Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kulissien takana
Author: Janson, Kristofer
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kulissien takana" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KULISSIEN TAKANA

Kirj.

Kristofer Janson


Suomennos.



J. Honkanen, Pori, 1904.
Satakunnan kirjapaino.



      Sensuurin hyväksymä 5 p. lokakuuta 1904, Pori.



I.


Mr Plummer oli yksi Minneapoliksen pomoja. Hän oli kasvanut yht'aikaa
kaupungin kanssa ja muisti ajan, jolloin ei ollut enempää kuin kolme
taloa Missisipin länsipuolella. Nyt omisti hän komean talon Seventh
Streetissä sekä useita rakennuksia Nicollet Avenuen varrella. Mr
Plummerista voi sanoa, että hän oli "smart". [Hyvin tavallinen sana
Amerikassa, merkitsee: näppärä ja älykäs liikemies.] Hän osasi hyvin
haistaa, mistä rahoja oli ansaittavissa, piti aina silmät auki ja
oli alituisesti saapuvilla kun hyvä tilaisuus tarjoutui. Hänellä oli
luonnollisesti hevosensa ja vaununsa livrepukuisine palvelijoineen,
penkkinsä kaupungin komeimmassa kirkossa, mistä kunniasta hän sai
maksaa useampia tuhansia vuosittain, kuin myöskin maatila Minnetonkan
varrella. Hän oli aina valmis lahjoittamaan muutamia satoja
dollareita kun oli kysymys tulipalon tai tulvan aikaan saaman hädän
lieventämisestä, ja siten tuli hänen nimensä sekä lahjoitettu summa
sanomalehtiin. Mutta hän käänteli kauan aikaa kahdenkymmenenviiden
centin kappaletta sormiensa välissä, kun joku raukka kolkutti hänen
ovellansa apua pyytäen.

Oli useita erilaisia kertomuksia hänen entisestä elämästään ja
hänen suuren omaisuutensa kokoamisesta, mutta ne olivat asioita,
jotka kuuluivat muinaisuuteen ja joita ei tarvinnut vetää esille.
Ne, joilla oli paremmat tiedot, voivat kuitenkin kertoa, että mr
Plummer oli alkanut uransa kapteenina eräässä Missisippihöyryssä,
vähitellen ostanut tuon vanhan aluksen, vakuuttanut sen korkeasta
ja sytyttänyt palamaan semmoisella paikalla, missä hän helposti voi
saada matkustajat maihin. Häntä ei erityisesti huolettanut, vaikka
viisi eli kuusi niistä oli mennyt mukana. Hän oli saanut nostaa koko
vakuutussumman ja katosi rahoineen Wisconsin metsiin, missä alkoi
hakata hirsiä, pääasiallisesti valtion maalla, rakensi sahan ja
uitti sekä tukkeja että valmiiksi tehtyjä laivan osia virtaa alas.
Ensiaikoina oli hän elänyt indiaanien tapaan, nainut indiaanitytön
sekä asunut maakuopassa. Myöhemmin, kun metsä oli kaadettu ja pieni
kaupunki alkoi kasvaa sahan ympärille, rakensi hän itselleen upean
talon ja vei sinne indiaanivaimonsa ja pienen poikansa.

Mutta sitte sattui, että eräs pieni, punakka, ketterä ja
pyöreäposkinen ompelijatar sai työtä muutamiksi viikoiksi Plummerin
talossa. Silloin syttyi herra Plummerin sydän tuleen ja liekkiin. Ja
kun häntä pidettiin "kristillisenä" gentlemannina, tiesi hän mitä
tämmöisessä tapauksessa oli tehtävä. Hän lähetti ilman muita mutkia
indiaanivaimonsa puettuna vanhoihin villavaippoihin poikineen villiin
metsään takaisin, kuten Abraham teki Hagarille. Mutta vesiruukun
sijaan antoi hän hänelle muutamia satoja dollareita.

Sitten hän nai ompelijattaren. Siellä ei oltu niin turhantarkkoja
semmoisten asiain suhteen. Ja se oli sama ompelijatar, joka nyt
esiintyi mrs Plummerina Minneapoliksen hienossa maailmassa, ja
ylpeydellä piti itsensä kaupungin hienoimmin puettuna rouvana.
Plummer oli myynyt omaisuutensa Wisconsissa, ja huomattuaan, että
St. Anthony Falls kätki äärettömät rikkaudet käyttämättömässä
vesivoimassaan, osti hän kosken ympärillä olevat rannat ja rakensi
sinne sahan. Hän huomasi nyt rohkeimmatkin toiveensa toteutuvan.
Ikäänkuin taikasauvalla kohosi siihen pian kokonainen kaupunki.
Tehtaita ja myllyjä ahtautui kosken ympärille, ja rahoja virtasi
hänen taskuihinsa myydyistä rakennustonteista. Minneapoliksen hiekka
oli muuttunut hänelle kultahiekaksi.

Indiaanivaimostaan ja pojastaan ei hän kuullut enää mitään. Nyt
hänellä oli komeuksilleen kaksi muuta perillistä, poika ja tyttö. Mr
Plummer tahtoi mielellään saada pojalleen hyvän kasvatuksen, ja hän
oli aikonut lähettää hänet jonnekin korkeampaan kasvatuslaitokseen
itään päin. Mutta siihen ei pojalla näyttänyt olevan mitään
taipumusta. Hän oli kankea koulussa, ja kun hän oli käynyt sen,
sekä ponnistellut läpi erään kauppaopiston, antautui hän heti
käytännölliseen toimeen. Se olikin hän, joka todellisuudessa hoiti
sahan, vaikka vanhus aina piti oikeutenansa tarkastaa tilit.

Isä antautui pääasiallisesti rautatieliikkeeseen. Hän oli päässyt
erään työkonttorin johtajaksi, jota paitsi hän oli yksi erään
pääradan tärkeimpiä osakkeenomistajia. Poika, Frank oli kaunis nuori
mies, elämänhaluinen ja myöskin ovela liikemies.

Tyttö oli käynyt erään yksityiskoulun sekä korkeamman oppilaitoksen
ja nyt oli kysymys hänen opintojensa jatkamisesta yliopistossa.
Mutta sen sijaan sai hän matkustaa Europaan. Eräs Plummerien tuttava
perhe aikoi matkustaa Ranskaan ja Englantiin sekä esitti että Fanny
Plummer seuraisi mukana. Hän oli heti valmis, ja tämä matka tuli
loistokohdaksi hänen elämässään. Erityisesti oli hänen mahdoton
olla kertomatta eräästä kreivittärestä, joka oli ottanut heidät
vastaan vierainansa Pariisin lähellä olevassa linnassaan, ja kertonut
että hänen poikansa, kreivi, mikä sattumalta oli poissa kotoa, oli
muutamien vuosien perästä aikonut lähteä huvimatkalle Amerikaan. Sekä
Fanny Plummer, että hänen matkatoverinsa olivat jättäneet silloin
osoitteensa kreivittärelle ja pyytäneet, että kreivi tulisi heidän
vieraakseen, jos hän matkustaisi Minneapolikseen saakka länteen päin.

Vanha herra Plummer oli tosin kuullessaan sen sanonut toivottavansa
kreivin hiiteen ja toivovansa, ettei hän koskaan tulisi heidän
kaupunkiinsa, mutta mrs Plummer, ompelijatar, uneksi hiljaisuudessa
onnesta saada astua pöytään _todellisen_ kreivin saattamana, ja oli
aivan väsymätön kysellessään Fannyltä olivatko sellaiset kreivit
muiden ihmisten näköisiä, miten he olivat puettuja, miten he söivät
ja joivat, montako palvelijaa heillä oli j.n.e.

Mrs Plummer tahtoi esiintyä Minneapoliksen hienoimman talon
rouvana. Jos hän huomasi Bradstreet & Thurberin akkunoissa jotakin
uutta, jonka väitettiin olevan muotikasta, oli se heti ostettava
ja lähetettävä hänelle. Hän ei koskaan ajatellut, sopivatko
esineet toisiinsa, vai ei. Roccoco- ja renässanssityylisiä
esineitä, kreikkalaista antiikia ja Napoleonin aikaisia tavaroita,
orientaalisia koristuksia ja Manchesterilaisia teoksia oli
sotkettu sekaisin, kuin jossain varastohuoneessa. Ja kuitenkin
teki tämä kirjava kokoelma kunnioitusta herättävän vaikutuksen
moninaisuudellaan ja loistollaan.

Astuessaan tuohon komeaan vestibyyliin suuremmoisine
porraskäytävineen, katsellessaan ympärilleen ja nähdessään nuo
kauniit metallikilvet, täysimessinkiset, rikkaasti koristellut
kulhot ja vanhat varustukset, joita oli naulattu seinille, kaikki
valaistuina Edisonin hehkulampuilla, tunsi joutuvansa jonkunlaisen
vieraan vaikutuksen alaiseksi, joka valloitti mielikuvituksen. Ja
tullessaan noihin uljaisiin huoneisiin paksuine brysselinmattoineen,
pehmeine huonekaluineen, kalliine flyygeleilleen, upeine
kultaripsuisine akkuna- ja oviverhoineen ja suloisine lämpöineen,
jota alituiseen pidettiin yllä kellarissa olevan lämpöjohto-laitoksen
avulla, tunsi voivansa hyvin, varsinkin jos lämpömittari ulkona
näytti 30 astetta pakkasta.

Yksi asia oli kuitenkin, joka kaiken tämän komeuden keskellä
muistutti ompelijattaresta ja metsäläismiehestä ja se oli seinien
koristaminen. Erään tunnetun taiteilijan Pariisissa maalaaman talon
tyttären useita tuhansia frankeja maksavan muotokuvan -- mitä taulua
näyteltiin jokaiselle uudelle vieraalle ja mainittiin samalla
sen hinta -- vieressä riippui muutamia kurjia öljypainokuvia ja
inhoittavia viiden dollarin öljymaalauksia. Ne esittivät punaisia
tuntureita ja taivaansinisiä järviä, ukonpilvitaivasta ja viheriäisiä
kuorittujen, hakatuilla spenaatin lehdillä koristettujen tukkien
näköisiä puita. Kaikki nämä taulut olivat upeissa, kullatuissa
puitteissa. Mr ja mrs Plummer eivät voineet ymmärtää, etteivät
nämä taulut olisi kauniita. Niissähän olivat edustettuina kaikki
vesikaaren värit. Eräs henkilö, joka kutsui itseään taiteilijaksi,
oli eräänä päivänä ollut Plummerin konttorissa ja näyttänyt hänelle
taulua, joka ei ollut puolenkaan heidän taulujensa kokoinen, ja hän
oli pyytänyt siitä 300 dollaria. Oliko siinäkin järkeä?

Plummer oli tarjonnut hänelle viisi dollaria ja vakuuttanut nykyään
voivan saada suurempia ja kauniimpia tauluja kahdella dollarilla.
Mutta taiteilija oli ollut niin riivatun ylpeä, ettei ollut katsonut
hänen ansaitsevan edes vastausta, vaan rientänyt ulos.

Eräs taulu Yellowstone-Parkista vaikutti enimmän mr Plummerin
sydämeen. Se esitti suurta vuorenluolaa ilta-auringon valossa. Siinä
loistivat punaiset, siniset ja keltaiset värit sekaisin, ammottavat
kuilut kohisevine koskineen, ja suuri kotka, joka mustana tahrana
näkyi keskellä taulua, ja joka ympäristöön verrattuna oli suunnilleen
pienemmän kallion kokoinen. Se oli tehty suuremmaksi luonnollista
kokoa, että sen paremmin huomaisi, sanoi mr Plummer.

Mr Plummer ei viihtynyt oikein tässä loistossa. Hän oli talon
sisustukseen nähden pannut sen ehdon, että hän saisi pitää _yhden_
huoneen omaan laskuunsa, ja sisustaa sen oman mielensä mukaan. Muuten
saisi vaimo hallita ja asettaa miten mielensä teki. Siinä huoneessa
oli ainoastaan yksinkertainen pöytä ja puutuolit eikä mitään mattoa
lattialla, niin että siellä voi vapaasti syleksiä ympärilleen niin
paljon kuin halutti, ja sitä ei mr Plummer unohtanutkaan ollessaan
tässä "paratiisissaan". Siellä sai hän panna jalat pöydälle ja
istua hajasäärin tuoleilla ja polttaa halpaa tupakkaa pienellä
piippukänällä aivan kuin metsässä. Siellä otti mr Plummer vastaan
vaatimattomat ystävänsä ja tunsi itsensä vapaaksi. Siellä hän voi
kiroilla niin paljon kuin tahtoi sekä heittää pois takin ja liivin
päältään.

Mutta kun hän avasi talon hienoimpiin osiin johtavan oven, täytyi
hänen olla hieno herra, käydä huolellisesti puettuna, puhua siivosti
ja sylkeä sylkiastiaan.

Tytär Fanny ei voinut sietää tätä isän "paratiisia" enempää kuin
hänen yksinkertaisia tapojaankaan ylimalkaan. Oli aivan kuin olisi
"paratiisin" tupakanhaju tunkeutunut ovenraoista ja turmellut ilman
tuossa hienossa salongissa. Se oli melkein vielä pahempaa, kun äidin
tekemä tyhmyys, kun hän seurassa kysyi, oliko Kalkutta Yhdysvalloissa
eli oliko Michel Angelo kongressin jäsen. Mutta mitäs teki? Isä oli
itsepäinen siinä asiassa ja tuumi, ettei se liene paljo, jos hän
pitää yhden ainoan huoneen koko talossa itseänsä varten, kun heillä
oli kaikki toiset.

Mr ja mrs Plummer vihasivat sivistystä sentähden ettei heillä
itsellään sitä ollut ja kun he epäilivät sivistyneiden ylönkatsovan,
nauravan ja puhuvan pahaa heistä selän takana. Mutta täytyihän heidän
koettaa olla hyvässä sovussa hienon seurapiirin kanssa, jolla oli
vaikutusvaltaa kaupungissa ja sitä paitsi piti hämmästyttää maailmaa
rikkauksillaan.

Jos joku maailmanmaineen saavuttanut taiteilija tuli Minneapolikseen,
kuten Kristina Nilson, Adelina Patti tai Edvin Booth, niin
toimitettiin Plummerilla heti kestit hänen kunniakseen. Jonkun
"arvoisan pastorin" oli silloin valituin sanoin puhuttava
kunniavieraalle. Plummerien kutsuja tapasivat ylimalkaan useimmat
kaupungin kirkkojen papit kunnioittaa läsnäolollaan. Plummer tahtoi
näyttää, että hän perheinensä näinä epäuskon aikoina pysyi vanhassa
koetellussa oikeauskoisessa opissa.

Plummerilla oli vielä kirjastokin, se tahtoo sanoa kaunis
leikkauksilla ja lasiovilla varustettu pähkinäpuukaappi täynnä hyvin
sidotuita kirjoja, joiden selkämyksiä kullatut nimet koristivat.
Siellä näkyivät m.m. Longfellowin teokset, Byronin teokset, Dickensin
ja Thackerayn kirjoitukset. Mutta harvat osasivat aavistaa, mitä
niiden selkämyksien takana oli. Se oli aimo Plummerilaista pilaa,
mihin salaisuuteen harvat valitut pääsivät osallisiksi. Sillä
välin kun jäykät, ikävät vieraat ihmettelivät Plummerin lukittujen
lasiovien takana olevaa hyvää kirjavalikoimaa, vei hän hauskimpia
niistä johonkin nurkkaan ja jäätyään yksin heidän kanssaan vilkutti
hän heille toista silmäänsä ja kysyi, tahtoivatko he virkistää hiukan
itseään Longfellowilla tai Bryantilla "paratiisissa". Ensikertalaiset
tuijottivat häneen hämmästyneinä ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.
Mutta silloin avasi Plummer varovasti lasioven ja tarttui jonkun
kirjan selkämystään, kannet irtautuivat ja kaapissa tuli näkyviin
vahva pahvilipas. Se oli jaettu osastoihin ja jokaisessa oli
täysi pullo Johannesbergeriä, Catawbaa, Brandya tai jotain muuta.
Ihastuneina tästä päähänpistosta menivät "hauskat" vieraat Plummerin
yksityishuoneesen kantaen jokainen pulloa takkinsa alla. Kirjojen
selkämystät pantiin paikoilleen ihastuttamaan niitä arvoisia
loistavilla nimillä varustettuja herroja ja naisia, jotka tulivat
vieraisille. Sillä välin huuhtelivat Plummer ja hänen ystävänsä
sivistyksen itsestään "paratiisissa", kertoivat meheviä juttuja ja
joivat englantilaiset ja amerikalaiset klassikot [etevä kirjailija.
Suom.] suihinsa hiotuista viinilaseista. Tämä oli ainoa tapa, jolla
Plummer nautti kirjallisuudesta.



II.


Sivistynein nainen Plummerin talossa oli palvelustyttö. Hän oli
norjalainen ja kuului arvossapidettyyn perheeseen. Hänen isänsä
oli ollut Norjan rikkaimpia miehiä. Mutta varomaton keinottelu ja
takaussitoumukset olivat kukistaneet hänet ja saattaneet koko perheen
puille paljaille.

Isä oli menettänyt kokonaan rohkeutensa surusta, mutta äiti
oi; koonnut viimeisetkin voimansa ja ruvennut ottamaan vastaan
ruokavieraita pääkaupungissa. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä
sai hän pysytetyksi perheen hengissä. Mutta silloin alkoi mies
keinotella omintakeisesti. Yritys ei onnistunut ja velkojat kävivät
armotta käsiksi vaimon omaisuuteen, sillä Norjassa ei naineella
naisella ole oikeutta hallita tulojansa eikä yksityistä omaisuuttaan.
Epätoivoisena pakeni silloin äiti lapsineen pois sellaisesta
maasta, missä hän ei saanut pitää hallussaan kunniallisesti
ansaitsemiansa rahoja. Hän etsi itselleen turvapaikan Amerikassa,
sekä alkoi Minneapoliksessa ottaa vastaan ruokavieraita. Ankaralla
säästäväisyydellä kannatti se töin tuskin. Mutta vanhin tytär,
Agnes, sai itse pitää huolen toimeentulostaan. Hän oli reipas
tyttö ja tarttui yhtä mielellään aikaisemminkin käsiksi ankaraan
työhön. Hän oli saanut palveluspaikan Plummerin talossa. Alussa
tuntui hiukan raskaalta kaikenmoisiin puuhiin tottuminen, mutta
hänellä oli hyvä tahto ja nyt meni jo kaikki, hyvin. Hänen, joka
ennen oli aikansa käyttänyt soitantoon ja lukemiseen, ja jonka
oli vaan tarvinnut vetää kellon nyöristä saadakseen käskynsä
täytetyiksi, täytyi nyt joka maanantai-aamu kello neljältä seisoa
pesupytyn vieressä, sekä melkein menehtyä silitysuunista tulevaan
kuumuuteen. Hänen täytyi laittaa kaikki makuusijat ja ravistella
raskaita mattoja, niin että käsivarsia pakotti. Hänen suurin ilonsa
oli toisten poissa ollessa istuutua suuren flyygelin ääreen ja
muistella vanhoja loistokappaleitaan, joilla hän oli saavuttanut niin
suurta mieltymystä kotoisissa konserteissa, sekä laulaa norjalaisia
kansanlaulujaan lempeällä, miellyttävällä äänellään. Kun hän
silloin kuuli rouvan soittavan etehisen kelloa, riensi hän avaamaan
tomuviuhka kädessä.

-- Minä luulin kuulleeni jonkun soittavan, sanoi rouva. -- Onko
täällä joku?

-- Ei. Minä vaan pyyhkäsin tomun koskettimilta, vastasi Agnes.

-- Se oli oikein. Pidä sinä kaikki puhtaana ja hienona, sanoi rouva
ja purjehti sisään.

Erään kerran Agnes kuitenkin joutui hämilleen. Istuessaan yksinään
tuossa suuressa huoneessa kotoisiin haaveiluihinsa vaipuneena, kuuli
hän äkkiä takanaan kättentaputusta ja hyvähuutoja. Hän kääntyi
äkkiä ympäri pianotuolilla, ja -- siinä seisoi talon poika, nuori
Frank-herra hänen edessään. Agnes punastui eikä tiennyt mitä sanoisi.

-- Jaha, te soitatte, Agnes, sanoi Frank ja hymyili niin, että
valkoset hampaat loistivat.

-- Kuinka te voitte tulla...? Agnes ei ehtinyt sanoa loppuun ajatusta.

-- Kuinka osasin hämmästyttää teitä? Joo, sen minä sanon teille,
vastasi Frank. -- Minulla on avain isän "paratiisiin" ja voin siis
kulkea takaoven kautta. Menin juuri hakemaan jotain, mitä isä oli
unohtanut. -- Mutta tehän olette oikea taiteilijatar.

-- Ooh... minä olen soitellut hiukan entisaikoina, sanoi Agnes
hämillänsä.

-- _By Jove!_ Se oli jotain aivan toista, kuin sisar Fannyn renkutus.
Ja tehän laulatte, kuin satakieli.

-- Minä en laulanut, minä hyräilin vaan, vastasi Agnes.

-- No, te voitte kutsua sitä miksi hyvään, mutta kaunista se oli.
Siinä oli ajatusta eli tunnetta kuten sanotaan. Mutta mitä kaunista
se olikaan, jota te lauloitte?

-- Norjalaisia kansanlauluja.

-- Jaha... Minusta tuntui kuin joku olisi itkenyt. Tekö itkitte vai
sävel?

-- Ooh, tunsin itseni vaan niin omituisen surulliseksi muistellessani
vanhoja aikoja ja vanhaa kotimaata, sanoi Agnes kyyneleet silmissä.

-- Tehän olette Norjasta, eikö niin?

-- Kyllä, herra Plummer.

-- Eikö se ole merkillinen maa, raaka ja kylmä, paljaita kiviä, eikö
totta? Minä luulin siellä asuvan jotain eskimolaisia.

-- Aivan niin, ehkä me olemme sellaisia, sanoi Agnes hymyillen.

-- Mutta tehän olette aivan muiden ihmisten näköisiä. Minä luulin
teidän käyvän nahkoihin puettuina.

-- Ja syövän harmaata kiveä sekä imeskelevän silavaa? kysyi Agnes
voimatta pidättää nauruaan.

-- Niin, jotain sentapaista, vastasi Frank vilpittömästi. -- Mutta
tämä keksintö täytyy minun totisesti ilmoittaa isälle ja äidille.

-- Ei, älkää tehkö sitä, herra Plummer! Silloin minä tulen
onnettomaksi.

-- Onnettomaksi? Miksi niin?

-- Minä lupaan teille olla koskaan koskematta pianoon, jos ette sano
mitään.

-- Ei, mutta teidän juuri pitää koskea siihen, teidän, joka osaatte
soittaa.

-- Mutta kun minä niin sydämellisesti pyydän.

-- Niin, mutta minä en ymmärrä... Noh, yhdellä ehdolla.

-- Millä sitte?

-- Että te soitatte minulle joskus, kun olemme kahden kesken.

-- Teen sen, mutta te ette saa sitä sanoa kenellekään.

-- Ja vielä yksi ehto! Että te soitatte ja laulatte, kun minä pyydän
teitä isän ja äidin puolesta.

-- Niin, mutta eiväthän vanhempanne tiedä...

-- Se on yhdentekevä. Lupaatteko minulle sen? Muutoin minä
kielittelen.

-- Lupaan sen. Ja nyt saatte antaa anteeksi.

Agnes nousi poistuakseen, mutta Frank huusi hänet takaisin.

-- Kuulkaas, Agnes,... tiedättekö että te olette kaunis? sanoi hän ja
asettui hänen eteensä.

-- Olenko? Noh, sehän on hyvä minulle, vastasi hän nauraen.

-- Mutta se ei todentotta ole hyvä minulle. Tahdotteko suostua vielä
kolmanteen ehtoon?

-- Mikä se olisi? Minusta rupeaa tulemaan aivan liian monta ehtoa.

-- Että annatte minulle suutelon, sanoi hän ja levitti käsivartensa
häntä kohden.

Agnes heitti leimuavan silmäyksen häneen, oikaisihe suoraksi, astui
askeleen taaksepäin ja sieppasi tomuviuhkan, ollakseen valmiina
lyömään.

-- Te ette koske minuun! Hoitakaa te _businessinne_, minä hoidan
omani!

Ja hän meni pystypäisenä ulos ovesta ja paiskasi sen kiinni.

Nuori Plummer seisoi siinä aivan ällistyneenä.

-- Tulimmainen, kuinka ylpeä tyttö! -- mutisi hän, pisti kädet
housuntaskuihin ja meni ulos.

Kului joku aika ja koko tapaus näytti unohtuneen. Frank seurasi
Agnesta katseillaan, kun hän passasi ruokapöydässä, mutta hän ei
ollut tehnyt uutta yritystä lähestyäkseen häntä. Oli kesäkuu.
Fanny-neiti oli kahdeksan päivää kestävällä vierailumatkalla erään
ystävättären luona Minnetonkassa. Perhe istui juuri päivällispöydässä
ja vanha Plummer otti vapauden röystellä oikein perinpohjaisesti,
kun saapuvilla ei ollut ketään vierasta. Silloin toi eräs poika
sähkösanoman mr ja mrs Plummerille. Se oli Chicagosta. Mrs Plummer
tuli oikein levottomaksi, ja sillä aikaa, kun hänen miehensä
kirjoitti kuitin ja toimitti pois pojan, oli hän jo repinyt
sen auki ja lukenut. Mutta hänen kasvonsa saivat tyhmyyttä ja
hämmästystä osoittavan ilmeen. Hän katseli ja käänteli sitä, silmäsi
päällekirjoitusta, mutta ei tullut sen viisaammaksi. Sitten hän
ojensi sähkösanoman miehelleen.

-- Minä en ymmärrä sanaakaan, sanoi hän ja pudisti päätään.

-- Etkö osaa lukea kirjoitusta? -- sanoi hänen miehensä mahtavasti,
asetti silmälasit könkkänenälleen ja otti sähkösanoman. Hän piti
sitä päivää vastaan ja tuijotti siihen, mutta hänen kasvonsa saivat
vähitellen samanlaisen ihmettelevän ja hämmentyneen ilmeen, kuin
hänen vaimonsakin.

-- Mitä tuhannen pentelettä...

-- Vaiti, Plummer, älä kiroa, -- sanoi hänen vaimonsa rauhoittaen.

-- Ooh, älä teeskentele, lausui Plummer. -- Mutta mitä ihmeellisiä
harakanvarpaita nämä ovat?

_Je ve... arriver comte Ducroix_. Onko se todellakin minulle? Aivan,
toden totta. Silloin se on varmaan joku ilveilijä joka tahtoo tehdä
pilaa minusta. Chicago... hm! Ja mitä sekamelskaa tämä on? Onko tämä
nyt kristillistä kieltä, tämä?

-- Anna minun katsoa sitä, isä! -- sanoi Frank. -- Ei sentähden, että
minä luulisin paremmin osaavani sitä tulkita, kuin sinä, mutta...

Plummer antoi sähkösanoman pojalleen.

-- Minun mielestäni pitäisi kieltää käyttämästä muita kieliä, kun
engelskaa täällä Yhdysvalloissa. Eihän voi toivoa, että joka mies
osaisi ryssää ja Puolan kieltä. Minusta näyttää tässä olevan jotain
jostain virrasta, sillä tässä on "_a river_", mutta enempää en minä
ymmärrä.

Frank istui ja tutki.

-- Tiedätkö isä, minä luulen, että tämä on ranskaa, ja että se on
Fannyn kreiviltä, sillä tiedän että kreivi on ranskan kielellä comte
ja hänen nimensähän oli Ducroix.

-- Mitä sinä sanotkaan Frank? -- kysyi mrs Plummer tulipunaisena
kasvoiltaan. -- Se ranskalainen kreivi!... Voi, kun olisi nyt
sivistystä, Plummer!

-- Viisi sivistyksestä! Ne eivät todentotta ole viisaampia, kuin
mekään, sittenkun arkkuun pannaan. Mutta mitä siinä vielä on, Frank?

-- Niin, en tiedä, mutta ehkä Agnes osaisi selittää sen, vastasi
Frank.

-- Agnes? sanoi rouva Plummer mahtavasti.

-- Agnes? -- murisi Plummer.

-- Niin, Agnes osaa enemmän, kuin tiedämmekään, sanoi Frank hymyillen
ja ojensi hänelle sähkösanoman.

-- Jos se on ranskaa, niin toivon voivani sen kääntää, vastasi Agnes.
-- Olen oppinut sitä kotona.

-- Vahinko, ettei Fanny ole täällä, huokasi rouva Plummer.

Agnes oli pannut tarjottimen pöydälle ja luki sähkösanoman.

-- Tässä on: keskiviikkona tämän kuun 20 päivänä tulen
puolipäiväjunalla Milwaukee Depotille. Aijon käydä luonanne samana
päivänä.

Kreivi Ducroix.

-- Mitä sinä sanot? -- keskiviikkona, 20. päivänä? Mutta siihenhän
on enää vaan kymmenen päivää! Herra Jumala, meidän täytyy heti
lähettää sana Fannylle, huudahti mrs Plummer hätääntyneenä. --
Hän asuu tietysti meillä, Plummer, ja meidän täytyy ottaa häntä
vastaan suurilla kutsuilla. Senhän ymmärtänet? Ajatteles, hän tulee
todellakin!

Ja mrs Plummer naurahti hyvillään.

-- Minä toivon kreivin ja kaikki Fannyn ranskalaiset tuttavat sinne
missä pippuri kasvaa, murisi mr Plummer. -- Eihän tässä saa koskaan
olla rauhassa. Ja jos sitte vielä pitää puhua tätä pakanallista
kieltä. -- Plummer läjäytti katkeroituneena kädellään sähkösanomaa,
-- niin ei hän minulta monta sanaa saa. Mutta sen minä sanon sinulle,
Georgia, etten minä tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa.
Saat ottaa kaikki huoleksesi.

-- Ole huoleti, ystäväni! Kaikki tulee hyvin toimitetuksi.

Mr Plummerin täytyi mennä kirjastoon nauttiakseen Byronin lauluista
-- se oli brandya. -- Sitten hän meni muristen ja kiroillen
konttooriin. Mutta Frankin täytyi luvata toimittaa sana Fannylle ja
auttaa äitiä järjestelemisessä niin hyvin, kuin hän osasi.



III.


Miten paljo puuhaa mrs Plummerilla olikaan! Koko päivän ajeli
hän ympäri vaunussaan: lintukauppiaalta hedelmäkauppiaalle ja
viinikauppiaalta sokurileipurille. Hän teki tilauksia merkkipäivää
varten. Pahin pulma oli viinin ostamisessa, sillä mrs Plummer oli
juuri viikko sitten ryhtynyt vaikuttamaan raittius-asian hyväksi,
joka nyt oli muodissa. Hän oli neuvotellut asiasta miehensä kanssa.
Vaikeatahan oli panna toimeen kemuja ranskalaisen kreivin kunniaksi
ilman viiniä, sillä ranskalaiset ovat siihen tottuneet. Hän tahtoi
saada ranskankielisen ruokalistankin. Onneksi hän ei ollut ruvennut
minkään raittiusseuran jäseneksi. Mr Plummer selitti, että viiniä
täytyy olla, ja tämä varma käsky rauhoitti hänen aviopuolisoansa.

-- Tiedäthän sitäpaitsi, Georgia, että sinun täytyy säästää minua
tuolta raittiuslörpötykseltä, -- lisäsi mr Plummer. -- Voithan
sinä juoda vettä niin paljo, kuin tahdot, mutta minä tahdon pitää
kirjastoni kunnossa, sen minä sanon!

Maatessaan mietti mrs Plummer, miten huoneet olisivat koristettavat,
ketä kutsuttaisiin, ketä ei, kuka pitäisi puheen, ja miten illatsut
olisi järjestettävät. Luonnollisesti oli palkattava joku taiteilija
soittamaan ja laulamaan sekä joku "_elokutionisti_" lausumaan. Vielä
parempi, jos joku kaupungin runoilijoista tahi runoilijattarista
sepittäisi runon Ranskalle eli kreiville itselleen. Todellakin oli
paljo miettimistä ja mrs Plummerin pieni pyöreä pää ei ollut koskaan
ennen niin ahkerasti työskennellyt.

Fanny oli tullut kotiin oikein hermostuneena. Jospa nyt vaan
kaikki tulisi hienoa ja onnistunutta, jotta kreivi saisi nähdä,
että Amerikassakin ymmärretään hienoja tapoja. Ja äiti ja tytär
kuiskailivat keskenään ja kirjoittivat listoja. Plummer sen sijaan
meni konttooriin rauhallisena, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta aivan rauhallinen ei hänkään ollut. Ranskalainen sähkösanoma
oli saanut hänet pois tavallisesta tasapainostaan, ja hän oli
kaikessa hiljaisuudessa puhutellut erästä nuorta miestä, joka osasi
puhua ranskaa, ja joka ei saisi poistua hänen läheisyydestään niin
kauan, kun kreivi oli talossa. Hän tarttui tuohon nuoreen mieheen,
kuin johonkin hätäankkuriin. Jospa sentään olisi onnellisesti päässyt
kaikista!... Jotkut olivat nähneet mrs Plummerin Atheneumissa,
mihin hän ennen ei ollut jalallansa astunut, ja missä hän nyt
innokkaasti tutki "Encyclopedia Britannicaa". Hän alkoi luvusta
"France", painoi mieleensä muutamien kuninkaiden ja kuuluisien
miesten nimiä ja vuosilukuja, lukipa muutamia elämäkertojakin. Sillä
tavoin sai hän jotain puhumisen aihetta eikä kukaan voinut syyttää
häntä tietämättömyydestä siinä, mikä koski Ranskan historiaa ja
politiikkaa. Mitä lähemmäksi merkkipäivä tuli, sitä hermostuneemmaksi
kävi mr Plummer ja sitä useammin täytyi hänen nauttia kirjastonsa
aarteita. Hän väitti vatsansa joutuneen epäkuntoon, mitä koskaan
ennen ei ollut tapahtunut. Ja iltasilla maata mennessään kuuli
vaimonsa hänen ähkivän ja huokailevan.

Vihdoinkin koitti se merkillinen päivä. Neljä pikimustaa hevosta,
niin kiiltävää, että kuvansa voi niissä nähdä seisoi valjastettuna
Plummerin upean, vartavasten kiillotettujen vaunujen eteen jo puoli
tuntia ennen määräaikaa Milwaukee depootin edustalla. Vaunuissa
istui mr Plummer kalman kalpeana, hänen poikansa, sekä se nuori
mies -- hätäankkuri -- jonka piti esiintyä tulkkina. Mr Plummer oli
harjoitellut muutamia alustavia sanoja, ja kysyi lukemattomia kertoja
neuvoa pojaltaan, joka hajamielisenä ainoastaan päätään nyökäytteli.
Vihdoinkin kuului vihellys. Plummer & poika ja hätäankkuri nousivat
äkkiä ja juoksivat asemasillalle.

Nyt sattui kuitenkin niin, että kreivi Ducroix ei tullutkaan sinä
päivänä. Hän oli jäänyt Milwaukeen pitemmäksi aikaa, kuin oli aikonut
sekä rakastunut niin Madisonin kauniisiin järviin, että hän päätti
viipyä siellä vähintäänkin viikon.

Ettei hän kumminkaan näyttäytyisi epäkohteliaaksi herra Plummeriä
kohtaan ja urkkiakseen asemaa, oli hän lähettänyt tulkkinsa, nuoren
englantilaisen konttoristin, jonka hän oli ottanut mukaansa,
pyytämään anteeksi herra Plummerilta viipymistään ja ilmoittamaan,
että he saapuisivat myöhemmin. Tämä nuori mies se oli, joka vaaleaan
kesäpukuun puettuna astui ulos makuuvaunusta matkalaukkuineen, juuri
kun Plummer & poika, hätäankkuri takanansa, tulivat kumarrellen
häntä vastaan. He olivat heitelleet tutkivia silmäyksiä kaikkiin
matkustavaisiin, sekä päässeet selville, että hän se oli ainoa
mahdollinen.

-- Kreivi Ducroix, jollen erehdy? -- sanoi mr Plummer hattu kourassa.
-- Mr Plummer & poika. Sydämellisesti tervetullut, herra kreivi!

Ja ennenkuin luultu kreivi oli ehtinyt vetää henkeänsä, oli
hätäankkuri valloittanut hänen matkalaukkunsa, kohvortin kuitti
uskottu kaluunoilla koristellulle palvelijalle ja hän itse Plummer
& pojan kanssa sijoitettu mukavasti vaunuun. Charles Bradford -- se
oli kreiviksi luullun nimi -- oli useita kertoja turhaan yrittänyt
selittää erehdystä, mutta hänet keskeytti aina joko isä tai poika,
jotka olivat rajattomasti ihastuneet siitä, että hän ei ainoastaan
ymmärtänyt engelskaa vaan puhuikin sitä, vieläpä keimailevalla
Lontoon murteella. Tämä havainto ynnä se seikka, että kreivi oli
aivan tavallisen ihmisen näköinen, ja todellisuudessa muistutti hyvin
paljon herra Plummerin konttoristeja, oli pelastanut herra Plummerin
painostavasta tunteesta ja tehnyt hänet niin iloiseksi, että hän
puheli taukoamatta koko ajan sitä itse lainkaan huomaamatta, samalla
kun he ylpeästi ajoivat Washington avenuen ohi ja Nicollettia ylös
näytelläkseen kreiviä ja hienoja hevosiaan. Se oli mrs Plummerin
nimenomainen toivomus.

-- Ja minä kun luulin, että te ette ymmärtäisi sanaakaan engelskaa,
sanoi mr Plummer ihastuneena. -- Mutta miksi te lähetitte sen
sähkösanoman ranskaksi? Voitte uskoa, että se tuotti meille
päänvaivaa.

-- Ranskaksi, herra colonel [eversti], vastasi Charles ihmeissään.
Hän oli huomannut, että kun Amerikassa ei tunnettu jonkun henkilön
arvonimeä, kutsuttiin häntä coloneliksi. -- Puolet Amerikan
täysi-ikäisistä miehistä ovat "colonelia."

-- Kas niin, oletteko unohtanut että lähetitte ranskalaisen
sähkösanoman?... Kreivi on unohtanut sähkösanoman, Frank, huudahti mr
Plummer.

-- En todellakaan muista, että se oli kirjotettu ranskaksi.
Äidinkieleni on kai tahtomattani tullut huulilleni, vastasi Charles
punastuen tästä valheesta.

Niin, niin, kaikissa tapauksissa te ranskalaiset olette kelpo miehiä,
sanoi mr Plummer.

Frank heitti varoittavan silmäyksen isäänsä, mutta tämä jatkoi:

-- Se Henrik neljäs se oli oikea veikale. Kun hän ratsasti esille
Ivryn tappelussa ja huusi sotilailleen, että ne vaan seuraisivat
hänen höyhentöyhtöään... niin...

-- Tiedätkö isä, kuka tuolle tontille rakentaa? -- keskeytti hänet
Frank, kun he käänsivät kadunkulmauksessa.

Charles istui ja hikoili. Selviytyisikö hän Ranskan historiassa,
josta hänellä ei ollut aavistustakaan? Hän koetti johdattaa mieleensä
kouluaikaisia tietojaan Henrik neljännestä.

-- Mutta hänen kävi kuitenkin lopulta huonosti. Saihan hän seistä
paljain jaloin paavin pihalla Canossassa? -- vastasi hän.

Plummerin naama osoitti suurinta hämmästystä.

-- Canossa... paavi... Siitä ei puhuttu mitään... -- hän aikoi
sanoa encyclopediassa, mutta hillitsi itsensä ajoissa -- minun
historiassani -- lisäsi hän. -- Jahah, hänen täytyi taipua paavin
edessä. Niin se paavi on saanut paljon harmia aikaan. Anteeksi, ette
suinkaan liene paavilainen... katoolilainen, tarkoitan?

-- Ei, herra colonel, minä olen protestanttinen, vastasi Charles
kumartaen.

-- Sitä parempi, huudahti mr Plummer iloisesti. -- Niin mekin olemme.
Sittenhän voimmekin yhdessä haukkua katoolisia. Ja herra Plummer
nauroi omalle sukkeluudelleen. -- Mutta nyt me olemmekin perillä.

Hevoset kääntyivät köynnöksillä sekä ranskalaisilla ja
amerikalaisilla lipuilla koristetusta portista sisään.
Ovi työnnettiin auki, ja siinä näkyi mrs Plummer mustassa
atlassileningissä ja koko hänen jalokivilippaansa sisällys
tyhjennettynä hiuksiin ja kaulalle. Hänen selkänsä takaa tirkisteli
Fanny ujostellen.

-- Vie sisään vieraamme, Frank, sanoi mr Plummer ja kääntyi
hätäankkuriin, joka koko matkalla ei ollut puhunut sanaakaan ja
joka nyt siinä paikassa pantiin viralta. Mutta hätäankkuri pani
vastalauseensa. Hänet oli otettu palvelukseen niin ja niin pitkäksi
aikaa sekä niin ja niin suurella päiväpalkalla. Hän oli kaikessa
hiljaisuudessa iloinnut makeanleivän päivistä Plummerin talossa eikä
tahtonut mielellään tulla pettyneeksi siinä toivossaan. Ainakin
täytyi hänen saada täysi maksu koko ajalta. Herra Plummer kysyi,
oliko hän hullu. Pitäisikö hänen saada palkan työstä, jota hän ei
ole tehnytkään? Hätäankkuri sanoi, että hän muussa tapauksessa menee
asianajajan luo. Herra Plummer otti lompakkonsa, maksoi pyydetyn
summan ja pyysi hänen menemään niin kauas, kuin tietä riitti, mutta
hätäankkuri ei liikahtanut paikaltakaan.

-- Ja sitte oli vielä vapaa ruoka, herra Plummer, sanoi hän lempeästi.

-- Ruoka?

-- Niin, paitsi tätä palkkiota oli vielä vapaa ruoka koko
ajaksi, puhumattakaan hauskasta seurasta, jonka minä menetän, ja
kaikenmoisista päivällisistä ja huvimatkoista ja niin edespäin,
lisäsi hän nauraen.

-- Ei, nyt se menee jo liian pitkälle, huudahti mr Plummer.

-- Minäkin toivoisin, ettei kontrahtia rikottaisi, vastasi
hätäankkuri hymyillen.

-- Tulkki? Tahtoisin tietää mitä te tulkitseisitte. Hänhän puhuu
engelskaa aivan kuin syntyperäinen englantilainen, möyhäsi mr
Plummer. -- Paljoko tahdotte?

-- Parikymmentä dollaria, vastasi tulkki voittajan varmuudella.

Plummer tiesi tulevansa aikatavalla nyletyksi, mutta hän ei
tahtonut kadottaa hyvää tuultaan, vaan antoi vaaditun määrän sekä
kaupanpäällisiksi aika tuuliaispään kirouksia, jätteitä hänen
Mississippi-ajoiltaan. Hätäankkuri otti setelin hymyillen, kiitteli
moneen kertaan ja pyysi saada sulkeutua herra Plummerin suosioon.
Sillä aikaa, kun tämä myrsky raivosi talon pihalla, tuli kreivi
Charles esitellyksi naisille.

-- Kuinka te muistutatte äitiänne, herra kreivi. -- Hänen
rakastettavaisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan en koskaan unohda.

Charles-parka ei tiennyt, miten hän olisi selviytynyt kaikista niistä
kohteliaisuuksista, joita sateli hänelle. Hän oli päättänyt selittää
koko erehdyksen niin pian, kuin herra Plummer tulisi sisään, mutta
hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hänen täytyi heti virkistää itseään
viinillä, sen jälkeen ehdotettiin hänelle, että hän vetäytyisi
yksinäisyyteen päästäkseen vapaaksi matkatomusta. Ja ennenkun mr
Plummer oli selviytynyt tulkista, oli hän jo upeassa huoneessa,
missä ei puuttunut mitään elämän mukavuuksia. Kun häntä kehoitettiin
olemaan niinkuin kotonaan ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä,
heittäytyi hän epätoivoisena tuolille. Mitä ihmettä hänen nyt oli
tehtävä? Kaikki luulivat häntä hänen herraksensa. Hänet otettaisiin
vastaan suurilla juhlallisuuksilla, hän oli jo tuntevinaan suloista
ruoan hajua kyökistä. Jos hän nyt kertoisi, että hän olikin vaan
palvelija, tuottaisi hän harmia sekä itselleen että heille. Se
ei käynyt päinsä. Se oli jo myöhäistä. Jospa hän todellakin
esiintyisi kreivi Ducroixina? Voihan hän kaikessa hiljaisuudessa
kertoa herrallensa, miten asiat olivat. Sehän olisi hyvä työ hänen
hauskalle isäntäväellensä, jos hän vapauttaisi heidät kokonaan
tuosta happamasta ja ylimysmielisestä kreivistä. Voisihan hän panna
kokoon jonkun pienen historian peloittaakseen kreivin kokonaan sinne
tulemasta. Silloin hän voisi olla varma, ettei petosta huomattaisi,
esirippu laskeutuisi, eikä kukaan aavistaisi, että se ranskalainen
kreivi, jolle niin juhlittiin, oli vaan tavallinen lontoolainen
konttoristi. Hän ei voinut löytää muuta keinoa.

Hän nousi juhlallisen näköisenä, tarkasteli itseänsä peilissä ja
purskahti nauruun. Kreivi Charles Bradford!... ha-ha-ha -- se oli
hassua! Ja hän oli niin äitinsä, sen ranskalaisen kreivittären
näköinen!... Miten helppoa olikaan vetää ihmisiä nenästä!... Mutta
nyt hän oikein rupeaisi, pujaisi koko Minneapoliksen ja katoaisi
sitten, kuin loistava meteoori. Onneksi oli hänellä mukanaan
hännystakki ja hieno, musta puku, mitä hänellä oli tapana käyttää
seisoessaan herransa tuolin takana. Jospa hänellä nyt olisi ollut
edes yksi ainoa prenikka!... Charles heittäytyi sänkyyn, sulki
silmänsä ja aprikoi asemaansa. Hetken perästä nousi hän hymyillen,
peseytyi, teki oikein perinpohjaisesti tuttavuutta hajuvesipullon
kanssa ja pukeutui päivällistä varten. Nyt täytyi olla varuillaan,
ettei paljastanut salaisuutta.

Mr Plummerin tullessa sisään oli koko perhe syventynyt kreivin
ihailemiseen. Kuinka hieno, sivistynyt, kuinka vaatimaton ja samalla
vapaa hän oli ollut! Unohti vallan ujoutensa hänen seurassaan. Ja
hänhän puhui vielä mainiosti engelskaa.

-- Niin, eikö totta? Riivatun hauska mies, sanoi Plummer ja hykerteli
käsiään. -- Hänen seurassaan sitä ei tarvitse ujostella. Plummer saa
olla Plummer!

Hänen vaimonsa pudisti moittivasti päätään ja rypisteli
kulmakarvojaan. Se oli huono merkki. Mutta Plummerin naama synkistyi
äkkiä.

-- Minä tyhmeliini! Minä aika tyhmeliini! -- huudahti hän.

-- Mitä tarkoitat, Plummer, kysyi hänen vaimonsa osaaottavasti.

-- Nyt minä olen mennyt ja koonnut kaikki kaupungissa olevat
ranskalaiset ja kutsunut heidät tänne tänä iltana. Mutta mitä me
niillä nyt teemme? Tulkki on jo lähetetty pois... Niin, noh, voimme
jakaa heidät pappien ja oppineiden herrain kesken; sitä ei voida
auttaa.

Ja Plummer meni kirjastoon tutkiakseen hiukan Byronia tämän
jännittävän ja sisältörikkaan aamupäivän lopettajaisiksi.



IV.


Harvoin oli Minneapoliksessa pidetty sellaisia pitoja, kuin nyt
Plummerilla oli. Vaunut toistensa perästä vierivät komeasta
portista sisään ja niistä astui alas juhlapukuisia herroja ja
naisia. Vahtimestarit juoksivat edestakaisin saatellen vieraita
pukuhuoneisiin. Loistavat kukat komeilivat suurissa maljakoissa
ja levittivät tuoksuaan ympäri. Ruusuköynnökset koristivat seiniä
ja kietoivat sisäänsä taulut ja veistokuvat. Kreivin kruunulla
varustetut nimikirjaimet sekä sanat: _Vive la France!_ loistelivat
viheriää lehtikasvitaustaa vastaan. Edisonin hehkulamput ja
kaasuliekit kilpailivat keskenään loistosta.

Rouva Plummer purjehti majesteetillisena ympäri levottomuudesta
hehkuvin poskin tarkastellen, miten kaikki menestyisi, ja tervehti
vieraitansa. Fanny, vaaleanpunaisessa, pitsikoristeisessa
silkkipuvussaan hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään joka
taholle, ja oikealta ja vasemmalta kuului "how do yow do?" --
"happy to see yow." Se oli omituinen sekamelska, tuo pitoihin
kokoontunut ihmisjoukko. Siellä oli noita tavallisia "Uncle Sams",
jotka rauhattomina liikkuivat ympäri salaisesti toivoen pääsevänsä
taas "Officeilleen" ja jaellen ympärilleen kuivia sukkeluuksiaan.
Siellä oli pappeja valkeine kauluksineen ja huulillaan hurskas hymy,
pappeja, joita kaikki kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä
olevat naiset ihailivat, ja joiden paljaan läsnäolonkin luultiin
tuottavan siunausta. Siellä oli lukematon joukko äitejä ja tyttäriä,
mitkä tulpaanien tavoin loistelivat monivärisissä, kalliissa
puvuissaan puuteroittuina, maalattuina ja tarpeenmukaisesti
topattuina. Nuoremmilla oli kokonainen ruusutarha rinnoilla, ja
vanhempien puvut kimaltelivat kuin jalokivien näyttelypöytä. Paitsi
kaikkia näitä oli siellä koko joukko mustiin hännystakkeihin,
avorintaisiin liiveihin ja hienoihin tärkkipaitoihin puettuja
herroja. Nämä harhailivat ympäri aivan kuin olisivat eksyneet
johonkin kaukaiseen, heille tuntemattomaan seutuun. Nämä olivat ne
ranskalaiset, jotka Plummer oli sinne kerännyt, mutta joita hän nyt
katseli melkein vihollisina ja toivoi sinne niissä pippuri kasvaa.
Sillä mitä hittoa ne täällä tekivät nyt, kun ei tarvittu ranskan
kielen taitoa. Niiden nimiäkin oli kunniallisen yankeen mahdoton
lausua. Hänelle se oli yhtä mahdotonta kuin kiven hakkaaminen.

Mr Plummer kulki ympäri vieraiden joukossa ja ajatteli Byronia ja
paratiisia sekä katseli odotellen ruokasalin ovelle. Eivätkö ne nyt
jo anna merkkiä, että päivällinen on valmis? Juhlan alkupuoli oli
ikävää, vallankin niin kauan kuin vieraita saapui. Jokainen seisoi
odotellen paikallaan koettaen näyttää rakastettavalta, kunnes uusi
vieras saapui ja tuli esitellyksi. Siinä vakuutettiin molemmin puolin
uuden tuttavuuden tuottavan suurta iloa, vaikka seuraavana päivänä
unohdettiin toisensa.

Muutamia pappeja oli keräytynyt kirjakaapin ympärille.

-- Noilla rahamiehillä näyttää sentään olevan kirjallisuusaistia,
sanoi eräs heistä tutkiessaan kirjojen nimiä.

-- Selkämystät näyttävät kuluneilta, sanoi toinen.

-- Minä epäilen kuitenkin, että kirjansitoja tuntee ne parhaiten,
puuttui puheeseen kolmas.

Heidät keskeytettiin. Päivällinen oli valmis. Kaikkien kasvot
kirkastuivat ja vieraat alkoivat virrata ruokasaliin. Mrs Plummeria
kohtasi nyt se kauan uneksittu onni, että hän sai astua pöytään
"todellisen" kreivin saattamana, ja hän tunsi siinä tilaisuudessa
omituisen lämmön virtaavan jäseniensä läpi. Kreivi oli niin
rakastettava, niin rattoisa ja iloinen sekä puhui engelskaa
niin hyvin, että sitä oli hauska kuulla. Selittipä hän valituin
sanoin Fannylle, kun tämä kaivoi esille unohtumattomat Pariisin
matkamuistelonsa, että hän piti kunnianaan ja velvollisuutenaan
hänen kotimaassaan vieraillessa puhua englanninkieltä. Kun eräs
niistä kunnianarvoisista gentlemanneista, joita Plummer oli kreiville
esitellyt, puhutteli häntä ranskaksi, vastasi tämä hymyillen
englanninkielellä, ja hänen omat maanmiehensä lopulta huomauttivat
pisteliäästi, että herra kreivi puhui paremmin engelskaa, kuin
äidinkieltänsä.

Ruokasaliin astuessa kuului vieraiden joukosta mieltymyksen sorinaa,
kun he näkivät kukilla ja hedelmillä maukkaasti koristetun pöydän.
Kreivi lausui tämän johdosta mrs Plummerille kohteliaan huomautuksen,
joka pani hänen sydämensä nopeammin sykkimään, ja sitte käytiin
käsiksi ruokiin. Eräs kaupungin hienoimpien hotellien isännistä oli
ottanut järjestääkseen päivälliset ja luvannut saada aikaan jotain
suuremmoista niistä aineksista, mitä mrs Plummer oli hankkinut,
niin että hän itse voi huoleti omistaa koko huomaavaisuutensa
vieraillensa. Mr Plummer nyökäytti useita kertoja merkitsevästi
päätään eräälle gentlemanille, ja lopullisesti astui tämä aivan
kalpeana esiin ja piti ranskankielisen puheen, koettaen niin paljon
kuin mahdollista puhua nenäänsä saavuttaakseen oikean lausuntatavan.
Hän puhui Ranskan kauneudesta ja kunniakkaasta nimestä historian
lehdillä, hän puhui Lafayetistä ja Ranskan vallankumouksesta, joka
oli herättänyt vastakaikua valtameren takanakin. Hän puhui siitä
mieltä kiinnittävästä elokuun neljännestä päivästä 1789, jolloin
Ranskan aateli ja papisto oli luopunut oikeuksistaan ja yhdistynyt
siihen suureen kansaan ja omistanut yhteisen isänmaan; hän puhui
siitä etevästä asemasta, minkä ranskalaiset, tämä tarkkaälyinen
ja sattuvan terävällä kielellä varustettu kansa on valloittanut
tieteessä ja kirjallisuudessa, sekä lopetti esittäen maljan kauniille
ja loistavalle Ranskalle ja sen aatelille, joka niin hyvin ymmärsi
sananlaskun _noblesse oblige!_ Puhe oli kaunis ja otettiin vastaan
myrskyisellä mieltymyksellä, vaikka useat naiset, jotka eivät ranskaa
ymmärtäneet, olivat sen kestäessä alkaneet haukotella viuhkojensa
takana.

Charles Bradfordin teki mieli nauraa koko jutulle, mutta hän hillitsi
itsensä. Ja kun puhe oli lopussa, nousi hän aivan tyynesti ja lausui
englanninkielellä:

-- Kunnioitettavat naiset ja herrat! Pidän suurena kunniana olla
läsnä näin valitussa seurassa, ja kiitän vilpittömästi niistä
kauniista sanoista, jotka edellinen puhuja lausui minun isänmaastani
ja Ranskan aatelistosta. On olemassa toinen aateli, josta minä tänä
iltana tahdon huomauttaa, aateli, joka todellisuudessa yksinään
ansaitsee sen nimen, ja se on amerikalainen aateli, _työn aateli!_
(Hyvä! Hyvä!) Onko korkean yhteiskuntaluokan jäseneksi syntyminen
jokin ansio? Ei, se joka taistellen, askel askeleelta pyrkii
eteenpäin, se joka taipumattoman tahtonsa avulla voittaa kaikki
esteet, se, jonka päämäärä on kaukana ja korkealla ja kuitenkin sen
saavuttaa, hän on todellinen aatelismies, hän on meidän aikamme
mies. Arvonimet, ritarimerkit ja erikoisoikeudet eivät luo miestä,
vaan hyvä pää, luja tahto ja väkevät käsivarret. Ja nyt, arvoisat
naiset ja herrat, olemme koolla juuri sellaisen jalosukuisen
amerikalaisen katon alla. Hän on yksi sivistyksen uranuurtajoista
lännen präärioilla ja metsissä. (Tässä tuli Plummer ajatelleeksi
indiaanivaimoaan ja poikaansa). Hän on kohonnut ainoastaan ja
yksinomaan pontevuutensa avulla siihen arvossapidettyyn asemaan,
mikä hänellä nyt on. Hän on kukoistavan kaupunkinsa kaunistus. Minä
pyydän, että te, arvoisat naiset ja herrat tyhjennätte lasinne tämän
jalosukuisen amerikalaisen, meidän isäntämme, herra colonel Plummerin
kunniaksi.

Hillitön riemastus seurasi tätä puhetta ja ihastuksissaan astui
Plummer korkeassa persoonassaan esille. Hän hymyili tyytyväisenä ja
selvään näkyi, että hän oli hyvällä tuulella. Hän napautti veitsellä
lasiin; vaimonsa heitti häneen levottoman silmäyksen ja nipisti
Fannyä käsivarteen, mutta turhaan.

-- Arvoisa vieraani! -- alkoi hän -- Te tiedätte etten minä ole
mikään puhuja, minä ymmärrän paremmin akkunanpuitteita, ovia ja
säleverhoja, kuin kauniita puheenparsia (naurua). Mutta se minun
täytyy sanoa, että tämä poika -- anteeksi, minä tarkoitan vierastamme
-- (mrs Plummer katseli punastuen alaspäin) on saakelin hauska
mies. Minä pidän hänestä. Alussa minä tosin vähän pelkäsin häntä
sellaiseksi vanhan maanosan kopeaksi herraksi, jommoisia me joskus
täällä näemme, mutta hän onkin päinvastoin reima ja hauska mies,
joka voi juoda lasin viiniä ja puhua kursailematta suunsa puhtaaksi
ilman kaikenmoisia seremonioita ja joutavia koristuksia Ja katsokaas,
siitä minä pidän. Kreivi Ducrjan ja hänen mahdottoman nimensä malja!
Toivoisin, että kaikki ranskalaiset aatelismiehet olisivat hänen
kaltaisiaan.

Kaikki kumarsivat Charles Bradfordille, joka nousi ylös, meni
mr Plummerin luo ja puristi hymyillen hänen kättään Plummerin
taputtaessa häntä suurella kourallaan olalle.

Vaikka puolet kokoontuneista vieraista antoivat lasinsa olla
koskematta kun olivat ehdottomasti raittiita, joivat kuitenkin
muutamat, varsinkin europalaiset sangen vahvasti. Heistä oli
harvinaista saada viiniä amerikalaisissa pidoissa. Nyt annettiin
jäätelön, leivoksien ja hedelmien päästä oikeuksiinsa ja vetäydyttiin
sitten iloisina ja kylläisinä pois ruokasalista. Plummer oli siihen
määrään ihastunut, että hän vei Frankin syrjään ja kysyi, eikö kävisi
päinsä pyytää kreiviä ja muutamia valituita "paratiisiin" polttamaan
sikaarin. Mutta Frank tuumi, että oli paras jättää se tuonnemmaksi.
Päivälliset olivat onnistuneet erinomaisen hyvin. Nyt piti
varsinaisen illan ohjelma alkaa, kun mrs Plummer äkkiä tuli hyökäten
ruokasaliin, missä hän tapasi Frankin istumassa hajasäärin tuolilla
puhellen Agneksen kanssa, joka oli nyt ruoalla toisten palvelijain
kanssa.

-- Frank, oh, oletko sinä täällä, Frank? Minä olen sinua etsinyt joka
paikasta. Mitä nyt on tehtävä?

Ja mrs Plummer näytti tahtovan vaipua maan alle.

Mutta rakas äiti, mitä nyt? Onko tuli irti? -- huudahti Frank mennen
äitinsä luokse.

-- Juuri nyt sain kirjeessä tiedon, että herra Stoeving ja se nainen,
jonka olimme hankkineet soittamaan tänä iltana, eivät tulekaan.
Sellaisiin taiteilijoihin ei pitäisi koskaan luottaa! Niissä ei
ole kipinääkään rehellisyyttä. Mitä nyt teemme, Frank? Näin suuret
pidot ovat aivan mahdottomat ilman musiikia. Siitä tulee oikea
häväistysjuttu. Ja nyt alkaa miss Lily heti _elocutioninsa_.

Frank seisoi silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, mutta silloin
pisti hänen päähänsä oiva ajatus.

-- Äiti, sallitko minun vapaasti toimia, niin minä hankin sinulle
hyvää soittoa ja laulua lisäksi, sanoi hän veitikkamaisesti
hymyillen. -- Mutta jälestäpäin en minä tahdo kuulla mitään
muistutuksia.

-- Kyllä, emme saa nyt ajatella kustannuksia. Tällaisia tilaisuuksia
sattuu vaan kerran elämässä, vastasi mrs Plummer.

-- Maksu ei luullakseni tule kysymykseen. Saamme sitä varmaan
ilmaiseksi, jos saamme.

-- Niin, toimita nyt vaan joku, niin teet minulle suuren palveluksen,
sanoi mrs Plummer ja meni vierashuoneesen, missä keskustelu oli aika
vilkasta. Frank meni suoraa päätä Agneksen luo.

-- Muistatteko minulle antamanne lupauksen, kun lupasin olla
kielittelemättä? sanoi hän.

-- Kyllä, herra Plummer.

-- Muistatteko, että lupasitte soittaa ja laulaa, kun minä isän ja
äidin puolesta pyydän?

-- Kyllä, mutta miksi sitä nyt kysytte?

-- Siksi, että teidän on hetken perästä täytettävä lupauksenne.

-- Nyt? Näiden vieraiden joukossa? Oletteko järjiltänne?

-- Saatte mielellänne luulla minusta mitä tahdotte, miss Agnes, mutta
nyt minä vaadin, että täytätte lupauksenne. Minä olen pitänyt sanani,
tehkää te nyt samoin!

-- Mutta mitä vanhempanne sanovat?

-- Heidän hämmästyksensähän juuri onkin hauskinta koko asiassa.
Katsokaas, ne taiteilijat, joiden piti esiintyä tänä iltana, ovat
rikkoneet lupauksensa, niin että äiti on vallan mielettömänä ja minä
olen luvannut auttaa häntä.

-- Mutta ymmärrättehän, että minun vaatetukseni...

-- Vaatetuksenne? Minä vakuutan teille, miss Agnes, että te
yksinkertaisessa valkoisessa puvussanne (rouva Plummer oli
pyytänyt häntä pukeutumaan valkoiseen, kun hänen oli autettava
tarjoamisessa) olette tuhat kertaa kauniimpi, kun kaikki nuo pyntätyt
neitoset tuolla sisällä. Varastamme vielä muutamia ruusuja näistä
kukkavihoista ja pistämme hiuksiinne, eli jos tahdotte kaivelemme
sisar-Fannyn jalokivilipasta.

-- Ei, ei, antakaa sisar-Fannyn tavaroiden olla rauhassa!... Mutta
enhän minä osaa mitään.

-- Ette osaa mitään? Voitte soittaa sen, minkä soititte minulle
silloin, kuin minä hämmästytin teitä. Se tulee onnistumaan mainiosti,
sillä se oli jotain aivan uutta, ja me amerikalaiset olemme oikeita
narria, kun on jostain uudesta kysymys.

-- Mutta ymmärrättehän, herra Plummer, että asemani tässä talossa...

-- Asema? Eihän teitä tunne kukaan muut, kuin isä, äiti ja muutamat
läheisimmät ystävät. Ja nähkääs, miss Agnes, se toimi joka teillä on,
ei sovi teille. Teidän pitäisi tulla soitonopettajattareksi. Sitä
vaatii teidän lahjakkaisuutenne ja teidän tulevaisuutenne. Karkea
työ, jota nyt teette, turmelee sitäpaitsi teidän terveytenne.

-- Se on aina ollut minun tulevaisuuteni unelma, vastasi Agnes. --
Mutta mitä minä voin tehdä, kun en tunne täkäläisiä ihmisiä enkä
olosuhteita. Mitä se olisi hyödyttänyt, jos minä olisin ilmoittanut,
että miss Agnes Pryts antaa soittotuntia?

-- Niinpä niin, mutta juuri sentähden täytyykin teidän soittaa tänä
iltana. Silloin saa suurin osa kaupungin hienoimmasta seurapiiristä
kuulla teitä, musiikin harjoittaminen teidän opastuksellanne tulee
pian muotiasiaksi. Te tulette saamaan oppilaita niin paljon, kuin
tahdotte.

Agneksen toivo heräsi. Jospa hän olikin nyt elämänsä käännekohdassa!
Nyt kysyttiin vaan ripeää päätöstä.

-- Näen, että suostutte ehdotukseeni. Rohkeutta vaan, niin se kyllä
onnistuu! -- sanoi Frank iloisesti. -- Isä ja äiti auttavat teitä,
saatte olla varma. Tahdotteko nyt mennä Fannyn pukuhuoneeseen, niin
minä tulen sitte noutamaan teitä sieltä.

Agneksen oli aivan pää pyörällä ja sydän löi rajusti hänen
kiirehtiessään portaita ylös Fannyn huoneeseen. Hän heittäytyi
sohvalle ja tyrskähti itkuun. Sitten rukoili hän hartaasti, että
se menestyisi. Hän ajatteli työstä väsynyttä äitiraukkaansa, jonka
täytyi niin paljon raastaa vanhoilla päivillään. Ehkäpä hänellekin
oli tuleva levon aika. Hän huomasi nyt, että aika oli täpärällä eikä
hän voinut näyttäytyä punaisin silmin. Hän nousi ylös, järjesti
pukunsa, kastoi pyyhinliinan kylmään veteen ja pyyhkieli sillä
silmiänsä, pisti yhden niistä ruusuista, joita Frank oli ottanut
ruokapöydältä, hiuksiinsa, ja niin oli hän valmis.

Hänen täytyi itsensäkin peilin edessä seisoessaan tunnustaa, että hän
oli aika kaunis. Hänellä oli solakka, neitseellinen vartalo, suuret,
vähän arat silmät, jotka muistuttivat metsähirven silmiä, punaiset,
täyteläiset huulet ja terveet valkoiset hampaat. Hän seisoi ja odotti
Frankia sekä mietti, mitä lauluja hänen olisi valittava.

Sillävälin riensi Frank takaisin vierashuoneeseen ja tuli sinne
keskellä _elokutionia_.

Läntisessä Amerikassa on olemassa eräs laji kulkevia piinahenkiä,
jotka nimittävät itseään elokutionisteiksi. Heidän toimenaan on
näyttää ihmisille, miten _ei_ saa lukea. Ne ovat tavallisesti
Bostonilaisia, jotka ovat punnitut ja köykäisiksi löydetyt, ja jotka
nyt lännessä tahtovat niittää laakereita. Parempi olla ensimäinen
pienessä kaupungissa, kuin toinen Roomassa! He vaativat, että
heitä pidettäisiin taiteilijoina ja puhuvat usein esiintymisestään
Julian osassa näyttämöllä. Ne muuttavat käytöstapaa yhtä nopeasti
kuin kameleontti muuttaa väriä. Joskus ovat ne tunteellisia ja
puhuvat värisevällä äänellä, toisinaan manaavat esille henkiä
syvällä bassoäänellä, toisinaan kiitävät eteenpäin kuten pienet
kaupunkilaistytöt katukäytävällä. Ne muuttuvat surullisesta
iloisiksi, pesumatamista sankarittareksi yhtä näppärästi, kuin
nuorallatanssija tekee hyppyjään. He eivät vihaa mitään niin paljon,
kuin luonnollisuutta ja taide on heidän mielestään samaa, kuin
teeskentely. Vanhat farmarit, jotka ovat ruvenneet talonomistajiksi
ja rihkamakauppiasten tyttäret ja koko sekanainen nousukasjoukko
ihailee tätä teeskentelyä ja luulee sen olevan suurta taidetta.

Mrs Plummerin elokutionisti oli liikkuvaa lajia. Hän siristeli
silmiänsä, varjosti kädellään ja tähysteli, kuten merikapteeni
pelastusta vartoen, mutta tuli siinä iskeneeksi katseensa herra
Plummeriin, joka sattumalta seisoi sillä puolella, jotta tämä
kauhistuneena tirkisteli, oliko hän tahrannut paidanrinnustaan.
Hän taivutteli ja väänteli itseänsä aaltojen suuretessa, levitti
käsivartensa ja kirkui myrskyn yltyessä. Hän muodosteli käsistään
torven, jolla kapteeni lähetti käskyjään myrskyn kestäessä niin, että
lähimpänä seisovien ehdottomasti täytyi siirtyä ulommaksi antaakseen
tilaa laivalle, joka kiikkui laineilla. Elokutionisti riuhtoi kaikin
voimin palkkansa edestä. Mutta onneksi laiva vahingoittui ja alkoi
vajota. Maalla olevat näkivät sen, mutta eivät voineet auttaa. He
vaan lankesivat polvilleen ja lauloivat virttä "_Come to Jesu!_"
Tällöin kuultiin todellakin hiljaista ja pidätettyä virren säveltä.
Tämän osan suoritti kaksi hänen apulaistaan lisätäkseen vaikutusta
samalla, kun hän seisoi ja väänteli käsiään. Kaikki äänet laivalla
olivat tauonneet, sillä miehistö oli mennyt pohjaan, mutta myrskyn
ulvonnan läpi kuului ihmisääni. Yksi matruusi oli pelastunut
kiipeämällä maston latvaan, ja nyt heilutti hän nenäliinaa ja lausui
virren sanoja. Jumalan kiitos! Yksi kumminkin oli kuullut sen, tehnyt
kääntymyksen ja tullut pelastetuksi. Ja elokutionisti laskeusi
alemmaksi polvilleen, mitä syvemmälle laiva vajosi, ja lopullisesti
se kaatui. Se kunnianarvoisa gentlemanni, joka oli esittänyt Ranskan
maljan, hätkähti tuolillaan, sillä hän luuli elokutionistin nousevan
ylös aivan hänen edessään, mutta tämä suvaitsi heittäytyä pitkälleen
lattialle, noustakseen vähän sen jälkeen ylös ja pitääkseen
hautauspuheen laivalle. Komedia oli lopussa; vahvat kättentaputukset
kaikuivat ja elokutionisti vetäytyi hymyillen ja kumarrellen takaisin
pyyhkien kasvojansa ja tarttuen viuhkaansa.

Mr Plummer oli oikein liikutettu.

-- Se meni todellakin hyvin, sanoi hän naapurilleen. -- Ja kaunista
se oli, varsinkin virsi. Uskonto on nyt kuitenkin parasta, mitä
meillä on. Peijakkaan taitavaa väkeä nuo bostonilaiset!

Ja hän helisteli vanhaan tapaansa rahoja taskussaan.

Seura hajaantui kuiskaillen huomautuksia kuullun johdosta.

-- Pardieu! mitä näissä amerikalaisissa pidoissa pitää sulattaa! --
sanoi eräs ranskalainen toiselle. -- Sehän oli oikeata roskaa.

-- Se on Yankee-makua, vastasi toinen -- melkein samanlaista, kuin
tämä, -- ja hän viittasi sormellaan seinäkoristeita.

Hetken perästä astui se herra, joka oli pitänyt puheen, esille
ja kiinnitti läsnäolevien huomion toisiin asioihin. Nuori nainen
keskiyön-auringon maasta aikoi esittää muutamia kotimaansa villiä,
ihmeellisiä säveliä.

Silmänräpäyksessä tuli hiljaisuus. Sehän oli jotain ihan uutta. Mistä
oli mrs Plummer saanut sen ajatuksen. Kaikki suuntasivat katseensa
ovelle, josta talon nuori herra astui sisään Agneksen seurassa. Frank
oli saanut käsiinsä kauniin, joutsenen untuvilla reunustetun viuhkan,
joka nyt hienossa kultavitjassa riippui keimeästi Agneksen valkoisen
hameen sivulla. Ujona ja arkana meni hän pianon luo ja löi muutamia
sointuja.

-- Kuka hän on? Missä minä olen nuo kasvot nähnyt ennen? -- kuului
joka suunnalta. -- Mistä olette pyydystänyt noin kauniin tytön, mrs
Plummer, kuiskasi joku mrs Plummerin korvaan hänen seisoessaan, kuin
pilvistä pudonneena. Sehän oli Agnes, hänen oma palvelustyttönsä,
joka seisoi maanantaisin pesupunkan ääressä. Ei, tämä meni jo liian
pitkälle!

Ja Agnes soitti. Alussa oli se vähän epävarmaa, mutta vähitellen
se vakaantui. Hän tiesi, että nyt oli koetettava parastaan, ja hän
tiesi olevansa etevin niistä, joita oli täällä kuullut. Kun hän oli
laulanut muutamia kauniita, liikuttavia norjalaisia kansanlauluja
yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan, ei riemastuksesta
tahtonut tulla loppuakaan. Tämä oli jotain, joka meni sydämeen,
jotain aivan toista, kuin tuo vaikutusta tavoitteleva elokutioni.

Hänet ympäröitiin joka puolelta, häntä onniteltiin, tahdottiin kuulla
enemmän. Agneksen täytyi uudestaan asettua pianon ääreen. Frank oli
ennustanut oikein, ja hän oli nyt äärettömän iloinen. Miksi? Niin.
Sitä hän ei tiennyt itsekään. Hän meni ja kuiskasi muutamia sanoja
juhlapuhujan korvaan, minkä jälkeen tämä astui esille ja sanoi:

-- Naiset ja herrat! Olen vakuutettu, että täytän kaikkien
läsnäolevien toivomuksen, tulkitessani kiitollisuutemme tälle uudelle
norjalaiselle satakielelle, jonka olemme saaneet keskuuteemme. Kun
hän on vielä nuori ja tuntematon, sallittakoon minun mainita, että
hänen tarkoituksensa on asettua tänne, antaakseen musiikin opetusta,
ja minä olen varma, että monet käyttävät tilaisuutta hyväkseen, kun
nyt ovat saaneet kuulla hänen taidettaan.

-- Taidetta se nyt ei minun mielestäni ollut, kuiskasi elokutionisti
naapurilleen.

-- Hän tulee toistaiseksi vierailemaan arvoisan isäntäväkeänne luona,
ja ne jotka tahtovat saada opetusta, voivat ilmoittautua täällä,
jatkoi puhuja.

Mr Plummer seisoi aivan mykkänä hämmästyksestä, samoin hänen vaimonsa
sekä Agnes. Frank yksin nauroi hyvillänsä.

-- Hm, sitä voi kutsua _businessiksi_, sanoi mr Plummer viimein.
-- Tuo tyttö on _smart_; mutta jos minä tästä kaikesta käsitän
hölynpölähtävääkään, saavat ne kutsua minua republikaaniksi
[tasavaltalainen].

Suuret juhlat olivat vihdoinkin lopussa ja viimeiset vieraat olivat
lähteneet. Plummer ei voinut enää pidättää itseään. Hänen täytyi
viedä kreivin kirjastoon ja ilmaista hänelle sen salaisuudet sekä
kysyä eikö hän siunatuksi lopuksi ottaisi yhden Thackerayn eli Gergo
Elliotin. Kreivi nauroi katketakseen, mutta ei sanonut enään sinä
iltana ottavansa. Hän toivoi kuitenkin, ettei Colonel Plummer pitäisi
kirjallisia aarteitaan ainoastaan itseänsä varten vaan antaisi
ystäviensäkin niistä nauttia.

-- Se on käytännöllisin kirjallisuuden käyttämistapa, mitä koskaan
olen nähnyt, lisäsi hän leikillisesti.

-- Niin, eikö totta? -- sanoi Plummer. -- Se on sekä vahvistavaa,
että elähyttävää.

Hän oli nyt varma, että hän seuraavana päivänä voi huoletta viedä
kreivin "paratiisiin".

Kreivi toivotti hyvää yötä, lausui muutamia mielisteleviä sanoja
hupaisen illan johdosta, joka oli pysyvä hänelle unohtumattomana,
jakeli kohteliaisuuksia Fannylle hänen kauneudestaan, Agnekselle
hänen soitostaan ja mrs Plummerille hänen onnistuneista laitoksistaan
sekä poistui evästettynä toivomuksella, että nukkuisi rauhassa
seuraavan aamupäivän.

Minkä seikkailun hän oli saanutkaan kokea! Mutta jos se tulisi
keksityksi! Yhdentekevä. Nyt tahtoi hän huvitella oikein
perinpohjaisesti, voihan hän sitte kadota, jos vaara rupeaa
uhkaamaan. Mikä suloinen vuode! Hän oikaisi itsensä siihen ja vaipui
uneen.

Ainoastaan omaiset olivat nyt jälellä. Agnes, joka oli tätä
tilaisuutta odottanut, riensi mr ja mrs Plummerin luo ja sanoi
kyynelsilmin:

-- Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, se ei ollut minun syyni.

-- Se on totta, tässä on syyllinen, sanoi Frank.

-- Vaiti, äiti! Näen, että aiot sanoa jotain, mutta muista, että
annoit minulle vapaat kädet. Olen vaan käyttänyt lupaustasi.

-- Niin, minun täytyy myöntää, että se tuli jotenkin odottamatta,
sanoi rouva Plummer arvokkaasti.

-- Minun palvelustyttöni, vai kuinka? Minä kuulin kuitenkin, että
teidän pitäisi olla minun vieraani, Agnes.

-- Olkaa huoleti, rouva Plummer. Pian seison taasen pesupunkan
vieressä.

-- Ei, sitä hän ei totisesti tule tekemään, puuttui Frank puheeseen.
-- Sehän on raakamaisuutta, että Agnes käy ja raataa palvelustyttönä.
Mitä sanoisit, äiti, jos lähettäisimme Fannyn palvelukseen? Aivan
samahan se olisi. Ja minä toivon, että hän nyt saa paljon oppilaita.

-- Niin, jos eivät ihmiset saa tietää, että hän on ollut minun
palvelustyttöni, sanoi mrs Plummer.

-- Senpätähden hän ei voikaan enää olla se, vaan meidän vieraamme,
vastasi Frank.

-- Jos minä lakkaan palvelemasta, menen minä kotiin äitini luo, sanoi
Agnes.

-- Mutta enhän minä voi jäädä ilman palvelustyttöä, varsinkaan nyt,
kun kreivi on täällä.

Plummer käveli edestakaisin lattialla kädet selän takana.

-- Saakelin sukkelaa! Hänen pitäisi päästä _business'iin_, mutisi hän.

Sovinto saatiin aikaan sillä ehdolla, että Agnes hoitaisi
toistaiseksi tehtäviänsä, mutta kreivin nähden olisi perheen
ystävätär.

-- Oletteko vihainen minulle, Agnes? -- kysyi Frank, kun he erosivat.

-- En koskaan ole pelännyt niin kovin, vastasi Agnes. -- Mutta minä
luulen, että se kuitenkin meni hyvin, vai mitä arvelette?

-- Se onnistui mainiosti. Ja voitte olla varma, että siihen koukkuun
kyllä tartutaan.

-- Kiitän teitä!

-- Ei vielä, mutta ehkä myöhemmin. --

-- Eikö kreivi olekin kovin herttainen, äiti? -- kysyi Fanny. --
Oletko koskaan nähnyt niin kohteliasta, huomaavaista ja kuitenkin
niin luonnollista herraa? Niin, sellaisia ovat europalaiset
gentlemannit.

-- Sellaisia eivät ole ainakaan meikäläiset, vastasi mrs Plummer
huoaten, ja katsoi miestänsä, joka siinä käveli ja haukotteli.



V.


"Jälkipäivä" tuli. Plummer oli kellonlyömällä saapunut konttooriinsa,
mutta hän oli haukotellut vahvasti. Rouva oli levännyt puolipäivään
saakka, mutta Fanny oli ollut liian hermostunut voidakseen nukkua.
Hän oli noussut ylös, jotta edes joku talonväestä olisi saapuvilla,
kun kreivi tulisi. Mutta kreivi ei tullut. Fanny oli itse kenenkään
huomaamatta hiipinyt kreivin ovelle, mutta sieltä ei kuulunut mitään.
Sitten oli hän, kuten rauhaton sielu, harhaillut ympäri suurissa
huoneissa ja lukemattomia kertoja katsonut, oliko kaikki kunnossa
aamiaispöydässä. Nyt hän oli istahtanut nojatuoliin ja aikoi juuri
vaipua uneen, kun hän äkkiä kuuli keveitä askelia portaissa. Salaman
nopeudella syöksähti hän ylös joutuakseen kreiviä vastaan ovelle.

-- Mitä näen? Nytkö jo ylhäällä? Luulin, että olimme tehneet
sopimuksen maata koko aamupäivän, sanoi kreivi iloisesti. -- Mutta
minä unohdinkin olevani Amerikassa. Te olette aikaisin ylhäällä
sen sijaan, kun me europalaiset olemme oikeita unikekoja. Ette voi
ajatella, miten minua suututti, kun minä ollessani ensi kerran
amerikalaisessa pensionissa, tulin herätetyksi makeimmasta unestani
kellon kilinällä. Ja päällisen päätteeksi selitettiin, ettei
aamiaista voinut saada yhdeksän jälkeen. Muutin heti. Sehän oli
raakalaisuutta.

-- Toivon, ettei amerikalaisissa perheissä olla sellaisia
raakalaisia, kuin pensioneissa, vastasi Fanny. -- Mutta eikö kreivi
tahdo syödä yksinkertaisen aamiaisen? -- Ja hän avasi ruokasalin oven.

-- Emmekö odota rouva äitiänne?... eli ehkä... mutta kas, täälläpä
hän onkin.

Mrs Plummer purjehti sisään arvokkaana, kuten aina.

-- Minua ilahuttaa nähdä teidät terveenä ja reippaana rasittavan
illan jälkeen, sanoi kreivi ja meni kevein askelin rouva Plummeria
vastaan sekä suuteli hänen kättään. -- Kiitos eilisestä! Se oli
hauskin yllätys, mitä minulle Amerikassa on valmistettu.

Mrs Plummer punastui ja tunsi omituisen väristyksen käyvän kaikkien
jäseniensä läpi. "Oikea" kreivi oli suudellut hänen, ompelijattaren
kättä. Kuka sitä olisi uskonut kaksikymmentä vuotta sitten?

-- Missäs meidän norjalainen satakielemme on? -- kysyi kreivi, kun
istuttiin aamiaispöydässä.

-- Hän nukkuu varmaan vielä, vastasi mrs Plummer tyynesti. -- Hän oli
nimittäin juuri ollut kyökissä ja käskenyt Agneksen pysyä siellä ja
antaa toisen palvelustytön passata.

Kreivi oli tavattoman hilpeä. Hän kertoi europalaisia kaskuja ja
kuvaili, mitä hän oli nähnyt monilla matkoillaan, erittäinkin
oleskellessaan Lontoossa, Fanny oli ihastuksissaan. Hän unohti
kokonaan väsymyksensä. Oli sateinen päivä, jotta täytyi jälellä oleva
aamupäivä olla sisällä.

-- Nyt minäkin laulan kansanlauluja, sanoi kreivi ja astui empimättä
pianon ääreen. Kauniilla, miellyttävällä äänellä lauloi hän muutamia
ranskalaisia Berangerin sepittämiä ja muutamia englantilaisia lauluja
sekä lopuksi "Home sweet home".

Mrs Plummer oli ihastuksissaan ja Fanny oli seitsemännessä taivaassa.

-- Teillä on myöskin kaunis koti ja rakastettava äiti, herra kreivi,
puhkesi Fanny puhumaan.

-- Te tunnette hänet?... Ai, sehän on totta! Tehän olette vieraillut
muutamia päiviä hänen linnassaan, vaikka minä pahaksi onneksi olin
silloin poissa, vastasi kreivi.

Ja nyt hän häikäilemättä ylisteli sitä "äitiä", jota hän ei ollut
koskaan nähnyt, ja minkä linnassa hän ei ollut koskaan käynyt. Pian
oli Fanny keskellä unohtumattomia matkamuistelmiaan.

-- Ja ruusutarha! Kuinka ihana se oli väriloistoineen ja suloisine
tuoksuineen! -- sanoi hän.

-- Ja jasmiinihuvihuone!... Se oli aina minun mielipaikkana, vastasi
Charles.

-- Jasmiinihuvihuone?... Sitä minä en muista... Missä se oli? Me
kuljeskelimme puistossa ristiin rastiin niin monta kertaa eikä
äitinne koskaan unohtanut kertoa meille siitä, mikä oli teidän
kanssanne jossain yhteydessä. Hän oli niin ylpeä teistä.

-- Ovatko jasmiinit huvihuoneen ympäriltä todellakin mahtaneet
lakastua?... Se olisi kovin ikävää, sillä ne olivat niin kauniita,
vastasi Charles varmasti. -- Olen viettänyt monta hauskaa hetkeä
siellä.

Heidän keskustelunsa keskeytyi, sillä muutamia vieraita saapui. Nämä
pyysivät anteeksi, että tulivat niin aikaisin, mutta heidän oli
matkustettava maalle, eivätkä tahtoneet tehdä sitä pistäytymättä
kiittämään eilisestä sekä näkemään edes vilahdukselta vielä sitä
harvinaista vierasta, j.n.e. Samalla tahtoivat he hyvissä ajoin saada
varmuuden musiikkiopinnoista sen norjalaisen neidin johdolla, joka
oli esiintynyt eilen juhlassa.

-- Hän ei pahaksi onneksi ole kotona, sanoi mrs Plummer.

-- Onko rouva Plummer niin hyvä ja antaa hänelle meidän
käyntikorttimme ja pyytää kaksi tuntia viikossa Jessielle ja
Gertielle.

-- Kyllä, sen hän tekee mielellään. Hyvästi! Hyvästi!

-- Teillä amerikalaisilla on merkillinen tapa lausua
kohteliaisuuksia, sanoi kreivi. -- Luulin, että me parisilaiset
olisimme kehittyneempiä siinä asiassa, mutta minä luovun heti
kilpailusta teidän kanssanne.

Vasta päivälliselle kello kuuden aikaan kokoontui koko perhe. Plummer
saapui hyväntahtoisesti hymyillen, joka merkitsi, että hän oli
hyvällä tuulella.

-- Noh, ovatko liiketoimet onnistuneet hyvin tänään, herra Plummer?
-- kysyi kreivi ja ojensi hänelle kätensä.

-- Kyllä, aina joku satanen säästöä, vastasi Plummer ja kilisteli
rahoja, joita hänellä oli irtaallaan taskussa.

-- Onnellinen se, joka saa sillä tavalla joka päivä, sanoi kreivi ja
kohautti kulmiansa. Teillä on suuremmat tulot kuin kreiveillä.

-- Kyllä, minä uskon todellakin, että monellakin kreivillä ja
vapaaherralla olisi edullisempi olla amerikalaisena liikemiehenä,
mitä tuloihin tulee, sanoi Plummer. -- Raha on vankempi perustus,
kuin arvonimet.

-- Äiti, sinun täytyy sallia Agneksen syödä meidän kanssamme tänään.
Se on aivan välttämätöntä, kuiskasi Frank äitinsä korvaan.

-- Niin kai, sinä olet toimittanut asiat kauniisti, murisi mrs
Plummer. -- Minä luulen, ettet voi ajatella enää muuta, kuin Agnesta.
Toivon ettet rupea hakkailemaan palvelustyttöjä.

-- Voit olla huoleti, siinä asiassa en aio seurata isäni esimerkkiä,
vastasi Frank nenäkkäästi.

Mrs Plummer punastui ja kääntyi toisaalle.

Päivällinen meni onnellisesti ilman mitään häiriötä. Kreivi oli
tapansa mukaan iloinen ja miellyttävä. Frank luki päivän "Tribunista"
pitkän kuvauksen eilispäivän juhlallisuuksista, puheista, miss Lilyn
kauniista elokutionista ja norjalaisen satakielen laulusta. Naisten
puvuistakin oli siinä selonteko.

-- Tuhat tulimaista, mistä ne ovat tuon saaneet käsiinsä? --
ihmetteli mr Plummer. -- Minä ainakin kielsin ankarasti kaikkien
sanomalehti-urkkijain pääsyn taloon. Mutta eivätköhän ne sittekin ole
tunkeutuneet sisään. Oletteko joutuneet tekemisiin amerikalaisten
sanomalehtimiesten kanssa, herra kreivi?

-- Minäkö? -- lausui kreivi nauraen.

-- Minä näin erään niistä seisovan etehisen ovella ja tekevän
muistiinpanoja aivan, kuin olisi ollut henki kysymyksessä, sanoi
Frank. -- Hän oli tunkeutunut sisään kyökin kautta. Toinen oli
kätkeytynyt ranskalaiseen hännystakkiin ja akkunoissa niitä varmaan
oli, kuin iilimatoja.

-- Niin, ne ovat pahempia, kun kärpäset kesällä, sanoi mr Plummer.
-- Ja niitä ei voi hävittää rotan myrkyllä eikä kärpäspaperilla.
Mutta minä olen keksinyt niitä varten erityisen menettelytavan, joka
on vaikuttanut sen, etteivät ne mielellään pistä nenäänsä minun
konttooriini. Minä ihmettelen, ettei kukaan niistä ole ollut täällä
ahdistelemassa teitä, herra kreivi.

Samassa soi eteisen kello ja palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs
herra, joka jo kerran ennenkin oli ollut siellä, istui arkihuoneessa
ja pyysi saada puhutella herra kreiviä.

-- Saatte nähdä, että se on n:o yksi sanoi Frank. -- Saanko luvan
nähdä kortin! Aivan oikein! "_Pioneer Press!_"

Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Toimitanko hänet tielle? -- kysyi mr Plummer ja pyyhki suutaan
ruokaliinalla.

-- Ei, ei, minun täytynee uhrautua yleisen hyvän takia, vastasi
kreivi ja nousi.

-- Istukaa vaan rauhassa! Ei ole mitään kiirettä... Antakaa hänen
odottaa vaikka tuomiopäivään saakka, huusi mr Plummer suuttuneena.
-- Sanokaa nyt minulle, herra kreivi, mikä runoilija mielestänne
parhaiten sopii jälkiruoaksi Whittier eli Lovell?

-- Minä mukaudun täydellisesti isäntäni kirjalliseen makuun, vastasi
Bradford.

-- Frank, nouda pullo Whittieriä ja vie sitte kaikessa hiljaisuudessa
Byron takaisin paratiisiin.

Viimeksi mainitut sanat kuiskattiin Frankin korvaan. Hän katosi ja
tuli pian takaisin mukanaan pullo Catawbaa. Tyhjennettyään lasin
kumarsi kreivi ja meni.

Arkihuoneessa tuli reportteri kohteliaasti häntä vastaan ja alkoi
pitkän esityksen sanomalehdistön velvollisuudesta pitää yleisöä _a
jour_ tärkeimpiin tapahtumiin nähden, mutta Charles keskeytti hänet
ja sanoi:

-- Kaiken tuon tiedän. Sanokaa nyt lyhyesti, mitä tahdotte.

Reportteri vastasi iloitsevansa siitä, että kreivi oli jo niin
amerikalaistunut, että voi heti käydä asiaan käsiksi. Hän otti
muistikirjan ja lyijykynän sekä merkitsi syntymävuoden ja paikan,
koulun, yliopiston j.n.e. Sitten rupesi hän kyselemään ranskalaisesta
tasavallasta, pariisilaisoloista, kirjallisuudesta ja liikeoloista.
Charles Bradford istui aivan tyynenä ja lateli reportterille yhden
tekaistun jutun toisensa perään. Hän pani viralta pari ministeriä,
antoi Boulangerin tulla haavoitetuksi kaksintaistelussa, ennusti
sotaa Saksan kanssa ennen vuoden loppua, otti hengiltä muutamia
tiedemiehiä ja kirjailijoita, ylisti hiljattain ilmestyneitä teoksia,
joista reportteri ei ollut kuullut mitään siitä luonnollisesta
syystä, että niitä ei ollut ilmestynytkään. Reportteri lähti aivan
ihastuksissaan saamistaan uutisista sekä kreivin alentuvaisuudesta,
ystävällisyydestä ja puheliaisuudesta.

Neljännestunnin perästä soitettiin taas. Se oli eräs "Tribunen"
gentlemanni, joka kysyi herra kreivin vointia.

-- Käskekää niiden laputtaa...

Enempää ei herra Plummer ehtinyt sanoa, sillä hänen vaimonsa tarttui
hänen käsivarteensa ja heitti häneen moittivan silmäyksen.

Kreivi esiintyi tälläkin kertaa uhrautuvaisena. Mutta kun kolmas
soitto kuului, ja palvelija ilmoitti "Evening Journal", loppui herra
Plummerin kärsivällisyys, hän ryntäsi ulos ja toimitti miehen tielle
omalla tavallaan, käyttäen saappaitaan apuna.

-- Ja nyt voimme viettää jonkun hauskan hetken paratiisissa, sanoi
Plummer palattuaan taistelusta "Evening Journalin" kanssa.

-- Paratiisissa? lausui kreivi ja katsoi häntä silmät selällään.

-- Niin, se kuuluu minun salaisuuksiini, vastasi Plummer
veitikkamaisesti.

Mutta kun rouva Plummer huomasi, ettei sitä enää voinut välttää,
lähetti hän Agneksen sinne pyyhkimään pöydät ja katsomaan, että
kaikki siellä oli järjestyksessä.

Mr Plummerin toivo saada nähdä ystävänsä paratiisissa oli vihdoinkin
toteutunut. Frankin oli äitinsä lähettänyt sinne pitämään vaaria
ja hillitsemään hänen ihastustaan, jos se rupeaisi saamaan liian
karkean muodon. Mr Plummer oli antanut europalaiseen tapaan asettaa
esille kaksi pientä kupillista väkevää kahvia ja kaksi liköörilasia.
Ensi työkseen veti hän saappaat jaloistaan ja veti niihin pehmeät
tohvelit. Sitte hän heitti takkinsa tuolille ja huitoi käsiänsä.

-- Tässä nyt näette minun pesäni, herra kreivi, sanoi hän hymyillen
ja tarjosi kreiville sikaarin. -- Tämä ei ole niin hienoa väkeä
varten, kuin te olette, lisäsi hän ja nyhjäsi kreiviä kylkeen. --
Mutta minusta te olette saakelin hauska mies, ja sentähden pääsette
te "paratiisiin". Kas niin, istukaa nyt hajareisin tuolille tahi
pankaa jalat pöydälle ja olkaa aivan kuin kotonanne.

Ja mr Plummer näytti hyvää esimerkkiä. Charles Bradford katseli
ihmeissään ympärilleen. Oli aivan kuin hän olisi joutunut toiseen
maailmaan. Pitkä puupöytä piippuineen, väkevä tupakanhaju ja mr
Plummer itse paitahihasillaan, kaikki tämä muistutti häntä jostain,
mistä hän ei oikein ollut selvillä. Mutta yht'äkkiä hän havahtui.

-- Nyt minä ymmärrän! huudahti hän. -- Tiedättekö, herra Plummer,
mitä tämä huone muistuttaa? Niitä vanhoja englantilaisia
klubihuoneita, mistä Smollett ja Fielding kertovat, missä peruukit
kokoontuivat pitkien pöytien ympärille oluthaarikoineen ja
liitupiippuineen keskustelemaan valtiollisista tapahtumista ja
kertomaan häväistysjuttuja. Tässä huoneessa on jotain historiallista,
jotain kodikasta.

-- Kodikasta? puuttui puheeseen Frank, joka istui pöydän toisessa
päässä -- Luulin, ettei sellaisia ravintoloita olisi Ranskassa, vaan
ainoastaan Englannissa.

-- Minä tarkoitankin kuvaannollisessa merkityksessä, vastasi
Bradford, joka samassa sai yskäkohtauksen. -- Se loihtii esiin
kuluneiden aikojen muistoja, joihin on tutustunut kirjallisuuden
avulla.

-- Mitä herroja te nimitittekään? kysyi Plummer. -- Smollett ja...

-- Fielding. Olette varmaankin lukenut Smolletin "Peregrine Picklesin
seikkailut"?

-- En, meillä businessimiehillä ei ole aikaa tutustua kirjallisuuden
uutuuksiin, vastasi Plummer. -- Meidän täytyy ajatella laskujamme,
mittauksiamme; me luemme lehtemme aamusin ja iltasin, siinä kaikki.

-- Mutta minä olen varma, että te pitäisitte siitä, herra Plummer.
Siinä on monta oikein mehevää juttua eikä siinä ole liian paljoa
tuota väsyttävää sivistystä, lisäsi hän hymyillen.

-- Frank, kirjoita muistiin "Peregrine Picklesin seikkailut",
huudahti mr Plummer. -- Eikös sen nimi ollut semmoinen? Onko se tänä
vuonna ilmestynyt?

-- Ei, se on hyvin vanha.

-- Koeta saada se käsiisi, Frank, ja vie se konttooriin!...
Sivistystä, sanoitte te... Niin, me vanhanaikaiset yankeet emme
erityisesti välitä siitä. Mitä me sillä tekisimme täällä lännessä?
Se tuottaa vaan vaivaa, koristuksia ja tuhlaavaisuutta, ja siten
vaan katkeroitetaan toistensa elämää. Miksi eivät ihmiset saa
olla sellaisia, miksi luonto on ne muodostanut? Huvittaneekohan
miestä, joka on työskennellyt metsissä ja pelloilla -- niin olen
minä tehnyt -- käydä varpaillaan hännystakkeihin puettujen herrojen
joukossa kauniiden kynttiläruunujen valossa varoen itseään ikäänkuin
kapalovauvaa? Ja, katsokaas, sentähden tulen minä mielelläni tänne
paratiisiin, missä minä saan olla kuten itse tahdon, ja mihin ei
mikään "Tribunen" reportteri uskalla pistää nenäänsä. Ha, ha, ha!
Niin, anteeksi, herra kreivi, mutta minä olen vaan yksinkertainen
yankee, joka on alkanut aivan tyhjin käsin ja työllään kohonnut. Ja
_moneytä_ on mr Plummerilla, niin, sitä hänellä on.

Mr Plummer siristi toista silmäänsä ja romisteli taskussaan rahoja.

-- Kuka olisi uskonut, että te olitte niin hauska mies? Huomaan
nimittäin, ettei teidän tähtenne tarvitse pukeutua sivistyksen
viikunalehtiin. Ovatko kaikki ranskalaiset kreivit yhtä hupaisia?

-- Ei kaikki, vastasi Bradford ja katseli sikaariaan. -- Mutta minä
pidän hauskoista ihmisistä, ja sentähden olen minä itsekin hauska.
Minä viihdyn hyvin yankeiden seurassa, mr Plummer.

-- Se ilahuttaa minua, vastasi mr Plummer.

-- Te olette varmaan kokenut yhtä ja toista, mr Plummer. -- Te
osaatte varmaan kertoa koko joukon hauskoja juttuja.

-- Kyllä, jos te kerran saatte isän alkuun, ei hän lakkaakaan,
puuttui Frank puheeseen.

-- Sekin saattaa olla mahdollista, sanoi mr Plummer ja istuutui
hajasäärin tuolille. -- Mutta mitäs minä kertoisin? Sinähän tunnet,
Frank, minun juttuni, auta nyt minua.

-- Kerro, miten sinä annoit naisille kylvyn keskellä yötä, sanoi
Frank.

-- Niin, se on hauska juttu, sanoi mr Plummer ja karisteli kurkkuaan.
-- Se oli silloin, kun minä olin erään Missisippihöyryn kapteenina
-- olen nimittäin koettanut joka lajia, näette. -- Silloin sattui
eräänä yönä, kun meillä oli paljon matkustavia, erittäinkin naisia,
että laiva tarttui matalikolle. Missisipillä sattuu usein, että
sinne aivan aavistamatta ilmestyy matalikko siihen missä edellisenä
päivänä ei mitään sellaista ole ollut. Laiva sai pienen nyhjäyksen
ja matkustajat luonnollisesti luulivat, että oli jouduttu karille.
He syöksivät ylös yöpukimissaan, sekä alkoivat juoksennella ympäri,
kuin hullut parkuen minkä jaksoivat. Minä komensin juuri koneen
käymään taaksepäin, kun siinä kesken kirjavan kiireen jouduin
tuon hullun joukon keskelle. Yksi heittäytyi kaulaani ja kaksi
repi käsivarsistani kirkuen kurkun täydeltä: "kapteeni, kapteeni,
hukummeko? Pelastakaa meidät, herra kapteeni!" Minä käskin heidän
mennä niin kauaksi kuin tietä riitti, mutta luuletteko sen auttaneen?
Silloin käskin minä tuoda esille ruiskun, jolla me tavallisesti
puhdistimme laivan kantta, ja tähdätä suihkun niitä hullaantuneita
naisia kohti. Ette voi käsittää, kuinka ne juoksivat pakoon suihkua,
joka loiskien ajoi niitä takaa. Minä nauroin niin, että aioin
läkähtyä. Olisittepa vaan nähnyt eräänkin paksun neekerimatamin, hän
se vasta huusi ja elämöi!

Mr Plummer lähetti nyt Frankin hankkimaan enemmän kahvia. Hänen
palatessaan jutteli isä jo toista kertomusta.

-- Olette kai kuullut puhuttavan Missisipillä kulkevien höyryaluksien
kiivaista kilpailuista, sanoi mr Plummer. -- Lyötiin suuria vetoja,
koetettiin saada kuumuutta höyrypannuun ja päästä ensimmäiseksi;
kesti tai katkesi. Ja matkustajat seisoivat kannella huutaen ja
hurraten kun joku aluksista meni toisen ohitse. Ja jos vauhti
hiljeni, tulivat matkustajat ja pyysivät lisäämään höyryä sekä
lupasivat rahaa. Jaa, ne olivat hupaisia aikoja, saatte uskoa.
Sattuipa sitten kerran, että me noin sata penikulmaa S:t Louisista
pohjoiseen koetimme pysyä kaikin voimin erään aivan uuden, ison
aluksen edellä. Emme tahtoneet ottaa semmoista häpeää, että jäisimme
jälkeen, ja sentähden ponnistimme täydellä höyryllä eteenpäin. Ja
ennenkuin meillä oli vaarasta aavistustakaan, kuulimme hirveän
räjähdyksen, ja ihmiset, mastot ja köydet lensivät ilmaan. Päät,
kädet ja sääret lentelivät kuni raketit ilmassa. Minä en tiennyt
mitään ennenkuin jo olin muutamia satoja penikulmia korkealla
ilmassa, josta jouduin erään kaukana sisämaassa olevan puun
latvaan. Alutta alus, matkustajat ja kaikki muu oli kadonnut
jäljettömiin. Se oli minun viimeinen matkani laivurina.

-- Tuo muistuttaa minua eräästä seikkailustani Norjassa, sanoi kreivi
hymyillen.

-- Oletteko sielläkin ollut? kysyi mr Plummer. -- Te olette tehnyt
pitkiä matkoja.

-- En niin pitkiä, kuin te, mr Plummer, joka matkustelette
ylhäällä ilmassa, vastasi kreivi. -- Olinhan vaan Norjassa
karhunpyynti-matkalla. Olin aivan yksin, mukanani oli vaan
kaksipiippuinen pyssyni ja koira. Koira ajoi karhun ylös ja minä
ammuin sitä, mutta luoti ei osunut. Ammuin toisen luodin, mutta sekin
vaan haavoitti karhua, joka raivoisana syöksyi kahdella jalalla
minua kohden. Minulla ei ollut aikaa saada pyssyyn uutta panosta,
ja koetin sentähden päästä pakoon. Koira koetti sitä estää, mutta
tuli revityksi kappaleiksi, ja minä kuulin tuon hurjistuneen eläimen
lähenevän lähenemistään. Äkkiä keskeytti eräs syvä vuoren rotko
pakoni. Vaahtoava virta kohisi sen pohjalla. Se oli huimaavan syvä
ja ainoastaan kaksi ohkaista palkkia oli asetettu portaaksi sen yli.
Minä juoksin portaalle ja karhu perässä. Silloin huomasin toisella
rannalla... toisen karhun, joka lähestyi minua kita avoinna. Mitä oli
tehtävä? Karhu edessä ja toinen takana, vaahtoava virta kahden kapean
palkin alla. Heitin kiväärini pois, nostin käsivarteni ilmaan ja...

Bradford vaikeni äkkiä ja imeskeli rauhallisesti sikaariansa.

-- Ja mitä sitten? -- kysyi Plummer jännityksessä. Hän oli ottanut
sikaarinkin suustaan.

-- Sittenkö? Niin, sitten ne söivät minut, vastasi Bradford tyynesti.
-- Se oli viimeinen kerta kun minä olin karhuja ampumassa Norjassa,
lisäsi hän vakavasti ja hörppäsi kahvikupista.

Plummer katsoi ihmeissään häntä. Sitte hän rupesi nauramaan niin,
että kyyneleet tulivat silmiin.

-- Luulen toden totta, että voitatte minut juttujen kertomisessa,
sanoi hän ja läjäytti vierastaan reiteen. -- Sitte ne söivät minut...
ha, ha, ha!... Te olette saakelin "smart!"

Frank yhtyi nauruun, mutta he tulivat keskeytetyiksi, sillä Agnes
tuli ilmoittamaan, että naiset tahtoivat sanoa herroille hyvää yötä.
He olivat väsyneitä eilispäivän juhlimisesta.

Kreivi nousi heti.

-- Sitten emme saakaan tilaisuutta kuulla neidin kaunista ääntä
tänä iltana? -- sanoi hän kohteliaasti. Mutta minä luulen, ettemme
ole oikein sopivia naisten seuraan, lisäsi hän ja haisteli takkinsa
hihaa. -- Teillä pitäisi olla erityiset paratiisipuvut, herra Plummer.

-- Noh, hiukkanen tupakan hajua ei nyt viene kultausta heistä, sanoi
Plummer nauraen ja veti takin yllensä. -- Sitte ne söivät minut! Ha,
ha, ha; se tulee huvittamaan minua koko yön.

Lyhyen keskustelun jälkeen poistuivat naiset, samoin herra Plummer;
hänen vaimonsa tahtoi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Kreivi ja
Frank olivat tuskin jääneet kahden, kun viimeksi mainittu kuiskasi:

-- Huvittaako teitä katsella Minneapolista iltavalaistuksessa, herra
kreivi?

-- Kreivi nyökkäsi, ja he poistuivat ottaen portinavaimen mukaansa.

Mutta ylhäällä makuuhuoneessa odotti mr Plummer nöyrästi vaimonsa
nuhdesaarnaa, hän oli huomannut jo myrskyn olevan tulossa.

-- Pidätkö todellakin kylläksi arvokkaana tapana edustaa taloamme ja
kaupunkiamme siten, että kutsut tuon vieraan kreivin "paratiisiisi"
ja näytät hänelle kaikki alhaiset tapasi? alkoi hän.

-- Noo, hän viihtyy totta tosiaan yhtä hyvin minun tupakkani, kuin
teidän silkkihameittenne seurassa, vastasi hän taisteluhaluisesti.

-- Sinä tuomitset muita itsesi mukaan, Plummer, mutta meillä on toden
totta tärkeämpiä asioita mietittävänä, kuin Byronin tutkiminen, kuten
sinä sitä kutsut, väitti mrs Plummer.

-- Tärkeämpiä asioita? Mitä tärkeitä asioita ne olisivat? -- murisi
Plummer.

-- Etkö sitten näe sitä mahdollisuutta, mikä tarjoutuu meille nyt,
Plummer? Etkö ole huomannut mimmoista huomaavaisuutta kreivi osoittaa
Fannylle? Missä sinun silmäsi ovat? -- Ja mrs Plummer pudisti päätään.

-- Minä totisesti luulen, että teillä on taas tekeillä jotain
naimapuuhia, vastasi Plummer. -- Tuskin te osaatte muuta ajatellakaan.

-- Ajattelehan, Plummer, miltä tuntuisi päästä Ranskaan, tulla
vastaanotetuksi linnassa, joutua ranskalaisen aatelin sukulaiseksi ja
seurustella heidän kanssaan! Se se olisi jotain, Plummer.

-- Minä puolestani jään mieluummin paratiisiini, sanoi Plummer. --
Mutta tehkää, miten tahdotte! Jos voitte saada sen toimeen, niin
kernaasti minun puolestani... Hän on hauska mies, hän!... Sitte ne
söivät minut... Ha, ha, ha!... Se on mainiota!

Mrs Plummer katsoi ihmeissään miestänsä. Oliko hän juovuksissa?

-- Minä en voi käsittää, kuinka sinä voit katsoa asian niin
vähäpätöiseksi. Minua tulee se pitämään valveilla koko yön, sanoi hän.

-- Minua ei ainakaan, vastasi Plummer ja haukotteli.

Tunnin kuluttua kuorsasi hän täyttä vauhtia ja vaimonsa säesti häntä
unohtaen suunnitelmansa.



VI.


Kreivi ja Frank olivat suunnanneet kulkunsa Washington avenuea
alaspäin. Koreiden kauppapuotien valot olivat jo aikoja sitte olleet
sammutettuina. Yksi ainoa liekki valaisi niitä, jotta vartioiva
poliisikonstaapeli voi nähdä, ett'ei sisällä ollut ketään, joka
tahtoi anastaa lähimäisensä omaisuutta. Kadut olivat melkein
tyhjät. Oli toisenlaista kuin Pariisissa, missä vaunujen jyrinä ja
ihmisten sorina piinaa korvia yötä päivää, missä iloiset nuoret
miehet istuskelevat kahvikuppiensa, à la glace'nsa eli viinilasinsa
ääressä kahviloiden ulkopuolella, ja missä kuulee naurua,
musiikkia ja viinurien kutsuhuutoja siihen aikaan, jolloin kaikki
rehelliset yankeet ovat vetäneet yömyssyn korvilleen ja uneksivat
vehnäkeinotteluista ja muista liikeasioista heidän vaimojensa
tarkastellessa puoliavoimin silmin uutta jalokivikoristetta, joka
päivän kuluessa on ollut näytteillä Elliotilla. Minneapolis näyttää
öiseen aikaan kunnialliselta, oikein puritaanikaupungilta. Ei mitään
pyntättyjä naisia, jotka ahdisteleisivat kysymyksillään, ei mitään
lörpötteleviä nuoria herroja, jotka keskusteleisivat teaattereista ja
politiikasta, näy kaduilla. Korkeintaan voi pari kolme renttua vaania
jossain pimeässä sopessa ja mätkäyttää ohikulkijaa hiekkapussilla
päähän anastaakseen hänen rahansa tahi kellonsa, jos hänellä
sellaisia sattuu olemaan.

Mutta kunniallisuus ei missään tapauksessa ole niin suuri, kuin
näyttää. On olemassa sellaista, josta sanotaan "kulissien takana".
Ja Minneapoliksessa tapahtuu paljon kulissien takana. Sanomalehdissä
kerrotaan, että se taikka se paha on poistettu, mutta todellisuudessa
se on vaan muutettu -- kulissien taa. Ja ylpeästi kantaa kaupunki
kaunista siveellistä ulkokuortansa, kuten amerikalainen sunnuntai.
Mutta kukaan ei puhu, mitä tapahtuu kulissien takana. -- Frank oli
vienyt kreivin variété-teaatteriin, missä he olivat ihailleet naisten
kauniita muotoja, ja nyt he ohjasivat kulkunsa Vicollet houseen,
erääseen kaupungin hienoimpaan hotelliin. Frank kuiskasi jotain
ovenvartijan korvaan. Hän hymyili, antoi molemmille lipun ja mainitsi
n:o 57. Frank nousi hiljaa portaita ylös ja kreivi seurasi häntä.
Neekeri käveli edestakaisin, kuin mikä Cerberus 57:n edustalla. Hän
alkoi näyttää tuimalta, mutta kun Frank antoi hänelle liput, vetäytyi
hän kohteliaasti sivulle ja antoi heidän astua sisään. Huone, johon
he tulivat oli jotenkin yksinkertaisesti kalustettu, mutta sen sijaan
valaistu häikäisevästi. Paksut verhot estivät valon tunkeutumasta
akkunoista kadulle. Parhaiten valaistu esine huoneessa oli vihreä
pelipöytä. Tämän ympärillä istui joukko vanhempia ja nuorempia
miehiä. Kaikilla oli tuo pelaajille omituinen levotoin ilme silmissä,
sekä huulilla surutoin hymy, johon samalla sekaantui katkera piirre,
kun joku kultakasoista joutui vastapelaajan omaisuudeksi. Kuulut
vaan ilmoittajan yksitoikkoinen: musta -- punanen... ja kultakasat
vaihtoivat omistajaa.

-- Tämähän näyttää oikein europalaiselta, kuiskasi kreivi Frankille.

-- Aivan niin, me tulemme perässä, vastasi Frank.

-- Minä luulin, että kaikki pelihuoneet olivat hävitetyt
Minneapoliksesta, sanoi kreivi.

-- Niinhän ne ovatkin, vastasi Frank lyhyesti.

-- Ovatko? -- sanoi kreivi naurahtaen.

-- Luonnollisesti ei niitä sanomalehtien mukaan ole olemassa, vastasi
Frank nauraen. -- Haluttaako teitä koettaa onneanne, herra kreivi?

-- Kiitos, ei! Minä pidän sen suurena tyhmyytenä, vastasi Bradford,
enkä voi ymmärtää kuinka nuoret miehet voivat siihen antautua,
etenkin tällaisessa maassa, missä on niin helppo ansaita rahoja.

-- Sentähden juuri täällä pelataan, vastasi Frank. -- Mitä helpommin
rahoja saa, sitä nopeammin tahtoo ne menettää. Jos omistaa tuhansia,
tahtoo saada miljoonia ja pian. Mutta jos ette tahdo täällä mitään
tehdä, niin menemme; täytyy rientää saadaksemme nähdä ja kuulla
Linneriä.

-- Linner? Kuka se on?

-- Ettekö ole kuullut hänestä? Hän on yksi Minneapoliksen
tunnetuimpia henkilöitä. Hän on ollut asianajaja, niin, etevä
asianajaja, että hän ajoi melkein kaikki suurimmat oikeusjutut täällä
lännessä. Ei ollut jyryä, joka olisi voinut häntä vastustaa. Ja
valtiollisena puhujana oli hän hyvin kuuluisa. Mutta nyt hän on vanha
ja on juopottelemisella turmellut itsensä. Nyt ansaitsee hän leipänsä
laulaen ja soittaen eräässä kahvilassa. Hän soittaa merkillisen hyvin
viulua, tahi on ainakin soittanut. Hän houkuttelee kahvilaan monta
vierasta, sillä jos onnistuu saada hänet ärtymään, ei hän välitä
mistään, vaan rupeaa pitämään puheita, kuten menneinä aikoina. Mutta
meidän täytyy kiiruhtaa, sillä kahvila suletaan kahdeltatoista.

Frank ja kreivi astuivat erääseen Washington avenuen varrella
olevaan hienoon kahvilaan. Tavallisuuden mukaan olivat akkunaverhot
alaslasketut. Tarjoilupöydän päästä oli poikki lattian asetettu
kaide, minkä takana oli koko joukko pieniä pöytiä. Niiden ympärillä
istui muutamia hienompaan seurapiiriin kuuluvia nuoria miehiä
sikaareineen ja olutlasineen. Muutamat pureskelivat voileipiä.
Huoneen toisessa päässä oli kapea estraadi ja siellä istui kuuluisa
Linner kuin lintu häkissään. Hän haukotteli ja näytti uneliaalta.
Hänen vieressään lattialla oli viulu, ja pienellä pöydällä olutlasi
sekä muutamia voileipiä, joilla hän väliaikoina virkisti itseään. Hän
oli varmaan juuri lopettanut jonkun ohjelmanumeron. Hänellä oli oikea
taistelijan ruumis, leveähartiainen ja voimakas, mutta hänen kasvonsa
olivat punaiset ja pöhöttyneet. Punertavissa juopon silmissä oli
veltto katse, huulet sinertävät, nenä punainen ja turvonnut. Mutta
otsa oli korkea ja kaareva ja huolimatta korkeasta iästä -- hän oli
60 ja 70 välillä -- ympäröi sitä tuuhea, kiharainen, vaalea tukka.
Näki, että se oli hänen ylpeytensä, sillä hän oli sen taiteilijan
tavoin työntänyt korvien taakse niin, että se riippui alas hartioille.

Frank ja kreivi olivat hätäpikaa tarkastelleet häntä, sekä
lähestyivät sitte tarjoilupöytää puhellakseen isännän kanssa,
jolle Frank esitti kreivin sekä lisäsi hymyillen, että hän oli
tarkastelemassa Minneapoliksen salaisuuksia.

-- Se on oikein, vastasi isäntä päätään nyökäyttäen. -- On erittäin
hauskaa saada tutustua teihin. Mitä saan luvan tarjota herroille?

-- Mitä suvaitsette, herra kreivi? -- kysyi Frank. -- Ehkä vähän
konjakkia ja seltteriä?

Kreivi nyökkäsi. Kaiteen takana oli Linner juuri noussut seisomaan ja
huusi äänellä, joka ilmaisi että hän oli juonut paljon.

-- Hyvät herrat, nyt minä soitan kappaleen synnyinmaani vuorilta,
missä aurinko kerran valaisi onnellista lapsuuttani!

-- Bravo, Linner! Bravo! -- huusivat muutamat kuulijat ja paukuttivat
käsiänsä.

-- Nyt ne idiootit paukuttavat, ennenkuin tietävät, mille
paukuttavat, huudahti Linner pilkallisesti.

Hän suoristi itseänsä, tarttui viuluunsa ja sulki puoleksi
silmänsä. Hetkisen seisoi hän siinä asennossa. Sitten kuului
heikko, väräjävä ääni viulusta, se paisui, tuli yhä vahvemmaksi
ja yksi helkkyvä kansanlaulu seurasi toistansa kohisten hurjassa
epätoivon ja repäisevien epäsointujen sekamelskassa. Linner seisoi
edelleen suletuin silmin ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen
poskiansa, mutta hän soitti, rajusti, hillittömästi. Samassa kreivi
ja Frank astuivat aitauksen sisäpuolelle. Heti alkoi kuulua pienien
pöytien luota: "Halloo Frank!" -- ja useimmat nuorista miehistä
tulivat heidän luoksensa ja Frankin täytyi esitellä heille uuden
vieraan. "Kreivi Ducroix, -- mr Bentley, mr Simpson, -- mr Hove
j.n.e." "_Happy to know, -- happy to see you, -- happy to make your
acquaintance, Sir!_" kuului joka suunnalta.

Mutta samassa kuului viulusta yksi ainoa särähtävä ääni. Linner oli
avannut silmänsä.

-- Ei, Jumala minua rangaiskoon, jos minä soitan jotain kunnollista
tuollaisille idiooteille, jotka eivät voi pitää suutaan kiinni.

Ja nyt alkoi hän pilkallisesti vääristellen soittaa _Yankee-doodlea_
laulaen ja tipsutellen ympäri estraadia. Yleisö nauroi ja taputti
käsiään.

-- Niin, niin, tää on juuri sopivaa teille! Se on amerikalaista
musiikkia; mutta te ette voi ymmärtää sydämen syvimpiä tunteita;
siihen te olette liiaksi muokkaamattomia... Mikä herätti teidän
keskuudessanne sellaisen hälinän, mikä pani teidät köyristelemään
selkiänne ja kumartelemaan aivan kuin olisitte katkeamaisillanne?
Minä olin kuulevinani sanan "kreivi". Arvatenkin joku europalainen
manto, joka on lähetetty tänne häväistysjuttuja pakoon. Ja nuori,
vapaa tasavaltainen Amerika ryömii heti polvillaan kuullessaan
tuollaisen nimen. Hävetkää! hävetkää, te nuoret amerikalaiset.
Nouskaa! Tuntekaa ihmisarvonne! Tehän olette päässeet kauemmaksi kuin
vanha Europa, joka taistelee vielä kreivien, paroonien ja muun roskan
kanssa!

Naurunräjähdys keskeytti hänet.

-- Antakaa hänelle anteeksi, hän on juovuksissa, kuiskasi Frank
kreiville.

-- Hänhän on verraton! Esitelkää minut hänelle, sanoi kreivi.

Frank meni esiraadin lähelle.

-- Herra Linner! Saanko esitellä teidät kreivi Ducroixille? --
Asianajaja Linner.

Linner tarttui kylmän kohteliaasti ojennettuun käteen ja asettui taas
entiseen asentoonsa.

-- Katsokaa nyt, hyvät herrat, näitä kahta, sanoi hän. -- Tuossa
seisoo kreivi, jolla on nimi, mikä voi vääntää yankeilta leukaluut
sijoiltaan, nuori, kaunis, luultavasti vähän elähtänyt kreivi, joka
on katselevinaan minua alaspäin, säälivin silmäyksin, vaikka hän nyt
sattuu olemaan minua alempana. Ja tässä seisoo asianajaja Linner,
asianajaja, -- niin, juoppo hylky, joka nyt soittaa kahvilassa
idiooteille. Kumman te meistä valitseisitte, ystävät? Kumpi meistä on
enemmän toimittanut maailmassa? Te yankeet, te olette kylliksi tyhmiä
ja tietämättömiä uskoaksenne, että hän tuossa on tullut maailmaan
silkkihatussa ja kannuksissa. Ei, hän on ollut yhtäläinen alastoin,
kirkuva kakara, kuin te ja minä. Mutta sen sijaan, että hän olisi,
kuten muut kunnon ihmiset ollut pakotettu tekemään työtä, kehittämään
aivojansa, sydäntänsä ja tahtoansa taisteluun olemassa olonsa takia,
on hänen ajatuksensa seisahtanut, hän on tietämättään, tahtomattaan
tullut osalliseksi kaikesta. Ruoka on pistetty hänen suuhunsa,
palvelijat ovat juosseet hänen asioillansa, ruoska on työnnetty hänen
kouraansa, jotta hän sillä huitoisi alustalaistensa korvuksia, rahaa
on satanut hänelle taivaasta, ja häntä on kunnioitettu mahtavana --
tyhjäntoimittajana! Mutta minä, hyvät herrat, minä olen taistellen
kulkenut eteenpäin voittaakseni henkisen ylevämmyyden, ja minä
olen voittanut sen. Minä halkoilin pilviä, kuin kotka. Oli aika,
jolloin teidän epärehelliset raharuhtinaanne vapisten pelkäsivät
minun terävää kieltäni, jolloin minun valtiolliset vastustajani
purivat hampaitaan, kun minä kukistin heidän ehdokkaansa. Ja
nyt, -- hän sulki silmänsä ja suu vetäytyi puoleksi pilkalliseen
hymyyn, -- ja nyt, nyt minä olen uhrannut ruumiini ja sieluni
raittiusharrastuksiin. Nyt kuljen ympäri peloittavana esimerkkinä
siitä, mihin juoppous vie... Ja nyt, hyvää yötä, hyvät herrat!
Kuulen, että kello lyö kaksitoista, silloin lähestyy minun
vapautukseni hetki. Hyvää yötä, herra kreivi! Jumala suokoon teille
voimia sulattamaan kreivillisyyttänne täällä Amerikassa!

Linner poistui kumarrellen viulu kädessä perällä olevasta ovesta,
mutta kreivi ja Frank lähtivät kotiin.

-- Se mies on nero! Suuri vahinko häntä, huudahti Bradford, kun he
taas olivat päässeet kadulle.

-- Hänellä ei näytä olevan kovin korkeat ajatukset teistä,
europalaisista aatelismiehistä, sanoi Frank leikillisesti.

-- Ei tunnu olevan, vastasi kreivi naurahtaen.



VII.


Frankin ennustus Agneksen oppilaiden saamisesta toteutui. Niin
paljoa ei Plummerilaisilla ollut koskaan vieraita käynyt, kuin
nyt, ja kaikki tahtoivat musiikkituntia lapsilleen. Luonnollisesti
tahtoivat he samalla vilahdukselta nähdä nuorta, kaunista kreiviä.
Agneksen kaksinainen asema talossa, palvelustyttönä kreivin poissa
ollessa ja arvokkaana vieraana hänen läsnäollessaan, kävi ennen
pitkää vallan sietämättömäksi niin hyvin hänelle itselleen, kuin
mrs Plummerillekin. Eräänä iltana riensi hän päästyään vapaaksi
päivän huolista norjalaisen ystävättärensä Dina Nilsenin luo. Hän
oli erään työväen piireissä hyvin tunnetun Daniel Nilsenin tytär.
Nilsen oli aina valmis esiintymään työväen puolesta, ja oli terävän
puhetapansa tähden pelätty sekä työväen joukossa että konttoorissa.
Hän työskenteli sillä rautatierakennuksella, missä Plummer oli
yhtenä tirehtöörinä. Dina työskenteli lumppujen lajittelijana
eräässä paperitehtaassa. Agnes tapasi perheen illallispöydän ääreen
kerääntyneenä pienessä, sievässä kodissa etelä-Minneapoliksessa.

-- Ettekö vielä ole tullut tämän pitemmälle? -- sanoi Agnes
astuessaan kynnyksen yli.

-- Isä tuli niin myöhään työstä tänään; eräs veturin pyörä oli
rikkoutunut, sanoi Dina. -- Mutta otahan tuoli ja istu!

Isä, joka oli jokseenkin kuuro, ei kuullut mitä sanottiin. Hän
nyökkäsi vaan Agnekselle ja osoitti tuolia.

-- Noh, mitä uutta kapitaalimaailmasta? -- kysyi hän Agneksen
istuttua. -- Kuinka monta tuhatta isäntäsi on peijannut farmareilta
viime viikon ajalla.

Ja Daniel Nilsen nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat.

-- Anna kapitalistien olla rauhassa syödessäsi, isä, sanoi poika,
kaunis, kuusitoistavuotias nuorukainen, joka oli punastunut Agneksen
huoneeseen astuessa.

-- Isä on aivan kuin härkä, joka tahtoo puskea nähdessään punaista,
sanoi Dina kaataessaan kahvia kuppeihin. -- Niin pian kuin joku
seikka muistuttaa häntä jostain kapitalistista, on hän kuin tuli
ja leimaus. Ja nyt sinä Agnes olet tullut hänelle sellaiseksi
ärsyttäjäksi senjälkeen kun tulit Plummerille.

-- Vai niin, sitten sinusta täytyy tulla yksi lisää, Dina, vastasi
Agnes. -- Tulen juuri pyytämään sinua ottamaan minun palveluspaikkani.

-- Muutatteko, neiti Agnes, kysyi poika kiihkeästi.

-- Minä olen saanut virkaylennyksen, vastasi Agnes leikillisesti. --
Minusta tulee nyt isoinen musiikinopettajatar Minneapolikseen.

Ja Agnes kertoi, mitä oli tapahtunut.

-- Jahah, se Frank mielistelee sinua niin, sanoi Dina. -- Pidätkö
sinä hänestä?

-- Hän on iloinen ja ystävällinen, vastasi Agnes tyynesti, muutoin
hän lienee samanlainen, kuin muutkin Minneapoliksen keikarit.

Poika punastui taas ja teroitti korviansa. Agnes oli ollut hänen
leikkitoverinsa ja hyvä enkelinsä vanhassa kotimaassa, missä he
olivat olleet naapurukset. Nyt oli hän rakastunut häneen korviaan
myöten kaikessa hiljaisuudessa. Ei hän ajatellutkaan koskaan
saavansa häntä omakseen; siinä suhteessa oli Agnes siksi paljo häntä
korkeammalla ja sitä paitsi oli hän vanhempikin. Mutta hän piti häntä
kaiken naisellisen kauneuden ja rakastettavaisuuden ihannekuvana.

-- Ja tiedätkö mitä minä olen tämänpäivän sanomalehdissä nähnyt,
Dina, sanoi Agnes ja levitti erään sanomalehden polvilleen.
Katsohan!... "Se tunnettu norjalainen laulajatar, neiti Agnes
Pryts aikoo asettua asumaan Minneapolikseen antaakseen laulun ja
pianonsoiton opetusta. Se oli hän, joka hämmästytti vieraat Plummerin
suurissa pidoissa. Hän asuu mr ja mrs Plummerin luona". Mitäs tästä
sanot?

-- Ja tuon on Frank tehnyt kysymättä neuvoa sinulta?

-- Aivan omin lupinsa. Hän on luvannut hankkia minulle oppilaita.

-- Hän on rakastunut sinuun, Agnes, sanoi Dina hymyillen.

-- No niin, olkoon hän nyt rakastunut tahi ei, kaikissa tapauksissa
saat sinä ottaa minun paikkani. Olethan jo kyllästynyt tehtaan
työhön. Lieneekin kauheata seisoa päivät pääksytysten tuossa
vastenmielisessä hajussa ja pidellä vanhoja rääsyjä. Kolme dollaria
viikossa on koko hyvä palkka, ja he ovat sangen kelvollisia ihmisiä.

Dina mietti.

-- Se riippuu siitä, mitä isä sanoo, vastasi hän viimein.

-- Mitä te nyt supatatte? -- sanoi Daniel Nilsen, joka tällävälin oli
jauhanut hienoksi pihvinsä vahvojen leukojensa välissä.

-- Agnes kysyy, tahtoisinko minä ottaa hänen paikkansa Plummerilla,
huusi Dina isänsä korvaan.

Daniel Nilsen pani pois kahvelin.

-- Plummerilla? -- sanoi hän ja hänen sieramensa laajenivat ikäänkuin
hän olisi vainunnut kapitalistia.

Dina sai luvan huutaa koko historian hänen korvaansa.

-- Minä luulisin sen tekevän minulle hyvää, isä. On kovin vaikeaa
seisoa aamusta iltaan tehtaassa, sanoi Dina lopuksi.

Isä heitti sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen tyttäreensä ja
lausui:

-- Tiedätkö, Dina, että se mies on ryöstänyt kuulon minulta?

-- Ei, nyt sinä et ole oikeudenmukainen, isä, keskeytti Dina. --
Eihän hän voi auttaa sitä, että työsi on raskasta ja vaivaloista.

-- Hm... hm! -- mumisi Daniel.

-- Ja työskentelethän edelleenkin hänen palveluksessaan. Eihän tuo
liene minulle pahempaa, kuin sinullekaan, väitti Dina.

-- Taitaa niin olla, sanoi Daniel. -- Mutta voitko joka päivä, kuten
ennenkin, tulla kotiin laittamaan minulle illallisen?

-- Toivon voivani, vastasi Dina.

-- Ilta-askareista pääset puoli seitsemältä. Voithan pidättää
itsellesi oikeuden päästä silloin kotiin hetkiseksi, sanoi Agnes. --
Kerro heille, miten asia on.

Muori saa, kuten tähänkin asti tulla sytyttämään tulen ja panemaan
perunat pataan, minä ostan tullessani pihvin, aivan kuin nytkin.
Kaikkihan jää aivan entiselleen, isä, sanoi Dina.

-- Ja kun minä sitten saan paikan konttoorissa, niin työskentelemme
kaikki Plummerin palveluksessa. Silloin tulee siitä Plummer & C:o,
puuttui puheeseen poika, Arne.

-- Niin, ja kun sitten Agnes ja Frank lyöttäytyvät yhteen, sanoi Dina
piloillaan -- niin...

-- Älä puhu tyhmyyksiä, Dina, keskeytti Agnes. -- En menisi Frank
Plummerin vaimoksi koskaan, en, eikä hänkään minusta välittäne.

Arnen silmät loistivat, mutta hän oli vaiti.

Ennenkuin Agnes lähti, sovittiin siitä, että Dina ottaisi hänen
paikkansa Plummerilla ja saapuisi sinne jo seuraavana aamuna.

Agnes muutti äitinsä luo, ja päätettiin, että äiti lakkaisi ottamasta
ruokavieraita heti, kun Agneksen opetustunnit rupeaisivat menestymään.

Kun he eräänä päivänä istuivat kahden vierashuoneessaan, soi etehisen
kello. Äiti meni avaamaan, sillä Agnes ei voinut jättää työtänsä.
Ulkopuolella seisoi mies, joka siihen määrään muistutti "tramp'ia"
[amerikalaisen kiertävän sällin, maantiemittarin nimitys], että
rouva Pryts joutui kiusaukseen vetää oven kiinni juuri hänen nenänsä
edessä. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta hyvin harjatut.
Päässä oli hänellä silkkihattu, jonka alta pisti esiin juopon
pöhöttyneet kasvot.

-- Minä en tule kerjäämään, rouva Pryts, enkä myöskään tahdo millään
tavalla tunkeilla sanoi mies. -- Mutta minä olen tuntenut miehenne
vanhassa kotimaassa. Otaksun nimittäin, että minulla on kunnia
puhutella rouva Prytsiä?

Rouva Pryts katseli hämmästyneenä, tuntematta häntä, sekä avasi
puoleksi sulkemansa oven.

-- Näen, että sallitte minun astua sisään... tuhannet kiitokset!...
Minä en vaivaa teitä kauan läsnäolollani.

Ja mies astui sisään. Rouva Pryts avasi vierashuoneen oven. Agnes
nousi äkkiä nähtyään porstuassa tuon oudon haamun.

-- Tyttäreni Agnes... herra... niin, miksi minä nyt nimitän teitä?

-- Nimeni on Linner. Olen tehnyt monta vuoristomatkaa miehenne kanssa
ja syönyt monta ateriaa pöydässänne vanhoina hyvinä aikoina.

-- Ette suinkaan liene se iloinen, kiharatukkainen nuorukainen, jota
meillä oli tapana kutsua "salamaksi?"

-- Kyllä, se olen, vastasi Linner kumartaen. -- Kiharainen tukka, se
on osaksi jälellä vielä, mutta iloisuus... no niin, elkäämme huoliko
tulla sentimentaalisiksi.

-- Minä en olisi tuntenut teitä.

-- Enkä minäkään teitä, rouva Pryts. Silloin olitte nuortea ja
iloinen; nauroitte ja lauloitte aamusta iltaan, olitte aina valmis
pilaan ja huvituksiin... no niin, aika muuttaa paljon! Mutta kun
te kannatte harmaita hiuksianne ja kalpeita kasvojanne kunnialla
todistaen kärsimyksistä ja taistelusta nurjaa kohtaloa vastaan, käyn
minä ympäri kuni elävä todistus omasta alennuksestani. Vaivaako teitä
neiti Agnes, että istun niin lähellä? En tahtoisi sokaista teitä
ympäröivää ilmaa paloviinahöyryllä.

-- Ei ollenkaan, vastasi Agnes, kun Linner veti tuolinsa ulommaksi
hänestä.

-- Mitä toimitte nykyään, herra Linner? -- kysyi rouva Pryts.

-- Mitäkö toimin? Hm...

Linner naurahti. Hän istui hetkisen pää painuksissa.

-- Oletteko kuullut, kuinka karhua opetetaan tanssimaan? -- kysyi hän
vihdoin katsoen ylös.

-- Emme.

-- Kuumennetaan metallilevy ja ajetaan karhu sille sekä soitetaan
samalla iloista säveltä posetiivilla. Karhun käpälöitä polttaa
eikä se voi olla sekuntiakaan paikallaan, vaan hyppii ja tanssii
tuskissaan. Ja iloista säveltä soitetaan ja koe uudistetaan, kunnes
karhu on oppinut. Ja joka kerran, kun se sitten kuulee sävelen,
nousee se tahdottomasti takajaloilleen ja tanssii, ikäänkuin se
tuntisi levyn polttavan jalkojansa. Minä olen tuollainen karhu;
posetiivia väännetään ja karhu tanssii.

Agnes katseli häntä levottomasti, mutta rouva Pryts sanoi hiljaa:

-- En ymmärrä teitä?

-- Minua ilahuttaa, että ette ymmärrä, vastasi Linner. -- Minä
olen toisin sanoen ilveilijä, vehkeilijä eli miksi tahtoisitte
sitä nimittää, eräässä sellaisessa paikassa, mihin ei teidän eikä
tyttärenne pidä mennä.

-- Mutta ettekö voi saada jotain muuta tointa?

-- Myöhäistä, rouva Pryts... myöhäistä!... Ei kelpaa enää. Täytyy
juoda pysyäkseen hengissä. Jos minä lakkaan, tulen juoppohulluksi ja
kuolen. Mutta... puhelkaamme hiukan menneistä ajoista, rouva Pryts!

-- Niin, minä muistan, että teillä oli tapana ottaa osaa mieheni
kalastusmatkoihin kesäisin.

-- Aivan niin, ne kalastusmatkat, ne olivat ihanoita, ja teidän
miehellänne oli aina oivallinen eväslaukku mukanaan. Te olitte hyvä
emäntä, rouva Pryts. Niin, konsulin virkistysjuoma se teki alun.
Mutta älkäämme nyt antautuko sellaisiin surullisiin mietiskelyihin...
Silloin minä olin nuori ja uljas, olisin voinut voittaa kokonaisen
maailman. Onhan minullakin ollut loisto-aikani, rouva Pryts. Olin
arvossa pidetty ja kunnioitettu; minulla olisi voinut olla kotikin,
jos ei se onnetoin...

-- Mikä teidät vei harhateille, kysyi rouva Pryts avosydämisesti.

-- Tapa ennen kaikkia, rouva Pryts. Toimeni -- asianajotoimi --
tuotti alinomaa mielenliikutuksia. Ajoin suuria asioita, missä olivat
tuhannet kysymyksessä, jopa henki ja kunniakin. Semmoisina hetkinä
tarvitsin minä jotain kiihoittavaa ylläpitääkseni rohkeutta ja
työvoimaa. Ja sitten se valtiollisen puhujan kiertävä elämä! Istutaan
ravintolassa, juodaan ja puhutaan politiikasta ja kiihoitetaan
toisiaan... Ja vihdoin tulee pahin kaikista...

-- Mitä se on?

-- Eräs nuori tyttö, joka oli antanut minulle luottamuksensa, se
viatoin, puhdassydäminen tyttö olisi tullut pelastajakseni, mutta
yht'äkkiä hän kuoli -- sydänhalvaukseen. En saanut rauhaa yöllä
enkä päivällä. Minun täytyi juoda, juoda, juoda, ja niin... niin se
kävi. Elämä on kovaa, rouva Pryts ja kuitenkin... kuitenkin on se
enimmäkseen oma syymme.

Linner antoi päänsä vaipua. Sitten hän nousi äkkiä.

-- Pyydän anteeksi, että olen viivyttänyt teitä näin kauan, sanoi
hän. -- Olen niin usein ajatellut tulla katsomaan teitä, vaan en ole
uskaltanut. Kartan mielelläni kunnon ihmisiä, mutta tällä kertaa tuli
mieliteko liian voimakkaaksi... Missään tapauksessa en vaivaa teitä
enää.

-- Ja minä aijoin juuri pyytää teitä käymään väliin tervehtimässä
meitä, sanoi rouva Pryts.

Linner katsoi ihmetellen häntä.

-- Tarkoitatteko todellakin mitä sanotte, rouva eli onko se vaan
tavallista kohteliaisuutta. Ettekö todellakaan pidä vastenmielisenä
minun seuraani?

Kyyneleet tulivat rouva Prytsin silmiin.

-- Näen kyyneliä silmissänne, rouva Pryts, huudahti Linner. -- Kiitos
niistä! Saan siis joskus tulla? Koetan sovittaa tuloni silloin, kun
ei ole vieraita, kuten nytkin. Ette tiedä, kuinka onnelliseksi olette
tehneet minut tänään... Kunniallisia ihmisiä, jotka eivät halveksi
minua... voi! Koetan pitää huolen, ett'en tule juovuksissa. Kiitos
tästä hetkestä! Jumala teitä siunatkoon!

Kumartaen poistui Linner ovesta.

-- Tiedätkö äiti, hän oli kauhea, sanoi Agnes hänen mentyään.

-- Niin, hän oli kauhea, sanoi äiti katsoen hänen jälkeensä
ikkunasta, kun hän arastellen hiipi pitkin seiniä. -- Konsulin
virkistysjuoma, se oli alku, mutisi hän. -- Mies raukka! Jos voimme
tehdä jotain hänen hyväkseen, Agnes, niin sitä emme saa laiminlyödä.
Se on meidän velvollisuutemme.



VIII.


Muutamia päiviä kului Plummerilla ilossa ja humussa. Ajeluretkiä
pantiin toimeen Fort Snellingiin ja Minnekakaan, höyrylaivamatkoja
Minnetonkaan, ja kutsuja saapui niin paljon että enemmän kuin
puolet täytyi hyljätä. Kreivi oli itse rakastettavaisuus, ja koko
Plummerin perhe oli ihastunut häneen. Itse Plummer sai mielestään
hallita ja vallita häntä aivan liian vähän, mutta hän ei uskaltanut
kovin usein kutsua häntä "paratiisiin", sillä hänen vaimonsa piti
tarkasti silmällä kreivin pienintäkin liikettä ja toisinaan koetti
sovittaa niin, että hän jäi kahdenkesken Fannyn kanssa. Kreivi oli
aivan kuin kummirakko. Hän sopi kaikenlaisiin olosuhteisiin. Hän
osasi etsiä kaikkien heikot puolet ja tiesi asettua itse aina sen
mukaan. Hän tutki klassillista kirjallisuutta Plummerin kanssa
kirjastohuoneessa, keskusteli piikahuolista rouva Plummerin kanssa,
istuskeli jasmini- ja ruusutarhoissa Fannyn kanssa ja syventyi
Minneapoliksen mysterioihin Frankin seurassa. Kaikki olivat Plummerin
kanssa yksimielisiä siitä, että hän oli peijakkaan hauska mies.

Charles Bradford älysi kyllä mrs Plummerin ja Fannyn liehakoimisen.
Mutta hän ei ollut selvillä siitä, koskiko se vaan hänen
kreivinarvoansa, vai hänen persoonaansa. Tekisikö hän nyt tuon
epätoivoisen hyökkäyksen saavuttaakseen onnen, sillä ennen pitkää
tulisi hänen salaisuutensa paljastetuksi, sanomalehti-urkkija
pitäisi siitä kyllä huolen. Jos hänen onnistuisi sitoa Fannyn
itseensä ja kihlaus tulisi julaistuksi, ennenkun salaisuus
tulisi päivän valoon, voisi hän sillä keinoin saada jotain
turvaa. Herra Plummer ja hänen vaimonsa tekisivät luonnollisesti
kaiken voitavansa vaientaakseen huhuja ja pelastaakseen tytärtään
kaikenmoisilta paljastuksilta. Ja jospa nyt Fanny todellakin rakasti
häntä! Mahdollisesti voisi sovinto joskus aikaa myöten tulla, jos
hän nyt todellakin saisi pyydystetyksi tuon kultalinnun, joka
päällepäätteeksi oli vielä kauniskin. Ikäänkuin unessa kangasteli
hänelle toiminimi Plummer & Bradford. Tällaiset ajatukset pyörivät
sekaisin sir Charleksen aivoissa, kun hän illalla makasi sängyssään
ja mietiskeli päivän tapahtumia.

Eräänä päivänä sanoi mr Plummer päivällispöydässä:

-- Tänään tuli konttooriin sähkösanoma, joka oli osoitettu
Sir Charles Bradfordille "_in care of_" Plummer & Compani.
Tunnetko jonkun sellaisen henkilön Frank? Lähetin sen takaisin
päällekirjoituksella: vastaanottaja tuntematon.

Kreivi ei voinut sille mitään, että heikko puna kohosi hänen
poskilleen. Oli selvää, että sähkösanoma oli hänen herraltaan,
oikealta kreiviltä. Jos hän ei perisi sitä, voisi hänen käydä
hullusti; kreivihän voi saapua sinne päätä pahkaa.

-- Minun täytyy saada se sähkösanoma, sanoi hän naurahtaen. Minä olin
Chicagossa aivan onneton nimeni takia, jota yankeet eivät koskaan
osanneet lausua. Silloin ehdotti eräs ystäväni, että minä
ottaisin nimekseni Charles Bradford, ja minä teinkin sen,
luonnollisesti pilan päiten. Otaksuttavasti se on hän, joka tahtoo
jatkaa ilveilemistä.

Charles sai sähkösanomansa. Se oli kirjoitettu ranskaksi ja kuului:

    "Mitä hullutuksia ne ovat, joista sanomalehdet kertovat? Pikaista
    selitystä vaaditaan.

                                            Eugéne Ducroix".

Hän vetäytyi huoneeseensa muka kirjoittaakseen muutamia kirjeitä. Nyt
oli koston enkeli lähellä. Mitä hän nyt tekisi? Hänen täytyi kertoa
kreiville kaikki alusta loppuun sekä koettaa lyödä leikiksi koko
asia, vaikka se luuvaloinen, tuima jukopää ei ymmärtänytkään leikkiä.
Hän koettaisi kaikin voimin estää häntä tulemasta Minneapolikseen ja
kysyisi missä kaupungissa hän kohtaisi hänet. Ehkä onnettomuus on
vielä vältettävissä. Mutta jos kreivi tulisi, ei olisi muuta keinoa,
kuin pako. Ja Fanny? Hänen täytyy heti uskaltaa ottaa ratkaiseva
askel, jos hän ylimalkaan ollenkaan tahtoi ryhtyä asiaan. Samana
iltana sattui hän jäämään kahden kesken Fannyn kanssa arkihuoneeseen.

Hän oli tavallista hiljaisempi, ja Fanny huomasi sen.

-- Olette niin miettiväinen tänä iltana, herra kreivi, sanoi hän.

-- Olen ehkä pakoitettu matkustamaan muutaman päivän perästä, ja se
on minusta niin ikävää, vastasi Charles.

-- Matkustaa?... Aijotteko matkustaa? -- huudahti Fanny kasvoillaan
kauhun ilme. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen täytyi
kääntyä pois salatakseen niitä kreiviltä.

-- Niin... oletteko pahoillanne siitä?

-- Me toivoimme saavamme pitää teidät täällä muutamia viikkoja,
vastasi Fanny koettaen hillitä itseänsä. -- Olemme nyt jo niin
tottuneet teidän seuraanne.

-- Minäkin olen ehtinyt jo tottua olemaan täällä, vastasi Charles. --
En ole koskaan nauttinut niin paljoa ystävyyttä ja vierasvaraisuutta.
Pelkään vaan että olen ollut täällä jo liian kauan.

-- Kuinka niin?

-- Niin, minä pelkään, että sydämeni ei enää ole vapaa. Olen ollut
liian paljon teidän seurassanne, miss Fanny.

Fanny ei vastannut, katsoi vaan kysyvästi häneen.

-- Olen toisinaan kysellyt itseltäni, voisiko amerikalainen viihtyä
vieraassa maassa ja uusissa olosuhteissa... mutta se kai olisi liian
suuren uhrautuvaisuuden vaatimista.

-- Olisiko huolista vapaa elämä kauniissa seudussa sijaitsevassa
kreivillisessä linnassa, sivistyneiden ihmisten seurassa uhrausta?
Niitä on kylliksi sellaisia, jotka pitäisivät sitä elämänsä
suurimpana onnena, vastasi Fanny.

Charles katseli häntä.

-- Te siis valitseisitte linnan ja kreivinarvon, miss Fanny, mutta
ette miestä itseänsä? -- kysyi hän.

Fannyn silmät täyttyivät taas kyynelillä ja hänen, täytyi kätkeä
kasvonsa käsiinsä.

-- Minä pidän teistä, kuolisin ikävästä, jos olisitte poissa,
nyyhkytti hän.

Charles tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ja jos kreiviä ei linnoineen ja kaikkine ihanuuksineen olisi
olemassakaan, ja minä olisin vaan köyhä mies, Charles Bradford,
voisitteko sittenkin rakastaa minua?

-- Voisin kyllä, vastasi Fanny loistavin silmin.

-- Tahdotteko todistukseksi siitä kutsua minua Charles-nimellä? Se
kuuluu suustanne paljoa luonnollisemmalta, kuin Eugene.

-- Mielelläni, vastasi Fanny.

-- Muistakaa, mitä olette luvannut! Saattaa tapahtua, että minä
joskus muistutan teitä siitä. Olkaa uskollinen, Fanny neiti!

Hän kumartui ikäänkuin katsoakseen häntä silmiin, kun he samassa
kuulivat lähestyviä askeleita.

Charles hiipi ulos, ja samassa mrs Plummer purjehti ovesta
huoneeseen. Fanny istui liikkumatonna tuijottaen eteensä
kyyneltyneillä silmillään, ja selittämätön onnellisuus loisti hänen
kasvoistaan. Mrs Plummer katseli häntä hämmästyneenä.

-- Mitä nyt, lapseni? Onko jotain tapahtunut?

Fanny nyökkäsi hymyillen.

-- Onko hän kosinut?

Fanny hymyili ja nyökkäsi taas. Mrs Plummerille se oli yllätys. Hän
vaipui tuolille ja hapuili hajuvesipulloa kuitenkaan löytämättä.
Sitten nousi hän koko majesteetillisuudessaan, levitti äidillisen
sylinsä ja huudahti teatraalisesti.

-- Kreivinna Fanny Ducroix! Tule syliini!

Pari päivää kului hiljaisessa onnellisuudessa. Vanhemmat olivat
kaikessa hiljaisuudessa antaneet siunauksensa. Fanny kävi ympäri
loistaen, kuni päivän säde, ja mrs Plummer oli pakahtua ylpeydestä.
Silloin tuli kuin salama taivaalta, toinen sähkösanoma. Sekin oli
osoitettu Charles Bradfordille ja kuului:

    "Tulen huomenna puolenpäivän aikaan. Tulkaa vastaan depotille!

                                           Eugéne Ducroix".

Hän siis tulee todellakin. Ennen huomista puolipäivää täytyisi
Charleksen olla poissa ja silloin hajoaisi hänen rakentamansa
ilmalinna. Hän järjesti kaikessa hiljaisuudessa matkatavaransa,
ja selitti Plummerin perheelle, että sähkösanoma pakotti hänen
matkustamaan seuraavana aamuna. Hän ei voinut varmaan sanoa, kuinka
pian palaisi. Iltapäivällä oli hän mr Plummerin konttoorissa ja
valitteli, että hänen odottamansa rahalähetys ei ollut tullutkaan ja
kysyi voisiko hänen tuleva appensa lainata hänelle viisisataa puntaa
siksi aikaa. Plummer ojensi hänelle hymyillen pankkiosoituksen ja
Charles Bradford nosti viivyttelemättä rahat pankista. Seuraavana
aamuna ajoi hän nelivaljakolla depootille yhtä komeasti, kuin hän oli
tullutkin. Fanny itki ja liehutti nenäliinaansa, ja... kreivi Charles
Bradford oli kadonnut.

Sitä suurempi oli hämmästys, kun saman päivän iltapuolella etehisen
kello soi ja palvelija toi käyntikortin, missä seisoi:

_Comte Eugéne Ducroix_.

Fanny syöksähti ylös huudahtaen hämmästyksestä ja aikoi juuri
rientää häntä vastaan, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että hänhän
oli matkustanut eikä hän sitäpaitsi muutoinkaan ilmoittautuisi
niin juhlallisesti. Mutta mitä tämä oli? Plummer ja hänen vaimonsa
tuijottivat hämillään toisiinsa, kun Frank kumartaen avasi oven
eräälle vanhemmanpuoleiselle herralle, jonka rinta oli täynnä tähtiä.

-- Herra Plummer, jollen erehdy? -- kysäsi kreivi, kun Plummer
edelleenkin seisoi liikkumatonna, kuin suolapatsas -- ja mrs Plummer?
-- Minä olen kreivi Ducroix.

-- Hän ei ole kotona... matkusti tänä aamuna, vastasi
Plummer lyhyesti, ikäänkuin se olisi tehnyt hänen engelskansa
ymmärrettävämmäksi.

-- En ymmärrä pahaksi onneksi -- engelskaa, sanoi kreivi. -- Eikö
herrasväki puhu ranskaa? Sen mukaan kuin olen kuullut, on neiti ollut
kerran vieraisilla äitini luona.

Fanny seisoi, kuin lattiaan naulattuna. Jos hän ei olisi ollut
sellaisessa jännityksessä, olisi hän varmaan kaatunut ja kirkaissut.
Mutta nyt hänen täytyi koettaa ranskankielen taitoansa.

-- Isä sanoo, että kreivi on matkustanut, sopersi hän hiljaa.

Vieras naurahti ivallisesti.

-- Se on luultavasti minun tulkkini mr Bradford, jota te kunnioitatte
sillä nimityksellä, alkoi hän taas. -- Minä olen kuullut, että te
olette olleet ystävällisiä hänelle ja että te olette panneet kokoon
pienen pilanäytelmän täällä. Tulin juuri etsimään häntä, sillä minä
olin kutsunut hänen depootille ottamaan vastaan minua. Äkkiä kuului
kiljahdus ja Fanny vaipui sohvalle ehtimättä edes tulkita kreivin
sanoja. Syntyi hirmuinen hälinä hänen virvoittamisestaan. Plummer ei
tiennyt, mitä tehdä. Hän seisoi ja helisteli rahoja taskussaan, mutta
sitten hän tuumi, että olisi kai sitä jotain sanottava, ja hän mylvi,
ikäänkuin vieras olisi ollut kuuro.

-- Joo, kreivi on varmasti ollut täällä, hän oli peijakkaan hauska
mies ja me olemme pitäneet aika hauskaa, syöneet, juoneet ja käyneet
vieraisilla. Voitte tavata hänen täällä noin kahdeksan päivän
perästä, luulen. Olette varmaan hänen serkkunsa, koska teillä on
yhtäläinen nimi.

Kreivi seisoi siinä ivallisesti hymyillen ja kuunteli kärsivällisesti
mr Plummerin sanatulvaa, sekä odotti, että joku olisi tarjonnut
hänelle tuolin.

-- Minulla ei ole kunnia ymmärtää ainoatakaan sanaa puheestanne,
sanoi hän ranskaksi -- mutta minä luulen, että läsnäoloni häiritsee.
-- Hän silmäsi Fannyä, joka pyörtyneenä makasi sohvalla. -- Otaksun,
että tulkkini on karannut vieden mukanaan melkoisen rahasumman,
_money_ -- lisäsi hän engelskaksi.

-- Niin, _money_, sitä meillä on kyllä täällä lännessä, vastasi
Plummer iloisesti kuullessaan mielisanansa. -- _Money_ se on joka
maailmaa hallitsee.

Ranskalainen poistui kumartaen ja Plummer saattoi häntä ovelle.

-- Pistäytykää katsomassa, kun aikaa on, sanoi hän.

-- Mikäs merkillinen otus se oli, puheli Plummer palattuaan
huoneeseen. Oliko sekin joku kreivi? Kuinka monta kreiviä me saamme
tänne Minneapolikseen? Ei, kyllä se ensimmäinen sitten oli parempi.

Mrs Plummer kääntyi hurjistuneena mieheensä.

-- Mitä sinä siinä seisot ja lörpöttelet, kun sinun pitäisi juosta
hakemaan lääkäriä? Etkö näe, että Fanny on kuolemaisillaan?

Fanny kuuli sen ja nousi äkkiä ylös.

-- Antakaa olla lääkärin hakematta! -- huudahti hän ja syöksyi
portaita ylös Charleksen huoneeseen. Hän sulki oven saadakseen
olla yksin, heittäytyi sohvalle ja purskahti hillittömään itkuun.
Jotakuinkin siitä toinnuttuaan, huomasi hän kirjeen, joka oli
pistetty erään hänen pöydälle asettamansa ruusuvihon sisään. Se oli
osoitettu hänelle ja kuului:

    "Rakas Fanny!

    "Kun tätä luet, on luultavasti jo kaikki huomattu, ja minun
    täytyy sinun silmissäsi olla petturi ja hylky. Mutta ennenkuin
    tuomitset, kuule, mitä minulla on sanottavaa." (Ja nyt seurasi
    pitkä selitys siitä, miten hän vastoin tahtoansa oli joutunut
    siihen asemaan, ja miten hän sitte oli pakoitettu aina
    pitemmälle, kunnes oli mahdotonta korjata erehdystä). "Nyt toivon
    että ymmärrät, mitä tarkoitin kysyessäni, pitäisitkö minusta
    sittenkin, vaikka minulla ei olisikaan kreivin arvoa linnoineen
    ja muine ihanuuksilleen, sekä pyytäessäni sinua kutsumaan minua
    Charlieksi. Älä luule minua miksikään tavalliseksi petturiksi.
    Olen arvossapidetyn, keskisäätyyn kuuluvan perheen jäsen
    Lontoosta. Olen ollut konttoristina siellä, ja kreivi Ducroix
    pyysi minua tulkikseen Amerikaan. Osaan nimittäin ranskankieltä.
    Luonnollisesti annan sinulle lupauksesi takaisin, koska nyt ehkä
    halveksit minua liian syvästi voidaksesi enää ajatella minua.
    Sano isällesi, ettei hänen tarvitse luulla minun pitävän niitä
    rahoja, jotka hän minulle ystävällisesti lainasi. Ne maksetaan
    rehellisesti niin pian, kun sen kykenen tekemään. Tarvitsin ne
    päästäkseni ajoissa pois tieltä. Minua vaivaa ajatus että olen
    kevytmielisyydelläni tuottanut häpeää ja surua teille kaikille,
    sillä vaikka aloinkin leikin piloillani, tartuin lopulta
    kuitenkin siihen ystävällisyyden ja vierasvaraisuuden verkkoon,
    jonka ympärilleni virititte. Olen aina säilyttävä teidät
    kiitollisessa muistossa. Ehkä voin joskus palkita hyvyytenne. Ala
    halveksi minua rakas Fanny!

                                            Sinun katuvainen
                                              Charles Bradford."

Fanny rutisti luettuaan kirjeen käsissänsä. -- Voi Charlie, Charlie,
miksi teit tämän, huudahti hän. Ja hän heittäytyi taas itkien
sohvalle.

-- Kaikki naureskelivat nyt Plummerilaisille. Sanomalehti-urkkijat
olivat olleet West-Hotellissa ja kyselleet asiaa todelliselta
kreiviltä. Laajasanaisia selontekoja oli luettavana sanomalehdissä,
ja ne, jotka eivät olleet mukana Plummerin kutsuissa, saivat nyt
tilaisuuden kostaa. Ne, jotka olivat olleet juhlissa ja sitten
käyneet vieraisilla Plummerilla sekä sitten kutsuneet "kreiviä"
luokseen, olivat hyvin noloina, etenkin se gentlemanni, joka oli
pitänyt ranskalaisen juhlapuheen. Mutta toiset riemuitsivat.
Pienempi-osaiset olivat mielissään, kun miljoonamiehiä näin
nolattiin. Plummer oli kironnut ja raivonnut. Hänen täytyi
mukautua siihen, että hänen toverinsa alinomaa kyselivät, kuinka
kreivi voi, ja oliko hän taas saanut jonkun uuden näytteen
Ranskasta. Hänen hyvä tuulensa voitti kuitenkin lopulta vihan,
ja hän ihaili kaikessa hiljaisuudessa Charles Bradfordia, joka
oli ollut niin "peijakkaan _smart_." Pahimmin oli Fannyn laita.
Hän häpesi näyttäytyä kadullakin. Hän kieltäytyi aivan jyrkästi
lähtemästä tervehdyskäynnille todellisen kreivin luo, jota hän
melkein vihasi. Niin sai Plummer vielä kerran ottaa "hätäankkurin"
palvelukseensa mennessään vierailulle West-Hotelliin. Se oli
äärettömän vastenmielistä, ja Plummer olisi mielellään maksanut
aika summan, jos olisi sillä keinolla päässyt kaikesta, mutta se ei
nyt auttanut. Juhlia ja huvimatkoja ei hän nyt voinut järjestää se
olisi näyttänyt hassunkuriselta. Hän meni sentähden yksinkertaisesti
tervehdyskäynnille vaimoineen, joka oli nyt pudonnut kreivillisestä
korkeudestaan. Mutta kun he menivät West-Hotelliin ja lähettivät
nimikorttinsa, saivat he sen vastauksen, että kreivi voi pahoin
eikä ottanut vastaan. Tämähän oli ilmeinen loukkaus. Kotimatkalla
sadatteli mr Plummer tuota kirottua ylimystä luuvaloisine säärineen,
joka ei ollut kelvollinen antamaan kättäkään kunnialliselle
yankeelle. Hän toivoi nyt päässeensä kaikista ranskalaisista
kreiveistä... Mutta se Charlie, se oli sentään peijakkaan hauska
mies, ja riivatun "smart" hän oli ollut.



IX.


Agnes oli alkanut opetustuntinsa, ja ne menestyivät hyvin. Se
hyöty oli kuitenkin sen väärennetyn kreivin käynnistä ollut. Agnes
miellytti kaikkia kauneudellaan ja vaatimattomuudellaan, samalla kuin
hän hoiti opetustointansa säännöllisesti ja hyvin. Frank kävi aina
väliin katsomassa. Hän oli aina reipas ja iloinen. Eräänä päivänä
sanoi hän, että hän rupeaisi itse opettelemaan soittoa Agneksen
johdolla, mutta tämä löi kaikki leikiksi.

-- Ei, se on täyttä totta, sanoi hän. -- Mutta te saatte luvan
kiiruhtaa, sillä minulla ei ole aikaa istua ja soittaa skaaloja koko
ikääni.

-- Se on vaan teidän päähänpistojanne. Teillä ei ole kuitenkaan
kärsivällisyyttä harjoitella.

-- Ei, olette oikeassa. Mutta ettekö voisi opettaa jotain ilman
harjoitusta? -- esimerkiksi linkuttamaan jonkun valssin, vaihteluksi
Fanny-siskon surkeille sävelille.

-- Ei siihen en minä ryhdy. Sen voi tehdä joku humbuugimestari.

-- Ahaa, nyt te rupeatte tulemaan ylpeäksi! Ajatelkaas, jos minäkin
sentään valitseisin jotain liikuttavaa. Ettekö voisi opettaa minulle
jonkun rakkausveisun.

-- Aijotteko ruveta laulamaan rakkauslauluja.

-- Tietysti! Minä aijon vuodattaa kuulle suruni siitä, että te olette
minulle niin kylmä.

-- Ettekö koskaan voi olla puhumatta pilaa?

-- Pilaa? Kun minä puhun vakavasti, sanotte te sen olevan pilaa,
mutta enhän minä sille voi mitään.

-- Eihän siinä ole mitään järkeä.

-- Siinäkö, että pidän teistä? Te olette todellakin kovin vaatimatoin.

-- Ette te minusta pidä, mr Plummer.

-- Mr Plummer! Se kuuluu niin sietämättömän viralliselta. Miksette
voi sanoa Frank. Olemmehan siksi tuttuja.

-- Kiitos! Sanon mieluimmin mr Plummer.

Frank alkoi vihellellä.

-- Te olette varmaan kotoisin jääpuikkojen maasta. Ovatko kaikki
teidän nuoret tytöt noin tunteettomia. -- Agnes hymyili.

-- Luulin teidän hiljattain sanoneen, että minä lauloin
tunteellisesti?

-- Se onkin totta. Mutta... niin, en tiedä mitä se on,... mutta te
olette niin peijakkaan juhlallinen... te pidätte itsenne aina niin
ulohtaalla.

-- Nuorten tyttöjen täytyy olla varovaisia, etenkin vieraassa maassa.

-- Teistä ei siis ole ollenkaan houkuttelevaa tulla mrs Plummeriksi?
Rahaahan on meillä kyllä, jotta voisitte saada mitä tahtoisitte, ja
meillä voisi olla aika hauskaa yhdessä, vai mitä te tuumitte.

-- Ajattelen, että on kaikissa tapauksissa parasta odottaa ja antaa
vielä ajan kulua.

-- Odottaa? Minkätähden?

-- Sentähden, ett'en minä pidä teistä sillä tavalla, ja sentähden.
että te itse voisitte jonkun ajan kuluttua katua, sekä sentähden,
että vanhempanne lienevät sitä vastaan.

-- Herra Jess', miten omantunnontarkka te olette, miss Agnes.
Tarkoitatte kai, että meidän pitäisi olla niinkuin sisar ja veli,
kuten romaaneissa sanotaan.

-- Niin, miks'ei, jos se teitä miellyttää.

-- Mutta sitten teidän täytyykin kutsua minua Frankiksi ja minä sanon
teitä Agnekseksi. Luulen sitäpaitsi, että minä olen jo ennen niin
tehnyt.

-- Minä koetan.

-- Ja minä saan kai joskus tirkistää teidän neitokammioonne,
vaikk'ette tahdokaan minulle soittoa opettaa.

-- Olette aina tervetullut. Olen mielelläni ystävänne.

-- Tuhannet kiitokset siitä suosionosotuksesta! Frank kumarsi. Mutta
sehän on totta, minähän en ole näyttänyt teille vielä tätä kaunista
kapinetta, jonka tänään ostin -- hän veti taskustaan kuusipiippuisen
revolverin. -- Eikö se ole korea?

-- Käytättekö te revolveria koristuksena? Aina te keikaroitte
jollakin.

-- Koristuksena? Ei, siitä voi totisesti olla hyötyäkin, vastasi
Frank. -- Kun minä joskus väsyn kosiskelemiseen -- jos te nimittäin
edelleenkin olette tuommoinen jääkappale -- niin puh!... yksi latinki
ohimoon, ja Frank Plummeria ei ole enää olemassa.

-- Hyi, pilanteko sellaisista asioista on ilkeää, sanoi Agnes
vakavasti.

-- Niin, siksipä onkin parasta, että ajoissa suostutte kuhertelevan
kyyhkysen pyyntöön, sanoi Frank. -- Ja nyt täytyy minun sulkeutua
suosioonne, neiti Jääpuikko!

-- Niinkö teidän piti puhutella minua? -- kysyi Agnes hymyillen.

-- Ei, se on totta. Hyvästi Agnes-sisko!

-- Hyvästi veli Frank! -- huusi Agnes hänen jälkeensä, mutta se
kuului hänestä itsestäänkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi
sille nauraa.

Samassa hyökkäsi Frank takaisin.

-- Ei, mutta somaltapa se kuuluikin, huudahti hän tarttuen molemmin
käsin hänen käteensä. -- Jos ette olisi näyttänyt niin peijakkaan
ylpeältä, olisin suudellut teitä yht'äkkiä.

-- No, muistatte kai, että teidän on pysyttävä ulohtaalla.

Frank huokasi syvään ja poistui.

Agnes oli yksin. Oliko hän tehnyt oikein sysätessään hänet näin
ilman muuta luotaan? Tulisihan koko perheen tulevaisuus turvatuksi,
jos hän sitoisi itsensä sellaiseen omaisuuteen. Omaisuus, niin, se
juuri oli oikea sana, sillä ihmistä ei hän ajatellut. Hän pani käden
sydämelleen; se löi tyynesti ja tasaisesti. Ei, hän ei rakastanut
häntä. Hänen kanssaan oli kylläkin hauska puhella, mutta hänen
vaimokseen hän ei tahtonut tulla. Niitä oli tarpeeksi, jotka möivät
itsensä rahasta. Hän ei tahtonut lisätä niiden lukua.

Ja hän alkoi tyynesti seuraavan opetustunnin, varmana siitä, että hän
oli menetellyt oikein.

Frank meni suoraa tietä kotiin, missä hän tapasi äitinsä pukeutumassa
lähteäkseen vieraisille. Hän tahtoi päästä heti selville siitä, oliko
vanhemmilla todellakin jotain vastaansanomista siinä asiassa, ja hän
kävi suoraan asiaan.

-- Mitä sanoisit, äiti, jos minä menisin naimisiin Agneksen kanssa?
-- kysyi hän.

-- Agneksen, minkä Agneksen?

-- Tunnemmeko sitten useampia sen nimisiä? Luonnollisesti hänen, joka
oli meillä.

-- Palvelustytön? -- sanoi mrs Plummer ivallisesti.

-- Kuulehan, äiti, älä lässöttele joutavia siinä! -- sanoi Frank
hävyttömästi. -- Tiedät vallan hyvin, ett'ei hän enää ole mikään
palvelustyttö, ja sitäpaitsi...

-- Sitäpaitsi?

-- Sitäpaitsi tiedät sinä, mikä itse olet ollut, ja isähän on ollut
kovin yksinkertainen ihminen.

-- Minun täytyy hävetä sinua, Frank, tahdothan omassa kodissamme
halventaa meitä entisyytemme tähden. Me, isäsi ja minä olemme
rehellisellä työllä kohottaneet perheen arvoa, ja nyt sinä tahdot
kevytmielisyydelläsi sen hävittää. Sinun pitäisi hävetä!

-- Jahah, meidän on pyrittävä kunnian kukkuloille, äiti, puuttui
Frank puheeseen. -- No niin, sittenhän se oli vallan luonnollista,
että Fanny etsi itselleen ranskalaista kreiviä.

-- Älä puhu enää siitä! Se on tuottanut äidillesi harmaita hiuksia,
huudahti mrs Plummer vihastuneena. -- Olemme saaneet kärsiä siitä
tarpeeksi.

-- Mutta mitä sinulla sitten on Agnesta vastaan?

-- Hän on skandinavialainen ja siinä on syytä tarpeeksi.

-- Eivätkö skandinavialaiset sitten ole yhtä hyviä ihmisiä, kuin
muutkin?...

-- Jaha, niinkö luulet? -- keskeytti mrs Plummer. -- Tulevathan ne
tänne suurissa joukoissa ja täyttävät depootit niin, että kunnon
ihmiset tuskin saavat jalan sijaa. Heidän vaatteensa, heidän
ruoka-arkkunsa haisevat pahalta, ja he laahaavat mukanaan likaisia
kakaroita. Nehän lakaisevat kadut, puhdistavat lokaviemärit ja
tekevät kaiken karkeamman työn, ne täyttävät kapakat ja vankilat. Ja
sellaisia henkilöitä tahtoisit sinä vetää perheeseemme.

Frank oli tullut aivan tulipunaiseksi vihasta.

-- Riittää jo, äiti! -- huudahti hän koettaen kaikin voimin pysyä
tyynenä. -- Puhu sellaista, jota ymmärrät äläkä sekaannu muuhun!
Isällä ja minulla on ollut skandinavialaisia työmiehiä sekä
myllyssä että muualla; eikä meillä ole koskaan ollut parempaa eikä
kelvollisempaa väkeä. Ja luonnollisesti niitäkin on monenlaisia.
Jos ottaisit köyhän amerikalaisen työmiehen ja sanoisit: "katso,
tällainen on amerikalainen kansallisuus!" Eikö se olisi suuri
vääryys? Jos et olisi äitini, olisin vastannut sinulle aivan toisella
tavalla.

Frank lähti katkeroittuneena ja löi mennessään oven kiinni. Mutta mrs
Plummer nousi ylpeästi vaunuunsa ja ajoi vierailuille.

Rouva Pryts hämmästyi kovin nähdessään asuntonsa ulkopuolella
pysähtyvän komean vaunun ja siitä astuvan ulos silkkiin puetun
naisen, livre-pukuisen neekerikuskin pidellessä ohjaksia. Hän
meni itse avaamaan, sekä tunsi samassa tulijan Agneksen entiseksi
emännäksi. Rouva Pryts oli ollut Plummerin talossa, vaikka hänet oli
aina osoitettu kyökkiin Agneksen luo. Mrs Plummer oli tavattoman
jäykkä ja arvokas.

-- Otaksun, että olette rouva Pryts, sanoi hän, vaikka hän vallan
hyvin tunsi hänet.

-- Kyllä, ja te olette mrs Plummer; olenhan käynyt teillä, vastasi
rouva Pryts ja avasi arkihuoneen oven.

Agnes ja hänen äitinsä olivat vuokranneet kaksi huonetta ja keittiön
eräässä rauhallisessa ja kauniissa kaupunginosassa. Toinen huoneista
oli heidän yhteisenä makuukammionansa ja toinen -- arkihuone --
oli hyvin iso ja aistikkaasti sisustettu. Suuri valokuvajäljennös
Rafaelin madonnasta riippui seinällä. Mrs Plummerin silmät sattuivat
heti siihen ja saadakseen sopivaa puheenainetta kysyi hän:

-- Onko tuo jonkun teidän sukulaisenne muotokuva, mrs Pryts?

Rouva Pryts ei voinut olla naurahtamatta vastatessaan:

-- Ei, sehän on madonna.

-- Madonna? Mrs Madonna? Asuuko hän täällä Minneapoliksessa?

-- Ei, ei, se on neitsyt Maria Jesus lapsen kanssa.

-- Vai niin. Hänen olisi pitänyt panna enempi vaatetta lapsen päälle.
Luuletteko sen olevan otetun luonnon mukaan?

-- Ei, se on jäljennös eräästä taulusta, vastasi rouva Pryts, jonka
oli vaikea pysyä vakavana.

-- Teillä on aika sievää täällä, rouva Pryts, alkoi taas mrs Plummer.

-- Kyllä, me olemmekin hyvin tyytyväisiä, vastasi rouva Pryts.

-- Niin, niin, siellä vanhassa maassa ette liene tottuneet
kunnollisiin huoneisiin.

-- Niinkö luulette? Sellaista kotia, kuin siellä, en saane enää
koskaan, vastasi rouva Pryts surumielisesti. -- Me olemme aikoinamme
nähneet parempiakin päiviä, mrs Plummer.

-- Mutta minä luulin ihmisten teidän kotiseudullanne asuvan pienissä
maakuopissa.

-- Puhutaan niin paljon juttuja ulkomaalaisista, mrs Plummer.

-- Jaha, teillä on todellakin lasiruuduilla varustetut akkunat ja
oikeat rakennukset? Olen aina luullut Norjaa joksikin hirveäksi
maaksi, joka on täynnä jäätä, vuoria ja karhuja, sanoi rouva Plummer.

-- Jos pääsisitte sinne joskus kesänaikaan, niin aivan varmaan
tahtoisitte jäädä sinne ainiaaksi, sillä kauniimpaa maata ette löydä,
vastasi rouva Pryts.

-- Sepä on ihmeellistä, sanoi rouva Plummer. -- Minä olen kyllä
huomannut, että sieltä tulee reipasta väkeä. Melkein koko
Minneapoliksen palvelusväkikin on teikäläisiä.

-- Onhan täällä hyvin paljon meidän maamiehiämme. Ai, mutta minähän
olen kokonaan unohtanut kiittää Agneksen puolesta!

-- Ei mitään kiittämistä. Sehän on ollut poikani, joka on tehnyt
hänelle muutamia pieniä palveluksia.

-- Niin, hän on ollut hyvin ystävällinen hänelle.

-- Siitä minun juuri piti puhua kanssanne, rouva Pryts, sanoi rouva
Plummer oikaisten itseänsä. -- Hän on viime aikoina osoittanut
tyttärellenne jonkunlaista huomaavaisuutta. Mutta nyt on vaikea
tietää, kuinka sillä iällä käy... Minä toivoisin, ett'ette millään
tavalla antaisi aihetta...

-- Minä en ole kuullut mitään koko asiasta, mrs Plummer.

-- Se ilahuttaa minua. Frank on kuitenkin viime aikoina alkanut
näyttää arveluttavia oireita ja nähkääs... minä en nyt usko hänen
ryhtyvän alentamaan perheen arvoa avioliitollansa.

-- Minä olen aivan yhtä mieltä kuin tekin, mrs Plummer, vastasi
rouva Pryts tyynesti -- ja luulen, että Agneksen suhteen voitte olla
huoleti. Hänen kasvatuksensa on ollut sitä laatua, että hän on teidän
poikaanne paljon etevämpi niin yleissivistykseen, kuin tietoihinkin
nähden, ja minun luullakseni sellainen avioliitto, jossa vaimo on
miestä korkeammalla sivistysasteella, ei voi olla onnellinen.

Mrs Plummer aivan ällistyi. Hänhän oli juuri tarkoittanut
päinvastaista.

-- Niin, katsokaas, Frank voi milloin hyvänsä saada vaimon kaupungin
rikkaimpien ja arvokkaimpien perheiden tyttäristä. Sentähden ei
hänen minun mielestäni tarvitse alentua ottamaan puolisoa vieraasta
kansallisuudesta.

-- Minä olen teidän kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siitä, että
on niin paljon, kuin mahdollista pysyttävä omassa kansallisuudessa.
Maku ja elämän käsitys ovat aivan erilaiset niillä, jotka
lapsuudestaan saakka eivät ole kasvaneet samassa maassa. Toivon,
että Agnes, jos hän joskus menee naimisiin, pysyisi omassa
kansallisuudessaan.

-- Otaksun siis saavani teistä tukea, mrs Pryts, sanoi mrs Plummer.
-- Minua ilahuttaa, että pääasiassa olemme yksimielisiä. Koettakaa
niin paljon kuin mahdollista pitää tytärtänne erillään minun
pojastani. Ja nyt hyvästi; olen iloinen, että tulin tuttavuuteenne.
Ja polviaan lyykistäen poistui mrs Plummer.



X.


Fanny Plummer hämmästyi saadessaan eräänä iltana kirjeen. Ovikello
soi ja eräs omituisen näköinen mies kysyi hyvällä englannin kielellä,
oliko se Plummerin talo. Saatuaan siihen myöntävän vastauksen, kysyi
hän, oliko se, jota hän puhutteli, miss Fanny Plummer, ja kun hän
tähänkin kysymykseen sai myöntävän vastauksen, veti hän taskustaan
esille kirjeen ja ojensi sen hänelle. Miehellä oli tavattoman
tumma iho, kauniit, säännölliset kasvonpiirteet ja villit ruskeat
intiaanin silmät. Tukka riippui alas hartioille, ja sitä peitti
leveälierinen, kultanauhalla ympäröity harmaa hattu. Muuten oli
hänellä aivan tavallinen, sivistyneen ihmisen puku. Kokonaisuudessaan
oli hän niiden puoskarien näköinen, jotka nimittävät itseään
intiaanilääkäreiksi, ja jotka katujen kulmissa pitävät esitelmiä ja
myyvät laastaria ja lääkkeitä, joiden pitäisi parantaa kaikki taudit.

Annettuaan kirjeen, kysyi hän mr Plummeria, jonka kanssa hän tahtoi
puhua. Kun mr Plummer oli juuri mennyt ruoalle, käskettiin hänen
mennä "paratiisiin" odottamaan. Mutta Fanny riensi huoneeseensa,
sillä hän aavisti, mistä kirje oli. Hänen mielestään käsiala oli
samanlaista, kuin siinä kirjeessä, jonka hän löysi Charles Bradfordin
huoneesta. Ja se olikin häneltä ja kuului:

    "Rakas Fanny!

    Minä uskallan vieläkin kutsua sinua näin, vaikka en tiedä
    vihaatko, vai rakastatko minua. Osoittaakseni kuinka rajattomasti
    luotan sinuun ja hyvään sydämeesi, jätän itseni sinun käsiisi.
    Ilmaisen sinulle piilopaikkani. Sinä voit nyt yhdellä sanalla
    saattaa minut poliisin käsiin, jos sinä ja perheesi tahdotte
    kostaa minulle. Oleskelen pohjois-Wisconsissa ja työskentelen
    eräässä isäsi entisessä sahassa, millä hän on pannut perustuksen
    rikkauksilleen. Niin pian, kun olen ansainnut niin paljon,
    kuin isältäsi lainasin, lähetän heti rahat hänelle. Viihtyisin
    täällä hyvin, jos vaan tietäisin, kuinka te kaikki voitte, mitä
    vanhempasi ajattelevat siitä valitettavasta tapauksesta, ja
    mitä sinä minusta ajattelet. Jos saisin elää siinä toivossa,
    että annatte minulle anteeksi, olisin onnellinen. Onko se
    todellinen kreivi etsinyt minua? Minulla ei ole hänelle mitään
    velkaa. Hän käyttää korkeata asemaansa vaan piinatakseen minua.
    Olen iloinen, että olen päässyt hänen kynsistään. Mutta teitä
    vastaan hyvät, unhottumattomat ystäväni, olen rikkonut, enkä
    saa rauhaa ennen, kun olette antaneet minulle anteeksi. En voi
    oikein kirjoittaa ennen, kun sen tiedän enkä uskalla kirjoittaa
    niin, kuin sydämeni käskee. Jos muistuttaisin sinulle sitä
    onnellista hetkeä, jona tunnustit rakastavasi minua, pelkäänpä,
    että repisit kirjeeni kappaleiksi ja ajatteleisit, että olen
    hävyttömin olento maan päällä. Siksi en uskallakaan puhua mitään
    rakkaudestani, joka on aivan yhtä tulinen, kuin sinä onnen
    päivänä, jolloin Charles Bradford teki uskaliaan yrityksensä.
    Jos tahdot kirjoittaa minulle muutamia sanoja, niin lähetä tämän
    kirjeen tuojan mukana. Hän on eräs _half-breed_, hän työskentelee
    samassa sahassa, kuin minäkin. Hän sanoo tuntevansa mr Plummerin
    ja matkustavansa Minneapolikseen puhellakseen hänen kanssaan
    eräästä liikeyrityksestä. Ei ole viisasta luottaa postiin,
    sillä se voi johtaa minun jälilleni. Suurimmalla jännityksellä
    odotan vastausta, tulkoon se joko tulevaisuuden toivojeni
    kuolemantuomiona tahi onnen aamusarastuksena.

                          Sinulle kuolemaan saakka uskollinen
                                   Charles Bradford."

Fanny purskahti itkuun ja suuteli kerran toisensa perästä
kirjettä. Vanhat muistot, katkerat ja suloiset, heräsivät eloon
moninkertaisella voimalla. Millaista oli elämä ollut senjälkeen,
kun hän matkusti? Paljaita erehdyksiä, nöyryytyksiä ja tuskia.
Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Minneapoliksessa. Jospa hän
pääsisikin pois sieltä. Hän rakasti Charles Bradfordia huolimatta
niistä nöyryytyksistä joita oli saanut hänen tähtensä kärsiä, rakasti
moninkerroin enemmän nähtyään todellisen kreivin. Kuinka mieletöntä
olikaan ollut hänen ulkomaalaisten ihanuuksien haaveksimisensa!
Charles oli kunniallinen englantilainen, hän puhui hänen
äidinkieltänsä, ja hän tulisi uutteralla työllä luomaan itsellensä
tulevaisuuden. Sehän oli vankempi perustus, kuin tyhjä kreivinarvo.
Ja miten rakastettava Charles oli ollut! Kuinka reipas, iloinen ja
kohtelias! Hän olisi todellakin sopinut kreiviksi paremmin, kuin
hänen herransa. Hän luottaisi häneen, hän odottaisi häntä, hän
tahtoi tulla hänen omakseen vanhempien vastaväitteistä huolimatta.
Hän istuutui ja ryhtyi kirjoittamaan vastausta hänelle, mutta hän ei
löytänyt mieleisiään sanoja, ja hän repi kirjeen toisensa perästä
kappaleiksi. Hän oli lähettänyt sanomaan, ettei hän voi oikein
hyvin, eikä tahdo illallista. Mutta yht'äkkiä tuli hän ajatelleeksi,
että kirjeen tuoja oli jo mahdollisesti lähtenyt. Hän syöksyi alas
portaita ja asettui "paratiisiin" vievän oven taa. Ei, jumalan
kiitos, sieltä kuului hänen äänensä. Se oli tyyni ja varma, mutta
hänen isänsä puhui kiivaasti ja käveli edestakaisin lattialla. He
puhuivat hänelle tuntematonta kieltä. --

Vieras oli odottanut kauan "paratiisissa", ennenkuin mr Plummer
suvaitsi näyttäytyä. Hän näytti äkäiseltä astuessaan sisään;
varmaankin joku kerjäläinen. Vieras nousi seisomaan. He katselivat
toisiaan pitkän aikaa. Lopullisesti sanoi vieras intiaanien kielellä:

-- Hyvää iltaa, isä! Terveisiä äidiltä! Mr Plummer säpsähti, tarttui
molemmin käsin pöydän reunaan ja tuijotti vieraaseen.

-- Et suinkaan liene George Washington? -- kuiskasi hän. -- Sen nimen
oli hän antanut pojalleen, sillä hän oli syntynyt Washingtonin
syntymäpäivänä.

-- Olen kyllä, vastasi poika tyynesti. -- Luulit kai, että äiti ja
minä olimme kuolleet ja kuopatut, mutta me elämme molemmat.

Plummer katseli pelokkaana ympärilleen saadakseen selville, että he
todellakin olivat kahden kesken, ja sanoi kuiskaten:

-- Mitä tahdot? On parasta, että puhumme intiaanikieltä.

-- Tahtoisin tietää mitä isäni aikoo tehdä minun hyväkseni.

-- Sinun hyväksesi? Olethan suuri ja väkevä, voit auttaa itse
itseäsi, niin on isäsi tehnyt.

-- Luulit kai tehneesi kylliksi, kun ajoit äitini ja minut jylhään
metsään varustettuasi meidät muutamilla sadoilla dollareilla. Mutta
minä en olekaan suotta mr Plummerin poika, olen oppinut antamaan
arvoa rahalle.

-- Mitä tahdot?

-- Siitä sahasta, jonka ennen omistit Wisconsissa on nyt puoli
myytävänä, se on sinun ostettava minulle.

-- Oletpa todella hyvin vaatimatoin. Puoli sahalaitosta tällaisena
aikana, jolloin kellään ei ole rahaa.

-- Muussa tapauksessa saat luvan vakuuttaa minulle perinnöstä yhtä
suuren osan, kuin veljeni ja sisarenikin saavat.

-- Jaha, eikö enempää, keskeytti mr Plummer ivallisesti.

-- Ei, se riittää, vastasi poika järkähtämättömän tyynesti.

-- Mutta minä sanon sinulle, ettet koskaan sitä saa. Luulet voivasi
kääriä minut vaikka sormesi ympärille siitä syystä, että sattumalta
olet minun poikani. Voinhan minä sen yksinkertaisesti kieltää, sanoi
mr Plummer tulistuneena.

-- Siihen on Wisconsissa tarpeeksi todistajia, väitti poika.

-- Ja mitä aiot tehdä siinä tapauksessa, että minä kieltäydyn
täyttämästä häpeämätöntä pyyntöäsi? Aiotko alkaa oikeudenkäynnin?

-- En aluksi, vastasi poika. Mutta minä jään tänne, istun pöytään
teidän kanssanne ja kerron kaikille ihmisille ja ilmoitan
sanomalehdille, että mr Plummerilla on toinen vaimo Wisconsissa, sekä
ettei hän ole ollut turhan tarkka hakeakseen laillista avioeroa.

Mr Plummer käveli edestakaisin, kuten haavoitettu leijona häkissään.
Hän sieppasi erään pöydällä olevan paperin ja repi sen pieniksi
paloiksi.

-- Sinä olet oikea perkele, mutisi hän.

Georg Vashington ei antanut peloitella itseään. Hän istui tyynesti
tuolillaan ja otti käteensä sanomalehden, jota hän oli lukenut mr
Plummeria odotellessaan. Isä seisahtui hänen eteensä. Oikeastaan oli
tuo poika kaunis mies.

-- Georg, minä ostan sinulle sen sahan, sanoi hän.

-- Koko sahanko? -- kysyi poika.

-- Niin, kaikki, jatkoi Plummer, mutta sillä ehdolla, että sitten
olemme kuitit. Se on paljoa enemmän, kuin sinun perintö-osasi.

-- Hyvä!

-- Ja sitten sinä et enää koskaan tule Minneapolikseen.

-- Sitä minä en lupaa. Minä tulen, kun minua haluttaa ja kun te
tarvitsette minua.

-- Kun me tarvitsemme sinua, niin, mutta ei silloin, kun sinä
tarvitset meitä. Tule silloin, kun me lähetämme hakemaan sinua, mutta
älä ennen.

-- Koetan tehdä niin, mutta en lupaa mitään... Ja milloin päätämme
sahan oston?

-- Huomenna yhdentoista aikaan konttoorissani. Tässä on nimikorttini.
Ravintolassa saat tietää, missä konttoori on. On paras, että menet
sinne yöksi, sillä jos jäisit tänne, herättäisi se epäilystä. Minä
maksan ravintolalaskusi, mutta sinun on pidettävä salassa syntyperäsi.

-- Kyllä, kumminkin toistaiseksi.

Mr Plummer oli yht'äkkiä tullut odottamattoman myöntyväiseksi.
Lopullisesti kyseli hän pojaltaan, kuinka hän ja äitinsä olivat
voineet, ja he erosivat vihdoin parhaina ystävinä. George Washingtonin
mentyä seisoi mr Plummer hetkisen vaiti. Sitten pudisti hän päätään
ja huoahti.

-- Kunhan nyt vaan ei tulisi useampia vaimoja ja lapsia vielä noilta
Missisippimatkojen ajoilta. Se vaan vielä puuttuisi! Niin, niin,
oikeastaan ei pitäisi koskaan mennä naimisiin.

Ja Plummer nousi mennäkseen paremman puoliskonsa luo.



XI.


Kun Georg Vashington aikoi lähteä, pysäytti Fanny hänet eteisessä.
Hän oli istunut portailla ja odottanut.

-- Matkustatteko suoraan Wisconsiin?

-- Kyllä, miss Plummer.

-- Milloin?

-- Huomen aamulla.

Fanny vilkasi salaa ympärilleen.

-- Voisitteko ottaa minut mukaanne? Intiaaniveli katsoi häntä
ihmeissään; Fanny pani sormen huulilleen.

-- Se on salaisuus. Matkustan sen miehen luo, jolta toitte kirjeen.
Me olemme kihloissa.

-- Ja vanhempanne?

-- He eivät saa tietää mitään. Minä jätin heille kirjeen, josta
selviää kaikki. Voinko luottaa teihin?

Veli nyökkäsi.

-- Tulkaa Milwaukeedepootille kello yhdeksän, sanoi hän, kumarsi ja
meni.

Kun palvelustyttö seuraavana päivänä ilmoitti, ettei Fanny-neiti
ollut huoneessaan, vaan, että siellä oli "isälle ja äidille"
osoitettu kirje, syntyi siitä yleinen säikähdys. Mr Plummer asetti
silmälasit nenälleen, mutta mrs Plummer ei joutanut odottamaan siksi,
kunnes se toimitus oli suoritettu, vaan avasi kirjeen ja luki:

    "Teidän lukiessanne tätä olen minä jo kaukana täältä. Matkustan
    Charleksen luo, joka on ilmoittanut minulle olinpaikkansa. Minä
    rakastan häntä ja tahdon tulla hänen vaimokseen. En tule enää
    aikaan Minneapoliksessa. Antakaa minulle anteeksi ottamani askel!
    Kun kaikki on suoritettu, ilmoitan teille olinpaikkani.
    Rauhoittakoon teitä tieto, että minä olen täydellisesti tyyni,
    ja että minulla on suojaa matkalla. Olen miettinyt, mitä minun
    olisi tehtävä, mutta luulen, että tämä on paras menettelytapa.
    Älkää nyt sitä kovin murehtiko.

                                               Tyttärenne
                                                 Fanny."

Mrs Plummer istui, kuin kivettyneenä ja odotti pyörtyvänsä, mutta se
ei kuitenkaan tapahtunut.

-- Kirottu tyttöletukka! -- huudahti mr Plummer. -- Luulen että pian
koko joukko karkaa. Ettekö tekin, sinä ja Frank lähde?

-- Kuka tietää? -- vastasi Frank leikatessaan palan häränpaistista.
Todellisuudessa hän ihaili sisarensa päättäväisyyttä, ja jos hän
olisi voinut saada Agneksen mukaansa, olisi hän mielellään pannut
toimeen pienen romantillisen ryöstöretken, tullakseen sitten takaisin
vaimoineen saamaan vanhempien siunauksen, kuten tapahtuu romaaneissa
ja New-Yorkissa.

-- Tällainen häpeä... ja Fanny... tuo tyyni Fanny! -- puhkesi mrs
Plummer puhumaan. -- Ja sellaisen henkilön kanssa!

-- Mies on kyllä hyvä, sanoi mr Plummer. -- Hän on hauska mies ja
oikein _smart_ ... "sitten ne söivät minut"... ha -- ha -- ha!...

Mr Plummer ei voinut olla nauramatta muistellessaan sitä iltaa,
kun he kilpaa kertoivat juttuja "paratiisissa" ja yhdessä tutkivat
Byronia.

-- Sinä vaivasit kylläkin itseäsi, äiti, saadaksesi Charleksen
tarttumaan onkeen, sanoi Frank, saaden yllykettä isän naurusta.

-- Ei mitään nokkaviisauksia, Frank -- keskeytti äiti. -- Luulen
todellakin, että olisit kyllä valmis murtamaan äitisi sydämen ja
karkaamaan tuon norjalaisen tyttöletukan kanssa.

-- Äiti, en kärsi, että sinä puhut Agneksesta tuolla tavalla, sanoi
Frank ja iski kahvelin päällä pöytään. -- Agnes on parempi, kuin sinä
ja kaikki yankeenaiset yhteensä.

-- Agnes? Norjalainen tyttöletukka? Mitä juttuja ne ovat, tarttui mr
Plummer puheeseen heristäen korviansa.

-- Niin, sinun on pidettävä vähän huolta Frankista, joka nyt on
rakastunut meidän entiseen palvelustyttöömme, sanoi mrs Plummer
tulipunaisena kasvoiltaan. -- Se vaan puuttuisi, että hänkin jonakin
kauniina päivänä katoaisi. Minä onneton, jolla on sellaisia lapsia!

Ja mrs Plummer pudisteli päätään ja koetti saada itkua alkuun, mutta
hän ei voinut mielenliikutukseltaan.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? -- kysyi mr Plummer. -- Oletko sinäkin
rakastunut, Frank, ja aiotko karata?

-- Minä pidän Agneksesta, satakielestä, jota me niin hävyttömästi
kohtelimme pitkät ajat kuten palvelustyttöä, vastasi Frank.

-- No, mutta miksi et mene naimisiin hänen kanssaan? -- sanoi mr
Plummer leikatessaan häränpaistia.

-- Äitihän kääntää taivaan ja maan nurin sen asian takia, vastasi
Frank ihmetellen isän myöntyväisyyttä.

-- No, mutta mitä sinulla, muori, on häntä vastaan? Eikö hän ole
terve ja reipas? Sehän on kylliksi.

Ja Plummer jatkoi syömistänsä.

-- Minua kovin hämmästyttää, että sinä voit puhua tuolla tavalla,
Plummer, huudahti hänen vaimonsa arvokkaasti. -- Etkö todellakaan
käsitä omaa asemaasi?

-- Sinä et totisesti ollut perin hieno silloin, kun minä sinut otin,
muoriseni, vastasi Plummer järkähtämättömän tyynesti.

-- En, etkä sinäkään, vastasi hänen vaimonsa kiivaasti. -- Mutta
nyt me olemme hienoja, ja sitä emme saa unohtaa. On sentään
mielestäni aivan liian karkeata, että Frankin ehdottomasti pitäisi
ottaa siirtolaistyttö, joka sen lisäksi vielä on norjalainen, kun
hänen tarvitsee vaan ojentaa kätensä saadakseen jonkun kaupungin
rikkaimmista ja hienoimmista neitosista.

-- No, mikset sinä sitte ota jotain niistä, jotka seurustelevat
meillä, Lily Brown'ia eli Jessie Nettelman'ia eli... niin,
paremminhan ne itse tunnet?

-- Siksi, etten pidä heistä, isä. Kaikki ne ovat niin laihoja,
kalpeita ja koreiluhaluisia, sekä täynnä pensioniviisautta, vastasi
Frank.

Plummer siristeli tyytyväisenä silmiänsä pojalleen. Hän oli
todellisuudessa samaa mieltä.

-- Sinä voit aivan hyvin ottaa kenen tahdot, kunhan se vaan on terve
ja reipas, kuten äiti.

-- Kiitos, isä! Tiesinhän, että sinä olet järkevä; sinä olet aina
niin hyvä, huudahti Frank iloisesti. -- Mutta pahinta on, ett'ei hän
huoli minusta.

-- Se vielä puuttuisi, sanoi mrs Plummer. -- Meidän kai pitäisi
vielä pyydellä tuota skandinavialaista tyttöletukkaa. Mutta sen minä
sanon sinulle, Plummer, että jos sinä oletkin välinpitämätön lastesi
parhaasta, niin en minä suinkaan ole, ja minä tulen kynsin hampain
vastustamaan sitä avioliittoa. Hänen äitinsä on minun kanssani yhtä
mieltä, hän ei luule heidän sopivan toisillensa. Olen itse puhellut
hänen kanssaan.

-- Ja minä sanon sinulle, äiti, että jos sinä vastustat minun
onneani, kuten tähän asti, niin saat itse vastata seurauksista,
keskeytti Frank kiivaasti.

Plummer karisteli kurkkuansa merkiksi siitä, että hän oli saanut
tarpeeksi ja nousi pöydästä mennäkseen konttooriin.

-- Kas niin, Plummer, aiotko todellakin jättää minut yksin tämän
onnettoman kirjeen kanssa? -- huudahti mrs Plummer, -- Mitä aijot
tehdä? Et suinkaan antane asian mennä menoaan. Etkö voi kuulustella
depooteilta, ehkä joku siellä olisi nähnyt hänet ja tietäisi mihin
päin hän on matkustanut? Etkö voi käyttää poliisin apua?

-- En -- sitä en aijo tehdä, vastasi mr Plummer. -- Emme huoli
sillä asialla vaivata itseämme. Odotamme yksinkertaisesti, kunnes
hän joutuu naimisiin, sillä sitä kai hän tahtoo, ja sitten kun hän
ilmoittaa olinpaikkansa, kirjoitamme ja pyydämme heitä tulemaan
kotiin. Sitten otamme Charleksen _business'iin_, ja sitten on kaikki
hyvin. Nyt voit kertoa, että olemme lähettäneet Fannyn pienelle
huvimatkalle.

Ja Plummer vilkutti viekkaasti silmiään ja meni tiehensä.

Frank poistui myös, ja mrs Plummer istui yksinään
majesteetillisuudessaan.

Mutta sen sijaan, että olisi antautunut epätoivoon, käski hän
valjastaa hevoset ja lähti ajelemaan.



XII.


Frank oli ruvennut rentustelemaan. Hän oli usein öisin ulkona,
ja väitettiin hänen kuleskelevan sangen siivottomissa paikoissa.
Agneksen varma kielto sekä äidin valitusvirret suututtivat ja
ärsyttivät häntä. Hän huomasi, että hänen täytyi luopua koko
ajatuksesta, ja vasta sitten, kun hän oli sen päätöksen tehnyt, tuli
hän kaikesta välinpitämättömäksi. Hän oli väliin tullut liian myöhään
konttooriin, ja se oli isän mielestä liikaa. Silloin isä läksytti
häntä aika tavalla ja sanoi, että hänen oli jätettävä sellaiset
tyhmyydet. Hänen mielestään oli nuorella miehellä kylläkin oikeus
huvitella hiukan, mutta se ei saanut tapahtua liikkeen kustannuksella.

Eräänä aamuna sattui Frank menemään ulos kyökin kautta, ja hän
näki silloin palvelustytön, Dina Nilsenin seisovan pesupunkan
vieressä. Hän hieroi niin, että saippuavaahto roiskui voimakkaiden
käsivarsien ympäri. Ihmetellen seisahtui Frank ja tarkasteli
hetkisen häntä, ollen muka hakevinaan jotain. Sellainen kaunis
vartalo! Olkapäät olivat pyöreät ja häikäisevän valkoiset, lantiot
voimakkaat, ja selvästi huomasi, ettei kureliivi ollut saanut
turmella hänen luonnonkaunista ja hyvin muodostunutta vartaloansa.
Kasvot punoittivat kovasta työstä ja uhkuivat terveyttä. Hän ei
ollut koskaan huomannut häntä niin kauniiksi. Hän ei ollut pitkä
ja solakka, kuten Agnes, mutta täyteläinen ja hyvin muodostunut.
Frank nautti niin kauan, kun mahdollista tästä näystä, ja kun
hän vihdoinkin poistui, seurasi hänen kuvansa häntä niin,
että hänen täytyi useampaan kertaan laskea jokaisen sarekkeen
konttoorikirjoissa, kun ajatukset tahtoivat harhailla tuon kuvan
ympärillä. Siitä päivästä saakka koetti Frank asettaa pyydyksiään
Dina Nilsenin tielle.

Jonkun ajan perästä saapui kirje Fannyltä. Hänestä oli kuin olikin
tullut mrs Bradford, ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi.
Luonnollisesti sisälsi kirje rukouksia ja anteeksipyyntöjä, kuten
tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Mrs Plummer kirjoitti hänelle
oikein tunteellisen kirjeen, missä hän lahjoitti tyttärellensä
äidillisen siunauksensa, ja mr Plummer kirjoitti vävyllensä, että
hän oli peijakkaan _smart_, ja että hän voi tulla Minneapolikseen,
milloin vaan halutti, hän oli aina tervetullut. Kirjasto ja
"paratiisi" odottivat häntä eikä mr Plummer suinkaan "söisi häntä".
Charles Bradford lähetti iloisen, kiitollisuutta uhkuvan vastauksen.
Hän ei kuitenkaan vielä tulisi Minneapolikseen, sillä hän ei tahtonut
saattaa Fannyä ja itseään uteliaisuuden ja juorujen esineeksi.

Niin kului syksy hiljaa ja rauhallisesti. Köyhät nauttivat elämästä,
kun heillä vielä oli työtä eikä tarvinnut palella. Rikkaiden
elämä oli ikävää kaikesta ylellisyydestä huolimatta. He kävivät
teaattereissa ja kuuntelivat esitelmiä sillävälin, kun perheen
isä ahersi konttoorissaan saadakseen vielä muutamia tuhansia
miljoonien selkään tälle vuodelle. Armeliaisuutta harrastavat
naiset kiersivät listoinensa varustautuakseen talven tarpeilla.
Ristiäisiä ja hautajaisia sattui vuoronperään. Paneteltiin toisiaan
ja harrastettiin armeliaisuuden töitä; mässättiin ja tehtiin
raittiustyötä, ja kaiken tämän tapahtuessa lähestyi joulu.



XIII.


Oli jouluaattoilta. Tuomari Ueland istui tapansa mukaan
virkahuoneessaan raatihuoneella. Joku naputti ovelle. Hän odotti
saavansa nähdä jonkun morsiusparin astuvan sisään saadakseen
vahvistuksen avioliitolleen, mutta vakavan sulhasen ja punastuvan
morsiamen sijaan näyttäytyi ovessa pöhistynyt, punanenäinen haamu.

-- Saako tulla sisään, herra tuomari? -- kysyi hän.

-- Olkaa hyvä, vastasi Ueland.

-- Nimeni on Linner. En tiedä oletteko kuullut nimeäni mainittavan.

-- Kyllä, minulla on ollut kunnia... vastasi Ueland kohteliaasti.

-- Se ei ole suuri kunnia, herra tuomari.

-- Ettekö tahdo istua?

-- Sallitteko todellakin, sanoi Linner istuutuen kunnioittavasti
ulommaksi. -- Te olette jalon isänne jalo poika. En tahdo sitäpaitsi
vaivata teitä kauan. Tiedän, että seurani on vastenmielistä
kunnonihmisille.

-- Voinko jollain tavalla palvella teitä? -- kysyi Ueland vähäisen
vaitiolon jälkeen.

-- Palvella minua?... Ei... kyllä... Voitte tehdä minulle sen
palveluksen, että sallitte minun istua täällä hetkisen. Katsokaas,
herra tuomari, en tiedä muistanetteko, että nyt on joulunaatto.
Täällä Amerikassa ei sitä juuri eroiteta toisista päivistä. Mutta
käydessäni yksin kadulla ja miettiessäni päivän merkitystä, tuli
minuun vastustamatoin halu etsiä sivistyneitä kotimaalaisia, joille
voisin avata sydämeni, ja jotka ymmärtäisivät päivän merkityksen.
Silloin ajattelin: menen herra Uelandin luo. Olen aina kunnioittanut
teitä, herra Ueland. Teidän nimenne on kuuluisimpia Norjan
historiassa.

Ueland kääntyi kärsimättömästi tuolillaan ja katseli tilikirjaansa.
Linner huomasi sen.

-- Kirjoittakaa vaan, herra Ueland, älkää antako minun häiritä
itseänne. Minä istun tässä ja puhelen itsekseni. Jouluilta...
muistatteko sen siellä kotona?... Kirkon kellot julistavat
joulurauhaa seudun yli... rauhaa, rauhaa... mutisi Linner huoaten. --
Ja äänet hivelevät pehmeinä, kuin lumi, ja kirkossa lauletaan
Jesuslapsesta. He eivät oikein tiedä, mistä he laulavat, he
ajattelevat pientä, seimessä makaavaa lasta, jonka päätä ympäröi
valokehä, ja paimenet polvistuvat suudellen lapsen käsiä, ja
ulkopuolella avautuu taivas, ja tuhansia enkelien päitä katselee
alas laulaen: kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja rauha maassa!
-- Linner sulki silmänsä. -- Se on kaunista, ihanaa, siinä on
runollisuutta, joulussa.

-- Niin, kotoisen joulun muistamme kaikki hyvin, vastasi tuomari
lyhyesti.

-- Onko teillä lapsia, herra Ueland?... -- Jahah, yksi tytär. Ja
kun te tänään menette kotiin, niin ojentaa hän hymyillen pieniä
käsiänsä teitä kohden, ja se muistuttaa teille joulua ja Jesuslasta,
ja te tunnette itsenne onnelliseksi. -- Linner huokasi. -- Teillä
on ehkä joulukuusikin -- jahah, joulukuusi lahjoineen ja sen ympäri
tanssivine lapsineen, ja tuli räiskyy kamiinissa, ja kaikki ovat
juhlapuvuissaan ja iloisia. Isä ja äiti katselevat ylpeydellä
lapsilaumaansa, ja pöydät notkuvat ruokien ja juomien painosta, ja
ulos on pistetty viljalyhde, jotta pikkulinnutkin voisivat viettää
joulua.

Linner katseli lattiaan ja puheli aivan kuin itsekseen. Sitten
kohotti hän katseensa tuomari Uelandiin, joka oli taas alkanut
kirjoittaa. -- Minäkin olen kerran ollut sellainen lapsi, herra
Ueland. Minäkin olen tavoitellut joulutähteä ja tanssinut kuusen
ympärillä, ja vanhempani ovat minua ylpeydellä katselleet. Nyt olen
köyhä kotivarpunen, joka hyppii pakkasessa ja etsii jyväsiä. Te
menette kotiin, missä rakas puoliso ja pieni, suloinen tyttö teitä
hymyillen odottavat. Mutta minua ei kukaan odota. Minulle ei kukaan
hymyile. Minä olen ulosajettu hylky, lumessa ja pakkasessa etsin edes
muutamaa jyvästä löytämättä sitäkään. Olemme Amerikassa, ja täällä ei
tiedetä mitään norjalaisesta joulusta. Sentähden pyydän teitä, herra
Ueland, antakaa minullekin jotain jouluksi, vaikka ei muuta, niin
edes olutlasi!

Ueland pisti käden taskuunsa ja otti sieltä dollarin. Kyyneleet
tulivat Linnerin silmiin.

-- Tätä en minä unhota. Te olette jalo, kuten arvelinkin. Tänä iltana
juon lasin isänne muistoksi. Iloista joulua, herra Ueland!

Linner kumarsi ja meni takaperin ovesta ulos. Tultuaan ravintolaan,
missä hän asui, huusi hän:

-- Hei viinuri! Ryyppy ja lasi olutta minun huoneeseeni ja heti! Nyt
Linner viettää joulua, nyt on rahaa.

Ja hän näytti tuomarilta saatua dollaria.

Viinuri nyökkäsi nauraen. -- Teille on kirje huoneessanne, sanoi hän.

-- Kirje? Minulle? Mitä tyhmyyksiä se on? -- kysyi Linner ja kääntyi
ympäri.

Siellä oli sittenkin kirje hänen pöydällään. Päällekirjoitus oli
naisen käsialaa. Hän avasi sen ja luki:

    "Herra Linner!

    Kun otaksun, ettei teillä ole monta tuttavaa tässä kaupungissa,
    ja että mielellänne tahdotte viettää joulua norjalaiseen tapaan,
    pyydän teitä, paremman puutteessa, tulemaan luoksemme joulupuuroa
    syömään tänä iltana.

                                          Vanha ystävättärenne
                                            Vilhelmine Pryts."

Linner tuijotti kirjeeseen. Oliko tämä oikein totta? Oliko ihmisiä,
jotka vielä tahtoivat olla hänen tuttaviaan,... jotka vielä pyysivät
häntä pöytäänsä? Mutta menisikö hän? Hänhän näytti inhoittavalta.
Eikö hän häiritseisi heitä? Oli kuitenkin kovin houkuttelevaa päästä
syömään joulupuuroa perheen piirissä... Hänen silmänsä sattuivat
seinällä riippuvaan viuluun.

-- Se saa antaa vastauksen puolestani, sanoi hän. -- Se on niin
minun kaltaiseni. Minun sisäinen ihmiseni laulaa ja valittaa, mutta
äänikoppa on mennyt rikki, sinussa se, vanha ystävä, vielä on eheä.

Hän tarttui viuluun, silitteli sitä hyväillen ja alkoi soittaa:
"Herramme Kristus meille nyt, on tänään tänne syntynyt". Hän soitti
ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiansa. Samassa
kuului lasien kilinää ja viinuri toi sen mitä hän oli tilannut.

-- Mitä tämä on? -- huudahti Linner. -- Uskallatko häiritä soittoani?
Mitä minä tuolla roskalla teen? Pois!

-- Tehän tilasitte, väitti viinuri.

-- Niin, se oli silloin, mutta nyt minä olen henkien maailmassa. Vie
pois se roju, sanon minä, eli lyön sääres poikki.

Viinuri otti tarjottimen ja lähti.

-- Seis! -- huusi Linner. -- Sano isännälle, ett'en soita tänään
kahvilassa.

-- Mutta tänä iltanahan on liike kaikista suurin. -- Hän ei suostu
siihen.

-- Luuletko minun pyytävän häneltä lupaa? Luuletko minua
oljenkorreksi, jonka voi heittää, minne haluttaa? Luuletko asianajaja
Linnerin istuvan ja mässäävän muutamien heittiöiden kanssa
jouluiltana?... Tuo ryyppy näyttää sitäpaitsi hyvin houkuttelevalta.
Kippis!

Ja Linner tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.

-- Tässä, ota jäännös tästä rahasta ja osta minulle kaunis
kukkavihko... ruusuja ne pitää olla... ja odota! Mahtaisiko
herrallasi olla _eau de Colognea_ eli jotain muuta hyvän hajuista,
jotta minä pääsisin tuosta kirotusta viinan hajusta? Pyydä hänen
lainaamaan minulle vähän. Ja jos hän tahtoo pidättää, minun palkkani
tältä illalta, niin tehköön sen. Tänä iltana asianajaja Linner syö
joulupuuroa ja juo simaa.

Niin perusteellisesti, kuin sinä iltana, ei Linner ollut koskaan
pukeutunut. Hän riisuutui kokonaan, pesi koko ruumiinsa saippualla,
haki esille hienoimman paitansa sekä hankasi ainakin tunnin ajan
likapilkkuja puvustaan. Sitten pesi hän lukemattomia kertoja suunsa
_eau de Colognin_ sekaisella vedellä sekä ripotti vaatteilleenkin
hajuvettä. Kello kahdeksan lähti hän ruusuineen luvattuun maahan.

Jouluilta oli erittäin hauska. Paitsi Linneriä olivat saapuvilla
vanhat ystävämme Daniel Nilsen ja hänen lapsensa Dina ja Arne. Daniel
Nilsen saapui jotenkin myöhään, sillä luonnollisesti täytyi juuri
sinä iltana sattua jotain ylityötä. Siksipä olikin hän tullessaan
hiukan happaman näköinen, mutta kun häntä yhteisesti pyydettiin
tänä iltana syömään kapitalistien sijasta riisiryynipuuroa, rupesi
hän nauramaan ja tuli oikein juhlatuulelle. Pelattiin "lottoa" ja
"gnav'ia" muutamien sinne kutsuttujen lasten kanssa, ja kun sitten
oli virkistykseksi saatu simaa ja leivoksia ruvettiin leikkimään
panttileikkiä. Arne tuomittiin suutelemaan Agnesta. Hän punastui,
kuin koulutyttö, mutta Agnes sanoi ujostelematta: "tule vaan, Arne!
Mehän olemme vanhoja ystäviä, sinä ja minä". Hän pani kätensä Arnen
kaulalle ja suuteli häntä. Arne tuli niin ylenmäärin onnelliseksi,
että hän sitten kun toti-vehkeet tuotiin sisään, tahtoi myös saada
osansa ja lopuksi rupesi pitämään puheita. -- Dina tuomittiin
antamaan korvapuustin kauniimmalle, ja hän läjäytti häikäilemättä
Linneriä poskelle. Rouva Pryts tuomittiin kultatuoliin, ja Daniel
Nilsen kantoi tyttärineen häntä käsillään ympäri huonetta Arnen,
Linnerin ja lapsien eläköön-huutojen raikuessa. Daniel Nilsen
tuomittiin laulamaan, ja hän päästeli muutamia ääniä, jotka hyvin
paljon muistuttivat palotorven ääntä. Sitten oli Linnerin pidettävä
puhe. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, sitten hän heitti sen
taaksepäin, kiinnitti katseensa ylös johonkin näkymättömään.

-- Me vietämme tänään juhlaa erään pienen lapsen kunniaksi, alkoi
hän, -- lapsen, jonka päätä ympäröi viattomuuden ja puhtauden
sädekehä. Sen takaa häämöittää meille orjantappurakruunu ja Golgatan
risti, jotka odottavat jokaista, ken täällä taistelee totuuden
puolesta. Mutta tänään ne joutuvat varjoon, niiden enkelijoukkojen
varjoon, jotka laulavat rauhaa maan yli. Ja sentähden, että tämä on
lapsen juhla, olemme kaikki tänä iltana olleet lapsia. Me olemme
leikkineet ja nauraneet, vaikka pohjalta on usein pyrkinyt itku
esiin, ei surun tähden, vaan ilon, että taas kerran olemme saaneet
olla lapsia. En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen ja samalla
kertaa niin surumielinen, aina siitä saakka, kun... no niin, se nyt
ei kuulu tähän. Mutta tämä kaikki muistuttaa meille Norjaa ja joulua
siellä. -- Riisiryynipuuro, piparikakut, leivokset ja panttileikit
-- ne tuovat mukanaan, toisia muistoja, tuntuu kuin näkisi merestä
kohoavan Norjan kukkuloineen, ihanine kesäöineen, humisevine
honkineen, kulkusineen, kelkkamäkineen ja säihkyvine revontulilleen.
Ja näiden puitteiden sisästä näkyy sielumme silmään koti, isä, äiti,
siskot, veikot, ja joukosta sukeltaa esiin omat lapsen kasvomme
semmoisina, viattomuuden sädekehän ympäröiminä, kuin Jesuslapsenkin.
Ei, minä en voi enää... suokaa anteeksi!... Antakaa minun viuluni,
sen paremman osan minusta, tulkita tunteitani!

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, hän otti viulunsa ja alkoi
soittaa jouluvirttä, jota hän huoneessaan oli soittanut. Alussa
tulivat äänet heikkoina, väräjävinä, mutta vähitellen ne paisuivat
yhä voimakkaammiksi, ja aivan tahdottomasti yhtyivät vieraat virteen.
Sen loputtua alkoi tulla mitä ihmeellisimpiä mielikuvituksen luomia
säveliä, toisinaan rajuja, uhkaavia, väliin lempeitä, itkeviä, väliin
jonkun iloisen ailahduksen katkomia, kunnes lopulta sittenkin rauha
ja elämänilo voittavat surun ja epätoivon, ja kaikki tämä päättyi
mahtavaan voittovirteen: "Jumala ompi linnamme".

Kuulijat istuivat kuin lumottuina, kauan aikaa vallitsi huoneessa
kuolon hiljaisuus. Rouva Pryts uskalsi ensiksi hiljaisuutta häiritä.

-- Tuhannet kiitokset! -- sanoi hän ojentaen Linnerille kätensä. --
En tiennyt, että te soittaisitte sillä tavalla.

-- Minun sieluni se on joka soittaa eikä ruumis, sanoi hän. -- Olen
usein ajatellut, eikö se elämä, joka näihin säveliin sisältyy, saa
muodostua siiviksi, mitkä kantavat sieluni tuonne ylös sitten, kun
minä kerran pääsen tästä kuluneesta kuoresta, jota ruumiiksi sanotaan.

-- Soitto mahtaa olla erinomainen lohdutus teille! -- sanoi rouva
Pryts.

-- Kyllä, kun saisi soittaa, mitä itse tahtoo, vastasi Linner.
-- Mutta kahvilassa minun täytyy soittaa Boccaccioa ja Pinaforea
sekä mitä kurjimpia amerikalaisia tanssikappaleita. Toisinaan
tuntuu minusta, kuin pitäisin huoneeseeni päästyä pyytää anteeksi
viulultani, että olen sitä väärin käyttänyt. Mutta sekin on aikoinaan
peloittanut minulta useimmat asiatuttavani.

-- Kuinka niin?

-- Niin, nähkääs, kun minä parempina päivinäni istuin konttoorissani
eikä ollut mitään erityistä kiirettä, otin minä viuluni ja soittelin
itselleni mielisäveltäjieni Beethovenin ja Chopinin kappaleita. Kun
minä siten sävelten siivillä liitelin yläilmoihin, tuli joku kurja
visukinttu teettämään jotain sopimusta tahi tekemään selvää jostakin
kapakkamellakasta, ja ne rupesivat heti selittelemään inhoittavia
juttujansa kysymättä ollenkaan olinko minä huvitettu kuulemaan heitä
tahi en. Minä ärjäsin heille, että he pitäisivät suunsa kiinni tahi
puikkisivat hiiteen, ja ne ottivat tavallisesti viimeksi mainitun
neuvon huomioon.

-- Olipa se todella merkillinen tapa hankkia asiatuttavia, sanoi
rouva Pryts nauraen.

-- Lienette oikeassa, rouva Pryts, mutta mitä voin? En suinkaan
voinut häväistä Beethovenia ja Chopinia muutamien kurjien dollarien
tähden.

Daniel Nilsen, joka, kuten useimmat pohjoismaalaiset, oli hyvin
musikaalinen, oli akkunan pielessä hiljaa keskustellut poikansa Arnen
kanssa. Hän lähestyi Linneriä.

-- Opetatteko soitantoa, herra Linner? -- kysyi hän.

-- En, vastasi Linner.

-- Se oli vahinko, sillä minä olisin pyytänyt teitä antamaan Arnelle
hiukan opetusta, jos ette olisi tahtonut kovin kallista maksua.

-- Soittaako poikanne?

-- Hän on yritellyt soittaa viulua ja minä olen soittanut mukana
huilulla, mutta minä rupean tulemaan jo niin kuuroksi, ett'ei siitä
tahdo enää tulla mitään, sanoi Daniel.

Linner katseli Arnea, jonka kauniit silmät loistivat ihastuksesta
puhetta kuunnellessaan.

-- Näen, että hänellä on sielukin, eikä vaan sormet, sanoi Linner. --
Lähettäkää hänet sunnuntaiaamupuolella luokseni, niin saamme pitää
yhdessä jumalanpalvelusta. Ottakoon viulun mukaansa.

Daniel Nilsen katsoi poikaansa.

-- Mitä sanot siitä, Arne. Arnen silmät loistivat.

-- Minä tietysti tulen, koska herra Linner tahtoo olla hyvä...

-- Mitään ei ole vielä päätetty, poikaseni, keskeytti Linner.

Rouva Pryts kysyi eikö Linner tahtoisi ottaa virkistystä ja viittasi
toti-tarjotinta.

Linner pudisti päätään.

-- Muistatte kai, mitä lupasin teille, rouva Pryts? Elkää asettako
lasia janoisen huulille. Jos minä juon yhden lasin, olen hukassa.
Kiitos! Tänä iltana juon vaan vettä, mutta huomena... Hän kohautti
olkapäitään.

Kello oli lähemmä kaksitoista, kun seura hajosi. Linnerin kotiin
tullessa suljettiin juuri kahvilaa. Viinuri kiersi oven lukkoon.

-- Otatteko naukun, ennenkun menette levolle, herra Linner, huusi hän
ja kaatoi lasiin. Minä tarjoan nyt, jouluiltana.

Linner seisahtui ja katseli ympärillään olevia oluella tahrattuja
pöytiä, epämiellyttäviä alastomien naisten kuvia seinällä sekä tunsi
viskyn ja sikaarin hajua.

-- Paratiisi on taas suljettu, mutisi hän. Langennut Aatami on
jälleen ajettu ohdakkeiden ja orjantappurain sekaan. Maljasi viinuri!

Ja hän tyhjensi lasin sekä lähti huoneeseensa kasvoilla surullinen
ilme.



XIV.


Sunnuntai-aamuna kymmenen tienoissa meni Arne viuluinensa Linnerin
luo. Kun ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, avasi hän
varovasti oven. Linner makasi sängyssään sikeässä unessa. Arne seisoi
hetkisen ovessa ja tarkasteli häntä. Hän näytti inhoittavalta.
Suu paksuine, sinertäville huulineen oli auki, ja hän hengitti
raskaasti. Kasvojen sinipunerva väri eroittautui jyrkästi
valkoisesta päänaluksesta ja paksu vanukkeinen tukka riippui
otsalle. Likainen paita, joka hänellä oli päällään, teki vaikutuksen
vieläkin epämiellyttävämmäksi. Hänkö se todellakin oli soittanut
niin kauniisti jouluiltana ja puhunut niin, että Arnen silmiin
olivat kyyneleet tulleet? Näytti kuin hän olisi aikonut maata koko
aamupäivän. Arne kolahutti hiukan viululaatikkoaan. Silloin kohosi
yht'äkkiä pää vuoteesta ja katseli ihmetellen ympärilleen.

-- Jahah, tekö se olette nuori mies? -- Sehän on totta, että meidän
oli pidettävä jumalanpalvelusta yhdessä. Paljonko kello on?... Yli
kymmenen. No niin, messu alkaa harvoin ennen puolta yhtätoista, niin
että meillä on kyllä aikaa vielä.

Linner kieritteli ulos sängystään. Hän haukotteli ja hieroi silmiään,
ja veti sitten jalkaansa rikkinäiset sukat, hyvin epäilyttävän
näköiset alusvaatteet ja hyvin pilkkuiset päällimmäiset, joita hän
hyvin tarkoin tutki.

-- Niin, ei pidä kovin tarkoin katsoa ulkokuorta, nuori mies, sanoi
Linner, kun huomasi Arnen katseillaan seuraavan hänen liikkeitänsä.
Mitätön raukka voi kätkeä kalliin helmen, eikä pidä koiraa katsoa
karvoihin, sanotaan. Moni hieno herra, joka kultavitjoineen keikaroi
Nicollet avenuella on lurjus, ja moni kuluneihin vaatteisiin puettu
työmies on kunnon mies. Kas niin. Aluksi saatte nyt sen opetuksen
pitää hyvänänne. Avatkaapas nyt akkuna, jotta saamme raitista ilmaa!

Linner kaatoi vettä pesuastiaan, pisti koko päänsä sinne ja alkoi
saippuoida, kynsiä ja hieroa päätä ja kaulaa.

-- Näette, että minä kyllä käytän vettä _ulkonaisesti_, sanoi hän
pyyhkien paksua tukkaansa. -- Jos olisin aikoinani käyttänyt sitä
enemmän _sisällisesti_, niin olisin nyt kokonaan toinen mies. Saippua
on tarpeellinen aine, sillä sen avulla pääsee kapakkatomusta, mutta
kainin merkit -- hän osoitti sormellaan nenäänsä ja poskiaan --
tässä ja tässä -- ne eivät lähde, ne seuraavat hautaan saakka. Ja
odottakaas, minun piti sanoa teille jotain, nuori mies. Juotteko te,
eli himoitsetteko väkeviä?

-- En, vastasi Arne punastuen. -- Miksi sitä kysytte?

-- Siksi, että otitte vähän liikaa jouluiltana, sanoi Linner. --
Olkaa varovainen, nuori mies! Niin minäkin aloin. Lasi iloisessa
seurassa maustettuna puheilla ja laululla, siinä alku, joka voi
odottamatta muuttua tavaksi.

Linner istui pidellen märkää pyyhinliinaa kädessään.

-- Tiedättekö mitä hävitystä juoppous tekee vuosittain täällä
Amerikassa? Enemmän kuin kolmas osa puutetta kärsivistä
työmiesperheistä on siihen joutunut juoppouden takia. Jos rupeaa
silloin tällöin ottamaan lasin toverien seurassa, joutuu aivan pian
tavan orjaksi. Viinaksin takaa näkee juomari rääkätyn, kärsineen
vaimon, kalpeat, nälkiintyneet, risoihin puetut lapset; hän näkee
ne, mutta hän ei sittenkään voi luopua lasista, sillä jos kerran
on alkanut liukumaan kaltevalla pinnalla, niin silloin -- Jumala
armahtakoon -- liukuu aina pohjattomaan kuiluun. Minä olen joutunut
sinne jo, poikaseni, eikä mikään mahti maailmassa voi minua sieltä
pelastaa.

Linner istui hiljaa ja tuijotti eteensä. Sitten alkoi hän ahkerasti
hangata kasvojaan pyyhkeellä.

-- Kun te sisään astuessanne näitte minun makaavan, kuin mikäkin
lihamöhkäle vuoteellani, niin ajattelitte varmaan, ettette ollut
koskaan nähnyt mitään epämiellyttävämpää, eikö totta? kysyi Linner.

Arne ei tiennyt, mitä olisi vastannut, hän punastui vaan.

-- Ja te olette onnellinen niin kauan, kun sillä tavalla ajattelette.
Se on paras ja jaloin osa teistä, joka tuntee inhoa kaikkea alhaista
ja rumaa nähdessänne. Mutta minussakin on jotain, jota ette voi
nähdä; se on voima, näkymätöin, kuin sähkö, mutta myös yhtä väkevä.
Täällä sisässä on jotain -- Linner löi rintaansa -- joka sykkii
kaikelle oikealle, jalolle ja hyvälle, jotain, joka nousee kapinaan
kaikkea kurjaa, halpaa ja pikkumaista vastaan ja tahtoo lyödä sen
maahan. Ja katsokaas, se on se oikea Linner. Se on se, joka ei voi
kuolla, mutta jonka täytyy elää sittenkin, kun tämä lihamöhkäle
mätänee. Ehkäpä saan silloin alkaa alusta uudestaan ja koettaa
parantaa sen, mitä nyt olen laiminlyönyt.

Linnerin silmät säteilivät ja Arne unhoitti kokonaan hänen rumuutensa.

-- Uskotteko olevan ijankaikkista elämää, nuori mies? -- kysyi hän
äkkiä katsoen Arnea.

Arne oli niin tottumatoin tämän tapaisiin kysymyksiin, että vallan
hämmästyi; hän vastasi hiljaa myöntävästi.

-- Se on oikein -- jatkoi Linner. -- Ilman sitä toivoa ihminen
menehtyisi. Ainakaan ei juomarin kannattaisi elää. Kerron teille
jotain, nuori mies. Kun toisinaan menen levolle tavallista
selkeämpänä, mietiskelen tulevaista elämää. Autuaat henget
viittailevat minulle tuolla ylhäällä, nähkääs, ja minä uneksun, että
minun oma sieluni on pieni, avutoin lintu, joka räpistelee ympäri
pimeässä ja sumussa pääsemättä mihinkään. Mutta silloin aurinko
pistää esiin pilvien raosta, ja minä näen valon, loppumattoman
äärettömän valon ja kuulen taivaallisten olentojen laulua ja soittoa.
Ja minä kohoon korkeuteen, siivet kasvavat, ja minä nousen ylös,
ylös, ylös, hänen luokseen, joka on ijankaikkinen elämä. Linner
purskahti itkuun. Sitten hän ryntäsi pesuastian luo, pisti päänsä
siihen ja alkoi taas pestä ja hieroa.

-- Älkää pelästykö, vaikka minä olen hiukan omituinen ja toisinan
itkenkin, sanoi hän. -- Se on näette juoppouden seurauksia, se on sen
kolmas aste. Me tulemme pian liikutetuiksi. Elämä on unelma. Aamulla
herättyäni huomaan sielun olevan poissa, eläin, lihamöhkäle-Linner
on jälellä ja tahtoo naukun ennen, kun se ottaa hartioilleen päivän
kuorman... Mutta se ei ole mikään unelma, huudahti hän kiivaasti. --
Se on korkein totuus, se luvattu maa, jonka me innostuksen hetkenä
näemme sielumme silmillä.

Vihdoinkin lopetti Linner pesemisen. Hän otti laatikosta puhtaan
paidan, puki sen sekä liivin ja takin ylleen.

-- Luulenpa, että olemme saaneet jo tarpeeksi raitista ilmaa, sanoi
hän... Sulkekaa akkuna ja kohentakaa puita, niin palavat paremmin.
Minä syön sillä aikaa aamiaista.

Hän sytytti väkiviinakeittiön, otti erään verhon takana olevalta
hyllyltä kahvipannun, voita ja leipää.

-- Tämä on ruokasäiliöni, mutta aamiaiseni ei ole niin herkullinen,
että sitä voisi vieraalle tarjota.

Hän valmisti kahvin, laittoi voileipää ja alkoi aterioida.

Hyllyllä oli pullo sitä ainetta, jota Plummer nimitti Byroniksi,
mutta se sai tällä kertaa olla rauhassa.

Katseltuaan hetkisen Arnen terveitä kasvoja sanoi Linner:

-- Ette varmaankaan tunne mitään tulevan elämän ikävää, näytätte
olevan itse terveys. Tämä elämä voi tarjota teille vielä paljon,
se hymyilee teille ihanana ja rikkaana. Tulevaisuutenne on
puhkeamattoman ruusun kaltainen, te odotatte aikaa, jolloin saisitte
poimia siitä kukkia. Minä kahmasin kouraani okaita, minä ja ne
repivät minuun verta vuotavia haavoja. Koristakaa te ruusuilla
tukkanne, kuten muinaiset kreikkalaiset tekivät pitoihin mennessään.
Mutta muistakaa, nuori ystäväni, että jollette täällä sisässä
säilytä oikeuden- ja totuudentuntoa sekä hehkuvaa vihaa kaikkea
vääryyttä vastaan maailmassa, niin ette koskaan tule suureksi, ette
koskaan saavuta kunnian kukkuloita... Mutta meidänhän oli pidettävä
jumalanpalvelusta. -- Hän pyyhkäsi leivän murut pöydältä ja pani
ruoanjätteet hyllylle.

-- Niin, nyt ne istuvat kirkossa, laulavat ja kuuntelevat saarnaa,
ja huomena tekevät he taas syntiä. Skandinavialaisissa kirkoissa
istuvat vanhat akat murtuneina ja huokaillen, mutta kotiin päästyään
alkavat he panettelujuttunsa. Ja heidän miehensä istuvat siellä
ajatellen, että heillä on kotona oluttynnyri kellarissa iltapäivällä
tulevia vieraita varten. Nuoret tytöt ja pojat vilkuilevat salaa
toisiansa alkaakseen leperryksensä heti oven ulkopuolelle päästyään.
Hienossa amerikalaisessa kirkossa istuu harmaapää _business_-mies
ja laskee hiljaisuudessa, kuinka paljon hän voi peijata farmareilta
vehnäsadon aikana, ja hänen vaimonsa samaan aikaan tarkastelee
katehisin silmäyksin rouva L:n sametti-päällystakkia. Ja kaikki he
hymyilevät lempeästi saarnaajalle, joka myös hymyilee heille käyttäen
kauneinta kukkaiskieltään ja ihaillen seurakuntansa tarkkaavaisuutta
ja omaa kaunopuheliaisuuttaan. Karttakaamme sellaista humbuugia.
Rakentakaamme parempi alttari Jumalallemme! Katselette ympärillenne,
nokista kattoa, repaleisia seinäpapereita, mutta ne katoavat sävelten
voimasta, pilarit kohoavat ja nostavat katon loistavaksi holviksi ja
sävelvirrat saavat meidät unhottamaan ullakkokamarin, juoppouden ja
koko ankaran todellisuuden.

Linner otti juhlallisen näköisenä viulunsa. Hän asettui keskelle
lattiaa ja huudahti:

-- Kadotkaa seinät!

Hän sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Samalla puheli hän omituisella
hillityllä äänellä ikäänkuin siten säestäen soittoansa.

-- Nyt olemme niityllä. On kaunis kesäpäivä, puheli hän. -- Niitty on
täynnä leikkiviä lapsia, lapsia, jotka piehtaroivat kukkien seassa.
Puettuina kauniimpiin pyhäpukuihinsa hoitelevat äidit pienokaisiansa
ja nyökkäilevät toisilleen. Ilma ei ole kuuma, mutta lämmin ja ihana,
ja linnut visertävät, lapset nauravat ja pilvetöin, sininen taivas
katselee tätä onnea ja elämänhalua. Terve sinulle, Haydn, terve! Ja
ilmoille helähti eräs Haydnin kauneimmista symfonioista, ja sävelissä
kertautui se, mitä Linner oli puhellut.

-- Ja nyt olemme hienossa, valaistussa salissa. Juhlapukuisia naisia
vanhanaikaisissa vaatetuksissaan istuu, laskee leikkiä ja hymyilee
viuhkojensa suojassa. Sukkeluudet salamoivat kilpaa kynttiläkruunusta
säteilevän valon kanssa, ja heidän keskellään istuu nuori Mozart
puettuna hopeasolkisiin kiiltonahkakenkiin, hienoihin silkkisukkiin,
punaiseen samettitakkiin pitsiröyhelöineen, ja päässä hänellä on
huolellisesti käherretty teko-tukka. Hän on seurueen epäjumala. Hän
laskee leikkiä, ja naiset heristelevät hurmaantuneina häntä
viuhkoillansa. Hän asettuu pianon ääreen. Mutta hän on tuskin
ehtinyt saada ensimäiset sävelet kuuluville, kun naiset nousevat ja
muodostavat carrén [nelikulma] ja alkavat tanssia minuettia vahatulla
lattialla. Kuulkaa noita suloisia sointuja, katsokaa tuota kauneutta
ja suloutta. Säveleet tuudittavat, sulattavat ihmisen itseensä, sinä
ihana Mozart!

Linner taivutti päänsä viulua vastaan, ja sen kielistä helkähti
minuetti don Juanista, ynnä senjälkeen toisia Mozartin kappaleita.

-- Mutta elämä ei ole paljasta leikkiä, ruusujen seassa on
orjantappuroitakin. Ja nyt tulevat intohimot kohisten, kuin mahtavat
urut. Kuulkaa, kuinka ne valittavat ja vaikeroivat. Se on ihmiskunnan
hätää, pettynyttä rakkautta, kaihon kyyneliä, murtuneita toiveita,
kalvavia intohimoja, ja välillä on aina helähteleviä säveliä suuresta
maailman kaikkeudesta, vakavia ja yleviä, kuin virret. Jumalallinen
Beethoven, kuka on sinun vertaisesi!

Linner jatkoi soittamistaan.

Älkää soittako sen mestarin kappaleita ennen, kun olette kärsinyt ja
itkenyt -- sanoi hän hiljaa -- älkääkä tätäkään hurjaa, uhkamielistä
musiikkia, tätä rajuimman ilon ja nurjimman epätoivon myllerrystä; se
on mielikuvituksesta rikkaan, loistavan neron, vapauttaan huokailevan
kansan pojan hengen tuotetta.

Se oli Chopinin musiikkia. Hän soitti kappaleen toisensa perästä,
lopettaen sen mahtavalla, sydäntäsärkevään valitukseen päättyvällä
surumarssilla.

Linner oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.

-- Nyt hautaamme kaiken pikkumaisuuden, kaiken vihan, kaiken
katkeruuden -- sanoi hän hiljaa, hautaamme unelmamme, toiveemme,
tulevaisuutemme, elämän onnemme, hautaamme Jennien, Jennien...

Hän pysähtyi äkkiä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedon
tapaisesti, ja hän vaipui tuolille. Hän sulki silmänsä, huulet
liikkuivat hiljaa, Arne ei voi kuulla, mitä hän sanoi. Vihdoin hän
nousi taas seisoalleen.

-- Jumalanpalvelus on loppunut, ja me palaamme taas kylmään
todellisuuteen, sanoi hän. -- No niin, antakaapas minun nyt kuulla
soittoanne.

Arne olisi tahtonut vajota maan alle. Soittaisiko _hän_ nyt,
kaiken tämän jälkeen? Hänen täytyi kuitenkin totella opettajaansa,
sitävartenhan hän oli tullut. Ujosti otti hän viulun ja soitti
muutamia vaatimattomia kansanlauluja. Linner nyökkäsi päällään.

-- Oikein, hyvä on? Te soitatte nyt paimenpilliä ylhäällä tunturilla
kauniina aamuna. Siinä on sointuisuutta. Pian tulee kirkonkellojen
vuoro. Voitte tulla tänne sunnuntaisin, niin opetan teitä ainakin
ymmärtämään musiikkia, jos ei muuta.

Sinä päivänä kotiin mennessään oli Arne, kuin toinen ihminen. Hän
lupasi itselleen, ett'ei hän koskaan maista väkijuomia, että hän
kohtelee myötätuntoisesti kaikkia juoppouspaheen orjia ja että hän
koettaa kehittää itseänsä, vihata kaikkea vääryyttä sekä taistella
aina toden ja oikean puolesta.



XV.


Frankin huomaavaisuus Dinaa kohtaan kasvoi päivä päivältä. Vanhempain
läsnäollessa ei hän ollut häntä huomaavanansakaan, mutta kahdenkesken
laski aina leikkiä hänelle. Hän oli pari kertaa yrittänyt syleillä
ja suudella häntä, mutta Dina oli puollustautunut urheasti. Ja
kuitenkin hän piti tuosta kauniista nuorukaisesta ja oli iloinen, kun
tämä iltasilla saattoi häntä kotiin. Isä oli sattunut usean kerran
näkemään heidän tulevan yhdessä. Hän oli silloin rypistänyt otsaansa
ja näyttänyt katkeralta. Eräänä iltana, kun Arne oli poissa ja he
olivat kahdenkesken, kysyi hän äkkiä:

-- Kuulehan, Dina, eihän sinulla liene mitään suunnitelmia nuoren
Plummerin kanssa?

-- Kuinka voit sellaista ajatella, isä? -- kysyi Dina punastuen.

-- Olen nähnyt teidät usein yhdessä, ja minä tiedän missä
tarkoituksessa tuollaiset herrat saattelevat nuoria tyttöjä.

-- Sinä et koskaan usko mitään hyvää rikkaista, isä, sanoi Dina.

-- Minulla on siihen pätevät syyt, vastasi Daniel Nilsen katkerasti
hymyillen. -- On kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka rosvoavat ja
niitä, jotka antavat rosvota itsensä, eivätkä ne voi koskaan sopia.
Me kuulumme viimeksimainittuun lajiin, Dina.

-- Mikä sinut on tehnyt niin katkeraksi, isä? -- kysyi Dina.

-- Oma elämänkokemukseni, vastasi isä. -- Olen sen kalliisti ostanut.
Ihminen on petoeläin, joka koettaa aina pitää omaa puoltansa
huolimatta siitä, että hän polkee toisia jalkainsa alle. Ja tämä maa
on nälkäisten petoeläinten maa... -- Hetken hiljaisuuden perästä
hän jatkoi: -- En ole usein puhunut äidistäsi, Dina, mutta nyt,
ollessamme kahden, teen sen. Tiedät ehkä, ettei minulla ole ollut
hyvää lapsuudenkotia. Vanhempani olivat riitaiset ja syyttivät
toisiaan uskottomuudesta, ja kumpikin koetti houkutella minua
puolellensa ja saada vakoilemaan toisen toimia. Minä en voinut
sietää sitä, sentähden tulin isoäitini kasvatiksi. Hän oli hyvin
omituinen ihminen ja minun kasvatukseni muodostui sen mukaan. Hän
oli ahkera ja haaveksiva, ja pidettiin häntä "viisaana eukkona".
Hän tiesi keinot kaikkeen. Kerran hän antoi minulle korvapuustin,
kun en aikonut uskoa, että hän oli nähnyt kummituksen ilmi elävänä
ladon katolla. Nuorena hän oli kirjoitellut rakkauslauluja miehelleen
lypsinkiulun kylkeen, ja hänellä oli vieläkin tapana sepitellä
runoja. Hän oli elänyt sodan ja nälänhädän aikoina. Hän kertoi että
hän sotamiesten marssiessa niin, että veri saappaista purskui, kätki
neljä kaurasäkkiä maahan peläten heidän ryöstävän ne. Ne pyysivätkin
ruokaa, ja hän keitti heille puuroa, mutta kun hän heidän mielestään
pani siihen liian vähän jauhoja, työnsivät he hänet syrjään ja
alkoivat itse ajaa niitä pataan. -- Isoäiti osasi myös soittaa, ja
siellä minä opin puhaltamaan huilua.

Jonkun ajan kuluttua tulin minä taas kotiin, mutta kun asiat siellä
olivat entisestäänkin huonontuneet, päätin koettaa tulla toimeen
omin neuvoin. Matkustin erään tulitikkutehtaan asiamiehenä ja näillä
matkoilla tutustuin äitiisi. Hän oli hyvin sinun näköisesi, mutta
paljon solakampi. Olin luonnollisesti liian köyhä saadakseni häntä,
mutta me olimme uskolliset toisillemme, ja vihdoinkin tuli meistä
pari. Hänellä oli tuhat dollaria ja niillä ostimme sievän talon
syöttömaineen. Meillä oli lehmiä, hevonen ja puutarha, me möimme
maitoa ja vihanneksia kaupunkiin.

Tuskin lienee koskaan elänyt onnellisimpia ihmisiä, kuin me olimme.
Aina, kun elämä tuntuu katkeralta ja raskaalta, ajattelen sitä aikaa.
Minullakin on ollut valoisa aika, niin valoisa, että harvoilla on
siitä aavistustakaan. Äitisi oli niin suloinen ja lempeä, Dina. Hänen
hymynsä oli kuin auringon säde. Hän ei puhunut paljoa, mutta kaikki
hänen sanansa olivat viisaita ja tarkoin mietittyjä.

Kun sitten tuli kaksi pienokaista, -- ne, jotka siellä kirkkomaassa
lepäävät -- eivät tulot enää riittäneet, ja meidän oli mietittävä
jotain muuta ansiota. Minä pääsin metsän lukijaksi Karlstadin
ympäristölle Ruotsiin, ja vaimoni seurasi minua metsiin
uskollisesti jakaen kaikki vastukset. Miten hyvin maistuikaan
ruoka noiden korkeiden honkien alla, ja miten suloisesti nukuimme
kuusenhavumajassamme! Mutta, kun tulot eivät sittenkään tahtoneet
riittää, vuokrasin minä erään papin virkatalon viideksi vuodeksi.
Vuoden perästä kuoli pappi enkä minä saanut mitään vuokraa talosta.
Minun täytyi muuttaa. Sitten vuokrasin erään suuren maatilan.
Omistaja teki vararikon, ja meidän täytyi myydä kaikki mitä meillä
oli. Arne oli juuri syntynyt, ja vaikka vaimoni olisi tarvinnut
kaiken sen hoidon, minkä minä olisin hänelle kyennyt antamaan, olin
pakoitettu olemaan ulkona ohjaamassa huutokauppatoimitusta. Sain
kuulla, että Hanna oli tullut heikommaksi. Riensin sisään, hymy
väikkyi hänen kalpeilla kasvoillansa. Istuuduin sängyn reunalle
enkä voinut pidättää kyyneleitäni tarttuessani hänen käteensä. Hän
kietoi kätensä kaulalleni ja sanoi: "Rohkeutta vaan! Kaikki käy
kyllä hyvin, olethan niin voimakas". Ne olivat viimeiset sanat,
jotka häneltä sain kuulla. Minun täytyi taas mennä ulos. Takaisin
tultuani oli hän jo jättänyt tämän elämän vaivat. Pienokainen itki
kehdossa, mutta minun täytyi taas mennä myymään vaunuja, talous- ja
työkaluja ja innostaakseni ostajia laskea leikkiä heidän kanssaan
silloin, kun olisi tehnyt mieli itkeä. Ne varastivat ja kohmusivat
olkia, lihaa ja perunoita, ja minä annoin heidän viedä, kaikki oli
minulle yhdentekevää. Elämäni aurinko oli laskenut eikä se ole enää
noussut. Toimituksen päätyttyä heittäysin latoon heinien sekaan ja
itkin niin, että sydän oli halkeamaisillaan. Sen jälkeen on kaikki
ollut synkkää, Dina, paljasta taistelua ja pettymyksiä. Hän vei minun
elämänhaluni hautaan, ja siellä se on pysynyt. Mutta kun kiusaukset
sinua kohtaavat, Dina, niin muista häntä. Hän oli puhdas, siveä ja
viatoin. Älä häpäise koskaan hänen muistoansa! Kuuletko? Jos jotain
sellaista tapahtuisi, en tiedä, mitä silloin tekisin. En voisi nähdä
sinua enää.

-- Puhuthan, kuin olisi joku onnettomuus tapahtunut, isä, sanoi Dina.
-- Mutta voit olla huoleti minun takiani.

-- Et tunne maailmaa, Dina. Et tiedä, mitä kiusauksia suurkaupungissa
on joka kadun kulmassa. Ei ole sillä hyvä, että rikkaat varastavat
töittemme tulokset, he ryöväävät vielä työmiestensä tyttäret
ja tärväävät ne ainiaaksi. Ja jos rakkaus vielä pääsee peliin
osalliseksi, on kaikki vastustus turha, se raivaa tieltä kaikki
esteet.

-- Koetan olla varuillani, sanoi Dina. -- Mutta kerro edelleen, isä.
Miten sinun sitten kävi?

-- Minun... -- Niin, minä olin pakoitettu toimittamaan teidät,
pienokaiset täysihoitoon naapureihin ja koettamaan onneani
Amerikassa. Vakuutettiin täällä voivan kaivaa kultaa kadulta.
Tultuani Chicagoon, olin aivan rahatoin. Monta päivää olin ruoatta
ja yöt makasin rautatien odotussaleissa, sillä työtä en onnistunut
saamaan. Lopulta pestauduin erääseen Michiganjärvellä kulkevaan
laivaan. Laivalle tultuani näin kapteenin lyövän erästä miestä
niin, että hän kuoli paikalle, eikä se tehnyt minuun erittäin hyvää
vaikutusta. Mutta minun täytyi saada ruokaa, ja se maistui hyvältä.
Kannoin siellä lankkuja noin kuukauden ajan. Sitten riitaannuin erään
irlantilaisen kanssa ja heitin hänet jokeen. Minun oli heti paettava
sieltä. Tulin eräässä kalastaja-aluksessa Maskinawiin Michiganissa.
Menin siellä erääseen ravintolaan pyytämään ruokaa. Siellä näin
eräällä pöydällä huilun, jota aloin soittaa. Isäntä pyysi minua
jäämään sinne soittamaan maksun edestä, mutta minä lähdin sieltä
Milwaukeen ja sieltä St. Pauliin, missä sanottiin olevan runsaasti
työtä. Olin taas aivan rahatoin, ja jouduin sen lisäksi kuumeessa
makaamaan kurjimpaan boardinghouseen, mitä koskaan olen nähnyt.
Parannuttuani sain työskennellä neljätoista tuntia vuorokaudessa
ensin tiilitehtaalla ja sitten tukkivarikolla. Mutta kesän kuluttua
voinkin lähettää sata dollaria kotiin pienokaisilleni. Talveksi menin
metsätöihin, ja jouduin siellä mitä kamalimpaan seuraan. Toverini,
jotka edustivat kaikkia kansallisuuksia, kiroilivat ja tappelivat,
mutta kun minä eräänä päivänä kuritin vähän yhtä heistä, menetin
paikkani ja täydyin palata St. Pauliin. Sain sitten kuulla, että sama
toveri, joka oli yleisesti vihattu, oli murhattu ja haudattu metsään,
mutta rikoksentekijästä ei saatu tietoa.

Sitten pääsin työhön rautatielle ja olin hyvin tyytyväinen.
Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä palkkaa pyytäessäni
vastattiin, etten voi sitä saada ennen huhtikuun viidettätoista
päivää, ja nyt oli tammikuun viimeinen. Olin tullut työhön juuri
uuden palkkauskauden alussa ja palkkoja sanottiin maksettavan vaan
määrättyinä aikoina. Olin itse konttoorissa mr Plummerin puheilla.
Selitin hänelle niin hyvin, kuin taisin epätoivoisen asemani, sanoin,
ett'ei minulla ollut rahaa, ystäviä eikä luottoa. Plummer vastasi,
ett'ei minun takiani voitu tehdä poikkeuksia säännöistä, ja että jos
en ollut tyytyväinen, sain mennä matkoihini. Olin epätoivon partaalla
ja pakoitettu lainaamaan tovereilta ja maamiehiltäni. Näin nälkää ja
palelin. Päivän tehtyäni ankarasti työtä palasin illalla jääkylmään
huoneeseen. Kun vihdoinkin sain rahaa, oli se jo myöhäistä. Olin
melkein kokonaan menettänyt kuuloni ja palelluttanut yhden sormeni
käsineiden puutteessa. Mutta kuka siitä välitti? Kapitalistit pitävät
työmiesten palkat niin kauan, kuin mahdollista saadakseen pistää
korot niistä taskuihinsa sillä välin kun työmies kärsii nälkää ja
vilua. Täällä Amerikassa käy kaikki määrättyjen suunnitelmien mukaan.

Olin kuitenkin saanut muutamia satoja dollaria kokoon ja iloitsin
jo toivossa saada teidät tänne. Mutta silloin sairastuin ja jouduin
hospitaaliin. Kaikki, mitä vaivalla ja kieltäytymisellä olin saanut
kokoon hupeni, ja taas olin tyhjin käsin. Lopun tiedät. Aloin
uudestaan, ostin tämän pienen tuvan ja sain teidät tänne. Ja nyt
on mennyt kädestä suuhun kaikki, mitä pyhät ja aret aamusta iltaan
työskennellen on irti saanut. Ne sunnuntait, jolloin olen saanut olla
rauhassa, ovat luetut.

-- Isä raukka! Raskasta on elämäsi ollut, sanoi Dina, kiersi kätensä
hänen kaulaansa ja silitteli hyväillen hänen tukkaansa.

-- Raskaampaa olisi se ollut, jos en olisi saanut teitä, sinua ja
Arnea, tänne, vastasi isä. -- Ja muutakin iloa on minulla ollut,
lisäsi hän näyttäen valkoisia raateluhampaitaan, joilla olisi
luullut voivan hienontaa kaikki kapitalistit. -- Olen sanonut heille
totuuden, olen kirjoittanut heistä sanomalehtiin. He tuntevat
minut ja pelkäävät, mutta ne eivät uskalla eroittaa työstä, sillä
he tarvitsevat minua. Ja minä sanon heille totuuden viimeiseen
hengenvetooni asti.

Daniel Nilsen nousi suoristaen koukistunutta selkäänsä.



XVI.


Arne Nilsen oli saanut puhtaaksikirjoitustyötä rautatienkonttoorissa,
ja hän oli hyvin tyytyväinen. Hän tiesi tekevänsä työnsä hyvin. Mutta
hän sai taas määräyksen eräänä päivänä muuttaa jälleen ulkotyöhön.
Arne mukautui siihen kärsivällisesti, ja hän raatoi ahkerasti.
Mutta ajanpitkään tuli se hänelle liian raskaaksi. Hän oli vielä
kehittymätöin ja hento. Hän kadotti ruokahalunsa, valitti selkäänsä
särkevän ja laihtui. Isä tuli levottomaksi. Hän meni päällysmiehen
luo, mutta sai häneltä vain hävyttömyyksiä. Silloin hän päätti
kääntyä mr Plummerin puoleen.

Eräänä aamuna saapui hän konttooriin. Konttoristi vilkasi häneen
syrjäsilmällä pulpetin yli. -- Mitä tahdotte?

-- Puhutella johtajaa.

Konttoristi viittasi sivuhuoneeseen vievää ovea. Siellä istuu Plummer
pulpettinsa ääressä tarkastaen tilikirjoja. Kuullessaan askelia
kääntyi hän ja työnsi silmälasit otsalleen.

-- Mitä nyt? -- sanoi hän jotensakin äreästi, ikäänkuin vihoissaan
siitä, että tuli häirityksi.

-- Minä olen Arne Nilsenin isä, hänen, joka työskenteli täällä
konttoorissa, sanoi Daniel pidellen hattua kädessään.

-- Hän oli riuska poika.

-- Sentähden minä ihmettelen, että hänet on eroitettu ja ajettu
ulkotyöhön.

-- Ei häntä ole eroitettu. Hänelle on vaan annettu toista työtä.

-- Niin, mutta se on liian raskasta keskenkasvuiselle pojalle. Hän ei
tosin ole valittanut, sillä hän tekee kunnes voimat loppuvat, mutta
hän on tullut sairaalloiseksi. Onko herra Plummer koettanut nostella
noita raskaita pyöriä ja kantaa kiskoja?

-- Hän saa puhua päällysmiehelle siitä, vastasi Plummer äreästi.

-- Olen sen jo tehnyt, herra Plummer, mutta hän oli hävytöin.

-- Minulla ei ole aikaa keskustella kanssanne enempää. Otimme hänet
työhön tehdäksemme hänelle palveluksen emmekä sentähden, että
olisimme häntä tarvinneet. Mutta jos olette tyytymättömiä, voitte
mennä molemmat.

-- Olen menettänyt kuuloni herra Plummerin palveluksessa, enkä
minä tahdo, että pojastani tulisi kivuloinen raukka dollarin
päiväpalkasta, sanoi Daniel.

-- Luuletteko meidän voivan järjestää työmme teidän poikienne
terveys-suhteiden mukaan? -- keskeytti Plummer pisteliäästi.

-- En, mutta tekin olette isä ja teidän pitäisi siis ymmärtää isän
tunteet, vastasi Daniel. -- Olen työskennellyt niin kauan luonanne,
että luulisin senkin jotain vaa'assa painavan. Toivoisin Arnen saavan
sellaista työtä, jossa hänellä olisi mahdollisuus edistyä.

-- Hän saa olla tyytyväinen. Emme voi sallia työväen itsensä määrätä,
mitä he tahtovat tehdä.

-- Itse työ ei ole halpa-arvoista, mutta se on liian raskasta
pojalle. Ette suinkaan tahtone saada omalletunnollenne jonkun ihmisen
tahallista terveyden turmelemista? Minä pyydän teitä, herra Plummer,
sallikaa hänen tulla takaisin konttooriin.

Plummer kääntyi ja alkoi selailla papereitansa. Kun Nilssen
edelleenkin seisoi käsi korvan takana vastausta odottaen, kääntyi hän
ja ärjäsi:

-- Niin pian, kun poikanne jättää työpaikkansa, saatte itse eron. Nyt
sen tiedätte.

Nilsenin silmät iskivät tulta, mutta hän kumarsi sanaakaan lausumatta
ja poistui.

-- Eron! Hän, joka oli uhrannut terveytensä yhtiön palveluksessa!
Ja nyt ne vaativat, että hänen saadakseen pitää paikkansa, pitäisi
uhrata poikansa. Tekisikö hän kuten Abraham? Ei, tuhat kertaa parempi
oli nälkäkuolema. Olihan vaikea ruveta vanhoilla päivillään hakemaan
työtä, kun hän lisäksi oli kuuro, mutta Arnen uhraaminen, hänen
lahjakkaan, kunnon poikansa... ei, mieluummin nähdä nälkää!

Kotiin tultuaan ilmoitti hän Arnelle, ett'ei tämän tarvinnut mennä
työhön seuraavana aamuna. Muutamia päiviä myöhemmin luettiin
kaupungin sanomalehdessä kirjoitus: "Yhteiskunnan uhri", jonka alla
oli nimimerkki D. N. Siinä kuvailtiin Plummerin ja Daniel Nilsenin
kohtaus asiaankuuluvine seikkoineen. Seuraavana päivänä sai Daniel
Nilsen eron.



XVII.


Plummerin palvelustytöillä oli yhteinen, sievä, pieni kammari. Dina
istui siellä eräänä iltana yksin. Keittäjä oli tanssiaisissa ja
herrasväki teaatterissa. Hän oli parsinut sukkiansa ja aikoi juuri
mennä sänkyyn, kun joku koputti ovelle. Hän pelästyi.

-- Kuka siellä? -- kysyi hän ja meni ovelle.

-- Elkää pelästykö! Minä täällä olen, Frank, kuului vastaus.

-- Luulin teidän olevan teaatterissa.

-- En mennyt sentähden, että tahdoin mieluummin jäädä kotiin ja
puhella teidän kanssanne.

-- Mitä tahdotte?

-- En mitään. Tahdon vaan puhella kanssanne hetkisen. Saanko tulla
sisään?

-- Ei, ei.

-- No, te voitte sitten tulla tänne. Meillä on koko talo
käytettävänämme. Voimmehan leikkiä herra ja rouva Plummeria.

-- Tuo ei ole oikein tehty, tuo herra Frank. Menkää nyt! -- vastasi
Dina.

-- Miksi te olette noin kauhean jäykkä, Dina. Muut teidän ikäisenne
tytöt ovat paljon kohteliaampia. Olenko minä sitten niin hirmuinen?

Ja samassa veti Frank oven auki ja astui sisään. Dina pakeni huoneen
toiseen päähän.

-- Jos tulette tänne, niin minä huudan, sanoi hän.

-- Huutakaa vaan, sitä ei kuule kukaan. Sitäpaitsi teillä ei ole
mitään syytä huutaa, sanoi Frank ja istuutui tyynesti.

Dina vapisi.

-- Tulkaa nyt kauniisti esille, älkääkä olko narri.

Voinette kai käsittää, että minulla on ikävä yksin noissa suurissa
huoneissa, ja koska ette tahtonut tulla minun luokseni, täytyi minun
tulla teidän luoksenne.

-- En minä ole pyytänyt teitä tulemaan.

-- Ei ole tapana pyytää ketään tulemaan vieraisille, vastasi Frank ja
nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat. -- Sanokaa nyt, miksi
te kartatte minua.

-- Siksi, että minä pelkään teitä.

-- Pelkäätte minua? Olenko minä sitten varas tahi murhamies tahi
ryöväri? Mitä minä ihmisparka olen tehnyt?

-- Te vainoatte minua.

-- Vainoan teitä? Sillä tavallako kiitätte minua siitä, että olen
joskus saattanut teitä kotiin? Onko se vainoamista? Minä siis vainoan
äitiäni saattaessani häntä teaatteriin ja isääni seuratessani häntä
konttooriin?

Dina ei voinut olla nauramatta.

-- Te teette pilaa kaikesta, sanoi hän.

-- Paitsi yhdestä asiasta, nimittäin siitä, että ihailen teitä. Te
olette mielestäni niin kaunis, Dina.

-- Vai niin, olenko? -- sanoi Dina punastuen.

-- Jos minä olisin maalari tahi kuvanveistäjä, maksaisin suuren
summan saadakseni teidät mallikseni, vastasi hän tarkastellen häntä
kiireestä kantapäähän. -- Te olette oikea luonnon mestariteos,
Dina. Pynttäämättä ja pukeutumiskonsteittakin olette täydellinen
ja sopusuhtainen. Kuinka somasti teidän päänne yhtyy pieneen,
hurmaavaan kaulaan, kuinka suuret silmänne säihkyvät, kuinka keveä
ja joustava onkaan käyntinne? Kaikki on niin peijakkaan... anteeksi,
kuulette kai, että olen ollut taidenäyttelyssä ja seurustellut
taiteilijain kanssa. Ja jos minä olisin kuvanveistäjä, lateleisin
yhtä ja toista Venuksesta, lemmettäristä ja vanhoista kreikkalaisista
jumalattarista, mutta nyt pääsette sitä rojua kuulemasta.

-- Kuulkaa nyt, herra Plummer, nyt teidän täytyy mennä.

-- Mennä? Eikö meillä ole ollut hauskaa? Tahtoisitteko mieluummin
istua yksin?

-- Mutta joku voi tulla.

-- Ei kukaan tule vielä, kello on vasta kymmenen. Sanokaapas nyt,
Dina Nilsen, tahtoisitteko tulla mrs Plummeriksi?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Onko teistä todellakin pesupunkan vieressä seisominen, vuoteiden
laittaminen ja astiain peseminen niin hauskaa?

-- Minun asemassani oleva tyttö ei saa katsoa mikä on hauskaa,
vastasi Dina. -- Hänen täytyi miettiä miten hän parhaiten voisi
ansaita leipänsä.

-- Mutta jos teille nyt tarjottaisiin prinsessan mukavuudet, hyvä
ruoka, vapaus maata ja ajella ulkona, sekä elää iloisesti ja
yltäkylläisesti, valitseisitteko sittenkin palvelustytön osan?

-- Sen sanon sitten, kun minulla on todella vapaus valita.

-- Mutta jos minä tarjoaisin teille nuo mukavuudet.

-- Te ette tarkoita, mitä sanotte, herra Plummer. Tiedätte yhtä
hyvin, kuin minäkin, etteivät vanhempanne koskaan siihen suostuisi.

-- Siinä tapauksessahan voimme karata, niinkuin Fanny ja Charleskin,
ja panna kokoon pienen romaanin.

-- Elkää puhuko noin, herra Plummer! Olen liian hyvä pilan esineeksi,
sanoi Dina.

-- Pilan? Kenen päähän pistäisi tehdä pilaa teistä? Se olisi
vaarallisempaa minulle, kuin teille täällä Amerikassa, vastasi Frank.

-- Kuinka niin?

-- Sentähden, että täällä tehdään kaikki naisten hyväksi.
Miespoloiset saavat harvoin oikeutta. Jos sanoo piloillaan tytölle:
"tahdotko tulla vaimokseni?", hankkii hän heti todistajat ja haastaa
sanojan oikeuteen avioliittolupauksen rikkomisesta, eli kiskaisee
häneltä muutamia tuhansia. On paras, että haastatte minut, miss Dina,
mutta onneksi teillä ei ole todistajia, sanoi Frank nauraen.

-- Kyllä te osaatte! On jo myöhäinen ja minä olen väsynyt.

-- Kunpa saisi olla keittäjä Jessien sijassa ja jäädä tänne.

-- Kas niin, menkää nyt!

-- Enkö sitten ollenkaan saa pitää teistä, Dina? -- sanoi Frank
levittäen kätensä.

-- Kas niin, nyt avattiin ulko-ovi. Joku tulee portaissa. Menkää nyt,
kiiruhtakaa!

-- Antakaa suutelo, niin menen.

-- Ettekö kuule? Se on Jessie, joka tulee. Jos hän saa nähdä teidät
täällä, tulee siitä kaunis historia.

Ja Dina rupesi itkemään.

-- No antakaa minulle palkintoni, niin menen. Hädissään suuteli Dina
häntä ja vaipui sitten tuolille. Oikeastaan hän piti hänestä.

       *       *       *       *       *

Daniel Nilsen istui väsyneenä ja alakuloisena huoneessaan. Hän
oli turhaan etsinyt työtä. Joku koputti ovelle, ja suureksi
hämmästyksekseen näki hän Frank Plummerin astuvan huoneeseen.

-- Hyvää päivää, mr Nilsen, sanoi Frank. -- Olipa onni, että tapasin
teidät kotona.

-- Minua ei liene nykyään vaikea tavata kotona, sanoi Daniel ja
tarjosi Frankille tuolin.

-- Niin, minä olen kuullut, että teidän ja isän kesken on sattunut
pientä väärinkäsitystä, ja minä tulin tänne juuri sentähden, sanoi
Frank istuutuen. -- Luulen nimittäin, ettei asiaa olisi niinkään
vaikea saada entiselleen, jos niin tahdotte.

-- Ei ainakaan poikani terveyden kustannuksella, vastasi Daniel.

-- Sehän on selvä. Mutta minulla on toinenkin asia, josta haluaisin
puhella kanssanne.

-- No-o!

-- Teillä on tytär, mr Nilsen... tavattoman kaunis ihmis-suvun
eksenplaari...

-- Mitä hänestä? -- kysyi Daniel tuimasti.

-- Hän on meillä palveluksessa, kuten tiedätte, ja minä olen
rakastunut häneen.

-- Vai niin.

-- Minusta hän on liian hyvä raatamaan palvelustyttönä. Hän on luotu
ihailtavaksi ja hienoa seuraelämää varten.

-- Vai niin, sitä minä en ole huomannut, vastasi Daniel kuivasti. --
Hän saa kyllä raataa, raukka, kuten äitinsäkin, ja kuten me kaikki
niin kauan, kun meillä on teidän ja isänne kaltaisia miljoonaryöväriä.

-- Minä tiedän vanhastaan, että te tahdotte aina puskea meitä
rikkaita, sanoi Frank nauraen -- enkä sentähden siitä suutukaan.
Ymmärrän vallan hyvin, että teidän on vaikea olla työttömänä
vanhoilla päivillänne ja ehkä huolehtia toimeentulostanne.

-- Vai niin, te ymmärrätte sen, vastasi Daniel katkerasti. --
Voittehan antaa osan miljoonistanne minulle.

-- Sitä olen ajatellutkin, keskeytti Frank. -- Minä vapautan teidät
kaikista tulevaisuuden huolistanne, minä hankin pojallenne sopivaa
työtä ja...

-- Mitä tarkoitatte? -- puhkesi Daniel Nilsen puhumaan silmäillen
häntä tutkivasti.

-- Tarkoitan, että vuokraan tyttärellenne kauniin huoneuston jossain
komeassa talossa. Voitte kernaasti muuttaa sinne. Minä pidän huolen,
että saatte kaikki, mitä tarvitsette, ja minä pistäyn joskus
tervehtimässä teitä ja pidän itseäni perheen jäsenenä.

-- Tarkoitatteko, että menette hänen kanssaan naimisiin oikein
kunniallisella tavalla? -- kysyi Daniel Nilsen, joka tunsi verensä
kiehahtavan.

-- Oh, nehän ovat joutavia seremonioita nuo papit ja kirkot ja
viralliset toimitukset, ja tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin,
kuinka ennakkoluuloisia ihmiset ovat, vastasi Frank ylimielisesti.
Vanhempaini, yhteiskunnallisen asemani ja kulkupuheiden takiakaan ei
miljoonan omistajan pojan sovi naida vanhempainsa palvelustyttöä.
Kuitenkin toistaiseksi on se pidettävä salaisuutena.

-- Toisin sanoen: te tahdotte kunnioittaa tytärtäni valitsemalla
hänet rakastajattareksenne?

-- Minun puolestani voitte käyttää niinkin epämiellyttävää sanaa, jos
tahdotte; minä en ainakaan ole sitä tehnyt, vastasi Frank.

-- Daniel Nilsen oli noussut seisoalleen. Hänen silmänsä salamoivat,
kädet puristautuivat nyrkkiin, hän avasi suunsa ja näytti
pedonhampaitansa, joiden olisi luullut voivan musertaa Frankin
yhdellä kertaa, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Tiedän teidän Minneapoliksen rikkaiden tapana olevan näytellä
kotona uskollisen aviomiehen osaa, mutta kuitenkin olette
uskottomia vaimoillenne, sanoi hän käheästi. -- Ja kun teidän
rakastajattaristanne on kultaus kulunut, jätätte heidät kurjuuteen.
Me siirtolaiset kelpaamme kyllä orjiksenne, kokoamaan teille
miljoonia, ja tyttäremme te turmelette perinpohjin. Mutta tällaisen
tarjouksen tekeminen tyttären isälle hänen omassa kodissaan menee jo
sentään yli äyräiden, ja siihen löytyy vaan yksi vastaus.

Frank pelästyi ja koetti päästä ovelle.

-- Minähän pyysin vaan kohteliasta vastausta, sanoi hän.

Mutta pakeneminen oli myöhäistä. Daniel Nilsen tarttui häneen
vahvoilla kourillaan ja heitti hänet lattiaan.

-- Tässä on vastaus, mutta onko se kohtelias, vai ei, siitä saatte
itse päättää, sanoi hän ja nujuutti rimpuilevaa Frank-parkaa kaikin
voimin. -- Oikeastaan minun pitäisi ampua teidät, kuten koiran, mutta
minä en tahdo haaskata ruutia teidän takianne.

-- Päästäkää, tehän tapatte minut, ähkyi Frank hänen väkevissä
kourissaan.

Daniel Nilsen avasi oven, tarttui peittoamaansa Frankia niskaan
ja heitti hänet ulos. Hetkisen makasi tämä, kuten taintuneena
portaan edessä. Sitten nousi hän ja kalpeana, kuin kuolema, puristi
nyrkkiänsä Daniel Nilsenille huutaen:

-- Tämän te saatte kalliisti maksaa! Sitten painoi hän kädellään
rintaansa ikäänkuin tuskassa, horjui vähän matkaa eteenpäin, viittasi
luokseen ensimäisen ajurin ja ajoi kotiin.

Daniel Nilsen veti helpoituksen huokauksen.

-- Vihdoinkin olen saanut yhtä heistä kurittaa. Ne ovatkin niin kauan
minua nujuuttaneet, ne katalat!

Kun Dina tavallisuuden mukaan illalla tuli kotiin, sanoi isä hänelle:

-- Saat muuttaa Plummerilta, Dina.

-- Minkätähden, isä? -- kysyi Dina ihmetellen.

-- Sentähden, että... että siellä ei ole enää turvallinen olla.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitat.

-- Tiedätkö, että Frank Plummer, se keikari, oli täällä ja ihan
suoraan pyysi sinua rakastajattarekseen.

-- Mitä? huudahti Dina vaaleten.

-- Mutta hän saikin vastauksen. Niin perusteellisesti minä en ole
ketään peitonnut, en edes sitä irlantilaista, jonka Chicagossa heitin
järveen.

-- Frank tuli tänään kotiin sairaana.

-- Usko sitä, sanoi isä nauraen.

-- En voi muuttaa ennen joulua, sanoi Dina. -- Olen luvannut olla
siellä siihen saakka. -- Ja minun suhteeni voit olla rauhassa, isä.
Varon kyllä itseni.

-- Muista äitiäsi, Dina!

-- Minä ajattelen häntä, eikä sinun koskaan tarvitse hävetä minun
tähteni, isä.

Daniel Nilsen tunsi äkkiä sydämensä lämpiävän. Hän sulki tyttärensä
syliinsä ja suuteli häntä otsalle.



XVIII.


Frank Plummer makasi sairaana kokonaisen viikon. Hän oli nimenomaan
kieltänyt hakemasta lääkäriä, hän paranteli itseänsä kylmillä
kääreillä. Hän ei tahtonut tavata ystäviänsäkään. Dinan oli useita
kertoja täytynyt viedä hänelle hedelmiä ja limonaatia. Hän näytti
aina niin levottomalta. Lieköhän isänsä kertonut hänelle kaikki?
Mitä useammin hän katseli häntä, sitä voimakkaammiksi tulivat hänen
intohimonsa. Mutta rakkauteen sekaantui nyt myöskin kostonhimoa. Jos
hän joskus lienee ajatellutkin Dinaa vaimonansa, niin oli hän nyt
täydellisesti luopunut sellaisista lapsellisuuksista. Eihän ollenkaan
käynyt päinsä vetää perheeseen sellaista kohloa kuin Dinan isä oli.

Mr ja mrs Plummerin piti mennä näyttelyyn. Sehän sulettaisiin
muutaman päivän perästä. He olivat lykänneet sitä päivästä toiseen,
ja nytkin se oli heistä hyvin vastenmielistä, mutta menemättä sinne
eivät he voineet olla. Näyttely oli koko Minneapoliksen ylpeys ja
kaikki ihmiset olivat siellä olleet. Oli mahdoton jäädä sieltä pois.
Sanoisivathan ihmiset: "tuossa tulee rikas Plummer rouvineen."

Mr Plummer raivasi itselleen ja paremmalle puoliskolleen tietä
väkijoukon läpi. He pitivät velvollisuutenansa tarkastella koneita,
jalokiviä, vaunuja ja kaikkia mahdollista. Lopulta tulivat he
taidenäyttelyyn, joka oli kaikista hienoin. He astuivat ensiksi
kuvanveistososastoon, mutta seisahtuivat molemmat ällistyneinä.

-- No, mutta nehän näyttävät kaikki olevan juuri maata menossa,
huudahti Plummer, -- eli mitä sinä tuumit, Georgia? Eivät näy
käyttävän yöpaitojakaan siinä maassa, mistä nämä ovat kotoisin.

Mrs Plummer koetti näyttää arvokkaalta ja vakavalta.

-- Vaiti, Plummer, älä puhu niin kovalla äänellä! Mutta minun täytyy
kuitenkin myöntää, että sanomalehdet olivat oikeassa sanoessaan, että
tämä on aivan sopimatonta. Minun mielestäni olisivat ne kuitenkin
voineet hankkia vähän vaatteita näille epäjumalille, ettei nuorten
tyttöjen olisi tarvinnut punastua tänne tullessaan, koska tämä kaikki
muutoinkin maksaa siksi paljon. Europalaiset lienevät kylläkin
pilaantuneita, mutta täällä meidän kristillisessä yhteiskunnassamme
pitäisi kuitenkin päästä näkemästä tuollaista ulkomaalaista
kevytmielisyyttä. Onko Frank ollut täällä.

-- Tietysti. Mutta katsos tätä naista, Georgia. Hänellä on vallan
liian pitkät sääret. -- Ja Plummer meni Milolaisen Venuksen luo ja
mittasi sormillaan sekä vertaili mittoja vaimoonsa. -- Noin paljon on
liikaa, näetkös.

-- Plummer, oletko hullu? sanoi Georgia ja työnsi pois hänen kätensä.
-- Joku voisi nähdä... Mutta minusta näyttää, kuin tulisivat ne
sodasta kaikki, nehän ovat menettäneet kätensä ja jalkansa.

Ja Georgia pudisti päätänsä.

-- Täytynee lähettää heidät hospitaaliin, sanoi Plummer nauraen
omalle sukkeluudelleen. -- Mennään eteenpäin! Ajattelepas, että ne
voivat pyytää kymmenen senttiä tällaisen rojun näkemisestä!

Plummer meni maalaus-osastoon ja alkoi tarkastella taulujen hintoja.

-- Nuo maalarit ovat hävittömimpiä ihmisiä, mitä tunnen, sanoi
Plummer vaimolleen. -- Katsohan Georgia, pienestä kankaan palasta,
johon on maalattu muutamia puita ja lehmiä, pyytävät he tuhannen
dollaria. Pienemmällä summalla voi saada yhtä monta elävää lehmää.

-- Ne eivät tiedä, että täällä Amerikassa voi saada suuria tauluja
viidellä dollarilla, sanoi Georgia. -- Mutta teollisuushan onkin
meillä kehittynyt paljoa korkeammalle. -- Ja kannattaako nyt pistää
tuollaista pientä kangaslappua kehyksiin? Kehys on suurempi kuin itse
taulu. Kuka viitsisi tuollaisia seinälleen ripustaa?

Plummer oli hyvin tyytymätöin, ja tuumi ettei hän ollut koskaan
nähnyt ajattelemattomampaa kankaan tuhlausta. Bierstädtin kummalliset
taulut jäävuorineen, kesäyön aurinkoineen, pohjattomine, sumun
peittämine kuiluineen, hänen syysmaisemansa, mihin oli ajettu
räikeitä punaisia, sinisiä, keltaisia ja vihreitä värejä säästämättä,
ne miellyttivät Plummeria. Siinä oli seinän kokoisia tauluja. Se oli
jotain, se. Mutta kyllä oli hintaakin. Tuhannen dollaria yhdestä
taulusta. Sehän oli enemmän, kuin huonekalutehtaan vuotuiset tulot.
Mutta eroitus olikin siinä, että tuolit ja pöydät kävivät kaupaksi,
mutta taulut jäivät riippumaan myymättä.

Plummer oli vaimoineen täyttänyt kansalaisvelvollisuutensa ja
palasi keveällä mielellä kotiinsa. Lamppu sytytettiin, kirjeet
ja sanomalehdet otettiin esille. Siinä oli kirje Charlekselta ja
Fannyltä. He olivat ylen onnellisia metsä-asunnossaan.

-- Emmekö sentään ole hyvin onnellisia, Georgia? -- sanoi Plummer
oikaisten itseänsä. -- Pastori kysyi tänään, miksi et sinä, Frank
kuulu nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen.

-- Siksi, etten välitä siitä humbuugista, vastasi Frank.

-- No, no, poikaseni! -- sanoi Plummer sormellaan heristäen. --
Muista, ettei liikemiehelle ole mikään, joka häntä voi hyödyttää,
humbuugia. Sellaiseen yhdistykseen kuuluminen on puoltolause, se
vahvistaa luottoa, ja sehän on liikemiehelle välttämätöin.

-- Minä en usko sitä, mitä ne siellä puhuvat.

-- Kuinka moni jäsenistä mahtaa sitä uskoa, vastasi Plummer
hymyillen. -- He tekevät sen vaan _businessin_ tähden. Täytyyhän
asemansa takia jotain uhrata. Täytyy tehdä paljonkin tässä maailmassa
sellaista, mikä ei ole hauskaa, ja yksi virren värssy laastaroi monta
synninhaavaa. Rupea vaan jäseneksi Frank!

-- Mietinpähän asiaa, vastasi Frank.

-- Kuulehan, Georgia, eikö sinunkin mielestäsi tämä ole yhtä kaunis,
kuin ne siellä näyttelyssä? Plummer tarkasteli öljypainotauluansa. --
Emme todellakaan tarvitse juosta sinne taidetta ihailemaan.

Ja Plummer helisteli tyytyväisenä rahojansa. Hän oli onnellinen mies.

Ennen viikon loppua oli Frank kirjoittautunut nuorten miesten
kristillisen yhdistyksen jäseneksi.



XIX.


Joulu oli tulossa. Dina oli käynyt erään ystävättären luona. Hän
oli viipynyt kauemman, kuin oli aikonut. Häntä peloitti hiukan
kulkiessaan yksin tuota pitkää matkaa. Hän rohkaisi kuitenkin
itsensä! Hän ei ollut vielä ehtinyt pitkälle, kun hän huomasi samaan
suuntaan kulkevan mieshenkilön. Hän kääntyi äkkiä ja lähestyi Dinaa,
jonka sydän löi valtavasti. Juoksisiko hän pakoon? Samassa mies alkoi
puhua:

-- Dinako? Kuinka olette näin myöhään ulkona? Se oli Frank. Dina tuli
iloiseksi huomatessaan, että tulija olikin tuttava.

-- Menettekö kotiin? Mehän voimme käydä yhtämatkaa, sanoi Frank
tarjoten käsivarttansa.

-- Kiitos, käyn mieluummin yksin, vastasi Dina.

-- Kuten tahdotte, sanoi Frank alkaen käydä hänen rinnallaan. -- On
varomatonta käydä yksin näin myöhällä.

-- Aioinkin tulla aikaisemmin, mutta en ehtinyt. He astuivat
Plummerin puutarhan ohi. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä.

-- Odotattehan silmänräpäyksen, minä unhotin konttooriin erään
esineen. Tulen pian, sanoi Frank.

Dina näki hänen menevän sisään. Hän sytytti lampun ja oli etsivinään
jotain eräältä hyllyltä. Sitten hän raotti ovea.

-- Tulkaa sisään, Dina, huusi hän. Täällä on lämmin enkä minä vielä
joudu aivan heti. Täällä näette minun pesäni, missä vietän suurimman
osan päivääni, lisäsi hän Dinan astuessa epäröiden kynnyksen yli. --
Uh! Sulkekaa ovi, siellähän on niin kylmää ja kosteaa, siellä ulkona.
Istahtakaa!

Dina istuutui ja katseli ympärilleen. Huone oli yksinkertainen,
paperoimattomine seinineen, missä riippui kaikenmoisia mallia.
Tulenkestävä kassakaappi oli yhdessä nurkassa, lisäksi kirjoituspöytä
papereineen. Viereiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan ja sieltä
näkyi sänky, pieni pöytä ja pesukaappi.

-- Vahti makaa tavallisesti täällä, sanoi Frank, joka oli seurannut
Dinan katsetta -- mutta hänellä on tänään vapautta eikä hänen
sijaisensa näy vielä tulleen.

Frank kävi ympäri vihellellen, tarkasteli pöytäkirjoja ja teki niihin
pieniä muistutuksia. Sitten pistäysi hän viereiseen huoneeseen, mutta
palasi pian kantaen tarjotinta, jolla oli kaksi viinilasia.

-- Ei minulla ole juuri suuria tarjottavana, sanoi hän hymyillen
-- mutta saatte pitää vähänkin hyvänänne. Viinilasi tekee hyvää
pakkasessa. Se on Catawbaa vaan, eikä se siis ole väkevää...
Tervetuloa minun valtakuntaani! -- lisäsi hän hymyillen, otti toisen
lasin ja kumarsi Dinalle.

Dina ei voinut olla nauramatta. Hän tunsi vilustusta, otti lasin
ja tyhjensi sen äkkiä. Mutta mitä se oli? Huone, pöytä, Frank,
kaikki alkoivat tanssia hänen silmissänsä ja korvissa suhisi. Hän ei
voinut nähdä eikä ajatella selvästi, ja ikäänkuin unessa tunsi hän,
että Frank sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Sitten hän meni
tainnoksiin.

Kun hän heräsi, makasi hän vahdin sängyssä. Frank istui hänen
vieressään ja piteli häntä kädestä. Hän katseli hämmästyneenä
ympärilleen.

-- Missä minä olen, kysyi hän pelästyneenä.

-- Oletteko kipeä, Dina? -- kuuli hän Frankin kysyvän. -- Tulitte
niin kalpeaksi, minä luulin teidän pyörtyvän ja toin tänne. Tässä
olisi lasillinen vettä, juokaa!

Dina otti koneellisesti vesilasin.

-- Jaksatteko nyt nousta? -- kysyi Frank. Menen toiseen huoneeseen
siksi aikaa. Hän meni sulkien oven jälkeensä.

Dinan päätä pyörrytti, mutta hän nousi kuitenkin ja kostutti
ohimoitaan pesuastiassa olevalla vedellä! Sitten puki hän ylleen
hatun ja päällystakin, jotka Frank varmaankin oli häneltä ottanut
pois. Sitten meni hän hiljaa ulos.

-- Luuletteko nyt jaksavanne lähteä kotiin? -- kysyi Frank. -- Raitis
ilma virkistää varmaan teitä.

Hän sammutti tulen ja lukitsi oven.

-- Kas niin, nojatkaa nyt käsivarteeni, te tarvitsette tukea.

Dina totteli tahdottomasti. Hän veti raitista ilmaa keuhkoihinsa. Se
teki hyvää. Mutta polvet tuntuivat vapisevan ja hän nojasi raskaasti
Frankin käsivarteen. Frank puhui jotain, mutta hän ei voinut sitä
käsittää eikä hän vastannut mitään. Dina havahtui vasta, kun Frank
veti kätensä pois avataksensa oven. Hän astui horjuen ylös portaita
ja luuli Frankin huutavan hänelle "hyvää yötä, Dina", mutta hän ei
ollut siitä oikein varma. Hän meni hiljaa huoneeseensa. Keittäjä
kuorsasi jo. Dina hiipi erääseen nurkkaan riisuutumaan. Ja siinä
seisoessaan selveni hänelle totuus, kamala totuus. Hänet oli
raiskattu... raiskattu... raiskattu!



XX.


Daniel Nilsen hämmästyi, kun hän seuraavana päivänä näki vaunun
pysähtyvän portaittensa eteen ja Plummerin kuskin laskeutuvan alas
ajopenkiltä. Tämä kertoi lyhyesti, että hänen tyttärensä makasi
vaunussa sairaana, ja että hän oli tullut kysymään vietäisiinkö hänet
hospitaaliin, vai jätettäisiinkö tänne, sillä Plummerilla ei häntä
voitu pitää, kun ei tiedetty, oliko tauti ehkä tarttuvaa. Avattuaan
vaunun oven näki isä Dinan makaavan kalpeana, kärsivän näköisenä
suletuin silmin, nojaten keittäjän olkapäähän. -- Hän nosti hänet
sanaakaan lausumatta vahvoille käsivarsillensa ja kantoi huoneeseen.

-- Hän on varmaan yöllä sairastunut, sillä aamulla hän makasi noin,
eikä hän vastaa mihinkään kysymyksiin, sanoi keittäjä. -- Plummer
lähettäisi mielellään perhelääkärinsä, jos...

-- Kiitos, meillä on kyllä lääkäreitä, keskeytti Nilsen. Plummerin
nimi sai hänet heti pois suunniltansa.

Hän laski sairaan tyttärensä sängylle ja hyväili häntä.

-- Mitä ne ovat tehneet sinulle, Dina?

Hän pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja puhutteli häntä hyväilynimillä.
Dina avasi silmänsä. Nähdessään isänsä kumartuneena ylitsensä
kyynelten vuotaessa kasvoille, kiersi hän kiihkeästi kätensä hänen
kaulaansa ja purskahti itkuun. Sitten hän meni jälleen tainnoksiin.

Lääkäri selitti hänen saaneen aivotärähdyksen, joka kuitenkaan
ei ollut vaarallista laatua. Hänen tuli saada jäähauteita pään
ympärille, häntä ei saanut häiritä eikä saattaa hänelle mitään
mielenliikutuksia.

       *       *       *       *       *

Dina oli taas terve. Hänen palvelusaikansa Plummerilla oli loppunut,
eikä hän sinne olisi mennyt, vaikka hänelle olisi luvattu koko
maailman rikkaudet. Hän ajatteli etsiä toista palveluspaikkaa, mutta
isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Isän mielestä
hän oli niin kalpea ja heikko, että hänen oli paras olla kotona
voimistumassa. Voihan hän ansaita hiukan käsitöillä ja Arne oli
saanut kutakuinkin hyvän paikan eräässä insinöörikonttoorissa. He
tulivat kyllä toimeen. -- Mutta kuinka voisi hän saada rohkeutta
sanoakseen isälle kaikki? Silloin hän kokonaan musertaisi tuon
karkean näköisen, mutta kuitenkin niin hellän isän, isän, joka
köyhyydestään huolimatta oli niin ylpeä sukunsa hyvästä maineesta.
Uskoisiko hän häntä? Tuhansilla keinoilla oli hän koettanut päästä
alkuun, mutta sanat tarttuivat aina kurkkuun ja tahtoivat tukehuttaa
hänet. Hän ei voinut. Ja kuitenkin täytyi hänen uskoa asiansa
jollekin, joka ymmärtäisi häntä ja osaisi neuvoa. -- Agnes?... Hän
sieppasi päällystakin ylleen ja riensi hänen luokseen. Ikäänkuin
kivettyneenä kuunteli Agnes Dinan kertomusta, jonka nyyhkytykset
alituiseen katkaisivat. Agnes silitteli hänen tukkaansa ja painoi
hänen päänsä rintaansa vastaan.

-- Mitä aijot nyt tehdä, Dina, kysyi hän.

-- Siitähän minun piti puhua sinulle, sanoi Dina. -- Anna nyt minulle
hyvä neuvo. Ehkä kaikki vielä menisi hyvin, jos hän suostuisi nyt
heti menemään naimisiin.

-- Rakastatko häntä, Dina?

-- Kyllä, Agnes. Teen sen huolimatta siitä mitä hän on minulle
tehnyt. Olen kauan rakastanut häntä.

-- Ja luuletko hänen pitävän sinusta?

-- Hän on sanonut sen useita kertoja. Eräänä iltana kysyi hän
tahdoinko ruveta hänen vaimokseen.

Agnes mietti hetkisen.

-- Hänen _täytyy_ naida sinut, sanoi hän. -- Hänet on pakotettava
siihen. Sellainen on laki Amerikassa. Menen itse hänen luokseen.

-- Teetkö todellakin sen? Kuinka hyvä sinä olet! Sitä oikeastaan
aijoin sinulta pyytääkin. Sinä yksin voit häneen vaikuttaa.

Toivon säde pilkisti Dinan epätoivoiseen sieluun.

Eräänä iltana odotti Agnes Frankin kotiin menoa konttoorista. Hän
tiesi silloin tapaavansa hänet yksin. Frank hämmästyi kovin, kun
Agnes seisoi siellä ja pyysi saada puhutella häntä. Frank ei ollut
nähnyt häntä pitkään aikaan, ja vanhat muistot heräsivät uudelleen
eloon. Hän avasi konttoorin oven ja pyysi häntä astumaan sisään.

-- Minkä johdosta minulla on kunnia saada vastaan ottaa näin
harvinaisen vieraan? -- kysyi hän.

Epäröiden astui Agnes kynnyksen yli. Kummallinen tunne tahtoi
valloittaa hänet. Täällähän se oli tapahtunut.

-- Tulen puhumaan Dinasta, sanoi hän.

-- Dinasta?... Mistä Dinasta? -- kysyi hän voimatta kuitenkaan estää
punaa kohoamasta poskillensa.

-- Dina Nilsenistä... entisestä palvelustytöstänne.

-- Vai niin.

-- Olette tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan.

-- Olenko? Frank koetti näyttää hämmästyneeltä.

-- Ei maksa vaivaa teeskennellä, Frank Plummer; me tiedämme kaikki.

-- Kaikki? Mitä sitten?

-- Kaiken sen, mitä nämä seinät voisivat kertoa. Agneksen viha alkoi
kuohua.

Frank koetti vieläkin näyttää viattomalta.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.

Agnes katseli häntä suurilla silmillänsä, mutta Frank ymmärsi, ett'ei
nyt sopinut antaa pettää itseänsä, ja hän katsoi takaisin.

-- Olin aina pitänyt teitä gentlemannina, mr Plummer. Olen
pahoillani, että olen erehtynyt.

Frank punastui.

-- Minäkin olen pahoillani siitä, että olen alentunut silmissänne,
neiti Agnes. Mutta mikä sitä Dina Nilseniä vaivaa?

-- Se, että hän pian tulee teidän lapsenne äidiksi, sanoi Agnes
rohkeasti.

Frank tuijotti häneen. Sitten hän kalpeni äkkiä ja hänen päänsä
vaipui käsien varaan pöydälle.

-- Iloitsen, että teillä on hiukan omaatuntoa jälellä, sanoi Agnes.
-- Nyt on olemassa vaan yksi keino häväistysjuttujen välttämiseksi,
ja se on että menette kaikessa hiljaisuudessa naimisiin hänen
kanssaan.

-- Minä en voi, ei, ei, se on mahdotonta, ähkyi Frank.

-- Ja miksi ette? Eikö hän ole yhtä hyvä tyttö, kuin joku toinenkin?

-- Minä en rakasta häntä, kuiskasi Frank katsomatta häneen.

-- Oliko se sitten pelkkää valhetta mitä te koetitte uskotella
hänelle erään kerran iltasella hiivittyänne hänen huoneeseensa.

-- Ei, tarkoitin todellakin sitä silloin, mutta nyt, ei...

-- Mikä estää nyt sitä tekemästä? Eihän teidän oma rikoksenne voine
tehdä häntä huonommaksi teidän silmissänne? Päinvastoin pitäisi sen
pakoittaa teitä polvillanne pyytämään häneltä anteeksi.

-- Te itse olette esteenä, neiti Agnes. Tunnen nyt, että rakastan
_teitä, ainoastaan teitä_. Te olette ainoa, joka olisitte vielä
voinut tehdä minusta ihmisen.

Ja Frank purskahti hillittömään itkuun.

Syntyi äänettömyys. Kun Frank oli tyyntynyt, sanoi Agnes lempeästi:
-- Dina rakastaa teitä, Frank. Hänestä saisitte paljon paremman
vaimon, kuin minusta koskaan olisitte voinut saada.

-- Mutta hän ei ole te, hän ei ole te, kirkui Frank. -- En voi
ajatella häntä vaimonani, joka edustaisi minun perhettäni. Ihmisten
juorut, vanhempani, asemani, kaikki estävät minua ajattelemastakaan
sellaista.

-- Se oli siis vaan rietas, hävytöin tarjous, jonka teitte hänelle
pyytäessänne häntä vaimoksenne? Ette siis aikoneetkaan julkisesti
tunnustaa yhteyttänne hänen kanssaan? Aijoitte teeskennellä ja
valehdella jollekin toiselle nuorelle, viattomalle tytölle ja narrata
hänet ottamaan nimenne teidän pilatessanne kotinne maineen häpeällä.
Kiitän Jumalaa, ett'en joutunut käsiinne, Frank Plummer!

-- En koskaan olisi siten menetellyt teidän kanssanne.

-- Mutta teidän omatuntonne sallii teidän polkea erään toisen
viattoman tytön kunnian ja tulevaisuuden jalkoihinne. En olisi
koskaan luullut, että te nuoret miehet voisitte olla niin
halpamaisia. Te ajattelette vaan itseänne, ja itsekkäisyydellenne
uhraatte te kunnianne, maineenne, omantuntonne. Hyi!

Agneksen silmät salamoivat.

-- Jos teillä olisi hitunenkaan kunniantuntoa jälellä, Frank,
menisitte te heti naimisiin Dinan kanssa. Hänestä saisitte hyvän ja
uskollisen vaimon. Hän rakastaa teitä kaikista huolimatta.

-- Minä pidän kyllä huolen hänestä ja -- lapsesta. Heidän ei tarvitse
kärsiä puutetta, sanoi Frank katsellen alas.

-- Te siis tahdotte ostaa itsenne vapaaksi velvollisuudestanne
kurjalla rahasummalla, sanoi Agnes. -- Ettekö tiedä, että voimme lain
avulla pakoittaa teitä, mr Plummer.

-- Älkää puhuko lain pakosta minulle, sillä silloin joudun minä pois
suunniltani, huudahti Frank. Laki ei teitä auta. Te ette voi todistaa
mitään, lisäsi hän tyynemmin.

-- Eikö keskustelumme kelpaa todistukseksi? kysyi Agnes.

-- Minä sanon teille kerta kaikkiaan, neiti Agnes, että jos te
turvaudutte lakiin, kiellän minä kaikki. Teillä ei ole mitään
todistuksia, ja minä kiellän. Sekä te että ystävättärenne joudutte
valehtelijoiksi, jotka olette keksineet koko historian peittääksenne
hairahdusta ja samalla kiristääksenne rahoja minulta. Sellaista on
ennenkin tapahtunut.

-- Eikö sitten oikeudella ole mitään arvoa täällä Amerikassa? --
kysyi Agnes katkerasti.

-- Ei paljoa, ainakaan niin kauan, kun on rahaa, vastasi Frank.

-- Jaha, te luulette oikeutta voitavan ostaa?

-- Kyllä, tuhannella dollarilla saa helposti juryn jäsenen
puolellensa.

Agnes mietti silmänräpäyksen.

-- Saammehan nähdä, sanoi hän. Hän aikoi poistua, mutta seisahtui
vielä. -- Onko se todellakin viimeinen sananne, herra Plummer?

Frank ei vastannut. Agnes meni hänen luokseen, silitti hyväillen
hänen tukkaansa ja sanoi lempeästi:

-- Frank, entisen rakkautesi nimessä, meidän ystävyytemme nimessä
pyydän sinua tekemään velvollisuutesi.

Frank pudisti päätään.

-- En uskalla... en voi, mutisi hän.

-- Silloin sanon minä, että halveksin teitä, lausui Agnes kalpeana
vihasta ja harmista. Tästä hetkestä ette saa astua jalallanne
kynnykseni yli. En pidä teitä enää gentlemannina, pidän jok'ainoan
maantien kulkijan teitä parempana.

Hän meni nopeasti ulos jättäen oven auki. Frank istui hetken
mietteihinsä vaipuneena. Sitten hän nousi ja lähti hiljalleen kotiin.

Dina odotti jännityksellä Agnesta. Hän tiesi hänen menneen Frankin
luo... Tuolta hän tuli. Toivoako toi, vai epätoivoa? Agnes ei puhunut
mitään, pudisti vaan päätään kyynelten vieriessä poskille. Dina
vaipui nyyhkien sängylle. Hänen kuolemantuomionsa oli julistettu.



XXI.


Viisi kuukautta oli kulunut siitä onnettomasta illasta, eikä Dina
ollut vieläkään voinut ilmoittaa mitään isällensä. Tämän olivat
kuitenkin pahat aavistukset vallanneet. Dinahan oli niin muuttunut.
Ei hän koskaan enää nauranut eikä laulanut. Dinan sydän löi
kiihkeästi, kun isä häntä tutkivin silmin tarkasteli. Lopultakin
rohkaisi Daniel itsensä ja kysyi eräänä iltana:

-- Eihän sinun asiasi vaan liene hullusti, Dina? Dina katsoi häntä ja
purskahti hillittömään itkuun.

Kun hän kohotti katseensa, seisoi isä hänen edessään vaaleana, kuin
palttina. Hänen voimakas vartalonsa tutisi mielenliikutuksesta. Hän
potkasi oven auki ja ärjäsi kuin koiralle:

-- Ulos, ulos! Minä en kärsi riettautta huoneessani!

-- Minä olen viaton, isä! Niin totta, kuin elän, olen viatoin! --
huudahti Dina epätoivoisena.

-- Kyllähän sen näkee päältäkin, vastasi hän katkerasti. -- Ulos,
ennenkuin minä tartun sinuun käsin!

Hänen äänensä värisi raivosta.

-- Minä kerron sinulle kaikki, huudahti Dina.

-- En tahdo kuulla mitään. Sinunhan piti muistaa äitiäsi. Sinunhan ei
koskaan pitänyt tuottaa kodillemme häpeätä! Ulos, ulos!

Dina horjui ulos ehtimättä ottaa hattua ja päällysvaatetta ylleen.
Hän juoksi takakatuja, rakentamattomien tonttien poikki ilman mitään
päämäärää, kunnes tuli joelle.

Joki on ollut monen onnettoman lohdutus. Sen musta syvyys näyttää
lupaavan rauhaa ja unhoitusta, mutta hyppy sinne on vaikea. Vääryys,
nälkä, kärsimys, puute, toivottomuus ja häpeä ajaa monta sinne
rannalle tirkistelemään tuota salaperäistä syvyyttä, mutta, mutta
hypätä eivät he uskalla. Silloin kävelevät he epätoivoisina pitkin
rantaa, nousevat sillalle, katsovat vuoroon vakavaa tähtikirkasta
taivaan holvilakea, vuoroon kohisevaa, tummaa virran syvyyttä, mutta
hyppy sinne... se peloittaa. He palaavat takaisin jokapäiväiseen
kurjuuteensa, tullakseen taas uudestaan ja uudestaan epätoivon
hetkellä.

Vanhanpuoleinen herra ja rouva kävelivät joen yli vievää siltaa
mennäkseen kymmenennen avenuen kohdalta ylitse itäiselle puolelle.
He kuulivat jotain vaikeroivaa ääntä ja näkivät jonkun valkoisen
olennon vesirajassa olevalla kivellä.

-- Mene katsomaan, Robert, mitä se on, sanoi nainen.

Tämä lähti keppiinsä nojaten, ja nainen katsoi käsipuun ylitse. Kun
hän oli päässyt rantaan, seisoi hän hetkisen kumartuneena kiven yli.
Sitten huusi hän:

-- Tule tänne, Edith, jos voit!

Vanha nainen laskeutui kivistä rantaporrasta alas ja näki kivellä
nuoren tytön makaavan vilusta väristen. Ilma sattui olemaan hyvin
kylmä, vaikka olikin toukokuu käsissä.

Nainen kumartui tyttöä tarkastellen.

-- Lapsiraukka! Näen, että olette onneton ja hyljätty, ja miten te
palelette! Nouskaa nyt ja tulkaa minun mukaani niin saatte lämmitellä
luonani. Ette tarvitse peljätä minua.

-- Oi, sallikaa minun kuolla täällä, nyyhkytti tyttö. Se oli Dina.

-- Niinhän ne sanovat kaikki, vastasi vanhus. Mutta te olette nuori
ja reipas. Te elätte vielä monta vuotta. Ei saa antaa onnettomuuden
musertaa itseänsä. Kas niin, ystäväiseni, mennäänpä nyt. Robert,
tukekaamme häntä, minkä voimme.

-- Kiitos, kyllä voin käydä ilman tukea, sanoi Dina ja nousi.

-- Luulenpa, että saatkin auttaa minua, sanoi vanhus. -- Rupean
tulemaan jo vanhaksi. Annapas kätesi, niin olet kiltti,
Dina ojensi hänelle käsivartensa, ja niin tultiin taas ylös.
Vanhuksen täytyi vähän hengähtää. Hän nojasi edelleen Dinan
käsivarteen, mutta hänen kumppaninsa asettui Dinan toiselle puolelle
keppiinsä nojaten.

-- Täällä sinä olet tuijottanut veteen ja tuuminut, uskaltaisiko
sinne hypätä. Mutta Jumala on hyvä, hän sallii jonkun näkymättömän
käden pidätellä meitä ehtiäksemme katua, jos meidän omaatuntoamme
joku teko painaa taikka antaa anteeksi, jos meille on vääryyttä
tehty. Olen korjannut vuosien kuluessa monta sellaista onnetointa.

-- Ei kukaan voi olla niin onnetoin, kuin minä, sanoi Dina.

-- Jokainen sanoo samalla tavalla. Jokainen luulee omaa
onnettomuuttaan suurimmaksi. Et tiedä, lapsi, kuinka paljon
kärsimyksiä ihmissydän voi kestää.

Nainen tarkasteli osaaottavaisesti Dinaa lyhdyn valossa.

-- Muistatko, Robert, häntä, jonka löysimme alhaalta virran rannalta?
Hänen sydämettömät vanhempansa olivat ajaneet hänet kotoa pois. Häntä
oli rääkätty, vaikka hän oli juuri synnyttänyt lapsen. Pienokainen
oli paleltunut kuoliaaksi ankarassa talvipakkasessa, mutta äiti eli
vielä. Suurempaa viheliäisyyttä en ole koskaan nähnyt, mutta hänkin
elää ja on nykyään arvossa pidetty vaimo siistissä kodissa. Älkäämme
masentuko liian pian.

Dinaa loukkasi tämä vertailu.

-- Minä en ole sellainen, joksi minua luulette, sanoi hän ylpeästi.

Nainen katsoi häntä ystävällisesti.

-- Minä en luule sinua muuksi, kuin onnettomaksi naiseksi, joka
tarvitsee apua, ja sen tarjoominen tuottaa minulle iloa. Jospa
ihmiset osoittaisivat hiukan enemmän rakkautta toisillensa, olisi
elämä paljon siedettävämpää.

He pysähtyivät kauniin, vanhojen puiden ympäröimän talon edustalle.

-- Tässä on kotimme, sanoi vanhus.

Dina seurasi tahdottomasti kuljettajiansa. Mies sytytti pienen lampun
ja sen valossa vei nainen Dinan ylimpään kerrokseen. He astuivat
pieneen yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, minkä seinille oli
ripustettu muutamia Vapahtajan kuvia: Jesus siunaa lapsia, Jesus ja
kananealainen vaimo, Jesus, hyvä paimen y.m.

-- Tässä on sänky sinulle, lapsukaiseni, sanoi nainen asettaen lampun
pöydälle. -- Riisuudu nyt, minä sillävälin hankin sinulle jotain
lämmittävää, olethan kovin vilustunut.

Nainen meni, ja Dina riisuutui koneellisesti. Tuska oli hänen
tylsyttänyt niin, ettei hän voinut ajatella itsenäisesti, antoi
vaan toisten johtaa itseänsä. Mihin hän olikaan tullut? Kuka oli
tuo nainen? Hän ei välittänyt sen enempää sitä miettiä. Tuntui niin
suloiselta päästä pehmeään vuoteeseen ja tuntea lämmön palaavan
ruumiiseen. Vanha nainen palasi pian tuoden keitettyä maitoa ja
muutamia pieniä kakkuja.

-- Se oli oikein, sanoi hän nähdessään Dinan makaavan vuoteella. --
Nyt täytyy sinun vähän syödä ja juoda lämmintä maitoa, niin tunnet
pian virkistyväsi.

Hän istui sängyn reunalle ja piti maitoastiaa Dinan huulilla.

-- Minä olen mrs Valter, puheli hän. -- Oletko kuullut sitä nimeä
ennen?... Jaha, etkö? Mieheni, joka oli kanssamme on lääkäri täällä.
-- Mutta nyt sinun täytyy koettaa nukkua ja olla aivan rauhassa
huomiseen saakka. Saamme sitten puhella tarkemmin. Istun tässä
hetkisen, että pääset uneen.

Dinaa liikutti tämä ystävyys, mutta hän oli liiaksi väsynyt
voidakseen puhua. Hän katseli vaan mrs Valteria suurilla,
kiitollisuudesta säteilevillä silmillään. Vanhus kumartui ja suuteli
häntä otsalle. Hän otti Dinan käden omaansa. Oli niin hiljaista. Dina
sulki silmänsä, hänen korvissaan suhisi. Hän vaipui sikeään uneen.



XXII.


Dina kertoi kaikki mrs Valterille. Tämä kuunteli keskeyttämättä.

-- Minä olen niin tottunut noihin historioihin, ettei se minua
ollenkaan ihmetytä, sanoi hän. -- Minneapoliksesta tulee pian
samanlainen Sodoma, kuin muistakin suurkaupungeista. Mutta
kuinka kauan ne; nuoret keikarit saavat esteettömästi harjoittaa
konnantöitänsä, ennenkuin laki tarttuu heidän siipipankkoihinsa sitä
minä en käsitä. Kunpa heistä saisi edes yhden merkityksi! Teidän
onnettomuutenne on se, että olette nainen ja lisäksi köyhä, sanoi
hän katkerasti -- ja sellaisen on vaikea saada oikeutta. Sanotaan
meillä naisilla olevan paljon oikeuksia täällä Amerikassa. Meitä
mielistellään todellakin ja ollaan tekevinään meille ritarillisia
palveluksia sekä sallitaan joskus olla mukana, mutta elämän suuriin
kysymyksiin nähden jätetään meidät ulkopuolelle kaikkea. Meille
ei anneta _äänestysoikeutta_, jokainen maantienkulkija, mimmoinen
juopporatti hyvänsä asetetaan naista korkeammalle. Mutta isänne
suhteen ette tarvitse olla huolissanne. Jos hän on hyvä ihminen,
täytyy hänen huomata tehneensä teille vääryyttä ja ottaa teidät
kotiin takaisin.

-- Mutta hän on niin ylpeä.

-- Juuri sentähden onkin hänen suojeltava teitä, eikä hän voi epäillä
teidän viattomuuttanne. Menen itse hänen luokseen.

-- Teettekö sen todellakin? Miten hyvä te olette! Hän pitää minusta
niin paljon, katsokaas, ja siksi se oli hänestä niin kauheaa.

-- Ja teidän hyväksenne, lapsi, koetamme tehdä voitavamme. Otan
selvän siitä, onko mahdollista saada oikeutta laillista tietä. Ja jos
se ei onnistuisikaan, mitä merkitsee itse asiassa vieraitten ihmisten
arvostelu?

Jos omaisenne tietävät teidät syyttömäksi, osoittavat he sitä
suurempaa hellyyttä teille. Ja jos nekään eivät sitä tekisi, onhan
hyvä omatunto elämän arvoinen, sillä silloin on Jumala suojaamassa.
Jos ihmiset kieltäytyvät jakamasta oikeutta, ei ijankaikkinen oikeus
meitä sentään petä. Elämä ei ole suuriarvoinen, jos emme sitä
usko. -- Se vuode, jolla makaatte, voisi todistaa monenlaisista
kärsimyksistä. Monta onnetonta on sillä levännyt ennen teitä. Ne
ovat olleet nuoria tyttöjä, joita on väkivaltaisesti häväisty,
kuten tekin, toisia, joita on kauniilla lupauksilla houkuteltu,
toisia, jotka hetken hairahdus on syössyt onnettomuuteen. Minulla
on jonkillainen etuoikeus niiden etsimiseen. Ne tuntevat minut ja
tulevat hädissään luokseni, sillä ne tietävät minun pitävän heistä.
Toisinaan on minulla niitä talo täynnä. He kertovat minulle kaikki,
ja minä voin vakuuttaa, että olen huomannut heissä paljon enemmän
hyvää, yksinpä syvimmällekin vajonneissa, kuin niissä, jotka ovat
heidät siilien tilaan saattaneet. Miehet eivät välitä mistään. Laki
suojelee heitä. Ja vaikka nuori mies hankkii itsellensä kokonaisen
haaremin, ei poliisi häntä hätyytä, mutta hänen uhrinsa ajetaan
kurjuuteen. Mailmassa on niin vähän oikeutta. Mutta jos omatuntomme
on puhdas, voimme pitää päämme pystyssä ja kestää kärsimyksiäkin
siksi, kunnes joudumme ijankaikkisen tuomioistuimen eteen.

Dina kuunteli kyyneleet silmissä. Oli niin paljon rohkeutta,
koristelematointa totuutta ja sydämellisyyttä noissa mrs Valterin
sanoissa, että hän tunsi täytyvänsä rakastaa häntä ja kunnioittaa
noita harmaita kiharoita, jotka hänen otsaansa ympäröivät.

-- Menettekö todellakin isäni luo? -- kysyi Dina. -- Minä en
uskaltaisi.

-- Mutta minä uskallan, sanoi mrs Valter hymyillen. -- Odottakaamme
kuitenkin ja antakaamme hänen tyyntyä. Hän taitaa olla kovin tulinen.
On paras antaa hänen ensin ikävöidä teitä oikein perinpohjaisesti,
sitten on helpompi saada häntä järkiinsä. Te jäätte siksi aikaa
tänne ja auttelette minua vähän. Meitä on tässä vaan kaksi vanhaa.
Jos olette kylliksi voimistunut, on paras nousta. Laitan teille pian
jotain toimittamista.

-- Kuinka voitte olla niin hyvä, kysyi Dina kurottaen kättään häntä
kohti.

Mrs Valter hymyili.

-- Meitä ihmisiä moititaan niin pahoiksi, ja kuitenkin liikuttaa
meitä pieninkin palvelus. Minkälaista olisikaan elämä, jos ihmiset
tahtoisivat elää sovinnossa veljien ja siskojen tavoin? Silloin
loppuisivat kaikki rikokset ja kärsimykset ja onni kukoistaisi. Mutta
kuitenkin valitsevat useimmat vihan, itsekkäisyyden ja vallanhimon.
Minkälaisia hulluja olemme! Valitsemme vapaehtoisesti pahan ja
suljemme hyvän ovemme ulkopuolelle. Minua ette saa ylistellä,
sillä minä olen huomannut tekeväni suurimman palveluksen itselleni
osoittaessani hiukan hyvyyttä toisille.

Mrs Valter poistui ja Dina nousi vuoteelta. Hänen päätänsä pyörrytti,
ja eilispäivän kamalat tapaukset muistuivat alinomaa mieleen. Mutta
kuitenkin tuntui, kuin olisi pieni toivon säde pilkistänyt hänen
pimeään sieluunsa, ja mrs Valterin hyvää tekevä vaikutus valoi rauhaa
hänen mieleensä tässä hiljaisessa kodissa.

Tohtori istui jo aamiaispöydässä, kun mrs Valter tuli alas.

-- Oletko jo odottanut minua, ystäväni? -- kysyi hän. -- Olen taas
saanut kuulla kertomuksen sitä vanhaa lajia.

Hän kertoi miehelleen, mitä Dina oli hänelle uskonut.

-- Plummer! -- huudahti tohtori. -- Se raaka, vanha moukka! Niin,
niin, omena ei putoa kauas puusta.

-- Mitä meidän on tehtävä aikamme nuorten miesten parantamiseksi,
Robert, sanoi mrs Valter levittäessään voita leivälle. -- Mietiskelen
sitä yötä päivää.

-- Älä välitä miehistä, Edith, sanoi tohtori. -- Saanethan toki
tarpeeksi naisistakin, heistäkin saat vaan paljaita ikävyyksiä.

-- Kuinka voit niin sanoa, Robert, sinä, joka tunnet asiat niin
hyvin, ja joka niin uskollisesti olet minua auttanut? -- huudahti mrs
Valter.

-- Etkö muista, kuinka sanomalehdet sinua hävyttömästi kohtelivat
silloin, kuin aloit pelastaa noita onnettomia? Nehän leimasivat
sinut melkein siveettömäksi naiseksi. Etkö muista, miten ne sinua
pilkkasivat ja miten häpeemättömästi asianajajat käyttäytyivät sinun
puollustaessasi suojattejasi oikeudessa?

-- Ei kannata puhua sellaisista pikkuasioista, sanoi mrs Valter. --
Ne ovat olleet ja menneet. Juoruthan lakkasivat, kun saimme "Bethany
homen" perustetuksi. Mutta muistatko sitä kiitollisuutta, mitä minä
olen saanut osakseni niiltä, jotka ilman minun apuani eläisivät
kurjuudessa, mutta joilla nyt on kunnollinen koti. Sen pidän tyhmiä
sanomalehtiartikkeleita arvokkaampana. Kuka niistä välittäisi?...
Mutta anna nyt minulle hyvä neuvo, mitä teemme meidän nuorille
miehille? Etkö luulisi olevan asialle eduksi, jos perustaisimme
nuoria miehiä varten yhdistyksen, jonka jäsenet sitoutuisivat elämään
siveellisesti, sekä suojelemaan ja auttamaan onnettomia, langenneita
naisia.

-- En tiedä, vastasi tohtori. -- En luota juuri paljon noihin
yhdistyksiin. Jos niihin yhdistyminen kerran tulee muotiasiaksi,
liittyy niihin usein henkilöitä, joille lupaus ei paljoa merkitse,
ja jotka edelleenkin elävät entiseen tapaansa peittäen paheensa
yhdistyksen jäsenmerkillä. Ei... mormoonitkin ovat siinä tapauksessa
parempia... Mutta nyt täytyy minun mennä sairaitteni luo.

-- No niin, on kuitenkin parasta, ett'et mene kovin monen kanssa
naimisiin, sanoi mrs Valter piloillansa.

-- Niinpä kyllä, minulla on aivan tarpeeksi vanhassa
lohikäärmeessäni, vastasi tohtori, otti hänen päänsä käsiensä väliin
ja suuteli häntä.



XXIII.


Daniel Nilsen ei ollut saanut unta siitä saakka, kun hän ajoi Dinan
pois. Kun ensimäinen raivon puuska oli mennyt ohi, rupesi hän
ajattelemaan, että hän oli ehkä menetellyt ajattelemattomasti. Hän
otti hattunsa ja lähti Agneksen ja hänen äitinsä luo kuulemaan,
oliko Dina ollut siellä. He eivät olleet nähneet häntä, ja he
säikähtivät kovin kuullessaan, että hän oli ajanut hänet pois kotoa.
Hirmuinen tuska valtasi isän ja hän alkoi etsiä häntä joka paikasta,
mutta turhaan. Olipahan lopulta vavisten hiipinyt huonomaineisiin
paikkoihinkin kysellen häntä. Eihän voinut tietää, miten hänen
oli käynyt. Olihan niitä, jotka pyydystelivät onnettomia nuoria
tyttöjä ja kaikenmoisilla tekosyillä houkuttelivat heitä sellaisiin
paikkoihin. Mutta sen näköistä tyttöä ei oltu nähty... Joki?...
Ei, hän ei vielä voinut uskoa pahinta. Hän muisti kuitenkin Dinan
kerran lukiessaan sanomalehdestä jotain tämän tapauksen kaltaista
sanoneen: "Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin heittäytynyt
jokeen". Daniel Nilsen tuijotti tuonne tummaan syvyyteen. Olisiko se
mahdollista? Oliko hän surmannut tyttärensä, hänen, jota hän oli niin
rakastanut, ja josta hän oli ollut niin ylpeä? Hänen olisi sittenkin
pitänyt kuulla hänen selityksensä, ennenkun hän työnsi hänet luotaan.
Useita päiviä kului eikä hän saanut hänestä mitään tietoa. Hän oli
kadonnut jäljettömiin. Hän kyseli häntä St. Paulistakin, mutta
kukaan ei voinut antaa mitään tietoja hänestä. Arne oli pyytänyt
vapautta konttoorista ja haki häntä kaikista mahdollisista paikoista,
samoin koetti Agneskin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin
kolkutettiin eräänä päivänä Nilsenin ovelle. Siellä seisoi eräs vanha
rouva.

-- Oletteko mr Nilsen? -- kysyi hän, kun Daniel avasi. -- Minä olen
mrs Valter. Tulen tyttärenne asialle.

Danielin kasvot kävivät tulipunaisiksi.

-- Elääkö hän? -- kysyi hän.

-- Hän on minun luonani, vastasi mrs Valter astuessaan huoneeseen.
-- Kun korppi heittää poikasensa pesästä, täytyy jonkun muun linnun,
joka ei ole yhtä kovasydäminen, korjata ne.

-- Luuletteko minua sellaiseksi korpiksi? -- kysyi Daniel.

-- Minun täytyy luulla, kun ette ole tahtonut edes kuulla mitä
viattomalla tyttärellänne olisi ollut sanottavana puollustuksekseen.

-- Viattomalla, sanotte. Onko hän mielestänne viaton?

-- Yhtä viaton, kuin taivaan enkeli, vastasi mrs Valter.

Tuo jäntevä, käyräselkäinen mies vaipui äkkiä tuolille ja puhkesi
hillittömään itkuun. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, kertoi mrs Valter
hänelle kaikki. Daniel piti käden korvan takana ja kuunteli henkeään
vetämättä. Näki, että viha raivosi hänessä, ja tuskin oli mrs Valter
lopettanut, kun hän syöksyi tuoliltansa ympäri huonetta, kuten
mielipuoli.

-- Hattuni, missä on hattuni? -- kirkui hän. -- Hän ei saa elää
päivääkään enää. Olen kerran ennen antanut kyytiä hänelle, mutta
tällä kertaa tulee siitä todempaa.

Mrs Valter tarttui hänen käsivarteensa.

-- Oletteko hullu? Teidän täytyy käyttää järkeänne eikä saattaa
itseänne ja perhettänne vieläkin suurempaan onnettomuuteen.

-- Tahdotteko, että meidän työväen on annettava polkea itsemme
jalkojen alle ja tyytyä kaikkeen, kirkui Daniel Nilsen. -- Ne
alentavat palkkojamme, milloin tahtovat, ne raharuhtinaat, koettaen
vielä voittaa jonkun centin nipistämällä sen työmiehen pienestä
palkasta. He sortavat meitä kaikin tavoin, ja nyt rupeavat he vielä
käymään tytärtemme kimppuun, houkuttelevat heitä ja myrkyttävät heitä
perkeleellisillä juomillaan saadakseen heidät paremmin valtoihinsa.
Eikö sellaiset ihmiset pitäisi hävittää maan päältä, ampua kuin
koirat?

-- Hiljaa, hiljaa, tyyntykää, sanoi mrs Valter tarttuen taas
hänen käsivarteensa. -- Te olette villi ja vaarallinen ihminen.
Sellaisella tulisuudella ei voiteta koskaan mitään, täytyy käyttäytyä
maltillisesti.

-- Maltillisesti, maltillisesti! Se neuvo on aina käsillä
sorretuille, huudahti Daniel Nilsen katkerasti. -- Meidän pitäisi
olla maltillisia, jotta sortajamme luulisivat saavansa tehdä meille
mitä tahtovat. Ei, rouva Valter, on jo aika tehdä loppu orjuudesta.

-- Mutta sanokaa minulle, mitä hyötyä on teille ja työväelle siitä,
että te ammutte Frank Plummerin, -- sanoi mrs Valter. -- Teidät
hirtetään, siinä kaikki. Eikä tuo nyt liene niin erittäin hauskaa.

Daniel Nilsen ei vastannut. Hän tuskin kuuli mrs Valterin sanoja
kävellessään siinä rauhattomana, puristellen nyrkkejään ja muristen
itsekseen.

-- Olisi aivan toista, jos koettaisitte laillista tietä hankkia
hyvitystä, vaikka tulos siitäkin saattaa olla epäiltävä.

-- Laillista tietä! -- huudahti Daniel katkerasti. -- Ettekö ole
ollut vielä tarpeeksi kauan täällä tietääksenne, ett'ei Amerikassa
köyhä saa oikeutta? Meillä ei ole varaa lahjoa tuomareita ja
jurymiehiä, ja se on ainoa auttava keino.

-- Kuinka olette noin ruvennut vihaamaan uutta isänmaatanne? --
kysyi mrs Valter. -- Eikö se ole vierasvaraisesti avannut teille
porttejansa ja antanut samoja kansalaisoikeuksia, kuin omille
pojillensa? Pitää olla oikeudentuntoinen.

-- Kyllä, se on oikeuttanut meidät työkoneina kuluttamaan itsemme
kootaksemme miljoonia kapitalistien taskuihin, ja tullaksemme
vanhoilla päivillä kuluneen rievun tavoin heitetyksi pois, kun ei
meitä enää voida käyttää. Rakastaa uutta isänmaatani! Se on ryöstänyt
kuuloni, se on tahtonut tappaa poikani, se on turmellut tyttäreni;
onhan siinä kiitollisuuden syytä!

-- Te olette saanut kestää monta koetusta ja pettymystä, sanoi mrs
Valter. -- Mutta nekin voivat olla meille siunaukseksi, jos ne oikein
ymmärrämme.

-- Sellaisista jumalisista puhetavoista olen saanut aivan kyllikseni,
en usko enää niitä.

-- Sentähden onkin sydämenne täynnä vihaa ja katkeruutta, vastasi
mrs Valter. -- Mutta puhukaamme tyttärestänne. Te otatte hänet
luonnollisestikin taas kotiin?

-- En tiedä, voisinko nähdä häntä siinä tilassa pitempää aikaa
joutumatta kiusaukseen kostaa tuolle lurjukselle.

-- Hyvä, sitten hän jää minun luokseni, vastasi mrs Valter.

-- Mutta saanko nähdä häntä luonanne? -- kysyi Daniel nöyrästi. --
Olen tehnyt hänelle vääryyttä ja tahtoisin pyytää anteeksi... Ja ehkä
sitten... voi, ette tiedä, kuinka minä hänestä pidän! -- huudahti hän
ja purskahti itkuun.

Mrs Valter katseli häntä osanottavaisesti.

-- Aijotteko tehdä jotain asian hyväksi, vai annatteko sen rauveta?

-- Antaa rauveta! -- pauhasi Daniel Nilsen. -- Antaa hänen ylpeillä
halpamaisesta teostaan, ja sallia pitää tytärtäni hylkiönä? Ei. Asian
täytyy tulla oikeuden ratkaistavaksi.

-- Se voi tulla kalliiksi ja päätös on epävarma, sillä lakimiehet
vaativat todistuksia ja todistajia, eikä meillä ole kumpiakaan.

-- Vaikka menettäisin viimeisen lanttini, täytyy sen tulla oikeuteen,
vastasi Daniel. -- Tahdon vielä kerran koettaa, saako köyhä oikeutta
Amerikassa.

-- Teette viisaimmin, jos kysytte neuvoa joltakin asianajajalta. Jos
hän aivan varmasti neuvoo teitä jättämään asian, niin on paras tehdä
niin, sillä oikeudenkäynti tulee tuottamaan tyttärellenne paljon
harmia. Ajatelkaa sitä!

-- Toinen tahi toinen meistä on joutuva kuritushuoneeseen, keskeytti
Nilsen. Hänen ja äitinsä muiston tähden olen velvollinen koettamaan
tehdä jotain, maksoi mitä maksoi. En voisi muuten saada rauhaa.

-- Hyvä! Koettakaa sitten, ja minä autan minkä voin, siitä saatte
olla varma. Saatte kirjoittaa minut todistajaksi. Oikeudessa olen
vanha tuttu. On kuitenkin paras puhutella asianajajaa, ennenkun
annatte haastaa Frank Plummerin!... Ja tänään odotamme teitä
luoksemme, Dina ja minä.

Hän antoi Nilsenille osoitteensa ja lähti. Kadulla kääntyi hän vielä
ja sanoi ovessa seisovalle Danielille:

-- Se on totta, että köyhän on vaikea saada oikeutta täällä, mutta
löytyy sen sijaan ijankaikkinen oikeus, joka ei petä. Ajatelkaa sitä,
mr Nilsen!

Daniel Nilsen lähti puhuttelemaan erästä asianajajaa. Tämä kuunteli
häntä kärsivällisesti.

-- Siviili- vai rikosasianako tahdotte sen ajettavaksi? -- kysyi hän.

-- Minä en ymmärrä teidän juriidillista mongerrustanne, vastasi
Daniel tuimasti. -- Minä tahdon saada pojan kuritushuoneeseen, siinä
kaikki.

-- Ette siis vaadi mitään korvausta?

-- Luuletteko, että tyttäreni kunnian voi kullalla maksaa? Luuletteko
minun tahtovan yhtä ainoata hänen kirotuista kolikoistaan? --
huudahti Daniel vihaisesti.

-- Hyvä! Älkää vaan kiivastuko! sanoi asianajaja. -- Pidämme siis
sen rikosasiana. Siinä tapauksessa teidän on ensin hankittava
vangitsemismääräys raastuvasta, ja sitten saa yleinen syyttäjä hoitaa
asian.

-- Ei, kiitoksia, vastasi Daniel pilkallisesti.

-- Kuinka niin? Onhan hän kaupungin etevimpiä lakimiehiä, ja teille
ei se maksa mitään...

-- Ei, sen miehen me tunnemme liian hyvin, keskeytti Daniel. -- Hän
ajoi hiljattain erään ruotsalaisen asiaa, joka oli pahasti loukannut
itsensä pudotessaan telineiltä siitä syystä, että nauloja oli liiaksi
säästetty. Mutta miten kävi? Joo, rikas pomo pääsi vapaaksi eikä
ruotsalainen saanut penniäkään vahingonkorvausta, vaikka turmeli
terveytensä iäksi päiväksi.

-- Mutta asianajajahan voi olla aivan viaton. Asia ei ehkä ollut
selvä, mahdollisesti ruotsalainen oli itse ollut huolimaton.

-- Niin se aina selitetään. Köyhät eivät koskaan saa oikeutta. Se
mies on rikkaiden kanssa liitossa; siinä koko juttu!

-- No niin, jos ette tahdo kääntyä hänen puoleensa, on asia ajettava
sivili-juttuna, se tahtoo sanoa teidän on haettava vahingon
korvausta. Te voitte silloin käyttää toista asianajajaa, mutta poikaa
ette saa kuritushuoneeseen -- siinä tapauksessa.

Muristen kuin vihainen koira jätti Nilsen asianajajan ja lähti
raatihuoneelle. Täällä vaati hän vangitsemismääräystä Frank
Plummerille. Konttoristi kysyi korviansa heristäen, oliko hänellä
valtakirjaa yleiseltä syyttäjältä.

-- Valtakirjaa, minkälaista valtakirjaa?

-- Vangitsemismääräystä varten luonnollisesti. Luuletteko, että me
vangitsemme ihmisiä jokaisen mieronkiertäjän pyynnöstä?

-- Mitä? Olenko minä mieronkiertäjä? -- kysyi Daniel tulipunaisena
kasvoiltaan.

-- Ei, ette suinkaan, vastasi konttoristi hymyillen -- mutta meidän
täytyy seurata yleisiä sääntöjä. Mitä Frank Plummer on tehnyt, lisäsi
hän uudelleen.

-- Se ei kuulu teille, vastasi Daniel lyhyesti, syöksyen ulos ja
lyöden oven kiinni.

Hän etsi yleisen syyttäjän, meni hänen luokseen ja kertoi koko jutun
mainitsematta Frank Plummerin nimeä.

-- Ompa hauska napata sellainen hirtehinen, sanoi yleinen syyttäjä ja
kääntyi kirjoittamaan valtakirjaa. -- Tiedättekö mikä hänen nimensä
on? Tiedättekö hänen osoitteensa, tahi onko hän ehkä luikkinut
tiehensä koko kaupungista?

Nämä kysymykset seurasivat toisiansa sillä aikaa, kun paperi otettiin
esille ja kynä kastettiin mustepullossa.

-- Ei, hänen asemansa on siksi turvattu tässä kaupungissa, ettei
hänen tarvitse karata sellaisten pikkuasiain takia, sanoi Daniel
katkerasti. -- Hänen nimensä on Frank Plummer.

-- Frank Plummer? Rikkaan Plummerin poika! -- huudahti yleinen

syyttäjä kääntyen äkkiä Nilseniin päin kynä kädessä, -- Te erehdytte
varmaan; se ei ole mahdollista.

-- Minkätähden? kysyi Daniel.

-- Sentähden, että hän on säännöllinen ja arvossa pidetty nuorimies.

-- Ha-ha-ha! Tuleeko nyt toinen ääni kelloon, nauroi Daniel. -- Sitä
arvelinkin.

-- Onko kukaan nähnyt? Voiko kukaan todistaa? -- kysyi yleinen
syyttäjä.

-- Ei sellaisia asioita toimiteta julkisesti.

-- Mutta mitä sellainen oikeudenkäynti hyödyttäisi, kun ei ole
mitään todistuksia? Ettekö muuten ole sama herra Nilsen, joka
tuli eroitetuksi Plummerin palveluksesta muutamien raakojen
sanomalehtikirjoituksien tähden?

-- Jos totuutta voidaan sanoa raakuudeksi, niin olen.

-- Se tekee asianne vieläkin mahdottomammaksi. Ihmiset, jotka eivät
tunne luonnettanne voisivat luulla teidän käyttävän tyttärenne
onnettomuutta hyväksenne kostaaksenne Plummerille. Voisittehan
syyttää ketä nuorta miestä hyvänsä, kun teillä ei ole todistuksia.

-- Luulin teidän juuri äsken sanoneen, että on hauska napata
sellainen hirtehinen.

-- Kun olisi vähänkään todisteita ja voiton toivoa. Mutta tuollaiseen
juttuun ei kannata sekaantua joutuakseen naurunalaiseksi.

-- Enkö minä sanonut, että te olette liitossa rikkaiden kanssa, sanoi
Daniel katkerasti. -- Etteköhän olisi vanginnut poikaa, jos hän olisi
ollut köyhä raukka?

-- Ei mitään nokkaviisauksia minun virkahuoneessani,
keskeytti yleinen syyttäjä. -- Minulla ei ole mitään syytä antaa
vangitsemiskäskyä tässä tapauksessa, ja sillä hyvä!

-- Vai niin, silloin sanon minä, että te olette yhtä katala, kuin
Frank Plummer ja kaikki muut miljoonien omistajat, ärjyi Daniel
hurjistuneena ja pui nyrkkiä. -- Te olette lyöttäytyneet yhteen
sortaakseenne työväkeä. Mutta saammehan nähdä, emmekö voi pistää
läpeä siihen kuplaan kerran. Te verenimijät, sydämettömät lurjukset...

Enempää ei Daniel ehtinyt, sillä ovi reväistiin samassa auki;
voimakas käsi tarttui hänen kaulukseensa, ja ennenkuin hän käsitti
mitä tapahtui, sai hän aimo potkun ja ovi lukittiin hänen nenänsä
edessä.

Vihasta vavisten seisoi Daniel kadulla. Täytyisikö hänen hakea
vahingonkorvausta Plummerilta? Oliko se ainoa keino saada hänet
oikeuden eteen? Hän inhosi sellaista menettelyä; koko asia sai sen
kautta halpamaisen luonteen. Kuinka voisikaan raha hyvittää ja
lohduttaa heitä tällaisessa onnettomuudessa? Hänen täytyi tehdä
vielä yritys. Hän meni erään asianajajan luo, joka oli tunnettu
teräväpuheiseksi ja köyhien puoltajaksi. Täällä kertoi hän taasen
koko tuon surullisen jutun. Hän mainitsi senkin, ett'ei yleinen
syyttäjä ollut antanut vangitsemismääräystä.

-- Siinä tapauksessa on se pidettävä siviliasiana, ja teidän
on haettava vahingon korvausta, sanoi asianajaja leikkien
paperiveitsellä.

-- Eikö ole muuta keinoa, kysyi Daniel.

-- Ei, muuta ei ole, jos te nyt välttämättömästi tahdotte siitä
oikeusjuttua, vastasi asianajaja.

-- Kuinka paljo sitte pitäisi vaatia?

-- Tarpeetonta on tyytyä vähään, sanoi asianajaja hymyillen. Pyytäkää
nyt esimerkiksi viisitoista tuhatta dollaria, niin saatte ehkä
kymmenen tuhatta, jos saatte ollenkaan.

-- Täytyykö rahat ottaa myöskin vastaan? -- kysyi Daniel vakavasti.

-- Asianajaja katseli häntä hämmästyneenä. Oliko hän järjiltänsä?

-- Ottaa vastaan? -- huudahti hän. -- Minkätähden pyydätte niitä
sitten, ellette niitä tahdo?

-- Sentähden, etten muulla tavalla voi poikaa nujuuttaa, vastasi
Daniel. -- Mutta noista kirotuista rahoista en tahdo penniäkään.

Asianajaja oli nyt varma siitä, ettei mies ollut viisas.

-- Voittehan lahjoittaa ne langenneitten naisten kodille, sanoi hän
ivallisesti.

Daniel ei huomannut hänen pilkallista hymyänsä.

-- Mrs Valterin kodille, sanoi hän puoliääneen.

-- Niin, sinne ne sopivat, silloin voi niistä olla jotain hyötyä...
Tulisiko sellainen oikeudenkäynti kalliiksi? -- kysyi hän pienen
vaitiolon jälkeen.

-- Jos saatte viisitoista tuhatta, niin onhan siinä, millä maksaa,
vastasi asianajaja. -- Ja jos ette saakaan, niin tavannette kai
jonkun nuoren juristin, joka tekee sen halvalla ansaitakseen
kannuksensa.

-- Ettekö te sitte tahdo ottaa ajaaksenne asiaa?

-- Olen mieluummin erilläni kaikesta, ja neuvoisin sitäpaitsi teitä
jättämään koko oikeudenkäynnin.

-- Minkätähden? -- kysyi Daniel kiukuissaan, kohdatessaan taaskin
vastustusta.

-- Sentähden, ettei ole mitään todistuksia, vastasi asianajaja.
-- Tuo nuori herra kieltää tietysti kaikki ja selittää, että
koko jutun tarkoituksena on kiristää häneltä rahoja. Siinä tulee
todistus todistusta ja vala valaa vastaan. Onnettomuudeksi on viime
aikoina sattunut pari tapausta, joissa kevytmieliset naiset ovat
aiheettomasti syyttäneet nuoria miehiä.

-- Mutta ette suinkaan tahtone vertailla minun tytärtäni...

-- Oikeus ei tee mitään eroitusta. Syytöntä epäillään, kuten
syyllistäkin, kun molemmat ovat tuntemattomia. Sellainen
oikeudenkäynti tuottaa sitäpaitsi tyttärellenne niin paljon
ikävyyksiä, että hän varmaan tulee toivomaan, ettei sitä koskaan
olisi alettukaan. Syytetyn perhe kuuluu vielä sen lisäksi kaupungin
rikkaimpiin.

-- Eikö sekin olisi yksi syy nujuuttaa häntä hiukan? -- kysyi Daniel.

-- Ehkä. Mutta tienettehän nyt tämän mailman. Frank
Plummerin syyttäminen on samalla hyökkäys kaupungin rikkainta ja
vaikutusvoimaisinta osaa kohtaan. He pitävät sitä koko säädyn
häpeänä, ja koettavat tukahuttaa asian sekä hankkia vastatodistuksia,
vaikkapa heidän täytyisikin itsekseen tunnustaa syytöksen
todenmukaisuus. Ja kenen luulette tahtovan ottaa ajaakseen noin
epämiellyttävää asiaa, jossa voitosta ei ole toivoa? Siinä on
vaarassa menettää ne asioimistuttavat, jotka parhaiten maksavat. Eikä
teidän asianne ajaminen liene mikään kultakaivos.

-- Annan kaiken omaisuuteni, vastasi Daniel.

-- Sitä en epäile, sanoi asianajaja, mutta se ei liene kovin suuri.
Vilpittömästi toivoisin, että jättäisitte asian ja koettaisitte sopia.

-- Sopia! Sen katalan kanssa! Ei, toinen meistä kuolkoon ennen!

Daniel Nilsen lähti katkeroittuneena konttoorista. Hän ei aikonut
vielä hellittää. Pian kävi toisten asianajajain luona, mutta sai
joka paikassa saman vastauksen. Alakuloisena ja entistä katkerampana
palasi hän kotiin.

Täällä hän tapasi Arnen ja kertoi hänelle kaikki.

-- Mene Linnerin luo, isä, sanoi Arne. -- Onhan hän ollut asianajaja,
hän ei ole yhtä kylmäkiskoinen, kuin nuo muut, eikä hänellä ole
mitään loistavaa tulevaisuutta menetettävänä.

-- Olet oikeassa, Arne, huudahti isä. -- _Hän_ voi pelastaa meidät,
jos pelastus on mahdollinen.

Linner oli juovuksissa, kun Daniel meni hänen luokseen, mutta tämän
liikuttava kertomus teki hänet äkkiä selväksi.

-- Ne roistot! -- huudahti hän. -- Saadapa ne kynsiinsä!

-- Siihen juuri pyytäisin apuanne, herra Linner. Kukaan muu ei ole
ottanut ajaakseen asiaa. He tahtovat vaan ansaita rahoja, mutta ei
edistää oikeuden voittoa. Te olette maamieheni, teillä on hyvä sydän
ja te olette kyvykäs, herra Linner.

Linner oli kuin kivettynyt.

-- Minäkö? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? Ettekö näe minkä
näköinen olen. Ettekö tiedä mikä olen. Kapakkasoittaja! Ja minua
pidettäisiin sopivana ajamaan senlaista asiaa, puolustamaan viattoman
tytön kunniaa. Pelkkä läsnäolonihan olisi häväistys häntä kohtaan!

-- Ja kuitenkin olette ainoa pelastuksemme, herra Linner. Joko täytyy
minun kärsiä, että koko kaupunki pitää tytärtäni kevytmielisenä
naisena, tahi täytyy teidän...

Linner nousi vetäen syvään henkeään.

-- Herra Jumala! Suodaanko minulle vielä kerran kunnia puhua oikeuden
edessä, vielä kerran tehdä hyvä työ? -- huudahti hän.

-- Maksuksi annan kaiken omaisuuteni.

-- Maksuksi? Älkää puhuko maksusta! -- keskeytti Linner vihaisesti.
-- Se, että ihmiset vielä luottavat minuun, on minulle suuri kunnia.

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitten pysähtyi hän äkkiä
Nilsenin eteen.

-- Minä otan asian ajaakseni, sanoi hän, ja entisen jalon innostuksen
välähtäessä katseestaan lisäsi hän: Ja jos voitto on mahdollinen,
saavutetaan se!



XXIV.


Kaupungista syntyi yleinen hämmästys ja paljon kaikenlaisia juoruja,
kun häväistysjuttuja levittelevät sanomalehdet tiesivät kertoa, että
Frank Plummer oli haastettu oikeuteen mitä ikävimpien asiain takia.

-- Mitä tyhmyyksiä se on? -- huudahti isä. -- Enkö ole sanonut
sinulle, etten tahdo kuulla tuonlaisia hullutuksia.

-- Noo, ei kannata loruta, isä; sinä et totisesti ole ollut itsekään
niin viatoin, vastasi Frank nenäkkäästi.

Isä punastui.

-- Niin, saat selviytyä asiasta niin hyvin kuin voit, en tahdo olla
sen kanssa missään tekemisissä, mumisi hän. --

Oikeuden käyntiaika läheni. Linner valmistautui kuten suureen
juhlaan. Hän oli ilmoittanut kahvilan isännälle, ettei hän tahtonut
esiintyä soittajana ennen kun oikeudenkäynti oli ohi, mutta pyysi
siitä huolimatta saada asua entisessä huoneessaan. Isäntä, joka oli
hyväsydäminen mies, suostui ehdotukseen. Hän oli itsekin innostunut
seuraamaan tätä oikeuden käyntiä, ja toivoi hartaasti, että Linner
olisi voinut nujuuttaa tuota nuorta keikaria aika tavalla. Linner
oli koettanut kokonaan lakata nauttimasta väkijuomia. Sitä hän
ei kuitenkaan voinut, mutta hän koetti tyytyä niin vähään, kuin
mahdollista. Hän ryhtyi nyt hankkimaan todistajia ja tarpeellisia
selityksiä. --

Ratkaiseva päivä oli käsissä. Kaikki valmistukset olivat tehdyt ja
jury-miehet valitut. Ett'ei mitään puolueellisuutta voisi tulla
kysymykseen ei ollut yhtään skandinavialaista valittu juryyn.
Oikeussali oli ääriään myöten täynnä uteliaita, jotka kuiskaillen
tähystelivät asianajajain pöytien luona istuvia todistajia. Frank
Plummer koetti näyttää huolettomalta, mutta ei kuitenkaan voinut
peittää rauhattomuuttaan. Dina istui vapisten isänsä vieressä. Mrs
Valter istui hänen toisella puolellansa ja koetti rohkaista häntä.
Agnes ja rouva Pryts olivat myös saapuvilla. Daniel Nilsen oli
Linneriltä saanut vakavan neuvon pysyä nahoissaan ja lyhyesti vastata
hänelle tehtäviin kysymyksiin, sekä ennen kaikkea olla tekemättä
mitään hyökkäyksiä kapitalisteja vastaan. Jurymiehet asettuivat
paikoilleen, tuomari tuli, asianajajat ja sanomalehtimiehet
istuutuivat pöytiensä ääreen. Linnerin ympärille oli jäänyt
tyhjä paikka; kukaan ei tahtonut olla tuon viinalta haisevan
miehen läheisyydessä. Aamulla, noustuaan oli hän ollut ihan kipeä
levottomuudesta ja jännityksestä. Hän ei voinut syödä mitään, mutta
otti useita naukkuja. Nyt istui hän tuolillaan katsellen alaspäin.
Hän näytti kovin kurjalta, kasvot punottivat ja huulet olivat
tavallista sinertävämmät. Tuomari katseli häntä vastenmielisyyden
ilme kasvoillaan. Naurua, kuiskauksia ja pistopuheita kuului
katsojain joukosta. Onnettomuudekseen näytti Dina saaneen tuonlaisen
asianajajan.

Linner piti pienen alkupuheen, vannotti todistajansa ja kuulusteli
ne. Sitten tuli vastaajan asiamiehen vuoro. Hän antoi Frank Plummerin
puhua ensiksi. Tämä kielsi luonnollisesti kaikki. Hän oli sinä iltana
mennyt kotiinsa tapansa mukaan; oli ihmisiä, jotka olivat nähneet
hänen kulkevan puotiensa ohi. Suuri joukko kaupungin arvokkaimpia
miehiä todisti, että Frank oli mallikelpoinen nuori mies sekä
ihmisenä että liikemiehenä.

Plummerin asiamies oli julkeasti ja nenäkkäästi kysellyt Dinalta
ja kohdellut häntä, kuten huonomaineista naista. Daniel Nilsenin
teki useita kertoja mieli panna vastalauseensa; hän oli ihan kalpea
vihasta ja puristeli nyrkkejänsä. Mrs Valterin täytyi aina väliin
tarttua hänen käsivarteensa. Dina-raukka oli menehtyä häpeästä. Jos
hän olisi tiennyt, että hän oli joutuva tällä tavalla häväistäväksi,
kuulijain tirkistellessä häntä kiikareillansa, olisi hän kärsinyt
kaikki hiljaisuudessa. Nyt täytyi antaa asian mennä menoaan, isä
tahtoi niin.

Nyt tuli asianajajien vuoro puhua juryn jäsenille, ennenkuin tuomio
julistettaisiin. Plummerin asiamies sai puheenvuoron ensiksi.

-- Kunnioitettava tuomari, herrat jurymiehet, alkoi hän. -- Viime
aikoina on täällä Minneapoliksessa tullut tavaksi että alemmat
kansanluokat koettavat etsiä lain turvaa peittääkseen rikoksiansa.
Meidän ihmisystävälliset lakimme ovat mahdollisuuden mukaan
koettaneet suojella alhaista kansaa ja vallankin naisia. Mutta tässä
on käynyt, kuten aina käy, kun valta annetaan sivistymättömille;
he käyttävät sitä väärin. -- Hän todisti esimerkeillä, että
huonomaineiset naiset olivat koettaneet kiristää rahoja kaupungin
arvokkaimmilta nuorukaisilta. Hän koetti ra'alla tavalla näyttää
toteen, että Dinan yritys oli samantapainen. Hän puhui kauniita
sanoja Plummerin perheestä ja Frankista, joka muun muassa oli
nuortenmiesten kristillisen yhdistyksen jäsen. Hän koetti osoittaa,
että koko oikeuden käynnin tarkoituksena oli kostaa Plummerin
perheelle ne vastoinkäymiset, joita Nilsenin perhe oli saanut kokea.
Mitä raaimmalla tavalla moitti hän siirtolaisten elämää ja tapoja.
Hän sanoi heidän keksineen juomingeissaan koko asian. Siitä oli
muka todistuksena sekin, ettei sitä ollut ottanut ajaakseen koko
kaupungissa kukaan muu, kuin tuo vanha hylky, jonka läsnäolokin
häpäisi koko oikeuspaikan.

-- Minä toivon -- lopetti hän -- ettei oikeus ota tänlaista
väkeä siipiensä suojaan. Jos tätä syytöstä ei kumota, jos saa
tulla tavaksi, että kunniallisia miehiä tuomitaan kaikenmoisista
syytöksistä, joita ei voida todistaa, jos tulee tavaksi, että
köyhä kansa hankkii rahoja syyttelemällä rikkaitten poikia
avioliittolupausten antamisesta heidän tyttärilleen, jos
siirtolaiset ja muu roskaväki asetetaan hallitsemaan kaupunkia,
niin silloin on paras, että kunnialliset ihmiset muuttavat täältä
ja antavat laittomuuden ja pyövelivallan saada voiton. Arvoisat
herrat jurymiehet! Minulla ei ole mitään lisättävää. Jätän asian
levollisesti teidän käsiinne ollen vakuutettu, että tuomitsette
oikein, ettekä anna ohimenevän tunteellisuuden eli vanhojen
ennakkoluulojen vaikuttaa itseenne. --

Lyhyen, hiljaisuuden perästä nousi Linner. Hän seisoi pöytään
nojautuneena, silmät puoleksi kiinni. Dina heitti toivottoman katseen
isäänsä, mutta tämä ei huomannut sitä. Hän seurasi suurimmalla
jännityksellä Linnerin jokaista liikettä. Vihdoin kohotti tämä
punaiset kosteat silmänsä, suuntasi tylsännäköisen katseen tuomariin
ja jurymiehiin, kumarsi hiukan ja alkoi:

-- Minä olen vanha hylky. Sattuvampaa nimitystä olisi arvoisa
edellinen puhuja tuskin voinut keksiä. Tämän tietäen en tänään
olekaan vapaehtoisesti tahtonut vaivata herroja läsnäolollani.
Mutta oli aika, jolloin tämän "vanhan hylyn" sanoja kuunneltiin,
jolloin hän kelpasi ajamaan rikkaiden ja mahtavien asioita,
jolloin hänen sanansa olivat painavia valtiollisissa taisteluissa.
Nyt hän on syvästi alentunut ja ansaitsee ainoastaan unhoitusta
ja halveksimista. Mutta miksi, täytyy "vanhan hylyn" esiintyä
tänään? Siksi, että häntä paremmat ovat kieltäytyneet täyttämästä
velvollisuuttaan, siksi, että Minneapoliksen asianajajat ovat niin
turmeltuneita, etteivät ne välitä oikeudesta eikä totuudesta, vaan
tahtovat ainoastaan ansaita rahaa. Tämä kunniallinen mies -- hän
osoitti Daniel Nilseniä -- jota on loukattu niin syvästi, kuin
ihmistä suinkin voi loukata, on nöyrästi käynyt ympäri kaupungin
kaikkien asianajajain luona etsiäkseen lain turvaa, mutta kun he
kuulivat, ketä asia koski, nämä nuoret eteenpäin pyrkivät lakimiehet,
niin he kieltäytyivät antamasta apuansa. Se olisi vahingoittanut
heidän asemaansa; ei saanut loukata mahtavia. Hän tahtoi saada asian
oikeuteen rikosjuttuna, mutta se kiellettiin. Kuuletteko? Yleinen
syyttäjä kieltäytyi antamasta vangitsemismääräystä, kun muka ei ollut
todistajia. Silloin täytyi hänen turvautua tähän keinoon, vaikka
pelkkä ajatuskin hänen tytärtään kohtaan tehdyn rikoksen rahalla
hyvittämisestä oli hänen mielestään solvaus. Laki pakotti hänet
hakemaan vahingon korvausta, sillä muuten ei hän olisi saanut asiaa
oikeuden ratkaistavaksi. Mutta näyttääkseen, ettei hän tahdo rahaa,
vaan oikeutta, on hän tyttärineen todistajien ja notarius publicuksen
läsnäollessa antanut kirjallisen selityksen, että -- jos vaadittu
vahingonkorvaus hänelle myönnetään -- rahat tulevat käytettäviksi
niiden raukkojen hyväksi, jotka ovat joutuneet samantapaisten
rikosten uhreiksi, kuin hänen tyttärensäkin. Ne lahjoitetaan
Bethany-laitokselle.

Linner luki notariuksen sinetillä varustetun luovutuskirjan.

-- Tässä kai on todistus tämän miehen rahanahnaudesta -- jatkoi
Linner. -- Verratkaa miljoonan omistajaa, joka kaikin voimin pitää
kiinni kahdenkymmenenviiden centin rahasta, tähän työmieheen! --

Ja Linner jatkoi. Hän puhui ensin tyynesti, innostui sitten ja
lämpeni vähitellen. Hänen silmänsä säihkyiyät, pitkä tukka valui
otsalle ja kasvoille, hän ojensi kätensä ylöspäin. Hän näytti
mahtavalta sillä hetkellä. Entinen taisteluhalu ja voiton varmuus
valloittivat hänet. Ja sanat tulvivat, koskena kohisivat hänen
huuliltansa. Hän puhui siitä mädännäisyydestä, mikä näytti saavan
valtaa rikkaiden nuorukaisten elämässä. Hän vertasi Nilsenin
ja Plummerin perhettä toisiinsa, heidän elintapojansa, heidän
siveyskäsitteitänsä. Hän ei jättänyt koskettelematta mitään seikkaa,
joka voi tähän hämärään asiaan valaistusta ja selitystä antaa.
Lopuksi lausui hän:

-- Tämä nuori tyttö, tämä turvattini, on tullut tänne vieraasta
maasta toivoen saada nauttia vierasvaraisuutta ja saada tilaisuuden
jokapäiväisen leivän hankintaan kunniallisella tavalla. Hän luuli
Amerikan vapauden, yhdenvertaisuuden ja oikeuden maaksi. Kuinka häntä
on kohdeltu. Hänelle on tehty kamalinta vääryyttä. Hänen maineensa
on tahrattu, hänen rohkeutensa masennettu, hänen tulevaisuutensa
turmeltu. Hän on suostunut tulemaan tänne kärsiäkseen niitä
häväistyksiä, joita sydämetön asianajaja tahallaan on heittänyt
hänelle vasten kasvoja polkeakseen hänen kainoutensa jalkoihinsa.
Ja miksi? Saadakseenko rahoja? Ei, mutta saadakseen oikeutta.
Luuletteko, että hän on kärsinyt kaiken tämän hävyttömyyden
huviksensa? Ei, hän vaatii lainsuojelusta kaikkia epäilyksiä,
panettelua ja häväistyksiä vastaan. Hän tahtoo tietää, saako
todellakin käydä nuoren tytön kimppuun ja raiskata hänet, lain
nostamatta rankaisevaa kättään hänen suojaksensa. Nykyajan nuoret
miehet näkyvät luulevan, että he voivat aivan huoletta näin tehdä,
että heitä ei uskalleta ahdistella, kun he ovat rikkaita. Mutta näin
ei saa olla, joku heistä on merkittävä, muutoinhan ei yksikään siveä
nuori tyttö uskalla pimeän tultua kaduilla liikkua. Joku heistä on
merkittävä, jotta ihmiset taas voivat luottaa tuomioistuimeen ja sen
oikeuden tuntoon. Minun suojattini on tullut tänne, vaikka hän on
vieras, ujo, nuori tyttö saadakseen oikeutta. Antakaa sitä hänelle,
herrat jurymiehet! Jätän asian teidän ratkaistavaksenne luottaen
teidän oikeudentuntoonne. --

Linner istuutui. Hän hapuili vesilasia, mutta ei voinut juoda,
sillä kädet vapisivat niin kovin. Tuomari lausui muutamia sanoja
jurymiehille kehoittaen heitä omantunnon mukaisesti tutkimaan asiaa.

Juryn poistuttua tuli saliin haudan hiljaisuus. Hetken perästä
ilmoitettiin, että jury oli valmis julistamaan tuomionsa. Ei
hiiskaustakaan kuulunut suuressa salissa. Vakavina istuivat
jurymiehet paikoilleen. Puheenjohtaja ojensi tuomion asianomaiselle
virkamiehelle, joka luki:

-- Dina Nilsen contra Frank Plummer. Me yllämainittua riitajuttua
tutkimaan valitut jurymiehet katsomme oikeaksi tuomita vastaajan
maksamaan kantajalle viisitoistatuhatta dollaria vahingon korvausta.
--

Kuului kiljahdus, ja Dina heittäytyi kaikkien nähden isänsä kaulaan,
sitten syöksyi hän Linnerin luo ja suuteli häntä otsalle. Linnerin
silmät loistivat, hän vapisi kuin haavanlehti ja koetti tarttua
pöydän reunaan, mutta käsi ei tehnyt tehtäväänsä, hän kaatui
tiedotonna lattialle. Syntyi yleinen sekasorto. Linner kannettiin
pois. Vastaajan asiamies nousi tulistuneena ja vaati, että asia
oli otettava uudestaan tarkastettavaksi, sillä tuomio oli hänen
mielestään ristiriitainen todistuksiin nähden, sekä tuomittu summa
aivan liian suuri.



XXV.


Linner vietiin kotiin ja kannettiin huoneeseensa. Lääkäri tuli
ja iski suonta, mutta pudisti päätään. Jännitys oli ollut
liian voimakas. Hänen tavaton elämäntapansa, hänen hyödyttömät
kieltäymisyrityksensä ja rasittava ajatustyö, kaikki tämä oli käynyt
yli hänen voimiensa. Useita päiviä makasi hän puhumatonna ja, kuten
näytti, tiedotonna. Nilseniläiset ja Agnes äitinensä olivat olleet
katsomassa häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan heitä. Neljäntenä
päivänä oli hänen katseessaan vähän enemmän eloa. Hän avasi silmänsä
ja huomasi hotellin isännän istuvan vieressään. Puhe oli vielä
epäselvää.

-- Hän suuteli minua otsalle, eikö totta? Eli olenko minä nähnyt
unta? Viatoin tyttö on suudellut minua; se puhdistaa monta syntiä;
sovittaa monta pahaa; se antaa sovitusta elämässä ja -- kuolemassa.

Hän sulki silmänsä ja lisäsi hetken kuluttua:

-- Tiesin, että se murtaisi minut, mutta se onkin parempi... paljoa
parempi. Minun elämälläni ei ole mitään tarkoitusta. Ja mehän
voitimme, me voitimme, eikö niin?

-- Ne ovat joka päivä käyneet katsomassa teitä, sekä Nilsenin väki,
että rouva Pryts -- sanoi isäntä.

-- Jumala heitä siunatkoon -- vastasi Linner.

-- Olettehan parempi tänään, herra Linner? -- ettekö olekin?
Tahtoisitteko jotain? Ehkä sampanjaa eli mitä hyvään? Sanokaa vaan,
niin tuodaan.

Linner pudisti päätään, mutta sitten hän käänsi katseensa isäntään ja
sanoi:

-- Niin, olisi jotain, jota haluaisin, mutta... mutta... se on
kallista.

-- Älkää siitä huoliko -- sanoi isäntä. -- Te olette ansainnut
minulle siksi monta killinkiä, ettei se ole liikaa, jos minä
puolestani koetan tehdä mitä voin. Sanokaa pois vaan!

-- Jos kuolisin, hankkisitte varmaan vähän kukkia haudalleni -- sanoi
Linner. -- Ettekö voisi antaa niitä nyt minulle? Nyt voisin nauttia
niistä, kuoltuani on taas yhdentekevää...

-- Minkälaisia kukkia tahtoisitte?

-- Hm... ne ovat kalliita -- vastasi Linner.

-- Ei haittaa; olenhan luvannut, että saatte niitä.

-- Antakaa vähän kieloja ja ruusuja, mieluimmin nuppuja,
aukeamaisillaan olevia nuppuja, keltasia ja punasia. Ne täyttävät
huoneen tuoksullaan ja loistollaan, ja kielot muistuttavat Norjaa.
Olen usein keväisin poiminut niitä laaksoista. Ne ovat niin kauniita,
puhtaita ja viattomia, kuin nuoret tytöt. Ne muistuttavat Jennietä ja
häntä tänään... vai oliko se tänään?

Linner meni uudestaan tainnoksiin. Kun hän taas heräsi, istui isäntä
vaimoineen hänen vieressään. He olivat tuoneet korillisen ruusuja ja
kieloja, pistettyinä tuoreisiin sammaliin.

Linner hymyili ja viittasi, että he asettaisivat korin hänen
kasvojensa lähelle.

-- Kuinka suloista, kuinka ihanaa -- kuiskasi hän. -- Pankaa ne nyt
laseihin päänaluksen kummallekin puolelle, niin saan maata ruusujen
ja kielojen keskellä, antakaa minulle muutamia. Ja tuokaa sitten
viuluni! Soitto ja kukat kuuluvat yhteen.

Isäntä toi viulun sillä aikaa, kun hänen vaimonsa järjesti kukkia.
Kyynel vierähti Linnerin poskelle, kun hän tarttui käyrään.

-- Hyvästi, viimeinen, ainoa ystäväni -- sanoi hän hiljaa ja suuteli
viulua. -- Kun minä kuolen -- lisäsi hän kääntyen isäntään päin --
niin antakaa tämä Arne Nilsenille ja sanokaa, että soitan hänelle
elämän onnea... Ja nyt... vielä yksi pyyntö! Te olette ollut niin
hyviä minulle; älkää sentähden pahastuko, että minä pyydän teitä
jättämään minut vähäksi aikaa yksikseni. Tahdon nauttia kukkien
tuoksusta ja unhoittaa nykyisyyden. Tahdon muistella lapsuudenaikoja
ja Jennietä... Ja niin avaa ehkä Pietari mieluummin oven minulle, kun
tulen ruusujen ja kielojen tuoksussa, kuin jos haisisin oluelta ja
juustolta -- lisäsi hän leikillisesti.

Isäntä nyökkäsi vaan ja poistui vaimoineen varpaillaan hiipien. He
pysähtyivät oven taa jättäen sen raolleen. He pelkäsivät hänelle
jotain tapahtuvan.

Huoneessa oli kauan aivan hiljaista; sairas puheli kuiskaten
itsekseen. Sitten kuului heikko, värisevä ääni viulusta. Linner
koetti soittaa erästä kappaletta, mutta voimat pettivät.

-- Loppu, loppu -- huokasi hän. Sitten oli taas kaikki hiljaista.
-- Jennie, Jennie, tahdotko ottaa vastaan minut, kun tulen --
huudahti hän. -- Soittoa, kukkia, kieloja ja ruusuja... ne rukoilevat
puolestani... ne... kukat... ovat sinulle...

Äkkiä nousi hän istumaan vuoteellaan.

-- Me voitimme, eikö niin, me voitimme -- huudahti hän.

Kuului räiskäys, viulu putosi lattialle synnyttäen valittavan
äänen. Isäntä riensi vaimoineen sisään. Linner makasi -- kuolleena.
Toisella kädellään piteli hän vielä käyrää. Hän ei ollut koskaan
näyttänyt niin kauniilta. Poskien tumma puna oli kadonnut ja sijaan
tullut kuolon kalpeus. Tuuhea tukka muodosti seppeleen hänen päänsä
ympärille. Ruusut tuoksuivat hänen vieressään, punaset ja keltaset,
ja kieloja oli pudonnut hänen rinnallensa.



XXVI.


Tuomio oli sattunut Frank Plummeriin, kuin salaman isku kirkkaalta
taivaalta. Sekä hän, että hänen asianajajansa olivat olleet niin
varmat, ettei Frankia uskallettaisi tuomita ilman todistuksia,
etteivät olleet edes koettaneet lahjoa juryn jäseniä. Asianajaja oli
turvautunut ainoaan mahdolliseen keinoon, hän oli vaatinut asian
uuden käsittelyn alaiseksi. Eräässä myöhemmässä oikeuden istunnossa
suostuttiinkin tähän pyyntöön.

Nyt täytyi hankkia muutamia todistajia. Ja niitä oli saatava mistä
hyvänsä. Ei säästetty vaivoja eikä rahaa. Frank kirosi itsekseen
sitä onnetonta hetkeä, jona hän oli antanut vallan himoillensa.
Koko hänen tulevaisuutensa oli nyt tärvelty. Toisinaan mietti
hän, eikö sittenkin olisi parasta mennä naimisiin Dinan kanssa ja
karata sitten Wisconsin metsiin, kuten Fanny ja Charles. Mutta
sekin oli nyt myöhäistä. Hän pelkäsi, että Daniel Nilsen olisi
ampunut hänet, kuin koiran, jos hän olisi vielä mennyt hänelle
asiaa esittämään, eikä Dinakaan olisi tainnut suostua enää. Hänhän
oli sallinut häntä julkisesti häväistävän, vaikka tiesikin hänen
syyttömyytensä. Mitä oli tehtävä? Hän oli joutunut kaltevalle
pinnalle, ja nyt saisi hän luisua päähän saakka. Hänen täytyi
tavalla taikka toisella päästä tästä asiasta ja sitten matkustaa
pois kaupungista. Täällä olo oli mahdoton. Hänet oli eroitettu
nuortenmiesten kristillisestä yhdistyksestä, hänen entiset ystävänsä
kaihtivat häntä, hän ei voinut enää seurustella kunnollisten ihmisten
kanssa, tuskin kaduilla liikkua. Sanomalehdet olivat tehneet
laveasti selkoa oikeudenkäynnistä ja osoittaneet myötätuntoisuutta
tuolle onnettomalle tytölle. Jos asia olisi päättynyt tähän, olisi
hän voinut heti puikkia tiehensä, mutta hänhän oli pyytänyt asian
uudestaan otettavaksi esille. Isänsä ja perheen tähden ei hän
voinut menetellä toisin. Sehän olisi ollut sama, kuin rikoksen
tunnustaminen. Joku pelastus _täytyi_ löytyä, mimmoinen tahansa.

Frank oli huomattavasti vanhentunut näinä kuukausina. Hän ei enää
voinut olla iloinen, ja hänen käytöksensä oli tullut araksi ja
epävarmaksi. Vanha Plummer, asianajaja ja Frank pitivät kaikessa
hiljaisuudessa neuvotteluja "paratiisissa". Suunnitelma oli ajoissa
valmistettava.

-- Ensiksikin on tuleva jury saatava puolelle -- sanoi asianajaja.

-- Otatteko toimittaaksenne sen -- sanoi vanha Plummer.

-- Jos kukkaronne on minun käytettävänäni, vastasi asianajaja. --
Tällaisissa asioissa ei säästäväisyys ole paikallaan.

-- Peijakkaan tyttöletukka! -- mutisi vanha Plummer. -- Sinä saatat
minut häviöön tämän asian takia, Frank.

-- Siis on paras, että maksan vaaditun summan, pääsen sitte kaikista
nuhdesaarnoista -- vastasi Frank vihaisesti.

-- Sinä? Kyllä kai! Mistä aiot ottaa rahat? Ei, kyllä se on sinun
vanhan isäsi pussi, jota tässä veroitetaan -- porisi ukko Plummer.

-- Me emme ole tulleet tänne väittelemään siitä, isä -- vastasi
Frank. -- Joko täytyy asian mennä menoaan eli on se lopetettava nyt
heti. Tee, kuten tahdot!

-- Sitten olisi aivan välttämätöntä hankkia yksi tai pari todistajaa,
mieluimmin kaksi, jotka voisivat todistaa olleensa tekemisissä miss
Nilsenin kanssa ennen -- sanoi asianajaja johtaakseen puheen oikealle
tolalle.

-- Onko se välttämätöntä? -- kysyi Frank synkästi.

-- Se on ainoa keino, sanoi asianajaja. -- Tuollaiset palvelustytöt,
vallankaan skandinavialaiset, eivät ole juuri kovin turhantarkkoja,
jotta asian voi luullakseni aivan helposti järjestää.

-- Hän ei ole mikään tavallinen palvelustyttö! -- huudahti Frank.

-- Jaha, jos te, herra Plummer, rupeatte puolustamaan häntä, on paras
antaa asian raueta, sanoi asianajaja.

-- Kas niin, heitä nyt hiiteen kaikki tunteellisuus, Frank, sanoi
isä. -- Sinä se olet tämän sopan keittänyt... Voitteko te, herra
asianajaja, hankkia sellaiset todistajat.

-- Se on minulle sangen vastenmielistä, vastasi asianajaja. -- Jätän
mieluummin sen tehtävän teidän huoleksenne. Ehkä teidän ystävienne
joukossa on joku, joka on teille kiitollisuuden velassa, eli joku,
joka huonoja raha-asioitansa korjatakseen tekisi teille tuon pienen
palveluksen?

Plummer mutisteli huuliansa ja mietti.

-- Täytyykö siinä vannoa? -- kysyi hän.

-- Kyllä, se on ehdoton välttämättömyys, mutta se nyt ei paljoa
merkitse, vastasi asianajaja. -- Tunnen irlantilaisia, jotka vannovat
mitä hyvänsä. Vala on heille vaan muotoasia.

-- Voittehan mainita minulle muutamia sellaisia henkilöitä, niin voin
antaa puhutella heitä, sanoi vanha Plummer.

-- Ja sitten vaaditaan luonnollisesti ehdotonta vaitioloa, sanoi
asianajaja. -- Jos voidaan todistaa, että hänen maineensa on
epäiltävä, menettävät hänen sanansa uskottavaisuutensa, eikä jury voi
tuomita Frank Plummeria, jos vielä jury on edeltäpäin lahjottu. Asia
raukeaa ja hän saa maksaa oikeuskulut. Pitemmälle emme siinä pääse.

Frank nousi äkkiä ja meni ulos. Asianajaja kääntyi hymyillen mr
Plummeriin.

-- Poikanne näyttää olevan hyvin herkkäsydäminen, sanoi hän.

-- Hän on raukka, vastasi vanha Plummer äreästi. -- Hän heittää ensin
kastanjat uuniin ja antaa ne sitten toisten noukkia sieltä itselleen.
Niin, niin, herra asianajaja, tapaamme tuonnempana.

Samana iltana lähetti vanha Plummer intiaanipojalleen George
Washingtonille näin kuuluvan kirjeen:

"Tule heti, tarvitsemme sinua. Saavu konttooriini! James Plummer."

Neljätoista päivää myöhemmin seisoi siellä tuo mahtavalla
nimellä varustettu poika pitkine kiharoineen ja leveälierisine
teksashattuineen. Isä kertoi hänelle lyhyesti Frankin oikeusjutun.

-- Ja sitten? -- sanoi poika.

-- Tarvitsemme nyt pari henkilöä, jotka voivat todistaa olleensa
ennen tekemisissä tuon Dina Nilsenin kanssa. Toisen täytyy hävitä
meidän tai hänen, ja kun ei ole muuta valittavana, täytyy koettaa
pelastua niin hyvin kuin taitaa.

-- Ymmärrän, joko tappaa tahi kuolla itse, vastasi poika.

-- Täällä on vaikea saada ketään tekemään sitä, jatkoi isä, -- ja on
se sitäpaitsi vaarallistakin, sillä voi tapahtua, että asianomaiset
muuttavat jälkeenpäin mielipidettä. Mutta jos joku vieras sen tekisi
ja katoaisi sitten yhtä äkkiä, kuin oli tullutkin, ei olisi mitään
pelkoa.

-- Senkötähden pyysit minua tulemaan tänne? -- kysyi poika.

-- Sinä olet lähin pelastamaan perheen kunniaa. Ja minä ajattelin,
ettet olisi niin kovin arka maineestasi täällä, kunhan se vaan on
all right Wisconsissa. Se menee sitäpaitsi pian ohitse. Sanomalehdet
puhelevat siitä muutaman päivän ja sitte unhotetaan koko asia.

-- Ja mitä minun pitäisi todistaa?

-- Niin, katsos, sinä olet ollut huvittelemassa täällä -- ajan
voimme sitten tarkemmin määrätä. -- Eräänä iltana olit sinä
toverinesi Cardiff & Donaldsonin kahvilassa, ja siellä tapasit Dina
Nilsenin ja... niin, lopun ymmärrät. Sellaistahan sattuu usein
matkustavaisille.

-- Mutta enhän tiedä edes minkänäköinen hän on.

-- Saat nähdä hänet oikeudessa.

-- Täytyykö siinä vannoa?

-- Luonnollisesti, mutta sellaisista asioistahan ei metsän poika
välitä.

-- Maksetaanko siitä valheesta?

-- Viimeksi tavatessamme sovimme, että saat sahan etkä mitään muuta.
Mutta nyt lupaan sinulle kolmanneksen perinnöstä, jos teet meille
tämän pienen palveluksen.

-- Rahoja ei koskaan voi saada liiaksi -- vastasi intiaani-poika.

-- Mutta nimesi on luonnollisesti muutettava... ei George
Vashington... se kyllä kelpaa, mutta Plummer ei sovi, se herättäisi
epäilystä. Saat ilmoittaa nimeksesi Frager, tai joku sellainen.

-- Saanko perinnönjakomääräyksesi kirjallisesti ja todistettuna? --
sanoi George.

-- Saat, vastasi vanha Plummer.

Sopimus oli valmis ja George Vashington katosi ilmestyäkseen
uudestaan oikeudenkäynnin aikana.

Dina oli pitänyt juryn tuomiota suurena hyvityksenä ja lohdutuksena
vaikeassa asemassaan. Hän oli muuttanut takaisin isänsä luo, ja tämä
puolestaan oli nyt häntä kohtaan itse hyvyys. Mrs Valter kävi usein
katsomassa häntä, ja oli hän herättänyt monen muunkin lämminsydämisen
naisen myötätuntoisuuden Dinaa kohtaan. He kävivät hänen luonansa ja
lähettivät työtä enemmän, kuin hän ehti saada valmiiksikaan.

Tuli sitten aika, jolloin hänen lapsensa oli näkevä päivän valon.
Nyyhkien painoi hän tuota viatointa olentoa rintaansa vastaan. Daniel
Nilsen seisoi sekavin tuntein kehdon vieressä. Kuitenkin sai tuo
käsiään huitova, avutoin raukka Danielin heltymään. Hän otti pojan
käsivarsilleen ja katseli sitä, ja kyynel vierähti hänen silmästään
pudoten pienokaisen poskelle. Kuinka hän olisikaan ollut iloinen,
jos olisi saanut sekoittamattomin tuntein ottaa syliinsä pienen
tyttärenpoikansa! Mutta nyt oli sekoittunut katkeruutta poikaan,
kehtoon, kaikkiin muistoihin ja seikkoihin, mitkä häntä koskivat.

       *       *       *       *       *

Vasta helmikuussa tuli oikeusjuttu uudestaan otettavaksi esille, ja
samat tuskat olivat vielä kerran kestettävät.

Dina olisi mielellään antanut jäädä koko asian sikseen, ja Frank
olisi saanut sopia asian pahan omantuntonsa kanssa. Hän ei tuntenut
mitään kostonhalua, olihan hän saanut oikeutta. Mutta nyt pakotti
häntä siihen Frank. Voi, jospa se olisi ohi! Olikohan hänen itsensä
välttämättä oltava oikeudessa? Niin, ehkä. Kukapa puhuisi hänen
puolestaan? Linner oli kuollut; hänen haudalleen vei hän joka
sunnuntai tuoreen kukka-seppeleen. Tarvitsiko hän asianajajan? Eihän
sitä, mikä jo oli todistettu, voitane kumota, ja hänen puolestaan oli
sanottu jo mitä sanomista oli.

Mrs Valter kuitenkin aavisti, että taistelu tällä kertaa tulisi
paljoa ankarammaksi, kuin edellisellä, ja hän oli hankkinut avuksi
erään nuoren, vasta kaupunkiin muuttaneen asianajan, joka mielellään
tahtoi ansaita kannuksensa.

Ratkaiseva päivä oli käsissä. Suuri oikeussali oli yhtä täyteen
ahdettu, kuin edelliselläkin kerralla. Useita Dinan ystäviä,
kaupungin arvokkaimpia naisia istui mrs Valterin kanssa ensimäisessä
penkissä. Daniel istui tyttärineen asianajajan pöydän vieressä. Frank
ei ollut saapuvilla.

Toimitus alkoi, ja todistajat tuotiin esiin. Saatuaan puheenvuoron
nousi Plummerin asianajaja.

-- Arvoisat naiset ja herrat jurymiehet -- alkoi hän. -- Minä lupasin
viimekerralla päämieheni puolesta näyttää toteen, ettei Dina Nilsen
ole niinkään viatoin, kuin näyttää, ja etteivät hänen sanansa siitä
syystä myöskään ole niin erityisesti luotettavia. Ne todistajat ovat
nyt täällä.

Hän viittasi kädellään. Samassa nousi paikaltaan komea, vakavan
näköinen mies, jonka pikimustat kiharat ympäröivät harvinaisen
kauniita kasvoja ja valuivat alas olkapäille. Kun hän mainitsi
nimensä, George Vashington, purskahti yleisö nauruun. Mutta George
Vashington ei menettänyt hetkeksikään arvokkaisuuttaan. Hän teki
valan ja istuutui todistajien penkille. Kun sitte asiaan kuuluvat
muodolliset kysymykset ja selvitykset olivat tehdyt, alkoi seuraava
kuulustelu:

-- Oletteko nähnyt ennen tämän naisen?

-- Olen.

-- Missä?

-- Cardiff Donaldsonin kahvilassa.

-- Milloin?

-- Vähän toista vuotta sitten marraskuussa.

-- Oliko teillä mitään tekemistä hänen kanssaan?

-- Minä seurustelin hänen kanssaan.

Naurua ja kuiskauksia kuului yleisön joukosta, mutta George oli yhtä
tyyni. Dina nousi mielenliikutuksesta ja huudahti:

-- Se on valetta, valetta, joka sana!

Tuomari käski hänen olla vaiti.

Dinan asianajaja koetti ristikuulustelulla saada George Washingtonia
sotkeutumaan puheisiinsa, mutta tämä säilytti järkähtämättömän
tyyneytensä ja väisti kaikki ansat.

Useampia todistajia kutsuttiin esille. Ensiksi eräs irlantilainen
kertoi, että hän oli tavannut Dinan vieläkin pahemmassa paikassa, ja
lopuksi saman paikan omistaja, ilkeännäköinen akka todisti, että Dina
Nilsenin tapana oli käydä hänen luonaan.

Dina oli vaipunut paikalleen. Nyyhkien nojasi hän isänsä rintaa
vastaan. Niin ilkeäksi, niin perkeleelliseksi ei hän ollut luullut
maailmaa. Hän oli myyty, petetty, auttamattomasti kadotettu, ja
Frankilla oli ollut sydäntä tehdä tämä.

Mrs Valter nousi ja huusi viitaten ympärilleen:

-- Me kaikki naiset menemme takuuseen hänestä. Se on halpamainen
vale, tämä syytös!

Mutta tuomari neuvoi häntä pysymään tyynenä; muussa tapauksessa
tyhjennettäisiin koko sali. Dinan asianajaja koetti, viitaten
edellisessä oikeudenkäynnissä annettuihin todistuksiin, selittää,
että näissä todistuksissa täytyi olla jotain väärin käsitystä,
joko oli joku toinen sattumalta niin yhdennäköinen, tahi olivat
ne kokonaan Plummerin rikkauden hedelmiä. Hän sanoi, että olisi
kovin karkeata, jos Minneapoliksen tuomioistuin todellakin
antaisi tuomionsa sellaisenkin todistuksen perusteella, minkä tuo
äskenmainittu rouvasihminen kykeni antamaan, ja hän toivoi, että jury
nyt, kuten edelliselläkin kerralla suojelisi viatointa väkivallalta
kaikista viekkaista suunnitelmista huolimatta.

Plummerin asianajaja nojasi tyytyväisesti hymyillen tuolinsa
selustaan. Tiesihän hän edeltäpäin minkälainen juryn antama
tuomio tulisi olemaan. Ei ollutkaan erittäin helppoa saada juryyn
henkilöitä, jotka olisivat jollain tavalla olleet riippuvaisia
Plummerista eivätkä mistään hinnasta olisi tahtoneet tuomita hänen
poikaansa. Juryn tuomio oli yksimielinen: Frank Plummer vapautettiin,
ja Dina Nilsen määrättiin maksamaan oikeuskulut.

Sydäntäsärkevä kiljahdus kuului salissa, ja ennenkuin kukaan ehti
estää oli Dina syöksynyt keskelle lattiaa. Hän kohotti molemmat
kätensä taivasta kohti ikäänkuin houraillen ja huusi:

-- Ja minä kutsun täten Frank Plummerin kohtaamaan itseään
Kaikkivaltiaan tuomioistuimen edessä, missä jokaiselle oikeutta
jaetaan! Jumala häntä armahtakoon!

Ja kädet silmillä hän syöksyi ulos. Kuulijat väistivät häntä
liikutettuina. Isä tahtoi rientää hänen jälessään, mutta hänet
ympäröittiin jokapuolelta, tahdottiin osoittaa myötätuntoisuuttaan
hänelle.

-- Laskekaa minut ulos, laskekaa minut ulos -- pyysi hän ja koetti
raivata tietä itselleen. -- Hän lopettaa päivänsä muutoin.

Ovessa seisoi mrs Valter.

-- Mikä häpeä! -- sanoi hän Nilsenin korvaan. -- Me maksamme
luonnollisesti kulut.

Daniel Nilsen ei kuullut. Hän riensi kotiin niin nopeasti, kuin voi.
Pari kertaa täytyi hänen pysähtyä hengittämään, mutta sitten hän
riensi taas eteenpäin. Ei saanut tulla liian myöhään. Hän riuhtasi
huoneensa oven auki. Naapurin vaimo tuuditteli pienokaista siellä.

-- Onko tyttäreni ollut täällä?... Herra Jumala, minne hän on
mennyt?... Joki, joki! -- huusi hän.

Hän juoksi lähimmälle sillalle, samalle minkä luota mrs Valter oli
löytänyt Dinan tuona unohtumattomana iltana. Hän näki muutamia miehiä
juoksevan pitkin toista rantaa ja viittovan toisille, jotka sysäsivät
vesille venettä.

-- Mitä siellä? -- huusi Daniel.

-- Eräs nainen on heittäytynyt virtaan; nyt joutuu hän jääkappaleiden
alle.

Sanaakaan lausumatta hyppäsi Daniel veneeseen, sieppasi rannalta
vankan seipään ja sysäsi voimakkaalla liikkeellä veneen rannasta. Hän
oli näkevinään vilahduksen hänen hameestaan jääkappaleiden joukosta.



XXVII.


Kaksi päivää myöhemmin piti Plummerilla olemaan suuret kutsut
sen johdosta, että Frank oli vapautettu syytteestä, sekä että
Charles Bradford ja Fanny olivat vihdoinkin vanhempien pyynnöstä
palanneet Minneapolikseen asettuakseen sinne. Mrs Plummer purjehti
ympäri tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vävynsä auttoi häntä
koristelemisessa. Sytytettiin kruunuja ja alettiin odottaa vieraita.

Työväki palasi päivän töistään eväskorit käsivarrella. Silloin
ilmestyi äkkiä omituinen näky Bridge Squarella. Huolimatta kovasta
pakkasesta tuli siellä vanha mies paljain päin työntäen käsirattaita.
Niillä makasi kuollut nainen, jonka vaatteissa riippui joka puolella
jääpuikkoja. Miestä voi luulla hulluksi, sillä hän huusi niin
käheällä äänellä, että sitä tuskin voi ymmärtää:

-- Veljet! Työmiehet! Katsokaa tänne! Katsokaa tytärtäni!
Kapitalistit ovat murhanneet hänet, Frank Plummer on murhannut hänet!
Hän oli viatoin, kuin kedon kukka, mutta hän raiskasi hänet, ja
sitten ovat he vannoneet väärin, että hän on kevytmielinen nainen.
Kärsimmekö tällaista? Ne alentavat palkkojamme, ajavat meidät
työstämme, ne jättävät meidät avuttomiksi, kun tulemme vanhoiksi,
ne koettavat tappaa meidät nälkään, ja sitten ne turmelevat meidän
tyttäremme, emmekä me saa oikeutta, sillä me olemme köyhiä ja he
miljoonien omistajia! --

Hänen ympärilleen keräännyttiin. Daniel Nilsen pysähtyi erään
lyhtypylvään viereen. Hän nosti tyttärensä ja asetti hänet pylvästä
vasten, jotta myymälöiden kirkas sähkövalo sopi valaisemaan tuota
mykkää olentoa, joka siinä seisoi, kuin aave.

-- Näettekö hänet? Näettekö hänet, huusi isä. -- Kauniimpaa tyttöä
oli tuskin nähty Minneapoliksen kaduilla, ja nyt hän on tuommoinen!
Sen ovat kapitalistit tehneet. Noin pitelevät nyt rikkaiden pojat
teidän tyttäriänne!

Frank Plummer oli juuri menossa konttoorista kotiinsa. Hän viipyi
siellä myöhään, päästäkseen kulkemaan pimeässä syrjäkatuja. Hän
oli juuri tullut riippusillan yli ja aikoi mennä Bridge Squaren
poikki, kun hän näki väkeä kokoontuvan erään lyhtypylvään ympärille
ja kuuli äänten sorinaa. Hän nousi erään myymälän portaille ja näki
Dinan häikäisevässä valossa seisoen tuijottavan häneen kiillottomilla
silmillään. Valosäteet heijastuivat vaatteiden ympärille
kerääntyneestä jääkerroksesta ja hiuksista riippui jääpuikoista
muodostunut seppele. Hän oli kaatua portailta kadulle. Samassa Daniel
Nilsen huomasi hänet. Hän karjui heiluttaen hurjasti nyrkkiään
ilmassa:

-- Tuolla hän on! Tuolla seisoo murhaaja! Repikää hänet kappaleiksi!
Hirttäkää hänet!

Villi kiljunta täytti ilman, ja satoja käsivarsia ojentui häntä
kohden. Hän hyppäsi alas. Nyt oli henki kysymyksessä. Väkijoukko
syöksyi hänen jälkeensä. Hän juoksi minkä jaloista lähti. Jos ne nyt
saavat hänet kiinni, repivät ne hänet kappaleiksi. Hän juoksi City
Hallin ympäri ja henki kurkussa hyökkäsi hän poliisivartiakonttooriin.

-- Jumalan tähden, auttakaa, ne tappavat minut, huusi hän.

Kokonainen rivi revolvereilla ja muilla aseilla varustettuja
konstaapeleita asetettiin tukkimaan sisäänkäytävää. Samassa syöksyi
kansajoukko esiin.

-- Mitä tahdotte? Pois!

-- Tahdomme saada hänet, murhaajan! Hän on kätkeytynyt tänne.
Tahdomme hirttää hänet lyhtypylvääseen.

Telefonoitiin enemmän poliisia, ja pian riensikin niitä joukko City
Hallia kohden. Mutta kalmankalpeana kykki Frank erään pulpetin takana
kuunnellen raivoisia huutoja. Vasta yösydännä uskallettiin hänet
vahvasti vartioituna lähettää kotiin. Kauan seisoi väkijoukko vielä
ulkopuolella. Mutta yhtäkkiä kävi kuiskaus miehestä mieheen, ja
ikäänkuin komennettuna lähti koko lauma liikkeelle Plummerin taloa
kohti.

Poliisi lähetettiin vangitsemaan Daniel Nilseniä, mutta työmiehet
estivät sen.

-- Ei maksa vaivaa välittää vanhasta, mielipuolesta miehestä,
sanoivat he. -- Me kyllä vastaamme hänestä ja pidämme hänestä huolen.

-- Kuulehan, Daniel! Tiedäthän, että olemme ystäviäsi. Me autamme
sinua, tule kotiin nyt.

Eräs heistä otti kuolleen tytön ja laski varovasti rattaille toisen
tarttuessa aisoihin. Daniel kävi sivulla ja puhui taukoamatta. Kun he
tulivat hänen asunnolleen ja eräs heistä aikoi kantaa Dinan sisään,
sysäsi hän hänet syrjään ja huusi:

-- Ei, ei, minä kannan itse hänet! Hyvästi ja kiitos tästä illasta!
Älkää unohtako, mitä olen sanonut!

Hän nosti varovasti tyttärensä, kantoi hänet sisään ja laski sängylle.

Huone oli tyhjä. Arne oli lähtenyt hakemaan isäänsä, ja naapurin
vaimo oli vienyt lapsen kotiinsa. Daniel sytytti lampun ja asetti
sen pöydälle. Sitten meni hän tyttärensä luo. Jää oli alkanut
sulaa lämpimässä huoneessa ja vesi juoksi hänen kasvoiltaan ja
vaatteistaan. Daniel kumartui tyttärensä yli, suuteli häntä otsalle
ja taputteli hänen poskiansa.

-- Sinä olet niin kylmä, Dina, niin kylmä, sanoi hän. -- Tule
lämmittelemään hiukan. Nyt olet niin äitisi näköinen, noin hänkin
uinui, kun minä möin huutokaupalla kaikki, mitä meillä oli. -- Daniel
hymyili surullisesti. -- Nuku, nuku, lapseni, hys hys, isäs istuu,
valvoopi... Hän tuijotti eteensä, silmissään kummallinen kaukainen
katse. -- On parasta, että matkustamme kaikki hänen luoksensa, mumisi
hän. -- Täällä ei kannata elää, täällä ei saa oikeutta.

Kauan istui hän näin tuijotellen, mutta yht'äkkiä kirkastui katse
ja siihen ilmestyi tuo vahingoniloinen ilme, mikä siinä oli aina
silloin, kun hän oli saanut tehneeksi jonkun jekun kapitalisteille.

-- Hm, hm, niin... se ei olisi hullumpaa, ei olisi hullumpaa, mumisi
hän.

Hän haki paperia ja mustetta sekä rupesi kirjoittamaan suurilla
kirjaimilla. Hän taittoi paperin huolellisesti ja kiinnitti
sen neuloilla takkiinsa. Sitten hän otti lampun, meni kyökkiin
ja irroitti sinne kiinnitetyn pyykkinuoran. Hän koetteli sen
kestävyyttä, kääri sen kokoon ja pisti poveensa. Sitten meni hän
jälleen Dinan luo, kumartui hänen ylitsensä, tarkasteli häntä
hetkisen ja kuiskasi sitten hiljaa:

Nyt minäkin tulen pian, Dina. Saamme olla yhdessä, sinä ja minä. Minä
suojelen sinua, ettei kukaan voi tehdä sinulle pahaa. Ja äitikin
tulee, ikävöin niin häntä, näetkös.

Hän suuteli häntä otsalle. Sitten hän sammutti lampun, hiipi ulos ja
lukitsi oven.

       *       *       *       *       *

Plummerillä juhlittiin, mutta mieliala ei ollut läheskään niin
iloinen, kuin ranskalaisen kreivin juhlassa. Useimmat kutsutuista
olivat hylänneet kutsun, toisia oli tekosyillä jäänyt pois, mutta
muutamat olivat tuumineet, ettei ollut mitään syytä välttää
seurustelua perheen kanssa nyt, kun Frank oli syytöksestä vapautettu.
Frankin selittämätön viipyminen teki yleisen alakuloisuuden hyvin
huomattavaksi.

-- Hän viipyy varmaan jonkun tärkeän liikeasian takia ja tulee vasta
myöhemmin, sanoi mr Plummer.

Mutta Frank ei tullut. Charles Bradford ja hänen vaimonsa koettivat
parastansa, he puhelivat tuosta kuuluisasta kreivijutusta aivan, kuin
se olisi ollut vallan onnistunutta pilaa. Mutta ilmassa oli sittenkin
jotain painostavaa. Tarjottiin juuri jälkiruokaa, kun yhtäkkiä
hirmuinen kiljunta kuului ulkopuolelta. Samassa heitettiin kivi salin
akkunasta sisään. Sitä seurasi toinen. Kauhistuneina katselivat
vieraat toisiaan ja kurkistelivat pelokkaina saliin, missä lasinpalat
helisten lattialle lentelivät samalla, kun ulkona alettiin mitä
inhoittavin naukumiskonsertti.

Plummer kalpeni, mutta meni päättäväisesti telefoonin luo ja pyysi
lähimmältä poliisiasemalta apuväkeä. Sitten koetti hän tyynnyttää
vieraitansa.

-- Roskaväki ilmoittaa ilonsa tuolla tavalla, sanoi hän. -- Kyllä ne
pian väsyvät.

Poliisi saapui, ja muutamien paloruiskujen avulla saatiin väkijoukko
hajoitetuksi. Mutta iloisuutta oli mahdoton saada aikaan. Sekä
vanha Plummer että Charles ponnistivat urhoollisesti voimiansa,
mutta turhaan. Siitä syntyi vaan tekaistua, luonnotonta iloa.
Eivätkä vieraat uskaltaneet kotiinkaan lähteä peläten, että saisivat
kiviä vaunuihinsa roistoväeltä, joka ehkä odotteli ensimäisessä
kadunkulmauksessa. Frankia ei vaan näkynyt. Kukaan ei aavistanut,
että poliisi oli tuonut hänet kotiin, että hän oli taka-ovesta
hiipinyt "paratiisin" kautta huoneeseensa ja vapisten makasi
sängyssään.

Yhden tienoissa rupesivat vieraat lähtemään. Kun ensimäinen
naisista oli, saatuaan päällysvaatteen yllensä, antanut palvelijan
avata oven ja aikoi astua ulos, peräytyi hän ja kaatui kirkaisten
tiedottomana lattialle. Hän oli saanut rintaansa töyttäyksen.
Tunkeennuttiin avonaiselle ovelle. Keskellä oviaukkoa riippui pari
karkeita saappaita ja alaosa miehen ruumiista. Mies oli hirttäytynyt
oven yläpuolella olevaan kaasulyhtykoukkuun. Hänen yläruumiinsa
oli ovenraamin yläpuolella. Plummer oli kalpea, kuin palttina. Hän
antoi ottaa ruumiin alas, hän oli heti tuntenut hänet. Se oli Daniel
Nilsen, jonka hän oli eroittanut työstä, ja jonka tyttären hänen
poikansa oli raiskannut. Hän oli myöskin lyhdyn valossa lukenut
paperilapussa olevan päällekirjoituksen: "Varkaalle, ryövärille ja
fariseukselle, James Plummerille". Sanaakaan lausumatta pisti hän
paperin taskuunsa. Hän tunnusti sen kuuluvan hänelle. Mutta Daniel
Nilsen-raukka heitettiin kadulle pimeään ja pakkaseen, kunnes poliisi
korjasi hänet.

Kun viimeiset vieraat olivat poistuneet, ja ilo muuttunut itkuksi ja
valitukseksi, meni James Plummer yksin makuuhuoneeseensa, kääri auki
Danielin kirjeen ja luki:

"Sinä olet tappanut elämäni onnen, olet tappanut lapseni, olet
tappanut minutkin. Olet ottanut kaikki, mitä minulla on ollut --
ota nyt tää ruumiskin. Lahjoitan sen sinulle kaupanpäällisiksi. --
Se nuora, jonka olet pannut minun kaulaani, kierretään kerran omaan
kaulaasi sekä kaikkien niiden miljoonaryövärien, jotka elävät leskien
kyynelistä ja työmiesten hiestä." --



XXVIII.


Eräänä aamuna, ennenkun Agnes oli ehtinyt lähteä soittotunneillensa,
soitettiin ovikelloa. Siellä seisoi Arne Nilsen kalpeana ja väsyneenä
valvomisesta. Hän piteli käsivarsillaan koria.

-- Tekö se olette, Arne, näin aikaisinko jo liikkeellä? -- sanoi
Agnes. -- Tulkaa sisään!

-- Suokaa anteeksi, mutta minun täytyi saada puhutella teitä ennen,
kun menette ulos, sanoi Arne.

-- Onko Dina löydetty?

-- On, ja... isä...

Arne purskahti itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran hillityksi
itseänsä, että voi kertoa isänsä tehneen mielenhäiriössä itsemurhan.

-- He makaavat nyt vierekkäin siellä kotona, isä ja Dina... ja nyt
olen minä yksin... ihan yksin.

Hän ei voinut pidättää mielenliikutustaan. Agnes antoi hänen itkeä.
Hän oli itsekin säikähdyksestä aivan kuin lamaantunut. Arne pyysi
anteeksi, ettei hän sen paremmin voinut hillitä itseänsä. Hän oli
valvonut monta yötä perätysten, ja oli vielä ikäänkuin huumauksissa
noiden tapahtumien jälkeen, Agnes meni hänen luokseen, taputti häntä
olalle ja silitteli hänen tukkaansa.

-- Autamme teitä niin paljon, kuin voimme, luottakaa siihen, sanoi
hän. --

-- Teettekö todellakin sen? -- kysyi Arne ja katsoi Agnesta suurilla
kirkkailla silmillään. -- Sitten uskallankin sanoa varsinaisen
asiani. Katsokaas, naapurin vaimo ei voi enää hoitaa Dinan lasta, ja
minun täytyy joko lähettää hänet johonkin turvapaikkaan -- tiedän
että Dina itkisi katkeria kyyneleitä sentähden -- tahi saada hänet
täysihoitoon johonkin. Eiköhän äitinne tahtoisi ottaa häntä? Kun
tietäisin lapsen olevan teidän läheisyydessänne, olisin varma, että
hän kasvaa kunnon mieheksi, ja Dina iloitsisi siellä, missä hän nyt
on. Otin hänet mukaani; hän on tuossa kopassa.

Arne nosti kopan lattialle, avasi sen ja siirsi peitteet syrjään.
Pienet, punaset, uinuvat lapsen kasvot pistivät esiin kylmän suojaksi
asetettujen vaatteiden seasta. Agnes otti sanaakaan lausumatta
korin. Hän tarkasteli tuota pientä olentoa, joka nukkui siinä niin
rauhallisesti, kuin olisi äiti ja isoisä valvonut hänen vuoteensa
vieressä. Kirkas kyynel vierähti ja putosi lapsen pyöreälle kädelle.

-- Minä vien hänet äidilleni. Hän ei ole vielä noussut, sillä hän ei
ole oikein terve. Odottakaa hiukan!

Arne istui yksinään tuossa hauskassa arkihuoneessa. Hän katseli
pianon yläpuolella olevaa neitsy Marian ja Jesus-lapsen kuvaa,
pehmoista mattoa, kamiinissa leiskuvaa tulta, ja omituinen kotoisen
rauhan tunne valtasi hänet. Onnellinen hän, joka saa istua
tällaisessa kodissa, vapaana elantohuolista, sellaisten naisten,
kauniin jalon tytön ja lämminsydämisen äidin seurassa! Se on varmaan
elämän suurinta onnea. Hän ei tiennyt äidistään muuta, kuin mitä isä
oli kertonut. Hänen syntymisensähän oli riistänyt häneltä elämän. Nyt
oli hän yksin, hyljättynä vieraiden ihmisten joukossa.

Agnes tuli takaisin.

-- Pienokainen nukkuu äidin sylissä, sanoi hän. -- Sinne saa hän
jäädä, siellä voi hän hyvin. Hänestä ette tarvitse huolehtia, Arne,
sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. -- Niinkauan kun elän, hoidan
häntä, hän on Dinan minulle jättämä perintö.

Arne nousi ylös ja kiitti häntä.

-- Mitä nyt itse aiotte? kysyi Agnes.

-- Aion myydä kaikki mitä isällä oli ja sitten menen johonkin
oppilaitokseen lukeakseni insinööriksi.

-- Se on oikein.

-- Ja sitten toivon voivani jatkaa isäni työtä, toivon voivani tehdä
jotain työväen ja yhteisen kansan hyväksi. Ette tiedäkään, Agnes,
kuinka paljon vääryyttä heille tehdään. Toivon aina muistavani
Linnerin ohjeen, että ainoastaan hän, joka palavasti vihaa kaikkea
vääryyttä ja kaikkea pahaa, voi kohota kunnian kukkuloille.

-- Minä toivon, ettette kokonaan unohtaisi meitä, sanoi Agnes. --
Äitini ja minä seuraamme mielenkiinnolla teidän edistymistänne. Voin
sanoa, että me molemmat ajattelemme teistä hyvää.

Agnes hymyili, mutta Arne tuijotti häneen suurilla säteilevillä
silmillään.

-- Onko se totta? Ajatteletteko todellakin, neiti Agnes? Voi, kumpa
nyt olisi rohkeutta puhua!... Minä rakastan teitä, Agnes; olen
rakastanut pienestä pojasta asti. Saanko ottaa mukaani sen toivon,
että kun kerran olen valmis, ja minulla on koti, te ja äitinne
tahdotte jakaa sen kanssani?

Agnes katseli noita suuria, uskollisia silmiä, ja hän tunsi että
niihin voi luottaa -- kuolemaan saakka. Ja kuitenkin tuli se niin
odottamatta. Hän oli aina pitänyt Arnesta, mutta vaan ystävänä,
toverina, joka sen lisäksi oli häntä nuorempi.

-- Muistatte kai, että olen vanhempi teitä, Arne, sanoi hän.

-- Mitä siitä, jos te vaan lupaatte odottaa. Lupaatteko?

Agnes nyökkäsi.

-- Saanko siis toivoa, että se joskus toteutuu? kysyi Arne
katseessaan levoton väike.

Agnes katseli eteensä lattiaan.

-- Annan varman vastauksen sitten, kun se aika tulee, ennen en voi,
mutta... luulen, että saatte.

Agnes ojensi hänelle kätensä. Arne puristi sitä niin, että Agneksen
teki mieli huutaa. Arnen mieli teki kietoa kätensä hänen ympärilleen,
pusertaa häntä oikein ja kirkaista ilosta, mutta hän hillitsi itsensä
ja sanoi vaan:

-- Kiitos, kiitos!

Näytti ettei hän aikoisi ollenkaan hellittää hänen kättänsä. Mutta
lopultakin hän huomasi, että hänen täytyi mennä. Kun hän vihdoinkin
pääsi ulos, huomasi hän, että hän oli unohtanut hattunsa. Hän palasi
sitä hakemaan, mutta silloin unohtui kappa. Kolmannella kerralla
vasta pääsi hän onnellisesti ovesta ulos. Hän meni kotiinsa, missä ne
kaksi makasivat vieretysten kylmässä huoneessa. Täällä ei ollut tulta
kamiinissa, mutta hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja sielun silmiin
kuvastui lämpöinen koti ja Agnes, joka hyväillen silitteli hänen
hiuksiansa.

Agnes nojasi akkunanpieleen ja katseli kauan tuota reipasta poikaa,
joka nyt voitonvarmana asteli katua pitkin. Hän painoi otsansa
akkunanpieluksen ja kysyi:

-- Rakastanko häntä?

Hetken perästä meni hän äitinsä luo. Hän istuutui vuoteen vieressä
olevalle tuolille, pani kädet ristiin peitteelle ja sanoi vakavasti:

-- Äiti, nyt minä olen kihloissa Arne Nilsenin kanssa.

Äiti katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Oletko, lapseni? -- sanoi hän. Sitten hän kietoi kätensä
tyttärensä kaulaan, suuteli häntä otsalle ja sanoi:

-- Parempaa et olisi koskaan voinut saada.



XXIX.


Daniel Nilsenin ja Dinan hautauksen piti tapahtua kaikessa
hiljaisuudessa. Sanomalehdissä ei ollut mitään ilmoitusta niiden
ajasta, mutta tieto siitä levisi kuitenkin. Hämmästyksekseen näki
Arne pitkän rivin komeita vaunuja liittyvän saattueeseen. Yksistä
näki hän mrs Valterin harmaiden kiharain ympäröimät, hyväntahtoiset
kasvot. Hänhän se oli saanut toisetkin liikkeelle.

Yksi hänen suojateistaan oli joutunut miljoonahaukkojen
raadeltavaksi. Hän tahtoi saada toimeen mielenosoituksen
Plummerilaisia ja heidän hengenheimolaisiaan vastaan, ja hän saikin.
Siitä puhuttiin julkisesti -- sanomalehdissäkin.

Vaunujen perässä tulivat eri työväen yhdistykset suruharsoihin
käärittyine lippuineen, marssien loppumattomassa jonossa. Ne olivat
niitä tovereita, joiden puolesta Daniel Nilsen oli taistellut oman
menestyksensä kustannuksella. Eräs kaupungin arvossa pidetyimmistä
vapaamielisistä papeista piti hautapuheen. Työväen puolesta puhui
eräs tunnettu agitaattori. Yleensä oltiin sitä mieltä, että
Frank Plummer oli viimeisen voittonsa saanut väärien valojen ja
paksun kukkaron avulla. Yleinen mielipide tahtoi haudalla panna
vastalauseensa tuomioistuimen päätöstä vastaan, ja ilmoittaa uskonsa
vainajien syyttömyyteen. Suurempaa hyvitystä ei olisi Daniel Nilsen
eikä hänen viaton tyttärensä koskaan voineet saada.

Frank Plummer pysytteli huoneessaan. Hän ei tahtonut tavata ketään
ihmistä. Bridge Squaren näky -- kuollut nainen lyhtypylvään nojalla
-- ahdisteli häntä yötä päivää. Hän pyysi Charlesta makaamaan
hänen huoneessaan, sillä hän oli ruvennut pelkäämään pimeätä. Isä
pelkäsi hänen menettävän järkensä. Sanomalehdissä ollut selonteko
hautajaisista ei suinkaan parantanut asiaa. Sekä isä että poika
huomasivat yleisen mielipiteen olevan heitä vastaan. Frankin olo
Minneapoliksessa kävi aivan sietämättömäksi. Vanha Plummer selitti
Charlekselle liikkeen salaisuudet, jotta hän voi ottaa hoitaakseen
Frankin toimen.

Eräänä iltana uskalsi Frank mennä ulos. Hän tapasi Agneksen. Tämä
ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan riensi, katsomattakaan
häneen, eteenpäin. Kaikki halveksivat häntä, hän oli sysätty pois
seuraelämästä. Ja tämän kaiken hän olisi voinut kestää elleivät Dinan
kiillottomat silmät olisi häntä seuranneet kaikkialle.

Vanha Plummer oli neuvotellut perheensä kanssa, ja Frank oli
päätetty lähettää virkistysmatkalle Europaan. Se lieventäisi hänen
suruansa, ja kun hän sitten vuoden päästä palaisi kotiin, olisi jo
kaikki unohdettu. Lähtöpäivä määrättiin, ja matkatavaroita alettiin
järjestellä vähitellen.

       *       *       *       *       *

Oli sunnuntai-aamu. Aurinko paistoi lämpimästi. Kevät oli tulossa,
vaikka korkeat kinokset vielä peittivät maan. Agnes ja hänen äitinsä
päättivät käydä ennen kirkkoon menoa katsomassa Dinan hautaa. Kun
he astuivat sisään hautausmaan portista ja suuntasivat kulkunsa
kapeata käytävää myöten noille vastapeitetyille haudoille, näkivät
he Dinan haudalla makaavan miehen, kasvot maata kohden. Hattu oli
pudonnut päästä ja vierinyt syrjään. Hän ei liikauttanut jäsentäkään.
Agnes huomasi hänet ensiksi ja tarttui äitinsä käsivarteen. Molemmat
seisahtuivat ja odottivat levottomina, että hän liikkuisi. Mutta kun
hän ei sitä tehnyt, hiipivät he hiljaa lähemmäksi.

-- Äiti, se on Frank; tunnen hänet vaatteista, sanoi Agnes.

He pysähtyivät taas odotellen, että hän havahtuisi, mutta turhaan.

Kauhea aavistus valtasi heidät.

He koettivat katsella, eikö haudankaivaja tai joku muu henkilö olisi
sattumalta lähistöllä, mutta ketään ei näkynyt. Lopultakin uskalsivat
he astua lähemmäksi. He olivat oikein aavistaneet. Siinä makasi
Frank, ammottava haava ohimossa; muutamia veripisaroita oli pudonnut
valkoiselle lumelle, ja hän puristi vielä suonenvedontapaisesti
revolveria, jota kerran oli Agnekselle näytellyt. Toisesta kädestä
oli haudalle pudonnut kokoonkäännetty paperi.

Kauhun valtaamina katselivat he tuota näkyä. Tuuli lähti kulettamaan
paperilappua, ja vaistomaisesti tarttui Agnes siihen, avasi sen ja
luki:

"Olen Frank Plummer. Minä olen murhannut sen tytön, joka lepää tässä,
ja minä olen kadottanut sieluni rauhan. En voi elää kauempaa. Minun
täytyy mennä hänen luoksensa pyytämään häneltä anteeksi. Antakaa
kaikki anteeksi minulle!"

Agnes kääri kokoon paperin ja pisti sen hänen taskuunsa. Pari
kyyneltä vierähti hangelle ja hän kuiskasi:

-- Frank -- raukka!

Hän tarttui äitinsä käsivarteen.

-- Rientäkäämme, äiti, sanoi hän. -- Meidän täytyy lähettää sana
hänen vanhemmilleen.

       *       *       *       *       *

Vanha Plummer seisoi Charleksen kanssa poikansa ruumiin vieressä,
joka oli tuotu kotiin hautausmaalta.

-- Surullinen oli Frankin kohtalo, sanoi hän ja pyyhkäsi kyyneleen
silmästänsä. -- Hän oli hyvä poika, mutta hän ei sopinut
_businessiin_. Hänellä oli liiaksi sitä, mitä sanotaan sydämeksi...
ja omaksitunnoksi... se ei kelpaa... ei kelpaa...





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kulissien takana" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home