Title: Koditon - Romaani
Author: Malot, Hector
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Koditon - Romaani" ***


KODITON

Romaani


Kirj.

HECTOR MALOT


Suomentanut Teuvo Pakkala


Otava, Helsinki, 1912.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Olin löytölapsi. Mutta olin jo kahdeksanvuotias, kun vielä olin
siinä luulossa, että minulla oli äiti niinkuin muillakin lapsilla,
ja äitinäni pidin Barberinin emäntää. Sillä aina kun itkin, hän
sulki minut syliinsä ja hyvitellen keinutteli minua, kunnes
kyyneleeni kuivuivat. Ja kun joulukuun lumiset tuulet pyryttivät
akkunat valkoisiksi, niin hän palelevia käsiäni ja jalkojani hieroi
lämpöisillä käsillään. Kun kesäisin, ollessani tien laitamilla tai
kankaalla paimentamassa lehmäämme, minut yllätti rankkasade, niin
hän kiiruhti minua vastaan ja suojasi minut hameellaan, käärien sen
hartioilleni. Ja aina hän minulle puheli, minua katseli ja hyväili ja
nuhteli lempeästi.

Kylä, jossa asuimme, oli nimeltään Chavanon. Se on keskisen Ranskan
köyhimpiä seutuja. Kaikkialla vain laajoja kanervanummia ja korkeita
kankaita, joissa tuimat tuulet pieksävät käyräoksaisia vaivaispuita,
joita hapsottaa siellä täällä. Oikeita puita ei näe kuin laaksoissa,
missä jokivarrella on kapeita hedelmällisiä maakaistaleita. Siellä
kasvaa suuria kastanjoita ja tanakoita tammia. Muutamassa tällaisessa
laaksossa virtavan puron varrella oli talo, jossa vietin lapsuuteni
ensimäiset vuodet. -- Kahdeksanteen ikävuoteeni saakka en ollut
koskaan nähnyt talon isäntää. Tämä nimittäin oli kivityöntekijä,
ja niinkuin useimmat tämän seudun miehistä, oli hän työansioilla
Parisissa. Eikä hän ollut käynyt kotonaan koko minun muistini aikana.
Hän vain lähetti silloin tällöin jonkun kotia palaavan toverinsa
mukana tietoja: "Miehenne on terveenä, työ käy hyvin, ja hän lähetti
nämä rahat teille."

Siinä hänen terveisensä. Työ pidätti häntä siellä, sillä hän aikoi
koota rahoja vanhojen päiväin varaksi, jotta voisi elellä vaimonsa
kanssa huolettomia päiviä, kun ei enää kykene työhön.

Muutamana marraskuun päivänä illan suussa, ollessani puita
pilkkomassa, tuli eräs mies ja pysähtyi veräjälle, jonka yli katseli
minua ja kysyi, asuiko tässä Barberinin emäntä. Käskin hänen käydä
taloon. Hän työnsi veräjän auki, joka vinkui saranoissaan, ja sitten
hän verkalleen asteli talolle. "Terveisiä Parisista", sanoi hän.

Nuo yksinkertaiset sanat olin kuullut jo monastikin, mutta minusta
niissä oli nyt eri sävy kuin ennen, jolloin aina jatkona oli:
"Miehenne on terveenä ja työ sujuu hyvin."

"Hyvä Jumala", Barberinin emäntä huudahti kädet ristissä, "Jéromen on
varmaan käynyt huonosti!"

"Niin on, vaan ei ole toki syytä noin säikähtyä. Miehenne on
loukkautunut, se on tosi, vaan ei hän kuollut ole. Kuitenkin jäänee
raajarikoksi iäkseen. Tätä nykyä hän on sairaalassa, jossa minäkin
olin. Olimme siellä vierustovereita, ja kun lähdin kotia, niin hän
pyysi minua sivumennessäni pistäytymään täällä kertomassa, miten
asiat ovat."

Mies kertoi meille, miten Barberin oli ollut musertua kaatuneiden
telineiden alle.

Barberinin emäntä olisi halunnut lähteä Parisiin, mutta matka
oli pitkä ja kallis. Seuraavana aamuna lähdimme kysymään neuvoa
pastorilta. Pastori ei pitänyt viisaana, että Barberinin emäntä
lähtee Parisiin ennenkuin saa tarkempia tietoja, onko hänen menostaan
miehelleen mitään hyötyä. Pastori kirjoitti sairaalan pastorille, ja
muutamain päiväin kuluttua saatiin vastaus. Kirjeessä kiellettiin
Barberinin emäntä tulemasta Parisiin, mutta käskettiin hänen lähettää
määrätty summa rahaa miehelleen, koska tämä aikoi nostaa oikeusjutun
rakennuttajaa vastaan saadakseen korvausta. Vieri päiviä, vieri
viikkoja, ja aina vähänväliä tuli kirjeitä, joissa pyydettiin
lähettämään lisää rahoja. Viimeisessä kirjeessä pyydettiin kiireemmin
kuin koskaan ennen, ja käskettiin myydä lehmä, jos ei muuten ole enää
rahoja.

Myydä lehmä! Mitä surua ja mielenmustuutta onkaan näissä sanoissa.
Lehmä oli elättänyt meidät, Barberinin emännän ja minut. Mutta se
ei ollut ainoastaan elättäjämme, vaan toverimmekin ja ystävämme. Me
sitä hyväilimme, me sille puhelimme kuin ystävällemme konsanaan, ja
se meitä ymmärsi, ja me taas puolestamme sen suurista, pyöreistä ja
lempeistä silmistä ymmärsimme, mitä se tahtoi ja mitä sen mielessä
liikkui. Sanalla sanoen, me sitä rakastimme, ja se meitä. Ja siitäkö
meidän nyt piti luopua? Niin, eihän rahoja enää ollut, lehmä piti
siis myydä.

Lehmän ostaja tuli. Kullanomena parka, aivan kuin olisi ymmärtänyt
mitä oli tekeillä, ei tahtonut millään lähteä, navetasta ja ammui
kauheasti. "Käy ajamaan", käski kauppias minua ja ojensi minulle
ruoskan.

"Ei niin", sanoi Barberinin emäntä ja kävi lehmää puhuttelemaan
lempeästi: "Tule Kullanomena, tule ämmäni, tule."

Ja Kullanomena lähti. Tielle tultua kauppias sitoi sen kärryjen
perään, jolloin sen oli pakko seurata, kun hevonen veti. Kauan aikaa
kuulimme Kullanomenan ammumista palattuamme taloon.

Nyt ei ollut enää maitoa, ei voita. Aamulla vain kuiva leipäpalanen
ja illalla perunoita suolan kanssa. Pian tämän jälkeen oli
laskiainen. Viime vuonna laskiaisena oli äiti tehnyt minulle
laskiaiskakun ja minä olin sitä syönyt niin mielelläni, että hän
oli oikein hyvillään. Mutta nyt ei ollut enää Kullanomenaa, ei siis
maitoa eikä voita laskiaiskakkuun, ja minusta tuntui, että nyt ei
ollut enää laskiaistakaan. Mutta Barberinin emäntä hämmästytti
minua. Hänellä ei tosin ollut tapana lainata mitään, mutta nyt hän
oli käynyt pyytämässä toisesta naapurista kipeneen voita ja toisesta
vähän maitoa, ja kun puolenpäivän aikaan tulin kotia, niin hän oli
täydessä puuhassa laittamassa laskiaiskakkua.

"Arvaatko, Remi poikani, mitä tässä teen? Ettei mieleni olisi surkea,
laitan laskiaiskakun. Silmäähän sinne kaukaloon."

Siellä oli maitoa, voita, munia ja kolme omenaa.

"Ojennahan tänne ne munat ja kuori sitten ne omenat!"

Kun taikina oli vastattu, niin hän asetti taikinapurtilon liedelle.

Taikina nousi hyvin ja levitti käydessään huoneeseen makean maidon ja
munan hajun. "Pilkohan risuja", sanoi äiti, "ja tee hyvä tuli".

Minä en kahta käskyä tarvinnut. Pian suuri tuli loimusi liedessä
ja valoi häilyvää hohdettaan huoneeseen. Äiti otti seinältä
paistinpannun ja asetti sen tulelle, otti voita veitsenkärjellä
pienen nokareen ja pani pannuun, jossa se ratisten suli. Sitä
makeaa hajua! Se sai suun vesille, ja tuntui sitä makeammalle, kun
emme pitkiin aikoihin olleet saaneet sellaista haistella. Ja miten
hauskalta kuuluikaan voin rätinä ja kihinä! Niin kiintynyt kuin
olinkin sitä kuuntelemaan, huomasin kuitenkin kopinaa etehisestä.
Kukahan meitä nyt tulee häiritsemään? Varmaan joku naapuri tulee
asioilleen. Sen tarkemmin en joutanut asiaa tuumailemaan, sillä
äiti juuri kaatoi valkoista taikinaa pannuun, ja tämä oli tärkeä
hetki, niin ettei joutanut muuta ajattelemaan. Samassa sauva kolahti
kynnykseen ja ovi kiskaistiin auki.

"Kuka se on?" kysyi äiti kääntymättä tulijaa katsomaan.

Tulija oli mies, puettu valkoiseen puseroon ja kädessä sauva.
"Täällähän juhlitaan!" hän sanoi kumealla äänellä.

"Hyvä Jumala!" äiti huudahti ja pani pannun kiireesti maahan.
"Jérome!" Hän tarttui minua kädestä ja työnsi miehen luo, joka oli
pysähtynyt ovensuuhun. "Siinä on isäsi."



II.


Menin tervehtimään, mutta hän kohotti keppinsä. "Mikä tämä on?" hän
sanoi. "Sinä minulle sanoit..."

"Niin sanoin", keskeytti äiti, "vaan se ei ollut totta, sillä kun..."

"Vai niin!" sanoi mies ja lähestyi minua keppi pystyssä, ja minä
vaistomaisesti vetäysin syrjään.

Mitähän minä olin tehnyt? Minkävuoksi hän minua niin kohteli?

"Huomaan, että pidätte laskiaista", hän sanoi. "Sehän sattuikin
mainiosti, sillä minun on tuima nälkä. Mitä on illalliseksi?"

"Paistan kakkua."

"Niinpä näkyy, vaan kakulla et sammuta nälkää mieheltä, joka on
tallustellut kolmattakymmentä penikulmaa."

"Mutta muutakaan ei ole. Emmehän osanneet arvata, että tulet."

"Eikö mitään illalliseksi?" mies ihmetteli ja katseli ympärilleen.
"Onhan tuossa voita." Hän silmäili kattoon, jossa aina oli ollut
sianlihaa riippumassa. Mutta nyt sillä kohtaa ei ollut pitkiin
aikoihin ollut kuin tyhjä koukku. Orressa riippui sipulikimppuja.
Hän pudotti niitä sauvallaan muutamia. "Neljä viisi sipulia ja
kipene voita, niin saadaan hyvä herkku", hän sanoi. "Ota pois
kakkulaitoksesi pannusta ja paista sipulia!"

Äiti ei puhunut sanaakaan, alkoi vain joutuisasti hommata mitä
miehensä käski. Ja mies istahti siksi aikaa penkille uuninloukkoon.
Minä en ollut uskaltanut liikahtaa siitä, mihin olin paennut. Istuin
pöytää vasten nojallani ja katselin miestä. Hän oli viidenkymmenen
vaiheilla ja tuiman näköinen, hyvin karkeakasvoinen. Pää oli
kallellaan oikealle olkapäälle, varmaankin saamansa vamman takia, ja
se teki hänet vielä oudomman näköiseksi. -- Äiti oli asettanut taas
pannun tulelle.

"Tuon vertaisella voillako aiot sen laatia?" kysyi mies, sieppasi
voilautasen ja kaasi kaiken voin pannuun.

Ajattelin, että tuoko mies, joka näytti olevan niin julma, olisi isä?
Isä! Tätä sanaa pyörittelin mielessäni. Minä en ollut koskaan oikein
ajatellut tarkalleen, mikä isä on. Mutta katsellessani tätä, joka oli
kuin pilvistä pudonnut, tunsin tuskallista pelkoa.

"Siinä sinä istut kuin mikähän patapölkky. Pane lautasia pöytään!"
tiuskaisi mies minulle.

Tottelin kiireellä. Keitos oli valmis. Muori kaatoi sen lautasille.
Mies tuli pöytään ja alkoi syödä, silmäten minua vähänväliä. "Eikö
tuo tavallisestikaan syö tuon enempää?" kysyi hän viitaten minua
lusikallaan.

"Kyllä hän on hyvä syömään", vastasi äiti, joka kulki edestakaisin
valmiina palvelemaan miestään.

"Sitä pahempi! Kunpa ei edes söisi", murisi hän ja tikasi minulle
sitten: "Sinun ei siis ole nyt nälkä?"

"Ei."

"No laittaudu nukkumaan siitä, ja heti, muuten minä suutun."

Niin meilläkin kuin muissa maalaistaloissa oli sama huone keittiönä
ja makuuhuoneena. Peräloukossa oli äidin sänky ja toisessa minun.
Minä riisuin kiireesti ja pistäysin maata. Mutta ei sitä vain nukuta
käskyn mukaan. Minä olin siksi levoton, peloissani ja allamielin,
että uni pysyi ulohtaalla. Tämäkö mies olisi isäni! Minkävuoksi hän
minua sitten kohteli noin ankarasti? Nenä puristettuna sängynselkää
vasten, minä koetin karkottaa näitä ajatuksia mielestäni ja nukkua,
niinkuin oli käsketty, mutta se oli mahdotonta! Kotvasen kuluttua
kuulin jonkun tulevan vuoteeni luo. Raskaista askelista huomasin
heti, ettei se ollut äiti. Kuuma henkäys tuntui niskassani.
"Nukutko?" kuului käheä ääni.

Minä en uskaltanut vastata.

"Hän nukkuu", sanoi äiti. "Hän nukkuu heti kun vuoteelleen kaatuu.
Voit huoleti puhua."

Minun olisi pitänyt sanoa, etten nuku, mutta enhän uskaltanut.

"No miten on sinun oikeusjuttusi?" kysyi äiti.

"Olen hävinnyt. Tuomarit sanoivat, että oli oma syyni, kun olin
telineitten alla, niin että rakennuttaja ei ole velvollinen maksamaan
minulle mitään korvausta." Hän löi nyrkkiä pöytään vihan vimmassa.
"Rahamme ovat menneet", sanoi hän. "Minä olen raajarikko, kurjuus
käy meitä ahdistamaan. Eikö siinä ole jo kylliksi. Mutta kun tulen
kotia, niin täällä on vielä elätti, tuo poika. Minkävuoksi et tehnyt
niinkuin olin käskenyt? Hä?"

"En voinut."

"Et ole voinut viedä löytölasten talolle?"

"Ei sitä niinkään vain helposti voi viedä lasta, jota rakastaa."

"Eihän se ole sinun lapsesi."

"Minä aioin hänet viedä, mutta lapsi tuli sairaaksi, enkä voinut
häntä silloin viedä sinne kuolemaan."

"Kuinka vanha hän nyt on?"

"Kahdeksan vuoden."

"Sillä iällä hänen ei ole enää hauska mennä sinne, mutta ei auta."

"Jérome, sinä et vie poikaa sinne."

"Mikä estäisi? Luuletko, että voimme elättää häntä koko ikänsä."

Syntyi hetkeksi äänettömyys, ja minä sain vetää henkeä. Olin niin
levoton, että olin aivan tukehtua.

"Kylläpä olet Parisissa muuttunut, Jérome", sanoi äiti vihdoin.

"Parisissa olen muuttunut, se on tosi, minusta on siellä tullut
raajarikko. Ja miten nyt tulemme toimeen, miten elämme? Meillä ei
ole rahoja, lehmä on myyty. Ja kun meillä ei ole mitä syödä, niin
pitäisikö olla vielä elätettävä lapsi, joka ei ole edes omamme?"

"Hän on ahkera, viisas ja hyväsydäminen. Hän meitä vielä auttaa, kun
varttuu."

"Siihen on aikoja, ja millä siihen asti elätämme?"

"Mutta jos hänen vanhempansa tulisivat häntä hakemaan, niin mitä
sanoisit?"

"Jos hänellä olisi vanhempia, niin totta kai jo kahdeksassa vuodessa
olisivat ehtineet hakea ja löytää. Ovat ehkä kuolleet."

"Vaan jos eivät ole? Ja jos jonakuna päivänä tulevat kysymään? Niin
minusta tuntuu, että tulevat."

"No, jos tulevat, niin neuvomme heidät lastentalolle. Ja sinne vien
pojan huomenna. Nyt lähden tervehtimään Francoista. Tunnin kuluttua
palaan."

Ovi aukeni ja sulkeutui. Minä hyppäsin pystyyn: "Äiti!"

Hän riensi vuoteeni luo.

"Ethän anna minua viedä lastentalolle?"

"En, en, pikku Remini, en!" Hän suuteli minua hellästi ja sulki
syliinsä. Hänen hyväilynsä rohkaisi minua ja pysähdytti kyyneleeni.
"Sinä et nukkunutkaan?" sanoi hän minulle leppeästi.

"En saanut unta."

"Sinä siis kuulit kaikki, mitä Jérome sanoi?"

"Kuulin. Sinä et siis ole minun äitini, vaan eipä hänkään ole minun
isäni!"

Toisesta olin pahoillani, mutta toisesta hyvilläni.

"Sinä olet ollut minulle kuin oma lapsi, niin että en ole
hennonut sinulle sanoa, miten asia oikeastaan on", selitti äiti.
"Vanhemmistasi ei tiedetä mitään. Kun Jérome Parisissa eräänä
aamuna pimeän hämyssä meni työhön, niin hän kuuli lapsen itkua
muutaman talon puutarhan porttikäytävästä ja huomasi lapsen makaavan
portinpielessä. Kun Jérome katseli ympärilleen saadakseen apua,
niin hän näki muutaman miehen lähtevän suuren puun takaa ja menevän
tiehensä. Mies epäilemättä oli piiloutunut sinne katsomaan, tuliko
joku ottamaan lapsen, jonka hän oli pannut portinpieleen. Jéromen
siinä miettiessä, mitä tuli tehdä, saapui toisia työmiehiä, ja
päätettiin viedä lapsi poliisikonttoriin. Lapsi oli jonkun kuuden
kuukauden vanha, ja kaikki vaatteet ja vaipat, joihin hän oli
kääritty, osottivat, että hän oli rikkaitten vanhempain lapsi.
Hänet oli ehkä varastettu ja sitten jätetty. Niin poliisikomisarius
selitti. Komisarius kirjoitti kaikki, mitä Jérome tiesi, ja myöskin
selityksen lapsen vaatteista, joissa ei ollut mitään nimeä, ja sanoi
lähettävänsä lapsen löytölastentaloon, jollei joku läsnäolevista
tahtoisi ottaa. Vanhemmat varmaan hakevat lastaan ja maksavat
runsaasti sille, joka on ottanut lapsen hoitoonsa, oli komisarius
selittänyt. Ja siihen oli Jérome sanonut, että hän ottaa. Minulla oli
silloin juuri samanikäinen lapsi, mutta minun ei ollut vaikea ruokkia
kahtakin. Ja niin minusta tuli äitisi. Kolmen kuukauden kuluttua oma
lapseni kuoli ja minä kiinnyin sinuun yhä enemmän. Minä unhotin, että
sinä et ole omani. Ikävä asia, ettei Jérome voinut unhottaa, vaan
kolmen vuoden kuluttua, kun vanhempasi eivät tulleet sinua noutamaan,
tai eivät olleet sinua löytäneet, hän käski viedä sinut lastentaloon.
Sinä olet kuullut, minkävuoksi hänen käskyään en ole totellut."

Minä tartuin hänen kaulaansa: "Älä anna, äiti, hänen minua viedä,
ethän anna? Minä rukoilen sinua."

"Ei sinua, lapseni, viedä. Minä pidän siitä huolen. Jérome ei ole
paha ihminen, sen sinä vielä näet. Suru ja toimeentulon huolet ovat
hänen mielensä katkeroittaneet. Mutta me teemme työtä, sinä myöskin."

"Minä teen mitä vain tahdotte. Vaan ei lastentalolle!"

"Ei, ei. Mutta mene nyt nukkumaan, ettei hän tapaa sinua valveilla."
Suudeltuaan minua hän käänsi minut seinään päin. Minä olisin tahtonut
nukkua, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, että uni ei tullut. --
Barberinin emäntä ei siis ollut äitini, ja kuitenkin hän oli niin
hyvä ja niin lempeä. Mutta kukahan oli äitini? Olisiko hän vielä
parempi ja lempeämpi? Se on mahdotonta. Mutta sen ymmärsin, että isä
ei olisi voinut olla niin julma kuin Barberin eikä minua katselisi
sellaisella silmällä eikä uhkaisi kepillä. Ja hän aikoi viedä minut
lastentalolle. Voikohan äiti estää?

Kylmä kalisutti hampaitani. Enkä minä saanut unta. Ja Barberin pian
tulee kotia! Mutta onneksi hän ei tullutkaan niin pian kuin oli
aikonut, ja minä olin nukahtanut ennen hänen tuloaan.



III.


Aamulla herätessäni heti ensimäiseksi koettelin sänkyäni ja katselin
ympärilleni, että oliko minut viety. Barberin ei koko aamuna puhunut
minulle mitään, ja minä aloin uskoa, että hän oli luopunut koko
aikeestaan. Mutta puolenpäivän aikaan hän käski minun ottaa lakkini
ja tulla hänen mukaansa. Minä säikähdin ja käännyin katsomaan äitiä
rukoillakseni häneltä apua. Hän salaa viittasi minua tottelemaan,
mutta samalla hän teki kädellä liikkeen, joka minua rohkaisi. Ja
sanaa puhumatta lähdin Barberinin mukaan. Koko sillä pitkällä
matkalla, joka meiltä oli kylään, hän ei puhunut minulle sanaakaan.
Hän vain asteli edellä, pää kallellaan, vähänväliä silmäsi taakseen,
että tulinko minä siellä hänen jäljessään. Kylässä kaikki ohikulkevat
katselivat meitä, sillä minä olin vastahakoisen näköinen kuin
kahlekoira.

Kun menimme kahvilan ohi, niin ovella seisova mies kutsui Barberinia
tulemaan sisään. Barberin tarttui minua korvasta ja pyöräytti
edellään menemään. Minusta tuntui hyvin huojentavalta. Kahvila ei
minusta tuntunut niin vaaralliselta paikalta, ja toisekseen olin
pitkät ajat tuuminut mielessäni uteliaana, että mikähän se on tuo
Neitsyt Maarian ravintolan kahvila. Usein sivu kulkiessani olin
kuullut sieltä laulua ja huutoa, niin että akkunat tärisivät. Mitähän
siellä tehtiin? Nyt saan nähdä.

Barberin istahti pöydän ääreen isännän kanssa, joka meidät oli
käskenyt sisään, ja minä istahdin kamiinin luo ja katselin
ympärilleni. Toisella puolen huonetta, minua vastapäätä, oli
suurikasvuinen, valkopartainen ukko, joka oli niin hullunkurisessa
puvussa, etten moista ollut vielä nähnyt. Päässä harmaja
huopahattu, koristettu punaisilla ja viheriöillä sulilla, hihaton
lammasnahkatakki, karvapuoli sisällepäin. Sen alta näkyi toisen
takin samettiset hihat, jotka ennen aikaan lienevät olleet siniset.
Villaiset säärystimet ulottuivat polviin asti ja olivat pauloitetut
punaisilla nauhoilla, jotka kiertelivät ristiin säärien ympäri.
Hän istui tuolilla, nojaten kyynärpäällä toisen jalan varaan
koukistettuun polveen, leuka kämmenpään varassa. En vielä ikänäni
ollut nähnyt ihmistä niin liikkumattomana; hän oli aivan kuin
mikähän puusta tehty pyhimys kirkossamme. Hänen tuolinsa alla istui
kolme koiraa hievahtamatta. Niistä oli kaksi villakoiraa, toinen
valkoinen, toinen musta, ja kolmas oli pieni, vikkelän ja lempeän
näköinen. Valkoisella villakoiralla oli päässä vanha sotamieslakki,
joka oli nahkahihnalla kiinnitetty leuan alle. Minä katselin ukkoa
uteliaana ja ihmeissäni, ja sillä aikaa Barberin ja kahvilan isäntä
puhelivat matalalla äänellä, mutta minä kuulin, että oli kysymys
minusta. Barberin sanoi lähteneensä viemään minua pormestarin luo,
että tämä toimittaisi vaivaishoidolta maksun minun kasvattamisestani.
Tämän siis äiti oli saanut aikaan, ja minä ymmärsin heti, että jos
Barberin saisi jotakin maksua siitä, että piti minua luonaan, niin
minun ei tarvitsisi pelätä enää. Tuo vieras vanhus, vaikka ei siltä
näyttänytkään, kuunteli myöskin tätä keskustelua. Yhtäkkiä hän
viittasi kädellään minua ja sanoi Barberinille:

"Tämäkö poika se on teille vaivaksi?"

"Se juuri."

"Ja uskotteko, että paikkakuntanne vaivaishoitohallitus rupeaa
maksamaan?"

"Totta kai, kun tällä ei ole vanhempia, ja kun tämä on ollut minun
elätettävänäni, niin jonkun kai täytyy maksaa hänen edestään, sehän
on oikeus ja kohtuus, eikö niin?"

"Kai, kai, mutta luuletteko, että kaikki, mikä on oikein ja
kohtuullista, myöskin tehdään? Minä uskon, ettette koskaan saa
maksua, jota pyydätte."

"No sitten poika saa mennä lastentalolle."

"Minä ehkä tietäisin keinon, miten hänestä pääsette ja voitte vähän
hyötyäkin", sanoi vanhus jonkun aikaa mietittyään.

"Neuvokaa se keino, niin minä tarjoan pullon viiniä ja oikein hyvällä
sydämellä."

"Käskekää tuoda pöytään", sanoi ukko siirtyen pöytään. la samalla
hänen nahkatakkinsa povi liikkui kummallisesti, niin että minä
luulin hänellä olevan povessakin koiran. Katselin ukkoa ja pelkäsin
kauheasti. "Te ette halua enää elättää tätä poikaa, sillä hänestä on
teille kulunkia, eikö niin? Antakaa poika minulle."

"Teille?"

"Niin, tehän haluatte hänestä päästä."

"Tuollainen lapsi, kaunis lapsi, sillä hän on kaunis, katselkaa.
Remi, tule tänne!"

"No, älä pelkää, poikaseni", sanoi ukko.

"Katselkaa, eikö hän ole kaunis poika", sanoi Barberin.

"Minä en tahdo väittää, että hän on ruma. Jos hän olisi ruma, niin en
ottaisi häntä; minä en halua mitään kummitusta."

"Jospa tämä olisikin joku kaksipäinen kummitus, tai edes kääpiö..."

"Niin ette lähettäisikään häntä lastentalolle", keskeytti ukko.
"Te tiedätte, että kummituksilla saa rahaa, joko vuokraamalla tai
kulkemalla itse niitä näyttelemässä, Mutta tämä on vain tavallinen
lapsi, hänestä ei ole mitään hyötyä."

"Mutta hän on hyvä työtä tekemään", Barberin nyt kehui.

"Hän on heikko työntekijäksi."

"Heikko! Joka on vankka kuin pässi, roteva ja terve. Katsokaahan
jalkoja, oletteko nähnyt noin suoria jalkoja koskaan?" Ja Barberin
nosti päällystakkini helmoja.

"Liian hienot jalat."

"Ja käsivarret", kehui yhä Barberin, "koetelkaahan hänen
käsivarsiaan."

Ukko laihalla kädellään kopeloi jalkojani ja käsivarsiani, pudisti
päätään ja oli hyvin tyytymättömän näköinen. Ihan näin kävi, kun
lehmänkauppoja tehtiin. Lehmän ostajakin kopeloi Kullanomenaa,
pudisti päätään tyytymättömänä ja moitiskeli, mutta lopuksikin osti.
Ostaakohan tämä ukkokin minut? Äiti! Äiti! Mutta hän ei ollut täällä
minua puolustamassa. Minä seisoin siinä pöydän päässä, ja minua
vedettiin ja työnnettiin kauppaa tehtäessä. Vihdoin ukko sanoi:

"Minä otan hänet. Mutta minä en osta, vaan vuokraan ja maksan teille
kaksikymmentä markkaa vuodessa."

"Ainoastaan kaksikymmentä markkaa!"

"No, siinä on tarpeeksi, ja minä maksan etukäteen."

Siinä tingittiin ja väiteltiin. Ukko kaivoi kukkarostaan neljä viiden
markan hopearahaa ja heläytti ne pöydälle.

"Mutta ajatelkaa", huudahti Barberin, "jos jonakuna päivänä tämän
pojan vanhemmat ilmestyisivät."

"No, mitä sitten?"

"Siitä olisi hyötyä niille, jotka ovat lapsen kasvattaneet. Jos en
sitä olisi toivonut, niin en olisi häntä koskaan ottanutkaan."

"Ja senvuoksi te nyt ajatte pojan kadulle, ettette enää usko hänen
vanhempainsa ilmestyvän. No, sovitaan niin, että jos ilmestyvät, niin
jaamme saaliin kahtia, ja minä maksan vuokraa kolmekymmentä markkaa."

"Antakaa neljäkymmentä."

"En, sillä minun ei kannata maksaa enempää siitä työstä, johon hän
tulee."

"No, mitä hänellä teetätte?"

"Hän tulee signor Vitaliksen seurueeseen."

"Missä se seurue on?"

"Signor Vitalis olen minä, niinkuin voinette aavistaa, ja seurueeni
esittelen teille heti, kun niin haluatte siihen tutustua." Hän avasi
lammasnahkatakkinsa ja otti povestaan oudon näköisen eläimen. Se
ei ollutkaan koira, niinkuin olin luullut. Tuollaista olentoa en
ollut eläissäni nähnyt, ja minä katselin sitä tyhmistyneenä. Sillä
oli punainen, kultareunuksilla koristettu pusero, mutta karvaiset
käsivarret ja jalat olivat paljaina.

"Hoo, inhottava apina!" huudahti Barberin.

"Kas tässä on joukkoni ensimäinen", sanoi Vitalis, "herra Joli-Coeur,
Jalosydän. Joli-Coeur, ystäväni, tervehtikää seuraa." Joli-Coeur
nosti käden huulilleen ja lähetti meille sormisuukkosia. "Ja tässä",
jatkoi Vitalis viitaten valkoista villakoiraa, "on signor Capi, jolla
on kunnia esittää ystävänsä arvoisalle yleisölle. -- Capi! Esittely!"

Valkea villakoira, joka tähän asti oli ollut hyvin hiljaa, hypähti
vikkelästi jaloilleen, nousi takakäpälilleen, pani etukäpälät
ristiin rinnalleen ja sitten kumarsi isännälleen niin syvään, että
sotilaslakki kosketti maata. Tämän tehtyään se kääntyi tovereihinsa
ja toisella käpälällään viittasi niitä tulemaan. Toiset koirat,
jotka koko ajan herkeämättä katsoivat tarkkaavasti toveriaan,
nousivat heti pystyyn ja etukäpälillä pidellen toisistaan astuivat
arvokkaasti kuusi askelta eteenpäin, sitten kolme askelta taaksepäin
ja tervehtivät yleisöä.

"Tällä, jonka nimi on Capi", jatkoi Vitalis, "on ennen ollut nimenä
Capitano, joka italiankielellä merkitsee päällikköä. Tämä on älykkäin
näistä kaikista ja välittää näille minun käskyni. Tämä nuori, musta
keikari on signor Zerbino, joka merkitsee: kohtelias, siivo, kaunis,
ja sen nimen se ansaitsee kaikissa suhteissa. Tämä nuori, kainon
näköinen henkilö on signora Dolce, ihastuttava englannitar, joka
ei suinkaan varastamalla ole saanut suloutta merkitsevää nimeänsä.
Näiden merkillisten seuralaisteni kanssa minä kierrän maailmaa
ansioikseni, ansaiten milloin enemmän, milloin vähemmän, miten
milloinkin onnistaa. -- Capi!"

Koira pani käpälänsä ristiin.

"Capi, tulkaa tänne, ystäväni, ja olkaa niin hyvä, erinomaisen
hyvä, minä pyydän -- minä puhun ylhäisille henkilöille aina näin
kohteliaasti -- olkaa hyvä ja sanokaa tälle nuorelle pojalle, joka
teitä katsoo silmät pyöreinä, paljonko kello on."

Capi tuli isäntänsä luo, pisti käpälänsä lammasnahkatakin alle, veti
sieltä esiin hopeakellon, katsoi siihen ja haukahti kaksi kertaa
hyvin terävästi ja sitten kolme kertaa heikosti. Kello oli kaksi ja
kolme neljännestä.

"Aivan oikein", sanoi Vitalis, "kiitoksia paljon, signor Capi. Olkaa
nyt niin hyvä ja kutsukaa signora Dolce köydellä tanssimaan tässä
vähän huviksemme."

Capi heti pisti käpälänsä isänsä poveen, josta veti köyden. Sitten
se antoi merkin Zerbinolle, joka heti asettui Capia vastapäätä
seisomaan. Capi viskasi köyden toisen pään Zerbinolle, ja sitten ne
yhdessä alkoivat sitä pyörittää. Kun köysi oli päässyt säännöllisesti
pyörimään, niin Dolce syöksähti keskelle ja alkoi hyvin ketterästi
hypähdellä katsoen kauniilla silmillään isäntäänsä.

"Te näette", Vitalis sanoi, "että minun oppilaani ovat hyvin
nerokkaita. Mutta niiden nero ei tule oikein näkyviin, jollei ole
vertailua. Ja senvuoksi otan minä tämän pojan seurueeseeni. Hän
näyttelee tyhmyrin osaa, ja minun oppilaitteni nerokkaisuus huomataan
selvemmin."

"Hoo! Tyhmyrin osaa", keskeytti Barberin.

"Niin, siihen tarvitaan älyä", Vitalis sanoi, "ja minä luulen,
että tämä poika ei ole tyhmä, kunhan hän vain saa vähän opetusta.
Ja pianhan nähdään. Jos hän on älykäs, niin hän ymmärtää, että
hänen onnekseen on, kun pääsee kulkemaan signor Vitaliksen kanssa,
kiertämään Ranskassa ja kymmenissä muissa maissa, viettämään vapaata
elämää, joka on toista kuin kuljeksia härkäin jäljissä aina samoilla
seuduilla aamusta iltaan. Jos hän ei ole älykäs, niin hän itkee ja
huutaa, ja kun Vitalis ei välitä tyhmistä lapsista, niin hän ei ota
sellaista mukaansa. Sellainen lapsi saa mennä lastentaloon, jossa on
ankara työ ja ruokaa niukalta."

Signor Vitaliksen oppilaat olivat tosin hyvin hupaisia, ja varmaan
oli hauskaa aina nähdä uusia seutuja, mutta minun olisi pitänyt
jättää äiti. Mutta jos kieltäyn, niin minut viedään lastentaloon.
Seisoessani siinä neuvotonna, kyynelten vuotaessa silmistäni, Vitalis
taputteli minua poskelle ja sanoi lempeästi: "Kas niin, poika
ymmärtää, koska ei huuda. Tuohon pieneen päähän tulee järkeä, ja
huomenna..."

"Hyvä herra", sanoin hänelle, "antakaa minun jäädä äidin luo, minä
pyydän!" Mutta en saanut enempää sanotuksi, kun Capi keskeytti
ruveten kauheasti haukkumaan, ja samalla se syöksähti pöydän luo,
jolla apina istui. Sillä aikaa kuin kaikki olivat kääntyneinä minuun,
apina käytti hyväkseen tilaisuutta, otti hiljaa isäntänsä viinilasin
ja rupesi juomaan. Mutta Capi oli huomannut apinan viekkaan aikeen ja
esti sen siitä.

"Herra Joli-Coeur", sanoi Vitalis ankarasti, "te olette aika
herkuttelija ja velikulta. Menkää tuonne loukkoon ja kääntykää
seinään päin. Ja te, Zerbino, olkaa vartioimassa. Jos hän
liikahtaakaan, niin antakaa hänelle tarpeellista kuritusta. Ja te,
herra Capi, olette hyvä koira, antakaa minulle käpälänne kiittääkseni
teitä." -- Apina totteli, ja Capi hyvillään ja ylpeänä ojensi
käpälänsä isännälleen. "No nyt", jatkoi Vitalis, "ryhdytäänpä taas
asiaamme. Minä siis annan teille kolmekymmentä markkaa."

"Antakaa neljäkymmentä", tinki Barberin.

Syntyi keskustelu taas, mutta Vitalis keskeytti pian: "Pojalla
varmaan on täällä ikävä", hän sanoi. "Menköön tuonne pihalle
leikkimään." Ja hän antoi samalla merkin Barberinille.

"Niinpä vainenkin", sanoi Barberin, "mene pihalle, mutta pysy siellä
niin kauan kuin sinua käsken, muuten julmistun."

Minulla ei ollut muutakaan neuvoa kuin totella, ja minä lähdin
pihalle. Mutta eihän minua tietysti haluttanut leikkiä. Istahdin
kivelle ja jäin miettimään. Minun kohtaloni tällä hetkellä
ratkaistaan. Mitenkähän käy? Kylmä karsi ruumistani. -- Runsaan
tunnin kuluttua Barberin tuli pihalle. "No, lähdetään nyt kotia",
sanoi hän minulle.

Kotia! Minä siis sainkin jäädä kotia, äidin luo? Minua halutti kysyä,
mutta en uskaltanut, sillä hän näytti olevan hyvin pahalla tuulella.
Kuljettiin sanaa puhumatta. Mutta vähää ennen kuin tultiin kotia,
hän pysähtyi ja kääntyi minuun. "Kuule sinä!" hän sanoi minulle ja
nipisti koivista. "Jos sinä puhut sanaakaan tästä, niin sinun käy
huonosti. Muista siis, että pidät suusi kiinni!"



IV.


"No mitä sanoi pormestari?" kysyi äiti, kun astuimme nisään.

"Emme tavanneet", vastasi Barberin. "Neitsyt Maarian kahvilassa oli
tovereita, niin viivähdin siellä, jotta oli myöhäistä enää mennä.
Mutta huomenna lähdemme uudestaan."

Siis ei ollut syntynyt kauppoja tuon koiraherran kanssa. Tiellä
tullessamme olin miettinyt, että eiköhän ole sulaa petosta tämä kotia
palaaminen, mutta tämä epäilys nyt haihtui. Kun huomenna menemme
tapaamaan pormestaria, niin olihan selvää, että Barberin ei ollut
hyväksynyt Vitaliksen tarjousta. Uhkauksista huolimatta olisin
äidille kertonut epäluuloni, mutta en päässyt hetkeksikään hänen
kanssaan kahdenkesken. Barberin oli kotona koko illan, ja minun piti
mennä maata saamatta puhua äidin kanssa. Päätin, että sanon huomenna.
Mutta aamulla herätessäni ei äitiä näkynytkään. Minä hain häntä
kaikkialta, ja Barberin kysyi mitä etsin.

"Äitiä."

"Hän on kylällä eikä tule ennenkuin jälkeenpuolisten."

Tämä sai minut hyvin levottomaksi. Äiti ei ollut puhunut kylälle
menostaan mitään. Ja minkävuoksi hän ei odottanut siihen saakka, kun
mekin lähdemme? Sydäntäni ahdisti salainen pelko, ja minä aavistin
vaaran olevan tarjona. Barberinkin katseli minua tavalla, joka ei
poistanut levottomuuttani. Karttaakseni hänen katsettaan menin
kasvitarhaan. Tämä pieni kasvitarha oli meille varsin suuriarvoinen,
sillä siitä me saimme melkein kaiken elatuksemme: perunoita, papuja,
kaalia, porkkanoita, nauriita. Siinä ei ollutkaan viljelemätöntä
kohtaa. Äiti oli minulle siitä antanut pienen kulmauksen, jota sain
viljellä mieleni mukaan, ja minä sitä hoidinkin huolella ja sanoin
sitä omaksi puutarhakseni. Siinä olin alkanut viljellä muuatta
juurikasvia, joka oli vielä melkein tuntematon seudullamme. Ja olin
nyt juuri tätä kylvöäni katsomassa, kun kuulin Barberinin minua
käskevän. Kiiruhdin sisään ja hämmästyin kovasti, kun siellä näin
Vitaliksen.

Vitalis tuli minua hakemaan, ja sitä varten äiti oli toimitettu
kylälle, ettei hän olisi estämässä. Minä tiesin, ettei minulla ollut
odotettavissa armoa eikä sääliä Barberinilta, ja sen vuoksi menin
Vitaliksen luo: "Hyvä herra, älkää viekö minua, minä rukoilen."

"Mutta poikaseni", sanoi hän minulle lempeästi, "ei sinun ole paha
ollaksesi minun kanssani. Minä en lyö lapsia. Ja sinä saat olla
oppilaitteni kanssa, jotka ovat hyvin mukavia."

"Missään tapauksessa sinä et jää meille!" sanoi Barberin ja tarttui
minua korvasta. "Sinä menet joko herran kanssa tai lastentaloon.
Valitse!"

"Minä jään äidin luo."

"Sinä saat minut raivoon!" tiuskaisi Barberin vihoissaan. "Jos
haluat, että sinut pitää ajaa täältä keppikyydillä, niin siihen minä
olen heti valmis."

"Lapsi kaipaa kasvattajaansa", sanoi Vitalis. "Ei saa lyödä häntä sen
vuoksi. Hänellä on hellä sydän, ja se on hyvä merkki."

"Jos rupeatte häntä säälimään, niin hän alkaa ulvoa yhä kovemmin."

"No niin, päätetään asia." Ja Vitalis levitti pöydälle kahdeksan
viidenmarkan rahaa, jotka Barberin vikkelästi pisti taskuunsa. "Missä
hänen vaatteensa ovat?" kysyi Vitalis.

Barberin antoi pienen, siniseen nenäliinaan sidotun mytyn. Vitalis
aukaisi mytyn ja katsoi, mitä siinä oli. Siinä oli kaksi paitaa ja
yhdet housut. "Me olimme sopineet, että te annatte hänen vaatteensa,
mutta täällähän ei ole kuin rääsyjä."

"Sen enempää hänellä ei ole."

"Jos kysyn lapselta, niin hän sanoo, että te ette puhu totta.
Mutta minulla ei ole halua eikä aikaa väittelemään. Pitää joutua
taipaleelle. No niin, poikaseni. Mikä on nimesi?"

"Remi."

"No niin, Remi, ota myttysi ja eteenpäin, mars!"

Minä ojensin käteni häntä kohden, sitten Barberinia kohden, mutta
kumpikin käänsi päänsä pois, ja minä tunsin Vitaliksen tarttuvan
käteeni. Täytyi lähteä. Mennessäni katselin ympärilleni. Kyyneleet
sumensivat silmäni, en nähnyt ketään, jolta pyytää apua. Ei yhtään
ihmistä tiellä eikä näkyvissä. Minä aloin huutaa: "Äiti!" Kukaan ei
vastannut, ja ääneni sammui nyyhkytykseen. Täytyi seurata Vitalista,
joka ei hellittänyt kädestäni.

Kohtaloni oli ratkaistu.

"No, Remi, astutaanpa nyt, lapseni", sanoi Vitalis ja veti minua
kädestä.

Minä astuin hänen vierellään. Hän ei kävellyt kiireesti, vaan asetti
askeleensa minun kulkuni mukaan. Tie kohosi kiemurrellen vuoren
kuvetta. Tien käänteessä näin kotitalon, joka pieneni pienenemistään.
Usein olin juossut tätä tietä ja tiesin, että viimeisessä mutkassa
näin vielä kerran talon, mutta sitten en enää muutamia askeleita
kuljettuamme. Edessäni oli tuntematon maailma, takanani talo, jossa
olin tähän asti elänyt niin onnellisena ja jota varmaankaan en enää
koskaan näe. Vuoren rinnettä oli pitkältä, mutta vihdoinhan se
loppui, ja olimme harjalla.

"Antakaa minun vähän levähtää", pyysin häneltä.

"Levähdä vain, poikaseni." Ja nyt hän ensi kerran hellitti käteni.
Mutta samalla näin hänen katsovan Capiin ja antavan merkin. Capi
heti asettui viereeni ja oli vahtinani. Minä asetuin istumaan tien
laitamalle.

Allamme oli laakso, josta olimme nousseet, ja siellä niittyjen
ja metsän seasta näkyi kotitalo ja kaikki aivan selvään, vaikka
pienempänä. Pihalla astuskeli kana, joka näytti pieneltä kyyhkyseltä.
Rakennuksen päässä oli pölkky, jota olin käyttänyt hevosenani. Puro
kimaltelevana vyönä kulki viheriässä ruohikossa, ja sen varrella
tiesin olevan kaivamani kanavan, johon olin rakentanut vesimyllyn.
Kaikki oli tavallisella paikallaan, tuolla käsikärryni, tuolla
aurani, joka oli tehty käyristä puunoksista, tuolla kaniinikoppini ja
tuolla oma kasvitarhani. Nyt kun muutaman askeleen siirrymme, kaikki
katoaa näkyvistäni.

Siinä katsellessani huomasin valkoisen päähineen tiellä, joka kylältä
johti talollemme. Päähine katosi metsän taakse, mutta tuli taas
pian näkyviin. Siellä tuli äiti, minä tunsin hänen päähineensä. Hän
se oli. Hän kulki kiireesti, aivan kuin olisi ollut kotia tulinen
hoppu. Hän työnnälti veräjän auki ja juoksujalassa kiiruhti pihan
poikki. Sisällä hän ei viipynyt kauan, ja tultuaan taas pihalle hän
alkoi juosta sinne tänne. Hän haki minua, ja minä aloin kaikin voimin
huutaa: "Äiti! Äiti!" Ääneni ei kuulunut sinne alas asti, se hukkui
ilman avaruuteen.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Vitalis. "Oletko hullu?" En vastannut
sanaakaan, silmäni olivat kiinni Barberinin emännässä. Mutta tämä ei
arvannut minun olevan niin lähellä eikä huomannut nostaa päätään.
Hän meni tielle uudelleen ja katseli joka puolelle. Minä huusin
yhä kovemmin, mutta turhaan. Nyt Vitaliskin arvasi asian ja tuli
viereeni. Hän heti huomasi valkoisen päähineen. "Poika raukka", sanoi
hän hiljaisella äänellä.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan rukoilin: "Antakaa minun palata
kotia, minä rukoilen teitä."

"Kun olet jo levähtänyt, poikaseni, niin lähdetään taipaleelle", hän
sanoi ja tarttui käteeni.

Minä koetin irrottautua, mutta hän piteli lujasti. "Capi, Zerbino!"
kutsui hän koiria, ja molemmat tulivat ympärilleni, Capi edelle ja
Zerbino jälkeen.

Minä käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt enää laaksoa enkä
kotitaloa, ainoastaan kaukana siintäviä vuorenharjuja, jotka
kohosivat taivaslaelle, ja katseeni katosi äärettömään avaruuteen.



V.


Jonkun neljännestunnin kuljettuamme Vitalis hellitti kädestäni.
"Kulje nyt sievästi vierelläni ja muista, että jos yrität karkaamaan,
niin Capi ja Zerbino pian sinut saavuttavat, ja niillä on terävät
hampaat."

Minulta pääsi nyyhkytys.

"Itke niin paljon kuin haluttaa", sanoi Vitalis. "Mutta koeta
ymmärtää, että omaksi hyväksesi olen ottanut sinut mukaani. Mikä
sinusta olisi tullut siellä? Sinut olisi viety lastentaloon.
Kasvattajasi eivät ole vanhempiasi. Äitisi, joksi häntä sanot, on
ollut sinulle hyvä ja rakastaa sinua, pahalta tuntuu sinusta jättää
hänet. Mutta ajattele, että hän ei olisi voinut pitää sinua luonaan
miehensä vuoksi. Mies ei ole niin paha kuin sinä ehkä luulet. Hän on
raajarikko, työhön kykenemätön, ja arveli, että hän ei rupea nälkään
kuolemaan sinua elättääkseen. Elämä on usein taistelua, ei voi aina
tehdä niinkuin haluaa."

Puhe tuntui minusta järkevältä. Mutta oli muuan seikka, joka vaikutti
mieleeni enemmän kuin paraskin puhe, ja se oli ero äidistä. En
koskaan enää saa häntä nähdä, kasvattajaani, jota rakastin -- äitiä.
Ja tämä ajatus nostatti itkun kurkkuuni. Minä astelin Vitaliksen
vierellä ja koetin mielessäni kertoa, mitä hän oli sanonut äsken.

Laskeuduttuamme jyrkän rinteen olimme aavalla tasangolla, joka
ulottui silmänkantamattomiin. Ei taloa, ei puuta, ei muuta kuin
punaista kanervaa ja pieniä pensaita, jotka huojuivat tuulessa.
Turhaa olisi minun yrittää karkuun. Ja minne menisin? Kenen luo? Tämä
valkopartainen vanhus ei ehkä olekaan niin pelottava kuin alussa olin
luullut, hän kenties on hyvinkin hyvä.

Vanhus asteli pitkään ja säännöllisesti, Joli-Coeur olkapäällä,
ja koirat juoksentelivat ympärillämme. Silloin tällöin Vitalis
sanoi niille jonkun ystävällisen sanan, milloin ranskaksi, milloin
toisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Ei yksikään niistä näyttänyt
väsyneeltä, niinkuin minä olin kuljettuamme tätä autiota aavikkoa
pitkän ajan. Minä laahustelin jalkojani, ja vaikea minun oli seurata
heitä.

"Nuo sinun saappaasi ovat raskaat", sanoi Vitalis. "Usselissa ostan
sinulle uudet, keveämmät kengät."

Se ilahutti mieltäni.

"Onko Ussel vielä kaukana?"

"Sinä siis haluat kenkiä?" sanoi Vitalis naurahtaen. "Minä ostan
sinulle housutkin, ja samettitakin ja hatun. Toivon, että kyyneleesi
kuivuvat ja jalkasi keventyvät, että jaksat astua kymmenen
kilometriä, mitkä meillä vielä on taivalta."

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja pian alkoi tihkusade, jota sitten
kesti herkeämättä. Vitaliksella oli hyvä suoja nahkatakistaan,
jonka alle Joli-Coeur pistäytyi heti, kun tunsi ensimäiset
sadepisarat, mutta koirat ja minä kastuimme pian ihoa myöten. Koirat
pudistelivat vähänväliä veden itsestään, minulla ei ollut edes tätä
luonnon lahjoittamaa etua, niin että minun piti astua vettyneissä
vaatteissani, jotka olivat raskaat ja kylmätkin.

"Tuleeko sinulle helposti yskä?" kysyi Vitalis.

"En tiedä. En muista minulla yskää olleen koskaan."

"Se on hyvä", sanoi Vitalis. "Mutta minä en tahdo panna sinua
vaaralle alttiiksi, niin ettemme nyt kuljekaan edemmäksi tänään.
Tuossa kylässä, joka tuolla näkyy, levähdämme yön."

Kylässä ei ollut majapaikkaa, eikä kukaan tahtonut ottaa suojiinsa
maankulkijaa, jolla oli mukana poika ja kolme koiraa, kaikki
likomärkinä. Pitikö vielä levähtämättä astua kahdeksan kilometriä
Usseliin? Yö oli tulossa, yhä satoi, oli kylmä, ja jalkani olivat
jäykkinä.

Vihdoin muuan talon isäntä laski meidät latoon, mutta sillä ehdolla,
että me emme saa pitää tulta, jonkavuoksi meidän piti antaa hänelle
tulitikkumme. No, olihan meillä edes katto suojanamme, ettei sade
meitä pieksänyt.

Vitalis otti laukustaan leivän, jonka jakoi neljään osaan. Nyt ensi
kerran näin miten Vitalis piti kurissa joukkoaan. Kun me yösijaa
etsiessämme kuljimme talosta taloon, niin Zerbino oli pistäytynyt
muutamaan taloon sisälle ja palasi sieltä leivänkannikka suussa.
Vitalis sanoi sille silloin: "Odotahan iltaa, Zerbino!" Nyt muistin
hänen sanansa, kun leipää leikatessa Zerbino kävi hyvin noloksi.
Me istuimme heinäkasalla, Vitalis ja minä vierekkäin, Joli-Coeur
keskellämme ja koirat edessämme, Capi ja Dolce katsellen isäntäänsä
silmiin, Zerbino allapäin ja korvat hipallaan. "Varas joukosta
pois!" sanoi Vitalis käskevästi. "Menköön loukkoon. Siellä saa maata
illallisetta." Zerbino heti lähti matelevasti vetäytymään loukkoon.
Sinne peittyi heiniin, ihan näkymättömiin, ja me kuulimme vain hienoa
valittavaa vikinää. Vitalis ojensi minulle leipäosani, ja syödessään
hän leikkeli Joli-Coeurille, Capille ja Dolcelle pieniksi paloiksi
heidän osansa.

Kotona näinä viime kuukausina minua ei suinkaan oltu hemmoteltu.
Mutta sittenkin minusta muutos tuntui kovalle. Miten hyvälle tuntui
lämmin velli, jota Barberinin muori keitti joka ilta, niin voitonta
kuin se olikin! Miten mieluista olisi nyt ollut tulen ääressä istua,
miten hyvälle olisi tuntunut mennä vuoteeseen ja pistäytyä huppuun
peitteitten alle! Nyt ei ollut vuodetta, ei peitettä, ja saimme
olla tyytyväisiä, kun oli heiniä. Olin väsyksissäni, jalat rikki
hankautuneet, kylmä värisytti ruumistani märissä vaatteissa.

"Hampaasi kalisevat", sanoi Vitalis, "onko sinun kylmä?"

"On vähän."

Hän avasi laukkunsa. "Minulla ei ole suuria vaatevarastoja, mutta
tuossa on kuiva paita ja takki, riisu määrät yltäsi ja kääriydy
noihin. Peittäydy sitten heiniin, niin pian tulee lämmin ja pääset
uneen."

Kauan aikaa pyöriskelin heinävuoteellani saamatta unta.
Tällaistakohan on oleva joka päivä? Joka päivä marssia sateessa,
maata ladoissa, kärsiä kylmää, ruokana kuiva leipäpala, ei ketään,
joka minua säälisi, ei ketään, joka rakastaisi? Näitä surullisia
ajatuksia pyöritellessäni tunsin kostean henkäyksen kasvoillani.
Ojensin käteni ja tunsin Capin villavan turkin. Capi oli tullut
hiljaa luokseni ja haisteli minua. Sitten se paneusi maata viereeni
ja hyväillen nuoleksi kättäni. Minä hyväilin sitä, ja se laski
käpälänsä minun käteeni. Minä unhotin väsymykseni ja suruni. En ollut
enää yksinäni: minulla oli ystävä.



VI.


Seuraavana päivänä lähdimme varhain taipaleelle. Taivas oli selkeä,
ja tuuli yön aikana oli kuivannut tiet, niin että ne eivät olleet
kovin lokaiset. Linnut laulelivat pensaikoissa tien varrella, ja
koirat hyppelivät iloisina ympärillämme. Vähänväliä Capi hypähti
minua vasten ja haukahti pari kolme kertaa. Minä ymmärsin mitä se
tarkotti: "Rohkaise mielesi!"

En ollut koskaan käynyt kylämme ulkopuolella, ja minä senvuoksi
olin hyvin utelias näkemään, millainen on kaupunki. Mutta Ussel ei
minua hämmästyttänyt ollenkaan. Minä en joutanut katselemaan muuta
kuin kenkäkauppaa, muusta en välittänyt. Missä oli se onnellinen
kauppapuoti, joka sai minut varustaa kengillä? Oli pimeä savustunut
puoti, jonka edustalla oli vanhoja pyssyjä, rautaromua, vanhoja
lamppuja, hopealla kirjailtu takki, lukkoja, ruostuneita avaimia
ja kaikenlaista tavaraa. Sisään mennessä laskeuduttiin portaita
ja tultiin suureen saliin, johon päivän valo ei ollut sen koommin
päässyt, kun katto oli tehty. Miten voidaan kenkiä myydä tällaisessa
kauheassa paikassa! Mutta siellä minä vedin jalkaani kengät, jotka
olivat varmaankin kymmentä vertaa keveämmät kuin saappaani. Sitten
isäntäni osti minulle sinisen takin, housut, huopahatun, siis kaikki,
mitä oli minulle luvannutkin. Minulla samettitakki, kengät ja hattu!
Minä olin maailman paras, rikkain ja onnellisin mies! Tosin sametti
oli kulunutta, ja vaikea oli sanoa, mitä väriä hattu alkuaan oli
ollut, mutta minä olin niin hurmaantunut, että niiden entisyys
peittyi niiden nykyiseen loistoon. Minulla oli kiire saada ne ylleni,
mutta ennenkuin Vitalis ne minulle antoi, muodosteli hän niitä
hämmästyksekseni. Majapaikassamme hän saksilla rapsahutti housuista
lahkeet poikki polvieni kohdalta. Kun minä sitä suurin silmin
katselin, niin hän sanoi:

"Sinä et saa olla puettu niinkuin kaikki muut. Me olemme Ranskassa,
ja minä puen sinut italialaiseksi. Jos menemme Italiaan, niinkuin
on luultavaa, niin siellä minä puen sinut ranskalaiseksi. Mitä
olemme? Me olemme taiteilijoita. Me olemme näyttelijöitä, joitten
jo ulkomuodoltaan täytyy herättää huomiota. Jos menisimme
torille samanlaisessa puvussa kuin kaupunkilaiset tai maalaiset,
niin luuletko, että ihmiset meitä katsoisivat ja pysähtyisivät
ympärillemme? Eivät. Eriskummaisuus on välistä välttämätöntä. Ikävää
se on, mutta sille ei mitään mahda."

Aamulla olin ranskalainen ja ennen iltaa olin siis italialainen.
Housut yltivät ainoastaan polviin, sukat Vitalis pauloitti punaisilla
nauhoilla, hattuun hän laittoi myöskin nauhat ja lisäksi koristi sen
tekokukilla. En tiedä mitä muut minusta olisivat sanoneet, omasta
puolestani olin mahtavan näköinen ja kai olinkin, sillä ystäväni
Capi, katseltuaan minua pitkän aikaa, ojensi minulle käpälänsä
tyytyväisenä. Pukeutuessani uusiin vaatteisiin Joli-Coeur asettui
eteeni ja matki liikkeitäni. Puettuani se asetti kätensä lanteilleen
ja taivuttaen päänsä taaksepäin nauroi pilkallisesti. Nauraako apina?
Minä sanon vain, että minä huomasin Joli-Coeurin nauravan minulle
monta kertaa niin ivallisesti, että olin ihan raivostua. Hänen
naurunsa ei tosin ollut samanlaista kuin ihmisen nauru. Mutta kun
hänessä syntyi joku iloinen tunne, niin hänen suunsa venyi leveäksi,
silmäkulmansa menivät kurttuun, huulensa tärisivät ja mustat
niiniänsä hehkuivat kuin tulinen hiili, kun siihen puhalletaan.

"No nyt me käymme työhön", sanoi Vitalis, "sillä huomenna on meidän
annettava suuri näytäntö torilla, ja sinun pitää esiintyä silloin
ensi kerran. Sinun tulee näytellä osaa, jonka sinulle määrään."

Hämmästyksestäni hän näki, etten ymmärtänyt mitä hän tarkotti.

"Osalla tarkotetaan sitä tehtävää, joka sinun tulee suorittaa tässä
näytelmässä. Minä en ole ottanut sinua mukaani ainoastaan huviksesi.
En ole niin rikas. Työtä sinun tulee tehdä. Ja työnäsi on juuri
näytellä huvinäytelmää koiraini ja apinani kanssa. Ja nyt minä käyn
sinulle sitä opettamaan. Capi on oppinut kävelemään pystyssä ja
Dolce tanssimaan nuoralla. Ne ovat tehneet kauan aikaa ja paljon
työtä tämän taidon saavuttamiseksi. Sinun myöskin täytyy tehdä työtä
oppiaksesi eri osat, jotka sinun on näyteltävä heidän kanssaan. Siis
työhön ja toimeen."

Ja hän jatkoi:

"Näytelmä, jonka aiomme esittää, on nimeltä: _Herra Joli-Coeurin
palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi_.
Ja näytelmän aiheena on: herra Joli-Coeurillä on tähän asti ollut
palvelija, johon hän on ollut varsin tyytyväinen, se on Capi. Mutta
Capi käy vanhaksi, ja toisekseen, herra Joli-Coeur tahtoo uuden
palvelijan. Capi ottaa toimekseen sen hankkimisen. Mutta hän ei
toimita seuraajakseen koiraa, vaan ihmisen, nuoren pojan, jonka nimi
on Remi."

"Aivan niinkuin minunkin nimeni!"

"Niin, sinä itse. Sinä tulet kyläkunnastasi Joli-Coeurin
palvelijaksi."

"Eihän apinoilla ole palvelijaa!"

"Huvinäytelmissä niillä on. Sinä tulet, ja Joli-Coeuristä sinä näytät
tyhmältä."

"Mutta se ei ole hauskaa."

"Mitä se sinua haittaa? Sinä nauratat muita. Kuvittele mielessäsi,
että sinä todella tulet jonkun herran luo palvelijaksi ja sinun
esimerkiksi käsketään kattaa pöytä. Tässähän onkin pöytä, joka sopii
näytelmäämme. Tule ja korjaa ruoka."

Pöydällä oli lautasia, juomalasi, veitsi, kahveli ja valkoinen liina.
Mitä minun pitää tehdä? Tätä miettiessäni seisoin siinä etukumarassa,
kädet ojennettuina, tietämättä mistä oli alotettava. Isäntäni rupesi
taputtamaan käsiään nauraen ääneen. "Hyvä, hyvä!" sanoi hän. "Sinun
kasvojesi ilme on kerrassaan mainio. Poika, joka minulla ennen oli,
näytti aina onnistumattomalta, ja hänen ilmeensä aina sanoivat:
katsokaa, kuinka minä hyvästi näyttelen tyhmää. Sinun ilmeesi ei sano
mitään, sinä vain olet, luonnollisuutesi on ihastuttava!"

"Minä en tiedä mitä minun on tehtävä."

"Se juuri on hyvä. Huomenna sinä tiedät hyvästi mitä sinun on
tehtävä. Mutta silloin sinun tulee muistaa nykyistä hämilläoloasi ja
olla olevinasi hämilläsi. Jos silloin saat esiin tuollaiset ilmeet
ja tuollaisen asennon, niin minä voin ennustaa sinulle menestystä.
Näytelmässämme sinulla on sellaisen nuoren maalaispojan osa, joka
ei ole nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Hän tulee apinan luo ja on
taitamattomampi ja tietämättömämpi kuin apina. Siitä on näytelmän
nimi: tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Sinun
tehtävänäsi on olla tyhmempi kuin Joli-Coeur. Näytelläksesi tätä osaa
täydellisesti pitää sinun olla sellainen kuin nyt olet, mutta kun se
on mahdotonta enää, niin sinun pitää muistaa, mitä olet ollut, ja
taiteellisesti suorittaa se, jota et enää voi luontoperäisesti tehdä."

"Herra Joli-Coeurin palvelija" ei ollut pitkä näytelmä, sen
esittäminen ei kestänyt kahtakymmentä minuuttia. Mutta harjoituksemme
kestivät kolme tuntia. Vitalis teetti uudestaan kaksi kertaa, kolme
kertaa, kymmenen kertaa samat kohtaukset niin minulla kuin koirilla.
Koirat olivat unhottaneet joitakin kohtia, ja niille piti opettaa ne
uudestaan. Ja minä hämmästyin suuresti nähdessäni, miten isäntäni
oli kärsivällinen ja maltillinen ja lempeä. Koko tällä pitkällä
harjoitusajalla hän ei kertaakaan suuttunut eikä kertaakaan kironnut.
"Uudestaan!" sanoi hän vakavasti, kun tehtävä ei onnistunut.
"Huonosti, Capi! Te ette ole tarkkaavainen, Joli-Coeur!" Siinä
kaikki, mutta siinä olikin tarpeeksi.

"No, luuletko oppivasi näyttelemään?" kysyi isäntäni harjoitusten
loputtua. "En tiedä." -- "Oliko sinusta ikävää?" -- "Ei, minusta oli
hyvin hauskaa." -- "No sitten tulee hyvä. Sinä olet ymmärtäväinen
ja opinhaluinen poika. Tarkkaavainen ja opinhaluinen saavuttaa
kaikki. Katsohan koiriani ja vertaa niitä Joli-Coeuriin. Joli-Coeur
on vilkkaampi ja älykkäämpi kuin koirat, mutta hän on haluton. Hän
oppii helposti mitä hänelle neuvotaan, mutta unhottaa heti. Hän ei
koskaan mielihalulla tee mitä käsketään, aina vain on vastahakoinen.
Se on hänen luonnossaan, ja senvuoksi minä en hänelle suutu
koskaan. Apinalla ei ole niinkuin koiralla velvollisuudentuntoa,
ja siinä suhteessa hän on alhaisempi koiraa, ymmärrätkö? Ole siis
tarkkaavainen, poikani, ole halukas oppimaan. Koeta tehdä parhaasi
mukaan mitä on tehtävänäsi. Tässä maailmassa on niin elettävä."

Toverini, koirat ja apina, olivat siinä suhteessa paljon edellä
minusta, että olivat esiintyneet yleisön edessä. Niillä ei ollut
pelkoa huomispäivästä, sillä ne olivat jo satoja, ehkä tuhansia
kertoja tehneet sen, mikä oli huomenna tehtävä. Minä olin levoton.
Mitä Vitalis sanoisi, jos huonosti suorittaisin tehtäväni? Ja tämä
huoli häiritsi untani. Seuraavana päivänäkin olin hyvin rauhaton,
kun lähdimme majapaikastamme torille, missä näytteleminen tapahtui.
Vitalis kulki edellä, pää pystyssä, rinta korkeana, ja soitti
huilua. Hänen jäljessään kulki Capi, jolla Joli-Coeur ratsasti,
englantilaisen kenraalin puvussa, takki ja punaiset housut kullalla
kirjaillut, päässä korkea hattu, jossa oli suuri töyhtö. Sitten hyvän
matkan päässä tuli Zerbino ja Dolce, ja kulkueen viimeisenä olin minä.

Huilun kimakka ääni tunkeutui huoneisiin ja herätti Usselin asukasten
uteliaisuutta. Ihmiset juoksivat portaille katsomaan meidän komeaa
kulkuettamme. Meitä seurasi lapsijoukko, johon yhtyi töllisteleviä
maalaisia, ja kun tulimme torille, niin jäljessämme ja ympärillämme
oli koko suuri saattojoukko. -- Näytelmäsali oli pian tehty: köydellä
rajoitettiin neliön muotoinen ala, jonka keskelle me sijoituimme.
Ensin näyteltiin kaikenlaista, jossa koirat esiintyivät yksinään,
ja sillä aikaa minä en joutanut ajattelemaan muuta kuin osaani. En
muuta muista kuin että Vitalis viululla soitti, kun koirat tekivät
temppujaan, väliin soitti tanssisäveltä, väliin jotakin vienoa.
Joukkoa oli tungoksenaan ympärillämme, ja minä näin vain silmiä,
jotka tähystelivät meitä. Kun ohjelman ensimäinen osa oli suoritettu,
niin Capi otti pienen lippaan hampaisiinsa ja kulki kahdella jalalla
ympärinsä kunnioittavan yleisön edessä. Kun ei vain joku pannut rahaa
lippaaseen, niin se heitti sen hampaistaan kehyksen sisäpuolelle,
nousi sitten tenästelevää katsojaa vastaan seisomaan, haukahteli
muutamia kertoja ja käpälällään taputteli hänen taskuaan. Tämä
miellytti yleisöä, joka siitä sai aihetta nauruun ja leikinlaskuun.
"Aika veitikka tuo koira, se tietää kenellä on lihava kukkaro." --
"No, mies, anna vain koiralle lantti. Kyllä sinun kannattaa, kun olet
saanut periä rikkaan setäsi." Ja lähti kuin lähtikin raha. Koko tämän
ajan Vitalis viulullaan soitteli iloisia säveleitä pitäen silmällä
Capin kulkua. Ja sitten Capi palasi isäntänsä luo ylpeänä kantaen
täysinäistä rahalipasta.

Nyt oli Joli-Coeurin ja minun vuoroni astua näyttämölle.

"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat", puhui Vitalis, viulu
toisessa kädessä, toisessa käyrä. "Nyt tulee hupainen huvinäytelmä
nimeltä Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta
ei ole se, jota luulisi. Minunlaiseni mies ei alennu edeltäpäin
ylistelemään näytelmiään eikä näyttelijöitään, minä sanon vain:
avatkaa silmänne, avatkaa korvanne ja pitäkää kätenne valmiina
taputtelemaan!"

Tämä ihastuttava huvinäytelmä oli itse asiassa ainoastaan pantomiimi
eli sellainen näytelmä, jota näytellään osottelemalla, puhumatta
sanaakaan. Ja niinhän piti ollakin tietysti, kun ei kumpikaan pääosan
näyttelijä, Joli-Coeur eikä Capi, osannut puhua, ja kolmas, joka
olin minä, ei olisi kyennyt saamaan sanaa suustaan. Mutta näytelmän
kuluessa Vitalis muutamin sanoin selitti näytelmän tapaukset, jotta
yleisön oli helpompi ymmärtää. Niin hän sotilaan tavoin ilmoitti
englantilaisen kenraalin, Joli-Coeurin tulon. Tämä kenraali, sanoi
hän, oli saavuttanut arvonsa ja rikkautensa Intian sodassa. Tähän
päivään asti kenraali Joli-Coeurillä oli ollut vain yksi palvelija,
Capi, mutta nyt hän tahtoi palvelijakseen ihmisen, kun hänellä oli
varoja näin ylellisesti elämään: eläimet olivat tarpeeksi kuin olleet
ihmisten orjia, nyt oli aika vaihtaa osia...

Odotellessaan tämän palvelijan tuloa herra Joli-Coeur asteli
edestakaisin poltellen sikaria. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun
hän puhalteli savuja yleisölle vasten silmiä!

Kenraali alkoi jo tuskastua odottamiseen ja mulkoili silmillään
aivan kuin ihminen suutuksissaan; hän murti suutaan ja polki jalkaa.
Kolmannella jalan polkaisulla minun piti astua näyttämölle Capin
taluttamana. Jos minä olisin sattunut unhottamaan, niin kyllä koira
olisi muistanut. Määrättynä hetkenä se ojensi minulle käpälänsä ja
talutti minut kenraalin luo. Herra kenraali nähdessään minut kohotti
tyytymättömänä kätensä. Mitä? Tuollainen palvelija hänelle! Sitten
hän katseli minua kiireestä kantapäähän, nostellen olkapäitään.
Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että koko yleisö purskahti
nauramaan: jokainen ymmärsi, että hän piti minua pöllöpäänä.

Näytelmä oli laadittu osottamaan tätä tyhmyyttä kaikissa muodoissa.
Joka näytelmässä minun oli tehtävä uusia tyhmyyksiä, jotavastoin
Joli-Coeur sai tilaisuuden osottaa älyään ja taitoaan.

Tarkasteltuaan minua kotvan aikaa herra kenraalin kävi sääliksi minua
ja hän käski kattaa minulle pöydän.

"Herra kenraali arvelee", selitti Vitalis, "että kun tämä poika saa
syödä, niin hän ei sitten enää ole niin tyhmä. No, saadaanhan nähdä."

Ja minä istuin pienen pöydän ääreen, johon oli pantu ruokaa ja pieni
liina lautaselleni. Mitä tällä liinalla? -- Capi neuvoi, että minun
tuli sitä käyttää. Tuumittuani hyvän aikaa minä niistin siihen
nenäni. Ja sillekö herra kenraali nauroi, ja Capi hämmästyi niin
tyhmyyttäni, että kaatui selälleen, sääret ilmaan... Huomattuani,
että olen erehtynyt, katselin uudestaan liinaa, tuumiskellen miten
sitä pitäisi käyttää. Minä käärin liinan kokoon ja sidoin kaulaani
huiviksi. Kenraali uudestaan nauramaan ja Capi selälleen. Ja niin
edespäin, kunnes kenraali suuttuneena tempasi minulta tuolin ja
istahti syömään aterian, joka minulle oli määrätty, ja kenraali
totta tosiaan osasi käyttää liinaa! Sulavilla liikkeillä hän pisti
liinan nurkan takkinsa napinläpeen ja levitti liinan polvilleen. Ja
kuinka sievästi hän taittoi leipää ja tyhjensi lasinsa! Ja syötyään
hän tahtoi hammastikun ja kaiveli hampaitaan. Käsiä taputettiin joka
taholla, ja näytäntö loppui myrskyisillä suosionosoituksilla. --
Miten viisas tuo apina oli! Ja miten tuo poika oli tyhmä!

Majapaikkaan palatessamme Vitalis minua kiitti, ja minä olin sen
verran näyttelijä, että olin ylpeä tästä kiitoksesta.



VII.


Signor Vitaliksen näyttelijät olivat kieltämättä taitavia, mutta
heidän alansa oli hyvin rajoitettu. Kun oli annettu kolme tai neljä
näytäntöä, niin koko ohjelma oli tunnettu. Senvuoksi ei voitu viipyä
kauan yhdessä paikassa. Oltuamme kolme päivää Usselissa meidän piti
taas lähteä taipaleelle.

"Mihin nyt menemme?" -- "Tunnetko sinä maita?" -- "En." -- "No
minkävuoksi sitten kysyt?" -- "Tietääkseni." -- "Mitä tietääksesi?"

Osaamatta mitään vastata katselin äänettömänä tietä, joka aukeni
edessämme laaksoon.

"Jos sinulle sanon", jatkoi Vitalis, "että menemme ensin Aurillaciin,
sieltä sitten taas Pyreneitten yli, niin mitä siitä viisastut?" --
"Tunnetteko te ne maat?" -- "En ole siellä koskaan käynyt." -- "Ja
kuitenkin osaatte sinne?"

Hän katseli minua pitkään, aivan kuin olisi jotakin minusta
etsinyt. "Sinä et osaa lukea?" -- "En." -- "Tiedätkö mikä kirja
on?" -- "Tiedän. Kun mennään kirkkoon, niin otetaan kirja mukaan.
Ja minä olen nähnyt kauniita kirjoja, joissa on kuviakin." -- "Kun
levähdämme, niin minä sinulle näytän kirjan, jossa on maiden nimiä
ja kaikenlaisia tietoja maista. Ihmiset, jotka ovat näissä maissa
asuneet tai matkustaneet, ovat panneet kirjaan mitä ovat nähneet
tai saaneet tietää. Ja minun ei tarvitse kuin avata kirja ja lukea,
niin minä näen maita aivan kuin omilla silmilläni ja saan niistä
tietoa aivan kuin minulle kerrottaisiin." -- "Onko vaikeakin oppia
lukemaan?" kysyin jonkun aikaa nukuttuani mietteissäni. "On vaikea
sellaisen, joka on huono-oppinen, ja vielä vaikeampi sen, joka on
haluton. Oletko sinä huono-oppinen?" -- "En tiedä, mutta kyllä minä
haluaisin oppia." -- "Hyvä. Kyllähän meillä on aikaa opetella."

Seuraavana päivänä isäntäni otti tieltä laudanpalan, joka sattui
olemaan siinä, puoleksi hiekkaan peittyneenä. "Kas tässä kirja, josta
saat opetella lukemaan."

Tuoko laudanpalanen kirja? Minä katselin isäntääni, että pilkkaako
hän minua. Kun hän näytti vakavalta, niin katselin tarkkaavasti hänen
löytöään. Mutta se ei ollut kuin laudanpalanen, käsivarren pituinen,
kahden kämmenen levyinen sileä lauta, jossa ei ollut minkäänlaisia
merkkejä. Miten siitä lukea?

"Sinä tuumailet!" sanoi Vitalis minulle naurahtaen. -- "Te teette
minusta pilkkaa", sanoin hänelle. -- "En, poikaseni. Pilkka tekee
hyvää vallattomalle, mutta joka pilkkaa toisen tietämättömyyttä, on
tyhmä. Kunhan päästään tuonne puun luokse, tuolla kaukana, niin saat
nähdä, millä tavoin opetan sinua lukemaan tällä laudanpalalla."

Tultuamme puun luo ja laskettuamme laukkumme maahan istahdimme
nurmikolle. Joli-Coeur päästyään kahleistaan hyppäsi puuhun, jota
vastoin koirat, kun olivat väsyneempiä, asettuivat ympärillemme
maata. Vitalis kiskoi laudasta säleitä, vuoli ne sileäpintaisiksi ja
katkoi ne sitten nelikulmaisiin paloihin.

"Näihin minä huomenna kaiverran kirjaimia", sanoi Vitalis, "ja sinä
opettelet ne tuntemaan, niin että heti kun näet, voit sanoa kunkin
nimen. Ja sitten sinä saat asetella niitä vierekkäin ja muodostella
sanoja. Kun opit muodostelemaan sanoja, niin silloin osaat lukeakin."

Pian minulla oli taskut täynnä puupalikoita, joista opettelin
kirjaimet, mutta lukemaan oppiminen ei ollut niinkään helppo asia,
se kävi hitaasti, ja väliin minua kadutti, että olin halunnut oppia
lukemaan. Mielenmasennukseeni ei kuitenkaan ollut syynä laiskuus,
vaan itserakkaus. Opettaessaan minulle kirjaimia oli Vitalis
päättänyt, että hän opettaa ne Capillekin. Kun koira oli oppinut
muistamaan kellonmäärät, niin totta kai se oppii kirjaimetkin.
Ja niin me olimme opetelleet yhdessä. Me Capin kanssa olimme
siis luokkatovereita. Tietysti se ei voinut nimittää kirjaimia,
kun ei osannut puhua, mutta eteensä levitetyistä kirjaimista se
veti käpälällään aina sen, jonka isäntänsä mainitsi. Alussa minä
edistyin nopeammin kuin Capi, minulla oli vilkkaampi ymmärrys, mutta
koiralla oli varmempi muisti: minkä se kerran oli oppinut, sitä se
ei unhottanut, eikä se koskaan erehtynyt. Kun minä erehdyin, niin
Vitalis oli aina valmis sanomaan: "Capi oppii lukemaan pikemmin kuin
Remi." Ja koira heilutti häntäänsä iloissaan. Tämä suututti minua, ja
koetin panna kaiken tarmoni liikkeelle.

Koiraparan taito päättyikin siihen, että se oppi kirjoittamaan
nimensä, niin että kirjain joukosta valitsi nimeensä Tarvittavat
neljä kirjainta. Minä jo luin kirjaa.

"No nyt kun olet oppinut lukemaan kirjaa, niin haluatko oppia
lukemaan laulujakin?" -- "Osaisinko sitten laulaa niinkuin te?"
-- "Haluaisitko siis laulaa niinkuin minä?" -- "En minä voi sillä
tavalla laulaa kuin te, mutta haluaisin minä oppia." -- "Miellyttääkö
sinua minun lauluni?" -- "Te teette laulullanne minulle mitä
tahdotte. Väliin minua itkettää, väliin tuntuu mieli iloiselta,
kun te laulatte. Ja kun te laulatte jotain surullista, niin minä
ajatuksissani aina joudun Barberinin talolle, ajattelen äitiä ja näen
hänet siellä talossa, vaikka en ymmärrä sanaakaan mitä te laulatte."

Minä näin hänen silmäinsä vettyvän ja tulin hyvin pahoilleni ja
pyysin anteeksi, jos jotenkin olin loukannut hänen mieltään.

"Ei, poikaseni", sanoi hän heltyneenä. "Puheesi vain johti mieleeni
nuoruuteni ajat, loistoaikani. -- Minä opetan sinut laulamaan, ja
kun sinä olet tunteellinen, niin sinäkin saat kuulijasi itkemään,
sinullekin taputetaan käsiä, sinä saat sen nähdä..." Hän keskeytti
yhtäkkiä, ja minä olin ymmärtävinäni, ettei hän tahtonut tästä
asiasta sen enempää puhua.

Seuraavana päivänä hän alkoi tätä opetusta varten valmistella
opetusvälineitä, joissa oli paljon enemmän työtä kuin kirjaimissa. Ja
opetus alkoi pian. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli vaikeampaa
kuin lukemaan opetteleminen. Niin kärsivällinen kuin Vitalis olikin
koiriaan opettaessaan, hän kuitenkin minulle kiivastui monasti.

"Eläimiä opettaessa voi hillitä itseään, kun tietää, että ne
ovat eläimiä, mutta sinä saatat minut ihan raivoon!" Hän nosti
kätensä taivasta kohden ja pudotti ne sitten polvilleen, niin että
paukahti kovasti. Joli-Coeur, josta oli mieluista matkia kaikkea,
mikä näytti hassulle, teki samat liikkeet. Ja kun se melkein aina
oli läsnä laulutunneilla, niin se aina harmikseni, heti kun näki
minun epäröivän vastatessani, nosti kätensä taivasta kohden ja löi
polviinsa, niin että paukahti. "Joli-Coeurkin tekee sinusta pilkkaa",
sanoi Vitalis.

Jos olisin uskaltanut, niin olisin sanonut, että se pilkkaa yhtä
paljon mestariakin kuin oppilasta, mutta minä kunnioitin isäntääni
niin, että tämä vastaus jäi onneksi kesken. Tyydyin siihen,
että mutisin hiljaa itsekseni, kun Joli-Coeur huitoi käsiään ja
vääntelihe. Vihdoin sain ensimäiset alkeet päähäni ja osasin laulaa
Vitaliksen paperille kirjoittamista nuoteista muutaman laulun. Sinä
päivänä hän ei huitonut käsiään, vaan taputti minua poskelle ja
selitti, että jos näin jatkuu, niin minusta tulee suuri laulaja.

Tämä oppi ei ollut tietysti niin pian saavutettu. Viikottain,
kuukausittain minä tein työtä. Sitäpaitsi ei työntekoni ollut niin
säännöllistä kuin koulussa oppilailla. Ainoastaan joutoaikoina
isäntäni voi minua opettaa. Meidän oli kuljettava taipaleita,
annettava näytäntöjä kaikkialla, missä vähänkin oli toivoa saada
yleisöä, piti harjoittaa koiria ja herra Joli-Coeuriä, piti valmistaa
ruokamme, ja kaiken tämän välissä harjoitettiin lukua ja laulua, jos
oli aikaa, ja harjoitukset toimitettiin useimmiten pysähtyessämme
levähtämään jonkun puun juurelle tai kallion rinteelle, jolloin
nurmikko tai tie olivat pöytänäni, jolle levitin puupalikkani.



VIII.


Me olimme kulkeneet jo suuren osan keski-Ranskaa. Matkustustapamme
oli hyvin yksinkertainen, kuljimme vain edelleen sattuman mukaan, ja
kun eteemme tuli kyläkunta, joka ei näyttänyt kovin kurjalta, niin
valmistausimme sinne menemään juhlakulussa. Minä puin koirat, panin
lakin Dolcelle, takin Zerbinolle ja Capille siteen silmille, hänen
kun oli näyteltävä vanhan vaivaisen osaa. Ja sitten viimeiseksi
pakotin Joli-Coeurin ottamaan kenraalin puvun päälleen. Tämä olikin
vaikein tehtävä, sillä apina tästä ymmärsi, että nyt hänen oli
ruvettava työhön, ja vastusti pukemista minkä voi, ja sitä varten
se keksi mitä hassunkurisimpia metkuja esteeksi. Minä kutsuin Capin
avukseni, ja silloin saatiin apinan juonet kumotuksi. Kun seurue näin
oli juhlallisesti juhlapuvussaan, niin Vitalis otti huilunsa ja me
lähdimme hyvässä järjestyksessä kulkemaan kylän läpi. Jos jälkeemme
kertyi tarpeeksi suuri joukko uteliaita, niin me pysähdyimme
näyttelemään. Mutta jos oli ainoastaan vähän väkeä ja vähän toivoa
tuloista, niin jatkoimme matkaamme. Kaupungeissa viivyimme useampia
päiviä.

Me emme pysähtyneet pitkään aikaan missään, ennenkuin tulimme
Bordeauxiin. Tässä suuressa kaupungissa riitti meille uutta yleisöä
pitkäksi aikaa. Sieltä jatkoimme matkamme Pauhin, josta kaupungista
minulla on mieluisia muistoja.

Tässä kaupungissa ei tunnu tuulenhenkeä juuri koskaan. Ja ymmärrätte,
että tämä oli suuri asia meille, kun me siellä olimme koko talven,
oleskellen päiväkaudet kaduilla, toreilla ja yleisillä paikoilla.
Mutta tämä asia ei suinkaan vaikuttanut, että me sinne jäimme niin
kauaksi aikaa, vaan toinen ja vaikuttavampi seikka -- tulojen
runsaus. Koko talven meillä oli ympärillämme runsaasti lapsiyleisöä,
joka ei väsynyt näytäntöihimme.

Suurimmaksi osaksi yleisömme oli lapsia, englantilaisia, suuria
punakoita poikia ja pieniä tyttösiä, joilla oli melkein yhtä suloiset
silmät kuin Dolcellakin. Lapset tulivat usein taskut täynnä vehnäsiä,
joita he jakoivat Joli-Coeurille, koirille ja minulle.

Kun kevät tuli ja päivät alkoivat lämmetä, niin meidän yleisömme
alkoi harveta, ja usein näytäntöjen jälkeen näki lasten kättelevän
Joli-Coeuriä ja Capia. He sanoivat niin hyvästinsä, emmekä heitä enää
seuraavana päivänä nähneet. Pian jäimme yksiksemme ja meidänkin piti
alkaa hommailla poislähtöä. Ja niin eräänä aamuna olimmekin taas
tiellä. Kiertelevä elämämme oli taas alkanut suuren valtateitten
varassa.

Pitkät ajat, päivittäin, viikottain astuskelimme, milloin laskeutuen
laaksoihin, milloin kohoten kukkuloille, pitäen aina oikealla
puolellamme Pyreneitten siintävät vuoriharjanteet, jotka olivat kuin
suuria pilvenlonkia.

Sitten eräänä iltana tulimme muutamaan kaupunkiin joka oli joen
varrella, keskellä viljavaa tasankoa. Rakennukset olivat tiilikivistä
ja suurin osa hyvin rumia, kadut ladotut särmikkäillä kivillä, niin
että niillä oli varsin vaikea kulkea matkustajain, jotka olivat
astuneet kolme neljä penikulmaa päivässä. Isäntäni sanoi, että olemme
tulleet Toulouseen ja että viivymme siellä pitemmän aikaa.

Kuten tavallisesti, oli nytkin ensimäisenä tehtävänämme seuraavana
päivänä hakea paikkoja, joissa oli edullista näytellä. Niitä
oli paljonkin. Muutamassa kohtaa oli kaunis, puiden ympäröimä
ruohikkotori, josta lähti useampia puistokatuja. Me asetuimme
muutamalle tällaiselle puistokadulle. Heti ensimäisestä näytännöstä
alkaen meillä oli lukuisa yleisö. Mutta onnettomuudeksi
poliisikonstaapeli, joka piti vahtia tällä kohtaa, katseli meidän
asettumistamme kierolla silmällä. En tiedä, oliko hän koirille
vihainen, vai häiritsimmekö hänen järjestystään, vai mikä lie syynä
ollut, hän käski meidän lähteä paikalta pois. Ehkä meidän asemassamme
olisi ollut viisainta luopua kaikesta vastustamisesta, sillä ottelu
meidänkaltaisten köyhäin kuljeksijain ja poliisimiesten välillä ei
ollut tasaväkistä. Mutta isäntäni ei sitä ajatellut. Vaikka hän ei
ollut kuin koirain näyttelijä, vanha ja köyhä, niin hänellä oli
rohkeutta, eniten kuitenkin tuntoa oikeuksistaan, niinkuin hän
sanoi. Hän oli vakuutettu, ettei hän tehnyt mitään lainvastaista.
Hän senvuoksi kieltäytyi tottelemasta poliisikonstaapelia, kun tämä
tahtoi meidät karkottaa kadulta.

Kun isäntäni tahtoi karttaa vihastumista, tahi ehkä senvuoksi, että
hänen teki mieli pilkata ihmisiä -- niinkuin hän usein teki -- hän
liioitteli italialaista kohteliaisuutta: olisi luullut hänen olevan
erittäin ylhäisten henkilöitten edessä. "Teidän ylhäisyytenne,
järjestyksen edustaja", sanoi hän nostaen lakkia ja kumartaen syvään
konstaapelille, "voitteko minulle näyttää asetusta, jonka mukaan
olisi kiellettyä tällaisten kurjain ilveilijäin harjoittaa halpaa
elinkeinoaan tässä yleisellä paikalla?"

Poliisikonstaapeli vastasi, ettei tässä ollut väittelemistä, vaan oli
toteltava.

"Niinpä vain", vastasi Vitalis, "ihan niin minäkin ymmärrän.
Senpävuoksi minä lupaan taipua määräykseenne heti, kun osotatte,
minkä asetuksen nojalla sen annatte."

Sinä päivänä konstaapeli käänsi meille selkänsä, ja isäntäni, hattu
kädessä ja selkä kumarassa, saattoi häntä hiljaa naureskellen. Mutta
seuraavana päivänä tuli konstaapeli, harppasi köysien yli, jotka
olivat teatterimme seinänä, ja kiiruhti keskellemme. "Teidän pitää
panna kuonokoppa koirillenne", sanoi hän tuimasti Vitalikselle.

"Kuonokoppa koirille!"

"Niin, sitä vaatii ohjesääntö, ja se teidän tulisi tietää."

Me näyttelimme juuri "Parannettua sairasta". Ja kun sitä näyteltiin
nyt vasta ensi kerran Toulousessa, niin yleisömme oli hyvin
innoissaan. Konstaapelin tulo senvuoksi herätti nurinaa ja huutoja:
"Älkää häiritkö!" -- "Antakaa näytellä loppuun!" Mutta Vitalis
teki kädellään liikkeen ja sai hiljaisuuden aikaan. Hän otti hatun
päästään ja kumarsi niin syvään, että hatunsulat maata pyyhkivät,
lähestyi konstaapelia ja vetäytyi kolme askelta taaksepäin kumartaen
syvään.

"Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja, tehän sanoitte, että
pitää panna kuonokopat koirille, eikö niin?"

"Niin, ja heti."

"Kuonokoppa Capille, Zerbinolle ja Dolcelle", sanoi Vitalis
enemmän yleisölle kuin konstaapelille. "Mitä teidän ylhäisyytenne
ajatteleekaan! Millä tavoin oppinut lääkäri Capi, jonka koko maailma
tuntee, voisi määrätä ulostuttavia lääkkeitä herra Joli-Coeurille,
jos mainittu Capi olisi kuonokoppa päässä? Jos se olisi edes joku muu
instrumentti, joka paremmin sopii lääkärille hänen ammatissaan!"

Tämä synnytti naurunrähinää yleisössä, josta kuului lasten
kirkkaita ääniä ja vanhempain karkeaa naurunhörötystä. Vitalis
tästä rohkaistuneena jatkoi: "Ja miten ihastuttava Dolce, meidän
sairaanhoitajattaremme, voisi käyttää kaunopuheisuuttaan ja
sulouttaan saadakseen sairaamme taipumaan lääkärinhoitoon, jos
Dolcen nenällä olisi moiset laitokset, joita hänen ylhäisyytensä,
järjestyksen edustaja, tahtoo siihen asettaa? Minä kysyn
kunnioitettavalta yleisöltä ja pyydän sen ratkaisemaan asian."

Ja yleisö vastasi naurulla. Se oli Vitaliksen puolella ja pilkkasi
konstaapelia. Yleisöä huvitti varsinkin Joli-Coeur, joka oli
asettunut konstaapelin taakse, pannen ristiin käsivartensa niinkuin
konstaapelikin ja pään taaksepäin mahtavan näköisenä. Konstaapeli
kiihtyneenä Vitaliksen puheesta ja yleisön naurusta pyörähti rutosti
ympäri ja samassa huomasi apinan, joka seisoi siinä kerskuvan
näköisenä. Muutamia sekunteja eläin ja ihminen seisoivat vastatusten
katsellen toisiaan aivan kuin olisi ollut kysymyksessä: sinä herra,
minä herra, kumpi meistä kontin kantaa! Yleisö purskahti yhä
kiihkeämmin nauramaan, ja siihen loppui tämä kohtaus.

"Jollei koirillanne huomenna ole kuonokoppaa, niin minä haastan
teidät oikeuteen."

"Siis huomiseen, hyvä herra, jääkää hyvästi!" Ja kun konstaapeli
poistui pitkin askelin, niin Vitalis seisoi syvään kumartuneena
suurta kunnioitusta osottaen. Ja sitten jatkui näytelmä.

Kun illalla isäntäni ei näyttänyt välittävän asiasta mitään, niin
minä muistutin häntä, huomauttaen, että kuonokopat olisi ajoissa
ostettava, että koirat tottuisivat niihin. "Ole huoleti. Kyllä minä
asian hoidan niin, että konstaapeli ei voi minua oikeuteen saattaa,
ja samalla niin, ettei minun tarvitse rääkätä koiriani. Toisekseen
toimitan niin, että yleisöllä on hauska. Konstaapelin avulla sillä
tavoin saamme tuottavia näytäntöjä. Hän näyttää hullunkurista
osaa kappaleessa, jonka hänelle valmistan. Siitä on vaihtelua
näytöksiämme, ja itsekin saamme vähän nauraa. Senvuoksi huomenna
sinä menet yksin Joli-Coeurin kanssa, asetat köydet ja soitat
muutamia kappaleita harpullasi. Kun on tarpeeksi kokoontunut yleisöä
ja konstaapeli tullut, silloin saavun minä. Ja silloin myöskin
huvinäytelmä alkaa."

Minä tein työtä käskettyä. Muutamia säveliä soitettuani harpullani
juoksi väkeä joka suunnalta. Näinä viime aikoina ja varsinkin tässä
kaupungissa isäntäni oli minua opettanut harpulla soittamaan, ja
muutamia kappaleita soittelinkin jo melko hyvin. Erittäin muuan
pieni italialainen laulu, jota minä harpun säestyksellä lauloin,
miellytti yleisöä, joka taputti minulle aina käsiään. Minä olin siis
jo monipuolinen taiteilija ja senvuoksi taipuisa uskomaan, että kun
seurueellamme oli menestystä, niin se oli minun ansiotani. Mutta tänä
päivänä oli hyvä syy uskoa, että väki ei rynnännyt näytäntöpaikalle
tuon laulun vuoksi. Eiliset ihmiset tulivat ystävineen uteliaina
katsomaan, millä tavoin vanha italialainen suoriutuu vihollisestaan
konstaapelista. Kun Vitalis oli sanonut: "Siis huomiseen, hyvä
herra", niin kaikki ihmiset olivat ymmärtäneet, että tänään syntyy
suuri näytäntö, jossa saa nauraa konstaapelille. Ihmiset nähdessään
minut Joli-Coeurin kanssa kyselivät, eikö italialainen tulekaan.

"Hän tulee pian."

Ja minä jatkoin lauluani.

Poliisikonstaapeli saapui pian paikalle. Joli-Coeur huomasi hänet
ensiksi ja pani heti kädet puuskaan, pään nojasi taaksepäin ja alkoi
kävellä minun ympärilläni edestakaisin jäykkänä selkäkenossa ja hyvin
naurettavan arvokkaana.

Yleisö purskahti nauramaan ja taputti käsiään hurjasti. Konstaapeli
joutui hämilleen ja katseli minua julmin silmin. He tietysti vain
yllytti yleisön hilpeyttä. Olin levoton, miten tässä lopuksikin käy.
Silloin kun Vitalis oli läsnä, tunsin varmuutta, mutta nyt olin yksin
enkä tiennyt mitä vastata, jos hän kävisi kyselemään. Hän näytti
olevan kiihtynyt ja vihanvimmassa. Hän kuljeskeli edestakaisin köyden
luona ja ohimennessään katseli minua olkansa yli. Se mielestäni
ennusti huonoa loppua. Joli-Coeur, joka ei ymmärtänyt miten
vaarallinen asemamme oli, käveli edestakaisin niinkuin konstaapelikin
ja katseli minua olkansa yli niin hassusti, että yleisö nauroi.
Minua pelotti, että konstaapeli siitä suuttuu raivoihinsa, ja käskin
Joli-Coeuriä luokseni, mutta se ei totellut minua, vaan lähti
juoksemaan, kun minä rupesin sitä ottamaan kiinni. Konstaapeli
vihanvimmoissaan luuli, että minä vain yllytin apinaa, harppasi
köysien yli, oli parilla askeleella luonani ja löi minua korvalle,
niin että kaaduin. Kun olin taas jaloillani, näin Vitaliksen
pitelemässä konstaapelia kädestä.

"Minä kiellän teitä lyömästä tätä lasta!" sanoi hän. "Te olette
tehnyt laittomuutta."

Konstaapeli koetti kiskoa kättään irti, mutta Vitalis puristi sitä
kovemmin. Muutamia sekunteja miehet katselivat toisiaan silmästä
silmään. Konstaapeli oli raivoissaan, isäntäni oli mahtavan ja ylpeän
näköinen; hänen kaunis valkotukkainen päänsä oli pystyssä, ja hänen
muodollaan näkyi itsensähillitsemistä ja käskeväisyyttä. Minusta
näytti, että konstaapelinkin olisi pitänyt painua maahan tämän
mahtavuuden edessä. Mutta siinä hän seisoi. Rajulla liikkeellä hän
tempasi kätensä irti, tarttui isäntääni niskasta kiinni, ja töykkäsi
häntä menemään edellään. Vitalis kompastui, mutta hypähti vikkelästi
pystyyn ja tarttui konstaapelin käteen.

Isäntäni oli vikkelä vanhus, mutta kuitenkin vanhus, jotavastoin
konstaapeli oli vielä nuori, voimakas, niin että heidän ottelunsa ei
olisi kauan kestänyt, mutta tappelua ei syntynytkään.

"Mitä te tarkotatte?" kysyi Vitalis.

"Minä vangitsen teidät, seuratkaa minua vahtikonttoriin."

"Minkävuoksi löitte tätä poikaa?"

"Ei sanaakaan, seuratkaa vain minua."

Vitalis kääntyi minuun. "Mene ravintolaan, ole siellä koirain kanssa.
Minä toimitan sinulle tiedon."

Hän ei saanut sen enempää sanotuksi, kun konstaapeli lähti häntä
viemään. Tämä näytelmä, jonka isäntäni oli ajatellut huvinäytelmäksi,
loppui näin surullisesti.

Minä nyt huomasin, että koirilla oli kuonokoppa, mutta ei raudasta.
Turvan ympärille oli sidottu silkkinauha, jossa oli tupsuja. Nämä
olivat koiranpäitsiä, joita teatterissa käytetään, ja Vitalis oli
varustanut näin koirat kepposta varten, jonka hän aikoi tehdä
konstaapelille.

Yleisö oli hajaantunut, ainoastaan muutamia oli jäänyt jäljelle,
jotka väittelivät, kumpiko, Vitalis vai konstaapeli, oli väärässä.
"Paha juttu", sanoi heistä muuan, "ukko ei pääse vankeudetta, kun hän
vastusti poliisia."

Minä palasin majapaikkaan hyvin levottomana.

Milloinkahan näemme toisemme? Oli puhuttu vankeudesta. Kuinkahan
kauan se kestää? Mitä minä tekisin sillä aikaa? Miten eläisin?
Isäntäni ei ollut saanut aikaa antaa minulle rahaa. Minulla ei ollut
kuin muutamia pennejä. Miten voin niillä saada ruokaa itselleni,
apinalle ja koirille?

Sillä tavoin kului kaksi päivää, ja minä olin huolissani,
uskaltamatta mennä majapaikan pihaa ulommas. Joli-Coeur ja koirat
näyttivät olevan hyvin levottomia. Vihdoin kolmantena päivänä
muuan mies toi minulle kirjeen Vitalikselta. Kirjeessä hän kertoi,
että häntä pidetään vankeudessa ja lauvantaina viedään oikeuteen,
jossa häntä syytetään järjestyksenvalvojan vastustamisesta ja
väkivaltaisuuden harjoittamisesta tätä vastaan.

"Antautuessani vihani valtaan", jatkoi hän, "olen tehnyt hairauksen,
jonka saan maksaa kalliisti. Mutta nyt on myöhäistä sitä katua. Tule
oikeuteen, siellä saat oppia jotakin."

Sitten hän neuvoi, miten minun oli meneteltävä, ja hän lopetti
kirjeensä syleillen minua ja pyytäen hyväilemään Capia, Joli-Coeuriä,
Dolcea ja Zerbinoa hänen puolestaan.

Kun minä luin kirjettä, niin Capi oli jalkaini välissä ja haisteli
kirjettä heiluttaen häntäänsä, osottaen siten, että tiesi mistä kirje
oli, hän kun hajusta tunsi, että se oli kulkenut hänen isäntänsä
hyppysten läpi. Ja nyt ensi kerran kolmeen päivään koira osotti ilon
merkkejä.

Oikeuden istunto alkoi lauvantaina kymmenen aikana. Minä menin sinne
jo yhdeksän aikana ja olin ensimäinen. Vähitellen sali täyttyi, ja
kuulijoista tunsin useita niiksi, jotka olivat olleet läsnä tuossa
kohtauksessa, joka isännälläni oli poliisin kanssa. Minulla ei ollut
mitään tietoa korkeasta oikeudesta eikä tuomioistuimesta, vaan
vaistomaisesti pelkäsin kauheasti: minusta tuntui, että vaikka olikin
kysymys isännästäni eikä minusta, niin minä kuitenkin olin vaarassa.
Vetäydyin uunin taakse ja puristausin seinää vasten niin pieneksi
kuin mahdollista.

Ensin tuomittiin muita, sellaisia miehiä, jotka olivat varustaneet
tai tapelleet ja jotka kaikki sanoivat olevansa syyttömiä ja jotka
kaikki kuitenkin tuomittiin. Vihdoin Vitalis tuotiin sisään. Minä
en tiedä, mitä sanottiin ensin, mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän
vastasi; olin niin kiihdyksissäni, että en kuullut, vielä vähemmän
ymmärsin. Enkä minä kuunnellutkaan, minä vain katselin. Katselin
isäntääni, joka seisoi siinä häpeissään ja huolestuneena, pitkä
valkoinen tukka valuen harteille. Katselin tuomaria, joka häneltä
kyseli.

"Te siis tunnustatte pieksäneenne konstaapelia, joka teidät vangitsi?"

"En ole pieksänyt, herra tuomari, vaan ainoastaan kerran lyönyt,
kun minä tullessani paikalle, missä meidän piti näytellä,
näin poliisikonstaapelin sivaltavan korvalle lasta, joka oli
seuralaisenani."

"Onko se lapsi teidän?"

"Ei, herra tuomari. Mutta minä rakastan häntä aivan kuin omaa
poikaani. Ja senvuoksi minä vihastuin, kun näin poikaa lyötävän, ja
tartuin poliisikonstaapelin käteen estääkseni häntä enää lyömästä."

"Te olette lyönyt poliisikonstaapelia?"

"Niin, kun hän tarttui minua kurkusta, niin unohdin, että hän oli
poliisikonstaapeli, ja aivan vaistomaisesti, tietämättäni löin
kiihdyksissäni."

"Teidän iällänne ei pitäisi joutua niin vihansa valtaan."

"Ei pitäisi, mutta paha kyllä ei aina tule tehdyksi niinkuin pitäisi,
sen nyt huomaan."

Tämän jälkeen kuulusteltiin poliisikonstaapelia, joka kertoi asian,
miten se oli tapahtunut, mutta ei välittänyt siitä niin paljoa, että
häntä oli lyöty, kuin siitä, että oli pilkattu hänen persoonaansa,
ääntään ja liikkeitään. Tämän kuulustelun aikana Vitalis katseli
ympärilleen saliin. Minä ymmärsin, että hän katseli minua. Minä
senvuoksi tulin suojapaikastani ja pujottelin uteliaan väkijoukon
läpi etumaiseen riviin. Kun Vitalis huomasi minut, niin hänen
kasvonsa kirkastuivat. Minä tunsin, että hän oli hyvillään nähdessään
minut, ja minulla vastoin tahtoani tunkeusi kyyneleet silmiin.

"Teillä ei ole muuta sanottavaa puolustukseksenne?" kysyi vihdoin
tuomari.

"Omasta puolestani minulla ei ole mitään lisättävää, mutta lapsen
puolesta, jota rakastan ja joka jää yksikseen, hänen puolestaan minä
pyydän oikeutta armahtavaisuuteen, niin ettei meitä tuomittaisi
erillemme kuin niin lyhyeksi aikaa kuin mahdollista."

Minä luulin, että isäntäni lasketaan vapauteen, mutta niinpä ei
käynytkään. Tuomari puheli toisten oikeudenjäsenten kanssa vähän
aikaa ja sitten juhlallisella äänellä julisti, että Vitalis
poliisikonstaapelin solvaamisesta ja harjoittamastaan väkivallasta
tätä vastaan tuomitaan kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja sadan
markan sakkoon.

Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen! Kyynelteni läpi näin avautuvan oven,
josta Vitalis oli tullut. Vitalis seurasi vartijaa, ja ovi taas
sulkeutui. Kahden kuukauden ero. Minne mennä?



IX.


Palatessani majapaikkaamme, sydän suruisena ja silmät punaisina,
tapasin pihalla majapaikan isännän, joka katseli minua pitkään. Minä
yritin hänen ohitsensa katsomaan koiria, mutta hän pysähdytti minut.

"No, mitenkäs kävi isäntäsi?" hän kysyi. -- "Hänet tuomittiin." --
"Kuinka kauaksi aikaa?" -- "Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen." -- "Ja
mitä sinä aiot tehdä sillä aikaa?" -- "En tiedä, hyvä herra." --
"Etkö tiedä? Onko sinulla rahaa itsesi ja eläintesi ruokaan?" -- "Ei
ole." -- "Kyllä sinä kylissä saat ansiota elättääksesi henkesi," --
"Mutta missä isäntäni minut sitten vankeudesta päästyään tapaa?"

"No sinä päivänä sinä palaat tänne, ja tuon kahden kuukauden ajan
kiertelet ympäristössä ja kylpypaikoissa. Siellä on raha-ansiota
yllinkyllin."

Laitettuani laukkuni kuntoon ja otettuani koirat ja apinan lähdin
ravintolasta. Isäntä oli portilla katsomassa. Ja minulla oli kiire
päästä kaupungista, sillä koirillani ei ollut kuonokoppaa. Mitä
sanoisin, jos minut tapaisi joku poliisikonstaapeli? Että minulla
ei ole rahaa ostaa kuonokoppia. Se olisi ollut totta, sillä minulla
tosiaan ei ole ollut kuin viisikymmentäviisi penniä, ja se summa ei
olisi riittänyt tällaisiin varustuksiin. Eikö minutkin vangittaisi
vuorostani? Ja mihin silloin joutuisivat koirat ja apina? Minusta oli
tullut joukon johtaja, perheen päämies, minusta orvosta raukasta, ja
minä tunsin vastuunalaisuutta.

Kulkiessamme koirat tähystelivät minua tavalla, joka ei kaivannut
sanoja: niiden oli nälkä. Apina, joka istui laukullani, nyki minua
vähänväliä korvasta, ja kun minä katsoin sitä, niin se hieroi
vatsaansa. Sen liikkeen ymmärsin yhtä hyvin kuin koirain katseen.
Minä puolestani myöskin olisin puhellut nälästäni, sillä en ollut
syönyt päivällistä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut. Varani eivät
sallineet Hyödä enemmän kuin kerran päivässä.

Kiirehtiessäni kaupungista, päästäkseni joutumasta tekemisiin
poliisin kanssa, minulla ei ollut aikaa miettiä minne tiet veivät.
En ajatellut muuta kuin päästä Toulousesta niin pian kuin suinkin,
sama se minne. Minulle ei ollut toinen seutu toista tärkeämpi,
kaikkialla minulta vaadittaisiin rahaa ruuasta ja asunnosta. Kysymys
asunnosta ei ollut niinkään tärkeä, nyt kun oli lämmin vuodenaika,
niin että voimme nukkua paljaan taivaan alla, jonkun pensaan juurella
tai seinän vierellä. Mutta mitä syödä? Luulen, että me kuljimme
pari tuntia ennenkuin uskalsin pysähtyä, ja tällä aikaa koirat
minua tähystelivät yhä rukoilevammasti ja apina nyki minua korvasta
hieroen vatsaansa yhä kovemmin. Vihdoin luulin olevani niin kaukana
Toulousesta, ettei enää tarvitsisi mitään pelätä, tai ainakin niin
kaukana, että voin sanoa huomenna varustavani koirani kuonokopalla,
jos sitä vaadittaisiin, ja minä menin ensimäiseen leipuripuotiin,
minkä tapasin, ostin puolentoista naulan leivän, joka maksoi 40
penniä.

Koirat hyppivät iloisina ympärilläni, ja apina veti minua tukasta
äännellen hyvillään. Me emme menneet kovin kauas. Kun tapasimme
ensimäisen puun tien varressa, asetin harppuni sitä vasten ja
heittäysin pitkäkseni ruohikkoon. Koirat istahtivat vastapäätäni,
Capi keskelle, toiselle puolen Zerbino ja toiselle Dolce. Ja
Joli-Coeur, joka ei ollut uuvuksissa, seisoi kahdella jalalla
valmiina ahmimaan palat, joita sille oli tuleva. Olipa hupainen
tehtävä leivän leikkaaminen. Jaoin sen viiteen yhtä suureen osaan,
ja ettei mitään hukkaan joutuisi, jaoin osat pieninä viipaleina.
Joli-Coeur, joka tarvitsi vähimmän ruokaa, oli hyvin tyytyväinen
jakoon, ja se oli jo kylläinen, kun meillä muilla oli vielä kiljuva
nälkä. Sen osasta otin kolme palasta, jotka pistin laukkuuni
antaakseni ne sittemmin koirille, ja kun vielä jäi neljä palasta,
niin söimme ne jälkiruokana. Minusta oli nyt sopiva tilaisuus
lausua muutama sana tovereilleni. Minä tietysti pidin itseni heidän
päällikkönään, mutta en mielestäni ollut niin paljoa heitä ylevämpi,
että olisin voinut jättää selittämättä, miten arveluttava asemamme
nyt oli. Capi nähtävästikin oli ymmärtänyt aikomukseni, sillä se
katsoi minuun tarkkaavasti viisailla, lempeillä silmillään.

"Niin, Capi", sanoin, "niin, ystäväni Dolce, Zerbino ja Joli-Coeur,
rakkaat toverini, minulla on teille ikävä uutinen kerrottavana:
isäntämme on meistä erotettu kahden kuukauden ajaksi."

"Hauh!" sanoi Capi.

"Se on varsin ikävää hänelle ja ikävää meille. Hän meitä elätti, ja
hänen poissa ollessaan olemme varsin pelottavassa asemassa. Meillä ei
ole rahaa."

Capi ymmärsi tämän sanan täydellisesti ja nousi seisomaan
takajaloilleen aivan niinkuin teki kiertäessään "kunnioitettavan
yleisön" edessä.

"Sinä arvelet, että meidän on annettava näytäntöjä", jatkoin minä.
"Se tosiaan on hyvä neuvo, mutta saammeko tuloja? Siinä se on
kysymys. Minä ilmoitan teille, ettei meillä ole kuin viisitoista
penniä kaikkiaan. Senvuoksi on supistettava vatsan vaatimuksia.
Kun nyt asiat ovat näin, niin uskallan toivoa, että te ymmärrätte
tilamme ja panette viisautenne ja kaiken taitonne liikkeelle seuramme
hyväksi. Minä vaadin teiltä tottelevaisuutta, varovaisuutta ja
rohkeutta. Luottakaa minuun, niinkuin minäkin luotan teihin."

Minä en uskalla sanoa, ymmärsivätkö toverini koko puheeni, mutta
varma olen, että ne ymmärsivät sen pääasiassa. Isäntämme poissaolosta
ne ymmärsivät, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, ja odottivat
minulta selitystä. Jolleivät ymmärtäneetkään, mitä niille sanoin,
olivat ne tyydytettyjä käytöksestäni niitä kohtaan ja osottivat
tyytyväisyyttään tarkkaavaisuudellaan.

Kun minä puhun niiden tarkkaavaisuudesta, niin puhun silloin
ainoastaan koirista, sillä Joli-Coeurin oli mahdotonta pitää
huomiotaan kauan kiinnitettynä yhteen asiaan. Puheeni alussa se
näytti olevan hyvin huvitettu siitä, mutta montakaan kymmentä
sanaa en ollut lausunut, kun se hypähti puun oksalle ja siellä
sitten huvittelihe viskautumalla oksalta oksalle. Jos Capi olisi
minua kohdellut näin välinpitämättömästi, niin se olisi minua
kovin loukannut, mutta Joli-Coeurin käytös ei minua ollenkaan
hämmästyttänyt. Sellainen se oli, ajattelematon ja ymmärtämätön, ja
oikeastaan oli luonnollista, että sitä halutti hieman huvitella. Minä
tunnustan, että mielelläni olisin tehnyt samoin kuin sekin ja sydämen
halulla kiipeillyt, mutta virkani arvokkaisuus ei sallinut minun
ruveta tällä tavoin huvittelemaan.

Hetkisen aikaa levättyämme annoin lähtömerkin: meidän oli ansaittava
yösijamme, ja kaikessa tapauksessa huomispäivän ateria, jos, kuten
oli luultava, me säästämme varojamme makaamalla taivasalla. Tunnin
ajan kuljettuamme tulimme muutaman kylän näkyville, jossa arvelin
voivani toteuttaa aikeeni. Kaukaa se näytti sangen mitättömältä,
ja hyvin vähän oli siis toivoa suurista tuloista, mutta sepä
ei rohkeuttani masentanutkaan. En ollut vaativa, ja tuumailin,
että kuta pienempi kylä, sitä vähemmän pelkoa, että tapaamme
poliisikonstaapelia.

Minä puin näyttelijäni, ja niin kauniissa järjestyksessä kuin suinkin
astuimme kylään. Vahinko, että meillä ei ollut Vitaliksen huilua
eikä hänen uljuuttaan, joka aina veti huomion puoleensa. Minulla ei
ollut hänen kookasta vartaloaan eikä uljasta muotoaan, päinvastoin
olin hyvin pieni, ja minun kasvoillani näkyi paremminkin levottomuus
kuin varmuus. Minä katselin kahtapuolta, että minkälaisen vaikutuksen
tulomme tekee. Mutta kovinkaan lupaavalta ei näyttänyt; siellä täällä
joku kohotti päätään, laski taas, eikä kukaan seurannut meitä.

Tultuani muutamalle vaahterain ympäröimälle torille tartuin harppuuni
ja aloin soittaa valssia. Soitto oli iloista, sormeni keveät, mutta
sydämeni oli suruinen; minusta tuntui, kuin olisi ollut kivitaakka
hartioillani. Käskin Zerbinon ja Dolcen tanssimaan valssia. Ne
tottelivat heti ja rupesivat pyörimään tahdin mukaan. Mutta ei
kukaan välittänyt meistä, vaikka talojen portailla seisoskeli
vaimoja, toiset kutoen sukkaa, toiset puhellen keskenään. Minä soitin
soittamistani, ja Zerbino ja Dolce tanssivat. Ehkäpä joku vielä
päättää tulla luoksemme, ja kun kerran vain tulee yksi, niin sitten
tulee toinenkin, pian on puolikymmentä ja sitten puolisataa.

Turhaan soitin ja turhaan koirat tanssivat. Ihmiset pysyivät
loitolla, eivät edes katsoneet meihin päinkään. Nämä ihmiset eivät
ehkä suosi tanssia, se näytti hyvin luultavalta kaikesta päättäen.
Minä komensin Zerbinon ja Dolcen maata ja rupesin laulamaan, enkä
ikinäni varmaankaan ole laulanut sellaisella innolla.

En ollut vielä saanut montakaan säettä päätetyksi, kun näin muutaman
miehen tulevan meitä kohden. Vihdoinkin! Minä lauloin vielä
innokkaammin. "Hei!" huusi mies. "Mitä sinä teet, vekara?"

Minä keskeytin lauluni hämmästyneenä tästä kysymyksestä ja jäin
katsomaan, kun hän lähestyi meitä suu auki.

"Vastaatko, vai?" -- "Mutta näettehän, hyvä herra, mitä minä teen.
Minähän laulan." -- "Onko sinulla lupa laulaa meidän kuntamme
alueella?" -- "Ei." -- "No laputa sitten matkoihisi, jollet halua,
että toimitan sinut oikeuteen." -- "Mutta hyvä herra..." -- "Korjaa
luusi, kerjäläinen!"

Se oli kylän poliisikonstaapeli. Pyörähdin ympäri ja lähdin samaa
tietä, jota olin tullutkin. Viidessä minuutissa olin puikkinut
tieheni tästä kylmästä kylästä. Koirat seurasivat minua allapäin
ja surullisina. Ne varmaankin älysivät, että meitä oli kova onni
kohdannut.

Kun olimme päässeet niin kauas, ettei meillä ollut enää pelkoa
poliisin tulosta, tein kädelläni merkin, ja heti kolme koiraani
asettui ympärilleni, Capi keskelle, silmät tiukasti kiintyneinä
minuun. Oli nyt aika antaa heille selitys, jota he odottivat.

"Kun meillä ei ollut lupaa esiintyä, niin meidät karkotettiin." --
"Mitäs nyt?" kysyi Capi kallistaen päätään.

"Nyt käymme maata paljaan taivaan alle, sama se mihin, ja iltasta
syömättä."

Ilma oli kaunis ja lämmin, ei ollut hätäkään maata paljaan taivaan
alla. Ei tarvinnut muusta huolta pitää kuin asettua sellaiseen
paikkaan, mihin eivät sudet pääse, jos niitä olisi seutuvilla.
Ei ollut siis muuta kuin astua tietä niin kauas, että tavataan
sopiva paikka. Ja me astuimme, kilometrin kilometriltä. Laskevan
auringon viimeiset säteet olivat jo kadonneet taivaalta, mutta
me emme vieläkään olleet tavanneet sopivaa paikkaa. Lopuksi ei
auttanut muu kuin ruveta siihen, missä olimme. Ja me pysähdyimme
muutamaan metsään, missä oli siellä täällä alastomia aukkoja, joiden
keskellä kohosi kalliolohkareita. Seutu oli hyvin synkkä ja autio,
mutta meillä ei ollut parempaa valittavissa, ja minä arvelin, että
kallioiden välissä me olemme yökylmältä suojassa.

Me poikkesimme tieltä kallioiden väliin, ja pian huomasin muutaman
kallion, jonka juurella oli luolan tapainen. Tähän onkaloon oli tuuli
ajanut vuoteeksi kuivuneita havunneulasia. Parempaa suojapaikkaa,
jossa oli vuoteet ja katot, emme olisi voineet toivoakaan. Meiltä
ei puuttunut muuta kuin leipäpala illalliseksemme, mutta parasta
oli koettaa olla sitä ajattelematta, ja ruokaa se on unikin. Ennen
maatamenoa sanoin Capille, että hänen tuli olla vartijanamme. Ja
koira asettuikin ulkopuolelle vahtipaikalle, jotta minä saatoin
olla aivan huoleti, ettei kukaan meitä voisi lähestyä niin,
etten saisi siitä tietoa edeltäpäin. Mutta vaikka olinkin siitä
varma, niin en kuitenkaan päässyt uneen heti, kun heittäysin
maata havuneulavuoteelle, Joli-Coeur vieressäni takkini povessa,
Zerbino ja Dolce makaamassa jaloissani. Olin väsynyt, vielä enemmän
levoton. Tämä ensimäinen matkapäivä oli ollut hyvin huono-onninen.
Minkähänlainen on huomispäivä? Nälkä ja jano oli, eikä ollut rahaa
kuin viisitoista penniä. Vaikka miten niitä olisin pyöritellyt
taskussani, eivät ne siitään lisääntyneet: yksi, kaksi, kolme --
siihen aina laskemiseni pysähtyi. Miten voin elättää joukkoni, miten
voin itse tulla toimeen, jollen seuraavana päivänä saisi tilaisuutta
antamaan näytöksiä enkä lupaa laulamaan? Pitikö meidän kuolla nälkään
metsään, louhen alle?

Pyöritellessäni mielessäni näitä kysymyksiä katselin tähtiä, jotka
tuikuttivat himmeällä taivaalla. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.
Syvä hiljaisuus, ei kuulu lehden kahinaakaan, ei linnun piipitystä,
ei tieltä kärryjen kolinaa. Autiota niin kauas kuin silmä kantoi.
Miten yksinämme olimme, hyljätyitä!

Kuuma kyynel herahti silmääni, ja yhtäkkiä purskahdin itkemään:
Barberinin emäntä raukka! Vitalis raukka! Minä heittäysin suulleni
ja vuodatin kyyneleet käsiini voimatta hillitä itkuani. Samassa
tunsin henkäyksen tukassani. Minä käännyin rivakasti katsomaan, ja
suuri pehmoinen kieli nuoleksi kasvojani. Capi oli kuullut minun
itkevän ja tullut minua lohduttamaan, niinkuin teki ollessani ensi
yötä Vitaliksen matkassa. Minä tartuin sitä kaulaan kaksin käsin,
se päästi pari kolme valittavaa ääntä; minusta näytti, että se itki
minun kanssani.

Kun seuraavana päivänä heräsin, istui Capi vieressäni katsellen
minua; linnut visertelivät metsässä, kaukaa kuului kirkonkellon
ääni, aurinko paistoi korkealta taivaalta lämpöisesti, vahvistaen
ruumista ja sielua. Pian olimme valmiit taipaleelle ja suuntasimme
kulkumme sinne, mistä kuului kirkonkellon ääni. Siellä varmaan oli
kylä ja siinä varmaankin oli leipuri. Kun on pannut maata eineettä
ja iltasetta, niin nälkä tuntuu pian seuraavana päivänä. Päätökseni
oli tehty: panen viimeiset rahani menemään, ja sittenpähän näemme
mitä on tehtävä. Kylään tullessamme minun ei tarvinnut kysyä missä
oli leipuri; sen nenämme neuvoi, minulla oli melkein yhtä tarkka
vainu kuin koirillani tuntemaan tuoreen leivän makean hajun. Vähillä
rahoillani ei saatu leipää kuin pieni pala henkeen, ja me olimme pian
eineemme syöneet.

Nyt oli aika tullut koettaa saada ansiota. Ja sen vuoksi lähdin
kuljeksimaan kylälle ja katselemaan, missä olisi edullinen paikka
näytäntöä varten, ja samalla tutkimaan ihmisten muotoja koettaakseni
niistä päättää, ovatko meille ystäviä vai vihollisia. Aikomukseni
ei ollut antaa näytäntöä heti suorastaan, sillä nyt ei ollut
sopiva aika, vaan tutkia seutua ja valita paras paikka ja sitten
puolenpäivän aikaan tulla tälle paikalle koettamaan onnea.

Minä olin näihin tuumiini vaipuneena, kun kuulin takaani huutoa.
Käännyin sukkelasti katsomaan ja näin Zerbinon tulevan, vanha vaimo
jäljessä. Pian ymmärsin mitä tämä merkitsi. Zerbino oli käyttänyt
hyväkseen tilaisuutta, kun minä kuljin mietteissäni, ja oli
eronnut seurastamme, mennyt muutamaan taloon ja varastanut sieltä
lihakappaleen, joka sillä nyt oli hampaissa.

"Ottakaa kiinni varas!" huusi vaimo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Ottakaa kiinni tuo koko joukko!"

Kuullessani tämän huudon tunsin itseni syylliseksi tai ainakin
vastuunalaiseksi koirani teosta ja lähdin juoksemaan. Mitä sanoa, jos
vaimo vaatisi lihakappaleesta maksun? Millä maksaa se? Jos meidät
saataisiin kiinni, niin kyllä kai meidät pantaisiin vankilaan.

Kun Capi ja Dolce huomasivat minun lähtevän juoksemaan, niin ne
seurasivat kintereilläni, ja Joli-Coeur, joka oli olkapäälläni,
tarttui käsin kaulaani, ettei putoaisi. Siitä oi ollut juuri pelkoa,
että meidät saavutettaisiin takaa-ajamalla, mutta vastaantulijat
voisivat ottaa meidät kiinni. Ja minusta näyttikin, että parilla
miehellä, jotka tulivat vastaan, olikin se aie. Kaikeksi onneksi
sattui kuitenkin muuan poikkikatu eteemme sitä ennen, ja minä
poikkesin sille joukkoineni. Juosten minkä käpälästä lähti me
pääsimme onnellisesti kylästä. Enkä minä uskaltanut pysähtyä,
ennenkuin olin niin hengästynyt, etten enää voinut juosta, mutta
silloin olimmekin pari kilometriä kylästä. Käännyin katsomaan
taakseni. Capi ja Dolce olivat kintereilläni, ja kaukana jäljessä
tuli Zerbino, joka oli jäänyt jälkeen pysähtyessään syömään
saaliinsa. Minä kutsuin sitä, mutta se ymmärsi ansainneensa ankaran
rangaistuksen ja puikki pakoon. Nälän ahdistamana se oli antautunut
tähän varkauteen, mutta sittenkään en voinut sen tekoa hyväksyä.
Varkaus oli varkaus. Syyllinen oli rangaistava, jos mieli pitää
kuria joukossani. Muuten kävisi niin, että seuraavassa kylässä
Dolce noudattaisi toverinsa esimerkkiä ja lopuksi Capikin joutuisi
kiusauksen valtaan. Minun oli siis julkisesti rangaistava Zerbinoa.
Mutta sitä varten minun oli saatava se käsiini. Se taas ei ollut
mikään helppo asia. Minun täytyi sitä varten turvautua Capin apuun.
"Mene hakemaan tänne Zerbino."

Capi lähti heti toimittamaan tehtävää, jonka sille uskoin. Mutta
minusta näytti, että se ryhtyi siihen enemmän tottumuksesta kuin
omasta halustaan, ja katseesta, jonka se loi minuun lähtiessään, olin
näkevinäni, että se mieluummin halusi olla Zerbinon asianajajana kuin
minun poliisimiehenäni.

Minun oli odotettava Capia ja sen vankia, ja arvasin, että saan
odottaa jotenkin kauan, sillä Zerbino ei ole niin halukas lähtemään
heti ensi tingassa. Mutta odottaminen ei ollutkaan vastenmielistä.
Olin jo niin kaukana kylästä, ettei ollut mitään pelkoa siitä, että
meitä enää takaa ajetaan, ja toisekseen olin kovasta juoksusta niin
väsynyt, että varsin mielelläni levähdin vähän aikaa. Sitäpaitsi,
mitä syytä oli kiirehtiä, kun ei ollut vähintäkään tietoa minne mennä
ja kun ei ollut mitään tekemistä?

Paikka, johon olin pysähtynyt, oli aivan kuin valittu odottelemista
varten. Hurjassa paossani, tietämättä vähintäkään matkani määrästä,
olin saapunut Etelä-kanavan rannalle. Ja kuljettuani Toulousesta
lähtien karuja, pölyisiä maita olin nyt vaihtelevassa seudussa,
joka oli raikas ja hauska: täällä oli vettä, puita, ruohikkoa, ja
täällä oli pieni lähde, joka juosta lirisi muutamalta kasveihin
verhoutuneelta kalliolta riippuvien kasvien ja kukkien reunustamassa
uomassa. Tämä oli kerrassaan ihastuttavaa, ja täällä oli mainiota
odotella koirien palaamista.

Kului hyvä tunti eikä niitä näkynyt ei kuulunut, ei kumpaakaan. Minä
aloin käydä jo levottomaksi. Mutta sitten ilmestyi näkyviin Capi,
joka tuli yksin, allapäin.

"Missä on Zerbino?"

Capi paneutui maata arkana, ja minä huomasin, että sen toinen korva
oli verissä. Minä en ollut selityksen tarpeessa, sillä ymmärsin heti
mitä oli tapahtunut: Zerbino oli tehnyt vastarintaa poliisille, ja
Capi totellen ankaraa käskyäni oli antautunut tappeluun.

Pitikö minun nyt sitäkin rangaista? Minulla ei ollut siihen sydäntä.
Enkä minä voinut pahoittaa toisten mieliä, kun oma mielenikin oli
masennuksissa.

Kun Capi oli niin huonosti onnistunut, ei ollut muuta neuvoa kuin
odottaa niin kauan, että Zerbino tulee omasta halustaan. Päättelin,
että se ensin vastustettuaan alistuisi sitten rangaistavaksi ja
tulisi luoksemme katuvaisena. Panin pitkäkseni muutaman puun juurelle
pitäen Joli-Coeuriä kahleissa, peläten että sitäkin ehkä alkaisi
haluttaa Zerbinon luo. Capin ja Dolcen komensin makaamaan jalkoihini.
Aika kului, mutta Zerbinoa ei vain näkynyt, ja tietämättäni vaivuin
unen valtoihin. Herättyäni oli tunteja kulunut. En olisi tarvinnut
aurinkoakaan päättääkseni, että oli kulunut aikaa koko paljon;
vatsani huusi, ilmoittaen että siitä oli jo pitkä aika, kun olin
syönyt leipäpalan. Joukkueeni niinikään ilmaisi nälkäänsä, Capi ja
Dolce surullisilla katseilla, Joli-Coeur elkeillään. Eikä Zerbinoa
kuulunut ei näkynyt. Minä sitä huutelin, vihelsin, mutta turhaan.
Se varmaankin saatuaan hyvän aterian oli kyyristynyt jonkun pensaan
suojaan nukkumaan kaikessa rauhassa.

Alkoi käydä arveluttavaksi: jos lähtisin jatkamaan matkaa, niin
Zerbino voisi meistä eksyä, jos jään, niin mistä saada ruokaa. Ja
ruokaa me tarvitsimme, se tarpeemme kävi yhä suuremmaksi. Koirat
katselivat minua yhä surkeammin, ja Joli-Coeur hieroi vatsaansa ja
kirkui aina vihaisemmin.

Kun aika yhä kului eikä Zerbinoa näkynyt, niin minä vielä kerran
lähetin Capin sitä hakemaan. Puolen tunnin kuluttua se palasi
yksinään ja ilmoitti, ettei ollut löytänyt toveriaan.

Mitä tehdä?

Vaikka Zerbino olikin syyllinen ja me kaikki olimme sen takia
joutuneet pulaan, en kuitenkaan edes ajatellutkaan jättää sitä. Mitä
sanoisi Vitalis, jollen toimittaisi takaisin kaikkia kolmea koiraa?
Ja sitten, kaikesta huolimatta, minä rakastin Zerbinoa. Päätin
odottaa iltaan asti. Mutta mahdotonta oli olla näin toimetonpa ja
kuunnella vatsaimme nälkähuutoja. Oli keksittävä jotakin, josta
meille kaikille olisi vähänkään huvia ja jolla saisimme unhotetuksi
nälkämme. Mutta mitä?

Mietiskellessäni tätä kysymystä muistin Vitaliksen kertoneen kerran,
että kun muutamalla sotaretkellä sotajoukko oli väsynyt pitkästä
marssista, niin soitettiin, ja sotajoukko kuullessaan iloisia säveliä
unhotti väsymyksensä. Ehkäpä meiltäkin unhottuu nälkämme, kun soitan
jotakin iloista. Ja ainakin, kun minä soitan ja koirat tanssivat,
aika kuluu nopeammin.

Minä tartuin harppuuni, joka oli pystyssä puuta vasten, ja asettuen
selin kanavaan, jotta näkisin näyttelijäini tanssin, aloin soittaa
valssia.

Taiteilijani eivät heti alussa näyttäneet olevan juuri halukkaita
tanssimaan; leipäpala niistä olisi ollut paljoa mieluisampi. Mutta
vähitellen innostuivat. Soitto teki vaikutuksensa, me kaikki
unhotimme leipäpalan, jota meillä ei ollut, emmekä enää ajatelleet
muuta kuin minä soittoani ja koirat tanssiaan.

Yhtäkkiä kuulin kirkkaan lapsen äänen: "hyvä!" Tämä huuto kuului
takaani. Minä käännyin vikkelästi katsomaan.

Muuan alus oli pysähtynyt kanavassa ja kääntynyt rantaa kohden.
Tämä oli niin kummallinen alus, että en ikinäni ollut vielä nähnyt
sellaista. Sitä oli vetämässä kaksi hevosta, jotka seisoivat
toisella puolen kanavaa. Alus oli paljon lyhempi kuin purret,
joita tavallisesti käytetään kanavilla, ja sen kannella, joka oli
ainoastaan vähän yläpuolella veden pintaa, oli ikkunoilla varustettu
katos. Tämän edessä oli veranta köynnöskasvien suojassa.

Verannalla huomasin kaksi ihmistä. Toinen oli nainen, vielä nuorekas
ja ylhäisen, mutta surullisen näköinen. Toinen oli lapsi, melkein
minun ikäiseni poika, joka näytti makaavan. Tämä poika se varmaankin
oli huutanut "hyvä".

Selvittyäni hämmästyksestäni nähdessäni tämän laitoksen, joka ei
näyttänyt ollenkaan pelottavalta, minä kohotin hattuani kiittääkseni
suosionosoituksesta.

"Huviksenneko soittelette?" kysyi nainen, puhuen vieraalla murteella.

"Harjoitellakseni näyttelijöitäni ja myöskin ... huvikseni."

Poika teki merkin naiselle, joka seisoi hänen vieressään, ja nainen
kumartui kuuntelemaan. "Tahtoisitteko vielä näytellä?" kysyi sitten
nainen minulta.

Tahtoisinko näytellä! Näytellä yleisölle, jonka olin saanut niin
äkkiarvaamatta. Minua ei tarvinnut kahta kertaa rukoilla.

"Tahdotteko tanssin vai huvinäytelmän?" kysyin.

"Huvinäytelmän!" huusi poika, mutta nainen keskeytti ja pyysi
tanssia. -- "Tanssi on liian lyhyt", sanoi lapsi.

"Tanssin jälkeen me voimme, jos kunnioitettava yleisö niin haluaa,
esittää muutamia sellaisia temppuja, joita tehdään Parisin
sirkuksessa." Tämä oli muuan isäntäni lauseita, ja minä koetin sen
esittää niinkuin hän sen lausui yleisölle. Muuten olin hyvilläni,
että oli kieltäydytty huvinäytelmästä, sillä minun olisi ollut
hyvin vaikea järjestää näytäntöä, ensiksikin kun Zerbino oli
poissa ja toiseksi kun ei ollut pukuja ja muita lisätarpeita. Minä
senvuoksi otin harppuni ja aloin soittaa valssia. Capi heti paikalla
tarttui käpälillään Dolcen vartaloon, ja molemmat alkoivat pyöriä
tahdin mukaan. Tämän jälkeen Joli-Coeur tanssi yksinään. Sitten
me järjestään esitimme koko ohjelmistomme. Meitä ei väsyttänyt.
Näyttelijäni varmaankin ymmärsivät, että saavat palkakseen ruokaa,
eivätkä senvuoksi säästäneet itseään enemmän kuin minäkään.

Yhtäkkiä, kesken kaikkea, näin Zerbinon ilmestyvän metsästä, ja kun
toiset tanssiessaan kulkivat sen ohitse, niin sekin asettui niiden
keskelle ja ryhtyi tehtäväänsä.

Soittaessani ja pitäessäni silmällä taiteilijoitani minä silloin
tällöin silmäsin poikaa, ja minusta tuntui kummalliselta, ettei hän,
vaikka näyttikin olevan niin huvitettu meidän näyttelemisestämme,
kuitenkaan liikahtanut paikaltaan: hän pysyi makuullaan, aivan
hiljaa, liikuttamatta muuta kuin käsiään taputellessaan. Oliko hän
hervoton? Minusta näytti, kuin hän olisi maannut lavitsalla.

Tuuli oli kuljettanut aluksen törmään, jossa me olimme, ja minä nyt
näin lapsen aivan kuin olisin ollut itse aluksessa hänen vieressään:
hänellä oli vaalea tukka, hänen muotonsa oli kalpea, niin kalpea,
että otsan kuultavan nahan alta näkyivät siniset verisuonet. Hänen
lempeissä silmissään oli surullinen ja sairaalloinen ilme.

"Kuinka paljon teidän teatterissanne maksaa paikka?" kysyi nainen
minulta.

"Kukin maksaa sen mukaan kuin hänellä on ollut siitä huvia."

"Sitten pitää meidän, äiti, maksaa hyvin paljon", sanoi lapsi ja
lisäsi jotakin vieraalla kielellä, jota minä en ymmärtänyt.

"Arthur tahtoisi nähdä näyttelijöitänne lähempää", sanoi nainen.

Minä annoin merkin Capille, joka heti hypähti alukseen.

"Entä toisetkin?" huusi poika.

Zerbino ja Dolce seurasivat toveriaan.

"Ja apina!"

Joli-Coeur olisi voinut helposti hypätä alukseen, mutta minä en ollut
koskaan varma sen käytöksestä. Päästyään alukseen se olisi voinut
ruveta huvittelemaan tavalla, joka ehkä ei olisi ollut naiselle
mieleen.

"Onko se vihainen?" kysyi nainen.

"Ei, mutta se on joskus tottelematon, ja minua pelottaa, ettei se
käyttäydy sopivasti."

"No tulkaa itse sen kera alukseen." Ja hän antoi merkin muutamalle
miehelle, joka seisoi peräsimessä. Mies tuli heti ja asetti lankun
aluksesta törmälle. Tätä siltaa myöten minä sitten astuin alukseen,
harppu selässäni ja Joli-Coeur käsivarrellani.

"Apina! Apina!" huudahti poika. Minä lähestyin häntä, ja sillä aikaa
kuin hän hyväili ja silitteli apinaa, minä voin tarkastaa häntä. Hän
oli tosiaan kiinnitetty lavitsaan, niinkuin minusta oli näyttänytkin.

"Onko teillä isäntää, lapseni?" kysyi nainen. -- "On, mutta minä
kuljen tätä nykyä yksikseni, vähän aikaa." -- "Miten kauan?" --
"Kaksi kuukautta." -- "Kaksi kuukautta! Oo, pieni raukka! Miten
teidän ikäisenne voi olla niin kauan yksikseen!" -- "Täytyy, hyvä
rouva." -- "Isäntänne epäilemättä on pakottanut teidät hankkimaan
määrätyn summan rahaa tällä aikaa?" -- "Ei, hyvä rouva. Hän ei
pakota minua mihinkään. Kunhan saan joukkoni elätetyksi, niin siinä
kylliksi." -- "Ja te olette voinut ansaita hyvin elatuksenne?"

Minä olin ääneti vähän aikaa, ennenkuin vastasin: en ollut koskaan
nähnyt naista, joka minuun teki sellaisen vaikutuksen kuin tämä
kysellessään minulta asioitani. Hän puheli niin hyväntahtoisesti,
hänen äänensä oli lempeä, katseensa ystävällinen ja niin rohkaiseva,
että minä päätin kertoa asian suoraan. Ja minkävuoksi salata? Minä
Kerroin hänelle, minkävuoksi minun oli pitänyt erota Vitaliksesta,
joka oli tuomittu vankeuteen siitä, että oli minua puolustanut, ja
että minä Toulousesta lähdettyäni en ollut ansainnut penniäkään.

"Mutta teidän on kai sitten kauhea nälkä!" huudahti poika.

Taiteilijani ymmärsivät hyvin tämän sanan. Koirat alkoivat haukkua ja
Joli-Coeur hieroa vatsaansa vimmatusti.

"Äiti!" lausui Arthur.

Nainen ymmärsi pyynnön; hän sanoi jotakin vieraalla kielellä
muutamalle palvelijanaiselle, ja tämä toi heti esiin pienen katetun
pöydän.

"Istukaa ruualle, poikaseni", käski nainen.

Minua ei tarvinnut rukoilla. Panin harppuni syrjään ja istahdin
pöytään. Koirat asettuivat ympärilleni, ja Joli-Coeur istahti
polvelleni.

"Kelpaako koirillenne leipä?" kysyi Arthur.

Kelpaako leipä! Minä niille annoin kullekin palan, jonka ne heti
purematta nielaisivat. Ja sillä aikaa kuin minä koirille annoin
leipää, oli Joli-Coeur siepannut kakkupalasen, pistäytynyt pöydän
alle ja oli tukehtua ahmiessaan. Minä puolestani otin viipaleen
leipää, ja vaikka en ollutkaan tukehtua niinkuin Joli-Coeur, niin
ahmin yhtä suurella halulla.

"Lapsi raukka!" sanoi nainen täyttäessään minun lasini. Arthur
ei virkkanut mitään, vaan katseli meitä suurin silmin ihmetellen
meidän ruokahaluamme, sillä jokainen meistä oli yhtäläinen ahmatti,
Zerbinokin, joka kuitenkin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi
varastamallaan lihapalalla. "Missä olisitte syöneet tänään, jollette
meitä olisi kohdanneet?" -- "Luulen, että me emme olisi saaneet
ruokaa ollenkaan tänä päivänä." -- "No missä saatte huomenna?" --
"Ehkä huomennakin sattuu onni kohtaamaan meitä niinkuin tänäänkin."

Arthur ei enää jatkanut keskustelua kanssani, vaan kääntyi äitiinsä,
ja heidän välillään syntyi pitkä keskustelu tuolla vieraalla
kielellä, jota olin kuullut. Arthur näytti pyytävän jotakin, johon
hänen äitinsä ei ollut oikein suostuvainen tai jota vastaan hänellä
oli syitä. Yhtäkkiä poika käänsi päänsä minuun, sillä ruumistaan hän
ei voinut liikuttaa. "Haluaisitteko jäädä meidän luo?" kysyi hän.

Minä jäin katsomaan häneen pitkään ja sanaa sanomatta, sillä niin
hämmästyin tätä äkillistä kysymystä.

"Poikani kysyy, haluaisitteko jäädä meidän luo", rouva toisti. --
"Tähänkö alukseen?" -- "Niin, tähän alukseen. Poikani on kipeä,
lääkärit ovat määränneet hänen pysymään makuullaan tuollaisella
lavalla, niinkuin näette. Jotta hänellä ei olisi ikävä, kuljetan
häntä tässä aluksessa. Te asuisitte meidän kanssamme. Koiranne ja
apinanne antavat näytäntöjä Arthurille, joka on yleisönne. Ja te,
lapseni, jos haluatte, voitte meille soittaa harppuanne. Sillä tavoin
te olette palvelukseksemme, ja me puolestamme voimme olla teille
hyödyksi. Te ette kuitenkaan joka päivä kulkiessanne voine saada
yleisöä, sillä se teidän ikäiselle lapselle ei ole mikään helppo
asia."

Aluksessa! Minä pääsisin elämään aluksessa, vesillä, mikä onni!
Tämä ajatus ensimäisenä iskihe mieleeni ja huumasi minut.
Silmänräpäyksessä minulle oli selvillä, miten loistava minulle oli
tämä esitys. Miten jalomielinen rouva! Minä tartuin hänen käteensä
ja suutelin sitä. Hän näytti liikutetulta tästä kiitollisuuteni
osotuksesta, ja useita kertoja hän siveli hellästi kädellään otsaani:
"Pikku raukka!" Kun minua oli pyydetty soittamaan harppua, niin
tuntui minusta, ettei minun sopinut kieltäytyä täyttämästä hänen
lausumaansa toivomusta. Hartauteni oli tavallaan osotus hyvästä
tahdostani ja kiitollisuudestani. Otin harppuni ja asetuin aluksen
keulapuolelle, jossa aloin soitella. Samalla nainen asetti huulilleen
pienen hopeapillin ja puhalsi siitä kimeän äänen. Heti herkesin
soittamasta, tuumaillen mielessäni, minkävuoksi hän niin vihelsi:
tahtoiko hän sillä ilmoittaa minulle, että minä soitin huonosti,
ja kehottaa minua taukoamaan? Arthur, joka näki kaikki, mitä
hänen ympärillään tapahtui, arvasi neuvottomuuteni. "Äiti vihelsi
hevosmiehille merkiksi, että lähdetään liikkeelle", sanoi hän.

Todellakin alus, joka oli loitonnut rannasta, alkoi lipua pitkin
kanavan tyyntä kalvoa hevosten vetäessä; vesi loiski keulaa vasten,
ja molemmin puolin puut pakenivat taaksemme laskevan auringon
kultaamina.

"Olkaa hyvä ja soittakaa", pyysi Arthur. Pään nyökäyksellä
kutsuttuaan äitinsä istumaan vierelleen piteli lian tämän kädestä
koko ajan, kun minä soittelin lauluja, joita olin oppinut isännältäni.



X.


Arthurin äiti oli englantilainen, nimeltä rouva Milligan. Hän oli
leski, ja Arthur oli hänen ainoa lapsensa, -- nimittäin ainoa elossa
oleva lapsi, sillä oli ollut vanhempikin poika, joka oli kadonnut
hyvin salaperäisellä tavalla. Tämä lapsi oli kuuden kuukauden vanhana
varastettu, eikä koskaan oltu hänestä saatu mitään tietoa. Siihen
aikaan kuin tämä oli tapahtunut, ei rouva Milligan ollut itse voinut
häntä etsiä. Hänen puolisonsa oli ollut kuolemaisillaan, ja hän
itse oli ollut hyvin sairas, aivan tiedotonna kaikesta, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Kun hän oli parantunut, niin hänen miehensä oli
kuollut ja poikansa kadonnut. Lapsen etsimistä oli hoitanut hänen
lankonsa, herra James Milligan. Mutta tässä oli se omituista, että
herra Milliganilla oli etua lapsen katoamisesta. Hänestä olisi tullut
lapsettoman veljensä perijä. Hänen etsintänsä raukesivat tyhjiin.
Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta etsittiin, mutta ei
mistään löydetty. Sittenkään ei herra Milligan saanut periä veljeään,
sillä seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen rouva Milligan
synnytti lapsen, pienen Arthurin.

Mutta tämä heikko ja kivulloinen lapsi ei voinut kauan elää, olivat
lääkärit sanoneet. Hän voi kuolla milloin hyvänsä, ja silloin herra
James Milligan olisi vanhemman veljensä arvon ja omaisuuden perijä
maan lakien mukaan.

Herra James Milliganin toiveet eivät siis olleet menneet, vaikka
eivät heti toteutuneetkaan. Hänen tarvitsi vain odottaa. Ja hän
odotti. Mutta lääkärien ennustukset eivät toteutuneet: Arthur pysyi
sairaana, mutta ei kuollut, niinkuin oli määrätty. Äidin huolekas
hoito piti häntä hengissä -- tämä ihmehän tapahtuu, Jumalan kiitos,
hyvin usein. Kymmeniä kertoja luultiin hänen kuolevan, kymmenet
kerrat hän palautui. Väliin hänellä oli kaikki taudit, jotka lasta
voivat kohdata. Tällä kertaa hänessä oli joku ankara tauti, jonka
vuoksi hänet oli määrätty rikkikylpyihin, ja rouva Milligan oli
tullut Pyreneille. Mutta hänen koetettuaan turhaan näitä kylpyjä oli
hänelle neuvottu toinen hoitotapa, nimittäin pitää lapsi makuullaan.

Tätä varten oli rouva Milligan Bordeauxissa rakennuttanut tämän
aluksen. Hän ei ollut voinut ajatella lastaan suljettuna huoneeseen,
jossa tämä olisi kuollut ikävään ja ilman puutteeseen. Kun Arthur
ei voinut enää liikkua, niin piti saada liikkuva asunto. Sen vuoksi
oli rakennettu vesillä liikkuva talo kamareineen, keittiöineen,
saleineen, verantoineen. Tässä salissa tai verannalla, miten
milloinkin sopi, Arthur oleskeli aamusta iltaan, äiti vierellään, ja
maisemat kulkivat hänen ohitsensa, niin ettei hänen tarvinnut kuin
avata silmänsä.

Minä sain aluksessa oman kamarini, joka oli pienen pieni, mutta
kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. En ikinäni ollut
nähnyt niin kaunista ja puhdasta kamaria. Ja kun minä asetuin
nukkumaan vuoteeseen, niin minut valtasi omituinen tunne. Ensi
kerran elämässäni makasin peitteissä, jotka pehmoisesti hivelivät
ruumistani. Eikä yön hiljaisuus ollut pelottava, pimeässä ei ollut
kummituksia, ja tähdet, jotka näkyivät ikkuna-aukosta, rohkaisivat
mieltä kuin parahin toivo.

Nukuttuani rauhallisesti yöni nousin varhain aamulla uteliaana
saamaan tietää, millainen yö oli näyttelijöilläni ollut. Minä
tapasin kaikki siinä, mihin ne illalla olin asettanutkin, ja
kaikki nukkuivat syvässä rauhassa aivan kuin alus olisi ollut
heidän kotinsa jo kuukausia. Koirat heräsivät minun tullessani ja
tulivat pyytämään aamuhyväilyä. Joli-Coeur, toinen silmä raollaan,
kuorsasi kuin pasuuna. Helppo oli älytä mitä tämä merkitsi: herra
Joli-Coeur, joka oli itse pikaisuus, suuttui suunnattoman helposti
ja kerran suututtuaan murjotti sitten kauan aikaa. Nyt se oli siitä
äkeissään, etten minä ollut vienyt sitä kamariini, ja se osotti
tyytymättömyyttään tällä tavalla, että oli muka nukkuvinaan. Minä en
voinut sille selittää syitä, jotka minut olivat pakottaneet, suureksi
mielipahakseni, jättämään sen kannelle, ja kun mielestäni olin,
ainakin näennäisesti, tehnyt sille väärin, niin otin sen nyt syliini
osottaakseni hyväilylläni katumusta. Aluksi se oli yhäkin äkeissään,
mutta alkoi pian eleillään minulle selittää, että jos lähden hänen
kanssaan käymään maalla, niin hän antaa minulle anteeksi. Merimies,
jonka eilen olin nähnyt peräsimessä, oli jo työssä, pesemässä
aluksen kantta, ja hän asetti sillan maihin, jonne minä lähdin koko
joukkoineni kävelylle.

Aika kului pian juostessani koirain kanssa, hyppiessäni ojien yli ja
kiipeillessäni puihin. Kun me palasimme, olivat hevoset jo valjaissa,
odottaen vain piiskan paukausta lähteäkseen. Menin alukseen
kiireesti, köysi irrotettiin rannasta, merimies asettui peräsimeen,
ajaja käski hevosiaan, hinausköyden ratas alkoi vinkua, me olimme
matkalla.

Miten hupaista oli matkustaa aluksessa! Hevoset astelivat tietään
kanavan varrella, ja me teimme taivalta liikuntoa tuntematta. Rannat
pakenivat taaksemme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin veden loiske
alusta vasten ja hevosten kulkusten helinä.

Niin kuljimme, ja nojautuessani aluksen laitaa vasten minä katselin
poppeleita, jotka rohkeasti kohosivat rehevästä ruohikosta,
värisyttäen aamun tyynessä ilmassa aina herkkiä lehtiään. Niiden
pitkä rivi muodosti kanavan varrelle tiheän, viheriän esiripun, joka
pidätti auringon säteet, niin että me olimme viileässä siimeksessä.
Siellä täällä kanavan pinta oli musta ja näytti kuin se olisi
peittänyt äärettömän syvyyden. Toisin paikoin taas se levisi kuin
kuultava verho, jonka läpi näkyi kimaltavat kivet ja sametinpehmoiset
kasvit. Olin vaipunut tätä katselemaan, kun kuulin takanani
mainittavan nimeäni. Käännyin katsomaan: Arthur kannettiin kannelle,
ja hänen äitinsä kulki vierellä.

"Oletteko hyvin nukkunut?" kysyi Arthur. "Paremmin kuin maalla?"

Minä lähestyin ja vastasin niin kohteliain sanoin kuin suinkin ja
yhtä paljon tarkottaen äidille kuin lapselle. "No entäs koirat?"
kysyi Arthur.

Minä kutsuin koirat ja Joli-Coeurin. Koirat tervehtivät, ja
Joli-Coeur teki temppujaan, niinkuin aina teki, kun luuli, että
ruvetaan näyttelemään. Mutta nyt ei ollut kysymystä näyttelemisestä,
tänä päivänä. Rouva Milligan oli asettanut poikansa siimekseen
ja istunut hänen viereensä. "Olkaa hyvä ja toimittakaa koirat ja
apina syrjään", sanoi hän minulle. "Meillä on nyt työtä." Minä tein
niinkuin oli käsketty ja poistuin joukkoineni aluksen keulapuolelle.

Mihinkähän työhön tuo poika parka pystyy? Minä näin, että hänen
äitinsä antoi hänen kertoa läksyn, seuraten itse muutamasta kirjasta.
Maaten siinä lavitsallaan Arthur kertoi liikkumatta vähääkään. Tai
oikeastaan hän koetti kertoa, sillä hän sopersi kauheasti, hän
ei saanut kolmea sanaa sanotuksi yhtämenoon, ja hyvin usein hän
erehtyikin. Äiti oikaisi lempeästi, mutta samalla vakavasti.

"Te ette osaa satuanne", sanoi hän.

Minua tämä ihmetytti, että hän poikaansa sanoi teiksi, sillä en
silloin tiennyt, että englantilaiset eivät sinuttele.

"Te teette enemmän virheitä nyt kuin eilen. Minkä vuoksi pahoitatte
mieleni sillä, ettette lue läksyänne?"

"Minä en, äiti, voi oppia, minä vakuutan teille, että en voi." Ja
Arthur rupesi itkemään.

Mutta rouva Milligan ei heltynyt kyynelistä, vaikka näyttikin olevan
pahoillaan. "Minä olisin antanut teidän leikkiä tänä aamuna Remin
ja koirien kanssa", sanoi hän, "mutta nyt ette saakaan, kun ette
ole osannut läksyänne." Ja hän antoi kirjan Arthurille ja poistui
muutamia askeleita poikansa luota aivan kuin lähteäkseen sisälle ja
jättääkseen yksikseen pojan, joka itki yhä.

Miten voi rouva Milligan olla niin ankara tälle lapsi raukalle, jota
hän näytti kuitenkin niin hellästi rakastavan?

Jollei Arthur voinut oppia läksyään, niin eihän se ollut hänen, vaan
epäilemättä hänen tautinsa syy. Miten voi hän lähteä hänen luotaan
lohdutuksen sanaa sanomatta? Mutta rouva Milligan palasi takaisin.

"Tahdotteko, että koetamme yhdessä oppia?" kysyi hän. Ja hän istui
Arthurin viereen, otti kirjan ja alkoi lukea satua, jonka nimi oli:
"Susi ja karitsa". Arthur kertoi hänen jäljessään sanat ja lauseet.
Kolmeen kertaan luettuaan sadun antoi hän kirjan Arthurille, käskien
hänen nyt opetella yksinään, ja meni sisälle.

Arthur rupesi heti lukemaan satuaan, ja minä paikaltani, johon olin
jäänyt, näin että hänen huulensa liikkuivat. Hän näytti koettavan
oppia oikein todenteolla. Mutta hänen hartautensa ei kestänyt
kauan. Pian hän nosti silmänsä kirjasta, hänen huulensa liikkuivat
hitaammin ja viimein pysähtyivät kokonaan. Hän ei enää lukenut.
Hänen katseensa, joka harhaili sinne tänne, sattui viimein minuun.
Minä tein hänelle merkin kehottaen lukemaan. Hän hymyili minulle
lempeästi aivan kuin kiitokseksi minun huomautuksestani, ja hänen
silmänsä tarttuivat taas kirjaan. Mutta pianpa taaskin katse oli
kulkemassa kanavan rantoja. Kun hän ei katsonut nyt minuun, niin minä
nousin paikaltani herättääkseni hänen huomiotaan ja osotin hänelle
kirjaa. Hän otti sen hyvin hajamielisesti. Pahaksi onneksi vesilintu
ui kanavan poikki, jättäen jälkeensä sinisen virin. Arthur kohotti
päätään seuratakseen katseellaan sen kulkua. Kun se vihdoin oli
mennyt hänen näkyvistään, katsoi hän minuun:

"Minä en opi, vaikka kuinka haluaisin."

Minä menin hänen luokseen. "Mutta tämä satuhan on helppo", sanoin
hänelle. -- "Päinvastoin, se on hyvin vaikea." -- "Minusta se tuntui
helpolta. Kun kuulin äitinne lukevan sen, niin minusta tuntuu, että
minä sen siitä jo opinkin."

Arthur naurahti hyvin epäilevästi.

"Tahdotteko, niin minä sen teille kerron?" -- "On mahdotonta, että
osaisitte." -- "Ei se ole mahdotonta. Minäpä koetan, että näette.
Seuratkaahan kirjastanne."

Hän otti kirjan, ja minä aloin hänelle kertoa satua. Hänen ei
tarvinnut oikaista kuin parissa kolmessa kohdin.

"Mitä ihmettä, te sen osaatte aivan hyvin!" -- "En osannut aivan
hyvin, mutta nyt minä sen osaisin sanasta sanaan." -- "Miten te sen
olette voinut oppia?" -- "Kuuntelin, kun äitinne luki, mutta minä
kuuntelin tarkkaavasti, katselematta mitä ympärilläni tapahtui."

Hän punastui ja kääntyi katsomaan toisaalle, ja sitten vähän ajan
kuluttua hän häpeissään sanoi:

"Minä ymmärrän miten te olette kuunnellut, ja minä olen koettanut
kuunnella samalla tavalla. Mutta miten olette voinut muistissanne
pitää kaikki nuo sanat, jotka minun muistissani pyörivät aivan
sekaisin?"

Minä koetin parhaani mukaan hänelle selittää, miten on helppo
muistaa, kun ajattelee itse asiaa.

"Mistä on tässä sadussa kysymys? Karitsasta. Minä ajattelin siis
karitsoita. Sitten ajattelin lampaita, mitä lampaat tekevät: Lampaat
olivat laitumella hyvässä turvassa ja rauhassa. Minä näen lampaitten
makaavan ja nukkuvan laitumella, kun ovat siellä hyvässä turvassa. Ja
nähtyäni ne kerran mielessäni en tietysti voi sitä seikkaa unhottaa."

"Hyvä", sanoi hän, "minä myös näen ne: Lampaat makasivat
rauhallisesti laitumella! Minä näen niitä valkeita ja mustia, näen
karitsoja ja emiä. Minä näen itse laitumenkin."

"No te siis ette unhota nyt näitä seikkoja?" -- "En toki, ne muistan
hyvin." -- "Mikä se on, joka tavallisesti vartioipi lampaita?" --
"Koira." -- "Kun koirain ei tarvitse vartioida lampaitten ollessa
hyvässä turvassa, niin mitä ne tekevät sillä aikaa?" -- "Niillä ei
ole mitään tekemistä." -- "Silloin ne voivat nukkua, me siis voimme
sanoa: koirat nukkuivat." -- "Aivan niin, se on helppo muistaa.
Siirrymme nyt muihin seikkoihin. Kuka on koirain kanssa kaitsemassa
lampaita?"

"Paimen." -- "Kun lampailla ei ole mitään hätää, eikä paimenella
siis mitään tekemistä, niin miten voi hän kuluttaa aikaansa?" --
"Soittamalla huilua." -- "Näettekö hänet?" -- "Näen." -- "Missä
hän on?" -- "Suuren jalavan siimeksessä." -- "Onko hän yksin?" --
"Ei, hänellä on toisiakin paimenia toverinaan." -- "No, jos näette
lampaat, laitumen, koirat ja paimenen, niin ettekö voi kertoa tämän
satunne alkupuolta erehtymättä?" -- "Niin minusta tuntuu, että voin."
-- "Koettakaa."

Kun Arthur kuuli minun puhuvan tällä tavoin ja selittävän miten on
helppo oppia läksyä, joka alussa näyttää vaikealta, niin hän katseli
minua liikutetuin mielin ja pelokkaasti, aivan kuin ei olisi ollut
oikein vakuutettu siitä, että se oli totta, mitä hänelle sanoin.
Mutta epäröityään hetkisen aikaa hän kuitenkin alkoi kertoa: "Lampaat
makailivat rauhallisesti laitumella, koirat nukkuivat ja paimen
suuren jalavan siimeksessä soitti huilua toisten paimenten seurassa."
Hän löi käsiään yhteen ja huudahti: "Mutta minähän osaankin aivan
hyvin."

"Tahdotteko oppia lopunkin samalla tavoin?"

"Teidän kanssanne minä aivan varmaan opin. Äiti on hyvillään!"

Ja hän kävi opettelemaan lopun sadusta samalla tavoin kuin oli
opetellut alunkin ja neljännestunnin kuluttua hän osasi kertoa koko
sadun aivan virheettömästi. Kun hän sitä kertoi, tuli hänen äitinsä.
Hän oli alussa suutuksissaan, luullen että me olimme siinä yhdessä
leikkimässä. Mutta hän ei ehtinyt sanoa montakaan sanaa, kun Arthur
hänet keskeytti: "Minä osaan sadun, Remi on minulle sen opettanut."

Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja hän yritti
minulta jotakin kysymään, mutta Arthur alkoi kertoa "sudesta ja
karitsasta", ja kertoi arvelematta ja ainoatakaan virhettä tekemättä.

Tällä aikaa katselin rouva Milligania. Hänen kaunis muotonsa
kirkastui, hän hymyili, ja sitten minusta näytti, että hänen silmänsä
kostuivat. Mutta minä en nähnyt itkikö hän, kun hän samassa kumartui
poikaansa suutelemaan ja syleilemään.

"Sanat eivät merkitse mitään", sanoi Arthur, "vaan seikat, joita voi
nähdä. Ja Remi on minut opettanut näkemään paimenen huiluineen. Kun
minä nostin silmäni muistellakseni, niin en ajatellut mitä tapahtui
ympärilläni, minä näin paimenen huilun ja kuulin laulun, jonka hän
soitti. Tahdotteko, äiti, niin laulan teille sen laulun?"

Ja hän lauloi englanninkielisen laulun, surumielisen sävelen.

Tällä kertaa rouva Milligan itki nyyhkien, ja kun hän kohotti
silmänsä, niin näin kyyneleitten juoksevan hänen lapsensa poskilla.
Hän lähestyi minua ja puristi niin hellästi kättäni, että minä tunsin
mieleni läikähtelevän liikutuksesta.

"Te olette kelpo poika", sanoi hän minulle.

Edellisenä iltana minut oli otettu eläinten näyttelijänä
huvittajaksi, minut, koirani ja apinani huvittelemaan sairasta lasta.
Mutta tämä tapaus minut erotti koiristani, ja minusta tuli pojan
toveri ja melkeinpä ystävä.

Kun minä nyt muistelen näitä päiviä, joita vietin aluksessa
rouva Milliganin ja Arthurin luona, niin ne tuntuvat lapsuuteni
kirkkaimmilta päiviltä. Arthur oli kiintynyt minuun hartaalla
ystävyydellä, ja minä puolestani, mitään ajattelematta, tunteitteni
mukaan pidin häntä kuin veljenäni. Poikkipuolista sanaa hän ei
minulle koskaan lausunut, ei osottanut vähintäkään merkkiä siitä,
että oli ylhäisempi, enkä minä taas tuntenut halpuuttani, ei tullut
mieleeni sellaista ajatustakaan. Siihen oli varmaankin syynä nuoruus
ja tietämättömyys elämästä. Mutta epäilemättä oli siihen myöskin
syynä rouva Milliganin lempeys ja ystävällisyys, hän kun usein
puhutteli minua aivan kuin olisin ollut hänen lapsensa.

Ja sitten tämä matka oli minulle ihmeitten retki. Ei ainoatakaan
ikävää hetkeä. Aamusta iltaan oli aina jotakin mieltäkiinnittävää.
Me sivuutimme toisen merkkipaikan toisensa jälkeen. Kauniilla
seuduilla emme tehneet kuin pieniä taipaleita päivässä, kun näköalat
olivat yksitoikkoisia, niin kuljettiin nopeammin. Seutu siis aina
määräsi meidän kulkumme ja lähtömme. Määrätunnilleen oli pöytä
katettu verannalla, ja syödessämme me kaikessa rauhassa seurasimme
vaihtelevia näköaloja molemmin puolin kanavaa. Kun aurinko laski,
niin pysähdyimme siihen, missä pimeä meidät tavotti, ja kun päivä
valkeni, niin jatkoimme matkaa.

Jos ilma tuntui liian viileältä, kun alus oli pysäytetty, niin
menimme salonkiin, sytytettiin tuli kosteuden ja sumun poistamiseksi,
joka oli sairaalle paha, ja tuotiin lamput. Arthur sijoitettiin
pöydän ääreen, minä istuin hänen vierelleen, ja rouva Milligan
näytteli meille kuvakirjoja tai valokuvia. Samoin kuin aluskin,
jolla kuljimme, oli rakennettu erityisesti tätä matkaa varten,
olivat kuvatkin yksinomaan valitut sen mukaan. Kun silmämme uupuivat
katselemaan kuvia, niin rouva Milligan avasi kirjan ja luki siitä
sellaista, minkä arveli meitä huvittavan ja jota arveli meidän
ymmärtävän, tai kertoi meille historiallisia tapauksia niistä
seuduista, joiden ohi kuljimme.

Kauniina iltoina minullakin oli määrätty tehtäväni. Silloin otin
harppuni ja noustuani maihin asetuin määrätyn matkan päähän jonkun
puun taakse suojaan ja siellä soitin kaikki säveleni ja lauleskelin
kaikki lauluni. Arthurista oli nimittäin mieluista kuulla yön
hiljaisuudessa soittoa tällä tavoin, ettei nähnyt soittajaa. Usein
hän minulle huusi: "Uudelleen!"

Tämä oli onnellista ja suloista aikaa minunlaisestani pojasta, joka
olin jättänyt Barberinin mökin ja kuljeksinut maantietä signor
Vitaliksen kanssa. Mikä ero ruuassa! Ja mikä ero matkassa! Ennen
piti astua päivittäin pitkät taipaleet, loassa, sateessa, paahteessa
isäntäni jäljessä. Ja nyt sai oleksia vain tässä laivassa! Mutta
minun on sanottava, että enemmän olin hyvilläni siitä henkisestä
onnesta, jota sain nauttia tässä uudessa elämässäni, kuin
aineellisesta hyvinvoinnista, joka minulle oli tarjolla. Rouva
Milliganin leivokset ja ruuat olivat hyviä. Oli kerrassaan suloista,
kun ei enää tarvinnut kärsiä nälkää, kuumuutta eikä kylmää, mutta
monin verroin suloisempaa olivat ne tunteet, jotka täyttivät sydämeni.

Mieluisalta tämä uusi oloni tuntui, mutta minun piti siitä luopua ja
palata pian entisiin oloihini.



XI.


Nopeasti oli aika kulunut tällä matkalla, ja alkoi lähestyä hetki,
jolloin isäntäni pääsi vankeudestaan. Tämä ajatus oli minua häirinnyt
sitä mukaa kuin olimme poistuneet Toulousesta. Oli ihastuttavaa
kulkea tällä tavoin aluksessa, Huoletonna kaikesta, mutta sitten
piti palata, ja tämä taival, joka oli kuljettu vesitse, piti tehdä
jalkaisin. Se oli kaikkea muuta kuin ihastuttavaa: ei ollut enää
mukavaa vuodetta, ei enää herkullisia ruokia, ei enää hauskoja
iltoja pöydän ympärillä. Kipeimmin sydämeeni koski se, että
minun piti erota Arthurista ja rouva Milliganista, luopua heidän
ystävyydestään, niinkuin jo oli pitänyt luopua Barberinin emännän
hellästä huolenpidosta. Sitäkö varten rakastin ja sitäkö varten minua
rakastettiin, että tulisin sitten julmasti erotetuksi näistä, joiden
luona olisin tahtonut olla koko elämäni! Tämä huoli oli ainoa pilvi
koko näitten kirkkaitten päiväin aikana.

Eräänä päivänä sitten päätin ilmoittaa asiasta rouva Milliganille,
kysyen montako päivää hän luuli minun tarvitsevan paluumatkallani
Toulouseen, sillä minä halusin olla vankilan portilla samalla
hetkellä, kun isäntäni astuu ulos. Kun Arthur kuuli puhuttavan
lähdöstäni, niin hän huudahti: "Remi ei saa mennä pois!"

Minä selitin, etten ollut oma herrani, että kuuluin isännälleni,
jolle vanhempani olivat minut vuokranneet ja jonka palvelukseen minun
oli astuttava sinä päivänä, kun hän minua tarvitsee.

Minä puhuin vanhemmistani sanomatta, että minulla itse asiassa ei
ollut isää eikä äitiä, sillä minun olisi pitänyt samassa tunnustaa,
että olin löytölapsi. Ja sitä häpeää en voinut kestää. Löytölapsi!
Sehän oli hylkyjen hylky maailmassa. Minä olisin vaikka kuollut
suu ummessa, ennenkuin olisin tunnustanut rouva Milliganille ja
Arthurille, jotka olivat kohottaneet minut vertaisekseen, että olin
löytölapsi. Silloinhan he olisivat ajaneet minut inholla luotaan!

"Remin pitää jäädä luoksemme!" sanoi yhä Arthur, joka kaikessa
tällaisessa oli äitinsä herra ja sai hänet tekemään mitä vain halusi.

"Minä olisin varsin hyvilläni, jos saisimme pitää Remin", vastasi
rouva Milligan. "Teistä on tullut ystävät, ja minäkin puolestani olen
Remiin hyvin mielistynyt. Mutta emme voi pitää häntä luonamme, jollei
Remi itse halua jäädä."

"Remi kyllä haluaa", keskeytti Arthur. "Eikö niin, Remi, että te ette
halua palata Toulouseen?"

"Mutta vielä on toinenkin ehto", jatkoi rouva Milligan odottamatta
minun vastaustani. "Ja se on, että Remin isäntä luopuu oikeuksistaan
Remiin."

"Remi, Remi ensin vastaa puolestaan", keskeytti Arthur pysyen
kiinteästi tuumassaan.

Vitalis oli tosin ollut hyvä isäntä minulle, ja minä olin hänelle
kiitollinen hänen huolenpidostaan ja opetuksestaan, mutta eihän
voinut verratakaan sitä oloa, jota olin viettänyt hänen kanssaan,
siihen, joka minulle oli tarjona rouva Milliganin luona, enkä minä
ollut läheskään niin kiintynyt Vitalikseen kuin rouva Milliganiin
ja hänen poikaansa. Kun tätä ajattelin, niin moitin itseäni siitä,
että pidin näitä muukalaisia parempana kuin isäntääni, vaikka olin
tuntenut näitä ainoastaan vähän aikaa. Mutta niin se nyt oli, sille
en mitään voinut. Minä sydämestäni rakastin rouva Milligania ja
Arthuria.

"Ennenkuin Remi vastaa, on hänen ajateltava, että elämä, joka on
hänelle ehdolla, ei ole suinkaan yksistään huvin vuoksi. Tulee tehdä
työtäkin, tulee lukea, pysyä kiinteästi kirjain ääressä ja seurata
Arthurin opinnoita. Tätä tulee verrata siihen vapauteen, joka Remillä
on kuljeksiessaan teillään."

"Ei ole vertaamistakaan", vastasin. "Minä vakuutan, rouva, minä
suostun ehdotukseenne, oli miten oli."

"Siinä sen nyt kuulette, äiti!" huudahti Arthur. "Remi tahtoo
mielellään." Ja hän taputti käsiään.

"No nyt on meidän siis saatava hänen isäntänsä suostumus", jatkoi
rouva Milligan. "Minä kirjoitan hänelle, että hän tulisi tapaamaan
meitä Cetteen, sillä me emme voi palata Toulouseen. Minä lähetän
hänelle matkarahat ja selitän syyt, jotka estävät meitä tulemasta
sinne rautateitse, ja toivon, että hän suostuu kutsumukseeni. Jos
hän hyväksyy ehdotukseni, niin ei ole sitten muuta kuin sopia Remin
vanhempain kanssa, sillä heidän suostumuksensa myöskin pitää saada."

Tähän saakka oli kaikki keskustelumme käynyt toiveitteni mukaan,
aivan kuin joku hyvä haltijatar olisi taikasauvallaan ohjannut, mutta
nämä viimeiset sanat herättivät minut surulliseen todellisuuteen
kauniista unesta, jossa olin liidellyt. Neuvotella vanhempieni
kanssa! He varmaan ilmoittaisivat sen, mitä minä halusin salata.
Totuus tulisi ilmi. Löytölapsi! Minä olin lannistettu. Rouva Milligan
katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja rupesi kyselemään minulta, mutta
minä en uskaltanut vastata hänelle. Hän varmaankin luuli, että minä
olin huolissani isäntäni tulosta, eikä hän enää kysellyt.

Onneksi tämä tapahtui illalla vähän ennen maatamenoa, niin että minä
pääsin pian Arthurin uteliaista silmistä ja sulkeutumaan huoneeseeni
pelkoineni ja mietteineni. Tämä oli ensimäinen huono yö Joutsenella,
ja se oli kauhea yö, pitkä ja tuskallinen.

Mitä tehdä? Mitä sanoa? En keksinyt mitään keinoa. Ja pyöriteltyäni
satoja kertoja samoja ajatuksia, tehtyäni mitä vastakkaisimpia
päätöksiä, jäin vihdoin siihen, etten tee mitään enkä sano mitään.
Annan asian mennä menoaan ja tyydyn siihen, mitä tulee. Ehkä Vitalis
ei luovukaan minusta, silloin ei tarvitsekaan tunnustaa totuutta.

Ja niin kauheasti pelkäsin tätä totuutta, että toivoin Vitaliksen
hylkäävän rouva Milliganin tarjouksen. Silloin minun pitäisi
luopua Arthurista ja hänen äidistään, joita sitten en ehkä koskaan
elämässäni saisi enää nähdä, mutta eipä heilläkään olisi minusta
mitään huonoa ajatusta.

Kolmen päivän kuluttua sai rouva Milligan vastauksen isännältäni.
Muutamilla riveillä Vitalis ilmoitti, että hänellä oli kunnia
noudattaa rouva Milliganin kutsumusta, ja että hän saapuu Cetteen
seuraavana lauvantaina kuuden junassa. Minä pyysin rouva Milliganilta
luvan mennä asemalle vastaan, ja koirieni ja Joli-Coeurin kanssa
odotimme niin junan tuloa. Koirat olivat hyvin rauhattomia aivan kuin
odottaen jotakin, Joli-Coeur oli välinpitämätön, ja minä puolestani
olin hyvin kiihdyksissäni. Minun elämästäni oli nyt päätettävä. Jos
olisin uskaltanut, niin olisin rukoillut Vitalista, että hän ei
sanoisi, että olen löytölapsi! Mutta en rohjennut. Minä tunsin, etten
ikipäivinä voisi saada suustani tätä sanaa: löytölapsi.

Olin asettunut muutamaan soppeen asemapihalle ja siinä, koirat
kahleissa ja Joli-Coeur povessani, odottelin näkemättä mitä
ympärilläni tapahtui. Koirat minulle huomauttivat, että juna oli
tullut ja että ne olivat saaneet vainua isännästään. Yhtäkkiä tunsin,
että minua vedettiin, ja kun en osannut olla varuillani, niin koirat
pääsivät karkuun. Ne laukkasivat iloisesti haukkuen, ja pian näin
niiden hyppivän Vitaliksen ympärillä, joka tavallisessa puvussaan
tuli näkyviin. Yhtäkkiä Capi, joka oli ketterämpi kuin toiset koirat,
hypähti isäntänsä syliin, ja Zerbino ja Dolce kiemurtelivat hänen
jaloissaan. Minä nyt vuorostani lähestyin, ja Vitalis, laskien Capin
maahan, sulki minut syliinsä.

Isäntäni ei ollut koskaan ollut ankara minulle, mutta eipä myöskään
koskaan ollut hyväillyt, joten minä en ollut tottunut tällaiseen.
Mieleni heltyi, ja silmiini pulpahti kyyneleet, sillä minä olin nyt
sellaisessa mielentilassa, että tunteeni olivat hyvin herkät.

Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli vankeudessa paljon
vanhentunut. Hänen hartiansa olivat käyneet kumaraksi, muotonsa
kalvennut, huulensa vaalenneet.

"Olenko mielestäsi muuttunut, poikaseni?" sanoi hän. "Vankila on
huono olinpaikka, ja ikävä on kamala tauti. Mutta kaikki on pian
taas parantuva." Ja vaihtaen puheenainetta hän jatkoi: "Missä olet
tutustunut tuohon naiseen, joka minulle kirjoitti?"

Minä kerroin hänelle, miten olin tavannut Joutsenen ja miten siitä
saakka olin ollut rouva Milliganin ja hänen poikansa luona, mitä
olimme nähneet ja mitä tehneet. Kertomukseni venyi sitä pitemmäksi,
kun minua pelotti lopuksi joutua puhumaan asiasta, joka minua niin
vaivasi, sillä en nyt mitenkään voisi sanoa isännälleni, että halusin
luopua hänestä ja jäädä rouva Milliganin ja hänen poikansa luo. Mutta
minun ei tarvinnut tehdäkään tätä tunnustusta, sillä ennenkuin olin
saanut kertomukseni loppuun, olimme saapuneet hotelliin, jossa rouva
Milligan odotti. Sitäpaitsi Vitalis ei puhunut minulle sanaakaan
rouva Milliganin kirjeestä eikä ehdotuksesta.

"Ja tämä nainen odottaa minua?" sanoi Vitalis, kun astuimme hotelliin.

"Niin, minä opastan teidät hänen luokseen."

"Se on tarpeetonta. Sano hänen huoneensa numero ja jää tänne
odottamaan koirain ja Joli-Coeurin kanssa."

Jäin hotellin ovelle, istahdin muutamalle penkille, koirat
ympärilläni. Nekin olivat halunneet seurata isäntäänsä, mutta tämä
kielsi ja koirain oli toteltava, niinkuin minäkin olin totellut.
Vitalis osasi komentaa.

Mutta minkävuoksi hän kielsi minua olemasta läsnä rouva Milliganin
luona? Mietiskelin ja pyörittelin tätä kysymystä joka puolelta. En
ollut vielä ehtinyt siihen saada vastausta, kun näin hänen tulevan
takaisin.

"Mene sanomaan hyvästit tuolle naiselle", sanoi hän, "minä odotan
tässä. Me lähdemme taipaleelle kymmenen minuutin kuluttua." Minä ihan
luhistuin.

"Mitä"? sanoi hän hetkisen kuluttua. "Etkö tajunnut mitä sanoin, kun
seisot siinä niin tyhmänä. Joudu!"

Hänen tapaistaan ei ollut puhua noin ankarasti minulle, ja siitä
saakka, kuin olin ollut hänen kanssaan, ei hän ollut minulle lausunut
tällä tavoin. Minä nousin istuimeltani totellen aivan vaistomaisesti,
ymmärtämättä mitään. Mutta muutaman askeleen astuttuani kysyin: "Te
siis olette sanonut...?"

"Olen sanonut, että sinusta on minulle ja minusta sinulle hyötyä,
ja että siis minä en voi luopua oikeuksistani sinuun. Mene ja joudu
takaisin."

Tästä sain rohkeutta, sillä minä olin niin tuon löytölapsiajatukseni
vallassa, että kuvailin syyksi meidän pikaiseen lähtöömme sen, että
isäntäni oli sanonut mitä tiesi minun synnystäni. Asteessani rouva
Milliganin huoneeseen näin Arthurin itkevän ja rouva Milliganin
kumartuneena hänen ylitsensä lohduttelemassa häntä.

"Remi, te ette mene pois, eikö niin?" huudahti Arthur. Rouva Milligan
vastasi minun puolestani, selittäen että minun tulee totella. "Olen
pyytänyt isännältänne saada pitää teidät luonamme", sanoi hän
sellaisella äänellä, joka sai kyyneleet silmiini. "Mutta hän ei
siihen suostu millään ehdolla."

"Hän on paha mies!" huudahti Arthur. "Ei hän ole mikään paha mies",
jatkoi rouva Milligan. "Teistä on hänelle hyötyä, ja sen lisäksi
luulen, että hän todellakin rakastaa teitä. Sitäpaitsi hän puhui kuin
kelpo mies ja paremmin kuin luulisikaan hänen kaltaisensa."

"Hän ei ole Remin isä!" huudahti Arthur.

"Hän ei ole Remin isä, se on totta, mutta hän on Remin isäntä, ja
Remi kuuluu hänelle, kun hänen vanhempansa ovat hänet vuokranneet
hänelle. Tällä kertaa täytyy Remin totella häntä, Minä, kuitenkin
toivon, että hänen ei tarvitse meistä erota kauaksi aikaa. Kirjoitan
Remin vanhemmille ja teen sopimuksen heidän kanssaan."

"Oh, älkää kirjoittako!" huudahdin.

"Minkävuoksi ei?"

"Voi, älkää kirjoittako, minä pyydän!"

"Mutta muutakaan keinoa ei ole, lapseni."

"Minä pyydän, ettehän kirjoita?"

Jollei rouva Milligan olisi alkanut puhua vanhemmistani, niin varmaan
jäähyväishetkemme olisi kestänyt kauemmin kuin kymmenen minuuttia,
jotka isäntäni oli myöntänyt.

"He asuvat Chavanonissa, eikö niin?" jatkoi rouva Milligan.

Vastaamatta hänen kysymykseensä minä lähestyin Arthuria ja
syleillen suutelin häntä monet kerrat kaikella sillä veljellisellä
ystävyydellä, jota tunsin häntä kohtaan. Sitten irrottautuen hänen
heikosta syleilystään menin rouva Milliganin luo ja laskeutuen hänen
eteensä polvilleni suutelin hänen kättään.

"Lapsi raukka!" sanoi hän kumartuen ylitseni. Ja hän suuteli otsaani.

Minä nousin ja juoksin ovelle. "Arthur, minä rakastan teitä iäti",
sanoin tukahtuneella äänellä huokausteni seasta. "Ja teitä, rouva, en
voi koskaan unhottaa."

"Remi, Remi!" huusi Arthur.

En enempää kuullut, olin jo ulkona, ja ovi takanani oli kiinni. Ja
samassa olin isäntäni luona.

"Taipaleelle!" sanoi hän minulle.

Ja me lähdimme.

Sillä tavoin erosin ensimäisestä ystävästäni ja heittäysin
seikkailuihin, joista olisin säästynyt, jollen sokean ennakkoluuloni
uhrina olisi antautunut tuhman pelon valtaan.



XII.

Taas piti astella isäntäni jäljessä, harpun hihna painamassa
heltynyttä olkapäätä, kuljeksia pitkin maanteitä, sateessa ja
paahteessa, tomussa ja rapakossa. Piti näytellä tyhmyriä julkisilla
paikoilla, nauraa tai itkeä kunnioitettavan yleisön huviksi. Muutos
tuntui ankaralta, sillä hyvään tottuu pian.

Minusta oli oloni nyt vastenmielistä ja väsyttävää, jota en tuntenut
ennenkuin olin kokenut nämä kaksi kuukautta suloista ja onnellista
elämää. Monet monituiset kerrat jäin tiellä jälkeen saadakseni
rauhassa muistella Arthuria, rouva Milligania, Joutsenta, ja
muistossani elää tässä menneisyydessä. Ah sitä ihanaa aikaa! Ja
kun illoin makasin jossakin likaisessa majapaikassa ja ajattelin
huonettani, joka minulla oli Joutsenessa, niin miten kurjilta
näyttivätkään nyt peitteet!

Onnekseni kuitenkin tässä syvässä surussani minulla oli muuan
lohdutus: isäntäni oli paljon lempeämpi kuin koskaan ennen --
paljon hellempikin -- jos tätä sanaa voi käyttää Vitaliksesta.
Tässä suhteessa oli tapahtunut suuri muutos hänen luonteessaan tai
oikeammin hänen käytöstavassaan minua kohtaan, ja se minua virkisti,
se minua esti itkemästä, kun muistot Arthurista ahdistivat sydäntäni.
Minä tunsin, etten ole yksin maailmassa ja että isäntäni oli minulle
enemmän kuin isäntä. Olisinpa usein, jos olisin rohjennut, häntä
syleillyt, niin tunsin tarvetta vuodattaa sydämeni tunteita. Mutta
minä en uskaltanut, sillä Vitalis ei ollut niitä miehiä, joita
uskaltaa näin lähestyä.

Aivan alussa oli pelko minut pitänyt hänestä etäällä, nyt se
oli jonkinlainen epäselvä kunnioituksen tunne. Meidän kylästä
lähtiessämme Vitalis ei ollut minulle kuin mies niinkuin muutkin,
sillä silloin en vielä kyennyt tekemään mitään erotusta. Mutta oloni
rouva Milliganin luona oli avannut silmäni ja järkeni. Ja omituista
kyllä, kun tarkkaavasti katselin isäntääni, niin huomasin hänen
olossaan, hänen näössään, hänen käytöksessään samanlaista kuin rouva
Milliganissakin. Minä mielessäni tuumailin, että se oli mahdotonta,
kun isäntäni oli ainoastaan eläinten näyttelijä, jotavastoin rouva
Milligan oli ylhäinen rouva. Mutta tuumailuni ei saanut sitä
poistetuksi, mitä silmäni kertoivat. Kun Vitalis vain tahtoi, niin
hän oli aivan samanlainen herra kuin rouva Milligan oli rouva. Ainoa
erotus oli siinä, että rouva Milligan oli aina ylhäinen nainen,
jotavastoin Vitalis ei ollut ylhäinen herra kuin eräinä hetkinä.
Mutta silloin hän olikin sellainen, että hän olisi tehnyt ylhäisen
vaikutuksen keneen tahansa. Kunnioituksen tunne, jonka hän minussa
herätti, esti siis minut antautumasta hellempien tunteitteni valtaan,
silloinkin kun hän niitä herätti minussa ystävällisellä puheellaan.

Cettestä lähdettyämme emme moneen päivään puhuneet sanaakaan rouva
Milliganista ja minun olostani Joutsenessa, mutta vähitellen tämä
aihe tunkeutui keskusteluumme, ja isäntäni puuttui siihen aina
ensimäisenä. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei rouva Milliganin
nimeä olisi lausuttu.

"Sinä olit kovin häneen mielistynyt?" sanoi Vitalis. "Minä sen
hyvin ymmärrän. Hän on ollut sinulle hyvä, erittäin hyvä, sinun
tulee muistella häntä kiitollisuudella." Ja sitten hän usein lisäsi
itsekseen: "Se oli pakosta."

Isäntäni tarkotuksena oli päästä Parisiin niin pian kuin mahdollista,
sillä ainoastaan Parisissa meillä oli toivoa voivamme antaa
näytäntöjä talven aikana. Mutta joko hänen kukkaronsa oli liian laiha
tai tiesi mistä syystä, me emme menneet rautatietä, jalkapatikassa
vain astuimme Dijonista Parisiin. Kun aika niin salli, annoimme
muutamia näytäntöjä kaupungeissa tai kylissä, joiden ohi kuljimme,
ja sitten saatuamme kokoon jonkun vaivaisen rovon työnnyimme taas
taipaleelle.

Aina Chatilloniin saakka mentiin kutakuinkin, vaikka aina oli kylmää
ja sateista. Mutta tästä kaupungista lähdettyämme herkesi sade ja
tuuli kääntyi pohjoiseen. Aluksi emme siitä niin välittäneet, vaikka
ei olekaan kovin suloista astua pohjatuulen pieksäessä kasvoja.
Sittenkin tämä tuuli, niin kylmä kuin olikin, oli parempi kuin sade,
jota meillä oli ollut viikkokausia. Mutta ilma ei kauan pysynyt
kuivana. Taivas peittyi paksuun pilveen, aurinko katosi, ja kaikki
osotti, että pian saamme lumituiskun. Me olisimme kuitenkin voineet
päästä johonkin suureen kylään, ennenkuin lumituisku meidät yllätti,
mutta isäntäni koetti ehättää Troyesiin niin pian kuin mahdollista,
kun tämä on suuri kaupunki, jossa voisimme antaa useampia näytäntöjä,
jos meidän oli huonojen ilmain vuoksi pakko jäädä sinne.

"Pane joutuin nukkumaan", hän sanoi minulle, kun olimme asettuneet
muutamaan majapaikkaan. "Me lähdemme huomenna varhain, sillä minua
pelottaa, että tulee lumituisku."

Hän itse ei käynyt heti nukkumaan, vaan jäi lieden luo lämmittelemään
Joli-Coeuriä, joka oli kovasti kärsinyt kylmästä ja yhtämittaa
värisi, vaikka me olimme käärineet sen peitteisiin.

Seuraavana päivänä minä heräsin varhain, niinkuin oli käsketty. Oli
vielä hämärä, taivas oli musta ja synkkä, ei ainoatakaan tähteä
pilkistänyt. Näytti aivan kuin suuri musta peite olisi laskeutumassa
maalle.

"Teidän sijassanne minä en lähtisi matkaan", sanoi majapaikan isäntä
isännälleni. "Siitä tulee pian lumituisku."

"Minulla on kiire", vastasi Vitalis. "Ja minä toivon, että pääsemme
Troyesiin ennenkuin tuisku ehtii puhjeta."

"Kolmeakymmentä kilometriä ei kuljeta tunnissa."

Me kuitenkin lähdimme taipaleelle.

Vitalis piti Joli-Coeuriä povessaan lämmittääkseen sitä, ja koirat
juoksentelivat iloisesti edellämme. Isäntäni oli Dijonista ostanut
minulle lammasnahkatakin, jossa oli karvapuoli sisällepäin; sen
minä käärin ympärilleni, ja tuuli puski sen kiinni ruumiiseen. Ei
haluttanut suuta avata, ja me astuimme ääneti, niin kiireesti kuin
suinkin, pysyäksemme lämpiminä ja ehtiäksemme perille. Vaikka oli
jo aika päivän valjeta, niin taivas ei seljennyt. Idässä päin oli
vaaleahko juova, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ei ollut enää yö, mutta
liioittelua olisi ollut sanoa, että oli päivä. Kuitenkin erotti jo
esineet paremmin. Sinertävä valo, joka pilkotti auringon koitolta
kuin mistähän summattomasta aukosta, valaisi lehdettömät puut ja
siellä täällä pensaikot, joissa kuivuneet lehdet riippuivat ja
kahisivat tuulessa ikävästi.

Tiellä ei näkynyt ristinsielua, ei kuulunut ajokalujen kolinaa, ei
piiskan pauketta. Ainoastaan harakoita hyppi tiellä, pyrstö pystyssä
ja nokka ilmassa, ja meidän lähestyessämme ne lehahtivat lentämään
kiepsahtaen jonkun puun oksalle, josta meille nauraa räkättivät
ilkeästi aivan kuin pahaa ennustaen.

Seutu, jonka läpi kuljimme, oli hyvin surullisen näköinen, jota
lisäsi vielä tämä hiljaisuus. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei
näkynyt muuta kuin alastomia nummia, karuja kukkuloita ja ruskeaa
metsää. Tuuli puhalsi yhä pohjoisesta mielien kääntymään itään. Ja
siltä puolen taivasta nousi raskaita pilviä, jotka kulkivat matalalla
aivan kuin riippuen puitten latvoissa. Pian lenteli ilmassa muutamia
lumihiutaleita, suuria kuin perhoset. Ne nousivat ja laskivat,
pyörivät sinne tänne koskematta maahan.

Emme olleet kulkeneet vielä pitkältä, ja minusta jo tuntui
mahdottomalta, että ehdimme Troyesiin ennen lumituiskua.

Koillisesta nouseva pilvi oli jo tullut lähelle, ja omituinen valo
kirkasti taivaan siltä puolen; se oli lunta. Nyt ei lennellyt enää
perhosia, vaan meidät ympäröi sakea lumituisku.

"Se oli päätetty, ettemme pääsisi Troyesiin", sanoi Vitalis. "Meidän
pitää pysähtyä ensimäiseen taloon, jonka tapaamme."

Se oli mieluista puhetta, mutta missä tapaamme tämän vierasvaraisen
talon, ennenkuin lumi oli kietonut meidät valkoiseen hämäryyteensä.
Olin tarkastanut seutua niin kauas kuin silmä kantoi enkä ollut
huomannut mitään taloa enkä mitään merkkiä kylästä. Päinvastoin
olimme tulossa metsään, jota näytti kestävän äärettömiin edessämme ja
ympärillä oleviin kukkuloihin saakka. Ei siis voinut kovinkaan suurta
toivoa panna tähän luvattuun taloon. Mutta ehkäpä lumituiskua ei
kestäkään kauan.

Sitä kuitenkin kesti, se vain yltyi. Vähässä ajassa se oli peittänyt
tien ja kaiken, minkä kohtasi kulussaan: kivet, vesat, pensaat, sillä
tuuli, joka ei ollut laantunut siitään, kieritti lunta maata myöten
kaikkea vastaan, joka viimein sen pidätti peitokseen.

Koirat eivät enää juosseet edellämme, vaan astelivat ihan
kintereillämme pyytäen meiltä suojaa, jota emme voineet niille
tarjota. Me kuljimme hitaasti, vaivoin, silmät ummessa, märkinä,
kohmettuneina, ja vaikka olimme sakeassa metsässä, emme saaneet
suojaa, kun tie kulki juuri tuulen suuntaan.

Tuuli laantui vähitellen, mutta sikäli lumentulo kiihtyi; se ei
pieksänyt enää pölynä, vaan laskeutui suurina, raskaina hiutaleina.
Vähän ajan kuluttua oli tie paksun hangen peitossa, jossa me
kahloimme äänettömin askelin. Vähänväliä näin isäntäni silmäilevän
vasemmalle aivan kuin olisi etsinyt jotakin, mutta siellä ei ollut
kuin laaja aukeama metsässä, joka oli hakattu viime keväänä ja jossa
kasvamaan jätetyt puun vesat taipuivat raskaan lumen painosta. Mitä
hän toivoi löytävänsä tältä puolelta? Minä puolestani tähystin
suoraan eteeni niin kauas kuin silmä kantoi, odotellen eikö tämä
metsä vihdoinkin lopu ja eikö näkyisi taloa. Mutta turhaa oli
koettaakaan katsein tunkeutua tämän lumisakean läpi. Jo muutamien
metrien päässä kaikki esineet katosivat tupruun eikä nähnyt muuta
kuin lumihiutaleita aina vain entistä sakeammassa, käärien meidät
aivan kuin äärettömään lumiverkkoon.

Yhtäkkiä näin Vitaliksen ojentavan kätensä vasempaan aivan kuin
herättääkseen minun huomiotani. Minä katsoin hänen osottamaansa
suuntaan ja olin siellä aukeamalla huomaavinani jonkun risumajan.
Minä en odottanut selitystä, sillä ymmärsin isäntäni osottaneen tätä
majaa sitä varten, että oli etsittävä sinne tie.

Se oli vaikeaa, sillä lunta oli jo niin paksulta, että se oli
peittänyt näkymättömiin tien. Vihdoin aavikon laidassa, missä alkoi
korkea metsä, oli maantien oja täynnä muutamalta kohtaa ja siitä
päätin lähtevän tien majalle.

Maja oli risuista ja siksi tiheä, että lumi ei satanut läpi. Tämä
maja oli talon arvoinen. Kiireemmin kuin me ehättivät koirat majaan
ja pyöriskelivät kuivassa mullassa haukkuen iloissaan. Hyvin olimme
mekin tyytyväisiä, vaikka emme sitä osottaneetkaan pyörimällä
mullassa, joka muuten ei olisi hulluinta ollut kuivataksemme itseämme
vähän.

"Minä ajattelinkin, että tässä kaatometsässä pitäisi olla jossakin
maja", sanoi Vitalis. "Ja nyt tuiskukoon."

"Tuiskukoon vain!" vastasin hyvin terhakasti ja menin majan
oviseinälle, missä puistelin lumen takistani ja hatustani, jotta ei
kulkeutuisi lunta asuntomme lattialle sulamaan ja kastelemaan sitä.

Tämä talomme oli hyvin yksinkertainen sekä rakenteeltaan että
sisustukseltaan. Siinä ei ollut kuin multapenkki ja muutamia kiviä
istuimiksi. Mutta tärkeintä näissä oloissa oli kuitenkin tulisija,
joka oli tehty muutamaan soppeen viidestä tai kuudesta kivestä.

"Me voimme tehdä tulenkin!"

Tällaisessa talossahan oli helppo saada puuta, sitähän sai seinistä
ja katosta, kiskomalla niistä risuja ja oksia. Ja pian kirkas nuotio
loimusi iloisesti takassamme. Se tosin työnsi aikalailla savua,
joka nousi väikkymään kattoon, mutta mitä siitä, olihan kuitenkin
lämmittävä tuli.

Koirat asettuivat takan ympärille ja siinä seisoen takasillaan
lämmittelivät kastunutta ja jähmettynyttä vatsaansa liekkien
lämpimässä. Pian Joli-Coeurkin kohotti isäntänsä takkia ja pilkisti
hyvin varovasti, katsellen missä nyt ollaan, ja kun oli saanut vähän
selkoa, niin hyppäsi vikkelästi maahan ja, asettuen paraimmalle
kohtaa nuotion ääreen, piteli täriseviä käsiään tulta vasten.

Isäntämme oli hyvin ajatteleva ja kokenut mies: aamulla, ennenkuin
minä olin vielä noussutkaan, oli hän varustanut eväät matkaa varten:
limpun ja palasen juustoa. Tällaisena hetkenä ei olla kovin vaativia,
ja heti kun me näimme limpun ilmestyvän, niin meissä kaikissa syntyi
tyytyväisyyden tunne. Paha kyllä, osat eivät olleet suuria. Ja minä
puolestani petyin suuresti toiveissani: isäntämme jakoi meille
ainoastaan puolet limpusta.

"Minä en tunne tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi katseeseeni, "enkä
tiedä, onko koko tällä matkalla Troyesiin ainoatakaan majapaikkaa.
Sitten en tunne tätä metsää. Tiedän vain, että tämä seutu on hyvin
metsäistä. Me voimme olla penikulmia asunnoista. Tai voimme saada
pitää kauan aikaa tätä säänpitoa tässä majassamme. Senvuoksi meidän
täytyy säästää eväitämme."

Niin laiha kuin ateria oli ollutkin, vahvisti se kuitenkin meitä,
ja kun olimme suojassa ja nuotio levitti suloista lämpöä, niin me
tyytyväisinä voimme odottaa lumituiskua loppuvaksi. Minusta ei
tuntunut niinkään pelottavalta oleskella tässä majassa, varsinkin
kun en voinut ajatella, että meidän täytyy olla täällä ehkä kauankin
aikaa, niinkuin Vitalis oli sanonut. Eihän toki voi lunta sataa
iänkaiken.

Koirat käyttivät hyväkseen tätä pakollista levähdystämme asettuen
nuotion ääreen, muuan käpristyen kääryksi, toinen paneutuen
kyljelleen, ja Capi tuippasi kuononsa tuhkaan, ja niin ne vetivät
rauhallisia unia. Minua halutti tehdä samoin, sillä suloisempaa oli
matkustaa unien maassa, ehkä Joutsenessa, kuin katsella tätä lunta.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, mutta kun heräsin, oli herennyt
tuiskuttamasta. Hanki oli nähtävästi isosti vahvennut. Jos nyt piti
lähteä taipaleelle, niin varmaan oli lunta polviin. Mikähän aika nyt
oli?

En voinut kysyä isännältäni, sillä näinä viime kuukausina emme
olleet ansainneet niin paljoa, että olisi saatu korvatuksi sitä,
mitä häneltä oli mennyt vankilassa-oloonsa ja oikeusjuttuunsa, ja
kun hän oli vielä ostanut minulle Dijonista lammasnahkatakin, niin
oli hänen pitänyt myydä kellonsa, tuo suuri hopeinen kellonsa, josta
olin Capin nähnyt osottavan aikaa silloin, kun Vitalis otti minut
joukkoonsa. Minun piti kysyä päivältä sitä, mitä en enää voinut
kysyä hyvältä, suurelta kelloltamme. Mutta ulkona ei mikään voinut
minulle vastata: alhaalla maassa kirkas juova, ylhäällä ilmassa
sankka sumu, taivaalla sekava valo ja siellä täällä likaisenkeltaisia
varjostuksia. Kaikesta tästä en voinut saada vähintäkään selkoa,
mikä aika päivästä nyt mahtoi olla. Ja korvin sai siitä tietoa yhtä
vähän kuin silmin. Ei yötä hiljaisempaa kuin tämä päivä. Ympärillämme
täysi liikkumattomuus, lumi oli pysäyttänyt kaiken liikkeen, kaikki
oli aivan kuin jähmettynyt. Silloin tällöin näki kuusen lehvän
hetvahtavan. Raskaan painon alla se oli vähitellen painunut, ja kun
se oli laskeutunut niin alas, että lumi siitä luisti, niin oksa
silloin kohosi äkkiä ja sen tummanvihreä lehvä kuvasti selvänä
toisten puitten valkoista verhoa vastaan, joka ne peitti tyvestä
latvaan saakka. Niin että kun katseli kaukaa, tuo puhdistunut lehvä
näytti tummalta reiältä tässä valkovaipassa.

Seistessäni majan ovella katselemassa tätä kuulin isäntäni sanovan
minulle:

"Haluttaako sinua taipaleelle?"

"Enpä tiedä. Ei haluta mitään. Teen niinkuin te tahdotte."

"No niin. Minun mielipiteeni on, että pysymme täällä, jossa meillä on
ainakin suojaa ja tulta."

Minä ajattelin, että meillä ei ole leipää, mutta olin ääneti.

"Luulen, että alkaa pian tulla lunta uudelleen", jatkoi Vitalis.
"Me emme voi lähteä taipaleelle tietämättä, miten pitkältä on
talollisille paikoille, sillä yö tällaisena lumen aikana ei ole
leuto. Parasta on olla täällä. Onhan meillä edes kuivat jalat."

Kun ruokakysymys jätettiin syrjään, niin minulla ei ollut mitään
tätä päätöstä vastaan. Ja sitäpaitsi, jos lähtisimme taipaleelle nyt
heti, niin ei ollut lainkaan varmaa, että pääsisimme taloon ennen
iltaa, jotavastoin oli varmaa, että tiellä oli lunta niin paksulta,
että olisi siinä vaikea kulkea. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuristaa
vatsaansa. Vitalis jakoi meille toisen puoliskon limppua kuuteen
osaan. Sitäpä oli vähän, ja se vähä oli pian syöty, vaikka me
sipulsimme leipämme niin pieniksi paloiksi kuin suinkin, jotta siinä
olisi pitemmäksi aikaa syömistä.

Kun isäntämme oli pistänyt veitsen takkinsa taskuun, mikä oli
merkkinä siitä, että syömingit olivat loppuneet, nousi Capi ja
tehtyään merkin tovereilleen meni haistelemaan laukkua, jossa
tavallisesti ruoka pidettiin. Samalla se asetti käpälänsä laukulle
ja kopeloi sitä. Tästä tutkimuksesta sille selvisi, että ei ollut
enää mitään syötävää. Silloin se palasi paikoilleen nuotion ääreen ja
annettuaan taas merkin Dolcelle ja Zerbinolle heittäysi kyljelleen
pitkää pituuttaan huokaisten huojennuksekseen: "Ei ole enää mitään,
turhaa on pyytääkään."

Tämän se selitti yhtä selvästi kuin konsanaan olisi sanoin voinut
lausua. Ja sen toverit, ymmärtäen tätä kieltä, paneusivat tulen
ääreen nekin, huokaisten samalla tavalla. Zerbinon huokaus ei
kuitenkaan ilmaissut sellaista kohtaloonsa tyytymistä kuin toisten,
sillä Zerbino oli ahmatti ja tämä uhrautuminen oli siitä paljon
kiusallisempaa kuin toisista.

Jo kauan sitten oli alkanut sataa lunta uudelleen ja sitä tuli yhtä
tiukasti. Tunti tunnilta näki vaipan, jota se kutoi maalle, kohoavan
pitkin nuoria vesoja, joitten rungot tuipottivat valkoisesta merestä,
mikä pian oli ne upottava alleen. Päivällisen jälkeen ei voinut
enää paljon erottaa ulkomaailmaa, sillä hämärä laskeutui nopeasti
tällaisena pimeänä päivänä. Lumen tulo ei herennyt yöksikään, vaan
sitä satoi suurina höytäleinä mustasta taivaasta.

Kun meidän oli jäätävä sinne yöksi, niin parasta oli paneutua maata
niin pian kuin suinkin. Minä siis tein niinkuin koiratkin, ja
kääriydyttyäni lammasnahkatakkiini, joka tulen ääressä oli ehtinyt jo
kuivaa tämän päivän kuluessa, heittäysin nuotion ääreen, laaka kivi
päänalustanani.

"Nuku", sanoi Vitalis. "Minä herätän sinut sitten, kun minä
vuorostani haluan nukkua. Sillä vaikka meillä ei olekaan mistään
pelkoa, ei eläimistä eikä ihmisistä tässä majassamme, niin tulee
kuitenkin toisen meistä valvoa ja hoidella nuotiota. Meidän tulee
pitää varamme kylmää vastaan, joka voi käydä ankaraksi, kun lumen
tulo lakkaa."

Kun isäntäni minut sitten herätti, lienee ollut jo myöhäinen yö, niin
ainakin kuvittelin. Lunta ei enää tullut.

"No nyt sinä vuorostasi", sanoi isäntäni. "Sinun ei tarvitse kuin
silloin tällöin lisätä puuta nuotioon. Sinä näet, että minä olen
niitä sinulle valmiiksi varustanut."

Risuja oli koko hyvä kasa. Isäntäni, joka oli paljon herkkäunisempi
kuin minä, oli varustanut puita, ettei minun tarvitsisi niitä
kiskoa seinistä ja siten häiritä hänen untaan. Tästä kasasta sain
vähimmättäkin ryskeettä. Se oli tosiaankin viisas huolenpito, mutta
sillä oli toisenlaiset seuraukset kuin Vitalis oli odottanut.

Kun minä olin herännyt ja ottanut vastaan vartijan toimen, niin
hän heittäysi pitkäkseen nuotion ääreen, Joli-Coeur vierellään
peitteisiin käärittynä, ja pian raskaasta ja säännöllisestä
hengityksestä huomasin, että hän oli nukahtanut.

Minä nousin ja varpaillani hiivin majan ovelle katselemaan ulos.
Lumi oli peittänyt kaikki, ruohot, pensaat, vesat, puut. Niin kauas
kuin silmä voi tunkea, ei näkynyt muuta kuin sama yksitoikkoinen
valkoinen tasanko. Taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä, pakkanen
oli kiihtynyt, ja ulkona jääti. Kylmä ilma uhoi meidän majaamme.
Yön hiljaisuudessa kuului kahinaa, joka ilmoitti, että lumen pinta
kuorettui jääriittaan. Olipa onni, että olimme osuneet tälle
majalle. Mitenkähän meidän olisi käynytkään metsässä luminietoksessa
tällaisessa pakkasessa.

Siitä vähästäkin äänestä, joka syntyi minun kulkiessani, heräsivät
koirat, ja Zerbino tuli majan ovelle. Kun se ei katsellut yön loistoa
samoilla silmillä kuin minä, niin se pian ikävystyi seisomaan siinä
ovella ja halusi ulos. Minä kädelläni viittasin sen tulemaan sisälle.
Oliko järkevää lähteä kuljeksimaan tuonne? Se totteli, mutta jäi
ovelle, nenä ulkona, ja seisoi siinä itsepintaisen koiran tavoin,
joka ei helpolla luovu haluistaan.

Minäkin seisoin siinä vielä hetkisen aikaa katselemassa lunta, sillä
vaikka tämä näky täyttikin sydämeni surulla, niin oli kuitenkin
jonkinlaista huvia katsella sitä: minussa syntyi halu itkeä, ja
vaikka minun olikin helppo päästä sitä näkemästä, sillä minun ei
tarvinnut kuin sulkea silmäni tai palata paikalleni tulen ääreen,
niin en kuitenkaan siitä liikahtanut.

Vihdoin käännyin nuotiolle, ja pantuani pari kolme risua ristiin
nuotioon lisäksi istahdin kivelle, joka oli ollut päänaluksenani.
Isäntäni nukkui rauhallisesti. Koirat ja Joli-Coeur nukkuivat
myöskin, ja tuli, johon olin lisännyt puita, loimusi iloisesti
melkein kattoon asti, syytäen säkeniä, jotka sähistessään häiritsivät
yön syvää hiljaisuutta. Pitkät ajat huvittelin katselemalla tätä
kypenien leikkiä, mutta vähitellen minua alkoi raukaista ja
tietämättäni kävi uneliaaksi. Jos minulla olisi ollut jotakin tointa,
edes hankittavana puita nuotioon, niin kulkiessani majan ympäri
olisin pysynyt hereilläni. Mutta siinä istuessani, kun ei ollut muuta
tehtävää kuin silloin tällöin lisätä joku risu nuotioon, minä painuin
unenhorrokseen, ja paraillaan kun luulin olevani hereillä, nukahdin.

Minut herätti raju koiranhaukunta. Oli pimeä. Arvatenkin olin
nukkunut jo kauan. Nuotio oli sammunut. Haukuntaa kuului yhäkin:
Capin ääni. Mutta omituista oli, etteivät Zerbino eikä Dolce
vastanneet haukuntaan.

"No, mikä nyt?" huudahti Vitalis herätessään. "Mitä nyt on
tapahtunut?"

"En minä tiedä."

"Sinä olet nukahtanut, ja tuli on sammunut."

Capi oli majan ovella, ja siinä se haukkui. Vastaukseksi kuului pari
kolme valitusta, joista tunsin Dolcen äänen. Valitus kuului majan
takaa vähän matkan päästä. Minä olin lähtemässä katsomaan, mutta
isäntäni pysäytti minut.

"Pane ensin puita nuotioon."

Ja tällä aikaa hän otti kekäleen ja puhalsi sen hehkumaan. Sitten
hän, kekäle kädessään, sanoi: "Lähdetään nyt katsomaan, tule sinä
jäljessäni. Capi, mene edellä!"

Samassa kuin me tulimme ulos, kuului kauhea ulvonta yön
hiljaisuudessa ja Capi pelästyneenä turvautui jalkoihimme.

"Susia!" sanoi Vitalis.

"Missä Zerbino ja Dolce?" Minä en tiennyt vastata. Epäilemättä koirat
olivat lähteneet ulos sillä aikaa, kun minä olin nukahtanut. Zerbino
oli tahtonut tyydyttää halunsa, jota se oli osottanut ja josta minä
olin sitä kieltänyt, ja Dolce oli seurannut toveriaan. Olivatkohan
sudet saaneet ne käsiinsä? Minusta tuntui Vitaliksen äänestä, kun hän
kysyi koiria, että hän sitä pelkäsi.

"Ota sinäkin kekäle ja lähtekäämme niille avuksi."

Olin kotikylässäni kuullut kauhistuttavia kertomuksia susista, mutta
en kuitenkaan nyt epäröinyt, varustausin kekäleellä ja seurasin
isäntääni. Tultuamme aavikolle emme nähneet susia emmekä koiria. Ei
näkynyt muuta kuin lumella koirain syvät jäljet. Me seurasimme niitä.
Ne kulkivat majan ympäri. Sitten muutamassa kohden häämötti jotakin
kuopan tapaista, aivan kuin koirat olisivat siinä pyöriskelleet.

"Hae, hae, Capi!" usutti Vitalis ja samalla hän vihelsi kutsuen
Zerbinoa ja Dolcea. Mutta ei kuulunut mitään vastausta, ei
vähintäkään ääntä yön syvästä hiljaisuudesta, ja Capi, jota oli
käsketty etsimään, pyöriskeli peloissaan jaloissamme, vaikka muuten
aina oli niin tottelevainen ja urhokas.

Oli niin pimeä, että me emme voineet seurata jälkiä, silmä eksyi aina
harhailemaan utuisessa hämärässä. Vitalis vihelsi ja kovalla äänellä
kutsui vielä Zerbinoa ja Dolcea. Kuuntelimme. Täysi hiljaisuus.
Sydäntäni ahdisti.

"Zerbino ja Dolce raukkoja!"

Vitalis vakuutti näin pelkoni todeksi.

"Sudet ovat vieneet koiramme", sanoi hän. "Miksi laskit ne ulos?"

Niin, miksi? Minulla ei ollut vastausta.

"Pitää etsiä ne", sanoin ja lähdin hänen edelleen. Mutta hän pysäytti
minut: "Ja mistä aiot niitä etsiä?" -- "En tiedä. Kaikkialta." --
"Emmehän osaa mihinkään näin pimeällä ja tässä lumessa."

Lunta olikin polvia myöten, ja meidän kahdella kekäleellämme ei
paljoa valaistu tässä synkässä yössä.

"Kun ne eivät ole vastanneet kutsuuni", sanoi hän, "niin siihen on
syynä, että ne ovat kaukana. Emmekä voi lähteä näin vain aseitta,
sillä sudet voisivat hyökätä meidänkin kimppuumme. Eihän meillä ole
mitään, millä puolustaa itseämme."

Kauheaa oli jättää koirat, nuo toverimme, ystävämme. Ja varsinkin
minusta tuntui pahalta, kun olin syyllinen. Jollen minä olisi
nukahtanut, niin ne eivät olisi päässeet ulos.

Vitalis asteli majalle, ja minä seurasin hänen jäljessään katsellen
joka askeleella taakseni ja kuunnellen. En nähnyt enkä kuullut muuta
kuin lumen kahinan. Majassa oli taas uusi seikka hämmästyttämässä
meitä.

"Missä Joli-Coeur?"

Sen peitteet olivat nuotion edessä, mutta tyhjiltään, apina oli
poissa. Minä kutsuin sitä, ja Vitalis kutsui vuorostaan, mutta sitä
ei kuulunut, ei näkynyt. Vitalis sanoi, että kun hän heräsi ja nousi,
niin oli apina vielä silloin hänen vierellään. Se siis oli kadonnut
sillä aikaa, kun me olimme ulkona.

Otimme taas risusoihdun käteemme ja lähdimme katselemaan, näkyisikö
lumella apinan jälkiä. Emme nähneet. Palasimme majaan uudelleen
tutkimaan, olisiko apina kuitenkin hypännyt jollekin seinärisulle.
Etsimme pitkään, kymmeniä kertoja tarkastimme samat paikat ja kaikki
loukot. Minä nousin Vitaliksen olkapäille tarkastaakseni katon,
mutta kaikki oli turhaa. Ja aina vähänväliä kutsuimme sitä, mutta
ei mitään hyötyä. Vitalis oli vihanvimmassa, jotavastoin minä olin
itkumielellä. Kysyin, arveliko hän, että sudet olisivat voineet viedä
Joli-Coeurinkin.

"Ei. Sudet eivät ole uskaltaneet tulla majaan. Ne ovat hyökänneet
Zerbinon ja Dolcen kimppuun ulkona, Joli-Coeur pelästyneenä piiloutui
johonkin sillä aikaa, kun olimme ulkona. Ja minua se huolestuttaa,
sillä tällaisessa, ilmassa se vilustuu ja saa kuolemantaudin."

"Meidän pitää vieläkin hakea sitä."

Ja me taaskin alotimme etsintämme uudelleen, mutta yhtä huonolla
menestyksellä.

"Täytyy odottaa päivän tuloa", sanoi Vitalis. "Mutta milloin päivä
tulee"?

"Parin tunnin perästä." Ja hän istui nuotion ääreen, pää käsien
varassa.

Minä en uskaltanut häntä häiritä. Liikkumatta istuin hänen vieressään
tekemättä muuta kuin silloin tällöin ojentaen käteni pannessani
lisää puuta nuotioon. Vähänväliä hän nousi ja meni ovelle katsomaan;
hän katseli taivaalle, kumartui sitten kuuntelemaan ja palasi
paikoilleen, sanaa sanomatta. Paljon paremmalta minusta olisi
tuntunut, jos hän olisi minua torunut, kuin että istui tuolla tavoin
äänetönnä ja synkkänä. Pari tuntia, jotka hän sanoi olevan päivän
tuloon, kuluivat hirmuisen hitaasti. Tuntui, että tämä yö ei lopu
ikinä.

Tähdet vähitellen sammuivat ja taivas vaaleni, aamu koitti ja tuli
päivä. Mutta päivän tullessa pakkanenkin kiihtyi, hyytävä ilma tunki
majaan. Jos löydämmekin Joli-Coeurin, niin onko se vielä hengissä?
Ja mitä järjellistä syytä meillä oli toivoa sen löytyvän? Ehkä päivä
tuo vielä tullessaan lumituiskunkin.

Päivä tuli kuitenkin selkeinen. Ja heti kun aamun kylmässä valossa
alkoi erottaa pensaat ja puut oikeassa muodossaan, lähdimme
ulos. Vitaliksella oli suuri paksu sauva, ja minäkin varustausin
samanlaisella aseella. Capi ei ollut enää sellaisen pelon vallassa,
joka yöllä sen teki niin toimettomaksi. Katsellen isäntäänsä silmiin
se odotti vain käskyä päästäkseen juoksemaan edelle.

Kun me katselimme maasta Joli-Coeurin jälkiä, niin Capi nosti
kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua iloisesti. Se merkitsi, että
ylhäältä meidän oli etsittävä Joli-Coeuriä eikä maasta. Ja todellakin
me huomasimme lumessa majan katolla jäljet muutaman tammen oksan
luo, joka nuokkui katon yli. Ja sitten näimme tammen latvassa pienen
tumman myttyrän. Se oli Joli-Coeur. Susien ja koirien ulvonnasta
säikähtyneenä se oli meidän poissa ollessamme syöksynyt majan
katolle, sieltä hypännyt tammen oksalle ja kiivennyt latvaan, jonne
se oli jäänyt tietäessään olevansa turvassa, ja se kyyrötti siellä
meidän kutsumisestamme välittämättä.

Pieni raukka, se mahtoi olla ihan jäässä!

Vitalis kutsui sitä lempeästi, mutta se ei liikahtanut enemmän kuin
kuollut. Vitalis kutsui kutsumistaan monet monituiset kerrat, mutta
Joli-Coeur ei osottanut mitään elonmerkkiä. Nyt minä voin jotenkin
korvata yöllistä huolimattomuuttani. "Minä kiipeän sen noutamaan",
sanoin.

"Menet ja halkaiset pääsi." -- "Ei ole pelkoa."

Minä olin jo piennä pahasena opetellut kiipeilemään puihin ja olin
siinä ollut hyvinkin etevä, ja ryhdyin asiaan nyt sellaisella
innolla, että en koskaan ennen.

Noustessani ylemmäksi puhelin lempeästi Joli-Coeurille, joka ei
hievahtanutkaan, katseli vain kiiluvin silmin. Minä olin jo lähellä
ja ojensin käteni ottaakseni, niin se samassa hypätä keikahti
toiselle oksalle. Minun piti taas seurata sitä sinne. Ja kiinni
saamatta olisi minulta jäänyt Joli-Coeur, mutta sen kädet ja jalat
kastuivat lumessa, joka peitti oksat, niin että se väsyi pian.
Se silloin laskeusi oksalta oksalle ja viimein hypätä kiepsautti
isäntänsä olkapäälle ja pistäysi takin poveen.

Hyvä asia oli, että Joli-Coeur löydettiin, mutta siinä ei ollut
vielä kaikki. Nyt piti koettaa etsiä koiriakin. Me kuljimme samalle
paikalle, missä olimme käyneet yölläkin. Ja nyt päivällä oli
meidän jäljistä helppo arvata, mitä oli tapahtunut. Lumeen oli
painettu syvät jäljet: kertomus kahden koiran kuolemasta. Majasta
lähdettyään koirat olivat kulkeneet majan kuvetta jäljekkäin, ja
noin parinkymmenen metrin matkan voimme hyvin seurata niiden jälkiä.
Mutta siinä ne katosivat, ja silloin näkyivät toiset jäljet: yhdellä
puolen jäljet, jotka osottivat missä sudet muutamalla hyppäyksellä
olivat syösseet koirain kimppuun, ja toisella puolen jäljet, jotka
näyttivät, minne sudet olivat kuljettaneet saalistaan. Koirista ei
näkynyt enää muuta kuin verinen juova punottamassa lumella.

Turhaa oli pitemmältä kulkea. Sudet olivat ne tappaneet ja
kuljettaneet johonkin tiheikköön murkinoikseen. Sen sijaan oli
lähdettävä mitä pikimmin lämmittämään Joli-Coeuriä.

Majaan tultuamme Vitalis piteli Joli-Coeuriä tulen ääressä lämmittäen
sen jalkoja ja käsiä, ja minä lämmitin peitettä, johon sen sitten
käärimme. Mutta se olisi tarvinnut vielä lämpöisen vuoteen ja
erittäinkin lämmintä juomaa, eikä kumpaakaan meillä ollut. Oli toki
hyvä, että oli edes nuotio.

Vitalis ja minä istuimme nuotion ääressä sanaa puhumatta kumpikaan;
siinä istuimme liikahtamatta, katsellen palavaa tulta.

Zerbino raukka! Dolce raukka! Se oli sydämemme ajatus.

Ne olivat olleet tovereillamme onnessa ja onnettomuudessa, ja minulle
ne olivat suruni ja yksinäisyyteni päivinä olleet ystäviä.

Minä en voinut lohduttaa omaatuntoani millään. Olisin halunnut, että
Vitalis olisi minua torunut, että hän olisi minua lyönyt.

Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei katsonutkaan minuun, istui vain
kumarassa nuotion ääressä. Hän varmaankin ajatteli, miten meidän käy
nyt ilman koiria.



XIII.


Tuli kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja sen
valossa kimalteli puhdas lumivaippa. Metsä, joka oli eilen ollut niin
surullisen näköinen, oli nyt niin loistava, että silmiä huikaisi.

Vitalis vähänväliä pani kätensä peitteen alle koetellen, pääsikö
Joli-Coeur lämpenemään. Mutta aina kun minä kumarruin sitä katsomaan,
se yhä värisi. Meille pian selveni, että me emme saa siltä vilua
karkotetuksi.

"Meidän pitää päästä kylään", sanoi Vitalis nousten. "Muuten
Joli-Coeur kuolee käsiimme tänne. Lähdemme taipaleelle."

Peite lämmitettiin hyvin, ja Vitalis pani Joli-Coeurin siihen
käärittynä poveen rintaansa vasten. Me olimme valmiit lähtemään.

"Kas siinä majapaikka, joka otti meiltä kalliin maksun
vierasvaraisuudestaan!" sanoi Vitalis, ja hänen äänensä värisi.

Hän astui ulos ensiksi ja minä hänen jäljessään. Capia meidän piti
kutsua, kun se jäi seisomaan majan kynnykselle haistellen sinnepäin,
minne sen toverit olivat joutuneet.

Kuljettuamme kymmenisen minuuttia tuli meitä vastaan muuan hevosmies,
jolta saimme tietää, että ensimäiseen kylään ei ollut enää kuin
tunnin matka. Se tieto meille antoi jalat allemme, niin vaikea kuin
olikin astua lumessa, joka upotti syvälle.

Vihdoin tuli näkyviimme suuri kylä, jonka rakennusten katot loistivat
kauas.

Meillä ei ollut tapana mennä parhaimpiin ravintoloihin, jotka
komealla asullaan tarjosivat hyvän suojan ja hyvän ruuan. Päinvastoin
me tavallisesti pysähdyimme kylän laitamalle tai etukaupunkiin,
valiten halpasimpia taloja, joista meitä ei ajettu pois ja joissa
meidän kukkaroamme ei tyhjennetty. Mutta tällä kertaa Vitalis
ei pysähtynytkään kylän laitamalle, jatkoi vain matkaa muutaman
ravintolan luo, jossa oli komea kultainen kyltti. Kyökin avonaisesta
ovesta näkyi pöytä, joka oli täynnä lihaa, hellalla oli kuparisia
kattiloita, jotka porisivat iloisesti tupruttaen kattoon pieniä
höyrypilviä, ja kadulle saakka tunkeutui ihana haju, joka ärsytti
nälkäistä vatsaamme.

Vitalis ottaen taas "herran" ryhdin astui sisään, ja hattu päässä
ja kaula kenossa kysyi isännältä hyvää huonetta. Ravintoloitsija,
joka oli hyvin arvokkaan näköinen, ensin katseli meitä pitkään
ja halveksivasti, mutta isäntäni mahtava ryhti teki häneen
vaikutuksensa, niin että ravintoloitsija määräsi muutaman
palvelustytön meitä saattamaan huoneeseen.

"Pane joutuin maata", sanoi Vitalis minulle sillä aikaa kuin
palvelija sytytti tulta.

Minä jäin hetkeksi aikaa kummastuneena katsomaan: minkävuoksi minä
maata? Ruokapöytään minua olisi haluttanut eikä vuoteeseen.

"Pian vuoteeseen", toisti Vitalis.

Minun täytyi tietysti totella. Vuoteessa oli untuvapatja, ja Vitalis
sillä peitteli minut leukaani myöten.

"Koeta päästä lämpimiisi", sanoi hän minulle, "kuta pikemmin sitä
parempi."

Minun mielestäni Joli-Coeur tarvitsi lämmintä paremmin kuin minä,
sillä minun ei ollut ollenkaan kylmä.

Sillä aikaa kuin minä olin liikkumatta untuvapatjan alla, Vitalis,
palvelustytön suureksi ihmeeksi pyöritteli ja muokkasi Joli-Coeuriä
aivan kuin olisi siitä leiponut jonkun paistin.

"Joko sinun on lämmin?" kysyi Vitalis jonkun ajan kuluttua.

"Onpa kyllältäkin."

Vitalis tuli vuoteen luo, pisti Joli-Coeurin viereeni ja käski
minun pitää sitä niin lähelläni kuin suinkin. Pieni elukka raukka,
joka muuten aina oli niin uppiniskainen, kun sille tehtiin jotakin,
mikä sille ei ollut mieleen, näytti nyt tyytyvän kaikkeen. Se pysyi
lähellä minua liikauttamatta jäsentäkään. Sillä ei ollut enää kylmä,
sen ruumis oli aivan polttavan kuuma. Vitalis meni keittiöön ja toi
sieltä kuumaa, sokeroitua viiniä. Sitä hän koetti saada Joli-Coeurin
ottamaan lusikasta, mutta tämä ei raottanut hampaitaan. Hehkuvin
silmin se rukoili meitä, ettemme häiritsisi sitä. Ja samalla se pisti
kätensä näkyviin ja ojensi sen meille. Ihmettelin itsekseni, mitä
merkitsi tämä liike, jonka se yhtämittaa teki. Vitalis minulle sen
selitti.

Ennenkuin minä tulin Vitaliksen seurueeseen, oli Joli-Coeurillä
ollut keuhkokuume, ja oli senvuoksi siltä isketty suonta. Nyt kun
se taas tunsi itsensä kipeäksi, niin se ojensi käsivartensa, jotta
iskettäisiin suonta nytkin, jolla se ensi kerralla oli parantunut.
Oli oikein liikuttavaa nähdä.

Joli-Coeur parka oli hyvin kipeä. Sokeroitu viini oli aina ollut sen
mieliherkkua, mutta nyt se ei sille maistunut. Vitalis oli levoton.

"Juo sinä tuo viini", sanoi Vitalis, "ja pysy vuoteessa, minä menen
noutamaan lääkärin."

Minulle myöskin oli sokeroitu viini hyvin mieluista, ja sen lisäksi
oli minun kauhea nälkä. Minua ei senvuoksi tarvinnut kahta kertaa
käskeä ja pistettyäni viinin poskeeni sukeltausin untuvapatjan alle.
Mutta juotuani viinin, joka kuumensi kovasti, olin ihan kuumuuteen
läkähtyä untuvapatjan alla.

Vitalis palasi pian, mukanaan herra, jolla oli kultasankaiset
silmälasit. Hän oli lääkäri. Vitalis, kun oli pelännyt, että tämä
mahtava herra ei tahtoisi vaivautua apinan tähden, ei ollut sanonut,
kuka oli sairas. Ja kun lääkäri näki minut siinä makaamassa punaisena
kuin kukon heltta, niin hän asetti käden, otsalleni, pudisti
päätään, joka ei hyvää merkinnyt. Nyt oli aika huomauttaa hänelle
erehdyksestä, muuten hän kävisi minulta iskemään suonta.

"En minä ole kipeä", sanoin.

"Mitä? Etkö ole kipeä? Tämä lapsi jo hourailee."

Minä kohotin vähän peitettä ja osotin Joli-Coeuriä, joka oli käärinyt
kätensä kaulaani, ja sanoin: "Tämä se on sairas."

Lääkäri hypähti taaksepäin ja kääntyi Vitalikseen.

"Apina!" huusi hän. "Mitä? Apinanko vuoksi minua on vaivattu ja
häiritty tällaisena aikana!"

Minun isäntäni oli taitava mies, joka ei niin helposti joutunut
ymmälle. Kohteliaasti ja ylevällä ryhdillään hän pysäytti lääkärin.
Sitten hän selitti hänelle tilamme: miten meidät oli yllättänyt
lumimyrsky, ja miten susia säikähtäessään Joli-Coeur oli hypännyt
puuhun ja vilustunut pakkasessa.

"Sairas ei tosin ole kuin apina, mutta viisas apina! Ja
meidän toverimme ja ystävämme. Miten näin hyvää näyttelijää
voisin uskoa eläinlääkärin hoitoon. Koko maailma tietää, että
maaseutueläinlääkärit eivät ole kuin aaseja. Mutta sitävastoin koko
maailma tietää, että kaikki lääkärit ovat oppineita miehiä, niin että
pienimmässäkin kylässä tietää tapaavansa taitavan ja jalomielisen
miehen, kun menee soittamaan lääkärin ovelle. Ja vaikka apina ei
olekaan kuin eläin, se kuitenkin on niin lähellä ihmistä, että sen
taudit ovat samoja. Eikö tieteen kannalta ole huvittavaakin tutkia,
missä suhteessa apinan tauti on samanlainen tai erilainen kuin sama
tauti ihmisellä?"

Italialaiset ovat aika nokkelia imartelijoita. Lääkärimme palasi pian
ovelta ja lähestyi vuodetta. Vitaliksen puhuessa oli Joli-Coeur,
joka nähtävästi arvasi, että tämä silmälasiherra oli suoneniskijä,
yhtämittaa pistänyt käsivartensa esiin peitteen alta tarjoten suonta
iskettäväksi.

"Katsokaa, miten viisas tämä apina on", sanoi Vitalis. "Se tietää,
että te olette lääkäri, ja senvuoksi ojentaa teille kätensä, jotta
saisitte koetella valtasuonta."

Lääkäri jätti nyt kaiken epäröimisensä. "Olkoon menneeksi. Onhan
tapaus ehkä hyvin merkillinen", sanoi hän.

Niinpä olikin! Se oli hyvin surullinen ja huolestuttava meille: herra
Joli-Coeurille oli tulossa keuhkotulehdus.

Lääkäri tarttui pieneen käteen, joka niin monta kertaa oli ojennettu,
ja veitsi upposi suoneen vähintäkään valitusta kuulumatta. Joli-Coeur
tiesi, että tämä hänet on parantanut. Suonta iskettyä seurasi sitten
sinappitaikinat, laastarit, lääkkeet ja juomat.

Minä tietystikään en jäänyt vuoteeseen, vaan minusta tuli
sairaanhoitaja. Ja Joli-Coeur antoi mielellään minun hoitaa itseään,
osottaen kiitollisuuttaan lempeällä hymyllä: sen katse todella
muistutti nyt ihmisen katsetta. Ja se, joka ennen oli niin vilkas,
niin niskoitteleva ja aina valmis tekemään kepposia, oli nyt tyyni
ja mallikelpoisen kärsivällinen ja ihan kuin itse tottelevaisuus. Se
näytti nyt pyytävän ystävällistä kohtelua, sitä se pyysi Capiltakin,
jonka kanssa oli ollut niin monasti huonoissa väleissä. Se oli aivan
kuin hemmoteltu lapsi, niin että aina piti olla joku sen luona, ja
kun joku meistä lähti ulos, niin se suuttui.

Tuli pian yskä, joka kovasti rasitti sen pientä ruumista. Minulla
ei ollut kuin viisikolmatta penniä rahaa, ja niillä minä ostin
rintasokeria Joli-Coeurille. Mutta sillä minä enemmän pahensin
kuin paransin raukan yskää. Joli-Coeur, joka niin tarkkaavasti
seurasi kaikkea, huomasi pian, että minä annoin sille palan sokeria
aina kun se ryki. Ja se rupesi tätä käyttämään hyväkseen, ryki
myötäänsä saadakseen lääkettä, joka sille oli niin mieluista, vaikka
siitä olikin vain pahennusta. Kun minä huomasin sen petoksen,
niin en antanutkaan enää rintasokeria. Mutta silloin se alkoi
katsella minua rukoilevasti, ja nähtyään, etteivät rukouksensakaan
auttaneet, asettui se istumaan ja kumarassa ja käsi vatsalla rupesi
rykimään kaikin voimin. Veret työntyivät kasvoille, suonet otsalla
pullistuivat, vedet juoksivat silmistä, ja lopuksi oli se kerrassaan
tukehtua, joka ei ollut enää kujeilua, vaan täyttä totta.

Isäntäni ei ollut minulle koskaan puhunut raha-asioistaan, ja
vain sattumalta olin saanut tietää, että hän oli myynyt kellonsa
saadakseen ostetuksi minulle lammasnahkatakin. Mutta nyt nykyisessä
tilassamme hän poikkesi tavastaan. Eräänä päivänä, kun hän tuli
syömästä, jolla aikaa minä olin ollut sairaan toverina, kertoi hän
minulle ravintolan isännän vaatineen maksua olostamme, ja että kun
hän maksoi ravintolaan velkamme, hänelle ei jäänyt kuin kolmisen
markkaa. Muuta keinoa pulasta päästäksemme ei hän tiennyt kuin antaa
näytäntö.

Näytäntö, kun ei ollut enää Zerbinoa eikä Dolcea, ja Joli-Coeurkin
kykenemätön esiintymään! Minusta tämä näytti aivan mahdottomalta.

Mutta Joli-Coeuriä oli hoidettava ja se oli pelastettava. Lääkärin,
lääkkeiden ja kaiken muun maksuksi meidän piti antaa sellainen
näytäntö, joka heti tuotti ainakin neljäkymmentä markkaa.

Mutta neljäkymmentä markkaa tällaisena kylmänä aikana tässä kylässä,
ja meidän voimillamme, mikä uhkayritys!

Sillä aikaa kuin minä hoidin sairastamme, Vitalis haki huoneen,
sillä näin kylmällä ilmalla ei voinut näytellä taivasalla. Hän
laittoi ilmoituksia ja liimaili niitä seiniin, laittoi näytelmälavan
lankuista ja rohkealla mielellä pani likoon kolme markkaansa ostaen
niillä kynttilöitä, jotka katkoi kahtia, siten saadakseen enemmän
valoa.

Huoneemme ikkunasta näin hänen kulkevan edestakaisin ulkona lumessa,
ja huolestuneena tuumailin ja ihmettelin, mitähän meillä tulee
ohjelmaan. Ja parhaillani olin tätä miettimässä, kun kuulin rummun
äänen asuntomme edestä, sitten, sen jyristyä mahtavasti jonkun aikaa,
luettavan ohjelman. Siinä oli mitä kummallisimpia lupauksia: oli
kysymys "taiteilijasta, joka oli kuulu yli koko maailman" -- se oli
Capi -- ja "nuoresta laulajasta, joka oli ihmelapsi" -- ihmelapsi
olin minä. Mutta paras kuitenkin kaikista oli se kohta, jossa
ilmoitettiin kunnioitettavalle yleisölle, että katsojan ei tarvinnut
maksaa kuin vasta nähtyään, kuultuaan ja taputettuaan käsiään.

Tämä minusta näytti ylen rohkealta, sillä taputetaankohan meille
käsiä? Capi kyllä ansaitsee suosionosotuksia, mutta minä en ollut
koskaan vähintäkään ajatellut, että olin mikään ihmelapsi, enkä
voinut sitä uskoa.

Rummun äänen kuultuaan Capi alkoi iloisesti haukkua, ja Joli-Coeur
nousi makuultaan, vaikka oli hyvin heikko. Molemmat arvasivat,
että nyt oli kysymys näyttelemisestä. Minun piti väkisten pidättää
Joli-Coeur vuoteessaan. Se tahtoi englantilaisen kenraalin pukua,
hännystakin ja punaiset, kullalla kirjaillut housut ja töyhtöhatun.
Pani kätensä ristiin, lankesi polvilleen rukoillen minua. Ja kun
näki, etteivät rukouksensa auttaneet, niin suuttui ja sitten koetti
minua hellyttää kyynelillään.

Nähtävästikin meidän olisi illalla vaikea saada sitä luopumaan
aikeestaan, ja minä päätin, että näin ollen oli parasta meidän lähteä
varkain. Kun Vitalis, joka ei tiennyt mitään tästä, mitä hänen poissa
ollessaan oli tapahtunut, heti ensi sanoiksi käski minun laittaa
harppuni ja kaikki muut tarpeet kuntoon näyttelemistämme varten,
Joli-Coeur, joka hyvin ymmärsi tämän käskyn, alkoi taas rukoilla ja
tällä kertaa isäntäänsä. Sanoin se ei olisi paremmin voinut lausua
haluaan kuin kaikenlaisilla äänillään, ruumiinliikkeillään ja koko
käytöksellään. Sen posket olivat märkinä kyynelistä, ja sydämensä
pohjasta se suuteli isäntänsä kättä.

"Sinua haluttaa näyttelemään?" sanoi Vitalis hänelle. -- "Niin,
niin", oli Joli-Coeurin innokas vastaus, jonka se antoi koko
ruumiillaan. -- "Mutta sinä olet sairas, pieni Joli-Coeur raukkani!"
-- "En vähääkään!" oli vastaus, jonka se antoi ymmärrettävästi.

Oli liikuttavaa nähdä tämän pienen sairas raukan intoa, jolla
se meitä koetti saada taipumaan pyyntöihinsä. Mutta sen pyynnön
noudattaminen olisi ollut varma kuolema sille.

Aika oli jo meidän lähteä näyttelemään. Minä laitoin hyvän tulen
kamiiniin, käärin hyvin vaippoihin pienen Joli-Coeur paran, joka oli
sulaa kyyneliinsä ja syleili minua minkä voi. Sitten me lähdimme.

Mennessämme Vitalis minulle selitti mitä hän minulta odotti. Ei
voinut tulla kysymykseenkään tavalliset esityksemme, kun meillä ei
ollut parhaita näyttelijöitämme. Capin ja minun oli pantava kaikki
kuntomme ja intomme. Nyt oli saatava kokoon neljäkymmentä markkaa.

Neljäkymmentä markkaa! Sehän oli kauheaa.

Vitalis oli valmistanut kaikki, eikä enää ollut muuta kuin sytyttää
kynttilät. Mutta ylellisyyttä oli sytyttää ne ennenkuin sali oli
täynnä, sillä oli tärkeää, että valo ei loppunut ennenkuin ohjelma
oli suoritettu.

Sillä aikaa kuin me asetuimme teatteriimme, kulki rumpu vielä
viimeisen kerran kylän katuja, ja me kuulimme sen pärinää, väliin
ulompaa, väliin lähempää. Saatuani pukuni kuntoon samoin kuin
Capinkin puetuksi, asetuin muutaman pylvään taakse odottelemaan
kumppanini tuloa. Rummun ääni lähestyikin pian, ja kuulin kadulta
sekavaa melua. Siellä kuulusti olevan parikymmentä pojan hurttaa,
jotka tulivat rummun jäljessä. Rumpu yhä päristen pysähtyi kahden
lampun valoon teatterimme ovelle, ja nyt ei muuta kuin yleisö sisään
ja odottamaan näytännön alkamista.

Mutta yleisö oli hidas tulemaan. Rumpu pärisi yhä voimakkaasti. Koko
kylän pojat olivat luullakseni asettuneet sinne, mutta tällaiselta
yleisöltä me emme saaneet neljääkymmentä markkaa. Meidän olisi ollut
saatava mahtavaa väkeä, jolla oli paksu kukkaro ja kärkäs käsi sitä
avaamaan. Vihdoin isäntäni päätti, että meidän oli aljettava, vaikka
huone ei ollut lainkaan täynnä. Me emme voineet enää odottaa, kun
kynttilämme meitä kiiruhtivat.

Minun oli ensin esiinnyttävä, ja harppuni säestyksellä lauloin kaksi
laulua. Totta puhuakseni, minulle taputettiin varsin vähän käsiä.
Minä en koskaan ole ollut itserakas näyttelijä, mutta tällä kertaa
minuun yleisön kylmyys teki pahan vaikutuksen, se minut lannisti.
Kun minä en voinut yleisöä miellyttää, niin se ei myöskään mitään
antanut. Kunnian vuoksi en laulanut, vaan Joli-Coeur raukan hyväksi.
Ah, miten olisin halunnut liikuttaa tämän yleisön mieltä, innostaa,
saada sen kerrassaan huumauksiin. Mutta mikäli minä voin nähdä tässä
hämärässä huoneessa, ei yleisö näyttänyt minusta isosti välittävän
eikä pitävän minua lainkaan minään ihmelapsena.

Capi oli paljon onnellisempi, sille taputettiin käsiä monet kerrat
ja oikein innostuksella. Näytäntö jatkui, ja kuului kerrassaan
myrskyisiä suosionosotuksia. Se oli Capin ansio. Ei taputettu
ainoastaan käsiä, vaan jalkojakin jyristettiin.

Nyt oli sopiva hetki. Sillä aikaa kuin minä Vitaliksen soittaessa
tanssin espanjalaista, Capi kulki katsojain rivejä pitkin, lipas
hampaissaan.

Saakohan se kokoon neljääkymmentä markkaa? tämä kysymys ahdisti
sydäntäni hymyillessäni yleisölle mitä herttaisimmalla tavallani.
Olin aivan hengästyksissäni ja tanssin yhä, sillä en saanut lopettaa
ennenkuin Capi tuli takaisin. Capi ei pitänyt kiirettä. Kun joku ei
antanut, niin se taputti käpälällään taskua.

Vihdoin näin sen sitten tulevan, ja yritin lopettamaan tanssini,
mutta Vitalis antoi minulle merkin yhä jatkamaan. Tanssiessani
lähestyin Capia ja näin, että lipas ei ollut läheskään täynnä.
Silloin Vitalis, joka myöskin oli arvioinut saaliin, nousi ja sanoi:

"Minä uskon imartelematta itseämme voivani sanoa, että me olemme
täysin suorittaneet ohjelmamme. Kuitenkin, kun kynttilämme vielä
palavat, minä, jos arvoisa yleisö niin haluaa, laulan muutamia
lauluja. Capi kulkee vielä kerran ympäri, jotta ne henkilöt, jotka
edellisellä kerralla eivät ole löytäneet taskunsa suuta, nyt tällä
kertaa ovat taipuisampia. Minä näin pyydän heitä valmistumaan
edeltäpäin kukkaronsa avaamaan."

Vaikka Vitalis oli ollut laulunopettajani, niin en koskaan ollut
kuullut hänen oikein laulavan, tai en ainakaan sillä tavoin kuin hän
tänä iltana lauloi.

Hän valitsi kaksi kappaletta, jotka koko maailma tunsi, mutta joita
minä en silloin tuntenut: romanssin Josephista: "Tuskin lapsuuden
kuluttua", ja romanssin Richard Leijonamielestä: "O Richard, mun
kuninkaani!" Siihen aikaan en osannut arvostella, laulettiinko hyvin
vai huonosti, taiteellisesti vai taiteetta, minä voin ainoastaan
arvostella sen mukaan, minkä vaikutuksen Vitaliksen laulu minuun
silloin teki. Näyttämön sopessa, jonne olin asettunut, minä olin
sulaa kyyneliini.

Kyyneleitteni seasta näin muutaman nuoren naisen, joka istui
etumaisella penkillä, taputtavan käsiään kaikin voimin. Olin
hänet huomannut jo heti alussa, sillä hän ei ollut tavallisen
maaseutulaisen näköinen, vaan erosi muusta yleisöstämme: hän
oli oikea ylhäinen vallasnainen, nuori, kaunis, ja hänen
päällysvaatteensa vuorista olin päätellyt hänet koko kylän
rikkaimmaksi. Hänellä oli vierellään pieni poika, joka oli taputtanut
innokkaasti käsiään Capille. Se oli varmaankin hänen poikansa, sillä
se oli hyvin naisen näköön.

Ensimäisen romanssin jälkeen Capi oli lähtenyt kiertomatkalleen, ja
ihmeekseni huomasin, että nainen ei pannut mitään lippaaseen. Kun
Vitalis oli lopettanut toisen romanssin, niin nainen viittasi minua
ja minä menin hänen luokseen.

"Minä mielelläni haluaisin puhutella isäntäänne", sanoi hän.

Se minua kummastutti, että tämä kaunis nainen tahtoi puhutella
isäntääni. Mielestäni hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pannut
roponsa lippaaseen. Kuitenkin ilmoitin hänen asiansa Vitalikselle, ja
tällä aikaa Capi tuli luoksemme.

Toinen kierros tuotti vielä vähemmän kuin ensimäinen.

"Mitä sillä naisella on asiaa?" kysyi Vitalis. -- "Hän vain sanoi
haluavansa puhella kanssanne." -- "Minulla ei ole mitään hänelle
sanottavaa." -- "Hän ei ole antanut mitään Capille, hän ehkä tahtoo
nyt antaa."

"No sitten on Capin mentävä hänen luokseen eikä minun."

Mutta kuitenkin hän päätti lähteä ja otti Capin mukaansa. Minä
seurasin heitä. Tällä aikaa oli tullut palvelija tuoden lyhdyn ja
peitteitä, ja oli astunut naisen ja pojan viereen. Vitalis lähestyi
ja tervehti kylmästi.

"Anteeksi, että teitä vaivasin", sanoi nainen, "mutta minä halusin
teitä onnitella."

Vitalis kumarsi sanaa sanomatta.

"Minä olen soittaja ja halusin lausua teille ihastukseni suuresta
kyvystänne."

Minun isäntäni suuri kyky, Vitalis, katulaulaja, eläinten näyttelijä?
Minä seisoin tyhmistyneenä.

"Mitäs minusta, vanhasta miehestä kyvyksi", sanoi Vitalis. "Ennen
nuoruudessani, siitä on kauan, olin ... niin, minä olin muutamalla
suurella laulajalla palvelijana, ja matkimalla, aivan kuin papukaija,
opin muutamia säveleitä, joita isäntäni opetteli, siinä kaikki."

Nainen ei vastannut, vaan katseli hyvin pitkään Vitalista, joka
seisoi hänen edessään hyvin hämillään.

"Hyvästi, herra", sanoi nainen lausuen erityisellä ja vieraalla
äänenpainolla sanan herra. "Hyvästi, ja vielä kerran suokaa minun
kiittää teitä mielenliikutuksesta, jota olen tuntenut." Hän kumartui
sitten Capiin päin ja pani lippaaseen kultarahan.

Minä luulin, että Vitalis menisi saattamaan naista ovelle, mutta hän
ei ollut tietävinäänkään siitä, ja kun nainen oli päässyt ulommaksi,
kuulin hänen mutisevan pari kolme italialaista kirousta.

"Hän antoi kultarahan Capille", sanoin.

Minusta näytti, että hän sivaltaa minua korvalle, mutta hän kuitenkin
pysäytti kätensä.

"Kultarahan", sanoi hän aivan kuin olisi unesta herännyt. "Ah! se
on tosi. Pieni Joli-Coeur raukka, minä unhotin hänet. Mennään hänen
luoksensa."

Me olimme pian suoriutuneet ja kiiruhdimme ravintolaan. Minä ehätin
portaita ensimäisenä ja juoksujalassa menin kamariin. Tuli kyti
vieläkin, mutta ei palanut enää. Sytytin kiireellä kynttilän ja kävin
katsomaan Joli-Coeuriä, ihmeissäni, kun ei kuulunut mitään. Se makasi
pitkää pituuttaan peitteen alla, pukeutuneena kenraalinpukuunsa,
ja näytti nukkuvan. Minä kumarruin katsomaan ja otin kädestä
herättääkseni sen. Käsi oli kylmä.

Samassa Vitaliskin astui huoneeseen. Minä käännyin häneen:
"Joli-Coeur on kylmänä!"

Vitalis kumartui minun vierelleni.

"Kas niin! Hän on kuollut. Näin siis piti tapahtua. Näetkös, Remi.
Minä olen syyllinen, kun otin sinut rouva Milliganin luota. Minä olen
saanut siitä rangaistuksen. Ensin Zerbino, Dolce ja nyt Joli-Coeur on
mennyt. Eikä se siihenkään vielä lopu."



XIV.


Olimme vielä kaukana Parisista. Ja meidän piti lähteä taivaltamaan
lumista tietä, kulkea aamusta iltaan, vasten pohjoistuulta, joka
pieksi kasvoja.

Ne olivat surullisia nämä pitkät taipaleet! Vitalis astui edellä,
minä hänen jäljessään ja Capi kintereilläni. Sillä tavoin kuljimme
jäljekkäin sanaa vaihtamatta pitkiin aikoihin, kasvot tuulen
turvottamina, jalat märkinä, vatsa tyhjänä. Ja ihmiset, jotka tulivat
vastaamme, pysähtyivät meitä katsomaan. Varmaankin he ajattelivat:
minnekähän tuo vanhus kuljettaa tuota poikaa ja tuota koiraa?

Äänettömyys oli minusta tuskallista. Olisi haluttanut puhella
vaivain unhottamiseksi. Mutta Vitalis vastasi hyvin harvasanaisesti
kaikkeen mitä kysyin, kääntymättä edes minuun. Onneksi Capi oli
avosydämisempi, ja usein niinä astuessamme tunsin kostean kielen
kädelläni. Capi nuolaisi kättäni sanoakseen minulle: "Sinä tiedät,
että minä olen tässä, minä, ystäväsi."

Ja minä hyväilin sitä hellästi siinä astuessani. Sekin näytti olevan
hyvillään tästä ystävyyteni osotuksesta niinkuin minäkin olin sen
ystävyydestä. Me ymmärsimme toisemme, me rakastimme toisiamme.
Minusta tuntui se niin virkistävältä, ja olen varma, että niin tuntui
koirastakin. Nämä hyväilyni lohduttivat Capia luullakseni siinä
määrässä, että se joskus unhotti toveriensa kuolemankin: silloin se
pysähtyi tielle ja kääntyi katsomaan joukkoaan, niinkuin silloinkin
teki, kun oli sen korpraalina, jolloin piti usein tarkastella sitä.
Mutta tätä ei kestänyt kuin muutaman sekunnin. Se muisti taas miten
asia oli, minkävuoksi tämä joukko ei tullutkaan, ja Capi juoksi
kiireesti ohitsemme ja katsoi Vitalista silmiin nivan kuin saadakseen
vakuutuksen tältä, ettei se ollut hänen syynsä. Kun Dolce ja Zerbino
eivät tulleet, niin he eivät tulleet kai senvuoksi, että eivät enää
koskaan tule. Ja tämän se lausui niin tunteellisilla, niin puhuvilla
silmillä, jotka olivat paljaana järkenä, että sydäntämme ahdisti.

Luonto ympärillämme ei ollut virkistävää, jonka tarpeessa me olisimme
olleet, ainakin minä. Kaikkialla vain valkoinen lumi peitteenä,
taivas pilvessä, aurinko näkymättömissä, päivä niin harmaja. Ei
mitään liikettä pelloilla, ei ihmisiä työssä. Ei kuulunut hevosten
hirnuntaa, ei lehmäin ammuntaa. Ainoastaan korppien kirkunaa, jotka
istuivat korkeimmalla oksalla huutaen nälkäänsä, kun eivät maassa
löytäneet paljasta paikkaa, mistä voisivat jotakin hakea. Kylissä
vallitsi täysi hiljaisuus: on niin kylmä, että kukin pysyy lietensä
ääressä ja tekee työtä huoneessa.

Ja me painoimme eteenpäin siivottomalla, liukkaalla tiellä,
pysähtymättä ja levähtämättä muuta kuin öisin nukkuessamme jossakin
tallissa tai lammaskarsinassa, ohut leipäpala illallisenamme -- joka
oli samalla aamiaisemme ja päivällisemme. Ja olimme mielestämme
ylen onnellisia, kun sellainen onni kohtasi meitä, että pääsimme
lammasnavettaan, jossa olimme suojassa pakkaselta.

Kilometri kului toisensa perästä, taival taipaleelta katkesi, me
lähestyimme Parisia.

Olin kuullut niin paljon puhuttavan Parisin merkillisyyksistä,
että olin lapsellisessa mielikuvituksessani ajatellut näiden
merkillisyyksien näkyvän jo kauas. Minä en osaa sanoa, mitä olin
odottanut, mutta ihmeitä minä vain odotin: kultaisia puita,
marmoritaloja katujen varsilla ja kaduilla silkkiin puettuja ihmisiä.
Tämä kaikki oli minusta aivan luonnollista.

Mitä voimme tehdä Parisissa tällaisessa tilassa kuin me olimme? Tätä
kysymystä olin pyöritellyt mielessäni pitkillä taipaleillamme. Olisin
mielelläni kysynyt Vitalikselta, mutta en uskaltanut, niin hän näytti
synkältä ja niin oli sanoissaan lyhyt. Eräänä päivänä hän kuitenkin
asettui astumaan vierelläni, ja hänen katseestaan, jonka hän loi
minuun, arvasin, että saan nyt tiedon siitä, mistä niin monta kertaa
olin tietoa halunnut. Me näimme muutaman mäen harjalta edessämme
suuren pilven mustaa savua, joka väikkyi suunnattoman suuren
kaupungin päällä. Minä pinnistin silmäni auki koettaessani saada
jotakin selvää tästä kattojen, kellotapulien ja tornien paljoudesta,
jotka sekaantuivat sumuun ja savuun, kun Vitalis hidastutti kulkuaan
ja tuli minun sivulleni astelemaan.

"Tuolla elämämme muuttuu", sanoi hän minulle aivan kuin jatkoksi jo
aikoja sitten alotettuun keskusteluun, "neljän tunnin kuluessa olemme
Parisissa". -- "Parisiko se on, joka leviää tuolla alhaalla?" --
"Niin on."

Sitten Vitalis jatkoi: "Parisissa me eroamme."

Heti synkistyi päivä yöksi. Minä käännyin katsomaan Vitalista. Hän
myös katseli minua, ja muotoni kalpeudesta ja huulteni värisemisestä
hän tiesi, mitä mielessäni liikkui. "Sinä näytät olevan levoton ja
huolissasi", sanoi hän. -- "Meidänkö pitää erota?" sanoin vihdoin,
kun mielenliikutukseni ensimäinen puuska oli ohi.

"Poika raukka!"

Tämä sana ja erittäinkin se ääni, jolla hän sen lausui, sai kyyneleet
silmiini. Siitä oli niin kauan, kun minä olin kuullut hyväilevän
sanan.

"Te olette niin hyvä!" huudahdin.

"Sinä se olet hyvä, kelpo poika, oikein kunnon pieni sielu. Näes,
elämässä on hetkiä, jolloin on taipuisa tunnustamaan tällaista ja
heltymään. Kun kaikki käy hyvin, niin kulkee tietään ajattelematta
paljon niitä, jotka meitä seuraavat, mutta kun kaikki käy huonosti,
kun tuntee kulkevansa vastamäkeä, varsinkin kun on vanha -- se
on: ilman uskoa huomiseen päivään -- niin silloin tuntee tarvetta
turvautua ympärillämme oleviin, ja onnellinen se, jolla on joku
lähellään. Sinua ehkä hämmästyttää kuullessasi, että minä turvaun
sinuun, eikö niin? Mutta niin se kuitenkin on. Enkä mistään muusta
minä tunne niin lohdutusta kuin siitä, että silmäsi ovat kosteat
minua kuunnellessasi. Sillä minä myöskin, pieni Remi poikani,
minäkin olen huolissani. Vasta myöhemmin, kun minäkin sain jonkun,
jota rakastaa, olen tuntenut ja kokenut näiden sanojen totuuden.
On onnetonta, että aina täytyy erota sillä hetkellä, jolloin juuri
tahtoisi yhä enemmän lähestyä."

"Mutta te ette tahdo minua jättää Parisissa?" sanoin pelokkaasti.

"En, minä en tahdo sinua jättää, sen saat uskoa. Mitä sinä
tekisit Parisissa yksinäsi, poika parka? Ja sitten minulla ei ole
oikeuttakaan jättää sinua, huomaa se. Sinä päivänä, kun en jättänyt
sinua tuon kunnon naisen hoitoon, minä sitousin itse kasvattamaan
sinua parhaani mukaan. Pahaksi onneksi ovat kaikki seikat käyneet
minua vastaan. Tällä hetkellä en voi sinulle mitään, ja sen vuoksi
ajattelen, että eroamme, ei ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi
kuukausiksi, jotta me voisimme elää kumpikin tahollamme nämä
viimeiset kuukaudet tätä huonoa vuodenaikaa. Me saavumme Parisiin
muutaman tunnin kuluttua. Mitä luulet meidän voivan siellä tehdä
joukolla, jossa ei ole jäljellä kuin Capi yksin?"

Koira, kuultuaan nimeään mainittavan, asettui vastaamme ja
nostettuaan käpälän korvalliselleen tehden kunniaa sotilaan tavoin
asetti käpälänsä sitten rinnalleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa,
että me voimme luottaa hänen uskollisuuteensa. Se ei kuitenkaan
tällaisena hetkenä voinut tyynnyttää mieltämme. Vitalis pysähtyi
hetkiseksi ja silitti koiran päätä.

"Sinä olet kelpo koira, mutta maailmassa ei eletä hyvyydestä. Sitä
tosin tarvitaan niiden onneksi, jotka ovat ympärillämme, mutta
tarvitaan myöskin muuta, jota meillä ei ole ollenkaan. Mitä luulet
meidän nyt voivan tehdä? Sinä ymmärrät hyvin, että me emme voi antaa
näytäntöjä."

"Se on tosi", sanoin.

"Poikarakit pilkkaisivat meitä, viskelisivät meitä omenanjätteillä,
emmekä me saisi ansaituksi markkaakaan päivässä. Luuletko, että
kaikki kolme voisimme elää päivää markalla?"

"Mutta voinhan minä ansaita harpullani."

"Jos minulla olisi kaksi sellaista poikaa kuin sinä, niin silloin
ehkä kävisi laatuun, mutta tällainen vanhus sinun ikäisesi kanssa,
siitä ei synny mitään. Jos minä olisin edes raajarikkoinen tai sokea.
Mutta pahaksi onneksi olen tällainen kuin olen, se on: minä en
millään voi herättää sääliä. Jos mieli Parisissa liikuttaa ihmisten
mieliä ja herättää heissä sääliä, täytyy olla hyvin surkeassa
tilassa. Eikä saisi hävetä vedotessaan hyväntekeväisyyteen, mutta
minua hävettää, niin että en koskaan voisi sitä tehdä. Kaikkea tätä
minä olen mietiskellyt, ja näin olen päättänyt: Minä annan sinut
kevääseen saakka muutamalle patruunalle, joka sinut värvää toisten
poikain kanssa harpunsoittajaksi."

Puhuessani harpunsoitostani en ollut ajatellut mitään tällaista.
Vitalis ei antanut minulle aikaa keskeyttämään.

"Minä taas annan opetusta harpun ja viulun soitossa italialaisille
pojille, jotka työskentelevät kaduilla. Minä olen tunnettu
Parisissa, jossa olen ollut useampia kertoja ja josta tulin
silloinkin, kun saavuin sinun kotikylääsi. Minun ei tarvitse muuta
kuin ilmoittaa oppituntini, niin saan oppilaita enemmän kuin voin
ottaa. Me elämme kumpikin siten omalla tahollamme. Ja samalla kuin
minä annan soitto-opetusta, opetan myös kaksi koiraa Zerbinon ja
Dolcen sijaan. Minä joudutan niiden oppimista, ja keväällä voimme
lähteä maantielle taas, Remi poikaseni, emmekä sitten eroa, sillä
onnetar ei voi olla aina niin suosioton niille, joilla on rohkeutta
taistelemaan. Ja juuri rohkeuteesi minä luotan tällä hetkellä ja
myöskin mielenmalttiisi. Sittemmin käy asiat hyvin, nyt ei ole kuin
hetki, jonka ohimenoa meidän pitää odottaa. Keväällä alamme taas
uudelleen vapaan elämämme. Minä kuljetan sinut Saksaan, Englantiin.
Siten sinusta tulee suuri ja sinun henkesi silmät avautuvat. Minä
opetan sinulle paljon asioita ja teen sinusta miehen. Minä olen tähän
ryhtynyt ennen kuin rouva Milligan. Ja minä siinä pysyn. Nämä matkat
mielessäni olen alkanut sinulle opettaa englanninkieltä. Sinä osaat
ranskan- ja italiankieltä, ja se jo on melko paljon sinun ikäisellesi
pojalle. Ja sitten sinä olet noin voimakas, puhumattakaan siitä, että
olet oppinut tarmokkaaksi. Sinä saat nähdä, pieni Remini, että sinä
et ole joutunut turmiontielle."

Näin oli ehkä parasta nykyisessä tilassamme. Ja kun minä nyt sitä
ajattelen, niin kiitollisuudella tunnustan, että isäntäni oli tehnyt
mitä parasta voi päästäksemme pulastamme. Mutta vaikka kuinka
järkevästi ajattelisi, niin se ei vaikuta sillä voimalla kuin
ensimäinen tunne. Silloin minä en huomannut kuin kaksi asiaa: eromme
ja patruunan.

Matkallamme kylien ja kaupunkien läpi olin tavannut useampia näitä
patruunia, jotka kuljettavat sieltä täältä vuokratulta lapsia
keppikurilla. He eivät olleet lainkaan samanlaisia kuin Vitalis, vaan
julmia, kohtuuttomia, vaativia, juoppoja, kirouksia ja raakuutta
suu täynnä, ja käsi aina koholla. Minä voin joutua jonkun tällaisen
kauhean patruunan huostaan. Ja vaikka sattuisinkin saamaan hyvän
patruunan, niin vaihtoa se olisi sittenkin taas. Kasvatusäidiltäni
ensin Vitalikselle, Vitalikselta taas toiselle. Ainako oli näin
oleva? Enkö koskaan tapaa ketään, jota saa rakastaa aina? Vähitellen
olin kiintynyt Vitalikseen aivan kuin isään. Minä siis en koskaan
saisi isää. En koskaan kotia. Aina vain yksin maailmassa. Aina
kulkusalla tässä avarassa maailmassa, jossa en voinut kiintyä
minnekään.

Minulla olisi ollut paljonkin vastattavaa Vitalikselle, ja sanat
sydämestäni nousivat huulilleni, mutta minä ne nielin. Isäntäni oli
vedonnut mielenmalttiini, minä tahdoin totella häntä enkä lisätä
hänen suruaan. Sitäpaitsi hän ei ollut enää vierelläni, sillä aivan
kuin olisi pelännyt kuulla, mitä arveli minun vastaavan, oli hän
käynyt taas astumaan edellä.

Minä seurasin häntä, ja pian tulimme muutaman joen luo, jonka yli
kuljimme likaista siltaa myöten, jollaista en ikinä ollut nähnyt.
Lumi oli kuin survottua hiiltä, mihin upposi nilkkoja myöten.
Saavuimme lopuksi muutaman kadun päähän, jonka toista päätä ei
näkynyt. Sen molemminpuolin oli taloja, mutta köyhän ja likaisen
näköisiä eikä läheskään niin sieviä ja kauniita kuin Bordeauxissa tai
Toulousesssa ja Lyonissa.

Lumi oli kasattu kinoksiin sinne tänne, ja näihin mustiin kinoksiin
oli heitetty tuhkaa, mädänneitä kasviksia ja kaikenlaista likaa.
Ilmassa oli iljettävä haju, suuria raskaita ajokaluja tuli ja meni,
ne välttivät toisiaan hyvin taitavasti eivätkä näyttäneet toisistaan
isosti välittävän.

"Missä nyt olemme?" kysyin Vitalikselta. -- "Parisissa, poikaseni."
-- "Parisissa!..."

Mutta missä olivat minun marmoripalatsini? Missä minun kuvittelemani
silkkiin puetut asukkaat?

Miten rumaa ja kurjaa todellisuus oli! Tämäkö oli Parisi, jota
niin innokkaasti olin toivonut nähdäkseni. Täälläkö minä nyt olen.
viettävä talveni, erossa Vitaliksesta ... ja Capista?



XV.


Kuljettuamme hyvän aikaa leveää katua, joka ei ollut niin kurjan
näköinen kuin se, jolta olimme tälle tulleet, ja jonka varrella
kauppapuodit olivat suurempia ja muhkeampia sitä myöten kuin pääsimme
kauemmaksi, kääntyi Vitalis oikealle ja me olimme heti korttelissa,
joka oli kurjan kurja: korkeitten ja mustain talojen välissä valui
vesi keskikadulla, ja tästä haisevasta vedestä huolimatta kulki
ihmisiä likaisella kivityksellä. Kapakoissa, joita oli lukemattomia,
oli miehiä ja naisia, jotka seisaallaan joivat rautalevyillä
päällystettyjen pöytäin ääressä, huutaen ja meluten. Muutaman talon
kulmasta näin kadun nimen olevan Rue de Lourcine.

Vitalis, joka näytti tietävän missä ollaan, tunkeutui joukon läpi ja
minä hänen jäljessään.

"Varo, ettet eksy minusta", sanoi hän.

Turhaa oli muistuttaa, minä kuljin aivan hänen kintereillään, ja
paremmaksi varmuudeksi pidin hänen takkinsa helmuksesta kiinni.
Kuljettuamme suuren torin poikki ja muutaman pihakadun läpi tulimme
muutamanlaiseen pimeään kaivokseen, jonne aurinko varmaankaan ei ikinä
ollut paistanut.

"Onko Garofoli kotona?" kysyi Vitalis muutamalta mieheltä, joka
ripusti riepuja seinämälle lyhdyn valossa.

"En tiedä. Menkää itse katsomaan. Tiedättehän itse missä hän asuu:
aivan ylhäällä, ovi suoraan."

"Garofoli on se patruuna, josta sinulle puhuin", sanoi Vitalis
minulle noustessamme portaita, jotka olivat soran peitossa ja niin
liukkaat, että oli kuin olisi kulkenut savessa. "Täällä hän asuu."

Katu, talo ja nämä portaat eivät suinkaan kohottaneet mieltäni.
Minkähänlainen isäntä oli?

Talossa oli neljä kerrosta. Vitalis astui sisälle koputtamatta
ovelle, ja me olimme suuressa huoneessa, joka oli ullakon tapainen.
Keskeltä se oli tyhjä, mutta yltäympäriinsä oli sänkyjä, toista
kymmentä kaikkiaan. Seinät ja katto olivat sellaista väriä, että
sitä ei voi sanoa miksikään. Ennen ne lienevät olleet valkoiset,
mutta savu, pöly, lika ja kaikenlainen muu olivat mustentaneet
rappauksen, joka oli sieltä täältä halkeillut tai reijissä. Muutaman
hiilellä piirustetun pään viereen oli koverrettu kukkia ja lintuja.
"Garofoli", sanoi Vitalis, "oletteko jossakin täällä? Minä en näe
ketään. Vastatkaa, minä olen Vitalis."

Huone tosiaankin näytti tyhjältä, mikäli voi päättää seinällä palavan
vaivaisen lampun valossa, mutta isännälleni vastasi heikko ja surkea
lapsen ääni:

"Signor Garofoli ei ole kotona. Hän tulee vasta kahden tunnin
kuluttua."

Samassa tuli näkyviin olento, joka meille oli vastannut. Se oli
noin yhdentoistavuotias poika. Hän tuli luoksemme hitaasti, ja
minua hämmästytti hänen kummallinen näkönsä. Hänellä ei ollut niin
sanoakseni ruumista, ja suuri suhteeton pää näytti olevan suorastaan
jalkain varassa niinkuin pilakuvissa. Tämä pää ilmaisi syvää tuskaa
ja sävyisyyttä, silmät puhuivat alistumista ja koko hänen yleinen
rakenteensa epätoivoa. Tuollainen kun oli muodoltaan, niin ei hän
voinut olla kaunis, mutta hän kuitenkin veti katseen puoleensa
miellyttäväisyydellä ja jonkinlaisella viehätyksellä, mikä säteili
hänen huuliltaan ja suurista kosteista silmistään, jotka olivat
lempeät kuin koirilla.

"Tiedätkö varmaan, että hän tulee kahden tunnin kuluttua?" kysyi
Vitalis.

"Varmaan hän tulee, signor. Silloin on päivällisen aika, ja hän itse
aina jakaa päivällisen."

"No hyvä. Jos hän tulee varemmin, niin sano hänelle, että Vitalis
tulee kahden tunnin päästä."

"Kyllä sanon, signor."

Minä olin valmiina seuraamaan isäntääni, mutta tämä pysäytti minut
ja sanoi: "Ole sinä täällä ja levähdä." Kun minä tein liikkeen
kauhistuksissani, lisäsi hän: "Minä vakuutan, että tulen tänne."

Olisin paljon mieluummin, niin väsynyt kuin olinkin, seurannut
isäntääni, mutta kun hän käski jäädä, niin tottelin, kuten olin
tottunut, ja jäin. Kun ei enää kuulunut isäntäni raskaitten askelten
kopsetta portaista, niin poika, joka oli kuunnellut porholla
korvin ovella, kääntyi minuun: "Te olette maastamme?" sanoi hän
minulle italiankielellä. Vitaliksen kanssa ollessani olin oppinut
italiankieltä, että ymmärsin kaikki mitä puhuttiin, mutta en vielä
osannut puheessa käyttää sitä kyllin sujuvasti, niin että en
mielelläni sitä puhunut.

"En ole", vastasin ranskaksi.

"Ah!" sanoi hän surullisesti kiinnittäen minuun suuret silmänsä.
"Sepä paha. Olisi ollut mieluista, jos olisitte ollut maastamme." --
"Mistä maasta?" -- "Luccasta. Te olisitte voinut ehkä kertoa jotakin
kotipuolestani." -- "Minä olen ranskalainen." -- "Sitä parempi." --
"Pidättekö enemmän ranskalaisista kuin italialaisista?" -- "En, mutta
se on teille hyväksi, että olette ranskalainen. Sillä jos te olisitte
italialainen, niin varmaan tulisitte tänne Garofolin palvelukseen,
jota ei voi kehua."

Nämä sanat eivät juuri minua lohduttaneet.

"Onko hän paha?"

Poika ei vastannut tähän kysymykseen, mutta hänen katseensa puhui
sitä enemmän. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua tästä aineesta. Hän
kääntyi minuun selin ja meni suuren kamiinin luo, joka oli huoneen
toisessa päässä. Takassa paloi jättöpuita komealla tulella, jolla oli
suuri kattila kiehumassa.

Minä lähestyin takkaa lämmitelläkseni tulen ääressä ja näin,
että tässä kattilassa oli jotakin omituista, jota en ensin ollut
huomannut. Kansi, josta kohosi kapea höyrytorvi, oli kiinni
kattilassa, toisesta laidasta saranoilla, toisesta lukolla.

Olin ymmärtänyt, ettei minun sovi tehdä varomattomia kysymyksiä
Garofolista, mutta entäs kattilasta?

"Minkävuoksi kattila on lukittu?" -- "Että minä en saisi ottaa
lientä. Minä olen kokkina, mutta isäntäni ei luota minuun."

Minä en voinut olla naurahtamatta.

"Te nauratte", jatkoi hän surullisesti, "te ajattelette, että minä
olen herkkusuu. Minun sijallani tekin olisitte samanlainen. Minä en
tosin ole herkkusuu, mutta nälkäinen, ja tuo höyry, joka pursuaa
torvesta, saa nälkäni kahta kauheammaksi." -- "Signor Garofoli siis
tappaa teidät nälkään?" -- "Jos tulette hänen palvelukseensa, niin
saatte kokea, että täällä ei kuole nälkään, vaan saa kitua nälässä.
Minä varsinkin, sillä se on minun rangaistukseni." -- "Nälässä
kituminen?" --

"Niin. Muuten voin teille sen kertoa. Jos Garofolista tulee
isäntänne, niin voi kertomukseni olla teille hyödyksi. Signor
Garofoli on enoni ja hän on ottanut minut mukaansa armeliaisuuden
vuoksi. Äitini on leski, ja niinkuin voitte hyvin arvata, on hän
köyhä. Kun Garofoli tuli seudullemme viime vuonna hankkimaan poikia,
niin hän esitti ottavansa minutkin. Äidistä ei tuntunut hyvälle antaa
minun mennä. Mutta te tiedätte, että kun on pakko ... ja pakko oli,
sillä meitä oli kuusi lasta kotona ja minä olin vanhin. Garofoli
olisi mieluimmin ottanut Leonardon, joka on minua nuorempi ja kaunis,
jotavastoin minä olen ruma. Ja rahaa saadakseen ei saa olla ruma.
Rumat eivät saa kuin haukkumisia ja selkään. Mutta äitini ei antanut
Leonardoa: 'Mattia on vanhin', sanoi hän, 'ja Mattian on lähdettävä,
kun kerran on pakko jonkun lähteä.' Ja niin siis minä lähdin enoni
kanssa. Te voitte kuvailla, että oli katkeraa jättää koti, äitini,
joka itki, pieni sisareni Christina, joka minusta piti niin paljon,
minä kun sitä kantelin sylissäni, ja sitten veljet, toverit ja
kotiseutu."

Minä hyvin ymmärsin, miten katkera on ollut tämä ero. Muistin
selvään, miten minun sydäntäni ahdisti ja miten olin tukehtua, kun
viimeisen kerran näin Barberinin emännän valkoisen huivin.

Mattia jatkoi kertomustaan: "Olin aivan yksikseni Garofolin kanssa
meiltä lähtiessämme. Mutta viikon kuluttua meitä oli toista kymmentä
poikaa, ja lähdimme vaeltamaan Ranskaan. Se oli pitkä matka, niin
minulle kuin tovereillenikin, jotka myöskin olivat hyvin suruissaan.
Vihdoin viimein saavuttiin Parisiin. Silloin meitä ei ollut kuin
yksitoista, sillä yksi oli jäänyt Dijonin sairashuoneeseen.
Parisissa sitten meidät lajiteltiin: vankat sijoitettiin nuohooja- tai
soutajamestarien luo, ja ne taas, jotka eivät olleet kyllin
vankkoja työntekoon, pantiin laulamaan tai soittamaan kaduilla.
Minusta tietysti ei ollut työhön, mutta olin myöskin liian ruma
soittamaan. Garofoli antoi minulle kaksi valkohiirtä, joita minun
piti näytellä porttikäytävissä ja pihakaduilla, ja hän arvioi päiväni
puoleksitoista markaksi. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta
puuttuu tästä summasta illalla', sanoi hän minulle, 'niin monta
kepinlyöntiä saat.' Puolitoista markkaa on kova summa, mutta kovempia
vielä ovat kepinlyönnit, varsinkin kun niitä on antamassa signor
Garofoli. Minä siis tein kaiken minkä voin saadakseni kokoon tämän
summan, mutta useinkaan en onnistunut. Melkein aina toverillani oli
määrätty summa kotia palatessa, minulla taas ei paljoksi koskaan.
Siitä Garofoli suuttui kahta kauheammin. 'Millä tavoin se menettelee
tuo tyhmä Mattia?' sanoi hän. Oli toinen poika, joka näytteli kahta
valkohiirtä niinkuin minäkin ja jonka oli saatava kaksi markkaa,
jotka hän joka ilta toikin. Menin kerran hänen kanssaan saadakseni
nähdä, miten hän menetteli ja missä hän oli taitavampi minua.
Silloin huomasin, miten hän sai helposti kaksi markkaansa ja minä
vaikeasti puolitoista. Kun tuli joku herra ja nainen ja antoivat
meille, niin nainen aina sanoi: 'Tuolle, joka on sievä, ei tuolle,
joka on ruma.' Ruma olin minä. Minä en mennyt sitten enää toverini
kanssa. Sillä surullista on saada selkäänsä, mutta surullisempaa
vielä saada haukkumisia kuulla kadulla. Te ette sitä ymmärrä, kun
teille ei koskaan ole sanottu, että te olette ruma, mutta minä sen
ymmärrän... Garofoli kun näki, että selkäsauna ei auttanut, käytti
toista keinoa. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu, niin
monta perunaa otan pois velliosastasi', sanoi hän. 'Kun nahkasi on
paksu lyönneille, niin koetetaanpa, onko vatsasi herkempi nälälle.'
Mutta uhkaus ei saanut minua tekemään sen enempää, minä kun en voinut
tehdä koetettuani kaikkeni sitä ennen; enhän voinut sanoa rahaa
pyytäessäni: 'Jollette anna minulle rahaa, niin en saa yhtään perunaa
tänä iltana.' Ihmiset, jotka antavat rahaa lapsille, eivät anna sitä
tällaisista syistä."

"Millaisista syistä he antavat?"

"Ah, te olette vielä nuori. Rahaa annetaan senvuoksi, että siitä
olisi huvia antajalle itselleen eikä muille. Sievälle pojalle
annetaan rahaa, ja sievyys on parhaita etuja. Rahaa antavat sellaiset
ihmiset, joilta on lapsi kuollut tai jotka toivovat lasta. Ja se
antaa, jolla on hyvin lämmin lapsen viluissaan väristessä jossakin
portin suojassa. Minä tunnen kaikki nämä metkut. Minulla on ollut
aikaa tarkastella. Eikö tänään ole kylmä ilma?"

"Hyvin kylmä."

"No niin, menkäähän johonkin porttikäytävään ja ojentakaa kätenne
herralle, jonka näette kulkevan kiireesti pienessä päällystakissa,
niin ette saa mitään. Mutta ojentakaahan kätenne herralle, joka
astelee hitaasti, paksuun päällysvaatteeseen puettuna, niin saatte
ehkä kerrassaan kiiltävän hopean. -- Niin. Tätä ruokajärjestystä
kun oli kestänyt kuukausi tai puolitoista, niin minä tietystikään
en ollut lihonut, olin kalpea, niin kalpea, että kuulin ympärilläni
sanottavan: 'Tuo poika kuolee nälkään.' Silloin kärsimykset tekivät
mitä ei muotoni tehnyt: minä herätin huomiota ja käänsin puoleeni
katseet. Ihmiset rupesivat säälimään, ja jos en saanutkaan rahoja,
niin sain kuitenkin leipää, toisinaan keittoakin. Se oli mieluista
aikaa; minua ei enää pieksetty, ja jos en saanutkaan perunoita, niin
mitä siitä, kun olin kuitenkin jotakin saanut päivällisekseni. Mutta
eräänä päivänä Garofoli tapasi minut muutaman hedelmäkauppiaan luona
syömässä velliä, ja silloin hänelle selvisi miten tulin toimeen,
vaikka en saanutkaan perunoita, ja hän päätti jättää minut kotia
keittämään ja hoitamaan kotia. Mutta kun minä keittäessäni olisin
voinut syödä, niin hän keksi tällaisen kattilan. Joka aamu ennenkuin
hän lähtee kaupungille, panee hän kattilaan lihat ja kasvikset,
lukitsee kannen, ja minun ei tarvitse muuta kuin pitää tulta padan
alla. Minä saan haistella keiton hajua, mutta muuta en, sillä
ymmärrättehän, että tuollaisesta kapeasta torvesta ei voi saada
mitään. Siitä saakka kuin minä tulin keittäjäksi, olen käynyt näin
kalpeaksi. Sillä keiton haju ei ravitse, se vain kiihottaa nälkää.
Olenko minä hyvin kalpea? Kun minä en käy kaupungilla, niin en ole
kuullut itsestäni mitään, ja kun täällä ei ole kuvastinta, niin en
voi itse nähdä muotoani."

Vaikka en vielä isosti ymmärtänytkään, niin tiesin kuitenkin, että
sairaita ei saa pelottaa sanomalla heitä sairaiksi. "Ette te näytä
kovinkaan kalpealta", vastasin senvuoksi.

"Minä ymmärrän hyvin, että sanotte niin lohduttaaksenne minua. Mutta
minä olisin hyvilläni, jos olisin kalpea, sillä se merkitsisi, että
minä olen sairas, ja minä haluaisin olla hyvin sairas."

Minä katsoin häntä ihmeissäni.

"Te ette ymmärrä", sanoi hän hymyillen. "Mutta asia on hyvin
yksinkertainen. Kun olette kipeä, niin teitä joko hoidetaan tai
annetaan teidän kuolla. Jos minun annettaisiin kuolla, niin tämä
olisi kaikki, minun ei olisi enää nälkä eikä minua enää lyötäisi. Ja
ne, jotka ovat kuolleet, elävät taivaassa, ja taivaasta minä näkisin
äidin, maanmiehiäni, ja puhelemalla hyvälle Jumalalle minä ehkä
voisin estää Christina sisarestani tulemasta onnetonta. Mutta jos
minua hoidettaisiin, niin minut lähetettäisiin sairashuoneelle, ja
siihen minä olisin varsin tyytyväinen."

Minulla oli vaistomainen kauhu sairashuonetta vastaan, ja usein
teitä kulkiessani, kun väsymyksestä tunsin itseni sairaaksi, minun
ei tarvinnut kuin ajatella sairashuonetta, niin virkistyin heti
taas astumaan. Olin sen vuoksi hyvin kummissani, kun kuulin Mattian
puhuvan tällä tavoin.

"Jospa tietäisitte", sanoi hän, "miten hyvä on olla sairashuoneella.
Minä olin Sainte-Eugeniessä. Siellä on lääkäri, suuri valkoverinen
mies, jolla on aina rintasokeria taskussaan, ja sisaret ovat siellä
niin lempeitä, sanovat hellästi: 'Tee niin, lapseni.' Ja kun puhutaan
lempeästi, niin minusta tuntuu niin hyvälle, tekee mieleni itkeä,
ja silloin kun minua itkettää, tuntuu minusta niin hyvältä. Se
on tyhmää, eikö niin? Mutta äitini puhui minulle aina lempeästi.
Sisaret puhuvat aivan kuin äitinikin puhui, ja vaikka puhe onkin
toista, niin on ääni kuitenkin sama. Ja hyvä ruoka ja hoito, miten
virkistävälle se tuntuukaan. Kun tunnen voimaini täällä vähentyvän,
kun en saa ruokaa, niin olen tyytyväinen; olen tuuminut itsekseni:
Minä sairastun, ja Garofoli lähettää minut sairashuoneeseen. Niin,
kipeä tosin olen, että siitä kärsin, mutta en niin kipeä, että
siitä olisi haittaa Garofolille. Senvuoksi hän minua vielä pitää
luonaan. Onnettomilla on henki ihmeen sitkeä. Onneksi Garofoli ei
ole luopunut tavastaan kurittaa minua niinkuin muitakin. Viikko
sitten löi hän minua kepillä päähän. Tällä kertaa luulen asian olevan
hyvin. Minulla on pää ajetuksissa, te näette tämän suuren pahkan.
Garofoli sanoi eilen, että se ehkä on paise, ja hänen puheestaan
päätin, että se on arveluttavaa. Kipeä se on, päänahkan alla tuntuu
samanlaista pakotusta kuin hammaskivussa, pääni on raskas kuin
painaisi se sata leiviskää, minua pyörryttää ja yöllä unissani en voi
olla valittamatta ja huutamatta. Minä luulen, että kahden tai kolmen
päivän perästä hän päättää lähettää minut sairashuoneeseen, sillä
tietysti sellainen, joka yöt huutaa, häiritsee toisia, ja Garofoli
ei pidä siitä, että hänen untaan häiritään. Mikä onni, että hän löi
minua päähän! Sanokaa nyt suoraan, näytänkö hyvin kalpealta?"

Hän asettui eteeni ja katsoi minua silmästä silmään. Minulla ei ollut
enää syytä vaieta, mutta sittenkään en uskaltanut sanoa suoraan,
miten pelottavalta hänen suuret hehkuvat silmänsä, kuoppaiset
poskensa ja värittömät huulensa näyttivät. "Luulen että olette niin
sairas, että teidän pitäisi päästä sairashuoneeseen."

"No niin!" Ja hän koetti tehdä kumarruksen ja lähti heti pöydän
luo, jota alkoi pyyhkiä. "Nyt on tarpeeksi puhuttu", sanoi hän,
"Garofoli tulee pian eikä ole vielä mitään valmiina, ja kun teidän
mielestänne minä olen jo saanut sellaisen kolauksen, että voin päästä
sairashuoneeseen, niin turha on hankkia enää kolauksia. Siitä olisi
vain tyhjää vaivaa. Nykyään minusta tuntuvat lyönnit kovemmilta kuin
muutamia kuukausia sitten. Ne ovat hassuja, jotka sanovat, että
kaikkeen tottuu."

Ja puhellessaan hän ontua kolkkasi pöydän ympärillä, asetellen
lautasia. Minä laskin niitä olevan kaksikymmentä. Garofolilla siis
oli kaksikymmentä poikaa palveluksessaan. Mutta vuoteita kun ei
ollut kuin kaksitoista, niin nukkuivat pojat kaksittain. Ja niitä
vuoteita! Ei lakanoita lainkaan. Ja peitteet sellaiset, että luuli
ne ostetuksi jostakin tallista, josta ne oli myöty, kun eivät enää
olleet tarpeeksi lämpimiä hevosille.

"Onko kaikkialla tällaista?" kysyin. -- "Missä kaikkialla?" --
"Niiden luona, joilla on vuokralla lapsia." -- "En tiedä, sillä en
koskaan ole muualla käynyt. Mutta koettakaa te päästä muualle." --
"Minne?" -- "Sama se. Parempi teidän on kuitenkin missä hyvänsä kuin
täällä."

Missä hyvänsä, se oli kovin epämääräistä. Ja kaikessa tapauksessa,
miten voisin saada Vitaliksen muuttamaan mieltään?

Kun minä tätä mietiskelin ja tietysti löytämättä mitään keinoa,
aukesi ovi ja muuan poika astui sisään. Hänellä oli viulu kädessä
ja toisessa kainalossa puupölkky. Kun tämä puu oli samanlaisia
kuin nekin, joita olin nähnyt pantavan takkaan, niin arvasin mistä
Garofoli saa puuvaransa ja paljoko hän niistä maksaa.

"Anna minulle se puusi", sanoi Mattia käyden tulijaa vastaan. Mutta
poika pisti puun selkänsä taakse:

"Enpä annakaan!" -- "Anna vain, että keitto tulee parempaa." -- "En
anna, sillä minulla ei ole kuin markka kahdeksankymmentä penniä,
puuttuu kaksikymmentä penniä." -- "Garofoli ei kokoa puita. Sinä saat
selkänahallasi maksaa sen kaksikymmentä penniä. Kukin vuorostaan."

Mattia sanoi tämän sillä äänellä, kuin olisi ollut mielissään
rangaistuksesta, joka hänen toverillaan oli odotettavana. Minä olin
hyvin hämilläni nähdessäni tässä lempeässä olennossa sellaista
kovuutta. Myöhemmin sitten huomasin, miten ihmisestä tulee
pahasisuinen eläessään pahasisuisten kanssa.

Garofolin kaikki oppilaat nyt palasivat. Niitä vähitellen tuli
yksitoista. Jokainen sisään tultuaan ripusti soittokapineensa naulaan
vuoteensa päälle, mikä viulun, mikä harpun, mikä huilun, mikä
minkin. Ne, jotka eivät olleet soittajia, vaan ainoastaan eläinten
näyttelijöitä, panivat häkkiin apinansa tai valkohiirensä.

Portaissa kuului sitten raskaat askeleet, minä arvasin, että siellä
tuli Garofoli. Ja minä näin astuvan sisään pienen, punottavan miehen,
joka kulki horjuen. Hänellä ei ollut lainkaan italialaista pukua,
vaan hän oli harmajassa takissa. Ensimäisen silmäyksensä loi hän
minuun, ja minua ihan värisytti.

"Mikä se tämä poika on?"

Mattia vastasi hänelle hyvin vilkkaasti ja kohteliaasti ja selitti,
mitä Vitalis oli sanonut.

"Vai niin, vai on Vitalis Parisissa. Mitä hänellä on minulle asiaa?"
-- "En tiedä", vastasi Mattia. -- "Minä en sinulle puhu", sanoi hän,
"minä puhun pojalle." -- "Isäntäni tulee pian", sanoin hänelle,
uskaltamatta vastata suoraan. "Hän teille itse selittää asiansa." --
"Siinä on poika, joka ei tuhlaa sanoja. Sinä et ole italialainen?" --
"En, minä olen ranskalainen."

Kaksi poikaa oli lähestynyt Garofolia heti kun tämä oli astunut
sisään, ja kumpikin pysyi hänen lähellään odottaen, milloin hän
lakkaa puhumasta. Mitähän he tahtoivat? Sain pian vastauksen tähän
kysymykseen, jota niin uteliaana mietiskelin. Toinen otti hänen
hattunsa ja asetti sen sitten muutamalle vuoteelle, toinen toi heti
tuolin. Tämän yksinkertaisen toimen he suorittivat niin juhlallisesti
ja kunnioittavasti kuin kaksi kuoripoikaa papin ympärillä. Siitä näin
miten Garofolia pelättiin, sillä rakkaudesta he eivät näin toimineet.

Kun Garofoli oli istunut, niin muuan poika toi hänelle piipun, johon
oli valmiiksi pantu tupakkaa, ja eräs toinen poika taas tarjosi tulta.

"Se haisee rikiltä, eläin!" tiuskaisi hän pojalle ja viskasi hänen
tulitikkunsa takkaan.

Syyllinen sytytti kiireellä toisen tikun ja antoi sen palaa hyvän
aikaa, ennenkuin tarjosi tulta isännälleen. Mutta isäntä ei huolinut.
"Ei sinulta, tyhmyri!" sanoi hän töykäten hänet syrjään, ja kääntyen
muutaman toisen puoleen sanoi hän suosiollisesti hymyillen:
"Riccardo, anna minulle tulta, ystäväni."

Ja ystävä totteli joutuisasti.

"No nyt, pienet enkelini, rupeamme tekemään tiliä", sanoi Garofoli,
kun hänen piippunsa oli syttynyt. "Mattia, tänne kirja."

Mutta siihen kuin hän oli saanut käsketyksi, oli Mattialla jo kirja
hänelle tarjottavana. Se oli pieni sarekkeinen kirja. Garofoli
viittasi poikaa, joka hänelle oli ensiksi tulta antanut. "Sinä olet
velkaa eilisestä viisi penniä. Sinä lupasit tuoda sen minulle tänään,
kuinka paljon sinulla siis on?"

Poika epäröi kauan aikaa, ennenkuin vastasi, ja oli tulipunainen.
"Minulta puuttuu viisi penniä."

"Vai niin. Sinulta puuttuu viisi penniä, ja sen sinä sanot niin
tyynesti." -- "Minulta puuttuu tämänkin päivän määrästä viisi
penniä." -- "Siis kymmenen penniä. Enpä moista ole kuullut." --
"Mutta se ei ole minun syyni." -- "Ei lörpötyksiä, sinä tiedät lain:
riisu takkisi, kaksi lyöntiä eilisestä ja kaksi tämänpäiväisestä,
ja rohkeutesi palkaksi saat olla perunoitta tänään. Riccardo, pieni
ystäväni, sinä olet hyvin ansainnut tämän huvituksen. Tuo ruoska."

Riccardo oli se poika, joka oli tuonut viimeksi tulta. Hän otti
seinältä lyhytvartisen ruoskan, jossa oli kaksi solmukasta
nahkakieltä. Tällä aikaa se poika, jolta puuttui kymmenen penniä,
riisui takkinsa ja solahutti paidan vyötäisilleen.

"Odotahan vähän", sanoi Garofoli ilkeästi hymyillen. "Ehkäpä on
muitakin. On aina hauska, kun on tovereita, eikä Riccardolla ole niin
paljon vaivaa alkaa aina uudestaan."

Pojat seisoivat liikkumatta isäntänsä ääressä, ja kun tämä laski
julmaa leikkiään, niin he kaikki nauroivat pakotetusti.

"Minä olen varma siitä, että se on nauranut enin, jolta enin
puuttuukin", sanoi Garofoli. "Kuka kovimmin nauroi?"

Kaikki osottivat sitä, joka oli tullut ensin ja tuonut puun
tullessaan.

"Vai niin, vai sinä. No kuinka paljon sinulta puuttuu?" kysyi
Garofoli. -- "Se ei ole minun syyni." -- "Se, joka vielä sanoo, että
se ei ole hänen syynsä, saa ruoskan lyönnin lisää. Kuinka paljon
sinulta puuttuu?" -- "Minä olen tuonut tämän." -- "No onhan se
jotakin, mutta meneppäs leipuriin ja pyydä puullasi vaihtaa leipää,
niin annetaankohan sinulle? Paljonko sinulta puuttuu rahaa. Puhu!"
-- "Minä olen saanut markka kahdeksankymmentä penniä." -- "Sinulta
siis puuttuu kaksikymmentä penniä. Kaksikymmentä penniä, kurja, ja
kehtaat tullakin silmieni eteen. Sinä Riccardo veitikka saat kovasti
huvitella nyt. Riisu sinä takkisi!" -- "Mutta entäs tämä puu?" --
"Sen saat ruuaksesi."

Tälle tyhmälle sukkeluudelle nauroivat toiset, joita ei oltu
tuomittu. Kyselyä sitten jatkettiin, ja näiden kahden tuomitun
lisäksi tuli vielä kolme, joilla ei ollut täyttä määrää.

"Näitä siis on viisi veitikkaa, jotka minulta varastelevat", huusi
Garofoli valittavasti. "Sellaista se on, kun on liian jalomielinen.
Miten luulette minun voivan maksaa hyvän lihan ja perunat, jos te
ette tee työtä? Takit pois!"

Riccardo seisoi ruoska kädessä, ja viisi tuomittua oli rivissä hänen
vierellään.

"Sinä tiedät, Riccardo, että minä en sinua katso, kun tämä
rankaiseminen tekee minulle pahaa, mutta minä kuulen lyönneistä,
miten suoritat tehtäväsi. Toimeen, pieni ystäväni, pane parastasi,
sinä ansaitset sillä leipäsi."

Ja Garofoli kääntyi istumaan takkatuleen päin, aivan kuin hän ei
olisi voinut katsella tätä toimitusta. Minä loukostani katselin
suuttumuksen ja pelon vallassa. Tämä mies oli oleva isäntäni. Ja jos
minä en hänelle tuo sitä määrää, jonka hän näkee hyväksi taksoittaa,
niin minun pitää paljastaa selkäni Riccardolle. Nyt ymmärsin,
minkävuoksi Mattia voi puhua niin tyynesti kuolemasta ja toivoa sitä.

Kun ruoska paukahti ensi kerran iholle, niin minulla tulvahti vedet
silmiin. Kun luulin, että minut oli unhotettu sinne, ettei minua
muistettu ollenkaan täällä olevankaan, niin en hillinnytkään itseäni,
mutta minä olin siinä erehtynyt. Garofoli katselikin minua salaa,
josta pian sain todistuksen.

"Kas siinä on poika, jolla on hyvä sydän", sanoi hän viitaten minua
sormellaan. "Hän ei ole sellainen kuin te, veitikat, jotka nauratte
toverinne onnettomuudelle ja minun surulleni. Kunpa hän olisi teidän
toverinne, niin hän olisi teille hyväksi esimerkiksi."

Koko ruumiini vapisi. Heidän toverinsa!

Toisella lyönnillä rangaistava päästi haikean valituksen, ja
kolmannella sydäntäsärkevän huudon. Garofoli kohotti kätensä, ja
Riccardo pysäytti ruoskansa. Minä luulin, että hän armahtaa, mutta ei
tullut kysymystäkään armosta.

"Sinä tiedät, miten pahaa minulle huudot tekevät", sanoi Garofoli
uhrilleen. "Jos ruoska viiltää ihoasi, niin huutosi viiltävät minun
sydäntäni. Minä senvuoksi sanon sinulle, että jokaisesta huudosta
saat ruoskanlyönnin lisää. Älä siis pahoita mieltäni. Jos sinulla on
vähänkään sydäntä, vähänkään kiitollisuutta minua kohtaan, niin pidä
suusi kiinni. Jatka, Riccardo!"

Riccardo kohotti kätensä, ja ruoska paukahteli onnettoman selkään.

"Äiti! Äiti!" huusi tuo onneton.

Onneksi en nähnyt enempää, sillä ovi aukeni ja Vitalis astui sisään.
Yhdellä silmäyksellä hän näki mitä merkitsivät huudot, joita hän
portaita noustessaan oli kuullut. Hän syöksyi Riccardon luo ja
tempasi hänen kädestään ruoskan. Ja sitten hän kääntyi Garofoliin.

Tämä kaikki tapahtui niin pian, että Garofoli oli vähän aikaa
hämillään, mutta pian hän siitä selvisi ja hymyillen sanoi:

"Eikö olekin kauheata? Tuolla pojalla ei ole sydäntä."

"Se on häpeällistä!" huusi Vitalis.

"Sitäpä minä juuri sanon", keskeytti Garofoli.

"Älkää teeskennelkö", sanoi minun isäntäni. "Te ymmärrätte hyvin,
että minä en puhu tästä pojasta, vaan teistä. Se on häpeällistä,
kauheaa ilkeyttä rääkätä tuolla tavoin lapsia, jotka eivät voi
puolustautua."

"Mitä te, vanha hupsu, sekaannutte tähän?" sanoi Garofoli muuttaen
ääntään.

"Minä ilmoitan poliisille."

"Poliisille", huudahti Garofoli nousten. "Te uhkaatte minua
poliisilla, te?"

"Niin, minä", vastasi Vitalis säikähtämättä Garofolin raivoa.

"Kuulkaahan, Vitalis", sanoi Garofoli, tyyntyen ja alkaen puhua
ivallisesti. "Älkää uhkailko, sillä minäkin puolestani voin tehdä
jotakin. Ja kumpikohan meistä olisi tyytymättömämpi? Minä en menisi
puhumaan poliisille, sillä asianne ei koske poliisia, niitä on muita
ihmisiä, jotka teistä välittävät, ja jos minä heille menen kertomaan
mitä tiedän, sanon ainoastaan yhden nimen, niin kukahan se on
pakotettu peittämään häpeänsä?"

Isäntäni jäi hetkiseksi vastaamatta. Hänen häpeänsä! Minä olin
ihmeissäni. Ennenkuin olin selvinnyt tästä hämmästyksestäni, jonka
nämä omituiset sanat olivat synnyttäneet, oli hän ottanut minua
kädestä.

"Seuraa minua." Ja hän vei minut ovelle. "No, ukkoseni", sanoi
Garofoli vihatta ja nauraen. "Teillähän oli minulle asiaa?"

"Minulla ei ole enää mitään sanottavaa teille." Ja sanaa sanomatta,
silmäämättä taakseen hän laskeutui portaita pidellen minua kädestä.
Ja miten huojistuneella mielellä seurasin häntä! Minä siis pääsin
Garofolista. Jos olisin uskaltanut, olisin syleillyt Vitalista.



XVI.


Niin kauan kuin me olimme kadulla, jossa oli väkeä, Vitalis astui
sanaa sanomatta, mutta pian saavuimme kadulle, joka oli tyhjä.
Silloin hän pysähtyi muutamaa pylvästä vasten seisomaan ja pyyhki
otsaansa moneen kertaan, joka oli merkki siitä, että hän oli pulassa.

"On ehkä kaunista noudattaa jalomielisyyttä", sanoi hän aivan kuin
itsekseen puhellen, "mutta tässä me nyt olemme Pariisin kadulla eikä
ole penniäkään taskussa eikä ruuan murua vatsassa. Onko sinun nälkä?"

"Minä en ole syönyt mitään sitten kuin te annoitte minulle pienen
palan leipää tänä aamuna."

"No niin, poikaseni, sinä saat panna nukkumaan tänään iltasetta.
Kunpa meillä olisi edes missä nukkua."

"Te siis olitte ajatellut saavamme nukkua Garofolin luona?"

"Olin ajatellut, että siellä nukkuisit, ja jos hän olisi maksanut
vuokraa sinun olostasi hänen luonaan tämän talvea, niin niillä
kahdellakymmenellä markalla olisinkin selvinnyt asioistani. Mutta kun
näin, miten hän kohtelee lapsia, niin en voinut."

"Te olette hyvä."

"Vanhassa kulkurissa ei ole nuorukaisen sydän kuollut.
Onnettomuudeksi vanha kulkuri oli hyvin laskenut, ja nuorukainen on
kaikki hävittänyt, tehnyt tyhjäksi. Minne nyt mennä?"

Oli jo myöhäinen, ja pakkanen, joka päivän kuluessa oli lauhtunut,
oli kiihtynyt taas. Tuuli puhui pohjoisesta. Kova yö oli tulossa.

"Minne me menemme?"

"Gentillyyn, koetamme löytää muutaman louhoksen, jossa minä ennenkin
olen nukkunut. Oletko väsynyt?"

"Minä sain levätä siellä Garofolin luona."

"Minä en ole saanut levätä, paha kyllä, ja minä olen väsynyt. Mutta
ei auta. Eteenpäin, lapseni!"

Hyvällä tuulella ollessaan hän sanoi näin koirilleen ja minulle.
Mutta tänä iltana hän sanoi sen surullisesti.

Me siis taas olimme Parisin kaduilla kulkemassa. Yö oli pimeä,
ja kaasuliekit, jotka lepattivat tuulessa, valaisivat huonosti
tietämme. Joka askeleella livetti jäätyneellä katukäytävällä. Vitalis
piteli minua kädestä, ja Capi kulki kintereillämme. Silloin tällöin
se pysähtyi rikkakasalle katselemaan, eikö löytyisi luuta tai
leipäpalasta, sillä nälkä senkin vatsaa ahdisti. Mutta rikkakasat
olivat jäässä ja Capin etsintä oli turhaa. Allapäin juoksi se aina
jälkeemme.

Me astuimme astumistamme, ja ihmiset, joita silloin tällöin tuli
vastaamme, näyttivät meitä katselevan kummastuneina: meidän omituinen
pukummeko vai väsynyt käyntimmekö heitä lie kummastuttanut?
Poliisikonstaapelit, joita sattui tiellemme, kiertelivät ympärillämme
ja pysähtyivät meitä seuraamaan tarkastavin katsein.

Vitalis asteli kumarassa, sanaa sanomatta. Vaikka oli pakkanen,
hänen kätensä kuitenkin poltti minun kättäni. Minusta tuntui, että
hänen kätensä vapisi. Joskus hän pysähtyi minuutin ajaksi ja nojasi
kädellään minun olkaani, ja silloin tunsin koko hänen ruumistaan
puistattavan.

Tavallisesti en uskaltanut paljoa kysellä, mutta tällä kertaa tein
poikkeuksen. Minulla oli sitäpaitsi aivan kuin tarve sanoa hänelle,
että rakastin häntä tai ainakin että tahdoin tehdä jotakin hänen
hyväkseen. "Te olette sairas!" sanoin hänelle, kun muutaman kerran
taas pysähdyimme.

"Sitä pelkään. Kaikissa tapauksissa olen väsynyt. Viime päivien
taipaleet ovat minun ikäiselleni olleet liian pitkät, ja tällainen
öinen kylmyys on vanhalle verelleni liian kova. Minun olisi pitänyt
päästä hyvään vuoteeseen, hyvän illallisen ääreen suojaisessa
kamarissa hyvän tulen ääressä. Mutta kaikkea tätä voi ainoastaan
uneksia. Eteenpäin, lapset!"

Eteenpäin! Me olimme tulleet jo pois kaupungista ja kuljimme
milloin aitojen kuvetta, milloin aavaa kenttää. Ei tullut enää
ihmisiä vastaan, ei ollut enää poliisikonstaapeleita, ei lyhtyjä
eikä kaasuliekkejä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi tuli tuikkavan
jostakin ikkunasta ja tummalla taivaalla joitakin tähtiä. Tuuli
puhalteli kovemmin ja kylmemmin. Se kaikeksi onneksi puhalteli selän
takaa, mutta kun takissani hihanreiät olivat ratkenneet, niin tuuli
tunkeutui niistä ja puhalteli pitkin käsivarsia.

Vaikka oli pimeä ja teitä risteili myötään, astui Vitalis kuitenkin
varmasti niinkuin mies, joka tietää minne mennä ja tuntee tiet. Minä
seurasin häntä pelkäämättä lainkaan, että voimme eksyä; siitä vain
olin huolissani, että milloin vihdoinkin tuo louhos tulee. Mutta
sitten Vitalis pysähtyi äkkiä. "Näetkös metsää?" kysyi hän minulta.

"En näe mitään." -- "Etkö näe mitään mustaa?" Minä katselin joka
puolelle. Me olimme tulleet tasangolle, sillä katseeni katosi pimeään
niin, ettei näkynyt mitään, ei puuta, ei taloa. Aavikko ympärillämme,
eikä kuulunut muuta ääntä kuin tuulen tohina näkymättömissä pensaissa.

"Ollapa minulla sinun silmäsi?" sanoi Vitalis. "Mutta minä näen
niin huonosti. Katsohan tuonne." Hän ojensi kätensä. Kun minä en
vastannut, sillä en uskaltanut sanoa, etten minä näe mitään, lähti
hän astumaan.

Kuljettiin muutamia minuutteja ääneti, niin hän taas pysähtyi ja
kysyi vielä, enkö nähnyt metsää. Minä en ollut niin varma isäntäni
osaamisesta kuin äsken, ja minua alkoi pelottaa, jonka vuoksi ääneni
vapisi vastatessani, etten näe mitään.

"Sinä pelkäät, ja sen vuoksi silmäsi vilisevät", sanoi Vitalis. --
"Minä vakuutan, ettei näy mitään metsää." -- "Eikö näy tietä?" -- "Ei
näy mitään." -- "Me olemme eksyneet!"

Minulla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ei tietoa missä olimme eikä
mihin oli mentävä.

"Astutaan vielä viiden minuutin aika. Jollemme sitten näe metsää,
niin palaamme takaisin. Minä olen eksynyt tieltä."

Nyt kun ymmärsin, että voimme olla eksyksissä, voimani alkoivat
horjua. Vitalis veti minua kädestä.

"No mikä nyt?"-- "Minä en jaksa enää astua." -- "No luuletko, että
minä jaksan sinua kantaa? Ajattele vain, että jos istahdamme, niin
emme siitä enää ikinä nouse, kuolemme siihen kylmään. Astu pois!"

Minä seurasin häntä.

"Onko tässä tiessä syvät raiteet?" -- "Ei ole raiteita ollenkaan." --
"Meidän pitää palata takaisin."

Tuuli puhalsi nyt kasvoihin niin ankarasti, että olin aivan tukehtua.
Tuntui aivan polttelevan. Tullessakaan emme olleet astuneet ylen
kiireesti, mutta palatessa oli kulkumme tuiki hidasta.

"Kun näet raiteet, niin sano minulle", sanoi Vitalis. "Oikean tien
pitäisi olla vasemmalla, pensas tienhaarassa."

Me astuimme jonkun neljännestunnin taistellen tuulta vastaan. Yön
synkässä hiljaisuudessa askeleemme kaikuivat kovasti kohmettuneessa
maassa. Vaikka olinkin niin väsynyt, että tuskin jalka jalasta
siirtyi, niin minä se kuitenkin nyt talutin Vitalista. Sitä tuskaani,
kun minä tarkastelin tien vasenta puolta! Pimeässä näkyi yhtäkkiä
pieni punainen tähti.

"Tuolta näkyy tuli!" sanoin ojentaen kättäni.

Vitalis katseli, mutta vaikka tuli tuipotti niin suuresti, että se
varmaankaan ei ollut kovin kaukana, ei Vitalis kuitenkaan nähnyt
mitään. Siitä huomasin, että hänen näkönsä oli heikontunut, sillä
tavallisesti hän yöllä näki kauas ja tarkasti.

"Ei meillä ole mitään hyötyä siitä tulesta", sanoi hän. "Se on
lamppu, joka palaa jonkun työmiehen katossa tai kuolevan vuoteen
ääressä. Emme voi mennä koputtamaan heidän ovelleen. Maaseudulla
voisimme pyydellä päästäksemme huoneeseen, mutta Parisin ympäristössä
ei olla vierasvaraisia. Meille ei ole ainoatakaan taloa. Astutaan
tietämme!"

Me astuimme vielä muutamia minuutteja, ja sitten olin näkevinäni tien
kulkevan poikki meidän tiestämme ja tien kulmassa mustan haamun,
joka varmaan oli pensas. Minä irtausin Vitaliksen kädestä ja menin
edeltäpäin tarkastelemaan tätä tietä. Siinä olikin syvät raiteet.

"Tuossa on pensas ja tässä on raiteet." -- "Annahan tänne kätesi, me
olemme pelastetut, louhos on viiden minuutin matkan päässä tästä.
Katsohan tarkoin. Sinun pitäisi nähdä metsikköä."

Minä olin näkevinäni jotakin mustaa haamua ja sanoin, että erotin
puita. Toivo toi meille voimia, jalkani tuntuivat keveämmiltä, eikä
maa tuntunut enää niin kovalta jaloissani. Kuitenkin Vitaliksen
ilmoittamat viisi minuuttia tuntuivat minusta iankaikkisuudelta.

"Olemme astuneet tätä tietä jo enemmän kuin viisi minuuttia", sanoi
Vitalis pysähtyen.

"Niin minustakin." -- "Missä ovat raiteet." -- "Ne menevät suoraan,"
-- "Louhoksen suun pitäisi olla vasemmalla, me olemme varmaan
kulkeneet siitä ohi, mikä on varsin helppoa näin pimeässä. Meidän
olisi raiteista pitänyt ymmärtää, että menemme liian kauas." -- "Minä
vakuutan, että raiteet eivät ole kääntyneet vasemmalle." -- "No
käännytään takaisin."

Me käännyimme vielä kerran takaisin.

"Näetkö metsikköä?" -- "Näen, tuolla vasemmalla." -- "Ja raiteet?"
-- "Niitä ei ole." -- "Olenko minä sokea?" sanoi Vitalis pannen
käden silmilleen. "Anna minulle kätesi ja astutaan suoraan metsikköä
kohden."

"Tässä on muuri."

"Se on kivikasa."

"Ei ole kivikasa, muuri se on."

Me olimme ainoastaan muutaman askeleen päässä, muurista, ja Vitalis
harppoi sen luo koettelemaan käsin, kun ei silmin saanut selvää
esteestä, jota minä sanoin muuriksi ja hän kivikasaksi.

"Muuri se on. Kivet ovat säännöllisesti ladotut, ja minä tunnen
muurisaven. Mutta missä on aukko? Etsihän raiteet."

Minä kumarruin maahan ja kuljin muurin sivua kahtaanne käsin
tapaamatta raiteita. Siten kuljin toisaalle päin, mutta kaikkialla
vain oli umpinainen muuri, eikä ollut mitään tietä, ei vähintäkään
merkkiä aukosta. "En minä näe muuta kuin lunta."

Isäntäni oli epäilemättä eksynyt tieltä, niin ettemme olleet
löytäneet louhosta. Hän seisoi jonkun aikaa ääneti, sitten alkoi
juosta muurin sivua toisesta päästä toiseen. Capi, joka ei ymmärtänyt
tätä liikettä, alkoi levottomana haukkua. Minä kuljin Vitaliksen
jäljessä.

"Louhos on suljettu muurilla", sanoi Vitalis. "Me emme pääse sinne
mistään." -- "Mitäs sitten?" -- "En tiedä. Ei suinkaan muuta kuin
kuolla tähän."

Minulta pääsi tuskan huudahdus.

"Niin, sinä et halua kuolla, sinä kun olet nuori ja elämään
mielistynyt. No niin. Lähdemme astumaan. Jaksatko vielä astua?" --
"Jaksatteko te?" -- "Sitten kun en enää jaksa, niin kaadun kuin vanha
hevonen." -- "Minne lähdemme?"

"Palaamme Parisiin. Kun tapaamme poliisikonstaapelin, niin annamme
hänen kuljettaa meidät poliisivahtikonttoriin. Olisin halunnut
välttää tätä, mutta en voi antaa sinun kuolla kylmään. Astutaan,
Remini, astutaan, poikaseni. Eteenpäin!"

Ja me lähdimme astumaan tietä, jota olimme tulleet. Mikähän aika nyt
oli? En voinut aavistaakaan. Olimme astuneet pitkän aikaa, hyvin
kauan ja hitaasti. Oli ehkä puoliyön aika. Taivas oli yhäkin musta,
joitakin harvoja tähtiä tuikki, jotka näyttivät pienemmiltä kuin
tavallisesti. Tuuli oli kiihtynyt. Se pyöritteli lunta tomuna tien
laitamilla ja pieksi kasvojamme. Talot, joiden ohi kuljimme, olivat
suljetut ja pimeät. Minusta tuntui, että jos ihmiset, jotka siellä
nukkuivat lämpöisissä vuoteissaan, olisivat tienneet, miten meidän
oli kylmä, niin he olisivat päästäneet meidät sisälle.

Jos olisimme astuneet kiireesti, niin olisimme pysyneet lämpiminä,
mutta Vitalis astui hitaasti ja huohottaen, aivan kuin olisi juossut.
Kun häneltä jotakin kysyi, niin hän ei vastannut, kädellään teki vain
liikkeen osotteeksi, että hän ei voinut puhua.

Me olimme päässeet kaupunkiin, tahi oikeammin, me kuljimme keskellä
muurilla aidatuita taloja. Vitalis pysähtyi äkkiä. Minä ymmärsin,
että hän oli jo aivan uupunut.

"Minä koputan jollekin portille?"

"Ei, he eivät avaa. Nämä tässä ovat puutarhureita, he eivät nouse
tähän aikaan. Astutaan edelleen."

Mutta hänellä ei ollut niin paljon voimia kuin tahtoa. Muutamia
askeleita kuljettuamme hän pysähtyi taas.

"Minun täytyy vähän levähtää", sanoi hän, "minä en enää jaksa."

Muutamassa paaluaidassa oli portti, ja sen luona kohosi yli aidan
lantatunkio. Tuuli oli kuivannut päällimmäiset oljet ja ajanut niitä
kadulle aika vahvalta juuri paaluaidan seinämälle.

"Minä istahdan tuohon", sanoi Vitalis.

"Mutta te sanoitte, että jos istumme, niin kylmetymme emmekä enää voi
nousta."

Vastaamatta mitään hän viittasi minulle, että kokoaisin olkia portin
luo, ja siihen hän sitten melkein putoamalla istahti. Hänen hampaansa
kalisivat ja koko ruumiinsa tärisi.

"Tuo vielä olkia", sanoi hän minulle. "Tunkiosta meillä on suojaa
tuulta vastaan."

Tuulta vastaan meillä kyllä oli suojaa, mutta ei kylmää vastaan. Kun
olin tuonut siihen olkia niin paljon kuin sain kootuksi, istahdin
Vitaliksen viereen.

"Asetu aivan lähelle minua ja kutsu Capi päällesi, niin se lämmittää
sinua vähän", sanoi Vitalis. Hän oli kokenut mies, joka tiesi, että
kylmä näissä oloissa voi tuottaa kuoleman. Ja että hän antautui tähän
vaaraan, se osotti, että hän oli uupunut. Parin viikon aikana hän
ei ollut kertaakaan mennyt levolle niin, ettei olisi ollut aivan
uuvuksissa. Hän oli kovin rasittunut kestääkseen enää kaikkien näiden
ponnistusten jälkeen, niin iäkäskin kun hän jo oli.

Oliko hänellä tietoa tilastaan, en voi sanoa. Mutta kun minä olin
koonnut oljet ja asettunut hänen viereensä puristautuen lähelle
häntä, niin tunsin hänen kumartuvan ylitseni ja syleilevän minua. Se
oli toinen kerta ja -- viimeinen!

Kun vuoteessa maatessa on vähän kylmä, niin se estää unta, mutta
taivasalla maatessa kova ja pitkittyvä kylmä tekee tunnottomaksi.
Niin kävi meidänkin. Heti kun olin paneutunut Vitaliksen viereen,
kävin unteloiseksi ja silmäni sulkeutuivat. Minä koetin niitä avata,
mutta kun en onnistunut, niin nipistin käsivarttani lujasti. Ihoni
oli tunnoton, ja ainoastaan kun kaikin voimin puristin, tuntui
jotakin vähäistä kipua. Mutta vilun puistatukset kuitenkin saivat
minut vähän tajulleni. Vitalis, selin nojaten porttiin, hengitti
vaivoin, hyvin lyhyeen ja nopeasti. Capi jo nukkui jalkapuolessani.
Tuuli tohisi ylitsemme ja peitteli meitä oljenkorsilla, joita
lenteli kuin kuivia lehtiä, jotka puista karisevat. Kadulla ei ollut
ristinsielua: lähellä ja kaukana, kaikkialla kuolonhiljaisuus. Minua
pelotti. Mikä? En voi sitä sanoa, mutta minä tunsin epämääräistä
pelkoa, surunsekaista ahdistusta, joka sai kyyneleet silmiini.
Minusta tuntui, että minä kuolen siihen. Ja kuoleman ajatus vei
minut Chavanoniin. Barberinin äiti raukka! Kuolla tähän näkemättä
häntä, näkemättä taloamme, puutarhaani. Ja tietämättäni harhaileva
mielikuvitus vei minut tähän puutarhaan: aurinko paistoi iloisesti
ja lämpöisesti, kukat aukoivat kultakupujaan, linnut visersivät
pensaikossa ja äiti Barberin levitteli ruusupensaille vaatteita,
joita hän tuli pesemästä purolta, mikä lorisi ruohikossa.

Yhtäkkiä olivat ajatukseni poissa Chavanonista, ja minä löysin itseni
Joutsenesta: Arthur nukkui vuoteellaan, rouva Milligan oli hereillä,
ja kun hän kuuli tuulen pauhaavan, niin hän kysyi, missä minä olen
näin kylmällä ilmalla.

Sitten silmäni sulkeutuivat uudestaan, sydäntäni kouristi ja minä
menin tainnoksiin.



XVII.


Herätessäni huomasin olevani vuoteessa, suuri tuli paloi kamarissa,
jossa olin nukkunut. Huone oli minulle outo, samoin ihmisetkin, jotka
olivat ympärilläni: yksi mies, neljä lasta, joista muuan oli pieni
viisi- tai kuusivuotias tyttö, oka katseli minua ihmeissään. Hänen
silmänsä olivat kummalliset, ne puhuivat.

Minä nousin, ja kaikki kokoontuivat ympärilleni.

"Missä Vitalis?" sanoin.

"Hän kysyy isäänsä", sanoi muuan tyttö, joka näytti olevan vanhin
lapsista.

"Ei hän ole isäni, vaan isäntäni. Missä hän on? Missä on Capi?"

Jos Vitalis olisi ollut isäni, niin varmaan olisi valikoitu sanoja
hänestä puhuttaessa minulle, mutta kun hän ei ollut kuin isäntäni,
niin päätettiin sanoa suora totuus, ja niin kerrottiin minulle koko
asia.

Me olimme kyyristyneet muutaman puutarhurin portin pieleen. Noin
kahden aikaan aamulla oli puutarhuri avannut portin lähteäkseen
torille ja oli silloin tavannut meidät makaamasta olkikasassa. Ensin
oli huudettu meitä siirtymään hevosen tieltä, ja sitten kun ei kukaan
muu meistä liikahtanut kuin Capi, joka muristen ja haukkuen oli
puolustanut meitä, niin oli tultu meitä käsivarresta pudistamaan. Me
emme olleet liikahtaneet sittenkään. Silloin oli alettu ajatella,
että tässä on jotakin arveluttavaa. Oli haettu lyhty, ja kun sen
valossa tarkastettiin, niin huomattiin, että Vitalis oli paleltunut
kuoliaaksi ja ettei minunkaan tilani ollut paljoa parempi. Mutta
kuitenkin, kun Capi oli maannut päälläni, olin pysynyt siksi
lämpimänä, että minä vielä hengitin. Minut oli kannettu puutarhurin
taloon ja pantu maata sänkyyn. Siinä olin maannut kuusi tuntia
melkein kuin kuollut; sitten veren kiertokulku oli päässyt uudelleen
voimaansa, hengitys käynyt voimakkaammaksi ja minä heräsin.

Niin jähmettynyt kuin olinkin sekä sielultani että ruumiiltani, olin
kuitenkin siksi selvillä, että ymmärsin täydellisesti niiden sanojen
merkityksen, jotka olin kuullut. Vitalis kuollut!

Asian kertoi itse puutarhuri, ja sillä aikaa kuin hän puheli, tuo
pieni tyttö, jonka katse oli niin kummallinen, ei hetkeksikään
luovuttanut minusta silmiään. Kun hänen isänsä oli sanonut, että
Vitalis on kuollut, niin tyttö varmaan ymmärsi tai yhtäkkiä huomasi,
miten ankara isku se oli minulle, sillä hän meni kiireesti isänsä
luo, asetti toisen kätensä hänen käsivarrelleen ja toisella viittasi
minua, äännellen omituisesti, joka ei ollut lainkaan ihmisen ääntä,
vaan aivan kuin hellä ja säälivä huokaus.

"Niinpä niin, pikku Liseni", sanoi tytölle hänen isänsä, "se koskee
häneen kovasti, mutta täytyy sanoa totuus, sillä jos emme me sitä
sano, niin sanoo sen poliisi." Ja hän kertoi minulle, miten oli
annettu tieto poliisille, miten miehet olivat kantaneet Vitaliksen
korjuuseensa, jotavastoin minut sijoitettiin hänen vanhemman poikansa
Alexin vuoteeseen.

"Missä Capi?" kysyin, kun hän oli lopettanut kertomuksensa. --
"Capi!" -- "Niin, koira?" -- "En tiedä, se on kadonnut varmaan." --
"Se seurasi ruumissaattoa", sanoi muuan lapsista. -- "Näitkö sen,
Benjamin?" -- "Näin hyvinkin. Se seurasi kantajain kintereillä,
allapäin, ja silloin tällöin se hyppäsi paareille, ja kun se ajettiin
alas, niin se päästi sellaisen valittavan äänen, joka oli kuin
ulvontaa."

Capi raukka! Se oli niin monta kertaa hyvänä näyttelijänä seurannut
Zerbinon ruumissaattoa, huokaillen niin, että lapset nauroivat
katketakseen.

Puutarhuri ja hänen lapsensa jättivät minut yksin, ja tietämättä
mitä tein ja varsinkaan mitä oli tehtävä, nousin vuoteeltani.
Harppuni oli asetettu jalkopäähän. Otin sen olalleni ja aioin lähteä
huoneeseen, johon puutarhuri oli mennyt lapsineen. Olihan lähdettävä,
mutta minne? ... Siitä ei ollut tietoa, mutta sen vain tiesin, että
lähdettävä oli... Mutta siinä kun olin päässyt jaloilleni, tuntui
minusta, että kaadun, ja minun piti kiireimmiten istahtaa tuolille.
Jonkun aikaa siinä levättyäni avasin kamarin oven ja olin puutarhurin
ja hänen lastensa luona. He istuivat pöydässä iloisen valkean
äärellä, joka paloi kamiinissa, ja söivät lämmintä velliä.

Ruuan haju kiihotti vatsaani muistuttamaan minulle, että en ollut
syönyt eilen illalla. Minua alkoi pyörryttää ja minä horjuin.

"Voitko pahoin, poikaseni?" kysyi puutarhuri lempeällä äänellä.

Minä vastasin niinkuin asia oli, että en voi hyvin, ja pyysin
saada vähän aikaa levähtää tulen ääressä. Mutta minä en tarvinnut
ainoastaan lämmintä, vaan ruokaakin. Nuotio ei antanut minulle
ravintoa, ja ruuan haju, lusikkain kalina ja lasten kielenmaiskutus
vain lisäsi minun heikkouttani. Jos olisin rohjennut, niin olisin
pyytänyt lautasellisen velliä! Mutta Vitalis ei ollut minua opettanut
kättä ojentamaan eikä luonto ollut tehnyt minusta kerjäläistä.
Olisin ennen vaikka nälkään kuollut kuin sanonut: "Minun on nälkä."
Minkävuoksi? En osaa sanoa, jos ei liene syynä ollut se, että en
koskaan ole tahtonut pyytää muuta kuin sitä, minkä voin maksaa.

Tuo pieni tyttö, jonka katse oli omituinen, joka ei puhunut ja jota
isänsä oli sanonut Liseksi, istui minua vastapäätä ja katseli minua
kesken syöntiänsä, kääntämättä muualle silmiään. Yhtäkkiä hän nousi
pöydästä ja toi minulle vellilautasensa, joka oli täysinäinen, ja
asetti sen polvilleni. Minä tein liikkeen kiittääkseni häntä, sillä
en jaksanut enää puhua, mutta hänen isänsä ehätti sanomaan: "Ota,
poikaseni, mitä Lise tarjoaa. Jos se sinulle maittaa, niin saat
toisenkin lautasellisen."

Jos minulle maittaa! Muutamassa sekunnissa olin ahminut lautasen
tyhjäksi. Kun panin lautaselle lusikkani, niin Lise, joka oli jäänyt
viereeni ja katsellut minua, äännähti, mutta hänen äännähdyksensä
ei tällä kertaa ollut huokaus, vaan osotti tyytyväisyyttä. Hän otti
minulta lautasen, ojensi sen isälleen täytettäväksi ja toi sen
sitten minulle niin lempeästi ja rohkaisevasti hymyillen, että minä
nälissänikin unehduin häntä katsomaan hetkiseksi aikaa huomaamatta
ottaa lautasta. Niinkuin ensi kerrallakin, niin nytkin katosi velli
hyvin äkkiä. Nyt tyttö ei hymyillyt enää, vaan oikea nauru loisti
hänen suupielistään ja huuliltaan.

"Kas vain, poikaseni", sanoi puutarhuri, "sinähän olet kelpo
lusikkamies."

Minä tunsin punastuvani hiusmartoa myöten, mutta sitten minusta
tuntui paremmalta sanoa totuus kuin antaa syyttää itseäni ahmatiksi,
ja minä selitin, etten ollut eilen syönyt.

"Et ole syönyt eilen? No entä isäntäsi?" -- "Ei hänkään." -- "No
sitten hän on kuollut nälkään ja kylmään."

Velli oli minua vahvistanut, ja minä nousin lähteäkseni.

"Mihin aiot mennä?" kysyi puutarhuri. -- "En tiedä." -- "Onko sinulla
tuttavia Parisissa?" -- "Ei ole." -- "Mitä aiot tehdä?" -- "Soittaa
harppua." -- "Parasta taitaisi olla, kun palaisit kotipuoleesi,
vanhempaisi luo." -- "Minulla ei ole enää vanhempia." -- "Eikö
sinulla ole sukulaisia, enoa, tätiä, serkkuja?"

"Ei ainoatakaan. Isäntäni osti minut kasvatusäitini mieheltä... Minä
kiitän sydämestäni teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette minulle
osottaneet, ja jos haluatte, niin minä palaan sunnuntaina soittamaan
harppua tanssiaksenne, jos se teitä huvittaa."

Minä olin menossa ovea kohden, kun Lise otti minua kädestä ja osotti
harppuani hymyillen.

"Haluatteko, että soittaisin?"

Hän nyökäytti päätään ja taputti iloisena käsiään.

"Niin, soitahan jotakin", sanoi isäntä.

Minä tartuin harppuuni, ja vaikka mieleni ei ollutkaan iloinen, niin
soitin valssia, pannen parastani. Olisipa minua haluttanut osata
soittaa yhtä hyvin kuin Vitalis ja huvittaa tätä pientä tyttöä, joka
silmillään teki niin suloisen vaikutuksen minuun.

Hän kuunteli katsoen kiinteästi minuun, sitten hän polki jalkaansa
tahdin mukaan ja alkoi pyöriskellä, jolla aikaa hänen veljensä ja
sisarensa pysyivät yhdessä kohdin istumassa. Hän ei tanssinut valssia
eikä ottanut säännöllisiä askeleita, mutta hän pyöri viehättävän
kauniisti, ilo silmistä loistaen.

Hänen isänsä, joka istui kamiinin luona, katseli häntä kiinteästi;
tyttö oli aivan ihastuksissaan ja taputti käsiään. Kun olin
lopettanut soittamisen, niin hän asettui eteeni ja kiitti sievästi
niiaten. Sitten hän heti näpähytti sormellaan harppuni kieltä
merkiksi, että tahtoi "vielä".

Minä olisin mielellänikin soittanut hänelle vaikka koko päivän, mutta
hänen isänsä sanoi, että jo riitti, peläten tyttärensä väsyttävän
itsensä. Minä senvuoksi tanssikappaleen sijasta soitin napolilaisen
lauluni, jonka Vitalis oli minulle opettanut.

Tämä laulu oli loistokappaleeni, jonka vaikutukseen olin tottunut
luottamaan. Sen sävel oli vieno ja surullinen, siinä on jotakin
hellää, joka liikuttaa mieltä.

Ensimäiset sävelet kuultuaan asettui Lise katsomaan minua silmiin,
liikuttaen huuliaan aivan kuin kertoen sanojani; sitten kun laulun
sävel kävi surullisemmaksi, hän peräytyi muutamia askeleita, ja
viimeisellä säkeellä hän itkien heittäysi isänsä syliin.

"Jo riittää!" sanoi hänen isänsä.

"Se on tyhmä!" sanoi Benjamin, hänen veljensä. "Ensin tanssii, sitten
yhtäkkiä rupeaa itkemään."

"Ei hän ole niinkään tyhmä kuin sinä. Hän ymmärtää soittoa", sanoi
vanhin sisar, kumartuen suutelemaan sisartaan.

Minä otin harppuni hartioilleni ja lähestyin ovea.

"Minne nyt?" kysyi puutarhuri. -- "Lähden taipaleelle." -- "Sinä olet
mielistynyt soittaja-ammattiisi." -- "Eipä minulla muutakaan ole."
-- "Eikö sinua pelota kulkea teitä?" -- "Mikäs auttaa, kun ei ole
kotia." -- "Mutta eikö viime yö ole pannut sinua vähän arvelemaan?"
-- "Toki hyvinkin. Mieluisampaahan olisi hyvä vuode ja lämmin tuli."
-- "Jos tahdot, niin saat ne, työlläsi tietysti. Jos haluat, niin
voit jäädä meille, tehdä työtä ja elää kanssamme. Tietysti ymmärrät,
että minulla ei ole sinulle hyvyyksiä eikä laiskan päiviä tarjota.
Jos suostut meille jäämään, niin suostut näkemään vaivaa, pitää
nousta varhain aamulla, tehdä työtä kovasti koko päivä, otsasi hiessä
syödä leipäsi, jonka ansaitset. Mutta sen sijaan sinun ei tarvitse
maata taivasalla niinkuin viime yönä teit ja ehkä kuolla johonkin
ojaan. Illalla on vuoteesi valmis ja syötyäsi olet tyytyväinen
ansioosi. Ja vielä, jos sinä olet kelpo poika, niinkuin minä luulen,
löydät kodin luonamme."

Lise kyyneltensä läpi katseli minua hymyillen.

Hämilläni tästä ehdotuksesta seisoin jonkun aikaa epätietoisena,
osaamatta ajatella ehdotuksen merkitystä.

Lise tuli luokseni, otti kädestäni ja talutti minut muutaman
kuvan luo, joka riippui seinällä. Kuvassa oli pieni Johannes
lampaannahkaisessa puvussa. Lise teki merkin isälleen ja veljilleen
kehottaen heitä katsomaan kuvaa ja osottaen samalla minua, silittäen
minun lammasnahkatakkiani, ja osottaen tukkaani, joka valui
hartioilleni kähertyneenä. Minä ymmärsin, että hän huomasi jotakin
yhtäläisyyttä kuvassa ja minussa, ja tietämättä syytä, tunsin tämän
huvittavan ja liikuttavan mieltäni.

"Aivan totta", sanoi isä, "hän on Pyhän Johanneksen näköinen." Lise
taputti käsiään nauraen.

"No niin", sanoi isänpä palaten esitykseensä, "mitä arvelet?"

Koti! Minullako olisi koti! Kuinka monta kertaa tämä niin suloinen
uni oli haihtunutkaan: Barberinin emännän, rouva Milliganin,
Vitaliksen, kaikki nämä olin toisen toisensa jälkeen menettänyt.

Minä en enää olisi yksin.

Tilani oli kauhistuttava: olin nähnyt miehen kuolevan, jonka kanssa
olin elänyt useampia vuosia ja joka minulle oli ollut melkein kuin
isä; samalla olin menettänyt kumppanini, toverini, ystäväni, hyvän
ja rakkaan kelpo Capin, josta niin pidin ja joka myös piti minusta.
Mutta samalla kuin puutarhuri esitteli jäämistäni hänen luokseen,
tunsin taas luottamusta. Ei siis vielä ollut kaikki lopussa minulta:
elämä voi taas alkaa uudelleen.

Enemmän kuin varma toimeentulo, joka oli minulle vakuutettu, ilahutti
mieltäni tämä perhe-elämä, jonka osallisuuteen minäkin pääsisin. Nämä
pojat olisivat veljiäni. Tämä kaunis pieni Lise olisi sisareni.

Lapsellisissa mielikuvituksissani olin monet monituiset kerrat
kuvaillut löytäväni äitini ja isäni, mutta en koskaan ollut ajatellut
veljiä ja sisaria. Ja tässä ne nyt olivat tarjolla. Tosi on, että he
eivät olleet oikeita veljiäni ja sisariani lihan ja veren kautta,
mutta heistä voi tulla veljiäni ja sisariani ystävyyden kautta: sitä
vartenhan ei tarvinnut kuin rakastaa heitä (johon minä olin hyvin
taipuisa) ja laittaa niin, että he rakastavat minua, joka ei tuntunut
vaikealta, kun kaikki näyttivät olevan niin hyväluontoisia.

Minä kiireesti laskin harpun olaltani.

"Kas siinä vastaus", sanoi puutarhuri. "Pane harppusi tuohon naulaan,
poikaseni, ja jos ei ole mieleistäsi luonamme olo, niin ota se
sieltä milloin hyvänsä ja lennä pois. Sen vain huomautan, että tee
niinkuin pääskyset ja satakielet: valitse sopiva aika lähteäksesi
matkailemaan."

Talon isännän nimi oli Acquin. Perheeseen kuului viisi henkeä:
isäntä, jonka nimi oli isä Pierre, kaksi poikaa: Alexis ja Benjamin,
kaksi tyttöä: Etiennette ja nuorin kaikista lapsista, Lise.

Lise oli mykkä, mutta ei syntymästään; mykkyys ei ollut seuraus
kuuroudesta. Kaksi vuotta hän oli puhunut, mutta sitten yhtäkkiä
vähää ennen kuin täytti neljä vuotta, hän oli menettänyt
puhelahjansa. Tämä tapaus, joka oli seurannut kouristustautia, ei
onneksi ollut ehkäissyt hänen sielunkykyjään kehittymästä, vaan nämä
päinvastoin olivat kypsyneet hyvin joutuisasti. Hän ymmärsi kaikki,
mutta hän myöskin lausui, selitti kaikki. Kaikki häntä rakastivat,
vanhempi sisarensa Etiennette häntä jumaloi.

Rouva Acquin oli kuollut Lisen ollessa vuoden vanha, ja tästä
päivästä aikain Etiennette oli perheen äiti. Kouluiällään täytyi
hänen olla kotona, valmistaa ruoka, korjata isänsä ja veljiensä
vaatteet ja kantaa Liseä käsivarrellaan. Kantaessaan Liseä
käsivarrellaan, taluttaessaan Benjaminia, tehdessään työtä koko
päivän, noustessaan varhain aamulla keittämään isälle ennenkuin
tämä meni kaupalle, pannessaan myöhään maata, järjestettyään kaikki
illallisen jälkeen, pestessään lasten vaatteita, kastellessaan
ryytimaata kesällä, noustessaan talvella keskellä yötä sytyttämään
tulta, kun pakkanen kiihtyi kovaksi, alituiseen kovassa työssä
ollessaan ei Etiennettellä ollut aikaa leikkimään lasten tavoin.
Neljäntoista vuotiaana hänen muotonsa oli surullinen, vaikka siinä
näkyikin lempeyden ja kieltäymyksen loiste. --

Tuskin oli viittä minuuttia kulunut siitä, kun olin pannut harppuni
naulaan, ja ollessani kertomassa miten kylmä ja väsymys meidät oli
yllättänyt palatessamme Gentillyyn, jossa olimme toivoneet saavamme
yösijan louhoksessa, niin kuulin raaputettavan ovea ja samalla
iloista haukuntaa.

"Se on Capi!" sanoin nousten vikkelästi. Mutta Lise ehti ennen
minua avaamaan oven. Capi syöksyi yhdellä hyppäyksellä luokseni,
ja kun minä otin sen syliini, niin se nuoleskeli kasvojani vinkuen
iloisesti, ja koko sen ruumis vapisi.

"Entäs Capi?" kysyin. -- "No Capi jää sinun luoksesi."

Aivan kuin olisi ymmärtänyt, hyppäsi se maahan, pani oikean
käpälänsä rinnalle ja tervehti. Se nauratti lapsia, varsinkin
Liseä, ja huvittaakseni heitä käskin Capin näyttelemään jotakin
ohjelmistostaan. Mutta se ei totellut, vaan hyppäsi syliini ja alkoi
taas nuolla kasvojani. Sitten hypättyään maahan se veti minua takkini
hihasta.

"Se tahtoo minua ulos." -- "Viedäkseen sinut isäntäsi luo."

Poliisipalvelijat, jotka olivat vieneet Vitaliksen, olivat
sanoneet tarvitsevansa puhutella minua ja tulevansa päivällä, kun
minä olen saanut lämmitellä ja nukkua. Tuntui pitkältä odotella
heitä. Minä olin levoton odottaessani tietoja Vitaliksesta. Ehkä
hän ei olekaan kuollut, niinkuin oli luultu? Enpähän minäkään
ollut kuollut. Hänkin on voinut virota niinkuin minäkin. Isäntä
nähdessään minun levottomuuteni ja arvaten syyn siihen vei minut
poliisivahtikonttoriin, jossa minulta kysyttiin kysymästä päästyäkin.
Mutta minä en ruvennut vastaamaan, ennenkuin minulle vakuutettiin,
että Vitalis oli kuollut. Minä kerroin sitten hyvin lyhyesti, mutta
komisarius tahtoi aina vain enemmän tietää Vitaliksesta ja minusta.

Itsestäni kerroin, ettei minulla ollut vanhempia ja että Vitalis oli
minut vuokrannut ja maksanut vuokrasumman etukäteen kasvatusäitini
miehelle.

"Entäs nyt?" kysyi komisarius.

Isäntä ehätti vastaamaan:

"Me pidämme huolta hänestä, jos sen suvaitsette."

Komisarius hyvin toki suvaitsi sen ja kiitteli puutarhuria hänen
hyvyydestään. Nyt oli tehtävä selkoa Vitaliksesta ja se oli sangen
vaikeaa, sillä minä en tiennyt hänestä isosti mitään. Oli kuitenkin
muuan salaperäinen kohta, josta minä olisin voinut puhua, nimittäin
se, mitä oli tapahtunut viimeisessä näytännössämme, kun Vitalis
lauloi sillä tavoin, että herätti ihailua ja ihmetystä tuossa
naisessa; sitten myöskin Garofolin uhkauksista, mutta minä tuumailin
mielessäni, että tulisi pitää salassa nämä seikat. Pitikö tulla ilmi
isäntäni kuoleman jälkeen se, mitä hän eläissään oli niin visusti
salannut!

Lapsen on vaikea salata mitään poliisikomisariukselta, joka on
tottunut ammattiinsa. Nämä miehet osaavat tiedustella teiltä sillä
tavalla, että pian erehdytte salaamisessanne. Niin kävi minunkin.
Viiden minuutin kuluttua tiesi poliisikomisarius sen, minkä minä olin
päättänyt salata ja minkä hän halusi saada tietää.

"Hänet on vietävä Garofolin luo", sanoi hän muutamalle
poliisipalvelijalle. "Louroine-kadulle päästyään hän kyllä tuntee
talon. Te menette hänen kanssaan ja kyselette Garofolilta."

Me lähdimme kolmikannassa matkaan, poliisipalvelua, isä Pierre ja
minä. Ja niinkuin poliisikomisarius oli sanonutkin, oli minun helppo
tuntea talo, ja me nousimme neljänteen kerrokseen. Mattia ei ollut
siellä, hän varmaankin oli päässyt sairashuoneeseen. Nähdessään
poliisipalvelijan ja tuntiessaan minut Garofoli kalpeni. Häntä
varmaankin pelotti. Mutta hän sai pian rohkaistuksi mielensä, kun hän
poliisipalvelijan suusta sai kuulla, mitä varten olemme hänen luonaan.

"Vai niin, vai on se ukko Vitalis kuollut", sanoi hän. -- "Te
tunsitte hänet?" -- "Täydellisesti." -- "No niin, kertokaa minulle
mitä hänestä tiedätte."

"No se on helppoa. Hänen nimensä ei ollut Vitalis, vaan Carlo
Balzani, ja jos te olisitte elänyt kolmekymmentäviisi tai
neljäkymmentä vuotta sitten Italiassa, niin tämä nimi riittäisi
teille ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Carlo Balzani oli tähän
aikaan kuuluisin laulaja Italiassa, ja hänen esiintymisensä suurilla
näyttämöillä olivat loistoisia; hän on laulanut kaikkialla,
Napolissa, Roomassa, Milanossa, Venetsiassa, Florensissa, Lontoossa,
Parisissa. Mutta sitten hän menetti äänensä, ja kun hän ei enää
voinut olla taiteensa kuningas, niin hän ei tahtonut menettää
kunniaansa esiintymällä pienemmillä näyttämöillä. Hän muutti
nimensä Vitalikseksi salaten itsensä kaikilta, jotka olivat olleet
hänen tuttujaan hänen kunniansa päivinä. Mutta hänen oli kuitenkin
elettävä. Hän koetti useampia elinkeinoja onnistumatta, niin että hän
viimein monien vararikkojen jälkeen rupesi koirain näyttelijäksi.
Mutta kurjuudenkin päivinä säilyi hänen ylpeytensä, niin että hän
olisi häpeästä kuollut, jos yleisö olisi saanut tietää kuuluisasta
Carlo Balzanista tulleen koiranäyttelijän. Sattumalta minä sain tämän
salaisuuden tietooni."

Tällainen selitys tuli sille salaperäisyydelle, joka minua oli niin
mietityttänyt.

Carlo Balzani raukka, rakas Vitalis!



XVIII.


Seuraavana päivänä oli isäntäni haudattava, ja puutarhuri oli
luvannut viedä minut hautajaisiin. Mutta seuraavana päivänä en
voinutkaan nousta vuoteeltani, sillä yön aikana sain kuumeen. Minusta
tuntui, kuin olisi ollut tuli rinnassa ja että olin kipeä samalla
tavoin kuin Joli-Coeur sen yön jälkeen, jonka hän vietti puussa
majalla ollessamme lumituiskussa. Ja itse asiassa olinkin saanut
ankaran keuhkotulehduksen vilustumisesta yöllä, jolloin isäntäni
kanssa jouduimme eksyksiin ja tuohon onnettomuuteen.

Tämä tautini saattoi minut tilaisuuteen oikein arvostelemaan Acquinin
perheen hyväntahtoisuutta ja erittäinkin Etiennetten alttiuden
laatua. Vaikka köyhissä perheissä ei olla halukkaita kutsumaan
lääkäriä, niin minun tautini oli kuitenkin niin ankara ja pelottava,
että minun suhteeni tehtiin poikkeus tästä säännöstä. Lääkärin ei
tarvinnut paljonkaan tutkia, ennenkuin hän oli selvillä taudin
laadusta. Heti hän selitti, että minut oli vietävä sairashuoneelle.
Sehän, oli tosiaan hyvin yksinkertaista ja helppoa. Mutta sitä ei isä
Pierre kuitenkaan hyväksynyt.

"Kun hän on sairastunut meidän ovellamme eikä sairashuoneen, niin
täällä hänet on hoidettavakin."

Turhaan lääkäri koetti taistella kaikenlaisilla hyvillä sanoilla
tätä selitystä vastaan saamatta sitä kumotuksi. Minut oli hoidettava
täällä, ja täällä minut hoidettiin. Ja kaikkien töittensä lisäksi
Etiennette oli sairaanhoitajattarena, hoitaen minua lempeydellä
ja säännöllisesti kuin koskaan mikään Saint-Vincent de Paulin
sisar, aina valppaana ja kärsivällisenä. Kun hänen piti lähteä
luotani taloustoimiinsa, niin Lise tuli hänen sijaansa, ja monta
kertaa kuumeeni aikana minä näin Lisen sänkyni jalkopohjassa
seisomassa katsellen minua levottomin silmin. Houreissani luulin
häntä suojelusenkelikseni ja puhelin hänelle aivan kuin enkelille
toiveistani ja haluistani.

Tautini oli pitkällinen ja tuskaisa, oli monia käänteitä, jotka ehkä
olisivat huolestuttaneet vanhempia, mutta jotka eivät lannistaneet
Etiennetten kärsivällisyyttä eikä alttiutta. Monia öitä hänen täytyi
valvoa luonani, sillä minä olin usein tukehtua, ja hänen veljensä
Alexis ja Benjamin valvoivat myös vuoron perään. Vihdoinkin alkoi
parantuminen, mutta kun tauti oli pitkällinen ja oikukas, täytyi
minun odottaa kevään tuloa, ennenkuin voin mennä ulos.

Silloin Lise, joka ei ollut vielä töissä, tuli Etiennetten sijaan,
ja hän kuljetteli minua ympäriinsä. Puolen päivän aikaan, jolloin
aurinko oli lämpimimmillään, me menimme ulos ja kuljeksimme
hiljalleen käsi kädessä, Capi seurassamme. Sinä vuonna oli kevät
lämmin ja kaunis, tai ainakin se sellaisena on pysynyt minun
muistossani, ja sehän on sama asia.

Retkillämme ei Lise tietystikään puhellut, mutta kumma kyllä emme
tarvinneetkaan sanoja; me katselimme toisiamme ja ymmärsimme
toistemme katseen, niin etten minäkään hänelle puhunut.

Vähitellen palasivat sitten voimat, ja minä voin ryhtyä
puutarhatyöhön. Tätä olin ikävöiden odottanut, sillä minua halutti
tehdä muille mitä muut olivat tehneet minulle, tehdä työtä heidän
hyödykseen voimieni mukaan. Minä en ollut koskaan ollut työssä, sillä
niin vaivalloisia kuin pitkät matkat ovatkin, ne eivät kuitenkaan
ole jatkuvaa työtä, joka kysyy tahdon lujuutta ja ahkeruutta, mutta
minusta tuntui, että minä kykenen tosityöhön, ainakin tunsin rohkeata
halua niiden esimerkistä, jotka olivat ympärilläni.

Kotikylässäni olin nähnyt maanviljelijöitä työssä; minulla ei ollut
mitään käsitystä ahkeruudesta, sitkeydestä ja tarmosta, jolla Parisin
ympäristön puutarhurit tekivät työtä, ollen toimessa auringon
noususta sen laskuun ja kaiken aikaa raataen voimainsa perästä. Eikä
minulla ollut tätä ennen ollut aavistustakaan siitä, miten työllä maa
saadaan tuottavaksi. Olin nyt erinomaisessa koulussa.

Niin väsyttävää kuin tämä uusi työ olikin, totuin kuitenkin pian
tähän uutteraan elämään. Sen sijaan että ennen juoksentelin vapaana
näkemättä muuta vaivaa kuin astuksia teitä, olin nyt suljettuna
puutarhan muurien sisään, sain tehdä ankarasti työtä aamusta iltaan,
paitaa myöten märkänä hiestä. Mutta jokainen teki työtä yhtä
ankarasti, isännän kastelukannut olivat raskaammat kuin minun, hänen
paitansa märempi hiestä kuin minun. Ja minullahan nyt oli se, mitä
olin kaivannut: koti. En ollut enää yksin, en ollut hyljätty lapsi,
minulla oli oma vuoteeni, minulla oli sijani ruokapöydässä, joka
meidät kaikki yhdisti.

Oli meillä sitten levon ja huvituksen hetkiäkin, tosin lyhyviä,
mutta sitä hauskempia. Sunnuntaisin jälkeenpuolisten kokoonnuttiin
pieneen viinimajaan, ja siellä minä soittelin harppuani, joka viikon
ajan lepäsi rauhassa naulassa, ja talon tyttäret ja pojat tanssivat.
Kukaan heistä ei ollut oppinut oikein tanssimaan, mutta Alexis ja
Benjamin olivat kerran olleet häissä ja sieltä he muistivat vähän
kontratanssia, jota nyt tapailivat keskenään. Kun he väsyivät
tanssimaan, niin minä lauleskelin laulujani, ja minun napolilainen
lauluni teki aina haihtumattoman vaikutuksen Liseen.

En kertaakaan laulanut niin, etteivät hänen silmänsä olisi kostuneet.
Huvittaakseni sitten häntä näyttelimme jonkin näytelmän Capin kanssa.
Capillekin nämä sunnuntait olivat juhlapäiviä; ne muistuttivat sille
menneitä aikoja, ja kun se oli näytellyt osansa loppuun, se olisi
tahtonut näytellä sen uudelleen.

Näin kului kaksi vuotta, ja kun isä Pierre otti minut usein mukaansa
torille ja muualle, niin opin vähitellen tuntemaan Parisin, joka ei
tosin ollut marmorinen ja kultainen kaupunki, niinkuin olin sitä
kuvitellut, mutta eipä se ollut lokakaupunkikaan, niinkuin se minusta
oli näyttänyt tullessamme Charentonin ja Mouffetardin kaupunginosien
kautta.

Onneksi sain muutakin opetusta kuin sitä, mitä sattumalta näin
retkilläni Parisissa. Isä Pierre oli ollut ennen puutarhuriksi
rupeamistaan työssä luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa hän oli
saanut kaikenlaista opetusta. Ja sittemmin hän vuosien kuluessa oli
hankkinut kirjoja, joita joutohetkinään viljeli ahkerasti. Naimisiin
ja perheelliseksi tultua hänen joutohetkiensä luku supistui, kun
elatuksen hankkimisesta oli suurempi huoli. Silloin kirjat olivat
jääneet, mutta niitä ei kuitenkaan oltu myöty eikä hukattu. Ne olivat
säilössä kirjakaapissa. Ensimäinen talvi, jonka vietin Acquinin
perheessä, oli sangen pitkä, ja puutarhatyö useitten kuukausien
aikana ei ollut kiireellistä. Silloin iltapuhteita viettäessämme
tulen äärellä vedettiin kirjat säilöstään. Alexis ja Benjamin eivät
olleet perineet isänsä lukuhalua, ja he aina luettuaan muutamia
sivuja nukahtivat. Minä kun en ollut niin unelias kuin utelias, luin
sitävastoin siihen saakka kuin tuli makuullemenon aika. Vitaliksen
opetus ei siis ollut mennyt hukkaan, ja aina kun menin levolle,
muistelinkin häntä kaipauksella ja kiitollisuudella.

Lise ei osannut lukea, mutta nähdessään minun tarttuvan heti kirjaan,
kun minulla oli vähänkään joutoaikaa, hän pyysi minua lukemaan niitä
hänellekin. Tämä oli uusi side välillämme. Ja kirjallisuudesta hän
sai paremmin kuin keskustelusta huvia ja henkensä kehitystä. Minä
opetin hänelle myöskin piirustusta, nimittäin sellaista piirustusta,
jota itse osasin. Tietysti minä olin sangen huonokuntoinen opettaja,
mutta me ymmärsimme hyvin toisemme, ja hyvä sopu opettajan ja
oppilaan välillä vaikuttaa usein enemmän kuin taito. Mikä ilo
syntyikään, kun hän osasi piirtää jotakin niin, että sen tunsi! Isä
Acquin syleili minua.

"Kas niin", sanoi hän nauraen, "minä olisin voinut tehdä suuremmankin
tyhmyyden kuin sen, että otin sinut. Lise sitten myöhemmin maksaa
sinulle."

Myöhemmin -- sitten kun hän saa puhelahjansa, sillä lääkärit olivat
sanoneet, että hän ei ole sitä menettänyt kaikeksi iäkseen. Tätä
nykyä ei voitu tehdä sille mitään, oli vain odotettava muutosta. Ja
Lise itsekin teki surullisen liikkeen, joka merkitsi, että sitten
myöhemmin hän korvaa, kun minä lauloin hänelle. Hän oli halunnut
oppia soittamaan harppua, ja varsin pian hänen sormensa tottuivatkin
matkimaan minun sormiani. Tietysti hän ei voinut oppia laulamaan, ja
se häntä suretti. Monta kertaa näinkin hänen silmissään kyyneliä,
jotka ilmaisivat hänen surunsa. Mutta hyväluontoinen ja lempeä kun
oli, ei hänen surunsa kauan kestänyt; hän kuivasi kyyneleensä, ja
hymy hänen suupielissään sanoi minulle myöhemmin.

Minä varmaankin olisin iäkseni jäänyt Acquinin perheeseen, jollei
olisi sattunut muuan surullinen tapaus, joka yhtäkkiä taas muutti
minun elämäni. Niin näytti sallitun, että minä en saa kauan olla
onnellinen, ja että silloin kun olin varmin rauhallisesta elämästäni,
olikin jo lähellä hetki, jolloin jouduin taas seikkailuelämän
kuohuihin.



XIX.


Oli sellaisia hetkiä, jolloin minä yksin ollessani tuumailin
mielessäni: tämä on niin onnellista, että tätä ei voi kestää kauan.
Minä en voinut aavistaa miten elämä voisi muuttua onnettomaksi, mutta
minä olin siitä kuitenkin melkein varma, että se tapahtuu tavalla
tai toisella. Se sai minut usein hyvin surulliseksi, mutta siitä oli
kuitenkin se etu, että minä kaikin tavoin koetin tehdä parastani
kuvaillen mielessäni, että minun hairaukseni kautta se onnettomuus
minua kohtaa. Siihen ei kuitenkaan ollut minun syytäni, mutta sen
näin vasta onnettomuuden tapahtuessa.

Acquin viljeli kukkia. Sääntönä on, että puutarhurilla ei saa
olla tilkkuakaan viljelemätöntä maata: heti kun toiset kukat on
myyty, on toisia kylvettävä. Ja puutarhurin, joka on kauppapaikkain
läheisyydessä, on kuljetettava kukkansa kaupaksi sellaisina aikoina,
jolloin hänellä on toivoa saada niistä suurin tulo. Tällaisia aikoja
ovat suuret juhlat ja erityiset nimipäivät. Ja tällaisina päivinä
ovat Parisin kadut täynnä kukkia, sillä niitä kaupitellaan joka
sopessa, mihin vain tavara voidaan asettaa nähtäväksi. Leukoijain
jäljestä Acquin teki työtä heinäkuun ja elokuun juhlia varten,
varsinkin elokuuksi, jolloin P. Marian ja P. Ludvigin päivät olivat,
ja niitä varten meillä oli kasvamassa kukkia niin paljon kuin
taimilavoihimme ja kasvihuoneisiimme suinkin sopi. Ja kaikki kasvit
piti saada kukalle juuri näiksi päiviksi, ei varemmin eikä myöhemmin.
Voi hyvin ymmärtää, että tämä vaatii erityistä taitoa, sillä eihän
ihminen ole auringon eikä ilmojen herra. Acquin olikin hyvin taitava
kasvien hoidossa, niin että hänen kukkansa eivät joutuneet liian
varhain eikä liian myöhään. Mutta siitäpä olikin työtä ja vaivaa!

Tähän aikaan, jossa kertomukseni liikkuu, olivat kaikki merkit hyvät;
meillä oli elokuun 5 päivä, ja kukat olivat umpulla ja reheviä.
Acquin tuontuostakin hieroskeli käsiään tyytyväisenä.

"Tulee hyvä sato", sanoi hän. Ja hymysuin hän teki laskuja, paljonko
kaikki nämä kukat hänelle tuottavat, kun tulee kaupan aika.
Kovasti oli tehty työtä lepäämättä tuntiakaan, edes sunnuntaisin.
Kuitenkin sittemmin kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja työ
kaikki tehty, päätettiin, että me tänä sunnuntaina, elokuun 5
päivänä, palkkioksi työstämme lähtisimme päivällisille Arcueiliin
muutaman Acquinin ystävän luo, joka niinikään oli puutarhuri. Työtä
tehtäisiin kolmeen tai neljään päivällä, ja sitten kun kaikki olisi
suoritettu, suljettaisiin portti ja lähdettäisiin matkalle, niin että
tultaisiin Arcueiliin viiden tai kuuden aikana, sitten päivällisen
jälkeen palattaisiin heti, että jouduttaisiin aikoinaan levolle ja
maanantaina varhain työhön raittiilla voimilla.

Niin oli päätetty, ja muutamia minuutteja ennen neljää isä Acquin
lukitsi suuren portin.

"Eteenpäin koko joukko!" huusi hän iloisesti, "Capi edelle!"

Minä tartuin Liseä kädestä, ja me juoksimme yhdessä Capin iloisesti
haukkuessa ympärillämme.

Molemmat olimme hyvin sunnuntaisen näköisiä kauniissa
kyläpuvuissamme. Ihmiset kääntyivät meitä katsomaan. En tiedä
katsoivatko minua, mutta sen tiedän, että Lise olkihattu päässä,
sininen hame yllään, harmaat vaatekengät jalassa, oli mitä ihanin
pikku tyttö. Hänen vilkkaudessaan oli suloa, hänen silmänsä,
väräjävät sieraimensa, olkapäänsä, käsivartensa, kätensä, kaikki
hänessä puhui ja ilmaisi hänen sulouttaan.

Aika kului ihan huomaamatta. En muuta tiedä kuin että lopetellessamme
päivällistä joku meistä huomasi mustia pilviä länsitaivaalla, ja
kun ruokapöytämme oli ulkona suuren seljapuun alla, niin oli helppo
jokaisen nähdä, että myrsky oli tulossa.

"Lapset, nyt joutuin kotia."

Syntyi yleinen hämmästys, ja yhteen ääneen huudahdettiin: "Nytkö jo!"

"Jos tuuli nousee", sanoi isä, "niin se voi tehdä tuhon. Taipaleelle
heti."

Siinä ei ollut enää vastustamista. Jokainen meistä tiesi, että
lasikatot ovat puutarhurin omaisuus, ja jos myrsky ne särkee, niin se
on puutarhurin häviö.

"Minä, Benjamin ja Alexis menemme edellä. Remi tulee Etiennetten
ja Lisen kanssa jäljestäpäin." Ja he lähtivät pitkin askelin,
jotavastoin me kuljimme hitaammin, sen mukaan kuin Lise ehti. Emme
enää nauraneet emmekä hyppineet.

Taivas synkistyi synkistymistään, ja myrsky lähestyi joutuisasti
ajaen edellään pölypilviä, joita tuuli kiersi ilmaan pyörteinä. Kun
tällainen tuulispää sattui kohti, niin piti ehdottomasti pysähtyä,
kääntyä selin tuuleen ja peittää silmänsä käsin, muuten olisi saanut
ne soraa täyteen. Kaukana jyrisi ukkonen nousten rajusti.

Etiennette ja minä pidellen Liseä kädestä vedimme häntä jäljessämme,
mutta hänen oli vaikea seurata meitä, joten emme päässeet niin
kiireesti kuin olisimme halunneet.

Ukkonen jyrähteli tiheämpään, ja pilvet olivat käyneet niin
paksuiksi, että oli pimeä melkein kuin yöllä. Ukkosen jylinän seasta
alkoi kuulua omituista pauhua, josta emme ensin tienneet mitä se oli.
Mutta sitten yhtäkkiä alkoi sataa rakeita, ensin muutamia, jotka
löivät kasvoihimme, ja sitten aivan kuin kaataen, niin että meidän
piti hakea suojaa muutamasta porttikäytävästä.

Ja nyt tuli niitä hirvittävästi. Silmänräpäyksessä katu oli
valkeanaan aivan kuin sydäntalvella. Rakeet olivat kyyhkysenmunan
kokoisia ja tulivat sellaisella pauhulla, että korvat olivat mennä
lumpeeseen. Pauhuun yhtyi särkyvien akkunain sälinä ja räminä.

Katoilta putoilevien rakeitten seassa tuli kaikenlaista muuta,
tiilikivenpalasia, kipsilohkareita, vuolukivilaattoja, jotka
näyttivät mustilta pilkuilta valkoisessa raejoukossa.

"Meidän lasikatokset!" huudahti Etiennette.

Sama ajatus tuli minunkin mieleeni. "Ehkä ovat ehtineet ajoissa
kotia."

"Vaikka olisivatkin ehtineet ennen raesadetta, niin eivät kuitenkaan
ole saapuneet niin ajoissa, että olisivat saaneet lasit peitetyiksi
oljilla. Kaikki on mennyttä."

"Sanotaan, että raesade kulkee paikoittain."

"Me olemme niin lähellä kotia, että kyllä sielläkin sataa, ja jos
siellä sataa niinkuin tässäkin puutarhaan, niin voi isä raukkaa! Hän
laski niin suuren saaliin saavansa ja olisikin tarvinnut kaikki ne
rahat!"

Tuntematta hintoja olin kuitenkin usein kuullut sanottavan, että
lasilliset kasvilavat maksoivat 1500 tai 1800 markkaa sata, ja
ymmärsin heti mikä häviö olisi meille, jos rakeet särkisivät viisi-,
kuusisataa katostamme. Minä ajattelin kysyä Etiennetteltä, mutta
huomasin sen turhaksi, sillä emme olisi kuulleet enää toistemme
ääntä, kun raesade piti sellaista pauhua, ja sitäpaitsi hän ei
näyttänyt olevan ollenkaan halukas puhelemaan, vaan katseli
raesadetta niin lannistuneen näköisenä kuin ihminen, joka näkee
talonsa palavan.

Tätä kauheaa sadetta ei kestänyt kauan, viisi tai kuusi minuuttia,
ja se lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Pilvet kiitivät yli
Parisin, ja me lähdimme suuren portin suojasta. Kovat ja pyöreät
rakeet vyöryivät kadulla jaloissa aivan kuin somero meren rannalla,
ja niitä oli nilkkaa myöten. Kun Lise vaatekengissään ei voinut
kulkea tällaista raetietä, niin minä otin hänet selkääni. Hänen
muotonsa, jolla tullessamme ilo loisti, oli nyt surullinen, ja
kyyneleet vierivät hänen silmistään. Kiireesti kuljimme kotia. Suuri
portti oli jäänyt auki, ja me ehätimme puutarhaan.

Mikä näky! Kaikki oli sirpaleina ja runneltu: lasinsirpaleet, rakeet
ja kukat yhtenä sotkuna. Kauniista puutarhasta, joka aamulla oli niin
rikas, ei ollut jäljellä kuin nämä nimettömät korret. Missä oli isä?

Me etsimme häntä, kun emme missään nähneet, ja tulimme suureen
kasvihuoneeseen, josta ei ainoatakaan lasia, ollut jäänyt eheäksi.
Siellä hän istui lyykistyneenä jakkaralla keskellä korsia,
jotka peittivät maan, ja hänen vierellään Alexis ja Benjamin
liikkumattomina.

"Voi lapsi raukat!" huudahti hän kohottaen päätään meidän
lähestyessämme, jonka hän huomasi, kun lasinsirpaleet raskivat
jaloissamme. "Voi lapsi raukat!"

Ja hän otti Lisen syliinsä ruveten itkemään sanaa sanomatta.

Mitä hän olisi voinut sanoakaan?

Tämä oli vahinko, silminnähtävästi suuri vahinko, mutta sen
seuraukset olivat vielä kauheammat. Etiennetteltä ja hänen veljiltään
sain pian tietää, että isä oli syystä epätoivoissaan. Kymmenen vuotta
sitten hän oli ostanut tämän puutarhan ja oli itse rakennuttanut
talon. Maan myöjä oli hänelle samalla lainannut rahaa tarpeitten
ostoa varten. Kaikki oli takaisin maksettava viidessätoista vuodessa
vuosittain. Tämä säännöllinen maksaminen oli sitä välttämättömämpi,
kun velkamies odotti vain tilaisuutta ottaakseen maan ja talon ja
tarveaineet, pidättäen tietysti kymmenen vuoden maksutkin, jotka jo
oli saanut. Se oli velkamiehen tarkoitus, niin oli huomattu. Hän
toivoi, että kai viidessätoista vuodessa kerran sattuu niin, ettei
Acquin voikaan maksaa vuosimaksuaan.

Tämä päivä oli nyt tullut, sen tuotti raesade. Mitä nyt oli
tapahtuva? Sitä meidän ei tarvinnut kovinkaan kauan odottaa. Jo heti
sitä seuraavana päivänä, jolloin Acquinin olisi pitänyt suorittaa
vuosimaksunsa ja jonka hän, jos ei onnettomuus sattunut, olisi
suorittanutkin tuloillaan kukkakaupasta, ilmestyi taloomme mustiin
puettu mies, joka ei ollut kovin kohteliaan näköinen ja joka antoi
karttamerkillä varustetun paperin, mihin hän kirjoitti muutamia
sanoja. Hän oli oikeudenpalvelija.

Acquin ei enää pysynyt kotona, vaan kävi myötäänsä kaupungilla. Mitä
hän siellä teki? En tiedä, sillä hän, joka ennen oli niin puhelias,
ei enää virkkanut sanaakaan. Hän varmaan kävi oikeudessa. Tämä ajatus
sai minut kauhistumaan. Vitalis oli myöskin ollut oikeudessa, ja minä
tiesin mikä siitä oli seurauksena. Tällä kertaa ei seuraus ollut niin
pikainen. Kului hyvä osa talvea. Eräänä iltana tuli sitten isä kotia
masentuneempana kuin koskaan ennen.

"Lapseni, nyt se on päättynyt!" sanoi hän.

Minä yritin lähteä ulos, arvellen että nyt oli edessä vakava kysymys,
ja kun hän oli kääntynyt suorastaan lapsiensa puoleen, niin tuntui
minusta, että minun ei sopinut kuunnella. Mutta hän esti minut
menemästä.

"Olethan sinäkin meidän perhettämme", sanoi hän. "Ja vaikka olet
vielä nuori, niin olet kuitenkin saanut kokea niin paljon, että
ymmärrät asian merkityksen. Lapset, minun täytyy erota teistä."

Kuului huudahdus, yhteinen tuskan huuto.

"Te ymmärrätte, ettei mielellään jätä niin hyviä lapsia kuin te
olette, sellaista rakasta pientä raukkaa kuin Lise." Ja hän sulki
Lisen syliinsä. "Minut on tuomittu maksamaan, eikä minulla ole rahaa.
Ja kun minulla ei ole rahaa, niin kaikki täältä myydään. Mutta kun se
ei riitä, niin minut pannaan vankeuteen viideksi vuodeksi. Kun en voi
rahalla maksaa, niin minun täytyy maksaa ruumiillani, vapaudellani."

Me rupesimme kaikki itkemään.

"Niin, surullista se on, mutta sellainen on laki. Minut pannaan
vankilaan ja siellä pysyn hyvän aikaa, viisi vaotta. Mutta mihin te
joudutte sillä aikaa? Sehän se juuri on surullisinta."

Syntyi äänettömyys. En tiedä miltä tuntui toisista lapsista, mutta
minusta tuntui kauhealta.

"Te ymmärrätte, että minä en ole ollut sitä seikkaa miettimättä, ja
kuulkaa mitä olen tuuminut, ettette joutuisi yksiksenne sen jälkeen
kuin minä joudun vankilaan." Minussa syntyi vähän toivoa.

"Remi kirjoittaa sisarelleni Catherine Suriotille Dreuzyyn
Nieveressä, selittäen hänelle tilamme ja pyytäen häntä tulemaan
tänne. Sitten Catherinen kanssa, joka on kekseliäs ja asioihin
perehtynyt, tuumittelemme tarkemmin mikä on parasta."

Ensi kertaa elämässäni minä kirjoitin kirjettä. Se oli vaivalloinen,
ankara koe.

Vaikka Acquinin sanat olivatkin hyvin epävarmat, oli niissä kuitenkin
toivoa, ja sellaisessa tilassa, jossa me olimme, merkitsi jo paljon
sekin, että oli vähänkin syytä toivoa. Mitä toivoimme? Emme sitä
osanneet ajatella, mutta toivoimme vain. Catherine tulee, ja hän
on nainen, joka on perehtynyt asioihin, se riitti sellaisille
tietämättömille lapsille kuin me olimme. Niille, jotka ovat
perehtyneet asioihin, ei tässä maailmassa ole mikään vaikeata.

Hän ei kuitenkaan tullut niin pian kuin me olimme kuvailleet.
Vangitsijat saapuivat ennen häntä.

Minä menin poikia hakemaan puutarhasta. Kun me palasimme, niin isä
piti sylissään Liseä, joka itki katkerasti. Muuan vartija supatti
isän korvaan.

"Niin, te olette oikeassa", sanoi isä, "niin täytyy". Ja nousten
äkisti hän laski Lisen maahan, mutta tämä ei tahtonut irtautua hänen
kädestään. Isä syleili sitten Etiennetteä, Benjaminia ja Alexia. Minä
pysyttelin muutamassa loukossa, silmät kyynelten sumentamina. Acquin
käski minua luokseen: "Ja sinä, Remi, etkö tule syleiltäväkseni?
Olethan sinäkin lapseni."

Kaikki olimme surusta mielettöminä. "Pysykää alallanne", sanoi isä
käskevästi, ja pantuaan Lisen käden Etiennetten käteen hän astui
kiireesti ulos. Niin jäimme perin lannistuneina seisomaan keskelle
keittiön lattiaa. Me itkimme kaikki, eikä kenelläkään ollut sanaa
sanottavaa. Mitäpä olisi osannut kukaan sanoakaan. Me olimme
tienneet, että tämä isän vangitseminen tapahtuu jonakin päivänä,
milloin hyvänsä, mutta olimme olleet siinä uskossa, että Catherine
täti on jo silloin täällä ja hänessä olisi turvamme. Mutta Catherinea
ei ollutkaan. Ja Etiennette, joka meitä tähän saakka oli huoltanut,
oli vuorostaan masentunut: hän, joka oli niin väkevä, niin tottunut
elämän taisteluun, oli nyt yhtä heikko kuin mekin, ei kyennyt
meitä rohkaisemaan, oli tahdoton, johtamaan kykenemätön, aivan
surunsa vallassa. Luotsi oli pudonnut mereen, ja meillä lapsilla
ei nyt ollut ketään peräsimeen, ei majakkaa johdoksemme, ei mitään
opastukseksemme satamaan, tietymättömissä oliko, satamaakaan meille;
me olimme keskellä elämän valtamerta, tuulen oikkujen leikkikaluina,
kykenemättömät liikahtamaan, kykenemättömät ajattelemaan, pelko
mielessä, epätoivo sydämessä.

Mutta Catherine täti saapui tuntikauden sen jälkeen kuin isä
oli vangittu, ja olipa se aika emäntä, oikea toimen nainen ja
lujatahtoinen. Hän oli ollut imettäjänä Parisissa kymmenen vuotta,
viisi eri kertaa. Hän tunsi tämän maailman vaikeudet ja, niinkuin
hän itsekin sanoi, tiesi keinoja. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen
käskevän meitä ja totella häntä; me olimme saaneet merkinantajan,
meidät oli nostettu taas jaloillemme. Vähäoppiselle ja vähävaraiselle
ihmiselle oli tämä raskas kuorma, joka näin tuli hänen hartioilleen.
Rohkeammankin olisi säikäyttänyt orpo lapsilauma, josta vanhin ei
ollut seitsemäntoistakaan ja nuorin mykkä. Mihin panna nämä lapset?
Miten pitää heistä huolta, kun omakin toimeentulo oli vaikea?

Hänelle oli tuttu muuan notario, jonka lasta hän oli imettänyt,
ja hän meni tämän luo neuvottelemaan. Siellä meidän kohtalomme
päätettiinkin. Sitten hän meni isän puheille vankilaan, ja kun
viikko oli kulunut siitä, kun hän tuli Parisiin, niin hän, sitä
ennen puhumatta meille sanaakaan kuluistaan ja aikeistaan, ilmoitti
päätöksensä: Kun me olimme liian nuoria jatkamaan työtä omin
päimme, niin kukin lapsi sijoitetaan setänsä tai tätinsä luo, jotka
mielellään ottavatkin: Lise Catherine tädin luo Morvaan, Alexis
muutaman setänsä luo, joka oli kaivostyömies Varsesissa, Benjamin
erään toisen sedän luo, joka oli puutarhurina Saint Quentinissa, ja
Etiennette muutaman tädin luo, joka oli naimisissa Charentessa.

Minä kuuntelin ja odotin vuoroani. Mutta kun Catherine täti lopetti
puheensa, astuin esiin:

"Entäs minä?" -- "Ethän sinä ole meidän lapsia." -- "Mutta minä
olen tehnyt työtä teidän hyväksenne." -- "Mutta sinä et ole meidän
lapsia." -- "Kysykää Alexilta, Benjaminilta, eikö minulla ole kykyä
työhön." -- "Ja syömään myöskin, eikö niin?" sanoi täti.

Kaikki puolustivat minua, mutta Lise astui tätinsä eteen ja teki
liikkeen käsillään, joka merkitsi enemmän kuin kaikki puheet.

"Pieni raukkaseni", sanoi täti, "minä hyvin ymmärrän, että sinä
pyydät saada tuoda hänet mukanasi. Mutta tässä elämässä ei voi tehdä
kaikkea, mitä haluaa. Sinä olet veljeni tytär, ja kun me tulemme
meille, niin jos mieheni sanoo yhdenkään poikkipuolisen sanan,
minun tarvitsee vain vastata: Lise on sukulaisemme, kuka hänestä
pitäisi huolen, jollemme me? Ja sama on toistenkin laita. Sukulaisia
otetaan hoidettavaksi, mutta vieraita ei. Leipä on jo kyllin ohut
omaisillekin, siitä ei riitä koko maailmalle."

Minä ymmärsin, että ei ollut enää mitään lisättävää. Tädin puhe oli
aivan totta. Minä en ollut heidän sukulaisiaan, eikä minulla siis
ollut mitään oikeutta vaatia heidän apuaan. Jos olisin pyytänyt, niin
se olisi ollut kerjäämistä.

Täti Catherine ei koskaan viivytellyt päätöstensä toimeenpanemista:
hän ilmoitti meille, että eromme tapahtuu seuraavana päivänä, ja sen
sanottuaan hän lähetti meidät nukkumaan.

Kun olimme päässeet huoneeseemme, niin kaikki lapset ympäröivät minut
ja Lise heittäysi syliini itkien. Silloin ymmärsin, että he omasta
surullisesta kohtalostaan huolimatta ajattelivat kuitenkin minua ja
minun vuokseni olivat pahoillaan, ja minä tunsin, että olin heidän
veljensä. Silloin hämmentyneessä mielessäni syntyi äkkiä ajatus:

"Kuulkaa, minä huomaan, että vaikka teidän sukulaisenne eivät
tahdokaan minua, te kuitenkin pidätte minua veljenänne."

"Niin, niin, sinä olet aina oleva veljemme", sanoivat kaikki. Ja
Lise, joka ei osannut puhua, vahvisti nämä sanat puristamalla kättäni
ja katsomalla minua niin sydämellisesti, että kyyneleet nousivat
silmiini.

"No niin, minä olen veljenne ja minä olen sen teille osottava."

"Mihin aiot sijoittua?" kysyi Benjamin.

"Minä en tahdo sijoittua mihinkään, sillä silloin en näkisi enää
teitä. Minä otan lammasnahkatakkini ja harppuni ja sitten kuljen
vuoroon kunkin luona, ja sillä tavoin tekin minun kauttani olette
aina toistenne seurassa. Minä en ole unhottanut laulujani ja
tanssisäveleitäni, minä voin hankkia elatukseni."

Tyytyväisyydestä, joka ilmestyi heidän kasvoilleen, huomasin, että
minun aikeeni toteutti heidän oman ajatuksensa, ja surussani tunsin
itseni onnelliseksi. Pitkät ajat puhelimme tästä suunnitelmastamme,
erostamme ja yhtymisestämme, entisyydestä ja tulevaisuudesta.

Seuraavana päivänä heidän oli lähdettävä matkalle kahdeksan aikaan
aamulla, ja Catherine täti oli tilannut ajurin suurine vaunuineen,
joka heidät veisi ensin vankilaan hyvästille isän luo, sitten
kunkin tavaroineen rautatielle. Seitsemän aikaan Etiennette vei
minut puutarhaan. "Nyt on meidän pian erottava", sanoi hän. "Minä
haluan antaa sinulle muistoksi tämän. Se on vakka, jossa on lankaa,
neuloja ja minun sakseni, jotka olen saanut vanhemmiltani. Matkallasi
tarvitset niitä kaikkia, kun minä en ole sinulle paikkaamassa ja
ompelemassa nappia. Käyttäissäsi saksia sinä muistat meitä kaikkia."

Meidän puhellessamme Alexis kuljeksi ympärillämme. Ja kun Etiennette
oli mennyt ja minä liikutettuna jäänyt puutarhaan, niin tuli Alexis
luokseni: "Minulla on kaksi markan rahaa; jos sinä haluat ottaa
niistä toisen, niin olen varsin mielissäni."

Meistä viidestä oli Alexis ainoa, jolla oli rahanhimoa, ja me muut
pilkkasimme häntä aina hänen itaruudestaan. Hän kokoili penni
penniltä ja oli ylen onnellinen, kun sai uusia viidenpennin lantteja,
joita hän laski myötäänsä ja välkytti auringonpaisteessa ja helisytti
käsissään. Hänen uhrauksensa liikutti minua. Tahdoin kieltäytyä
ottamasta, mutta hän oli jäykkä ja pisti kouraani kirkkaan markan
rahan. Siitä päätin, että hänen ystävälliset tunteensa minua kohtaan
olivat vilpittömät, kun hän pienestä aarteestaan antoi minulle
sellaisen lahjan.

Eipä Benjaminkaan minua unhottanut, hänkin tahtoi minulle antaa
lahjan. Hän lahjoitti minulle veitsensä, mutta vaati siitä viisi
penniä, "kun lahjoitettu veitsi katkaisee ystävyyden".

Aika kului nopeasti. Vielä oli neljännestunti, vielä viisi minuuttia
ja sitten oli meidän erottava. Eiköhän Lise ajattelekaan minua? Mutta
kun ajurin vaunujen jyry kuului, tuli hän ulos ja viittasi minua
seuraamaan häntä puutarhaan. Samassa Catherine täti käski häntä,
mutta Lise ei ollut tietävinäänkään, meni vain menojaan kiireesti
puutarhaan. Siellä hän muutamasta ruusupensaasta katkaisi oksan,
jossa oli kaksi pientä aukenevaa nuppua, ja antoi niistä minulle
toisen.

Miten onkaan huulten puhe vähäistä verrattuna silmien puheeseen!
Miten sanat ovat kylmiä verrattuina katseisiin!

"Lise! Lise!" huusi täti. Matkatavarat olivat jo ajurin vaunuissa.
Minä otin harppuni ja kutsuin Capia. Nähdessään harppuni ja minut
vanhassa puvussani Capi hyppi iloisena ymmärtäen, että me lähdemme
kulkusalle, jolloin hän saa hyppiä ja juosta vapaana, mikä hänestä
oli mieluisampaa kuin suljetussa talossa oleskelu.

Eronhetki oli nyt tullut. Catherine täti sen teki hyvin lyhyeksi:
hän käski Etiennetten, Alexin ja Benjaminin nousta vaunuihin ja
pyysi minua nostamaan Lisen hänen syliinsä. Minä kun jäin seisomaan
ällistyneenä, hän työnsi minua syrjään lempeästi, sulki vaunujen oven
ja käski ajurin ajaa.

Vaunut lähtivät liikkeelle.

Kyynelteni seasta näin Lisen pään pistävän avonaisesta
vaununakkunasta ja hänen sormellaan heittävän minulle lentosuukkosen.
Sitten vaunut kääntyivät kiireesti kadun kulmauksen taakse enkä enää
nähnyt muuta kuin tomupilven.

Harppuuni nojaten, Capi jaloissani, seisoin siinä pitkän aikaa
katsella tuijottaen tomupilveä, joka hitaasti laskeusi maahan. Muuan
naapuri, joka oli saanut toimekseen lukita talon ja ottaa avaimet
omistajan puolesta huostaansa, havautti minut todellisuuteen.

"Aiotko jäädä tähän?" sanoi hän. -- "En. Minä lähden." -- "Minne sinä
menet?" -- "Eteenpäin."

Varmaankin hän sääli minua, kun hän ojentaen kättä sanoi:

"Jos haluat jäädä minun luokseni, niin saat jäädä, mutta tietysti
ilman palkkaa, sillä sinä olet vielä niin huonovoimainen. Sitten
myöhemmin voit saada palkkaakin."

Minä kiitin kieltäen.

"Miten haluat, sinun hyvääsi tarkoitin. Onnea matkalle!"

Vaunut olivat menneet, talo oli lukittu. Minä nostin harpun
hartioilleni: tämä liike, jonka ennen olin tehnyt niin monta kertaa,
herätti Capin huomiota. Se katsoi minuun loistavilla silmillään.

"Eteenpäin, Capi!"

Se hyppi haukkuen ympärilläni.

Minä vielä silmäsin taloa, jossa olin elänyt kaksi vuotta, jossa olin
luullut saavani asua koko ikäni, ja sitten silmäsin eteeni. Aurinko
oli korkealla, taivas selkeä, ilma kuuma. Oli aivan toisenlaista kuin
sinä yönä, jolloin olin uuvuksissani ja näännyksissäni jähmettyneenä
nukahtanut tämän muurin vierelle.

Nämä kaksi vuotta olivat siis olleet vain lepohetki, minun oli taas
lähdettävä taipaleelle. Mutta tämä lepo oli ollut virkistävä, se
oli minulle tuottanut voimia. Arvokkaampaa kuitenkin kuin voima,
jota tunsin jäntereissäni, olivat ne tunteet, jotka liikkuivat
sydämessäni. Minä en ollut enää yksin maailmassa. Elämälläni oli
tarkoitusta: hyödyttää ja tuottaa huvitusta niille, joita rakastin ja
jotka minua rakastivat.

Uusi elämä aukesi eteeni.

Eteenpäin!



TOINEN OSA.



I.


Maailma oli avoinna edessäni, minä voin kääntyä minnepäin hyvänsä,
suunnata kulkuni pohjoiseen tai etelään, itään tai länteen, aivan
haluni mukaan.

Ennenkuin lähdin tielle, joka eteeni avautui, tahdoin käydä hänen
luonaan, joka viime vuosina oli ollut isänäni. Kun ei Catherine täti
ottanut minua toisten mukana jättämään hänelle hyvästiä, niin voinhan
mennä yksin.

Minä kuvailin, että oli vaikea päästä vankilasta, mutta en tiennyt,
että sinne pääsykin oli työlästä. Sen sain nyt kokea. Mutta
vihdoinkin, kun en luopunut aikeestani millään, pääsin lopuksikin
minne pyrin. Minut vietiin muutamaan vastaanottohuoneeseen, jossa ei
ollut ristikoita akkunoissa eikä rautaovia, niinkuin olin luullut, ja
pian saapui sinne Acquin kahleitta.

"Minä olenkin sinua odottanut, Remiseni", sanoi hän minulle. "Ja
toruin Catherinea, kun hän ei tuonut sinua toisten lasten mukana."

Minä olin aamusta alkaen ollut lannistuneella mielellä. Tämä puhe
minua nyt taas virkisti.

"Lapset sanoivat minulle, että sinä aiot ryhtyä entiseen toimeesi,
ruveta kuljeksimaan laulajana. Sinä siis olet unohtanut, että olit
vähällä kuolla viluun ja nälkään portillemme?" -- "Enpä ole sitä
unhottanutkaan." -- "Ja silloin sinä et ollut yksinäsi, sinulla oli
isäntäsi oppaanasi. On varsin arveluttavaa lähteä sinun ikäisenäsi
yksin maantielle." -- "Onhan minulla Capi toverina."

Niinkuin aina, kun Capi kuuli nimeään mainittavan, se nytkin vastasi
haukkumalla, aivan kuin olisi halunnut sanoa: "Minä se olen! Jos
tarvitsette minua, niin tässä olen."

"Niinpä tosin on. Ja Capi on hyvä koira, mutta se ei kuitenkaan
ole kuin koira. Miten luulet voivasi tulla toimeen?" -- "Laulan ja
näyttelen Capin kanssa." -- "Eihän Capi voi yksin näytellä." -- "Minä
opetan sitä. Eikö niin, Capi, että sinä haluat mielelläsi oppia
kaikkea, mitä opetan."

Capi pani käpälät rinnalleen.

"Mutta, lapseni, jos olet viisas, niin sijoitut johonkin. Sinä olet
jo hyvä työmies, ja työnteko on toki toista kuin kuljeksia maanteitä,
joka on laiskurin elinkeino." -- "Minä en ole mikään laiskuri, sen te
tiedätte, ettekä koskaan ole kuullut minun valittavan työn paljoutta.
Teidän luonanne olisin tehnyt työtä minkä suinkin olisin jaksanut,
ja olisin jäänyt luoksenne ainaiseksi. Mutta kenenkään muun luo on
rupea."

Minä varmaankin sanoin nämä viimeiset sanat hyvin omituisesti, sillä
isä Acquin katseli minua kotvan aikaa.

"Olet meille kertonut", sanoi hän vihdoin, "että Vitalis jo silloin
kun sinä et vielä tiennytkään mikä hän oli, usein hämmästytti sinua
tavallaan, jolla hän katseli ihmisiä, ja herraäänellään, joka näytti
osottavan, että hän itsekin oli herra. Mutta sinussakin on samaa,
joka osottaa, että sinä et ole mikään kurja raukka. Sinä et tahdo
palvella muitten luona. Olet ehkä oikeassa, poikaseni. Sillä, mitä
olen sanonut, olen vain tarkottanut hyvää enkä mitään muuta. Minusta
tuntuu, että minun piti puhua sinulle niinkuin olen puhunut. Mutta
sinä olet oma herrasi, sinulla kun ei ole vanhempia ja kun minä en
voi olla isänäsi enää. Sellaisella köyhällä onnettomalla, kuin minä
nyt olen, ei ole oikeutta puhua käskevästi."

Acquinin puhe hämmensi mieltäni, sitä enemmän kun niinä itsekin olin
samaa ajatellut, jos en juuri samassa muodossa, niin kuitenkin samaan
suuntaan. Arveluttavaahan oli kulkea yksin maanteitä, sen tiesin
hyvin.

Mutta jos luovuin tällaisesta elämästä, niin minulla ei ollut muuta
kuin yksi neuvo, ja sen isä Acquin oli juuri antanut -- sijoittua
jonkun luo. Mutta sitäpä minä, en halunnut. Silloin en olisi voinut
täyttää Etiennettelle, Alexille, Benjaminille ja Liselle antamaani
lupausta. Minun olisi pitänyt heidät silloin jättää.

"Eikö teistä ole se mitään, että minä teille aina tuon terveisiä
lapsiltanne ja tietoja heistä?" -- "He ovat siitä tuumastasi
puhuneet, mutta minä en ajattele itseämme kehottaessani sinua
luopumaan katusoittajan virasta. Ei koskaan saa ajatella itseään
ajattelematta ensin muita." -- "Aivan oikein, isä. Nyt huomaan,
että te osotatte minulle mitä minun pitää tehdä: jos minä luopuisin
aiotusta toimestani peläten vaaroja, joista olette puhunut, niin
ajattelisin itseäni enkä ajattelisi teitä, en ajattelisi Liseä."

Hän katsoi vielä minuun, mutta yhä pitempään. Sitten hän äkkiä
tarttui minua molempiin käsiin: "Annahan minun syleillä sinua tuosta
sanastasi. Sinulla on hellä sydän, ja se on totta, että ikä ei sitä
tuo."

Me olimme kahden huoneessa istuen vierekkäin penkillä. Minä
heittäysin hänen syliinsä liikutetuin mielin ja ylpeänäkin kuultuani
sanottavan, että minulla oli hellä sydän. "Minulla ei ole lisättävänä
muuta kuin: Jumalan haltuun, rakas poikani!"

Kotvasen aikaa istuimme siinä ääneti, mutta eron hetkikin oli jo
tullut. Acquin pisti äkkiä kätensä liivintaskuun ja veti sieltä
suuren hopeaisen taskukellon.

"Sinä et saa erota minusta saamatta muistolahjaa minulta. Tuossa
on kelloni. Se ei ole paljon arvoinen, sillä sinä ymmärrät, että
jos se olisi ollut arvokas, niin se olisi myyty. Eikä se käykään
oikein tarkasti, tuontuostakin pitää sitä sysätä peukalolla hyvä
taipale. Mutta kuitenkin kaiketenkin, siinä on tätä nykyä kaikki
omaisuuteni, ja senvuoksi sen sinulle annan." Ja samassa hän pisti
sen kouraani. Kun minä kieltäysin ottamasta niin arvokasta lahjaa,
niin hän surullisesti lisäsi: "Tiedäthän, ettei minun tarvitse täällä
huolehtia ajan kulusta. Onhan aika muutenkin kyllin pitkä, ettei ole
syytä lukea sitä kellosta. Siitä ihan kuolisin. Hyvästi, rakas Remi,
syleile minua vielä kerta. Sinä olet hyvä poika. Muista aina hyvänä
pysyä."

Minä luulen, että hän kädestä talutti minut vankilan portille, mutta
mitä silloin tapahtui ja mitä silloin lausuttiin, sitä en muista,
mieleni oli liian liikutettu. Kadulle tultuani olin kerrassaan kuin
tuperruksissa. Luulen, että seisoin pitkän aikaa portin edustalla
kykenemättömänä päättämään mihin päin oli lähdettävä, ja siinä olisin
kukatiesi seisonut yöhön asti, jollei käteeni taskusta olisi sattunut
pyöreä ja kova esine. Koneellisesti ja tietämättäni oikeastaan mitä
tein, supatin itsekseni: minun kelloni! Suru, levottomuus, tuska,
kaikki oli sillä hetkellä mennyttä, minä en enää muuta ajatellut kuin
kelloani. Minulla oli kello, oma kello, taskussani oma kello, josta
näin ajan kulun! Ja minä vedin sen taskustani nähdäkseni paljonko
kello oli: kello oli kaksitoista. Minulle oli yhdentekevää oliko se
kaksitoista tai kymmenen tai kaksi, mutta olin varsin mielissäni
kuitenkin, kun kello oli kaksitoista. Minusta tuntui, että kello oli
kuin joku luotettava olento, jolta kysytään neuvoa ja jonka kanssa
voi keskustella.

-- Mikä aika päivää nyt on, hyvä ystäväni kello? -- Kahdentoista
aika, rakas Remi. -- Vai on jo kaksitoista, sitten minun pitää
tehdä se ja sekin, eikö niin? -- Tietysti. -- Olipa hyvä, että
sanoit, olisin muuten unhottanut. -- Minä olenkin sitä varten, ettet
unhottaisi.

Minulla oli nyt Capi ja kello, olipa se seuraa, jonka kanssa
keskustella. Ja minun oli aina kovin tehnyt mieli kelloa, ja aina
olin vakuuttanut itselleni, että en ikinäni voisi sitä saada. Ja
nyt taskussani oli tuollainen, joka pani tik-tak. Acquin sanoi,
että se ei käy oikein tarkasti. Mitä siitä! Kunhan se kävi, niin se
jo riitti. Sitä tarvitsee aina vähänväliä peukalolla sysätä hyvä
taipale. No, sen voin tehdä ja niin että riittää, ja jos ei siitä ole
apua, niin voihan itse korjata. Se olisikin hauskaa: näen silloin,
mikä sen panee nakuttamaan ja käymään. Kellolla ei ole muuta neuvoa
kuin käyttäytyä hyvin, sillä minä pidän sitä ankarassa kurissa!

Minä olin joutunut niin iloni valtaan, etten huomannut, että Capi oli
melkein yhtä iloinen kuin minäkin. Se kiskoi hampaillaan housujeni
lahkeista ja vähänväliä haukkui. Vihdoin sen haukunta, joka lopulta
kävi kovin äänekkääksi, herätti huomioni.

"Mitä se Capi?"

Capi katsoi minua, ja kun minä en älynnyt, niin se muutaman sekunnin
odotettuaan asetti käpälänsä taskulleni, jossa oli kelloni. Se tahtoi
tietää, paljonko kello oli, "ilmoittaakseen sen kunnioitettavalle
yleisölle", niinkuin siihen aikaan, kun oli Vitaliksen palveluksessa.
Minä näytin sille kelloa, ja se katseli sitä hyvän aikaa aivan kuin
olisi muistoaan virkistänyt; sitten se alkaen heiluttaa häntäänsä
haukahti kaksitoista kertaa. Se ei ollut unhottanut oppiaan. No
nythän meidän sopi ansaita rahaa kellollamme! Tämähän oli onni, jota
en ollut ajatellutkaan. "Eteenpäin!"

Varsin tarpeellinen kapine matkoillani oli Ranskan kartta. Minä
tiesin niitä myötävän rantakaduilla, ja olin päättänyt sen ostaa,
jonkavuoksi kuljin rantakatua kohden.

Paljon sain etsiskellä, ennenkuin löysin sellaisen kartan, jota
halusin, nimittäin vaatteelle kiinnitetyn ja laskoksiin taitettavan
kartan, joka ei maksaisi markkaa enempää, mikä oli minulle suuri
summa. Vihdoin löysin muutaman niin kellastuneen, että kauppias möi
sen minulle 75 pennillä.

Nyt minä voin lähteä Parisista -- jonka päätinkin tehdä mitä
pikimmin. Kaksi tietä oli ehdolla, toinen Fontainebleaun, toinen
Orleansin, molemmat saman arvoisia minulle. Valitsin Fontainebleaun
tien.

Kun kuljin Mouffetardin katua, niin sen nimi, jonka luin sinisestä
taulusta, johti mieleeni koko joukon muistoja: Garofolin, Mattian,
Riccardon, lukollisella kannella varustetun keittokattilan,
nahkaisen ruoskan, onnettoman isäntä raukkani, joka oli kuollut,
kun ei tahtonut jättää minua Lourcine-kadun patruunalle. Näissä
muistoissa astuskellessani ja tullessani Saint-Medardin kirkon luo
satuin huomaamaan pienen pojan seisomassa kirkon seinää vasten
nojaten, ja tunnustelin häntä Mattiaksi: samanlainen suuri pää,
samanlaiset kosteat silmät, samat puhuvat huulet, samanlainen lempeä
ilme kasvoilla, samanlainen hullunkurisen näköinen ruumis. Mutta
jos se oli Mattia, niin eipä ollut kasvanut siitään. Minä lähestyin
tarkastaakseni paremmin häntä. Ja Mattia se oli epäilemättä. Hänkin
tunsi minut, sillä hänen kalpealle muodolleen ilmestyi hymy.

"Tehän tulitte Garofolin luo sen vanhan valkopartaisen herran kanssa,
ennenkuin minä jouduin sairashuoneeseen? Voi, miten pääni oli silloin
kipeä!"

"Onko Garofoli vieläkin isäntänne?"

Hän katseli ympärilleen ennenkuin vastasi. Sitten hän hiljaisemmalla
äänellä sanoi:

"Garofoli on viety vankilaan. Hänet on vangittu, kunhan on pieksänyt
Orlandon kuoliaaksi."

Olipa mieluista kuulla, että Garofoli oli vankilassa. Ja ensi kerran
nyt ajattelin, että vankila, joka minua niin kauhistutti, voi olla
hyödyllinenkin laitos.

"No entä hänen poikansa?" kysyin.

"Niistä en tiedä mitään, sillä en ollut siellä silloin kun Garofoli
vangittiin. Kun minä pääsin sairaalasta, niin Garofoli, huomatessaan,
että minä tulin sairaaksi kun hän minua löi, vuokrasi minut kahdeksi
vuodeksi Gassotin sirkukseen. Tunnetteko Gassotin sirkuksen? Ette?
Ei se ole mikään suuri sirkus, mutta sirkus se on. Siellä olin viime
maanantaihin saakka. Gisorsista, jossa sirkus oli, palasin Garofolin
luo, mutta hänen asunnossaan ei ollutkaan ketään, se oli lukittu,
ja muuan naapuri minulle kertoi, että Garofoli oli viety vankilaan.
Siinä minä olin, tietämättä mitä tehdä ja minne mennä."

"Minkävuoksi ette ole palannut Gisorsiin?"

"Samana päivänä kun minä lähdin Parisiin, läksi sirkus Roueniin,
ja millä tavoin luulette minun voivan sinne päästä? Matka on liian
pitkä, eikä minulla ole rahaa penniäkään. Minä en ole syönytkään
sitten kuin eilen puolenpäivän aikaan."

Minä en suinkaan ollut rikas, mutta oli minulla kuitenkin sen
verran, etten voinut antaa poikaparan kuolla nälkään. Minäkin olisin
siunannut sitä ihmistä, joka minulle olisi ojentanut leipäpalan
ollessani Toulousen seuduilla nälissäni, niinkuin Mattia nyt oli!

"Odottakaahan siinä", sanoin hänelle ja juoksin muutamaan leipuriin,
joka oli kadun kulmassa. Sieltä ostin kimpaleen leipää, jonka
tarjosin hänelle ja jonka hän ahnaasti nieli.

"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin häneltä. -- "Enpä tiedä."

"Täytyy koettaa jotakin." -- "Minulla oli aikomus mennä
kaupittelemaan viuluani, juuri kun te tulitte tähän, ja olisinkin sen
jo myönyt, jollei minun olisi ollut niin vaikea siitä erota: viuluni
on minun iloni ja lohdutukseni. Kun olen pahoilla mielin, niin menen
johonkin yksinäiseen paikkaan ja soittelen itselleni. Silloin näen
kaikenlaista kaunista taivaassa, paljon kauniimpaa kuin unissa." --
"Minkävuoksi ette soita viulua kaduilla?" -- "Olen minä soittanut,
mutta minulle ei ole annettu mitään!"

Minä tiesin, mitä oli soittaa, kun ei kukaan pistänyt kättä taskuunsa.

"Mitä te teette tätä nykyä?" kysyi Mattia.

Mikä lapsellinen kerskailunani lie vallannut minut, niin että
vastasin:

"Minä olen seurueen johtaja."

Tosihan se oli, kun minulla oli seurue, jona oli Capi, mutta tämä
totuus oli niin vähäpätöinen.

"Voi, jos te olisitte hyvä?" -- "Mitä niin?" -- "Että ottaisitte
minutkin seurueeseenne." Nyt oli aika vakavasti puhua.

"Mutta tässä on koko seurueeni", sanoin osottaen Capia. "No, niinpä
niin. Mitä siitä, meitä olisi kaksi. Minä pyydän teitä, älkää jättäkö
minua. Mihin minä joudun, onneton? Minulla ei ole muuta neuvoa kuin
kuolla nälkään." Kuolla nälkään! Eivät kaikki, jotka kuulevat tämän
huudon, ymmärrä sitä samalla tavalla. Tämä huuto sattui sydämeeni:
minä tiesin mitä oli kuolla nälkään.

"Minä osaan tehdä kaikenlaista", jatkoi Mattia. "Minä soitan viulua,
tanssin nuoralla, pujottelen vanteen läpi, laulan. Te saatte nähdä,
että minä teen mitä vain tahdotte, minä olen palvelijanne, minä
tottelen teitä, minä en teiltä tahdo rahaa, en muuta kuin ruokaa. Jos
en tee mieliksenne, niin saatte lyödä, sitä vain pyydän, että älkää
lyökö päähän, sillä pää on minulla kovin arka, kun Garofoli on niin
paljon sitä takonut."

Kuullessani Mattian tuolla tavoin puhuvan minulta oli tulla itku.
Miten voin hänelle sanoa, etten voi ottaa häntä seurueeseeni? Kuolla
nälkään! Mutta eikö minun seurassani ollut yhtä mahdollista kuolla
nälkään kuin yksin ollessaan? Minä koetin hänelle sitä selittää,
mutta hän ei tahtonut sitä kuulla.

"Ei", sanoi hän. "Kahden ollessa ei kuolla nälkään, autetaan
toisiaan. Se, jolla on, antaa sille, jolla ei ole."

Tämä haihdutti epäilykseni. Kun minulla oli, niin minun piti auttaa
häntä.

"No niin, se on päätetty", sanoin hänelle.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä. Se liikutti mieltäni niin, että
kyyneleet nousivat silmiini.

"Tulkaa mukaani", sanoin hänelle, "mutta ei palvelijanani, vaan
toverinani." Ja nostaen harpun hartioilleni sanoin hänelle:

"Eteenpäin!"

Neljännestunnin kuluttua oli Parisi selkämme takana.

Maaliskuun paahteet olivat kuivanneet tien, ja kovettunutta maata
oli helppo kävellä. Ilma oli lämpöinen, huhtikuun aurinko paistoi
kirkkaasti selkeältä taivaalta. Miten olikaan aivan toisenlaista kuin
silloin lumituiskulla, kun tulin Parisiin, jota olin halunnut nähdä
kuin mitähän luvattua maata! Ojan vierukset tien varrella vihersivät,
siellä täällä pilkisti kaunokki ja mansikan kukkanen näkyviin
auringonpaisteessa. Puutarhoissa, pensastoissa ja suurissa puissa
tien varrella linnut lauloivat iloisesti, ja edessämme pääskyset
lentää pyyhkivät maanpintaa, ajaen näkymättömiä hyönteisiä.

Matkamme alkoi kauniisti, ja hyvässä toivossa minä pitensin
askeleita raikuvalla tiellä. Capi juoksenteli ympärillämme haukkuen
hevosmiehiä, kiviroukkioita, kaikkea ja tyhjääkin, haukkui vain
huvikseen. Vierelläni astui Mattia sanaa lausumatta, arvatenkin
omissa mietteissään, enkä minäkään virkkanut mitään, etten häiritsisi
häntä, ja minullakin oli omat mietteeni.

Minne kuljimme näin reippaasti?

Olin Liselle luvannut käydä Etiennetten ja hänen veljiensä luona,
ennenkuin tulen hänen luokseen, mutta sitä en ollut vielä päättänyt,
kenen luona ensin käyn. Kun olin lähtenyt eteläistä tietä, niin en
voinut käydä ensin Benjaminin luona, oli siis valittavana vain Alexin
ja Etiennetten välillä. Minulla oli ollut muuan syy, jonka vuoksi
olin valinnut ensiksi eteläisen tien: minä halusin nähdä Barberinin
emännän.

En ollut kirjoittanut hänelle koko aikana eromme jälkeen. Minua oli
monta kertaa haluttanut hänelle kirjoittaa: "Minä muistan sinua ja
rakastan sinua aina." Mutta minä pelkäsin kauheasti Barberinia. Jos
hän löytäisi minut kirjeeni avulla ja ottaisi minut takaisin, jos
uudestaan möisi minut toiselle Vitalikselle, joka ei olisi Vitalis?
Hänellä oli oikeus niin tehdä. Ja tätä ajatellessani mieluummin
kärsin sen, että Barberinin emäntä syytti minua kiittämättömäksi,
kuin että joutuisin uudelleen Barberinin valtaan, olisipa hän sitten
minut myönyt tai käyttänyt työhön. Ennemmin olisin kuollut nälkäänkin
kuin heittäytynyt tällaiseen vaaraan, jonka ajatteleminen jo sai
minut masennuksiin.

Mutta jos en ollutkaan uskaltanut kirjoittaa äidille, niin tuntui
minusta, että kun olin vapaa ja vallassani oli kulkea minne hyvänsä,
voin hyvin käydä häntä tervehtimässä. Ja siitä saakka kuin olin
ottanut Mattian "seurueeseeni", ajattelin, että nyt se olisi varsin
helppoa. Lähetän Mattian edeltäpäin ja itse odottelen. Mattia menee
Barberinin talolle ja käy puhuttelemaan emäntää. Jos tämä on yksin,
niin Mattia kertoo asian miten se on ja tulee ilmoittamaan minulle.
Minä menen taloon, jossa olen viettänyt lapsuuteni, ja heittäyn
äidin syliin. Jos taas Barberin on kotona, niin Mattia pyytää äitiä
tulemaan johonkin määrättyyn paikkaan, ja siellä minä saan häntä
syleillä.

Tämä oli suunnitelmani, jota valmistelin kulkiessamme ja jonka vuoksi
kuljin äänettömänä, sillä tällainen kysymys vaati kaiken huomioni.

Mutta sitäpaitsi minun ei ollut mietittävä, voinko mennä
kasvatusäidin luo, vaan oli tarkastettava, oliko matkamme varressa
sellaisia paikkoja, kaupunkeja tai kyliä, joissa voimme jotakin
ansaita. Tässä suhteessa oli parasta kääntyä kysymään neuvoa
kartalta. Ja kun me tulimme oikein maaseudulle, niin pysähdyimme
muutaman kiviröykkiön luo, jossa ei tarvinnut pelätä meitä
häirittävän. "Haluatteko, niin levähdämme vähän?" kysyin Mattialta.
-- "Panetteko pahaksenne, jos puhelemme vähän?" kysyi hän. --
"Teillä on jotakin sanottavaa minulle?" -- "On, että sanoisitte
minua sinuksi." -- "Varsin hauskaa, sinutelkaamme toisiamme." -- "Te
sinuttelette minua, mutta en minä teitä." -- "Sinä myöskin, minä
määrään, ja jos et sinä tottele, niin minä lyön." -- "Hyvä, lyö vain,
kunhan et lyö päähän." Ja Mattia rupesi nauramaan oikein avoimesti
ja helakasti; koko valkoinen hammasrivi välkkyi keskellä kalpeita
kasvoja.

Me istuimme, ja minä otin laukustani karttani, jonka levitin
kentälle, ja hyvän aikaa sain sitä tutkiskella, ennenkuin perehdyin
siihen, mutta vihdoin löysin matkani suunnan: Corbeil, Fontainebleau,
Montargis, Gien, Bourges, Saint-Amand, Montlucon. Oli siis
mahdollista mennä Chavanoniin, ja jos meillä oli onnea, niin oli
mahdollista, ettemme kuole nälkään.

"Mikä laitos se on?" kysyi Mattia osottaen karttaani.

Minä selitin hänelle, että se oli kartta, ja mihin sitä käytettiin,
selittäen melkein samoilla sanoilla kuin Vitalis, kun hän
minulle antoi ensimäisen opetuksen maantiedossa. Mattia kuunteli
tarkkaavasti, katsoen minua silmästä silmään.

"Mutta siihen pitää osata lukea?" -- "Tietysti. Etkö sinä osaa
lukea?" -- "En." -- "Haluaisitko sinä oppia?" -- "Haluaisin toki
hyvinkin." -- "No minä opetan sinua." -- "Voiko tuosta kartasta nähdä
tien Gisorsista Parisiin?" -- "Varsin helposti", ja minä osotin sen
hänelle.

Mutta hän ei tahtonut uskoa, kun minä liikuttamalla vähän sormeani
olin päässyt Gisorsista Parisiin.

"Minä olen kulkenut matkan jalkaisin", sanoi Mattia, "ja se oli toki
paljon pitempi."

Minä koetin hänelle selittää paraani mukaan, miten välimatkat saadaan
kartalta, mutta ei hän näyttänyt oikein luottavan minuun.

Kun olin avannut säkkini, juolahti mieleeni tarkastaa mitä siellä
oli, ja haluten näyttää Mattialle rikkauteni minä levitin tavarani
ruohikolle. Minulla oli kolme paitaa, kolme paria sukkia, viisi
nenäliinaa, kaikki hyvässä kunnossa, ja pari kenkiä, jotka jo olivat
vähän kuluneet. Mattia hämmästyi.

"Mitäs sinulla on?" kysyin häneltä. -- "Niin, minulla! Minulla
on tämä viuluni, ei muuta." -- "No me jaamme tavaramme niinkuin
pitääkin, kun kerran olemme tovereita. Sinä saat kaksi paitaa, kaksi
paria sukkia ja kolme nenäliinaa. Mutta kohtuus ja oikeus on, että
sinä kannat laukkua tunnin ja minä toisen, ja niin jaamme vaivatkin
tasan."

Mattia tahtoi kieltäytyä ottamasta vastaan tavaroita, mutta minä olin
jo tottunut käskemään, mikä minusta tuntui varsin hauskalta, ja minä
kielsin häntä väittämästä vastaan.

Tavaroitteni mukana olin pannut näkyville Etiennetten antaman
vakkasenkin ja pienen laatikon, jossa oli Lisen antama ruusu.
Mattia halusi aukaista senkin, mutta minä kielsin ja panin laatikon
laukkuuni avaamatta.

"Jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin et koske milloinkaan tähän
laatikkoon, siinä on muuan lahja", selitin hänelle. -- "Hyvä, minä
lupaan", vastasi hän.

Siitä saakka kuin olin ottanut lammasnahkatakkini ja harppuni, oli
minua vaivannut muuan seikka hyvin kovasti -- nimittäin housuni.
Minusta tuntui sopimattomalta, että taiteilijalla oli pitkät housut.
Esiintyessä yleisölle täytyi olla lyhyet housut ja pitkävartiset
sukat pauloitettuina värillisillä nauhoilla. Pitkät housut olivat
kylläkin hyvät puutarhurille, mutta nyt olin taas uudelleen
taiteilija!...

Kun on oma herransa ja juolahtaa mieleen joku asia, niin sen panee
myöskin heti toimeen. Minäkin avasin Etiennetten vakan ja otin sieltä
sakset.

"Sillä aikaa kuin minä laittelen housujani", sanoin Mattialle, "sopii
sinun näyttää soittotaitoasi."

"Se sopii." Ja hän tarttui heti viuluunsa ja alkoi soittaa. Minä
työnsin rohkeasti saksenkärjet housuinlahkeeseen vähän alapuolelle
polvia ja aloin leikata. Housut olivat hyvää vaatetta, ja olin ollut
niistä sangen mielissäni, kun isä Acquin ne minulle antoi, mutta
en luullut niitä nyt pilaavani tällä tavoin, päinvastoin isosti
parantavani. Siinä puuhatessani olin samalla kuunnellut Mattian
soittoa, mutta sitten pysähtyivät sakseni ja minä olin paljaana
korvana. Mattia soitti melkein yhtä hyvin kuin Vitalis.

"Kuka sinua on opettanut soittamaan viulua?" -- "Ei kukaan, vähän
koko maailma, mutta enin itse." -- "Mutta kuka sinulle on opettanut
nuotit?" -- "Minä soitan sen mukaan kuin olen kuullut." -- "No minä
opetan sinulle nuotit." -- "Sinähän osaat kaikkea." -- "Tokihan minun
pitää osata, kun olen seurueen johtaja!"

Ei se ole mikään taiteilija, joka ei ole itserakas. Minäkin halusin
Mattialle näyttää, että on minussakin kykyä. Tartuin harppuuni ja
heti tehdäkseni suurenmoisen vaikutuksen lauloin kuuluisan lauluni.

Niinkuin tuleekin taiteilijain kesken, Mattia maksoi minulle
takaisin kiitokseni, joita olin hänelle lausunut. Hän oli suuri
taiteilijakyky, minä olin suuri taiteilijakyky, me olimme toistemme
arvoiset.

Mutta emmehän voineet tuolla tavoin jäädä siihen ylistämään
toisiamme. Kun olimme soittaneet ja laulaneet omaksi tarpeeksemme,
omaksi huviksemme, niin piti soittaa ja laulaa saadaksemme ruokaa
ja vuoteen. Minä senvuoksi panin laukkuni kiinni, ja Mattia nyt
vuorostaan otti sen harteilleen. Ja eteenpäin pölyisellä tiellä.

Nyt oli pysähdyttävä ensimäiseen kylään tiemme varressa ja annettava
näytäntö: "Remin seurueen koenäytäntö."

"Opeta minulle tuo laulusi", sanoi Mattia, "me laulamme sen yhdessä,
ja minä luulen, että voin sitä pian säestää viululla. Se kuulostaa
kauniilta."

Varmaankin, ja "kunnioitettavalla yleisöllä" pitää nyt olla sydän
kivestä, jollei se anna meille lantteja. Tämä onnettomuus ei meitä
toki kohdannutkaan. Saavuttuamme muutamaan kylään valmistausimme
etsimään sopivaa paikkaa esiintyäksemme ja kuljimme muutaman talon
ohi, jonka piha oli täynnä juhlapukuista ja kukilla koristettua
väkeä. Heti voi arvata, että oli häät. Minulle juolahti mieleen, että
nämä ihmiset ehkä tarvitsevat soittajia saadakseen tanssia, ja astuin
pihaan Mattian ja Capin seuraamana, ja sitten hattu kädessä tervehdin
(ylevästi kuin Vitalis aikoinaan) ja tein esitykseni ensimäiselle
miehelle, joka sattui lähelle. Hän oli paksu poika, jonka lihavaa,
tiilikiven punaista muotoa reunusti korkea, korvia sahaava kaulus.
Hän oli kiltin ja leppeän näköinen. Vastaamatta mitään kysymykseeni
hän kääntyi jäykästi hääväen puoleen, pisti kaksi sormea suuhunsa ja
tällaisella soittimella lasketti niin kauhistavan vihellyksen, että
Capi ihan kauhistui.

"Hohoi, kuulkaa!" huusi hän. "Mitä arvelette, jos niinkuin vähän
soitettaisiin? Tuossa tulee soittajia."

"Soittoa, soittoa!" huusivat miehet, ja naiset.

"Katrillia!"

Ja pian tanssijat asettuivat paikoilleen keskelle pihaa.

"Oletko sinä soittanut katrillia?" kysyin Mattialta italiankielellä
ja matalalla äänellä, sillä olin hyvin levoton.

"Olenpa hyvinkin." Ja hän soitti minulle muuatta säveltä viulullaan.
Minä onneksi satuin sen osaamaankin. Ja me olimme pelastetut!

Meidät sijoitettiin muutamiin vaunuihin, jotka oli vedetty
vaunuliiteristä pihalle. Yhteissoittomme Mattian kanssa kävi
kutakuinkin. Tosihan on, että soitimme sellaisille korville, jotka
eivät olleet onneksi ylen hienostaneet eivätkä vaateliaat.

"Osaako teistä kumpikaan soittaa torvea?" kysyi paksu punainen poika.

"Minä osaan", vastasi Mattia, "mutta ei ole torvea."

"Minä käyn hakemassa, kun viulunsoitto, vaikka tosin kaunista, on
heikkoa."

"Osaatko sinä soittaa torveakin?" kysyin Mattialta yhä
italiankielellä.

"Minä soitan huiluakin ja kaikkia mikä vain vähänkään soipi."

Olipa se aika mestari, se Mattia!

Pian saapuikin torvi, ja me aloimme taas soittaa katrillia, polkkaa,
valssia ja erittäinkin katrillia. Me soitimme yöhön saakka niin,
että tanssijat eivät antaneet meidän levähtää. Minulle se ei ollut
niinkään ankaraa kuin Mattialle, jolla oli vaikein osa suoritettavana
ja joka oli väsynyt matkasta ja entisistä kärsimyksistään. Minä näin
hänen silloin tällöin kalpenevan aivan kuin sairaaksi tulemassa,
mutta hän vain soitti puhaltaen minkä jaksoi. Onneksi sen huomasi
morsiankin.

"Jo riittää", sanoi hän. "Poika raukka näyttää uupuvan. Nyt vain
jokaisen käsi taskuun ja rahaa soittajille."

"Suvaitkaa minun lähettää kassanhoitajamme kantamaan rahaa", sanoin
hypäten vaunuista. Ja minä heitin hattuni Capille, joka otti sen
hampaisiinsa.

Taputettiin kovasti käsiä Capille, joka teki komean kumarruksen aina
kun sille raha annettiin, ja sille annettiin paljon, mikä meille
oli parempaa kuin käsientaputukset. Seuratessani Capia näin hattuun
lentelevän kirkkaita hopearahoja. Sulhanen pani viimeiseksi ja viiden
markan rahan. Mikä onni! Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Meidät
käskettiin syömään ja meille laitettiin vuoteet. Seuraavana päivänä,
kun lähdimme tästä vieraanvaraisesta talosta, oli meillä 29 markan
pääoma.

"Tämä on sinun ansiotasi, Mattia", sanoin toverilleni. "Yksinäni minä
en olisi voinut muodostaa orkesteria."

Kaksikymmentäyhdeksän markkaa taskussamme kun oli, niin olimme suuria
herroja. Ja kun tulimme Corbeiliin, niin voin tehdä, kovin varomaton
olematta, muutamia ostoksia, joita pidin tarpeellisina: ensinnäkin
ostin torven, jonka sain kolmella markalla muutamalta romukauppiaalta
-- torvi ei tietysti ollut uusi eikä kauniskaan, mutta puhdistettuna
ja laitettuna se ajoi asiansa hyvin --, sitten punaiset nauhat
sukkiimme ja lopuksi vanhan sotamieslaukun Mattialle, sillä ei ollut
niin väsyttävää kantaa yhtämittaa kevyttä laukkua kuin aina vähän
väliä raskasta. Me jaoimme kuormamme ja olimme hyvin reippaita.

Corbeilista lähtiessämme olimme varsin hyvässä kunnossa. Kaikki
ostokset maksettuamme meillä oli vielä kolmekymmentä markkaa
taskussa, sillä Corbeilissakin olimme hyvin ansainneet. Ohjelmistomme
oli niin järjestetty, että voimme viipyä kotvan aikaa samalla
paikkakunnalla tarvitsematta kovin paljon kerrata samaa. Ja Mattian
kanssa sovimme niin hyvin, että olimme jo aivan kuin veljekset.
"Kuulehan", sanoi hän kerran nauraen, "sellainen seurueen johtaja
kuin sinä, joka et koskaan lyö, on liian hyvä."

"Sinä siis olet tyytyväinen?" -- "Jo toki hyvinkin tyytyväinen. Ensi
kerran elämässäni on minulle nyt tapahtunut, että olen lähtenyt
paikkakunnalta kaipaamatta sairaalaan."

Corbeilista lähdettyämme olimme suunnanneet kulkumme Montargisia
kohden mennäksemme Barberinin emännän luo. Minä halusin käydä
häntä tervehtimässä ja kuitata sillä kiitollisuuden velkani. Mutta
tällainen kuittaaminen oli kovin helppoa ja vähäpätöistä. Jospa
veisin hänelle jotakin! Nyt kun olin rikas, pitäisi minun viedä
hänelle joku lahja. Ja muuan lahja saattaisi hänet ylen onnelliseksi
koko elinajakseen -- lehmä, jolla Kullanomena tulisi korvatuksi.
Miten iloinen olisikaan Barberinin emäntä, jos voisin viedä hänelle
lehmän, ja miten iloinen olisin itsekin!

Ennen Chavanoniin tuloamme ostaisin lehmän, ja Mattia, taluttaisi sen
köydessä äidin pihalle. Tietysti Barberin ei olisi kotona silloin.
-- Rouva Barberin -- sanoisi Mattia -- tässä tuon teille lehmän.
-- Lehmän! Te olette erehtynyt, poikaseni -- ja hän huokaisi. --
Enpä olekaan, olettehan rouva Barberin Chavanonista? No niin! Rouva
Barberinille prinssi (aivan kuin sadussa) käski minun tuoda tämän
lehmän, jonka hän teille antaa. -- Kuka prinssi? -- Silloin minä
tulisin näkyviin ja heittäytyisin hänen kaulaansa, ja tarpeeksi
syleiltyämme tekisimme pannukakkuja, joita sitten söisimme kolmen
hengen, ei Barberinin kanssa, joka silloinkin laskiaistiistaina tuli
meitä häiritsemään ja kaatoi pannumme ja ryösti voin sipulivelliinsä.

Kaunis tuuma! Mutta sen toteuttamiseksi piti ostaa lehmä. Paljonko
lehmä maksaa? Minä en tiennyt suuntiakaan. Se arvatenkin on kallis,
hyvin kallis, mutta mitä siitä. En osta kovin suurta ja lihavaa
lehmää. Sillä kuta suurempi lehmä, sen kalliimpi, ja sitä enemmän
pitää sitä ruokkia, jolloin lahjani tuottaisi hankaluutta. Tärkein
asia nyt oli kuitenkin saada tietää lehmän hinta tai oikeammin
sellaisen lehmän kuin minä halusin. Onneksi se ei ollut mikään vaikea
asia minulle, sillä kulkiessamme maanteitä ja iltasin majapaikoissa
tapasimme karjankuljettajia ja kauppiaita: heiltähän sopi kysyä
lehmäin hintoja. Mutta heti ensi kerran kun käännyin muutaman
karjanajajan puoleen, niin hän nauroi vasten silmiä. Hän pyörähti
tuolillaan, löi nyrkillä pöytään ja käski majatalon isännän luokseen.

"Arvaatteko, mitä tämä pieni soittoniekka minulta tiedustelee.
Paljonko maksaa lehmä, joka ei ole kovin suuri eikä kovin lihava,
mutta kuitenkin hyvä lehmä."

Syntyi taas naurunhähätys, mutta minä en siitä hämilleni paneutunut.

"Ja sen pitää lypsää hyvästi eikä saa olla kova syömäri."

"Ja sen taitaa pitää olla sellainen, että sitä voi taluttaa köydessä
pitkin maanteitä niinkuin koiraannekin?"

Tyhjennettyään kaiken sukkeluusvarastonsa ja kynittyään koko neronsa
hän tahtoi vastata minulle vakavasti ja itse tuli keskustelemaan
minun kanssani. Hänellä oli juuri sellainen lehmä, jota minä halusin,
joka ei syönyt juuri mitään, joka lypsi hyvin ja sellaista maitoa,
että oli kuin kermaa. Jos panen sataviisikymmentä markkaa pöytään,
niin lehmä on minun.

Niin paljon kuin minulla oli ollut vaivaa saadakseni hänet ensin
puhumaan, yhtä paljon oli vaivaa saada hänet vaikenemaan, kun hän
kerran oli päässyt alkuun. Vihdoin kuitenkin pääsimme maata, ja minä
mietiskelin, mitä tästä keskustelusta olin saanut tietää.

Sataviisikymmentä markkaa! Eihän minulla ollut sellaista summaa
lähimainkaan. Oliko mahdotonta sellaista ansaita? Minusta tuntui,
että ei ole, ja että jos ensimäisen päivän onni meitä seuraa, niin
minä voisin penni penniltä koota nämä sataviisikymmentä markkaa.
Siihen tarvitsi vain aikaa.

Uusi tuuma syntyi päässäni. Jos emme ensin menisikään Chavanoniin,
vaan Varsesiin, niin meille jäisi tämä aika, joka siihen tarvittiin.

Siis piti ensin mennä Varsesiin ja vasta palatessa Barberinin äidin
luo. Silloin varmaankin minulla olisi koossa nuo sataviisikymmentä
markkaa ja minä voisin olla niinkuin prinssi sadussa "Prinssin lehmä".

Aamulla ilmoitin aikeeni Mattialle, joka ei sitä mitenkään
vastustanut.

"Mennään Varsesiin", sanoi hän. "Vuorikaivokset siellä ovat ehkä
hauskat nähdä. Minä haluaisin nähdä niitä."



II.


Montargisista on pitkä matka Varsesiin, viisi- tai kuusisataa
kilometriä suoraa linjaa. Mutta sitä oli enemmän kuin tuhatkin
kilometriä meille, joitten elinkeinomme vuoksi täytyi tehdä mutkia,
piti hakea kaupungeita ja kyliä, joissa voimme esiintyä ja saada
runsaita tuloja. Kului aikaa melkein kolme kuukautta tähän tuhanteen
kilometriin, mutta kun viimein saavuimme Varsesin seuduille, niin
ilokseni huomasin rahojani laskiessani, että aikamme ei ollut
turhaan mennyt: nahkakukkarossani oli 128 markkaa. Ei puuttunut kuin
kaksikymmentäkaksi markkaa ostaakseni lehmän Barberinin emännälle.

Mattia oli melkein yhtä tyytyväinen kuin minäkin ja oli varsin
mielissään siitä, että oli ollut osakas sellaisen summiin
kokoamisessa. Totta on, että hänen osanottonsa oli varsin merkitsevä
ja että ilman häntä ja varsinkin ilman hänen torveaan emme koskaan
olisi saaneet kokoon 128 markkaa Capin kanssa.

Puuttuvat 22 markkaa voinemme saada Varsesista Chavanoniin
palatessamme.

Alexin sedän tiesin olevan kaivostyömiehenä Varsesissa Truyèren
kaivoksessa, mutta en tiennyt, asuuko hän kaupungissa vai
lähiseuduilla. Varsesiin tullessa kysyin, missä Truyèren kaivos on,
ja neuvottiin Divonnen vasemmalle puolen, muutamaan pieneen laaksoon,
jonka läpi juoksi pieni Truyèren puro, josta laaksokin on saanut
nimensä.

Gaspard setä asui vähän matkan päässä kaivoksesta, muutaman mutkaisen
ja jyrkän kadun varrella, joka laskeutui vuorelta joen rannalle.
Muuan vaimo seisoi portilla ja puheli naapurin vaimon kanssa, joka
niinikään seisoi nojaten toista porttia vasten. Vaimo kysyttyäni
vastasi minulle, että Gaspard tulee kotia kuuden aikana illalla, työn
loputtua.

"Mitä teillä on hänelle asiaa?" kysyi hän. -- "Haluaisin tavata
Alexia."

Vaimo katseli minua päästä jalkoihin ja sitten Capia: "Te olette
Remi? Alexis on meille teistä puhunut, hän on teitä odottanut. Mikä
tämä on?" kysyi hän Mattiaan viitaten. "Hän on minun toverini."

Vaimo oli Alexin täti. Minä luulin, että hän käskee meitä huoneeseen
levähtämään, sillä tomuisista jaloistamme ja auringon punaamista
kasvoistamme piti hänen selvästi nähdä, että olimme väsyneitä. Mutta
hän ei virkkanut siitä mitään, ilmoitti vain minulle toistamiseen,
että Alexis oli kaivoksessa työssä, tulee kotia kuuden aikana, jos
tahdon silloin tulla tapaamaan. Minä en ilennyt häneltä pyytää, mitä
hän ei tarjonnut, kiitin vain hänen vastauksestaan, ja lähdimme
kaupunkiin etsimään leipuria, sillä meidän oli nälkä, kun emme olleet
syöneet kuin varhain aamulla ja silloinkin vain pienen palan, joka
meille oli säästynyt eilisestä. Minua hävetti tällainen kohtelu,
sillä arvelin Mattian tuumailevan mielessään, että mitä tällainen
merkitsi. Mitä merkitsi tehdä tällaisia taipaleita?

Minusta näytti, että Mattia sai huonon käsityksen ystävistäni,
ja tuntui, että jos vasta hänelle puhuisin Lisestä, niin hän ei
kuuntelisi yhtä hartaasti eikä välittäisi enää Lisestä.

Kun meidät oli näin huonosti vastaanotettu, niin en lähtenytkään enää
asunnolle, vaan vähän ennen kuutta menimme kaivokselle odottamaan
Alexin tuloa.

Heti kuuden jälkeen huomasin kaivoksen käytävän mustassa syvyydessä
alkavan vilkkua pieniä valoisia pisteitä, jotka suurenivat nopeasti.
Sieltä työmiehet lamppu käsissään nousivat maan pinnalle, työnsä
lopetettuaan. He lähestyivät hitaasti raskain askelin, aivan kuin
polvet olisivat olleet kipeät, johon kulkutapaan sittemmin sain syyn
selville kulkiessani itse näitä portaita ja tikapuita. Miehet olivat
mustia kuin nuohoojat, heidän pukunsa oli kivihiilipölyn peitossa.
Kulkiessaan varastohuoneen ohitse jokainen asetti lamppunsa sinne
naulaan.

Niin tarkkaavainen kuin olinkin, en olisi tuntenut Alexia, jollei hän
yhtäkkiä olisi syössyt kaulaani. Mustana kiireestä kantapäähän ei
hän ollut lainkaan entisen näköinen, kun hän juoksenteli puutarhamme
hiekkakäytäviä yllään puhdas paita, jonka hihat olivat käärityt
kyynärpäihin ja kaulus auki, niin että paljas valkoinen rinta paistoi.

"Tässä on Remi", sanoi hän kääntyessään muutaman miehen puoleen, joka
astui hänen vierellään ja joka oli hyvin isä Acquinin näköinen, mikä
ei ollut ihmekään, kun olivat veljeksiä. Minä arvasin, että se oli
Gaspard setä.

"Me olemme odottaneet jo kauan aikaa", sanoi hän hyväntahtoisesti.
-- "Parisista on tänne Varsesiin pitkä matka." -- "Ja jalat ovat
lyhyet", sanoi hän nauraen.

Capi iloissaan kiskoi Alexia takinhihasta kaikin voiminsa.

Tällä aikaa minä selitin Gaspard sedälle, että Mattia oli minun
toverini ja osakemieheni, kelpo poika, joka soitti torvea niin ettei
kukaan.

"Ja tuossa herra Capi", sanoi setä Gaspard. "Huomenna on sunnuntai,
silloin, saatuanne levätä, te meille näyttelette vähän. Alexis on
kertonut, että Capi on viisaampi kuin moni koulunopettaja."

Gaspard setä tuntui minusta yhtä mukavalta kuin hänen vaimonsa oli
tuntunut ikävältä. Hän näytti olevan veljensä, isä Acquinin veroinen.

"Puhelkaahan nyt, pojat, teillä varmaan on paljon pakinoimista. Minä
lavertelen tämän nuoren miehen kanssa, joka kuuluu olevan niin mainio
torvensoittaja."

Meillä tuntui olevan puhelemista viikoksi ja enemmäksikin. Alexis
kysyi minkälainen oli matkani ollut, ja minä taas ehätin tietämään,
mitä hän piti uudesta elämästään, niin että kumpikin kyseli
välittämättä vastaamisesta.

Me kuljimme hitaasti, ja työmiehet, jotka menivät kotiaan,
sivuuttivat meidät. Niitä oli pitkä rivi, kadun pituudelta, kaikki
mustia samasta pölystä, joka peitti maankin. Kun lähestyimme asuntoa,
niin Gaspard setä sanoi: "Te, pojat, tulette illalliselle meille."

Tämä kutsuhan oli vasta mieluinen, sillä koko ajan kulkiessamme olin
pahoitellut mielessäni, että meidän pitää kohta erota, kun tädin
kohtelu ei ollut minussa herättänyt suuria toiveita.

"Kas tässä nyt on se Remi", sanoi setä taloon tultuamme, "ja tuo
toinen on hänen toverinsa."

"Minä olen heidät jo nähnyt aikoja sitten", sanoi täti. "Sitä
parempi, tuttavuus on siis tehty. He tulevat meille illalliselle."

Olin varsin mielissäni, kun sain olla illallisella Alexin kanssa tai
toisin sanoen viettää iltaa hänen kanssaan ja sain ruokaa. Parisista
lähdettyämme olimme syöneet miten sattui, palan siellä, toisen
täällä, ja varsin harvoin oikeaa ateriaa istuen tuolilla, lautanen
edessämme. Olimmehan tosin ansainneet niin runsaasti, että olisi
ollut varoja syödä joku ateria kelpo ravintolassa, mutta piti säästää
rahaa lehmän ostoa varten, ja Mattia oli niin kelpo poika, että hän
oli melkein yhtä iloinen tästä lehmänostotuumasta kuin minäkin.

Illallisemme ei kestänyt kauan.

"Poika", sanoi setä minulle, "sinä nukut Alexin kanssa." Ja sitten
hän Mattialle sanoi: "Ja sinä, tule kanssani leipomatupaan, niin
katsotaan, eikö voitaisi sinne saada hyvä vuode oljista ja heinistä."

Me Alexin kanssa valvoimme koko illan ja hyvän osan yötäkin.

Gaspard setä oli tikkamies, joka louhi kivihiiltä kaivoksessa,
Alexis oli hänen kärrymiehensä, joka kaivoksessa louhintapaikalta
kuljetti kivihiilellä lastatut kärryt raidetta myöten kaivon suulle,
missä kärryjen koppa kiinnitettiin köyteen koneen nostettavaksi
ylös. Vaikka Alexis oli ollut vasta vähän aikaa kaivostyössä, oli
hän kuitenkin jo ylen mielistynyt siihen ja kehui kaivostaan: se
oli kaunein ja somin paikka maailmassa. Hän kertoi innolla kuin
matkustaja, joka on käynyt tuntemattomalla seudulla ja tapaa
halukkaita kuuntelijoita, selitti tarkkaan pienimmätkin, seikat.

Mutta asiat juoksivatkin sitä latua, että minä pääsin itse näkemään
kaivoksen kaikkine kauhuineen ja tuntemaan kaikki pelottavat vaarat,
joiden alaisina työmiehet kaivoksissa ovat.



III.


Iltaa ennen kuin minun oli lähdettävä Varsesista, tuli Alexis kotia,
oikea käsi loukkaantuneena. Suuri kivihiililohkare oli vierähtänyt
kädelle. Yksi sormi oli puoleksi poikki, ja koko käsi oli musertunut.
Yhtiön lääkäri tuli häntä katsomaan ja sitomaan kättä. Hän sanoi,
että Alexin tila ei ollut mitenkään arveluttava; käsi paranee, sormi
myöskin, tarvitsi vain levätä työstä.

Gaspard setä luonteensa mukaan antoi tavallisesti asiain mennä
menojaan, surematta ja suuttumatta, mutta se kuitenkin sai hänen
sävyisyytensä horjumaan, että hän oli estetty työstään. Kun hän
kuuli, että Alexis oli määrätty työttömäksi moniksi päiviksi, niin
hän huusi kovasti: "Kuka minulle kärryjä kuljettaa tällä aikaa? Ei
ole ketään Alexin sijaan. Kyllähän saisi poikia pitemmäksi aikaa,
mutta muutamiksi päiviksi on aivan mahdotonta saada ketään."

Kun minä tämän huomasin ja ymmärsin syyt hänen haikeuteensa ja
toisekseen pidin velvollisuutenani tällaisessa tapauksessa maksaa
vieraanvaraisella tavallani sen, mitä meille oli annettu, niin kysyin
häneltä, oliko kärrymiehen tehtävä vaikea.

"No mikään ei ole sen helpompaa; ei ole muuta kuin työntää kärryjä
kiskoja myöten."

"Ovatko kärryt raskaat?"

"Eivätpä ole kovinkaan raskaat, kun Alexis jaksaa työntää hyvin."

"No kun kerran Alexis jaksaa, niin totta kai minäkin."

"Niin sinä, poika." Ja hän rupesi nauramaan ääneen, mutta pian hän
taas vakavasti sanoi: "Kyllä sinä tosiaan jaksat tehdä sitä työtä,
jos vain haluat."

"Minä haluan, kun siten voin olla teille hyödyksi."

"Sinä olet kelpo poika, ja se on päätetty: huomenna sinä tulet
kaivokseen. Sinusta on minulle suuri hyöty, mutta siitä on hyötyä
sinulle itsellesikin. Jos sinä mielistyt työhön, niin on se sinulle
paljoa edullisempaa kuin kuljeksia maanteitä. Kaivoksessa ei tarvitse
susia pelätä."

Mitä Mattia tekee sillä aikaa kuin minä olen kaivoksessa? Sitä en
voinut jättää Gaspard sedän huoleksi. Kysyin Mattialta, eikö hän
haluaisi mennä Capin kanssa lähiseuduille näyttelemään, ja hän
suostuikin siihen heti.

"Olen varsin hyvilläni, kun saan yksikseni ansaita lehmärahat", sanoi
hän nauraen.

Kolmen kuukauden ajalla, jonka me olimme olleet yksissä, Mattia oli
muuttunut aivan toiseksi; hän ei ollut enää tuo surullinen kurja
poika raukka, jonka olin tavannut Saint-Medardin kirkon seinämällä
nälkään kuolemassa, vielä vähemmin tuollainen epäsikiö, jonka olin
nähnyt Garofolin vinttikamarissa hoitamassa tulta padan alla,
vähänväliä puristaen päätään käsiensä välissä. Hänen päänsä ei
ollut enää kipeä. Tuo Lourcine-kadun majapaikka hänet oli tehnyt
surulliseksi, mutta nyt aurinko ja raitis ilma olivat antaneet
hänelle terveyttä ja iloa. Koko matkamme ajan hän oli ollut hyvällä
ja nauravalla tuulella, ottaen kaikki asiat parhaimmalta puoleltaan,
nauraen kaikelle, ollen iloinen tyhjästäkin, kääntäen pahan hyväksi.
Mihin olisin joutunut ilman häntä? Kuinka monta kertaa väsymys ja
surumielisyys olisikaan masentanut minut!

Päätettiin siis niin, että huomenna minä lähden kaivokseen ja Mattia
näytäntö- ja soittoretkelle kartuttaakseen pääomaamme. Ja Capi, jolle
minä selitin asian, näytti hyvin sen ymmärtävän. Ja seuraavana aamuna
annettiin minulle Alexin työvaatteet. Varoitettuani vielä viimeisen
kerran Mattiaa ja Capia olemaan varovaisia retkellään lähdin Gaspard
sedän kera.

"Ole nyt tarkkaavainen", sanoi hän antaessaan lampun käteeni. "Kulje
minun jäljessäni ja astuessasi portaita älä nosta koskaan jalkaasi
toiselta pykälältä ennenkuin varmasti olet saanut jalkasi toiselle."

Me laskeusimme käytävään, hän edellä, minä jäljessä. "Jos portaissa
liukastaa, niin pidätä kaikin voimin, ettet lähde liukumaan; pohja on
syvällä ja se on kova."

Tämä huomautus oli liikaa lisäämään jännitystäni, sillä
laskeutuessaan päivän valosta yön pimeyteen ei voi olla tuntematta
jonkinlaista kammoa. Minä aivan vaistomaisesti peräysin, mutta
olimme jo siksi syvällä käytävässä, että päivän valo pitkän mustan
torven suulla ei ollut kuin valkoinen kehrä, aivan kuin kuu mustalla
tähdettömällä taivaalla. Minua hävetti tämä vaistomainen liikkeeni,
mutta ne tapahtui silmänräpäyksessä, ja minä kiiruhdin taas
seuraamaan.

"Portaat", sanoi hän pian.

Me olimme mustan reiän suulla, ja sen syvyydessä näin väikkyvän
suuria lamppuja, jotka lähempänä olivat uumia ja syvemmällä näyttivät
pienen pieniltä pisteiltä. Ne olivat ennen meitä tulleitten
työmiesten lamppuja. Heidän keskustelunsa kuului kumeana murinana,
joka kantautui kuuluviimme kostean ilman mukana, mikä puhalsi
kasvoihimme. Ensi kerran hengitin tämänhajuista ilmaa. "Nyt olemme
ensimäisessä kerroksessa", sanoi setä. Me olimme käytävässä, jonka
katto oli täydellinen holvi ja seinät suorat. Katto oli vähän
korkeammalla miehen päätä, mutta oli sellaisiakin paikkoja, joissa
piti kumartua; niissä kohdin oli katto laskeutunut tai lattia noussut.

"Sen vaikuttaa maan paino", selitti hän. "Kun vuori on kaivettu joka
paikasta, niin että siinä on aukkoja, niin maa laskeutuu, ja kun maa
painaa paljon, niin se särkee heikkoja käytäviä."

Maassa oli rautatieraiteita, ja käytävän vierellä juoksi pieni puro.

"Tämä puro yhtyy toisiin, jotka niinkuin tämäkin syntyvät maasta
tunkeutuvasta vedestä. Ne kaikki juoksevat muutamaan johtokaivoon.
Tuhat tai tuhatkaksisataa kuutiometriä vettä saa kone joka päivä
nostaa täältä Divonneen. Jos kone pysähtyisi, niin täällä syntyisi
pian tulva. Muuten olemme paraikaa Divonne-joen alla."

Kun minä vasten tahtoani säpsähdin, niin hän rupesi nauramaan.

"Viisikymmentä metriä maata on välillämme; ei ole pelkoa, että
Divonne syöksyisi päällesi."

"Mutta jos se puhkaisisi reiän?"

"No vielä mitä. Käytäviä kulkee ristiin rastiin joen alla. On
sellaisia kaivoksia, joissa on tulvan vaarakin, mutta siitä ei ole
pelkoa täällä."

Tultuamme työpaikallemme hän näytti minulle mitä minun piti tehdä, ja
kun kärrymme oli täynnä kivihiiliä, niin hän työnsi ne minun kanssani
opastaakseen kaivon luo ja opettaakseen vaihtamaan radoille, kun
toisia kärryjä sattui tulemaan vastaan.

Ei tämä ollut mitään vaikeaa työtä, niinkuin hän oli sanonutkin. Pian
olin siihen perehtynyt, niin että tulin hyvin toimeen.

Setä Gaspardin työpaikan vieressä oli naapurinani kärrymies, joka
ei ollut poikanen niinkuin minä ja muut kärrymiehet, vaan vanha
valkopartainen ukko. Kun sanon, että hän oli valkopartainen, niin se
merkitsee, että hänen partansa oli valkoinen sunnuntaisin, jolloin
oli suuri pesu, mutta viikon ajalla se harmaantui harmaantumistaan
ja oli lauvantaina nokimusta. Mies oli kuudenkymmenen vuoden
iässä. Nuoruutensa aikoina hän oli ollut salvumies, jolla oli
toimenaan asettaa ja pitää kunnossa käytävien puutukeet. Mutta
maanlohkeamisessa oli häneltä musertunut kolme sormea, jonka
vuoksi hänen oli pitänyt luopua salvumiestoimestaan ja ruveta
kaivokseen kärrymieheksi. Häntä sanottiin maisteriksi, hän kun
tiesi kaikenlaista enemmän kuin kaivosmiehet, jopa enemmän kuin
itse mestaritkin, ja hän puhui mielellään ja oli ylpeä tiedoistaan:
"Ivalla sanotaan minua maisteriksi, mutta maisteri tietääkin jotakin:
ihmisellä ei ole koko elämänsä käsissään, sitä on hänellä myöskin
päässään. Sinun ikäisenäsi olin utelias ja tiedonhaluinen. Minä
elin kaivoksessa ja halusin saada tietoja kaikesta, mitä näin joka
päivä. Minä kyselin insinööreiltä, jotka mielellään selittivätkin, ja
minä luin. Kun on silmät päässä katsella ja kun asettaa silmilleen
silmälasit, jotka saamme kirjoista, niin alkaa lopulta nähdä sangen
paljon."

Ruoka-aikoina tein hänen kanssaan tuttavuutta, ja varsin pian hän
alkoi suosia minua. Minä olin kova kyselijä, hän taas puhelias,
meistä tuli eroamattomat ystävät. Kaivoksessa, jossa tavallisesti
puhutaan vähän, sanottiin meitä lavertelijoiksi.

Eräänä päivänä aamulla, kun olin viemässä kuormaani kolmannen kerran
kaivolle, kuului kaivon viereltä kauhea pauhu, sellainen kohina,
jonka vertaista en ollut vielä kaivoksessa kuullut. Kuuntelin. Pauhu
kuului yhä kaikuen joka taholta. Mitä se merkitsi? Minä säikähdin
ja ajattelin lähteä juoksemaan tikapuille, mutta minua oli jo
ivattu pelkuruudestani niin paljon, että häpeä sai minut jäämään
paikoilleni. Se oli ehkä räjähdys, tai jotkin kärryt putosivat
kaivosta, tai sora vieri käytävissä.

Yhtäkkiä parvi rottia juoksi jalkaini välitse kiitäen kuin pakeneva
ratsujoukko. Sitten olin kuulevinani omituista kohinaa maata vasten
sekä veden loisketta käytävien seinissä. Paikka, jossa seisoin,
oli aivan kuiva, tämä veden kohina oli aivan käsittämätöntä. Otin
lamppuni ja kumarruin tarkastamaan maata. Vettä siinä oli, jota tuli
kaivolta päin juosten käytävään päin. Tämä kauhistuttava pauhu oli
siis veden kohina, joka koskenaan syöksyi kaivokseen.

Jätin kärryni raiteelle ja juoksin louhokselle.

"Setä Gaspard, kaivoksessa on vettä!"

"Taas tyhmyyksiä loriset!"

"Divonnen alle on puhjennut reikä. Pelastakaamme itsemme!"

"Jätä minut rauhaan!"

"Mutta kuunnelkaahan toki!"

Ääneni oli niin terävä, että Gaspard setä jäi kuuntelemaan. Sama
pauhu kuului vielä, mutta entistä kovemmin ja jylhemmin. Ei voinut
erehtyä, vettä syöksyi kaivokseen.

"Juokse vikkelästi", huusi hän minulle, "kaivoksessa on vettä!"
Ja huutaen yhtämittaa: "kaivoksessa vettä" setä Gaspard tarttui
lamppuunsa, mikä on aina kaivosmiehen ensimäinen liike, ja pistäysi
käytävään.

En ollut päässyt kymmentä askelta, kun huomasin maisterinkin
laskeutuvan käytävään saadakseen tietää, mikä synnytti jyryn, joka
häntä oli hämmästyttänyt. "Kaivoksessa vettä!" huusi setä Gaspard.
Vesi oli nopeasti kohonnut käytävissä, sitä jo oli polviamme
myöten, ja se vaikeutti kulkuamme. Maisteri lähti juoksemaan meidän
mukanamme, ja kaikki kolme mennessämme huusimme louhosten luona:

"Pelastakaa itsenne! Kaivoksessa on vettä!" Vesi kohosi
kauhistuttavan nopeasti. Onneksi emme olleet kaukana tikapuista,
sillä muutoin emme olisi niille päässeetkään. Maisteri saapui
ensimäisenä, mutta pysähtyi ja sanoi: "Nouskaa te ensiksi, minä olen
vanhin ja sitäpaitsi kylmäverisin."

Gaspard setä nousi ensimäisenä ja minä hänen jäljestään, maisteri
tuli viimeisenä, ja sitten hänen jäljessään hyvän matkan päässä
muutamia työmiehiä.

Ei milloinkaan oltu neljääkymmentä metriä, joka matka on toisesta
kerroksesta ensimäiseen, kuljettu niin nopeasti. Mutta ennenkuin
tulimme viimeisille puolapuille, ryöpsähti vesiputous päällemme ja
sammutti lamput.

"Pysytelkää lujasti kiinni!" huusi setä.

Hän, maisteri ja minä tartuimme lujasti puolapuuhun ja pysyimmekin,
mutta ne, jotka jäljessämme tulivat, syöksi putous mukanaan, ja jos
meilläkin olisi ollut noustavana useampi puolapuu, niin olisimme
joutuneet kuohun mukana menemään niinkuin hekin, sillä putous muuttui
pian kovaksi vesivyöryksi.

Ensimäiseen kerrokseen päästyämme emme olleet vielä pelastetut,
sillä vielä meillä oli viisikymmentä metriä noustavana ja vesi nousi
jo tässäkin käytävässä. Me olimme pimeässä, kun lamppumme olivat
sammuneet.

"Nyt olemme hukassa", sanoi maisteri tyynellä äänellä. "Lue
rukouksesi, Remi."

Mutta samassa näkyi käytävässä seitsemän tai kahdeksan lamppua, jotka
tulivat meitä kohden. Vettä oli jo yli polvien, ja se kuohui koskena,
joka kuljetti mukanaan mitä tielle sattui ja pyöritteli käytävistä
kiskomiaan hirsiä kuin höyheniä. Miehet, joiden lamput me olimme
nähneet, olivat saapuneet luoksemme ja yrittivät edelleen käytävää
päästäkseen tikapuille, jotka eivät enää olleet kaukana, mutta sinne
oli pääsy mahdotonta. Ei mitenkään voinut kulkea tällaista koskea
vastaan. Miehiltä pääsi samat sanat Kuin maisteriltakin äsken: "Me
olemme hukassa."

"Meidän pitää mennä johonkin louhokseen", sanoi maisteri.

"Entä sitten?" -- "Louhoksesta ei pääse mihinkään."

Louhos tosiaan oli umpinainen kuin nuotanperä, mutta meillä, ei ollut
tilaisuutta odottelemaan ja valitsemaan. Täytyi joko mennä johonkin
louhokseen, jolloin vielä oli muutamia minuutteja elämän aikaa,
se on: vähän toivoa pelastuksesta, tai olla käytävässä varmassa
tiedossa, että muutamien sekuntien kuluttua joutuu veden vietäväksi
ja upotettavaksi. Maisterin jäljessä menimme siis louhokseen. Kaksi
tovereistamme kuitenkin päätti koettaa päästä käytävää pitkin. Heitä
emme koskaan enää nähneet.

Täällä me päästyämme vähän taas tajulle kuulimme korviasärkevän
pauhun: maanlohkeamista, vedenkuohua ja palkkien pauketta. Koko
kaivos oli kauhean metelin vallassa.

"Se on tulva!"

"Maailman loppu." -- "Jumala, armahda meitä!"

Maisteri louhokseen tultuamme ei ollut sanaakaan virkkanut, sillä hän
ei antautunut valituksiin.

"Miehet, me emme saa väsyttää itseämme", sanoi hän sitten tyynesti.
"Jos jäämme tällä tavoin riippumaan käsiemme ja varpaittemme varassa,
niin pian uuvumme. Meidän pitää jystää itsellemme nojapaikka
liuskakiveen."

Neuvo oli hyvä, mutta vaikea panna toimeen, sillä ei kenelläkään
ollut tikkaa.

"Jystämme lamppukoukuilla", sanoi maisteri.

Ja jokainen kävi kaivamaan maata lamppukoukullaan. Muutamissa
minuuteissa olimme saaneet kaivetuksi kuopan jalkaimme sijaksi.
Sen tehtyämme levähdettiin ja katseltiin, keitä kaikkia meitä oli.
Seitsemän henkeä: maisteri, minä hänen vieressään, Gaspard setä,
kolme tikkamiestä, Pagès, Compeyrou ja Bergounhoux, ja kärrypoika
Carrory. Muut olivat jääneet käytävään.

Mahdotonta on kuvata ryskettä ja pauhua kaivoksessa, tykinpauke
ja ukkosen jyrinä yhdessä eivät olisi kuuluneet pelottavammalta.
Kauhistuneina katselimme toisiamme ikäänkuin toisiltamme kysyen mitä
tämä oli?

Kuullaksemme toistemme puhetta pauhussa piti meidän huutaa minkä
jaksoimme, ja sittenkin kuului äänemme heikosti. Maisteri selitti,
että olimme kuin sukelluskellossa, jossa vesi ei voi nousta meihin
saakka, kun ilma sen pidättää. "No siinä on oikein emätyhmyys! Eikö
vesi ole voimakkaampi kuin ilma?"

"On ulkona, kun se on vapaana", sanoi maisteri. "Mutta jos panet lasin
suu edellä veteen, niin nouseeko vesi pohjaan saakka? Ei. Osa lasista
jää tyhjäksi. No, tämän tyhjän aukon on täyttänyt ilma. Tässä nyt on
sama juttu. Me olemme kumotun lasin pohjassa, vesi ei pääse meihin
saakka."

"Minä, ymmärrän hyvin", sanoi Gaspard setä, "ja minä huomaan, että
te muut olette olleet väärässä ivatessanne niin usein maisteria. Hän
tietää asioita, joita me emme tiedä."

"Me olemme siis pelastetut?" sanoi Carrory.

"Pelastetut? Sitä en ole sanonut. Sen vain lupaan teille, että
meidän ei ole pakko hukkua. Meidät pelastaa vain se, että louhos
on umpinainen, niin ettei ilma pääse pois. Mutta tämä sama, joka
meidät pelastaa, voi käydä turmioksemme. Ilma ei voi poistua, se on
vangittu. Mutta mekin olemme vankina, emme pääse pois."

"Mutta kun vesi laskeutuu..."

"Laskeutuuko se? Siitä en minä tiedä mitään. Sitä varten pitäisi
saada tietää, miten vesi on tänne tullut, ja kuka meistä sen tietää?"

"Mutta itsehän sanoit, että se on tulva."

"No niin, entä sitten? Tulva se on, se on varma. Mutta mistä tulva
on tullut? Onko Divonne paisunut aina kaivoille saakka, vai onko se
rankkasateen vaikutusta, vai onko puhjennut joku lähde, onko ollut
maanjäristys? Pitäisi olla ulkona ennenkuin sen voisi sanoa, mutta
pahaksi onneksi olemme sisällä."

"Kukaties koko kaupunki on mennyt?"

"Kukaties..."

Syntyi hetkeksi kauhistuksen äänettömyys. Veden pauhu oli lakannut,
ainoastaan silloin tällöin kuului maan läpi kumeita jyrähdyksiä ja
tuntui jysähdyksiä.

"Kaivos on varmaan jo täynnä, kun ei vettä tunge enää sisälle", sanoi
maisteri.

"No mitä aiomme tehdä?" sanoi Bergounhoux, kun jonkun aikaa oli
vallinnut hiljaisuus.

"Ei ole muuta kuin odotettava", sanoi maisteri.

"Mitä odotettava?"

"Odotettava, vai luuletko voivasi lamppukoukullasi hakata aukon
neljän- tai viidenkymmenen metrin vahvuisen maakerroksen läpi."

"Mutta me kuolemme nälkään."

"Vielä suurempikin vaara meitä uhkaa."

"Maisteri, selitä, sinä pelotat meitä. Mikä suurempi vaara?"

"Nälkää voi kestää kauan. Minä olen lukenut, että työmiehet, jotka
olivat joutuneet niinkuin mekin muutamaan kaivokseen suljetuiksi,
olivat olleet kaksikymmentäneljä päivää syömättä."

"No, mikä sitten olisi meillä hätänä, kun kerran sanot, että vesi ei
voi enää nousta?"

"Eikö päänne tunnu raskaalta ja eivätkö korvanne humise? Onko teidän
helppo hengittää? Minun ei ole."

"Minulla kivistää päätä." -- "Minua ellostaa." -- "Minulla suonet
lyövät ohimoilla." -- "Minulla on järki sekaisin."

"No niin, siinäpä se on se vaara", sanoi maisteri. "Kuinka kauan
voimme elää tässä ilmassa? Sitä en tiedä. Jos minä olisin oppinut
sen sijaan kuin olen tietämätön, niin voisin sen teille sanoa. Mutta
minä en nyt sitä tiedä. Me olemme neljäkymmentä metriä maan alla,
ja luultavasti on kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä metriä vettä
päällämme, se on: ilma painaa meitä neljän tai viiden ilmakehän
painolla. Kuinka kauan tällaisessa puristetussa ilmassa voi elää?
Se kysymys pitäisi saada ratkaistuksi, ja ehkä onnettomuudessamme
saammekin sen tietää."

Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä puserrettu ilma
oli, ja ehkä juuri senvuoksi niin kauhistuinkin maisterin puheesta.
Tovereihini näytti myöskin kovasti vaikuttavan maisterin sanat,
hekään kun eivät tienneet enemmän kuin minäkään, heissä niinkuin
minussakin tietämättömyys synnytti levottomuutta.

Maisteri vain ei epätoivoisen tilamme tähden menettänyt
mielenmalttiaan, ja vaikka hän yksin oikein ymmärsi tilamme
kauheuden, niin hän kuitenkin vain mietti keinoja pelastukseksemme.

"Nyt", sanoi hän, "meidän on laitettava niin, että pysymme täällä
vyörymättä veteen. Minun mielestäni on parasta jystää pengermä",
sanoi maisteri. "Meitä on seitsemän; kahdelle pengermälle sovimme
kaikki, neljä toiselle, kolme toiselle."

"Millä jystämme?" -- "Meillähän ei ole tikkoja." --
"Lamppukoukuillamme pehmeitä ja veitsillämme kovempia kohtia."

Tyyneydellään ja päättäväisyydellään oli maisteri saanut
vaikutusvoiman, joka kasvoi myötäänsä. Sehän on juuri rohkeuden
kaunis ja suurellinen puoli, se valloittaa. Vaistomaisesti tunsimme,
että hänen henkinen voimansa taisteli onnettomuutta vastaan, joka
meidät oli tyhmistyttänyt, ja me odotimme pelastustamme tästä
voimasta.

"Valitaan sellainen paikka, jota ei ole kovin vaikea murtaa", sanoi
maisteri.

"Kuulkaa", sanoi setä Gaspard, "minulla on muuan ehdotus tehtävänä:
jos kenelläkään on järki saapuvilla, niin juuri maisterilla. Kun me
menetimme malttimme, niin hän sen säilytti. Hän on mies, ja hänellä
on myös sydäntä. Hän on ollut tikkamies niinkuin mekin, ja hän tietää
monessa suhteessa paljon enemmän kuin me. Minä ehdotan, että hän
olkoon päällikkömme ja johtakoon työtä."

"Maisteriko!" keskeytti Carrory, joka oli tyhmä kuin pässi ja
jolla ei ollut muuta ymmärrystä kuin se, minkä tarvitsi kärryjen
työntämiseen. "Minkävuoksi minua ei päälliköksi? Jos päälliköksi
pannaan kärrymies, niin minä olen kärrymies niinkuin hänkin."

"Ei tässä ole kysymys kärrymiehestä, pöllö, vaan miehestä. Ja meistä
kaikista on maisterissa eniten miestä."

"Ettepä eilen sitä sanonut."

"Eilen olin yhtä tyhmä kuin sinä ja ivailin maisteria niinkuin
muutkin, kun en halunnut tunnustaa, että hän tietää enemmän kuin me.
Tänään pyydän häntä meitä käskemään. Hei, maisteri, mitä käsket minun
tehdä? Minulla on lujat käsivarret, sen tiedät. Ja te muut?"

"Me tottelemme maisteria."

"Kuulkaa", sanoi maisteri. "Kun te tahdotte minua nyt päälliköksenne,
niin mielelläni rupean. Mutta minä rupean sillä ehdolla, että teette
käskyni mukaan. Me ehkä saamme viipyä täällä kauankin, useita päiviä,
en tiedä mitä tapahtui. Me olemme kuin haaksirikkoiset lautalla,
mutta vielä kauheammassa tilassa, sillä lautalla ainakin on ilmaa ja
valoa, voi hengittää ja näkee. Tapahtukoon sitten mitä hyvänsä, niin
teidän tulee, kun päällikkönne olen, totella minua."

"Tottelemme", kuului jokaisen suusta.

"Sen vannotte?" sanoi maisteri.

"Vannomme", sanoimme kaikki yhtä aikaa.

Ruvettiin työhön. Meillä kaikilla oli hyvät veitset.

"Kolme voimakkainta alkaa louhia, vähävoimaisimmat, Remi, Carrory ja
minä, luomme soran pois."

"Sinun ei tarvitse tehdä työtä", sanoi Compeyrou, joka eli kuin
jättiläinen, "sinä et saa rasittaa itseäsi, maisteri, sillä sinä et
ole tarpeeksi voimissasi. Sinä olet insinööri: insinöörit eivät tee
työtä käsillään."

Meidän oli tehtävä kaksi pengertä jystämällä ne liuskakiveen, ja
ettemme vierisi louhoksen rinnettä, piti niiden olla niin laajat,
että helposti sopi neljä toiselle ja kolme toiselle. Tehtyämme hyvän
aikaa työtä lepäämättä olimme saaneet louhituksi pengermät, joissa
oli tilaa istua.

"Jo riittää täksi kertaa", sanoi maisteri, "myöhemmin levennämme
pengermää niin, että voimme maata. Ei saa turhaan kuluttaa voimia, me
niitä hyvin tarvitsemme toteenkin."

Alemmalle penkereelle asettuivat maisteri sekä Gaspard, Carrory ja
minä, ylemmälle muut.

"Pitää säästää tulta", sanoi maisteri, "on sammutettava, niin ettei
jää palamaan kuin yksi lamppu."

Alettiin heti sammuttaa joutilaita lamppuja, mutta maisteri keskeytti.

"Odottakaa", sanoi hän, "tuulenhenkäys voisi sammuttaa lamppumme.
Se kyllä ei ole luultavaa, mutta kuitenkin on lukuun otettava sekin
mahdollisuus. Kenellä on tulitikkuja?"

Vaikka oli ankarasti kielletty sytyttämästä tulta kaivoksessa,
niin kuitenkin melkein kaikilla työmiehillä oli aina tulitikkuja
taskussaan. Kun täällä ei nyt ollut insinööriä näkemässä tätä
sääntöjen rikkomista, niin maisterin kysymykseen vastasi heti neljä
ääntä: "Minulla on."

"Minulla myös on", sanoi maisteri, "mutta ne ovat kastuneet."

Niinpä oli muillakin, sillä heillä oli tulitikut housuntaskussa, ja
me olimme kahloneet rintaa myöten vedessä. Mutta Carrory, joka oli
hidas ymmärrykseltään ja kieleltään vielä hitaampi, vastasi vihdoin:
"Minulla myös on tulitikkuja."

"Märkiä?"

"En tiedä, ne ovat lakissani."

"Anna tänne lakkisi."

Carrory ei kuitenkaan tahtonut antaa lakkiaan, joka oli suuri
karvareuhka, kuin mikähän turkki. Mutta se otettiin häneltä väkisten
ja annettiin maisterille.

Lakissa oli: piippu, tupakkaa, avain, palanen leipää, makkaraa,
ongenpaino, joka oli lävistetty pilliksi, lampaanluun palasia, kolme
tuoretta pähkinää ja yksi sipuli. Sehän vasta aika varastohuone!

"Leipä ja makkara jaetaan tarpeen tullen sinun ja Remin kesken."

"Minkävuoksi sitä ei jaeta meille kaikille?" sanoi Bergounhoux. "Se
ei ole kohtuullista, että toisille annetaan, toisille ei, me olemme
kaikki samanlaisia nälän edessä."

"Minä en ole tehnyt tätä sääntöä, vaan laki, sellainen laki, joka
sanoo, että vanhimmat aina kuuteenkymmeneen ikävuoteen saakka
kestävät parhaiten taistelussa tällaisia onnettomuuksia vastaan,
joka merkitsee sitä, että Remi ja Carrory voivat vähemmän vastustaa
kuolemaa kuin Pagès ja Compeyrou", selitti maisteri.

"Sinä maisteri olet jo enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden."

"Minä en välitä."

"Minun on nälkä", valitti Carrory surkealla äänellä.

"Vielä sinun tulee kovempikin nälkä."

"Se oli paha, että pojalla ei ollut kelloa tuossa varastokamarissaan!
Meillä olisi ollut jotakin tietoa ajan kulusta. Minun kelloni on
pysähtynyt."

"Minun myös, kun kastui vedessä." Tämä tuumailu kellosta muistutti
meitä todellisuudesta. Mikähän aika nyt oli? Tuumailtiin, vaan ei
päästy yksimielisyyteen. Toisten mielestä oli puolenpäivän aika,
toisten mielestä oli jo kuuden aika iltaa, niin että näiden mielestä
me olimme olleet suljettuina kymmenen tuntia ja edellisten mielestä
vähemmän kuin viisi tuntia.

Kun keskustelu ajasta oli loppunut, niin jokainen oli ääneti ja
vaipui omiin mietteisiinsä. Mitä miettivät toverini? En tiedä, mutta
jos päätän itseni mukaan, niin iloisia eivät tuumailut olleet.

Niin päättäväinen kuin maisteri olikin, en ollut kuitenkaan
vakuutettu pelastuksestamme. Minä pelkäsin vettä, pelkäsin pimeää,
pelkäsin kuolemaa. Hiljaisuus minua masensi, louhoksen epävarmat
seinät minua painoivat, aivan kuin koko niiden ainejoukko olisi ollut
ruumistani likistämässä. Minä en siis näe enää Liseä, en Etiennetteä,
en Alexia, en Benjaminia. En näe enää Arthuria, en rouva Milligania
enkä Mattiaa? Voikohan Lise koskaan saada tietää, että olen kuollut
hänen tähtensä? Ja äiti Barberin, äiti raukka! Toinen toistaan
surullisempi ajatus liittyi entisiin. Ja kun minä katsoin tovereihini
virkistääkseni mieltäni, niin he kaikki olivat yhtä masentuneen ja
surullisen näköisiä kuin minä, ja minä vaivuin ajatuksiini entistä
surullisempana. He olivat kuitenkin tottuneet kaivoselämään ja siten
he eivät kärsineet niin ilman, auringon ja vapauden puutteesta kuin
minä. Maa ei heitä painanut.

"Kuule, maisteri", sanoi setä Gaspard, "mitä he tekevät pelastaakseen
meitä?"

"Ei ole kuin kaksi keinoa, ja olen varma, että insinöörit käyttävät
molempia: on puhkaistava tie louhokseemme ja tyhjennettävä vesi."

"Puhkaistava tie!" -- "Tyhjennettävä vesi!"

Nämä huudahdukset eivät saattaneet hämilleen maisteria.

"Me olemme neljänkymmenen metrin syvällä, eikö niin? Jos päivässä
saadaan lävistetyksi kuusi tai kahdeksan metriä, niin tarvitaan
seitsemän tai kahdeksan päivää siihen, kun pääsevät meihin saakka."

"No entä vesi, milloin se saadaan tyhjennetyksi?"

"Sitä en tiedä. Pitäisi tietää paljonko sitä on kaivoksessa,
200,000 vai 300,000 kuutiometriä, en tiedä. Mutta eipä tarvitsekaan
tyhjentää kaikkea vettä päästäksemme pois, kun olemme ensimäisessä
kerroksessa. Ja kun kolmesta kaivosta tyhjennetään kahdella kopalla,
niin on se kuusi koppaa, joista jokainen vetää 25 hehtolitraa, se
on: joka kerralla nostetaan 150 hehtolitraa vettä. Te näette, että
tyhjentäminen voi käydä jotakuinkin nopeasti."

Syntyi sekanainen keskustelu parhaista keinoista. Tästä kaikesta tein
sen johtopäätöksen, että jos kaikki asianhaarat ovat suotuisat, niin
täytyy meidän olla kahdeksan päivää kaivoksessa haudassamme.

Kahdeksan päivää! Maisteri oli meille kertonut, että työmiehiä oli
ollut suljettuina kaksikymmentäneljä päivää. Mutta se oli kertomus,
ja meidän olomme oli tosiasia. Kun tämä ajatus valtasi mieleni, en
enää kuullut sanaakaan keskustelusta. Kahdeksan päivää!

En tiedä kuinka kauan olin ollut tämän ajatuksen masentamana, kun
keskustelu keskeytyi.

"Kuulkaa!" sanoi Carrory, jolla juuri senvuoksi, että hän oli niin
lähellä elukkaa järjeltään, oli eläimelliset aistit kehittyneemmät
kuin meillä muilla.

"Mitä olisi kuunneltava?"

"Kuuluu jotakin vedestä."

"Olet vierittänyt kiven."

"En, mutta sieltä kuuluu hiljaista loisketta."

Me kuuntelimme.

"Tosiaan, vedestä kuuluu jotakin", sanoi maisteri.

"Mitä?"

"En tiedä."

"Vesi laskeutuu varmaan."

"Ei, ääni ei ole yhtämittaista, se on jaksottaista ja säännöllistä."

"Jaksottaista ja säännöllistä! Me olemme pelastetut! Äänen
synnyttävät tyhjennyskopat kaivoissa."

"Tyhjennyskopat..."

Kaikki yhtaikaa samalla äänellä kerroimme nämä sanat, ja aivan
kuin olisimme saaneet sähköiskun, me nousimme seisaallemme.
Emme enää olleet neljääkymmentä metriä maan alla, ilma ei ollut
enää puristettua, louhoksen seinät eivät enää meitä painaneet,
korvain suhina oli herennyt, me hengitimme helposti, sydän tykytti
rinnassamme toivosta.

Mutta tämä toivo ei toteutunut niinkään pian eikä kaikille
milloinkaan. Ennenkuin saimme nähdä auringon lämpöisen valon,
ennenkuin saimme kuulla tuulen kohinaa puissa, meidän täytyi kestää
julmia kärsimyksiä, tuumaillen tuskalla, näemmekö koskaan tätä valoa,
saammeko koskaan kuulla tuota suloista soittoa.

Tyhjennyskoppain ääni ei meitä kauan pitänyt ilon kuumeessa, joka
meidät alussa oli vallannut. Ajatellessa asiaa tuli vastavaikutus.
Meitä ei oltu jätetty, meidän pelastukseksemme tehtiin työtä, siinä
oli toivon syytä. Mutta tyhjentyminen ei käy nopeaan, ja siinä oli
syytä tuskaan.

Mielen ahdistuksen lisäksi oli ruumiillista vaivaa. Asento, jossa
meidän piti olla pengermällämme, oli uuvuttava. Me emme voineet
liikkua lämpimiksemme, ja päänkivistys oli käynyt tuskallisemmaksi.
Carrorya se meistä kaikkein vähimmin rasitti.

"Minun on nälkä", sanoi hän vähänväliä, "maisteri, minä haluaisin
leipää."

Vihdoin maisteri päätti antaa meille palasen leipää, joka oli otettu
Carroryn lakista.

"Tämä ei riitä", sanoi Carrory.

"Tarvitaan vielä vastakin."

Toisetkin olisivat mielellään ottaneet osansa, mutta he olivat
vannoneet tottelevansa ja pitivät valansa.

"Jos onkin kielletty syömästä, niin ei suinkaan ole kielletty
juomasta", sanoi Compeyrou.

"Juo vain niin paljon kuin haluttaa, vettä on tarpeeksi."

"Juo tyhjäksi koko kaivos."

Pagès yritti laskeutumaan, mutta maisteri kielsi:

"Sinä lohkaiset pengertä. Remi on kepeämpi ja taitavampi, hän käy
meille vettä."

"Millä?"

"Minun saappaallani."

Minulle annettiin saapas, ja minä valmistausin laskeutua maan veden
rajaan.

"Odotahan vähän", sanoi maisteri, "minä ojennan sinulle käteni."

"Olkaa huoleti, jos putoankin, minä osaan uida."

"Anna tänne kätesi, niin autan."

Joko hän teki varomattoman liikkeen, tai hänen ruumiinsa oli
toimettomuudesta hervoton, tai rinteestä lohkesi lohkare hänen
jalkainsa alta, niin että samassa kuin hän kumartui, hän lähti
luikumaan rinnettä ja suistui pää edellä veteen. Lamppu, jota hän
piti kädessään valaistakseen minulle, vieri hänen mukanaan ja katosi.
Me olimme siinä silmänräpäyksessä mustan yön peitossa, ja jokaiselta
pääsi kauhistuksen kiljahdus.

Onneksi minä kykenin laskeutumaan alas, selälläni maaten laskin
rinnettä, niin että tulin heti maisterin jäljessä veteen.

Matkoillani Vitaliksen kanssa olin oppinut hyvin uimaan ja
sukeltamaan, niin että olin yhtä varma vedessä kuin maallakin. Mutta
mihin osasi tässä pimeässä?

En ollut sitä ajatellut, kun laskeusin veteen, en ollut ajatellut
muuta kuin; että maisteri hukkuu, ja newfoundlantilaiskoiran
vaistolla heittäysin veteen. Mistä etsiä! Minnepäin ojentaa kättä?
Miten sukeltaa?

Tätä ajattelin, kun tunsin olkapäähäni tarttuvan kouristuneen käden,
joka veti minua veden alle. Voimakkaalla potkaisulla pääsin taas
veden pinnalle. Käsi ei ollut irtautunut. "Pitäkää kiinni, maisteri,
ja nostakaa päätänne, te olette pelastettu."

Pelastettuja emme olleet kumpainenkaan, jollen tiedä minnepäin uida.
Mutta samassa juolahti mieleeni ajatus: "Hoi te toiset siellä,
puhukaa!" huusin. "Remi, missä olet?"

Se oli Gaspard sedän ääni, ja sen johdolla sain suunnan. "Sytyttäkää
lamppu."

Melkein heti näkyi tuli. Minun ei tarvinnut kuin ojentaa käteni
rantaan. Tartuin muutamaan kivihiiliharkkoon ja vedin maisterin
maalle.

Olikin aika, sillä hän oli saanut vettä henkeensä ja oli
tukehtumassa. Gaspard ja Carrory vetivät maisterin pengermälle minun
työntäessäni häntä alhaaltapäin. Kun hänet oli saatu ylös, niin minä
nousin vuorostani.

Hän oli päässyt jo täysin tajulleen.

"Tule tänne, Remi", sanoi hän, "jotta syleilen sinua, koska pelastit
henkeni."

"Tehän olette pelastanut meidän henkemme."

"No niin", sanoi Carrory, joka ei ollut lainkaan sen luontoinen,
että olisi heltynyt mieleltään, "tuollaisten pikku loikkain tähden
unhotetaan kaikki oikeat asiat, -- saapas on kudoksissa, enkä ole
saanut tippaakaan vettä juodakseni."

"Minä käyn hakemassa saappaan."

Mutta he estivät minua menemästä.

"Minä kiellän sinua sitä hakemasta", sanoi maisteri.

"No antakaa minulle toinen saapas, niin käyn vettä."

"Minua ei enää janota", sanoi Compeyrou.

Jouduttuamme uimasillemme maisterin kanssa olimme kastuneet päästä
jalkoihin, mikä ei ollut lainkaan suloista. Aluksi emme olleet tätä
ikävyyttä ajatelleet, mutta märästä kylmät vaatteet pian meille siitä
muistuttivat.

"Remille pitää antaa takki", sanoi maisteri.

Kun me jo kaikki olimme kastuneet, minä kaulaani myöten, suuremmat
kainaloitaan myöten, niin vaatteiden vaihtamiseen ei ollut suurtakaan
halua. Maisteri kuitenkin vaati, että vaihto oli toimitettava,
ja arpa suosi minua, niin että sain Compeyroun takin. Ja kun
Compeyroulla oli jalat niin pitkät kuin koko minun ruumiini, niin oli
hänen takkinsa kuiva. Siihen kääriytyneenä sain pian lämpimäni.

Tämän tapauksen jälkeen, joka meitä oli vähän herättänyt, sai
hervottomuus taas vallan ja sen kera kuoleman ajatukset.

Epäilemättä nämä ajatukset painoivat raskaammin tovereitani kuin
minua, sillä he jäivät tylsistyneeseen horrostilaan, jotavastoin minä
lopuksi nukahdin.

Mutta sija ei ollut nukkumiseen sovelias, niin että minä olisin
helposti voinut vierähtää veteen. Maisteri nähtyään vaaran, joka
minua uhkasi, otti pääni kainaloonsa. Hänen ei tarvinnut minua
puristaa kovasti estääkseen minua vierimästä, minä olin siinä kuin
lapsi äitinsä polvella. Maisteri ei ollut ainoastaan järkevä mies,
vaan sydämellinenkin. Kun minä puolittain heräsin, niin hän vain
muutti turtunutta kättään ja sitten taas asettui liikkumattomaan
asentoon ja puoliääneen sanoi: "Nuku, poika, älä pelkää, minä pitelen
sinua, nuku, lapseni."

Ja minä nukahdin uudelleen huoletta, sillä tunsin, että hän pitää
minusta huolen.

Aika kului, ja aina me kuulimme kopan säännöllisesti laskeutuvan
veteen.



IV.


Puhelimme hyvin vähän enää pelastuksestamme. Epätoivon ja kuoleman
sanoja vain nousi sydämestä huulillemme.

"Sano mitä sanot, maisteri, mutta vesi ei vähene lainkaan!"

"Minähän olen teille jo kymmeniä kertoja laskenut, missä ajassa
kaivos voi tyhjentyä. Kärsivällisyyttä vain."

"Meitä ei laskut täältä pelasta", sanoi Pagès.

"No mikäs?"

"Hyvä Jumala. Hän ja pyhä Neitsyt. Heihin minä luotan enkä
insinööreihin. Äskettäin kun rukoilin pyhää Neitsyttä, tunsin aivan
kuin tuulen henkäyksen korvassani ja kuulin äänen: Jos vasta lupaat
elää hyvänä kristittynä, niin tulet pelastetuksi. Ja minä lupasin."

"Pyhä Neitsyt!" sanoi halveksien Bergounhoux. Ja siitä kehittyi
väittely katolisen Pagèsin ja kalvinilaisen Bergounhouxin välillä.
He nousivat viimein seisaalleen, ja kapealla pengermällään he olivat
käymäisillään toinen toisensa kimppuun.

"Jos haluatte tapella", sanoi maisteri, "niin odottakaa niin kauan,
että pääsette ulos."

"Mutta jos emme pääsekään ulos?" sanoi Bergounhoux. "No silloin tulee
todistetuksi, että sinä olit oikeassa ja että Pagès oli väärässä,
koska hänen rukoukseensa on vastattu, että hän pääsee."

Kiista, jonka maisteri sai taitavuudellaan ehkäistyksi purkautumasta
tappeluksi, tyyntyi vähitellen.

"Minä uskon, että minä pääsen täältä", sanoi Pagès, kun jonkun aikaa
oli oltu ääneti. "Mutta jos jäämmekin tänne, niin jäämme sen vuoksi,
että joukossamme on sellaisia pahoja, joita Jumala tahtoo rangaista."
Näin sanoessaan hän heitti merkitsevän silmäyksen Bergounhouxiin.

Tämä ei siitä suuttunut, vaan toisti vastustajansa sanat. "Aivan
niin, Jumala tahtoo muutamalle antaa tilaisuuden sovittaa
hairauksensa. Onko se Pagès vai minä? En tiedä. Mitä minuun tulee,
niin en voi muuta sanoa kuin että astuisin Jumalan eteen omatunto
rauhallisempana, jos olisin elänyt paremmin näinä viime aikona. Minä
rukoilen Jumalalta anteeksi erhetykseni, rukoilen koko sydämestäni."

Hän laskeutui polvilleen rukoukseen.

"Minä puolestani", sanoi Pagès, "en väitä, ettei minulla olisi syntiä
omallatunnollani, ja minä ne tunnustan kaikki teille. Mutta hyvä
enkelini ja pyhä Juhana, suojeluspyhäni, tietävät, etten milloinkaan
ole tehnyt syntiä ehdoin tahdoin, en koskaan ole tehnyt vääryyttä
kenellekään."

Yhtäkkiä kuulin takaani huokauksen ja käännyttyäni katsomaan näin
suuren Compeyroun heittäytyvän polvilleen maahan. Muutamia tunteja
sitten oli hän tullut ylemmältä pengermältä alemmalle, Carroryn
paikalle, ja oli nyt minun naapurinani.

"Syyllinen ei ole Pagès eikä Bergounhoux", huusi hän, "vaan minä.
Minua hyvä Jumala rankaisee, mutta minä kadun, minä kadun. Kuulkaa
totuus: minä vannon, että jos minä täältä pääsen, niin sovitan
pahantekoni; jos en pääse, niin oikaiskaa te se. Siitä on vuosi, kun
Rouquette tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen siitä, että muka
oli varastanut kellon Vidalin vaimon kamarista. Hän on syytön. Minä
sen olen tehnyt. Kello on kätkössä vuoteessani."

"Veteen, veteen!" huusivat Pagès ja Bergounhoux yhtä uikaa.

"Tahdotteko, että hän tulee tuomiolle Jumalan eteen rikos
omallatunnollaan?" huusi maisteri. "Antakaa toki hänen tehdä katumus."

"Minä kadun, minä kadun", kertoi Compeyrou heikosti kuin lapsi,
vaikka oli voimakas kuin Herkules.

"Veteen!" toistivat Bergounhoux ja Pagès.

"Ei!" huusi maisteri. Ja hän alkoi puhua heille oikeuden ja kohtuuden
sanoja. Mutta toiset, tahtomatta mitään kuulla, uhkasivat tulla
pengermälle.

"Anna minulle kätesi", sanoi maisteri lähestyen Compeyrouta.

"Älä puolusta häntä, maisteri", sanoivat toiset.

"Minä puolustan. Ja jos te tahdotte heittää hänet veteen, niin
heitätte minutkin hänen kanssaan."

"No, me emme heitä häntä veteen", sanoivat he viimein, "mutta yhdellä
ehdolla ainoastaan: sinä annat hänen jäädä johonkin loukkoon, eikä
kukaan saa hänelle puhua eikä välittää hänestä."

"No, se on toista", sanoi maisteri.

Ja tämän jälkeen me kaikki kolme, Gaspard setä, maisteri ja minä,
vetäysimme lähekkäin jättäen tyhjän tilan meidän ja kivihiilille
lyykistyneen onnettoman välille.

Hän hengitti vaivoin ja toisti: "Minä kadun, minä kadun." Hänessä
oli kuume, sillä koko hänen ruumiinsa värisi ja hänen hampaansa
kalisivat. "Minua janottaa", sanoi hän, "antakaa minulle saapas."

Saappaassa ei ollut enää vettä ja minä yritin noutamaan. Mutta Pagès
kielsi jyrkästi menemästä, ja Gaspard setä tarttui minua kädestä.

"Onhan luvattu, ettei välitetä hänestä." Compeyrou vielä jonkun aikaa
valitti janoaan, ja kun näki, ettemme tahtoneet hänelle antaa, niin
hän nousi ja yritti itse lähtemään alas.

"Hän rikkoo penkereen", huusi Pagès.

"Antakaa hänen edes olla omassa vallassaan", sanoi maisteri.

Ja samassa kuin hän lähti laskeutumaan selällään, niinkuin oli nähnyt
minun tekevän, lohkesi kivihiili hänen raskaan ruumiinsa painon alla
ja hän suistui mustaan reikään. Vesi kuohahti meihin asti ja asettui
sitten taas paikoilleen liikahtamatta enää.

"No nyt käy kaikki hyvin", sanoi Pagès lyöden molempia käsiään
louhoksen seinää vasten.

Jollei kaikki käynyt niin hyvin ja nopeasti kuin Pagès toivoi,
niin syy ei ollut insinöörien eikä työmiesten, jotka tekivät työtä
pelastukseksemme. Minuutiksikaan keskeyttämättä oli kaivettu
käytävää. Mutta työ kävi vaikeaksi. Maaperä oli kovaa, niin että
tikkamiehiä piti vaihtaa usein.

Vihdoin kuulimme louhoksessamme merkinantoja, tikanlyöntejä. Siitä
oli samanlainen vaikutus kuin kuullessamme ensi kerran nostokopan
laskeutuvan kaivoihin.

"Pelastetut!"

Tämä ilonhuuto pääsi huuliltamme, ja miettimättä asiaa meistä tuntui
kuin meille tarjottaisiin kättä. Mutta samaten kuin ennenkin tuli
nytkin toivon jälkeen epätoivo.

Äänestä kuulimme, että työmiehet olivat vielä kaukana. Kaksikymmentä
metriä, ehkä kolmekymmentäkin. Kuinka kauan aikaa menee tämän paksun
kuoren puhkaisemiseen? Arviolaskumme vaihtelivat, kuukausi, viikko,
kuusi päivää. Miten voimme odottaa kuukautta, viikon tai kuusi
päivääkään? Kuka meistä enää elää kuuden päivän perästä? Kuinka monta
päivää olimme jo eläneet syömättä?

Maisterissa yksinään oli enää rohkeutta, mutta ajan pitkään meidän
lannistuksemme voitti hänetkin ja heikkous sai voiton hänen
lujuudestaan.

Me saimme juoda kylliksemme, mutta syödä emme voineet, ja nälkä oli
käynyt niin vaativaksi, että olimme koettaneet syödä vedessä möyhyksi
lahonutta puuta.

Carrory, joka meistä kaikista oli nääntynein, oli silponut toisen
saappaansa, joka hänellä oli jäljellä, ja yhtämittaa söi nahkapalasia.

Lampuistamme oli vuoron perään loppunut öljy, ja kun ei ollut enää
jäljellä kuin kaksi lamppua, niin maisteri oli päättänyt, ettei
lamppua saanut sytyttää kuin sellaisissa tapauksissa, joissa se oli
aivan välttämätöntä. Me olimme siten nyt aivan pimeässä.

Ja pitkät tunnit, ehkä päiväkaudet me istuimme liikahtamatta,
ei mitään muuta elämämme virkistykseksi kuin tikkain jyske ja
nostokoppain loiske kaivoissa.

Nostokoppain ja tikkain ääni oli yhtä säännöllinen ja lakkaamaton
kuin kellon heilurin naksutus, ja joka kerta kun miehiä vaihdettiin,
syntyi meissä kuumeentapainen mielenliikutus. Jatketaankohan työtä
vai luovutaankohan siitä voittamattomien vastusten takia? Muutaman
tällaisen keskeytyksen aikana rupesi kuulumaan hirvittävä pauhu, kova
jyrinä ja kohina.

"Vesi nousee kaivoissa", huudahti Carrory. "Ei se sitä ole", sanoi
maisteri.

"No mitäs se on?"

"En tiedä, mutta ei se veden nousemista ole." Vaikka olimme saaneet
lukuisia todistuksia maisterin älykkyydestä ja hänen havaintojensa
varmuudesta, ei nyt uskottu kuitenkaan, että hänellä oli päteviä
syitä väitteensä tueksi. Hänen tunnustettuaan, ettei tiennyt mikä
äänen synnytti, tuli meille kauhea hätä, että tulva on syntynyt.
"Sytytä lamppu."

"Se on turhaa."

"Sytytä, sytytä."

Täytyi totella, sillä kaikki äänet olivat yhtyneet tähän määräykseen.
Kun lamppu oli saatu sytytetyksi, niin nähtiin, että vesi ei ollut
noussut, vaan päinvastoin laskeutunut.

"No näettehän nyt", sanoi maisteri.

"Minä en voi enää kestää. Anna tänne, maisteri, se lamppu. Minä
kirjoitan lipun vaimolleni ja lapsilleni."

"Kirjoita minunkin puolestani."

"Ja minun puolestani."

Bergounhoux se pyysi lampun kirjoittaakseen vaimolleen ja lapsilleen.
Hänellä oli taskussaan paperilippu ja lyijykynän palanen. Hän
valmistihe kirjoittamaan. "Minä kirjoitan näin:

"Me, Gaspard, Pagès, maisteri, Carrory ja Remi, suljettuina
louhokseen, kuolemme pian. Minä, Bergounhoux, rukoilen Jumalaa, että
hän on lesken turvana ja orpojen lasteni isänä. Minä heille annan
siunaukseni. Mitä sinä, Gaspard?"

"Gaspard antaa kaiken omaisuutensa veljensä pojalle Alexille."

"Pagès jättää vaimonsa ja lapsensa Jumalan, pyhän Neitsyen ja yhtiön
haltuun."

"Entä sinä, maisteri?"

"Minulla ei ole ketään", sanoi maisteri surullisesti. "Ei kukaan
minua itke."

"Entä sinä, Carrory?"

"Minä pyydän", huudahti Carrory, "että myydään minun kastanjani,
ennenkuin ne alkavat punertua."

"Paperimme ei ole tyhmyyksiä varten."

"Ei ole tyhmyyksiä."

"Eikö sinulla ole ketään, jolle hyvästi jättää. Äitisi?"

"Äiti saa periä kaikki."

"Entä sinä, Remi?"

"Remi antaa Capin ja harppunsa Mattialle, lausuu tervehdyksensä
Alexille pyytäen häntä käymään Lisen luona ja viemään tervehdyksensä
hänelle sekä kuivatun ruusun, joka on hänen laukussaan."

"Hyvä. Me kirjoitamme kaikki nimemme."

"Minä teen siihen ristin", sanoi Pagès.

"Nyt", sanoi Bergounhoux, kun kaikki olivat merkinneet lippuun, "minä
pyydän, että annetaan minun kuolla rauhassa, puhelematta minulle.
Hyvästi, toverit."

Ja hän laskeutui pengermältään, tuli meidän luo jättämään hyvästit,
nousi sitten taas omalle pengermälleen, hyvästeli Pagèsia ja Carrorya
ja koottuaan tomukasan päänaluksekseen heittäytyi pitkälleen
liikahtamatta enää.

Tämä kaikki ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme. Mutta
tikkain iskut kuuluivat selvemmin ja vesi laskeutui myötäänsä. Pian
saimme todistuksen siitä, ettei se ylettynyt enää käytävän kattoon.
Kuulimme louhoksen liuskoilta rapinaa, ja vesi loiski aivan kuin
pieniä liiviä olisi varissut siihen. Me sytytimme lampun ja näimme
rottia, jotka juoksentelivat louhoksessa alhaalla. Niinkuin me,
olivat nekin löytäneet suojapaikan ilmakellossa, ja kun vesi oli
laskeutunut, niin ne olivat lähteneet suojastaan hakemaan ruokaa.
Vettä siis ei voinut enää olla koko käytävän täydeltä, kun rotat
olivat päässeet tänne saakka. Nämä rotat olivat meille niinkuin
kyyhkynen oli Noan arkissa: merkin antajia tulvan loppumisesta.

"Bergounhoux", sanoi maisteri nousten ylemmälle pengermälle,
"rohkaise mielesi." Ja hän selitti hänelle, miten rotat olivat
merkkinä pikaisesta pelastumisestamme. Mutta Bergounhoux ei antanut
puheen viehättää mieltään. "Jos vielä pitää toivosta joutua
epätoivoon, niin minusta on mieluisempaa olla toivomatta. Minä odotan
kuolemaa. Jos pelastus tulee, niin Jumala olkoon kiitetty."

Minä laskeusin alas nähdäkseni oikein, missä määrin vesi oli
laskeutunut. Se oli tosiaan laskeutunut huomattavasti, oli jo paljon
tyhjää paikkaa katon ja vedenpinnan välillä.

"Sieppaa kiinni rottia ja tuo tänne, että saamme syödä", sanoi
Carrory.

Mutta rottia kiinni ottamaan olisi pitänyt olla paljon vikkelämpi
olento kuin minä. Toivo oli minua elähyttänyt, ja olin saanut päähäni
tuuman, joka hyvin kiinnitti mieltäni. Minä nousin pengermälle.
"Maisteri, kuulkaahan. Kun rotat voivat liikkua käytävissä, niin
siellä voi siis jo päästä liikkumaan. Minä uin tikapuille saakka ja
huudan siellä: meitä tullaan hakemaan. Siten pelastumme pikemmin kuin
aukon kautta."

"Minä kiellän sinua menemästä!" -- "Mutta, kuulkaahan, maisteri, minä
uin yhtä hyvin kuin te kävelette kuivalla maalla, minä olen vedessä
kuin ankerias!" -- "Entäs huono ilma?" -- "Mutta voivathan rotat
elää, eivätkä nekään ilmatta elä." -- "Mene, Remi", sanoi Pagès,
"minä annan sinulle kelloni." -- "Gaspard, mitä te siitä sanotte?"
kysyi maisteri. -- "En mitään. Jos luulee voivansa mennä tikapuille
saakka, niin menköön. Minulla ei ole oikeutta estää häntä." --
"Mutta jos hän hukkuu?" -- "Mutta jos pelastuu sen sijaan kuin tänne
odottaessaan kuolee?"

Maisteri jäi joksikin aikaa miettimään, sitten hän otti minua
kädestä: "Sinulla on rohkeutta, poikaseni, tee niinkuin tahdot. Minä
uskon sen olevan mahdotonta, mutta on ennenkin mahdoton onnistunut.
Syleile meitä."

Minä syleilin häntä ja Gaspard setää, ja sitten vaatteita
vähennettyäni laskeusin veteen.

"Huutakaa te aina", sanoin heille ennenkuin heittäysin uimasilleni.
"Huutonne mukaan voin opastua."

Mitenkähän oli tilaa käytävässä? Olikohan tarpeeksi liikkuakseni?
Siitä oli kysymys. Muutamia syliä uituani jo huomasin, että minä voin
uida huoleti tarvitsematta pelätä, että lyön pääni kattoon.

Minä silmäsin taakseni ja näin lampun valon heijastuvan mustaan
veteen. Siinähän oli majakka minulle. "Pääsetkö hyvin?" huusi
maisteri.

"Pääsen."

Ja minä uin edelleen varovasti.

Louhoksestamme tikapuille oli vaikeus oikealla tiellä pysymisessä,
sillä tiesin, että muutamassa paikassa on käytävien kulmaus. Jos
tässä pimeässä eksyn, niin hukka perii. Käytävän katto ja seinät
eivät riittäneet minulle oppaiksi, mutta maassa oli varmempi merkki,
raitiotien kiskot. Niitä seuraamalla minä varmasti voin löytää
tikapuut. Tuontuostakin annoin jalkaini laskeutua, ja tunnusteltuani
kiskoja kohosin taas hiljalleen. Kun kiskot olivat jalkaini alla ja
toverieni huudot takanani, niin enhän voi eksyä.

Ja näiden huutojen heikkeneminen ja nostokoppain äänen selvempi
kuuluminen osotti minulle, että matkani edistyi. Minä siis kuitenkin
saisin nähdä päivänvalon lopultakin, ja minä saisin toverinikin
pelastetuiksi! Tämä lisäsi minun voimiani.

Uidessani käytävän keskustaa minun ei tarvinnut kuin ruveta
seisaalleni niin ulotuin kiskoihin, ja usein tyydytyksekseni
kosketinkin niihin jaloillani. Kun muutaman kerran en tuntenutkaan
niitä jaloillani, niin sukelsin koetellakseni käsin, mutta turhaan.
Hain niitä toisesta käytävän laidasta toiseen, mutta ei löytynyt.

Minä olin eksynyt.

Toverieni ääni kuului enää ainoastaan heikosti ja sekavasti.
Hengitettyäni ja saatuani hyvän annoksen ilmaa sukelsin uudelleen,
mutta yhtä huonolla menestyksellä kun edellisilläkin kerroilla. Ei
vain kiskoja tuntunut.

Olin joutunut huomaamattani väärään käytävään, piti palata takaisin.
Mutta miten. Toverini eivät enää huutaneet, tai en ainakaan kuullut
heidän ääntään. Minä tuskan valtaamana olin hetken aikaa aivan kuin
hervoton, tietämättä minnepäin lähteä. Olin siis eksynyt tässä
mustassa yössä, tämän raskaan holvin alla, tässä jääkylmässä vedessä.

Mutta yhtäkkiä alkoi kuulua taas toverieni ääni, ja minä tiesin
mihin päin minun piti kääntyä. Palattuani muutaman kymmenen syltä
sukelsin ja taas löysinkin kiskot. Tässä siis oli käytävien kulmaus.
Hain kääntösiltaa, mutta en löytänyt, hain sitten käytävän suuta,
mutta oikealla ja vasemmalla tapasin vain seinän. Missä olivat
kiskot? Seurasin niitä, ja ne loppuivat yhtäkkiä. Nyt ymmärsin, että
vesivyöry oli tempaissut kiskot irti, eikä minulla ollut siis niistä
opastusta. Näin ollen minun yritykseni oli mahdoton, eikä ollut muuta
neuvoa kuin palata takaisin.

Kun paluutie oli minulle tuttu, niin voin uida nopeammin, ja huudot
olivat oppaanani. Sen mukaan kuin lähestyin louhosta, tuntui minusta
heidän äänensä varmemmalta, aivan kuin he olisivat saaneet uusia
voimia. Olin pian louhoksen suulla ja huusin vuorostani.

"Tule, tule", sanoi maisteri minulle.

"Minä en löytänyt tietä", sanoin.

"Ei vahinkoa. Aukkoa kaivetaan jo lähellä meitä. He kuulevat meidän
huutomme ja me heidän, pian voimme puhella."

Vikkelästi nousin louhokseen ja kuuntelin. Tikkain jyske kuului
todellakin paljon voimakkaammin, ja työmiesten huudot kuuluivat vielä
tosin heikosti, mutta aivan selvään.

Ensimäisen ilonhuumauksen ohimentyä huomasin, että olin jäykkänä
kylmästä, mutta kun ei ollut kuivia vaatteita minulle, niin minut
haudattiin kaulaani myöten kivihiilisoraan, jossa aina on joku määrä
lämpöä, ja Gaspard setä ja maisteri asettuivat lähelle minua. Minä
kerroin siinä heille retkestäni ja miten olin eksynyt kiskoilta.

Mutta, niinkuin maisteri oli sanonut, siitä ei ollut mitään vahinkoa,
sillä jos me emme päässeetkään käytävän kautta, niin pääsemme nyt
kuitenkin pian aukon kautta, joka oli puhkeamassa.

Huudot kuuluivat selvään, ja pian kuulimmekin nämä sanat:

"Kuinka monta teitä on?"

Gaspard sedällä oli meistä kaikista kovin ja selvin ääni. Hänet
pantiin vastaamaan.

"Kuusi."

Syntyi hetkeksi hiljaisuus. Siellä ulkona varmaankin oli toivottu
meitä olevan suuri joukko.

"Nimenne?"

Hän huusi nimemme.

"Kuinka monta on pelastunut?" huusi Gaspard setä.

Ei vastausta.

"He eivät kuulleet."

"Sano ennemminkin, että eivät ole tahtoneet vastata."

Minun mielessäni liikkui muuan kysymys: "Kysykää miten kauan olemme
olleet täällä."

"Neljätoista vuorokautta."

Neljätoista vuorokautta! Korkein arviomme oli ollut viisi tai kuusi
vuorokautta.

"Teidän ei tarvitse enää kauan viipyä. Rohkeutta vain. Älkää enää
puhelko, sillä se häiritsee työtä. Ainoastaan muutamia tunteja enää."

Nämä tunnit tuntuivat kaikista pitkiltä ja tuskallisimmilta hetkiltä
koko vankeutemme ajalla. Jokaista tikan iskua luulimme viimeiseksi.
Mutta iskun perästä kuului toinen, sitten taas toinen ja yhä vain
aina edelleen.

Nostokopat olivat olleet käynnissä pysähtymättä minuutiksikaan, ja
vesi laskeutui aina säännöllisesti.

Omituista oli, että kuta lähemmäs pelastuksemme hetki tuli, sitä
heikommiksi me kävimme. Minä en voinut enää pysyä pystyssä, ja
maatessani kivihiilisorassa en voinut kättäni kohottaa. Minä värisin,
mutta kuitenkaan minun ei ollut kylmä.

Vihdoin irtausi muutamia suurempia lohkareita, jotka vierivät
alas keskeltämme: louhoksen kattoon oli syntynyt aukko, lamppujen
kirkkaus huikaisi silmiämme. Mutta yhtäkkiä jouduimme taas pimeyteen.
Ilmavirta, kauhean voimakas, oikea tuulispää, joka vei mukanaan
kivihiiliharkkoja ja pölyä, oli puhaltanut sammuksiin lamput.

"Älkää pelätkö. Lamput sytytetään ulkona uudelleen. Odottakaa vähän."

Mutta samassa kuului kova ääni käytävästä, ja käännyttyäni sinne
katsomaan näin kirkkaan valon, joka kulki viittä pitkin.

"Rohkaiskaa mielenne!" huudettiin.

Ja samassa kuin aukon kautta ojennettiin käsiä ylemmällä pengermällä
oleville miehille, tultiin meidän luoksemme käytävän kautta.
Insinööri oli etunenässä. Hän ensimmäisenä nousi louhokseen, ja
ennenkuin olin ehtinyt sanaa sanoa, olin hänen sylissään. Mutta oli
aikakin, minä olin menehtyä.

Minä kuitenkin tunsin, että minua kannettiin ja että, kun olimme
päässeet käytävästä, minut käärittiin peitteisiin. Minä suljin
silmäni. Mutta pian tunsin häikäisyä, joka pakotti minut taas
avaamaan silmäni.

Se oli päivänvalo. Me olimme maan päällä. Samassa muuan valkoinen
olento syöksyi minun päälleni, se oli Capi, joka oli hypätä
keikahtanut insinöörin syliin ja nuoleksi kasvojani. Samalla hetkellä
tunsin tartuttavan käteeni ja suudeltavan sitä. -- Remi! kuului
heikko ääni -- se oli Mattia. Minä katselin ympärilleni ja näin
summattoman ihmisjoukon, joka oli kahta puolta. Ihmisjoukko oli
ääneti, sillä ihmisiä oli kielletty häiritsemästä meitä huudolla,
mutta heidän katseensa puhui enemmän kuin he huulilla olisivat
voineet lausua.

Väkijoukon eturinnassa näin valkoisia messupaitoja ja
kultakoristuksia, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa.
Varsesin papisto oli tullut kaivoksen luo rukoillen kiittämään
pelastuksestamme.

Kun me tulimme näkyviin, niin he laskeutuivat polvilleen maahan.

Kymmeniä käsiä ojennettiin minua kohden, mutta insinööri ei antanut
minua, ja ylpeänä ja onnellisena voitostaan hän kantoi minut
konttorihuoneeseen saakka, jossa oli vuoteet valmiina meitä varten.

Kaksi päivää sen jälkeen kuljin Varsesin katuja Mattian, Alexin ja
Capin kanssa, ja kaikki ihmiset, jotka kohtasivat minut, pysähtyivät
katsomaan. Olipa sellaisiakin, jotka tulivat luokseni ja puristivat
kättäni kyyneleet silmissä. Oli sellaisia, jotka käänsivät päänsä
pois. Nämä olivat surupukuisia, jotka tuumailivat mielessään,
minkävuoksi tämä orpo oli pelastunut, jota vastoin perheenisä
tai lesken poika oli vielä kaivoksessa silvottuna raatona vesien
vieriteltävänä.

Alexis ja Mattia kertoivat minulle, mitä oli tapahtunut maan päällä
sillä aikaa kuin me olimme siellä alla.

"Kun minä ajattelin, että sinä olet kuollut minun tähteni, niin se
kävi kovin sydämelleni, sillä luulin, että sinä olet kuollut", sanoi
Alexis.

"Minä puolestani en koskaan uskonut, että sinä olet kuollut", sanoi
Mattia. "Minä en tiennyt, saadaanko sinut elävänä kaivoksesta ja
päästäänkö ajoissa sinua pelastamaan, mutta sen tiesin, että sinä et
ole hukkunut, niin että jos vain pelastustyö käy nopeasti, niin sinut
tavataan jostakin. Kun Alexis suri ja itki sinua, niin minä jouduin
kuumeeseen tuumiskellessani itsekseni: hän ei ole kuollut, mutta hän
ehkä pian voi kuolla. Ja minä kyselin kaikilta ihmisiltä, kuinka
kauan voi elää syömättä? Milloin saadaan kaivo tyhjennetyksi? Milloin
saadaan aukko puhkaistuksi? Mutta kukaan ei vastannut sillä tavoin
kuin minä olisin halunnut. Kun insinööri ilmoitti teidän nimenne, ja
kun hän Carroryn jälkeen huusi Remi, niin minä heittäysin maahan ja
rupesin itkemään, ja silloin minua vähän tallattiinkin, mutta minä
iloissani en sitä tuntenut."

Minä olin varsin hyvilläni, kun Mattia niin minuun luotti, että ei
osannut uskoa minun voivan kuollakaan.



V.


Minä olin saanut ystäviä kaivoksessa: tuollaiset yhdessä kärsityt
tuskat yhdistävät sydämet, toivotaan, kärsitään yhdessä. Gaspard
setä, mutta varsinkin maisteri olivat minuun kiintyneet kovasti, ja
vaikka insinööri ei ollutkaan vankeudessa kanssamme, niin hänkin
oli minuun kiintynyt kuin lapseen, joka on saatu pelastetuksi
kuoleman kynsistä. Hän kutsui minut luokseen, ja minä sain kertoa
hänen tyttärelleen kaikki, mitä meille oli tapahtunut ollessamme
sullottuina louhokseen. Ja kaikki ihmiset tahtoivat minut pidättää
Varsesiin.

"Minä laitan sinusta tikkamiehen", sanoi setä, "emmekä eroa koskaan."

"Jos sinä haluat jonkun toimen konttorissa", sanoi insinööri, "niin
minä sinulle annan."

Kun minua koetettiin saada jäämään Varsesiin, Mattia näytti hyvin
synkältä ja miettivältä. Minä häneltä usein kysyin syytä, mutta hän
vain vastasi, että hän oli niinkuin tavallisestikin. Ja vasta kun
minä hänelle ilmoitin, että lähdemme matkalle kolmen päivän kuluttua,
hän tunnusti minulle surunsa syyn hypäten kaulaani.

"Sinä et siis jätä minua!" huudahti hän.

Minä tämän johdosta nuhtelin häntä, että hän oli epäillyt minua,
mutta samalla senkin vuoksi, että tahdoin salata mielenliikutustani,
joka minut valtasi kuullessani tämän ystävyyden huudahduksen.

Sillä ystävyydestä se tuli eikä niinkään oman edun takia.

Mattia ei minua tarvinnut elättääkseen henkeänsä, hän kykeni hyvin
tulemaan toimeen omin neuvoinsa. Siihen hänellä oli luontaisia
taipumuksia, joita minulla ei ollut samassa suhteessa kuin hänellä,
vaan joita minulta päinvastoin puuttui paljonkin. Ensinnäkin hän oli
taitava soittamaan kaikenlaisia soittimia, osasi laulaa, tanssia,
ja sopi kaikenlaisiin tehtäviin. Ja sitten hän vielä osasi paremmin
kuin minä saada "kunnioitettavan yleisön pistämään käden taskuunsa",
niinkuin Vitalis sanoi. Hymyllään, lempeillä silmillään, valkoisilla
hampaillaan, avomielisellä äänellään hän vaikutti kovimpiinkin
sydämiin, ja pyytävää sanaa lausumatta hän sai ihmisissä herätetyksi
halun antamaan rahaa. Jokainen oli mielissään siitä, että sai tehdä
hänelle mieliksi. Sillä aikaa kuin minä olin kaivoksessa, hän
kiertomatkallaan Capin kanssa oli koonnut kahdeksantoista markkaa,
joka oli suuri summa. Satakaksikymmentäkahdeksan markkaa, joka meillä
oli kassassa ja kahdeksantoista markkaa, jotka Mattia oli koonnut,
tekivät yhteensä sataneljäkymmentäkuusi markkaa. Ei siis puuttunut
enää kuin neljä markkaa lehmän hinnasta. Eteenpäin!

Harppu olallani ja laukku selässä taas maantiellä Capin kanssa, joka
iloisena pyöriskeli pölyssä.

Minun täytyy tunnustaa, että tyytyväisenä minä Varsesista
lähdettyämme astelin maantietä, joka raikui jalkaini alla toisella
tavoin kuin kaivoksen pölyinen maankuori, ja sitten kirkas aurinko
päällämme ja sivuillamme kauniit puut.

Ennenkuin lähdimme Varsesista, olimme Mattian kanssa pitkään
tuumiskelleet matkasuunnitelmaamme, sillä hän oli jo oppinut
tuntemaan kartan ja arvioimaan välimatkoja. Punnittuamme tarkoin
päätimme, että emme menekään, niinkuin ensin oli ollut aikomuksemme,
Usseliin ja siellä Chavanoniin, vaan sen sijaan kuljemme
Clermontin kautta, joka ei ole suuri mutka, mutta jossa meillä on
tilaisuus käydä useissa kylpypaikoissa, jotka tähän aikaan ovat
täynnä kylpyvieraita. Minun kärrymiehenä ollessani oli Mattia
kiertomatkallaan tavannut muutaman karhujen näyttelijän, joka oli
mennyt näihin paikkoihin ja sanonut, että siellä voi ansaita rahaa.
Ja Mattia tahtoi ansaita rahaa, sillä hän ei pitänyt riittävänä
sataaviittäkymmentä markkaa lehmän ostoon. Kuta enemmän meillä olisi
rahaa, sitä kauniimman lehmän saisimme ja sitä tyytyväisempi olisi
Barberinin äiti, ja kuta tyytyväisempi hän olisi, sitä iloisempia
mekin olisimme.

Meidän siis piti lähteä Clermontia kohden.

Parisista Varsesiin matkatessamme olin alkanut opettaa Mattiaa
lukemaan ja tuntemaan myöskin ensimäisiä musiikin alkeita. Varsesista
Clermontiin kulkiessamme jatkoin opetustani.

Joko sitten en ollut hyvä opettaja -- mikä on hyvin mahdollista --
tai Mattia ei ollut hyvä oppilas -- mikä niinikään on mahdollista
-- mutta hyvin hitaasti ja vaivoin hän oppi lukemaan. Ahkerasti
hän opetteli. Hänen silmänsä olivat kirjassa kuin naulitut, mutta
hän löysi siitä kaikkea sellaista, joka osotti, että hänellä oli
runsaasti mielikuvitusta, mutta vähän tarkkaavaisuutta. Minä silloin
joskus kiivastuin ja lyöden kirjaan tiuskaisin vihoissani, että
hänellä oli kova pää.

Mattia suuttumatta ja hymyillen katsoi minuun suurilla lempeillä
silmillään.

"Se on tosi", sanoi hän. "Se on kova paitsi kun lyödään siihen.
Garofoli, joka ei ollut mikään tyhmä mies, huomasi sen heti."

Enhän minä voinut olla vihoissani tällaisen vastauksen saatuani. Minä
purskahdin nauramaan, ja taas jatkettiin lukemista.

Mutta musiikkia opetettaissa ei ollutkaan näitä vaikeuksia. Heti
alusta pitäen Mattia oli alkanut edistyä huomattavasti, ja hän usein
hämmästytti minua kysymyksillään. Sittemmin hän kysymyksillään
saattoi minut pulaan, ja lopuksi hän kysyi niin, että minä jäin
tuppisuuksi.

Minun täytyy tunnustaa, että tämä minua rasitti ja lannisti. Minä
otin vakavasti opettajatoimeni, ja minusta tuntui nöyryyttävältä,
että oppilaani teki kysymyksiä, joihin minä en osannut vastata. Eikä
hän säästänyt kysymyksiäkään se minun oppilaani: Minkävuoksi ei
kirjoiteta kaikki nuotit samalle avaimelle? Minkävuoksi käytetään
b laskiessa ja risti ylennettäissä? Minkävuoksi viulu viritetään
määrätylle äänelle eikä muille?

Minä olin musiikin opettaja, minun piti vastata tai muuten, sen
tunsin, menettäisin koko arvoni, ja minä pidin paljon arvostani.
Vastasin siis Mattialle, kun en tiennyt muuta:

"Se on niin senvuoksi, että sen niin pitää olla; sääntö on sellainen."

Mattia ei ollut sellainen luonne, että olisi noussut kapinaan sääntöä
vastaan, hän vain katseli minua omituisella tavalla: suu auki ja
silmät renkaina, mikä ei suinkaan herättänyt minussa luottamusta
itseeni.

Kolme päivää sitten olimme lähteneet Varsesista, kun hän teki minulle
juuri tämänlaatuisen kysymyksen. Selittämättä hänelle minkävuoksi,
vastasin hyvin ylevästi: "Senvuoksi, että se niin on."

Hän näytti rupeavan miettimään, enkä koko päivänä saanut häneltä
sanaakaan, mikä oli hyvin omituista, sillä muuten hän oli aina valmis
puhelemaan ja nauramaan. Minä ahdistin häntä niin kauan, että hän
vihdoinkin rupesi puhumaan.

"Sinä olet kyllä hyvä opettaja", sanoi hän, "ja minä uskon, ettei
kukaan minua olisi opettanut niinkuin sinä, mutta kuitenkin..." Hän
keskeytti. "Mitä kuitenkin?"

"Kuitenkin on seikkoja, joita sinä et ehkä tiedä, kun niitä ei ole
sinulle itsellesikään selitetty. Tällä tavoin tuumailtuani olen
arvellut, että jos sinä suostuisit, niin voisimme ostaa -- ei kalliin
-- vaan hyvin helpon kirjan, jossa olisi selitetty musiikin pääasiat."

"Hyvä opettaja on parempi kuin paras kirja."

"Tuo sanasi johtaa minua tekemään sinulle toisen esityksen. Jos
ei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin minä menisin pyytämään
joltakin oikealta opettajalta, että hän antaisi minulle yhden, yhden
ainoan oppitunnin, jolloin hän voisi sanoa minulle kaikki, mitä minä
en tiedä."

"Minkävuoksi et ole ottanut tätä oppituntia oikean opettajan luona
sillä aikaa kuin olit yksiksesi?"

"Senvuoksi, että oikeat opettajat ottavat hyvän makuun, enkä ole
tahtonut ottaa tätä maksua sinun rahoistasi."

"Sinä olet kelpo poika", sanoin hänelle, "minun rahani ovat sinun
rahojasi, sinä kun olet niitä ansainnut niinkuin minäkin, paremminkin
kuin minä. Ota opetusta niin paljon kuin haluat, ja minä tulen sinun
kanssasi, että minäkin opin tietämään sen, mitä en tiedä", lisäsin
tunnustaen tietämättömyyteni.

Opettaja, oikea opettaja, jota me tarvitsimme, ei voinut olla mikään
kyläpelimanni, vaan taiteilija, suuri taiteilija, joita on ainoastaan
mahtavimmissa kaupungeissa. Kartasta näimme, että ennen Clermontia
mahtavin kaupunki tiemme varressa oli Mende. Mutta oliko tämä niin
mahtava kaupunki kuin piti olla? Sitä en tiennyt, mutta kun se nimi
kartalleni oli kirjoitettu sellaisilla kirjaimilla, että se oli
mahtava kaupunki, niin minun täytyi karttaani uskoa. Päätettiin siis,
että Mendessä me panemme rahoja likoon musiikinoppituntia varten. Kun
me saavuimme vihdoinkin Mendeen, oli jo myöhäinen ilta. Emme voineet
mennä suoraa päätä ottamaan oppituntiamme, varsinkin kun olimme
kuolla väsymyksestä. Mattialla kuitenkin oli kiire saada tietää,
oliko soitannonopettajaa Mendessä, joka ei lainkaan näyttänyt niin
mahtavalta kaupungilta kuin minä olin hänelle selittänyt. Illallista
syötäessä hän kysyi majatalon isännältä, oliko kaupungissa hyvää
soittajaa, joka antoi opetusta.

Majatalon isäntää hyvin hämmästytti tämä kysymys: "Ettekö tunne hra
Espinassousia?"

"Me olemme kaukaa", sanoin.

"Siis hyvin kaukaa?"

"Italiasta", vastasi Mattia.

Silloin majatalon isännän hämmästys hävisi, ja hän näytti tässä
tapauksessa, kun me tulimme niin kaukaa, antavan meille anteeksi sen,
ettemme tunteneet hra Espinassousia.

"Toivon, että olemme sattuneet oikeaan paikkaan", sanoin Mattialle
italiankielellä.

Ja kumppanini silmät loistivat. Herra Espinassous varmaankin vastaa
kuin vettä valaen kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

Minua vain pelotti muuan seikka: rupeaakohan niin kuuluisa taiteilija
antamaan opetusta sellaisille kurjille kuin me raukat olimme?

"Onko hra Espinassousilla paljon työtä?" kysyin.

"Voi veikkoset, hänellä on paljon työtä. Minkävuoksi hänellä ei
olisi?"

"Luuletteko, että hän ottaa meitä vastaan huomenaamulla?"

"Varmaan. Hän ottaa vastaan kaikki, kun on nimittäin rahaa taskussa,
se on ymmärrettävä asia."

Niinhän mekin ymmärsimme, ja me olimme vakuutettuja, ja ennenkuin
nukuimme, keskustelimme pitkän aikaa kaikesta, mitä meidän piti kysyä
huomenna tältä kuuluisalta opettajalta.

Somistauduttuamme huolellisesti, se on: puhdistauduttuamme, sillä
muuta emme voineet tehdä, kun meillä ei ollut muita vaatteita kuin
ne, mitkä olivat yllämme, me otimme soittimemme, Mattia viulunsa
ja minä harppuni, ja lähdimme hra Espinassousin luo. Tultuamme
talon eteen, jossa meille oli neuvottu opettajan asuvan, luulimme
erehtyneemme, sillä tämän talon seinällä riippui kaksi pientä
parturinlevyä, jotka eivät ikipäivinä ole olleet musiikinopettajan
tunnusmerkkejä. Kun me seisoimme katselemassa tätä ovea partoineen,
joka kaikesta päättäen näytti olevan käytävä parturin luo, kulki
muuan henkilö ohi, ja me häneltä kysyimme missä asuu hra Espinassous.

"Tuossa", sanoi hän viitaten parturinpuotia.

Minkävuoksi ei musiikinopettaja voisi asua parturin luona?

Me astuimme sisään. Puoti oli jaettu kahteen yhtä suureen osaan;
oikeanpuoleisessa oli hyllyillä harjoja, kampoja, purkkeja,
saippuoita, ja vasemmanpuoleisessa osassa oli erityisillä laitoksilla
ja seinillä kaikenlaisia soittimia, viuluja, torvia, trumpeteita ja
muita.

"Asuuko hra Espinassous täällä?" kysyi Mattia.

Pieni, vilkas mies, joka hääri vikkelästi kuin lintu ja oli ajamassa
partaa muutamalta mieheltä, joka istui nojatuolissa kuvastimen
edessä, vastasi pienen miehen äänellä: "Minä se olen."

Minä silmäsin Mattiaan ilmaistakseni hänelle, että parturi-soittaja
ei suinkaan ollut sellainen mies, jota me opettajaksemme halusimme,
ja että on samaa kuin viskaisimme rahamme akkunasta kadulle, kun
käännymme hänen puoleensa. Mutta Mattia ei ymmärtänyt minua tai ei
totellut, vaan kävi istumaan tuolille ja reippaalla äänellä sanoi:
"Olisitteko hyvä ja leikkaisitte minulta tukan sitten kun olette
ajanut herran parran?"

"Tietysti, nuori mies, ja minä ajan partannekin, jos niin haluatte."

"Kiitoksia vain", sanoi Mattia, "mutta ei partaa tänään, toiste kun
palaan."

Minä olin ällistyksissäni Mattian varmuudesta. Hän silmäsi minuun
salavihkaa merkiksi, että odottaisin vähän aikaa suuttumatta.

"Kuulkaahan, hyvä herra", sanoi Mattia, kun toinen sitoi liinaisen
vaipan hänen kaulansa ympärille. "Toverillani ja minulla on ollut
väittelyä, ja kun me tiedämme, että te olette kuuluisa soittoniekka,
niin arvelimme, että kyllä te selitätte meille seikan, jota emme
tiedä."

"No sanokaahan, mitä ette tiedä."

Minä ymmärsin minne Mattia pyrki: hän ensin halusi tietää, oliko
parturi-soittoniekka kykenevä vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ja
sitten, jos vastaukset tyydyttävät, hän nauttii soitto-opetusta
samalla kuin leikataan hänen tukkansa ja samalla maksulla. Aika
veitikka se Mattia!

"Minkävuoksi", kysyi Mattia, "viulu viritetään määrätylle äänelle?"

"Minä luulin, että parturi, joka juuri tällä hetkellä oli pistämässä
kamman Mattian pitkään tukkaan, antaa samanlaisen vastauksen kuin
minäkin, ja minä mielessäni naureskelin, kun hän alkoi puhua:

"Toinen kieli vasemmalta viulun kaulasta katsottuna antaa äänen a
normaali-sävelalassa, toisten kielten pitää olla viritettyinä niin,
että antavat äänet kvintittäin, se on: neljäs kieli äänen g, kolmas
d, toinen a ja ensimäinen kieli eli kvintti äänen e."

Minä se en ollut joka nauroi, vaan Mattia. Nauroiko hän minun
ällistymiselleni? Vai oliko hän iloissaan vain siitä, että oli saanut
tietää mitä oli halunnut? Oli miten oli, hän nauroi ääneen.

Minä seisoin suu auki katsellen tätä parturia, joka hyörien aina vain
Mattian ympärillä napsutteli saksiaan ja piti pieniä esitelmiään,
jotka minusta tuntuivat ihmeellisiltä. Niin kauan kuin Mattian
hiuksia leikattiin, ei häneltä ehtyneet kysymykset, ja kaikkeen, mitä
hän kysyi, parturi, vastasi yhtä helposti ja varmasti kuin viulun
virittämisestäkin. Mutta vastattuaan näin hänkin alkoi kysellä ja sai
pian tietää, mitä varten me olimme tulleet hänen luokseen; Silloin
hän rupesi nauramaan ääneen.

"Kas vain, niitä pojanveitikoita", sanoi hän. "Aika veitikoita."

Sitten hän tahtoi, että Mattia, joka nähtävästi hänestä oli suurempi
veitikka kuin minä, soittaisi jotain. Mattia tarttui rohkeasti
viuluunsa ja soitti muutaman valssin.

"Ja sinäkö et tunne nuottejakaan!" huudahti parturi sinutellen
Mattiaa, aivan kuin olisi tuntenut hänet jo pitkät ajat.

"Minä soitan myöskin klarinettia", sanoi Mattia ottaen parturin
soitinvarastosta klarinetin. "Ja soitan minä torveakin."

"No soita koetteeksi", sanoi Espinassous innoissaan. Ja Mattia
soitti kappaleen kummallakin. "Tämä poikahan on ihmeellinen", sanoi
Espinassous. "Jos haluat jäädä minun luokseni, niin minä sinusta teen
taitavan soittoniekan, huomaa, suuren soittotaiteilijan. Aamusin
sinä minun kanssani ajat partoja ja leikkaat hiuksia, ja muun osan
päivää minä sitten opetan sinua soittamaan. Älä luulekaan, etten minä
olisi kykenevä mestari sinua opettamaan, kun olen parturi. Täytyy
elää, syödä, juoda ja nukkua, ja partaveitsi on hyvä tätä varten.
Jasmin, joka ajoi ihmisten partoja, ei ollut suinkaan senvuoksi
vähempiarvoinen Ranskan suurimpien runoilijain joukossa."

Odottaen tämän esitelmän loppua katsoin Mattiaa. Mitä hän vastaa?
Menetänköhän ystäväni, toverini, veljeni, niinkuin olin menettänyt
kaikki, joita rakastin? Sydäntäni ahdisti. Minä en kuitenkaan
antautunut tämän tunteen valtaan. Tapaus oli muutamassa suhteessa
samanlainen kuin silloin, kun rouva Milligan oli tahtonut pidättää
minut luonaan: minä en tahtonut tuottaa itselleni samoja katumuksia
kuin Vitalis.

"Ajattele vain itseäsi, Mattia", sanoin hänelle liikutetulla äänellä.

Mutta hän tuli minun luokseni kiireesti ja tarttui käteeni: "Minäkö
jättäisin ystäväni! Sitä en voisi tehdä milloinkaan. Kiitoksia vain,
hyvä herra."

Espinassous koetti yhä saada Mattiaa jäämään, sanoen, että kun hän
on saanut ensin alkuopetusta, niin kyllä on keinoja saada hänet
Toulouseen ja sitten Parisin konservatoriin. Mutta Mattia vain yhä
vastasi:

"En voisi jättää Remiä millään ehdolla!"

"No minä kuitenkin teen jotakin hyväksesi", sanoi Espinassous. "Minä
annan sinulle kirjan, josta opit seikkoja, joita et tiedä."

Hän rupesi hakemaan laatikoistaan, ja pitkän ajan kuluttua hän löysi
kirjan, jonka nimenä oli: "Musiikin teoria". Kirja oli hyvin vanha,
kulunut, rutistunut, mutta mitä niitä. Hän otti kynän ja kirjoitti
kirjan ensimäiselle sivulle: "Lahjaksi pojalle, joka taiteilijaksi
tultuaan muistelee Menden parturia."

En tiedä, oliko Mendessä silloin muita musiikinopettajia kuin parturi
Espinassous, mutta hänet olen tuntenut ja häntä emme ole unhottaneet
kumpikaan, ei Mattia enkä minä.



VI.


Espinassousin luona ollessamme en ollut voinut lausua Mattialle
sanaakaan liikutuksestani, joka minut valtasi. Mutta kun tulimme
ulos, tartuin hänen käteensä:

"Me olemme ystäviä kuolemaamme saakka!" sanoin hänelle.

Hän hymyili ja katsoi minua suurilla lempeillä silmillään: "Olen sen
tiennyt jo aikoja sitten."

Mattia, joka tähän saakka oli huonosti oppinut lukemaan, alkoi
hämmästyttävästi edistyä siitä saakka kuin hän rupesi lukemaan
"Musiikin teoriaa". Paha kyllä, en voinut antaa hänen tehdä työtä
niin paljon kuin olisin halunnut ja niin paljon kuin hän olisi
itsekin toivonut, sillä meidän piti matkata aamusta iltaan pitkiä
taipaleita päästäksemme Lozeren ja Auvergnen seuduista, jotka eivät
lainkaan olleet vierasvaraisia laulajille ja soittajille.

Vihdoin saavuimme kylpypaikoille, joihin pyrimme, ja onneksi
karhunnäyttäjän kertomukset näyttivät olevan tosia. Bourbonnessa ja
varsinkin Mont-Doressa saimme runsaasti rahaa.

Minun täytyy sanoa, että runsaisiin tuloihimme oli suurin ansio
Mattialla. Kun minä näin ihmisiä koolla, niin tartuin harppuuni ja
aloin soittaa pannen parastani, mutta kuitenkin välinpitämättömänä.
Mattia ei menetellyt tällä tavoin. Hänelle ei se riittänyt, että
ihmisiä oli koolla, vaan ennenkuin rupesi soittamaan, hän tutki
yleisöä eikä hänen tarvinnut kauan sitä tutkia, ennenkuin näki,
sopiko vai eikö soittaa ja mitä piti soittaa.

Tulos matkastamme oli erinomainen. Kaikki kulut maksettuamme olimme
koonneet säästöön vähässä ajassa kuusikymmentäyhdeksän markkaa.

Kuusikymmentäyhdeksän markkaa ja se, mikä meillä ennestään
oli koottua, teki kaksisataaneljätoista markkaa. Nyt oli jo
aika viivyttelemättä lähteä Chavanonia kohden matkaten Usselin
kautta, jossa, sen mukaan kuin olimme saaneet tietää, oli suuret
eläinmarkkinat.

Eläinmarkkinat, sehän sopii mainiosti! Sieltä voimme ostaa tuon
kuuluisan lehmän, josta oli ollut niin paljon puhetta ja jota varten
olimme koonneet niin runsaasti rahaa kaikella säästäväisyydellä.

Tähän saakka emme olleet kuin kuvitelleet tätä asiaa, ja kuvitelleet
sen kauniiksi: lehmämme oli valkea, niin ajatteli Mattia, minä taas
toivoin punaista, niinkuin Kullanomena. Ja se oli kiltti lehmä,
hyvä lypsämään. Mutta nyt oli tämä kuvailu toteutettava ja siinäpä
alkoi vaikeus. Miten osaamme valita sellaisen lehmän, jolla on
kaikki nuo ominaisuudet, jotka me olimme sille kuvailleet? Siinäpä
oli kysymys. Ja yhä huolestuneemmaksi saivat meidät ne kertomukset,
joita olimme kuulleet matkoillamme majataloissa siitä saakka kuin
olimme saaneet mieleemme tämän lehmänostopuuhan. Olivathan aika
veijareita nuo hevos- ja lehmäkauppiaat näiden kertomusten mukaan.
Niinpä oli muuan ostanut lehmän, jolla oli ollut valehäntä, joka oli
kiinnitetty vanhan hännän tynkeen. Toinen oli ostanut lehmän, jolla
oli ollut valesarvet, ja muuan taas, kun rupesi lypsämään lehmäänsä,
huomasikin, että sillä oli puhaltamalla täytetyt utaret ja ettei se
lypsänyt kuin lasillisen maitoa vuorokaudessa. Meille ei saisi sattua
tällaisia kolttosia.

Tekohännästä Mattialla ei ollut pelkoa; hän aikoi ruveta koko
painollaan riippumaan jokaisen lehmän häntään, jota katselemme
ostaaksemme, ja vetää niin lujasti, että lähtee kai irti, jos häntä
on valehäntä. Myöskin oli hänellä keino tutkia utaria, ovatko
puhalletut täyteen: hän pistää suurella neulalla. Epäilemättä keinot
olivat varmat siinä tapauksessa, että häntä oli valehäntä tai utaret
täytetyt. Mutta jos häntä oli oikea, niin eikö ollut pelättävä, että
lehmä potkaisee vatsaan tai päähän sitä, joka hännästä vetää tai
pistää neulalla utariin? Ja tämä seikka, että voisi saada potkun,
tyynnytti Mattian innon, ja me jouduimme taas neuvottomiksi. Olisi
tosiaan kauheaa tarjota Barberinin äidille sellainen lehmä, joka ei
lypsäisi tai jolla olisi valesarvet tai valehäntä.

Mutta sitten päätimme, että otamme neuvojaksemme eläinlääkärin.
Hänelle meidän pitää tietysti maksaa, mutta silloinpa kuitenkin
voimme olla varmat. Ja niin jatkoimme iloisesti matkaamme.

Usseliin tultua olin niin sanoakseni kotiseuduillani: täällä
Usselissahan olin ensi kerran esiintynyt kunnioitettavan yleisön
edessä kappaleessa "Herra Joli-Coeurin palvelija tai tyhmempi
näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi". Ja täällä Usselissahan
Vitalis oli minulle ostanut ensimäiset kengät, joista minä olin
ollut niin hyvilläni. Joli-Coeur parkaa ei ollut enää punaisine
kenraalinpukuineen, ei ollut Zerbinoa eikä sievää Dolcea. Vitalis
oli poissa, hän ei enää astunut pää pystyssä, rinta kohona soittaen
valssia huilullaan. Meistä kuudesta ei ollut enää kuin kaksi: Capi
ja minä. Hyvin surullisella mielellä tulin nyt Usseliin. Mutta
huolimatta siitä tuntui minusta aivan kuin näkisin Vitaliksen
töyhtöhatun joka kadun kulmassa ja kuulisin hänen komentonsa, joka
niin usein kaikui korvissani: "Eteenpäin!" Puoti, jossa Vitalis oli
minut pukenut taiteilijaksi, oli aivan samanlainen kuin silloinkin,
kun minä laskeusin sen kolme liukasta porrasta. Ovella riippui sama
kultakoristeinen takki, jota minä olin silloin niin ihmetellyt, ja
samat vanhat pyssyt ja samat vanhat lamput tapasin nytkin edustalla.
Minä halusin käydä myöskin sillä paikalla, missä olin ensi kerran
esiintynyt näytellessäni Herra Joli-Coeurin palvelijaa eli "tyhmempää
niistä kahdesta". Capi tunsi paikan ja heilutti häntäänsä.

Vietyämme laukkumme majataloon, jossa olimme asuneet Vitaliksen
kanssa, lähdimme etsimään eläinlääkäriä. Kun tämä oli kuullut
asiamme, niin hän rupesi nauramaan vasten silmiämme.

"No hitto vie, mitä te lehmällä teette?" kysyi eläinlääkäri.

Muutamin sanoin selitin, mitä lehmällä teemme.

"Tehän olette kelpo poikia", sanoi siihen eläinlääkäri, "minä tulen
huomenaamulla mukananne torille ja lupaan, että lehmällä, jonka
teille valitsen, ei ole valehäntää."

"Eikä valesarvia", sanoi Mattia.

"Eikä täytetyitä utaria?"

"Minä valitsen teille hyvän lehmän. Tulkaa huomenaamulla seitsemän
aikana hakemaan minua."

"Mutta kuinka paljon olemme teille velkaa, herra lääkäri?"

"Ette mitään. Ottaisinko minä maksua noin kelpo pojilta?"

En tiennyt miten kiitellä tätä kelpo miestä, mutta Mattia sai tuuman
päähänsä.

"Kuulkaa, herra, pidättekö soitosta?" kysyi hän.

"Varsin paljon, poikaseni."

"Ja te menette levolle varhain?"

Sehän kysymys sekin, mutta eläinlääkäri kuitenkin vastasi: "Yhdeksän
aikana."

"Kiitoksia, hyvä herra, ja hyvästi huomisaamuun seitsemään saakka."

"Sinä aiot pitää konsertin eläinlääkärille?" kysyin häneltä.

"Niinpä vainkin, serenaadin, kun hän menee levolle, koska hän pitää
soitosta."

"Se on hyvä tuuma. Mennään majataloon ja harjoitellaan konserttia
varten. Ei tarvitse niin välittää yleisöstä, jolle maksun edestä
soittaa, mutta kun soittaa maksuksi, niin pitää tehdä parastaan."

Ystävämme eläinlääkäri asui muutamassa talossa, jonka toisella
sivulla oli sievä torni, ja muuan tämän tornin akkunoista avautui
ja hän kumartui siitä katsomaan, ketä kadulla oli soittamassa. Hän
varmaankin tunsi meidät ja ymmärsi tarkoituksemme, sillä hän teki
kädellään merkin käskien meidän heretä soittamasta:

"Minä tulen, avaamaan teille portin, saatte soittaa puutarhassa",
sanoi hän. Ja melkein heti avautui portti. "Te olette kelpo poikia",
sanoi hän meille lyöden kättä ystävällisesti. "Mutta te olette
ajattelemattomia. Te ette ole ottaneet huomioon sitä, että poliisi,
voisi teidät vangita yörauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla!"

Konserttimme pidettiin nyt puutarhassa, joka ei ollut suuri, mutta
hyvin soma köynnöskasvimajoineen.

Kun eläinlääkäri oli naimisissa ja hänellä oli useampia lapsia,
niin meillä pian oli yleisöä ympärillämme. Lehtimajassa sytytettiin
lyhdyt, ja me soitimme aina kymmeneen asti. Aina kun olimme kappaleen
soittaneet, taputettiin meille käsiä ja pyydettiin uutta. Ja jos
eläinlääkäri ei lopulta olisi meitä toimittanut pois, niin olisimme
saaneet soittaa varmaankin hyvän osan yötä.

"Antakaa heidän mennä nukkumaan, sillä heidän pitää olla täällä
aamulla seitsemän aikana."

Mutta meitä ei päästetty antamatta meille illallista, joka olikin
varsin mieluinen asia. Ja Capi näytteli muutamia hullunkurisimpia
osiaan, joka oli lapsista mieluista. Oli melkein kahdentoista aika,
kun me pääsimme kotia. Usselissa, joka illalla oli niin hiljainen
kaupunki, oli jo varhain aamulla suuri hälinä ja touhu. Ennen päivän
nousua olimme kamariimme kuulleet kadulta kärryjen jyrinää, hevosten
hirnuntaa ja lehmäin ammuntaa, lampaitten määkinää ja markkinamiesten
huutoja. Ja kun me aamulla tulimme majatalomme pihalle, niin se oli
täynnä kuormia, joita yhä tuli lisää. Kadulla oli sankkaa joukkoa
yhtenään, joka liikkui torille päin. Ja kun oli vasta kuuden aika,
niin me lähdimme katselemaan jo etukäteen lehmiä, jotka olivat
saapuneet torille.

Olipa siellä kauniita lehmiä: kaikenvärisiä ja kaikenkokoisia,
lihavia ja laihoja lehmiä, jotka pyörittelivät silmiään märehtien
rauhallisesti, tietämättä etteivät enää pääse laitumille, joilla
olivat kasvaneet.

Puolisen tuntia kuljettuamme olimme tavanneet toistakymmentä
sellaista lehmää, jotka meitä miellyttivät mikä minkin ominaisuutensa
puolesta, kaksi senvuoksi, että olivat punaisia, kolme senvuoksi,
että olivat valkeita, ja tästä värikysymyksestä tietysti syntyi
väittely Mattian ja minun välillä. Seitsemän aikana olimme
eläinlääkärin luona, joka meitä odotti, ja hänen kanssaan tulimme
markkinatorille selittäen hänelle uudelleen millaisia ominaisuuksia
vaadimme lehmältä, jonka ostamme. Vaatimuksemme sisältyivät tähän:
lypsää paljon ja syö vähän.

"Tuossa näyttää olevan muuan hyvä lehmä", sanoi Mattia osottaen
muuatta vaaleaa lehmää.

"Minä luulen, että tuo on parempi", sanoin minä osottaen muuatta
punaista.

Eläinlääkäri sai meidät yksimielisiksi sillä, ettei pysähtynyt
kummankaan luo, vaan meni erään kolmannen luo. Se oli pieni,
hoikkasäärinen, punainen muulta ruumiiltaan, mutta korvat ja posket
ruskeat, silmäin ympärillä mustaa ja turpa valkoinen.

"Kas siinä on juuri sellainen lehmä, joka teille sopii", sanoi hän.

Henturoisen näköinen mies piteli lehmää köydestä. Eläinlääkäri
kääntyi hänen puoleensa kysyen lehmän hintaa.

"Kolmesataa markkaa."

Kolmesataa markkaa! Eihän meistä ollut sen ostajiksi, ja minä
tein eläinlääkärille merkkejä, että meidän pitäisi mennä sen ohi
katselemaan toisia. Mutta hän taas minulle antoi merkkejä, että
katselemme tätä lehmää. Syntyi keskustelu hänen ja talonpojan
välillä: eläinlääkäri tarjosi 150 markkaa, talonpoika alensi 10
markkaa. Eläinlääkäri kohotti 170 markkaan, talonpoika laski 280
markkaan ja sitten vähitellen 210 markkaan, mutta siihen jäi.

Tällä aikaa Mattia oli pyöriskellyt lehmän ympärillä ja viimein
kiskaissut karvoja sen hännästä, jolloin lehmä potkaisi. Silloin
minäkin päätin, että otamme tämän lehmän.

"No olkoon, kaksisataakymmenen markkaa", sanoin ja ojensin käteni
ottaakseni köydestä kiinni, mutta talonpoika ei antanutkaan.

"Entä kaupantekiäisneulat?" sanoi hän.

Syntyi uusi keskustelu, ja me sovimme niin, että markka
kaupantekiäisneuloihin. Meille jäi siis vielä kolme markkaa.
Minä ojensin uudelleen käteni, ja talonpoika tarttui siihen
puristaen lujasti. Koska olin hänen ystävänsä, niin en kai unhota
harjakkaisviiniä. Se maksoi puolimarkkaa. Kolmannen kerran ojensin
käteni tarttuakseni köyteen, mutta ystäväni talonpoika sanoi: "Onko
teillä päitsiä? Minä olen myönyt lehmän, vaan en päitsiä."

Mutta kun hän oli ystäväni, niin hän suostui minulle antamaan päitset
puolellatoista markalla, joka oli pilahinta, sanoi hän. Meillä piti
olla päitset taluttaaksemme lehmäämme, ja minä annoin puolitoista
markkaa laskien, että meille jäi vielä markka. Minä siis luin hänen
kouraansa kaksisataakolmetoista markkaa ja ojensin käteni neljännen
kerran.

"Missä teillä on köysi?" kysyi talonpoika. "Päitset olen teille
myönyt, vaan en köyttä."

Köysi maksoi markan, viimeisen markkamme. Ja kun sen olin maksanut,
niin saimme lehmän päitsineen köysineen.

Meillä oli nyt lehmä, mutta ei penniäkään rahaa, millä ostaa ruokaa
itsellemme ja lehmällemme.

"Me ansaitsemme rahaa", sanoi Mattia. "Kahvilat ovat täynnä väkeä, ja
kun lähdemme kumpainenkin eri tahoille, niin voimme soittaa kaikissa
kahviloissa ja saamme runsaasti kootuksi tänä iltana."

Ja vietyämme lehmämme majatalon navettaan, jossa sen sidoimme monella
solmulla, lähdimme soittelemaan kumpainenkin omalle tahollemme, ja
kun illalla palasimme kotia ja laskimme rahamme, niin oli Mattia
saanut neljä ja puoli markkaa, minä kolme markkaa. Seitsemän
ja puoli markkaa, mehän olimme taas rikkaita! Mutta ilo tämän
seitsemän ja puolen markan ansaitsemisesta ei ollut niin suuri kuin
kahdensadanneljäntoista markan menettämisestä.

Me pyysimme majatalon palvelustyttöä lypsämään lehmämme ja saimme
illalliseksemme sen maitoa. Emme ikinä olleet sellaista maitoa
saaneet. Mattia selitti, että se oli kuin sokeroitua ja että
siinä oli appelsiinin tuoksu. Tämä maito oli hänen mielestään
paljon parempaa kuin itse sairashuoneissa. Ja innoissamme menimme
suutelemaan lehmämme turpaa. Se varmaankin oli hyvillään tästä
hyväilystä, sillä se nuoli kasvojamme pitkällä karhealla kielellään.

"Sekin suutelee!" huudahti Mattia ihastuksissaan.

Seuraavana päivänä nousimme päivän koittaessa ja lähdimme tielle
Chavanonia kohden.

Olinpa suuressa kiitollisuudenvelassa Mattialle hänen avustaan, sillä
ilman häntä en koskaan olisi saanut kootuksi näin suurta summaa, että
olisin lehmän saanut ostetuksi. Senvuoksi soin hänelle sen huvin,
että hän sai taluttaa lehmäämme köydestä, josta hän oli tavattoman
mielissään, ja minä kuljin jäljessä. Vasta kun kaupungista olimme
päässeet, menin minä hänen vierelleen kävelemään puhellakseni hänen
kanssaan ja samalla katsellakseni lehmäämme. Enpä ikinäni ollut
nähnyt niin kaunista lehmää. Se todellakin oli komean näköinen,
astuskeli hitaasti, kekkasten ja rehennellen kuin ainakin lehmä, joka
tietää arvonsa.

Jotta emme väsyttäisi lehmäämme ja ettemme saapuisi myöhään illalla
Chavanoniin, päätin, että jäämme yöksi kylään, jossa olin viettänyt
ensimäisen yöni Vitaliksen kanssa heinäladossa, missä Capi nähdessään
huoleni oli tullut minun viereeni ja pannut käpälänsä käteeni
sanoakseen, että oli minun ystäväni. Tästä kylästä sitten lähtisimme
varhain Barberinin äidin luo. Mutta onni, joka meille tähän asti oli
ollut niin suotuisa, rupesi nyt vastaiseksi.

Olimme päättäneet jakaa matkapäivämme kahtia pitäen välillä
lepohetken, jolloin söisimme ja lehmä saisi jyrsiä ruohoa tien
varrelta. Ja kuuden aikana, kun tulimme sellaiselle paikalle, jossa
oli pitkää hyvää ruohikkoa, me laskimme laukkumme maahan ja lehmä
pantiin laitumelle. Minä alussa aioin sitä pidellä köydestä, mutta se
näytti niin rauhalliselta ja niin halulla jyrsivän ruohoa, että minä
pian käärin köyden sen sarviin ja istuin itse sen viereen syömään
leipääni.

Me tietysti saimme aterioiduksi paljon ennen kuin lehmämme, ja
ihailtuamme sitten sitä pitkän aikaa rupesimme ajan kuluksi
pallosille. Lehmä vielä söi, kun me herkesimme leikkimästä, ja kun se
näki meidän tulevan luokseen, niin silloin se alkoi oikein ahmimalla
jyrsiä aivan kuin sanoakseen, että oli vielä nälissään.

"Odotetaan vielä", sanoi Mattia.

"Etkö sinä tiedä, että lehmä syö koko päivän?"

"Odotetaan vain vähän aikaa."

Ja odotellessamme otimme laukut selkäämme ja soittelimme.

"Mitähän jos soittaisin sille vähän torvea?" sanoi Mattia, joka
vielä vain halusi levätä. "Meillä oli sirkuksessa lehmä, ja se piti
paljon soitosta." Odottamatta sen enempää Mattia alkoi soittaa
paraatimarssia.

Heti ensimäisen äänen kuultuaan lehmä nosti päätään, ja sitten
yhtäkkiä, ennenkuin ehdin sen sarviin saadakseni köydestä kiinni, se
lähti hyppyyn. Me molemmat lähdimme juoksemaan jäljessä maanitellen
sitä, ja minä usutin Capin juoksemaan sen edelle. Mutta eihän yhdellä
voi olla kaikki maailman taito: karjakoira olisi heti juossut lehmän
turpaan kiinni, mutta Capi, joka oli taiteilija, tarttui lehmää
kinttuihin, ja tästä se tietysti vain yltyi ja laukkasi minkä
pääsi, ja me voimiemme mukaan jäljessä. Minä siinä juostessani hoin
Mattialle: "Tyhmyri", ja hän kuulematta sitä juoksi läähättäen ja
huusi: "Lyö minua, minä olen sen ansainnut."

Me olimme pysähtyneet syömään noin kahden kilometrin päähän
muutamasta kylästä, ja tätä kylää kohden lehmämme laukkasi. Se
saapui kylään tietysti ennen meitä, ja me näimme, miten ihmiset sen
siellä pysäyttivät ja ottivat kiinni. Silloin me vähän hiljensimme
juoksuamme: saammehan lehmämme nyt, ei tarvinnut kuin ottaa se tuolta
kelpo mieheltä, joka sen oli pysäyttänyt menemästä edemmäksi. Sen
mukaan kuin me lähestyimme, lisääntyi väkeä lehmämme ympärille,
ja kun viimein saavuimme sen luo, oli siinä parikymmentä henkeä,
miehiä, naisia ja lapsia, jota puhelivat nähdessään meidän tulevan.
Minä olin kuvitellut, ettei minun tarvitse kuin ottaa lehmäni, mutta
sitäpä ei niin vain annettukaan. Joukko ympäröi meidät keskelleen ja
sitten tehtiin kysymys toisensa perästä: "Mistä tulette? Mistä olette
saaneet tämän lehmän?"

Vastauksemme olivat yksinkertaiset, mutta nämä ihmiset eivät ottaneet
uskoakseen, ja kuului pari kolme ääntä, että olimme varastaneet
tämän lehmän, joka meiltä oli karannut, ja että piti panna meidät
vankeuteen, kunnes asia selvenee. Siihen saapui santarmikin, jolle
muutamin sanoin selitin asian, mutta kun se hänestä ei näyttänyt
selvältä, niin hän sanoi, että hän panee lehmämme takavarikkoon ja
meidät vankilaan; sitten nähdään. Minä tahdoin vastustaa tätä ja
Mattia tahtoi puhua, mutta santarmi käski meidän olla vaiti. Ja
muistaen miten Vitaliksen oli käynyt Toulousessa vastustaessaan
poliisia, käskin Mattian olla vaiti ja seurata santarmia.

Koko kylä meitä seurasi vankilan luo saakka. Ihmiset tunkeilivat
ympärillämme, meitä töykittiin ja nyittiin, solvaistiin ja ivattiin,
ja jos ei santarmi olisi ollut turvanamme, niin luulen, että meidät
olisi kivitetty aivan kuin olisimme olleet suuriakin rikollisia,
murhamiehiä tai murhapolttajia.

Vankilaan tultuamme syntyi minussa hetkeksi toivo, kun vanginvartija
ei tahtonut ottaa meitä vastaan. Minä tuumailin, että siinä on
kunnon mies. Mutta santarmi vaati, ja vanginvartijan täytyi suostua.
Hän avasi oven, joka oli kiinni suurella lukolla, ja silloin minä
huomasin, minkävuoksi hän ei meitä olisi ottanut vankihuoneeseen:
hänellä oli siellä sipulia kuivamassa levällään lattialla. Taskumme
tutkittiin, meiltä otettiin rahamme, veitsemme, tulitikut, ja tällä
aikaa vanginvartija kokosi kaikella kiireellä sipulinsa muutamaan
loukkoon. Sitten meidät jätettiin sinne, ovi sulkeutui lukon
vinkuessa surullisesti. Me olimme vankeudessa. Kuinkahan kauan meidän
pitää olla?

Mattia tuli eteeni ja kumarsi päätään: "Lyö", sanoi hän, "lyö päähän,
et voi lyödä niin kovasti kuin tyhmyydelläni olen ansainnut."

"Sinä olet tehnyt tyhmyyden, ja minä olen sinun antanut tehdä, olen
siis ollut yhtä tyhmä kuin sinäkin."

"Minusta olisi mieluisampaa, jos löisit; mieleni ei olisi silloin
niin surullinen. -- Lehmä parkamme, kaunis lehmämme!" Hän rupesi
itkemään.

Minun piti ruveta häntä lohduttamaan selittäen, että tilamme ei ollut
niin arveluttava, emmehän olleet mitään tehneet eikä meidän ollut
vaikea todistaa, että olimme ostaneet lehmän, Usselin eläinlääkäri
voi sen todistaa.

"Mutta jos syytetään, että olemme varastaneet rahat, joilla lehmän
ostimme, niin miten todistamme, että olemme ne ansainneet? Sinä näet,
että onneton on syyllinen kaikkeen."

Mattia oli oikeassa. Minä tiesin varsin hyvin, että onnettomille
ollaan ankaria; sitähän todistivat huudotkin, joilla meitä oli
saatettu vankilan portille saakka.

"Ja sitten kun pääsemme vankilasta ja meille annetaan lehmämme, niin
onko sanottu, että tapaamme Barberinin emäntää?"

"Minkävuoksi emme tapaisi häntä?"

"Siitä saakka kuin sinä olet ollut poissa, hän on voinut jo kuolla."

Minä oikein säikähdin: tosihan oli, että äiti oli voinut kuolla,
sillä vaikka en ollut siinä iässä, jolloin helposti tulee
ajatelleeksi kuolemaa, niin kokemuksesta tiesin, että helposti voi
kadottaa ne, joita rakastaa. Niin oli kuollut Vitaliskin. Ihme että
en ollut tätä ajatellut ennen!

"Minkävuoksi et ennen ole siitä puhunut?" kysyin Mattialta.

"Senvuoksi, että kun olen onnellinen, niin tyhmässä päässäni ei ole
kuin iloisia ajatuksia, jotavastoin kun olen onneton, minulla on
ainoastaan surullisia mietteitä ja ajatellessani tarjoavani lehmääsi
Barberinin emännälle olin niin onnellinen, että en nähnyt muuta kuin
hänet tyytyväisenä ja meidät tyytyväisinä ja olin huumauksissani ja
aivan kuin juovuksissa ilosta."

"Sinulla ei ole tyhmempi pää kuin minullakaan, Mattia rakas, sillä
samat ajatukset minussakin ovat liikkuneet ja minä olen ollut aivan
niinkuin sinäkin huumauksissa ja juovuksissa ilosta."

Mattia vain yhä valitteli itkien. Ja sitten hän nousten yhtäkkiä ja
tehden liikkeitä käsillään sanoi: "Jos Barberinin emäntä on kuollut
ja jos Barberin on elossa, hän ottaa lehmämme ja pidättää sinutkin
luonaan?"

Varmaankin nämä surulliset ajatukset oli meissä synnyttänyt vankila,
joukon huudot, santarmi, oven lukon vingunta. Mutta Mattia ei
ajatellut yksistään meitä, vaan lehmäämmekin.

Kului monet tunnit näissä surullisissa ajatuksissa, ja kuta
pitemmälle aika kului, sitä surullisemmiksi kävimme. Koetin kuitenkin
rohkaista Mattiaa selittämällä, että meitä tullaan tutkimaan.

"No niin, mitä sanomme?"

"Totuuden."

"Silloin sinut viedään Barberinin luo, taikka jos Barberinin emäntä
on elossa, niin hänen luo, ja kysytään häneltä valehtelemmeko, ja
silloin me emme voi häntä hämmästyttää."

Vihdoin ovi aukeni kauhealla melulla ja sisään astui vanha
valkotukkainen herra, jonka suopea ja avonainen katse herätti meissä
toivoa.

"No, veitikat", sanoi vanginvartija, "nouskaa seisomaan ja vastatkaa
herra tuomarille."

"Hyvä, hyvä", sanoi tuomari antaen merkin vanginvartijalle
poistumaan, "minä tutkin tätä", lisäsi hän osottaen minua sormellaan,
"viekää tämä toinen pois, minä tutkin häntä sitten".

Näin ollen minun piti saada ilmaistuksi Mattialle, miten hänen on
vastattava.

"Herra tuomari, toverini niinkuin minäkin puhumme teille suoran
totuuden."

"Hyvä, hyvä", keskeytti tuomari kiireesti, aivan kuin olisi tahtonut
estää minua puhumasta.

Mattia poistui, mutta hän oli ehtinyt minuun luoda silmäyksen
osottaakseen, että hän ymmärsi tarkoitukseni. "Teitä syytetään lehmän
varastamisesta", sanoi tuomari katsoen minua silmiin.

Minä sanoin, että olimme ostaneet tämän lehmän Usselin markkinoilta,
ja mainitsin eläinlääkärin, joka meille oli ollut valitsemassa lehmän.

"Häneltä saamme todistuksen."

"Minä toivon, että se hankitaan, sillä hänen todistuksensa näyttää
meidät syyttömiksi."

"Ja missä tarkoituksessa olette tämän lehmän ostaneet?"

"Viedäkseni Chavanoniin lahjaksi muutamalle vaimolle, joka on ollut
kasvatusäitini, kiitollisuuden osotukseksi hänen hoidostaan ja
muistoksi rakkaudestani."

"Mikä tämän vaimon nimi on?"

"Barberin."

"Onko hän muutaman raajarikkoisen työmiehen vaimo? Mies loukkaantui
Parisissa muutamia vuosia sitten?"

"Niin on, herra tuomari."

"No häneltä saamme myöskin todistuksen."

Mutta tähän en puhunut mitään, ja tuomari nähdessään minun
hämilläoloni alkoi udella ja tiedustella tehden kysymyksen
toisensa perästä. Minun lopultakin piti vastata, että jos hän
kysyi kasvatusäidiltäni, niin silloin koko tuumani menisi myttyyn:
en voisikaan hämmästyttää kasvatusäitiäni lehmällä. Mutta tässä
pulassani tunsin kuitenkin jonkinlaista tyydytystä: kun tuomari
tunsi Barberinin emännän ja kun hän aikoi häneltä kysyä saadakseen
nähdä oliko kertomukseni tosi, niin se osotti, että Barberinin
emäntä vielä oli elossa. Ja vielä sain muutakin tietää niistä
kysymyksistä, joita tuomari edelleen teki: Barberin oli jonkun aikaa
sitten mennyt Parisiin. Tästä tulin niin iloiseksi, että osasin mitä
vakuuttavimmasti puhua tuomarille, että eläinlääkärin todistus kyllä
riittää todistukseksi, ettemme ole varastaneet lehmää.

"Mistä olette saaneet rahat lehmän ostoon?"

Tämä kysymyshän oli Mattiaa niin pelottanut.

"Me olemme ansainneet."

"Missä ja miten?"

Selitin miten me matkalla Parisista Varsesiin ja Varsesista
Mont-Doreen olimme koonneet penni penniltä.

"Mitä teitte Varsesissa?"

Tämän kysymyksen selvittämiseksi minun piti kertoa koko pitkä asia
tapauksineen. Ja kun tuomari kuuli, että olin ollut haudattuna
Truyèren kaivoksessa, niin hän keskeytti ja lempeällä, melkein
ystävällisellä äänellä kysyi: "Kumpi teistä on Remi?"

"Minä, herra tuomari."

"Millä sen todistat? Santarmi sanoi, ettei sinulla ole papereita."

"Ei olekaan, herra tuomari."

"No kerro minulle miten tuo onnettomuus tapahtui Varsesissa. Minä
olen siitä lukenut sanomalehdistä, niin että jos et sinä ole Remi,
niin et minua petä. Minä kuuntelen, kerrohan nyt."

Kun tuomari sinutteli minua, niin sain siitä rohkeutta; näin että hän
ei ollut vihamielinen.

Kun olin lopettanut kertomukseni, niin tuomari katsoi minuun lempein
silmin. Minä jo kuvittelin, että hän päästää meidät vapaiksi, mutta
siitä ei tullut mitään: sanaa sanomatta hän jätti minut yksin. Hän
varmaan meni tutkistelemaan Mattiaa nähdäkseen olivatko kertomuksemme
samanlaiset. Minä jäin pitkäksi aikaa omiin mietteisiini, mutta
vihdoin tuomari tuli Mattian kanssa.

"Minä odotan tietoja Usselista", sanoi hän, "ja jos ne, niinkuin
toivon, todistavat kertomuksenne oikeiksi, niin lasken teidät
huomenna vapaiksi."

"No entäs lehmämme?" kysyi Mattia. "Se annetaan teille takaisin."

"Minä en juuri sitä tarkoittanut, vaan sitä, että kuka sen ruokkii ja
kuka sen lypsää?"

"Ole huoleti, poikaseni."

Mattia näyttikin vakuutetulta, mutta sitten hän sanoi nauraen: "Jos
meidän lehmämme lypsetään, niin eikö voitaisi antaa meille se maito.
Se olisi hyvä illalliseksemme."

Heti kun tuomari oli mennyt, ilmoitin Mattialle kaksi suurta uutista,
jotka olin saanut tietää ja jotka olivat saaneet minut unhottamaan,
että olimme vankilassa: Barberinin emäntä oli elossa ja Barberin oli
Parisissa.

"Prinssin lehmä viedään riemulla", sanoi Mattia ja iloissaan rupesi
tanssimaan ja laulamaan. Ja hänen ilonsa sai minutkin mukaansa,
niin että tartuin Mattiaa käsiin ja tanssin hänen kanssaan. Capi,
joka siihen saakka oli maannut muutamassa loukossa surullisena ja
alakuloisena, tuli luoksemme, nousi takajaloilleen ja yhtyi iloomme.
Me tanssimme niin, että vanginvartija pelästyi -- sipuliensa tähden
luultavasti -- ja tuli katsomaan mitä meteliä me pidimme. Hän
käski meidän olla hiljaa, mutta ei käyttänyt niin röyhkeitä sanoja
kuin tullessaan tuomarin kanssa. Siitä ymmärsimme, että asiamme ei
ollut huonosti, ja pian saimmekin todistuksen siitä, ettemme olleet
erehtyneet, sillä vähän ajan kuluttua vanginvartija toi suuren
vadillisen maitoa -- lehmämme maitoa -- mutta ei siinä kaikki: meille
annettiin suuri nisuleipä ja kylmää vasikanlihaa, jota oli lähettänyt
itse tuomari.

Harvoin lienee vankilassa-olijoita sillä tavoin kohdeltu. Ja
syödessäni siinä vasikkaa ja juodessani maitoa tuumailin, että
vankila on parempi kuin olin luullut. Niin arveli Mattiakin: "Tämähän
vasta onni on, kun saa syödä ja nukkua maksutta", sanoi hän nauraen.

Minä tahdoin häntä säikäyttää: "Mutta jos eläinlääkäri olisi kuollut
yhtäkkiä, kuka todistaisi syyttömyytemme?"

Mattia sanoi: "Tuollaista ajattelee silloin, kun on onneton, mutta
nyt ei ole siihen sovelias aika."



VII.


Yömme vankilan vuoteella ei ollut niinkään huono, pahempiakin olimme
viettäneet paljaan taivaan alla. "Minä olen uneksinut lehmämme
tulosta Barberinin mökille", sanoi Mattia.

"Niin minäkin."

Kahdeksan aikana aamulla aukeni ovi ja sisään astui tuomari ja
eläinlääkäri, joka oli tahtonut persoonallisesti tulla todistamaan ja
laskemaan meidät vapaiksi.

Tuomarin huolenpito viattomista vangeista ei rajoittunut illalliseen,
jonka hän eilen oli meille toimittanut, vaan hän vielä pisti
kouraani karttamerkillä varustetun paperin. "Te olette olleet
ajattelemattomia", sanoi hän, "lähtiessänne tielle. Tuossa on teille
passi, jotta ette vasta joudu tällaiseen. Onnellista matkaa, lapset."
Ja hän puristi ystävällisesti kättämme. Mutta eläinlääkäri syleili
meitä.

Onnettomina, kurjina olimme tähän kylään tulleet, mutta lähdimme
sieltä riemulla taluttaen lehmäämme pystypäin ja olkaimme yli
katsellen ihmisiä, jotka seisoivat porteilla.

Pian saavuimme kylään, jossa olin Vitaliksen kanssa nukkunut
ensimäisen yöni, ja sieltä meillä ei ollut kuin suuri lakeus
kuljettavana vuoren rinteelle, josta laskeuttiin Chavanoniin.
Kulkiessamme tämän kylän katua ja sen talon ohi, josta Zerbino
oli varastanut leivän, johtui mieleeni tuuma, jonka heti ilmaisin
Mattialle:

"Minä olen sinulle luvannut kakkua, kun päästään Barberinin emännän
luo. Mutta sitä varten tarvitaan voita ja jauhoja ja munia. Mutta
hänellä varmaankaan ei ole voita eikä jauhoja, sillä hän ei ole
rikas. Mitähän jos viemme mukanamme?"

"Se on oiva tuuma."

"No pidä sinä lehmää, niinä menen ostamaan voita ja jauhoja. Munia
emme voi särkymättä kuljettaa, niitä saa äiti käydä ostamassa
naapurista." Ja kun minä olin saanut ostetuksi nämä tarpeet, niin
jatkoimme matkaamme. En olisi tahtonut rasittaa lehmäämme, mutta
minulla oli sellainen kiire päästä perille, että tietämättäni astuin
kiireesti.

Vielä kymmenen kilometriä, vielä kahdeksan, vielä kuusi. Matka tuntui
minusta pitemmältä lähestyessäni vanhaa kotia kuin poistuessani
sieltä. Silloin oli kylmä, nyt olin aivan kuin kuumeessa ja
yhtämittaa katsoin kelloani.

"Eikö olekin tämä kaunista seutua?" kysyin Mattialta.

"No ei täällä ole puita näköalaa estämässä", sanoi Mattia.

"Kun lähdemme laskeutumaan Chavanoniin, niin saat nähdä suuriakin
puita, tammia ja kastanjoita."

"Onko hedelmiä?"

"Voi veikkonen, paljonkin. Ja sitten kartanolla on suuri päärynäpuu,
jossa on noin suuria päärynöitä ja hyviä, saat nähdä."

Ja jo selittäissäni sanoin aina lopuksi hänelle: saat nähdä!
Minä todella luulin vieväni Mattian oikein ihmeiden maahan. Ja
minusta tämä seutu olikin paras kaikista. Täällähän minä olin
kasvanut, ja täällä olin ollut niin onnellinen, täällähän minua
oli rakastettu. Ja ensimäisen ilonkuohun tunteet, jotka saivat
viritystä seikkailuelämäni muistoista, kuohuivat nyt rinnassani
sitä valtavampina, kuta lähemmäksi kotikylääni tulimme. Minusta
tuntui, kuin ilmassa olisi ollut huumaava tuoksu: kaikki näytti niin
kauniilta.

Mattiakin joutui huumauksen valtaan, mutta hän kuvaili omaa
kotiseutuaan.

"Jos sinä tulisit Luccaan", sanoi hän minulle, "niin niinäkin
näyttäisin sinulle siellä kaikenlaista kaunista: saisit nähdä!"

"Me menemme Luccaan, kun olemme käyneet Etiennetten, Lisen ja
Benjaminin luona."

"Lähdetkö tosiaankin Luccaan?"

"Sinä olet tullut minun kanssani kasvatusäitini luo, minä tulen sinun
kanssasi sinun äitisi ja sisaresi Christinan luo, jota kantelen
sylissäni, jos hän ei ole kovin suuri. Hän on oleva sisareni."

"Oh! Remi!"

Hän ei voinut sen enempää sanoa, niin liikutettu hän oli.

Puhellessamme näin ja astuskellessamme pitkin askelin olimme
saapuneet vuoren harjalle, josta rinne alkoi laskeutua alas
jaksottain Chavanoniin. Vielä muutamia askeleita, niin olimme
paikalla, jossa olin Vitalikselta pyytänyt saada istahtaa
tienvierustalle katsellakseni kotitaloa, jota en ollut luullut enää
ikinäni näkeväni.

"Pidä lehmää!" sanoin Mattialle ja hyppäsin rinteelle. Kaikki oli
ennallaan laaksossamme, se näytti aivan samanlaiselta kuin ennen,
puitten välistä näin kotitalon katon.

"Tuolla, tuolla!" huusin.

Mattia ihmetellen intoani kiiruhti vierelleni katselemaan.

"Katso tuonne käteni suuntaan. Siellä on kotitalo, tuolla päärynäpuu,
tuolla oli ennen puutarhani."

Mattia, jolla ei ollut niitä muistoja kuin minulla, ei nähnyt mitään
ihmeellistä, mutta ei virkkanut mitään siitä.

Talosta nousi pieni keltainen savupylväs pitkin vuoren rinnettä ylös.
Tuulenhenki leuhautti savua kasvoillemme: se haisi tammenlehdiltä.
Kyyneleet täyttivät yhtäkkiä silmäni, ja minä hyppäsin Mattian
kaulaan. Samassa Capi heittäysi minua vasten, ja minä otin sen
syliini ja suutelin sitäkin.

"Laskeutaan pian", sanoin.

"Jos Barberinin emäntä on kotona, niin miten järjestämme lehmän
viennin, niin että se tapahtuu äkkiarvaamatta?" kysyi Mattia.

"Sinä viet sen yksinäsi ja sanot, että tämä on prinssiltä, ja kun hän
kysyy keitä prinssiltä, niin silloin minä astun esiin?"

"Onpa vahinko, ettemme voi mennä soittaen. Se olisi mainiota!"

"Mattia, ei nyt enää tyhmyyksiä!"

"Ole huoleti, minua ei haluta uudistaa sitä tapausta, mutta jos
tämä elukkamme olisi rakastanut musiikkia, niin silloin olisi vähän
soitettu, ja se olisi ollut pulskaa."

Kun tulimme muutamalle penkereelle, joka oli juuri talon päällä,
niin näimme valkoisen päähineen ilmestyvän talon pihalle. Barberinin
emäntä kulki siellä, hän kulki veräjälle, avasi sen ja lähti kylälle
päin. Minun teki kovin mieli huutaa, mutta kun olin monta kuukautta
ajatellut hämmästyttää häntä, niin en voinut näin yhtäkkiä luopua
aikeestani. Me olimme pian veräjällä ja astuimme sisään, niinkuin
olin siitä monesti ennenkin astunut. Tiesin hyvin äidin tavat, että
ovi ei ole lukossa, joten pääsemme helposti sisään huoneeseen. Mutta
ensi töiksemme meidän piti toimittaa lehmä navettaan, joka oli sekin
aivan ennallaan. "Nyt menemme huoneeseen, minä asetun takan ääreen,
niin että äiti näkee minut heti kun tulee sisään, ja kun kuulemme
veräjän käyvän, niin sinä Capin kanssa piiloudut vuoteen taa, ettei
hän näe kuin minut yksin. Uskotko, että hän hämmästyy?"

Me astuimme huoneeseen, ja minä istuin takan ääreen, jossa olin
viettänyt niin monta talvista iltapuhdetta. Pitkät hiukseni
panin takinkauluksen alle ja koetin kyyristyä niin pieneksi kuin
suinkin, että olisin mikäli mahdollista pikku Remin näköinen. Siitä
paikaltani näin veräjälle, niin ettei ollut pelkoa, että äiti tulisi
tietämättämme. Ja odotellessani katselin ympärilleni. Minusta
tuntui, kuin olisin lähtenyt kotoa eilen: ei ollut tapahtunut mitään
muutosta, kaikki oli samalla paikalla kuin ennenkin, paikoillaan oli
vielä paperikin, jolla oli paikattu minun särkemäni akkunan lasi,
paperi oli vain kellastuneempi ja savustunut. Jos olisin uskaltanut
lähteä paikoiltani, niin olisin voinut katsella kaikkea läheltä
huvikseni, mutta kun äiti voi tulla millä hetkellä hyvänsä, niin
piti minun istua siinä paikoillani pitämässä vahtia. Sitten yhtäkkiä
näinkin valkoisen päähineen, ja veräjä vinkui saranoissaan.

"Mene joutuin piiloon", sanoin Mattialle ja itse kyyristyin pieneksi.

Ovi aukesi ja äiti huomasi minut.

"Kuka se on?" sanoi hän.

Minä katselin häntä vastaamatta, ja hän katseli minua. Yhtäkkiä hänen
kätensä alkavat vapista:

"Hyvä Jumala", sanoo hän. "Hyvä Jumala, onko se mahdollista, Remi!"

Minä nousin ja suljin hänet syliini.

"Äiti!"

"Poikani, minun poikani!"

Kului pitkä aika, ennenkuin tunteemme vähän asettuivat ja saimme
silmämme kuiviksi.

"Jollen minä olisi sinua niin usein ajatellut, niin en varmaan olisi
sinua tuntenut, sinä olet niin muuttunut, kasvanut ja voimistunut."

Vuoteen takaa kuului hiljainen nyyhkytys, josta muistin Mattian. Minä
käskin hänen tulla piilopaikastaan.

"Tämä on Mattia, minun veljeni."

"Vai niin, sinä siis olet löytänyt vanhempasi", huudahti äiti.

"En ole, minä vain tahdoin sanoa, että Mattia on minun toverini,
ystäväni, ja tässä on Capi, myöskin toverini ja ystäväni. Tervehdi,
Capi, isäntäsi äitiä!"

Capi nousi kahdelle jalalle ja käpälät rinnallaan kumarsi
arvokkaasti, joka sai Barberinin emännän nauramaan, niin että
kyyneleet hänen silmistään kuivuivat.

Mattia, jolla ei ollut niin paljon syytä kuin minulla unhottamaan
itsensä, antoi minulle merkin muistuttaen lehmästämme.

"Lähdemme, äiti, pihalle katsomaan päärynäpuuta, josta olen Mattialle
paljon puhunut", sanoin.

"Ja käymme katsomassa myöskin sinun puutarhaasi, jonka olen
säilyttänyt sellaisenaan kuin se sinulta jäi, jotta sinä sen tapaat
samanlaisena, kun tulet, sillä olen aina uskonut, että sinä vielä
tulet."

"Vieläkö siinä kasvaa juurikkaatkin, joita olin istuttanut?"

"Sinäkö ne istutit? Minä sitä arvelinkin, että sinä se olet ne
istuttanut, sinä kun aina tahdoit hämmästyttää minua."

Nyt oli sovelias hetki.

"Onko navetta muuttunut sen jälkeen, kun Kullanomena lähti, joka oli
samanlainen kuin minäkin, ettei tahtonut millään lähteä talosta."

"Eipä ole sekään muuttunut", sanoi äiti. Ja kun me olimme juuri
navetan edessä, niin hän työnsi oven auki, ja samassa lehmämme, jonka
oli nälkä ja joka varmaan luuli, että tultiin antamaan ruokaa, rupesi
ammumaan.

"Navetassa lehmä, lehmä navetassa!" huusi äiti.

Mattia ja minä emme voineet enää pidättää itseämme, vaan rupesimme
nauramaan. Äiti katsoi meihin hyvin hämmästyneenä, mutta tämän lehmän
ilmestyminen navettaan oli hänestä niin outoa, ettei hän voinut sitä
ymmärtää.

"Me olemme teitä sillä hämmästyttäneet, ja eikö tämä ole yhtä arvokas
uutuus kuin juurikkaat?"

"Tekö tuoneet minulle lehmän, minulle lehmän, te?" hoki hän.

"Minä en ole tahtonut tulla tyhjin käsin äidin luo, joka on ollut,
niin hyvä pienelle Remille, hyljätylle lapselle. Ja tuumaillessani
mikä olisi hyödyllisintä, ajattelin, että lehmä Kullanomenan sijaan
olisi paras kaikista, ja niin Usselin markkinoilta ostimme tämän
lehmän rahoilla, jotka olimme ansainneet Mattian kanssa."

"Sinä hyvä poika, rakas lapseni!" Ja äiti suuteli minua.

Me menimme navettaan, että äiti sai tutkia lehmää, joka nyt oli
hänen. Ja joka seikalle, minkä lehmässä huomasi, hän lausui
tyytyväisyytensä ja ihmettelynsä.

"Niin hyvä lehmä!"

Yhtäkkiä hän päättyi katsomaan minua: "Sinusta siis on tullut rikas?"

"Rikas, rikas", sanoi Mattia nauraen, "hänellä on rahaa vielä
jäljellä lopulle kolme markkaa."

"Olette kelpo poikia!"

Minusta tuntui hyvälle, kun äiti ajatteli Mattiaakin.

Lehmämme ammui yhä, ja Mattia huomautti, että se huutaa lypsämään.
Minä juoksin hakemaan rainnan, joka oli tavallisella paikallaan,
puhtaana ja kirkkaana. Ja nytkös vasta äiti oli iloissaan, kun sai
vaahtoavaa maitoa rainnan melkein täyteen.

"Tämä lypsää enemmän kuin Kullanomena", sanoi hän.

"Ja sellaista maitoa, että se tuoksuu appelsiinilta", sanoi Mattia.

Lehmä laskettiin pihalle jyrsimään ruohoa, ja me menimme huoneeseen,
jonne minä raintaa hakiessani olin pöydälle asettanut voimme ja
jauhomme. Kun äiti huomasi nämä, niin hän taas ihmettelemään.

"Nämä ovat yhtä paljon meitä itseämme varten kuin sinuakin, sillä
meidän on kova nälkä, ja me haluamme saada kakkua. Sinä muistat
miten tulimme häirityiksi, kun viime laskiaista täällä ollessani
valmistimme laskiaiskakkua, ja voi, jonka sitä varten olit lainannut,
joutuikin sipulivelliin. Tällä kertaa meitä ei häiritä."

"Sinä siis tiedät, että Barberin on Parisissa?" sanoi äiti.

"Tiedän."

"Tiedätkö myöskin, mitä varten hän on siellä?"

"En."

"Se koskee sinua."

"Minua?" sanoin pelästyen.

Äiti katsoi Mattiaan aivan kuin ei olisi uskaltanut puhua asiasta
hänen kuultensa.

"Kyllä sinä voit Mattian kuullen puhua", sanoin hänelle ja selitin
miten hän oli toverini ja veljeni ja miten kaikki, mikä minua koski,
koski häntäkin.

"Se on pitkä juttu", sanoi äiti.

Minä huomasin kuitenkin, että hän ei halunnut puhua Mattian kuullen,
enkä tahtonut häntä pakottaakaan siihen vastoin mieltään; päätin
senvuoksi odottaa sopivaa hetkeä.

"Palaako Barberin pian Parisista?"

"Ei varmaankaan."

"No sitten ei mitään hätää, ryhtykäämme laittamaan kakkua, ja sitten
myöhemmin kerrot miten Barberinin Parisin matka koskee minua. Kun ei
ole pelkoa, että hän saapuu paistamaan sipuleitaan meidän voissamme,
niin meillä on aikaa. Onko sinulla munia?"

"Ei ole, minulla kun ei ole enää kanoja."

"Emme voineet tuoda munia tullessamme, kun olisivat särkyneet. Voit
käydä lainaamassa naapurista."

Hän näytti olevan hämillään, josta päätin, että hänellä oli jo velkaa
niin, että oli paha mennä enää lainaamaan.

"Taitaa olla parempi, kun minä menen ostamaan", sanoin, "ja sillä
aikaa sinä laitat taikinan ja Mattia pilkkoo puita."

Pidettyämme sitten kakkujuhlaa ja syötyämme tarpeeksemme Mattia jätti
meidät äidin kanssa kahdenkesken, jotta tämä saisi rauhassa selittää
asian, josta Mattia oli huomannut minun olevan levottoman. Ja levoton
olin ollut, miettien koko ajan, kun kakkuja valmistimme, miten
Barberinin Parisin-matka mahtoi koskea minua.

Minusta näytti, että Barberin oli Parisissa tavottamassa Vitalista,
saadakseen tältä minusta maksua kuluneilta vuosilta. Mutta tässähän
ei ollut mitään, mikä minua koski: Vitalis oli kuollut, eikähän
maksua voinut minulta periä. Mutta jos ei Barberin vaatinutkaan
minulta rahaa, niin voi hän vaatia minut itseni, ja saatuaan kerran
minut käsiinsä hän voisi minut myydä kenelle hyvänsä ja mihin
hyvänsä, kuhan vain saisi minusta määrätyn summan. Sillä tavoin hänen
matkansa minua koski ja koski kovastikin, sillä olin päättänyt, että
ennen teen vaikka mitä kuin rupean hänen vallanalaisekseen, ennen
vaikka katoan koko Ranskasta, menen Italiaan Mattian kanssa, tai
Amerikkaan ja vaikka maailman loppuun.

Tällä tavoin tuumaillen mielessäni päätin olla varuillani äidin
kanssa puhellessa, ei senvuoksi, että hän olisi pahaani tarkottanut,
sillä rakastihan hän minua, mutta hän pelkäsi miestään, sen olin
nähnyt, ja senvuoksi hän, jos liikoja puhuisin, voisi kertoa
miehelleen ja tämä pääsisi minun perilleni. Mattian mentyä sanoin
äidille: "No nyt kun olemme kahdenkesken, niin sano, miten Barberinin
matka koskee minua?"

"No sanon, sanon mielellänikin, lapseni."

Mielelläänkin? Minä hämmästyin.

Ennenkuin äiti alkoi kertomuksensa, katsoi hän oveen ja sitten
lähestyi minua ja kuiskaten ja hymyillen sanoi:

"Sinua vanhempasi hakevat."

"Vanhempani!"

"Niin, vanhempasi, Remi poikani."

"Onko minulla vanhempia? Onko minulla vanhempia, minulla, hyljätyllä
lapsella?"

"Sinua ei varmaankaan ole ehdoin tahdoin hyljätty, koska sinua nyt
tiedustellaan."

"Kuka minua tiedustelee, kerro, kerro joutuin, äiti, minä pyydän."
Sitten yhtäkkiä huudahdin: "Minä olen hullu, eihän minua tiedustele
kukaan muu kuin Barberin."

"Hän sinua tiedustelee, mutta vanhemmillesi, vanhemmillesi."

"Ei, hän tiedustelee vain itselleen, myydäkseen minut uudelleen,
mutta hän ei myy, ei saa minua käsiinsä."

"Oi, Remi, miten voit ajatella, että minä antaisin käyttää itseäni
sellaiseen?"

"Hän tahtoo pettää sinut, äiti."

"Mutta lapsi, ole järkevä ja kuuntele, kun sinulle kerron, äläkä ole
noin peloissasi."

"Minä vielä muistan hänet."

"Mutta kuuntele mitä sanon, minä olen itse kuullut. Etkö usko
sitä? Tulevana maanantaina on siitä kuukausi, kun olin työssä
leipomahuoneessa, niin tuli meille muuan mies tai paremminkin
herra ja kävi puhuttelemaan Barberinia, joka oli silloin sisällä.
Oletteko te Barberin? kysyi vieras, joka puhui vähän omituisesti
ranskankieltä. -- Minä se olen, vastasi Jerome. -- Tekö olette
löytänyt muutaman lapsen Parisista, Breteulin kadulta, ja kasvattanut
sen? -- Niin olen. -- Missä tämä lapsi nyt on? -- Mitä se teihin
kuuluu? kysyi Jerome."

Jos olisin epäillyt äidin kertomusta, niin olisin tästä Barberinin
jyrkästä vastauksesta tullut siihen vakaumukseen, että äiti kertoi
totta.

"Sinä tiedät", jatkoi äitini, "että leipomahuoneeseen kuuluu puhe
täältä, ja minussa syntyi halu kuunnella, kun oli kysymys sinusta.
Minä kävin lähemmäksi kuullakseni paremmin, mutta samassa muuan risu
taittui jalkani alla ja rasahti. -- Me emme olekaan yksiksemme,
sanoi herra. -- Tuolla on vain vaimoni, vastasi Barberin. -- Täällä
on hyvin kuuma, sanoi herra, tulkaahan ulos, niin puhelemme siellä.
Ja he menivät ulos, ja vasta parin kolmen tunnin perästä Jerome
palasi yksin. Sinä arvaat, että olin hyvin utelias tietämään, mitä
tämä herra oli sanonut, joka ehkä oli sinun isäsi, mutta Jerome ei
vastannut kysymyksiini. Hän sanoi vain, että tämä herra ei ollut
sinun isäsi, mutta että hän etsi sinua vanhemmillesi."

"Missä vanhempani ovat? Ketä he ovat? Minullako on isä ja äiti,
molemmat?"

"No sitähän minäkin tiedustelin Jeromelta. Mutta hän sanoi, ettei hän
tiedä. Ja sitten hän lisäsi, että hän lähtee Parisiin tavatakseen
tuon soittoniekan, jolle hän oli sinut vuokrannut ja joka oli
osotteekseen ilmoittanut erään toisen soittoniekan Garofolin,
Parisissa Lourcine-kadun varrella. Minä olen muistissani pitänyt
kaikki nimet tarkoin, pidä sinäkin ne hyvin."

"Ole huoleti, minä tunnen ne kaikki. Mutta Barberin ei ole sitten
lähdettyään antanut sinulle mitään tietoa?"

"Ei, hän varmaan hakee sinua yhä. Tuo herra, joka kävi meillä,
oli antanut hänelle sadan markan ja viisi kahdenkymmenen markan
kultarahaa ja oli luvannut sittemmin lisää. Tämä kaikki ja komeat
vaatteet, joihin olit puettu, kun sinut löydettiin, todistaa, että
sinun vanhempasi ovat rikkaita. Kun minä sinut näin ensin tuossa
takan luona, niin luulin, että sinä olet jo vanhempasi tavannut, ja
sen vuoksi luulin, että toverisi oli sinun veljesi."

Samassa Mattia kulki akkunan ohi ja minä kutsuin hänet sisään.

"Mattia, vanhempani tiedustelevat minua, minulla on oikeat vanhemmat,
oikea koti."

Mutta Mattia ei näyttänyt ollenkaan iloiselta, jota vastoin minä
olin ihan haltioissani. Minä kerroin hänelle koko seikan niinkuin
Barberinin emäntä oli minulle sen kertonut.



VIII.


Kuinka paljon olinkaan iloinnut ajatellessani, että saan maata
lapsuuteni aikaisessa vuoteessa, jossa ennen olin nukkunut niin monta
yötä heräämättä, kyyristyneenä peitteiden alle! Monta kertaa olin
maatessani taivasalla kaivannut tätä vuodetta ja peitteitä, kun öinen
kylmä hätyytteli tai aamun kuura kylmi luita myöten.

Heti kun panin maata, nukahdin väsyneenä edellisen päivän matkasta,
mutta sitten heräsin yhtäkkiä, enkä saanut enää unta: mieleni oli
niin kiihdyksissä.

Vanhempani!

Tätä seikkaa olin ajatellut maata pannessani, siitä olin nähnyt
untakin, isästä, äidistä, veljistä, sisarista, ja olin muutamia
minuutteja näiden kanssa, joita en vielä tuntenut ja jotka nyt
näin ensi kerran. Sitten Mattia, Lise, Barberinin emäntä ja rouva
Milligan, Arthur, kaikki olivat samaa perhettä. Vitalis oli isäni,
hän oli herännyt kuolleista ja oli rikas. Tällä aikaa kuin olimme
olleet erillämme, hän oli löytänyt Zerbinon ja Dolcen, joita ei susi
ollutkaan saanut.

Herättyäni näin kaikki, joista olin uneksinut, ja tuntui aivan kuin
olisin ollut heidän kanssaan eilen illalla, ja senvuoksi oli minun
aivan mahdotonta saada unta. Vähitellen tämä harhaluulo menetti
voimansa, mutta sitten tuli todellisuus, joka valvotti minua vielä
enemmän.

Vanhempani etsivät minua, pitikö minun löytääkseni heidän kääntyä
Barberinin puoleen. Jo tämä kysymys yksinään vähensi iloni. Olisin
halunnut, että Barberin ei olisi saanut sekaantua onneeni. Mutta
ei ollut muuta neuvoa kuin hakea Barberin käsiini. Hänelle ei
voinut kirjoittaa minnekään. Täytyi lähteä Parisiin ja etsiä häntä
Mouffetardin korttelista niistä taloista, joissa hän oli ennen asunut
ja joista hänen vaimonsa muisti pari kolme nimeä. Minun siis piti
lähteä Parisiin hakemaan sitä, joka minua haki.

Minä olin toivonut, että saamme viettää muutamia rauhan päiviä
kasvatusäitini luona ja Mattian kanssa leikkiä entisiä leikkejäni,
mutta jo seuraavana päivänä meidän piti lähteä matkalle. Ja sitten
olin aikonut mennä tapaamaan Etiennetteä -- nyt piti luopua tästä
matkasta, enkä saanut tavata tätä tyttö parkaa, joka oli ollut
minulle niin hyvä. Etiennetten luota sitten olisi pitänyt mennä Lisen
luo viemään terveisiä hänen veljeltään ja sisareltaan -- mutta sekin
matka siis piti jättää.

Näissä mietteissä meni koko yöni; väliin tuumailin, että minun
pitäisi kuitenkin käydä Etiennetten ja Lisen luona, väliin taas, että
minun pitää mennä Parisiin kiireimmän kautta tavatakseni vanhempani.
Ja vihdoin nukahdin pääsemättä mihinkään päätökseen, ja niin tämä yö,
josta olin toivonut parasta kaikista, oli levottomimpia ja huonoimpia
öitä mitä muistan.

Aamulla, kun kaikki kolme, äiti, Mattia ja minä, istuimme takan
ääressä, jossa oli maito tulella, me pidimme neuvottelua.

"On heti mentävä Parisiin, vanhempasi kun etsivät sinua, niin et saa
viivytellä", sanoi äiti ja selvitti asian.

Mutta Mattia ei näyttänyt hyväksyvän tätä päätöstäni, päinvastoin.

"Sinun mielestäsi ei meidän pitäisi mennä Parisiin?" sanoin hänelle.
"Minkävuoksi et sitten selitä syitäsi?" Hän vain pudisti päätään.

"Sinä näet, että minä olen neuvoton, sinä et saa olla auttamatta
minua."

"Minusta uusien vuoksi ei saa unhottaa entisiä", sanoi hän vihdoin.
"Tähän saakka omaisiasi ovat olleet Lise, Etiennette, Alexis ja
Benjamin, jotka ovat sinua rakastaneet. Nyt sinulle on ilmestynyt
uusia omaisia, joita sinä et tunne, jotka eivät ole tehneet mitään
muuta sinulle kuin panneet sinut kadulle, ja sinä yhtäkkiä hylkäät
ne, jotka sinulle ovat olleet hyviä, ja omistat ne, jotka sinulle
ovat olleet pahoja. Se ei mielestäni ole oikein."

"Ei voi sanoa, että Remin vanhemmat ovat hänet jättäneet kadulle",
keskeytti äiti. "On ehkä heiltä ryöstetty heidän lapsensa, jota he
ikävöivät itkien, jota odottavat ja jota ovat etsineet siitä päivästä
saakka."

"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että Acquin on ottanut Remin
kadulta, kun Remi oli siihen kuolemassa, on hoitanut häntä kuin omaa
lastaan, ja Alexis, Benjamin, Etiennette ja Lise ovat rakastaneet
Remiä kuin veljeään, ja näillä, jotka ovat ottaneet Remin, on yhtä
suuri oikeus hänen ystävyyteensä kuin niillä, jotka tahtoen tai
tahtomattaan ovat hänet heittäneet kadulle. Acquin ja hänen lapsensa
osottivat vapaaehtoisesti ystävyyttään Remille, he eivät olleet
mitenkään siihen velvolliset."

Mattia lausui sanansa sillä äänellä, kuin olisi ollut minulle
suutuksissaan, katsomatta minuun ja katsomatta Barberinin
emäntäänkään. Mieleni kävi alakuloiseksi, ja minä olin kuin
neuvottomat ihmiset ainakin, voimatta punnita syitä, huojuen puoleen
ja toiseen, aina viimeksi kallistuen sen mielipiteeseen, joka
viimeksi oli puhunut.

"Mattia on oikeassa", sanoin, "enkä kevyellä sydämellä voi lähteä
Parisiin näkemättä Etiennetteä ja Liseä."

"Mutta vanhempasi!" sanoi äiti.

Minä koetin sovitella.

"Me emme mene Etiennetten luo, kun se olisi liian suuri mutka.
Sitäpaitsi Etiennette osaa kirjoittaa ja lukea, me siis voimme hänen
kanssaan keskustella kirjeellisesti, mutta ennen Parisiin menoamme
käymme Lisen luona. Jos se meitä viivyttääkin, niin se viivytys ei
ole kovin suuri, ja sitäpaitsi Lise ei osaa kirjoittaa eikä lukea,
ja hänen vuokseen juuri olenkin järjestänyt tämän matkasuunnitelman.
Hänelle voin kertoa Alexista ja Etiennetten käsken kirjoittaa minulle
Dreuzyyn, jossa sitten voin lukea hänen kirjeensä Liselle."

"Hyvä", sanoi Mattia nauraen.

Päätettiin, että lähdemme huomenna, ja heti kirjoitin pitkän kirjeen
Etiennettelle selittäen hänelle, että en nyt voinut tulla hänen
luokseen, kun minulla oli muutamia toimia.

Ja seuraavana päivänä taaskin kerran oli minun heitettävä raskaat
jäähyväiset. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt Chavanonista
niinkuin olin lähtenyt Vitaliksen kanssa; minä sain suudella äitiä ja
luvata hänelle, että tulen pian vanhempaini kanssa hänen luokseen.
Koko edellisen illan olimme keskustelleet siitä, mitä hänelle annan,
kun minusta tulee rikas.

"Ei mikään ole lehmäsi veroinen, pikku Remi", sanoi äiti, "etkä
kaikilla rikkauksillasi saa minua onnellisemmaksi kuin olet saanut
köyhänä ollessasi."

Lehmällemme meidän piti myöskin sanoa jäähyväiset, ja Mattia suuteli
sitä kymmeniä kertoja turpaan, josta se näytti olevan varsin
mielissään, sillä se joka kerta sivalsi Mattiaa poskelle pitkällä
kielellään.

Ja taas olimme tiellä, laukut selässä ja Capi edellämme juosten. Me
kuljimme pitkin askelin, tai oikeastaan minä tietämättäni, innoissani
päästäkseni pian Parisiin, aina vähänväliä pitensin askeleita.
Vihdoin Mattia sanoi, että jos sellaista vauhtia kuljemme, niin pian
väsymme, ja minä hiljensin kulkuani taas vähän päästä rientääkseni.

"Mutta sinullapa on kiire!" sanoi Mattia surullisesti.

"Minusta sinullakin pitäisi olla kiire, sillä minun vanhempani ovat
sinunkin vanhempasi."

Hän pudisti päätään.

"Olemmehan veljiä."

"Olemme me keskenämme, enkä epäile sinua, minä olen nyt veljesi ja
olen vastakin, sen uskon ja tunnen."

"No mitä sitten?"

"Mutta enhän voi olla sinun veljiesi veli, jos niitä sinulla on, enkä
sinun isäsi ja äitisi poika."

"Jos olisimme menneet Luccaan, niin enkö olisi ollut sisaresi
Christinan veli?"

"Tietysti olisit ollut."

"No minkä vuoksi minun veljeni ja sisareni eivät pitäisi sinua
samalla tavoin veljenään?"

"Se on aivan eri asia. Minä en ole ollut puettu kauniisiin
vaatteisiin."

"Mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee paljonkin, sinä sen ymmärrät niinkuin minäkin. Sinä
olisit tullut Luccaan, jonne et nyt enää tule, sinut olisivat köyhät
vanhempani ottaneet vastaan, vaatimatta sinulta mitään, koska ovat
köyhempiä kuin sinä. Mutta sinun vanhempasi ovat rikkaita, jota
kauniit vaatteet osottavat, niinkuin Barberinin emäntä sanoikin.
He ovat ylhäisiäkin. No miten voit ajatella heidän ottavan vastaan
sellaista köyhää kurjaa kuin minä olen?"

"No mutta mikä minä sitten olen, jos en köyhä kurja?"

"Niin nyt tällä hetkellä, mutta huomenna sinä olet heidän poikansa,
ja minä olen aina oleva sama mikä olen tänäänkin. Sinut pannaan
kouluun, sinulle hankitaan opettajia, ja minä saan jatkaa maantien
kulkemista yksikseni, muistellen sinua, niinkuin sinäkin olet
muisteleva minua toivoakseni."

"Voi Mattia ystäväni, miten voit puhua tuolla tavoin?"

"Minä puhun niinkuin ajattelen, ja sen vuoksipa en voi olla iloinen
ilostasi: sen vuoksi ainoastaan, että meistä tulee ero, ja minä olin
aina kuvitellut ja uskonut, että olisimme aina yhdessä, niinkuin nyt
olemme. Oh, ei samanlaisina kuin nyt, köyhinä katusoittajina. Mutta
me olisimme tehneet työtä, meistä olisi tullut oikeita soittajia,
jotka olisimme soittaneet oikealle yleisölle, eroamatta koskaan
toisistamme."

"Mutta niin on tapahtuva, rakas Mattia. Jos vanhempani ovat rikkaat,
niin heidän rikkautensa on sinua varten niinkuin minuakin; jos minut
pannaan kouluun, niin sinä tulet minun kanssani. Me emme toisiamme
jätä, me teemme työtä yhdessä, me kasvamme, me elämme yhdessä,
niinkuin sinä olet toivonutkin, ja niinkuin minäkin olen toivonut
yhtä innokkaasti kuin sinäkin, sen vakuutan."

"Minä tiedän, että sinä toivot, mutta sinä et sitten enää ole oma
herrasi niinkuin nyt olet."

"No kuulehan: jos minun vanhempani hakevat minua, niin se osottaa,
että he ovat kiintyneet minuun, he rakastavat minua. Ja kun he
rakastavat minua, niin he eivät kiellä minulta mitä pyydän. Ja minä
pyydän heiltä saattaa onnellisiksi ne, jotka ovat olleet minulle
hyviä, jotka minua ovat rakastaneet, kun minä olin yksin maailmassa,
niinkuin ovat olleet Acquin, joka on lunastettava vankilasta,
Etiennette, Alexis, Benjamin, Lise ja sinä. Lisen he ottavat
luokseen, opettavat, parantavat, ja sinut pannaan kouluun minun
kanssani, jos minun pitää mennä kouluun. Niin ne asiat käyvät -- jos
vanhempani ovat rikkaita, ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he
olisivat rikkaita."

"Ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat köyhiä."

"Oletko hullu?"

"Ehkä."

Ja sen enempää sanomatta Mattia kutsui Capin, sillä oli jo aika
ruveta syömään. Hän otti koiran syliinsä ja puhui sille aivan
kuin ihmiselle: "Eikö niin, vanha Capi, että sinustakin olisi
mieluisampaa, että Remin vanhemmat olisivat köyhiä?"

Capi, niinkuin aina kun kuuli nimeänsä mainittavan, haukahteli
tyytyväisenä ja pani käpälät rinnalleen.

"Vanhempain ollessa köyhiä me elelisimme niinkuin tähänkin asti
vapaata elämää, kaikki kolme, menisimme minne milloinkin haluttaisi,
eikä meillä olisi muuta huolta kuin tyydyttää kunnioitettavaa
yleisöä."

"Hauh, hauh!"

"Vanhempain ollessa rikkaita Capin pitäisi olla ja pysyä pihamaalla,
koirakopissa, ja luultavasti kahleissa, kauniissa teräskahleissa,
joka kuitenkin olisi kahle, sillä koirat eivät saa tulla rikkaitten
huoneisiin."

Olin ollut vähän suutuksissani, kun Mattia oli toivonut, että
vanhempani olisivat köyhiä, eikä ollut hyvillään ilosta, joka
minussa oli syntynyt Barberinin emännän kuvauksen johdosta. Mutta
toisekseen olin mielissänikin nähdessäni sitten, että Mattiassa oli
surumielisyyden synnyttänyt hänen ystävyytensä minua kohtaan -- hän
pelkäsi eroa ja tästä syystä hän vain oli suruissaan. En voinut siis
nuhdella häntä, sillä tämähän oli vain todistus tunnollisesta ja
hellästä ystävyydestä.

Jollei meidän olisi ollut pakko ansaita jokapäiväistä leipäämme,
niin olisin Mattiasta huolimatta kiiruhtanut kulkuamme, mutta meidän
piti antaa näytäntöjä suurissa kylissä, joita oli matkamme varressa,
ja odotellessamme, että pääsemme vanhempaini rikkauksia jakamaan,
meidän täytyi tyytyä pieniin rahoihin, joita saimme siellä täällä
sattuman mukaan. Meiltä kului siis enemmän aikaa kuin olisin suonut,
ennenkuin pääsimme Dreuzyyn. Mutta oli toinenkin seikka, jota
varten meidän piti koota rahaa niin paljon kuin mahdollista. Minä
muistin Barberinin emännän sanan, että kaikilla rikkauksillani en
voi tuottaa hänelle niin paljon iloa kuin köyhänä ollessani, ja minä
tahdoin pikku Lisenkin saattaa yhtä hyvälle mielelle kuin Barberinin
emännänkin. Tietysti minä jaan rikkauteni Lisen kanssa, ainakin minä
puolestani, mutta ennenkuin minä olin rikas, tahdoin viedä Liselle
ansaitsemillani rahoilla ostetun lahjan -- köyhän lahjan. Matkallamme
ostimme nuken, joka ei onneksi maksanut niin paljon kuin lehmä, ja
kiiruhdimme sitten päämääräämme kohden.

Kun nyt oli jo syksy, niin päiväntaipaleemme olivat lyhemmät kuin
kesäisin ja me koetimme aina mahdollisuuden mukaan päästä kyliin,
joihin yöksi jäimme, hyvissä ajoin ennen päivän laskua. Mutta
sittenkin, vaikka varsinkin matkamme lopulla olimme kiirehtineet
minkä mahdollista, saavuimme Dreuzyyn vasta pimeällä. Lisen tädin luo
mennessä meidän ei tarvinnut kuin seurata kanavan vartta, kun hänen
miehensä oli kanavanvartija ja asui kanavan varrelle rakennetussa
talossa. Pian löysimmekin tämän talon, joka oli kaupungin laidassa
tasangolla, missä kasvoi suuria puita, jotka kaukaa katsoen näyttivät
uivan sumussa.

Sydämeni tykytti kovasti lähestyessäni tätä taloa, jonka akkunat
loistivat takassa palavasta nuotiosta, mikä loimahteli ja silloin
tällöin valaisi tietämme. Talon luo tultuamme näin ovet suljetuiksi,
mutta akkunasta, jossa ei ollut kaihtimia, näin Lisen pöydän ääressä
tätinsä vieressä ja edessään muuan mies, joka varmaan oli hänen
enonsa.

"Siellä ollaan paraillaan illallisella, tulimme sopivaan aikaan",
sanoi Mattia.

Minä tein hänelle merkin käskien hänen olla hiljaa ja Capin käskin
taakseni. Sitten otin harppuni ja valmistausin soittamaan.

"Niin tosiaan", sanoi Mattia hiljaa, "serenaadi, se on oiva tuuma."

"Älä sinä soita, anna minä soitan yksikseni."

Ja minä soitin napolilaista lauluani, mutta laulamatta, sillä ääneni
ei kulkenut. Ja soittaessani katsoin Liseä: hän kohotti äkkiä päänsä,
ja hänen silmänsä alkoivat loistaa.

Minä nyt aloin laulaa.

Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi ovelle, enkä ehtinyt muuta kuin
Mattialle antaa harppuni, ennenkuin Lise oli sylissäni.

Meidät käskettiin sisään, ja Catherine täti minua syleiltyään
toimitti kaksi lautasta pöytään. Mutta minä pyysin häntä panemaan
kolmannenkin:

"Meillä on täällä toveri mukanamme."

Ja minä vedin laukustani nuken ja asetin sen istumaan tuolille Lisen
viereen.

En voi koskaan unhottaa katsetta, jonka Lise loi minuun; näen sen
nytkin elävänä silmissäni.



IX.


Jollei minulla olisi ollut kiire Parisiin, niin olisin jäänyt
pitkäksi aikaa Lisen luo; meillä oli niin paljon puhumista, ja sillä
tavalla kuin me keskustelimme, ehdimme kovin vähän sanoa.

Tietysti puhe vanhemmistani otti suurimman osan kertomuksestani,
rikkaat vanhempani, ja minä kerroin Liselle, mitä olin Mattialle jo
sanonut, pysyen siinä uskossa ja toivossa, että he ovat rikkaat, niin
että me kaikki tulemme onnellisiksi: Lisen isä, hänen veljensä ja
hän, varsinkin hän.

Lise, joka ei ollut kypsynyt kokemuksen koulussa niinkuin Mattia,
oli taipuisa uskomaan, että ne, jotka olivat rikkaita, olivat
onnellisia tässä maailmassa ja että omaisuus oli taikakalu, jolla sai
heti mitä toivoi. -- Senhänvuoksi hänenkin isänsä oli vankilassa,
että oli köyhä, ja senvuoksi koko perhe oli hajallaan! Hänestä
oli yhdentekevää, olinko minä vai hän rikas, se oli sama asia,
seurauksiin nähden ainakin oli vaikutus sama: me kumpikin olimme
onnellisia, ja hänellä ei ollut muusta huolta kuin: kaikki koolle,
kaikki onnellisiksi.

Mutta me emme istuneet ainoastaan kanavan sulun portin luona, jossa
syöksyvä vesi pauhasi, vaan kulutimme aikaamme kävelyretkilläkin,
joilla oli mukana Mattia ja herra Capi sekä neiti nukke.
Retkeillessäni Ranskassa monet vuodet Vitaliksen kanssa ja sitten
nämä viime kuukaudet Mattian kanssa olin nähnyt paljon seutuja,
mutta en sellaista kuin tämä, jossa nyt olimme. Äärettömiä metsiä,
kauniita tasankoja, kallioita, kukkuloita, luolia, vesiputouksia,
tyyniä lampia ja kapeassa laaksossa jyrkkäin rinteiden välissä
kanava, joka juoksi kiemurrellen. Kuului lakkaamatta veden kohinaa ja
lintujen laulua. Mutta ei pidä kovin paljon minun sanoihini luottaa.
Minä tarkoitan, että kaikkialla missä olen Lisen kanssa kuljeksinut,
missä olemme leikkineet yhdessä, on minusta seudulla tuntunut olevan
sellainen kauneus ja viehätys, jota ei suosituimmillakaan seuduilla
olisi ollut minun silmissäni. Minä olen tämän seudun nähnyt Lisen
ympärillä, ja senvuoksi se on painunut mieleeni niin kauniina.

Mutta meidän piti erota ja Mattian kanssa lähteä tielle. Minusta se
oli surullista. Mutta minä en eronnut nyt surulla. Olin niin monta
kertaa hyvitellyt mieltäni sillä unelmalla, että olisin rikas, että
olin alkanut uskoa, en sitä, että kerran olen rikas, vaan että jo
nyt olen. Viimeiset sanani Liselle osottavat miten varma minä tässä
uskossani olin:

"Minä tulen sinua noutamaan vaunuilla ja nelivaljakolla."

Ja hän uskoi, niin että hän jo käsillään taputteli hevosia: hän
varmaan näki vaunutkin oman mielikuvituksensa mukaan, niinkuin
minäkin näin.

Mutta ennenkuin voin ajaa hevosilla Parisista Dreuzyyn, piti minun
kävellä jalkaisin Dreuzystä Parisiin. Ja jos ei Mattiaa olisi ollut,
niin minulla ei olisi ollut muuta huolta kuin tehdä pitkiä taipaleita
tyytyen siihen, että olisin saanut ansaituksi juuri sen, mikä oli
aivan välttämätöntä jokapäiväiseksi tarpeeksi. Mitä hyötyä nyt oli
nähdä vaivaa? Eihän meidän tarvinnut enää ostaa lehmää eikä nukkea,
ja kunhan vain saimme jokapäiväisen leipämme, niin eihän toki minun
tarvinnut koota rahaa vanhemmilleni.

Mattia ei tyytynyt näihin selityksiin.

"Ansaitaan niin paljon kuin ansaita voimme", sanoi hän. "Eihän ole
sanottu, että me tapaamme Barberinin heti."

"Jollemme tapaa häntä kahdentoista aikana, niin tapaamme hänet kahden
aikana. Mouffetardin katu ei ole niin pitkä."

"Mutta jos hän ei asukaan Mouffetardin kadun varrella?"

"Menemme sinne, missä hän asuu."

"Mutta jos hän on palannut Chavanoniin? Hänelle pitää silloin
kirjoittaa ja täytyy odottaa hänen vastaustaan. Millä elämme tämän
aikaa, jos meillä ei ole penniäkään taskussa? Luulisi, että sinä et
tunne ollenkaan Parisia. Sinä olet unhottanut Gentillyn kaivostien?"

"Enpä ole."

"En minäkään ole unhottanut Saint-Medardin kirkon seinustaa, jota
vasten seisoin nälkään kuolemassa. Minä en halua nähdä nälkää
Parisissa."

"Mutta me saamme rahaa enemmän, kun tulemme vanhempiemme luo."

"Minun ei tee mieli ruokaa, kun vasta olen syönyt hyvästi, mutta kun
en ole saanut ruokaa, niin silloin ei tunnu hyvältä. Tehkäämme siis
työtä aivan kuin meidän pitäisi saada ostetuksi lehmä vanhemmillesi."

Se oli viisas neuvo. Minä kuitenkin tunnustan, etten laulanut niin
kuin lauloin silloin kun oli koottava rahaa lehmän tai nuken ostoa
varten.

"Mutta sinähän laiskaksi heittäysit, kun sinusta tuli rikas!" sanoi
Mattia.

Tulimme Parisiin juuri kuusi kuukautta ja neljätoista päivää siitä
kuin olimme sieltä lähteneet.

Mutta nyt tullessamme oli aivan toisenlainen päivä kuin lähtiessämme:
oli sumua ja kylmä, ei päivänpaistetta enää, ei kukkasia, ei vihantaa
ruohoa enää tien varrella, kesän aurinko oli tehnyt tehtävänsä,
ja syksyn ensimäiset sumut olivat nyt laskeutuneet maalle, ja
kellastuneet lehdet kahisivat puissa ja putoilivat päällemme.
Mutta mitä siitä, jos luonto olikin ikävän näköinen, olihan meillä
sisällinen ilo, joka ei tarvinnut ulkonaista kiihotusta. Tai
oikeastaan en voi sanoa, että meillä ole, sillä se oli minussa,
minussa yksistään. Mattia sen sijaan kävi sitä synkemmälle mielelle,
kuta lähemmäs Parisia tulimme, ja usein hän astui tuntikausia
puhumatta sanaakaan.

Hän ei ollut sanonut minulle tämän surumielisyyden syytä, ja minä,
kuvitellen hänen surunsa johtuvan vain siitä, että hän pelkäsi meidän
eroamme, en halunnut hänelle uudelleen selittää sitä, mitä olin jo
monet kerrat selittänyt: että nimittäin vanhempani eivät tahdo meitä
erottaa. Vasta kun pysähdyimme syömään lähelle kaupunkia tultuamme,
hän istuessaan kivellä ja pureskellessaan leipäpalaansa selitti mikä
häntä vaivasi.

"Tiedätkö mitä ajattelen tullessamme Parisiin?"

"Mitä?"

"Niin, mitä? Garofolia. Onko hän päässyt vankilasta? Kun minulle
kerrottiin, että hän oli joutunut vankilaan, niin en tullut
kysyneeksi, kuinka pitkäksi aikaa hänet on tuomittu. Hän on jo voinut
päästä sieltä ja voi asua kamarissaan Lourcine-kadun varrella. Tuo
Mouffetardin katu, jonka varrelta me haemme Barberinia, on samassa
korttelissa. Miten kävisi, jos Garofoli sattuisi tapaamaan meidät?
Hän on isäntäni, hän on enoni. Hän voi ottaa minut mukaansa. Sinä
pelkäsit joutumistasi Barberinin käsiin, ymmärrät siis miten minä
pelkään joutumistani Garofolin käsiin. Voi pääparkaani! Ja mitä se
merkitsisi kuitenkaan sen rinnalla, että meidän täytyisi erota. Me
emme sitten koskaan näkisi toisiamme."

Minä iloisen toivoni valtaamana en ollut tullut ajatelleeksikaan
Garofolia. Mutta nyt huomasin, että kaikki, mitä Mattia sanoi, voi
olla mahdollista, ja että olimme suuressa vaarassa.

"No miten haluat? Etkö tahdo tulla Parisiin?"

"Minä arvelen, että jos en tulisi Mouffetardin kadulle, niin pääsisin
ehkä kohtaamasta Garofolia."

"Hyvä, älä tule. Minä menen yksikseni, ja tapaamme toisemme jossakin
illalla seitsemän aikana."

Ja me päätimme yhtymäpaikaksemme Archeveche-sillan pään
Notre-Dame-kirkon kuorin puolella, ja niin sovittuamme tulimme
Parisiin. Italian torille tultuamme erosimme liikutetuin mielin
kumpainenkin, aivan kuin emme enää toisiamme näkisikään. Ja Mattia
ja Capi lähtivät Luonnontieteellistä puutarhaa kohden, minä taas
Mouffetardin kadulle, jonne oli vain lyhyt matka.

Olin kirjoittanut paperiliuskalle henkilöiden nimet, joiden luota
Barberinia oli haettava, mutta se oli ollut turhaa, sillä minä
muistin nimet ja osotteet, hyvin katsomatta paperiini.

Kahdessa paikassa käynti oli turhaa.

Minä poistuin pettyneenä ja jonkun verran levottomanakin. Nyt ei
ollut jäljellä kuin Chopinet. Minne sitten mennä, jos ei siellä
tiedetty mitään? Mistä sitten hakea Barberinia?

Chopinet oli ravintoloitsija, ja kun minä astuin saliin, jossa oli
kyökki ja jossa syötiin, oli siellä useampia henkilöitä pöydässä.
Minä kysyin itse Chopinetilta, joka seisoi lusikka kädessä ja oli
sekoittamassa velliä vierailleen.

"Barberin ei ole enää täällä", sanoi hän.

"Missä hän on?" kysyin hätäytyneellä äänellä.

"Ka, enpä tiedä."

Minusta näytti, kuin kattilat olisivat tanssineet takassa.

"Mistähän minä voisin häntä etsiä?" kysyin.

"Hän ei ole ilmoittanut osotettaan."

Muotoni varmaankin ilmaisi selvään pettymykseni, sillä muuan mies,
joka oli syömässä läheisessä pöydässä, kysyi minulta:

"Mitä asiaa sinulla olisi Barberinille?"

Mahdotonhan minun oli selittää asiaani suoraan.

"Minä tulen hänen kotipuolestaan ja minulla olisi hänelle terveisiä
hänen vaimoltaan, joka sanoi minulle, että Barberin on täällä."

"Jos tiedätte, missä Barberin on", sanoi ravintolan isäntä miehelle,
joka oli minua puhutellut, "niin sanokaa pojalle; hän ei kuitenkaan
mitään pahaa tarkoita Barberinille, eikö niin?"

"Enpä tietenkään." Ja minä aloin jo toivoa.

"Barberin kai asuu tätä nykyä Cantalin hotellissa, Austerlitzin
kadulla: siellä hän oli ainakin kolme viikkoa sitten."

Minä kiitin ja lähdin. Mutta ennenkuin menin Austerlitzin kadulle,
päätin ottaa tietoa Garofolista kertoakseni Mattialle. Olin juuri
lähellä Lourcine-katua eikä minun tarvinnut mennä montakaan askelta,
ennenkuin olin sen talon luona, johon olin tullut Vitaliksen kanssa.
Aivan niinkuin sinäkin päivänä, kun ensi kerran tulimme tähän taloon,
oli nytkin sama vanha ukko ripustamassa riepuja seinälle. Olisi
voinut luulla, että hän ei ole siitä saakka muuta tehnytkään.

"Onko herra Garofoli jo tullut?" kysyin.

Ukko katseli minua ja alkoi rykiä vastaamatta minulle. Minusta
tuntui, että minun pitää antaa hänen ymmärtää, että tiesin missä
Garofoli on, muuten en saisi mitään tietoa tältä riepu-ukolta.

"Hän on yhä vielä vankilassa?" sanoin viekkaan näköisenä. "Mahtaa
hänellä olla ikävä."

"Ehkä, mutta aika kuluu kuitenkin."

"Voi kulua, mutta ei ehkä niin nopeasti hänestä kuin meistä."

Ukko olisi mielellään nauranut tälle sukkeluudelle, mutta sai
yskänkohtauksen.

"Tiedättekö milloin hän pääsee?" kysyin, kun hän herkesi rykimästä.

"Kolmen kuukauden perästä."

Mattialla oli vielä aikaa hengittää, sillä ennen kolmea kuukautta
vanhempani ovat jonkun keinon keksineet, ettei tuo julma isäntä
voi mitään Mattialle. Ja nyt toivorikkaana lähdin taas etsimään
Barberinia Cantalin hotellista. Ja ilomielin astuin Austerlitzin
katua kohden, mielessäni säälien Barberinia.

Matka ei ollut pitkä, niin että pian olin hotellissa, jota hain
ja joka ei ollut hotelli kuin nimeksi. Kurja majatalo, isäntänä
vanha vähäkuuloinen vaimo, jolla pää tutisi. Kun olin häneltä
kysynyt asiaani, niin hän pani käden korvansa taakse ja pyysi minua
toistamaan kysymykseni.

"Minä kuulen huononlaisesti", sanoi hän.

"Minä haluaisin tavata Barberinia, Barberinia Chavanonista, joka asuu
teillä, eikö niin?"

Vastaamatta sanaakaan hän kohotti kätensä ilmaan niin äkillisellä
liikkeellä, että kissa, joka nukkui hänen sylissään, hyppäsi
pelästyneenä lattialle.

"Kas niin, kas niin!" sanoi hän.

Sitten katsoen minua, pää tutisten yhä enemmän, hän sanoi:

"Oletteko te se poika?"

"Mikä poika?"

"Se, jota hän etsi."

Jota hän etsi! Minulla sydäntä kouristi.

"Barberin?" huusin.

"Vainaja, Barberin-vainaja pitää sanoa."

Minä otin harpun tuekseni.

"Hän on siis kuollut?" huusin kovasti, että hän olisi kuullut, mutta
mieleni oli niin kiihdyksissä, että ääneni oli raukea.

"Kahdeksan päivää sitten. Saint-Antoinen sairashuoneessa."

Minä typerryin. Barberin kuollut. Miten nyt löydän vanhempani, mistä
heitä etsiä?

"Te olette siis se poika, jota hän haki saattaakseen teidät rikkaille
vanhemmillenne?"

Minussa syntyi toivo ja tartuin hänen sanaansa:

"Tiedättekö asiasta mitä?"

"Tiedän mitä hän kertoi, miesparka: että hän oli löytänyt ja
kasvattanut lapsen, että vanhemmat, jotka olivat kadottaneet tämän
lapsen, nyt tahtoivat hänet saada, ja että hän nyt oli Parisissa tätä
lasta hakemassa."

"Mutta tiedättekö", kysyin hätäilevällä äänellä, "tiedättekö
vanhemmistani?"

"Te siis olette se poika, varmaan te olette sama poika!" Ja pää
tutisten hän katseli minua tarkoin silmiin.

"Minä pyydän, sanokaa mitä tiedätte."

"Mutta minä en muuta tiedä kuin mitä nyt juuri olen kertonut,
poikaseni ... minä tarkoitin, hyvä nuori herrani."

"Sanokaa, mitä Barberin kertoi vanhemmistani, minä pyydän, rouva,
näettehän hätäni ja tuskani."

Hän nosti taas kätensä taivasta kohden:

"Kas tämähän soma tapaus!"

Samassa astui huoneeseen muuan naisihminen, joka näytti palvelijalta,
ja tämän puoleen kääntyen hotellin rouva sanoi:

"Tämähän vasta tapaus! Tämä nuori poika, tämä nuori herra, jonka
tuossa näet, on se, josta Barberin puhui; hän tulee, ja Barberin on
kuollut, tämähän vasta tapaus!"

"Barberin ei siis teille ole puhunut mitään vanhemmistani?"

"Kymmenetkin kerrat, satoja kertoja, he ovat rikkaita."

"Missä he asuvat, mikä heidän nimensä on?"

"Niin. Ei Barberin minulle koskaan sitä maininnut, hän piti sen
salassa. Hän tahtoi saada palkinnon yksinään, joka olisikin ollut
oikeus ja kohtuus."

Minä ymmärsin, ymmärsin varsin hyvin, mitä tämä vanha vaimo sanoi.
Barberin oli kuollessaan vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Voi
minun kauniita uniani! Minun kauniita toiveitani!

"Te ette tunne ketään henkilöä, jolle Barberin olisi asiasta puhunut
enemmän kuin teille?"

"Ei Barberin niin tyhmä ollut, että olisi luottanut keneenkään, hän
oli liian epäluuloinen."

"Te ette ole koskaan nähnyt kenenkään omaiseni käyvän hänen luonaan?"

"En koskaan!"

"Ette ystäviä, joille hän olisi puhunut vanhemmistani?"

"Hänellä ei ollut ystäviä."

Minä tartuin päähäni kaksin käsin, mutta vaikka miten olisin
miettinyt, en keksinyt mitään; sitäpaitsi olin niin kiihdyksissäni ja
sekaannuksissani, että minun oli mahdoton ajatella tarkoin.

"Hän sai kerran vakuutetun kirjeen", sanoi vaimo.

"Mistä se tuli?"

"En tiedä, postintuoja antoi sen hänelle itselleen. Minä en nähnyt
postimerkkiä."

"Kirje varmaan on löydettävissä?"

"Kun hän oli kuollut, niin me etsimme kirjettä hänen tavaroistaan,
joita hänellä oli täällä, emme tietysti uteliaisuudesta, vaan
saadaksemme antaa tiedon hänen vaimolleen, mutta me emme löytäneet
mitään. Sairashuoneellakaan ei oltu löydetty mitään paperia hänen
vaatteistaan, ja jos hän ei olisi sanonut olevansa Chavanonista, niin
ei olisi voitu hänen kuolemastaan ilmoittaa hänen vaimolleen."

"Barberinin emännälle siis on annettu tieto?"

"On, Jumala häntä auttakoon!"

Seisoin kauan aikaa saamatta sanaa suuhuni. Mitä sanoa? Mitä kysyä?
Nämä ihmiset olivat minulle sanoneet kaiken tietonsa. He eivät
tienneet mitään. Ja varmaan he olivat koettaneet kaikin tavoin saada
tietää mitä Barberinilla oli mielessä salattuna. Lähdin ovea kohden.

"No minne lähdette nyt?" kysyi vanha vaimo.

"Menen tapaamaan toveriani."

"Teillä on toveri?"

"On toki."

"Asuuko hän Parisissa?"

"Olemme tulleet Parisiin tänä aamuna."

"No jos teillä ei ole asuntoa, niin voitte saada asunnon tässä
hotellissa. Teidän on täällä hyvä olla, voin sen verran kehua,
ja rehellisten ihmisten luona olette silloin. Huomatkaa myöskin,
että jos vanhempanne teitä hakevat, kun eivät saa mitään tietoa
Barberinilta, niin he tulevat tänne hänestä tiedustelemaan. Te olette
silloin täällä vastassa. Sehän on etu sekin. Missä vanhempanne
voisivat tavata teitä, jos ette olisi täällä? Omaksi eduksenne minä
puhun. Täällä on rauhallista, sillä tämä on rauhallinen korttelikin."

Minä en ollut juuri vakuutettu, että kortteli oli niin kovin
suositeltava rauhallisuutensa puolesta. Kaikessa tapauksessa Cantalin
hotelli oli likaisimpia ja kurjimpia taloja mitä olin nähnyt, ja
kuitenkin matkoillani minä olin jo nähnyt yhtä ja toista, hyvinkin
kurjaa. Mutta tämän vanhan naisen ehdotusta kannatti miettiä.
Sitäpaitsi nyt ei ollut sopiva hetki esiintyä vaativana: minä en nyt
ollut rikkaiden vanhempaini kanssa, että olisin voinut mennä asumaan
suuriin hotelleihin bulevardien varrelle tahi komeaan taloon, jos
he asuivat Parisissa. Cantalin hotellissa kulunkimme eivät nousisi
suuriksi. Olipa Mattia ollut sittenkin oikeassa, kun oli väittänyt,
että meidän oli ansaittava rahaa matkallamme. Mikä tulisi nyt
neuvoksi, jollei meillä olisi seitsemäätoista markkaa taskussa?

"Paljollako vuokraatte kamarin minulle ja toverilleni?" kysyin.

"Puoli markkaa päivältä, se ei ole paljon."

"No hyvä, me tulemme tänä iltana."

"Tulkaa hyvissä ajoin, Parisissa on vaarallista kulkea myöhään."

Minun oli tavattava Mattia. Kun ei ollut vielä aika mennä
tapaamispaikallemme Archevechen sillan luo, kuljeksin rantoja
pitkin katsellen juoksevaa jokea. Tuli pimeä, sytytettiin lyhdyt ja
kaasut. Minä suuntasin kulkuni sitten Notre-Damen kirkkoa kohden,
jonka tornit mustina kohosivat ruskottavaa taivasta kohden. Kirkon
päässä oli penkki, jolle istahdin, mikä tuntuikin hyvältä, sillä
jalkani olivat uuvuksissa aivan kuin olisin kulkenut pitkänkin
matkan, ja siinä taas vaivuin surullisiin mietteisiini. En koskaan
ollut niin alakuloisella mielellä ollut enkä niin väsynyt. Minulla
ei ollut mitään muuta tehtävää kuin laskea ajan kulumista sen
mukaan kuin kuului kellojen lyöntejä ympärilläni, ja minä laskin,
kuinka pitkä aika vielä oli siihen, kun tapaan Mattian saadakseni
hänen ystävyydestään voimaa ja rohkeutta. Tuntui niin lohduttavalta
ajatellessani, että pian näen hänen kauniit, lempeät ja iloiset
silmänsä.

Vähän ennen seitsemää kuulin iloista haukuntaa ja pimeässä näin
valkoisen olennon tulevan minua kohden, ja ennenkuin olin siitä
selvillä, hyppäsi Capi syliini ja nuoleskeli käsiäni. Pian ilmestyi
Mattiakin.

"No miten kävi?" huusi hän jo kaukaa.

"Barberin on kuollut."

Hän lähti juoksujalkaa minua kohden, ja muutamin sanoin kerroin
hänelle mitä olin tehnyt ja mitä olin saanut tietää.

Hän muuttui hyvin surulliseksi, mikä minusta tuntui hyvälle, sillä
huomasin, että jos hän pelkäsikin vanhempiani omasta puolestaan,
niin hän kuitenkin hartaasti toivoi, että minä omaksi hyväkseni
olisin tavannut heidät. Hän koetti hellin sanoin minua lohduttaa ja
vakuuttaa, etten saisi antautua epätoivoon.

"Jos vanhempasi kerran ovat tavanneet Barberinin, niin he käyvät
levottomiksi, kun eivät kuule hänestä sanaakaan, ja tiedustelevat
mitä on tapahtunut ja tietysti he tulevat silloin Cantalin hotelliin.
Menemme siis sinne. Eikähän tässä ole muuta vahinkoa kuin muutamain
päiväin odotus."

Samaahan oli sanonut vanha nainenkin hotellissa, mutta Mattian suusta
tällä puheella oli aivan toinen vaikutus minuun: tosiaan ei ollut
kysymys muusta kuin pienestä odotuksesta. Olinpa ollut aika lapsi,
kun olin niin heittäytynyt surun valtaan! Näin tyynnyttyäni kerroin
Mattialle mitä olin saanut tietää Garofolista.

"Vielä kolme kuukautta!" huudahti Mattia ja rupesi tanssimaan ja
laulamaan keskellä katua. Sitten hän yhtäkkiä sanoi minulle:

"Sinä olet suruissasi, kun olet menettänyt omaisesi, ja minä tässä
tanssin ja laulan, kun olen päässyt sukulaisestani."

"Sellainen eno kuin Garofoli ei ole omainen. Jos olisit menettänyt
sisaresi Christinan, niin tanssisitko?"

"Voi, älä puhukaan!"

"No, siinä näet."

Niinkuin Cantalin hotellin rouva olikin kehunut hotelliaan, ei se
kuitenkaan ollut mikään komea talo, ja kun me olimme kamarissamme,
jota valaisi vaivainen kynttilä, oli niin ahdasta, että toisen
piti istua vuoteessa silloin kun toinen halusi liikkua vähänkään.
Tällaista huonetta en ollut toivonut yösijakseni. Ja peitteet
sitten! Kellastunutta karttuunia. Illallisemme ei myöskään ollut
lainkaan sellainen, jonka olin kuvitellut tarjoavani Mattialle omassa
kodissani. Mutta eihän asia vielä ollut mennyttä, eihän tarvinnut
kuin odottaa.

Ja siihen ajatukseen minä nukahdin.



X.


Seuraavana päivänä ensi töikseni kirjoitin kirjeen kasvatusäidilleni
kaikesta, mitä olin saanut tietää. Minä pyysin häntä heti
ilmoittamaan minulle, jos vanhempani kirjoittaisivat hänelle jotakin,
ja varsinkin lähettämään minulle tiedon heidän osotteestaan.

Sitten oli minulla vaivalloinen tehtävä, nimittäin käydä Lisen isän
luona. Minä olin sanonut Liselle, että heti ensi töikseni Parisissa
menen hänen isänsä luo vankilaan ja että jos vanhempani ovat rikkaat,
niinkuin toivoin, niin minä pyydän heitä maksamaan hänen isänsä
velan, niin että minä kun menen vankilaan, niin menen noutamaan hänet
pois sieltä. Mikä pettymys mennä hänen luokseen nyt, kun olin yhtä
kykenemätön maksamaan hänelle kiitollisuudenvelkaani kuin silloinkin,
kuin olin hänestä eronnut! Onneksi minulla oli kaikenlaista hyvää
hänelle ilmoitettavana, tervehdykset Liseltä ja Alexilta, ja hänen
isällinen ilonsa huojensi minun tuskiani. Olihan siitä kuitenkin
jotakin tyydytystä mielelle, että olin vähänkin tehnyt hänelle hyvää.

Mattia, joka hurjasti halusi nähdä vankilan, seurasi minua. Ja
minäkin puolestani tahdoin häntä tutustuttaa mieheen, joka oli
minulle tehnyt niin paljon hyvää.

Meidät vietiin vastaanottohuoneeseen, jonne Acquinkin pian tuli.

"Sinä hyvä poika", sanoi hän syleillen minua, "sinä kelpo Remi."

Minä heti kerroin hänelle Lisestä ja Alexista ja rupesin selittämään
minkävuoksi en ollut mennyt Etiennetten luo, mutta hän keskeytti:

"Entäs vanhempasi?"

"Te siis tiedätte?"

Hän kertoi minulle, että Barberin oli käynyt hänen luonaan pari
viikkoa sitten.

"Hän on nyt kuollut."

"No sekin onnettomuus vielä."

Acquin selitti minulle, miten Barberin oli kääntynyt hänen puoleensa
saadakseen tietää, minne olin joutunut. Parisiin tultuaan oli
Barberin mennyt Garofolin luo. Tämä oli selittänyt, että Vitaliksen
kuoltua oli muuan puutarhuri Acquin ottanut minut. Barberin
tiedustelemaan puutarhuria ja oli saanut tietää, että tämä on Clichyn
vankilassa. Ja hänen tultuaan tänne oli Acquin kertonut minun olevan
kiertomatkalla Ranskassa, niin että hän ei tiennyt tosin varmasti
sanoa, missä sillä hetkellä olin, mutta että minä käyn hänen lastensa
luona. Barberin oli kirjoittanut minulle Dreuzyyn, Varsesiin,
Esnandesiin ja Saint-Quentiniin, mutta en ollut saanut kirjeitä,
jotka luultavasti olivat tulleet minun lähdettyäni aina paikastaan.

"No mitä Barberin kertoi vanhemmistani?"

"Ei mitään tai ainakin sangen vähän."

"Hän ei teille maininnut heidän nimeään, hän ei puhunut teille mistä
maasta he ovat?"

"Kun minä Barberinilta tätä tiedustelin, niin hän sanoi, että hän
selittää sen sitten myöhemmin, enkä minä häneltä sitä sen enempää
udellut, kun hän näytti sitä haluavan salata, pelosta että muuten
palkintonsa vähenee, jonka hän toivoi saavansa heiltä. Kun minäkin
olen ollut sinun isänäsi, niin hän pelkäsi, että minä ehkä tahtoisin
maksua. Minä annoin hänen mennä enkä sittemmin ole häntä nähnyt. En
ole osannut ajatella, että hän olisi kuollut. Niin että nyt sinä
tiedät, että sinulla on vanhemmat, mutta tuon vanhan ahnaan tähden et
tiedä, ketä he ovat ja missä ovat."

Minä selitin toiveemme, ja hän vakuutti niiden olevan hyvät.

"Kun vanhempasi kerran ovat löytäneet Barberinin, ja Barberin on
löytänyt Garofolin ja minutkin täältä, niin kyllä sinut löydetään
Cantalin hotellista, pysy vain siellä."

Minä tulin hyvin iloiseksi tästä vakuutuksesta. Ja sitten puhelimme
Lisestä, Alexista ja onnettomuudesta kaivoksessa, jossa olin ollut
haudattuna.

"Sehän on kauhistuttava elinkeino sekin!" sanoi hän, kun olin
lopettanut kertomukseni. "Alexis parka. Hänellä mahtaa olla ikävä
kukkien viljelemiseen."

"Kyllä hän vielä pääsee sitä tekemään", sanoin.

"Jumala sen suokoon, pikku Remini!"

Minulla kieltä kutkutti sanoakseni hänelle, että vanhempani pian
lunastavat hänet vankilasta, mutta ajoissa toki ehdin ajatella, että
ei sovi edeltäpäin kehua ilosta, jonka aikoo valmistaa, ja minä vain
vakuutin, että kyllä hän pian pääsee vankeudestaan ja saa kaikki
lapset ympärilleen.

"Odottaessamme tätä suloista hetkeä", sanoi Mattia, kun olimme
tulleet kadulle, "minusta tuntuu, että on parasta, ettemme tuhlaa
aikaamme, vaan ansaitsemme rahaa."

"Jos olisimme käyttäneet vähemmän aikaa rahan ansaitsemiseen
tullessamme Chavanonista Dreuzyyn ja sieltä Parisiin, niin olisimme
tulleet niin ajoissa, että olisimme tavanneet vielä Barberinin
hengissä."

"Se on tosi, ja moitin itseäni siitä, että sinua viivytin."

"En minä sitä sano moittiakseni, pikku Mattiani, sen vakuutan. Ilman
sinua en olisi saanut Liselle nukkea, ja ilman sinua olisimme nyt
Parisin kadulla niin ettei penniäkään taskussa, millä ruokaa suuhun."

"No hyvä, kun minä olen ollut oikeassa tahtoessani, että
ansaitsisimme rahaa, niin tehkäämme aivan kuin olisin oikeassa
nytkin. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta tehtävää kuin laulaa ja
soittaa. Matkaillaan sitten, kun meillä on sinun vaunusi, silloin ei
ole niin väsyttävää. Parisissa olen kuin kotona, minä tunnen hyvät
paikat."

Hän tunsikin niin hyvät paikat, julkiset torit, erityiset
kävelypaikat, kahvilat ja muut, että meillä illalla, ennenkuin
menimme levolle, oli koottuna neljätoista markkaa. Silloin minä
muistin mitä Vitalis kerran sanoi: "Rahaa eivät saa kuin ne, jotka
eivät sitä tarvitse." Varmaankin tämä hyvä tulos oli siitä, että
vanhempani ilmestyvät hetkellä tai toisella.

Minä olin niin vakuutettu uskossani, että seuraavana päivänä minua
halutti jäädä hotelliin koko päiväksi, mutta Mattia pakotti minut
lähtemään ulos, hän pakotti minut soittamaan ja laulamaan, ja sinä
päivänä saimme taas yksitoista markkaa.

"Jollemme pian rikastu vanhempaisi rahoilla", sanoi Mattia nauraen,
"niin rikastumme omilla ansioillamme, joka olisikin komeaa."

Neljäntenä päivänä tuli vastaus Barberinin emännältä. Kirjeessä,
jonka hän oli kirjoituttanut, kun itse ei osannut, hän sanoi, että
oli saanut jo tiedon miehensä kuolemasta ja että vähää ennen sitä oli
saanut mieheltään kirjeen, jonka lähetti nyt minulle, arvellen sen
voivan olla hyödyksi minulle, koska siinä oli tietoja vanhemmistani.

"Lue joutuin", huudahti Mattia, "lue joutuin Barberinin kirje."

Vapisevin käsin ja sydän ahdistuksissa avasin tämän kirjeen:

    "Rakas vaimoni.

    Minä olen sairashuoneessa ja niin sairaana, että en usko enää
    paranevani. Jos minä jaksaisin, niin selittäisin sinulle,
    miten tauti on syntynyt, mutta mitäpä siitä hyötyä, parasta
    on kirjoittaa siitä, mikä on tärkeämpi. Ja senvuoksi ilmoitan
    sinulle, että jos en parane, niin kirjoita sinä osotteella
    Greth and Galley, Greensquare, Lincoln's-Inn, Lontoo, heillä on
    toimena hakea Remi. Sinä sanot heille, että ainoastaan sinä voit
    antaa hänestä tietoja, ja sinä pidät huolen, että saat hyvän
    maksun tästä, jotta voit elää huoleti vanhuutesi päivät. Sinä
    saat tietää, missä Remi on, kun kirjoitat puutarhuri Acquinille,
    joka nykyään on Clichyn vankilassa Parisissa. Anna kirkkoherran
    kirjoittaa kaikki kirjeesi, sillä tällaisessa asiassa ei saa
    luottaa keneen tahansa. Älä ryhdy mihinkään toimeen, ennenkuin
    olet saanut kuulla minut kuolleeksi.

    Syleilen sinua viimeisen kerran.

                                                   Barberin."

En ollut saanut vielä kirjettä loppuun luetuksi, kun

Mattia hypähti seisaalleen.

"Eteenpäin, Lontooseen!" huudahti hän.

Olin niin hämmästyksissäni kirjeestä, että katselin Mattiaa
ymmärtämättä mitä hän sanoi.

"Kun Barberin sanoo, että ne ovat englantilaisia lakimiehiä, jotka
ovat saaneet toimekseen etsiä sinua, niin se merkitsee, että sinun
vanhempasi ovat englantilaisia."

"Mutta..."

"Se on sinusta ikävää, että he ovat englantilaisia?"

"Olisin tahtonut olla ranskalainen, niinkuin Lise ja muut."

"Minä haluaisin, että sinä olisit italialainen."

"Jos olen englantilainen, niin olen silloin samasta maasta kuin rouva
Milligan ja Arthur."

"Jos olet englantilainen? Tietysti olet englantilainen, se on varma.
Jos vanhempasi olisivat ranskalaisia, niin eivät suinkaan he olisi
antaneet englantilaisille lakimiehille toimeksi etsiä kadotettua
lastaan. Ja kun sinä olet englantilainen, niin on parasta lähteä
Englantiin. Se on paras keino tavata vanhempasi."

"Mitähän jos kirjoittaisin noille lakimiehille?"

"Mitä varten? Paremminhan asia selviää puhumalla kuin kirjoittamalla.
Meillä on 59 markkaa, josta on maksuja 8 markkaa, meille siis jää 43
markkaa, ja siinä on yllin kyllin päästäksemme Lontooseen. Menemme
Boulognessa laivaan, joka menee Lontooseen, ja siinä kulku ei paljon
maksa."

"Oletko ollut Lontoossa?"

"Tiedäthän, että en ole ollut. Mutta meillä oli Gassotin sirkuksessa
kaksi englantilaista klownia. He minulle usein kertoivat Lontoosta
ja opettivat minulle vähän englanninkieltäkin, jotta kykenimme
puhelemaan, niin että Gassotin rouva, joka oli hyvin utelias, ei
ymmärtänyt, mitä me puhuimme, ja me latelimme hänelle englantilaisia
tyhmyyksiä vasten silmiä. Minä opastan sinua Lontoossa."

"Minä olen myöskin oppinut vähän englanninkieltä Vitalikselta."

"Mutta kolmessa vuodessa sinä olet unhottanut paljon, jotavastoin
minä vielä osaan, saat nähdä. Mutta minä en halua Lontooseen
ainoastaan siitä syystä, että voisin sinulle olla palvelukseksi, vaan
on eräs toinenkin seikka?"

"No mikä sitten?"

"Jos vanhempasi tulisivat sinua hakemaan Ranskasta, niin he voisivat
hyvin hyvästi olla ottamatta minua mukaansa, jotavastoin kun minä
olen Englannissa, he eivät voi minua erottaa sinusta ja lähettää
takaisin."

Tuollainen luulo vanhemmistani tuntui minusta loukkaavalta, mutta,
tarkalleen ajateltuna, olisihan se voidut olla mahdollista. Ja kaikin
puolin minusta tuntui Mattian tuuma järkevältä.

"Lähdemme", sanoin hänelle.

Ja kahdessa minuutissa olivat laukkumme laitetut kuntoon ja me
valmiit lähtemään.

Ennenkuin lähdimme Boulogneen, oli meidän käytävä hyvästeillä
Acquinin luona. Mutta nyt ei heitetty hyvästiä surumielin. Hän oli
hyvillään, kun sai tietää, että minä pian saan tavata vanhempani, ja
minusta tuntui hyvälle saada hänelle sanoa, että pian tulen häntä
kiittelemään vanhempaini kanssa.

"Onnellista matkaa, poikaseni. Ja jos et voi niin pian tulla kuin
haluat, niin kirjoita minulle."

"Minä tulen pian takaisin."

Sinä päivänä kuljimme pysähtymättä aina Moissellesiin saakka ja
nukuimme muutamassa ladossa, sillä meidän piti säästää rahojamme
merimatkaa varten. Mattia oli sanonut, ettei se maksa paljon, mutta
kuinka paljon tämä "ei paljon" oli?

Marssiessamme Mattia opetti minulle englantilaisia sanoja, sillä
päässäni pyöri lakkaamatta kysymys, joka paljon häiritsi iloani:
ymmärsivätköhän vanhempani ranskan- tai italiankieltä? Miten voimme
tulla toimeen, jos he eivät puhu kuin englanninkieltä? Olisipa se
kiusallista!

Meiltä kului kahdeksan päivää kulkiessamme Parisista Boulogneen,
sillä pysähdyimme vähäksi aikaa suurimpiin kaupunkeihin, joita
matkamme varressa oli, antaaksemme näytäntöjä ja saadaksemme rahaa
lisää. Boulogneen tultuamme meillä oli vielä 32 markkaa taskussa,
paljon enemmän kuin tarvitsimmekaan merimatkaa varten.

Laiva Lontooseen lähti seuraavana päivänä neljän aikana aamulla, ja
puoli neljä me tulimme laivaan, jonne sijoituimme niin mukavasti kuin
suinkin laatikkokasan viereen, joka suojasi meitä kylmää ja kosteaa
pohjatuulta vastaan. Muutamien savuavien lyhtyjen valossa katselimme,
kun laivaa lastattiin, kinungit vinkuivat, laatikot, joita laskettiin
ruumaan, natisivat ja merimiehet tuontuostakin huutelivat joitakin
käheitä sanoja, ja ylinnä melusta kuului höyryn kohina, jota koneesta
syöksyi pieninä valkopilvinä. Kello soi, köydet putosivat mereen, me
olimme matkalla, matkalla kotimaahani.

Olin usein puhellut Mattialle, ettei ollut mitään niin mukavaa kuin
laivassa matkustaminen, kun liukuisi evästi tietämättä että matkaa
tehtiin, se oli tosiaan suloista -- se oli kuin unta.

Mutta tällä tavoin puhellessani olin ajatellut Joutsenta ja
matkaamme Keskikanavalla, ja meri ei ole niinkuin kanava. Tuskin
olimme päässeet aallonmurtajasta, kun laiva näytti uppoavan mereen;
sitten se kohosi ja taas vaipui aallon pohjaan, ja tätä tehdessä
höyry syöksähteli koneesta kovalla pauhinalla. Sitten syntyi äkkiä
hiljaisuus eikä kuulunut muuta kuin veden kohina siipirattaissa
milloin puolelta, milloin toiselta, sen mukaan kuin laiva kallistihe.

"On tämä suloista, tämä sinun liukumisesi!" sanoi Mattia ja heittäysi
aivan äänettömäksi, mutta sitten hän nousi yhtäkkiä.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.

"Se, että tämä tanssii liiaksi ja minulla sydäntä ellostaa." -- "Se
on meritautia." -- "Jumala auttakoon, siltä se tuntuu, että tautia se
on."

Ja hän juoksi samassa laivan laidalle.

Voi Mattia raukkaa, miten hän oli kipeä. Turhaan otin hänet syliini
ja pitelin hänen päätään rintaani vasten, ei hän siitä saanut
huojennusta. Hän valitteli, sitten tuontuostakin nousten äkkiä juoksi
laivan laidalle ja sitten taas kyyristyi lähelle minua. Ja joka kerta
kun hän tuli, pui hän minulle nyrkkiä ja puoleksi vihassa, puoleksi
leikillään sanoi:

"Oh näitä englantilaisia! Heillä ei ole sydäntä!"

Kun päivä nousi, olimme korkeiden valkoisten merenrantain näkyvissä,
ja siellä täällä näkyi paikallaan olevia laivoja purjeitta.
Vähitellen laivamme herkesi keinumasta ja kulki tasaisesti kuin
kanavassa. Me emme enää olleet merellä, ja joka taholta näkyi
metsäisiä rantoja aamusumun seasta: me olimme tulossa Tems-jokeen.

Laivamme jätti jälkeensä vaahtoavan keltaisen juovan, jossa
sukelteli esiin kaikenlaisia jätteitä, laudanpalasia, pölkynpäitä,
eläimenraatoja, olkia ja heiniä. Väliin suurisiipinen lintu laskihe
tähän juovaan vedenpintaan, sitten kohosi taas ja rääkkyen lensi pois
saalis suussaan.

Joen molemmilla rannoilla talot alkoivat keräytyä vierekkäin
punaisiksi riveiksi. Savu ja sumu sekaantuvat toisiinsa, niin ettei
tiedä kumpaa on vahvemmalta. Sitten maalla puiden ja karjain asemesta
näkyi mastometsä, joka ilmestyi yhtäkkiä: laivat ovat niityllä!

Vihdoinkin laiva hiljentää kulkuaan, kone pysähtyy, köydet viskataan
maalle. Me olemme Lontoossa ja me istumme maalle ihmisten keskelle,
jotka meitä katselevat, mutta eivät puhu meille mitään.

"No nyt, Mattia, sinun sopii koetella kielitaitoasi."

Ja Mattia, joka ei vähintäkään hämäillyt, lähestyi muuatta miestä,
jolla oli punainen parta, ja kysyi häneltä kohteliaasti, lakki
kourassa, Greensquaren tietä.

Minusta tuntui, että Mattia tarvitsi pitkän ajan saadakseen selvää
mieheltä, joka moneen kertaan hänelle kertoi samat sanat, mutta minä
en tahdo epäillä ystäväni kielitaitoa. Vihdoin hän tulee takaisin:

"Meidän on helppo osata, ei tarvitse kuin kulkea pitkin Temsin vartta
rantakatuja."

Mutta Lontoossa ei ole rantakatuja, ei ainakaan silloin ollut, talot
olivat vesirajaan saakka. Meidän siis piti seurata katuja, jotka
näyttivät kulkevan jokivartta. Nämä kadut ovat hyvin pimeitä, hyvin
lokaisia, täynnä ajureita, laatikoita, paaluja ja kaikenlaisia
myttyjä, ja vaivoin pääsemme pujottelemaan kaikkien näiden välitse.
On vasta yhden aika, ja kauppapuodeissa palaa kaasu, täällä sataa
nokea. Me kuljemme eteenpäin, ja tuontuostakin Mattia kysyy, onko
pitkältä Lincoln's-Inniin. Hän minulle tulkitsee, että meidän pitää
kulkea suuren portin läpi, joka sulkee kadun. Tämä tuntuu minusta
hullunkuriselta, mutta minä en uskalla hänelle sanoa, että luulen
hänen olevan erehdyksessä.

Mutta hän ei ole kuitenkaan erehtynyt. Me saavummekin viimein
muutaman kaariportin luo, joka on yli kadun. Me tässä kysymme
taas tietä ja meitä neuvotaan kääntymään oikealle. Nyt tulimme
pienille kaduille, joita kulki ristiin rastiin ja joilla oli hyvin
hiljaista ja vähän liikettä. Meistä tuntui, kuin olisimme kulkeneet
labyrintissa pääsemättä mihinkään.

Yhtäkkiä, juuri kun olemme varmat siitä, että olemme eksyneet,
tulemme pienen hautuumaan luo, joka on täynnä hautakiviä, niin
mustia, että olisi luullut ne maalatun noella: se on Greensquare.

Sillä aikaa kuin Mattia kyselee muutamalta haamulta, joka kulkee
ohitsemme, minä koetan hillitä sydäntäni, jo te lyö kovasti. Minä
vapisen ja tuskin voin hengittää. Sitten seuraan Mattiaa, ja me
pysähdymme muutaman kyltin luo, josta luemme: Greth and Galley.
Mattia lähestyy ja tarttui kellonvarteen, mutta minä keskeytän.

"Mikä sinua vaivaa? Sinä olet aivan kalpea."

"Odota vähän aikaa. Minä rohkaisen mieltäni."

Hän soittaa, ja me astumme sisään.

Olen niin sekauksissani, etten näe oikein tarkoin ympärilleni.
Minusta näyttää, kuin olisimme konttorissa ja että kaksi tai kolme
henkilöä istuu pöytäin ääressä kirjoittamassa kaasuliekkien valossa,
jotka palavat tohisten.

Näistä muutaman puoleen kääntyy Mattia, sillä tietysti minä olen
valtuuttanut hänet puhemieheksi. Ymmärrän, että hän selittää minun
olevan pojan, jonka hakeminen on annettu Barberinin toimeksi.
Barberinin nimi teki suuren vaikutuksen: meitä katsellaan, ja sitten
herra, jota Mattia puhutteli, aukaisi meille oven. Me tulimme
huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita; muuan herra istuu
pulpetin ääressä, ja toinen herra, jolla on viitta ja peruukki sekä
useita sinisiä laukkuja kädessä, puhelee hänen kanssaan. Muutamin
sanoin meidän esittäjämme selitti, keitä olimme, ja silloin kumpikin
herra tarkastelemaan meitä kiireestä kantapäähän.

"Kumpi teistä on Barberinin kasvattama poika?" kysyi ranskaksi herra,
joka istui pulpetin ääressä.

Kun kuulin puhuttavan ranskaa, niin mieleni rohkaistui ja minä astuin
lähemmäs.

"Minä se olen, herra."

"Missä on Barberin?"

"Hän on kuollut."

Herrat katselivat toisiaan jonkun aikaa; sitten se, jolla oli viitta
ja peruukki, lähti pois laukkuineen.

"Miten olette tulleet tänne?" kysyi toinen herra.

"Boulogneen jalkaisin ja sieltä laivassa. Me olemme juuri nyt
tulleet."

"Barberinko teille antoi rahaa?"

"Emme ole tavanneet Barberinia."

"No mistä tiesitte, että teidän pitäisi tulla tänne?" Minä selitin
lyhyesti. Sitten minä puolestani halusin tehdä kysymyksiä ja
varsinkin muuatta seikkaa tiedustella, mutta minä en saanut siihen
aikaa. Minun piti kertoa, miten Barberin oli minua kasvattanut; miten
hän minut oli myynyt Vitalikselle, miten isäntäni kuoltua Acquin oli
minut ottanut ja miten tämän jouduttua vankeuteen olin taas ryhtynyt
vanhaan ammattiini. Ja sen mukaan kuin minä puhuin, teki herra
muistiinpanoja ja katseli minua tavalla, joka tuntui minusta pahalle.
Hän ei ollut ollenkaan miellyttävän näköinen, ja hänen hymyssään oli
jotakin kavalaa.

"Ja mikä tämä toinen poika on?" kysyi hän viitaten kynällään Mattiaa,
aivan kuin olisi aikonut hänet sillä keihästää.

"Hän on ystäväni, toverini, veljeni."

"Tietysti. Maantiellä tehty ystävyys."

"Hellempi ja lujempi kuin veljesten."

"Sitä en epäile."

Nyt näytti olevan sopiva aika kysyä sitä, mikä oli pyörinyt
mielessäni heti keskustelemaan ryhdyttyämme.

"Asuvatko, hyvä herra, vanhempani Englannissa?"

"Asuvat, Lontoossa, ainakin tällä hetkellä?"

"Minä siis saan mennä heidän luokseen?"

"Vähän ajan perästä olette heidän luonaan, kotonanne. Minä käsken
teille oppaan."

"Vielä sana, hyvä herra. Minulla on siis isäkin?"

"Isä, äiti, veljiä ja sisaria."

Ovi aukesi, ja se keskeytti minua purkamasta heltyneen mieleni
tunteita. Minä katselin vain Mattiaa silmät kyynelissä.

Herra puhui englanninkielellä miehelle, joka astui sisään, ja minä
olin ymmärtävinäni, että hän käski hänen opastaa meitä.

"Niin, minä unhotin sanoa teille, että nimenne on Driscoll, se on
isänne nimi", sanoi herra.

Niin vastenmielisen näköinen kuin hän olikin, olisin hypännyt hänen
kaulaansa, jos minulla olisi ollut aikaa, mutta hän osotti meille
ovea ja me astuimme ulos.



XI.


Kirjuri, jonka oli saatettava minut vanhempaini luo, oli pieni,
vanha, kuihtunut ja ryppyinen mies, yllään musta, kulunut ja kiiltävä
takki. Kun olimme päässeet ulos, niin hän hieroi käsiään, vimmatusti
naksuttaen sormiensa niveliä, sätkytteli jalkojaan aivan kuin olisi
tahtonut potkaista kauas kuluneet kenkänsä, nosti nenänsä ilmaan ja
hengitti syvään sumua moneen kertaan autuaan onnellisena kuin mies,
joka on ollut kauan sisälle suljettuna.

"Hänestä tämä ilma haisee hyvälle", sanoi Mattia minulle
italiankielellä.

Mies katseli meitä ja puhumatta meille pani "psit, psit", aivan kuin
olisi puhutellut koiria, ja kai tarkotti sillä, että meidän piti
pysyä hänen jäljessään eksymättä hänestä.

Pian tulimme suurelle kadulle, joka oli täynnänsä ajureita. Hän
pysäytti muutaman, jossa ajaja ei istunut istuimellaan hevosen
takana, vaan oli korkealla ilmassa kärryjen takana jonkinmoisen
kuomin päällä. Meidät käskettiin istumaan tähän kuomiin, jossa
oli pieni luukku, ja sen läpi syntyi keskustelu ajajan kanssa.
Mainittiin useita kertoja Bethnal-Green, ja minä otaksuin, että se
on sen korttelin nimi, jossa vanhempani asuvat. Tiesin, että _green_
englanninkielellä merkitsee viheriää, ja siitä päätin, että kortteli
on istutettu kauniilla puilla, joka minusta tietysti tuntui hyvälle,
sillä se ei silloin ollut ollenkaan niiden kurjain ja pimeäin katujen
lainen, joita olimme kulkeneet tullessamme. Vanhempaini asunto oli
siis suuri komea talo komeassa kaupunginosassa, puiston keskellä.

Keskustelua kesti kauan oppaamme ja ajajan välillä, väliin toinen
avasi luukun antaakseen selityksiä, väliin taas ajaja sen avasi ja
näytti aivan kuin olisi tahtonut syöstä korkealta istuimeltaan tämän
ahtaan aukon läpi sanomaan, että hän ei ollut ymmärtänyt kerrassaan
mitään siitä, mitä hänelle oli sanottu.

Mattia ja minä istuimme loukkoon kyyristyneinä, Capi välissämme, ja
kuunnellessamme tätä keskustelua minä tuumailin itsekseni, että olipa
ihmeellistä, kun ajaja ei näyttänyt tuntevan niin kaunista seutua
kuin Bethnal-Greenin pitäisi olla. Lontoossa varmaankin oli siis
paljon viheriöitä kortteleita. Ja se minua hämmästytti, sillä mikäli
minä olin sitä nähnyt, olisin pikemmin uskonut sen olevan vain nokea.

Me olimme ajaneet jo kauan aikaa Greth and Galleysta lähtien,
niin että minua alkoi arveluttaa, että vanhempani asuvat maalla.
Me kuljimme kapeita katuja ja niiltä me varmaankin pian pääsemme
maaseudulle. Mutta me saavuimme yhä vain kapeammille kaduille ja
kuulimme veturien vihellystä. Minä käskin Mattian kysyä oppaaltamme,
emmekö pian tule vanhempieni luo. Mattian vastaus oli epätoivoon
saattavat: hän väittää kirjurin sanoneen, että hän ei ikinä ole
käynyt tässä rosvojen korttelissa. Mattia epäilemättä on erehtynyt;
hän ei ole ymmärtänyt, mitä hänelle on vastattu. Mutta Mattia
väittää, että englantilainen sana _thives_, jota kirjuri oli
käyttänyt, merkitsi rosvoa, ja että hän oli siitä varma.

Minusta tuntuu, kuin pyörisimme ympäri ja vähänväliä ajaja
hiljentäisi kulkua, aivan kuin hän ei enää tietäisi missä oli.
Vihdoin hän yhtäkkiä pysäyttää ja luukku aukeaa. Syntyy keskustelu
tai oikeammin väittely, josta Mattia luulee ymmärtävänsä, että ajaja
ei tahdo lähteä edemmäksi, kun ei tunne tietä. Väittely jatkuu luukun
läpi, ja vihalla ajaja ja kirjuri syytävät sanoja toisilleen tämän
ahtaan reiän läpi. Vihdoin kirjuri annettuaan rahoja ajurille, jolta
murisee, laskeutuu kuomista, ja virkkaa meille taas: "psit, psit",
josta ymmärsimme, että meidän piti vuorostamme laskeutua kadulle.

Me olimme likaisella kadulla sumun seassa. Muuan kauppapuoti on
loistavasti valaistu ja kaasuvalo heijastuen laseista, kultauksista
ja pulloista leviää kadulle, jossa se tunkee sumun läpi toiselle
katuvierelle saakka: se on ravintola, jossa myydään kaikennimisiä
viinoja, jotka kaikki ovat viljasta tai juurikkaista poltettua
alkoholia.

"Psit, psit!" sanoo oppaamme.

Ja me astumme ravintolaan. Oppaamme tuottaa hopeiselle tiskille
lasin valkoista likööriä, joka haisee hyvälle, ja tyhjennettyään sen
yhdellä siemauksella ja yhtä ahnaasti kuin vähää ennen oli vetänyt
keuhkoihinsa sumua, alkaa hän keskustella miehen kanssa, joka oli
hänelle tuonut lasin. Oli helppo ymmärtää, että kirjuri kyseli tietä.

Taas me kuljimme oppaamme kintereillä. Ja nyt oli katu niin kapea,
että paksussa sumussakin näimme talot sen molemmin puolin. Köysiä
oli kiinnitetty poikki kadun talosta toiseen, ja köysillä riippui
vaatteita ja ryysyjä. Totta tosiaan ne eivät suinkaan olleet siinä
kuivamassa! Mihin me kuljemme? Minä aloin käydä levottomaksi, ja
Mattia katsoi minuun vähänväliä, mutta ei puhunut mitään.

Kadulta tulimme solaan, sitten muutamalle pihalle, sitten taas
solaan. Talot alkoivat olla kurjemman näköisiä kuin Ranskan
kurjimmissa kylissä. Oppaamme pysähteli, hän varmaan oli eksynyt.
Mutta samassa tuli vastaamme muuan mies, jolla oli pitkä sininen
viitta, kiiltonahalla reunustettu lakki, hihan ympärillä kaluuna ja
vyötäisillä riippumassa miekka. Hän oli poliisikonstaapeli.

Syntyi keskustelu, ja pian lähdimme taas taipaleelle,
poliisikonstaapeli edellä. Me kuljimme katuja, pihoja, solia. Minusta
näytti, kuin talot siellä täällä olisivat olleet maahan vaipumassa.
Vihdoin pysähdyimme muutamalle pihalle, jonka keskellä oli pieni räme.

"Red lion court", sanoi poliisikonstaapeli. Nämä sanat, joita olin
kuullut lausuttavan monet kerrat, merkitsivät: Punaisen leijonan talo.

Minkävuoksi me tähän pysähdyimme? Onhan mahdotonta, että me olemme
Bethnal-Greenissä. Tässäkö talossa asuisivat vanhempani? Mutta
silloin...

Minulla ei ollut aikaa tutkimaan tätä kysymystä, joka tunkeutui
levottomaan mieleeni. Poliisikonstaapeli koputti jonkinlaisen
liiterintapaisen huoneen ovelle, ja oppaamme kiitti. Me olimme siis
tulleet perille.

Mattia, joka koko ajan oli pitänyt minua kädestä, puristi nyt sitä,
ja minä puristin hänen kättään. Me ymmärsimme toisemme: tuska, joka
oli täyttänyt minun sydämeni, täytti hänenkin.

Minä olin niin sekaannuksissani, etten tiennyt miten ovi, jolle
poliisikonstaapeli oli koputtanut, aukesi, mutta kun olimme päässeet
suureen huoneeseen, jota valaisi lamppu ja kivihiilituli takassa,
olin taas tullut tajuihini.

Tuolilla tulen ääressä istui vanha valkopartainen ukko, päässä
musta päähine, jäsentä värähyttämättä. Pöydän ääressä istui mies
ja vaimo vastatusten. Mies näytti noin neljänkymmenen vuotiaalta,
viisaan mutta tylyn näköiseltä, vaimo oli vähän nuorempi, tukka
valkoinen, joka riippui hänen rinnoilleen käärityllä mustan ja
valkoisen kirjavalla saalilla; hänen silmänsä olivat elottomat, ja
hänen muodolleen oli välinpitämättömyys tai tylsyys painanut leimansa
niinkuin hänen velttoihin liikkeisiinsäkin. Huoneessa oli vielä neljä
lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, kaikki valkoverisiä ja kaikilla
pellavanvalkoinen tukka niinkuin äidilläkin. Vanhin pojista näytti
olevan yhdentoista- tai kahdentoistavuotias, nuorin tytöistä tuskin
kolmenvuotias.

Kaiken tämän näin yhdellä silmäyksellä, ennenkuin oppaamme oli
lopettanut puheensa.

Kaikki silmät tähystelivät meitä, Mattiaa ja minua, jopa tuo
liikkumaton vanhuskin katseli meitä; ainoastaan pienen tytön huomio
oli kiintynyt Capiin.

"Kumpi teistä on Remi?" kysyi ranskankielellä tuo mies pöydän ääressä.

Minä astuin askeleen lähemmä.

"Minä", sanoin.

"Syleile siis isääsi, poikani."

Kun minä olin ajatellut tätä hetkeä, niin olin kuvaillut, että minut
valtaa silloin sellainen innostus, että se minut viskaa isäni syliin.
Mutta nyt en tuntenut tätä innostusta. Minä kuitenkin lähestyin ja
syleilin isääni.

"Tuossa on isoisäsi, tuossa äitisi, tuossa veljesi ja sisaresi",
osotti hän minulle.

Menin äitini luo ensin. Hän antoi minun suudella, mutta hän ei minua
suudellut, sanoi vain minulle pari kolme sanaa, joita en ymmärtänyt.

"Anna kättä isoisällesi", sanoi isäni, "mutta varovasti, sillä hän on
halvautunut."

Minä kättelin myöskin veljiäni ja vanhinta sisartani; pienimmän
olisin halunnut ottaa syliini, mutta kun hän toimessaan hyväili
Capia, niin hän lykkäsi minut luotaan.

Käytyäni näin jokaisen luona olin hyvin kyllästynyt itseeni. Uh!
Minusta ei enää tuntunut lainkaan hauskalta ollessani nyt vihdoin
omaisteni parissa. Minulla oli isä, äiti, veljiä, sisaria, minulla
oli isoisä, minä olin heidät nyt tavannut, mutta minä olin kylmä.
Olin odottanut tätä hetkeä kuumeentapaisella malttamattomuudella,
olin ollut hurjana ilosta, ajatellessani että minullakin on omaisia,
vanhemmat, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua, ja minä tässä
seisoin hämilläni tutkien heitä kaikkia uteliaana löytämättä mitään
heille sanottavaa, ei ainoatakaan hellää sanaa. Minähän olin hirviö.
En ansainnut omaisia, vanhempia.

"Ja kuka tämä on?" kysyi isä osottaen Mattiaa.

Minä selitin, miten Mattian kanssa olimme kiintyneet toisiimme ja
miten minä olin hänelle kiitollisuudenvelassa.

"Hyvä", sanoi isäni, "hän on halunnut nähdä maatamme".

Minä yritin vastaamaan, mutta Mattia keskeytti.

"Aivan niin", sanoi hän.

"No entäs Barberin?" kysyi isäni. "Minkävuoksi hän ei tullut tänne?"

Selitin, että Barberin oli kuollut, joka oli ollut minulle suuri
pettymys, kun olimme tulleet Parisiin saatuamme Chavanonissa tietää,
että vanhempani hakivat minua.

Isäni tulkitsi äidille, mitä olin sanonut, ja olin ymmärtävinäni
äidin sanovan, että se on hyvä. Minkävuoksi oli hyvä, että Barberin
oli kuollut? Tätä minä miettimään löytämättä siihen vastausta.

"Sinä et osaa englanninkieltä?" kysyi isä. "En, minä puhun ainoastaan
ranskaa ja italiankieltä, jota opetti minulle se herra, jolle
Barberin minut vuokrasi."

"Niin, Vitalis?"

"Oletteko tiennyt..."

"Barberin sanoi minulle hänen nimensä, kun joitakin aikoja sitten
olin Ranskassa sinua hakemassa. Mutta sinä lienet utelias tietämään,
minkävuoksi emme ole sinua hakeneet kolmeentoista vuoteen ja
miten meillä yhtäkkiä syntyi ajatus lähteä sinua tiedustelemaan
Barberinilta."

"Olen varsin halukas kuulemaan."

"No tulehan tähän tulen ääreen, niin kerron sinulle." Huoneeseen
tullessani olin asettanut harpun seinää vasten ja nyt laskin
laukkunikin selästäni ja istuin tuolille, joka minulle oli osotettu.
Mutta kun oikaisin kastuneet jalkani kuivatakseni niitä, niin
isoisäni vierelläni sanaa sanomatta murisi melkein samalla tavalla
kuin kissa vihoissaan. Siitä oli helppo ymmärtää, että minä häiritsin
häntä, ja sen vuoksi vedin jalkani takaisin.

"Älä välitä hänestä", sanoi isäni; "vanhus on äkeissään, kun
asetutaan tulen eteen, mutta jos sinun on kylmä, niin lämmittele
vain, ei hänestä tarvitse välittää."

Olin hyvin hämilläni kuullessani puhuttavan tällä tavoin
valkohapsisesta vanhuksesta. Minusta tuntui, että juuri hänestä
piti välittää, ja minä pidin jalkani tuolin alla. "Sinä olet vanhin
poikani", sanoi isäni, "ja synnyit oltuani vuoden naimisissa äitisi
kanssa. Kun minä nain äitisi, niin oli muuan nuori tyttö, joka uskoi,
että minä otan hänet vaimokseni, ja tämä avioliittoni synnytti
sentähden hänessä kauhean vihan kilpailijaansa kohtaan. Kostoksi
hän varasti sinut sinä päivänä, kun juuri täytit kuusi kuukautta,
ja vei sinut Ranskaan, Parisiin, jossa hän sinut jätti kadulle.
Me tiedustelimme ja teimme kaiken, mikä suinkin oli mahdollista,
löytääksemme sinut, mutta emme kuitenkaan hakeneet Parisista saakka,
sillä emme voineet aavistaa, että sinut oli viety niin kauas. Me
luulimme sitten sinun kuolleen. Mutta kolme vuotta sitten tuo nainen
sairastui kuolettavaan tautiin ja tunnusti totuuden. Minä matkustin
heti Ranskaan ja menin poliisikomisariuksen luo siihen kortteliin,
jonne sinut oli jätetty. Häneltä sain tietää, että sinut oli
kasvatikseen ottanut muuan kivityömies, joka sinut oli löytänytkin,
ja minä heti lähdin Chavanoniin. Barberin kertoi minulle, että hän
oli vuokrannut sinut Vitalikselle, kiertelevälle soittoniekalle,
jonka kanssa sinä kuljeksit Ranskassa. Kun minä en voinut jäädä
Ranskaan ja tavottaa Vitalista, niin annoin sinun hakemisesi toimeksi
Barberinille ja varustin hänet rahoilla, että hän voi lähteä
Parisiin. Samalla käskin hänen heti, kun hän on sinut löytänyt,
ilmoittaa siitä lakimiehille, jotka hoitavat minun asioitani,
herroille Greth ja Galley. Minä en ilmoittanut hänelle asuntoani
senvuoksi, että me emme asu täällä Lontoossa kuin talvisin, kesäisin
nimittäin kuljemme Englannissa ja Skotlannissa kaupparetkillämme,
jolloin on koko perhe mukana. Sillä tavoin, poikani, olemme sinut
löytäneet, ja niin sinä kolmentoista vuoden perästä saat paikkasi
taas perheessämme. Minä ymmärrän, että sinä olet vähän hämilläsi, kun
et tunne meitä etkä ymmärrä mitä puhumme ja kun ei sinua ymmärretä,
mutta toivon, että sinä pian perehdyt elämäämme."

Epäilemättä minä pian perehdyn, sehän oli tiettyä, kun olin nyt
kotonani ja kun ne, joiden kanssa nyt tulin elämään, olivat isäni ja
äitini, veljiäni ja sisariani.

Kauniit vaatteet, joihin minä olin ollut puettu, eivät olleet siis
puhuneet totta. Se oli paha onnettomuus Barberinin emännälle,
Liselle, Acquinille ja kaikille niille, jotka minua olivat auttaneet.
En voinut nyt tehdä mitä olin ajatellut, sillä kiertelevä kauppias,
joka asuu liiterissä, ei voi olla rikas. Mutta mitä siitä: olihan
minulla koti.

Sillä aikaa kuin minä kuuntelin isäni kertomusta, oli pantu pöydälle
lautaset ja metallikulhossa suuri kappale häränlihaa perunain
keskellä.

"Onko teidän nälkä, pojat?" kysyi isäni Mattialta ja minulta.

Mattia näytti valkoisia hampaitansa. "No niin, istukaamme pöytään",
sanoi isäni. Mutta ennenkuin istuimme pöytään, hän työnsi isoisän
tuoleineen sen ääreen ja sitten itse istuttuaan selin tuleen leikkasi
meille kullekin kauniin palan paistia, jolle evääksi pani perunoita.

Vaikka minä en ollut kasvatettu sivistyksen sääntöjen mukaan, tai
oikeammin sanoen minua ei oltu kasvatettu ollenkaan, niin huomasin
kuitenkin, että veljeni ja vanhin sisareni söivät useimmiten paljain
sormin, joita kastoivat liemessä ja joita nuolivat isänsä ja äitinsä
siitä välittämättä. Isoisäni ei välittänyt muusta kuin lautasestaan,
jolta hän ainoalla toimeen kykenevällä kädellään ammensi lakkaamatta
suuhunsa. Kun häneltä sattui putoamaan pala tutisevista sormistaan,
niin veljeni ivasivat häntä.

Illallisen syötyämme luulin iltaa vietettävän tulen ääressä, mutta
isäni sanoi, että hän odottaa tovereita ja että meidän tuli mennä
levolle, ja otettuaan kynttilän hän saattoi meidät vaunuvajaan, joka
kooltaan oli samanlainen kuin se huone, jossa olimme syöneet. Siellä
oli kahdet suuret vaunut, joita kiertelevät kaupustelijat käyttävät.
Hän avasi toisten vaunujen oven, ja me näimme, että siellä oli kaksi
vuodetta päälletysten.

"Siinä on vuoteenne", sanoi hän. "Nukkukaa hyvin." Sillä tavoin minut
otettiin vastaan kotonani -- Driscollin perheessä.



XII.


Isäni oli lähtiessään jättänyt kynttilän meille, mutta hän oli
sulkenut vaunujen oven, niin että meillä ei ollut muuta neuvona
kuin paneutua maata. Sen teimmekin, nousten kumpikin vuoteellemme
kiireimmiten, puhelematta ollenkaan niinkuin aina ennen teimme, ja
kertomatta toisillemme, mitä vaikutuksia meihin oli tehnyt tämä
merkillinen päivä.

"Hyvää yötä, Remi."

"Hyvää yötä, Mattia."

Mattialla ei ollut halua puhelemaan enemmän kuin minullakaan, ja minä
olin hyvilläni hänen vaitiolostaan. Mutta jollei minulla ollut halua
puhelemaan, niin eipä ollut halua nukkumaankaan. Rupesin miettimään
kaikkea, mitä oli tapahtunut, kääntelehtien ja vääntelehtien kapealla
vuoteellani. Siinä mietiskellessäni kuulin Mattian, joka makasi
yläpuolella olevalla vuoteella, kääntelehtivän myöskin, josta päätin,
että hänkään ei saanut unta paremmin kuin minäkään.

"Etkö jo nuku?" kysyin.

"En vielä."

"Onko sinun paha olla?"

"Eikö mitä, päinvastoin, mutta minusta tuntuu aivan kuin olisin
merellä ja kuin laiva nousisi ja laskisi kallistellen aallokossa."

Meritautiko vain esti Mattiaa nukkumasta? Eikö häntä pitäneetkään
hereillä samat ajatukset kuin minua? Hän rakasti siksi paljon minua
ja niin olivat sydämemme ja sielumme läheiset toisilleen, että hänen
täytyi tuntea samaa kuin minäkin.

Uni ei tullut, ja ajan kuluessa kiihtyi epämääräinen kauhu, joka
minua lannisti: alussa en ollut tuntenut mikä vaikutus oli valtavin
kaikista niistä, jotka täyttivät mieleni sekasortoisena mylläkkänä,
mutta nyt tunsin, että se oli pelko. Mitä pelkäsin? En tiedä, mutta
minä pelkäsin. Ja kuta enemmän sitä vastaan koetin taistella, sitä
vähemmän siinä onnistuin.

Tunti kului tunnin perästä. Yhtäkkiä kuulin jotensakin kovaa melua
vajan ovelta, joka aukesi toiselle kadulle, ja sitten kuului useampia
huutoja säännöllisten väliaikain perästä, ja vaunuihimme kuumotti
valoa.

Hämmästyneenä katselin ympärilleni, ja Capi, joka makasi jaloissani,
heräsi ja alkoi murista. Minä huomasin, että valo tuli pienestä
akkunasta, joka oli vaunujemme seinässä ja jota en ollut huomannut
ennen, kun se sisäpuolelta oli kaihtimien peitossa. Akkunasta, joka
oli samalla seinällä kuin meidän vuoteemme, oli toinen puoli Mattian
ja toinen minun vuoteeni kohdalla. Kun pelkäsin, että Capi herättää
koko talonväen, niin panin toisen käteni sen kuonolle ja katselin
ulos.

Isäni, joka oli vajassa, oli vikkelästi avannut kadunpuolisen oven
ja sitten sulkenut sen päästettyään sisään kaksi miestä, joilla
oli selässä suuret taakat. Hän asetti sormen huulilleen ja osotti
lyhdyllään vaunuja, joissa me olimme; se merkitsi, että heidän
piti olla hiljaa, ettemme me heräisi. Isäni auttoi miehiltä heidän
taakkansa, sitten hän poistui vähäksi aikaa ja palasi äitini kanssa.
Hänen poissa ollessaan miehet olivat aukaisseet myttynsä. Toisessa
oli kankaita, toisessa sukkia, käsineitä ja muita kudotuita tavaroita.

Nyt ymmärsin: nämä miehet olivat kauppiaita, jotka tulivat isälleni
myymään tavaroita. Isäni tutki joka esinettä erikseen lyhdyn valossa
ja antoi sitten äidille, joka pienillä saksilla leikkeli niistä
nimiliput ja pisti ne taskuunsa. Tämä minusta näytti kummalliselta,
samoin kuin minua ihmetytti sekin, että kauppaa varten oli valittu
näin myöhäinen aika. Tutkiessaan tavaroita isäni matalalla
äänellä lausui muutamia sanoja miehille. Jos olisin, ymmärtänyt
englanninkieltä, niin olisin mahdollisesti kuullutkin mitä hän sanoi,
mutta sitä ei tarkkaan kuule, jota ei ymmärrä. Kun sitten kaikki
tavarat oli huolellisesti tarkastettu, niin vanhempani miesten kanssa
menivät vajasta ja tuli taas pimeä. Varmaankin he menivät tekemään
laskujaan.

Jonkun hetken perästä taas valo kuumotti ja minä uudestaan
katselemaan akkunastamme kaihtimen raosta. Mutta nyt tein sen vastoin
tahtoani. Mielessäni ajattelin, että minun ei pitäisi katsoa, mutta
kuitenkin. Ajattelin, että parempi olisi olla tietämättä, mutta
kuitenkin halusin tietää ja nähdä.

Isä ja äiti olivat kahden. Ja sillä aikaa kuin äiti kääri tavarat
kahteen myttyyn, isäni lakaisi vajan lattian muutamassa loukossa
ja kaivoi siihen kuopan. Hiekan alta, jota hän loi täysin lapioin,
ilmestyi laskuovi. Hän nosti sen ja kantoi tavaramytyt kuoppaan, ja
äiti näytti tulta. Mytyt vietyään isä sulki laskuoven ja loi hiekan
taas päälle. Ja molemmat sitten sirottelivat hiekalle oljenkorsia,
joita oli vajan lattialla kaikkialla. He poistuivat sitten.

Samassa kuin he sulkivat oven hiljaa, minä olin kuulevinani Mattian
liikkuvan vuoteellaan ja laskevan päänsä päänalustalle. Oliko hän
nähnyt mitä oli tapahtunut?

En uskaltanut häneltä kysyä: nyt ei kauhu, joka minut oli
tukehduttaa, ollut enää epämääräistä, minä tiesin mitä pelkäsin nyt.
Olin kiireestä kantapäihin kylmässä hiessä.

Niin kului yö. Kukko, joka lauloi naapurissa, ilmoitti aamun
lähestyvän; silloin vasta vaivuin uneen, mutta tuskalliseen uneen,
nähden painajaisia, jotka olivat minut tukehduttaa. Minä heräsin
sitten kun vaunujen ovi avattiin. Ja kun luulin, että se oli isäni,
joka tuli meille ilmoittamaan, että oli aika herätä, niin suljin
silmäni, etten olisi häntä nähnyt.

"Se oli vain veljesi", sanoi Mattia minulle, "hän kävi laskemassa
meidät vapaiksi. Hän on jo mennyt."

Me nousimme. Mattia ei kysynyt, olinko hyvin nukkunut, enkä minäkään
häneltä. Kun hän katseli minua jonkun aikaa, loin silmäni muualle.

Me menimme kyökkiin, mutta siellä ei ollut isääni eikä äitiäni;
isoisäni istui takkatulen ääressä tuolillaan aivan kuin ei olisi
siitä liikahtanut sitten eilisen illan, vanhin sisareni, Annie,
pyyhki pöytää, ja vanhin veljistäni, Allen, lakaisi lattiaa. Minä
menin heidän luokseen kätelläkseni heitä, mutta he vain tekivät
työtään välittämättä minusta. Menin sitten isoisäni luo, mutta hän
ei antanut minun tulla lähellekään ja kähisi minulle niinkuin eilen
illallakin.

Käskin Mattian kysyä, mihin aikaan tapaan isääni ja äitiäni tänään.
Ja Mattia teki työtä käskettyä. Kun isoisäni kuuli puhuttavan
englanninkieltä, niin hän siitä lauhtui. Hänen jäykät kasvonsa saivat
vähän eloisuutta, ja hän vastasi mielellään.

"Mitä hän sanoi?" kysyin.

"Että isäsi on mennyt kaupungille koko päiväksi ja että äitisi nukkuu
ja että voimme mennä kävelemään."

"Eikö hän sanonut muuta?" kysyin, kun tämä Mattian käännös tuntui
kovin lyhyeltä. Mattia näytti olevan hämillään. "Minä luulen, että en
oikein ymmärtänyt loppua."

"Miten sen ymmärsit?"

"Olin ymmärtäväni hänen sanovan, että jos kaupungilla sattuisi meille
hyvä tilaisuus, niin ei saisi sitä jättää käyttämättä, ja siitä olen
varma, että hän lopuksi lausui: 'Kuule opetustani: pitää elää tyhmäin
kustannuksella.'"

Isoisäni varmaan arvasi, mitä Mattia minulle selitti, sillä näille
viimeisille sanoille hän teki liikkeen toisella kädellään, joka ei
ollut halvautunut, osottaen pistämään taskuun jotakin, ja samalla
hän iski silmää. "Lähdetään ulos", sanoin Mattialle. Pari kolme
tuntia kävelimme Punaisen Jalopeuran talon ympärillä, kun emme
uskaltaneet mennä ulommaksi peläten eksyvämme. Päivällä Bethnal-Green
näytti kauheammalta kuin oli näyttänyt pimeällä; kaikkialla niin
taloissa kuin ihmisissä näkyi mitä surullisin kurjuus. Mattian
kanssa katselimme puhumatta sanaakaan, ja jonkun aikaa kuljettuamme
palasimme kotia.

Äitinikin oli jo tullut huoneestaan. Hän istui pöydän ääressä
nojaten päällään pöytään. Luulin, että hän oli kipeä ja kiiruhdin
hänen luokseen syleilläkseni häntä, kun en osannut hänelle puhua.
Hän kohotti päätään syleillessäni ja katsoi minua, mutta varmaan
näkemättä. Hänen kuuma henkensä haisi viinalta. Minä vetäysin
takaisin. Hän retkautti päänsä käsivarsiensa päälle, jotka olivat
levällään pöydällä...

Isoisäni katsoi minuun nauraa virnottaen ja sanoi jotakin, jota
minä en ymmärtänyt. Aluksi seisoin kuin kivettynyt, sitten katsoin
Mattiaan, joka myöskin katseli minua kyynelsilmin. Minä annoin
hänelle merkin, ja me lähdimme uudestaan ulos.

Pitkän aikaa kävelimme käsikädessä sanaa vaihtamatta ja astuimme
tietämättä minne.

"Minne aiot tällä tavoin?" kysyi Mattia vähän levottomana.

"En tiedä. Jonnekin meidän vain pitää päästä, missä voimme puhella.
Minulla on sinulle sanottavaa, mutta en voi tällaisessa väkijoukossa."

Me tulimme muutamalle kadulle, joka oli leveämpi kuin ne, joita
olimme tähän asti kulkeneet, ja kadun päässä olin näkevinäni puita;
siellä ehkä alkoi maaseutu, ja me kuljimme sinnepäin. Maaseutua se ei
kuitenkaan ollut, vaan suuri puisto. Siellä meidän oli mukava puhella.

Päätökseni oli pian tehty, ja minä tiesin mitä minun oli puhuttava:

"Sinä tiedät, että rakastan sinua, Mattia", sanoin toverilleni heti
kun olimme päässeet istumaan yksinäiseen paikkaan. "Sinä tiedät, että
ystävyyden vuoksi olen sinut pyytänyt seuraani. Sinä et epäile tätä
ystävyyttäni?"

"Sinä olet hupsu!" sanoi Mattia koettaen nauraa.

"Sinä koetat nauraa, etten minä rupeaisi itkemään, mutta mitä sitten
jos itkenkin. Kenelle itkisin, jos en sinulle?" Ja heittäytyen hänen
kaulaansa itkin. Kun olin yksinäni avarassa maailmassa, niin en ollut
silloinkaan tuntenut itseäni niin onnettomaksi.

Kun nyyhkytysten kohtaus oli ohi, tyynnytin mieleni. Enhän ollut
Mattiaa tuonut tähän puistoon valitellakseni itseni vuoksi, vaan
hänen vuokseen.

"Mattia", sanoin hänelle, "sinun pitää matkustaa Ranskaan."

"Ja jättää sinut? Siitä ei tule mitään!"

"Minä jo edeltäpäin tiesin, minkä vastauksen sinulta saan, ja olen
siitä onnellinen, kun et aio jättää minua, mutta kuitenkin sinun on
lähdettävä Ranskaan, Italiaan tai minne vain haluat, sama se minne
menet, kunhan menet täältä Englannista."

"Entä sinä, mihin sinä?"

"Minun täytyy olla täällä, Lontoossa, vanhempaini luona, sehän on
velvollisuuteni. Ota rahat, joita meillä vielä on, ja matkusta."

"Älä puhu niin, Remi. Jos jonkun pitää lähteä, niin sinun juuri."

"Minkävuoksi?"

"Senvuoksi että..." Hän ei päättänyt lausettaan ja käänsi katseensa,
kun minä katsoin häneen kysyvästi.

"Mattia, sano minulle suoraan: sinä et nukkunut yöllä, sinä näit
jotakin?"

"En nukkunut ja näin kaikki."

"Ja mitä ajattelet?"

"Että ne miehet, jotka toivat tavaroita, eivät olleet niitä ostaneet,
vaan varastaneet. Isäsi torui heitä, kun he olivat koputtaneet
kadunpuoleiselle ovelle eivätkä olleet pihan puolelta tulleet. Miehet
vastasivat, että heitä ajoi poliisi."

"Nyt näet, että sinun on lähdettävä täältä pois."

"No jos minun on lähdettävä, niin sinun on lähdettävä myös, se on
meille molemmille yhtä tärkeää."

"Kun minä sinua pyysin mukaani, niin tein sen senvuoksi, että uskoin
vanhempaini olevan rikkaita ja että he voisivat kouluttaa meitä
molempia, mutta niin ei ollutkaan, unelmani oli ainoastaan unelma.
Meidän on erottava."

"Ei koskaan!"

"Mutta sittenkin sinun on mentävä Ranskaan Lisen luo, Acquinin,
Barberinin äidin ja kaikkien ystäviemme luo kertomaan heille, että
minä en voikaan tehdä heidän hyväkseen mitä olin aikonut, uneksinut
ja luvannut. Sinä selität, että vanhempani eivät olekaan rikkaita,
niinkuin oli luultu, ja se riittää. Ymmärräthän? He eivät ole
rikkaita, se selittää kaikki. Köyhyys ei ole mikään häpeä."

"Sinä et senvuoksi toimita minua matkaan, että he eivät ole rikkaita,
enkä minä lähdekään."

"Mattia, älä lisää minun mieleni katkeruutta, se on jo tarpeeksi
suuri muutoinkin."

"En tahdo sinua pakottaa selittämään minulle sitä, mitä et häpeän
vuoksi kehtaa sanoa. Minä en ole mikään neroniekka, mutta jos en
ymmärräkään kaikkea tällä" -- hän taputti päätään -- "niin tunnen
tällä" -- hän pani käden sydämelleen. "Sinä et senvuoksi toimita
minua matkalle, että vanhempasi ovat köyhiä eivätkä voi elättää
minua, sillä minusta ei heille ole mitään rasitusta ja minä teen
työtä heidän hyväkseen, mutta toimitat minua pois kaiken sen vuoksi,
mitä olet nähnyt viime yönä -- sinä pelkäät senvuoksi minua."

"Mattia, älä puhu."

"Sinä pelkäät, että kunhan en joutune leikkelemään nimilippuja
tavaroista, joita ei ole ostettu."

"Ole vaiti, Mattia, ole vaiti!" Ja minä häpeissäni peitin kasvot
käsiini.

"No niin, jos sinä pelkäät minun puolestani, niin minä yhtä paljon
pelkään sinun puolestasi ja senvuoksi sanon sinulle: lähdetään
yhdessä, mennään Ranskaan Barberinin emännän, Lisen ja muiden
ystäviemme luo."

"Se on mahdotonta! Vanhempani eivät ole sinulle mitään, sinä et ole
heille mistään velassa, mutta he ovat minun vanhempiani, minun täytyy
jäädä heidän luokseen."

"Sinun vanhempiasi! Tuoko vanha halvattu olisi isoisäsi, tuoko vaimo,
joka makasi pöydällä, sinun äitisi!"

Minä nousin vikkelästi, ja nyt en enää rukoilevalla, vaan käskevällä
äänellä sanoin: "Ole nyt vaiti, Mattia, älä puhu tuolla tavoin, minä
kiellän! Sinä puhut isoisästäni ja äidistäni, minun tulee heitä
kunnioittaa ja rakastaa?"

"Niin tulisikin, jos he todella olisivat vanhempiasi, mutta he
eivät ole sukuakaan, ei tuo isoisäsi, ei isäsi, ei äitisi; pitääkö
sittenkin heitä kunnioittaa ja rakastaa?"

"Sinä et kuullut isäni kertomusta?"

"Mitä se kertomus todistaa? Ei mitään. Sinun pitää huomata, että sinä
et ole isäsi etkä äitisi näköinen ollenkaan, sinulla ei ole valkoinen
tukka niinkuin veljilläsi ja sisarillasi, ja huomaa, kaikki ovat
valkoverisiä. Minkävuoksi sinä et ole? Sitten vielä muuan omituinen
seikka; miten ihmisillä, jotka eivät ole rikkaita, on varaa panna
niin paljon rahaa lapsensa etsimiseen? Kaikesta tästä päättäen sinä
et ole Driscoll minun tyhmän pääni mukaan. Minä kyllä tiedän, että
minä olen tyhmä, sitä olen aina kuullut sanottavan itsestäni, ja se
on pääni vika. Mutta sinä et ole Driscoll, sinun ei tarvitse jäädä
heidän luokseen. Mutta jos sinä sittenkin tahdot jäädä, niin jään
minä myöskin. Mutta sinä kirjoitat Barberinin emännälle ja käsket
hänen selittää, minkälaiset ne vaatteet olivat, joihin sinä olit
puettu. Hänen kirjeensä saatuamme sinä kysyt tuolta mieheltä, jota
sanot isäksesi, ja silloin saamme nähdä. Siihen saakka älä puhu
mitään, ja minä pysyn sinun luonasi kaikesta huolimatta. Jos pitää
työtä tehdä, niin teemme yhdessä."

"Mutta jos jonakin päivänä lyötäisiin Mattiaa päähän?" Hän rupesi
nauramaan: "No se ei pahinta olisi. Eihän se lyönti silloin niin
kovalta tunnu, kun sen saa ystävänsä vuoksi."



XIII.


Vasta iltapimeällä tulimme kotia; koko päivän kuljeksimme puistossa
puhellen, syötyämme päivälliseksi leivän, jonka ostimme.

Isäni oli tullut jo kotia, ja äiti pystyi pysymään seisaallaan. Ei
kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olimme olleet niin kauan
poissa. Vasta illallisen syötyämme isä sanoi, että hänellä oli meille
kummallekin puhuttavaa, ja käski meidät takkatulen ääreen, jonka
vuoksi isoisäni taas kähisi puolustaessaan sijaansa tulen ääressä.

"Miten te ansaitsitte elatuksenne Ranskassa?" kysyi isäni.

Minä kerroin.

"Teillä ei siis koskaan ollut pelkoa, että kuolette nälkään?"

"Ei koskaan! Me emme ainoastaan elättäneet henkeämme, vaan
ansaitsimme rahaa niin paljon, että ostimme lehmänkin", selitti
Mattia vakuuttavasti. Ja hän vuorostaan kertoi lehmän-ostostamme.

"Te siis olette hyvin taitavia?" sanoi isäni. "No entä Capi? Mitä
se osaa? Ette suinkaan ainoastaan huviksenne kuljettele koiraa
mukananne, täytyy kai senkin ansaita jotakin, ainakin oma ruokansa?"

Minä olin hyvin ylpeä Capin taidosta ja panin sen näyttämään
temppujaan, ja sen menestys oli suuri.

"Mutta tuollainen koirahan on kerrassaan koko omaisuus", sanoi isä.

Minä vastasin tähän kiittelemiseen ylistämällä Capia vakuuttaen, että
se vähässä ajassa oppii kaikki, mitä vain sille opetti, sellaistakin,
mitä koirat tavallisesti eivät osaa tehdä.

Isäni tulkitsi puheeni englanninkielellä, ja minusta tuntui, että hän
siihen lisäsi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, mutta jolle kaikki
muut nauroivat, äiti ja lapset, ja isoisäkin vilkutti silmiään sanoen
monet kerrat _fin dog_, joka merkitsee: hyvä koira.

"No näin ollen minulla on teille ehdotus tehtävänä. Mutta sitä ennen
on saatava tietää, jääkö Mattia Englantiin ja asumaan meille."

"Minä haluan jäädä Remin luo", vastasi Mattia, joka oli paljon
älykkäämpi kuin itse uskoikaan, "ja menen kaikkialle minne Remikin
menee."

Isäni, joka ei voinut arvata, mitä tässä vastauksessa oikeastaan
piili, oli siitä varsin tyytyväinen.

"No, niin ollen minä palaan ehdotukseeni. 'Me emme ole rikkaita
ja meidän kaikkien pitää tehdä työtä henkemme elatukseksi. Kesät
kierrämme Englannissa kaupittelemassa tavaroitani. Mutta talvisin
meillä ei ole paljonkaan tehtävää, niin että Lontoossa ollessamme
Remi ja Mattia voivat käydä soittelemassa kaduilla, ja minä uskon,
että ansaitsette paljon, varsinkin joulun aikana. Mutta kun ei saa
voimia tuhlata, niin Capi menee Alienin ja Nedin kanssa näyttelemään."

"Capi ei mielellään ole muiden kuin minun kanssani", sanoin
kiireesti, sillä minusta ei ollut mieluista, että Capi eroaisi meistä.

"Kyllä se tottuu pian Alleniin ja Nediin, ole huoleti, ja sillä
tavoin ansaitsemme paljon enemmän."

"Mutta minä vakuutan, että siitä ei tule mitään, ja sitäpaitsi Mattia
ja minä ilman Capia saamme varsin vähän."

"On jo kylliksi puhuttu", sanoi isä. "Kun minä jotakin sanon, niin
on sillä tavoin tehtäväkin ja heti, se on meillä sääntönä, ja minä
otaksun, että sinä siihen totut niinkuin kaikki muutkin."

Eihän siihen ollut vastaamista, enkä virkkanutkaan mitään, mutta
mielessäni tuumailin, että huonosti toteusi unelmani: Capikin
erotetaan minusta. Me menimme vaunuihimme maata, mutta sinä iltana
ei suljettukaan ovea. Kun minä jo olin makaamassa, niin Mattia, joka
riisuutui hitaammin kuin minä, kumartui korvaani kuiskaamaan:

"Sinä näet, että tuo mies, jota sanot isäksesi, ei tarvitse
ainoastaan lapsia, vaan koirankin toimiinsa. Eikö se jo avaa
silmiäsi? Huomenna me kirjoitamme Barberinin emännälle."

Mutta huomenna piti opettaa Capia. Minä otin sen syliini, ja
suudellen sitä hellästi kuonolle selitin sille mitä siltä odotin.
Koira parka katseli minua ja kuunteli puhettani. Kun minä annoin
kahlevitjan Alienin käteen ja aloin selitykseni, niin Capi oli niin
viisas ja niin tottelevainen, että seurasi näitä veljeksiä tosin
surullisen näköisenä, mutta nöyrästi.

Mattian ja minut isä itse saattoi muutamaan kortteliin, jossa
hän toivoi meidän saavan hyvät tulot, ja meidän piti kulkea koko
Lontoon läpi, ennenkuin saavuimme sellaiselle paikalle, missä oli
komeita taloja porttikäytävineen ja suuria katuja puistoineen.
Näillä kaduilla, joissa oli leveät jalkakäytävät, ei enää näkynyt
rääsyisiä ihmisiä, vaan ylhäisiä naisia ja komeita ajoneuvoja, jotka
kimaltelivat kuin kuvastin, uljaita hevosia, joita ohjasivat suuret
lihavat kuskit.

Vasta myöhään illalla saavuimme Punaisen Jalopeuran taloon, ja
tapasin Capin hyvin likaisena, mutta iloisena. Minä olin niin
hyvilläni sen tapaamisesta, että pyyhittyäni sen oljilla käärin sen
lammasnahkatakkiini ja vein vuoteeseni maata. Kumpikohan meistä oli
enemmän hyvillään, Capiko vai minä? Vaikea sanoa.

Niin kului useampia päiviä, me lähdimme kaupungille aamuisin
emmekä palanneet ennenkuin illalla soiteltuamme milloin missäkin
kaupunginosassa, ja Capi kulki Alienin ja Nedin kanssa. Mutta eräänä
iltana isä sanoi, että huomenna voin ottaa Capin mukaani, kun Allen
ja Ned jäivät siksi päivää kotia.

Tästä olimme varsin mielissämme ja päätimme, Mattia ja minä, että
nyt koetamme koota rahaa lujasti, jotta vastakin annetaan Capi
meille. Nyt oli kysymyksessä valloittaa Capi takaisin, ja kumpikin
panemme parastamme. Me sen vuoksi puhdistimme Capin hyvin aamulla
ja aamiaisen syötyämme lähdimme sellaiseen kaupunginosaan, jossa
kokemuksestamme tiesimme olevan sellaista "kunnioitettavaa yleisöä",
joka pani helposti käden taskuunsa. Ja sitä varten meidän piti kulkea
läpi Lontoon idästä länteen.

Pahaksi onneksemme oli sumua ollut kaksi päivää eikä ilma näyttänyt
selkiävän nytkään. Taivas, tai se mikä Lontoossa on taivaana, oli
punankellertävää utupilveä, ja kaduilla kulki harmajaa savua,
joka esti näkemästä edes muutaman askeleen päähän. Ihmiset eivät
liikkuneet ulkona, ja akkunoista, joista meitä kuunneltiin, ei
nähty ollenkaan Capia. Tämä oli ikävä seikka ja vaikutti pahasti
esiintymiseemme. Mattia pahoitteli sumua, arvaamatta mikä hyöty
meille siitä oli muutamia minuutteja myöhemmin.

Astuessamme kiireesti pidellen Capia lähellämme puhelemalla sille
jonkun sanan aina vähänväliä, mikä oli varmempi kuin lujimmatkin
vitjat, saavuimme Holbornille, jolla ihmisten kulku on suurin
kaikista Lontoon kaduista. Mutta yhtäkkiä huomasin, että Capi ei
ollutkaan jäljessämme. Mihin se oli joutunut? Tämähän oli aivan
tavatonta. Pysähdyin sitä odottamaan ja viheltelin hiljalleen,
sillä emme nähneet pitkälle. Minua jo alkoi pelottaa, että se
on meiltä varastettu, mutta samassa se tuli täyttä laukkaa,
suussa pumpulisukkapari, ja heilutti iloisena häntäänsä. Hypäten
minua vasten seisomaan tarjosi se minulle sukat. Se näytti hyvin
ylpeältä niinkuin aina, kun oli hyvin onnistunut jossakin vaikeassa
tehtävässään ja tahtoi, että sitä siitä kiitettäisiin.

Minä seisoin kuin kivettyneenä, mutta Mattia otti sukat toiseen
käteensä, toisella tarttui minuun ja veti minua kiireesti jäljessään.

"Kävellään kiireesti, mutta ei juosta", sanoi hän. Ja vasta hyvän
ajan kuluttua hän selitti minulle syyn. "Minä jäin niinkuin sinäkin
miettimään, mistä nuo sukat olivat, kun kuulin jonkun miehen sanovan:
missä se varas on? Varas oli Capi, ymmärrätkö? Jos ei olisi ollut
sumua, niin meidät olisi vangittu varkaina."

Minä nyt ymmärsin asian varsin hyvin ja seisoin hetken aikaa melkein
tukehtumaisillani. He olivat opettaneet Capin varkaaksi!

"Palataan kotia", sanoin Mattialle ja panin Capin köyteen.

Kiireesti kuljimme kotia sanaa vaihtamatta. Isä, äiti ja lapset
olivat kaikki pöydän ympärillä käärimässä kankaita. Minä viskasin
sukat pöydälle, ja Allen ne huomattuaan rupesi nauramaan.

"Siinä on sukkapari, jonka Capi on varastanut, sillä Capi on opetettu
varkaaksi", sanoin. "Minä luulin teidän pitäneen Capin näyttelemistä
varten. Minä uskon, että tämä on leikkiä."

Vapisin puhuessani, mutta en koskaan ollut näin päättävästi puhunut.
"Mutta jos se ei olisi leikkiä, niin mitä tekisit?" kysyi isä.

"Panisin Capille nuoran kaulaan ja hukuttaisin sen. Minä en suvaitse,
että Capista tulee varas, eikä minustakaan. Ennemmin hukuttaisin
itsenikin."

Isäni katsoi minua silmästä silmään ja teki liikkeen, aivan kuin
olisi aikonut lyödä minut kuoliaaksi. Hänen silmänsä hehkuivat, mutta
minä en väistänyt. Viimein hänen jännittyneet kasvonsa lauhtuivat.

"Sinä olet oikeassa uskoessasi, että se oli leikkiä", sanoi hän.
"Senpävuoksi Capi ei enää pääse kuin sinun kanssasi kaupungille,
ettei mitään tuollaista tapahtuisi."



XIV.


Kaikkiin lähestymisyrityksiini veljeni Allen ja Ned olivat aina
vastanneet itsepintaisella kylmäkiskoisuudella.

Tämän varkaustapauksen jäljestä suhteemme kävi selväksi, ja minä
heille selitin, en sanoin, sillä en osannut vielä niin paljoa heidän
kieltään, vaan liikkeillä, joissa kahdella nyrkilläni oli eniten
työtä, että jos he tekevät jotakin Capille, niin tietäkööt, että minä
olen sitä puolustava heitä vastaan ja kostava sen puolesta.

Vanhin sisarista, Annie, oli minulle yhtä kylmäkiskoinen kuin
veljensäkin, eikä kulunut päivääkään niin, ettei hän minulle tehnyt
jotakin kepposta, johon hän oli varsin kekseliäs. Ainoastaan nuorin
sisareni, kolmivuotias Kate, joka oli vielä niin nuori, ettei
ymmärtänyt yhtyä toisten liittoon, osotti minulle suosiota. Hän
antoi minun hyväillä itseään ensinnäkin senvuoksi, että annoin Capin
hänelle tehdä konstejaan, ja myöhemmin sitten senvuoksi, että minä
kaupungilta toin namusia ja kakkuja, joita meille näytellessämme
lapset kantoivat sanoen juhlallisesti: "koiralle". Niin oli koko
perheestä, tästä perheestä, jota kohtaan minä Englantiin tullessani
tunsin sydämeni olevan täynnä hellyyttä, pieni Kate ainoa, joka otti
vastaan rakkauteni, mutta ehkä hänkin ainoastaan siksi, että taskuni
olivat täynnä.

Mikä pettymys!

Vaikka olinkin kumonnut Mattian otaksumiset, niin jouduin kuitenkin
tuumailemaan itsekseni, että jos minä olisin saman perheen lapsia,
niin totta kai heillä olisi toisenlaiset tunteet minua kohtaan
kuin ne, joita niin viljalta sain tuta, varsinkin kun en ollut
tehnyt mitään, millä olisin ansainnut heidän kylmyytensä ja
välinpitämättömyytensä. Kun Mattia näki minun olevan surullisena,
niin hän arvasi mikä siihen oli syynä ja sanoi minulle aivan kuin
olisi itsekseen puhellut:

"Olenpa utelias tietämään, mitä Barberinin emäntä sinulle vastaa."

Me kävimme joka päivä kysymässä tätä kirjettä postista, mutta pitkät
ajat saimme kulkea turhaan. Vihdoin sitten tämä odotettu kirje
annettiin meille. Kun pääpostikonttorin seutu ei ollut lainkaan
otollinen paikka kirjeen lukemiseen, niin menimme muutaman läheisen
kadun puistokäytävään, jolla aikaa sain tyynnyttää mieltäni, ja
vihdoin kykenin avaamaan Barberinin emännältä tulleen kirjeen, jonka
oli kirjoittanut Chavanonin kirkkoherra.

    "Pikku Remini.

    Kirjeesi minua hyvin hämmästytti ja saattoi apealle mielelle,
    sillä sen mukaan mitä Barberin-vainaja minulle kertoi heti sen
    jälkeen kuin hän oli sinut löytänyt Breteulin kadulta ja myöskin
    sen jälkeen kuin oli puhutellut henkilöä, joka sinua haki,
    päätin minä, että vanhempasi ovat hyvin toimeentulevia, vieläpä
    rikkaitakin. Tähän päätökseen olin tullut myöskin vaatteista,
    joihin sinä olit puettu, kun Barberin toi sinut Chavanoniin,
    sillä ne vaatteet selvästi osottivat rikkautta. Sinä käskit minun
    selittää millaiset olivat vaatteesi silloin; sen voinkin helposti
    tehdä, sillä ne kaikki ovat minulla vielä tallessa, kun olen ne
    säilyttänyt juuri sitä varten, että sinut voidaan niistä tuntea,
    kun tullaan sinua kysymään, jonka aina uskoin kerran tapahtuvan.

    Sinulla oli pitsimyssy, hyvin kauniisti tehty ja rikkaasti
    koristeltu, liinapaita, jossa oli pitsi kaulustassa ja hihoissa,
    flanellivaippa, valkoiset pellavasukat, valkoiset vaatekengät,
    joissa oli silkkinauhasolmu, pitkä mekko valkoisesta flanellista
    ja lopuksi suuri kasimirkankainen päällysvaate, joka oli silkillä
    vuorattu ja päältä kauniilla koruompeleilla koristettu.

    Tähän on lisäksi mainittava, että vaatteissa ei ollut merkkiä,
    mutta flanellialustassa ja liiveissä varmaan oli ollut, sillä
    kulmat, joissa nimi tavallisesti pidetään, oli leikattu pois,
    joka osotti, että oli tarkoin poistettu kaikki, mikä olisi voinut
    auttaa sinun ilmitulemistasi.

    Siinä on kaikki, mitä minä voin sinulle tietää antaa. Jos luulet
    tarvitsevasi nämä vaatteet, niin kirjoita vain minulle, minä
    lähetän ne.

    Älä, lapseni, ole pahoillasi siitä, ettet voi antaa minulle
    niitä kauniita lahjoja, jotka lupasit. Lehmä, jonka olet ostanut
    säästöilläsi, on parempi kuin kaiken maailman lahjat. Lehmä
    voipi kaikin puolin erinomaisesti, se lypsää yhtä runsaasti, ja
    sen avulla tulen hyvin hyvästi toimeen. Aina kun sitä katselen,
    muistan sinua ja pientä toveriasi Mattiaa.

    On minulle mieluista saada sinulta tietoja, ja toivon, että ne
    aina ovat hyviä: miten sinä, joka olet niin hellätuntoinen,
    voisitkaan olla onneton perheessäsi, isäsi, äitisi, sisartesi ja
    veljiesi luona, jotka varmaan sinua rakastavat niin paljon kuin
    ansaitset.

    Hyvästi, rakas lapseni, minä syleilen sinua.

                                Kasvatusäitisi V:e Barberin."

Tämän kirjeen loppuosa vihloi sydäntäni. Äiti raukka, miten hyvä
hän oli minulle: kun hän minua rakasti, niin hän kuvaili, että koko
maailman piti minua rakastaa samalla tavoin kuin hän.

"Hän on kelpo ihminen", sanoi Mattia, "hän on muistanut minuakin.
Mutta jos hän olisi minut unhottanutkin, niin se ei estäisi minua
kiittämästä häntä kirjeestä. Kun nyt on noin täydellinen luettelo
vaatteistasi, niin master Driscoll ei saa erehtyä luetellessaan
vaatekappaleita, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin."

"Hän ei ehkä enää muista."

"Ei sitä niin unhota vaatteita, joihin lapsi oli puettu silloin kun
se varastettiin, sillä näiden vaatteiden avullahan sitä tietysti
haettiin."

"Älä otaksu mitään, ennenkuin on saatu isäni vastaus."

"Enhän minä otaksu, sinähän se otaksut, että hän on voinut unhottaa."

"No se nähdään."

Ei ollut mikään helppo asia ruveta tiedustelemaan isältäni, miten
olin puettu silloin kun minut varastettiin. Jos olisi sitä kysynyt
häneltä aivan suoraan, luonnollisesti, niin ettei mitään piillyt
takana, niin se olisi olisi varsin helppoa, mutta nyt ei ollut niin;
juuri tuo takana piilevä ajatus teki minut epävarmaksi.

Sitten eräänä päivänä, kun kylmä sade oli meidät ajanut tavallista
varemmin kotia, rohkaisin mieleni ja ryhdyin keskustelemaan asiasta,
joka minua piti tuskan vallassa.

Heti ensimäisen sanan kuultuaan isä katsoi minua silmiin, aivan
kuin olisi tahtonut tunkea sydämeni syvyyteen, niinkuin hänellä oli
tapana aina, kun sanani jotenkin olivat loukanneet häntä, mutta minä
katsoin häneen niin rohkeasti, että en olisi uskonutkaan voivani
näyttää näin viattomalta. Minä luulin, että hän suuttuu, ja vilkaisin
syrjäsilmällä Mattiaan, joka meitä kuunteli, vaikka ei ollut siitä
tietävinään, mutta isä rupesi nauramaan. Tosin tässä naurussa oli
jotakin tylyä ja julmaa, mutta naurua se oli sittenkin.

"Paras opas sinun löytämiseksesi oli tietysti selitys vaatteistasi,
jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin: pitsimyssy,
pitseillä reunustettu liinapaita, flanellivaippa, pellavasukat,
vaatekengät, päähineellä varustettu päällysvaate valkoisesta
kasimirkankaasta. Minä olin paljon toivonut merkistä, joka oli
alusvaatteissasi, F.D. se on: Francis Driscoll, joka on nimesi, mutta
se, joka sinut varasti, oli leikannut tämän merkin, jotta sinua ei
koskaan löydettäisi. Minulla on näytettävänä kastetodistuksesikin,
jonka olin ottanut ja joka minulle on tuotu takaisin. Se lienee vielä
minulla tallessa."

Hän lähti penkomaan muuatta laatikkoa ja toi sieltä suuren paperin,
jossa oli monet sinetit, ja antoi sen minulle.

Minä tein viimeisen ponnistuksen.

"Jos suvaitsette, niin Mattia kääntää tämän minulle ranskankielelle."

"Aivan mielelläni", sanoi hän.

Mitäpä enää oli kysyttävänä?

Mutta Mattia ei sittenkään näyttänyt tyytyvän, ja kun me illalla
menimme vaunuihimme, hän taas kumartui kuiskaamaan korvaani, niinkuin
aina kun hänellä oli jotakin salaista minulle uskottavana.

"Kaikki tämä on hyvä, mutta se ei selitä miten kiertelevän
kaupustelijan Patrick Driscollin ja Margaret Grangen kannatti laittaa
lapselleen pitsipäähineet, pitsipaidat, kirjaillut koruompeleiset
päällysvaatteet. Kiertelevät kaupustelijat eivät ole niin kovin
rikkaita."

"Mutta juuri senvuoksi, että he ovat kauppiaita, nämä vaatteet eivät
ole maksaneet heille paljoa."

Mattia pudisti päätään viheltäen ja kumartui taas korvaani puhumaan:
"Kuulehan, kun lausun sinulle muutaman ajatuksen, jota en saa
päästäni: sinä et ole master Driscollin poika, vaan master Driscollin
varastama poika."

Minä halusin vastata, mutta Mattia oli jo vuoteellaan.



XV.


Kun Mattia minulle ilmoitti epäilyksiään, niin minun velvollisuuteni
oli käskeä hänen olla vaiti. Ja sitä koetinkin, mutta Mattia oli
itsepäinen. Ja niin piti minun kuunnella hänen kysymyksiään:

Minkävuoksi Allenilla, Nedillä, Anniella ja Katella oli valkoinen
tukka, jotavastoin minulla oli musta?

Minkävuoksi kaikki muut, paitsi Kate, joka ei vielä mitään
ymmärtänyt, osottivat minulle ynseyttä, aivan kuin minä olisin ollut
mikäkin kulkukoira?

Miten ihmiset, jotka eivät olleet rikkaita, olivat pukeneet lapsensa
niin komeasti?

Kaikkiin näihin hänen kysymyksiinsä minulla ei ollut kuin yksi
vastaus, joka oli sekin kysymys:

Minkävuoksi Driscoll olisi minua hakenut, jos en ollut hänen
lapsensa? Minkävuoksi hän olisi antanut rahaa Barberinille ja
herroille Greth ja Galley?

Mattian oli pakko vastata, että sitä hän ei tiedä. Mutta sittenkään
hän ei mielestään ollut voitettu.

"Jos en osaakaan vastata kysymykseesi, niin se ei suinkaan todista,
että minä olen väärässä kaikkiin niihin kysymyksiin nähden, joita
sinulle asetan ja joihin sinä et vastaa. Joku toinen minun sijassani
voisi varsin hyvin selittää, minkävuoksi master Driscoll on sinua
haettanut ja missä tarkoituksessa hän on jakanut rahaa. Minä en osaa
sitä sanoa, kun minulla ei järki juokse oikein vikkelästi ja kun minä
en mitään tiedä."

"Älä puhu, sinä päinvastoin olet hyvin älykäs."

"Jospa olisin, niin heti selittäisin sinulle sen, jota nyt en voi
selittää, mutta jonka sydämessäni tunnen: sinä et ole Driscollin
lapsia, sinä et ole, sinä et voi olla. Se saadaan myöhemmin tietää,
mutta sinä itsepäisyydelläsi viivytät sitä. Minä ymmärrän, että se,
jota sinä sanot kunnioitukseksi vanhempiasi kohtaan, estää sinua,
mutta se ei saa sinua lamauttaa."

"Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?"

"Palata Ranskaan."

"Se on mahdotonta."

"Kun velvollisuutesi on olla vanhempaisi luona. Mutta jos nämä eivät
ole sinun vanhempiasi, niin mikä estää lähtemästä?"

Näistä keskusteluista ei ollut muuta seurausta, kuin että minä
tunsin itseni aina entistä surullisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta
kuitenkin epäilin. Oliko tämä minun isäni? Oliko tämä vaimo minun
äitini, olivatko nuo pojat veljiäni ja tytöt sisariani? Kuka olisi
osannut sanoa, kun minä itkin suruissani silloin kun minulla ei ollut
kotia, että itkisin vielä suuremmassa epätoivossa kotiin päästyäni?
Mistä saisin valoa, mistä selitystä? Mitenkähän saisin tietää
totuuden?

Minä tein näitä kysymyksiä itselleni masentuneena, kun en kyennyt
niihin vastaamaan, ja minä sanoin itselleni, että hyödyttömästi minä
puskin päätäni pimeässä yössä vasten muuria, jossa ei ollut aukkoa
missään.

Ja sydän surua täynnä minun piti laulaa, soittaa ja nauraa ja
ilveillä.

Sunnuntait olivat parhaita päiviäni, sillä Lontoossa ei sunnuntaisin
soiteta kaduilla, ja minä siis silloin sain heittäytyä kokonaan
suruni valtaan kävelyretkilläni Mattian ja Capin kanssa. Olinpa aivan
toisenlainen poika nyt kuin muutamia kuukausia sitten.

Eräänä sunnuntaina, kun olin lähdössä kävelemään, isä pidätti minut
sanoen, että hän tarvitsi minua kotona koko päivän, ja hän lähetti
Mattian kävelemään yksinään. Äiti oli mennyt kylään Annien ja Katen
kanssa, veljeni olivat juoksemassa katuja, kotona siis ei ollut
kuin isä ja minä. Olimme tuntikauden olleet kahden, kun koputettiin
ovelle. Isä meni avaamaan ja palasi muutaman herran seuraamana, joka
ei ollut hänen tavallisten ystäväinsä näköisiä; tämä oli sellainen,
joita englanninkielellä sanotaan _gentleman_, se on: oikea herra,
komeasti puettu, ylpeän mutta väsyneen näköinen. Hän näytti olevan
noin viidenkymmenen vuoden ikäinen. Eniten huomiotani veti puoleensa
hänen naurunsa, jolloin hänen suunsa leveni niin, että hampaat
tulivat näkyviin, jotka olivat terävät kuin nuorella koiralla. En
osannut päättää, oliko se oikeaa naurua vai oliko hänellä vain halu
purra.

Puhellessaan isäni kanssa englanninkieltä hän yhtämittaa katseli
minua. Jonkun ajan perästä hän rupesi puhumaan ranskaa, hyvin
sujuvasti ja melkein murteettomasti. "Se on tämä nuori poika, josta
te olette minulle puhunut?" sanoi herra osottaen minua sormellaan.
"Hän näyttää hyvin terveeltä."

"Vastaa toki", sanoi minulle isäni. "Oletteko koskaan ollut sairaana?"

"Olen ollut kerran keuhkokuumeessa."

"Oi oi, ja miten sen saitte?"

"Kerran nukuin yön lumikinoksessa pakkasessa. Isäntäni, joka oli
kanssani, kuoli kylmään, ja minä sain keuhkokuumeen."

"Onko siitä kauankin?"

"Kolme vuotta."

"Ja sen jälkeen ette ole sairastanut tätä tautia?"

"En."

"Ettekö tunne väsymystä, uupumista, eikö hiostuta öisin?"

"Ei koskaan. Pitkiä matkoja kulkiessani olen tuntenut väsymystä,
mutta en sairautta."

Hän tuli luokseni, koetteli käsivarsiani, sitten pani käden
sydämelleni, painoi sitten korvansa selkääni vasten ja vihdoin rintaa
vasten, käski minun hengittää kovasti ja sitten rykiä. Tämän tehtyään
hän katsoi minua silmiin tarkkaavasti ja kauan aikaa, ja silloin
juuri minussa syntyi ajatus, että hän kai mielellään purisi, niin
polttava oli hänen hymynsä. Sanomatta minulle sen enempää hän taas
rupesi isäni kanssa keskustelemaan englanninkielellä, ja sitten vähän
ajan kuluttua lähtivät molemmat vajan kautta.

Yksin jäätyäni tuumailin, että mitähän tämä merkitsi, ja mitä
merkitsivät tuon herra kysymykset, joita hän teki minulle? Tahtoiko
hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloin minun pitäisi erota
Mattiasta ja Capista! Minä en tahdo kenenkään palvelijaksi ruveta, en
tämän gentlemannin, joka minusta oli vastenmielinen, enkä kenenkään
muunkaan, vaikka olisi mieleinenkin.

Jonkun ajan kuluttua isäni palasi. Hän sanoi, että hänen oli mentävä
kaupungille, joten hän siis ei tarvinnutkaan minua niinkuin oli
luullut, niin että minä sain mennä kävelemään, jos halusin.

Minulla ei ollut halua siihen ollenkaan, mutta mitäpä tehdä täällä
kotonakaan, joka oli niin ikävä? Parempihan oli mennä kävelemäänkin
kuin olla täällä ikävissäni.

Kun satoi, niin menin vaunuihimme ottaakseni sieltä
lammasnahkatakkini, mutta kovinpa hämmästyin nähdessäni Mattian
siellä. Minä yritin hänelle puhua, mutta hän pani käden suulleen
merkiksi, ja sitten hän kuiskasi:

"Avaa ovi, minä tulen sinun jäljessäsi. He eivät saa tietää, että
minä olin täällä vaunuissa."

Vasta kun olimme päässeet kadulle, Mattia rupesi puhumaan:

"Tiedätkö kuka oli tuo herra, joka oli isäsi kanssa äsken? Se oli hra
James Milligan, ystäväsi Arthurin setä."

Kun minä jäin seisomaan keskelle katua, niin hän tarttui käsivarteeni
ja kulkiessamme jatkoi puhettaan:

"Kun minusta oli ikävä kävellä yksinäni näillä surullisilla kaduilla
tällaisena surullisena sunnuntaina, niin palasin takaisin ja
menin vaunuihin ja nousin vuoteelleni nukkuakseni. Mutta en vielä
nukkunut, kun isäsi herran seuraamana tuli vajaan, ja kuulin heidän
keskustelevan: 'Vankka kuin kallio', sanoi herra. 'Kymmenet muut
olisivat kuolleet keuhkokuumeeseen'. -- Silloin minä luullen, että
oli kysymys sinusta, aloin oikein kuunnella, mutta keskustelun
aihe muuttuikin heti. 'Miten veljenne poika jaksaa?' kysyi isäsi.
-- 'Paremmin. Hän on vielä kerran päässyt henkiin. Kolme kuukautta
sitten kaikki lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan, mutta hänen
äitinsä vielä sai hänet pelastetuksi hoidollaan. On se kelpo äiti
se rouva Milligan.' -- Sinä arvaat, että minä tämän nimen kuultuani
terotin korvani. -- 'No, jos veljenne poika on parempi', sanoi sinun
isäsi, 'niin kaikki toimenne ovat menneet turhaan?'-- 'Tällä hetkellä
kyllä. Mutta minä en voi uskoa, että Arthur elää kauan: se olisi
ihme, ja tähän maailman aikaan ihmeet ovat harvinaisia. Ja hänen
kuolinpäivänänsä minun pitää olla suojattu joka perilliseltä, niin
että minä olen ainoa perillinen, minä James Milligan.' -- 'Olkaa
huoleti siitä, minä takaan sen.' -- 'Minä luotan teihin', sanoi
herra. Ja hän lisäsi muutamia sanoja, joita minä en oikein ymmärtänyt
ja jotka tulkitsen suunnille, kun niissä ei tuntunut olevan mitään
järkeä: Silloin näemme, mitä meidän pitää hänelle tehdä. -- Ja he
poistuivat."

Kuultuani tämän kertomuksen ajattelin heti ensimäiseksi, että palaan
kotia ja kysyn isältä hra Milliganin asuntoa saadakseni tietoa rouva
Milliganista ja Arthurista. Mutta samassa huomasin, että se olisi
ollut hulluutta: eihän ollut menemistä tiedustelemaan sellaiselta
mieheltä hänen veljensä pojasta, joka toivoi tämän kuolemaa. Ja
toisekseen, olihan varomatonta ilmoittaa hra Milliganille, että oli
kuultu mitä hän oli puhunut.

Arthur vielä eli ja oli terveempi. Tässä uutisessa oli jo tarpeeksi
iloa minulle täksi kertaa.



XVI.


Me emme enää puhuneet muusta kuin Arthurista, rouva Milliganista ja
herra Milliganista.

Missähän Arthur oli? Mistähän voisimme heitä hakea ja löytää?

Herra J. Milliganin käynti meillä oli herättänyt meissä ajatuksen ja
saanut meidät tekemään suunnitelman, jonka onnistuminen näytti meistä
varmalta: kun herra J. Milligan oli kerran käynyt Punaisen Jalopeuran
talossa, niin olihan melkein varmaa, että hän käy siellä toisenkin
ja kolmannenkin kerran. Hänellä kai oli asioita isäni-kanssa. Kun
hän sitten lähtee meiltä, niin Mattia, jota herra Milligan ei tunne,
kulkee hänen jäljessään, ja niin saadaan tietää hänen asuntonsa.
Sitten käydään palvelijan puheille, ja ehkä tämä opastaa meidät
Arthurin luo. Minkä vuoksi ei? Tämä ei tuntunut mahdottomalta meistä.

Tästä tuumasta oli se etu, että se velvoitti minut tapaamaan
Arthuria, ja niin pääsin pulastani, jossa Mattia minua piti. Siitä
saakka kuin Capi oli tehnyt tuon varkautensa ja vielä enemmän siitä
lähtien, kuin olimme saaneet kirjeen Barberinin emännältä, Mattia ei
herennyt kertaamasta kaikissa mahdollisissa äänilajeissa: "Palataan
Ranskaan." Se oli joka päivä hänen loppuvirtensä. Ja siihen minä
vastasin aina samalla säkeellä: "Minä en voi jättää omaisiani." Mutta
me olimme tässä kohden eri mieltä velvollisuudestani vanhempiani
kohtaan, ja siitä oli lakkaamatta väittelyä, josta ei ollut mitään
ratkaisevaa tulosta, sillä kumpikin pysyi mielipiteessään: "Täytyy
matkustaa." -- "Täytyy jäädä."

Mutta kun nyt lisäsin, että minun pitää tavata Arthuria, niin
Mattialla ei ollutkaan enää puhumista mitään. Hän ei voinut olla
Arthuria vastaan. Pitihän rouva Milliganin saada tietää lankonsa
hankkeet. Meidän olisi ollut vaikea tavata herra J. Milligania, jos
meidän olisi pitänyt olla kaiket päivät aamusta iltaan kaupungilla
niinkuin olimme olleet siitä saakka kuin Lontooseen tulimme. Mutta
nyt lähestyi aika, jolloin ei menty kadulle soittamaan päivin, vaan
öisin, sillä joulukonsertit ovat keskiyön aikana. Me olimme siis
päivät kotona ja voimme vuorotellen pitää vahtia.

"Jospa tietäisit, miten hartaasti haluan tavata rouva Milligania!"
sanoi Mattia minulle eräänä päivänä. "Minkä vuoksi?"

Hän oli vaiti kauan aikaa ja sanoi sitten: "Kun hän on ollut niin
hyvä sinulle." Mutta sitten hän jatkoi: "Ja myöskin senvuoksi, että
hän ehkä voisi auttaa sinua löytämään vanhempasi."

"Mattia!"

"Sinä et anna minun sanoa, mutta minä vakuutan sinulle, että minun
on mahdoton minuutin aikaakaan uskoa, että sinä olet Driscollin
perheestä: katsele tämän perheen kaikkia jäseniä ja katsele
itseäsi. Sinä olet aivan eri perheestä, ja minusta tuntuu aivan
luonnolliselta, että sinä olet gentlemanni, ja gentlemanni sinusta
tulee, kunhan tapaamme rouva Milliganin."

"Miten niin?" -- "Minulla on oma ajatukseni." -- "Sanohan se." -- "En
toki!" -- "Minkävuoksi?" -- "Senvuoksi että se voi olla tyhmää..."
-- "No annahan kuulua." -- "Se olisi liian tyhmää, jos se ei olisi
totta. Ei saa kuvailla iloa, joka ei toteudu. Tämä kaunis viheriä
Bethnal on meille opettanut jotakin: olemmeko nähneet täällä kauniita
viheriöitä ketoja, jotka eivät todellisuudessa olisi olleet kurjia
rämeitä?"

Minä en enää tinkinyt häneltä, sillä minullakin oli oma ajatukseni.
Se oli tosin hyvin epämääräinen, hyvin väikkyvä, hyvin ujo, varmaan
paljon tyhmempi kuin Mattian ajatus. Mutta juuri senvuoksi en
uskaltanut vaatia, että toverini sanoisi minulle ajatuksensa: mitä
olisin vastannut, jos se olisi ollut sama kuin mikä häilyi kuin
utuinen uni minun mielessäni? Silloin en olisi uskaltanut sitä
muodostella, minulla ei olisi ollut rohkeutta siitä keskustella
hänen kanssaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa, ja me odotimme.
Odotellessamme me kuljimme retkillämme Lontoossa, sillä me emme
olleet sellaisia etuoikeutettuja soittajia, joilla on hallussaan
korttelinsa, missä heillä on oma yleisönsä: me olimme vielä liian
lapsia, liian äkkinäisiä valtaamaan isännyyttä. Monta monituista
kertaa, kun olimme soittaneet parhaimmat kappaleemme ja toivoimme
hyvää saalista, meidän oli juuri sillä hetkellä lähdettävä pakoon
kiireimmän kautta joitakin kauheita avojalkaisia, poimuhameisia ja
töyhtöhattuisia skotlantilaisia, jotka jo yksistään säkkipillinsä
äänellä saivat meidät käpälämäkeen. Mattia kyllä olisi torvellaan
saanut heidän pillinsä äänen peitetyksi, mutta meillä ei ollut voimaa
itse pillittäjiä vastaan. Niinikään meillä ei ollut voimaa soittavien
neekerien joukkoja vastaan, jotka juoksentelevat katuja ja joita
englantilaiset sanovat neekerisoittajiksi. Nämä tekoneekerit, jotka
komeilevat törkeän uljaina hännystakissa ja korkeassa kauluksessa,
johon heidän päänsä on kääritty kuin kukkakimppu paperiin, olivat
meille vielä suurempi kauhu kuin skotlantilaiset. Heti kun näimme
heidän tulevan tai kun kuulimme heidän banjonsa, me kunnioittavasti
vaikenimme ja katosimme kauas toiseen kortteliin, jossa emme
toivoneet tapaavamme toista joukkoa, taikka katsellen heitä odotimme,
kunnes he lopettivat kissannaukujaisensa.

Eräänä päivänä, kun näin olimme heidän katselijoinaan, näin heistä
kaikkein nurjimman vinkeilevän Mattialle. Aluksi luulin, että hän
pilkkasi meitä ja huvitti sillä yleisöä, mutta sitten Mattia suureksi
hämmästyksekseni vastasi hänelle ystävällisesti.

"Tunnetko sinä hänet?" kysyin.

"Se on Bob."

"Mikä kumman Bob?"

"Ystäväni Bob Gassotin sirkuksesta, toinen niistä klowneista,
joista olen sinulle puhunut, ja juuri se, jolle olen suurimmassa
kiitollisuudenvelassa englanninkielen taidostani."

"Sinä et häntä tuntenut ensin?"

"No hitto, kun hän sirkuksessa pani tukkaansa valkojauhoa ja täällä
kiiltovoidetta!"

Kun heidän esityksensä oli loppunut, niin Bob tuli meidän luo, ja
siitä tavasta, jolla hän lähestyi Mattiaa, minä näin miten toverini
oli kaikkien rakastama: suurempi ilo ei olisi ilmennyt veljen
silmissä eikä puheessa kuin tämän entisen klownin, "joka huonojen
aikain takia", sanoi hän meille, "oli pakotettu rupeamaan kiertäväksi
soittajaksi". Mutta meidän piti pian erota, hänen seurata joukkoaan
ja meidän lähteä kortteliin. Ja nämä kaksi ystävää lausuivat
toisilleen olevan ensi sunnuntaina hauska kertoa, mitä kumpikin oli
tehnyt sen jälkeen kuin he olivat eronneet toisistaan.

Ystävyytensä vuoksi Mattiaa kohtaan Bob tahtoi minullekin osottaa
myötätuntoisuuttaan, ja pian me saimme hänestä ystävän, joka
kokemuksillaan ja neuvoillaan teki elämämme Lontoossa paljon
helpommaksi kuin se tähän asti oli ollut. Hän rupesi hyvin suosimaan
Capiakin, ja usein hän meille sanoi, että jos hänellä olisi sellainen
koira, niin hän pian ansaitsisi omaisuuden. Ja monet kerrat hän
ehdotti, että rupeaisimme yhtiöön kaikki kolme tai oikeammin kaikki
neljä, hän, Mattia, Capi ja minä. Mutta minä, joka en halunnut jättää
omaisiani lähteäkseni Ranskaan nähdäkseni Liseä ja entisiä ystäviäni,
vielä vähemmin halusin seurata Bobia läpi Englannin.

Niin olimme nyt lähellä joulua. Ja nyt me, sen sijaan että olimme
tähän saakka lähteneet kaupungille aamuisin, lähdimme illoin yhdeksän
seuduissa ja menimme valitsemiimme kaupunginosiin.

Täytyi olla jotensakin hiljaista, ennenkuin soittomme tunkeutui
suljettujen ovien läpi herättämään lapsia vuoteistaan ja ilmoittamaan
joulun, tämän kaikille englantilaisille rakkaan juhlan tuloa.
Me soitamme vienoimmat kappaleemme, joilla on surullinen tai
uskonnollinen luonne, Mattian viulu itkee, minun harppuni huokaa,
ja kun me herkeämme hetkeksi levätäksemme, niin tuulenhengen mukana
kantautuu kuuluviimme muutamia katkonaisia säveliä toisten soittajien
luota. Konserttimme loppuu: "Hyvät herrat ja naiset, hyvää yötä ja
iloista joulua!"

Ja me menemme edemmäksi ja alotamme konsertin uudelleen.

Mahtanee olla suloista kuulla soittoa yöllä vuoteelleen, kun on
käärittynä hyviin peitteisiin. Mutta meillä, jotka olemme kadulla,
ei ole peitteitä eikä untuvapatjoja: täytyy kuitenkin soittaa,
vaikka sormet ovat puoleksi paleltuneet. Milloin usva käärii meidän
kosteudellaan, milloin selkeän taivaan alla pohjoistuuli jäätää luita
myöten. Tämä joulu oli kylmä, mutta kuitenkin me joka yö kolmen
viikon aikana olimme ulkona.



XVII.


Herra James Milligania ei näkynyt talossamme, tai ainakaan me emme
häntä nähneet, niin tarkoin kuin vartioimmekin. Joulujuhlain jälkeen
täytyi lähteä kaupungille päiväsaikaan, ja meidän toiveemme pieneni.
Eipä meillä ollut sitä kuin sunnuntaisin, ja sen vuoksi olimme kotona
tämän joutopäivän, joka olisi voinut olla virkistyspäivämme.

Sanomatta mikä oli mielessämme oli Mattia kysynyt ystävältään
Bobilta, eikö hän tietäisi jotakin neuvoa, miten saisimme tietää,
missä asui eräs rouva Milligan, jolla oli sairas poika, taikka vain
missä asui herra James Milligan. Mutta Bob oli vastannut, että
pitäisi tietää mikä rouva Milligan oli tai mikä yhteiskunnallinen
asema oli herra James Milliganilla, kun Milliganeja oli suuri joukko
Lontoossa ja vielä suurempi koko Englannissa.

Me emme olleet sitä ajatelleet. Meille ei ollut kuin yksi rouva
Milligan, joka oli Arthurin äiti, ja yksi herra James Milligan, joka
oli Arthurin setä.

Silloin taas Mattia alkoi minulle uudestaan vanhan virtensä, että
meidän pitäisi palata Ranskaan, ja meidän väittelemisemme oli taas
entisessä käynnissään heti.

"Sinä siis tahdot luopua hakemasta rouva Milligania?" kysyin.

"En suinkaan, mutta ei ole todistettu, että hän on enää Englannissa."

"Mutta eihän ole sanottu, että hän on Ranskassakaan."

"Minusta se on hyvin luultavaa; kun Arthur on ollut kipeä, niin
hänen äitinsä on vienyt hänet sellaiseen maahan, jossa ilmanala on
suotuisampi hänen tervehtymiselleen."

"Mutta onhan muitakin maita kuin Ranska, joissa on terveellinen ilma."

"Ranskassa Arthur on jo yhden kerran parantunut, ja Ranskaan
senvuoksi hänen äitinsä on vienyt hänet uudelleenkin, ja sen lisäksi
minä haluaisin, että sinä lähtisit täältä."

Minun asemani oli sellainen, etten uskaltanut Mattialta kysyä, minkä
vuoksi hän haluaisi, että minä täältä lähtisin; minua pelotti, että
hän vastaa juuri sitä, mitä en halunnut kuulla.

"Minua pelottaa", sanoi Mattia, "lähdetään pois. Saat nähdä, että
meille tapahtuu joku onnettomuus. Lähdetään pois."

Vaikka omaisteni mieliala minua kohtaan ei ollut muuttunut, niin
en sittenkään voinut seurata Mattian neuvoja enkä uskaltanut uskoa
hänen vakuutuksiaan, että minä en ollut "master Driscollin poika".
Minä kyllä epäilin, mutta en voinut varmasti uskoa, olinko vai enkö
Driscoll.

Aika kului hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin päivä meni,
toinen tuli, viikko kului viikon perästä ja lähestyi aika, jolloin
perheen piti lähteä Lontoosta kiertelemään Englantia.

Kahdet vaunut oli maalattu ja niihin oli sälytetty kaikenlaista
tavaraa minkä suinkin niihin mahtui. Nämä tavarat eivät tulleet
kauppiaista, vaan Punaisen Jalopeuran talon kellarista, josta
nostettiin mytty toisensa jälkeen.

Vihdoin vaunut olivat täynnä, hevoset ostetut: mistä ja miten? En
tiedä, mutta me näimme, niiden tulevan, ja kaikki oli valmiina lähtöä
varten.

Isäni huomattuaan, että me ansaitsimme hyvästi viulullamme ja
harpullamme, päätti, että me yhäkin pysyisimme soittajina seuraten
perhettä, ja hän ilmaisi tahtonsa lähtöpäivän edellisenä iltana.

"Palataan Ranskaan", sanoi Mattia, "käytetään hyväksemme ensimäistä
tilaisuutta, joka meille tarjoutuu pelastuaksemme."

"Minkävuoksi emme matkustelisi Englannissa?"

"Senvuoksi että meille tapahtuu joku onnettomuus."

"Me voimme tavata rouva Milliganin Englannissa."

"Parempi toivo meillä on tavata hänet Ranskassa."

"Koettakaamme kuitenkin onneamme Englannissa, sittenpähän näemme."

Ja me taas olemme maantiellä, mutta tällä kertaa ei olekaan omassa
vallassani mennä minne haluan ja oman mieleni mukaan. Mutta
helpotuksen tuntein jätän Lontoon.

Me astuimme vaunujen jäljessä, ja Bethnal-Greenin haisevien ja
epäterveellisten huurujen sijaan hengitimme nyt raikasta maaseudun
ilmaa.

Jo ensi päivänä minä sain nähdä miten tehtiin kauppaa tavaroilla,
joista oli niin vähän maksettu. Me olimme saapuneet suureen kylään,
ja vaunut oli asetettu vierekkäin suurelle torille, kuomun toinen
sivu oli laskettu alas ja muodostettu hyllyjä, ja kaikki tavarat
olivat uteliaiden nähtävinä. "Katsokaa hintoja, katsokaa hintoja!"
huusi isäni. "Ette mistään saa niin helpolla. Kun minä en maksa
tavaroistani koskaan mitään, niin voin myydä helpolla. Minä en niitä
myy, minä ne teille annan. Katsokaa hintoja! Katsokaa hintoja!"

Kuulin ihmisten, jotka olivat katselleet hintoja, mennessään
keskenään sanovan:

"Varastettua tavaraa."

"Niin hän itsekin sanoi."

Jos he olisivat katsahtaneet minuun, niin olisivat punastumisestani
huomanneet, että heidän arvelunsa oli oikea. He eivät huomanneet
punastustani, mutta Mattia sen huomasi, ja illalla hän siitä minulle
puhui, vaikka hän muuten tavallisesti ei ryhtynyt avonaisesti tähän
seikkaan.

"Voitko sinä aina yhä kärsiä tuollaista häpeää?" sanoi hän.

"Älä puhu siitä, jos et tahdo saattaa häpeääni vieläkin julmemmaksi."

"Sitä en suinkaan tahdo. Minä tahdoin vain, että palaamme Ranskaan.
Minä olen sinulle aina sanonut, että meille tapahtuu joku
onnettomuus. Minä sanon sen vieläkin ja sanon, ettei siihen ole
pitkäkään aika. Ymmärräthän, että on poliisimiehiä, jotka jonakin
päivänä tahtovat tietää miten master Driscoll voi myydä tavaroitaan
niin helpolla. Mitä silloin tapahtuu?"

"Mattia, minä pyydän..."

"Koska sinä et tahdo pitää silmiäsi auki, niin pitää minun katsoa
sinunkin edestäsi. Tapahtuu silloin, että meidät vangitaan, sinut
ja minutkin, jotka emme ole tehneet mitään. Miten todistamme, että
olemme syyttömät? Miten puolustamme itseämme? Eikö ole totta, että me
syömme leipää, joka on maksettu noista tavaroista saaduilla rahoilla?"

Tämä ajatus ei koskaan ollut juolahtanut mieleeni; minusta tuntui
aivan kuin olisin päähäni saanut vasaran iskun. "Mutta me itse
ansaitsemme leipämme", sanoin koettaen puolustaa itseäni, en Mattiaa,
vaan tätä ajatusta vastaan.

"Se on totta", vastasi Mattia, "mutta sekin on totta, että me olemme
yhtiössä näiden ihmisten kanssa, jotka eivät ansaitse leipäänsä.
Sitä vain katsotaan, eikä muuta katsotakaan kuin sitä. Meidät
tuomitaan niinkuin tuomitaan heidätkin. Minusta tuntuu pahalta
joutua varkaudesta tuomituksi, mutta vielä, pahemmalta, että sinut
tuomitaan. Minähän en ole kuin kurja raukka, enkä koskaan olekaan
sen parempi, mutta kun sinä kerran löydät vanhempasi, oikeat
vanhempani, niin mikä suru heille, mikä häpeä sinulle, jos olet
tuomittu varkaaksi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voi etsiä
vanhempiasi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voikaan rouva
Milliganille ilmoittaa herra James Milliganin vehkeistä Arthuria
vastaan. Pelastakaamme itsemme, kun vielä on aika."

"No anna minun vielä miettiä muutamia päiviä, sitten nähdään."

"Mieti joutuin. Ihmissyöjä tuntee tuoreen lihan hajun, minä tunnen
vaaran hajun."

Enpä ennen ollut joutunut niin sekaannuksiini Mattian selityksistä
ja rukouksista kuin nyt. Minun oli päätettävä vihdoinkin, mitä
minä oikeastaan tahdon. Mutta tapahtumat tekivät sen, mitä minä en
uskaltanut tehdä.

Oli jo kulunut monta viikkoa siitä kuin Lontoosta lähdimme, ja
olimme saapuneet muutamaan kaupunkiin, jonka läheisyydessä piakkoin
pidettiin kilpa-ajoja. Englannissa kilpa-ajot ovat kansallinen juhla,
ja niihin saapuu kaikenlaisia näyttelijöitä ja kulkukauppiaita, jotka
pitävät markkinoita. Meilläkin oli ollut kiire näille markkinoille
saadaksemme paikkamme siellä, me soittajina ja Driscollin perhe
kauppiaina. Mutta isäni ei asettunutkaan kilpa-ajopaikalle, vaan itse
kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa parempia kauppoja tehdyksi.

Kun Mattialla ja minulla ei ollut mitään tehtävää sillä aikaa kuin
vanhempani järjestelivät kauppaansa, niin menimme kilpa-ajoradalle,
joka oli vähän matkan päässä kaupungista muutamalla kankaalla. Sinne
oli pystytetty lukemattomia telttoja, ja jo kaukaa huomasi nousevan
savupatsaita, jotka osottivat kilparadan paikan. Me jouduimme
pian kuoppaiselle tielle, joka kulki avaran kankaan poikki. Tämä
kangas oli tavallisesti autio ja paljas, mutta nyt se oli täynnä
lautavajoja, joihin oli sijoitettu kapakoita ja ravintoloita, siellä
oli kopperoita, telttoja, vaunuja, joiden ympärillä vilisi ihmisiä.

Kun me kuljimme muutaman nuotion ohi, jossa oli pata tulella,
niin tunsimme ystävämme Bobin. Hän näytti olevan hyvin ihastunut
tavatessaan meidät. Hän oli tullut kilpa-ajoihin parin toverinsa
kanssa antaakseen näytäntöjä, mutta soittajat, jotka he olivat
palkanneet, olivat syöneet sanansa, niin että seuraavasta päivästä,
jolloin he olivat toivoneet paljon yleisöä itselleen, heillä nyt oli
vähät toiveet. Me voisimme, jos tahtoisimme, tehdä heille suuren
palveluksen, ruveta heille soittajiksi, ja tulot jaettaisiin meidän
viiden kesken, ja Capikin saisi osansa.

Mattian silmäyksestä huomasin, että hän olisi hyvin mielissään, jos
minä hyväksyisin Bobin ehdotuksen, ja kun meillä oli vapaus tehdä
miten parhaiksi näimme, kunhan vain saimme runsaasti rahaa, niin
suostuinkin. Päätettiin siis, että seuraavana päivänä me tulemme
Bobin ja hänen kahden toverinsa käytettäviksi.

Mutta kun minä palasin kaupunkiin ja ilmoitin isälleni tuumamme, niin
tulikin este.

"Minä tarvitsen Capin huomenna", sanoi hän, "te ette voi ottaa sitä
mukaanne."

Minä kävin hyvin levottomaksi tästä. Tahdottiinko Capia käyttää
johonkin pahaan työhön. Isäni kuitenkin selitti asian ja sai mieleni
rauhoittumaan: "Capilla on tarkka korva, se ymmärtää kaikki ja on
hyvä vartija, siitä on meille hyötyä vaunujen vahtimisessa, sillä
muuten voitaisiin meiltä tässä ihmispaljoudessa varastaa. Te menette
siis ilman Capia soittamaan Bobille, ja jos näyttelemisenne kestää
myöhäiseen, niinkuin on luultavaa, niin tapaatte meidät Suuren
Tammen ravintolassa, jossa olemme yötä, sillä aikomukseni on lähteä
täältä illan tullen." Kun hän kerran oli jotakin sanonut, oli niin
tehtäväkin.

Seuraavana päivänä aamulla, kun olin Capille antanut ruokaa ja
juomaa, niin että voin olla varma, ettei siltä mitään puutu, itse
kiinnitin sen köyteen vaunuihin, joita sen oli vartioitava, ja Mattia
ja minä lähdimme kilparadalle. Heti kun olimme sinne päässeet,
rupesimme soittamaan, ja sitä kesti iltaan asti. Minulla olivat
sormet niin hellinä, että oli aivan kuin tuhansilla neuloilla olisi
niitä pistelty, ja Mattia oli puhaltanut torvea niin, että tuskin
enää jaksoi hengittää, mutta sittenkin piti soittaa vielä. Bob ja
hänen toverinsa eivät väsyneet tehtävissään, eikä meidänkään siis
sopinut väsyä. Kun ilta tuli, luulin, että pääsemme levähtämään,
mutta mentiinkin muutamaan kapakkaan ja siellä alkoi uusi soitanta,
jota kesti puoliyöhön. Jos sainkin vielä jotakin ääntä harpustani,
niin en tiennyt suuntiakaan mitä soitin enkä myöskään mitä Mattia
soitti, eikä hän tiennyt enemmän kuin minäkään. Kymmenet kerrat Bob
oli ilmoittanut, että näyteltiin viime kertaa, ja kymmenet kerrat
alettiin taas uudelleen.

Jos me olimme väsyneitä, niin olivat toverimmekin, niin etteivät
kyenneet enää tekemään kaikkia voimannäytteitään. Kerran sitten
muuan salko, jota he käyttivät voimistelutempuissaan, putosi Mattian
jalalle. Se teki niin kipeää, että Mattia huusi kuin olisi jalka
katkennut. Onneksi ei hänen jalkansa ollut pahasti loukkautunut,
hän oli saanut siihen ruhjevamman ja pienen haavan ihoon. Hän ei
kuitenkaan kyennyt kävelemään. Hänen piti jäädä yöksi Bobin vaunuihin
ja minun yksin lähteä Suuren Tammen ravintolaan, sillä piti saada
tietää, mihin Driscollin perhe menee huomiseksi.

"Älä mene", sanoi Mattia minulle, "mennään huomenna yhdessä."

"Mutta jos emme huomenna tapaakaan ketään siellä?"

"Sen parempi, olemme silloin vapaat."

"Jos minä jätän Driscollin perheen, niin en jätä sitä tällä tavoin.
Sitäpaitsi luuletko, että he eivät saisi meitä hyvin äkkiä kiinni.
Mihin sinä voisit tuolla jalallasi lähteä?"

"No lähdemme huomenna, jos niin tahdot, huomenna! Mutta älä mene sinä
tänä iltana, minua pelottaa."

"Mikä?"

"En osaa sanoa, mutta pelottaa minua sinun puolestasi."

"Anna minun mennä, minä lupaan, että tulen huomenna takaisin."

"Mutta jos sinua ei päästetä?"

"Minkävuoksi minua ei päästettäisi, minä jätän sinulle harppuni,
pitäähän minun päästä sitä hakemaan."

Ja huolimatta Mattian pelosta lähdin taipaleelle. Minä astuin
kiireesti, niin väsynyt kuin olinkin, ja saavuin lopuksi Suuren
Tammen ravintolaan. Mutta vaikka miten olisin hakenut vaunujamme,
en niitä löytänyt. Kiertäessäni taloa huomasin valon muutamasta
ylisikkunasta ja ajatellen, ettei kai koko talonväki ollut
nukkumassa, koputin ovelle. Ravintolan isäntä, jonka olin nähnyt,
avasi minulle ja suuntasi kaiken valon lyhdystään vasten silmiäni.
Huomasin, että hän tunsi minut, mutta hän ei laskenut minua sisään,
pani vain lyhdyn selkänsä taakse, katseli ympärilleen ja kuunteli
jonkun aikaa.

"Kuormanne ovat menneet. Isänne sanoi, että tapaatte hänet Lewesissa,
kun lähdette heti ja kuljette koko yön. Onnea matkalle." Ja hän sulki
oven nenäni edessä sanomatta sen enempää.

Enhän voinut lähteä matkalle suoraa päätä tapaamatta Mattiaa. Minun
piti siis palata kilparadalle, niin väsynyt kuin olinkin.

Lähdin astumaan, ja puolentoista tunnin perästä sen jälkeen makasin
hyvällä olkivuoteella Mattian vieressä Bobin vaunuissa; muutamin
sanoin kerroin hänelle miten minulle oli käynyt, ja sitten vaivuin
makeaan uneen. Muutamia tunteja nukuttuani voimani virkistyivät,
ja aamulla heräsin valmiina lähtemään Lewesiin, jos Mattia, joka
vielä nukkui, kykenisi minua seuraamaan. Laskeuduttuani vaunuista
menin ystävämme Bobin luo, joka oli noussut ennen minua ja oli
tekemässä tulta. Minä katselin häntä, kun hän makasi ryömysillään
ja puhalteli tulta kaikin voimin padan alle. Ja siinä istuessani
näin poliisimiehen taluttavan muuatta koiraa, jonka olin tuntevinani
Capiksi.

Tyhmistyneenä jäin sitä katsomaan tuumaillen, mitä tämä merkitsi.
Mutta Capi, joka oli tuntenut minut, oli riuhtaissut itsensä irti ja
oli muutamilla hyppäyksillä minun luonani ja sylissäni.

Poliisikonstaapeli lähestyi: "Onko tämä koira teidän?"

"On."

"Hyvä, minä vangitsen teidät." Ja hän tarttui minua käsivarteen
puristaen lujasti.

Poliisikonstaapelin liikkeet ja ääni olivat saaneet Bobinkin
havahtumaan toimestaan, johon hän oli kiintynyt. Hän tuli luoksemme:
"Ja minkävuoksi vangitsette tämän pojan?"

"Oletteko hänen veljensä?"

"En ole hänen veljensä, mutta ystävänsä."

"Muuan mies ja poika ovat tunkeutuneet Pyhän Yrjön kirkkoon
akkunasta. Heillä oli mukanaan tämä koira vartijana, että se
huomauttaisi heitä, jos joku tulisi heitä häiritsemään. Ja heitä
tultiinkin häiritsemään, ja heille tuli niin kiire, ettei heillä
ollut aikaa ottaa koiraa mukaansa hypätessään akkunasta, ja niin
koira tavattiin kirkossa. Minä olin varma, että koiran avulla tapaan
varkaatkin, ja olen tavannut yhden. Missä isänne nyt on?"

Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, ainakin arvasin: isä ei ollut
minulta ottanut Capia vaunujen vartijaksi, vaan apulaiseksi kirkossa
tehtävään murtovarkauteen. Ja sitä varten isä oli lähtenyt ajamaan
illan suussa Suuren Tammen ravintolaan. Sinne vaunut eivät olleet
pysähtyneet; kun varkaus oli huomattu, oli pitänyt lähteä pakoon
kiireimmän kautta.

Mutta minunhan oli ajateltava itseäni eikä suinkaan syyllisiä.
Olkootpa syylliset keitä hyvänsä, minä voin puolustaa itseäni
heitä syyttämättä, todistaa syyttömyyteni. Eihän minun tarvinnut
kuin sanoa, miten olin aikani käyttänyt. Ja tällä aikaa, kun minä
tuumailin tätä, Mattia, joka oli kuullut melun vaunuihin, juoksi
luoksemme ontuen.

"Selittäkää hänelle, että minä en ole syyllinen", sanoin Bobille,
"sillä olen ollut teidän kanssanne kello yhteen yöllä, sitten Suuren
Tammen ravintolassa, jossa isäntä minut näki, ja sieltä palasin heti
tänne."

Bob tulkitsi sanani poliisikonstaapelille, mutta tämä ei näyttänyt
uskovan syyttömyyttäni, niinkuin olin toivonut, päinvastoin.

"Kirkkoon murtauduttiin neljänneksen yli yhden", sanoi hän. "Tämä
poika on täältä lähtenyt kello yksi tai vähää ennen, kuten otaksun;
hän on siis voinut olla kirkossa kello neljänneksen yli yhden."

"Mutta täältä kaupunkiin kulkiessa viipyy enemmän kuin
neljännestunnin."

"Mutta jos juoksee?" sanoi poliisikonstaapeli. "Ja sitäpaitsi, kuka
todistaa, että hän on täältä lähtenyt yhden aikana?"

"Minä sen vannon", sanoi Bob.

"Niin te!" sanoi poliisikonstaapeli. "Pitää ensin saada tietää mitä
arvoa teidän todistuksellanne on."

Bob suuttui: "Huomatkaa, että minä olen Englannin kansalainen", sanoi
hän äkäisesti.

Poliisikonstaapeli kohautti olkapäitään.

"Jos te solvaatte minua, niin minä kirjoitan Timesiin."

"Odotellessani sitä vien tämän pojan; hän saa selittää oikeudelle
syyttömyytensä."

Mattia heittäysi syliini. Minä luulin, että hän tahtoo hyvästellä,
mutta Mattia oli poika, joka aina ensin toimitti sen, mikä oli
asiallista, ja sitten vasta antautui tunteittensa valtaan.

"Rohkeutta", kuiskasi hän minulle, "me emme sinua jätä". Ja vasta
sitten hän minua suuteli. "Ota Capi", sanoin hänelle ranskankielellä.
Mutta poliisikonstaapeli ymmärsi ja sanoi: "Ei, ei, minä otan koiran,
sen avulla löydän toisetkin."

Toisen kerran nyt minut vangittiin, mutta nyt oli häpeä suurempi.
Nyt ei ollut kysymyksessä mikään tyhmä syytös minua vastaan niinkuin
silloin kun syytettiin lehmän varastamisesta. Jos pääsisinkin
vapaaksi syytöksestä, niin saisinhan nähdä tuomittavan ne, joiden
toveriksi minua luultiin.

Vankila, johon minut vietiin, ei ollut lainkaan sellainen naurettava
vankila, kuin oli se sipulikamari, jossa Mattian kanssa olimme
olleet, vaan oikea vankila, jossa oli rautaristikot akkunassa.
Huoneessa ei ollut muuta kuin istuinrahi ja vuode.

Minä lysähdin istumaan rahille ja istuin siinä pitkän ajan
masentuneena, miettien surullista tilaani. En kyennyt saamaan kahta
ajatusta kootuksi. Miten kauhea oli nyt tilani, miten pelottavalta
tulevaisuus tuntui!

Rohkeutta! oli Mattia sanonut, mutta miten hän voisi auttaa minua,
hän kun oli vielä lapsi, miten voisi itse Bobkaan, vaikka olikin jo
mies, jos hän tahtoisikin olla apuna Mattialle?

Mutta tärkein kysymys minulle oli, milloin minut viedään oikeuden
eteen. Oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni, vaikka Capi
olikin tavattu rikospaikalla?

Kun vanginvartija tuli vankihuoneeseeni tuomaan ruokaa ja juomaa,
niin kysyin häneltä, milloin minut viedään kuulusteltavaksi, ja hän
vastasikin suopeasti, että viimeistään huomenna.

Minulla ei ollut siis kuin odotettava huomista päivää kovin
surematta, jos se oli mahdollista. Mutta sepä ei mahdollista ollut.
Koko elämäni iän pysyvät mielessäni muistot tuosta kauheasta yöstä,
jonka silloin vietin. Voi miten olin ollut hullu, kun en ollut
osannut antaa arvoa Mattian aavistuksille ja hänen pelolleen!

Seuraavana päivänä vanginvartija tuli minua noutamaan käskien minun
seurata häntä. Minä astuin hänen vierellään, ja kuljettuamme useain
käytäväin läpi hän avasi oven ja käski astua sisään.

Minä astuin sisään ja olin oikeussalissa. Tunsin suonten lyövän
ohimoillani.

Muutamalla korokkeella huomasin Bobin ja hänen kaksi toveriaan,
Suuren Tammen isännän ja muita henkilöitä, joita en tuntenut.
Sitten toisella korokkeella, joka oli tätä vastapäätä, näin
poliisikonstaapelin, joka minut oli vanginnut, ja muita henkilöitä:
nämä korokkeet olivat todistajia varten. Katsojain joukossa näin
Mattian, ja kun meidän katseemme kohtasivat toisensa, niin tunsin
heti rohkeutta: minua puolustetaan, minun ei tarvitse itse itseäni
puolustaa. Minua eivät masentaneet enää kaikki ne seikat, joita oli
ilmaantunut minua vastaan.

Yleinen syyttäjä pyysi puheenvuoroa ja muutamin sanoin selitti asian:
Pyhän Yrjön kirkossa oli tehty varkaus, varkaat, yksi mies ja poika,
olivat nousseet kirkkoon tikapuita myöten särkien akkunan, heillä oli
mukanaan koira, jonka olivat ottaneet sitä varten, että se ilmaisisi,
jos tulisi joku vaara. Muuan ohikulkija, neljänneksen yli yhden, oli
hämmästynyt nähdessään kirkosta heikkoa valoa. Hän oli kuunnellut
ja kuullut kolinaa, oli mennyt herättämään kirkonpalvelijaa; oli
tultu sitten miehissä, silloin oli koira haukkunut ja varkaat olivat
paenneet akkunasta jättäen koiransa kirkkoon; koira nerokkaan ja
innokkaan poliisikonstaapelin Jerryn kuljettamana kilparadalle oli
tuntenut isäntänsä, joka oli tämä poika, joka nyt oli syytettyjen
penkillä; mitä toiseen varkaaseen tulee, niin ollaan hänen jäljillään.

Perusteltuaan sitten asiaa yleinen syyttäjä osotti minun olevan
syyllisen ja vaikeni.

Tuomari silloin katsomatta minuun, ja aivan kuin olisi puhellut
itsekseen, kysyi nimeni, ikäni ja toimeni.

Minä vastasin englanninkielellä, että nimeni oli Francis Driscoll
ja asuin vanhempaini luona Lontoossa Punaisen Jalopeuran talossa
Bethnal-Greenissä. Sitten pyysin saada selittää ranskankielellä,
kun olin kasvanut Ranskassa ja ainoastaan muutaman kuukauden ollut
Englannissa.

"Älkää luulko voivanne minua pettää, sillä minä osaan ranskankieltä",
sanoi tuomari.

Minä kerroin nyt siis ranskankielellä ja selitin miten oli aivan
mahdotonta, että minä olisin voinut olla kirkossa yhden aikana, kun
juuri silloin olin kilparadalla ja puoli kolme olin Suuren Tammen
ravintolassa.

"Missä olitte neljänneksen yli yhden?" kysyi tuomari.

"Tiellä Suuren Tammen ravintolaan."

"Miten selitätte sen, että koiranne oli kirkossa?" kysyi tuomari.

"Minä en voi sitä selittää, minä en sitä ymmärrä. Koira ei ollut
mukanani, minä sen olin aamulla sitonut muutamiin vaunuihin."

Minun ei käynyt sanominen enempää, sillä en tahtonut antaa aseita
isääni vastaan. Minä katsoin Mattiaa, hän teki minulle merkkejä, että
selittäisin vielä, mutta minä olin vaiti.

Sitten kuulusteltiin minun todistajiani, Bobia ja hänen tovereitaan,
ravintolan isäntää, jotka kaikki todistivat minun edukseni, miten
olin aikani käyttänyt. Mutta kuitenkin jäi hämäräksi, missä olin
ollut juuri sillä hetkellä, josta oli kysymys ja jolloin minä olin
lähtenyt kilparadalta, ja tämä kohta oli pääseikka.

Kun kysely oli loppunut, niin tuomari kysyi, oliko mitään lisättävää.

Minä vastasin, että olin syytön, ja jätin asian oikeuden
päätettäväksi.

Tuomari julisti, että minut on vietävä kreivikunnan vankilaan
odottamaan suuren juryn päätöstä siitä, olenko vai enkö manattava
rikosasiain-oikeuteen.

Rikosasiain-oikeuteen!

Minä luhistuin penkilleni. Siinä se oli; miksi en ollut totellut
Mattiaa!



XVIII.


Vasta pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kuin minut oli viety
vankihuoneeseeni, sain selville, minkävuoksi minua ei oltu
vapautettu: tuomari tahtoi odottaa, että saadaan kiinni ne,
jotka olivat murtautuneet kirkkoon, nähdäkseen enkö ollut heidän
rikostoverinsa.

Yleinen syyttäjä oli sanonut, että ollaan jäljillä. Minä siis
surukseni ja häpeäkseni saisin pian istua syytettyjen penkillä heidän
vieressään. Milloinkahan tämä tapahtuu? Milloinkahan minut siirretään
kreivikunnan vankilaan? Mikä se vankila oli? Missä se oli?

Näissä kysymyksissä oli ajatuksilleni työtä, ja aika kului pikemmin
kuin edellisenä päivänä. Minua ei enää vaivannut malttamattomuus,
kun tiesin, että oli odotettava. Ja minä odotin, milloin kävellen
kammiossani, milloin istuen penkilläni.

Illalla kuulin torvensoittoa, ja tunsin sen heti Mattian soitoksi.
Se kelpo poika tahtoi näin minulle ilmoittaa, että hän ajatteli
minua. Tämä soitto tuli yli muurin, joka oli akkunan vastassa. Mattia
oli toisella puolen muuria kadulla ja vähän matkan päässä minusta,
ainoastaan muutamia metrejä. Paha vain, että katse ei voinut tukeutua
kivien läpi. Mutta jos ei katse päässytkään tunkeutumaan muurin
läpi, niin lensipä soitto sen ylitse. Soittoon sekaantui askelten
jyryä, epäselvää hälinää, ja minä ymmärsin, että Mattia ja Bob siellä
varmaan antoivat näytäntöjä.

Minkävuoksi he olivat valinneet tämän paikan? Olikohan se sopiva
tuloihin nähden? Vai tahtoivatko he minulle jotakin ilmoittaa?

Yhtäkkiä kuulin Mattian kovalla kirkkaalla äänellä huutavan
ranskankielellä: "Huomenna aamun valjetessa!"

Helppo oli ymmärtää, että Mattia ei suinkaan englantilaiselle
yleisölleen sanonut näitä ranskalaisia sanoja, vaan minulle, mutta
yhtä helppo ei suinkaan ollut arvata mitä se merkitsi, ja minä sain
taas ajatuksen aihetta tuumaillakseni jos johonkin suuntaan, mutta
löytämättä järkevää vastausta. Se vain oli selvää, että huomenna
aamun valjetessa minun piti olla hereilläni ja vartioimassa.

Kun heräsin, oli vielä pimeä, tähdet tuikkivat taivaalla, ja vallitsi
täysi hiljaisuus. Päivä nähtävästi oli vielä kaukana. Minulla ei
ollut muuta tehtävänä kuin laskea kellonlyöntejä, mutta pitkältä
tuntui aika. Seinää vasten nojaten katselin akkunaa. Minusta näytti,
että tähti, joka akkunasta sopi näkymään huoneeseeni, vähitellen
sammui. Päivä oli nousemassa. Kaukaa kuului kukon laulu. Nousin ja
hiivin varpaillani avaamaan akkunan. Se oli tarkka tehtävä, kun oli
varottava, ettei syntynyt mitään ääntä, mutta viimein onnistuin
saamaan akkunan auki.

Tähdet sammuivat vähitellen, ja aamun raikkaus sai minut värisemään
kylmästä. Mutta en lähtenyt akkunastani, seisoin siinä, kuuntelin ja
katselin tietämättä mitä minun oli kuunneltava ja katseltava.

Taivaalla alkoi kuumottaa valoa, ja kaikki esineet alkoivat näkyä
selvemmin. Nyt kai oli se aika, jota Mattia oli tarkottanut. Minä
kuuntelin henkeäni pidättäen, mutta en kuullut kuin sydämeni
tykytyksen.

Vihdoin olin kuulevinani jotakin rapinaa muuria vasten, mutta en
ollut kuullut mitään askelia, ja sen vuoksi luulin erehtyneeni. Mutta
kuitenkin kuuntelin: rapinaa kuului yhä, sitten yhtäkkiä huomasin
muurin laidan yli näkyvän pään, ja heti näin, ettei se ollut Mattian
pää. Vaikka vielä oli hämärä, niin tunsin Bobin. Hän näki minut
nojaamassa ristikkoa vasten. "Hss!" varotti hän minua. Ja kädellään
hän viittasi minua poistumaan akkunasta. Minä tottelinkin, vaikka en
ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehtävä. Silloin näin hänen toisen
kätensä olevan varustettuna pitkällä kirkkaalla torvella, joka oli
aivan kuin lasista. Hän pani torven suulleen. Silloin ymmärsin, että
se oli puhalluspilli. Kuulin puhalluksen ja samalla näin pienen
valkoisen pallon lentävän ilmassa ja tulevan akkunan läpi ja putoavan
jalkoihini. Heti katosi Bobin pääkin muurin taakse, enkä enää kuullut
mitään.

Minä otin kiireesti pallon. Se oli paperista, joka oli kääritty
lyijyisen sisustan ympärille. Paperiin oli kirjoitettu: "Huomenna
sinut viedään kreivikunnan vankilaan. Sinä matkustat rautatietä
vaunussa poliisimiehen kanssa. Asetu oven viereen. Kun olette
kulkeneet neljäkymmentäviisi minuuttia, lue ne tarkoin, niin junanne
hiljentää vauhtiaan muutamalla vaihdepaikalla. Avaa silloin ovi
ja hyppää junasta reippaasti: hyppää ryntäämällä, ojenna kätesi
eteenpäin ja laita niin, että putoat jaloillesi. Heti kun olet
päässyt maahan, nouse rinnettä vasemmalle, me olemme siellä ja hyvä
hevonen odottamassa sinua. Älä pelkää mitään. Kahden päivän kuluttua
olemme Ranskassa. Rohkaise vain mielesi ja toivo parasta. Hyppääkin
kauas ja hypätessäsi pidä varasi, että putoat jaloillesi."

Pelastettu! Minun ei tarvitse ollakaan rikosasiain-oikeudessa, ei
tarvitse nähdä mitä siellä tapahtuu.

Kelpo poikia ne Mattia ja Bob! Sillä Bob se varmaan oli auttanut
Mattiaa: "Me olemme siellä ja hyvä hevonen." Mattia yksinään ei ollut
voinut järjestää asioita näin.

Minä luin uudelleen paperin: "Neljäkymmentäviisi minuuttia
kuljettuanne, vasemmalle puolelle, hyppää jaloillesi." Niin, minä
hyppään rohkeasti, vaikka kuolisin. Parempi oli kuollakin kuin tulla
tuomituksi varkaaksi.

Olipa tämä sukkelasti keksitty.

"Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa."

Luin kolmeen neljään kertaan lippuni, ja sitten pureksittuani sen
nielaisin. Nyt ei ollut muuta kuin tyynesti nukkua, ja pian olinkin
unen vallassa, josta selvisin vasta kun vanginvartija tuli minua
herättämään, tuoden minulle ruokaa.

Aika kului nopeasti, ja jälkeenpuolisen astui vankihuoneeseeni
poliisikonstaapeli, jota en tuntenut, ja käski minun seurata itseään.
Tyytyväisyydekseni näin, että hän oli noin viidenkymmenen vuoden
ikäinen mies eikä näyttänyt kovin ketterältä.

Mattian määräyksen mukaan asetuin oven viereen, kun juna lähti
liikkeelle, ja poliisikonstaapeli istui minun vastaani.

Minä nojasin ovea vasten, jonka akkuna oli auki, ja pyysin häneltä
lupaa saada katsella seutuja, joiden läpi kuljimme, ja hän vastasi,
että saan katsella niin paljon kuin haluan. Mitä hänen tarvitsi
pelätä, juna kulki nopeasti.

Pian hän, kun kylmä tuuli puhalsi akkunasta, siirtyi keskivaunuun.
Mutta kylmä ei minua vaivannut ja minä pistin vasemman käteni
ulkopuolelle ja oikealla tartuin lukonkahvaan. Aika kului. Veturi
vihelsi, ja juna hiljensi kulkuaan. Hetki oli tullut: vikkelästi
työnsin oven auki ja hyppäsin niin kauas kuin voin. Lensin
pitkälleni, vyöryin alas ja pyörryin.

Kun toinnuin, niin luulin, että olen junassa, sillä tunsin
kiidettävän nopeasti ja kuulin jyryä, mutta minä makasin
olkivuoteella.

Omituista: kasvot olivat kosteat, ja poskiani ja otsaani hiveli joku
pehmoinen ja lämmin. Avasin silmäin ja näin kurjan keltaisen koiran,
joka makasi päälläni ja nuoleksi kasvojani. Samassa näin Mattian,
joka oli polvillaan vieressäni.

"Sinä olet pelastettu", sanoi hän siirtäessään koiran syrjään ja
syleillen minua.

"Missä olemme?"

"Olemme vaunuissa, ja Bob on ajamassa."

"Miten siellä voidaan?" kysyi Bob kääntyen meihin.

"Hyvin, minusta näyttää."

"Liikuttakaa jalkoja, liikuttakaa käsiä", sanoi Bob.

Minä tein niinkuin Bob käski.

"Hyvä", sanoi Mattia. "Jalat ja kädet ovat terveet."

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Sinä olet hypännyt junasta niinkuin olin käskenyt, mutta pudotessasi
pyörryit ja vyöryit ojaan. Kun sinua ei näkynyt tulevaksi, niin Bob
käski minun pitää hevosta ja konttasi pengertä myöten ja kantoi
sinut sylissään hevoseen. Me luulimme, että olet kuollut. Voi miten
pelkäsin, miten suuri oli tuskani, mutta nyt sinä olet pelastettu."

"Entä poliisikonstaapeli?"

"Hän jatkoi matkaansa junassa, joka ei ole pysähtynyt." Minä tiesin
pääasiat, katselin ympärilleni ja huomasin keltaisen koiran, joka
katseli minua hellästi silmillään, jotka muistuttivat Capin silmiä,
mutta tämä koira ei ollut Capi, sillä tämä oli keltainen ja Capi oli
valkoinen. "Missä Capi on?"

Ennenkuin Mattia oli saanut vastatuksi, hyppäsi koira päälleni ja
aikoi minua nuoleskella.

"Tuossahan se on Capi, me olemme vain sen värjänneet keltaiseksi."

Minä vuorostani hyväilin Capia suudellen sitä kuonolle. "Minkävuoksi
olette värjänneet?"

"Se on soma historia, minä kerron sen sinulle."

Mutta Bob ei antanut kertoa. "Aja sinä hevosta", sanoi hän Mattialle,
"ja aja hyvin; sillä aikaa minä laitan vaunumme niin, ettei niitä
tunneta."

Vaunuissamme oli vaatekuomi, joka oli kiinnitetty kaarien päälle.
Hän irroitti kaaret, laski kuomuvaatteen neljälle laskokselle ja
käski minun piiloutua sen alle. Sitten hän käski Mattian sinne. Tällä
tavoin vaunumme muuttivat kerrassaan muotoaan. Niissä ei ollut enää
kuomua, ja niissä istui ainoastaan yksi henkilö.

"Mihin menemme?" kysyin Mattialta, kun hän nyt makasi minun
vieressäni.

"Littlehamptoniin. Se on pieni satama meren rannalla, jossa Bobilla
on veli laivurina. Hän tekee aluksellaan matkoja Ranskaan, käyden
hakemassa voita Normandiasta ja Isignystä. Jos tulemme pelastetuiksi
-- ja me tulemme -- niin se on Bobin ansio: hän on tehnyt kaiken.
Mitä olisin minä voinut tehdä hyväksesi, minä kurja raukka? Bob se
keksi tuuman pelastaa sinut junasta, puhaltaa sinulle kirjelippuni ja
hän on hankkinut tovereiltaan lainaksi hevosen. Hän meille on vielä
hankkinut laivankin, jossa pääsemme Ranskaan, sillä jos sinä olisit
noussut johonkin höyrylaivaan, niin sinut olisi vangittu. Siitä näet,
että on hyvä, kun on ystäviä."

"Kukas sai päähänsä pelastaa Capin?"

"Minä, mutta Bob sen keksi, että se oli värjättävä, että sitä ei
tunnettaisi, kun varastimme sen nerokkaalta Jerryltä, joksi yleinen
syyttäjä häntä sanoi, mutta tällä kertaa hän ei ollut nerokas, kun
antoi meidän puhaltaa itseltään Capin huomaamatta sitä. Tosi on, että
Capi saatuaan vainua minusta teki parastaan, ja Bob myöskin tiesi
kaikki koiranvarkaiden temput."

"No entäs sinun jalkasi?"

"Se on kai parantunut, taikka en minä tiedä, sillä en ole joutanut
sitä ajattelemaan."

Me kuljimme nopeasti, sillä hevonen oli hyvä ja Bob vielä parempi
ajaja. Mutta meidän piti kuitenkin pysähtyä hetkeksi antaaksemme
hevosen puhaltaa ja syödä. Mutta sitä varten emme ajaneet majataloon.
Bob pysäytti keskelle metsää, riisui hevosen ja antoi sille
kaurapussin. Yö oli pimeä, ei ollut pelkoa, että meitä tultaisiin
kiinni ottamaan.

Nyt sain keskustella Bobin kanssa ja sydämellisesti kiittää häntä,
mutta hän ei antanut minun puhua suutani puhtaaksi, vaan löi
reippaasti kättä ja sanoi:

"Te olette tehnyt minulle hyvää, minä teen nyt teille, kukin
vuorostaan. Ja sitten te olette Mattian ystävä ja hyvä poika niinkuin
Mattiakin."

Minä kysyin häneltä, olimmeko vielä kaukana Littlehamptonista, ja
hän vastasi, että oli vielä kahden tunnin matka ja että meidän piti
kiirehtiä, sillä hänen veljensä lähti joka lauvantai Isignyyn, ja
että hän uskoi nousuveden olevan varhain.

Me asetuimme paikoillemme oljille, kuomuvaatteen alle, ja levähtänyt
hevonen lähti taas hyvää vauhtia.

Oljilla kuomuvaatteen alla maatessamme emme olleet kätkössä
ainoastaan ihmisiltä, vaan kylmältä tuuleltakin, joka alkoi
puhallella. Kun kielellä kosketti huulia, niin maistui suolalle, ja
se osotti, että olimme jo lähellä merta. Pian huomasimme valon, joka
säännöllisillä väliajoilla sammui ja sitten taas paistoi kirkkaasti:
se oli majakka. Me olimme tulossa perille.

Bob pysäytti hevosen kävelemään ja ajoi muutaman tien poikki. Sitten
hän laskeusi kärryistä ja käski meidän pitää hevosta. Hän meni
katsomaan, oliko veljensä mennyt ja voimmeko vaaratta mennä laivaan.

Minusta tämä aika, jonka Bob oli poissa, tuntui kauhean pitkältä.
Emme sanaa vaihtaneet. Vähän matkan päässä meistä pauhasi
meri rannikkoa vasten yksitoikkoisella kohinalla, joka lisäsi
levottomuuttamme. Mattiaa värisytti niinkuin minuakin.

Vihdoin kuulimme askeleita tieltä, jota Bob oli mennyt. Bob sieltä
varmaan palasi. Minun kohtaloni oli päätetty. Bob ei ollutkaan
yksinään.

"Tässä on veljeni", sanoi Bob. "Hän ottaa teidät mukaansa laivaansa
ja opastaa teidät sinne, ja nyt me eroamme, sillä tarpeetonta on
kenenkään tietää, että minä olen ollut täällä."

Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän keskeytti: "Ei puhuta siitä,
sillä pitäähän toisiaan auttaa, kukin vuorostaan. Me kyllä vielä
tapaamme toisemme, ja olen hyvilläni, kun olen saanut auttaa Mattiaa."

Me seurasimme Bobin veljeä ja tulimme pian kaupungin kaduille, joilla
vallitsi hiljaisuus, ja sitten vähän matkaa kuljettuamme olimme
rantasillalla, jossa merituuli puhalsi kasvoihimme.

Bobin veli, sanaa lausumatta, osotti meille muuatta alusta, joka oli
taklattu kutteriksi. Me ymmärsimme, että se oli hänen, ja muutamien
minuuttien kuluttua olimme siinä. Hän vei meidät pieneen kajuuttaan.

"Minä lähden kahden tunnin kuluttua", sanoi hän. "Olkaa te täällä sen
aikaa ja hiljaa."

Kun hän oli lukinnut kajuutan oven, niin Mattia hiljaa heittäysi
minun syliini ja suuteli minua. Häntä ei enää värisyttänyt.



XIX.


Bobin veljen lähdettyä oli laivassa hiljaista jonkun aikaa, niin
ettemme kuulleet muuta kuin tuulen tohinan mastoissa ja veden
loiskeen laivan sivua vasten. Mutta sitten vähitellen alkoi syntyä
elämää, alkoi kuulua askeleita sillalta, heitettiin köysiä,
laskettiin ja nostettiin ankkureita, kinungit vinkuivat ja väkipyörät
rämisivät, purjeita nostettiin, peräsin natisi ja alus kallistui
vasemmalle puolen, alkoi keikkua: -- me olimme matkalla, minä olin
pelastettu.

Pian alkoi laiva keikkua yhä ankarammin ja meri pieksää tuimasti sen
kylkeen.

"Mattia parka", sanoin toverilleni ojentaen hänelle käteni.

"Ei haittaa", sanoi hän, "kunhan sinä olet pelastettu. Muuten minä
arvasin, että tällaista tulee. Kun olimme kärryissä, niin katselin,
kun tuuli heilutteli puiden latvoja, ja ajattelin, että merellä
saamme tanssia: tämä nyt on tanssia."

Samassa aukesi kajuutanovi.

"Nyt ei ole enää mitään hätää, jos tahdotte nousta kannelle", sanoi
Bobin veli.

"Missä sitä on vähimmin kipeä?" kysyi Mattia. "Makuullaan."

"No minä makaan", ja hän pani pitkälleen lattialle. "Laivapoika tuo
teille tarpeellisen kapineen", sanoi kapteeni.

"Jos hän ei viivy kauan, niin tulee sopivaan aikaan."

"Nytkö jo?"

"Se on alkanut jo aikoja sitten", sanoi Mattia.

Minä tahdoin jäädä hänen luokseen, mutta hän käski minut kannelle
sanoen: "Ei hätää, kunhan sinä olet pelastettu. En koskaan olisi
voinut kuvailla, että minusta on hupaista olla merikipeä."

Kannelle tultuani en voinut pysyä pystyssä muuten kuin pitelemällä
lujasti muutamasta köydestä. Niin kauas kuin aamun hämärässä silmä
kantoi, ei näkynyt muuta kuin valkoinen vaahtovaippa, jonka päällä
pieni aluksemme kiiti kallellaan aivan kuin olisi kaatumassa, mutta
se ei kaatunut, se kohosi keveästi hyppien aalloissa länsituulen
ajamana.

"Jos tuuli tällaisena pysyy", sanoi kapteeni, "niin tulemme
jotensakin varhain tänä iltana Isignyyn. Eclipse on hyvä purjehtija."

Koko päivän ja enemmänkin kuin päivän sai siis Mattia parka
sairastaa! Ja hänestä oli hauska olla merikipeänä!

Me saavuimmekin myöhään illalla Isignyn siltaan. Kapteeni senvuoksi
tarjosi meille yösijan kajuutassa, ja vasta seuraavana päivänä me
erosimme hänestä kiittäen häntä sydämestämme.

"Kun haluatte matkustaa Englantiin", sanoi hän kätellessään meitä,
"niin Eclipse lähtee joka tiistai."

Olihan se kohtelias tarjous, mutta ei kumpaakaan meistä tuntunut
haluttavan isoihin aikoihin lähteä tämän meren poikki. Me nousimme
Ranskan maalle, ei mitään muuta mukana kuin soittimemme. -- Mattia
oli pitänyt huolen harpustanikin, jonka olin jättänyt Bobin telttaan
-- laukkumme olivat jääneet Driscollin vaunuihin. Me olimme pulassa,
sillä emme voineet alkaa kuljeksijaelämäämme ilman paitoja ja
sukkia ja varsinkaan ilman karttaa. Kaikeksi onneksi Mattialla oli
kaksitoista markkaa rahaa vanhoja säästöjä ja sen lisäksi ne rahat,
mitkä olimme ansainneet Bobin ja hänen toverinsa kanssa yhtiössä,
niin että meillä oli kaikkiaan melkein neljäkymmentä markkaa, joka
oli meille suuri summa.

Ensi töiksemme siis laivasta lähdettyämme oli meidän saatava laukut
ja pari paitaa, kahdet sukat, vähän saippuaa, lankaa, nappeja,
neuloja sekä tärkein kaikista, Ranskan kartta.

Todella, mihin menemme nyt, kun olemme Ranskassa? Mitä tietä
lähdemme? Mihin suuntaamme kulkumme?

Tätä kysymystä pohdimme laivasta lähdettyämme.

"Minä puolestani olen valmis oikealle tai vasemmalle, minulla ei ole
kuin yksi halu", sanoi Mattia.

"Mikä?"

"Että kuljemme jonkun joen tai kanavan vartta, sillä minulla on oma
ajatukseni ja se minun pitää sinulle selittää: kun Arthur oli kipeä,
niin rouva Milligan kulki aluksessa, ja sillä tavalla sinä hänet
tapasit."

"Arthur ei ole enää kipeä."

"Hän on parempi, hän on ollut kipeä, ja ainoastaan huolellisella
hoidolla hänen äitinsä on saanut hänet pelastetuksi. Senvuoksi
arvelen, että saadakseen hänet aivan terveeksi rouva Milligan kulkee
hänen kanssaan aluksellaan jokia ja kanavia myöten minne vain Joutsen
uipi. Niin että kun seuraamme jokia ja kanavia, voimme tavata heidät."

"Kuka sanoo, että Joutsen enää on Ranskassa?"

"Eihän sitä voi varmasti sanoa. Mutta kun Joutsen ei voi kulkea
meriä, niin on hyvin luultavaa, että se ei ole lähtenyt Ranskasta.
Ja kun meillä on vähänkään toivoa tavata sitä, niin eikö mielestäsi
voida koettaa onneamme. Minun mielipiteeni on, että me emme saa
mitään jättää tekemättä tätä varten."

"Mutta entäs Lise, Alexis, Benjamin ja Etiennette?"

"Me käymme heidän luonaan etsiessämme rouva Milligania. Meidän pitää
kulkea joen tai kanavan vartta. Katso kartastasi, mikä joki on lähin."

Kartta levitettiin ruohikolle, ja me etsimme lähimmän joen: se oli
Seine.

"No niin, me kuljemme Seinelle. Me kuljemme joen vartta, kyselemme
merimiehiltä, onko nähty Joutsenta, ja kun se on aivan erilainen kuin
muut alukset, niin se ei ole voinut huomaamatta jäädä, jos se on
kulkenut Seineä. Jos emme tapaa sitä Seineltä, niin haemme Loirelta,
Garonnelta ja kaikilta Ranskan joilta, niin että me sen lopuksikin
löydämme."

Minulla ei ollut mitään sanottavana Mattian ajatusta vastaan, ja niin
päätimme, että lähdemme Seineä kohden kulkeaksemme sen vartta.

Saatuamme omat asiamme näin järjestetyksi oli meidän ajateltava
Capia. Se ei ollut minun mielestäni Capi, kun se oli keltainen.
Ensimäiselle purolle tultuamme pesimme sitä saippualla oikein
perusteellisesti, hieroen sitä väsyksiimme asti. Mutta ystävämme
Bobin väri oli hyvää ainetta, meidän piti monet kerrat saippuoida ja
kylvettää Capia, ja vasta viikkojen kuluttua se sai entisen värinsä.
Onneksi Normandia on vesirikasta maata, niin että joka päivä saimme
sitä pestä.

Muutamalta metsäiseltä kukkulalta tien käänteessä, jonne olimme
tulleet kuljettuamme päivän, Mattia näki yhtäkkiä edessään Seinen,
joka levisi tyynenä ja oli täynnä valkopurjeisia aluksia ja
höyrylaivoja, joiden savu kohosi meihin asti. Tämä näky lepytti
Mattian mielen vettä kohtaan, ja nyt hän ymmärsi olevan hupaista
kulkea aluksella tätä tyyntä jokea viheriäin rantojen, viljeltyjen
peltojen ja siimeisten metsäin keskellä, jotka olivat joelle
vihantana kehyksenä.

"Saat olla varma, että Seinellä rouva Milligan on kulkenut sairaan
poikansa kanssa", sanoi Mattia.

Vasta Charentoniin tullessamme meille ensi kerta vastattiin, että
oli nähty sellainen alus, joka oli kuvaamamme Joutsenen näköinen; se
oli ollut huvialus, jossa oli veranta. Mattia kävi niin iloiseksi,
että rupesi tanssimaan rantasillalla ja sitten soitti viulullaan
riemumarssin. Sillä aikaa minä kyselin tarkempaan ja tulin siihen
päätökseen, että se oli Joutsen. Mutta se oli kulkenut Charentonin
ohi jo kaksi kuukautta sitten ja noussut Seineä ylös.

Kaksi kuukautta! Se oli kauheasti edellä meistä. Mutta mitä siitä.
Me sen saavutamme kuitenkin lopuksi, vaikka meillä ei ollutkaan kuin
jalkamme ja sillä kaksi hyvää hevosta. Kysymys ajasta ei merkinnyt
mitään, pääasia oli, että Joutsen oli löydetty.

"Kuka oli oikeassa?" sanoi Mattia.

Meidän ei tarvinnut enää pysähtyä kyselemään ihmisiltä, Joutsen oli
edessämme, ei tarvinnut muuta kuin seurata Seineä. Mutta Moretissa
laskee Long Seineen ja siellä meidän piti ottaa selkoa, kumpaa jokea
Joutsen oli mennyt, ja saimme tietää, että se oli jatkanut matkaansa
Seineä pitkin. Ja Monteraussa piti taas kysyä, ja silloin saimme
tietää, että Joutsen oli poikennut Seineltä ja lähtenyt Yonneen. Ja
täällä kerrottiin, että aluksessa oli ollut englantilainen nainen ja
nuori poika, joka oli maannut vuoteessa.

Ja nyt seuratessamme Joutsenta Yonneen lähestyimme Liseäkin samalla.
Sydämeni alkoi kovasti tykyttää, kun karttaa tutkiessani tuumailin,
olikohan rouva Milligan Joignyssä lähtenyt Bourgognen kanavaa vai
Nivernaisin kanavaa. Me tulimme Yonnen ja Armençonin suuhun ja saimme
tietää, että Joutsen oli noussut Yonnea. Me siis kuljemme Dreuzyn
kautta ja tapaamme Lisen, hänkin voi meille kertoa rouva Milliganista
ja Arthurista.

Siitä saakka kuin lähdimme tavuttamaan Joutsenta, meillä ei ollut
aikaa paljon pysähdellä näytäntöjä antamaan, ja Capi, joka oli
innokas taiteilija, ei ymmärtänyt mitä tämä kiireemme merkitsi:
minkävuoksi hänen ei annettu käydä arvokkaasti lipas suussa
kunnioitettavan yleisön edessä?

Saaliimme vähentyikin ja säästömmekin vähentyi joka päivä: sen sijaan
että olisimme koonneet rahaa, me hävitimme entisiä säästöjämme.

"Joutukaamme", sanoi Mattia, "että tavotamme Joutsenen."

Minä sanoin niinkuin hänkin. Emmekä koskaan illoin valittaneet
väsymystämme, niin pitkiä taipaleita kuin teimmekin, ja seuraavana
päivänä lähdimme aina varhain matkalle.

"Herätä minut", sanoi Mattia, joka oli halukas nukkumaan. Ja kun minä
hänet herätin, oli hän pian pystyssä.

Säästääksemme rahojamme olimme vähentäneet kulumme niin vähiksi
kuin suinkin, ja kun oli lämmin, niin Mattia oli ilmoittanut,
että hän ei tahdo lihaa, "kun liha kesällä ei ole terveellistä".
Me tyydyimme leipäpalaan ja kipeneeseen voita, ja vaikka olimme
viinin maassa, niin joimme ainoastaan vettä. Mutta toisinaan Mattia
joutui herkuttelutuulelle: "Olisipa minusta mieluista, että rouva
Milliganilla olisi vielä se hyvä kyökkipiika, joka sinulle teki
niin mainioita kakkuja", tuumi Mattia. "Mahtoivat ne olla hyviä ne
aprikoosikakut?"

"Etkö koskaan ole niitä syönyt?"

"Olen nähnyt. Mitä se on se valkoinen, joka on liimattu keltaiselle
hillolle?"

"Se on mantelia."

"Voi toki!" Ja Mattia avasi suunsa aivan kuin nielläkseen koko kakun.

Joka sululla saimme tietoja Joutsenesta, sillä täällä ei liiku
aluksia kovin paljon, niin että jokainen oli huomannut tämän aluksen,
joka poikkesi niin paljon tavallisista. Meille ei kerrottu ainoastaan
Joutsenesta, vaan rouva Milliganistakin, hyvästä englantilaisesta
rouvasta, ja Arthurista, joka enimmäkseen oli maannut vuoteessa
verannalla, mutta oli ollut jalkeillakin joskus.

Arthur siis oli parempi.

Me lähestyimme Dreuzyä, näimme jo metsät, joissa olimme leikkineet
Lisen kanssa edellisenä syksynä, näimme jo sulunkin ja Catherine
tädin talon. Tietämättämme, aivan kuin yhteisestä sopimuksesta,
lähdimme astumaan kiireesti, jopa juoksimmekin, ja Capi, joka jo
tunsi paikat, lähti laukkaamaan edelle. Se meni sanomaan Liselle,
että me tulemme, ja Lise tietysti tulee meitä vastaan. Mutta Capi
syöksyi sieltä takaisin aivan kuin olisi ajettu.

Mattia ja minä pysähdyimme heti hetkiseksi ja tuumailimme: mitä tämä
merkitsee, mitä on tapahtunut? Kumpikaan ei lausunut tätä kysymystä,
ja sanaa puhumatta jatkoimme taas kulkuamme. Capi tuli luoksemme ja
neuvottomana kävi astumaan jäljessämme.

Muuan mies on avaamassa sulun porttia, mutta se ei ole Lisen eno. Me
menemme taloon; muuan vaimo, jota emme tunne, liikuskelee kyökissä.

"Rouva Suriot?" kysyin.

Vaimo katseli meitä jonkun aikaa ennenkuin vastasi, aivan kuin me
olisimme kysyneet jotakin tyhmää. Vihdoin hän sanoi: "Rouva Suriot ei
ole enää täällä."

"Missä hän on?"

"Egyptissä."

Mattia ja minä katselimme toisiamme tyrmistyneinä. Egyptissä! Me emme
oikein varmaan tienneet, mikä se Egypti oli, missä tämä paikka oli,
mutta hämärä aavistus meillä oli, että se on kaukana. Hyvin kaukana
merien takana.

"Entä Lise? Tunnetteko Lisen?"

"Tunnen tokikin. Lise on matkustanut erään englantilaisen rouvan
kanssa, joka kulki kanavaa aluksella."

Lise Joutsenessa! Näemmekö unta?

Vaimo vastasi meille, että totta se on.

"Oletteko te Remi?" kysyi hän sitten minulta.

"Olen."

"No niin, kun Suriot hukkui"...

"Suriotko hukkunut?"

"Niin, hukkui kanavaan. Ettekö tiedäkään? Suriot oli Pudonnut
kanavaan ja joutunut muutaman veneen alle; sellaista usein tässä
toimessa tapahtuu. No niin, kun hän oli hukkunut, niin hänen vaimonsa
joutui köyhyyteen, vaikka olikin taitava nainen. Hän kyllä olisi
saanut paikan Egyptissä erään rouvan lasten kasvattajana, joiden
imettäjänä hän oli ollut, mutta hänellä oli luonaan pikku Lise, hän
tuumaili, mitä hänen piti tekemän, niin eräänä pysähtyi kanavaan
erään englantilaisen rouvan alus. Rouvalla oli sairas poika. Hän oli
vailla leikkitoveria tälle pojalleen ja pyysi Liseä luvaten pitää
hänestä huolen, parantaa hänet ja takasi hänen tulevaisuutensa.
Catherine suostikin antamaan Lisen, ja samalla hetkellä kuin Lise
laivaan, Catherine lähti matkalle Egyptiin. Minun mieheni on nyt
Suriotin sijassa. Ja lähtiessään Lise, joka ei itse osannut puhua,
käski tätinsä selittää minulle, että kertoisin teille kaikki, jos te
tulette häntä hakemaan. Ja niin olen nyt kertonut."

Mieleni oli niin liikutettu, että en osannut sanaa lausua, mutta
Mattia ei menettänyt järkeään niinkuin minä.

"Ja mihin se englantilainen rouva meni?" kysyi hän.

"Etelä-Ranskaan ja Sveitsiin. Lise aikoi kirjoituttaa minulle
ilmoittaakseen osotteensa, mutta en ole saanut vielä kirjettä."



XX.


Kun minä jäin seisomaan tyhmistyneenä, niin Mattia teki mitä minun
olisi pitänyt tehdä.

"Kiitoksia paljon, rouva, kaikesta", sanoi hän ja veti minut ulos.
"Taipaleelle", sanoi hän minulle. "Eteenpäin! Nyt meidän ei ole
tavotettava ainoastaan rouva Milligan ja Arthur, vaan Lisekin.
Kylläpä se sattui mainiosti! Me olisimme hukanneet aikaa Dreuzyssä,
mutta nyt voimmekin jatkaa matkaamme suoraa päätä. Tämä se on sitä
niinsanottua onnea. Onpa meillä ollut tarpeeksi huonoa onnea, mutta
nyt on sen pyörä kääntynyt. Tiesi mitä kaikkea hyvää meille tapahtuu
vielä."

Ja me jatkoimme matkaamme Joutsenen jäljessä kaikella kiireellä.
Matkamme varressa saimme yhä tietoja Joutsenesta, niin että aina
tiesimme, mihin meidän oli missäkin haarassa käännyttävä. Lopultakin
saimme varman tiedon, että rouva Milligan on mennyt Sveitsiin. Meidän
siis oli seurattava Rhonea.

"Sveitsistä mennään Italiaan", sanoi Mattia, "siinä taas muuan
onnenpotkaus. Jos me juostessamme rouva Milliganin jäljessä
joutuisimme Luccaan, niin olisi se Christina vähän verran iloissaan."

Mattia parka, hän auttoi minua tapaamaan niitä, joita rakastin, mutta
minä en tehnyt mitään, että hän olisi saanut tavata rakasta pikku
sisartaan.

Culozista oli Joutsen lähtenyt kuusi viikkoa sitten. Karttaa
tutkittuani arvelin kuitenkin, että emme voi tavata Joutsenta
ennenkuin Sveitsissä; en vielä tiennyt, että Rhonea ei voi nousta
Genevejärveen saakka, ja kuvailimme, että rouva Milligan tahtoo
Joutsenella käydä Sveitsissä, jonka karttaa meillä ei ollut.

Saavuimme Seysseliin, joka kaupunki on kahta puolta jokea, minkä
yli kulkee kaarisilta. Miten suuri olikaan hämmästykseni, kun joen
rannalle tultuamme olin kaukaa tuntevinani Joutsenen!

Me lähdimme juoksemaan!

Joutsenen näköinen se on, aivan samanmallinen, mutta se näyttää
tyhjältä. Se on lujasti köysillä kiinnitetty paaluihin, kaikki on
suljettu siinä, eikä verannalla ole enää kasveja. Mitä on tapahtunut?

Me pysähdyimme, ja sydän oli pakahtua tuskasta.

Mutta tällainen on pelkurimaisuutta, täytyy mennä perille ja
tiedustella. Muuan mies, jolta kyselemme, tietääkin vastata, sillä
hänet on jätetty aluksen vartijaksi.

Englantilainen rouva, joka oli aluksessa kahden lapsensa kanssa,
joista toinen oli sairas poika ja toinen mykkä tyttö, on matkustanut
Sveitsiin. Hän jätti tähän aluksensa, kun ei voida tätä edemmäksi
nousta. Rouva ja lapset ja yksi palvelija lähtivät vaunuissa ja muut
palvelijat jäljessä tavaroiden kanssa. Hän palaa syksyllä Joutseneen
ja laskee Rhonea mereen saakka ja viettää talven Keski-Ranskassa.

Me kykenimme taas hengittämään. Kaikki pelkomme oli ollut turhaa,
järjetöntä; meidän olisi pitänyt heti kuvailla hyvää sen sijaan että
heti ajattelimme pahinta.

"Ja missä tämä rouva on nykyään?" kysyi Mattia.

"Hän on mennyt vuokraamaan huvilan Genevejärven rannalta, Veveyn
luota. Mutta en tiedä oikein tarkoin mistä paikasta. Siellä hän
viettänee kesänsä."

Heti taipaleelle Veveyhin! Genevessä ostamme Sveitsin kartan ja
löydämme helposti tämän kaupungin tai kylän. Nyt ei Joutsen enää
ui edellämme, ja kun rouva Milligan viettää kesänsä Sveitsissä
huvilassaan, niin varmaan hänet löydämme, ei ole muuta kuin etsiä.

Ja neljä päivää sen jälkeen kuin lähdimme Seysselistä, me Veveyn
seutuvilla lukemattomien huvilain keskellä, joita siellä leviää
sinisestä järvenrannasta vihannoille vuorille ja metsäisille
rinteille saakka, etsimme huvilaa, missä asui rouva Milligan, Arthur
ja Lise. Vihdoinkin olemme päässeet perille. Oli aikakin, sillä
meillä ei ollut kuin kolme pahaista lanttia taskussa, ja jaloissa
pohjattomat kengät.

Mutta Vevey ei ole mikään pieni kylä, vaan kaupunki, ja tavallista
suurempi kaupunki, sillä siihen yhtyy monta kylää ja etukaupunkia,
jotka ovat aivan samaa kaupunkia Villeneuveen saakka. Me huomasimme
pian, ettemme päässeet mihinkään sillä, että kysyimme missä asuu
rouva Milligan tai ainoastaan: englantilainen rouva, jolla on sairas
poika ja mykkä tyttö, sillä Veveyssä ja järven rannoilla asui niin
paljon englantilaisia, että seutu oli kuin Lontoon ympäristö.

Parempi keino oli käydä joka talossa, missä muukalaisia asui, tai
toisin sanoen: soittaa ohjelmamme kaikilla kaduilla. Ja kun päivän
soitimme, niin oli meillä koolla runsaasti rahaa. Ennen, kun meillä
oli lehmä tai nukke ostettavana, olimme olleet tällaisesta saaliista
ylen onnellisia, mutta nyt emme soittaneet rahaa kootaksemme, vaan
tavataksemme rouva Milliganin. Mutta ei merkkiäkään näkynyt.

Seuraavana päivänä me jatkamme etsintäämme Veveyn seuduilla, kulkien
sattuman mukaan, soittaen akkunain ja talojen edessä, olkootpa
auki tai kiinni. Mutta illalla palaamme asuntoomme niinkuin olimme
palanneet edellisenäkin iltana. Ja kuitenkin olimme kulkeneet järven
rannalta vuorelle ja vuorelta järven rantaan katsellen ympärillemme
ja kysellen ihmisiltä, jotka vain näyttivät niin hyväntahtoisilta,
että voimme toivoa heiltä vastausta.

Pari kertaa meille jo annettiin iloitsemisen syytä, vaikka se
meni turhaan. Ensi kerralla meidät lähetettiin vuorelle muutamaan
paimenmajaan, toisella kertaa järven rantaan. Englantilainen nainen
asui molemmissa, mutta ei heistä kumpainenkaan ollut rouva Milligan.

Tarkoin tutkisteltuamme Veveyn seudut lähdimme Charensiin ja
Montreuxiin, suuttuneina huonoista tuloksista, mutta emme kuitenkaan
toivoamme menettäneet. Tottapahan onnistuukin vielä, jos ei yhtenä
päivänä, niin toisena. Väliin kuljimme teitä, joiden molemmin puolin
oli aitoja, väliin polkuja poikki viinitarhain ja hedelmäpuistojen,
väliin teitä, jotka olivat suunnattoman suurten kastanjain
siimestämiä. Joka askeleella näillä teillä oli rautaristikkoportti
tai puinen veräjä ja niiden takana oli kauniisti hiekoitettuja
puutarhakäytäviä, jotka kiemurtelivat kukilla ja puilla istutettujen
nurmikkojen ympärillä, ja siellä vihannan keskellä kohosi komea
huvila, joka oli ympäröity köynnöskasveilla. Kaikissa taloissa ja
huviloissa oli puiden ja pensaikkojen läpi näköala kimaltelevalle
järvelle ja sen auertavalle vuorikehykselle.

Nämä tämmöiset puutarhat saattoivat usein meidät epätoivoon, sillä
jäätyämme kauas talosta ei meitä sinne saakka kuultu, jollemme
soittaneet ja laulaneet voimaimme perästä, joka ajan pitkään aamusta
iltaan jatkettuna kävi väsyttäväksi.

Niin taas eräänä päivänä iltapuolella pidimme konsertin autiolla
tiellä, edessämme rautaristikkoportti, jolle lauloimme ja soitimme,
takanamme muuri, josta emme välittäneet. Olin täyttä kurkkua laulanut
ensimäisen värsyn napolilaista lauluani ja olin alkamassa toista,
kun yhtäkkiä kuulimme takanamme muurin toisella puolella laulettavan
samaa laulua heikolla ja omituisella äänellä.

Kukahan se oli?

"Arthur?" sanoi Mattia.

Mutta ei se Arthur ollut, minä tunsin Arthurin äänen, ja Capi
kuitenkin vinkui ja osotti ilon merkkejä hyppien muuria vasten.

Minä en voinut enää pidättää itseäni, vaan huusin:

"Kuka niin laulaa?"

Ääni vastasi:

"Remi!"

Mattia ja minä katselimme toisiamme tyhmistyneinä.

Kun me siinä seisoimme töllistellen toisiamme, niin huomasin Mattian
takaa muurin päästä matalan pensasaidan yli olkihatun ja valkoisen
nenäliinan, joka huiski tuulessa.

Me juoksimme sinnepäin ja vasta pensasaidan luo tultuamme näimme
kenen se käsi oli, joka huiskutti nenäliinaa, se oli -- Lisen.

Vihdoinkin olimme hänet löytäneet ja hänen kanssaan Arthurin ja rouva
Milliganin. Mutta kuka oli laulanut? Tämän kysymyksen teimme heti,
kun kykenimme saamaan sanan suustamme.

"Minä", sanoi Lise.

Lise lauloi ja Lise puhui!

Olin kuullut kymmeniä kertoja sanottavan, että Lise vielä saa
puhelahjansa, mutta en ollut voinut sitä uskoa mahdolliseksi. Mutta
siinä hän nyt puhui, se oli toteutunut.

Olin niin iloissani, että maailma pyöri silmissäni. Mutta tässä ei
ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan.

"Missä on rouva Milligan ja Arthur?"

Lisen huulet värisivät, kun hän yritti puhumaan, mutta kun hän ei
saanut sanoja niin kiireesti lausutuksi kuin olisi halunnut, niin hän
käytti avuksi entistä selitystapaansa, jota Mattia ei ymmärtänyt. Kun
minä Lisen selityksen mukaan katsoin muutamalle puistokäytävälle,
niin näin siellä pienet vaunut, joita palvelija työnsi: vaunuissa oli
Arthur ja hänen takanaan tuli rouva Milligan. Minä kurkotin paremmin
nähdäkseni ... siellä tuli myöskin herra James Milligan. Siinä
silmänräpäyksessä kumarruin pensasaidan taakse käskien kiireesti
Mattiankin tehdä samoin, joutamatta ajattelemaan, että herra James
Milligan ei tuntenut Mattiaa.

Kun pahin säikähdykseni oli ohi, huomasin, että Liselle oli
selitettävä äkillinen katoamisemme. Minä kohotin päätäni ja kuiskasin
hänelle: "Herra James Milligan ei saa nähdä minua, sillä hän voi
lähettää minut takaisin Englantiin."

Lise kohotti kauhistuneena käsiään.

"Älä hiiskahdakaan meistä. Huomenna yhdeksän aikana palaamme tälle
paikalle. Koeta silloin päästä yksin tänne, mutta nyt mene pois."

Hän epäröi.

"Mene, mene, minä pyydän, muuten tuotat minulle turmion."

Ja samassa me lähdimme muurin sivua juoksemaan minkä jaksoimme ja
pääsimme viiniköynnösten suojaan. Siellä me nyt rauhassa voimme
puhella.

"Minusta ei ole ollenkaan mieluista odottaa huomiseen", sanoi Mattia.
"Tällä aikaa herra James Milligan voisi tappaa Arthurin. Minä menen
rouva Milliganin luo heti ja sanon kaikki, mitä tiedämme. Herra James
Milligan ei ole minua nähnyt koskaan, eikä hänellä siis voi minut
nähdessään olla aavistustakaan sinusta. Rouva Milligan voi sitten
päättää, mitä meidän on tehtävä."

Mattian puhe oli järkevää. Annoin hänen mennä päätettyämme, että
tapaamme toisemme muutamien kastanjain luona, joita oli suuri ryhmä
lähellä meitä, ja joiden suojassa voin hyvin olla kätkössä herra
James Milliganilta, jos hän sattuisi tulemaan.

Odotin kauan aikaa, maaten sammalikolla, ja olin ehtinyt kymmenetkin
kerrat ajatella, että kunhan emme vain liene eksyneet toisistamme,
kun vihdoin näin Mattian tulevan, seurassaan rouva Milligan.

Minä juoksin häntä häntä vastaan tarttuen käteen, jonka hän ojensi
ja suutelin sitä. Mutta hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua
otsalle. Tämä oli toinen kerta, kun hän minua suuteli otsalle, mutta
minusta tuntui, että hän puristi minua rintaansa vasten kovemmin nyt
kuin ennen.

"Lapsi raukka!" sanoi hän. Ja kauniilla valkoisilla sormillaan hän
kohotti tukkaani paremmin nähdäkseen kasvoni.

"Niin on", lausui hän itsekseen.

Se oli varmaankin vastaus hänen sisälliselle kysymykselleen, mutta
mieleni kuohussa en osannut ymmärtää tätä hänen ajatustaan. Minä
tunsin hänen hellyytensä ja näin hänen silmiensä hyväilevän katseen,
mutta olin liian onnellinen etsiäkseni siihen syytä.

"Lapseni", sanoi hän katsoen yhä minuun, "toverinne on minulle
kertonut tärkeitä asioita, tahdotteko te nyt puolestanne kertoa
tulostanne Driscollin perheeseen ja myöskin herra James Milliganin
käynnistä siellä."

Minä kerroin, ja rouva Milligan keskeytti silloin tällöin kysellen
tarkempaan muutamia kohtia.

Kun olin lopettanut kertomukseni, syntyi hiljaisuus pitkäksi aikaa;
hän katseli minua kääntämättä silmiään hetkeksikään muualle ja sanoi
vihdoin:

"Tämä kaikki on varsin tärkeää teille ja meille kaikille. Meidän
tulee toimia varovasti ja keskustella sellaisten henkilöiden kanssa,
jotka voivat meitä neuvoa. Mutta siihen saakka teidän tulee olla
toveri, ystävä ja -- hän epäröi vähän aikaa -- kuin veli Arthurille,
ja teidän pitää tästä alkaen, samoin kuin nuoren ystävännekin, luopua
entisestä elämästänne. Kahden tunnin kuluttua olette Territetissä,
Alppien hotellissa, jonne lähetän palvelijan teille tilaamaan
asunnon. Ja siellä me tapaamme toisemme, sillä nyt minun pitää jättää
teidät."

Hän suuteli minua ja annettuaan kättä Mattialle poistui.

"Mitä sinä olet kertonut rouva Milliganille?" kysyin.

"Kaikki, mitä hän sinulle sanoi ja vielä muitakin asioita... Voi,
kuinka hän on hyvä ja kaunis!"

"Oletko nähnyt Arthuria?"

"Ainoastaan kaukaa, mutta kuitenkin siksi läheltä, että hän näyttää
hyvältä pojalta."

Utelin yhä Mattialta, mutta hän vastasi kiertelemällä. Sitten
puhelimme kaikenlaisista asioista, kunnes rouva Milliganin määräyksen
mukaan esitimme itsemme Alppien hotellissa. Vaikka meillä ei ollut
kuin kurjat maantienkulkijain vaatteet, niin meidät otti vastaan
hännystakkiin ja valkoiseen huiviin puettu palvelija, joka vei meidät
asuntoomme: kylläpä oli kaunis meidän kamarimme. Oli kaksi valkoista
vuodetta, ikkuna oli parvekkeelle, jonka alla lainehti järvi ja
josta oli tavattoman ihana näköala. Kun me parvekkeelta palasimme
kamariimme, niin palvelija vielä seisoi siellä odottaen määräyksiämme
ja kysyi mitä halusimme aamiaiseksemme, jonka hän sanoi laittavansa
meille parvekkeelle.

"Onko teillä kakkuja?" kysyi Mattia.

"Meillä on rabarberi-, mansikka- ja kirsikkakakkuja."

"Hyvä, te tuotte meille kakkuja."

"Kaikkia kolmea lajiako?"

"Niin."

"Mitä alkuruuaksi? Mitä paistiksi? Mitä kasviksia?"

Joka kysymykselle Mattia avasi silmänsä renkaiksi, mutta ei joutunut
neuvottomaksi.

"Tuokaa mitä parasta on."

Palvelija poistui arvokkaasti.

"Minusta tuntuu, että me saamme täällä parempaa ruokaa kuin
Driscollin perheessä", sanoi Mattia.

Seuraavana päivänä rouva Milligan tuli käymään luonamme, seurassaan
räätäli ja ompelija, jotka ottivat meistä vaatteiden mitan.

Rouva Milligan kertoi meille, että Lise harjoitteli puhumaan ja että
lääkäri oli vakuuttanut, että hän on nyt parantunut. Oltuaan sitten
meidän luonamme tuntikauden hän lähti suudellen minua hellästi ja
kätellen Mattiaa.

Niin kului neljä päivää, ja hän osotti käydessään aina suurempaa
hellyyttä ja rakkautta minua kohtaan, mutta siinä oli kuitenkin
jotakin hillittyä. Viidentenä päivänä tuli kamarineitsyt, jonka ennen
olin nähnyt Joutsenessa. Hän sanoi meille, että rouva Milligan odotti
meitä luokseen ja että vaunut olivat hotellin edessä odottamassa
meitä. Ne olivat avonaiset vaunut, ja Mattia asettui istumaan
ylevästi, aivan kuin lapsuudestaan saakka ei olisi muuta tehnytkään
kuin ajanut vaunuissa. Capikin kainostelematta hyppäsi istumaan
patjalle.

Matka oli lyhyt, tuntui liian lyhyeltä, sillä minä kuljin aivan
unissani, pää täynnä hulluja ajatuksia, tai ainakin pidin niitä
hulluina. Me astuimme muutamaan saliin, jossa oli rouva Milligan,
Arthur, maaten muutamalla leposohvalla, ja Lise.

Arthur ojensi minulle molemmat kätensä, minä juoksin hänen luokseen
ja suutelin häntä; Liseä myös suutelin, mutta rouva Milligan suuteli
minua.

"Vihdoinkin on tullut hetki, jolloin voitte ottaa vastaan paikkanne,
joka teille kuuluu", sanoi hän minulle.

Ja kun minä katsoin häneen saadakseni selitystä hänen sanoihinsa, hän
avasi muutaman oven, josta astui sisään Barberinin muori, käsissään
lapsen vaatteita.

Siihen kuin tämä sai pannuksi vaatteet käsistään, minä olin jo hänen
sylissään ja suutelin häntä. Rouva Milligan käski palvelijan avata
oven, enkä kuullut muuta kuin herra James Milliganin nimen, joka sai
minut kalpenemaan.

"Ei teidän tarvitse pelätä", sanoi rouva Milligan minulle lempeästi,
"tulkaa tänne minun viereeni ja antakaa kätenne minulle."

Silloin ovi aukeni ja sisään astui herra James Milligan, hymyillen
niin että hänen valkoiset terävät hampaansa näkyivät, mutta samassa
kun hän huomasi minut, muuttui hänen hymynsä kauhistuttavaksi
irvistykseksi.

Rouva Milligan ei suonut hänelle sananvuoroa.

"Olen teitä käskenyt", sanoi rouva Milligan hitaasti ja vähän
vapisevalla äänellä, "esitelläkseni teidät vanhimmalle pojalleni,
jonka nyt olen löytänyt -- tässä hän on. Mutta te tunnettekin hänet,
koska sen miehen luona, joka hänet varasti, olette käynyt tutkimassa
hänen terveyttään."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi herra James Milligan hämillään.

"Mies, joka tätä nykyä on linnassa vankeudessa muutaman kirkossa
harjoittamansa varkauden takia, on siellä tunnustanut kaikki. Tuossa
on kirje, jossa asia on kerrottu. Hän on kertonut miten hän varasti
lapsen, miten hän sen oli jättänyt Parisiin Breteuil-kadulle, miten
hän varovaisuuden vuoksi oli leikannut nimimerkit lapsen vaatteista,
jotta niiden avulla ei päästäisi hänen perilleen, ja tuossa
ovat vaatteet, jotka on tallessa pitänyt tämä kelpo vaimo, joka
jalomielisesti on kasvattanut minun poikani. Tahdotteko nähdä tämän
kirjeen, tahdotteko katsella vaatteita?"

Herra James Milligan seisoi jonkun aikaa liikkumatta, aivan kuin
tuumaillen kuristaisiko meidät kaikki, mutta sitten hän pyörähti
ovelle ja mennessään kääntyi sanomaan:

"Me saamme nähdä, mitä oikeus ajattelee tästä otaksutusta pojasta."

Hämmästymättä sanoi rouva Milligan: "Voitte haastaa meidät oikeuteen.
Minä en haasta teitä, mieheni veljeä."

Ovi sulkeutui setäni jälkeen. Ja minä heittäysin äitini avonaiseen
syliin ja nyt minä suutelin häntä ensi kerran, ja hän suuteli minua.

Kun olimme vähän tyyntyneet, Mattia lähestyi ja sanoi: "Sano nyt
äidillesi, enkö ole hyvin säilyttänyt hänen salaisuutensa?"

"Oletko sinä siis tiennyt tästä?" Äitini vastasi:

"Kun Mattia oli minulle kertonut asian, niin kielsin hänen siitä
puhumasta kenellekään, sillä vaikka olinkin vakuutettu, että pieni
Remi raukka oli lapseni, niin minun piti kuitenkin saada todistukset
siitä, ettei mikään erehdys voisi olla mahdollista. Mitä tuskaa
olisikaan, rakas poikani, tuottanut se, että ensin syleiltyäni sinua
lapsenani olisin tullut sitten sanomaan, että olemme erehtyneet!
Minulla on nyt nämä todistukset, ja me olemme yhdistetyt iäksemme.
Nyt elät aina äitisi, veljesi ja -- hän viittasi Liseä ja Mattiaa --
niiden kanssa, jotka sinua ovat rakastaneet onnettomuudessasi."



XXI.


Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne
ovat olleet pelkän onnen vuosia.

Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.

Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman
leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän
taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli,
joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on
esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun
nimen ja suuren omaisuuden.

Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä
ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, omistaa nyt
vanhan historiallisen linnan, jossa käy paljon uteliaita ja josta
opaskirjat mainitsevat.

Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin
laivaan oikeudenpalvelijain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson
kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä
torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä
kohden, on kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä; pohjoisen- ja
idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa, ja puutarhuri saa
pitää tarkkaa ja alituista huolta, etteivät ne peitä koristuksia
ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneleissa. Laaja
puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä
vesuri koskaan ole koskenut; sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka
valelevat sen aina vihantaa maata.

Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet
tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja
perheen paperit. Siellä olen istunut kumarassa laajan tammipöydän
ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki
näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen
muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.

Meillä on pian ensimäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä
tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina
päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota
kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen
kiitollisuuteni osotteeksi avusta, jota he ovat minulle antaneet, ja
rakkaudesta, jota he ovat osottaneet -- minua poika raukkaa kohtaan.

Tästä heidän tapaamisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei
vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä,
veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan.
Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään
estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana, ja minulla
on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.

Yksi kuitenkin on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja
valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä,
joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut
onnellinen, jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut
riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän
ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: "Eteenpäin, lapseni!"
Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne
ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitaliksesta, vanhasta kulkurista,
olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä
taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen
tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla,
on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti
pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty
suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa
kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet.
Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa,
ja kirjoitellessani kertomusta ensimäisen vuoden kokemuksistani
on katseeni usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan
unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen
vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne,
teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja
juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin
minä kuitenkin näen teidät vierelläni.

Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kuin hän
oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jaloilla kasvoillaan
lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui
hänen kasvoillaan, on nyt poistunut.

Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja
horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen,
pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja,
rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa
äidilleen. Vastoin hänen setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia
on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.

Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu
ranskalaiseen tapaan ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka
on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä, ja lapsi on
minun poikani, pieni Mattia.

Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme,
mutta hän ei taipunut. "Ei, pikku Remini", sanoi hän silloin, "minä
en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä
tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niinkuin nyt
olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei
ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta
emme silti eroa iäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin,
jos niin tahdot, minä tulen luoksesi hoitamaan lapsiasi, jossa
minulla vanhalla on kokemusta; vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat
olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi, niinkuin sinut
on varastettu."

Tehtiin niinkuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin
hakemaan hänet Chavanonista, ja hän jätti kaikki, kylänsä, tupansa,
ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja
hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota hän
ylistelee kauneimmaksi lapseksi mitä koskaan on nähnyt.

Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero; hän panee sen
pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan kirjoituksesta:
Kirje Wienistä. Siinä sanotaan:

"Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään
huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteilla,
hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen
teille hänestä, hänen konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä
suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteilijana
kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on viulunsoiton
Chopin."

Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että
katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri
taiteilija. Minä olin nähnyt Mattian kasvavan ja kehittyvän, ja kun
me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana,
niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitävastoin
ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini
oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että
Espinassousin, Menden parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen.
Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus,
joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamista suosionosotuksista.

Samassa tuli sisään palvelija, joka toi minulle sähkösanoman:

    "Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö
    hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin
    kipeä, että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan
    tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa ja otin Christinan
    mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen
    minuuttia, lähetä hevonen vastaan.

                                               Mattia."

Christinaa mainittaessa katsahdin Arthuriin, mutta hän käänsi
katseensa muualle, ja vasta kun olin saanut sähkösanoman, luetuksi,
hän kohotti silmänsä.

"Minä menen Chegfordiin vastaan ja lähden valjastamaan hevosen."

"Sehän on oiva ajatus. Sinä sitten palatessasi saat istua Christinan
vastassa."

Vastaamatta mitään hän lähti kiireesti ulos. Minä käännyin äitiin ja
sanoin:

"Te näette, että Arthur ei salaa, että on kiintynyt; se on
merkitsevää."

"Varsin merkitsevää."

Minusta tuntui, kuin äidin kahdessa sanassa olisi ollut jotakin
tyytymättömyyttä; menin hänen viereensä istumaan ja tartuin hänen
käsiinsä, joita suutelin.

"Rakas äiti", sanoin ranskankielellä, jota käytin aina kun puhuin
hänelle hellästi lapsena. "Et saa olla pahoillasi siitä, että Arthur
rakastaa Christinaa. Tosi on, että tämä ei ole ylhäinen avioliitto
yleisen mielipiteen mukaan, joka ylhäiseen avioliittoon vaatii
ylhäistä sukua ja suurta omaisuutta. Mutta eikö minun avioliittoni
osota, että voi olla onnellinen, niin onnellinen kuin voi ajatella,
vaikka vaimo ei olekaan ylhäistä sukua eikä rikas? Totta kai tahdot,
että Arthur olisi yhtä onnellinen kuin veljensäkin. Eikö sinulla
ole sama rakkaus nuorempaakin poikaasi kohtaan kuin vanhempaa, jota
olet itkenyt kolmetoista vuotta? Oletko suosiollisempi toiselle kuin
toiselle?"

Hän laski kätensä otsalleni ja suudellen minua sanoi: "Jalo lapseni,
hyvä veli! Sinä olet rakkauden aarre!"

"Minä kun olen siinä suhteessa ennen tehnyt säästöjä. Mutta nyt ei
ole minusta kysymys, vaan Arthurista. Sano minulle mistä löydät
ihastuttavamman naisen kuin Christina! Eikö hän ole ihmeen kaunis? Ja
kasvatuksensa nojalla, jonka hän on saanut sen jälkeen kuin kävimme
hänet Luccasta hakemassa, hän voi esiintyä ja kunnialla esiintyä
vaativimmassakin maailmassa."

"Sinä näet Christinassa ystäväsi Mattian sisaren."

"Se on tosi, ja sen tunnustan kiertelemättä, että minä toivon koko
sydämestäni tätä avioliittoa, joka Mattian yhdistää perheeseemme."

"Onko Arthur puhunut tunteistaan ja toiveistaan?"

"On, rakas äiti", sanoin naurahtaen, "hän on kysynyt minulta, joka
olen perheen päämies."

"Ja perheen päämies?"

"On luvannut häntä auttaa."

Äitini keskeytti: "Tuossa tulee vaimosi, me puhumme Arthurista
myöhemmin."

Olette jo arvanneet, kuka minun vaimoni on, sitä minun ei tarvitse
sanoa, vai mitä? Vaimoni on tuo pieni tyttö, jonka silmät olivat
hämmästyttävät, kasvot puhuvat, jonka te tunnette. Pikku Lise, tuo
autereinen olento. Hän ei ole enää mykkä, mutta yhtä kauniina hän
on pysynyt ja on saanut kasvatuksensa äitini silmäin alla. Minä
pyysin äidiltä häntä vaimokseni, ja äiti suostuikin siihen, mutta
tämä avioliitto suututti kuitenkin muutamia sukulaisiamme. Näistä
neljästä on jo kolme leppynyt. Lise on voittanut heidät suloudellaan,
ja neljännen vuoro tulee, kunhan käymme hänen luonaan vieraissa, joka
tapahtuu huomenna.

"No mitä nyt tapahtuu", kysyi Lise, "kun puhutaan niin salaisesti?
Arthur matkusti Chegfordin asemalle, ja vaunut on lähetetty Ferryn
asemallekin, mitä tämä kaikki merkitsee, minä pyydän tietoa teiltä?"

Me hymyilimme, vaan emme vastanneet hänelle.

Hän kiersi kätensä äitini kaulaan ja suudellen häntä hellästi sanoi:

"Koska tekin olette samassa liitossa, niin minä en ole levoton, sillä
olen varma siitä, että te, niinkuin aina, olette tehnyt jotakin
iloksemme, mutta minä olen sitä uteliaampi."

Minä halusin leikkiä hänen uteliaisuudellaan, otin kiikarin, jolla
katselemme ohikulkevia laivoja, mutta käänsin sen maantielle päin,
josta odotin vaunuja.

"Katso tällä kiikarilla, niin uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi."

Hän katseli, mutta ei nähnyt kuin valkoisen tien, kun ei vielä mitään
vaunuja ollut näkyvissä. Minä vuorostani aloin katsella:

"Miten kumman tavalla sinä et mitään nähnyt?" sanoin hänelle.
"Tämähän on kerrassaan mainio kiikari. Minä tällä näen yli meren
aina Ranskaan asti. Minä näen sievän talon Sceauxin lähellä, muuan
valkotukkainen mies kiirehtää kahta naista, jotka ovat hänen luonaan:
Joutukaa toki, sanoo hän, muuten me jäämme junasta emmekä saavu
pienen tyttärenipojan ristiäisiin Englantiin. Hyvä Catherine, joudu,
joudu. Sen kymmenen vuotta, minkä nyt olemme yhdessä asuneet, sinä
olet aina myöhästynyt kaikesta. Mitä sinä Etiennette sanot? Siinä
se nyt taas on neiti vartija! Enhän minä Catherinea moiti kuin
ystävyydellä. Tiedänhän minä, että Catherine on paras sisarista,
niinkuin sinä Etiennette olet paras tytöistä. Mistä löytää sellaista
tyttöä kuin sinä, joka ei mene naimisiin, senvuoksi että tahtoi
hoitaa vanhaa isäänsä jatkaen suojelusenkelin tehtävää, jona oli
ollut veljilleen ja sisarilleen. Nyt lähtiessään matkalle mies
varottaa, että on hoidettava hyvin kukkasia. Muistakaa, että minä
olen ollut puutarhuri, sanoo hän palvelijalle, minä tunnen työn."

Minä muutan kiikaria toiselle suunnalle aivan kuin katsoakseni sinne.

"Nyt näen höyrylaivan", sanon Liselle, "suuren höyrylaivan, joka
tulee Antilleista ja joka lähestyy Havrea. Laivassa on nuori mies,
joka palaa kasvitieteelliseltä tutkimusmatkalta Amazonin seuduilta.
Sanotaan, että hän tuo koko tuntemattoman kasvikunnan Eurooppaan,
ja hänen matkakertomuksensa ensimäinen osa, joka julkaistaan
sanomalehdissä, on hyvin huomiota herättävä. Hänen nimensä, Benjamin
Acquin, on jo hyvin kuuluisa. Hänellä ei ole kuin yksi huoli:
saapuuko hän ajoissa Havreen päästäkseen Southamptoniin menevään
laivaan, yhtyäkseen perheensä kanssa Milligan Parkissa. Tämä kiikari
on erinomainen! Näen, että hän on nyt noussut laivaan ja on tulossa
Southamptoniin."

Taas käännän kiikarini toiseen suuntaan ja jatkan:

"Minä en ainoastaan näe, vaan kuulenkin: kaksi miestä on junassa,
toinen vanha ja toinen nuori. Onpa tämä matka ollut meille hauska,
sanoo vanha. -- Sangen huvittava, sanoo maisteri. -- Sinä Alexis et
pääse ainoastaan syleilemään omaisiasi ja puristamaan Remin kättä,
mutta sen lisäksi saamme laskeutua Walesin kaivoksiin, missä sinä
teet tärkeitä havainnoita, ja sitten voit panna toimeen parannuksia
Truyèrin kaivoksessa, jonka kautta työlläsi saavuttamasi asema saa
arvoa, ja minä saan uusia näytteitä kokoelmaani, jonka Varsesin
kaupunki on tahtonut mielellään vastaanottaa. Vahinko, ettei Gaspard
ole voinut tulla."

Minä yritin jatkaa, mutta Lise oli tullut luokseni, otti pääni
käsiensä väliin ja hyväilyllään esti minut puhumasta.

"Älä minua kiitä, vaan kiitä äitiä, joka on tahtonut saada koolle
kaikki, jotka ovat olleet hyviä hänen kadotetulle pojalleen. Jos et
olisi sulkenut suutani, niin olisit saanut kuulla, että odotamme
myöskin Bobia, josta on tullut kuuluisa yli Englannin. Hän tulee
veljensä kanssa, joka yhä kuljettaa Eclipseä."

Samassa kuului vaunujen jyrinää ja kohta toistenkin. Me juoksimme
akkunaan ja näimme vaunut, joista Lise tunsi isänsä, tätinsä
Catherinen, sisarensa Etiennetten, veljensä Alexin ja Benjaminin.
Alexin vieressä istuu vanha, kumaraharteinen ja valkotukkainen
vanhus; se on maisteri. Toiselta suunnalta saapuvat vaunut, joissa
on Mattia ja hänen sisarensa Christina, jotka huiskuttavat käsiään.
Sitten vaunujen jäljessä tulee kiesit, joissa ajajana on itse Bob.
Bob on käytökseltään kuin gentlemanni, ja hänen veljensä on sama
tuima merimies, joka meidät kuljetti Isignyyn.

Me menemme kiireesti portaille ottamaan vastaan vieraitamme.
Aterialla olemme sitten kaikki yhdessä.

"Äskettäin tapasin Badenissa pelihuoneella muutaman gentlemannin,
jolla oli valkoiset terävät hampaat", sanoi Mattia. "Hän aina vain
hymyili, vaikka oli köyhä. Hän ei minua tuntenut ja teki minulle
sen kunnian, että pyysi minulta floriinin saadakseen pelata, mutta
hänellä ei ollut onnea, hän hävisi."

"Minkävuoksi kerrotte sen Remin kuullen, rakas Mattia?" sanoi äiti.
"Hän tietysti lähettää rahaa sedälleen."

"Tietysti, rakas äiti."

"Sekö on rangaistusta?" kysyi äiti.

"Se, että setäni, joka on kaikki pyhittänyt rikkaudelle, saa leipänsä
niiltä, joita hän on ahdistanut ja joiden kuolemaa hän on toivonut."

"Olen saanut tietoja hänen liittolaisistaan", sanoi Bob.

"Kauhistuttavasta Driscollistako?" kysyi Mattia.

"En itse Driscollista, joka vielä lienee meren takana, mutta hänen
perheestään. Rouva Driscoll on palanut, pannessaan eräänä päivänä
maata tuleen, kun oli nukkuvinaan pöydälle, ja Allen ja Ned ovat
tuomitut vietäviksi kaukaiseen vankilaan; he pääsevät isänsä luo."

"Entä Kate?"

"Pikku Kate hoitaa isoisäänsä, joka yhä elää. Kate asuu hänen
kanssaan Punaisen Jalopeuran talossa. Vanhuksella on rahaa, heillä ei
ole hätää."

"Mutta jos Kate on viluinen, niin silloin surkuttelen häntä", sanoi
Mattia. "Vanhus ei suvaitse, että tullaan hänen nuotionsa ääreen."

Ja näihin entisten muisteloihin jokainen sanoi sanansa, sillä
kaikilla meillä oli muistoja, jotka olivat yhteisiä ja joita oli
hauska vaihtaa; ne olivat siteitä, jotka meitä yhdistivät.

Kun oli päästy aterialta, niin Mattia lähestyi minua ja vei minut
muutaman akkuna-aukon suojaan.

"Minulla on muuan ajatus", sanoi hän. "Me olemme niin usein
soittaneet vieraille ihmisille, että meidän jo kerran pitäisi soittaa
ystävillemmekin."

"Sinulla siis ei ole muuta huvia kuin soittaa, aina vain soittaa.
Muistatko miten lehmämme säikähti?"

"Soita sinä se napolilainen laulusi."

"Ilolla, sillä se on tuottanut Liselle puhelahjan."

Ja me otimme soittimemme. Kauniista sametilla sisustetusta kotelosta
Mattia otti vanhan viulunsa, josta olisi saanut kaksi markkaa, jos
olisimme myyneet sen, ja minä vedin vaatepeitteestään harppuni, jonka
puu sateissa oli saanut luonnollisen puuvärinsä.

Kaikki kerääntyvät ympärillemme, ja samassa vanha koira Capi tulee
esiin. Se on hyvin vanha, kelpo Capi, se on kuuro, mutta sillä on
hyvä näkö. Patjalta, jolla se asuu, on se tuntenut harpun ja se tulee
ontuen "näytäntöön", sillä on teevati hampaissa, se tahtoo tehdä
kierroksen kunnioitettavan yleisön edessä kävellen kahdella jalalla,
mutta voimat pettävät; se silloin istuu ja tervehtien yleisöä panee
käpälät rinnalleen.

Laulettuamme laulumme Capi parhaansa mukaan nousee ja kokoo rahaa.
Jokainen panee roponsa, ja Capi ihastuneena saaliistaan tuo sen
minulle. Se on suurin saalis, mitä koskaan Capi on tuonut, ei ole
kuin kultarahoja: 170 markkaa.

Minä suutelen Capia kuonolle niinkuin ennenkin, kun se minua
lohdutti, ja tämä muisto kurjuuteni päiviltä herättää minussa
aatteen, jonka heti ilmaisen toisille:

"Tämä summa tulee pohjaksi rahastolle, jolla rakennetaan talo pienten
katusoittajain turvaksi. Äiti ja minä panemme loppusumman."

"Rakas rouva", sanoo Mattia suudellen äitini kättä, "minäkin pyydän
saada antaa pienen osan tähän: jos suvaitsette, niin lisään tähän
Capin kokoomaan summaan tulot ensimäisestä konsertistani Lontoossa."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Koditon - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.