Title: Kalulu: prinssi, kuningas ja orja - Kertomus Keski-Afrikasta
Author: Stanley, Henry M. (Henry Morton)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalulu: prinssi, kuningas ja orja - Kertomus Keski-Afrikasta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

ORJA***


KALULU: PRINSSI, KUNINGAS JA ORJA

Kertomus Keski-Afrikasta

Kirj.

HENRY M. STANLEY

Suom. Helmi Krohn



Otava, Helsinki, 1918.



ENSIMMÄINEN LUKU

Kaunis Amina, sheikki Amerin vaimo. Arabialaisten neuvottelu. --
Rua-maa. -- Kauniita naisia Ruassa. -- Konsulin poika. Selim ja Isa
saavat luvan ottaa osaa retkeilyyn. -- Selim kertoo sen äidilleen. --
Retkikunta purjehtii Bagamoyoon.


Neljän penikulman [Tarkoittaa englannin penikulmia.] päässä
pohjoiseen päin Sansibarin kaupungista ja puolen penikulman päässä
eräästä kauniista merenlahdelmasta asui muutamia vuosia sitten
ystäviensä ja sukulaistensa parissa Beni-Hassanin heimoon kuuluva
jalo arabi, sheikki Amer ben Osman.

Sheikki Amer oli jaloa sukua ja polveutui kuuluisista esi-isistä. Hän
oli jaloluontoinen, vieraanvarainen ja armelias ja kohteli varsin
hyvin lukuista, mustaa palvelijajoukkoansa.

Amerin vaimo -- hänen lemmikkivaimonsa -- oli Otman ben Gheesin
lempeä, gasellisilmäinen tytär, Beni Abbasin heimoa. Hän oli
luonteeltaan miehensä veroinen ja monien avujensa vuoksi erittäin
sopiva hallitsemaan hänen sydäntään ja haaremiansa.

Joskin vain harvat arabit puhuivat hänestä hänen miehensä
läsnäollessa tai tiedustelivat hänen vointiaan -- sellainen sotii
arabien tapoja vastaan tiesivät Amerin ystävät varsin hyvin, mitä
hänen talossaan tapahtui. Amerin uskolliset palvelijat eivät näet
koskaan laiminlyöneet tilaisuutta, jolloin he saattoivat puhua muille
Aminan, Amerin vaimon, hyvyydestä ja monista avuista.

Yksinpä eräs nuori eurooppalainenkin, joka eräänä iltana ratsasti
Amerin talon ohitse sattui näkemään Aminan kasvot vilaukselta,
joutui siinä määrin hänen suloutensa valtoihin, että hänen kuvansa
alituisesti väikkyi hänen mielessään ikäänkuin mitä ihanin unikuva.
"Hän oli kaunein nainen, mitä koskaan olen nähnyt", oli hänellä
tapana kertoa, "ja pahoittelen vain, etten saanut kauemmin katsella
hänen kauniita kasvojansa. En voi unohtaa hänen ihmeellisen kirkasta
ja kuitenkin niin tulista katsettaan, hänen rubiininpunaisia,
hienomuotoisia huuliaan ja hänen puhdasta ihoaan."

Amerin suurta, tilavaa asuinrakennusta ympäröivät oranssi- ja
mangopuut. Hänen peltonsa, joita oli monen tynnyrinalan
laajuudelta, olivat hyvin hoidettuja ja niillä kasvoi kaneelia,
ryytineilikoita, oransseja, mango-, granaatti-, omena-, guava- ja
monia muita hedelmäpuita, sekä kaikenlaisia vihanneksia ja
viljaa, joita viljellään Sansibarin saarella. Ahkeruudella ja
omistajan itsensä silmälläpitämänä oli Amerin plantashi tullut
kaikkein kukoistavimmaksi koko seudulla. Suurin kustannuksin oli
myöskin asuinrakennusta parannettu ja kaunistettu, niin että saaren
vanhin, joka oli tuntenut Amerin isän, Osmanin, tuskin tunsi
sitä enää entiseksi Osmanin taloksi. Suuri pihamaa oli kivitetty
marmoriliuskoilla, ja keskellä pihaa kohosi kallisarvoisesta kivestä
veistetty suihkukaivo. Talon ulkopuolella oli myöskin marmoriallas
muhamettilaisia orjia varten, jotta he voisivat pestä kätensä ja
jalkansa ennenkuin he astuivat Amerin pieneen moskeijaan missä
jumalanpalvelusta pidettäessä seurattiin tarkasti muhamettilaisia
menoja. Amer ben Osmanilla oli vain yksi poika, Selim, ja Amina,
hänen lemmikki-vaimonsa oli pojan äiti. Poika oli Amerille yhtä
rakas kuin Aminakin. Selim oli perinyt kauniilta äidiltään hienot
piirteensä, suuret, loistavan mustat silmänsä ja vaalean ihonsa, ja
isältään notkean voimakkaan vartalonsa.

Tämän kertomuksen alkaessa oli Selim hiukan päälle viidentoista
vuoden vanha, ja Amerin puiston viettävällä rannalla, missä
Amer tavallisesti vietti iltaansa, meillä on tilaisuus tutustua
kertomuksemme päähenkilöihin.

Oli auringonlaskun aika. Persialaisia mattoja oli levitetty hiekalle
niin lähelle valkeata rantaa, jota vasten laineet liplattivat, että
saattoi kuulla niiden hiljaisen äänen, ja matoilla lepäili Amer
ystäviensä kera. Siinä oli Khamis ben Abdullah, rikas kauppias, joka
vastikään oli palannut Afrikan sisäosasta mukanaan suuret määrät
norsunluuta ja orjia; sheikki Mohammed, Amerin naapuri ja sukulainen;
sheikki Thani ben Mussoud, kokenut vanha kauppias; sheikki Mussoud
ben Abdullah, lihava, komea arabi Muskatista; sheikki Hamdan ja
Amran, synnynnäisiä sansibarilaisia.

Lähellä tätä etevien vanhempien miesten ryhmää oli toinen seurue,
johon kuului edellisten poikia tai nuoria sukulaisia. Siinä oli
Amer ben Osmanin kaksi veljenpoikaa, Suleiman ja Soud, kumpikin
komeissa ja kirjavissa puvuissa; sheikki Thanin pitkä, mustaverinen
poika, Isa; sheikki Mohammedin kaksi- ja neljätoistavuotiaat pojat
Abdullah ja Mussoud, jotka olivat niin vaaleaverisiä kuin Ismaelin
mustasilmäiset jälkeläiset suinkin voivat olla, ja siellä Amer ben
Osmanin rakas Selim, jonka avonaiset, iloiset kasvot, läpikuultava
iho, kauniit silmät ja kaunis, notkea vartalo heti herättivät
huomiota.

Selimillä oli yllään lyhyt, karmosininpunainen, kultapunoksilla
koristettu verkatakki ja lumivalkoinen musliinipaita, joka ulottui
polviin saakka ja jota uumilta ympäröi komea silkkivyö. Päässä
hänellä oli kultatupsuinen, punainen fetsi ja sen ympärille oli
kierretty kallisarvoinen turbaani, joka kohotti hänen kasvojensa
kauneutta.

Kaikkien katseet olivat suunnatut Afrikan mannermaan sinistä
ääriviivaa kohti, joka häämöitti muutamien penikulmien päässä
Sansibarlahden vihreän veden tuolla puolen, ja Amer ben Osman
huomautti miettiväisenä:

"Minä olen istunut tässä omien mangopuitteni siimeksessä viimeisten
kahdenkymmenen vuoden aikana miltei joka ilta katsellen tuota tummaa
maakaistaletta ja toivonut kerran pääseväni sinne, mistä kauppiaat
tuovat mukanaan norsunluuta ja orjia."

Ja kääntyen Khamis ben Abdullahin puoleen Amer jatkoi:

"Eikä haluni lähteä Afrikkaan ole koskaan ollut niin kiihkeä kuin
tänä iltana, jolloin sinä, sheikki, kerroit minulle tuoneesi Ufipasta
ja Marungusta 500 orjaa sekä 800 frasilahia [1 frasilah = noin 15
kg] norsunluuta. Se on ihmeellistä! Jos orjat ovat terveitä, niin
merkitsee 500 kappaletta vähintäin 10,000 dollaria rahassa, ja 800
frasilahia norsunluuta 40,000 dollaria. Ja nämä rahat olet koonnut
viiden vuoden matkalla. Wallahi! Se on ihmeellistä! Profeetan kautta
siunattu olkoon hänen nimensä -- minun täytyy itse päästä tuohon
maahan. Ja minä pääsen sinne, jos Jumala suo!" Ja näin sanoen
hän pyyhki lujasti otsaansa, -- varma merkki siitä, että hän oli
liikuttunut ja tehnyt päätöksensä.

"Minkä olen kertonut, on totta, ja Allah sen myös tietää", vastasi
Khamis ben Abdullah. Ja onpa niitä vieläkin merkillisempiä maita
kuin Marungu ja Ufipa. Rua, joka sijaitsee useita päiviä lähempänä
auringon laskua, on suuri maa, ja vain harvat arabit ovat käyneet
siellä. Sayd, Habidin poika on ollut Ruassa ja vieläkin kauempana.
"Hän on purjehtinut laskevan auringon meren yli ja valinnut
vaimonsa San Paul de Loandan valkean kansan parista. Sayd on paljon
matkustellut. Mashallah! Enpä usko sellaista maata olevankaan, jossa
hän ei olisi käynyt. Hän sanoo, että Ruassa pakanat rakentavat
talonsa norsunluusta, ja hän luulee, että heidän tiedossaan on
suuria varastoja, joko siellä, missä heidän metsästäjänsä ovat
tappaneet joukottain norsuja ja jättäneet paikalle luut ymmärtämättä
niiden suurta arvoa, tai siellä missä kokonaiset norsulaumat ovat
kuolleet janoon tai tautiin. Olkoon asian laita millainen hyvänsä,
Sayd, Habibin poika tietää, että Ruassa on saatavana vaikka kuinka
paljon tätä kallisarvoista ainetta, ja me voimme tulla rikkaammiksi
kuin prinssi Majid, sulttaanimme, jos me lähdemme sinne, ennenkuin
muut arabit saavat asiasta vihiä. Vähänpä minä viime matkallani
ansaitsin verrattuna siihen, mitä olisin voinut ansaita. Pian aion
taaskin yrittää onneani Afrikassa, inshallah -- jos Jumala suo! Aion
matkustaa Ruaan, ja jos tahdot seurata mukanani, Amer ben Osman, niin
ei sinun tarvitse sitä katua."

"Amer ben Osman pysyy sanassaan", vastasi tämä. "Partani kautta,
enkö ole sanonut seuraavani mukanasi, ja jos Jumala suo, olen valmis
matkaan samalla kertaa kuin sinäkin. Mutta kerrohan meille vielä Ruan
pakanoista ja suurien järvien seuduilla olevista maista. Kelpaavatko
ensinmainitut orjiksi? Onko heitä helppo saada kaupaksi meidän
markkinoillamme? Vaikka turhahan minun on kysyä. Minullahan on kaksi
miestä, jotka ostin kaksikymmentä vuotta sitten, kun he olivat aivan
nuoria, ja luulenpa, että he ovat enemmän kiintyneet minuun kuin
ainoakaan niistä orjista, jotka ovat syntyneet talossani."

"Sinäpä sen sanoit!" huudahti Khamis. "Hyviäkö orjia? Parempaa
väkeä ei ole koko Masrin ja Kilwan välisellä alueella kuin Ruassa
ja sen lähiseuduilla. Ja kykeneviä ne myöskin ovat! Nämä pakanat
takovat parhaat keihäät, miekat ja tikarit, mitä koko Afrikassa on
saatavissa. Meidän taitavimmat Sansibarissa olevat käsityöläisemme
eivät voi vetää vertoja heille. Lähellä Ketangaa -- Sayd, Habibin
poika voi sanoa, missä se on -- on kuparivuori, ja sen metallista
kansa valmistaa kauniita ranne- ja nilkkarenkaita ja sen semmoista.
Habibin poika ei ole nähnyt kauniimpia töitä edes Muskatissa."

"Mashallah!" huudahti Amer ihastuksissaan, "sinä kiihoitat yhä
enemmän haluani matkustaa tuohon ihmeelliseen maahan. Kuparivuori --
oikea kuparivuori! Nuo pakanat ovat varmaankin sekä kelvollisia että
rikkaita. Kunpa voisin saada sieltä pari sataa orjaa, niin voisin
nauraa kaikille koronkiskurikoirille. Minulla on kaunaa heitä kohtaan
sen koron vuoksi, jota he vaativat minulta, kun rakennutin taloni ja
suihkulähteeni. Entä naiset, Khamis, heistä et ole sanonut sanaakaan?
Millaiset ovat naiset tuossa rikkaassa maassa?"

"Niin, kerro meille naisista", sanoivat muutamat muutkin, jotka tähän
asti olivat olleet vaiti.

"Olen nähnyt vain yhden ainoan Ruan naisen", Khamis vastasi, "Saydin
pojan vaimon, joka oli pitkä ja kaunis tyttö. Hänen jalkansa olivat
hienot ja kaunismuotoiset kuin antiloopin. Hän käveli kuin päällikön
tytär. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi syvää kaivoa, joiden vesi
päilyy liikkumattomana. Hänen kasvonsa muistuttivat kuuta sekä
muodoltaan että väriltään. Ne olivat melkein yhtä vaaleat ja kirkkaat
kuin sinun poikasi Selimin, Amer."

"Sinun kielesi liikkuu kovin liukkaasti, Khamis", huudahti Amer
melkein loukkaantuneella äänellä, "vai oletko hyvän kauppaonnesi
kunniaksi maistellut liiaksi nasarealaisten väkeviä juomia?
Vaaleaverisiä naisia, yhtä vaaleita kuin poikani Selim! Missä olet
Selim, Amerin poika, Beni-Hassanin ylpeys? Tulehan tänne, reipas,
ylpeä poikani, isäsi silmäterä."

"Tässä olen, isä", vastasi Selim, joka oli kevyesti hypännyt pystyyn
ja suudellut isänsä kättä kiitokseksi lempinimityksistä.

"Puhu nyt, Abdullahin poika. Katso poikaani, tarkasta hänen ihonsa
väriä, joka muistuttaa paksua kermaa. Eikö hän ole valkea kuin
nasarealainen? Uskallatko toistaa sen, minkä sanoit Saydin pojan
pakanallisesta vaimosta?"

"Khamis ei turmele itseään hullujen nasarealaisten väkevillä
juomilla", vastasi tämä arvokkaasti. "Nainen on melkein yhtä vaalea
kuin poikasi Selim ja paljoa vaaleampi kuin sheikki Thanin poika,
Isa."

"Wallahi! Ihmeellistä!" huudahtivat kaikki. "Me tahdomme hakea
itsellemme vaimoja Ruasta."

"Niin, hyvät ystävät", sanoi Amer, "Khamis on kertonut meille
ihmeellisiä asioita. Lähdemmekö kaikki Abdullahin pojan mukana Ruaan
ja ostamme sieltä norsunluuta, orjia, kuparia ja vaaleaihoisia
vaimoja?"

"Se on sovittu", vahvistivat kaikki Khamisin sanojan syvästi
vakuuttamina.

"Päätöksenne ilahduttaa minua, ystäväni", sanoi Khamis, "mutta
ennenkuin eroamme, tulee meidän sopia, minä päivänä lähdemme
matkaan. En voi odottaa kauan, sillä olen jo melkein lähtövalmis.
Mutta jos kaikki lupaatte olla valmiit kahdenkymmenenneljän päivän
kuluttua, jolloin on uusi kuu, niin odotan siksi. Teidän tulee
vain luvata, että otatte mukaanne niin paljon orjia kuin vain
voitte, jotta joukkomme olisi vahva. Sanopa, sheikki Amer, montako
aseistettua miestä voit ottaa mukaan?" "Minäkö? Minä voin ottaa
mukaani kaksisataa aseistettua palvelijaa ja niiden lisäksi kaksi
uskollista fundista [päällysmies], Simban ja Moton, joksi orjat heitä
nimittävät. He ovat yhteensä kokonaisen armeijan arvoiset --."

"Anna minunkin seurata mukana", keskeytti Selim isänsä käyden
istumaan hänen viereensä matolle ja katsoen häneen innostunein,
rukoilevin katsein. "Minä osaan ampua. Tiedäthän, että minulla on
englantilainen pyssy. Hyvä baluyz [konsuli, lähettiläs] opetti minua
käyttämään sitä ja vastikään hän sanoi minulle, että osaisin piankin
ampua paremmin kuin hän itse. Suostuttehan pyyntööni, isä, lupaan
olla tottelevainen ja rohkea."

"Kuulkaahan poikaa", sanoi Amer ihaillen. "Siten puhuu aito-beduiini!
Mutta miksi tahtoisit jättää äitisi, poikani?"

"Äiti tulee tosin kaipaamaan minua, mutta minä olen voimakas ja
suuri, enhän voi koko ikääni pysytellä sinun haaremissasi. Minun
täytyy päästä ulos maailmalle niinkuin muutkin miehet."

"Ja kuka on pannut sellaisia ajatuksia päähäsi? Kuka on sanonut, että
olet liian vanha jäämään äitisi luo?"

"Eräänä päivänä olin yhdessä Suleiman, sulttaanin pojan ja
amerikkalaisen konsulin pojan kanssa ampumassa metsälintuja. Ja
amerikkalainen poika, joka mielestään on jo aika mies, vaikka hän
on minua pienempi, nauroi minulle. Sinä Selim, sanoi hän, olet kuin
pieni tyttö, jota hänen äitinsä joka päivä kylvettää lämpimässä
maidossa, jotta hänen ihonsa tulisi valkeaksi. En ymmärrä, miten
arabialaispoika voi tyytyä olemaan ikuisesti äitinsä suojassa. Niin
hän sanoi minulle, ja Suleiman kuuli hänen sanansa ja nauroi myös
minulle, kunnes poskiani alkoi häpeästä polttaa."

"Vaiti poika. Mitä sinun tarvitsee välittää nenäkkäästä
nasarealaisesta? Sinä et ole samaa heimoa ja rotua kuin hän.
Kuitenkin täytyy minun myöntää", jatkoi Amer kääntyen ystäviensä
puoleen, "että nasarealaisten pojat ovat meidän poikiamme
sukkelammat, joskaan he eivät voita heitä, jos todellista rohkeutta
kysytään. Niin, kaikki nasarealaiset ovat viisaita -- tavattoman
viisaita. Ketkä ovat voimakkaampia ja rikkaampia kuin Englannin
nasarealaiset?"

"Mutta isä", sanoi Selim, "etkö sinä sitten usko, että Jumala ja
profeetta Muhammed -- siunattu olkoon hänen nimensä -- on kironnut
nasarealaiset? Amerikkalainen poika sanoo täten arabeista: 'Herra
Jumala näyttää vihansa arabeille. Hän pitää heitä typerinä ja
tietämättöminä, siksi että he ovat pahoja, he tappavat ja syövät
mustia neekeriparkoja tai kuljettavat heitä Sansibariin ja myyvät
heidät orjiksi omaksi voitokseen'."

"Vaiti, Selim, älä anna kielesi lausua sellaisia sanoja Allahin
uskollisista palvelijoista, vaikkapa pieni koira, sellainen kuin tuo
poika, olisi sellaista sanonutkin. Unohda hänen puheensa äläkä anna
isäsi kuulla semmoisia sanoja omasta heimostaan. Jumala on sanonut
epäuskoisista: 'Hukka periköön heidät ja tuli tuhotkoon heidät!'"

"Älä vihastu minuun, isä. -- Et ole vielä vastannut, saanko seurata
mukanasi?"

"Etkö tiedä, poikani, että pakanat ovat julmia, heillä on keihäitä
ja miekkoja ja he iskevät kaulasi poikki, jos vain saavat sinut
käsiinsä", vastasi Amer hymyillen.

"Minä en pelkää heitä", vastasi Selim ylpeänä. "Milloin joku
Beni-Hassanin pojista olisi pelännyt? Minäkö, päällikön poika,
pelkäisin?"

"Sinä saat seurata mukana -- jollei muun niin noiden viime sanojesi
vuoksi. Allah on suojeleva sinua", vastasi Amer ja laski kätensä
siunaavasti pojan pään päälle.

"Tehkäämme päätös ennenkuin aurinko laskee", sanoi Khamis
kärsimättömästi. "Montako miestä sinä voit ottaa mukanasi, sheikki
Thani?"

"Thanilla on poika, Isa", vastasi kauppias, "Thani on köyhä
verrattuna Ameriin, mutta hän voi ottaa mukaansa viisikymmentä
aseistettua orjaa, jotka seuraavat häntä kuolemaan."

"Hyvin sanottu, Isa on kelpo nuorukainen, vaikka hänen ihonsa onkin
tumma. Hänellä on arabialaisen isänsä sielu. -- Entä sinä, Mussoud?"
sanoi Khamis Muskatista kotoisin olevalle punaposkiselle päällikölle,
joka siveli mustaa, kaunista partaansa. "Miten monta miestä sinä voit
antaa käytettäväksemme?"

"Yhtä monta kuin ystäväni Thani", vastasi Mussoud, "minun mieheni
ovat wahiyowerejä, tottelevaisia ja urhoollisia taistelussa. He
seuraavat minua minne tahansa."

"Hyvä", huudahti Khamis tyytyväisenä. "Entäs sinä, sheikki Mohammed",
kysyi hän mieheltä, jolla oli hirveä maine wafipa- ja wamarungakansan
parissa ja jota monet heimot pelkäsivät, "miten paljon väkeä sinä
otat tällä kertaa mukaasi Afrikkaan?"

Mohammed vastasi syvällä äänellä, joka muistutti villin puhvelin
mörinää: "Suurta tarkoitusta varten voin ottaa sata miestä
maatilaltani, veljeni Rashid ja päällysmieheni tulevat lopuilla
toimeen. Otan mukaan myös molemmat nuoret jalopeurani, Abdullahin ja
Mussoudin, ja opetan heitä pyydystämään orjia ja leikkaamaan niiltä
kynnet, niin kuin olen itse niin monta kertaa tehnyt."

Pojat kiittivät ilomielin ja vilkaisivat salaa Selimiin, joka hymyili
tovereilleen.

"Sinä olet vahva ja viisas mies, Sultan, Alin poika", Khamis jatkoi,
"tahdotko yhtyä meihin?"

Sultan, Alin poika, oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka
kasvot olivat selväpiirteiset ja silmät terävät ja mustat. Hän oli
vahva ja viisas, niinkuin Khamis oli sanonut, eikä kukaan, joka näki
hänet, voinut epäillä, ettei hän ollut parhaita beduiinipäälliköitä,
jotka olivat asettuneet Sansibariin. Sultanilla oli sitä paitsi ollut
korkea asema prinssi Thouweyneen armeijassa Muskatissa, ja prinssi
oli usein kehunut hänen rohkeuttaan, kestävyyttään, neuvokkaisuuttaan
ja taitoaan johtaa villiä ratsuväkeään. Hän oli parhaassa
miehuudenvoimassaan, jota ikä ei ollut vielä lainkaan heikontanut.

"Minne ystäväni Amer ben Osman lähtee, sinne minäkin", vastasi Sultan
heti paikalla. "Jäisinkö minä Sansibariin syömään mangohedelmiä,
sillä välin kuin sukulaiseni Amer antautuu vaaroihin? Ei, Abdullahin
poika, voit luottaa siihen, että minä seuraan teitä sekä ilossa että
surussa, ja minä voin varustaa aseilla kahdeksankymmentä orjaa."
"Hyvä, hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Missä Alin urhoollinen poika kulkee, siellä tie on selvä, siellä ei
vaara uhkaa."

"Neljäsataakahdeksankymmentä miestä on meille luvattu", sanoi Khamis
ben Abdullah, "minä otan mukanani sataviisikymmentä pyssymiestä, ja
sheikki Amran ja Hamdan sekä muutamat muut ystäväni lisäävät voimamme
seitsemäänsataan. Suuri joukko arabeja on aina parempi kuin pieni.
Ja minulla on vielä jotakin sanottavaa ennenkuin lähdemme rukoukseen
-- nyt kun aurinko on laskemaisillaan Ludha Damha, tullinhoitaja, on
luvannut lainata minulle rahaa, jos saan suuren miesjoukon kokoon, 50
prosentin vuotuista korkoa vastaan, siis puolta halvemmalla kuin mitä
hän muuten vaatii -- tuo vanha koira. Ja jos joku teistä tarvitsee
rahaa varustuksia varten, niin menkää hänen luokseen. Minä puhun
hänen kanssaan huomenaamulla ja ilmoitan hänelle teidän nimenne."

"Hyvin puhuttu, partani kautta", sanoi Mohammed, "en luullut, että
voisimme saada rahoja alle 100 prosentin."

"Erinomaista", toisti Amer ben Osman. "Ludha Damha on nähtävästi
varma siitä, että palaamme pian takaisin, muuten hän ei antaisi niin
halvalla rahojaan. Nyt minä olen tehnyt päätökseni, ja meidän on
mentävä rukoukseen, sillä aurinko on laskenut." Amer nousi ylös, ja
muut seurasivat hänen esimerkkiään.

Kun Amer ja Selim olivat lopettaneet iltarukouksensa ja poistuneet
moskeijasta, tarttui Selim isänsä poimutellun takin liepeeseen ja
sanoi:

"Isä, minä näen äitini ristikkoikkunassa. Saanko mennä kertomaan
hänelle, että seuraan sinun mukanasi Afrikkaan?"

"Amina parka, hänet olin unohtanut", vastasi Amer surullisella
äänellä, "sepä oli ikävä, poikani. Amina ei salli sinun matkustaa,
sinä murskaisit hänen sydämensä."

"Mutta kerranhan minun on pakko lähteä kotoa, isä. Miksi en lähtisi
nyt? Missä voisin olla paremmassa turvassa kuin sinun seurassasi?
Enhän minä lähde matkaan vieraitten kanssa, vaan sinun ja sinun
ystäviesi kera. Mitä äidilläni voisi olla sitä vastaan?"

"Sinä olet oikeassa, Selim, sinä olet oikeassa, hän ei voi olla sitä
vastaan. Orjamme ja ystävämme seuraavat mukanamme, mutta Amina parka
jää yksin. Mene, Selim ja kerro hänelle asia varovaisesti. Se tulee
koskemaan häneen." Ja Amer kääntyi nopeasti poispäin, ikäänkuin jokin
kiireellinen ja tärkeä asia olisi äkkiä muistunut hänen mieleensä.

Selim kiiruhti kevyin askelin eteenpäin, avasi asuinrakennuksen
suuren, veistetyn oven ja poikkesi naisten puolelle, missä Amina oli
kuningattarena ja hallitsijattarena.

Selim riisui tohvelit jalastaan äitinsä oven kynnyksellä ja astui
paljain jaloin sisään. Ennenkuin hän äitinsä kehoituksesta kävi hänen
viereensä istumaan, suuteli hän hänen oikeaa kättään ja otsaansa
ja käänsi sitten hänen puoleensa kauniit kasvonsa, jotka hehkuivat
innostusta ja iloa sen tärkeän salaisuuden johdosta, jota hän oli
tullut kertomaan.

"Voitko arvata mitä minulla on sinulle kerrottavaa", hän aloitti.

Amina tarkasteli hellästi poikaansa ja vastasi hänelle hymyillen:

"En poikani. Onko sinulla jotakin tärkeää kerrottavana minulle?"

"Hyvin tärkeää." Ja hänen kasvojenilmeestään saattoi huomata, että
hänen mielestään salaisuus oli arvaamisen arvoinen.

"Älä pane arvaamiskykyäni liian kovalle koetukselle", sanoi Amina.
"Kasvoistasi näen, että olet iloinen, mutta ei silti ole sanottu,
että minä iloitsen siitä yhtä paljon. Sano minulle, Selim, mitä se
on."

"Minä saan matkustaa isän kanssa Afrikkaan, äiti."

"Afrikkaan! Afrikkaan, lapsi! Missä se on? Tarkoitatko mannermaata?"

"Niin, minä tarkoitan kauaksi mannermaan sisäosiin", vastasi Selim
yhtä iloisesti.

"Afrikan sisäosiin!" toisti Amina raukka surullisena, ja hänen
kasvonsa kalpenivat. "Mitä isäsi tekee Afrikassa, eihän hän koskaan
ennen ole käynyt siellä? Mitä hän siellä tekee?"

"Hän lähtee sinne yhdessä Khamis ben Abdullahin, sheikki Mohammedin,
Thanin, Mussoudin, Sultanin ja useiden muiden kanssa. He aikovat
matkustaa kaukaiseen maahan, joka on nimeltään Rua, ostaakseen siellä
norsunluuta ja orjia ja palatakseen kotiin rikkaina."

"Lähtevätkö he Afrikkaan tullakseen rikkaiksi! Oi Allah!" huudahti
Amina kiihkoissaan ja hämmästyneenä. "Ja sinäkö seuraat heidän
mukanaan, sinä joka olet vielä lapsi? Pitääkö sinunkin tulla
rikkaaksi?"

"Minä seuraan isäni ja hänen ystäviensä mukana, en tullakseni
rikkaaksi, vaan saadakseni nähdä maailmaa ja tullakseni mieheksi ja
ampuakseni jalopeuroja ja leopardeja, seeproja ja norsuja uudella
englantilaisella pyssylläni."

"Älä puhu niin paljon, lapsi, kielesi pillastuu. Ampuaksesi
jalopeuroja ja leopardeja? Sinä olet vain pieni lapsi. Sinä ja sinun
isäsi ette ole täydessä järjessänne", sanoi Amina terävästi.

Amina, jonka sydän oli murtua, ja joka tuskin kykeni pidättämään
tuskanhuutoaan, yritti näyttää rohkealta mutta luodessaan katseensa
Selimiin, hän huomasi, ettei hän sillä keinoin saanut mitään aikaan.
Kotkanpoikanen oli oppinut, että hänen siipensä olivat lentämistä
varten luodut. Amerikkalaisen pojan pilkka oli herättänyt Selimin
uinuvan uljuuden.

Miten onnellinen hän olikin ollut äitinsä luona, miten hauska
olikin ollut leikkiä tyttöystäviensä kanssa, miten hän olikaan
ylpeillyt kultakirjailuistaan ja tupsuistaan, kaikki se muuttui
arvottomaksi ja tyhjäksi hänen silmissään niin pian kuin hän tunsi
olevansa nuorukainen ja aikaa voittaen kehittyvänsä mieheksi. Ja
tämän ajatuksen rinnalla katosivat kaikki muut muistot, tunteet
ja taipumukset paitsi ne, jotka voisivat viedä hänet lähemmäksi
sitä päämäärää, joka oli saavutettavissa matkustamalla Afrikkaan,
ihmissyöjien ja jalopeurojen, leopardien ja norsujen maahan,
seikkailujen, kuolemattomien tarinoiden ja laulujen valtakuntaan.

"Minä en ole enää lapsi", sanoi poika riisuen fetsin ja turbaanin
päästään, ikäänkuin päähine olisi painanut niitä ajatuksia, jotka
pyörivät hänen päässään, "kaikki lapsuudenaikaan kuuluvat ilot
ja leikit ovat nyt käyneet minulle vieraiksi. Minä olen voimakas
nuorukainen, ja viiden vuoden kuluttua olen mies. Allah loi maailman
ja antoi sen kasvamistaan kasvaa. Allah loi poikalapset, ja jos he
saavat elää, tulee heistä nuorukaisia ja nuorukaisista miehiä. Niin
kauan kuin olin lapsi, ei minulla ollut ymmärrystä eikä voimaa, mutta
minä kasvoin ja tulin vahvaksi sekä ruumiiltani että jäseniltäni,
ja yhdessä voiman kanssa kasvoivat ajatuksetkin. Nyt minä ajattelen
miehen velvollisuuksia ja elämän läksyt, joita minä alan lukea, ovat
vakavalaatuisia. Äiti kulta, kun minä aloin kasvaa, vaati terveyteni,
että saisin juoksennella ulkona, nyt vaatii onneni, että ajatukseni
pääsevät oikeuksiinsa, samoin kuin terveyteni silloin. Jollen saa
harjoittaa järkeäni joutumalla toisten ihmisten yhteyteen, jollen saa
nähdä muuta kuin naisia ja äitini orjia, ei sieluni voi kasvaa. En
tiedä mitään, minusta tulee narri. Ihmiset tulevat nauramaan minulle,
Amer ben Osmanin pojalle. Se ei käy päinsä, äiti. Minun täytyy päästä
pois ja oppia tulemaan mieheksi."

"Mutta rakas poikani", sanoi Amina rukoillen, samalla kun hän
mielessään ihmetteli miten järkevästi poika oli puhunut puolestaan.
"Ajattelehan, että olet vielä nuori ja että voisit hiukan odottaa,
ennenkuin lähdet villien maahan. Mitä sinä voit oppia siellä? Sinun
sielusi ei kypsy siitä, että näet jalopeuroja ja leopardeja, norsuja
ja rumia krokotiilejä. Eikö ole julmaa jättää minut tänne yksin --
ilman sekä herraani että poikaani?"

"Oi, äiti, kaikki mitä Afrikassa saan nähdä, on uutta ja ihmeellistä.
Ja uuden ihmeellisen näkeminen on yhtä hyödyllistä kuin ne läksyt,
joita hyvä imani antoi minun koraanista oppia. Joka päivä saan
oppia jotakin uutta ja kokea jotakin, ja aikaa voittaen tulen
viisaaksi ja järkeväksi ja opin hoitamaan asioitani taidolla. Sinä
näytät hämmästyneeltä, äiti? Mutta minä olen puhunut viisaitten,
valkoihoisten miesten kanssa. Konsulit, jotka ovat perillä kaikista
asioista, ovat kertoneet minulle ihmeitä. Olen leikkinyt heidän
lastensa kanssa ja ollut heidän läheisyydessään. Heidän huuliensa
yli vierii alati viisaita sanoja aivan kuin nuo helmet, joilla sinä
leikittelet, kulkevat oikeasta kädestäsi vasempaan."

"Hyvä on, poikani, olen kuullut kylliksi. Olet jo monta vuotta
vanhempi kuin mitä minä eilen luulin. Sano herralleni, Amerille,
miten Amina otti vastaan ilmoituksesi. Minulla on vielä jotakin
sanottavaa sinulle, ennenkuin lähdet Afrikkaan." Amina nousi
lähteäkseen toiseen huoneeseen pää kumarruksissa ja kärsivällinen
ilme kasvoillaan.

"Älä ole tyytymätön, äiti", huudahti Selim hyökäten ylös sekä
kohottaen hänen kätensä huulilleen. "Minä en ole matkaa suunnitellut,
vaan Allah. Tapahtukoon hänen tahtonsa."

"Se on totta, tapahtukoon Allahin tahto!" myönsi äitiraukka ja
syleili poikaansa, joskin vähemmän lämpimästi kuin tavallisesti.

Meidän on nyt pakko antaa niiden arabien, joiden on määrä seurata
Khamis ben Abdullahin kanssa Ruaan, tehdä valmistuksensa omin
päin. Sellaisia varustuksia tehtäessä ei voida välttää laskelmia,
ikävyyksiä, väsymystä ja levottomuutta, ja me huomautamme vain,
että jokainen päällikkö varustaa mukaansa helmiä, kankaita, aseita
ja ruokavaroja siinä määrin, kuin hän arvelee joukkoansa varten
tarvitsevansa. "Ei liiaksi, mutta riittävästi", kuuluu kultainen
sääntö, jota kaikki seuraavat, jotka tahtovat lähteä Keski-Afrikkaan.

Ja vaikka tämmöisen karavaanin varustamiseen muuten tarvitaankin
paljon aikaa, olivat arabialaispäälliköt ja heidän miehensä kuitenkin
lähtövalmiit määräpäivänä seitsemännen kuun uutena kuuna vuonna
128-- Hedschran ajanlaskun mukaan eli kristillisen ajanlaskun
mukaan v. 186--. Varhain aamulla purjehtivat laivat joukkoineen ja
suurine varustuksineen, joiden oli määrä riittää kolmeksi vuodeksi,
Sansibarin satamasta mannermaalle Bagamoyoa kohti, joka sijaitsi
kahdenkymmenenviiden penikulman päässä.



TOINEN LUKU.

_Jäähyväiset. -- Amina sanoo jäähyväiset Selimille. -- Selim. --
Simban voimannäytös. Moton luonne. -- Poika Niani eli Apina, joksi
häntä nimitetään. -- Moto kohtaa norsuja. Moton rohkea seikkailu. --
Hädin tuskin pelastettu. -- Moton kertomus. -- Kisesan hyökkäys. --
Kuninkaanpoika Kalulu. -- Mitä prinssi Kalulu sanoi Motolle. -- Simba
kehuu Motoa._


Kuudennen kuukauden viidentenätoista päivänä lausuivat karavaanin
päälliköt jäähyväiset ystävilleen, jotka heidän kanssaan olivat
saapuneet Bagamoyoon Sansibarista lausuakseen heille viimeiset
tervehdykset.

Kohtaus oli liikuttava, niinkuin on luonnollista silloin, kun nuoret
miehet ensi kertaa lähtevät omaistensa luota, ja isät ja miehet
sulkevat Jumalan suojelukseen perheensä, josta he eroavat ehkä
ikipäiviksi.

Kuinkahan moni näistä rohkeista ja voimakkaista miehistä palaisi
takaisin niiden luo, joille he surusydämin nyt lausuivat jäähyväiset?
Palaisiko jalo ja uljas Amer ben Osman koskaan kauniin vaimonsa luo,
jonka kanssa hän keskusteli niin syvän liikutuksen vallassa? Pelkoa
ja levottomuutta näkyi myöskin Aminan silmissä, kun hän tuskallisesti
rukoillen kohotti ne miestään kohti.

"Niin, Amina", sanoi Amer toivehikkaasti, "jos Jumala suo, palaan
takaisin kahden vuoden kuluttua mukanani niin paljon norsunluuta
ja orjia, että minusta tulee Sansibarin rikkain mies. Inshallah,
inshallah! Sano nyt jäähyväiset Selimille, Beni Hassanin ylpeydelle.
Jonakuna päivänä hän palaa rikkaana ja mahtavana päällikkönä Omaniin.
Eikö hän sinun mielestäsi muistuta sotilasta karavaanipuvussaan?
Mutta pidä kiirettä, muuten me voimme hukkua naisten kyyneliin,
ennenkuin olemme edes päässeet matkan alkuunkaan."

Ja kun Amer vielä kerran kiihkeästi syleiltyään vaimoaan kääntyi
pois, katsahti Amina Selimiin silmissään katse, joka ilmaisi koko
hänen rakkautensa poikaansa. Hän katseli häntä niin hellittämättä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä hänen kuvansa, jota aika
ei voisi hävittää.

"Selimini, sydämeni ilo, silmäteräni!" hän sanoi vetäen pojan
puoleensa. "Matkustatko todellakin? Pitääkö äitisi sydämen jäädä
tyhjäksi? Mitä iloa minulla on tämän jälkeen, kun sekä herrani että
poikani hylkäävät minut. Katsohan kimmeltävää merenlahtea. Tuolla
toisella puolella on Sansibar. Sen rannoilta tuo tuuli sitruunoiden
ja appelsiinien tuoksua. Ja jasmiinien, kaneelin ja ryytineilikan
tuoksu on yhtä suloinen. Mistä luulet löytäväsi yhtä ihanan maan,
Selim? Tahdotko vaihtaa äitisi ja rakkaan kotisi neekerimaan hirveään
kuumuuteen, janoon ja tiheikköihin? Oi, Selim -- matka on pitkä,
viikko- ja kuukausimääriä teidän täytyy matkustaa länttä kohti. Ja
maltahan, anna äitisi lukea sinulle eräät pyhän koraanin säkeet,
jotka osuivat silmääni koettaessani saada selkoa tulevaisuudesta.
Muista, että niihin kätkeytyy kohtalon antama varoitus ja että itse
Allah on painanut niihin raskaan sinettinsä. Kuule näitä sanoja ja
jää luokseni:

    "Se päivä koittaa, hetki murheinen,
    kun pojat suree surmaa isien.
    Se hetki tuomion, kun tuho riehuu vainen
    ja voimas pettää, arabialainen.

"Etkö tahdo nyt jäädä luokseni? Älä pudista niin itsepäisesti
päätäsi, Selim. Älä halveksi Allahin varoitusta. Puhu!"

"Armahin äiti, se on mahdotonta. Jos kohtalo on määrännyt osalleni
surua ja onnettomuutta, niin miksi yrittäisin väistää sen
horjumattomia lakeja jäämällä tänne? Jos kuolema uhkaa isääni, niin
on Selimin paikka Amerin rinnalla, hänen tulee kuolla niinkuin
arabialaisen päällikön pojan ainakin. Mutta miksi olet levoton
tähteni, äiti? Enkö ole isäni, uljaan Amer ben Osmanin mukana?
Turvaa Allahiin, äiti. Usko minua, minä palaan taas kotiin suurena
ja vahvana, mukanani paljon orjia ja norsunluuta! Mutta kuule, nyt
puhalletaan lähtömerkkiä. Isäni on kärsimätön, minun täytyy mennä
hänen luokseen. Syleile minua, äiti, ja siunaa minua."

Aminaa ei tarvinnut kehoittaa osoittamaan äidinhellyyttään, joskin
hänen poikansa kärsimättömyys nyt lyhensi lämmintä syleilyä.

"Allah olkoon sinun kanssasi!" huokasi hän.

"Ja sinunkin kanssasi, aina ja ikuisesti!" Selim vastasi.

Sitten he erosivat, toinen yhtyäkseen isäänsä, joka astui joukkonsa
mukana, toinen vuodattaakseen kyyneleitä ja seuratakseen ajatuksineen
rakkaitaan, jotka kiiruhtivat länttä kohti.

Kauan isä ja poika astuivat ääneti. Amer kulki eteenpäin nopein
askelin, ja hänen liikkumattomat kasvonsa ilmaisivat vain lujaa ja
horjumatonta päättäväisyyttä.

Ja Selim seurasi pää kumarassa ja koneellisesti isänsä jälkiä aivan
kuin hän ei lainkaan olisi tiennyt olevansa matkalla Afrikan suureen,
salaperäiseen ja kauhuaherättävään sydänmaahan, josta hän oli kuullut
niin paljon kerrottavan ja jonne hän niin kiihkeästi ikävöi.

Äänettömyyttä ei katkaissut mikään, kunnes karavaani pysähtyi
Kinganin rannalle. Silloin Selimin tunteet pääsivät valloilleen
kyynelvuona. Nyt vasta hänelle selvisi, että hän oli todellakin
vaihtanut kauniin, onnellisen kotinsa synkkään, onnettomuutta
ennustavaan erämaahan, joka kuolemanhiljaisena kohosi joen toisella
rannalla.

Amer kääntyi taakseen kuullessaan kiihkeää nyyhkytystä ja laski
ystävällisesti kätensä pojan pään päälle.

"Itketkö, poikani?" hän sanoi. "Kadutko, että lähdit kotoa?"

"En, isä, en minä kadu, mutta tulin ajatelleeksi, miten kaunista
kotona on, kun vertaan sitä tuohon hiljaiseen, synkkään maahan
edessämme. Joen toisella puolella ei ole mitään muuta kuin synkkiä
metsiä, yksin taivaskin näyttää synkältä ja pimeältä ja synkkyys on
tarttunut sydämeenikin."

"Ilta on käsissä, siksi metsä näyttää niin synkältä ja peloittavalta,
poikani", sanoi Amer hellästi.

"Musta pilvi, joka lähenee idästä, on se vaippa johon maa
kääriytyy ennen uneen vaipumistaan. Kun olemme päässeet joen yli,
pystytämme leirimme, ja teltassa, jota piankin opit rakastamaan
aivan kuin kotiasi, unohtuu surusi. Ja aamulla, kun maa herää ja
aurinko loistavana kuin morsian astuu idän kulmalta esille, kun
linnut lähtevät pesistään liikkeelle ja täyttävät ilman iloisella
viserryksellään ja nopsajalkainen antilooppi etsii ravintoaan
metsäniityiltä, silloin sinä ihmettelet, miten koskaan olet voinut
itkeä."

"En itkekään enää, katso, silmäni ovat jo kuivat!" Ja Selim kohotti
rohkeat kasvonsa isänsä puoleen, joka helläsi suuteli häntä.

Karavaani oli pian kulkenut pienen joen yli, ja kaikki olivat nyt
toimessa kaataen nuoria puita ja hakaten oksia, joista he rakensivat
vallin leiripaikan ympärille, varokeino, johon hyvin ohjatut
karavaanit eivät koskaan ole Afrikassa turvautumatta.

Kun se oli tehty, keräännyttiin leiriin, ja illallinen valmistettiin.
Teltat olivat pystytetyt ympyrään, ovet keskustaa kohti, jossa
Amer ben Osmanin teltta sijaitsi. Herransa teltan vieressä oli
kahdella tai kolmella uskollisimmalla orjalla paikkansa. He olivat
päällysmiehiä ja johdattivat karavaania päällikön käskyjen mukaan.

Näiden päällysmiesten käskijöinä oli kaksi miestä, joista tässä
kertomuksessa tulee usein puhe: Simba (jalopeura) ja Moto (tuli),
jotka kumpikin olivat tunnetut luotettavuudestaan ja muista hyvistä
ominaisuuksistaan. Minne ikänä Amer ben Osman kulki, sinne Simba
ja Moto seurasivat häntä. He rakastivat häntä kuin omaa henkeään,
ja poika Selim oli heidän silmäteränsä. Selimin pieninkin toivomus
merkitsi lakia näille uskollisille olennoille, joiden mielestä
hän oli heitä paljoa arvokkaampi, ikäänkuin hän olisi kuulunut
korkeampaan maailmaan, josta heillä ei ollut aavistustakaan.

Simba oli vartaloltaan oikea jättiläinen ja, niinkuin hänen
nimestäänkin saattoi päätellä, oikea jalopeura sekä voimiltaan
että mieleltään. Hän oli kotoisin Urundista, suuresta maasta
Tanganjika-järven luoteisrannalta, ja oli aivan nuorena joutunut
vangiksi taistelussa. Päällikön poikana hän kuului wahumakansaan,
jaloon, pronssiväriseen heimoon, joka aikoinaan oli vaeltanut
Etiopiasta ja josta heimosta valitaan päälliköt Urundin, Ruandan,
Ugandan ja Karagwahin maihin.

Simba oli nyt täysissä miehuudenvoimissaan ja oli kuulunut
kaksikymmentä vuotta Amer ben Osmanin taloon. Vuotta myöhemmin
kun hänet oli otettu vangiksi ja tuotu Sansibariin, oli Amer
ostanut hänet, ja kun tämä huomasi, että hän oli opinhaluinen ja
hyväntahtoinen sekä harvinaisen vahva, kohteli hän häntä melkein kuin
poikaansa.

Jotkut Simban voimannäytteet tuntuivat melkein yliluonnollisilta.
Amerin nuoret sukulaiset olivat opettaneet häntä käyttämään arabien
pitkää, terävää miekkaa, ja notkea kun oli, oli hän kehittynyt
erittäin taitavaksi miekan käyttäjäksi. Hän oli usein yhdellä hyvin
tähdätyllä iskulla halkaissut täysikasvuisen vuohen kahtia päästä
jalkoihin saakka. Monet hänen ihailijoistansa luulivat, että hän
voisi tehdä samoin aasillekin, mutta sitä hän ei koskaan ollut
yrittänyt, sillä siihen hänen varansa eivät olisi riittäneet. Kerran
hän oli selässään kantanut kolmen vuoden vanhaa sonnia melkein
koko Amerin plantashin ympäri. Hän saattoi tarttua suurta, valkeaa
muskatilaista aasia korvista kiinni ja yhdellä ainoalla oikean
jalan liikkeellä heittää eläimen nurinniskoin. Tavallisen miehen
hän saattoi vaivatta heittää kymmenen jalan korkeuteen ilmaan ja
ottaa hänet jälleen käsiinsä, aivan kuin pienen lapsen. Niin, monet
olivat ne jutut, jotka kulkivat suusta suuhun tämän uljaan jalopeuran
voimasta. Hän oli kuusi jalkaa ja viisi tuumaa pitkä ja hänen
hartioidensa leveys oli kolmekymmentäkaksi tuumaa.

Moto eli "tuli" ei olisi voinut saada sopivampaa nimeä. Hänen
herransa oli ristinyt hänet siksi hänen pippurisen, kiivaan
luonteensa vuoksi. Hän oli kotoisin Urosimaasta, minkä jokainen, joka
tunsi Keski-Afrikan eri heimojen omituisuudet, heti olisi huomannut.
Pieni, jäntevä vartalo, joka oli kissamaisen notkea, voimakas,
kestävä ja sitkeä, oli Motolle ominainen. Lapsena oli hänetkin eräs
orjakauppias tuonut Sansibariin, ja seuraten oikkuaan oli Amer
ostanut hänet kahdellakymmenellä dollarilla. Ja tätä kauppaansa hän
ei koskaan ollut katunut, sillä Simban jälkeen asetti Amer ben Osman
Moton kaikkien muitten orjiensa edelle. Herransa puolesta Moto olisi
voinut mennä tuleen ja veteen. Hän oli suuri metsästäjä, hän osasi
keksiä leopardin sametinpehmeän jäljen paljaalla kalliolla, hän
tiesi mikä eläin milloinkin oli taittanut heinänkorren, kunhan vain
yksi ainoakin karva oli takertunut siihen, hän osasi hiipiä norsun
lähettyville ja kutittaa eläimen vatsaa heinänkorrella jättiläisen
aavistamatta, että sen verivihollinen oli niin lähellä sitä. Väittipä
eräs mies -- jonka kertomuksiin ei kuitenkaan voinut täysin luottaa
-- että Moto kerran olisi hiipinyt viidakossa jalopeuran jäljessä ja
tavattuaan sen makuulta oli kaikessa rauhassa ryöminyt pedon ruumiin
yli ennenkuin hän oli ampunut sitä päähän.

Se, joka tunsi Moton yhtä hyvin kuin hänen parhaat ystävänsä, saattoi
sanoa, että hän oli rohkea kuin jalopeura, notkea kuin kissa,
teräväsilmäinen kuin merikotka, tulinen kuin pippuri, kestävä kuin
aasi ja uskollinen kuin koira. Ja jos lisäämme, että hän oli hiukan
turhamainen eikä pannut pahakseen, jos ystävä hiukan kehui häntä,
niin näemme Moton, mrorin, selvänä edessämme.

Ensimmäinen yö leiritulen ääressä ei tavallisesti ole kaikkein
iloisimpia. Matkamiehet muistelevat niitä iltoja, joista he ovat
eronneet tai ovat he vieraita keskenään ja tutkivat toisiaan
ennenkuin uskaltavat antautua lähempään kosketukseen. Mutta Amer ben
Osmanin leirissä ei kukaan kaivannut Sansibaria, sillä sekä suuret
että pienet isännät olivat matkassa, ja kaikki tunsivat toisensa.
Useimmat naidut miehet olivat ottaneet vaimonsakin mukaansa,
ja naimattomat näkivät vain ystäviensä ja tuttaviensa kasvoja
ympärillään.

Yhdellä ainoalla silmäyksellä saattoi huomata, että kaikki nuo
leirissä kyyköttävät olennot olivat iloisia tai ainakin tyytyväisiä.
Eivät mitkään silmät voi niinkuin synnynnäisen afrikkalaisen
sysimustat silmäterät säihkyä iloa. Ja nämä ihmiset olivat iloisia,
he huvittivat toisiaan arkielämän jokapäiväisillä jutuilla, ja kun
äänekästä naurua kajahti metsässä, saattoi olla varma siitä, että
kysymyksessä oli joku Simban tai Moton juttu tai teko.

Iloisin joukko oli käynyt istumaan pienen tulen ääreen, jonka Simba
ja Moto olivat sytyttäneet vähän matkan päähän päällikön teltasta.
Selim oli juuri äsken tullut paikalle, ja Simba oli vierittänyt
hirrenpätkän istuimeksi nuorelle herralle ja käynyt itse maahan hänen
viereensä istumaan. Moto, joka ei tahtonut olla vähemmän avulias kuin
Simbakaan, koetti muistutella jotakin hyvää juttua tai naurettavaa
tapausta, joka huvittaisi Selimiä. Ja kun nuori isäntä nauroi, nauroi
Simbakin. Moto seurasi Simban esimerkkiä ja koska hyvä nauru on
tarttuvaa, nauroi piankin koko joukko, ja vähitellen levisi hilpeys
yli koko karavaanin.

"Eräänä päivänä, ollessani Kisesan mukana Ukonongossa --"

"Oletko sinä ollut Ukonongossa, Moto?" keskeytti Selim.

"Olen, ja vielä paljoa kauempanakin. Niin, silloin --"

"Ukonongossahan ovat parhaat metsästysmaat, Moto?" keskeytti Selim
hänet jälleen.

"Niin kyllä, kuivana vuodenaikana. Silloin tulee paljon villejä
eläimiä Ko-joen partaalle ja metsänriistaa on runsaasti. Mutta
norsuja on enemmän Kawendissa."

"Onko Kawendissa jalopeurojakin?" kysyi eräs alaston pieni poika,
Niani eli Apina, joksi häntä nimitettiin, "sillä --"

Mutta ei kuka tahansa saanut rankaisematta keskeyttää Motoa, ja hän
hyökkäsi paikaltaan karbasi -- virtahevon nahasta tehty piiska --
kädessään. Niani näki sen, ja notkeasti kuin kaimansa hän loikkasi
tulen yli, mutta sattuikin putoamaan keskelle kiehuvaa riisipataa.
Kauhea parahdus kuului. Kiehuvaa riisiä räiskyi joka puolelle
pirskahtaen ympärillä istuvien paljaille käsivarsille, niin että
kaikki hyökkäsivät pystyyn. Silloin Selim purskahti nauruun, ja nauru
tarttui koko leiriin.

"Semmoista se on, kun keskeyttää hauskan jutun", torui Moto Niani
parkaa, joka hieroi palaneita jalkojaan ja hiljakseen valitteli,
mutta noissa sanoissa piili myös vihjaus Selimille.

"Jatka, Moto, en keskeytä sinua enää", lupasi Selim.

"En minä tarkoittanut teitä, rakas herra", vakuutti Moto, "te saatte
keskeyttää minua niin monta kertaa kuin haluatte."

"Jatka juttuasi ja pidä huoli siitä, että se on hauska," pyysi Selim.

"Niinkuin haluatte, herra. Minä olin juuri kertonut, että olin
Kisesan karavaanin kera Ukonongossa, kun tuo pieni apina Niani
keskeytti minut ja --"

"Ei, Moto, minä keskeytin sinut. Niani on saanut rangaistuksensa, ja
sinä rankaiset minuakin, kun et kerro juttuasi", sanoi Selim.

"No, mutta jatka, Moto", sanoi Simba syvällä äänellään. "Etkö kuule,
että nuori isäntä pyytää? Mikä sinua vaivaa tänä iltana?"

"Jos te kaikki keskeytätte minut, niin juttuni voi kestää täältä
Ruaan saakka", vastasi Moto närkästyneenä.

"En minä enää koskaan keskeytä sinua, Moto", lupasi Selim, "tästä
saat käteni vakuudeksi."

Moton loukkaantunut ylpeys ja turhamaisuus suli Selimin lupauksen
johdosta, ja hän alkoi nyt kertoa.

"Me matkustimme Ukonongossa ja olimme saapuneet sulttaani Mreran
kylään, kun Kisesa pyysi minua hankkimaan hiukan metsänriistaa ja
sanoi, että jos toisin kotiin antiloopin, niin hän antaisi minulle
neljä kyynärää pumpulikangasta.

"Hyvän aamiaisen jälkeen, jonka Kisesa lähetti minulle omasta
pöydästään, lähdin matkaan. Oli keskipäivän aika, ja aurinko paistoi
hyvin kuumasti, joskin metsässä tulisi olemaan kylläkin viileää. Ei
kestänyt kauan ennenkuin tulin pienen kiemurtelevan joen varrelle,
ja monta tuntia seurasin sen juoksua, kunnes noin kaksi tuntia ennen
auringonlaskua kuulin kumeaa ääntä, joka muistutti maanjäristystä.
Kuunneltuani hetken aikaa huomasin, että äänen aiheutti norsulauma,
joka kulki pitkässä rivissä kovalla maalla, ja että se oli menossa
joen rantaan juomaan.

"Heittäydyin heti pitkäkseni maahan, aivan kuin olisin ollut kuollut.
Ruoho oli noin kahden jalan korkuista ja hyvin tiheää, niin että
olin täydessä turvassa, kunhan en vain liikahtanut. Olin siksi vanha
metsästäjä, että tunsin norsujen tavat. Kun ne olivat marssineet
ohitseni, kohotin varovasti päätäni ja laskin montako niitä oli.
Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen jättiläis-elukkaa,
jotka heiluttivat kärsiään ilmassa, ikäänkuin ne olisivat olleet
metsän herrat ja tienneet sen myöskin itse. Aivan levollisina ja
huolettomina ne vaelsivat eteenpäin, ja minä ryömin jonkun matkan
päähän. Sitten kaahlasin joen poikki ja ryömin nelin kontin joen
muodostamaa polveketta myöten ja pääsin vihdoin, yhä vatsallani
ryömien, suuren bambupuun luo, joka kasvoi minun ja norsujen välillä.
Jos ne kaikki olisivat seisoneet rivissä ja juoneet, en olisi
huomaamatta voinut hiipiä niin lähelle niitä, mutta muuan janoinen
jättiläinen seisoi keskellä jokea, aivan bambupuun vieressä, ja
peitti minut siten muiden katseilta.

"Kisesa ei ollut käskenyt minua ampumaan norsua, mutta koska hän oli
lähtenyt Ukonongaan hakemaan norsunluuta, niin en luullut hänen
panevan pahakseen, vaikka toisin mukanani kaksi suurta torahammasta,
jotka Sansibarissa olivat 500 dollarin arvoiset, ja koska hän oli
luvannut minulle neljä kyynärää pumpulikangasta antiloopista niin
varmaankin hän antaisi minulle paljoa enemmän 500 dollarin arvoisesta
norsunluusta.

"Ryömin tuuma tuumalta lähemmäksi suurta eläintä, joka seisoi
bambupuun luona. Ja parin minuutin kuluttua, jotka olivat pitkiä kuin
tunnit, kohosin pystyyn, kiristin vyötäni ja valmistuin juoksemaan
henkeni edestä niinpian kuin olisin laukaissut pyssyni. Mutta
juuri silloin kun minun olisi pitänyt ampua, sainkin lystikkään
päähänpiston. Pedon takapuoli oli niin lähellä minua, että mieleni
teki kutittaa norsua vatsaan, sillä kannattaisihan sellaista juttua
kertoa muillekin. Minä leikkasin pitkän heinänkorren ja pistin
sen varovasti takajalkojen välistä vatsaa kohti. Olipa lystikästä
nähdä, miten lyhyt häntä heilahti edestakaisin ja suuri eläin hieroi
kylkeään puun runkoa vasten. Mutta kun tätä leikkiä oli kestänyt
pari sekuntia, tartuin minä pyssyyni, tähtäsin sen pari kolme tuumaa
vasemman etujalan yläpuolelle ja ammuin. Norsu loikkasi eteenpäin ja
samalla toiset norsut näkivät juoksevan olennon, joka -- sen voin
vakuuttaa -- kiiti kuin antilooppi pensaiden ja mättäiden yli.

"Silmänräpäyksessä norsut olivat tointuneet hämmästyksestään. Kuului
vihaisia törähdyksiä, ja veden loiskinasta ja viidakon rasahtelusta
saatoin päätellä, että ne ajoivat minua takaa. Ei koskaan mikään
antilooppi, jota jalopeura ajaa takaa, ole kiitänyt Ukonongan
tasankojen yli niinkuin minä.

"Mutta minusta tuntui, niinkuin siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
Hirveä kopina ja rätinä tuli yhä lähemmäksi, ja kun käänsin päätäni,
huomasin, että joukon johtaja oli vain kolmenkymmenen askeleen
päässä minusta. Se näytti kohoavan kolme kertaa korkeammaksi ja
paisuvan kolme kertaa suuremmaksi kuin mitä se muuten oli. Sen
suuret korvat olivat kuin levällään olevat siivet, ja pienet
silmät hehkuivat kuin kekäleet. Kärsä oli kohonnut suoraan ylös,
pää oli ojentunut eteenpäin kuin kirahvin kaula eläimen ajaessa
petoeläintä takaa, ja molemmat pitkät, kiiltävät torahampaat
näyttivät hirvittäviltä. Sen katse kohtasi minun katseeni, ja se
päästi yhtä pelottavan törähdyksen kuin Watutan sotatorvi. Ei
auttanut, vaikka enensin vauhtiani, peto tuli yhä lähemmäksi minua,
ja se oli vain viidentoista jalan päässä, kun mieleeni muistui
eräs kuje, jota Urorin norsunpyytäjät käyttävät. Suurin norsu oli
oikealla puolellani, jota vastoin toiset olivat vasemmalla, ja
näyttivät pikemmin seuraavan johtajaansa kuin minua. Niin pian
kuin huomasin sen, poikkesin oikealle ja juoksin suorassa kulmassa
entistä suuntaani vastaan niin nopeasti kuin jalkani kannattivat.
Norsut hyökkäsivät eteenpäin. Niiden askeleet muistuttivat Ugogon
hirmumyrskyä, kun se saapuu ukkosen kera ja pyyhkäisee tasangon yli
rytisten ja paukkuen ja kiskoo pensaita, jopa pieniä puitakin maasta,
niin että ilma pimenee.

"Olin ennättänyt viidenkymmenen kyynärän päähän, ennenkuin norsut
saattoivat kääntää suuntaansa. Mutta vain hetkeksi niiden kulku
keskeytyi. Pian ne keksivät minut jälleen, ja äänekkäästi toitottaen
ne hyökkäsivät tiheässä rivissä jälkeeni. Te tiedätte kaikki, että
minä juoksen nopeasti, mutta nopeinkin mies ryömii verrattuna
ärtyneen norsun hyökkäykseen. Norsut, varsinkin johtaja, pääsivät
pian kintereilleni.

"Näin vähän matkan päässä edessäni pienen viidakon, ja tuumin, että
voisin varmaankin löytää sieltä piilopaikan, jos vain ennättäisin
niin pitkälle. Huomasinkin maassa puoleksi heinien ja oksien peitossa
olevan kolon ja arvasin että se oli villisian pesä. Sehän olisi
mainio piilopaikka, kunhan villisika ei olisi pesässään, ja hetken
kuluttua minä ryömin takaperin koloon. Tuskin olin päässyt perille,
ennenkuin kuulin norsujen tömistävän pääni päällä. Mutta samassa
kuului äkäistä röhkinää takaani. Minä lensin kuin pyssyn ampumana
ulos kolosta ja heittäydyin parin askeleen päähän puolikuolleena. En
ennättänyt muuta kuin tuntea, että pesän äreä omistaja oli purrut
syvän haavan reiteeni, kun villisika jo hyökkäsi ohitseni samaan
suuntaan kuin norsutkin. Sitten makasin tiedottomana monta tuntia.

"Kun tulin jälleen tajuihini, oli yö. Pian kuulin kaukaa laukauksia,
jotka seurasivat toisiaan määrättyjen väliaikojen jälkeen, ja
laukaisin oman pyssyni vastaukseksi. Jatkamalla ammuskelua minun
onnistuikin ohjata ystäväni luokseni, sillä en voinut liikahtaa
paikaltani.

"He kantoivat minut leiriin ja minä makasin kolme viikkoa voimatta
liikahtaa paikaltani. Villisian pureman arvet ovat yhä jäljellä, ja
saankin pitää ne kuolinpäivääni saakka. Olen puhunut."

"Entäs miten kävi sen norsun, jonka sinä ammuit?" kysyi Selim, kun
Moto oli lopettanut mielenkiintoisen kertomuksensa.

"Se löydettiin seuraavana päivänä, parin tunnin matkan päässä siitä
paikasta, jossa minä olin sitä ampunut. Verijälkiä myöten eläintä oli
helppo seurata. Kisesa ansaitsi paljon rahaa tuolla norsulla, sillä
sen torahampaat olivat tavattoman suuret."

"Montako kangaspalasta sinä sait Kisesalta?" kysyi Selim edelleen.

"Ainoastaan neljäkymmentä."

"_Ainoastaan_ neljäkymmentäkö?" toisti Selim. "Eikö se ollut paljon?"

"Oliko se paljon, kun hän sai kolmesataa?" vastasi Moto
loukkaantuneena.

"Mutta sinä unohdat, Moto", sanoi Selim, "että sinä olit Kisesan
orja, ja että pyssy, jolla sinä ammuit, oli hänen, samoinkuin ruuti
ja kuulatkin ja että yksin sinun vaatteesikin olivat hänen omansa.
Ruoka, joka antoi voimaa sinulle, oli hänen pöydästään, miehet, jotka
kantoivat sinut kotiin metsästäjä hoitivat sinua sairaana ollessasi,
olivat hänen palvelijoitaan, ja hänen avuttaan sinä olisit kuollut
aarniometsään etkä koskaan enää saanut nähdä ainoatakaan norsua.
Mitäs siihen sanot, Moto?"

"Että sinä olet oikeassa, nuori herra", vastasi Moto nöyrästi, ja
kaikki muut yhtyivät siihen.

"Kerro nyt Kisesan taistelusta waroreja -- sinun omaa kansaasi --
vastaan ja miten sinä pelastit kuninkaan pojan", kehoitti Simba.

"Niin, tee se", pyysi Selim. "Se on varmaankin hauska kertomus. Sitä
paremmin minä nukun ensimmäisen yöni Afrikassa."

"Kun ystäväni Simba pyytää ja nuori herrani käskee, on Moto heti
valmis", vastasi Moto ja heitti suuren halon tuleen. "Siitä ei
ole pitkä aika, ehkäpä kolme tai neljä vuotta. Kisesa oli silloin
Unyanyembessa. Hän oli riidassa Sayd ben Salimin, Sansibarin walin
[maaherra] kanssa, ja useimmat arabit pitivät Kisesan puolta, sillä
hän oli urhoollinen, mahtava ja rikas.

"Kun Sayd ben Salim kehoitti arabeja taisteluun Kahaman mustaa
päällikköä vastaan, kieltäytyi Kisesa, ja useimmat arabit tekivät
samoin. He sanoivat että Kahama oli vain pieni kylä ja että
sellaiseen taisteluun oli Salimin pojalla kylliksi sotilaita, jotka
saivat palkkansa sulttaanilta. Salimin poika osaa kyllä pitää arabeja
aisoissa ja rakentaa rauhaa rauhallisten kauppiaitten kanssa, mutta
taisteluun hän ei kelpaa. Siihen Kisesa pystyy. Ja pari kolme viikkoa
myöhemmin palasi wali takaisin mustien voittamana, ja arabit tekivät
hänestä pilkkaa.

"Pian senjälkeen syttyi sota Urorin kanssa. Sayd ben Salim ei
tahtonut puuttua siihen, vaan sanoi, että jos Kisesa lähtisi
mukaan, luovuttaisi hän Unyanymben maaherrana hänelle korkeimman
päällikkyyden. Kisesa suostui siihen heti, ylhäisimmät arabit
yhtyivät häneen, ja paria päivää myöhemmin marssi Kisesa Uroria
vastaan tuhat miestä mukanaan.

"Luulen, että me lähestyimme Urorin pääkaupunkia Kwikurua
kahdentenakymmenentenä päivänä marssille lähtömme jälkeen. Sinä yönä
me nukuimme aseistettuina ja saatuamme merkin ryömimme tunnin ajan
pensaikossa, kunnes kuutamossa näimme edessämme Kwikurun paaluaidat.
Mutta kauan emme ennättäneet niitä katsella, sillä niin pian kuin
merkki torvella annettiin, juoksimme paaluaidalle. Nopeina kuin
salaman iskut Kisesan miehet saapuivat paikalle ja pistivät pyssynsä
paalujen lomiin, mutta ei ainoatakaan laukausta laukaistu, sillä
Kisesa osaa johtaa sotaa. Hän puhalsi torveensa, ja ääni kylästä
kysyi ketä me olimme ja mitä me tahdoimme.

"Päällikkömme vastasi: 'Tulkaa taistelemaan, sillä Kisesa seisoo
portillanne.'

"'Kisesako?' toisti ääni.

"'Juuri hän eikä kukaan muu. Minä olen Kisesa ja olen tullut tappamaan
teidät!'

"Ääni vastasi: 'Kisesalla on kiire kuolla, koska hän on tullut
Kwikuruun, Urorin kuninkaan pääkaupunkiin. Onko Kisesalla aina näin
kiire? Meidän on tapana keskustella ensin. Mitä Kisesa haluaa?'
Kysyjä oli kuningas, vaikka hän ei tahtonut näyttäytyä.

"'Sinä olet koira ja koiran poika!' vastasi Kisesa. 'Etkö ole
hyökännyt kauppiaittemme kimppuun ja tappanut heitä anastaaksesi
heiltä norsunluuta? Etkö ole silponut heidän poikiaan hakkaamalla
heiltä oikean käden poikki? Etkö ole piessyt vankeja, kunnes moni
heistä on kidutuksesta kuollut? Etkö ole ajanut takaa Kisesaa, suurta
arabialaista sotapäällikköä, siksi että tahdoit nylkeä hänet elävältä
ja tehdä vaatteita hänen nahastaan? Nyt Kisesa on portillasi, tule
ottamaan hänen nahkansa.'

"'Teit oikein saapuessasi minun luokseni, ennenkuin minä tulin sinun
luoksesi, Kisesa', vastasi toinen. 'Sinä olet aika mies, mutta
sittenkin minä nyljen sinut, ja saat kokea mitä merkitsee, kun
varkaan tavoin hiipii yöllä Mostanan portille. Minulle on kerrottu,
että olet rohkea. Onko tämä tekosi nyt rohkea? Nuori poikani Kalulu
on sinua uljaampi. Jää siihen missä olet, jotta saamme nähdä ainakin
sen, joka nimittää itseään uljaaksi, mutta ei olekaan muuta kuin
rosvo.'

"'Mostana, jos se on nimesi', vastasi Kisesa, 'niin odotan täällä,
kunnes aurinko nousee idästä. Silloin saat nähdä kasvoni ja sinä
kuolet. Minä olen puhunut.'

"Sitten me laskeuduimme levolle paaluaidan ulkopuolelle. Joka
viidennen miehen tuli valvoa toisten nukkuessa. Niin pian kuin
aurinko näkyi puiden latvojen takaa, kuului Kisesan torven ääni,
joka kutsui meidät valmistautumaan taisteluun, ja samassa pärisivät
Mostanan rummut. Minä olin nukkunut sikeästi, mutta kurkistin nyt
paalujen lomitse nähdäkseni paikan, jonne meidän tuli hyökätä. Se
oli suuri kylä, ympyrän muotoinen niinkuin kaikki kylät Urorissa
ja paaluaidat olivat vahvat ja vasta rakennetut. Siellä oli paljon
majoja, ja yhtä niistä, Mostanan asuntoa, ympäröi aitaus, jonka
takana hän saattoi puolustautua viimeiseen asti.

"Ei kestänyt kauan ennenkuin me hyökkäsimme toistemme kimppuun kuin
jalopeurat ja ammuimme toisiamme suoraan silmiin. Pian me huomasimme,
että voitto alkoi kallistua meidän puolellemme, sillä meillä oli
paremmat aseet ja me seisoimme kauempana toisistamme, jota vastoin
Mostanan miehet olivat niin lähekkäin, että jokainen kuula, joka
tunkeutui aitauksen sisäpuolelle, tappoi tai haavoitti jotakuta ja
naisten huutoa ja haavoittuneiden valituksia oli hirveä kuulla.

"Ammuttuamme tunnin verran toisiamme antoi Kisesa murtaa portit, ja me
hyökkäsimme joukolla sisäpuolelle ja anastimme valtaamme kuninkaan
asuntoa lähinnä olevat majat. Sitten me ampuen ja eteenpäin juosten
pääsimme sisemmän aitauksen luo ja tähtäsimme keskelle aitauksen
sisään ahdettuja joukkoja. Kauheata oli nähdä sitä. Ihmiset kaatuivat
kuolleina maahan yhtä nopeasti kuin me saatoimme niitä laskea, ja
jonkun ajan kuluttua ne harvat, jotka vielä olivat hengissä, alkoivat
rukoilla armoa huutaen: 'Aman! Aman!' Sisemmän paaluaidan portit
murrettiin, ja Kisesan miehet hyökkäsivät sisäpuolelle niin kovalla
jymyllä, että ääni kuului päivän matkan päähän.

"He ampuivat, huusivat, melusivat ja lauloivat. Eivätkö he olleet
voittajia?

"Minäkin olin niiden parissa, jotka hyökkäsivät kuninkaan alueelle.
Vanha Mostana taisteli viimeiseen asti. Hän ampui kuolettavat
nuolensa niin nopeasti ja varmasti, että monet Kisesan miehistä
kaatuivat voitonlaulu huulillaan. Hänen rinnallaan seisoi nuori
poika, noin kolme vuotta nuorempi meidän nuorta herramme, Selimiä.
Hän oli yhtä pitkä, suora ja solakka kuin nuolet, joita hän
lennätti suurella taidolla meidän joukkoamme vastaan. Kisesa
itse oli joukossamme. Kun hän näki miten rohkea poika oli, huusi
hän: 'Surmatkaa Mostana, mutta pelastakaa poika! Viisikymmentä
kangaspalasta sille, joka tuo luokseni Kalulun elävänä!' Minähän olen
mrori itse, ja minä rakastin poikaa hänen urhoutensa vuoksi sekä
päätin jos mahdollista tuoda hänet Kisesalle sekä ansaita luvatun
palkan. Kilpi, joka oli ollut erään Mostanan sotilaan, oli maassa.
Minä tartuin siihen ja suojelin sillä ruumistani samalla kun huusin
kirorikielellä Kalululle, että olin hänen ystävänsä ja tahdoin
pelastaa hänet. Hetken aikaa poika seisoi hämmästyneenä keskeyttäen
tappelunsa, mutta kun hän näki minun lähenevän ja pelkäsi, että aioin
vain vahingoittaa häntä, heitti hän kevyen heittokeihään vastaani. Ja
niin hyvin hän tähtäsi, että hän osui keskelle kilpeäni ja naulasi
käteni siihen kiinni. Samassa hetkessä hänen isänsä kaatui kuolleena
maahan omalle kynnykselleen, ja minä kuulin pojan hurjasti huutavan
ja näin hänen pakenevan taloon. Välittämättä kipeästä kädestäni
kiiruhdin hänen jälkeensä ja näin hänen katoavan ovesta, joka johti
kuninkaalliseen taloon. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen, ja kun
tällä puolella ei näyttänyt olevan vaaraa, kiiti hän eteenpäin niin
nopeasti, että kotkansulat hänen päässään taipuivat aivan suoriksi.
Minä annoin hänen juosta ulomman paaluaidan luo, mutta ennenkuin
hän pääsi sen yli, olin tarttunut hänen jalkaansa. Hän piti kiinni
paalusta toisella kädellään tavoitellen toisella minua, ja koska
warorin keihäs voi olla vaarallinen, päästin otteeni irti. Nopeammin
kuin leopardi hän hyppäsi aidan yli ja pakeni pois henkensä kaupalla.
Mutta minäkin olen mrori, enkä aikonut antaa pojan voittaa itseäni,
vaikkapa se olisi ollut itse Mostanan poika. Minä hyppäsin myös aidan
yli eikä kestänyt kovin kauan ennenkuin sain pakolaisen kiinni. Hän
oli juuri ennättänyt metsänreunaan, kun tartuin häntä käsivarteen ja
vakuutin, ettei hänen tarvinnut pelätä, sillä olin hänen ystävänsä.
Hän kääntyi puoleeni omituinen katse silmissään -- se muistutti
aivan antiloopin katsetta. Ehkäpä juuri sen vuoksi että itse olin
mrori, halusinkin saada vangikseni Mostanan pojan, mutta nähtyäni nuo
suuret, lempeät, rukoilevat silmät purskahdin itkuun.

"'Sinä olet mrori', sanoi hän, 'tahdotko antaa Mostanan pojan noiden
rosvojen orjaksi?'

"'Herrani', minä vastasin, 'arabit eivät ole rosvoja, he ovat rikkaita
kauppiaita, jotka kaupittelevat norsunluuta ja jotka nousevat
taisteluun, kun heille tehdään vääryyttä. Mostana on kuollut,
arabialaispäällikkö Kisesa itse tahtoo saada teidät. Tahdotteko
antautua?'

"'Sinä et ole mrori. Ei kukaan mrori rupeaisi arabialaisen koiran
orjaksi, olkoon arabi miten rikas ja mahtava tahansa. Mostana on
usein ennustanut minulle, miten meidän kävisi, mutta Kalulu, hänen
poikansa, ei koskaan tahdo ruveta orjaksi. Kuule minua, veljeni
[kaikkia muukalaisia nimitetään Urorissa 'veljiksi'], minä synnyin
Kwikurussa. Täällä minä opin erottamaan ystävän vihollisesta, valon
pimeästä, hyvän pahasta, täällä minä opin käyttämään keihästä
ja jousta, heiluttamaan tapparaa ja nuijaa. Noilla vihreillä
niityillä minä leikittelin samanikäisten ystävieni kanssa, täällä
metsässä olen pyytänyt hunajalintuja ja etsinyt villien mehiläisten
makeita aarteita. Täällä antilooppi ja nopeajalkainen seepra ovat
viekoitelleet minua metsästykseen, täällä yksin puutkin tuntevat
minut ja pitävät minua tähän maahan kuuluvana. Mutta nyt on isäni
Mostana kuollut. Kyläni tulee poltetuksi, sukulaiseni ovat kaatuneet
tai joutuneet vangeiksi, pellot jäävät kylvämättä, ja minun entinen
kotini muuttuu erämaaksi. Ja nyt minä pyydän, minä, joka olen mrori,
sinulta sitä ainoaa mikä minulla vielä on jäljellä -- vapauttani.
Puhu, mrori, täytyykö minun rukoilla kahdesti sitä, mikä ei koskaan
ole ollut sinun omasi? Etkö salli minun mennä setäni luo ja muistella
sitä ystävällistä mroria, joka ei tahtonut hyötyä pojan heikkoudesta?'

"'Menkää rauhassa, herrani', minä vastasin. 'Moto on ystävänne, ja jos
te tahdotte muistella Motoa, kun elätte onnellisena setänne heimon
parissa, niin hän on kiitollinen!'

"'Onko nimesi Moto?' huudahti hän ihastuneena ja tarttui käteeni.
'Warorisotilaat setäni heimon parissa tulevat aina muistelemaan
nimeäsi ilolla. Setäni Katalambula on pitävä sinut mielessään, jos me
joskus vielä kohtaamme toisemme. Kalulu on puhunut'.

"Hän syleili minua hellästi, niinkuin olisin ollut hänen isänsä, otti
aseensa ja kilven, jonka ojensin hänelle ja katosi metsään, kevyesti
kuin juokseva kauris.

"Ja nyt yö on tullut, erotkaamme siis, ystävät", sanoi Moto
lopetettuaan jännittävän kertomuksensa.

"Minua ihmetyttää, että sinä päästit Kalulun karkuun, Moto, vaikka
olisit voinut saada hänestä viisikymmentä kangaspalasta palkaksi",
sanoi Selim.

"Mutta minua se ei ihmetytä", vastasi Simba, "minä tunnen Moton, ja
siksi rakastan häntä kuin veljeäni. Olihan Kalulu kuninkaanpoika!
Olisiko Moto voinut riistää Kalululta sitä, mihin hänellä ei ollut
oikeutta? Ei, Moto, sinä olet hyvä kuin keltainen metalli, jota
kaikki rikkaat arabit rakastavat. Te ette tiedä, mitä orjanaolo
merkitsee, nuori herra. Rukoilkaa Allahia, ettei teidän koskaan
tarvitsisi oppia sitä tietämään", ja Simba nousi ylös ja haukotteli.

"Minäkö orja! Sinä uneksit, Simba. Arabi ei voi olla orja, mutta
mustat ovat syntyneet arabien orjiksi", vastasi Selim hiukan
terävästi.

"Siitä me voimme jutella toisen kerran, veljeni Simba", sanoi Moto
sovitellen. "Meillä on huomenna pitkä päivämatka edessä. Nuori
herra, teidän isänne on sanonut, että meidän täytyy olla matkalla
Simbamwenniin ennen päivän nousua. Ja nyt on jo myöhäistä. Hyvää
yötä, nuori herra."



KOLMAS LUKU

Neuvottelu. -- Mitä arabialaispoika ajattelee orjana olemisesta.
-- Isan kuje. -- Pikku Niania pidetään pahoin. -- Selim ja hänen
isänsä. -- Kauniita maisemia. -- Maa, jossa maito ja hunaja vuotaa.
-- Onko oikein vai väärin omistaa orjia? -- Suuri krokotiili. --
Kuolemanvaara. -- Selimin rohkeus. -- Simban valppaus. -- Simban
uskollisuuden palkka. Kuollut varas. -- Hurja warori. -- Arabien
neuvottelu. -- Onko sota vai rauha? -- Sota.


Seuraavana aamuna oli Amer ben Osmanin karavaani varhain liikkeellä,
ja mieliala oli jos mahdollista vieläkin parempi kuin edellisenä
iltana. Laulettiin ja naurettiin, ja kaikkialla oli iloista elämää,
mikä on matkan alussa aina tavallista.

Kymmenentenä päivänä saapuivat he linnoitetun kaupungin, Simbamwennin
edustalle, ja ruohoisella rinteellä Ungerengeri-joen rannalla
näkyivät toisten karavaanien valkoiset hevoset, teltat ja majat.

Vastatulleet ilmaisivat tulonsa afrikkalaiseen tapaan
pyssyjenlaukauksilla, jotka viekoittelivat arabialaisia sadoittain
ulos majoistaan.

Lämpimästi ja sydämellisesti Amer ben Osman otettiin vastaan.
Päälliköt syleilivät toisiaan, ja Selimin ikätoverit tervehtivät
häntä iloisesti. Ja kun tervehdysmenot oli suoritettu, lähtivät
kaikki Khamis ben Abdullahin telttaan. Hänet oli yksimielisesti
valittu retkikunnan johtajaksi, ja hänen luonaan tarjottiin ravitseva
ateria nälkäisille matkamiehille.

Sinä aikana kuin Amer ja hänen poikansa Selim tyydyttivät nälkäänsä,
kerrottiin vain matkan varrella tapahtuneista seikkailuista,
mutta kun ateria oli päättynyt, otti Khamis ben Abdullah
keskustelunalaiseksi kysymyksen, joka oli kaikkien mielessä -- mitä
tietä retkikunnan oli nyt määrä jatkaa matkaansa.

"Suuri kysymys, Amer ben Osman", sanoi Khamis, "on nyt se,
valitsemmeko pohjoisen tien Mbumiin Usagarassa, sitten suoraan
Urundiin ja sieltä Marungun ohi Tanganjikan eteläpuolitse Ruaan,
vai seuraammeko vanhaa tietä Marenga M'Kalin ja Ugogon kautta
Unyanyembeen, sitten Ujijiin ja Tanganjika-järven ylitse Ruaan.
Tahdon kernaasti kuulla mieltäsi, sillä sinä olet vanha, kokenut
mies, joskaan et ennen ole käynyt tässä maassa."

"Allah tietää", vastasi Amer ben Osman, "että vain nimeksi tunnen
tätä maata. Mutta jollet itse tahdo määrätä tietä, niin pyydän sinua
tai jotakuta muuta ilmoittamaan minulle, mikä erotus on näiden
molempien teitten välillä."

"Jos olisin yksin", sanoi Khamis varmasti, "niin valitsisin vanhan
tien, mutta muutamat ystävistä täällä tuntevat maan yhtä hyvin
kuin minäkin, ja he arvelevat, että joukkomme on siksi suuri, että
voisimme uskaltaa kulkea toistakin tietä. Jos valitsemme vanhan tien,
tulee meidän maksaa matkalla veroa wagogokansalle tai taistella heitä
vastaan, kumman vain katsomme edullisemmaksi. Mutta jos kuljemme
eteläistä tietä, täytyy meidän ensiksikin hyvittää wahehelaiset, nuo
roistot, matkustaessamme heidän maansa läpi. Sitten tulevat warorit,
jotka ovat voimakkaammat kuin edelliset, ja heidän kanssaan meidän
täytyy rakentaa rauha tai sotia. Heidän toisella puolellaan asuu
watutakansa, jotka ovat warorien heimolaisia, ja heille on maksettava
veroa tai ryhdyttävä taisteluun, mutta sitten tie onkin selvä aina
norsunluumaahan Ruaan saakka. Minä myönnän, että tämä eteläinen tie
on monta vertaa lyhyempi, mutta ei suinkaan varmin."

"Ja mitä arvelevat meidän ystävämme? Mitä sanoo Sultan ben Ali?" Amer
kysyi.

"Minun mielestäni olisi paljoa viisaampaa valita pohjoinen tie",
vastasi vanha Sultan. "Wagogot ovat tosin vaativaisia ja hävyttömiä,
mutta meidän on turha pelätä heitä, jos vain olemme viisaita emmekä
ärsytä heitä sotaan."

"Jos Sultan ben Ali ja Khamis ben Abdullah puoltavat pohjoista tietä,
tahtoisin kernaasti yhtyä heihin. Mutta mikä on enemmistön mielipide?"

"Meitä on kymmenen päällikköä", sanoi Khamis, "ja seitsemän äänestää
eteläisen tien puolesta. Vain sinä, Sultan ben Ali ja minä pidämme
pohjoista tietä edullisempana."

"Niin, siitä syystä, että meitä on yli 600 aseistettua miestä",
selitti sheikki Mohammed. "Tietenkin meidän on maksettava veroa
waroreille ja watutoille ja saamme paljonkin vastusta waheheista,
jotka ovat koiria. Mutta veron maksaminen on sittenkin halvempaa kuin
kolmen kuukauden hukka toisella tiellä. Ja sitten me säästämme sen
kankaan, jota meidän olisi pakko maksaa wagogoille, jotka ovat kovin
ahnaita ja vaativia. Kolmen kuukauden matka maksaa meille suunnilleen
viisitoista kangaspakkaa. Waroreille maksettavat verot ovat yhtä
suuret kuin ne, mitkä wagogot vaativat, ja silloin meiltä säästyy
viisitoista kangaspakkaa, joista voimme maksaa watutoille. Siten me
säästämme sekä tavaraa että aikaa."

"Kuuluuhan tämä järkevältä", arveli Amer, "mitä sinä siihen
sanot, Khamis? Onko eteläinen tie vaarallisempi, kuin mitä meidän
karavaanimme kestää?"

"Sitä meidän tulisikin ajatella enemmän kuin tavaraamme", vastasi
Khamis. "Kokemus on opettanut minua välttämään waroreja ja varsinkin
watutoja. Warorit ovat urhoollisia ja voimakkaita ja joskus
taisteluhaluisia, mutta watutat -- niin minulle on kerrottu --
ovat vaarallisia. Se on villi heimo, joka elatuksekseen ryöstää
karavaaneja, enkä minä tahdo lähteä eteläiselle tielle, jolleivät
kaikki päälliköt ole yksimielisiä."

"Minun suostumukseni sinä saat, jos sitä tarvitset", sanoi Amer.
"Jos Allah suo, saattaa hän meidät vahingoittumatta kaikkien Afrikan
heimojen keskitse."

"Ja jos tarvitset minun ääntäni", lisäsi Sultan ben Ali, "niin
suostun enemmistön tahtoon. Nyt asia riippuu vain sinusta,
Khamis, tahdotko pohjoista vai eteläistä tietä saattaa meidät
norsunluumaahan."

"Minulla on vain yksi ääni", vastasi Khamis, "ja jos te kaikki olette
yhtä mieltä siitä, että meidän on parasta valita eteläinen tie ja
että minun tulee johdattaa teitä, niin ei minulla ole sen enempää
sanomista."

"Me olemme yhtä mieltä", vastasivat kaikki.

"Sitten lähdemme huomenna, tuntia ennen aamun koittoa matkaan. Me
kuljemme ensin Mhumiin saakka ja käännymme sieltä etelään."

Päätöstä koskeva tieto levisi nopeasti ja kullakin ryhmällä oli oma
mielipiteensä. Älkäämme unohtako ystäviämme Simbaa ja Motoa, vaan
kuunnelkaamme, mitä he arvelevat siitä tiestä, jota oli päätetty
kulkea.

Oli yö. Leiritulet loimusivat suuressa ympyrässä, jonka läpimitta
oli yli viisisataa jalkaa ja jonka keskellä oli useita majoja.
Päälliköiden majat olivat rivissä rinnatusten, joskin niin kaukana
toisistaan, että kukin päällikkö ja hänen perheensä saattoi vapaasti
liikkua sen ympärillä.

Lähellä Amer ben Osmanin telttaa istuivat tulen ääressä Simba ja Moto
sekä toisten päällikköjen fundit, ja matoilla lepäsivät Selim, Amerin
poika, Khamis, Khamis Abdullahin poika, Isa, sheikki Thanin poika,
sekä veljekset Abdullah ja Mussoud, sheikki Mohammedin neljä- ja
kaksitoista-vuotiaat pojat.

"No Simba?" kuului Selimin ääni. "Et tiedä, Isa, mikä aarre Simba
on, hän on niin suuri ja viisas ja voimakas. -- Mitä sinä arvelet
eteläisestä tiestä, Simba? Saammeko kokea sen varrella enemmän
seikkailuja?"

"Sitä kyllä pelkään, nuori herra", vastasi Simba.

"Pelkäät!" toisti Isa hämmästyneenä. "Pelkäätkö sinä seikkailuja?
Eikö Selim juuri sanonut, että olet hyvin voimakas?"

Simba käänsi suuret viisaat silmänsä Isaan. "Te olette nuori poika,
herra Isa", hän vastasi. "Te ette ymmärrä sitä."

"Kuulkaahan orjaa!" huudahti Isa. "Mitä minä en ymmärrä -- sanopa se,
uljas Simba?"

"Te ette ymmärrä, että se mikä seikkailussa on toisille hauskaa, on
toisille surullista, ja me voimme joutua sellaisiin seikkailuihin,
joista ei kenellekään meistä ole iloa", vastasi Simba vakavana.

"Mikä sinua tänään vaivaa?" kysyi Selim.

"Minä en pidä siitä tiestä, jonka päälliköt ovat valinneet. Ei kukaan
ymmärrä paremmin tätä asiaa kuin ystäväni Moto, ja jos hänen mieltään
olisi kysytty, olisin vähemmän levoton teidän ja herrani Amerin
puolesta."

"Mitä sinä arvelet, Moto?" kysyi Selim.

"Simba puhuu totta", Moto vastasi. "Warorit ovat ilkeitä ja watutat
ovat vieläkin ilkeämpiä. Kovat ajat odottavat meitä."

"Kuinka kovat?" kysyi Selim jälleen.

"Luultavasti sota", vastasi Moto. "Aina Kisesan ja Mostanan
taistelusta saakka ovat warorit olleet ilkeämielisiä. Heillä on
nykyään arabialaisia orjia. Ennen heillä oli tapana tappaa tai
kiduttaa vankeja, mutta nyt he kohtelevat heitä samaten kuin arabit
-- ottavat heidät orjikseen."

"Ottavatko he arabeja orjikseen!" huudahti nuori Khamis, voimakas,
kiivas nuorukainen. "Sinä valehtelet!"

"Oi herra", vastasi Moto, "jos he joutuvat orjiksi niin enhän minä
ole siihen syypää. Mutta minä puhun totta."

"Beduiiniko -- vapaa beduiiniko, joka ei tunnusta mitään herraa --
olisi orja! Moto, sinä valehtelet. Beduiini ei voi elää orjana."

"Waroreilla on nykyään orjia, ja jotkut niistä ovat arabeja, minä
vannon sen", sanoi Moto juhlallisena.

"Sitten minä iloitsen, että isäni valitsi tämän tien", sanoi nuori
Khamis. "Paha periköön nuo uskottomat koirat! Varokoon se mrori
itseään, joka joutuu minun käsiini, sillä Muhammedin pyhän nimen
kautta, minä kidutan hänet kuoliaaksi."

"Malttakaa, nuori herra", sanoi Simba nousten seisoalleen, "ja
kuulkaa minua! Warorit ovat ilkeämielisiä, niinkuin Moto sanoo, mutta
he ovat ihmisiä, ja eräs hyvä nasarealainen, eräs valkoihoinen mies
Sansibarissa, sanoi kerran, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.
Jos warorit ovat ihmisiä ja asuvat omassa maassaan, ja jos arabit
tulevat häiritsemään heidän rauhaansa ja kohtelevat heitä väärin,
niin miksi he eivät kohtelisi arabialaisia vankeja samalla tavalla
kuin arabit heitä? Vastatkaa minulle tähän."

"Etkö tiedä, mitä pyhä koraani sanoo, Simba?" sanoi Mussoudin vanhin
poika. "Hyvä imani on usein lukenut meille tämän kohdan: 'Totisesti
sanon minä: Al Zackumin puun hedelmä olkoon epäuskoisten ravintona,
kuin öljyn sakka se kiehukoon kirottujen vatsassa. Kun kohtaatte
epäuskoisia, niin lyökää heiltä päät poikki, kunnes syttyy suuri
verilöyly, ja sitokaa heidät nuoriin. Ja päästäkää heidät sitten
vapaiksi tai vaatikaa lunnaita, kun sota on laskenut aseensa maahan'.
Ja toisessa kohtaa sanotaan: 'Allah ei salli niiden työn mennä
hukkaan, jotka taistelevat hänen totisen uskonsa puolesta, hän on
johdattava heitä ja vahvistava heidän sydämiään ja saattava heidät
paratiisiin, josta hän on heille ilmoittanut.'"

"Mitä sinä sanot orjista ja oikeauskoisista Simba?" kysyi Isa
riemuiten. "Etkö luule, että meillä on oikeus vangita niitä,
jotka juonittelevat meitä vastaan, ja ottaa ne orjiksemme heidän
uskottomuutensa ja hurjuutensa vuoksi?"

"Minä olen samaa mieltä kuin ennenkin", vastasi Simba, "minä en
osaa ulkoa koraania niinkuin Abdullah, mutta minä tiedän, että
sama Jumala, joka antoi järjen ja sydämen teille, antoi ne myöskin
waroreille. Tahtoisin kernaasti tietää, mitä nuori Selim herra
arvelee näistä asioista?"

"Sanoakseni sinulle totuuden, niin en ole koskaan sitä suuresti
ajatellut", vastasi Selim ystävällisesti. "Isälläni on orjia
samoinkuin sukulaisillanikin. Heidän olonsa on hyvä, eivätkä he ole
koskaan valittaneet. Olen nähnyt orjia rangaistavan ja hirtettävän,
mutta he olivat tehneet väärin ja ansainneet rangaistuksensa. Mitä
isäni tekee, on oikein, minun ei sovi tuomita häntä."

"Hyvin sanottu", huudahti kiivas Khamis; "mutta sensijaan että näin
puhuit, olisi sinun pitänyt antaa Simban maistaa piiskaa ja opettaa
tuota koiraa vartioimaan isäntänsä kynnystä eikä antamaan neuvoja
Amerin pojalle."

"Sinä olet liian kiivas, Khamis", vastasi Selim. "Simba on uskollinen
ja hyvä. Isäni pitää hänestä, ja vaikka hän on musta, rakastan
minäkin häntä kuin veljeäni. Simba ja Moto ovat samanarvoisia kuin
heidän painonsa kullassa punnittuna, mutta minä en möisi heitä
tuhatkertaisestakaan hinnasta."

Sekä Simba että Moto olivat niin liikuttuneet Selimin sanojen
johdosta, että he polvistuivat maahan ja tahtoivat syleillä nuoren
isäntänsä polvia, mutta Selim ei sallinut sitä.

"Nouse ylös, Simba", hän sanoi, "ja sinäkin, Moto. Minun silmissäni
te olette miehiä, ettekä orjia, eikä teidän tarvitse suudella
jalkojani osoittaaksenne, että te rakastatte minua. Te olette minun
ystäviäni, ja sinä te pysytte aina."

"Hyvä nuori herra", sanoi Simba liikuttuneella äänellä, "me olemme
teidän palvelijoitanne. Eikö totta, Moto?"

"Simba on oikeassa", sanoi Moto. "Me suojelemme nuorta herraamme.
Jos matka on pitkä, niin Simba on vahva kuin kameli ja Moto
nopeajalkainen kuin seepra ja kestävä kuin villi aasi. Moto on
puhunut."

"Kuulkaa, Khamis ja Isa", huudahti Selim hymyillen. "Mikä arabi ei
rakastaisi hevostaan yhtä paljon kuin vaimoaan? Mutta Simba ja Moto
ovat minun uskollisia ystäviäni. Minulla on kameeli, seepra ja aasi,
ja sinä käsket minun antamaan niille selkään. Häpeä, poika!"

"Poika! Minä olen sinua vanhempi ja voimakkaampi. Sinä olet lapsi,
muuten et luottaisi noiden valheellisten koirien imarteluihin. Minä
tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, ja minä vannon pääni kautta,
etten vielä ole tavannut mustaa miestä, joka olisi voinut olla
varastamatta ja valehtelematta", huusi Khamis.

"Niin, Selim on pieni kiltti poika!" pilkkasi Isa. "Sinulla on silmät
kuin tähdet ja iho kuin norsunluu. Ei, Amerin pojasta on tullut
tyttö, joka kallistaa korvansa imartelulle."

Selim punastui häpeästä, mutta pikku Abdullah puolusti häntä.

"Isa", sanoi hän, "eikö Selim ole kaunis sinun mielestäsi? Olen
kuullut isän usein sanovan, että hän toivoisi itselleen yhtä kauniin
pojan kuin Selim on, vaikka hän rakastaakin minua siitä huolimatta.
Ja tiedätkö, Isa, älä pane pahaksesi, mutta minun mielestäni sinä et
ole lainkaan kaunis. Sinä olet melkein yhtä musta kuin Simba ja --"

"Sinä valehtelet!" Isa aikoi lyödä Abdullahia, mutta poika karkasi
pakoon ja juoksi tulen ympäri Isan ajaessa häntä takaa. Tulen
toisella puolella istui Niani, neekeri-poika, jota nimitettiin
apinaksi, ja kun Isa hyökkäsi hänen ohitseen, pani hän kampia, ja Isa
kaatui raskaasti maahan.

Naurunhohotuksella tervehdittiin hänen kaatumistaan. Mutta Selimin
nauru katkesi äkkiä, kun hän näki, että Isa hyppäsi ylös, tarttui
Niania käsistä ja jaloista kiinni ja kantoi hänet tulen luo
lämmittääkseen häntä, niinkuin hän sanoi.

Niani huusi ja sätkytteli jalkojaan -- mutta turhaan. Isa ei
välittänyt siitä, ja olisi varmaan täyttänyt uhkauksensa, elleivät
Selim ja Khamis olisi tulleet väliin.

Koska arabit eivät pidä tappelusta, ei ole kumma, että Khamiskin
asettui Nianin puolelle, mutta tämä ei päässyt kuitenkaan aivan
rankaisematta pelistä, vaan sai koko joukon iskuja ja töytäyksiä.

Tähän tapaukseen päättyi ilta. Simba ja Moto laskeutuivat maata
matoilleen Amerin teltan juurelle, Khamis, Isa ja Mussoud menivät
kukin omiin telttoihinsa ja Selim lähti isänsä luo.

Sheikki Amer istui kirjoittamassa talikynttilän valossa, mutta kun
Selim astui sisään, työnsi hän paperinsa syrjään.

"Poikani, sieluni valo ja sydämeni ilo", sanoi hän vakavalla äänellä:
"käy tänne istumaan ja ilahduta minua läsnäolollasi. Olen synkällä
mielellä tänään, ikäänkuin suuri suru uhkaisi minua."

"Mitä sinä pelkäät, isä?" sanoi Selim. "Olethan ystäviesi ja
palvelijoittesi parissa, jotka rakastavat sinua."

"Ei, poikani, en minä pelkää, vaan aavistan vaaran uhkaavan,
vaikken tiedäkään, mikä se on. Mutta puhukaamme jostakin muusta.
Olen kirjoittanut kirjeitä ystävilleni Sansibariin, kertonut heille
siitä vaarallisesta tiestä, jonka seuralaisemme ovat valinneet, ja
antanut määräyksen, mitä omaisuudelleni on tehtävä. Sinä tiedät,
poikani, miten aina olen rakastanut sinua. Siltä varalta, että jokin
onnettomuus kohtaisi minua, tahdon sanoa sinulle, että varoisit
setääsi, joka on viekas mies. Sanon sen, vaikka hän on veljeni."

"Isäni, mitä pahaa voi setäni tehdä minulle tai miksi hän tahtoisi
vahingoittaa minua, joka en koskaan ole tehnyt hänelle mitään?" kysyi
Selim ihmeissään.

"Sinä olet vielä nuori etkä aavista maailman pahuutta. Setäsi on
ahne ja tahtoisi kernaasti anastaa sinulta perintöoikeutesi tai
muuten vahingoittaa sinua. Omaisuuteni orjineen ja maineen nousee
viiteenkymmeneen tuhanteen dollariin, ja jos minä kuolen, on kaikki
tämä sinun omaasi, koska sinä olet ainoa poikani. Mutta jos sinä ja
äiti kuolisitte, perisi veljeni Rashild minut."

"Sinä hämmästytät minua, isäni, mutta sinähän olet terve ja voit elää
vielä kauan. Toivoakseni elät tuhat vuotta, ja minä olen onnellinen,
jos saan vain olla sinun poikasi."

"Minä tiedän sen, poikani, ja jos joskus tottelevainen poika on
sulostuttanut isänsä elämää, niin sinä olet sen tehnyt. Mutta meidän
täytyy ajatella rakkaittemme tulevaisuutta. Ja vielä toisestakin
asiasta tahdon puhua kanssasi, nimittäin naimisestasi. Tunnetko
Leilah'n?"

"Leilah'n, Khamis ben Abdullahin tyttärenkö?"

"Juuri hänet."

"Tietysti tunnen hänet. Emmekö ole leikkineet yhdessä lapsina? Hän on
kaunein tyttö Sansibarissa."

"Se on hyvä", sanoi Amer. "Khamis ben Abdullah on luvannut tyttärensä
sinulle vaimoksi ja naimakirja on tehty. Jos jotakin pahaa
tapahtuisi, mene Sansibariin palattuasi Khamisin taloon ja, jos olet
silloin jo siinä iässä, pyydä Leilah'a vaimoksesi, niinkuin heimomme
tapa on. Olen järjestänyt tämän asian sinun puolestasi, jotta et
valitsisi itsellesi vaimoa muukalaisten parista ja tuottaisi häpeää
isäni, Osmanin nimelle. Lupaatko sen?"

"Niin totta kuin Jumala elää", vastasi Selim vakavana. "Kätken sinun
toiveesi sydämeeni kuin kalliin aarteen."

"Lähde nyt levolle, lapseni. Huomenna kaksi palvelijaani vie nämä
paperit Sansibariin. Jumala suojelkoon sinua ja päästäköön meidät
kaikesta pahasta!"

Seuraavana päivänä aamun sarastaessa antoivat kirangozit (oppaat)
lähtömerkin puhaltamalla torviinsa. Ennenkuin tunti oli kulunut,
olivat teltat koossa ja tavaroiden kantajat rivissä seuratakseen
johtajia.

Arabialaispäälliköt muodostivat jälkijoukon ja seurasivat
aseenkantajineen ja suosikkiorjineen karavaania.

Maisema muuttui nyt mäkiseksi ja kukkuloiden rinteillä kasvoi tiheää
metsää, joka soi mieluista varjoa päivän kuumimpana aikana.

Sen jälkeen he saapuivat Wami-joen alaville seuduille, jotka
sadeaikana ovat yhtenä ainoana suona. Mutta nyt oli heinäkuu, ja
kovat monsuunituulet olivat vastikään raivonneet, niin että maa oli
aivan harmaana. Heinä oli haurasta ja tuleentunutta, maa täynnä
ilkeitä halkeamia ja lovia ja joet, sellaiset kuin Pieni Makata ja
Mbengerenga, olivat kuivuneet vähäisiksi puroiksi. Niinpä karavaani
saattoi kahdessa päivässä kulkea tämän alangon poikki ja päästä illan
suussa Mbumiin Usagarassa.

Mbumista he kulkivat entisessä järjestyksessä Mukondokur-vuoriketjun
itäisen osan ympäri ja saapuivat kolmantena päivänä maahan, joka
ulkonaisesti erosi suuresti siitä, jonka he olivat jättäneet
taakseen. Korkeat vuoret piirittivät kaikkialla taivaanrantaa.
Rinteillä kasvoi rehevää ruohoa. Kookospalmut, kauniit mimosapuut ja
kaikenlaiset pensaat ja yrtit antoivat maisemalle väriä ja eloa.

Kallioisten, jyrkkien rantojen lomissa kuohuivat vuolaat virrat,
jotka Afrikassa suuresti lisäävät matkan hauskuutta. Ammottava
halkeama kallioseinässä, josta kirkkain vesi pulpahti esille,
korkea, pystysuorasti taivaaseen kohoava vuori, jota kukkivat
yrtit, sananjalat ja sametinpehmeä sammal peittivät, tai yksinäinen
vuorenhuippu, jonka pää piiloutui pilviin, olivat näkyjä, jotka
muistuivat mieleen vielä sittenkin, kun matka kulki jälleen
yksitoikkoisten, lakeitten seutujen halki.

Nuoret pojat olivat ihastuneet tunturimaiseman kauneuteen, ja
varsinkin Selim, joka oli saanut isältään uskonnollisia ja runollisia
vaikutteita, oli haltioissaan. Jos hän olisi kyennyt, olisi hän
pukenut ihastuksensa ja luonnon ihailunsa runomuotoon. Mutta hän oli
vain poika, jolle voimakas runollinen tunne oli ominainen.

"Etkö ole ajatellut, isä, että Palestinan, luvatun maan pitäisi
muistuttaa tätä vuoriseutua?" sanoi Selim eräänä päivänä. "Sitä
maata, jossa maito ja hunaja vuotaa. Minusta tuntuu, niinkuin
en koskaan olisi voinut olla kyllin kiitollinen Allahille hänen
hyvyydestään ja kuin minun tästä lähin pitäisi aina olla hyvä.
Ymmärrätkö tunnettani, isä?"

"Ymmärrän kyllä, poikani, mutta kerrohan minulle vielä enemmän
ajatuksistasi", sanoi Amer katsellen ihailevin katsein kaunista
luontoa.

"Nyt vasta minä myöskin ymmärrän, että maailma on äärettömän suuri ja
Jumala, joka sen on luonut, vieläkin suurempi", jatkoi Selim. "Kuinka
en ennen ole tullut sitä ajatelleeksi? Tähän asti olen ajatellut
vain niitä seikkailuja, jotka voivat kohdata karavaaniamme matkan
varrella. Mutta nyt näen paljon enemmän. Mistä se johtuu, isäni?"

"Niin, lapseni, sisimpäsi on herännyt ja ajatuksesi ovat alkaneet
avartua tässä suurenmoisessa luonnossa. Jumala antoi sinulle kyvyn
ajatella samalla kun hän antoi elämän sinulle. Ja sitä myöten kuin
kasvat ja kehityt, kasvavat myös ajatuksesi."

"Mutta sanohan minulle, isäni -- kysymykseni koskee nyt aivan toista
asiaa -- eräs seikka. Simba ja Moto ovat sinun orjiasi! Onko oikein
omistaa orjia?"

"Kyllä se on oikein, poikani. Koraani hyväksyy sen, ja ikiajoista
asti on meidän kansamme tapoihin kuulunut orjien omistaminen. Mistä
tämä kysymyksesi johtuu? Onko se uusi todistus sielusi kehityksestä?"
kysyi isä hymyillen.

"En tiedä", vastasi Selim painaen epäröiden päänsä alas. "Sinä
tiedät, että Simba ja Moto ovat hyviä ja rakastavat meitä. Minä
tiedän myöskin, että sinä olet oikeudenmukainen ja rakastat oikeutta
sen itsensä tähden. Olisiko sinusta oikein pitää orjia, jos se heidän
omasta mielestään olisi väärin?"

"Mistä nuo sinun ajatuksesi ovat kotoisin, poikani?" Amer kysyi.
"Mutta koska nyt kerran kysyt, niin tahdon myös vastata. Ei, väärin
olisi pitää ihmistä orjuudessa, jos se hänen omasta mielestään olisi
vääryyttä tai jos orjuus painostaisi häntä. Mutta ei minulta myöskään
voida vaatia, että antaisin vapauden orjalleni vain siksi, että hän
pyytäisi sitä, koska olen ostanut hänet omilla varoillani. Oikeus
vaatii, että määrään hänestä hinnan tai määrätyn työajan, joka vastaa
sitä summaa, jonka olen hänestä maksanut, ja että hän saa vapautensa
suoritettuaan tuon hinnan tai työajan. Niin koraani määrää, sellainen
on meidän lakimme, ja siten minä olen aina toiminut, ja samaa neuvon
sinullekin kun aikasi koittaa."

Teltat olivat tänä iltana pystytetyt kapealle penkereelle tai
hiekkasärkälle erään veden partaalle, joka pikemmin näytti järveltä
kuin joelta. Ja sittenkin se oli Lofu- eli Rufu-virta, joka kuivana
vuodenaikana, niinkuin monet muutkin afrikkalaiset joet, pysähtyi
monin paikoin kulussaan muodostaen pitkiä, kapeita lammikoita ja
järviä. Kivikko- tai savipohjaisissa joissa, jotka eivät kuivanakaan
aikana kuivu, asustavat krokotiilit, Afrikan kaloja syövät matelijat.
Ja missä on krokotiilejä, siellä on myös virtahepoja. Ei siksi, että
krokotiilit ja virtahevot olisivat heimolaisia, vaan siksi, että
lampien läheisyydessä, jotka pysyvät aina kosteina, kasvaa runsaasti
kaislaa ja rehevää ruohoa, virtahevon ravintoa.

Kaksi tuntia ennen auringon laskua lähtivät Selim, Simba ja kaksi
muuta metsästäjää, Baruti ja Mombo, pyytämään metsänriistaa. He
samoilivat ensin sen kapean joen yläreunalle, jonka partaalle
karavaani oli leiriytynyt. Ruokoja ja monenlaista ruohoa kasvoi
siellä runsaasti ja harvaa pensaikkoa aivan rantaan saakka. Täällä
Simba luuli heidän tapaavan haluamaansa riistaa.

Ilma oli pensaikossa niin suloisen viileää, etteivät he voineet olla
jäämättä sinne hetkeksi lepäämään.

Selim ja Simba asettuivat jättiläiskokoisen tamarindipuun alle.
Baruti heittäytyi pitkäkseen maahan noin kolmenkymmenen kyynärän
päähän heistä, ja Mombo nuoren mimosan suojaan veden rajaan.

Viileys, hiljaisuus ja väsymys tuuditti heidät hyvinkin pian unen
helmaan.

Kauan he eivät kuitenkaan olleet ennättäneet nukkua, ennenkuin vesi
alkoi hiljalleen loiskia ja krokotiili pisti päänsä esiin katsellen
kylmin, kiiluvin silmin Momboa. Hetken aikaa se oli liikkumaton kuin
hirsi, mutta vähitellen sen raskas ruumis alkoi kohota yhä ylemmäksi
vedestä, ja eläin alkoi ryömiä lyhyitten jalkojensa varassa eteenpäin.

Päästyään kuivalle maalle krokotiili oli taaskin hetken aikaa hiljaa,
niin että olisi ollut mahdoton ratkaista, oliko se elävä olento vai
puunrunko. Sitten se nosti hyvin varovasti päätään sekä suunnattoman
suurta ruumistaan. Saattoi heti huomata, miten voimakas tuo kömpelö
ruumis oli. Sen pitkä pyrstö, jonka pää laahasi maata, oli suurempi
kuin kaikkein suurimman norsun kärsä.

Varovasti ja hiipien kuin leopardi krokotiili lähestyi nukkuvaa
Momboa. Nopeasti se pisti alaleukansa miehen säären alle, yläleuka
paukahti kiinni kuin jäykkä vieteri, ja krokotiili heilautti Mombo
parkaa ilmassa aivan kuin ihminen retuuttaa kissaa hännästä.

Tämä heilahtava liike pelasti Mombon, sillä hän viskautui vasten
nuorta puuta ja tarttui siihen kiinni kaikin voimin huutaen niin
kovasti, että ääni kuului aina kahden peninkulman päähän, missä
karavaani majaili. Selim, Simba ja Baruti käsittivät heti, mistä oli
kysymys. He näkivät suunnattoman hirviön raastavan jalasta onnetonta
miestä, joka huusi voimainsa takaa ja kouristuksen tapaisesti
pysytteli kiinni puussa.

Simba tointui ensimmäisenä.

"Nuori herra", hän sanoi, "pyssy -- ja vikkelästi, ettei se pääse
pakoon! Tähdätkää, mutta olkaa rauhallinen, muuten osutte Momboon,
ettekä krokotiiliin. Tähdätkää kaulaan, kun eläin nostaa päätään.
Oi, Amerin poika, te saitte hirviön hengiltä! Ei, se koettaa
päästä pakoon. Baruti, heitä sitä keihäällä! Tule, niin tartumme
sen pyrstöön kiinni. Me jaksamme kyllä pidellä sitä kiinni, kunnes
se kuolee. Kas tuosta, ilkiö!" ja Simba lävisti leveäkärkisellä
keihäällä pedon ruumiin, niin että se hetken perästä kellahti
kuolleena kyljelleen.

Niin pian kuin hirviö oli heittänyt henkensä kiiruhtivat Selim ja
Simba valittavan Mombo raukan luo tutkimaan hänen tilaansa.

"Poika parka!" sanoi Selim. "Katsohan, miten hänen jalkansa on
raadeltu. Luuletko että hän voi elää? En toivoisi hänen kuolevan.
Silloinhan suuri kuulani olisi ollut hyödytön."

"Kyllä hän jää henkiin -- jos Jumala suo ja on kertova tästä
tapauksesta lapsilleen, kun hän tulee vanhaksi. Meidän hakimimme
[lääkäri] on kokenut ja viisas mies, muutamien päivien perästä
on haava parantunut. Mutta meidän täytyy kantaa hänet leiriin.
Tulehan Baruti auttamaan. Taita pari suoraa salkoa sillä välin, kun
minä punon köyttä, ja te, nuori herra, leikatkaa pala krokotiilin
pyrstöstä näyttääksenne sen isällenne."

Kaikki kolme ryhtyivät työhön, ja pian he saapuivat jälleen leiriin,
jossa kaikki ylistivät Selimiä hänen ensimmäisen saaliinsa johdosta
-- kaikki paitsi kateellinen Isa.

Tämän tapauksen jälkeen, joka sattui Lofun rannalla, jatkoi karavaani
matkaansa keskeytymättä, kunnes se saapui hedelmättömän Ugogo-maan
eteläpuolelle, jossa wahehe-niminen rosvokansa asuu.

Ensimmäisenä iltana heidän pystyttäessään leiriään puhui Khamis ben
Abdullahin kirangozi herransa käskystä karavaanijoukolle seuraavasti:

"Kuulkaa te arabialaisten lapset, suurten päällikköjen pojat! Te
olette nyt wahehien alueella, rosvojen ja varasten maassa. Olkaa
varovaisia ja nukkukaa toinen silmä auki, älkääkä päästäkö pyssyjä
käsistänne. Jos kohtaatte hiipivän wahehen yöllä leirissänne, niin
ampukaa hänet. Ymmärrättekö?"

"Kyllä ymmärrämme", vastasi kuusisataa ääntä yhtäaikaa.

Kaksi päivää he kulkivat vaikeuksitta eteenpäin, mutta kolmantena
päivänä antoi Amer ben Osman käskyn pystyttää telttansa oksista ja
ohdakkeista rakennetun aitauksen reunaan, aivan lähelle porttiaukkoa,
josta orjat kulkevat vettä ja polttopuita hakemassa.

Paria tuntia ennen aamun sarastusta heräsi Simba oksan taittumiseen.
Hän ei liikahtanut, vaan jännitti vain kuuloaan. Hetken kuluttua
hän kuuli hiipiviä askeleita ja näki tähtien valossa aivan Amer
ben Osmanin teltan edustalla ihmisolennon ääriviivat. Haamulla oli
kädessään jokin leveä, tumma esine sekä toisessa pitkä sauva, jonka
pää kimalteli heikosti. Se oli varmaankin vihollinen, sillä ystävä ei
olisi hiipinyt eteenpäin näin varovaisesti.

Simba makasi yhä liikkumatta, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt siitä
vaarasta, joka uhkasi teltassa nukkujia. Mutta jos murhamies olisi
huomannut hänen väijyvän, säihkyvän katseensa, olisi hän hetken aikaa
epäröinyt, ennenkuin lähestyi avonaista teltanaukkoa.

Pahantekijä ei huomannut kuitenkaan mitään, vaan ryömi telttaan,
jossa Selim ja hänen isänsä nukkuivat kaikessa rauhassa. Mutta Simban
silmät seurasivat häntä kunnes hän oli puoleksi teltan sisäpuolella,
ja silloin vasta jättiläisorja nosti päätään ja suoriutui täyteen
pituuteensa. Sitten hän kumartui alas ja tarttui lujasti rosvon
jalkoihin, jotka olivat aukon ulkopuolella. Ääneensä huutaen hän
nosti hänet ilmaan, iski hänen päänsä suurta, litteää kiveä vasten ja
heitti hänen elottoman ruumiinsa aitauksen toiselle puolelle.

Samassa kaikki leirissä olivat jalkeilla, ja tulet sytytettiin.
Pian kaikki tiesivät mitä oli tapahtunut, ja uteliaina he lähtivät
tarkastamaan kuollutta. Kun Amer ben Osman kuuli asian, sanoi hän
Selimille:

"Voit kiittää Simbaa henkesi pelastumisesta, poikani. Sinä makasit
siksi lähellä ovea, että jos olisit herännyt, ei henkesi olisi ollut
paljonkaan arvoinen."

Selim käänsi katseensa Simbaan, mittaili silmillään hänen voimakkaita
jäseniään ja kysyi isältään:

"Simba on suuri, vahva mies. Kumpaanko sinä panet suurempaa arvoa,
isä, poikaasi Selimiin vai orjaasi Simbaan?"

Amer, jota pojan kysymys hämmästytti, vastasi:

"Oi, poikani, mitä sinä kysytkään! Etkö sinä ole minun ja rakkaan
Aminani lapsi? Olenko koskaan ollut osoittamatta sinulle rakkautta?"

"Et koskaan, rakas isä, mutta Simba on lahjoittanut sinulle poikasi,
joka hänen avuttaan olisi nyt kuollut. Eikö Simba ole täysin määrin
maksanut sinulle takaisin sitä summaa, jonka sinä maksoit hänestä
hänen lapsena ollessaan?"

"Simba on erinomainen, mutta jos olisin kadottanut sinut, olisin
kadottanut kaikki. Sinäpä sen sanoit, poikani. Simba on vapaa hän ei
ole enää Amer ben Osmanin orja."

"Simba!" huudahti Selim ihastuneena. "Simba, kuuletko, mitä isäni
sanoo? Sinä olet vapaa!"

Simban oli aluksi vaikea käsittää isäntänsä sanojen tarkoitusta,
mutta kuultuaan Selimin iloisen huudahduksen kirkastuivat hänen
kasvonsa.

"Orja on ruma sana", hän sanoi, "mutta Simba ei ole koskaan ollut
orja siinä merkityksessä, että se olisi kiusannut häntä. Simba olisi
aikoja sitten voinut olla vapaa, jos hän olisi tahtonut, mutta hän
rakastaa herraansa Ameria ja tämän poikaa. Ja siksi hän pysyi heidän
palveluksessaan, mutta vaikka hän oli palvelija, ei hän koskaan silti
unohtanut olevansa mies. Simba on Amerille ja hänen pojalleen hyvin
kiitollinen, mutta samalla kun hän muistaa olevansa vapaa, muistaa
hän myöskin ilolla olevansa heidän palvelijansa." Ja näin sanoen hän
polvistui maahan ja suuteli isän ja pojan käsiä.

"Oi Simba, ystäväni", huudahti Selim, "tästä lähin sinun tulee
sinutella minua, ja jos sinä olet kiitollinen, niin on Selimilläkin
sydän joka voi lämpimästi tuntea samaa."

"Kas niin pojat", sanoi Amer, "menkää nyt levolle. Aseta ensiksi
kuitenkin vahteja, Simba, siltä varalta että wahehevarkaat tulisivat
kostamaan kuolleen toverinsa puolesta, ja hälyytä heti, jos huomaat
jotakin epäilyttävää."

Yö kului kuitenkin rauhallisesti, ja seuraavana aamuna
valmistauduttiin jälleen matkaan.

Juuri kun karavaani oli lähtövalmiina, saapui paikalle joukko
wahehelaisia, samanlaisissa aseissa kuin yöllinen vieraskin.
Huomatessaan leirin portilla kuolleen toverinsa, tarkastivat he häntä
ihmeissään ja kysyivät mitä se merkitsi.

Moto oli valmis antamaan heille selityksen.

"Oi, veljeni", hän sanoi, "jotkut ihmiset ovat ilkeitä ja typeriä sen
lisäksi. Mikäpä muu kuin paha henki saattoi yllyttää tuota kuollutta
miestä ryöstämään karavaania, johon kuuluu 600 aseellista miestä?
Tuo suuri mies tuolla näki hänen hiipivän päällikön telttaan, ja hän
tarttui häntä jalkaan kiinni ja murskasi hänen päänsä kiveen."

"Varmaankin itse paha oli mennyt häneen", sanoivat hämmästyneet
neekerit. "Mutta jos hänet keksittiin yöllä leirissä, niin hän
ansaitsi kuolla." Ja noloina miehet poistuivat hiljaa mutisten
itsekseen.

Matka sujui nyt rauhallisesti useita päiviä. Seutu, jonka läpi
matkustettiin, oli yksitoikkoinen ja ikävä. Molemmin puolin tietä
oli aavoja ruohotasankoja, vain siellä täällä kasvoi jokunen
orjantappurapensas tai yksinäinen baobabpuu. Wahehe- ja wagogokansat
eivät uskaltaneet häiritä suurta karavaania. Vasta kun he olivat
sivuuttaneet nämä hedelmättömät tasangot ja näkivät edessään pitkän,
valkoisen harjun, alkoi väki kuiskailla, että sen takana sijaitsi
Urorimaa, jonka asukkaat olivat taisteluhaluisia ja rohkeita.

Kymmenentenä viikkona Simbamwennistä lähdettyään karavaani kulki
mainitun harjun yli, ja matkamiehet näkivät edessään warorien vihreät
laitumet, metsäiset laaksot ja tiheikköä kasvavat tasangot.

Ne, jotka tunsivat Moton, ihmettelivät, kuinka paimenet ja sotilaat,
joita he tapasivat tiellä, suuresti muistuttivat häntä.

Warorineekerit eivät näyttäneet haluavan estää karavaanin kulkua,
vaan katselivat vain huvikseen vaaleampi-ihoisia arabeja. Varsinkin
Selimiä kiusasi heidän uteliaisuutensa. Arabit saivat muuten ostaa
mitä ikinä halusivat punaisilla helmillä ja amerikkalaisella
pumpulikankaallaan. Maitoa, voita ja munia oli runsaasti. Mikä
olisikaan maistunut arabialaispoikien mielestä mainiommalta sen
kuivan ruuan jälkeen, jota he niin kauan olivat saaneet nauttia.
Mutta näiden paimenten aseet olivat peloittavampia kuin mitkään muut,
joita he tähän saakka olivat nähneet villien käsissä. Heidän jousensa
olivat raskaat, nuolensa pitkät, ja paitsi pitkiä, leveäkärkisiä
keihäitä oli heillä kevyitä heittokeihäitä sekä valtavia
sotatapparoita.

Kuudentena päivänä, heidän saavuttuaan Urorin alueelle, tulivat
he suureen, paaluaidoilla varustettuun kylään. Se oli Kwikuru,
pääkaupunki. Siinä oli lähes kahdeksansataa majaa, ja sen suojana oli
toisella puolen korkea aitaus, toisella leveä virta. Noin kilometrin
päässä oli pieni metsikkö ja sinne arabit pystyttivät leirinsä.

Simbamwennin jälkeen oli Kwikuru asutuin paikka, jonne arabit
olivat matkansa varrella saapuneet. Tuhansiin nouseva karjalauma
kävi lähitienoilla laitumella, asestettujen paimenten vartioimina.
Laajoilla pelloilla kasvoi maissia, sokeriruokoa, vihanneksia ja
melooneja herättäen mieluisia tunteita arabeissa, jotka Sansibarista
lähdettyään eivät olleet sellaisia herkkuja nähneet.

Myöhään iltapuolella, kun oksista ja orjantappuroista oli pystytetty
tiheä suojamuuri leirin ympärille, kokoontuivat päälliköt
neuvottelemaan, millä keinoin oli voitettava Kwikurun peljättyjen
asukkaiden ystävyys.

"Ystävät", sanoi Khamis, "me olemme nyt vihdoinkin Urorissa, missä
meidän täytynee käyttäytyä toisin kuin tähän asti matkamme varrella.
Minä tarkoitan, että heidän kuninkaansa tulee varmaankin vaatimaan
meiltä veroa, ja olen kutsunut teidät kokoon kehoittaakseni teitä
olemaan erittäin varovaisia keskustellessanne heidän kanssansa."

"Khamis", vastasi Sultan ben Ali, "sinun neuvosi on hyvä. Miten
suuren veron luulet tämän päällikön meiltä vaativan? Me voimme antaa
runsaalla kädellä, mutta meillä ei ole mitään liikaa."

"En tiedä vielä, miten paljon hän aikoo vaatia", Khamis vastasi,
"mutta tarjotkaamme aluksi vain vähän, se on viisainta. Minä ehdotan
kuutta dotia [1 Doti = lähes neljä metriä]. Kaksi dotia Joho-kangasta
kuninkaalle itselleen, kaksi dotia vaaleata, ruudullista kangasta
hänen puolisolleen, yhden dotin ruudullista silkkiä hänen vanhemmalle
pojalleen ja yhtä paljon hyvää kanikia [sinistä pumpulikangasta]
hänen lähinnä vanhimmalle pojalleen."

"Hyväksyn ehdotuksen", sanoi Sultan ben Ali, "ja sinulla, Amer, on
viisas Moto-niminen orja. Anna hänen jonkun toisen miehen kanssa
viedä kankaat kuninkaalle ystävällisin terveisin ja pyynnöin, että
hän sallisi meidän kulkea maan läpi kaikessa rauhassa kaikkine
miehinemme."

Moto ja Khamis ben Abdullahin kirangozi, joka osasi puhua kaikkia
keski-Afrikan kieliä, lähtivät Kwikuruun sillä välin kun päälliköt
jäivät Khamis ben Abdullahin telttaan nauttimaan parasta mitä talo
saattoi tarjota.

Vajaan tunnin kuluttua palasivat miehet takaisin ja polvistuivat
päällikköjen eteen.

"Puhu, Moto", sanoi Khamis. "Sinä tuot lahjamme takaisin? Eikö asiasi
onnistunut?"

"Näin sanoi kuningas", vastasi Moto. "'Miksi olette tulleet minun
maahani? Ettekö tiedä, että vihamielisyys vallitsee warorien ja
arabien välillä? Suuri päällikkö Mostana, jonka julmat kauppiaat
murhasivat, oli ystäväni, miten minä voisin unohtaa hänen kuolemansa
näin vähäisestä lahjasta? Menkää, orjat, ja sanokaa herroillenne,
että jolleivät he lähetä minulle viittäkymmentä pakkaa kangasta,
viittäkymmentä pyssyä ja kahtakymmentä astiaa ruutia, voivat he
palata samaa tietä kuin ovat tulleetkin.' Näin käski Olimali minun
sanoa herroilleni."

Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja, ja arabit katsoivat toisiinsa
alakuloisina.

"Oletko tarkastellut Olimalin kylää?"

"Se on aivan liian luja, jotta voisimme hyökätä sen kimppuun. Mutta
jos warorit hyökkäävät meidän päällemme, niin eivät hekään voi saada
meidän leiriämme haltuunsa, niin kauan kuin meillä on miehiä."

"Hyvin sanottu, Moto", vastasi Mohammed ja kääntyen Khamisin puoleen
kysyi: "Oletko jo päättänyt, mitä me teemme?"

"Voinko minä yksin tehdä sellaista päätöstä? Asia on vakava, ja
meidän täytyy pukeutua viisauden mantteleihin ja neuvotella Olimalin
vaatimuksesta."

"Luuletko Moto", kysyi Amer ben Osman, "että Olimali tyytyisi
puoleen, jos tarjoaisimme sen hänelle?"

"Sitä minä en usko. Luulen, että hän haluaa sotaa eikä rauhaa. Jos
lähetätte hänelle viisikymmentä pakkaa kangasta, pyytää hän toiset
viisikymmentä. Kuulin väkijoukon mutisevan jotain sodasta, kun lähdin
sieltä."

"Sotaa!" huusi Mohammed uhkaavasti. "Niin, sotaa hän saa, minä
lävistän hänen ruumiinsa hyvällä miekallani."

"Rauhoitu, ystäväni", sanoi Sultan ben Ali. "Ehkäpä keksimme jonkun
muunkin keinon. Menetelkäämme viisaasti vaaran hetkellä."

"Sultan ben Ali on oikeassa", sanoi sheikki Thani, "koettakaamme
ensin rauhallisia keinoja ja turvautukaamme sotaan viimeksi. Meillä
on vaimoja ja lapsia ja paljon omaisuutta leirissämme. Älkäämme
hätäilkö turhaan."

"Thani puhuu viisaasti, minä ehdotan, että lähetämme neljäkymmentä
pakkaa hyvää kangasta ja neljäkymmentä pakkaa yksinkertaisempaa
kangasta sekä puolen astiallista ruutia Olimalille Moton ja
kirangozan mukana", sanoi Khamis.

"Minä en lähde sinne uudestaan", sanoi Moto. "Sen jälkeen mitä kuulin
sekä kylällä että tiellä, pyydän herraltani saada jäädä tänne."

"Joku muu voi mennä sinun sijastasi", sanoi Khamis.

Sijainen löytyikin helposti, ja Moto jäi leirin edustalle
kiinnostuneena seuraamaan molempien sanansaattajien liikkeitä.
Vaihdettuaan hetken aikaa sanoja Kwikurun portilla he palasivat
takaisin, ja Moto astui ensimmäisenä heitä vastaan.

"Sotako vai rauha?"

"Sota."

Moto ei kysynyt sen enempää. Hän meni suoraan ystävänsä Simban luo
kertomaan uutista.

"Sotako, Moto?" sanoi tämä. "Pelkomme on toteutunut, saamme nyt
hyvittää Kisesan ja Mostanan taistelun, jossa sinäkin olit mukana."

"Niin, minä kieltäydyin menemästä sinne toistamiseen siksi, että
monet iskivät terävät katseensa minuun. Jos joku olisi tuntenut
minut, et olisi enää saanut nähdä Motoa."

Suurimman osan yötä arabipäälliköt pitivät neuvotteluja, mutta ei
mitään ratkaisevaa päätöstä tehty, ja lopulta päätettiin vain asettaa
vahteja leirin ympärille.



NELJÄS LUKU.

Khamis ben Abdullah puhuu arabeille. Hyökkäysehdotus. -- Simba murtaa
portin. Päälliköt kuolevat. -- Selim otetaan vangiksi. -- Tifum antaa
hänelle selkään. -- Kolme arabialaispoikaa Ferodian edessä. -- Sultan
ben Alin pako. -- Saalis jaetaan. -- Taikajuoma. -- Noitien laulu.


Khamis ben Abdullah oli urhoollinen mies, mutta hän ei ollut
käynyt niin paljon sotaa, että olisi voinut hymyillä Olimalin
sodanjulistukselle. Hänellä ei ollut sitä sotatottumusta, joka olisi
antanut hänelle voitonvarmuutta Olimalin joukkojen suurilukuisuudesta
huolimatta. Hänellä oli tosin heimolleen ominaista uljuutta, mutta
hänen mielensä oli alakuloinen ja pelokas, vaikkei sitä ulkonaisesti
voitukaan huomata.

Samoin oli toisten laita. Kaikki päälliköt olivat rohkeita miehiä,
ja jos heitä olisi ollut sata arabia, niin eivät he olisi epäilleet
taistelun lopputulosta. Mutta heitä oli vain kaksitoista arabia ja
600 mustaa. Miten kauan he jaksaisivat pitää puoliaan?

Aamun sarastaessa heidät kutsuttiin uuteen neuvotteluun, ja
arabialaispäälliköt kiiruhtivat poikineen paikalle.

Kun kaikki olivat käyneet istumaan, alkoi Khamis ben Abdullah puhua.

"Ystäväni", hän sanoi. "Olimalin viimeiset sanat olivat, etteivät
arabit voisi saada häntä luopumaan kostosta, vaan että meidän piti
valmistua taisteluun. Siihen me tällä matkallamme olemme aina
valmiit, mutta meidän täytyy auttaa toisiamme neuvoilla ja teoilla,
sillä jos meidän käy onnettomasti, niin me tiedämme, mikä meidän
oikeauskoisten kohtalo tulee olemaan. Leirimme suojassa me voimme
pitää puoliamme neljä kertaa suurempaa joukkoa vastaan, kuin Olimali
voi lähettää taisteluun. Mutta heikkoutemme on siinä, että olemme
muukalaisia tässä maassa. Meillä ei ole ystäviä, jotka toisivat
meille elintarpeita, eivätkä 600 miehen tarpeet ole vähäiset.
Miehemme eivät saaneet ruokaa eilen eikä heillä ole ruokaa täksikään
päiväksi. Kauan he eivät voi kestää nälkää. Mitä te ehdotatte?"

"Vastaus on selvä", sanoi Sultan ben Ali, "ei voi olla epäilystäkään
siitä, mitä meidän tulee tehdä. Meidän tulee taistella, mutta miten
me taistelemme, siinä kysymys. Odotammeko täällä leirissä uskottomien
tuloa vai lähdemmekö liikkeelle ja hyökkäämme heidän kylänsä
kimppuun?"

"Me emme voi jäädä tänne nälkää näkemään ja syömään toisiamme",
vastasi sheikki Mohammed, "meidän täytyy koettaa anastaa karjaa
sinä aikana kuin toiset vahvistavat aitaustamme. Ehdotan myöskin,
että kaivamme vallihaudan leirin ympärille ja että multa heitetään
aitauksen vahvistukseksi. Olen nähnyt Unyanyembessä tehtävän siten ja
karkoittavan vihollisen pakosalle."

"Mohammed on puhunut hyvin", sanoi Amer ben Osman. "Minä ehdotan,
että yksitoista meistä lähtee miehineen liikkeelle, ja yksi jää sadan
miehen kera vahvistamaan aitausta ja vartioimaan tavaroita. Jos
meidän on pakko vetäytyä takaisin, niin onhan meillä silloin vahva
suojapaikka. Me voimme ainakin pelottaa epäuskoisia, ja joskin heidän
paaluaitansa ovat kolminkertaisia, niin jotkut nuolistamme voivat
sittenkin osua. Allahin kiitos, meillä on kyllin ampumavaroja."

"Erittäin hyvä", sanoi vanha varovainen sheikki Thani, joka tunsi
hyvin Afrikan, "mutta jos yrityksemme epäonnistuu, on meidän tilamme
entistä pahempi. Miehemme kadottavat kokonaan rohkeutensa ja
nälänhätä uhkaa meitä. Minä ehdotan, että jaamme viisisataa miestä
kahteen osaan, marssimme portteja vastaan niin pian kuin suinkin
ja koetamme rynnäköllä voittaa kylän. Vain sillä tavalla me voimme
onnistua."

"Vanhimmat ovat puhuneet ja puhuneet hyvin", sanoi Khamis, "mutta
minä olen ollut täällä ennen, ja tunnen warorit. Vaikka ne
voittaisimmekin Kwikurun emme sittenkään saisi vapaasti kulkea
maan läpi, vaan meidän täytyisi heti piirityksen jälkeen vaeltaa
Unyanyemben kautta. Turhaa minun on huomauttaa, että kielsin teitä
valitsemasta Urorin tietä koetan vain tehdä parastani meidän kaikkien
pelastamiseksi. Jos voitamme tänään Olimalin, täytyy meidän illan
suussa lähteä marssimaan Unyanyembeen, sillä kahden päivän kuluttua
on tieto tapahtumasta levinnyt koko maan yli."

"Sinä puhut viisaasti, Khamis", vastasi Amer ben Osman, "ja sinä olet
tosiaankin hyvä johtaja. Jos sinä miehinesi ja parin päällikön kera
teet hyökkäyksen toiselle portille, niin minä lähden toisten kanssa
toiselle portille. Se, joka ensimmäisenä saa portin murretuksi,
puhaltakoon torveensa. Minä kehotan, että me nyt heti syömme mitä
meillä on syötävää, ja että sitten lähdemme liikkeelle."

"Allah olkoon kiitetty hyvyydestään. Syökäämme ensin ja tapelkaamme
sitten!" huusivat kaikki.

Puolessa tunnissa oli nopeasti valmistettu aamiainen syöty, ja kaikki
lähtivät liikkeelle paitsi vanha Sultan ben Ali, joka sadan miehen
kera jäi leiriin.

Simba ja Moto pitivät myöskin neuvottelun, ja marssiessaan Amer ben
Osmanin jäljessä vaihtoivat he merkitseviä katseita ja pudistivat
päätään.

Kylän lähellä vallitsi hiljaisuus, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, ei
koira haukkunut. Aurinko paahtoi kuumasti niinkuin tavallisesti, ja
taivas oli pilvetön.

Lähestyvät arabit ja heidän väkensä eivät kuitenkaan huomanneet
kirkasta taivasta, päivän kauneutta eikä auringonpaahdetta.

Kun he olivat saapuneet kolmensadan metrin päähän kylästä, erosi Amer
ben Osmanin joukko Khamis ben Abdullahista ja marssi kylän eteläistä
porttia kohti. Ja kun hän oli asettunut paikalleen, alkoivat molemmat
osastot yhteisestä merkistä ampua ja samalla marssia eteenpäin.

Kylässä oli kaikki hiljaista, ja vasta kun arabit olivat
viidenkymmenen metrin päässä siitä, pimeni ilma äkkiä lentävistä
nuolista ja raivoisat sotahuudot täyttivät ilman. Monet arabien
miehistä kaatuivat nuolten haavoittamina, mutta päälliköiden
kehoitushuudot kiihoittivat muita eteenpäin.

Ei kestänyt kauan ennenkuin arabit olivat paaluaitauksen luona,
pistivät pyssynsä hirsien lomiin ja ampuivat suoraan Olimalin
hämmästyneitten miesten silmiin. Samassa kajahti pitkä, syvä
torventörähdys kylästä sekä toinen lyhyempi ja kimakampi
eteläpuolelta. Jälkimmäinen lähti Moton torvesta, mutta mitä saattoi
edellinen merkitä?

Amer ben Osmanin joukko oli vastustamattomalla voimalla tunkeutunut
eteläiselle portille, jonka Simba yhdellä ainoalla kirveen iskulla
oli halkaissut. Potkaisten vahvalla jalallaan hän oli heittänyt sen
auki ja sitten yhdessä Amer ben Osmanin ja Selimin kanssa, jolla oli
kevyt pyssy kädessään, kiiruhtanut kylään ampuen puolelle ja toiselle.

Herransa urhoollisuuden ja Simban jättiläisvoiman kiihoittamana
taistelivat Amerin miehet kuin jalopeurat kilpaillen rohkeudessa
keskenään. He eivät voineet kaikki kyllin kiireesti tunkeutua
portista sisään, vaan toiset kiipesivät kuin apinat aitauksen yli,
eikä pikku Niani tuottanut vähiten kunniaa nimelleen. Abdullah,
Mussoud ja Isa seurasivat isiään, jotka tungoksen vuoksi pääsivät
vasta paljoa myöhemmin kuin Amer ben Osman ja Selim portista sisään.

Niin nopeasti oli Simba murtanut portin, etteivät kaikki kylän
asukkaat ennättäneet paeta sisemmän paaluaitauksen turviin. Olimalin
vanhin poika asettui kymmenen miehen kera vastarintaan nojaten
selkänsä aitausta vasten ja pitäen raskaita keihäitä ojossa kädessään.

Kun Simballa oli nyt edessään vihollisia, joita vastaan hän saattoi
tapella koko voimallaan, muuttui hän sotajumala Marsin mustaksi
kuvaksi. Hän ei ollut enää sheikki Amerin tottelevainen palvelija
ja Selimin ystävä, hän oli heidän vastustamaton johtajansa. Hänen
silmänsä säihkyivät sotaintoa. Warundikansan hurja luonne, jota
tähän asti orjuus oli pitänyt aisoissa, oli nyt murtanut kahleensa
ja hän seisoi pyssy ojossa kuin sodan pronssinen Akilles. Hänen
hurjat katseensa lannistivat vastustajan, ja warorineekerien
keihäät vaipuivat maahan vahingoittamatta häntä. Kajahduttaen
hurjan sotahuudon, joka päästi valloilleen hänen tähän saakka
uinuvan intohimonsa, hyökkäsi hän eteenpäin ja hän iski niin rajusti
ympärilleen pyssynpäällä, että hänen isäntänsäkin sotilassielu oli
täynnä ihmetystä.

Amer ei malttanut kuitenkaan kauan ihailla Simban urhoollisuutta.
Pitkä kaksiteräinen miekka kädessä hän tunkeutui vihollisten
keskelle ja sivalsi aseellaan, jonka käytössä hän oli mestari, niin
varmasti, että hän herätti yhtä paljon ihailua taidollaan kuin Simba
käsivoimillaan.

Voimattomuutensa huomaten hyökkäsivät warorit päällikkönsä johtamana
arabeja vastaan ja heittivät kiihkeästi heitä keihäillään. Selim
latasi ja ampui niin levollisesti ja taitavasti, että hänen isänsä
orjat eivät olisi voineet olla häntä ihailematta, jollei taistelu
olisi kiinnittänyt kaikkien huomiota. Hän aikoi juuri ladata
uudelleen, kun warorit hyökkäsivät esille. Waroripäällikön keihäs
suuntautui häneen, mutta Moto oli nopsempi, ja nuori päällikkö kaatui
maahan verinen haava ohimossaan. Hänen väkensä koetti paeta, mutta
arabit tuhosivat heidät viimeistä miestä myöten.

Myöskin Khamis ben Abdullahin joukkoa suosi menestys ensi alussa.
Amerin torven toitotuksen kiihoittamana hekin olivat tunkeutuneet
kylään, jossa taisteltiin yhtä verisesti. Vielä he eivät olleet
saaneet valtaansa itse kylää, mutta se olisi varmaan heille
onnistunut, jollei uusi vihollinen olisi ilmaantunut näyttämölle.

Parin peninkulman päässä Kwikurusta oleskeli arabien tietämättä vahva
joukko watutalaisia, jotka Katalambula, Mostanan veli oli lähettänyt
sinne uudistamaan liittoa Olimalin ja hänen kansansa kanssa, jotka
olivat hänen veljensä ystäviä.

Tähän joukkoon kuului tuhat miestä, ja niin pian kuin arabialaisten
karavaani tuli näkyviin, oli Olimali lähettänyt sanan Ferodialle,
watutajoukon päällikölle, ja pyytänyt häntä tarvittaessa kiiruhtamaan
apuun, sillä Olimali oli aikonut hyökätä arabien leiriin.

Arabit olivat kuitenkin ennättäneet ennen häntä, ja kun hän,
käyttämällä sotakujetta, oli helpottanut heidän pääsyään ulkokylään,
oli hän kumealla torven toitotuksella antanut Ferodialle merkin ja
käskenyt häntä kiiruhtamaan apuun.

Sillä välin kuin arabit yrittivät tunkeutua sisäaitauksen toiselle
puolelle, jota ankarasti puolustettiin, olivat watutamiehet lähteneet
liikkeelle leiristään, joka sijaitsi kylän ja arabien leirin
länsipuolella, ja kiiruhtaneet taistelupaikalle.

He saapuivat ulkoaitauksen luo juuri, kun arabit hyökkäsivät sisemmän
kimppuun, eivätkä nämä aavistaneet uuden vihollisen tuloa ennenkuin
heitä ammuttiin sekä edestä että takaa.

Arabien palvelijat, jotka tähän saakka olivat osoittaneet suurta
rohkeutta, tulivat nyt kauhun lyömiksi ja pakenivat mielettöminä
porteille villien sotahuutojen vaimentaessa heidän huutojensa äänen.
Mutta viisaat watutamiehet olivat sulkeneet portit ja pönkittäneet
ne, niin että arabit joutuivat kahden tulen väliin. Villejä edessä
ja villejä takana ja molemmat ryhmät paaluaitauksen suojelemina,
jota vastoin he itse seisoivat ikäänkuin maalitauluina kumpaistenkin
keskellä.

Arabialaiset päälliköt eivät voineet enää ylläpitää miestensä
rohkeutta vaan kaatuivat toinen toisensa jälkeen. Khamis ben Abdullah
kaatui, ainakin tusinan nuolen lävistämänä, ja hänen nuori ylpeä
poikansa kaatui isänsä ruumiin yli. Sheikki Mussoud, Thani ja Amram
kuolivat keskellä uljasta taistelua, ja heidän palvelijoitansa
kaatui joukottain, kunnes jäljelle jääneet heittivät aseet käsistään
ja huusivat: "Armoa, armoa!" jolloin mustat sotilaat lakkasivat
murhaamasta ja ottivat orjikseen ne, jotka hyvällä antautuivat heidän
valtaansa.

Yhtä huonosti kävi toisenkin joukon, jota Amer ben Osman ja sheikit
Mohammed ja Hamdan johtivat. Ensimmäisenä kaatui vihollisen nuolen
lävistämänä sheikki Mohammed, ja kun toiset kääntyivät katsomaan,
mistäpäin nuoli lensi, hämmästyivät he nähdessään mustien vihollisten
joukon takanaankin. Kun Moto näki ne, huusi hän: "Watuta watuta,
Olimalin sotajuoni!" Ja kun Simba kuuli ystävänsä sanat, kiiruhti
hän Amer ben Osmanin luo, pyysi häntä pakenemaan ja tarjosi hänelle
kilpensä, millä suojata silmiinpistävää pukuaan. Myöskin Selim,
Abdullah ja Mussoud saivat kilpiä Motolta.

"Pakene!" sanoi Amer. "Oi, Simba, jospa meillä olisi siivet, niin
voisimme lentää. Nyt se ei käy päinsä. Etkö näe, että portti on
suljettu?"

"Näen herra, mutta Simba on vahva, se voidaan jälleen avata."

"Ei, Simba, en tahdo paeta tullakseni teurastetuksi kuin härkä tuolla
ulkopuolella. Minä odotan kohtaloani täällä. Kuuletko, miten villit
tunkeilevat päällemme joka taholta. Khamis ben Abdullah on kuollut.
Pelasta poikani Selim hänen äitinsä tähden! Poikani, tule tänne! Anna
minun syleillä sinua, ennenkuin eroamme, minä tapaan sinut jälleen
paratiisissa!"

Isän ja pojan vielä syleillessä sai Amer nuolen selkäänsä ja kaatui
vetäen poikansa mukanaan maahan. Nuolen oli ampunut vahva käsivarsi,
sillä sen toinen pää pisti ulos rinnasta ja raapaisi Selimiä, niin
että isän ja pojan veri sekaantui toisiinsa. "Urhoollinen Simba
ja Moto, pelastakaa poikani!" huusi Amer. "Pelastakaa hänet sen
rakkauden vuoksi, jota aina olen teille osoittanut. Selim, suutele
äitiäsi isäsi puolesta. Amina! -- Sel -- Ah!" Näin huutaen Amerin
sielu kohosi korkeimman tuomarin istuimen eteen.

Simba ja Moto peittivät herransa ruumiin vaatteella ja painoivat
Selimin isänsä viereen, kuiskaten:

"Maatkaa hiljaa, nuori herra. Me pelastamme teidät, mutta teidän
täytyy totella meitä. Maatkaa hiljaa, ikäänkuin olisitte kuollut,
niin villit vievät teidät Katalambulan kylään, ja me tulemme sinne
teitä tavoittamaan. Abdullah, Mussoud, Isa, käykää kaikki pitkäksenne
Selimin viereen! Kaikki päälliköt ovat kaatuneet! Wallahi! Mikä surun
päivä Sansibarin arabeille!"

Näin sanottuaan Simba ja Moto heittäytyivät myöskin maahan, mutta
pitivät kädessään keihäänsä ja kilpensä.

Watutain riemuhuudot kajahtivat kaikkialta leiristä. Mutta kun
Ferodia, päällikkö, oli antanut käskyn sitoa vangit, kiiruhti hän
melkein koko joukkonsa kanssa arabien leiriin, missä Sultan ben
Ali piti vielä puoliaan niitä vastaan, jotka olivat käyneet hänen
kimppuunsa.

Sillä välin kun harvat jälelle jääneet sitoivat vankeja, hyökkäsivät
Simba ja Moto pystyyn ja raivasivat itselleen tien portille ennenkuin
kukaan ennätti heitä estää. Ja niinpian kuin he olivat päässeet
portista ulos, jäivät takaa-ajajat hyvinkin pian kauaksi heidän
jälkeensä.

Watutalaiset, joiden mielestä oli turhaa tavoitella pakolaisia,
tarkastivat kuolleita ja haavoittuneita, varsinkin arabeja. Nämä
viimeksimainitut herättivät suuresti heidän uteliaisuuttaan,
varsinkin se ryhmä, jossa Amer ben Osman ja pojat olivat
kallisarvoisissa puvuissaan. Heidän alettuaan riisua näiltä vaatteita
hämmästyivät he suuresti, kun Isa kohosi istualleen ja rukoili armoa.
Pian toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Petoksesta suuttuneina
watutalaiset vetivät peitteen Amer ben Osmanin kasvoilta, mutta hän
oli todellakin kuollut.

Toiset tahtoivat nyt ottaa pojat heti hengiltä, mutta toiset sitä
vastustivat: "Miksikä me tappaisimme heidät, kun voimme ottaa heidät
orjiksemme?" Ja tämä ehdotus saavutti lopulta kaikkien hyväksymisen.

He riisuivat nyt vaatteet Isan yltä, mutta koska hän oli
tummapintainen, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota,
vaan veivät hänet toisten vankien joukkoon ja sitoivat hänetkin lujin
niiniköysin.

Vastustuksesta ja kyynelistä huolimatta riistettiin Selimiltä,
Abdullahilta ja Mussoudilta heidän vaatteensa. Kun watutalaiset
näkivät heidän valkean ihonvärinsä, ihmettelivät he suuresti,
mitä olentoja he saattoivat olla. He painoivat sormellaan Selimin
haavaa, niin että pari veripisaraa pursui esille. Se lisäsi heidän
hämmästystään, sillä miten saattoi valkoihoisella olla punainen veri?
Selimin ylpeää luontoa loukkasi tällainen tarkastus, ja hän peitti
kasvonsa käsiinsä salatakseen punastumistaan. Mutta yksi neekereistä
veti kädet pois hänen kasvoiltaan. Hänen täytyi näyttää kielensä ja
hampaansa, ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä lihaksia koeteltiin.
Se oli jo liikaa hänelle. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli, itki ja
rukoili Jumalaa, että hänkin saisi kuolla.

Abdullah ja Mussoud olivat vielä niin peloissaan, etteivät he voineet
muuta kuin itkeä hiljaa, ja vastaanpanematta he antoivat kuljettaa
itsensä pois ja sitoa köysiin. Mutta Selim ei tahtonut enää nousta
maasta, ja hänen itsepäisyytensä kiihoittamina kaksi sotilasta löi
häntä keihäittensä varrella selkään, niin että poika meni tainnoksiin.

Selimin maatessa siinä tajuttomana keksi joukon johtaja virtahevon
nahasta tehdyn piiskan erään vartijan vyöllä. Ja tämä johtaja,
ankaran ja ilkeämielisen näköinen mies, Tifum, haukkumanimeltään
Byah (paha), osasi varmaankin käyttää tuollaista piiskaa, sillä hän
heilutti sitä ilmassa ja vinkahutti sitä Selim paran korvissa.

"Nouse ylös, ylpeä arabialaispoika! Tifum Byah ei käske kahta
kertaa. Muuten saat maistaa samaa piiskaa, jolla sinun kurja
kansasi piinaa orjiaan. Meillä on monen päivän matka Ututaan,
mutta saat sinä vielä kokea pahempaakin kuin tätä, ennenkuin me
saavumme perille. Nouse ylös! Etkö tottele?" Ja samassa hän antoi
piiskan vinkaista nuorukaisen selässä, kunnes tämä huusi ääneensä
tuskasta, katselijoiden nauraessa ja osoittaessa sormellaan punaisia
piiskanjälkiä.

Lopulta poika oli Tifumin mielestä saanut kylliksi ja hän antoi
kahden miehen nostaa hänet ylös maasta ja sitoa hänet. Itse hän
kumartui Selimin yli ja sanoi ivallisella äänellä:

"Muista mitä sinulle sanon, kalpea poika, sinä saat palvella
Tifumia hänen orjanaan, hoitaa hänen lapsiaan, paimentaa hänen
karjaansa, viljellä hänen maataan ja kantaa vettä ja puita hänelle.
Minä murran sinun ylpeän mielesi ja pakotan sinua tottelemaan
pienintäkin viittaustain. Kuuletko mitä sanon?" Selim ei ymmärtänyt
sanaakaan, mutta niin suuresti hän inhosi irvistelevää neekeriä,
että hän melkein vaistomaisesti sylkäsi häntä kasvoihin. Tifum
vastasi korvapuustilla, ja poika kaatui jälleen tiedottomana maahan,
ja vaikka häntä kuinka kovasti olisi piiskattu, ei ainoatakaan
valittavaa ääntä kuulunut. Tajuttomana hänet kannettiin toisten
vankien luokse.

Kaatuneilta arabeilta riistettiin heidän vaatteensa ja ruumiit
asetettiin riviin. Ja ikäänkuin Selim olisi aavistanut, mitä oli
tekeillä, hän kohosi istualleen ja katseli isänsä ja hänen ystäviensä
häväistyjä ruumiita, jotka lepäsivät rinnatusten. Hän unohti hetkeksi
kaiken muun ja tuijotti vain suurin, surullisin silmin rakkaan isänsä
maallisia jäännöksiä.

Kaiken aamupäivää kuului ampumista, mutta illan suussa se lakkasi,
ja Ferodia palasi joukkoineen kylään. Hän kertoi, että leiri yhä
piti puoliaan, mutta että Olimali ja Ferodia aikoivat huomenaamuna
vallata sen yhteisin voimin. Toistaiseksi oli asetettu vahteja leirin
ympärille, jotta ei kukaan pääsisi pakenemaan sieltä, ja viemään
mukanaan kallisarvoisia tavaroita.

Kwikurun asukkaat olivat valmistaneet runsaan aterian Ferodialle
ja hänen miehilleen, ja aluksi he sammuttivat nälkäänsä niin
suurella innolla, etteivät välittäneet vangeistansa, jotka olivatkin
lujissa köysissä. Mutta kun Tifum oli kertonut Ferodialle komeista
valkoihoisista orjistansa -- siten hän nimitti arabialaispoikia --
käski tämä tuoda heidät Olimalin ja hänen eteensä.

Tifum kiiruhti hakemaan arabialaispoikia, jotka olivat vajonneet
syvään uneen. Hän antoi kaataa heidän niskaansa kylmää vettä, jotta
he tulisivat täysin hereille ja märkinä hän saattoi heidät sitten
päällikön eteen.

Kun nuoret vangit saapuivat Ferodian luo, kertoi tämä parhaillaan
niistä kalleuksista, jotka he seuraavana päivänä tulisivat
voittamaan. Soihtujen himmeässä valossa näyttivät poikien ruumiit
vieläkin aavemaisemman valkoisilta kuin muuten, ja Ferodia, joka
ei koskaan ollut nähnyt valkeaihoisia maassansa, hätkähti heidät
nähdessään.

Mutta hän tointui varsin pian muistaessaan ketä he olivat, ja
purskahti nauruun.

"Ah, sehän on totta, nehän ovat arabipoikia, joista Tifum puhui",
hän sanoi. "Sinun juomasi on väkevää, Olimali, luulenpa, että se on
noussut minulle päähän", kuiskasi hän mroripäällikölle.

Sitten hän tarkasti vankejaan.

"Omituista kansaa, nuo arabit", hän sanoi. "Heidän ihonsa on melkein
yhtä valkea kuin munanvalkuainen. Mistä johtuu, että pisimmällä on
noin monta haavaa? Mikä hänen on, Tifum? Ne eivät ole nuolen haavoja."

Tifum kumartui melkein kaksinkerroin päällikkönsä edessä.

"Päällikkö, tuo poika on itsepäinen kuin aasi", vastasi hän.
"Ajatellessani niitä julmuuksia, joita hänen kansansa on tehnyt
meille, alkoi vereni kiehua, ja kun minä käskin sitoa hänet samoin
kuin muutkin vangit, sylki hän minua kasvoihin, ja minä annoin
piiskata häntä."

"Siten olisi watutapoikakin tehnyt, Tifum. Älä koske häneen enää.
Minä otan hänet orjakseni. Hän on jo puolikuollut. Juo tästä, poika",
sanoi päällikkö kääntyen Selimin puoleen ja ojentaen hänelle pikarin,
"se antaa sinulle uutta voimaa."

Selim pudisti päätään ja katsoi halveksuen puoleksi päihtyneeseen
päällikköön.

Tämä tarkasti häntä hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:

"Sinä olet oikeassa, Tifum, watutapoika ei olisi uskaltanut olla
ottamatta vastaan viinipikaria päällikkönsä kädestä tai katsoa tuolla
tavalla tulevaan herraansa. Hän on todellakin typerä ja itsepäinen
kuin aasi. Mutta minä kesytän hänet tai tapan hänet. Kalulu tulee
iloitsemaan hänestä. Hän näyttää olevan saman ikäinen kuin Kalulu,
joskin hän on pitempi ja karkeatekoisempi. Mutta enpä luule
sittenkään, että Kalulu on yhtä rohkea kuin tämä poika, joskin hän on
ylpeä, ikäänkuin hän jo olisi Ututan kuningas. Kalulu olisi ottanut
vastaan pikarin ja sitten tappanut minut, niin pian kuin hänelle
olisi siihen tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tässä minä istun yhä
pikari kädessä. Juo sinä, pikkuinen!" sanoi hän Abdullahille. "Etkö
huoli? No, entäs pienin teistä?" ja kun Mussoudkin pudisti päätään,
jatkoi päällikkö: "Kummallisia poikia! Ymmärrätkö sinä heidän
kieltään, Tifum?"

"Hiukan, päällikkö."

"Kysy isoimmalta, miksi hän ei tahdo ottaa vastaan juomaa
watutapäällikön, Ferodian kädestä?"

Tifum esitti kysymyksen tarkasti.

"Sano herrallesi", vastasi Selim katsomatta Tifumiin, "etten tahdo
ottaa vastaan ystävällisyydenosoitusta mieheltä, joka pitää minua
orjanaan. Sano hänelle, etten minä ole orja ja etten tottele häntä
koskaan muuta kuin pakosta."

Kun Tifum oli tulkinnut nämä sanat, purskahti Ferodia jälleen nauruun.

"Poika on todellakin ylpeä", hän sanoi. "Tifum, käske hänen tanssia!"

"Tanssia!" toisti Selim kuultuaan käskyn. "Tanssiako, kun sydämeni
on pakahtua surusta, kun isäni makaa kuolleena portin vieressä!
Mieluummin kuolen kuin tottelen."

"Käske hänen sitten laulaa", sanoi Ferodia.

"Laulaa!" sanoi Selim. "Oi, Allah, miten kauan tulee minun kärsiä?
Yhtä kernaasti voitte pyytää kuollutta laulamaan."

"Eikö hän suostu mihinkään?" kysyi Ferodia. "No, minä odotan kunnes
haavat hänen selässään ovat parantuneet, sitten merkitsen itse hänet.
Missä on piiskasi, Tifum?"

"Tässä, päällikkö." Tifum ojensi sen Ferodialle.

"Tästä saat!" huusi hän Selimille ja iski häntä kerran voimainsa
takaa käskien hänen poistua. Sitten hän käski Abdullahin ja Mussoudin
tanssia ja laulaa.

Abdullah seisoi pää riipuksissa, hämmästyneenä, hänen oli mahdoton
ymmärtää, että murhaaja tahtoi pakottaa poikaa tanssimaan, ja pikku
Mussoud tuijotti kuin mieletön vuoroin Abdullahiin, vuoroin Ferodiaan.

"Kysy häneltä, Tifum, tarkoittaako hän todellakin täyttä totta",
sanoi Abdullah vihdoin.

"Minun on turha kysyä. Enkö jo sanonut sinulle, että hän käskee sinun
tanssia ja pienen orjan laulaa."

"Orjan!" huudahti Abdullah. "Valehtelija! Sanoitko veljeäni orjaksi?
Olenko minä orja?"

"Mitä hän sanoo?" kysyi Ferodia.

"Hän sanoo, ettei hän ole orja ja väittää minua valehtelijaksi.
He ovat kaikki aaseja!" vastasi Tifum halveksien. "Vaikka heillä
itsellään on sadoittain mustia orjia Sansibarissa, eivät he
kuitenkaan voi käsittää, että he ovat nyt itsekin orjia."

"Sano hänelle, Tifum, että hän ja hänen veljensä ovat minun orjiani
ja että heidän täytyy totella minua, tai minä piiskaan heitä. Ferodia
on puhunut."

"Kuuletteko te aasit?" huusi Tifum ja toisti Ferodian sanat.

"Me olemme arabeja", vastasi Abdullah, "kotoisin Muskatista. Isäni
oli vapaa beduiinipäällikkö, ja minä olen hänen poikansa. Erämaan
tuuli ei voi olla sen vapaampi kuin me, emmekä me koskaan voi tulla
orjiksi. Ferodia on valehdellut."

"Ferodia sanoo, että hän piiskaa sinua, kunnes makaat verissäsi ja
tunnustat olevasi hänen orjansa", käänsi Tifum.

"Sano hänelle, että hän voi piiskata minut vaikka kuoliaaksi, mutta
orjakseen hän ei voi tehdä minua. Eikö hän tappanut isääni? Eikö hän
häväissyt minua antamalla minun seisoa alasti hänen edessään? Voiko
hän tehdä vielä enemmän? Hän on vahva mies ja hänellä on kädessään
piiska, jota hän uhkaa käyttää. Minä olen vain lapsi, mutta orjaa
hän ei minusta saa. Minä käännän hänelle selkäni enkä huuda, vaikka
hän raastaisi lihani kappaleiksi." Ja arabipoika katsoi ylpeästi
päällikköä silmiin ja käänsi sitten selkänsä odottaen piiskaniskuja.

Ferodia oli oikea villi, hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan
siitä, että vihollisiakin voi kohdella jalomielisesti ja ylevästi.
Hän näki edessään avuttoman pojan, jonka hienoa ihoa piiska ei
koskaan ollut häväissyt, eikä hän voinut hillitä kiduttamis- ja
kiusaamishaluaan, mikä on ominaista villeille ihmisille ja
petoeläimille. Ja kun Tifum tulkitsi Abdullahin sanat ja selitti
miksi hän käänsi selkänsä kohotti Ferodia piiskansa ja näki hienon
ihon punottavan ja halkeilevan piiskan alla. Ehkäpä uhrin äänettömyys
vaikutti kuitenkin häneen. Iskut kävivät heikommiksi ja lopulta
lakkasi hän lyömästä pojan seisoessa yhä pystyssä.

"No, olenko minä nyt orja?" sanoi Abdullah kääntyen päällikköön.

Ferodia kiroili raivoissaan, kun Tifum toisti pojan sanat ja koetti
sammuttaa vihaansa ottamalla aimo kulauksen viiniä, jonka uhriksi
Olimali oli jo joutunut.

Ensimmäinen tieto, joka kohtasi Olimalia ja Ferodiaa, kun he
seuraavana aamuna heräsivät, ei ollut omansa ilahduttamaan heitä.
Sultan ben Ali ja hänen miehensä olivat yöllä päässeet pakoon, ja
koska he olivat ottaneet mukaansa vain välttämättömimmät tavaransa,
niin ettei liika lasti hidastuttanut heidän pakoaan, ei heitä voinut
tavoittaa ennenkuin he olivat päässeet alueelle, missä mielet olivat
ystävällisiä arabeja kohtaan.

Mutta kun päälliköt, voitettuaan ensi harminsa, keskustelivat
asiasta, tulivat he siihen päätökseen, että se olikin parasta.
Leirissä oli tavattu neljäsataa pakkaa kangasta ja helmiä ja sata
tynnyriä ruutia, paljon kuulia, vaippoja, mattoja, untuvatyynyjä,
ommeltuja lakkeja, veitsiä, peilejä, rasioita, pyssyjä,
keittoastioita, porsliineja, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä ja
kaikenlaisia pikku esineitä, joita suuri karavaani kuljettaa mukanaan
-- sanalla sanoen: niitä tavaroita, joita he löysivät arabien
hylkäämässä leirissä, ei olisi voinut ostaa viidelläkymmenellä
tuhannella dollarilla.

Ferodia ja Olimali iloitsivat suuresti, kun he kuulivat tästä
suuresta saaliista. He hieroivat käsiään, he nauroivat ja hyppivät
kuin koulupojat.

Luotettavia miehiä lähetettiin heti leiriin saattamaan rikkauksia
Kwikuruun, ja kun ne oli tuotu sisemmän aitauksen sisään ja levitetty
päälliköiden eteen, eivät nämä voineet käsittää, että he omistivat ne
kaikki, ennenkuin he olivat tarkastaneet jokaisen arkun sisältöä ja
koetelleet jokaista kangaspakkaa. Aitauksen takaa, paalujen lomista,
miehet, naiset ja lapset katselivat näitä tavaroita huudahdellen
ihastuksesta. He huusivat, hoilottivat ja taputtivat ilosta käsiään.

Saalis jaettiin sitten oikeudenmukaisesti. Ferodia sai puolet ja
Olimali toisen puolen. Ja kumpikin puolisko oli niin suuri, ettei
riita voinut tulla kysymykseen. Kunnianhimoisinkaan afrikkalainen
ei koskaan olisi voinut uneksiakaan sellaisista kalleuksista, jotka
tulivat näiden molempien osaksi. Kun Ferodian, jolla oli apunaan
kymmenen uskottua miestä, pitkien laskelmien jälkeen piti sanoa,
miten paljon verkaa hänen osalleen oli tullut, niin ei hän osannut
sanoa summaa muulla tavalla kuin että hän oli saanut sata dotia sekä
kuusikymmentä sataa eli niinkuin me sanoisimme, 16,000 dotia, s.o.
noin 60,000 metriä.

Sitten Ferodia laski sotilaansa ja huomasi, että 1,000:sta miehestä
oli 900 jäljellä, ja näistä jokainen sai kuusi dotia kangasta. 600
dotia hän jakoi itsensä, alipäällikköjen ja taikurien kesken, ja
loput, 10,000 dotia kangasta sekä helmet ja muut tavarat vietiin
kuningas Katalambulalle ja hänen seuraajalleen, prinssi Kalululle.

Lopuksi tavarat jaettiin sopiviin paikkoihin, ja sitten oli vielä
täytettävä uskonnollinen velvollisuus, jota ei voitu enää siirtää sen
kauemmaksi.

Tätä juhlaa vietettiin taistelupäivän jälkeisenä iltana. Ensiksi
sytytettiin Kwikurun paaluaitauksen ulkopuolelle tulia siten, että ne
muodostivat piirin kaatuneiden arabien ruumiiden ympärille, ja kunkin
pään kohdalle asetettiin savi-, rauta- ja kuparipatoja, jotka olivat
täytetyt vedellä ja hirssijauhoilla sekä kurpitsipulloja, jotka
olivat puolillaan pyöreitä piikiviä. Kunkin padan ääressä seisoi
kaksi taikuria.

Kun kaikki valmistukset oli tehty, alkoivat taikurit työnsä. Laulaen
he leikkasivat ruumiilta nenät, alahuulet, korvat ja kulmakarvat ja
panivat ne patoihin kiehumaan. Sen lisäksi he leikkasivat kappaleita
käsivarsi- ja säärilihaksista, sydämet sekä sisälmyksissä olevan
rasvan. Kun kaikki nämä oli pantu patoihin kiehumaan, leikkasivat
he ruumiitten päät ja pistivät ne terävien keihäitten kärkiin
kantaakseen niitä kansan keskellä.

Puolen tunnin kuluttua oli juoma kylliksi kiehunut, ja poppamiehet
ottivat kurpitsapullot käsiinsä ja helisyttivät niitä yksiäänisen
laulun säestykseksi. Sotilaat marssivat hitaasti tulien ympärillä
kantaen poikkihakattuja päitä kuin lippuja päänsä päällä ja yhtyen
laulun kertosäkeisiin.

Laulu alkoi kertoen verisestä taistelusta, joka vastikään oli
riehunut, ja muuttui sitten ylistyslauluksi watutakansan päällikköjen
kunniaksi.

           Hätähuuto kajahti
           sotatorvi soitti.
           Olimali apua anoi.
           Parvet nousi maasta,
           metsästä ne tulvi,
           vihollisen saarsi.
           Verinen, julma taistelu paloi.

    Kuoro: Verinen, julma taistelu paloi.

Ja arabit, jotka olivat tulleet kaukaa meren rannalta uhmailemaan
Ferodiaa ja Olimalia, lepäsivät nyt kuolleina eivätkä enää kuulleet
sotatorven ääntä.

Ja nyt sotilaiden oli määrä vahvistaa itseään vihollisten verellä,
rasvalla ja sisälmyksillä. Heidän tuli juoda verisen, onnekkaan
taistelun kunniaksi.

           Juo, sotilas, juo,
           voimajuomaamme juo.
           Se rintaasi tuo
           uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa.

    Kuoro: Se rintaasi tuo
           uhkamieltä, ja jänteisiin rautaa!

Kun laulu ja juhlamenot olivat lopussa, pystytettiin seipäät julmine
voitonmerkkeineen kylän porttien edustalle, ja Ferodia syleili
ystäväänsä Olimalia sekä lähti rumpujen rämistessä ja pasuunoiden
soidessa Kwikurusta.

Arabialaispoikien ei kuitenkaan tarvinnut nähdä tätä julmaa
näytelmää, sillä heidät oli lähetetty edeltäkäsin vahvan
vartijajoukon saattamina. Kun aurinko laski, tapasivat molemmat
joukot toisensa ja leiriytyivät metsään, jonka läpi tie kulki
lounaista kohti.



VIIDES LUKU.

Simban ja Moton yöllinen lepo metsässä. Moton suunnitelma Selimin
pelastamiseksi. He saapuvat Katalambulaan. -- Kalulu tuntee Moton. --
Kuningas lahjoittaa heille vaimot. Hääjuhla.


Simba ja Moto olivat kumpikin pikajuoksijoita ja he olisivat helposti
päässeet vihollista pakoon, vaikka nämä olisivat tarmokkaamminkin
ajaneet heitä takaa. Heillä oli sitäpaitsi se etu, että ilta pian
pimeni, mutta he jatkoivat siitä huolimatta matkaansa suunnaten
kulkunsa etelän ristin mukaan. Sydänyön aikana he pysähtyivät tiheään
metsään, sytyttivät kaksi tulta ja valmistivat itselleen yösijat
lehdistä ja heinistä.

Hetken aikaa he istuivat ääneti eteensä tuijottaen, mutta sitten
Simba puuttui puheeseen.

"Wallahi, tämä on ollut raskas päivä meille", sanoi hän puoleksi
itsekseen, puoleksi Motolle. "Suuri karavaani on hävitetty ja
päälliköt kuolleet. Oi, eilen illalla seisoin teltan ovella ja
katselin herraani Ameria ja hänen ystäväänsä Khamista ja ajattelin
mielessäni, ettei sen jalompia ja kauniimpia miehiä ollut
olemassakaan. Oi, missä Sansibarin päälliköt nyt ovat? Vastatkaa
minulle, jos voitte, tuikkivat tähdet, vastaa minulle, synkkä yö!
Saanko koskaan nähdä herraani, Ameria? Moto, missä sinä luulet, että
Amer nyt on?"

"Amer, paras isäntä, mitä koskaan on ollut olemassa, hyväsydäminen ja
lempeä Amer ei ole kuollut, hän nukkuu", vastasi Moto.

"Nukkuu! Ah, jospa se olisi totta! Mutta mitä sinä sillä tarkoitat,
Moto?"

"Oletko unohtanut, mitä jalo herramme, Osmanin poika, on niin usein
sanonut meille? Ettei ihminen voi kuolla! Ruumis mätänee mullaksi,
mutta henki, joka oli ruumiissa, ei voi kuolla. Etkö ole kuullut
hänen puhuvan sielusta? Siitä mitä ei voi silmin nähdä, mutta joka
sittenkin on parasta ihmisessä. Arabit väittävät niin, nasarealaiset
Sansibarissa samoin, ja minun täytyy uskoa heitä, vaikken koskaan ole
nähnyt sielua. Ja nyt, kun Amer ei elä enää, tahdon vielä enemmän
uskoa hänen sanojaan. Luulen, että hänen sielunsa näkee meidät tämän
pimeyden läpi, joka ympäröi meitä."

"Nyt minäkin muistan", sanoi Simba. "Se on kaunis ajatus. Sinulla on
hyvä muisti, Moto. Mutta kumpi on mielestäsi onnellisempi, herramme
Amer tähtien parissa vaiko nuori herramme Selim, joka on orjana?"

"Oi, Simba, minä olin mielestäni juuri onnellinen, ja nyt olet
saattanut sydämeni jälleen murheelliseksi muistuttamalla nuoren
herramme kärsimyksistä. Amer on onnellinen paratiisissa, mutta Selim,
hänen poikansa, joka on maan päällä, on varmaankin hyvin onneton,
sillä hän ei tiedä, mitä orjana oleminen merkitsee."

"Moto!" huudahti Simba nousten pystyyn. "Selimkö orja? Tuo hento
valkea poika? Mitä sinä tarkoitat?"

"Sitä mitä sanon. Jos joku watutalaisista tietää, mitä sana arabi
tarkoittaa, niin tehdään pojat orjiksi ja heitä piiskataan kuin
koiria", sanoi Moto.

"Me teimme pahoin paetessamme leiristä. Amer käski meidän pelastaa
Selimin. Minä palaan sinne takaisin." Simba tarttui keihääseensä ja
pyssyynsä ja aikoi lähteä.

"Tyhmä poika", moitti Moto, "me emme voi riistää häntä watutalaisten
käsistä palaamalla heidän leiriinsä. Meidän täytyy jatkaa matkaa
Katalambulan kylään ja tavata Kalulu. Vain sillä tavalla me voimme
pelastaa Selimin ja itsemme."

"Sinä taidat olla oikeassa", myönsi Simba. "Nukkukaamme siis ja
lähtekäämme matkaan aamun sarastaessa."

Kahden viikon kuluessa miehet vaelsivat lounaista kohti ja vain
joskus he astuivat esiin metsän piilosta tiedustellakseen jostakin
kylästä tietä Katalambulan kylään.

Kolmannen viikon alussa he saapuivat hedelmälliselle ja tiheästi
asutulle alankomaalle. Maissi- ja hirssipeltojen keskellä näkyi
harmaanruskeita majoja, ja kun he sydänpäivän aikana saapuivat virran
rannalle, saivat he kuulla, että sen toisella puolella sijaitsi
Katalambulan kylä.

Parin nuolen hinnasta mies souti heidät Liemba-joen poikki, ja pian
he lähestyivät kylää, jota ympäröi samanlainen paaluaitaus kuin
Kwikuruakin. Kuninkaan asuntona oli useita laakeakattoisia majoja,
jotka ympäröivät nelikulmaista aukeaa, missä hänen karjansa, vuohensa
ja pari aasia kävi laitumella. Majoissa asui Katalambula vaimoineen
ja tyttärineen -- hänellä ei ollut koskaan ollut poikaa.

Kun Simba ja Moto tulivat portille, jota koristi vihollisten
valjenneet pääkallot, herättivät he kookkailla vartaloillaan suurta
huomiota uteliaiden parissa, jotka olivat keräytyneet heidän
ympärilleen.

"Rauha olkoon teidän kanssanne!" tervehti Simba.

"Ja teidän kanssanne, muukalaiset", vastattiin heille. "Mistä te
tulette?"

"Me olemme matkamiehiä", sanoi Moto kirorin kielellä, "me olemme
kuulleet puhuttavan Katalambulasta ja tahtoisimme nähdä Ututan
kuninkaan."

"Teidän sananne ovat hyviä, muukalaiset", sanoi eräs päällikkö, joka
astui heidän luokseen ja kysyi olivatko he waroreja.

"Minä olen mrori", vastasi Moto, "mutta ystäväni on muukalainen
kaukaisesta maasta."

"Käyvätkö warorit nykyään pyssyt olalla? Ja onko heillä noin
hienoja vaatteita?" kysyi päällikkö katsellen epäillen muukalaisten
vaatepartta.

"Meidän onnistui ampua norsu", vastasi Moto, "ja me myimme sen
torahampaat arabeille, joita tapasimme parin päivämatkan päässä
täältä."

Kuulusteluja jatkettiin. Mutta päällikkö huomasi, että Moton kertomus
ei ollut tosi.

"Muukalainen, sinä olet valehtelija", sanoi hän ankarasti, "arabeja
ei ole hyvin pitkään aikaan käynyt tässä maassa. Te olette minun
vankejani ja saatte seurata mukanani kuninkaan luo."

Ystävyksiltä otettiin heidän aseensa ja heidät vietiin sisäpihaan.
Keskellä pihaa, suuren puun alla, oli puinen lava ja sillä pyöreä
sohva, joka oli päällystetty kaikenlaisilla taljoilla. Sohvalla istui
vanha valkohapsinen mies, ja päällikkö astui niin kunnioittavasti
hänen luokseen, että vangit arvasivat hänen olevan kuningas
Katalambulan.

Kuninkaalla oli päässään valkea turbaani ja yllään pitkä, punainen
ja poimutettu mekko. Kun Simba ja Moto tuotiin hänen eteensä, nauroi
hän makeasti jollekin, jota kuusitoistavuotias poika kertoi hänelle,
mutta päällikön puhutellessa häntä hän katsoi ystävällisesti, joskin
tutkivasti häneen.

"Herrani", sanoi päällikkö, "nämät miehet ovat epäilyksenalaisia.
Kaikkiin kysymyksiini he ovat vastanneet valheilla, ja siksi toin
heidät sinun tuomittavaksesi."

"Puhukaa, muukalaiset!" kehoitti Katalambula. "Keitä te olette?"

Moto oli keksinyt nuorukaisen kuninkaan rinnalla. Hän ei epäillyt,
että se oli Kalulu ja hän tiesi nyt miten menetellä.

"Suuri kuningas", vastasi hän, "minä en puhunut totta, mutta
sinulle tahdon sen tehdä. Minä olen mrori, ja lapsena ollessani
arabit veivät minut Sansibariin. Monta vuotta myöhemmin seurasin
arabialaispäällikön, Kisesan kanssa Unyanyembeen. Pian sen jälkeen
hän julisti sodan waroreja vastaan."

"Kisesa!" keskeytti nuorukainen hänet ja astui lähemmäksi Motoa
katsoen häneen vihoissaan.

"Niin, nuori päällikkö", vastasi Moto nöyrästi, "ja minä seurasin
Kisesan mukana sotaan. Pitkän marssin jälkeen me saavuimme erääseen
kaupunkiin."

"Kuka hallitsi siellä?" huusi nuorukainen. "Pian, sano minulle hänen
nimensä!"

"Mostana", vastasi Moto levollisesti ja ympärillä seisovat toistivat
nimen.

"Niin, Mostana", sanoi Moto uudestaan. "Varsin pian me valtasimme
kaupungin, vaikka Mostanan väki taisteli urheasti ja monet meidän
väestämme kaatuivat. Mutta lopulta suurin osa Mostanan miehistä oli
kuollut ja loput arabit ottivat orjikseen."

"Se on totta", sanoi Katalambula, "sellainen tapa on noilla julmilla
ihmisillä."

"Eikö kukaan heistä pelastunut?" kysyi nuori päällikkö omituisella
äänellä.

"Yksi ainoa."

"Mikä oli hänen nimensä?"

"Kalulu", vastasi Moto ääneensä, ja läsnäolevien hämmästyneistä
huudoista välittämättä hän jatkoi: "Niin, Kalulu, Mostanan poika,
seisoi isänsä vieressä, kun Kisesa lupasi antaa viisikymmentä
kangaspakkaa sille, joka saisi pojan elävänä kiinni. Kun minä kuulin
sen, kävi minun sääli poikaa, sillä minäkin olin mrori. Minä pidin
arabeista, mutta en toivonut, että Mostanan poika joutuisi arabien
orjaksi. Niinpä tartuin kilpeeni ja kiiruhdin pojan luo aikoen
kehoittaa häntä seuraamaan itseäni, mutta hän luuli varmaan, että
tahdoin tappaa hänet, sillä hän heitti keihäänsä minua vastaan ja se
lävisti käteni kiinni siihen."

Suuri ihastuksen huuto kajahti paikalla, ja nuorukainen astui
askeleen Motoa lähemmäksi. Mutta tämä ei ollut huomaavinaan sitä.

"Kun minä siitä huolimatta kuljin eteenpäin, kiiruhti poika aitauksen
yli ja juoksi metsään. Mutta minä sain pian hänet kiinni ja selitin,
miksi olin ajanut häntä takaa, ja hän sanoi pakenevansa setänsä luo,
joka oli mahtava kuningas Ututassa, ja että hän olisi minun ystäväni,
jos me joskus vielä kohtaisimme toisemme."

"Etkö tunne minua?" huudahti nyt nuorukainen kiiruhtaen Moton
luo. "Sinä olet ystäväni Moto. Minä pidän lupaukseni, ja setäni
on kiittävä sinua." Päälliköt taputtivat nyt käsiään hyväksymisen
merkiksi, ja Katalambula tarttui Moton oikeaan käteen.

"Kalulu on kertonut minulle mrori-orjasta, joka ei ottanut häntä
vangiksi, vaikka hän olisi voinut sen tehdä", sanoi hän; "ja vaikka
en luullut koskaan saavani nähdä häntä, päätin olla hänen ystävänsä,
jos hän joskus tulisi eteeni. Minä lupasin antaa hänelle jonkun
tyttäristäni vaimoksi ja hän saisi minulta mitä ikänä hän pyytäisi.
Kalulu on minulle rakas kuin oma poika."

Moto kertoi nyt mitä Olimalin kylässä oli tapahtunut, ja monta ilon
ja ihailun huudahdusta kuului Ferodian voiton johdosta. Kun melu oli
hiukan laskeutunut, jatkoi Moto:

"Ja nyt, Kalulu, kysyn minä, tahdotko puhua watutalaisten mahtavan
kuninkaan kanssa ja pyytää häntä vapauttamaan minun nuoren herrani,
Selimin sekä toiset kolme arabipoikaa ja päästämään heidät omaan
maahansa?"

"Kalulu on antanut sinulle lupauksensa, Moto", vastasi poika. "Kalulu
on sinun ystäviesi ystävä ja sinun vihollistesi vihollinen. Tiedän,
että Katalambula täyttää pyyntöni, koska sinä kerran autoit minua."

"Oi, Kalulu", sanoi Katalambula, "et tiedä, mitä pyydät. Voin puhua
Ferodian kanssa, mutta en voi antaa hänelle mitään käskyä. Nuo
arabialaispojat ovat hänen omaisuuttaan, mutta jos hän tahtoo vaihtaa
heidät toisiin orjiin, niin annan kustakin pojasta kaksi naisorjaa.
Tyydytkö siihen?"

"Minä vastaan sinulle, kun Ferodia tulee", sanoi Kalulu, "mutta
minun mielestäni sinä alistut liiaksi Ferodian tahtoon, eikä hän
pidä minusta, sillä minä olen hänen tiellään. Jos olisin watutain
kuningas, antaisin Ferodialle nuhteet."

"Hiljaa, poika, kielesi käy liian nopeasti. Ferodia on itsenäinen
kuningas. Tahdotko, että riistäisin häneltä sen, minkä hän keihäänsä
voimalla on voittanut?"

"Hän ei voittanut arabeja yksin, omin asein", vastasi Kalulu
rohkeasti. "Kahdeksansataa niistä tuhannesta, jotka olivat hänen
mukanaan, oli sinun miehiäsi. Saako hän siis itse valita mitä hän
tahtoo pitää saaliista? Eikö sinulla ole suurempi oikeus kuin
hänellä?"

"Poika, poika, Ferodia on watutain paras päällikkö. Vihollinen ei
ole vielä koskaan voittanut häntä, ja hänellä on aina ollut tapana
antaa minulle parhain osa saaliista. Ole kärsivällinen, minä pyydän
näitä orjia sinulle, vaikka olisinkin käskenyt paistaa heidät
elävältä, ellei Moto olisi nyt juuri tullut tänne. Mene nyt ja anna
muukalaisille juomaa ja ruokaa ja vie kumpainenkin majaansa. Ystäväsi
Moto saa tyttäreni Lamolin vaimokseen, ja anna joku toinen naisorja
tuolle toiselle, pitkälle muukalaiselle. Katalambula on puhunut."

Vanhan miehen ääni alkoi väsyä ja ärtyä, ja Kalulu viittasi Moton
ja Simban kuninkaan majassa olevaan omaan huoneeseensa ja vakuutti
tekevänsä kaikki voitavansa pelastaakseen pojat.

"Tiedän, ettei se ole helppoa", hän sanoi. "Setäni ei tee sitä
kernaasti, sillä Mostana oli hänen veljensä, ja me saamme usein
kuulla matkustajien kertovan arabien julmuuksista. Jos Ferodia tahtoo
pitää pojat orjinaan, niin pelkään, ettei setäni voi vastustaa häntä.
Jos te ette olisi tulleet tänne, niin sekä hän että minä olisimme
kernaimmin kiduttaneet heidät hengiltä."

"Oi, Kalulu", sanoi Moto rukoilevasti, "te ette tunne Selimiä. Hän
ei voisi tehdä kellekään pahaa, eikä hänen isänsäkään. Simba ja minä
olimme ylpeät siitä, että saimme olla Amer ben Osmanin orjia ja sanoa
Selimiä nuoreksi herraksemme. Hän on yhtä vanha kuin tekin, Kalulu.
Te olette varmaan kuudentoistavuotias."

"En tiedä miten vanha olen", vastasi Kalulu nauraen. "Mutta olin
pieni, kun sinä näin minut, muuten et koskaan olisi saanut minua
kiinni. Nyt menen toimittamaan Katalambulan käskyä." Ja samassa Kalulu
kiiruhti niin nopeasti ulos, että pitkät kameelikurjensulat hänen
päässään taipuivat vaakasuoriksi hänen takanaan.

Kalulun vartalo oli erittäin kaunis. Hänen lihaksensa olivat kuin
karkaistua terästä, kiinteät ja joustavat. Ei kukaan hänen ikäisensä
osannut heittää keihästään tai osua nuolellaan yhtä varmasti ja yhtä
pitkän matkan päähän kuin hän. Ei kukaan ollut yhtä nopsajalkainen ja
uhkarohkea kuin hän, ja samalla kun hän oli notkea ja kestävä, oli
hänen vartalonsa erittäin kaunis ja sulavaliikkeinen.

Samaa ei voida sanoa hänen kasvoistansa. Hänhän oli neekeri,
joskaan hänen ihonsa ei ollut aivan musta, vaan pronssinkarvainen.
Hänen huulensa olivat paksut ja nenä litteä. Mutta silmät olivat
sen sijaan suuret, loistavat ja mustat. Korvat olivat pienet eikä
niissä ollut puikkojakaan, jommoisilla watutaneekerit levittivät
korvalehtiään. Niitä koristivat vain suuret helmet. Takkuinen tukka
riippui hartioille saakka, ja siihen oli palmikoitu monenvärisiä
helminauhoja. Sitä paitsi oli hänellä päässään kolme lumivalkoista
kamelikurjensulkaa kiinnitettyinä nauhaan, joka samalla piti
tukkaa kurissa. Hänen kaulassaan, ranteissaan ja nilkoissaan oli
helminauhoja.

Kalulu toi nyt serkkunsa Lamolin tulevan miehensä luo, ja Moto oli
mielissään saadessaan kuninkaan tyttären vaimokseen ja palvelijakseen
ja kehui Lamolia. Tämä ei ollut erikoisen kaunis, mutta ei missään
tapauksessa rumakaan, ei hampaaton eikä vanha.

Kun Kalulu oli saanut tämän naimakaupan watutain tavan mukaan
järjestetyksi, kysyi hän Simbalta, minkälaisen vaimon hän toivoi
itselleen.

Vaikka Motolla ja Simballa oli vaimot ja lapset Sansibarissa, ei
kummallakaan ollut uutta vaimoa vastaan, ja Simba vastasi heti, että
Kalulu itse saisi valita hänelle vaimon.

Hetken kuluttua toi Kalulu Simban luo nuoren naisen, jota meillä
varmaankin olisi näytetty jättiläisnaisena rahasta, ja kun hän näki
tuon jättiläisparin yhdessä, taputti hän käsiään ihastuksesta ja
tanssi heidän ympärillään, ikäänkuin hän itse olisi saanut lahjan.

Sillä välin kahdeksan rummunlyöjää, kaksi ilonpitäjää ja
viisikymmentä nuorta miestä ja naista oli kerääntynyt puoliympyrään
molempien parien ja Kalulun ympärille, ja kun tämä oli muutamalla
sanalla ilmoittanut setänsä tahdon, astui taikuri esille ja lauloi
häälaulun tanssien samalla kiihkon vallassa. Laulua säestivät pienet
rummut, mutta koko joukon yhdyttyä laulun kertoon, pärisytettiin myös
suuria rumpuja.

Juhlaa kesti koko päivän ja yön, aina auringon nousuun asti. Yöllä
tuli paikalle lisää paljon väkeä, niin että lähes tuhat henkeä otti
osaa kuoroon. Kalulu ja monet muutkin olivat aivan käheät kun he
aamulla vetäytyivät levolle.



KUUDES LUKU.

Selimin, Abdullahin ja Mussoudin kärsimykset. -- Isa saa isonrokon.
-- Hänet jätetään karavaanin jälkeen. -- Selim pakenee. Metsän
kuninkaan ääni. -- Selim ampuu jalopeuran ja antiloopin. -- Nälkä. --
Selim valmistautuu kuolemaan.


Palatkaamme nyt arabialaispoikien luo nähdäksemme miten heidän on
käynyt.

Vaikka karavaani lähti liikkeelle Ututaan päivää sen jälkeen kuin
Simba ja Moto olivat paenneet, ei se tietenkään voinut matkata yhtä
nopeasti kuin molemmat pakolaiset, ja siten Ferodian karavaani
tarvitsi melkein kuukauden samaan matkaan, jonka he olivat
suorittaneet muutamissa päivissä.

Ferodialla oli paitsi neljää arabialaista orjaa, joista kolme oli
melkein valkeaa, ainakin kolmesataa mustaa orjaa, ja hän tiesi, että
huhu niiden olemassaolosta hyvinkin pian leviäisi. Varmaankin hänen
luokseen saapuisi orjakauppiaita, ehkäpä aina Sambesi-joen varsilta
saakka, ja senvuoksi hänen oli edullisinta matkustaa niin hitaasti
kuin suinkin, ja antaa ihmiskarjansa samalla toipua vaivoistaan.

Liikkeelle lähdettiin vasta kuudelta aamuisin ja levolle asetuttiin
tavallisesti jo keskipäivän aikaan. Ensi päivinä kuljettiin viljavien
ja tiheästi asuttujen seutujen halki, joiden päälliköt olivat häntä
kohtaan ystävällismielisiä. Mutta kymmenen päivän kuluttua saavuttiin
Urorin ja Ututan välillä olevalle riidanalaiselle alueelle, jossa
kasvoi synkkää metsää ja viidakkoa ja asusti vain petoeläimiä.
Tämän alueen etäisimmästä päästä oli Katalambulan maahan noin
yhdeksänkymmenen englanninpeninkulman matka.

Poika parat, Selim, Abdullah ja Mussoud, eivät kärsineet vain
kuumuudesta, vaan heidän täytyi myös kantaa raskaita taakkoja, jotka
kalvoivat heidän tottumattomia hartioitaan. Kolmena ensimmäisenä
päivänä heidän täytyi lisäksi käydä alastomina, sillä orjien suojaksi
ei runsaasta saaliista huolimatta riittänyt ainoatakaan kyynärää
kangasta.

Orjia pidetään usein kuin karjaa ja kohdellaan myös sen mukaan.
Nuo kolmesataa orjaa sidottiin kahleilla, tunnustettava on, että
arabien leirissä oli tavattu paljon kahleita tätä tarkoitusta varten.
Täysikasvuisille pantiin rautarenkaat kaulaan, jota vastoin pojat --
arabialaispojat ja muutamat neekeripojat, Niani niiden parissa --
sidottiin köydellä vyötäisiltä.

Täysikasvuisia oli viisitoista ryhmää, kussakin kaksikymmentä henkeä,
ja kullakin ryhmällä oli päällysmiehensä. Poikien osastoa vartioi
Tifum Byah.

Niinkuin sanottu, orjia kohdellaan aivan häikäilemättä kuin karjaa.
Jos jonkun jostakin syystä täytyi pysähtyä matkan varrella, oli koko
ryhmän sekä päällysmiehen pakko myös pysähtyä, mikä tuotti ikävyyttä
ja kiusaa. Jokaisessa osastossa on aina joku, joka on toisia
oikullisempi, joka haluaa useammin vettä, j.n.e., mistä koituu harmia
tovereillekin, sillä päällysmies ei ole kovinkaan kärsivällinen, vaan
ottaa helposti piiskan esille kiirehtiäkseen jäljellejäänyttä joukkoa.

Poikien ryhmässä Isa alituisesti tahtoi pysähtyä, ja kaikki muut
saivat siitä kärsiä, varsinkin Selim, jonka niskoille hän aina
sälytti syyn.

Niani, neekeripoika, huomasi Isan kavaluuden, ja eräänä päivänä hän
uskalsi sanoa Tifum Byahille, ettei tämä piiskannut oikeaa syyllistä,
ja antoi ilmi Isan, joka senjälkeen sai maistaa ruoskaa. Isa, joka
ei ollut säälinyt Selimiä, huusi ja valitti nyt ääneensä, kun häntä
itseään rangaistiin, ja hän uhkasi kostaa pienelle sukkelalle ja
rohkealle Nianille.

Toisellakin tavalla Niani osoitti rakkauttaan nuorelle herralleen.
Ei kestänyt montakaan päivää, ennenkuin hän tarjosi Selimille sitä
kangaspalaa, jonka hän oli sitonut lanteittensa ympärille.

"Ei se tee mitään", sanoi hän, kun Selim ei tahtonut ottaa sitä
vastaan, koska Niani itse jäisi silloin aivan alasti, "minä olen vain
neekeripoika, eikä kukaan minua katsele. Ottakaa se, jos se vain
kelpaa teille. Se on hyvin likainen."

"Se on parempi kuin ei mitään", sanoi Selim kiitollisena, "ja minä
otan sen kernaasti vastaan, koska sinä et siitä välitä. Mutta emmekö
voisi jakaa sitä?"

"Ei se ole tarpeen", sanoi Niani lujasti, "Niani ei tarvitse
vaatteita. Tämä on sitäpaitsi sama kangaspala, jonka te annoitte
minulle sinä iltana, kun minä panin kampia Isalle ja Isa aikoi
heittää minut tuleen."

Selim nousi nyt sitoakseen likaisen kangaspalan uumilleen, mutta
huomasi samassa, että hänen ystävänsä Abdullah ja Mussoud katselivat
kaihoavin katsein kangasta -- heidänkin ihonvärinsä oli niin vaalea,
että heidän alastomuutensa pisti enemmän silmiin kuin neekerien.
Ääneti hän repäisi kankaan kolmeen osaan ja antoi molemmille pojille
osansa.

"Sinun sydämesi on hyvä kuin kulta", sanoi Abdullah punastuen, "olen
sinulle kiitollisempi tästä pienestä kangaspalasesta kuin kaikista
niistä kullalla kirjailluista vaatteista, joita sain isältäni. Allah
palkitkoon hyvyytesi."

"Sinä olisit voinut antaa minullekin palasen", sanoi Isa nuristen.

"Miksi se olisi ollut tarpeellista, herra Isa", sanoi Niani. "Teidän
ihonne on yhtä musta kuin minunkin. Olettehan te tuollakin tavoin
puettu. Te voitte nyt iloita mustasta nahastanne."

"Kirottu olkoon sinun nenäkkyytesi, Niani!" huusi Isa. "Minä taitan
sinulta niskat!"

"Parasta jättää se tekemättä", tuumasi Niani aivan levollisesti.
"Minä olen nyt Ferodian oma, ja jos te lyötte minua, niin tappaa
Ferodia teidät."

"Ole vaiti, äläkä kiusaa minua", sanoi Isa synkkänä, "minä olen
kyllin kurja ilmankin."

"Onko sinun paha olla?" kysyi Selim osaaottavasti.

"Päätäni särkee, niin että se on haljeta, ja selässäni tuntuu
ikäänkuin neulanpistoksia. Sitä ei kirvele enää Tifum lurjuksen
piiskaniskujen jäljiltä, vaan se on jotakin muuta", Isa valitti.

"Ole reippaalla mielellä, ystäväni", lohdutti Selim, "Pian me
saavumme Katalambulaan, ja siellä me saamme levätä. Tätä matkaa ei
voi enää kestää kauan."

"Minä en tule koskaan noiden kirottujen watutain maahan", vastasi
Isa, "olen aivan liian sairas."

"Mikä sinua vaivaa?"

"Älä pelästy, mutta minulla on isorokko."

"Isorokkoko? Miten voit sellaista otaksua?" huudahti Selim, joka
tahtomattaan hätkähti kuullessaan tuon pelätyn taudin nimen.

"Näin erään miehen kuolevan siihen tautiin, ja varmaan minä kuolen
siihen nyt itsekin", sanoi Isa surullisena.

Seuraavana aamuna Isa oli paljon sairaampi, mutta hän ei saanut
pysähtyä eivätkä toiset saaneet häntä kantaakaan -- sitä ei koskaan
suoda sairaalle orjalle Afrikassa -- vaan hänen täytyi jatkaa matkaa
toisten kanssa. Hän horjui kuumeisena eteenpäin, kunnes taakka, jota
hän kantoi, putosi maahan. Ja kun Tifum suutuksissaan tuli hänen
luokseen ja löi häntä, kaatui hän maahan. Mutta Tifumin sydämessä ei
ollut pienintäkään säälin tunnetta, hän piiskasi Isa parkaa, kunnes
Selim ei voinut sitä enää nähdä. Hän heitti taakkansa julman neekerin
päähän, ja kun tämä kaatui kumoon, alkoi Selim piiskata häntä, kunnes
Tifum taas vuorossaan heitti Selimin kumoon ja löi häntä voimainsa
takaa niin kauan, että hän meni tajuttomaksi.

Sitten Tifum leikkasi poikki nuoran, jolla pojat olivat sidotut
yhteen, ja heitti vettä Selimin päähän, jotta tämä jälleen tointuisi.
Vavisten raivosta hän käski tuoda paikalle raskaan puuikeen, jonka
toisessa päässä oli kaksi koukkua, ja jota käytettiin kaikkein
uppiniskaisimpia orjia varten. Se painoi noin kolmekymmentä naulaa,
jos puu oli tuoretta, ja tämä oli tehty kolme päivää sitten.

Puoleksi tajuttoman pojan pää pantiin molempien koukkujen väliin,
jotka sidottiin vahvalla köydellä kiinni, niin että pää joutui
kovaan puristukseen. Itse ies oli pitkä ja raskas, ja sen toinen pää
kiinnitettiin Abdullahin olkapäähän.

Kun tämä oli tehty, meni Tifum kuolevan Isan luo. Tämä ei kyennyt
enää mihinkään työhön, sen julma mieskin huomasi, ja hän antoi Isalle
vain potkun ja jätti onnettoman raukan yksin kuolemaan. Sitten
karavaani lähti taas liikkeelle.

Isorokko tarttui yhä useampiin orjiin, ja kun nämä iskuista ja
potkuista huolimatta eivät jaksaneet kulkea sen pitemmälle, jätettiin
heidät tielle. Kahdentenakymmenentenä päivänä huomasivat Selim ja
Abdullah, että pikku Mussoud oli saanut tartunnan.

He pyysivät saada kantaa pojan taakkaa, mutta heidän pyyntönsä
hyljättiin. Ja kun Selimin silmät iskivät tulta, vastasi Tifum
piiskaniskuilla, kunnes Selimin selkä oli yhtenä ainoana verisenä
haavana.

Selim ei päästänyt vähintäkään valituksen ääntä huuliensa yli, ei
edes huokausta. Hän tuskin enää tunsi ruumiillista kipua, mutta
hänen sydämensä oli raskas. Heidän vaeltaessaan eteenpäin keskellä
auringonpaistetta ja hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain orjien
paljaitten jalkojen töminä ja pikku Mussoudin valitukset iski
häneen ajatus, että hän varmaankin sai kärsiä enemmän kuin muut
sen vuoksi, että hän oli unohtanut rukoilla Jumalaa. Syynä tähän
ei ollut kuitenkaan se, että Selimin mieli olisi ollut kova tai
katkera, hän ei ollut vain uskaltanut lähestyä Allahia pesemättömin
käsin ja jaloin. Hän päätti kuitenkin nyt ensi tilassa valmistautua
rukoukseen, ja siihen hänelle tarjoutuikin mahdollisuus, kun Tifum
pikku Mussoudin hartaasta pyynnöstä antoi karavaanin hetkeksi
pysähtyä. Tuo orjavouti teki sen kuitenkin ennen muuta saadakseen
itse tupakoida, eikä suodakseen lievennystä poikarukalle.

Niin pian kuin Tifum käänsi selkänsä, otti Selim valkeaa hiekkaa
maasta ja hieroi sillä jalkojaan, käsiään, kasvojaan ja ruumistaan,
ikäänkuin hän olisi pessyt itseään. Sitten hän käänsi kasvonsa
koilliseen, Mekkaan päin, ja alkoi rukoilla.

Hän rukoili Allahia, taivaan ja maan valoa, vanhurskasta,
kaikkivaltiasta ja kaikkitietävää Jumalaa.

"Epäuskoiset ovat laskeneet julmat kätensä minun päälleni, joka olen
oikeauskoinen ja oikeauskoisen poika. He ovat sitoneet minut kuin
teuraslampaan, he ovat lyöneet minua, hirveät hihnat ovat syöneet
verille ihoni, terävillä keihäillään he ovat pistäneet minua."

Sitten hän rukoili Allahin armoa ja pyysi häntä pelastamaan hänet
epäuskoisten käsistä.

"Sinä ihmisten herra, kuningas ja Jumala", lopetti hän, "pelasta
minut vihollisteni käsistä sen lupauksen tähden, jonka olet
profeettasi Muhammedin kautta antanut meille. Kuule isättömän rukous
ja armahda häntä."

Kun Selim oli lopettanut hartaan rukouksensa, heittäytyi hän maahan
ja nousi jälleen virkistyneenä ylös.

"Abdullah, ystäväni", sanoi hän tälle, joka istui veljensä vieressä,
"minun mieleni on virkistynyt. Minulla on hyvä tuuma."

"Minä näin sinun rukoilevan, Selim, ja toivoisin, että minäkin voisin
rukoilla, mutta sydämeni on katkera. Minusta tuntuu, niinkuin voisin
kirota kaikkia ihmisiä ja itseänikin ja sitten kuolla. Mussoudin
hetket ovat luetut, ja jos hän kuolee, on minusta yhdentekevää, mihin
minä joudun."

"Rakas ystävä", sanoi Selim lempeästi, "koraanissa sanotaan: Hädässä
rukoile Jumalaa, hän kuulee sinua. Hänen korvansa on avoinna
hädänalaisille".

"Minä tiedän sen, Selim, mutta minä en voi rukoilla",
toisti Abdullah. "Minä napisen Jumalaa vastaan, kun hän antaa
oikeauskoisiaan kohdella tällä tavalla. Kuulehan, kuinka Mussoud
valittaa, ja ajattele, että hänet jätetään yksin tänne tielle, sillä
minä en saa jäädä hänen luokseen. Mutta mikä tuuma sinulla oli,
Selim?" kysyi hän väsyneesti.

"Että me pakenemme tänä yönä syvälle metsään. Paljon parempi on
kuolla, kuin elää orjana. Ja ehkäpä löydän sieltä poiskin. He eivät
ole voineet tappaa minua kaikista julmuuksistaan huolimatta. Kenties
metsä kohtelee meitä ystävällisemmin."

"Entäs veljeni?"

"Me kannamme hänet mukanamme, ja kun olemme päässeet kylliksi kauas
metsään, hoidamme me häntä, niin että hän paranee. Me rakennamme
itsellemme majan puron rannalle, ja sillä välin kun sinä hoidat
veljeäsi, otan minä keihään mukaani ja kerään villejä hedelmiä ja
hunajaa. Mutta hiljaa, tuolta tulee Tifum. Auta Mussoud jalkeille,
ehkä hän kestää vielä iltaan saakka."

Lähtömerkki annettiin, pojat tarttuivat reippaasti taakkoihinsa, ja
koska Mussoud oli levättyään hiukan paremmissa voimissa, jatkettiin
matkaa tavalliseen tapaan.

Keskipäivällä pysähdyttiin aarniometsään, ja koska täällä ei
tarvinnut pelätä vihollisia, ei leirinkään ympärille rakennettu
risuista aitausta, niinkuin tavallisesti.

Abdullah ja Selim istuivat vieretysten syödessään paahdettua maissia
ja puoleksi keitettyjä viljatähkiä, mutta Mussoudin täytyi maata
leirin ulkopuolella, sillä watutalaiset tiesivät, että tauti oli
tarttuvaa ja saattoi olla toisille vaarallinen.

Sitten tuli ilta ja pimeä. Miehet istuivat leiritulien ääressä
keskustellen. Leirin ulkopuolella vallitsi yön hiljaisuus, vain
hyeenan ääni kuului silloin tällöin.

"Nyt on yö, Abdullah", Selim kuiskasi, "nyt sinun täytyy päättää,
mitä aiot tehdä."

"Rakas Selim", vastasi Abdullah, "en voi paeta ja jättää veljeäni.
Mussoud-parka ei elä ehkä huomisiltaankaan. Hän on varmaankin hyvin
sairas, hänen päänsä oli kovin kuuma, ja näytti melkein siltä, kuin
hän ei olisi tuntenut minua. Jos sinä pakenet, jään minä yksin tänne.
Isa on kuollut, Mussoud kuolee pian, ja sinä olet poissa."

"Niin, Abdullah, minä pakenen, vaikka sinä jäisitkin tänne, olen
väsynyt tähän elämään ja tahdon kuolla metsässä. En pelkää kuolemaa,
mutta minä en tahdo, että sanottaisiin, että Selim, Amerin poika,
kuoli kuin aasi tien vieressä, Tifumin potkimana. Jos minä kuolen,
niin tahdon kuolla kuin arabi, kenenkään muun kuin Allahin näkemättä
kurjuuttani ja vain taivaan linnut kuolinvuoteeni ympärillä. Tee
minulle palvelus, Abdullah ystäväni. Jos Mussoud elää huomenna,
niin sano hänelle, että olen paennut, ja suutele häntä puolestani.
Suutele minuakin ennenkuin nukut, sillä kun heräät huomenna, olen
minä poissa. Ikeen köysi on jo höllinnyt kaulastani, yhdessä
silmänräpäyksessä olen siitä vapaa."

"Kiitos, Selim, että ajattelet veljeäni, ja minä toivon sinulle
Allahin rauhaa ja siunausta. Ja kun sinä kotimatkalla näet Otavan
taivaalla, niin muista: Abdullah ajattelee sinua. Saattakoon pyhä
Muhammed sinut jälleen äitisi luo, ja kun olet ystäviesi parissa
niin muista minun äitiäni ja vie hänelle tervehdykseni. Minun täytyy
koettaa nukkua jaksaakseni kävellä huomenna. Minä annan sinulle
ystävyyden suudelman, ja koska tahdot paeta, niin toivon, että Allah
on pelastava sinut."

He laskeutuivat molemmat levolle, ja Abdullah vaipui pian uneen,
mutta Selim makasi valveilla ja tuumi pakoaan. Äkkiä hän muisti
Simban ja Moton jäähyväissanat ja ihmetteli, ettei hän aikaisemmin
ollut niitä ajatellut. Nehän olisivat antaneet hänelle voimia kestää
paremmin ja kärsivällisemmin raskaita koettelemuksia.

Mutta ei vieläkään ollut myöhäistä. Jos nuo molemmat ystävät elivät,
niin hän ei ollut yksin. Hän päätti siis paeta suoraan etelään,
koettaa tunkeutua metsän halki ja päästä Ututa kylän lähitienoille,
josta hän voisi saada jonkun ohjaamaan itseään Katalambulan luo.
Hetken aikaa hän tuumi tappaa Tifumin hänen omalla keihäällään, mutta
luopui siitä heti, sillä sellainen teko ei olisi ollut arabin eikä
Amer ben Osmanin pojan arvoinen.

Pari tuntia kului nopeasti tuumiessa. Kaikki nukkuivat sikeässä
unessa, ja tuletkin näyttivät sammuvan. Vain hiukan punertavaa
hillosta oli jäljellä.

Selim rukoili Allahilta rohkeutta ja voimaa, köysi oli irti ja pää
vapaa. Vapaa!

Hän nousi pystyyn ja hiipi äänettömästi puun luo, jonka juurella
aseet olivat, valikoi itselleen pari keihästä, pyssyn, ruutisarven
ja patruunalaukun ja hiipi sitten yhtä hiljaa pois, kuin hän oli
tullutkin.

Parilla pitkällä harppauksella hän kulki toisen puun luota toisen
luo, ja joka kerta, kun hän saapui uuden puun luo, tuntui hänen
pelastumisensa yhä mahdollisemmalta. Nuo korkeat, paksut rungot,
jotka yön aikana näyttivät vielä paksummilta ja pitemmiltä kuin
päivällä, muodostivat ikäänkuin muurin hänen ja hänen vihollistensa
välille.

Vihdoinkin hän oli vapaa! Hän kulki vapaasti, hän ajatteli vapaasti,
ja tuo ajatus hurmasi häntä, niin että hänen sydämensä oli pakahtua.
Hänen askeleensa tulivat lujemmiksi, pään ryhti ylpeämmäksi, selkä
suoremmaksi. Jokin voima pakotti häntä yhä eteenpäin. Väsymys näytti
paenneen, tavaton joustavuus piti hänen voimiaan yliaja hän kiiti
vapautta kohti.

Ääretön joukko mustia puunrunkoja solui hänen ohitseen, hänen
edessään ja hänen ympärillään levisi metsä äärettömän laajana, ja yhä
oli yö. Pimeys ei näyttänyt koskaan loppuvan, ja Selim oli iloinen,
että niin oli. Hän toivoi, että ikuisesti olisi yö ja että hänen
vihollisensa nukkuisivat.

Mutta vaikka yö oli pitkä ja ystävällisesti suojeli häntä
läpipääsemättömällä vaipallaan, loppui sekin niinkuin kaikki muukin.
Mutta silloin oli Selim jo kaukana watutaleiristä.

Aamu alkoi sarastaa, kun yön musta vaippa ensin hiukan harmaantui.
Sitten valkeni yhä enemmän puiden lehvien yläpuolella, kunnes
taivas tuli kellertävän kalpeaksi ja vihdoin teräksensiniseksi.
Valoisa juova läikehti Selimin tiellä, lehdet välkkyivät vihreinä ja
liikkuivat aamutuulessa.

Miten vilpoiselta ja tuoreelta ilma tuntuikaan! Maailma oli kuin
uudestisyntynyt, ja hyönteisten surinasta Selim saattoi päättää, että
muutkin nauttivat päivän valosta.

Pian päivä valkeni kokonaan, ja aurinko nousi kirkkaana taivaalle.
Mutta Selim katseli sitä nyt toisin tuntein kuin edellisenä päivänä.
Silloin hän vihasi sen kuivaa, polttavaa kuumuutta, joka tuotti
vain väsymystä ja janoa. Nyt se oli kuin suunnaton lamppu jonka
tarkoituksena oli valaista metsän hämärää, korkeaa holvia. Se ei
tuottanut enää väsymystä eikä janoa, se vain virkisti ja vahvisti
mieltä.

Päivemmällä Selim saapui lammikolle, jossa kasvoi keltaisia
lotuskukkia.

Miten ihanalta vesi maistui! Miten vilpoinen ja hiljainen metsä oli
näin keskipäivän aikana! Vähän matkan päässä lammikosta oli suuri
ontto bambupuu. Selim meni lähemmäksi tarkastamaan, ja huomasi että
puun sisällä oleva aukko oli suuri kuin huone. Hän ryömi sen sisään,
laskeutui levolle ja nukkui.

Kun hän heräsi, oli taaskin yö. Hän oli varmaankin nukkunut kahdeksan
tai kymmenen tuntia. Ensi hetkessä hän ei tiennyt, missä hän oli,
mutta vähitellen silmä tottui pimeyteen ja hän muisti paenneensa
orjuudesta.

Hän muisti myös kaiken muun: tuskallisen ikeen ja Tifumin armottomat
iskut. Hän nousi kiireesti jatkaakseen matkaansa.

Mutta ulkopuolelta kuuluvat hiljaiset, pehmeät askeleet pelästyttivät
hänet. Mitähän se saattoi olla? Samassa kajahti naurava ääni, joka
sai Selimin veren jähmettymään. Hän tointui kuitenkin pian. Sehän oli
vain hyeena, joka oli vainunnut saalista. Moto oli kertonut tästä
hirvittävästä äänestä, eikä Selim pelännyt enää.

Mutta pian sen jälkeen kuului kumea karjahdus -- toinen, kolmas --
kunnes Selimin korvat olivat mennä lukkoon. Tuo ääni oli metsän
pelätyn kuninkaan. Ei ole olemassa mitään valtavampaa kuin sen
karjunta.

"Se on jalopeura!" tuumi Selim, kun ensimmäinen pelästys oli hiukan
laantunut. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä jalopeuran, mutta
nyt hän ymmärsi, että oli viisainta pysyä paikallaan.

Hänellä oli ladattu pyssy kädessään, eikä puuhun johtava kolo ollut
niin suuri, että eläin olisi voinut tunkeutua siitä sisään.

Jalopeura oli vainunnut saaliin ja lähestyi nyt puuta karjuen ja
vilkuillen hehkuvin silmin joka puolelle, ja pian se olikin keksinyt,
että saalis oli puun sisässä. Selim peräytyi aukolta, ja samassa
suuri eläin hyppäsi puuta vasten raastaen käpälillään kuorta,
ikäänkuin se olisi päättänyt tunkeutua sen läpi. Sydän kurkussa poika
tähtäsi petoeläimen päähän, laukaisi -- ja jalopeura kaatui maahan.

Selim ei uskaltanut kuitenkaan lähteä piilostaan, ennenkuin päivä
alkoi valjeta. Kauan hän kuunteli ulkoa tulevia ääniä, mutta kun
kaikki oli hiljaista, käsitti hän, että jalopeura oli kuollut, ja
sitten hän paneutui jälleen maata.

Hänen herätessään oli aivan valoisaa. Puun juurella makasi jalopeura
kuolleena. Selim kiipesi maahan ja katseli kuolleen pedon ruumista.
Vakavat ajatukset valtasivat hänen mielensä. Hän ajatteli, miten
väkevä ja ylväs tuo suuri eläin oli ollut edellisenä iltana
samoillessaan metsässä. Ja nyt, miten heikko se oli! Lapsikin olisi
voinut leikitellä sen harjalla ja hampailla.

"Jospa kaikki viholliseni kaatuisivat yhtä helposti kuin sinä",
tuumi Selim mielessään. "Sääli vain että olet saastainen, sillä olen
hirveän nälkäinen. Mutta sinua en saa syödä."

Sitten Selim jatkoi jälleen matkaansa etsien joka puolelta
metsänriistaa, voidakseen tyydyttää nälkäänsä. Hän oli ollut
kolmekymmentäkuusi tuntia ruuatta, ja kasvuiässä olevalle pojalle se
on pitkä aika.

Villejä hedelmäpuita ei ollut, ei metsäpersikoita eikä villejä
luumuja. Ko-virta näytti jakavan sen eteläpuolella olevat suuret
tasangot kahteen aivan erilaiseen alueeseen. Puut tässä osassa
lounais-Uroria, missä Selim nyt kulki, olivat parhaasta päästä
rakennuspuita. Jos Selim olisi tuntenut aarniometsiä paremmin
olisi hän löytänyt joukoittain syötäviä juuria. Mutta sitä hän ei
ymmärtänyt eikä niinollen tutkinut maata, vaan kulki alakuloisin
mielin eteenpäin. Auringon laskiessa hän näki pienen antiloopin, ja
rukoillen metsäonnea nosti pyssyn poskelleen. Pieni eläin kaatui
verissään maahan, ja Selim kiiruhti sen luo, nylki elukan, leikkasi
siitä lihaiset osat ja kantoi ne puuhun, jossa hän aikoi viettää
yönsä. Koottuaan kuivia oksia ja sytytettyään tulen hän paistoi
lihapalat ja söi ahnaasti pahimpaan nälkäänsä. Sitten hän pani maata.

Aamulla hän söi jälleen, otti mukaansa lopun ruuan ja jatkoi
matkaansa. Koska hän tunsi olevansa hyvissä voimin, kulki hän varsin
pitkän matkan. Illalla hän otti jälleen eväänsä esille, ja vaikka
hän huomasikin, että liha alkoi pahentua -- hän ei ollut malttanut
kylliksi paistaa sitä edellisenä iltana -- söi hän kuitenkin hyvällä
halulla. Mutta seuraavana aamuna se oli täynnä matoja, ja Selimin oli
pakko heittää se pois.

Aamupuolen päivää Selim vaelsi jälleen ja lepäsi kuumimman ajan.
Hän oli heikkona nälästä ja janosta, mutta kulki sittenkin muutamia
tunteja ikäpuolella, kunnes ei jaksanut enää, vaan sammutti nälkänsä
unella.

Kun Selim seuraavana aamuna jatkoi matkaansa, oli metsä tavattoman
hiljainen. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, vain joitakin
haukkoja kierteli puiden yläpuolella. Hän laahasi tunnin toisensa
jälkeen väsyneitä jalkojaan eteenpäin, kunnes aurinko laski
taivaanrantaan. Vettä hän ei myöskään ollut nähnyt koko päivänä, ja
jano kiusasi häntä suuresti.

Taaskin koitti uusi päivä. Nälkä ja jano oli heikontanut Selimin
voimat ja tarmon. Jos hän olisi tiennyt, että watutakylän pellot
olivat parin tunnin matkan päässä, ja että tie, jota myöten Ferodian
karavaani kaksi päivää aikaisemmin oli kulkenut, oli vain penikulman
päässä hänestä! Mutta suuren metsän siimeksessä, joka ympäröi häntä
joka taholta, hän ei tiennyt mitään. Kunpa hän vain olisi jaksanut
kiivetä jonkun korkean puun latvaan, niin hän olisi nähnyt, minne
käsin hänen olisi pitänyt vaeltaa. Mutta hän saattoi tuskin erottaa
taivasta, niin tiheät olivat puiden latvat ja niin kiinteästi
toisiinsa kietoutuneet.

Väsyneen, nälkäisen ja janoisen Selimin mielestä metsä oli aivan
loputon. Hän tuijotti eteensä toivoen, että se alkaisi harventua ja
etsi silmillään joka puolelta eläviä olentoja, joko nelijalkaisia tai
lintuja. Hän katseli ylöspäin nähdäkseen edes vilahdukselta sinistä
taivasta.

Jos hän olisi ollut tottuneempi matkustamaan Afrikassa, olisi hän
tiennyt, että hän olisi löytänyt joka notkosta vettä, jos hän vain
olisi kaivanut kepillä syvälle maan sisään, ja että kaikkialla löytyi
juuria, joilla voi sammuttaa nälkänsä. Mutta hän ei tiennyt mitään
tästä kaikesta. Siksi hän kulutti kalliit hetkensä lepoon ja hyökkäsi
sitten taas hermostuneesti eteenpäin, kunnes nälkäinen ruumis ei
kestänyt enää ja hänen jalkansa uupuivat. Hän kaatui maahan, nousi
taas ylös, mutta jäi lopulta tunnottomana makaamaan. Poika parka, hän
sai kalliisti maksaa isänsä halun kartuttaa rikkauksiaan vaihtamalla
ihmisolentoja kangaspakkoihin ja lasihelmiin!

Pyörtymiskohtauksen jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, hän
koetti nousta istumaan, mutta ei jaksanut vaan kaatui selälleen.
Maatessaan pitkänään katse kiintyneenä ylöspäin, hän ajatteli niitä
iloja, joista hänen oli täytynyt luopua, ja mitä enemmän ruumis
kärsi, sitä halukkaammin ajatukset liitelivät entisissä iloissa.
Ääneensä valittaen hän sanoi:

"Oi, jospa vielä kerran saisin nähdä meren, jospa saisin nähdä
valkean rannan, jossa leikittelin Abdullahin ja toisten toverieni
kanssa, ennenkuin heittäydyimme uimaan mereen! Muistan, miten me
kotona keräännyimme mangopuun alle, miten sen hedelmät riippuivat
kultaisina ja purppuranpunaisina ja miten iltatuuli liikutteli
lehtiä, taivutti kuninkaallisen kokospalmun latvaa ja tuoksuvaa
kaneelipuuta ja kohotteli räikeänvihreän appelsiinipuun oksia, jonka
hedelmät olivat kuin palsamia sielulleni. Jospa minulla olisi nyt
yksi ainoakin appelsiini! Muistan sokeriruo'on ambranväriset varret
ja sen ihanan mehun, kokospähkinöiden virvoittavan maidon, loistavan
granaattiomenan suloisine tuoksuineen ja makuineen, keltaiset
sitruunat, jotka poistavat kuumeen ja janon sekä meloonit, joiden
tummanvihreän kuoren sisäpuolella on niin ihania aarteita. Oi,
Sansibar, paratiisi maan päällä! Amer ben Osmanin onneton poika näkee
sen puiden ja kukkien, talojen ja puutarhojen tulevan yhä lähemmäksi."

Väristen hän katseli ympärilleen suuressa, hiljaisessa
aarniometsässä, jonka ilma oli tukehduttaa hänet.

"Ilma on täällä varmaankin myrkyllistä", jatkoi hän kuumehoureissaan.
"Jättiläispuut kaatuvat mädäntyneinä maahan ja tuhannet hyönteiset
asettuvat niihin, taittuneita oksia putoaa alas ja mädäntyneet lehdet
löyhkäävät pahalta. Kuulen kaukaa nälkäisen jalopeuran karjuvan.
Ehkäpä se vainuaa arabialaispoika parkaa, ja vieläkin kamalammalta
tuntuu korvissani leopardin ääni ja hyeenan nauru."

Katkerin mielin Selim pahoitteli, että oli koskaan syntynyt, ja
ajatuksissaan hän kävi läpi viime aikojen kärsimykset.

"Minä näin jalon isäni kaatuvan ja itse jäin yksin -- minä itkin
ensin suurta suruani, sitten kärsin kaikki helvetin tuskat ja lopulta
toivoin, etten koskaan olisi nähnyt päivän valoa. Oi, noita hirveitä
marssipäiviä, joista ei tuntunut tulevan koskaan loppua, kun jano
kalvoi ruumistani eivätkä väsyneet jäsenet totelleet tahtoani."

Houreissaan hän näki edessään kuolleet, jotka oli jätetty tielle ja
makasivat siinä avoimin, jäykin silmin, ja kuolemankauhu valtasi
hänet, kun hän kuvitteli näkevänsä oman hautansa tämän metsän
korkean, vihreän holvin alla.

"Ei kukaan sure Selimin kuolemaa", valitti hän, "äitini ja
palvelijani eivät pese kuollutta ruumistani eivätkä kääri minua
valkoisiin kääreliinoihin, ja pyhä imani ei lue rukouksia kuolleen
sieluni pelastukseksi."

Mutta tätä kuolemanpelkoa ei kestänyt kauan. Hänen ajatuksensa
alkoivat sumentua, mutta hän kykeni vielä lausumaan kuoleman
tervetulleeksi ja kuiskaamaan jäähyväiset synnyinsaarelleen ja sille
kauniille maalle, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä.
Hänen viimeiset sanansa kuuluivat: "Minä tulen, rakas isäni!"



SEITSEMÄS LUKU

Ferodian riemukulku. -- Katalambula ottaa hänet vastaan. --
Abdullah lahjoitetaan Kalululle. -- Tapaa Simban ja Moton. --
Kalulu suunnittelee Selimin etsimistä. -- Pyssy löydetään. -- Selim
löydetään. -- Hänet tuodaan tajuttomana kylään. -- Toipuminen. --
Kalulun ja Selimin ystävyys.


Kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä Kwikurun taistelun jälkeen
saapui Ferodia riemukulussa Katalambulan kylään. Edellisenä iltana
olivat sanantuojat ilmoittaneet voitokkaan päällikön tulon, ja kun
seuraavan päivän aamupuolella näkyi suuri tomupilvi, joka osoitti,
missä sotajoukko kulki, kohotettiin iloisia huutoja.

Jo paljoa ennen kuin Ferodian etujoukko tuli näkyviin viljapeltojen
keskeltä, oli Katalambulan kylän portille kerääntynyt sotilaiden
omaisia. Kahdentuhannen ihmisen kurkusta kajahti yhtä aikaa
riemuhuuto "lu-lu-lu", neljätuhatta kättä taputti innokkaasti,
neljätuhatta ruskeaa ja mustaa jalkaa hyppi ilmaisten omistajainsa
iloa.

Rumpujen rämistessä Ferodia lähestyi. Ei kukaan sivistynyt kuningas
olisi voinut käyttäytyä sen arvokkaammin kuin hän. Hän astui kuin
jalopeura, hän nojasi käsivartensa kahden solakan nuorukaisen
olkapäihin, hän kantoi päätään ylpeästi pystyssä. Hänen edellään
astui kaksisataa valittua sotilasta, joiden päitä koristivat liehuvat
höyhentöyhdöt ja jotka asettuivat Katalambulan majan ulkopuolelle.
Sitten saapui Ferodia itse, ja hänen jäljessään taaskin kaksisataa
sotilasta. Kunkin sotilaan kasvoja ympäröi seepranharja, ja tässä
mustassa, jäykässä jouhikoristeessaan he näyttivät vielä entistäänkin
sotilaallisemmilta. Sitten seurasi täysikasvuisten vankien joukko
kaksikymmenhenkisissä ryhmissä kantaen Ferodian sotasaalista, ja
viimeisenä tulivat vangitut pojat johtajanaan Abdullah, jonka valkea
iho veti kaikkien silmät puoleensa. Viisisataa sotilasta muodosti
jälkijoukon.

Sotilaat asettuivat neliöön, ja vangit kantoivat ennenmainitun
suuren puun ympärille tavarapakkansa. Katalambula lepäsi penkillä,
joka päivän kunniaksi oli koristettu jalopeuran ja leopardin
nahoilla, ja hänellä oli kädessään lyhyt sauva, johon oli kiinnitetty
kirahvinhäntä. Sillä hän huiskutti pois kärpäsiä.

Uteliaat joukot olivat kiivenneet aitaukselle sekä majojen katoille,
ja Ferodia seisoi yksin piirin keskellä suuren saaliinsa vieressä.
Hän, samoinkuin kaikki muutkin, odotti, mitä Katalambula sanoisi.

"Me olemme ikävöineet sinua, Ferodia", sanoi nyt vanhus lempeällä
äänellä. "Me olemme kuulleet kerrottavan suuresta voitostasi, miten
sinä ja watutasotilaat voititte arabialaiset kauppiaat. Kerro, olemme
valmiit kuulemaan."

"Oi, Katalambula ja heimomme vanhimmat", Ferodia vastasi,
"minut lähetettiin viemään lahjoja Katalambulan ystäville,
waroripäälliköille, ja olin jo paluumatkalla kotiin, kun Olimali
lähetti minulle sanan, että arabit -- kauppiaat meren rannalta
olivat tulleet hänen maahansa äärettömiä kangas- ja helmi-varastoja
mukanaan. Hän sanoi, että samaiset miehet olivat murhanneet Mostanan."

"Eiaa, eiaa!" huusivat päälliköt Kalukin yhtyessä heihin, ja Ferodia
jatkoi:

"Kun kuulin Olimalin kutsun, olin kuin nälkäinen jalopeura, joka
vainuu saalista. Sanoin ääneen: 'Kas, Malungu jumala on antanut
arabit käsiini, minä kostan Mostanan kuoleman, minä valmistan
taikajuoman heidän ruumiistaan, ja heidän päillään koristan Olimalin
portin pielet.'"

"Eiaa, eiaa!" huusi kansa.

"Aamulla olivat watutasotilaat valmiit taisteluun. He kuulivat
Olimalin torven toitotukset ja arabien pyssyjen laukaukset,
ja minun käskystäni he nousivat yhtenä miehenä. Me piiritimme
vihollisen Olimalin kylään, meidän nuolemme kaatoivat kasoittain
heitä, ja me otimme useita satoja miehiä ja nuorukaisia orjiksi ja
toimme heidät tänne. Me anastimme pyssyjä, kuulia ja ruutia, me
keräsimme rikkauksia: hienoja kankaita ja helmiä. Toisen puolen
saaliista sai Olimali ja kaikki watutasotilaat ovat saaneet
osansa, päälliköt omansa ja Ferodia omansa. Viisikymmentä orjaa ja
kaksi arabialaispoikaa on kuollut matkalla, ja yksi valkea poika
karkasi metsään kuollakseen siellä. Meillä on jäljellä kaksisataa
täysikasvuista orjaa ja seitsemäntoista poikaa, joista yksi on
arabialaisen päällikön poika. Kankaat, helmet ja muu saalis on tässä
jalkojenne juuressa. Minä olen puhunut, oi Katalambula ja te heimomme
vanhimmat."

"Eiaa, eiaa!" huusi kansa taputtaen käsiään.

"Oi, Ferodia, suuri päällikkö ja sotilas", vastasi Katalambula, "sinä
olet minun oikea käteni, sinä olet jalopeura taistelussa. Kuka voisi
sinut voittaa?"

Sen jälkeen kuningas Katalambula lähti katsomaan orjia, ja Ferodia
kehui heidän etujaan. He saapuivat myös poikien ryhmän luo, ja
nähdessään Abdullahin kuningas uteliaasti koetti sormellaan hänen
valkeaa ihoaan, mutta veti sormensa heti pois nauraen omalle
pelolleen. Mutta Ferodian kehoituksesta hän siveli pojan alastonta
selkää ihmetellen hipiän pehmeyttä, ja tunnusteli hänen sileää
tukkaansa.

"Mitä me teemme hänelle?" kuningas kysyi.

"Kuningas saa sen itse päättää", vastasi Ferodia mielistellen.

"Siinä tapauksessa minä lahjotan hänet Kalululle", päätti Katalambula
nopeasti, "mutta minä luulin, että sinulla olisi ollut kolme tai
neljä valkeaa poikaa."

"Ainoastaan kolme valkeaa. Yksi heistä kuoli matkalla ja suurin
karkasi viiden päivämatkan päässä täältä."

"Miksi hän karkasi?"

"Siksi että hän oli aasi", vastasi Ferodia katkerasti. "En ole
koskaan nähnyt niin röyhkeää poikaa. Suu hänellä oli täynnä sanoja,
mutta hänen selkänsä ei kyennyt työhön, ja siksi hän karkasi. Mutta
rohkeutta hänellä oli kahden sotilaan edestä, ja aikaa myöten hänestä
olisi tullut komea orja."

"Kenestä sinä puhut, Ferodia?" kysyi Kalulu, joka oli tullut lähelle.

"Ole vaiti poika", sanoi Katalambula. "Sukulaisesi Ferodia on
lahjoittanut sinulle tämän pienen valkean orjan leikkitoveriksi. Avaa
hänen siteensä ja opeta hänet sotilaaksi."

"Ei, annahan Ferodian vastata", Kalulu sanoi. "Kuka karkasi?"

"Nuori arabialainen orja, sinun ikäisesi poika", vastasi Ferodia
vastahakoisesti. "Hän oli erään päällikön poika, ja luulenpa melkein,
että Tifum julmuudellaan sai hänet karkaamaan."

"Tifum Byah ei ole lempeäkätinen, eikä ole kumma että poika karkasi!"
sanoi Kalulu. "Siitä voimme puhua myöhemmin. Nyt otan valkean orjan
mukaani ja annan hänelle ruokaa."

Tarkasti Abdullahia katsellen Kalulu leikkasi poikki hänen siteensä
ja käski ihmettelevän arabialaispojan seurata mukanaan. Ja tultuaan
huoneeseensa hän tarkasteli häntä jälleen, asettui seisomaan selin
häntä vasten ja koetti kädellään, kumpi heistä oli pitempi ja hymyili
sitten hänelle.

"Ymmärrätkö kitutankieltä?" Abdullah pudisti päätään, ja Kalulu
kiiruhti hakemaan hänelle ruokaa, paistettua lihaa, riisiä ja
maissipuuroa. Kädenliikkein hän ilmaisi Abdullahille, että ruoka oli
tarkoitettu hänelle, ja arabialaispoika käytti heti hyväkseen uuden
herransa hyvyyttä.

Kalulu katseli Abdullahin syöntiä, sitten hän kiiruhti pois ja palasi
takaisin mukanaan kaksi miestä, jotka nähdessään Abdullah lakkasi
syömästä.

"Simba! Moto! Miten te tulitte tänne?"

"Abdullah, poika parka!"

Hän hyppäsi pystyyn, syleili Simbaa ja sitten Motoa ja suuteli heitä
itkien ilosta, Kalulun hyväntahtoisesti katsellessa heitä.

"Oi, minä en ole yksin, minulla on vielä ystäviä", nyyhkytti poika,
ja Simba kysyi innokkaasti, minne toiset olivat joutuneet.

"Kova onni on vainonnut meitä siitä saakka kun tulimme Uroriin",
sanoi Abdullah surullisena. "Isa kuoli isoonrokkoon pari päivää sen
jälkeen, kun lähdimme Kwikurusta. Vähän myöhemmin sairastui pikku
veljeni Mussoud samaan tautiin ja kuoli ja Selim --"

"Niin, missä on Selim?" Moto kysyi.

"Samana yönä kun Mussoud kuoli, pakeni Selim metsään, sillä Tifum
löi häntä ja meitä kaikkia. Minä en voinut seurata hänen mukanaan
Mussoudin vuoksi, mutta minä rukoilin Allahia hänen puolestaan. Kun
heräsin aamulla, oli Selim poissa. Ja minä luulen, että hän otti
pyssyn ja pari keihästä mukanaan, sillä neekerit pitivät suurta melua
niistä."

"Pakeniko hän metsään?" kysyivät Simba ja Moto ihmeissään. "Sanoiko
hän, mitä tietä hän aikoi kulkea?"

"Hän sanoi aikovansa koettaa päästä Sansibariin, mutta juuri ennen
nukkumistani kuulin hänen mutisevan jotakin Simbasta ja Motosta ja
Katalambulasta, vaikka en tiedä, näinkö vain unta."

"Niin, se kuuluu hyvin uskottavalta", sanoi Moto, "hän muisti
varmaan, mitä me olimme puhuneet. Eikö hän sanonut, aikoiko hän paeta
pohjoiseen vai etelään?"

"Hänen täytyi lähteä etelään", vastasi Abdullah varmasti, "sillä
leiri oli tien eteläpuolella, ja me olimme sen eteläisimmässä päässä.
Hänen oli helpointa paeta huomaamatta sille taholle."

"Miten monta päivää sitten Selim karkasi?" kysyi Moto edelleen.

"Kuusi tai seitsemän päivää. En muista tarkalleen."

Tämän keskustelun aikana oli Kalulu tarkastellut puhujia, ja kun
hän huomasi levottoman ilmeen Moton kasvoilla, kysyi hän, mitä
oli tapahtunut, ja sai tietää, että Moton nuori herra oli paennut
aarniometsään ja että Simba ja Moto olivat hänen tähtensä tulleet
Katalambulan ja Kalulun luo.

Nuorukainen kysyi heti, mitä he aikoivat tehdä, ja lupasi auttaa
heitä kaikin tavoin.

Simba ja Moto neuvottelivat hetken aikaa ja sanoivat sitten
Kalululle, että he aikoivat lähteä Selimiä etsimään, ja tämä vakuutti
uudelleen auttavansa heitä.

"Minä pidän arabialaisista", hän sanoi. "Setäni lahjoitti minulle
jo tämän valkean pojan, ja minä luulen, että hän antaa toisenkin
minulle, mutta sinä, Moto, saat heidät molemmat, jos vain haluat."

Moto käänsi nämä sanat Simballe, jonka suunnitelma oli jo valmis.

"Sano nuorelle päällikölle, että hän pyytäisi Katalambulalta
viisikymmentä miestä sen tekosyyn nojalla, että metsässä on muka
norsuja. Sitten me voimme lähteä heti matkaan ja panna toimeen ajot.
Siten joko löydämme hänet tai kuulemme hänestä tai pelastamme hänet
niiden käsistä, jotka ovat anastaneet hänet."

Kalulu oli heti valmis täyttämään lupauksensa, ja puolen tunnin
kuluttua hän ilmoitti Motolle, että viisikymmentä miestä oli
lähtövalmiina, mutta että heidän mielestään oli outoa lähteä
metsästämään ilman taikurin apua.

"Minä sanoin heille, että me turvautuisimme taikurin apuun huomenna",
jatkoi hän. "Tulkaa heti paikalla, minäkin tahdon saada jotakin
aikaan, muuten kaikki puhuvat vain Ferodiasta, eikä kukaan muista
Kalulua. Minä haluan myös tavata nuoren herrasi nähdäkseni onko hän
yhtä hyvä kuin sinä väität."

Simba ja Moto olivat jo tarttuneet aseisiinsa, ja kun Kalulu oli
käskenyt Abdullahin jäädä hänen majaansa ja toimittanut hänelle
ruokaa ja yösijan seurasi hän toisten mukana ulos.

Oli keskipäivän aika, kun he alkoivat marssia samaa tietä myöten
kuin Ferodia oli tullut, ja seuraavana päivänä he näkivät kaukaa
aarniometsän synkät ääriviivat. Heidän ja metsän välissä oli
kuitenkin kylä, ja Simba piti parhaana alkaa tiedustelunsa jo sieltä.

Kun kylän asukkaat näkivät Katalambulan kasvatin tulevan, ilmaisivat
he suuren ilonsa. He kestitsivät Kalulua ja hänen miehiään parhaansa
mukaan tarjoten heille banaaneja, maissipuuroa ja keitettyjä papuja.

Päällikkö kävi Kalulun viereen istumaan ja keskusteli kauan hänen
kanssaan. Hän kertoi muun muassa, että eräs hänen palvelijoistaan,
joka aamulla oli mennyt metsään etsimään hunajaa, oli löytänyt sieltä
pyssyn.

"Pyssynkö?" huudahtivat Moto ja Kalulu samalla kertaa.

"Niin, pyssyn, jossa oli lääkettä -- pulveria ja kuula -- sillä kun
hän leikitteli sillä, pamahti se ja oli säikäyttää hänet kuoliaaksi."

"Hyvin omituista", sanoi Moto koettaen hillitä kärsimättömyyttään,
"eikö palvelijasi löytänyt muuta?"

"Ei mitään muuta, veljeni. Eikö se ollut kylliksi? Sehän oli
suorastaan ihme."

"Mutta veljeni", sanoi Moto kiivaasti. "Miten pyssy saattoi joutua
metsään, jollei joku ollut tuonut sitä sinne?"

"Mienji Mungu -- hyvä henki -- toi sen sinne minua varten. Muutamia
päiviä sitten kuoli isäni, ja minä hautasin hänen mukanaan hänen
tavaransa, ja minä rukoilin hyvää henkeä, että hän tekisi minut
rikkaaksi ja mahtavaksi. Nyt hän on kuullut rukoukseni ja lähettänyt
tämän pyssyn taivaasta minulle."

"Älä puhu niin, päällikkö", sanoi Kalulu. "Tiedätkö, missä
palvelijasi löysi tuon pyssyn?"

"Orjasi vaikenee, kun Kalulu puhuu", päällikkö vastasi. "Minä en
tunne paikkaa, mutta palvelija tietää sen varmaan."

Palvelija käskettiin paikalle, ja hän sai käskyn saattaa Kalulu
ja hänen miehensä sinne, mistä hän oli löytänyt tämän ihmeellisen
aarteen.

Kahden tunnin marssin jälkeen he seisoivat metsässä suuren puun
juurella. Moton käskystä sotilaat asettuivat riviin, ja toinen puoli
heistä lähti pohjoiseen päin pysytellen viidenkymmenen askeleen
päässä toisistaan, toinen puoli etelään. Kun ketju oli täten
muodostettu, lähtivät he liikkeelle itää kohti, ja heidän oli määrä
pitää silmällä kaikkea, mikä sattui heidän eteensä.

Suunnitelma oli hyvä, sillä tuskin he olivat ennättäneet kahdensadan
metrin päähän, ennenkuin yksi joukosta huudahti ja osoitti olentoa,
joka makasi maassa. Simba kiiruhti paikalle ja huusi ääneensä ilosta,
sillä se oli Selimin ruumis.

Moto ja Kalulu kiiruhtivat myös jäljessä, mutta ilo muuttui suruksi,
kun he näkivät, miten jäykkä ja eloton ruumis oli. Jättiläinen Simba
seisoi ääneti ja voimattomana. Kalulun kasvot ilmaisivat syvää
osanottoa, ja Moto heittäytyi epätoivoissaan maahan. Toisetkin,
jotka nyt tulivat heidän luokseen, näyttivät hämmästyneiltä ja
alakuloisilta, mutta mies, joka oli löytänyt pyssyn, oli kuitenkin
kaikkein syvimmin liikuttunut nähdessään valkean ruumiin. Hän seisoi
ensin aivan liikkumatta paikallaan, mutta astui sitten lähemmäksi.

"Mitä tämä on?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, "onko se henki, joka
antoi pyssyn!"

"Ei, henki se ei ole, senkin narri, vaan arabialaispoika joka on
kuollut nälkään", vastasi Moto ylpeänä äänellä, josta kävi ilmi,
miten hän sääli toisen tietämättömyyttä.

"Arabialaispoika!" toisti edellinen. "Mikä se on?"

"Eräs valkeaihoisista, jotka asuvat keskellä merta", vastasi sotilas.

"Miksi hän on valkea? Onko hänen ihonsa kuin munankuori? Onko se kova
vai pehmeä?" kysyi villi.

"Pelkäätkö sinä kuollutta poikaa? Koettele häntä, hupsu."

Villi naurahti mielettömänä, mutta kumartui Selimin ruumiin yli ja
koetteli arasti kädellään hänen rintaansa, mutta vetäisi heti pois
kätensä.

"Ei hän ole kuollut!" hän huusi kauhuissaan. "Hänen ihonsa on pehmeä,
ja minä tunsin, että se liikkui."

Moto ja Kalulu kumartuivat eteenpäin, ja ilonvälke syttyi Simban
silmään, kun hän painoi toisella kädellään Selimin rintaa, toisella
hänen päätään.

"Hän elää, nuori Selim herra elää!" hän huusi, ja Kalulu kumartui
innokkaana hänen ylitseen, sillä Simban äänestäjä kasvojen ilmeestä
hän oli arvannut sanojen merkityksen.

"Mutta hän ei voi elää kauan, jollei hän saa jotakin syödäkseen",
Moto sanoi. "Näetkö, Simba, miten laiha hän on, vain luuta ja nahkaa!
Mikä sheita paha henki -- on häntä pidellyt noin pahoin? Katso
naarmuja hänen käsivarsissaan ja -- käännäpä häntä Simba -- haavoja
hänen selässään!"

"Oi, Moto", sanoi helläsydäminen Simba, "se on tosiaankin sheitan
tai mshensin -- villin -- työtä, ja niin totta kuin Allah minua
auttakoon, minä raastan sen miehen sydämen hänen rinnastaan.
Kannetaan hänet nyt varovasti kylään, ja pyydä Kalulu hankkimaan
hänelle hiukan vuohenmaidosta keitettyä velliä."

Sillä aikaa kuin Kalulu antoi tämän käskyn, joka nopeasti
toimitettiin edelleen, levitti Moto vaatteen maahan, ja Simba nosti
varovasti sille nuoren isäntänsä laihtuneen ruumiin, ja sitten he
yhdessä kahden muun miehen kanssa tarttuivat vaatteen kulmista kiinni
ja kantoivat hänet kylään.

Kun he saapuivat sinne, olivat kylän asukkaat kiihdyksissään
kuultuaan, että Kalulu oli löytänyt miltei nälkään nääntyneen valkean
pojan metsästä. Sen kummempaa saattoi tuskin ajatella. Valkoinen
poika, jonka iho oli kuin munankuori. Mielessään he olisivat voineet
kuvailla kaksipäisiä, kuusikätisiä ja vaikkapa tuhatraajaisia mustia
miehiä, mutta valkea poika, jonka iho oli niin hieno ja pehmeä, että
vähinkin puristus jätti siihen merkkinsä, oli jotakin kuulumatonta.

Eipä siis ihme, että kaikki kiirehtivät uteliaina katsomaan, ja että
he olivat pahoin pettyneet, kun Kalulun sotilaat eivät päästäneet
heitä paarien luo. Moto ja Simba sekä heidän apulaisensa kantoivat
taakkansa tyhjään majaan, jonka kylän päällikkö Kalulun pyynnöstä
luovutti heille, ja Moton avattua varovaisesti Selimin suun alkoi
Simba syöttää hänelle ohutta velliä pienellä puulusikalla.

Se vaikutti melkein heti, joskin kärsimättömän Simban mielestä aika
tuntui kovin pitkältä, ennenkuin avonaiset huulet sulkeutuivat
ja kurkussa tuntui hiukan liikettä. Mutta sitten kuivat huulet
avautuivat itsestään, ja Simba oli heti valmis antamaan hiukan lisää
lämmintä ja virkistävää juomaa. Kalulu oli polvistunut Selimin pään
viereen ja näytti Simballe pieniä hikipisaroita joita alkoi helmeillä
sairaan otsalle. Moto painoi kätensä Selimin rintaa vasten ja saattoi
kaikkien iloksi vakuuttaa, että sydän alkoi lyödä nopeammin ja
voimakkaammin. Pian Selim huokasi, ja silmäluomet, jotka tähän saakka
olivat olleet ummessa, avautuivat ja loistavat, sielukkaat silmät
tulivat näkyviin.

"Oi, miten kauniit silmät, miten suuret ja loistavat!" huudahti
Kalulu ihmeissään.

"Sh!" varoitti Simba ja painoi korvansa Selimin huulia vasten, jotka
kuiskasivat:

    Se päivä koittaa, hetki murheinen,
    kun pojat suree surmaa isien.

"Poika parka!" sanoi Simba. "Hän toistaa sanoja, jotka hänen äitinsä
lausui heidän eronhetkellään." Ja sitten hän lisäsi kovalla äänellä:
"Selim, nuori herra, tunnetko minua?"

"Simba, sinäkö se olet?" kysyi Selim väsyneellä, mutta iloisella
äänellä.

"Niin, minä olen orjasi Simba. Allah olkoon kiitetty hyvyydestään.
Herrani tuntee orjansa."

"Missä minä olen?" Selim kysyi. "Minulla oli hirveä uni. Minusta
tuntui, että olin kuolla nälkään ja janoon. Mutta minä olin kaukana
kaameassa metsässä. Ja nyt olen sisällä huoneessa, ja Simba on
vieressäni. Mitä on tapahtunut, Simba?"

"Tunnetko myöskin Moton, herra?" kysyi tämä. "Oi, Moto, oletko
sinäkin täällä? Nyt olen iloinen, etten ole enää yksin niinkuin
uneksin."

"Ei, herra, sinä et ole enää yksin, mutta syö hiukan, niin tulet taas
voimiisi", sanoi Simba. Ja Selim söi katsellen samalla ympärilleen.
Hänen aivonsa koettivat ratkaista kysymystä, mitä oli tapahtunut sen
jälkeen, kun hän metsässä oli kaatunut kumoon nälästä, väsymyksestä
ja janosta heikontuneena.

Mutta kun hän oli syönyt kaiken maidon loppuun, olivat hänen
voimansa palanneet siinä määrin, että Simba saattoi lyhyesti kertoa
hänelle kaiken sen, minkä me jo tiedämme molempien orjien matkasta
Katalambulan luo.

Ja sitten tuli Kalulukin esille, ja Simba kertoi, miten hyvä hän oli
ollut Motolle ja miten he hänen avullaan olivat löytäneet Selimin.

Selim nosti kättään, puristi lämpimästi Kalulun kättä ja pyysi Moton
tulkitsemaan hänelle hänen kiitollisuuttaan.

"Kalulu on arabialaispojan veli", sanoi nuori päällikkö lämpimästi.
"Kalulun rinnalla voi valkea arabialaisveljeni huoleti kulkea
metsän halki, sillä metsä on ystävällinen Kalululle. Puut ja linnut
tervehtivät häntä ilolla, eivät edes villit eläimet tee hänelle
pahaa. Tule terveeksi, veljeni, tule voimakkaaksi äläkä tämän jälkeen
pelkää mitään vaaraa."

Selimin silmät olivat täynnä kiitollisuuden kyyneleitä, kun hän
vastasi:

"Kalulun ääni kajahtaa korvissani kuin raitis lähteen solina janosta
uupuneen korvissa. Pelko ja epätoivo katoaa ja sydämeni saa rauhan.
Jos Kalulu on veljeni, niin tunnen iloa ja riemua yön pimeydessä
samoinkuin auringonvalossakin."

"Kalulu iloitsee myöskin kuullessaan sinun äänesi, valkea veljeni.
Minä opetan sinulle, mitä taivaanhenki on opettanut watutalaisille,
ja sinä neuvot minulle, mitä hän on opettanut arabeille. Sinä kerrot
minulle suuresta merestä, jonka myrsky saa kuohumaan, ja minä
näytän sinulle Liemban ruskean veden ja krokotiilit ja virtahevot,
jotka elävät siinä. Minä opetan sinua metsästämään nopeajalkaisia
antilooppeja, villejä puhvelihärkiä, paksunahkaisia sarvikuonoja ja
jalopeuroja. Syö nyt ja tule voimakkaaksi. Mutta sanohan minulle,
veljeni, mistä johtuu, että selkäsi on arpia ja naarmuja täynnä?"

"Älä välitä siitä, Kalulu-veljeni, sinun sanasi ovat minulle paras
lääke. Äänesi sointu on parantanut haavani, en tunne kipua enää."

"Mutta sanohan minulle, kuka löi sinua", intti Kalulu. "Ferodiako?"

"Ei, vaan Tifum Byah."

"Vai Tifum Byah, tuo julma koira, kyllä minä hänen selkänsä pehmitän!"

"Älä tee hänelle pahaa minun tähteni, Kalulu", pyysi Selim, "pahat
päivät ovat nyt lopussa."

"Saammepa nähdä", sanoi Kalulu, "ja nyt on parasta, että annamme
sinun maata. Kaksi päivää me lepäämme täällä. Voimistut sinä aikana
sen verran, että voit tulla kuningas Katalambulan luo. Tiedätkö, että
kun Moto kertoi sinusta, pidin sinusta hänen tähtensä. Nyt pidän
sinusta itsesi vuoksi. Ja mtutalainen voi sekä rakastaa että vihata."



KAHDEKSAS LUKU

Veljeysliitto Selimin ja Kalulun välillä. -- Selim viedään Ferodian
luo. -- Kaluin puhuu Selimin puolesta. -- Missä on paratiisi?
Selim ja Abdullah saavat vaatteita. -- Liemba-virran rannalla. --
Virtahepo. -- Kalulu taistelee krokotiilin kanssa.


Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Selim löydettiin metsästä, oli
hän jo siinä määrin voimistunut, että saattoi matkustaa Katalambulan
kylään. Mutta jollei Kalulu olisi vakuuttanut hänelle ystävyyttään,
ei hän olisi suinkaan iloisin mielin ajatellut, että hänen oli
jälleen tavattava julma Ferodia ja tämän vieläkin julmempi palvelija
Tifum Byah. Mutta Kalulu ja Selim olivat päättäneet tehdä juhlallisen
veljeysliiton keskenään päivää ennen kuin he saapuivat kylään.

Niin tavallinen kuin tällainen veljeysliitto olikin nuorukaisten
kesken, niin tässä liitossa oli tavatonta se, että toinen
ystävyksistä oli muhamettilainen, toinen pakana. Veljeysliittoon
kuului näet sellainen tapa, että veljesten täytyi maistaa toistensa
verta, ja koraanissa oli ankarasti kielletty oikeauskoista
maistamasta pakanan verta tai liittymästä hänen ystäväkseen.

Kalulu puolestaan kernaasti suostui tähän veljeysliittoon, sillä
Selimin lempeä luonne oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja hän
toivoi voittavansa hänen ystävyytensä. Sitä paitsi hän tiesi, ettei
kukaan hänen heimonsa jäsenistä voisi vahingoittaa Selimiä, jos
tällainen veljeysliitto vallitsisi heidän välillään. Ferodia ja Tifum
Byah saisivat turhaan raivota, sillä heidänkin täytyisi alistua
veljeysliiton sääntöihin.

Auringon laskiessa Kalulu kävi Selimin viereen maahan istumaan ja
tarttui hänen oikeaan käteensä. Simba oli juhlamenojen ohjaajana ja
piteli kädessään terävää veistä niin vakavan näköisenä, kuin olisi
jokin ihmisuhri uhrattava jollekin epäjumalalle. Moto oli tulkkina ja
useita katselijoita oli saapunut paikalle.

Pojat pitelivät toisiaan kädestä kiinni, ja kun aurinko oli kadonnut
taivaanrannan taakse, lausui Simba juhlamenojen ensimmäiset sanat:

"Tahdotko, Kalulu, ruveta Selimin veljeksi? Tahdotko jakaa
omaisuutesi hänen kanssaan, puolustaa häntä kaikkia vihollisia
vastaan ja auttaa häntä aina kuolemaan saakka?"

Kalulu vastasi: "Tahdon."

"Miten vahvistat lupauksesi?"

"Oikean käteni verellä."

"Ja minkä merkin annat hänelle?"

"Lampaan."

"Tahdotko varmuudeksi maistaa hänen vertaan, jotta hänen verensä
sekaantuisi omaasi ja veljeysliitto tulisi ikuiseksi ja lujaksi?"

"Tahdon."

Samat kysymykset tehtiin Selimille ja samat lupaukset annettiin sillä
erotuksella vain, että Selim lupasi Kalululle pyssyn, jonka hän oli
tuonut mukanaan Ferodian leiristä.

"Tapahtukoon niin", sanoi Simba ja viilsi pienen haavan poikien
käsivarsiin. Kun veri alkoi tihkua, huusi hän: "Juokaa!", ja
nuorukaiset painoivat huulensa toistensa haavoja vasten ja imivät
pari pisaraa verta, jonka jälkeen juhlamenot päätettiin veljellisellä
syleilyllä. Lahjoja vaihdettaessa katselijat huusivat ja taputtivat
käsiä ja nuoremmat hyppivät ja tanssivat ilosta, niinkuin neekerien
on tapana.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan saapui seurue Katalambulan
kylään, missä Selim herätti suurta huomiota. Mutta Kalulu vei
Selimin sekä Simban ja Moton majaansa, missä arabialaispojat syvän
liikutuksen vallassa näkivät toisensa ja saattoivat tulkitta vaihtaa
ajatuksiaan.

Toiset jättivät heidät kahden. Simba ja Moto menivät omiin
majoihinsa, ja Kalulu lähti kertomaan Katalambulalle, mitä oli
tapahtunut.

Mutta Abdullah ja Selim eivät olleet kauan kahden, ennenkuin kuului
monien askelten töminää ulkopuolelta, ovi avautui ja Tifum Byah astui
sisään useiden sotilaiden seuraamana, joilla kaikilla oli keihäitä ja
ryhmysauvoja aseinaan.

"Kas, kas!" huusi Tifum nauraen pilkallisesti. "Karannut orjani, joka
on joutunut ansaan kuin shakaali! Tule, valkea orjani, seuraa minua!"
Ja hän astui askeleen eteenpäin ja laski kätensä Selimin olkapäälle.
"Ferodia, päällikkö, tahtoo nähdä sinut."

"Mutta nyt minä olen Kalulun veli", sanoi Selim ja koetti irroittua
toisen otteesta, "minä en ole enää orja."

"Sinäkö Kalulun veli, milloin sinä siksi tulit, senkin aasi!"

"Eilen, ja Kalulu rankaisee sinua, koska luvatta olet tullut hänen
majaansa."

"Saadaanpa nähdä. Sotilaat, viekää hänet Ferodian eteen!"

Selim vietiin vastuksestaan huolimatta Ferodian luo, joka istui puun
alla Katalambulan pihalla.

"Tässä karkuri on", sanoi Tifum pidellen Selimiä kiinni olkapäästä.

"Miksi sinä karkasit, koira?" huusi Ferodia ilkeämielisesti.
"Luulitko löytäväsi tien metsässä? Puhu!"

"Minä en ole mikään koira!" vastasi Selim vihan vimmoissaan,
ajatellen, että hän ehkä uudestaan joutuisi orjuuteen. "Itse olet
koira."

"Eiaa, eiaa, kuulkaa häntä", sanoi mielistelevä Tifum. "Orja häpäisee
päällikköä. Etkö tiedä, mitä sinä puhut, aasi?"

"Vaiti, lurjus!" huusi Selim vieläkin kiihoittuneempana. "Minä
uhmailen sinua, minä syljen sinuun! Sinä olet lokaa minun jaloissani.
Tee mitä tahdot minulle, päällikkö -- arabialaispoika ei nöyrry sinun
edessäsi!"

Selim lausui nuo sanat niin ylpeästi ja katkeraa halveksumista
osoittaen, että sekä Ferodia että Tifum vaikenivat hetkeksi. Mutta
pian he tointuivat hämmästyksestään.

"Kuulehan, Tifum", sanoi Ferodia kiivaasti, "kaada itsepäinen aasi
maahan ja piiskaa hänen selkänsä verille. Lyö, lyö, älä säästä häntä!"

Mutta Selim ei kuunnellut sen enempää. Tuskin Ferodia oli lausunut
julmat sanansa, kun beduiinin uinuva vastustushenki heräsi
nuorukaisessa. Hän löi Tifumia suoraan kasvoihin, niin että tämä
horjahti. Ja kevyesti juosten hän kiiruhti Katalambulan suurta majaa
kohti huutaen:

"Kalulu! Simba! Auttakaa! Kalulu! Simba!"

Hän oli ennättänyt kynnykselle, kun Tifum laski jälleen kätensä
hänen hartioilleen ja painoi hänet maahan täyttääkseen Ferodian
käskyn. Jäätävä kauhu valtasi Selimin. Samassa hän kuuli takaansa
raivonpurkauksen ja tunsi, että hänen hartioitaan pidellyt käsi
päästi otteensa.

Simba siinä lähestyi, ja Selim näki, miten hänen suojelijansa vartalo
kasvoi samoinkuin Kwikurun taistelussakin. Hän näki hänen valtavien
lihastensa paisuvan ja silmiensä säihkyvän kuin petoeläimen Ja
ennenkuin Selim ennätti pyytää häntä säästämään Tifumia, oli hän
tarttunut tähän kiinni ja heittänyt hänet ilmaan. Tifumin ruumis
sinkoutui kuin kanuunankuula muutamia sotilaita vastaan, jotka olivat
kiiruhtaneet apuun, ja paiskasi puolen tusinaa heistä maahan.

Ferodia, joka näki Simban jättiläishahmon kiiruhtavan valkean orjan
avuksi, otti keihäänsä ja lähestyi häntä. Mutta hän ei ollut koskaan
luullut kellään ihmisellä olevan sellaista voimaa, ja hänen keihäänsä
painui alas. Samassa saapuivat Kalulu, Katalambula ja Moto paikalle.

Vaikka Katalambula oli vanha, kykeni hän sittenkin esiintymään
kuninkaallisen ryhdikkäästi jos sikseen tuli, ja niinpä hän nytkin
pysähtyi keihäs kädessä Ferodian ja Simban eteen.

"Mitä tämä merkitsee, Ferodia?" kysyi hän levollisesti.

"Se merkitsee, oi Katalambula, että lähetin Tifumin etsimään valkeaa
orjaa, joka oli karannut metsään, ja että orja pakeni majaasi ja
Tifum kiiruhti hänen jäljessään. Ja sitten tuo mies tuossa tarttui
Tifumiin, ikäänkuin hän olisi ollut puupalanen, ja heitti hänet
sotilaita vastaan kaataen heidät kumoon."

"Kuka hän on? Ah, nyt muistakin, sehän on sen muukalaisen ystävä,
joka pelasti Kalulun Urorissa. Sinä olet hyvin voimakas."

Katalambula kääntyi sotilaitten puoleen, jotka Simba oli heittänyt
nurin ja kysyi, oliko kukaan heistä vahingoittunut. Yksi joukosta
sanoi, että hänen rintaansa koski, toinen valitti, ettei hän voinut
hengittää, erästä pyörrytti, ja eräällä toisella oli vatsavaivoja.
Tifum sanoi, että hänen koko ruumiinsa oli hellä, ja kaikki katsoivat
Simbaa kauhuissaan.

Ferodia astui nyt aivan rauhallisesti Selimin luo ja aikoi tarttua
häneen, mutta Kalulu asettui hänen eteensä jännitetty jousi kädessään.

"Pois tieltä, Ferodia!" sanoi hän. "Muuten minä, isäni Mostanan
haudan nimessä, lennätän nuolen sinun ruumiisi läpi."

"Mikä sinun on, poika?" kysyi Ferodia. "Eikö yksi valkea orja riitä
sinulle? Riistätkö minulta toisenkin, jonka otin vangiksi Olimalin
kylässä? Pois tieltä."

"Pois itse tieltä, sanon minä! Sinun orjasi on minun veljeni. Me
olemme maistaneet toistemme verta. Se, joka häpäisee häntä, häpäisee
minuakin, ja minä olen Kalulu, Katalambulan kasvatuspoika."

"No, pidä hänet sitten, mutta anna minulle toinen valkea orja", sanoi
Ferodia.

"Hänet sinä annoit isälleni, ja isäni antoi hänet minulle. Minulla ei
ole liiaksi valkeita orjia antaakseni ainoatakaan sinulle. Minulla on
vain yksi ainoa valkea orja, sillä tämä tässä on veljeni."

"Tämä on vääryyttä, Katalambula", sanoi Ferodia. "Valkeita orjia ei
pyydystetä joka päivä. Minun täytyy saada toinen heistä."

"Veljeysliiton lakeja ei saa rikkoa, Ferodia", sanoi Katalambula
lempeästi. "Kun Kalulu otti valkean orjan vangikseen, tuli hänestä
myös watutalainen, ja kaikki watutat ovat vapaita. Toisen pojan sinä
annoit minulle, ja minä annoin hänet Kalululle. Sinä tiedät, ettei
meillä ole tapana ottaa takaisin lahjojamme. Ota vastaan minulta sen
sijaan kolme wabenamiestä, ja solmi jälleen ystävyys Kalulun kanssa."

"Ei, ei", huudahti Ferodia vihoissaan, "sinä kohtelet väärin
miestä, joka on taistellut puolestasi ja tuonut sinulle niin paljon
rikkauksia. Minä menen pois ja sinä" -- hän kääntyi Kalulun puoleen
"kavahda minua, kotkansiipiä on leikattu ja jalopeuranpoikasia
kesytetty ennenkin. Ferodia on oman heimonsa herra."

"En pelkää sinua, Ferodia", sanoi Kalulu pilkallisesti. "Tiedän,
että olet ilkeä, ja vain isäni tähden sallin sinun lähteä täältä
koristamatta päälläsi kylämme porttia."

"Hiljaa, poika", varoitti Katalambula, "älä pahenna asiaa nenäkkäällä
puheellasi. Ja sinä, Ferodia, muista, että hän on vain lapsi. Mene
kotiisi, jos tahdot, ja rauha olkoon kanssasi."

Ferodia heitti vielä viimeisen uhkauksen Kalulun jälkeen, ja tunnin
kuluttua hän oli lähtenyt Katalambulan kylästä sotilaineen, orjineen
ja aarteineen kiehuen vihaa ja mieli kostonajatuksia täynnä.

Katalambulakin oli tyytymätön Kalulun käytökseen, mutta tämä, joka
tunsi hyvin vanhuksen, syleili häntä ja seurasi hänen mukanaan majaan.

"Oi, isäni ja setäni", sanoi hän, "etkö tahdo lausua ystävällistä
sanaa valkealle veljelleni? Eikö hän ole kaunis? Katso hänen
silmiään, ne ovat kuin nuoren antiloopin, kun se kauhuissaan katselee
metsästäjää. Puhu hänelle. Ajattelehan, että ilkeä Tifum löi häntä.
Hän hakkaisi minunkin pääni poikki, jos Ferodia käskisi."

"Vai olet sinä Kalulun uusi veli, kalpea poikani!" sanoi Katalambula
pysähtyen Selimin viereen.

"Kalulu on ollut kovin hyvä minulle", vastasi Selim kiitollisena,
"hän on suvainnut nimittää minua veljekseen."

"Niin, Kalulu on hyvä poika", sanoi Katalambula, "hän rakastaa vanhaa
kuningasta. Hänellä on lämmin sydän niitä kohtaan, joista hän pitää,
mutta hän on kuuma kuin tuli, jos joku asettuu häntä vastaan. Varo
ettei hän suutu sinuun ja lyö sinua", lisäsi hän hymyillen ja astui
edemmäksi.

"Oi isä", kuiskasi Kalulu, "etkö näe, että hän on alasti, hän on
arabialaispäällikön poika eikä ole alastomuuteen tottunut. Sinulla
on paljon kankaita. Etkö tahtoisi antaa hänelle jotain, millä hän
peittäisi itseään?"

"Miksi hänen pitäisi niin tehdä? Hän näyttää puhtaalta ja siistiltä
ilmankin. Hän ei ole tyttö. Jos minulla olisi yhtä valkea iho kuin
hänellä, niin kylläpä tahtoisin sitä näyttää", vanhus vastasi nauraen.

"Mutta hän häpeää olla alasti, isä; hänen kansansa jäsenet ovat
pukeutuneet päästä jalkoihin saakka. Heillä on kirja, jonka
taivaanhenki on kirjoittanut, ja siinä sanotaan, etteivät he saa olla
alasti."

"Tee niinkuin tahdot, anna hänelle neljä dotia kangasta, ja hän
pukeutukoon kiireestä kantapäähän saakka, jos hänen tekee mielensä,
vaikka minusta se on mieletöntä."

"Sinä olet kovin hyvä, isä", huudahti Kalulu ja hyppäsi ilosta.

"Niin, kyllä minä tiedän -- varsinkin kun sinä saat tahtosi läpi.
Mutta menehän nyt, olen väsynyt ja uninen."

Kalulu meni varastohuoneeseen ja otti sieltä luvatun kangaspalan
lähtien sitten majaansa, jossa hän tapasi Simban, Moton ja pojat.

Mainitsematta mitään lahjastaan hän kysyi Selimiltä, mikä kirja se
oli, josta hän edellisenä päivänä oli kertonut.

"Se on koraani", Selim vastasi, "ja pyhä mies Muhammed on sen
kirjoittanut. Taivaanhenki lähetti hänet opettamaan ihmisiä, jotta
he tulisivat hyviksi ja pääsisivät onnen maahan, jota nimitetään
paratiisiksi."

"Elääkö Muhammed vielä?" kysyi Kalulu.

"Ei, hän on ollut jo kauan, kauan kuolleena. Enemmän kuin sata
kuningasta on elänyt Ututassa sen jälkeen kun Muhammed -- ei Mummed
kuoli."

"Entäs missä on paratiisi? Olenko minä hyvä? Pääsenkö minä sinne?"
kysyi Kalulu hymyillen.

"Paratiisi on kaukana, pilvien tuolla puolen. Ei kukaan pääse sinne,
jollei hän usko Allahiin, Muhammediin ja koraaniin."

"Minne minä sitten kuoltuani joudun?"

"Jos kuolet ennenkuin olet tullut oikeauskoiseksi, tulet paikkaan,
joka on valmistettu niille, jotka eivät eläissään ole saaneet oppia
totuutta. Se on kaukana paratiisista."

"Hm! Siellä ei siis ole yhtä hyvä olla kuin paratiisissa?"

"Ei."

"Taivaanhenki on paha", sanoi Kalulu, "hän lähettää pyhän miehen
vaikeitten luo ja valmistaa heille paratiisin. On helppo uskoa, kun
tietää mitä pitää uskoa. Mutta mustien luo ei tule pyhää miestä, ja
siksi he ovat tietämättömiä ja heidät lähetetään pahaan paikkaan. Se
on väärin. Minä en välitä taivaanhengestä enkä tahdo kuolla."

Selim ei tahtonut herättää Kalulun vihaa vielä suuremmassa määrässä,
vaan vaikeni, ja toinen jatkoi:

"Mutta sanohan minulle, mistä johtuu, että te ette kulje alasti
niinkuin me?"

"Hyvä kirja sanoo, että häveliäisyys vaatii peittämään ruumiinsa.
Eläimet, linnut, kalat ja koko luonto on puettu, miksi ei siis
ihminenkin?"

"Niin, Selim, sinun ei tarvitse hävetä niin kauan kuin olet minun
luonani. Minulla on vaatetta sinulle ja Abdullahille. Olenko minä nyt
hyvä ja pääsenkö nyt paratiisiin?"

"Sinä olet hyvä, Kalulu, ja saat kaikkea hyvää osaksesi, kun muutut
oikeauskoiseksi", vastasi Selim ihastuneena ja kiitollisena Kalulun
hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. "Oi, Abdullah, nyt me olemme
taaskin arabeja ja oikeauskoisia."

Selim ja Abdullah olivat ylen ihastuneita saadessaan kääriytyä
puhtaihin vaatekappaleihin ja panivat niihin paljon enemmän arvoa,
kuin kultakirjailtuihin vaatteisiinsa Sansibarissa.

"Ja kun me nyt kaikki olemme iloisia", sanoi Kalulu, "niin ehdotan,
että huomenna soudamme Liemba-jokea alas metsästämään virtahepoja
ja krokotiilejä ja samoilemaan sitten metsään, joka on monta
penikulmaa etelämpänä sitä metsää, josta me löysimme sinut, Selim, ja
pyydystämme siellä norsuja."

Selim ja Abdullah olivat hyvin tyytyväiset ehdotukseen, ja seuraavana
päivänä aamunkoitteessa he lähtivät matkaan apunaan kaksi soutajaa,
jotka kantoivat veneen airoja. Kaikki olivat varustaneet mukaansa
pyssyjä ja keihäitä.

Tultuaan joen rantaan kävivät Kalulu, Selim ja Abdullah veneen perään
istumaan, ja Simba, Moto sekä molemmat soutajat työnsivät veneen
keskelle jokea ja ryhtyivät laulaen soutamaan.

Tämä matka, jolloin poikien ei tarvinnut tehdä muuta kuin istua
alallaan ja nauttia luonnosta, miellytti heitä paljoa enemmän kuin
karavaanimarssit. He katselivat ihastuneina ruskeaa virtaa sekä
pieniä vaahtolaineita kanootin leveän kokan edessä. Tiheä kaislikko
ja bamburuo'ot reunustivat joen rantoja, ja silloin tällöin kuului
loiskahdus jonkun venettä säikähtäneen unisen krokotiilin kadotessa
veteen. Siellä täällä kasvoi jättiläispuita, joiden rungoista
watutalaiset kovertavat kanoottinsa. Kuulanmuotoisia, ruskeita majoja
korkeine aitauksineen kohosi rannoilla, ja viljavainiot huojuivat
lempeän tuulen hengessä.

Molemmat pojat nauttivat täysin määrin ja toivoivat vain, että tätä
oloa kestäisi kunnes he pääsisivät taas kotiinsa, ja kun heidän
katseensa kohtasivat toisensa, arvasivat he toistensa ajatukset, ja
suuria kyyneleitä vierähti pitkin heidän poskiaan.

Puolipäivän tienoissa he nousivat maihin saaren rantaan levätäkseen
ja syödäkseen siellä, ja tuskin he olivat lopettaneet ateriansa,
kun kuului käheää, kumeaa karjuntaa. Kaikki kiiruhtivat rannalle
ja näkivät kokonaisen parven virtahepoja, jotka virkistäytyivät
kirkkaassa vedessä juuri sillä kohtaa, missä joki teki polvekkeen.

"Yksi -- kolme -- viisi virtahepoa!" huusi Kalulu. "Tästäpä tulee
erinomainen pyynti! Osaatko uida, valkea veljeni?" kysyi hän
Selimiltä. "Osaan. Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että jollet osaisi, olisi sinun parasta jäädä rannalle.
Osaako Abdullah uida?"

"Osaan", vastasi Abdullah puolestaan. "Menkäämme siis heti
kanoottiin. Malttakaa, on parasta, että laskette vaatteenne
olkapäiltänne alas ja kääritte niiden liepeet lanteitten ympärille.
Voi näet sattua, että virtahevot ahdistavat venettä, niin että se
kaatuu. Jos niin kävisi, sukeltakaa pohjaan ja uikaa veden alla
saareen, sillä virtahepo, joka saa kiinni ihmisen, puraisee hänet
helposti kahtia. Nyt ne tulevat virtaa ylöspäin. Odotetaan tässä,
kunnes ne ovat hiukan meidän yläpuolellamme, sitten voimme karata
niiden kimppuun, ymmärrättekö?"

Kaikki nyökkäsivät päätään ja seurasivat Kalukin mukana kanoottiin.
Simba ja Moto tarttuivat airoihin, jota vastoin molemmat soutajat,
jotka olivat taitavia harppuunanheittäjiä, asettivat aseensa kuntoon
hyökätäkseen ensimmäisen elukan kimppuun, joka lähestyisi heitä.

Nuo harppuunat olivat samanlaisia kuin hylkeenpyytäjien, joskaan
eivät yhtä teräviä ja hyvintehtyjä. Pitkän, raskaan kartun kapeampaan
päähän oli kiinnitetty leveä, terävä keihäs sekä pitkä nuora.

Virtahevot olivat suuria, leveäniskaisia otuksia, jotka mitään vaaraa
pelkäämättä kohosivat vedenpintaan hengittämään, jolloin melkein
niiden koko pää ja kaula tuli näkyviin. Kaula oli punaisenkeltainen
väriltään, samoinkuin iho silmien ja korvien yläpuolella. Pää oli
hevosen pään muotoinen, silmät olivat tuliset, korvat lyhyet ja
ulospistävät ja kaula kaareva. Kuono sensijaan muistutti pikemmin
härän turpaa.

Varomattomat eläimet sukelsivat veden alle ja tulivat taas esiin
veneen läheisyydessä, ja kun ne olivat aivan sen edessä, antoi Kalulu
lyhyen käskyn. Simba ja Moto soutivat keskelle virtaa, ja toinen
harppuunanheittäjistä seisoi valmiina käsi ojossa.

Kokonaisen minuutin hän seisoi siten, ja kaikkien katseet ilmaisivat
suurinta jännitystä, kun yksi jättiläiselukoista kohotti päätään
ja sai samassa harppuunan niskaansa, niin että sen veri pirskahti
suihkuna ilmaan.

Haavoittunut eläin mylvi ja potki niin että vesi vaahtosi, ja
samassa alkoi virta viedä kanoottia vinhaa kyytiä alaspäin. Ja
kun vauhti hiljeni, huusi harpuunanheittäjä: "Soutakaa takaisin,
soutakaa takaisin!" ja heitti veteen tyhjän kurpitsapullon, johon oli
kiinnitetty nuoran pää.

Simba ja Moto alkoivat soutaa, mutta se oli myöhäistä, he tunsivat
miten kanootti suorastaan nostettiin ilmaan, niin että miehistö
kiepsahti laidan yli veteen ja kanootti kellahti kumoon.

Kaikki olivat nousseet pystyyn kanootin kallistuessa, ja totellen
Kalulun neuvoa Selim ja Abdullah sukelsivat pohjaan ja uivat veden
alla saaren rantaa kohti.

Hetken aikaa haavoittunut virtahepo oli yksin taistelutantereella,
mutta sitten se vaipui pohjaan hirveästi huohottaen ja pärskyen.

Heti sen jälkeen pisti Selimin pää esiin vedestä noin kahdenkymmenen
kyynärän päässä onnettomuuspaikalta, ja pian toisetkin keräytyivät
saaren rantaan. Kalululla ja soutajilla oli keihäät tallella, ja
Simballa ja Motolla pyssynsä sekä puukot vyöllään. Vain Abdullah
oli vielä parin metrin päässä rannasta, ja toiset huusivat hänelle
kehoittaen häntä kiiruhtamaan. Mutta samassa kun Simba ojensi hänelle
pyssynsä, jotta hän tarttuisi siihen kiinni, vääntyivät pojan kasvot
kauhusta ja kuului kimeä huuto, joka vaikeni kuitenkin heti, kun
ruskea, porehtiva vesi huuhteli pojan pään ylitse.

Lyhyen hetken kaikki seisoivat kivettyneinä, kunnes Kalulu lausui
kauhuaherättävän sanan "mamba!" -- krokotiili.

Simba ja Moto vetivät syvään henkeään, ja Selim vaikeroi: "Pelastakaa
Abdullah!"

Tätä pyyntöä oli turha lausua, sillä Kalulu oli jo riisunut märän
vaatteen lanteiltaan, taittanut keihäänkärjen varresta ja se
kädessään hyökännyt pää edellä veteen. Ja tuskin Kalulun pää oli
kadonnut veden alle, kun Simba ja Moto, suuret veitset kädessä,
sukelsivat samaten joen pohjaan, jonka jälkeen veden kalvo oli hetken
aikaa tyynenä.

Selimistä, joka seisoi kädet ristissä rannalla, tuntui
iankaikkisuudelta ennenkuin ruskea vesi taaskin alkoi poreilla ja
muuttua punaiseksi. Sitten näkyi krokotiilin pyrstö, joka pärskytti
vettä vaahdoksi, ja Abdullahin ruumis, jonka miehet kantoivat
rannalle. Kalulu kannatti pojan selkää, ja Simba ja Moto nostivat
ruumiin nurmelle. Kalulu irroitti kamelinkurjensulat otsavanteestaan
ja väänsi vettä pitkistä palmikoistaan.

"Tällä kertaa ei mamba saanut orjaani, Abdullahia, Selim!" hän sanoi
riemusta nauraen.

"Oi, miten rohkea ja hyvä sinä olet, Kalulu!" huudahti Selim
syleillen sankaria. "Kaksi kertaa olet pelastanut minun henkeni, ja
nyt sinä riistit Abdullahin hirveän krokotiilin kidasta. Miten voin
kiittää sinua, Kalulu? Miten voin kylliksi ylistää sinua?"

Ja Kalulu vastasi, että hän rakasti kaikkia arabialaisia Selimin
vuoksi ja että hän sentähden tunsi myös hellyyttä Abdullahia kohtaan.

He lähtivät nyt yhdessä Abdullahin luo, joka makasi yhä tajuttomana,
ja huomasivat, että krokotiili oli tarttunut häntä jalkaan polven
yläpuolelta ja purrut siihen syvän haavan.

"Miten sinä keksit krokotiilin?" kysyi Selim huvittuneena.

"Minä hyppäsin veteen juuri sille kohdalle, minne näin ystäväsi
uppoavan ja jouduin suoraan krokotiilin selkään", kertoi Kalulu.
"Peto oli jo päästänyt irti Abdullahin jalan ja laskeutunut hänen
ylitseen mutaan. Kun se tunsi, että minä olin sen selässä, kääntyi se
päästämättä silti irti saalistaan. Vedessä oli kovin tukahduttavaa,
eikä minulla ollut aikaa odottaa mitä peto aikoi tehdä. Minä
tunnustelin sen etujalkoja ja pistin sitä keihäälläni. Kun keihäs
vajosi elukan sydämeen, unohti se Abdullahin ja alkoi pärskyttää
pyrstöllään. Minä päästin keihään irti, tartuin Abdullahia jalkaan
kiinni ja kohosin vedenpintaan. Siten se kävi."

"Ja mitä sinä teit, Simba?" kysyi Selim ystävältään "Kun sukelsin
veden alle, tartuin Moton käteen, ja seuraavassa hetkessä sain kiinni
krokotiilin toisesta jalasta, ja Moto toisesta. Ja vaikka peto
sätkytteli hirveästi vastaan, pistin sitä veitselläni moneen kertaan,
niin että sisälmykset vuotivat ulos, kun se ui pois. Enpä luule, että
tämä krokotiili toista kertaa enää vahingoittaa Abdullahia."

"Luuletko, että Abdullah pian virkoaa?"

"Luulen kyllä", sanoi Simba, "hän on vain niellyt hiukan liiaksi
vettä, ja hän pyörtyi tuskasta. Katsohan, hän hengittää ja avaa
silmänsä."

Abdullah oli pyörtynyt, ja siksi krokotiili päästi hänet niin pian
irti. Kun hän nyt avasi silmänsä, veti hän syvään henkeään ja kysyi,
missä hän oli, tahtoen kuulla enemmän tapahtumasta. Hän aikoi nousta
pystyyn suudellakseen pelastajansa jalkoja, mutta Kalulu kumartui
sen sijaan hänen puoleensa ja syleili poikaa, ja Abdullah sai tyytyä
suutelemaan vain hänen otsaansa.

Soutajat lähetettiin etsimään venettä, ja he löysivät sen saaren
toisesta päästä sekä sen läheltä kurpitsapullon, jota oli käytetty
harpuunan kohona. He huusivat ääneen ilosta. Kalulu, Simba ja Moto
kiiruhtivat paikalle ja vetivät yhteisin voimin kuolleen virtahevon
matalikolle, ja sitten he kiiruhtivat täyttämään kanoottinsa
mehukkaalla lihalla, jolle Keski-Afrikan heimot panevat suuren arvon.

Haavoittunut Abdullah nostettiin sitten veneeseen, ja äänekkään,
riemuitsevan laulun kajahdellessa he soutivat kotiin ja saapuivat
sydänyön aikana Katalambulan kylään.



YHDEKSÄS LUKU

Rauhallisia päiviä. -- Taikuri Soltali. -- Kalulu ehdottaa
norsunpyyntiretkeä. -- Metsästäjät lähtevät matkalle. -- Tapahtumia
matkan varrella. -- Kymmenen norsua. -- Norsukuningas kuolee. --
Kalulu ihmettelee Selimin urotyötä.


Selim vietti nyt rauhallisia, hyviä päiviä ystävänsä Kalukin luona,
sillä kaikki tiesivät, että nuori päällikkö oli ottanut hänet
veljekseen, eikä kukaan kuningas Katalambulan alamaisista uskaltanut
hätyyttää häntä.

Hän vaelsi usein Liemban rannoille, sillä hänen runollista mieltään
miellyttivät tuulessa huojuvat viljavainiot, rehevät lehdot, lintujen
lauluja yksinpä papukaijojen kimakat äänetkin.

Selim, Kalulun veli, ei ollut kuitenkaan entinen iloinen Sansibarin
poika, joka leikki tyttöjen kera haaremissa ja nuorten toveriensa
parissa, vaan uneksiva, alakuloinen nuorukainen, jonka mieltä kovat
koettelemukset olivat lyhyessä ajassa jalostaneet. Hän hautoi ensin
surujaan, mutta Kalulun ystävyys, Abdullahin seura, rauhallinen elämä
afrikkalaisessa kylässä sekä luottamus hyvään ja kaikkivaltiaaseen
Jumalaan auttoi häntä kantamaan huoliaan.

Monta viikkoa Abdullah sai kärsiä tuskia haavansa vuoksi ja kun
hän vihdoin saattoi nousta vuoteeltaan, oli hän kalpea ja laiha
kuin haamu. Niin pian kuin se vain kävi päinsä, taluttivat Selim ja
Kalulu hänet iltaisin ulos, jotta hän saisi hengittää leutoa ilmaa ja
kuunnella watutalaisten laulua ja rumpujen ääntä.

Kalpea, kärsivä arabialaispoika herätti kaikkien naisten sääliä, ja
Abdullah sai osakseen niin paljon ystävyyttä, että hän hyvinkin pian
huomasi, että naiset ovat yhtä helläsydämisiä, olkoot he valkeita tai
mustia, ja että ihmisrakkautta ja armeliaisuutta harjotetaan yhtä
paljon mustien kuin valkoistenkin parissa, ja hänen kunnioituksensa
vihattua neekerirotua kohtaan kohosi päivä päivältä. Selimkään ei
pysynyt välinpitämättömänä, eikä vain Kalulu voittanut päivä päivältä
yhä suuremmassa määrässä hänen ystävyyttään, vaan kaikki tuon mustan
kansan jäsenet muuttuivat vähitellen hänen veljikseen.

Selimin iloisuuskin lisääntyi päivä päivältä. Hän saattoi tanssia
Kalulun kanssa rumpujen rämistessä, ja yhtyä riemulla watutalaisten
rakastamaan soutajienlauluun, jonka pehmeä, soinnukas kerto miellytti
häntä erikoisesti.

    Pitkin Liemba-virtaa
    mamban kotirantaa
    vene vierii.
    Laulu kajahtaa,
    airot loiskuaa,
    hiljaa kierii.

Monessa säkeistössä kuvaillaan Liemban kauneutta, kerrotaan
historiallisista muistoista ja merkillisyyksistä, ja jokainen
säkeistö loppuu laulukertoon, joka kuvaa miten kanootti vuoroin
nopeasti, vuoroin hitaasti soljuu vedenpintaa myöten.

Selim ja Abdullah kuulivat tätä laulua sekä monia muita laulettavan
jälkimmäisen toipumisaikana, ja heistä oli yhtä suuri nautinto istua
suuren puun juurella Katalambulan pihalla ja kuunnella rumpujen
räminää ja laulua sekä katsella neekerien tanssia kuin meistä käydä
teatterissa. Kalulukin istui usein heidän kanssaan, vaikka hän ei
voinutkaan kauan pysyä paikoillaan, vaan yhtyi tanssijoihin.

Kun Abdullah parani, vei Kalulu hänet ja Selimin kylän kuuluisan
magangan -- taikurin -- luo, jotta he saisivat keskustella
watutalaisten viisaimman miehen kanssa.

Tämä taikuri, Soltali nimeltään, oli hyvin vanha. Hän oli nähnyt
Katalambulan lapsena ja muisti hänen isänsäkin, "suuren" Loralamban,
joka oli voittanut mahtavan warungakansan.

Soltalin maja oli oikea museo. Siellä oli paljon ja kaikenlaisten
eläinten sarvia, antilooppien, kauriitten, puhvelien ja sarvikuonojen
sarvia sekä norsujen torahampaita. Soltali itse pani kuitenkin
eniten arvoa sellaisiin merkillisyyksiin kuin norsunhäntiin,
kirahvinsarviin, seeprojen silmäluomiin, villisikojen torahampaihin,
jalopeurankäpäliin, kotkankynsiin, haukkojen nokkiin, kalojen
suomuksiin ja ibislinnun silmiin, jotka olivat kaikki käärityt
vuohennahkoihin. Olipa hänellä joukottain kurpitsapullojakin, joissa
hän säilytti tappamiensa eläinten pääkalloista jauhettua jauhoa, ja
pienemmissä astioissa hänellä oli niiden miesten poltettuja aivoja,
joita hän taistellessaan "suuren" kuningas Loralamban rinnalla oli
kaatanut. Kahden kuukauden kuluttua Abdullah oli melkein entisellään,
ja silloin Kalulu ehdotti Selimille, että he lähtisivät norsuja
pyytämään.

"Olisipa todella hauska ampua norsu", sanoi Selim. "Moto on suuri
metsästäjä, ja opettaa minua kutittamaan norsua mahan alta. Eikö hän
ole kertonut sinulle sitä juttua?"

"Onko hän kutittanut norsua mahan alta?" kysyi Kalulu ihaillen.
"Silloin hän on suurempi metsästäjä kuin itse vanha Soltali. Soltali
on suorittanut uhkarohkeita tekoja, mutta sellaista hän ei ole
koskaan tehnyt. Pitäkäämme varamme, jotta näemme, miten Moto kohtelee
oikein villiä norsua."

"Kyllä minä pidän häntä silmällä. Milloin me lähdemme matkaan,
Kalulu?"

"Huomen aamulla. Tänä iltana Soltali laulaa meille norsunmetsästäjän
laulun ja antaa kullekin metsästäjälle taikakalun, sillä itse hän
on liian vanha seuratakseen meidän kanssamme. Minä otan mukanani
viisikymmentä miestä, sillä meidän täytyy kyetä puolustamaan
itseämme, ja jos Ferodia kohtaa meidät metsässä, loppuu leikki
lyhyesti, eikä minun pääni saa pysyä paikoillaan. Hän tietää, että
jos minä kuolen, niin hän pääsee kuninkaaksi setäni jälkeen."

"Et suinkaan aio lähteä Ferodian alueelle? Häntä en tahtoisi enää
kernaasti tavata", sanoi Selim kauhuissaan.

"Ole rauhassa, veljeni, me lähdemme vastakkaiseen suuntaan, kaakkoon
päin, ja Ferodian maa on lounaisessa."

"Sinä pelotit minua", sanoi Selim, "selkääni kirvelee, kun
ajattelenkin vain Tifumia, ja Tifum on Ferodian luona."

"Ja kuitenkin sinä iskit häntä kasvoihin. Moto näki sen ja hän sanoi,
että se oli rohkeasti tehty."

"Jospa iskuni olisi musertanut hänen päänsä", sanoi Selim, "en ole
rauhallinen niin kauan kuin hän elää, hän on afrit -- paha henki".

"Ensi kerralla kun näen hänet, ammun häntä terävimmällä nuolellani
kaulaan", lupasi Kalulu. "Laita nyt pyssysi ja ampumatarpeesi
kuntoon, ja illalla saat kuunnella Soltalin laulavan. Se tuo meille
metsästysonnea."

Myöhään illalla, kun kuu oli noussut, kutsui pitkä, kumea rummun ääni
metsästäjät koolle.

Kymmenen rumpua toimitti soittokunnan virkaa, ja suuret ruukulliset
viiniä oli tuotu tanssijain ja laulajien virkistykseksi. Norsujahti
on suuri tapaus, ja lähtöpäivän-aattoa vietetään iloisin juhlamenoin
samoinkuin metsämiesten onnellista paluuta.

Metsämiehet istuivat rumpujen ja viiniruukkujen ääressä lähes
kolmensadan ihmisen ympäröimänä: siinä oli sekä miehiä, naisia
että lapsia, jotka olivat koristaneet itseään kaikenlaisilla
omituisilla päähineillä. Eräällä pitkällä miehellä oli päässään kaksi
puhvelihärän sarvea, toisella vuorikauriin sarvet. Eräs oli sitonut
päähänsä seeprannahan, mikä näytti omituiselta kuutamossa, toisella
oli seepranharja päässään, kolmannella vuohennahka. Kalululla oli
kolme lumivalkeaa kamelikurjensulkaa, Selimillä, Simballa ja Motolla
turbaanit. Moton takana seisoi eräs mies, jolla oli suuri saviruukku
päässä, eräällä toisella oli leveä puulautanen. Juhla aloitettiin
soutajien laululla, ja pehmeä

    Vene vierii,
    hiljaa kierii

laulukerto näytti tuottavan kaikille suurta nautintoa. Mutta kesken
erästä säkeistöä keskeytyi laulu, sillä suuri Soltali, watutalaisten
taitavin norsunpyytäjä ja taikuri saapui paikalle.

Äänekkäin riemuhuudoin tervehdittiin ukkoa, jonka päähine oli
merkillisin kaikista. Hän oli vetänyt päähänsä norsun kärsänahan,
joka muodosti komean huippulakin -- kärsä oli täytetty heinällä,
niin että se seisoi pystyssä. Sen paino oli varmaankin hirveä. Hänen
kaulassaan oli nauhaan pujotettuja kirahvinhäntiä ja käsivarsissaan
kiiltävän valkeita norsunluisia renkaita. Hänellä oli kummassakin
kädessä puoleksi kivillä täytetty kurpitsapullo, jota hän vähän väliä
helisytti.

Hän astui ensin kolme kertaa sisemmän piirin ympäri tuijottaen
jokaiseen ja helisyttäen kurpitsapullojaan. Sitten hän asettui
piirin keskelle. Rumpu alkoi päristä, taikuri käänsi ja väänsi
ruumistaan, ja metsästäjät säestivät syvin huokauksin yhä kiihtyvää
rummunpärinää. Melu yltyi yhä, äänet kaikuivat korviasärkevänä
kohinana sulautuen rumpujen pärinään.

Sitten Soltali alkoi laulaa norsunpyyntiretkillä suorittamistaan
urotöistä, käynneistään wamarungien jokirikkaassa maassa, wamembain
kuumilla soilla ja Ututan aavoilla alangoilla. Ja hän antoi hyviä
neuvoja metsälle aikoville. Kun tapaa yksinäisen norsun tasangolla,
ei pidä antaa sille liian varhain kuolettavaa iskua eikä koskaan
ryhtyä kaksintaisteluun sen kanssa -- sellainen taistelu on liian
epätasainen. Kaikkien tulee rauhallisesti piirittää norsu ja odottaa
johtajan merkkiä ja äänekkään huudon kohottaen hyökätä sen kimppuun
keihäineen, ja vahvin ja taitavin tähdätköön sitä korvanjuureen.
Kaikkien tulee pitää silmällä, kenen päälle norsu vimmoissaan
hyökkää. Onnettoman uhrin tulee juosta edestakaisin toverien
ärsyttäessä norsua, pistellessä sitä keihäillään ja kaikella tavalla
koettaessa kääntää sen huomiota muualle. Ei saa seisoa norsun
edessä, vaan sen takana tai vieressä. Kaikkien tulee pysytellä
yhdessä keihäät ojossa, ja juostessaan pakoon juosta suorissa
kulmissa. Ei ole niinkään helppoa selviytyä norsun ensimmäisestä
hyökkäyksestä, niin pitkin askelin se harppaa. Hetken kuluttua se
väsyy, mutta kaikkein vaarallisin se on kuitenkin vasta silloin, kun
se on joutunut äärimmäiseen ahdinkoon. Metsästäjät voivat silloin
innoissaan luulla sitä kuolleeksi ja mennä liian lähelle sitä. Mutta
jos he tahtovat totella Soltalin neuvoja, niin he pysyttelevät
loitolla ja antavat norsun veren vuotaa tyhjiin, kunnes suuri eläin
kaatuu kumahtaen maahan. Silloin on metsästys päättynyt onnellisesti.

Kun laulu oli loppunut, antoi Soltali kullekin metsästäjälle
hyppysellisen valkeaa pulveria, joka luultavasti oli tehty
poltetuista ihmisaivoista ja tuhasta. Metsästäjät lausuivat
kiitoksensa ja olivat varmat siitä, että onni seuraisi heitä.

Yö kului sen jälkeen kaikkien ottaessa osaa tanssiin ja ilonpitoon.

Varhain aamulla läksivät Kalulu, Selim, Simba ja Moto sekä
viisikymmentä nuorta voimakasta sotilasta metsästysretkelle, ja
toitottivat torviaan lähtiessänsä. Kalululla oli aseenaan pari
leveälieristä keihästä sekä jousi ja viini. Selim astui Kalulun
jäljessä kapeata polkua pitkin, ja hänen mielensä oli keveä, sillä
sotasaaliin joukosta oli löytynyt hänen englantilainen pyssynsä,
jolla hän oli ampunut julman krokotiilin Lofun rannalla, ja Kalulu
oli antanut sen hänelle takaisin. Simballa ja Motolla oli myöskin
pyssyt ja keihäät, jota vastoin watutasotilailla oli vain keihäät,
kilvet ja jouset.

Kaikki olivat hyvällä mielellä. Raitis ilma luonnon helmassa sekä
hyvän saaliin toive elähytti heidän mieltään. Niin pian kuin he
olivat kulkeneet lähimmän kylän viljavainioiden halki, levisivät
laidunmaat heidän eteensä. Siellä täällä korjattiin parasta aikaa
eloa, ja naiset puivat viljaa. Yksinäisissä kylissä, joiden ohi he
kulkivat, istuivat äidit majojen edustalla tuudittaen lapsiaan uneen.
Kähärätukkaisia, valkohapsisia ukkoja istui kolmijalkatuoleilla
innokkaasti keskustellen keskenään, lihavien, suurivatsaisten lasten
kuunnellessa heidän pakinaansa.

Viljeltyjen maitten takaa häämöttivät piankin metsän tummansiniset
ääriviivat, sen metsän, joka oli Selimille ennestään tuttu -- hänen
viimeisten kärsimystensä näyttämö -- ja pian he olivat päässeet sen
varjoon.

Marssittuaan viikon päivät metsässä saapuivat he norsujen
metsästysmaille, ja leveät tiet, jotka olivat kovat ja tasaiset
kuin asfalttikadut, todistivat, että jättiläiselukkojen oli tapana
oleskella täällä. Maassa olevat epäsäännölliset syvennykset olivat
täynnä kirkasta, mutta seisovaa vettä, ja niiden välissä oli tiheitä
pensaikkoja ja yksityisiä jättiläispuita, joiden siimeksessä norsut
saattoivat levätä kuuman keskipäivän aikana.

He tunkeutuivat tämän suoperäisen seudun läpi, kunnes he eräänä
ikäpuolena saapuivat harvempaan viidakkoon, jonka keskellä kohosi
jättiläissuuruinen bambupuu. Täällä he aluksi kaatoivat niin paljon
pienempiä puita ja pensaita, että saattoivat pystyttää vahvan
aitauksen leirinsä ympärille, ja rakensivat sitten majoja itselleen.
He pystyttivät maahan neljä seivästä, jotka muodostivat majan neljä
kulmaa, ja näiden vähin kaksi pitempää, jotka jakoivat suojan kahtia.
Sitten he kiinnittivät näihin poikkipuita ja kattoivat seinät
pitkällä heinällä. Ja niin maja oli valmis.

Sen jälkeen osa joukosta lähti metsään etsimään villejä hedelmiä,
toiset keräsivät litteitä kiviä joilla saattoi murskata maissijyviä,
sekä polttopuita ja vettä, jona aikana toiset laittoivat
keittoastioita ja rakensivat tulisijoja. Majoja oli kaikkiaan
viisitoista. Eräitten ruokakuntaan kuului viisikin henkeä, eräitten
vain kolme tai kaksi. Afrikkalaisessa leirissä on aina joku
ruokakunnan jäsen, joka saa olla mukana vain siksi, että hänen
työstään on toisille hyötyä. Niin kauan kuin hän on ahkera, annetaan
hänen muut vikansa anteeksi.

Niinpä oli Kalulun, Selimin, Simban ja Moton majassa arka
ja ymmärtämätön mies, joka koetti parhaansa mukaan osoittaa
kiitollisuuttaan siitä suojasta, jonka päällikkö soi hänelle.

Kun oli aterioitu ja hiukan levätty, keräännyttiin bambupuun alle
tulen ääreen, mutta pian väsymys vei voiton ja kukin vetäytyi
majaansa, missä olki- tai ruohovuode soi vahvistavan unen.

Varhain seuraavana aamuna lähetettiin pari vakoilijaa ottamaan selkoa
tilanteesta, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he palasivat ja kuiskaten
kertoivat: "Kumi tembo -- kymmenen norsua!"

Kaikkien kasvot ilmaisivat jännitystä ja silmät loistivat heidän
kuullessaan tämän iloisen uutisen. Moto ehdotti Soltalin neuvoa
muistaen, että Kalulu ja hänen sotilaansa valitsisivat osalleen yhden
norsun ja Selim, Simba ja hän itse, joilla oli pyssyt, toisen. Näin
he voisivat kaataa kaksi eläintä.

Kalulu hyväksyi ehdotuksen, ja hän ja hänen miehensä muodostivat
pitkän rivin, jota vastoin Selim, Simba ja Moto lähtivät omin neuvoin
eteenpäin.

Kalulun miehet astuivat nopeasti ja ääneti eteenpäin ja tapasivat
pian vakoilijat, jotka olivat jääneet pitämään silmällä norsuja
niiden sammuttaessa janoaan järvessä ja pärskyttäessä vettä toistensa
päälle.

Kun metsästäjät lähestyivät järven rantaa, kääntyivät norsut
katsomaan uhkarohkeita rauhanhäiritsijöitä, ja metsästäjät puolestaan
pysähtyivät ihailemaan upeita jättiläiseläimiä.

Olipa se komea näky! Kymmenen jaloa, sinisenharmaata eläintä, kärsät
pystyssä ja valtavat korvat höröllä seisoi näiden viidenkymmenen
alastoman kääpiön edessä, jotka ilman teräviä keihäitään ja nuoliaan
olisivat yhtä vähän uskaltaneet lähestyä näitä jättiläisiä kuin
kiivetä korkeimpaan puuhun ja hypätä sen latvasta maahan.

Kokonaisen minuutin ajan he seisoivat vastatusten, sitten Kalulu
astui eteenpäin ja lauloi keihäs ojossa norsujen kuolinlaulun.
Lopetettuaan laulunsa heitti hän päätään taakse ja ojensi
käsivartensa täyteen pituuteensa. Auringonsäde kimmelsi keihään
kiiltävässä kärjessä, ja samassa se tunkeutui syvälle norsun rintaan.
Toverit tervehtivät tätä mestariheittoa äänekkäin riemuhuudoin,
ja kun norsu tunsi kylmän teräksen ruumiissaan, päästi se kovan
torahduksen ja hyökkäsi eteenpäin.

Sotilaat yllyttivät innokkain huudoin nuorta päällikköään, ja kun
tämä taitavasti käännähti sivulle ärtyneen norsun tieltä, kajahti
taaskin riemuhuuto. Watutasotilaat tekivät kukin vuorossaan
hyökkäyksen, ja kaksikymmentä keihästä lensi yhtä aikaa norsun
ruumiiseen kääntääkseen elukan huomion pois Kalulusta.

Norsu pyörähti ympäri ensimmäisen epäonnistuneen hyökkäyksensä
jälkeen, ja metsästäjät piirittivät sen joka puolelta. Se joutui
erilleen parvestaan, sillä muut norsut olivat vimmoissaan ja
peloissaan hyökänneet toisaalle, missä uudet viholliset odottivat
niitä pyssyineen.

Sillä välin kun Kalulun norsu näytti seuraavan tovereitaan
katseillaan, kuuli se pyssyn pamahduksen, mutta ei välittänyt siitä
sen enempää, vaan hyökkäsi lähimmän vihollisensa kimppuun. Mutta
tämäkin väisti syrjään. Yhä uudestaan norsu teki hyökkäyksiään
-- mutta sai joka kerta vain uusia keihäitä ja nuolia nahkaansa,
kunnes se kovasta vauhdistaan ja verenvuodosta väsyneenä pysähtyi
vihollistensa eteen. Soltalin neuvoa seuraten metsästäjät vetäytyivät
nyt kauemmaksi eikä heidän tarvinnut odottaa kauan ennenkuin raskas
ruumis horjahti ja elukka suistui vasemmalle polvelleen. Kerran se
kohosi vielä pystyyn, mutta horjahti uudelleen ja kaatui kumoon
toiselle kyljelleen.

Sillä välin Moto neuvoi tarkasti Selimille, miten tämän tuli säästää
ampumavarojaan ja ampua viimeisenä tulevaa norsua korvanjuureen.
Selim lupasi seurata neuvoa ja asettui puun taakse lähelle järveä,
missä norsut olivat, ja Simba ja Moto asettuivat parinkymmenen
kyynärän päähän Selimin vasemmalle puolelle.

Selim näki Kalulun liehuvat sulat ja kuuli kuolemanlaulun ja odotti
käsi pyssyn hanalla. Hän näki Kalulun kohottavan keihäänsä ilmaan,
iskevän sillä norsua sekä hyppäävän syrjään, ja hänen sydämensä
kiihkeästi tykyttäessä nelistivät pelästyneet elukat hänen ohitseen.
Totellen Moton neuvoa hän odotti kunnes viimeinen norsu tuli hänen
kohdalleen, mutta silloin hän tähtäsi tarkalleen sen korvan taakse
ja ampui kaksi laukausta yhteen menoon. Töytäys kaasi hänet kumoon,
mutta samalla hän näki norsun kompastuvan ja lankeavan päälleen --
kuolleena.

Nopeasti Selim nousi maasta ja tarttui pyssyynsä, ja kun hän näki
norsujen pakenevan -- kaksi viimeistä pahoin ontuen -- ja Simban ja
Moton juoksevan niiden perässä, latasi hän uudestaan pyssynsä ja
kiiruhti heidän jälkeensä.

Pian hän pääsikin lähemmäksi, ja hypättyään syrjään ja käännyttyään,
niinkuin häntä oli opetettu, aina sen mukaan miltä puolelta norsut
häntä ahdistivat näki hän vihdoin ilokseen molempien pysähtyvän
paikalleen. Selim kiersi silloin niiden toiselle puolelle, hiipi
puulta puulle ja pääsi vihdoin suuren rungon suojaan kahdentoista
askeleen päähän toisesta norsusta. Hän kohotti pyssynsä, ja ampui
kaksi laukausta korvan taakse, jälleen samalla tuloksella kuin
edellisellä kerralla. Norsu sätkytteli etujalkojaan, horjahti ja
kaatui kuolleena maahan.

Selimillä ei kuitenkaan ollut aikaa tarkastella sitä lähemmin, sillä
toinen norsu hyökkäsi nyt puuta kohti. Hän seisoi paikallaan, kunnes
norsu oli aivan hänen lähellään, silloin hän heitti pyssyn kädestään
ja juoksi toisen puun turviin, jättiläisen seuratessa häntä. Edes ja
takaisin, oikealle ja vasemmalle, puulta puulle hän hyökkäsi, kunnes
norsu vihdoin pysähtyi, takajalat lyyhistyivät kokoon, pää painautui
maahan ja elukka raukka veti viimeisen henkäyksensä.

Simba lähestyi nyt Selimin pyssy kädessään ja kehui kehumistaan
nuorta herraansa.

"Ajattelehan, Moto", hän sanoi ihaillen, "Selim on vain kuudentoista
vuoden vanha, mitä hän saakaan aikaan mieheksi vartuttuaan, kun hän
jo näin nuorena kykenee ampumaan kaksi norsua perätysten!"

"Se on totta", sanoi Moto, "kun hän on kaksi kertaa näin vanha,
ampuu hän yhteen jaksoon neljä norsua. Selim on suuri metsästäjä.
Mitähän Kalulun miehet ovat saaneet aikaan? Kuule, miten he huutavat!
Jää sinä Selimin luo, minä lähden kertomaan heille nuoren herramme
urotyöstä."

Mutta ennenkuin Moto lähti, laskivat he Selimin avulla, että näiden
kolmen norsun torahampaat olivat 600 dollarin arvoiset Sansibarissa,
ja he harmittelivat suuresti, etteivät he voineet lähteä sinne ja
ottaa norsunluita mukaansa.

Ja sitten Moto kiiti kepein askelin watutasotilaitten luo, jotka
palottelivat ja leikkasivat Kalulun saalista pitäen sellaista melua,
että se olisi voinut pelästyttää kaikki norsut monen penikulman
alalta.

Kun Moto saapui paikalle, osoitti Kalulu eläintä, jolle hän oli
antanut ensimmäisen keihääniskun ja kysyi sitten, mitä he olivat
saaneet aikaan.

"Selim on tappanut kaksi norsua ja minä yhden", vastasi Moto.

"Selimkö kaksi!" huudahti Kalulu hämmästyneenä. "Pikku Selimkö, minun
veljeni?"

"Juuri hän", Moto sanoi.

"Eiaa, eiaa!" huusivat mustat sotilaat Kalulun seisoessa jäykkänä
hämmästyksestä.

"Selim odottaa tuolla näyttääkseen saalistaan veljelleen Kalululle",
sanoi Moto.

"Minä tulen, Selim on sankari, jalopeura, norsu! Eikö totta, Moto?"

"Hän on uljas nuori arabi, arabialaisen päällikön poika", vastasi
Moto.

Kalulu kiiruhti nyt katsomaan kolmea ihmeellistä kuollutta norsua,
ja hänen mukanaan seurasivat kaikki hänen miehensä, paitsi ne, jotka
jäivät irroittamaan norsun torahampaita.

Selimin ensimmäinen saalis makasi yhä samassa asennossa, torahampaat
syvälle maahan hautautuneina. Kalulu katseli sen päässä ammottavaa
suurta haavaa, pisti nyrkkinsä sen sisään aina rannetta myöten ja
sanoi sitten ihmeissään Motolle:

"Kalulu on isänsä kylässä nähnyt miehiä, joita Kisesan lyijykuulat
olivat lävistäneet, mutta millainen on se pyssy, joka voi ampua näin
suuria reikiä norsun päähän?"

Moto selitti hänelle, että Selim oli ampunut kaksi laukausta
perätysten ja niin lähekkäin, että ne olivat osuneet samaan paikkaan.
Siksi haava oli niin suuri.

Kymmenen miestä jäi leikkaamaan irti torahampaita, ja Kalulu lähti
katsomaan toista norsua, jolla oli aivan samassa kohdassa kuolettava
haava.

Hän harppasi sitten Selimin luo ja syleili tätä, sillä aikaa kun
hänen miehensä hämmästynein ja ihailevin katsein tuijottivat Selimiin.

Ennen iltaa oli kaikki torahampaat irroitettu ja suuri joukko lihaa
viety leiriin, etupäässä jalat sydämet, maksat ja kylkiluut. Liha
paahdettiin tulien yläpuolella, ja päivän seikkailuja kerrottiin yhä
uudestaan, joka kerta uusin lisäyksin, kunnes sydänyön aikana kaikki
vaipuivat uneen.

Seuraavana päivänä siirrettiin leiri etelämmäksi, ja kahden viikon
kuluttua he olivat tappaneet kaksikymmentä norsua, ja saaneet
niin runsaasti norsunluita, että heidän oli pakko palata raskaine
taakkoineen kotiin.



KYMMENES LUKU.

Katalambulan kuolema ja hautajaiset. -- Kalulusta tulee kuningas.
-- Selim saa luvan matkustaa kotiin. -- Tyytymättömät. -- Ferodian
suunnitelmat. -- Tifum paha ja hänen neuvonsa. -- Ferodia käy Kalulun
luona. -- Petos.


Kahden viikon marssin jälkeen he saapuivat Katalambulan kylään, missä
he saivat kuulla, että vanha kuningas oli kuollut edellisenä päivänä.
Koko kylä oli surun vallassa.

Tämä oli kova isku Kalululle, sillä hän oli suuresti rakastanut
setäänsä. Kun hänelle ilmoitettiin tämä surusanoma, kävivät hänen
kasvonsa harmaankalpeiksi ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.
Sitten hän puhkesi valitushuutoihin ja kiiruhti Katalambulan majaan
heittäytyen kuolleen ruumiin yli.

"Herää, watutain päällikkö!" hän huusi. "Katso, poikasi Kalulu
on palannut metsästysretkeltään. Avaa silmäsi ja korvasi, oi
Katalambula, ojenna kätesi ja hyväile häntä, jota rakastit niin
hellästi! Puhu, Katalambula! Sano, minne olet mennyt? Miksi en kuule
sinun ääntäsi? Tule Kalulun luo, käy istumaan puun alle ja kerro
nuoruutesi urotöistä! Katalambula, minä kuolen, jollet herää."
Hän huusi huutamistaan, kunnes huomasi, että sanat ja kyyneleet
olivat turhat. Silloin hän nousi, lähti omaan majaansa, heittäytyi
vuoteelleen ja itki niin, että hänen sydämensä oli sulaa kyyneliin.

Ennen auringonlaskua kaivettiin nelikulmaisen pihan nurkkaan hauta
ja sen ylle rakennettiin maja. Hautajaisjuhlallisuudet alkoivat ja
Kalulu tuli majastaan kunnioittamaan Katalambulan ruumista. Kaikki
naapurikylien taikurit sekä heimon vanhimmat ja ylhäisimmät miehet
olivat koolla, ja piha oli tungokseen asti täynnä miehiä, naisia ja
lapsia jotka olivat järjestyneet siten, että suuren puun ympärille
oli jäänyt avara tyhjä piiri. Tähän piiriin astuivat taikurit ja
ylhäisimmät läsnäolijat. Sitten tuotiin paikalle lihavimmat ja
suurimmat mustat härät, jotka oli määrä teurastaa Katalambulan haudan
ääressä, sekä jättiläissuuruisia saviruukkuja täynnä uhriviiniä, jota
aiottiin valella haudan yli.

Rummunpäristäjät olivat valmiina, samoin taikurit, joiden ruumiit oli
maalattu täyteen valkoisia juovia, ja joilla oli käsissään kivillä
täytettyjä kurpitsapulloja.

Sitten alkoi kuolinlaulu. Sävel oli surullinen ja etenkin kerto,
johon naisten ja lasten pehmeämmät äänet yhtyivät, soi valittaen.

           Poika Loralamban,
           voittaja Uwenban,
           sulttaani Liemban
                        kuollut on
           Velimies Mostanan,
           viisain Manyaparan, [vanha, viisas neuvonantaja]
               kuningas Ututan
                        kuollut on.

    Kuoro: Kuollut on!
           Oi, isku kohtalon.

           Voittaja wamarungun,
           kuningas Kwikurun,
           laps viisas Malungun, [taivaan henki]
                        kuollut on!
           Mahtava mtuta,
           sankari watuta
                        kuollut on!

    Kuoro: Kuollut on!
           Oi, isku kohtalon!

           Hän poissa on, hän poissa on
           ja kansan suru lohduton.
           Nyt maassa lepää valtias,
           hän, viisain, parhain kuningas,
           ja kaiho käskee: laulakaa
           ja ylistäkää vainajaa,
                        mi kuollut on.

    Kuoro: Mi kuollut on!
           Oi, kova isku kohtalon!

           Miks lähti hän, miks jätti hän
           niin mainehikkaan elämän?
           Haudanko rauhan vuoksi vaan
           hän riensi sinne nukkumaan?
           Nyt ikuisesti laulakaa
           ja ylistäkää vainajaa,
           kaatakaa viinit haudalleen,
           me jäämme suruun ikuiseen.
           Oi, kova isku kohtalon,
           kun kuninkaamme kuollut on!

    Kuoro: Oi, kova isku kohtalon,
           kun kuninkaamme kuollut on!

Kun laulu oli loppunut, pantiin ruumis paksun kaarnan sisään, ja
neljä taikuria kantoi sen hautaan, missä se asetettiin oikealle
kyljelleen ja sen viereen asetettiin kilpi, keihäs, jousi ja viini.
Pääpuoleen pantiin ruukullinen hirssijauhoja. Kaarna, jossa ruumista
oli kannettu, asetettiin ruumiin päälle, ja viiniä kaadettiin sen
yli. Sitten teurastettiin härät haudan yläpuolella, niin että veri
vuoti hautaan. Se täytettiin sen jälkeen mullalla ja poljettiin
kovaksi. Lopuksi kaadettiin hautakummulle kymmenen pullollista
viiniä, ja niin olivat juhlamenot lopussa.

Heimon vanhimmat ja taikurit kerääntyivät nyt puun alle
neuvottelemaan siitä, kuka valittaisiin vainajan seuraajaksi.
Monet ehdottivat Ferodiaa, joka oli vainajan sukulainen, mutta
enemmistö -- tosin varsin pieni enemmistö -- puolusti Kalulua,
joka oli Katalambulan veljenpoika sekä kasvatti, ja jonka kuningas
vainaja oli valinnut seuraajakseen. Sitä paitsi oli Kalulu rohkea ja
hänestä tulisi aikaa myöten suurempi sotilas kuin Ferodiasta, ehkäpä
itse Katalambulaakin suurempi. Hän oli voittanut kaikkien sydämet
herttaisuudellaan ja hyvyydellään.

Väittely oli kiivas. Ne, jotka äänestivät Ferodiaa, uhkasivat
luopua Katalambulan heimosta ja mennä Ferodian puolelle ja palata
aseistettuina takaisin hakkaamaan Kalulun pään poikki. Mutta Soltalin
onnistui kaunopuheisuudellaan rauhoittaa kiihoittuneet mielet ja
saada niin monta Ferodian puolustajaa siirtymään Kalulun puolelle,
että lopulta edellistä kannatti vain pieni, taistelunhaluinen
vähemmistö.

Ja sillä välin kun odotettiin sanansaattajien paluuta, jotka olivat
lähetetyt ilmoittamaan Kalululle siitä kunniasta, joka oli tullut
hänen osakseen, lähti vähemmistö kylästä uhaten palata takaisin
Ferodian kanssa, joka ei jättäisi heille kostamatta.

Kalulu otti lähetystön vastaan ja seurasi heidän mukanaan Soltalin
luo. Tämä ei ollut vain heimon etevin poppamies ja taikuri, vaan
myöskin manyapara -- neuvonantaja -- ja Katalambulan appi. Sitäpaitsi
hän oli hellästi kiintynyt Kaluluun. Ilomielin hän nyt ilmoitti
nuorukaiselle, että tämä oli valittu kuninkaaksi.

Soltalilla oli hiukan veteen sekoitettua hirssijauhoa vieressään --
se oli voimakas lääke ja taikakeino -- ja kun Kalulu seisoi nyt hänen
edessään kuutamossa, nousi Soltali paikaltaan ja siveli tätä voidetta
nuorukaisen kasvoihin ja huusi ääneensä: "Ole kuningas, ole rohkea,
ole voimakas, ole hyvä! Ja kaikki vihollisesi paetkoon sinua!"

Vuoron perään kaikki heimon vanhimmat nousivat ja toistivat
samat sanat. Sitten kaikki kansa keräytyi paikalle, ja Soltali
lauloi ylistyslaulun uuden kuninkaan perheestä, hänen hyvistä
ominaisuuksistaan ja elämänkohtaloistaan ja lopetti kehottamalla
kaikkia kunnioittamaan ja palvelemaan Kalulua, samoin kuin he
olivat palvelleet hänen kasvatusisäänsä, jotta watutakansan kunnia
tulisi tunnetuksi koko maailman kansojen parissa ja sen rohkeutta
ylistettäisiin kaikkialla.

Sotilaat huusivat ääneensä, rummut rämisivät, ja kaikki yhtyivät
yksiääniseen huutoon: "Kauan eläköön Kalulu!"

Kun äänet vaikenivat, nousi Kalulu ja puhui kansalle kaikkien
kuunnellessa ihaillen ja tarkkaavina: "Watutaheimon sotilaat ja
kansamme vanhimmat ja neuvonantajat, te olette valinneet minut
kuninkaaksenne, sentähden että Katalambula, jolla ei ollut
perillistä, rakasti minua, Mostanan poikaa, ja siksi että hän,
kuningas vainaja, oli sanonut Soltalille: Koska minulla ei ole
poikaa, hallitkoon Kalulu minun sijastani, kun lepään haudassa.
Katalambula on nyt lähtenyt isiensä luo. Hän oli vanha, vuosien
ja kunnian painama. Häntä ei ole enää olemassa, raskas multa
peittää hänet. Kuningas on kuollut, mutta te olette valinneet minut
täyttämään hänen sijansa. Olen vielä nuori, enkä ole nähnyt monta
kuunvaihdetta, en ole valmis sotilaskaan. Mitenkä voin siis täyttää
Katalambulan paikan? Tahdon sanoa sen teille. Katalambula oli hyvä,
hän rakasti kaikkea hyvää ja vihasi pahaa, ja niin minäkin teen.
Katalambula oli oikeudenmukainen, sitä minäkin tahdon olla. Kun
Katalambula oli nuori, oli hän urhoollinen ja voimakas, hän taisteli
kuin jalopeura. Kun minä olen valmis sotilas, olen minäkin voimakas
ja urhoollinen, ja taistelen kuin jalopeura. Katalambula oli viisas.
Oi, minä olen nuori ja typerä, mutta minulla on Soltali, Katalambulan
ystävä luonani. Minulla on samat heimon vanhimmat, neuvonantajat
ja taikurit tukenani kuin hänelläkin, ja he auttavat minua
viisaudellaan, kun huolet painostavat minua, ja minä tulen viisaaksi
heidän viisautensa kautta. Nyt vallitsee rauha maassa, watutalaiset
ovat rikkaita ja onnellisia. Kansan parissa ei riehu tauteja eikä
karjankaan joukossa. Mutta synkät päivät voivat yllättää meidät, jos
voimakas vihollinen hyökkää maahan. Tauteja voi levitä joukkoomme,
kuka voisikaan estää pahoja henkiä lähettämästä maahan kauheita
kulkutauteja, jotka tappavat sotilaitamme ja karjaamme? Mutta
Kalulu on valmis lepyttämään pahoja henkiä uhreilla ja voimakkailla
lääkkeillä. Watutamiehet rakastavat Kalulua ja ovat valinneet hänet
kuninkaakseen. Kun hetki on tullut ja hätä vaatii, on Kalulu valmis
kuolemaan watutalaisten puolesta. Minä olen puhunut." Kun Kalulu
oli lopettanut puheensa, lähti hän omaan majaansa, jossa hän tapasi
Selimin, Abdullahin, Simban ja Moton keskustelemassa viime päivien
tapahtumista.

He kohosivat kaikki pystyyn, tervehtivät häntä kunnioittaen,
tarjosivat hänelle puhtaan härännahan istuinpaikaksi ja valittivat
kuninkaan kuolemaa, kuninkaan, joka niin suuresti oli rakastanut
Kalulua.

"Ah niin, hän oli hyvä mies", sanoi Kalulu. "Hän hoivasi minua kuin
naarasjalopeura poikasiaan. Hän ylpeili myös minusta, sillä hän
sanoi, että minulla oli hänen isänsä, Loralamban silmät ja että
pidin pääni yhtä pystyssä kuin hänkin. Hän sanoi usein, että minä
kohottaisin watutakansan suuruuteen. Ennenkuin lähdin norsunjahtiin,
neuvoi hän minulle, miten minun tuli käyttäytyä, kun minusta tulisi
kuningas, ja hän kehotti minua suuren sotajoukon kanssa kulkemaan
koko Ututan halki ja tarkastamaan, miten suuri valtakuntani on ja
mitkä heimot maksavat minulle veroa. Hän sanoi, että jos kuningas
unohtaa kansansa, niin kansa unohtaa kuka on sen kuningas ja nousee
kapinaan. Riitaisuuksia syntyy, ja kansa heikkenee. Aion seurata
hänen neuvoaan ja lähden matkalle täysikuun aikaan. Sano, Selim,
tahdotko seurata mukanani?"

"Oi, Kalulu, sinä olet nyt suuren kansan kuningas, sinä olet rikas ja
mahtava, ei koko Afrikassa ole sinun vertaistasi. Jos vain liikutat
huuliasi, syttyy sota ja verta vuodatetaan laajoilla aloilla, kyliä
poltetaan, kokonaisia heimoja hävitetään. Sinä, vaikka olet poika
niinkuin minäkin, olet mahtava äkillisessä voimassasi, mutta vielä
pari päivää sitten sinä syleilit minua ja lausuit minulle monta
ystävällistä sanaa. Tahdotko suoda Selimille armon, Kalulu?"

"Tahdonko suoda sinulle armon! Oi, Selim, luuletko, että Kalulun
ystävyys on kepeäjalkainen kuin antilooppi, joka juoksentelee sinne
tänne etsien makeaa ruohoa? Ei, se on kuin virran vuo, joka aina
kulkee samaan suuntaan. Sano mitä haluat. Tahdotko vaimon itsellesi?
Ota kylän kaunein tyttö. Haluatko pyssyn? Ota niin monta kuin huolit.
Sano, mitä sinä toivot?"

"Pyydän sinulta, Kalulu, nyt kun olet kuningas, että sallit
Abdullahin, Simban, Moton ja minun matkustaa omaan maahamme."

"Matkustaa!" toisti Kalulu surullisena. "Jättäisitkö siis minut
yksin? Mitä Kalulu on tehnyt sinulle ja ystävillesi, koska tahdotte
hyljätä minut?"

"Oi, veljeni -- jos sallit minun vielä käyttää tätä nimeä -- sinä
olet ollut vain hyvä meille", vastasi Selim. "Mutta muista, että
me lähdimme omasta maastamme ostaaksemme norsunluuta ja orjia.
Meidän oli määrä matkustaa Rua-maahan, Tanganjikajärven toiselle
puolelle. Mutta sinä tiedät, miten meidän kaikkien kävi Kwikurussa.
Me, jotka olemme nyt täällä, olimme kuitenkin siksi onnelliset, että
voitimme sinun ystävyytesi ja että sinä vapautit meidät orjuudesta.
Mutta Sansibarissa elävät meidän, Abdullahin ja minun, äitimme,
jotka surevat meitä. Minulla on suuria tiluksia ja paljon rahaa,
ja Simballa ja Motolla on vaimo ja lapset. Tekisimmekö oikein
jäädessämme tänne, jos Kalulu sallii meidän matkustaa?"

"Oi, Katalambula on juuri kuollut ja haudattu, ja nyt Selimkin tahtoo
jättää minut! Mikä paha henki minua näin vainoo? Oi, jospa olisin
kuollut Katalambulan sijasta! Mutta et suinkaan sinä tahdo matkustaa
heti, Selim? Sääli minua ja viivy täällä vielä joitakin kuukausia,
sitten minä -- joskin tiedän, että se on kuolemakseni -- seuraan
sinua tuhannen sotilaan kera siihen maahan, missä sinun ystäväsi
ovat."

"En tarkoittanutkaan nyt heti, vaan kuukauden kuluttua. Etkö tahdo
sallia minun lähteä kuukauden perästä? Ajattele äiti parkaani, joka
on surrut ja kärsinyt koko tämän ajan. Vain hänen tähtensä haluan
näin pian lähteä luotasi."

"Tapahtukoon niinkuin tahdot, Selim. Kalulu ei ole niin sydämetön,
että hän erottaisi äidin ja pojan toisistaan. Sinä sanot, että
aikomuksesi oli matkustaa Rua-maahan ostamaan norsunluuta ja orjia.
Sinun ei tarvitse kulkea niin kauaksi. Minulla on täällä kaksisataa
arabialaista, jotka Ferodia otti vangiksi Kwikurussa. He ovat
nyt sinun omasi ja saavat kuljettaa mukanaan norsunluuta, josta
puolet on sinun ja toinen puoli Abdullahin, Simban ja Moton. Oletko
tyytyväinen?"

"Tyytyväinenkö?" toisti Selim. "Sinä olet hyvä, Kalulu. Toista
sinun kaltaistasi en koskaan tapaa!" Ja tunteittensa vallassa hän
heittäytyi itkien jalomielisen nuoren villin kaulaan muidenkin
osoittaessa kaikella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan.

He valvoivat kauan sinä iltana, ja päätettiin, että Selim ja hänen
ystävänsä jäisivät vielä kahdeksi kuukaudeksi Kalulun luo.

Sillä välin kun nuori kuningas suunnitteli lähimpää tulevaisuuttaan,
oli tyytymätön vähemmistö jo matkalla Ferodian luo. Eivätkä sen
jäsenet olleet lausuneet vain tyhjiä uhkauksia! He olivat kaikki
sotilaita, jotka olivat seuranneet Ferodian mukana Uririin ja
taistelleet Kwikurussa ja saaneet osansa saaliista. He ihailivat
uljuutta ja sota-onnea, ja heidän silmissään Ferodia oli sankari,
joka paljoa suuremmassa määrässä oli ansainnut heimon kuninkaan
aseman kuin poika, joka -- vaikka hän olisi ollut miten lupaava
hyvänsä -- ei ollut kunnostautunut sen enemmän kuin mikä muu poika
hyvänsä hänen asemassansa. Ferodia oli päällikkö, joka, jos hän olisi
kuningas, voisi hankkia rikkautta jokaiselle sotilaalle, kankaita,
norsunluuta, orjia ja karjaa, jota vastoin Kalulu kuninkaana ei vielä
moneen vuoteen uskaltaisi ryhtyä mihinkään hyökkäyssotaan.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin tyytymättömät päättivät lähteä
Ferodian alueelle -- sinne oli vain viikon marssi lounaista kohti
-- ja kehottaa häntä julistamaan itsensä kuninkaaksi ja ryntäämään
Kalulun kylään anastamaan vallan poikakuninkaalta.

Viikon kuluttua he olivat Ferodian kylässä ja pääsivät helposti
päällikön puheille, jonka rinnalla istui mielistelevä Tifum paha.

"Rauha olkoon teidän kanssanne, veljet!" tervehti heitä Ferodia,
joka nousi paikaltaan ja kiireesti syleili toista toisensa jälkeen.
Ututassa sekä muissa Tanganjika-järven seuduilla sijaitsevissa maissa
vallitsevan tavan mukaan hän hieroi ensin heidän käsivarsiaan ja
hartioitaan ja kävi sitten heidän kaulaansa, hiljaa taputellen heitä
selkään oikealla kädellään ja mutisten: "Wake, wake, wake, waky" --
"terve terve, terve ja rauha."

Niinkuin viisas diplomaatti ainakin hän suoritti tervehdysmenot
perinpohjaisesti ja kysyi sitten, mistä he tulivat ja mitä asiaa
heillä oh.

"Miksi olisimme tulleet niin pitkän matkan päästä," vastasi se,
joka oli valittu puhetta johtamaan, "ellemme tervehtiäksemme
sinua, Ferodia, kaikkien watutaheimojen kuninkaana? Katalambula,
suuri kuningas, on kuollut. Häntä ei ole enää. Hän makaa maassa.
Watutaheimoilla ei ole nyt ylipäällikköä. He kuljeskelevat ympäri
kuin lampaat ja seuraavat nuorukaista, joka ei kelpaa heidän
paimenekseen. He ovat valinneet Kalulun, joka on vielä lapsi, eikä
mikään sotilas. Hän suree vain Katalambulaa eikä tiedä mihin ryhtyä.
Siksi olemme tulleet sinun luoksesi, Ferodia, pyytääksemme sinua
rupeamaan paimeneksemme, johtajaksemme, kuninkaaksemme. Sano, mikä on
vastauksesi?"

"Olet puhunut totta, veljeni", vastasi Ferodia. "Kalulu on tosiaankin
vain lapsi ja hyvin hemmoteltu lapsi. Ja ken hän on? Hän ei ole
mtuta, ei sotilas, hän ei ole taistelulla saavuttanut oikeutta kantaa
keihästä muuna kuin taakkanaan. Hän on mrori, vierasta heimoa. Ja
kellä on suurempi oikeus olla watutain johtaja Katalambulan jälkeen
kuin minulla, Ferodialla? Kuka saavutti voitot hänen taisteluissaan
jollen minä? Olen voittanut monet kansat, ja urhoollisuudellani olen
saavuttanut oikeuden olla hänen seuraajansa. Sinun sanasi, veljeni,
ovat tosia, ja sinun viisautesi ilahduttaa minua."

"Sano, oi päällikkö, milloin tahdot lähteä meidän kanssamme
rankaisemaan Soltalia ja niitä, jotka ovat valinneet toisen sinun
sijaasi?" kysyi puhemies.

Vilkas keskustelu syntyi nyt siitä, miten olisi parasta anastaa
Katalambulan kylä, syöstä Kalulu vallasta ja pakottaa hänen
puoltajansa yhtymään Ferodiaan. Tähän neuvotteluun ottivat kaikki
kylän vanhimmat ja arvokkaimmat miehet osaa. Useita ehdotuksia
tehtiin, ja lopulta kääntyi Ferodia Tifumin puoleen.

"Mitä sinä sanot, Tifum?" hän kysyi. "Sinä olet viekas kuin hyeena,
viisas kuin norsuparven johtaja ja julma kuin musta leopardi, joka
ei päästä saalista kynsistään. Puhu, Tifum, sinun neuvosi ovat
korvaamattomat."

Tifum paha nousi heti puhumaan: "Kuka on yhtä viisas kuin Ferodia?
Hän tietää, että Tifum kykenee neuvomaan häntä, ja heti hän käskee
hänen puhua. Kuka voittaa Ferodian taistelutantereella?" Ja
kaunopuheisesti hän luetteli Ferodian kaikki ansiot. "Minun neuvoni
on seuraava", hän jatkoi. "Katalambulan kylä on vahva, sotilaita on
paljon, ja kyliä on suunnaton joukko yltympärillä. Ferodian heimo on
pieni ja heikko. Se on kuin kourallinen hiekkaa koko erämaan hiekkaan
verrattuna. Yksin me emme voi taistella Kalulun kansaa vastaan. Mutta
lähettäkäämme sana kinyalakansalle, jonka päällikön Katalambula
tappoi, sekä muiden ympäristöheimojen tyytymättömille päälliköille,
niin voimme toivoa menestyvämme. Ottakoon Ferodia sitten kaikki oman
heimonsa sotilaat mukaansa, lähteköön Kalulun kylään ja sanokoon,
että he ovat tulleet onnittelemaan häntä. Astukoon hän itse sadan
parhaan miehensä kera kylään ja hierokoon kaikkien kanssa ystävyyttä,
varsinkin Kalulun kanssa, sillä välin kun toiset odottavat
ulkopuolella. Kymmenen päivän kuluttua voivat liittolaiset ennättää
paikalle eri tahoilta. Sillä välin kun Ferodian sotilaat vangitsevat
yöllä Kalulun, Soltalin ja kylän vanhimmat, vartioivat jotkut
portteja, kunnes ulkona olevien on aika toimia. Kun kaikki sitten on
valmista, hyökätköön koko joukko kylään ja teurastakoon ja tappakoon.
Kun watutalaiset aamulla saavat kuulla, että Ferodia on voittanut,
pelästyvät he ja kaikki tulevat hänen luokseen ja ovat hänelle yhtä
uskollisia kuin Katalambulalle. Mutta Kalulun täytyy kuolla. Rauhaa
ei saada, niin kauan kuin hän elää, ja jos Ferodia sallii, niin
minä väännän niskat siltä kukolta! Tämä on Tifum pahan neuvo, oi
päällikkö."

Sekä Ferodia että kaikki muut tervehtivät Tifumin sanoja riemulla,
ja sanansaattajia lähetettiin heti paikalla voitettujen heimojen luo
kehottamaan, että kaikki tyytymättömät kerääntyisivät Ferodian johdon
alle ja kulkisivat suuren metsän halki öisin viljavainioiden kautta
-- ja kokoontuisivat kymmenennen yön jälkeisenä aamuna Katalambulan
kylän läheisyyteen.

Valittuine sotilaineen, joista Ferodia oli vielä erikoisesti
erottanut sata -- häikäilemättömiä, urhoollisia ja taistelunhaluisia
miehiä --, alkoi Ferodia seuraavana aamuna marssia Katalambulan kylää
kohti, samalla kun muut heimot kiiruhtivat yötä päivää eteenpäin
ottaakseen osaa suureen taisteluun. Tifumin kantajien joukossa oli
pieni orja Niani, josta emme pitkään aikaan ole kuulleet mitään.

Saavuttuaan perille seurasi Ferodia Tifumin neuvoa ja lähestyi vain
sadan valitun miehensä kera porteille, missä hänet -- hän kun oli
tullut onnittelemaan Kalulua -- otettiin ystävällisesti vastaan ja
saatettiin suurelle torille.

Kalulu oli aluksi epäilevä ja levoton, mutta Ferodian erinomainen
kohteliaisuus, ystävällisyys ja hänen sydämelliset onnittelunsa
riistivät aseet kokemattomalta nuorukaiselta, joka puolestaan yritti
vastata ystävällisesti hänelle ja kohdella häntä mahdollisimman
vieraanvaraisesti.

Tifumia Kalulu tervehti kylmästi ja ylpeästi, mutta Tifum oli
puhdasverinen diplomaatti ja tekeytyi tavattoman ystävälliseksi
ja nöyrän kohteliaaksi. Hän nauroi ja jutteli vuoroin Kalulun,
vuoroin Selimin kanssa, joka, niinkuin hän sanoi, oli tavattomasti
miehistynyt ja melkein yhtä pitkä ja kaunis kuin Kalulukin, uusi
kuningas. Hän lähenteli Simbaakin, joka vähän aikaa sitten oli
pehmittänyt perinpohjaisesti hänen luunsa, ja mairitteli ja liehakoi
tälle siinä määrin, että Simbaa inhotti, ja hän sanoi tälle, ettei
arabialaisten keskuudessa osoitettu muukalaiselle tuollaista
tunkeilevaa tuttavallisuutta. Mutta se ei pelottanut Tifumia. Hän
löi polviinsa ja nauroi niin äänekkäästi, että Moto luuli hänen
kadottaneen järkensä. Ja kun hän näki Abdullahin kauniit kasvot,
hyökkäsi hän hänen luokseen ja syleili häntä, ikäänkuin hän olisi
löytänyt jälleen kadoksiin joutuneen poikansa. Kun Abdullah punastuen
harmista, kun häntä täten hyväiltiin, antoi Tifumille paukahtavan
korvapuustin, nauroi tämä vieläkin kovemmin, vaikka Abdullah oli
huomaavinaan, että hänen silmänsä säkenöivät vihaa. Ferodia ja Tifum
olivat saavuttaneet ensimmäisen päämaalinsa. He olivat kylässä, ja
aika kului levollisesti siihen yöhön saakka, jolloin heidän oli
määrä panna toimeen uhkapelinsä. Kymmenentenä päivänä saattoi Tifum
ilmaista Ferodialle sen ilosanoman, että heidän liittolaisensa olivat
saapuneet Meroenin heimon kylään, kolmen tunnin matkan päähän.

Ja sitten saapui onnettomuutta uhkaava yö. Ei ollut syntynyt
minkäänlaisia epäilyitä, vaikka Kalulu ja hänen ystävänsä olivatkin
levottomalla mielellä. Tämä johtui kuitenkin etupäässä vain siitä
ylimalkaisesta inhosta, jota he tunsivat kunnianhimoista Ferodiaa
ja hänen viekasta, imartelevaa kätyriään, Tifum pahaa kohtaan. Jos
Kalulu vain olisi saanut tietää, mitä suunnitelmia he kaikessa
hiljaisuudessa hautoivat ja mikä vaara uhkasi häntä hänen omassa
kylässään, niin miten kiireesti hän olisikaan hälyttänyt sotilaansa
kokoon, miten kiivaana hän olisikaan hyökännyt vihollistensa kimppuun
ja raastanut heidät kappaleiksi!

Mutta Kalulu yhtä vähän kuin hänen ystävänsäkään ei aavistanut
vaaraa, vaan vaipui uneen yhtä levollisesti kuin kaikkina muinakin
iltoina.



YHDESTOISTA LUKU.

Kalulu joutuu vangiksi. -- Soltali poltetaan. Kalulu saa käskyn
valmistautua kuolemaan. -- Soltalin kuoleman jälkeinen yö. -- Rotta
vapauttaa leijonan. -- Tifum pahan loppu. Murhako? -- Niani sanoo
sitä "oikeudeksi". Selim pyytää Kalulua seuraamaan mukanaan kotiinsa.
-- He päättävät matkustaa Ujijiin.


Kolme tuntia ennen aamunsarastusta hiipi kolmenkymmenen miehen
suuruinen joukko, jota Ferodia johti, kirkkaassa kuutamossa
Katalambulan pihalle. Yhtä suuri joukkue kiiruhti Soltalin majalle,
ja kaksikymmentä sotilasta miehitti portit.

Kun Ferodia oli nähnyt jokaisen asettuvan paikoilleen, odotti hän
vielä hetken aikaa, kunnes hän näki suuren joukon mustia olentoja
hiipivän aukealle pihalle ja sai kuulla, että liittolaiset tulvivat
porteista sisään. Sitten hän astui Kalulun majaan. Hetken aikaa hän
tarkasteli nukkuvia nuorukaisia -- Kalulua, Selimiä ja Abdullahia --
ja annettuaan merkin Tifumille ja takana seisoville sotilaille hän
hyökkäsi riemuhuudoin vihatun Kalulun kimppuun, samalla kun Tifum
kävi käsiksi Selimiin ja eräs sotilas Abdullahiin.

Yhä useampia Ferodian miehiä tulvi paikalle, ja ennenkuin nuorukaiset
olivat ennättäneet kunnolla herätä, olivat he sidotut ja avuttomia
vankeja. Watutain sotahuuto, jonka Ferodia ensin kajahdutti ilmoille,
kaikui nyt joka taholta, ja suuri joukko kiiruhti Simban ja Moton
majalle, mutta nämä olivat jo valmiit taisteluun. Tosin he eivät
olleet ennättäneet ladata pyssyjänsä, mutta niiden varsilla he
murskasivat jokaisen pään, joka uskalsi tunkeutua pimeään majaan.
Mutta katto oli siksi matala, ettei Simba voinut käyttää koko
voimaansa. Lopulta ylivoima pääsi voitolle, ja Simba ja Moto
viskattiin maahan ja vangittiin.

Ei kestänyt kauan ennenkuin Ferodia oli herrana kylässä. Suunnitelma
oli siksi hyvin valmistettu ja siksi taitavasti pantu toimeen, ettei
se olisi voinut epäonnistua. Jokainen, joka heräsi tuohon hirveään
huutoon, joutui heti vihollisten käsiin, ja aamulla oli Ferodian
hallussa viisi tuhatta orjaa, sillä sotavangit Keski-Afrikassa ovat
heti orjia.

Ne kahleet, jotka löydettiin kuninkaan varastohuoneista ja jotka
aikaisemmin oli ryöstetty arabialaisten leiristä Kwikurussa, tulivat
nyt hyvään tarpeeseen, ja Kalulu, arabialaispojat ja muutamat
itsepintaisimmista vangeista pantiin kaularautoihin, mutta kun ei
löydetty mitään lukkoja, sidottiin rautojen molemmat päät vain
köydellä lujasti yhteen. Kädet selän taakse sidottuina ja yhteen
kahlehdittuina ajettiin heidät ulos. Niin pian kuin kuninkaan
aarrekammio oli tyhjennetty ja rahat jaetut sotilaitten kesken ja
viety hyvään talteen kylän ulkopuolelle, sytytettiin kaikki majat
tuleen. Äärettömän lyhyessä ajassa oli koko kylä liekkien vallassa,
ja olkikatot sekä öljy ja voi, joita säilytettiin suojissa, lisäsivät
tulen raivoa.

Sillä välin kun kylä, jossa oli vietetty niin monta hauskaa,
meidänkin kertomuksessamme mainittua hetkeä, muuttui suureksi
mustaksi tuhkaläjäksi, nousi aurinko idästä yhtä loistavana kuin aina
ennenkin valaisten tätä toista onnettomuusnäytelmää, jonka uhreina
Kalulu, Selim ja Abdullah olivat.

Kun voittajat olivat jättäneet kylän oman onnensa nojaan, jaettiin
orjat ja eri heimot erotettiin toisistaan. Ferodian osalle tulivat
ne, joiden kohtaloa me olemme seuranneet.

Vasta sitten kun oli kuljettu niin pitkälle, että kaikki takaa-ajo
oli mahdotonta, ja saavuttu paikalle, missä ei näkynyt teitä eikä
ihmisjälkiä, lähestyi Ferodia sitä joukkoa, jossa Kalulu ja hänen
ystävänsä olivat.

Niinpian kuin nuori kuningas huomasi vihollisensa, kiristi hän
hampaitaan ja hänen mielensä kuohui vihasta, mutta Ferodia vain
nauroi hänelle ja ärsytti häntä yhä enemmän.

"Se on oikein, kukonpoikaseni, räpyttele sinä siipiäsi ja kie'u
kilpaa merikotkien kanssa, jotka pitävät ääntä tuolla järvellä. Olen
minä ennenkin vääntänyt niskat kerskailijalta, ja samaa on Tifumkin
tehnyt. Vai mitä arvelet, Tifum?"

"Olen kylläkin, kuninkaani", vastasi tämä nöyrä palvelija, joka
seisoi Ferodian takana.

"Kuuletko, Kalulu, mitä Tifum sanoo?" Ja kääntyen Tifumin puoleen hän
jatkoi: "Luuletko, että voit helposti vääntää nurin Kalulun niskat?"

"Anna minun yrittää, kuningas, ei mikään huvittaisi minua sen
enemmän", vastasi Tifum ilkeästi vilkaisten Kaluluun.

"Kalulun kaula on kapea kuin heinänkorsi. Helposti se käy, jos
toisella kädellä tartut hänen pitkiin, komeihin palmikkoihinsa.
Huomenna saat yrittää." Ferodia astui lähemmäksi poikaa, ja
töytäisi häntä rintaan keihäänsä varrella. "Kuuletko poika?" Mutta
hän vetäytyi hyvin pian takaisin, sillä notkea Kalulu hyppäsi
vihollistansa vastaan. Hänen hampaansa tunkeutuivat Ferodian
kaulaan, ja hän olisi varmaan kuristanut hänet, jollei Tifum olisi
keihäällään vetäissyt yli koko hänen selkänsä, niin että hän oli
mennä tajuttomaksi.

"Senkin leopardin penikka!" Ferodia huusi. "Huomenna me kidutamme
sinut hengiltä. Mutta ensin saat nähdä, miten me poltamme Soltalin,
koska hän uskalsi valita sinut watutain kuninkaaksi, ja sillä
aikaa kun häntä poltetaan, venytämme me sinun jäseniäsi, kunnes ne
murskautuvat." Näin sanoen Ferodia poistui vihan vimmoissaan ja käski
pystyttää rovion erään suuren puun juurelle ja tuoda Vanhan Soltalin
paikalle.

Hetken kuluttua leimusi valtava tuli vastapäätä leiriä, ja Soltali
seisoi Ferodian edessä.

"Viekas mganga, näetkö puun ja tulen tuolla?" kysyi Ferodia.

"Näen kyllä", vastasi vanhus. "Siinä sinä saat palaa, ja siellä
sinun kirottu tuhkasi saa mustua ja tuottaa kirousta puulle, jonka
alla väärä noita tuli tuomituksi. Halloo Tifum, tuo Kalulu tänne ja
anna venyttää hänen ruumistaan maassa, niin saamme nähdä, voivatko
Soltalin taikakeinot karkoittaa Kalulun tuskat ja pelastaa noidan
itsensä tulesta."

Kalulu tuotiin paikalle, ja vaikka hän puri ja löi ja potki voimiensa
takaa, painettiin hänet maahan, ja neljä miestä sitoi nuorat hänen
käsiinsä ja jalkoihinsa ja veti niistä, kunnes näytti siltä, kuin
nuori ruumis olisi tullut raastetuksi kappaleiksi. Sitten nuoran päät
kiinnitettiin maahan pistettyihin seipäihin.

Raaka Ferodia löi onnetonta poikaa keihäänsä varrella ja käski hänen
katsella, miten väärä mganga, joka oli tehnyt hänestä kuninkaan,
paloi tulessa.

Se orjaryhmä, johon Selim, Abdullah, Simba ja Moto olivat kytketyt,
vietiin nyt Kalulun läheisyyteen. Soltali sidottiin puuhun ja puita
lisättiin tuleen. Savu kohosi korkealle ja liekit kiihtyivät uuteen
vauhtiin.

Niin pian kuin tuli kärvensi vanhusta, kohotti hän oikean kätensä ja
huusi koko voimallaan: "Kuulkaa, Ferodia ja te hurjat watutalaiset!
Te luulette, että voitto on teidän ja että te voitte huutaa Ferodian
kuninkaaksi, mutta taivaanhengen tahto on tapahtuva. Soltali ei
olisi voinut nimittää Kalulua kuninkaaksi, jollei se olisi ollut
taivaanhengen tahto. Vain jonkun aikaa sinä saat riemuita, Ferodia.
Kalulusta tulee vielä kuningas. Sinun loppusi, Ferodia, on oleva
hirveä, minun kärsimykseni eivät ole mitään siihen verrattuna. Ja
sinun pääsi, Tifum, tullaan iskemään irti ruumiistasi, ja haukka
on puhkaiseva sinun silmäsi. Moshono, jonka wamarungut polttivat,
kutsuu Soltalia. Soltali menee ennen sinua, Tifum sinä seuraat minua,
Ferodia. Mosh --"

Ennenkuin Soltali ennätti lausua loppuun viimeisen sanan, hervahti
hänen vanha päänsä rinnalle, ja liekit nuoleskelivat häntä yhä
kiihkeämmin kunnes vihreät niiniköydet vihdoin katkesivat ja
ruumis putosi tuleen, säkenien sinkoillessa joka taholle. Sotilaat
kiiruhtivat paikalle lisäämään puita, mutta Selim ja Abdullah
käänsivät pois päänsä, jotta heidän ei olisi enää tarvinnut nähdä
tuota kauheaa näkyä.

Ferodia kääntyi Kalulun puoleen.

"Huomenna sinä kuolet, yhtä varmaan kuin Soltali nyt on kuollut",
sanoi hän. "Makaa siinä tämä yö ja valmistu seuraamaan häntä huomenna
auringon noustessa. Tifum saa koettaa voimiaan."

"Oi Ferodia, sinähän kuulit hyvän Soltalin äänen. Taivaanhenki
on sanonut, että minusta on tuleva kuningas. Varo itseäsi, etten
jonakuna päivänä ota sinua hengiltä. Kuuletko, mitä sanon, sinä
rosvo, murhamies ja kurja pelkuri?"

"Kie'u sinä, kukonpoika. Kie'u niinkauan kuin sinulla on ääntä.
Huomenna Tifum hakkaa pääsi poikki, ja minä saan siitä voimakasta
lääkettä. Minä olen puhunut."

Ferodia poistui, mutta Tifum ei voinut vastustaa haluaan lähestyä
Kalulua. Hän tarttui tämän kaulaan ja puristi hieman.

"Oi Kalulu, huomenna minun veitseni erottaa pääsi ruumiistasi. Kipu
menee pian ohi, sillä Tifumin veitsi on terävä, ja minä terotan sen
vielä tänä iltana, niin ettei sinun tarvitse kitua kauan. Enkö ole
kiltti, Kalulu? Minä keitän sinun poskistasi velliä itselleni, ja
kun syön ne, niin ajattelen, miten usein tuo typerä, vanha kuningas
Katalambula hyväili niitä. Nuku hyvin yösi, Kalulu. Nuku hyvin,
viimeistä yötä nyt nukut. Hyvää yötä!"

"Odotahan, Tifum Byah, odotahan hetkinen!" huusi Kalulu lempeällä
äänellä. "Kuulitko mitä Soltali sanoi?"

"Kuulin kyllä. Et kai luule, että olen kuuro?" vastasi Tifum.

"Etkö pelkää kohtaloa, jota Soltali ennusti sinulle?" kysyi Kalulu
teeskennellen vakavuutta.

"Pelkäisinkö vanhan ukon mielikuvitelmia? Tifum Byahko pelkäisi
Soltalia? Ei, nuku sinä, Kalulu, nuku nyt."

"Ei, maltahan vielä hetkinen ja kuuntele, mitä minulla on sinulle
sanottavana. Kalulusta tulee watutakansan kuningas, ja hän hakkauttaa
pääsi poikki ja viskaa sen watutakoirien ruuaksi. Tule tänne ja
kallista korvaasi, niin kuiskaan sinulle pari sanaa", sanoi Kalulu.
"Kas näin! Mitä arvelet --", mutta samassa Kalulu iski terävät
hampaansa Tifumin poskeen ja puri niin kovasti, että Tifum, joka
huusi tuskasta, saattoi irtaantua hänestä vain tarttumalla molemmin
käsin pojan kurkkuun puristamalla sitä niin kovasti, että poika
meni tainnoksiin. Tifum sai hirveän haavan kasvoihinsa, sillä
Kalulun hampaat, joista etumaiset olivat viilatut teräviksi, olivat
puraisseet palan lihaa pois.

Kun Tifum huomasi, miten pahasti hänen poskensa oli raadeltu, alkoi
hän huutaa ja löi sitten keihäänsä varrella tajutonta poikaa.
Varmaankin hän olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, jollei Ferodia olisi
tullut väliin ja käskenyt hänen säästämään kostoaan seuraavaan
päivään.

Ei ollut helppo saada hillityksi raivostunutta miestä, jonka poskea
pakotti hirveästi. Mutta Ferodia oli kuningas, ja kuninkaan käskyä
täytyi Tifumin totella, vaikka koko ruumista olisi polttanut, ja
lopulta hän valittaen poistui paikalta.

Näyttipä siltä kuin Soltali olisi herättänyt enemmän kauhua kuolleena
kuin elävänä, sillä rovion vielä palaessa monet majat olivat
siirretyt kauemmaksi, ja niin pian kuin yö pimeni, vetäytyivät kaikki
pois kuolinpuun läheisyydestä, ja miehet kuiskailivat keskenään, että
Soltalin henki asui nyt puussa ja katsoi suurin, vihaisin tulisilmin
leiriin. Taikauskoinen kansa ei uskaltanut lähestyä niin julmalla
tavalla murhatun vanhuksen tuhkaa, ja maassa avuttomana makaava
Kalulu oli ainoa elävä olento, joka yön aikana oli lähellä Soltalin
pelättyjä maallisia jäännöksiä.

Tifum paha hoiteli kipeää poskeaan eikä tiennyt tästä mitään, sillä
hän oli vetäytynyt majaansa, jossa hän makasi pää oven lähellä
vilvoittaakseen siinä itseään. Tässä majassa oli osa sitä saalista,
joka oli ryöstetty Katalambulan kylästä ja jonka Tifumin omat orjat
olivat sinne tuoneet. Siellä oli kaksi pakkaa kangasta, kymmenen
kaunista norsuntorahammasta, kuulia, ruutia ja muutamia pyssyjä,
niiden joukossa, omituista kyllä, Selimin englantilainenkin pyssy.
Tifum, joka huomasi, että tämä pyssy oli toisia hienompi, oli
anastanut sen sekä paljon ampumatarpeita Ferodian huomion ollessa
kokonaan kiintynyt hänen saavuttamaansa suureen menestykseen.

Yö pimeni yhä. Metsästä kuului kammottavia ääniä, ja taikauskoiset
sotilaat luulivat, että Soltalin henki, joka ei saanut rauhaa valitti
surkeasti. He vetäytyivät majoihinsa ja koettivat uneen vaipumalla
unohtaa taikauskoisen pelkonsa. Myöhemmin yöllä rauhoittui Tifumkin
ja vaipui uneen.

Kun leiri oli käynyt niin hiljaiseksi, ettei olisi saattanut luulla
viidensadan sotilaan siellä nukkuvan nousi pieni notkea Niani
makuupaikaltaan leiritulen äärestä, missä hän useiden muiden orjien
kera oli maannut saamatta unta silmään, ja hiipi sen ryhmän luo,
johon hänen isäntänsä Selim, Abdullah, jättiläismäinen Simba ja Moto
kuuluivat. Hän saattoi erottaa molempien arabialaispoikien vaaleat
vartalot ja astui pitemmän -- Selimin luo laskien kätensä hänen
suulleen ja päänsä hänen korvansa juureen.

"Minä olen Niani, teidän orjanne. Olkaa hiljaa, herra. Olen
tullut pelastamaan teidät, sillä kuulin Tifumin vannovan, että te
kuolisitte huomenna yhdessä Kalulun kanssa. Olkaa hiljaa, minulla
on veitseni tässä. Minä leikkaan teidän ja teidän ystävänne köydet,
ja me pakenemme kaikki kauaksi." Näin sanoen Niani leikkasi poikki
niiniköyden, jolla kaularauta oli sidottu kiinni, ja hetken kuluttua
Selim tunsi niskansa olevan vapaan kamalasta ketjusta.

Sitten poika hiipi Abdullahin luo ja vapautti hänetkin käskien
hänen maata liikkumattomana paikallaan kunnes hänelle annettaisiin
merkki. Sitten hän ryömi edelleen Simban luo, joka heti ymmärsi
mistä oli kysymys, ja kääntyi kyljelleen, jotta Niani voisi leikata
poikki köydet hänen ranteistaan, ja kohotti päätään vapautuakseen
myös kaularaudasta. Sen jälkeen tuli Moton vuoro, ja pian hänkin
oli vapaa. Sitten Niani kosketti kevyesti jokaista päähän. Kaikki
nousivat heti pystyyn ja hiipivät pojan jäljessä ohi leiritulien
ääressä nukkuvien olentojen ja ohi majojen, kunnes saapuivat sen puun
taakse, jonka juurella vanhan Soltalin tuhka lepäsi.

"Sano nyt, Selim herra, mitä me teemme?" kysyi Niani kuiskaten.

"Sen saavat Simba ja Moto päättää", vastasi Selim, "mutta me emme saa
karata ilman Kalulua. Kernaammin jään tänne ja kuolen yhdessä hänen
kanssaan."

"En minäkään tahdo paeta ilman häntä", sanoi Abdullah, "kuolemalla
hänen rinnallaan pääsisimme suoraan paratiisiin. Anna minulle veitsi,
niin leikkaan poikki hänen köytensä."

"Ei, ei, herra", sanoi Simba, "minun täytyy kuitenkin palata
takaisin, sillä minulla on vielä hiukan muutakin tehtävää kuin
Kalulun pelastaminen. Jää sinä, Moto tänne, ja jos meidän pakomme
tulisi ilmi, niin kiiruhtakaa ensin itää kohti ja sitten aamun
valjettua etelään. Tule minun kanssani, Niani. Anna veitsi minulle."

Simba ja Niani lähestyivät ryömien sitä paikkaa, jossa Kalulu makasi
sielultaan ja ruumiiltaan kiusaantuneena. Kun Simba oli päässyt
hänen luokseen, kuiskasi hän Kalulun nimen ja varoitti häntä samalla
sanoen: "Hiljaa!"

Kerrottuaan aikeistaan hän leikkasi Kalulun köydet poikki, niin että
poika saattoi nousta istumaan. Mutta hänen ruumiinsa oli niin jäykkä
ja hellä, ettei hän voinut liikahtaa.

Simba odotti kärsivällisesti, kunnes puutumus oli kadonnut ja
kuiskasi sitten:

"Kalulu, muistatko, mitä Soltali sanoi? Soltali sanoi, että Tifumin
pää tulisi erotetuksi hänen ruumiistaan. Sen minä aion nyt tehdä.
Tahdotko seurata mukana?"

Niinpian kuin Simba oli lausunut nuo sanat, oli kuin kipu olisi
hävinnyt Kalulun ruumiista. Hän hypähti ylös ja oli huutaa ilosta,
mutta Simba laski suuren kätensä hänen suulleen.

"Ei sanaakaan, ei hengähdystäkään, jos henkemme on sinulle kallis!"
hän kuiskasi. "Ystävämme ovat puun takana ja he odottavat meitä.
Sinun täytyy nyt totella minua, jos tahdot että aikeemme onnistuu."

Kalulu puristi Simban kättä seuraten sitten sanaakaan sanomatta häntä
ja Niania, joka astui edeltä.

Tifumin majan läheisyydessä Mani pysähtyi, sillä hän oli yhtä viekas
kuin se eläin, jonka nimeä hän kantoi, ja osoitti majaa, joka seisoi
erillään toisista. Simba ojensi veitsen Kalululle ja kuiskasi
hänelle: "Seiso tässä liikkumattomana kuin kuivunut puu, kunnes kuulet
minun antavan merkin." Kalulu nyökkäsi ääneti.

"Nyt, Tifum paha", kuiskasi Simba päättävästi, "nyt on kysymys sinun
tai minun hengestäni, ja luulenpa, että sinun vuorosi on tullut.
Verelläsi sinun täytyy maksaa Selimin arvet sekä Kalulun kärsimykset.
Mutta miten voin kostaa sinulle kaikkien puolesta? Herrani, sheikki
Amerin, Isa paran ja pikku Mussoudin puolesta!" Ja uskollinen
palvelija yllytti itseään yhä suurempaan kiihkoon ja vihaan. Sitten
hän kumartui eteenpäin, tarttui suurin, jäntevin käsin Tifumin päähän
ja puristi sen mäsäksi.

Kosto oli pantu täytäntöön niin nopeasti, että Kalulu hätkähti
hämmästyksestä kuullessaan merkin. Hän saattoi tuskin uskoa, että
verityö oli jo tehty, mutta hän astui päättävästi eteenpäin, ylpeänä
siitä, että sai auttaa sellaista miestä kuin Simbaa. "Leikkaa se
poikki!" sanoi Simba, ja Kalulu hakkasi pään irti ruumiista ilman
vähintäkään omantunnonvaivaa. Soltalin ennustus oli siten toteutunut.
Simba ja Kalulu aikoivat juuri poistua, kun Niani kuiskasi:

"Pyssyt ovat majassa!"

"Sehän on totta!" vastasi Simba ja palasi majaan, josta hän otti
neljä pyssyä sekä kuulia ja ruutia ja antoi ne Kalululle ja Nianille
kannettavaksi. Sitten hän otti pari keihästä ja pitkän arabialaisen
miekan, jonka Tifum oli myöskin anastanut itselleen, ja näine
saaliineen he palasivat takaisin yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.

Puun juurella, missä toiset odottivat heitä, he jakoivat pyssyt
siten, että Abdullah, Simba ja Moto saivat kukin pyssynsä ja Selim
oman englantilaisen kiväärinsä, jota hän iloissaan puristi rintaansa
vasten. Kalulu sai keihään, jousen ja viinen, Niani keihään sekä
kallisarvoisen ruutisarven kantaakseen. Simba itse otti kuulia ja
miekan. Kalulu kantoi kamalaa taakkaansa, mutta siitä ei kerrottu
mitään muille. Simba kehoitti vain lähtöön, ja kaikki seurasivat
häntä.

"Yöstä on vielä neljä tuntia jäljellä", sanoi Simba. "Meidän täytyy
kulkea etelää kohti."

Viisisataa sotilasta oli edellisenä yönä kulkenut leirin ympärillä
etsien hedelmiä, puita, vettä y.m. jotta pakolaisten ei tarvinnut
pelätä, että heidän jälkensä keksittäisiin, ja Kalulu oli
varovaisuuden vuoksi sitonut Tifumin pään lannevaatteeseensa,
jotta tihkuva veri ei antaisi heitä ilmi. Kun he olivat päässeet
syvälle metsään, ei kenenkään maksaisi enää vaivaa etsiä heitä. Ja
taikauskoisimmat heidän vihollisistaan sanoisivat: "Soltali on vienyt
heidät täältä!"

Simba, Moto ja Kalulu tiesivät tämän, ja vaikka he astuivatkin
nopeasti, olivat he sittenkin rauhallisella mielellä. Kukin oli omiin
ajatuksiinsa vaipunut, eikä puhunut sanaakaan ennenkuin aamu sarasti,
jolloin Selim huomasi mytyn Kalulun kädessä ja kysyi mitä siinä oli.

"Älä kysy nyt, Selim veljeni, meidän täytyy astua eteenpäin", vastasi
Kalulu, eikä asiasta puhuttu sen enempää ennenkuin he kello yhdeksän
aikana aamulla pysähtyivät suon rannalle juomaan vettä. Kalulu laski
silloin kädestään mytyn, vaate avautui ja miehen pää tuli näkyviin.

"Allah! Mitä tuo on?" huudahti Selim hämmästyneenä, ja Abdullah
toisti samat sanat.

"Mitäpä se olisi muuta, rakkaat veljeni, kuin Tifum pahan pää?" sanoi
Kalulu.

"Mutta sehän on murha!" Selim huudahti kauhuissaan nähdessään tuon
kalpean, kamalan pään. "Murha!" toisti Simba. "Sitä minä en sanoisi,
nuori herra. Ehkä sinun kansasi sanoo sitä siksi, mutta me pakanat
sanomme sitä oikeudeksi. Minä kuristin hänet ja Kalulu leikkasi hänen
päänsä poikki. Eikö Tifum ollut aikonut leikata Kalulun päätä? Ja
ehkäpä sinunkin. Sillä Allah tietää, että hän vihasi sinua!"

"Niin", vakuutti Niani, "minä kuulin Tifumin sanovan, että hän tekisi
sen."

"Mutta hän ei tehnyt sitä, ja minä olen pahoillani, Simba, että
turhaan tapoit hänet", sanoi Selim, joka vaivoin saattoi hillitä
väristystä.

"Selim, Amerin poika, salli Simban, mrundin, kysyä sinulta, joko
olet unohtanut isävainajasi, heimolaisesi ja omat kärsimyksesi?
Missä he kaikki ovat? Sano, missä on Isa? Missä pikku Mussoud? Miten
Abdullahia kohdeltiin? Miten kävi ystäväsi Kalulun? Missä on Soltali?
Miten on Katalambulan kylän käynyt? Minä sanon sinulle, nuori herra,
jos arabialaispoika voi unohtaa kaiken tämän, niin minä, mrundi,
en voi sitä tehdä. Jos Tifum pahalla olisi tuhat elämää, niin minä
lopettaisin ne kaikki, mikäli saisin siihen tilaisuuden. Mitä sanot
siihen, Moto ystäväni? Enkö ole puhunut oikein?"

"Aivan oikein, veljeni Simba. Minä olisin tehnyt aivan samoin, ja
pahoittelen vain, että sinä sait ottaa hänet hengiltä, sillä olisin
tahtonut tehdä sen itse", Moto vastasi.

"Mitä sinä sanot, Kalulu?" kysyi Simba nuorelta päälliköltä.

"Tässä on vastaukseni", sanoi Kalulu ja heitti hymyillen pään ilmaan,
niin että se pamahti maahan.

"Entäs sinä, Abdullah? Sinä, joka olet arabi?" jatkoi Simba.

"Koraani sanoo: Jollei vihollisesi tahdo lähteä luotasi ja tehdä
rauhaa kanssasi ja lakata sotimasta, niin tartu häneen ja tapa hänet
missä ikänä hänet löydät, sillä Allah on antanut oikeauskoiselle
vallan hänen ylitseen. Ja koska sinulla on profeetta Muhammed
puolellasi, niin olkoon kaukana Abdullahista, sheikki Mohammedin
pojasta, että hän väittäisi sinun tässä hirveässä asiassa olevan
väärässä", vastasi Abdullah vakavasti.

"Jos koraani niin sanoo, silloin minäkin, Selim, Amerin poika, olen
vakuutettu siitä, että olet tehnyt oikein", sanoi Selim nousten
pystyyn ja katsoen anteeksipyytävästi Simbaan.

"Ja minä, Niani, Selimin orja, vakuutan, että Simba on tehnyt
oikein", huudahti pieni neekeripoika niin vakuuttavasti,
että kaikkien täytyi vetää suunsa nauruun ja hetkeksi luopua
vakavuudestaan.

"Mitä sinä aiot tehdä päällä, Kalulu?" kysyi Selim.

"Aion keittää siitä lääkettä, jotta käsivarteni tulisi voimakkaaksi
kostamaan Ferodialle", sanoi Kalulu käärien myttynsä kokoon.

"Ei, älä tee sitä, Kalulu. Jätä se minun tähteni tekemättä", pyysi
Selim katsoen vakavasti häneen, "sellaista tekevät vain raakalaiset.
Heitä pois tuo pelotin lintujen ja petojen ruuaksi."

"Sellainen tapa on aina ollut watutakansan keskuudessa", vastasi
nuori päällikkö, "ja jollen minä tee sitä, niin ei minusta koskaan
tule kuningasta." "Minunkin kansani sekä kaikkien niiden heimojen
parissa, jotka minä tunnen, on sellainen tapa vallalla", sanoi Simba.
"Anna Kalulun tehdä mitä hän haluaa."

"Mutta sinähän olet muhamettilainen, Simba, ethän sinä ole enää
pakana", huudahti Selim, jota sellainen raaka teko inhotti. Abdullah
lainasi jälleen lauseen koraanista, ja Simba antoi myöten.

"En minä aio syödä Tifumin päätä. Eivät warungit syö ihmisiä. He
keittävät vain ihmisten lihasta lääkettä, ja siitä olisin kernaasti
ottanut osani. Mutta jos tuo hyvä kirja kieltää sitä tekemästä, niin
lupaan, etten tee siten", sanoi hän. "Meillä ei ole sitä paitsi aikaa
keskustella, on marssittava eteenpäin!" Hän näytti hyvää esimerkkiä,
ja pienellä joukolla oli täysi työ pysyäkseen hänen pitkien,
voimakkaiden askeltensa tasalla. Iltaan mennessä ei monta sanaa
vaihdettu.

Auringon laskiessa oli pakolaisten pakko pysähtyä. He näkivät
tiheän viidakon ja keksivät siinä kapean ja epämukavan aukon,
joka johti rauhalliseen lepopaikkaan. Heidän tulevaa leiriään
ympäröi luonnollinen, tiheä aitaus -- viisikymmentä jalkaa leveä
ja kaksitoista jalkaa korkea -- jonka toisiinsa kietoutuneet
orjantappurat, kaktuskasvit ja köynnökset olivat muodostaneet.
Jokaisessa oksassa ja lehdessä oli tuhansia okaita. Tuskinpa
boakäärmekään olisi uskaltanut tunkeutua tämän aitauksen
läpi, puhumattakaan ihmisestä, vaikka hän olisi ollut puettu
kolminkertaiseen panssariin. Aitauksen sisäpuolella kasvoi sitä
vastoin hienoa, pehmeää ruohoa, ja keskellä oli pieni syvennys --
aivan kuin puhvelihärän kuoppa -- jossa oli vettä. Ei edes viekas
Moto olisi voinut keksiä sen pelottavampaa puolustuslaitetta
alastomia ihmisiä ja petoja vastaan. Molemmat arabialaispojat
nauroivat iloisina ja hieroivat tyytyväisinä käsiään ajatellessaan,
miten hyvässä turvassa he olivat.

Simba, joka oli itseoikeutettu johtaja, katseli ympärilleen.

"Täällä me olemme turvassa", hän sanoi, "ei mikään mtuta voi löytää
meitä, mutta meillä ei ole mitään syötävää, ja poikien tulee pian
nälkä. Huomenna meidän täytyy etsiä itsellemme ruokaa. Luuletko, että
metsää on vielä pitkältäkin, Moto?"

"En tiedä, mutta enpä luulisi. Siellä, missä metsä harvenee,
tapaamme me metsänriistaa", vastasi taitava metsästäjä niin suurella
varmuudella, että Selim, Abdullah ja Niani nuolivat huuliaan,
ikäänkuin he olisivat tunteneet jo kielellään lihavan metsänotuksen
mehevää lihaa.

"Minä tunnen hyvin tämän metsän", sanoi Kalulu, "tahdotko ensin sanoa
meille, minne aiot lähteä?"

"Niin minne?" kysyi Simba katsoen Motoon, joka toisti samat sanat
katsoen Simbaan.

"Minun täytyy saada se tietää", sanoi Kalulu. "Täällä me olemme
turvassa. Ferodia voisi yhtä hyvin löytää linnun, joka on piilottanut
päänsä puun koloon. Mutta minne te aiotte, Simba ja Moto?"

"Sanokaa se itse, nuori päällikkö", sanoivat Simba ja Moto yhteen
ääneen.

"Minäkö? No niin", sanoi Kalulu. "Minä tahdon palata takaisin metsän
halki ja ottaa selkoa jokaisesta heimoni miehestä ja aloittaa
taistelun Ferodiaa vastaan, kunnes jokainen, joka on käyttänyt
keihästään hänen puolestaan, on samanlainen kuin tämä tässä." Hän
osoitti Tifumin jäykkää päätä. "Minä tahdon sotaa, kunnes kaikki
viholliseni ovat voitetut. Minä lähden matkaan huomenna auringon
noustessa." Näin sanoen hän hyökkäsi ylös ja lävisti keihäällään
Tifumin pään, hänen ruumiinsa väristessä vihasta.

Kun hän täten mielikuvituksessaan näki vihollisensa jalkojensa
juuressa, tunsi hän jonkun kevyesti koskettavan olkapäätään. Hän
kääntyi taakseen ja kohtasi Selimin lempeän, rukoilevan katseen ja
kuuli hänen sanovan:

"Kalulu, meille sinä olet yhä watutalaisten kuningas. Käy
rauhallisesti istumaan minun, veljeni Abdullahin ja pikku Nianin
viereen ja kuuntele, mitä veljelläsi Selimillä on minulle
sanottavana."

Ystävyys Selimiä kohtaan sai Kalulun mielen pehmenemään, ja Selimin
osanottava katse ja ystävällinen ääni liikutti häntä siinä määrin,
että hän ensi kertaa eläissään purskahti itkuun. Kun Selim näki
nuoren, ylpeän päällikön kyyneleet, alkoi hänkin osanotosta itkeä.

"Kalulu", sanoi Selim voitettuaan liikutuksensa, "kun minä makasin
nälkään nääntyneenä metsässä, tulit sinä minun luokseni, ja minä näin
sinun mustissa silmissäsi niin syvää sääliä, että heti aloin pitää
sinusta kuin veljestäni. Sitten me sekoitimme veremme yhteen, ja minä
suostuin ilomielin veljeksesi. Kun olin kylässä ja tunsin Tifumin
laskevan raskaan kätensä olalleni ja kuulin yhä korvissani Ferodian
julmat käskyt, tulit sinä avukseni kuin hyvä enkeli. Ja Abdullahin
sinä pelastit ahneen krokotiilin kidasta, vaikka se oli jo vetänyt
hänet syvyyteen. Kun sinusta tuli kuningas ja sinun vallassasi
oli monien sotilaiden elämä ja kuolema, pyysin minä sinulta lupaa
lähteä omaan maahani poistaakseni surun taakan äitini hartioilta, ja
sinä lupasit minulle rikkauksia ja seuralaisia. Mutta pahat päivät
koittivat. Ferodia tuli kuin varas yöllä monine sotilaineen ja otti
minut ja meidät kaikki orjikseen ja tahtoi tappaa sinut. Silloin
pikku Niani pelasti meidät kaikki, hän, jonka luulin luodun vain
leikkiä ja pilaa varten. Ja nyt me olemme taaskin vapaat, Allahille
olkoon kiitos!"

Kalulu nyyhkytti rajusti, ja Selim saattoi vain vaivoin jatkaa
puhettaan:

"Nyt minulla on enää pieni pyyntö sinulle, Kalulu: veljeni, mutta jos
suostut siihen, niin teet Selimin vielä onnellisemmaksi kuin silloin,
kun kuiskasit korvaani, että olin vapaa ja sinun veljesi. Mutta minä
uskallan töin tuskin ilmaista pyyntöäni pelosta, että annat minulle
kieltävän vastauksen."

"Kerro, Selim, mitä voin tehdä puolestasi? Enkö jo kauan sitten ole
sanonut sinulle, että voit käskeä minua? Mutta mitäpä minä voisin
antaa sinulle? Eilen Kalulu oli orja! Mitä orja voi antaa?" Ja hän
nauroi katkerasti.

"Sinulla on enemmän, kuin koskaan ennen olet omistanut, Kalulu.
Lupaatko suostua pyyntööni?"

"Sinä pilkkaat minua, mutta minä annan sinulle lupaukseni, eikä
mtutapäällikkö helposti riko sanaansa", vastasi Kalulu.

"Kuule siis, veljeni! Sansibarissa minulla on kaunis koti. Sen
ympärillä kasvaa suuria puita, jotka ovat täynnä hyviä, keltaisia
hedelmiä, appelsiineja nimeltään, sekä toisia puita, joiden suuret
hedelmät ovat hunajaakin makeammat ja joita nimitetään mangoiksi.
Siellä kasvaa myöskin korkeita palmuja, joiden pähkinät ovat yhtä
suuria kuin sinun pääsi ja täynnä maidonvalkeaa mehua, joka sammuttaa
janon. Ei koko Ututassa eikä sen lähistössä ole sellaisia vihanneksia
kuin minun puutarhoissani ja pelloillani Sansibarissa. Siellä kasvaa
pumppuja, melooneja ja kurpitsoja, kurkkuja, herneitä ja papuja,
keltaisia ja valkeita tomaatteja, banaaneja ja kaikenlaista muuta,
joista et osaa edes uneksiakaan. Eikä sellaista taloa kuin minun
ole koko neekerialueella. Se on korkea kuin korkein puu ja suuri
kuin tori sinun kylässäsi, ja se on yltyleensä rakennettu kivestä.
Sen lattiat ovat valkeaa kiveä, sen vuoteissa on untuvapatjoja ja
hienointa valkeaa liinaa, ja niin pian kuin käyt niille lepäämään,
unohdat kaikki huolesi. Ylemmistä ovista, joita me nimitämme
ikkunoiksi, näet suuren, sinisen meren ja leikkivät laineet, jotka
kaiken päivää laulavat rakkaudesta, kauneudesta ja ilosta. Tähän
kauniiseen kotiin minä kutsun sinut, veljeni. Tähän ihanaan paikkaan,
jonka Allah on antanut minulle, minä tahdon viedä sinut. Ja rakas
äitini, joka on valkea kuin pilvi tuolla taivaalla ja kaunis kuin
kuu, on rakastava sinua kuin omaa poikaansa kaiken sen vuoksi, mitä
sinä olet minulle tehnyt. Sano, Kalulu, tahdotko tulla minun kanssani
ja saada osasi äitini rakkaudesta? Tahdotko tulla katsomaan kaikkia
Sansibarin ihmeitä?"

Kalulu ei vastannut, hän vain nyyhkytti. Hänen ei ollut helppo
vastata myöntävästi, mutta hän muisti lupauksensa ja että Selim pyysi
häneltä suosionosoitusta. Simban syvä ääni keskeytti ensimmäisenä
hiljaisuuden.

"Nuori herramme Selim on lausunut viisaita sanoja", hän sanoi. "Ei
Moto enkä minäkään olisi tullut sitä ajatelleeksi, mutta pojan
sydän on löytänyt viisaamman neuvon, kuin mitä meidän päämme olisi
voinut keksiä. Nuori päällikkö, kyllä sinusta tulee vielä Ututan
kuningas, mutta lähde nyt ensin Sansibariin, missä silmäsi saavat
nähdä ihmeitä ja pääsi oppia viisautta. Nyt minä tiedän, mikä meille
kaikille on parasta. Jos lähdet Sansibariin, niin palaat takaisin
suurena kuninkaana. Selimin kautta saat tutustua moneen rikkaaseen
arabialaiseen, ja mitä paremmin opit heitä tuntemaan, sitä enemmän
kiinnyt heihin. Ja oleskeltuasi siellä vuoden tai kaksi voit saada
heidät lähtemään kanssasi omaan maahasi auttamaan sinua voittamaan
takaisin oikeutesi. Palkaksi voit antaa heille ne orjat, jotka
Ferodia on ottanut, ja antaa heille runsaasti norsunluuta ja heiltä
voit vastalahjana saada paljon kankaita ja kaikenlaisia kauniita
tavaroita. Kun olet tutustunut Sansibarin oloihin, opit myös
varustamaan omat kyläsi niin vahvoiksi, että ne voivat vastustaa
vihollisten hyökkäyksiä. Sinä voitat Ferodian ja kaikki heimot
laajalla alueella ja teet maasi niin suureksi ja rikkaaksi, ettei
toista sellaista tule olemaan, ja sinun nimesi ja kunniasi tulevat
tunnetuiksi yli koko maailman. Minä olen puhunut."

Kalulu hyppäsi pystyyn ja huudahti innostuneena: "Jo riittää! Selim,
sinä sait minut melkein suostumaan, mutta Simba on voittanut minut
lopullisesti puolellenne. Minä seuraan mukana Sansibariin. Tahdon
oppia paljon, niin että minusta tulee suuri kuningas, ja minä palaan
Ututaan suurena ja voimakkaana miehenä, sellaisena kuin sinä, Simba,
olet. Silloin Ferodia saa varoa. Nauttikoon hän saaliistaan kunnes
Kalulu palaa, mutta -- Soltalin tuhan, Mostanan haudan, Katalambulan
raunioiden nimessä -- minä olen kostava. Olen puhunut."

"Hyvä -- hyvä -- hyvä!" huusivat kaikki yhteen ääneen. Selim nousi
ylös ja syleili Kalulua, Simba ja Moto puristivat hänen käsiään ja
Niani hyppi heidän ympärillään kuin pieni apina. Kun Abdullahin
vuoro oli syleillä Kalulua, lupasi hän koraanin nimessä palata hänen
kanssaan Ututaan nähdäkseen, että hän pääsi jälleen oikeuksiinsa.
Pienessä lujasti varustetussa leirissä vallitsi mitä hurjin ilo.

"Yksi pyyntö minulla vielä olisi, Kalulu", sanoi Selim hymyillen,
mutta katsomatta ylös.

"Vieläkö yksi pyyntö? Mikä se on? Minä lupaan sen tehdä. Puhu!"
vastasi Kalulu ja kohotti Selimin kasvoja, niin että hän saattoi
nähdä tämän silmät.

"Sinä olet hyvä, Kalulu, kun lupaat ennenkuin tiedät, mitä aion
pyytää. Sinä tiedät, että minä olen arka ja pelkuri, en voisi nukkua
rauhassa yötäni, jos tuo ilkeä pää olisi näin lähellä ja --"

Kalulu nousi heti, tarttui päähän ja heitti sen pensaikkoon
orjantappuroiden keskelle, missä se oli paremmassa säilössä, kuin jos
se olisi tullut haudatuksi kymmenen jalan syvyyteen maahan.

"Hyvä, hyvä!" huusivat Abdullah ja Selim, jotka nyt olivat
rauhalliset ja tyytyväiset.

"Puhukaamme nyt muusta", sanoi Simba, kun kaikki olivat hiukan
rauhoittuneet. "Sinä tunnet maan, Kalulu. Miten me pääsemme
helpoimmin Sansibariin?"

"Missä Sansibar sijaitsee?" kysyi Kalulu.

"Sen pitäisi sijaita suoraan itään täältä, juuri siellä, mistä
aurinko joka aamu nousee", sanoi Simba.

"Minä tunnen tien Uroriin saakka, mutta sen toisella puolella
en ole käynyt", sanoi Kalulu. "Meidän joukkomme on liian pieni
uskaltaaksemme kulkea Uhehen läpi", sanoi Simba. "Se ei käy päinsä.
Mitä sinä neuvoisit, Moto?"

"Jos vain pääsisimme jollekin kauppatielle, löytäisin hyvinkin pian
perille. Mutta Kalulu", huudahti hän äkkiä, "etkö sinä sanonut, että
näillä tienoin on jokin suuri järvi?"

"On kyllä, Liemba-järvi, jolla ei ole ensinkään loppua. Se ulottuu
kauaksi pohjoiseen", Kalulu vastasi.

"Liemba järvi! Liemba!" toisti Moto itsekseen, ikäänkuin koettaen
muistutella nimeä. "En ole koskaan ennen kuullut puhuttavan
Liembasta. Monta kertaa olen kulkenut Tanganjikan yli matkalla
Ujijista --"

"Ujiji!" keskeytti Kalulu ihmeissään. "Tanganjikasta en minä ole
koskaan kuullut, mutta sen minä tiedän, että Ujiji sijaitsee Liemban
rannalla, jonkun matkan päässä Usowasta."

"Wallahi!" huudahti Moto. "Silloin Liemba on sama järvi kuin
Tanganjika, sillä Ujiji sijaitsee Tanganjikan rannalla. Ujijin
jälkeen tulee Kawendi ja sitten Usowa -- se on parin päivämatkan
päässä Ujijista etelään. Kun me olimme päässeet Uwenbaan, niin
kuljimme aina suoraa tietä Marunguun."

"Jos sinä tunnet tien Ujijista Marunguun tai Uwembaan tai Usowaan,
niin silloinhan tiemme on aivan selvä, koska tunnet tien Ujijista
Sansibariin", sanoi Kalulu.

"Tärkeintä on siis päästä järven rantaan", sanoi Simba.

"Minä tunnen tien järven rantaan", sanoi Kalulu, "kävin siellä
muutamia kuukausia sitten. Se on noin parinkymmenen päivämatkan
päässä täältä, juuri siellä minne aurinko laskee. Mutta järven ja
meidän välillämme on Ferodian maa. Viikon päivät meidän täytyy kulkea
tuohon suuntaan", hän osoitti etelää kohti, "ja sitten kääntyä ja
kulkea järveen päin".

"Niin, se on hyvä. Huomenna me aloitamme matkamme niinkuin sinä
ehdotat, ja jos Allah sallii, olemme me viiden kuukauden kuluttua
Sansibarissa", sanoi Simba.

"Ja huomenna me saamme ruokaa, Insallah!" huudahti Moto.

"Insallah! Insallah!" toistivat arabit.



KAHDESTOISTA LUKU.

Aamu aarniometsässä. -- Hyvä puhvelihäränjahti. -- Pikku Nianin
tarina. -- Simba ottaa Nianin pojakseen. -- Viidakon vastuksia. --
Matkan vaikeuksia.


Kun taivas alkoi punottaa ennustaen auringonnousua, alkoivat
matkamiehemme haukotella ja ojennella jäseniään, kunnes uni vihdoin
oli kaikonnut ja he nousivat ylös.

Heillä ei ollut telttoja koottavana eikä tavaroita järjestettävänä.
Heidän ei tarvinnut muuta kuin karistaa yltään multa ja ruoho, jolla
he olivat levänneet, ja lähteä marssimaan.

Ei mikään ole niin ihanaa afrikkalaisessa metsässä kuin
aamunsarastus. Siellä ei ole kasteen kostuttamaa korkeaa ruohoa, ei
kaislikkoa, jonka miekanmuotoisista lehdistä ryöppyää kokonainen
sadekuuro matkamiehen yli hänen astuessaan sen läpi, ei muuta kuin
pehmeää, ruskeaa lehtimultaa, johon jalat vajoavat kuin persialaiseen
mattoon. Niin kauan kuin vielä hämärtää, on kaikki metsässä
hiljaista, puut ja lehvät eivät liiku, kaikki ikäänkuin odottaa
päivän valkenemista. Mutta niin pian kuin valo tunkeutuu puiden
siimekseen, alkavat ne elää. Niiden korkeissa latvoissa käy suhina,
linnut alkavat visertää, merikotkan ja papukaijan ääni kuuluu ja
helmikana pyrähtää lentoon. Pian hyenankin jäähyväishuuto kajahtaa
metsässä, kun se pakenee pesäänsä karttaen rehellistä päivänvaloa.
Myös jalopeura karjuu viimeisen tervehdyksensä yölle, niin että metsä
kajahtaa. Nuoret hirvet ja antilopit kiiruhtavat laitumelle rehevän
ruohon kimppuun.

Matkamiehemme seurasivat ihastunein katsein hämärän muuttumista
päiväksi ja kiiruhtivat nopein askelin eteenpäin.

Kun he olivat marssineet tunnin ajan, pysähtyi Simba äkkiä ja
viitaten alavaan paikkaan vuoren rinteellä kuiskasi: "Puhveleita."

Kaikkien mielet jännittyivät. He tähystelivät Simban viittaamaan
suuntaan, mutta erottivat vaivoin vain joukon tummia pilkkuja pitkän
matkan päässä. Kaikki suuntasivat askeleensa siihen suuntaan Niani
kaikkein toimeliaimpana.

Kun he saapuivat alavan alueen reunaan, jakoi Simba joukkonsa kahteen
osaan neljänkymmenen metrin päähän toisistaan ja kehotti heitä
hiipimään elukoiden läheisyyteen kaikilta muilta suunnilta paitsi
tuulen puolelta, liikkumaan mahdollisimman äänettömästi ja ampumaan
vasta sitten, kun he kuulivat pitkän vihellyksen.

Onneksi tuuli oli läntinen, niin ettei heidän tarvinnut kiertää, ja
puhvelien ja matkamiestemme välillä kohosi useita pieniä kumpuja,
joita peitti korkea ruoho, kuten itse tasankoakin.

Epäonnistuminen olisi ollut hyvin harmillista, sillä tyhjin vatsoin
eivät matkamiehet olisi jaksaneet enää kauaksi kulkea ja ruoka oli
heille siis aivan välttämätöntä. Siksipä he lähestyivät eläimiä niin
varovasti kuin suinkin ryömien ruohon peitossa ja piiloutuen silloin
tällöin kumpujen taakse tai suurten palmujen varjoon.

Askel askeleelta ja henkeään pidätellen he hivuttautuivat yhä
lähemmäksi kohottaen silloin tällöin päätään nähdäkseen, miten
pitkälle olivat ennättäneet ja missä nuo muodottomat ja villit
eläimet olivat, joiden kimppuun he aikoivat hyökätä.

Kalulu, joka oli tottuneempi tällaiseen metsästykseen kuin Simba
tai Motokaan, suoriutui parhaiten. Hänen notkea, kevyt ruumiinsa
tunkeutui ruohon läpi yhtä helposti kuin antiloopin. Paljoa ennenkuin
hänen toverinsa olivat päässeet paikoilleen piiriin, oli hän tullut
niin lähelle puhvelihärkää kuin oli suinkin mahdollista, ja hänen
nuolensa oli jo valmiina jousessa, jotta hän heti merkin saatuaan
voisi ampua.

Muutamien minuuttien kuluttua -- Simba oli odottanut, kunnes kaikki
olivat perillä -- kuuli Kalulu vihellyksen ja kohosi pystyyn
silmäilläkseen ympärilleen. Simba seisoi hänen oikealla puolellaan
ja kauempana samalla puolella Moto. Abdullah oli parin metrin päässä
Kalulun takana ja tähtäsi samaa eläintä kuin hänkin. Selim oli
kauimpana vasemmalla noin kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä
nuoresta puhvelista. Kaiken tämän Kalulu näki yhdellä silmäyksellä ja
seuraavassa hetkessä hänen jousensa jänne laukesi ja Selimin, Simban
ja Moton pyssyt paukahtivat. Puhvelit karkasivat hämmennyksissään
joka puolelle.

Lauman johtaja, jonka kylkeen Kalulun nuoli oli tunkeutunut, oli
jo painanut päänsä alas hyökätäkseen vihollisen kimppuun, kun
Abdullahin laukaus pamahti aivan Kalulun takaa, niin että tämä painoi
vaistomaisesti päänsä alemmaksi. Puhveli horjahti -- kuula oli osunut
sen otsaluuhun -- mutta vain hetkeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä
se painoi päänsä alas, raastoi maata sarvillaan ja hyökkäsi hurjasti
mylvien nuoren päällikön kimppuun.

Mutta yhtä hyvin olisi peto voinut tavoitella savua. Yhdellä
harppauksella oli nuori mtuta väistänyt vaaran, ja kun puhveli
hyökkäsi ohi, jännitti Kalulu jousensa ja ampui suoraan sen sydämeen,
jolloin eläin kaatui maahan kuolinkouristuksissaan. Simba ja Moto
olivat ottaneet osalleen yhteisen puhvelin ja kahdella hyvin
tähdätyllä laukauksella he tekivät siitä lopun. Selimin ensimmäinen
laukaus oli murskannut hänen puhvelinsa etujalan, toinen oli osunut
vatsaan niin pahoin, että eläin mörisi tuskasta ja oksensi verta
-- varmat merkit siitä, että se oli kuoleman oma. Ennenkuin Selim
ennätti ladata uudestaan, horjahti puhveli, kaatui polvilleen ja
kierähti kuolleena kyljelleen.

Pikku Niani oli sillä välin puun taakse piiloutuneena seurannut
terävin katsein taistelun menoa, ja kun se hänen mielestään oli
nyt lopussa, astui hän esiin päästäen äänekkään riemuhuudon,
ikäänkuin hän yksin olisi kaatanut kaikki kolme puhvelia. Mutta sen
hyvän palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt heille, ei kukaan
malttanut hillitä hänen ylimielisyyttään, vaan kaikki nauroivat
hänelle, kun hän tanssi Kalulun ampuman puhvelin selässä. Mutta eipä
kestänyt kauan, ennenkuin tyhjät vatsat alkoivat äänekkäästi vaatia
ravintoa. Keihäät ja veitset otettiin esille ja parhaat lihapalaset
leikattiin irti. Kun kullakin oli niin suuri kantamus lihaa kuin hän
jaksoi kantaa, palasivat he metsään ja etsivät itselleen sopivan
piilopaikan, jossa saattoivat kaikessa rauhassa keittää ja syödä.
Varovaisuus oli tarpeen, sillä olihan vihollinen voinut kuulla heidän
laukauksensa.

Tunnin kuluttua he löysivät melkein samankaltaisen pensaikon kuin
se, missä he olivat viettäneet yönsä. Simba ja Moto sytyttivät
tulen, ja pojat vuolivat Kalulun johdolla teräviä seipäitä, joiden
kärkiin ohuet lihaviipaleet pistettiin. Ne paistettiin sitten tulella
kypsiksi. Sammuttaakseen pahimman nälkänsä he heittivät ohuita
lihapaloja myös suoraan tuleen, ja niin pian kuin ne olivat hiukan
kypsyneet, söivät he ne hyvällä halulla.

Sitten he veistivät vielä lisää seipäitä, rakensivat oikean halstarin
tulen yläpuolelle ja kuivasivat siinä runsaasti lihaa matkaeväiksi.
Ikäpuolella päivää he päättivät jatkaa taas matkaansa.

Kello kahden aikana lihat olivatkin valmiit, ja kukin otti taakan
kantaakseen. Sitten he lähtivät kylläisinä ja tyytyväisinä kulkemaan
jälleen etelää kohti.

Auringon laskiessa he pystyttivät leirinsä pienen järven rannalle,
rakensivat aitauksen kuivista oksista ja asettuivat ilta-aterialle.
Kaikki olivat hyvällä tuulella, ja Simba narrasi toiset nauramaan
lystikkäillä puheillaan.

Illallisen jälkeen Moto kaivoi esille lannevaatteensa suuresta
taskusta tupakanlehden ja palan kalkkia tarjoten Simballe osan.
Sitten hän kehotti Niania kertomaan tarinansa.

Hämmästyneenä ja niin mielissään, että hänen pienet mustat kasvonsa
aivan polttivat, vastasi Niani, ettei hän osannut mitään tarinoida.
Mutta kun Moto käski hänen kertoa olostaan vankeudessa, oli hän heti
valmis seuraamaan kehoitusta.

"Siinä ei ole paljon kerrottavaa", hän sanoi. "Tifum Byah otti
minut majaansa, ja minä sain palvella häntä, tuoda hänelle vettä ja
puhdistaa hänen piippuaan, ja kun Ferodia lähti pois Katalambulan
kylästä kovin suutuksissaan sen johdosta, etteivät Simba ja Moto
sallineet hänen viedä Selimiä mukanaan, täytyi minun seurata
Tifumia. Matkalla hän löi minua usein, ja kerran hän uhkasi hakata
pääni poikki, jollen pitänyt kiirettä. Olin kovin suruissani,
kaikki oli minusta aivan yhdentekevää, kun en saanut olla Selim
herran luona. Eräs orja, jonka he olivat anastaneet arabialaisilta,
koetti paeta, ja Ferodia antoi käskyn tappaa hänet. Kuusi miestä
heitti hänet maahan, yksi taivutti hänen päätään taakse ja toinen
leikkasi hänen päänsä poikki tylsällä veitsellä. En koskaan unohda,
miten hirveää se oli, kun hänen verensä pärskyi toisten kasvoille,
hänen ruumiinsa nytkähdellessä kuolinkamppailussa. Vaikkei Tifum,
joka seisoi vieressä ja nauroi, olisi tehnyt mitään muuta pahaa,
olisi hän ansainnut kuoleman. Matkan varrella ei tapahtunut mitään
muuta, kuin että joka päivä jotain orjaa pideltiin pahoin tai
piiskattiin. Matkalla kuoli luullakseni parikymmentä. Vihdoin me
saavuimme Ferodian kylään, joka ei ole lainkaan niin suuri kuin
Katalambulan, joskin hänellä on paljon lehmiä, lampaita ja vuohia.
Tifumilla on neljä vaimoa, jotka kaikki ovat rumia ja julmia, ja
he kohtelivat minua pahemmin kuin heidän herransa. He repivät
minua tukasta, nipistivät minua korvista ja poskista, löivät minua
ja panivat minut kantamaan vettä ja paimentamaan vuohia. Välistä
luulin, että menehtyisin, mutta Tifum vain nauroi, ja silloin pidin
viisaimpana olla oikein reipas. Kun Tifum huomasi sen, otti hän
minut pois heidän luotaan ja antoi minun palvella vain itseään.
Mutta koko ajan hän uhkasi leikata jonakuna päivänä pääni poikki ja
syödä minut, ja silloin hän avasi suunsa niin selkosen selälleen,
että minusta tuntui, kuin hän olisi voinut pistää minut suuhunsa
kokonaisena. Usein hän valitti sitä, ettei hän ollut saanut valkoista
orjaa -- senkin pakanallinen koira! Silloin hänen väkensä olisi
kunnioittanut häntä paljon enemmän. Eräänä päivänä me kuulimme, että
kuningas Katalambula oli kuollut ja Kalulu valittu kuninkaaksi.
Ferodia suuttui hirveästi. Hän uhkasi tappaa kaikki, jotka olivat
pitäneet Kalulun puolta, ja seuraavana päivänä hän keskusteli
heimon vanhimpien kanssa ja lähti suuren joukkueen kera kulkemaan
Katalambulan kylää kohti. Tifum otti minut mukaansa ja minä sain
kantaa hänen keihästään, riisipussia sekä kurpitsapulloa. Koko ajan
minä tuumin, miten saisin kylään päästyäni ilmaistuksi Simballe ja
Motolle Ferodian aikeet. Mutta Tifum jätti minut Meroenin kylään,
enkä voinut tehdä mitään. Sinä yönä, jolloin petos oli suoritettava,
koetin jälleen päästä Simban ja Moton puheille, mutta turhaan, ja kun
saavuimme Katalambulan kylään, oli Ferodia siellä jo herrana. Lopun
te tiedätte. Minä näin teidät kaikki sidottuina, ja olin vähällä
purskahtaa itkuun, mutta Tifumin vuoksi en uskaltanut. Koko ajan
tuumin miten voisin teitä auttaa. Samana päivänä, jolloin Soltali
poltettiin metsässä, kuulin Tifumin vannovan, että hän seuraavana
päivänä hakkauttaisi Kalulun pään poikki ja että Selimin kävisi
samoin, yhdentekevää suostuisiko Ferodia siihen vai ei. Silloin minä
suutuin. Naura sinä, Simba, jos haluat, mutta sydämeni oli musta, ja
minä katselin Tifumin veistä ja toivoin, että voisin sillä lävistää
hänen kurkkunsa. Odotin kunnes ilta pimeni, ja silloin kuulin Tifumin
surkeasti valittavan. En luullut hänen koskaan vaipuvan uneen, mutta
vihdoin hän sentään nukkui, ja minä varastin hänen veitsensä ja tulin
teidän luoksenne, Selim herra. Muuta ei Nianilla ole kerrottavana."

"Reipas poika, oikein reipas poika!" huudahti Moto, mutta Simba
ojensi käsivartensa, nosti Nianin ylös, painoi hänet rintaansa vasten
ja kuiskasi hänen korvaansa helliä sanoja, jommoisia Niani ei koskaan
ollut kuullut. Pojan silmät kyyneltyivät, ja kurkussa tuntui niin
kumman paksulta, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.

Ja hänen herransa Selim, joka oli niin paljon korkeampi sekä Niania
että kaikkia muita ja jolla oli niin kaunis äiti Sansibarissa, hän
katsoi Niania niin lempeästi hymyillen, ettei pojan ihailulla ollut
rajoja. Ja sitten hän lausui suloisella äänellään: "Tule nyt minun
luokseni, tule Selimin syliin, pikku Niani!" Ja nuori herra sulki
syliinsä ja suuteli tuota pientä veitikkaa, joka oli saanut kasvaa
kenenkään koskaan välittämättä hänestä.

"Äitini on kiittävä sinua", sanoi Selim ja laski kätensä pojan pään
päälle. "Muistathan sinä hänet?"

"Oi, kuinka minä koskaan voisin unohtaa hänet tai teidät?" Niani
huudahti, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

"Sinuttele minua, Niani. Sinä et ole enää orja, vaan minun ystäväni,
samoinkuin Simba ja Moto."

"Niin, herra, mutta Simba ja Moto ovat suuria ja kilttejä, minä olen
pieni ja paha. Ehkäpä teen jonakin päivänä jotakin ilkeää, niin ettet
tahdo enää olla minun ystäväni."

"Kun se päivä koittaa, tahdon muistella erästä pientä poikaa, joka
tuli palvelemaan minua ja hiipi keskellä yötä leirin läpi, jossa
kaikki olivat pahoja ja pelkäsivät Soltalin henkeä. Tuon hyvänteon
muisto pakottaa minut sanomaan: Anna anteeksi Nianille, sillä hän
pelasti sinun henkesi."

"Niani tahtoo koettaa olla hyvä, sillä hän rakastaa herraansa", sanoi
poika.

Myöskin Abdullah tarjosi ystävyyttään Nianille, ja Simba lupasi
vieläkin enemmän.

"Tästä illasta alkaen saa Niani pitää minua isänään, koska hänellä
ei ole isää eikä äitiä. Meidän herramme Selim, samoin Abdullah ja
Moto ovat hänen ystäviään, ja kun Niani tulee suureksi, antaa Selim
hänelle vaimon, talon ja puutarhan, ja siellä hän saa elää pienten
Nianiensa kanssa."

Tämä herätti yleistä iloa, ja kaikki laskivat leikkiä Nianin
lapsista, kunnes oli aika mennä levolle.

Tulen annettiin nyt sammua. Pimeä yö vallitsi synkässä metsässä,
tuuheat oksat huojuivat hiljaa nukkuvien yläpuolella, ja tuikkivat
tähdet levittivät valoaan heidän vuoteittensa yli.

Kuusi kokonaista päivää he marssivat etelää kohti, eikä metsä ollut
vieläkään loppunut. Joka päivä he ampuivat tuoretta metsänriistaa ja
kuivasivat osan lihasta, jotta heillä tarpeen sattuessa olisi ruokaa
varattuna.

Seitsemäntenä päivänä arveli Kalulu, että he voisivat nyt kääntää
kulkunsa länttä kohti ja kolmen päivän marssin jälkeen varmaankin
saapuisivat Liemban rannalle.

Niin pian kuin he alkoivat kulkea länteen päin, joutuivat he
aarniometsän ikuisesta varjosta ja rauhasta viidakon kuumuuteen ja
vaivoihin. Kaktuskasvien mädännyt haju kiusasi heitä ja oksaiset
orjantappurapensaat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Ilma oli täynnä
hapanta yrttien hajua, joka aiheutti yskää, ja jos he olivat
kajonneet johonkin myrkylliseen lehteen ja koskettivat sitten
epähuomiossa kasvojaan, paisuivat heidän nenänsä ja huulensa. Okaiset
köynnöskasvit pistivät heitä jalkoihin tai takertuivat heidän
ruumiiseensa ja saivat aikaan vertavuotavia haavoja. Nämä vastukset
olivat kuitenkin vähäisiä verrattuina muihin vastoinkäymisiin. Koko
maaperä oli täynnä haljenneitten siemenkotien kuoria, joissa on yhtä
runsaasti piikkejä kuin metsäsian harjassa. Ajatelkaahan, miltä
tuntuisi kulkea avojaloin sellaisessa metsässä, joka on ikäänkuin
kylvetty täyteen pieniä metsäsikoja, ja teidän on pakko myöntää,
että tuska on yhtä suuri, kuin jos kävelisi hehkuvilla hiilillä.
Ystäviemme oli tuon tuostakin tuskasta irvistäen pysähdyttävä
vetämään jaloistaan teräviä okaita.

Kuuma ja haljennut maa tuotti vielä monta muutakin ikävyyttä. Kovan
kuivuuden johdosta se oli täynnä teräväreunaisia rakoja ja halkeamia,
joihin helposti saattoi kompastua, ja varomattomat arabialaispojat
kompastuivat vähän väliä, kun eivät alituisesti katsoneet eteensä.

Kaiken tämän yläpuolella paahtoi aurinko peloittavan kuumana.
Ei ainoakaan tuulenhenki raikastuttanut ilmaa eikä ainoakaan
ystävällinen puu suonut heille suojaa. Heistä tuntui kuin heidän
alastomat ruumiinsa olisivat tulleet eläviltä paistetuiksi heidän yhä
kulkiessa eteenpäin. Ja auringon paahde, maan kuumat höyryt, pistävät
oksat ja marssin vaivat lisäsivät janoa, joka heitä kiusasi hien
valuessa pitkin heidän ruumistaan.

He ajattelivat ihanaa varjoa, jota metsä oli heille suonut, ja he
olisivat toivoneet, että sitä yhä olisi jatkunut. He ajattelivat
kirjavien lintujen viserrystä ja kaikkia muita iloja, jotka he olivat
nyt saaneet vaihtaa kuumaan tasankoon ja viidakon vaivoihin. Mutta
kotimatka oli tuottava heille vielä monta koettelemusta, ja heidän
täytyi kestää ne, jos he halusivat vielä kerran syleillä ystäviään,
jotka odottivat heitä Sansibarissa.

He saapuivat illan suussa lammen rannalle, jonka vesi oli
kalkinväristä ja mutaista. Poljettu maa sen ympärillä todisti, että
eläinten, jotka kulkivat epäystävällisen tasangon yli pohjoispuolella
oleville laidunmaille, oli tapana käydä täällä, ja sen vastenmielinen
väri johtui siitä, että nämä janoiset petoeläimet olivat syöksyneet
siihen saadakseen sammuttaa janoaan. Jossakin määrin tuo vesi saattoi
sittenkin lievittää heidän tuskiaan.

Kun he seuraavana päivänä jatkoivat matkaansa, oli heille uusia
vaivoja varattuna. Viidakko oli loppunut, ja sen sijaan levisi heidän
eteensä puuton tasanko, jota peitti edellisen kesän korkea, kuiva
heinä. Astuttuaan useita tunteja, he huomasivat, että tasanko yhä
aleni, ja Kalulu väitti, että he olivat nyt saapuneet eteläpuolella
Liembaa oleville niittymaille; Simba ja Moto yhtyivät ilomielin tähän
arveluun. Mutta heidän saavuttuaan vielä kauemmaksi länteen, näytti
maa jälleen kaukana taivaanrannassa kohoavan, vaikka heidän tiensä
laskeutui laskeutumistaan. Pian oli hyvin vaikea päästä eteenpäin.
Luja maa juuttui pehmeämmäksi, ja siinä kasvavat kaislat muodostivat
yksinäisiä turpeita, jotka heilahtivat heidän allaan, kun he
loikkasivat toiselta turpeelta toiselle.

Kahden tunnin väsyttävän kulun jälkeen he saapuivat liejuiselle
maalle, joka pinnaltaan tuntui hyvinkin kiinteältä. Mutta niinpian
kuin he astuivat sille, vajosivat he usein vyötäisiään myöten pahalta
haisevaan sotkuun, jonka kostea multa ja mädännyt ruoho muodosti
ja jossa pieniä öljymäisiä kouruja kulki. Kaislan miekanmuotoiset
lehdet haavoittivat heidän paljaita ruumiitaan, ikäänkuin niitä olisi
viilletty partaveitsellä, ja heidän rinnastaan ja jäsenistään vuoti
verta. He näyttivät kovin surkeilta, kun he vihdoinkin pääsivät tästä
suomaasta lujemmalle pohjalle, sillä heidän ruumiinsa oli kokonaan
mustan liejun peitossa, joka auringossa pian kuivui ja kovettui
likaisen harmaaksi kuoreksi.

Mutta he jatkoivat pelottomasti matkaansa kunnes saapuivat
kukkulalle, joka aamusta alkaen oli häämöttänyt taivaanrannassa.
Koska oli ilta, laskeutuivat he siellä levolle, ja he olivat niin
väsyneitä vaivalloisesta päivämarssistaan, etteivät ajatelleet edes
janoaan.

Varhain kolmannen päivän aamuna he jatkoivat taas matkaansa ja
katselivat alakuloisina ääretöntä tasankoa, joka aaltoili kuin meri
heidän edessään ja näytti ennustavan, että tämä päivä tulisi olemaan
yhtä rasittava kuin eilinenkin. Niin pitkälle kuin silmä kantoi
näkivät he edessään kumpuja ja harjuja, jotka olivat vaaleanharmaan,
kuivan ja palaneen heinän peitossa. Koko kolmas päivä kului heidän
vaeltaessaan tämän surullisen maan halki länttä kohti.

Neljäntenä päivänä Kalulu johti heitä leveää vuorenharjannetta
pitkin, joka kulki luoteista suuntaa ja josta heillä oli laaja
näköala yli koko seudun. Silloin tällöin heidän täytyi laskeutua
laaksoon, mutta he nousivat pian taas ylemmäksi. Iltapuolella kohtasi
heitä iloinen näky: synkkiä vuoria, joiden luo Kalulu arveli heidän
voivan saapua seuraavana päivänä.

Viidennen päivän iltana he pystyttivät leirinsä vuoren rinteelle,
kirkkaan joen partaalla kasvavaan bambulehtoon, jonka vihreät lehdet
muodostivat mieluisan vastakohdan kuivalle heinälle. Senjälkeen he
kulkivat tuuheiden metsien halki, ohi vuorien ja yli syvien kuilujen,
kunnes saapuivat vihreille niittymaille, joilla kasvoi yksinäisiä
puita. Kaikkina näinä päivinä he olivat laskeutuneet hitaasti, mutta
varmasti sitä järveä kohti, jota he etsivät, ja mehevästä ruohosta
päättäen he eivät voineet enää olla kaukana siitä. He asettuivat
leiriin, lämmittivät viimeisen kuivan lihan ja lohduttivat toisiaan
sillä, ettei täällä tarvinnut kauan etsiä metsänriistaa.

Keskiyöllä he heräsivät jalopeuran karjuntaan, joka kuului aivan
läheltä, ja niin pian kuin Moto oli ennättänyt koota ajatuksensa,
sanoi hän:

"Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä, että tällaisella seudulla täytyy
olla paljon metsänriistaa, ja samaa ilmaisee tuokin karjunta.
Jalopeura oleskelee vain sellaisilla seuduilla, missä se voi saada
ruokaa. Pidä pyssysi valmiina, Selim, sillä jos rosvo on hyvin
nälkäinen, hyökkää se meidän kimppuumme."

"Minä näen sen", sanoi Kalulu. "Ettekö huomaa mustaa olentoa tuon
puun luona? Se pysähtyy ja katsoo tänne."

"Hiljaa", varotti Simba, "se lähestyy. Tähtää tarkasti, nuori herra."

"Ammunko nyt?" kysyi Selim kuiskaten.

"Ei, ei, ei!" Moto vastasi. "Odota, kunnes käsken. Luodin täytyy
tunkeutua jalopeuran pään läpi, sillä ei riitä, että se vain
haavoittuu."

He saattoivat melkein kuulla sydäntensä sykkivän odottaessaan aivan
liikkumattomina puun juurella hurjaa ja mahtavaa rosvoa, joka Afrikan
metsissä öisin etsii kenen se voisi niellä. Oli onni, että se oli
ilmaissut tulonsa karjunnalla, sillä jos jalopeura olisi äkkiä
hyökännyt matkamiesten kimppuun, olisi pelko jähmettänyt heidät. He
eivät kuulleet enää ainoatakaan ääntä, näkivät vain, miten suuri,
tumma ruumis hitaasti lähestyi heitä. Hetken kuluttua jalopeura
pysähtyi jälleen, ja he kuulivat ruohon kahinaa -- eläin kai pieksi
häntäänsä ja näkivät kaksi kiiluvaa täplää, joihin Selim nyt tähtäsi.
Moton käsi lepäsi kuitenkin hänen olkapäällään ja esti häntä
ampumasta.

Hetken seisoi jalopeura liikkumatta ja tuijotti miehiin, joiden se
tiesi kyyköttävän puun alla. Sitten se käännähti vasemmalle aikoen
kiertää ympäri, mutta Selim käänsi samalla pyssyään ja tähtäsi koko
ajan molempiin kiiluviin täpliin. Äkkiä jalopeura pysähtyi jälleen ja
päästi kovan karjunnan, joka jähmetytti matkamiesten veren. Niani ja
Abdullah hiipivät Simban ja Moton taakse, jotka nostivat myös pyssyn
poskelleen siltä varalta, että Selimin voima pettäisi ratkaisevana
hetkenä. Jalopeura kyykistyi nyt maahan, ja Kalulu kuiskasi Motolle,
että peto valmistui hyökkäykseen.

Sana "piga" -- tulta -- kajahti niin terävästi ja käskevästi, että
kolme pyssyä pamahti samalla hetkellä, ja he näkivät tulen valossa
jalopeuran kohoavan takajaloilleen. Hurja karjunta ja kumea tömähdys
ilmaisi tuskallisille metsämiehille, että hyökkäys oli keskeytynyt ja
että jalopeura joko oli henkitoreissaan tai kuollut.

He kokosivat hehkuvat hiilet nopeasti yhteen, heittivät kuivia oksia
tuleen, niin että syttyi kirkas liekki, ja sen valossa he näkivät
jalopeuran makaavan oikealla kyljellään ja sätkyttelevän yhä vasenta
etukäpäläänsä leuat, valkeat hampaat, ulos riippuva kieli ja pää
melkein murskaantuneina kolme kuulaa oli yhtä aikaa tunkeutunut sen
aivoihin.

"Haa, ahnas peto!" huusi Niani innoissaan. "Sinä aioit syödä Nianin
suuhusi, mutta isä Simba, Selim ja Moto antoivat sinulle kyytiä.
-- Ei suinkaan se enää koskaan voi karjua, päällikkö?" kysyi hän
Kalululta.

"Ei, poikaseni", vastasi tämä arvokkaasti, "nyt se ei voi enää
samoilla metsässä eikä pelottaa antilooppeja karjunnallaan sydänyön
aikaan. Voit nukkua rauhassa, Niani."

Toiset rauhoittivat myös Niania leikillisin sanoin, ja Moto ehdotti,
että kaikki muut kävisivät levolle ja hän yksin valvoisi siltä
varalta, että kuollut jalopeura houkuttelisi toisia paikalle.

Kun taivas alkoi idässä valjeta, herätti Moto toverinsa, jotka heti
sytyttivät tulen lämmitelläkseen kylmän yökasteen jälkeen. Kalulu
leikkasi jalopeuran kynnet, jotka hän antoi Selimille, Simballe ja
Motolle. Neljännen käpälän hän aikoi antaa Abdullahille, mutta kun
tämä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, piti hän sen itse.

Simba otti tuuhean harjan, leikkasi sen kuuteen yhtä suureen osaan
ja jakoi ne kaikkien kesken. Sitten hän ehdotti, että matkaa
jatkettaisiin ja metsänriistaa pidettäisiin tarkoin silmällä.

Tunnin kuluttua Simba näki kauriin, jonka hän ampui. Toverit
ennättivät hänen luokseen juuri parahiksi kuullakseen, kuinka hän
muhamettilaiseen tapaan hurskaasti lausui: "Bismillah", ennenkuin
leikkasi kauniin eläimen kurkun poikki.

Sillä välin kun he paistoivat lihaa ehdotti Moto, että he lepäisivät
tämän päivän pitkän matkansa vaivoista, mutta Simba ja Kalulu
tahtoivat jatkaa matkaa, kunnes he pääsisivät Liemban rannalle. Selim
kannatti Kalulun mielipidettä, mutta Abdullah ja Niani, jotka olivat
kovin väsyneitä, olivat samaa mieltä kuin Moto.

He lepäsivät päivälliseen saakka, jolloin Niani ja Abdullah olivat
jälleen siksi reippaat, että saattoivat kulkea eteenpäin.

Heidän lähtiessään matkaan näytti maisema heistä yhtä kauniilta
kuin silloin, kun se ensi kerran avautui heidän silmiensä eteen,
ja he näkivät kaukana puhvelihärkiä ja antilooppeja, jotka kävivät
mehukkaassa ruohikossa laitumella.

Siellä täällä avarien niittyjen keskellä kohosi korkea tamarindi,
silkkiäispuu, ryhmä komeita palmyrapalmuja, matala pensaikko,
orjantappuratiheikkö tai mimosalehto, jotka antoivat maisemalle yhä
suuremman viehätyksen.

Heidän päittensä yläpuolella leijailivat haukat ja kotkat tähystellen
terävin silmin saalista pienempien lintujen viserrellessä pensaikossa
ja puiden oksilla.

Maisema teki niin rauhallisen ja mieluisan vaikutuksen, että
arabialaispojat toivoivat sen ulottuvan aina Sansibariin saakka.
Poika parat! Se oli luonnollinen toive kaikkien niiden vastusten
jälkeen, joita he lyhyenä oloaikanaan Afrikassa olivat saaneet kokea.
Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin että Ferodia olisi ilmestynyt
viidenkymmenen sotilaansa kera heidän silmiensä eteen, jotta tämä
rauhallinen, suloinen maisema olisi muuttunut kauhun paikaksi,
sellaiseksi että viidakko ja puuton tasankokin olisi tuntunut
paratiisilta sen rinnalla.

Heidän istuessaan illalla tulen ääressä arveli Kalulu, ettei näin
viljava ja rikas seutu voinut olla asukkaita vailla, ja hän otaksui,
että koska he nyt nopein askelin lähestyivät järven rantaa, saisivat
he varmaankin seuraavana aamuna tai myöhemmin päivällä nähdä
viljellyn maan ja asutuksen jälkiä. Heidän kuljettuaan seuraavana
aamuna pari tuntia, huudahti Simba, joka marssi joukon etunenässä,
että hän näki viljavainion. Tämä sanoma pelästytti ensin nuorempia,
mutta vähitellen he rauhoittuivat ajatellessaan, että Ferodia oli
kaukana heistä ja etteivät nämä ihmiset ehkä koskaan olleet kuulleet
puhuttavankaan tuosta hurjasta ja kauhistuttavasta miehestä.

He kiersivät viljavainion ympäri ja saapuivat tunnin kuluttua
ruskealle ja syvälle joelle, joka oli noin kahdenkymmenen jalan
levyinen ja juoksi pohjoista kohti. Tunkeutuessaan tiheän, pitkän
ja jäykän ruohon läpi, jota kasvoi rannalla, päästi Niani äänekkään
huudon osoittaen esinettä, joka oli piilotettu rantaan. Kalulu palasi
takaisin katsomaan, mitä se oli, ja näki kaksihankaisen kanootin. Hän
ilmoitti heti uutisen toisille, ja kaikki kerääntyivät yhteen pitäen
hiljaisen neuvottelun. Mutta Moton mielestä oli kovin varomatonta
lähteä kanootilla soutamaan ja hän ehdotti, että he piiloutuisivat
lähimpään viidakkoon. Siihen suostuttiin, ja parin metrin päässä
löytyikin sopiva paikka, jonne he saattoivat kätkeytyä ja neuvotella
mitä tehdä, jätettyään ensin Nianin vartioimaan. Hänen oli määrä
ilmoittaa heti, jos jotakin epäilyttävää näkyisi.

"Mitä väkeä sinä luulet täällä asuvan?" kysyi Simba Kalutulta.

Nuori päällikkö arveli, että niillä main asusti Wa-Liemba-heimoon
kuuluvaa kansaa ja että kanootti oli kyläläisten, jotka olivat
lähteneet etsimään metsänriistaa.

Moto ehdotti, että he odottaisivat sydänyön tuloa ja lähtisivät
sitten soutamaan kanootilla virtaa alas. Simba ja Kalulu luulivat
myöskin siten päästävän helpoimmin Liemba-järvelle. Mutta Selim ja
Abdullah panivat kovasti vastaan -- sehän olisi varkautta ja sitä
paitsi vihollismielinen teko heimoa kohtaan, joka ei ollut tehnyt
heille mitään pahaa. Toiset esittivät kuitenkin niin päteviä syitä,
että arabialaispoikien täytyi vaieta. Pakenivathan he parhaillaan
maasta, jossa jokainen väijyi heidän henkeään ja jossa ylivoima
uhkasi ennemmin tai myöhemmin heidät nujertaa menettelevätpä he
miten taitavasti tahansa. Viisaus ja varovaisuus kehotti heitä täten
välttämään vaikeuksia ja uutta vankeutta, ja jolleivät he käyttäneet
hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta, niin voisi sattua, että
he muutaman tunnin jälkeen kiroisivat omantunnonherkkyyttään ja
päättämättömyyttään, ja valittaisivat onnetonta kohtaloaan vieläkin
kovempiin kahleihin kytkettynä kuin mitä Ferodian olivat olleet.
Näiden sanojen jälkeen taipuivat Selim ja Abdullah toisten tahtoon
eivätkä tehneet enää vastaväitteitä, joskin he keskenään valittivat
sitä, että oli turvauduttava näin luvattomaan menettelyyn.

Yö saapui ilman että mitään erikoista tapahtui. Niani kutsuttiin
pois vartiopaikaltaan ja vain kuiskaten vaihdettiin joitakin sanoja,
ennenkuin lähdettiin matkaan.



KOLMASTOISTA LUKU.

Virralla. -- Vihdoinkin järvellä. -- Selim kehuu Liemban ihanuutta
ja Kalulu vastaa siihen. -- Matka järvellä. -- Selim ampuu seepran.
-- Selim ajaa hurjasti seepraa takaa. -- Myrsky järvellä. -- Taaskin
vankina.


Kolme tuntia sen jälkeen kun pimeys oli laskeutunut maahan, oli aika
ryhtyä siihen uhkarohkeaan tekoon, joka saattaisi heidät jälleen
ystäviensä luo. He eivät olleet kuulleet ainoatakaan rauhattomuutta
herättävää ääntä. Sammakot kurnuttivat ruohikossa ja krokotiilin
käheä mörinä kajahti metsässä, mutta mustan ibislinnun karhea huuto
oli kauan sitten vaiennut. Nyt oli aika lähteä matkaan, sillä
tähän aikaan yöstä eivät rauhalliset afrikkalaiset uskalla loitota
kylistään.

He löysivät helposti kanootin ja astuivat siihen varovasti sanaakaan
sanomatta. Simba ja Moto tarttuivat kumpikin airoonsa, työnsivät
veneen rannasta ja sousivat toisen rannan suojaan, jossa vene kulki
korkean ruohon ja puitten suojassa.

Kylän luona he lepuuttivat airojaan ja antoivat kanootin hiljalleen
soljua sen ohitse soutaakseen sitten jälleen varovaisesti eteenpäin.
Ja kun he olivat sivuuttaneet viljellyt maat, rupesivat Kalulu ja
Selim myös soutamaan, ja vene kiiti kaksinkertaisella vauhdilla
eteenpäin. Seutu oli nyt jälleen viljelemätöntä, ja kun Simba pani
koko jättiläisvoimansa liikkeelle ja Moto ponnisti lihastensa ja
jänteittensä koko voiman, oli vauhti kiivas, mikä näkyi parhaiten
nopeasti ohikiitävistä korkeista kaisloista ja puista. Tähdet
valaisivat heidän tietään, virta auttoi heitä eteenpäin, ja nopea
kulku -- viisi peninkulmaa tunnissa -- virkisti heidän mieltään.
Täten olisivat he yhdeksän tunnin soudun jälkeen seuraavana aamuna
kaukana kaikesta vaarasta, vaikkapa heitä ajettaisiinkin takaa. Sillä
elleivät seudun alkuasukkaat keksisi heitä ei kukaan saisi selville
heidän pakotietään, sillä he eivät jättäisi taakseen minkäänlaista
jälkeä.

Kaikkien mielestä tämä oli mainio tapa kulkea kotia kohti, sillä
vaikka he hetken aikaa lepuuttivatkin airojaan, niin ystävällinen
virta kuljetti heitä sittenkin lähemmäksi heidän päämääräänsä.

Kun aamu valkeni, ei missään näkynyt viljeltyä maata. Virran rannat
olivat korkeita, suurien puiden reunustamia ja ne viettivät jyrkkinä
veden rajaan. Virta yltyi vahvemmaksi, väliin se kuohui koskena
kallioiden ohi, ja myötäkäyminen antoi heidän aironvedoilleen yhä
suuremman voiman.

Vähitellen virta leveni ja sen kulku hiljeni. Korkea kaisla ympäröi
heitä joka puolelta, ja he iloitsivat siitäkin, sillä kalastajia
lukuunottamatta ei mikään heimo valitse asuinsijakseen niin
epäterveellistä seutua. Levättyään jonkun aikaa ja syötyään kuivattua
lihaa he jatkoivat matkaansa. Keskellä virtaa kohosi pitkiä,
hiekkaisia saaria, ja kaislikossa lepäili krokotiilejä paistatellen
kylkiään auringossa, mutta ne sukelsivat veden alle kuullessaan
airojen loiskeen ja nähdessään kanootin, joka häiritsi niiden rauhaa.
Ystävämme soutivat edelleen saarien ja hietasärkkien ohi ja kapeitten
kanavien läpi -- minne, sitä he eivät tienneet, eivätkä siitä
välittäneetkään, kunhan vain pääsisivät suurelle järvelle, jonne
olivat matkalla.

Päivällisen aikaan he pysähtyivät ja laskeutuivat levolle kanootin
pohjalle. Pimeän tultua he heräsivät virkistyneinä ja syötyään
jatkoivat taas kulkuaan.

He soutivat vielä tämänkin yön tähtien tuikkiessa lauhkeitten
tuulien virvoittaessa heidän ohimokaan, ja korkea kaislikko vilkutti
jäähyväisiksi eteenpäin kiiruhtavan kanootin jälkeen. Vesi loiski
pienin lainein sen kylkeä vasten ja muodosti sen taakse vaahtoavan
köliveden. Krokotiili mörähteli ja virtahepo korskui ja kaiku
toisti näitä kummia ääniä kuljettaen niitä soiden yli ja herättäen
unesta harmistuneet ja vastaankurnuttavat sammakot. Mutta soutajat
istuivat yhä ääneti kuin varjot kanootin halkaistessa tummaa vettä
ja kiitäessä nopeasti nyökkivien kaislojen välitse piittaamatta
vähääkään krokotiileistä tai sammakoista.

Aamu valkeni. Yölliset sumut hajosivat nousevassa auringossa, ja kas
-- he näkivät järven avautuvan edessään! Liemba järvi! Vihdoinkin! Ja
tähän saakka äänettömät soutajat ratkesivat riemuhuutoon luullessaan
päässeensä jo miltei matkansa päähän.

Mutta turvassa he eivät vieläkään olleet, heidän takaa-ajajansa
saattoivat olla heidän kintereillään, ja heidän oli pakko soutaa
vielä kauas ja kauan, ennenkuin he saattoivat sanoa olevansa
suojassa. Abdullah ja Niani asettuivat nyt Selimin ja Kalulun
paikalle soutamaan. Simba ja Moto olivat väsymättömiä.

Kahdeksan tuntia he seurasivat järven oikeanpuoleista rantaa,
mutta sitten he laskivat pienen saaren rantaan, piilottivat veneen
kaislikkoon ja nousivat maihin ja pusersivat toistensa käsiä, sillä
nyt he luulivat olevansa täysin turvassa.

"Oi, Kalulu, me olemme pelastuneet!" huudahti Selim ihastuneena ja
kävi nuoren päällikön viereen istumaan.

"Niin, tällä hetkellä kyllä, veljeni, mutta eikö Sansibariin ole
vielä pitkä matka?"

"Viiden kuukauden matka, mutta niinpiankuin olemme Usowassa, ei
meidän tarvitse pelätä mitään. Moto sanoo, että ihmiset ovat siellä
ystävällismielisiä arabeja kohtaan. Mutta eikö täällä ole ihanaa?"
kysyi Selim.

"On kyllä, mutta nouskaamme korkeammalle, jotta voimme katsella
ympärillemme", ehdotti Kalulu, "siellä voimme nukkua rauhassa ja ilma
on myöskin viileämpää kuin täällä."

Hetken kuluttua he olivat saapuneet saaren korkeimmalle kohdalle,
ja istuen varjoisan mimosapuun alla katseli Selim ihastuneena
ympärilleen ja osoitti Kalululle kaikkea sitä kauneutta, jonka hän
ympärillään näki.

"Katso, Kalulu", hän sanoi, "annahan kun sanon sinulle, mikä minusta
täällä on kauneinta. Katso Liemban vettä, miten kirkasta ja syvää se
on. Se on taivastakin sinisempää siinä kohdin, missä järvi on syvä.
Ja katso noita pieniä kumpuja rannoilla! Ne peilaavat itseään vedessä
aivankuin meidän turhamaiset naisemme nähdäkseen miten kauniita he
ovat. Näetkö miten ne muodoltaan muistuttavat watutamajoja? Mutta
olkikaton asemesta on taivaanhenki kattanut ne puilla ja lähettänyt
tuulet soittamaan niiden latvoihin ja oksiin. Ja kumpujen välissä,
Kalulu, on kiemurtelevia laaksoja, jotka katoavat harmaitten
kalliorotkojen vähin. Jos olisit lähempänä, niin kuulisit purojen
laulavan ja nauravan solistessaan kallioiden ja kivien yli Liemban
helmaan."

Hetken kuluttua hän jatkoi vakavammin:

"Tuo puiden ja purojen soitto kertoo meille arabeille taivaanhengen
hyvyydestä. Jos kuulosi olisi kyllin herkkä ja me molemmat
seisoisimme puiden siimeksessä laaksossa tuolla kaukana, niin
kuulisit sieluni ja sydämeni äänen laulavan yhdessä purojen ja puiden
kanssa. Ja samoinkuin sydämeni laulavat myös linnut. Eikö lintujen
laulu ole sinusta suloista, Kalulu?"

"Kuuntele, Kalulu, kuuletko syvän järven laulavan? Etkö! Minä kuulen
ja ymmärrän sen äänen. Kuuletko laineiden loisketta rantaa vasten? Se
on musiikkia minun korvissani, ja se tuo mieleeni vieläkin syvemmän
ja ihanamman laulun, jota meri Sansibarin rannoilla lauloi iltaisin
isälleni ja hänen ystävilleen, kun he istuivat ja ihailivat laskevaa
aurinkoa. Tiedätkö, Kalulu, noiden pienten laineiden äänet kajahtavat
minun korvissani ikäänkuin kaukaisten ystävien huokaukset ja ne
muuttavat mieleni puhtaammaksi ja paremmaksi, enemmän Allahin lapsen
kaltaiseksi, tuon suuren taivaanhengen, joka on luonut sekä sinut
että minut ja kaikki ihmiset. Ne täyttävät sydämeni rakkaudella ja
vievät minut lähemmäksi Jumalaa. Tänä hetkenä en tunne vihamielisiä
tunteita ketään kohtaan. En edes Ferodiaa. Tahdon unohtaa kaiken
sen pahan, minkä hän on tehnyt minulle ja omaisilleni. Sillä mitä
minä olen Allahin rinnalla, jonka näen kaikkialla luonnossa näissä
mahtavissa kallioissa, näissä äärettömissä metsissä, kummuissa ja
laaksoissa, rajattomassa taivaanholvissa, jonka yläpuolella Allahin
kultainen valtaistuin lepää."

Kalulu kuunteli ihmetellen Selimiä, joka intomielisin sanoin ja
katsein tulkitsi tunteitaan ja ympäröivän luonnon ihanuutta sekä
kiitollisuuttaan, kun hän nyt oli pelastunut viimeisestä vaarasta.
Kalulu, joka oli käytännöllisempi mieleltään, ei ymmärtänyt häntä,
vaan luuli, että hänen puheessaan piili taikavoima. Taikavoimia ja
loihtijan lahjoja hän ymmärsi ja niihin hän pani arvoa.

"Sinun sanasi", sanoi Kalulu, "herättävät minussa halun olla
arabialainen samoinkuin sinäkin. Olen kuunnellut puhettasi, Selim
veljeni, mutta minä en voi nähdä sitä kauneutta, josta sinä puhut.
Minä en kuule taivaanhengen, purojen, puiden enkä laineiden ääntä.
Mutta minä en ole arabi, vaan mtuta ja kuningas. Olen elänyt Urorin
ja Ututan auringon alla. Olen samoillut molempien näiden maiden
metsissä ja tasangoilla. Olen metsästänyt antilooppeja ja puhveleita,
olen etsinyt hunajaa ja asettanut ansoja linnuille. Olen oleskellut
laaksoissa ja uinut virroissa. Olen kiivennyt korkeita kallioita
ylös ja nukkunut monena yönä vuorilla, mutta en ole koskaan kuullut
säveliä kaikessa tässä."

"Mikä kansa rakastaisi enemmän soittoa kuin warorit ja watutalaiset",
jatkoi Kalulu. "Äitimme laulavat meille istuessaan tamarindipuun
varjossa ja tuudittaessaan meitä uneen. He laulavat viljavainioista,
työstä ja jokimatkoista, sodasta, suurista, kauan sitten kuolleista
kuninkaista ja juhlista, mutta he eivät laula koskaan linnuista
eivätkä veden äänestä. Me emme kuule koskaan sellaisia säveliä kuin
sinä. Heti opittuamme kävelemään astuvat jalkamme rummun tahdissa,
ja kun me vartumme suuriksi, rummutamme ja laulamme me päivät pitkät
ja yölläkin, kuutamossa. Meidän naisemme laulavat, meidän sotilaamme
laulavat ennenkuin he menevät taisteluun, me laulamme häissä ja
hautajaisissa. Aina ja alituisesti heimoni laulaa ja samoin teen
minäkin. Mutta en koskaan ole kuullut heidän sanovan, että vesi
laulaa ja että puut ja lehdet tai oksat laulavat. Sanotko sinä
kaikkien villien eläintenkin karjuntaa ja mörinää lauluksi?"

Hetken kuluttua Kalulu jatkoi jälleen:

"Ei, Selim veljeni, sinun taivaanhenkesi ei ole sama kuin minun.
Sinun opettaa sinulle vain valheita. Hän ei uskalla näyttäytyä,
hän tahtoo paistatella itseään auringossa, valtaistuimellaan.
Kovin kuuma lienee tuolla pilvien yläpuolella, ja kova kuumuus
tekee laiskaksi. Miksikä hän ei astu alas ja näyttäydy meille?
Meidän henkemme käy usein meidän luonamme. Yhtenä päivänä hän tulee
valkosiipisenä lintuna, toisena suurena korppina, jonkun kerran
karjuvana jalopeurana tai leopardina. Mgangan rukoilee häntä juomalla
taikajuomaa ja helisyttämällä kurpitsapulloja, ja hän antaa meille
sotaonnea tai runsaasti kankaita, helmiä ja norsuntorahampaita.
Jos hän on äkeissään, tappaa hän meidät tarttuvilla taudeilla tai
ärsyttää vihollisia vastaamme ja tekee meidät heikoiksi. Mutta hän ei
koskaan valehtele. Kun hyvä taikuri kysyy häneltä, vastaa hän aina,
ja tapahtuu aina hänen sanojensa mukaan."

Vieläkin Kalulu puhui:

"Sinä sanot, että sinun taivaanhenkesi on luonut sinut ja minut ja
kaikki ihmiset. Ehkä hän on luonut sinut ja arabit, sillä te olette
valkeita, mutta waroreja ja watutoja hän ei ole luonut. Me olemme
mustia, mustien vanhempien lapsia. Oletko nähnyt metsäkauriin käyvän
laitumella emänsä rinnalla? Samoinkuin ne tulevat maailmaan, samoin
myös watutain ja warorien lapset. Sinä sanoit kerran, että kun hyvät
arabit kuolevat, joutuvat he paratiisiin. Voihan se olla, sillä he
ovat valkeita ja sinun taivaanhenkesi suosii heitä. Mutta kun warorit
ja watutat kuolevat, lasketaan heidät syvään hautaan, yhdentekevää
ovatko he olleet hyviä vai pahoja, eikä heistä kuulla sen enempää,
siksi etteivät he ole enää elossa, että he ovat kuolleet. Sen ovat
taikurit ja viisaat miehet sanoneet minulle, ja minä puhun totta."

"Oi, Kalulu veljeni, sinä olet kuin ne, jotka eivät näe, siksi ettei
heillä ole silmien valoa, ja jotka eivät kuule, siksi että heidän
korvansa ovat suljetut. On varma, että Allah, taivaanhenki, on luonut
taivaan katokseksi ylitsemme ja maan vuoteeksemme, ja vaikka sinä
olet musta, niin on hän sittenkin luonut sinut samoinkuin minutkin.
Hän on luonut linnut, puut, vuoret ja laaksot. Hän antaa sateen
langeta maahan ja kaikkien hedelmien ja viljan kasvaa aikanaan meidän
hyödyksemme. Kun tulet Sansibariin ja olet oppinut meidän kieltämme,
saat nähdä, että minä puhun totta. Nyt sinun mielesi on kuin
aamuhämärä, mutta aurinko tunkeutuu esiin ja mustat pilvet hajoavat
sen valon tieltä. Samoin on pimeys haihtuva sinustakin. Mutta
älkäämme puhuko tästä enää, vaan käykäämme levolle, jotta voimme
yöllä taas jatkaa matkaamme."

Selim kävi makuulle, ja kun Kalulu oli turhaan yrittänyt käsittää
veljensä sanoja ja jo edeltäkäsin nähdä vilahduksen siitä valosta,
jota hän oli hänelle luvannut, laskeutui hänkin levolle.

Simba herätti heidät, seisoen heidän edessään kuin henkien maasta
saapunut jättiläisvarjo. Voimakas ravistus hävitti kuitenkin tämän
harhaluulon ja ilmaisi heille, että yö oli saapunut ja että Simba
herätti heidät, jotta he jälleen jatkaisivat matkaansa.

Kevyin askelin he kiiruhtivat rantaan rakkaan kanoottinsa luo ja pian
oli Mimosasaari hävinnyt yön varjojen pariin.

He pysyttelivät kaukana rannasta, jotta kalastajien veneet eivät
pidättäisi heitä. Yltympärillä oli syvää vettä, ja yläpuolella korkea
taivas tuhansine tähtineen, jotka valaisivat pakolaisraukkojen
tietä. Virkistääkseen tovereittensa mieltä viritti Kalulu Liemban
soutajanlaulun:

    Vene vierii,
    nopsaan kierii.

Ja aironvetojen kiihtymisestä hän huomasi, että laululla oli
tarkoitettu vaikutuksensa.

Kun aamu jälleen valkeni, tähystelivät he ympärilleen nähdäkseen,
näkyisikö missään asuntoja, mutta kun he huomasivat, ettei niin
ollut asian laita, soutivat he lähemmäksi rantaa, ja Simba, joka oli
keksinyt pienen lahdelman kahden kukkulan välissä, ehdotti, että he
nousisivat siellä maihin ja kävisivät metsänriistaa etsimässä, sillä
eväät alkoivat jo loppua.

He eivät olisi voineet valita sen parempaa paikkaa, sillä täällä
ei ollut kaislikkoa eikä meriheinää, jota muuten aina kasvoi
rannalla joensuun läheisyydessä. Rannalla kasvoi sen sijaan paljon
hedelmäpuita. Täällä oli kypsiä singwehedelmiä -- suuria kuin
luumut, mutta kirpeämmän makuisia -- sekä keltaisia mbembuja, jotka
muistuttivat pieniä persikoita. Kaikki hyökkäsivät heti hedelmien
kimppuun, niin nälkäisiä he olivat.

Syötyään kyllikseen ehdotti Kalulu, että Selim ja hän lähtisivät
yhteen suuntaan, Moto ja Abdullah toiseen ja Simba ja Niani jäisivät
vartioimaan kanoottia, ja kaikki hyväksyivät ehdotuksen.

Kalulu ja Selim lähtivät astumaan koillista kohti kiiruhtaen nopeasti
eteenpäin, Kalulu jousineen ja keihäineen ja Selim pyssy olalla. He
kulkivat hedelmämetsän halki näkemättä ainoatakaan metsäneläintä,
mutta kauempana he tulivat tasaiselle tantereelle, jossa kasvoi
yksinäisiä puita, ja siellä he näkivät seepraparven. Selim tähtäsi
kaunista eläintä, joka seisoi joukon etunenässä ja pää pystyssä
tarkasti heitä. Laukaus pamahti, ja komea eläin kiepsahti kumoon
toisten ilmaistessa suruaan ja levottomuuttaan kimakasti hirnuen ja
nelistäen pois metsämiesten luota, jotka nauraen kiiruhtivat ottamaan
haltuunsa saaliin.

Haavoittunut seepra makasi liikkumatta. Selim, joka luuli sitä
kuolleeksi, laski pyssynsä maahan ja jäi katselemaan kaunista
eläintä. Voimatta hillitä haluaan hän istahti sen selkään ja tarttui
sen harjaan kiinni.

"Mikä erinomainen ratsu tämä olisi!" hän sanoi Kalululle. "Miten
hauska, jos tällainen eläin veisi minut Sansibariin!" Mutta juuri kun
hän sai sen sanotuksi, kohosikin seepra jaloilleen -- niin nopeasti,
ettei Selim ennättänyt heittäytyä alas sen selästä-- ja kiiruhti
nuolen nopeudella toveriensa jälkeen.

Kalulu päästi kauhistuneen huudon, mutta hillitsi heti itsensä ja hän
sai ammutuksi nuolen pakenevan eläimen kylkeen.

Uusi haava kiihdytti pelästyneen eläimen yhä hurjempaan juoksuun.
Kalulu kuuli seeprojen iloisen hirnunnan, kun niiden johtaja palasi
takaisin. Hän näki niiden piirittävän sen ja katselevan epäilevin
katsein ratsumiestä, näki niiden hurjasti nelistäen hyökkäävän
Selimiä vastaan, suut auki, korvat höröllään ja jalat kohotettuina
potkuun. Kalulu näki haavoittuneen seepran katoavan muun lauman
mukana metsään, ja hän oli peloissaan valkoisen veljensä puolesta.

Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään piti Kalulu silmällä suuntaa,
jonne seeprat olivat kadonneet, ja palasi sitten takaisin leirille,
missä Simba ja Niani odottivat metsästäjien paluuta. Hän kertoi
heille tapahtumasta ja pyysi Simbaa seuraamaan mukanaan seeprojen
jälkeen.

Niani itki surusta, mutta Simba käski hänen jäädä vartioimaan leiriä
ja kiiruhti Kalulun kanssa tasangolle. He pysähtyivät hetkeksi sen
puun alle, missä seepra oli maannut ikäänkuin kuolleena. Kalulu
osoitti, mihin suuntaan seepra oli nelistänyt, ja juoksujalkaa he
kiiruhtivat eteenpäin.

Kavioiden jäljet näkyivät selvästi pehmeässä maassa, ja he saattoivat
seurata parven kiivaita liikkeitä sen hyökätessä uskaliaan miehen
kimppuun, joka oli rohjennut nousta sen johtajan selkään. Ja he
saattoivat käsittää tuon vapauteen tottuneen joukon harmin, kun he
säihkyvin silmin ja harjat pystyssä kuopivat maata kavioillaan.
Sitten he ajattelivat, miltä Selimistä mahtoi tuntua, kun nuo hurjat
eläimet pärisevin sieraimin ja kiihkeästi hengittäen purivat ja
potkivat häntä hänen yrittäessään iskuin ja huudoin puolustautua
vastaan.

He kiiruhtivat eteenpäin sitä nopeammin, mitä enemmän ajattelivat
sitä johon Selim oli joutunut. Suuret veritäplät maassa todistivat
heille, että seepra oli varmaankin väsynyt, ja ennenkuin Kalulun
ja Simban voimat olivat aivan lopussa, näkivät he Selimin
vahingoittumattomana astuvan heitä vastaan.

Uupuneina kiihkeästä juoksustaan heittäytyivät Simba ja Kalulu maahan
heidän sydämiensä tykyttäessä hurjasti ja keuhkojensa tehdessä
rajusti työtä. Heidän päätään särki, mutta toinnuttuaan hiukan he
pyysivät Selimin kertomaan seikkailunsa. Niinpiankuin Seepra oli
horjahtanut ja kaatunut maahan, oli Selim hypännyt alas sen selästä
ja piiloutunut puun taakse, ja seepraparvi oli äänekkäästi hirnuen
hävinnyt metsään jättäen johtajansa oman onnensa nojaan.

Hetken kuluttua he lähtivät taas liikkeelle, leikkasivat kappaleiksi
seepran, joka oli tuottanut heille niin paljon vaivaa ja
levottomuutta, ja palasivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Auringon laskiessa matkamiehemme seisoivat jälleen saman puun
alla, josta kilpajuoksu oli alkanut, ja sen juurelta he löysivät
Selimin pyssyn, jonka hän typeryydessään oli laskenut kädestään.
Pian sen jälkeen he saapuivat leiriinsä, ja siellä Moto ja Abdullah
tervehtivät riemulla heitä. He puolestaan olivat tappaneet nuoren
puhvelilehmän.

He viettivät yön leirissä suoden itselleen hiukan lepoa viime päivien
vaivojen ja vastusten jälkeen.

Kun he seuraavana aamuna auringon noustessa jatkoivat matkaansa,
pysyttelivät he rannan läheisyydessä, jota he saattoivat nyt
tarkemmin tähystellä. He näkivät laineiden hyrskyvän kallioita
vasten, jotka kohosivat korkealle heidän päänsä yläpuolelle tai
kisaillen hyväilivät hiekkarantoja. He näkivät puroja, jotka
hiekkaisen maan läpi juoksivat järveen, ja suuria jokia, jotka
laskivat vetensä kaislikkojen ja ruohokasvien lomitse tähän suureen
sisämaanmereen. He ihailivat jättiläiskorkuista kaislikkoa, jonka
miekanmuotoiset lehdet kahisivat tuulessa ja loistivat kuin hienoin
silkki, ja jonka varret seisoivat niin tiheissä riveissä, että niiden
juurella vallitsi täydellinen pimeys. Mutta he kuulivat jalkojen
töminää sekä lintujen viserrystä ja hätäisiä huutoja.

He kulkivat niemien ja alankojen ohi, joilla kasvoi villejä
banaanipuita, öljypalmuja, tamarindeja, varjoisia sykomoreja ja
monihaaraisia mimosoja, ja kaikki nämä kummut ja laaksot, niemet ja
lahdet, joissa virtahevot leikittelivät ja krokotiilit laiskoina
ojentelivat suunnattomassa pituudessaan, olivat kauniit katsoa.

Sitten järvi kapeni. Molemmat rannat tulivat lähemmäksi toisiaan,
ja kova virta kuljetti heitä pohjoiseen päin vieläkin suuremmalla
järvellä. He jatkoivat matkaa sen oikeaa rantaa pitkin iloiten
siitä, että he nyt olivat saapuneet Ujijijärvelle. Silloin tällöin
he soutivat kylien ohi, ja öisin he lepäsivät syvällä kaislikossa
tai jossakin yksinäisessä saaressa kaukana ihmisasunnoista. Päivän
toisensa jälkeen he jatkoivat matkaansa häiriöttä, ja kaikki
luulivat, että he pääsisivät seikkailuitta Usowaan.

Mutta kuudentena päivänä sen jälkeen, kun he olivat saapuneet
suurelle järvelle, nousi myrsky ja ukkonen. Aallot vyöryivät
valkovaahtoisina, niin että kanootti, joka niin kauan oli kantanut
heitä, viskautui sinne ja tänne kunnes he luulivat menehtyvänsä.
Simba ja Moto tekivät ankarasti työtä airoineen ja koettivat suunnata
kulkunsa rantaan, mutta vahva tuuli teki kaikki heidän ponnistuksensa
tyhjiksi ja ajoi veneen yhä kauemmaksi ulapalle, ja laineet vuoroin
nostivat sen vaahtopäisille harjoilleen, vuoroin syöksivät sen
suoraan syvyyteen. Salamat leimahtelivat joka suunnalla ukkosenjyrinä
oli räjähyttää taivaan halki, ja sade virtasi tulvinaan. Tuuli ja
aallot ajoivat puoleksi vajonnutta venettä minne halusivat, eikä
ollut paljonkaan apua siitä, että poika parat ammensivat siitä
vettä voimainsa takaa. Kanootti ajautui nyt kaikista ponnistuksista
huolimatta sumun ja sakean sateen läpi asuttua rantaa kohti, ja kun
ilma hetkeksi kirkastui, huomasivat matkamiehemme joukon ihmisiä,
jotka olivat kerääntyneet rantaan katsomaan heidän kulkuaan.

Pelästyneet pakolaisemme ihmettelivät ketä nuo ihmiset saattoivat
olla ja miten he ottaisivat heidät vastaan. Mutta he eivät
ennättäneet ajatella sen enempää, ennenkuin jättiläisaalto heitti
Simban kädestä airon ja pyörähytti veneen ympäri, niin että seuraava
laine sattui siihen sivulta, nosti sen korkealle ilmaan ja heitti sen
ylös alaisin. Kolmas aalto viskasi sekä veneen että sen miehistön
rannalle, missä hetkeksi typertyneet miehet heti joutuivat rannalla
seisovien vangeiksi. Ne olivat wazavila- eli niinkuin arabialaiset
sanovat wazavira-kansaan kuuluvia paimentolaisia, jotka rakentavat
majansa Liemban rannoille, aina Usowasta Ututan rajoilla asti. Jos
pakolaisemme olisivat saaneet matkata rauhassa vielä kolme päivää,
olisivat he saapuneet Utowan ystävällisten asukkaiden pariin, mutta
melkein tämän alueen kynnyksellä he joutuivat huonomaineisten
wazavila-rosvojen käsiin.

Simba taisteli hurjasti vastaan, mutta hän enempää kuin toisetkaan ei
voinut vastustaa ylivoimaa. Heidät sidottiin jaloista ja käsistä ja
kuljetettiin vajaan, missä arabialaisten valkeat ruumiit herättivät
yhtä paljon hämmästystä kuin watutainkin parissa.

Näiden rosvojen päällikkö oli nimeltään Casema. Hänen heimonsa
lukumäärä, naiset ja lapset mukaanluettuina, teki kolmesataa. Noin
neljä kuukautta aikaisemmin he olivat lähteneet Benzanista, joka
sijaitsee Rungwa-joen pohjois- ja Usowan itäpuolella, ja sinne he
aikoivat nyt palata vankeinensa.

Simba ja Moto pääsivät tästä perille päällikön neuvotellessa väkensä
kanssa, ja he olivat varmat siitä, että saattaisivat päästä pakoon,
kunhan käyttäytyisivät vain viisaasti ja varovaisesti. Itse he kyllä
saattoivat hillitä itsensä, mutta he eivät olleet varmat kiivaasta
Kalulusta, joka varmaankin voisi tehdä jotain ajattelematonta,
tai ylpeistä arabialaispojista, jotka helposti saattoivat joutua
epätoivoon. Niani paran puolesta ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän
oli syntynyt orjana ja saattoi helposti tulla jälleen tylsäksi kuin
orja, jolla ei ole mitään tulevaisuudentoivetta.

Taivas kirkastui pian, tuuli hiljeni ja laineet asettuivat. Voittajat
tulivat lähemmäksi tarkastamaan vankejaan. Peläten että he voisivat
saada apua järveltä käsin, päättivät nämä vielä samana iltana lähteä
matkaan ja kulkivat sisämaahan sidottuaan ensin vankiparat vahvoilla
nahkahihnoilla toisiinsa.

He kulkivat itää kohti, mutta niin perinpohjin mutkitellen, että Moto
vain vaivalla saattoi pysyä matkan suunnasta selvillä.

Päivällisen aikana he pysähtyivät syvällä metsässä, ja sotilaita
asetettiin vahtimaan vankeja, vaikka nämä olivat niin väsyneet päivän
vaivoista, ettei mitään vartioimista olisi tarvittu. He vaipuivat
pian uneen, vaikka hihnat hankasivat heidän kaulaansa ja ranteitaan.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Orjanmetsästäjät suunnittelevat hyökkäystä. -- Todenmukainen
kuva orjakaupasta. -- Tulvan vallassa oleva tasanko. -- Hirveä
loppukohtaus. -- Vapauden riemu. -- Simba taistelee leopardin kanssa.
-- Kuinka mtutapäällikkö taistelee. -- Kalulu voittaa. -- Miten oikea
metsänpoika toimii. -- Mitä Kalulu löysi arabialaisten leirissä. --
Alhainen teko.


Onnettomat vangit herätettiin auringon noustessa epäystävällisin
keihääntöytäyksin. Kalulu oli vähällä päästää harminsa valloilleen,
mutta kun Moto näki, kuinka hänen silmänsä leimahtivat, pyysi
hän, ettei Kalulu ärsyttäisi heidän herrojaan vieläkin pahempiin
väkivallan tekoihin.

Pian he olivat taas matkalla, sillä villit ja orjat eivät
tarvitse suuresti valmistuksia. Heidän marssittuaan hetken aikaa
kuuli Moto muutamien sotilaitten puhuvan hyökkäyksestä, jonka
Casema oli päättänyt tehdä yöllä erääseen kylään, josta useimmat
taistelukelpoiset miehet olivat poistuneet. Nämä olivat lähteneet
metsästysretkelle eteläänpäin ja jättäneet vain muutamia miehiä
puolustamaan naisia ja lapsia. Kylä kuului eräälle erillään elävälle
wabemda-heimolle.

Kun päivä kallistui ehtooseen, käski Casema pysähtyä tiheään lehtoon,
mutta kun ei saatu tehdä tulta, oli pakko syödä maissia paahtamatta,
mikä on varsin vaikea tehtävä kaikkein vahvimmillekin leuoille.
Sotilaat teroittivat keihäitään ja tarkastivat joustensa jänteitä
ja valmistautuivat kaikella tavalla hyökkäykseen kylään, joka siis
sijaitsi lähiseudulla.

Kolme tuntia sen jälkeen, kun oli tullut pimeä, lähti
sataviisikymmentä wazavila-soturia matkaan ja vain parikymmentä jäi
vartioimaan vankeja.

Vaikka Selim, Kalulu ja heidän ystävänsä koettivat kuunnella
tarkasti, kuuluisiko mistään sodan melskettä, ei heidän korvansa
voineet erottaa mitään melua. Mutta parin tunnin kuluttua he
näkivät tulen loimua etelän puolella puitten latvojen yläpuolella,
ja arvasivat, että tuo ilkeä työ oli suoritettu. Keskiyön aikana
palasivat miehet mukanaan kaksisataaviisikymmentä naista ja lasta
sekä muutamia ukkoja -- nuoremmat olivat kaatuneet viimeistä
miestä myöten puolustaessaan kyläänsä. Marssikäsky annettiin ja
wazavilamiehet ajoivat keihäillään orjiaan eteenpäin poluttomassa
viidakossa, jotta he pääsivät turvaan ennenkuin ärtyneet
wahembalaiset ennättäisivät ajaa heitä takaa.

Aamun sarastaessa he marssivat yhä koillista kohti, ja matkan
varrella Selim ja Abdullah saivat nähdä mitä hirveimpiä näkyjä, jotka
eivät kuitenkaan olleet Kalululle, Simballe eikä Motolle mitään uutta.

Lähes kahden viikon kuluessa nuo molemmat arabialaispojat näkivät
Afrikan kirouksen silmiensä edessä ja käsittivät täydellisesti sen
synnin koko laajuuden, johon wazavilarosvot olivat antautuneet. He
olivat hyökänneet rauhallisen kylän kimppuun, saattaneet sen asukkaat
kurjuuteen ja orjuuteen ja polttaneet heidän kotinsa. Kekäleiden ja
tuhan keskellä lepäsivät niiden ruumiit, jotka olivat koettaneet
puolustaa itseään ja kyläläisiään rosvoja vastaan.

Loppumattoman metsän ja tiheän viidakon läpi kulkivat orjaparat
laahustavin askelin kostuttaen maata verensekaisella hiellään, ja
päästivät surunsa ja tuskansa ilmoille kyynelin ja valituksin,
minkä johdosta armottomat voittajat rankaisivat heitä iskuin ja
lyönnein. Joka päivä jätettiin jokin rintalapsi, joka siihen saakka
oli ollut täysin terve, kylmänä ja kuolleena tien viereen, kun äiti
ei jaksanut enää pitää sitä hengissä ja usein onneton äiti itsekin
vaipui nälkään kuolleen lapsensa viereen. Ja vieläkin surkeampaa oli,
kun äiti raukka ravinnon puutteessa ensiksi kuoli ja lapsi parka
hänen rinnoillaan jäi ihmetellen katsomaan poistuvan karavaanin
jälkeen vaistomaisesti peläten metsän kaameaa hiljaisuutta. Ei kukaan
jäljellejäänyt surrut näitä onnettomia, vain valittava tuuli lauloi
yksitoikkoista kuolinlaulua, kunnes ahnas hyeena ja nälkäinen sakaali
tuli jakamaan saalista.

Ei mikään olisi sen paremmin voinut parantaa Selimin ja Abdullahin
halua ansaita rahaa orjakaupalla kuin tämä matka, vaikkapa heidän oma
onneton kohtalonsa ei olisikaan opettanut heitä ymmärtämään "orja"
sanan koko kirousta.

Viidentenätoista päivänä matkalle lähdön jälkeen he saapuivat
asutulle tasangolle, missä wazavilalaiset myymällä kaksi orjaa
saivat viikon ravintoannokset jokaiselle karavaanin jäsenelle, ja he
lepäsivät kaksi päivää, jotta heidän ihmiskarjansa hiukan toipuisi.
Sataseitsemänkymmentä orjaa oli jäljellä, sillä yli kahdeksankymmentä
oli matkan varrella kuollut.

Jatkaessaan matkaa he suuntasivat kulkunsa melkein suoraan
pohjoiseen. He olivat nyt sataneljäkymmentä penikulmaa Ujiji-järven
itäpuolella, missä Kalulu ja hänen ystävänsä olivat olleet niin
lähellä kuolemaa. Melkein kaiken aikaa oli satanut, ja tasanko, jota
myöten he kulkivat, oli yhtenä järvenä, lisäten suuresti matkan
vaivoja.

Maa yleni yhä, ja korkeammilta seuduilta virtaava vesi oli
kerääntynyt tasangolle niin, että matkamiesten oli pakko kahlata
kuuden tuuman syvyisessä ja usein vieläkin syvemmässä vedessä.
Moto sai kuulla, että tätä osaa tasankoa nimitettiin Rikwaksi,
ja yleisestä keskustelusta hän veti sen johtopäätöksen, että he
saapuisivat pian Rungwa nimisen joen partaalle, joka aina sadeaikana
tulvi yli äyräittensä.

Wazavilalaiset soivat heille taaskin kahden päivän lepoajan, jotta
orjat jaksaisivat vaeltaa tämän hirveän tasangon ja joen poikki,
jonka toinen ranta oli korkeampi.

Moto sanoi Simballe, että nyt olisi aika yrittää paeta. Varmaankin
he saapuisivat joko yöllä tai ainakin illan suussa joen rannalle,
ja jotta orjat eivät hukkuisi, olivat wazavilalaiset pakoitetut
vapauttamaan heidät kahleista. Simba oli samaa mieltä kuin Motokin,
ja toisia kehotettiin pitämään myös varansa.

Ne vähäiset voimat, joita väsyneet naiset ja lapset olivat keränneet
saadessaan levätä kaksi päivää, kuluivat jälleen loppuun heidän
kulkiessaan Rikwatasangon yli. Liejuinen maaperä, joka suuren
ihmisjoukon jaloissa pehmeni sitkeäksi mudaksi, vaikeutti suuressa
määrässä kärkijoukon etenemistä, ja joka hetki joku nainen tai lapsi
sai taistella henkensä puolesta liejuisessa erämaassa pääsemättä
koskaan enää jalkeille. Koko päivä kului eikä jokea vieläkään
näkynyt, ja wazavilalaiset näyttivät varsin levottomilta. Mutta
heti auringonlaskun jälkeen, kun päivä nopeasti vaihtui yöksi,
saapui etujoukko vihdoinkin Rungwa-joen kahlaamolle, jossa leveän ja
paisuneen joen vesimassat halkoivat tasankoa.

Pari sotilasta uskalsi astua joen rantaan mittaamaan sen syvyyttä ja
virran voimaa. Heidän oli niin vaikea pysyä pystyssä ja mitata veden
syvyyttä, joka paikotellen kohosi heidän hartioihinsa saakka, että
helposti saattoi jo edeltäpäin otaksua monen ihmishengen menevän
hukkaan, ennenkuin karavaani pääsisi joen poikki.

Ystävämme seisoivat aivan lähellä rantaa sinä aikana kuin näitä
kokeita tehtiin, ja Moto pyysi erään sotilaan leikkaamaan poikki
hänen köytensä, jotta hän ei hukkuisi virtaan. Sotilaan mielestä
hänen pyyntönsä oli kohtuullinen, ja hän irroitti sekä Moton että
hänen seuralaistensa kädet ja leikkasi jalomielisesti poikki myöskin
sen köyden, jolla he olivat kaulastaan sidotut toisiinsa.

Simba astui ensimmäisenä veteen, ja pitkä ja vahva kun oli tarttui
hän sekä Selimiä että Abdullahia käteen kiinni. Moto otti Nianin
osalleen, ja Kalulu, joka astui heidän jäljessään, käytti Motoa
aallonmurtajana ja samalla saattoi olla sekä hänelle että Nianille
avuksi. Keskellä jokea oli virta niin vahva, etteivät arabialaispojat
voineet seisoa enää pystyssä, yhtä vähän kuin Nianikaan, ja
Kalulunkin oli varsin vaikeaa säilyttää tasapainoaan.

Kovaa työtä se oli Simballe ja Motollekin, mutta vihdoin he olivat
kaikin joen toisella puolella, jossa he uupuneina vaipuivat maahan.

Heti Simban ja hänen ystäviensä jäljessä tuli kaksikymmentä
sotilasta, kukin kuljettaen naista tai paria lasta kädestä. Mutta
ensimmäisellä sotilaalla oli huono onni, sillä kun nainen, jota hän
talutti, huomasi, ettei hän voinut vastustaa virtaa, heittäytyi hän
huutaen eteenpäin ja painautui sotilasta vastaan, joka seisoi kaulaa
myöten vedessä, ja silloin virta alkoi kuljettaa heitä mukanaan.
Sotilas sukelsi veteen päästäkseen naisesta irti ja pääsi uimalla
rantaan, jossa kaksi muuta sotilasta auttoi hänet kuivalle.

Uppoavan naisen hätähuudot saivat hirveän pakokauhun aikaan niiden
naisten ja lasten joukossa, jotka olivat jo vedessä, ja sotilaat,
jotka taluttivat heitä, joutuivat siinä määrin suunniltaan, että he
horjahtivat ja ajautuivat virran mukana. Heillä oli nyt kyllin työtä
taistellessaan oman henkensä puolesta, jota vastoin virta vei toiset
armotta mukanaan onnettomien huutaessa ja valittaessa surkeasti,
kunnes vesi huuhteli heidän ylitseen ja sai heidät vaikenemaan.

Casema käski nyt sotilaiden kulkea parittain ja taluttaa yhtä naista
välillään, ja sillä välin kun naisten huudoista saattaa päättää,
että tätä uutta keinoa koetettiin, antoi Simba Motolle merkin olla
valmiina ja anastaa itselleen niiden molempien sotilaitten jouset ja
nuolet, jotka olivat lähteneet rantaan auttamaan toisia. Itse hän
aikoi riistää jousen sen sotilaan kädestä, joka oli jätetty heitä
vahtimaan. Moto vuorostaan antoi merkin Kalululle ja pojille ja
nyökkäsi sitten Simballe merkiksi, että kaikki olivat valmiina.

Nopeana kuin salama Simba hyökkäsi ylös, riisti käteensä keihään
mieheltä, joka nojautui sitä vasten, heitti hänet korkealle ilmaan
ja suoraan jokeen, ennenkuin tämä ennätti päästää ääntäkään. Moto
riisti yhtä nopeasti kolme jousta ja yhtä monta viintä, jotka olivat
täynnä nuolia, ja sitten kaikki tarttuivat toisiaan käsistä kiinni ja
hyppäsivät maihin, ennenkuin kukaan oli huomannut heidän pakoaan.

He olivat ennättäneet jo hyvän matkan päähän tasangolle, kun
hätähuudot ilmaisivat, että uusi onnettomuus oli tapahtunut
kahlaamolla, ja vaikkapa he eivät olisi saavuttaneet muuta, kuin
ettei heidän tarvinnut olla näkemässä niitä julmuuksia, joita näiden
ihmisparkojen täytyi kärsiä ennenkuin he pääsivät joen poikki,
olisivat he pitäneet itseään onnellisina.

Kalulu, joka taasen hengitti vapaasti, oli aivan kevyellä mielellä,
mutta Selim ja Abdullah kiittivät sydämessään Allahia hänen
varjeluksestaan ja rukoilivat hänen apuaan yhä edelleenkin. Moton
ehdotuksesta he alkoivat astua luoteista kohti.

Jo paljoa ennen kuin aamu sarasti, huomasivat he maaperän
vaihtelevaisuudesta, että he olivat loitonneet jokialueelta, ja
ensimmäisessä päivän valossa he näkivät edessään mahtavan vuorijonon,
joka oli yltyleensä tuoreen vihreyden peitossa.

He valitsivat varovaisuussyistä kaikkein vaivalloisimman tien, ja
kiipesivät pian ylös jyrkkää rinnettä, jossa kasvoi bambupuita.
Korkeudestaan he katsoivat alas tasangolle, joka tarjosi mitä
suurenmoisimman näköalan, ja suuntasivat sitten askeleensa ylös
vuorelle, jossa ei mikään toistaiseksi vielä uhannut eikä ennustanut
onnettomuutta.

Kesti kauan ennenkuin aurinko tuli esille. Oli näet sadeaika --
rajuilma Ujiji-järvellä oli ilmaissut sen tuloa -- ja paksut usvat,
jotka ympäröivät karuja vuorenhuippuja, johtuivat kovista sateista,
jotka olivat tulvineet yli koko Rikwatasangon.

Päivällisen aikana he lepäsivät syvässä rotkossa ja koettivat purra
maissiannoksiaan. Simban mielestä se oli kuitenkin kovin kuivaa
ravintoa. Ilman lihaa he eivät voineet enää tulla toimeen, se oli
ainoa ruoka, mikä soveltui vapaalle miehelle. Kalulu oli samaa mieltä
kuin hänkin ja oli heti valmis seuraamaan häntä metsästysretkelle --
varmaankin oli täällä runsaasti metsänriistaa. Simba otti keihäänsä,
jota hän kykeni parhaiten käsittelemään. Kalulu taas tarttui jouseen
ja viiniin.

Moto lupasi pitää sillä välin huolta pojista.

Kalulu, joka astui jousi oikeassa ja kolme nuolta vasemmassa
kädessään, laskeutui syvän rotkon kautta ihanaan laaksoon, ja siellä
hän ilokseen varsin pian äkkäsi yksinäisen antiloopin, joka lepäsi
puun alla märehtien.

Simba piiloutui puun taakse sinä aikana kuin Kalulu, notkeana kuin
käärme, hiipi korkeassa ruohikossa kunnes hän oli kylliksi lähellä
voidakseen lennättää nuolen eläimen sydämeen, joka pari kertaa
kouristuksentapaisesti ojennettuaan jäseniään kaatui kuolleena
kyljelleen.

Kalulu kääntyi nyt taakseen viitatakseen Simballe, mutta huomasi
hämmästyksekseen tämän lyhentäneen keihäänsä varren, riisuneen
lannevaatteensa yltään ja käärineen sen vasemman käsivartensa
ympärille sekä asettuneen puolustusasentoon.

Kalulu kiiruhti heti ystävänsä avuksi ja näki samassa leopardin
äkäisesti karjuen hyökkäävän Simban päälle. Pelottomasti hän pisti
nuolen jouseensa ja astui aivan taistelevien luo samassa kun Simba
työnsi vaatteeseen käärityn kätensä leopardin kitaan ja useampaan
kertaan pisti keihäällään sitä kylkeen.

Pedon kynnet olivat painuneet syvälle Simban vasempaan lanteeseen ja
polveen, joita se raastoi hirvittävästi, mutta leuat eivät voineet
tehdä mitään vahinkoa, sillä paksu vaate, jonka Simba oli tunkenut
sen kitaan, esti sitä puremasta. Onneksi Simba oli vahva, muuten
leopardi olisi ensi hyökkäyksellään kaatanut hänet kumoon, ja silloin
häntä olisi ollut vaikea pelastaa pedon kiiltäviltä hampailta.

Kalulu teki nämä havainnot mitä suurimmassa kiireessä, sitten hän
astui askeleen lähemmäksi, ampui nuolen leopardin ruumiiseen ja
odottamatta sen vaikutusta vielä toisen ja kolmannenkin, sillä välin
kun Simba lakkaamatta pisti sitä keihäällään. Kun hän tunsi terävien
kynsien otteen heltiävän, ponnisti hän vielä voimiaan, ojensi
oikean jalkansa eteenpäin, painoi eläimen pään taakse ja vetäisi
kahdesti terävällä keihään terällä sen kurkkua, niin että pää miltei
erottautui ruumiista. Silloin vasta pedon täytyi alistua ylivoiman
ja aseen alle. Se kaatui maahan ja pari kertaa nytkähdettyään jäi
liikkumattomana makaamaan.

Mutta Simba parka oli hyvin pahasti runneltu, kynnet olivat
tunkeutuneet syvälle hänen lantioonsa, ja polvilumpio oli paljastunut.

"Oi!" huokasi hän. "Jospa olisin saanut eilen edes hiukan syödä sitä
antilooppia, jonka sinä tänään ammuit, olisin kääntänyt tuon pedon
kaksinkerroin yhtä helposti kuin kangaspalan. Mutta kun täytyy elää
viljasta! Kuka voisi olla voimissaan, kun ei kahteen viikkoon ole
saanut muuta kuin viljaa ravinnokseen? Anna viljaa aasille, mutta
lihaa miehelle!"

"Kuulehan, Simba. Jää lepäämään tänne puun juurelle siksi aikaa, kun
käyn hakemassa toiset tänne. Heidän on paljoa helpompi päästä tänne
kuin meidän kantaa antilooppia heidän luokseen. Ota vaatteeni ja
kiedo se haavojesi ympärille, minä en kaipaa sitä, ennenkuin sinä
paranet."

Näin sanoen kiiruhti jalomielinen, osanottava nuorukainen kertomaan
ystävilleen onnettomuudesta, joka oli kohdannut Simbaa, ja nämä
ottivat tiedon levottomin mielin vastaan.

Selim ja Abdullah, joita Simban voimakas käsi niin monta kertaa oli
suojellut, kiiruhtivat hänen apuunsa.

"Hyi, miten hirveä eläin!" huudahti Selim nähdessään raadellun
leopardin, joka makasi maassa ammottavin haavoin. "Sanohan Simba,
oletko hyvin pahasti haavoittunut?"

Simba lepäsi nojautuneena puuhun ja näytti varsin tuskastuneelta.
Veriset vaatteet hänen lanteillaan ja polvensa ympärillä eivät
tarjonneet lainkaan mieluista näkyä. Pojat, jotka näkivät tämän veren
paljouden, luulivat, että Simban tila oli hyvinkin huono ja että
kuolema oli jo lähellä. He eivät tienneet mitä tehdä, vaan rupesivat
itkemään, ja ylistäen hänen erinomaisia ominaisuuksiaan he valittivat
hänen äkillistä poismenoaan.

Mutta Simba vastasi heille niinpian kun sai tuskiltaan puhutuksi:

"Älkää itkekö, nuoret herrat! Simba on vain hiukan haavoittunut, se
on vain lihashaava, ei muuta. Ei Simba vielä kuole, hänen täytyy
saada tavata vaimonsa ja lapsensakin ja nähdä Selim onnellisesti
kodissaan, ennenkuin hän kuolee. Mutta -- Abdullah herra!"

"Niin, Simba, mitä sinä tarkoitat?"

"Pidätkö sinä todellakin suuresta Simbasta?"

"Oi, Simba, miten voit sellaista kysyäkään? Sinä olet anastanut
sydämessäni isäni sijan. En voi koskaan unohtaa sitä hirveää hetkeä,
arvet jaloissani puhuvat siitä joka päivä."

"Kyllä minä arvasin, että hiukan pitäisit Simbasta. Mutta surisitko
sinä todellakin, jos Simba kuolisi ja hänet olisi pakko jättää tänne
hyenojen ja sakaalien ruuaksi?"

"Allahin tähden, älä puhu tuolla tavalla, Simba. Sinähän sanoit,
ettet kuolisi, miksi siis kiusaat minua?"

"Niin, mutta minä voisin kuolla, ellei Abdullah tahtoisi tehdä
minulle palvelusta."

"Puhu! Käske, Simba, mitä tahansa!" pyysi Abdullah innokkaasti.

"Jospa Abdullah herra tahtoisi sytyttää tulen ja Selim herra leikata
muutamia viipaleita antilopin lihaa, niin Simba saisi syödä ja jäisi
eloon."

"Sinä saat lihaa ennenkuin ennätät laskea sataan, Simba!" huudahti
Abdullah ja alkoi juosta edestakaisin keräten heinää, kuivia lehtiä,
oksia ja pari suurta kantoa, joiden väliin tuli sytytettiin.
Selim oli sillä välin ottanut Simban keihään ja leikannut suuria
lihapalasia.

Abdullah oli saanut rovionsa valmiiksi, mutta kääntyi hädissään
Simban puoleen.

"Niin, nyt meillä on puita, mutta mistä saamme tulta? Meidän
pyssymmehän ovat järven pohjassa?"

"Kalulu kyllä auttaa sinua siinä työssä", sanoi Moto, joka samassa
saapui paikalle Kalulun ja Nianin seurassa.

Abdullah ihmetteli suuresti miten se kävisi päinsä ja halusi oppia
tämän villien konstin.

Kalulu ryhtyi nyt työhön ja näytti miten mtutalainen saa tulen
syttymään ilman pyssyä ja ruutia.

Hän valitsi palasen kuivaa, kovaa kaarnaa, asetti sen maahan
jalkojensa väliin ja sirotti sen päälle hiukan hiekkaa, jonka hän
ensin oli hieronut kuivaksi ja lämpimäksi sormiensa välissä. Sitten
hän valitsi vahvimman nuolen viinistään, leikkasi höyhenet ja kuurnan
pois siitä ja hankasi sen aivan sileäksi, sitten hän keräsi kuivia
lehtiä ja heinänkorsia kaarnan päälle ja pyöritteli nuolta käsissään
painaen sitä koko ajan alaspäin.

Hetken kuluttua näkyi savua, ja kun hän pyöritti nuolta lakkaamatta,
syttyi muutamia kipinöitä heinien ja lehtien välissä ja ne
leimahtivat pian tuleen.

"Näin watutalaiset hankkivat tulta itselleen", sanoi Kalulu
Abdullahille hiukan ylpeästi, mikä arabialaispojan mielestä oli
täysin oikeutettua, koska Kalulu todellakin sai aikaan tulen, jolla
saattoi paistaa lihaa Simballe.

"Selim, Selim! Tuo liha tänne!" huusivat Kalulu ja Abdullah yhtäaikaa.

"Kyllä tuon!" vastasi Selim kantaen antiloopin jalkaa. Ja Niani tuli
perässä kantaen toista kantamusta.

Kalulu pani lihan seipäiden varaan paistumaan, ja Moto sitoi Simban
polven Kalulun vaatteella ja sai lantiosta verenjuoksun pysähtymään.
Sitten hän rakensi katoksen heidän suojakseen ja valmisti pehmeän
vuoteen haavoittuneelle ystävälleen.

Sillä välin kun liha paistui, nylki Kalulu leopardin, jonka nahasta
hän sai erinomaisen lantiovaatteen. Ja kun Simba oli nauttinut
sellaisen annoksen antiloopinlihaa, että sillä olisi voinut ravita
kaksikin miestä, tunsi hän voimiensa jälleen palaavan.

"Liha on parasta lääkettä", hän sanoi. "Se auttaa meitä ajattelemaan
ystävällisemmin lähimmäisistämme, ja kun vatsa on täysi, voi kestää
mitä hyvänsä. Jos minulla aina olisi kylliksi liharuokaa, voisin
tapella leopardin kanssa joka päivä, jos niiksi tulisi, ja hyvä
veitsi kädessä en pelkäisi jalopeuraakaan."

Näitä sanoja tervehdittiin riemuiten. Moto tunsi itsensä yhtä
rohkeaksi kuin Simbakin, mutta Selim puolestaan arveli, että hän,
joka oli vain poika, tarvitsi hyvän pyssynsä ennenkuin hän uskalsi
ruveta mittelemään voimiaan jalopeuran tai leopardin kanssa. Abdullah
ja Niani pelkäsivät kumpikin, että he ajattelisivat ensi sijassa vain
puuhun kiipeämistä.

Kun Kalulu oli saanut leopardin nyljetyksi, uskalsi Niani astua
esille, ja harmissaan siitä pahasta, jonka peto oli saanut aikaan,
hän pisteli keihäällä kuollutta ruumista ennenkuin kuljetti sen
kauemmaksi.

Laakso, missä tämä kaikki tapahtui, olisi epäilemättä viehättänyt
matkamiehiämme kauneudellaan, jollei tuuli olisi alituisesti
kuljettanut synkkiä sadepilviä, jotka kietoivat maiseman
rankkasateeseen.

He olivat kuitenkin tyytyväisiä katoksensa alla, missä he saattoivat
levollisesti kestää pieniä vastoinkäymisiä ja järjestää olonsa
mahdollisimman mukavaksi.

Kahteen päivään Simban ruumis oli siksi jäykkä ja hellä, ettei hän
voinut liikkua, mutta kolmantena päivänä he lähtivät taas liikkeelle
kulkien vuoriston läpi luoteista kohti.

Lämpimien maiden vuoret ovat aina suurenmoisia, mutta sadeaikana
ne tekevät vieläkin valtavamman vaikutuksen. Minne ikänä katseensa
kääntää, näkee aina korkean vuorenhuipun sadepilvien ympäröimänä
tummaa taustaa vasten, ikäänkuin itse yö olisi puristautunut
suunnattomaksi palloksi, jonka kostonhimoinen raivotar aikoi viskata
alas laaksoon. Tällaiset korkeimpien vuorien huipuilla olevat mustat
pilvet ovat hyvin tavallisia Keski-Afrikassa, ja ukkosen jyristessä
ja salaman leimahdellessa ne ajautuvat edestakaisin heittäen
sadekuuroja hiljaisiin laaksoihin.

Tällaisia luonnon vihanpurkauksia sattui joka päivä matkamiestemme
vaeltaessa niitä seutuja kohti, missä he toivoivat tapaavansa
ystäviään. Simban haavojen vuoksi heidän täytyi kulkea hitaasti,
eivätkä he viikon kuluttua olleet päässeet kuin neljänkymmenen
peninkulman päähän Rungwatasangolta. Mutta Simba selitti nyt olevansa
yhtä terve ja voimakas kuin ennenkin, ja otti jälleen johdon
käsiinsä. Sinä päivänä he vaelsivat kaksikymmentäviisi peninkulmaa.

Illalla he saapuivat pitkään ja kapeaan laaksoon, ja sen toisella
puolella, viidakon keskellä, he näkivät muutamia majoja, varmaankin
pienen kylän. Sillä puolella, jossa he olivat, oli vanha viljelysmaa,
josta umpeenkasvaneita teitä haarautui joka puolelle. Se oli varma
merkki siitä, että täällä oli aikoinaan ollut tiheä asutus.

Kun he poikkesivat yhdelle näistä teistä, lensi nuoli aivan Simban
korvan ohi ja pian seurasi toinen nuoli toistaan.

Tarkemmin katsottuna huomasivat matkamiehemme joukon miehiä tiheän
pensaikon takana.

"Kiiruhtakaa, Simba ja Moto, arabialaisveljeni ja Niani!" huudahti
Kalulu. "Nouskaa tuolle kummulle. Minä tulen heti jäljessä. Ensin
viekoittelen kuitenkin nuo miehet piilostaan esiin ja näytän heille,
miten mtuta ja päällikkö osaa taistella."

"Ei", vastasi Simba, "me emme lähde ilman sinua. Tule meidän
kanssamme, Kalulu."

"Älkää pelätkö minun puolestani, ajatelkaa arabialaispoikia ja
itseänne. Minua he eivät voi vangita. Menkää, Selim ja Abdullah,
Kalulu pyytää teitä."

"Antaa hänen tehdä mielensä mukaan", sanoi Moto. "Kalulu tietää mitä
tekee." Ja odottamatta Simbaa hän tarttui Selimiä käteen kiinni ja
juoksi hänen kanssaan mäkeä ylös. Simba seurasi jäljessä Abdullah ja
Niani mukanaan.

Kun ystävät olivat päässeet turvaan, astui Kalulu lähellä olevan
suuren puun luo surkeasti ontuen, ikäänkuin hän olisi ollut pahasti
haavoittunut, ja piiloutui sen taakse. Mutta niinpiankuin hän oli
päässyt sinne, jännitti hän jousensa ja otti vasempaan käteensä kolme
nuolta varalta.

Hänen ei tarvinnut odottaa montakaan minuuttia, ennenkuin kuusi
miestä hyökkäsi esiin pensaikosta suoraan hänen piilopaikkaansa
kohti, jonka he piirittivät joka puolelta. Yksi miehistä tähtäsi
Kaluluun ja heitti keihäänsä häntä vasten. Se osui maahan tuskin
kyynärän päähän Kalulusta, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.
Mies heitti vielä toisenkin keihään, joka osui vieläkin lähemmäksi.
Nyt lensi pitkä heittokeihäs -- assegaj -- häntä vastaan ja raapaisi
kaarnan puusta hänen päänsä yläpuolelta. Kun hän ei vieläkään
vastannut, luulivat miehet, että hän oli niin pahasti haavoittunut,
ettei voinut puolustaa itseään. Mutta kun yksi miehistä, joka oli
toisia rohkeampi, hyppäsi puun juurelle, lennätti Kalulu nuolen hänen
rintaansa, ja ennenkuin toiset ennättivät suojaan, osui toinenkin
nuoli maaliinsa. Sitten Kalulu tarttui molempiin keihäisiin ja
assagajiin, joilla miehet olivat ahdistaneet häntä, ja päästäen
watutain sotahuudon hän hyökkäsi kevyesti kuin antilooppi viidakon
läpi.

Kun miehet näkivät Kalulun juoksevan, kiiruhtivat he hänen
jäljessään. Päästyään kukkulalle heittäytyi Kalulu pensaan taakse
ja odotti silmät ja korvat jännittyneinä ja käsi jousen jänteellä,
kunnes ensimmäinen miehistä tuli näkyviin, ja sitten hän lävisti
hänen kurkkunsa nuolellaan. Ennenkuin kuoleva ennätti päästää
korahdustakaan, oli Kalulu pistänyt uuden nuolen jouseensa ja ampunut
sen neljännen miehen selkään, juuri kun tämä kääntyi paetakseen
pois. Nyt Kalulu astui esiin piilostaan, keräsi kuolleitten
aseet -- keihäät, jouset ja nuolet -- ja kun hän näki molempien
jäljelläolevien pakenevan, palasi hän ystäviensä luo, jotka
levottomina odottivat häntä. Ihmetyksen vallassa toiset kuuntelivat
hänen kertomustaan taistelun kulusta, ja Simba soimasi itseään
arkuudesta, kun hän oli jättänyt Kalulun yksin vihollista vastaan.
Mutta Kalulu keskeytti hänet. "Älä sano siten, Simba. Sinä olet
suuri ja hyvä maalitaulu, jota vastoin minä olen pieni ja kapea, ja
vaikkapa heitä olisi ollut kaksikymmentä, niin varovaisuudella olisin
suoriutunut heistä kaikista. Nuo ihmiset eivät taistele kernaasti
avonaisella tantereella, ja niinkauan kuin heillä oli vain yksi
vihollinen läheisyydessään, eivät he olisi viitsineet ajaa ketään
muuta takaa. Hyppäämällä edestakaisin pensaikossa ja ampumalla
kulloinkin lähinnä olevaa heistä, olisin siinä määrin vähentänyt
heidän joukkoaan, etteivät he ilman suurta mieshukkaa olisi päässeet
tänne saakka ja saaneet meitä käsiinsä. Jos me sitä vastoin kaikki
olisimme olleet koolla, olisivat he voineet tappaa meistä pari
kolme, ja kenestä me olisimme tahtoneet luopua? -- Selimistäkö? Vai
Abdullahista? Vai Nianista? Ei, Simba, näethän, etten olisi voinut
toimia toisin."

Simba ja Selim pahoittelivat, ettei heillä ollut pyssyjään, he
kumpainenkaan eivät osanneet ampua jousella, ja Simba lisäsi, että
jos hänellä vain olisi ollut oma hyvä pyssynsä, ei ainoakaan noista
miehistä olisi päässyt hengissä pakoon.

"Eipä nytkään päässyt muuta kuin kaksi pakoon", sanoi Kalulu nauraen,
"eivätkä he taida uskaltaa häiritä meitä enää. Mutta parasta on
sittenkin, että lähdemme matkaan, ennenkuin kylän toiset miehet
ryhtyvät ajamaan meitä takaa."

Hän jakoi nyt aseet toisille, ja Simba katsoi ihailevin katsein
häneen.

Tähän asti oli Kalulu hänen mielestään ollut kestävä ja
nopsajalkainen, notkea ja voimakas ikäisekseen, mutta sittenkin vain
poika. Nyt hän mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka, pudisti
päätään ja mutisi jotain itsekseen. Kalulun kysyessä, mitä hän sillä
tarkoitti, hän vastasi:

"Sinun silmäsi on yhtä varma kuin jalkasi ja käsivartesi, Kalulu.
Kun tulet muutamia vuosia vanhemmaksi, olet yhtä vahva kuin minä, ja
kun palaat takaisin omaan maahasi, saa Ferodia katua tekojaan, sillä
sinä hyökkäät kuin jalopeura hänen tielleen." Ja Moto oli aivan samaa
mieltä.

"Niin, kyllä Ferodia saa vielä nähdä Kalulun, mutta tuskinpa hän
antautuu hänen orjakseen", lisäsi Kalulu.

Tänä iltana ystävämme pystyttivät leirinsä joen rantaan, punertavan
kallion juurelle, ja seuraavana aamuna he nousivat vuorelle ja
suurella vaivalla tunkeutuivat bamburuoko- ja orjantappuratiheikköjen
läpi.

Saavuttuaan korkeimmalle huipulle tarkastelivat he ympäristöä
koettaen ottaa selkoa siitä, missä he oikeastaan olivat. Tämä
vuoriketju, jolla he seisoivat, erotti varmaankin eri vesijaksot
toisistaan ja Rungwan jokialue oli jäänyt heidän taakseen. Moton
laskujen mukaan he lähenivät Unyamweziä -- tieto, jota kaikki
tervehtivät ilolla -- ja heidän oli nyt parasta kääntää askeleensa
koillista kohti.

Hyvin pitkän päivämarssin jälkeen he asettuivat lepäämään metsälammen
rannalle, muutaman penikulman päähän koilliseen punaisesta
vuoriketjusta. Monista linnuista, joita kierteli ilmassa, Kalulu
päätteli, että lampi oli kalarikas, ja hän asettui rannalle seisomaan
keihäs kädessään. Hetken kuluttua hän huomasi liikettä sakeassa
vedessä, iski keihäänsä veteen ja sai pyydetyksi viiden tai kuuden
kilon painoisen kalan. Riemuiten tervehtivät nälkäiset toverit
saalista, sillä viime päivien ruoka-annokset olivat olleet varsin
vähäiset.

Toisetkin yrittivät pyytää kaloja harppuunalla, mutta vain Simballe
ja Motolle se onnistui. Arabialaispojat pitivät liian lujasti kiinni
keihäistään eivätkä sen vuoksi osanneet heittää niitä suoraan veteen.

Seuraavana päivänä maisema muuttui puistomaiseksi monine ihanine
puineen ja pensaineen. Päivällisen aikaan he saapuivat tielle, jonka
suuntaa Moto tutki. Hän väitti, että se johtaisi heidät Unyanyemben
tielle.

Tämä tieto oli monien vastusten ja vaivannäköjen jälkeen niin
ilahduttava, että he marssivat eteenpäin hyvillä mielin, ja
arabialaispojat ajattelivat jo äitejään, jotka ristikko-ikkunoittensa
takaa alituisesti tähystelivät mannermaata kohti ihmetellen, missä
heidän poikansa oleskelivat.

Pari tuntia ennen päivän laskua he saapuivat harvaan metsään.
He asettuivat leiriin ja rakensivat sen ympärille risuaitauksen
suojellakseen itseään petoeläimiltä ja rupesivat lämmittämään kalaa,
jota heillä oli vielä jäljellä. Mutta siitä riitti vain suupala
kullekin, ja siksi Kalulu ehdotti, että hän lähtisi hankkimaan heille
lisää syötävää jousellaan. Simba ja Moto kielsivät häntä, ja Selim ja
Abdullah pyysivät häntä jäämään heidän luokseen, sillä he kestäisivät
vallan hyvin ruuatta seuraavaan päivään. Mutta Kalulu nauroi
iloisesti ja pyysi heitä olemaan huoletta, hän kyllä suoriutuisi
kaikista vaaroista.

Niinpä Kalulu lähti matkaan luvaten palata pian takaisin. Hän
astui suoraan eteenpäin tietä myöten, samaa, jota heidän oli määrä
seuraavana aamuna kulkea. Hän tähysteli ympärilleen ja tarkasti
kaikki epäilyttävät paikat. Harva metsä muuttui jälleen alankomaaksi,
jolla kasvoi kääpiö-ebenpuita ja sinisiä kumipensaita. Ruohon
keskellä oli myös runsaasti termiittipesiä. Tasangon tuolla puolen
alkoi taaskin tiheä metsä -- sinne oli vain kymmenen minuutin matka.
Siellä hänen onnistuisi ehkä päästä metsänriistan jäljille, hän
tuumi, ja astui nopein askelin metsää kohti.

Mutta hän kulki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi näkemättä ainoatakaan
eläintä. Äkkiä kohosi savupatsas hänen edessään. Siinä itsessään ei
ollut mitään vaarallista, mutta mistähän tuo savu tuli? Täällä metsän
keskellä ei voinut olla mitään kylää. Kalulu oli oikea metsän poika,
aito metsästäjä, jonka vaisto oli hereillä. Hän tahtoi ottaa selkoa
siitä, mistä tuo savu keskellä sadeaikaa saattoi johtua.

Hän hiipi puun juurelta toiselle, mättäältä mättäälle. Vuoroin hän
kyyristyi mättään taakse, vuoroin mateli kuin käärme heinikossa
hyökätäkseen taas eteenpäin leopardin harppauksin, kunnes tuli niin
lähelle savua, että saattoi erottaa ääniä.

"Ääniä!" Vain se tosiasia, että metsässä kuului muita ääniä kuin
hänen omansa, oli jo tärkeä, sillä eivätkö kaikki äänet viime aikoina
olleet olleet vihollismielisiä? Hän oli nyt monta vertaa varovaisempi
kuin ennen, ja melkeinpä jo katui, että lainkaan oli tullut tänne.
Miksikä hän ei ollut totellut Selimiä ja toisia ystäviään, jotka
olivat pyytäneet, ettei hän lähtisi matkaan?

Piilopaikastaan puun takaa hän näki ihmisiä, joilla oli samanlaiset
huivit pään ympärillä ja pitkät viitat yllä kuin Selim oli kertonut
Sansibarissa käytettävän. Hän kuunteli ja erotti sanoja, joita hän
oli kuullut Selimin, Abdullahin, Simban, Moton ja Nianin käyttävän.
Se ei varmaankaan ollut mitään kieltä, jota Afrikan keskiosissa
puhuttiin, eivätkä nuo miehet, jotka kulkivat leirissään valkeissa
turbaaneissaan ja pitkissä valkeissa takeissaan, olleet maan
asukkaita. Varmaankin he olivat arabeja. Motohan oli sanonut,
että he olivat Unyanyemben tiellä ja että he saattaisivat kohdata
arabialaisia karavaaneja, jotka olivat matkalla Fipaan tai tulossa
sieltä. Tietysti nuo arabit olivat Selimin ja Abdullahin kansaa! Ne
olivat hänenkin ystäviään, koska hän oli Selimin veli!

Mitä hänen tulisi nyt tehdä? Kääntyä heti takaisin ja ilmoittaa nämä
hyvät uutiset ystävilleen? Hän oli vähällä toteuttaa tämän aikeensa,
mutta samassa hänen päähänsä pisti toinen tuuma: "Miksi hän ei voisi
astua heidän luokseen ja kertoa kuka hän oli? He ottaisivat hänet
varmaan hyvin vastaan Selimin tähden."

Poika parka! Hän luuli, että kaikki arabit olivat Selimin ja
Abdullahin kaltaisia ja lähti senvuoksi aivan levollisesti
piilopaikastaan ja astui leiriin.

"Halloo, veli! Tulehan tänne!" Kuuluihan tuo veljellinen tervehdys
aika hyvältä. Mutta se ei merkinnyt sittenkään mitään. Kalulu astui
kuitenkin lähemmäksi, ja kolmekymmentä miestä otti hänet vastaan.
Kolme näistä oli varmaankin johtajia ja valkeita, joskaan heidän
ihonvärinsä ei ollut yhtä valkea kuin Selimin ja Abdullahin. He
keskustelivat innokkaasti keskenään, kun hän lähestyi heitä.

Vanhin näistä, rokonarpinen ukko, jolla oli pienet silmät ja
bambukeppi kädessä, puhutteli häntä kysyen kuka hän oli, mistä hän
tuli ja miksi hän oli yksin metsässä, ja Kalulu vastasi hymyillen
ja huonolla kisawilin murteella, jota rannikkoheimot puhuivat,
toivoen että ukko osoittaisi hiukan iloa nähdessään hänet.
Miehet keskustelivat taaskin yhdessä, ja rokonarpinen, joka oli
puoleksi neekeri, puoleksi arabi, kävi istumaan ja käski Kalulun
istua viereensä. Tämähän oli ystävyydenosoitus, ja Kalulu kysyi
viattomasti: "Oletteko te arabeja?"

"Tietysti, Misallah. Keneksi muuksi sinä meitä luulit?" vastasi
rokonarpinen.

"En tiedä, en ollut aivan varma asiasta." Ja Kalulu katseli nyt
turvallisemmin ympärilleen. Leirin yhdessä nurkkauksessa hän näki
joukon orjia, jotka olivat lujasti köytetyt toisiinsa. Heidän oli
mahdoton karata, tuumi hän. Ei edes Simba olisi voinut katkoa noita
kahleita eikä murtaa niitä vahvoja lukkoja, joilla kaulavanteet
olivat suljetut.

Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun aivan äkkiarvaamatta kymmenkunta
miestä tarttui häneen ja riisti aseet häneltä. Joukko orjia astui
esiin, kaulavanne ojennettiin johtajalle, joka sovitti sen Kalulun
kaulaan, lukitsi sen lukolla ja tarkasteli sitten vankiaan. Hän
nyökkäsi päätä miehille, jotka olivat pidelleet kiinni vangista. Nämä
päästivät hänet irti nuorukainen kohosi pystyyn ja vanki ja hänen
herransa katselivat toisiaan.

"Ettekö te sanonut olevanne arabeja?"

"Kyllä, arabeja me olemme", sanoi johtaja nauraen Kalulun
typeryydelle.

"Mutta jos te olette arabeja, mitä tämä väkivalta silloin merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että sinä olet minun orjani."

"Orja? Minäkö?"

"Juuri niin, ja ainakin viidenkymmenen dollarin arvoinen
Sansibarissa."

"Minäkö orja! Tunnetteko Selimiä?"

"Selimiä? Mitä Selimiä? Minä tunnen montakin sen nimistä."

"Minun Selimiäni. Valkeaa arabialaispoikaa, joka on yhtä suuri kuin
minä."

"Mikä hän sitten on?"

"Hän on minun veljeni."

"Sinun veljesi! Valkea arabi sinun veljesi. Pakanan koira!"

"Me olemme tehneet veljesliiton. Minä olen watutalaisten kuningas."

"Sinäkö watutalaisten kuningas! Ha, ha, haa! Kuninkaita meillä
on täällä yllin kyllin. Näetkö tuota naista? Hän on kuningatar
Uwembassa. Me myymme ainoastaan kuninkaita. Vaikkapa olisit kaikkien
paholaisten kuningas ja kaikkien arabialaisten Selimien veli, niin
olet sittenkin minun orjani vieläpä kaunein ja komein, mitä minulla
koskaan on ollut. En myy sinua alle sadan dollarin. Wallahi! Kas
niin, mene nyt! Miehet, viekää hänet pois! Me lähdemme nyt matkaan."

"Mutta kuule minua, päällikkö, minä en ole sinun orjasi. Anna minun
mennä. Simba ja Moto suuttuvat sinuun, jos pidätät minut täällä. Anna
minun mennä, anna minun palata leiriimme. Se on aivan lähellä."

"Ole vaiti! Ei sanaakaan enää! Sinä olet minun orjani. Arabit osaavat
kyllä kohdella orjia. Pahoille orjille on meillä puuies ja kahleet.
Ole järkevä ja vaikene. Saat kulkea Sansibariin kaulavanteessa, ja
jos olet itsepintainen, panemme ikeen niskaasi. Lörpötteleviä orjia
varten on meillä piiska. Ole järkevä, sanon minä. Ajakaa heitä
eteenpäin, miehet."

Veri nousi Kalulun päähän, hän oli aivan suunniltaan. Hän hyökkäsi
roiston kimppuun ja koetti murskata hänen päänsä kahleillaan,
ja varmaan olisi sen tehnytkin, jollei olisi ollut tekemisissä
viekkaitten ja viisaitten miesten kanssa, jotka tiesivät, miten
voimakkaita vastapyydystetyt orjat ovat. Ennenkuin Kalulu oli
ennättänyt lyödä johtajaa muuta kuin kolme kertaa, oli hän potkittu
ja lyöty melkein kuoliaaksi. Sen jälkeen seurasi johdonmukainen
pahoinpitely, jollaiseen vain sekarotuinen arabi voi pystyä. Kalulu
tappeli vastaan kaikin voimin, niin että kuudella miehellä oli täysi
työ pitää häntä aisoissa. Kun rangaistus oli suoritettu, sai hän
viimeisenä orjarivissä marssia Unyanyembeä kohti.

Arabit aikoivat suorittaa iltamarssin, "tirikesan", joksi he sitä
nimittivät, päästäkseen seuraavana päivänä ennen päivällistä järven
rannalle, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän leiripaikaltaan.
Leirinsä he olivat pystyttäneet kauaksi tiestä, ja ellei savu olisi
antanut heitä ilmi, ei Kalulu koskaan olisi tavannut heitä. Kun
tulet olivat sammutetut, ei kukaan olisi voinut aavistaakaan, että
seudulla oli ollut orjanpyydystäjiä tai että Kalulua oli kohdeltu
noin väkivaltaisesti.

Mikä äkillinen muutos! Kalulu oli eronnut arabialaisleiristä ja
yhtynyt toiseen. Edellisessä häntä rakastettiin, kunnioitettiin,
jumaloitiin, jälkimmäisessä hän oli kahlein kytketty orja, piiskattu
koira! Toisessa leirissä arabit olivat hyviä, ystävällisiä,
veljellisiä, toisessa rosvoja, orjienpyydystäjiä, roistoja. Tuolla
hänen oma mielensä oli täynnä rakkautta ja ihailua, täällä sitä
vastoin mitä katkerinta vihaa.

Kun häntä jo orjuuden ensi päivänä kohdeltiin näin julmasti, niin
kuinkahan paljon hän saisikaan kärsiä, ennenkuin hän saapuisi
Sansibariin? Ja kuinka hän voisi tulla toimeen Sansibarissa
kaulavanne kaulassaan? Loppuisiko tämä kurjuus koskaan? Vai täytyikö
hänen ikiajoiksi sanoa jäähyväiset vapaudelle ja ystävyydelle? Eikö
hänellä ollut mitään toivoa enää?

Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän kulki jäykkä vanne
kaulassaan ja kalisevat kahleet käsissään, pitkä orjien rivi edessään
ja kovasydämiset ihmisrosvot takanaan.

Kalulu parka! Sinä olet vain yksi niistä monista tuhansista ja
jälleen tuhansista onnettomista miehistä, naisista ja lapsista, jotka
ovat kulkeneet tätä kärsimyksen tietä, joiden hurjia, uppiniskaisia
ajatuksia ei koskaan kukaan ole tulkinnut, joiden toivottomia
katseita ei kukaan ole nähnyt eikä hiljaisia rukouksia kuullut. Mutta
astu sinä eteenpäin, kärsi orjuuttasi, niinkuin tuhannet ennen sinua!
Me kohtaamme sinut vielä!



VIIDESTOISTA LUKU.

"Emmekö koskaan enää saa nähdä Kalulua?" -- Marssi Unyanyembeen.
-- Vihdoinkin ystävien parissa. -- Jalopeurakuninkaan kaupunki.
-- Kotona jälleen. -- Selim syleilee äitiään. -- Kalulu löytynyt.
-- Orjamarkkinat. -- Paljonko Kalulu maksaa? -- Kalulu jälleen
ystäviensä parissa. -- Esitetään Abdullahin äidille. -- Oma Kaluluni!


Aurinko oli mennyt mailleen ja pimeys laskeutunut maahan. Simba
seisoi levottomana pienen leirin ovella, sillä Kalulu ei ollut vielä
palannut takaisin. Ja sisällä leirissä toiset kuuntelivat yhtä
jännittyneinä vähintäkin askelten ääntä.

"Mitähän pojalle on tapahtunut? Luuletko, että hän on eksynyt, Moto?"
kysyi Simba.

"En luule, Kalulu ei voisi eksyä, vaikka hän yrittäisikin. Hän on
tappanut jonkun elukan ja palaa laahaten mukanaan suurta lihataakkaa.
Kalulu tietää, miten metsänriistaa on ammuttava."

"Minä olisin toivonut, ettei hän olisi lähtenyt lainkaan", sanoi
Selim. "Kovin ikävä, jos hänelle olisi tapahtunut jotain ikävää, kun
olemme siksi lähellä ystäviämme."

"Miten hänelle voisi tapahtua jotakin ikävää? Vaikkapa hän kohtaisi
jalopeuran tai leopardin, niin kyllä hän niistä suoriutuisi. Puita on
yllin kyllin, joihin hän voi kiivetä, ja tahtoisinpa nähdä apinan,
joka kiipeäisi sen ketterämmin kuin hän", sanoi Moto.

Mutta yö pimeni yhä, ja ystävien levottomuus eneni.

"Mitä tietä hän meni, tiedätkö sinä, Moto?" Simba kysyi.

"Luullakseni hän läksi Unyanyembeen vievää tietä myöten, mutta
mahdollisesti hän meni myös metsään. Jos hän löysi metsänriistan
jälkiä, niin ei hän suinkaan pysähtynyt tielle, vaan seurasi niitä",
vastasi Moto.

"Minä menen häntä etsimään? Tahdotko tulla mukaan? Pojat voivat pitää
tulta vireillä, niin ettemme eksy leiristä", sanoi Simba.

"Miten levoton sinä olet, Simba! Etkö tiedä, ettemme yön aikana voi
tehdä mitään? Jos meillä olisi pyssy, niin voisimme antaa sillä
merkin, nyt me vain väsyttäisimme itsemme emmekä hyödyttäisi ketään
tässä pimeydessä. Jos Kalulu on joutunut kauaksi seuratessaan
antiloopin tai jonkin muun eläimen jälkiä, osaa hän viettää yötä
taivasalla. Hän voi nukkua puun oksalla, ontossa puussa tai
metsäkarjun pesässä yhtä hyvin kuin leirissäkin. Meidän on parasta
nukkua nyt leirissä, ja huomenaamulla me lähdemme eri suuntiin häntä
etsimään ja huudamme häntä niin, että koko seutu kajahtaa."

"Sinä olet minua viisaampi, Moto, mutta kovaa tämä on. Jos hänelle
tapahtuu jotakin pahaa, niin syytän siitä aina itseäni, kun olin
niin typerä enkä pitänyt parempaa huolta pojasta. Olen pahoillani,
etten pakottanut häntä jäämään leiriin. Tunnen, että onnettomuus on
tapahtunut. -- Niin, jääkäämme tänne aamun sarastukseen saakka, ja
Allah auttakoon meitä, jotta löydämme hänet!"

"Amen", vastasivat arabialaispojat hartaina.

Aamun sarastaessa Simba herätti ystävänsä. Hän ei ollut nukkunut
rahtuistakaan, vaikka hän oli käynyt pitkäkseen. Sykkivin sydämin ja
jännittynein mielin hän oli kuunnellut jokaista ääntä, joka katkaisi
hiljaisuuden. Kevyt aikainen antilooppi, rasahteleva palmunlehti,
maahan pudonnut oksa tai hyeenan hiipivät askeleet, kaikki herättivät
hänen mielessään toiveen, että Kalulu palasi takaisin.

Simba odotti kärsimättömästi päästäkseen liikkeelle ja saadakseen
käyttää vahvoja keuhkojaan. Kun aurinko nousi, kysyi hän Motolta
karhealla äänellä, minkä tien hän valitsi.

"Etkö tule koskaan, mies! Meidän täytyy kiiruhtaa. Menetkö etelää vai
pohjoista kohti?"

"Mihinkä tahansa", vastasi Moto, "mene sinä etelään, minä menen
pohjoiseen, ja sitten käännymme molemmat itään. Meidän täytyy palata
päivällisen aikaan, sillä ellei Kalulu ole siihen mennessä palannut
eikä kumpikaan meistä ole löytänyt häntä, niin on hän" --

"Mitä, Moto?" keskeytti Selim hänet kovin levottomana. "Älä sano,
että hän on hukassa! Meidän täytyy löytää hänet. Minä kuljen
Unyanyemben tietä pitkin niin pitkälle kuin voin, ja palaan
päivällisen aikaan takaisin."

"Älä lähde leiristä", sanoi Simba. "Minun on melkein mahdoton kestää
ajatusta, että Kalulu on kadonnut, mutta jos sinäkin häviät, niin
kaikki maailman paha kohdatkoon minua ja vaikka heti paikalla."

"Mutta rakas Simba, nythän on kirkas päivä. En minä voi kadota.
Minä pysyttelen vain tiellä. Minä menen itään ja kun olen kulkenut
muutaman tunnin tietä myöten, käännyn takaisin ja palaan samaa tietä
leiriin. Ehkäpä veljeni Kalulu on haavoittunut ja makaa jossakin
odottaen meitä. Ken tietää? Hän on tehnyt niin paljon hyvää minulle,
että minunkin täytyy uskaltaa jotain hänen hyväkseen. Minä menen,
Simba. Abdullah ja Niani jäävät vartioimaan leiriä."

"No niin, miten tahdot. Sinä olet herra täällä niinkuin muuallakin,
missä minä olen. Tule, Moto, lähdetään matkaan."

"Oletko pahoillasi minulle, Simba?" sanoi Selim kiiruhtaen hänen
luokseen. "Etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on etsiä häntä?
Ajattelehan kaikkea, mitä hän minun hyväkseni on tehnyt? Ole nyt
minulle hyvä, niinkuin aina ennenkin, Simba. Anna minun lähteä
tarvitsematta tuntea, että olet minulle pahoillasi?"

"Niin, mene sinä, nuori herra, ja olkoon Allah sinun kanssasi. Simba
ei tiedä paljonkaan Allahista, mutta etsiessään Kalulua hän rukoilee
Allahia suojelemaan sinua. Tule nyt, Moto."

"Allah olkoon sinun kanssasi, Simba, ja sinunkin Moto!" huusi Selim
lähtiessään.

"Sinunkin kanssasi!" vastasivat molemmat, ja kaikki kolme lähtivät
eri suuntiin.

Abdullah ja Niani kuulivat leiriin ystäviensä toistuvat huudot:

"Kalulu! Kalu-lu! Ka-luuu-luu!", kunnes äänet hävisivät etäisyyteen.

Selim kulki ja kulki eteenpäin huutaen alati kadonnutta ystäväänsä
nimeltä.

"Oi Kalulu -- Kalulu -- Kaluluu-luu-u!" kajahti autiolla tasangolla
kääpiö-ebenpuiden ja kumipensaiden lomasta. Selim oli saapunut
sen takana olevaan metsään, ja taaskin hän huusi Kalulua. Mutta
ei vähintäkään jälkeä näkynyt hänestä keskellä tätä kauheaa
yksinäisyyttä. Metsä oli hiljaa ja ääneti ikäänkuin ei ketään
ihmistä koskaan olisi liikkunut sen pimennoissa. Selim tarkasteli
tietä, joka oli sileä ja kova. Joskus hän oli näkevinään paljaiden
jalkojen jälkiä, mutta niitä oli niin paljon, etteivät ne voineet
olla yhden ihmisen jättämiä. Eikö tämä ollutkin Unyanyembeen johtava
karavaanitie?

Kun Selim vihdoin palasi leiriin huutaen yhä Kalulua nimeltä ja
saamatta mitään vastausta, oli hänen sydämensä täynnä surua ja
levottomuutta, Hieman myöhemmin palasivat myös Simba ja Moto
etsittyään kadonnutta yhtä turhaan, ja he alkoivat surra Kalulua kuin
kadotettua ystävää ainakin.

Heidän surunsa oli syvä. Selim vuodatti katkeria kyyneleitä, eikä hän
voinut karkoittaa mielestään sitä syvää alakuloisuutta, jonka ystävän
kohtalo oli jättänyt häneen. Lakkaamatta hän kysyi itseltään, mitähän
hänelle oli saattanut tapahtua, mutta ei löytänyt mitään vastausta.
Kalulu oli lähtenyt hymyilevänä ja iloisena, nuoruutensa täydessä
voimassa. Terävine päineen, jäntevine käsivarsineen, notkeine
jäsenineen ja nopsine jalkoineen hän tuntui voittamattomalta. Ja nyt
hän oli kadonnut jäljettömiin!

"Jos voit saada minut uskomaan, että tapaamme vielä Kalulun, niin
siunaan sinua, Moto", sanoi Selim.

"Minä en sitä ymmärrä. Jalopeura on voinut hyökätä hänen päälleen
takaa ja viedä hänet mukanaan -- mutta se ei ole luultavaa. Villit
ovat voineet vangita hänet, mutta tässä erämaassa ei kernaasti voi
olla ihmisiä. Sinä tiedät, mitä hän jo on saanut aikaan, miten notkea
ja nopsa hän on, miten voimakas ja viisas. Hän on oikea metsän poika.
Jos vaara ja kuolema on yllättänyt hänet, niin on se tapahtunut kovin
äkkiä."

"Entäs mitä sinä luulet, Simba?"

"En tiedä mitään muuta, kuin ettei hän ole täällä, nuori herra, ja
ettemme me tiedä, minne nuori päällikkö on joutunut, hän, jonka
avutta emme olisi vielä lähimainkaan päässeet näin pitkälle kotia
kohti", vastasi Simba ääneensä itkien. Ja hänen kyyneleensä lisäsivät
yleistä alakuloisuutta.

"Emmekö me saa koskaan enää nähdä Kalulua?" nyyhkytti Abdullah.
Ja sekä hän että Selim muistelivat, miten monta kertaa Kalulu oli
pelastanut heidät vaarasta, miten jalo ja hyvä tuo nuori villi oli
ollut ja miten suuresti he rakastivat häntä.

"Älkää itkekö noin katkerasti", Moto sanoi. "Ehkei Kalulu ole vielä
kadonnut, ehkä hän palaa ikäpuolella. Minä lähden uudestaan häntä
hakemaan ja koetan samalla hankkia meille hiukan ruokaa. Älkää
heittäkö kaikkea toivoa, kummempaakin on tapahtunut kuin että hän
tulisi takaisin."

Pojat ja Simba katsoivat kiitollisina Motoon, joka oli heidän paras
metsästäjänsä, ja tämä lähti kulkemaan Unyanyembeen johtavaa tietä
myöten.

Hän palasi illalla takaisin antilooppi mukanaan sekä tuoden
hämmästyttäviä uutisia.

"Minä kuljin samaa tietä kuin Selim aamulla", kertoi hän, sillä välin
kuin Simba ja hän valmistivat ateriaa, "ja saavuin tiheään metsään.
Heti sinne tultuani kiintyi huomioni keltaiseen multakasaan, jolla
metsäkarju oli peittänyt pesänsä. Minä astuin sen luoja mitä luulette
minun siellä nähneen? Pojan jalkojen jäljet, ne olivat pienet ja
kapeat, aivan varmaan ne olivat Kalulun jäljet. Hän oli hypännyt
kummulle, sillä varpaat olivat syvemmälle painuneet kuin kantapää.
Minä koetin seurata jälkiä, mutta pian ne katosivat kokonaan.
Kuljin sittenkin edelleen samaan suuntaan ja puolen tunnin kuluttua
saavuin leiriin, jossa ei ollut minkäänlaista aitausta, mutta
siellä oli palanut tuli, sillä tuhka tuntui vieläkin lämpimältä.
Jos Kalulu elää, olen aivan varma siitä, että hän on ollut noiden
ihmisten parissa. Mutta ketä he ovat? Rosvojako? Vai wanyamwezejä?
Alkuasukkaitako? Vai arabeja? Tämä on erämaata, täällä ei ole
ainoatakaan kylää lähiseuduilla. Minne nuo ihmiset ovat menneet?"

"Lähtekäämme etsimään. Seuratkaamme tietä, kunnes saavumme johonkin
kylään, jossa voimme tiedustella", huudahti Simba, ja Selim ja
Abdullah yhtyivät häneen.

"Malttakaahan, syödään ensin, niin että jaksamme kulkea", vastasi
Moto äänellä, josta kävi ilmi, että hän tiesi mitä tahtoi.

Tunnin kuluttua he olivat syöneet vankan aterian ja tuntia ennen
auringonlaskua he olivat matkalla Unyanyembeen. Mutta ennenkuin
he olivat ehtineet sille leiripaikalle, joka oli herättänyt Moton
huomiota, oli jo niin pimeä, että oli parasta asettua yöpuulle.

He koettivat arvata, mitä Kalululle oli tapahtunut. Sitten
he muistelivat kuluneiden kuukausien tapahtumia ja puhuivat
paljon Kalulusta, hänen herttaisuudestaan, hyvyydestään ja
jalomielisyydestään. Paljon ei sinä yönä nukuttu, ja varhain
seuraavana aamuna oltiin taas jalkeilla. Kapea polku oli kovaksi
tallattu, osittain se kulki aivan suoraan, osittain se kiemurteli
monessa mutkassa kuin käärme. Se tuntui matkamiehistämme yhtä
loppumattomalta kuin metsäkin. Ei mitään muuta kuin metsää ja metsää
ja metsää, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, vain metsää, eikä
jälkeäkään viljelyksestä ja ihmisasunnoista. Vain puita, puita,
puita. Kaiken lajisia puita, okaisia kaktuksia, keihäslehtisiä
aloepuita, orjantappuroita, kumipuita, silkkiäispuita, mimosoja,
plataneja, tamarindeja, villejä hedelmäpuita -- mutta ei missään
peltoja eikä kyliä.

Seuraavana päivänä metsä harveni ja muuttui puistomaisemmaksi, ja
sen jälkeen he saapuivat kalkinväriselle, hedelmättömälle alangolle.
Sitten seurasi harvaa metsää, viidakkoa ja taas alankomaata -- mutta
ei vieläkään ihmisasuntojen jälkiä. Tuntuipa siltä, kuin ei muita
elollisia olentoja olisi ollut koko maailmassa. Mutta raivattu tie
jatkui yhä edelleen kiemurrellen mutkaisena tai kulkien suorana kuin
nuora pitkät matkat.

Sinä iltana he lepäsivät jälleen leveän joen rannassa, jakoivat
liha-annoksensa ja jatkoivat matkaa aamun sarastaessa. Päivällisen
aikaan he näkivät viljavainion ja keltaisten tähkien takana kylän.
Kun he saapuivat sinne, kohtasivat he sen portilla alkuasukkaita.

"Terveyttä minä toivotan teille, veljet!" huusi Moto.

"Terveyttä, terveyttä teillekin!" kuului vastaus.

"Mikä maa tämä on?"

"Manyara."

"Manyara!" huudahti Moto ihmeissään.

"Niin, ja Ma-Manyara on meidän kuninkaamme."

"Silloin ei ole pitkältä Unyanyembeen?"

"Noin yhdeksän päivän matka."

"Emmekö me kulkeneet vastikään Gombe-joen poikki?"

"Kyllä, jos tulitte Ukonongosta."

"Niin, sieltä me tulimme. Olemme käyneet metsästämässä ja meille
sattui onnettomuus. Olemme matkalla Unyanyembeen. Oletteko nähneet
karavaanin vastikään kulkevan Unyanyembeen?"

"Emme, emme moneen päivään."

"Terveyttä toivotamme teille, ystävät!"

"Terve, terve!" he vastasivat.

Ystävämme kulkivat edelleen viljeltyjen maitten ohi ja kun he
saapuivat jälleen metsään, kääntyi Moto taakseen ja sanoi:

"Kalulu on kadonnut!"

"Kadonnut! Oi, Moto! Emmekö me koskaan enää tapaa häntä?"

"Pelkään pahoin, ettemme tapaa. Luulin tuon karavaanin olleen
arabialaisen. Mutta jos niin olisi ollut laita, olisi se kulkenut
tätä tietä, ja silloin kylän väki olisi nähnyt sen. Mutta nyt luulen,
että ne ovat olleet rosvoja. Minne he ovat menneet? Mistä he tulivat?
Olivatko he wazavilalaisia vai wanyamwezilaisia? Arabeja he eivät
olleet, sillä siinä tapauksessa he olisivat kulkeneet tätä tietä.
Me olemme joutuneet jo liian kauaksi voidaksemme kääntyä takaisin,
ja me saisimme etsiä Kalulua vuosikausia eri heimokuntien parista
löytämättä häntä sittenkään. Rosvot tappavat kaikki vangit, jotka
joutuvat heidän käsiinsä, jolleivät he voi tehdä heitä orjikseen.
Eikä heitä näe koskaan. Niitä on kaikkialla -- mutta ei missään, kun
haluaa nähdä niitä! Ei, Kalulu on kadonnut, ja jollemme itse tahdo
joutua hukkaan, täytyy meidän jatkaa matkaa Unyanyembeen."

Tämä oli kova isku arabialaispojille ja Simballe, jotka olivat olleet
varmasti vakuuttuneet siitä, että he löytäisivät ystävänsä, ja nyt he
muitta mutkitta saivat kuulla, että hän oli kokonaan kadonnut.

"Oi, Kalulu!" sanoi Selim. "Minulta hän ei ole kadonnut. Minun
muistissani ja sydämessäni säilyy hänen kuvansa sellaisena kuin
tunsin hänet, tuon parhaan ja jaloimman nuorukaisen, jolla oli ylpeä
mieli, vilkas luonne ja lämmin sydän. Kuolemaani saakka muistan häntä
uskollisimpana ja hellimpänä veljenäni."

"Minäkin säilytän hänet muistissani", sanoi Abdullah. "Kertokaamme
hänestä äideillemme, jotka eivät koskaan olisi saaneet nähdä meitä,
jollei Kalulua olisi ollut, ja he siunaavat häntä. Hänen nimensä ei
koskaan kuole, ja aina kun kuulen häntä mainittavan, tahdon rukoilla
Allahia, että minusta tulisi hänen kaltaisensa. Kalulun tähden
tahdon kohdella hyvin kaikkia niitä mustia, jotka nimittävät minua
herrakseen."

"Ja minä lupaan", Selim sanoi, "että veljeni Kalulun vuoksi en
koskaan osta itselleni orjaa. Ja kun minä kuolen, saavat kaikki
orjani vapautensa. Ei kenenkään minun palveluksessani olevan mustan
tarvitse valittaa sitä, että tapasin Kalulun Afrikassa. He saavat
iloita sen johdosta ja kiittää Kalulua siitä, että heitä tästä
lähtien kohdellaan hyvin minun talossani."

"Allah olkoon teidän kummankin kanssa!" huudahti Simba. "Jos kaikki
arabit olisivat teidän kaltaisianne, olisivat arabit rakastettuja
pakanoitten parissa."

"Niin, se on varmaa", sanoi Moto, "eikä meidän heimoomme kuuluvia
ihmisiä ostettaisi kuin lampaita ja vuohia eikä ajettaisi piiskoilla
ja kepeillä markkinoille myytäväksi. Joka ainoa päivä arabit
tekevät suurta vääryyttä tässä maassa, eikä ihme, että alkuasukkaat
kohtelevat heitä pahoin, kun he saavat heidät käsiinsä. Tifum kohteli
Selimiä ja Abdullahia julmasti siksi, että hän oli kuullut, että
heidän kansalaisensa kohtelivat mustia samalla tavalla. Sinä ja minä,
Simba, emme olisi sellaisia kuin olemme, jos joku muu kuin sheikki
Amer ben Osman olisi ollut herramme."

"Se on totta, Moto", sanoi Simba. "Emmekä me olisi nyt matkalla
Sansibariin, jos jalon Amerin poika olisi toisenlainen kuin hän on.
Selim herra on paras arabi koko maailmassa. Mutta kiiruhtakaamme
nyt Unyanyembeen ennenkuin mitään pahaa tapahtuu Selimille ja
Abdullahille, sillä silloin ei meillä enää olisi mitään ilon syytä."

Moto hätkähti ajatellessaankin sitä mahdollisuutta että jotain pahaa
voisi tapahtua hänen nuorelle herralleen, ja kiiruhti eteenpäin,
kunnes he saapuivat tasangolle, jossa hän lähti etsimään heille
ruokaa, ja saikin seepran kaadetuksi.

Kesti kuitenkin kaksi viikkoa, ennenkuin he saapuivat Unyanyembeen.
Syynä oli osittain se, että he kaipasivat Kalulun virkistävää
seuraa, osittain viivytti matkaa ravinnon hankinta. Mutta kolmannen
viikon ensi päivänä tunsivat Simba ja Moto arabialaista siirtokuntaa
ympäröivät tutut vuoret.

Vasemmalla kohosivat Zimbilin liuskavuoret, joiden juurella sijaitsi
arabialaiskylä Maroro, ja sen tällä puolen laajeni Kwiharan laakso.
Pian he näkivät edessään Say ben Salimin, Abdullah ben Saydin,
sheikki Nasibin ja pelätyn Kisesan arabialaisasunnot. He kulkivat
niiden ohitse ja jatkoivat nopein askelin tietä myöten, joka kulki
Kisiwanin ja kahden kukkulan välitse, ja sitten kohosivat heidän
eteensä Taboran suuret rakennukset pisangi- ja granaattiomenapuineen.

Kun he kysyivät vastaantulijoilta, jotka tuijottivat Selimiin ja
Abdullahiin ikäänkuin he eivät koskaan ennen olisi nähneet arabeja,
keitä asui Taborassa, mainittiin heille monien muiden nimien joukossa
myös Sultan ben Alin.

"Asuuko hän täällä?" kysyi Selim.

"Tuolla, tuon suuren puun luona."

He päästivät ilohuudahduksen, ja Selim ehdotti, että he menisivät
yllättämään vanhuksen, joka varmaankin istui verannallaan ja
keskusteli toisten arabien kanssa.

He tunkeutuivat hyvin puettujen sansibarilaisorjien ohi, jotka
ihmetellen katselivat arabialaispoikia, mutta siirtyivät heti heidän
tieltään. Selim ja Abdullah saapuivat hetken kuluttua perille ja
näkivät valkopartaisen sheikin istuvan seinävierustalla kirjavaan
tyynyyn nojautuneena. Hänen ympärillään istui useita muita arabeja.
Kaikki hämmästyivät nähdessään omituiset arabialaispojat, jotka
alastomina -- lukuunottamatta likaista ja repaleista lantiovaatetta
-- astuivat esiin ja puhuttelivat heitä selvällä arabiankielellä.

"Salaam Aleikum!" [Rauha teidän kanssanne.]

"Aleikum Salaam!" vastasivat hämmästyneet arabit nousten pystyyn.

"Oletteko te arabeja, lapset?" kysyi vanha Sultan ben Ali ja katseli
heitä tarkasti.

"Me olemme arabeja Muskatista", vastasi Selim vapisevalla äänellä.

"Allahin nimessä, mitenkä te sitten esiinnytte tuolla tavalla
alastomina oikeauskoisten nähden?" kysyi vanha sheikki edelleen.

"Meidän isämme ovat kuolleet. He olivat rikkaita kauppiaita
Sansibarista. He kaatuivat taistelussa, ja me, heidän poikansa,
jouduimme orjiksi. Monen kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta
-- Allahille olkoon kiitos hänen armostaan -- ja tulimme nyt teitä
tervehtimään ystävinämme."

"Kaatuivat taistelussa!" huudahti sheikki. "Keitä te olette? Missä
taistelussa teidän isänne kaatuivat?"

"Tämä", sanoi Selim osoittaen Abdullahia, "on Abdullah, sheikki
Mohammed ben Mussoudin poika, ja minä olen Selim, Amer ben Osmanin
poika. Sinä olet Sultan ben Ali, minun sukulaiseni ja ystäväni."

"Oi, Allahille olkoon kiitos!" huudahti vanha Sultan hyökäten
heidän luokseen ja syleillen ja suudellen poikia. Hän katseli
heitä kyynelsilmin ja muistellessaan onnetonta päivää Urorissa hän
sanoi: "Vai niin, sinä olet Selim, jalon Amerin poika? Ja tämä on
Abdullah, Mohammedin poika? Oi, ihmeellisiä ovat Allahin tiet, ja hän
on armelias oikeauskoisiaan kohtaan. Teidän silmissänne minä näen
jälleen Amerin ja Mohammedin. Kuinka voisin koskaan unohtaa Kwikurun
onnetonta päivää? Mutta astukaa sisään, lapset! Astukaa sisään
Allahin nimessä. Amerin sukulainen ei unohda, mitä hän on Amerin
pojalle velkaa."

Mutta toisetkin arabit tahtoivat syleillä poikia ja lausuivat hartaat
kiitoksensa Allahille. Ja ennenkuin pojat astuivat sisään, sanoi
Selim:

"Sultan ben Ali, älä salli Amerin poikaa sanottavan epäkiitolliseksi.
Kas, tässä ovat minun ystäväni. Sinä et ole kiittänyt heitä siitä,
mitä he ovat meille tehneet. Tässä on Simba ja Moto. Etkö tunne
heitä?"

"Tunnen kyllä, kukapa ei tuntisi Simbaa ja Motoa!" Sultan vastasi
ja astui miesten luo syleillen heitäkin. "Astukaa Allahin nimessä
sisään. Sanokaa Amerin sukulaiselle, mitä te haluatte syödä ja
juoda." Hän kysyi sitten, kuka Niani oli ja syleili häntäkin.

Sultan ben Alin ystävät syleilivät nyt vuorossaan Simbaa, Motoa ja
Niania, ja monet hänen orjistaan tulivat tervehtimään ystäviään,
joiden he luulivat kaatuneen tuona hirveänä päivänä, jolloin
neljäsataa miestä -- arabeja ja heidän palvelijoitaan oli kohdannut
niin surkea kohtalo.

Sultan ben Ali käski orjiensa valmistaa heti paikalla hyvän aterian,
vei sitten Selimin ja Abdullahin mukanaan omaan kodikkaaseen,
matoilla peitettyyn huoneeseensa ja pyysi heitä lepäämään hetken
aikaa, sillä välin kuin hän kiiruhti keski-ikäisen arabin luo, joka
istui verannalla.

"Soud ben Sayd", sanoi hän tälle, "sinulla on kaksi yhdenikäistä
poikaa kuin nämä nuorukaiset. Kiiruhda ystäväni hakemaan heille
vaatteita, parhaat mitä sinulla on, ja sano mitä niistä tahdot, niin
ostan ne sinulta."

"Älä puhu maksusta, sheikki, ne ovat omasi. Minä nousen aasini
selkään ja palaan takaisin vaatteiden kera ennenkuin ennätät edes
sanoa Bismillah!" ja hyväsydäminen mies kiiruhti kotiinsa.

Sultan ben Ali lähetti hakemaan parturinsa, ja tämä leikkasi poikien
hiukset, jotka valuivat hartioille saakka. Ennenkuin tämä oli tehty,
oli Soud ben Sayd jo palannut takaisin mukanaan kaksi täydellistä
vaatekertaa, -- paidat, kauniisti ompeluilla koristetut takit ja
fetsit, leveät liinahousut ja tohvelit.

Pojat vietiin nyt kylpyhuoneeseen, jossa oli runsaasti saippuaa ja
vettä ja käsiliinoja, ja sitten Sultan ben Ali palasi verannalle
ystäviensä luo, jotka yhä vilkkaasti keskustelivat arabialaispoikien
odottamattomasta paluusta.

"Tämä on suuri päivä, Sultan ben Ali!" sanoi Soud ben Sayd.

"Sanohan muuta. Miten suuresti Amerin ja Mohammedin lesket
iloitsevatkaan! Entäs Leila, joka on määrätty Selimin vaimoksi, kun
hän on kyllin vanha! Ystäväni, jääkää kaikki päivälliselle luokseni,
jotta nuo lapsiparat tuntisivat, että he ovat taas ystävien ja
sukulaisten parissa. Poika parat, kuinka kovasti he ovatkaan saaneet
kärsiä! Mutta paljon on vielä kertomatta. Pian me saamme kuulla
heidän tarinansa. Olen iloinen, että te olette täällä yhdessä minun
kanssani."

Puolen tunnin kuluttua tulivat Selim ja Abdullah täysissä pukimissaan
verannalle, ja he olivat niin muuttuneet ulkomuodoltaan, että tuskin
olisi tuntenut heitä samoiksi villiintyneiksi, pitkätukkaisiksi
pojiksi, jotka olivat niin suuresti pelästyttäneet vanhusta kaikkea
muuta kuin sopivalla ulkoasullaan. Selim tuli ensin, Abdullah hänen
jäljessään, ja kaikki arabit kohosivat pystyyn. Lähestyessään sheikki
Sultania ilon välke kauniilla kasvoillaan Selim tarttui vanhusta
käteen ja kohotti sen kunnioittavasti huulilleen ja sitten hän aikoi
tervehtiä samaan tapaan toisiakin, mutta nämä eivät sallineet sitä,
vaan suutelivat sekä häntä että Abdullahia poskelle.

Pojat saivat istua kunniapaikoille Sultan ben Alin viereen, ja
sitten Selimiä pyydettiin kertomaan seikkailuistaan. Tämä kertoikin
lyhyesti, mutta selvästi kaikista tapahtumista, eikä hänellä koskaan
ollut ollut sen tarkkaavaisempia kuuntelijoita.

Arabien vilkkaat ja osaaottavat huudahdukset ilmaisivat pojille,
että he nyt vihdoinkin olivat ystävien parissa. Kalulua ylistettiin
suuresti, ja Sultan ben Ali lausui sen otaksuman, että poika
luultavasti oli murhattu tai viety vankeuteen ja orjuuteen.

Pian tarjottiin niin runsas ateria, että nälkäiset pojat aivan
hämmästyivät ja erityinen vati oli varattuna Simballe, Motolle ja
Nianille, jotka myös kutsuttiin sisään. Kaikkien kädet valeltiin
vedellä, ja kun Selim ja Abdullah näkivät suuret riisi- ja lihavadit,
huokasivat he tyytyväisinä. Sultan laski heidän eteensä parhaat
palat, ja pojat pakotettiin syömään niin paljon makeisia ja kakkuja
ja hunajaa, että he lopulta kieltäytyivät enempää syömästä.

Seuraavana päivänä heidät vietiin kaikkien Taborassa, Kwiharassa
ja Marorossa asuvien arabien luo vieraskäynneille ja kaikkialla
heidät otettiin sydämellisesti vastaan ja kutsuttiin kesteihin,
jotka seurasivat toinen toistaan niin tiheästi, että pojat kuukauden
kuluttua olivat aivan pyöreäposkiset eikä kummassakaan näkynyt enää
niiden seikkailujen ja kärsimysten jälkiä, joita he olivat saaneet
kestää.

Oltuaan kaksi kuukautta Unyanyembessä pojat jatkoivat matkaa Soud ben
Saydin kanssa, joka kuljetti suurta karavaania rannikolle. Sultan ben
Ali ja monet muut arabit saattoivat heitä jonkun matkaa ja erosivat
sitten alakuloisina heistä toivottaen heille kaikkea hyvää elämän
varrelle.

Kolme kuukautta myöhemmin he kulkivat enemmittä seikkailuitta
hedelmättömän Ugogan halki, ja saapuivat sitten kitkerän veden --
Marenga M'kalin -- ystävälliseen erämaahan sivuuttaen seuraavana
päivänä Usagaran keitaat.

Kymmenen päivää myöhemmin he tulivat Makatatasangolle, ja pystyttivät
viikkoa myöhemmin leirin Simbamwennin, Jalopeurankuninkaan
kaupungissa, joka erikoisesti oli jäänyt poikien mieleen Nianin ja
Isan ikävän kohtauksen vuoksi. Isa paran, joka oli nyt kuollut!

Levättyään kaksi päivää Simbamwennissa jatkoi karavaani marssiaan,
ja seitsemäntenäkymmenentenä päivänä lähtönsä jälkeen Unyanyembestä
näkivät ystävämme Bagamoyon takaisilta kukkuloilta Sansibaria
ympäröivän meren ja sen ikuisesti hymyilevän pinnan, ja heidän
mielensä olivat niin liikuttuneet, etteivät he voineet sanoilla
tulkita tunteitaan. He nauttivat tästä näöstä kunnes se katosi, kun
he laskeutuivat jyrkkää rinnettä alas ja saapuivat merikaupunki
Bagamoyon lehtojen ja puutarhojen kautta sen kaduille, missä heitä
tervehdittiin niinkuin ainakin pitkämatkaisia matkamiehiä iloisin
huudahduksin, hymyilevin katsein ja sydämellisin kädenpuristuksin.

Jo seuraavana päivänä Soud ben Sayd nousi nuorien ystäviensä ja koko
karavaanin kera kahteen purjealukseen. Ankkurit nostettiin, purjeet
levitettiin ja laivat soljuivat myötätuulessa salmen poikki, joka
erottaa Sansibarin mannermaasta.

"Kotia kohti! Miten ihanaa!" huudahti Selim ihastuneena ja syleili
tunteittensa vallassa Abdullahia.

"Kotona! Vihdoinkin kotona!" sanoi Abdullah. "Meillä on ollut
monenlaisia kokemuksia, Selim, mutta me olemme oppineet monta
terveellistä läksyä. Kiitetty olkoon Allah! Hän on vain koetellut
meitä, jotta tulisimme paremmiksi ja puhtaammiksi, ja minä tahdon
koettaa hyötyä tästä opistani. Entäs sinä, Selim?"

"Allahin avulla minäkin!" Selim vastasi.

"Tiedätkö mikä koranin luku parhaiten soveltuu meihin?" kysyi
Abdullah.

"Mikä sitten?"

"Se, jossa puhutaan kirkkaudesta, ja jossa profeetta, jonka nimi
olkoon siunattu, sanoo: Auringon helteessä, yön pimeydessä ei
Jumalasi ole hyljännyt sinua eikä hän vihaa sinua. Eikö hän nähnyt
sinua isättömänä ja äidittömänä ja hoivannut sinua? Eikö hän tavannut
sinua eksyttävillä teillä ja johtanut sinua totuuteen? Eikö hän
nähnyt sinut köyhänä ja tehnyt sinut rikkaaksi? Sen vuoksi älä
sorra isätöntä, älä työnnä luotasi kerjäläistä, vaan julista Herran
hyvyyttä."

"Kuinka ihanaa!" sanoi Selim. "Älä sorra isätöntä voi tarkoittaa: älä
sorra orjia. Niin, tosia ovat koraanin sanat, ja ylistetty olkoon
Jumala, ainoa, ikuinen Jumala!"

"Amen", vastasi Abdullah. "On olemassa vain yksi Jumala ja Muhammed
on hänen profeettansa!"

"Amen", vastasivat nyt Simba ja Moto yhtä haltioituneina hetken
onnesta kuin Selim ja Abdullah.

Vihdoin Sansibarin ranta kohosi kuin smaragdi pyöreän safiirin
keskeltä, ja matkamiehet tervehtivät suloista saarta iloisin
huudahduksin. He lähestyivät yhä lähemmäksi, jokaista yksityiskohtaa
tarkattiin ja jokainen tuttu talo veti heidän silmänsä puoleensa.
Vihdoin laivat laskivat satamaan, Selim ja hänen ystävänsä lausuivat
jäähyväiset Soud ben Saydille ja pyysivät häntä käymään heidän
kodeissaan, sitten he laskeutuivat veneeseen ja soutivat rantaan.
Kun he astuivat kaupungin katuja pitkin, hohtivat heidän poskensa ja
silmänsä loistivat. Vastaantulijat kääntyivät katsomaan heitä, useita
tuttujakin he tapasivat, mutta eivät malttaneet -- näin lähellä
kotia -- pysähtyä keskustelemaan heidän kanssaan, vaan astuivat
nopeasti arabi-, hindu- ja neekerikorttelien läpi ja sillan poikki
ja saapuivat pian rikkaitten arabialaisten puutarhojen keskelle.
Päästyään kaupungin ulkopuolelle he alkoivat juosta, mutta lähellä
kotiaan he hiljensivät vauhtiaan kalpeina ja liikuttuneina.

Äkkiä huusi Abdullah:

"Tuossa, Selim, on minun kotini!"

Selim seurasi ystäväänsä ovelle, syleili häntä vielä kerran ja pyysi
häntä pian tulemaan luokseen, sitten hän Simban, Moton ja Nianin
seuraamana kiiruhti omaa komeaa kotiaan kohti.

Hän näki mangopuut, oranssilehdot, kaneelipuut ja solakat
ryytineilikkapensaat. Pian asuinrakennuskin kohosi suurena ja
valkeana puiden välistä. Hän näki ristikkoikkunat, joista hän usein
oli uneksinut Afrikan erämaissa ja pienen temppelin, jonka hänen
isänsä Amer oli rakennuttanut. Hetkeksi hänen katseensa kiintyi
mereen ja rantaan, jossa hänen isänsä ja tämän ystävät niin usein
olivat istuneet ja katselleet laineiden leikkiä, ja sitten hän
hyökkäsi portista sisään, kiiruhti pihan poikki, veistetystä ovesta
sisään, portaita ylös ja suoraan haaremiin, jossa näki naisen
ristikkoikkunan ääressä katselevan ulos. Se oli Amina, hänen äitinsä!
Amina kohotti katseensa ja näki poikansa, Selimin, joka oli palannut
kotiin neekerien maasta!

On mahdoton sanoin kuvata äidin ja pojan iloa, kun he nyt saivat
syleillä toisiaan pitkän eron jälkeen. Ensimmäisen liikutuksen
mentyä ohi Selim kävi istumaan äitinsä viereen ja alkoi kertoa
hänelle synkkää tarinaa suruista ja kärsimyksistä, vaivoista ja
pettymyksistä, monista ihmeellisistä seikkailuista ja vieläkin
ihmeellisemmästä pelastuksesta sekä Kalulusta, hänen rohkeudestaan,
uhrautuvaisuudestaan ja uskollisuudestaan. Äiti puolestaan kertoi
mitä kärsimyksiä hänellä oli ollut näinä kahtena vuonna. Selimin setä
oli tahtonut ostaa maatilukset Amerin poissaollessa, mutta siihen ei
Amina ollut suostunut.

Kaikki oli käynyt hyvin, ja Selim oli nyt hyvin rikas. Saatuaan
lisäksi Leilan myötäjäiset hän saattoi lukeutua erääksi saaren
rikkaimmista miehistä. Mutta Amina pyysi, ettei Selim ajattelisi
vielä naimista, hänhän oli vain kahdeksantoista vuoden vanha -- vain
poika -- ja Selim lupasi sen hänelle.

Kolmantena päivänä kotiintulonsa jälkeen Selim lähti isännöitsijänsä,
rehellisen muhamettilaisen hindun kanssa kaupunkiin ostamaan
vaatteita uskollisille palvelijoilleen ja heidän perheilleen. Simba,
Moto ja Niani seurasivat mukana. Matkan varrella hän pistäytyi
Abdullahin kotiin pyytääkseen ystäväänsä mukaansa.

Hän käväisi myöskin entisten leikkitovereittensa luona, jotka ottivat
hänet ilomielin vastaan, ja kaikki halusivat kuulla hänen kertovan,
miten paljon hän oli saanut kärsiä orjuudessa ja miten hän oli
päässyt sieltä vapaaksi.

Kaupungilla kulkiessaan saapui Selim sattumalta ystäviensä kera
orjamarkkinoille, missä joukottain onnettomia olentoja myytiin
eniten tarjoaville. Ostajia oli paljon -- voimakkaita, komeita
arabeja, varakkaita sekarotuisia arabeja sekä aina Intiasta saakka
tulleita muhamettilaisia, jotka kaikki tarkasti tutkivat kaupan
olevaa "tavaraa". Siinä oli kumpaakin sukupuolta, kaiken ikäisiä,
puolialastomia ja kokonaan paljaita. Tuskin ainoakaan näytti
terveeltä, useimmat olivat nälistyneitä ja heikkoja. Viime aikoina
oli tuotu suurin joukoin orjia Kilwasta, Mombasahista, Whindestä,
Saadanista ja Bagamoyosta. Kaikki olivat livahtaneet englantilaisten
risteilijöiden ja englantilaisten agenttien käsistä. Mutta täällä he
seisoivat sen talon ikkunoiden alla, jonka katolla liehui Englannin
lippu nuo onnettomat olennot, surkein "ihmiskarja", jonka yli aurinko
koskaan on paistanut.

Selim tunsi inhoa katsellessaan tuota näytelmää ja aikoi juuri
poistua paikalta, kun hän tuli luoneeksi katseensa orjaan, jota juuri
myytiin.

Kalpeana ja poissa suunniltaan hän kuiskasi tovereilleen:

"Pian, tätä tietä, kiiruhtakaa Allahin tähden!" ja hän veti muut
mukanaan huutokaupanpitäjän silmien alta. He pysähtyivät uteliaitten
ryhmän taakse.

"Mikä nyt, Selim?" Abdullah kysyi. "Oletko sairas?"

"Sairasko! En. Mutta näettekö orjaa, joka juuri aiotaan myydä?"

"Näemme", vastasivat kaikki.

"Niin totta kuin Allah on taivaassa, tuo orja on minun veljeni
Kalulu!"

"Kalulu!" huudahtivat he hämmästyneinä.

"Niin, Kalulu!"

"Wallahi, hän se on!" huusi Moto liikuttuneena. "Täällä ei ole
ketään muuta -- ei arabia eikä afrikkalaista -- joka pitäisi päätään
niinkuin hän. Se on watutalaisten kuningas! Sen minä voin vannoa!"
Näin sanoen hän aikoi kiiruhtaa paikalle Simban seuraamana, mutta
Selim huusi: "Allahin tähden, älkää liikahtako paikaltanne!"

"Minkä vuoksi? Eihän hän ole orja!" huusi Simba. "Arabialainen
karavaani ryösti hänet keskellä yötä, siksi että sen johtajat
pelkäävät päivän valoa aivan kuin varkaat. Moto, sinä olit oikeassa,
ja minä hakkaan sen varkaan pään poikki, vaikka Sansibarin sulttaani
sitä ennen hakkaisi minun pääni poikki. Anna minun mennä, Selim!"

"Hiljaa, Simba!" sanoi isännöitsijä. "Sinä vedät ihmisten huomion
meidän nuoreen herraamme. Minä ymmärrän, mitä Selim toivoo. Hän
tahtoo, että ostat tuon orjan. Oi, Afrikka on opettanut sinut
viekkaaksi!"

"Niin, mene sinä", Selim sanoi. "Tarjoa mitä hyvänsä, vaikkapa
tuhatta dollaria, mutta älä anna häntä kenellekään muulle. Me
odotamme sinua täällä."

"Älä ole huolissasi. Sinä et ole huomannut erästä asiaa, Selim. Minä
tiedän saavani hänet hyvällä hinnalla. Etkö näe, että hänellä on
käsiraudat? Hän kuuluu vaarallisiin. Ole varuillasi, Simba, niin että
huomaat, kun annan sinulle merkin. Sitä ennen et hievahda paikaltasi,
mutta kun minä nyökkään, astut esiin ja tartut häneen. Kun olen
maksanut hänestä rahat, on hän Selimin orja. Ja sinä, Selim, sekä
te muut, pitäkää Simbaa silmällä, ettei hän pilaa suunnitelmaani.
Ymmärrättekö?"

"Kyllä", vastasivat toiset.

Piilopaikastaan he näkivät isännöitsijän astuvan esiin ja asettuvan
ostajien pariin ja kuulivat huutokaupanpitäjän, voimakkaan miehen,
jolla oli turbaani päässä, huutavan kovalla äänellä:

"Halloo, arabit, Sansibarin pojat ja rikkaat miehet, katsokaa
tänne! Tässä on erinomainen orja Ututasta. Hän sanoo olevansa
Ututan kuningas (eräs katselijoista naurahti). Ja kuninkaat ovat
kalliita. ('Heistä tulee huonoja orjia!' huusi Selimin isännöitsijä.)
Tämän pojan hinta kohoaa korkealle. ('Sitä se ei tee', huomautti
isännöitsijä.) Katsokaa häntä tarkasti. Huomatkaa hänen silmänsä,
ne ovat kuin elävää tulta. Katsokaa pään asentoa. Katsokaa hänen
jäseniään, ne ovat notkeat ja kaunismuotoiset kuin varsan. Katsokaa
hänen rintaansa, siinä vasta on keuhkot, jotka kelpaavat kovaan
työhön. ('Työhön ei niistä ole, mutta erinomaiset juostessa', sanoi
Selimin isännöitsijä.) Katsokaa hänen hampaitaan. Avaa suusi, poika!
Etkö tottele, koira! Tästä saat! (Kauppias töytäisi häntä.) Katsokaa
hänen hiuksiaan! Ne ulottuvat pitkälle selkään. Tällaista orjaa ei
koskaan vielä ole nähty näillä markkinoilla. Tehkää tarjous, arabit.
Te rikkaat miehet, jotka tarvitsette orjaa, tarjotkaa jokin summa
parhaasta orjasta, mitä Sansibarissa koskaan on nähty."

"Mutta sanokaahan, miksi hänellä on käsiraudat? Onko hän yrittänyt
murhata herransa? Ja miksi hänellä on kaulavanne? Onko hän yrittänyt
karata?" kysyi Selimin isännöitsijä.

"Hiljaa!" huusi kaupittelija. "Tehkää tarjous."

"Kaksi dollaria!" huusi isännöitsijä ivallisesti nauraen.

"Kaksi dollaria! Vain kaksi dollaria! Tästä erinomaisesta orjasta!
Katsohan häntä, mies, ja tarjoa sitten sata."

"Viisi dollaria!" huusi toinen. "Viisi dollaria! Viisi, viisi, viisi,
viisi, viisi."

"Kuusi dollaria!" huusi isännöitsijä.

"Kymmenen dollaria!"

"Kaksikymmentä dollaria!" tarjosi isännöitsijä.

"Kaksikymmentä dollaria! Kuka tarjoo enemmän?"

"Kaksikymmentäviisi!" huusi toinen.

"Kolmekymmentä dollaria! Hän on enemmänkin arvoinen, mutta hän on
oikea paholainen. Näen sen hänen silmistään."

"Kolmekymmentä, kolmekymmentä, kolmekymmentä. Eikö kukaan tarjoa
enempää? Hän on enemmän arvoinen. Tarjotkaa enemmän, arabit!
Kolmekymmentä, kolmekymmentä. Ensimmäisen toisen -- kolmannen
kerran." Ja huutokaupan pitäjä nyökkäsi päätä isännöitsijälle, joka
astui esiin ja laski kolmekymmentä dollaria kullassa. Toinen pisti ne
taskuunsa ja sanoi nauraen:

"Tämä orja tappaa sinut ensi kerran nähdessään sinun nukkuvan. Varo
häntä. Olisin pahoillani, jos jonakin päivänä saisin kuulla, että hän
on leikannut kaulasi poikki."

"Älä ole levoton minun tähteni. Olen nähnyt hurjempien kesyttyvän.
Irrota vanne hänen kaulastaan ja vapauta hänen käsiraudoista."

"Oletko hullu?" kysyi huutokaupanpitäjä.

"En lainkaan, vapauta hänet vain kahleistaan!" vastasi isännöitsijä.

Kaulavanne avautui ja käsiraudat olivat juuri putoamaisillaan maahan,
kun isännöitsijä nyökkäsi päätään Simballe, joka hyppäsi kuin
jalopeura kansanjoukon läpi ja samassa, kun käsiraudat kilahtivat
maahan, lausui syvällä äänellään taikasanan:

"Kalulu!"

Orja, joka seisoi yhä lavalla, kääntyi kuullessaan tuon sanan. Hän
näki Simban tutut kasvot, sekä hänen takanaan kaksi hienosti puettua
arabialaispoikaa, joita hän ei tuntenut, mutta Moto ja Niani olivat
hänelle hyvinkin tutut. Hän horjahti ja olisi kaatunut maahan,
jolleivat Simban vahvat käsivarret olisi tarttuneet häneen, nostaneet
hänet alas lavalta ja kantaneet hänet arabialaispoikien luo.

"Kalulu, etkö tunne Selimiä?"

Hämmästynyt Kalulu tarkasteli hetken aikaa Selimin kasvoja. Hän
näki hänen hymyillen astuvan häntä kohti, ja Kalulu syöksyi hänen
luokseen. Siten ystävykset olivat tavanneet toisensa jälleen monen
kuukauden eron jälkeen. Abdullah ja kaikki muut saivat myös osansa
syleilystä läsnäolevien suureksi hämmästykseksi. He eivät voineet
ymmärtää, mitenkä arabit saattoivat alentua syleilemään orjaa,
joka pari hetkeä sitten oli ollut kahleissa ja tullut myydyksi
kolmestakymmenestä dollarista.

Mutta ystävämme eivät välittäneet läsnäolevien huomautuksista ja
ihmettelystä, vaan menivät suoraan erääseen puotiin, jossa myytiin
valmiita vaatteita. Arabialainen paita heitettiin Kalulun hartioille,
valkea vaate käärittiin hänen päänsä ympärille, ja Kalulu oli kuin
muuttunut. Selim antoi sittemmin käskyn isännöitsijälle hankkia komea
arabialainen puku Kalulua varten.

"Parin päivän kuluttua", sanoi Selim Kalululle, "olet yhtä hyvin
puettu kuin mikä arabi tahansa Sansibarissa, mutta nyt tahdon näyttää
sinulle äitini ja kotini. Kun olemme päässeet kaupungin ulkopuolelle,
voit kertoa meille tarinasi."

Ja Kalulu kertoi, miten hän oli joutunut arabien leiriin ja miten
hänet oli petollisesti vangittu ja pantu kahleihin.

"Alussa tein hurjaa vastarintaa, mutta he löivät ja pitelivät minua
niin pahoin, että olivat vähällä ottaa minut hengiltä. Samana yönä me
lähdimme kulkemaan ja olimme vain öisin liikkeellä, kunnes saavuimme
Unyanyembeen, jossa meitä säilytettiin pimeässä huoneessa. Parin
päivän kuluttua jatkoimme jälleen matkaa, joka päättyi meren rantaan.
Meidän saavuttuamme tähän saareen, pani arabi minut peltotyöhön,
mutta he eivät saaneet minua tekemään työtä. He löivät ja piiskasivat
minua joka päivä, mutta minä en tahtonut tehdä työtä, ja vihdoin, kun
hän huomasi, ettei hän tullut minun kanssani toimeen, lähetti hän
minut useiden muiden mukana myytäväksi. Siinä minun tarinani."

"Tiedätkö, että sinä olet minun orjani, Kalulu? Mutta kun minä
olin sinun orjasi, annoit sinä minulle vapauden ja suojelit minua
tekemällä veljesliiton kanssani. Nyt minä teen saman sinulle. Sinä
olet vapaa ja minä olen sinun veljesi, ja minun äitini on sinun
äitisi", sanoi Selim.

"Ja minun myöskin", sanoi Abdullah. "Selim ei saa pitää sinua yksin
omanaan. Äitini haluaa nähdä sinut. Tässä on hänen kotinsa, käy
sisään."

Selim ja Kalulu seurasivat hänen mukanaan portaita ylös, ja kun he
olivat riisuneet tohvelit jalasta, saattoi Abdullah heidät suureen
saliin. Sen seiniä pitkin kulki komea sohva, joka oli päällystetty
kallisarvoisella silkillä, jommoista Kalulu ei ollut unissaankaan
nähnyt, ja lattialla oli paksuja persialaisia mattoja.

"Niin, Kalulu, minun kotini ei ole yhtä komea kuin Selim," sanoi
Abdullah, "mutta se on parempi kuin useammat muut arabialaiskodit.
Odota hetken aikaa, niin käyn hakemassa äitini."

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Abdullah palasi äitinsä kanssa, jonka
kasvot olivat ohuen hunnun peitossa. Mutta kun hän näki, että vieras
oli vain nuori poika, heitti hän harson silmiltään, astui hänen
luokseen ja kiitti häntä suloisella äänellä. Hän pyysi Kalulua
pitämään tätä kotia omanaan ja oleskelemaan siellä milloin ikänä
Selim vain saattoi luopua hänen seurastaan. Ja sitten hän poistui
jälleen omaan huoneeseensa.

"Sinä näet, Kalulu, että meidän naisillamme on toiset tavat kuin
sinun heimolaisillasi", sanoi Abdullah äidin mentyä. "Jos olisit
täysi-ikäinen mies, et koskaan olisi saanut nähdä hänen kasvojaan.
Mutta sinä olet jo siksi suuri poika, että äitini arasteli sinuakin.
Mutta minä puolestani tahdon vielä painostaa hänen sanojaan: tule
varhain tai myöhään, kaikki mitä me omistamme on sinun omasi."

"Nyt et saa pitää Kalulua kauemmin luonasi, Abdullah, mutta seuraa
meidän mukanamme minun äitini luo", sanoi Selim.

"Ei, Selim, veljeni Kalulu syököön ensin minun luonani, sitten käymme
kaikki yhdessä sinun kotiisi."

"Meidän päivällisateriamme on valmis. Minä tahdon, että Kalulu tapaa
minun äitini. Tule, Abdullah, meidän kanssamme, me palaamme sinun
luoksesi illalliselle."

Kun Abdullah huomasi, ettei Selimillä ollut rauhaa jäädä antoi hän
myöten, joskin se soti arabialaista tapaa vastaan. Hän lohdutti
itseään sillä, että he palaisivat illalla takaisin hänen kotiinsa ja
ilmoitettuaan siitä äidilleen hän seurasi Selimin ja Kalulun mukana.
Simba, Moto ja Niani odottivat oven ulkopuolella, ja kaikki lähtivät
nyt yhdessä Selimin kotiin.

Jos Abdullahin koti oli jo tehnyt suuremmoisen vaikutuksen Kaluluun,
niin ihmetteli hän vieläkin enemmän Selimin komeaa asuntoa. Pihamaan
loistavan valkea marmori, puhtaus ja järjestys, joka vallitsi
kaikkialla, hyvin puetut orjat, jotka avuliaina kiiruhtivat heitä
vastaan, leveät portaat, veistetyt ovet ja suuri eteishalli, kaikki
tuo saattoi nuoren päällikön aivan hengästyneeksi ihmetyksestä. Hänen
katseensa etsi Simbaa ja Motoa, mutta hän huomasi, että he olivat
pysähtyneet ovelle. Heidän ei ollut lupa astua ylempään kerrokseen,
jonne hänet nyt vietiin, ja Kalulun mieli tuntui hiukan levottomalta.

Selim ja Abdullah riisuivat eteisessä tohvelit jaloistaan ja
astuivat sitten suureen, korkeakattoiseen saliin, jossa oli paljon
kallisarvoisia esineitä.

Selim kääntyi Kalulun puoleen ja sanoi:

"Mitä Ututan nuori kuningas arvelee veljensä Selimin talosta?"

"Sinä olet suurempi kuin minä. Minulla on ollut monta tuhatta
sotilasta, jotka olivat valmiit täyttämään pienimmänkin käskyni,
mutta minä olen ensimmäinen kuningas Ututassa, joka on nähnyt
tämän kaltaisen talon. Minulla on ollut runsaasti norsunluuta ja
lukemattomia lehmiä, lampaita ja vuohia, mutta tällaista taloa ei
minulla koskaan ole ollut."

"Myöhemmin, Kalulu, kun me kaikki olemme varttuneet aikamiehiksi,
seuraamme sinua Ututaan ja pidämme huolta siitä, että pääset taas
oikeuksiisi, ja silloin voit saada kaikkea sellaista, mitä täällä
näet. Mutta me olemme vielä nuoria poikia ja meidän pitää oppia vielä
paljon, ennenkuin voimme taistella Ferodiaa vastaan. Siihen saakka
pyydän sinua jäämään tänne Abdullahin ja minun luokseni Sansibariin
ja pitämään minun kotiani omanasi. Odota hetken aikaa, minä käyn
kutsumassa äitiäni, Aminaa, jota sinun täytyy oppia rakastamaan."

"Minä pidän kaikesta, mikä on sinulle rakasta, Selim", vastasi Kalulu
ja kävi sohvalle istumaan.

Selim kolkutti äitinsä huoneiston ovelle, ja kun äiti tuli saliin,
suuteli hän kunnioittavasti hänen kättään ja vei hänet Kalulun luo.
Mutta kun äiti näki vieraan, mustan miehen, vetäytyi hän pois sanoen:

"Kuka tämä on, poikani? Mitä sinä ajattelet, kun päästät orjan
huoneeseen, minne vain arabeilla on lupa tulla? Ja minä olen
hunnutta! Hyi, poika!"

"Ei, rakas äiti, sehän on vain poika. Eikä hän ole mikään orja,
vaan minun veljeni", vastasi Selim hymyillen viitatessaan luokseen
Kalulun, joka näytti hämmästyneenä katselevan Aminan ihmeellistä
kauneutta.

"Sinun veljesi! Onko sinulla kaksi äitiä? Herrani Amer ei kertonut
minulle koskaan, että hänellä olisi ollut muita vaimoja, kuin mitä
tässä talossa asuu. Mitä ihmeellistä peliä tämä? Kuka tuo poika on?"

"Etkö sinä arvaa, äiti? Se on veljeni, Kalulu."

"Kalulu!" toisti äiti. Hänen kauniille kasvoilleen levisi hymy, ja
Kalulun luo astuen hän lausui tälle helliä sanoja niinkuin ainakin
äiti poikansa pelastajalle ja vapauttajalle.

"Tämä talo on sinun käytettävänäsi", lopetti hän. "Käske mitä haluat,
ja sinua totellaan. Minäkin, Selimin äiti, joka niin kauan surin
häntä kuolleena, osaan olla kiitollinen. Simba, Moto ja pikku Niani,
jotka ottivat osaa Selimin kärsimyksiin, ovat saaneet palkinnoksi
taloja ja puutarhoja, eikä Selim voi koskaan kylliksi kehua heidän
hyvyyttään. Mutta sinulle, joka olet saanut kärsiä niin paljon,
tahdon minä olla äidin asemassa, ja sinä olet tästä lähtien minun oma
Kaluluni."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalulu: prinssi, kuningas ja orja - Kertomus Keski-Afrikasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.