Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Viimevuotiset ystävämme
Author: Alcott, Louisa May
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Viimevuotiset ystävämme" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



VIIMEVUOTISET YSTÄVÄMME

Kirj.

Louisa M. Alcott

Suom. Annikki Haahti



WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

  1. Juoruilua.
  2. Ensimmäiset häät.
  3. Taiteellisia yrityksiä.
  4. Kirjailijanoppia.
  5. Kotoisia kokemuksia.
  6. Vierailuja.
  7. Seurauksia.
  8. Ulkomaankirjeenvaihtajamme.
  9. Helliä huolia.
 10. Jon päiväkirja.
 11. Ystävä.
 12. Sydänsurua.
 13. Bethin salaisuus.
 14. Uusia vaikutelmia.
 15. Hyllyllä.
 16. Laiska-Lassi.
 17. Varjojen laakso.
 18. Unohtamista oppimassa.
 19. Yksin.
 20. Yllätyksiä.
 21. Vastanaineet.
 22. Daisy ja Demi.
 23. Sateenvarjon alla.
 24. Sadonkorjuu.



1

JUORUILUA


Jotta olisimme asioista selvillä ja voisimme suoraa päätä siirtyä
Megin häihin, on ehkä paikallaan jutella ensin hiukan Marchin
perheestä. Ja sanon jo etukäteen: jos joku vanhempi lukija väittää,
että kirjassa on liian paljon rakkautta -- niin kuin siinä heidän
mielestään voi olla -- (nuorilla ei kai ole mitään tätä aihetta
vastaan), voin vain yhtyä rouva Marchin sanoihin: "Mitä muutakaan voi
odottaa, kun talossa on neljä iloista tyttöä ja tien toisella puolen
komea nuori naapuri."

Kuluneiden kolmen vuoden aikana perheessä ei ole tapahtunut
suuriakaan muutoksia. Sota on päättynyt ja pastori March taas
onnellisesti kotona kirjojensa ääressä ja hoitamassa pientä
seurakuntaansa. Tuon hiljaisen, tutkistelijan viisaus ei ole vain
oppineisuutta, hänen lähimmäisenrakkautensa kohdistuu kaikkiin
ihmisiin ja hänen hurskautensa kumpuaa niin syvältä, että se sävyttää
koko hänen jalon ja rakastettavan persoonallisuutensa.

Huolimatta köyhyydestä ja tinkimättömyydestä, joka oli estänyt
pastori Marchia tavoittelemasta maallista menestystä, hänen
ympärilleen oli kerääntynyt laaja ihailijapiiri, sillä hänen ylevä
luonteensa veti ihmisiä puoleensa kuin kukkien mesi mehiläisiä.

Ulkopuolisista tuntui, että taloa hallitsi viisi toimeliasta naista,
ja se pitikin osittain paikkansa, mutta silti tuo kirjojensa ääressä
istuva hiljainen oppinut oli perheen pää, kodin keskipiste, sen
omatunto, ankkuri ja lohduttaja. Hänen puoleensa naisväki kääntyi
aina murheen hetkinä.

Tytöt uskoivat sydänhuolensa äidille, mutta isä oli heidän
sielunhoitajansa; ja he rakastivat vuosi vuodelta yhä enemmän
vanhempiaan, jotka uskollisesti uurastivat heidän hyväkseen. Tämä
rakkaus solmi heidän välilleen hellän, kestävän siteen.

Rouva March on yhtä pirteä ja iloinen kuin ennenkin, vaikka hänen
tukkansa on hiukan harmaantunut viime tapaamisen jälkeen. Hän on
nykyisin niin uppoutunut Megin asioihin, että sairaalat ja kodit,
joissa on yhä paljon haavoittuneita 'poikia' ja sotaleskiä, varmaan
kaipaavat äidillisen ystävänsä käyntejä.

John Brooke täytti vuoden päivät miehekkäästi velvollisuutensa,
haavoittui, sai komennuksen kotiin eikä päässyt enää rintamalle.
Tultuaan kotiutetuksi hän yritti parhaansa mukaan voimistua, perehtyä
liikeasioihin ja valmistaa kotia Megille. Järkevänä ja itsenäisenä
hän torjui herra Laurencen hyväntahtoiset tarjoukset. Hänestä oli
mieluisampaa ansaita rehellisesti palkkansa kirjanpitäjänä kuin
ryhtyä uhkayrityksiin lainarahojen turvin.

Brooken ollessa rintamalla Megin aika oli kulunut työssä ja
odotuksessa. Hän oli naisellistunut, kehittänyt perheenemännän
taitojaan ja tullut entistä sievemmäksi. Hänellä oli tyttömäistä
kunnianhimoa, ja hän oli hiukan pettynyt, kun Johnin ja hänen oli
aloitettava elämänsä niin vaatimattomasti. Ned Moffat ja Sallie
Gardiner olivat hiljattain menneet naimisiin eikä Meg voinut olla
vertaamatta heidän hienoa kotiaan, vaunujaan, monia häälahjojaan ja
upeita varusteitaan omiinsa. Mutta kaikki kateus ja tyytymättömyys
haihtui, kun hän ajatteli Johnin uskollista rakkautta ja
kärsivällistä uurastusta hänen valmistaessaan heidän pientä kotiaan;
ja kun he hämärissä istuivat yhdessä jutellen vaatimattomista
suunnitelmistaan, tulevaisuus näytti aina niin kauniilta ja
valoisalta, että Meg unohti kokonaan Sallieta ympäröivän ylellisyyden
ja tunsi itsensä maailman rikkaimmaksi ja onnellisimmaksi tytöksi.

Jo ei palannut enää Marchin tädin luo, sillä vanha rouva oli
niin mieltynyt Amyyn, että kustansi hänet paikkakunnan parhaan
piirustuksenopettajan oppilaaksi, ja siitä ilosta Amy olisi palvellut
vaikka kuinka ankaraa emäntää. Niinpä hän käytti aamupäivät
velvollisuutensa täyttämiseen ja iltapäivät omaksi ilokseen ja oli
tyytyväinen elämäänsä. Jo syventyi näihin aikoihin kirjallisiin
harrastuksiinsa, ja Beth oli kuumetautinsa jälkeen heikko ja vain
muisto entisestään. Ei hän oikeastaan ollut sairas, mutta ei liioin
sama ruusuinen, terve olento kuin aikaisemmin; silti hän hoiti aina
iloisesti ja rauhallisesti tehtävänsä vähin äänin, oli kaikkien
ystävä ja kodin hyvä enkeli.

Jo tunsi itsensä varakkaaksi naiseksi niin kauan kuin "Lentävä Kotka"
maksoi dollarin palstalta hänen 'lörpötyksistään', joiksi hän itse
sanoi pakinoitaan, ja hän sepitti väsymättä uusia juttuja. Mutta
hänen ahkerissa aivoissaan ja kunnianhimoisessa mielessään kypsyi
suuria suunnitelmia, ja vanhaan peltikattilaan ullakolle kertyi
kasvava pinkka tuhruisia käsikirjoituksia, jotka kerran tulisivat
kohottamaan Marchin nimen maineen kukkuloille.

Laurie, joka isoisänsä mieliksi oli mennyt korkeakouluun, koetti nyt
suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Hän oli kaikkien
suosikki, hänhän oli rikas, hänellä oli miellyttävä käytös, terävä
äly ja sitä paitsi hellä sydän, joka saattoi omistajansa usein
pälkääseen hänen yrittäessään auttaa muita. Niinpä hän olikin
vaarassa tulla piloille hemmotelluksi ja olisi ehkä tullutkin,
ellei hänellä olisi ollut taikavoimaa pahan valtaa vastaan. Hänen
mielessään väikkyi näet kuva vanhasta ystävällisestä miehestä, jolle
hänen menestyksensä oli sydämen asia, ja äidillisestä ystävästä, joka
huolehti hänestä kuin omasta pojastaan, ja lopuksi -- eikä suinkaan
vähäisimpänä vaikuttimena -- häntä kannusti tietoisuus siitä, että
neljä herttaista tyttöä ihaili häntä ja luotti häneen vilpittömästi.

Koska hän oli kuitenkin vain tavallinen lahjakas nuori mies, oli
luonnollista, että hän keksi kepposia, hakkaili, oli milloin
keikari milloin haaveksija tai reipas urheilija, aina sen mukaan
mikä oli muodissa korkeakoulussa; hän päihitti toisia ja tuli
itse päihitetyksi, puhui slangia ja oli monta kertaa vähällä
joutua erotetuksi. Mutta koska kolttosten syynä oli vain hänen
elämänilonsa ja kujeilunhalunsa, hän aina selvisi niistä rehellisellä
tunnustuksella, hyvittämällä ne kunniallisesti tai turvautumalla
vastustamattomaan suostuttelutaitoonsa. Itse hän oikeastaan ylpeili,
että oli taas hädin tuskin selviytynyt pinteestä ja järkytti
mielellään tyttöjä kertomalla heille elävästi voitoistaan, jotka hän
oli saavuttanut raivostuneista kunnianarvoisista opettajistaan ja
muista kukistetuista vihollisistaan. 'Meidän luokan pojat' olivat
sankareita tyttöjen silmissä, he saivat usein jopa paistatella näiden
merkkihenkilöiden auringossa, kun Laurie toi heitä kotiinsa.

Tämä suuri kunnia lankesi erityisesti Amyn osalle, ja hänestä tuli
kerrassaan piirin valtiatar, sillä jo varhain hänen ylhäisyytensä
oli oppinut käyttämään synnynnäistä viehätysvoimaansa. Megin
ajatuksia hallitsi niin täysin John, ettei hän välittänyt vähääkään
muista luomakunnan herroista. Beth taas oli liian ujo uskaltaakseen
muuta kuin vilkaista heihin, ja hän ihmetteli kuinka Amy rohkeni
komennella heitä; mutta Jo oli omassa elementissään ja hänen oli
melkein mahdotonta olla matkimatta poikamaista käytöstä, puhetapaa ja
kujemieltä, jotka luontuivat hänelle paljon paremmin kuin naisellinen
sievistely. Pojat pitivät Josta äärettömästi, mutta kukaan ei ikinä
rakastunut häneen, kun taas vain harva säästyi suitsuttamasta paria
tunteellista huokausta Amylle.

Ja koska nyt tuli puhe tunteellisuudesta, ajatukset kääntyvät
luonnollisesti Kyyhkyslakkaan.

Sen niminen oli se pieni, ruskeaksi maalattu talo, jonka John
Brooke oli valmistanut Megin ensimmäiseksi kodiksi. Nimi oli
Laurien keksintöä. Hän sanoi sen sopivan hyvin, koska kysymyksessä
olivat rakastavaiset, jotka kujertelivat nokat vastatusten kuin
kyyhkyspari. Talo oli pikkuinen, sen takana oli puutarha ja edessä
nurmikko, joka ei ollut juuri nenäliinaa suurempi. Siihen Meg aikoi
hankkia suihkulähteen, pensaita ja runsaasti iloisia kukkia; tällä
hetkellä tosin suihkulähdettä esitti rapautunut uurna, joka toi
mieleen likasoikon; sen ympärillä kasvoi heiveröisiä lehtikuusen
taimia, jotka eivät vielä tienneet, alkaisivatko lainkaan elää, ja
kukkarunsauteen viittasivat vasta tikkurivit, jotka osoittivat mihin
siemenet oli kylvetty.

Mutta sisällä oli ihastuttavaa, ja onnellisen morsiamen mielestä
talo oli virheetön ullakolta kellariin saakka. Tosin eteinen oli
tavattoman ahdas -- onneksi nuorella parilla ei ollut pianoa, sillä
sitä ei mitenkään olisi saatu kokonaisena sisälle; ruokasalikin oli
niin pieni, että kuusi henkeä töin tuskin mahtui sinne, ja keittiön
portaat oli kuin varta vasten rakennettu suistamaan sekä palvelijat
että posliiniastiat suoraan hiililaatikkoon. Mutta kun tottui
näihin pieniin puutteellisuuksiin, kaikki tuntui täydelliseltä,
sillä koko talo oli sisustettu aistikkaasti ja käytännöllisesti,
ja yleisvaikutelma oli erittäin tyydyttävä. Pienessä olohuoneessa
ei tosin ollut marmoripöytiä, korkeita peilejä eikä pitsiuutimia
vaan yksinkertainen kalusto, paljon kirjoja, pari kaunista
taulua, kukkateline ikkunasyvennyksessä ja joka puolella sieviä
lahjaesineitä, joita ystävälliset kädet olivat valmistaneet ja jotka
juuri sen vuoksi olivat erityisen rakkaita.

-- Oletko nyt tyytyväinen? Näyttääkö täällä kodikkaalta ja luuletko
tulevasi onnelliseksi tässä ympäristössä? kysyi rouva March, kun äiti
ja tytär käsi kädessä kulkivat tarkastamassa Megin uutta valtakuntaa.

-- Olen niin tyytyväinen ja onnellinen, etten osaa sanoakaan, vastasi
Meg luoden äitiinsä katseen, joka puhui paremmin kuin sanat.

-- Jos hänellä vain olisi palvelustyttö tai parikin, kaikki olisi
niin kuin pitää, sanoi Amy tullessaan olohuoneesta, jossa hän oli
koetellut, sopisiko pronssinen Merkurius paremmin uuninreunustalle
vai hyllypöydälle.

-- Olemme jo äidin kanssa keskustelleet siitä, ja olen päättänyt
seurata hänen neuvoaan. Täällä on niin vähän tehtävää, että kun Lotty
juoksee asioillani ja hiukan auttaa minua silloin tällöin, vältyn
parahiksi veltostumasta enkä rupea ikävöimään kotiin, selitti Meg
rauhallisesti.

-- Sallie Moffatilla on neljä kotiapulaista, jatkoi Amy.

-- Jos Megillä olisi yhtä monta, he valloittaisivat koko talon, ja
silloin herra ja rouva saisivat pystyttää leirin puutarhaan, puuttui
puheeseen Jo, joka kiillotti iso keittiöesiliina edessään vielä
viimeisen kerran ovenripoja.

-- Sallie ei olekaan köyhän miehen vaimo, ja hän tarvitsee monta
palvelijaa pitämään hienoa talouttaan kunnossa. Meg ja John
aloittavat vaatimattomasti, mutta uskon, että pienessä kodissa on
yhtä paljon onnea kuin komeassa palatsissa. Megin ikäiset nuoret
tytöt tekevät suuren virheen elleivät viitsi muuta kuin pukeutua,
jaella käskyjä ja juoruta. Kun olin nuori rouva, toivoin usein, että
uudet vaatteeni kuluisivat tai repeytyisivät, jotta saisin nauttia
niiden paikkaamisesta, sillä minusta oli suorastaan kyllästyttävää
aina ommella korutöitä tai kirjailla nenäliinoja.

-- Olisit mennyt keittiöön sotkemaan kuten Salliekin, kun hän haluaa
vaihtelua, vaikka hänen laitoksensa kyllä aina epäonnistuvat ja
herättävät suurta riemua palvelijoissa, sanoi Meg.

-- Myöhemmin minä meninkin, mutta en huvittelemaan vaan oppimaan
Hannalta keittotaitoa, jotta palvelijani eivät voisi nauraa minulle.
Silloin se oli kuin leikkiä, mutta tuli aika, jolloin olin todella
iloinen, että osasin valmistaa maukasta ruokaa pienille tytöilleni
ja selviytyä ilman apulaista. Sinä, Meg, aloitat päinvastaisessa
järjestyksessä, mutta varmaan olet kiitollinen tästä oppiajasta vielä
silloinkin, kun Johnista tulee rikkaampi mies, sillä varakkaankin
perheenemännän täytyy tietää miten työt tehdään, jotta hän tietää
mitä voi vaatia alaisilta.

-- Se on totta, sanoi Meg, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut
äitinsä pientä esitelmää. -- Tiedätkö, tästä nurkasta pidän eniten
koko nukkekodissani, jatkoi Meg hetken kuluttua heidän noustessaan
yläkertaan ja tutkiessaan hänen hyvin varustettua liinavaatekomeroaan.

Beth järjesti siellä parhaillaan liinavaatepinoja hyllyille. Kaikki
naurahtivat Megin sanoille, sillä liinavaatevarastoon liittyi hauska
tarina. Marchin täti oli sanonut, että jos Meg nai 'tuon Brooken',
hän ei saa tädiltään penniäkään. Vähitellen aika kuitenkin hellytti
hänen mielensä ja hän rupesi katumaan päätöstään, mutta koska hän
ei ikinä perunut sanojaan, hänen oli vaikea keksiä miten kiertäisi
uhkauksensa.

Viimein hän huomasi keinon, joka tyydytti häntä. Rouva Carrol,
Florencen äiti, sai tehtäväkseen ostaa, päärmäyttää ja nimikoittaa
runsaan valikoiman liinavaatteita ja lähettää ne omana lahjanaan
morsiamelle. Näin tapahtuikin, mutta salaisuus tuli kuitenkin ilmi
herättäen Marchin perheessä suurta riemua. Marchin täti näet koetti
näyttää viattomalta ja väitti itsepintaisesti, ettei hän voinut antaa
muuta kuin vanhanaikaisen helminauhan, joka jo kauan sitten oli
luvattu sille tytöistä, joka ensin menisi naimisiin.

Rouva March siveli ihaillen hienoja damastiliinoja.

-- Tämä liinavaatevarasto kestää kyllä koko ikäni, niin ainakin Hanna
väittää, sanoi Meg tyytyväisyyttä loistaen.

-- Herra Ilveilijä saapuu, huusi Jo alakerrasta, ja kaikki riensivät
Laurieta vastaan, sillä hänen jokaviikkoiset vierailunsa toivat aina
hauskaa vaihtelua perheen tasaiseen elämään.

Tietä pitkin tuli reippain askelin pitkä, harteikas nuorukainen
päässään pehmeä huopahattu ja takki auki reuhottaen. Hän loikkasi
matalan puutarha-aidan yli viitsimättä pysähtyä avaamaan veräjää
ja seisoi samassa rouva Marchin edessä ojennetuin käsin ja sanoi
sydämellisesti:

-- Tässä minä taas olen, äiti! Ja kaikki hyvin.

Viimeiset sanat olivat vastaus rouva Marchin hellän kysyvään
katseeseen, jonka Laurien silmät kohtasivat niin vilpittöminä, että
kohtaus päättyi äidilliseen suudelmaan kuten tavallisesti.

-- Tämä on rouva Brookelle, ja sitä seuraavat antajan lämpimät
onnittelut. Terve, Beth! Oletpa virkistävä näky, Jo. Ja sinä, Amy,
olet aivan liian sievä naimattomaksi tytöksi.

Jutellessan Laurie ojensi ruskean paperikäärön Megille, vetäisi
Bethiä palmikosta, virnisteli Jon suurelle keittiöesiliinalle ja
elehti muka hurmaantuneena Amyn edessä. Kun hän oli tervehtinyt äitiä
ja tyttöjä kädestä, kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

-- Missä John on? kysyi Meg levottomana.

-- Hän ahertaa tänään, että saisi vapaata huomiseksi, rouvaseni.

-- Kumpi joukkue voitti viimekertaisen ottelun, Teddy? kysyi Jo, joka
yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta seurasi yhä innokkaasti
poikien urheilua.

-- Me tietysti. Olisitpa ollut näkemässä.

-- Miten jaksaa suloinen neiti Randal? Amy kysyi merkitsevästi
hymyillen.

-- Hän on entistä julmempi. Etkö näe miten olen laihtunut? Ja Laurie
löi leveään rintaansa ja huokasi haikeasti.

-- Mitähän hän taas on keksinyt? Avaa pian paketti, Meg, katsotaan
mitä siinä on, sanoi Beth, joka uteliaana oli vilkuillut pahkuraista
kääröä.

-- Se on tärkeä esine tulipalon tai varkaiden varalle, selitti
Laurie, kun kääröstä tyttöjen suureksi riemuksi tuli esiin
hälytyskello.

-- Aina kun John on poissa ja sinä, Meg-rouva, olet peloissasi, sinun
tarvitsee vain helistää tätä kelloa yläkerran ikkunasta, niin saat
silmänräpäyksessä kaikki naapurit jalkeille. Eikö ole erinomainen? Ja
Laurie vahvisti sanansa heläyttämällä hiukan kelloa, jolloin tytöt
kiireimmiten tukkivat korvansa.

-- Saat olla tästä kiitollinen, ja kiitollisuudesta puhuttaessa minun
täytyy kertoa, että Hanna pelasti äsken hääkakkusi hukkateiltä.
Näin ohikulkiessani, kun se tuotiin teille, ja jollei Hanna olisi
urhoollisesti puolustanut kakkua, olisin siepannut sen varmasti,
sillä se oli kauhean herkullisen näköinen.

-- Kasvatkohan sinä ikinä isoksi ihmiseksi, Laurie? sanoi Meg hyvin
rouvamaisesti.

-- Yritän parastani, arvoisa rouva, mutta pelkään pahoin, ettei
meidän rappeutuneena aikanamme enää ylitetä sataakahdeksaakymmentä
senttiä, vastasi tuo nuori herrasmies, jonka pää jo ulottui melkein
kattokruunun tasalle. -- Näin upouudessa asunnossa on tietysti
pyhyydenloukkaus ajatella syömistä, mutta koska minulla on hirmuinen
nälkä, ehdotan että siirrymme muualle.

-- Äiti ja minä odotamme Johnia. Täällä on vielä hiukan
järjestämistä, sanoi Meg kiiruhtaen pois.

-- Beth ja minä menemme Kitty Bryantin luo hakemaan lisää kukkia
huomista varten, sanoi Amy painaen sievän hatun sieville kiharoilleen.

-- Älä sinä, Jo, ainakaan hylkää minua. Olen niin nääntynyt, etten
pääse kotiin omin voimin. Äläkä millään muotoa riisu esiliinaasi,
se on harvinaisen pukeva, sanoi Laurie, kun Jo tarjosi käsivartensa
tukeakseen hänen horjuvia askeliaan.

-- Kuule, Teddy, haluan puhua nyt vakavasti huomispäivästä, aloitti
Jo, kun he lähtivät kulkemaan rinnakkain. -- Sinun täytyy luvata,
että käyttäydyt arvokkaasti etkä kujeillasi pilaa järjestelyjämme.

-- Olkoot kujeet minusta kaukana.

-- Äläkä juttele hassuja silloin kun meidän on oltava vakavia.

-- Enhän minä ikinä. Itse sinä hassuja puhut.

-- Ja pyydän hartaasti, ettet vilkaisekaan minuun koko toimituksen
aikana, voin muuten purskahtaa vielä nauramaan.

-- Et sinä minua näekään, sillä varmasti itket niin, ettet
kyynelhuurujesi takaa erota mitään.

-- Minähän en itke koskaan muuta kuin suuressa tuskassa.

-- Kuten esimerkiksi silloin, kun ystävät lähtevät korkeakouluun, vai
mitä? sinkautti Laurie virnistellen.

-- Senkin riikinkukko. Minä vetistelin vain hiukan tyttöjen seuraksi.

-- Aivan. Kuinka isoisä on voinut tällä viikolla? Onko hän ollut
hyvällä tuulella?

-- Erinomaisella, mutta sinä olet tainnut joutua kiipeliin ja haluat
tietää, kuinka hän suhtautuu uutisiisi? huomautti Jo terävästi.

-- Mutta Jo, uskotko että voisin katsoa äitiäsi silmiin ja sanoa
kaiken olevan hyvin, jollei se olisi totta? Laurie seisahtui
loukkaantuneen näköisenä.

-- En, en usko.

-- Älä sitten ole epäluuloinen; minä haluaisin vain vähän rahaa,
sanoi Laurie ja jatkoi matkaa Jon sydämellisen äänensävyn lepyttämänä.

-- Sinä kulutat paljon rahaa, Teddy.

-- Varjelkoon, en minä sitä kuluta, se kuluu itsestään. Tuskin
huomaankaan, kun se on jo lopussa.

-- Olet niin antelias ja hyvänahkainen, että lainaat ihmisille etkä
osaa sanoa kenellekään ei. Kuulimme Henshaw'sta ja mitä teit hänen
hyväkseen. Jos aina kulutat rahasi sillä tavoin, kukaan ei moiti
sinua, sanoi Jo lämpimästi.

-- Henshaw teki kärpäsestä härkäsen. Olisitko sinä sitten antanut
sellaisen kunnon kaverin raataa itsensä hengiltä varojen puutteessa?
Hän vastaa tusinaa meitä laiskoja korkeakoululaisia.

-- En tietenkään; mutta minä en käsitä minkä vuoksi tarvitset senkin
seitsemät liivit, loputtoman määrän solmioita ja uuden hatun joka
kerta kun tulet kotiin. Luulin että olisit jo päässyt keikariaikasi
ohi, mutta aina se vain puhkeaa jossain uudessa muodossa. Tällä
kertaa muoti vaatii näyttämään hirvittävältä, koska tukkasi on kuin
juuriharja ja sinulla on ruumiinmukainen takki, keltaiset hansikkaat
ja kömpelöt, leveäkärkiset kengät. En sanoisi mitään, jos tuo ruma
asusi olisi halpa, mutta se on maksanut yhtä paljon kuin kunnon
vaatteetkin.

Laurie heitti päätään taaksepäin ja nauroi niin makeasti Jon
hyökkäykselle, että pudotti huopahattunsa maahan. Jo astui sen
päälle, ja Laurie sai nyt sopivan tilaisuuden kehua uutta asuaan,
koska hän saattoi tälläkin hetkellä vain rutistaa pahoinpidellyn
hattunsa kokoon ja työntää sen taskuunsa.

-- Olet kunnon ihminen, jos lakkaat esitelmöimästä. Saan siitä
tarpeekseni viikon varrella, kotiin tultuani haluan pitää hauskaa.
Ja huomenna käyttäydyn kyllä hyvin, maksoi mitä maksoi, niin että
ystäväni ovat minuun tyytyväisiä.

-- Jätän sinut rauhaan, kunhan vain annat tukkasi kasvaa. Vaikka en
olekaan nirppanokka, kieltäydyn jyrkästi näyttäytymästä henkilön
seurassa, joka on kuin joku nuori ammattilaisnyrkkeilijä, huomautti
Jo tosissaan.

-- Tämä vaatimaton muoti edistää opiskelua; siksi olemmekin
omaksuneet sen, selitti Laurie, jota ei ainakaan voinut moittia
turhamaiseksi, koska hän oli vapaaehtoisesti vaihtanut kauniin,
kiharan tukkansa neljännestuuman pituiseen sänkeen. -- Asiasta
toiseen, Jo, tuo pikku Parker taitaa tulla aivan epätoivoiseksi
Amyn vuoksi. Hän ei osaa puhuakaan muusta, hän kirjoittelee runoja,
huokailee kuutamossa ja esiintyy yleensä sangen epäilyttävällä
tavalla. Eikö sinustakin olisi parasta, että hän ajoissa
tukahduttaisi tunteensa? jatkoi Laurie hetken kuluttua ison veljen
huolehtivaan sävyyn.

-- Tietysti; emme halua lähivuosina uusia häitä perheeseen. Hyvänen
aika, mitä ihmettä nuo lapset oikein ajattelevat? Jo näytti niin
järkyttyneeltä kuin Amy ja pikku Parker olisivat olleet vielä alle
kymmenvuotiaita.

-- Aika kuluu ihan huomaamatta, neitiseni. Sinä, Jo, olet vielä
alaikäinen, mutta seuraava järjestyksessä ja jätät pian meidät
suremaan, sanoi Laurie ja pudisti päätään ajatellessaan miten ajat
huononivat.

-- Älä hätäile; minä en ole sitä lajia, johon rakastutaan. Ei minusta
kukaan huoli, ja se onkin onni, sillä jonkun pitää perheessä aina
jäädä vanhaksipiiaksi.

-- Sinä et anna kenellekään tilaisuutta, sanoi Laurie vilkaisten
tyttöön syrjäkarein, samalla kun hänen päivettyneille poskilleen
kohosi vähän väriä. -- Sinä et milloinkaan paljasta luonteesi
hellempiä puolia, ja jos joku sattumalta pääsee kurkistamaan pinnan
alle eikä osaa salata, että pitää näkemästään, silloin sinä kaadat
kylmää vettä niskaan -- ja tulet niin piikikkääksi, ettei sinuun
uskalla katsoakaan, saati koskea.

-- En pidä sellaisesta. Minulla on sitä paitsi niin kiire, etten
jouda vaivaamaan päätäni joutavalla, ja sitten minun mielestäni on
hirveätä hajottaa koti. Älä puhu enää tästä asiasta. Megin häät ovat
panneet meidän päämme niin pyörälle, että puhumme vain rakkaudesta
ja muusta järjettömästä. En tahdo tulla huonolle tuulelle, jutellaan
mieluummin muusta, sanoi Jo sen näköisenä, kuin olisi valmis
kaatamaan kylmää vettä pienimmästäkin ärsytyksestä.

Mitä Laurie lie mielessään miettinyt, hän kuittasi sen pitkällä
vihellyksellä ja lausui julki pelokkaan ennustuksen, kun he erosivat
veräjän luona:

-- Muista minun sanoneen, Jo, sinä olet seuraava.



2

ENSIMMÄISET HÄÄT


Kuistin vaaleanpunaiset köynnösruusut heräsivät aikaisin seuraavana
aamuna iloiten täysin siemauksin kirkkaasta auringonpaisteesta ja
pilvettömästä taivaasta. Niiden punertavat terälehdet loistivat,
kun tuuli niitä keinutteli, ja ne kuiskailivat toinen toisilleen
mitä olivat nähneet. Toiset kurkistivat ruokasaliin, jonne hääpöytä
oli katettu, toiset kiipesivät korkealle yläkertaan ulottuakseen
hymyilemään siskoksille, jotka pukivat morsianta, toiset taas
toivottivat tervetuloa kaikille niille, jotka kulkivat edestakaisin
puutarhassa, kuistilla tai käytävässä, ja kaikki, alkaen upeimmasta,
täysin puhjenneesta kukasta aina vaaleimpaan pikku nuppuseen saakka,
uhrasivat parhaimman loistonsa ja suloisimman tuoksunsa lempeälle
emännälleen, joka oli niitä hoitanut ja rakastanut.

Meg ei halunnut silkkiä, pitsejä eikä oranssinkukkia.

-- En halua tänään näyttää vieraalta ja jäykältä, hän selitti. En
välitä hienoista, muodikkaista häistä, sillä toivon ympärilleni vain
ne, jotka ovat minulle rakkaita, ja heille haluan olla oma itseni.

Hän oli ommellut omin käsin morsiuspukunsa. Siskot kampasivat hänen
kauniin tukkansa, ja hänen ainoana koristeenaan oli kimppu kieloja,
jotka olivat Johnin mielikukkia.

-- Sinä olet tosiaan meidän oma rakas Megimme, mutta niin suloisen
näköinen, että tahtoisin rutistaa sinua, ellei pukusi rypistyisi,
huudahti Amy katsellen häntä ihastuksissaan, kun kaikki oli valmista.

-- Silloin olen tyytyväinen. Saatte suudella ja syleillä minua, koska
sellaisia ryppyjä juuri tahdonkin pukuuni tänään, sanoi Meg ja sulki
syliinsä siskot, jotka itkien ja nauraen rutistivat häntä tuntien
samalla, että uusi rakkaus ei ollut tukahduttanut vanhaa.

-- Nyt menen sitomaan Johnin solmion ja sitten olen hetken isän
kanssa kirjastossa, sanoi Meg lopulta kiiruhtaen suorittamaan pientä
palveluaan. Sen jälkeen hän seuraili äitinsä kannoilla, koska
vaistosi, että hymyilevästä ilmeestään huolimatta äiti sisimmässään
oli surullinen, kun ensimmäinen lintu lensi pesästä.

Kolmen nuoremman sisaren viimeistellessä asuaan meillä on hyvä
tilaisuus tarkastella minkälaisia muutoksia ystäviemme ulkomuodossa
on tapahtunut kuluneiden kolmen vuoden aikana.

Jon kulmikkuus on paljon vähentynyt. Hän on oppinut liikkumaan
luontevasti, joskaan ei sulavasti. Hänen lyhyt kihara tukkansa on
kasvanut ja kiertää nyt pukevasti paksuna palmikkona hänen päätään.
Tummahipiäisillä poskilla on raikas väri, katse lempeä, ja tänä
päivänä hänen terävältä kieleltään pääsee vain ystävällisiä sanoja.

Beth on hoikka ja kalpea ja entistä hiljaisempi; hänen kauniit,
lempeät silmänsä ovat tavallista suuremmat, ja niitä katsellessa
tulee surulliseksi, vaikka niiden ilme ei itse asiassa ole
lainkaan surullinen. Tuska on jättänyt noille nuorille kasvoille
liikuttavan varjonsa. Mutta Beth valittaa harvoin, hän vakuuttaa aina
toiveikkaasti tulevansa pian paremmaksi.

Amya ei suotta sanota perheen kukkaseksi, sillä jo
kuusitoistavuotiaana hän on vartaloltaan ja käytökseltään kuin
täysikasvuinen nainen. Vaikka hän ei olekaan kaunotar, hänessä
on selittämätöntä naisellista viehkeyttä. Sen huomaa koko hänen
olemuksestaan, käsien liikkeistä, hameen hulmahduksesta, pään
keikahduksesta. Se on itsetiedotonta mutta sopusointuista ja
viehättää monia yhtä paljon kuin itse kauneus. Nenä tuotti yhä huolta
Amylle, sillä siitä ei milloinkaan tullut kreikkalaista, samoin liian
iso suu ja voimakas leuka. Nämä harmittavat viat antoivat kuitenkin
luonteikkuutta hänen kasvoilleen, vaikkei hän itse sitä tiennytkään
iloitessaan vain harvinaisen heleästä ihostaan, kirkkaan sinisistä
silmistään ja tuuheista, kullankeltaisista kiharoistaan.

Kaikki kolme olivat pukeutuneet ohuihin hopeanharmaisiin pukuihin,
parhaisiin kesäpukuihinsa. Hiuksissa ja rintapielessä heillä oli
vaaleanpunaisia ruusuja, ja he näyttivät raikkailta ja onnellisilta
tytöiltä, niin kuin olivatkin.

Hääjuhlat olivat vailla kaikkia muodollisuuksia, koska ne tahdottiin
mahdollisimman luonnollisiksi ja kodikkaiksi. Niinpä Marchin täti
saavuttuaan kauhistuikin, kun morsian juoksi toivottamaan hänet
tervetulleeksi ja saattoi sisälle häätaloon, jossa sulhanen kiinnitti
juuri paikoilleen maahan pudonnutta köynnöstä ja perheen isä
pappisarvostaan huolimatta asteli juhlallisen näköisenä yläkertaan
viinipullo kummassakin kainalossaan.

-- Onpas tämä laitaa! huudahti vanha rouva järjestellessään kahisevan
silkkipukunsa laskoksia ja istuutuessaan kunniapaikalle, joka oli
järjestetty häntä varten. -- Sinunhan olisi pitänyt pysytellä
näkymättömissä viime hetkeen asti, lapsi kulta.

-- Ei minussa ole mitään katsomista eikä kukaan sitä paitsi tule
tuijottamaan minua eikä arvostelemaan pukuani eikä laskemaan mitä
hääateria on maksanut. Olen liian onnellinen välittääkseni, mitä
ihmiset puhuvat tai ajattelevat, niinpä vietänkin omat hääni aivan
niin kuin minusta itsestäni on hauskinta. John, rakkaani, tässä on
vasarasi, ja samassa Meg jo oli auttamassa "tuota miestä" hänen
kerrassaan sopimattomassa puuhassaan.

John ei edes kiittänyt, mutta kumartuessaan ottamaan tuota
epäromanttista työkalua hän suuteli pikku morsiantaan oven takana
luoden häneen sellaisen katseen, että Marchin tädin oli nopeasti
pakko ottaa nenäliinansa ja pyyhkiä vanhoja, tuikeita silmiään, jotka
olivat äkkiä kostuneet.

Samassa kuului rysähdys ja huutoja, joita seurasi Laurien
sydämellinen nauru ja hieman sopimaton huudahdus:

-- Voi, Zeus Amon! Jo tönäisi taas hääkakkua! Seurauksena oli yleinen
hälinä, joka vaivoin ehti asettua, ennen kuin serkkujoukko saapui ja
"seurue astui sisään", kuten Bethin oli tapana sanoa lapsena.

-- Älä anna tuon nuoren jättiläisen tulla lähelleni; hän on paljon
kiusallisempi kuin hyttyset, kuiskasi vanha rouva Amylle, kun huone
alkoi täyttyä ja Laurien tumma pää kohosi toisten yläpuolelle.

-- Hän on luvannut olla tänään oikein kiltti, ja hän osaa olla
kerrassaan viehättävä, jos vain haluaa, vastasi Amy ja hiipi
varoittamaan Herkulesta lohikäärmeestä, mistä oli seurauksena, että
vanha rouva oli hukkua Laurien huomaavaisuuteen.

Ilman morsiussaattuettakin häly hiljeni heti, kun pastori March ja
nuori pari asettuivat lehväholvin alle. Äiti ja siskot seisoivat
lähinnä morsiusparia, aivan kuin he olisivat vielä halunneet pidättää
Megin luonaan. Isän ääni petti useammin kuin kerran, mutta se tuntui
tekevän toimituksen vain kauniimmaksi ja juhlallisemmaksi. Sulhasen
käsi vapisi silminnähtävästi eikä kukaan kuullut hänen vastaustaan,
mutta Meg katsoi suoraan puolisonsa silmiin sanoessaan: "Tahdon", ja
hänen äänensä ja katseensa oli niin hellän luottavainen, että ilo
täytti äidin sydämen ja Marchin täti nyyhkytti kuuluvasti.

Jo ei itkenyt, vaikka hänen toisin ajoin oli sangen vaikea pidättää
kyyneliään. Hänen onnistui hillitä itsensä, koska hän tiesi Laurien
herkeämättä katselevan tummissa vekkulinsilmissään samalla kertaa
hilpeä ja liikuttunut ilme. Beth nojasi päänsä äidin olkapäähän,
mutta Amy seisoi suorana kuin kuvapatsas auringonsäteiden leikkiessä
kauniisti hänen otsallaan ja kukissa, jotka koristivat hänen
kiharoitaan.

Samalla hetkellä kun vihkimistoimitus oli päättynyt, Meg huudahti
välittömästi vastoin totuttuja tapoja:

-- Ensimmäinen suukko äidille! ja kääntyi suutelemaan häntä hellästi.

Seuraavan neljännestunnin ajan Meg hehkui kuin ruusu, sillä
onnittelijat olivat hukuttaa hänet syleilyihin alkaen herra
Laurencesta aina vanhaan Hannaan, joka ihmeelliseen päähineeseen
sonnustautuneena sulki Megin syliinsä ja sanoi itkun ja naurun
sekaisella äänellä: -- Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! Kakkukin
säilyi ehjänä ja kaikki on ihan taivaallista!

Häävieraat hajaantuivat ja jokainen sanoi jotakin sukkelaa tai
ainakin yritti, ja kaikilla oli nauru herkässä, niin kuin vain
silloin kun mieli on keveä. Häälahjoja ei ollut näytteillä, sillä ne
oli jo viety nuoren parin kotiin; taidokasta hääateriaa ei myöskään
tarjottu, mutta sen sijaan runsaasti leivonnaisia, pientä haukattavaa
ja hedelmiä, kaikki kukkasin somistettuna. Herra Laurence ja Marchin
täti kohottivat vähän kulmiaan ja iskivät silmää toisilleen,
kun kolme Hebeä kantoi vieraille ainoina nektareina vain vettä,
limonaatia ja kahvia. He eivät kuitenkaan sanoneet mitään, mutta
Laurie, joka itsepintaisesti halusi palvella morsianta, oli tosiaan
hämmästynyt ilmestyessään hänen eteensä täyteen ahdettu tarjotin
käsissään.

-- Onko Jo särkenyt vahingossa kaikki viinipullot? hän kuiskasi. --
Ei kai se sentään harhanäky ollut, kun tänä aamuna näin vielä täällä
muutaman pullon.

-- Ei, et sinä erehtynyt. Isoisäsi lahjoitti ystävällisesti meille
parasta viiniään, ja Marchin tätikin lähetti muutaman pullon, mutta
isä varasi ensin niistä vähän Bethille ja lähetti loput sotilaiden
toipilaskodin tarpeiksi. Sinähän tiedät että hänen mielestään viiniä
pitäisi käyttää vain lääkkeeksi, ja äiti sanoo, ettei hän eivätkä
hänen tyttärensä ikinä tarjoile viiniä tämän katon alla kenellekään
nuorelle miehelle.

Meg puhui tosissaan ja odotti, että Laurie olisi joko rypistänyt
otsaansa tai purskahtanut nauruun. Mutta tämä ei tehnyt kumpaakaan,
vaan vilkaistuaan Megiin sanoi kiihkeään tapaansa:

-- Se on oikeata puhetta! Olen nähnyt siitä koituvan niin paljon
vahinkoa, että toivoisin toistenkin naisten ajattelevan samalla
tavoin.

-- Et kai sentään puhu omasta kokemuksestasi! Megin äänessä oli
huolestunut sävy.

-- En, siitä annan kunniasanani. Mutta älä sentään usko liian hyvää
minusta, minulla ei näes ole kiusausta juuri siihen syntiin. Koska
olen elänyt maassa, jossa viini on yhtä yleistä kuin vesi ja melkein
yhtä vaaratonta, en välitä siitä lainkaan; mutta kun sievä tyttölapsi
tarjoaa viiniä, on vaikea kieltäytyä, senhän kai ymmärrät.

-- Mutta sinun pitäisi kieltäytyä, vaikkei itsesi, niin ainakin
toisten vuoksi. Laurie, lupaa se nyt minulle, niin voin sitä
suuremmalla syyllä sanoa tätä päivää elämäni onnellisimmaksi.

Näin äkillinen vakava pyyntö sai nuoren miehen hetkeksi epäröimään,
sillä pilkkaa on usein paljon vaikeampi kestää kuin kieltäytymistä.
Meg tiesi, että jos Laurie antaisi lupauksen, hän myös pitäisi sen
maksoi mitä maksoi. Sanaa sanomatta hän katsoi vain Laurieen onnesta
säteilevin kasvoin ja hänen hymynsä tuntui sanovan: -- Tänään ei
kukaan henno kieltää minulta mitään. Eikä Laurie tietenkään voinut;
hymyillen hän ojensi kätensä Megille ja sanoi sydämellisesti:

-- Minä lupaan, rouva Brooke!

-- Kiitoksia oikein paljon.

-- Ja minä juon maljan päätöksellesi ja toivotan sille pitkää ikää,
Teddy, huudahti Jo läikäyttäen Laurien päälle limonaatia, kun
heilautti iloisesti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan.

Tarjoilun jälkeen vieraat hajaantuivat kaksittain ja kolmittain
kävelemään puutarhaan ja nauttimaan auringonpaisteesta. Megin
ja Johnin seisoessa sattumalta keskellä nurmikenttää Laurie sai
päähänpiston, joka kruunasi nämä epätavalliset häät.

-- Kaikki naineet ottakoot toisiaan kädestä ja tanssikoot nuoren
parin ympärillä, kuten Saksassa on tapana, me poikamiehet ja
vanhatpiiat kierrämme pareittain piirin ulkopuolella! Laurie huudahti
kävellen Amyn rinnalla, ja hän oli niin tartuttavan iloinen ja
innostunut, että kaikki seurasivat mukisematta heidän esimerkkiään.
Pastori ja rouva March, Carrolin täti ja setä aloittivat, ja muut
yhtyivät innolla piiriin; vieläpä Sallie Moffatkin hetken epäröityään
heitti laahustimen käsivarrelleen ja veti Nedin mukanaan. Mutta
hilpeän tunnelman kruunasivat herra Laurence ja Marchin täti, sillä
komean vanhan herran kävellessä juhlallisesti vanhan rouvan luo tämä
pisti heti kepin kainaloonsa ja kiiruhti sisäpiiriin morsiusparin
ympärille, sillä aikaa kun nuori väki leijaili puutarhassa kuin
perhoset juhannuspäivänä.

Vasta kun kaikki olivat lopen uupuneita, tanssi taukosi ja vieraat
alkoivat hankkia lähtöä.

-- Toivotan sinulle sydämestäni kaikkea hyvää, kultaseni, vaikka
pelkään, että vielä saat surujakin kokea, sanoi Marchin täti Megille
ja lisäsi sitten sulhaselle, joka oli tullut saattamaan häntä
vaunuihin: -- Olette saanut aarteen, nuori mies, näyttäkää että
olette sen arvoinen.

-- En ole aikoihin ollut näin hauskoissa häissä, Ned. En käsitä mistä
se johtuu, siellähän ei ollut ensinkään niin kuin häissä yleensä,
huomautti rouva Moffat miehelleen heidän ajaessaan kotiin.

-- Laurie poikaseni, jos sinä joskus haluat astua saman askelen
ja otat jonkun noista pikku tytöistä kumppaniksesi, olen täysin
tyytyväinen, sanoi herra Laurence istuutuessaan nojatuoliinsa
aamupäivän juhlinnan jälkeen.

-- Yritän tehdä parhaani, jotta toivomuksesi toteutuisi, vastasi
Laurie harvinaisen kuuliaisesti irrottaen samalla varovaisesti
kukkasen, jonka Jo oli kiinnittänyt hänen napinläpeensä.

Nuorikon uusi koti ei ollut kaukana, ja ainoan häämatkansa Meg
suoritti entisestä kodista sinne Johnin rinnalla kävellen. Kun hän
tuli huoneestaan kyyhkysenharmaassa puvussaan ja olkihatussa, joka
oli valkoisilla nauhoilla sidottu leuan alle, kaikki kerääntyivät
hänen ympärilleen ja hyvästelivät niin kuin hän olisi ollut lähdössä
pitkälle matkalle.

-- Äiti kulta, älä vain luule että menetät minut tai että rakastan
sinua sen vuoksi vähemmän, että rakastan Johnia niin kovasti, Meg
sanoi takertuen äitiinsä. -- Sinua, isä, tulen joka päivä katsomaan
ja minä toivon, että saan säilyttää vanhan paikkani teidän kaikkien
sydämessä, vaikka olenkin naimisissa. Beth voi olla paljon minun
luonani ja toisetkin tytöt pistäytyvät varmaan joskus nauramassa
minun talouspuuhilleni. Kiitos teille kaikille tästä ihanasta
päivästä. Hyvästi, hyvästi!

He seurasivat Megiä hellin, rakastavin katsein ja onnea toivottaen,
kun hän lähti kotoaan Johnin käsivarteen nojaten kädet täynnä kukkia
ja kesäkuun auringon valaistessa hänen onnellisia kasvojaan.



3

TAITEELLISIA YRITYKSIÄ


Ihmisten yleensä ja eritoten nuorten kunnianhimoisten miesten
ja naisten on usein vaikea oppia erottamaan neroa ja tavallista
lahjakkuutta toisistaan. Niinpä Amynkin täytyi kestää monet surut,
ennen kuin hän oppi tämän eron. Luullen innostustaan taiteelliseksi
innoitukseksi hän nuorekkaan rohkeasti yritti milloin mitäkin taiteen
haaraa. Hän hylkäsi muovailusaven pitkiksi ajoiksi ja keskittyi
hienoihin tussipiirroksiin onnistuen niissä niin hyvin, että hänen
näppäristä tekeleistään koitui sekä hyötyä että huvia. Mutta silmien
rasittuminen pakotti hänet pian luopumaan tussitöistä ja yrittämään
rohkeasti polttopiirustusta.

Niin kauan kuin tätä intoa riitti, perhe eli ainaisessa tulipalon
pelossa, sillä talon täytti niihin aikoihin alituisesti palaneen puun
haju, ullakolta tuprahteli usein levottomuutta herättäviä savupilviä,
hehkuvia poltinrautoja oli pitkin ja poikin, eikä Hanna milloinkaan
uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin oli tulipalon pelosta varannut
vuoteensa viereen vesisangon ja hälytyskellon.

Poltettuaan pahasti sormenpäänsä Amy vaihtoi tulen öljyyn ja
alkoi vähentymättömällä innolla harjoittaa öljymaalausta. Eräältä
taiteilijaystävältään hän sai käytettyjä siveltimiä, paletteja ja
värejä; ja siitä alkoi töhriminen. Tuloksena oli paimentauluja ja
merimaisemia, joiden vertaisia ei milloinkaan ollut nähty maalla
eikä merellä. Hänen nautakarjansa oli sillä tavoin muhkeata että se
olisi varmasti saanut palkinnon maatalousnäyttelyssä, ja tottuneinkin
merimies olisi hänen laivojensa kallistumaa katsellessaan
tullut merikipeäksi, jollei tapa, jolla kaikkia laivanrakennus- ja
takilointisääntöjä oli rikottu, olisi saanut katselijaa
vääntelehtimään naurusta heti ensi silmäyksellä.

Seuraavana oli vuorossa hiilipiirustus. Perheenjäsenten kuvat
riippuivat seinällä rivissä ja kaikki näyttivät niin hurjilta
ja nokisilta kuin heidät olisi manattu esiin hiilisäiliöstä.
Liitepiirroksina he onnistuivat paremmin, sillä he olivat näköisiään.

Amyn tukkaa, Jon nenää, Megin suuta ja Laurien silmiä kehuttiin
hyviksi. Sen jälkeen savi ja kipsi pääsivät taas armoihin, ja Amyn
ystävistään tekemät aavemaiset luonnokset kummittelivat talon
nurkissa tai keikahtelivat komeron hyllyiltä ihmisten päähän. Hän
houkutteli lapsia malleikseen, kunnes heidän sekavat kuvauksensa
Amy-neidin salaperäisistä puuhista hankkivat hänelle jonkinlaisen
syöjättären maineen. Mutta tämäkin ilo loppui pian, kun sattui ikävä
onnettomuus, joka jäähdytti hänen intonsa.

Kerran kun malleista oli puutetta, Amy ryhtyi ottamaan kipsivalosta
sievästä jalastaan. Mutta pian hälytti hirveä kolina, kirkuna ja
hyppiminen koko perheen paikalle. Nuori, innokas taiteilijanalku
hyppeli hurjasti lattialla toinen jalka juuttuneena kipsipyttyyn,
jonka sisältö oli kovettunut odottamattoman äkkiä. Suurin
ponnistuksin eikä aivan vaaratta hänet saatiin vapautetuksi. Jo
nauroi niin tikahtuakseen kaivaessaan jalkaa irti, että veitsi
luiskahti liian syvälle, viilsi haavan Amy-poloisen jalkaan ja jätti
ainakin yhden pysyvän muiston hänen taiteellisista yrityksistään.

Amy rauhoittui, mutta sitten hänessä heräsi halu piirtää luontoa
ja hän rupesi etsimään maalauksellisia aiheita ulkoa, metsistä,
niityiltä ja joelta. Hän vilustui ehtimiseen istuessaan kosteassa
ruohikossa piirtämässä jotain "ihastuttavaa asetelmaa", kiveä,
yksinäistä sientä, katkennutta tulikukkaa tai "taivaallisen ihanaa
pilvirykelmää", joka piirrettynä näytti mainiolta höyhenpatjalta.

Jos nerous on ikuista kärsivällisyyttä, kuten Michelangelo vakuuttaa,
Amylla ainakin oli tämä jumalainen ominaisuus, sillä huolimatta
kaikista epäonnistumisista ja masentavista kokemuksista hän uskoi
lujasti että vielä kerran saisi aikaan sellaista, jota voisi sanoa
"tosi taiteeksi".

Mutta samalla hän ahkeroi myös toisenlaisten asioiden parissa,
sillä hän oli päättänyt kehittää itsestään miellyttävän ja hienosti
sivistyneen naisen, siinäkin tapauksessa, ettei hänestä koskaan
tulisi suurta taiteilijaa. Tässä hän onnistuikin paremmin, sillä hän
kuului niihin onnellisiin, joita kaikki rakastavat, jotka saavat
ystäviä minne tulevatkin ja suhtautuvat elämään niin myönteisesti
ja keveästi, että vähempiosaiset helposti uskovat heidän syntyneen
suosiollisten tähtien merkeissä. Kaikki pitivät Amysta, sillä monien
avujensa lisäksi hän oli myös tahdikas. Hän tiesi vaistomaisesti,
mikä oli sopivaa ja miellytti ihmisiä, hän löysi aina oikeat sanat,
toimi tilanteen mukaisesti ja hallitsi itsensä niin täysin, että
sisarilla oli tapana sanoa: "Jos Amy joutuisi hoviin, hän tietäisi
pilkulleen miten siellä on käyttäydyttävä, vaikkei häntä olisi
etukäteen neuvottukaan."

Hänellä oli eräs heikkous: hän halusi liikkua "hienoimmissa
piireissä", vaikkei oikein itsekään tiennyt, mikä tuo _hienoin_ oli.
Varallisuus, yhteiskunnallinen asema, seuraelämän taidot ja hienot
tavat olivat hänen mielestään eniten tavoittelemisen arvoisia, ja
hän liittyikin aina mielellään henkilöihin, joilla oli nämä edut
puolellaan erehtyen usein pitämään epäaitoa aitona ja ihailemaan
sellaista, mikä ei itse asiassa ollut ihailun arvoista.

-- Äiti, minulla olisi sinulle muuan pyyntö, sanoi Amy tullessaan
eräänä päivänä hyvin tärkeän näköisenä sisään.

-- No mikä, tyttöseni, vastasi äiti, jonka silmissä tuo hieno nuori
neiti yhä pysyi lapsena.

-- Meidän piirustustuntimme loppuvat ensi viikolla, ja ennen kuin
tytöt hajaantuvat kesäksi, haluaisin jonakin päivänä kutsua heidät
tänne. Heidän tekisi kovasti mieli nähdä joki, piirtää vanhaa siltaa
ja tehdä samanlaisia luonnoksia kuin minäkin. He ovat olleet minulle
hyvin kilttejä ja olen siitä kiitollinen, sillä vaikka he ovat
rikkaita ja tietävät että minä olen köyhä, he ovat pitäneet minua
samanarvoisena.

-- Miksi eivät olisi pitäneet? Rouva March esitti kysymyksensä
tavalla, jota tytöt sanoivat hänen Maria Teresia -tyylikseen.

-- Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ihmiset karsinoidaan
yleensä varallisuutensa mukaan. Älä yhtään pörhennä höyheniäsi
kuin herttainen, pieni kanaemo, jonka poikasia koreat pikkulinnut
nokkivat; tiedäthän että rumasta ankanpojasta tuli lopulta
joutsen, sanoi Amy hymyillen, sillä hänen toiveikasta ja valoisaa
mielenlaatuaan ei katkeruus sumentanut.

Rouva March naurahti ja kysyi äidinylpeyttään peitellen:

-- Mitä sinä sitten olet suunnitellut, joutseneni?

-- Haluaisin kutsua tytöt meille ensi viikolla lounaalle, viedä
heidät ajelulle katsomaan niitä paikkoja, joita he toivovat
näkevänsä, antaa heidän soudella joella ja ehkä vielä järjestää
pienen taiteellisen juhlan heidän kunniakseen.

-- Sen voimme kyllä toteuttaa. Mitä haluat tarjota? Eiköhän riitä,
jos tarjoamme leivoksia, voileipiä, hedelmiä ja kahvia.

-- Ei mitenkään! Meillä täytyy olla kylmää kieltä ja kananpoikaa
ja lopuksi jäätelöä suklaakastikkeen kanssa. Tytöt ovat tottuneet
sellaiseen ja haluan tarjota oikein hienon kunnon lounaan, vaikka
minun täytyykin itse ansaita elatukseni.

-- Kuinka monta teitä on? kysyi äiti totiseksi muuttuneena.

-- Meitä on kolme- neljätoista, mutta en usko kaikkien sentään
tulevan.

-- Hyvänen aika, sinähän saat vuokrata koko raitiovaunun tuomaan
heitä tänne.

-- Mitä sinä puhutkaan, äiti? Tänne tulee ehkä kuusi tai kahdeksan
tyttöä ja olen aikonut vuokrata heitä varten hevosen ja lainata herra
Laurencen suuret vaunut.

-- Mutta sehän tulee kalliiksi, Amy.

-- Ei oikeastaan, olen jo laskenut kustannukset ja aion maksaa kaiken
itse.

-- Etkö usko, kultaseni, että nuo ylellisyyteen tottuneet tytöt
iloitsisivat vaihteen vuoksi enemmän jostakin yksinkertaisesta, kun
emme kerran voi tarjota heille mitään uutta. Ja meillekin se sopisi
paremmin, sillä silloin ei tarvitsisi lainailla tavaroita, ei ostaa
sellaista mitä emme tarvitse, eikä jäljitellä vierasta elämäntyyliä.

-- Jollen saa kutsuja mieleni mukaisiksi, en välitä pitää niitä
ensinkään. Olen ihan varma että pystyn järjestämään ne, jos sinä
ja siskot vain hiukan autatte; enkä ymmärrä miksen voisi toteuttaa
ajatustani, kun kerran itse aion kustantaa menot, sanoi Amy
päättäväisyydellä, joka vastustusta kohdatessaan usein muuttui
itsepäisyydeksi.

Rouva March tiesi, että kokemus on hyvä opettaja, ja milloin vain oli
mahdollista, hän antoi lastensa itse oppia elämän vaikeat läksyt.

-- Olkoon menneeksi, Amy; jos kerran välttämättä haluat toteuttaa
aikeesi ja voit sen tehdä tuhlaamatta liiaksi rahaa, aikaa ja hyvää
tuultasi, en vastusta. Keskustele toisten tyttöjen kanssa, ja mitä
päätättekin autan teitä parhaani mukaan.

-- Kiitos äiti; sinä olet aina niin kiltti, sanoi Amy ja kiiruhti
kertomaan suunnitelman siskoilleen.

Meg innostui heti ja suostui auttamaan luvaten reippaasti koko
omaisuutensa Amyn käytettäväksi, alkaen pienestä kodistaan aina
parhaisiin suolalusikkoihinsa asti. Mutta Jo rypisteli kulmiaan eikä
olisi aluksi halunnut olla missään tekemisissä koko kutsujen kanssa.

-- Minkä ihmeen tähden viitsit tuhlata rahojasi, vaivata meitä
kaikkia ja kääntää koko talon nurin muutamien tyttölasten vuoksi,
jotka eivät välitä sinusta pennin vertaa! Luulin sinulla olevan sen
verran järkeä ja ylpeyttä, ettet alkaisi pokkuroida jonkun tavallisen
naisihmisen edessä vain sen vuoksi, että hän käyttää ranskalaisia
korkoja ja ajelee kuomuvaunuissa, pauhasi Jo, joka ei ollut
parhaimmalla tuulellaan, kun joutui keskeyttämään romaaninsa juuri
traagisimmassa kohdassa.

-- Minä en pokkuroi enkä siedä tuota sinun holhoavaa äänensävyäsi,
kivahti Amy, sillä siskokset riitelivät jatkuvasti, kun tuli kysymys
tämänkaltaisista asioista. -- Tytöt pitävät minusta ja minä pidän
heistä, he ovat ystävällisiä, viisaita ja lahjakkaita, vaikka sinä
sanot heitä vain tyhjänpäiväisiksi muotinukeiksi. Sinusta ei ole
minkäänarvoista se, että on suosittu, seurustelee hienoissa piireissä
ja oppii kauniita käytöstapoja. Mutta minä pidän niitä asioita
arvossa ja aion käyttää hyväkseni jokaista tilaisuutta. Sinä voit
kyllä käyttää kyynärpäitäsi, kulkea nokka pystyssä halki elämäsi ja
kehua olevasi riippumaton, jos haluat. Minulle se ei sovi.

Päästäessään kielensä valloilleen Amy pääsi tavallisesti väittelyssä
voitolle, koska hän osasi aina säilyttää malttinsa, kun taas Jo
vapaudenrakkaudessaan ja epäsovinnaisuudessaan esitti niin pitkälle
meneviä väitteitä, että säännöllisesti joutui alakynteen. Amy oli
nytkin luonnehtinut Jon riippumattomuuden halun niin osuvasti, että
molemmat purskahtivat nauruun, ja keskustelu muuttui sopuisammaksi.
Vasten tahtoaan Jo lopulta suostui uhraamaan päivän sovinnaisuuden
alttarille ja auttamaan sisartaan, vaikka pitikin koko kutsuja
joutavana hommana.

Kutsukirjeet lähetettiin, ja melkein kaikkiin tuli myöntävä vastaus.
Juhlapäiväksi oli määrätty seuraava maanantai. Hanna oli huonolla
tuulella, koska viikon työt menivät sekaisin, ja ennusti kaiken
käyvän hullusti, kun "ei saanut pestä ja silittää oikeana päivänä".
Järjestelyt tietysti kärsivät, kun keittiökoneiston tärkein ratas
rupesi näin jarruttamaan.

Ensimmäiseksi epäonnistuivat Hannan laitokset: kananpoika oli
sitkeätä, kieli liian suolaista eikä suklaa vaahdonnut kylliksi.
Leivokset ja jäätelö maksoivat enemmän kuin Amy oli arvioinut, samoin
vaunut. Lisäksi tulivat vielä monet pikkumenot, jotka aluksi olivat
näyttäneet mitättömiltä, mutta joiden yhteissumma nousi pelottavan
suureksi. Beth kylmettyi ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen. Megillä
oli yhtenään vieraita, jotka veivät hänen aikansa, ja Jo oli
toisissa maailmoissa, teki vahinkoja tavallista enemmän ja pani Amyn
kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

-- Ilman äidin apua en olisi milloinkaan selviytynyt, selitti Amy
kiitollisena jälkeenpäin, kun toiset olivat jo täysin unohtaneet tuon
'vuoden hullunkurisimman pilan'.

Oli päätetty, että jos maanantaiksi sattuisi ruma sää, neidit
tulisivat vasta tiistaina, ja se oli miltei liikaa Jon ja Hannan
kestokyvylle. Maanantaiaamuna vallitsi epävakainen sää, joka itse
asiassa on kiusallisempi kuin yhtämittainen sade. Väliin pisaroi,
väliin paistoi aurinko, väliin tuuli, eikä sää vakiintunut ennen kuin
oli liian myöhäistä ratkaista asiaa suuntaan tai toiseen.

Amy nousi päivän koittaessa, ajoi toisetkin vuoteesta ja määräsi
aamiaisen syötäväksi aikaisin, jotta koko talo saataisiin ajoissa
kuntoon. Olohuone näytti tänään merkillisen nukkavierulta, mutta
pysähtymättä huokailemaan asiaa, jolle ei mahtanut mitään, hän asetti
taitavasti tuoleja maton kuluneille kohdille, peitti tauluilla
seinissä olevat tahrat ja somisti tyhjät nurkkaukset omilla
veistoksillaan, jotka antoivat huoneelle taiteellisen säväyksen.
Vaikutelmaa paransivat vielä sievät kukka-asetelmat, joita Jo
järjesti sinne tänne.

Ruokapöytä näytti houkuttelevalta; sitä katsellessaan Amy toivoi
hartaasti, että ruoka maistuisi hänen vierailleen ja että
lainatut lasit, posliinit ja hopeat saataisiin kunnialla takaisin
omistajilleen. Vaunut oli luvattu, Beth auttoi Hannaa kulissien
takana ja Jo lupautui olemaan niin huomaavainen ja rakastettava
kuin hänen yläilmoissa harhailevat ajatuksensa, pakottava päänsä ja
horjumaton paheksumisensa kaikkea ja kaikkia kohtaan suinkin antoivat
myöten.

Amy pukeutui huolestuneena ja tunsi jo etukäteen helpotusta
ajatellessaan sitä onnellista hetkeä, jolloin lounas oli kunnialla
ohi ja hän lähtisi vieraineen ajelulle nauttimaan yhteisistä
taideharrastuksista, sillä isot avovaunut ja vanha silta olivat hänen
kutsujensa vetonaula.

Seurasi kaksi odotuksen tuntia, joiden aikana Amy kulki olohuoneen
ja eteisen väliä ja yleinen mieliala vaappui kuin tuuliviiri. Pieni
sadekuuro kello yhdentoista tienoissa oli ilmeisesti sammuttanut
neitien innon; heidän näet piti saapua kahdeltatoista, mutta
määräaikana ei ketään kuulunut. Kello kahden maissa aurinko paistoi
kirkkaasti, mutta silloin lopen uupunut perhe istuutui pöydän ääreen
nauttimaan herkkuja, joita ei voitu säästää kauemmin.

-- Tänään ei ilma haittaa. Nyt he varmasti tulevat, meidän täytyy
pian pukeutua ja olla valmiit ottamaan heidät vastaan, huudahti
Amy, kun aurinko seuraavana aamuna herätti hänet unesta. Hän puhui
reippaasti, mutta mielessään hän kuitenkin salaa toivoi, ettei olisi
puhunut mitään tiistaista, sillä hänen intonsa laimeni sitä mukaa
kuin leivokset vanhenivat.

-- En saanut hummereita, niin että saatte tulla toimeen ilman
hummerisalaattia, sanoi pastori March vaivautuneen näköisenä
tullessaan sisään puolisen tuntia myöhemmin.

-- Siinä tapauksessa saa kana kelvata, salaatissa ei sen sitkeydestä
ole haittaa, ehdotti rouva March.

-- Hanna jätti sen hetkeksi keittiön pöydälle ja kissanpojat pääsivät
sen kimppuun. Olen hirveän pahoillani, Amy, sanoi Beth joka oli
lämmin kissojen suojelija.

-- Silloin täytyy saada hummeria, sillä kieli ei yksinään riitä,
sanoi Amy päättävästi.

-- Onko minun nyt laukattava kaupunkiin ostamaan sitä? kysyi Jo
jalomielisenä marttyyrina.

-- Vain minua kiusataksesi sinä toisit sen varmasti kotiin kainalossa
käärimättä edes paperia sen ympärille. Minä lähden itse, vastasi Amy,
jonka sisu vähitellen alkoi kuohua.

Amy kätki kasvonsa tiheän harson taa, otti sievän korin
käsivarrelleen ja lähti matkaan toivoen, että virkistävä ajelu
rauhoittaisi hänen kiihtynyttä mieltään ja vahvistaisi häntä
kestämään päivän koettelemukset. Hän löysi pian mieleisensä hummerin,
ja ostettuaan vielä kastikepullon lähti kiireesti kotimatkalle.

Raitiovaunussa istui Amyn lisäksi vain vanha, uninen naishenkilö.
Riisuttuaan harsonsa Amy ryhtyi aikansa kuluksi laskemaan, mihin
hänen rahansa olivat kuluneet. Hän oli niin syventynyt numeroihinsa,
ettei huomannut uutta tulijaa, joka hyppäsi vaunuun matkan varrelta.
Vasta kuullessaan miehekkään tervehdyksen hän havahtui. Tulija
oli eräs Laurien hienoimmista korkeakoulutovereista. Amy ei ollut
huomaavinaan jalkainsa juuressa olevaa koria, sillä hän toivoi
hartaasti, että toinen poistuisi ennen häntä, ja hän vastasi
rakastettavasti nuoren miehen tervehdykseen onnitellen itseään, että
oli pukeutunut uuteen kävelypukuunsa.

Matka sujui erinomaisesti. Amyn huoli haihtui heti, kun hän kuuli
seuralaisensa nousevan ensimmäiseksi vaunusta. Heidän hilpeästi
jutellessaan vanha nainen rupesi tekemään lähtöä. Kompuroidessaan
ovelle hän kaatoi vahingossa Amyn korin, ja -- voi kauhistus! --
hummeri paljastui koko mahtavassa loistossaan jalosukuisen herra
Tudorin silmien edessä.

-- Hyvänen aika, mummohan unohtaa päivällisensä tänne! huudahti nuori
mies pahaa aavistamatta ja työnsi kävelykepillään punaisen hirviön
takaisin aikoen ojentaa korin vanhukselle.

-- Ei, ei -- antakaa olla, se -- se on minun, sopersi Amy posket
melkein yhtä punaisina kuin hummeri.

-- Oh, suokaa anteeksi. Se onkin harvinaisen hieno hummeri, sanoi
herra Tudor sulavasti osoittaen niin vilpitöntä mielenkiintoa, että
se oli kunniaksi hänen kasvattajilleen.

Amykin tointui samassa, nosti reippaasti korin viereensä istuimelle
ja sanoi nauraen:

-- Ettekö toivoisi, että saisitte maistaa siitä valmistettua
salaattia ja nähdä ne ihastuttavat nuoret naiset, jotka olen kutsunut
syömään sitä?

Sitä saattoi sanoa tahdikkuudeksi, sillä Amy ymmärsi koskettaa kahta
miehistä heikkoutta. Hummeriin liittyi oitis mieluisia muistoja ja
noihin ihastuttaviin nuoriin naisiin kohdistuva uteliaisuus sai
miehen unohtamaan naurettavan tilanteen.

Kai hän nauraa Laurien kanssa tälle jutulle, mutta onneksi minä
en ole heitä kuulemassa, mietti Amy, kun Tudor kumarsi ja poistui
vaunusta.

Kotona Amy ei maininnut mitään koko tapauksesta, vaikka huomasikin
korin kaatuessa saaneensa rumia kastiketahroja uuteen hameeseensa.
Hän vain jatkoi valmisteluja, jotka nyt tuntuivat entistä
ikävämmiltä, ja kello kahdentoista aikaan kaikki oli taas kunnossa.
Tietäessään naapurien olevan kiinnostuneita hänen puuhistaan Amy
toivoi tänään onnistuvansa loistavasti ja voivansa siten haihduttaa
mielistä edellisen päivän vastoinkäymisen; niinpä hän tilasi
isot vaunut ja ajoi komeasti vieraita vastaan tuodakseen heidät
juhla-aterialle.

-- Nyt kuuluu pyörien ratinaa, he tulevat! Minä menen portille
vastaan, koska se vaikuttaa vieraanvaraiselta. Toivottavasti Amy
parka saa nyt iloita täydestä sydämestään vaivojensa palkaksi, sanoi
rouva March ryhtyen tuumasta toimeen. Mutta heti vaunut nähtyään hän
herpaantui: Amyn rinnalla istui yksi ainokainen vieras.

-- Beth, juokse äkkiä auttamaan Hannaa korjaamaan puolet
lautasista; on hassua istuttaa yksi ainoa tyttö kahdelletoista
katettuun ruokapöytään, huudahti Jo kiiruhtaen hänkin portille niin
kiihdyksissään, ettei edes muistanut pysähtyä nauramaan.

Amy astui sisään aivan rauhallisena ja oli ihastuttavan kohtelias
ainoalle vieraalleen, joka oli pitänyt lupauksensa; muut
perheenjäsenet esittivät osansa yhtä taitavasti, ja neiti Eliottin
mielestä hänen isäntäväkensä oli varsin hilpeätä joukkoa, sillä
perheen oli mahdotonta ajan mittaan pidättää naurunhaluaan. Kun
hauska ateria oli päättynyt ja oli käyty katsomassa ateljeeta ja
puutarhaa ja keskusteltu innokkaasti taiteesta, Amy tilasi kevyet
rattaat ja näytti ystävättärelleen lähitienoita aina auringonlaskuun
asti, jolloin 'kutsut' päättyivät.

Kotiin palattuaan Amy oli väsyneen näköinen, mutta mahdollisimman
tyyni. Hän huomasi, ettei onnettomasta juhlasta ollut muuta jäljellä
kuin epäilyttävä kure Jon suupielessä.

-- Sait kauniin ilman iltapäiväajelullesi, kultaseni, sanoi äiti niin
luontevasti kuin kaikki kaksitoista olisivat olleet mukana.

-- Neiti Eliott oli oikein herttainen tyttö ja näytti viihtyvän
hyvin, huomautti Beth lämpimästi.

-- Antaisitko minulle muutamia leivoksia? Ne tulisivat kipeään
tarpeeseen. Meillä käy yhtä mittaa vieraita, eivätkä minun
leivonnaiseni onnistu ikinä näin hyvin, sanoi Meg.

-- Ota kaikki, meillähän ei kukaan muu pidä makeasta kuin minä,
vastasi Amy ja huokasi ajatellessaan runsaita tarjouksiaan, jotka oli
hankkinut aivan turhaan.

-- Vahinko ettei Laurie ole auttamassa, alkoi Jo, kun
perhe seuraavana päivänä taas ryhtyi nauttimaan jäätelöä ja
hummerisalaattia.

Äidin varoittava katse vaiensi hänet, ja kaikki söivät sankarillisen
ääneti. Lopulta pastori March huomautti lempeästi: -- Hummeri oli
antiikin aikana erittäin suosittu ruokalaji --, ja silloin yleinen
naurunpuuska keskeytti katsauksen hummerinhistoriaan oppineen miehen
suureksi kummastukseksi.

-- Pannaan koko höskä koriin ja lähetetään Hummelin perheelle. Minua
tympäisee hummerisalaatin näkeminenkin, eikä teidän kaikkien tarvitse
kuolla ylensyömiseen vain minun hölmöyteni takia, huudahti Amy
silmiään pyyhkien.

-- Luulin todella kuolevani, kun näin teidän kahden tulevan
niissä mahtavissa vaunuissa, te olitte aivan kuin kaksi pientä
pähkinänsydäntä suunnattoman suuressa kuoressa. Ja äiti odotteli
portilla oikeata väentungosta! huokasi Jo nauruun tikahtumaisillaan.

-- Olen tosiaan pahoillani että petyit, kultaseni. Me teimme
kaikkemme, jotta olisit ollut tyytyväinen, sanoi rouva March
äänessään äidillistä osanottoa.

-- Minähän olenkin tyytyväinen; tein mitä lupasin ja voin lohduttaa
itseäni sillä, ettei kutsujen epäonnistuminen ollut minun syytäni,
sanoi Amy ääni vähän värähtäen. -- Olen kiitollinen teille, kun
autoitte minua, ja vielä kahta kiitollisempi, jos lupaatte kuukauteen
olla puhumatta näistä kutsuista.

Moneen kuukauteen ei niitä mainittukaan; mutta sana juhla nosti
aina hymyn kaikkien huulille, ja syntymäpäivänään Amy sai Laurielta
muistolahjaksi pienen korallihummerin.



4

KIRJAILIJANOPPIA


Onnetar hymyili odottamatta Jolle ja pudotti muutaman onnenrahan
hänen tielleen. Eivät ne olleet tosin kultarahoja, mutta tuskinpa
puoli miljoonaa olisi voinut tehdä tyttöä onnellisemmaksi kuin tuo
pieni summa, jonka hän ansaitsi seuraavaan tapaan.

Silloin tällöin Jo sulkeutui huoneeseensa, pukeutui kirjailijanasuun
ja 'heittäytyi pyörteeseen', kuten hän itse asian ilmaisi. Hän oli
antautunut koko sydämestään ja sielustaan romaanin kirjoittamiseen
ja tiesi, ettei saisi rauhaa ennen kuin se oli valmis. Jon
kirjailijanasuun kuului musta villakangasesiliina, johon hän saattoi
mielensä mukaan pyyhkiä kynää, sekä samasta kankaasta valmistettu
lakki, jota koristi iloinen punainen nauharuusuke ja jonka sisään hän
työnsi palmikkonsa milloin kirjoitustuuli puhalsi purjeisiin. Tämä
päähine oli varoitusmerkki; sen näkyessä utelias kotiväki pysytteli
loitolla ja pistäytyi vain silloin tällöin kuin ohimennen kysymään:
-- Palaako innoituksen tuli?

Aina ei uskallettu tehdä tätäkään kysymystä katsomatta ensin lakin
asentoa. Jos tämä paljon puhuva vaatekappale oli otsalla, se osoitti,
että ankara työ oli käynnissä; innoituksen hetkinä se työnnettiin
takaraivolle vähän vinoon, ja kun kirjailijattaren valtasi epätoivo,
hän kiskaisi lakin päästään ja heitti sen lattialle. Silloin tulija
vetäytyi ääneti takaisin eikä kukaan uskaltanut puhutella Jota, ennen
kuin punainen rusetti taas törrötti hänen otsallaan.

Jo ei suinkaan pitänyt itseään nerona; mutta kun kirjoituspuuska
tuli, hän antautui työhönsä kokonaan. Hän ei huomannut nälkää eikä
janoa eikä pahaa ilmaa elellessään onnellisena mielikuvituksensa
maailmoissa, missä hänellä oli ystäviä, jotka tuntuivat hänestä
melkein yhtä todellisilta ja rakkailta kuin elävät olennot. Uni
pakeni silmistä, ruoka jäi koskematta, ja päivä ja yö olivat aivan
liian lyhyet tuon onnen nauttimiseen, joka teki nämä hetket elämisen
arvoisiksi, vaikka ne eivät aina kantaneetkaan näkyvää hedelmää.
Tätä jumalaista innoitusta kesti tavallisesti viikon tai pari, sen
jälkeen hän irtautui pyörteestään nälkäisenä, unisena, äreänä tai
alakuloisena.

Kerran Jo parhaillaan oli tointumassa tällaisesta puuskasta, kun
hän lupautui neiti Crockerin seuraksi kuulemaan erästä esitelmää.
Palkaksi hyvästä työstään hän sai uuden idean. Esitelmä kuului
työväen luentosarjaan ja käsitteli pyramideja. Jo ei oikein
ymmärtänyt, miksi tällaiselle kuulijakunnalle oli valittu juuri
tuo aihe, mutta ilmeisesti jokin paha yhteiskunnallinen epäkohta
korjautuisi tai suuri puute lievenisi, kun faaraoiden loistoa
kuvattaisiin kuulijakunnalle, jonka mieltä askarrutti kivihiilen ja
jauhojen hinta ja jonka elämä kului paljon kipeämpien ongelmien kuin
sfinksin arvoituksen ratkaisemiseen.

He saapuivat aikaisin paikalle, ja sillä aikaa kun neiti Crocker
kutoi sukan kantapäätä, Jo huvitteli tutkimalla ympärillä istuvien
ihmisten kasvoja. Hänen vieressään vasemmalla väitteli kaksi
leveähattuista naishenkilöä pitsiä virkaten naisten oikeuksista.
Heidän vieressään istui vanhapiika, joka söi piparminttupastilleja
paperipussista, ja vanha herra, joka nautti päivällislepoa keltaisen
silkkinenäliinan takana. Jon oikealla puolella ei istunut muita kuin
muuan lukuhaluinen poika, joka oli syventynyt lehteensä.

Hän luki jotain kuvalehteä ja Jo tarkasteli piirrosta, joka
oli lähinnä häntä. Hän koetti turhaan keksiä, mikä tavaton
tapahtumainkulku saattoi vaatia noin julmannäköistä kuvaa. Täydessä
sota-asussa komeileva intiaani syöksyi siinä alas jyrkännettä
taistellen suden kanssa, joka oli tarrautunut hänen kurkkuunsa.
Vieressä tappeli kaksi raivostunutta, harvinaisen pienijalkaista ja
suurisilmäistä herrasmiestä keskenään, ja taustalla näkyi pakeneva
nainen tukka hajallaan ja suu auki. Kun poika pysähtyi kääntämään
lehteä, hän huomasi Jon katsovan ja tarjosi tälle lehdenpuolikasta
poikamaisen hyväntahtoisesti sanoen ujostelematta:

-- Kiinnostaako? Tämä on hyvä tarina.

Jo otti hymyillen lehden, hän oli yhä kuin kotonaan poikien seurassa,
totesi pian, että kertomus oli noita tavanomaisia jännitysjuttuja,
joissa harhaillaan rakkauden, salaperäisten tapausten ja murhien
viidakossa.

-- Hieno juttu, vai mitä? kysyi poika Jon lukiessa sivun viimeisiä
rivejä.

-- Minä luulen, että sinä ja minä osaisimme kirjoittaa yhtä hyvin,
jos koettaisimme, vastasi Jo huvittuneena ihastuksesta, joka
kohdistui mokomaan roskaan.

-- Olisin onnenpoika jos osaisin. Hän saa kuulemma hyvät rahat
tämmöisistä jutuista. Poika osoitti kirjoittajan nimeä: rouva
S.L.A.N.G. Northbury.

-- Tunnetko hänet? Jo kysyi äkkiä innostuen.

-- En, mutta luen kaikki hänen kirjoituksensa, ja eräs minun kaverini
on työssä siinä kirjapainossa, jossa tämä lehti painetaan.

-- Sanoitko että hän ansaitsee hyvin tällaisilla kertomuksilla?

kysyi Jo ja katseli äskeistä kunnioittavammin järkyttävää kuvaa ja
monia sivua koristavia huutomerkkejä.

-- Se on tietty! Hän tietää mistä ihmiset pitävät, ja siitä maksetaan
hyvin.

Samassa luento alkoi. Jo ei tosin kuullut siitä paljonkaan, sillä
professori Sandsin esitelmöidessä Kheopsista, hieroglyfeistä ja
egyptiläisistä jalokivikoristeista hän salaa kirjoitti lehden
osoitteen muistiin ja päätti urheasti yrittää jännityskertomuksesta
tarjottua sadan dollarin palkintoa.

Kun luento päättyi ja kuulijakunta heräsi unestaan, Jo oli mielessään
koonnut itselleen suurenmoisen omaisuuden (se ei ollut ensimmäinen
toive, jonka paperi ja kynä hänessä oli herättänyt). Hän oli jo
vajonnut kertomuksensa suunnitteluun mutta ei osannut päättää,
pitäisikö kaksintaistelun tapahtua ennen pakoa vai murhan jälkeen.

Hän ei kertonut kotona suunnitelmistaan, mutta ryhtyi heti seuraavana
päivänä työhön, äitinsä suureksi huoleksi, tämä näet oli aina hiukan
levoton, kun 'innoituksen tuli alkoi palaa'. Jo ei ollut aikaisemmin
kokeillut tällaista tyyliä, vaan oli tyytynyt kirjoittamaan varsin
viattomia kertomuksia "Lentävään Kotkaan". Hän saattoi nyt käyttää
hyväkseen näyttämökokemuksiaan ja laajaa lukeneisuuttaan. Ne
auttoivat häntä tiivistämään kertomuksen tunnelmaa ja rakentamaan
jännitystä, samalla kun pukujen sommittelu ja kielellinen asukin oli
luontevaa. Kertomukseen sisältyi epätoivoa ja synkkyyttä niin paljon
kuin Jo ikinä kykeni kuvittelemaan, hän kun omasta kokemuksestaan
tunsi varsin vähän näitä surullisia mielialoja. Tapahtumapaikka
oli Lissabon ja niinpä sopivana loppuna kertomukselle oli hirveä
maanjäristys. Käsikirjoitus lähti matkaan kaikessa hiljaisuudessa ja
Jo liitti mukaan lyhyen kirjeen; hän sanoi siinä vaatimattomasti,
että jollei kirjoitus voittaisi palkintoa, mitä tuskin uskalsi
odottaa, hän olisi sangen iloinen, jos voisi saada jutusta palkkion.

Käy pitkäksi odottaa kuusi viikkoa ja aika tuntuu sitäkin pitemmältä
tytöstä, jonka on säilytettävä salaisuutta. Mutta Jo kesti sen;
hän oli jo heittämäisillään kaiken toivon, kun saapui kirje, joka
melkein salpasi häneltä hengen, sillä kuoresta putosi sadan dollarin
maksuosoitus. Hetken Jo tuijotti sitä kuin se olisi ollut käärme,
sitten hän luki kirjeen ja purskahti itkuun. Jos kirjeen kirjoittanut
ystävällinen herra olisi aavistanut, miten suuren onnen hän valmisti
lähimmäiselleen, hän olisi varmaan huvitellut kaikkina vapaahetkinään
kirjoittamalla tuollaisia kirjeitä. Jo piti kirjettä arvokkaampana
kuin rahoja, sillä se rohkaisi häntä. Vuosien ponnistusten jälkeen
tuntui hyvältä huomata, että oli oppinut kirjoittamaan jotakin --
vaikkapa vain jännitysjuttuja.

Harvoin tapaa ylpeämpää nuorta naista kuin Jo, kun hän tyynnyttyään
ilmestyi perheensä eteen kirje toisessa, maksuosoitus toisessa
kädessä ja hämmästytti kaikki tyynni kertomalla voittaneensa
palkinnon. Tietysti ilo nousi ylimmilleen, ja kun kertomus sitten
ilmestyi, jokainen luki sen ja kehui sitä; tosin isä, tunnustettuaan
ensin kielen virheettömäksi, käsittelyn reippaaksi ja huolelliseksi
ja surullisen lopun sangen vaikuttavaksi, pudisti päätään ja sanoi
suoraan tapaansa:

-- Voit kirjoittaa parempaakin, Jo. Pyri korkealle äläkä välitä
rahasta.

-- Minusta juuri raha on paras puoli. Mitä ihmettä sinä teet noin
suurella omaisuudella? virkkoi Amy katsellen kunnioittavasti
ihmeellistä paperiliuskaa.

-- Lähetän Bethin ja äidin pariksi kuukaudeksi meren rannalle, Jo
vastasi empimättä.

-- Ihanaa! -- Ei, en minä voi lähteä, se olisi kovin itsekästä,
huudahti Beth työntäen pois maksuosoituksen, jota sisko heilutteli
hänen edessään.

-- Mutta sinun täytyy lähteä, minä olen saanut sen päähäni. Siksi
minä yritin ja siksi onnistuin. Minulta ei mikään onnistu, jos
ajattelen vain itseäni; minun on paljon edullisempaa tehdä työtä
sinun hyväksesi, ymmärräthän. Sitä paitsi äitikin tarvitsee
ilmanvaihdosta eikä hän tahdo jättää sinua, niin että sinun
täytyy lähteä. Hauskaa kun palaat sitten kotiin yhtä pyöreänä ja
punaposkisena kuin ennen. Eläköön tohtori-Jo, joka aina parantaa
potilaansa!

Pitkän pohdinnan jälkeen he tosiaan matkustivat meren rannalle, ja
vaikka Beth ei palannutkaan niin pyöreänä ja punakkana kuin oli
toivottu, hän oli kuitenkin vahvistunut, ja rouva March väitti
nuortuneensa kymmenen vuotta.

Jo oli siis tyytyväinen rahojensa sijoitukseen ja ryhtyi hilpein
mielin työhön ansaitakseen lisää ilahduttavia maksuosoituksia.
Vuoden kuluessa hän ansaitsikin niitä monta ja tunsi vähitellen
olevansa tärkeä henkilö kodissa, sillä mustekynän taika muutti hänen
'jaarituksensa' heidän kaikkien hyvinvoinniksi. "Herttuan tytär"
maksoi lihakaupan laskun, "Kummituskäsi" levitti lattialle uuden
maton ja "Luostarin kirous" tuotti suurta siunausta Marchin perheen
mauste- ja pukuvarastoon.

Rikkaus on oivallinen asia, mutta köyhyydelläkin on valoisat
puolensa. Vastoinkäymisten suuri siunaus on se todellinen tyydytyksen
tunne, jonka ankara henkinen tai ruumiillinen työ tekijälleen
tuottaa. Pakottavan puutteen ansioksi onkin luettava ainakin puolet
kaikista viisaista, hyödyllisistä ja hauskoista keksinnöistä, joita
maailmassa on tehty. Jo sai tuntea tuon tyydytyksen esimakua eikä hän
enää kadehtinut rikkaampia ystäviään, vaan nautti tietäessään, että
kykeni elättämään itsensä pyytämättä penniäkään muilta.

Hänen kertomuksensa eivät herättäneet suurtakaan huomiota, mutta ne
menivät hyvin kaupaksi. Se kannusti Jota, ja hän päätti saavuttaa
rohkealla teolla mainetta ja varallisuutta. Kirjoitettuaan neljännen
kerran puhtaaksi romaaninsa hän luki sen läheisimmille ystävilleen
ja lähetti sitten peläten ja vapisten tekeleensä kolmelle eri
kustantajalle. Se hyväksyttiin painettavaksi siinä tapauksessa, että
tekijä lyhentäisi siitä kolmanneksen ja poistaisi juuri ne kohdat,
joita hän itse eniten ihaili.

-- Minun täytyy siis joko työntää tämä vanhaan peltikattilaani
homehtumaan, maksaa itse painatuskustannukset tai silpoa koko juttu
sellaiseksi, että se miellyttää ostajia, jotta ansaitsisin sillä
mahdollisimman paljon. On hyvä hankkia taloon mainetta, mutta raha
on käyttökelpoisempaa. Niinpä on parasta pitää perheneuvottelu tämän
tärkeän asian ratkaisemiseksi, tuumi Jo ja kutsui perheen koolle.

-- Älä pilaa kirjaasi, tyttöseni, sen sisältö on arvokkaampi kuin
uskotkaan. Anna sen odottaa ja kypsyä. Tämä oli isän neuvo; hän
puhuikin kokemuksesta, sillä jo kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli
odottanut oman hedelmänsä kypsymistä eikä vieläkään kiirehtinyt
korjaamaan sitä, vaikka se jo oli makea ja mehukas.

-- Minun mielestäni Jon on parempi yrittää kuin jäädä odottamaan,
arveli rouva March. -- Arvostelu on paras opettaja tällaisissa
asioissa, sillä se auttaa häntä näkemään arvaamattomia vikoja ja
ansioita ja onnistumaan paremmin seuraavalla kerralla.

-- Se on totta, myönsi Jo rypistäen kulmiaan. -- Olen jauhanut niin
kauan mielessäni tätä kirjaa, etten itsekään tiedä onko se hyvä,
huono vai keskinkertainen. Siitä on paljon apua, että joku puolueeton
henkilö tutkii sitä ja ilmoittaa, mitä hän siitä arvelee.

-- Minä en poistaisi siitä sanaakaan, pilaat vielä koko kirjan.
Henkilöt sinänsä ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin se, mitä heille
tapahtuu. Kaikki menee vain sekaisin, jos rupeat sitä muuttelemaan,
selitti Meg, joka lujasti uskoi, että tämä romaani oli paras mitä
milloinkaan oli kirjoitettu.

-- Mutta herra Allen sanoo: "Jättäkää selittely pois, lyhentäkää
kertomusta ja tiivistäkää sen tunnelmaa, antakaa henkilöidenne kertoa
omalla suullaan", keskeytti Jo turvautuen kustantajan mielipiteeseen.

-- Tee niin kuin hän sanoo, hän tietää mikä menee kaupaksi. Kirjoita
hyvä, lukijoille mieluinen kirja, ja koeta ansaita niin paljon rahaa
kuin suinkin mahdollista. Sitten kun olet saanut nimeä, voit ruveta
kulkemaan omia teitäsi ja kuvailemaan filosofisia ja mietiskeleviä
henkilöitä, sanoi Amy, joka otti asian aivan käytännölliseltä
kannalta.

-- No niin, nauroi Jo, jos minun henkilöni ovat 'filosofisia
ja mietiskeleviä', ei se ole minun syyni, sillä minulla ei ole
aavistustakaan noista asioista, paitsi mitä joskus isältä olen
kuullut. Jos hänen viisaita ajatuksiaan on päässyt puikahtamaan minun
romaaniini, sen parempi vain. No, Beth, mitä mieltä sinä olet?

-- Tahtoisin nähdä sen pian painettuna. Beth hymyili heikosti
sanoessaan tämän, mutta hän painotti tietämättään 'pian'-sanaa, ja
lapsellisen vilpittömät silmät katsoivat Jota niin rukoilevasti, että
surullinen aavistus täytti hetkeksi sisaren sydämen, ja hän päätti
ryhtyä toimeen "pian".

Niinpä nuori kirjailija laski spartalaisen päättävästi esikoisensa
pöydälle ja paloitteli sen säälimättä kuin ihmissyöjä. Toivoen
voivansa miellyttää kaikkia hän pyysi neuvoja puolelta ja toiselta,
mutta ei osannut olla kenellekään mieliksi enempää kuin sadun ukko
aaseineen.

Isä piti mietiskelystä, jota tekijän tietämättä oli eksynyt
mukaan, se sai siis jäädä, vaikka Jolla olikin omat epäilyksensä
niiden kohtien suhteen. Äidin mielestä tarinassa oli tosiaan liian
verkkaisia kuvauksia; ne siis poistettiin melkein kaikki -- ja
samalla monta kokonaisuuden kannalta tärkeätä kohtaa. Meg ihaili
romaanin surullista loppua, niinpä Jo sommitteli kuolinkamppailun
entistäänkin järkyttävämmäksi tehdäkseen hänelle mieliksi. Amy taas
ei pitänyt leikillisistä paikoista, ja parasta tarkoittaen Jo sen
vuoksi poisti nekin kohdat, jotka olivat luoneet hiukan hilpeyttä
kertomuksen synkkään juoneen. Ja lopulta, tuhoa täydentääkseen,
hän lyhensi romaanistaan kolmanneksen ja lähetti sitten pienen
kirjaparkansa, kuin kynityn satakielen, suureen touhuavaan maailmaan
onneansa koettamaan.

No niin, se painettiin, ja Jo sai siitä kolmesataa dollaria, ja
lisäksi vielä niin paljon kiitosta ja moitetta, ettei hän ollut
voinut aavistaakaan, vaan joutui kaikesta niin pyörälle päästään,
että kesti hyvän aikaa ennen kuin hän toipui ennalleen.

-- Äiti, sinä sanoit, että arvostelut olisivat minulle hyödyksi,
mutta kuinka se on mahdollista, kun ne ovat keskenään aivan
vastakkaisia? En edes tiedä olenko kirjoittanut lupaavan kirjan vai
olenko rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan! huudahti Jo raukka
lukiessaan arvosteluja, jotka hetkeksi täyttivät hänen mielensä
ilolla ja ylpeydellä painaakseen sen seuraavassa silmänräpäyksessä
raivon ja masennuksen valtaan. -- Tässä sanotaan: "Erinomainen kirja,
läpeensä todellinen, täynnä kauneutta ja vakavuutta; kaikki siinä on
puhdasta, tervettä ja raikasta", luki kirjailija neuvottomana. --
Seuraava kirjoittaa vuorostaan: "Romaanin koko perusasenne on huono,
se on täynnä sairaalloisia kuvitelmia, spiritistisiä aatteita ja
luonnottomia henkilöitä." Mutta eihän minulla ole mitään erityistä
asennetta, en usko spiritismiin enkä sen vuoksi ymmärrä, miten tämä
arvostelu voisi olla oikea. Muuan sanoo: "Tämä on parhaita romaaneja,
mikä Amerikassa on ilmestynyt vuosiin!" (Tiedän kyllä että se on
valhetta.) Eräs taas väittää: "Vaikka kirja onkin omaperäinen,
voimakkaasti ja tunteellisesti kirjoitettu, se on vaarallinen."
Todellakin! Toiset tekevät siitä pilaa, toiset ylistävät taivaaseen
asti, mutta kaikki ovat sitä mieltä että tähtään kirjallani johonkin
päämäärään, vaikka kirjoitin sen vain huvin ja rahan vuoksi. Olisi
ollut parempi painattaa se kokonaisena tai jättää se tyystin
julkaisematta, sillä minä vihaan epäoikeudenmukaisia arvosteluja.

Kotiväki ja ystävät tekivät parhaansa lohduttaakseen Jota, mutta
herkästä ja rohkeasta tytöstä epäonnistuminen tuntui katkeralta. Se
oli kuitenkin hänelle hyödyksi, sillä arvostelukykyisten henkilöiden
kritiikki on aina terveellistä nuorelle kirjailijanalulle. Kun
ensimmäinen mielipaha haihtui, Jo pystyi jo nauramaan pienelle
kirjaparalleen ja näkemään mikä siinä oli hyvää. Hän tunsi
viisastuneensa ja vahvistuneensa saamistaan iskuista.

-- Minä en ole nero niin kuin Keats enkä aio kuolla tähän paikkaan,
hän selitti reippaasti: -- Olen loppujen lopuksi onnistunut
vetämään heitä nenästä; sitä mikä on suoraan todellisesta elämästä,
väitetään luonnottomaksi ja valheelliseksi, kun taas se, minkä olen
keksinyt omasta päästäni, on "ihastuttavan luonnollista, kaunista
ja todenmukaista". Lohdutan itseäni sillä, ja sitten kun ehdin,
julkaisen uuden kirjan.



5

KOTOISIA KOKEMUKSIA


Kuten useimmat nuoret rouvat, Megkin oli päättänyt tulla oikein
malliemännäksi. Koti tulisi olemaan Johnille paratiisi; hän näkisi
aina vaimonsa hymyilevänä, söisi joka päivä herkullista ruokaa eikä
hänen vaatteistaan puuttuisi ikinä ainoatakaan nappia. Meg ryhtyi
työhön rakkautensa lämmöllä, tarmokkaana ja iloisena eikä sen vuoksi
voinutkaan epäonnistua -- pieniä kompastuksia lukuunottamatta. Mutta
rauhan tyyssijaksi hänen paratiisiaan ei voinut suinkaan sanoa;
pikku emäntä touhusi, pelkäsi kuollakseen epäonnistumista ja hääri
todellisen Martan tavoin moninaisten murheiden painamana. Joskus
hän oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Johnin vatsa ei sietänyt
hienoa ruokavaliota, vaan vaati kiittämättömästi yksinkertaista
ravintoa. Mitä taas nappeihin tulee, Meg sai piankin ihmetellä, mihin
ne kaikki joutuivat, ja pudistaa päätään miesten huolimattomuudelle.
Hän jo uhkaili, että John sai itse ruveta ompelemaan nappinsa, jotta
nähtäisiin kestäisikö hänen työnsä paremmin kömpelöiden sormien
kärsimättömät nykäisyt.

He olivat onnellisia senkin jälkeen kun huomasivat, ettei ihminen
elä pelkästä rakkaudesta. Johnin mielestä Meg oli yhtä kaunis
hymyillessään kodikkaan kahvipannun takaa, eikä Megin mielestä
heidän aamujäähyväistensä romanttisuutta pilannut lainkaan se, että
John häntä hellästi suudeltuaan kysyi: -- Lähetänkö lampaanlihaa
vai vasikkaa päivälliseksi, kultaseni? Pieni talo ei enää ollut
ihastuttava huvimaja, siitä tuli koti, ja nuori pari huomasi pian,
että muutos oli vain eduksi. Aluksi he leikkivät kotia ja iloitsivat
kuin lapset; sitten John tarttui tarmokkaasti työhön tuntien
harteillaan perheenisän vastuun; Meg pani hienot koruesiliinansa
syrjään, solmi eteensä suuren vyöliinan ja ryhtyi askareisiin
osoittaen, kuten jo sanottu, enemmän tarmoa kuin taitoa.

Keittämisvimman kestäessä hän tutki rouva Comeliuksen keittokirjan
läpikotaisin kuin se olisi ollut matematiikan oppikirja.

Kärsivällisesti ja huolellisesti hän koetti ratkaista sen monia
probleemoja. Toisinaan kutsuttiin kotiväki syömään jotakin
herkkua, jota oli sattunut tulemaan liian runsaasti, toisinaan
taas lähetettiin Lotty kaikessa hiljaisuudessa epäonnistuneen
vehnäleipomuksen kera Hummelien luo, missä leivät pian hupenivat
nälkäisiin vatsoihin.

Mutta kun oli vietetty ilta tilikirjaa tutkien, lamaantui
Megin keittointo tavallisesti joksikin aikaa ja sijalle tuli
ankara säästäväisyyden kausi. Silloin mies parka sai tyytyä
leipävanukkaaseen, hakkelukseen ja lämmitettyyn kahviin, mikä pani
hänen kärsivällisyytensä kovalle koetukselle. Hän kesti sen kuitenkin
kiitettävän urhoollisesti. Mutta ennen kuin kultainen keskitie
löydettiin, Meg sai kotoisiin kokemuksiinsa sen, josta harva nuori
pari säästyy -- perheriidan.

Meg tunsi tosi emännän tavoin suurta halua täyttää ruokasäilönsä
kotitekoisilla säilykkeillä, ja hän päätti itse keittää
viinimarjahyytelöä. John sai määräyksen tilata tusinan verran pieniä
lasipurkkeja ja ylimääräisen sokerilähetyksen. Oman puutarhan marjat
olivat näet kypsiä ja ne oli keitettävä heti.

John uskoi lujasti, että hänen vaimonsa pystyi mihin hyvänsä; hän
suostui Megin tahtoon, ja marjasato päätettiin säilöä mahdollisimman
herkullisesti. Kauppiaalta tuotettiin neljä tusinaa pieniä, sieviä
lasipurkkeja ja puoli säkkiä sokeria, ja muuan pieni poika tuli
auttamaan Megiä marjojen poimimisessa. Kiharat huivin peitossa,
hihat kyynärpäihin käärittyinä ja yllään ruudullinen esiliina, joka
suuruudestaan huolimatta oli keimailevan näköinen, nuori emäntä
ryhtyi työhön. Oli päivänselvää, että hän onnistuisi, olihan hän
nähnyt Hannan säilövän satoja kertoja.

Aluksi Meg hiukan hämmästyi nähdessään pitkän purkkirivin, mutta John
piti kovasti viinimarjahyytelöstä, ja nuo pienet purkit olisivat niin
hauskan näköiset ylähyllyllä, että Meg päätti täyttää ne kaikki.
Niinpä hän vietti pitkän päivän hyytelönsä ääressä poimien, keittäen,
siivilöiden ja touhuten. Hän pani kaiken taitonsa liikkeelle; hän
katsoi neuvoa keittokirjasta; hän mietti miettimistään, mitä Hanna
oli tehnyt ja mikä häneltä oli jäänyt tekemättä; hän keitti, sokeroi
ja siivilöi hyytelön kerran toisensa jälkeen, mutta tuo hirveä sotku
ei vain hyytynyt.

Hänen teki mielensä juosta kotiin -- esiliinoineen päivineen kysymään
äidiltä neuvoa, mutta John ja hän olivat päättäneet, etteivät he
ikinä antaisi kenenkään tietää kotoisia harmejaan, kommelluksiaan tai
riitojaan. Viimeksi mainitulle he olivat nauraneet, ikään kuin riidan
ajatuskin olisi ollut suorastaan mahdoton. He pysyivät kuitenkin
päätöksessään, toimivat omin neuvoin milloin vain voivat, eikä kukaan
puuttunut heidän asioihinsa.

Meg siis huhki koko kuuman kesäpäivän yksin onnettoman keitoksensa
ääressä ja viiden tienoissa hän vajosi istumaan sekaisessa
keittiössään, väänteli tahrautuneita käsiään, korotti äänensä ja itki.

Avioliittonsa alkuaikoina Meg oli usein julistanut:

-- Minun mieheni saa tuoda taloon ystäviään milloin hyvänsä,
täällä odottaa aina viihtyisä koti, hyväntuulinen emäntä ja hyvä
päivällinen. John kultaseni, sinun ei tarvitse koskaan kysyä minulta
lupaa, voit kutsua kenet hyvänsä pelkäämättä, etten minä toivottaisi
häntä tervetulleeksi.

Miten ihastuttavalta tuo kuulostikaan! John oikein säteili ylpeydestä
kuullessaan Megin puhuvan noin. Hänestä oli suurenmoista omistaa noin
oivallinen vaimo. Mutta vaikka heillä jo oli ollut vieraita monet
kerrat, ei kukaan milloinkaan sattunut tulemaan odottamatta eikä Meg
ollut joutunut lunastamaan lupaustaan ennen kuin nyt. Tässä murheen
laaksossa käy aina niin; järkähtämätön kohtalo määrää tällaiset
asiat, emmekä me kykene muuta kuin ihmettelemään, päivittelemään ja
kestämään ne parhaamme mukaan.

Jollei John olisi kokonaan unohtanut hillopuuhia, olisi todella ollut
anteeksiantamatonta, että hän juuri tänään toi yllättäen vieraan
päivälliselle. Mielissään siitä, että aamulla oli hankittu runsaasti
ruokavaroja, ja varmana että päivällinen olisi täsmälleen valmiina,
hän nautti ajatellessaan miten ihastuttavalta näyttäisi, kun hänen
sievä pikku vaimonsa rientäisi heitä vastaan. Näissä mietteissä hän
toi ystävänsä taloon tuntien nuorena aviopuolisona ja isäntänä suurta
tyydytystä.

Maailma on täynnä pettymyksiä, sen John huomasi, kun he saapuivat
Kyyhkyslakkaan. Eteisen ovi oli tavallisesti auki, mutta nyt se
oli lukossa ja edellisen päivän roskat näkyivät portailla. Eteisen
ikkunat olivat kiinni ja verhot alhaalla. Ei ollut jälkeäkään
herttaisesta vaimosta, joka ompelisi puutarhassa valkoisiin
pukeutuneena tukassa sievä nauharuusuke, eikä kirkassilmäisestä
emännästä, joka ujosti toivottaisi vieraan tervetulleeksi. Ei
sinnepäinkään, ei näkynyt ristinsielua. Vain pieni punaposkinen poika
torkkui viinimarjapensaan alla.

-- Täällä on tainnut tapahtua jotakin. Mene puutarhaan, Scott,
minä katson missä vaimoni viipyy, virkkoi John hätääntyneenä
hiljaisuudesta.

Hän juoksi ympäri taloa palaneen sokerin katkun opastamana, ja herra
Scott seurasi häntä outo ilme kasvoillaan. Kun John katosi eräästä
ovesta, hän jäi hienotunteisesti jonkin matkan päähän, mistä saattoi
hyvin sekä nähdä että kuulla, ja poikamies kun oli, hän nautti
täydestä sydämestään siitä mitä nyt seurasi.

Keittiössä oli vallalla hämmennys ja epätoivo. Osaa hyytelöstä
valutettiin purkista toiseen, osa oli lattialla ja loppu paloi täyttä
vauhtia hellalla. Lotty herkutteli kaikessa rauhassa leivällä ja
viinimarjamehulla, hyytelö oli näet vielä toivottoman juoksevassa
tilassa, ja rouva Brooke itki epätoivoisesti esiliina silmillään.

-- Kultaseni, mikä hätänä? huudahti John rynnätessään keittiöön.
Hän kuvitteli kauhuissaan Megin polttaneen kätensä tai saaneen
äkkiä jonkin huonon uutisen. Samalla hän tunsi mielessään salaista
levottomuutta puutarhassa odottelevan ystävänsä vuoksi.

-- Oi John, olen väsynyt ja kuumissani ja onneton ja masentunut! En
pysty enää mihinkään. Sinun täytyy auttaa minua tai minä kuolen!
Lopen uupunut emäntä painautui hänen rintaansa vasten antaen hänelle
siten todella makean vastaanoton. Hänen suuri esiliinansa oli näet
saanut viinimarjakasteen samalla kertaa kuin lattia.

-- Mikä sinun on, rakkaani? Onko jotakin hirveätä tapahtunut? John
kysyi levottomana ja suuteli hellästi vaimonsa pientä myssyä, joka
oli valahtanut aivan vinoon.

-- On, nyyhkytti Meg epätoivoisena.

-- Kerro pian. Älä vain itke, sitä minä en kestä. Kerro pian,
kultaseni.

-- Mehu ei hyydy enkä tiedä mitä tekisin!

John Brookelta pääsi niin sydämellinen nauru, ettei hän koskaan
myöhemmin uskaltanut niin nauraa. Hyväntuulinen Scottkin hymyili
tahtomattaan kuullessaan hänen hilpeän äänensä, joka sai Megin maljan
vuotamaan yli äyräittensä.

-- Siinäkö kaikki? Kaada koko sotku ulos ikkunasta äläkä vaivaa sillä
enää mieltäsi. Jos tahdot, ostan sinulle uutta kaupasta; mutta älä
Herran nimessä pane toimeen kohtauksia, olen tuonut Jack Scottin
päivälliselle, ja...

John ei ehtinyt pitemmälle, sillä Meg tönäisi hänet luotaan, vajosi
istumaan tuolille väännellen tuskissaan käsiään ja huudahti osaksi
suuttuneena, osaksi moittien ja kauhuissaan:

-- Vielä päivällisvieraita ja kaikki on ihan sekaisin! John Brooke,
miten _saatoit_ tehdä tämän?

-- Hiljaa, hän on puutarhassa! Unohdin kokonaan tuon kirotun
hyytelön, mutta sitä ei voi nyt auttaa, John virkkoi katsellen
huolestuneena ympärilleen.

-- Sinun olisi pitänyt lähettää sana minulle tai kertoa aamulla,
tiesithän miten kiire minulla oli, jatkoi Meg ärtyneenä; kyyhkynenkin
osaa näet tarpeen tullen nokkia.

-- En tiennyt siitä vielä aamulla enkä ehtinyt lähettää sinulle
sanaa, sillä tapasin hänet kadulla. En sitä paitsi ajatellutkaan
pyytää sinulta lupaa, koska olet aina selittänyt, että saan tehdä
niin kuin itse tahdon. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin sitä
yritin, mutta luulen että se jää myös viimeiseksi, jatkoi John
loukkaantuneena.

-- Toivottavasti! Vie hänet heti pois; en voi tavata häntä, eikä
meillä ole ruokaakaan.

-- Vai niin! Missä sitten on paisti ja vihannekset, jotka lähetin, ja
missä on lupaamasi vanukas? huudahti John rynnäten ruokakomeroon.

-- En ole ehtinyt keittää mitään. Minä ajattelin, että söisimme äidin
luona. Suo nyt anteeksi, mutta minulla on ollut hirveä kiire, ja
Megin kyynelet alkoivat uudelleen virrata.

John oli hyväluontoinen mies, mutta hänkin oli sentään ihminen. Ei
ollut mieluista pitkän päivätyön jälkeen palata kotiin väsyneenä ja
nälkäisenä ja havaita talon olevan sekasorron vallassa, ruokapöydän
tyhjänä ja vaimon huonolla tuulella. Mutta John tukahdutti harminsa,
ja koko myrsky olisi asettunut, jollei muuan onneton sana olisi
pilannut asiaa.

-- Minä myönnän että tämä on ikävää. Mutta jos autat minua, selviämme
kyllä ja meillä on vielä oikein hauskaa. Älä itke, kultaseni, koeta
reipastua ja hanki meille jotakin syötävää. Anna kylmää paistia,
leipää ja juustoa; me emme pyydä sinulta viinimarjahyytelöä.

Se oli tarkoitettu viattomaksi leikiksi, mutta 'hyytelö'-sana
pilasi kaiken. Megin mielestä oli julmaa tehdä noin karkeata pilaa
hänen kauheasta onnettomuudestaan, ja Johnin puhuessa hän menetti
lopullisesti kärsivällisyytensä.

-- Saat itse selviytyä sotkuistasi miten parhaiten voit. Olen
väsynyt enkä totisesti jaksa 'reipastua' sinun vieraittesi vuoksi.
Hyvähän miehen on tosiaan ehdottaa vieraalle tarjottavaksi luita ja
leivänkannikoita ja juustoa. Minun kodissani se ei käy päinsä. Vie
Scott äidin luo ja sano, että minä olen ulkona tai sairas tai kuollut
-- tai mitä hyvänsä. En tahdo nähdä häntä, saatte yhdessä nauraa
minulle ja minun hyytelölleni niin paljon kuin haluatte, mutta muuta
ette täällä saa. Purettuaan kiukkunsa yhteen hengenvetoon Meg heitti
esiliinan yltään ja syöksyi omaan huoneeseensa rauhassa itkemään.

Hän ei tiennyt ollenkaan mitä nuo kaksi ystävystä hänen
poissaollessaan tekivät. Mutta herra Scottia ei viety "äidin luo", ja
kun Meg laskeutui omasta huoneestaan alakertaan herrojen lähdettyä
kävelemään, hän löysi kauhukseen kokoon haalitun aterian tähteet
ruokapöydältä. Lotty kertoi heidän syöneen paljon ja nauraneen
hirveästi, ja herra oli määrännyt koko makean sotkun tunkiolle ja
purkit piilotettaviksi.

Meg olisi tahtonut mennä kertomaan kaiken äidille, mutta hän häpesi
omaa taitamattomuuttaan eikä tahtonut rikkoa Johnille antamaansa
lupausta. John sai olla julma häntä kohtaan, mutta sitä ei saisi
kukaan tietää. Tyynnyttyään vihdoin joten kuten hän pukeutui jälleen
sieväksi ja asettui odottamaan, että John palaisi kotiin ja saisi
anteeksi.

Mutta onnettomuudeksi John ei tullutkaan, sillä hän ei katsonut asiaa
samalta kannalta. Hän löi Scottin kanssa koko jutun leikiksi, pyyteli
vaimonsa puolesta anteeksi niin hyvin kuin taisi ja esiintyi niin
vieraanvaraisena isäntänä, että Scott oli tyytyväinen päivälliseensä
ja lupasi tulla vastakin.

Mutta mielessään John oli närkästynyt. Hänestä tuntui, että Meg oli
saattanut hänet noloon asemaan ja jättänyt hänet yksin. Ei ollut
reilua ensin kehottaa miestään tuomaan taloon vieraita milloin
hyvänsä ja sitten kun toinen teki niin, suuttua ja pauhata niin, että
mies tunsi olevansa naurunalainen ja sääliteltävä otus. Kautta pyhän
Yrjön, se ei käynyt päinsä! Megin täytyi se tietää. Koko aterian
ajan John oli raivonnut mielessään, mutta kun hän palasi kotiin
saatettuaan ensin Scottia jonkin matkaa, asettui kiukku ja hellemmät
tunteet saivat hänessä vallan. "Pikku raukka! Sääli, että hän yritti
niin kovasti olla minulle mieliksi. Hän oli väärässä, mutta onhan
hän vielä kovin nuori. Minun täytyy kärsivällisesti opettaa häntä."
Samalla John toivoi hartaasti, ettei Meg olisi mennyt kotiinsa -- hän
ei voinut sietää juoruja eikä muiden puuttumista heidän asioihinsa.
Suuttumus leimahti Johnissa hetkeksi uudestaan, kun hän ajattelikin
tuota mahdollisuutta; mutta sitten hän pelästyi, että Meg voisi
itkeä itsensä sairaaksi ja se sai hänen mielensä jälleen lempeäksi.
Hän kiiruhti askeleitaan päättäen olla rauhallinen ja ystävällinen,
mutta luja, ehdottoman luja ja osoittaa, missä Meg oli laiminlyönyt
aviovaimon velvollisuudet.

Meg puolestaan oli myös päättänyt esiintyä rauhallisen ja
ystävällisen lujana ja osoittaa Johnille tämän velvollisuudet.
Mieluimmin hän olisi juossut Johnia vastaan ja pyytänyt anteeksi
saadakseen suukkosen ja lohdutusta, jota kaipasi. Mutta nähdessään
Johnin tulevan hän alkoi hyräillä muina miehinä ja jatkoi ompeluaan
keinutellen tuolissaan kuten arvokas rouva ainakin.

John pettyi hiukan, kun ei tavannutkaan kotona hellää Niobea. Mutta
oman arvonsa tuntien hän odotti, että Meg pyytäisi anteeksi. Hän ei
sen vuoksi tehnyt aloitetta, vaan astui huolettoman näköisenä sisään
ja asettui sohvan nurkkaan huomauttaen henkevästi:

-- Nyt alkaa uusi kuu, ystäväiseni.

-- Aivan niin, Meg vastasi samassa äänilajissa.

Herra Brooke yritti keskustella yleisistä puheenaiheista, mutta
rouva Brooke ei välittänyt vastata, niin että keskustelu vaimeni.
John asettui ikkunan ääreen, avasi sanomalehden ja uppoutui siihen.
Meg meni toisen ikkunan luo ja ompeli niin innokkaasti kuin hänen
tohveliensa uudet rusetit olisivat olleet tärkeintä maailmassa.
Molemmat olivat vaiti ja näyttivät täysin "rauhallisilta ja lujilta",
ja kumpikin tunsi olonsa epätoivoisen tukalaksi.

Oh, ajatteli Meg, avioelämä on täynnä koettelemuksia, se vaatii
kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin rakkautta, kuten äiti väittää. Sana
äiti johdatti mieleen muitakin äidillisiä neuvoja, jotka oli annettu
kauan sitten ja joihin oli suhtauduttu epäilevästi ja vastahakoisesti.

"John on hyvä mies, mutta hänelläkin on vikansa, ja sinun täytyy
oppia näkemään ne ja sietämään niitä. Sinun on muistettava, ettet
itsekään ole virheetön. Hän on hyvin päättäväinen, mutta ei
itsepäinen, jos puhut hänelle ystävällisesti järkeä etkä pane vastaan
kärsimättömästi. Hän on tunnontarkka, varsinkin rehellisyydessä --
ja se on kaunis piirre, vaikka te sanottekin häntä pikkumaiseksi.
Kun sinä, Meg, et petä häntä sanalla etkä edes katseella, ansaitset
hänen täyden luottamuksensa ja saat häneltä sen tuen, jota tarvitset.
Hänen luonteensa on toisenlainen kuin meidän, me leimahdamme äkkiä,
mutta lepymme yhtä pian; hänelle taas on ominaista hiljainen, äänetön
suuttumus, joka kerran sytyttyään ei ole helpolla sammutettavissa.
Varo tarkoin herättämästä tuota vihaa, sillä onnesi ja rauhasi
riippuu siitä, että voit säilyttää hänen kunnioituksensa. Tutki
itseäsi, ja jos molemmat erehdytte, kiiruhda sinä ensin pyytämään
anteeksi. Koeta välttää pikku riitoja, väärinkäsityksiä ja
harkitsemattomia sanoja, jotka usein aiheuttavat surua ja mielipahaa."

Äidin sanat, etenkin viimeiset, palautuivat Megin mieleen, kun hän
istui siinä käsitöineen auringon laskiessa. Tämä oli ensimmäinen
vakava epäsopu heidän välillään. Megistä hänen omat harkitsemattomat
sanansa tuntuivat nyt typeriltä ja epäystävällisiltä ja hänen
vihansa lapselliselta, ja hänen sydämensä heltyi, kun hän ajatteli
John-paran kotiintuloa ja moista vastaanottoa. Hän katsahti miestään
kyynelet silmissä, mutta John ei huomannut sitä. Meg kääri työnsä
kokoon ja nousi seisomaan, hän aikoi pyytää anteeksi, mutta John ei
kiinnittänyt huomiotaan häneen.

Meg astui hitaasti huoneen poikki, sillä hänen oli vaikea voittaa
ylpeyttään; hän tuli Johnin luo, mutta tämä ei kääntänyt päätään.
Hetken koko aikomus tuntui Megistä mahdottomalta, mutta sitten hän
tuli ajatelleeksi: "Jos teen parhaani, minulla on puhdas omatunto."
Hän kumartui Johnin puoleen ja painoi keveän suudelman hänen
otsalleen. Siinä samassa epäsopu oli tiessään: katumussuudelma oli
parempi kuin mitkään sanat, John vetäisi hänet polvelleen lausuen
hellästi:

-- Oli julmaa nauraa sinun pienille hillopurkeillesi. Anna anteeksi,
en enää koskaan naura sinulle.

Mutta monet monituiset kerrat hän sen jälkeenkin nauroi niille
-- yhdessä Megin kanssa. Molemmat selittivät, että heidän
viinimarjahyytelönsä oli maailman parasta, sillä kotirauha säilöttiin
tuohon pieneen perheriitaan.

Jonkin ajan kuluttua Meg kutsui herra Scottin päivälliselle ja
valmisti tälle maukkaan juhla-aterian tarjoamatta alkupaloiksi
kiukusta kiehuvaa emäntää. Hän oli niin iloinen ja viehättävä ja sai
kaiken sujumaan niin hauskasti, että herra Scott tunnusti pitävänsä
Johnia onnenmyyränä, ja koko kotimatkan hän päivitteli poikamiehen
elämän kovuutta.

Syksyllä Megille tuli uusia koettelemuksia ja kokemuksia. Sallie
Moffat uudisti ystävyytensä. Hän pistäytyi tuon tuostakin juoruamassa
Megin pikku kodissa tai kutsui 'tuon poloisen' koko päiväksi omaan
suureen taloonsa.

Se oli Megistä hauskaa, sillä kolkkoina päivinä hänelle tahtoi aika
käydä pitkäksi. Kotona oli kaikilla omat toimensa. John viipyi iltaan
asti, eikä Meg voinut kuin ommella, lukea tai hyöriä keittiöhommissa.
Niinpä oli luonnollista, että hänelle tuli tavaksi lörpötellä
ja pakista hiukan maailman menosta ystävättärensä seurassa. Ja
katsellessaan Sallien kauniita tavaroita hän alkoi säälitellä itseään.

Sallie oli hyvin ystävällinen ja tarjosi Megille usein yhtä ja
toista, josta tämä piti. Meg torjui lahjat, koska tiesi, että John ei
olisi niitä hyväksynyt. Mutta kerran pikku tyhmeliini teki sellaista,
mikä pahoitti monta vertaa enemmän Johnin mieltä.

Meg tunsi tarkoin miehensä tulot ja oli ylpeä siitä, ettei John
ollut antanut hänelle vain sydäntään vaan myös luottamuksensa
raha-asioissa, joita muutamat miehet näyttivät pitävän kaikkein
tärkeimpänä elämässä. Hän tiesi, missä John säilytti rahansa, ja
hän sai vapaasti ottaa niin paljon kuin halusi, kunhan vain piti
kirjaa menoistaan, maksoi kertyneet laskut kerran kuussa ja muisti
aina, että oli köyhän miehen vaimo. Tähän asti kaikki oli sujunut
hyvin, Meg oli ollut säästäväinen ja voinut arkailematta näyttää
kuukausitilit Johnille.

Mutta tänä syksynä käärme luikerteli Megin paratiisiin ja viekoitteli
häntä, kuten monia nykyajan Eevoja, ei omenalla vaan hienoilla
vaatteilla. Meg ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin ja että hän
sai tuntea olevansa köyhä. Se suututti häntä, vaikka hän ei kehdannut
sitä tunnustaa. Silloin tällöin hän tyynnytti mieltään ostamalla
jonkin sievän esineen, jotta Sallie ei luulisi hänen pakosta
säästävän. Jäljestäpäin hän aina katui, sillä hänen ostamansa tavarat
olivat harvoin hyödyllisiä. Eiväthän ne tosin paljon maksaneet, eikä
hän siksi niistä enempää huolehtinutkaan. Mutta hänen huomaamattaan
pikku ostoksia ilmaantui yhä uusia, eikä Meg heidän kaupungilla
käydessään enää tyytynyt katselemaan syrjästä ystävättärensä
kaupantekoa.

Mutta tuollaiset menot tulevat arvaamattoman kalliiksi. Kun Meg
kuukauden lopulla laski tilinsä yhteen, hän suorastaan kauhistui
nähdessään loppusumman. Johnilla oli silloin paljon työtä ja
hän jätti kaikki raha-asiat Megin huostaan. Seuraavan kuukauden
tilipäivänä hän oli matkoilla ja vasta kolmannen kuukauden lopussa
oli selvitettävä koko vuosineljänneksen tilit.

Se oli tapaus, joka ei milloinkaan lähtenyt Megin mielestä. Hän oli
pari päivää aikaisemmin tehnyt jotakin kauheaa, joka painoi hänen
omaatuntoaan. Sallie oli ostanut itselleen uuden silkkipukukankaan,
ja Meginkin teki mieli uutta, kevyttä vierailupukua hänen musta
silkkipukunsa oli kovin arkipäiväinen. Silkkiä sen piti olla, sillä
ohuet kankaat sopivat vain nuorille tytöille.

Marchin tädillä oli tapana joka uutena vuotena antaa siskoksille
kaksikymmentäviisi dollaria kullekin. Siihen oli vain kuukauden
verran aikaa ja eräässä kaupassa oli parhaillaan tarjona kaunista
sinipunervaa silkkiä harvinaisen halvalla. Megillä oli rahat
hallussaan, uskaltaisikohan käyttää niitä? John oli aina sanonut,
että kaikki mikä oli hänen oli myös Megin, mutta mahtaisiko hän
hyväksyä sitä, että Meg noiden tiedossa olevien dollarien lisäksi
kuluttaisi vielä toiset kaksikymmentäviisi talouskassasta? Siitäpä
nousi pulma.

Sallie oli yllyttänyt Megiä, hän oli luvannut lainata rahaa ja
johdattanut Megin ylivoimaiseen kiusaukseen. Kohtalokkaalla hetkellä
kauppias kohotti ihanaa, hohtavaa silkkikangasta ja virkkoi: --
Vakuutan teille, rouva, että teette hienon kaupan, ja Meg vastasi:
-- Olkoon menneeksi. Niinpä kangas leikattiin ja maksettiin, Sallie
riemuitsi ja Megkin nauroi ikään kuin ostos olisi ollut pikku juttu.
Mutta lähtiessään kaupasta hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas
ja etsintäkuulutettu.

Kotiin päästyään hän koetti vaimentaa omantunnontuskiaan levittämällä
ihanan kankaan eteensä. Mutta se ei hohtanut enää samalla tavoin
eikä oikeastaan sopinutkaan hänelle; näytti kuin kankaan kuvioihin
olisi painettu sanat "viisikymmentä dollaria". Hän pani sen pois
näkyvistään, mutta se pyöri koko ajan hänen ajatuksissaan, ei
iloisesti niin kuin uusi vaate muulloin, vaan kauhistavana, kuin
mieletön teko, jota ei voi enää korjata.

Kun John samana iltana veti tilikirjat esille, löi Megin sydän
kiivaasti ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän pelkäsi miestään.
Nuo ystävälliset, ruskeat silmät saattaisivat olla tuikeatkin,
ja vaikka John oli tavallista paremmalla tuulella, Meg kuvitteli
hänen olevan perillä asiasta, mutta jättävän sen toistaiseksi
rauhaan. Talouslaskut oli kaikki maksettu ja kirjanpito oli havaittu
virheettömäksi. John kiitteli Megiä ja oli juuri avaamaisillaan
vanhan lompakon, jota he sanoivat pankiksi, kun Meg tietäen sen aivan
tyhjäksi tarttui hänen käteensä ja sanoi hermostuneena:

-- Et ole vielä nähnyt minun yksityistä tilikirjaani.

John ei milloinkaan pyytänyt nähdä sitä, mutta Meg tahtoi aina
nimenomaan näyttää kirjansa hänelle. Oli hauska nähdä Johnin miesten
tapaan ihmettelevän, miten omituisia tavaroita naiset tarvitsivat.
Hän antoi tämän arvata mitä röyhelö merkitsi, udella mihin vyönauhaa
tarvittiin, ja hämmästellä sitä, että naisen päähine syntyi
samettipalasesta, kolmesta ruusunnupusta ja parista nauhanpätkästä,
jotka yhteensä maksoivat jopa viisi kuusi dollaria. Tällöin John
näytti mielellään pitävän hauskaa Megin numeroiden kustannuksella,
hän tekeytyi kauhistuneeksi moisesta tuhlaavaisuudesta, kuten aina
silloin, kun hän eniten ylpeili ymmärtäväisestä vaimostaan.

Meg veti pienen tilikirjan hitaasti esiin ja laski sen Johnin eteen.
Hän asettui tuolin taakse silittääkseen rypyt miehensä väsyneeltä
otsalta ja virkkoi kasvava pelko sydämessään:

-- John kulta, minua hävettää näyttää tämä kirja sinulle, sillä olen
viime aikoina ollut kauhean tuhlaavainen. Liikun niin paljon ulkona,
että tarvitsen yhtä ja toista, näetkös, ja kun Sallie kehotti minua
ostamaan sen, niin seurasin hänen neuvoaan. Uudenvuoden lahjani
korvaa kyllä hinnan puolittain, mutta jäljestäpäin minua kadutti,
sillä tiesin ettet hyväksyisi tuota ostosta.

John nauroi ja veti hänet luokseen sanoen iloisesti: -- Älä mene
piiloon. En minä lyö sinua, vaikka oletkin ostanut noin ihastuttavat
kengät. Minä olen ylpeä vaimoni jaloista, eikä haittaa, vaikka hän
maksaakin kahdeksan tai yhdeksän dollaria kengistään, jos ne vain
ovat hyvät.

Kengät olivat yksi viime aikojen menoeristä, ja Johnin katse sattui
hänen puhuessaan pysähtymään niihin. "Mitä hän sanoo kun pääsee
niiden viidenkymmenen dollarin kohdalle?" ajatteli Meg vapisten.

-- Voi, se on vielä pahempaa, olen ostanut silkkisen pukukankaan,
Meg sanoi epätoivoisesti mutta tyynesti, sillä hän toivoi että pahin
olisi pian ohi.

-- No kultaseni, mikä se 'hirveä loppusumma' sitten on?

Tämä ei ollut Johnin tapaista ja Meg tunsi, että miehen suora katse,
jota hän ei vielä milloinkaan ollut väistänyt, oli nyt häneen
suunnattuna. Hän käänsi lehden ja katsoi samassa poispäin osoittaen
summaa, joka ilman noita viittäkymmentä dollariakin olisi ollut aika
suuri, mutta tuntui Megistä nyt suorastaan masentavalta. Hetken
vallitsi huoneessa hiljaisuus. Sitten John sanoi hitaasti -- ja Meg
huomasi, että hänen oli vaikea kätkeä harminsa:

-- No niin, lieneekö viisikymmentä dollaria nyt paljon silkkipuvusta
kaikkine koristuksineen ja hepenineen, joita nykyään käytetään.

-- Sitä ei ole vielä ommeltu eikä koristettu, huokasi Meg hiljaa
kauhistuen niitä suuria summia, jotka pukuun vielä menisivät.

-- Kaksikymmentä metriä silkkiä on paljon pienen tytön leninkiin,
mutta olen varma, että minun vaimoni on siihen pukeutuneena yhtä
hienon näköinen kuin konsanaan Ned Moffatin Sallie, sanoi John
kuivasti.

-- Tiedän että olet vihainen, mutta en mahda sille mitään. En halua
tuhlata rahojasi, mutta en arvannut että pienistä menoista kertyisi
niin suuri summa. En voi välttää kiusausta, kun näen Sallien ostavan
mitä hän ikinä haluaa ja säälivän minua, kun en minä voi. Minä yritän
olla tyytyväinen, mutta se on vaikeata, ja olen kyllästynyt olemaan
köyhä.

Meg lausui viimeiset sanat hiljaa ja luuli, ettei John kuullut niitä.
Mutta hän oli ne kuullut ja ne loukkasivat häntä syvästi, sillä hän
itse oli Megin vuoksi kieltäytynyt monesta hauskuudesta. Meg olisi
halunnut purra kielensä poikki sanottuaan sen, sillä John työnsi
kirjat syrjään, nousi seisomaan ja virkkoi hiukan vapisevalla äänellä:

-- Sitä minä pelkäsinkin, mutta minä teen minkä voin, Meg.

Jos hän olisi torunut tai vaikkapa lyönyt, ei se olisi koskenut
kovemmin kuin nuo sanat. Hän juoksi Johnin luo ja kiersi kädet tämän
kaulaan itkien katumuksen kyyneliä:

-- John, oma rakas John, sinähän raadat aamusta iltaan -- en minä
tarkoittanut mitä sanoin, hän nyyhkytti. -- Se oli ilkeätä, ihan
väärin ja kiittämätöntä, en ymmärrä kuinka saatoinkaan sanoa niin!
Voi, kuinka minä saatoin sanoa niin!

John ei soimannut häntä sanallakaan, vaan oli heti valmis antamaan
anteeksi. Mutta Meg tiesi kuitenkin sanoneensa sellaista, mikä ei
helpolla unohtuisi, vaikka John ei siihen viittaisikaan. Meg oli
luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta oli
soimannut miestään köyhyydestä tuhlattuaan kevytmielisesti tämän
ansaitsemia rahoja. Se oli kauheaa, ja pahinta oli, että John oli
aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän viipyi vain kauemmin
työssä kaupungissa ja teki työtä kauan sen jälkeen kun Meg oli mennyt
levolle ja nukkunut kyyneliinsä.

Meg tuli oman tunnontuskista melkein sairaaksi. Oli
liikuttavaa nähdä hänen suruaan, kun hän kuuli Johnin peruuttaneen
päällystakkitilauksensa. Megin kummastuneisiin kysymyksiin John
tokaisi yksikantaan: -- Minulla ei ole varaa, rakkaani.

Meg ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua John löysi hänet
itkemästä vanhan päällystakin äärestä niin katkerasti kuin olisi
sydän haljeta.

Sinä iltana he keskustelivat kauan, ja Meg oppi rakastamaan miestään
entistä enemmän hänen köyhyytensä vuoksi, sillä se oli tehnyt hänestä
miehen, jolla oli voimaa ja rohkeutta kulkea omaa tietänsä. Se oli
myös opettanut hänet kärsivällisesti sietämään rakastamiensa virheitä
ja tekemään parhaansa heidän toiveidensa täyttämiseksi.

Seuraavana päivänä Meg voitti ylpeytensä. Hän meni Sallien luo,
kertoi koko tarinan ja pyysi, että tämä hyväntahtoisesti ostaisi
silkkikankaan. Hyväsydäminen Sallie suostui mielellään pyyntöön
ja oli lisäksi niin hienotunteinen, ettei seuraavassa hetkessä
lahjoittanut kangasta Megille takaisin.

Meg uudisti Johnin päällystakkitilauksen ja miehen tullessa kotiin
pani ylleen päällystakin kysyäkseen, mitä John piti hänen uudesta
silkkipuvustaan. Voi arvata mitä John vastasi, millä mielellä
hän otti vastaan lahjan ja miten onnellinen aika tätä seurasi.
John ei viipynyt myöhään työssään ja Meg lakkasi käymästä yhtä
mittaa vieraisilla. Aamuisin onnellinen aviomies pukeutui uuteen
päällystakkiinsa, ja iltaisin hellä pikku vaimo auttoi sen hänen
yltään. Niin kului vuosi, ja kun juhannus joutui, Meg koki uuden
elämyksen -- syvimmän ja herkimmän naisen elämässä.

Eräänä lauantaipäivänä Laurie hiipi kiihtyneen näköisenä Kyyhkyslakan
keittiöön, jossa hänet otettiin vastaan rummunpäristyksin. Melun sai
aikaan Hanna, jonka toisessa kädessä oli paistinpannu, toisessa sen
kansi.

-- Kuinka pikku äiti jaksaa? Missä kaikki ovat? Miksei minulle
kerrottu aikaisemmin? tiedusteli Laurie kiivaasti kuiskaten.

-- Hymyilee kuin kuningatar, se kullanmuru! Kaikki ovat yläkerrassa,
eikä täällä saa pitää melua. Menkää olohuoneeseen, minä kutsun heidät
alas. Ja Hanna katosi hihittäen mielissään.

Hetken kuluttua Jo tuli alakertaan kantaen ylpeänä sylissään suurta
pielusta. Hän oli hyvin totinen, mutta hänen silmänsä loistivat ja
ääni ilmaisi salaista liikutusta.

-- Sulje silmäsi ja ojenna käsivartesi, hän kehotti.

Laurie peräytyi nopeasti nurkkaan ja sanoi rukoilevasti kädet selän
takana:

-- Ei kiitoksia, jätän sen mieluummin tekemättä. Minä varmasti
pudottaisin ja särkisin sen.

-- No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi
kuin mennäkseen pois.

-- Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja
käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin
laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John
purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään
oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.

Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä
vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä,
viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan
kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle
ja suorastaan ulvoa naurusta.

-- Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen
suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen
näköisenä:

-- Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat
pudota.

John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa
lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki
lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet
valuivat pitkin poskia.

-- Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin
yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun
vihdoin taas kykeni puhumaan.

-- En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua?
Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä
vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille,
vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen
newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.

-- Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä
ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet
enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.

-- Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi
Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.

-- Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen
nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella
on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä,
virkkoi Jo kujeillen.

-- Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin
harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.

-- Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele
heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun
sijaisekseen.

Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai
toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.

-- Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo
poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken
vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä
itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan
pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.

-- Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja
isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä,
ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy
virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.

-- Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi,
ehdotti Laurie.

-- Daisy ja Demi -- sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii,
huudahti Jo taputtaen käsiään.

Teddyn ehdotus hyväksyttiin, ja lapset saivat nimekseen Daisy ja Demi.



6

VIERAILUJA


-- Tule, Jo, on aika lähteä.

-- Mihin?

-- Et kai väitä unohtaneesi, että lupasit tulla tänään minun kanssani
ainakin kuuteen kyläpaikkaan?

-- Olen tosiaan tehnyt typeryyksiä ja ajattelemattomuuksia, mutta
en varmasti ole ollut niin mieletön, että olisin luvannut lähteä
kuudelle eri vierailulle yhtenä ja samana päivänä, kun jo yksikin
pystyy pilaamaan minulta koko viikon.

-- Sinä lupasit; mehän teimme vaihtokaupan: minun oli määrä
piirtää sinulle Bethin kuva ja sinun tulla kanssani naapureille
vastavierailuille.

-- Kauniina päivänä -- niinhän me sovimme, ja minä noudatan
kirjaimellisesti sopimuksiani, Shylock. Idässä näkyy pilviä; nyt ei
siis ole kaunis ilma enkä minä lähde.

-- Älä yhtään kieroile. Nyt on ihana päivä, ei sateesta tietoakaan.
Sinähän aina ylpeilet sillä, että pidät lupauksesi, ja nyt saat
seistä sanojesi takana. Täytä velvollisuutesi, niin saat taas olla
puolisen vuotta rauhassa.

Jo oli parhaillaan syventynyt puvun ompeluun. Hän näet oli perheen
räätäli ja hänen erityiseksi ansiokseen luettiin, että hän osasi
käyttää neulaa yhtä taitavasti kuin kynää. Oli kiusallista keskeyttää
työ ennen ensimmäistä sovitusta ja lähteä kuumana heinäkuun päivänä
juhlatamineissa kyläilemään. Hän vihasi kaikkia muodollisia
vierailuja eikä suostunut lähtemään, jollei Amy saanut lahjotuksi
häntä tai vedotuksi vanhoihin lupauksiin. Nyt Jo ei päässyt yli eikä
ympäri, ja heitettyään sakset kiivaasti pöydälle ja väitettyään, että
ilmassa tuntui ukkosta, hän antoi periksi. Hän pani työnsä syrjään,
otti hattunsa ja hansikkaansa ja sanoi Amylle, että uhrilammas oli
valmis.

-- Jo March, sinä saat pyhimyksenkin raivostumaan! Et kai aio lähteä
noissa vaatteissa, huudahti Amy silmäillen häntä hämmästyneenä.

-- Miksen lähtisi? Pukuni on puhdas, vilpoinen ja mukava, juuri
omiaan kävelylle pölyisenä kesäpäivänä. Jos ihmiset pitävät
tärkeämpänä pukuani kuin minua itseäni, en halua tavata heitä.
Sinä voit pukeutua meidän kummankin puolesta ja olla vaikka kuinka
tyylikäs. Sinun sopii kyllä olla hieno, minun ei kannata, ja sitä
paitsi koristukset vain vaivaavat minua.

-- Voi, voi! huokasi Amy. -- Nyt hän on taas oikea vastarannan
kiiski, ja tulen varmaan hulluksi, ennen kuin saan hänet
kuntoon. En kai minäkään ilokseni lähde tänään, mutta meillä on
seurusteluvelvollisuutemme, ja muita ei nyt ole sitä täyttämässä
kuin sinä ja minä. Teen mitä ikinä haluat, Jo, kunhan vain pukeudut
kunnollisesti ja koetat olla kohtelias. Sinä osaat keskustella,
näytät suorastaan ylhäiseltä parhaissasi ja käyttäydyt niin
kauniisti, että olen oikein ylpeä sinusta. Pelkään lähteä yksinäni,
tule minulle turvaksi.

-- Oletpa sinä aika viekastelija, kun tuolla tavoin imartelet
ja houkuttelet vanhaa sisartasi. Ajatella, minä muka näyttäisin
ylhäiseltä ja käyttäytyisin hienosti ja sinä pelkäisit lähteä
yksinäsi! Enpäs ole hullumpaa kuullut. No niin, minä lähden jos
on pakko. Sinä saat olla retkikunnan johtaja ja minä tottelen
sokeasti. Tyydytkö siihen? kysyi Jo, jonka itsepäisyys äkkiä muuttui
lammasmaiseksi alistuvaisuudeksi.

-- Olet oikea enkeli! Pukeudu nyt parhaisiisi, niin minä neuvon,
miten sinun on meneteltävä, jotta tekisit hyvän vaikutuksen.
Tahtoisin että ihmiset pitäisivät sinusta, ja kyllä he pitävätkin,
jos vain koetat käyttäytyä hiukan miellyttävämmin. Kampaa tukkasi
kauniisti ja pane vaaleanpunainen ruusu hattuusi; se sopii mainiosti,
olet aika synkän näköinen yksinkertaisessa puvussasi. Ota vaaleat
hansikkaasi ja kirjailtu nenäliina. Poikkeamme Megin luo ja pyydämme
hänen valkoisen päivänvarjonsa lainaksi, niin sinä voit saada minun
kyyhkynharmaani.

Samalla kuin Amy itse pukeutui, hän jakeli määräyksiään ja Jo
totteli, ei kuitenkaan aivan vastustelematta, sillä tytöltä pääsi
raskas huokaus, kun oli pukeuduttava uuteen vierailupukuun. Hän
kurtisti kulmiaan sitoessaan hatun nauhoja moitteettomasti solmuun.
Hän taisteli hakasten kanssa kaulusta kiinnittäessään ja veti
irvistäen esiin nenäliinan, jonka koruompelu ärsytti hänen nenäänsä
yhtäläisesti kuin edessä oleva vierailumatka hänen tunteitaan.
Saatuaan lopulta kätensä ahtaisiin hansikkaisiin, joissa oli kolme
nappia ja muodikkaat tupsut, hän arveli olevansa kyllin hieno,
kääntyi Amyn puoleen kasvoillaan tylsän alistuvainen ilme ja lausui
nöyrästi:

-- Olen minä totisesti kurja; mutta jos sinun mielestäsi kelpaan
esiintymään, kuolen onnellisena.

-- Näytät oikein tyydyttävältä, käännyhän hitaasti ympäri, niin
tarkastan sinua huolellisesti.

Jo totteli, Amy järjesti hänen pukuaan hiukan sieltä täältä, peräytyi
sitten askelen ja virkkoi hyväksyen:

-- Kelpaat oikein hyvin; mikään hattu ei pukisi sinua paremmin. Tuo
valkoinen on ruusuineen suorastaan ihastuttava. Vedä olkapäät taakse
ja anna käsien olla vapaasti, ei se mitään vaikka hansikkaat vähän
kiristävät. Ja hartialiina, sinä tosiaan osaat pitää sitä -- minä
sen sijaan en osaakaan. On hauska nähdä miten taitavasti se sinulta
käy ja olen iloinen, että sait tuon kauniin liinan Marchin tädiltä;
se on yksinkertainen mutta hieno, ja laskokset käsivarsien kohdalla
ovat todella taiteelliset. Onko minun liinani suorassa? Ja olenko
kohottanut hameeni lievettä tasaisesti? Tahtoisin jalkojeni näkyvän,
sillä ne ovat kauniit, vaikka nenäni ei olekaan.

-- On kauneus sielun riemu ainainen, lainaili Jo Keatsiä, hän asetti
kätensä kiikariksi ja oli tuntijan silmin tarkastavinaan, miltä
sininen sulka näytti kullankeltaista tukkaa vasten. -- Annanko
parhaan pukuni laahata maantien tomussa, vai saanko kannattaa sitä,
neitiseni?

-- Matkalla saat kannattaa, mutta sisällä sen on laahattava maata.
Se on kauniimpaa, ja sinun on opittava hoitelemaan helmojasi
sirosti. Toinen kalvosimesi on puoliksi auki; napita se nopeasti. Et
näytä koskaan huolellisesti pukeutuneelta, jollet ole tarkka pikku
seikoissa, sillä niistä muodostuu miellyttävä kokonaisuus.

Jo huokasi ja kiinnitti kalvosimensa, mutta samalla hänen hansikkaan
nappinsa ponnahtivat auki. Vihdoin viimein tytöt joutuivat valmiiksi
ja lähtivät matkaan 'kuvankauniina', kuten Hanna selitti seisoessaan
yläkerran ikkunassa katsomassa heidän jälkeensä.

-- Jo hyvä, Chesterit ovat hienoa väkeä, ja minä toivoisin, että
koettaisit esiintyä mahdollisimman sievästi. Älä lausu teräviä
huomautuksia äläkä tee muitakaan tyhmyyksiä, ethän? Ole rauhallinen,
hillitty ja vaitelias -- se on varminta ja sopii parhaiten hienolle
naiselle. Se käy sinulta kyllä helposti neljännestunnin ajan, virkkoi
Amy heidän lähestyessään ensimmäistä vierailukohdetta, kun he sitä
ennen olivat käyneet lainaamassa Megin päivänvarjon ja antaneet hänen
tarkastaa heidät lapsi kummallakin käsivarrella.

-- Vai niin. "Rauhallinen, hillitty ja vaitelias" -- no, voin ehkä
luvata, sillä olen joskus näytellyt hyvinkasvatettua nuorta naista ja
tekee mieli koettaa, miten nyt onnistun. Minä olen lahjakas, saatpa
nähdä; ole ihan huoleti.

Amy näytti helpottuneelta, mutta Jo veitikka noudatti hänen neuvoaan
kirjaimellisesti: rauhallisena kuin kesäinen meri, viileänä kuin
lumikinos ja vaiteliaana kuin sfinksi. Turhaan rouva Chester
viittaili hänen ihastuttavaan romaaniinsa, ja turhaan Chesterin
neitoset koettivat johtaa puheen kutsuihin, huviretkiin, oopperaan ja
muotiin. Kaikkeen ja kaikille tuli vastaukseksi vain hymy, kumarrus
tai heikko "niin" tai "ei", joka tyrehdytti keskustelun. Turhaan Amy
koetti vetää Jon mukaan keskusteluun, sähkötti hänelle: "Puhu" tai
polki salaa hänen varpaitaan. Jo oli kuin täysin tietämätön kaikesta,
kasvoilla ilme, joka oli "jäisen liikkumaton ja loistavan tyhjä".

-- Kylläpä tuo vanhempi Marchin neideistä on ikävä ja mahtava olento!
kuului joku talon naisista sanovan heti kun ovi sulkeutui vieraiden
jälkeen. Jo nauroi itsekseen, kun he kulkivat eteiskäytävän poikki,
mutta Amy ei näyttänyt tyytyväiseltä.

-- Kuinka sinä saatoit käsittää minut niin väärin? Tarkoitin vain,
että käyttäytyisit arvokkaasti ja hillitysti, ja sinä tekeydyitkin
kivipatsaaksi ja pölkkypääksi. Koeta olla hiukan seurallisempi
Lambien luona, kerro juttuja kuten muut tytöt ja ole kiinnostunut
pukeutumisesta, keimailusta ja kaikesta, mihin puhe kääntyy. He
liikkuvat hienoimmissa seurapiireissä, ovat arvokkaita tuttavia
meille ja haluaisin kaikin mokomin tehdä hyvän vaikutuksen.

-- No, minä koetan olla miellyttävä. Lupaan lörpötellä ja kikattaa
ja kauhistua ja ihastua miten kulloinkin haluat. Tämä onkin hauskaa,
nyt esitän niin sanottua 'ihastuttavaa tyttöä'; osaan kyllä, sillä
minulla on May Chester mallinani ja vien hänestäkin voiton. Onpa
ihme, jolleivät Lambit sano: "Onpas tuo Jo March pirteä ja hauska
tyttö!"

Amya pelotti vähän, sillä kun Jo alkoi oikkuilla, hänestä oli
pääsemättömissä. Amyn kasvoilla kuvastui hämmästys, kun hän näki
sisarensa sipsuttavan seuraavan vierailupaikan saliin, suutelevan
sydämellisesti kaikkia nuoria neitosia, suovan suloisen hymyn
nuorille herroille ja ottavan hämmästyttävän vilkkaasti osaa
yleiseen keskusteluun. Rouva Lamb, joka erityisesti suosi Amya,
otti hänet heti huostaansa ja pakotti hänet kuuntelemaan laajaa
selostusta Lucretian viimeisestä sairaudesta, sillä aikaa kun kolme
nuorta herraa pysytteli läheisyydessä voidakseen tilaisuuden tullen
vapauttaa hänet. Amyn oli siis mahdotonta hillitä Jota, joka näytti
pahan hengen riivaamalta, hän näet päästi valloilleen yhtä vuolaan
puhetulvan kuin konsanaan vanha rouva. Toiset kerääntyivät häntä
kuulemaan, ja Amy koetti terästää kuuloaan saadakseen selvää, mistä
oli puhe; hän kuuli vain katkonaisia lauseita, jotka saivat hänet
kauhistumaan. Hämmästyneet silmät ja kohotetut kädet kiihottivat
hänen uteliaisuuttaan, ja alituiset naurunpuuskat saivat hänet
toivomaan, että pääsisi itsekin osalliseksi hauskuudesta. Voi
käsittää, että häntä kiusasi kuulla tämänsuuntaisia katkelmia
keskustelusta:

-- Hän ratsastaa mainiosti. Kuka häntä on opettanut?

-- Ei kukaan; hän on itse opetellut nousemaan satulaan, pitelemään
ohjaksia ja istumaan suorana vanhassa satulassa, jonka hän pani
puun oksalle. Nyt hän ratsastaa hevosella kuin hevosella, sillä hän
ei osaakaan pelätä, ja tallimestari antaa hänen käyttää hevosia
halvalla, koska hän pystyy totuttamaan ne naisten ratsastukseen. Hän
on innostunut siihen, ja minä sanon aina hänelle, että jos kaikki muu
häneltä epäonnistuu, hän voi ruveta ratsuhevosten kouluttajaksi ja
ansaita sillä tavoin leipänsä.

Tätä hirveätä puhetta kuullessaan Amyn oli vaikea hillitä kiukkuaan,
kaikkihan tulivat tuon kertomuksen perusteella pitäneeksi häntä
melkoisen hurjana nuorena neitinä. Ja se oli kuitenkin hänen suurin
kauhunsa. Mitä hän saattoi tehdä? Vanha rouva oli vasta kertomuksensa
puolivälissä, ja ennen kuin se päättyi, Jo oli taas vauhdissa, teki
lisää huvittavia paljastuksia ja kauheita tyhmyyksiä.

-- Niin, sinä päivänä Amy oli onneton, sillä kaikki hyvät hevoset
oli tilattu ja kolmesta jäljelle jääneestä yksi oli rampa, toinen
sokea ja kolmas sellainen ruohonsyöjä, että täytyi työntää multaa sen
suuhun ennen kuin se lähti liikkeelle. Hienoja otuksia huviretkelle,
vai mitä?

-- Minkä hän valitsi? kysyi yksi nauravista herroista, joita kertomus
kovin kiinnosti.

-- Ei mitään niistä; hän oli kuullut puhuttavan joen vastarannalla
olevan maalaistalon varsasta, ja vaikkei ainoakaan nainen ollut sillä
ratsastanut, hän päätti yrittää, sillä hevonen oli kaunis ja virkku.
Hän oli liikuttavan innostunut asiaan. Ei ollut ketään, joka olisi
tuonut hevosen joen yli satuloitavaksi, ja silloin Amy vei satulan
hevosen luo. Voitteko uskoa, hän souti itse joen poikki, nosti
satulan päänsä päälle ja kantoi sen talliin vanhan rengin suureksi
kummastukseksi!

-- Ratsastiko hän tosiaan sillä hevosella?

-- Tietysti, ja hänellä olikin oikein hauskaa. Luulin että
hänet kannettaisiin kotiin palasina, mutta hän hallitsi hevosen
täydellisesti ja oli joukon sielu.

-- Se oli todella rohkea teko! virkkoi nuori herra Lamb ja loi Amyyn
hyväksyvän katseen. Häntä ihmetytti, mitä hänen äitinsä oli mahtanut
tytölle jutella, kun tämä oli niin punainen ja vaivautuneen näköinen.

Ja Amy punastui yhä enemmän ja näytti vieläkin vaivautuneemmalta, kun
puhe samassa kääntyi vaatteisiin. Eräs nuorista neideistä tiedusteli
Jolta, mistä tämä oli ostanut kauniin hattunsa, joka hänellä oli
huviretkellä päässään. Jo ei kaikessa tyhmyydessään älynnyt mainita
kauppaa, josta se kaksi vuotta sitten oli ostettu, vaan virkkoi
tarpeettoman avomielisesti:

-- Oh, Amy värjäsi sen. Ostohatuissa ei ole milloinkaan hienoja
värejä, sen vuoksi värjäämme hatut itse. On kätevää, kun sisar on
taiteilija.

-- Sehän on mainio keksintö! huudahti neiti Lamb, jota Jon puhe
kovasti huvitti.

-- Se ei ole vielä mitään verrattuna hänen muihin kykyihinsä.

Se tyttö osaa tehdä mitä vain. Esimerkiksi hän tarvitsi siniset
tanssikengät Sallien kutsuihin, ja silloin hän vain maalasi valkeat
likaantuneet kenkänsä mitä ihanimman taivaansinisiksi, ja ne
näyttivät ihan silkkikengiltä, lisäsi Jo niin ylpeänä sisarensa
taidoista, että Amy olisi tahtonut heittää käsilaukkunsa vasten Jon
kasvoja.

-- Luimme hiljattain erään teidän kertomuksenne, ja se oli
mielestämme oikein hyvä, huomautti vanhempi neiti Lamb tahtoen lausua
kohteliaisuuden kirjailevalle neidille, vaikkei häntä tällä haavaa
olisi sellaiseksi uskonut.

Jo tuli aina huonolle tuulelle, jos joku puhui hänen kyhäyksistään.
Hän joko jäykistyi ja näytti loukkaantuneelta tai vaihtoi nopeasti
puheenaihetta. Niin nytkin. -- Ikävä ettei teillä ole parempaa
luettavaa. Kirjoitan roskaa, koska se menee kaupaksi ja kansa pitää
siitä. Aiotteko käydä New Yorkissa tänä talvena?

Jo huomasi heti hairahtuneensa melkoiseen epäkohteliaisuuteen, mutta
peläten vielä pahentavansa asiaa hän päätti äkkiä lähteä ja sanoi
hyvästinsä niin töksähtäen, että kolmelta henkilöltä jäi lause kesken.

-- Amy, meidän on heti mentävä. Näkemiin, rakkaat ystävät, tulkaa
toki pian meitä tervehtimään, odotamme teitä kernaasti joka päivä.
En uskalla pyytääkään teitä, herra Lamb, mutta jos tulisitte, en
varmastikaan hennoisi lähettää teitä pois.

Jo jäljitteli niin hullunkurisesti May Chesterin teeskentelevää
puhetapaa, että Amy ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, ja hän kiirehti
huoneesta minkä pääsi.

-- Enkö ollutkin hyvä? Jo kysyi tyytyväisen näköisenä, kun he
jatkoivat matkaansa.

-- Et olisi voinut olla hirveämpi, vastasi Amy murhaavasti.

-- Mikä kumma sinut sai kertomaan minun satulastani ja hatuista ja
kengistä ja kaikesta muusta.

-- Mutta sehän oli hauskaa, ja ihmiset pitävät semmoisesta. He
tietävät meidän olevan köyhiä, on ihan turhaa uskotella, että meillä
on palvelijoita tai että ostamme kolme, neljä hattua vuodessa ja
käytämme yhtä hienoja ja kalliita tavaroita kuin he.

-- No ei sinun silti tarvitse mennä kertomaan kaikkia meidän
niksejämme ja turhanpäiten julistaa köyhyyttämme. Sinussa ei ole
hitustakaan ylpeyttä etkä ikinä opi tietämään milloin pitää puhua ja
milloin olla hiljaa, virkkoi Amy epätoivoissaan.

Jo-rukka näytti masentuneelta ja hieroi äänettömänä nenänpäätään
tärkätyllä nenäliinallaan.

-- Miten minun pitää täällä käyttäytyä? kysyi Jo heidän lähestyessään
kolmatta paikkaa.

-- Käyttäydy miten haluat; minä pesen käteni, vastasi Amy lyhyesti.

-- Sitten pidänkin hauskaa. Pojat ovat kotona ja meille tulee oikein
mukavaa. Tarvitsen totisesti hiukan vaihtelua, sillä hienous ei sovi
minun rakenteelleni, vastasi Jo, joka tunsi päänsä olevan kerrassaan
pyörällä näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen.

Kolme pitkää poikaa ja parvi herttaisia pikku lapsia tervehti
tulijoita riemuissaan, ja Jon ärtyneet tunteet tyyntyivät heti. Hän
jätti Amyn seurustelemaan emännän ja herra Tudorin kanssa, joka
sattui parhaillaan olemaan talossa, liittyi nuorempien joukkoon ja
huomasi vaihdoksen sangen virkistäväksi. Hän kuunteli kiinnostuneena
koulujuttuja, leikki mukisematta koirien kanssa ja myönsi täydestä
sydämestään, että "Tom Brown oli yliveto kaveri", huomaamatta mitään
vikaa kiitoksen sanamuodossa.

Eräs pojista halusi näyttää kilpikonna-aitaansa, ja Jon innostus
oli niin suuri, että talon emännän täytyi hymyillä oikoessaan
päähinettään, joka poikien rutistusten jäljiltä oli sekasortoisessa
tilassa.

Jätettyään sisarensa oman onnensa nojaan Amy nautti häiritsemättä
olostaan. Herra Tudorin setä oli mennyt naimisiin englantilaisen
naisen kanssa, joka oli ilmielävän lordin pikkuserkku, ja siksi Amy
tunsi suurta kunnioitusta koko perhettä kohtaan. Sillä huolimatta
amerikkalaisesta kasvatuksestaan hän ihaili suuresti hienoa
syntyperää.

Mutta näinä autuuden hetkinäkään -- keskustellessaan englantilaisen
lordin etäisen sukulaisen kanssa -- Amy ei unohtanut ajan kulkua.
Säädettyjen vierailuminuuttien mentyä hän erosi vastahakoisesti
ylhäisestä seurastaan ja lähti etsimään Jota toivoen, että
parantumaton sisar ei olisi ryhtynyt mihinkään, mikä tuottaisi häpeää
Marchin nimelle.

Olisi voinut tapahtua pahempaakin, mutta Amyn mielestä tämä jo oli
kyllin hirveää. Jo näet istui nurmikolla poikaliudan ympäröimänä
ja selosti ihailevalle kuulijakunnalleen Laurien uusimpia kujeita
savikäpäläisen koiran loikoessa hänen juhlahameellaan. Yksi lapsista
hätyytti kilpikonnia Amyn rakkaalla päivänvarjolla, toinen söi
piparkakkua pitäen Jon hienoa hattua lautasena ja kolmas pelasi
palloa hänen hansikkaillaan. Mutta kaikilla oli hauskaa, ja kun Jo
keräili hujan hajan viskellyn omaisuutensa lähteäkseen, tuli koko
joukko saattelemaan ja pyysi häntä tulemaan pian uudelleen.

-- Reiluja poikia, vai mitä? Tunnen itseni taas nuoreksi ja
virkeäksi, virkkoi Jo astellen tietä kädet tapansa mukaan selän
takana, mutta tällä kertaa myös pitääkseen piilossa tahraantuneen
päivänvarjon.

-- Miksi sinä välttelet herra Tudoria? kysyi Amy huomauttamatta
sanallakaan Jon kurjasta ulkoasusta.

-- Minä en pidä hänestä; hän leuhkii aina, tiuskii sisarilleen,
tuottaa harmia isälleen ja puhuu epäkunnioittavasti äidistään. Laurie
sanoo että hän hurjistelee, enkä minä välitä hänen tuttavuudestaan.

-- Pitäisi sinun olla edes kohtelias. Nyökkäsit hänelle vain kylmästi,
sen sijaan hymyilit äsken kerrassaan ystävällisesti tervehtiessäsi
Tommy Chamberlainia, jonka isä on vain sekatavarakauppias. Päinvastoin
sinun olisi pitänyt menetellä, virkkoi Amy moittivasti.

-- Eikä olisi, intti Jo. -- En ihaile enkä pidä arvossa Tudoria
hiukkaakaan, olkoon vain hänen isänsä sedän kummin kaima kolmannessa
polvessa sukua lordille. Tommy on köyhä ja ujo, mutta hyväsydäminen
ja hyvin lahjakas. Minä pidän hänestä ja osoitan sen mielelläni,
sillä hän on gentlemanni isänsä ruskeista paperipusseista huolimatta.

-- Sinun kanssasi ei kannata väitellä, valitti Amy.

-- Ei kannatakaan, hyvä ystävä, myönsi Jo, niin että näytetään
iloisilta ja jätetään tänne käyntikorttimme. Koko Kingin perhe
näyttää olevan poissa kotoa, ja siitä olen syvästi kiitollinen.

Kun tuo velvollisuus oli suoritettu, jatkoivat tytöt matkaansa ja Jo
sai taas uuden kiitoksen aiheen, kun viidennessä paikassa, johon he
saapuivat, talon nuoret neidit eivät voineet ottaa vieraita vastaan.

-- Mennään nyt kotiin ja jätetään Marchin tädin vierailu toiseen
kertaan. Sinne voimme mennä milloin hyvänsä, ja on aika tylsää
laahata tomussa parasta pukuaan, kun on vielä väsynyt ja pahalla
tuulella.

-- En minä ole pahalla tuulella, puhu vain itsestäsi. Täti on
mielissään, jos osoitamme niin paljon kohteliaisuutta, että tulemme
varta vasten vierailuasussa hänen luokseen; siitä ei ole meille
paljon vaivaa, mutta se ilahduttaa häntä. Enkä usko, että pukusi
likaantuu tiellä läheskään niin paljon kuin telmiessäsi likaisten
koirien ja rajujen pojanviikareiden kanssa. Kumarruhan hiukan, että
saan karistaa muruset hatustasi.

-- Sinä olet hirveän kiltti, Amy, Jo sanoi katsahtaen nolona omista
ryppyisistä vaatteistaan sisaren siistiin ja tahrattomaan pukuun. --
Minä en ikinä huomaa ilahduttaa ihmisiä tuollaisilla pikku asioilla.
Toisinaan aion tehdä jotakin, mutta en oikein sillä hetkellä ennätä.
Siksi päästän pikku tilaisuudet käsistäni ja odotan hetkeä, jolloin
voisin tehdä jonkin suuren palveluksen. Mutta loppujen lopuksi kai
pienet ystävällisyyden osoitukset merkitsevät enemmän.

Amy hymyili ja lauhtui heti neuvoen äidillisesti:

-- Naisen, varsinkin köyhän naisen, olisi opittava olemaan
ystävällinen, sillä tavoin hän voi palkita muiden osoittaman
hyväntahtoisuuden. Jos muistaisit sen ja käyttäytyisit sen
mukaisesti, sinusta pidettäisiin enemmän kuin minusta, sillä sinä
pystyisit parempaan.

-- Minä olen oikukas otus ja sellaisena pysyn, vaikka myönnän, että
sinä olet oikeassa. Minun vain on helpompi panna henkeni alttiiksi
toisen edestä kuin koettaa miellyttää häntä, silloin kun se ei
huvita. Onnetonta, että täytyy joko pitää ihmisistä kovasti tai
inhota heitä.

-- On vielä onnettomampaa, ettei voi peittää sitä. En pidä Tudorista
sen enempää kuin sinäkään, mutta ei ole minun asiani osoittaa,
että hän on sietämätön, eikä sinunkaan. Ei meidän kannata olla
epämiellyttäviä, vaikka hän onkin.

-- Mutta minun mielestäni tytön on näytettävä, milloin hän ei
hyväksy pojan käytöstä; ja miten hän muuten sen osoittaisi kuin
käytöksellään. Saarnaamisesta ei ole apua; tiedän sen surukseni
yritettyäni turhaan paasata Laurielle. Mutta voin vaikuttaa häneen
monin pikku keinoin sanomatta sanaakaan, ja sellaisia niksejä meidän
olisi käytettävä toisiinkin.

-- Teddy on ihan erikoistapaus, ei häntä voi ottaa esimerkiksi,
sanoi Amy niin juhlallisen vakuuttavasti, että se olisi saanut
tuon 'erikoistapauksen' vääntelehtimään naurusta. -- Jos olisimme
kauniita tai rikkaita ja ylhäisiä, voisimme käyttäytyä niin kuin
meitä haluttaa. Mutta meidän ei auta rypistellä kulmiamme jollekin
pojalle sen vuoksi, ettemme pidä hänestä, ja hymyillä toiselle, koska
hän meitä miellyttää. Meitä ruvettaisiin vain pitämään omituisina ja
ahdasmielisinä.

-- Täytyykö sitten muka olla pitävinään ihmisistä, joita inhoaa, vain
siksi, ettei ole kaunotar ja miljonääri? Hienoa moraalia tosiaan.

-- En minä pysty siitä väittelemään, mutta niinhän kaikki tekevät,
ja jos joku asettuu poikkiteloin, hänelle vain nauretaan. Minusta
maailmanparantajat ovat hassuja, älä sinä vain rupea sellaiseksi.

-- Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan,
ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Tästä ei kyllä kannata
väitellä, sillä sinulla on vanhanaikaiset mielipiteet, minä taas
olen uudenaikainen. Sinä pääset kyllä mukavammin elämän läpi, mutta
minulla on hauskempaa. Minä nauttisin varmasti vihellyksistä ja
kivityksestä.

-- No rauhoitu nyt äläkä vaivaa tätiä uudenaikaisilla aatteillasi.

-- Minä koetan olla siivosti, mutta hänelle minun tekisi mieli
esittää aivan erityisen teräviä ja vallankumouksellisia mielipiteitä.

Carrolin täti oli parhaillaan vierailemassa vanhan neidin luona ja
he näyttivät syventyneen mielenkiintoiseen keskusteluun. Tyttöjen
tullessa puhe lakkasi heti ja tädit vilkaisivat toisiinsa niin
syyllisen näköisinä, että saattoi arvata keskustelun koskeneen
veljentyttäriä. Jo oli pahalla tuulella ja vastustushalu sai hänessä
taas vallan. Amy joka oli kiitettävästi täyttänyt velvollisuutensa,
pysynyt tyynenä ja tehnyt kaikille mieliksi, oli herttaisimmalla
tuulellaan. Tämä rakastettava mieliala teki heti vaikutuksen,
tädit tuhlasivat hänelle hellyyttään ja jäljestäpäin he virkkoivat
merkitsevästi toisilleen:

-- Tuo lapsi se aina vain kehittyy.

-- Tuletko auttamaan myyjäisissä, kultaseni? kysyi rouva Carrol
Amylta, kun tämä istuutui hänen viereensä olemuksessaan sellaista
luottavaisuutta, josta vanhat ihmiset erityisesti nuorissa pitävät.

-- Tulen, täti. Rouva Chester kysyi, tahdonko ottaa osaa puuhaan, ja
minä tarjouduin hoitamaan jotakin pöytää, koska minulla ei ole muuta
annettavaa kuin aikani.

-- Minä en tule, puuttui Jo päättävästi puheeseen. -- Minä en siedä,
että minua kohdellaan alentuvasti. Chesterit pitävät suurenmoisena
armonosoituksena, että sallivat meidän olla mukana noissa muka
hienoissa myyjäisissä. Merkillistä että sinä suostuit, Amy; he
tahtovat vain saada sinut työhön.

-- Minä teen mielelläni työtä. Sehän koituu vapautettujen orjien
hyväksi eikä vain Chesterien, ja minusta he ovat ystävällisiä
antaessaan minun saada osani sekä työstä että hauskuudesta. Ei
minua kiusaa, että ihmiset ovat minua kohtaan alentuvia, jos he
tarkoittavat hyvää.

-- Aivan niin. Pidän siitä, että sinulla on noin kiitollinen
mieli, ystäväiseni. On hauskaa auttaa ihmisiä, jotka antavat arvoa
vaivannäölle; muutamat eivät sitä ymmärrä ja se tuntuu vaikealta,
huomautti Marchin täti katsellen silmälasiensa yli Jota, joka istui
syrjässä keinutuolissa ja kiikkui jokseenkin synkän näköisenä.

Jos Jo olisi aavistanut mikä suuri onni häälyi vaa'assa heidän
välillään, hän olisi hetkessä muuttunut lempeäksi kuin kyyhkynen. Se
mitä Jo nyt sanoi, riisti häneltä monen vuoden hauskuudet ja antoi
hänelle aiheellisen opetuksen pitää kielensä kurissa.

-- Minä en pidä suosionosoituksista. Ne vaivaavat minua ja saavat
minut tuntemaan itseni orjaksi. Hoidan mieluummin asiani omin päin ja
olen riippumaton.

-- Vai niin! myhähti Carrolin täti ja katsahti Marchin tätiin.

-- Enkös minä sanonut, virkkoi Marchin täti nyökäten Carrolin tädille.

Jo ei onnekseen tiennyt minkä tyhmyyden oli tehnyt, vaan istui nenä
pystyssä ja uhmaavan näköisenä, eikä se suinkaan parantanut hänen
asemaansa.

-- Puhutko sinä ranskaa, kultaseni? kysyi rouva Carrol Amylta.

-- Jonkin verran. Siitä saan kiittää Marchin tätiä, joka antaa
Esterin puhua sitä minun kanssani niin usein kuin haluan, Amy vastasi
luoden tätiinsä kiitollisen katseen, joka sai tämän hymyilemään
ystävällisesti.

-- Miten sinun kielitaitosi laita on? kysyi rouva Carrol Jolta.

-- Minä en osaa yhtään. Minulla on kova pää enkä voi sietää ranskaa,
se on lipevää ja tyhjänpäiväistä kieltä, kuului Jon töykeä vastaus.

Vanhat ladyt vaihtoivat taas katseen, ja Marchin täti virkkoi Amylle:

-- Olet kai terve ja hyvissä voimissa, kultaseni? Eivät kai
silmäsikään enää vaivaa sinua.

-- Kiitos, eivät ensinkään, täti hyvä. Voin oikein hyvin ja aion olla
oikein ahkera ensi talvena, jotta olisin valmis matkustamaan Roomaan,
kun se ihana aika koittaa.

-- Se on oikein, tyttöseni! Sinä ansaitset sen matkan, ja olen varma,
että kerran sinne pääsetkin, virkkoi Marchin täti ja taputti Amya
hyväksyvästi päälaelle tämän kumartuessa ottamaan hänen lankakeräänsä
lattialta.

    -- Ärripurri, musta murri,
    istuu pankolla ja kehrää,

kirkui Polly, lensi orreltaan Jon tuolin taakse ja kurkisteli
häntä niin lystikkään tunkeilevasti ja nenäkkäästi, että kaikki
purskahtivat nauruun.

-- Erittäin huomiokykyinen lintu, virkkoi vanha lady.

-- Tule kävelemään, kultaseni! huusi Polly ja lensi astiakaapille
kerjäten sokeripalasta.

-- Kiitos, kyllä minä lähden. Tule, Amy.

Jo päätti vierailun ja tunsi nyt selvemmin kuin milloinkaan, että
kylässäkäynti vaikutti epäedullisesti hänen mielialaansa. Hän kätteli
tätejä miesmäiseen tapaan, Amy sen sijaan suuteli kumpaakin, ja he
lähtivät jättäen jälkeensä toinen varjon, toinen auringonpaisteen.
Kun he olivat menneet, virkkoi Marchin täti:

-- Niin on parasta tehdä, Mary; minulta saat rahat.

Ja Carrolin täti vastasi päättävästi: -- Asia on selvä, jos vain
hänen isänsä ja äitinsä suostuvat.



7

SEURAUKSIA


Rouva Chesterin myyjäisiä pidettiin niin hienoina ja maineikkaina,
että seudun nuorten naisten mielestä oli suuri kunnia saada siellä
myyntipöytä hoidettavakseen. Amy sai kutsun, mutta Jo ei saanut. Se
oli onneksi kaikille asianomaisille, sillä Jo oli näihin aikoihin
oikea vastarannan kiiski ja hänen täytyi saada monta kovaa kolausta
ennen kuin hän oppi sopeutumaan. 'Mahtava, ikävä olento' jätettiin
syrjään, mutta Amyn kyvyt ja aisti saivat asiallisen tunnustuksen,
kun hänen huostaansa uskottiin taidepöytä. Hän panikin parhaansa
valmistaakseen ja hankkiakseen pöydälle kauniita ja arvokkaita
esineitä.

Kaikki sujui rauhallisesti avajaispäivän aattoon saakka. Mutta
silloin syntyi erimielisyys, jollaista on melkein mahdotonta välttää,
kun työskentelemässä on parikymmentä naista, joilla kullakin on omat
ennakkoluulonsa ja eturistiriitansa.

May Chester kadehti Amya siksi, että tämä oli häntä suositumpi,
ja juuri nyt sattui useita pikku tapauksia, jotka vahvistivat
tuota tunnetta. Amyn sievä tussipiirros jätti täydellisesti
varjoon Mayn maalaamat maljakot -- siinä oli yksi pistävä piikki;
vastustamaton Tudor oli äskettäin kutsuissa tanssinut neljä kertaa
Amyn kanssa ja vain kerran Mayn kanssa, se oli toinen piikki; mutta
pahin harmi, joka Mayn mieltä kaiveli ja sai hänet käyttäytymään
epäystävällisesti, johtui hänen korviinsa kantautuneesta huhusta.

May oli kuullut, että Marchin tytöt olivat tehneet hänestä pilaa
Lambilla käydessään. Syyn olisi tietysti pitänyt langeta Jon
niskoille, sillä hänen vallaton matkimisensa oli onnistunut niin
hyvin, että kaikki huomasivat ketä hän tarkoitti, ja Lambin tytöt
olivat ihastuksissaan levittäneet juttua. Syyllisillä ei kuitenkaan
ollut siitä pienintäkään aavistusta. Niinpä saattoi hyvin ymmärtää
Amyn pahoittaneen mielensä, kun rouva Chester tuli Amyn luo tämän
viimeistellessä sievää pöytäänsä ja lausui ystävällisesti, mutta
silmissään kylmä ilme:

-- Hyvä ystävä, nuoret neitoset näyttävät täällä oudoksuvan, kun en
ole antanut tätä paikkaa omille tyttärilleni. Koska tämä on edustavin
pöytä ja minun tyttäreni ovat nähneet suurimman vaivan myyjäisistä,
on kai parasta, että he saavat tämän paikan. Olen kovin pahoillani,
mutta sinähän olet niin innostunut asiaamme, ettet välitä pienestä
pettymyksestä. Saat kyllä toisen pöydän, jos haluat.

Rouva Chester oli kuvitellut, että olisi helppo lausua nämä sanat.
Mutta hänen olikin vaikea esittää asiaansa luontevasti, kun Amy
katsoi häntä luottavasti, silmät täynnä ihmetystä ja levottomuutta.

Amy huomasi, että asiassa piili jotakin, mutta ei voinut arvata mitä.
Hän sanoi hiljaa, niin että sanojen huomasi sattuneen häneen:

-- Ehkä on parasta, etten tule ensinkään myymään.

-- Ei, hyvä ystävä, älä huoli pahastua. Tämä on vain
sopivaisuuskysymys, ymmärräthän. Minun mielestäni pöytä oli oikein
sopiva sinulle ja olen kiitollinen kaikesta vaivannäöstä, jolla sait
pöytäsi noin kauniiksi. Mutta tietysti täytyy luopua yksityisistä
toiveistaan. Minä hankin sinulle kyllä hyvän paikan jostakin muualta.
Haluaisitko kukkapöydän? Pikku tytöt ottivat sen huostaansa, mutta
he ovat väsyneet kesken. Sinä saat siitä ihastuttavan ja kukkapöytä
vetää aina ostajia luokseen, niin kuin tiedät.

-- Varsinkin herroja, lisäsi May sellainen sävy äänessään, että
Amy alkoi aavistaa, miksi oli kadottanut suosionsa. Hän punastui
harmista, mutta ei muuten ollut huomaavinaan lapsellista ilkeyttä,
vaan vastasi odottamattoman ystävällisesti:

-- Kuten haluatte, rouva Chester. Siirryn heti kukkapöytään.

-- Voit ottaa omat tavarasi mukaan jos haluat, aloitti May
tuntien hiukan omantunnonvaivoja katsellessaan sieviä naulakkoja,
simpukankuoria ja hauskoja koristuksia, jotka Amy oli järjestänyt
huolellisesti ja aistikkaasti. Hänen tarkoituksenaan oli olla
ystävällinen, mutta Amy käsitti hänet väärin ja vastasi nopeasti:

-- Tietysti, jos ne ovat tiellä. Hän pyyhkäisi kaikki tuomansa
tavarat pöydältä sikin sokin esiliinaansa ja lähti loukkaantuneena
sekä omasta että taideteostensa puolesta.

-- Nyt hän suuttui. Voi jospa en olisi ensinkään pyytänyt sinua
puhumaan hänelle, äiti, virkkoi May katsellen surullisena tyhjiä
paikkoja pöydällään.

-- Tyttöjen riidat menevät pian ohi, vastasi hänen äitinsä, vaikka
hänkin hiukan häpesi, että oli ollut osallisena jutussa.

Pikku tytöt ottivat Amyn ja hänen aarteensa iloisina vastaan. Heidän
sydämellisyytensä lievitti hiukan hänen kiihtymystään, ja hän ryhtyi
työhön aikoen vakaasti onnistua kukkatyttönä, vaikka taiteellinen
menestys häneltä olikin riistetty.

Mutta kaikki näytti kääntyvän häntä vastaan. Aika oli täpärällä ja
Amy oli väsynyt; kaikilla oli omat toimensa eikä kukaan ehtinyt
auttamaan häntä. Pikku tytöistäkin oli vain haittaa, sillä he
hääräsivät ja lörpöttelivät kuin harakat ja olivat vain häiriöksi
koettaessaan järjestää parhaansa mukaan. Murattilaite ei ottanut
pysyäkseen pystyssä, vaan uhkasi kaatua heti kun siihen ripustetut
korit oli täytetty. Amyn parhaalle maalaukselle roiskui vettä ja
siitä jäi sinipunainen kyynel Cupidon poskelle; hän iski vasaralla
sormeensa ja vilustui ristivedossa, niin että oli huolissaan
seuraavan päivän takia.

Kun Amy illalla kertoi asian kotiväelleen, se herätti suurta
paheksumista. Rouva Marchin mielestä juttu oli häpeällinen, mutta
hänestä Amy oli menetellyt oikein; Beth selitti jäävänsä kokonaan
pois myyjäisistä, ja Jo kysyi, miksi Amy ei korjannut mukaansa
kaikkia tavaroitaan ja jättänyt noita halpamaisia ihmisiä oman
onnensa nojaan.

-- Ei minun tarvitse olla halpamainen, vaikka he ovatkin. Minä
en pidä sellaisesta, ja vaikka minulla mielestäni on täysi syy
loukkaantua, en aio näyttää sitä heille. Se vaikuttaa paljon
tehokkaammin kuin vihaiset sanat ja ajattelemattomat teot, eikö niin,
äiti?

-- Olet oikeassa, kultaseni; on aina parasta maksaa isku suudelmalla,
vaikka se usein onkin vaikeata, sanoi äiti niin kuin konsanaan
henkilö, joka on oppinut tuntemaan eron sanojen ja tekojen välillä.

Siitä huolimatta, että Amyn monta kertaa teki mieli näyttää olevansa
loukkaantunut ja maksaa samalla mitalla takaisin, hän pysyi
päätöksessään koko seuraavan päivän ja halusi voittaa vihollisensa
ystävällisyydellä. Alku meni hyvin, sillä hän sai oikealla hetkellä
hiljaisen muistutuksen asiasta.

Järjestäessään myyjäispäivän aamuna pöytäänsä sillä aikaa kuin pikku
tytöt viereisessä huoneessa täyttivät namuskoreja, Amy otti esiin
rakkaimman työnsä -- pienen kirjasen, johon isä oli aarrevarastostaan
löytänyt vanhanaikaiset kannet ja jonka pergamenttilehdille Amy oli
koristeellisesti tekstannut raamatunlauseita. Kun hän ylpeänä selaili
sen taidokasta kuvitusta, hänen silmänsä osuivat lauseeseen, joka
pysähdytti hänet ajattelemaan. Punaisin, sinisin ja kullanvärisin
kiehkuroin kehystetyllä pergamenttisivulla näkyi pieniä enkeleitä,
jotka taluttivat toisiaan kädestä, ja kukkien ja orjantappuroiden
keskellä olivat sanat: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

Niinhän sitä täytyisi, mutta minä en rakasta, mietti Amy
vilkaistessaan Mayn tyytymättömiin kasvoihin, jotka pilkistivät
isojen kukkamaljakoiden takaa; maljakot eivät kyenneet täyttämään
tyhjiä paikkoja, jotka Amyn sievät työt olivat jättäneet jälkeensä.
Amy käänteli lehtiä ja luki sieltä täältä lauseen, joka lievitti
hänen kiihtymystään ja katkeruuttaan. Omatunto piti Amylle pienen
saarnan, kun hän luki kirjoittamansa raamatunlauseen; ja hän otti
opetuksesta vaarin ja toteutti sen heti käytännössä.

Mayn pöydän ympärillä seisoi joukko tyttöjä ihaillen sieviä esineitä
ja keskustellen myyjättärien vaihdoksesta. He puhuivat hiljaa,
mutta Amy tiesi, että he puhuivat hänestä, ja kuultuaan asian
Maylta he arvostelivat sitä vain hänen kannaltaan. Se ei tuntunut
Amysta hauskalta, mutta hyvä tahto oli päässyt hänessä voitolle
ja nyt tarjoutui tilaisuus osoittaa sitä. Hän kuuli Mayn sanovan
surullisesti:

-- Tämä on onnetonta: en ehdi enää hankkia tänne uusia tavaroita enkä
pane pöydälleni minkälaista romua hyvänsä. Pöytä oli täydellinen,
mutta nyt se on piloilla.

-- Hän voisi tuoda tavarat takaisin jos pyytäisit, ehdotti muuan
tytöistä.

-- Kuinka minä tämän sotkun jälkeen voisin pyytää..., aloitti May,
mutta ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä salin toiselta puolen
kuului Amyn ystävällinen ääni:

-- Sinä saat ne pyytämättäkin jos haluat. Aioin juuri tarjota
niitä takaisin, sillä ne sopivat paremmin sinun pöydällesi kuin
minun. Ole hyvä ja ota ne ja anna anteeksi, että eilen illalla
ajattelemattomasti otin ne pois.

Amy vei tavaransa, nyökkäsi hymyillen ja kiiruhti takaisin, sillä
ystävällinen työ oli helpompi suorittaa, jollei tarvinnut ottaa siitä
kiitosta.

-- Se oli kiltisti tehty! huudahti yksi tytöistä.

Mayn vastausta ei voinut kuulla; mutta eräs tytöistä, jonka mieliala
oli käynyt hiukan happameksi mehujen sekoittamisesta, lisäsi ilkeästi
naurahtaen:

-- Erittäin kiltisti; hän taisi tietää, että ne eivät menisi kaupaksi
hänen omalla pöydällään.

Se tuntui katkeralta, sillä kun uhrautuu, toivoo saavansa edes
tunnustusta osakseen. Hetkisen Amy katui tekoaan, sillä hänestä
näytti ettei hyvä aina saa palkkaansa. Mutta tällä kertaa se sai,
sen Amy pian huomasi. Hänen mielensä tuntui keveältä ja hänen
taitavat kätensä saivat pöydän hienoksi. Tytöt kohtelivat häntä
ystävällisesti, ja välikohtaus näytti ihmeesti puhdistaneen ilman.

Päivä oli pitkä ja raskas Amyn mielestä. Usein hän istui aivan yksin
pöytänsä takana, sillä pikku tytöt karkasivat tämän tästä. Harvat
viitsivät ostaa kukkia kesäaikaan, ja hänen kukkakimppunsa alkoivat
kuihtua ennen iltaa.

Taidepöytä oli houkuttelevin. Sen ympärillä oli aina ostajia, ja
myyjättäret lensivät edestakaisin toimekkaan näköisinä kilisevine
rahalaatikkoineen. Amy katseli usein kaihoisasti taidepöytään päin,
jonka ääressä hän olisi ollut kuin kotonaan, sen sijaan että sai olla
toimettomana syrjäisessä nurkassa. Kaikille se ei olisi ollut yhtä
kova koettelemus, mutta sievälle ja iloiselle tytölle se kävi melkein
ylivoimaiseksi. Kun hän ajatteli, että kotiväki, Laurie ja tämän
ystävät tapaisivat hänet illalla näin syrjäisestä paikasta, hän tunsi
itsensä suorastaan marttyyriksi.

Amy meni kotiin vasta iltapuolella. Hän oli niin kalpea ja hiljainen,
että kaikki tiesivät hänen viettäneen raskaan päivän, vaikka hän ei
valittanut eikä edes kertonut, miten päivä oli sujunut. Äiti ojensi
hänelle sydämellisesti teekupin, Beth auttoi häntä pukeutumisessa
ja sitoi pienen, sievän seppeleen hänen päähänsä, ja Jo hämmästytti
koko perhettä pukeutumalla tavattoman huolellisesti ja vihjaamalla
synkästi, että kohta olisi toinen ääni kellossa.

-- Jo, älä tee tyhmyyksiä. En tahdo melua, niin että älä sinä puutu
asiaan, vaan käyttäydy kunnolla, pyysi Amy lähtiessään kotoa hyvissä
ajoin, jotta voisi vähän kaunistaa pientä pöytäparkaa, sillä hän
toivoi saaneensa lisää kukkia.

-- Aion vain miellyttää kaikkia tuttujamme, jotta he viipyisivät
mahdollisimman kauan sinun nurkassasi. Teddy ystävineen tulee apuun
ja meillä on varmasti vielä hauskaa, vastasi Jo ja kumartui portista
katsomaan, joko Laurie oli tulossa. Pian kaikuivat tutut askelet
hämärässä ja Jo riensi vastaan.

-- Meidän poikako sieltä tulee?

-- No, ihan varmasti! ja Laurie veti Jon käden kainaloonsa
tyytyväisenä kuin hänen kaikki toiveensa olisivat toteutuneet.

-- Voi Teddy, tiedätkö mitä on tapahtunut? ja Jo selosti Amyn
kärsimän vääryyden kiihtyneenä sisarensa puolesta.

-- Joukko meikäläisiä on päättänyt lähteä myyjäisiin ja minut saa
vaikka hirttää, jollen pane heitä ostamaan joka ainoata kukkaa hänen
pöydältään ja pysyttelemään sen jälkeen koko ajan hänen ympärillään,
Laurie sanoi oikein innostuneena.

-- Amy kertoi, että kukat ovat nuutuneita ja uudet tulevat ehkä liian
myöhään. En haluaisi olla epäluuloinen enkä ilkeä, mutta ei ihme
vaikka kukat jäisivät tyystin tulematta. Kun ihmiset kerran rupeavat
halpamaisiksi, ei heitä pidätä mikään, huomautti Jo harmistuneena.

-- Eikö Hayes antanut meidän puutarhamme kauneimpia kukkia teille?
Minä käskin hänen antaa.

-- Ihanko totta? Hän varmaan unohti. Kun sinun isoisäsi on sairas, en
tahtonut häiritä häntä ja pyytää kukkia, vaikka olisinkin tarvinnut.

-- Mutta Jo, luulitko sinä tosiaan, että sinun olisi pitänyt pyytää
niitä! Nehän ovat sinun yhtä hyvin kuin minunkin! Meillähän on kaikki
yhteistä, alkoi Laurie äänellä, joka sai aina Jon piikikkääksi.

-- Hyvänen aika, mitä sinä puhut! Minua eivät kiinnosta puoletkaan
sinun tavaroistasi. Mutta meillä ei ole aikaa jutella täällä, minun
on mentävä auttamaan Amya; lähde sinä pukeutumaan hienoksi, ja jos
olet tosiaan niin ystävällinen että lähetät Hayesin viemään hiukan
tuoreita kukkia Amylle, siunaan sinua ikuisesti.

-- Etkö voi antaa siunausta nyt heti? kysyi Laurie niin vetoavasti,
että Jo löi epäkohteliaasti veräjän kiinni hänen edessään ja huusi
rakosesta: -- Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire.

Illalla olikin toinen ääni kellossa salaliittolaisten ansiosta. Hayes
lähetti valtavasti kukkia ja niiden mukana seurasi kori, jonka hän
oli järjestänyt parhaan taitonsa mukaan ja joka asetettiin keskelle
pöytää. Koko Marchin perhe saapui myyjäisiin, ja Jo pani kaikki
taitonsa liikkeelle, niin että ihmiset eivät vain tulleet vaan myös
jäivät pöydän ääreen kuuntelemaan hänen lörpöttelyään ja ihailemaan
Amyn aikaansaannoksia; heillä oli ilmeisesti hyvin hauskaa.

Laurie johti ystävineen ritarillisesti joukkoa. He ostivat Amylta
joka ainoan kukkakimpun ja pysyttelivät koko ajan pöydän ympärillä,
niin että he saivat Amyn nurkan huoneen iloisimmaksi paikaksi. Amy
tunsi taas olonsa mukavaksi ja ainakin kiitollisuudesta, jollei juuri
muun vuoksi, hän koetti olla niin vilkas ja viehättävä kuin osasi --
tultuaan nyt siihen tulokseen että hyvä sittenkin saa palkkansa.

Jo käyttäytyi esimerkillisen hyvin. Kun Amy oli turvallisesti
kunniavartionsa ympäröimänä, Jo kierteli salia kuullen sieltä
täältä pikku juoruja, jotka selittivät hänelle Chesterin perheen
kannanmuutoksen. Hän tunsi oman syyllisyytensä asiassa ja päätti
mahdollisimman pian puhdistaa Amyn maineen. Kulkiessaan taidepöydän
ohi hän etsi Amyn valmistamia tavaroita, mutta niistä ei näkynyt
jälkeäkään. He ovat varmaan panneet ne piiloon, ajatteli Jo, joka
saattoi antaa anteeksi itse kärsimänsä vääryyden, mutta oli hyvin
vihainen milloin hänen omaisiaan loukattiin.

-- Hyvää iltaa, Jo. Miten Amyn kauppa sujuu? kysyi May
hyväntahtoisesti, sillä hän halusi näyttää, että hänkin saattoi olla
jalomielinen.

-- Hän on myynyt kaiken, mistä saattoi rahaa saada, ja nyt hän pitää
hauskaa. Kukkapöytä vetää tunnetusti ostajia luokseen, varsinkin
herrasmiehiä.

Jo ei voinut olla pistelemättä, mutta May otti sen vastaan niin
nöyrästi, että toinen heti katui sanojaan ja alkoi kehua suuria
kukkamaljakolta, jotka vielä olivat myymättä.

-- Missähän Amyn piirustus lienee? Ajattelin ostaa sen isälle,
virkkoi Jo, sillä hän halusi innokkaasti kuulla, minkä kohtalon
sisaren työ oli saanut.

-- Kaikki Amyn tavarat on myyty jo kauan sitten; pidin huolta että
oikeat ihmiset huomasivat ne, ja ne tuottivat meille sievoisen
summan, vastasi May, joka päivän kuluessa oli voittanut monta pikku
kiusausta niin kuin Amykin.

Jo kiiruhti tyytyväisenä kertomaan hyvät uutiset Amylle. Tämä oli
ihmeissään ja liikuttunut Mayn sanoista ja käytöksestä.

-- Nyt hyvät herrat, saatte osoittaa huomiota muille pöydille yhtä
avokätisesti kuin minunkin pöydälleni ja muistakaa erityisesti
taidepöytää, käski Amy Teddyn joukkoa.

-- 'Chesterin valtaus' olkoon tunnuslauseenne; täyttäkää miehekkäästi
velvollisuutenne, sieltä saatte koko rahan edestä taidetta, virkkoi
parantumaton Jo, kun uskollinen sotajoukko oli lähdössä kentälle.

-- Käskynne mukaan, vaikka minun mielestäni maaliskuu (March) on
paljon kauniimpi kuin toukokuu (May), sanoi pikku Parker, joka koetti
olla samalla kertaa sukkela ja kohtelias.

Mutta Laurie vaiensi pojan. -- Erinomaista pikku pojan puheeksi, hän
sanoi ja talutti pojan pois taputettuaan häntä isällisesti päälaelle.

-- Osta maljakot, Amy kuiskasi Laurielle kootakseen vielä tulisia
hiiliä vihamiehensä pään päälle.

Mayn suureksi riemuksi herra Laurence osti maljakot ja käveli sitten
edestakaisin salissa kantaen niitä kainalossaan. Toiset herrasmiehet
sijoittivat yhtä innokkaasti rahansa kaikenlaisiin pikkutavaroihin
ja kuljettivat sitten mukanaan vahakukkia, maalattuja viuhkoja,
kultalangalla koristettuja kirjesalkkuja ja muita hyödyllisiä ja
sopivia ostoksia.

Carrolin tätikin oli paikalla ja sai kuulla tapauksen. Hän ilmoitti
tyytyväisen näköisenä rouva Marchille jotakin. Tämä hymyili
mielihyvästä ja katsoi Amya samalla kertaa ylpeänä ja levottomana,
mutta vasta useiden päivien kuluttua hän kertoi toisille ilonaiheensa.

Myyjäiset onnistuivat hienosti. Kun May toivotti Amylle hyvää yötä,
ei hän makeillut niin kuin ennen, vaan suuteli Amya herttaisesti ja
hänen katseensa tuntui sanovan: "Anna anteeksi ja unohda."

Amy tunsi saaneensa hyvityksen. Kotiin saapuessaan hän näki
kukkamaljakoiden komeilevan eteisen uuninreunustalla, kummassakin
komea kukkakimppu. "Kunniapalkinto jalomieliselle Marchin tytölle",
oli Laurie kirjoittanut.

-- Sinä olet luonteeltasi paljon lujempi ja jalompi ja hienompi kuin
olisin uskonut, Amy. Käyttäydyit hienosti; kunnioitan sinua täydestä
sydämestäni, virkkoi Jo lämpimästi kun he myöhään illalla harjasivat
hiuksiaan.

-- Me kaikki kunnioitamme -- oli suurenmoista, että olit niin valmis
antamaan anteeksi. Se mahtoi olla kauhean vaikeaa, kun olit nähnyt
tavaroistasi niin paljon vaivaa ja iloinnut saadessasi itse myydä
ne. Minä en varmaan olisi voinut olla yhtä ystävällinen, lisäsi Beth
vuoteestaan.

-- Mitä turhia, tytöt, ei minua tarvitse kehua. Tein vain niin
kuin olisin muiden toivonut tekevän minulle. Teitä naurattaa kun
sanon, että tahdon olla lady, mutta minä tarkoitan, että on oltava
hieno sekä tavoiltaan että mieleltään, ja minä yritän parhaani
mukaan. En osaa oikein selittää, mutta tahtoisin päästä eroon
pikkusieluisuudesta ja typeryydestä, jotka usein ovat naisten vikana.
En ole vielä kovinkaan pitkällä, mutta koetan parhaani ja toivon
joskus tulevani äidin kaltaiseksi.

Amy puhui vakavana. Jo syleili häntä hellästi ja sanoi:

-- Nyt ymmärrän mitä tarkoitat enkä enää milloinkaan naura
sinulle. Sinä edistyt nopeammin kuin luulet, ja minä aion oppia
sinulta todellista kohteliaisuutta, sillä sinä näyt olevan perillä
salaisuudesta. Jatka vain, sisko, jonakin päivänä saat palkkasi, ja
silloin ei kukaan ole iloisempi kuin minä.

Viikon kuluttua Amy sai palkkansa, mutta Jo-raukan oli kovin vaikea
iloita siitä. Carrolin tädiltä tuli kirje ja sitä lukiessa rouva
Marchin kasvot kirkastuivat niin, että Jo ja Beth, jotka olivat
läsnä, halusivat välttämättä kuulla, mitä hyviä uutisia kirjeessä oli.

-- Carrolin täti matkustaa ensi kuussa ulkomaille ja tahtoo... minut
mukaansa! huudahti Jo hypähtäen innoissaan seisomaan.

-- Ei rakkaani, ei sinua, vaan Amyn.

-- Voi äiti kulta, hän on liian nuori; ensin on minun vuoroni. Olen
toivonut sitä jo kauan -- se olisi kovin hyödyllistä ja samalla
äärettömän ihanaa -- minun täytyy päästä.

-- Ei se taida käydä, Jo. Täti sanoo nimenomaan haluavansa Amyn, eikä
meidän sovi panna ehtoja, kun hän tekee tällaisen tarjouksen.

-- Aina käy näin. Amyn osaksi tulee kaikki huvi ja minun täytyy vain
raataa. Se ei ole reilua, huudahti Jo kuohuksissaan.

-- Se on kai osaksi omaa syytäsi. Keskustelin äskettäin tädin kanssa,
ja hän pahoitteli sitä, että sinulla on kulmikas käytös ja kovin
omapäiset mielipiteet; ja tässä hän kirjoittaa, ikään kuin toistaisi
sinun sanojasi: -- Olin ensin aikonut pyytää Jota, mutta koska
'kiitollisuudenvelka on hänelle rasitus' ja koska hän 'ei voi sietää
ranskaa', en uskalla pyytää häntä. Amy on taipuisampi, hänestä tulee
hyvää seuraa Flolle ja hän on kiitollinen siitä hyödystä, jonka matka
hänelle tuottaa.

-- Voi minun kieltäni, minun kamalaa kieltäni! Miksi en voi oppia
pitämään sitä kurissa, vaikeroi Jo muistaen onnettomat sanansa. Kun
rouva March kuuli missä yhteydessä ne oli lausuttu, hän virkkoi
surullisesti:

-- Olisin suonut sinun pääsevän matkalle, mutta nyt ei ole mitään
toivoa; koeta nyt kestää tämä urheasti äläkä pilaa Amyn iloa
valittelulla ja kateudella.

-- Minä koetan, sanoi Jo mutta hän räpytteli silmiään kumartuessaan
nostamaan maasta käsityökoria, jonka innoissaan oli kaatanut. --
Koetan noudattaa hänen esimerkkiään ja todella olla iloinen enkä vain
näyttää siltä, etten hetkeksikään turmelisi hänen onneaan. Mutta
helppoa se ei ole, sillä tämä on kauhea pettymys, ja Jon silmistä
vieri katkeria kyyneliä pienelle neulatyynylle, joka hänellä oli
kädessään.

-- Jo rakas, olen hyvin itsekäs, mutta en tulisi toimeen ilman sinua
ja olen iloinen, että jäät kotiin, kuiskasi Beth ja halasi häntä
niin hellästi ja hartaasti, että se lohdutti Jota, vaikka tämä olisi
halunnut lyödä itseään korvalle ja nöyrästi pyytää, että Carrolin
täti laskisi suosionsa taakan hänen harteilleen, jotta täti saisi
nähdä, miten kiitollisena hän sen kantaisi.

Kun Amy tuli kotiin, kykeni Jo ottamaan jo osaa yhteiseen iloon,
ehkäpä ei aivan yhtä sydämellisesti kuin muulloin, mutta hän ei silti
kadehtinut Amyn hyvää onnea. Nuori neiti itse ihastui tavattomasti
tiedosta. Hän käveli ympäriinsä juhlallisen onnellisena, alkoi samana
iltana lajitella värejään ja järjestää siveltimiään matkaa varten ja
jätti sellaiset pikkuseikat kuin vaatteet, rahat ja passin niiden
huoleksi, joiden mieli ei liikkunut taiteen maailmoissa.

-- Ei tämä ole pelkkä huvimatka, Amy virkkoi painokkaasti
puhdistaessaan parasta palettiaan. -- Tämä matka ratkaisee
elämänurani. Jos minulla on lahjoja, ne kyllä tulevat ilmi Roomassa,
ja siinä tapauksessa aion osoittaa ne jotenkin.

-- Entäs jos sinulla ei ole? kysäisi Jo ommellessaan silmät punaisina
uusia kauluksia Amylle.

-- Siinä tapauksessa palaan kotiin ja rupean piirustuksenopettajaksi,
vastasi maineen havittelija filosofisen tyynesti. Mutta hän irvisti
ajatellessaan tätä mahdollisuutta ja hankasi palettia ikään kuin
näyttääkseen, ettei hän hevillä luopuisi toiveistaan.

-- Sitä sinä et tee; sinä et viitsi tehdä kovaa työtä, vaan menet
naimisiin jonkun rikkaan miehen kanssa ja palaat kotiin nauttimaan
ylellisyydestä elämäsi loppuun asti, virkkoi Jo.

-- Ennustuksesi käyvät joskus toteen, mutta tähän en usko. Toivon
tietysti että niin kävisi, sillä jollei minusta ole taiteilijaksi,
olisi hauskaa, kun voisi edes auttaa niitä, joilla on lahjoja,
virkkoi Amy hymyillen, ikään kuin hyvän haltijattaren osa olisi
miellyttänyt häntä enemmän kuin köyhänä piirustuksenopettajana
eläminen.

-- Hm, huokasi Jo, jos sinä toivot sitä, niin saat sen, sillä sinun
toiveesi toteutuvat aina -- minun eivät milloinkaan.

-- Tahtoisitko sinä lähteä? kysyi Amy hieroen mietteissään nenäänsä
veitsellä.

-- Totta kai!

-- No, vuoden tai parin kuluttua kutsun sinut sinne ja sitten
kaivamme Forumilta muinaisesineitä ja toteutamme kaikki suunnitelmat,
jotka olemme yhdessä tehneet.

-- Kiitoksia; muistutan sinua lupauksestasi, sitten kun se ihana
päivä tulee, jos se tulee milloinkaan, vastasi Jo yrittäen olla
kiitollinen tuosta epävarmasta, mutta houkuttelevasta kutsusta.

Valmisteluihin ei ollut paljon aikaa ja talossa riitti puuhaa Amyn
lähtöön saakka. Jo kesti hyvin siihen asti kun viimeinen sininen
nauhan kaistale oli kadonnut näkyvistä, mutta silloin hän vetäytyi
pakopaikkaansa ullakolle ja itki, kunnes ei enää jaksanut. Amy kesti
lujana laivan lähtöön saakka; mutta juuri kun nostosilta oli määrä
vetää laivaan, hän äkkiä käsitti, että kohta kokonainen valtameri
erottaisi hänet rakkaistaan. Hän tarrautui kiinni Laurieen, joka
kauimmin viipyi laivassa, ja nyyhkytti:

-- Voi, pidä huolta heistä, ja jos jotakin tapahtuu...

-- Lupaan sen, hyvä ystävä, ja jos jotakin tapahtuu, tulen
lohduttamaan sinua, kuiskasi Laurie ollenkaan aavistamatta, että
hänen täytyisi toteuttaa lupauksensa.

Niin Amy matkusti vanhaan maailmaan, joka nuorten silmissä näyttää
uudelta ja kauniilta. Isä ja ystävä jäivät rannalle ja toivoivat
hartaasti, että kohtalo olisi lempeä onnelliselle tytölle, joka
huiskutti heille laivan kannelta, kunnes ei enää muuta näkynyt kuin
kesäinen auringonpaiste, joka leikitteli meren laineilla.



8

ULKOMAANKIRJEENVAIHTAJAMME


                                           Lontoossa

    Rakas kotiväki.

    Täällä siis todellakin istun Bath-hotellin ikkunan ääressä
    Piccadillylla. Tämä paikka ei ole muodissa, mutta setä asui
    täällä monta vuotta sitten eikä hän tahtonut mennä muualle;
    emme viivy täällä kauan, niin ettei sillä ole väliä. En osaa
    kertoakaan miten olen nauttinut kaikesta, en alkuunkaan, ja
    sen vuoksi lähetän teille katkelmia muistiinpanovihostani,
    sillä kotoa lähdettyäni en ole muuta tehnyt kuin piirtänyt ja
    kirjoittanut.

    Lähetin teille Halifaxista muutaman rivin, kun tunsin oloni
    kurjaksi, mutta sen jälkeen voin oikein hyvin, olin enimmäkseen
    terveenä, ja vietin kaiket päivät kannella, missä oli paljon
    hauskoja ihmisiä. Kaikki olivat minulle erittäin ystävällisiä,
    varsinkin upseerit. Älä naura, Jo; laivalla tosiaan tarvitaan
    herrasmiehiä auttamaan ja palvelemaan. Kun heillä sitä paitsi
    ei ole mitään tekemistä, on pelkästään palvelus käyttää heitä
    hyödyksi, hehän muuten sauhuttaisivat itsensä kuoliaiksi.

    Täti ja Flo makasivat koko matkan merisairaina ja halusivat olla
    yksinään. Minä siis lähdin pitämään hauskaa autettuani heitä
    niin paljon kuin voin. Miten ihanaa oli kävellä kannella -- ja
    ne auringonlaskut, hieno ilma ja aallot sitten! Oli melkein yhtä
    jännittävää kuin ratsastaa nopealla hevosella, kun kiidimme
    eteenpäin sellaista vauhtia. Kunpa Beth olisi päässyt mukaan,
    matka olisi tehnyt hänelle hyvää; Jo olisi varmasti kiivennyt
    innoissaan raakapuulle istumaan, tehnyt tuttavuutta konemiesten
    kanssa ja puhunut kapteenin komentotorveen.

    Matka oli todella taivaallinen, mutta tuntui hauskalta,
    kun Irlannin rannikko tuli näkyviin. Minusta se näytti
    herttaiselta: siellä oli vihreää ja aurinkoista, pieniä ruskeita
    mökkejä, joillakin kukkuloilla näkyi raunioita ja laaksoissa
    herraskartanoita, joitten puistoissa saksanhirvet kävivät
    laitumella. Saavuimme sinne aikaisin aamulla, enkä tosiaan kadu,
    että nousin katsomaan. Lahti oli täynnä pieniä veneitä, rannikko
    maalauksellinen ja taivas rusotti kaiken yllä. En ikinä unohda
    sitä.

    Queenstownissa erosimme herra Lennoxista -- hän on eräs uusi
    tuttavani -- ja kun mainitsin Killarneyn järvistä, hän huokasi ja
    lauloi katsoen minuun:

        Ah, tokkopa tunnet Kate Kearneyn?
        Hän rannoilla kulkee Killarneyn.
        Hänen silmänsä hurma
        on vaara ja turma,
        sillä kumma on katse Kate Kearneyn.
        Typerää, vai mitä?

    Liverpoolissa viivyimme vain pari tuntia. Siellä on likaista ja
    meluisaa ja lähdin sieltä mielelläni. Setä ryntäsi kaupungille,
    osti koirannahkakäsineet, rumat paksupohjaiset kengät,
    sateenvarjon ja ennen kaikkea ajatti itselleen poskiparran,
    minkä tehtyään hän uskoi näyttävänsä aidolta britiltä. Mutta jo
    ensimmäinen pieni kengänkiillottaja, joka sai puhdistaa hänen
    kenkänsä, huomasi niiden kuuluvan amerikkalaiselle ja sanoi
    virnistellen:

    -- Kas niin, sir, nyt ne ovat siistit. Olen kiillottanut ne
    jenkkien parhaalla voiteella.

    Se huvitti setää sanomattomasti. Voi, minun täytyy kertoa, mitä
    se hassu Lennox teki! Hän käski ystävänsä Wardin, joka jatkoi
    matkaa meidän kanssamme, tilata kukkia minulle, ja kun tulin
    huoneeseeni, näin ensimmäiseksi kauniin kukkakimpun ja kortissa
    luki "Parhain terveisin Robert Lennoxilta". Eikö se ollut hupsua,
    tytöt? Minä pidän matkustamisesta.

    En ennätä lainkaan Lontooseen, jollen pidä kiirettä. Matka
    sinne kulki kuin suuren taidemuseon halki, joka on täynnä
    ihania maisemamaalauksia. Pidin eniten maalaistaloista; niissä
    oli olkikatot, murattia räystääseen saakka, ristikkoikkunat,
    ja oviaukoissa seisoskeli pulskia emäntiä punaposkiset lapset
    helmoissaan. Karjakin näytti lauhkeammalta kuin meikäläinen
    seisoessaan puolisäärtä myöten apilassa, ja kanat kotkottivat
    tyytyväisinä. En ole milloinkaan nähnyt yhtä puhtaita värejä --
    ruoho oli helakan vihreää, taivas kovin sininen, vilja keltaista
    ja metsä syvän tumma -- koko matkan olin ihastuksissani ja samoin
    oli Flokin. Juoksimme ikkunan äärestä toiseen ja yritimme nähdä
    kaiken junan kiitäessä sadan kilometrin tuntivauhtia. Täti oli
    väsynyt ja kävi nukkumaan, mutta setä tutki opaskirjaansa eikä
    mikään saanut häntä hämmästymään.

    Tähän tapaan kului matka: Amy hypähtää seisomaan:

    -- Oi tuolla on varmasti Kenilworth, tuo harmaa tuolla puiden
    keskellä!

    Flo syöksyy minun ikkunani ääreen. -- Miten sievä se on! Mennään
    sinne joskus, eikö niin isä?

    Setä ihailee kaikessa rauhassa saappaitaan. -- Emme, kultaseni,
    jollet tahdo olutta. Se on panimo.

    Äänettömyys -- sitten Flo huudahtaa: -- Hirveätä, tuolla on
    hirsipuu ja siihen ripustetaan parhaillaan miestä.

    -- Missä, missä? huutaa Amy ja saa näkyviinsä kaksi korkeaa
    pylvästä, joiden välillä on poikkipuu ja siitä riippumassa
    rautaketjuja.

    -- Kivihiilikaivos, huomauttaa setä silmää iskien.

    -- Tuolla makaa sievä lammaslauma nurmella, sanoo Amy.

    -- Katso isä, eivätkö ne ole herttaisia! lisää Flo tunteellisesta.

    -- Ne ovat hanhia, arvoisat neidit, vastaa setä äänellä, joka
    saa meidät olemaan hiljaa, kunnes Flo rupeaa lukemaan "Kapteeni
    Cavendishin lemmenseikkailuja" ja minä saan yksin nauttia
    maisemasta.

    Kun tulimme Lontooseen, satoi tietenkin, emmekä nähneet muuta
    kuin sumua ja sateenvarjoja. Me lepäsimme, purimme matkalaukut
    ja teimme vähän ostoksia sadekuurojen lomassa. Mary-täti osti
    minulle uusia vaatteita, sillä lähdin matkalle niin kiireesti,
    etten ehtinyt läheskään valmiiksi. Sain valkoisen hatun, jossa
    on sininen sulka, siihen sopivan musliinipuvun ja mitä ihanimman
    viitan. On todella hauskaa käydä ostoksilla Regent Streetillä:
    tavarat vaikuttavat huokeilta -- kauniit silkkinauhatkin maksavat
    vain kuusi pennyä metri. Keräsin varastoon kaikenlaista, mutta
    hansikkaat ostan vasta Pariisista. Eikö se kuulosta rikkaalta ja
    hienolta?

    Flo ja minä tilasimme huviksemme vaunut sillä aikaa kun täti
    ja setä olivat kaupungilla ja lähdimme ajelemaan. Sittemmin
    kuulimme, ettei ole sopivaa nuorten neitosten lähteä yksinään
    ajelemaan. Se oli sitten hullua! Kun olimme päässeet puisen
    vaununkatoksen alle, lähti mies ajamaan sellaista vauhtia, että
    Flo pelästyi ja pyysi minua varoittamaan ajuria. Mutta mies istui
    jossakin takana ulkopuolella enkä nähnyt häntä. Hän ei kuullut
    huutoani eikä huomannut, kun hosuin päivänvarjolla, ja siinä me
    istuimme neuvottomina ja vaunut kolisivat eteenpäin ja kaarsivat
    kadunkulmissa suorastaan hengenvaarallista vauhtia. Lopulta
    keksin epätoivoissani pienen luukun katossa, ja kun työnsin sen
    auki, ilmestyi siihen punainen silmä ja samea ääni kysyi:

    -- No, mitä nyt, neiti?

    Lausuin määräykseni niin rauhallisesti kuin osasin, mies pamautti
    luukun kiinni mumisten: -- Kyllä, kyllä, neiti, ja antoi sitten
    hevosensa kävellä hitaasti kuin hautajaissaatossa. Avasin taas
    luukun ja sanoin: -- Hiukan nopeammin, ja samassa hän antoi taas
    nelistää niin kuin alussa ja me tyydyimme kohtaloomme.

    Tänään oli kaunis ilma ja me menimme Hyde Parkiin, joka on tässä
    aivan vieressä, me näet olemme ylhäisempiä kuin miltä näytämme.
    Devonshiren herttua asuu aivan lähellä. Olen usein nähnyt hänen
    palvelijoittensa seisoskelevan portilla. Vähän matkan päässä on
    Wellingtonin herttuan asunto.

    Voi, mitä kaikkea minä olen nähnyt! Lihavat leskirouvat ajelivat
    punaisissa ja keltaisissa vaunuissa, mahtavat palvelijat,
    joilla oli silkkisukat ja samettitakit, seisoivat takana ja
    kuski ohjasi hevosia. Näin hyvinpukeutuneita palvelustyttöjä,
    joilla oli mukanaan suloisia lapsia; kauniita tyttöjä, jotka
    näyttivät olevan puolinukuksissa; keikareita omituisine
    englantilaismallisine hattuineen vetelehtimässä siellä täällä ja
    komeita punatakkisia sotilaita, joilla oli turkislakki toisella
    korvalla ja jotka olivat niin huvittavan näköisiä, että olisin
    tahtonut piirtää heidät.

    Rotten Row on sama kuin Route de Roi eli kuninkaan tie, nykyään
    se muistuttaa lähinnä ratsastuskoulua. Ratsut ovat upeita ja
    miehet, varsinkin hevostenhoitajat, ratsastavat hyvin; mutta
    naiset ovat jäykkiä ja pomppivat hevosen selässä, ja sitä ei
    meillä hyväksyttäisi. Olisin tahtonut näyttää heille oikeata
    hurjaa amerikkalaista laukkaa, sillä he ravasivat juhlallisesti
    edestakaisin tiukoissa puvuissaan ja korkeissa hatuissaan ja
    näyttivät nukeilta. Kaikki ratsastavat -- vanhat miehet, lihavat
    naiset, pienet lapset -- ja nuoret harrastavat samalla hakkailua.
    Näin erään parin antavan toisilleen ruusunnupun, täällä on
    nimittäin muotia pitää sellaista napinlävessä, ja minusta se on
    aika hauska keksintö.

    Iltapäivällä olimme Westminster Abbeyssä, mutta älkää odottako,
    että kuvailisin sitä, se olisi mahdotonta -- sanon vain että
    se oli ylimaallinen! Nyt illalla menemme teatteriin katsomaan
    Fechteriä ja se on sopiva loppu elämäni hauskimmalle päivälle.

                                            Keskiyöllä

    On jo myöhä, mutta en voi panna aamulla kirjettäni postiin,
    jollen kerro mitä tänä iltana tapahtui. Voitteko arvata
    ketkä tulivat luoksemme kun istuimme teepöydässä? Laurien
    englantilaiset ystävät Fred ja Frank Vaughan! Olin kovin
    hämmästynyt, sillä en olisi tuntenut heitä, jollen olisi nähnyt
    heidän käyntikorttejaan. Molemmat ovat isoja miehiä ja heillä on
    poskiparta; Fred on englantilaisittain komea ja Frank on paljon
    parantunut. Hän kulkee ilman kainalosauvoja ja ontuu tuskin
    ollenkaan. He olivat Laurielta kuulleet mihin hotelliin menemme
    ja tulivat pyytämään meitä luokseen asumaan. Mutta setä ei halua
    mennä heille, niinpä aiomme vain kiittää kutsusta ja käydä heillä
    kun voimme.

    He tulivat meidän kanssamme teatteriin ja meillä oli oikein
    hauskaa. Frank seurusteli Flon kanssa ja Fred ja minä juttelimme
    menneistä, nykyisistä ja tulevista iloista aivan kuin olisimme
    tunteneet toisemme koko ikämme. Kertokaa Bethille, että Frank
    kysyi hänen kuulumisiaan ja tuli pahoilleen kun kuuli, ettei
    hän ole oikein terve. Kun puhuin Josta, Fred nauroi ja lähetti
    kunnioittavimmat terveisensä suurelle hatulle. Kumpikin muisti
    hyvin Laurencen leirin ja kuinka hauskaa meillä siellä oli.
    Tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo monta vuotta.

    Täti naputtaa jo kolmannen kerran seinään, niin että minun
    täytyy kai lopettaa. Tuntuu melkein kuin olisin kevytkenkäinen
    lontoolainen hienostonainen, kun kirjoitan näin myöhään illalla
    huoneessa, joka on täynnä kauniita esineitä, ja mielessäni
    liikkuvat vain puistot, teatterit, uudet puvut ja komeat miehet,
    jotka huudahtelevat "Ah!" ja kiertävät vaaleita viiksiään
    englantilaisen ylimielisinä. Kaipaan teitä kaikkia ja huolimatta
    tästä hölynpölystä pysyn aina teidän rakkaana.

                                                      Amynanne

                                              Pariisissa

    Rakkaat tytöt!

    Viime kirjeessäni kerroin teille Lontoossa olostamme -- miten
    ystävällisiä Vaughanit meille olivat ja miten hauskoja kutsuja
    he järjestivät. Minä nautin eniten käynnistä Hampton Courtissa
    ja Kensington-museossa. Hamptonissa näin Rafaelin luonnoksia ja
    museossa Turnerin, Lawrencen, Reynoldsin, Hogarthin ja muiden
    suuruuksien maalauksia.

    Richmond Parkissa vietimme ihanan päivän. Teimme sinne aito
    englantilaisen huviretken ja siellä oli minulle yllin kyllin
    upeita tammia ja saksanhirviä piirrettäväksi; sain kuulla myös
    satakielen laulavan, ja nähdä leivosten kohoavan korkealle
    pilviin. Fredin ja Frankin ansiosta näimme Lontoota mielin
    määrin, ja sieltä oli hyvin ikävä lähteä. Sillä vaikka
    englantilaiset vastahakoisesti avaavat ovensa ulkomaalaisille,
    niin sen tapahduttua heidän vieraanvaraisuudelleen ei ole vertaa.
    On toiveita tavata Vaughanit ensi talvena Roomassa. Minulle on
    kauhea pettymys, jos emme tapaa, sillä Grace ja minä olemme
    ylimmät ystävät ja pojat ovat oikein mukavia -- etenkin Fred.

    No niin, olimme tuskin ehtineet asettua tänne, kun hän taas
    ilmestyi eteemme ja kertoi tulleensa lomalle ja olevansa menossa
    Sveitsiin. Täti oli alussa vähän pidättyväinen, mutta Fred
    selitti asian niin rauhallisesti, ettei täti voinut huomauttaa
    mitään, ja nyt kaikki sujuu erinomaisesti.

    Fred puhuu ranskaa kuin äidinkieltään, enkä ymmärrä miten
    tulisimme toimeen ilman häntä. Setä osaa tuskin sanaakaan ja
    puhuu itsepäisesti englantia hyvin kovalla äänellä, ikään
    kuin saisi siten ihmiset paremmin ymmärtämään. Täti ääntää
    vanhanaikaisesti, ja vaikka Flo ja minä luulimme osaavamme
    ranskaa aika hyvin, huomasimme ettemme osaakaan, ja olemme hyvin
    onnellisia, että meillä on Fred 'puhemiehenä', kuten setä sanoo.

    Meillä on suurenmoista täällä! Aamusta iltaan katselemme
    nähtävyyksiä, syömme lounaamme jossakin hauskassa kahvilassa ja
    joudumme kaikenlaisiin hassuihin seikkailuihin. Sateiset päivät
    vietän Louvressa ja nautin tauluista. Jo nyrpistäisi varmaan
    nenäänsä hienoimmille, koska hän ei ymmärrä taidetta; mutta
    minäpä ymmärrän ja kehitän arvostelukykyäni ja makuani parhaani
    mukaan.

    Jo pitäisi varmaan enemmän kuuluisuuksien muistoesineistä, minä
    olen nähnyt Napoleonin kolmikulmaisen hatun ja harmaan takin,
    hänen poikansa kehdon ja hänen vanhan hammasharjansa ja lisäksi
    Marie Antoinetten pienen kengän, Saint Denis'n sormuksen, Kaarle
    Suuren miekan ja paljon muita mielenkiintoisia esineitä. Kun
    tulen kotiin, saatte kuulla niistä tuntimääriä, nyt en ehdi
    kirjoittaa enempää.

    Palais Royal on taivaallinen paikka -- siellä on niin paljon
    jalokiviä ja ihania tavaroita, että olen aivan onneton, kun en
    voi ostaa niitä. Fred olisi halunnut lahjoittaa minulle jotakin,
    mutta en tietystikään suostunut. Boulognen metsä ja Champs
    Elysées ovat myös suurenmoiset.

    Olen nähnyt keisarillisen perheen monta kertaa. Keisari on ruma,
    ankaran näköinen mies, keisarinna taas kalpea ja kaunis, mutta
    mauttomasti pukeutunut -- hänellä oli purppuranpunainen puku,
    vihreä hattu ja keltaiset hansikkaat. Pikku Napoleon on komea
    poika, hän juttelee opettajan kanssa ja heittelee lentosuukkoja
    ihmisille ajaessaan nelivaljakossa; kuskeilla on punaiset
    silkkitakit ja edellä ja jäljessä kulkee ratsuvartio.

    Käymme usein kävelemässä Tuileries'n puutarhassa; siellä on
    viehättävää, vaikka vanha Luxembourgin puisto on enemmän minun
    makuuni. Pére la Chaisen hautausmaa on erikoinen paikka, siellä
    on hautaholveja, jotka ovat kuin pieniä huoneita. Kun kurkistaa
    sisään, näkee pöydän, jolla on vainajan kuvia, ja ympärillä on
    tuoleja, joilla omaiset saavat istua, kun he tulevat suremaan
    häntä. Se on tosi ranskalaista.

    Asumme Rue de Rivolin varrella ja istuessamme parvekkeella voimme
    katsella pitkää, komeaa katua kumpaankin suuntaan. Se on hauskaa
    ja usein istumme siellä iltaa keskustellen, kun päivän puuhista
    uupuneina emme jaksa lähteä ulos. Fred on hauska seuramies
    ja minusta hän on miellyttävin poika, jonka milloinkaan olen
    tavannut -- paitsi Laurieta, joka on käytökseltään viehättävämpi.
    Toivoisin että Fred olisi tumma, sillä en pidä vaaleista
    miehistä. Mutta Vaughanit ovat hyvin rikkaita ja polveutuvat
    ylhäisestä suvusta, ja sen vuoksi en voi moittia heidän keltaista
    tukkaansa, etenkin kun omani on vielä vaaleampi.

    Ensi viikolla jatkamme matkaa Saksaan ja Sveitsiin. Matkustamme
    nopeasti, niin että voin lähettää teille vain ylimalkaisia
    selostuksia. Kirjoitan päiväkirjaa ja koetan tarkoin painaa
    mieleeni ja kuvata kaiken mitä näen ja ihailen, kuten isä minua
    neuvoi. Se on hyvä tapa ja muistiinpanoistani ja luonnoksistani
    saatte paremman käsityksen matkastamme kuin näistä.

    Adieu, halaan teitä kaikkia...

                                                       Vôtre Amie.

                                                Heidelbergissä

    Rakas äiti.

    Minulla on nyt vapaa hetki ennen kuin lähdemme Berniin, ja aion
    kirjoittaa sinulle mitä on tapahtunut, sillä minulla on aika
    tärkeitä asioita kerrottavana, kuten kohta näet.

    Laivamatka Reiniä pitkin oli ihana; en tiedä tarpeeksi kauniita
    sanoja sen kuvaamiseen. Koblenzissa meillä oli hauskaa, sillä
    muutamat bonnilaiset ylioppilaat, joihin Fred oli tutustunut
    laivalla, pitivät meille serenadin. Oli kaunis kuutamoyö ja
    noin kello yhdeltä Flo ja minä heräsimme siihen, että ikkunan
    alta kuului säveliä. Pomppasimme pystyyn ja piilouduimme
    ikkunaverhojen taakse, ja kun salaa kurkistimme ulos, näimme
    Fredin ja ylioppilaat alhaalla laulamassa. En milloinkaan ole
    kokenut mitään niin romanttista -- kuutamo, joki, laivasilta,
    vastakkaisella rannalla uljas linna ja musiikkia, joka olisi
    kyennyt pehmittämään kivisydämenkin.

    Kun laulu oli loppunut, heitimme muutaman kukkasen alas ja
    näimme heidän kiistelevän niistä ja heittelevän lentosuukkoja
    näkymättömille neidoille ja lähtevän nauraen matkaansa --
    luultavasti polttelemaan ja juomaan olutta. Seuraavana aamuna
    Fred näytti tunteellisen näköisenä minulle rutistunutta kukkasta,
    jota hän kantoi liivintaskussaan. Nauroin hänelle ja sanoin, että
    Flo oli sen heittänyt enkä minä. Se näköjään harmitti Frediä,
    sillä hän heitti kukan pois ja tuli taas järkiinsä. Pelkään että
    saan vielä vastusta tuosta pojasta, tuntuu siltä.

    Nassau oli hauska kylpypaikka, samoin Baden-Baden, jossa Fred
    menetti rahaa ja sai torut minulta. Hän tarvitsee jonkun, joka
    pitää hänestä huolta, kun Frank ei ole mukana. Kate sanoi kerran,
    että olisi hyvä jos hän menisi pian naimisiin, ja minä olen samaa
    mieltä. Frankfurtissa oli ihastuttavaa, näin Goethen talon,
    Schillerin muistopatsaan ja Danneckerin kuuluisan Ariadnen. Se
    oli hyvin kaunis, mutta olisin saanut siitä enemmän irti, jos
    olisin tuntenut kertomuksen paremmin. En halunnut kysyä sitä
    muilta, sillä kaikki tunsivat sen hyvin tai olivat ainakin
    tuntevinaan. Toivon että Jo kertoo sen minulle; minun olisi
    pitänyt lukea enemmän, sillä huomaan etten tiedä mitään, ja se on
    nöyryyttävää.

    Nyt seuraa sitten vakava asia -- se tapahtui näet täällä ja
    Fred on juuri lähtenyt. Hän on ollut niin kohtelias ja hauska
    koko ajan, että pidämme hänestä kaikki kovasti. Pidin hänen
    ystävällisyyttään vain matkatoveruutena aina siihen serenadiyöhön
    saakka. Mutta sen jälkeen minusta on alkanut tuntua, että
    kuutamokävelyt, keskustelut parvekkeella ja yhteiset seikkailut
    päivisin ovat merkinneet hänelle muutakin kuin huvittelua.

    En ole antanut aihetta siihen, äiti, ihan totta; olen koko ajan
    muistanut neuvojasi ja koettanut seurata niitä. En minä voi sille
    mitään, jos ihmiset pitävät minusta; en minä yritä miellyttää
    heitä ja minusta on ikävää, jollen voi pitää heistä, vaikka Jo
    väittää, ettei minulla ole lainkaan sydäntä.

    Arvaan kyllä, että äiti pudistaa päätään ja tytöt sanovat: -- Voi
    sitä laskelmoivaa pikku lurjusta! mutta kaikesta huolimatta olen
    päättänyt, että jos Fred kosii minua, vastaan myöntävästi, vaikka
    en olekaan silmittömästi rakastunut häneen. Minä pidän hänestä ja
    me viihdymme hyvin yhdessä. Hän on hauskannäköinen, nuori, aika
    älykäs ja hyvin rikas -- vielä paljon rikkaampi kuin Laurencet.

    Tuskin hänen omaisillaan olisi mitään sitä vastaan ja minä
    tulisin varmaan hyvin onnelliseksi, sillä he ovat kaikki
    ystävällisiä, sivistyneitä ja hienoja ihmisiä ja he pitävät
    minusta. Fred kaksosista vanhempana saa luultavasti kartanon; ja
    se onkin tosi upea! Kaupunkitalo on hienostokadun varrella. Se
    ei ole yhtä näyttävä kuin meikäläiset isot talot, mutta paljon
    mukavampi ja täynnä järkevää ylellisyyttä, jolle englantilaiset
    antavat arvoa. Minä pidän siitä, koska se on omaperäistä. Olen
    nähnyt hopeisen pöytäkaluston, perhekalleudet, vanhat palvelijat
    ja kuvia maatilasta, sen kauniista puistoista, komeasta
    päärakennuksesta ja hienoista hevosista. Sen enempää ei voisi
    toivoakaan. Otan mieluummin sen kuin ylhäisen arvonimen, johon
    tytöt helposti tarttuvat.

    Saatan näyttää laskelmoivalta, mutta vihaan köyhyyttä enkä aio
    sietää sitä hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä. Jonkun
    meistä täytyy päästä hyviin naimisiin; Meg ei päässyt, Jo ei
    tahdo, Beth on vielä liian nuori. En koskaan menisi naimisiin
    sellaisen miehen kanssa, jota vihaan tai halveksin, siitä saatte
    olla varmoja. Vaikka Fred ei olekaan sankari-ihanteeni, hän on
    hyvä ja aikaa myöten oppisin pitämään hänestä tarpeeksi, jos
    hän rakastaisi minua ja antaisi minun tehdä niin kuin haluan.
    Tähän tapaan pohdin asiaa viime viikon aikana, sillä oli selvää,
    että Fred on rakastunut minuun. Hän ei ole puhunut mitään, mutta
    sen on voinut nähdä kaikenlaisista pikku seikoista. Hän ei
    milloinkaan kulkenut Flon kanssa, vaan järjesti itsensä minun
    viereeni vaunuissa, ruokapöydässä ja kävelyllä. Hän tuli heti
    hentomieliseksi, kun jouduimme kahden kesken, ja synkistyi, jos
    joku muu rohkeni puhutella minua. Eilen päivällisellä, kun eräs
    itävaltalainen upseeri tuijotti meitä ja sanoi sitten toverilleen
    -- irstaan näköiselle paronille -- jotain ihastuttavasta
    vaaleaveriköstä, Fred näytti vihaiselta kuin leijona ja leikkasi
    lihapalaansa niin raivokkaasti, että se oli vähällä lentää
    lautaselta. Hän ei ole viileitä, jäykkiä englantilaisia, vaan
    aika pippurinen, sillä hänessä on skotlantilaista verta.

    No niin, eilen illalla menimme linnalle katsomaan auringonlaskua
    -- Fredin oli määrä tavata meidät siellä haettuaan ensin postin.
    Meillä oli tavattoman hauskaa tutkiessamme raunioita ja vanhaa
    olutkellaria ja kävellessämme kauniissa puutarhassa, jonka
    vaaliruhtinas kauan sitten oli laitattanut englantilaiselle
    vaimolleen. Pidin eniten laajasta pengermästä, koska sieltä oli
    ihana näköala, ja jäin sinne piirtämään kiviseinään hakattua
    leijonanpäätä, jota punaiset kuusamanoksat ympäröivät, sillä
    aikaa kun toiset menivät tutkimaan sisähuoneita. Istuin
    siinä katsellen laakson halki virtaavaa Neckaria, kuunnellen
    itävaltalaisen soittokunnan säveliä ja odotellen rakastettuni
    tuloa aivan kuin romaaneissa. Minusta tuntui, että jotakin
    oli tapahtumaisillaan ja olin valmistautunut siihen. En ollut
    hämmentynyt enkä peloissani, vaan aivan tyyni, mutta minua
    jännitti vähän.

    Samassa kuulin Fredin äänen ja hän tuli kiireesti luokseni
    suuresta porttiholvista. Hän oli niin huolestuneen näköinen,
    että unohdin aivan itseni ja kysyin mikä häntä vaivasi. Hän
    kertoi saaneensa kirjeen, jossa häntä pyydettiin heti tulemaan
    kotiin, koska Frank oli vakavasti sairaana. Hän aikoi lähteä
    heti, jo yöjunassa, ja hän oli tullut vain sanomaan hyvästit.
    Olin pahoillani hänen tähtensä ja pettynyt omasta puolestani,
    mutta vain hetkisen, sillä puristaessaan kättäni hän sanoi --
    äänensävyllä, josta en voinut erehtyä:

    -- Tulen pian takaisin, ethän unohda minua, Amy?

    En luvannut mitään, katsoin vain ja se riitti hänelle, eikä
    enää ollut aikaa muuhun kuin hyvästelyyn ja terveisiin. Tunnin
    kuluttua hän oli lähtenyt ja meillä on kovin ikävä häntä.
    Tiedän että hän olisi tahtonut puhua asiasta, mutta eräästä
    viittauksesta päätellen hän on luvannut isälleen vielä odottaa
    jonkin aikaa. Hän on näet ajattelematon eikä isä halua hänen
    tuovan ulkomaalaista miniää taloon. Kohta tapaamme Roomassa, ja
    jollen silloin ole muuttanut mieltäni, vastaan: -- Tahdon, kun
    hän kysyy minulta: -- Tahdotko tulla vaimokseni?

    Olen kertonut tämän tietysti aivan luottamuksellisesti. Älä ole
    levoton minun takiani; muistathan että olen sinun järkevä Amysi;
    saat olla varma, etten tee mitään ajattelematonta. Lähetä minulle
    niin paljon neuvoja kuin haluat, noudatan niitä, jos voin. Jospa
    nyt voisin nähdä sinut ja puhua kanssasi, äiti kulta. Rakasta
    minua ja luota minuun.

                                                 Oma Amysi.



9

HELLIÄ HUOLIA


-- Jo, olen huolissani Bethistä.

-- Minkä vuoksi, äiti? Hänhän on ollut tavallista terveemmän näköinen
lasten syntymästä lähtien.

-- En ole nyt huolissani hänen terveydestään vaan hänen
mielentilastaan. Minusta tuntuu, että jokin asia painaa hänen
mieltään, ja tahtoisin että sinä ottaisit siitä selvää.

-- Miksi sinä sellaista ajattelet, äiti?

-- Hän istuu usein yksikseen eikä enää juttele isän kanssa niin
paljon kuin ennen. Eräänä päivänä näin hänen itkevän pienokaisten
vuoteen ääressä. Hän laulaa vain surullisia lauluja ja joskus hänen
kasvoillaan on outo ilme, jota en ymmärrä. Se ei ole Bethin tapaista
ja se huolestuttaa minua.

-- Oletko kysynyt häneltä?

-- Olen pari kertaa koettanut, mutta hän alkoi puhua vallan muusta
tai näytti niin vaivautuneelta, etten voinut jatkaa. En halua
pakottaa lapsiani uskomaan minulle asioitaan eikä minun yleensä ole
tarvinnut kauan odottaa, kun he jo kertovat minulle.

Rouva March katseli puhuessaan Jota, mutta tämä ei näyttänyt tuntevan
mitään salaisia huolia -- paitsi Bethistä. Ommeltuaan hetken
ajatuksiinsa vaipuneena Jo sanoi:

-- Hän varttuu kaiken aikaa; hän alkaa haaveilla ja tuntea toiveita,
epäilyksiä, pelkoa, joista ei tiedä, mistä ne tulevat. Katsos, äiti,
Beth on jo kahdeksantoista; me vain emme oikein tajua sitä, vaan
kohtelemme häntä kuin lasta, mutta hänhän on jo nainen.

-- Niinhän hän on. Voi kultaseni, miten pian te kasvatte suuriksi,
huokasi äiti hymyillen.

-- Sitä ei voi auttaa, äiti kulta, sinun täytyy vain alistua
kantamaan huolia ja antaa poikasten lentää pesästä. Minä lupaan,
etten milloinkaan lennä kauas, jos se sinua yhtään lohduttaa.

-- Se lohduttaa paljonkin. Sinä olet suureksi avuksi minulle nyt
kun Meg on lähtenyt. Beth on liian heikko ja Amy liian nuori, jotta
heihin voisi turvautua.

-- Niin no, minua ei kova työ pelota ja perheessä täytyy aina
jonkun olla työmyyrä. Amy on etevä hienommissa töissä, minä taas
olen oikealla alallani silloin, kun matot on tomutettava tai puoli
perhettä makaa sairaana. Amy kunnostautuu ulkomailla, mutta minun
hartiani kestävät, jos kotona jokin menee vinoon.

-- Jätän Bethin asiat sinun huoleksesi, sillä hän avaa sydämensä
sinulle mieluummin kuin kenellekään toiselle. Ole kiltti hänelle
äläkä anna hänen luulla, että häntä pidetään silmällä tai että
hänestä puhutaan. Kun hänestä vain tulisi taas vahva ja iloinen,
muuta minä en toivo.

-- Onnenmyyrä! Minulla taas on toivomuksia kasapäin.

-- Mitä sinä sitten toivot, kultaseni?

-- Minä huojennan ensin Bethin huolet ja kerron sitten omani sinulle.
Ne eivät ole kovin raskaita, niin että jaksan hyvin kantaa ne siihen
asti. Jo jatkoi ompelemistaan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti äidille,
niin että tämä ainakin hetkeksi rauhoittui tyttärensä suhteen.

Jo oli syventyvinään omiin asioihinsa, mutta piti koko ajan
silmällä Bethiä. Vihdoin hän luuli keksineensä jotakin, joka kykeni
selittämään sisaren muuttumisen. Hän uskoi saaneensa johtolangan
eräästä pikku tapauksesta, ja vilkas mielikuvitus ja huoli Bethistä
sai aikaan loput.

Eräänä lauantai-iltapäivänä kun hän ja Beth olivat kahdestaan kotona,
hän oli kirjoittavinaan ahkerasti, mutta vähän väliä hän vilkaisi
sisareensa, joka oli tavallista hiljaisempi. Beth istui ikkunan luona
ompelemassa, mutta tuon tuostakin työ vaipui syliin, pää painui
alakuloisesti käden varaan ja katse viipyi synkässä syksyisessä
maisemassa. Äkkiä joku kulki ikkunan alta viheltäen kuin rastas ja
kuului huudahdus: -- Selvä on! Tulen tänään teille.

Beth säpsähti, nojautui eteenpäin, nyökkäsi hymyillen ja katsoi
sitten kulkijan jälkeen, kunnes tämän askelet lakkasivat kuulumasta.
Sitten hän sanoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:

-- Miten vahvalta ja komealta ja iloiselta tuo poikakulta näyttääkään.

-- Hm! sanoi Jo tutkien yhä sisarensa kasvoja. Heleä puna katosi
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hymy haihtui ja kohta kimalsi
ikkunalaudalla kirkas kyynel. Beth pyyhkäisi sen pois ja katsahti
arasti Johun, mutta tämä kirjoitti tavatonta vauhtia ja näytti
kokonaan syventyneen "Olympian valaan". Kun Bethin pää kääntyi,
Jo alkoi taas pitää häntä silmällä. Sisar pyyhki tuon tuostakin
silmiään, ja puoleksi poispäin kääntyneet kasvot olivat niin
surulliset, että Jon omatkin silmät kyyneltyivät. Hän pelkäsi
paljastavansa itsensä ja hiipi pois mumisten muka tarvitsevansa lisää
paperia.

-- Hyvänen aika, Beth rakastaa Laurieta! hän sanoi päästyään omaan
huoneeseensa, kalpeana järkytyksestä, jonka tämä hänen tekemänsä
keksintö oli aiheuttanut. -- En voinut uneksiakaan siitä. Mitähän
äiti sanoo? Mahtaakohan Laurie -- Jo vaikeni ja lehahti punaiseksi,
kun ajatus pälkähti hänen päähänsä. -- Kauheaa, jos Laurie ei rakasta
Bethiä. Hänen täytyy, minä panen hänet rakastamaan! Jo pudisti
päätään uhkaavasti Laurien kuvalle, joka vallattoman näköisenä
hymyili hänelle seinältä. -- Voi, mehän kasvamme hirveää vauhtia. Nyt
Meg on jo naimisissa ja kahden lapsen äiti, Amy liehuu Pariisissa ja
Beth on rakastunut. Minä olen ainoa järkevä.

Jo vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin katse valokuvassa viipyen.
Sitten hän antoi ryppyjen otsaltaan oieta ja sanoi nyökäten kuvalle
päättävästi:

-- Ei kiitos, hyvä herra. Olet tosin ihastuttava, mutta ihan yhtä
häilyvä kuin viirikukko. Ei sinun auta lähetellä liikuttavia kirjeitä
ja hymyillä mielistelevästi, siitä ei ole mitään hyötyä, enkä minä
pidä siitä.

Jo huokasi ja vaipui mietteisiinsä, joista havahtui vasta kun hämärä
ajoi hänet takaisin alakertaan tekemään lisää havaintoja, ja niistä
hän sai vain vahvistusta epäluulolleen.

Vaikka Laurie liehitteli Amya ja laski leikkiä Jon kanssa, hän
oli aina käyttäytynyt Bethiä kohtaan erikoisen hellästi ja
ystävällisesti. Mutta kaikkihan olivat Bethille kilttejä, eikä
kukaan siksi ollut tullut ajatelleeksi, että Laurie pitäisi Bethistä
enemmän kuin muista. Päinvastoin perheessä oli viime aikoina
vakiintunut se käsitys, että 'poikakulta' alkoi yhä enemmän pitää
Josta, vaikka tämä ei sietänyt kuulla puhuttavankaan asiasta, vaan
suuttui silmittömästi, jos joku uskalsi vihjata siihen. Jos he
olisivat olleet selvillä kuluneen vuoden hellistä kohtauksista tai
pikemminkin niiden yrityksistä -- ne oli näet tukahdutettu alkuunsa
-- he olisivat suureksi tyydytyksekseen voineet huomauttaa: -- Enkös
minä sanonut. Mutta Jo vihasi hakkailua ja hänellä oli aina valmiina
leikkipuhe tai hymy vaaran uhatessa.

Mentyään korkeakouluun Laurie rakastui aluksi noin kerran
kuukaudessa. Nämä pienet ihastukset olivat kiihkeitä, mutta menivät
pian ohi jälkiä jättämättä ja huvittivat kovasti Jota, ja tämä
seurasi kiinnostuneena toivon, epätoivon ja alistumisen vaiheita,
joita hänelle uskottiin heidän jokaviikkoisissa keskusteluissaan.

Sen jälkeen seurasi aika, jolloin Laurie lakkasi palvomasta monia
kohteita, vihjaili salaperäisesti yhteen kaikkivoittavaan intohimoon
ja joutui ajoittain synkkämielisyyden valtaan. Sitten hän jätti
arkaluontoisen aiheen kokonaan, kirjoitti filosofisia kirjeitä Jolle,
ryhtyi ahkeraksi ja ilmoitti 'pingottavansa' ja aikovansa suorittaa
loistavan loppututkinnon.

Tämä miellytti tyttöä enemmän kuin hämärähetkien lemmentunnustukset,
hellät kädenpuristukset ja paljonpuhuvat silmäykset. Jon järki
oli kehittynyt aikaisemmin kuin sydän, ja hän harrasti mieluummin
mielikuvitussankareita kuin eläviä, koska edelliset saattoi työntää
pöytälaatikkoon silloin kun halusi, kun taas jälkimmäisiä oli
vaikeampi käsitellä.

Näin olivat asiat, kun Jo teki tärkeän havaintonsa, ja tänä iltana
hän piti Laurieta silmällä tarkemmin kuin milloinkaan ennen. Jollei
hän olisi saanut ajatusta päähänsä, hän ei olisi huomannut mitään
erityistä siinä, että Laurie oli hyvin ystävällinen Bethille, joka
puolestaan oli hiljainen kuten aina. Mutta hänen päästettyään
vilkkaan mielikuvituksensa valloilleen se lähti harhateille, eikä
terve järkikään, jota ahkera romaaninkirjoittaminen oli heikentänyt,
päässyt avuksi.

Kuten tavallisesti, Beth lepäili sohvalla ja Laurie istui matalalla
jakkaralla hänen vieressään ja huvitti häntä kaikenlaisilla
kuulumisilla. Beth näet kaipasi jokaviikkoisia tiedonantoja eikä
Laurie suinkaan halunnut tuottaa hänelle pettymystä.

Tänä iltana Jo kuvitteli, että Beth katsoi erityisen ihastuneena
vilkkaita ruskeita kasvoja ja kuunteli tavattoman kiinnostuneena
selostusta jostakin jännittävästä krikettiottelusta, vaikka
pelitermit olivatkin hänelle täyttä hepreaa. Jo kuvitteli innoissaan,
että Lauriekin oli entistä huomaavaisempi tyttöä kohtaan, nauroi
vähemmän kuin tavallisesti, alensi silloin tällöin ääntään, oli
hiukan hajamielinen ja levitti todella melkein hellästi vaipan Bethin
jaloille.

-- Kuka tietää, kummempaakin on tapahtunut, ajatteli Jo häärätessään
huoneessa. -- Beth tekisi hänestä suorastaan enkelin, ja hän osaisi
tehdä pikkusiskon elämän ihanan helpoksi ja mukavaksi, jos he
vain rakastavat toisiaan. Minä en ymmärrä miten Laurie voisi olla
rakastamatta -- ja kyllä hän rakastaisikin, jos me muut olisimme
poissa tieltä.

Kukaan muu ei ollutkaan tiellä kuin Jo, ja hänestä alkoi tuntua, että
hänen oli kiireesti kadottava. Mutta mihin hän menisi? Palaen halusta
uhrautua sisarensa vuoksi hän istuutui selvittämään kysymystä.

Heidän sohvansa oli varsin kunnioitettava sohvavanhus -- pitkä,
leveä, matala ja hyvin pehmustettu. Se oli hiukan nukkavieru, eikä
ihmekään, sillä tytöt olivat lapsina pelmunneet siinä, onkineet
selkänojan takaa, ratsastaneet käsinojilla ja leikkineet eläintarhaa
sen alla. Kaikki rakastivat sitä, sillä se oli perheen turvapaikka,
ja sen toiseen nurkkaan Jo mieluimmin vetäytyi laiskottelemaan.
Niiden monien pieluksien joukossa, jotka koristivat kunnianarvoisaa
sohvaa, oli kova ja pyöreä tyyny, joka oli täytetty karkeilla
jouhilla ja jonka kummassakin päässä oli pyöreä nappi. Tämä
luotaantyöntävä tyyny oli Jon yksityisomaisuutta, ja sitä saattoi
käyttää puolustusaseena, suojavarustuksena tai tehokkaana unen
ehkäisijänä.

Laurie tunsi hyvin tuon tyynyn ja hän vihasi sitä -- syystäkin,
häntä oli näet armottomasti piesty sillä siihen aikaan, jolloin
peuhaaminen vielä kävi päinsä, ja nyt se usein sulki pääsyn hänen
mielipaikkaansa, Jon vierelle sohvan nurkkaan. Jos 'makkara', kuten
tyynyä nimitettiin, oli pystyssä, se antoi luvan istuutua sohvaan
levähtämään. Mutta jos se oli pitkällään poikki istuimen, voi silloin
sitä, joka uskalsi tyynyyn koskea.

Tänä iltana Jo oli unohtanut asettaa sulun eteen eikä hän ollut
istunut nurkassaan viittä minuuttia, kun jykevä hahmo ilmestyi hänen
viereensä ja Laurie levitti tyytyväisenä huokaisten molemmat kätensä
selkänojalle ja työnsi pitkät koipensa mukavasti eteenpäin.

-- No tämä on toiveiden täyttymys, hän huudahti.

-- Ole kunnolla, tiuskaisi Jo ja työnsi tyynyn kumoon. Mutta liian
myöhään, sille ei ollut tilaa, ja luisuttuaan lattialle se katosi
näkyvistä salaperäisellä tavalla.

-- Kas niin, Jo, älä nyt piikittele. Kun mies on koko viikon
ahertanut, niin että on kuin luuranko, häntä voisi kyllä pitää hyvänä
näin lauantai-iltana.

-- Beth pitää sinua hyvänä, minä en jouda nyt.

-- En tahdo vaivata häntä; mutta sinähän pidät siitä, jollet äkkiä
ole kyllästynyt. Vai oletko? Etkö pidä pojasta, etkö halua pommittaa
häntä tyynyillä?

Laurien nöyrä vetoomus oli liikuttava, mutta Jo heitti kylmää vettä
pojan niskaan kysymällä ankarasti:

-- Kuinka monet kukat olet tällä viikolla lähettänyt neiti Randalille?

-- En yksiäkään, kunniasanalla. Hän on sitä paitsi kihloissa.

-- Sepä hyvä. Noin sinä typerästi tuhlaat rahaa -- lähetät kukkia
tytöille, joista et välitä pennin vertaa, Jo jatkoi moittivasti.

-- Mitä minä voin tehdä, kun järkevät tytöt, joista minä välitän
monen dollarin verran, eivät anna minun lähettää kukkia eivätkä
muutakaan? Täytyyhän minun tunteitteni jollain tavoin purkautua.

-- Äiti ei hyväksy hakkailua, ei leikilläkään, ja sinä, Teddy,
hakkailet hillittömästi.

-- Maksaisin vaikka mitä, jos voisin sanoa samaa sinusta. Mutta kun
en voi, niin sanon vain, etten ymmärrä mitä pahaa siinä on, jos
kerran molemmat osapuolet ymmärtävät sen olevan leikkiä.

-- Niin, se näyttää kyllä hauskalta, mutta minä en opi sitä. Olen
koettanut, sillä tunnen itseni noloksi seurassa, kun kaikki muut
hakkailevat, mutta en tunne edistyväni, sanoi Jo muistamatta enää
olevansa neuvonantaja.

-- Ota oppia Amysta; hän on todellinen kyky siinä asiassa.

-- Niin onkin, hän hakkailee taitavasti eikä näy milloinkaan menevän
liian pitkälle. Luulen että toiset luonnostaan miellyttävät ihmisiä
näkemättä vähääkään vaivaa, kun taas toiset puhuvat ja puuhaavat
väärässä paikassa väärään aikaan.

-- Minä olen iloinen, ettet sinä osaa keimailla. On virkistävää
tavata järkevä, reilu tyttö, joka osaa olla hauska ja ystävällinen
tekeytymättä naurettavaksi. Näin meidän kesken, Jo, jotkut tytöistä
menevät niin pitkälle, että minua hävettää. Olen varma, että he eivät
tarkoita mitään pahaa, mutta jos he vain tietäisivät, mitä me pojat
puhumme heistä jälkeenpäin, luulen että he heti parantaisivat tapansa.

-- Kyllä hekin puhuvat teistä, ja koska heillä on terävämpi kieli, te
joudutte vetämään lyhyemmän tikun, sillä te olette ihan yhtä hupsuja.
Jos te käyttäytyisitte kunnolla, tytötkin olisivat toisenlaisia.
Mutta kun he tietävät, että te pidätte heidän lörpötyksistään, he
jatkavat sitä -- ja sitten te paheksutte heitä.

-- Tiedättepäs te tämän asian mainiosti, hyvä neiti, sanoi Laurie
ylimielisesti. -- Me emme pidä lörpöttelijöistä ja keimailijoista,
vaikka joskus saattaa näyttää siltä. Herttaisista, vaatimattomista
tytöistä puhutaan miesten kesken vain kunnioittavassa äänilajissa.
Voi sinä viaton olento! Jos voisit olla minun kengissäni kuukauden
verran, näkisit asioita, jotka hämmästyttäisivät sinua jonkin verran.
Kautta kunniani, kun tapaan jonkun liirum-laarum tytön minua aina
haluttaa sanoa niin kuin ystävämme Cock Robin:

    Huutia tiedä, kelvoton,
    julkea houkko!

Oli mahdotonta olla nauramatta kun näki Laurien tasapainoilevan
kahden tunteensa välillä, hänestä oli nimittäin vastenmielistä
moittia naisia, mutta hän tietenkin inhosi sitä epänaisellista
teeskentelyä, josta hän oli nähnyt monta esimerkkiä seurapiireissä
liikkuessaan. Jo tiesi, että rahanahneet äidit pitivät nuorta
Laurencea tavoiteltavana saaliina. Tyttäret soivat hänelle kauneimman
hymynsä ja vanhemmatkin naiset liehittelivät häntä. Tuo kaikki olisi
voinut tehdä hänestä turhamaisen, ja siksi Jo pitikin häntä tarkoin
silmällä peläten hänen pilaantuvan. Nähdessään toisen vielä uskovan,
että oli olemassa kunnollisiakin tyttöjä, Jo iloitsi enemmän kuin
tahtoi itselleenkään myöntää. Äkkiä hän siirtyi taas neuvovaan sävyyn
ja virkkoi ääntään hiljentäen:

-- Jos sinun täytyy purkaa tunteitasi, Teddy, osoita sitten
huomiotasi jollekulle noista herttaisista, vaatimattomista tytöistä,
joita kunnioitat, äläkä tuhlaa aikaasi niihin tyhjänpäiväisiin.

-- Tarkoitatko sitä todella? Laurien kasvot kuvastivat samalla kertaa
levottomuutta ja iloa.

-- Tarkoitan; mutta sinun olisi parasta käydä ensin korkeakoulu
loppuun ja valmistautua tulevaan asemaasi. Sinä et ole läheskään
kyllin hyvä -- hm -- olkoon se kunnollinen tyttö sitten kuka hyvänsä,
Jo joutui hiukan hämilleen, sillä hän oli ollut vähällä sanoa erään
nimen.

-- En olekaan! myönsi Laurie harvinaisen nöyrästi ja painoi katseensa
alas kiertäen ajatuksissaan Jon esiliinan hapsuja sormensa ympäri.

-- Hyvänen aika, tämä ei käy päinsä, ajatteli Jo ja lisäsi sitten
ääneen: -- Laula jotakin. Minä tarvitsen nyt musiikkia ja sinä laulat
hyvin.

-- Istun mieluummin tässä, jos sallit.

-- Ei, tässä ei ole tilaa. Sinun täytyy nyt ryhtyä johonkin
hyödylliseen, olet liian vanha koristeeksi. Luulin että inhoat
roikkumista naisen esiliinan nauhoissa, vastasi Jo kerraten Laurien
omia kapinallisia sanoja.

-- Niin katsos, se riippuu siitä kenen esiliina on! ja Laurie nykäisi
rohkeasti hapsuja.

-- Lähdetkö? kysyi Jo kaivellen tyynyä esiin.

Laurie pakeni heti, ja hänen laulaessaan Jo hiipi pois eikä palannut
ennen kuin nuori mies oli suutuksissaan lähtenyt matkoihinsa.

Sinä iltana Jo makasi kauan valveilla. Hän oli juuri
nukahtamaisillaan, kun Bethin vuoteesta kuului tukahdutettu
nyyhkytys, joka sai hänet ryntäämään sisarensa luo.

-- Mikä sinun on? hän kysyi hätääntyneenä.

-- Minä luulin että sinä nukut, nyyhkytti Beth.

-- Onko sinulla se vanha vaiva?

-- Ei, tämä on uusi; kyllä minä kestän sen, ja Beth koetti hillitä
itkuaan.

-- Kerro minulle, niin minä parannan sinut niin kuin niin monesti
ennenkin.

-- Et voi, ei tässä auta mikään. Samassa Bethin ääni petti, hän
tarrautui sisareensa ja purskahti niin epätoivoiseen itkuun, että Jo
pelästyi.

-- Mihin sinua koskee? Haenko minä äidin?

Beth ei vastannut ensimmäiseen kysymykseen, mutta pimeässä hänen
kätensä nousi sydämelle, ikään kuin kipu olisi ollut siellä. Toisella
kädellään hän piti kiinni Josta ja kuiskasi kiihkeästi:

-- Ei, ei, älä hae, älä kerro hänelle mitään. Kohta tuntuu
paremmalta. Tule tänne makaamaan ja silitä minun päätäni. Sitten minä
rauhoitun ja nukahdan, ihan varmasti.

Jo totteli; mutta silitellessään hiljaa Bethin kuumaa otsaa ja
kosteita luomia hän tunsi sydämensä täyttyvän myötätunnosta ja hän
olisi halunnut puhua. Mutta vaikka Jo oli nuori, hän oli oppinut,
että sydäntä täytyi käsitellä yhtä hellävaroen kuin kukkasta: sen oli
saatava avautua itsestään. Vaikka hän luuli tietävänsä syyn Bethin
uuteen tuskaan, hän sanoi niin hellästi kuin osasi:

-- Painaako jokin asia sinun mieltäsi, kultaseni?

-- Painaa, Jo, kuului pitkän äänettömyyden jälkeen.

-- Eikö tuntuisi helpommalta, jos kertoisit sen minulle?

-- Ei nyt, ei vielä.

-- Sitten en pyydä sinua kertomaan. Mutta muista, Beth, että äiti ja
minä olemme aina valmiit kuuntelemaan sinua ja auttamaan sinua, missä
voimme.

-- Tiedän sen. Kerron kyllä ennen pitkää.

-- Tuntuuko jo paremmalta?

-- Paljon paremmalta. Sinä olet niin rauhoittava, Jo.

-- Nuku nyt, kultaseni. Minä olen sinun luonasi.

He nukahtivat poski poskea vasten ja seuraavana aamuna Beth oli
taas oma itsensä. Sillä kahdeksantoistavuotiaana kestää sekä pään
että sydämen särky vain hetkisen ja ystävälliset sanat lääkitsevät
useimmat vaivat.

Mutta Jo oli tehnyt päätöksensä ja mietittyään muutaman päivän erästä
suunnitelmaa hän uskoi sen äidilleen.

-- Kysyit tässä eräänä päivänä minun toivomuksiani ja nyt kerron
sinulle yhden, hän alkoi heidän istuessaan kahden kesken. --
Tahtoisin lähteä jonnekin tänä talvena vaihteen vuoksi.

-- Minkä tähden, Jo? kysyi äiti ja katsahti nopeasti tyttöön ikään
kuin hänen sanoissaan piilisi kaksinainen merkitys.

Jo katsoi käsityöhönsä ja vastasi vakavasti:

-- Minun täytyy kokea jotakin uutta. Olen levoton, tahtoisin nähdä,
oppia ja tehdä enemmän kuin tähän asti. Haudon liikaa omia pikku
asioitani. Tarvitsen muuta ajateltavaa, ja kun minua ei ensi talvena
tarvita täällä, haluaisin lentää joksikin aikaa pois pesästä ja
koetella vähän siipiäni.

-- Mihin sinä lähtisit?

-- New Yorkiin. Sain eilen hienon idean. Rouva Kirke tiedusteli
sinulta luotettavaa nuorta tyttöä, joka tulisi hänen kotiinsa
ompelemaan ja lapsia opettamaan. Sinun on vaikea löytää sopivaa
tyttöä, mutta minä voisin yrittää.

-- Voi, menisitkö sinä työhön siihen suureen täysihoitolaan? Rouva
March katsahti häneen hämmästyneenä, mutta ei näyttänyt panevan
vastaan.

-- Eihän se olisi tavallista ansiotyötä. Rouva Kirkehän on sinun
ystäväsi ja oikein herttainen olento. Hän tekisi kyllä oloni
mukavaksi, siitä olen varma. Hänen perheensä asuu erillään eikä
kukaan tunne minua siellä. Enkä välitä, vaikka tuntisikin, olenhan
rehellisessä työssä, enkä häpeä sitä.

-- En minäkään. Mutta miten sinun kirjoittamisesi käy?

-- Vaihtelu on vain hyödyksi. Minä näen ja kuulen uusia asioita, saan
uusia ajatuksia, ja vaikka minulla ei siellä olisi aikaa kirjoittaa,
tuon sieltä kotiin paljon aineistoa sepustelujani varten.

-- Niin varmaan. Mutta sinulla on kai muitakin syitä tähän
äkkinäiseen päähänpistoon.

-- Niin onkin, äiti.

-- Kerrotko sinä minulle nekin?

Jo katsoi äitiin ja taas työhönsä, sitten hän punaiseksi lehahtaneena
sanoi hitaasti:

-- On kai turhamaista ja väärin sanoa näin, mutta pelkään pahoin,
että Laurie alkaa pitää minusta liikaa.

-- Sinä et siis ole rakastunut häneen? kysyi rouva March huolestuneen
näköisenä.

-- En, varjelkoon! Pidän siitä poikakullasta yhtä paljon kuin
ennenkin ja olen hänestä suunnattoman ylpeä, mutta mikään syvempi ei
tule kysymykseenkään.

-- Olen iloinen siitä, Jo.

-- Niinkö, miksi?

-- Siksi, rakkaani, etten usko teidän sopivan toisillenne. Olette
erinomaiset ystävykset ja unohdatte pian alituiset kinanne. Mutta
jos olisitte sidotut toisiinne koko iäksenne, silloin rupeaisitte
pian molemmat kapinoimaan. Te olette liiaksi toistenne kaltaiset,
rakastatte liikaa vapautta, teillä on kummallakin kiivas luonne ja
luja tahto. Ette tulisi onnellisiksi suhteessa, jossa tarvitaan
rajatonta kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta yhtä paljon kuin
rakkautta.

-- Noin minäkin ajattelen, vaikka en osannut ilmaista sitä. Olen
iloinen, että sinä arvelet sen olevan vasta alulla. En tahtoisi
mistään hinnasta tehdä häntä onnettomaksi. Mutta enhän voi rakastua
vanhaan ystävääni vain vastapalvelukseksi, enhän?

-- Oletko varma hänen tunteistaan?

Puna Jon poskilla tummeni ja hän näytti olevan samalla kertaa ylpeä,
mielissään ja vaivautunut, kuten tyttö joka puhuu ensimmäisestä
ihailijastaan.

-- Kyllä asia taitaa niin olla. Ei hän ole mitään sanonut, mutta
hänestä huomaa yhtä ja toista. Minun on varmaan parasta lähteä, ennen
kuin juttu kehittyy pitemmälle.

-- Olen samaa mieltä, ja jos asia järjestyy, saat matkustaa.

Jo näytti huojentuneelta ja virkkoi hetken kuluttua hymyillen:

-- Kylläpä rouva Moffat ihmettelisi sinun lyhytnäköisyyttäsi, jos hän
tietäisi tämän, ja kyllä hän ilahtuu siitä, että hänen Anniellaan on
vielä toivoa.

-- Jo, äideillä saattaa olla eri menettelytavat, mutta kaikki
he haluavat kuitenkin samaa -- nähdä lapsensa onnellisina. Meg
on löytänyt onnensa, ja siitä olen iloinen. Sinun annan nauttia
vapaudestasi, kunnes kyllästyt siihen, sillä vasta sitten huomaat,
että on olemassa vielä parempaa. Amysta olen nyt eniten huolissani,
mutta hän on niin järkevä, että selviää kyllä. Bethin suhteen toivon
vain, että hän paranisi. Muuten hän on parina viime päivänä näyttänyt
iloisemmalta. Oletko puhunut hänen kanssaan?

-- Olen. Hän myönsi, että hänellä on jokin suru, ja hän lupasi kertoa
sen joskus. En pyytänyt enempää, sillä luulen tietäväni mikä häntä
painaa. Ja Jo kertoi mitä oli huomannut.

Rouva March pudisti päätään eikä nähnyt asiaa yhtä romanttiselta
kannalta. Hän oli kuitenkin vakava ja sanoi uudelleen, että etupäässä
Laurien vuoksi Jon oli lähdettävä kotoa joksikin ajaksi.

-- Ei puhuta Laurielle mitään, ennen kuin suunnitelma on lyöty
lukkoon. Minä pääsen silloin lähtemään ennen kuin hän oikein
tajuaakaan asiaa. Bethille täytyy uskotella, että menen vain huvin
vuoksi, sillä hänelle en voi puhua Lauriesta. Mutta hän saa hyvitellä
ja lohduttaa Laurieta minun lähdettyäni ja parantaa pojan tästä
ihastuksesta. Lauriehan on kokenut jo monia pikku pettymyksiä, niin
että kaikki käy hyvin ja hän toipuu pian lemmensurustaan.

Jo puhui toiveikkaasti, vaikka pelkäsikin, että tämä pettymys olisi
pahempi kuin edelliset ja ettei Laurie toipuisi surusta yhtä helposti
kuin ennen.

Pidettiin perheneuvottelu ja Jon tuuma hyväksyttiin. Rouva Kirke otti
mielellään Jon ja lupasi tehdä hänen olonsa viihtyisäksi. Opetuksesta
Jo ansaitsisi rahat omiin tarpeisiinsa ja vapaa-aikansa hän voisi
saada tuottavaksi kirjoittamalla, niin että uudesta ympäristöstä ja
tuttavapiiristä olisi hänelle sekä hyötyä että huvia.

Jo oli ihastunut tulevaisuudennäkymiin ja halusi lähteä pian. Koti
alkoi käydä liian ahtaaksi hänen levottomalle ja vaihtelunhaluiselle
mielelleen. Kun kaikki oli järjestetty, hän kertoi pelosta vapisten
asian Laurielle. Mutta hänen hämmästyksekseen Laurie suhtautui
siihen hyvin rauhallisesti. Tämä oli viime aikoina ollut tavallista
vakavampi, mutta kuitenkin hyvin herttainen; ja kun hänelle leikillä
huomautettiin, että oli kuin lehti olisi kääntynyt, hän sanoi
vakavasti:

-- Niin se onkin kääntynyt ja tarkoitukseni on, ettei se enää käänny
takaisin.

Jolle oli helpotus, että Laurie juuri nyt sai tuollaisen hyveen
puuskan, ja hän valmisteli keventyneenä matkaansa. Bethkin oli
tavallista iloisempi ja Jo toivoi, että hänen päätöksensä olisi
parhaaksi heille kaikille.

-- Erään asian jätän erikoisesti sinun huoleksesi, hän sanoi Bethille
lähtöä edeltävänä iltana.

-- Tarkoitatko juttujasi? kysyi Beth.

-- En, tarkoitan poikaa. Olethan oikein kiltti hänelle?

-- Tietysti olen, mutta en pysty täyttämään sinun paikkaasi ja hän
tulee ikävöimään sinua kovasti.

-- Se ei ole hänelle haitaksi. Muista että jätän hänet sinun
hoitoosi, kiusattavaksi, helliteltäväksi ja kurissa pidettäväksi.

-- Teen parhaani sinun tähtesi, lupasi Beth ihmetellen, miksi Jo
katsoi häneen niin kummallisesti.

Kun Laurie sanoi hyvästit, hän kuiskasi merkitsevästi:

-- Tämä ei hyödytä tippaakaan, Jo. Sinuun olen iskenyt silmäni, niin
että varo tekemisiäsi tai tulen hakemaan sinut kotiin.



10

JON PÄIVÄKIRJA


                                 New Yorkissa, marraskuussa

    Rakas äiti ja Beth.

    Nyt aion kirjoittaa teille kokonaisen kirjan, sillä minulla
    on hirveästi kerrottavaa, vaikka en olekaan Euroopassa
    matkusteleva hieno neiti. Kun isän vanhat rakkaat kasvot
    katosivat näkyvistäni, tunsin mieleni hieman apeaksi ja
    olisin vuodattanut pari kyynelkarpaloa, jollei suruani
    olisi häirinnyt muuan irlantilainen äiti, jonka kaikki neljä
    lasta huusivat täyttä kurkkua. Huvittelin heittämällä lapsille
    piparkakkuja joka kerta, kun he avasivat suunsa itkuun.

    Pian aurinko tuli näkyviin. Pidin sitä hyvänä enteenä, mieleni
    kirkastui, ja sen jälkeen matka tuntui oikein hauskalta.

    Rouva Kirke otti minut niin ystävällisesti vastaan, että olin
    heti kuin kotonani tässä suuressa talossa, joka on täynnä
    outoja ihmisiä. Sain huoneekseni pienen hauskan ullakkokamarin,
    sillä hänellä ei ollut antaa muuta. Mutta täällä on uuni, ja
    kirjoituspöytä on päivänpuoleisen ikkunan ääressä, niin että voin
    istua täällä kirjoittamassa milloin vain haluan. Hieno näköala
    ja vastapäinen kirkontorni korvaavat pitkät portaat, jotka tänne
    on noustava, ja minä ihastuin soppeeni heti. Lastenkamari, jossa
    minun on määrä opettaa ja ommella, on viihtyisä huone, aivan
    rouva Kirken oman huoneen vieressä. Pikku tytöt ovat herttaisia,
    vaikka kenties hiukan hemmoteltuja. Kerroin heille seitsemästä
    pahasta porsaasta ja sain heidät heti puolelleni. Olen varma,
    että minusta tulee mallikelpoinen kotiopettajatar.

    Saan syödä lasten kanssa, jos se miellyttää minua enemmän kuin
    ateriat suuressa vieraspöydässä. Toistaiseksi se miellyttää,
    sillä minä olen ujo, vaikka kukaan ei sitä uskoisi.

    -- Ole kuin kotonasi, tyttöseni, sanoi rouva Kirke äidillisesti.
    -- Minä olen puuhassa aamusta iltaan, kuten hyvin voi ymmärtää,
    kun minulla on näin suuri perhe, mutta suuri kivi vierähtää
    sydämeltäni, kun tiedän lasten olevan sinun hoidossasi. Voit
    tulla meille milloin haluat, ja sinun oman huoneesi koetan tehdä
    niin mukavaksi kuin voin. Iltaisin olet aina vapaa, ja täällä on
    paljon hauskoja ihmisiä, jos kaipaat seuraa. Tule minun luokseni,
    jos jokin on hullusti, ja koeta viihtyä täällä. Nyt soitetaan
    teelle, minun täytyy juosta vaihtamaan myssyäni. Hän riensi pois
    ja jätti minut järjestämään pientä pesääni.

    Mennessäni vähän myöhemmin alakertaan näin herttaisen tapauksen.
    Talossa on hyvin korkeat portaat. Kun seisoin kolmannen kerroksen
    portaiden yläpäässä antaakseni pienen palvelustytön kömpiä
    ohitseni, näin erään herran tulevan hänen perässään, ottavan
    raskaan hiilikannun hänen kädestään ja kantavan sen portaiden
    yläpäähän asti. Laskettuaan sen sitten erään oven eteen hän
    jatkoi matkaansa nyökättyään ystävällisesti tytölle ja sanottuaan
    ulkomaalaisesti korostaen:

    -- Näin se käy paremmin. Teidän selkänne on liian hento
    tuommoisia taakkoja kantamaan.

    Se oli hienosti tehty, eikö ollutkin? Pidän tuollaisesta, sillä
    kuten isä sanoo, pikkuasioista voi lukea ihmisen luonteen. Kun
    kerroin illalla tapauksen rouva Kirkelle, hän nauroi ja sanoi:

    -- Se oli varmaan professori Bhaer; tuo oli niin hänen
    kaltaistaan.

    Rouva K. kertoi miehen olevan kotoisin Berliinistä; hän on
    hyvin viisas, mutta köyhä kuin kirkonrotta. Hän elättää tunteja
    antamalla itsensä ja kaksi pientä orpoa sisarenpoikaansa; sisar
    oli ollut naimisissa amerikkalaisen kanssa ja hänen toivomuksensa
    oli ollut, että pojat koulutettaisiin täällä. Professorin
    tarina ei siis ole erikoisen romanttinen, mutta minusta se on
    mielenkiintoinen. Ilokseni kuulin, että rouva Kirke luovuttaa
    hänelle olohuoneensa muutamien oppituntien ajaksi. Sen ja
    lastenkamarin välillä on lasiovi; aion kurkistaa miltä hän
    näyttää ja sitten kertoa teille. Hän on lähes neljänkymmenen niin
    että voit olla rauhassa, pikku äiti.

    Juotuani ilta teen ja saatuani pikku tytöt nukkumaan kävin ison
    ompelukorin kimppuun ja vietin rauhallisen illan jutellen uuden
    ystäväni kanssa. Kirjoitan kirjettä joka päivä ja lähetän sen
    teille kerran viikossa. Hyvää yötä nyt, huomenna jatkan.

                                           Tiistai-iltana

    Minun luokassani oli tänä aamuna aika hälinä, sillä lapset
    peuhasivat hirveästi. Minä jo ajattelin antaa heille
    tupenrapinat, mutta samassa joku hyvä enkeli johdatti mieleeni
    voimistelun. Annoin lasten voimistella niin kauan, että he
    lopulta mielellään istuutuivat ja pysyivät paikoillaan. Lounaan
    jälkeen palvelustyttö vei lapset kävelemään ja minä ryhdyin
    ompelemaan. Kiitin juuri onneani, että olin oppinut ompelemaan
    kauniita napinreikiä, kun kuulin arkihuoneen oven käyvän ja
    jonkun hyräilevän kuin iso kimalainen: "Kennst du das Land..."

    Nostin hiukan lasioven verhoa toisesta nurkasta ja kurkistin
    sisään. Tiedän että se oli hirveän sopimatonta, mutta en voinut
    vastustaa kiusausta. Professori Bhaer oli huoneessa. Kun hän
    siinä järjesteli kirjojaan, ehdin tarkastaa häntä perin pohjin.
    Hän on täysverinen saksalainen -- roteva, pörrötukkainen ja
    tuuheapartainen. Hänellä oli komea nenä ja niin ystävälliset
    silmät, etten ole nähnyt kenelläkään sellaisia. Ääni on miehekäs
    ja kaunissointuinen ja se on lepoa korvalle, joka on joutunut
    kuuntelemaan meikäläistä kimakkaa ja huolimatonta puhetta. Hänen
    vaatteensa ovat kauhtuneet, kädet isot, eikä hänen kasvoissaan
    ole oikeastaan mitään muuta kaunista kuin hampaat. Pidän hänestä
    kuitenkin, sillä hänellä on kaunismuotoinen pää. Paita oli
    hyvää pellavakangasta ja hän oli gentlemannin näköinen, vaikka
    takista puuttui kaksi nappia ja toinen kenkä oli paikattu. Hän
    oli totinen, vaikka hyräilikin. Vasta kun hän meni ikkunan
    luo, käänsi hyasintin nuput aurinkoon ja silitti kissaa, joka
    näkyi pitävän häntä vanhana ystävänä, hän hymyili. Kun ovelle
    koputettiin hän sanoi reippaasti ja kuuluvasti:

    -- Herein!

    Aioin juuri juosta tieheni, kun näin pikkuruisen olennon, joka
    kantoi suurta kirjaa. Jäin katsomaan mitä seuraisi.

    -- Tina tahtoo tetä Bhaerin luo, sanoi pienokainen, pudotti
    kirjan käsistään ja juoksi hänen luokseen.

    -- Tule vain pikku Tina ja halaa setä Bhaeria oikein kunnolla,
    sanoi professori ja nosti tytön nauraen niin korkealle, että
    tämän täytyi kumartua voidakseen suudella häntä.

    -- Nyt Tinan täytyy lukea läksyt, jatkoi hauska pikku olento.

    Bhaer nosti tytön pöydän ääreen, avasi suuren sanakirjan, jonka
    tämä oli tuonut mukanaan, ja antoi hänelle kynän ja paperia.
    Lapsi alkoi heti raapustaa paperille koukeroitaan, käänsi silloin
    tällöin lehteä ja seurasi pienellä pullealla sormellaan rivejä,
    ikään kuin olisi etsinyt jotakin sanaa. Hän oli niin tosissaan,
    että minun oli vaikea hillitä nauruani. Herra Bhaer seisoi hänen
    vieressään, silitti hänen sievää tukkaansa ja katseli häntä niin
    isällisesti kuin lapsi olisi ollut hänen omansa, vaikka se kyllä
    oli enemmän ranskalaisen kuin saksalaisen näköinen.

    Kuului toinen koputus, ja kun ovelle ilmestyi kaksi nuorta
    neitosta, vetäydyin takaisin työni ääreen ja pysyin siinä
    uskollisesti välittämättä viereisestä huoneesta kuuluvasta
    hälinästä ja lörpötyksestä. Toinen tytöistä nauroi koko
    ajan teennäisesti ja sanoi keimailevasti: -- Niin, herra
    professori! Toinen puhui saksaa niin kummallisesti korostaen,
    että professorin oli varmaan vaikeata pysyä vakavana sitä
    kuunnellessaan.

    Tytöt näyttivät panevan professorin kärsivällisyyden kovalle
    koetukselle, sillä monta kertaa kuulin hänen painokkaasti
    sanovan: -- Ei, ei, tuo on väärin; ettekö kuulleet, mitä sanoin.
    Kerran kuulin kovan läimäyksen aivan kuin hän olisi paiskannut
    kirjan pöytään, ja sitä seurasi epätoivoinen huudahdus: --
    Huhhuh, tänään menee kaikki hullusti!

    Mies parka, säälin häntä. Kun tytöt olivat lähteneet, kurkistin
    taas huoneeseen nähdäkseni, oliko hän selvinnyt hengissä. Hän
    oli heittäytynyt tuoliinsa lopen uupuneena ja istui siinä silmät
    kiinni, kunnes kello löi kaksi. Silloin hän hypähti pystyyn,
    pisti kirjat taskuunsa seuraavaa oppituntia varten, otti syliinsä
    pienen Tinan, joka oli nukahtanut sohvalle, ja kantoi hänet
    hiljaa pois. Hänen elämänsä on kai aika kovaa.

    Rouva Kirke kysyi, enkö tahtoisi tulla alas syömään päivällistä
    muiden kanssa kello viideltä. Minulla oli vähän koti-ikävä
    ja päätin sen vuoksi mennä katsomaan, minkälaisia ihmisiä
    asui kanssani saman katon alla. Pukeuduin siis hienoksi ja
    koetin pujahtaa sisään rouva Kirken selän takana. Mutta hän on
    lyhyt, kun taas minä olen pitkä, eikä piilottautumisyritykseni
    onnistunut. Sain paikan rouva Kirken viereen, ja kun pahin
    puna oli haihtunut poskiltani, kokosin rohkeuteni ja katsoin
    ympärilleni.

    Pitkä pöytä oli täynnä vieraita ja kaikki olivat syventyneet
    syömiseen, etenkin herrat, jotka suorastaan ahmivat ruokansa ja
    katosivat heti sen tehtyään. Siellä oli ryhmä nuoria miehiä jotka
    näyttivät ajattelevan vain itseään, nuoria pareja jotka olivat
    toisilleen kaikki kaikessa, äitejä jotka omistivat huomionsa
    lapsilleen, ja vanhoja herroja jotka puhuivat vain politiikasta.
    Tuskinpa haluan olla sen enempää tekemisissä kenenkään kanssa
    lukuun ottamatta erästä suloista nuorta tyttöä, jonka sisällä
    tuntuu olevan jotakin.

    Pöydän alapäässä istui professori, vastaili kovalla äänellä
    vieressään istuvan kuuron vanhan herran kysymyksiin ja keskusteli
    filosofiasta erään ranskalaisen kanssa, jonka paikka oli hänen
    toisella puolellaan. Jos Amy olisi ollut täällä, hän olisi
    ikiajoiksi kääntänyt selkänsä professorille, jolla -- ikävä
    kertoa -- on niin hyvä ruokahalu, että hän mätti päivällisen
    sisäänsä tavalla, joka olisi kauhistuttanut Amya. Minä en välitä
    siitä, sillä minusta on hauskaa nähdä ihmisten syövän nälkäänsä,
    ja tuo miesparka tarvitsee varmasti ruokaa opetettuaan idiootteja
    koko päivän.

    Mennessäni aterian jälkeen yläkertaan asetteli kaksi nuorta
    miestä eteissalin peilin edessä hattuja päähänsä. Kuulin toisen
    kysyvän hiljaa toveriltaan:

    -- Kuka tuo uusi on?

    -- Kotiopettajatar tai joku semmoinen.

    -- Mitä hittoa hän tekee meidän pöydässämme?

    -- Kuuluu olevan rouvan tuttavia.

    -- Hän on hauskan näköinen, mutta hänessä ei ole tyyliä.

    -- Ei tippaakaan. Anna tulta jo, lähdetään sitten.

    Ensin minua suututti, mutta sitten en enää välittänyt, sillä
    kotiopettajatar on aivan yhtä hyvä kuin kirjanpitäjä, ja minulla
    on järkeä päässäni, vaikkei minussa olekaan 'tyyliä'. Kaikilla ei
    ole järkeäkään, päätellen niistä huomautuksista, joita mokomat
    hienot olennot lausuivat kolistellessaan matkoihinsa röyhyten
    kuin huonot savupiiput. Minä inhoan arkipäiväisiä ihmisiä!

                                                 Torstaina

    Eilinen päivä kului rauhallisesti opettamiseen ja ompeluun sekä
    kirjoittamiseen pienessä huoneessani, joka on hyvin viihtyisä
    lampun valossa, kun tuli palaa uunissa. Sain kuulla hiukan
    asioita, ja minut esiteltiin professorille.

    Tina kuuluu olevan erään täällä asuvan ranskalaisen
    silittäjättären tytär. Lapsi on sydämestään kiintynyt herra
    Bhaeriin ja seuraa häntä kuin pieni koira, milloin hän vain on
    kotosalla. Professorista se on hauskaa, sillä hän pitää paljon
    lapsista, vaikka onkin vanhapoika. Kitty ja Minnie Kirke pitävät
    myös kovasti professorista. Hän keksii kaikenlaisia hauskoja
    leikkejä, tuo heille lahjoja ja kertoo jännittäviä satuja.
    Nuoret miehet pitävät näköjään häntä pilkkanaan, sanovat häntä
    vanhaksi Fritziksi, Oluttynnyriksi tai Maakarhuksi ja vääntelevät
    kaikin tavoin hänen nimeänsä. Mutta professorin mielestä se
    on vain hauskaa, väittää rouva Kirke, ja hän suhtautuu siihen
    niin hyväntahtoisesti, että kaikki pitävät hänestä hänen
    ulkomaalaisista tavoistaan huolimatta.

    Se nuori tyttö on nimeltään Norton. Hän on rikas, sivistynyt ja
    ystävällinen. Hän puhutteli minua tänään päivällispöydässä (menin
    nimittäin taas suureen pöytään, ihmisiä on hauska katsella)
    ja kutsui minut omaan huoneeseensa. Hänellä on paljon hienoja
    kirjoja ja tauluja, hän tuntee mielenkiintoisia ihmisiä ja
    vaikuttaa ystävälliseltä. Sen vuoksi koetan olla herttainen,
    sillä minäkin tahdon päästä hyvään seurapiiriin, vaikken
    samanlaiseen kuin Amy.

    Eilen illalla istuin olohuoneessa, kun herra Bhaer tuli tuomaan
    sanomalehtiä rouva Kirkelle. Tämä ei ollut paikalla, mutta
    Minnie, joka on hiukan pikkuvanha, esitteli minut professorille
    hyvin sievästi:

    -- Tässä on äidin ystävä, neiti March.

    -- Niin, ja hän on hauska ja me pidämme hänestä hurjasti, lisäsi
    Kitty, joka on kauhea lapsi.

    Me kumarsimme toisillemme ja sitten purskahdimme nauruun,
    sillä muodollinen esittely ja suorasukainen lisäys muodostivat
    hullunkurisen vastakohdan.

    -- Niin, niin, nuo veitikat taitavat kiusata teitä, neiti March.
    Kutsukaa minut, kun tarvitsette apua! hän sanoi ja rypisti
    otsaansa uhkaavasti, mikä huvitti pikku ilkiöitä.

    Lupasin kutsua ja hän lähti. Mutta näyttää siltä, että
    kohtaloni on tavata häntä vähän väliä, sillä tänään kun kuljin
    hänen huoneensa ohi mennessäni kävelylle, kopautin vahingossa
    sateenvarjollani hänen oveaan. Se lennähti auki, ja edessäni
    seisoi itse professori aamutakissa, toisessa kädessä iso
    sininen sukka ja toisessa parsinneula. Hän ei tullut ensinkään
    hämilleen, sillä kun asian selitettyäni kiiruhdin eteenpäin,
    hän heilautti kättään sukkineen päivineen ja sanoi selvällä,
    iloisella äänellään: -- Teillä on kaunis kävelyilma. Bon voyage,
    mademoiselle. Nauroin mennessäni alas portaita. Mutta on aika
    liikuttavaa, että tuon miesparan täytyy itse parsia ja paikata
    vaatteensa. Olen kyllä kuullut, että Saksassa herrat harrastavat
    koruompelua, mutta sukanparsiminen on sentään toista eikä näytä
    vallan hauskalta.

                                                Lauantaina

    Ei ole tapahtunut mitään muuta kirjoittamisen arvoista, kuin
    käynti neiti Nortonin luona. Hänen huoneensa on täynnä kauniita
    esineitä. Hän oli hyvin herttainen, näytti minulle aarteitaan
    ja kysyi tahtoisinko joskus tulla luennoille tai konsertteihin
    hänen seurakseen. Hän esitti asian ikään kuin tekisin sillä
    hänelle suuren palveluksen, mutta minä luulen, että rouva Kirke
    on kertonut hänelle meistä, ja hän tahtoi jotenkin osoittaa
    ystävällisyyttä minulle. Minä en tavallisesti halua olla
    kiitollisuudenvelassa kenellekään, mutta neiti Nortonin kaltaisen
    henkilön kutsu ei nöyryytä minua, ja siksi suostuin kiitollisena.

    Tullessani takaisin lastenkamariin kuului olohuoneesta sellainen
    meteli, että minun täytyi kurkistaa sisään. Siellä oli herra
    Bhaer nelin kontin lattialla. Tina istui hänen selässään, Kitty
    kuljetti häntä talutusnuorasta ja Minnie syötti kuminakakkuja
    kahdelle pikku pojalle, jotka ulvoivat ja riehuivat tuoleista
    rakennetuissa häkeissä.

    -- Me leikimme eläintarhaa, selitti Kitty.

    -- Tämä on minun evelanttini! lisäsi Tina pitäen kiinni
    professorin tukasta.

    -- Äiti antaa meidän aina tehdä mitä vain lauantai-iltapäivisin,
    kun Franz ja Emil tulevat tänne, eikö niin, herra Bhaer, sanoi
    Minnie.

    "Evelantti" nousi istumaan, näytti olevan yhtä tosissaan kuin
    lapset ja sanoi vakavana minulle:

    -- Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin. Jos pidämme liian
    kovaa melua, komentakaa vain, niin koetamme olla hiljempää.

    Lupasin komentaa, mutta jätin oven auki ja nautin ilosta yhtä
    paljon kuin hekin. En milloinkaan ole nähnyt niin riemukasta
    leikkiä. He olivat hippasilla, marssivat, lauloivat ja tanssivat,
    ja kun huoneessa alkoi hämärtyä, he kerääntyivät professorin
    ympärille sohvaan kuuntelemaan ihmeellisiä satuja uuninpiipulla
    istuvista haikaroista ja pienistä tontuista, jotka ratsastavat
    lumihiutaleilla maahan. Olisivatpa amerikkalaiset yhtä
    yksinkertaisia ja luonnollisia kuin saksalaiset!

    Olen niin innostunut kirjoittamiseen, että jatkaisin tätä vaikka
    kuinka kauan, jolleivät taloudelliset seikat saisi minua nyt
    lopettamaan. Sillä vaikka olen käyttänyt ohutta paperia ja
    kirjoittanut tiheään, minä vapisen ajatellessani miten paljon
    postimerkkejä tähän kirjeeseen tarvitaan. Lähettäkää minulle Amyn
    kirjeitä niin pian kuin voitte. Minun pikku uutiseni tuntuvat
    kovin köyhiltä hänen loistavien kuvaustensa rinnalla, mutta
    tiedän, että luette niitä mielellänne. Opiskeleeko Teddy niin
    ahkerasti, ettei lainkaan ehdi kirjoittaa ystävilleen? Pidä
    hänestä hyvää huolta, Beth; kertokaa minulle miten Megin lapset
    voivat ja viekää tuhannet terveiset kaikille

                                            uskolliselta Joltanne.

    P.S. Kirjeeni näkyi olevan melkein täynnä Bhaeria. Mutta minä
    olen kiinnostunut erikoisista ihmisistä enkä tosiaan tiedä mistä
    muusta voisin teille kirjoittaa. Voikaa hyvin!

                                                    Joulukuussa

    Rakkahin Betsy!

    Koska tästä tulee nyt lörpöttelykirje, osoitan sen sinulle, sillä
    luulen, että se huvittaa sinua ja sinä saat siitä jonkinlaisen
    käsityksen, miten elämäni nykyään sujuu. Vaikka se on aika
    rauhallista, minulla on hyvin hauskaa, niin että voit olla
    iloinen.

    Herkulesmaisten (kuten Amy sanoisi) ponnistusteni jälkeen alkaa
    kylvötyöni henkisellä alalla kantaa hedelmää ja pienet taimeni
    kehittyvät haluamaani suuntaan. He eivät minusta ole niin
    mielenkiintoisia kuin Tina ja pojat, mutta hoidan velvollisuuteni
    heihin nähden ja he ovat kiintyneet minuun.

    Franz ja Emil ovat hauskoja pojannaskaleita, aivan minun
    mieleisiäni. He ovat aina kuin käymistilassa; se johtuu kai
    siitä, että heissä virtaa sekaisin amerikkalaista ja saksalaista
    verta. Lauantai-iltapäivät ovat hurjia, oltiinpa sitten sisällä
    tai ulkona. Kauniilla säällä menemme kaikki kävelemään kuten
    koululuokka ainakin, professori ja minä pidämme komentoa. Ja voi
    sitä iloa!

    Olemme jo hyvät ystävät, ja minä olen alkanut ottaa tunteja
    professorilta. En tosiaan voinut sille mitään että niin kävi.
    Se tapahtui niin hassulla tavalla, etten malta olla kertomatta
    sitä. Kaikki alkoi siitä, että eräänä päivänä rouva Kirke kutsui
    minut luokseen, kun kuljin professorin huoneen ohi, josta hän oli
    etsimässä jotakin.

    -- Oletko, hyvä ystävä, milloinkaan nähnyt tällaista luolaa?
    Tule auttamaan minua, että saan nämä kirjat järjestykseen, sillä
    olen kääntänyt kaikki nurin etsiessäni kuutta nenäliinaa, jotka
    äskettäin annoin hänelle.

    Menin sisään ja siinä järjestellessämme katselin huonetta.
    Se oli todella luola. Kaikkialla näkyi papereita ja kirjoja.
    Uuninreunustalla oli rikkinäinen merenvahapiippu ja vanha huilu
    perin hylättynä. Toisella ikkunalaudalla sirkutteli pörröinen
    lintu, jolla ei ollut pyrstöä, ja toista koristi laatikko,
    jossa asui valkoisia hiiriä. Käsikirjoitusten joukossa lojui
    keskentekoisia veneitä ja langanpätkiä ja uunin edessä oli
    pieni likainen kenkäpari kuivumassa. Kaikkialla huomasi jälkiä
    rakkaista pojista, joiden uskollinen orja professori on.

    Kauan pengottuamme löysimme kolme kadonneista nenäliinoista
    -- yksi oli lintuhäkin peitteenä, toinen musteessa ja kolmas
    ruskeaksi palanut, sitä oli näköjään käytetty patalappuna.

    -- Voi mikä mies! nauroi hyväluontoinen rouva Kirke pannessaan
    nuo kalleudet riepupussiinsa. -- Muut hän kai on repinyt
    laivan purjeiksi, haavasiteiksi tai leijanpyrstöiksi. Tämä on
    hirveätä, mutta en voi torua häntä. Hän on niin hajamielinen ja
    hyvänahkainen, että tekee mitä tahansa poikien mieliksi. Sovimme,
    että pesen ja korjaan hänen vaatteensa, mutta hän unohtaa antaa
    ne minulle, ja kun minäkään en muista tarkastaa niitä, hän joutuu
    usein pulaan.

    -- Antakaa minun korjata ne, minä sanoin. -- Voin varsin hyvin
    tehdä sen, eikä hänen tarvitse tietää siitä mitään. Tekisin sen
    mielelläni, sillä hän on hyvin ystävällinen minulle, pitää huolta
    postistani ja lainaa minulle kirjoja.

    Niinpä olen pannut hänen tavaransa kuntoon ja neulonut kantapäät
    kahteen sukkapariin -- ne olivat näet kokonaan kadottaneet
    muotonsa hänen ihmeellisen parsimisensa takia. Hänelle itselleen
    ei puhuttu mitään, ja toivoin ettei hän keksisi asiaa.

    Mutta eräänä päivänä viime viikolla hän sai minut kiinni itse
    teosta. Kuunnellessani hänen opetustaan olin innostunut niin,
    että sain päähäni opetella itse saksaa. Tina näet kulkee
    vähän väliä ovessa ja jättää sen aina auki, joten minä voin
    hyvin seurata opetusta. Istuin taas oven vieressä, lopettelin
    viimeistä kantapäätä ja koetin ymmärtää, mitä hän puhui eräälle
    vasta-alkajalle, joka on yhtä tyhmä kuin minä. Tyttö lähti sitten
    kotiinsa ja minä luulin professorinkin jo menneen, kun oli niin
    hiljaista. Laskettelin innoissani erään verbin taivutusta ja
    keinuin hurjasti, kun lapsen ääni sai minut katsahtamaan ylös.
    Herra Bhaer katseli minua ja nauroi hiljaa, samalla kun hän
    varoitteli Tinaa antamasta häntä ilmi.

    -- Sillä lailla! hän sanoi, kun minä lopetin tuijottaen häntä
    kuin ankka. -- Te kurkistelette minua ja minä teitä, eikä siinä
    ole mitään pahaa; mutta kuulkaahan, nyt en laske leikkiä kun
    kysyn: tahtoisitteko oppia saksaa?

    -- Tahtoisin, mutta teillä on liian paljon työtä ja minä olen
    liian kovapäinen, sopersin punaisena kuin pioni.

    -- Pötyä! Me järjestämme ajan ja järkeä teillä on riittämiin.
    Iltaisin opetan teitä mielelläni, sillä, neiti March, minullahan
    on velka maksettavana, näin sanoen hän osoitti työtäni. -- Te
    ystävälliset naisihmiset puhutte keskenänne näin: "Hän on typerä
    vanhapoika, hän ei näe mitä me teemme. Hän ei ensinkään huomaa,
    ettei sukkiin enää tule reikiä ja hän uskoo, että napit ja nauhat
    kasvavat itsestään hänen vaatteisiinsa." Mutta minullapa onkin
    silmät, joilla näen yhtä ja toista, ja minulla on sydän, joka
    tuntee kiitollisuutta. Siispä lyhyt oppitunti silloin tällöin tai
    sitten ei minkäänlaisia ihmetöitä minun tavaroitteni hyväksi.

    Tein siis kaupat ja niin aloitimme. Pidimme neljä oppituntia,
    mutta silloin kielioppi teki tenän. Professori oli hyvin
    kärsivällinen, mutta se mahtoi olla aikamoista kidutusta hänelle,
    ja silloin tällöin hän loi minuun lempeän epätoivoisen katseen,
    niin etten tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Koetin
    kumpaakin, mutta kun siitä syntyi oikein surkea ja ärsyttävä
    tuhina, hän paiskasi kieliopin lattialle ja lähti huoneesta.
    Luulin joutuneeni ikuisiksi ajoiksi epäsuosioon, mutta en
    paheksunut häntä ollenkaan, vaan rupesin keräämään papereitani
    ja aioin rientää omaan huoneeseeni sättimään itseäni, kun hän
    tuli takaisin iloisena ja myhäilevänä aivan kuin minä olisin
    kunnostautunut.

    -- Nyt yritämme toista keinoa. Me luemme yhdessä näitä hauskoja
    pieniä satuja emmekä enää tutki tuota kuivaa kirjaa, joka joutaa
    nurkkaan.

    Hän puhui ystävällisesti ja avasi Andersenin sadut niin
    houkuttelevina eteeni, että minua hävetti ja ryhdyin työhön
    tarmolla, joka huvitti häntä suunnattomasti. Unohdin arkuuteni
    ja aloin paukuttaa tekstiä kaikin voimin. Kompastelin pitkien
    sanojen yli ja äänsin sen mukaan, mikä minusta kulloinkin tuntui
    parhaalta. Kun olin lukenut ensimmäisen sivun ja pysähdyin
    hengähtämään, hän taputti käsiään ja huudahti sydämelliseen
    tapaansa:

    -- Das ist gut! Tämähän käy mainiosti! Nyt on minun vuoroni. Luen
    nyt teille niin kuin saksalainen, kuunnelkaa tarkkaan.

    Ja sitten hän luki, lasketteli sanoja sellaisella voimalla ja
    innolla, että sitä kelpasi sekä nähdä että kuulla. Onneksi
    kertomus oli "Uskollinen tinasotamies", joka on hauska, kuten
    muistatte. Saatoin sen vuoksi hyvin nauraa -- ja kyllä minä
    nauroinkin, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän luki.
    En voinut hillitä itseäni, kun hän oli niin tosissaan, minä niin
    hermostunut ja koko juttu niin hullunkurinen.

    Tämän jälkeen edistyimme paremmin ja nyt minä osaan läksyni
    aika hyvin. Tällainen opiskelutapa sopii minulle, sillä kun
    kielioppi tulee esiin saduissa ja runoissa, se luistaa helposti
    kuin lääkepilleri hillon seassa. Olen hyvin innostunut, eikä
    professorikaan tunnu kyllästyneen. Eikö hän ole kiltti? Aion
    valmistaa hänelle jonkin joululahjan, sillä en ilkeä tarjota
    rahaa. Sano, pikku äiti, mitä voisin antaa hänelle?

    On hauskaa, että Laurie vaikuttaa onnelliselta ja ahkeralta ja on
    lakannut tupakoimasta ja antaa tukkansa kasvaa. Näettehän nyt,
    että Beth on taitavampi käsittelemään häntä kuin minä. En ole
    ensinkään mustasukkainen, rakkaani.

    Yritä parhaasi mutta älä tee hänestä pyhimystä. Pelkään etten
    voisi pitää hänestä, jollei hänessä ole edes vähän inhimillistä
    ilkeyttä. Lukekaa hänelle kirjeitäni. En ehdi kirjoittaa paljon
    ja se ajaa kyllä saman asian. Suurenmoista, että Beth on edelleen
    hyvissä voimissa.

                                                 Tammikuussa

    Onnellista uutta vuotta koko perheelle, siihen luettuna herra
    Laurence ja muuan nuori herra nimeltä Teddy. En osaa kuvata
    miten ihastunut olin teidän joululahjastanne. Sain sen vasta
    illalla, kun jo olin menettänyt kaiken toivoni. Kirje tuli jo
    aamulla, mutta siinä ette maininneet mitään paketista; olitte
    kai tarkoittaneet sen yllätykseksi. Olin vähän pettynyt, sillä
    minusta oli tuntunut, että muistaisitte minua.

    Olin aika surkea istuessani teen jälkeen huoneessani. Mutta
    kun suuri, nuhruinen ja kolhiintunut paketti tuotiin minulle,
    hypähdin pystyyn, rutistin sitä rintaani vasten ja tanssin
    ympäri huonetta. Se tuntui niin kotoiselta ja piristävältä, että
    istahdin lattialle, luin, katselin ja söin ja nauroin ja itkin
    yhtaikaa kuin hassu.

    Kaikki tavarat tulivat tarpeeseen ja ne ovat sitä mieluisampia,
    kun te olette ne itse tehneet. Bethin uusi kynänpyyhin on
    erinomainen ja Hannan piparkakkulähetys on suorastaan aarre.
    Saat olla varma, pikku äiti, että käytän lähettämääsi kaunista
    villapukua, ja isän valitsemat kirjat lupaan lukea tarkasti läpi.
    Monet, monet kiitokset teille kaikille!

    Kirjoista puheenollen -- sitä tavaraa alkaa kertyä minulle oikein
    runsaasti. Herra Bhaerilta näet sain hienon Shakespeare-laitoksen
    uudenvuodenlahjaksi. Hän pitää sitä itse suuressa arvossa ja
    säilytti sitä kunniapaikalla saksalaisen Raamatun, Platonin,
    Homeroksen ja Miltonin teosten rinnalla. Voitte siis kuvitella,
    miltä tuntui, kun hän laski sen eteeni avattuna, jolloin näin
    siinä nimeni sekä vielä "ystävältänne Friedrich Bhaerilta".

    -- Olette usein sanonut, että haluaisitte kirjaston. Tässä saatte
    sellaisen, sillä näiden kansien sisään on sidottu monta kirjaa.
    Jos luette tätä tarkoin, siitä on teille paljon hyötyä, sillä kun
    tutkitte tämän kirjan henkilöitä, opitte tuntemaan eläviä ihmisiä
    ja kuvaamaan niitä omalla kynällänne.

    Kiitin häntä niin kauniisti kuin taisin ja nyt puhun
    'kirjastostani' aivan kuin minulla olisi sata kirjaa. En ole
    aavistanutkaan, että Shakespearesta löytyisi niin paljon,
    mutta minuahan ei ole aikaisemmin ollutkaan Bhaer opastamassa.
    Olen iloinen, että pidätte siitä mitä olen hänestä kertonut ja
    toivon, että joskus saatte tutustua häneen. Äiti ihailisi hänen
    hyvyyttään ja isä hänen viisauttaan. Minä ihailen kumpaakin ja
    tunnen olevani rikas, kun minulla on Friedrich Bhaerin kaltainen
    ystävä.

    Kun minulla oli vähän rahaa enkä tiennyt, mistä hän pitäisi,
    ostin kaikenlaisia pikku esineitä, ja asettelin ne sinne tänne
    hänen huoneeseensa, jotta hän löytäisi ne odottamatta. Niitä oli
    hyödyllisiä, sieviä ja lystikkäitä.

    Ostin hänen pöydälleen uuden mustetolpon ja pienen kukkamaljakon
    -- hänellä on aina kukkanen tai oksa lasissa mieltä
    ilahduttamassa; ompelin pannulapun, jolla hän saa tarttua
    pelteihin, niin ettei hänen tarvitse polttaa nenäliinoja. Tein
    samanlaisen kuin Beth, suuren, lihavan perhosen, jolla on mustan
    ja keltaisen kirjavat siivet, tuntosarvet villalangasta ja
    lasihelmet silminä. Hän ihastui siihen kovasti ja pani sen uunin
    reunukselle kuin minkäkin taide-esineen, niin että juttu meni
    oikeastaan vähän vinoon. Vaikka hän on köyhä, hän muisti jokaista
    lasta ja palvelijaa joululahjalla. Eikä kukaan, ranskalaisesta
    silittäjästä aina neiti Nortoniin asti, unohtanut häntä. Siitä
    olin hyvin iloinen.

    Täällä pidettiin hauskat uudenvuoden naamiaiset. En ensin
    aikonut ottaa niihin osaa, koska minulla ei ollut pukua. Mutta
    viime hetkessä rouva Kirke muisti, että hänellä oli jokin vanha
    brokadipuku, ja neiti Norton lainasi minulle pitsejä ja höyheniä;
    ja niin pukeuduin Sheridanin "Kilpakosijoiden" rouva Malapropiksi
    ja purjehdin sisään naamio kasvoillani.

    Kukaan ei tuntenut minua, sillä muutin ääntäni, eikä kukaan
    voinut kuvitella, että hiljainen, ylpeän näköinen neiti March
    osasi tanssia, naamioitua ja leikitellä sanoilla. Minulla oli
    kovin hauskaa, ja kun naamiot otettiin pois, oli huvittavaa
    nähdä, miten he tuijottivat minua.

    Kuulin erään nuoren miehen selittävän toverilleen, että minä
    varmasti olen näyttelijätär. Hän oli muistavinaan, että oli
    nähnyt minut jossakin pikku teatterissa. Megiä tämä juttu
    huvittaa. Herra Bhaer esiintyi Nick Bottomina ja Tina oli
    Titania, täydellinen pieni keijukainen hänen sylissään. Oli
    oikein kaunis näky, kun he tanssivat yhdessä.

    Minulla oli siis loppujen lopuksi oikein hauska uusivuosi. Kun
    huoneessani mietin kaikkea, mitä oli tapahtunut, minusta alkoi
    tuntua, että olen kaikista kömmähdyksistäni huolimatta sittenkin
    vähän edistynyt. Olen nykyään aina hyvällä tuulella, teen työni
    mielelläni ja ajattelen enemmän kuin ennen muita ihmisiä ja se
    tuottaa tyydytystä. Voikaa kaikki oikein hyvin! Teitä rakastava

                                                        Jo.



11

YSTÄVÄ


Vaikka Jo viihtyi hyvin uudessa ympäristössään ja vaikka hän joutui
tekemään ahkerasti työtä ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä,
hänellä oli silti aikaa myös kirjallisiin harrastuksiin. Hän oli
asettanut itselleen tavoitteen, ja oli luonnollista, että köyhä
ja kunnianhimoinen tyttö pyrki juuri sellaiseen päämäärään, mutta
keinot, joilla hän pyrki tavoitteeseensa, eivät olleet kaikkein
parhaat. Hän huomasi, että raha soi valtaa; rahaa ja valtaa hän sen
vuoksi päätti tavoitella, mutta ei omaksi hyväkseen, vaan niiden
hyödyksi, joita hän rakasti enemmän kuin itseään.

Jolla oli jo vuosia ollut rakas pilvilinnansa. Hänen unelmansa oli
saada koti mukavaksi ja antaa Bethille mitä tämä ikinä halusi --
talvisista mansikoista pienoisurkuihin saakka; hän itse tahtoi päästä
ulkomaille ja omistaa niin paljon rahaa, että voisi nauttia antamisen
ylellisyydestä. Menestyminen kilpakirjoituksessa näytti viitoittaneen
tien, joka monien ponnistusten ja raskaan vaelluksen jälkeen viimein
johtaisi toiveiden täyttymiseen. Mutta hänen romaaninsa kova kohtalo
lamautti joksikin aikaa kaiken rohkeuden.

Jo antoi kirjallisten töittensä levätä ja aloitti sitten aikojen
kuluttua toisesta päästä.

Hän ryhtyi kirjoittamaan seikkailukertomuksia, sillä noihin aikoihin
luettiin paljon roskaa. Hän ei uskonut kenellekään suunnitelmiaan,
vaan sepitti jännityskertomuksen ja vei sen rohkeasti herra
Dashwoodille, joka toimitti "Tulivuori"-nimistä viikkolehteä.

Naisellinen vaisto sanoi Jolle että vaatteet tehoavat moniin
ihmisiin enemmän kuin luonne ja tavat. Hän pukeutui sen vuoksi
parhaimpiinsa ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei häntä yhtään
jännittänyt eikä hermostuttanut, hän kiipesi likaisia ja pimeitä
portaita toiseen kerrokseen ja joutui sotkuiseen huoneeseen, joka
oli täynnä tupakansavua. Siellä istui kolme miestä jalat pöydällä.
Hattua he eivät viitsineet ottaa päästään Jon astuessa sisään.
Hiukan hämmentyneenä moisesta vastaanotosta Jo pysähtyi epäröiden
kynnykselle ja sopersi hämillään:

-- Suokaa anteeksi, mutta etsin "Tulivuoren" toimitusta. Haluaisin
tavata herra Dashwoodin.

Korkeimmalla törröttävä jalkapari tömähti lattiaan ja paksuimman
savupilven keskeltä nousi seisomaan herrasmies. Pidellen varovasti
sikaria sormiensa välissä hän astui Jon luo ja nyökkäsi uneliaan
näköisenä. Jo ajatteli, että asiasta oli selviydyttävä millä keinoin
hyvänsä, ojensi käsikirjoituksensa ja sai punastumistaan punastuen
soperretuksi katkelmia puheesta, jonka oli tätä tilaisuutta varten
huolellisesti valmistanut.

-- Eräs ystäväni pyysi, että jättäisin tänne -- hänen kertomuksensa
-- tahtoisi kuulla teidän mielipiteenne -- kirjoittaa mielellään
lisää, jos tämä kelpaa. Sillä aikaa kun Jo punasteli ja änkytti,
herra Dashwood otti käsikirjoituksen ja käänteli sen lehtiä
likaisilla sormillaan tarkastellen sen ulkoasua.

-- Tämä ei näköjään ole ensimmäinen yritys, hän virkkoi huomattuaan,
että liuskat oli numeroitu ja vain niiden toiselle puolelle
kirjoitettu. Eikä arkkien ympärillä ollut silkkinauhaa.

-- Ei, sir; hän on jo hiukan kokeillut ja saanut kerran palkinnon
kertomuksesta "Viiri" -lehdessä.

-- Vai niin, todellako? Herra Dashwood vilkaisi tyttöön nopeasti
ja näytti panevan merkille kaiken hänen ulkoasussaan aina hatun
ruusukkeesta kengännappeihin saakka.

-- No niin, voitte jättää sen tänne, jos haluatte. Meillä on tällä
hetkellä tämänkaltaista tavaraa enemmän kuin tarvitsemme; mutta voin
kyllä silmäillä tätä ja antaa teille vastauksen ensi viikolla.

Jo ei olisi nyt halunnutkaan jättää käsikirjoitustaan, sillä herra
Dashwood ei miellyttänyt häntä vähääkään, mutta hän ei voinut kuin
kumartaa ja lähteä matkoihinsa kopean ja arvokkaan näköisenä kuten
aina kun oli suuttunut tai hämillään. Ja nyt hän oli kumpaakin,
sillä hän huomasi puhuvista katseista, että miehet pitivät juttua
'ystävästä' vain pilana. Hän hämmentyi entistä enemmän, kun kuuli
lähtiessään toisten nauravan jollekin toimittajan lausumalle
hiljaiselle huomautukselle. Kotiin saapuessaan Jo oli melkein
päättänyt olla enää palaamatta; hän ryhtyi vimmatusti ompelemaan
esiliinoja haihduttaakseen suuttumustaan. Parin tunnin kuluttua
hän saattoikin jo nauraa koko tapaukselle ja ruveta innokkaasti
odottamaan seuraavaa viikkoa.

Mennessään uudestaan käymään hän tapasi herra Dashwoodin yksinään
ja oli siitä hyvin iloinen. Herra Dashwood ei ollut nyt läheskään
yhtä nukuksissa kuin edellisellä kerralla, ja hän käyttäytyi paljon
paremmin. Toinen kohtaaminen oli siis paljon miellyttävämpi kuin
ensimmäinen.

-- Me otamme tämän (toimittajat eivät milloinkaan puhu yksikössä),
jollette pane pahaksenne erinäisiä korjauksia. Kertomus on liian
pitkä, mutta siitä tulee sopivan pituinen, kun poistetaan nämä
merkityt kohdat, hän sanoi liikemiesmäisesti.

Jo tuskin tunsi omaa käsikirjoitustaan, niin tuhrittuja ja sotkettuja
sen sivut ja luvut olivat. Hän katseli toimittajan merkitsemiä
poistoja jokseenkin samanlaisin tuntein kuin äiti, jota pyydetään
katkaisemaan pienokaisensa jalat, jotta se mahtuisi uuteen kehtoon.
Ihmeekseen hän huomasi, että kaikki opettavaiset huomautukset, jotka
hän oli pannut jännityksen ja tunteellisuuden vastapainoksi, oli
karsittu.

-- Mutta sir, eikö kertomuksessa aina pitäisi olla jokin opetus, sen
vuoksi annoin muutamien rikollisteni tehdä parannuksen.

Herra Dashwoodin toimittajan vakavuus suli hymyyn, sillä Jo oli
unohtanut 'ystävänsä' ja esiintynyt tekijänä.

-- Katsokaahan, ihmiset tahtovat kertomuksesta huvia, he eivät pidä
siveyssaarnoista. Ne eivät nykyään mene kaupaksi.

-- Kelpaako tämä, kun nämä muutokset on tehty?

-- Kelpaa; aihe on tuore ja hyvin esitetty -- kieli sujuvaa ja niin
poispäin, vastasi herra Dashwood kohteliaasti.

-- Paljonko -- tarkoitan, minkälaisen korvauksen..., aloitti Jo
tietämättä oikein miten esittäisi asiansa.

-- Aivan niin, me maksamme tällaisista
kaksikymmentäviisi-kolmekymmentä dollaria. Suoritamme maksun
kertomuksen ilmestyttyä, vastasi herra Dashwood, ikään kuin
tuollainen pikkuseikka olisi häneltä aivan unohtunut.

-- No hyvä, saatte sen, virkkoi Jo ja ojensi takaisin
käsikirjoituksensa tyytyväisen näköisenä, sillä kun on ansainnut
yhden dollarin palstalta, tuntuu kahdenkymmenenviidenkin dollarin
korvaus suurenmoiselta.

-- Voinko kertoa ystävälleni, että otatte toisenkin, jos hänellä
sattuisi olemaan parempia? kysyi Jo hyvän menestyksen rohkaisemana.
Äskeistä lipsahdusta hän ei lainkaan huomannut.

-- Voimmehan katsoa. Emme voi luvata mitään varmasti. Sanokaa että
hänen on kirjoitettava lyhyesti ja mehevästi ja unohdettava moraali.
Millä nimellä ystävänne haluaa julkaista kertomuksensa? kysyi
toimittaja välinpitämättömällä äänellä.

-- Mieluimmin nimettömänä. Hänellä ei ole kirjailijanimeä eikä
hän tahdo saattaa omaa nimeään julkisuuteen, vastasi Jo punastuen
tahtomattaan.

-- Tehdään niin kuin hän haluaa. Kertomus julkaistaan ensi viikolla.
Tuletteko perimään maksun vai lähetänkö sen postitse? kysyi herra
Dashwood, joka tietenkin halusi päästä perille uuden avustajansa
nimestä.

-- Tulen perimään rahat täältä. Näkemiin, sir.

Jon mentyä herra Dashwood nosti taas jalkansa pöydälle ja huomautti
hyväntahtoisesti itsekseen: -- Köyhä ja ylpeä kuten tavallista, mutta
hänessä on kuitenkin ainesta.

Seuraten herra Dashwoodin ohjeita ja pitäen rouva Northburya
esikuvanaan Jo sukelsi seikkailutarinoiden kuohuiseen mereen. Mutta
erään ystävän heittämän pelastusrenkaan ansiosta hän pääsi pinnalle
ajoissa, ennen kuin tuo harharetki ehti tuottaa hänelle vahinkoa.

Kuten useimmat nuoret kirjoittajat Jokin sijoitti henkilöt ja
tapahtumapaikat ulkomaille. Hän kuvaili rosvojen, kreivien,
mustalaisten, nunnien ja herttuattarien luonteita ja elämänvaiheita
niin vilkkaasti ja elävästi, ettei parempaa olisi voinut toivoa.
Hänen lukijakuntansa ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin
sivuseikkoihin kuin kielioppiin, välimerkkeihin ja todenmukaisuuteen,
ja herra Dashwood salli armollisesti hänen täyttää lehden palstat
mahdollisimman vähäisestä korvauksesta. Hän ei pitänyt tarpeellisena
kertoa Jolle suopeutensa varsinaista syytä, sitä että muuan hänen
avustajistaan oli halpamaisesti jättänyt hänet pulaan saatuaan
edullisemman tarjouksen.

Jo innostui pian työhönsä, sillä hänen laiha kukkaronsa paisui
paisumistaan, ja se pieni määräraha, jota hän keräsi viedäkseen
Bethin seuraavana kesänä vuoristoon, kasvoi hitaasti mutta varmasti
sitä mukaa kuin viikot vierivät. Vain yksi asia häiritsi hänen
iloaan: hän ei ollut kertonut puuhistaan mitään kotiväelle, sillä
hänestä tuntui, etteivät isä ja äiti hyväksyisi niitä. Salaisuutta ei
ollut vaikea säilyttää, sillä kertomukset julkaistiin nimettöminä.
Herra Dashwood oli tietysti pian saanut selville hänen nimensä, mutta
oli luvannut säilyttää sen omana tietonaan ja pitikin sanansa, ihme
kyllä.

Jon mielestä asiassa ei ollut mitään pahaa, sillä hän ei tosiaankaan
aikonut kirjoittaa mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä. Hän
tukahdutti tunnonvaivansa ajattelemalla edeltäkäsin sitä onnellista
hetkeä, jolloin saisi tuoda esiin säästönsä ja nauraa makeasti, kun
oli voinut niin kauan säilyttää salaisuutensa.

Mutta herra Dashwood ei välittänyt muista kuin kauhukertomuksista, ja
kun kauhu saatiin aikaan vain järkyttämällä lukijoita, kirjoittajan
täytyi aihepiirinsä takia hankkia historiallisia tietoja, tutustua
luonnontieteisiin ja taiteisiin, vieläpä poliisipöytäkirjoihin ja
mielisairaaloihin. Jo huomasi pian, että hänellä oli vain hämärä
aavistus siitä traagisesta maailmasta, joka piili yhteiskunnan
pohjalla.

Niinpä hän pätevyyttä hankkiakseen ryhtyi tarmokkaasti korjaamaan
puutosta. Hän etsi innokkaasti aineksia kertomuksiinsa, sillä hän
tahtoi saada ne juoneltaan omaperäisiksi, vaikkei kerronnasta
ollutkaan väliä. Hän etsi lehdistä uutisia onnettomuuksista, oudoista
tapauksista ja rikoksista, herätti epäluuloa kirjastonhoitajissa
pyytämällä lainaksi kirjoja, joissa kerrottiin myrkyistä, tutki
kadulla vastaantulijoiden kasvoja ja tarkkaili ihmistyyppejä, sekä
hyviä ja huonoja että mitättömiä.

Hän penkoi menneisyyden pölystä tapauksia ja tarinoita,
jotka olivat niin vanhoja että kävivät uusista. Hän tutustui
mielipuolisuuteen, paheeseen ja kurjuuteen niin lavealti kuin
hänellä suppeassa ympäristössään suinkin oli tilaisuutta. Hän
luuli tätä edistykseksi, mutta oli tietämättään vaarassa turmella
naisellisimmat ominaisuuteensa. Hän uppoutui kuvitelmissaan pahojen
ihmisten maailmaan, ja se painoi leimansa häneen, sillä hän ruokki
mieltään vaarallisella ja huonolla ravinnolla. Hän oli vähällä
menettää viattoman raikkautensa tutustumalla liian varhain elämän
varjopuoliin, jotka aikanaan kyllä kohtaavat meitä itse kutakin.

Vaikka Jo ei itse tiedostanut tätä, hän alkoi pian vaistomaisesti
tajuta sen, sillä kuvitellessaan jatkuvasti toisten ihmisten tunteita
ja intohimoja hän alkoi rakennella teorioja siitä, mitä hänessä
itsessään piili. Se on sairaalloista huvittelua, jota terve nuori
ihminen luonnostaan karttaa. Luonnon järjestyksestä poikkeaminen saa
aina rangaistuksen, ja Jokin sai sen kokea juuri oikealla hetkellä.

Mahtoiko syventyminen Shakespearen teoksiin opettaa häntä tuntemaan
ihmisluonteita vai johdattiko häntä vain naisellinen vaisto, joka
herkästi näkee sen, mikä on rehellistä, urheata ja voimakasta,
joka tapauksessa kävi niin, että luodessaan loistavan täydellisiä
mielikuvitussankareitaan Jo keksi todellisuudesta sankarin, joka
inhimillisistä puutteistaan huolimatta kiinnosti häntä. Heidän kerran
keskustellessaan herra Bhaer oli kehottanut Jota tarkkailemaan
yksinkertaisia, uskollisia ja ystävällisiä ihmisiä, missä ikinä heitä
kohtasi, se oli näet kirjailijalle hyödyksi. Jo otti neuvosta varteen
ja alkoi empimättä tutkia häntä itseään. Se olisi varmaan aika lailla
hämmästyttänyt professoria, joka ei luullut liikoja itsestään.

Aluksi Jo pohdiskeli, miksi kaikki pitivät professorista. Hän ei
ollut rikas eikä ylhäinen, ei nuori eikä komea, häntä ei voinut sanoa
ihastuttavaksi eikä hän ollut loistava tai lumoava, mutta siitä
huolimatta hän veti ihmisiä puoleensa kuin lämmin liesi. Hän oli
köyhä, mutta häneltä riitti aina apua tarvitseville; hän oli muualta
tullut, mutta silti kaikkien ystävä; hän ei ollut enää nuori, mutta
silti huoleton kuin poika. Kaikki pitivät hänen kasvoistaan, vaikka
hänen piirteensä olivat säännöttömät ja erikoiset, eikä kukaan pannut
pahakseen hänen omalaatuisia tapojaan.

Usein Jo tarkasteli häntä ja koetti päästä selville, mikä hänessä
miellytti, ja totesi vihdoin, että ihmeen sai aikaan professorin hyvä
sydän. Jos häntä painoi suru, hän kätki sen kuin lintu päänsä siipeen
ja näytti maailmalle vain aurinkoiset puolensa. Hänen otsallaan
näkyi uurteita, mutta muuten aika oli kohdellut häntä hellävaroen,
kai muistaen miten ystävällinen hän oli ollut muita kohtaan.
Lystikkäät juonteet suupielissä kertoivat ystävällisistä sanoista ja
sydämellisestä naurusta. Hänen katseensa ei ollut milloinkaan kova
eikä kylmä, ja hänen suuren kätensä lämmin ja voimakas ote kykeni
puhumaan paremmin kuin sanat.

Hänen vaatteensakin näyttivät tavallaan tulkitsevan
hyväntahtoisuutta. Ne ikään kuin tahtoivat kaikin tavoin tehdä hänen
olonsa mukavaksi. Saattoi arvata, että hänen väljien liiviensä
alla sykki avara sydän, hänen kauhtunut takkinsa teki seurallisen
vaikutuksen ja pullottavat taskut kertoivat, että moni pieni käsi
sukelsi niihin tyhjänä ja tuli esiin täynnä jotakin mieluista
tavaraa. Kengätkin olivat hyväntahtoisen näköiset, eikä professorin
kaulus törröttänyt milloinkaan jäykkänä kuten muiden miesten.

-- Nytpä tiedän, virkkoi Jo itsekseen, kun hän vähitellen huomasi,
että todellinen hyväntahtoisuus lähimmäisiä kohtaan saattaa kaunistaa
ruman saksalaisen opettajan, joka ahmii ruokansa, parsii itse
sukkansa ja on lisäksi saanut taakakseen nimen Bhaer -- karhu.

Jo piti hyvyyttä suuressa arvossa, mutta tosi naisen tavoin hän
kunnioitti myös älykkyyttä, ja muuan seikka, jonka hän sai tietää
professorista, kohotti hänen silmissään suuresti tämän arvoa.
Professori ei milloinkaan puhunut itsestään eikä kukaan tiennyt, että
hän oli kotimaassaan suuressa maineessa etevänä ja lahjomattomana
tiedemiehenä. Mutta keskustellessaan neiti Nortonin kanssa muuan
hänen maanmiehensä paljasti asian, ja Jo oli ylpeä tietäessään, että
hänen ystävänsä oli arvossapidetty berliiniläinen professori, vaikka
nyt ansaitsikin niukan leipänsä opettamalla kieltä Amerikassa. Hänen
raskas, vaatimaton elämänsä sai tästä tiedosta erityisen kauniin
hohdon.

Aivan odottamatta hänessä ilmautui älyäkin parempi ominaisuus. Neiti
Norton seurusteli kirjallisissa piireissä, joihin Jolla ei olisi
ollut pääsyä ilman häntä. Yksinäinen nainen tunsi mielenkiintoa
kunnianhimoista tyttöä kohtaan, ja ystävällisyydessään hän järjesti
sekä Jolle että professorille monta hauskaa hetkeä.

Eräänä iltana hän pyysi heidät mukaansa illanviettoon, joka pidettiin
muutamien kuuluisuuksien kunniaksi.

Jo oli valmistautunut nöyrästi palvomaan suuruuksia, joita hän
nuoruutensa innolla oli etäältä ihaillut. Mutta sinä iltana hänen
kunnioituksensa neroutta kohtaan sai kovan kolauksen, ja kesti kauan
ennen kuin hän toipui pettymyksestä nähtyään, että nuo korkeat
olennot olivatkin loppujen lopuksi vain ihmisiä.

Voi hyvin kuvitella millaisen iskun Jo koki, kun hän luodessaan salaa
ujon, ihailevan katseen runoilijaan joka säkeistään päätellen eli
'innoituksesta ja päivänpaisteesta', näki tämän ahmivan illallistaan
sellaisella innolla, että se nostatti punan henkeville kasvoille. Jo
käänsi katseensa särkyneestä ihanteesta ja teki uusia havaintoja,
jotka karkottivat hänen romanttiset harhaluulonsa.

Suuri kirjailija istui kahden viinikarahvin välissä ja liikutteli
niitä tahdissa kuin kello heiluriaan. Tunnettu teologi hakkaili
häpeämättömästi erästä kirjallisen salongin emäntää. Tämä puolestaan
heitti tuikeita silmäyksiä toiseen naiseen, joka lempeästi ivaili
häntä voitettuaan kilpailun erään syvällisen filosofin suosiosta;
tavoiteltu tyytyi kaikessa rauhassa juomaan teetä ja oli valmis
nukahtamaan minä hetkenä hyvänsä, daamin puhetulva kun teki
keskustelun mahdottomaksi. Kuuluisat luonnontutkijat unohtivat
alkueläimensä ja jääkautensa juorutessaan taiteesta samalla kun
harrastivat ostereita ja jäätelöä. Nuori muusikko, joka uuden
Orfeuksen tavoin lumosi kaupungin asukkaita, puhui hevosista; ja
englantilaisen ylhäisön edustaja oli koko seurueen mitättömimmän
näköinen mies.

Ilta oli tuskin ehtinyt puoleen, kun Josta alkoi tuntua, että hänen
kaikki ihanteensa olivat romahtaneet, ja hän vetäytyi yksinäiseen
nurkkaan toipumaan. Pian tuli herra Bhaer hänen luokseen, hänkin
näytti tuntevan olonsa oudoksi. Kohta paikalle saapui joukko
filosofeja pitämään älyllisiä turnajaisia, kukin ratsastaen omalla
keppihevosellaan.

Keskustelu liikkui korkealla Jon käsityskyvyn yläpuolella, mutta
hän kuunteli sitä mielellään. Kun kaikki oli lopussa, oli ankara
päänsärky ainoa asia, jonka hänen 'sisäinen käsityskykynsä' sai
aikaan. Vähitellen hän ymmärsi, että maailma oli hajoamassa ja että
se rakennettaisiin uudestaan, puhujien mielestä ehdottomasti entistä
paremmalle perustalle. Uskonto todistettaisiin pätemättömäksi ja
järjestä tulisi ainoa jumala. Filosofia ja metafysiikka olivat Jolle
aivan uutta, ja kuunnellessaan keskustelua hän joutui oudon, puoleksi
miellyttävän, puoleksi tuskaisen kiihtymyksen valtaan, ja hänestä
tuntui, että hän ajelehti ajassa ja avaruudessa kuin karkuun päässyt
ilmapallo.

Jo katsahti sivulleen nähdäkseen mitä professori piti näistä
mielipiteistä. Jo ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin ankarana.
Hän pudisti päätään ja viittasi tyttöä lähtemään, mutta Jo kuunteli
parhaillaan ihastuksissaan esitystä spekulatiivisesta filosofiasta
ja jäi paikoilleen saadakseen tietää, mitä nuo viisaat miehet
asettaisivat maailman perustaksi hävitettyään kaiken vanhan.

Professori Bhaer oli ujo eikä mielellään tyrkyttänyt omia
mielipiteitään, sillä ne olivat liian vakavia, jotta niistä olisi
voinut keskustella kevyesti. Katsahtaessaan Josta muutamiin toisiin
nuoriin, jotka filosofien loistava ilotulitus oli houkutellut
paikalle, hän rypisti otsaansa ja tunsi tarvetta puhua, sillä hän
pelkäsi, että loistavat raketit saattaisivat johtaa harhaan jonkun
helposti syttyvän mielen, joka toden tullen saisi huomata, että
jäljellä oli vain paljas tikku tai kärventynyt käsi.

Hän pysyi ääneti niin kauan kuin saattoi, mutta kun kysyttiin hänen
mielipidettään, hän ei enää voinut hillitä vilpitöntä paheksumistaan,
vaan ryhtyi puolustamaan uskontoa vakaumuksella. Kaunopuheisuus
sai hänen murteellisen englantinsa sointuvaksi ja loi kauniin
hohteen hänen rumille kasvoilleen. Hän joutui kovaan taisteluun,
sillä asiansa tuntevat miehet olivat taitavia väittelijöitä, mutta
professori ei edes huomannut iskuja, vaan puolustautui urheasti.
Kuinka ollakaan, hänen puhuessaan Jo saavutti jälleen tasapainonsa;
vanha usko, joka oli vallinnut maailmassa vuosisatoja, tuntui uutta
paremmalta; Jumala ei ollut sokea voima eikä sielun kuolemattomuus
kaunis satu vaan siunattu tosiasia. Jo tunsi taas seisovansa varmalla
pohjalla, ja kun professori lopetti taistelun väsyneenä mutta yhä
yksin omalla puolellaan, Jo olisi tahtonut taputtaa käsiään ja
kiittää häntä.

Hän ei tehnyt kumpaakaan, mutta tapaus jäi hänen mieleensä ja hän
kunnioitti professoria kaikesta sydämestään, sillä hän tiesi,
että tämä oli saanut taistella ankaran taistelun, ennen kuin oli
noudattanut omantuntonsa ääntä ja ryhtynyt puhumaan. Jo alkoi
ymmärtää, että luonteen lujuus on suurempi aarre kuin raha,
arvonimi, älykkyys tai kauneus. Ja hän käsitti, että jos suuruus
on 'totuudellisuutta, kunnioitusta ja hyvää tahtoa' niin kuin joku
viisas on väittänyt, silloin hänen ystävänsä Friedrich Bhaer ei ollut
ainoastaan hyvä vaan myös suuri.

Päivä päivältä tämä vakaumus vahvistui. Jo antoi arvoa professorin
mielipiteille, koetti saavuttaa hänen kunnioituksensa ja tulla hänen
ystävyytensä arvoiseksi. Mutta juuri kun hän sitä hartaimmin toivoi,
hän oli vähällä kadottaa kaiken.

Eräänä iltana professori tuli antamaan Jolle saksan tuntia. Hän oli
unohtanut päähänsä paperisen kolmikolkkahatun, jolla Tina oli hänet
koristanut. Näkee että hän ei katso peiliin lähtiessään huoneestaan,
ajatteli Jo hymyillen, kun professori toivotti hyvää iltaa ja
istuutui vakavana tietämättä lainkaan, minkä naurettavan vastakohdan
hänen päähineensä muodosti heidän sen iltaiselle aiheelleen. Hän
aikoi näet ryhtyä lukemaan "Wallensteinin kuolemaa".

Jo ei sanonut aluksi mitään, sillä hän halusi kuulla professorin
purskahtavan äänekkääseen, sydämelliseen nauruunsa. Jo jätti asian
sen tähden professorin itsensä keksittäväksi, ja hetkeksi hän unohti
sen kokonaan, sillä on todella mielenkiintoista kuulla saksalaisen
lukevan Schilleriä. Lukemisen jälkeen seurasi oppitunti, josta tuli
aika hilpeä, sillä Jo oli sinä iltana vallattomalla tuulella ja
kolmikolkkahattu sai hänen silmänsä loistamaan veitikkamaisuudesta.
Professori ei tiennyt, mitä tehdä tytölle, ja lopulta hän keskeytti
opetuksen kysyäkseen vastustamattoman hämmästyneenä.

-- Miten voitte nauraa opettajallenne päin silmiä? Ettekö tunne
minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan?

-- Minun on vaikeata käyttäytyä kovin kunnioittavasti, kun teillä on
tuo hattu päässänne, sanoi Jo.

Hajamielinen professori tapaili päätään ja sai paperihatun käsiinsä.
Hän katseli sitä hetkisen, heitti sitten päänsä taakse ja alkoi
nauraa kuin iloinen bassoviulu.

-- Kaikkea sitä näkeekin! Se Tina mokoma on pukenut minut narriksi.
No, ei se mitään; mutta kuulkaahan, jos tämä tunti ei mene hyvin, te
saatte hatun päähänne.

Mutta oppitunti keskeytyi vähäksi aikaa kokonaan, kun herra Bhaerin
silmiin sattui hatussa näkyvä kuva.

-- Toivoisin ettei tällaisia lehtiä tulisi taloon. Ne eivät kelpaa
lasten katseltaviksi eivätkä nuorten luettaviksi. Se on pahasta, enkä
voi antaa anteeksi niille, jotka toimittavat mokomaa roskaa.

Jo vilkaisi lehteä ja näki piirroksen, johon oli kuvattu mielipuoli,
ruumis, ryöväri ja kyykäärme. Se ei miellyttänyt häntä. Hän käänsi
lehden, mutta ei inhosta vaan pelosta, sillä hän luuli hetken lehteä
"Tulivuoreksi". Se se ei kuitenkaan ollut, ja hän rauhoittui pian
muistaessaan, että salaisuus ei olisi missään tapauksessa tullut
ilmi, koska hänen kertomuksensa olivat nimettömiä. Mutta kuinka
ollakaan, Jon ilmeestä ja punastumisesta professori oli jo aavistanut
totuuden, sillä hajamielisyydessäänkin hän huomasi enemmän kuin
arveltiin.

Professori tiesi Jon kirjoittelevan ja oli monesti tavannut hänet
sanomalehtitoimistossa. Mutta kun tyttö ei itse milloinkaan puhunut
puuhistaan, ei hänkään niistä kysellyt, vaikka olisi mielellään
lukenut Jon kirjoitelmia. Nyt hänelle juolahti mieleen, että tyttö
häpesi omia kirjoituksiaan, ja se huolestutti häntä. Hän ei ajatellut
kuten moni muu: -- Tuo ei kuulu minuun; minulla ei ole oikeutta
huomauttaa siitä hänelle. Hän muisti vain, että Jo oli nuori ja
köyhä, etäällä isän ja äidin huolenpidon ulottuvilta. Hetkessä
tuo kaikki välähti hänen mieleensä, mutta hänen kasvonsa eivät
värähtäneetkään.

-- Aivan niin, hyvä ettette tahdo lukea tuollaista. Minusta ei ole
hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä
antaisin poikieni käsiin mieluummin ruutia kuin tuollaista roskaa.

-- Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos
kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi,
että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat
rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia, sanoi Jo
järjestellen ompeleensa ryppyjä niin ponnekkaasti, että neula jätti
kankaaseen rivin pieniä repeämiä.

-- Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he
saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti
ansaittuna. Heillä ei ole oikeutta kätkeä myrkkyä makeisiin ja antaa
niitä sitten syötäväksi. Ei, heidän pitäisi hiukan ajatella ja ruveta
ennemmin vaikka kadunlakaisijoiksi kuin ryhtyä tuollaiseen.

Professori puhui lämpimästi. Hän astui uunin luo rutistellen lehteä
käsissään. Jo istui hiljaa, mutta hänestä tuntui kuin tuli olisi
tarttunut häneen, sillä kun kolmikolkkahattu oli jo kohonnut savuna
ilmaan, Jon posket hehkuivat vielä kauan tulipunaisina.

-- Tahtoisin polttaa tuolla lailla kaiken muunkin roskan, mutisi
professori palatessaan keventyneenä uunin luota.

Jo ajatteli miten mahtava rovio syntyisikään kaikista hänen
kirjoituksistaan, ja vaivalla ansaitut rahat painoivat sillä hetkellä
raskaasti hänen omaatuntoaan. Mutta hän puolustautui ajattelemalla,
etteivät hänen omat kirjoituksensa myrkyttäneet ketään. Ne olivat
tyhjänpäiväisiä, mutta vaarattomia, eikä hänen tarvinnut tuskailla
niiden takia. Hän tarttui kirjaansa ja sanoi innokkaan näköisenä:

-- Jatkammeko? Minä olen nyt oikein ahkera ja käyttäydyn kunnolla.

-- Toivon sitä, vastasi professori, mutta hän tarkoitti sillä enemmän
kuin Jo aavistikaan. Kohdatessaan opettajan vakavan, ystävällisen
katseen Josta tuntui kuin hänen otsalleen olisi painettu suurin
kirjaimin "Viikkolehti Tulivuori".

Heti omaan huoneeseensa päästyään Jo veti esiin juttunsa ja luki
uudelleen jokaisen alusta loppuun. Herra Bhaer käytti toisinaan
silmälaseja ja Jo oli kerran koettanut niitä ja nauranut nähdessään,
miten ne suurensivat kirjan pienet kirjaimet. Nyt hän näytti saaneen
professorin henkiset ja siveellisetkin silmälasit, sillä hänen
kertomusparkojensa virheet paljastuivat hänelle niin räikeinä että
inhotti.

-- Ne ovat roskaa, ja jos jatkan tähän tapaan, päädyn pahempaan kuin
roskaan, sillä jokainen juttu on edellistä kehnompi. Olen ollut sokea
ja vahingoittanut ympäristöäni ja itseäni rahan tähden. Tiedän että
asia on niin, sillä en voi lukea tätä hölynpölyä häpeämättä sitä
suunnattomasti. Entä jos perhe näkisi nämä tai herra Bhaer saisi ne
käsiinsä?

Jo punastui pelkästä ajatuksesta, ja työnsi koko pinkan uuniin
rovioksi, joka oli saada aikaan nokivalkean.

-- Kas niin, se on juuri omiaan mokomalle roskalle. Luulen että olisi
parempi polttaa koko talo kuin antaa ihmisten käsiin tätä minun
ruutiani, mietti Jo katsellessaan, miten "Juran paholainen" hiiltyi
tulisilmäiseksi kekäleeksi.

Mutta kun kolmen kuukauden työstä ei ollut jäljellä kuin tuhkakasa
ja joukko kolikoita hänen sylissään, Jo tuli totiseksi, ja siinä
lattialla istuessaan hän pohti mitä tekisi rahoillaan.

-- En kai minä vielä ole ehtinyt saada varsin paljon pahaa aikaan,
niin että voin pitää nämä rahat korvauksen ajasta, hän virkkoi
pitkän tuumailun jälkeen. Sitten hän lisäsi kärsimättömästi: --
Jospa ihmisellä ei olisi lainkaan omaatuntoa, se on niin kovin
vaivalloinen. Selviäisin loistavasti, jollen pitäisi niin tarkkaa
lukua oikeasta ja väärästä. Toisinaan toivon, että isä ja äiti eivät
olisi olleet niin vaativaisia siinä suhteessa.

Jo ei enää kirjoittanut jännityskertomuksia. Sen sijaan hän meni nyt
toiseen äärimmäisyyteen niin kuin hänenlaisensa usein ja kirjoitti
kertomuksen, jota pikemminkin olisi voinut nimittää saarnaksi,
niin täynnä moraalia se oli. Hän itse epäili alusta lähtien sen
onnistumista, sillä hänen vilkas mielikuvituksensa ja tyttömäinen
romanttisuutensa eivät päässeet oikeuksiinsa tällä uudella alalla.
Tämä opettavainen taidonnäyte kävi useilla kustantajilla, mutta sitä
ei julkaistu ja Jo oli jo taipuvainen yhtymään herra Dashwoodin
mielipiteeseen, että siveyssaarnat eivät mene kaupaksi.

Tämän jälkeen hän yritti kirjoittaa lapsille ja olisi sillä alalla
menestynytkin, ellei olisi ollut niin ahne, että vaati kunnon
palkkioita. Ainoa henkilö, joka tarjoutui maksamaan kyllin suuren
korvauksen lasten kertomuksista, oli muuan kunnioitettava herra,
joka katsoi tehtäväkseen käännyttää koko maailman omaan yksityiseen
uskoonsa.

Jo kirjoitti mielellään lapsille, mutta hän ei voinut suostua
lähettämään kertomuksissaan karhujen suuhun tai härkien puskettaviksi
poikia vain siksi, että he eivät käyneet tiettyä pyhäkoulua, eikä
jakamaan tuon pyhäkoulun kilteille oppilaille kaikkea mahdollista
siunausta koristelluista piparkakuista enkeleihin asti, jotka
saattaisivat heitä kun he virsiä ja rukouksia sopertaen erosivat
tästä maailmasta. Niinpä siitäkään ei tullut mitään, ja silloin Jo
painoi korkin mustepullonsa suulle ja sanoi nöyrästi:

-- En minä osaa mitään. Odotan kunnes opin ja siihen saakka
lakaisen vaikka katuja, jollen löydä parempaa työtä. Se on ainakin
kunniallinen ammatti. Tämä päätös todisti, että vastoinkäymiset
olivat olleet Jolle hyväksi.

Näiden sisäisten mullistusten tapahtuessa Jon ulkonainen elämä oli
yhtä kiireistä ja yksitoikkoista kuin tavallisesti. Vain professori
Bhaer huomasi, että hän toisinaan näytti vakavalta ja hiukan
surulliselta.

Professori teki huomioita kaikessa hiljaisuudessa, eikä Jo
aavistanut, että tämä tarkkasi häntä nähdäkseen oliko tyttö ottanut
varteen huomautukset. Jo näytti ottaneen, ja professori oli
tyytyväinen. Hän tiesi että tyttö oli lakannut kirjoittamasta, vaikka
asiasta ei puhuttu sanaakaan. Jon etusormi ei ollut enää musteessa;
hän vietti iltansa alakerrassa ja opiskeli kärsivällisesti. Hän
tahtoi ilmeisesti käyttää aikansa johonkin hyödylliseen, vaikka siitä
ei olisikaan hänelle huvia.

Professori auttoi häntä monin tavoin ja osoittautui tosi ystäväksi.
Jo oli tyytyväinen, sillä nyt kun hänen kynänsä oli joutilaana, hän
oppi paljon muutakin kuin saksaa ja laski perustuksen oman elämänsä
jännityskertomukselle.

Talvi oli hauska ja oleskelu venyi pitkäksi, sillä Jo lähti Kirken
perheestä vasta kesäkuussa. Kaikki näyttivät olevan pahoilla mielin,
kun lähtöpäivä läheni. Lapset olivat aivan lohduttomia, ja herra
Bhaerin tukka pörrötti pystyssä päälaella, hänen oli näet tapana
pörröttää sitä raivokkaasti, kun hänen mielenrauhansa oli järkkynyt.

-- Kotiin! Voi teitä onnellista, jolla on koti mihin mennä, hän
sanoi, kun Jo kertoi matkustavansa. Hän istui ääneti nurkassaan ja
siveli partaansa Jon pitäessä jäähyväiskestejä viimeisenä iltana.

Jon oli määrä lähteä aikaisin aamulla ja hän hyvästeli sen vuoksi jo
illalla. Kun professorin vuoro tuli, Jo sanoi lämpimästi:

-- Ettehän unohda tulla meitä tervehtimään, jos joskus käytte
sielläpäin? En milloinkaan anna anteeksi jos unohdatte, sillä minä
tahtoisin, että kaikki omaiseni tutustuisivat ystävääni.

-- Ihanko totta? Saanko tulla? kysyi professori ja katsoi Jota
kasvoillaan innostunut ilme, jota tyttö ei huomannut.

-- Tulkaa ensi kuussa. Laurie suorittaa silloin tutkintonsa ja se
olisi varmaan uutta nähtävää teille.

-- Onko tuo Laurie se paras ystävänne, josta olette puhunut? Bhaer
kysyi muuttuneella äänellä.

-- On, hän on poikakultani, Teddy. Olen hyvin ylpeä hänestä ja
haluaisin teidän tapaavan hänet.

Jo katsahti professoriin iloiten jo edeltäkäsin ajatuksesta, että
saisi esittää nämä kaksi toisilleen. Jokin herra Bhaerin kasvoissa
sai hänet äkkiä muistamaan, että Laurie oli kenties muutakin
kuin 'paras ystävä', ja hän tunsi tahtomattaan punastuvansa,
tietysti vain sen vuoksi, että hartaasti toivoi voivansa näyttää
välinpitämättömältä. Mitä enemmän hän koetti vastustaa, sitä
punaisemmaksi hän tuli.

Jo ei olisi tiennyt mitä tehdä, jollei Tina olisi sattunut
istumaan hänen sylissään. Onneksi lapsi sai juuri sillä hetkellä
päähänsä halata häntä. Jo sai kasvonsa silmänräpäykseksi piiloon,
ja hän toivoi ettei professori olisi huomannut mitään. Mutta
tämä oli huomannut ja hänen omat kasvonsa, jotka hetken olivat
näyttäneet hämmentyneiltä, saivat tavallisen ilmeensä kun hän sanoi
sydämellisesti:

-- En minä taida ehtiä matkustaa, mutta uskon että ystävänne
suoriutuu hyvin. Teille toivotan parhainta onnea. Jumala teitä
siunatkoon! Hän puristi lämpimästi Jon kättä, nosti Tinan
olkapäilleen ja lähti.

Mutta poikien mentyä vuoteeseen hän istui kauan takkatulen ääressä
kasvoillaan väsynyt ilme ja kalvava koti-ikävä sydämessään. Hän näki
mielessään yhä Jon lapsi sylissään ja kasvoillaan uusi, pehmeä ilme.
Professorin pää painui hetkeksi käsien varaan, sitten hän hypähti
pystyyn ja kulki edestakaisin huoneessa ikään kuin etsien jotakin,
jota ei saattanut löytää.

-- Se ei ole minua varten; en saa toivoakaan sitä, hän sanoi
itsekseen raskaasti huoaten. Sitten, ikään kuin katuen mieleen
noussutta kaipausta hän kumartui suutelemaan pieniä kiharapäitä
tyynyllä, sytytti harvoin käyttämänsä merenvahapiipun ja avasi
Platonin.

Hän koetti miehekkäästi parhaansa. Mutta tuskinpa kaksi vallatonta
poikaa, merenvahapiippu tai jumalainen Platonkaan korvasivat edes
tyydyttävästi vaimoa, lasta ja kotia.

Vaikka oli hyvin varhaista, hän oli aamulla asemalla saattamassa
Jota; ja hänen ansiostaan tyttö sai alkaa yksinäisen matkansa
seuranaan kimppu orvokkeja, muistissaan kuva tutuista kasvoista,
jotka hymyilivät hyvästiksi, ja mielessään onnellinen ajatus:

-- Talvi on ohi, en ole kirjoittanut yhtään kirjaa enkä ansainnut
omaisuutta. Mutta olen saanut ystävän, joka on omistamisen arvoinen,
ja yritän pitää hänet ystävänäni koko elämäni.



12

SYDÄNSURUA


Laurie oli sinä talvena opiskellut täydellä tarmolla, mitkä sitten
hänen vaikuttimensa lienevätkin olleet. Hän suoritti tutkintonsa
kunnialla ja piti latinankielisen puheen lasketellen lauseensa
sulavasti ja kaunopuheisesti kuin Demosthenes, kuten hänen toverinsa
selittivät. Miten ylpeä hänen isoisänsä olikaan! Pastori ja rouva
March, John ja Meg, Jo ja Beth, kaikki olivat läsnä, olivat iloisia
hänen puolestaan ja ihailivat häntä väsymättömästi.

-- Minun on pakko jäädä noille kirotuille illallisille, mutta tulen
kotiin aikaisin aamulla. Tulettehan minua vastaan, tytöt, niin kuin
ennenkin? sanoi Laurie auttaessaan tyttöjä vaunuihin, kun päivän
juhlallisuudet olivat päättyneet. Hän sanoi "tytöt", mutta hän
tarkoitti Jota, joka yksin oli säilyttänyt tuon vanhan tavan. Tämä ei
huomannut kieltää vaan vastasi lämpimästi:

-- Minä tulen, Teddy, satoi tai paistoi, marssin edelläsi ja soitan
huuliharpulla "Eläköön, nyt voittoisa sankari saapuu!"

Laurie kiitti häntä katseella, joka sai Jon äkkiä kauhistuen
ajattelemaan: Voi minua onnetonta! Hän varmasti sanoo minulle jotain,
ja mitä minä silloin teen?

Illan vakava pohdinta ja aamun ahkera uurastus rauhoittivat häntä
vähän. Hän päätti, ettei olisi niin turhamainen, että odottaisi
toisen kosivan, kun kerran jo monella tavoin oli osoittanut, minkä
vastauksen antaisi. Sovittuun aikaan hän lähti ja toivoi hartaasti,
ettei joutuisi haavoittamaan Teddyn herkkiä tunteita.

Hän pistäytyi ohimennen Megin luona, peuhasi siellä hetken Daisyn
ja Demijohnin kanssa ja tunsi saavansa uutta voimaa edessä olevaan
tapaamiseen. Mutta kun hän etäältä erotti Laurien kookkaan vartalon,
hän tunsi suurta halua kääntyä ympäri ja juosta tiehensä.

-- Missä huuliharppu on, Jo? huusi Laurie päästyään äänenkantaman
päähän.

-- Minä unohdin sen, vastasi Jo ja rohkaistui, sillä tuollaista
tervehdystä ei oikein voinut odottaa rakastuneelta.

Tullessaan ennen Laurieta vastaan Jon oli ollut tapana tarttua tämän
käsivarteen. Nyt hän ei tehnyt niin, mutta Laurie ei huomauttanut
siitä, vaan puhui innokkaasti kaiken maailman asioista. Se oli huono
enne. He kääntyivät polulle, joka vei kotiin pienen lehdon läpi.
Siellä Laurie hiljensi kulkuaan ja kadotti äkkiä kaunopuheisuutensa.
Silloin tällöin syntyi painostava äänettömyys. Pelastaakseen
keskustelun Jo sanoi kerran, kun hiljaisuus taas uhkasi:

-- No nyt saat pitää pitkän, ihanan loman!

-- Niin aionkin.

Hänen päättäväinen äänensävynsä sai Jon nostamaan katseensa. Hän
näki Laurien silmistä, että pelätty hetki oli koittanut. Hän kohotti
kätensä anovasti.

-- Ei, Teddy, ole niin kiltti!

-- Minä puhun nyt ja sinun täytyy kuunnella. Nyt ei mikään auta, Jo.
Meidän täytyy saada välimme selväksi, mitä pikemmin, sitä parempi
meille kummallekin, Laurie vastasi punehtuneena ja kiihtyneenä.

-- Sano sitten mitä sinulla on sanottavaa, minä kuuntelen, Jo sanoi
alistuneesti.

Laurie ei tiennyt vielä paljon rakkaudesta, mutta hän tarkoitti
täyttä totta ja hänen oli saatava asiansa sanotuksi, vaikka henki
olisi mennyt. Niinpä hän kävi käsiksi asiaan luonteenomaisella
äkkipikaisuudellaan. Miehekkäistä ponnistuksista huolimatta hänen
äänensä värähti silloin tällöin, kun hän puhui:

-- Olen rakastanut sinua, Jo, niin kauan kuin olen tuntenut sinut. En
mahda sille mitään. Olen koettanut näyttää sinulle tunteeni, mutta
sinä et ole antanut. Nyt sinun on kuunneltava minua ja tahdon sinulta
vastauksen, sillä en kestä tätä enää.

Olisin tahtonut säästää sinut tältä. Luulin että ymmärtäisit...,
aloitti Jo joka oli huomannut asian vaikeammaksi kuin oli odottanut.

-- Tiedän sen, mutta tyttölapset ovat niin merkillisiä, ettei
koskaan voi tietää mitä he tarkoittavat. He sanovat 'ei' silloin
kun tarkoittavat 'kyllä', ja kiusaavat miehen järjiltään ihan
huvin vuoksi, vastasi Laurie vetäen kiistämättömän tosiseikan
puolustuksekseen.

-- Minä en tee niin. En ole koskaan tahtonut saada sinua rakastumaan
itseeni ja lähdin pois estääkseni sen.

-- Minä arvasin sen. Se oli ihan sinun kaltaistasi, mutta siitä
ei ollut mitään hyötyä. Minä rakastan sinua vain enemmän ja olen
tehnyt ankarasti työtä ollakseni sinulle mieliksi. Olen lopettanut
biljardinpeluun ja kaiken, mistä sinä et pidä, olen odottanut enkä
ole valittanut koskaan, sillä olen toivonut sinun rakastavan minua,
vaikka en ole puoleksikaan niin hyvä kuin -- tässä Laurien ääni
petti, ja hän rupesi listimään voikukkia selvitellessään kirottua
kurkkuaan.

-- Sinä olet hyvä. Sinä olet aivan liian hyvä minulle. Minä olen
kiitollinen sinulle. Olen oikein ylpeä sinusta ja pidän sinusta
paljon, enkä käsitä miksi en voi rakastaa sinua niin kuin tahtoisit.
Olen koettanut, mutta en voi muuttaa tunteitani, ja sen vuoksi
valehtelisin, jos sanoisin rakastavani sinua.

-- Ihanko totta, Jo?

Laurie tarttui Jon molempiin käsiin ja katsoi kysyessään tyttöä
tavalla, jota tämä ei helpolla unohtanut.

-- Ihan totta, hyvä ystävä.

He seisoivat lehdossa lähellä aidan yli vieviä portaita. Kun Jo
vastahakoisesti oli lausunut nuo sanat, Laurie päästi hänen kätensä
ja kääntyi mennäkseen eteenpäin, mutta ensi kerran aita oli hänelle
liian korkea. Hän nojasi päätään sammaleista pylvästä vasten ja
seisoi niin hiljaa, että Jo aivan pelästyi.

-- Voi Teddy, anna anteeksi, olen niin kauhean pahoillani, että
voisin tappaa itseni, jos siitä vain olisi hyötyä! Älä ota tätä niin
raskaasti. Enhän mahda sille mitään, ei ihminen voi pakottaa itseään
rakastamaan ketään, huudahti Jo suorasukaisesti, mutta katuvaisena.
Hän taputti hiljaa Laurieta olkapäähän ja muisti ajan, jolloin Laurie
oli lohduttanut häntä sillä tavoin.

-- Välistä voi, kuului hiljainen vastaus pylvään luota.

-- En usko, että se on oikeata rakkautta, enkä mielelläni yritä sitä,
Jo vastasi päättävästi.

He seisoivat kauan ääneti. Mustarastas visersi iloisesti pajussa
joen rannalla, ja korkea kaisla kahisi tuulessa. Äkkiä Jo istahti
portaalle ja virkkoi hyvin vakavana:

-- Laurie, tahtoisin sanoa sinulle jotakin.

Laurie havahtui ikään kuin luodin satuttamana, kohotti päänsä ja
huudahti rajusti:

-- Et saa kertoa minulle sitä nyt. Minä en kestä sitä.

-- Mitä sitten? kysyi Jo hämmästyneenä hänen kiihkeydestään.

-- Sitä että rakastat sitä vanhaa ukkoa.

-- Ketä vanhaa ukkoa? tiukkasi Jo arvellen hänen tarkoittavan isoisää.

-- Sitä peijakkaan professoria, josta aina kirjoitit. Jos sanot
rakastavasi häntä, minä teen jotakin epätoivoista, ja Laurie oli
tosiaan sen näköinen kuin olisi valmis pitämään sanansa.

Jota nauratti, mutta hän hillitsi itsensä ja virkkoi kiivaasti, sillä
hänkin alkoi vähitellen kiihtyä:

-- Älä kiroa, Teddy! Hän ei ole vanha eikä mikään peijakas, vaan hyvä
ja ystävällinen ja sinun jälkeesi paras ystäväni. Minä pyydän ettet
raivostu. Tahdon olla sinulle ystävällinen, mutta suutun varmasti,
jos parjaat professoriani. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta
rakastua häneen enempää kuin kehenkään muuhunkaan.

-- Kohta sinä rakastut kuitenkin, ja mitä minusta silloin tulee?

-- Sinäkin rakastut johonkin toiseen niin kuin järkevä poika ainakin
ja unohdat tämän surun.

-- En voi rakastaa ketään muuta. Enkä milloinkaan unohda sinua,
Jo, en milloinkaan! Laurie polki jalkaa tehostaakseen kiihkeätä
vakuutustaan.

-- Mihin ihmeeseen joudun hänen kanssaan? huokaili Jo saatuaan
huomata, että tunteita oli vaikeampi hallita kuin hän oli
luullutkaan. -- Et ole vielä kuullut, mitä halusin sanoa sinulle.
Istu tuohon ja kuuntele, sillä tahdon ennen kaikkea menetellä oikein
ja tehdä sinut onnelliseksi, hän sanoi koettaen tyynnyttää pojan
järkipuheella, mikä osoitti ettei hän tiennyt mitään rakkaudesta.

Laurie oli havaitsevinaan sanoissa heikon toivon kipinän ja
heittäytyi nurmelle Jon jalkojen juureen, nojasi kyynärpäänsä
alimpaan portaaseen ja katsoi tyttöä odottavasti. Mutta nyt Jon oli
entistä vaikeampi pitää ajatuksensa selvinä ja puhua rauhallisesti.
Miten hän saattoi lausua kovia sanoja pojalleen, joka katsoi häntä
silmät täynnä rakkautta ja kaipausta. Hän käänsi Laurien pään
lempeästi poispäin ja silitteli aaltoilevaa tukkaa, joka hänen
toivomuksestaan oli saanut kasvaa. Miten liikuttavaa sekin oli!

-- Olen samaa mieltä äidin kanssa, että me emme sovi toisillemme,
sillä kiivas luonteemme ja tahtomme tekisivät meidät hyvin
onnettomiksi, jos olisimme niin hupsuja, että... Jo pysähtyi
hetkeksi, mutta Laurie täydensi lauseen kasvot säteillen:

--... että menisimme naimisiin. Ei, se ei ole totta! Jos sinä
rakastaisit minua, Jo, minusta tulisi täydellinen pyhimys, sillä
voisit tehdä minusta mitä ikinä haluat.

-- En voi. Minä olen koettanut, mutta en ole onnistunut enkä uskalla
vaarantaa onneamme sellaisella kokeilulla. Me emme sovi toisillemme,
niin että pysytään hyvinä ystävinä koko elämämme eikä tehdä mitään
harkitsematonta.

-- Teemmepäs jos vain voimme, mutisi Laurie uhmaavasti.

-- Ajattele nyt asiaa järkevästi, pyysi Jo, joka oli joutunut melkein
suunniltaan.

-- Minä en tahdo olla järkevä, se ei auta minua hiukkaakaan, ja
sinäkin tulet vain kovemmaksi. Minä en usko, että sinulla on sydäntä
ensinkään.

-- Kunpa ei olisikaan!

Jon ääni värähti hiukan. Laurie ajatteli, että se oli hyvä merkki, ja
teki uuden yrityksen pannen koko taivuttelukykynsä liikkeelle.

-- Älä tuota meille pettymystä, rakas. Kaikki odottavat sitä.
Isoisälle se on sydämen asia, sinun perheellesi se on mieleen, enkä
minä tule toimeen ilman sinua. Sano että suostut, ja meistä tulee
onnellisia. Sano, sano!

Vielä kuukausien kuluttua Jon oli vaikea käsittää, miten hän jaksoi
pysyä päätöksessään. Hän kesti kuitenkin koetuksen, sillä hän tiesi,
että asian lykkääminen olisi hyödytöntä ja julmaa.

-- En voi suostua, koska en rakasta sinua. Vähitellen huomaat, että
olen oikeassa ja kiität minua tästä, Jo lausui juhlallisesti.

-- Minut saa hirttää, jos ikinä muutan mieleni. Laurie ponkaisi
pystyyn nurmikolta suuttuneena pelkästä ajatuksesta.

-- Vielä sinä muutatkin, intti Jo. -- Unohdat pian tämän ja löydät
jonkun herttaisen, hyvinkasvatetun tytön, joka jumaloi sinua ja
josta saat hienon emännän hienoon kotiisi. Minä en siihen kelpaisi.
Olen ruma ja kömpelö ja omituinen ja vanhakin, saisit hävetä minua
ja me riitelisimme -- kinastelemme nytkin vähän väliä. Minä en pidä
ylhäisestä seurapiiristäsi, sinä taas et siedä minun kirjoitteluani,
jota ilman en voisi elää. Tulisimme varmasti onnettomiksi ja
toivoisimme, ettemme milloinkaan olisi leikkiin ryhtyneet. Siitä
tulisi kamalaa!

-- Mitä vielä? kysyi Laurie, jonka oli vaikea kärsivällisesti
kuunnella tuota ennustusten tulvaa.

-- Ei mitään, sanon vain etten kai milloinkaan mene naimisiin. Olen
onnellinen näin ja rakastan vapauttani niin paljon, ettei minulla ole
ollenkaan kiire luopua siitä jonkun kuolevaisen vuoksi.

-- Kyllä minä sinut tiedän! puuttui Laurie puheeseen. -- Nyt
sinä ajattelet noin, mutta tulee aika, jolloin sinulla on joku,
jota rakastat silmittömästi ja jonka edestä olisit valmis vaikka
kuolemaan. Minä tunnen sinut ja tiedän, että niin siinä käy ja minun
on seistävä syrjästäkatsojana.

Rakastunut Laurie parka paiskasi lakkinsa maahan, ja se olisi
vaikuttanut vallan naurettavalta, jolleivät hänen kasvonsa olisi
olleet niin kärsivän näköiset.

-- Aivan niin, minä tahdonkin elää ja kuolla hänen hyväkseen, jos
hän joskus tulee tielleni ja saa minut vastoin tahtoani rakastumaan,
ja sinun on se kestettävä! huudahti Jo, jonka kärsivällisyyden
Teddy-parka oli saanut loppumaan. -- Olen tehnyt parhaani, mutta
sinä et tahdokaan tulla järkiisi. Olet itsekäs, kun kerjäät minulta
sitä, mitä en voi sinulle antaa. Pidän sinusta ystävänä, mutta en
milloinkaan mene kanssasi naimisiin. Mitä pikemmin sen uskot, sitä
parempi meille kummallekin -- se siitä!

Tuo puhe oli kuin tulta tappuroihin. Laurie katseli tyttöä hetkisen
ikään kuin epäröiden mitä tehdä. Sitten hän äkkiä käänsi Jolle
selkänsä ja sanoi epätoivoisella äänellä:

-- Sinä kadut vielä, Jo!

-- Mihin menet, Laurie? kysyi Jo pelästyneenä hänen synkkää ilmettään.

-- Helvettiin! kuului lohdullinen vastaus.

Jon sydän lakkasi hetkeksi lyömästä, kun hän näki Laurien
syöksyvän joen rantaan. Mutta tarvitaan paljon syntiä, kurjuutta
tai mielettömyyttä ennen kuin nuori mies turvautuu väkivaltaiseen
kuolemaan, eikä Laurie ollut niin heikko, että olisi lannistunut
ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan
romanttinen hukuttautuminen, vaan hän meni kuin sokean vaiston
johdattamana veneelleen, heitti yltään takin ja lakin ja alkoi soutaa
voimainsa takaa, parempaa vauhtia kuin monessakaan soutukilpailussa.
Jo veti syvään henkeä katsellessaan poikaparkaa, joka koetti voittaa
sydänsurunsa.

-- Tuo tekee hyvää. Hän palaa niin arkana ja katuvaisena, että minun
on vaikea katsella häntä, Jo tuumi. Hän asteli hitaasti kotiin ja
hänestä tuntui kuin hän olisi surmannut pienen, viattoman olennon ja
kätkenyt sen lehtien alle.

-- Nyt minun on mentävä herra Laurencen luo ja valmistettava häntä,
jotta hän tietää olla oikein hyvä poikarukalle. Jospa Laurie
rakastuisi Bethiin. Ehkäpä hän joskus rakastuukin, mutta minusta
alkaa tuntua, että erehdyin Bethin suhteen. Hyvänen aika! En ymmärrä,
miten rukkasten antaminen voi olla kenestäkään hauskaa. Minusta se on
hirveää.

Jo meni suoraan herra Laurencen luo varmana siitä, että hän itse
hoitaisi asian parhaiten. Hän kertoi urheasti koko surullisen tarinan
ja purskahti sitten niin haikeasti itkemään omaa kovasydämisyyttään,
ettei vanha herra pettymyksestään huolimatta sanallakaan soimannut
häntä.

Hän ei tosin ymmärtänyt, miten kukaan tyttö saattoi pysyä kylmänä
Laurielle, ja toivoi Jon mielen muuttuvan. Mutta hän tiesi myös
paremmin kuin Jo konsanaan, ettei rakkautta voi väkisin herättää,
ja niinpä hän vain pudisti surullisena päätään ja päätti parhaansa
mukaan raivata suruja pojanpoikansa tieltä. Äkkipikaisen nuoren
miehen jäähyväissanat Jolle huolestuttivat häntä enemmän kuin hän
tahtoi myöntää.

Laurie palasi kotiin lopen uupuneena, mutta täysin tyynenä. Isoisä
oli olevinaan tietämätön asiasta, ja hänen onnistuikin näytellä
pari tuntia osaansa. Mutta kun he istuivat yhdessä iltahämärissä,
isoisän oli vaikea jutella enää hilpeästi, ja pojan vielä vaikeampi
ottaa vastaan ylistystä kuluneen vuoden hyvin suoritetusta työstä,
joka hänen mielestään nyt tuntui hukkaan menneeltä. Lopulta hän
ei enää kestänyt, vaan nousi, meni pianon luo ja alkoi soittaa.
Ikkunat olivat auki ja Jo, joka käveli puutarhassa Bethin kanssa,
ymmärsi ensi kerran paremmin musiikkia kuin sisarensa. Laurie soitti
"Pathétique"-sonaattia -- aivan uudella tavalla.

-- Tuo on hienoa, mutta niin surullista, että rupeaa itkettämään.
Soitahan, poika, jotakin iloisempaa, sanoi herra Laurence, jonka
sydän oli tulvillaan myötätuntoa.

Laurie vaihtoi hilpeämpään kappaleeseen ja antoi sävelten pauhata
myrskyisästi. Hän olisi urhoollisesti soittanut loppuun asti, jollei
puutarhasta olisi hänen hetkeksi tauotessaan kuulunut rouva Marchin
ääni:

-- Jo kulta, tulehan tänne. Minä tarvitsen sinua.

Juuri noin Laurie olisi tahtonut sanoa, vaikka eri tarkoituksessa.
Kuullessaan sanat hän sekosi soitossaan; se päättyi riitasointuun ja
soittaja jäi ääneti istumaan pimeässä.

-- En kestä tätä, mutisi vanhus itsekseen. Hän nousi tuolistaan,
kompuroi pianon luo ja laski kätensä pojan leveille hartioille
lausuen hellästi kuin nainen:

-- Minä tiedän, poikaseni, minä tiedän.

Laurie istui hetken ääneti, sitten hän kysyi äkkiä:

-- Kuka sinulle on kertonut?

-- Jo itse.

-- No sitten asia on loppuunkäsitelty! Hän ravisti kärsimättömästi
isoisän kädet olkapäiltään, sillä hänen ylpeytensä ei sietänyt
sääliä, vaikka vanhuksen myötätunto lämmittikin hänen mieltään.

-- Sanoisin vain yhden asian, sitten emme puhu enää siitä, sanoi
herra Laurence harvinaisen lauhkeasti. -- Haluaisitko lähteä pois
kotoa joksikin aikaa?

-- Minä en aio juosta tyttöä karkuun. Täällä Jo ei voi piilottautua
minulta. Minä pysyn täällä ja seuraan häntä niin kauan kuin haluan,
kuului Laurien uhmaileva vastaus.

-- Et pysy, jos olet herrasmies. Minäkin olen pettynyt, mutta eihän
Jo mahda sille mitään, etkä nyt voi tehdä muuta kuin lähteä kotoa
joksikin aikaa. Mihin matkustat?

-- Mihin vain. Minusta kaikki on samantekevää. Laurie nousi seisomaan
naurahtaen niin välinpitämättömästi, että isoisän korvia vihloi.

-- Kestä kuin mies äläkä tee mitään lapsellista. Mikä estäisi sinua
lähtemästä ulkomaille, kuten aikaisemmin suunnittelit?

-- En voi.

-- Ainahan mielesi on tehnyt lähteä matkoille ja minä lupasin, että
tutkinnon suoritettuasi pääset.

-- Niin, mutta en aikonut lähteä yksinäni. Laurie kulki kiivaasti
huoneen poikki kasvoillaan ilme, jota isoisän ei onnekseen tarvinnut
nähdä.

-- Ei sinun tarvitse lähteä yksinäsi. On eräs, joka on aina valmis
kanssasi vaikka minne.

-- Kuka? kysyi Laurie ja pysähtyi kuuntelemaan.

-- Minä.

Laurie tuli nopeasti takaisin hänen luokseen, ojensi kätensä ja sanoi
ääni karheana:

-- Minä olen itsekäs lurjus; mutta -- isoisä -- tiedäthän, että --

-- Herra paratkoon, tiedän kyllä. Olen itse nuorena kokenut saman
ja sitten olen nähnyt isäsi kokemukset. Istu nyt, poikaseni,
rauhallisesti kuuntelemaan minun suunnitelmiani. Kaikki on valmista
ja voimme toteuttaa sen milloin hyvänsä. Isoisä piti kiinni pojan
kädestä kuin peläten, että tämä karkaisi hänen käsistään niin kuin
isänsä aikoinaan.

-- No niin, isoisä? sanoi Laurie osoittamatta erityistä kiinnostusta.

-- Minulla on Lontoossa liikeyrityksiä, jotka kaipaavat valvontaa.
Ajattelin, että sinä ottaisit ne hoitoosi, mutta on kai sittenkin
parempi, että käyn niihin käsiksi itse. Brooke hoitaa kyllä sillä
välin täkäläiset asiat. Liikekumppanini tekevät melkein kaiken työn,
ja minä olen mukana vain siihen asti, kun sinä asetut paikalleni.

-- Mutta sinähän inhoat matkustamista. Ja sinun iässäsi..., aloitti
Laurie, joka oli kiitollinen uhrauksesta, mutta olisi kuitenkin
mieluummin lähtenyt yksinään, jos hänen kerran täytyi matkustaa.

Vanhus tiesi sen mainiosti ja koetti juuri estää sitä, sillä kun
pojanpoika oli tuollaisessa mielentilassa, ei häntä ollut viisasta
jättää omiin hoteisiinsa. Niinpä hän koetti unohtaa kotoiset
mukavuudet ja sanoi urheasti:

-- Hyvä mies, en minä nyt sentään aivan ikäloppu ole. Minusta on
hauskaa ajatella matkaa. Se tekee vain hyvää vanhoille luilleni;
nykypäivinähän matkustaminen on yhtä mukavaa kuin tuolissa istuminen.

Laurie liikahti levottomasti, mikä pani ajattelemaan, ettei ainakaan
hänen tuolinsa ollut varsin mukava tai ettei suunnitelma ollut
hänelle mieleen. Isoisä lisäsi kiireesti:

-- En aio tulla esiliinaksi enkä taakaksesi. Ajattelin vain ettet
mielelläsi jätä minua yksin tänne. Saat vapaasti mennä minne haluat
sillä aikaa kun minä huvittelen omalla tavallani. Minulla on ystäviä
Lontoossa ja Pariisissa ja menen mielelläni heitä tervehtimään.
Sinä voit sillä välin käydä Italiassa, Saksassa, Sveitsissä missä
vain. Voit mielesi mukaan etsiä huvisi taideteoksista, musiikista,
maisemista tai seikkailuista.

Lauriesta tuntui tällä hetkellä kuin hänen sydämensä olisi ollut
auttamattomasti murtunut, ja koko maailma oli hänelle lohduton
autiomaa. Mutta pari sanaa, jotka vanhus oli taitavasti sijoittanut
viimeiseen lauseeseen, saivat murtuneen sydämen odottamatta
sykähtämään ja loihtivat pienen keitaan autiomaahan. Laurie huoahti
ja sanoi sitten välinpitämättömästi:

-- Aivan kuten haluat, isoisä. En välitä mihin menen tai mitä teen.

-- Mutta minä välitän, poika, muista se. Minä annan sinulle täyden
vapauden luottaen, ettet käytä sitä väärin. Lupaa se minulle, Laurie.

-- Lupaan mitä ikinä pyydät.

-- Hyvä, ajatteli vanhus mielessään. -- Tällä hetkellä et välitä
siitä, mitä lupaat, mutta tulee aika, jolloin tuo lupaus pitää sinut
poissa pahoilta teiltä, jollen aivan erehdy.

Herra Laurence oli toimekas mies ja takoi niin kauan kuin rauta oli
kuumaa, ja ennen kuin Laurie ehti tointua sen verran, että olisi
ryhtynyt vastarintaan, he olivat jo matkalla. Valmistelujen kestäessä
Laurie oli raskasmielinen, oikullinen ja hermostunut, hänelle ei
maistunut ruoka, hän pukeutui huolimattomasti ja kulutti suuren
osan ajastaan pianon ääressä. Hän karttoi Jota, mutta tuijotti
häntä ikkunastaan niin kärsivän näköisenä, että Jo näki yöllä hänen
kasvonsa unissaan ja tunsi päivällä raskasta syyllisyyttä.

Laurie ei milloinkaan puhunut onnettomasta rakkaudestaan niin kuin
jotkut pettymyksen kärsineet eikä hän sallinut kenenkään, ei edes
rouva Marchin, lohduttaa tai osoittaa myötätuntoa. Se oli jossakin
suhteessa helpotus hänen ystävilleen. Mutta hänen lähtöään edeltävät
viikot olivat surkeat ja kaikki olivat iloisia siitä, että poikaparka
pääsi uuteen ympäristöön, joka auttaisi häntä unohtamaan surunsa.
Laurie tietysti hymyili synkkänä tälle heidän harhaluulolleen, mutta
antoi toisten pysyä käsityksessään ajatellen ylimielisesti, että
hänen uskollinen rakkautensa kestäisi ikuisesti.

Lähdön hetkellä Laurie näytteli hyväntuulista ja huoletonta. Iloisuus
ei tarttunut kehenkään, mutta toiset koettivat hänen tähtensä
näyttää hilpeiltä, ja kaikki sujui mainiosti, kunnes rouva March
suuteli häntä äidillisesti. Silloin Laurielle tuli kiire. Hän
syleili kaikkia unohtamatta murheellista Hannaakaan ja juoksi alas
portaita kuin henkensä edestä. Jo tuli kohta perästä huiskuttaakseen
hänelle, jos hän sattuisi katsomaan taakseen. Laurie katsoikin, tuli
takaisin, kiersi käsivartensa Jon ympäri ja katsoi häneen liikuttavan
rukoilevasti:

-- Voi, Jo, etkö sittenkin voisi?

-- Teddy kulta, kunpa voisinkin!

Muuta ei sanottu. Seurasi hetken äänettömyys, sitten Laurie
suoristautui ja sanoi: -- Hyvä on, mitä siitä! ja lähti. Mutta
kaikki ei ollut hyvin, eikä Jo sanonut "mitä siitä", sillä Laurien
kiharaisen pään hetkeksi painuessa hänen olkaansa vasten hänestä
tuntui, kuin hän olisi haavoittanut parasta ystäväänsä. Ja kun Laurie
lähti jälkeensä katsomatta, Jo tiesi ettei tämä milloinkaan palaisi
hänen luokseen.



13

BETHIN SALAISUUS


Kun Jo keväällä palasi kotiin, hän järkyttyi huomatessaan Bethissä
tapahtuneen muutoksen. Kukaan ei puhunut siitä eikä näyttänyt
tajuavan sitä, sillä muutos oli tapahtunut vähitellen. Mutta Jo,
jonka katse oli poissaolon aikana terävöitynyt, huomasi sen heti,
ja kun hän näki sisarensa kasvot, raskas paino laskeutui hänen
sydämelleen.

Beth ei ollut kalpeampi eikä paljon laihempi kuin syksyllä, mutta
hän näytti oudon läpikuultavalta, ikään kuin kuolevaisen osa olisi
hitaasti katoamassa ja kuolemattomuus hohtaisi jo hennon ihon läpi
tehden sen kuvaamattoman kauniiksi. Jo näki ja tunsi sen, mutta hän
ei puhunut mitään, ja vähitellen ensi vaikutelma osittain hälveni.
Beth vaikutti tyytyväiseltä eikä kukaan näyttänyt epäilevän, että hän
olisi sairas. Niinpä Jokin uusien huolien tullessa hetkeksi unohti
pelkonsa.

Mutta Laurien lähdettyä ja rauhan palattua taloon epämääräinen huoli
palasi ahdistamaan häntä. Jo oli kertonut rikkomuksensa ja saanut
anteeksi. Mutta hänen näyttäessään säästönsä ja ehdottaessaan pientä
vuoristomatkaa Beth kiitti häntä sydämellisesti ja pyysi, ettei
lähdettäisi niin kauaksi kotoa. Meren rannikolle hän sen sijaan
lähti mielellään, ja kun isoäiti ei suostunut lähtemään pienokaisten
luota, matkusti Jo Bethin seurana hiljaiseen kylpylaitokseen, jossa
tyttö saattoi päivät päästään oleskella ulkosalla ja antaa raittiiden
merituulten puhaltaa hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.

Kylpylaitoksessa oli vähän vieraita, eivätkä tytöt juuri tehneet
tuttavuutta heidän kanssaan, pysyttelivät enimmäkseen kahden kesken.
Ujo Beth ei välittänyt seuraelämästä, Jo taas oli kokonaan antautunut
hoitamaan sisartaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun.
He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja kulkivat aina yhdessä
huomaamatta niitä myötätuntoisia katseita, jotka heitä seurasivat.

He tunsivat pitkän eron lähenevän, mutta kumpikaan ei puhunut siitä,
sillä lähimpien omaisten välillä vallitsee usein pidättyvyys, jota
on vaikea voittaa. Josta tuntui kuin verho olisi valahtanut heidän
välilleen, mutta hän ei voinut kohottaa sitä, sillä Bethiä ympäröivä
hiljaisuus oli kuin jotakin pyhää. Sen vuoksi hän odotti, että Beth
itse puhuisi.

Jo hämmästeli -- ja tunsi samalla kiitollisuutta, etteivät isä ja
äiti huomanneet sitä, minkä hän näki. Noiden hiljaisten viikkojen
aikana varjot kävivät yhä selvemmiksi, mutta hän ei kirjoittanut
siitä kotiin; vanhemmat havaitsisivat kyllä Bethin tilan, kun
tämä palaisi kotiin yhtä heikkona kuin oli lähtiessään. Jo pohti,
aavistiko sisar itse katkeran totuuden ja millaiset mietteet
liikkuivat tämän mielessä pitkinä tunteina, kun hän makasi lämpimällä
kalliolla pää Jon helmassa raikkaan tuulen hivellessä kasvoja ja
meren laineiden laulaessa jalkojen juuressa.

Eräänä päivänä Beth avautui. Jo luuli sisaren nukkuvan, kun tämä
makasi niin hiljaa; hän laski kirjan käsistään ja jäi katsomaan
Bethiä koettaen löytää edes vähän toivoa poskien hennosta punasta.
Mutta kasvot olivat kaidat ja kädet näyttivät liian heikoilta
pitelemään edes pieniä näkinkenkiä, joita ne olivat keränneet. Sillä
hetkellä Jo tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, että Beth luisui
hiljalleen hänen käsistään, ja vaistomaisesti hän kiersi käsivartensa
lujemmin sisaren ympärille. Hetkeksi hänen silmänsä sumenivat, ettei
hän nähnyt mitään, ja kun ne jälleen kirkastuivat, Beth katseli
häneen niin hellästi, että sanoja olisi tuskin tarvittukaan.

-- Jo kulta, olen iloinen että tiedät salaisuuteni. Olen yrittänyt
kertoa sinulle, mutta en ole voinut.

Jo ei vastannut, hän painoi vain poskensa siskon poskea vasten. Hän
ei vuodattanut kyyneltäkään, sillä kun Jon suru oli syvintä, hän
ei itkenyt. Mutta sillä hetkellä hän oli heikompi ja Beth koetti
lohduttaa ja tukea häntä kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja
kuiskaten tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa.

-- Olen jo kauan tiennyt sen, siskokulta. Nyt olen jo tottunut eikä
sitä ole enää vaikea kestää. Ajattele asiaa siltä kannalta äläkä ole
huolissasi minusta, sillä näin on parasta. Niin, Jo, näin on parasta.

-- Tämänkö vuoksi olit niin onneton viime syksynä, Beth? Sinä tiesit
jo silloin ja olet näin kauan pitänyt salaisuutesi, eikö niin? kysyi
Jo. Hän ei halunnut myöntää että näin oli parasta, mutta iloitsi
siitä, ettei Laurie ollut aiheuttanut Bethin murhetta.

-- Niin, silloin lakkasin toivomasta, vaikka en tahtonut sitä
myöntää. Koetin pitää sitä sairaalloisena kuvitelmana enkä tahtonut
tehdä ketään levottomaksi. Mutta kun näin, miten terveitä ja vahvoja
te kaikki olitte ja miten te suunnittelitte kaikenlaista hauskaa,
silloin tuntui vaikealta, ettei minusta tulisikaan samanlaista kuin
te. Se oli kurjaa, Jo.

-- Voi Beth, mikset kertonut minulle, että olisin saanut auttaa ja
lohduttaa sinua? Kuinka saatoit salata sen minulta ja kantaa taakkasi
aivan yksin?

Jon ääneen sisältyi hellää soimausta, ja hänen sydäntään ahdisti, kun
hän ajatteli taistelua, jonka Beth oli saanut hiljaisuudessa käydä,
ennen kuin hän saattoi jättää jäähyväiset terveydelle, rakkaudelle ja
elämälle ja ottaa ristin ilomielin kantaakseen.

-- Ehkä se oli väärin, mutta tarkoitukseni oli tehdä oikein. En ollut
itsekään varma, kukaan ei puhunut siitä mitään ja minä toivoin, että
olin erehtynyt. Olisi ollut itsekästä pelotella teitä, kun äiti oli
huolissaan Megin vuoksi, Amy kaukana poissa, ja sinä ja Laurie olitte
niin onnellisia -- ainakin minä luulin niin.

-- Ja minä luulin sinun rakastavan häntä ja lähdin pois, kun en
itse voinut rakastaa, huudahti Jo iloisena, kun vihdoin sai kertoa
totuuden.

Beth näytti hämmästyvän ajatusta niin, että Jon täytyi surustaan
huolimatta hymyillä. Sitten hän lisäsi hellästi:

-- Sinä et siis rakastanut häntä, kultaseni? Minä pelkäsin sitä ja
kuvittelin, että sydänparkasi oli täynnä rakkaussuruja koko ajan
poissa ollessani.

-- Mutta Jo, miten minä olisin voinut rakastua häneen, kun hän piti
sinusta? kysyi Beth viattomasti. -- Minä pidän hänestä paljon, hän on
hyvä minulle. Mutta koskaan hän ei voisi olla minulle muu kuin veli.
Toivon että hänestä kerran tuleekin veljeni.

-- Ei ainakaan minun ansiostani, virkkoi Jo päättäväisesti. Amy on
enää jäljellä, ja he sopisivatkin hyvin yhteen. Mutta tällä hetkellä
en välitä niistä asioista vähääkään. En välitä kenestäkään muusta
kuin sinusta, Beth. Sinun täytyy parantua.

-- Voi kuinka hartaasti haluaisinkin tulla terveeksi! Minä koetan
parhaani, mutta joka päivä tunnen heikontuvani ja tunnen yhä
varmemmin, etten koskaan toivu. Tämä on kuin vuoroveden vaihtuminen.
Se tapahtuu hitaasti, mutta kukaan ei voi sitä estää.

-- Se täytyy estää. Sinun aikasi ei vielä saa loppua, sinähän
olet vasta yhdeksäntoista. Sinä et saa kuolla. Minä teen jotakin,
rukoilen ja taistelen sitä vastaan. Minä pidän sinut luonani, vaikka
mikä olisi, meidän täytyy löytää keinoja, vielä ei voi olla liian
myöhäistä, Jumala ei voi olla niin julma, että ryöstäisi sinut
minulta, huudahti Jo uhmaavasti, sillä hänen mielensä ei ollut
suinkaan yhtä nöyrän alistuva kuin Bethin.

Yksinkertaiset, vilpittömät ihmiset eivät paljon puhu uskostaan. Se
näyttäytyy pikemmin teoissa kuin sanoissa ja sillä on voimakkaampi
vaikutus kuin saarnoilla ja selityksillä. Beth ei osannut selittää
uskoaan, joka antoi hänelle voimaa ja rohkeutta luopua elämästä ja
iloisena odottaa kuolemaa.

Luottavaisena kuin lapsi hän jätti kaikki kysymykset ja turvautui
Isään Jumalaan ja Luonto-äitiin varmana siitä, että nämä yksin voivat
parhaiten vahvistaa ja opettaa sekä sielua että ruumista niin tätä
kuin tulevaakin elämää varten. Hän ei nuhdellut Jota tekohurskaasti,
vaan rakasti sisartaan entistä enemmän tämän kiihkeän kiintymyksen
vuoksi. Beth ei voinut sanoa: Kuolen mielelläni, -- sillä hänestä
oli ihanaa elää. Hän saattoi vain huokaista: Koetan tyytyä, ja piti
tiukasti kiinni Josta, kun katkera suru ensi kertaa valtasi heidät
kummankin.

Jonkin ajan kuluttua Beth rauhoittui ja sanoi:

-- Kerrotko kotona kun palaamme?

-- Luulen että he näkevät sen kertomattakin, huokasi Jo, sillä
hänestä tuntui että Beth huononi päivä päivältä.

-- Ei se ole varmaa. Olen kuullut, että usein ne, jotka rakastavat
eniten, ovat sokeimpia sellaisissa asioissa. Jos he eivät huomaa,
niin kerro sinä heille minun puolestani. En halua salata heiltä
mitään ja on parasta valmistaa heitä. Megillä on John ja pienokaiset
lohdutuksenaan, mutta sinun täytyy tukea isää ja äitiä, tuethan Jo?

-- Tuen jos pystyn. Mutta Beth, minä en anna vielä periksi. Minä
tahdon uskoa, että se onkin pelkkää kuvittelua, ja saada sinutkin
ajattelemaan niin, sanoi Jo koettaen puhua iloisesti.

Beth makasi hetken ajatuksissaan, sitten hän sanoi rauhalliseen
tapaansa:

-- En osaa oikein ilmaista ajatuksiani, enkä yrittäisikään selittää
niitä muille kuin sinulle, Jo. Tahtoisin vain sanoa, että tuntuu
kuin minun elämäni olisi alusta alkaen tarkoitettu lyhyeksi. En ole
sellainen kuin te toiset. En koskaan ole suunnitellut, mitä tekisin
aikuisena. En milloinkaan ole ajatellut meneväni naimisiin niin kuin
te. En oikein ole osannut kuvitella itseäni muuna kuin pienenä,
tyhmänä Bethinä, joka häärää kotona ja on hyödyksi vain siellä. En
ole koskaan halunnut lähteä kotoa, ja nytkin minusta on vaikeinta
erota teistä. En pelkää yhtään, mutta minusta tuntuu, että minulla on
taivaassakin koti-ikävä.

Jo ei voinut vastata; vähään aikaan ei kuulunutkaan kuin tuulen
humina ja laineitten loiskuntaa. Valkosiipinen lokki lensi ohi,
ja auringon säteet leikittelivät sen hopeanhohteisessa rinnassa.
Beth seurasi sitä silmillään, kunnes se katosi näkyvistä ja hänen
katseensa kävi surulliseksi.

Pieni harmaa rantasipi sipsutti rantaa pitkin piipittäen hiljaa
kuin olisi iloinnut merestä ja auringosta. Se tuli aivan lähelle
Bethiä, tirkisteli häntä ystävällisesti toisella silmällään ja kävi
kodikkaasti hänen viereensä kivelle märkiä höyheniään sukimaan. Beth
hymyili tyytyväisenä, kun lintu näytti pyrkivän hänen ystäväkseen ja
oli muistuttamassa, että hän vielä sai nauttia ihanasta maailmasta.

-- Lintu pieni! Katso, miten se on kesy. Minä pidän näistä linnuista
enemmän kuin lokeista. Ne eivät ole yhtä uljaita ja kauniita, mutta
sen sijaan onnellisen ja luottavaisen näköisiä pikku olentoja.
Viime kesänä sanoin näitä omiksi linnuikseni ja äidinkin mielestä
ne muistuttivat minua. Ne ovat ahkeria, vaatimattomia olentoja,
jotka aina pysyttelevät rannikolla ja sirkuttavat omaa tyytyväistä
lauluaan. Sinä olet kuin lokki, uljas ja voimakas, sinä rakastat
myrskyä ja tuulta, lennät kauas merelle etkä kaipaa ketään toveria.
Meg on kyyhkynen ja Amy kuin leivonen, josta hän kirjoittaa; yrittää
korkealle pilviin, mutta palaa aina takaisin omaan pesäänsä. Amy
kulta! Hän on kovin kunnianhimoinen, mutta hänellä on hyvä ja hellä
sydän. Lensi hän miten korkealle hyvänsä, kotiaan hän ei unohda.
Toivon että vielä näen hänet, mutta hän tuntuu olevan tavattoman
kaukana.

-- Hän tulee keväällä ja silloin voit ottaa hänet iloisena vastaan.
Minä aion saada sinut terveeksi ja punaposkiseksi siihen mennessä,
sanoi Jo, ja hänestä tuntui että Bethissä puhetapa oli muuttunut
eniten. Tämä ilmaisi nyt ajatuksensa välittömästi ja vaivattomasti,
aivan toisin kuin entinen ujo Beth.

-- Jo kulta, ei kannata enää toivoa. Mutta ei surra vaan ollaan
iloisia, niin kauan kuin saamme olla yhdessä. Meillä on hauskaa
keskenämme, sillä minulla ei ole kovia tuskia ja uskon, että kaikki
käy helposti, kun sinä olet tukenani.

Jo kumartui suutelemaan sisarensa rauhallisia kasvoja ja tuolla
suudelmalla hän lupautui sieluineen ruumiineen palvelemaan Bethiä.

Jo oli oikeassa. Heidän palatessaan kotiin ei tarvittu enää sanoja,
sillä isä ja äiti näkivät nyt selvästi sen, miltä he olivat
viimeiseen asti toivoneet säästyvänsä. Matkasta väsyneenä Beth
meni heti vuoteeseen sanottuaan olevansa iloinen, kun pääsi taas
kotiin. Kun Jo tuli alakertaan, hän näki että oli turha kertoa
Bethin salaisuutta. Isä nojasi uunin reunukseen eikä kääntynyt hänen
tullessaan, mutta äiti ojensi kätensä kuin apua anoen, ja Jo meni
ääneti lohduttamaan häntä.



14

UUSIA VAIKUTELMIA


Kello kolmen aikaan iltapäivällä koko Nizzan hienosto oli kävelemässä
Promenade des Anglais'lla, joka oli ihastuttava kävelypaikka. Palmut,
kukkaistutukset ja trooppiset pensaat reunustivat sitä. Toisella
puolen aaltoili meri ja toisella puolen oli ajotie, jonka varrella
oli huviloita ja hotelleja, kun taas kauempana näkyi appelsiinipuiden
peittämiä kukkuloita. Siellä oli monien kansallisuuksien edustajia,
siellä puhuttiin monia eri kieliä ja käytettiin monenlaisia pukuja.

Aurinkoisina päivinä näkymä oli iloinen ja värikäs kuin karnevaalien
aikaan; tiellä vilisi englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia,
venäläisiä, juutalaisia ja amerikkalaisia. He ajelivat, istuskelivat
tai maleksivat vaihtaen uutisia tai arvostellen viimeksi saapunutta
kuuluisuutta. Ajoneuvojen kuosikin vaihteli; erityisesti kiintyi
huomio mataliin korivaunuihin, joissa naiset ajelivat ohjaten omin
käsin vilkasta poniparia. Kirkkaanvärinen verkko esti heidän avaria
hameenhelmojaan laahaamasta maata, ja takapukilla istui pieni
hevospoika.

Joulupäivänä asteli kävelytietä pitkin kookas nuori mies kädet selän
takana ja kasvoilla hajamielinen ilme. Hän näytti piirteiltään
italialaiselta, oli pukeutunut englantilaisittain, mutta käyttäytyi
amerikkalaisen huolettomasti. Moni nainen kääntyi katsomaan häntä
ihastuneena, ja moni keikari kohautti olkapäitään ja kadehti hänen
komeata vartaloaan. Kävelytiellä olisi voinut mielin määrin ihailla
kauniita kasvoja, mutta nuorukainen ei kiinnittänyt niihin huomiota,
katsoi vain joskus tarkemmin jotakuta vaaleatukkaista tyttöä tai
sinipukuista naista. Hän saapui juuri tien päähän ja pysähtyi
hetkeksi tuumimaan, menisikö puistoon kuuntelemaan musiikkia vai
jatkaisiko matkaa pitkin rannikkoa vuorille päin. Samassa kuului
nopeaa kavioiden kapsetta, joka sai nuoren miehen katsahtamaan
ylös. Joku nainen ajoi yksin korivaunuissa. Hän oli nuori, vaalea
ja sinipukuinen. Hetken nuorukainen tuijotti häntä, sitten hänen
kasvonsa kirkastuivat, hän heilautti poikamaisesti hattuaan ja juoksi
tytön luo.

-- Voi Laurie, sinäkö siinä todella olet? Luulin ettet tulisikaan!
huudahti Amy, päästi ohjakset ja ojensi molemmat kätensä Laurielle
-- suureksi kauhuksi eräälle ranskalaiselle äidille, joka kiiruhti
tyttärensä askeleita, jotta noiden hupsujen englantilaisten vapaa
käytös ei turmelisi tämän viattomuutta.

-- Jouduin vähän viipymään matkalla, mutta lupasin tulla jouluksi
teidän luoksenne ja tässä olen.

-- Miten isoisäsi voi? Milloin sinä tulit? Missä sinä asut?

-- Oikein hyvin -- eilen illalla -- Chauvain-hotellissa. Kävin
tapaamassa teitä, mutta olitte kaikki ulkona.

-- Minulla on niin paljon puhuttavaa, etten tiedä mistä alkaisin!
Nouse vaunuihin, niin saamme jutella rauhassa. Olen ajelulla ja
kaipasinkin juuri seuraa. Flo valmistautuu iltaa varten.

-- Onko teillä illalla tanssiaiset?

-- Hotellissa on joulukutsut. Siellä asuu paljon amerikkalaisia,
jotka juhlivat päivän kunniaksi. Sinä tulet tietysti myös. Täti
ihastuu siitä kovin.

-- Kiitos. Mihin me nyt ajamme? kysyi Laurie nojautuen taapäin
ja ristien käsivartensa rinnalleen. Se miellytti Amya, joka ajoi
mieluummin itse, varsinkin kun hänellä oli pieni piiska ja siniset
ohjakset, jotka näyttivät hauskoilta ponien valkoista selkää vasten.

-- Ensin postia hakemaan ja sitten Castle Hilliin. Sieltä on ihana
näköala ja minusta on hauska ruokkia riikinkukkoja. Oletko sinä
käynyt siellä koskaan?

-- Olen useinkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos menemme
sinne taas.

-- Kerro nyt asioistasi. Viimeksi kuulin sinusta, kun isoisäsi
kirjoitti odottavansa sinua takaisin Berliinistä.

-- Niin, olin siellä kuukauden ja tapasin sitten isoisän Pariisissa,
jonne hän oli asettunut talveksi. Hänellä on siellä ystäviä, ja hän
viihtyy oikein hyvin. Minä menen ja tulen aivan kuten haluan ja
kaikki sujuu loistavasti.

-- Sepä on mukava järjestely, sanoi Amy, joka kaipasi jotakin Laurien
olemuksessa, vaikka ei osannut sanoa mitä.

-- Niin no, isoisä vihaa matkustamista, minä taas en viihdy
aloillani. Sen vuoksi me kumpikin teemme niin kuin huvittaa emmekä
vaivaa toisiamme. Käyn usein hänen luonaan, hän kuuntelee mielellään
kun kerron seikkailuistani. Minusta taas on hauska tietää, että joku
iloitsee, kun palaan retkiltäni. Tämä on vanha, likainen pesä, eikö
olekin? hän jatkoi, kun he ajoivat pitkin puistokatua Napoleonin
torille, joka sijaitsi kaupungin vanhimmassa osassa.

-- Lika on täällä maalauksellista eikä haittaa lainkaan. Joki ja
kukkula ovat ihania, ja minua viehättävät nuo kapeat poikkikadut.
Meidän on annettava tuon juhlakulkueen mennä ensin. Se on matkalla
Pyhän Johanneksen kirkkoon.

Laurien katsellessa välinpitämättömänä juhlakulkuetta, jossa asteli
pappeja katoksien varjossa, vahakynttilöitä kantavia valkohuntuisia
nunnia ja sinipukuisia laulavia kuoripoikia, Amy tutki häntä
sivultapäin ja huomasi joutuvansa oudon ujouden valtaan.

Laurie oli muuttunut; huolettomasta pojasta oli tullut raskasmielinen
mies. Hän oli entistäkin komeampi, mutta kun tapaamisen aiheuttama
ilo oli haihtunut, hän näytti väsyneeltä ja innottomalta. Hän ei
ollut sairaan eikä oikeastaan onnettomankaan näköinen, vain vakavampi
ja aikuisempi kuin olisi saattanut odottaa parin iloisesti vietetyn
vuoden jälkeen. Amy ei ymmärtänyt sitä, mutta ei uskaltanut kysellä.
Hän vain pudisti päätään ja antoi poniensa juosta niin pian kuin
juhlakulkue oli vaeltanut Paglionin sillan yli ja kadonnut kirkkoon.

-- Que pensez-vous? kysyi Amy ylpeillen ranskallaan, joka oli paljon
parantunut matkan aikana.

-- Ajattelen, että mademoiselle on käyttänyt hyvin aikansa ja tulos
on kerrassaan viehättävä, vastasi Laurie vieden käden sydämelleen ja
kumartaen ihastuneen näköisenä.

Amy punastui mielihyvästä. Kohteliaisuus ei kuitenkaan oikein
tyydyttänyt häntä, kun hän muisti, miten Laurie ennen kotona
jossakin juhlatilaisuudessa oli tarkastellut häntä joka puolelta ja
ylistänyt häntä 'äärettömän sieväksi', hymyillyt sydämellisesti ja
taputtanut häntä hyväksyvästi päälaelle. Hän ei pitänyt tästä uudesta
äänensävystä, Laurie oli ilmeisesti vilpitön, mutta kuulosti eleestä
huolimatta välinpitämättömältä.

-- Jos hänestä tulee tuollainen mies, hän olisi saanut mieluummin
jäädä pikkupojaksi, mietti Amy joka tunsi omituista pettymystä ja
mielipahaa, vaikka koetti näyttää iloiselta.

Postissa oli pari kallisarvoista kirjettä kotoa, ja annettuaan
ohjakset Laurielle Amy luki ne onnellisena heidän ajaessaan varjoisaa
katua vihreiden pensasaitojen lomitse, missä ruusut kukkivat
kauniisti kuin kesäkuussa.

-- Äiti kirjoittaa, että Beth on hyvin heikkona. Tuntuu usein siltä,
että minun pitäisi lähteä kotiin, mutta he kehottavat aina minua
jäämään, ja niin minä olen jäänyt, sillä en enää toiste saa näin
hyvää tilaisuutta, sanoi Amy surullisena vähän matkaa luettuaan.

-- Minusta olet oikeassa siinä, tyttöseni. Kotonaolostasi ei olisi
mitään hyötyä, ja heistä on päin vastoin hauska tietää, että voit
hyvin ja olet täällä onnellinen ja iloinen.

Laurie siirtyi puhuessaan hiukan lähemmäksi Amya ja oli taas enemmän
entisensä kaltainen. Hänen katseensa, käytöksensä ja herttaisesti
lausuttu "tyttöseni" haihduttivat Amya vaivanneen pelon ja
vakuuttivat hänelle, että sattuipa sitten mitä harmeja hyvänsä, hän
ei ollut yksin vieraassa maassa. Samassa hän jo nauroi ja näytti
Laurielle piirrosta, jossa Jo oli kuvattu kirjailijan asussaan.
Hatun rusetti törrötti pystyssä ja suun kohdalta lähtivät sanat:
"Innoituksen tuli palaa."

Laurie hymyili, otti paperin ja kätki sen povitaskuunsa, 'jottei
tuuli veisi sitä'. Sitten hän kuunteli kiinnostuneena, kun Amy luki
ääneen Jon eloisan kirjeen.

-- Tästä tulee hauska joulu. Aamulla sain lahjoja, sitten tulit
sinä ja kirjeet kotoa ja illalla on vielä kutsut, virkkoi Amy,
kun he nousivat vaunuista vanhan linnan raunioiden luona ja kesyt
riikinkukot astelivat parvena heitä vastaan odottaen ruoka-annostaan.

Kun Amy nauraen sirotteli muurilta leivänmurusia koreille linnuille,
Laurie tarkasteli uteliaana tyttöä samoin kuin tämä äsken häntä,
nähdäkseen mitä muutoksia aika ja ulkomaanmatka olivat saaneet
aikaan. Hän ei havainnut mitään oudoksuttavaa tai ikävää; Amy oli
yhtä pirteä ja suloinen kuin ennenkin, ehkä vähän asenteellinen
puheessaan ja käytöksessään, mutta olemukseltaan erittäin hienostunut
ja tyylikäs.

Amy oli aina ollut kehittynyt ikäisekseen, ja nyt hänen
esiintymisessään ja keskustelussaan ilmeni kypsyyttä, joka sai hänet
näyttämään enemmän maailmannaiselta kuin hän olikaan. Mutta silloin
tällöin pilkahti esiin entinen tuittupää, ja suloisen ulkokuoren alta
näkyi Amyn lujatahtoinen, vilpitön olemus turmeltumattomana.

Laurie ei varmaankaan tiedostanut kaikkea näkemäänsä, mutta joka
tapauksessa hän ilahtui ja kiinnostui huomioistaan. Hänen mieleensä
jäi kuva iloisesta tytöstä, jonka puku oli auringossa pehmeän
sininen, iho raikas ja hiukset kullanhohtoiset. Tyttö oli kauniin
maiseman keskipiste.

Heidän tullessaan kukkulan huipulle kivitasanteelle Amy heilautti
kättään ikään kuin toivottaen Laurien tervetulleeksi lempipaikalleen
ja puheli osoittaen milloin mihinkin suuntaan:

-- Muistathan tuomiokirkon ja Corson, nuo kalastajat jotka vetävät
verkkojaan lahdella ja tuon kauniin tien, joka johtaa Villa Francaan?
Tuo pieni pilkku taivaanrannalla kuuluu olevan Korsika.

-- Muistanhan minä, eipä täällä ole paljon mikään muuttunut, vastasi
Laurie laimeasti.

-- Mitähän Jo antaisi, jos saisi nähdä tuon pilkun! sanoi Amy, joka
oli ihastuksissaan ja yritti saada Laurienkin innostumaan.

-- Niin, sanoi Laurie vain, mutta kääntyi kuitenkin tähyilemään
saarta.

-- Katso sitä hänenkin puolestaan ja kerro sitten mitä olet
toimittanut viime tapaamisen jälkeen, sanoi Amy ja istuutui
kuuntelemaan.

Mutta kertomus suli vähiin. Vaikka Laurie tuli hänen luokseen ja
vastasi auliisti kysymyksiin, ei Amy saanut selville muuta kuin että
hän oli kierrellyt mannermaata ja käynyt Kreikassa. Tunnin kuluttua
he ajoivat kotiin. Laurie kävi tervehtimässä rouva Carrolia ja lupasi
palata illalla.

Amy koristautui erityisen huolellisesti siksi illaksi. Aika ja pitkä
ero olivat saaneet muutoksia aikaan molemmissa nuorissa. Amy oli
nähnyt vanhan ystävänsä uudessa valossa. Tämä ei ollut enää 'meidän
poika', vaan komea, miellyttävä mies, jonka suosioon hän tietysti
halusi päästä. Amy tunsi vahvat puolensa ja hänellä oli makua ja
taitoa tuoda ne kauniisti esiin.

Tarlataania ja tylliä sai huokealla Nizzasta. Niinpä Amy uusi
vaatevarastoaan noudattaen järkevää englantilaista muotia. Nuoren
tytön yksinkertaisen puvun somisteeksi riitti tuore kukkanen, jokin
pieni koru tai muu näppärä keksintö. Mutta toisinaan taiteilija pääsi
Amyssa vallalle ja sai hänet tekemään itselleen kreikkalaistyylisen
kampauksen tai sijoittamaan pukuihinsa antiikin poimutuksia.

-- Tahdon hänen pitävän minua hauskan näköisenä ja kertovan siitä
kotonakin, tuumi Amy pukeutuessaan Flon valkoiseen silkkipukuun; hän
verhosi sen raikkaalla harsopilvellä, jonka keskeltä hänen valkoiset
olkapäänsä ja kultatukkainen päänsä nousivat sievästi. Hän kampasi
hiukset aivan yksinkertaisesti kiertämällä paksut kiharansa kevyelle
solmulle niskaan.

-- Tämä ei ole viimeistä muotia, mutta se pukee minua, eikä minulla
ole varaa tehdä itsestäni variksenpelättiä, oli hänen tapana sanoa,
kun häntä neuvottiin kähertämään, pörröttämään tai palmikoimaan
tukkansa kulloisenkin muodin mukaan.

Koska Amylla ei ollut kyllin hienoja koruja, hän somisti hameensa
vaaleanpunaisilla atsaleankukilla ja kehysti olkapäänsä vihreillä
viininlehvillä. Muistaen entiset maalatut kenkänsä hän katseli
onnellisena sieviä silkkikenkiään ja tanssi kierroksen huoneessa
ihaillen tyylikkäitä jalkojaan.

-- Uusi viuhka sopii hyvin kukkiini. Hansikkaat ovat ihastuttavat ja
aidot pitsit tädin nenäliinassa antavat säväyksen koko puvulle. Jospa
minulla vain olisi klassinen nenä ja suu, olisin täysin tyytyväinen,
sanoi Amy tutkien itseään arvostelevasti peilistä kynttilä
kummassakin kädessään.

Tästä murheesta huolimatta hän näytti varsin iloiselta ja
viehättävältä astellessaan arvokkaasti huoneestaan. Hän käveli
edestakaisin seurusteluhuoneessa odotellen Laurieta. Kerran hän
asettui juuri kynttiläkruunun alle, missä hänen tukkansa näytti
kauniilta, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa hän siirtyi huoneen
päähän ikään kuin häveten, että oli halunnut antaa mahdollisimman
edullisen ensivaikutelman. Mutta samassa saapui Laurie niin hiljaa,
ettei Amy kuullut. Tyttö seisoi etäisimmän ikkunan luona sivuittain
kannattaen toisella kädellä hamettaan, ja tummanpunaista ikkunaverhoa
vasten hoikka, valkoinen olento oli kuin kuvapatsas.

-- Hyvää iltaa, Diana! sanoi Laurie ihastuneena.

-- Hyvää iltaa, Apollo! vastasi Amy hymyillen, sillä Lauriekin oli
tavattoman komea, ja ajatellessaan, että saisi astua tanssisaliin
niin hauskannäköisen miehen saattelemana, hän sääli sydämensä
pohjasta neljää rumaa Davisin tyttöä.

-- Tässä ovat kukkasi. Järjestin ne itse, kun muistin ettet pidä
sokeritopan näköisistä kukkakimpuista, sanoi Laurie ojentaessaan
hänelle kukkakimpun pitimessä, jota Amy joka päivä oli ihaillut
kultasepän ikkunassa.

-- Oletpa sinä herttainen! huudahti Amy kiitollisena. -- Jos olisin
tiennyt että tulet tänään, olisin varustanut sinulle jonkin lahjan,
vaikka tuskin minä olisin voinut hankkia näin kaunista.

-- Kiitos. Ei se ole läheskään niin kaunis kuin pitäisi, mutta
sinä kaunistat sitä, lisäsi Laurie, kun Amy kiinnitti hopearenkaan
ranteeseensa.

-- Älä viitsi puhua tuolla tavoin.

-- Luulin sinun pitävän sellaisesta.

-- En sinun suustasi. Se ei kuulosta luontevalta, minä pidän
entisestä suorapuheisuudestasi.

-- Se on hauskaa, vastasi Laurie helpottuneena. Sitten hän napitti
Amyn hansikkaat ja kysyi, oliko hänen solmukkeensa suorassa, aivan
niin kuin kotona, kun he menivät yhdessä juhliin.

Pitkään ruokasaliin kokoontui seurue, jollaisen voi nähdä vain
Euroopassa. Vieraanvaraiset amerikkalaiset olivat kutsuneet kaikki
Nizzan-tuttavansa, ja kun heillä ei ollut ennakkoluuloja arvonimiä
kohtaan, he olivat kutsuneet muutamia ylhäisyyksiä lisäämään
joulutanssiaisten loistoa.

Muuan venäläinen ruhtinas kunnioitti vähän aikaa seuraa läsnäolollaan
ja suvaitsi keskustella erään rehevän rouvan kanssa, jolla oli
yllään mustaa samettia ja helminauha leuan alla. Paroni Rotschildin
yksityissihteeri, isonenäinen juutalainen, jolla oli ahtaat kengät,
hymyili ystävällisesti jokaiselle ikään kuin hänen herransa nimi
olisi loihtinut hänellekin loistavan sädekehän. Eräs muhkea
ranskalainen, joka sanoi tuntevansa keisarin, oli tullut tyydyttämään
tanssinhaluaan, ja lady de Jones, englantilainen perheenäiti,
oli tuonut seurueen koristukseksi koko pienen kahdeksanhenkisen
perheensä. Tietysti näkyi joukossa nopsakäyntisiä, äänekkäitä
amerikkalaistyttöjä, upeita, typerännäköisiä englantilaisneitosia,
muutamia eloisia ranskattaria sekä koko joukko matkustelevia
nuorukaisia, jotka huvittelivat sydämensä pohjasta. Eri
kansallisuuksia edustavat äidit koristivat seinänvierustoja ja
hymyilivät suopeasti niille, jotka tanssittivat heidän tyttäriään.

Jokainen nuori tyttö voi mielessään kuvitella, miltä Amysta tuntui
astua Laurien käsivarteen nojaten 'näyttämölle'. Hän tiesi olevansa
hauskannäköinen, hän rakasti tanssia ja tunsi olevansa kuin kotonaan
tanssilattialla. Hän nautti ihanasta voimantunteesta, jonka nuori
tyttö kokee löytäessään uuden valtakunnan, jota saa hallita
kauneuden, nuoruuden ja naisellisuuden valtikalla. Hän sääli Davisin
mitättömän näköisiä kömpelöitä tyttöjä, joiden seurana oli vain ruma
isä ja kolme vielä rumempaa tätiä, ja ohimennessään Amy nyökkäsi
heille erityisen ystävällisesti. Samalla hän soi heille tilaisuuden
ihailla pukuaan ja komeaa kavaljeeriaan.

Orkesterin virittäessä ensimmäiset sävelet Amyn posket alkoivat
hehkua, silmät säihkyivät ja jalka naputti kärsimättömästi tahtia.
Hän tanssi hyvin ja tahtoi näyttää sen Laurielle; siksi onkin helppo
kuvitella Amyn järkytystä, kun Laurie aivan innottomasti kysyi:

-- Viitsitkö tanssia?

-- Kai nyt tanssiaisissa viitsitään.

Tytön hämmästynyt katse ja nopea vastaus saivat Laurien korjaamaan
erehdyksensä mitä pikimmin.

-- Tarkoitin tätä ensimmäistä tanssia. Saanko kunnian?

-- Sitten minun täytyy perua yksi kreivin varaama. Hän tanssii
taivaallisesti; mutta kyllä hän antaa anteeksi kun kuulee, että
sinä olet vanha ystävä, vastasi Amy toivoen, että komea nimi tekisi
vaikutuksen ja osoittaisi Laurielle, ettei hänen kanssaan sopinut
leikkiä.

-- Sievä poika se puolalainen, mutta kovin lyhyt viemään tanssiin

    tytärtä jumalten,
    niin jumalaisen sorjaa, ihanaa,

kuului Laurien lohdullinen vastaus.

He joutuivat englantilaisten joukkoon, ja Amyn täytyi astella
arvokkaasti kotiljongia, vaikka olisikin juuri nyt halunnut tanssia
tarantellan tahdissa. Laurie luovutti hänet sitten 'sievälle
pojalle', meni täyttämään velvollisuutensa Flota kohtaan eikä tullut
pyytäneeksi Amylta enemmän tansseja.

Anteeksiantamaton huolimattomuus sai ansaitun rangaistuksensa, kun
Amy heti lupasi muille kaikki tanssit ennen illallista, joskin hän
aikoi armahtaa Laurieta, jos tämä osoittaisi katumuksen merkkejä.
Hän näytti ujon tyytyväisenä tanssikorttiaan, kun Laurie maleksi
-- ei suinkaan rynnännyt -- pyytämään Amya seuraavaan tanssiin,
riemukkaaseen puolalaismasurkkaan. Laurien kohtelias pahoittelu ei
Amysta ollut oikein vakuuttava, ja hypähdellessään kreivin rinnalla
masurkan tahdissa hän näki Laurien ilmeisen helpottuneena istuutuvan
Carrolin tädin viereen.

Se oli anteeksiantamatonta. Pitkään aikaan Amy ei kiinnittänyt häneen
lainkaan huomiota, vaihtoi enintään sanan tai pari tullessaan tätinsä
luo levähtämään tai hakemaan nuppineulaa. Hänen suuttumuksellaan oli
kuitenkin hyvä vaikutus, sillä hän kätki sen hymyn taa ja näytti
aivan erityisen iloiselta ja säteilevältä. Laurie katseli häntä
mielellään, sillä tyttö ei riehunut eikä liioin laahustanut, vaan
tanssi vilkkaasti ja sirosti.

Laurie alkoikin tarkastaa häntä uudella tavalla, ja ennen kuin ilta
oli kulunut puoleenkaan, hän oli päätynyt siihen, että pikku Amysta
oli kehittymässä ihastuttava nainen.

Juhlista tuli iloiset, sillä pian olivat kaikki kotiutuneet ja
jouluilo sai kaikkien kasvot säteilemään, tunnelman hilpeäksi
ja jalat kevyiksi. Viulut, torvet, rummut, piano -- muusikot
tuntuivat soittavan aivan ilokseen. Kaikki kynnelle kykenevät olivat
tanssilattialla, ja ne jotka eivät kyenneet, ihailivat hyvillä mielin
toisia. Ilma oli sakeanaan Daviseja, ja Jonesin lapset loikkivat
joukossa kuin nuoret kirahvit. Kultasihteeri kiiti meteorin lailla
ympäri huonetta tulisen ranskattaren kanssa, jonka vaaleanpunainen
laahus oli kuin mattona lattialla. Germaaniylhäisyys löysi
illallispöydän, söi onnellisena kaikkea, mitä ruokalista tarjosi ja
kauhistutti tarjoilijoita ruokahalullaan. Mutta keisarin ystävä oli
aina tanssimassa osasipa sitten tai ei.

Amy kreiveineen oli yhtä innostunut, mutta he herättivät huomiota
siroudellaan ja vilkkaudellaan. Laurie polki vaistomaisesti tahtia
katsellessaan, miten valkoiset kengät väsymättä nousivat ja laskivat.
Erotessaan vihdoin Amysta pikku Wladimir vakuutti olevansa murheen
murtama, kun hänen täytyi lähteä niin varhain. Amykin levähti ja
halusi mielellään nähdä, miten hänen uskoton ritarinsa oli kantanut
rangaistuksensa.

Se oli vaikuttanut tehokkaasti. Laurie näytti kuin heränneen unesta
noustessaan antamaan Amylle paikkansa. Ja kun hän kiiruhti hakemaan
Amylle haukattavaa, tämä ajatteli tyytyväisenä:

-- Kas niin, arvasin että se tekisi hänelle hyvää!

-- Olet kuin Balzacin "Femme peinte par ellemême", sanoi Laurie
leyhytellen toisella kädellä viuhkaa hänen edessään ja ojentaen
toisella hänelle kahvikuppia.

-- Minun maalini ei irtaudu, vakuutti Amy, hankasi kädellään
ruusuista poskeaan ja näytti niin tosissaan valkoista hansikasta
Laurielle, että tämä purskahti iloiseen nauruun.

-- Miksi tällaista kangasta sanotaan? hän kysyi koskettaen Amyn puvun
laskosta, joka oli leyhähtänyt hänen polvelleen.

-- Se on tylliä.

-- Vai niin, se on oikein sievää, varmaan jokin uutuus, vai?

-- Voi, se on ikivanhaa. Sinä olet nähnyt samaa kangasta
lukemattomilla tytöillä ja vasta tänään huomaat sen kauniiksi tyhmyri!

-- En ole nähnyt sitä milloinkaan sinun päälläsi. Se selittää
erehdyksen, eikö niin?

-- Älä höpsi! Tällä hetkellä kaipaan enemmän kahvia kuin
kohteliaisuuksia. Älä istu noin vetelästi, se hermostuttaa minua.

Laurie suoristi selkänsä ja otti nöyrästi Amyn tyhjän lautasen,
hänestä oli yllättävän mieluista, että pikku Amy jakeli hänelle
määräyksiään. Tyttö oli voittanut ujoutensa ja tunsi vastustamatonta
halua komennella, niin kuin tytöt haluavat kun näkevät luomakunnan
herran osoittavan heille alamaisuutta.

-- Mistä sinä olet oppinut kaiken tuon? kysyi Laurie veitikkamaisesti.

-- En ymmärrä mitä sinä tarkoitat, vastasi Amy, joka tiesi mainiosti
mitä toinen tarkoitti, mutta antoi kiusallakin hänen selittää.

-- No -- tarkoitan koko olemustasi, käytöstäsi, itsevarmuuttasi ja --
ja -- tuota kangasunelmaa -- ymmärräthän, nauroi Laurie.

Amy oli tyytyväinen, mutta ei näyttänyt sitä, vaan vastasi kainosti:

-- Ulkomailla hioutuu vasten tahtoaankin. Minä opiskelen
huvitellessanikin. Ja tämä -- hän kosketti pukuansa -- no, harso on
halpaa, kukkia saa ilmaiseksi ja minä olen tottunut tekemään ihmeitä
tyhjästä.

Amy toivoi, ettei olisi sanonut viimeistä lausetta, sillä se ei
tainnut olla tahdikasta. Mutta Laurie piti hänestä entistä enemmän
juuri sen vuoksi, että hän urhoollisesti käytti kaikki mahdollisuudet
hyväkseen ja iloisesti peitti köyhyytensä kukkasilla. Amy ei tiennyt,
miksi Laurie katseli häntä niin ystävällisesti, eikä liioin miksi
tämä kirjoitti oman nimensä kaikkien seuraavien tanssien kohdalle
hänen korttiinsa ja piti hänelle herttaisesti seuraa koko loppuillan.
Mieluisa muutos oli tuloksena uusista vaikutelmista, joita kumpikin
tietämättään oli antanut ja vastaanottanut.



15

HYLLYLLÄ


Ranskalaisilla tytöillä on ikävää aina siihen asti, kun he pääsevät
naimisiin, jolloin heidän tunnuslauseekseen tulee Vive la liberté.
Amerikassa sen sijaan nuoret tytöt jo varhain julistautuvat
itsenäisiksi ja nauttivat aito tasavaltalaisina vapaudestaan.
Mutta ensimmäisen perillisen saapuessa nuori äiti tavallisesti
luopuu valtaistuimestaan ja eristäytyy maailmasta. Niin pian kuin
häämenot ovat ohi, hän joutuu hyllylle, halusipa hän tai ei, ja
useimmat nuoret rouvat saavat yhtyä erään sievän kohtalotoverinsa
huudahdukseen: -- Olen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kukaan
ei välitä minusta, koska olen naimisissa.

Meg ei ollut kaunotar eikä kovin suosittukaan, niin että hän säästyi
tältä murheelta aina siihen asti, kun hänen lapsensa tulivat vuoden
vanhoiksi. Hänen pienessä kodissaan näet vallitsivat vanhanaikaiset
tavat, ja hän sai siellä osakseen enemmän ihailua ja rakkautta kuin
milloinkaan.

Meg oli hyvin naisellinen ja hänen äidillisyytensä oli niin pitkälle
kehittynyt, että hän antautui täysin lapsilleen välittämättä enää
mistään muusta. Yöt päivät hän hoivasi heitä väsymättömän hellästi ja
huolekkaasti ja jätti Johnin apulaisen armoille, keittiötä vallitsi
nimittäin eräs irlantilaisnainen. John viihtyi kotona ja kaipasi sen
vuoksi suuresti vaimonsa huolenpitoa, johon oli tottunut; mutta koska
jumaloi lapsiaan, hän luopui ilomielin omasta mukavuudestaan ja uskoi
rauhan pian palaavan.

Mutta kolme kuukautta kului eikä mitään muutosta ilmaantunut. Meg oli
hermostunut ja rasittunut, pienokaiset veivät kaiken hänen aikansa,
koti jäi vaille hoitoa ja keittäjätär Kitty, joka suhtautui elämään
kevyesti, piti Johnia kovin niukalla ruoalla.

Aamulla työhön lähtiessään miesparka sai toimitettavakseen
kaikenlaisia asioita kahlehditun äidin puolesta, niin että hän joutui
ihan ymmälle. Palatessaan iltaisin kotiin hyväntuulisena hän olisi
halunnut pitää perhettään hyvänä, mutta silloin kuului kohta: Sh! ne
ovat juuri nukahtaneet maristuaan koko päivän. Jos hän ehdotti pientä
ilonpitoa kotona, oli vastauksena: -- Ei, se häiritsee lapsukaisia.
Jos hän vihjaisi johonkin hauskaan esitelmään tai konserttiin, Meg
vastasi moittivan näköisenä ja päättävästi: Minäkö jättäisin lapset
oman huvini vuoksi, en ikinä! Hänen yöuntaan häiritsi lasten itku, ja
herätessään hän näki aavemaisen olennon ääneti hiipivän edestakaisin
yön hiljaisuudessa. Ateriat keskeytyivät usein kun valtiatar
pakeni ja jätti Johnin oman onnensa nojaan, jos yläkerrasta kuului
risahduskaan. Hänen lukiessaan iltaisin lehteä Demin yskä sekaantui
laivauslistaan ja Daisyn putoaminen tukkipuiden hintoihin, rouva
Brooke näet harrasti vain kotikuulumisia.

Miesparka oli aivan onneton, sillä lapset olivat ryöstäneet häneltä
vaimon. Koti oli pelkkä lastenkamari, ja alituinen hyssyttely
sai hänet tuntemaan itsensä törkeäksi tungettelijaksi, jos hän
uskalsi jalallaan astua Vauvalan pyhitetylle maalle. Hän kesti tätä
kärsivällisesti puoli vuotta, mutta kun parannusta ei kuulunut,
hän alkoi niin kuin muutkin maanpakoon tuomitut perheenisät etsiä
huvitusta muualta. Scott oli hiljattain mennyt naimisiin, ja hänen
kotinsa oli aivan naapurissa. Niinpä John otti tavakseen pistäytyä
joka ilta tunniksi tai pariksi sinne, kun hänen oma olohuoneensa
oli tyhjä ja vaimo laulamassa kehtolauluja, joista ei näyttänyt
tulevan loppua. Rouva Scott oli sievä ja iloinen tyttö, eikä hänellä
ollut muuta tekemistä kuin olla viehättävä, missä hän onnistuikin
erinomaisesti. Olohuone oli aina hauska ja viihtyisä, sakkilauta
valmiina ja piano vireessä. Leikinlaskua ei puuttunut ja pieni, sievä
illallispöytä oli katettu houkuttelevaksi.

John olisi toki mieluummin istunut oman kotilietensä ääressä,
jollei siellä olisi ollut niin yksinäistä. Mutta kun asiaa ei kerta
kaikkiaan voinut auttaa, hän tyytyi lähinnä parhaaseen ja nautti
naapuriensa seurasta.

Aluksi Meg oli hyvillään uudesta järjestelystä ja tunsi helpotusta
tietäessään, että John vietti hauskasti aikansa sen sijaan, että
torkkui olohuoneessa tai kuljeskeli pitkin taloa herättelemässä
pienokaisia. Mutta kun pikku epäjumalat lakkasivat saamasta hampaita
ja nukahtivat määräaikana, äidille jäi aikaa levätä.

Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa,
kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen
tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin,
mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut,
että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten
monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli
hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä
mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan,
kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä
elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja
hävittää tarmon.

Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on
tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää
kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole
vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua.
Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole
aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä
John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla
uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?

Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi
hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä
hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan
innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän
polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi
häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen
kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi
välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut
mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen
todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä
hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä
kyyneleitään Daisyn leukalappuun.

-- Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.

-- Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla
hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että
minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet
ovat hirveän itsekkäitä -- parhaimmatkin heistä.

-- Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä
olet itse tehnyt väärin.

-- Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.

-- Etkö sinäkin lyö laimin häntä?

-- Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.

-- Pidänhän minä toki, minä säälin sinua, mutta luulen että vika on
sinussa, Meg.

-- Kuinka niin?

-- Annahan minun selittää. Löikö John laimin sinua silloin, kun
kunnia-asianasi oli pitää hänelle seuraa iltaisin?

-- Ei, mutta enhän minä nyt enää voi seurustella, kun minulla on
kaksi lasta hoidettavanani.

-- Varmasti voit, ja mielestäni sinun pitäisikin. Saanko puhua
sinulle ihan suoraan -- muista, että oma äitisi tässä säälii ja
nuhtelee.

-- Puhu minulle ihan kuin olisin vielä pikku Meg. Tunnen tarvitsevani
nyt entistä enemmän oppia, kun minun on opetettava lapsilleni
kaikenlaista.

Meg veti jakkaransa äidin tuolin viereen ja he keskustelivat
luottavaisesti ja heistä tuntui, että äitiys yhdisti heitä entistä
enemmän.

-- Sinä olet vain erehtynyt siinä missä useimmat nuoret äidit
erehtyvät -- olet lapsiesi tähden unohtanut miehesi. Se on hyvin
ymmärrettävä erehdys, mutta on parasta korjata se, ennen kuin
kumpikin alatte kulkea omia teitänne. Lasten pitäisi liittää teidät
yhä lujemmin toisiinne eikä erottaa teitä, ikään kuin ne olisivat
yksinomaan sinun ja Johnin virkana olisi vain elättää teitä. Huomasin
tämän jo kauan sitten, mutta en ole puhunut mitään, sillä olin varma,
että asia korjaantuisi ajoissa.

-- Mahtaako se korjaantua. Hän luulee että olen mustasukkainen, jos
pyydän häntä jäämään kotiin, enkä tahtoisi loukata häntä sellaisella
ajatuksellakaan. Hän ei huomaa, että kaipaan häntä, enkä ymmärrä
miten voin osoittaa sen.

-- Tee hänen olonsa niin mukavaksi, ettei hän halua lähteä
vieraisiin. Lapsi kulta, hän ikävöi pieneen kotiinsa, mutta koti
ei ole hänelle minkään arvoinen ilman sinua, ja sinä olet aina
lastenkamarissa.

-- Eikö minun sitten pitäisi olla?

-- Ei aina. Sinä hermostut liiasta eristäytymisestä etkä sitten
pysty mihinkään. Sinulla on sitä paitsi velvollisuuksia yhtä hyvin
Johnia kuin lapsia kohtaan. Älä lyö laimin miestäsi lasten vuoksi,
älä sulje häneltä lastenkamarin ovea, vaan neuvo miten hän voi
auttaa sinua siellä. Hän kuuluu sinne yhtä hyvin kuin sinäkin, ja
lapset tarvitsevat häntä. Anna hänen tuntea, että hänkin voi tehdä
osuutensa, ja hän tekee sen mielellään ja tunnollisesti. Se olisi
parasta teille kaikille.

-- Oletko tosiaan sitä mieltä, äiti?

-- Minä tiedän sen omasta kokemuksestani. Annan harvoin neuvoja,
joita en itse ole käytännössä havainnut hyviksi. Kun sinä ja
Jo olitte pieniä, menettelin ihan niin kuin sinä nyt ja luulin
laiminlyöväni velvollisuuksia, ellen omistautuisi kokonaan teille.
Isäraukka uppoutui kirjoihinsa, kun minä olin kieltäytynyt
avuntarjouksista, ja hän antoi minun koettaa omin voimin. Ponnistelin
yksinäni minkä jaksoin, mutta Jo oli jo liikaa minulle. Hemmottelin
hänet melkein pilalle. Sinä olit sairaalloinen ja minä olin
huolissani sinusta, kunnes itse sairastuin. Silloin isä tuli hätään,
järjesti rauhallisesti kaiken ja oli niin suureksi avuksi, että
huomasin erehtyneeni, enkä ole sen jälkeen tullut toimeen ilman
häntä. Kotionnemme salaisuus on siinä, että hän ottaa työnsä ohella
osaa kodin yhteisiin huoliin ja velvollisuuksiin, ja minä taas koetan
kotitöiltäni olla kiinnostunut hänen harrastuksistaan. Meillä on
kummallakin omia puuhia, mutta kotona teemme aina yhteistyötä.

-- Niinhän se on, äiti; minun hartain toiveeni onkin tulla yhtä
hyväksi puolisoksi ja äidiksi kuin sinä olet. Kerro miten se käy
päinsä, minä teen mitä sinä vain neuvot.

-- Sinähän olet aina ollut tottelevainen tyttäreni. Sinun sijassasi
minä antaisin Johnin osallistua enemmän Demin hoitamiseen. Pojan
kasvatus vaatii miehen kättä, eikä ole suinkaan liian aikaista
aloittaa. Sitten voisit antaa Hannan tulla avuksesi, niin kuin olen
ehdottanut. Hän on erinomainen lastenhoitaja, ja sinä voit huoleti
uskoa lapset hänen huostaansa sillä aikaa kun itse teet taloustöitä.
Sinä tarvitset liikuntaa, Hanna pysyisi mielellään paikoillaan, ja
John saisi vaimonsa takaisin. Käy enemmän ulkona. Hyväntuulisuus
on yhtä tärkeätä kuin työnteko, sillä jos sinä olet synkkä, menee
koko kodin taivas pilveen. Koeta ottaa osaa Johnin harrastuksiin,
keskustele hänen kanssaan, anna hänen lukea sinulle; voitte vaihtaa
mielipiteitä ja kehittää toisianne sillä tavoin. Älä sulje silmiäsi
sen vuoksi, että olet nainen, vaan seuraa maailman tapahtumia ja
valmistaudu täyttämään oma tehtäväsi elämässä.

-- John on kauhean viisas. Luulen että hän pitää minua typeränä, jos
rupean kyselemään politiikasta ja muusta sellaisesta.

-- Enpä usko. Rakkaus peittää paljon, ja keneltäpä sinä kysyisit,
jollet häneltä? Koeta, niin saat nähdä, että hän pitää paljon enemmän
sinun seurastasi kuin rouva Scottin illallisista.

-- Minä koetan. John parka, olen todella tainnut laiminlyödä häntä,
mutta minä luulin tekeväni oikein eikä hän koskaan huomauttanut
asiasta.

-- Hän yritti olla epäitsekäs, mutta on varmaan tuntenut olevansa
hylätty. Tässä vaiheessa nuoret aviopuolisot helposti alkavat
vieraantua toisistaan, ja juuri silloin heidän pitäisi entistä
enemmän etsiä toistensa seuraa. Ensi hellyys haihtuu pian, jollei
sitä varjella huolellisesti. Kauneinta ja kalleinta aikaa vanhemmille
ovat heidän huostaansa uskottujen ihmistaimien ensimmäiset
elinvuodet. Älä anna Johnin vieraantua lapsista, he pystyvät
parhaiten tekemään hänet onnelliseksi ja opettavat teitä tuntemaan
ja rakastamaan toisianne. Hyvästi nyt, kultaseni. Mietipäs äitisi
saarnaa ja noudata sitä, jos huomaat sen hyväksi. Jumala siunatkoon
teitä kaikkia!

Meg ajatteli äitinsä sanoja, havaitsi neuvot hyviksi ja alkoi
noudattaa niitä, vaikka ensimmäinen yritys ei sujunutkaan niin
kuin hän oli suunnitellut. Lapsista oli tietenkin tullut talon
itsevaltiaita heti kun he huomasivat, että kirkumalla ja potkimalla
sai mitä ikinä halusi.

Äiti oli täydellisesti lasten oikkujen orja, mutta isä ei alistunut
yhtä helposti, ja silloin tällöin hellämielistä vaimoa huolestutti
isän ankaruus kuritonta poikaa kohtaan. Demi oli näet perinyt isänsä
lujan luonteen, ja jos hänen pieneen päähänsä pälkähti haluta jotain
tai tehdä jotain, eivät kuninkaan sotajoukotkaan olisi saaneet hänen
mieltään muuttumaan. Äidin mielestä oli liian aikaista opettaa pientä
kullanmurua voittamaan mielihalujaan, mutta isä arveli, että lapsen
oli alusta alkaen opittava tottelemaan. Niinpä nuoriherra Demi pian
huomasi joutuvansa tappiolle, milloin hän ryhtyi rimpuilemaan isän
kanssa. Mutta hän kunnioitti miestä, joka oli häntä voimakkaampi, ja
rakasti isää, jonka päättäväinen kielto vaikutti paremmin kuin kaikki
äidin hellät hyväilyt.

Kun keskustelusta äidin kanssa oli kulunut muutama päivä, Meg
päätti järjestää Johnille hauskan koti-illan. Hän suunnitteli hyvän
illallisen, järjesti olohuoneen, pukeutui sievästi ja pani lapset
aikaisin nukkumaan, jotta mikään ei häiritsisi hänen tuumiaan. Mutta
pahaksi onneksi Demi vastusti lannistumatta nukkumaanmenoa, ja tällä
kertaa poika näytti päättäneen panna vastaan mahdollisimman kauan.
Meg-raukka lauloi ja tuuditti, kertoi satuja ja pani liikkeelle
kaiken viekkautensa houkutellakseen pojan uneen, mutta turhaan,
suuret silmät eivät sulkeutuneet. Kun kiltti pikku Daisy oli jo kauan
ollut höyhensaarilla, makasi Demi yhä valveilla ja tuijotti valoon
masentavan virkeän näköisenä.

-- Nukutko, kiltti pieni, ihan hiljaa sillä aikaa kuin äiti menee
antamaan isäraukalle teetä? kysyi Meg kuullessaan eteisen oven
sulkeutuvan ja tuttujen askelien hiipivän ruokasaliin.

-- Demille teetä! vastasi Demi ja valmistautui saamaan osansa ilosta.

-- Ei teetä, mutta saat aamulla piparkakkuja, jos heti panet silmät
kiinni niin kuin Daisy-sisko. Panethan, kultaseni?

-- Juu, ja Demi sulki silmänsä tiukkaan, ikään kuin hän siten
pikemmin nukkuisi ja odotettu päivä nopeammin koittaisi.

Meg käytti otollista hetkeä hyväkseen ja juoksi hymyillen alakertaan
tukassaan pieni sininen rusetti, joka oli Johnista erityisen
ihastuttava. Hän huomasikin sen heti ja sanoi iloisen hämmästyneenä:

-- No, pikku äiti, sinähän olet korea tänä iltana. Odotatko vieraita?

-- Vain sinua, rakas.

-- Onko nyt syntymäpäivä tai hääpäivä tai jokin muu juhla?

-- Ei, mutta kyllästyin olemaan homsu ja pukeuduin kunnolla vaihteen
vuoksi. Sinä siistiydyt aina aterialle tullessasi, vaikka olisit
kuinka väsynyt, miksen sitten minä?

-- Minä teen sen kunnioituksesta sinua kohtaan, kultaseni, sanoi
vanhanaikainen John.

-- Samoin, herra Brooke, nauroi Meg jälleen sievänä ja nuorekkaana
nyökätessään teekannun takaa miehelleen.

-- Täällä on niin kodikasta, ihan kuin ennen. Ja tee maistuu hyvältä.
John maisteli teetään hiljaisen tyytyväisenä. Ei kuitenkaan kauan,
sillä kun hän laski kupin kädestään ovenripa rapsahti salaperäisesti
ja kuului pieni, kärsimätön ääni:

-- Avaa ovi, Demi tattoo teetä!

-- Se tuhma poika! Käskin hänen nukkua, mutta nyt hän on tassutellut
alakertaan paitasillaan ja kylmettyy kuoliaaksi, sanoi Meg mennessään
avaamaan ovea.

-- Aamu tuli jo, ilmoitti Demi iloisesti ja astui huoneeseen
kannattaen pitkää yöpaitaansa sirosti käsivarrella. Kiharat
heilahtelivat hilpeästi, kun hän hyppi pöydän ympärillä ja katseli
himoiten piparkakkuja.

-- Ei vielä ole aamu. Sinun täytyy mennä nukkumaan ja jättää äiti
rauhaan. Voit saada piparkakun ja sokeripalan.

-- Demi lakattaa itiä, sanoi ovela poika ja aikoi kiivetä isän
polvelle nauttimaan kiellettyä hedelmää. Mutta John pudisti päätään
ja sanoi Megille:

-- Jos käskit hänen pysyä yläkerrassa ja nukkua itsekseen, sinun on
saatava hänet tottelemaan, muuten hän ei milloinkaan opi sitä.

-- Niin, tietysti. Tule, Demi, Meg talutti pojan pois tuntien
suurta halua läimäyttää pientä rauhanhäiritsijää, joka hyppeli
hänen vieressään uskoen varmasti saavansa luvatun palkkion, kunhan
saavuttaisiin lastenkamariin.

Hän ei pettynytkään toivossaan, sillä lyhytnäköinen äiti antoi
hänelle sokeripalan, peitteli hänet vuoteeseen ja kielsi ankarasti
kävelyretket ennen aamua.

Valapatto Demi myhähti myöntävästi ja imi autuaana sokeripalaansa
huomattuaan, että ensimmäinen yritys oli onnistunut erinomaisesti.

Meg palasi alakertaan ja illallinen jatkui mukavasti, kunnes pieni
haamu taas ilmestyi ja paljasti äidin rikoksen vaatimalla rohkeasti:

-- Vielä tokelia, äiti.

-- Tämä ei käy, sanoi John paaduttaen sydämensä. -- Emme saa rauhaa
ennen kuin tuo lapsi oppii menemään ajoissa nukkumaan. Sinä olet jo
tarpeeksi kauan ollut hänen orjansa. Anna hänelle sellainen opetus,
että tuo kerta kaikkiaan loppuu. Pane hänet vuoteeseen ja jätä yksin,
Meg.

-- Ei hän pysy siellä, jollen minä istu hänen vieressään.

-- Minä saan hänet pysymään. Demi, mene yläkertaan ja käy nukkumaan
niin kuin äiti on käskenyt!

-- Enkä! vastasi kapinoitsija, otti pöydältä haluamansa piparkakun ja
ryhtyi röyhkeästi nakertelemaan sitä.

-- Sinä et saa vastata isälle noin. Minä kannan sinua, jollet itse
mene.

-- Mene poit, Demi ei lakatta itää, ja Demi vetäytyi äidin helmoihin.

Mutta sekin turva petti, kun äiti luovutti hänet viholliselle lausuen:

-- Ole lempeä hänelle, John!

Kauhu valtasi pienen rikollisen, sillä kun äiti jätti hänet, silloin
oli tuomion hetki käsillä. Kakku ryöstettiin kädestä, ilonpito
estettiin ja poika kannettiin inhottavaan vuoteeseen. Demi-parka ei
voinut hillitä kiukkuaan, vaan tappeli rohkeasti vastaan, potki ja
kirkui koko matkan yläkertaan. Kun isä laski hänet vuoteeseen, hän
kierähti heti toiselle reunalle ja lähti ovelle päin. Mutta hänet
vedettiin häpeällisesti paidanliepeestä takaisin. Näytös toistui,
kunnes pojan voimat uupuivat ja hän rupesi ulvomaan täyttä kurkkua.
Nämä ääniharjoitukset olivat yleensä liikaa Megille, mutta John istui
kuurona ja taipumattomana paikallaan. Ei puhettakaan maanitteluista,
ei sokerista, ei saduista eikä kehtolauluista. Valokin sammutettiin
ja vain uunin punainen kajo valaisi 'suurta pimeyttä', jota Demi
katseli pikemmin uteliaana kuin peloissaan.

Uusi asiain tila ei ollut pojalle mieleen, ja hän alkoikin
onnettomana huutaa äitiä, kun viha vähitellen lauhtui ja vangittu
itsevaltias taas muisti hellän orjattarensa. Surkea valitus,
joka seurasi kiihkeää ulvomista, kävi Megin sydämeen. Hän riensi
yläkertaan ja rukoili:

-- Anna minun jäädä hänen luokseen. Hän on jo kiltti, John.

-- Ei, rakkaani. Sanoinhan että hänen täytyy nukkua niin kuin sinä
käskit. Hänen on toteltava, vaikka saisin istua tässä koko yön.

-- Mutta hän itkee itsensä sairaaksi, todisteli Meg soimaten itseään
siitä, että oli pettänyt poikansa.

-- Älä pelkää. Hän on niin väsynyt, että nukahtaa tuossa tuokiossa ja
sitten on kaikki hyvin. Hänen on opittava tottelemaan. Älä sekaannu
tähän, minä hoidan hänet.

-- Hän on minun lapseni, enkä tahdo että hänet masennetaan kovuudella.

-- Hän on minunkin lapseni, enkä minä salli että hänet hemmotellaan
pilalle. Mene sinä alas ja jätä poika minun haltuuni.

Kun John puhui näin käskevässä äänilajissa, totteli Meg eikä hänen
koskaan tarvinnut katua sitä.

-- Saanhan sentään antaa hänelle suukon, John?

-- Totta kai. Demi, sano hyvää yötä äidille ja anna hänen mennä
lepäämään, sillä hän on väsynyt häärättyään sinun kanssasi koko
päivän.

Jälkeenpäin Meg väitti että suudelma oli rauhoittanut pojan. Sillä
sen jälkeen nyyhkytys vaimeni ja Demi makasi aivan hiljaa syvällä
peiton alla, jonne oli murheissaan paennut.

-- Pikkumies parka, hän on itkusta ja väsymyksestä ihan lopussa. Nyt
peitän hänet ja sitten menen lohduttamaan Megiä, mietti John ja hiipi
vuoteen viereen toivoen löytävänsä kapinoivan perillisensä unessa.

Mutta tämä ei nukkunut. Kun isä kurkisti peiton alle, Demin silmät
avautuivat ja pieni leuka alkoi väristä ja hän ojensi kätensä
nikottaen katuvaisena:

-- Demi on kiltti jo.

Meg joka istui portailla oven ulkopuolella, ihmetteli pitkää
äänettömyyttä. Hän kuvitteli kaikenlaisia onnettomuuksia ja pujahti
vihdoin huoneeseen ottamaan selvää asiasta. Demi oli sikeässä unessa.
Mutta hän ei nukkunut tavalliseen tapaansa kädet levällään, vaan
alistuneena käppyrässä isän käsivarren ympäröimänä ja piti kiinni
isän sormesta ikään kuin olisi tuntenut, että armo kävi oikeudesta.
John oli kärsivällisesti odottanut, että lapsi hellittäisi otteensa,
mutta olikin odottaessaan itse nukahtanut väsyneempänä tästä
ottelusta kuin koko päivän työstä.

Meg hymyili itsekseen katsellessaan noin kahta päätä, jotka lepäsivät
tyynyllä, sitten hän hiipi pois ja sanoi tyytyväisenä:

-- Ei minun tarvitse pelätä, että John olisi liian ankara lapsille.
Hän tietää miten heitä on käsiteltävä ja hänestä on paljon apua,
sillä minä en yksinäni selviä Demistä.

Kun John vihdoin tuli alakertaan, odottaen tapaavansa Megin
mietteliäänä tai harmissaan, hän yllättyi iloisesti, kun tämä istui
rauhallisena koristamassa hattuaan ja pyysi, että John lukisi
lehdestä vaalikeskustelun, jollei hän ollut liian väsynyt. John
huomasi heti, että jonkinlainen mullistus oli käynnissä, mutta oli
kyllin viisas jättääkseen kyselyt sikseen. Meg oli niin läpinäkyvä,
että salaisuus tulisi kumminkin pian ilmi. John luki auliisti pitkän
keskustelun ja selitti sen vaimolleen niin selvästi kuin taisi.

Meg koetti näyttää kiinnostuneelta, tehdä järkeviä kysymyksiä ja
estää ajatuksiaan vaeltamasta valtion tilasta hatuntekeleeseen.
Mielensä syvyyksissä hän ajatteli että politiikka oli yhtä kamalaa
kuin matematiikka ja että politiikkojen päätyönä oli ilmeisesti
keksiä haukkumanimiä toisilleen, mutta hän piti naiselliset
mielipiteensä omana tietonaan. Ja kun John lopetti, hän pudisti
päätään ja sanoi mielestään diplomaattisen kaksimielisesti:

-- Niin, en tosiaan ymmärrä mihin me päädymme.

John nauroi ja katseli, kuinka hän käänteli käsissään pientä pitsi- ja
kukkarakennelmaa. Se kiinnosti selvästi häntä paljon enemmän kuin
Johnin puheet.

-- Hän koettaa minun tähteni harrastaa politiikkaa; niinpä
minun täytyy yrittää osoittaa kiinnostusta noihin hänen
muotinäperryksiinsä, se on reilua peliä, tuumi oikeamielinen John ja
lisäsi ääneen:

-- Tuohan on sievä: tuleeko siitä jonkinlainen yömyssy?

-- Voi hyvä mies, tämähän on hattu! Minun hienoin teatteri- ja
konserttihattuni.

-- Anteeksi. Se näytti niin pieneltä, että minä luulin sitä
sellaiseksi pitsimyssyksi, joita toisinaan aamuisin käytät. Miten se
pannaan päähän?

-- Nämä pitsikaitaleet kiinnitetään ruusunnupulla leuan alle, näin.
Meg havainnollisti asiaa panemalla hatun päähänsä ja katsoi Johnia
vastustamattoman tyytyväisen näköisenä.

-- Sievä hattu, mutta kasvosi ovat vielä sievemmät, sillä ne ovat
taas nuoret ja iloiset. John suuteli hymyilevää Megiä ja aiheutti
samalla vaurioita leukanauhojen ruusunnupulle.

-- Hauskaa että pidät siitä, sillä haluaisin että menemme jonakin
iltana konserttiin. Minä tarvitsen musiikkia, että pääsisin taas
vireeseen. Mennäänkö, John?

-- Tietysti, mennään mihin ikinä haluat. Olet niin kauan istunut
sisällä, että se tekee sinulle tosiaan hyvää, ja minustakin on
hauskaa lähteä. Mistä sinä sen sait päähäsi, pikku äiti?

-- No, minä juttelin pari päivää sitten äidin kanssa ja kerroin
hänelle, miten hermostunut, ärtyisä ja pahantuulinen olen nykyisin.
Hän sanoi, että tarvitsen vaihtelua ja huojennusta huoliini. Hannan
on nyt määrä auttaa minua lastenhoidossa, ja minä aion pitää enemmän
huolta kodista. Joskus minun täytyisi vähän huvitella, etten ihan
ennen aikojani tulisi kärttyisäksi ja väsyneeksi. Tämä on vain
kokeilua, John. Ja teen sen yhtä paljon sinun kuin itseni tähden,
sillä olen viime aikoina lyönyt sinua ihan häpeällisesti laimin, ja
nyt koetan saada kotimme ennalleen. Eihän sinulla ole mitään sitä
vastaan?

Sillä ei ole väliä mitä John sanoi eikä silläkään, minkä vuoksi hattu
oli vähällä ruhjoutua lopullisesti. Tärkeää on vain, että niistä
muutoksista päätellen, joita vähitellen tapahtui pienessä kodissa ja
sen asukkaissa, Johnilla ei näyttänyt olevan mitään Megin järjestelyä
vastaan.

Megin aikoinaan uneksimaa paratiisia kodista ei tietenkään tullut,
mutta työnjaon ansiosta kaikilla oli mukavampaa. Demi ja Daisy
viihtyivät isän komennossa, sillä täsmällinen ja järkkymätön John
piti yllä järjestystä ja kuuliaisuutta lasten valtakunnassa. Meg
sai takaisin hyvän tuulensa ja paransi hermonsa tekemällä paljon
terveellistä työtä, huvittelemalla jonkin verran ja keskustelemalla
usein luottamuksellisesti järkevän miehensä kanssa. Kotona oli taas
viihtyisää eikä John tahtonut lähteä ilman Megiä mihinkään. Scottit
kävivät nyt Brookella, ja kaikkien mielestä heidän kotinsa oli onnen,
tyytyväisyyden ja yhteenkuuluvuuden tyyssija.



16

LAISKA-LASSI


Laurie oli aikonut viipyä Nizzassa viikon, mutta jäikin sinne
kuukaudeksi. Hän oli kyllästynyt yksin kiertelemään maita mantereita,
ja Amyn seura tuntui kotoisalta. Hän kaipasi jo hemmottelua, johon
oli tottunut, ja oli iloinen saadessaan taas hiukan tuntea sitä.
Vieraiden imarteleva huomio ei ollut läheskään niin mieluisaa kuin
tyttöjen kotona osoittama sisarellinen palvonta.

Amy ei tosin hemmotellut Laurieta niin kuin toiset, mutta oli todella
iloinen nähdessään tutun Teddyn ja tarrautui häneen, koska hän
tuntui edustavan kotiväkeä, jota Amy jo ikävöi enemmän kuin tahtoi
myöntääkään. Kumpikin haki lohdutusta toisen seurasta ja he olivat
usein yhdessä, ratsastivat, kävelivät, tanssivat tai laiskottelivat.
Nizzassa näet ei voi tehdä työtä huvikauden aikana.

Mutta samalla kun he näyttivät huolettomasti huvittelevan, he
tahattomasti tarkkailivat ja muodostivat mielipiteitä toisistaan.
Amyn arvo nousi päivä päivältä ystävän silmissä, kun taas Laurien
laski, ja molemmat tunsivat sen ennen kuin asiasta oli vaihdettu
sanaakaan. Amy koetti olla mieliksi Laurielle ja onnistuikin, sillä
hän oli kiitollinen Laurien tarjoamista hauskuuksista ja palkitsi
hänet pikku palveluksilla, jotka hän osasi tehdä naisellisen
viehättävästi.

Laurie taas ei välittänyt nähdä vaivaa mistään, vaan antoi kaiken
mennä omaa latuaan ja piti luonnollisena, että toiset naiset
olivat hänelle ystävällisiä, koska yksi oli ollut kylmä. Hänelle
ei tuottanut vähintäkään vaivaa olla avokätinen, ja hän olisi
lahjoittanut Amylle kaikki Nizzan kalleudet, jos tämä vain olisi
ottanut vastaan. Mutta samalla Laurie tunsi, ettei voinut muuttaa
käsitystä, jonka Amy hänestä oli muodostanut, ja hän melkein pelkäsi
ankaria sinisilmiä, jotka tuntuivat tarkastelevan häntä puolittain
surullisen, puolittain ivallisen hämmästyneinä.

-- Toiset menivät täksi päiväksi Monacoon, mutta minä jäin mieluummin
kirjoittamaan kirjeitä. Nyt ne on kirjoitettu ja minä aion lähteä
Valrosaan piirtämään. Tuletko mukaan? kysyi Amy kerran, kun Laurie
tapansa mukaan puolenpäivän maissa tuli käymään.

-- Hm, miksikäs en! Mutta eikö nyt ole vähän liian kuuma kävelyilma?
Laurie vastasi verkkaisesti, sillä viileä salonki näytti
houkuttelevalta auringonpaahteen jälkeen.

-- Otan pienet vaunut ja Baptiste voi ajaa, niin että sinulla ei ole
muuta tehtävää kuin pitää päivänvarjoa ja suojella hansikkaitasi,
sanoi Amy vilkaisten merkitsevästi tahrattomiin nahkakäsineisiin,
jotka olivat Laurien heikko kohta.

-- Siinä tapauksessa tulen mielelläni. Laurie ojensi kätensä
ottaakseen Amyn luonnoslehtiön. Mutta tyttö työnsi sen omaan
kainaloonsa ja tokaisi:

-- Älä vaivaudu. Se ei häiritse minua, mutta sinua se rasittaisi.

Laurie kohautti kulmakarvojaan ja seurasi hätäilemättä Amya, joka
juoksi alakertaan. Mutta vaunuihin istuuduttuaan Laurie tarttui omin
käsin ohjaksiin ja jätti Baptisten ristissä käsin torkkumaan pukille.

He eivät sentään riidelleet -- Amy oli liian hyvätapainen, Laurie
taas liian laiska. Niinpä Laurie hetken kuluttua vilkaisi kysyvästi
sivulleen, tyttö vastasi hymyllä ja matka jatkui sovinnollisen
mielialan vallitessa.

Oli hauskaa ajella, kiemurtelevan tien varrella oli maalauksellisia
näkymiä: vanha luostari, josta kuului munkkien juhlallinen veisuu;
paljassäärinen, puukenkäinen paimen kivellä soittelemassa huiluaan
karkea viitta toisella olkapäällä ja päässä suippolakki, vuohet
hyppelemässä kallioilla tai makaamassa hänen jalkojensa juuressa.
Sävyisät harmaat aasit kulkivat kantaen kahta puolen koreja, joiden
vastaniitetyn heinän keskellä istui sievä tyttö, tai tiellä asteli
värttinällä kehräävä mummo. Kivihökkeleistä juoksi ulos ruskeita,
suurisilmäisiä lapsia kauppaamaan kukkakimppuja tai appelsiineja,
jotka vielä olivat oksassa kiinni. Kukkuloita peitti ryhmyisten
öljypuiden tiheä lehvistö, puutarhoissa riippui kullanvärisiä
hedelmiä ja suuret, tulipunaiset vuokot reunustivat tietä. Vihreiden
rinteiden ja kallionhuippujen takana kohosivat Merialpit terävinä ja
valkoisina taivasta vasten.

Valrosa ansaitsi hyvin nimensä, sillä siellä ikuisessa kesässä
ruusut kukkivat kaikkialla. Ne kurottuivat holvikäytävän ylle,
työntyivät suuren portin pienojen välistä ja toivottivat iloisesti
tervetuloa ohikulkijoille, reunustivat puistokatua ja kiertelivät
pitkin sitruunapuita ja viuhkapalmuja aina kukkulalla sijaitsevalle
huvilalle asti. Jokainen varjoisa nurkkaus, jossa kulkija saattoi
levähtää oli suurena kukkakimppuna. Jokaisessa vilpoisessa luolassa
oli marmorinymfi hymyilemässä kukkaharson takaa, ja jokaiseen
suihkulähteeseen kuvastui punaisia, valkeita tai vaaleanpunaisia
ruusuja, jotka kurottautuivat ihailemaan omaa kauneuttaan. Ruusut
peittivät talojen seiniä, ne verhosivat reunuslistat, kiipesivät ylös
pylväitä ja rönsyilivät pitkin kaiteita laajalla pengermällä, mistä
näki aurinkoiselle Välimerelle ja valkomuuriseen kaupunkiin.

-- Tämä on oikea paratiisi kuherruskuukautta viettäville, vai
mitä? Oletko ikinä nähnyt tuollaisia ruusuja? kysyi Amy pysähtyen
pengermälle ihailemaan näköalaa ja vastaan tulvahtavaa ylellistä
tuoksua.

-- En, enkä tällaisia piikkejä, vastasi Laurie peukalo suussa
koetettuaan turhaan tavoittaa tulipunaista ruusua, joka kasvoi muita
korkeammalla.

-- Yritä alempaa ja poimi noita, joissa ei ole piikkejä, neuvoi Amy
ja taittoi kolme hentoa, kellertävää kukkasta, jotka riippuivat
muurilta. Hän kiinnitti ne Laurien napinläpeen rauhan merkiksi, ja
Laurie jäi hetkeksi katsomaan niitä omituinen ilme kasvoillaan. Hänen
luonteessaan oli häivähdys taikauskoa, ja nyt hän oli sellaisen
raskasmielisyyden vallassa, joka saa nuoret keksimään pikkuasioista
salaisia viittauksia ja kaikkialta romanssinaiheita.

Laurie oli ajatellut Jota tavoitellessaan punaista piikkiruusua --
sillä voimakkaanväriset kukat pukivat Jota, ja tämän lempikukkia
olivat heidän kasvihuoneensa kirkkaanpunaiset ruusut. Amyn antamat
kalpeat ruusut olivat sellaisia, joita italialaiset panevat kuolleen
käteen, mutta eivät missään tapauksessa morsiusseppeleeseen.
Hetkisen hän mietti, tarkoittiko enne Jota vai häntä itseään, mutta
samassa terve järki vei voiton tunteellisuudesta ja hän purskahti
sydämelliseen nauruun.

-- Kyllä se hyvä neuvo on, parasta sinun on noudattaa sitä ja säästää
sormiasi, sanoi Amy, joka luuli Laurien nauravan hänen sanoilleen.

-- Kiitos, mielelläni, hän vastasi piloillaan, mutta muutaman
kuukauden kuluttua hän sanoi samoin -- ja silloin se oli täyttä totta.

-- Laurie, milloin sinä lähdet isoisäsi luo? kysyi Amy äkkiä
istuutuessaan.

-- Pikapuoliin.

-- Noin sinä olet sanonut ainakin kymmenen kertaa viimeisten kolmen
viikon aikana.

-- Luultavasti; lyhyet vastaukset ovat vaivattomia.

-- Hän odottaa sinua ja sinun pitäisi todellakin mennä.

-- Sinäpä olet vieraanvarainen otus! Kyllä minä sen tiedän.

-- Mikset sitten lähde?

-- Luisumista kohti rappiota, luulisin.

-- Velttoutta kai tarkoitat. Se on tosiaan kauheaa! Amy näytti
ankaralta.

-- Ei niin pahaa kuin näyttää. Olisin vain kiusaksi hänelle jos
menisin, niin että voin aivan hyvin pysyä täällä ja kiusata sinua,
sillä sinä kestät paremmin. Niin, ja se taitaa tehdä sinulle oikein
hyvää, sanoi Laurie ja lähti kävelemään pitkin leveätä kaidetta.

Amy pudisti päätään ja avasi alistuneen näköisenä luonnoslehtiönsä.
Mutta hän oli päättänyt läksyttää poikaa ja hetken kuluttua hän
aloitti uudelleen.

-- Mitä sinä nyt teet?

-- Katselen sisiliskoja.

-- Ei, ei, mitä sinä aiot tehdä ja mitä tahtoisit tehdä, tarkoitan.

-- Polttaa sikarin jos sallit.

-- Sinä olet raivostuttava. En pidä sikareista ja annan luvan vain
jos saan piirtää sinut. Tarvitsen tähän ihmishahmon.

-- Mitä suurimmalla mielihyvällä. Piirrätkö minut kokonaan vai
kolmeneljäsosapituisena? Seisonko päälläni vai jaloillani?
Ehdottaisin kunnioittavimmin lepoasentoa. Piirrä sitten itsesikin
mukaan ja anna kuvalle nimeksi "Suloinen joutilaisuus".

-- Pysy siinä asennossa ja nuku vaikka, jos sinua haluttaa. Minä aion
olla ahkera, sanoi Amy toimekkaana.

-- Ilahduttavaa innostusta! Laurie nojautui peräti tyytyväisenä
kiviseen uurnaan.

-- Mitähän Jo sanoisi, jos näkisi sinut nyt? kysyi Amy
kärsimättömästi; hän toivoi piristävänsä Laurieta mainitsemalla
tarmokkaan sisarensa nimen.

-- Hän sanoisi tapansa mukaan: "Mene tiehesi, Teddy, minulla on
kiire!"

Laurie nauroi puhuessaan, mutta nauru oli väkinäistä ja hänen
kasvonsa synkistyivät hetkeksi, sillä tutun nimen mainitseminen
kosketti haavaa, joka ei vielä ollut parantunut. Äänensävy herätti
Amyn huomiota, hän katsahti Laurieen ja huomasi hänen kasvoillaan
oudon ilmeen, kovan ja katkeran, täynnä tyytymättömyyttä ja
kaipausta. Ilme haihtui, ennen kuin Amy oli ehtinyt tarkemmin
tutkia sitä, ja Laurie näytti taas välinpitämättömältä. Amy katseli
häntä hetkisen tuntien esteettistä mielihyvää ja ajatteli, kuinka
italialaisen näköinen Laurie oli lojuessaan siinä avopäin ja uneksiva
katse silmissään. Hän näytti unohtaneen Amyn ja vaipuneen haaveiluun.

-- Olet kuin hautapatsas, joka esittää nuorta ritaria nukkuvana, Amy
sanoi ja piirsi huolellisesti hyvin muodostunutta profiilia, jonka
taustana oli tumma kivi.

-- Kunpa olisinkin!

-- Tuo nyt on typerä toivomus, paitsi jos olet turmellut elämäsi.
Olet niin muuttunut, että toisinaan ajattelen, että... Amy vaikeni
silmissään ujo ja miettiväinen katse.

Laurie huomasi hänen levottomuutensa, jota toinen epäröi paljastaa,
hän katsoi Amya suoraan silmiin ja sanoi niin kuin ennen rouva
Marchille:

-- Kaikki on hyvin, hyvä rouva.

Se rauhoitti Amya ja haihdutti epäilykset, jotka viime aikoina olivat
alkaneet huolestuttaa häntä. Mutta se myös liikutti häntä ja hän
osoitti sen sanomalla sydämellisesti:

-- Sepä hauskaa, en minä nyt sinua kelvottomanakaan pitänyt,
mutta kuvittelin, että olit tuhlannut rahasi Baden-Badenissa,
rakastunut suin päin johonkin hurmaavaan ranskalaiseen aviovaimoon
tai sotkeutunut hämäräperäisiin juttuihin, niin kuin nuoret miehet
yleensä ulkomaanmatkoilla. Älä makaa enää auringossa. Käy lepäämään
tähän ruohikolle ja "ollaan ystäviä" kuten Jon oli tapana sanoa, kun
me istahdimme sohvan nurkkaan kertomaan salaisuuksia toisillemme.

Laurie heittäytyi tottelevaisesti nurmelle ja pisteli huvikseen
päivänkakkaroita Amyn hatunnauhoihin.

-- Olen valmis kuulemaan salaisuuksia. Hän katsahti Amyyn ilmeisen
kiinnostuneena.

-- Minulla ei ole mitään kerrottavaa; sinä saat aloittaa.

-- No, minulle ei ole siunaantunut ainuttakaan salaisuutta. Ajattelin
että sinulla ehkä olisi uutisia kotoa.

-- Sinä olet kuullut kaikki viime aikojen uutiset. Mutta etkö sinä
tiedä mitään? Kuvittelin, että Jo kirjoittaa sinulle kokonaisia
romaaneja.

-- Hänellä on paljon työtä. Minä taas kiertelen ympäri maailmaa,
niin että on vaikea säännöllisesti kirjoittaa. Milloin sinä aloitat
suuren taideteoksesi? Laurie kysyi vaihtaen puheenaihetta pohdittuaan
hetken, mahtoiko Amy tietää hänen salaisuutensa ja halusiko tämä
kenties ottaa sen puheeksi.

-- En milloinkaan, tyttö vastasi alakuloisesti mutta varmasti. --
Roomassa haihtui turhamaisuuteni. Kun olin nähnyt sikäläiset ihmeet,
tunsin itseni aivan mitättömäksi ja samoin kaikki tyhmät haaveeni.

-- Miksi ihmeessä -- vaikka olet noin tarmokas ja lahjakas?

-- Siksi juuri. Lahjakkuus ei ole neroutta eikä suurinkaan tarmo voi
sitä siksi muuttaa. Tahdon tulla suureksi taiteilijaksi tai sitten
olla kokonaan maalaamatta. En tahdo olla keskinkertainen töhertäjä,
ja siksi en aio enää yrittääkään.

-- No mihin sinä nyt ryhdyt, jos saan kysyä?

-- Aion kehittää muita taipumuksiani ja olla tilaisuuden tullen
seurapiirin koristeena.

Se oli Amylle ominaista puhetta ja kuulosti uskaliaalta. Mutta
rohkeus sopii nuorille ja Amyn tavoitteella oli vahva perusta. Laurie
oli huvittunut, mutta piti tuosta elämänhalusta, joka sai Amyn
haikailematta pyrkimään uuteen päämäärään, kun entinen petti.

-- Hienoa! Ja tässä on varmaan Fred Vauhghanin aika astua näyttämölle.

Amy ei vastannut mitään, mutta hänen maahan luoduissa silmissään oli
merkitsevä katse, joka sai Laurien nousemaan istualleen ja sanomaan
vakavana:

-- Nyt minä leikin, että olen sinun veljesi, ja kysyn sinulta
jotakin. Saanko?

-- En lupaa vastata.

-- Mutta sinun kasvoistasi näkee vastauksen. Ei sinussa, ystäväiseni,
ole vielä kylliksi maailmannaista niin että voisit peittää tunteesi.
Kuulin viime vuonna huhuja Fredistä ja sinusta, ja oma yksityinen
mielipiteeni on, että jollei hänen olisi äkkiä täytynyt palata kotiin
ja viipyä siellä, olisi ehkä tapahtunut jotakin -- mitä?

-- En minä vain tiedä, vastasi Amy kainosti, mutta huulilla leikki
hymy ja silmien välke paljasti, että hän tunsi valtansa ja nautti sen
tunnosta.

-- Toivottavasti et ole kihloissa? Laurien ilme muuttui äkkiä
veljellisen huolehtivaksi.

-- En.

-- Mutta menet, jos hän palaa takaisin ja polvistuu asianmukaisesti
sinun eteesi, niinkö?

-- Sangen mahdollista.

-- Sinä siis pidät Fredistä?

-- Voisin pitää jos koettaisin.

-- Mutta sinä et koeta ennen kuin aika tulee? Varjelkoon, mitä
yliluonnollista varovaisuutta! Hän on kunnon poika, mutta en
kuvitellut häntä mieheksi, johon sinä voisit rakastua.

-- Hän on rikas, ritarillinen ja käyttäytyy hyvin, aloitti Amy
koettaen pysyä aivan tyynenä ja arvokkaana, mutta oli vähän
häpeissään suunnitelmiensa vilpittömyydestä huolimatta.

-- Ymmärrän. Seuraelämän kuningatar ei tule toimeen ilman rahaa,
niin että sinä aiot tehdä hyvän naimakaupan ja päästä siten alkuun,
vai miten? Sehän on maailman tapa, mutta tuntuu oudolta kuulla sinun
äitisi tyttären sanovan noin.

-- Siitä huolimatta se on totta.

Noihin sanoihin sisältyvä tyyni päättäväisyys oli yllättävä
vastakohta puhujan nuoruudelle. Laurie vaistosi sen ja heittäytyi
jälleen pitkäkseen tuntien selittämätöntä pettymystä. Hänen
äänettömyytensä ja samalla omat hiljaiset itsesyytökset hämmensivät
Amya ja saivat hänet viipymättä aloittamaan aikomansa läksytyksen.

-- Toivoisin että tekisit minulle mieliksi ja terästäytyisit vähän,
hän sanoi ankarasti.

-- Terästä sinä minua, niin olet kiltti tyttö.

-- Voisinkin ehkä, jos koettaisin, sanoi Amy sen näköisenä kuin olisi
halunnut ryhtyä tuumasta toimeen.

-- Koeta vain, minä annan luvan, vastasi Laurie, sillä hänen
mielestään oli hauskaa pitkästä aikaa taas kiusata jotakuta.

-- Sinä suutut heti.

-- Ei sinuun voi suuttua. Tulen tekoon tarvitaan kaksi piikiveä,
mutta sinä olet kylmä ja pehmeä kuin lumi.

-- Et tiedäkään, mihin kykenen. Lumikin voi saada aikaan sekä hehkua
että kirvelyä, jos sitä oikein käytetään. Sinun velttoutesi on
melkein pelkkää teeskentelyä, jo pieni ärsytys osoittaisi sen.

-- Ärsytä pois! Se ei koske minuun, mutta sinulle siitä on huvia,
sanoi iso mies pienelle vaimolleen, kun tämä hutki häntä. Pidä sinä
minua aviomiehenä tai lattiamattona ja piekse itsesi väsyksiin, jos
kerran kaipaat moista voimistelua.

Amy oli todella ärtynyt ja olisi tahtonut nähdä Laurien ravistavan
itsestään tylsyyden, joka oli täysin muuttanut hänet. Niinpä Amy
teroitti sekä kielensä että kynänsä ja alkoi:

-- Flo ja minä olemme keksineet sinulle uuden nimen. Se on
Laiska-Lassi. Mitä pidät siitä?

Amy luuli, että se harmittaisi Laurieta, mutta tämä vain taivutti
kädet niskansa alle ja sanoi tyynesti:

-- Ei hullumpi. Kiitos vain.

-- Tahdotko kuulla suorin sanoin, mitä sinusta oikeastaan ajattelen?

-- Olen pelkkänä korvana.

-- No niin, minä halveksin sinua.

Jos hän olisi sanonut vaikka "minä vihaan sinua" nenäkkäästi tai
keimailevasti, Laurie olisi nauranut huvittuneena. Mutta Amyn äänen
vakava, melkein surullinen sävy, sai hänet avaamaan silmänsä ja
kysymään kiireesti:

-- Miksi, saanko tietää?

-- Siksi, että sinä jos kukaan voisit olla hyvä, hyödyllinen ja
onnellinen, ja kuitenkin olet kelvoton, laiska ja onneton.

-- Vahvaa kieltä, hyvä neiti.

-- Jos kerran pidät siitä, niin jatkan.

-- Ole hyvä, tämä on tosiaan mielenkiintoista.

-- Arvasin sen. Itsekkäät ihmiset puhuvat aina mielellään itsestään.

-- Olenko minä itsekäs? Hämmästynyt kysymys lipsahti Laurien
huulilta, sillä hän oli ollut ylpeä anteliaisuudestaan.

-- Olet, hyvin itsekäs, jatkoi Amy kylmän rauhallisesti, ja se tehosi
kaksin verroin paremmin kuin kiivaus. -- Voin todistaa sen sinulle;
minä näet olen pitänyt sinua silmällä enkä totisesti ole tyytyväinen
sinuun. Olet nyt ollut ulkomailla lähes puoli vuotta etkä ole
tehnyt muuta kuin tuhlannut aikaa ja rahaa ja tuottanut pettymystä
ystävillesi.

-- Eikö mies saisi muka vähän huvitella neljän vuoden raadannan
jälkeen?

-- Et näytä kovin rasittuneelta. Ainakaan et ole siitä tullut yhtään
paremmaksi, mikäli minä huomaan. Kun tapasimme täällä ensi kerran,
sanoin että sinä olit edistynyt. Peruutan nyt sanani, sillä et sinä
ole läheskään niin mukava kuin lähtiessäni kotoa. Sinusta on tullut
inhottavan laiska, sinä juoruilet ja tuhlaat aikasi joutavaan. Tyydyt
siihen, että typerät ihmiset hemmottelevat ja ihailevat sinua, sen
sijaan että koettaisit ansaita viisaiden kunnioituksen ja rakkauden.
Sinä olet rikas, lahjakas, hyvässä asemassa, terve ja komea -- niin,
se imartelee sinua, mutta se on totta, siksi minä sen sanon. Sinä
voisit käyttää hyödyksi hienoja ominaisuuksiasi ja olla onnellinen
niistä, mutta et osaa muuta kuin vetelehtiä. Sen sijaan että olisit
mies, niin kuin sinun pitäisi ja niin kuin voisitkin, olet vain...
Amy keskeytti ja jäi katsomaan Laurieta samalla kertaa surullisena ja
säälivästi.

-- Pyhä Laurentius piinapenkissä, täydensi Laurie avuliaasti. Mutta
läksytys alkoi tehota, sillä velttous oli poissa; hänen katseensa oli
valpas ja ilme miltei vihainen ja loukkaantunut.

-- Arvelinkin että suhtautuisit asiaan noin. Te miehet nimitätte
meitä enkeleiksi ja sanotte, että me voimme tehdä teistä mitä
hyvänsä, mutta annas olla kun sitten tosiaan tarkoitamme teidän
parastanne, te vain nauratte ettekä tahdo kuunnella. Se osoittaa
minkä arvoista teidän imartelunne on.

Amyn ääni oli katkera ja hän käänsi ärsyyntyneenä selkänsä maassa
makaavalle marttyyrille.

Samassa laskeutui käsi lehtiölle niin että hän ei voinut piirtää, ja
Laurie sanoi matkien lystikkäästi anteeksi pyytävän lapsen ääntä.

-- Minä olen kiltti jo, voi, minä olen kiltti jo!

Mutta Amy tarkoitti täyttä totta eikä nauranut. Hän näpäytti
kynällään ojentunutta kättä ja sanoi ankarasti:

-- Etkö häpeä, että sinulla on tuollainen käsi? Pehmeä ja valkoinen
kuin neidin, sillä ei näy muuta virkaa olleenkaan kuin koreilla
hienoissa hansikkaissa ja poimia kukkia naisille. Luojan kiitos,
ettet sentään ole keikari! Saan olla onnellinen, kun et kanna
sormissasi timantteja tai valtavia sinettisormuksia, vaan ainoastaan
tuota pientä vanhaa sormusta, jonka Jo sinulle kauan sitten antoi. Jo
kulta, toivoisin että hän olisi täällä apunani!

-- Niin minäkin!

Käsi katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja Laurien toivomuksessa
oli pontta riittämiin jo Amynkin mielestä. Amylle juolahti
mieleen muuan ajatus, ja hän katsahti Laurieta, mutta tämä oli
työntänyt lakin silmilleen muka suojaksi auringolta. Amy näki vain
hänen rintansa nousevan ja laskevan ja käden, jossa sormus oli,
hautautuneen syvälle ruohikkoon.

Samassa moni pikkuseikka ja vihje kirkastui Amylle ja paljasti asian,
jota sisar ei ollut hänelle uskonut. Hän muisti nyt, että Laurie oli
välttänyt puhumasta Josta. Hän palautti mieleensä varjon, joka oli
laskeutunut Laurien kasvoille, muutoksen joka tässä oli tapahtunut,
ja pienen sormuksen. Amy oli aavistellut, että rakkaussurut
saattaisivat olla syynä Laurien muuttumiseen, ja nyt hän oli varma
siitä. Hänen ankarat silmänsä kostuivat, ja kun hän taas puhui,
ääni oli kauniin lempeä ja ystävällinen, niin kuin Amylla konsanaan
saattoi.

-- Tiedän ettei minulla ole oikeutta puhua sinulle näin, ja jollet
olisi maailman hyväluontoisin mies, suuttuisit minuun silmittömästi.
Mutta me pidämme sinusta paljon ja olemme ylpeitä sinusta enkä soisi,
että kotiväki joutuisi pettymään sinun suhteesi niin kuin minä -- tai
ehkäpä he ymmärtäisivät muutoksen paremmin.

-- Varmaankin, kuului hatun alta katkerasti, ja se oli yhtä
liikuttavaa kuin jos sanat olisi lausuttu murtuneella äänellä.

-- Heidän olisi toki täytynyt kirjoittaa minulle; nyt olen puhunut
tyhmyyksiä ja motkottanut, kun minun päinvastoin olisi pitänyt olla
kärsivällisempi ja ystävällisempi kuin milloinkaan. En ole koskaan
pitänyt neiti Randalista, ja nyt vihaan häntä! sanoi Amy viekkaasti
tahtoen saada tällä kertaa varmuuden asiasta.

-- Hiiteen neiti Randal! Laurie keikautti hatun silmiltään ja kasvot
paljastivat selvästi hänen tunteensa mainittua nuorta naista kohtaan.

-- Anteeksi! Luulin ihan... Valtioviisaasti Amy vaikeni.

-- Etpäs luullut. Tiesit varsin hyvin, etten koskaan ole välittänyt
kenestäkään muusta kuin Josta. Laurie puhui entiseen kiivaaseen
sävyynsä katsoen poispäin Amysta.

-- Niin minä arvelinkin, mutta kun kotona ei koskaan puhuttu siitä
ja kun sinä sitten matkustit, luulin erehtyneeni. Eikö Jo ollut
hyvä sinulle? Kumma, mutta minä olin varma, että hän rakastaa sinua
sydämestään.

-- Kyllä hän oli hyvä minulle, mutta ei niin kuin olisin halunnut.
Onnekseen hän ei rakastanut minua, jos kerran olen tuollainen
tyhjäntoimittaja kuin sinä sanoit. Se on kuitenkin hänen syynsä, sen
voit kertoa hänelle.

Kova, katkera ilme palasi taas Laurien kasvoille ja se huolestutti
Amya, sillä hän ei tiennyt mitä lääkettä olisi käytettävä.

-- Olin väärässä, minä en tiennyt asiasta. Olen pahoillani, että olin
niin tyly, mutta minusta sinun olisi koetettava kestää surusi hiukan
paremmin, rakas Teddy.

-- Älä, sitä nimeä ei saa käyttää kukaan muu kuin hän! Laurie kohotti
kätensä kuin pysäyttääkseen sanat, jotka Amy oli lausunut Jon
ystävällisen nuhtelevaan tapaan. -- Odota kunnes itse olet kokenut
samaa, hän lisäsi hiljaa nyhtäen maasta ruohoa kourallisittain.

-- Kantaisin suruni miehekkäästi ja koettaisin ansaita hänen
kunnioituksensa, jos en voisi saada rakkautta, sanoi Amy varmasti
kuin kokematon konsanaan.

Laurie oli luullut kantaneensa surunsa harvinaisen hyvin:
valittamatta, pyytämättä kenenkään myötätuntoa hän oli kätkenyt
huolensa ja käynyt taisteluun yksinään. Amyn läksytys saattoi asian
uuteen valoon, ja ensi kerran Lauriesta tuntui raukkamaiselta ja
itsekkäältä ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa murtua ja vajota
synkkään velttouteen. Tuntui kuin hänet olisi ravistettu hereille
unesta, johon olisi mahdotonta enää uudelleen nukahtaa. Hän nousi
istumaan ja kysyi epäröiden:

-- Luuletko, että Jokin halveksii minua niin kuin sinä?

-- Varmasti, jos näkisi sinut tuollaisena. Hän inhoaa laiskoja
ihmisiä. Tee jotakin suurta ja pakota hänet rakastamaan itseäsi!

-- Kyllähän minä yritin parhaani, mutta siitä ei ollut hyötyä.

-- Onnistuit tutkinnossa, sitäkö tarkoitat? Et sinä muuta olisi
voinut isoisäsikään takia. Olisi ollut häpeä epäonnistua, kun olit
kuluttanut niin paljon aikaa ja rahaa ja kaikki tiesivät, että sinä
kyllä pystyt suoriutumaan loistavasti.

-- Minä epäonnistuin, sano mitä sanot, sillä Jo ei rakastanut minua,
aloitti Laurie nojaten toivottoman näköisenä päätään käteensä.

-- Etkä epäonnistunut, lopulta myönnät sen itsekin, sillä se teki
sinulle hyvää ja näytti mihin kelpaat. Jos nyt rupeaisit johonkin
muuhun työhön, sinusta tulisi kohta taas iloinen ja reipas ja
unohtaisit surusi.

-- Mahdotonta.

-- Koeta, niin saat nähdä. Ei sinun kannata kohautella olkapäitäsi
ja ajatella: "Mitähän tuokin näistä asioista tietää." En väitä
olevani viisas, mutta minä katselen ympärilleni ja näen enemmän kuin
aavistatkaan. Minua kiinnostavat ihmisten kokemukset ja erehdykset,
ne jäävät mieleeni ja minä käytän niitä sitten omaksi hyödykseni.
Rakasta Jota koko lopun elämääsi jos haluat, mutta älä anna sen
lannistaa itseäsi, sillä on typerää jättää käyttämättä hyviä lahjoja
vain sen vuoksi, ettei voi saada sitä, jonka haluaa. Kas niin, nyt
en enää saarnaa, sillä tiedän että piristyt ja olet mies tuosta
kovasydämisestä tytöstä huolimatta.

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Laurie käänteli pientä sormusta
sormessaan ja Amy viimeisteli piirrostaan. Sitten hän laski sen
Laurien polvelle ja kysyi:

-- Mitäs pidät?

Laurie katsahti siihen eikä voinut olla hymyilemättä, sillä työ oli
erinomainen: pitkä, veltto olento ruohikossa silmät puoliummessa,
kasvot ilmeettöminä, kädessä sikari, josta kiertyi kevyt savukiekura
uneksijan pään ympärille.

-- Sinähän piirrät hyvin! hän sanoi todella hämmästyneenä ja
ihastuneena Amyn taidosta ja lisäsi sitten naurahtaen: -- Tosiaan,
minä se olen.

-- Niin olet ja tällainen olit ennen, Amy laski toisen luonnoksen
rinnalle.

Se ei ollut läheskään yhtä hyvin piirretty, mutta siinä oli elämää ja
henkeä, joka korvasi monet puutteet ja toi mieleen entiset ajat niin
selvästi, että nuoren miehen ilme muuttui nopeasti sitä katsellessa.

Se oli karkea luonnos Lauriesta varsaa opettamassa. Takki ja lakki
oli heitetty päältä ja voimakkaan vartalon, päättäväisten kasvojen
ja käskevän asennon jokainen piirre uhosi tarmoa ja tahdonlujuutta.
Uljas eläin, joka juuri oli taltutettu, seisoi kaula kaarella Laurien
pitäessä lujasti ohjaksista ja se kuopi kärsimättömänä maata korvat
hörössä ikään kuin kuunnellen ääntä, joka sen oli voittanut. Sekainen
harja, ratsastajan pörröinen tukka ja pysty asento osoittivat
kuin lennosta temmattua liikettä, voimaa, rohkeutta ja nuorekasta
eloisuutta, se oli jyrkkä vastakohta "suloisen joutilaisuuden"
veltolle sulavuudelle. Laurie ei sanonut mitään, mutta Amy näki
hänen punastuvan ja puristavan huulensa tiukasti yhteen ikään kuin
hän olisi ymmärtänyt opetuksen. Amy oli tyytyväinen, ja odottamatta
Laurien puhuvan hän sanoi vilkkaaseen tapaansa:

-- Muistatko kun opetit Puckia ja me olimme katsomassa? Meg ja
Beth pelkäsivät, mutta Jo taputti ja hyppi innoissaan ja minä
istuin aidalla piirtämässä sinua. Löysin pari päivää sitten tuon
piirustuksen salkustani, korjailin sitä ja panin talteen näyttääkseni
sen sinulle.

-- Tuhannet kiitokset! Olet suunnattomasti edistynyt, onnittelen.
Uskallanko minä täällä 'kuherruskuukausiparatiisissa' muistuttaa,
että hotellissasi syödään päivällistä kello viideltä?

Laurie nousi, ojensi hymyillen ja kumartaen kuvat Amylle ja vilkaisi
kelloonsa ikään kuin muistuttaen, että moraalisaarnatkin on joskus
lopetettava. Hän koetti saada kasvoilleen välinpitämättömän ilmeensä,
mutta nyt se todellakin oli teeskentelyä, sillä ravistelu oli
tehonnut paremmin kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Amy huomasi hänen
käytöksensä jäähtyneen ja tuumi itsekseen:

-- Nyt olen loukannut häntä. No niin, jos se on hänelle hyväksi, olen
iloinen, mutta pahoillani jos hän suuttuu minuun. Olkoon miten on, en
voi peruuttaa sanaakaan.

Koko kotimatkan he nauroivat ja laskivat leikkiä ja pikku Baptiste
takaistuimellaan luuli, että monsieur ja mademoiselle olivat
loistavalla tuulella. Mutta kumpikin oli vaivaantunut. Ystävien
välinen vilpittömyys oli häiriintynyt, aurinko oli mennyt pilveen ja
näennäisen ilon alla piili tyytymättömyys.

-- Saammeko nähdä sinut tänä iltana, mon frère? kysyi Amy kun he
erosivat tädin ovella.

-- Ikävä kyllä minun täytyy mennä muualle. Au revoir, mademoiselle,
ja Laurie kumartui suutelemaan Amyn kättä. Mutta jokin hänen
kasvoissaan sai Amyn äkkiä lausumaan lämpimästi:

-- Ei, ole oma itsesi, Laurie, ja erotaan vanhaan hyvään tapaan.
Pidän enemmän sydämellisestä englantilaisesta kädenpuristuksesta kuin
kaikista ranskalaisten hellistä tervehdyksistä.

-- Hyvästi, hyvä ystävä. Laurie lausui sanat niin kuin Amy oli
toivonut ja lähti puristettuaan hänen kättään niin sydämellisesti,
että se melkein teki kipeää.

Seuraavana aamuna Amy sai vastaanottaa vierailun asemesta kirjelipun,
joka sai hänet aluksi hymyilemään ja lopuksi huokaamaan:

    "Rakas kasvattajani!

    Sanotko puolestani hyvästit tädillesi. Ja juhli itse voittoasi,
    sillä 'Laiska-Lassi' on lähtenyt isoisänsä luo niin kuin kiltti
    poika ainakin. Toivotan hauskaa talvea, ja suokoot jumalat
    sinulle ihanan kuherruskuukauden Valrosassa! Luulen, että
    Fredillekin tekisi ravistelu hyvää. Sano se hänelle ja vie
    perille onnitteluni.

                                            Kiitollinen
                                          Telemakhoksesi."

-- Kunnon poika! Olen iloinen että hän lähti, tuumi Amy hymyillen
hyväksyvästi. Hetken perästä hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän
katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa, ja hän jatkoi tahtomattaan
huokaisten:

-- Niin, olen iloinen, mutta ikävä minulle häntä tulee!



17

VARJOJEN LAAKSO


Kun ensi järkytys oli voitettu, omaiset tyytyivät väistämättömään,
koettivat kestää sen iloisina ja tukivat toisiaan rakkaudellaan, joka
murheen päivinä yhdistää perheenjäseniä toisiinsa. He kätkivät surun
ja kukin yritti parhaansa tehdäkseen viimeisen vuoden mahdollisimman
onnelliseksi.

Talon viihtyisin huone annettiin Bethille ja sinne kerättiin kaikki,
mistä hän piti: kukkia, tauluja, piano, hänen pieni työpöytänsä ja
rakkaat kissanpojat. Isän parhaat kirjat löysivät tiensä sinne,
samoin äidin nojatuoli, Jon kirjoituspöytä ja Amyn kauneimmat
piirustukset. Joka päivä Meg toi lapsensa luomaan auringonpaistetta
Beth-tädin huoneeseen. John varasi pienen rahasumman pitääkseen
potilaan hedelmissä, joista tämä piti. Vanha Hanna valmisti kyynelet
silmissä yhä uusia herkullisia ruokia houkutellakseen Bethille
ruokahalua, ja meren takaa saapui pieniä lahjoja ja hauskoja kirjeitä
kuin lämpöisiä tuulahduksia ainaisen kesän mailta.

Palvottuna kuin kodinhaltija Beth vietti päivänsä entiseen tapaansa
rauhallisena ja ahkerana. Mikään ei kyennyt muuttamaan herttaista
epäitsekästä luonnetta, ja vielä valmistautuessaan erkanemaan
elämästä, hän koetti tehdä sen onnelliseksi jälkeen jääville. Hänen
heikot sormensa eivät milloinkaan olleet joutilaina.

Bethin mielihuveja oli valmistaa pieniä yllätyksiä koululapsille,
jotka joka päivä kulkivat ohi. Milloin putosi ikkunasta lapaset
kylmänpunaisiin käsiin, milloin neulakirja pienelle nukkeäidille,
milloin kynänpyyhin pikku miehelle, joka uurasti harakanvarpaiden
parissa, milloin taas kuvakirja tai jokin muu hauska tavara.
Opin ohdakkeisen tien taivaltajat alkoivat pitää ystävällistä
antajaa hyvänä haltijattarena, jonka ikkunasta sirottelemat lahjat
hämmästyttävästi vastasivat kunkin tarpeita ja toivomuksia. Bethin
parhaana palkintona olivat säteilevät lapsenkasvot, jotka hymyilivät
ja nyökkäsivät joka kerta ikkunaan päin, ja hänen saamansa pikku
kirjeet, jotka olivat täynnä mustetahroja ja kiitollisuutta.

Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin onnellisia ja Beth katsoi
usein ympärilleen sanoen -- 'Miten kaunista täällä onkaan!' kun
kaikki olivat kokoontuneet hänen aurinkoiseen huoneeseensa, lapset
peuhasivat ja lepertelivät lattialla, äiti ja siskot ompelivat ja isä
luki vanhaa kirjaa, jossa oli paljon hyviä ja lohdullisia ajatuksia,
yhtä käyttökelpoisia nyt kuin vuosisatoja sitten. Huone oli kuin
pieni kappeli, jossa isällinen paimen opetti laumalleen elämän
vaikeita läksyjä ja koetti osoittaa, että toivo auttaa rakkautta
ja usko tekee alistumisen mahdolliseksi. Hänen yksinkertaiset
opetuksensa sattuivat suoraan sydämiin.

Oli hyvä, että he saivat tämän rauhallisen ajan, se oli kuin
valmistusta tulevien vaikeiden hetkien varalle. Vähitellen Beth
alkoi valittaa, että neula kävi "raskaaksi", ja vihdoin hän laski
sen kädestään ainaiseksi. Puhuminen rasitti häntä, ihmisten kasvot
vaivasivat häntä, kivut vaativat hänet omakseen ja järkyttivät hänen
rauhaansa jäytäessään heikkoa ruumista.

Päivät olivat raskaita ja yöt pitkiä, pitkiä; hartaat rukoukset
kohosivat sydämistä, kun läheisimmät näkivät laihojen käsien anovasti
ojentuvan puoleensa ja kuulivat tuskaisen parahduksen kykenemättä
auttamaan. Nuori elämä kävi ankaraa taistelua kuolemaa vastaan.
Mutta vaikea aika oli armeliaan lyhyt ja kapinoinnin loputtua rauha
palasi entistä kauniimpana. Mitä heikommaksi Bethin ruumis kävi, sitä
voimakkaammaksi kasvoi hänen sielunsa. Hän ei puhunut paljon, mutta
kaikki tunsivat, että se jonka heistä piti ensimmäisenä lähteä, oli
myös valmiimpi kuin kukaan toinen.

Jo ei hetkeksikään poistunut sairashuoneesta sen jälkeen, kun Beth
oli sanonut tuntevansa itsensä voimakkaammaksi, jos hän oli siellä.
Hän nukkui sohvalla ja heräsi tuon tuostakin kohentamaan tulta,
syöttämään tai hoivaamaan kärsivällistä olentoa, joka harvoin pyysi
mitään, ettei olisi vaivaksi. Kaiket päivät Jo oli vartiossa, ei
olisi antanut kenenkään muun hoitaa Bethiä ja oli tämän valinnasta
ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.

Tämä oli arvokas ja hyödyllinen aika Jolle, sillä hän sai silloin sen
opin, joka oli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän oppi kärsivällisyyttä,
lähimmäisenrakkautta, anteeksiantamisen ja unohtamisen taitoa,
velvollisuudentuntoa, joka tekee raskaan työn kevyeksi, ja vilpitöntä
uskoa, joka mitään pelkäämättä pysyy lujana luottamuksessaan.

Usein herätessään Jo näki Bethin lukevan pientä kulunutta Raamattuaan
tai kuuli hänen hiljaa laulavan lyhentääkseen unetonta yötä. Joskus
hän oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja kyynelet vierivät hiljaa
läpikuultavien sormien lomitse. Jo makasi hiljaa ja hänen mielessään
liikkuivat ajatukset, jotka olivat liian syviä purkautuakseen
kyyneliin. Hän käsitti, että Beth yksinkertaiseen, epäitsekkääseen
tapaansa koetti vieroittua maallisesta elämästä, johon oli kiintynyt,
ja valmistautua uuteen elämään pyhien lohdutuksen sanojen, hiljaisten
rukousten ja rakastamansa musiikin avulla.

Tämän näkeminen vaikutti Johon syvemmin kuin hurskaat saarnat ja
virret tai palavat rukoukset. Surun herkistämällä sydämellään
hän tajusi sisaren elämän kauneuden. Se oli ollut rauhallista ja
vaatimatonta, mutta sille olivat olleet ominaisia aidot hyveet ja
uhrautuvaisuus.

Eräänä yönä Beth etsi yöpöydältään luettavaa voidakseen unohtaa
kuolettavan väsymyksen, jota oli melkein yhtä vaikea kestää kuin
tuskia. Hän selaili vanhaa lempikirjaansa "Kristityn vaellusta",
ja löysi pienen paperinpalan, joka oli kirjoitettu täyteen Jon
käsialalla. Otsikko sattui hänen silmiinsä ja rivien tuhruisuudesta
hän päätteli, että paperille oli pudonnut kyyneliä.

-- Jo raukka, hän nukkuu sikeästi enkä henno herättää häntä
pyytääkseni lupaa. Hän näyttää minulle kaikki enkä usko hänellä
olevan mitään sitä vastaan että luen tämän, mietti Beth katsahtaen
sisareensa, joka nukkui uuninedusmatolla hiilipihdit vieressään
valmiina heräämään heti, kun halot risahtaisivat.

          OMA BETH

    Tyynnä varjossa hän vuottaa
    kunnes koittaa valkeus.
    Hän, tuo kirkas, surevaisen
    kotimme on siunaus.
    Maiset ilot, tuskat, toiveet
    aallon lailla raukeaa
    rantaan tumman, pyhän virran,
    jolle hän nyt seisahtaa.

    Rakas sisko, jättäessäs
    pyrkimykset ihmisten,
    jätä mulle hyvyytesi,
    anna voimas ihmeinen.
    Anna kärsiväisyys suuri,
    joka elos kaunisti,
    joka tuskan synkät hetket
    ilomielin kohtasi.

    Anna rohkeutes tyyni
    -- sitä, oi, ma tarvitsen!
    Sillä sait sa viheriöimään
    polun velvoituksien.
    Jätä mulle luontos hellä,
    joka enkelsydämin
    toisten virheet anteeks antoi.
    Rakas, anna minunkin!

    Tuolla puolen virran tumman
    tästä lähtein nähdä saan
    hahmon rakkaan, joka vartoo
    mua rantaan onnen maan.
    Usko, toivo, lapset surun
    enkeleiksi mulle saa.
    Sisko ennen mua mennyt
    minut kotiin johdattaa.

Epäselvinä ja tahraisina, puutteellisina ja ontuvinakin säkeet toivat
kuvaamattoman huojennuksen ilmeen Bethin kasvoille. Hänen surunsa
oli ollut se, että hän oli toimittanut niin vähän, mutta nyt hän
näki, ettei hänen elämänsä ollut kulunut hukkaan eikä kuolema toisi
epätoivoa. Hänen istuessaan sängyssä paperi käsissään hiiltynyt
halko paukahti poikki, Jo havahtui, kohensi valkeata ja hiipi sitten
vuoteen luo toivoen Bethin nukkuvan.

-- En saa unta, mutta olen niin onnellinen. Katso, löysin tämän ja
luin sen, sillä tiesin ettet panisi vastaan. Olenko todella merkinnyt
sinulle noin paljon, Jo? hän kysyi mietteliäänä ja nöyrän vakavana.

-- Olet Beth, olet! Jon pää painui pielukselle siskon viereen.

-- Silloin en olekaan elänyt turhaan. En ole niin hyvä kuin sinä
kuvaat, mutta olen koettanut tehdä oikein, ja nyt kun en voi enää
ruveta paremmaksi, on lohdullista tietää, että joku rakastaa minua
noin paljon ja että olen ollut hänelle avuksi.

-- Sinä, Beth, olet auttanut minua enemmän kuin kukaan muu
maailmassa. Ajattelin aluksi etten voisi luopua sinusta, mutta nyt
alan ymmärtää etten menetäkään sinua. Sinä vaikutat minuun enemmän
kuin milloinkaan ennen eikä kuolema voi erottaa meitä vaikka siltä
näyttää.

-- Tiedän ettei se voi, enkä pelkää enää kuolemaa, sillä olen varma,
että saan olla edelleen Bethisi ja rakastaa ja auttaa sinua entistä
enemmän. Jo, sinun täytyy täyttää minun paikkani ja auttaa kaikessa
isää ja äitiä. He turvautuvat sinuun, älä petä heitä, ja jos sinusta
tuntuu vaikealta, muista että minä en unohda sinua ja että siinä
työssä olet onnellisempi kuin jos kirjoittaisit loistavia teoksia tai
saisit nähdä kaikki maailman ihmeet, sillä rakkaus on ainoa, jonka
voimme viedä täältä mukanamme, ja se tekee lähtemisenkin helpoksi.

-- Minä koetan, Beth. Sinä hetkenä Bethin vuoteen ääressä Jo luopui
entisistä haaveistaan ja omistautui uudelle paremmalle päämäärälle.
Muut toiveet tuntuivat köyhiltä sen siunatun lohdutuksen rinnalla,
jonka usko ikuiseen rakkauteen toi.

Niin tulivat kevätpäivät, taivas selkeni, maa muuttui vihreäksi,
varhaiset kukat puhkesivat kauniina ja linnut palasivat etelästä
parahiksi sanomaan hyvästit Bethille, joka väsyneen mutta
luottavaisen lapsen tavoin jättäytyi niiden käsien turviin, jotka
olivat ohjanneet häntä läpi elämän. Isä ja äiti johdattivat hänet
hellästi varjojen laakson halki ja luovuttivat hänet taivaallisen
isän huomaan.

Muualla kuin kirjoissa kuoleva harvoin lausuu mieleenpainuvia sanoja,
näkee näkyjä tai eriää kirkastunein ilmein. Ne jotka ovat nähneet
monen päättävän vaelluksensa, tietävät että kuolema tulee useimmiten
luonnollisena ja yksinkertaisena kuin uni. Bethin elämä sammui
hiljaa, niin kuin hän oli toivonutkin. Yön pimeimpänä hetkenä, ennen
päivän koittoa, hän veti hiljaa viimeisen henkäyksensä äidin sylissä
jäähyväisiä sanomatta, vain hellästi katsoen ja hiljaa huokaisten.

Kyynelin, rukouksin ja hellin käsin äiti ja siskot valmistivat
hänet sitä pitkää unta varten, jota kipu ei enää häiritsisi. He
olivat kiitollisia nähdessään että kärsivä ilme pian muuttui kauniin
tyyneksi, ja kunnioittavan iloisia huomatessaan, että kuolema oli
ollut Bethille armollinen enkeli eikä kauhistava aave.

Aamun koittaessa tuli oli moneen kuukauteen ensi kerran sammuksissa,
Jon paikka oli tyhjänä ja huone hyvin hiljainen. Mutta lähistöllä
lintu lauloi iloisesti hiirenkorvalla olevalla oksalla, lumikellot
kukkivat ikkunan alla ja kevätaurinko tulvi kuin siunausta tuoden
rauhallisille kasvoille, jotka lepäsivät pieluksella niin tyynen
tuskattomina, että omaiset hymyilivät läpi kyynelten ja kiittivät
Jumalaa, että Bethin vihdoinkin oli hyvä olla.



18

UNOHTAMISTA OPPIMASSA


Amyn saarna teki hyvää Laurielle, vaikka hän ei tietenkään myöntänyt
sitä ennen kuin aikojen kuluttua. Miehen tapaistahan on noudattaa
naisen antamaa neuvoa vasta sitten, kun hän on vakuuttunut, että
muutenkin aikoi tehdä juuri niin. Jos neuvo osoittautuu hyväksi,
nainen saa puolet kunniasta, jos taas huonoksi, hänelle suodaan
jalomielisesti se kokonaan. Laurie palasi isoisänsä luo ja pysyi
tämän seurassa joitakin viikkoja niin uskollisesti, että vanha herra
selitti Nizzan ilmanalan olleen ihmeen terveellistä ja kehotti
Laurieta kokeilemaan sitä toistekin. Niin nuori mies olisi mielellään
tehnytkin, mutta saamansa nuhdesaarnan jälkeen häntä ei olisi voitu
kuljettaa sinne edes elefanttien voimalla.

Laurie mietti miettimistään Amylta saamiaan nuhteita, ja hänen täytyi
myöntää olleensa tosiaan itsekäs ja laiska, mutta kun miehellä
on syvä suru, on toki ymmärrettävää, että hän vähän oikuttelee,
kunnes pääsee kuivalle maalle. Laurie tunsi, että hänen tyhjiin
valunut tunteensa oli nyt kuollut ja haudattu, mutta vaikka hän ei
milloinkaan lakkaisi uskollisesti murehtimasta sitä, oli sentään
aiheetonta kerskailla surupuvullaan.

Jo ei rakastaisi häntä, mutta Laurie voisi saada tämän ihailemaan
ja kunnioittamaan häntä jos osoittaisi, ettei hänen elämänsä mennyt
pilalle rukkasten takia. Olihan hän aikonutkin saada aikaan jotakin,
joten Amyn neuvo oli ollut tarpeeton. Hän oli vain odottanut,
kunnes saisi onnettoman rakkautensa kunnialla hautaan. Kun se nyt
oli tapahtunut, hän tunsi voivansa kätkeä murtuneen sydämensä ja
ponnistella eteenpäin.

Niin kuin Goethe teki ilostaan ja surustaan runoja, Laurie päätti
palsamoida rakkaussurunsa musiikkiin ja säveltää sielumessun, joka
murtaisi Jon sydämen ja saisi kuulijat kyyneliin. Kun Laurie alkoi
taas käydä rauhattomaksi ja oikulliseksi, vanha herra määräsi hänet
matkoille; hän lähti Wieniin, missä hänellä oli muusikkotuttavia, ja
ryhtyi työhön totisesti vakain aikein.

Mutta ehkä suru oli liian syvä tullakseen ilmaistuksi sävelin tai
musiikki liian yliaistillista kuvatakseen maallista murhetta.
Laurie huomasi pian, etteivät hänen kykynsä riittäneet sielumessun
säveltämiseen. Oli ilmeistä, ettei hän vielä oikein ollut työvireessä
ja ajatusten täytyi saada selvitä, sillä usein, kesken valittavaa
sointua, hän huomasi hyräilevänsä tanssisäveltä, joka elävästi toi
mieleen Nizzan joulutanssiaiset ja varsinkin uljaan ranskalaisen.
Sen vuoksi hän päättävästi jätti traagisen musiikin säveltämisen
toistaiseksi.

Sitten hän koetti säveltää oopperaa, mutta odottamattomia vaikeuksia
tuli hänen tielleen tälläkin alalla. Hän tahtoi tehdä Josta
sävellyksensä sankarittaren ja koetti palauttaa mieleensä helliä
muistoja ja romanttisia mielikuvia rakastetustaan.

Mutta muisti petti hänet. Oli kuin sillä olisi ollut tytön
pahankurinen luonne, sillä se toi Laurien mieleen vain Jon
omituisuudet, viat ja oikut ja näytti hänet aina arkisilta
puoliltaan: toimittamassa mattoja huivi päässä, linnoittuneena
sohvatyynyjen taakse tai kaatamassa kylmää vettä Laurien kuumille
tunteille. Hillitön naurunpurskahdus särki hellän kuvan, jonka Laurie
yritti hänestä luoda. Ei, Jo ei mistään hinnasta tahtonut joutua
oopperasankarittareksi. Varjelkoon mikä kiusankappale hän onkaan,
Laurie huudahti ja repi tukkaansa niin kuin epätoivoisin säveltäjä
ainakin.

Kun hän rupesi etsimään toista naista, joka helpommin suostuisi
sävelin ikuistettavaksi, hänen muististaan sukeltautui eräs, joka
oli ilman muuta halukas. Ilmestyksen kasvonpiirteet olivat vähän
epäselvät, mutta sillä oli kullankeltainen tukka, sitä ympäröi
läpikuultava pilvi ja se leijaili hänen sielunsa silmien edessä
ihanassa ruusujen, riikinkukkojen, valkeiden ponien ja sinisten
nauhojen sekamelskassa. Hän ei antanut tälle herttaiselle aaveelle
nimeä, mutta otti sen sankarittarekseen ja alkoi oikein pitää
siitä, varusti sen kaikilla mahdollisilla lahjoilla ja ansioilla ja
saattoi sen vahingoittumattomana koettelemusten läpi, jotka olisivat
tuhonneet kenet tahansa kuolevaisen naisen.

Tämän innoituksen voimasta työ sujui jonkin aikaa kuin leikki, mutta
vähitellen se kadotti viehätyksensä, säveltäminen unohtui, ja hän
istui haaveissaan kynä kädessä tai harhaili ympäri iloista kaupunkia
hankkimassa uusia ideoita tai virkistämässä mieltään, joka sinä
talvena oli hiukan levottomassa tilassa. Hän ei tehnyt juuri mitään,
mutta ajatteli paljon ja huomasi, että tahtomattaan oli muuttumassa
jotenkin.

-- Ehkäpä luomisvoimani kuohuu. Annan sen kuohua ja katson mitä
siitä kehittyy, hän tuumi, mutta epäili salaa, että se ei ollutkaan
luomisvoimaa vaan jotain paljon tavallisempaa. Tästä kuohumisesta
oli kuitenkin hyötyä, sillä tarkoitukseton elämä alkoi yhä enemmän
harmittaa Laurieta ja hän rupesi kaipaamaan kunnon työtä, johon
voisi antautua sieluineen ruumiineen. Vihdoin hän päätyi myös siihen
lopputulokseen, etteivät kaikki musiikin ystävät ole säveltäjiä.

Palattuaan eräänä iltana kuuntelemasta muuatta Mozartin suurta
oopperaa, joka oli esitetty loistavasti kuninkaallisessa teatterissa,
hän otti esiin oman tekeleensä, soitti sen parhaat kohdat ja
jäi sitten tuijottamaan Mendelssohnin, Beethovenin ja Bachin
rintakuvia, jotka hymyilivät suopeasti hänelle. Sitten hän äkkiä repi
nuottilehdet kappaleiksi ja viimeisen leijaillessa hänen kädestään
sanoi vakavana itsekseen:

-- Hän on oikeassa! Lahjakkuus ei ole neroutta eikä voi siksi
muuttua. Mozartin musiikki vei minusta turhamaisuuden niin kuin Rooma
hänestä, enkä aio enää olla narri. Mutta mitä rupeaisin nyt tekemään?

Tuota kysymystä oli vaikea ratkaista ja Laurie alkoi toivoa, että
hänen täytyisi itse ansaita leipänsä. Nyt jos koskaan oli mainio
tilaisuus "mennä helvettiin" niin kuin hän oli joskus uhmakkaasti
sanonut. Hänellä oli paljon rahaa eikä mitään tehtävää, ja paholainen
keksii tunnetusti mielellään käyttöä lihavalle kukkarolle ja
joutilaille käsille. Poikaparkaa ahdistivat sekä sisäiset että
ulkonaiset kiusaukset, mutta hän kesti ne sangen hyvin. Hän rakasti
vapautta, mutta vielä suuremman arvon hän antoi kunniallisuudelle ja
luottamukselle. Hän pysyi oikealla tiellä, koska muisti isoisälle
antamansa lupauksen ja tahtoi aina kyetä rehellisesti katsomaan
silmiin niitä, jotka häntä rakastivat, ja vakuuttamaan, että kaikki
on hyvin.

Suureksi hämmästyksekseen Laurie huomasi, että hänen oli
päivä päivältä helpompaa unohtaa kärsimyksensä. Hän ei ensin
tahtonut uskoa sitä, vaan suuttui itselleen eikä voinut lainkaan
ymmärtää asiaa. Tämä käänne oli aivan odottamaton eikä hän ollut
valmistautunut siihen. Hän oli närkästynyt itselleen ja ihmetteli
omaa huikentelevaisuuttaan. Hän tunsi samalla kertaa pettymystä ja
huojennusta pystyessään niin pian toipumaan saamastaan ankarasta
kolauksesta. Huolellisesti hän kohenteli rakkautensa sammuvia
kekäleitä, mutta ne eivät enää leimahtaneet liekkiin, levittivät
vain miellyttävää lämpöä, joka tuntui hyvältä eikä tehnyt häntä
kuumeiseksi. Tahtomattaan hänen täytyi myöntää, että lapsellisen
kiihkeä rakkaus tyyntyi vähitellen rauhalliseksi tunteeksi. Se
oli hyvin hellä ja vielä hiukan surumielinen ja katkera, mutta
aikanaan sekin varmasti häviäisi ja jättäisi jälkeensä veljellisen
kiintymyksen, joka kestäisi lujana elämän loppuun asti.

Kun sana 'veljellinen' käväisi hänen mielessään, hän hymyili
itsekseen ja katsahti Mozartin kuvaa.

-- Niin, hän oli suuri mies, ja kun hän ei saanut omakseen toista
sisaruksista, hän otti toisen ja tuli onnelliseksi.

Laurie ei lausunut ääneen näitä sanoja, mutta hänen ajatuksensa
kulkivat siihen suuntaan. Seuraavassa hetkessä hän jo katseli vanhaa
sormusta ja sanoi:

-- Ei, minä en tee niin! Minä en ole unohtanut enkä unohda koskaan.
Koetan taas, mutta jos nyt epäonnistun, niin ehkäpä...

Hän jätti lauseen kesken, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan
kirjettä Jolle, kertoi ettei osannut tarttua mihinkään niin kauan
kuin oli vähänkin toivoa, että Jo muuttaisi mielensä. Eikö tämä
sittenkin voisi ja tahtoisi antaa hänen palata kotiin ja tulla
onnelliseksi?

Vastausta odottaessaan Laurie ei tehnyt mitään, mutta hän odotti
tarmokkaasti ja kuumeisen kärsimättömänä. Vihdoin vastaus saapui
ja ratkaisi asian lopullisesti. Jo ei todellakaan voinut eikä
tahtonut. Hän oli kokonaan antautunut Bethille eikä enää milloinkaan
halunnut kuulla sanaa 'rakkaus'. Hän uskoi että Laurie tulisi jonkun
muun kanssa onnelliseksi, mutta toivoi että hänen sydämessään
olisi aina varattuna pieni kolkka Jo-siskolle. Lopuksi hän pyysi
Laurieta kertomaan Amylle, että Beth oli huonontunut. Amyn oli määrä
palata keväällä kotiin eikä ollut syytä synkistää hänen viimeisiä
kuukausiaan ulkomailla. Hän saisi kyllä aikanaan surra, mutta nyt
Laurien piti hyvin usein kirjoittaa hänelle, jotta hän ei tuntisi
itseänsä yksinäiseksi eikä kärsisi koti-ikävää ja levottomuutta.

-- Minä kirjoitan heti. Pikku tyttö parka! Pelkään että hänen
kotimatkastaan tulee hyvin surullinen.

Laurie avasi kirjoituslipaston, ikään kuin Amylle kirjoittaminen
olisi ollut sopiva loppu lauseelle, joka pari viikkoa sitten oli
jäänyt kesken.

Mutta hän ei kirjoittanutkaan sinä päivänä, sillä kun hän etsi
parasta kirjepaperiaan, hänen mielensä äkkiä muuttui. Eräästä
laatikosta laskujen, passien ja kuittien joukosta hän löysi pinkan
Jon kirjeitä ja toisesta kolme Amyn lähettämää tervehdystä, jotka oli
huolellisesti sidottu yhteen sinisellä nauhalla ja joissa tuoksui
suloisesti kuihtuneet ruusut.

Surumielinen mutta samalla huvittunut ilme kasvoillaan Laurie keräsi
kaikki Jon kirjeet, silitteli niitä, taittoi ne kokoon ja asetti
sievästi pieneen lipastonlaatikkoon. Hetken aikaa hän käänteli
pientä sormusta sormessaan, sitten hän veti sen hitaasti pois, laski
kirjeiden viereen, lukitsi laatikon ja lähti kuulemaan juhlamessua
Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon. Hänestä tuntui kuin olisi ollut
hautajaiset, ja vaikka suru ei ollutkaan murtanut hänen sydäntään,
vaikutti sopivammalta viettää loppupäivä kirkossa kuin kirjoittamassa
kirjeitä ihastuttaville nuorille naisille.

Mutta ennen pitkää kirje kuitenkin lähti, ja siihen tuli nopeasti
vastaus, sillä Amylla tosiaankin oli koti-ikävä ja hän tunnusti
sen Laurielle. Kirjeet kulkivat kumpaankin suuntaan järkkymättömän
säännöllisesti koko kevään. Laurie myi säveltäjien kuvat, käytti
oopperansa sytykkeiksi ja palasi Pariisiin toivoen, että joku
saapuisi sinne pian. Hänen teki kovin mieli Nizzaan, mutta hän ei
tahtonut lähteä sinne kutsutta. Mutta Amy ei nyt halunnut kutsua
Laurieta, sillä hänellä oli omia asioitaan, joiden vuoksi hän halusi
vältellä pojan hämmentäviä silmiä.

Fred Vaughan oli palannut ja tehnyt Amylle kysymyksen, johon tämä
kerran oli päättänyt vastata: "Tahdon". Mutta nyt hän sanoikin: "En
tahdo", ystävällisesti mutta päättäväisesti. Sillä hetken tullen
hänen rohkeutensa petti ja hän tunsi, että rikkaus ja hyvä asema
eivät riittäneet tyydyttämään uutta kaipausta, joka täytti hänen
sydämensä aralla toivolla ja pelolla. Hänen korvissaan kaikuivat
itsepintaisesti sanat: "Fred on kunnon poika, mutta en luullut häntä
mieheksi, johon voisit rakastua", ja hän muisti Laurien ilmeen tämän
sanoessa ne. Hän muisti myös vastanneensa katseellaan: "Minä menen
naimisiin rahojen vuoksi."

Amy tunsi itsensä vaivautuneeksi muistaessaan tämän; hän ei tahtonut
Laurien pitävän häntä sydämettömänä ja rahanahneena. Hän ei enää
välittänyt päästä seurapiirien kuningattareksi, vaan halusi paljon
mieluummin olla rakastava nainen. Hän oli iloinen ettei Laurie
ollut suuttunut niistä hirveistä asioista, joita hän oli sanonut,
vaan oli entistään ystävällisempi. Laurien kirjeet olivat suurena
lohtuna Amylle, sillä kotiväki kirjoitti kovin epäsäännöllisesti.
Amy piti velvollisuutenaankin vastata Laurien kirjeisiin, koska Jo
itsepintaisesti pysyi kylmänä ja poikaparka tarvitsi hemmottelua.
Jon olisi pitänyt koettaa rakastaa häntä. Se ei varmastikaan olisi
ollut vaikeaa, sillä moni tyttö olisi ollut ylpeä Laurien kaltaisesta
ihailijasta. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin olla erityisen
ystävällinen Laurielle ja kohdella häntä kuin veljeä.

Jos kaikki veljet saisivat osakseen yhtä hyvän kohtelun kuin
Laurie, he olisivat huomattavasti onnellisempia olentoja. Amy ei
enää saarnannut, vaan kysyi aina Laurien mielipidettä, hän oli
kiinnostunut kaikesta mitä tämä puuhasi, teki hänelle pieniä,
ihastuttavia lahjoja ja lähetti kahdesti viikossa kirjeen täynnä
piristäviä juoruja ja sisarellisia salaisuuksia. Vain harvojen
veljien kirjeitä kunnioitetaan niin paljon, että sisar kantaisi niitä
taskussaan, lukisi ehtimiseen ja säilyttäisi kalliina aarteina,
joten tuskin Amykaan käyttäytyi noin hassusti. Mutta hän kävi kyllä
hiukan kalpeaksi ja mietteliääksi sinä keväänä eikä enää paljon
piitannut seuraelämästä vaan kulki usein yksinään piirtelemässä.
Palatessaan hänellä ei ollut paljon näytettävää. Hän kai vain tutki
luontoa istuessaan tuntikausia Valrosan pengermällä kädet helmassa
tai piirrellessään hajamielisesti mielikuviaan. Paperille syntyi
tavallisesti hautakiveen veistetty urhea ritari tai nuori mies, joka
makasi ruohikossa hattu silmillä.

Carrolin täti luuli Amyn katuvan vastaustaan Fredille, ja tämä antoi
hänen pysyä luulossaan, koska huomasi selittelyt mahdottomiksi ja
vastaväitteet hyödyttömiksi. Hän piti vain huolta siitä, että Laurie
sai tietää Fredin lähteneen Egyptiin. Muuta hän ei kertonut, mutta
Laurie ymmärsi tästäkin ja sanoi itsekseen huojentuneen näköisenä:

-- Olin varma, että hän ajattelisi tarkemmin asiaa. Poika parka! Otan
osaa hänen suruunsa, sillä tiedän miltä se tuntuu.

Laurie päästi syvän huokauksen. Sitten, ikään kuin olisi tällä
täyttänyt velvollisuutensa, hän nosti jalat sohvalle ja ryhtyi
nauttimaan Amyn kirjeestä.

Sillä aikaa kun ulkomailla tapahtui tällaisia muutoksia, suru oli
löytänyt tiensä kotiin. Mutta Amy ei milloinkaan saanut kirjettä,
joka kertoi Bethin huononevan, ja kun seuraava tieto hänet saavutti,
nurmi viheriöi jo sisaren haudalla. Hän sai surullisen sanoman
Veveyyn, sillä he olivat kuumuuden takia lähteneet Nizzasta jo
toukokuussa ja olivat verkalleen matkustaneet Sveitsiä kohti Genovan
ja Italian alppijärvien kautta. Amy kesti surun ja alistui tyynesti
perheen päätökseen, ettei hänen pitänyt keskeyttää matkaa. Hän ei
enää voinut sanoa jäähyväisiä Bethille, ja siksi oli viisainta antaa
surun lieventyä ennen kuin hän palaisi kotiin. Mutta Amyn sydän
oli hyvin raskas, hänellä oli ikävä kotiin, ja joka päivä hän loi
kaipaavan katseen järven toiselle rannalle odottaen, että Laurie
tulisi häntä lohduttamaan.

Tämä tulikin pian, sillä sama posti toi hänellekin surusanoman,
vaikka se ehtikin hiukan myöhemmin Saksaan. Luettuaan kirjeen hän
heti pakkasi reppunsa, jätti jäähyväiset retkitovereilleen ja riensi
täyttämään lupauksensa sydämessään ilo ja suru, toivo ja epävarmuus.

Vevey oli vanhastaan tuttu hänelle, ja niin pian kuin vene oli
törmännyt pieneen laituriin, hän kiiruhti rantatietä La Tour
-hotelliin, jossa Carrolit olivat täysihoidossa. Vahtimestari
valitti pahoilla mielin, että koko perhe oli mennyt järvelle
soutelemaan. Mutta ei, vaaleatukkainen mademoiselle taisi sittenkin
olla puutarhassa. Jos monsieur vaivautuisi hetkeksi odottamaan, hän
saapuisi paikalle tuossa tuokiossa. Mutta monsieur ei malttanut
odottaa tuokiotakaan, ja kesken vahtimestarin puhetulvan hän lähti
itse etsimään mademoisellea.

Viehättävä vanha puisto oli kauniin järven partaalla. Kastanjapuut
suhisivat pään yläpuolella, muratti kierteli puiden oksilla, ja
vanhan tornin synkkä varjo lankesi kauas aurinkoiselle järvelle.
Pitkän matalan muurin nurkkauksessa oli penkki, ja sinne Amy usein
tuli lukemaan, piirtämään tai hakemaan lohtua suruunsa ympäröivästä
kauneudesta. Siellä hän nytkin istui pää käden varassa, sydän täynnä
koti-ikävää, ajatellen Bethiä, ihmetellen missä Laurie viipyi.

Tyttö ei kuullut Laurien kulkevan pihan poikki eikä huomannut,
kun tämä pysähtyi holvikäytävään, joka johti puutarhaan. Laurie
seisoi hetken katsellen tyttöä uusin silmin ja sai nähdä sen, mitä
kukaan muu ei vielä ollut nähnyt -- Amyn luonteen hellän puolen.
Kaikki hänen ympärillään kertoi rakkaudesta ja surusta -- kyynelten
kostuttamat kirjeet hänen helmassaan, tukkaan solmittu musta
nauha ja kasvoilla kuvastuva ikävä. Tytön kaulassa riippuva pieni
eebenpuuristikin oli Laurien mielestä liikuttava, sillä hän oli sen
itse lahjoittanut Amylle, eikä tällä ollut nyt muita koruja.

Jos Laurie oli ollut epävarma, millaisen vastaanoton saisi, hän
rauhoittui heti kun Amy nosti katseensa ja huomasi hänet. Tyttö
riensi Laurieta vastaan antaen kirjeiden pudota maahan ja huudahti:

-- Voi Laurie, Laurie, tiesinhän että sinä tulet!

Sinä hetkenä kaikki selveni heidän välillään, sillä kun he seisoivat
siinä hetkisen aivan hiljaa tumma pää kumartuneena suojelevasti
vaaleiden kiharoiden yli, Amy tunsi ettei kukaan osannut tukea ja
lohduttaa häntä niin kuin Laurie, ja Laurielle selvisi, että Amy
oli ainoa nainen, joka kykeni täyttämään Jon paikan ja tekemään
hänet onnelliseksi. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta Amy ei ollut
lainkaan pettynyt, sillä molemmat ymmärsivät kuinka asia oli,
tyytyivät siihen ja unohtivat toistaiseksi muun.

Amy palasi pian paikalleen, ja hänen kuivaillessaan kyyneleitään
Laurie keräsi maahan pudonneet paperiarkit. Nuhruisiksi luetut
kirjeet ja paljon puhuvat piirrokset olivat hänen mielestään hyviä
enteitä vastaisen varalle. Kun Laurie istuutui penkille, Amya
alkoi taas ujostuttaa ja hän punastui muistaessaan välittömän
tervehdyksensä.

-- En voinut sille mitään, tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja
surulliseksi ja ilahduin niin kovin nähdessäni sinut, hän selitti
koettaen turhaan puhua luonnollisesti.

-- Tulin heti kun kuulin asiasta. Toivoisin voivani sanoa sinulle
jotakin lohduttavaa nyt kun rakas pikku Beth on mennyt pois, mutta
minä vain tunnen ja... Laurie ei osannut jatkaa, vaan muuttui äkkiä
ujoksi hänkin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tahtonut painaa Amyn
pään olkaansa vastaan ja kehottaa tätä itkemään kyllikseen, mutta
ei uskaltanut. Sen sijaan hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä
myötätuntoisesti, ja se tuntui paremmalta kuin sanat.

-- Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sillä tässä on kylliksi
lohdutusta, Amy sanoi hiljaa. -- Bethin on hyvä olla ja hän on
onnellinen, enkä saa toivoa häntä takaisin, mutta minä pelkään
kotiintuloa, vaikka kaipaankin kovin heitä kaikkia. Ei puhuta siitä
nyt, sillä se saa minut itkemään ja tahtoisin voida iloita sinun
täälläolostasi. Ethän lähde pois, ethän?

-- En lähde, jos sinä tarvitset minua, ystäväiseni.

-- Tarvitsen toki. Täti ja Flo ovat hyvin ystävällisiä minulle, mutta
sinä olet kuin meidän perhettä, ja tuntuisi niin kotoisalta, jos
olisit vähän aikaa minun luonani.

Amy oli puhuessaan kuin lapsi, jolla on koti-ikävä. Laurie unohti
kohta ujoutensa ja kohteli Amya niin kuin juuri sillä hetkellä
pitikin: hyväili häntä hiljaa ja aloitti iloisen keskustelun.

-- Pikku raukka, tuntuu kuin olisit sairastumaisillasi surusta.
Minä otan sinut nyt hoiviini, älä itke enää vaan lähde kävelemään
kanssani. Sinä vilustut, jos istut paikoillasi, hän sanoi samalla
kertaa hyväilevään ja käskevään sävyyn, josta Amy piti. Hän solmi
tytön hatun nauhat, veti tämän käden kainaloonsa, ja he alkoivat
kävellä edestakaisin aurinkoista puistokäytävää vastapuhjenneitten
kastanjanlehvien keskellä. Lauriesta tuntui mukavammalta kävellä ja
Amy huomasi, että oli hauskaa nojata voimakkaaseen käsivarteen, nähdä
tuttujen kasvojen hymyilevän ja kuulla ystävällisen äänen puhuvan
vain hänelle.

Pitkän aikaa Amy ja Laurie kävelivät vanhassa puutarhassa ja
iloitsivat sen suloisesta tunnelmasta, ja kun arkinen päivälliskello
komensi heidät sisään, Amysta tuntui kuin hän olisi vapautunut
yksinäisyyden ja surun taakasta.

Huomatessaan tytön muuttuneen ilmeen rouva Carrol sai uuden ajatuksen
ja huudahti itsekseen:

-- Nyt minä ymmärrän kaiken -- se lapsi on ikävöinyt nuorta
Laurencea. Hyvänen aika, en millään osannut odottaa sitä.

Kunnon rouva oli kyllin hienotunteinen ollakseen sanomatta mitään
havainnoistaan. Hän pyysi vain innokkaasti Laurieta jäämään ja
kehotti Amya nauttimaan tämän seurasta, sillä ei ollut hyväksi
hänelle olla niin paljon yksikseen. Amy oli mallikelpoisen
kuuliainen, ja kun tädillä ja Flolla oli yhteisiä puuhia, hänen
osakseen jäi vieraan viihdyttäminen.

Nizzassa Laurie oli vetelehtinyt ja Amy toruskellut. Veveyssä Laurie
ei ollut milloinkaan jouten; hän käveli, ratsasti, souteli tai
luki, ja Amy ihaili kaikkea mitä hän teki ja koetti seurata hänen
esimerkkiään niin pitkälle kuin kykeni. Laurie sanoi muutoksen
riippuvan ilmastosta, eikä Amy väittänyt vastaan, sillä hän hyväksyi
mielellään saman tekosyyn selitykseksi omaan virkistymiseensä.

Vaikka suru oli vasta kohdannut heitä, Amy ja Laurie elivät hyvin
onnellista aikaa, niin onnellista, ettei Laurie tahtonut häiritä
sitä ratkaisevalla sanalla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän uskoi,
että oli näin pian voittanut ensimmäisen ja, kuten hän vakaasti oli
uskonut, ikuisen rakkautensa. Hän puolusti näennäistä uskottomuuttaan
sillä, että Jon sisar oli muka melkein sama kuin Jo itse ja että
Amy oli varmasti ainoa, joka niin pian ja niin hyvin oli saattanut
täyttää Jon paikan.

Hänen ensimmäinen kosintansa oli ollut malttamattoman kiihkeä, ja hän
muisteli sitä säälin ja katumuksen tuntein, ikään kuin siitä olisi
vierinyt jo vuosia. Hän ei hävennyt sitä, vaan talletti sen elämänsä
katkeransuloisten kokemusten joukkoon, joista hän saattoi olla
kiitollinen niin pian kuin tuska oli ohi. Hänen toinen kosintansa
tulisi olemaan rauhallinen ja yksinkertainen. Hänen ei tarvinnut
järjestää kohtausta, tuskin tarvitsi sanoa Amylle rakastavansa tätä,
sillä tyttö tiesi sen muutenkin ja oli jo kauan sitten antanut
vastauksensa. Kaikki kävi niin luonnollisesti, ettei kellään ollut
valittamisen syytä, ja Laurie tiesi että kaikki, yksinpä Jokin,
olisivat mielissään. Mutta kun ensimmäinen rakkaus on kärsinyt
haaksirikon, seuraavalla kerralla ollaan tavallisesti varovaisia eikä
heti yritetä uudelleen. Niinpä Laurie antoi päivien kulua, nautti
joka hetkestä ja antoi sattuman ratkaista, milloin hän lausuisi
sanat, jotka tekisivät lopun uuden rakkaustarinan ensimmäisestä ja
suloisimmasta vaiheesta.

Laurie oli kuvitellut ratkaisun tapahtuvan runollisesti kuutamoiltana
linnan puutarhassa, mutta kävikin aivan päinvastoin, sillä asia
selvitettiin keskipäivän aikaan järvellä muutamin koruttomin sanoin.
He olivat koko aamun soudelleet synkästä St. Gingolfista aurinkoista
Montreux'ta kohti, toisella puolellaan Savoijin alpit, toisella
St. Bernhardin ja Dent du Midin huiput. Lausanne häämötti kaukana
kukkulan rinteellä ja laaksossa näkyi sievä Vevey. Kaiken yllä taivas
oli pilvetön ja sininen ja sinisempänä vielä välkkyi järvi, jota
täplittivät maalaukselliset veneet kuin valkosiipiset lokit.

He olivat keskustelleet Bonnivardista sivuuttaessaan Chillonin ja
Rousseausta tähyillessään Clarensia, missä hän oli kirjoittanut
"Héloise"-teoksensa. Kumpikaan ei ollut lukenut sitä, mutta he
tiesivät että se oli rakkaustarina, ja kumpikin mietti itsekseen,
saattoiko se olla puoleksikaan niin kiinnostava kuin heidän omansa.
Amy loiskutteli kädellään vettä, kun he vaikenivat hetkeksi. Kun hän
taas nosti silmänsä, hän näki Laurien nojaavan airoihin silmissään
katse, joka sai Amyn sanomaan kiireesti vain jotakin sanoakseen:

-- Sinä olet varmaan väsynyt. Lepää vähän ja anna minun tulla
soutamaan. Se tekee minulle hyvää, sillä sinun tultuasi olen ollut
ihan ylellisen laiska.

-- En minä ole väsynyt, mutta ota toinen airo jos haluat. Tässä on
kyllä tilaa, vaikka minun pitääkin istua melkein keskellä, että
vene pysyy suorassa, vastasi Laurie, joka näkyi pitävän sellaisesta
järjestelystä.

Amysta tuntui, ettei asia ollut paljonkaan parantunut, mutta hän
otti vastaan tarjotun kolmanneksen penkistä, pudisteli kiharoitaan
ja tarttui airoon. Hän suoriutui soudusta yhtä hyvin kuin kaikesta
muustakin mihin ryhtyi, ja vaikka hän käytti molempia käsiään ja
Laurie vain toista, airot liikkuivat samassa tahdissa ja vene halkoi
keveästi aaltoja.

-- Mehän soudamme hyvin yhdessä, eikö sinustakin? sanoi Amy, joka ei
pitänyt äänettömyydestä.

-- Tahtoisin aina soutaa samassa veneessä sinun kanssasi. Suostutko,
Amy? kysyi Laurie hyvin hellästi.

-- Suostun, Laurie, kuului hiljainen vastaus.

Sitten he keskeyttivät soutamisen ja lisäsivät tietämättään
ihmisonnesta ja -rakkaudesta kertovan kauniin kuvan järven näkymiin.



19

YKSIN


Oli helppoa luvata uhrautuvaisuutta, kun sai antautua kokonaan
toiselle ja nähdä edessään kauniin esimerkin. Mutta kun auttava ääni
oli vaiennut, jokapäiväiset oppitunnit loppuneet ja rakas olento
poissa eikä jäljellä muuta kuin yksinäisyys ja suru, silloin Jo
huomasi lupauksensa vaikeaksi täyttää. Miten hän saattoi 'luoda
kotiin päivänpaistetta', kun kaikki valo, lämpö ja kauneus tuntui
sieltä kadonneen silloin, kun Beth vaihtoi vanhan kodin uuteen? Entä
mistä ihmeestä hän saattoi löytää hyödyllisen ja tyydytystä tuottavan
työn nyt, kun rakkaan sisaren palveleminen, mikä itse oli palkinnut
vaivansa, oli päättynyt.

Toivottomana Jo koetti sokeasti täyttää velvollisuutensa, mutta
kapinoi salaa, sillä hänen mielestään oli väärin, että hänen vähätkin
ilonsa harvenivat ja elämä kävi hänelle yhä raskaammaksi. Toisten
osana oli ainainen auringonpaiste, kun taas toiset saivat vain kulkea
varjon puolella. Se ei ollut oikein, sillä hän näki enemmän vaivaa
kuin Amy tullakseen hyväksi, mutta ei saanut koskaan palkkaa, vain
pettymyksiä, huolta ja raskasta työtä.

Nämä olivat synkkiä päiviä Jo-raukan elämässä, sillä epätoivo hiipi
hänen sydämeensä, kun hän ajatteli koko elämänsä kuluvan hiljaisessa
talossa -- kaiken maailman huolissa, harvoissa pikku iloissa
ja velvollisuuden täyttämisessä, joka ei näyttänyt milloinkaan
helpottuvan.

-- En kestä tätä. Minua ei ole luotu tällaiseen elämään ja lähden
varmasti tieheni ja teen jotakin epätoivoista, jollei kukaan tule
minua auttamaan, hän tuumi itsekseen vaipuessaan ensimmäisten
yritystensä epäonnistuttua synkkään mielentilaan.

Mutta Jo sai avun, vaikka hän ei heti tuntenut hyviä enkeleitään,
koska niillä oli tuttu hahmo ja ne käyttivät auttaessaan
yksinkertaisia keinoja. Yöllä Jo usein kavahti pystyyn luullen
Bethin kutsuneen häntä, ja nähdessään pienen tyhjän vuoteen puhkesi
katkerasti itkemään. Oi Beth, tule takaisin, tule takaisin! Eikä
hän ojentanut käsiään turhaan, sillä äidin korva oli yhtä herkkä
kuulemaan hänen nyyhkytyksensä kuin hän itse oli ollut havahtumaan
siskon hiljaisimpaankin kuiskaukseen.

Äidiltään Jo sai lohdutuksen, tämän rauhoittava kosketus ja lempeät
sanat tyynnyttivät tuskan, kyynelet kertoivat surusta, joka oli
vielä syvempi kuin Jon, ja katkonaiset kuiskaukset puhuivat hänelle
selvempää kieltä kuin rukoukset, sillä niissä ilmeni surun lisäksi
toiveikas alistuminen. Näinä pyhinä hetkinä sydämet puhuivat
sanatonta kieltään yön hiljaisuudessa ja muuttivat kärsimyksen
siunaukseksi, joka jalosti surun ja lujitti rakkauden. Jo tunsi
sen ja hänen taakkansa tuntui keveämmältä kantaa, velvollisuudet
mieluisemmilta ja elämä siedettävämmältä, kun hän sai katsella niitä
turvapaikastaan äidin sylistä.

Samoin kuin sydämen kipu lievittyi, samoin levoton mielikin sai avun.
Eräänä päivänä Jo meni kirjastoon ja kumartuen hyväilemään isän
harmaata päätä hän pyysi arasti:

-- Isä, puhu minulle niin kuin puhuit Bethille. Minä olen enemmän sen
tarpeessa kuin hän konsanaan, sillä minä olen kerta kaikkiaan kehno.

-- Kultaseni, se on minulle paras lohdutus, hän vastasi ääni vähän
vapisten ja kiersin käsivartensa tyttären ympärille.

Jo istahti Bethin pieneen tuoliin aivan isän viereen ja kertoi tälle
huolistaan, surustaan, turhista ponnistuksistaan jotka masensivat
häntä, epäuskostaan joka sai elämän näyttämään kovin synkältä, ja
koko hämmennyksestään. Jo antoi isälle täyden luottamuksensa ja isä
puolestaan hänelle avun, jota hän tarvitsi, ja niin molemmat saivat
lohdutuksen suruunsa; sillä nyt he saattoivat puhua toisilleen ei
vain isänä ja tyttärenä vaan myös ihmisinä. Vanhassa kirjastossa,
jota Jo nimitti 'yhden seurakuntalaisen kirkoksi', hän vietti
onnellisia ja opettavia hetkiä ja palasi sieltä entistä iloisempana,
rohkeampana ja nöyrempänä. Sillä hänen vanhempansa, jotka olivat
opettaneet yhden tyttärensä pelkäämättä kohtaamaan kuoleman,
koettivat nyt neuvoa toista astumaan pelottomana ja luottavaisena
elämään ja käyttämään kiitollisena ja taitavasti hyväkseen sen
tarjoamia mahdollisuuksia.

Jon avuksi tulivat vielä vaatimattomat kotiaskareet ja ilot, joita
hän vähitellen oppi pitämään arvossa ja ymmärtämään. Luudat ja
pesurievut eivät enää olleet vastenmielisiä, sillä ne olivat olleet
Bethin käytössä. Jotakin hänen huolehtivuudestaan näytti jääneen
pieneen pölyliinaan ja vanhaan harjaankin, jota Jo ei milloinkaan
hennonnut heittää pois. Niitä käyttäessään Jo huomasi hyräilevänsä
Bethin lauluja ja hän koetti Bethin tavoin järjestää ja siistiä
pitääkseen ympäristönsä sievänä ja viihtyisänä. Hän auttoi sillä
tekemään kodista taas onnellisen, vaikkei itse tiennyt sitä, ennen
kuin Hanna hänen kättään hyväksyvästi puristaen virkkoi: -- Sinä
tyttö kulta teet kaikkesi, ettemme me kaipaisi rakasta lasta. Kyllä
me sen huomaamme, ja Jumala siunaa sinua vielä siitä, saat nähdä.

Istuessaan Megin luona ompelemassa Jo huomasi sisarensa edistyneen
paljon: tämä osasi keskustella, oli hyvin selvillä naisen tehtävistä,
ajatuksista ja tunteista, oli onnellinen miehestään ja lapsistaan.
Kaikki perheenjäsenet olivat kilttejä ja avuliaita toisilleen.

-- Naimisissaolo on loppujen lopuksi mukavaa. Mahtaisinkohan minä
menestyä siinä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Jo sanoi kootessaan
leijaa Demille sekasortoisessa lastenkamarissa.

-- Naimisiin sinun pitäisi mennäkin, jotta luonteesi hellä ja
naisellinen puoli tulisi esiin. Sinä olet kuin kuorimaton kastanja,
piikikäs päältä, mutta sisältä silkinhieno, ja jos pääsee pinnan
alle, löytää sydämen. Jonakin päivänä rakkaus saa kyllä piikkisen
kuoresi putoamaan pois.

-- Pakkanen se avaa kastanjan kuoret, hyvä rouva, ja tarvitaan
aikamoista ravistelua ennen kuin kastanjat tipahtavat puusta. Pojat
poimivat niitä, eikä minua haluta joutua keruupusseihin, vastasi Jo
ja liisteröi leijaansa, jota ei voimakkainkaan tuulenpuuska olisi
jaksanut kohottaa ilmaan, Daisy kun oli takertunut painoksi sen
nauhoihin.

Meg nauroi, tuossa oli jo pilkahdus entistä Pippuri-Jota. Mutta hän
piti velvollisuutenaan peruutella väitettään niin monin todistein
kuin suinkin keksi. Hänen parhaita puolestapuhujiaan olivat
lapset, joita Jo rakasti hellästi. Muutamien sydänten paras avain
on murhe, Jon sydämellä oli juuri nyt kypsymisaikansa. Tarvittiin
vain vielä vähän auringonpaistetta, jotta kuori irtoaisi ja sisältä
löytyisi hyvä ja terve sydän. Jos Jo olisi aavistanut sen, hän
olisi vetäytynyt entistä tiukemmin kuoreensa ja muuttunut vielä
piikikkäämmäksi.

Ennen pitkää Jon elämänhalu alkoi palata toistakin tietä.

-- Miksi et enää kirjoita, Jo? Sehän ennen aina piristi sinua, sanoi
äiti kerran, kun haluttomuus oli taas vallannut tytön.

-- Minulla ei ole halua kirjoittaa, ja vaikka olisikin, niin kuka
minun jutuistani välittää?

-- Me välitämme. Kirjoita meille äläkä piittaa muista. Koeta,
kultaseni. Se tekisi sinulle varmasti hyvää, ja meistä se olisi
hauskaa.

-- En usko osaavani, vastasi Jo, mutta istuutui kuitenkin
kirjoituspöytänsä ääreen selailemaan keskeneräisiä käsikirjoituksiaan.

Kun äiti tunnin kuluttua kurkisti sisään, hän näki Jon olevan
täydessä työssä musta esiliina edessään ja kasvoillaan keskittynyt
ilme, mikä sai rouva Marchin hymyilemään ja hiipimään hiljaa takaisin
tyytyväisenä. Jo ei tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta hän tunsi
itsekin että tähän kertomukseen tuli jotakin, joka kävi suoraan
lukijain sydämeen. Kun kotiväki oli nauranut ja itkenyt tarinalle,
isä lähetti sen, oikeastaan vastoin Jon tahtoa, erääseen suosittuun
aikakauslehteen. Tytön suureksi hämmästykseksi siitä maksettiin
runsaasti ja hänen toivottiin kirjoittavan lisää. Kertomus herätti
ilmestyttyään suurta huomiota, ja Jo oli vielä hämmästyneempi kuin
silloin, kun hänen romaaninsa sai kiitosta ja moitetta samalla kertaa.

-- En ymmärrä tätä ensinkään. Mikä ihme siinä pienessä kertomuksessa
voi saada ihmiset noin innostumaan? hän sanoi aivan hämillään.

-- Se on todenmukainen, siinä on sen salaisuus. Huumori ja tunne
antavat siihen eloa ja sinä olet vihdoin löytänyt oman tyylisi.
Sinä et ajatellut rahoja etkä mainetta kirjoittaessasi; sinä panit
siihen oman sielusi, rakas lapsi. Sinulla on ollut vastoinkäymisiä,
nyt on menestyksen vuoro. Tee edelleen parhaasi ja ole onnellinen
onnistumisestasi niin kuin mekin.

-- Jos siinä on jotakin kaunista ja totta, niin se ei ole minun
ansiotani; minä saan siitä kiittää sinua, äitiä ja Bethiä, sanoi Jo,
jota isän sanat liikuttivat enemmän kuin koko maailman kiitos.

Niinpä Jo rohkeuden ja surun ja ilon kasvattamana kirjoitteli pieniä
tarinoitaan, ja sekä ne että hän itse saivat paljon ystäviä, sillä
maailma on suopea vaatimattomia kulkijoita kohtaan, kuten Jo huomasi.

Kun Laurie ja Amy kirjoittivat kihlauksestaan, rouva March pelkäsi,
että Jon olisi vaikeata yhtyä iloon. Hänen pelkonsa haihtui kuitenkin
pian, sillä vaikka Jo ensin kävi vakavaksi, hän suhtautui asiaan
hyvin rauhallisesti ja hänellä oli paljon suunnitelmia 'lasten'
varalle jo ennen kuin oli lukenut kirjeen toistamiseen. Se oli
kaksinlaulu, jossa he ylistivät toisiaan kuin rakastavaiset ainakin.
Sitä oli hauska lukea ja kaikki yhtyivät sen ajatuksiin.

-- Oletko hyvilläsi, äiti? kysyi Jo, kun he laskivat tiheästi
kirjoitetut arkit syrjään ja katsahtivat toisiinsa.

-- Olen, toivoin tätä siitä lähtien, kun Amy kirjoitti antaneensa
rukkaset Fredille. Olin varma, että hänet oli vallannut jokin
kauniimpi tunne kuin se, mitä sinä sanot käytännölliseksi
näkökannaksi, ja pikku vihjeet hänen kirjeissään saivat minut
aavistamaan, että rakkaus ja Laurie pääsisivät voitolle.

-- Sinäpä olet tarkkanäköinen! Etkä puhunut siitä minulle sanaakaan!

-- Äidillä täytyy tyttöjen asioissa olla tarkat silmät ja varovainen
kieli. En uskaltanut saattaa sinun päähäsi ajatusta, ties vaikka
olisit onnitellut heitä ennen kuin asia oli selväkään.

-- En ole enää niin ajattelematon kuin ennen. Voit luottaa minuun,
nyt olen tarpeeksi vakava ja järkevä kenen tahansa uskotuksi.

-- Niin oletkin, kultaseni, ja minä olisin ottanut sinut uskotukseni,
jollen olisi ajatellut sinun tulevan pahoillesi, kun kuulet Teddysi
rakastavan toista.

-- Mutta äiti, miten olisin käyttäytynyt niin typerästi, vaikka olin
antanut hänelle rukkaset?

-- Tiesin että silloin tarkoitit totta, mutta viime aikoina olen
ajatellut, että saattaisit antaa hänelle toisen vastauksen, jos
hän tulisi uudelleen kysymään. Suo anteeksi, kultaseni, mutta en
voi olla huomaamatta, että tunnet olevasi kovin yksinäinen, ja
sydämeeni koskee, kun näen joskus ikävöivän ilmeen silmissäsi. Niinpä
ajattelin, että Teddy voisi ehkä nyt täyttää tyhjän tilan sydämessäsi.

-- Ei, äiti, näin on parempi, ja minä olen iloinen, että Amy on
oppinut rakastamaan häntä. Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa: minä
olen yksin, ja jos Teddy olisi koettanut uudelleen, olisin kenties
saattanut vastata myöntävästi -- en siksi, että rakastaisin häntä
enempää kuin ennenkään, vaan siksi että haluan nyt enemmän kuin
silloin, että minua rakastettaisiin.

-- Olen iloinen siitä, Jo, sillä se osoittaa sinun edistyvän. Meitä
on aika monta, jotka rakastamme sinua, isä ja äiti, sisaret ja
veljet, ystävät ja lapset. Koeta tyytyä meihin siihen asti, kun
kohtaat sen, joka lahjoittaa sinulle parhaan rakkauden.

-- Äidin rakkaus on varmasti kaikkein parasta, mutta sinulle voin
kuiskata, että haluan kokea muitakin lajeja. Kumma juttu, mitä
runsaammin saan nälkääni hellyyttä ja rakkautta, sitä enemmän tunnen
kaipaavani. En olisi uskonut, että sydämeen mahtuu niin paljon. Minun
sydämeni on kauhean venyvä, se ei tunnu täyttyvän mistään. Ennen
minulle riitti oma perhe oikein hyvin. En oikein ymmärrä tätä.

-- Minä ymmärrän, sanoi rouva March ja hymyili tietäväisesti, kun Jo
etsi kirjeestä kohdan, jossa Amy puhui Lauriesta.

    "On suloista olla Laurien rakkauden kohteena. Hän ei ole
    tunteellinen eikä usein puhu rakkaudestaan, mutta minä näen ja
    tunnen sen kaikesta, mitä hän tekee ja sanoo, ja se tekee minut
    niin onnelliseksi ja nöyräksi, että minusta tuntuu kuin olisin
    aivan toinen tyttö kuin ennen.

    Vasta nyt olen saanut nähdä miten hyvä, jalo ja hellä hän
    pohjaltaan on. Hänen sydämensä on minulle kuin avoin kirja. Se on
    täynnä yleviä vaikutteita, toiveita ja aikomuksia, ja olen ylpeä
    siitä että se kuuluu minulle. Hän sanoo että hänestä tuntuu kuin
    hänen matkansa maailman halki tulisi onnelliseksi, kun minä olen
    perämiehenä laivassa ja painolastina on paljon rakkautta. Minä
    toivon, että niin käy, ja koetan täyttää hänen odotuksensa, sillä
    rakastan uljasta kapteeniani kaikesta sydämestäni, sielustani ja
    voimastani enkä aio jättää häntä, niin kauan kuin Jumala antaa
    meidän olla yhdessä. Oi äiti, en olisi uskonut, että maailma
    voisi olla kuin taivas, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja
    elää toisilleen!"

-- Tässä on viileä, pidättyväinen ja rahantunteva Amymme! Tosiaan,
rakkaus saa aikaan ihmeitä! Miten äärettömän onnellisia he
mahtavatkaan olla! Ja Jo keräsi kirjeen arkit huolehtivasti talteen.

Jo nousi hitaasti yläkertaan; ulkona satoi eikä hän voinut mennä
kävelemään. Häntä vaivasi taas levottomuus, mutta tuo kipu ei ollut
nyt sävyltään katkeraa niin kuin ennen, se oli vain osattomuuden
tuntua ja alakuloista kyselyä, miksi hänen kävi näin, kun sisar sai
kaiken mitä maailmassa toivoikin. Näinhän ei ollut, Jo tiesi sen
ja koetti torjua ajatuksen. Mutta hellyyden tarve oli voimakas, ja
Amyn onni herätti hänet ikävöimään jotakuta, jota saisi "rakastaa
sydämestään, sielustaan ja voimastaan niin kauan kuin Jumala sallisi
heidän olla yhdessä".

Ylhäällä ullakolla, jonne Jon rauhattomat askelet päätyivät,
oli neljä pientä puista arkkua rivissä. Kuhunkin oli merkitty
omistajan nimi, ja jokainen sisälsi muistoja menneiltä lapsuus- ja
tyttöajoilta. Jo katseli, mitä niissä oli. Omansa kohdalle
päästyään hän nojasi leukansa arkun reunaan ja katseli hajamielisenä
sekamelskaa, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan vihkopinkkaan.
Hän otti sen käteensä, käänteli lehtiä ja eli uudelleen hauskan
talven ystävällisen rouva Kirken kodissa. Aluksi hän hymyili,
sitten hän kävi miettiväiseksi, vihdoin surulliseksi ja lopulta,
hänen lukiessaan professorin kirjoittamaa viestiä hänen huulensa
alkoivat väristä, vihkot valuivat hänen sylistään maahan ja hän jäi
tuijottamaan ystävällisiin sanoihin, ikään kuin ne olisivat saaneet
uuden merkityksen ja koskettaneet hänen sydämensä herkintä kohtaa.

-- Odottakaa minua, rakas ystävä. Kenties viivyn vähän, mutta tulen
varmasti.

-- Jospa hän tulisikin! Hän oli aina ystävällinen, hyvä ja
kärsivällinen minua kohtaan. Vanha kunnon Fritz, en silloin
ymmärtänyt antaa hänelle kyllin suurta arvoa, mutta nyt haluaisin
kovin mielelläni tavata hänet, kun kaikki lähtevät luotani ja jään
aivan yksin.

Ja puristaen paperilappua kädessään kuin lupausta, jonka oli määrä
vielä täyttyä, Jo painoi päänsä pehmeätä tilkkupussia vasten ja
purskahti itkuun, joka oli yhtä kiihkeätä ja vuolasta kuin kattoa
vasten valuva sade.

Oliko se pelkkää itsesääliä, yksinäisyyttä tai masennusta?
Vai heräsikö hänessä tunne, joka oli odottanut aikaansa yhtä
kärsivällisesti kuin sen herättäjä? Kukapa tietää?



20

YLLÄTYKSIÄ


Jo lepäili hämärissä vanhalla sohvalla, katseli tuleen ja mietti.
Näin hän mieluimmin vietti hämäränhetken. Kukaan ei tähän aikaan
häirinnyt häntä; hän loikoi haaveksien pää Bethin punaisella tyynyllä
ja suunnitteli kertomuksia tai ajatteli sisartaan, joka tuntui yhä
olevan lähettyvillä. Tänään Jo oli väsyneen ja vakavan, melkeinpä
surullisen näköinen, sillä huomenna oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän
mietti, miten nopeasti aika vieri ja hänen ikänsä karttui. Hän oli
jo viidenkolmatta, ja kaikki nuo vuodet tuntuivat valuneen hukkaan!
Mutta ajatellessaan näin Jo erehtyi. Nuo vuodet eivät olleet menneet
hukkaan, ja sen hän sai ennen pitkää ilokseen huomata.

-- Vanhapiika minusta tulee. Niin, kirjoitteleva ikäneito, kynä
puolisona ja kertomussikermä lapsina. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua
olen ehkä ehtinyt kerätä itselleni mainetta, ja silloin olen jo
niin vanha, etten osaa iloita siitä, niin yksinäinen, etten voi
jakaa iloani kenenkään kanssa, ja niin riippumaton, etten mainetta
tarvitse. No, ei minusta sentään tarvitse tulla hapanta tekopyhimystä
eikä itsekästä nautiskelijaa, ja varmasti vanhoillapiioilla on oikein
mukavaa, kunhan asiaan tottuu, mutta... ja Jo huokaisi, ikään kuin
tulevaisuudenkuva ei sittenkään olisi ollut houkutteleva.

Jo taisi hetkeksi nukahtaa, sillä äkkiä hän oli näkevinään Laurien
haamun ilmielävänä edessään. Se näytti kumartuvan hänen puoleensa
aivan kuten entisinä aikoina, kun poika tunsi mielessään yhtä ja
toista, mutta halusi peitellä sitä. Jo ei ollut uskoa silmiään, vaan
makasi aivan hiljaa tuijottaen haamua, kunnes se kumartui ja suuteli
häntä. Silloin hän tunsi sen ja huudahti riemuissaan:

-- Teddy, Teddy!

-- Jo kulta, sinähän taidat olla iloinen tavatessasi minut?

-- Iloinen! Poikakulta, sanat eivät riitä kuvaamaan minun iloani.
Missä Amy on?

-- Hän jäi äitisi kanssa Megin luo. Poikkesimme sinne matkan varrella
enkä saanut vaimoani irti heidän kynsistään.

-- Mitä -- vaimoasi? huudahti Jo hämmästyneenä.

-- Kas peijakasta, nyt se livahti minulta! Laurie näytti niin
syylliseltä, että Jo iski häneen kuin salama.

-- Te olette jo menneet naimisiin!

-- Olemme, mutta lupaan etten enää koskaan mene! Laurie vaipui
polvilleen väännellen katuvaisena käsiään, ja hänen kasvoillaan oli
samalla kertaa ilkikurinen, hilpeä ja voitonriemuinen ilme.

-- Oletteko oikein laillisesti naimisissa?

-- Mitä laillisimmin, kiitos kysymästä.

-- Varjelkoon! Mitähän hirveätä keksit seuraavaksi? Jo vaipui
istumaan henkeään haukkoen.

-- Aivan sinun tapaisesi, vaikkei ylen kohtelias onnittelu, virnisti
Laurie alamaisesta asennostaan mutta tyytyväisenä myhäillen.

-- Mitä sinä sitten odotat saavasi, kun salpaat toiselta hengen
hiipimällä sisään kuin murtovaras ja päästämällä suustasi mokomia
juttuja? Nouse pystyyn, hassu poika, ja kerro minulle koko tarina!

-- En sano sanaakaan, ellet päästä minua vanhalle paikalleni ja jätä
pois tyynymuuria.

Jo nauroi makeasti, mitä ei ollut kuultu pitkään aikaan, taputti
kutsuvasti sohvaa ja sanoi lämpimästi:

-- Vanha tyyny on ullakolla, emmekä me tarvitse sitä enää. Tule
ripittäytymään, Teddy!

-- Kuulostaapa mukavalta, kun sanot minua Teddyksi! Kukaan muu ei
sano minua siksi. Laurie istahti tyytyväisenä sohvaan.

-- Miksi Amy sinua sanoo?

-- Herrakseen.

-- Se on hänen tapaistaan. Mutta kyllä sinä näyt sen nimen arvoinen
olevankin, sanoi Jo, ja hänen silmistäänkin näkyi, että Laurie oli
hänestä entistä komeampi.

Tyyny oli poissa, mutta silti heidän välillään oli muuri, vuosien
eron ja muuttuneiden tunteiden kasvattama. He tunsivat sen, ja hetken
he katselivat toisiaan kuin tuo näkymätön muuri olisi heittänyt
varjon heidän ylleen. Se haihtui kuitenkin kohta, kun Laurie sanoi
koettaen turhaan näyttää arvokkaalta:

-- Enkö tosiaan ole kuin ainakin nainut mies ja perheen pää?

-- Et ollenkaan, etkä koskaan tule olemaankaan. Sinusta on tullut
tärkeämpi ja hauskemman näköinen, mutta muuten olet sama hulivili
kuin ennenkin.

-- Kuulehan, Jo, sinun pitäisi kyllä kohdella minua vähän
kunnioittavammin, yritteli Laurie, joka nautti täydestä sydämestään.

-- En minä voi, kun jo pelkkä ajatuskin, että sinä olet naimisissa,
tuntuu niin hassunkuriselta, etten voi pysyä vakavana! vastasi Jo
hymyillen niin tarttuvasti, että molemmat purskahtivat taas nauruun
ja alkoivat sitten puhella vanhaan mukavaan tapaan.

-- Sinun ei kannata lähteä ulos kylmään Amya vastaan, sillä he
kaikki tulevat pian tänne. Minä en malttanut odottaa, sillä halusin
itse päästä kertomaan sinulle suuren yllätyksen nähdäkseni sinun
ällistyksesi.

-- Tietysti, ja sitten pilasit koko kertomuksen alkamalla väärästä
päästä. Ala nyt alusta ja kerro miten kaikki kävi.

-- Niin, tein sen Amyn mieliksi, alkoi Laurie silmissään välke, joka
sai Jon huudahtamaan:

-- Ensimmäinen valhe! Amy teki sen sinun mieliksesi. Jatka ja puhu
totta, hyvä herra, jos voit.

-- Nyt hän alkaa saivarrella. Eikö hän olekin lystikäs? huomautti
Laurie takkatulelle. -- Asiahan on aivan sama, koska hän ja minä
olemme yhtä. Olimme aikoneet tulla kotiin Carrolien kanssa jo
kuukausi tai pari sitten, mutta he muuttivat äkkiä mielensä ja
päättivät jäädä vielä talveksi Pariisiin. Mutta isoisä halusi kotiin.
Hän oli lähtenyt matkalle minun tähteni enkä siksi voinut antaa
hänen palata yksinään, mutta en liioin voinut jättää Amya, ja kun
rouva Carrol oli saanut päähänsä, ettei Amyn muka sopinut lähteä
yksin meidän seurassamme, minä ratkaisin asian sanomalla: "Mennään
naimisiin, silloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme."

-- Niin tietysti. Sinähän järjestät aina asiat niin kuin sinulle
sopii.

-- En aina. Jokin Laurien äänessä sai Jon nopeasti lisäämään:

-- Miten ihmeessä sait tädin suostumaan?

-- Kovalle se ottikin, mutta näin meidän kesken sanottuna me puhuimme
hänet pyörryksiin. Ei ollut aikaa kirjoittaa teille ja kysyä lupaa,
mutta tehän olisitte sen joka tapauksessa antaneet, niin että otimme
vain 'aikaa kauluksesta', kuten vaimoni sanoo.

-- Eräät taitavat olla ylpeitä tuosta vaimo-sanasta ja käyttävät sitä
mielellään, keskeytti Jo kohdistaen vuorostaan sanansa takkatulelle.
Hän oli iloinen nähdessään sen loimussa onnellisen välkkeen noissa
silmissä, jotka heidän viimeksi tavatessaan olivat olleet surullisen
synkät.

-- Kenties hiukan. Hän on niin hurmaava pikku nainen, etten voi olla
muuta kuin ylpeä hänestä. No niin, setä ja täti olivat paikalla,
niin että asia saattoi sujua säädyllisesti. Me olimme niin toistemme
lumoissa, ettei meistä erillämme ollut mihinkään. Tämä järjestely
helpotti asioita, ja niin panimme toimeksi.

-- Milloin, missä, miten? kysyi Jo täynnä naisellista mielenkiintoa
ja uteliaisuutta, sillä hänen oli vieläkin vaikea uskoa asia todeksi.

-- Kuusi viikkoa sitten Amerikan konsulaatissa Pariisissa; ne olivat
tietysti hiljaiset vihkiäiset, sillä vaikka olimmekin onnellisia,
emme unohtaneet pikku Bethiä.

Kuullessaan sanat Jo pujotti kätensä Laurien käteen, ja Laurie
silitteli hiljaa pientä punaista tyynyä, jonka hän muisti hyvin.

-- Miksi ette kirjoittaneet meille jäljestäpäinkään? kysyi Jo hetken
vaitiolon jälkeen vähän rauhoittuneena.

-- Tahdoimme yllättää teidät, sillä meidän oli ensin määrä tulla
heti häiden jälkeen kotiin. Mutta isoisä keksikin, ettei hän
selviäisi lähtemään moneen viikkoon ja lähetti meidät viettämään
kuherruskuukautta mihin vain itse halusimme. Amy oli kerran
nimittänyt Valrosaa oikeaksi kuherruskuukausiparatiisiksi, joten me
menimme sinne ja olimme niin onnellisia kuin ihminen voi olla vain
kerran elämässään.

Laurie näytti hetkeksi unohtavan Jon ja tämä oli iloinen siitä. Se
että Laurie kertoi asioistaan näin avoimesti ja luontevasti, osoitti
että hän oli unohtanut ja antanut anteeksi. Jo koetti vetää kätensä
pois, mutta Laurie piti siitä lujasti kiinni, ikään kuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa, ja sanoi vakavasti:

-- Jo-kulta, tahtoisin sanoa sinulle erään asian, ja sitten
hautaamme sen ikipäiviksi. Sanoin kirjeessäni, jossa kerroin
Amyn ystävällisyydestä minua kohtaan, etten milloinkaan lakkaa
rakastamasta sinua. Mutta rakkauteni on nyt toisenlaista ja olen
oppinut ymmärtämään, että näin on parasta. Amy ja sinä olette
vaihtaneet paikkaa sydämessäni, siinä kaikki. Luulen että niin oli
säädetty, ja kaikki olisi kehittynyt itsestään siihen suuntaan, jos
vain olisin noudattanut neuvoasi ja odottanut. Mutta minä en koskaan
pysy kärsivällisenä ja siksi sain pettyä. Minä olin silloin vasta
poika, itsepäinen ja kiihkeä, ja minun oli nieltävä monta kovaa palaa
ennen kuin ymmärsin erehtyneeni. Sillä olin erehtynyt, niin kuin
sinä, Jo, sanoit, mutta minä huomasin sen vasta tehtyäni tarpeeksi
narrimaisuuksia. Totta tosiaan, joskus olin niin pyörällä päästäni,
etten tietänyt kumpaa rakastin enemmän, sinua vai Amya. Koetin
rakastaa teitä molempia yhtä paljon, mutta en voinut, ja kun sitten
tapasin hänet Sveitsissä, kaikki selvisi minulle yhdellä iskulla. Te
kumpikin saitte oman paikkanne sydämessäni ja tunsin selvästi, että
olin voittanut vanhan rakkauteni, ennen kuin uusi valtasi minut.
Saatoin vilpittömästi jakaa sydämeni Jo-siskon ja Amy-vaimon kesken
ja rakastaa heitä kumpaakin lämpimästi. Uskothan sen, Jo? Kohtele
minua niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin opimme tuntemaan
toisemme.

-- Uskon varmasti. Mutta Teddy, meistä ei koskaan enää tule lapsia,
vanhat hyvät ajat eivät palaa, meidän on turha toivoa sitä. Nyt
olemme mies ja nainen, ja meidän on tehtävä oikeaa työtä, sillä
leikin aika on ohi emmekä enää jouda hulluttelemaan. Minä näen että
sinä olet muuttunut, ja pian huomaat, että minäkin olen. Minä kaipaan
entistä poikaa, mutta pidän yhtä paljon sinusta nyt ja lisäksi
ihailen sinua, koska näyt täyttävän odotukseni. Emme enää voi olla
leikkitovereita, mutta olemme sisar ja veli, jotka auttavat ja
rakastavat toisiaan. Eikö niin, Laurie?

Vastaukseksi Laurie tarttui Jon ojentamaan käteen ja painoi hetkeksi
kasvonsa sitä vasten tuntien, että kiihkeän lapsuusrakkauden
sirpaleista oli kasvanut luja, kaunis ystävyys, joka oli siunaukseksi
kummallekin. Mutta Jo, joka ei halunnut kotiintulon muodostuvan
murheelliseksi, sanoi iloisesti:

-- Uskomatonta, että te lapset olette tosiaan naimisissa ja aiotte
perustaa oman kodin. Minusta tuntuu kuin vielä eilen olisin
napittanut Amyn esiliinan ja tarttunut sinua tukasta, kun kiusasit
minua. Hyvänen aika, miten aika lentää.

-- Älä viitsi puhua noin tätimäisesti, varsinkin kun toinen lapsi on
itseäsi vanhempi. Minä voin kehua olevani täysi-ikäinen mies, ja kun
tapaat Amyn, huomaat, että hän on sangen varhaiskypsä lapsi, sanoi
Laurie huvittuneena Jon äidillisestä sävystä.

-- Sinä lienet vuosiltasi vähän vanhempi, mutta minä tunnen olevani
paljon iäkkäämpi. Naisten laita on aina niin, ja viimeksi kulunut
vuosi on ollut niin vaikea, että minusta tuntuu kuin olisin
nelikymmenvuotias.

-- Jo raukka! Me lähdimme huvittelemaan ja jätimme sinut yksin
kantamaan raskaan taakan. Sinä oletkin vanhentunut. Tuossa näkyy
ryppy ja tuolla toinen. Katseesi on surullinen, ja koskettaessani
äsken tyynyä huomasin, että se oli kyynelistä kostea. Sinulla on
ollut paljon kestettävää ja olet joutunut kärsimään aivan yksin. Mikä
itsekäs elukka minä olenkaan ollut! Laurie repi katuvaisen näköisenä
tukkaansa.

Mutta Jo vain käänsi tyynyn, joka oli antanut hänet ilmi, ja koettaen
tehdä äänensä iloiseksi hän vastasi:

-- Ei ensinkään, minullahan oli isä ja äiti apunani, lapsikullat
lohdutuksenani, ja kun tiesin sinun ja Amyn voivan hyvin ja olevan
onnellisia, huolet tuntuivat kevyemmiltä. En kiellä, että toisinaan
tunnen itseni yksinäiseksi, mutta se on vain hyväksi minulle ja...

-- Nyt se on loppuva, puuttui Laurie puheeseen ja kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen ikään kuin puolustaakseen häntä kaikelta pahalta.
-- Amy ja minä emme tule toimeen ilman sinua, sinun on tultava
opettamaan meille lapsille talonpitoa ja jakamaan kaikki kanssamme,
niin kuin ennenkin. Me pidämme sinua oikein hyvänä ja elämme
onnellisina yhdessä.

-- Jollen vain olisi teidän tiellänne, siitä voisi tulla oikein
hauskaakin. Alan tuntea itseni taas nuoreksi, sillä jotenkin kaikki
huoleni tuntuivat haihtuvan sinun tultuasi, Teddy. Sinä osaat aina
lohduttaa, sanoi Jo ja painoi päänsä Laurien olkapäälle aivan kuin
vuosia sitten, kun Beth makasi sairaana ja Laurie pyysi saada olla
Jon tukena.

Laurie katsahti tyttöön pohtien, mahtoiko tämä muistaa sitä aikaa,
mutta Jo hymyili itsekseen ikään kuin hänen huolensa tosiaan olisivat
Laurien tullessa haihtuneet.

-- Sinä olet pysynyt ihan samanlaisena, äsken vuodatit kyyneliä ja
nyt naurat. Tällä hetkellä näytät vähän vallattomalta. Mitä sinulla
on mielessäsi, täti?

-- Aprikoin vain, miten te tulette toimeen keskenänne.

-- Kuin enkelit!

-- Niin, tietysti nyt alussa, mutta kumpi määrää?

-- Tunnustan suoraan, että hän määrää nyt, annan hänen ainakin
luulla niin -- tiedäthän että se on hänestä hauskaa. Kohta rupeamme
vuorottelemaan, sillä kuten sanotaan, avioliitto vie puolet
oikeuksista ja tuo toisen verran velvollisuuksia.

-- Kyllä teillä asiat pysyvät nykyisellään. Amy on valtiattarena koko
ikänsä.

-- No niin, hän tekee sen niin huomaamatta, ettei minulla oikeastaan
ole sitä vastaan mitään. Hän kuuluu niihin naisiin, jotka osaavat
hallita hyvin. Melkein pidän siitä, sillä hän osaa kiertää ihmisen
sormensa ympäri pehmeästi ja taitavasti kuin silkkilangan ja saa
toisen vielä pitämään sitä suosionosoituksena.

-- Ajatella että sain nähdä sinun tyytyväisenä alistuvan
tohvelisankariksi! huudahti Jo heilauttaen käsivartensa ilmaan.

Oli hupaisaa nähdä Laurien kohauttavan olkapäitään ja miehisen
halveksivasti hymyilevän olettamukselle vastatessaan mahtavasti:

-- Amy on liian tahdikas sellaiseen, enkä minä ole niitä miehiä,
jotka alistuvat mihin hyvänsä. Vaimoni ja minä kunnioitamme itseämme
ja toisiamme niin paljon, ettemme ikinä sorra toisiamme emmekä
riitele.

Tämä oli Jolle mieleen ja hänen mielestään uusi arvokkuus sopi hyvin
Laurielle. Mutta paljon hän oli muuttunut kehittyessään pojasta
mieheksi, Jo oli siitä hyvillä mielin mutta samalla vähän kaihoisa.

-- Varmaankin. Amy ja sinä ette milloinkaan riidelleet niin kuin
me. Hän on aurinko, minä olen tuuli ja, kuten muistat, sadussakin
auringolla oli suurempi valta.

-- Kyllä hän osaa riepottaakin miestä, nauroi Laurie. -- Sain
totisesti kuulla kunniani Nizzassa! Voin vakuuttaa, että se oli
hyvän joukon tuimempi läksytys kuin olen saanut sinulta ikinä.
Joskus kerron sinulle kaikki -- hän ei sitä varmastikaan tee,
sillä väitettyänsä ensin halveksivansa minua ja häpeävänsä minun
tähteni hän menetti sydämensä tälle kurjalle ja meni naimisiin
tyhjäntoimittajan kanssa.

-- Miten halpamaista! Jos hän vastedes solvaa sinua, tule minun
luokseni, niin minä puolustan sinua.

-- Sitä tarvitsenkin, kuten näkyy, vastasi Laurie ponnahtaen pystyyn.
Samassa hänen kasvoilleen levisi ihastunut ilme, kun hän kuuli Amyn
huutavan:

-- Missä on Jo? Missä on minun vanha rakas Jo-siskoni?

Koko perhe työntyi sisään. Yleinen syleileminen ja suuteleminen
seurasi ja ulkomaanmatkaajat asetettiin sohvaan istumaan kaikkien
ihailtaviksi. Herra Laurence oli yhtä reipas ja sydämellinen kuin
ennenkin ja ulkomaanmatka näytti tehneen hänelle yhtä hyvää kuin
toisillekin. Äreys oli melkein kadonnut ja hänen vanhanaikainen
kohteliaisuutensa oli entistäkin hioutuneempaa. Hän hymyili suopeasti
'lapsilleen', kuten hän nimitti nuorta paria, ja Amy kohteli häntä
huomaavasti ja hellästi kuin tytär.

Heti Amyn nähtyään Meg huomasi, ettei hänen oma pukunsa ollut
pariisilaismallinen. Rouva Moffatkin joutuisi kokonaan varjoon
rouva Laurencen rinnalla, joka oli mitä siroimmin ja aistikkaimmin
pukeutunut.

Miten hyvin he sopivatkaan yhteen, mietti Jo katsellessaan
nuorta paria. Olin oikeassa, Laurie on saanut omakseen kauniin,
hyvinkasvatetun tytön, joka sopii hänen kotiinsa paremmin kuin vanha
Jo ja on hänelle ylpeyden aiheena eikä vaivana. Herra ja rouva
March hymyilivät ja nyökkäsivät toisilleen onnellisina siitä, että
heidän nuorimpansa oli käynyt hyvin, ei ainoastaan aineellisesti
vaan myös sikäli, että tämä oli saanut omakseen rakkauden, onnen ja
luottamuksen.

Amyn kasvot säteilivät sydämen rauhasta versovaa hiljaista iloa,
äänessä oli uusi, hellä sointi ja hänen olemuksensa viileys ja
jäykkyys oli muuttunut lempeäksi arvokkuudeksi. Teeskentelystä ei
näkynyt jälkeäkään, ja hänen herttainen sydämellinen käytöksensä
ihastutti enemmän kuin kauneus tai sirous, sillä se osoitti hänen
varmasti olevan hieno nainen, joksi hän oli toivonut tulevansa.

-- Rakkaudella on ollut hyvä vaikutus pikku tyttöömme, sanoi äiti
hiljaa.

-- Amylla on koko elämänsä ajan ollut hyvä esimerkki edessään,
kuiskasi pastori March katsoen hellästi väsyneitä kasvoja ja harmaita
hiuksia.

Daisy ei saanut silmiään irti 'nätistä tädistä', vaan tarrautui
kuin sylikoira tämän ihmeellisiin käätyihin, jotka olivat täynnä
jännittäviä riipukkeita. Demi tutki tarkasti uusia sukulaisiaan ennen
kuin suostui ottamaan vastaan herttaisen puisen karhuperheen, joka
tuotiin tuliaisiksi Bernistä. Mutta Laurie tiesi miten poikaa oli
kohdeltava, ja vihdoin tämä antautuikin täydellisesti:

-- Nuori mies, kun viimeksi tein tuttavuutta kanssasi, löit minua
vasten kasvoja; nyt vaadin kunniallista hyvitystä! Ja pitkän enon
filosofinen arvokkuus hävisi kokonaan, kun hän alkoi telmiä pikku
miehen kanssa.

-- Siunatkoon, eikö tuo tyttö ole silkissä kiireestä kantapäähän,
hienona kuin mikäkin. Onpa hauska kuulla ihmisten karahteeraavan
meidän pikku Amya rouva Laurenceksi! mumisi vanha Hanna, jonka piti
vähän väliä kurkistaa sisään samalla kun hän kattoi pöytää erittäin
hajamielisenä.

Hyvänen aika minkälainen ääntensorina siinä kävi, kaikki puhuivat
yhtaikaa koettaen puolessa tunnissa tehdä selvää kolmen vuoden
tapauksista. Onneksi teen juonti toi tyynnyttävän keskeytyksen,
iloinen kulkue vaelsi ruokasaliin: herra March saatteli ylpeänä rouva
Laurencea ja rouva March nojasi ylpeänä 'poikansa' käsivarteen; vanha
herra vei pöytään Jon ja kuiskasi tämän korvaan:

-- Tule sinä nyt minun tytökseni.

Jon huulet vavahtivat hiukan, kun hän katsahti uunin vieressä olevaan
tyhjään paikkaan ja kuiskasi vastaukseksi:

-- Koetan täyttää hänen paikkansa, sir.

Kaksoset hyppelivät perässä autuaina; kaikki olivat näet
vastatulleiden lumoissa, niin että lapset saivat huvitella parhaan
taitonsa mukaan. Kyllä he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. He
maistoivat salaa teetä, ahmivat piparkakkuja ja kaiken kruunuksi
kumpikin sujautti herkullisen leivoksen pieneen taskuunsa, missä
ne pian murenivat näkymättömiin todistaen sekä ihmisluonnon että
torttujen heikkoutta. Mutta salaa otetut tortut alkoivat kaivaa
kummankin omaatuntoa ja peläten, että Jo-tädin terävä silmä voisi
nähdä vaatteenkin lävitse, pienet rikolliset vetäytyivät ukin
turviin, jolla ei tällä kertaa ollut silmälaseja nenällään.

Amy joka kulki toisen luota toisen luo kuin makeisvati, palasi saliin
herra Laurencen käsipuolessa. Muilla oli entiset parinsa, ja siten
Jo jäi ilman kavaljeeria. Hän ei sitä ensin huomannut, sillä hän jäi
vastaamaan Hannalle, kun tämä innokkaana tiedusteli:

-- Saako Amy-neiti ajella omissa vaunuissa ja käyttää niitä upeita
hopea-astioita, joita herra Laurencella on varastoissaan?

-- Ei kumma, vaikka hän saisi kuusi valkoista hevosta vaunujensa
eteen, söisi kultalautasilta ja pukeutuisi joka päivä pitseihin
ja jalokiviin. Teddyn mielestä ei mikään ole liian hyvää hänelle,
vastasi Jo säteillen tyytyväisyyttä.

-- No kaikkea! Syödäänkö aamiaiseksi lihamuhennosta vai
kalapyöryköitä? kysyi Hanna sitten yhteen menoon.

-- Ei sillä ole väliä, vastasi Jo ja sulki oven, sillä ruoka
tuntui hänestä nyt kovin vastenmieliseltä puheenaiheelta. Hän jäi
hetkeksi katselemaan seuruetta, joka katosi yläkertaan, ja kun Demin
lyhyet, ruudukkaat sääret olivat selviytyneet ylimmälle portaalle,
hänet valtasi äkkiä sellainen yksinäisyyden tunne, että kyynelet
kihosivat hänelle silmiin ja hän vilkuili ympärilleen kuin etsien
jonkun käsivartta tuekseen. Jospa hän vain olisi tiennyt millainen
syntymäpäivälahja oli häntä lähestymässä, hän ei olisi tuuminut:
-- Kun pääsen vuoteeseen, saan hiukan vetistellä. Nyt täytyy pysyä
iloisen näköisenä. Hän kuivasi kädellään kyynelensä -- nenäliinaa
ei tietenkään löytynyt -- ja oli juuri onnistunut saamaan hymyn
kasvoilleen, kun ulko-ovelta kuului kolkutus.

Hän avasi sen viipymättä, ja hätkähti kuin olisi taas nähnyt aaveen.
Siellä oli pitkä, parrakas mies, joka säteili hänelle pimeästä kuin
keskiyön aurinko.

-- Voi, herra Bhaer, miten hauska nähdä teitä! huudahti Jo tarttuen
hänen käteensä ikään kuin peloissaan, että pimeys voisi niellä hänet
ennen kuin hän oli päässyt sisään.

-- Entä teitä sitten, neiti March, mutta ei, teillä on vieraita,
ja professori pysähtyi kuullessaan yläkerrasta iloisia ääniä ja
tanssiaskelia.

-- Ei ole, omaisia vain. Sisareni ja ystäväni ovat juuri palanneet
kotiin ja me juhlimme sitä. Tulkaa vain joukkoon.

Herra Bhaer olisi varmaan arvokkaasti kääntynyt takaisin ja tullut
uudelleen toisena päivänä. Mutta se ei oikein käynyt, sillä Jo
sulki oven hänen jälkeensä ja otti hatun hänen päästään. Ehkäpä Jon
kasvotkin vaikuttivat asiaan, sillä tyttö ei ollenkaan peitellyt
iloaan hänet nähdessään ja osoitti siten yksinäiselle miehelle, että
tämä oli tervetulleempi kuin oli uskaltanut odottaakaan.

-- Jollen häiritse perhepiiriänne, haluan oikein mielelläni tutustua
heihin. Oletteko ollut sairas, hyvä ystävä?

Professori teki tämän odottamattoman kysymyksen, kun Jo ripusti hänen
takkiaan naulaan ja valo lankesi hänen kasvoilleen paljastaen niissä
tapahtuneen muutoksen.

-- En sairas, vain väsynyt ja surullinen. Meillä on ollut surua sen
jälkeen kun viimeksi näin teidät.

-- Niin, minä tiedän. Sydämeeni koski, kun sain kuulla siitä.
Professori puristi uudelleen Jon kättä, ja tytöstä tuntui, ettei
mikään lohdutus voinut vetää vertoja hänen ystävälliselle katseelleen.

-- Isä, äiti, täällä on professori Bhaer, Jo sanoi niin
peittelemättömän ylpeänä, että olisi yhtä hyvin voinut puhaltaa
torvella fanfaarin saattaessaan vieraansa sisään.

Professori sai osakseen niin sydämellisen vastaanoton, että hänen
epäilyksensä haihtuivat heti. Hän tunsi olevansa kuin kulkija,
joka kolkutettuaan oudolle ovelle ja päästyään siitä sisään
huomaa olevansa kotonaan. Pienokaiset tulivat hänen luokseen,
kapusivat hänen polvilleen ja lumosivat hänet tyhjentämällä hänen
taskunsa, kiskomalla häntä parrasta ja tutkimalla uskaliaasti
hänen kelloaan. Naiset vilkuilivat hyväksyvästi toisiinsa, ja
pastori March, joka tunsi löytäneensä hengenheimolaisen, alkoi
keskustella mieliaiheistaan tämän kanssa. Harvapuheinen John kuunteli
innostuneena mutta sanomatta sanaakaan, ja herra Laurence ei
malttanut lähteä nukkumaan.

Laurien käytös olisi huvittanut Jota, jollei tämän huomio olisi
suuntautunut muualle. Lauriella oli epämukava tunne, joka ei johtunut
mustasukkaisuudesta, vaan jonkinlaisesta epäluulosta, ja se sai hänet
suhtautumaan vieraaseen veljellisen arvostelevasti.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hän tempautui tahtomattaan mukaan,
sillä professorin oli helppo puhua tässä leppoisassa seurassa, ja
hän esiintyi oikein edukseen. Hän ei puhunut Laurielle paljon, mutta
hänen kasvoillaan häivähti varjo ikään kuin hän olisi kaivannut omaa
kadonnutta nuoruuttaan nähdessään parhaissa voimissaan olevan nuoren
miehen. Sitten hänen katseensa pysähtyi Johon niin kaihoisana, että
tämä olisi varmaan vastannut sen mykkään kysymykseen, jos olisi
kohdannut hänen katseensa. Mutta Jon oli pidettävä varansa omien
silmiensä suhteen, ja koska hän ei uskaltanut luottaa niihin, hän
viisaasti kiinnitti katseensa villasukkaan, jota kutoi kuin kelpo
vanhapiika ainakin.

Hän virkistäytyi kuitenkin vilkaisemalla silloin tällöin vaivihkaa
professoriin ja näki suotuisia ennusmerkkejä. Herra Bhaerin kasvoilta
oli kadonnut hajamielinen ilme ja hän näytti oikein pirteältä ja
nykyhetkestä kiinnostuneelta. Jon mielestä hän oli ihan nuorekas ja
komea, ja Jo unohti verrata häntä Laurieen, niin kuin tavallisesti
muita miehiä, mikä koitui näille tappioksi. Professori oikein
säteili innosta huolimatta siitä, että keskusteltiin entisistä
hautaustavoista, mitä ei oikein voi pitää piristävänä puheenaiheena.
Jo lämpeni voitonriemusta, kun Teddy vaikeni erään todisteen edessä,
ja katsellessaan isänsä lumoutuneita kasvoja, hän mietti itsekseen:
Hänestä olisi varmasti hauskaa keskustella joka päivä professorin
kaltaisen miehen kanssa.

Professorilla oli jopa yllään uusi musta puku, joka sai hänet
näyttämään kerrassaan hienolta mieheltä. Hän oli leikkauttanut
paksun tukkansa ja harjannut sen sileäksi, mutta kauan se ei pysynyt
järjestyksessä, sillä innostuessaan hän pörrötti sen hassuun
tapaansa. Jota se ei kylläkään vaivannut, sillä hänen mielestään se
sai professorin kauniin otsan näyttämään aivan kreikkalaiselta. Jo
rukka ympäröi siinä istuessaan hiljaisena kutimensa ääressä tämän
arkipäiväisen miehen kultaisella sädekehällä. Häneltä ei jäänyt
mikään huomaamatta, ei edes se, että herra Bhaerilla tosiaan oli
kultaiset napit hohtavan valkoisissa kalvosimissaan.

Vanha kunnon ystävä! Hän ei olisi kosintaretkelläkään voinut pukeutua
huolellisemmin, mietti Jo. Samassa muuan ajatus sai hänen poskilleen
niin hehkuvan punan, että hän tipautti lankakeränsä maahan ja
kumartui sitä etsimään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan.

Mutta temppu ei onnistunut niin hyvin kuin Jo oli odottanut, sillä
professori, joka parhaillaan kuvaili noitien polttamista, jätti
toistaiseksi rovion sytyttämättä ja syöksyi tavoittamaan pientä
sinistä kerää. Tietysti he löivät päänsä yhteen, näkivät tähtiä ja
nousivat pystyyn tulipunaisina ja nauravina. Kerää ei löytynyt ja he
palasivat paikoilleen toivoen, etteivät olisi niiltä nousseetkaan.

Kukaan ei käsittänyt, mihin ilta kului. Hanna oli älynnyt hyvissä
ajoin viedä pois lapset, jotka nuokkuivat jo kuin unikot, ja herra
Laurence oli lähtenyt kotiin lepäämään. Toiset jäivät istumaan tulen
ääreen unohtaen kokonaan ajan kulun. Vihdoin Megin äidinmielen
valtasi äkkiä vakaumus, että Daisy oli pudonnut vuoteesta ja Demi
sytyttänyt tulitikkuja tutkiessaan yöpaitansa palamaan. Ja hän nousi
lähteäkseen.

-- Emmekö taas laulaisi, kun pitkästä aikaa olemme kaikki koolla?
ehdotti Jo, josta tuntui että lauluun voisi turvallisesti purkaa
sydämen riemukkaita tunteita.

Kaikki eivät tosin olleet läsnä. Mutta Jon sanat tuntuivat kuitenkin
tosilta sillä Beth oli ikään kuin vielä heidän joukossaan,
näkymättömänä, mutta entistä rakkaampana. Kuolema ei voinut
katkaista perhesiteitä, jotka rakkaus on lujittanut. Bethin pieni
tuoli oli entisellä paikallaan, ja siisti ompelukori, joka sisälsi
hänen keskenjääneen käsityönsä, oli hyllyllään. Piano oli niin
ikään vanhalla paikallaan. Niiden yläpuolella seinällä Bethin kuva
hymyilevänä ja rauhallisena ikään kuin se olisi tahtonut sanoa: --
Olkaa onnellisia! Minä olen täällä.

-- Soita jotakin, Amy. Näytä heille, miten paljon olet edistynyt,
sanoi Laurie, joka tietenkin halusi saada kunniaa lahjakkaasta
oppilaastaan.

Mutta Amy kuiskasi kyynelet silmissä pyöritellen kauhtunutta
pianojakkaraa:

-- Ei tänä iltana. Tänä iltana en voi.

Mutta hän esitti sellaista, joka on arvokkaampaa kuin taituruus ja
kyky. Hän lauloi Bethin lauluja äänessään hellä sointi, jota ei
suurinkaan mestari pysty opettamaan. Huoneessa oli aivan hiljaista,
kun kirkas ääni Bethin lempivirren viimeisen säkeen kohdalla äkkiä
petti. Oli vaikea sanoa:

    "Ei löydy maassa murhetta,
    jot' ei voi auttaa taivas."

Amy nojautui mieheensä, joka seisoi hänen takanaan, ja tunsi kovin
kaipaavansa Bethin tervetuliaissuudelmaa.

-- Meidän täytyy laulaa lopuksi Mignonin laulu, sillä herra Bhaer
osaa sen, virkkoi Jo, kun äänettömyys alkoi käydä painostavaksi.
Professori rykäisi ilahtuneena ja astui Jon luo sanoen:

-- Laulakaa te minun kanssani. Meidän äänemme sopivat erinomaisesti
yhteen.

Se oli muuten kohtelias valhe, sillä Jo ei ollut musikaalisempi
kuin heinäsirkka. Mutta hän olisi professorin pyytäessä suostunut
laulamaan vaikkapa kokonaisen oopperan välittämättä vähääkään
tahdista tai melodiasta. Se ei haitannut paljoa, sillä herra Bhaer
lauloi hyvin ja tunteikkaasti. Pian Jo vain hyräili hiljaa voidakseen
kuulla pehmeän äänen, joka tuntui laulavan hänelle yksin.

    "Tunnetko maan, sitruunat kukkivat."

Tämä oli tavallisesti professorin lempisäe, sillä hänelle se
tarkoitti Saksaa. Mutta nyt hän tuntui panevan erikoista lämpöä ja
sointua sanoihin:

    "Jos voisinkin,
    kanssasi, armas,
    sinne liitäisin!"

Ja erästä kuulijaa tämä hellä kutsu liikutti niin, että hän olisi
tahtonut vastata tietävänsä tuon maan ja olevansa valmis lähtemään
sinne, milloin laulaja vain tahtoisi.

Laulu loppui, ja professori sai lämpimät kiitokset. Mutta vähän ajan
kuluttua hän joutui kokonaan ymmälleen ja jäi tuijottamaan Amya, joka
asetteli hattua päähänsä. Tämä oli esitetty hänelle vain sisarena
eikä kukaan ollut tullut maininneeksi hänen sukunimeään. Professori
joutui yhä enemmän ymmälle, kun Laurie hyvästellessään sanoi
ystävällisesti:

-- Vaimostani ja minusta oli oikein hauska tutustua teihin.
Muistakaa, että olette aina tervetullut kotiimme tien toiselle puolen.

Silloin professori kiitti häntä niin sydämellisesti ja näytti äkkiä
niin säteilevältä, että Laurien mielestä hän oli maailman herttaisin
professori.

-- Minäkin lähden nyt, mutta tulen mielelläni uudelleen, jos
sallitte, hyvä rouva. Viivyn nimittäin jonkin aikaa kaupungissa
eräiden asioiden takia.

Hän puhui rouva Marchille, mutta katseli Jota, ja äidin kutsu oli
yhtä lämmin kuin tyttären katse. Rouva March piti nimittäin paremmin
huolta lastensa eduista kuin rouva Moffat oletti.

-- Hän taitaa olla viisas mies, huomautti pastori March takan äärestä
viimeisen vieraan lähdettyä.

-- Ja varmasti hyvä ihminen, lisäsi rouva March vetäessään kelloa.

-- Arvasin että pitäisitte hänestä, Jo sanoi vain hiipiessään
nukkumaan.

Hän aprikoi, mitkä asiat olivat tuoneet herra Bhaerin tähän
kaupunkiin, ja päätteli lopuksi, että professorin osaksi oli tullut
jokin huomattava kunnianosoitus, josta hän ei vaatimattomuudessaan
ollut maininnut mitään. Jos Jo olisi nähnyt professorin kasvot, kun
tämä katseli erästä muotokuvapiirrosta, asia olisi ehkä valjennut
hänelle.



21

VASTANAINEET


-- Parahin äiti rouva, saisinkohan lainata vaimoani puoleksi
tunniksi? Matkatavarat ovat saapuneet ja olen myllertänyt Amyn
pariisilaishienoudet sekaisin etsiessäni omia tavaroitani, sanoi
Laurie seuraavana päivänä löydettyään rouva Laurencen istumasta äidin
sylistä kuin olisi muuttunut lapseksi jälleen.

-- Saat tietysti. Mene vain, kultaseni. Unohdin aivan, että sinulla
on toinenkin koti. Kuin pyytääkseen äidillistä itsekkyyttään anteeksi
rouva March puristi pientä valkoista kättä, jossa vihkisormus välkkyi.

-- En olisi tullut tänne, jos olisin selviytynyt yksin, mutta en voi
tulla toimeen ilman Amya sen paremmin kuin...

--... viirikukko ilman tuulta, jatkoi Jo, josta Teddyn kotiin tultua
oli tullut melkein yhtä nenäkäs kuin aikaisemmin.

-- Aivan niin. Amy saa minut enimmäkseen viittaamaan länsituulen
suuntaan, vain joskus tuuli kääntää etelään. Idästä ei ole tuullut
kertaakaan avioliittomme aikana, eikä pohjoisesta liioin ole tietoa,
vai miten, rouva?

-- Kaunista säätä ainakin toistaiseksi. Saa nähdä kauanko sitä
riittää, mutta en pelkää myrskyjäkään, sillä alan jo oppia ohjaamaan
laivaani. Mennään kotiin, niin etsin saapaspihtisi, sillä niitä sinä
kai hait minun tavaroitteni joukosta. Miehet ovat perin avuttomia,
äiti, sanoi Amy rouvamaisesti miehensä ihastukseksi.

-- Mihin aiotte ryhtyä, kun saatte kotinne kuntoon? kysyi Jo
napittaessaan Amyn viittaa niin kuin ennen hänen esiliinojaan.

-- No, meillä on omat suunnitelmamme. Emme vielä paljon kertoile
niistä, mutta emme suinkaan aio olla jouten. Ilahdutan isoisää
käymällä innokkaasti käsiksi liikeasioihin ja näytän hänelle, etten
ole ihan kelvoton. Tarvitsen sellaista työtä vakiintuakseni. Olen
kyllästynyt vetelehtimään ja aion ryhtyä tosi toimiin.

-- Entä Amy, mitä hän aikoo? kysyi rouva March, joka oli mielissään
Laurien päätöksestä ja tarmokkuudesta.

-- Kunhan me olemme vierailleet kaikkien tuttavien luona ja
näytelleet hienointa hattuamme, te saatte hämmästellä kotimme
suurenmoista vieraanvaraisuutta, loistavaa seurapiiriämme ja sitä
kaikin puolin edullista vaikutelmaa, jonka me koetamme antaa
itsestämme. Niinhän, madame Récamier? kysyi Laurie vilkaisten
ilkikurisesti Amyyn.

-- Ken elää se näkee. Tule kotiin, herra näsäviisas, äläkä kauhistuta
omaisiani nimittelemällä minua heidän kuultensa, vastasi Amy, joka
oli päättänyt ensin luoda kodin ja tulla hyväksi vaimoksi ja vasta
sitten koota seurapiirin ympärilleen.

-- Kylläpä nuo lapset näyttävät onnellisilta, huomautti pastori
March, jonka oli vaikea nuoren parin mentyä uudelleen syventyä
Aristoteleen filosofiaan.

-- Minä uskon että he näyttävät onnellisilta vastakin, jatkoi rouva
March tyytyväisenä kuin luotsi, joka on ohjannut laivan turvallisesti
satamaan.

-- Varmastikin. Onnellinen Amy! huokasi Jo. Samassa hän hymyili
iloisesti, kun professori Bhaer malttamattomasti työnsi portin auki.

Myöhemmin illalla, kun saapaspihtien kohtalo oli selvinnyt, Laurie
sanoi äkkiä vaimolleen, joka järjesteli taideaarteitaan:

-- Rouva Laurence!

-- Herrani!

-- Tuo mies aikoo naida meidän Jomme.

-- Toivottavasti. Etkö sinä pitäisi siitä, kultaseni?

-- Hän on kaikin puolin hyvä mies. Toivoisin vain, että hän olisi
hiukan nuorempi ja hyvän joukon rikkaampi.

-- No Laurie, älä nyt puhu turhanpäiväisiä. Jos he rakastavat
toisiaan, ei merkitse mitään kuinka vanhoja he ovat tai kuinka
paljon heillä on rahaa. Naiset eivät milloinkaan menisi naimisiin
rahojen vuoksi -- Amy vaikeni äkkiä ja katsoi mieheensä, joka vastasi
vahingoniloisen arvokkaasti.

-- Eivät varmaankaan, vaikka joskus kuuleekin ihastuttavien neitosten
aikovan tehdä sellaisen tempun. Siinä on ehkä selitys siihen, että
joku lankeaa ottamaan minunlaisenikin tyhjäntoimittajan.

-- Voi rakas poika, älä viitsi. Kun suostuin kosintaasi, olin niin
sekapäinen onnesta, että sinun rikkautesi oli haihtunut mielestäni
kokonaan. Olisin ottanut sinut, vaikka olisit kirkonrotta, ja
toisinaan toivonkin, että olisit köyhä, jotta voisin näyttää, miten
paljon sinua rakastan. Ja Amy joka vieraiden nähden oli hyvin
pidättyväinen vaikkakin kahden kesken hyvin rakastunut, osoitti
vakuuttavasti puhuvansa totta.

-- Ethän tosissasi usko, että minä olen sellainen laskelmoiva otus
kuin silloin väitin olevani? Sydämeni murtuu jollet usko, että
ilomielin soutaisin kanssasi samassa veneessä, vaikka olisit lautturi.

-- Enhän minä sentään ole aasi. Sinähän annoit rukkaset minua
rikkaammalle miehelle etkä suostu ottamaan puoliakaan siitä, mitä
tahtoisin antaa sinulle, nyt kun minulla on siihen oikeus. Monille
tyttöraukoille on kyllä opetettu, että rikkaus on heidän ainoa
pelastuksensa, mutta sinä olet saanut parempaa oppia, ja vaikka
aikoinani pelkäsin sinun tähtesi, ei minun tarvinnut pettyä, sillä
sinä olit uskollinen äitisi opetuksille. Kerroin sen eilen äidillesi,
ja hän näytti yhtä iloiselta ja kiitolliselta kuin olisi saanut
miljoonan dollarin sekin käytettäväksi hyväntekeväisyyteen. Mutta
tehän ette ensinkään kuuntele minun opettavaista puhettani, rouva
Laurence. Laurie keskeytti puheensa huomatessaan hajamielisen ilmeen
Amyn kasvoilla, vaikka tämä katsoikin häntä.

-- Kyllä kuuntelen, mutta ihailen samalla sinun leukakuoppaasi. En
haluaisi sinun tulevan itserakkaaksi, mutta minun täytyy myöntää,
että olen ylpeämpi komeasta miehestäni kuin hänen rahoistaan. Älä
naura vaikka sanon, että sinun nenääsi on todella nautinto katsella.
Amy siveli hiljaa kauniita piirteitä.

Laurie oli saanut monia kohteliaisuuksia osakseen, mutta tämä oli
hänestä kaikkein mieleisin. Sen näki kyllä, vaikka Laurie oli
nauravinaan vaimonsa omituiselle maulle Amyn sanoessa:

-- Saanko kysyä sinulta erästä asiaa, rakas?

-- Totta kai, ole hyvä.

-- Oletko pahoillasi, jos Jo menee naimisiin herra Bhaerin kanssa?

-- Sekö sinua huoletti? Luulin että leuassani on jotakin, joka ei
miellyttänyt sinua. Minun ei tarvitse kadehtia toisten onnea, koska
itse olen maailman onnellisin ihminen ja voin vakuuttaa sinulle,
että tanssiessani Jon häissä sydämeni on yhtä kevyt kuin jalkani.
Epäiletkö sitä?

Amy oli tyytyväinen. Viimeinenkin mustasukkaisuuden häivä oli
kadonnut, ja hän kiitti miestään hellällä ja luottavaisella katseella.

-- Voisimmepa tehdä jotakin sen vanhan kunnon professorin hyväksi.
Emmekö voisi keksiä rikasta sukulaista, joka älyäisi kuolla Saksassa
ja jättää hänelle sievoisen omaisuuden? jatkoi Laurie, kun he
kävelivät käsikoukkua edestakaisin pitkässä olohuoneessa linnanpihan
puutarhakävelyjä muistellen.

-- Jo keksisi juonen ja pilaisi kaiken. Hän on hyvin ylpeä
professoristaan tällaisenaan, ja eilen hän sanoi ihailevansa
köyhyyttä.

-- Siunatkoon! En usko tyttöparan ajattelevan samoin, kun saa
elättääkseen lukumiehen ja tusinan pieniä professorin alkuja.
Emme puutu nyt asiaan, mutta odotamme sopivaa tilaisuutta ja
autamme heitä, vaikkeivät he haluaisikaan sitä. Olen Jolle
kiitollisuudenvelassa kasvatuksestani eikä hän velanmaksusta
varmaankaan kieltäydy.

Niin he päättivät, löivät kättä sen päälle ja jatkoivat sitten
kulkuaan edestakaisin huoneessa. He olivat entistä onnellisempia, ja
heidän kaunis kotinsa tuntui entistä enemmän kodilta, kun he saivat
jakaa yltäkylläisyydestään kovempiosaisille.



22

DAISY JA DEMI


Marchin suvun kallisarvoisimmat ja tärkeimmät jäsenet, Daisy ja Demi,
olivat nyt päässeet valtansa huipulle. Kolmi- ja nelivuotiaina lapset
näet alkavat ajaa oikeuksiaan ja onnistuvatkin useammin kuin monet
vanhemmat. Jos mikään kaksospari on ollut vaarassa tulla perin juurin
hemmotelluksi, niin ainakin Brooken pikku lörpöttelijät.

He olivat tietysti maailman ihmeellisimpiä lapsia: jo kahdeksan
kuukauden ikäisinä he osasivat kävellä, puhuivat sujuvasti vuoden
vanhoina ja kaksivuotiaina saivat paikkansa ruokapöydässä, jossa he
käyttäytyivät niin sievästi, että se ihastutti suuresti katselijoita.
Kolmivuotiaana Daisy pyysi neulaa ja lankaa ja tosiaan kyhäsi
kukkaron neljällä pistolla. Niin ikään hän perusti oman taloutensa
tarjoilupöydälle ja hoiteli niin taidokkaasti pikku liettään, että
ylpeyden kyynelet kohosivat vanhan Hannan silmiin. Demi opetteli
aakkosia isoisän johdolla, joka oli keksinyt uuden tavan opettaa
kirjaimia antamalla pojan muodostaa ne käsivarsiensa ja jalkojensa
avulla. Jo aikaisin pojassa ilmeni teknisiä taipumuksia. Se
ilahdutti isää, mutta äiti oli aivan hämmennyksissään, kun poika sai
lastenkamarin aivan sekaisin koneillaan. Hän rakensi 'ompelukoneen',
joka oli salaperäisesti kyhätty kokoon nauhoista, tuoleista,
nuppineuloista ja puolista, viimeksi mainittujen oli määrä korvata
pyörät. Toisen kerran oli korkean tuolin selustalle ripustettu kori;
Demi koetti turhaan hinata siinä ylös hyväuskoista sisartaan, joka
nöyrästi salli pikku päätään kolhittavan, kunnes äiti tuli hänet
pelastamaan. Nuori keksijä huomautti harmissaan, että hän oli vain
yrittänyt kuljettaa siskoa hississä.

Lapset olivat luonteeltaan aivan erilaiset, mutta sopivat yhteen
eivätkä juuri riidelleet enempää kuin kolmesti päivässä. Demi
tietysti tyrannisoi Daisya, mutta puolusti häntä ritarillisesti
toisten hyökkäyksiltä.

Daisy oli veljensä alhainen orja ja palvoi tätä maailman
täydellisimpänä olentona. Tyttö oli punaposkinen, pullea ja
päivänpaisteinen olento, joka löysi tien kaikkien sydämiin. Hän oli
kuin luotu suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, ja hänet tuotiin aina
vieraiden ihailtavaksi. Suloisimmalta puoleltaan hän oli suorastaan
enkelimäinen, mutta muutamat pienet ilkeydet tekivät hänestä
ihastuttavan inhimillisen. Hänen pienessä maailmassaan paistoi aina
aurinko. Aamuisin hän kömpi yöpaitasillaan ikkunaan:

-- Voi, kaunis päivä, voi kaunis päivä!

Kaikki ihmiset olivat hänen ystäviään ja hän jakeli suukkoja niin
luottavaisena vieraillekin, että piintyneinkin vanhapoika heltyi ja
lapsirakkaat ihmiset joutuivat haltioihinsa.

-- Daisy rakastaa kaikkia, hän kerran huudahti ja avasi sylinsä
toisessa kädessä lusikka, toisessa muki, ikään kuin hän olisi ollut
valmis syleilemään ja ruokkimaan koko maailmaa.

Kun tyttö kasvoi, hänen äitinsä alkoi tuntea Kyyhkyslakassa
samanlaisen hellän ja iloisen olennon vaikutusta kuin ennen kotona
Bethin eläessä. Ja hän rukoili, ettei joutuisi kokemaan samanlaista
menetystä. Isoisä sanoi Daisya usein Bethiksi, ja isoäiti vartioi
häntä väsymättä kuin korjatakseen jonkin laiminlyöntinsä.

Demi oli amerikkalaisittain tiedonhaluinen. Hän kyseli alituisesti
ja oli toisinaan aivan onneton, kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia
loputtomiin tiedusteluihinsa.

Hänessä ilmeni isoisän suureksi iloksi taipumuksia myös filosofiaan.
Tällä oli tapana käydä sokratesmaisia keskusteluja hänen kanssaan ja
silloin tällöin varhaiskypsä oppilas pani opettajansa pussiin, mikä
herätti peittelemätöntä tyytyväisyyttä naisväessä.

-- Mikä saa minun jalkani liikkumaan, ukki? kysyi nuori filosofi
eräänä iltana tarkastellen ankaran telmimisen jälkeen miettiväisenä
noita ruumiinsa liikkuvia osia.

-- Sinun pieni tahtosi, Demi, vastasi viisas vanhus silitellen
nöyränä pojan vaaleaa päätä.

-- Mikä se pieni tahto on?

-- Se on semmoinen, joka panee ruumiisi liikkeelle, niin kuin jousi
saa minun kelloni rattaat pyörimään kuten äsken näit.

-- Avaa minut! Minä tahdon nähdä mikä minussa pyörii.

-- En minä osaa avata sinua, niin kuin et sinäkään kelloa. Jumala
vetää sinut ja sinä käyt niin kauan kuin Hän tahtoo.

-- Käynkö? Demin ruskeat silmät kävivät suuriksi ja iloisiksi kun hän
omaksui tämän uuden ajatuksen. -- Vedetäänkö minut niin kuin kello?

-- Kyllä, mutta en voi näyttää sinulle miten se tapahtuu, sillä se
toimitetaan silloin, kun me emme näe.

Demi tunnusteli selkäänsä päästäkseen selville, oliko se samanlainen
kuin kellon tausta. Sitten hän sanoi vakavana.

-- Jumala tekee sen kai silloin kun minä nukun.

Nyt seurasi tarkka selitys, jota poika kuunteli niin kiinnostuneena,
että isoäiti huomautti levottomana:

-- Hyvä ystävä, onko sinusta viisasta puhua tuollaista lapselle? Hän
saa pian ryppyjä otsaansa ja rupeaa tekemään kysymyksiä, joihin on
mahdotonta vastata.

-- Jos hän on kyllin vanha tekemään kysymyksiä, hän on myös kyllin
vanha saamaan niihin oikeat vastaukset. Minä en pane ajatuksia hänen
päähänsä, vaan autan häntä omien ajatustensa selvittelemisessä.
Lapset ovat viisaampia kuin me, ja minä olen varma, että poika on
ymmärtänyt joka sanan, minkä olen sanonut. Kas niin, Demi, sano
minulle missä sinun tahtosi on?

Jos poika olisi Alkibiadeen tavoin vastannut: Kautta jumalten,
Sokrates, en tiedä, hänen isoisänsä ei olisi hämmästynyt. Mutta
seistyään hetken toisella jalallaan kuin mietteliäs haikara poika
vastasi tyynesti ja vakuuttavasti: -- Minun pikku mahassani. Sen
kuultuaan vanhan herran täytyi vain yhtyä isoäidin nauruun ja jättää
metafysiikka rauhaan.

Äiti olisi voinut käydä levottomaksi, jollei Demi olisi selvästi
osoittanut olevansa tavallinen poikalapsi huolimatta filosofisista
harrastuksistaan. Usein sellaisten keskustelujen jälkeen, jotka
saivat Hannan merkitsevästi nyökytellen ennustamaan, ettei poika
eläisi kauan, Demi käänsi esille toisen puolen luonteestaan ja
haihdutti hänen pelkonsa jollakin kujeellaan, joilla rakkaat
likaiset, pahankuriset veijarit säikyttelevät ja riemastuttavat
vanhempiaan.

Meg oli omaksunut joukon kasvatusperiaatteita, joita hän koetti
noudattaa. Mutta milloin on äiti voinut vastustaa noiden
pikkuihmisten ovelaa viekkautta, kekseliäitä verukkeita tai
rauhallista häikäilemättömyyttä, jotka jo varhain osoittivat heidän
kehittyneen taitaviksi petkuttajiksi.

-- Nyt et saa enää rusinoita, Demi, muuten tulet kipeäksi, sanoo äiti
pikkumiehelle, joka säännöllisesti tarjoaa apuaan kun valmistetaan
rusinavanukasta.

-- Minusta on kivaa olla kipeä.

-- Mutta minä en halua sinun tulevan kipeäksi. Juoksehan nyt tiehesi
ja mene vaikka auttamaan Daisya, joka leipoo piirakoita.

Poika tottelee vastahakoisesti, mutta hänen kärsimänsä vääryys jää
kivistelemään mieleen, ja tilaisuuden tullen hän hankkii korvauksen
tekemällä ovelan kaupan äidin kanssa.

-- Nyt te olette kilttejä ja minä leikin teidän kanssanne mitä vain
haluatte, lausuu Meg taluttaessaan keittiöapulaisiaan yläkertaan, kun
vanukas on kaikella kunnialla saatu vuokaan hyytymään.

-- Varmastiko, äiti? kysyy Demi, jonka päähän välähtää loistava
keksintö.

-- Aivan varmasti, ihan mitä haluatte, vastaa lyhytnäköinen äiti,
joka valmistautuu laulamaan heille "Kolme pientä kissinpoikaa"
kymmeneen kertaan tai viemään heidät sämpylöitä ostamaan. Mutta Demi
paneekin hänet ahtaalle vastaamalla kylmäverisesti:

-- Sitten mennään syömään kaikki rusinat.

Jo-täti oli molempien paras leikkitoveri ja uskottu, ja kolmikko
pani usein koko talon mullin mallin. Amy-tätiin he olivat vasta nyt
tutustuneet, Beth-täti häipyi pian hämäräksi muistoksi, mutta Jo-täti
oli heille elävää todellisuutta, ja lapset käyttivät häntä hyväkseen
tädin itsensä suureksi iloksi. Mutta herra Bhaerin tultua Jo unohti
leikkitoverinsa, joiden mielet valtasi tyrmistys ja lohduttomuus,
Daisy joka oli tottunut kaupittelemaan suukkosia, menetti parhaan
asiakkaansa. Tarkkanäköinen Demi huomasi pian, että Jo-täti leikki
mieluummin 'partasedän' kanssa kuin hänen. Mutta vaikka hän olikin
loukkaantunut, hän salasi surunsa, koska ei tahtonut suututtaa
kilpailijaansa, jonka taskussa oli loppumaton suklaanappivarasto ja
kello, jota sai pudistella mielin määrin.

Näitä hauskoja oikeuksia olisi voinut pitää lahjomisena, mutta Demi
ei ottanut asiaa siltä kaimalta, vaan suosi 'partasetää' edelleen
lämpimästi. Daisy puolestaan osoitti tälle hellyyttään jo kolmannella
tapaamiskerralla ja piti hänen olkapäätään valtaistuimenaan, hänen
käsivarttaan turvanaan ja hänen antimiaan kallisarvoisina aarteina.

Professorin asiat, mitä laatua ne sitten lienevät olleet, pidättivät
häntä päivästä toiseen kaupungissa, ja kului tuskin iltaa, jolloin
hän ei olisi tullut tervehtimään -- niin, hän kysyi aina pastori
Marchia, joten tämä kai veti häntä sinne. Siinä luulossa tämä
verraton isä ainakin oli ja syventyi aina pitkiin keskusteluihin
sukulaissielunsa kanssa, kunnes terävänäköisemmän tyttärenpojan
satunnainen huomautus äkkiä paljasti hänelle asian oikean laidan.

Eräänä iltana herra Bhaer taloon tullessaan jäi seisomaan kirjaston
kynnykselle hämmästyneenä näystä, jonka hän kohtasi. Pastori
makasi pitkin pituuttaan lattialla tukevat sääret ilmassa ja hänen
vieressään makasi Demi, joka koetti lyhyine punasukkaisine jalkoineen
matkia isoisän asentoa. Molemmat olivat niin syventyneet puuhaansa,
etteivät lainkaan huomanneet katselijaa, ennen kuin tämä puhkesi
raikuvaan nauruun, jolloin Jo hätääntyneenä huudahti:

-- Isä, isä, professori on täällä!

Mustat sääret painuivat lattialle, harmaa pää kohosi pystyyn ja
opettaja sanoi tyynen arvokkaasti:

-- Hyvää iltaa, herra Bhaer. Suokaa anteeksi, viivyn vielä hetken,
oppituntimme loppuu aivan heti. Kas niin Demi, muodosta nyt kirjain
ja sano mikä se on.

-- Minä osaan sen! Muutaman kerran nytkähdeltyään punaiset sääret
kohosivat ilmaan muodostaen kulman, ja etevä oppilas huusi
voitonriemuisena: -- Tämä on V, ukki, tämä on V!

-- Isä on mainio koulumestari, nauroi Jo, kun vanha herra kömpi
seisomaan ja tyttärenpoika koetti seisoa päällään osoittaakseen
iloaan oppitunnin päättymisestä.

-- Mitä sinä olet tänään puuhannut, Bübchen? kysyi herra Bhaer ja
poimi voimistelijan polvelleen.

-- Minä olin katsomassa pikku Meriä.

-- Entä mitä teit siellä?

-- Minä annoin sille suukon, tokaisi Demi peittelemättä.

-- No mutta sinäpä alat varhain. Mitä pikku Meri siitä arveli?
ripitti professori pientä rikollista, joka seisoi hänen polvellaan
takintaskuja kaivellen.

-- No se tykkäsi siitä ja se antoi minulle suukon ja se oli minusta
kivaa. Eikös pikku pojat tykkää pikku tytöistä? jatkoi Demi suu
täynnä suklaata ja naama tyytyväisyydestä loistaen.

-- Sinä pikku kukonpoika! Mistä sinä sen sait päähäsi? kysyi Jo, jota
nämä viattomat paljastukset huvittivat yhtä paljon kuin professoria.

-- Ei se ole minun päässäni, se on minun suussani, vastasi Demi ja
pisti esiin kielensä, jolla näkyi suklaanappi.

-- Säästä toki muutama suklaanappi pienelle ystävättärellesi.
Suloista suloiselle, pikku mies. Herra Bhaer tarjosi Jollekin niin
kauniisti hymyillen, että tästä tuntui kuin hänelle olisi tarjottu
jumalten nektaria. Demikin näki hymyn, pani sen merkille ja kysäisi
epähienosti:

-- Tykkäävätkö isot pojat isoista tytöistä, setä?

Herra Bhaer ei osannut valehdella. Hän vastasi sen vuoksi
epämääräisesti, että he taisivat toisinaan pitääkin. Ääni, jolla
selitys annettiin, sai pastori Marchin laskemaan vaateharjan
kädestään, istahtamaan nojatuoliin sen näköisenä, kuin 'pikku
kukonpoika' olisi saanut hänen päähänsä ajatuksen, joka oli sekä
suloinen että katkera.

Miksi Jo-täti tavatessaan Demin hetkeä myöhemmin astiakaapilla
melkein rutisti hänet hengiltä, vaikka poika oli luullut saavansa
toruja, ja miksi hän jatkoi tätä uutta kasvatustapaa antamalla
odottamatta pojalle suuren marmeladileivän, jäi Demille arvoitukseksi.



23

SATEENVARJON ALLA


Sillä aikaa kuin Laurie ja Amy astelivat plyyssimatoilla
järjestellessään kotiaan ja rakennellessaan hauskoja tulevaisuuden
suunnitelmia, herra Bhaer ja Jo nauttivat aivan toisenlaisista
kävelyretkistä pitkin kuraisia teitä ja savisia peltoja.

-- Minulla on aina ollut tapana käydä iltaisin kävelemässä enkä
ymmärrä, miksi minun pitäisi luopua siitä vain sen vuoksi, että usein
satun tapaamaan professorin jaloittelemassa, tuumi Jo kohdattuaan
tämän jo kolmisen kertaa ulkona.

Megin luo johti kaksi tietä, mutta valitsipa Jo niistä kumman hyvänsä
aina hän tapasi professorin joko meno- tai tulomatkalla. Hän käveli
aina kiireesti eikä näyttänyt huomaavan Jota ennen kuin tämä oli
aivan hänen edessään. Silloin hän oli hämmästyvinään ikään kuin hän
likinäköisyytensä vuoksi ei olisi aikaisemmin tuntenut tulijaa. Jos
Jo oli menossa Megin luo, professorilla oli aina jotakin lapsille
vietäväksi, jos taas tyttö oli kotimatkalla, herra Bhaer oli ollut
kävelemässä joen rannalla ja oli juuri aikeissa tulla tervehtimään
Marcheja mikäli nämä eivät olleet kyllästyneet hänen alituisiin
vierailuihinsa.

Asiain näin ollen Jo ei voinut muuta kuin kohteliaasti tervehtiä
häntä ja toivottaa hänet tervetulleeksi. Jos hän oli kyllästynyt
professorin käynteihin, hän salasi erinomaisen taitavasti
ikävystymisensä, ja piti aina huolta, että illallisella tarjottiin
kahvia, "koska Friedrich -- tarkoitan herra Bhaer -- ei pidä teestä".

Jo toisella viikolla kaikki olivat huomanneet mitä oli tekeillä,
mutta kukaan ei ollut näkevinään muutosta, joka Jon olemuksessa oli
tapahtunut. He eivät kyselleet miksi hän lauleli työtä tehdessään,
järjesti tukkansa kolmesti päivässä ja palasi niin säteilevänä
iltakävelyiltään. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan, että professori
Bhaer pastorin kanssa filosofoidessaan antoi hänen tyttärelleen
rakkauden oppitunteja.

Jo ei edes osannut rakastua säädyllisesti, vaan koetti ankarasti
hillitä tunteitaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja siksi tyttö oli
jokseenkin levottomassa mielentilassa. Hän pelkäsi kuollakseen, että
hänelle naurettaisiin, kun hän luopui kiihkeästi julistamistaan
riippumattomuusperiaatteista. Laurie oli kaikkein suurin pelonaihe.
Mutta Laurien uusi hallitsijatar sai miehensä käyttäytymään
moitteettomasti eikä hän milloinkaan julkisesti nimittänyt
herra Bhaeria hauskaksi vanhaksi kaveriksi, ei vihjaillut Jon
kaunistuneeseen ulkomuotoon eikä osoittanut lainkaan hämmästyvänsä,
vaikka näki professorin hatun melkein joka ilta Marchin naulakossa.
Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän riemuitsi ja toivoi, että pian
koittaisi aika, jolloin hän voisi lahjoittaa Jolle sopivaksi
vaakunaksi lautasen, jota koristi ryhmysauvaa kantava karhu.

Parin viikon ajan professori kävi talossa säännöllisesti kuin ainakin
sulhasmies. Mutta sitten häntä ei näkynyt kolmeen päivään. Se sai
kaikki totisiksi ja Jon ensin miettiväiseksi, mutta sitten -- voi
niitä tunteita -- vihaiseksi.

Hän on tietystikin kyllästynyt meihin ja lähtenyt kotiin yhtä äkkiä
kuin ilmestyikin. Eihän se minua liikuta, mutta olisin luullut, että
hän olisi herrasmiehen lailla käynyt jättämässä jäähyväiset, mietti
Jo katsellen epätoivoisen näköisenä portille pukeutuessaan eräänä
synkkänä iltapäivänä tavanmukaiselle kävelylleen.

-- On parasta ottaa mukaasi sateensuoja; näyttää tulevan sade, sanoi
rouva March, joka huomasi, että Jolla oli päässään uusi hattunsa,
mutta ei puhunut siitä mitään.

-- Niin, äiti. Tarvitsetko jotakin kaupungilta? Minun on mentävä
ostamaan paperia, vastasi Jo ja solmi peilin ääressä hattunsa
rusettia, ettei hänen tarvinnut katsoa äitiin.

-- Tarvitsen vähän neliniitistä palttinaa, kirjeen yhdeksännumeroisia
silmäneuloja ja kaksi metriä kapeaa vihreätä nauhaa. Onko sinulla
tukevat kengät jalassa ja jotakin lämmintä viitan alla?

-- Kyllä kai, Jo vastasi hajamielisenä.

-- Jos satut tapaamaan herra Bhaerin, niin tuo hänet mukanasi teelle.
Alan jo kaivata tuota kunnon miestä, lisäsi rouva March.

Sen Jo kuuli, mutta ei vastannut, suuteli vain hellästi äitiään
ja lähti kiireesti. Huolimatta sydänsurustaan hän tunsi lämmintä
kiitollisuutta.

-- Miten hyvä äiti onkaan minulle! En ymmärrä miten ne tytöt tulevat
toimeen, joilla ei ole äitiä huolia huojentamassa.

Kangaskaupat eivät sijainneet samassa kaupunginosassa kuin virastot,
pankit ja tukkuvarastot, missä herrat yleensä asioivat. Mutta
Jo huomasi harhailevansa sillä suunnalla, vaikka ei vielä ollut
toimittanut ainoatakaan asiaansa. Hän kulki hitaasti kuin jotakuta
odotellen, tarkasteli epänaisellisen kiinnostuneena eräässä ikkunassa
näkyviä koneita ja toisessa olevia villanäytteitä. Hän kompasteli
tynnyreihin ja väisteli laskeutuvia villapaaleja. Kiireiset työmiehet
töykkivät häntä ja näyttivät ajattelevan: -- Mitä hiidessä tuo nainen
täältä hakee?

Poskelle putoava sadepisara palautti Jon ajatukset pettyneistä
toiveista kastuviin hatunnauhoihin. Pisaroita tippui yhä tiheämmin
ja naisena, vaikkapa rakastuneenakin, Jo tuli ajatelleeksi että
hattu oli vielä pelastettavissa vaikka sydän olikin mennyttä. Hän
muisti sateensuojan, jonka lähtöinnossaan oli unohtanut kotiin.
Murehtimisesta ei ollut hyötyä, ei ollut siis muuta neuvoa kuin
lainata sateensuoja tai kastua läpimäräksi.

Jo katsahti synkälle taivaalle ja sitten punaisiin hatunnauhoihinsa,
joissa jo näkyi mustia tahroja. Sitten hän katsoi edessään olevaa
kuraista katua ja epäröiden nokista varastoa, jonka oven päällä luki
"Hoffman, Schwartz & Co.", ja mietti ankaran moittivasti:

Tämä on juuri parahiksi minulle. Kuka minun käski pukeutua
parhaisiini ja tulla tänne haikailemaan siltä varalta, että tapaisin
professorin. Jo, minä häpeän sinun takiasi! Ei, sinä et mene
lainaamaan sateenvarjoa eli siis tiedustelemaan hänen ystäviltään,
missä hän on. Tallustele vain sateessa ja toimita asiasi. Jos tulet
kuolemansairaaksi ja turmelet hattusi, olet sen tosiaan ansainnut.
Kas niin, eteenpäin!

Näin sanoen Jo ryntäsi kadun poikki niin kiivaasti, että oli vähällä
joutua suurten vaunujen alle ja syöksyi erään arvokkaan, vanhan
herrasmiehen syliin, mistä tämä näkyi kovin pahastuvan. Hiukan
säikähtyneenä Jo ryhdistäytyi, levitti nenäliinan tuhoon tuomittujen
hatunnauhojensa suojaksi ja kiiruhti eteenpäin jalkojen kastuessa yhä
pahemmin ja sateensuojien törmäillessä hänen yläpuolellaan toisiinsa.

Hänen huomionsa kiintyi siihen, että muuan kulunut, sininen
sateenvarjo pysytteli jatkuvasti hänen turvattoman hattunsa suojana,
ja nostaessaan katseensa hän näki vierellään herra Bhaerin.

-- Taidan tuntea tämän tarmokkaan neitosen, joka pujottelee
pelkäämättä hevosenturpien lomitse ja kulkee urhoollisesti rapakoiden
halki. Mitä teette täällä, ystäväiseni?

-- Olen ostoksilla.

Herra Bhaer hymyili vilkaistessaan kadun toisella puolella olevasta
etikkatehtaasta vastapäiseen nahka- ja vuotakauppaan, mutta hän sanoi
vain kohteliaasti:

-- Teillä ei ole sateensuojaa. Saanko tulla kantamaan teidän
pakettejanne.

-- Kiitos.

Jon posket olivat yhtä punaiset kuin hänen hattunsa nauhat ja hän
ihmetteli, mitä professori mahtoi hänestä ajatella. Mutta sillä
ei ollut enää väliä, kun hän huomasi astelevansa professorinsa
käsipuolessa. Hänestä tuntui kuin aurinko olisi äkkiä alkanut paistaa
tavattoman kirkkaasti, koko maailma hymyili taas, ja läpeensä
onnellinen nainen kahlasi nyt kuran halki.

-- Me luulimme teidän jo matkustaneen, sanoi Jo nopeasti, koska hän
tiesi professorin katsovan häntä. Hattu ei peittänyt hänen kasvojaan
ja hän pelkäsi professorin pitävän hänen iloisuuttaan sopimattomana.

-- Luulitteko että lähtisin täältä sanomatta hyvästejä niille
ihmisille, jotka ovat olleet minulle niin äärettömän ystävällisiä?
Bhaer kysyi niin moittivasti, että Jo luuli loukanneensa häntä ja
vastasi sydämellisesti.

-- Ei, en minä. Tiesin että teillä on paljon tekemistä omissa
asioissanne. Mutta meillä oli oikein ikävä teitä, varsinkin isällä ja
äidillä.

-- Entä teillä?

-- Minusta on aina hauskaa tavata teitä, sir.

Koettaessaan pysyttää äänensä rauhallisena Jo tuli lausuneeksi
nuo sanat kylmäkiskoisesti, ja virallinen puhuttelusana masensi
professorin, hymy haihtui hänen huuliltaan ja hän virkkoi vakavana:

-- Kiitoksia. Tulen käymään vielä kerran ennen kuin matkustan.

-- Te siis todella aiotte lähteä?

-- Minulla ei ole enää mitään tehtävää täällä. Olen toimittanut
asiani.

-- Toivottavasti ne ovat menneet hyvin, lausui Jo kuullessaan
vastauksesta professorin pettymyksen.

-- Kyllä oikeastaan, sillä olen saanut hyvän viran, jonka avulla voin
ansaita elatukseni ja huolehtia pojista.

-- Kertokaa siitä! Minusta olisi hauskaa kuulla kaikki -- pojista,
sanoi Jo innokkaasti.

-- Te olette kovin ystävällinen; kerron mielelläni. Ystävieni avulla
olen päässyt opettajaksi korkeakouluun ja ansaitsen tarpeeksi
voidakseni kouluttaa Franzin ja Emilin. Saan olla kiitollinen siitä,
eikö totta?

-- Tietysti. Miten hauskaa, että saatte mieleisenne toimen ja että
saamme usein tavata teidät ja pojat! huudahti Jo ottaen pojat
selvästi näkyvän riemunsa tekosyyksi.

-- Voi, mutta pelkäänpä ettemme tapaa usein. Tuo paikka on näet
lännessä.

-- Niin kaukana! ja Jo antoi hameen helman pudota maahan ikään kuin
enää ei olisi ollut väliä sillä miten hänen vaatteittensa tai hänen
itsensä kävi.

Herra Bhaer osasi monia kieliä, mutta naista hän ei ollut vielä
oppinut ymmärtämään. Hän oli kuvitellut tuntevansa Jon jotakuinkin
hyvin, mutta tänään hän joutui ymmälle tämän äänen ja käytöksen
muuttuessa yhtenään. Kohdatessaan professorin Jo oli hämmästynyt,
vaikka näytti ilmeiseltä, että hän oli juuri siksi tullut kävelemään.
Kun professori tarjosi käsivartensa, tyttö tarttui siihen tavalla,
joka sai seuralaisen ilahtumaan, mutta kysyessään oliko Jo kaivannut
häntä hän sai niin kylmän ja muodollisen vastauksen, että hänet
valtasi epätoivo. Kuullessaan hänen menestyksestään tyttö melkein
taputti käsiään -- oliko tämä niin iloinen vain poikien vuoksi?
Saatuaan sitten tietää, mihin hän sijoittuisi asumaan, Jo oli
sanonut: "Niin kaukana!" niin murheellisesti, että professori tunsi
saavansa uutta toivoa. Mutta seuraavassa hetkessä hän oli taas
arjessa, kun Jo virkkoi niin kuin ei olisi mitään muuta ajatellutkaan:

-- Tässä kaupassa minun on käytävä, tuletteko mukaan? En viivy kauan.

Jo ylpeili kaupantekotaidostaan ja tahtoi nyt tehdä vaikutuksen
seuralaiseensa toimittamalla asiansa nopeasti ja näppärästi. Mutta
hän oli niin kiihtynyt, että kaikki kävikin hullusti. Hän kaatoi
neularasian, muisti että palttinan tuli olla neliniitistä vasta kun
se oli leikattu, antoi väärin rahaa maksuksi ja saattoi itsensä
häpeään pyytämällä silkkinauhaa pumpulikangasosastolta. Herra Bhaer
seisoi vieressä ja seurasi hänen punasteluaan ja kömmähdyksiään.
Sitä katsellessaan hänen oma hämmennyksensä hävisi, sillä hän alkoi
ymmärtää, että erinäisissä tilanteissa naiset, samoin kuin unet,
tietävät päinvastaista kuin näyttää.

Heidän tullessaan kadulle professori pisti käärön kainaloonsa jo
iloisemman näköisenä ja porskutteli lätäköiden halki, kuin se olisi
ollut suorastaan hauskaa.

-- Eikö osteta jotakin lapsille ja pidetä pienet jäähyväiskekkerit,
kun tulen viimeistä kertaa teidän herttaiseen kotiinne? hän kysyi
pysähtyen hedelmäkaupan ikkunan eteen.

-- Mitä ostettaisiin? kysyi Jo nuuhkien muka ihastuneena kaupan
tuoksuja niin kuin ei olisi ensinkään huomannut professorin viimeisiä
sanoja.

-- Syövätkö he appelsiineja ja viikunoita? kysyi professori
isällisesti.

-- Milloin vain saavat.

-- Pidättekö pähkinöistä.

-- Yhtä paljon kuin orava.

-- Tuossa on hampurilaista rypäleviiniä. Sitä meidän on juotava
isänmaan onneksi.

Jo rypisti kulmiaan moiselle tuhlaavaisuudelle ja huomautti,
että professori voisi saman tien ostaa korillisen taateleita,
rusinatynnyrin ja mantelisäkin. Sen kuullessaan professori
takavarikoi Jon kukkaron, veti esiin omansa ja teki lopun
kaupanhieronnasta ostamalla monta naulaa rypäleitä, kauniin
hunajapurkin ja kimpun vaaleanpunaisia tuhatkaunoja. Hän tunki kääröt
taskuunsa, ojensi kukat Jolle, ja niin jatkettiin matkaa sateensuojan
alla.

-- Neiti March, pyytäisin teiltä suosionosoitusta, aloitti professori
heidän käveltyään puolen korttelin matkan kurassa.

-- Niin, sir. Jon sydän alkoi lyödä niin kiivaasti, että hän pelkäsi
professorinkin kuulevan sen.

-- Rohkenen esittää pyyntöni sateesta huolimatta, koska aikani on
täpärällä.

-- Niin, sir, sanoi Jo ja oli vähällä rutistaa kukat piloille.

-- Ostaisin mekon pikku Tinalleni, mutta en ymmärrä lainkaan
sellaisia asioita. Tahtoisitteko olla ystävällinen ja auttaa minua
valitsemaan?

-- Kyllä, sir. Josta tuntui kuin hän äkkiä olisi vajonnut
jääkellariin.

-- Ostaisin myös hartiahuivin Tinan äidille, hän on niin köyhä ja
sairas ja miehestä on vain vaivaa. Niin, lämmin, pehmeä hartiahuivi
olisi varmaan tervetullut pienelle äitiraukalle.

-- Autan teitä mielelläni, herra Bhaer, vastasi Jo ja ryhtyi
pontevasti kaupantekoon.

Herra Bhaer jätti sen Jon huoleksi, ja niinpä hän valitsi pienen
sievän mekon Tinalle ja pyysi sen jälkeen hartiahuiveja nähtäväksi.
Myyjä joka oli itse perheenisä, osoitti mielenkiintoa pariskuntaa
kohtaan luullen heidän suorittavan omia perheostoksiaan.

-- Vaimonne pitää varmaan tästä. Se on hyvää laatua, kauniin värinen
ja yksinkertainen ja arvokas, hän sanoi levittäen pehmeän, harmaan
huivin Jon hartioille.

-- Miellyttääkö tämä teitä, herra Bhaer? kysyi Jo ja kääntyi ympäri
mielissään, kun sai kätkeä kasvonsa.

-- Erinomaisesti, me otamme sen, vastasi professori ja hymyili
itsekseen maksaessaan samalla kun Jo kulki tarkastamassa tavaroita
kuin tottunut ostaja ainakin.

-- Lähdemmekö nyt kotiin? kysyi professori ikään kuin nämä sanat
olisivat olleet hänestä kovin mieluisat.

-- Lähdetään, on jo myöhäistä ja minua väsyttää. Jon ääni kuulosti
surullisemmalta kuin hän itse aavisti. Aurinko tuntui peittyneen
yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, maailma muuttui taas kurjaksi
ja kuraiseksi, ja hän huomasi äkkiä, että hänen jalkojaan palelsi,
päätä pakotti ja sydäntä vilutti ja särki vielä enemmän. Herra Bhaer
oli lähdössä pois. Jo oli hänelle vain ystävä. Kaikki oli ollut
erehdystä, mitä pikemmin koko juttu oli ohi, sitä parempi. Näissä
mietteissä Jo viittoili lähestyvää raitiovaunua pysähtymään niin
kiivaasti, että tuhatkaunot putosivat kadulle ja turmeltuivat pahoin.

-- Tämä ei ole meidän vaunumme, sanoi professori, antoi vaunulle
merkin jatkaa matkaa ja kumartui poimimaan maasta kukkaparat.

-- Anteeksi, en erottanut nimeä. No ei se mitään, kyllä minä jaksan
kävelläkin. Olen tottunut rämpimään rapakoissa, vastasi Jo räpytellen
silmiään, sillä hän ei mistään hinnasta halunnut pyyhkiä niitä
professorin nähden.

Herra Bhaer huomasi kyynelet hänen poskillaan, vaikka tyttö käänsi
päänsä pois. Näky liikutti häntä syvästi, hän kumartui tytön puoleen
ja kysyi äänellä, johon sisältyi paljon:

-- Ystävä kulta, miksi te itkette?

Jollei Jo olisi ollut tottumaton tällaisiin tilanteisiin, hän olisi
sanonut, ettei itkenyt vaan hänellä oli nuha, tai keksinyt jonkin
muun naisellisen hätävalheen. Mutta tämä kaikkea muuta kuin arvokas
olento vastasi nyyhkäisten:

-- Siksi, että te lähdette pois.

-- Luojan kiitos! huudahti herra Bhaer ja onnistui lyömään käsiään
yhteen sateensuojasta ja paketeista huolimatta. -- Jo, en voi
tarjota teille muuta kuin rakkautta, paljon rakkautta. Tulin
tänne nähdäkseni, välitättekö siitä, olenko minä teille muutakin
kuin ystävä. Olenko? Onko teidän sydämessänne pieni sija vanhalle
Fritzille? hän jatkoi samaan hengenvetoon.

-- On, on, sanoi Jo. Professori oli tyytyväinen, sillä Jo tarttui
molemmin käsin hänen käsivarteensa ja loi häneen katseen, jolla
ilmaisi olevansa onnellinen saadessaan vaeltaa koko elämänsä hänen
rinnallaan, vaikka ei saisi päänsä päälle muuta suojaa kuin vanhan
sateenvarjon. Kaikki oli hyvin, kun 'vanha Fritz' sitä kantoi.

Kosinta tapahtui todella hankalissa olosuhteissa, sillä vaikka
herra Bhaer olisi tahtonut laskeutua polvilleen Jon eteen, ei hän
kuran tähden voinut; hän ei liioin voinut tarjota tytölle kättään
kuin kuvaannollisesti, koska molemmat olivat täynnä tavaraa, eikä
toki käynyt päinsä osoittaa hellyyttä keskellä katua, vaikka Bhaer
oli kyllä vähällä tehdä niin. Hän ilmaisi siis ihastuksensa vain
katsomalla tyttöön kasvoillaan niin säteilevä ilme, että hänen
parrassaan olevat sadepisaratkin näyttivät kimaltelevan sateenkaaren
väreissä. Jollei hän jo olisi rakastanut Jota, hän tuskin olisi
silloin ihastunut tähän, sillä tyttö ei ollut ensinkään rakastettavan
näköinen; hameenliepeet olivat surkeassa tilassa, päällyskengät
kurassa nilkkoihin saakka ja hattu pilalla, mutta hän oli herra
Bhaerin mielestä maailman kaunein nainen. Jon mielestä professori oli
puolestaan jumalaisempi kuin koskaan ennen huolimatta siitä, että
hänen hatunlierinsä lerpattivat ja valuivat vettä (hän näet piti koko
ajan sateensuojaa Jon yllä), ja jokainen hansikkaansormi kaipasi
neulaa ja lankaa.

Ohikulkijat varmaan luulivat heitä hiukan hassahtaneiksi, sillä he
eivät välittäneet pysäyttää raitiovaunua, vaan astelivat hitaasti
edelleen kiinnittämättä huomiota yhä sakenevaan pimeyteen ja usvaan.
Eivät he piitanneet mitä ihmiset ajattelivat, sillä he nauttivat
siitä onnellisesta hetkestä, joka harvalle ihmiselle suodaan useammin
kuin kerran. Tämä ihmeellinen hetki tekee vanhan nuoreksi, köyhän
rikkaaksi ja ruman kauniiksi. Professori oli sen näköinen kuin olisi
vallannut kuningaskunnan eikä elämä tuntunut enää voivan tarjota
suurempaa onnea. Jo asteli hänen rinnallaan kuin hänen paikkansa
olisi aina ollut siinä eikä hän ymmärtänyt, kuinka hän koskaan olisi
saattanut valita toisen osan. Jo tietysti aloitti keskustelun:

-- Friedrich, miksi ette...

-- Voi taivas, tuota nimeä ei kukaan ole käyttänyt Minnan kuoleman
jälkeen! huudahti professori ja pysähtyi keskellä lammikkoa katsomaan
Jota kiitollisen ihastuneena.

-- Sanon teitä mielessäni aina siksi. En ollenkaan ajatellut, en sano
enää niin, jollette pidä siitä.

-- Ettenkö pitäisi siitä? En osaa sanoa kuinka kallis se nimi on
minulle. Ja sano minua sinuksi.

-- No niin, miksi sinä et kertonut tätä kaikkea minulle aikaisemmin?
kysyi Jo arasti.

-- Nyt minun täytyy avata sinulle koko sydämeni, mutta teen sen
mielelläni, koska tästä lähtien sinä saat sen hoitoosi. Katsohan, oma
Joni -- voi sinun rakasta, pientä hassua nimeäsi! olisin tahtonut
sanoa sinulle jotakin jo sinä päivänä, jolloin lähdit New Yorkista,
mutta luulin, että olit kihloissa komean ystäväsi kanssa ja siksi en
sanonut. Olisitko myöntynyt, jos olisin puhunut silloin?

-- En tiedä. Tuskin olisin, sillä siihen aikaan minulla ei ollut
sydäntä lainkaan.

-- Sitä minä en usko. Sydämesi vain uinui. Niin, ensirakkaus on aina
paras, mutta sitä en rohkene odottaa.

-- Niin, ensimmäinen rakkaus on paras, ja sinä saat olla tyytyväinen,
sillä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua. Teddy
oli vasta poika ja unohti kohta pikku ihastuksensa, sanoi Jo
innokkaana korjaamaan professorin erehdyksen.

-- Hyvä! Niinpä olen onnellinen ja uskon, että annat minulle koko
rakkautesi. Olen odottanut niin kauan, että minusta on tullut
itsekäs, kuten pian saat huomata, pikku professorinrouva.

-- Minä pidän siitä, huudahti Jo ihastuneena uuteen nimeensä.
-- Mutta kerro nyt mikä sinut sitten toi tänne juuri kun eniten
tarvitsin sinua?

-- Tämä, sanoi professori ja kaivoi liivintaskustaan pienen,
rypistyneen paperinpalan.

Jo levitti sen ja joutui hämilleen, sillä paperissa oli hänen
kirjoittamansa runo. Hän oli joskus lähettänyt sen erääseen
sanomalehteen, joka maksoi hyvän hinnan runoista.

-- Kuinka tämä voi tuoda sinut tänne? kysyi Jo ihmetellen mitä
professori tarkoitti.

-- Löysin sen sattumalta. Tunsin nimet ja tekijän nimikirjaimet ja
löysin siitä erään pienen säkeen, joka tuntui kutsuvan minua. Lue se,
niin huomaat. Minä pidän huolen, ettet astu vesilätäkköihin.

Jo totteli ja silmäili nopeasti rivit, joille hän oli antanut nimen:

          ULLAKOLLA

    Lipasta neljä vierekkäin
    on vuotten pölyt kansillaan.
    Ne täytti neljä tyttöstä
    aarteillaan lapsuusvuosinaan.

    Näät nimen joka kannessa
    sä pojan käden piirtämän.
    Ja lippaat kertoo tarinaa
    vaiheista parven hilpeän.

    "Meg" ensi lippaan nimi on.
    Siell' sievästi on tallella
    muistoja elon rauhaisan,
    häähuntu, lapsen kihara.

    Vaan vanhat lelut lippaan tään
    sai pikku Meg jo omakseen.
    Ja nuoren äidin onni on
    nyt antaa hoivaa perheelleen.

    "Jo" nimi toisen, naarmuisen.
    Päättömäin nukkein joukossa
    on haaveet, muistot mieluiset
    tallella päiväkirjassa.
    On runot keskeneräiset
    ja mietteet varhain vanhenneen.
    Hän rakkautta odottaa
    lohduksi yksinäisyyteen.

    Oi Beth, viel' kädet surevat
    sun lippaas kannen puhdistaa
    ja muistot perheen enkelin
    nyt pikku arkkuun tallettaa:
    tuon myssyn viimeks käytetyn
    ja pyhäinkuvan rakkahan.
    Virsien laulamiesi
    kuulemme vielä kaikuvan.

    Ritarin kilpeen "Amy" on
    piirretty viime kantehen.
    Hiusnauhat, viuhkat vaalenneet,
    kukkaset, kirjeet poikien
    ja tanssikengät kuluneet
    iloista kertoo nuoruuden.
    Prinsessa sai jo ritarin
    ja löysi toden rakkauden.

    Lipasta neljä vierekkäin,
    on vuotten pölyt kansillaan.
    On neljä naista oppineet
    jo rakastamaan, toimimaan.
    Yks heistä ennen mennyt on,
    vaan rakkaimmaksi aina jää.
    Suo Isä, valos siunata
    sisarten muiden elämää.

                         J.M.

-- Tämä on hirveän huono runo, mutta se kuvaa tunteitani kerran kun
olin hyvin yksinäinen ja itkin pitkät itkut ullakolla. Mieleeni
ei juolahtanut, että tämä runo voisi juoruta, sanoi Jo ja repi
paperinpalan, jota professori oli säilyttänyt kauan kalliina
aarteenaan.

-- Antaa sen mennä, se on tehnyt tehtävänsä ja minä saan uuden, kun
luen sen ruskean kirjan, jossa sinun salaisuutesi ovat, sanoi herra
Bhaer hymyillen katsellessaan miten paperinpalat lentelivät tuulessa.
-- Niin, hän lisäsi vakavana, luin sen ja ajattelin: hänellä on
suruja, hän on yksin ja rakkaus voisi lohduttaa häntä. Minun tunteeni
häntä kohtaan ovat syvät. Enkö menisi sanomaan hänelle: "Tässä on
sydämeni, jos se vain kelpaa vastalahjaksi siitä mitä pyydän, niin
ota se omaksesi."

-- Ja sitten tulit ja sait nähdä, että se olikin mitä kallein aarre,
jota juuri kaipasin, kuiskasi Jo.

-- Aluksi en rohjennut uskoa sitä, vaikka otitkin minut niin
herttaisesti vastaan. Mutta kohta aloin toivoa ja silloin tuumin:
"Aion saada hänet vaikka henki menisi", ja niin minä aionkin,
huudahti herra Bhaer nyökäten päättäväisesti ikään kuin heitä
ympäröivä tiheä sumu olisi ollut varustus, joka hänen oli voitettava.

Jon mielestä se kuulosti suurenmoiselta ja hän päätti tulla ritarinsa
arvoiseksi, vaikka tämä ei tullutkaan loistavissa varustuksissa ja
uljaalla ratsulla häntä noutamaan.

-- Miksi viivyit niin kauan? kysyi Jo samassa, sillä hänestä oli
niin hauskaa tehdä luottamuksellisia kysymyksiä ja saada niihin
miellyttäviä vastauksia, että ei voinut pysyä vaiti.

-- Se ei ollut helppoa, mutta enhän hennonut viedä sinua onnellisesta
kodistasi, ennen kuin minulla oli tiedossa sinulle toinen koti.
Kuinka olisin voinut pyytää sinua luopumaan niin paljosta vanhan
miehen vuoksi, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vähän oppia.

-- Minä olen iloinen köyhyydestäsi. En voisi sietää rikasta miestä,
sanoi Jo päättäväisesti ja lisäsi sitten hiljemmin: -- Älä pelkää
köyhyyttä. Olen kyllin kauan ollut sen tuttavana, pelkoni on
haihtunut, ja teen mielelläni työtä niiden hyväksi, joita rakastan.
Äläkä liioin sano itseäsi vanhaksi. Nelikymmenvuotiaana mies on
parhaassa iässään. Rakastaisin sinua sitä paitsi vaikka olisit
seitsemänkymmenen.

Sanat liikuttivat professoria siinä määrin, että hän olisi mielellään
kaivanut nenäliinan esille. Mutta koska se ei käynyt päinsä, Jo
kuivasi hänen silmänsä omaan nenäliinaansa ja sanoi sitten nauraen
ottaessaan pari kääröä professorin käsistä:

-- Olen ehkä karskiluontoinen, mutta nyt ainakin käyttäydyn
asianmukaisesti, sillä naisen varsinaisena tehtävänähän pidetään
kyynelten kuivaamista ja taakkojen huojentamista. Friedrich, minä
tahdon kantaa osani taakasta ja tehdä työtä kotimme hyväksi. Sinun
on suostuttava siihen, muuten en lähde minnekään, hän lisäsi
päättäväisesti, kun professori yritti ottaa takaisin käärönsä.

-- Saapa nähdä. Jaksatko odottaa kauan, Jo? Minun täytyy matkustaa
täältä tekemään yksin työtäni; minun täytyy ensin auttaa poikiani,
koska en sinunkaan tähtesi voi rikkoa Minnalle antamaani lupausta.
Voitko antaa anteeksi ja jäädä onnellisena odottamaan?

-- Voin, tiedän voivani. Mehän rakastamme toisiamme ja silloin kaikki
vastukset tuntuvat mitättömiltä. Minullakin on omat velvollisuuteni
ja työni. En voisi nauttia onnestani, jos löisin ne laimin vaikka
sinun tähtesi. Meillä ei siis ole syytä pitää kiirettä. Sinä teet
työsi lännessä, minä täällä, ja molemmat toivomme iloisina parasta ja
jätämme tulevaisuuden Jumalan huomaan.

-- Voi, sinä annat minulle toivoa ja rohkeutta eikä minulla ole antaa
vastalahjaksi muuta kuin tyhjät kädet ja sydän täynnä rakkautta,
huudahti professori lumoutuneena.

Jo ei voinut oppia käyttäytymään säädyllisesti. Professorin lausuessa
sanat he seisoivat portailla ja Jo pani kätensä professorin käsiin ja
kuiskasi hellästi:

-- Nyt ne eivät ole tyhjät. Sitten hän suuteli Friedrichiään
sateensuojan alla.

Se oli kauheaa, mutta Jo olisi tehnyt sen vaikka pensasaidalla
istuvat harmaavarpuset olisivat olleet ihmisiä. Hän oli tosiaan kovin
rakastunut ja unohti sillä hetkellä kaiken muun paitsi oman onnensa.
Vaikka kaikki tapahtui yksinkertaisesti ja välittömästi, heidän
elämänsä suurin hetki oli se, jona Jo vei rakastettunsa pimeästä,
myrskystä ja yksinäisyydestä heitä odottavan kodin valoon, lämpöön ja
rauhaan ja sulki oven jälkeensä.



24

SADONKORJUU


Vuoden ajan Jo ja hänen professorinsa tekivät työtä, odottivat,
toivoivat ja rakastivat, tapasivat silloin tällöin, ja kirjoittivat
toisilleen niin suunnattoman pitkiä kirjeitä, että Laurie väitti
paperin hinnan kohonneen sen vuoksi. Toinen vuosi alkoi melko
synkästi, sillä tulevaisuudennäkymät eivät olleet yhtään parantuneet
ja lisäksi Marchin täti kuoli odottamatta. Mutta kun raskain suru oli
hälvennyt -- kaikki näet olivat kiintyneet vanhaan tätiin, vaikka
hänellä olikin terävä kieli -- huomattiin, että oli syytä iloonkin,
sillä hän oli jättänyt Plumfieldin perinnöksi Jolle, mikä teki
kaikenlaisten hauskojen suunnitelmien toteuttamisen mahdolliseksi.

-- Se on vanha, hieno kartano ja tuottaa sievoisen summan, sinähän
tietysti myyt sen, sanoi Laurie, kun asiaa pohdittiin pari viikkoa
myöhemmin.

-- Ei, en myy, vastasi Jo taputellen lihavaa villakoiraa, jonka hän
oli ottanut huostaansa kunnioituksesta sen entistä emäntää kohtaan.

-- Et kai aio asettua sinne asumaan.

-- Aionpa niinkin.

-- Mutta tyttö kulta, talohan on valtava ja sen kunnossapitoon menee
äärettömästi rahaa. Puutarhassakin tarvitaan pari kolme miestä, eikä
maanviljelys taida kuulua herra Bhaerin alaan.

-- Hän yrittää ainakin, jos minä pyydän.

-- Ja sitten luulet teidän elävän maatilanne tuotteilla. No tehän
olisitte kyllä kuin paratiisissa, mutta saatpa nähdä, että joudutte
tekemään toivottoman paljon työtä.

-- Se laiho, jota kasvatamme on erityisen satoisaa, nauroi Jo.

-- Mitä sitten kasvatatte, hyvä rouva?

-- Poikia. Haluan perustaa koulun pikku pojille -- hauskan hyvän,
kodikkaan koulun, jossa minä hoivaisin heitä ja Fritz olisi
opettajana.

-- Tuo on ihan sinun tapaistasi, Jo! Eikö olekin? huudahti Laurie ja
katsahti muuhun perheeseen, jota Jon ilmoitus näytti hämmästyttävän
yhtä paljon.

-- Minä pidän siitä, ilmoitti rouva March päättäväisesti.

-- Niin minäkin, lisäsi hänen miehensä, joka näki tässä tilaisuuden
soveltaa Sokrateen kasvatustapaa nykyajan nuorisoon.

-- Siitä on Jolle suunnattomasti huolta, huomautti Meg silitellen
poikansa päätä ja ajatellen että tässä ainokaisessa oli hänelle ihan
tarpeeksi huolehtimista.

-- Jo kyllä pystyy siihen ja hänelle se on ilo. Se on loistava
ajatus. Kerro meille kaikki perin pohjin, huudahti herra Laurence,
joka olisi tahtonut jollakin tavoin auttaa nuorta paria, mutta tiesi
heidän kieltäytyvän hänen avustaan.

-- Arvasinhan, että te pidätte minun puoltani, sir. Amykin pitää --
näen sen hänen silmistään, vaikka hän varovaiseen tapaansa ensin
miettii ja antaa vasta sitten lausuntonsa. No niin, hyvät ihmiset,
jatkoi Jo vakavana, ottakaa huomioon, että tämä ei ole mikään uusi
päähänpisto, vaan vanha suunnitelmani. Ennen kuin Fritz tuli,
ajattelin usein, että kun olen ansainnut vähän rahaa eikä minua enää
tarvita kotona, minä vuokraan suuren talon, ja kerään sinne muutamia
köyhiä, kodittomia poikia, rupean heille äidiksi ja teen heidän
elämänsä hauskaksi. Monet joutuvat huonoille teille, kun he eivät
saa apua silloin kun tarvitsevat. Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin
heidän hyväkseen. Luulen tietäväni heidän tarpeensa ja ymmärtäväni
heidän huolensa ja olisin niin onnellinen saadessani olla heille
äitinä.

Rouva March ojensi kätensä Jolle, joka tarttui siihen hymyillen
kyynelet silmissä. Sitten hän jatkoi entiseen innokkaaseen tapaansa.

-- Kerroin kerran suunnitelmani Fritzille. Hän innostui siihen heti
ja lupasi yrittää, kunhan rikastuisimme. Voi sitä poikakultaa!
Sitähän hän on tehnyt koko ikänsä -- auttanut köyhiä poikia, ei
rikastunut. Rikasta hänestä ei koskaan tulekaan, raha ei ehdi
pesiä hänen taskuihinsa. Mutta vanhan, rakkaan tätini ansiosta,
joka rakasti minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut, minä olen
nyt rikas tai ainakin tunnen olevani ja voimme hyvin tulla toimeen
Plumfieldissä, jos koulu alkaa menestyä. Paikka on juuri omiaan
pojille: talo on suuri ja huonekalut yksinkertaiset ja vahvat. Sinne
mahtuu kymmenittäin poikia ja piha on erinomainen. He voisivat auttaa
puutarhatyössä, sehän on terveellistä. Fritz saa sitten kasvattaa ja
opettaa heitä mielensä mukaan ja isä auttaa häntä. Minä taas äidin
avustamana ruokin, hoidan, hellin ja torun heitä. Olen aina halunnut
paljon lapsia. Nyt voin täyttää taloni noilla pienillä kullanmuruilla
ja nauttia pojista mielin määrin. Ajatelkaa miten ylellistä!
Plumfield on minun ja suuri poikalauma saa jakaa sen minun kanssani!

Jo huitoi innoissaan ja huokaili ihastuneena, koko perhe puhkesi
äänekkääseen nauruun ja herra Laurencen luultiin jo saavan
hengenahdistusta.

-- Minun mielestäni tässä ei ole mitään nauramista, sanoi Jo vakavana
saatuaan vihdoin äänensä kuuluviin. -- Onhan ihan luonnollista, että
minun professorini perustaa koulun ja että minä asetun asumaan omalle
maatilalleni.

-- Hänhän alkaa jo ylvästellä, sanoi Laurie, joka yhä piti asiaa
mainiona pilana. -- Mutta saanko kysyä miten aiotte rahoittaa
laitoksenne? Jos kaikki oppilaat ovat pieniä resupekkoja, rouva
Bhaer, niin teidän laihonne on tuskin aineellisesti ainakaan kovin
satoisaa.

-- No Teddy, älä yritä kaataa kylmää vettä niskaani. Tietysti otan
myös rikkaita oppilaita, ehkäpä aluksi vain niitä. Sitten kun
olen päässyt alkuun, otan pari resupekkaa piristämään joukkoa.
Rikkaiden lapset tarvitsevat usein hellyyttä ja huolenpitoa siinä
kuin köyhienkin. Olen nähnyt, että pienet lapsiparat jätetään
palvelijoiden armoille tai ujoja lapsia kiusataan ihan julmasti.
Jotkut ovat jääneet orvoiksi ja toisista tulee ilkeitä siksi, että
heitä kohdellaan huonosti eikä heistä välitetä. Parhaimmillakin
on sitä paitsi vasikkaikänsä, ja juuri silloin he tarvitsevat
mahdollisimman paljon ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä.
Tavallisesti heille nauretaan, heitä hätistellään tieltä ja heidän
odotetaan yhdellä iskulla muuttuvan suloisista lapsista hienoiksi
nuorukaisiksi. Lapsiparat ovat urheita, he eivät yleensä valita,
mutta he kärsivät siitä. Olen itse kokenut samantapaista ja tiedän
miltä se tuntuu. Minusta tuollaiset karhunpojat ovat erityisen
kiinnostavia, ja tahtoisin osoittaa huomaavani heidän rehellisen,
hyväntahtoisen mielensä, vaikka heillä onkin kömpelöt kädet ja
jalat ja pörröinen tukka. Minulla on kokemustakin, sillä olenhan
kasvattanut erään pojan niin hyvin, että hänestä on tullut omaisten
ylpeys ja kunnia, eikö totta?

-- Voin todistaa, että olet koettanut kasvattaa minua, sanoi Laurie.

-- Ja olen onnistunut paremmin kuin uskalsin toivoakaan, sillä
sinusta on tullut viisas ja vakaa liikemies, joka käyttää rahansa
hyvin ja panee säästöön köyhien siunaukset eikä kultakasoja. Etkä
sinä kuitenkaan ole pelkkä liikemies. Sinä harrastat kauniita ja
hyviä asioita, nautit itse ja jaat ilosi ystäviesi kanssa kuten
ennenkin. Minä olen ylpeä sinusta, Teddy, sillä sinä edistyt
vuosi vuodelta. Kaikki ovat sen huomanneet, vaikka et tahdo siitä
puhuttavan. Niin, ja kun minulla on parveni ympärilläni, silloin
osoitan sinua ja sanon heille: "Tuossa on esikuva teille, pojat."

Laurie-parka ei oikein tiennyt minne katsoa, sillä vaikka hän
olikin aikuinen mies, häntä alkoi ujostuttaa, kun kaikkien katseet
kääntyivät häneen.

-- Kuulehan Jo, tuo on jo liikaa, hän alkoi poikamaiseen tapaansa.
-- Te kaikki olette tehneet niin paljon minun hyväkseni, etten voi
ikinä kylliksi kiittää teitä, voin vain tehdä parhaani ettette
pettyisi toiveissanne. Viime aikoina sinä, Jo, et juuri ole
minusta huolehtinut, mutta jos kumminkin olen edistynyt, niin voit
kiittää siitä näitä kahta. Laurie laski toisen kätensä isoisän
hopeanharmaalle päälaelle ja toisen Amyn kultaisille kiharoille.

-- Minun mielestäni perhe on maailman ihanin asia, huudahti Jo,
joka sattui olemaan aivan erityisen vilkkaalla tuulella. -- Kun
saan oman perheen, toivon että siitä tulee yhtä onnellinen kuin
niistä kolmesta, joita rakastan eniten. Jospa vain John ja minun
Fritzini olisivat täällä, niin meillä olisi taivas maan päällä,
hän lisäsi vähän tyynemmin. Kun hän paneutui levolle onnellisen
perheneuvottelujen, toiveiden ja suunnitelmien illan jälkeen, hänen
sydämensä oli niin täynnä onnea, että hänen täytyi tyynnyttää sitä
polvistumalla huoneessaan olevan pienen tyhjän vuoteen ääreen ja
muistelemalla hellästi Bethiä.

Koko vuosi oli erikoinen, sillä asiat kehittyivät nopeasti ja
mukavasti: ennen kuin Jo oikein tajusikaan kuinka kaikki kävi, hän
oli naimisissa ja Plumfieldin emäntänä. Pian hänen ympärilleen
ilmestyi kuuden seitsemän pojan perhe, joka menestyi hyvin. Herra
Laurence löysi tuon tuostakin jonkun hätää kärsivän lapsen ja pyysi
Bhaerejä säälimään tätä luvaten kernaasti maksaa hiukan tämän
elatuksesta. Näin viekas vanha herra sai kierretyksi Jon ylpeyden ja
hankki hänelle juuri sellaisia poikia, joista tämä eniten piti.

Aluksi oli tietysti paljon vastoinkäymisiä, ja Jo erehtyi usein
surkeasti. Mutta viisas professori osasi tyynnyttää myrskyt ja
lopuksi he saivat vallattomimmankin viikarin voitetuksi puolelleen.
Miten onnellinen Jo olikaan poikalaumastaan ja miten Marchin
tätiparka olisikaan vaikeroinut nähdessään Tomien, Dickien ja
Harryjen juoksentelevan siistin ja juhlallisen Plumfieldin pyhillä
alueilla. Se oli kyllä tavallaan oikein ja kohtuullista, sillä
eläessään vanha rouva oli ollut seutukunnan poikien kauhu.

Mutta nyt maanpakolaiset saivat vapaasti nauttia kielletyistä
hedelmistä, he potkivat epäpyhine kenkineen hiekoitettuja käytäviä
kenenkään torumatta ja pelasivat krikettiä avaralla niityllä, jossa
vihainen sarvipää lehmä oli ennen antanut uskaliaille pojille kyytiä.
Plumfieldistä tuli poikien paratiisi, ja Laurie ehdotti sen nimeksi
"Bhaergarten" (Karhutarha) osoittaen siten kunnioitusta sen isännälle
ja viitaten samalla sen muihin asukkeihin.

Koulusta ei tullut kovin suosittua, eikä professori ansainnut sillä
omaisuutta itselleen. Se oli juuri sellainen kuin Jo oli halunnut sen
olevan: onnellinen koti pojille, jotka olivat opetuksen, huolenpidon
ja rakkauden tarpeessa.

Suuren talon joka huoneessa oli pian asukkaita, puutarhan joka
palstalla omistaja ja navetassa oli oikein eläintarha, sillä lapset
saivat pitää lemmikkieläimiä. Kolmesti päivässä Jo hymyili pitkän
ruokapöydän päässä toiseen päähän Fritzilleen ja molemmilta puolilta
iloiset nuoret kasvot kääntyivät luottavaisina ja kiitollisina äiti
Bhaerin puoleen. Jolla oli nyt poikia tarpeeksi asti, mutta hän
ei väsynyt heihin, vaikka pojat eivät suinkaan olleet enkeleitä,
vaan tuottivat sekä professorille että hänen vaimolleen paljon
huolta ja surua. Koska Jo uskoi, että ilkeimmän, nenäkkäimmän ja
ärsyttävimmänkin pikku viikarin sydämessä oli jotakin hyvää, hän
osasi kohdella heitä kärsivällisesti ja taitavasti. Ajan mittaan
hän saavutti menestystäkin, sillä yksikään poika ei viitsinyt kauan
kiukutella isä Bhaerille, joka säteili niin hyville kuin pahoillekin,
ja äiti Bhaerille, joka antoi anteeksi seitsemänkymmentä kertaa
seitsemän kertaa.

Jo piti suuressa arvossa poikien ystävyyttä. Hän kuunteli katumuksen
nyyhkytyksiä ja kuiskauksia, kun oli tehty jotakin pahaa; hän
otti säilytettäväkseen heidän hullunkurisia tai liikuttavia
salaisuuksiaan; hän innostui, toivoi ja teki suunnitelmia heidän
kanssaan; ja hän tunsi eniten hellyyttä niitä kohtaan, joille oli
sattunut vastoinkäymisiä.

Joukkoon mahtui typeriä poikia ja ujoja poikia, sairaalloisia poikia
ja meluavia poikia. Joku änkytti, toinen sammalsi ja olipa joukossa
iloinen musta poikakin, joka ei ollut päässyt mihinkään muuhun
kouluun. Bhaergarteniin hän oli tervetullut, vaikka jotkut ennustivat
sen tietävän perikatoa koululle.

Niin, Jo oli onnellinen huolimatta ankarasta työstä, monista huolista
ja alituisesta melusta. Hän piti paljon työstään ja iloitsi poikiensa
suosiosta enemmän kuin koko maailman kiitoksesta, sillä nyt hän
kertoi tarinoitaan vain pienelle, innokkaalle ihailijajoukolleen.
Hänen onneaan lisäämään ilmestyi vuosien kuluessa vielä kaksi omaa
poikaa. Ensimmäinen sai nimekseen Rob isoisän mukaan, toinen oli
Teddy, huoleton poju, joka näkyi perineen sekä isän aurinkoisuuden
että äidin vilkkauden. Isoäidin ja tätien oli mahdoton käsittää
miten lapset pysyivät hengissä siinä poikavilinässä. Mutta he
kukoistivat kuin voikukat kevätnurmella ja hoitajat olivat helliä ja
huolehtivaisia, vaikka vähän kovakouraisia.

Plumfieldissä pidettiin usein lupapäiviä, ja hauskimpia oli
jokavuotinen omenankorjuupäivä, jolloin Marchin, Laurencen, Brooken
ja Bhaerin perheet yhteisvoimin korjasivat sadon. Jon oltua jo viisi
vuotta naimisissa vietettiin kerran tällaista hedelmäjuhlaa.

Oli lämmin lokakuun päivä, ilma oli raikas, se teki mielet iloisiksi
ja pani veren kiertämään vilkkaasti suonissa. Vanha hedelmätarha
komeili juhlapuvussaan: kultasade ja asterit reunustivat sammaleisia
muureja; heinäsirkat hyppelivät ruohikossa ja sirittivät kuin
keijukaisten viuluniekat juhlan kunniaksi, oravat kokosivat
touhuissaan talvivarastoja, linnut livertelivät jäähyväislauluja
leppäkujanteessa, ja joka puu nuokkui valmiina pudottamaan ryöpyn
keltaisia tai punaisia omenoita heti ensi ravistelusta. Koko talo oli
liikkeellä. Kaikki nauroivat ja laulelivat. Kiipeiltiin puihin ja
kupsahdeltiin maahan. Kaikki julistivat että näin hienoa korjuusäätä
ja hauskaa korjuujoukkoa ei ennen ollut nähty, ja nauttivat päivän
pikku iloista, niin kuin ei maailmassa huolia ja murheita olisikaan.

Pastori March vaelteli rauhallisesti ympäriinsä lainaillen
tilaisuuteen sopivia säkeitä ja nauttien mehevistä omenista.
Professori kulki pitkin vihreitä holvikäytäviä kuin tukeva
germaanisoturi seiväs peitsenään ja pojat kantoivat tikapuita hänen
kintereillään ja näyttivät taitotemppuja puihin kiipeillen. Laurie
vietti aikansa pienten lasten parissa: ajelutti pientä tyttöstään
hedelmäkorissa, näytti Daisylle linnunpesiä ja piti huolta, ettei
seikkailunhaluinen Rob taittanut niskaansa. Rouva March ja Meg
istuivat omenakasojen ääressä lajitellen yhä kasvavaa varastoa,
kun taas kauniin äidillisen ilmeen saanut Amy piirsi luonnoksia
eri seurueista ja piti seuraa kalpealle pojalle, joka istui häntä
ihailemassa kainalosauvat vieressään.

Jo oli sinä päivänä omimmillaan, hän puuhasi milloin missäkin
helmat vyötäisille käärittyinä, hattu milloin missäkin keikkuen
ja kainalossaan kuopus, joka oli valmiina yhtymään aina uuteen
hauskuuteen.

Pikku Teddy oli haavoittumaton, hän ei koskaan loukannut itseään
eikä Jo ollut lainkaan huolissaan, kun pojat heilauttivat hänet
puun oksalle tai juoksuttivat häntä selässään ympäri puutarhaa tai
kun hänen myöntyväinen isänsä antoi hänen syödä happamia omenia.
Tällä oli näet sellainen käsitys, että lapsen vatsa sulattaa mitä
hyvänsä alkaen hapankaalista aina nappeihin, ja pieniin nahkakenkiin
saakka. Jo tiesi, että pikku Ted ilmestyisi aikanaan terveenä ja
punaposkisena, likaisena ja iloisena ja otti tämän aina avosylin
vastaan, sillä hän rakasti lapsiaan hellästi.

Kello neljältä pidettiin lepohetki. Korit tyhjennettiin ja
omenanpoimijat esittelivät toisilleen työssä saatuja naarmuja ja
mustelmia. Sitten Jo ja Meg apunaan osasto 'isot pojat' kattoivat
päivällisen nurmikolle, ja se oli koko päivän kohokohta. Silloin maa
kirjaimellisesti vuoti hunajaa ja maitoa, sillä poikien ei tarvinnut
istua pöydän ääressä, vaan he saivat nauttia herkuista miten
halusivat, ja pojista tämä vapaus maistui kaikkein parhaalta. Jotkut
urheilivat juomalla maitoa seisoessaan päällään, muutamat höystivät
pukkihyppyjä haukkaamalla piirakkaa välillä. Nurmikolle oli kylvetty
pikkuleipiä ja puiden oksilla kyyköttivät maukkaat omenamunkit kuin
uudenlajiset linnut. Pikku tytöt pitivät omia teekutsujaan, ja Ted
tepasteli maistelemassa tarjouksia mielensä mukaan.

Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, ehdotti professori heidän
juhlissaan perinteelliseksi käyneen maljan.

-- Marchin tädin malja, siunattu hänen muistonsa! Kunnon professori
lausui sanat lämpimästi, sillä hän ei milloinkaan unohtanut, että sai
paljosta kiittää vanhaa rouvaa. Hän oli opettanut pojatkin pitämään
arvossa tämän muistoa, ja nämä joivat maljan vakavina.

-- Sitten isoäidin kuusikymmenvuotispäivälle! Kolminkertainen
eläköönhuuto!

Sen maljan professori ehdotti innostuneena, eikä eläköön-huudoista
ollut lainkaan tulla loppua. Sitten juotiin kaikkien muidenkin malja
alkaen koulun suojelijasta, herra Laurencesta, hämmentyneeseen
marsuun, joka oli eksynyt omilta alueiltaan etsimään nuorta
isäntäänsä.

Tämän jälkeen Demi vanhimpana lapsenlapsena toi päivän
sankarittarelle lahjat, joita oli niin paljon, että ne lykättiin
kottikärryissä juhlapaikalle. Joukossa oli monta lystikästä lahjaa,
mutta niiden viatkin olivat isoäidin silmissä koristuksia, sillä
lapset olivat ne omin käsin valmistaneet. Rouva Marchin mielestä
Daisyn ahkerien sormien päärmäämät nenäliinat olivat parempia kuin
mitkään koruompelut, ja Demin kenkärasia oli hänestä tekninen
taidonnäyte, vaikka kansi ei oikein ottanut sulkeutuakseen. Robin
jakkara keikkui eripituisilla jaloillaan, mutta isoäiti selitti
keinunnan vain rauhoittavan. Amyn pikku tytön lahjoittama kirja oli
kallis aarre, ja sen kaunein sivu oli se, johon oli horjahtelevin
lapsenkirjaimin kirjoitettu: "Rakkaalle isoäidille pikku Bethiltä."

Tämän ohjelmanumeron aikana pojat olivat salaperäisellä tavalla
kadonneet. Rouva March oli yrittänyt kiittää lapsukaisiaan, mutta
purskahtanut itkuun, ja Teddy kuivaili hänen kyyneliään esiliinaansa.
Samassa professori alkoi laulaa. Hänen yläpuoleltaan yhtyi ääni
toisensa jälkeen lauluun, ja kohta kaikui puusta toiseen Jon
sepittämä pieni laulu, jonka Laurie oli säveltänyt ja professori
opettanut pojille, jotka nyt helein äänin esittivät sen päivän
sankarittarelle. Tämä oli aivan uusi keksintö ja se onnistui
erinomaisesti. Rouva March ei ollut toipua hämmästyksestään, hän
halusi välttämättä kiittää kaikkia kädestä pitäen.

Sen jälkeen pojat hajaantuivat leikkimään ja jättivät rouva Marchin
tyttärineen juhlapuun juurelle.

-- Minun ei varmasti enää milloinkaan tarvitse sanoa itseäni
Jorukaksi, koska hartain toiveeni on toteutunut näin hienosti,
virkkoi rouva Bhaer vetäen Teddyn pikku nyrkin maitokannusta, jossa
tämä oli innoissaan kirnunnut.

-- Ja kuitenkin on elämäsi aivan toisenlaista kuin ennen kuvittelit.
Muistatko meidän tuulentupiamme? kysyi Amy ja hymyili nähdessään
Laurien ja Johnin pelaavan krikettiä poikien kanssa.

-- Voi noita poikia! Tuntuu hyvältä nähdä heidän unohtavan kerrankin
liikeasiansa ja pitävän hauskaa, vastasi Jo, joka jo suhtautui
äidillisesti koko miessukuun. -- Niin, muistanhan minä, mutta elämä,
josta silloin haaveilin, tuntuu nyt itsekkäältä ja köyhältä. Toivon
kyllä vieläkin, että kerran voisin kirjoittaa hyvän kirjan, mutta
sillä ei ole kiirettä, ja tällaiset kokemukset ja näkymät ovat
varmaan hyväksi sillekin.

Jo viittasi kädellään kentällä pelaaviin poikiin, sitten isäänsä ja
professoriin, jotka kulkivat edestakaisin syventyneinä mieluisaan
keskusteluun, ja lopuksi äitiinsä, kun tämä istui tyttäriensä
ympäröimänä lastenlapset sylissään ja jalkojensa juuressa ikään kuin
kaikki olisivat saaneet avun ja ilon noista kasvoista, jotka heidän
silmissään eivät lainkaan vanhenneet.

-- Minun unelmani on tarkimmin toteutunut, sanoi Meg. Tietysti
toivoin hienojakin asioita, mutta sydämessäni tunsin, että olisin
tyytyväinen, jos saisin omakseni pienen kodin, Johnin ja muutamia
tällaisia lapsia. Ne kaikki minulla nyt on ja tunnen itseni maailman
onnellisimmaksi ihmiseksi.

Meg laski kätensä ison poikansa päälaelle hellä ja tyytyväinen ilme
kasvoillaan.

-- Minun pilvilinnani on aivan erilainen kuin suunnittelin, mutta
en silti vaihtaisi sitä mihinkään. En kuitenkaan kokonaan luovu
taiteellisista harrastuksistani enkä tyydy pelkästään auttamaan
toisia eteenpäin taiteen tiellä. Olen alkanut muovailla lapsen
muotokuvaa ja Laurie sanoo, että se on paras työ, jonka milloinkaan
olen tehnyt. Minäkin luulen niin ja aion hakkauttaa sen marmoriin,
jotta minulla on jäljellä ainakin pienen enkelini kuva, vaikka minun
olisi hänestä itsestään luovuttava.

Amyn puhuessa suuri kyynel vierähti hänen sylissään nukkuvan lapsen
kullankeltaisille kiharoille. Pieni, heikko olento oli hänelle
kaikki kaikessa ja menettämisen pelko varjosti Amyn aurinkoista
elämää. Mutta yhteinen suru liitti lapsen isän ja äidin entistä
lujemmin toisiinsa. Amyn luonne muuttui hellemmäksi, syvemmäksi
ja lempeämmäksi ja Laurie vakaammaksi, voimakkaammaksi ja
totisemmaksi. Molemmat oppivat, ettei kauneus, nuoruus tai rikkaus,
ei edes rakkauskaan pysty torjumaan tuskia ja murheita, sillä
onnellisimmankin ihmisen elämässä on synkkiä ja myrskyisiä päiviä.

-- Kyllä hän vahvistuu, kultaseni. Älä menetä toivoasi, vaan pysy
iloisena, sanoi rouva March, kun helläsydäminen Daisy kumartui hänen
polveltaan painaakseen ruusuisen poskensa pienen serkkunsa kalpeata
poskea vasten.

-- En varmaankaan niin kauan kuin sinä olet rohkaisemassa minua ja
Laurie kantaa suurimman osan taakastani, Amy vastasi lämpimästi. --
Hän ei milloinkaan näytä minulle levottomuuttaan, vaan on aina niin
herttainen ja kärsivällinen minua kohtaan, huolehtii niin hellästi
Bethistä ja tukee ja lohduttaa minua niin hyvin, etten osaa häntä
kylliksi rakastaa. Niinpä voin surustani huolimatta sanoa olevani
onnellinen, niin kuin Megkin.

-- Minun ei tarvitse sitä sanoakaan, sillä jokainen näkee, että
olen saanut osakseni paljon suuremman onnen kuin olisin ansainnut,
puuttui puheeseen Jo vilkaisten miehestään pulleisiin poikiinsa,
jotka peuhasivat nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. Fritz on
alkanut harmaantua ja lihoa. Minä olen pian laiha kuin varjo ja olen
jo kolmenkymmenen. Meistä ei koskaan tule rikkaita ja Plumfield voi
milloin hyvänsä syttyä palamaan, sillä parantumaton Tommy Bangs
polttaa itsepintaisesti kallioimarresikareitaan sängyssä, vaikka on
jo kolmesti sytyttänyt vaatteensa tuleen. Mutta huolimatta näistä
epäromanttisista tosiseikoista ei minulla ole mitään valittamista
enkä milloinkaan elämässäni ole ollut näin iloinen.

-- Niin, Jo, luulenpa, että saat korjata runsaan sadon, sanoi rouva
March ajaen pois heinäsirkan, joka oli säikyttänyt Teddyn.

-- Sitä ei voi verratakaan sinun satoosi, äiti. Tässä näet
sen, emmekä koskaan voi sinua kylliksi kiittää kärsivällisestä
kylvämisestä ja korjaamisesta, huudahti Jo taas innostuksen vallassa.

-- Toivottavasti vehnää on vuosi vuodelta enemmän ja ohdakkeita
vähemmän, sanoi Amy hiljaa.

-- Sinulla on paljon kuhilaita, pikku äiti kulta, mutta tiedän, että
sinun sydämessäsi on tilaa kaikille, lisäsi Meg hellästi.

Liikuttuneena rouva March levitti käsivartensa ikään kuin hän olisi
tahtonut kerätä lapsensa ja lastenlapsensa syliinsä ja sanoi ääni
tulvillaan äidillistä rakkautta ja nöyryyttä ja kiitollisuutta:

-- Rakkaat tytöt, miten kauan elänettekin, en koskaan voi toivoa
teille tämän suurempaa onnea!





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Viimevuotiset ystävämme" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home