Title: Harmaan karhun elämäntarina
Author: Seton, Ernest Thompson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Harmaan karhun elämäntarina" ***


HARMAAN KARHUN ELÄMÄNTARINA

Kirj.

ERNEST THOMPSON SETON

Suomentanut I. K. Inha



WSOY, Porvoo, 1916.



      Palette Ranshissa, Graybullin rannalla, vietetyille
      päiville omistan tämän kirjan. Sain siellä metsämiehiltä,
      vuorimiehiltä, sain omista ja isännänkin kokemuksista
      aineksia Vahbin elämäntarinan kertomiseen.



SISÄLLYS:


   I. Vahbin penikka-aika.
  II. Hänen voimansa päivät.
 III. Riutuminen.



I OSA

VAHBIN PENIKKA-AIKA


I.

Kaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineyn
latvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, ja
kolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.

Emo oli noita tavallisia "hopearipsejä", se eli omaa hiljaista
elämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täytti
velvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkään
suurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.

Heinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa Vähän
Pineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjoja
mansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.

Emon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavan
isoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe,
sillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeillä
enemmästä kuin kahdesta.

Hauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanata
kesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsi
nurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun se
oli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaat
nuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.

Niiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskus
pettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; ja
tuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisi
sattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuhean
kellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinut
koskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään,
kuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat ja
tyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä,
ärhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas,
penikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.

Ne tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, joka
ylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerran
sattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle ja
tunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitä
ulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhun
enemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoi
karhun kielellä: "malttakaa, jahka minä näytän".

Se pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle ison
kämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehua
vihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksella
ja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilman
ainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkin
oppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeon
päälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitä
istuttiin, niinkuin lapset sormusta kätkemässä, ja jokainen nuoli ensin
oikean ja sitten vasemman kämmenensä, taikka joku läimäytti veljeään
korvalle, kun tämä sattuikin hänen kämmenensä nuolaisemaan, kunnes
muurahaiskeko oli puhdistettu ja joudettiin muille markkinoille.

Muurahaiset ovat hapanta syötävää ja karhujen tuli jano, jonka vuoksi
vanha ja viisas asteli edellä joelle. Kun siellä oli juotu, minkä
kutakin halutti, ja jalkoja viruteltu, niin käveltiin joen rantaa
suvannolle, jossa vanhan terävä silmä huomasi parven puhvelikaloja
itseään pohjassa paistattamassa. Vesi oli sangen matalalla, soran
sekaisia suonia vain syvien hautain välillä, ja moamo sanoi
pienokaisilleen:

"Istukaa nyt tähän pientarelle, niin saatte oppia vähän uutta."

Ensin se kulki suvannon alapäähän ja hämmensi mutapilven tyyneen veteen
häälymään. Mutapilvestä venyi pitkä häntä kuin esirippu virtapaikkaa
kohti. Sitten se hiljaa rantaa pitkin kiertäen hyppäsi suvannon
yläpäähän niin suurella pauhulla kuin suinkin. Kalat olivat
kokoontuneet siihen päähän, mutta tämä äkkihyökkäys ajoi ne hurjaan
pakoon ja ne hyökkäsivät suin päin mutapilveen. Kun on puolen sataa
kalaa, niin on joukossa aina joku houkkakin, ja näitä nyt hyökkäsi
puolen kymmentä pimitetyn veden kautta virtapaikkaan, jossa ne
ennenkuin aavistivatkaan joutuivat matalalle sorapohjalle plätiköimään.
Vanha hopearipsi nakkasi ne pientarelle ja pienokaiset suurella melulla
hyökkäsivät näitten hullunkuristen lyhyitten käärmeitten kimppuun,
jotka eivät päässeet paikastaankaan, ja hotkivat ja ahmivat, kunnes
pikku vatsat olivat pullollaan kuin ilmapallot.

Ne olivat nyt syöneet niin paljon ja aurinko paahtoi niin kuumasti,
että kaikkia rupesi kovasti raukaisemaan. Niinpä emokarhu vei ne
pieneen rauhaiseen kolkkaan, ja paikalla kun se asettui levolle, nämä
kaikki, vaikka helteestä läähättäen, ryömivät sen ympärille ja kävivät
nukkumaan, pienet ruskeat käpälänsä kokoon käpertäen ja tuikaten pienen
mustan kuononsa villan sisään kuin kovalla pakkasella.

Tunnin tai parin kuluttua aljettiin haukotella ja oikoa jäseniä, paitsi
pikku Karvarullia, joka oli pienin kaikista; se kurkotti hetkisen
suippoa kuonoaan ja ryömi sitten takaisin moamon jykevien käsivarsien
väliin, sillä se oli, pikku raukka, helläluontoinen ja hemmoteltu.
Suurin, se joka myöhemmin Vahbin nimellä tunnetaan, kellistyi
selälleen, tassut taivasta kohti, ja alkoi repiä maasta esiin pistävää
juurta, morahdellen itsekseen sitä pureskellessaan tai läimäyttäen sitä
käpälällään, kun se ei pysynyt siinä, missä olisi pitänyt. Rasavilli,
se huimapää, alkoi vedellä Käherikköä korvista ja sai omalle korvalleen
hyvän puustin. Pantiin pieneksi painiksi, tiukaksi pieneksi
hallavankeltaiseksi keräksi takertuneina mukellettiin sinne ja tänne
pitkin nurmikkoa ja, ennenkuin huomattiinkaan, kierähdettiin törmältä
jokea kohti näkymättömiin.

Melkein paikalla kuului sitten pienten paininlyöjäin hätääntynyt
avunkiljunta. Niiden äänestä puhui todellinen kauhistus, siitä ei
voinut erehtyä. Joku kamala vaara uhkasi.

Kavahtipa jalkeille hiljainen emo, muuttui ilmetyksi paholaiseksi ja
töytäsi rinteelle paraiksi nähdäkseen valtavan sonnin murhanhimoisesti
hyökkäävän pientä otusta vastaan, jota se epäilemättä luuli keltaiseksi
koiraksi. Käden käänteessä olisivat Käherikön päivät olleet luetut,
sillä sen jalka oli pientarella pettänyt; mutta samassa kuului
raskasten jalkain töminää ja karjaus, joka säikäytti ison sonninkin, ja
valtavana kellervänä karvakeränä karhuemo poukkui sonnin kimppuun.
Hänen! karjan ruhtinaan, kaikkien näitten lakeitten herran, mitä
tarvitsi hänen pelätä? Se mylvi syvä-äänisen sotahuudon ja hyökkäsi,
seivästääkseen ison karhun pientareeseen kiinni; mutta samalla kuin se
painoi niskansa repiäkseen kontion hohtavilla sarvillaan, tämä antoi
sille pyörryttävän läimäyksen, ja ennenkuin sonni tointui, oli kontio
jo sen olkapäillä ja hirveillä kynsillään raastoi ja raastoi lihaa sen
kylkiluista.

Sonni kiljui raivosta ja puski ja nousi takajaloilleen, vetäen
kerallaan kontiota. Kun se sitten suin päin syöksyi rinnettä alas, niin
kontio päästi irti itse pelastuakseen, ja sonni mukelsi jokeen.

Tämä oli sille onni, sillä karhu muoria ei haluttanut lähteä itseään
kastelemaan; sonni kaalasi toiselle puolelle ja raivosta ja tuskasta
mylvien kaikkosi pois ja yhtyi karjaan, johon se kuului.


II.

Vanha eversti Pickett, karjakuningas, ratsasti maillaan. Edellisenä
yönä hän oli nähnyt uudenkuun laskevan Pickets' Peakin valkoisen keilan
taa.

"Viime kuun näin Frank's Peakin päällä", hän sanoi, "ja koko kuukauden
oli minulla huono onni; mutta nyt kaiketi onni muuttui."

Seuraavana aamuna hänen onnensa alkoikin. Washingtonista tuli kirje ja
suostumus hänen pyyntöönsä, että ranshille perustettaisiin
postitoimisto, ja siinä vielä oli kohtelias kysymys, "minkä ehdotatte
uuden postitoimiston nimeksi?"

Eversti otti naulasta uuden rihlansa, 45-90 repeterin. "Entäs tämä
sitten", hän sanoi; "olihan nyt minun kuuni!" ja hän nousi Graybullin
vartta ylöspäin katsomaan, miten karja jaksoi.

Kulkiessaan Rimrock vuoren lievettä hän kuuli etäistä mölyä, niinkuin
olisi sonneja tapellut, mutta hän ei siitä sen enempää välittänyt,
ennenkuin oli kiertänyt vuoren nokan ja näki alhaalla lakeudella
karjansa kuopivan, niin että maa pöllysi, ja kuuli sen ammuvan siihen
laatuun, kuin se oman heimonsa verta haistaessaan ammuu. Hän huomasi
pian, että suuri sonni, itse pääpomo, oli ylt'yleensä verissään. Selkä
ja kyljet olivat kuin pantterin repimät ja pää kuin toisen sonnin
ruhjoma.

"Harmaa karhu", morahti eversti, sillä hän tunsi vuoriston. Sukkelaan
hän jäljistä katsoi, mistä sonni oli tullut, ja ratsasti sitten korkeaa
törmää kohti, josta näki kauemmaksikin. Välillä oli, lähellä Pineyn
suuta, Graybullin sorainen kaalamo. Hevonen sotki kylmää kuohuvaa vettä
ja alkoi nytkäyksin kavuta toiselle äyräälle.

Tuskin oli ratsumiehen pää noussut penkan päälle, kun käsi tapasi
pyssyä, sillä siellä oli täydesti näkyvissä viisi harmaata karhua, yksi
iso ja neljä penikkaa.

"Juoskaa metsään," rähähti karhu muori, sillä se tiesi, että ihmisillä
on pyssyt. Ei siksi, että se olisi omasta puolestaan pelännyt; mutta se
ajatus oli niin kamala, että moiset kojeet pääsisivät hänen
sydänkäpyjensä joukkoon. Se karkasi opastamaan niitä Ala-Pineyn
hirsimurrokkoon. Mutta kamala murhaava ammunta alkoi.

Piu! Ja karhu emo tunsi kuolon pistoksen.

Piu! jo mukelsi Karvarulli, pikku raukka, nurin niskoin tuskasta
rääkäisten ja siihen jäi.

Vihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.

Piu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja
ne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin
emonsa luo.

Piu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen
viereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden
ympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja
hyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti
hänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.

Tästä sai postitoimisto nimekseen "Neljä-Karhua". Eversti näytti olevan
hyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.

Mutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä
pienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen
veritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja
vikisten, "moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?" sillä sen oli
kylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa
tulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli
hänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.

Sitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun
hän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli
puun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka
olivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen
näköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo
mukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet
lähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa
puhaltaen juoksivat pois näkyvistä.

Hän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana,
että tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä
aurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa
paremmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin
Pineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.

Hän aikoi palata takaisin vuorille, mutta täytyihän sitä vielä käydä
sillä paikalla, johon moamo ja veljet olivat jääneet. Kun iltapäivä
lämpeni, niin hän astua nilkutti hongikkoa virran suuntaan ja sitten
Graybullin rantoja alaspäin, kunnes tuli sille paikalle, jossa eiliset
kalakestit oli pidetty; ahnaasti hän purra rouskutteli päitä ja muita
tähteitä, mitä löysi. Mutta tuuli kantoi siihen outoa kamalaa hajua.
Tämä pelotti häntä, ja kun hän kulki alas sinne päin, päin, missä oli
viimeksi emonsa nähnyt, niin haju kävi pahemmaksi. Hän tirkisteli
varovaisesti sitä paikkaa ja näki siellä lauman kojootteja jotain
repimässä. Mitä ne repivät, sitä hän ei tiennyt; mutta emoa ei näkynyt,
ei kuulunut, ja se löyhkä, joka teki niin pahaa ja pelotti häntä, oli
vielä entistäkin kamalampi, hän sen vuoksi rauhallisesti kääntyi
takaisin Ala-Pineyn hirsimurrokkoa kohti eikä enää milloinkaan palannut
takaisin kadonneita omaisiaan etsimään. Emoansa hän kaipasi enemmän
kuin milloinkaan ennen, mutta mikä lienee korvaan kuiskannut, että se
oli suotta.

Kun yökylmä vaipui maille, niin hän kaipasi emoaan yhä enemmän ja
enemmän ja liikutteli sinne tänne onnahdellessaan, yksinäinen pikkuinen
orpo raukka. Ei se ole eksynyt, jolla ei kotoa ole, mitä etsiä, hän oli
vielä eksynyttä kurjempi ja yksinäisempi, jalkoja pakotti ja vatsa
vaati sitä juomaa, jota ei enää milloinkaan saisi. Yöllä hän löysi
onton puun ja sen sisään ryömien koetti nähdä unta, että moamon suuret
karvaiset käsivarret häntä syleilivät, ja sitä hän hönötteli nenäänsä,
kunnes vaipui uneen.


III.

Vahb oli aina ollut synkkä pikku karhu; ja se onnettomuuksien paljous,
joka hänet yllätti, juuri kun hänen mielensä oli muodostumassa, teki
hänet vielä entistä jurommaksi ja tylymmäksi.

Ei näyttänyt olevan ketään, joka ei olisi ollut häntä vastaan. Hän
koetti pysyä piilossa Pineyn ylisissä metsissä, etsien päivällä
ravintoaan ja yöt leväten ontossa puussa. Mutta eräänä iltana kolon
olikin anastanut piikkisika, joka oli yhtä suuri kuin hänkin ja häjy
kuin kaktuspensas. Vahb ei voinut tehdä sille mitään. Hänen täytyi
luopua kolostaan ja hakea toinen pesä.

Eräänä päivänä hän lähti alas Graybullin lakealle kaivamaan muutamia
juuria, jotka hän emonsa neuvoista tiesi hyviksi. Mutta ennenkuin hän
oli vielä kunnolla alkuunkaan päässyt, nousi maareiästä harmahtavan
näköinen eläin, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa kähisten ja äristen.
Vahb ei tiennyt, että se oli mäyrä, mutta hän näki, että se oli
vihainen ja yhtä suuri kuin hän itsekin. Hän oli kipeä ja vielä
rampakin, mitäpä muuta, hän liikkasi matkoihinsa eikä kertaakaan
pysähtynyt, ennenkuin oli harjulla seuraavassa kanjonissa. Siellä hänet
näki muuan kojootti ja tämä hyppi hänen perässään ja vielä kutsui
toisenkin kumppanikseen lystiä pitämään. Vahb oli puun vieressä ja
kiipesi oksain sekaan. Kojootit tulivat puun alle hyppien ja kiljuen,
mutta niiden nenä sanoi, että tämä olikin nuori harmaa karhu, jota ne
olivat ajaneet, ja hyvin pian ne päättivät, että penikka puussa tiesi
emo harmaan läheisyyttä ja että oli parasta jättää se rauhaan.

Kun ne olivat pois pujahtaneet, tuli Vahb maahan ja palasi Pineylle.
Graybullin varrella olisi ollut enemmän ruokaa, mutta siellä näytti nyt
jokainen olevan häntä vastaan hänen menetettyään armaan vaalijansa,
jota vastoin Pineyn rannoilla oli edes joskus rauhaa, ja siellä oli
paljon puita, joihin sopi vihollisen tullessa kiivetä.

Kauan kesti taittuneen jalan parata; eikä se oikeastaan koskaan
parantunut oikein hyväksi. Haava parani ja kivun tunto kului pois,
mutta siihen jäi kankeus, jonka vuoksi hän vähän ontui, ja kämmenkänsät
kasvoivat yhteen aivan toisenlaisiksi kuin toisen jalan. Siitä oli
kiusaa varsinkin puuhun kiivetessä, taikka kun oli juostava nopeasti
vihollisia pakoon; ja vihollisia oli loppumattomiin, eikä ainoatakaan
ystävää sattunut hänen tielleen. Moamon menettäessään hän menetti
parhaan ja ainoan ystävänsä. Moamo olisi opettanut paljon, mitä nyt
täytyi oppia katkeran kokemuksen kautta, ja olisi varjellut häntä
useimmista pahoista, jotka nyt kohtasivat penikka-aikana -- niin
monesta ja niin katkerasta pahasta, ettei hän olisi mitenkään niistä
elävänä suoriutunut ilman synnynnäistä jäykkyyttään.

Ketrimännyissä oli tänä vuonna runsas sato ja tuulet alkoivat pudotella
yllin kyllin kypsiä käpyjä. Vahbin elämä alkoi käydä vähän helpommaksi.
Parani terveys, karttuivat voimat, ja ne eläimet, joita hän joka päivä
tapasi, jättivät hänet nyt rauhaan. Mutta hänen herkutellessaan
ketripuistossa eräänä aamuna myrskyn jälkeen, marssi mäkeä alas iso
musta karhu. "Vastaantulija ei salolla ystävä", tämän sananparren oli
Vahb jo oppinut. Hän kapusi lähimpään puuhun. Musta karhu ensinnä
pelästyi, kun vainusi harmaan karhun hajun; mutta nähdessään, että se
olikin vain penikka, se rohkaisi mielensä ja tuli möristen Vahbia
kohti. Se osasi kiivetä yhtä hyvin kuin pieni harmaa karhu,
paremminkin, ja vaikka Vahb olisi noussut kuinka korkealle, niin musta
karhu tuli perässä, ja kun Vahb oli mennyt pienimmälle ja korkeimmalle
oksalle, joka suinkin kantoi, niin musta karhu tylysti ravisti hänet
irti, niin että hän putosi maahan tärskähtäen ja ruhjoutuen
puolipökerryksiin. Voihkien hän liikkasi pois, ja ainoa syy, joka
pidätti mustaa karhua häntä seuraamasta ja ehkä tappamasta, oli se
pelko, että vanha harmaa ehkä oli lähettyvillä. Ja niin Vahb
karkotettiin kaikista näistä hyvistä ketrimetsistä joen suupuoleen.

Graybullin rannoilla ei tähän aikaan ollut paljoa ruokaa. Marjat olivat
melkein kaikki loppuneet; ei ollut kaloja eikä muurahaisia, ja
pakottavin paikoin, yksinäisenä ja kurjana Vahb vaelsi ja vaelsi,
kunnes oli jo Meteetseen puolessa myötämaissa.

Kojootti juosta loikki marunavarvukkoa hänen perässään. Vahb koetti
juosta, mutta siitä ei tullut mitään. Kojootti pian sai hänet kiinni.
Mutta sitten Vahb äkkiä epätoivoisen rohkeuden puuskauksessa kääntyi
päin ja kävi päälle. Hämmästynyt kojootti killahti säikähdyksestä
kerran tai pari ja pakeni häntä koipien välissä. Näin Vahb oppi, että
sota on rauhan hinta.

Mutta huono oli ruuan saanti täällä; oli liian paljon karjaa; ja Vahb
oli matkalla Meteetseen kanjonin etäisiä käpy-metsiä kohti, kun hän
näki aivan samanlaisen miehen kuin se murheen päivänä nähty. Ja samassa
hän kuuli paun ja marunan varret kahahtivat ja kaatuivat aivan hänen
selkäänsä. Kaikki sen päivän kamalat hajut ja vaarat palasivat hänen
mieleensä, ja Vahb juoksi, niin ettei ollut koskaan ennen sitä juoksua
juossut.

Hän pääsi pian kuruun ja kulki sitä pitkin kanjoniin. Kahden kallion
välissä oli aukko, joka näytti tarjoavan suojaa, mutta hänen
laukatessaan sitä kohti juoksi väliin lehmä, joka pudisti päätään ja
korskui uhkauksia hänen henkeään vastaan. Hän hyppäsi syrjään pitkälle,
kaatuneelle puulle, joka johti törmän päälle, mutta äkkiä ilmestyi
yläpäähän vihainen ilves ja ärhenteli, että viisainta kääntyä takaisin.
Tässä ei ollut aikaa riitelemiseen. Katkerasti Vahb tunsi, että maailma
oli täynnä vihollisia. Mutta hän kääntyi ja kapusi kalliorinnettä ylös
niihin käpymetsiin, jotka paartavat Meteetseen äyräitä.

Oravat näyttivät harmittelevan hänen tuloaan ja haukkuivat vimmatusti.
Ne ajattelivat käpyjään. Ne tiesivät, että tämä karhu tuli niiden
varastoja rosvoamaan, ja seurasivat häntä ylhäällä puissa haukkuen ja
sättien ja pitäen niin pahaa melua, että vihollinen olisi voinut saada
tuosta metelistä johtoa, ja se juuri olikin niiden tarkotus.

Kukaan ei tosin ajanut takaa, mutta se teki Vahbin levottomaksi ja
hermostuneeksi. Hän siis jatkoi matkaansa, kunnes saapui petäjämetsän
ylärajalle, jossa sekä ravintoa että vihollisia oli niukasti, ja
täällä, vuorioinaitten maitten rajoilla, hän vihdoinkin sai lomaa
levätäkseen.


IV.

Vahb ei koskaan ollut helläluontoinen, niinkuin hänen pikku sisarensa,
ja monilukuisten vihollistensa vainon kautta hän kävi yhä jurommaksi ja
jurommaksi. Miksi ne eivät voineet jättää häntä rauhaan omaan
kurjuuteensa? Miksi oli jokainen häntä vastaan? Voi jos olisi saanut
moamon takaisin! Voi jos olisi voinut tappaa sen mustan karhun, joka
oli hänet kotometsistä karkottanut! Hänen mieleensä ei juolahtanut,
että hänkin vielä kasvaisi isoksi. Ja se häjy ilves, joka oli ollut
niin ylpeä voimiensa puolesta; ja entä se mies, joka oli yrittänyt
hänet tappaa. Vahb ei unohtanut ainoatakaan ja hän vihasi heitä
kaikkia.

Vahb huomasi uuden maansa sangen hyväksi, sillä oli hyvä käpyvuosi. Hän
keksi juuri sen, mitä oravat olivat pelänneetkin, sillä nenä johti
häntä niille pienille vilja-aitoille, joihin ne olivat talveksi
koonneet suuret määrät käpyjä. Olihan se oraville suuri vääryys, mutta
Vahbille se oli hyvä onni, sillä kävyt olivat herkullista ruokaa. Ja
kun päivät lyhenivät ja öisin alkoi kylmätä, niin hän oli hyvissä
lihoissa ja pulskan näköinen.

Hän vaelteli nyt kanjonin joka suuntaan, eläen enimmäkseen ylämetsissä,
mutta tullen aina joskus ravintoa hankkimaan melkein aina joelle
saakka. Hänen eräänä yönä vaeltaessaan syvän veden partaalla, kantoi
nokkaan omituista hajua. Se oli sangen hyvää hajua ja hän kulki sitä
kohti veden reunalle saakka. Se näytti tulevan uponneesta lie'osta. Kun
hän kurotti sitä kohti, niin äkkiä _näppis_, toinen hänen käpälistään
tarttui lujasti kiinni teräksisiin majavan rautoihin.

Vahb kiljui ja nyki taapäin koko voimallaan ja veti irti paalun, joka
piti ansaa. Hän koetti ravistaa sitä irti ja juoksi sitten pois läpi
pensaikon, vetäen sitä perässään. Hän repi sitä hampaillaan; mutta se
vain piti kiinni, tyynenä, kylmänä, lujana ja liikkumatta. Aina vähän
päästä hän repi sitä hampaillaan ja kynsillään, taikka hakkasi sitä
maata vastaan. Hän kaivoi sen maahan ja sitten kiipesi matalaan puuhun,
toivoen sen jäljelle jäävän; mutta yhä se vain piti kiinni, purren
hänen lihaansa. Hän lähti omiin metsiinsä ja istui koettamaan, eikö
olisi keinottelusta apua. Ei hän tiennyt, mikä se oli, mutta hänen
pienistä viheriän ruskeista silmistään kiilui sekaisin tuskaa, pelkoa
ja raivoa, hänen koettaessaan saada tämän uuden vihollisen salat
selville.

Hän pani pensaitten alle maata, ja aikoen ehdoin tahdoin musertaa tämän
vehkeen, hän piti sitä maassa toisella käpälällään ja toista päätä
hampaillaan kiristi, ja hänen alas kuukahtaessaan, sen alta
luiskahtaessa, sangat aukenivat ja jalka pääsi irti. Se oli tietysti
sula sattuma, että hän sattui samalla kertaa puristamaan kumpaakin
jousta. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta ei sitä unohtanutkaan, ja hän sai
siitä seuraavan sekavanlaisen käsityksen: "Veden luona väjyy ja odottaa
kamala pieni vihollinen. Sillä on kumma haju. Se puree käpälää, mutta
itse se on liian kova purtavaksi. Mutta kun kovaa pusertaa, niin siitä
pääsee."

Viikon tai enemmänkin pikku harmaa karhu taas sairasti käpäläänsä,
mutta ei se ollut kovin pahana, kun hän ei vain kiipeillyt.

Nyt oli se aika vuodesta, kun hirvet toitottelivat vuorilla. Vahb kuuli
niitä kaiket yöt ja kerran tai pari hänen täytyi kiivetä, väistääkseen
isosarvista hirvihärkää. Ja se oli sama aika vuodesta, jona erämiehet
ansoineen saapuivat vuorille ja villihanhet ilmassa soittelivat.
Metsässä oli sitä paitsi monta aivan uutta hajua. Vahb kävi erästä
kohti ja se johti hänet paikkaan, johon oli yhteen pinottu muutamia
pieniä pölkkyjä; mutta siihen hajuun, joka oli häntä puoleensa vetänyt,
sekaantui toinen, jota hän vihasi -- hän muisti sen siltä ajalta,
jolloin oli moamonsa menettänyt. Hän haisteli tarkkaan joka suunnan,
sillä se haju ei ollut kovin väkevä, ja näin keksi, että se katala haju
lähti edestäpäin eräästä pölkystä ja se makea haju taas, joka sai suun
vettymään, risutukon alta sen takaa. Hän siis kiersi sinne, vetäisi
pois risutukon, niin että sai syötin, joka oli lihan kappale, ja kun
hän sen sieppasi, niin edessä oleva pölkky putosi alas raskaalla
poksauksella.

Saipa se Vahbin hyppäämään; mutta hän pelasti nahkansa ja vielä
lihakappaleenkin, sai uusia kokemuksia ja yksi vanha kokemus yhä
vahvistui, se nimittäin, että "kun se katala haju on lähellä, niin ei
ole vaara kaukana."

Säiden kylmetessä Vahbia alkoi vahvasti unettaa; pakkasilla hän nukkui
koko päivän. Vakinaista makuupaikkaa hänellä ei ollut; hän tiesi
joitakuita kuivia kalliopykäliä päivänpaisteen ja yhden tai pari
suojaista kolkkaa pahan ilman varalle. Juurakon alla hänellä oli sangen
mukava pesä, ja sinne hän eräänä päivänä ryömi, kun alkoi puhaltaa ja
lunta tuiskia, ja koukistui nukkumaan. Ulkona ulvoi myrsky. Lunta satoi
paksumpaan ja paksumpaan. Se kuormasi petäjät, kunnes ne notkuivat, ja
niiden ravistettua itsensä puhtaiksi latoi uuden kuorman niiden
kannettavaksi. Sitä tuiskui yli vuorien ja tuprusi torvimaisiin
rotkoihin, huipuilta ja syrjiltä se puhalsi pois, syvänteet täytti
reunoja myöten. Sitä kasaantui vahvalti Vahbin pesän päälle suojaksi
talven kylmyyttä ja itseäänkin vastaan: ja Vahb uinui ja uinui.


V.

Hän uinui havahtumatta talven umpeensa, sillä se on karhujen tapa,
mutta kun kevät tuli ja herätti, niin hän sentään tiesi, että oli
nukkunut pitkän ajan. Hän ei ollut paljoakaan muuttunut -- isommaksi
oli kasvanut eikä kuitenkaan ollut paljoa laihempi. Hänen oli nyt kova
nälkä, ja tunkeutuen paksun kinoksen läpi, joka yhä peitti pesää, hän
lähti ulos ravintoa etsimään.

Siemenkäpyjä ei ollut, ei marjoja eikä muurahaisiakaan; mutta nenä
johti Vahbin kanjonin yläpäähän talven tappaman hirven raadolle, ja
siellä hän söi juhla-aterian ja loput hautasi maahan tulevaisuuden
varalle.

Päivä päivältä hän siihen palasi, kunnes oli kaikki syönyt. Pari
kuukautta oli nyt sangen niukalti ruokaa, ja kun hirvi oli syöty, niin
Vahb menetti kaikki rasvat, mitä hänellä oli herätessään ollut. Eräänä
päivänä hän kiipesi vedenjakajan poikki Kauppapuoti-laaksoon. Siellä
oli lämmin ja päivä paistoi, kasvullisuus oli hyvin edistynyt ja hyvän
hän löysi laitumen. Hän vaelsi alaspäin vankkaa hongikkoa kohti ja
tuota pikaa vainusi toisen harmaan karhun hajun. Se kävi väkevämmäksi
ja johti karhun jälkien viereen yksinäiselle puulle. Vahb nousi
takajaloilleen haistelemaan tätä puuta. Se tuli kovin karhulle ja kuraa
ja harmaan karvoja oli paljon korkeammalla kuin hän ulottuikaan; ja
Vahb tiesi, että hyvin suuren täytyi sen karhun olla, joka oli siinä
itseään hinkannut. Hän kävi levottomaksi. Hän oli usein ikävöinyt, että
saisi kohdata jonkun omaa heimoaan, mutta nyt, kun siihen oli
tilaisuus, hän oli paljasta pelkoa.

Ei kukaan ollut häntä kohtaan osottanut muuta kuin vihaa hänen
yksinäisen turvattoman elämänsä varressa, eikä hän voinut tietää, mitä
tämä vanhempi karhu tekisi. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla hän
sattui näkemään tuon vanhan harmaan itsensä, kun se astua löntysteli
mäen rinnettä, pysähtyen silloin tällöin kaivamaan kamassijuuria
[_camassia esculenta_, amerikkalainen kasvi. S. m.] ja metsänauriita.

Se oli hirviö. Vahb vaistomaisesti epäili sitä ja hiipi pois kautta
metsän ja meni kallion nikamalle, josta sopi näkemään.

Se iso ukkeli tuli nyt Vahbin jäljille ja päästi syvän vihan
mörähdyksen; se seurasi jälkiä puun luo ja kahdelle jalalle nousten
repi kaarnaa kynsillään paljon korkeammalta kuin Vahb oli ulottunut.
Sitten se alkoi nopeaan harpata Vahbin jälkiä. Mutta penikka oli nähnyt
kylläkseen. Hän pakeni vedenjakajan poikki takaisin Meteetseen
kanjoniin ja hämärään karhumaiseen tapaansa päätteli, että hän siellä
oli turvassa, karhunlaidun kun oli niin huono.

Kesän tullessa hän loi karvansa. Nahka alkoi kovin syyhyä, ja nyt häntä
huvitti rypeä kurassa ja hinkata selkäänsä johonkin mukavaan puuhun.
Hän ei nykyään koskaan kiipeillyt: kynnet olivat liian pitkät, ja
vaikka käsivarret kasvoivatkin isoiksi ja vankoiksi, niin menettivät ne
samalla ranteen notkeuden, jonka ansiosta harmaan karhun penikat ja
kaikki mustat karhut ovat niin hyviä kiipeämään. Hän yhtyi nyt
luonnostaan karhujen tapaan ja aina koetti, kuinka korkealle kuonollaan
ulottui, kun sattui hinkkuupuun ohi kulkemaan.

Hän ei sitä ehkä itse huomannut, mutta joka kerta kun hän, viikon tai
pari poissa oltuaan, palasi saman puun luo, niin hän ulottui yhä
korkeammalle, sillä Vahb kasvoi nopeaan ja alkoi päästä voimiinsa.

Toisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi,
toisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten
tuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma
puumerkkinsä.

Eräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan
karhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa
lähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen
rintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi
tuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri
sama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut
Pineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän
se näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen
toisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri
tainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta
kapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin
tuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan,
hän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni
ottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja
lähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin
kerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas
kulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.

Kesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja
Vahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon
vakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb
tuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia
piskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän
muisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli
kuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin
vanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä
vilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren
kämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti
kaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta
hyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!

Kojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen
vuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää,
mutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui
sudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.

Mutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt
rautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen
toiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi
irti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan
ihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan.
Mutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia
haiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille
ketririnteilleen.



II OSA

HÄNEN VOIMANSA PÄIVÄT


I.

Vahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän
vielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt
sangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka
useamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli
Vahbiksi.

Spahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen
varrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun
alueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta
päivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän
haavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois
tappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien
poikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.

Vahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken
ympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja
hieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan
päälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja
mikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.

Mutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju
varotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa
kiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän
vainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä
tapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava.
Vahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka
häntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn
haju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa
menetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän
taas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan
juurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli
intiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten
jälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä,
joka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen
louhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb
portaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain
hiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka
vaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut
katsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman
hellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb
raskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä
tuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen
kämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen
vihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi
kertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja
etsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin
hän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei
sitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.


II.

Vuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta
keveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä
entistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat
häntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso,
voimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää,
ei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.

Ei koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan
luullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat
tulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli
nuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille
pahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä
myöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet
tapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.

Hän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne
muutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston
metsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta
näiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän
nyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja
välttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön
varotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena
ikävuotenaan.

Hänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli
hirven raato.

Hän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri
herkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin
kyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli
niin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri
kierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka
oli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja
paikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin.
Hän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät
olleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan
karhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.

Vahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan.
Sitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa
väliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja
painoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi
mukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran
toisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes
tuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko
muutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela
päähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä
kummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän
jättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat
perään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen
vapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat
melkein poikki puraisseet.

Jälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli
vasenkätinen karhu -- se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen,
niin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi --
niin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua
kaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien
alla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä
kokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin
pyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.

Hän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä
käpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli
hänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli
lähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli
semmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.


III.

Eräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin
osiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset
itselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun,
joka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän
kuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa
takajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi
ympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä
kohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut
saatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.

Valtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia,
kämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin
sonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia -- mitä
ne huolivat murhaavasta rihlastakaan!

Kun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin
punertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä
leikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat
tapauksen.

_Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin
päästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin!
Jakk._

Sehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli
koettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta
Jakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.

Hän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä
ristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti
täkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä _rojauksen,
kalin-kolin, pupamm_, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin
jonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois
kuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi;
mutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven
saadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.

Tuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten,
näki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen
äreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja
ajatteli, "nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä." Hän
vihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä
korvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.

Mutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava
naarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi
vihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.

Miller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan,
mitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se
repi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa,
saamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja
verkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä
puusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen
varma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti
pyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut
poistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies
oli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin
Vahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui
nopeammin. Neljännesmailin päässä -- no niin, Vahb teki miehelle juuri
saman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.

Kauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti
muutakin.

Meteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen,
sillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia
ilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä
harmaakarhu oli alati sotapolulla.


IV.

Löydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia
tuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja
pienet purot pilaten -- harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka
olivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat
harmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä
ravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei
kelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada
rauhassa kaivaa.

He näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin
Vahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua
hänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.

"Anna sen olla, niin se ei tee mitään."

"Voi kuin on kamalan suuri!" vastasi toinen hermostuneesti.

Vahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt -- se oli
jotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden
alallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen
viisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan
tien jokaisessa epätietoisessa haarassa.

Vahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi,
että tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta
se ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä
haju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.

Miehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen
mörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.

Myöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon
mustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut
yhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.

Mutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti
lihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb
ulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella
hän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista
puuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi
ja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja
siitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.

Mitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan
unhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?

Musta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen
sinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi
Ylä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä
kiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin
huomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja
muurahaisten keskellä.

Hän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin
ruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä,
mitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita
päivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita
kylmempiä tuulia pois kääntämässä.

Eikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes
maata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan
omistivat, eivät tulleet lukuun.

Vahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa
puhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan
siinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani
siihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.

Seuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi
Shoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä
myöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos
ne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä
läimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän
pani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi
vielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.

Ylä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat
olivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne
käyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät
voineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa:
mäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan,
tsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä
olemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta
Vahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa
herkulliseksi palan painimeksi.

Ja minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:

    _Syrjäisiltä pääsy kielletty!_

Se oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen,
joka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan
Vahbin.

Jos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi
tiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla
huono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on
parasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä
Cattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat
juhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä,
joilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat
jokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli
ketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi
levitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut
Pineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin
poikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut
hänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut,
kerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen
varsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja
käänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen
niitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista
Shoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka
hyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli
Meteetseen Vahb.

Jokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen
tarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut.
Mutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita
hänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan
lähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän
koskaan enää tarttunut.

Niin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia
ympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita
jokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka
eläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan
takaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai
hengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves
sen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb
raastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi.
Sankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin
viisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit
niinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina
hiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään
marunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin
lintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä
sonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso,
niin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja
teki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli
aikonut hänelle tehdä.

Harvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran,
toisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava
molempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen
päälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat
rakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki
harmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta _voimaa_ annettu enemmän
kuin kahdenkertainen osa.

Siten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin
lauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan,
mutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa -- aivan rauhassa.
Hänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo -- verrattoman
voiman pysyvä riemutunne -- tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon
sykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka
halkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan
kääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.


V.

Kaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli
opiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien
merkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli
vielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että
hyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen
näistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, "täällä ja tämmöinen
minä olen".

Katajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno
pikkuäänensä, joka kutsui, "täällä me -- marjat, marjat".

Suurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, "täällä me,
ketrimännyt", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli
ketrikäpyjen vienon houkutuksen, "täällä me, ketrikävyt".

Ja toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta
lauloivat kuin lauluseura: "kamassiapientaria, kamassiapientaria."

Ja niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin
juurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: "Tässä
minä, iso kamassia, mehevä ja kypsä", tai kimakka pikkuääni: "Tässä
minä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton."

Ja syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, "minä
olen lihava terveellinen tatti", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi,
"minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt
kipuvuoteelle". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset
kellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon
kuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne
omaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat
Vahbille yhdentekevät.

Ja näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi,
ja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja
kuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja
selkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä
hän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät
mitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä
riippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat
niin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi,
että "niin, aivan oikein".

Mutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on
myynyt saadakseen asua kaupungeissa.

Satoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä,
sangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan
raivostumaan.

Hän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan
Pineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina
päivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei
koskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli
ylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut,
hajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.

Vahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli
niin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka
pitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä
jalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli
kantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei
kyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, "tule",
ja hänen sisässään tuntui sanovan "mene".

Ravinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja
kylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi
selville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt
houkutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä,
ja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja
vihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa
pyyhkäisemään.

Se kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän
ei ollut milloinkaan ennen käynyt -- pitkin valkoista hiekkarinnettä
saman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti
ja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti
epäluuloisen näköisenä kuonoaan -- semmoista ihmeellistä hajua! Hän
kiipesi pengermän päälle.

Käärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla,
joka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään,
ja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen.
Sitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka
liikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se
oli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti
veteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin
että allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin
pituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi
vihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.

Kalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui
olemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä
makasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa
ja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman
takajalan kankeus oli aivan kadonnut.

Hän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon
päivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja
itseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta
vastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli
siihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli
rikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen
oli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin
sanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:

    _Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!_

                          (Puumerkki) Vahb.

Vahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle
selälleen ja piehtaroi ja väänteli itseään voimallisesti, kunnes
paahtava päiväliekkonen oli hänet kokonaan kuivannut. Hän päätteli
voivansa tämän kaiken jälkeen sangen paksusti. Ei hän itselleen sanonut
näin, "minua vaivaa se ilkeä tauti, jota sanotaan luuvaloksi, ja
rikkikylvyt ovat sen parantamiseksi oikea hoito". Vaan hän päätteli
näin, "minulla on kamalat tuskat; tuntuu paremmalta, kun olen tässä
löyhkävässä lätäkössä." Sen jälkeen hän siis palasi takaisin, aina kun
kivut alkoivat tuntua, ja joka kerta hän sai parannuksen.



III OSA

RIUTUMINEN


I.

Vuoret vierivät. Vahb ei enää kasvanut isommaksi -- ei ollut
tarvettakaan, -- mutta hän muuttui valkoisemmaksi, äreämmäksi ja
vaarallisemmaksi. Hänen lääninsä oli nyt suunnattoman laaja. Joka
kevät, talvimyrskyjen kaadettua ilmotustaulut, hän kiersi ja uudisti
ne. Se tapahtui luonnostaan, sillä ravinnon niukkuus ennen kaikkea
pakotti häntä kulkemaan kautta alueensa. Siihen aikaan vuotta oli
paljon savilätäköitä, ja nahkan syyhyessä talviturkin aljettua
karvaansa luoda tuntui viileä märkä savi sangen hyvältä, ja hyvän
kyhninnän suloinen syyhy oli erinomaisimpia nautinnoita, mitä hän
tiesi. Mikä siis syy lieneekin ollut, tulos oli aina sama; merkit
uudistettiin joka kevät.

Lopulta Palette Ranshin väki karjoineen saapui Ala-Pineyllekin ja
miehet tutustuivat sen "vanhaan rumaan vaariin". Lehmäin merkitsijät
hänet nähdessään sanoivat, "ettei heiltä ollut karhuja hukassa ja että
oli parasta väistyä tämän tieltä ja antaa sen hoitaa omat asiansa."

Ne eivät häntä usein nähneet, vaikka hänen polkujaan ja merkkitaulujaan
oli kaikkialla. Mutta tämän karjaleirin omistajan, synnynnäisen
metsämiehen Eversti Pickett hänelle kertoi jonkun verran vanhan karhun
elämänvaiheita ja harrasta mielenkiintoa Vahb herätti, itse hän sai
selville enemmän, kuin eversti milloinkaan tiesi.

Hän sai selville, että Vahbin lääni etelää kohti ulottui aina
Ylä-Wigginsin haaraan saakka, pohjoista kohti Haisevalle vedelle
ja Meteetseestä Shoshoneihin. Hän huomasi Vahbin tietävän
karhunpyydyksistä enemmän kuin useimmat pyytäjät; että hän joko kulki
niiden sivu, taikka repäisi auki täkytarhan toisen pään ja veti täyn
pois rautain lähelle menemättä, ja että Vahb toisinaan joko sattumalta
tai tahallaan laukaisi ansan yhdellä niistä paaluista, joista täkytarha
oli rakennettu. Tämä karjakartanon omistaja niinikään sai selville,
että Vahb katosi hänen mailtaan joka vuosi kesäkuumaksi yhtä
olemattomiin kuin joka talvikin makuuajakseen.


II.

On jo kulunut paljon vuosia siitä, kun viisas hallitus erotti
Yellowstonen latvavedet ainaiseksi luonnon pyhätöksi. Tämän suuren
ihmemaan rajoissa oli toteutettava runoilijakuninkaan ihanne, eikä
kenenkään pitänyt siellä tehdä pahaa eikä pelottaa. Ei linnuille eikä
maaeläimille saa tehdä väkivaltaa, kirvestä ei saa kuljettaa näihin
aarniometsiin ja joet saakoot ainiaan juosta tehtailta ja kaivoksilta
rauhassa. Kaikkien tulee siellä todistaa, että semmoista oli Länsi
ennen valkoisen miehen saapumista.

Luonnon varassa elävät eläimet sangen pian keksivät tämän kaiken. Ne
pian oppivat tietämään tämän aitaamattoman puiston rajat, ja ne
esiintyvät, kuten jokainen tietää, aivan toisen luontoisina sen
pyhitetyllä alueella. Ne eivät enää karta ihmisen kasvoja, ne eivät
häntä pelkää eivätkä käy hänen kimppuunsa, ja toisiaankin kohtaan ne
ovat suvaitsevaisempia tässä suojan maassa.

Rauha ja runsaus ovat maallisen hyvyyden kukka; löydettyään ne täältä
luonnonvaraiset eläimet joukolla keräytyvät ympärysmaasta tähän
puistoon, eikä niitä missään muualla näe niin kosolta.

Karhuja on runsaasti varsinkin Lähdehotellin seuduilla. Metsässä on
neljännesmailin päässä tasainen avopaikka, johon hotellin
taloudenhoitaja joka päivä toimittaa karhuille kaikki ruuanjätteet, ja
se mies, jonka tehtävänä tämä on, on karhupitojen edeskäypä. Joka päivä
nämä pidot pidetään, ja joka vuosi tulee yhä enemmän karhuja
pitovieraiksi -- Nykyään on tavallista, että siellä samalla haavaa
näkee kaksikintoista karhua herkuttelemassa. Niitä on joka lajia --
mustia, ruskeita, kanelinkarvaisia, harmaita, hopearipsiä, könköselkiä,
isoja ja pieniä, perheitä ja yksin kulkijoita, ympärillä olevan laajan
maan kaikista osista. Kaikki näyttävät olevan selvillä siitä, ettei
väkivalta minkäänlainen ole puistossa luvallista, ja julmimmatkin
niistä ovat siellä ottaneet uudet tavat. Vaikka tämän valitun tyyssijan
alueella vaeltelee kymmenittäin karhuja ja vaikka ne toisinaan
keskenään tappelevat, niin ei ainoakaan ole vielä ihmiselle pahaa
tehnyt.

Vuosi vuodelta ne ovat tulleet ja menneet. Ohi kulkevat matkailijat
näkevät ne. Hotellin väki tuntee hyvin monta niistä. He tietävät niiden
ilmestyvän joka kesä sillä lyhyellä ajalla, minkä hotelli on avoinna,
ja taas katoavan, eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat tulleet, minne
menevät.

Eräänä päivänä Palette Ranshin omistaja kulki puiston läpi.
Oleskellessaan Lähdehotellissa hän kävi karhujen pitosalissa parhaana
ruoka-aikana. Siellä oli monta mustaa karhua mässäämässä, mutta kaikki
ne väistyivät valtavan hopearipsen harmaan karhun tieltä, joka
auringonlaskun aikaan ilmestyi paikalle.

"Tuo", sanoi se mies, joka oli oppaana, "on puiston suurin harmaa
karhu; mutta se on rauhallista lajia, Herra tiesi, miten muutoin
kävisikään".

"Tuoko!" sanoi karjakartanon omistaja hämmästyneenä harmaan karhun
astua löntystäessä lähemmäksi ja haahmoutuessa heinäkuormana pitosalin
honkapylväikössä. "Tuoko! Ellei tuo ole Meteetseen Vahb, niin en ole
ikänäni karhua nähnyt! Kyllä kai, ei ole sen pahempaa harmaata hirsiä
vieritellyt Big Hornin rinteillä."

"Se ei ole mahdollista", sanoi toinen, "sillä se on täällä joka kesä
heinäkuussa ja elokuussa, enkä minä luule sen asuvan niin kaukana".

"Eihän vain, juuri se vahvistaa asian", sanoi karjakartanon omistaja;
"heinäkuu ja elokuu ovat juuri se aika, jolloin sitä ei näy meidän
maillamme; ja näettehän itsekin, että se on takajalaltaan vähän rampa
ja on menettänyt vasemmasta etukämmenestään kynnen. Nyt minä tiedän,
missä se kesät kuhnustelee; mutta en minä luullut sitä vanhaa junkkaria
niin viisaaksi, että se ymmärtää olla siivolla vieraissa käydessään".

Tämä suuri harmaa karhu tuli hotellissa sangen hyvin tunnetuksi
seuraavina kesäkausina. Vain yhden kerran se käyttäytyi todella
huonosti ja sekin tapahtui samana kesänä, jona se ensi kerran ilmestyi,
ennenkuin se vielä oli puiston tapoihin perehtynyt.

Se astua tallusti eräänä päivänä hotelliin ja kiipesi pääovesta sisään.
Salissa se kohotti pystyyn koko kahdeksan jalan vartalonsa vieraitten
kauhistuneina paetessa; sitten se käveli hotellin konttorihuoneeseen.
Konttoristi sanoi: "All right; jos te tarvitsette tätä huonetta enemmän
kuin minä, niin saatte kai sen", hyppäsi tiskin yli ja sulkeutui
sähkölennätyshuoneeseen lennättääkseen puiston ylitarkastajalle: "Vanha
harmaa paraillaan konttorissa, aikoo ruveta hotellia pitämään; saammeko
ampua?"

Vastaukseksi tuli: "Ampuminen kielletty puistossa; käyttäkää ruiskua."
Se tehtiinkin ja se oli karhulle niin täydellinen yllätys, että sekin
loikkasi tiskin yli ja kapaisi takatietä käpälämäkeen kalisevin kynsin
ja raskaasti lönskyvin askelin. Se meni kyökin kautta ja mennessään
koppasi lehmän puoliskosta paremman puolen eväikseen.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Vahbin tiedettiin olleen pahanteossa,
vaikka toinen karhu kerran houkutteli hänet rauhan rikkomaan. Se toinen
oli kookas musta karhu, naaras, joka oli ilkitöistään tunnettu. Tällä
naaraalla oli kurja kivulloinen penikka, josta se oli kovin ylpeä --
niin ylpeä, että se unohti omat tapansa ja haki rettelöitä sen vuoksi.
Ja samoin kuin kaikki hemmotellut lapset, tämäkin oli syypää paljoon
vihamielisyyteen. Emo oli niin iso ja vihainen, että se teki mitä
tahtoi kaikille muille mustille karhuille, mutta kun se yritti ajaa
pois vanhan Vahbinkin, niin se sai tämän kämmenestä läimäyksen moisen,
että kieri maassa kuin jalkapallo. Vahb lähti perään ja olisi muijan
tappanut, tämä kun oli rikkonut puiston rauhan, mutta se pääsi
pakenemaan puuhun, jonka latvasta sen surkea pieni penikka hädissään
parkui täyttä kurkkua. Siihen se juttu päättyi; sen koommin ei musta
karhu mennyt Vahbin tielle, ja tämä sai rauhallisen ja mallikelpoisen
karhun maineen. Useimmat ihmiset luulivat hänen tulleen joltain
etäiseltä vuorelta, jolla ei ollut pyssyjä eikä ansoja tylyä mieltä ja
kostonhimoa kehittämään.


III.

Sehän on kaikille tunnettu asia, että Bitter-root vuorien harmaa karhu
on paha karhu. Bitter-root jono on vuoriston rotkoisin osa. Kaikkialla
repivät maata syvät rotkot ja taaja takkuinen aluspensaisto peittää
rinteitä.

Se on hevoselle mahdotonta maata, pyssymiehelle vaikeata, ja siellä on
vaikka kuinka paljon hyvää karhun laidunta. Sen vuoksi siellä on paljon
karhuja ja paljon ansamiehiä.

Könköselät, jolla nimellä Bitter-rootin harmaat karhut tunnetaan, ovat
vilkasta ja hurjaluontoista rotua. Vanha könköselkä tietää ansoista
enemmän kuin puolenkymmentä tavallista ansamiestä; se tietää enemmän
kasveista ja juurista kuin luokka kasvintutkijoita. Se osaa prikulleen
sanoa koska ja juuri mistä kutakin lajia toukkaa tai matoa on
etsittävä, ja yhdestä haiskahduksesta se tietää, pyytääkö mailin päässä
jälkiä seuraava metsästäjä pyssyillä, myrkyllä, koirilla, raudoilla,
vaiko kaikilla näillä neuvoilla. Ja sillä on yksi yleinen ojennusnuora,
joka on metsämiehelle ainaisten yllätysten syy: "Mitä päättänetkin
tehdä, se tee nopeaan ja perusteellisesti." Kun siis ansamies ja
könköselkä kohtaavat toisensa, niin karhu joko paikalla päättää juosta
tiehensä niin kovaa kuin pääsee, taikka hyökätä miehen kimppuun ja
tapella, kunnes voitto on ratkaistu.

"Pahain maitten" karhut eivät tehneet niin: niiden tapana oli pitää
kiinni kunniastaan ja möristä kuin ukkosilma, ja näin metsämiehellä oli
aikaa sinkauttaa murhaava vasamansa; ja vasama on koska tahansa ukkosta
pahempi. Mies voi tottua karjauksiin, jotka maata järistäen ja sääriä
vavistaen kiipeävät siihen pikkuiseen kammioon, jossa hänen rohkeutensa
asuu; mutta karhu ei voi tottua 45-90 rihlan pehmeänokkaiseen luotiin,
ja siinä syy, miksi "Pahain maitten" kaikki harmaat tapettiin
sukupuuttoon.

Metsämiehet ovat siitä oppineet, että ei koskaan voi arvata, mitä
könköselkä tekee; sen he vain tietävät, että minkä se tekee, sen se
tekee äkkiä.

Nämä Bitter-rootin harmaat karhut kaiken kaikkiaan ovat sangen hyvin
ratkaisseet elämän arvotuksen valkoisesta miehestä huolimatta, ja sen
vuoksi ne omissa jylhissä vuoristoissaan yhä lisääntyvät.

Tietysti ei millekään alueelle mahdu kuin oma määränsä karhuja ja liiat
tungetaan pois; ja niinpä erään nuoren heikonlaisen paljasnaamaisen
könköselän kävi vaikeaksi pysyä sillä maalla, jota se harrasti, ja sen
oli pakosta lähteminen maailmalle onneaan etsimään.

Se ei ollut mikään iso karhu, muutoin sitä ei olisikaan pois tungettu;
mutta se oli ollut hyvässä opissa, niin että se pystyi sangen hyvin
muualla toimeen tulemaan. Kuinka se vaelsi alas Salmon River vuorille,
eikä niistä pitänyt; kuinka se kuljeskeli, kunnes joutui Snake
lakeitten okalanka-aitain joukkoon, eikä tietysti voinut sinne jäädä;
kuinka sula sattuma käänsi sen idän suunnalta, jossa puisto olisi ollut
ja tyyssijan tarjonnut; kuinka se päätti kulkea Snake River vuoristoon
ja siellä tapasi enemmän metsästäjiä kuin marjoja, kuinka se kulki
niiden poikki Teton vuorille ja inholla näki allaan Jackson's Hole'n
siirtokunnan, se ei kuulu Vahbin elämäkertaan. Mutta kun tämä
paljasnaama könköselkä kulki Gros Ventre jonon poikki ja Wind Riverin
veden jakajan yli Graybullin latvoille, niin se joutuu juttuumme, aivan
samoin kuin se joutui Meteetseen harmaan karhun maille ja hänen
elämäkertaansa.

Könköselkä ei ollut tavannut ainoatakaan ihmisen merkkiä siitä pitäen,
kuin Jackson's Hole jäi selän taa, ja täällä se oli runsauden maassa.
Se herkutteli kaikkia vuodenajan herkkuja ja ilomielin katseli helppoa
pensaatonta maata, kunnes sattui vastaan Vahbin merkkipuu.

"Syrjäisiltä pääsy kielletty!" tämä sanoi niin selvään kuin taisi.
Könköselkä nousi pystyyn sitä vastaan.

"Tuli ja leimaus! onpas jymy karhu!" Kuonon merkki oli päätä ja kaulaa
korkeammalla Paljasnaaman korkeinta ulottumista. No niin, tavallinen
yksinkertainen karhu tietysti olisi hiljaa hiipinyt pois tämän
keksinnön jälkeen; mutta Paljasnaama tunsi, että vuoret olivat
velvolliset häntä elättämään, eikä toimeentuloa parempaa kuin tämä, jos
vain osasi väistää tuota isoa junkkaria. Se nuuski paikat, piti tarkoin
silmällä, oliko oikea omistaja tulossa, ja söi yhä edelleenkin, missä
vain jonkun herkun tapasi.

Askeleen tai parin päässä tästä pelottavasta puusta oli vanha petäjän
kanto. Bitter-root vuorilla semmoisten kantojen alla usein on
hiirenpesiä, ja Paljasnaama väänsi sen kyljelleen katsoakseen. Ei
siellä ollut mitään. Juurakko vierähti merkkipuuta vastaan. Paljasnaama
ei vielä ollut oikein selvillä, mitä tehdä; mutta sen kekseliääseen
päähän juolahti uusi tuuma. Se käänsi päätään puoleen, käänsi toiseen.
Se katsoa killisteli juurakkoa ja sitten merkkiä pienillä porsaan
silmillään. Sitten se päättävästi nousi juurakolle seisomaan, selkä
puuta vastaan, ja pisti sinne merkkinsä, ainakin pään verran Vahbin
merkkiä korkeammalle. Se kyhni selkäänsä kauan ja kovasti ja kävi
sitten ryvettämässä kurassa päätään ja olkiaan, palasi taas takaisin ja
teki merkin niin isoksi ja väkeväksi, ja niin korkeaksi, ja painostaen
sitä semmoisilla kaarnan raappeilla, ettei sitä ollut mahdollista lukea
muuta kuin yhdellä tavalla -- se oli kauhean suuren tunkeilijan
tappeluvaatimus nykyiselle omistajalle, jonka kanssa hän oli valmis
tappelemaan ratkaisuun saakka, jopa etsimällä etsi tilaisuutta
tapellakseen tämän hyvän maan omistamisesta.

Lieneekö se ollut sattuma, vai lieneekö tarkotuksella tapahtunut,
juurakko ainakin vierähti toiselle puolelle könköselän siltä pois
hypätessä. Paljasnaama asteli kanjonia alaspäin vahtien mitä
valppaimmin, oliko vihollista tulossa.

Ei kauaa viipynytkään, ennenkuin Vahb sattui tunkeilijan jäljille, ja
paikalla sen koko puiston-ulkopuolisen luonnon raivo kiehahti.

Monet mailit se seurasi jälkiä useamman kuin yhden kerran. Mutta pieni
karhu oli yhtä nopea jaloiltaan kuin älyltään sukkela, eikä
näyttänytkään itseään. Se vietävä poikkesi vain joka merkkipaalulle, ja
jos suinkin oli keinoa juonitella, niin että sai oman merkkinsä
korkeammalle pistetyksi, niin se teki sen suurella uholla ja jätti
suuret näkyisät tuntomerkit. Mutta ellei ollut tilaisuutta muuta kuin
rehelliseen tiedonantoon, niin se ei ensinkään lähestynytkään semmoista
puuta, vaan etsi läheltä toisen puun, jonka vieressä oli joko pölkky
tai kivi, jolta kurkottaa.

Siten Vahb piankin huomasi tunkeilijan merkkien olevan hänen omiaan
paljoa korkeammalla -- se oli ilmeisesti hirveä karhu, jota ei edes hän
voinut varmaan tietää voittavansa. Mutta Vahb ei ollut mikään pelkuri.
Hän oli valmis tappelemaan, kunnes asia tuli ratkaistuksi, oli se
mimmoinen tahansa; ja hän kulki maitaan puhki ja poikki tunkeilijaa
etsien. Päivän toisensa jälkeen Vahb häntä haki ja varusteli itseään
tappeluun. Joka päivä hän löysi tunkeilijan jället, ja yhä useammin ja
useammin hän löysi nuo korkeat merkit paljoa yläpuolelta omia
merkkejään. Usein tuuli kantoi hajua; mutta ei koskaan hän saanut sitä
nähdäkseen, sillä ukon silmiä oli alkanut viime vuosina sangen pahasti
hämärtää; vähänkin etäämmät esineet hämmentyivät pöperöksi. Tuo
yhtämittainen uhka tietysti lopulta synnytti Vahbin mielessä
levottomuutta, eipä hän enää ollut nuori, ja hänen hampaansa ja
kyntensä olivat kuluneet ja tylsistyneet. Vanhoissa haavoissa tuntui
kipuja vielä entistäkin enemmän, ja vaikka hän hetken totuudessa olisi
voinut yltyä tappelemaan vaikka kuinka monta ja vaikka kuinka suuria
harmaita karhuja vastaan, niin kuitenkin ainainen pelko, tieto siitä,
että täytyi olla valmiina tappelemaan tuota nuorta hirviötä vastaan
vaikka millä hetkellä, rasitti hänen mieltään ja alkoi jäytää hänen
terveyttään.


IV.

Könköselän elämä oli yhtämittaista valppautta, ainaista valmiutta
juoksemaan, koukkuja tekemään ja keinoja keksimään kohtauksen
välttämiseksi, joka ei voinut sille tietää muuta kuin äkkikuolemaa.
Monta kertaa se jostain lymypaikasta katseli isoa karhua ja vapisi
sitä, ilmaisisiko hänet ehkä tuuli. Monta kertaa sen pelasti sula
häpeämättömyys ja monta kertaa se oli jossain rotkon kolkassa melkein
umpimutkaan joutumaisillaan. Kerran se pelastui vain siten, että
kiipesi ylös pitkää kalliossa olevaa rakoa pitkin, johon ei Vahbin
valtava vartalo olisi mahtunut. Mutta siitä huolimatta se mielettömässä
itsepäisyydessään yhä vain jatkoi puitten merkitsemistä läänissä yhä
laajemmalta ja laajemmalta.

Viimein se haistoi rikkisaunan ja kulki sinne. Se ei käsittänyt sitä
vähääkään. Siihen se ei vaikuttanut niin mitään, mutta olihan ympärillä
kaikkialla omistajan jälkiä. Pahanteon vimmassa könköselkä raapi
lähteeseen kuraa ja sitten kyhnintäpuun nähdessään nousi
kallionpykälälle ja sai siten merkkinsä kokonaista viisi jalkaa Vahbin
merkin yläpuolelle. Sitten se hermostuneena hyppäsi alas ja juoksenteli
ympäri liaten kylpyaltaan ja tarkkaan tähyten, kuullessaan ääntä
alaalta metsästä. Paikalla se oli varuillaan. Ääni tuli lähemmäksi,
sitten tuuli kantoi varman todistuksen, ja kauhistuneena könköselkä
kääntyi ja pakeni metsään.

Se oli Vahb. Hänen terveytensä oli alkanut viime aikoina kangertaa;
vanhat kivut olivat palanneet ja paitsi takareittä alkaneet kolottaa
oikeata olkapäätäkin, jossa vielä istui kaksi pyssynluotia. Hän tunsi
itsensä kovin sairaaksi ja kivuista rammaksi. Onnahdellen, nytkytellen,
hän nousi tutulle penkerelle ja siellä haistoi vihollisen; sitten hän
näki mudassa jället -- hänen silmänsä sanoivat, että ne olivat pienen
karhun jället, mutta hänen silmänsä olivat jo himmeät ja hänen nenänsä,
pettämätön nenänsä sanoi, "nämä ovat sen kamalan ison tunkeilijan
jället". Sitten hän huomasi puun, jossa oli hänen oma merkkinsä, ja
siinä erehtymättä oli vieraan merkki hänen omaansa paljon korkeammalla.
Hänen silmänsä ja nenänsä olivat tästä yksimieliset; vieläpä ne hänelle
sanoivat, että vihollinen oli aivan lähellä, saattoi ilmestyä millä
hetkellä tahansa.

Vahb tunsi itsensä sairaaksi ja kivuista heikoksi. Hän ei ollut
vähääkään sillä päällä, että olisi halunnut vimmattua tappelua. Tappelu
näin epäsuotuisissa oloissa olisi ollut hulluutta. Hoidon tällä kertaa
laiminlyöden hän palasi takaisin ja rinteellä kääntyi pois siitä
suunnasta, johon vieras oli kulkenut -- ja se oli hamasta
penikka-ajasta ensi kerta, kun hän väisti tappelua.

Tämä oli käännekohta Vahbin elämässä. Jos hän olisi vieraan perään
lähtenyt, niin hän olisi tavannut surkean pienen raukan viidenkymmenen
askeleen päässä pelon tuskissa tutisemassa, kaatuneen puun taa
kyykistyneenä, seinällisessä lehdossa kuin luonnon satimessa, ja hän
olisi sen varmasti musertanut. Jos hän edes olisi kylpynsä kylpenyt
niin hänen voimansa ja rohkeutensa olisivat palanneet, ja vaikkeivät
olisikaan, niin ainakin hän olisi ajoissa kohdannut vihollisensa ja
hänen loppuelämänsä olisi ollut toisenlainen. Mutta hän oli kääntynyt
takaisin. Tämä oli hänen elämänsä tienhaara, mutta mistä hän olisi sen
tiennyt?

Ontuen hän meni matkoihinsa, Shoshonien alempien polvekkeitten liepeitä
kierrellen, ja pian taas tapasi tuon kamalan hajun, jonka hän oli jo
vuosikausia tuntenut, mutta jota hän ei ollut koskaan lähtenyt
peräämään eikä päässyt käsittämään. Se oli nyt aivan hänen tiensä
suunnassa, ja hän saapui sitä kohti kulkiessaan pieneen paljaaseen
rotkoon, jonka pohja oli täynnään luurankoja ja tummia esineitä, ja
Vahb ohi kulkiessaan tunsi monen eri eläimen hajun ja sen laadusta
tiesi, että ne makasivat kuolleina tässä puuttomassa, ruohottomassa
rotkossa. Sillä yläpäässä oli kalliossa halkeama, josta virtasi
tappavaa kaasua; näkymättömänä mutta raskaana se täytti tämän pienen
kurun kuin ylitse vuotavan myrkkymaljan, ja alapäästä sitä alati
virtasi pois. Mutta Vahb vain tunsi, että siitä virtaava ilma hänen ohi
kulkiessaan alkoi unettaa ja pyörryttää ja ikäänkuin luotaan torjua,
hän sen vuoksi nopeaan lähti pois ja tunsi iloa uuden kerran
hengittäessään havulle tuoksuvaa tuulta.

Kun Vahb oli ensimäisen kerran päättänyt väistää, niin oli se
seuraavalla kerralla vielä paljon helpompaa; ja seurauksena oli
kahdenkertainen onnettomuus. Sillä jätettyään rikkilähteen suuren
muukalaisen haltuun Vahb tunsi, ettei häntä enää haluttanut sinne
lähteä. Joskus vihollisen jäljille sattuessaan hän taas tunsi
puuskauksen entistä rohkeuttaan. Hän päästi saman ukkosena jyrisevän
mörähdyksen kuin ennen vanhaan ja lähti vaivalla löntystämään jälkiä
pitkin lopettaakseen riidan siihen paikkaan. Mutta hän ei milloinkaan
saanut kiinni tuota salaperäistä jättiläistä, ja luunkolotus, joka yhä
paheni, kun hän oli saunastaan karkotettu, päivä päivältä vähensi sekä
juoksemisen että tappelemisen kykyä.

Joskus Vahb vainusi vihollisensa lähestymisen sattuessaan olemaan
tappelemiseen sopimattomassa paikassa, ja vaikk'ei hän juuri
juossutkaan, niin noudatti hän sentään haluaan päästä jalkaa
pettämättömälle maalle, jossa saattoi voimiaan käyttää. Mutta tämän
paremman maan etsiminen ei koskaan johtanut häntä lähemmäksi
vihollista, sillä tiettyhän se, että etu aina on odottavan puolella.

Toisina päivinä Vahb tunsi itsensä niin sairaaksi, että olisi ollut
mieletöntä panna tappelun kautta kaikki alttiiksi, ja milloin hän taas
jaksoi hyvin tai ainakin vähän paremmin, silloin ei vierasta näkynyt,
ei kuulunut.

Vahb pian huomasi, että vieraan jäljet useimmiten olivat Kauppapuodin
puoleisella, Pineyn länsirinteellä, kaikkein parhailla ruokamailla.
Näitä hän karttoi, milloin ei mielestään ollut tappelukunnossa,
niinkuin luonnollista olikin, ja kun hänellä nykyään aina oli milloin
enemmän, milloin vähemmän kipuja, niin merkitsi se, että paras osa
lääniä sai jäädä vieraalle.

Kului viikkoja. Vahb oli aikonut palata saunaansa, mutta siitä ei
koskaan tullut mitään. Hänen vaivansa kävivät yhä pahemmiksi; paitsi
takakoipea oli nyt oikea olkapääkin rampautunut.

Tappelun odotuksen pitkä jännitys synnytti varovaisuutta, joka oli
muuttumassa peloksi, ja tämä yhdessä voimain riutumisen kanssa alkoi
murtaa hänen rohkeuttaan, niinkuin sen aina täytyykin tehdä, jos
rohkeus perustuu lihasvoimiin. Hänen jokapäiväisenä huolenaan ei nyt
ollut tunkeilijan tapaaminen tappelua varten, vaan väistäminen, kunnes
vähän paranisi.

Siitä ensimäisestä pienestä paosta tuli tällä tavalla ainainen pako.
Vahbin täytyi kulkea Pineyn laaksoa yhä alemmaksi ja alemmaksi
kohtausta välttääkseen. Päivä päivältä väheni ruoka ja viikkojen
vieriessä hän yhä vähemmän kykeni vastustajaa musertamaan.

Lopulta hän eli ja lymyili Ala-Pineyn rannoilla -- niillä samoilla
paikoilla, mihin kerran emo oli hänet vienyt pikkuveikkojen keralla. Se
elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin saman kaltaista kuin sen kammon
päivän jälkeen vietetty. Ehkäpä oli syykin sama. Jos hänellä olisi
ollut oma perhe, niin olisi kaikki voinut olla toisin. Nilkuttaessaan
eräänä aamuna tietään ja etsiessään karuista haapalehdoista vähän
juuria taikka madon syömiä pyynmarjoja, jotka eivät kelvanneet edes
oraville eivätkä metsän kanalinnuille, hän kuuli lännen rinteellä kiven
vierivän metsiin ja vähän myöhemmin tuuli kantoi sitä pelättyä hajua.
Hän kahlasi jääkylmän Pineyn poikki -- ennen aikaan hän olisi hypännyt
-- ja vilusta vedestä nousi kautta jokaisen karvaisen jäsenen vihlovia
tuskia, jotka näyttivät tunkeutuvan aivan elämän juuriin saakka. Hän
lähti taas pakoon -- minne, kunne? Ei näyttänyt enää olevan kuin yksi
tie -- uudelle karjakartanolle vievä.

Mutta sieltä kuului hälinää jo paljon ennen, kuin häntä vielä voitiin
huomatakaan. Hänen nenänsä, luotettavin ystävänsä, sanoi, "pyörrä
takaisin, pyörrä ja pyri vuorille", ja hän kääntyi takaisin, vaikkapa
sillä uhalla, että siellä kohtaisi pelätyn vihollisen. Vaivalloisesti
hän onnuskeli pitkin Pineyn pohjoisrantaa, pysytellen notkoissa ja
puitten suojassa. Hän koetti kiivetä kallionrinnettä, jota hän ennen
oli täyttä laukkaa juossut. Puolivälissä jalka petti ja hän vieri alas
juurelle saakka. Pitkä kierros oli nyt ainoa tie, sillä pois piti
päästä -- pois, pois. Mutta minne? Ei näyttänyt olevan muuta neuvoa
kuin jättää pelätylle vieraalle kaikki maat.

Ja tuntien, sen verran kuin karhu voi tuntea, että hän vihdoinkin oli
kukistettu, voitettu, valtaistuimelta syösty, että hänet oli omista
maistaan karkottanut toinen niin voimakas karhu, ettei sen kanssa ollut
tappeluun rupeamista, hän kääntyi läntistä haaraa nousemaan, ja arpa
oli heitetty. Väki ja nopeus olivat hylänneet hänen muinoin voimalliset
jäsenensä; kolme vertaa enemmän aikaa kuin ennen kysyi nyt jokaiselle
tutulle harjanteelle kiipeäminen, ja kulkiessaan hän vähän väliä katsoi
jälkeensä, ajettiinko takaa. Korkealla pienen latvahaaran lähteitten
takana kokosivat Shoshonet kalpeina ja luotaan torjuvina; siellä ei
ollut vihollisia ja puisto kaikkineen oli niiden takana -- pois, pois
piti päästä. Mutta hänen kiivetessään tutisevin raajoin ja lyhyin
epävarmoin askelin länsituuli toi löyhkän kuoleman rotkosta, tuosta
kamalasta pienestä kurusta, jossa kaikki oli kuollutta, ilma itsekin
kuolettavaa. Se oli aina tavannut inhottaa häntä ja karkottaa luotaan,
mutta nyt Vahb tunsi, että se oli sanoma hänelle; se veti häntä
puoleensa. Se oli hänen pakoreitillään ja verkalleen hän laahusteli
sitä paikkaa kohti. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes seisoi
kalliokynnyksellä. Korppikotka, joka oli laskeutunut alas syömään
erästä uhreista, oli paraillaan horroksiin vaipumassa koskemattomalle
raadolle. Vahb kohotti tuuleen ison harmaakarvaisen kuononsa ja pitkän
valkoisen partansa. Se haju, jota hän oli ennen vihannut, oli nyt
puoleensa vetävä. Ilma tuntui omituisen purevalta. Hänen ruumiinsa
kaipasi sitä nyt. Sillä se näytti vaimentavan hänen tuskiaan ja se
lupasi unta, samoin kuin oli tehnyt sinä päivänä, jona hän ensi kerran
näki tämän paikan.

Syvällä hänen allaan oikealla ja vasemmalla ja kaikkialla, niin
pitkältä kuin silmä kantoi, oli se suuri valtakunta, joka kerran oli
ollut hänen; jossa hän oli niin monta vuotta elänyt voimansa
mahtiaikana; jossa ei kukaan ollut uskaltanut tulla häntä silmästä
silmään katsomaan. Ei koko maan piirissä voinut olla kauniimpaa
näköalaa. Mutta Vahb ei ajatellut sen kauneutta; hän vain tiesi, että
siinä maassa oli hyvä elää; että se oli ollut hänen, mutta että se nyt
oli mennyttä, sillä mennyt oli hänen voimansa ja hän itse pakolaisena
etsimässä paikkaa, kussa saisi levätä ja olla rauhassa.

Poikki Shoshonien kulki tosin puiston tie, mutta sinne oli pitkä, ylen
pitkä matka, ja epätietoinen oli pitkän epätietoisen matkan pää. Ja
miksi niin kauas? Täällä tässä pienessä rotkossa oli kaikki, mitä hän
etsi; täällä oli rauhaa ja tuskatonta unta. Hän tiesi sen; sillä hänen
nenänsä, hänen aina erehtymätön nenänsä sanoi, "_tänne! tänne nyt_!"

Hän seisahtui hetkeksi portille ja hänen seistessään tuulen tuomat
höyryt alkoivat salaisen työnsä. Viisi oli hänen elämänsä uskollista
vartijaa, ja paras ja luotettavin niistä kimmautti selkosten selälleen
sen portin, jota se oli niin kauan vartioinut. Hetkisen Vahb vielä
seisoi ja epäili. Hänen elinaikainen oppaansa oli nyt vaiennut,
vahtipaikkansa jättänyt. Toisen vaiston hän tunsi itseään opastavan.
Erän enkeli se seisoi siellä, pienessä laaksossa, ja nyökkäsi. Vahb ei
ymmärtänyt. Hänellä ei ollut silmää näkemään kyyneltä, joka oli enkelin
silmässä, eikä säälin hymyä, joka varmaan oli hänen huulillaan. Hän ei
edes nähnyt enkeliä. Mutta hän tunsi hänen nyökkäävän ja nyökkäävän.

Vanha rohkeus kuohahti harmaan karhun karkeassa rinnassa. Hän kääntyi
tieltä siihen pieneen rotkoon. Kalman höyryt tunkeutuivat hänen
mahtavaan rintaansa, täyttivät sen ja kiehahtivat hänen valtaisissa
sankarijäsenissään, kun hän rauhallisesti kävi levolle kiviselle
ruohottomalle permannolle ja hiljalleen nukkui, niinkuin sinä ammoisena
päivänä emonsa syleilyyn Graybullin rannalle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Harmaan karhun elämäntarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.