Title: Muoto- ja muistikuvia I
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muoto- ja muistikuvia I" ***


MUOTO- JA MUISTIKUVIA I

Kirj.

Eliel Aspelin-Haapkylä



Otava, Helsinki, 1911.



SISÄLLYS:

Alkulause.

Pohjanmaan pappilan piiristä.

 Ylioppilaan sisar.
 Jouluaatto ja -aamu.
 Kuinka iso sisar ryöstettiin.
 Äiti kertoo.
 Vanha kauppias.

Ylioppilasajoilta.

 Kolme Porthaninjuhlaa.
 Promotsionimuistoja.
 Sanomalehdistön 100-vuotisjuhla 1871.
 Snellman-muistelmia.
 Naukujaiset 1871.
 Kesämatkalta 1875.
 Ilta ja aamu Saarijärvellä.
 Olavinlinnan 400-vuotisjuhla.

Kaarlo Alfred Castrén.

Herman Frithiof Antell.



Alkulause.


Kirjailijalle ovat pienetkin kirjoitukset niin sanoakseni
elämäntapahtumia, ja jostakin itsensäsäilyttämisvaistosta hän
toisinaan kuvittelee niiden ansaitsevan pitempää olemassaoloa
kuin syntymis- tai ilmestymispäivä, jos ne näet piilevät jonkun
aikakautisen tai tilapäisen julkaisun kätkössä. Minussa tämä
kuvittelu on kohdistunut varsinkin kirjoituksiin, joiden aineella
lienee jonkinlaista kansallista ja sivistyshistoriallista merkitystä.
Siinä selitys näiden "muoto- ja muistikuvien" esiintymiseen.

Ylipäätään nojaa kaikki mitä olen kirjoittanut todellisuuteen.
Niin on laita niidenkin kuvaelmien, joilla kokoelma alkaa, ja
senvuoksi olen ottanut nekin mukaan. Huolimatta "kaunokirjallisesta"
esitystavasta on niidenkin arvo -- jos näet niillä mitään arvoa on
-- sivistyshistoriallista laatua, ja ne puolustanevat paikkaansa
senkin tähden, että varsinaiset kertojamme eivät vielä ole kääntäneet
huomiotaan Pohjanmaan pappilaelämään.

Useat tämän ensimäisen sarjan kuvaelmista ovat syntyneet noin
40 vuotta sitten, toiset nojautuvat enimmäkseen yhtä vanhoihin
muistiinpanoihin; ainoastaan kahta viimeistä, tänä vuonna laadittua
varten olen omien muistelmieni ohella käyttänyt muitakin lähteitä.
Rauhalahti elokuulla 1911.

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.



POHJANMAAN PAPPILAN PIIRISTÄ



Ylioppilaan sisar.


Tunnetko ylioppilaan sisaren? -- Epäilet vastata, eikä se ole ihme.
Ainoastaan se, joka on taikka on ollut ylioppilas ja jolla on sisar,
tuntee hänet, eikä aina silloinkaan; mutta jos joku toinen, ilman
tarpeellista opastusta, on hänet tuntevinaan, niin täytyy hänen toden
totta olla täysi Dickens huomaamaan varjossa piilevää, rakastettavaa
hyvää taikka puhua perättömiä. Olisin onnellinen, jos seuraava esitys
saisi toisen tai toisen, joka ei ole mikään Dickens, kiinnittämään
huomionsa miellyttävään olentoon.

Hän on oiva, kelpo tyttönen -- jotenkin muitten samanlaisten
näköinen. Onko hän kaunis vai ruma, on yhdentekevä; mutta olkoon
vaikka miten kaunis, niin hän on siitä tietämätön. Edelleen on
merkille pantava, että ylioppilaalla, jolla on semmoinen sisar
kuin tässä on puheena, harvoin on ylhäinen ja loistava koti. Perhe
voi asua kaupungissa yhtä hyvin kuin maalla, mutta ei ole koskaan
kaupungin johtavia. -- Ennenkuin veli on ylioppilas, on kiltin tytön
ainoa ajatus ja unelma nähdä hänet semmoisena.

Nyt juuri veli tekee lähtöä suorittaakseen ylioppilastutkinnon.
Kuinka lumivalkeat ovatkaan paidat ja kaulukset, jotka sisar itse
on ommellut ja merkannut! Kuinka huolellisesti ne onkaan pantu
kapsäkkiin muiden vaatteiden kanssa! Kuinka komeat ovatkaan tohvelit
-- saattaisi luulla, että ovat aiotut jonkun kreivin jalosukuisia
jalkoja varten! Kuinka monta onnentoivotusta kätkeekään suloinen
tyttö vaatteiden laskoksiin! Näkisitpä sitte kuinka veli kääritään
isän vanhaan ylioppilaskaprokkiin, jonka hiat ovat ahtaat kuin
nälkävuodet, mutta joka on taatusti oivallinen pitkillä matkoilla.
Isää ja äitiä hän ei päästä lähellekään, kun hänen on tarkastettava
miltä näyttää -- etäämmältä katsoen -- uusi matkalaukku, jonka hän on
ripustanut nuoren herran kaulaan. Jos olisit saapuvilla, en epäile
että sinua haluttaisi suudella sievää, vallatonta olentoa.

Samassa on hyvästijättöhetki käsissä. Sisaren "hyvästi" muistuttaa
merkillisesti sitä, jonka hän muinoin lapsena lausui äidilleen eräänä
jouluaamuna, kun äiti lähti kirkkoon ja hänen, pakkasen tähden,
täytyi jäädä kotia, vaikka koko vuoden oli kuvitellut iloa nähdä
joulukynttilät kirkossa. Mutta nuori herra rientää ulos, hyppää
rattaille ja viimeisen kerran heilautettuaan lakkiaan hän tarttuu
piiskaan, ja kotihevonen, joka on vievä hänet ensimäiseen kievariin,
lähtee semmoisella vauhdilla, että portinpieli on vaarassa tulla
temmatuksi mukaan matkalle. Hei, kuinka siinä mennään! -- Ensi
hetkinä tuntuu kyllä outo painostus lähtijän sydämellä, kun hän
huomaa olevansa yksin ja näkee toisen tutun esineen toisensa perästä
tien varrella jäävän taakseen ja vihdoin kaiken olevan uutta,
tuntematonta; mutta pian se tunne haihtuu ja loistavan päämäärän
tähden hän ei enemmän muista kotia kuin portinpieli tiesi kohtalosta,
josta se oli pelastunut. Mutta unohdettu sisar on seisonut ja
katsonut tielle päin, niin kauan kuin veljeä vähääkään on näkynyt,
jopa vähän kauemminkin. Sitte hän on pujahtanut kamariinsa, ja ole
varma siitä, että hän siellä on itkenyt aika lailla. Ohimennen sanoen
olen usein miettinyt ja kysynyt, miksi hän itkee niin paljon, pikku
ystävämme näet (käytän tätä nimitystä, sillä en voi muuta ajatella
-- oman itsemme mukaanhan me arvaamme muitten mielen -- kuin että
sinä niin mielelläsi kuin elät toivoisit tuota kilttiä olentoa
ystäväksesi) hän itkee ei ainoastaan kun luulee itsellään olevan
surun aihetta, niinkuin esim. tänä päivänä, vaan myöskin ilosta.
Turhaan olen kuitenkin sitä kysynyt, olen vain huomannut, että hän
varmaankin olisi vähemmin rakastettava, jollei hänen silmissään
koskaan kyyneleet kimalteleisi.

Ei hän sentään saa kauan itkeä. Äidin ääni häntä kutsuu, ja
jälleen hän käy käsiksi tuohon työhönsä, joka kantaa niin vähän
näkyviä hedelmiä. Väsymättä hän on äitinsä apuna keittiössä ja
muualla. Ensin tyttöparka vielä on hieman surumielinen, mutta
äidin sangen opettavaisesti luennoidessa "ihmisen kohtalosta",
"elämän vakavuudesta", kuinka "eronhetki on tervetulijaishetken
välttämätön edelläkävijä" j.n.e. ystävämme katse alkaa valostua,
jollei äidin sanojen vaikutuksestakaan, sillä niitä hän -- paha
kyllä -- on vain toisella korvalla kuunnellut, niin sitä enemmän
salaisista ajatuksista. Hän näet miettii, kuinka hänen veljensä on
herättävä huomiota ja suosiota, onpa hän niin kaunis, kelpo poika,
ja neuloessaan hänelle hän pari kertaa on pistänyt sormeensa, mikä,
niinkuin jokainen tietää, erehtymättömästi ennustaa että siitä
"pidetään", jolle työ tehdään. Ja niin hän taas tulee hyvälle
tuulelle, hän hyräilee pikku laulujaan, ja työ sujuu kuin leikinteko.

Kas tuossa pistäytyy pieni kerjäläispoika sisään keittiön ovesta.
Paikalla ystävämme kysyy, oliko matkustava herra tullut vastaan
tiellä, ja kun poika myöntää, hän tiedustelee, oliko herra näyttänyt
iloiselta, lauloiko hän, oliko nyökäyttänyt päätä y.m.s. Ja nyt,
sen vakuutan, ei olisi ollut hulluimpaa olla pojan asemassa,
sillä lähtiessään hän oli tyytyväisempi ja oli syönyt itsensä
kylläisemmäksi kuin moni köyhä ylioppilas, joka syö päivällistä
"porttöörillä" sekä aamuin ja illoin kuivaa ruokaa -- jos sattuu
olemaan. Evääksi hän oli saanut voileivän juustoviipale päällä.
Tiedätkös ehkä maukkaampaa? -- Ennenkuin eroamme kerjäläispojasta,
saanen huomauttaa omituisesta seikasta, jota mielelläni epäilisin,
jollen olisi päässyt asian perille mitä huolellisimpien ja tarkimpien
havaintojen kautta, minä tarkotan, että hän, tuo omapäinen ystävämme,
antaa mieluummin ja runsaammalla kädellä pojalle, joka pyytää, kuin
tytölle.

Nyt hän on niin iloinen, hän halaa isää ja äitiä, ja koti on valoisa
ja riemullinen. Onnellinen hän itse on ja niin kaikki, jotka hänen
näkevät. Ja ehtoolla hän rukoilee Jumalaa vanhempiensa, veljensä ja
kaikkien ihmisten edestä, ja yöllä hän unessa näkee veljensä niin
oppineena ja ylhäisenä herrana kuin mielikuvituksensa konsanaan
kykenee.

Elämä alkaa jälleen hiljaista kulkuaan. Ystävämme ainoa huvitus
ovat hänen kukkansa, joita hän kastelee ja hoitaa niinkuin ne
olisivat pienokaisia lapsia, millä punainen, millä sininen, millä
valkoinen pää. Ja kiitollisuudesta ne kasvavat ja tuoksuvat aivan
ihmeellisesti. Kerran viikossa, tiistaina, postilaukku tulee.
Kirjeet, joissa on Helsingin postileima -- en luule että mitkään
kirjeet voivat olla tervetulleemmat. Ne luetaan ensin ääneen isän
ja äidin kuullen ja sitten yksinäisyydessä. Sanomatkin luetaan
tavallista tarkemmin -- onhan se luonnollista -- ja eräänä päivänä
ystävämme näkee veljensä mainittuna muitten joukossa, jotka ovat
suorittaneet ylioppilastutkinnon! Nyt nousee riemu korkealle. Isäkin,
miten onkaan luonnostaan vakava, pyytää hymysuin nähdä lehteä. Äiti
pitää silmällä isän eleitä, mutta uuden ylioppilaan sisarella on
taas jotakin kyyneleentapaista silmissä ja kuitenkin hän laulaa
ja hyppelee niin vallattomasti, että äiti pyytää häntä varomaan
kukkaruukkuja pöydillä. Ja samassa pistää tytön päähän, ettei kukkia
tänään vielä oltukaan kasteltu, juosten hän noutaa vesikannun,
ja kyllä kukat nyt saavat liiaksikin juoda, mutta ei se haittaa,
kun ei vain usein niin tapahdu. -- Sitte kun tunteet ovat vähän
tyyntyneet, äiti tyttärensä kanssa neuvotellen päättää, että huomenna
aamupäivällä on toimeenpantava komeat kahvikutsut, ja viipymättä
ryhdytään valmistuspuuhiin. Äidin ystävät kutsutaan, poikkeuksetta,
kuulemaan tärkeätä uutista, arvokkaita rouvia ja kunnioitettavia
vanhoja, naimattomia rouvasihmisiä.

Seuraavana päivänä klo 1/2 11 ovat kaikki kutsutut jo saapuneet ja
tervehdityt. Ystävämme asiana on kahvin keittäminen, ja se joka näkee
hänen punaposkisena seisovan kyökkitakan edessä älyää kohta, ettei
kukaan osaa keittää parempaa kahvia kuin hän, ja sen todistavat
vieraatkin yhdestä suusta, nuo arvokkaat ja kunnioitettavat rouvat ja
rouvasihmiset. Kahvileipäkin on harvinaisen hyvää ja aivan tuoretta
-- sen näet on varhain aamulla leiponut se sama, joka myöhemmin
keitti kahvin. Entäs, kuinka nyt kielet liikkuu! Mikä myötätunto
hehkuukaan arvoisien naisien silmissä emännän laskiessa toista kuppia
kahvia, sitte kun hän todistaakseen antamansa suullisen tiedon oli
lehdestä lukenut julki iloisen ilmotuksen, joka tämän juhlallisen
tilaisuuden aiheuttanut oli. Yksi rouvista istuu kuitenkin mykkänä ja
alakuloisena. Hänelläkin oli muinoin poika, joka oli hänen elämänsä
lohtu ja toivo, mutta poika petti äidin toiveet, ja sentähden hän ei
enää koskaan ole iloinen. Kiltti ystävämme pitää aika paljon kahvista
ja ottaa osaa seuraankin, vaikka hän on harvasanainen -- olematta
sentään alla päin. Hän istuu enimmäkseen alakuloisen rouvan vieressä
ja antaa hänelle täysimmän kupin sekä pyöreimmät ja maukkaimmat kakut.

Helppo on aavistaa kuinka lyhyet syyspäivät venyvät pitkiksi
rakastettavan ystävämme odottaessa lyyrylakkista veljeään. Kuinka
miehekkääksi hän liekään tullut, hän ajattelee itsekseen, kuinka
hauskaa onkaan oleva olla kävelemässä hänen kanssaan, hänen, jonka
käytös ja ryhti ovat niin somia, ilman että hänessä huomaa mitään
teeskenneltyä. "En voi kärsiä teeskenteleviä herroja ja kaikkein
vähimmin teeskenteleviä ylioppilaita. Kun kävelen hänen kanssaan,
on kohta nähtävä, että hän on ylioppilas, vaikkei hänellä olisikaan
lyyryä lakissa." Eikö hän ole kelpo, tuo kiltti tyttö, noin
ajatellessaan?

Jouluksi hän on tuleva -- ja eräänä iltana, pari viikkoa joulun
edellä, kuuluu aisakellon ääni lähestyvän, jopa tulevan pihalle,
ja kohta sen jälkeen ryntää sisään nuori mies, joka riisumatta
päällystakkia (se muistuttaa ihmeesti erästä tuttua vanhaa
ylioppilaskaprokkia) ja ilman mitään edelläkäypää perustelua syleilee
ensin vanhaa rouvaa sohvassa, sitte vanhaa herraa nojatuolissa
ja viimein hän -- meistä, jos olisimme siellä olleet, hyvin
kiusallisella tavalla -- suutelee sen nuoren punaposkisen tytön
ruusuhuulia, joka on istunut äitinsä rinnalla, mutta on hypähtänyt
ylös päästäen kimeän huudon, mikä saattoi yhtä hyvin merkitä riemua
kuin pelkoa. Tyttö ei kuitenkaan näy sitä ollenkaan paheksuvan, vaan
ryhtyy, välittämättä herran kohteliaasta vastustelemisesta, suurella
kätevyydellä aukaisemaan hänen matkavyönsä solmua, ja näkyviin
tulee uljas, reipas nuori mies kiiltävä lyyry lakissa, joka yhä on
päässä. Eikä hän ole kukaan muu kuin se, jota koko syksyn on odotettu
ja jonka kunniaksi eräänä päivänä oli ollut suuret kahvikutsut --
kuluneen ajan merkkitapauksia hiljaisen talon historiassa.

Sisar ei väsy katsomaan veljeänsä ja tulee entistä iloisemmaksi, kun
tämä tunnustaa, että hänellä usein on ollut ikävä Helsingissä ja että
oli _niin_ hauskaa jälleen olla kotona. Tänä iltana juodaan teetä,
mikä on tapana ainoastaan silloin, kun on vieraita taikka muutoin
joku erinomainen tilaisuus, niinkuin nyt! Isä laskee vähän rommia
teelasiinsa, jonka hän asettaa matkan päähän pöydälle. Ja nyt on
uutisten aika! Isä haluaa kuulla rautatiestä, uusimpia valtiollisia
juttuja, joita ei panna sanomiin, viertotiestä (jommoista paraikaa
tehtiin pääkaupungin tienoilla) y.m. y.m. Äiti tiedustelee
minkälaista ruokaa oli tarjottu siinä paikassa, missä poika oli
asunut, hän on näet kohta huomannut, että tämä oli laihtunut. Sisar
ei kysy mitään, vaan ainoastaan kuuntelee; mutta kun illallinen on
syöty ja isä, väsyneenä enempää kysymään (semminkin kun poika näyttää
olevan yhtä perehtymätön kulkuneuvo- kuin valtiollisiin asioihin),
on huomannut ajan tulleen etsiä lepoa ja hyvässä järjestyksessä
poistunut äidin seurassa, joka jälkimäinen varottaa nuoria liian
kauan valvomasta, silloin tulee hyvän sisarenkin vuoro kysellä, ja
veli saa kertoa, oliko hän nähnyt Topeliuksen, oliko hän herttainen,
minkälaisia olivat nykyään naisten päällysvaatteet, oliko hän nähnyt
kenraalikuvernöörin ja hänen rouvansa, eikö ollut kauhean hauskaa
teatterissa, oliko Pacius miellyttävä, hän, joka oli säveltänyt
Kaarle kuninkaan metsästyksen, oliko Helsingissä paljon ylioppilaita
ja maistereita, mikä oli nykyään tavallisin tukkapukumuoti, miltä se
vapaaehtoinen palosammutuskunta näytti, käyttivätkö naiset todella
semmoisia shinjongeja ja kahden kyynärän pituisia laahustimia kuin
sanomissa kerrottiin y.m. y.m. Mahdotonta on luetella kaikki, mikä
herättää hänen mielenkiintoansa, mahdotonta sanoa kuinka kauan hän
olisi jaksanut kuunnella, jollei veli väsyneenä matkastaan olisi
kaivannut lepoa. Mutta kun armas tyttönen tulee kamariinsa, hän
ei enää ajattele mitä on kuullut, vaan kiittää Jumalaa, joka on
antanut hänelle niin kelpo veljen, ja rukoilee, että hän tekisi hänen
veljensä onnelliseksi.

Iloinen on seuraava aika. Kuinka usein istuvatkaan veli ja sisar
syventyneinä keskusteluihin, joissa luottavaisesti julkilausuvat
toisilleen ajatuksensa milloin mistäkin, joka heidän mieltään
kiinnittää. Sinä, joka olet taikka olet ollut ylioppilas ja jolla
on ollut rakastettava, viaton sisar uskottuna, oletko koskaan
tunnustanut tai edes itseksesi ajatellut, kuinka paljosta siitä
hyvästä ja kauniista, joka sinulla ehkä on mielessäsi ja tunteissasi,
sinun on kiittäminen seurustelua hyvän uskollisen sisaresi
kanssa? Oletko koskaan kohdannut vähemmän itsekästä rakkautta,
oletko saanut parempaa tarkottavia neuvoja kuin sisareltasi --
äitiäsi lukuunottamatta? Et koskaan! Jollet sitä tunnusta, olet
kiittämättömin olento, jota konsanaan maa on kantanut.

       *       *       *       *       *

Mutta iloinen aika on niin lyhyt. Veljen on jälleen matkustaminen. Ja
jos hän palaakin kevään tullen, niin hän kuitenkaan ei viivy kauemmin
kuin kesä viipyy -- eikä se tottakaan ole kauan. Ja vuodetkin menevät
toinen toisensa perästä. Yhtä iloinen sisarparka sentään on joka
kerran, kun veli tulee, mutta jos mahdollista entistä surumielisempi
joka kerran, kun hän uudestaan lähtee kotoa. Jäävä ei voi työntää
luotaan sitä ajatusta, että pian veli matkustaa viimeisen kerran
enää palaamatta. Ei hän myöskään voi olla huomaamatta, että mitä
useampi vuosi kuluu, sitä vähemmän näyttää veli kaipaavan kotia ja
sen hiljaista viihdytystä. Hän huomaa sen, vaikka hän mielellään
luulee erehtyneensä. Voi, miksi hän ei kirjoita? Pieni kirje silloin
tällöin olisi niin tervetullut kiltille sisarelle. Ei, hän on jo
joutunut virkamieheksi ja hänellä on niin paljon työtä, ettei ole
aikaa ylimääräiseen kirjeenvaihtoon. Hän ei tiedä, kuinka usein
hänen sisarensa on puhunut hänen puolestaan, kun hän ensimäisinä
ylioppilasvuosinaan eli huolettomasti, ja isä oli suuttua kirjeistä,
joissa poika alinomaa puhui huonoista raha-asioistaan. Hän ei tiedä,
kuinka usein sisar on käyttänyt pieniä varojaan, jotka oli saanut
omiin tarpeisiinsa, hankkiakseen hänelle jotain semmoista, jota
hän tiesi veljen toivovan itselleen. Hän ei tiedä, kuinka häntä on
rakastettu ja vieläkin rakastetaan. Hän ei tiedä, sillä jos hän sen
tietäisi, niin hän ei voisi olla niin kiittämätön ja huonomuistinen.

Sisar sitävastoin ei unohda. Toisinaan hän onkin surumielinen,
mutta ei hänellä ole paljon aikaa suremiseen, sillä isä ja äiti
ovat vanhoja ja tarvitsevat häntä, joka on heidän ainoa ilonsa ja
lohdutuksensa.

Mutta vanhat kuolee.

Veli, joka jo on naimisissa, tarjoo sisarelleen asunnon luonansa;
mutta mieluummin muuttaa tämä raamattunsa ja kukkiensa kanssa
pieneen tuparakennukseen, joka ei ole etäällä hänen entisestä
päivänpaisteisesta kodistaan, mutta kuitenkin lähempänä kirkkoa ja
puiden varjostamaa kirkkomaata, missä isä ja äiti lepäävät. Hän
tahtoo asua niin lähellä voidakseen joka päivä rukoilla siellä
ja koristaa rakkaita hautoja kukilla ja vihreällä. Muutoin hän
jakaa rakkauttaan kukkasilleen ja köyhille lapsukaisille, joita
hän opastaa rakastamaan Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Aina kun
pistäydyt hänen luonaan, näet jonkun tai useamman pienokaisen istuvan
kukkasien keskellä. Katso, kuinka he tarkkaavasti kuuntelevat hänen
sanojaan ja kuinka luottavaisesti heidän katseensa seuraa hänen
liikuntojaan. Niinhän sentään on, että hyvä ihminen yhtä varmaan kuin
hän ei viihdy ilman rakastavia sydämiä ympärillään, yhtä varmaan
aina vetääkin semmoisia puoleensa. Ani harvoin hänelle viesti
saapuu veljeltä, mutta silti hän ei rukouksissaan häntä unhota. Ja
niin hän elää rauhallisia ja onnellisiakin vuosia, ja kun hänet
vuorostaan viedään tuonne isän ja äidin rinnalle lepäämään elämän
päivänpaisteen ja itkun vaihtelusta, peitetään hänenkin hautansa
kukilla, joita kaipauksen kyyneleet ovat kastaneet. Ja vaikka
yksinkertainen puuristi pian lahoo ja kaatuu -- mitä siitä! Siitä
hyvästä, jonka ylioppilaan sisar on vaikuttanut, hän ei kuitenkaan
ole luettava "hyödyttömiin maan päällä".

    Tämä kuvaus on ensimäinen julkisuudessa esiintynyt kirjallinen
    kokeeni -- se ilmestyi Aug. Schaumanin toimittamassa
    Hufvudstadsbladetissa 5/3 1868 -- ja sentähden olen tässäkin sen
    ensimäiseksi asettanut. Muutoin jokainen sanomattakin huomaa,
    että se on menneen ajan tuote -- naisylioppilaan kannalta
    kerrassaan esihistoriallinen! Aikoinaan sillä oli jommoinenkin
    menestys. Schauman oli pannut sen ohelle seuraavan muistutuksen:
    "Kiinnitämme lukijaimme huomiota tähän hienosti ja lämpimästi
    piirustettuun pieneen luonnokseen, jonka olemme vastaanottaneet
    tuntemattoman kädestä", ja lähetti vasta-alkajalle 30 markkaa
    tekijäpalkkiona, ja niillä minä, tapauksen muistoksi, ostin Fred.
    Cygnaeuksen runoelmat, joita tuskin enää kukaan ostanee; edelleen
    kuulin Paciuksen konsertin harjoituksissa neitosten keskenään
    kuiskaavan: "Tuo se on, joka on kirjoittanut 'Ylioppilaan
    sisaren'" (luulen E. Nervanderin ilmiantaneen minut!); ja vihdoin
    minulle välitettiin tervehdyksiä Runebergin ja L. Stenbäckin
    kodeista: kummallekin runoilijalle kuvaelma oli ääneen luettu,
    ja kumpikin oli suvainnut lausua tyytyväisyytensä sen johdosta.
    Jälkimäinen oli kumminkin aivan oikein huomauttanut, että niin
    kelpo tytön olisi pitänyt joutua naimisiin -- ja silloin,
    lisään itse, olisi nykyaikaisesta lukijasta arvatenkin liian
    sentimentaalinen loppu jäänyt pois. Tämä menestys ei kuitenkaan
    minuun mitään mainittavaa vaikutusta tehnyt, sillä, vaikka
    sepitin runojakin, joita ystäväni Kaarlo Bergbom (vastoin
    tahtoani vieden niitä muutamia Kirjalliseen Kuukauslehteen
    painettavaksi) rakastettavan sukkelasti sanoi "puolikypsiksi
    mansikoiksi", en koskaan ole kuvitellut olevani runoilija.
    Mutta semmoinen ihminen on, että tuollaiset pikku seikat,
    jotka tietenkin ensi hetkellä ovat vähän imartelevia, säilyvät
    muistissa elämän läpi. 1911.



Jouluaatto ja -aamu.


I

Taivas oli pilvessä, ja ilma oli lauhkeampi kuin koko menneellä
viikolla. Varhain olivat lapset heränneet, mutta kumminkin olivat
rengit sitä ennen lähteneet halkometsään. Kuinka tuskallista!
Muistavatkohan tuoda joulukuusta, kun ei heitä enää tänä aamuna siitä
muistutettu? Olihan siinä aihetta levottomuuteen, jota muutenkin
yleinen häiriö talossa oli omansa enentämään. Tosin oli jo eilen
lattiat pesty, matot piesty, hopeat, posliinit ja lasit kirkastettu
ja sievästi kaappeihin järjestetty, edelleen oli kinkku keitetty
ja lipeäkala huomattu kyllin löyhäksi; mutta paljon oli vieläkin
hääräämistä. Kynttilät olivat asetettavat jalkoihinsa, huonekalut
puhdistettavat pölystä, ryynit pantavat tulelle, tortut leivottavat,
ja kuka ties mitä vielä. Isälläkin oli nähtävästi erittäin tärkeitä
tehtäviä. Hän oli ottanut avaimen ovestaan, eikä päästänyt ketään
sisään. Lapset, jotka usein kävivät katsomassa, oliko avain jo
suulla, tunsivat lakanhajun pistävän nenäänsä ja kuulivat piirongin
avaimien helisevän -- arvattavasti isä otti laatikoistaan tai kätki
niihin jotakin, olisiko ollut joululahjapaketteja!

Kaikki tämä enensi lasten rauhattomuutta -- henkistä näet, mutta
eivät he tänä päivänä saaneet ruumiillistakaan lepoa. Sen mukaan kuin
huoneet tulivat siivotuiksi, karkotettiin heidät toisesta toiseen,
jotteivät vetäisi mattoja myttyyn taikka muuten aiheuttaisi uutta
vaivaa. Vihdoin he pakomatkallaan saapuivat keittiöön, jossa äiti ja
isosisar askaroivat. Täällä he vasta sopimattomia olivatkin!

Iso sisar leipoi paraikaa torttuja. Hän kaulasi keltaisen taikinan
tasaiseksi levyksi, jonka sitte leikkasi kohtalaisiin neliöihin.
Keskelle jokaista neliötä hän laski pienen lusikallisen hilloa;
sen jälkeen hän veitsellään halkaisi neliöiden kulmat, ja kun hän
nyt käänsi joka toisen taikinaliuskan hillon ylitse, jäi kuhunkin
torttuun neljä kärkeä, josta se sai tähden muodon. Nämä torttutähdet
järjestettiin riveihin rautapellille ja pistettiin uuniin paistumaan.
Kovasti oli hilloastia enentänyt lasten levottomuutta, mutta
korkeimmilleen se nousi, kun ensimäinen pellillinen vaaleanruskeita
torttuja otettiin uunista ja hyvä haju pisti heitä nenään. -- "Äiti,
saanko maistaa? äiti, saanko yhden ainoan?" pyysivät lapset vesi
suussa, kädet ojossa. -- "No, täytyyhän teidän saada, jos kohta
lähdette pois tieltä." -- "Kyllä, kyllä, hyvä äiti!" hokivat lapset.
Torttu kädessä he nyt olivat lähtemäisillään pihalle -- ainoa
turvapaikka tätä nykyä -- kun äiti käski heidän mennä kutsumaan Maria
tätiä viettämään jouluiltaa pappilassa. Kuinka hauskaa, nyt oli
heilläkin tähdellinen asia toimitettavana, eikä aikaakaan niin olivat
jo matkalla.

Kun lapset palasivat, oli pitkä päivä jo kulunut siihen asti että
päivällispöytä oli katettu. Rengit olivat jo tulleet metsästä,
mutta joulupuuta ei näkynyt! Se seisoi vielä lumisena metsässä.
Oli käynyt, niinkuin peljätty oli! Voi onnettomuutta! Ruokahalu
hävisi kuin tuuleen; kohta paikalla oli mentävä metsään joulukuusta
noutamaan. Heti, heti, ettei suinkaan myöhästyttäisi. Miehissä
lehmihakaan. Etunenässä astuu pitkin askelin uljas Väinö, hänen
jälestään tulee Matti kirves olalla, ja viimeisenä, koettaen pysyä
toisten kintereillä, Selma -- totta puhuen ilman äidin täyttä lupaa,
sillä hakatie oli vielä tukossa viimeisen pyryilman jälkeen, joten
kastuminen ja vilustuminen uhkasi. Väinön käskystä Matti kaatoi usean
kuusiraukan, joka samassa huomattiin kelvottomaksi, ennenkuin hyvä ja
mukava löydettiin. Suuressa saatossa se vedettiin taloon, ja lystiä
oli lasten juosta polkua, johon havut uursivat hienoja vakoja. Mutta
kun sitte joulupuun jalka ankaralla hälinällä oli haettu vintiltä,
kun päreet, joiden tuli kannattaa kynttilöitä, oli puunrunkoon ja
oksiin kiinnitetty -- se työ tapahtui väen tuvassa -- ja joulupuu
kannettu sisään, saliin puettavaksi, kun, sanon minä, kaikki tämä
oli tehty, oli lasten puuha lopussa, ja joutilaisuuden ikävyys sekä
odotuksen levottomuus alkoi heitä jälleen piirittää.

Vanhemmat siskot koristivat joulukuusta lukitun oven takana. Ainoa
osa, mikä salaisesta huvista tuli nuoremmille, oli se, että silloin
tällöin saivat oven raosta pistää sisään milloin lankakerän, milloin
muuta tarpeellista. Isän kamariin oli kulku nyt esteetön, mutta isä
kirjoitti saarnaa huomispäiväksi, eivätkä lapset sentähden sielläkään
viihtyneet. Huoneet olivat kaikki juhlallisessa siivossa. Joku
salainen tunnelma vaati vaitioloa, oli hiljaista kuin lukutunnilla,
mutta ei menneen joulun hupaisinkaan satu- tai kuvakirja enää
kelvannut. Voi näitä ikäviä odotuksen hetkiä!

Lyhyen talvipäivän hämärä oli ehtooksi vaihtunut. Silloin tuotiin
sana, että sauna oli valmis. Sepä hauskaa. Sinne riennetään halusta,
sillä onhan se viimeinen pykälä ennen kynttiläin sytyttämistä, se on
ennen joulun alkua. Punaposkisina, kiherätukkaisina lapset palaavat
saunasta. Arkivaatteet riisutaan, pyhävaatteet puetaan ylle, ja nyt
oli lasten ainoastaan hetkinen odottaminen keittiökamarissa.

Ykskaks! salin ovi aukeaa! Lapset juoksevat sisään, mutta
pysähtyvät samassa ja seisovat hämmästyneinä huikaisevassa valossa.
Keskellä lattiaa valkoisen lakanan päällä on joulupuu loistavine
kynttilöineen, houkuttelevine hedelmineen. Pöydilläkin palaa
kynttilöitä ja takassa rätisee iloinen valkea. Joka salin nurkkakin
on valaistu kuin päivällä, ja jos akkunasta katsoo ulos, näkee
sielläkin joulupuun, valkean takassa, kynttilät pöydällä, iloisia
lapsia, iloisia vanhempia. Hurraa, joulu on tullut!

Maria täti istuu, milloin lie tullutkaan, tavallisella paikallaan
pöydän ja korkean seinäkellon välillä. Hänelle tarjotaan ensin teetä,
vaikka hän aina kursailee vastaan, sitten isälle, joka piippu suussa
istuu keinutuolissa, sitten äidille, joka istuu sohvalla puhutellen
Maria tätiä. Lapsille tuodaan teelauta, jolle äiti on pannut
monenlaisia makeisia, läjän kullekin. Ensin lapset vähän ujostelevat,
ihmetellen käydessään joulupuun ympäri. Mutta ei aikaakaan, niin
alkaa ujous haihtua, he kotiutuvat, ja valloilleen nousee ilo, kun
isän mentyä huoneeseensa eriskummainen suhina ja rapina kuuluu ja
iso paketti moksahtaa Väinön eteen. Samassa isä jo palaakin saliin
ja totisena, niinkuin ei mitään tietäisi, hän lähestyy lapsia, jotka
myttyä katselevat ja kääntelevät. "Herra maisteri in spe, pikku
Väinö, omistaa tämän", isä lukee. -- Väinö oli tavalla tai toisella
saanut aavistusta tuon arvonimen merkityksestä ja määrännyt sen
saavuttamisen elämänsä päämääräksi. -- Vapisevin sormin, hämmästynein
katsein maisteri repii mytyn auki, ja siitä tulee näkyviin hevonen,
niin sievä, niin virkku, ettei sen vertaa oltu nähty. Ihmetellen
hän katselee harjaa, joka valuu vasemmalle puolen kaarevaa kaulaa,
ja silmiä ja hienoja jalkoja. Suuri oli Väinön ilo, hän tuskin
huomasikaan, että hevonen oli puusta!

Mutta suhisten ja rapisten lentelee lattialle toisia myttyjä. Pikku
sisar saa suuren, sinisilmäisen, keltatukkaisen, punaposkisen
vauvan, joka oli oikein paalipuvussa. Vanhin veli, Johannes,
ylioppilas arvoltaan, sai lämpimän, villaisen matkavyön; iso sisar
leninkivaatteen ja vihkosen nuotteja, isä silmälasikotelon, jonka
kanteen oli helmistä kudottu punainen ruusu -- varmaankin pikku
Selman ensimäinen taidonnäyte -- j.n.e. Maria täti kellon juurella
sai kopallisen erinomaisen hienoja, valkoisia villoja, joista hän
pitkillä talvipuhteilla kehräsi hienompia lankoja ja kutoi pehmeämpiä
sukkia kuin kukaan muu koko seurakunnassa.

Yht'äkkiä aukeaa eteiseen vievä salin ovi. Mikä kummitus sieltä
tulee? Joulupukkiko? Ei, vanha, ikivanha akka kömpii sisään, kantaen
sylissään jotain raskasta, harmaaseen saaliin peitettyä. Hän
lähestyy Selmaa, joka miltei olisi huutanut pelästyksestä, jollei
Väinö ja muut olisi näyttäneet niin levollisilta, niiaa syvästi ja
laskee hänen eteensä pienen karitsan, lausuen: "Tämä on Selmalle!"
Kas kummaa, se oli oikea elävä karitsa eikä puusta veistetty kuin
Väinön hevonen. "Mää, mää", se raukka määki, ja kaikki kokoontuivat
Selman ympärille, joka kohta oli siepannut karitsan syliinsä. Akka
oli sillä välin pujahtanut ulos, ja astui nyt jälleen sisään -- en
tiedä mistä syystä selkä paljon suorempana. Nyt hän asettaa Väinön
eteen viheriäksi maalatun kelkan. Ensi vilahduksella Väinö huomasi,
että kelkalla oli oivalliset rauta-anturat, mutta hän ei ennättänyt
niitä ihailla, hän vain katsoa tuijotti vanhaan akkaan ja ratkesi
yht'äkkiä huutoon: "Liisapa se on!" Turhaan toiset selittävät, että
akka kaikesta päättäen oli joulu-ukon vaimo, joka joskus tänä iltana,
jolloin tuhansissa paikoissa oli askaroimista, auttelee miestään.
"Mitä vielä", Väinö väitti, "enkö minä Liisaa tuntisi!" -- "Mää,
mää!" sanoo karitsa, ryöpsähtää Selman sylistä lattialle, lankeaa
polvilleen, mutta nousee ja juoksee joulupuun alimpain oksien varjoon
ja suojaan. "Voi, voi", Selma huutaa, "viekää se raukka, minun pikku
omani, viekää se navettaan, se pelkää täällä".

On ilorikas joulu. Saajan ilo on suuri, mutta suurempi sentään
antajan. Ristiin rastiin kiitetään. Vaikea on aina tietää,
kuka antaja on, varsinkin kun asiaan kuuluu että hän tekeytyy
tietämättömäksi. Paras on tehdä kuin Väinö. Hän näet kiittää
kaikkia, isää ja äitiä, sisaria ja veljiä, Maria tätiä ja vieläpä
palvelijoitakin, jotka syötyänsä keittiössä sianlihaa ja perunoita ja
herkullista ryynipuuroa olivat hekin pistäytyneet saliin joulupuuta
katsomaan. Nämä viimeksitulleetkin saivat lahjoja, nimittäin jokainen
kirjasen sekä sitäpaitsi kukin piioista huivin, kukin rengeistä
tupakkakartuusin.

Yhä harvemmin kapsahtivat paketit, mutta olihan niitä lahjoja jo
tullutkin. Suurempi paljous ei olisi voinut iloa enentää. Itse
ilokin väsyttää. Äidin luvalla lapset nyt saivat poimia hedelmiä,
punaisia omenia, mustia luumuja, vaaraimenvärisiä karamelleja
joulupuusta, jonka ympärillä tämä ilo oli liikkunut. Selma pani kohta
osansa talteen, mutta Väinö ei voinut olla haukkaamatta omenastaan,
ennenkuin katsoi soveliaaksi seurata Selman esimerkkiä. Käskettiin
ruualle.

Ruokasalin ovella Maria täti taas vähän kursaili, ennenkuin
ensimäisenä astui kynnyksen yli; toiset tulivat jälestä, ja
kaikki asettuivat pöydän ympärille, joka tavallisesti oli
hyvin yksinkertaisesti katettu, mutta nyt, peitettynä hohtavan
valkoisella liinalla, kantoi ylen runsaasti ruokia. Neljä kynttilää
valaisi pöydän, ja hopealusikat, kirkkaat lautaset ja varsinkin
kristallisokeriastia, jonka äiti muinoin oli saanut isoäidiltä
joululahjaksi, heijastuttivat niiden säteitä. Ruoka siunataan ja
sitten istutaan, ja ihanaa onkin semmoiseen pöytään istua. Lipeäkala
on tavattoman herkullista, riisiryynipuuro niin makeaa, ettei sokeria
kaivannut, ja tortut niin onnistuneita, että Maria täti vakuutti
niiden olevan parhaita mitä hän eläissään oli syönyt. Ja taisi se
ollakin totta. Nuo ennenmainitut kärjet, jotka antoivat tortuille
tähden muodon, olivat uunissa käyneet ruskeiksi ja mureiksi, niin
että oikein sulivat suussa. Torttujen sydämessä oli, niinkuin
tiedämme, hilloa. Vieläkin vesi valahtaa suuhun tuota muistellessa.
Kun lapsilla alussa ei näyttänyt olevan ruokahalua, niin se oli
torttujen syy. He näet odottivat niitä, ja kun ne oli syöty, noustiin
pöydästä.

Mentiin taas saliin. Isä käski lasten koota kaikki käärypaperit pois
lattialta yhteen läjään. Sill'aikaa toiset etsivät kukin istuimensa.
Puoleksi väkisin Maria täti talutettiin sohvaan, äiti istui leveään,
mukavaan tuoliin sohvan eteen, ja isä, sytytettyään piippunsa,
tapansa mukaan keinutuoliin. Äiti käski Maijan viedä "pikku sisaren"
nukkumaan. Mutta ensin oli hyvää yötä sanottava. Pikku tyttö töpsötti
Maijan taluttaessa toisen luota toisen luo sanoen: "hyvätti nyt,
hyvätti nyt!" Eikä hän ollenkaan ujostellut, vaan antoi suutakin
jokaiselle, joka tahtoi. Samassa äiti kuiskasi jotain salaa Väinön
korvaan. "Ei, ei", Väinö vastasi ääneen, kaikkien kuullen, "kellä nyt
olisi uni!"

"Mene nyt", isä lausui isolle sisarelle, "mene pianolle
säestämään, niin me tämän ilon lopuksi veisaamme jouluvirren".
Selma ja Väinö toivat virsikirjat kaapista. Äidille annettiin
isän kirkko-virsikirja, jossa oli niin suurta pränttiä. Isä itse
ei tarvinnut kirjaa, hän veisasi virren ulkoa, eikä hän aina
veisannutkaan. Toisinaan hän näet vain kuunteli toisia, luoden
silloin hellän katseen omaisiinsa ympärilleen; mutta kun hän
jälleen yhtyi lauluun, hänen mahtava äänensä kohta esiintyi muitten
johtajana. Väinö nojasi isän polveen ja isä piti kättänsä hänen
päänsä päällä. Arvattavasti olisi veisuuta ja soittoa vastaan ollut
paljon muistutettavaa. Ellei, näet, piano olisi vakavasti pitänyt
säveltä, olisi joskus voinut pahoinkin käydä, sillä toisinaan äänet
itseksensä horjuivat. Mutta sittenkin kuka tämän soiton on lapsena
kuullut, ei hän sitä koskaan unohda, hän tietää ainakin kerran
yhtyneensä lauluun, joka kuului tähtiä ylemmälle. Kun virsi loppui,
oli Väinö nukahtanut isän polvelle.

Joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun, eikä aikaakaan, niin
perhekunta jo lepäsi rauhallisessa unessa.

Ulkona, missä Maria täti pappilan kirkkoreessä lähestyi yksinäistä
kotoaan, sää oli seljennyt ja taivaan tähdet säteilivät pyhässä
jouluyössä.


II

"Anna lasten nukkua", äiti kuiskasi Maijalle, "ne heräävät itsestään
kyllä varhain ennättääkseen kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät
akkunoihin!" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi.
Vilahduksessa näkyi vain kiharatukkaisia päitä päänalaisilla.
Pimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautain alla.

Oli jouluaamu.

Kynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo
pitkin teitä tervehtien vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä
aamuna iso talo loistavine akkunoineen valaisi ympäristön, vaeltajan
silmissä se oli avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet, ja
vilkas liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? Missä minun
vaatteeni ovat, Maija? Ehdimmekö vielä kirkkoon? Miksei Maija ole
meitä herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, niin että Maijan oli vaikea
kaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat
isän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset
yllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian
toinen toisensa perästä valmistui ja juoksi ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä,
isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen
kaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi
olla kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämissä, vaan eivätpä he
tiedä, mikä heidät totisiksi tekee. Eivät tiedä, onko siihen syynä
tuo alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa
loppuun palaneine kynttilöineen, vai isäkö, joka kamarissaan hyräilee
jouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja
pöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista
iltaa; mutta muisto vain enensi tuota salaista tunnetta, joka
ihmisistä tavallisen mielen karkottaa.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta
muuta eivät nähneet kuin omien verevien kasvojensa hahmot.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja
myhäillen hän sanoi jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset
yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä
tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat,
sinnehän jokainen tänä aamuna rientää.

Jo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja
isolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä,
etteivät kirkossa vilustuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden
kokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso
sisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui
vielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija
jäi hänen hoitajaksensa ja kodin vartijaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset;
keveästi luistivat reet sileällä tiellä; kulkuset kimeästi soivat.
Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet
taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä
valaisi himmeästi kuljettavaa rataa.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi
loimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo
kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni
häämötti tahdikasta taivasta kohden.

Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi
Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin,
pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet
istuivat, piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta,
jättäen naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista.
Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja
penkkien väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla
sormillaan niistivät kynttilöitä niin levollisesti, kuin ei valkea
polttaisikaan. Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti
johtaen miesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita
ääniä. Erään vanhan akan -- siltä ainakin kuului -- kimeä ääni
erisi pistävästi toisista, ja tavantakaa Väinö käänteli päätänsä
kuullakseen, mistä tuo ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui
monta hyvin tuttua ja käytävilläkin seisoi lapsia vanhempinensa,
nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, käytävien
risteyksessä, seisoi Takalan muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti
hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti totisena
molemmin käsin lakkiaan leukansa alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussa seisoi alttarin
edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti: hänen äänensä kaikui kirkossa,
ja hän näytti niin oudon vakavalta.

Silloin alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen
ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla.
Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo
juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat
olleet kotona, vaikka koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Pyhältä
näytti kansa, joka hartaasti veisasi, pyhältä se kirkas valo, jonka
joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan alkoi messuta,
kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä: "älkäät peljätkö",
hän messusi, "sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on
tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja."

Niistä sanoista hän sitte saarnasikin.

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein
kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha
ja ihmisille hyvä tahto." Alttaritaulussa kuvatut hahmot, Vapahtaja
ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä,
näyttivät elävän ja hymyilevän pyhästä ilosta. (1870.)

    Alkuaan tämä kuvaus ei ole kirjoitettu julkisuutta varten,
    vaan ainoastaan luettavaksi jouluaattona 1870, jolloin 25
    pohjalaista oli yhtynyt viettämään juhla-iltaa erään toverin
    luona, L. Henrikinkadun varrella n:o 20 (aikoja sitten revityssä
    puurakennuksessa vastapäätä ylioppilastaloa). Illanvietto alkoi
    niin, että luin julki pikku sepitelmäni. Se teki toivotun
    vaikutuksen, ja kahden kesken moni minua siitä kiitti -- syystä
    että kaikki oli kuulijoille niin tuttua. Useat seurassa olivat,
    niinkuin minä itsekin, ensi kerran jouluna kaukana kodista, ja
    heistä oli kuvaus ikäänkuin tervehdys vanhemmilta ja siskoilta.
    Ymmärrettävästi vaikutus lukijoihin, ja varsinkin nykyaikaisiin
    lukijoihin, on toisenlainen; kumminkin on esitykselläni ainakin
    se ansio, että se pienimmillä piirteiltäänkin on, niinkuin nyt
    on tapana sanoa, "elettyä". -- Ennen painettu Joukahaisessa VII.
    1911.



Kuinka iso sisar ryöstettiin.


Kaikki perustuu Väinön huomioihin, sillä vaikka hän oli vain pikku
poikanen -- lieneekö kuuttakaan vuotta täyttänyt -- huomasi hän
sekä savun että tulen sill'aikaa kun Johannes ja Selma tuskin
aavistivat mitään. -- Tämän valaisevan johdannon jälkeen käymme itse
juttuun käsiksi, jota mielestämme kannattaa ei ainoastaan lukea
vaan miettiäkin, jos kohta toinen tai toinen voi pahoitella sen
jokapäiväisyyttä, joka ei lainkaan ole kiellettävissä.

Iso sisar oli kaikkien lemmitty, kenties osaksi sentähden, että
hän osasi leipoa niin herkullisia munarinkilöitä, kun vieraita
odotettiin, taikka niin taidokkaasti ja aistikkaasti johtaa
puutarhatöitä keväisin, mutta pääasiassa sen vuoksi, että hän oli
niin hyvä ja ystävällinen kaikille. Iloisesti ja hymysuin hän
puhutteli vieraita ja jokaiselle kotiväestä hän oli uskollinen
ystävä. Vanha Takalan Vappu, jolle hän aina tarjosi voileivän, kun
akkariepu nälkäisenä pistäysi kyökkiin, rakasti häntä kuin omaa
lastaan. Kesällä marja-aikana oli Vapulla tapana joskus poimia
pappilan mamsellille valkoinen rove täyteen mehukkaita mesimarjoja.
Antaessaan lahjansa hän silloin saattoi kyynelsilmin sovittaa sanansa
vallan runollisesti esim. näin: "Suokaa Vappu raukan ruokkia ruusuja
mamsellin poskilla, etteivät koskaan kuihdu; silmänne, mamselli
kulta, pysyvät ilmankin kirkkaana niin kauan kuin elätte -- hellän
sydämenne vuoksi!"

"Isoksi sisareksi" Hilmaa sanottiin sentähden, että hän oli
sisaruksista vanhin, eikä siitä syystä että hän kasvultaan olisi
ollut isompi kuin tavalliset 18-vuotiaat, rakastettavat tyttölapset.
Niinkuin jo sanottu on, oli hän kaikkien lemmitty, eikä kenenkään
päähän ollut pälkähtänytkään ajatus, että voitaisiin tulla toimeen
ilman häntä, saati että joku voisi ikipäiviksi ryöstää hänet kotoa.

Eräänä kauniina kesäkuun päivänä tuli pappilaan muuan ylioppilas
viettääkseen siellä osan kesäkautta. Hänen isänsä kuuluu olleen
isän nuoruudenystäviä, ja sentähden hän kai tuli. Väinö tutustui
ennen pitkää "maisteriin", joksi vastatullutta pian sanottiin koko
seurakunnassa, ja alussa hänen tunteensa häntä kohtaan olivat
erittäin suosiollisia. Väinö haki matosia ja tappoi sadottain
kärpäsiä keittiössä, kun maisteri valmistautui ongelle ja lupasi
ottaa hänet seuraansa. Toiseen aikaan, kun ei ollut kalailma,
maisteri veisteli Väinölle venettä -- ei kaarnasta, vaan kuivasta,
kevyestä haavasta. Siten oli mitä luotettavin ystävyys heidän kesken
syntymässä, kun Väinö alkoi huomata toisen syyn toisensa perästä olla
varoillaan uutta ystävää kohtaan. Alus kaipasi vielä purjeita, airoja
ynnä muita välttämättömiä varustuksia, mutta maisterilla oli muuta
tekeillä, josta ei mitenkään näkynyt valmista tulevan. -- "Niin pian
kuin saan tämän valmiiksi, ryhdyn veneeseen", hän sanoi tavantakaa.
Hän veisteli näet nuolta kiiltävästä, mustasta ebenholtsista. Oli
oikein ihmeellistä kuinka somaksi hän koristeli nuolta! Hetken Väinö
oli ajatellut, että _hän_ saisi nuolen ampuakseen sillä varpusia,
jotka varmaankin sulasta ihastuksesta eivät liikahtaisi paikaltaan,
jotta saisivat katsella taideteosta lähemmältä, ja niin se sattuisi
heitä keskelle sydäntä, mutta ei se ollutkaan tarkotettu Väinön
eikä varpusten huviksi. Saatuaan teoksensa valmiiksi ylioppilas
alkoi sepittää runoa, ja eräänä iltapäivänä, kun vanhat vetivät
päivällisunta, hän antoi sekä nuolen että runon -- isolle sisarelle!
Kun Väinön huomaavaisuus näin oli herännyt, hän ei voinut olla
havaitsematta, että ylioppilaalla oli kauhean paljon puhuttavaa
isolle sisarelle. Myöskin näki Väinö hänen tuntikausia istuvan
suurten puitten varjossa mäenrinteellä kosken kohdalla ja sitte
nousevan ja poimivan kukkia sieväksi kimpuksi, ja senkin hän antoi
isolle sisarelle. Pari kertaa Väinö päivällispöydässä huomasi
Hilman poskien ikäänkuin leimahtavan, kun tämä havaitsi ylioppilaan
katseen kääntyneenä puoleensa. -- Kaiken tämän Väinö pani merkille
ja sydämelle, ja hän tunsi että hänen sisässään alkoi kyteä
vastenmielisyys ylioppilasta kohtaan eikä hän ollenkaan surrut, vaan
tuli iloisemmaksi, kun kesä kului ja vieraan lähtöaika läheni.

Mutta mikä tapahtuikaan.

Eräänä aamuna, kun Väinö tapansa mukaan avasi isän kamarinoven,
tervehtiäkseen "hyvää huomenta", näki hän ylioppilaan istuvan
sohvalla isän vieressä, joka kuului vakavalla äänellä lausuvan:
"Päättäköön Hilma itse!" Samassa isä huomasi Väinön ja hän sanoi
kohta tälle: "Et tarvitse, poikaseni, tänään lukea; sano se
Selmallekin ja menkää leikittelemään." Väinö meni ulos, mutta hänen
mielensä tuntui raskaalta. "Mitä tuli ison sisaren päättää?" hän
kysyi itsekseen, eikä hänellä ollut ollenkaan halua leikkiä. Jotakin
hirveää on tapahtumaisillaan, poikanen ajatteli, mutta missä olikaan
selkoa saatavissa?

Väinö painui puutarhaan ollakseen yksin ja maistellakseen
viinimarjoja, joilla ehkä olisi lohduttava vaikutus. Siellä hän
huomasi ison sisarenkin mansikkamaassa poimimassa mansikoita
päivällisiksi. Olisihan Väinö voinut kysyä häneltä sitä, joka painoi
hänen sydäntään, mutta joku kumma, jota hän ei voinut selittää,
sitoi hänen kielensä. Väinö pysyttäytyi yksikseen ja söi kauheasti
viinimarjoja, vaikka suuta karvasteli.

Mutta mitäs nyt! Ylioppilas lähestyy nopein askelin pitkin isoa
käytävää. Hän menee Väinön ohi, näkemättä häntä, harppaa parin
salaattipenkin yli suoraan mansikkamaahan, pistää pienen paperin tai
kirjeen Hilman käteen ja -- samassa hän on poissa. Väinö vakoilee
pensaan takaa. Hämmästyneenä iso sisar avaa paperin ja lukee.
Yht'äkkiä hän punastuu mansikoita punaisemmaksi: posket, otsa, koko
kasvot kaulaan asti. Mansikkakori putoaa hänen kädestään, ja hän
astuu vitkalleen kapeaa käytävää pois mansikkamaasta. Kas nyt hän
huomaa pikku veljensä, hän rientää nopeasti häntä kohti ja sulkee
hänet kovasti syliinsä. Mutta hän ei sano sanaakaan Väinölle,
ainoastaan hänen yhtä nopeasti poistuessaan tämä kuulee hänen
kuiskaavan, ensin "Yrjö!" (se oli ylioppilaan nimi) ja sitten:
"äiti!" Hän katosi veräjästä, joka vie pihalle, ja Väinö oli yksin
puutarhassa. Poika oli aivan hämillään eikä tiennyt miten olla, mitä
tehdä.

Kumminkin Väinö taas vähän tointui ja hän astui silloin
mansikkamaahan ja alkoi varovasti poimia marjat takaisin koriin,
joka pudotessaan ison sisaren kädestä oli mennyt kumoon, mutta sitä
tehdessä hänen ajatuksensa milloin koskena kuohuivat päässä, milloin
olivat kuin seisahduksissa. Sitten hän poimi lisää mansikoita, siksi
kun kori oli täynnä. Nyt menee Väinökin sisään. Hän kysyy isoa
sisarta. -- "Ei mamsellia ole näkynyt hyvään aikaan", vastaa Liisa.
-- "No, missä äiti sitten on?" poika kysäisee edelleen. -- "Kyllä
rouva oli täällä ja sanoi mitä päivälliseksi keitetään, mutta en
tiedä mihin hän sitte meni", kuuluu vastaus, yhtä vähän valaiseva
kuin edellinen. Väinö juoksee huoneitten läpi ja tapaa viimein
salissa Johanneksen ja Selman, joiden puheista hänelle vähitellen
selviää, että iso sisar oli tullut juosten sisään, että hän oli
rientänyt äidin luokse ja painanut päänsä hänen syliinsä, että äiti
oli sulkenut hänen päänsä kättensä väliin ja käskenyt toisten mennä
pois huoneesta, että iso sisar kauan oli puhunut äidin kanssa,
että molemmat sitten olivat menneet isän kamariin ja että isä oli
käskenyt Johanneksen sanoa Yrjölle, että hänen oli tultava alas
vinttikamarista isän kamariin. Ja nyt oli isä ja äiti ja iso sisar ja
Yrjö siellä sisällä, ja Johanneksen ja Selman vakaumuksesta tapahtui
isän kamarissa jotakin aivan merkillistä. Väinö ja toiset lähestyivät
tuontuostakin salaperäisen huoneen ovea, jonka takaa isän ja äidin
ja toisia heikompia ääniä kuului. Mutta koska lapset tiesivät, ettei
varkain kuunteleminen ollut luvallista, he taas kohta vetäytyivät
pois ovelta. Väinö, joka kaiken edellisen johdosta aavisti jonkun
vaaran uhkaavan, jonka torjumiseksi hän ei mitään voinut, meni
pian itsekseen mansikkakorikädessä istumaan äidin kamariin. Hänen
sydämensä tuntui niin raskaalta, niin raskaalta. Hän pisti yhden
mehukkaan mansikan suuhunsa, mutta oli kuin ei se olisi miltään
maistunut. Vihdoin äiti tuli, mutta hän näytti niin miettiväiseltä
ja liikutetulta, että Väinö ei uskaltanut häneltäkään mitään kysyä.
Äiti kiitti poikaansa kauniista mansikoista ja meni ulos kyökkiin
päivällistä puuhaamaan.

Väinö otti onkensa ja päätti lähteä rantaan koettamaan onneansa.
Mennessään puutarhan ohi ja juuri sivuuttaessaan pihlaja-lehtimajan
hän näki oudon näön. Yrjö ja iso sisar istuivat rinnakkain
ruohopenkillä puitten juurella, jotka isä muinoin oli istuttanut
äidin ja omaksi onnekseen. Ison sisaren vaaleakiharainen pää nojasi
Yrjön olkaan. Voi, kuinka Väinö sillä hetkellä vihasi Yrjöä, vaikkei
hän itsekään tiennyt minkätähden. Hän meni kuitenkin, niinkuin
päättänyt oli, ongelle, mutta tänä onnettomana päivänä ei kiiskikään
tarttunut hänen koukkuunsa!

Seuraavana aamuna ylioppilas matkusti pois, ja isolla sisarella oli
koko päivän punaiset silmät, ikäänkuin hän olisi itkenyt.

Väinö kuuli sitten puhuttavan kihlauksesta y.m.s., mutta ei hän
oikein ymmärtänyt mitä se merkitsi, ennenkuin hän sattumalta näki
erään kohtauksen Vanhan Vapun ja ison sisaren välillä. Vappu otti
näet Hilmaa kädestä ja puhui lempeällä äänellä: "Herra siunatkoon,
että mamselli jo niin nuorena on tullut morsiameksi. Maisteri on
kyllä niin oppinut ja hyvä mies, että hän ansaitsee saada mamsellin
omakseen, ja Jumala suokoon, että hän vie mamsellin onnelliseen
kotiin; mutta kuinka me täällä tulemmekaan toimeen, kun mamselli on
poissa!" ja Vappu itki liikutuksesta.

Nyt kaikki Väinölle selvisi, ja hän tunsi pistoksen sydämessään.
Mutta tietenkään hän ei jaksanut kauan sitä muistaa, ja syksy ja
talvi menivät tavallista menoaan. Iso sisar kirjoitti ja saikin usein
kirjeitä ja oli toisinaan mietteisiin vaipunut, mutta enimmäkseen
hän oli aivan niinkuin ennen. Ainoastaan harvoin Väinö muisteli
myrskyistä kesäpäivää.

Eräänä päivänä sanottiin: ison sisaren häät ovat jo ensi kesänä.
Se taas vähän ajattelutti Väinöä, sentään suuresti häiritsemättä
hänen levollisuuttaan. Kevät tuli ja muuttui kesäksi, ja silloin
tuli Yrjökin, joka nyt oli pappi, vaikka häntä vieläkin sanottiin
maisteriksi. Väinö ei voinut olla tuntematta jonkunlaista outoa
kunnioitusta häntä kohtaan, kun hän sunnuntaisin pukeutui kauhtanaan
ja papinkaulukseen niinkuin isäkin. Viikon varrella hän sitä vastoin
oli jotenkin entisellään, ja kun Väinö etsi kätköstään viimekesäisen
aluksen, niin Yrjö taklasi sen aivan mainiosti.

Pappilassa häärättiin kovasti häitä valmistaessa ja Väinö, joka aina
oli hyvällä tuulella kun touhu talossa oli yleinen, unohti entiset
huolensa ja pelkonsa. Häätkin vietettiin, eikä Väinö vieläkään ollut
valmistautunut vastaanottamaan sitä, mikä tulossa oli.

Seuraavana päivänä nuori pari lähti ja -- mitä onkaan sanottava! --
hyvästijättökin sujui Väinöltä jotenkin kevyesti; mutta kun isä ja
äiti ja sisarukset ja Liisa ja Vappu ja monta muuta seisoi portaitten
edessä viheriällä pihalla ja katsoivat ulos portista pitkin tietä,
mihin kiesit olivat silmistä kadonneet, ja jotkut itkeä nyyhkyttivät,
silloin oli Väinön sydän pakahtumaisillaan.

Kun hän kohta jälkeen meni sisälle ja käveli huoneitten läpi, kuuli
hän Vapun kyökissä ääneen valittavan ja itsekseen puhuvan: "Voi
minuakin, Vappu parkaa, kuka minua nyt lohduttaa, kun se Herran
siunattu lapsi on poissa!" Äidin kamarissa itki Selma ja piti
päätänsä äidin sylissä, jonka omat posket kiilsivät vierivistä
kyynelistä. Päivänpaiste oli niin lämmin ja kirkas ison sisaren
kamarissa, mutta häntä itseä ei näkynyt. Vinttikamarista kuuluivat
Johanneksen askeleet hänen kävellessään edestakaisin. Väinö meni
rauhattomasti ja hiljaa huoneesta toiseen. Isän kamarin ovi oli
auki, ja siellä isä istui tavallisella paikallaan pöytänsä edessä
lukien isoa kirkkoraamattuansa. Väinö ei tiennyt mikä hänen oli, hän
ei voinut katsoa eikä puhutella ketään. Hän juoksi ulos puutarhaan,
mansikkamaan ohi lehtimajalle. Siellä hän kiersi käsivartensa äidin
puun ympäri ja nojasi siihen pikku päätään. Koko hänen ruumiinsa
vapisi, ja hän purskahti itkuun kuiskaten: "Iso sisar on ryöstetty!"
(1872.)



Äiti kertoo.


Harvoin sitä muulloin kuin syödessä istuttiin koko perhe yhdessä.
Pappilassa oli niin paljon ja niin monenlaisia puuhia. Isällä oli
aina milloin mitäkin virkatoimia ja äidillä oli kenties vielä
harvemmin aikaa rauhassa istua. Mutta sattui sentään joskus,
varsinkin iltasin, että kaikki olivat koossa etenkin äidin ympärillä,
ja silloin saattoi joku perheen nuorempia sanoa tokaista: Kerro,
äiti, jotakin! johon toiset yhtyivät: Niin, äiti on kiltti ja kertoo
jotakin, äiti kertoo!

-- Mitä minä kertoisin? äiti vastaa, eihän minulla ole mitään
erikoista kerrottavaa, ja olettehan jo ennen kuulleet minun juttuni.

-- Äiti kertoo siitä ajasta, jolloin äiti oli pieni ja missä äiti
silloin asui, kehotti joku.

Ja äiti alkoi kertoa lasten kuunnellessa. -- Kun olin pikku tyttö
-- kymmentä vuotta nuorempi --, äiti jutteli, oli isoisä (hän
tarkotti isäänsä, vaikka hän kertoessaan asettui lasten kannalle
ja sanoi "isoisä") Muhoksen kappalainen, ja Muhoksessa olen minä
syntynytkin. Pappila, jossa asuimme, on suuren Oulujoen rannalla
taikka oikeammin luoman rannalla, joka vähän matkan päässä purkaa
vetensä isoon jokeen. Oulujoki on leveämpi ja komeampi kuin joet
täällä etelämpänä; hauskaa oli katsella pitkien tervaveneiden soluvan
alaspäin ja ylöspäin jokea milloin airojen, milloin pikku purjeiden,
milloin sauvointen avulla, ja myöskin olla mukana kun padolla vedestä
nostettiin suuria, hopeankimmeltäviä lohia. Meitä oli kuusi lasta
ennenkuin Muhoksesta muutettiin pois, veljiä ja sisaria, ja paitsi
vanhempiani asui pappilassa mummokin, se on minun äitini äiti.

-- Voi, voi äiti, oliko mummo hyvin vanha? keskeytettiin.

-- Vanha hän oli ja sangen ankara, äiti virkkoi. Hän oli
tyttönimeltään Kristina Laureus ja syntynyt Raahessa, jossa hänen
isänsä oli ollut kauppias. Mummo kertoi toisinaan, että hänen äitinsä
oli ollut Tukholmassa ja naamiaishuveissa suuressa oopperatalossa,
kun kuningas keskellä huveja ammuttiin, nimittäin Ruotsin kuningas
Kustaa III. Samoin kuin kaikki muut oli hänkin kauheasti peljästynyt,
kun ensin laukaus kuului ja kohta sen jälkeen huudettiin, että
kuningas oli ammuttu. Ymmärtäähän sen kun niin jumalaton rikos
tapahtui! -- Kauppias Laureus oli ollut harras kalastaja. Hänellä
oli tapana kalastaa talvellakin laskien pyydyksensä jään alle.
Mutta eräänä talvipäivänä, kun hän palasi kalasta ja kelkalla veti
saalistaan kotia, hän tultuaan talonsa portille kaatui kuin tukki
pitkälleen maahan. Ihmisiä kerääntyi kohta hänen ympärilleen, mutta
hän oli jo kuollut; hän oli saanut halvauksen.

Mutta mummostahan minun pitikin kertoa. Hän asui meillä Muhoksessa
ja oli, niinkuin jo sanoin, hyvin ankara ja täsmällinen tavoiltaan.
Joen toisella puolen asui eräs vanha rouva Levander, ja hänen
luonaan mummo kävi kerran viikossa, ja se tapahtui yhtä varmasti
kuin hän joka päivä söi määrätyt ateriansa. Näillä käynneillä
sai häntä seurata tavallisesti yksi, poikkeustapauksessa kaksi
lapsenlastaan, mutta useammasta ei voinut olla puhettakaan. Rva
Levanderilla oli olo ja järjestys hyvin juhlallinen, ja arvattavasti
sentähden mummo ei ottanut mukaansa suurempaa joukkoa. Lasten oli
jo edeltäkäsin täytynyt luvata olla meluamatta ("att icke stimma"),
ja heidän tuli istua hiljaa ja minkäänlaista huomiota herättämättä
suurella pullokotelolla eli -arkulla, joka oli asetettu korkean,
valkoiseksi maalatun seinäkellon juurelle. Vanhojen rouvien keskenään
pakinoidessa mummo alituisesti röyhelsi hienoja pitsejä, joita aina
tuotiin hänelle pestäväksi, syystä ettei kukaan osannut niitä pestä
ja röyheltää niin taitavasti kuin hän. Vieraille tarjottiin kahvia
ja vohveleita, ja tämän hyvän vuoksi lapset oikeastaan lähtivätkin
mummon seuraan. Istuminen pullokotelolla oli nimittäin hirmuisen
ikävää. Kun oltiin kaksi, kului aika jotenkin, mutta jos oli yksin,
kävi olo melkein sietämättömäksi; silloin ei muuta tehnyt kuin odotti
vohveleita.

-- Eikö äiti käynyt koulua? kysyttiin taas.

-- Ei siihen aikaan ollut paljon puhetta tyttöjen koulunkäynnistä,
sanoi äiti, eikä niitä varten oikeita kouluja ollutkaan. Ensimäinen
opetus annettiin aina kotona -- isä tai äiti tai joku perheessä
asuva naimaton täti, kuinka kulloinkin sopi, opettajana -- ja jos
asuttiin kaukana kaupungista, niin siihen kouluun tyydyttiinkin. Jos
taasen kävi päinsä lähettää tytöt kaupunkiin, niin he saivat siellä
pari vuotta jatkaa opintojaan jonkun vanhanpuolisen neiden luona,
joka piti koulua tyttölapsille. Samalla saatiin myöskin nähdä hiukan
kehittyneempää seuraelämää kuin kotipitäjässä. Vanhemman sisareni
kanssa oleskelin minäkin siten kaksi vuotta Vaasassa, sitte nimittäin
kun perhe oli Muhoksesta muuttanut Kuortaneelle. Mamselli Thitz'in
koulusta ei ole mitään erinomaisempaa mainittavana, mutta hupaista
meidän oli vähän oppia tuntemaan kaupunginelämää. Siinä kohden meitä
ohjasi ja turvasi kaksi vanhanpuolista mamsellia, Lotta ja Fredrika
Tingelund, kauppiaantyttäriä Vaasasta, joiden luona me asuimme ja
joita sanoimme tädiksi. Koulutovereista muistan muun muassa kauppias
Lisitzinin tyttäret. Heidän isänsä, Ivan Lisitzin, oli mahdottoman
rikas. Hän kuuluu sanoneen, että Jumala ei voisi häntä rangaista niin
että hän tulisi köyhäksi. Hänellä oli kolme kaunista tytärtä, joista
toisia kauniimpi oli Alexandra. Tämä Alexandra joutui sittemmin
naimisiin venäläisen kenraalin kanssa; avio oli onneton ja sai hän
ehkä köyhyyttäkin kärsiä. Heidän äitinsä oli venäläistä syntyperää
samoin kuin isäkin, mutta Vaasassa he olivat oppineet ruotsia. Rva
Lisitzin oli tunnettu hyväntekeväisyydestään, jota vastoin ukko
Lisitzin oli kovaluontoinen ja erittäin myöskin kunnianhimoinen,
niinkuin saattaa siitä päättää, että hän lupasi suuren rahasumman
sille yhtiölle, joka kaivautti kanavan kaupungin ja vanhan sataman
välille, jos kanavalle annettaisiin nimi "Lisitzinin kanava", mutta
kaupunkilaiset eivät suostuneet kauppaan. Tyttäret eivät olleet
ainoastaan kauniita vaan muutenkin hyvin miellyttäviä tyttöjä.

Yleensä elämä Vaasassa siihen aikaan oli paljon loistavampaa kuin
myöhemmin. Semmoista presidenttiperhettä kuin vapaaherra Kaarle
Fredrik Rotkirchin ei Vaasan kaupunki enää ole nähnyt. Kaikki
perheen jäsenet olivat niinkuin on tapa sanoa "kuvankauniita". Sen
todistaa presidentin muotokuva hovioikeudessa. Presidentti Rotkirch
oli koko olennoltaan ylimys hienointa laatua, ja komeasti perhe eli
ja esiintyi. Kun lähdettiin kaupungille, joka oli niin pieni että
vajaassa kymmenessä minuutissa käveli toisesta laidasta toiseen,
ajettiin aina suljetuissa vaunuissa, palvelijat ja lakeijat edessä
ja takana. "Klubissa", se on Seurahuoneella, presidentin perhe
aina istui "ylhäisten sohvassa". Presidentillä oli kolme tytärtä,
Mathilda, Emilie ja Therese. Ensinmainittu oli hyvin vilkasluontoinen
eikä suinkaan ylimysmielinen, päättäen siitä että hän toisinaan otti
järjestään puhutellakseen jokaista, joka oli saapunut klubiin. Sama
Mathilda Rotkirch tuli kuuluksi maalaajattarena, mutta hän kuoli
nuorena, ennenkuin oli täyttänyt 30 vuotta. Presidentin muotokuva
hovioikeudessa on tyttären maalaama.

Seuraelämä kaupungissa oli monesti sangen iloista. Paitsi tanssiaisia
klubissa olivat talvella rekiretket Runsoriin ja muihin kyliin Vaasan
ympäristössä tavallisempia kuin myöhempinä aikoina. Luultavaa on että
sentähden maaseuduillakin rekiretket olivat muodissa. Muun muassa
Kuortaneen ja Alavuden seurapiiri toimeenpani semmoisia. Ja näillä
rekiretkillä oltiin monesti aika vallattomia. Niin esim. kuului
asiaan, että tavantakaa varovasti ajettiin kumoon lumikinokseen.
Mitään hätää sellaisissa tapauksissa ei syntynyt, sillä entisinä
aikoina oli enemmän lunta kuin nykyään (!), mutta kuitenkin kuului
sekin asiaan, että kaikki kavaljeerit riensivät apuun pelastaakseen
kinokseen kaatuneita. Kerran oli retkeen liittynyt eräs Kuortaneella
asuva henkikirjuri Larickkin, mutta vanhana miehenä hän ei viitsinyt
nousta lämpimästä reestään, istui vaan tyynenä ja huusi: Tarvitaanko
minua siellä? tarvitaanko minua? Jälestäpäin henkikirjuria aina
väliin pisteltiin hänen velttoudestaan ja välinpitämättömyydestään.
-- Kyllä jo riittää tällä kertaa, äiti päätti juttelunsa.

-- Kiitos äiti, on niin hauskaa kuulla entisistä ajoista.

       *       *       *       *       *

Kun oli vieraita, joku tai joitakuita läheisiä sukulaisia taikka
vanhoja hyviä ystäviä -- erittäinkin kaukaisia -- silloin tapahtui
ikäänkuin itsestään, että juttusuoni aukesi. Vieraille oli tietenkin
seuraa pidettävä, joskus kokonaiset päiväkaudet, sillä kun kerrankin
vuosikausien päästä tavattiin, ei kummallakaan puolen tyydytty n.s.
ranskalaiseen käyntiin. Talon askareet jätettiin mahdollisuuden
mukaan palvelijain huostaan taikka lykättiin -- ainakin erityisempää
valvontaa vaativat -- tuonnemmaksi. Niistä otettiin "lupa", niinkuin
koululaiset sanovat, ja sen sijaan nautittiin seurustelusta. Eikä
juttelun aihetta puuttunut, sillä olihan luonnollista että näin
yhdessä ollessa luotiin katsaus yhteiseen tuttavapiiriin, siten että
kummaltakin puolen mainittiin mitä tiedettiin tuttujen nykyisistä
oloista ja vaiheista, ja silloin tulivat entisetkin ajat mieleen.
Kuinka olikaan silloin nuorempien hupaista, kun kilvan entisyyden
hämärästä palautettiin mitä vaihtelevimpia kuvaelmia.

Kerrankin oli herännäisyysaika tullut puheeksi.

-- En voi olla sanomatta, äiti silloin lausui, että sen ajan
ihmiset olivat vähän kummallisia esim. avioliittoja solmiessa.
Ystävien kehotuksesta oltiin usein valmiit kosimaan taikka jollei
kohta kosittukaan, niin lähdettiin kuitenkin vartavasten matkalle
katsomaan toista tai toista nuorta neitosta, josta oli kuultu
kiittämällä puhuttavan. Kun käsitys oli semmoinen, että vähänkään
pitempi rakkaussuhde ja kihlaus olivat maallista turhuutta, niin nuo
äkkinäiset avioliitot, joita ennen puolisot eivät ollenkaan toisiaan
tunteneet, olivat minusta mitä vaarallisinta uhkapeliä. Älkää luulko
etten minä tiedä ja usko, että meidän kaikkien kohtalo on Jumalan
kädessä; mutta emmehän uskalla jäällekään kysymättä kestääkö se?
Ajatelkaa esim. sitä pastoria, joka oltuaan vuoden ajan leskenä
tuli erään heränneen ystävänsä luokse. Tämä otti puheeksi toisen
yksinäisyyden ja kehotti häntä menemään uusiin naimisiin, varsinkin
kun hänellä oli pari lastakin, jotka olivat hoidon tarpeessa. --
Oikein puhut, toinen vastasi, mutta mitä tehdä, kun en tunne ketään
sopivaa. -- Mitä siihen tulee, niin voin minä sinulle suositella
neitiä, joka on ollut ja vieläkin on meillä lasten opettajattarena.
-- Vai sen teet, no, _kutsu ihminen sisään!_ -- Ja niin tapahtui,
"ihminen" kutsuttiin sisään, ja ennenkuin pastori meni, oli hän
kosinut ja saanut myöntävän vastauksen. -- En minä semmoisesta pidä,
äiti lisäsi juttunsa päätteeksi.

Entäs toinen vielä kummallisempi tapaus, äiti jatkoi vauhtiin
päästyänsä, voin senkin kertoa, vaikka se koskee erästä minulle
hyvinkin läheistä sukulaista. Sanon häntäkin pastoriksi, sillä
hän oli jo ollut pappina lähes kymmenen vuotta, mutta koko ajan
naimattomana. Eräissä virkaanvihkiäisissä, joihin ajan tavan
mukaan oli kokoontunut paljon vieraita kuulemaan tunnetuita
herännäisjohtajia, pastori vieraitten joukossa oli vilahdukselta
nähnyt muutaman papintyttären, joka kauneudellaan mitä syvimmin
liikutti hänen sydäntään. Kumminkaan hän ei vaihtanut sanaakaan
tytön kanssa, sai ainoastaan tietää hänen nimensä sekä että hän
oli kotoisin eräästä seurakunnasta, jotenkin läheltä sitä missä me
silloin asuimme. Minä tunsin tytön ennestään ja myönnän, että hän
oli kauniimpi kuin tavalliset pappilanneidit. Hänen vartalonsa oli
komeanlainen, kasvonpiirteet olivat säännölliset, silmät isot ja
kirkkaat, iho oli terve ja hieno, tukka tumma ja runsas. En siis
ihmettele, että pastori ensi näkemältään saattoi häneen ihastua,
mutta kuulkaapa kuinka kävi. -- Haudottuansa asiaa muutamia
päiviä, kenties jonkun viikonkin, pastori matkustaa suoraa päätä
pappilaan, jossa tiesi tapaavansa ihailemansa neiden. Vaikka
hän tuli tuntemattomana, hän tietysti, tavan mukaan, otettiin
kohteliaasti vastaan, ja kun hän oli esitellyt itsensä pappina ja
maininnut hyvin tunnetun sukunimensä, niin kohteliaisuus vaihtui
mitä luottavaisimpaan ystävällisyyteen. Paitsi isäntäväkeä tuli
vieraalle seuraa pitämään talon tytärkin, ja kun pastori joksikin
hetkeksi jäi kahdenkesken neiden kanssa, hän päättäväisesti käytti
tilaisuutta puhuakseen suunsa puhtaaksi, niinkuin on tapa sanoa.
Pastori näetten ilmotti miksi hän oli tullut, toisin sanoen hän kosi
ja sai kuin saikin myöntävän vastauksen. Ei kukaan ollut onnellisempi
kuin pastori, kun hän näin oli hyvin suorittanut asiansa. Vanhemmat
näetten saivat hekin kohta tietää mitä tapahtunut oli, eivätkä
he ollenkaan epäilleet antaa siunaustansa liitolle. Tosin oli
kihlattujen itsensä väli vähän kankea, eikä heillä ollut paljon
sanottavaa toisilleen, mutta pianhan sitä tutustuttaisiin toisiinsa!
Sentähden sovittiin vain suunnilleen, milloin häät vietettäisiin --
sillä ainahan ne vähän valmistuksia vaativat, eikä silloin tietty
siitä uudenuutukaisimmasta muodista, että mennään naimisiin ilman
että tuskin ainoatakaan kristillisen seurakunnan edustajaa on ikuisen
liiton solmintaa todistamassa -- ja sitte pastori teki lähtöä. Mutta
juuri silloin se kumma tapahtuikin! Pastori oli jo sanonut hyvästi
isäntäväelle ja morsiamelleen ja näiden seuraamana mennyt ulos
portaille, jopa hän oli astunut alas pihalle noustakseen kieseihinsä,
kun hän eräässä akkunassa näkee tytön uteliaasti katselevan lähtöä.
Hän säpsähtää, luo toisen katseen akkunaan, niin tarkkaavan kuin
sillä hetkellä mahdollista oli, ja leimauksena hänelle selviää --
että akkunassa oleva neiti se olikin, jonka hän ennen oli nähnyt ja
jota hän oli tullut kosimaan! Aavistaahan sen että pastoria vähän
pyörrytti, mutta tarmokkaasti hän oikaisi ryhtinsä, piti suunsa
kiinni ja lähti matkaansa. Epäilen onko nolompaa, onnettomampaa
sulhasta nähty kuin pastori kieseissään. Hän oli kuin puulla päähän
lyöty; mutta niin pian kuinhan jaksoi ajatella, hän kenenkään
selittämättä ymmärsi, että pappilassa mahtoi olla (niinkuin todella
olikin) useampia tyttäriä ja ne olivat toistensa näköisiä, niin
että hän, jolle tämä oli tuntematonta, oli erehtynyt. Kumminkin
virkaanvihkiäisissä nähdyn neiden kuva oli siksi selväpiirteinen,
ettei hän lainkaan voinut epäillä että tyttö akkunassa oli se oikea
ja että erehdys todella oli tapahtunut. Mutta yhtä varma kuin hän
oli erehdyksestään, oli hän siitä että hänen täytyi saada se oikea.
Erehdys oli siis korjattava, mutta miten? Siinä sydäntä painava pulma.

Jo kotoa lähtiessään pastori oli suunnitellut käydä meilläkin,
sukulaisissa, ja nyt hänellä oli aivan erikoinen syy tavata
ihmisiä, joille hän saattoi avata sydämensä. Hän tuli siis meille,
ja helppo oli hänen synkästä kasvojenilmeestään, jo ennenkuin hän
oli sanaakaan lausunut, huomata että asiat olivat hullusti. Eikä
meidän tarvinnut kauan odottaa hänen tunnustustaan. Ensi tilassa
hän näet kertoi miten onnettomasti hänen oli käynyt, ja me, jotka
tunsimme hänen mielitiettynsä perheen, voimme kohta päättää, että
pastori oli kosinut vanhempaa sisarta, jota toinen oli kolme vuotta
nuorempi. Mutta meistäkin oli erehdys helpommin selitettävissä kuin
korjattavissa, jopa heräsi meissä sekin ajatus, että ehkä pastorin,
joka tositeossa ei lähemmältä tuntenut kumpaakaan sisarta, oli
tyytyminen siihen, jonka oli saanut. Mutta siitä hän ei tahtonut
kuullakaan, emmekä voineet olla säälimättä hänen hätäänsä ja
epätoivoaan. No niin, tarpeetonta on kertomusta venyttää. Pitkä
neuvottelu päättyi niin, että minä lähdin asettamaan asian oikealle
tolalle. Jokainen ymmärtää, että tehtävä oli kaikkea muuta kuin
hupainen, mutta täytyihän koettaa pelastaa pastori tuskallisesta
asemasta, johon hän oli joutunut. Ja onneksi yritykseni menestyi
täydellisesti. Kun olin vanhemmille ja tyttärille esittänyt asiani ja
kuinka erehdys oli tapahtunut, niin vanhempi sisar sanoi peräytyvänsä
ja nuorempi suostui rupeamaan morsiameksi.

Suurella mielenkiinnolla oli tätä äidin kertomusta kuunneltu ja se
aiheutti kaikenlaisia huomautuksia, mutta yksimielisiä oltiin siitä,
että se oli mainio esimerkki kuinka puheena olevan ajan pikaiset
kosinnat saattoivat viedä odottamattomiin tuloksiin. Kun joku kysyi
äidiltä, tuliko aviosta, jonka rakentamisessa hänellä oli ollut niin
tärkeä osa, onnellinen liitto, niin hän ei antanut suoraa vastausta.
Äiti näet sanoi vain, että hän, jos häneltä edeltäkäsin olisi neuvoa
kysytty, tuskin olisi kehottanut pastoria toteuttamaan aikeitaan,
mutta silloin kun hänen apuunsa turvattiin, ei muu menettely ollut
ajateltavissa kuin se jota noudatettiin. Arvattavasti äidillä oli
joku pätevä syy tähän huomautukseen.

Sen jälkeen kävi juttelu sinne tänne, mutta äiti pysyi sanattomana.
Oli kuin hän olisi vähän katunut, että oli kertonut omituisen
tapauksen läheisten tuttavien elämästä, vaikka, niinkuin saimme
tietää, asianomaiset jo olivat päättäneet maalliset vaiheensa. Mutta
hetken päästä hän uudestaan palasi aiheeseen, sanoen tahtovansa vielä
kertoa yhden avioliittojutelman. Siinäkin hänellä itsellään oli ollut
pieni osa, mutta tapaus oli muuten toisenlainen kuin edelliset ja
omansa todistamaan, että kyllä entisinäkin aikoina oli niitä, jotka
kuuntelivat sydämensä ääntä.

-- Totta on, äiti jatkoi, että ne henkilöt, joita kertomukseni
koskee, eivät olleet minulle läheisiä ja että minä siis voin erehtyä
joissakin yksityiskohdissa, mutta esitän kumminkin tapahtuman mikäli
sen tunnen osaksi oman näkemäni, osaksi toisten tiedonantojen mukaan.
-- Olin ollut noin kymmenkunnan vuotta naimisissa, kun eräänä
päivänä meille tuli -- niinkuin silloin pappiloissa usein tapahtui
-- nuori tuntematon herra vieraaksi. Hän oli näöltään ja olennoltaan
hienompi ja sivistyneempi kuin tavalliset maalaisherrat ja hän
esittikin itsensä lääkärinä. Kun hän mainitsi nimensä, se kuului
meistä tutulta, olimme ennen kuulleet tuttavien hänestä puhuvan.
Muistan vielä, että tohtori tuli lauantai-aamupäivänä, jolloin
matot oli viety ulos salista piestäväksi. Koska sali oli vieraitten
tavallinen vastaanotto-huone, oli hänen tulonsa sillä hetkellä
vähän epämukava, mutta tietenkin hän silti kohtasi tavallisen
vieraanvaraisuuden-, ja harvoinhan sitä maalla -- varsinkin niihin
aikoihin -- saikaan semmoista vierasta puhutella ja kestitä.
Tohtorin puheista selvisi pian, että hän oli paljon liikkunut
pappien seurassa, että meillä oli yhteisiä ystäviä niiden joukossa
ja että hän itsekin lukeutui heränneitten piiriin. Tämän jälkeen
muuttui seurustelu tuttavallisemmaksi kuin se oli alussa ja muutoin
olisi voinut olla. Näin ollen on luonnollista että nytkin tapahtui
mitä ylipäätään säännöllisesti tapahtuu kun lääkäri sattuu käymään
maalla -- vallankin aikana, jolloin lääkäreitä ei asunut muualla
kuin kaupungissa -- nimittäin että aloin häneltä kysellä neuvoja
terveysasioissa. Yhdessä lapsistamme oli huomattu risataudin oireita,
ja minä pyysin saada näyttää hänelle pienen potilaan. Tohtori katseli
ja tutki lasta ja antoi neuvojakin. Tuli siinä sitte puheeksi, kuinka
mainittu tauti usein tekee sairaan ruumiin muodottomaksi siten
että kyttyrä nousee selkään ja keskeyttää vartalon kehittymisen.
Edelleen huomautin miten senlaatuinen onnettomuus voi vaikuttaa
sielunelämäänkin, tehdä ihmisen, joka huomaa olevansa ulkonaisesti
toisia vähäosaisempi, katkeramieliseksi ja elämään tyytymättömäksi.
Toiselta puolen myönsin, ettei semmoinen seuraus kuitenkaan ole
välttämätön taikka poikkeukseton, ja kerroin todistukseksi eräästä
nuoresta tytöstä, jonka joku aika sitten olin oppinut tuntemaan
eräässä tutussa pappilassa. Neiti oli kotoisin etelä-Suomesta ja oli
tullut pappilaan ollakseen siellä jonkun aikaa. Pappi, jonka luona
hän asui, oli tunnettu herännäisyyden mies, ja neiti oli myöskin
kääntynyt maailmasta etsiäkseen sielunsa pelastusta. Tämä neiti oli
ruumiiltaan viallinen, arvattavasti jonkun lapsuudessa kärsimänsä
taudin johdosta, mutta siitä huolimatta hän oli erinomaisen henkevä
ja herttainen olennoltaan. Minä kerroin oikein lämpimästi kuinka
olin mieltynyt häneen, hänen vaatimattomuuteensa ja henkiseen
etevyyteensä, joka osotti miten korkealle kehittynyt sielunelämä
voittaa ruumiilliset vammat. Tohtori kuunteli mielenkiinnolla
puhettani, mutta omasta puolestaan hän ei siihen paljon sanonut.
Tämä keskustelu oli tavallaan päätapahtuma vieraan ollessa meillä,
ja sitte hän lähti ilman että meille oli selvinnyt millä asioilla
hän oikeastaan liikkui. Mutta ei aikaakaan ennenkuin saimme uutisen
ja tietoja, jotka loivat valoa kysymykseen. -- Nuori tohtori ja
etelä-Suomesta Pohjanmaan pappilaan tullut neiti olivat kihloissa
-- se oli uutinen. Sen ohella kerrottiin, että kihlaus ei suinkaan
ollut hetken aikaansaama, vaan olivat näiden nuorten sydämet jo
aikoja ennen taipuneet toisiansa kohti. Omaiset olivat kuitenkin,
terveydellisistä syistä, vastustaneet avioliittoa heidän kesken, ja
sentähden oli neiti lähetetty pois kotoa, jotta hän kaukana ollessaan
joko unohtaisi taikka ainakin taltuttaisi rakkautensa. Tohtori
puolestaan oli myöskin koettanut kääntää ajatuksensa toisaalle ja
sanottiin hänen käyneen meillä saadakseen nähdä erästä perheessämme
silloin asuvaa rakastettavaa, orpoa papintytärtä. Mutta, sanottiin
edelleen, ne ihastuneet kiitoslauseet, joilla minä, aavistamatta
mitään tohtorin ja neiden suhteesta, ylistin tätä jälkimäistä,
olivat niin vaikuttaneet, että tohtori meiltä matkusti suoraa päätä
rakastamansa neiden luokse ja ratkaisi asian lopullisesti, niinkuin
uutinen tiesi.

Näin juteltiin, mutta kaukana siitä, että minä lukisin ansiokseni
onnellisen avion, joka näin syntyi. Rakkaus heidät toisiinsa yhdisti,
ja jos sanani ehkä vaikuttivatkin tohtoriin -- ja onhan se totta että
ihminen suurella mielihyvällä kuulee vieraan kiittävän sitä mitä
oma sydän suosii -- niin että hän heitti epäilyksensä ja rohkeasti
noudatti sydämensä ääntä, oli se kumminkin Jumala, joka johti asian
oikeaan päämäärään. -- Lopuksi sanon vielä, että jos, niinkuin luulen
tietäväni, viimeinen avio oli onnellisin niistä, joista tänä päivänä
olen kertonut, niin kyllä kai se oli sentähden, että se syntyi
ainoalla oikealla tavalla -- nimittäin niin että toinen samoin kuin
toinenkin edeltäkäsin tiesi kenen hän omakseen otti.



Vanha kauppias.

Kaksi kirjettä maalta.


Veli kulta!

Niin, mitä kertoisinkaan? Iloista kai odotat, mutta mitä iloista
täältä voisi kertoa? Uudesta vuodesta on jo 12:s osa kulunut eikä
se vielä kertaakaan ole näyttänyt iloista naamaa. Eilen oli tosin
poikkeuksena kaunis päivä. Aurinko, vaikka kyllä tammikuunaurinko,
ilahdutti jotakuinkin luontoa ja ihmisiä, ja sen säteet olivat
melkein lämpimiä. Iltakin oli kaunis. Kaupungista palatessani oli
oikein hupaista ajaa metsän läpi. Taivaalla kimaltelivat kirkkaat
tähdet, valaisten tietä ja sen ympäristöä. Korkeat kuuset tien
varrella seisoivat hiljaisina ja rauhallisina, vaikka oksat olivat
katketa kuorman alla, jonka tyven lumisade joku päivä ennen oli
latonut niiden syliin. Kannot istua köllöttivät kuin turkkilaiset
pashat, paksut, valkoiset turbaanit päässä. Kulkuset soivat heleästi
ja matka joutui. Oli, niinkuin sanoin, oikein hupaista. Mutta jo
yöllä vetivät tähdet yllensä peitteen, ja päivä nousi sumusilmin.
Mitä siis kertoisin? Me yksinkertaiset ihmiset maalla olemme niinkuin
luonto. Jos se on surumielinen, niin olemme mekin surumielisiä.

Se riittänee alkupuheeksi ja perustamaan päätelmää, ettei maalta
parempaa lähde kuin siellä on.

Viikko sitten oli samanlainen päivä kuin nyt, ja minä päätin lähteä
kylään. Oli klo 1/2 4 i.p., paras aika mennä. Kävelin uutta siltaa
joen yli kirkkoa kohden. Puolivälissä kirkkotörmää poikkesin
vasemmalle, polulle, joka kiertäen kirkkomaan yhtyy kylätiehen, jota
minun oli käytävä perille asti. Oli lauantai ja pyhäksi oli rippi
kuulutettu. Jo tänään oli rippisaarna kirkossa, ja sen vuoksi tuli
tiellä vastaan ihmisiä pyhäpuvussa. Kun olin nämä sivuuttanut, oli
tie tyhjä; illan suussa pyhäpäivän edellä viikon puuhaaminen ja
liike pysähtyy. Tie oli tasainen ja puhdas, ja oli lysti sitä astua.
Likempänä kirkkoa on taloja, mutta sen jälkeen tien ympäristöt ovat
autiot -- vasemmalla, peltojen takana, joki, oikealla, peltojen ja
niittyjen takana, havumetsä, joka suurella vaivalla, matalana ja
uupuneena, saavuttaa tien pienellä mäellä, jonka toisella puolella
ison kylän ensimäiset asunnot tulevat näkyviin. Ne ovat ränstyneitä
töllejä vaan, niin harmaasta muinaisuudesta, että silloin nähtävästi
luotilauta eli vatupassi oli keksimättä. Ikkunat olivat kuurassa,
mutta niiden takana näkyi vereviä lapsennaamoja, jotka kirkkaine
silmineen lämpimällä hengellään sulattamistaan kurkistusreijistä
katselivat ohi menevää pappilan maisteria. Vähän edempänä oli paja,
josta kimeä kalkutus kuului. Tuli poikanen vastaan. -- "Missä
asuu", minä häneltä kysyin, "vanha kauppias?" -- "Tuolla", poika
vastasi, "taikka tulkaa perässäni, niin näytän paremmin". Poika
asteli kymmenkunnan askelta eteenpäin, ojensi sitten kätensä sanoen:
"Tuolla, tuossa tuvassa, jossa akkunan päällä on valkoista." Koetin
katsoa, mutta en erottanut muuta kuin semmoisen rakennusten kasauman,
jommoisia usein tapaa Pohjanmaan kylissä, asuinhuoneita, navettoja,
aittoja, latoja huiskin haiskin -- ja kaikilla oli valkoista, se on
lunta akkunain päällä. Pojan viittauksesta en todella tullut hullua
viisaammaksi, mutta tiesinhän sentään minnepäin oli meneminen ja
sentähden kiitin, enempää kysymättä, ja jatkoin matkaani. Pian pisti
silmiini pieni tuparakennus, jonka akkunapielet olivat valkoisiksi
maalatut ja jonka edessä oleva piha oli lauta-aidalla ympäröitty.
Tuossa hän mahtaa asua, ajattelin, ja sainkin myöntävän vastauksen,
kun varmuuden vuoksi kysyin tien vieressä työskentelevältä mieheltä.
-- "Siinä vanha kauppias asuu", hän näet sanoi, "ja kyllä hän on
kotonakin". Lisäys oli kyllä tarpeen, sillä ulkoa ei lainkaan
näkynyt, että asunnossa oli elävää sielua. Porstuanovi rakennuksen
keskikohdalla oli nimittäin kiinni, ja molemmat akkunat, jotka
niinkuin kaksi silmää olivat käännetyt tietä kohti, olivat kokonaan
kuuran peittämät, kerrassaan sokeat. Astuin pihan poikki, nousin
portaalle ja kolkutin ovea. Tuskin olin sen tehnyt, kun sisältä
kuului keveitä askeleita ja ovi aukaistiin. Edessäni seisoi vanha,
lyhytläntä ukko, joka ystävällisesti tervehtien kehotti minua
astumaan sisään. Pienestä porstuasta mentiin ensin vasemmalle,
vierashuoneeseen, mutta kun se oli kylmillä, isäntä, anteeksi
pyytäen, heti vei minut pieneen arkihuoneeseen. Siinä hän sai minut
istumaan, kysyi kuinka kotona voidaan, tarjosi minulle piipun ja --
katosi.

Minun piippua sytyttäessäni ukko näet mitään sanomatta pistäytyi
ulos ovesta vastapäätä sitä, josta olimme tulleet (se vei, niinkuin
myöhemmin huomasin, keittiöön). Kuulin hänen käyvän ulos porstuan
ovesta pihalle, ja odottaakseni häntä istahdin piippu suussa pöydän
viereen. Huone oli pienen pieni ja samoin kuin kalustokin ilmaisi se
isännän vaatimattomuutta. Punamaalattu sänky, samanvärinen piironki
ja sillä pahanpäiväinen peili, suuri seinäkello, pöytä akkunan edessä
ja pöydällä kirja, kolme neljä tuolia missä sopi -- siinä kaikki.
Akkunasta ei näkynyt muuta kuin laaja pelto, joka nyt oli huikaisevan
valkean lumen peittämä ja jonka takana noin 60 askeleen päässä seisoi
pitkä riihirakennus.

Tuskin olin tämän kaiken huomiooni ottanut, kun vanha isäntäni
palasi. Hän oli kovin hengästynyt pikaisesta käynnistä. Hän istuutui
tuolille painaen käsiään rintaansa vasten. -- "Minulla on", hän
huokasi, "jotakin rinnassani -- oh -- en tiedä mitä -- kun vähän
käyn, ottaa pahemmin -- en ole kysynyt tohtoreilta, mutta tuskin
nekään apua tietäisivät. Loppu tulee! loppu tulee!" Hän huokasi
syvästi.

Hän ei ollut meidän ajan miehiä. Hänen syntymävuotensa oli 1795,
ja nyt on 19. vuosisadan kahdeksas kymmenluku alkanut! Vuodet
olivat valkaisseet hänen hiuksensa ja partansa ja kaivaneet paljon
puhuvia kurttuja hänen kasvoihinsa, joista ystävälliset, miltei
lapsellisen viattomat silmät katsoivat minuun. Hetken perästä hän
alkoi keveämmin hengittää, ja me puhuimme kaikenlaista nykyisien
ja muinaisten päivien oloista. -- Tässä mitä hän itsestään kertoi.
Sodan aikana -- nimittäin 1808--09 vuosien sodan aikana -- hän
kävi Vaasan koulua ja kärsi sen ajan ihmisrakkailta opettajilta
niin ankaraa kohtelua, että olisi voinut luulla heidän ajatelleen
sodan menon olleen heidän vitsapatukoissaan. "Kun viholliset olivat
kaupungissa ja Bergenstrålen hyökkäyksen aiheuttama kahakka alkoi,
juoksimme me pojat", ukko jutteli, "ulkona -- (minä oleskelin silloin
isoisäni luona, Hagan pappilassa, vähän ulkopuolella kaupunkia; siitä
talosta kävi yht'aikaa yhdeksän poikaa -- poikia ja pojanpoikia --
koulussa, jonkatähden ihmiset nähdessään meidät aina hokivat: 'der
komma prostis niona'[1]) -- me juoksimme, niinkuin sanoin, ulkona ja
ihailimme kuulien sihinää, kun joku tuli pappilaakin tervehtimään.
Vaimot huusivat meille: 'jollette tule sisään, niin saatte maistaa
vitsaa', mutta kun ikinä silmistä pääsimme, olimme jälleen ulkona.
-- Vähän aikaa sodan jälkeen isoisäni kuoli", isäntäni jatkoi, "ja
minun täytyi erota koulusta ja ruveta kauppapalvelijaksi. Silloin
koitti minulle toinen aika! Helppo on nykyään kauppapalvelijan
asema verrattuna minun kokemaani. Varsinkin markkinat ovat pysyneet
muistissani. Silloin ei markkinoita pidetty ainoastaan kaupungeissa,
vaan myöskin maalaiskunnissa, niinkuin Lapualla, Ilmajoella y.m.
Isäntäni matkusti säännöllisesti näille markkinoille, ja tietysti
oli minun seurattava mukana. Kauppakoju, jossa tavarat asetettiin
esiin myytäväksi, oli tilapäinen, kurja lautasuoja, jonka joka
kulmasta päivä kuulti sisään. Niin kovimmilla talvipakkasillakin, ja
kumminkin oli yökin kojussa vietettävä. Usein kun aamulla heräsi,
olivat vällyt suun kohdalta jäässä, eikä kumma, sillä silloin talvet
olivatkin toisenlaiset kuin nyt. No, nuorena ei siitä paljonkaan
välittänyt; mutta nyt on loppulaskujen maksuaika käsissä! -- -- Sitte
koitti sekin päivä, jolloin näin itseni omillani. Menin naimisiinkin.
Kauppani onnistui yleensä hyvin, ja suurin onni oli se, että tulin
vetäytyneeksi asioista ennen kaupungin paloa. Sen jälkeen olen
asunut maalla -- nyt jo kolmattakymmentä vuotta -- neljätoista tällä
paikalla, puolitoista vaimoni kanssa, mutta hänen kuoltuansa yksin."
--

Näitä kuunnellessani olin jo juonut kahviakin, ja senjälkeen oli
totineuvot tuotu sisään. Pienikasvuinen vaimoihminen, hyvänsuopa
ja ystävällinen näöltään, oli aikaansaanut tämän, ja minulle oli
selvinnyt, että ukko pistäytyessään ulos oli kutsunut hänet avukseen,
sillä yksin ollen hän oli milloin kutakin, isäntä ja emäntä, renki
ja piika. Uuniin oli tehty valkea, ja kun se levitti valoa ja
lämpöä, alkoi vanhuksen vaatimaton asunto tuntua aika kodikkaalta.
Vierashuoneeseenkin tehtiin valkea, mutta ei se sillä lämminnyt
asuttavaksi. Kävin siellä kuitenkin katsomassa kuvia seinillä,
jotka jo tullessani olin huomannut. Niissä oli kuvattuna Abelard
tunnustaen rakkauttaan punastuvalle Eloisalle ja kohta vieressä
Eloisa kuolevana, edelleen Jerusalemin kaupunki Salomonin aikana;
mutta enemmän mieltäni kiinnitti eräs soikeaan kultaiseen kehykseen
lasin alle asetettu pastellimuotokuva, jonka isäntäni sanoi vaimonsa
tuoneen kotoaan muun omaisuutensa kanssa. Hän luuli sen esittävän
jotakin neiti Crabbea, niinkuin takapuolella nähtävät kirjaimetkin P.
C. osottivat. Tyttö oli näöltään aivan nuori, kasvot hienopiirteiset,
suu pieni ja hymyilevä, vahva keltainen tukka sievästi kiinnitettynä
päälaelle, niinkuin näkyi valkoisen hunnun alta, joka puoleksi
varjostaen otsaa enensi sinisten silmien luonnollista tenhoa. Samoin
kuin huntu sai muukin vähä mitä pukua näkyi ajattelemaan, että tyttö
oli jollei häihin niin ainakin tanssiaisiin valmistautunut.

Jälleen istuimme arkihuoneessa lasien äänessä. Hetken päästä tuotiin
vielä teetäkin. Se oli minusta liikaa ja sentähden puhkesinkin
sanoihin: "Jos tulollani aiheutan tämmöiset vaivat, olisi kai parempi
olla tulematta." -- Surullisesti hymähtäen ukko virkkoi: "Eihän tämä
mikään vaiva ole, tulkaa toki tavasta minua vanhaa tervehtimään
-- kovin harvinaista on että saan ketään tavata." -- Samalla tuli
renkipoikamme sisään ja sanoi tulleensa hevosella minua noutamaan.
Käskin hänen odottaa vähän aikaa. -- Ukko puhui terveydestään, joka
päivä päivältä huononi. "Tuskallisin vanhuuteni vaivoista", hän
valitti, "on unettomuus. Paras olisikin, jos pääsisi maan peittoon,
mitä meillä vanhoilla täällä enää tekemistä on?" -- "Katsoa, kuinka
nuoret kasvaa", sanoin ajattelemattomasti. -- "Niin", hän vastasi
entistä surullisemmin, "kunpa olisi omia ympärillä, mutta sitä onnea
Jumala ei ole minulle suonut". -- Kysyin sitten, eikö aika käy
pitkäksi ja eikö hän pelkää asua yksin? -- "Eikä niinkään, kuluuhan
se aika vähitellen, ja tässä on hyvä lohdutus ikävää vastaan",
lausui vanha kauppias osottaen Johan Arndtin kirjaa totisesta
kristillisyydestä pöydällään. "Mitä pelkoon tulee, niin en minä,
Jumalan avulla, koskaan ole pelkuri ollut. Viime yönä, kun valvoin
tässä vuoteellani, kuului kaksi ankaraa kolahdusta ulkoa, oli kuin
seipäällä olisi seinään rämähytetty. Mitäs nyt? ajattelin, saas
nähdä mitä seuraa, mutta sen enempää ei kuulunut. Kuka minulle pahaa
tekisi? Onhan minulla vartija, joka valvoo!"

Ilta oli jo myöhäinen. Sentähden nousin, kiitin ja sanoin hyvästi
vanhalle ystävälleni. Hevonen juoksi mielellään kotiapäin, ja minä
ajattelin vanhuksen kotoa ja mitä tuo P muotokuvan takana mahtoi
merkitä, Paulina? -- ei -- Petronella? -- hyi -- Paula? -- se käy
laatuun!

Enhän mitään erinomaista luvannutkaan, iloista en ensinkään. Ole siis
tyytyväinen, pyytää maalaisystäväsi.

II


       *       *       *       *       *

Ennenkuin päätän, tulee minun kertoa mitä eilen tapahtui.

Päivällisen syötyäni ja kahvin juotuani pukeuduin mustiin
vaatteisiin ja lähdin ulos. Minä astuin samaa tietä, jota pitkin
puolitoista vuotta sitte vein sinut mukanani kylään, sillan yli ja
kirkkomäkeä ylöspäin. Nyt menin kirkolle saakka, jonka edustalla
pysähdyin. Kirkon ovet olivat auki ja samoin kellotapulin luukut,
joista kellojen jymisevä soitto levisi keväisen seudun ylitse. En
ollut yksin. Kirkon edustalla oli läheisistä taloista ja mökeistä
kokoontunut ryhmiä vanhempia henkilöitä, mutta enimmäkseen
uteliaita lapsia. Vakavin ilmein vanhemmat ihmiset ja lapsetkin
katselivat tielle päin, joka johti kirkolle, odottaen eikö sieltä
jotain erikoista näkyviin tulisi; ainoastaan välttämättömyydestä
poikaviikarit silloin tällöin lähtivät juoksemaan, ajaen toisiaan
takaa, sillä heidän jalkojansa, jotka näin varhain keväällä vielä
olivat jotenkin valkoiset, alkoi palella, kun kauan seisoivat yhdessä
kohden.

Yht'äkkiä tuli näkyviin mitä odotettu oli, nimittäin lähestyvä
ruumissaatto. Etupäässä kuusi talonpoikaista miestä kantoi mustaa
ruumisarkkua, jälestä astui pieni mustapukuinen saattojoukko, josta
pian erotin pienen, ystävällisen vaimoihmisen, johon olin tutustunut
vanhan kauppiaan luona. Itse asiassa vanha ystäväni lepäsi arkussa.

Kirkkotarha-portin edessä kantajat pysähtyivät. Miehet paljastivat
päänsä ja vaimot laskivat katseensa maahan. Pappi ja lukkari
asettuivat portin sisäpuolella ruumissaaton eteen ja alkoivat
veisata virttä. Sitte lähti saatto, nuo viranomaiset edellä, jälleen
liikkeelle kirkkoa kohti, ja nousten portaita ylös kaikki astuivat
kirkon sisään, missä punaposkiset, avojalkaiset lapset jo seisoivat
hyvin juhlallisina -- heistä oli saatto kulkenut liian verkalleen
ja olivat he sentähden sen ohi ja edellä pistäytyneet kirkkoon.
Ruumisarkku kannettiin kuoriin, missä se laskettiin maahan hopeisen
ristin koristamalle mustalle vaatteelle. Lukkari veisasi vielä
virrenvärsyn, suntion kantaessa esiin hiekkalaatikon ja lapion.
Kaikki oli niin hiljaista, kun pappi nyt astui esiin. Jos vainaja
olisi ollut merkillisempi mies ja varsinkin jos hänellä olisi
ollut ainoakaan omainen suremassa, niin pappi kai olisi pitänyt
puheentapaisen. Mutta oli näinkin juhlallista, kun hän lapiolla
heitti kolme kertaa hietaa arkulle, sanoen: "Maasta olet sinä tullut
ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Jesus Kristus, Vapahtajasi, on
sinut herättävä viimeisenä päivänä." Sitte hän luki kirjastaan, jonka
mustat kannet olivat nekin ristin koristamat, rukouksia ja viimeksi
siunauksen. Taas oli lukkarin vuoro veisata virsi, jonka jälkeen
kantajat esiintyivät, ja ruumissaatto lähti astumaan ulos kirkosta,
mutta lapset juoksivat jälleen edellä ja kirkossa kuului ääntä ja
hälinää.

Hauta oli tehty kauppiaan vaimovainajan viereen. Siihen arkku
laskettiin. Pari viheriää seppelettä heitettiin sen päälle, ja
koettivat kaikki päästä haudan partaalle luodakseen katseen --
viimeinen hyvästijättö -- sinne alas. Ne jotka eivät päässeet
ensimäiseen riviin kurottautuivat edessäseisovien olkapäitten yli.
Lapset tunkeutuivat vanhempien välitse, huolimatta näiden nuhteista.
Kaikki tahtoivat katsoa alas hautaan! Ne, joiden täytyi luopua
toivosta päästä esiin, lähtivät pois puhellen jopa naureskellenkin
keskenään; ne, joiden oli onnistunut tyydyttää halunsa, näyttivät
vakavilta ja poistuivat enimmäkseen yksitellen. -- Kaksi miestä
täytti haudan, ja pian kohosi kumpu tuoretta maata siinä paikalla,
missä vanha kauppias nautti rauhaa ja lepoa. Olkoon maa kevyt hänen
päällänsä!

Maahanpanijaisten toinen näytös tapahtui vainajan kodissa. Ei hän
kuitenkaan olisi tuntenut olevansa kotona, jos hän olisi ollut
mukana. Siellä oli liian paljo vieraita, ja vierasten huone vastasi
todella nimeään. Enkä tahdo pidättää sinuakaan tässä seurassa, sillä
tuskin huvittaa sinua enemmän kuin minuakaan ottaa osaa keskusteluun
eri tavoista istuttaa perunoita taikka valituksiin nykyajan nuorison
vallattomuudesta ja parantumattomasta taipumuksesta juopotteluun.
Sanon hyvästi pienelle, ystävälliselle muorille, joka nähtävästi
on ainoa, joka näissä hautajaisissa on surumielinen, ja lähden
kotimatkalle. Kokko -- vanha hevosemme -- juosta hötköttää tavallista
tahtiaan; mutta Israel, joka seisoo takana kieseillä, on hyvin
hyvällä tuulella, sillä hän on kyökissä saanut pari hautajaisryyppyä.

"Petronella -- ei, Paulahan se oli -- kuka hän on ja mihin hän
joutui?" kysynet kai. Paula on nyt seinälläni ja katselee minua
hymyillen kun kirjoitan tätä. Ei ollut kovin kauan ensimäisen
käyntini jälkeen, kun jälleen kävin vanhan kauppiaan luona. Kun ukko
näki, että muotokuva herätti mielenkiintoani, sanoi hän: "Taulu
näyttää miellyttävän sinua, ota se, jos tahdot, muistoksi minulta."
-- Sittemmin tiedustelin vielä tarkemmin muotokuvan alkuperää, sillä
katsoin todennäköiseksi, että ukko tiesi enemmänkin tuosta nuoresta
tytöstä kuin hän ensin oli myöntänyt.

Jos sain jotakin tietää, niin ei se kuulu tähän -- tässä olen vain
tahtonut kertoa vanhasta kauppiaasta. -- -- -- (1872.)

    Vanha kauppias oli nimeltä Anders Reinhold Chydenius. Hän oli
    syntynyt 1796 (itse hän sanoi 1795, niinkuin ylempänä olen
    maininnut) ja kuoli Maalahdella 11 p. kesäk. 1871. Hänen isänsä
    oli ollut Perhon saarnaaja ja sittemmin Kaustisen kappalainen
    Samuel R. Chydenius, joka jo 1805 oli jättänyt poikansa
    isättömäksi. Isoisä Jaakko Chydenius, Vaasan ja Mustasaaren
    rovasti, kuoli 1809 pahoinpitelyn johdosta, jonka sai kärsiä kun
    oli kieltäytynyt vannomasta uskollisuudenvalaa Venäjän keisarille.

    Mitä esitykseen tulee, saattaa ehkä kriitillinen lukija
    huomauttaa, että kirjemuoto on vähemmän sopiva kuin tavallinen
    kertomus olisi ollut. En kiellä huomautuksen oikeutusta,
    mutta puolustaudun sillä, ettei tämäkään kuvaus ole laadittu
    julkisuutta varten, vaan on se todella alkuansa yksityiselle
    henkilölle kirjoitettu. 1911.



YLIOPPILASAJOILTA



Kolme Porthaninjuhlaa.


Ainakin pohjalaisessa osakunnassa oli 30--40 vuotta sitten
vuosijuhlilla aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään. Osanotto
oli lukuisampi ja hartaampi ja tunnelma innostuneempi, ja
useimmiten kuultiin niissä sanoja, jotka jäivät nuorten mieleen
ja ansaitsivatkin muistissa pysyä. Nämä sanat lausui toinen tai
toinen nuorison ihailemista vanhemmista pohjalaisista, kansallisista
suurmiehistämme, joiden läsnäolo ja puheet antoivat juhlille
oikean juhlaleiman. Tahdon tässä kertoa mitä muistan kolmesta eri
Porthaninjuhlasta, jotka kelpaavat näytteeksi siitä mitä nämä
ylioppilasjuhlat silloin olivat.

Osakunnat laillistettiin uudestaan 1868. N.s. laittomankin
("illegaalisen") pohjalaisen osakunnan aikana oli Porthaninjuhlia
vietetty, mutta kun laillistamisen jälkeen mainittuna vuonna
ensimäinen juhla oli vietettävä, oli luonnollista että se tahdottiin
tehdä tavallista loistavammaksi. Koska ylioppilailla silloin ei
vielä ollut omaa juhlasalia -- ylioppilastaloa näet rakennettiin
paraikaa -- tilattiin tarkotusta varten Seurahuoneen suuri sali,
joka oli tilaisuuden mukaan koristettava. Tämä tehtävä uskottiin
erityiselle toimikunnalle, jonka kokenein jäsen oli Emil Nervander,
ja se pyysi avukseen nuoria pohjalaisia naisia, neidit Augusta
Bergbom, Hanna Snellman, Ellen Nervander sekä Olga ja Aina Westerlund
(kaksi tilapäisesti Helsingissä oleskelevaa Oulun kaunotarta),
jotka, professorin rouva Natalia Castrén (M. A. Castrénin leski)
"esiliinana", hartaasti antautuivat koristamaan salia juhlaa varten,
johon ei siihen aikaan ollut puhettakaan päästää naisia. Seinille
-- huone oli silloin pienempi kuin nykyään, sillä pylvääntakaiset
osat ovat myöhemmin avatut -- asetettiin osakunnan omistamat
muotokuvat (F. M. Franzén, J. J. Nervander, J. L. Runeberg, G. G.
Hällström y.m.) sekä kilpiä, joissa luettiin pohjalaisten suurmiesten
kirjallisten teosten nimiä (Selma ja Fanny, Hirvenhiihtäjät, Hanna,
Jouluilta, Kuningas Fjalar, Vänrikki Stoolin tarinat, Valtio-oppi,
Saima, Litteraturblad, Klaus Flemingin ajat, Juhana herttuan
nuoruudenunelmat, Kanervakukkia, Välskärin kertomuksia, Nuijasota
y.m.), puhujalavan ohelle suurempi, vainajien nimillä varustettu
kilpi j.n.e. Taulujen ja kilpien ympärille kierrettiin vihreitä
seppelköynnöksiä, ja niiden sitomisessa oli naisilla niin paljo
työtä, ettei ollut aikaa päivällistäkään syödä, mutta ajoissa tuli
kaikki valmiiksi.[2] -- Itse juhla oli, niinkuin jo mainitsin,
loistavasti suunniteltu. Yhdeksän virallista puhetta oli pidettävä,
kaartinsoittokunta oli tilattu eikä säästäväisempiä oltu juotaviin ja
syötäviinkään nähden.

Kun inspehtori, professori Yrjö Koskinen, oli suomalaisella puheella
avannut juhlan, piti Karl Fredrik Eneberg (kuollut, todennäköisesti
murhattuna, tutkimusmatkalla Mosulissa 1876) ruotsinkielisen,
mieltäkiinnittävän esitelmän arapialaisesta runoilijasta nimeltä
Amrulkais (painettu Joukahaisen VI:ssa vihossa). Sen jälkeen
tuotiin maljakot pöydille, ja kun lasit oli täytetty puhui Henrik
Nybergh (kuollut Vähänkyrön rovastina 1900) vainajien muistoksi.
Edellisenä vuonna, 31/3 1867, oli myöskin tavallista kuuluisampi
pohjalainen, Maximilian August Myhrberg, muuttanut tuonelaan, ja
osottaakseen hänen muistolleen erityistä kunniaa oli osakunta
pyytänyt Fredr. Cygnaeuksen puhumaan hänestä. Kohta Nyberghin
vaiettua Cygnaeus astuikin esiin ja piti puheen taikka oikeammin
esitelmän merkillisestä vapaudentaistelijasta. Jos mikään oli tämä
aihe omansa viehättämään kuulijoita, sillä emmehän me nuoremmat
ennestään paljon tienneet Myhrbergistä ja hänen satumaisista
urosteoistaan, ja kuitenkin oli hänkin lähtenyt Pohjanmaalta, jossa
kaikki oli meille omaa ja tuttua. Eikä toiselta puolen helposti
olisi voinut keksiä aihetta, joka olisi ollut Cygnaeukselle, tuolle
fantasia- ja tunne-rikkaalle puhujalle otollisempi. Jos hän osasi
yksinkertaisemmastakin asiasta löytää ja kehittää hämmästyttäviä
puolia, niin oli tässä itsestään tarjona niin monipuolinen ainehisto,
että puhuja saattoi vaihdellen virittää eepillistä, draamallista
ja lyyrillistäkin tunnelmaa. Sentähden ei valitettukaan, että
Cygnaeus näytti unohtaneen ajan. Veljeni, J. R. Aspelin, pani
pikakirjoituksella puheen muistiin ja sen mukaan se nyt on (ei
sentään aivan täydellisenä) painettu Cygnaeuksen kootuissa teoksissa.
Muun muassa Cygnaeus kosketteli Myhrbergin vankeutta Venäjällä, johon
hän joutui Puolan kapinan lopulla, mutta josta hänen onnistui karata.
Tuosta vankeudesta Cygnaeus väitti, ettei kukaan, ei edes hän, puhuja
nimittäin, siitä mitään tarkempaa tietänyt, mutta miten olikaan,
sattui niin, että yksi tietäjä eli kuulijoitten joukossa. Se oli J.
V. Snellman. Kun siis Cygnaeus oli päättänyt, astui Snellman esiin ja
alkoi kertoa mitä Myhrberg itse oli hänelle jutellut seikkailuistaan
Venäjällä. Ilmeisesti tämä ei lainkaan ollut Cygnaeuksen mieleen,
sillä hän -- vetäytyi niin kauas syrjään, että hän tuskin kuuli mitä
Snellman puhui. --

Vieraitten joukossa nähtiin myöskin Elias Lönnrot, jolla oli ollut
aikomus matkustaa samana päivänä, mutta joka sitte kuitenkin oli
taipunut tulemaan juhlaan. Hänelle oli tietenkin erityinen puhe
pidettävä, ja se oli uskottu ylioppilas Pietari Ervastille, joka
toverien piirissä oli vuoroin humoristinen, vuoroin pateettinen
ja kumpaisenakin yhtä luonnonraikas. Nyt hän luonnollisesti
oli pateettinen, ja hänen komeasta puheestaan soivat vieläkin
korvissani sanat: "maailman mainio Lönnrot", joilla hän tervehti
vaatimatonta ukkoa ja joihin yhdyttiin mahtavalla hurraa-huudolla!
("Eläköön" ei silloin vielä ollut yleisesti käytännössä.)
Lönnrot asetettiin sitte tuolille ja kannettiin juhlakulkueessa
ympäri salia, musiikin soittaessa porilaisten marssia. Somalta
hän näytti, muita korkeammalla, kulkueen etupäässä, niin monen
käden kantamana kuin tuoliin kiinni sai. Päästyänsä alas Lönnrot
nousi puhujalavalle, ja mitä sekä miten hän puhui, se muodosti
täydellisen vastakohdan sille mitä hänelle oli sanottu. Hän kiitti
"odottamattomasta kunnioituksesta", joka tuotti enemmän kunniaa
kunnioituksenosottajille kuin hänen itsensä sopi siitä osakseen
ottaa. Puhuessaan hän piti molemmat kätensä ristissä vatsalla
niinkuin lapset maalla lukukinkerillä papin edessä, ja näytti todella
niin vaatimattomalta kuin hän olikin. Hän pyysi meitä viemään hänen
tervehdyksensä vanhemmillemme, joilta hän oli saanut paljon hyvää
vastaanottaa.

Tuli sen jälkeen Snellmanin vuoro. Maisteri C. G. Svan puhui hänelle,
tuskin vähemmän komeasti kuin Ervast Lönnrotille. Snellmankin
oli tietysti kannettava, mutta hän ei pitänyt siitä. Kerrankin
kun eräässä toisessa juhlassa -- se vietettiin Uuden teatterin
yläravintolassa -- häntä tahdottiin istuttaa "kultatuolille"
kannettavaksi, hän kiven kovaan kielsi, ja kun ei tahdottu
aikeesta luopua, hän puolisuutuksissaan huudahti: "Retuuttakaa
Calamniusta!"[3] Tällä kertaa hän valitsi, niin sanoakseni,
keskivälin: hän ei sallinut kantaa itseään, vaan _käveli_ ensimäisenä
miehenä kulkueessa, nuoret joukot seuraten jälessä. Kun hän, pari
kertaa käytyään salin ympäri, pysähtyi ja kulkue samoin, J. W.
Calamnius, osakunnan kuraattori, lähestyi häntä ja pyysi osakunnan
puolesta, että hän antaisi E. J. Löfgrenin maalata muotokuvansa
osakuntaa varten. Snellman, joka aina ennen oli kieltänyt, milloin
häneltä oli samaa pyydetty, vastasi nyt myöntäen, koska, hän sanoi,
kieltävä vastaus ehkä herättäisi luulon että hän halveksii osakunnan
häntä kohtaan osottamaa ystävällisyyttä. Tämän johdosta pantiin
osakuntalaisten kesken kiertämään lista, johon oli merkittävä antimia
muotokuvan kustantamiseksi, ja saatiin jo samana iltana tarkotusta
varten kokoon 500 mk. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä ennen
poismenoaan Snellman ilmotti lahjottavansa kuvan osakunnalle. "Ei
siitä tule kaunista muotokuvaa, sen herrat tietäkööt", hän huomautti,
"mutta onhan se, joka on ennen olemassa (Oskar Nylanderin maalaama),
kerrassaan sietämätön". -- Sittemmin Löfgren todella maalasi kuvan,
mutta sangen huonolla menestyksellä. Seuraus oli että Snellman
vetäytyi antamasta sitä osakunnalle. Aina hänen kuolemaansa saakka
taulu säilytettiin vähän huomatulla paikalla hänen kodissaan, ja
vasta sen jälkeen perilliset luovuttivat sen osakunnalle. Mitään
muuta puhetta kuin jo mainittua lisäystä Cygnaeuksen puheeseen
Myhrbergistä Snellman ei tässä juhlassa pitänyt.

Syystä että juhla oli ensimäkien virallinen laatuaan sen jälkeen kuin
osakunnat 1852 oli hajotettu, oli tietenkin asianmukaista muistuttaa
muinoisesta laillisesta osakunnasta. Sen teki civis Oskar Heikel
esittämällä maljan kahdelle läsnäolevalle vanhalle kuraattorille,
Cygnaeukselle ja Topeliukselle. Cygnaeus, vanhempana, vastasi
puheeseen, ja siinä tuli jälleen huomattavaksi, miten tämä muuten
niin etevä mies oli arvostaan turhamaisen arka. Nähtävästi häntä oli
loukannut, että hän niin oli asetettu yhteen nuoremman, Topeliuksen,
kanssa; hän olisi mielestään ansainnut puheen, joka oli hänelle
yksin omistettu! -- Lopuksi mainittakoon vielä, että August Ervast
(kuollut tilastollisen toimiston aktuariona) puhui inspehtorille Yrjö
Koskiselle, joka hänkin vuorostaan kannettiin, että Rikard Westlin
esitti maljan muille kunniavieraille, että Albert Bergman piti puheen
muitten osakuntien edustajille, johon vastasi Hämäläisosakunnan
kuraattori, "Saul" näytelmän sepittäjä Antti Törneroos (Tuokko), sekä
että vihdoin J. W. Calamnius esitti maljan isänmaalle.

Kun tämä virallisten puheiden tulva oli saavuttanut rajansa, oli
jo klo 2,30 aamulla, ja vasta silloin syötiin illallista. Luulisi
vanhojen herrojen jo sitä ennen väsyneen ja lähteneen, mutta eipä
niinkään. En luule kenenkään heistä kadonneen, vaan he söivät, jopa
joivat vielä kahviakin, niinkuin sanottiin, Lönnrotin kehotuksesta,
sillä hän oli suuri kahvin ystävä. Kun sitte vihdoin Lönnrotkin
lähti, laulettiin Maamme-laulu portaissa, ja taaja joukko nuorta
väkeä seurasi häntä kotitiellä. Erotessa hurrattiin. Ukko arveli
saaneensa kyllikseen ystävyydenosotuksia ja lisäsi, ettei hän
koskaan juhlaa unohda. Mutta juhla ei vieläkään ollut lopussa.
Sitä jatkettiin iloisesti, puheita pidettiin edelleen, sitte kun
"sananvuoro oli vapaaksi julistettu", ja nuorempien vieraittensa
ihmeeksi ja ratoksi pohjalaiset lauloivat yksiäänisesti kaikenlaisia
(Bellmanin y.m.) lauluja, n.s. "kakofonioita", jossa he olivat
mestareita.

       *       *       *       *       *

Seuraavana lukuvuotena olin poissa, enkä siis ollut mukana 1869
vuoden Porthaninjuhlassa. Sitä vastoin olin taas syksyllä 1870 harras
osanottaja juhlaan, ja siitä on minulla eräs sangen merkillinen
kohtaus kerrottavana. Tämä kohtaus oli kuitenkin semmoinen, että sen
oikea ymmärtäminen edellyttää senaikuisen yleisen ylioppilaselämän
tuntemusta, ja täytyy minun sentähden alkaa pienellä johdatuksella.

Syksyllä 1870 oli ylioppilastalo juhlallisesti vihittävä.
Juhlaohjelmasta oli monivaiheinen, ankara taistelu, joka ratkaistiin
yleisessä ylioppilaskokouksessa lokakuun 12 p:nä. Suomenmieliset
vaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen ja toisen
suomalaisen; ruotsinmieliset puolestaan pitivät mahdottomana että
juhlalla siten olisi kaksi huippua ("två spetsar") ja ehdottivat,
että pidettäisiin ainoastaan yksi puhe -- tietysti ruotsalainen
-- ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suomenkielinen
runoelma. Äänestyksessä joutuivat suomenmieliset vähemmistöön, syystä
että Savokarjalaiset -- niinkuin sanottiin -- "sovinnon tähden"
yhtyivät Uusmaalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä
että yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttumatta.
Rettelöiden johdosta levisi yleisöön jos minkälaisia huhuja, muun
muassa sekin, että suomenmieliset muka olivat päättäneet olla juhlaan
menemättä. Tämä huhu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niinkuin
monet vähemmän todennäköiset juorupuheet.[4]

Pohjalaisen osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiedetään,
suomenmielinen, ja koska sillä oli ollut johtava asema taistelussa,
katsoi eräs vanha entinen osakunnan jäsen tarpeelliseksi varottaa
maanmiehiänsä liiallisuuksiin menemästä. J. V. Snellman lähetti näet
osakunnalle kirjoituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka
ylioppilaskunnan vähemmistö oli päättänyt olla juhlaan menemättä,
ystävällisesti mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken
yhteiskuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön
tulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaanystävä tahtoi
puolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kahtiajakoa,
joka jo alkoi ilmestyä ylioppilaskunnassa. Ymmärrettävää on etteivät
pohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään
vähintään tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli
odottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku
viikko sen jälkeen uuden ylioppilastalon taulusalissa.

Tämä vuosijuhla alkoi siten, että silloinen inspehtori, professori
C. G. von Essen, tavallisen esitelmän sijasta luki ääneen osakunnan
pyynnöstä kirjoittamansa laajan ja erittäin miellyttävän kertomuksen
samana vuonna kuolleen, nerokkaan runoilijan ja etevän kansalaisen
Lauri Stenbäckin elämästä. Sitte seurasivat tavalliset puheet, joissa
ei ollut mitään erittäin huomattavaa, ja ilta kului ilman että
mielialassa huomattiin erikoisempaa juhlainnostusta. Noin puoliyön
aikana julistettiin sanan vuoro vapaaksi; mutta ei vielä silloinkaan
mitään mainittavaa tapahtunut. Klo 2:n aikana mentiin illallisille,
jotka syötiin toisissa huoneissa, ja puolen tunnin päästä palattiin
laulusaliin. Moni teki jo lähtöä, mutta silloin viimeisellä hetkellä
sattui kohtaus, joka innostutti mielet, niinkuin äkkinäinen
tuulenpuuska nostaa tyvenen veden aallokkoon.

Kun Snellman jälleen tuli juhlasaliin, otettiin hänet kiinni,
nostettiin ja hurrattiin riemuhuutojen kaikuessa. Päästyänsä irti
asettui Snellman pöydän viereen, ja nuoriso, hartaasti odottava
nuoriso, keräytyi hänen ympärilleen. Snellman lausui ensin (niinkuin
usein ennenkin), että vanhoille oli ilahduttavaa nähdä, että nuoriso
muistaa heitä ainakin niin kauan kuin he elävät maan päällä, sillä
sitten ei parhaimpienkaan kohtalo ole sen onnellisempi, kuin että
heidän nimensä erinäisissä tilaisuuksissa etsitään pölyisistä
arkistoista. Sen jälkeen teki hän yhden muistutuksen v. Essenin
esitelmän johdosta. Tämä oli näet kuvatessaan Pohjalais-osakunnan
elämää Stenbäckin aikana muun muassa kertonut, kuinka Snellman samaa
osakuntaa varten oli toimittanut säännöt, joita ei hyväksytty,
mutta joiden henki kuitenkin jäi pysyväksi osakuntaan, ja oli
sittemmin sanottu Snellmanin lausuneen, että sääntöjen hylkääminen
olikin ollut paras. Snellman väitti nyt, ettei hän ollenkaan
muistanut lausuneensa, mitä v. Essen oli hänestä kertonut, ja oli
hän vakuutettu, ettei hän koskaan ollutkaan sitä sanonut, sillä
vielä tällä hetkellä pitää hän välttämättömänä, että kullakin
yhteiskunnalla on sääntönsä. Jokaisen yhteiskunnan tulee ylläpitää
kuria yhteydessään. Siten esimerkiksi ei vähemmistö eikä yksityinen
saa vetäytyä enemmistön tuomio-oikeuden alta. Niin, vaikka kuitenkin
toiselta puolen sorto on vältettävä. Hän sanoi hyvin tietävänsä,
ettei semmoisen kurin koskaan ole onnistunut oikein päästä voimaan
ylioppilasyhteyksissä. Mutta sen pitää niin oleman! (Puhuessaan
löi hän kiivaasti kättänsä pöytään). Reformeeraavan aatteen täytyy
säännöllisesti olla vähemmistönä, mutta se on vähemmistönä, kunnes
se tulee enemmistöksi ja siksi se ehdottomasti kerran tulee. Sillä
oikeus ja totuus voittavat aina lopuksi. --

Silloin otti v. Essen selittääkseen, ettei hän suinkaan ollut
tarkottanut, että mikään muu henki olisi osakuntaa elähyttänyt kuin
se sama, joka ilmestyi Snellmanin säännöissä, sekä että ne sentähden
ilman kaipauksetta voivat olla olematta kirjoitetussa muodossa,
koska niiden henki kuitenkin oli vallitsemassa. -- "Ei mitään
väärinkäsitystä!" vastasi siihen Snellman, joka taasen astui esiin
puhumaan. --

Snellmanin edelliset sanat olivat olleet hyvin miellyttäviä osakunnan
vähemmistölle; mutta nyt oli senkin, hetki tullut! Maisteri K. J.
Gummerus oli näet tällä aikaa pyytänyt Snellmanilta selitystä hänen
kirjoituksensa johdosta ja sanonut, ettei siitä näkynyt, kumpi puolue
senaattorin käsityksen mukaan oli oikeassa. -- "Vai niin, vai niin,
eikö muuta!" huudahtaa vanhus Gummerukselle, ja sitte hän puhuu
korotetulla äänellä ja erityisen vakavasti:

"Jos minun olisi ollut äänestäminen siitä, kummallako kielellä
jossakin ylioppilasjuhlassa on oleva kunniasija, niin olisin minä
_aina_ äänestänyt _suomea! aina! aina!_" (Hän lyö kättänsä pöytään,
kiivaasti lausuessaan: "aina! aina!"; kuulijat taasen huutavat:
"hyvä! hyvä!" täyttä kurkkua) _aina suomea!_ ja kun minä olisin
jäänyt vähemmistöön, olisin minä ajatellut: _minä olen tulevaisuuden
mies! Me olemme tulevaisuuden miehiä. Kun minä, joka olen
seitsemännellä kymmenellä, voin pitää itseäni tulevaisuuden miehenä,
niin mahdatte te, vähän yli kahdenkymmenen vanhana, voida pitää
itseänne tulevaisuuden miehinä!_

Läsnä olevat yhtyivät kaikuviin myönnytyshuutoihin, ja Snellman
kannettiin jälleen juhlakulussa. Kun hänet oli laskettu maahan,
lyötiin tuoli palasiksi ja ketkä lähinnä olivat ottivat kukin
pirstaleen -- Snellman: "nå, nå, inte ska' ni göra så der!" (no, no,
älkää tehkö noin) -- muistoksi (semmoinen oli tapa tällä innostuksen
ajalla). Nyt oli juhlahenki ja innostus tullut. Uusmaalaiset vieraat
lähtivät tiehensä eikä meidän omista vastahakoisista mitään tietty.
Ne ylistivät Snellmania hekin, vaikkeivät enään voineet sanoa
häntä puolustajaksensa. Snellmanin jälkeen kannettiin salin ympäri
Topeliusta ja sitten v. Esseniä. Viimemainittua kannettiin kaksi eri
kertaa. Kun hän näet sukkelalla tavallaan ensimäisen vuoron jälkeen
varotti: "herrarna böra vara mera sparsamma med sina ärebetygelser"
(herrojen tulee olla säästäväisempiä kunnianosotuksissaan),
kannettiin häntä uudestaan. Sen jälkeen hän kiitti ovella -- "että
pääsi elävänä!"

       *       *       *       *       *

Kolmas Porthaninjuhla, josta mieleni tekee kertoa, on se, joka
vietettiin 1873. Se tapahtui ylioppilastalon juhlasalissa, joka
luonnollisesti oli tarkotusta varten koristettu. Jotta huomattaisiin
että koristuksissa pyydettiin vaihtelua, mainitsen että pääkohtana
tällä kertaa oli peräseinälle asetettu sotaisten tunnusmerkkien
ympäröimä ja kullankarvaisen tähkäseppeleen reunustama suuri, soikea
kilpi, jossa luettiin pohjalaisten sotatantereitten nimet: _Napue,
Siikajoki, Pulkkila, Lapua, Alavus, Revolahti, Ruona, Juutas,
Oravainen_ sekä mainioitten Pohjanmaalla syntyneitten, jo manalle
menneitten etevien suomalaisten miesten nimet: _Brenner, Kalm,
Mennander, Ganander, A. Chydenius, Porthan, Choraeus, Topelius vanh.,
J. Tengström, Hällström, Franzén, Nervander, Castrén, E. A. Ingman,
J. J. Tengström, Myhrberg, L. Stenbäck_, siten järjestettyinä että
edellinen nimisarja muodosti kehyksen henkilönimisarjan ympäri.
(Tarpeetonta lienee muistuttaa, että loistavimpien pohjalaisten
nimien kantajat vielä elivät). Tämmöisenä kilpi kahden mahtavan
kynttelikön valaisemana muodosti taustan kuusilehdolle, jonka
eturajana nähtiin kaksi, Vaasan ja Oulun läänien vaakunoita kantavaa,
rikkaista, pystyyn asetetuista lyhdekasoista nousevaa lipputankoa.

Juhla alotettiin, niinkuin säännöllistä; oli, esitelmällä, jonka
tällä kertaa piti maisteri K. W. Forsman, ja oli hän aineekseen
valinnut kysymyksen sivistyneitten säätyjen asemasta nykyaikaisessa
yhteiskunnassa yleensä ja erittäin meillä Suomessa. Tämän kysymyksen
tiettiin luonnollisesti jo silloin olevan ajan suuria kysymyksiä,
mutta vaikka esitelmöitsijä teki useita mieltäkiinnittäviä
huomautuksia meidän yhteiskuntakerrosten keskinäisestä suhteesta, hän
tuskin, enemmän kuin kuulijatkaan, oikein aavisti kuinka polttavaksi
se ainoastaan 30--40 vuotta myöhemmin oli käyvä. Esitelmän jälkeen
jaettiin kirjallisia palkintoja, ja sai semmoisen filosofian
kandidaatti J. H. Svan (Päivärinta, kuollut Lammin kirkkoherrana
1902) tutkimuksesta: "Kielestä runouden välikappaleena, verrattuna
muitten taiteitten käyttämään aineeseen", sekä eräs toinen (jonka
nimeä en ole merkinnyt) nykyään unohtuneen suomalais-ruotsalaisen
runoilijan, Brakelin, "Väinämöinen" nimisen runoelman suomennoksesta.

Tämän jälkeen alkoi taas puheitten sarja, jonka seikkaperäisellä
esityksellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata. Puhe vainajien
muistoksi herätti tällä kertaa erityistä huomiota sentähden,
että poismenneiden joukossa oli kolme, jotka edellisinä vuosina
olivat innokkaasti ottaneet osaa osakunnan elämään, nimittäin
lääketieteen kandidaatti Emil Heikel, ruotsalaisen vähemmistön
ehkä hartain ja kestävin edusmies niissä kielitaisteluissa, jotka
näinä vuosina täyttivät melkoisen osan viikkokokouksia, Kaarlo
Kaslin, joka miellyttävällä olennollaan enemmän kuin erityisellä
lahjakkaisuudellaan oli saanut paljo ystäviä, sekä nuori toivorikas
historioitsija Kaarlo Alfred Castrén. -- Isänmaan puheen sijasta
pidettiin nyt kotiseudulle omistettu, ja tunnustettava on, että
puhuja siinä toi esiin oikeat perustelut, jotka toiselta puolen
puolustavat osakuntalaitosta ja toiselta puolen tuomitsevat
ylioppilaissa joskus ilmaantuneen taipumuksen paikallishenkiseen
eristäytymiseen. Hän lausui nimittäin, että on turhaa odottaa
isänmaanrakkautta siltä, jolla ei ole mitään erikoista myötätuntoa
sitä seutua kohtaan, jossa hän on syntynyt, kasvanut ja ensiksi
hengittänyt kotimaan ilmaa; mutta toiselta puolen ei kenkään ole
isänmaan arvoinen, joka ei tarpeen vaatiessa aseta sitä kotiseudun,
kokonaisuutta osan edelle.

Olivatko Snellman ja Cygnaeus tässä juhlassa, sitä en muista; mutta
eivät he ainakaan puhujina esiintyneet. Ne, jotka tänä iltana
nuorissa sytyttivät innostuksen tulen, olivat Elias Lönnrot,
joka jälleen oli saapuvilla, ja Z. Topelius. Lönnrotin läsnäoloa
pidettiin erityisenä onnena sekä tyydytyksen ja ilon aiheena,
sillä hän kutsuttiin vain silloin kun tiettiin hänen sattumalta
juhlan aikana olevan kaupungissa, ja nytkin pidettiin hänelle
erityinen tervehdyspuhe, jota seurasi juhlakulkueessa kantaminen.
Hänen vastauksensa oli vaatimaton kuin aina. Osottaen Gananderin
ja Topelius vanh:n nimiä kilvessä kuusikon taustalla hän sanoi
Kalevalan runojen keräämisen oikeastaan olevan heidän ansionsa; hän
itse todennäköisesti ei koskaan olisi niin hartaasti antautunut
runoja keräämään, jollei hän olisi ollut niin -- "huono lääkäri".
Yhtä vähäiset olivat hänen muut ansionsa. Jopa julkilausui hän
sen toivomuksen, että hänen nuorten kuulijoittensa ei tarvitsisi
tulevaisuudessa, niinkuin hänen itsensä 70-vuotiaana, ajatella, että
he itse asiassa olivat kovin vähän toimeen saaneet eikä lainkaan
tunnollisesti aikaansa käyttäneet (!)

Z. Topeliuksen esiintymisellä oli aivan erikoinen syy. Edellisenä
vuonna hän oli sepittänyt tunnetut sanat "30-vuotisen sodan
marssiin", ja joku hetki Lönnrotin puheen jälkeen laulajat lauloivat
sen torvisoiton säestyksellä. Reipas, muistorikas marssi innostutti
kuulijoita. Laulajain täytyi laulaa se uudestaan, ja sitte tuli
runoilija lämpimän kunnianosotuksen esineeksi. Sen jälkeen nousi
Topelius puhujalavalle ja piti ex tempore henkevän puheen, josta
kuitenkin voin mainita ainoastaan pääpiirteet. -- Ensiksi hän sanoi
toivoneensa, että Runeberg olisi astunut puhujalavalle, jolla Lönnrot
juuri oli seisonut, sillä silloin olisivat ne miehet, jotka ovat
meille antaneet mitä meillä kauneinta on, seisoneet rinnakkain. Se
oli kuitenkin mahdotonta, mutta nuorison lämmin tervehdys liiteli
sentään täältä hänen luokseen hänen elämänsä iltana. Sitte puhuja
käänsi katseensa niihin polvikuntiin suomalaista nuorisoa, jotka
uusien aaltojen tapaan taukoamatta olivat vaeltaneet uraansa
eteenpäin niinä 32 vuotena, joina tätä juhlaa vietetty oli. Puhuja
vertasi osakuntia virtoihin, joiden raitis, elähdyttävä vesi
kasteli niitä vainioita, joilla Suomen henkiset touot kypsyvät.
Mutta yhtä sattuvasti kuin alati uusi nuoriso siunausta tuottavaan
ominaisuuteen nähden voidaan verrata virtaan, yhtä sattuvasti
voidaan kuvaa kehittää vastakkaiseenkin suuntaan. Varokoot virran
aallot paisumasta luonnollisten reunojensa ylitse, sillä silloin
ne tuottavat tuhoa samalla kuin katoavat ja kuivuvat hiekkaan,
päämääräänsä saavuttamatta. Lopuksi puhuja muutamin sanoin kosketteli
sitä isänmaallista tärkeätä seikkaa, joka tänä vuonna oli toteutunut,
nimittäin että Suomen kansan historia vihdoin oli tekijältään (Yrjö
Koskiselta) valmistunut. Se, joka on -- niin sanat kuuluivat --
koettanut raivata tietä tutkimukselle muinaisuutemme erämaissa, hän
tietää minkä määrän uskollista vaivaa ja kirkasta arvostelukykyä
tämä teos on vaatinut; hän tietää myöskin antaa arvoa teoksen
historialliselle perustukselle, ainoalle, jolle Suomen kansan
historia on rakennettavissa. Vaikuttakoon tämä teos nuorisoon suurena
kehotuksena, virvottavana esikuvana!

Illan kuluessa saapui tervehdyssähkösanomia Kokkolasta,
Uudestakaarlepyystä, Vaasasta, Turusta ja Oulusta.



Promotsionimuistoja.


Olen ollut läsnä en enää muista kuinka monessa promotsionijuhlassa,
mutta ainoastaan kahdesta minulla on pysyviä muistoja, jotka palaavat
mieleeni joka kerta kun kuulen promotsioni sanan. Toinen on 1869 v:n
promotsioni, jossa olin mukana ylioppilasmarsalkkana, toinen 1873 v:n
promotsioni, jossa itse olin vihittävien joukossa.

Marsalkkatoimi antoi kyllä vapaan pääsyn sekä vihkiäisjuhlaan
että päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta ei se sentään ollut
niin merkillinen, että minä juuri sentähden muistaisin 1869 v:n
promotsionia. Ei, syynä on toinen, aivan erityinen seikka, joka
tanssiaisissa pani minut omituiseen, huomattavaan -- vaikka, onneksi,
ei kuitenkaan suuresti huomattuun asemaan. Mikä tämä seikka oli ja
mikä tämä asema, ei ole yhdellä sanalla sanottu, vaan täytyy minun
alottaa vähän loitompaa.

Johannes Takaselta, joka siihen aikaan opiskeli veistotaidetta
nuoremman Wilhelm Bissenin työpajassa Kööpenhaminassa, oli tullut
huolestuttavia tietoja. Taiteilijanalku oli suuressa rahanpuutteessa.
Auttaakseen häntä Emilie Bergbom ja Emil Nervander päättivät
yhdessä toimeenpanna iltaman, jota varten he pyysivät ja saivat
myötävaikutusta lukuisilta tuttavilta. Iltama olikin 2 p. helmik.
1869 Seurahuoneella. Ohjelmaan kuului, tavallisuuden mukaan, soittoa,
laulua ja tanssia, mutta myöskin jotakin laatuaan erikoista.
Nervanderin alotteesta (sillä hän se oli, joka aina keksi uutta)
oli kirjankustantajilta ja -kauppiailta sekä yksityisiltä pyydetty
lahjaksi kirjoja, joita iltamassa eri maiden kansallispukuihin puetut
nuoret neidit somissa myymäkojuissa möivät, ja klo 9 illalla ilmestyi
salassa valmistettu ja painettu, ihan uusi kirjanen nimeltä "Mejseln"
(Taltta), johon Adelaide Ehrnrooth, E. Nervander, K. F. Eneberg. E.
O. Stenberg, K. J. Gummerus, Kaarlo Bergbom ja minä olimme antaneet
mikä ruotsin-, mikä suomenkielisiä lisiä. Kirjoilla ja tällä pikku
julkaisulla oli hyvä menekki, joten yrityksen tarkotus saavutettiin.
Rahoja kertyi niin, että Takasen huolet voitiin pitkiksi ajoiksi
karkottaa, ja sen johdosta oli iltamankin tunnelma erittäin hilpeä.
Eikä silloin virinnyt iloinen tunnelma piankaan haihtunut, vaan se
pysyi voimassa -- koko kevätkauden. Kiitos pääasiassa Bergbomin
perheen ne neidit ja ylioppilaat, jotka olivat yhdessä puuhanneet
iltaman hyväksi, jatkoivat näet yhä edelleen keskinäistä seurustelua,
jopa lukukauden loppupuolella yhtyivät vielä yhteistyöhönkin, siten
että avustivat Kaarlo Bergbomia ja hänen sisariaan seuranäytäntöjen
toimeenpanossa. Muille kuin ehkä mukana olleille kävisi väsyttäväksi,
jos kertoisin kaikista pikku tanssiaisista, hiihtoretkistä,
teatteriharjotuksista ja kahvikekkereistä, joissa tuo samainen
tunnelma ilmaisi kestäväisyyttään. Sentähden en siihen ryhdykään;
tahdon vain merkitä, että semmoiset tapahtumat kuin historialliseksi
tullut Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta ja promotsioni lukukauden
lopussa vaikuttivat, ettei laimentumistakaan ollut huomattavissa.
Erotus oli vain siinä, että meitä lukukauden alkupuolella sanottiin
"Takaniiteiksi" ja lopulla "teatteriseurueeksi"!

Tuleva promotsioni ei alkuaan kovinkaan kiinnittänyt puheena olevan
tuttavaseuran jäseniä -- ei ainakaan miehisiä, sillä joukossamme ei
ollut ainoatakaan kandidaattia. Kumminkin siitä puhuttiin niinkuin
muistakin päivän kysymyksistä. Helmikuulla esim. huhuiltiin, että
kandidaattien anomukseen saada viettää promotsionijuhla oli kieltävä
vastaus odotettavissa ja että syynä siihen oli se tyytymättömyys,
jonka ylhäisissä piireissä oli herättänyt ylioppilas E. O. Stenbergin
sepittämä taikka hänen -- niinkuin hän rehtorille selitti -- "kansan
huulilta muistoonpanemansa" Adlerberginlaulu, joka alkoi:

    En skål för vår generalguvernör,
    Som spiran öfver Finland för,
    Han är en man med must och märg
        Vår Adlerberg.

Mutta pian huhu hälveni, sillä kun A. E. Arppe ja W. Lagus saman
kuun viime päivänä palasivat eräästä keisarillisesta riemujuhlasta
Pietarista, he tiesivät kertoa, että hallitsijan tunteet suomalaisia
kohtaan olivat suosiollisia ja että promotsionilupa oli tulossa.
Aikanaan se tulikin, ja sitte ryhdyttiin tavallisiin valmistuksiin.
Tärkeimpiä valmistuspuuhia on, niinkuin tiedetään, yleisen
seppeleensitojattaren vaali. Vaali tapahtui 12 p. toukokuuta,
ja valituksi tuli neiti Minette Munck, yliopiston entisen
sijaiskanslerin, arvossa ja kunniassa pidetyn vapaaherra Reinhold
Munck vainajan vanhempi tytär.

Vaali koski läheltä "Takaniittejä" eli "teatteriseurueen" jäseniä
ja herätti heissä erinomaista mielenkiintoa promotsioniin, sillä
neidit Munck kuuluivat heidän piiriinsä, ja kun toinen heistä tuli
seppeleensitojattareksi, oli kuin säde siitä loistosta, joka ympäröi
tätä juhlan merkkihenkilöä, olisi kohdannut meitäkin. Jo seuraavana
päivänä me jälleen olimme yhdessä Kaisaniemen "merisalongissa"
viettämässä pitoja Bergbom-sisarusten ja taiteilijapari Raan
kunniaksi. Siellä me parhaimman mukaan onnittelimme neiti Minette
Munckia -- muut yksinkertaisesti ja suoraan, Kaarlo Bergbom
tavaten hienoimman ja henkevimmän muodon kun hän lausui: "Minä
onnittelen -- maistereita!" -- Hupaisen illanvieton keskellä tapahtui
sitte se seikka, jonka tähden olen kaiken tämän kertonut. Yht'äkkiä
näet Nervander kehottaa meitä nuoria miehiä kerääntymään neiti
Munckin ympärille, ja siinä hän, muiden edeltäpäin mitään tietämättä,
asettaa neidelle vastattavaksi kysymyksen ja pyynnön, haluaako hän
koko iloisen kevätkauden päätökseksi ja muistoksi suoda yhdelle
meistä kunnian promotsionitanssiaisissa tanssia hänen kanssaan
kolmannen franseesin sekä suvaita, että me arvalla ratkaisemme, kelle
tämä kunnia on tuleva. Vastaus oli myöntävä, ja pisin tikku sattui --
minun osakseni!

Totuuden mukaan on tunnustettava, että miten olinkaan iloinen
arvan suomasta onnesta, oli minusta niinkuin muistakin Nervanderin
päähänpisto ei ainoastaan yllättävä, vaan -- kun asiaa lähemmin
mietimme -- arveluttavakin. Oli näet sangen mahdollista,
että maisterit eivät mielellään näkisi, että vieras, niin
sanoakseni, tunkeusi heidän alueelleen. Olivathan he valinneet
seppeleensitojattaren juhlansa kunniaksi ja samalla he myöskin
olivat ottaneet asiakseen katsoa ettei häneltä puuttunut kavaljeeria
tanssiaisissa. Mutta miten tämän olikaan, oli asia kerran kaikkiaan
ratkaistu eikä enää muutettavissa.

Promotsioniin oli vielä kolmatta viikkoa, ja sillä aikaa sattui
toukokuun 6:ntena neiti Munckin nimipäivä. Edellisenä iltapäivänä
lähdin erään pohjalaisen toverin, Kaarlo Kaslinin, kanssa Porvooseen
viemään Runebergille yhden kappaleen hänelle omistettua uutta
Joukahaisvihkoa, ja me palasimme matkalta vasta seuraavana päivänä.
Mutta vaikka en itse ollut Helsingissä, en voinut antaa päivän
mennä ohitse esittämättä kunnioitustani neiti Munckille nimipäivän
johdosta. Koska sitäpaitsi asia tavallaan oli yhteinen niiden
ystävien kanssa, joiden edustajaksi arpa oli minut määrännyt, oli
yhdessä mietittykin miten oli meneteltävä. Tulos oli se, että
sepitin runon (myöhemmin painettu Joukahaisessa VII, nimellä "Till
en ung flicka"), jonka, ruusukimpun ohella, neiti Augusta Bergbom
hyväntahtoisesti vei perille.

Toukokuun 31 p. oli promotsioni ja illalla tanssiaiset Uuden
teatterin salongissa (ylioppilastalo ei ollut vielä valmis).
Kun kolmas franseesi oli alkamaisillaan, minä sydän kourassa,
niinkuin sanotaan, lähestyin tanssiaisten kuningatarta --
seppeleensitojatarta. En ole, totta puhuen, koskaan käynyt
tanssikoulua ja epäilen sentähden kuinka olisin pulmasta selviytynyt,
jos tanssi olisi ollut suoritettava jonkunlaisena pas de deux'nä
yleisön edessä. Mutta onneksi oli tungos näyttämöllä, jossa
tanssittiin, valtava, ja kun daamini oli herttaisen rakastettava
ja juhlatunnelma ylimmillään, me, musiikin heleästi soidessa,
pujottautuen iloisen yleisön kesken, jossa jokaisella oli oma
tehtävänsä, suoritimme "tuurin" toisensa perästä, ja ennen kuin
arvasinkaan oli "Takaniittien franseesi" lopussa.

       *       *       *       *       *

Neljä vuotta myöhemmin oli jälleen promotsionijuhla vietettävä.
Olin jo kaksi vuotta ennen tullut kandidaatiksi, mutta muistan
kauan epäilleeni ottaisinko siihen osaa vai enkö. Huhtikuun 2 p:nä
oli asuintoverini ja ystäväni, ylempänä mainittu Kaarlo Kaslin,
tavattoman pulska ja kelpo nuori mies, 10 päivää sairastettuaan
kuollut keuhkotulehdukseen, ja kolme viikkoa myöhemmin toinen hyvä
ystävä, K. A. Castrén, pitkällisen hivuttavan taudin uhrina iäksi
ummistanut silmänsä. Järkyttävät kuolemantapaukset eivät kehottaneet
yhtymään iloiseen juhlaan, jossa jälkimäinen olisi ollut yksi
kaikkein ansiokkaimpia, ja toiselta puolen kustannuksetkin panivat
miettimään asiaa. Olen muutoin huomannut, että monen kandidaatin
suhde tulossa oleviin maisterinvihkiäisiin on samoin epäröivä. Vasta
kun juhlapäivä on aivan lähellä, päätetään siihen yhtyä. Juhla
valmistuksilleen vetää puoleensa kandidaatteja niinkuin pyöriäinen
irtonaisia lehtiä, ja kun ollaan jouduttu keskelle humua, ihmetellään
että ollenkaan on epäilty. Ja kumminkin menot ovat useimmille
tuntuvan raskaat, varsinkin lukukauden lopulla. Olen merkinnyt
niiden 1873 nousseen 368:75 markkaan, joista noin puolet käytettiin
semmoisiin tarpeisiin (uusiin vaatteisiin 146 ja maisterisormukseen
39 mk.), joilla, oli enemmän kuin hetken merkitys.

Pääasiassa tämä promotsioni oli muitten kaltainen. Silloinkin oli
yleisen seppeleensitojattaren - neiti Göthilda Granfeltin -- vaali
päivän tärkeitä tapahtumia, silloinkin olivat seppeleensitojaiset
hänen kodissaan (dogmatiikan professorin A. F. Granfeltin luona)
monelle kandidaatille mitä sydäntä liikuttavin iltakausi, jota
paitsi itse vihkiäiset, L. L. Lindelöf promoottorina, ja tanssiaiset
ylioppilastalolla olivat juhlalliset ja loistavat. Mutta juuri sen
vuoksi en ota niitä seikkaperäisemmin kuvatakseni. Sitä vastoin
tahdon kääntää huomion erääseen juhlapäivällisissä sattuneeseen
"skandaaliin", josta aikoinaan paljon puhuttiin ja josta, sangen
omituisella tavalla, minä yksin tulin yleisön edessä syntipukkina
vastaamaan. Ohimennen sanoen on tapaus muuten hyvä esimerkki siitä
kuinka puoluehenki, kiihkoinen toisella kuin toisellakin puolen,
on omansa puhaltamaan suureksi tuleksi kipinän, joka varovaisesti
pideltynä olisi huomaamatta sammunut.

Riemumaistereita ei ollut saapuville tullut muita kuin kirjailijana
ja taiteenystävänä tunnettu N. H. Pinello Turusta, mutta niitä oli
myöskin Ruotsin valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, ja juuri hänen
nimensä aiheutti sen jupakan, josta tässä on kerrottava. Alku oli
semmoinen että eräässä valmistavassa kokouksessa ehdotettiin, että
Nordströmille lähetettäisiin erityinen kutsumus- ja kehotuskirje
saapua juhlaan. Tätä ehdotusta suomenmieliset vastustivat. Heidän
mielestään olivat kutsumuskirjeet riemumaistereille laadittavat
samaan muotoon. Nordström oli kyllä, he myönsivät, toisia nerokkaampi
ja mainiompi mies, mutta maasta muuttaneena ei häntä sopinut asettaa
niiden edelle, jotka olivat uhranneet koko elämänsä oman kansansa
hyväksi. Vaikka suomenmielisillä ei ollut varmaa enemmistöä, pääsi
tämä käsitys kuitenkin voitolle, ja, mikäli tiedän, toimitettiin
kaikille samanlaiset kutsumuskirjeet.

Totta puhuen ei meillä nuorilla kandidaateilla, olimmepa suomen- tai
ruotsinmielisiä, voinut olla seikkaperäisempää tuntemusta
Nordströmin persoonallisuudesta ja merkityksestä, sillä onhan aina
niin, että nuori polvi on huonoimmin perehtynyt niiden vuosikymmenien
historiaan, jotka ovat lähinnä sen omaa aikaa. Kumminkin me
suomenmieliset tiesimme, että hän oli muuttanut pois Suomesta
syistä, joiden pätevyydestä oli ollut eri mieliä, että hän oli ollut
kiivaassa polemiikissa J. V. Snellmanin kanssa ja että hän oli
kaikkea muuta kuin suomalaisuuden suosija. Sentähden ei meissä ollut
minkäänlaista halua osottaa hänelle erityistä kunnioitusta, joskaan
emme toiselta puolen mitenkään tahtoneet loukata häntä. Jos asia
olisi päättynyt siihen mitä on mainittu, olisi arvatakseni kaikki
ollut hyvin, kipinä olisi sammunut. Mutta toisin kävi.

Juhlapäivällisissä Kaivohuoneella näet, kun pöydästä oli noustu ja
puheita kuunneltiin ja seurustelua jatkettiin mitä iloisimman ja
sovinnollisimman mielialan vallitessa, toimikunnan jäsen vapaaherra
M. W. af Schultén -- yksistäänkö noudattaen omaa päähänpistoaan
vai puoluetoveriensakin tieten, sitä en voi sanoa -- esiintyi ja
ehdotti lyhyessä puheessa, että erityinen tervehdyssähkösanoma oli
lähetettävä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille. Ehdotus oli
kerrassaan ulkopuolella ohjelmaa ja sentähden täysi yllätys ainakin
suomenmielisille, jotka pitivät Nordström-kysymyksen ratkaistuna.
Se tuntui heistä tahalliselta yritykseltä tyhjäksi tehdä edellä
mainittu sopimus, ja eri tahoilta siihen kohta vastattiinkin
ei-huudoilla. Tämäkin häiriö olisi kai vielä voinut tukehtua
välitysehdotukseen, että tervehdys lähetettäisiin kaikille poissa
oleville riemumaistereille, mutta yllätys vaihtui suuttumukseksi,
kun Rafael Hertzberg nousi lavalle ja huusi: "Ne, jotka uskaltavat
huutaa ei, nouskoot tänne!" Se oli kaikkien ymmärrettävä, julkinen
solvaus toismielisiä kohtaan ja samassa hetkessä seisoi joukko heitä
lavalla. Siihen julkinen mielenosotus ja keskustelu sentään päättyi;
ainoastaan yksityisesti asiasta väiteltiin ja etenkin Hertzberg sai
kuulla kunniansa. Sähkösanoma Nordströmille lähetettiin yksityisten
allekirjoittamana, ja sanottiin siihen yhtyneen noin puolet taikka
vähän päälle kaikkiaan 122:sta maisterista. Promotsionijuhlan iloista
tunnelmaa ikävä välikohtaus ei huomattavasti häirinnyt. Päivällisistä
mentiin tanssiaisiin ja varmana pidän, että siellä ei enää tapahtumaa
paljonkaan muistettu, sillä olivathan senlaatuiset kahakat
erimielisten välillä niinä aikoina jokapäiväisiä. Mutta tietenkään
asia ei saanut jäädä sille kannalle.

Seuraavana päivänä oli Helsingfors Dagbladissa luettavana kertomus
maisterinvihkiäisistä ja siinä sanottiin päivällisistä puhuessa:
"Valtioarkistonhoitajalle Nordströmille, valitettavasti poissa
olevalle, mainehikkaalle riemumaisterille, nuoret lähettivät
tervehdyssähkösanoman." Luin ensin yksikseni nuo sanat, ja vaikka
kohta huomasin niiden tarkotuksellisesti salaavan, että sähkösanoma
ei ollut kaikkien puolesta lähetetty, en siitä paljon välittänyt.
Olin jo, puolitoista vuotta oltuani mukana Morgonbladetin
toimituksessa, tottunut alituisen vastustajan tapoihin, kun näet
kyseessä oli oikeuden suominen kansallismielisten mielipiteille. Sitä
paitsi en suinkaan ollut itse riita-asiassa alotteentekijä taikka
johtaja; päinvastoin olin ollut sangen tyyni, siksi kun Hertzbergin
menettely oli hetkeksi saanut mieleni kuohuksiin. Mutta kohta
jälkeen tapasin tovereita esplanaadissa, mihin sittemmin Runebergin
kuvapatsas pystytettiin, ja heihin oli H. D:n kertomus aivan toisin
koskenut. Heidän mielestään oli mahdoton jättää asiaa sikseen. Lehti
oli muka tahallisesti väärentänyt totuuden ja oli ehdottomasti
velvollinen oikaisemaan tiedonantonsa. Kysymys oli vain, kutka olivat
sopivimmat esittämään vaatimuksen toimitukselle. Vihdoin valittiin
J. E Snellman ja minut lähettiläiksi, vaikka minä puolestani epäilin
tehtävän välttämättömyyttä. Kumminkin minä myönnyin, ja me menimme
H. D:n toimituspaikkaan, ajatellen ettei meitä siellä sentään
syötäne. Eikä meitä syötykään, sillä me tapasimme ystävällisen A.
H. Chydeniuksen; mutta kovin pahalle tuulelle hän tuli, kun kuuli
asiamme. -- "Te olette käyttäytyneet niin" -- hän huudahti katkaisten
lauseensa, niin ettemme saaneet tietää vaan ainoastaan aavistaa:
miten, hänen mielestään. Sitte hän mietti ja päätti lopulta,
että lehti ei rupea mitään oikaisemaan. -- "No otatteko meidän
kirjoittamamme oikaisun lehteenne?" -- "Saadaan nähdä", oli vastaus.
Siinä sitä nyt oltiin! Me menimme tiehemme eikä muu auttanut kuin
kirjoittaa seuraavat rivit:

    "Helsingfors Dagbladin Toimitukselle.

    Dagbladin tiedon johdosta, että nuorten maisterien päivällisistä
    valtioarkistonhoitajalle Nordströmille lähetettiin sähkösanoma,
    pyytävät allekirjoittaneet sijaa seuraavalle oikaisulle:

    Kokoontuneiden maisterien nimessä ei mitään sähkösanomaa
    lähetetty. Sen, joka lähetettiin, oli noin toinen puoli
    maistereita allekirjoittanut.

    Äsken vihittyjä maistereita."

Kun me tämä kirjoitus kourassa palasimme H. D:n toimituspaikkaan ja
sitä siellä oli tutkittu, saimme kuulla, että se otetaan vain sillä
ehdolla, että joku tai jotkut panevat nimensä alle. Me poistuimme
jälleen, sillä emme voineet neuvotella keskellä lehden toimitusta.
Allekirjoittamisen vaatimus oli meistä kohtuuton, sillä tunsihan
toimitus nimemme. Emme voineet sitä muuten käsittää kuin aikomuksena
saada meidät peräytymään, taikka toisin sanoin, että siinä samoinkuin
Hertzbergin huudossa ilmeni olettamus, ettemme uskaltaisi avonaisesti
vastata mielipiteistämme. Oli siis mahdoton luopua asiasta, mutta
_kuka_ oli esiintyvä julkisuudessa? Tietysti me molemmat, jotka
olimme käyneet toimituspaikassa.

Aivan niin, mutta Snellman kieltäytyi -- isänsä tähden. J. V.
Snellmanille, joka aikoinaan oli ollut riidassa Nordströmin kanssa,
olisi ollut ikävää poikansa kautta tulla juttuun sekotetuksi,
joten helposti olisi voitu väittää hänen piilevän kaiken takana
-- vähemmästäkin näennäisestä aiheesta on meillä kunnialle käypiä
syytöksiä tehty. Vaikea oli tähän mitään pätevää muistuttaa, ja
seuraus oli että allekirjoittaminen tuli _minun_ osakseni! No niin,
joka leikkiin menee, leikin kärsiköön: minä siis panin kuin paninkin
nimeni oikaisun alle.

Olin jo ennättänyt senkin oppia, että kansallisissa riidoissamme
erityisellä halulla hyökätään yksityisten henkilöitten kimppuun,
ja sentähden selvästi aavistin, että rohkeuttani seuraisi ankara
rangaistus. Odotin sentähden uteliaasti oikaisuni ilmestymistä H.
D:ssa, ja kesäkuun 3 p:nä se siinä olikin, mutta varustettuna --
palstanpituisella lisäyksellä! Järein tykistö oli ajettu esiin,
ja etten tullut kokonaan murskatuksi johtui vain siitä että
oli tähdätty liian korkealle. Tapahtuma todisti muka, että oli
olemassa joukkio, jolle suurimmat tieteelliset ansiot ja perityn
yhteiskuntajärjestyksen vahvistaminen Nordströmin persoonassa
eivät merkinneet mitään, jolta kieliriita oli vienyt järjen ja
säädyllisyyden j.n.e., en muista sanoja, enkä huoli ryhtyä tarkempaan
selostukseen. Mikä tässä on erittäin mainittava on se, että minut
esitettiin koko häiriön päämieheksi ja että minulla oli ollut
korkeintaan neljä tai viisi rikostoveria! -- Luonteeni mukaan
kirjoitin vallan tyynen vastauksen, jonka pääsisällys oli se, että
tarkotuksemme ei ollut vähintäkään tinkiä Nordströmin ansioista,
vaan olimme ainoastaan tahtoneet muille riemumaistereille, jotka
vähemmällä kyvyllä olivat palvelleet kansaansa, osottaa samanlaista
kunnioitusta kuin maasta muuttaneelle, ja että hälinä olisi vältetty,
jos ehdotus, josta varsin hyvin tiettiin että se herättäisi eri
mieliä, olisi esitetty valmistavassa kokouksessa, missä juhlaohjelma
yksityiskohtineen määrättiin -- jos se näet siinä olisi saanut
enemmistön kannatuksen, olisi kaikki mennyt sovinnossa. --

Syksyllä C. G. von Essen, joka kesällä oli käynyt Tukholmassa ja
tavannut Nordströmin, kertoi minulle, että hän oli kovin kiukkuisesti
puhunut Suomesta, Snellmanista y.m. sekä ohimennen myöskin
tiedustellut minun vähäpätöisyyttäni, mikä mahdoin miehiäni olla.

Niinkuin näkyy ei kuvaamani muisto 1873 v:n promotsionista ole yhtä
mieluinen kuin edellinen. Mutta ei se ole minulle koskaan ollut
katkerakaan. En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen, tuntenut mitään
kaunaa Nordströmia kohtaan, jota en ole eläissäni nähnytkään.
Sitä paitsi jouduin niin viattomasti, niin sanoakseni, pelkästä
sattumuksesta H. D:n hyökkäyksen esineeksi, että omatuntoni rauha
sai minut täydellä mielenmaltilla kestämään senkin. Kun siis joskus
joku nuori kandidaatti on minulta kysynyt, onko syytä ottaa osaa
maisterinvihkiäisiin, olen aina, muistaen omaa promotsioniani,
kehottanut häntä siihen -- kun on nuori, ei ole iloisempaa juhlaa
ajateltavissa.



Sanomalehdistön 100-vuotisjuhIa 1871.


Olen usein kuullut nuorempien jonkunlaisella kateudella puhuvan
meidän iäkkäämpien onnesta, jotka olemme eläneet kansallisen
herätyksen suurmiesten, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin, aikana,
jotka olemme silmästä silmään nähneet heitä, kuulleet heidän äänensä
ja kenties itse puhutelleetkin heitä. Omasta puolestani en sitä
oudoksu. Kalliimpia muistoja ylioppilasajoiltani ovat nimittäin juuri
ne, jotka liittyvät noihin mainittuihin miehiin taikka enimmäkseen
vain Snellmaniin, sillä hän yksin asui silloin Helsingissä ja oli
useammin nähtävänä.

Runebergin olen nähnyt ainoastaan yhden ainoan kerran, ehtoolla
25 p. toukokuuta 1869, kun jo lähes 40 vuotta sitten poismennyt
toveri ja ystävä Kaarlo Kaslin ja minä, osakunnan lähettiläinä,
kävimme Porvoossa viemässä hänelle yhden kappaleen Joukahaisen
kuudetta vihkoa, jonka pohjalaiset olivat omistaneet "mainiolle
maanmiehellensä". En eläissäni unohda sitä vaikutusta, minkä meihin
teki runoilijan näkö, kun astuimme hänen vuoteensa eteen, jolla hänen
taudin kukistamanakin mahtava haamunsa lepäsi. Ennen kaikkea jäivät
mieleen sängyn päädyn varjostama, voimakkaasti kaareutuva otsa,
rinnalle valuva valkea parta ja tummat silmät, joista ystävällinen
katse kohtasi meitä, kun runoilija ojentaen meille vasemman kätensä
tervehti kahta tuntematonta nuorukaista muinoisilta kotiseuduiltaan.
Syvä liikutus teki minulle vaikeaksi saada lausutuksi ne harvat
sanat, joilla ilmaisin käyntimme tarkotuksen. Runeberg otti kirjan
vastaan, lehteili sitä ikäänkuin hyväillen, kuitenkaan katsomatta
siihen, ja lausui huomattavan vaivaloisesti: "Sanokaa heille, että
minä kiitän heitä!" Kun meille edeltäkäsin oli ilmotettu, että sairas
sinä päivänä oli tavallista heikompi, emme asiamme toimitettua
voineet muuta kuin kohta poistua. -- Lönnrot asui elämänsä viimeisinä
vuosikymmeninä Sammatissa, mutta kävi silloin tällöin asioillaan
Helsingissä, joten hän ei ollut semmoinen rarissima avis kuin
Runeberg. Hänestä olisikin sen vuoksi enemmän kerrottavaa -- esim.
hänen käynneistään Porthanin juhlissa, joihin hän aina kutsuttiin,
jos hän sattui olemaan Helsingissä -- mutta tällä kertaa on
Snellmanista puhuminen.

Snellmania ajatellessa muistuu mieleeni monta tilaisuutta, missä
hän oli nuorison kunnioituksen esineenä. Vilhelminpäivinä, kun
ylioppilaat kävivät häntä laululla tervehtimässä, hän aina osasi
innostuttaa meitä sanoilla, joiden vakava, isänmaallinen sisällys
nähdään niistä enemmän tai vähemmän täydellisistä selosteluista,
jotka on painettu hänen koottuihin teoksiinsa, mutta joiden
vaikutusta lukijan ei ole yhtä helppo arvostella. Silloin hän
tavallisesti myöskin kutsutti ylioppilasten joukossa näkyvät
vanhemmat ystävänsä ja joitakuita nuorempiakin tuttavia sisään
kestitäkseen heitä kahvilla, ja silloin hän, aina hyvällä tuulella
ollen, saattoi tunnin pari pakinoida vieraittensa kanssa, milloin
kertoen entisistä ajoista ja oloista, milloin saaden aikaan pienen
väittelyn jostakin päivän kysymyksestä. Omituisen jäykällä tavallaan
hän silloin usein nolasi nuoren vastaväittelijän, niin että tämä
ehdottomasti vaikeni, silti hetkeäkään paheksumatta vanhusta. --
Siten syntyi kerran puhe Venäjän oloista ja tulevaisuudesta. Muistan
että puoleksi kysyvässä muodossa arvelin, eiköhän Venäjälläkin kerran
yksinvaltius saattaisi tulla rajoitetuksi kansanedustuksen kautta.
Kuullessaan sanojani Snellman katsoi minuun pitkästi ja lausui
sitten: "Kuinka, kuinka voit olla niin lapsellinen että puhutkaan
semmoista? Kansanedustus Venäjällä, jossa on kymmenittäin toisilleen
vieraita kansallisuuksia!" -- Ei siinä muu auttanut kuin pitää suunsa
kiinni, mutta ei noissa sanoissa, _hänen_ lausuminaan, tuntunut
mitään loukkaavaa.[5] -- Edelleen palaa muistooni moni Porthanin
juhla, jossa Snellman herätti tuon oikean isänmaallisen tunnelman,
jota ilman juhla ei juhlalta tuntunut. Mutta niiden edelle asetan
kuitenkin sen kansalaisjuhlan, josta aion tässä kertoa.

       *       *       *       *       *

Tarkotan suomalaisen sanomalehdistön satavuotisjuhlaa 1871.

Aikansa suurin "efemeriidein" tietäjä ja muistiinsaattaja B. O.
Schauman julkilausui ensin ajatuksen, että sanomalehdistömme
riemujuhla oli vietettävä. Helsingfors Dagblad otti suurella innolla
ajatuksen omakseen ja kehotti kaikkia, huolimatta puoluesuhteista,
yhdessä viettämään merkkipäivää, tammikuun viidettätoista.
Suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehtimiehet pitivätkin valmistavia
kokouksia, joissa kilpailtiin keskinäisessä kohteliaisuudessa,
ja yhteinen juhla päätettiin viettää. Sunnuntaina 15 p:nä oli
toimeenpantava kirjallinen iltama ja maanantaina 16 p:nä päivälliset
seurahuoneella, joihin muillekin kansalaisille oli oleva pääsy vapaa.
Ohjelmat kumpaakin tilaisuutta varten laadittiin niin, että kielet
esiintyivät yhdenarvoisina. Täysi sovinnollisuus näytti siis päässeen
vallalle, mutta silloin vasta alkoivatkin rettelöt. Kun näet ensiksi
virallisten sanomain toimittajat osanottajina merkitsivät nimensä
päivällislistaan, uusmaalaiset vaativat, että niiltä oli pääsy
kiellettävä taikka -- Vikingenin, Folkvännenin ja Kurren toimittajat
jäisivät juhlaan tulematta. Kaikki muut -- niiden muassa H. D:kin --
olivat sitä mieltä, että mainituilla henkilöillä oli ollut oikeus
kirjoittaa nimensä julkisesti esille pantuun listaan ja ettei
siis sopisi kieltää heitä tulemasta. Tämän kuultuaan uusmaalaiset
erosivat. Mutta ei aikaakaan niin ilmestyi painoylihallituksen
jäsenen P. T. Stolpen nimi listalle. Kirjailijat kokoontuivat
jälleen -- sunnuntai-iltana -- ja päättivät yksimielisesti, että
Stolpe oli estettävä tulemasta päivällisille. Mutta sen lisäksi
ilmottivat H. D:n toimittajat nyt muuttaneensa mieltä virallisen
lehden toimittajiin nähden: näiltäkin oli muka välttämättömästi
pääsy kiellettävä. Toiset (ei ainoastaan suomenmieliset) arvelivat
kyllä hekin, että tarkotetut herrat oikeastaan olivat sopimattomia
juhlavieraita, mutta eivät he kuitenkaan luopuneet entisestä
kannastaan, että pääsy oli oleva heille vapaa, jolleivät itse
käsittäisi erikoisasemaansa. Saadakseen heitä ymmärtämään tämän
sovittiin, että juuri heidän kauttansa kielto oli toimitettava
Stolpelle -- menettely, joka todellisuudessa ei johtanut toivottuun
tulokseen. Stolpe ei ollut päivällisillä, mutta kyllä kaksi
virallisen lehden toimittajaa. Seuraus näistä rettelöistä oli se,
että H. D. liittyi Vikingeniin y.m. ja että jotkut heidän lähimmät
ystävänsä pyyhkivät nimensä listalta.

Iltaman ohjelma alkoi Maamme-laululla, sitte tuli ruotsalainen
esitelmä (S. G. Elmgren), suomalainen juhlalaulu, joka laulettiin
sävelellä "Das ist der Tag des Herrn", suomalainen esitelmä (Julius
Krohn) ja "Musta kaarti", Z. Topeliuksen kirjoittama kirjaltajain
laulu. Krohnin vapaasti lausuttu, kaunis esitelmä oli kieltämättä
iltaman loistokohta.

Päivälliset maanantaina alkoivat klo 3. Suomenmieliset olivat
saapuneet lukuisasti, mutta oli paljon muitakin, joita ei ennen
eikä myöhemmin ole niihin luettu. Hallituksen jäsentä ei ollut
ainoatakaan: Snellman oli näet jo edellisenä vuonna eronnut
senaatista. Naisia oli pienoinen ryhmä: neidet Adelaide Ehrnrooth,
Emilie Bergbom, Ida Basilier y.m. Ruokaohjelman, Potage de Jerusalem
j.n.e., jätän sikseen rientääkseni juhlan päänumeroon, joka oli
Snellmanin puhe.

Perinnäiseen tapaan, paistin jälkeen, Snellman astui puhujalavalle
ja puhui kolme neljännestä tuntia, luultavasti tietämättä että kolme
pikakirjoittajaa pani hänen sanansa paperille. Puhe onkin nykyään
painettuna kootuissa teoksissa, joten lähempi selonteko on tarpeeton.
Mainitsen vain että hän loi katsauksen sanomalehdistömme kehitykseen
Porthanin ajoista huomauttaen siinä ilmenevän, kansallemme soveliaan
menettelytavan olla tekemättä liian jyrkkiä uudistusvaatimuksia,
jotka olivat omansa saamaan vaaranalaiseksi sen mitä ennen oli
saavutettu. Edelleen hän puhui sanan vapaudesta mainiten, että
sen merkitys ja arvo meillä jo ymmärrettiin laajemmissa piireissä
kuin aavistettiinkaan, ja lausui julki toivomuksen että vapaa,
lainrajottama sana ennen pitkää olisi tuleva julkisestikin
tunnustetuksi maassamme. -- Tästä viittauksesta sisällykseen ja itse
puheestakin, kun sen lukee kokonaisuudessaan, voidaan epäilemättä
sanoa, että se ei juuri sisällä mitään hämmästyttävää uutta sekä että
se ylipäätään on hyvin hillitty ja tyyni sävyltään. Mutta, niinkuin
jo ylempänä mainitsin, _lukijan_ ei ole helppo arvostella miten joku
Snellmanin puhe todellisuudessa vaikutti kuulijoihin.

Koetan sentähden sanoihin pukea sen, joka ei näy painetussa
puheessa, mutta joka sittenkin antoi sanoille niiden tenhovoiman.
-- Tuossa hän siis seisoo edessämme vanha, kuuluisa mies. Hänen
suuruutensa on hengen suuruutta, sillä ruumiiltaan hän on tuskin
keskikokoa ja laihanlainen, liikunnoiltaan särmikäs, huomiotamme
kiinnittävät ainoastaan kasvot, joissa, kuinka etäällä ne ovatkin
kaikesta mitä tavallisesti sanotaan kauniiksi, otsa ja joka piirre
ilmaisee taistelussa ja kärsimyksessä karaistua tahdonvoimaa ja
sitä sielukkaisuutta, jolla ajattelu leimaa sen, joka sille uhraa
elämänsä. Hän alkaa puhua. Sanat putoilevat harvaan, hän melkein
änkyttää, niin vaivaloisesti hän alkaa. Mutta silti lause muodostuu
eheäksi, pyöreäksi, korjausta kaipaamattomaksi. Niin ensiksi, sitte
hän alkaa lämmetä, on kuin kielenkanta sulaisi, ja sanat alkavat
seurata toisiaan taajassa jonossa. Kuulijat näkevät ja tuntevat
kuinka mielenliikutus enenee tuossa näöltään niin karkeassa,
kovaluontoisessa miehessä, liikutus tarttuu vastustamattomasti
heihinkin, ja sydän sykähtää ja silmät kostuu. Sanat ja lauseet
ovat yksinkertaisia, koruttomia, mutta samalla niin täsmällisiä,
niin tunteen lämmittämiä, että ei yksikään mene hukkaan, vaan sitoo
kuulijan järjen ja sydämen. Kun sitte puhujan liikutus yhä nousee,
ja hän verrattomalla voimalla puristaa ajatus juoksunsa muutamiin
peruuttamattomiin päätelmiin, silloin harva pysyy kylmänä sille
innostukselle, joka kuulijakunnassa on syttynyt.

Tähän tapaan Snellman puhui tälläkin kertaa ja siitä saakka vallitsi
mieltä ylentävä, isänmaallinen tunnelma juhlassa. Sanomalehdistön
malja juotiin sampanjassa. -- Sittemmin piti Yrjö Koskinen
suomenkielisen puheen myöskin päivän merkityksestä, J. W. Calamnius
esitti, niinikään suomeksi, maljan kirjapainojen työväestölle, ja
Otto Donner puhui ruotsiksi naisten kunniaksi. Sen jälkeen luettiin
julki kaksi ruotsalaista (Porista ja Vaasasta) sekä kaksi suomalaista
(molemmat Pietarista) sähkösanomaa. Tämän johdosta joku leikillä
kysyi Z. Topeliukselta, eikö hänellä ollut mitään sähkösanomaa.
Topelius astui kohta esiin ja lausui: "Minulta on pyydetty
sähkösanomaa ja minä etsin semmoista mielestäni. Olen vain kahdella
päällä, minulle kun ilmestyy kaksi yhdellä kertaa. Toinen tulee
kaukaisesta muinaisuudesta, sadan vuoden takaa, ja toinen etäisestä
tulevaisuudesta, niinikään sadan vuoden päästä. Ne kohtaavat toisensa
tällä hetkellä: Eläköön isänmaallinen sana, eläköön se voima, jonka
väkevyys on mahtavan suurvallan perustus tässä elämässä, nimittäin
vakaumuksen voima, se joka pelkäämättä vastustaa niitä myrskyjä,
jotka riehuu ukkosen ja salaman alhaisemmassa ilmapiirissä, mutta
joita ylempänä on eräs korkeampi voima, jonka edessä ei enää ole
kahta kieltä eikä kahta isänmaata, vaan ainoastaan yksi isänmaa,
jossa totuus ja oikeus vallitsee -- eläköön se!"

Nyt oli virallinen ohjelma suoritettu, mutta mieliala oli liian
innostunut, että olisi voitu siihen tyytyä. Taas Snellman keksi
oikean keinon ylläpitää tunnelmaa. Hän oli kauan istunut ja puhunut
Ida Basilierin kanssa ja pyysi sitte häntä laulamaan. Piano
toimitettiin lavalle, ja Snellman itse talutti laulajattaren sinne
ja lausui esittäen hänet juhlavieraille: "Kirjailijain juhlapäivälle
tapahtuu se kunnia, että saamme kuulla kauniimpia säveliä mitä
isänmaamme voi tarjota." Yleisö taputti käsiään, ja punastuen
neiti kumarsi vuoroon saliin päin, vuoroon Snellmanille. Sitten
hän lauloi Kaarlo Bergbomin säestäessä: "Minun kultani kaunis on",
"Voi, voi, voi kun kullallein", ja soman arian "Jeannetten häistä"
(pieni laulukappale, joka vähän ennen oli annettu Suomalaisen seuran
teatterinäytännöissä). Kiitollisuus- ja myötätuntoisuusosotukset
olivat mitä runsaimmat. Joku hetki tämän jälkeen nousi talollissäädyn
puhemies, Mäkipeska, joka myöskin oli juhlassa saapuvilla,
puhujalavalle ja piti sujuvan puheen Ida Basilierille, kiittäen
"jaloa fröökynää" siitä, että tämä oli suvainnut osottaa, kuinka
suloisesti suomenkieli soi sävelten kantamana hempeiltä huulilta. Ei
voinut hämmästymättä kuulla kuinka vanha talonpoikainen mies osasi
lausua imartelevia kohteliaisuuksia, ja kun Snellman esitti hänet
laulajattarelle, oli tämä, vaikka puhui hyvin suomea, hämillään miten
vastata niin oudolle ihailijalle. Myöhemmin Ida Basilier vielä astui
lavalle laulamaan ja hänen aikomuksensa oli taas laulaa suomalaisia
lauluja, mutta silloin Snellman lähestyi häntä ja kuiskasi hänelle,
että nyt oli ruotsalaisten laulujen vuoro! Snellman tahtoi jakaa
tasan.

Klo 7-8 katosivat naiset ja osa vanhempia herroja, Snellman niiden
joukossa. Toiset jatkoivat juhlaa vanhassa "35:ssä". Täällä seurasi
puhe puhetta. Z. Topelius esitti maljan Runebergille ja hänen
Morgonbladilleen sekä toisen kirjankustantajille, kertoen, että
Runeberg kerran, kun joku kustantaja oli häntä tylysti kohdellut,
oli lausunut: "kirjankustantajat pitävät meitä kirjailijoita
leipävartaina, joita pitkin he kapuavat ylös" -- mutta, lisäsi
puhuja, joskus on niinkin että päinvastoin kustantajat ovat meidän
kirjailijain leipävartaita. G. W. Edlund, jolle malja omistettiin,
huusi: bravo! ja tilasi ihastuksissaan uuden "boolin". Kun sitte
H. Borenius oli puhunut Saiman ja J. V. Snellmanin, E. A. Forssell
Lönnrotin ja A. I. Arwidssonin, ja W. Lagus Z. Topeliuksen kunniaksi,
piti Alfred Kihlman puheen, joka pienenä lisänä sanomalehdistömme
historiaan ansainnee tässä sijansa. Näöltään niin vakava, mutta
pohjaltaan humoristinen koulurehtori puhui surunvoittoisella äänellä
seuraavaan tapaan:

"H. H. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi että häiritsen yleistä
iloa. Minulla on näetten vain surullista kerrottavana, mutta minun
_täytyy_, minä en voi olla esiintuomatta mitä minulla on sanottavana.
Tänä iltana on paljon puhuttu sanomalehdistön kärsimyksistä ja niistä
onnettomuuksista, jotka sensuuri aiheuttaa. Kuitenkin sanomalehdet
jatkavat tointansa ja toimittajat saavat siitä toimeentulonsa. Mutta
mitä on sanominen niistä, jotka sensuurin kautta menettävät kaikki,
niin ettei mitään jää jälelle! Huomaan että minua ei ymmärretä, minun
tulee siis selittää asia. -- Minäkin olen kerran ollut sensorina,
vaikken kauemmin kuin yhden viikon. Se oli 1854, kun länsivallat
sotivat Venäjää vastaan. Oleskelin silloin Turussa, ja hyvä ystäväni,
tuomiorovasti Renvall, oli kerran pakotettu tekemään matkan, jolla
hän oli viipyvä viikon päivät. Hän pyysi minua sillä aikaa hoitamaan
sensorin virkaa, ja minä myönsin aavistamatta mitä tällä lyhyellä
ajalla tulisi tapahtumaan. -- Siihen aikaan Åbo Underrättelser
ilmestyi kaksi kertaa viikossa. Kun ensimäinen numero tuotiin minulle
tarkastettavaksi, tapasin siinä uutisen, että julmat englantilaiset
olivat kokonaan hävittäneet Tammisaaren suuren kaupungin.
Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, ja numero sai kuin saikin
hyväksymiseni. Mutta kun viikon toinen numero oli ilmestyvä, luin
siinä kirjoituksen, jossa ilmotettiin, että Tammisaaren hyvä kaupunki
ei ollutkaan hävitetty. Silloin oli tapana että sanomalehti ensin
vietiin tarkastettavaksi kuvernöörille, joka ensiksi pyyhki mitä piti
sopimattomana, ja sitte tuli sensorin vuoro pyyhkiä. Tällä kertaa
kuvernööri oli katsonut sopivaksi pyyhkiä mainitun kirjoituksen,
jossa väitettiin Tammisaaren vielä olevan olemassa. Minä puolestani
en voinut muuta kuin hyväksyä hänen toimenpiteensä, sillä tietysti
piti kuvernöörin tietää kuinka asian laita oli. Siis Tammisaari on
hävitetty! Pyytäisin sen tähden herroja tyhjentämään Tammisaaren
muiston malja. Älkäämme enää koskaan puhuko siitä kaupungista!"

Noin klo 10 hajosi seura, josta nähdään että tavat 1871 olivat toiset
kuin nykyään.

Toisessa osassa seurahuonetta oli "riippumaton" (!) sanomalehdistö
viettänyt juhlaa, mutta siitä en tiedä sen enempää. -- Siitä
juhlasta, josta olen kertonut, sanoi joku, että se oli laatuaan
ensimäkien, varsinainen _suomalais-isänmaallinen_ juhla Helsingissä.



Snellman-muistelmia.


J. V. Snellmanin koottuihin teoksiin on painettu kahdeksan
Vilhelminpäivä-puhetta, ensimäkien v:lta 1873, viimeinen v:lta
1880. Sitä paitsi mainitaan, sanomalehtien mukaan, että ylioppilaat
myöskin 1863 ja 1872 kävivät häntä laululla tervehtimässä ja että
hän silloinkin lausui heille ystävällisiä sanoja. Kuitenkaan eivät
nämä laulutervehdykset Snellmanin luona olleet ainoat. Mikäli
muistan olivat ne 1860-luvulla säännölliset, ja v:sta 1868 asti
olen merkinnyt olleeni vuosi vuodelta niissä mukanakin. Erittäin
olen muistoon pannut, että Snellman Vilhelminpäivänä 1869 lausui
julki lujan toivonsa Suomen valoisaan ja onnelliseen tulevaisuuteen.
"Tämän toivon", hän sanoi, "perustan siihen vertailuun, jonka olen
tilaisuudessa tekemään yliopiston välillä semmoisena kuin se nyt
on ja semmoisena kuin se oli muutamia vuosikymmeniä sitten". Ja
vahvistaakseen lausettaan hän huomautti miten ylioppilaitten elämä
ennen aikaan antoi paljon enemmän syytä vakaviin muistutuksiin ja
että nykyään toisin kuin muinoin säädyllisempien elämäntapojen
ohella ilmaantuu melkoisessa määrässä vakavampaa harrastusta ja
isänmaallista innostusta, joka nuorisossa on hedelmällisen elämäntyön
edellytys. -- V:lta 1871 minulla on kirjaan pantuna koko puhe,
sanasta sanaan, ja myöskin tarkat tiedot itse kunniatervehdyksen
menosta.

Ylioppilaita kaikista osakunnista paitsi uusmaalaisesta oli
kokoontunut niin paljo, että ne täyttivät Snellmanin talon pihan.
Ensin laulettiin Vaasan marssi. Laulun päättyessä Snellman astui
ulos portaille, ja oli hänellä samettipäähine harmaitten hapsien
peitteenä, sillä ilma oli viileä ja maa oli valkoinen uudesta
lumesta. Nuoret tervehtivät vanhusta huutaen: hurraa! ja eläköön!
Sitte viritettiin Savolaisen laulu, jonka jälkeen Snellman alkoi
puhua, nyt niinkuin tavallisesti muulloinkin ottaen aihetta ajan
tapahtumista -- tällä kertaa Saksan ja Ranskan sodasta ja sen
seurauksista.

"Minä kiitän teitä, että olette tulleet tervehtimään minua. On aina
mieluista nähdä ettei kokonaan ole nuorison unohtama. -- Tämä päivä
on tuonut pienen muiston talvesta (viittaus lumeen!), vaikka käsissä
on toiveiden aika, aika jolloin ajatellaan runsaita satoja. Minä
toivon, että aika on nuorissakin herättävä virkeitä voimia sekä
halua ei ainoastaan elämän nautintoon, vaan myöskin tekemään työtä
sen vakavien päämäärien hyväksi. On toiveiden aika ei ainoastaan
meille, maallemme, vaan laajemmillekin piireille, koko maailmalle.
-- Minä toivon, ettei yliopiston nuorisoon ole tunkenut se veltto
oppi ('den slappa lära'), jota päivälehdet saarnaavat, nimittäin että
valtiot ja historia ovat olemassa yksilöä varten taikka, niinkuin
koreammin sanotaan, sitä varten että yksilö saisi kehittää voimiaan
ja lahjojaan ja tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. -- Historia
ei sitä opeta. Valtio ja historia eivät ole olemassa yksilöä varten,
vaan päinvastoin yksilö niitä varten. Kansakuntien elämä se on,
jolla on merkitystä ihmiskunnalle, ja niille tulee yksilön uhrata
henkensä ja omaisuutensa. Vastoin sitä oppia että kansakuntien on
enentäminen varallisuuttaan, näemme toisen saavuttavan tunnustusta,
toisen, joka lausuu: 'me heitämme pois henkemme ja tavaramme, kun
kysymys on korkeammasta'. Kansakunnat pelkäävät sotaa, ja todella
onkin surullista kun henkiä, omaisuutta joukottain hävitetään;
mutta sotien kautta kansakunnat voimistuvat korkeita harrastuksia
varten. Me opimme ajaltamme senkin, että anarkia tuottaa turmiota;
velvollisuus se on ja varsinkin velvollisuus korkeimmassa
potenssissaan, velvollisuus valtiota ja isänmaata kohtaan, sekä sen
ankara täyttäminen, joka valtiolle mahtia antaa. -- Me huomaamme,
että kansakuntien elämisenoikeus saavuttaa yhä enemmän tunnustusta,
ja se on suuri lohdutus pienille kansakunnille -- nykyään on paljon
helpompi kuin ennen tehdä työtä niiden hyväksi. Toivokaamme että tämä
tunnustus kasvamistaan kasvaa, joten sen kautta uskomme kansamme
tulevaisuuteen vahvistuisi ja niinikään lisääntyisi kykymme tehdä
työtä sen hyväksi ja, jos niin vaaditaan, sille uhrata henkemme ja
omaisuutemme. Hetki ei ole sopiva että minä enemmän syventyisin tähän
aineeseen. -- Minä kiitän teitä."

Puheeseen vastattiin kolmikertaisella eläköönhuudolla, jonka jälkeen
vielä laulettiin Suomen laulu sekä, mennessä, Porilaisten marssi.

       *       *       *       *       *

Olen jo ennen maininnut Snellmanilla olleen tapana Vilhelminpäivinä
ystävilleen ja tuttavilleen, jotka silloin kävivät hänen luonaan,
kertoa menneistä ajoista. Minulla oli onni useamman kerran olla
saapuvilla ukon ladellessa muistelmiaan pitkän ja kokemusrikkaan
elämänsä taipaleelta, mutta valitettavasti minä enimmäkseen
laiminlöin panna hänen jutelmansa paperille, ja vuosikymmenien
kuluessa ne ovat joko kokonaan muistista hävinneet taikka ainakin
menettäneet sen selvyyden, ne tarkat raja- ja yksityispiirteet,
joissa muistelmien arvo oli. Eräänä semmoisena päivänä Snellman esim.
kertoi rahanmuutoksen aikaansaamisen vaikeuksista, kuinka hän sen
asian ratkaisun tähden matkusti Pietariin ja pääsi keisarin puheille,
kuinka korkea hallitsija olennoltaan ja käytökseltään oli ollut
luonnollinen ja yksinkertaisen inhimillinen ja kuinka erinomaisen
ystävällisesti hän oli puhutellut häntä; mutta myöskin kuinka koko
kysymys Suomen omasta rahasta oli ollut mennä myttyyn, kun keisari
selitti, että hän -- venäläistensä tähden -- ei mitenkään voinut
suostua siihen, että Suomen markka, niinkuin ajateltu oli, tehtiin
Ranskan frangin kokoiseksi, kuinka Snellman silloin epätoivoisena
oli palannut hotelliinsa ja kuinka hän siellä yön aikana (jolloin
hänessä uudet aatteet syntyivät -- katso alempana!) keksi pelastavan
keinon, nimittäin että markka oli suuruudeltaan oleva tasan neljäs
osa hopearuplaa. Kun tämä ehdotus oli keisarille esitetty, hän oli
kohta ollut valmis hyväksymään sen -- ja niin Suomi sai oman rahansa.
Tätä kertomuksen pääkohtaa en ole unohtanut, mutta kaikesta siitä,
mitä hän samassa yhteydessä jutteli, en muista muuta kuin sen pikku
piirteen, että Snellman sanoi Pietarissa aamusin juoneensa pullon
seltterivettä, joka hänestä oli tuntunut niin virkistävältä, että hän
mielellään olisi sen pysyväksi tavakseen ottanut, jollei se aikaa
myöten olisi tullut -- kalliiksi.

Toisen kerran, kun yksin olin hänen luonaan, Snellman ainakin pari
tuntia jutteli toimistaan ja puuhistaan, senaattorina ollessaan,
nälkävuosina 1867--68. Se oli elokuulla 1875, jolloin minä, August
Hagmanin kylpiessä Naantalissa, yksin hoidin Morgonbladetia. Eräänä
iltapäivänä minulla oli jotakin kysyttävää Snellmanilta ja menin
sentähden hänen kotiinsa. Nähtävästi ukko silloin erityisesti kaipasi
seuraa, sillä kun minä, saatuani pyytämäni tiedon, aioin lähteä,
niin hän ei mitenkään minua päästänyt. Hän asetti minut istumaan
pihanpuoleiseen, kasvien koristamaan eteiseen, jossa oli raittiimpi
ilma kuin sisällä, tilasi sinne kahvia ja tarjoten ja itsekin joskus
sytyttäen paperossin tavallisesti käyttämäänsä erittäin pientä
lajia hän laajasti ja seikkaperäisesti puhui mainitusta kansamme
kärsimyksen ajasta. Mikä se oli, joka sai Snellmanin juuri siihen
aineeseen ryhtymään, sen olen kumminkin unohtanut samoin kuin enimmän
osan yksityispiirteitä. Muistan vain että hän nimeltä mainitsi useita
pohjalaisia liikemiehiä, joiden harrasta avunantoa hän kiitti, ja
toisia, jotka huonosti olivat tyydyttäneet hänen toivomuksiaan
ja luottamustaan, että hän esitti mielipiteensä silloisista ja
myöhemmistäkin yrityksistä kotiteollisuuden elvyttämiseksi, valittaen
että meillä niin vähän harrastettiin sitä että teollisuustuotteet
olisivat ulkomaalaisille ostajille otollisia, tyydyttäisivät heidän
vaatimuksiaan ja tapojaan -- niin esim. tulisi opettaa kansannaisia
kutomaan semmoisia pehmeitä, huokoisia käsiliinoja, joita ulkomailla
hotelleissakin käytetään -- ja vihdoin että hän yksinkertaisen
avonaisesti kuvasi mitä sieluntuskia hän oli kokenut saadessaan yhä
uusia jobinposteja nälkäseuduilta ja yhä uudestaan levottomasti
kysyessään itseltään, oliko hän tehnyt mitä mahdollista oli vai
oliko vielä jotain tehtävissä? Vieläkin hänen äänensä värähteli
liikutuksesta kertoessaan, kuinka hän hallaöinä ei saanut unta
silmiinsä, vaan tavantakaa nousi ylös katsoakseen kuinka alhaalle
lämpömittari oli laskenut. -- Näistä seikoista Snellman kyllä itsekin
on jättänyt tietoja jälkeensä, mutta kumminkin kadun haikeasti,
etten aikoinaan tehnyt muistoonpanoja siitä mitä olin kuullut, sillä
ainahan suullisessa kertomuksessa esiintyy piirteitä, jotka ovat
kirjoitettua esitystä eloisampia.

       *       *       *       *       *

Ainoastaan yhden kerran tulin tehneeksi jotakuinkin tarkat
muistoonpanot siitä mitä Snellman hyvällä juttelutuulella ollessaan
kertoi, ja onneksi hän silloin enimmäkseen tarinoi nuoruudestaan,
esittäen kuvaavia piirteitä, jotka arvatenkin olisivat iäksi
kadonneet, jolleivät silloin olisi joutuneet talteen. Nykyään
ovat useimmat näistä piirteistä jo tunnetut niille, jotka ovat
lukeneet Th. Reinin kirjoittaman J. V. Snellmanin elämäkerran, sillä
tietenkään en voinut olla antamatta hänen käyttää muistoonpanojani,
mutta luulen kuitenkin että ne alkuperäisessäkin muodossaan vielä
ovat omansa viehättämään lukijoita.

J. V. Snellmanin lähinnä vanhin poika (viime vuonna
esittelijäsihteerinä kuollut) Juhana Ludvig oli 15 p. joulukuuta
1879, suoritettuansa lakitiedetten kandidaattitutkinnon, kutsunut
muutamia ystäviä yhdessä kanssaan viettämään päivää. Hän otti meidät
vastaan kodissaan isänsä luona, ja vanhus itse ollen hyvissä voimissa
ja mitä parhaimmalla tuulella viihtyi nähtävästi meidän nuorempien
seurassa. Vanhojen tapaan Snellman nytkin ilmeisellä nautinnolla
jutteli muinoisista ajoista eikä suinkaan meidän, kuulijain,
nautinto ollut vähempi, sillä paitsi itsestään hän kertoi muistakin
merkillisistä henkilöistä. Tässä seuraavat muistoonpanoni.

Snellman oli mukana sekä Oulun että Turun palossa. Oulu paloi
nimittäin yöllä toukokuun 23:tta päivää vastaan 1822, niin
että ainoastaan 30 tai 40 taloa Limingan tullin puolella jäi
vahingoittumatta. Turun palon aikana hän koko yön teki työtä
pelastaen irtonaista tavaraa eri taloista.[6] Ensin hän tuli
professori Fredrik Bergbomin taloon, ja oli hänellä silloin
se erikoinen onni, että sai hevosen käytettäväkseen. Palon
tähden oli näet joukko maalaisia hevosineen saapunut kaupunkiin
tarjotakseen apuansa runsasta maksua vastaan. Kun Snellman kantaen
pelastettua tavaraa tuli tullin ulkopuolelle, hän tapasi siellä
yhden näitä talonpoikia. Mies oli niin juovuksissa, että hän
makasi maantienojassa eikä, pitäen kiinni ohjaksista, voinut muuta
kuin lakkaamatta toistaa: ptruu, ptruu, ptruu! Snellman virkkoi
silloin: "annappas, niin autan sinua", otti ohjakset mieheltä ja
istui rattaille. Mies huusi, ettei saa viedä hänen hevostaan mutta
Snellman rauhotti häntä ja lupasi maksaa hänelle. Tätä hevosta hän
sitten käytti pelastustyössään. Joka kerran kun hän tuli ajaen ulos
kaupungista, hän näki miehen samassa paikassa ojassa, ja aina tämä
huutaen varotti häntä ajamasta liian kovaa hänen hevosellaan. Muutoin
Snellman sanoi, ettei hän voinut kertoa mitään lähempää itse palosta,
sillä koko hänen huomionsa oli ollut kiintynyt pelastustyöhön.[7]

Turun palon jälkeen Snellman asui Paraisissa, missä samaan aikaan
Runebergkin ja (sittemmin Viipurin hovioikeudenneuvos) Kaarle
Löfgren[8] oleskelivat. Runeberg sepitti silloin Hirvenhiihtäjiä,
jonka runoelman hän kuitenkin jo Saarijärvellä oli pannut alulle.
Löfgrenin kanssa Snellman usein oli seurustellut, tuttavia kun olivat
Oulun koulusta, vaikka Löfgren oli vuotta ennen koulusta päässyt.

Samasta Löfgrenistä Snellman kertoi seuraavan kaskun. Saatuansa
repposet teologian tutkinnossa hän oli antautunut lakitieteen alalle.
Kerran hän löi vetoa Snellmanin kanssa, että tämä ei saisi häntä
kiinni ainoastakaan pykälästä 1734 vuoden lakikirjassa. Snellman oli
silloin eri tavoin koetellut hänen tietojaan, mutta Löfgren näytti
osaavansa ulkoa jok'ikisen pykälän, jota paitsi hän tiesi osottaa
missä kohden kirjan sivua kukin lakimääräys oli tavattavissa, niin
että Snellmanin täytyi myöntää menettäneensä vedon.

Turun ylioppilaselämästä Snellman kertoi seuraavaa. -- Yleisenä
tapana oli ollut että ylioppilaat nousivat klo 4 aamulla, jonka
jälkeen matami klo 5:n, viimeistään klo 6:n aikana toi kahvia.
Levolle mentiin tavallisesti klo 10, mutta joskus myöhemminkin.
Eri keinoja käytettiin, jotta herättäisiin klo 4. Toinen sitoi
toisen jalkansa kiinni sängynpäätyyn, niin että heräsi, kun
aamupuolella alkoi potkia. Toinen taas menetteli näin: hän ripusti
kuriiri- eli aisakellon (jommoisia ylioppilaat yleisesti käyttivät
matkustaessaan kodista Turkuun ja takaisin) nuoraan, johon liittyi
semmoinen laitos, että kun kellon tuntiviisari (minuuttiviisari oli
otettu pois) tuli 4:n kohdalle, se työnsi tieltään puikon, mikä
vuorostaan koski nuoraan, niin että aisakello putosi lattiaan ja
herätti nukkujan. Vielä toiset pinosivat esineitä pöydälle sillä
tavoin, että ne samantapaisen laitoksen kautta klo 4:n lyönnillä
romahtivat lattialle. -- Nimipäivien vietto oli tapana. Päivän
sankari vastaanotti vieraita aamupäivällä, ja oli hänellä niitä
varten esille pantuna jotakin syötävää, varsinkin jotakin suolaista,
sekä viinaa ja olutta. Illalla sitä vastoin ei kekkereitä ollut. Kun
käytiin, ravintoloissa, tapahtui se tavan mukaan joukossa, ja silloin
tilattiin yhteinen n.s. "trebankobål" (kolmenpankonmaljakko) punssia.

Ylioppilaselämässä oli puuro-illoilla erityinen merkityksensä.
Turussa oli kaksi puuropaikkaa, toinen erään rouva Lindströmin
pitämä, toinen oli tunnettu nimeltä "puurokellari". Kaksi kertaa
viikossa tarjottiin puuroa -- viikon muina iltoina tyytyi moni
kuivaan ruokaan, syöden leipää (ilman voita), retikkaa, suolaa
ja maitoa. Puuro-iltoina saatiin vähäistä maksua vastaan syödä
lihamuhennosta sekä puuroa, ei annoksittain, vaan niin paljon
kuin jaksettiin. Kysyntä oli niin vahva, että niiden, jotka
tulivat myöhemmin, täytyi odottaa, ja usein oli porstua täynnä
odottavia, jopa niitä seisoskeli kadullakin. Ylioppilaat olivat
iloisia ja hyvällä tuulella, kun huokeasta hinnasta saivat syödä
itsensä kylläisiksi. Helsingissäkin oli joku aika eteenpäin
semmoisia puurotätejä. Eräs sellainen oli esim. rouva Kirsten.
Hänellä oli yksi tytär, sievä tyttö, jonka myöhemmin amiraali ja
luotsipäällikkö Eriksson nai. Ne mainitaan Castrénin kertomuksissa
hänen Sipirianmatkastaan. Castrén tapasi Erikssonin vaimonsa ja
anoppimuorinsa kanssa matkalla Sipiriaan.

Snellman oli ensiksi aikonut ruveta teologiksi ja harjotti puoli
viidettä vuotta jumaluusopillisia opinnoita. Vasta sen jälkeen hän
muutti uraa ja alkoi lukea maallista ("profan") kreikkaa, ryhtyen
Buttmaniin. Kun Snellman ensi kerran yliopiston muuton jälkeen tuli
Helsinkiin, piti hän asuntoa Runebergin luona, joka oli vuokrannut
yhden porstuakamarin Robertinkadun varrella. [Fredr.] Cygnaeus,
"joka aina on ollut 'grandseigneur'", oli samassa rakennuksessa
vuokrannut yhden salin. "Sali ei ollut isompi kuin tämä kamari",
Snellman sanoi, "mutta sitä _sanottiin_ saliksi". Hän oli kuitenkin
laiminlyönyt hankkia saliinsa ainoatakaan huonekalua. Siellä täällä
lattialla, pitkin seiniä oli kirjoja pitkässä rivissä. Hän oli
tilannut itselleen maitoa ja säännöllisesti tuotiinkin sinne joka
aamu astia maitoa, vaikka Cygnaeus asui Jumala ties missä -- sillä
emme me nähneet häntä pariin kuukauteen.[9] Runeberg oli sangen
huonosti varustettu muun muassa sänkyvaatteilla, ja sänky oli niin
ahdas, ettemme voineet siinä yhdessä maata. Sentähden vaatteet
joka yöksi nostettiin sängystä lattialle, ja siinä sitten maattiin
kylki kyljessä. Klo 8 aamulla tuli oppilaita Runebergin luokse, ja
silloin täytyi minun mennä ulos Cygnaeuksen saliin. Aamusin oli
eräällä tytöllä tapana käydä meillä myymässä nisuleipää. Minä ostin
tavallisesti muutamia korppuja ja pullia, ja kun Runeberg tuntien
väliaikoina pistäysi saliin, saatoin minä tarjota hänelle pullia ja
Cygnaeuksen maitoa! -- Runeberg sepitti tällä ajalla monta runoaan;
erittäin muistan runon Lohtu (Tröst), jonka käsikirjoituksen minä
vielä omistan. Hänen käsikirjoituksensa olivat siistiä ja ilman
korjauksia. Hänen tapansa oli näet kauan ajatuksissaan kehittää
ja täydentää runoa, niin että joka sana oli valmis, kun hän otti
kynän käteensä. Saattoi aina tietää, milloin hän mietti jotakin
runoa; hänellä oli nimittäin tapana pitää oikean käden peukaloa
etusormen päällä ja painaa peukaloa alakuvan oikeaa puolta vasten.
Käsi semmoisessa asennossa hän käveli edestakaisin, ollen itse
harvasanainen, kuitenkaan välttämättä seuraa vaan mielellään kuullen
toisten puhelevan. Hän ikäänkuin pureskeli alaleukaa ja mietiskeli.
Joskus hän sellaisissa tilaisuuksissa myöskin istui, nojaten
leukaansa molempiin käsiinsä.

Tätä menettelyä, nimittäin runon valmistelua ajatuksissaan, Snellman
luuli Runebergin aina noudattaneen. Kun Snellman meni suorittamaan
progradukirjoitustaan, Runeberg oli hänelle sanonut, että hänen tuli
olla sanaakaan kirjoittamatta, ennenkuin se oli hänellä selvänä
ajatuksessa, vasta silloin saattoi varmasti tietää miltä se kuuluisi.
Että Runebergillä sentään oli tapana uudestaankin kirjoittaa
runojaan, Snellman tiesi esim. siitä, että hän ainakin oli uudestaan
kirjoittanut Hirvenhiihtäjät. Alkuaan runoelmassa ei ollut mitään
rakkausjuttua, ei mitään tyttöä. Silloin Snellman oli sanonut, ettei
se käynyt päinsä, että yleisö välttämättömästi vaatii rakkautta,
jonka johdosta Runeberg myöskin runoili siihen sen rakkausjutun, joka
nyt runoelmassa tavataan.

Kujeellinen Nervander ärsytteli usein Runebergia. Muun muassa hänellä
oli tapana sanoa, että Runeberg nimi oli ruma, ja hän kehotti häntä
ottamaan nimen Lingonblad. Juhlallisella äänellä hän lausui: "Johan
Ludvig Lingonblad, se vasta joltakin soisi!" Siitä pilasta Runeberg
ei pitänyt. Sitä vastoin hän ei suuttunut Nervanderiin, vaikka
tämä, kesken kun Runeberg, istuen leuka käsien nojassa ja painaen
peukalolla alahuultaan, ajatuksissaan kypsytti runoa, etusormellaan
kosketteli Runebergin jotenkin kärkevää nenää ja sanoi, että se
kaipasi terottamista ("behöfde slipas").

Näin oli ensin. Sittemmin perustettiin n.s. lauantaiseura, johon
kuuluivat Runeberg, Nervander, Lille, J. J. Nordström, Lindfors
y.m. Onneksi fosforistinen liike Ruotsissa ei vielä ollut ohi
mennyt. Atterbom, Geijer, Tegnér olivat vielä uusia. Fosforistein
kautta saksalainen kirjallisuus tuotiin Ruotsiin ja myöskin
Suomeen. Bruzelius Upsalassa kustansi painoksen saksalaisia
klassikoita. Se oli rumasti painettu karkealle paperille, mutta
sen kautta Goethe, Schiller y.m. tulivat täällä ensin luetuiksi ja
tunnetuiksi. Lauantaiseuran tarkotus oli laadultaan kirjallinen.
Kukin antoi lisänsä yhteiseen kassaan, ja rahoilla ostettiin
kirjallisuutta, nimittäin ruotsalaista, sekä alkuperäistä että
käännöksiä. Muunkieliset kirjat olivat meille liian kalliita.
Joka uusi osa Bruzeliuksen saksalaisia klassikoita hankittiin
kohta. Lauantai-kokouksistamme sai kukin ottaa mukaansa kaksi
kirjaa tai useammankin, jos varaa oli. Kahden viikon päästä laina
oli tuotava takaisin. Lukukauden lopussa kirjat jaettiin niin
moneen ryhmään, kuin yhdistyksessä oli jäseniä, ja arvanheitolla
ratkaistiin sitte, mitkä kirjat kukin sai omaisuudekseen. Tällä
tavoin yhteinen kirjastomme aina hävisi, mutta seuraavana lukukautena
aloimme uudestaan. Siten me vähäpätöisestä maksusta saimme lukea
melkoisen paljon kirjallisuutta. Tässä kirjallisessa ilmapiirissä
ylioppilasaikamme kului. --

Enempää ei Snellman sinä iltana jutellut nuoruuden ajoistaan;
mutta olen samasta tilaisuudesta merkinnyt muistoon vähän muutakin
huomattavaa.

Niin tuli puheeksi silloinen suuriruhtinaamme, ja Snellman
julkilausui syvimmän kunnioituksensa keisari Aleksanteri II:ta
kohtaan. Hän piti varmana, että Aleksanteri II kerran oli saava
sijansa historian etevimpien hallitsijani rivissä. Niin hänen jalon
mielenlaatunsa tähden ja sen tähden mitä hän oli suurta kansalleen
tehnyt. Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi kiivastunut, että hän
vihasta olisi ketään rangaissut taikka ylipäätään vaatinut kellekään
rangaistusta. Keisarin elämäntavoista Snellman oli Pietarissa
kuullut, että hän päivällisaterian jälkeen tavallisesti vietti
puolitoista taikka pari tuntia perheensä kesken, mutta sitten noin
klo 8 meni omiin huoneisiinsa, missä teki työtä klo 2:een yöllä.
Kaikkia tärkeitä kysymyksiä koskevat asiakirjat odottivat häntä
siellä, ja että hän todella tarkoin luki ne, voitiin nähdä niistä
reunamuistutuksista, jotka hän lukiessaan teki. Erityistä painoa
keisari muun muassa pani semmoisiin suomalaisiin kysymyksiin,
jotka tavalla tai toisella koskivat venäläisiä oloja. Snellmanin
vakaumus oli, että hän tässä kohden etupäässä piti silmällä Suomen
etua. Yhden esimerkin hän saattoi omasta kokemuksestaan mainita.
Kun Pietarin--Riihimäen rautatie oli rakennettava, minä vaadin,
Snellman sanoi, ehdottomasti, että tie kustannusten vähentämiseksi
oli tehtävä kapearaiteiseksi. Kun ehdotus keisarille esitettiin, hän
lausui: jos suomalainen rautatie tulee kapearaiteiseksi, niin että
venäläinen liikkuva kalusto ei välittömästi voi sillä kulkea, niin
Venäjällä nousee semmoinen myrsky Suomea vastaan, _etten minä voi
suomalaisia suojella_, sentähden on tie rakennettava samanlaiseksi
kuin venäläiset. "Suomalaiset", Snellman päätti, "eivät tiedä mikä
mies heillä on tässä keisarissa!" --

Tuli myöskin puheeksi kirjailijan tai yleensä henkisen työntekijän
työ ja työtapa. Silloin Snellman kertoi itsestään, että hän
teki työtä öisin, ja hän oli ottanut sen tavakseen päätettyänsä
yliopiston läksyluvut. Hän mainitsi huomanneensa, että aatteita ja
uusia ajatuksia esiintyy runsaammin yöllisessä työssä, koska näet
mielikuvitus on vilkkaampi ruumiin väsyneenä ollessa ja hiljaisuuden
vallitessa kaikkialla ympärillä. Kumminkin täytyy päivällä, jolloin
mietiskely on voimakkaampi, tarkastaa yöllä tehtyä työtä. Ainakin
hänen oli usein mahdotonta päivällä keksiä uusia aatteita; jollei
hän yöllä tehnyt muistoonpanoja ja muistutuksia, miten työ oli
suoritettava, niin siitä ei päivällä mitään tullut. --

       *       *       *       *       *

Niinkuin tietty Snellman 1870-luvulla ja vielä siihen aikaan,
jolta nämä muistoonpanot ovat, usein kirjoitti Morgonbladetiin.
Sentähden minä, jatkoksi siihen mitä hän oli puhunut tavastaan tehdä
työtä yöllä, olen muistoonpanoihini lisännyt seuraavan piirteen:
Kuvaavana ukolle merkittäköön, miten hän nykyään ylläpitää yhteyttä
kirjapainon kanssa. Syystä että hänen talonsa portti suljetaan klo 9
ja korjausvedosten tuoja sentähden ei voi päästä sisään, Snellman on
käskenyt pojan koputtamalla kadunpuoliseen seinään ilmottaa tulonsa.
Kuultuaan koputuksen Snellman avaa akkunan yläpuolessa saranoilla
olevan ruudun ja laskee siitä alas pojalle nuoraan kiinnitetyn
paperipussin. Kun poika on pistänyt vedoksen siihen, vedetään se
jälleen ylös ja sisään. Eräänä iltana, kun pussi näin laskeutui
alas ja jälleen nousi, kuului kadulta äänekäs: "hallåå!" huuto.
Korrehtuurin tuoja oli ottanut mukaansa joukon tovereita, iloisia
poikaviikareita, katsomaan uutta kuljetusneuvoa, ja nämä ilmaisivat
tuolla huudolla tyytyväisyytensä keksintöön. -- Eräänä iltana August
Hagman, joka ei mitään tiennyt Snellmanin menettelystä, kehotti
poikaa hyvissä ajoissa viemään korjausvedoksen perille, sillä muuten
senaattori toruisi häntä. Poika oli silloin arvellut, että vaara ei
ollut kovinkaan suuri, koska hän seisoi kadulla ja senaattori oli
sisällä huoneessaan! --

       *       *       *       *       *

Niinä hetkinä ja yleensä siihen aikaan, jolloin Snellman näin
nuoremmille jutteli elämästään, hänessä ei paljon nähty siitä
ankaruudesta ja jäykkyydestä joka kuului hänen luonteeseensa ja
jonka moni kuvittelee olleen hänen olentonsa pääpiirteen hänen
varsinaisina taisteluaikoinaan. Saattaa ehkä väittää, että niissä
kahdessa rintakuvassa, Sjöstrandin ja Takasen, jotka hänestä on
muovailtu, havainnollisena esiintyy se erotus, joka Snellmanissa
oli huomattavana hänen myöhempänä miehuutensa ja ukko-ikänsä
päivinä. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat tai olivat minua noin
kymmenkunta vuotta vanhempia ja jotka paremmin tunsivat Snellmanin
1850- ja 1860-luvuilta, sanovan Sjöstrandin kuvaa näköisemmäksi;
minusta taasen Takasen kuva on niin kuvatun näköinen kuin mahdollista
on, mutta tietysti _ukon_ näköinen. Kun kuva 1879 v:n alkupuolella
muovailtiin ja oli melkein valmiina, sain minä kutsun tulla teosta
katsomaan ja arvostelemaan. Työ oli tehty Snellmanin kadunpuoleisessa
kamarissa, ja minun sitä katsellessani ukko istui mukavassa
nojatuolissa, puettuna lämpimään, vaalean harmajaan kamari- tai
yönuttuun (Schlafrock), jossa hän on kuvattukin. Kasvojenilme oli
herttaisen ystävällinen ja hymyilevä -- jommoinen hän ylipäätään aina
oli iloisen, puheiltaan naivin kuvanveistäjän seurassa. Minä vertasin
piirre piirteeltä kuvaa ja Snellmania eikä minulla ollut mitään
mainittavaa muistutettavana. Näin ollen olen aina puolustanut Takasen
kuvan näköisyyttä niitä vastaan, jotka ovat enemmän kiittäneet
Sjöstrandin kuvaa. Että kumpaakin voidaan kiittää, johtunee ylempänä
mainitusta syystä.



Naukujaiset 1871.


Levottomampia viikkoja kuin ne, jotka seurasivat prof. Nordqvistille
keväällä 1871 pidettyjä naukujaisia, on yliopistomme harvoin
kokenut. Kun tässä otan niistä kertoakseni, jätän tahallani
viralliset lähteet käyttämättä, sillä luulen omilla, päivä päivältä
tekemilläni muistoonpanoilla olevan erityisen arvonsa. Virallisilla
asiapapereilla on näet oma leimansa, joka ei lainkaan aina
välittömästi kuvaa todellisuutta.

Mainittuna keväänä oli maassamme toimeenpantu rahakeräyksiä
muistopatsaan pystyttämistä varten 1808--09 vuosien sodan sankarin
C. W. Malmin haudalle Joroisten kirkkomaalle. Kun tämä puuha
sanomalehtien kautta oli tullut julkisuuteen, ei kauan kulunut
ennenkuin, tietenkin kenraalikuvernöörin, kreivi Adlerbergin,
käskystä, keräykset kiellettiin ja ne rahat, jotka jo olivat
tulleet yrityksen johtajan, tuomari N. H. B. Grotenfeltin, haltuun
Joroisissa, Kuopion kuvernöörin toimesta otettiin takavarikkoon.
Helsingissä oli aijottu tarkotusta varten pitää iltahuvit
ylioppilastalolla, mutta tuumasta oli luovuttava, eikä sensuuri
enää sallinut koko asiasta sanaakaan julkisesti hiiskuttavan.
Mielipaha tästä ahdasmielisestä rettelöimisestä oli yleinen ja suuri,
mutta reunoilleen ja ylikin se nousi, kun lauantaina 8 p. huhtik.
ruotsalaisessa virallisessa lehdessä saatiin lukea kirjoitus, missä
keräysten kieltoa puolustettiin, toisia sanomalehtiä soimattiin
ja halveksien puhuttiin 1808--09 vuosien sodan sankarien muiston
kunnioittamisesta. Vapaat sanomalehdet yrittivät vastaamaan,
mutta sensuuri oli taipumaton ankaruudessaan. Suu kiinni! oli sen
tunnuslause. Virallisen lehden kansallistuntoa loukkaava kirjoitus
siis enensi kiihkoa ja katkeruutta sen sijasta että se olisi mieliä
rauhottanut niinkuin arvatenkin tarkotus oli ollut, ja ylioppilaissa
suuttumus kääntyi venäjän kielen professoria A. F. Nordqvistia
vastaan, joka silloin oli virallisen lehden päätoimittaja. Totta
kyllä ei häntä luultu kirjoituksen sepittäjäksi -- siksi arvattiin
joko Adlerbergia itseä taikka paroni Kasimir von Kothenia taikka
senaattori H. S. Antellia --; mutta kuitenkin pidettiin Nordqvistia
syypäänä. Koska hän näet oli hyvästä maksusta ruvennut lehden
toimittajaksi, tuli hänen ensikädessä vastata sen sisällyksestä.
Niin ylioppilaat tuumivat, ja he alkoivat -- enimmäkseen nuorimpia
kaikista osakunnista -- pitää kokouksia, missä neuvottelivat
mielenosotuksen toimeenpanemisesta Nordqvistia vastaan. Viimeinen
kokous oli Kaisaniemessä _lauantaina 15 p. huhtikuuta_ klo 4
i.p., ja siinä päätettiin samana iltana klo 10 toimittaa suuret
"kissannaukujaiset" vihatun professorin asunnon edustalla. Oli
samassa kokouksessa toistakki menettelyä ehdotettu, että nimittäin
valmistettaisiin Nordqvistille häpäisevä kujanjuoksu, siten että
ylioppilaat asettuisivat kahteen riviin hänen luentosalinsa ovelta
Frenckellin (s.o. Edlundin) kulmaan ja pakottaisivat hänen käymään
ilkkuvien rivien välitse. Tämä ehdotus kuitenkin hyljättiin, syystä
että heijattiin poliisin hajottavan rivit.

Samana iltana oli yliopiston juhlasalissa mainion viulunsoittajan
Ferdinand Laubin konsertti. Siellä oli tavattoman vähän ylioppilaita
ja ne, jotka olivat sinne tulleet, näyttivät levottomilta
ikäänkuin olisivat katuneet ostaneensa lipun. Yleisön kesken
huhu levisi toisista, myöhemmin tapahtuvista soittajaisista, ja
kun konsertti päättyi klo 9.45, lähti melkoinen joukko uteliaita
kävelemään Itäiselle Henrikinkadulle päin, jonka varrella
Nordqvist asui kauppias Nymanin talon kolmannessa kerroksessa
(keskellä sitä taloriviä, joka ulottuu Aleksanterinkadulta
Pohj. Esplanaadinkadulle). Sittemmin kuultiin että puoli tuntia
ennen naukujaisia oli lähellä asuville perheille ilmotettu,
minkälainen serenaadi oli tulossa, mutta että heillä ei ollut
mitään peljättävänä. Muun muassa oli naapuritalossa asuvalle Fredr.
Cygnaeuksellekin viety sana, ja hän oli nauraen virkkanut: "Sjung
bara, gärna för mig!" (laulakaa vain, kernaasti minun puolestani). --

Ylioppilaat, jotka olivat päättäneet toimeenpanna mielenosotuksen,
kokoontuivat oopperakellariin ja täsmälleen klo 10 he noin 100-200
miehen joukossa tulivat It. Henrikinkadulle ja pysähtyivät
Nordqvistin asunnon kohdalle. Samassa tulvasi muutakin kansaa heidän
ympärilleen kadulle ja vastaavaan osaan esplanaadia. Ymmärrettävästi
moni ei tiennyt mistä oli kysymys, mutta toiset olivat asiasta
kylläkin selvillä; varmaa on että melkoinen paljous tätä nimetöntä
yleisöä otti osaa hälinään. Kun täten katu ja esplanaadi hiljaa
olivat täyttyneet, konsertti alkoi! Ensin kuului yksityisiä huutoja
ja seuraavana hetkenä rämähti ilmoille niin helvetillinen kirkuna
ja melu, että selkäpiitä karmi. Aisakelloja, kastrullinkansia,
lehmänkelloja, torvia, pillejä, ja ties mitä soittokoneita yhtyi
synnyttämään mitä hirveintä, kauheinta ääntä. Räminä ja kolina
jatkui yhtämittaisesti, mutta aina väliin kuultiin korvia viiltävää
kiljuntaa ja pitkiä teräviä vihellyksiä. Huomattiin metelissä
jonkunlaista aaltoilemista, se kun oli milloin kovempaa, milloin
laimeampaa, mutta loppua ei tahtonut tulla. Naukujaiset kestivät
lähes kokonaisen tunnin! -- Entäs järjestyksen valvojat, missä
ne olivat? Oli siellä poliiseja, mutta ne vain hiipivät naukujain
ympärillä mitään tekemättä -- joko sentähden että olivat liian
harvalukuiset taikka että heitä oli kielletty sekaantumasta asiaan.
Ei siis mikään muu kuin väsymys määrännyt, milloin oli aika lopettaa.
Mielin määrin meluttuaan ylioppilaat alkoivat vetäytyä pois, ja
jos kaikki silloin olisivat seuranneet pääjoukkoa, olisi asia
päättynyt verraten hyvin; mutta niinkuin tavallista sentapaisissa
tilaisuuksissa tapahtui nytkin sellaista, joka oli ohjelman
ulkopuolella. Eräät päihtyneet ylioppilaat ja kuka ties mitä
nimettömiä heidän perässään kääntyivät näet takaisin ja alkoivat
heittää lumipalloja, 10-pennin lantteja ja joitakuita kiviäkin
Nordqvistin akkunoihin, niin että toinen ruutu toisen perästä
helähtäen särkyi. Vasta tämän jälkinäytöksen jälkeen palasi rauha
Henrikinkaduille ja esplanaadiin.

_Sunnuntaina 16 p:nä_ Helsinki oli täynnä risteileviä huhuja ja
juttuja illan tapahtumasta. Naukujaisten alussa, kerrottiin, oli
poliisimestari Barck ilmottanut asiasta Adlerbergille. -- "Mitä väkeä
ne ovat?" kenraalikuvernööri oli kysynyt. -- "Ylioppilaita." -- "Vai
niin", oli Adlerberg sanonut, "silloin paroni von Kothen hoitakoon
asian!" Tämä se ehkä aiheutti että poliisi ei koettanutkaan tehdä
loppua epäjärjestyksestä. -- Sähköteitse meni viipymättä viesti
Pietariin ja sieltä edemmäs, niin että jo sunnuntain aamupäivällä
Berliinistä sähkösanomalla kysyttiin, onko totta mitä pietarilainen
lennätinsanoma yöllä oli kertonut, että nimittäin alhaiso oli
vallottanut venäläisen "ministerihotellin" Helsingissä?! -- Muuten
juteltiin itse naukujaisista, että Nordqvist oli enentänyt kiihkoa
sillä että näyttäytyi valaistussa akkunassa. -- Nordqvistin asunnosta
oli paitsi 10-pennin lantteja löydetty markan rahakin, ja olivat
venäläiset upseerit klubissaan keskustellessaan hälinästä arvelleet,
että rahojen heittäminen oli varsin "shantiilia", koska siten
vahinko maksettiin samalla kun se tehtiin! -- Ruutuja oli särjetty
noin kymmenkunta (yksi erään naapuriperheen huoneistossa). Niiden
korjaamisesta sanottiin Nordqvistin riitaantuneen isännän kanssa,
joka lopulta oli käskenyt professorin muuttaa pois koko talosta.
-- Vielä on mainittava, että naukujain joukossa, kun alkoi tuntua,
että Nordqvist oli saanut kylläkseen, muutamat olivat huutaneet:
"Kothenille! Kothenille!" Siihen olivat kuitenkin toiset vastanneet
ei-huudoilla, ja ajatus pitää naukujaiset sijaiskanslerillekin
jäi sikseen. Tämä selitettiin suomenmielisten kesken niin, että
uusmaalaiset panivat vastaan siitä syystä, että he, vaikka kyllä
niinkuin muutkin vihasivat paroni Kothenia sijaiskanslerina ja
venäjänkielen tyrkyttäjänä, kumminkin olivat tyytyväisiä siihen
tapaan, millä hän kouluylihallituksen päällikkönä juonitteli
suomalaisia kouluja vastaan.

Sunnuntaina viranomaisetkin jo ryhtyivät toimeen. Se tapahtui siten,
että sijaiskansleri kutsui osakuntien inspehtorit ja kuraattorit
kokoontumaan luokseen klo 10 a.p. Kirjallinen kutsumus oli ollut
ankaranlaisesti laadittu ja oli siinä erittäin kuraattoreille
sanottu, että heidän tulee saapua joka mies ("mangrant"), ja, jos
joku on estetty, on hän velvollinen lähettämään sijaisenaan "en
förståndig och anständig man" (ymmärtäväisen ja siivon miehen).
Paroni oli ollut hyvin vihainen ja vaatinut, että osakunnat kohta
ottavat selkoa syyllisistä; itse asian käsittely oli kuitenkin
jätettävä kurinpitokomissionille. Kothenilta menivät inspehtorit
ja kuraattorit sekä rehtori, professori L. Lindelöf, yliopistolle
yhdessä neuvotellakseen menettelytavasta. Inspehtorit olivat myöskin
olleet sitä mieltä, että osakuntien tulisi ilmiantaa syylliset;
mutta sitä käsitystapaa oli ainakin pohjalaisten kuraattori
Calamnius vastustanut. Hän näet muistutti, että osakuntien kurinpito
on paremmin moraalista laatua, jota vastoin kurinpitokomissioni
käsitteli asiat lainopillisesti. Osakunnat eivät voineet
siveelliseltä kannalta moittia mielenosotuksen tarkotusta, vaikkeivät
hyväksyisikään sitä tapaa, jonka ylioppilaat olivat sitä varten
valinneet. Sentähden olisi osakunnille inhottavaa esiintyä viskaalina
ja ilmiantajana. Jotenkin samaan tapaan oli Yrjö Koskinen puhunut jo
Kothenillakin. Hän oli muun muassa sanonut, että se kirjoitus, joka
oli mielenosotuksen aiheuttanut, oli senlaatuinen, että jokaisen
suomalaisen täytyi tuntea itsensä loukatuksi. Tapa, jolla ylioppilaat
olivat ilmituoneet mielipahansa, oli sitä vastoin huonosti
valittu. -- "Niin", Kothen oli myöntänyt, "kirjoitus oli todella
taitamattomasti laadittu!" -- Kokouksessa ei oltu päästy täyteen
yksimielisyyteen eikä tarve sitä vaatinutkaan, sillä lopulta oli asia
osakuntien vallassa, ja niille oli jo samana iltana sijaiskanslerin
vaatimus esitettävä.

Ennenkuin puhun Pohjalaisen osakunnan kokouksesta -- sillä lähinnä
tulen kertomuksessani esittämään tämän ylioppilasryhmän kantaa -- on
mainittava toinenkin mieltäkiinnittävä asia, joka samassa kokouksessa
oli saava ratkaisunsa. -- Yrjö Koskinen, kansallismielisen puolueen
johtaja, luonnollisesti ei ollut Kothenin suosiossa, eikä sentähden
ollut kovin ihmeteltävää, joskin muutoin aivan tavatonta, että
tämä eräänä päivänä samalla viikolla, joka päättyi naukujaisiin,
oli kutsunut hänet luokseen ja yksinkertaisesti erottanut hänet
inspehtorin virasta. Hän oli sanonut tulleensa ajatelleeksi, että tuo
ikävä virka epäilemättä häiritsi professoria hänen tieteellisissä
töissään, varsinkin kun pohjalaiset ylioppilaat olivat niin
eripuraisia -- ja sentähden hän oli päättänyt vapauttaa hänet tuosta
toimesta ja antaa sen professori C. G. von Essenille. Koskinen oli
kumminkin kysynyt, eikö paroni sallisi, että osakunta, noudattaen
vanhaa tapaa, saisi yksityisesti toimittaa inspehtorin vaalin ja sen
nojassa ilmottaa, kenen se toivoi inspehtoriksi nimitettävän. --
"No, miksikä ei?" oli Kothen siihen vastannut. -- Näin sattui että
osakunnan kokouksessa sunnuntaina 16 p:nä lokakuuta -- pohjalaiset
pitivät siihen aikaan viralliset viikkokokouksensa sunnuntaisin;
myöhemmin otettiin maanantai kokouspäiväksi -- myöskin inspehtorin
vaali oli toimeenpantava, ja oli sitä eri ryhmäkokouksissa
edeltäkäsin valmistettu. Lauantaina klo 1 päivällä oli osakunnan
ruotsalainen vähemmistö ylioppilastalolla ehdokkaakseen ottanut prof.
R. Montgomeryn. Suomalainen enemmistö taasen oli samana päivänä klo 5
Kluuvin kahvilassa käsitellyt kysymystä pääsemättä yksimielisyyteen.
Toiset näet puolsivat prof. C. G. Ehrströmiä, toiset von Esseniä
ja vielä toiset Yrjö Koskista, jota he tahtoivat valittavaksi
mielenosotukseksi sijaiskansleria vastaan. Neuvottelua jatkettiin
sunnuntaina klo 5-7 i.p., ja silloin päätettiin kunnioittaa
Koskista uudestaan valitsemalla hänet, jos todella Kothen oli hänet
virasta erottanut, niinkuin ylempänä on kerrottu. Sekä Montgomerya
että Ehrströmiä vastaan tehtiin se muistutus, ettei kumpainenkaan
osannut suomea; v. Esseniä taasen ei muuten katsottu sopivaksi. --
Huomautettava on että Yrjö Koskinen ei ollut ainoa inspehtori, joka
oli saanut eron. Kerrottiin näet että länsisuomalaisten inspehtorin,
Z. Topeliuksen, ja hämäläisten, A. W. Ingmanin, oli käynyt samoin.
Jopa mainittiin nimenomaan mistä syystä Kothen oli suuttunut
Ingmaniin. Kerran puhutellessaan Ingmania Kothen oli, närkästyneenä
jostakin herttaisen, suorapuheisen professorin sanoista, huudahtanut:
"Luuleeko siis hra professori, että minun toimeni johtuvat
puuttuvasta rakkaudesta Suomeen taikka petollisista tarkotuksista?"
-- "En suinkaan", Ingman oli vastannut, "en suinkaan mistään
semmoisesta syystä, vaan -- ymmärtämättömyydestä" (oförstånd).
Jälestäpäin Ingman oli sanonut julkilausuneensa mielipiteensä
"nöyrästi, mutta vakavasti". --

Kluuvilan "meetingistä" (tätä sanaa käytettiin yleisesti
ylioppilasten epävirallisista kokouksista) mentiin osakunnan
kokoukseen, johon pohjalaiset saapuivat ylen lukuisasti. -- Ensiksi
inspehtori Yrjö Koskinen esitti naukujaisasian käsiteltäväksi,
kertoen sijaiskanslerin käskeneen hänen kehottaa niitä osakunnan
jäseniä, jotka olivat ottaneet osaa mielenosotukseen, kirjoittamaan
nimensä listalle. Sen johdosta huomautettiin, että osakunta siten
tulisi toimittamaan poliisinvirkaa kurinpitokomissionille, ja niin
syntyi puolentoista tunnin keskustelu siitä, kuinka osakunnan
oli menetteleminen. Kaikki näyttivät olevan yksimielisiä siitä,
että nimien kirjoittamista ei olisi toimeenpantava osakunnassa;
mutta useat arvelivat sentään, että osakunnan tulisi julkilausua
mielipiteensä tapahtumasta. Niin esim. joku vaati, että osakunta,
arvostelematta asian siveellistä puolta, kumminkin lausuisi yleisenä
mielipiteenään, että jokainen osakunnan jäsen oli siveellisesti
velvollinen vastaamaan itse puolestaan, kun kysymys asetettiin
hänelle mieskohtaisesti. -- Keskustelu oli vilkas ja hyvin sekava,
vaikka inspehtori parhaimman mukaan koetti saada puhujat pysymään
asiassa. Pöytäkirjaa ei tehty, erityisestä päätöksestä, jotta siten
kävisi Kothenille mahdottomaksi yksityiskohdittain tarkastaa asian
käsittelyä. -- Vihdoin vaadittiin äänestyksellä ratkaistavaksi,
oliko lausunto annettava vai eikö? Jälkimäistä vaihtopuolta
edusti 2/3 läsnäolevista. Lausunnon antaminen oli siis kielletty,
ja useat ilmottivat vastalauseensa päätöksen johdosta. -- Kun
sitte lyhyen väliajan jälkeen kokousta jatkettiin, inspehtori
lausui tarpeelliseksi, että osakunnan päätös jollakin tavoin
perusteltaisiin. Jotenkin pian sovittiin, että päätöksen sisältävä
lause oli alkava seuraavin sanoin: "Emedan tillfölje af sakens
beskaffenhet afdelningens dom, ifall några af dess medlemmar befunnes
vara delaktiga uti ifrågavarande oordning, ej kan hafva någon
betydelse, så" -- --.[10]

Tämä lauseen muodostus aiheutti, että kaikki vastalauseet edellistä
päätöstä vastaan peruutettiin, sillä enemmistön huomaamatta nuo sanat
sisälsivät juuri sen yleisen moitteen naukujaisista, jonka vähemmistö
oli tahtonut julkilausuttavaksi.

Näin oli ensimäinen illan kysymyksistä suoritettu. Toiseen ryhdyttiin
sitte kun oli laulua kuunnellen hetken lepoa pidetty. Yrjö Koskinen
kieltäytyi ehdottomasti jäämästä inspehtorin virkaan ja tapahtui
se jo ennen tehdystä päätöksestä sekä toisestakin syystä, jota hän
ei halunnut lähemmin selittää. Sentähden hän kehotti osakuntaa
valitsemaan uuden inspehtorin, siten mahdollisesti säilyttääkseen
osakuntien entisen oikeuden itse valita inspehtorinsa. Tosin hän
ei voinut vakuuttaa, että vaali vahvistettaisiin, mutta olihan
uskottavaa, että niin tapahtuisi, ja ennakkopäätös oli aina hyvä
olemassa. -- Kun sitte oli päätetty, että toivomus, kenen osakunta
tahtoisi inspehtorikseen, sijaiskanslerille ilmotettaisiin ainoastaan
siinä tapauksessa, että 7, äänistä yhtyisi ehdokasta puoltamaan,
vaadittiin keskustelua ehdokkaista. Sitä vähemmistö kyllä vastusti,
sillä olihan Montgomery sen ainoana ehdokkaana; mutta enemmistö
suostui keskusteluun, jonka ajaksi inspehtori poistui. Nyt sovittiin
siitä, että Koskista ei enää voitu valita, kun hän oli jyrkästi
kieltäytynyt, ja asetettiin v. Essen ehdokkaaksi. Kun sitten äänestys
tapahtui, sai v. Essen 63 ja Montgomery 54 ääntä (vähemmistö oli
näet käyttänyt vuorokauden aikaa hankkiakseen vaalilippuja maallakin
asuvilta). Jotta kuitenkin tarpeellinen määrä ääniä saataisiin v.
Essenille yhtyi vähemmistöstä, kysymyksen johdosta, toista kymmentä
enemmistöön, niin että v. Essen lopulta sai 76 ääntä. Luopuva
inspehtori lupasi jo seuraavana aamuna ilmottaa osakunnan toivomuksen
sijaiskanslerille. Kokous päättyi klo 1/2 12. -- Yleiseen myönnettiin
Yrjö Koskisen tässä kokouksessa esiintyneen erittäin miellyttävästi,
niin että ikävältä oli tuntunut valita toinen mies inspehtoriksi
hänen sijaansa.

Kaikki muutkin osakunnat olivat tulleet samaan päätökseen, nimittäin
että oli oltava sekaantumatta asiaan. Kuitenkin oli perustelu
erilainen. Uusmaalaisten sanottiin lausuneen: "Emedan om några af
nyländska af delningen deltagit i uppträdet, de icke gjort det som
studenter utan som medborgare (!), så" -- --; länsisuomalaisten:
"Emedan ingen bestämd anklagelse blifvit gjord, så" -- --.
Viipurilaiset eivät olleet mitään vastanneet. Heidän inspehtorinsa,
prof. W. Lagus, oli tullut kokoukseen varustettuna listalla, jonka
hän kohta pani pöydälle kehottaen syyllisiä panemaan siihen nimensä.
Kun ei kukaan sitä tehnyt, hän "vanhempana toverina" kehotti
syyllisiä yksityisesti hänelle ilmiantamaan itsensä. -- "Minä olen
tänä iltana kotona, tulkaa kotia minun luokseni ja sanokaa oletteko
olleet mukana." -- "Mitä hyötyä semmoisesta salaripityksestä olisi?"
oli Viktor Löfgren (Lounasmaa) kysynyt. Lagus suuttui, mutta toiset
puhuivat samaan tapaan -- ja asia jäi siihen. -- Pohjalaisten
perustelusta Kothen oli sanonut: "Sehän nyt oli ainakin jonkunlainen
syy, mutta ei sekään minua tyydytä." --

_Maanantaina 17 p:nä_ huhtikuuta mielenosotusta jatkettiin, vaikka
toisessa muodossa. En tiedä kenen alkuunpanosta se tapahtui, mutta
edellisenä päivänä suuremmassa tai pienemmässä piirissä tehdyn
päätöksen mukaan kokoontui klo 1 päivällä oopperakellariin joukko
ylioppilaita, laulajia ja muita, ja lähti noin 1/2 2 aikana sieltä
liikkeelle. Alussa lienee niitä ollut noin satakunta, mutta joukko
kasvoi kasvamistaan ja käsitti pian 200-300 miestä, puhumatta
"vaimoista ja lapsista", se on yleisöstä, joka aina parveilee siellä;
missä jotain jokapäiväisestä eroavaa huomataan. Kulkue suuntasi
matkansa ensin Helsingfors Dagbladin ja sitte Uuden Suomettaren
toimituspaikan edustalle, ja tarkotus oli osottaa kunnioitusta näille
sensuurin vainoomille, vapaille sanomalehdille. Edellisessä paikassa
lauletaan "Vi äro andens fria folk" ja "Vårt land", jälkimäisessä:
"Savolaisen laulu" ja "Suomis sång" -- ja laulun jälkeen hurrataan.
Viktor Löfgren tuli ulos portaille, mutta ei puhunut.

Huhu tiesi kertoa, että Adlerberg edeltäkäsin oli saanut vihiä tästä
uudesta mielenosotuksesta ja uhannut hajottaa ylioppilasjoukon
sotavoimalla, jopa sanottiin että epäiltäviä sotamiesparvia oli
nähty kaduilla (!), mutta mitään enempää ei siitä tullut. --
Päinvastoin kerrottiin toiselta puolen, että kenraalikuvernööri
oli mennyt Kothenin luokse kehottamaan tätä jättämään nuorison
mielenilmaisut arvoonsa; mutta pahaksi onneksi ylioppilaat, laulajat
etupäässä, samassa hetkessä kulkivat sijaiskanslerin asunnon ohi.
Molemmat herrat olivat akkunasta nähneet kulkueen, ja Kothen oli
huudahtanut: "Katsokaa, kuinka levottomia ne ovat!" Ja silloin
oli Adlerbergkin arvellut, että asia oli otettava tutkittavaksi.
-- Myöskin senaatintorin poikki ylioppilaiden saatto kulki. Sillä
hetkellä kurinpitokomissioni piti ensimäistä istuntoaan, eivätkä
"isät" voineet olla rientämättä akkunoihin katsomaan mitä uutta oli
tapahtumassa.

_Tiistaina 18 p:nä_ klo 11 tuli ylioppilaitten, sijaiskanslerin
käskystä, kokoontua yliopiston juhlasaliin. Saatuaan tiedon
osakuntien kiellosta ruveta poliisina avustamaan kurinpitokomissionia
Kothen oli päättänyt koettaa, eikö hän, jos itse esiintyisi
ylioppilaitten eteen, silmä silmää vastaan, voisi heitä
tottelevaisuuteen taivuttaa, ja kohta pannut pedellit liikkeelle
kutsumaan ylioppilaat kokoukseen mainittuna aikana mainittuun
paikkaan. Hänen aikomuksensa oli -- niin sanottiin -- kehottaa
_syyttömiä_ ilmottamaan itsensä, niin että hän, jos nämä eivät siihen
suostuneet, voisi katsoa koko ylioppilaskuntaa syylliseksi ja ottaa
rangaistavat uhrit umpimähkään joukosta.

Koska ylioppilaitten mielestä yksimielinen menettelytapa oli tarpeen,
päätettiin kokoontua Seurahuoneelle tiistaiaamuna klo 9, siis ennen
sijaiskanslerin määräämää kokousta.[11] Meetingiin tuli vahvasti
väkeä ja laajalti keskusteltiin, miten oli vastattava, jos Kothen
asetti kysymyksensä niin taikka näin. Tässä ilmeni pääasiassa samat
kaksi mielipidettä, jotka keskenään taistelivat kaikissa näiden
päivien kokouksissa. Toinen mielipide -- etupäässä uusmaalaisten
edustama -- oli se, että ylioppilaat toimeenpannessaan naukujaiset
muka olivat esiintyneet kansalaisina ("medborgare"), ja johtui
heidän mielestään siitä, että heitä kohtaan ei voitaisi oikeudella
menetellä toisin kuin yleistä lakia noudattamalla (se on tavallinen
poliisitutkinto oli pidettävä syyllisyydestä epäiltyjen kanssa);
toinen mielipide oli se, että naukujat parhaiten menettelevät sekä
ylioppilaan aseman että suoruuden ja rehellisyyden mukaan, jos kukin
heistä vapaasti tunnustaa osallisuutensa ja siten näyttää, että hän
julkisestikin uskaltaa vastata teostaan. -- Jälkimäistä mielipidettä
kannattivat ylimalkaan suomenmieliset (ja voin minä nyt, 40 vuotta
myöhemmin, lausua, että minuun jäi niin syvä vaikutelma näissä
eri mielipiteissä ilmaantuvasta karakteristisesta vastakohdasta,
että se alituisesti on uudestaan mieleeni palannut, kun meidän
julkisissa oloissa ne kaksi suuntaa ovat törmänneet vastakkain,
joista toisessa on esiintynyt meidän ruotsalaistemme henki, toisessa
suomalaisten: toisella puolen komeita, korskeita sanoja, ylimielinen
harrastus kohota todellisuuspohjaa korkeammalle, toisella puolen
vaatimattomampi puheensävy, vilpitön pyrkimys huomioonottamaan
todellisia olosuhteita).

Klo 11 oli juhlasali ylioppilaita täynnä, ja vähän odotettuamme astui
sijaiskansleri, paroni Kasimir von Kothen, 64-vuotias, mutta vielä
virkeä, solakka, mustaverinen mies, kenraalin univormussa, sisään,
ja asettuen kateederin eteen hän piti puheen, joka pikakirjoittajani
muistoonpanojen mukaan, suomennettuna, kuului tähän tapaan:

"Noin 20 vuotta sitten yliopisto oli suuressa vaarassa tulla
suljetuksi ja suoraan on julkilausuttu, että meidän on ainoastaan
kaikkein armollisinta keisariamme, silloista yliopiston korkeaa
kansleria, kiittäminen siitä ettei niin tapahtunut. Olin itse
läsnä, niin että hyvin tunnen asian. Silloin oli keis. majesteetin
verraten helppo osottaa laupiuttaan. Virheitä ja hairahduksia oli
pitempänä aikana sattunut, mutta ne olivat jotenkin viatonta laatua
ja koskivat usein vain erinäisten esiintymismuotojen laiminlyömistä,
joiden ankaraan noudattamiseen ehkä joskus oli kiinnitetty liian
suurta huomiota. Se joka lähinnä aiheutti välirikon oli muuan
vähäpätöinen asia. Noin 30--40 ylioppilasta kieltäytyi noudattamasta
sijaiskanslerin kutsua, siinä pisara, joka sai veden vuotamaan
lasin reunojen yli. Lasi oli jo täynnä monista edelläkäyvistä
pikkuseikoista, ja onni oli että hänen keis. majesteettinsa silloin
katsoi hyväksi antaa armolle sijaa oikeuden edellä. Sen jälkeen
on yliopiston järjestys ollut vapaampi, muotojen entinen ankaruus
on syrjäytetty ja on käyty niin pitkälle, ettei ole kiinnitetty
mainittavaa huomiota siihen, että toinen tai toinen ylioppilas ei
edes ole noudattanut mitä tavallinen kohteliaisuus ja säädyllisyys
vaatii;[12] se on minusta kuitenkin vähemmän tärkeää. Mutta samalla
on ajan pitkään ylioppilasnuorisossa kehittynyt taipumus nousta
yleisen mielipiteen edustajaksi ja mielenosotusten kautta ilmituoda
myötä- ja vastenmielisyytensä. Minä luulin mielenosotusten ajan
olevan ohi, ja onneksi ei semmoisia alussa tapahtunutkaan, sillä
vuosi sitten toimeenpantu ei ansainnut huomiota ja minä koetin
myöskin korkeimmassa paikassa leimata sitä ajattelemattomaksi
laskiaispilaksi. Minulla oli myöskin nykyisin tilaisuus hänen keis.
majesteettinsa edessä kiittää sitä hyvää henkeä, joka viime vuosina
oli yliopistossa vallinnut. Hänen keis. majesteettinsa sanoi silloin
minulle: 'Älkää toivoko liikoja'; ja nyt näen, etten minä tässä
kohden enää voi esiintyä yliopiston puolustajana. Kun niin paljon
puhuu armosta, niin antaa helposti aihetta olettaa puolueellisuutta
eikä enää voi pyytää samaa luottamusta kuin ennen, ja sen tähden
luullakseni minulla ei ole muuta keinoa kuin jättää asian
ratkaiseminen herroille itselle. Olen ainoastaan tahtonut osottaa
tien, herrojen vallassa on kulkea sitä taikka ei. Minä puolestani
olen ainakin tehnyt mitä minulle on asiaksi annettu. Herrat tietävät
itse ja kaikki tietävät mitä sanotaan -- sanotaan esim. että
mielenosotus prof. Nordqvistia vastaan on valmistettu lukemattomissa
kokouksissa; edelleen sanotaan, että itse katumetelissä oli 300-400
ylioppilasta saapuvilla. Minä en ollut siellä, enkä ole niitä
lukenut. Ottaa selkoa asiasta poliisitutkinnon kautta on kokonaan
tarkotuksetonta ja tarpeetonta; sitäpaitsi on tämä asia sitä laatua,
että ei ole kysymys yhden tai neljän tai viiden rankaisemisesta.
Pääasia on puhdistaa yliopisto siitä häväistyksestä, joka on sitä
kohdannut, eikä se voi tapahtua muulla tavalla kuin että herrat itse
ilman pakottamista tunnustavat osallisuutensa. Minä en kehota teitä
enkä sano mikä on oleva seuraus, se johtuu kokonaan asianhaaroista
ja oikeuden vaatimuksesta; ja sen tähden herrat tehkööt mielensä
mukaan, mutta jokaisella on tilaisuus päivän kuluessa merkitä,
onko hän ollut mukana vai ei. Jos hän on ollut valmistavissa
kokouksissa, merkitköön myöskin nimensä, sillä moni on voinut tulla
harhaan johdetuksi, moni on niinikään voinut mennä paikalle ehkä
vain estämään ajattelemattomia tekoja, ja siinä tapauksessa on
hänelle tietysti anteeksi annettava. Lisäksi täytyy minun pyytää
herroilta jotakin. Herrat eivät paranna asiaa toimeenpanemalla
uusia mielenosotuksia; niitä voidaan kieltää ja estää. Siitä ei ole
kysymystäkään, siihen nähden on olemassa vaikka minkälaisia keinoja;
mutta niihin ei tahdota tarttua, ja minä tahdon vain huomauttaa,
että se pahentaa asiaa. Useista pikku asioista tulee suuri asia, ja
sen vuoksi neuvon herroja mahdollisuuden mukaan luopumaan niistä. Ne
vahingoittavat herroja eivätkä hyödytä osanottajia. Nyt olen sanonut
mitä minulla sanottavaa oli, ja pyydän ainoastaan kunkin noudattamaan
omaatuntoansa ja oikeudentuntoansa, huolimatta mitä toinen tai
toinen lausuu. Jos kellä ei ole itsenäistä mielipidettä, niin voi
hän neuvotella toverien kanssa, joilla on enemmän rutiinia (!) ja
oikeudentuntoa; mutta kaikissa tapauksissa kehotan herroja pysymään
totuudessa, sillä sitä minä edellä kaikkea toivon, ja olemaan
koettamatta petollisesti vetäytyä pois."

Kun sijaiskansleri oli päättänyt puheensa, pyysi Otto Donner,
ylioppilaskunnan puheenjohtajana, saada esittää lausunnon
ylioppilaitten puolesta. Kothen kieltäytyi kuitenkin kuulemasta
tai vastaanottamasta sitä ja poistui. Ylioppilaat puolestaan
jäivät saliin ja lausuivat toivomuksen, että Donner kohta pyytäisi
sijaiskanslerilta lupaa pitää ylioppilaskokouksen, koska kaikki jo
olivat koossa. Lupa saatiinkin, ja nyt ryhdyttiin keskusteluun, joka
kesti pari tuntia. Pöytäkirjaa ei kuitenkaan laadittu, varovaisuuden
tähden, jotta jokainen voisi vapaasti lausua mielipiteensä. --
Pääasiassa sovittiin seuraavista kohdista: 1) Yksityinen kunnan
jäsen ei ole sidottu niihin päätöksiin, jotka mahdollisesti
kokouksessa tehdään, vaan toimikoon puolestaan niinkuin hänen
omatuntonsa käskee. 2) Kokous lausuu moittivansa viranomaisten
menettelytapaa, kun he koettavat saada syyttömät toverit välillisesti
ilmiantamaan syylliset. 3) Kokous hyväksyy mielenosotuksen, katsoen
prof. Nordqvistin esiintymisen moitteenalaisessa kirjoituksessa
yliopiston opettajalle sopimattomaksi, mutta paheksuu ylimalkaan
sentapaisia mielenosotuksia. -- Suuri vähemmistö tahtoi poistaa
sanan ylimalkaan ("i allmänhet") ja siis ehdottomasti lausua
paheksumisensa mielenosotustavasta. Donner sai asiakseen saattaa nämä
ylioppilaskunnan mielipiteet rehtorin tietoon.

Koko päivän olivat Kothenin listat esillä auditorioissa, mutta
niihin karttui vähän nimiä -- kaikkiaan ainoastaan kuusi, nimittäin
K. G. Sirén, häm.; R. F. Hermanson, pohj.; F. W. Woldstedt,
uusm.; K. A. Th. Crusell, uusm.; J. E. Wefvar, pohj.; I. Bergh,
savokarj. Nämä nimet olivat viattomien listalla. Yleinen mielipide
ylioppilaspiireissä ylipäätään ei soimannut näitä mainittuja
heidän ilmotuksensa johdosta. Heidän perusteittensa puhtautta
(osaksi ne olivat uskonnollista laatua) näet ei epäilty. Ainoastaan
maist. Crusellista sanottiin, että hän, ollen opettajana Ruots.
yksityislyseessä, tahtoi osottaa itsensä sopivaksi korkeampaan
asemaan, ja itse asiassa Kothen myöhemmin teki hänet perustamansa
realilyseen rehtoriksi.

Saman päivän iltana rehtori Lindelöf ilmotti Donnerille, että
sijaiskansleri Pietarista päin oli _valtuutettu sulkemaan
yliopiston_. Kumminkin rehtori oli pyytämällä saanut hänen suostumaan
yhden vuorokauden lykkäykseen, jotta ylioppilaskunnalla olisi aikaa
vielä kerran kokoontua uudestaan käsitelläkseen asiaa.

_Torstaina 19 p:nä_ klo 4 i.p. pidettiin siis jälleen
ylioppilaskunnan kokous, ja rehtori itse saapui ilmottamaan
ylioppilaille mainitun tiedon sekä ehdottamaan mahdollisena
keinona yliopiston pelastamiseksi, että osakunnat itse ottaisivat
tutkiakseen asian ja tuomitakseen syylliset. Rehtorin mentyä Donner
puolivirallisesti esitti hänen lausuneen, että rangaistus ei saanut
olla aivan lievä, jos tästä menettelytavasta toivottiin jotakin apua
-- ainakin noin 15-20 karkotustuomiota oli hän katsonut olevan
tarpeen. -- Kohta tämän jälkeen osakunnat kokoontuivat kukin erikseen
luentosaleihin, ja kaikki tulivat samaan päätökseen, nimittäin että
hyväksyivät rehtorin ehdotuksen itse tutkia ja tuomita asiassa.

_Perjantaina 20 p:nä_ tapahtuivat osakuntien kokoukset, joissa
toverikunnat itse koettivat suorittaa asian. Eikä ollut aikaa
vitkasteluun, sillä aamulla antoi rehtori tietää, että tuomiot olivat
langetettavat samana päivänä ja klo 9 seuraavana aamuna ilmotettavat
sijaiskanslerille. Pohjalaisen osakunnan jäsenet kutsuttiin
vahtimestarin kautta kokoukseen klo 7 i.p., ja arvaahan sen, että
miehissä siihen saavuttiin.

Muistoonpanoni merkilliseltä kokouksesta ovat lyhyet, mutta niiden
ohella minulla on tallella eräs lausunto, jonka minä itse esitin
keskustelun alussa; panen sen tähän, sillä siitä näkyy selvästi mitä
eri mieliä oli olemassa:

"Pyydän saada esiintuoda muutamia mietteitä kahdesta
kysymyksestä, jotka tässä kokouksessa välttämättömästi tulevat
keskustelunalaisiksi. Toinen: kuinka on osakunnan meneteltävä
saadakseen tietää, kutka ovat ottaneet osaa mielenosotukseen? ja
toinen: mikä on oleva osakunnan katsantotapa, kun se ryhtyy syyllisiä
tuomitsemaan? Mitä edelliseen kysymykseen tulee, on mielestäni
ainoastaan yksi menettelytapa mahdollinen ja sopiva, nimittäin
se, että osakunta yksinkertaisesti kehottaa syyllisiä ilmottamaan
itsensä. Kaikissa näiden päivien kokouksissa tosin ovat useat puhujat
vastustaneet itsensä ilmottamista, mutta silloin on kysymyksenä
ollut ilmottaa itsensä yliopiston viranomaisille. Minä puolestani
olen lausunut ja olen vieläkin sitä mieltä, että syyllisten olisi
pitänyt ilmottaa itsensä tiistaina. Sen jälkeen ovat asianhaarat
niin muuttuneet, että ilmotus on tehtävä osakunnalle, ja siinä on
yksi syy lisää itsensä ilmottamiseen. Ylioppilaina olisi syyllisten
tullut ilmottaa itsensä tiistaina; nyt sen lisäksi tovereina. Jos
osakunnan kurinpitoa koskevain asioiden käsittelemisessä alettaisiin,
menetellä lainopillisia muotoja noudattamalla, niinkuin tavallisen
oikeuston edessä tapahtuu, olisi samalla toverihenki hävitetty.
Jollei syyllistä katsottaisi velvolliseksi tunnustamaan rikostaan,
ennenkuin hän toverien todistusten kautta on syypääksi havaittu, niin
olisi samalla se yhteinen kunniantunto, joka yksistään on omansa
osakuntaelämää ylläpitämään, arvottomaksi julistettu. Sanottakoon
mitä tahansa tästä erityisestä asiasta, niin ei kukaan voi kieltää,
että osakunnan henkeä syystä voitaisiin pitää hyvin huonona, jos se
huomaisi olevansa pakotettu luopumaan siitä tuomio-oikeudesta, joka
sille on tarjottu, sillä selityksellä, että sille on ollut mahdotonta
saada tietoa syyllisistä, koska ne ovat kieltäytyneet ilmottamasta
itseänsä. Tarpeetonta on näet odottaa, että tässä asiassa joku
toveri rupeaisi syyttäjäksi. Minun mielestäni on ensimäisen
kysymyksen vastaus niin selvä, ettei siitä kannata sen enempää puhua.
-- Toisesta kysymyksestä: mikä on oleva osakunnan katsantotapa
syyllisiä tuomitessa? lienee suurempi erimielisyys olemassa. Minun
käsitykseni mukaan on siihen oikeimmin vastattava näin: osakunnan
on tuomitessaan lähdettävä siitä käsityksestä, että todella
rangaistava rikos ('förseelse') on tapahtunut. Johtuuhan se jo
siitä perustelusta, jolla osakunta sunnuntaina varusti vastauksensa
sijaiskanslerille: 'koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla,
jos jotkut sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisina puheena
olevaan epäjärjestykseen, ei voi olla mitään merkitystä, niin'
-- -- -- Kun nyt kuitenkin rehtori on ylioppilaskunnalle lausunut,
että osakuntien tuomio, jos se langetetaan tarpeellisella
vakavuudella, ei ainoastaan voi, mutta varmaan tulee pysymään
muuttamatta --ainakin täkäläisten yliopiston hallitusmiesten puolelta,
ja enempää ei missään tapauksessa voidakaan pyytää -- niin mielestäni
osakunta ei voi olla tuomitsematta. Tähän sanonee joku: päätettiinhän
se jo eilen! Totta kyllä, niin päätettiin; mutta minä tiedän usean
osakunnan jäsenen lausuneen, että rikosta ei olekaan tehty ja että
osakunta siis ei myöskään voi hyvällä omallatunnolla tuomita, vaan
tekee se niin pakosta, pelastaakseen yliopiston uhkaavasta vaarasta.
Jos ne, jotka ovat sitä mieltä, jo eilen ajattelivat samoin ja
kuitenkin puolustivat käsitystä, että osakuntien tuli vastaanottaa
rehtorin tarjoomus itse tuomita, niin en voi olla arvostelematta
heidän menettelyään kevytmieliseksi. Sillä _pakosta_ osakunnan ei pidä
tuomita, olkoot olot minkälaiset tahansa. Minun vakaumukseni on, että
osakunnalla todellakin on rikos tuomittavana, ja että kaikki
osanottajat ovat rangaistavat. Jos toisille määrätään vähempi
rangaistus kuin toisille, niin tulee se siitä, että syyllisyys on
erimääräinen ja että osakunta ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja.
'Tarkotuksesta', josta niin paljon on puhuttu, ei ole mitään
sanottava. Se on mielenosotuksen _tapa_, joka vaatii rangaistusta.
--Tiedän kyllä miten monelle on vaikea tässä asiassa erottaa
toisistaan tarkotusta ja tapaa. Mutta sallittakoon kysyä: pyhittääkö
tarkotus keinot? Väitän ymmärtäväni ja tuntevani, miten tärkeää on
että kansakunnan oikeudet tunnustetaan -- koskevatpa ne sitte sen
muistoja taikka harrastuksia tulevaisuuden eteen --niin hyvin kuin
joku muu, mutta kuitenkin vastaan ehdottomasti kieltäen, jos kysytään:
onko yksityisillä ylioppilailla, onko koko ylioppilaskunnalla oikeus
ilmottaa oikeutettua mielipahaansa, kun jotakin kansan oikeutta on
loukattu, panemalla sen kalliimpia etuja vaaranalaisiksi.
Oletettakoon, että yliopisto suljettaisiin, oletettakoon, että se
jonkun ajan päästä uudestaan avattaisiin muutettuna pelkäksi
virkamieskouluksi -- kuinka puolustaisivat mielenosotuksen
toimeenpanijat tekoansa? Oliko heillä vähintäkään toivoa saavuttaa
etuja, jotka korvaisivat tätä tappiota. Sitä en usko. -- Mutta he
vastaavat: meille oli tehty vääryyttä, teimme niin sentähden ettemme
voineet toisin ilmottaa mielipahaamme. Vääryyttä, se myönnettäköön --
myönnän sen mielelläni; mutta kun tunnemme valtiollisen asemamme, niin
on meidän asetuttava sen mukaan. Ei niin, että me nukumme, vaan niin,
että yhä ponnistamme saadaksemme oikeutemme tunnustetuksi -- kumminkin
panematta kalliimpaamme vaaranalaiseksi, ennenkuin se aika tulee, joka
todenteolla vaatii ei ainoastaan ylioppilaita, vaan koko kansaa
taistelemaan olemisensa edestä. Kumminkin voidaan tehdä muistutus,
joka melkoisesti lieventää asiaa. Ylioppilaat ovat vilkasta nuorisoa,
joka ei voi joka hetki arvostella asioita valtiolliselta kannalta, ja
varsinkin tällä kertaa ei kukaan aavistanut seurauksia: on väärin että
koko kansan on kärsiminen akateemisen nuorison tähden. Muistutus on
oikeutettu ja on vaa'alle pantava, kun osakunta tuomitsee -- vaikkei
se kuitenkaan saa painaa niin paljon, ettei kovempaa rangaistusta
saisi ottaa puheeksikaan. Osakunnan pitää rangaista eikä rangaistus
saa olla liian lievä, kuinka halusta osakunta tahtoisikin käyttää
armahtamisoikeuttaan. Ja sitä vähemmän on velttous paikallaan, kuin
siinä tapauksessa koko asian käsittely saattaisi tulla avunannoksi
kurinpitokomissionille. Syyllisyyden arvosteleminen riippuu tietenkin
myös osanottajani suoruudesta. Jos joku taikka jotkut ovat olleet
akkunansärkijäin joukossa, on syytä rangaista heitä kovemmin kuin
toisia."

Keskustelu johti siihen, että osakunta asetti tutkijakunnan, johon
paitsi kuraattoria valittiin jäseniksi R. F. Hermanson, K. W.
Forsman, Hugo Holsti ja Eliel Aspelin, ja tuli syyllisten sille
ilmiantaa itsensä. Niitä ilmoittautui 33, jotka tutkijakunta,
kysyttyään jokaiselta miten hän oli ottanut osaa naukujaisiin,
luokitteli syyllisyyden mukaan. Kun havaittiin, ettei yksikään
ollut toiminut johtajana, niin päätettiin vastaiseksi ettei
karkotusrangaistusta ollenkaan käytettäisi. Päätös tehtiin
äänestyksen kautta, jossa 31 muodosti enemmistön 29 vastaan. Kun
klo 11 illalla näin pitkälle oli päästy, kokoontuivat kaikki
osakunnat ylioppilastalon juhlasaliin yhteiseen neuvotteluun.
Siinä syntyi riitainen keskustelu, joka jäi tuloksettomaksi.
Ylipäätään olivat eri osakunnat tulleet melkein yhtäpitävään
päätökseen; karkotustuomiolla olisi ainoastaan akkunansärkijöitä
rangaistava. Uusmaalaisissa oli 40 osallista (2 karkotettavaa),
länsisuomalaisissa 70, savokarjalaisissa? (2 karkotettavaa),
hämäläisissä 31, viipurilaisissa? -- Klo 12 yöllä palasivat
pohjalaiset lukuyhdistyksen saliin (yläkerrassa, Aleksanterinkadun
puolella) jatkamaan kokoustaan. Siinä edellinen päätös vahvistettiin,
nimittäin ettei ketään meikäläisistä karkotettaisi; muuten oli
tutkijakunta jatkava työtään seuraavana päivänä. Kokous päättyi klo 2
yöllä.

_Lauantaina 21 p:nä_ klo 8 aamulla vietiin rehtorille summittaiset
tiedot -- sillä torstaina hän oli ainoastaan semmoisia pyytänyt --
osakuntien kokousten tuloksista, ja meni hän klo 9 niiden kanssa
sijaiskanslerin luo. Yleiseen aavistettiin, että osakuntien määräämät
rangaistukset eivät tyydyttäisi viranomaisia, sillä olihan niistä
päättäen ainoastaan akkunainsärkemistä rikoksena pidetty -- siis sitä
puolta mielenosotuksesta, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan, vaan,
tapahtuneena tämän jälkeen, oikeastaan olisi ollut siitä erotettava.

Tänä päivänä osakunnat jälleen pitivät kokouksia, jatkaen asian
tutkimusta ja oikeudenkäyntiä, jonka ohella muutamat osakunnat
muuttivat päätöksiään. Pohjalaiset kokoontuivat klo 10 a.p.
laulusaliin. Nyt ilmestyi heidänkin joukossa yksi akkunansärkijä,
joka tuomittiin relegatsioniin; kolme muuta tuomittiin saamaan
varotuksen osakunnan edessä. Tänään nousi karkotettavien luku
(yhteensä kaikissa osakunnissa) 8:aan.

Edellisenä iltapäivänä olivat pedellit ja vahtimestarit taasen
juosseet ympäri kaupunkia kutsumassa ylioppilaita kokoontumaan
yliopiston juhlasaliin klo 12 lauantaina, ja yleinen oli huhu, että
silloin yliopiston sulkeminen julistettaisiin; mutta myöhemmin
kutsumus peruutettiin, niin että kokous jäi pitämättä.

Lauantaina iltapäivällä kutsuttiin kuraattorit rehtorin luokse,
ja tämä pyysi nyt heiltä syyllisten nimiluettelot, luvaten
kunniasanallaan että ne jäisivät hänen huostaansa, tulematta
muitten nähtäviksi. Viipurilaiset, hämäläiset ja savokarjalaiset
suostuivat pyyntöön, mutta muut osakunnat kieltäytyivät luetteloja
antamasta. Pohjalais-osakunnan enemmistö oli kyllä sitä mieltä, että
luettelo olisi ollut annettava, mutta kun (epäilemättä liiallisesta)
hienotunteisuudesta päätettiin kysyä syyllisiltä itseltä heidän
mieltään, ja useimmat näistä panivat vastaan, täytyi viedä rehtorille
kieltävä vastaus. Rehtori oli näyttänyt synkkämieliseltä saadessaan
tämän tiedon ja lausunut, että jos asia sanomalehtien kautta tulee
Pietarissa tunnetuksi, niin voidaan sieltä määrätä uusi tutkimus
toimeenpantavaksi. -- Tämän jälkeen lähetettiin kaikki asiapaperit
Pietariin. Mikäli professorien mieli tuli tunnetuksi ylioppilasten
kesken, näyttivät he yhä arvelevan että yliopiston sulkeminen oli
aivan mahdollinen.

Niinkuin edellisestä näkyy, olivat mielenosotuksen aiheuttamat
kokoukset täyttäneet koko viikon. Levottomuus ja jännitys olivat
niin suuret, että rauhallisesta työstä ei ollut paljon puhetta.
Luentojenkin pito joutui epäjärjestykseen, ja milloin ylioppilaat
eivät olleet kokouksissa, istuivat he ravintoloissa ja kahviloissa
väitellen ja neuvotellen päivän suuresta kysymyksestä. Kun asia oli
mennyt Pietariin, tuli, entisen levottomuuden vastakohtana, hiljainen
odotuksen aika, joka venyi niin pitkäksi, että koko juttu melkein
oli unohtumaisillaan. Tällä väliajalla sattui keisarin syntymäpäivä,
huhtikuun 29:s, ja sen johdosta levisi, arvatenkin hyvässä
tarkotuksessa tekaistu, huhu (jonka Helsingfors Dagblad saatti
julkisuuteenkin) että suuriruhtinas sinä päivänä armosta vapauttaisi
naukujat edesvastauksesta. Se ei kuitenkaan toteutunut: turhaan
odotettiin sähkösanomaa Pietarista, turhaan että Kothen ilmottaisi
uuden kokouksen.

_Sunnuntaina 30 p:nä_ oli pohjalaisilla tavallinen viikkokokous,
ja siinä annettiin naukujille ylempänä mainittu muistutus
("föreställning" taikka "skrapa"). Myöskin päätettiin torstaina 4
p:nä toukokuuta viettää juhla eroavan inspehtorin, Yrjö Koskisen,
kunniaksi, mutta siitä ei tullut mitään, sillä levottomuus alkoi
uudestaan.

_Tiistaina 2 p:nä toukokuuta_ myrskyn enteet esiintyivät mitä
uhkaavimmin. Ylioppilaat kiellettiin lähtemästä Helsingistä, ja
pohjalaiset kiellettiin viettämästä Koskisen erojaisjuhlaa; heidän
tuli odottaa, kunnes naukujaisjuttu oli suoritettu, ja rehtori luuli
juuri torstain tulevan ratkaisevaksi päiväksi. Keskiviikkona taivas
synkkeni synkkenemistään. Kaupungissa kierteli mitä pelottavimpia
huhuja. Yliopisto hajotetaan, sanottiin, niin että kukin tiedekunta
sijotetaan eri paikkakuntaan. Yliopiston korkea kansleri luopuu
virastaan, ja Adlerberg tehdään kansleriksi. Että yliopisto suljetaan
puoleksitoista vuodeksi oli lievin, odotettavissa oleva ratkaisu.
Huhu kanslerin luopumisesta ei mitenkään tuntunut mahdottomalta,
sillä vanhastaan oli tietty, että kiihkovenäläiset, jotka muutenkin
vihasivat Suomen erikoisasemaa, olivat tyytymättömiä siihen että
Suomen yliopistolla oli ylhäisempi kansleri kuin millään toisella
koko valtakunnassa. -- Vihdoin rehtori torstaina iltapäivällä sai
sijaiskanslerilta määräyksen, että yliopiston opettajat ja nuoriso
olivat kutsuttavat kokoukseen juhlasaliin perjantaina klo 12.

Nyt tuli hätä niille, jotka olivat keskellä tenttipuuhia ja olivat
toivoneet ennen lukukauden loppua voivansa suorittaa tutkinnon. Jos
yliopisto joksikin aikaa suljettaisiin, menisi heiltä paljon aikaa
hukkaan. Levottomuudessaan he riensivät professorien puheille, mutta
nämä olivat hekin kerrassaan epätietoisia siitä mitä seuraavana
päivänä tulisi tapahtumaan. Näin ollen toimittiin niinkuin sodassa,
jolloin niinkuin tiedetään: leges silent. Semmoisille tentandeille,
joilla oli ainoastaan yksi tai pari ainetta jälellä, antoivat
opettajat arvolauseen joko kokonaan ilman kuulustelua (jos näet
professorit ennestään vähänkään tunsivat heidän tietonsa) taikka
sillä ehdolla, että he jälestäpäin suorittaisivat tenttinsä. Klo
10 torstai-iltana hist. kielitiet. osaston tentandit ilmottivat
Z. Topeliukselle että olivat valmiit julkiseen tutkintoon, ja
ystävällisesti hän lupasi järjestää kaikki. N.s. scrutinium pidettiin
sitte klo 9 perjantaiaamuna, ja julkinen tutkinto tapahtui klo 1/2
10 -- 1/2 12, jonka jälkeen lausunto julistettiin! -- Minä olin itse
yksi niistä, jotka tässä hälinässä tulivat filosofian kandidaateiksi,
ja sain minä ilman tutkintoa arvolauseen Ahlqvistilta, jota vastoin
minä myöhemmin kävin tentissä eläintieteen professorin Mäklinin
luona.[13]

_Perjantaina 5 p:nä_ klo 12 oli siis juhlasali täynnä akateemista
yleisöä, ja jännityksellä siinä odotettiin mitä tuleman piti.
Säännöllisen neljänneksen kuluttua sijaiskansleri ja professorit
astuivat sisään. Paroni von Kothen oli juhlapuvussa ja näytti
mahtavan juhlalliselta asettuessaan samaan paikkaan, josta hän
18 p:nä huhtik. oli pitänyt puheensa. Nyt hänellä oli keisarin
allekirjoittama käskykirje, jonka hän luki kaikkien kuultavaksi.
Kirje on täydellisenä julaistu ajan sanomalehdissä, mutta mainitsen
tässä ainoastaan pääsisällyksen:

H. K. M:ttinsa oli professori Nordqvistin asunnon ulkopuolella
tapahtuneista epäjärjestyksistä ja väkivaltaisista melskeistä
lausunut erinomaisen tyytymättömyytensä sekä katsoen siihen, että
mainittu sivistymätön ja rohkea julkeus, paitsi sitä että se soti
lakia ja hyvää järjestystä vastaan, laadultaan oli vihollinen
mielenosotus henkilöä vastaan, jonka toimen hallitus on hyväksynyt,
tahtonut armossa määrätä, että, jollei 24 tunnin kuluessa tämän
tiedoksi tultua kaikkia niitä ylioppilaita, jotka olivat osallisia
mainitussa mielenosotuksessa, nimeltään ilmoteta ansaittuun
rangaistukseen saatettaviksi, yliopisto viipymättä suljettakoon
toistaiseksi ja siihen asti, kunnes siitä toisin määrätään.

Julkiluettuansa käskykirjeen Kothen kehotti syyllisiä omin ehdoin
ilmottamaan itsensä. Ilmotus oli tehtävä tiedekuntien dekaaneille
ja tuli ylioppilasten sitä varten tiedekunnittain kokoontua
lukusaleihin, joissa asia oli suoritettava saman päivän kuluessa,
ennen klo 9 illalla!

Ei ollut enää arvelemisen sijaa. Yliopiston portaat olivat koko
päivän täynnä ylioppilaita ja muutakin yleisöä. Kaikki oli
liikkeellä. Z. Topeliuksen kuultiin lausuvan: "Kun miekka heiluu
yllämme, niin täytyy tänne tulla, vaikkei olekaan mitään tekemistä."
Syyllisiksi ilmottautui yhteensä 170 miestä.

_Lauantaina 6 p:nä_ klo 9 a.p. alkoi kurinpitokomissionin työ.
Ilmottautuneet kutsuttiin osakunnittani komissionin eteen ja jokaista
tutkittiin erikseen. -- Klo 6 i.p. oli tuomio julkaistava. Jo
varhain ennen tätä määräaikaa alkoi yliopistoon tulvata väkeä. Ensin
täyttyivät portaat, sitte kokoontui kansaa yliopiston edustalle, niin
että lopulta tuhansia käsittävä ihmispaljous oli koossa. Tunnelma
vaati ylioppilaita laulamaan, ja koko isänmaallisten laulujen
ohjelmisto tyhjennettiin, sillä kauan saatiin odottaa. Laulajille
milloin taputettiin käsiä, milloin hurrattiin. Siinä oli elämää!

Vasta klo 8 kurinpitokomissionin tuomio julkilausuttiin: 92
ylioppilasta, jotka olivat olleet mukana sekä valmistavissa
kokouksissa että mielenosotuksessa, tuomittiin 5 kuukauden
karkotukseen, 49, jotka olivat olleet osallisina joko ainoastaan
valmistavissa kokouksissa taikka ainoastaan mielenosotuksessa, 4
kuukauden karkotukseen; muut 29, joiden syyllisyys oli vähemmäksi
havaittu, tuomittiin saamaan muistutuksen sopimattomasta käytöksestä.

Laulaen Porilaisten marssia koko ylioppilasten joukko sitte kulki
Aleksanterinkatua pitkin talolleen. Kansan paljous kun heitä
seurasi, oli katu aivan mustanaan väkeä, enimmäkseen yhteiskunnan
ylemmistä luokista, ja kulku muistutti enemmän riemusaattoa kuin
muuta. Ylioppilastalon edustalla kansanjoukot hajosivat. Noin 300
ylioppilaan sanottiin viettäneen iltansa Kaivohuoneella, ja oli
siellä -- niinkuin tavallista siihen aikaan -- väkevillä juomilla
ollut suuri merkitys ilon ja innostuksen nousuun nähden.

Toukokuun 13 p:nä ilmotettiin tuomituille, että kansleri oli
vahvistanut tuomion ja samalla määrännyt karkotusajan laskettavaksi
syyskuun 1 p:stä, mikä tietysti suuressa määrässä enensi
rangaistuksen ankaruutta.

Koska tässä kertomuksessa erityinen huomio on kiinnitetty
pohjalaiseen osakuntaan, kannattanee mainita, että osakunta tuona
levottomana lauantaina, jolloin mielenosotusjuttu ratkaistiin,
aamupäivällä saattoi erästä toveria, nimeltä Reis, Oulusta, hänen
viimeiseen lepokammioonsa. Vainajan omaisista seisoi haudan partaalla
yksi ainoa, se nimittäin, jonka suru oli katkerin, vanha äiti.

Yrjö Koskisen erojaisjuhlan päiväksi määrättiin sittemmin toukokuun
10:s, mutta jäi se kuitenkin viettämättä. Syynä oli suuri perhesuru,
joka häntä näinä päivinä kohtasi. Kaksi hänen nuorinta poikaansa
kuoli kurkkumätään, ja kolmas sairasti edelleen samaa tautia. Kun
lapset 8 p:nä klo 6 i.p. haudattiin, pohjalaiset osottaakseen
myötätuntoansa yhtyivät surusaattoon; mutta isä oli niin masentunut,
että hän ei jaksanut noudattaa kutsumusta juhlaan, vaan lähti ajaksi
yksinäisyyteen maalle.



KESÄMATKALTA 1875



Ilta ja aamu Saarijärvellä.


Saarijärvi 18 p. heinäk.

    Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks,
    Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.

Oliko sokea runoilija, joka lauloi näin, käynyt Saarijärvellä,
ennenkuin menetti näkönsä, sitä en tiedä; mutta olemattakaan
runoilija voi matkailija nähdä, että Saarijärvi on niitä Suomen
seutuja, jotka luonnonkauneudessa kilpailevat monen siinä kohden
huomattavimman kanssa maailmassa. Sitä paitsi Saarijärvi on
klassillisesti soiva nimi kirjallisuushistoriassamme. Toinen
semmoinen on Ruovesi. Molemmat ovat erottumattomasti kiintyneet
Runebergin nimeen. Saarijärven Kalmarilla on vastineensa Ruoveden
Ritoniemessä. Kummassakin talossa Runeberg on ylioppilaana asunut.
Näillä seuduilla hänen suuri henkensä on täyttynyt suomalaisilla
kuvilla, hänen eläessään keskellä puhtaasti suomalaista luontoa,
keskellä turmeltumatonta, puhtaasti suomalaista väestöä. Ruovedellä
runoilija sepitti Hirvenhiihtäjäin ihanat laulut; Saarijärvellä hän
oppi tuntemaan Paavon.

Matkalle lähtiessäni sain muutamalta ystävältä kirjeen, jonka
osote oli: "Saarijärvi, Kalmari." Ja sitten etenin pitkin
Kyrönjoen vartta, missä ruislaiho aaltoili sylenkorkeana ja
silmänkantamattoman laajana. Tämä maa on viljavaa. Kaikki
koululapsetkin tietävät, että se kasvattaa isojyväistä ruista.
Mutta tämä maa tuottaa muutakin. Kodissaan, aaltoilevien vainioiden
keskellä, viserteli laululintunen,[14] joka juur'ikään oli etelästä
palannut ilahduttaakseen luonnostaan hieman raskaita mieliämme.
Napuen kylän ympärillä ruis lainehti sotaisten muistojen maalla,
vainioilla, joilla muinoin tuhannet Suomen miehet olivat vuodattaneet
sydänverensä ja vaipuneet epätoivoon, pelastaen silloin niinkuin
useimmiten muulloinkin ainoastaan kunniansa.

Edelleen sivuutin peltoja, kyliä, kuivia kivimäkiä, kytömaita
viivasuorine, satasyltäisine ojineen tullakseni Lapuan Isoonkylään,
missä von Döbeln sai verisen voittonsa; sen jälkeen yhä edelleen
Lapuanjoen rantaa, jolla nummiluonto alkaa, Salmeen, missä
Adlercreutz taisteli, sitte synkempien seutujen halki, Alajärven
metsien kautta ja kanervakukkanummien yli Karstulan Lintulahdelle,
missä von Fieandt tappeli.

Lintulahdella tapasin vanhan muorin, joka oli ollut seitsenvuotias
tyttö silloin kun suomalaiset ja venäläiset seisoivat toiset
toisella toiset toisella puolella Lintulahtea, lähettäen veden
yli kuolemaniskuja toisiansa vastaan. Muori oli reipas ja sanoi
hyvin muistavansa sen päivän, "kun tässä Lintulahdella oli sota".
Karstula on autiota seutua niinkuin Alajärvi, mutta Lintulahden
majatalo sijaitsee somasti järvenrannalla, samoin kuin seuraavakin,
Isomöttölä. Sieltä kulkee tie kaksi majatalon väliä metsä- ja
nummiseutujen kautta Kalmarin taloon, joka on ensimäinen majatalo
Saarijärven alueella.

Otin kirjeen taskustani ja astuin sisään saajan luokse. Hänen
huoneessaan tapasin tutun ylioppilaan puhdistamassa metsästyspyssyä
-- siis samassa toimessa, jossa varmaankin usein Runebergkin ennen
muinoin nähtiin, kun astuttiin hänen kamariinsa täällä Kalmarin
talossa.

Ylioppilas, eräs sitä lajia, jota

    -- viel' ei paina murhe muu,
    kuin että viiksetön on suu,

rupesi oppaakseni paikalla. Talo, joka nyt on muutaman talonpojan
oma, oli aikoinaan asessori Danielson vainajan hallussa, jonka luona
Runeberg oli kotiopettajana. Se sijaitsee rakennuksineen aivan tien
varrella ja molemmin puolin on vettä. Idässä, pihan alapuolella
on pieni Heralampi; länteen päin maa laskee niittyä kohti, jonka
tuolla puolen Kalmarin järven lahdelmat lepäävät honkametsäisten
harjujen välissä. Sinne päin on kaunis näköala asuinrakennuksen
akkunoista, joka on niiltä ajoilta, jolloin talo oli herrasmiehen
käsissä. Rakennuksen ja tien välillä on pienoinen puutarha ja siinä
vanha sireenipensasmaja. Siinä sanotaan Runebergin runoilleen
"Mustasukkaisuuden yöt". Nyt ovat sireenit niin levinneet, ettei
niiden keskellä enään ole tilaa istua, vaan muodostavat ne melkein
läpipääsemättömän tiheikön. Ei, läpitunkematon pensaikko ei ole,
sillä kun aamulla katsoin ulos akkunasta puutarhaan, näin sen läpi
tunkeutuvan, olemassaolostaan nauttien -- "yhden niitä eläimiä,
jotka" (käyttääkseni ranskalaista sanontatapaa) "ravitsevat itseään
tammenterhoilla". Ylevästä alhaiseen j.n.e.

Oppaani vei minut mäkeä alas niitylle päin. Tässä oli muinoin
ollut koivupuisto, joka oli ulottunut niitylle. Nyt koivut olivat
poissa. Talon nykyisen omistajan piti eräänä kesänä lähettää väkensä
taittamaan lehtiä lampaille talveksi. Samassa hän katsoi ulos
akkunasta ja näki tuuheat koivut. Parempia lehtiä ei ollut saatavissa
ja sitä paitsi oli niin mukavaa taittaa lehtiä aivan kotinurkissa.
Puiston kohtalo oli ratkaistu. Muuan renki oli kertonut tämän
ylioppilaalle sanoen: "itkusilmin niitä koivuja hakkasi kumoon".
-- Puistossa oli ollut lehtimajoja ja ruohopenkereitä, joiden
jälkiä huomaava katsoja näki kannoissa ja mättäissä, jotka olivat
tasasuhtaisemmassa asemassa toisiinsa kuin luonnolliset. Niityllä
oli kaksi lähdettä. Toisesta joimme raikasta vettä ja poimimme
kypsyviä mesimarjoja sen partaalta. A propos marjoja, kertoi minulle
ylioppilas, että eräs maisteri pahus oli viemäisillään häneltä hänen
mielitiettynsä. Hän oli siis kokenut muutakin murhetta kuin ylempänä
mainittua. Sehän muistutti -- Mustasukkaisuuden öistä!

Lähteellä kuulimme miten paimenet järveä ympäröivillä harjuilla
huhuilivat kokoon sarvikkaita käskettäviään ja miten kaiku palautti
äänet toiselta rannalta -- ilma oli kirkas ja aurinko läheni
taivaanrantaa.

Oli lauantai-ilta. Se joka on maalla asunut tietää, mikä suloinen
rauha silloin laskeutuu seudun ylitse. On kuin luonto yhdessä
työntekijän kanssa odottaisi lepopäivän tuloa.

Sunnuntai nousi kirkkaana ja lämpimänä. Harjut hehkuivat uuden
auringon palossa, mutta järvi, jonka yllä yön sumut lepäsivät,
näytti laajenneen mereksi. Kun astui ulos tämmöisenä aamuna, kun
ruoho kimmelteli mattona, joka oli miljoonista timanteista kudottu,
silloin tunsi luonnossa sen ihanan aurinkoisen aamutunnelman, joka
on Runebergin sepitelmille ominainen ja hänen runoutensa unohtumaton
tunnusmerkki.

Kun kävelee puolentoista virstaa muutaman harjun yli eteläiseen
suuntaan Kalmarista, tulee Aholan taloon, joka muinoin oli asessori
Danielsonin oma samoin kuin Kalmari. Talon asema oli erittäin soma
pienen lammen rannalla. Kävelyä ei kadu, sillä se talonpoika,
joka nyt 24 vuotta on siinä isännöinyt, on kiitettävällä huolella
säilyttänyt asessorin aikuiset istutukset. Tuuheat, kauniit koivut
pihan ympärillä loivat varjonsa rehevälle, puhtaalle nurmikolle,
ja näköala koivujen, valkoisten pylvääntapaisten runkojen välitse
niitty- ja metsärantaiselle järvelle tekee talon yhdeksi Saarijärven
kauniimpia. Siitä oli omistaja nähtävästi ylpeä. Huomatessaan
vieraita, jotka katselivat hänen taloaan ja sen ympäristöä, hän
riensi kutsumaan meidät sisään. Hyvästi hoidetuissa huoneissa oli
kaikki puhdasta ja siistiä, niinkuin valitettavasti ei tavallista
ole varakkaimmissakaan suomalaisissa talonpoikaiskodeissa. Meille
tarjottiin hyvää kahvia, Geflen vaakunaa ja paperosseja. Isäntä
itse ja hänen kuusi poikaansa eivät polttaneet tupakkaa; mutta
vieraanvaraisuus ei sallinut vaatia samaa raittiutta oudoilta.

Kun me puolen tunnin päästä sanoimme hyvästi, isäntä saattoi meitä
pihan veräjälle, vasta siellä lausuakseen viimeiset hyvästit. Pihalla
oli äsken niitettyä heinää suovissa niinkuin niityllä ainakin. Ei
edes polkuja johtanut sen yli, sillä talonväen sisäänkäytävä oli
toisella puolella. Omistaja on niin arka talon entisten olojen
säilyttämiseen nähden, ettei hän suvaitse jokapäiväisten jalkain
tallata pihan nurmea.

Yhtenä iltana ja yhtenä aamupäivänä ennättää tuskin saada mitään
mielikuvaa oudon paikkakunnan kansasta ja oloista. Epäilemätöntä on
kumminkin, että täällä nykyään on toiset olot kuin Runebergin aikana
ja että hänen mestarillisessa kuvauksessaan Saarijärven pitäjästä
mainitaan monta piirrettä, jotka eroavat nykyisestä todellisuudesta.
Niin esim. savupirttiä enää harvassa tavataan, eikä kotieläimet
enään asu saman katon alla kuin niiden omistajat. Edelleen on entinen
elämäntapojen yksinkertaisuus väistynyt ylellisyyden tieltä, jonka
kasvava varallisuus on tuonut mukanaan.

Kalmarista on 17 virstaa kirkolle. Tällä välillä näkee Saarijärven
kauniimmat näköalat: järviä ja metsäisiä harjuja kummallakin puolen
tietä. (1875.)

    Tämän pikakuvauksen lähetin aikoinaan matkakirjeenä
    Morgonbladetiin. Eihän sillä muuta arvoa ole kuin että se
    näyttää, kuinka Runebergin ajan jäljet Kalmarilla olivat vähiin
    kuluneet tai oikeammin tykkänään hävinneet jo 1875, kaksi vuotta
    ennen runoilijan kuolemaa. (1911.)



Olavinlinnan 400-vuotisjuhla

28 ja 29 p. heinäk. 1875.


I.

Mikä erotus Länsi- ja Itä-Suomen maisemain välillä! Siellä jokia
juoksee läpi laajain viljelysmaiden, joiden tieltä metsien täytyy
väistyä yhä edemmäs ja edemmäs, ja joiden yli vanhat kivikirkot
jyrkkine, naakkain rakastamme kattoineen kauas näkyvät -- täällä
taasen järviä loppumattomissa jonoissa siintää, metsäisiä saaria
täynnä, ja rannatkin metsäisiä, niin että niiltä vain harvoin
pilkistää talo pienten peltojen keskellä. Joskus kirkkokin tulee
näkyviin, mutta se on useimmiten puusta rakennettu ja uudenaikainen
ja siis tyylitön. Kumminkaan ei täällä näytä ollenkaan kuolleelta,
ei ainakaan suurilla valtareiteillä. Kallaveden ja Saimaan ulapoita
kyntää noin 70 isompaa ja pienempää höyrylaivaa.

Näillä seuduilla on elämää ja liikettä, mutta laadultaan erikoista;
näyttää kuin ne olisivat eilen alkaneet, jota vastoin Länsi-Suomessa
yksin vainiotkin kertovat lukuisista sukupolvista, jotka niillä ovat
astuneet milloin keveitä milloin raskaita askeleita auran jälessä.

Ja kuitenkin, miten pitkällisiä esitöitä onkaan tarvittu, ennenkuin
se toimelias elämä, joka nyt tavataan laajassa Savossa, on vauhtiinsa
päässyt! Siihen on mennyt neljä vuosisataa.

Tutkiessaan maakuntansa historiaa savolainen saattaa suurpiirteisesti
noudattaa havainto-opetusmetoodia.

_Olavinlinna_ on Savon "viljelyksen kehto", ja kehto on vielä
paikallaan, nuoren sukukunnan kunnioituksen esineenä.

Herra Eerikki Akselinpoika Tott perusti linnan pienelle
kalliosaarelle Kyrönsalmessa, sillä tällä paikalla laajat järvet
pohjoisessa ja etelässä kapenevat virtavaksi salmeksi. Tämän aseman
hallitsijan oli helppo estää kulku Saimaan vesiltä pohjoisemmille.
Hän tahtoi tähän rakentaa vahvan varustuksen Ruotsin vallalle, ja
yritys onnistui.

Niin, Tottin suunnitelma seisoo tänäkin päivänä toteutuneena salmen
saarella, mutta kulku etelästä pohjoiseen ja päinvastoin on vapaa.
Ylöspäin ja alaspäin virtaa höyrylaivat puhkuu, ilman että risahdusta
vanhasta linnasta kuuluu.

Kumminkaan ei sääntöä poikkeuksetta.

Olavinpäivänä heinäkuun 28:ntena, aamulla, tykkien pauke jälleen
herätti linnan kaiun, joka oli luullut päässeensä ikuiseen lepoon, ja
vanha Olavinlinna otti muuriensa suojiin vetääkseen kaiken kansan,
joka lähettyvillä liikkui.

Linnan teki mieli palauttaa nuoruutensa tunnelma, se tahtoi kuulla
tykkien jylinää, huutoa ja iloa ja riemua muuriensa sisällä.

Olavinlinnan 400-vuotisjuhlan ensimäinen näytös tapahtui torilla
kaupungissa, joka sijaitsee salmen läntisen rannan mäillä ja niiden
välimailla. Aamulla varhain juhlapukuinen yleisö kokoontui sinne
jumalanpalvelusta pitämään, ja rovasti A. J. Gummerus saarnasi
tekstistä (Jes. 12, 1 ja Ps. 35, 18): _Silloin pitää sinun sanoman:
minä kiitän sinua, Herra, ettäs vihainen olet ollut minun päälleni;
mutta sinun vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Minä kiitän
sinua suuressa seurakunnassa: paljon kansan keskellä minä sinua
ylistän_.

Keskipäivän aurinko paistoi, kun alukset kaupungin puolelta virran
poikki lähestyivät linnaa, jonka muurit jyrkästi nousevat vedestä.
Tykkien jyrinästä hätääntyneinä pääskyset kiersivät linnan kolmen
jälellä olevan tornin ympärillä. Ilma oli kuin muistoista kylläinen,
niin vilvakka ja lempeä yhdellä kertaa. Minun muistui mieleeni
Shakespearen säkeet:

    On kaunis tämä linnan paikka; ilma
    Suloinen, vieno hentoj' aistejamme
    Sukoillen kuihkoo.
                       Kesävieraan pääskyn
    Tuon templin-asujamen, pesät hauskat
    Todistaa että huokuu täällä taivaan
    Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen
    Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt
    On riippumajan kehdoks poikasilleen.
    Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,
    Sen olen huomannut, on ilma lauha.

Linna on valmistautunut vastaanottamaan vieraita. Ulkoporttaalin
yläpuolella luettiin latinankielinen tervehdys: "Hyvä ja onnellinen
olkoon tämä päivä, jonka muistoa tulevat sukukunnat säilyttävät."
Ja edelleen luettiin toisten porttaalien yläpuolella, joiden kautta
astutaan kahteen pieneen linnapihaan, niinikään latinankielellä:
"Jumala liittäköön onnellisia aikakausia entisiin"; "Oi autuaat,
moninkerroin autuaat ne, jotka ovat saaneet kuolla esi-isien silmien
edessä"; sekä vihdoin: "Neljä sataa vuotta katsoo alas meihin."

Tämä viimeinen kirjoitus oli sen porttaalin sisäpuolella, joka
avautuu suureen linnapihaan. Tämä piha on rajaviivoiltaan
tasakylkinen kolmio, ja mainitusta porttaalista tullessa on kolmion
asema suoraan vastapäätä. Ylt'ympäri pihaa linnarakennus kohoaa
penkereenmuotoisesti. Alkuaan on linna ollut viiden tornin varustama
ja koristama. Niitä on vain kolme jälellä, kaikki pohjoispuolella
eli vasemmalla sisääntulijasta. Oikealla, rakennuksen etäisimmässä
kulmassa nousi muinoin paksu torni, "bastion Dick".

Suuressa linnapihassa suoritettiin juhlaohjelman pääosa, ja se
oli sitä varten koristettu. Keskelle peräseinää tai muuria oli
puhujalava rakennettu, ruhtinaallinen kruunu yläpuolella, ja lähinnä
Runebergin sekä von Döbelnin ja Sandelsin mitaljonimuotokuvien
ympäröimänä. Tältä keskuskohdalta sisäänkäytävää päin oli pystytetty
rivi vihreillä köynnöksillä ja kukilla koristettuja riukuja, joihin
oli kiinnitetty linnan historiassa mainittujen miesten nimi- ja
vaakunakilpiä.

Kun kellon lyödessä 12 viimeinen tykinlaukaus pamahti läntisimmästä
tornista, kun yleisö oli asettunut istumaan penkeille pihalle
taikka pengermäisille muureille taikka mahtaville portaille,
jotka ulkopuolitse johtavat "bastion Dick'iin" taikka seisomaan
muuriaukkoihin ja akkunoihin, kun kesäaurinko valoi kirkkainta
valoaan linnan ja sen vieraitten ylitse, kun vihdoin 30-vuotisen
sodan marssi soi linnapihan yli, kautta holvien ja muurien yli kauas
lainehtivaan ja vihantaan luontoon linnan ympärillä -- silloin virisi
oikea kansallisjuhlan tunnelma.

Professori Aug. Ahlqvistin juhlapuhe jakaantui kolmeen jaksoon. Ensin
hän muistutti siitä karaistusta metsäkansasta, jolla neljäsataa
vuotta sitten oli voimaa rakentaa nämä suojaavat muurit ja tornit,
sen jälkeen hän kiinnitti huomion siihen rohkeaan mieheen, joka
uskalsi laatia ja kykeni toteuttamaan suunnitelman rakentaa linna
vihollisten maahan, sillä tämä seutu oli silloin Suomen rajan
ulkopuolella, sekä selosti vihdoin vanhan varustuksen tehtävän
vuosisatojen halki. Olavinlinna rakennettiin suojaamaan näitä
seutuja säälimättömiä vihollisia vastaan; vanha vartija täyttikin
nuoruudeniässään tämän tehtävän sankarin tavalla. Sittemmin tuli
hänen asiakseen näissä seuduissa ylläpitää lakia ja oikeutta, ja
tälläkin toimellaan hän on ansainnut kunniakruunun. Nyt ei vanhalla
linnalla enään ole muuta virkaa kuin kertoa tarinoita menneistä
ajoista, varottaa ja kehottaa nuorempia sukupolvia. Erityisellä
innolla puhuja kuvaili Ruotsin ajan menestyksellistä sivistystyötä,
joka velvottaa meidät katoamattomaan kiitollisuudenvelkaan.[15]

Tämän jälkeen tulivat viralliset puheet, ja luettiin julki Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen adressi, jossa lyhyesti, mutta ylevin sanoin
mieleen saatettiin Savonlinnan muinoinen merkitys Savonmaalle, sen
merkitys nykyajalle jalona muistomerkkinä esi-isien tuimilta, kovilta
ajoilta sekä vihdoin esiintuotiin kiitokset juhlatoimikunnalle ja
Savonlinnan kaupungille siitä mitä se oli tehnyt menneitten aikojen
muiston viettämiseksi ja elvyttämiseksi.

Mieskuoro lauloi sitten orkesterin säestämänä Maamme- ja Savolaisen
laulun.[16]

Siihen päättyi tämä juhlaohjelman osasto.

Päivälliset syötiin kaupungissa, kolmessa eri paikassa.

Juhlatanssiaiset "bastion Dick'issä" olivat mielestäni koko juhlan
tunnelmallisin osa. Nuoruutta, kauneutta ja säteilevää iloa
harmaitten holvien alla, alaltaan ympyriäisessä, muinoisen tornin
jalkaa kiertävässä salissa! Toista syltä paksuissa muureissa oli
vihreään puettuja kammioita -- tykin aukkoja. Salin valaisivat
holviin ripustetut kynttiläkruunut; kahdesta leveästä muuriaukeamasta
oli vapaa näköala linnapihaan, johon sinne tänne asetetut maljatulet
loivat himmeän valaistuksen.

En oikein tiedä kuinka kuvaisin ihmeellistä tunnelmaa, joka lepäsi
tämän kaiken yli. Milloin oli kuin olisivat vanhat muurit olleet
suutuksissaan siitä turhuudesta, jonka näkivät suojissaan, oli kuin
ne olisivat luulleet lasten tekevän heistä pilkkaa; mutta sitten
ne taas hymyilivät, niinkuin raskaitten vuosien uurtamat kasvot
hymyilevät, äärettömän hellästi, äärettömän anteeksiantavaisesti. Ne
iloitsivat siitä, että nuoruus oli niin yhdenlaatuinen vuosisadasta
vuosisataan, ja pidättivät synkät tarinansa veritöistä ja
väkivallasta. Ne sallivat lasten laskea leikkiä ja nauraa, suunnaten
vakavat katseensa uinuvaan ympäristöön.

Ja katso! Nuortenkin mieli kääntyi samaan suuntaan. Runoilija (Julius
Krohn) puhui aamun koittaessa isänmaan aamusta, ja muinaisuus ja
nykyaika ja tulevaisuus sulivat yhteen satavuotisjuhlan ihanimmalla
hetkellä:

"Kunnioitetut juhlavieraat!

"Yö nyt jo on melkein loppunut, meidän lyhyt kesäyö. Vielä muutama
hetki, niin uusi päivä valkenee, uusi aurinko koittaa. Kun me silloin
katsahdamme ulos näistä linnan tykkireijistä, niin näemme taas joka
haaralla ympärillämme selvästi Savon ihanat maisemat. Me näemme
ihastellen nuot sadat saaret ja salmet, nuot avarat, kiiltävät seljät
ja tyynet rauhaiset lahdelmat, nuot ihanat, vihriät koivikot ja nuot
korkeat loukeroiset kalliot. Niin on myös koko Suomen kansalle uusi
aurinko koittanut, uusi päivä valjennut. Sen silmä on nyt auki, sen
sydän auki näkemään ja ihmettelemään, ihailemaan, rakastamaan tätä
kaunista, ihanata isänmaatansa! Eikö se ole sitä jo ennenkin ihaellut
ja rakastanut? -- Kunnioitetut kansalaiset! Kuka meistä ei olisi
tuntenut kuinka nähtyämme ihanaisen, suloisen naisen mieli ihastuu,
sydän syttyy! Mutta vasta se, jolle on ollut suotu onni että hän on
saanut _omana vaimonaan_ sulkea rintaansa semmoisen ihanan, suloisen
olennon, se oikein tietää mikä rakkaus on. Nyt vasta kun Suomenmaa on
yksin meidän omamme, tietää myös Suomen kansa vasta täydesti, mitä
isänmaanrakkaus on.

"Ja tämä isänmaa, tämä ihana, armas, suloinen isänmaa, eikö se tässä
silmiemme edessä leviä semmoisena, että sen eteen olisi suurin onni
saada kuolla! -- ei, ei kuolla, vaan vielä enemmän -- saada _elää_
ja tehdä työtä, niinkuin rakkaimpansa hyväksi on niin autuasta elää
ja tehdä työtä! Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika
hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia
hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä.
Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen
mies, jokainen Suomen nainen, ja koska taas uusi vuosisata on vierryt
näiden harmaitten muurien yli, on oleva mahtavampana, ihanampana tämä
Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin
ja kallihin. Eläköön Suomenmaa, eläköön isänmaa!"

Ja jälleen Maamme- ja Savolaisen laulun sävelet kaikuivat vanhassa
linnassa.

Yö oli mennyt!


II.

Oletko käynyt Punkaharjulla?

Jos olet nähnyt Punkaharjun ja Imatran, olet nähnyt mitä Suomen
luonnolla on ihaninta.

Matkusta jonakin iltana, kun päivä laskee ja tuuli on vaiennut,
pitkin puolen peninkuorman pitkää harjua, jonka luojankäsi on
heittänyt sillaksi Puruveden laajojen ulappain poikki -- se on
ihanaa. Ei, siellä ei sanota: on kaunista, on ihanaa, ollaan ääneti
ja annetaan suomalaisen luonnon hengen täyttää sydän. Jos joku
ajatus selviää, niin on se tuskin muuta kuin muunnelma runoilijan
huudahduksesta: "Maan eestä kuolisitko tään!"

Olavinlinnan 400-vuotisjuhlan toimikunta oli perjantaiksi
toimeenpannut huvimatkan Punkaharjulle. Oltiin hyvällä tuulella
ja iloisia, niinkuin kuvitella voi. Luonnon kauneutta ihailtiin,
tanssittiin, laulettiin, puheita pidettiin, niin kauan kuin iltaa ja
yötä kesti.

Eivätkä kumminkaan kaikki mukana olijat olleet tyytyväisiä. Ei
täälläkään yhdistävä, ylevä tunnelma päässyt pysyvään valtaan.

Punkaharjulla ei olekaan, mielestäni, suuressa seurassa käytävä. Sen
koivut ja hongat rakastavat yksinäisiä, hiljaisia ystäviä. Niille ne
juttelevat kauniita satujaan; suuressa seurassa ne vaikenevat.

Unohtumaton on Olavinlinnan vuosisataisjuhla, sillä Olavinlinna ja
Punkaharju valloittavat väkisin joka sydämen, joka ne on nähnyt.
Matkusta sinne ja koe se. Mutta matkusta kaikin mokomin ennen vuotta
1975, sillä silloin et enää ole olemassa. Olavinlinna on silloin
harmaampi ja Punkaharju ehkä vihreämpi; mutta uusi sukukunta jatkaa
silloin Suomen tulevaisuuden valoisaa unelmakerrontaa, johon ne
kävijää kehottavat. Uneksi siellä yö taikka pari; mutta nouse sitte
auringon kera työhön! (1875.)

    Kirje E. Nervanderin toimittamaan Åbo Posteniin. Toiset saman
    ajan lehdet sisältävät seikkaperäisempiä kertomuksia juhlasta;
    minä koetin kuvata tunnelmaa, joka ainakin vahvasti vaikutti
    minuun. Silloinhan ensi kerran näin Savon Olavinlinnan ja
    Punkaharjun. (1911.)



KAARLO ALFRED CASTRÉN



Tilastotieteilijät ovat laskeneet ihmisen keskimääräisen iän olevan
noin 33 vuotta. Sentähden ei ole ihme että lähes kaksi kertaa niin
kauan elänyt ympärillään näkee enään ani harvat niistä, joiden
seurassa hän iloitsi nuoruuden keväästä ja valmistautui elämän
taipaleelle. Lähimmistä koulutovereistani ovat useimmat aikoja sitten
menneet sitä tietä, jolta kukaan ei palaa. Ensimäisiä menijöitä
oli Kaarlo Alfred Castrén, mutta huolimatta nuoresta iästään, hän
oli siitä merkillinen, että hän enemmän kuin monet muut, kymmeniä
vuosia kauemmin eläneet toverit ansaitsee elää jälkimaailmankin
muistossa. Castrén näet ei ollut ainoastaan "lupaava" nuorukainen,
joka jätti kauniin muiston lähimpiin ystäviinsä, vaan hän ennätti jo
niinä vuosina, jotka tavallisesti kokonaan kuluvat valmistuspuuhiin,
suorittaa semmoisen elämäntyön alun, joka säilyttää hänen nimensä
kirjallisuudessamme. Kun otan tässä piirtääkseni niin varhain
poismenneen ystävän kuvan, en siis yksistään viihdytä mieltäni
vanhoissa muistoissa, vaan koetan luoda elävää sisältöä nimeen, jonka
moni nuorempikin tuntee.

       *       *       *       *       *

Castrén oli syntynyt Sotkamossa 26 p. marrask. 1845. Hänen
isänsä, pitäjänkirjuri Reinhold Castrén, entisen sotilaan ja
Hyrynsalmen nimismiehen Gustav Adolf Castrénin poika, oli tunnettua
pohjoispohjanmaalaista sukua, jonka kantaisä Olaus Castrénius
kumminkin oli hämäläistä alkuperää, Hollolan Linnan rusthollista
kotoisin. Muistutan tästä sen vuoksi, että Kaarlo Castrén joskus
käytti kirjailijanimeä Linnanen. Äiti oli Sotkamon nimismiehen
Johan Cajanin tytär Johanna Elisabet, ja siis hänkin laajalle
levinnyttä pohjalaista pappis- ja virkamiessukua. Reinhold Castrén
ja Johanna Cajan olivat varhain, edellinen 22 ja jälkimäinen 21
vuoden vanhana, vastoin omaistensa neuvoja menneet naimisiin, ja
heidän perustamansa koti tuli yhtä varattomaksi kuin lapsi- ja
kärsimysrikkaaksi. Lapsia heille syntyi 12-13 vuoden kuluessa
seitsemän, mutta toimeentulon ehdot eivät suinkaan suhteellisesti
parantuneet, jos ollenkaan. Syy oli miehen. Virka oli mitätön,
ja ylläpitääkseen perhettään maanviljelijänä -- hän omisti näet
varhemmin Yli-Sotkamon Hyttilän, jossa Kaarlo Alfred syntyi, ja
elämänsä viimeisenä aikana Ala-Sotkamon Tervon tilan -- hänen olisi
pitänyt osottaa toimeliaisuutta, joka oli hänen luonnolleen vieras;
hän näet eli säännöttömästi sekä laiminlöi tehtävänsä ja perheenisän
yksinkertaisimmatkin velvollisuudet. Ollen suuri hevosintoilija
sanotaan hänen pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan;
hän talutti hevosensa aittaan syömään viljaa lasten kaivatessa
leipää, ja kun hän palasi matkoiltaan, joilla oli ajanut kilpaa
muitten hevoshuijarien kanssa, ei hänen kotiatulonsa ollut omaisille
iloksi. Kerrankin hän oli ajanut kumoon kiviläjään ja kauan kesti
ennenkuin hänen siitä saamansa haavat ja kuhmut paranivat. Mutta,
niinkuin monesti on laita, mitä kehnompi perheenisä sitä etevämpi
äiti. Rouva Johanna Castrén oli tuota hiljaista, vakavaa, uskollista,
hienotunteista lajia naisia, joiden kestävyyttä kärsimyksissä ja
kovissa kohtaloissa me ihmettelemme ja ihailemme voimatta sitä
selittää. Sukulaistensa ja ystäviensä avulla hän ei ainoastaan
mitenkuten hoitanut lapsiansa, vaan teki sen niin, että lapsista
köyhä koti oli mitä rakkainta he tiesivät. Reinhold Castrén kuoli
1849, ennenkuin oli täyttänyt 38 vuotta, ja silloin jäi Johanna
rouva yksin huolehtimaan lapsistaan. Niitä oli elossa kuusi --
vanhin poika oli kuollut 12-vuotiaana, ja yksi 10-vuotinen tytär oli
vähämielinen. Äiti oli nääntymässä kuormansa alle, eikä muuta neuvoa
ollut kuin hajottaa lapsilauma, lähettää toinen toisaalle, toinen
toisaalle varakkaampien sukulaisten hoidettavaksi. Silloin nuorin
lapsista, Kaarlo eli Kalle, niinkuin häntä kotona ja toverien kesken
nimitettiin, 1851 joutui setänsä Lauri Maunu Castrénin luokse, joka
edellisenä vuonna oli tullut kappalaiseksi Kempeleeseen, kymmenkunta
kilometriä Oulun kaupungista. Tästä johtui että Castrénin varsinaiset
poikaiänmuistot olivat Kempeleestä ja Oulun tienoilta yleensä,
mutta niitä syvemmällä hän säilytti sisässään vahvan kerroksen
muistoja ja vaikutelmia Sotkamosta. Vaikka hän oli sieltä eronnut
kuusivuotiaana eikä liene siellä käynyt ennenkuin oli täyskasvanut,
eli äiti ja lapsuudenkoti kirkkaana hänen sydämessään. Niin pian kun
hän oppi kirjoittamaan, hän alkoi vaihtaa kirjeitä äitinsä kanssa,
ja kaukanakin hän seurasi tämän elämää, kuvitellen, saamiensa
tietojen mukaan, kuinka äiti asui häntä varten muutamalle niemelle
pappilan[17] maalle rakennetussa kaksisuojaisessa asunnossa, erään
vanhemman sisaren, Eva Sofia Cajanin, ja sen lapsen kanssa, jolle
vähämielisyytensä tähden ei ollut rakkautta ja kärsivällisyyttä
muualla tarjona, kuinka äiti ansaitsi pienen kodin tarpeet suorittaen
ompelu- ja muita töitä pitäjäläisille ja kuinka hän hiljaisen,
rakastettavan luonteensa vuoksi oli kaikkien suosima, niin että
"Johanna täti", joksi häntä sanottiin, ehdottomasti oli tarpeellinen
niin iloisten kuin surullistenkin juhlien valmistuksissa ja vietossa
ympäri pitäjää. Totta tosiaan, jos se on rakkaus, joka tekee kodin
kodiksi, niin Johanna tädin perhe oli vain näennäisesti hajaantunut.
Äidinrakkaus ei ollut lakannut vaikuttamasta poissa oleviinkaan.
Ainakin luulen Kaarlo Castrénin varhaisen sielunvoimien kypsynnän ja
myöskin hänen luonteensa laadun suuressa määrässä johtuneen siitä,
että hän äidistään erotettunakin eli jonkunlaisessa henkisessä
yhteydessä armahan emonsa, kaunihin kantajansa kanssa. Mutta vielä
sekin tästä johtui, että syntymäseutujen luonnonkauneus ja vakava,
herkkätunteinen kansa, joihin Castrén myöhemmin uudelleen ja syvemmin
tutustui, elivät hänen sydämessään erikoisen heleinä. Muistan monen
illan kouluajalta, jolloin minä, karkealuontoisemman Etelä-Pohjanmaan
lapsena, ihaillen kuuntelin hänen vilkkaita kuvauksiaan Sotkamosta.

       *       *       *       *       *

Setä, joka myöskin oli veljensä pojan kummisetä, kohteli häntä
kuin omia lapsiaan, ja Kaarlo sai häneltä itseltään ensimäisen
opetuksensa, mikä oli sitä luonnollisempi, kun pari serkkua oli
miltei samanikäistä. Lukeminen kotona jatkui v:een 1858, jolloin
pastori Castrén tuli Kälviän kirkkoherraksi, myöhemmin rovastiksi.
Syksyllä s.v. lähetettiin näet Kaarlo serkkunsa, Adolfin eli Adin,
kanssa Vaasan kouluun ja otettiin siellä toiselle luokalle. Silloin
alkoi tuttavuutemme; oltuani jo ennen koulussa olin minäkin samaan
aikaan kohonnut mainitulle opinasteelle. En kumminkaan näiltä ajoilta
vanhassa Vaasassa muista mitään erikoisempaa Castrénista. Sen vain
tiedän, että molemmat olimme kaksi vuotta toisella luokalla, ja
myöskin sen että Castrénin koulunkäynti oli lähellä päättyä siihen.
Jostakin syystä -- luultavimmin kustannusten pelosta -- oli sedässä
herännyt ajatus valita Kaarlolle toinen elämänura kuin lukumiehen.
Poika pantiin oppilaaksi Alavuden apteekkiin. Kuitenkaan hän ei
sinne pitkäksi ajaksi jäänyt. Castrén näet lueskeli itsekseen
koulukirjojaan, ja kun niin onnellisesti sattui, että 1861 Kokkolassa
avattiin uusi ylialkeiskoulu, hän pääsi tähän, lähellä kotipitäjää
sijaitsevaan laitokseen jatkamaan opintojaan.[18] Ja nyt hän edistyi
semmoisella vauhdilla, että me jälleen yhdyimme lukiossa 1862,
oppilaitoksen ollessa viimeistä vuottaan Pietarsaaressa, mihin se oli
muutettu Vaasan palon jälkeen 1852. V. 1863 lukio muutettiin takaisin
(uuteen) Vaasaan, ja sinne muutimme me oppilaat tietenkin mukana.
Lukiossa Kaarle Castrén yhtyi puolitoista vuotta vanhemman veljensä
Reinholdin eli Rennen kanssa, joka kasvatettuna tätinsä miehen,
pastori Kaarle Abraham Keckmanin, luona oli käynyt Oulun koulua. Hän
oli vähemmän lahjakas kuin nuorempi veli, mutta veljeksien välillä
vallitsi aina, ehkä yhteisen rakkaan äidin vaikuttama, erittäin hyvä
sopu. Reinhold Castrén rupesi juristiksi; hän kuoli maistraatin
sihteerinä Oulussa 1889.

Näin Kaarlo Castrén ja minä enimmän osan kouluaikaamme olimme
toveruksia, ja muistan hänen jo sillä varhaisella ajalla tulleen
huomatuksi samanikäisten rinnalla. Tehtävänsä koulussa hän suoritti
etevästi, silti vetäytymättä toverien seurasta. Päinvastoin hän aina
oli iloinen, joskaan ei vallaton iloisessa seurassa. Luonteeltaan
hän oli vilpitön ja rehellinen, olennoltaan rakastettava ja
kaikkien suosima. Erikoista hänessä oli vilkas mielikuvitus,
taipumus mietiskelemään ja keskustelemaan elämänongelmista sekä
myöskin kirjoittamaan. Jo Kokkolan aikana hän oli -- tietenkin
kaikessa salaisuudessa, niinkuin hän minulle vieläkin säilyneissä
kirjeissä kertoi -- kirjoittanut Åbo Underrättelseriinkin (jotakin
ainekirjoituksista kouluissa), ja lukioon tultuaan hän ahkerasti
sepitteli kirjoituksia konventin sanomalehtiin, toinen Pohjalainen,
toinen Tapio nimeltä. Syystä että koulu oli ruotsalainen, oli näiden
sanomalehtienkin tavallinen kieli ruotsi. Ja ruotsiksi Castrénkin
laati ensimäiset kyhäelmänsä, muun muassa pitkän, haaveellisen,
eri lukuihin jaetun tutkielman "Elämän meno", jossa hän käsitteli
semmoisia kysymyksiä kuin "rakkaus naiseen" ja "isänmaanrakkaus",
jotka "rakkaudet" aivan oikein selitettiin mitä tärkeimmiksi elämän
menon määrääjiksi. Mutta sittemmin hän alkoi käyttää suomenkieltä,
kehottaen muitakin niin tekemään. "Kirjoittamalla oppii kieltä
viljelemään, ja niin suomeakin", hän kirjoitti; "ja kaikki tulemme
sitä tarvitsemaan. Kirjoitelkaa virkeästi, ja jos jonkun siistin
ruotsalaisen [toverin] korvat eivät kestä kuulla suomen soreaa
kieltä, niin pistäköön korvansa tukkoon taikka menköön kamariin
lukemaan saksalaisia sanomalehtiä! Te, suomalaiset, avatkaat suunne
ja liikuttakaat kynäilevää kättänne; se ilahuttaa pelkästä ruotsista
kohta läkähtyvää Tapiota ja Pohjalaista."

Tästä huomaa, että Castrén jo oli "fennomaani", ja siinä kohden
hän kyllä oli useimpien toverien edellä. Me muut siihen aikaan
emme paljonkaan tienneet kansallisuuskysymyksestä. Suomalaisilla
seuduilla kasvaneet osasivat tietysti suomea ja välistä sitä
puhuttiinkin, mutta toinen puoli oli kaupunkilaisia ja puhtaita
ruotsinkielisiä. Kumminkin alkoi, niinkuin Castrénista nähdään,
tieto ajan kansallisista riennoista meihinkin tunkea, ja sen vuoksi
toinen tai toinen hänen tapaansa yritti kirjoittamaan suomea.
Niin muistan minäkin kirjoittaneeni jonkun suomalaisen pätkän
Tapioon. Mitä Castréniin tulee on mahdollista, että hän oli saanut
ensimäisen herätyksen Kokkolan koulun ensimäiseltä rehtorilta, Oskar
Blomstedtilta. Ainakin hän eräässä kirjeessä minulle keväällä 1862
mainitsee: "kaikki aineeni olen kirjoittanut suomeksi [ruotsalaisessa
koulussa!], sillä tahdon oppia sitä". Vaasan lukion opettajista
muistan ainoastaan laitoksen entisen rehtorin, Fredrik Julius
Odenvallin, viimeisinä aikoinaan koettaneen innostuttaa meitä
suomenkielen viljelemiseen, ja se tapahtui siinä muodossa, että
hän ylimääräisillä tunneilla ohjasi niitä oppilaita, joilla siihen
oli halua, kääntämään latinalaisia auktoreja suomeksi. Sitä paitsi
hän itse oli suomentanut Porilaisten marssin ja laulatti sitä
oppilaillaan. Castrén oli hänen hartaimpia oppilaitaan, muun muassa
laulamisessakin, vaikka hänen lauluäänensä oli niin ja näin.

       *       *       *       *       *

Omituisin ja merkillisin Castrénin kirjallisista tuotteista
kouluajalta on eräs -- en tarkoin muista milloin ja kuinka, mutta
arvattavasti hänen kuolemansa jälkeen kätköihini joutunut --
novellintapainen kyhäelmä, nimeltä "Muutamia irtonaisia lehtiä
elämän kirjasta, unhotuksesta ja häviöstä kerännyt --aAa--". Se on
ruotsinkielinen v:lta (luultavasti keväältä) 1863. Merkillinen se
on sentähden, että vahvasti romantisoidun kertomuksen päähenkilöt
ovat tekijän molemmat enot, Kaarle August ja Johan Fredrik Cajan,
joille hän on antanut nimet Jakob Festus ja Abraham Efraim
Krusell. Tämän selityksen on tekijä itse 7 vuotta myöhemmin pannut
käsikirjoituksensa nimilehdelle. Kummankin enon elämä päättyi
traagillisesti, siten että vanhempi ampui itsensä ja nuorempi tuli
mielisairaaksi, ja nuoren kirjailijan tarkotus on nähtävästi ollut
käyttämällä historiallisia ja keksimiänsä piirteitä osottaa, miten
heidän kohtalonsa muodostui niin surulliseksi.

Novellin sisällys on lyhyesti seuraava. Klaus Krusell, nimismies
jossakin itäsuomalaisessa pitäjässä, on ottanut kiinni ja
toimittanut ansaittuun rangaistukseen Viitasaarelta kotoisin olevan
rahanväärentäjän ja rosvon Eerikki Talviaisen [hänkin todellisuudesta
otettu henkilö]. Vankilasta päästyään pahantekijä, kostaakseen
nimismiehelle, ryöstää hänen nuoremman poikansa, 10-vuotiaan
Abramin (Aapin), kun tämä, oltuaan pari vuotta vanhemman veljensä
kanssa ansoja virittämässä, yksin on palannut metsään noutamaan
sinne unohtunutta puukkoansa. Ryöstöön oli Talviaisen yllyttänyt
muuan venäläinen, joka päästäkseen vapaaksi orjuudesta oli ruvennut
hankkimaan suomalaisia poikia eräälle Valamon luostarin papille.
Sinne Aappikin viedään ja saatuaan uuden nimen, Ismael, hän elää
siellä viisi vuotta papin palvelijana. Pappi koettaa kääntää hänet
kreikkalaiseen uskoon, mutta poika pysyy lujana eikä taivu, vaikka
häntä lopulta kurjassa vankilassa nälällä näännytetään. Silloin
pappi saa kutsun tulla Pietariin, ja lähtiessään hän ottaa Ismaelin
mukaansa. Pietarissa pappia syytetään jostakin rikoksesta, ja pelosta
että poika kertomalla elkeensä enentäisi hänen syyllisyyttään hän
lähettää Ismaelin määrättyyn paikkaan suurkaupungissa ostamaan
"karhun lihaa". Niin poika tulee erään teurastajan luokse, joka
sulkee hänet huoneeseen, missä jo ennestään on murhattujen ruumiita,
ja häntä yritetään tukehuttaa savulla, joka harvasta lattiasta
tunkee sisään. Poika parka saa kuitenkin puukollaan avatuksi raon
seinään, mistä voi hengittää raitista ilmaa, ja kun teurastaja tulee
katsomaan, onko hänen uhrinsa kuollut, Ismael iskee häntä päähän,
niin että mies tunnottomana kaatuu, ja karkaa sitte kauheasta
vankilastaan. Hänen on kumminkin vaikea löytää pois sokkeloisesta
talosta, ja kun hän hyppää ulos muutamasta akkunasta, hän huomaa
joutuneensa puolitekoiseen, akkunattomaan rakennukseen. Siellä
viruessaan hän kuulee seinän takaa, kadulta, eräitten suomalaisten
miesten puhuvan keskenään, he kaipaavat toveria, joka myöskin oli
hävinnyt mentyään samaan taloon ostamaan lihaa. Ismael ilmottaa
miehille missä hädässä oli, ja ne pelastavat hänet. Sitte kaikki
yhdessä kiireimmiten palaavat Suomeen, passiton Ismael toisten
turvissa. Suomessa Ismael elättää itseään työmiehenä, ja semmoisena
hän vihdoin tulee Turkuun. [Miksei hän rientänyt kotiinsa, jää
tekijältä sanomatta; toinen erehdys hänen puoleltaan on se, että
hän olettaa yliopiston vielä olleen Turussa, vaikka jo oltiin
1830-luvun alulla -- ryöstö on muka tapahtunut syksyllä 1826.] Siellä
Ismael pelastaa ylioppilasten kilpapurjehduksessa veteen joutuneen,
hukkumaisillaan olevan nuoren kreivi Svanskiöldin [myöhemmin nimi
on muutettu Standertskiöldiksi!] sekä tapaa veljensä ylioppilaana.
Kiitollisuudesta ja liikutettuna hänen oudoista elämänvaiheistaan
kreivin isä ottaa kustantaakseen poikansa pelastajan opinkäynnin, ja
ennen pitkää on tämäkin, Abraham Efraim Krusell, ylioppilas. --

Edellisellä ei ole mitään pohjaa veljesten todellisissa
elämänvaiheissa, sillä vanhempi oli syntynyt 1800, tuli ylioppilaaksi
1819 ja koulunopettajaksi Raaheen 1827; nuorempi taas oli syntynyt
1815 ja tuli, Oulun koulun ja Turun lukion käytyään, ylioppilaaksi
1832. Kuitenkin olen selostanut nämä romantisetkin novellinpiirteet,
sentähden että Castrén sanoo niiden nojaavan tarinaan, joka oli
yleinen Pohjanmaan "timmermannien" kesken. --

Sitte kertomus kääntyy Jakob veljeen, joka tulee koulunopettajaksi
Pohjanmaan pikkukaupunkiin. Reipas nuori mies saa asunnon kauppias
Kålrothilla, jolla on noin 30-vuotias rouva. Tämä rakastuu häntä
nuorempaan maisteriin, joka myöskin mieltyy talon emäntään. Rouva
myrkyttää miehensä -- maisterin mitään aavistamatta --, ja kun hän
näin on tullut vapaaksi, menevät rakastavat naimisiin. Heillä on jo
useita lapsiakin, kun vaimo eräänä päivänä, nautittuansa väkeviä,
niin että menetti mielenmalttinsa, tunnustaa miehelleen, kuinka hän
oli vapautunut edellisestä aviostaan. Tieto kauheasta rikoksesta
tekee lopun Jakob Krusellin mielenrauhasta ja elämänonnesta, ja hän
ampuu itsensä. [Sukukirjan mukaan Kaarle August Cajan nai neljä
vuotta vanhemman laivurinlesken ja surmasi itsensä Uuskaarlepyyssä
1849.]

Abraham Efraim Krusellin, se on J. F. Cajanin, myöhemmät
elämänvaiheet ovat pääasiassa tunnetusti historiallisia, vaikkei
mainita hänen luonnontieteellisiä harrastuksiaan eikä hänen
yhteistyötään Elias Lönnrotin kanssa. Suurella menestyksellä
hän harjotti opintoja, alkoi sitte tutkia kansamme muinaisuutta
ja kirjoitti ensimäisen Suomen historian. Kumminkaan hän ei
pysynyt tällä työalalla. Yltiöpäiset heränneet toverit saivat
näet hänet valtaansa. Hän alkoi ylenkatsoa ja vihata tieteellisiä
harrastuksiaan, ja papin tutkinnon suoritettuaan hän muutti
sisämaahan. Siellä hän toimi saarnaajana, yhtä ankarasti tuomiten
maailmaa kuin omaa entisyyttään. Eräänä päivänä tuli hänen
pappilaansa Paavo Ruotsalainen ajaen kuomireessä "pitkän karavaanin"
etupäässä, reet täynnä uskovaisia. Hevoset asetettiin talliin ja
rengit pantiin noutamaan niille heiniä. Vieraat, joista isäntäväki ei
tuntenut useampaa kuin neljä, täyttivät pappilan huoneet ja söivät ja
joivat ja elivät siellä kaksi päivää aivan kuin kotonaan. Kun vihdoin
lähtöhetki oli tullut, Paavo huomautti isännälle, Krusellille, että
hänen (papin) omistamansa musta ori ei ollut hänelle onneksi. --
"Sinä tulet ylvästelemään siitä, sillä minä näen että sinä nyt jo
olet kovin mielistynyt siihen. Jos toivot tulla autuaaksi, niin anna
ori minulle taikka menetä se muulla tavoin. Usko minua, sinulle se
tuottaa vain vahinkoa!" -- Tämä puhe vaikutti, ja Paavo vei kuin
veikin mukanaan komean oriin köyhältä kappalaiselta, jonka kodin
vieraat muutenkin olivat tyhjentäneet. Herkkätunteiseen Kruselliin
tämmöiset tapaukset syvästi koskivat. Kun sitte sanoma tuli veljen
itsemurhasta, enentyi hänen synkkämielisyytensä; hän syytti
itseänsä milloin mistäkin (muun muassa että Pietarissa oli tappanut
teurastajan!) ja kuvitteli olevansa samoin kuin veljensäkin esi-isien
rikoksista johtuvan sukukirouksen alainen. Hänellä oli vaimo ja kuusi
lasta, jotka turhaan koettivat rauhottaa häntä. Hänen levottomuutensa
muuttui mielenhäiriöksi, hän ryhtyi jälleen kirkonarkistosta ja
muualta etsimään historiallisia lähteitään ja käsikirjoituksiaan,
sillä välin vaeltaen yksikseen mietiskellen metsässä. Isän
mielisairaus saatti köyhän perheen hätään, johon turhaan pyydettiin
apua entisiltä ystäviltä. Näiden mielestä oli kaikki jätettävä
Jumalan huomaan: kyllä hän auttaa, jos hän kaikkiviisaudessaan sen
hyväksi katsoo. Oli kuitenkin armeliaampiakin, ja ne ottivat lapset
kasvatettavakseen.

Enojen outo ja synkkä elämänhistoria, jonka yksityispiirteet Castrén
arvatenkin oli kuullut omaistensa suusta, oli nähtävästi tehnyt
syvän vaikutuksen hänen nuoreen mieleensä. Sitä todistaa selostamani
kertomus, miten se liekään kypsymätön esitystavaltaan. Mahdollista
on että juuri se ja tietysti hänen omakin kohtalonsa sai hänet,
niinkuin ylempänä olen maininnut, niin mielellään miettimään "elämän
menoa". Hän puhui ja kirjoittikin noissa lukiolaiskyhäelmissään
usein intohimoista ja niiden vaikutuksesta ihmisiin. Eikö ole
täyttä syytä olettaa, että se johtui niistä mietiskelyistä, jotka
läheisten sukulaisten kokemat järkyttävät kohtalot olivat hänessä
synnyttäneet? Kuitenkaan en lainkaan muista, että Castrénissa olisi
näkynyt synkkämielisyyden oireita; luultavasti oli ainoastaan hänen
vilkas mielikuvituksensa noiden tapahtumain kautta (joista J. F.
Cajanin luopuminen pappisvirasta mielisairauden tähden sattui vasta
1859) saanut tavallista voimakkaamman kiihokkeen. Huomiota ansainnee
sentään eräs alempana luettava kirjeenote, jossa hän itse viittaa
"runottarensa" surumielisyyteen.

       *       *       *       *       *

Epäilemättä Castrénista olisi voinut kehittyä kaunokirjailija
-- novellin- tai romaaninkirjoittaja -- sillä kaikesta päättäen
hänellä oli kertojalahjoja, jotka vain kaipasivat kypsymistä.
Kumminkin hän jo lukiolaisena joutui käyttämään luontaista kykyään
vakavammalla alalla, nimittäin historian, joko se sitten on
käsitettävä johtuneeksi perinnäisyydestä äidin puolelta tai äidin
valittamaksi vaikutukseksi juuri puheena olleesta enosta, Suomen
historian ensimäisestä kirjoittajasta. Jo kesällä 1863[19] Castrén
oli Kälviällä kansan suusta kerännyt muistelmia 1808--09 v:ien
sodan ajalta, kenties Oskar Blomstedtin esimerkin vaikutuksesta,
jollei suoranaisesta kehotuksesta. Blomstedt oli nimittäin 1857
Suomi-kirjassa julkaissut kertomuksen "Vältvääpeli Rothin urostöistä
Ruovedellä" ja 1862 erikseen painattanut kirjasen "Kapina Kauhajoella
v. 1808", joten se olettamus on hyvin läheinen, että nämä julkaisut
saivat Castrénin kiinnittämään huomionsa sotatapahtumiin Kälviällä,
joiden muistajia silloin vielä kai montakin oli elossa. Kun hän sitte
tuli Vaasaan ja siellä historianopettajassaan, Oskar Ranckenissa,
tapasi toisen "viimeisen sodan" tutkijan, jolla parast'aikaa oli
tekeillä teos Vänrikki Stoolin sankareista, mikä oli luonnollisempaa
kuin että Castrén tälle puhui muistelmien keräilystään. Oliko hän
itse jo suunnitellut laajemmankin keräystoimen, joka oli ulottuva
kautta maan, vai saiko hän ajatuksen Ranckenilta, sitä en tiedä,
mutta varmaa on että he molemmat yhdessä talvella 1863--64 lähemmin
sopivat matkasta, jonka Castrén oli tekevä jo ensi kesänä, ja
lupasi Rancken hankkia hänelle tarpeelliset varat. Kun keväällä
tuomiorovasti, myöhemmin arkkipiispa T. T. Renvall tuli tarkastamaan
Vaasan lukiota ja silloinen rehtori Aug. Lilius oli kutsunut hänet ja
lukion opettajat luoksensa illanviettoon, niin Rancken esitti asian
tälle seuralle ja ehdotti toimeenpantavaksi rahankeräyksen Castrénin
yrityksen hyväksi. Läsnäolijat antoivatkin kukin roponsa, ja mitä
lisää tarvittiin onnistui Ranckenin saada muilta kaupunkilaisilta.
Näin Castrén vuotta ennen kuin tuli ylioppilaaksi pääsi semmoiseen
tehtävään käsiksi, jota meillä tietääkseni ei koskaan ennen
koululainen ole suorittanut, mutta joka laatuaan kyllä oli sopiva
hänenlaiselle vilkasmieliselle, lämminsydämiselle nuorukaiselle.
Sillä ymmärtäähän sen miten viehättävää hänen oli tutustua
unohdettuihin sankareihin ja heidän tarinoihinsa ja samalla muutenkin
lähestyä kansaa, jonka omaksi hän itsensä tunsi.

Matkan tuloksena syntyneen kirjansa esipuheessa Castrén kertoo,
missä hän liikkui ja millä menestyksellä. Koska Kälviän
muistelmat, joilla kirja alkaa, jo olivat tallella, hän saattoi
kevätlukukauden, loputtua 1864 alottaa työnsä itse koulukaupungista
ja sen ympäristöstä, kysellen tietoja Bergenstrålen maallenoususta
Koivulahdella, hänen onnettomasta retkestään Vaasaan sekä kaupungin
ryöstöstä. Sen jälkeen hän suuntasi kulkunsa etelään päin käyden
ruotsalaisten rannikkopitäjien, Sulvan, Maalahden, Petolahden,
Korsnäsin, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan kautta Sideby'hyn saakka.
Sideby'stä tutkija poikkesi Isojoen kautta Karviaan ja Parkanoon
sekä edelleen Kurun kappeliin ja Ruovedelle. Ruovedeltä hänen
tiensä kävi Keuruulle, sieltä Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukaan
kautta Rautalammille, Suonenjoelle, Kuopioon ja Maaningalle.
Viimemainituilla paikkakunnilla oli kumminkin vähän uutta saatavissa
samoin kuin tunnettujen tappelutannerten lähettyvillä, jotka Castrén
sivuutti kiireisellä paluumatkallaan. Koko kesäkausi oli näet kulunut
umpeen, ennenkuin hän oli luetellut seudut tutkinut. Pyytäen tehdä
mahdollisimman tarkkaa työtä hän ei ollut tyytynyt puhuttelemaan
yhtä tai kahta ukkoa kullakin paikkakunnalla, vaan oli hän koettanut
tavata niin monta kuin suinkin niistä vanhuksista, jotka olivat
mukana olleet. Se oli tietysti vienyt aikaa, semminkin kun oli vaikea
saada nuo tietäjät avomieliselle tuulelle. Parasta oli "ikäänkuin
leikitellen" käydä asiaan käsiksi. Mutta miten hän yrittikin, sattui
kuitenkin että hän jälestäpäin kuuli muutaman vanhuksen virkanneen:
"kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en
uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita
rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkin lie mielessä".
Sen ohella on huomattava, että tiedot usein olivat ristiriitaisia,
ja silloin täytyi koettaa saada niitä sopusointuun ja sen vuoksi
käydä toista tai toista kertojaa toisenkin kerran haastattelemassa,
puhumatta siitä että katsottava oli, olivatko kansan muistelmat
yhtäpitävät kirjallisuudesta tunnettujen, lähinnä Montgomeryn
historian antamien tietojen kanssa. Siten Castrénin työ ei ollut
pelkkää muistelmien keräämistä, vaan samalla myöskin niiden
arvostelemista historian kannalta.

Matkalaukku täynnä muistoonpanoja Castrén palasi lukioon, jossa
tietenkin viimeisen vuoden työ esti häntä lopullisesti järjestämästä
ja kirjoittamasta muistelmiaan, johon hänen mielensä paloi.
Sentähden itse toimitustyö pääasiassa tapahtui vasta kesällä
1865, mutta niinkin oli lopputulos se, että hänellä, kun hän
9 p. syysk. tuli ylioppilaaksi, oli arvokkaan historiallisen
teoksen käsikirjoitus painovalmiina. Samana syksynä teos (J. C.
Frenckell ja P:n kustannuksella) painettiin täällä pääkaupungissa,
mutta kumminkaan tekijä ei itse valvonut painattamista, sillä
kun sedällä oli suuri perhe, täytyi Castrénin tästä lähtien itse
huolehtia toimeentulostaan, ja oli hän sentähden ensimäiseksi
ylioppilasvuodekseen ottanut kotiopettajanpaikan Porissa.

"Muistelmia vuosien 1808--1809 sodasta, kansan suusta kokoillut K.
A. Castrén" ilmestyi kirjakauppaan vuoden lopulla ja sai osakseen
ansaitun huomion ja tunnustuksen. Ajan pätevin historiallisen
kirjallisuuden arvostelija, nuori professori Yrjö Koskinen, kirjoitti
siitä vastaperustetun Kirjallisen Kuukauslehden ensimäiseen
numeroon (tammik. 1866). Hän sanoo tekijän oikein oivaltaneen, että
tapahtumain tärkein puoli oli se kansan siveellinen tila, mikä
niissä ilmaantui, ja sentähden hellällä huolella talteen ottaneen
pienetkin kansan elämän ja mielenlaadun piirteet sekä käsittäneen
ne kansanomaisella, runollisella mielellä.[20] Tiedot semmoisenaan
täyttävät tärkeän aukon sodan historiassa, valaisten sitä kansallista
pohjaa, josta varsinaisen sotaväen sankariteot olivat kasvaneet.
Tietenkin oli muistelmiin tullut vähemmän luotettavaakin, eivätkä
kaikki hänen mietelmänsä tuntuneet päteviltä; mutta silti tekijä
monessa kohden ilmaisi oikeaa kriitillistä aistia, jota paitsi hän
on käyttänyt kirjeitä y.m. historiallisia lähteitä apunaan. Ainekset
ovat hyvin järjestetyt, ja runollinen kertomustapa oli erittäin
sopiva aineen laatuun nähden, vanhojen muistelmien esittämiseen.
Lopuksi arvostelija lausuu ennustavat sanat: "Olemme kirjaa
arvostelleet mainitsematta tekijän erinomaista nuoruutta. Että nuori
mies, tuskin ylioppilasikäänsä päässeenä, panee kokoon 10 arkin
kokoisen kirjan, joka sekä sisällyksen että esitystavan puolesta
kyllä paikkansa pitää, on asia, josta emme uskalla lausuakkaan
mielihyväämme, peläten että niin aikaiset tähkäpäät voivat joutua
jonkun takatalven hävitettäväksi. Toivotamme vain hänelle Suomen
miehen kestävyyttä raivaamaan itselleen tietä opin ja tieteen kautta
kirjallisuuden korkeimmille sijoille." Nykyään, 45 vuotta myöhemmin,
on arvosteluun lisättävä, että kirja ei vieläkään ole arvoansa
menettänyt. Ensiksikään ei kukaan ole myöhemmin astunut Castrénin
jälkiä koettaakseen tehdä paremmin mitä hän on tehnyt taikka edes
täydentääkseen hänen teostaan, vaan on se ainoa esitys aineestaan;
toiseksi sen viehätys ja merkitys ovat entisellään. Vieläkin lukijan
mieltä kiinnittää kuvaus kansastamme ja sen yrityksistä sodan aikana,
samalla kuin siitä huokuva nuoren tekijän innostunut henki vieläkin
vaikuttaa virkistävästi. Sentähden olisi mielestäni teoksesta
toimitettava uusi painos, jota varten tulisi hellävaroin uudistaa
kieltä ja ehkä myöskin tehdä semmoisia asiallisia oikaisuja, joihin
uudempi tutkimus aihetta antaa.

       *       *       *       *       *

Oltuaan lukuvuoden Porissa, jossa tietääksemme hänen kirjallinen
toimensa supistui muutamiin sanomalehtikirjoituksiin ja jonkun
esitelmän pitämiseen, ja vietettyään kesän äitinsä luona Sotkamossa
Castrén syksyllä 1866 tuli Helsinkiin harjottaakseen opintoja
filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Valitettavasti hänen
varattomuutensa kuitenkin esti häntä pitemmälti antautumasta siihen
työhön. Pian näet olivat vähäiset säästöt kotiopettajapalkkiosta
lopussa, ja "toiveet turvallisesta taloudesta lukuvuoden aikana", hän
mainitsee eräässä kirjeessä, "hukkuivat porilaisiin vararikkoihin",
lehtori C. G. Borg kehotti häntä sentään jäämään kevätlukukaudeksikin
yliopistoon kuvitellen hänelle mahdollisuuden saada notaarinvirka
talollissäädyssä valtiopäivillä. Sihteeri oli kumminkin edeltäkäsin
luvannut paikat toisille. Silloin Castrénilla ei ollut muuta neuvoa
kuin noudattaa köyhien ylioppilaitten tapaa ja lainata rahaa
yksityisten suosijain takausta vastaan.

Miten taloudelliset huolet Castrénia painoivatkaan, hän kuitenkin
tällä ajalla kirjoitti historiallisen tutkimuksen, joka alkuaan
vain oli aiottu tiedekunnalle esitettäväksi palkintokirjoituksena,
mutta sitte huomattiin ansaitsevan tulla painetuksi. Joululomalla,
talvella 1866--67, hän näet sepitti "Kertoelmia Kajaanin läänin
vaiheista vv. 1650--1750", joka painettuna (1867) käsittää 108
sivua. Alkulauseessa hän sanoo ensin ajatelleensa kirjoittaa koko
Pohjois-Pohjanmaan historian, mutta sitte rajottaneen tehtävänsä,
syystä että Kajaanin lääniä koskevat lähteet olivat täydellisimmät.
Kirja oli tulos tutkimuksista Kajaanin, Oulun, Vaasan ja Senaatin
arkistoissa, ja huomaa tästä kuinka Castrén ahkerasti oli käyttänyt
väliaikansa tieteelliseen työhön. Teoksesta, jossa m.m. ensi kerran
puhutaan Affleckista, joka nykyaikana on tullut runollisenkin
käsittelyn alaiseksi, julkaisi K. F. Ignatius (K. Kuukauslehdessä
1868) suosiollisen arvostelun, mainiten loppupäätelmänä, että
se oli "miellyttäväinen ja arvokas lisäys Suomen historiaan".
-- Kesäksi 1867 Castrén yliopistolta pyysi ja sai matkarahan
jatkaakseen tutkimuksiaan Vaasan ja Oulun arkistoissa. Paha vain
että lukuvuoden päättyessä hänen raha-asiansa olivat niin huonolla
kannalla, että hänen oli mahdotonta ajatellakaan opintojensa ja
tieteellisten töittensä rauhallista jatkamista. Helsingissä hän oli
apua saanut, mutta turhaan hän Pohjanmaalla koetti järjestää asiansa
vakavammalle pohjalle. Olihan siellä nyt surkea hätä ylinnä, ja se
sai varakkaimmatkin kiristämään kukkaroansa. Sisältämättä mitään,
jota voisi sanoa tavalliseksi valitukseksi, eräs kirje ystävälle E.
Nervanderille antaa surullisen kuvan köyhän ylioppilaan asemasta
silloisissa oloissa. Castrénilla ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen
tiedustella kotiopettajanpaikkaa. Semmoisen hän saikin kauppaneuvos
Fredrik Sovelluksella Raahessa, ja sinne hän hautautui kahdeksi
pitkäksi vuodeksi.

Olennoltaan ja käytökseltään Castrén siksi erosi tavallisista
ylioppilaista, että hän kaikkialla herätti huomiota ja
myötätuntoisuutta. Hän seurusteli pikku kaupungin perheissä, joissa
hänestä pidettiin, ja muun muassa hän oli ystävällisissä suhteissa
neitiryhmän kanssa, jonka jäsenissä havaittiin enemmän henkevyyttä ja
aatteellisia pyrintöjä kuin paikkakunnalla muuten tavallisesti oli
nähtävissä. Yksi näistä on tallettanut Castrénin sepittämän "sadun",
jossa hän vertauskuvallisesti julkilausuu mitä hyvää hän maailman
pahasti pitelemänä oli neljältä naisystävältään saanut -- sydämeniloa
ja elämäntoivoa sekä uskoa hyvään ja jaloon ja kauniiseen. Huhu
että Castrén Raahessa olisi ollut kihloissa on tuulesta temmattu;
mutta jollei seurustelulla ollutkaan semmoista tulosta, todistaa
tunteellinen satu, että siitä hänelle koitui mielentyydytystä. Niin,
ja kumminkin Raahessa-olon kaksi vuotta oli hänelle raskas aika. Sen
näkee kahdesta kirjeestä, molemmat keväältä 1869. Toisen hän 8 p.
maalisk. kirjoitti minulle vastauksena kysymykseen, oliko hänellä
antaa mitään lisää valmistuksenalaiseen Joukahaisvihkoon. Lähettäen
pari runollista suorasanaista kuvausta, jotka merkittynä salanimellä
"Leino" tavataan albumin VI:ssa vihossa, Castrén lausuu:

"Varmaankin näyttävät nämä kuvaukset Teistä vähän kummallisilta,
mutta lähetän ne kumminkin. Muoto on kenties outo, kenties liian
rikaskoristeinen ja hämärä, mutta ajatusta niissä on, vaikkei se
olisikaan selvä muille kuin minulle taikka niille, joiden sisäinen
katse on suunnattu sille puolen elämää. Runottarellani on ollut se
suuri vika -- että se on niin raskasmielinen. Kevyen ja leikillisen
pitäisi oleman ylioppilasta lähempänä, mutta osakseni ei ole tullut
koseria, eikä huumori eikä kevyt haaveilu eikä keijukaisilo -- annan
mitä voin." -- -- [Luultavasti olin kirjeessäni kertonut vilkkaasta
puuhailemisesta, joka kävi Lea-näytännön edellä toukokuun 10 p.,
sillä sentapaisista tiedoista näyttävät seuraavat sanat johtuneen:]
"Hyvä Jumala, kuinka minun on ikävä pois täältä ajatellessani Teidän
ripeää elämäänne! Mais que faire? Kun on lantiksi lyöty, niin ei tule
talariksi. 'Mihinkä sitä riitingistään pääsee?' sanoo suomalainen.
Elän todella, niinkuin sanoit, eristettynä 'oppineesta maailmasta',
mutta olen pakollisessa maanpaossa. Vapaaehtoinen se kuitenkin siihen
nähden on, etten ole tahtonut ylläpitää mitään vilkkaampaa yhteyttä
Helsingin kanssa -- jotta en sitä muistaisi enkä niin paljon sinne
ikävöisi. Kun sinne tullaan, levätään jumalien sylissä."

Toisestakin kirjeestä, veljelleni J. R. Aspelinille, kirjoitettu
18 p. toukok., siis vähän ennen Raahessa-olon loppua, otan tähän
muutamia kuvaavia riviä: "Lähimmän ajan tarvitsen humanistisia ja
tutkintolukuja varten. Olen väsynyt tähän, että en ole mitään ja
että minulla ei ole mitään varmaa vitae genus'ta. Mieluummin olen
kurja pedagogi, qvem Jupiter odit, kuin liber studiosus, jolla on
paljo unelmia ja vähän todellisuutta; kultaa ja vihantia metsiä
tulevaisuudessa, mutta ei vihreää oksaa, millä istua nykyaikana.
Semmoinen asema on, kun kärsii tämän ylioppilasvapauden ja
ylioppilasköyhyyden puutteellisuudesta, turmiollinen olennolle.
Jos se saa kauan kestää, hyytyy se katkeraksi epäsoinnuksi, joka
tulee soimaan koko elämän läpi, ajatusten ja toiminnan läpi." -- --
Samassa kirjeessä Castrén arvelee kenties jotakin vaikuttaneensa
suomalaisuuden virkistämiseksi kansantajuisilla esitelmillä,
joita hän oli alkanut pitää sunnuntai-iltapäivinä. "Olen puhunut
1808 vuoden sodasta, Siikajoen tappelusta, Vaasan ryöstöstä ja
Bergenstrålesta j.n.e. Esitelmien jälkeen olen lausunut Pilven
veikon, Haudan Perhossa y.m. Tulevana kertana aion puhua Ison vihan
päivistä. Kuulijat ovat olleet sekä työläisiä että säätyläisiä." --

Suven tultua Castrénin "maanpako" päättyi, ja sanotaan hänen
raahelaisessa purjelaivassa matkustaneen Tukholmaan, jonka hän
silloin näki ensikerran. Kuitenkaan hän ei siellä viipynyt muuta
kuin jonkun viikon; arvattavasti hän pelkäsi loppuun käyttää mitä
kotiopettajana oli säästänyt Helsingissä-oloa varten.

Vasta syksystä 1869 Castrén yhtä mittaa oleskeli lukuvuodet
Helsingissä, jatkaen opintojaan ja samalla myöskin toimien eri
aloilla, millä ansaitakseen toimeentulonsa, millä noudattaakseen
palavaa intoansa olla mukana kansallisissa riennoissa. Laajempiin
kirjallisiin töihin hänellä ei ollut aikaa, mutta kuitenkin
on näiltäkin vuosilta yhtä ja toista mainittavana. Niin hän
Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaisi kirjoituksen nimeltä
"Tietoja Oulun läänin sota-asioista Kustaa III:n sodan aikana" ja
s.v. (alkaen maaliskuun 25 p:stä) Hufvudstadsbladetissa sarjan
"Historiska konturteckningar", se on kuvauksia 1808--1809 vuosien
sodasta. Nämä ruotsinkieliset kuvaukset aiheutuivat siitä, että
Castrén leipätyökseen oli ottanut hoitaakseen lehden korjauslukua ja
siten tutustunut Hufvudstadsbladetin perustajaan ja päätoimittajaan,
ystävälliseen August Schaumaniin. Kirjoitussarja herätti aikoinaan
melkoista huomiota pirteän esitystapansa vuoksi, ja tietysti senkin
tähden, että se oli ensimäinen kansantajuinen kertomus sodasta.[21]
Siihen aikaan E. Nervander oli Hufvudstadsbladetin ahkerimpia
avustajia ja siitä johtui, että Castrén ja hän yhteistöinkin
tuottivat erään lisän samaan lehteen. Vaasan hovioikeuden arkistossa
selaillessaan vanhoja tuomiokirjoja 1600-luvulta Castrén oli tavannut
sydäntä kouristavan kertomuksen tytöstä, joka mieron lapsena oli
tullut muutamaan varakkaaseen taloon Kalajoella ja siellä varttunut
täyskasvuiseksi, mutta joka sitte oli säälittömästi ajettu pois, kun
huomattu oli, että talon perillisen ja hänen sydämessään keskinäinen
rakkaus oli syttynyt. Vuosikausia tyttö pysyttäytyi loitolla
talosta, jossa hetken oli kuvitellut tavanneensa elämän onnen,
mutta sitte hän kerran kohtasi nuoren vaimon, naapuritalon entisen
tyttären, joka oli astunut hänen sijalleen ja mennyt naimisiin
hänen rakastettunsa kanssa, ja kohtaus päättyi niin, että onneton
tyttö surmasi kilpailijattarensa. Todistajia kyllä ei ollut, mutta
syyllinen itse tunnusti rikoksensa. Tästä tositapahtumasta Castrén
oli kyhännyt novelliluonnoksen, mutta kun häneltä puuttui halua
laajentaa taikka täydentää kertomusta, Nervander otti sen tehdäkseen.
Näin syntyi "Katri, berättelse från 1600-talet", joka painettuna
Hufvudstadsbladetissa (1/3 -- 19/3 1870) on merkitty kirjaimilla "L.
-- E.", se on Leino--Emlekyl, Castrénin ja Nervanderin salanimet.[22]
-- Nervander kirjoittaa minulle (26/1 1911), että Elias Lönnrot,
tiettävästi lähemmin tuntematta Castrénia, oli kiinnittänyt huomionsa
hänen kirjalliseen toimeensa ja myöskin ollut mielissään "Katrista"
sekä siitä kirjailijayhtiöstä, Leino--Emlekyl, jonka novellin tekijät
ranskalaiseen tapaan olivat muodostaneet. Ystävällisen tunnustuksen
osotteena Lönnrot lahjotti heille _yhteisesti_ pitkän, sirosti
laatimansa käsikirjoituksen, joka oikeastaan oli _kirje_ Fredrika
Runebergille. Runoilijan puoliso oli nimittäin aikoinaan Lönnrotille
valittanut, että hänen puutteellinen suomenkielentaitonsa esti häntä
oikein nauttimasta vastailmestyneen Kantelettaren runoutta. Silloin
Lönnrot oli häntä varten kirjoittanut laajan selostelun Kantelettaren
sisällyksestä, liittäen siihen runsaan kokoelman kauniimpien laulujen
ruotsinnoksia. Lahjottaessaan käsikirjoituksen Nervanderille ja
Castrénille Lönnrotin tarkotus oli, että "nokkela" kirjailijayhtiö
toimittaisi sen julkisuuteen sekä ruotsin- että suomenkielellä.
Castrénilla ei kuitenkaan enää ollut voimia eikä halua työhön, jonka
tähden se lykkääntyi. Myöhemmin kallisarvoinen käsikirjoitus tavalla,
josta tässä ei ole oikea paikka kertoa -- C. G. Borgin kautta --
joutui tuntemattomille teille. -- Toinen merkkimies, jonka huomio
oli erityisesti kiintynyt Castréniin, oli Z. Topelius. Läheisten
henkilöitten kertomuksista tiedetään, että Topelius toivoi hänestä
itselleen seuraajaa Pohjoismaiden historian professorina.

Kevätpuolella 1870 Castrénin täytyi erota Hufvudstadsbladetin
palveluksesta. Hän huomasi näet korjaustyön liian rasittavaksi; yön
valvottuansa hän ei enää jaksanut päivällä tehdä työtä tarpeellisella
vauhdilla. Kun asettaa tämän tosiasian yhteyteen sen kanssa mitä
alempana kerrotaan Castrénin terveydentilasta, käy jotenkin selväksi,
että vaivaloinen leipätyö joudutti sitä tautia, joka oli katkaiseva
hänen elämänsä.

Lukuvuotena 1869--70 olin minä poissa Helsingistä, joten minulla
tältä ajalta ei ole Castrénista mieskohtaisia muistoja. Kuitenkin
olen kuullut, miten hän innokkaasti suunnitteli tulevaisuuden
tehtäviä. Veljeni ja hän söivät säännöllisesti yhdessä päivällistä,
ja niin oli heillä, joiden isänmaallinen innostus oli yhtä
suuri ja joiden harrastukset muutenkin olivat samanlaatuisia,
tilaisuus toisilleen tyhjentää sydämensä. Heidän mielituumiansa
oli yhteistöin kirjoittaa Suomen kansan historia, ja oli tehtävä
siten jaettava, että veljeni osalle tulisi vanhempi aika ja
Castrénin uudempi, Ruotsin suuruuden ajasta alkaen. Silloin ei
vielä tietty, että Yrjö Koskinen oli ryhtynyt samaan työhön. Mutta
puhumatta siitä, että ilmitullut kilpailu olisi voinut saada asian
raukeamaan, oli se mahdoton sentähden että Castrénin työpäivä oli
lyhempi kuin kukaan vielä aavisti. Kumminkin veljeni ja Castrén
ennättivät ainakin yhdessä yrityksessä toimia yhdessä. Castrén
oli näet J. R. Aspelinin lähinnä miehenä, kun tämä toukokuulla
1870 useiden muiden kansallismielisten ylioppilasten ja maisterien
kanssa piti valmistavat kokoukset, joiden tuloksena oli Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen perustaminen seuraavan syyslukukauden
alussa. Castrén valittiin yhdistyksen ensimäiseksi sihteeriksi, ja
innolla hän tätä tointa hoitikin niin kauan kuin voimat riittivät,
nimittäin yhden vuoden, ja pöytäkirjoissa[23] monet kohdat todistavat
hänen hartauttaan. Erittäin viittaan hänen laatimaansa kertomukseen
ensimäisen vuoden toiminnasta, josta näytteeksi otan seuraavat
hehkuvat rivit. [Siteerattuansa M. A. Castrénin ankaran tuomion
nuoruuden innostuksesta, joka niin usein tyytyy ainoastaan huutamaan:
"eläköön isänmaa!" Castrén lausuu:] "Tunne ei riitä, sen on tultava
joksikin enemmäksi, rakkaudeksi, antautumiseksi korkean ja puhtaan
esineen palvelukseen, ja sen täytyy tulla niin voimakkaaksi, että se
välttämättömästi on toimiva saman esineen hyväksi. Sydämen liekki
on tuleva niin kuumaksi, että se lämmittää ja vaikuttaa laajemmissa
piireissä kuin yksilön rinnassa, ja niin tapahtuu, kun sen sisällys
ilmestyy työssä isänmaan eteen. Työ antaa voimaa isänmaantunteelle.
Toiminta saa meidät ymmärtämään, ettemme ole ainoastaan päiväläisiä
yhteiskunnassa, vaan sen suuren yhtiön osakkaita, jota sanotaan
kansakunnaksi. Jotakin merkitäkseen tunne on ponnistautuva kirkkaaksi
ja itsetietoiseksi ajatukseksi, elämänaatteeksi, joka yössäkin ja
myrskyssä valaisee tietä. Isänmaantunne on tosin alku, mutta työ
isänmaan hyväksi on kruunu, ja rakkaus on molempain yhdysside. Siis
toimintaa vain!"

Keväällä 1871 Castrén suoritti kandidaattitutkinnon, ja hän oli
samoin kuin minäkin yksi niitä filologeja, joiden julkinen tutkinto
oli 5 p. toukok. klo 1/2 10 aamulla sangen omituisissa olosuhteissa.
Professori A. F. Nordqvistille pidettyjen naukujaisten tähden
peljättiin näet, että yliopisto juuri siinä päivänä suljettaisiin.
Sentähden muutamien professorien hyväntahtoisesta myötävaikutuksesta
viidelle valmistumaisillaan olevalle tentandille myönnettiin
julkinen tutkinto, vaikka heillä vielä oli yksi tai pari ainetta
suorittamatta. Kun olimme saaneet asianomaisten professorien
suostumuksen, me klo 9.15 edellisenä iltana kokoonnuimme Esplanaadin
kappeliin mennäksemme ilmoittautumaan Z. Topeliukselle, joka
edeltäkäyneen tiedonannon johdosta istui meitä odottamassa. Noin
klo 10 tulimme Topeliuksen luokse, joka mitä ystävällisimmin
lupasi järjestää kaikki toivomme mukaan. Klo 9 aamulla professorit
kokoontuivat scrutiniumiin ja kohta sen jälkeen alkoi tutkinto,
jonka perästä päätös julistettiin. Puoli tuntia myöhemmin oli kokous
juhlasalissa, missä se ankara keisarillinen reskripti luettiin,
jonka johdosta sen kevään ylioppilasselkkaukset vihdoin saatettiin
ratkaisuun.[24] -- Päivän levottomuus ei estänyt meitä kolmea uutta
pohjalaista filosofiankandidaattia (K. J. Herrgård oli kolmas)
samana iltana ystäviemme kanssa viettämästä tavanmukaisia kekkereitä
Kaisaniemen ravintolassa. "Oli hupaista ja suomalaista. Kutsuttuja
oli noin 50 ja kaikki sitä oikeaa, uskollista sukujuurta, jolla on
velvollisuutensa maatansa ja kansaansa kohtaan selvänä ja ankarana
silmiensä edessä."

       *       *       *       *       *

Päästyänsä kandidaattitutkinnon huolista Castrén pyysi ja sai
yliopistolta matkarahan harjottaakseen tutkimuksia Tukholman
arkistoissa, ja siinä työssä kului hänen kesänsä -- osaksi J.
R. Aspelinin seurassa, joka myöskin tutkimuksia varten oleskeli
Ruotsissa. Castrénin päämääränä lienee etupäässä ollut ottaa selkoa
maamme edusmiesten mielipiteistä vapaudenajan säätykokouksissa,
niinkuin todistaa ainoa hedelmä, joka ennätti ilmaantua matkan
tuloksena, nimittäin esitelmä Porthaninjuhlassa 1871, "Suomalaisuus
1738 vuoden valtiopäivillä". Painettuna esitelmä ilmestyi
Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1872.

Miten ulkomaanmatka ja edistyneempi kultuurielämä, johon hän
tutustui, Castréniin vaikutti, huomaa Historiallisen Arkiston III:n
osan arvostelusta, jonka hän nähtävästi on kirjoittanut kohta
(elokuun alkupuolella) palattuansa Helsinkiin painettavaksi K.
Kuukauslehden elokuun n:oon. Hän valittaa siinä työmiesten puutetta
historiantutkimuksen alalla ja mainitsee yhtenä syynä sen, että
siihen halulliset eivät voi oleskella Helsingissä arkistojen ja
kirjastojen lähimailla. Kumminkin hän arvelee, että maaseuduillakin
voitaisiin historiallisia tutkimuksia harjottaa -- "mutta meillä
on", hän sitte jatkaa, "yleisö vielä kovin untelo, ja lukuisat
koulunopettajat luulevat täyttäneensä kaiken vanhurskauden,
kun luettavat poikia. Tieteellisyyden luulevat he yliopiston
yksinomaiseksi privilegiumiksi. Ruotsissa sitä vastaan on elämä
tässä suhteessa paljon virkeämpi. Lukukauden loputtua lähtevät
useat koulunopettajat joko arkistoihin lähteiden kimppuun tai
museoihin arkeologiaa oppimaan taikka he matkustelevat maaseuduilla
historiallisissa asioissa. Eräs nuori upseeri [C. Silfverstolpe]
tutkii paraikaa Ruotsin luostarien historiaa, ja etevät tiedemiehet
kiittävät hyvin hänen työtään. Ruotsin ministereitäkin näkee istuvan
valtioarkistossa asiakirjoja kopioimassa. Muutamiksi kuukausiksi
vapaiksi päästyään istuvat Styffe, Malmström, Cronholm y.m.
kernaammin kansansa historian lähteistä tietoja ammentamassa kuin
lehdoissa kesäkauden levähtelevät. Meillä sitä vastaan ei oman
historian tutkiminen innostuta monta. Se on sitä valitettavampi
kuin meillä on niin äärettömästi lähteitä vielä tutkimatta ja
tyhjentämättä, ja sitä kummempi kuin meillä tutkimustyö melkein aina
maksaa vaivansa juuri sen kautta että niin paljon on tutkimatta ja
lähteistä melkein aina saa jotakin uutta. Mutta toivokaamme, että
tämmöisen valituksen syyt piankin katoavat, kun kansallisuusaate
perin pohjaisemmin juurtuu yleisöömme ja kun tosityön tarpeellisuus
kansallisten rientojemme tuleennuttamiseksi oikein selvenee
innostuneen nuorisommekin mielissä".[25] -- Castrén itse pääsi
tänä syksynä varsin miellyttävään asemaan, kun hän tuli silloisen,
pitkälle ulkomaalaiselle tutkimusmatkalle lähteneen, valtioarkiston
amanuenssin J. R. Aspelinin sijaiseksi. Oli vain surkeata että,
niinkuin kohta saamme nähdä, hänen työpäivänsä oli laskemaisillaan
juuri silloin kun hän oli joutunut mitä edullisimpaan työpaikkaan.

Syyskuun alusta 1871 Castrénilla oli toinenkin virka, hän oli näet
ruvennut Uuden Suomettaren aputoimittajaksi, ja sanomalehtityöhön
hänellä oli aivan erikoisen hyvät edellytykset. Hänellä oli, niinkuin
jo tiedämme, sujuva kynä, hän oli joutuisa työssään, hänellä oli
enemmän tietoja ja kirjallista kokemusta kuin tavallisesti hänen
ikäisillään, ja jo kouluvuosinaan hän oli alkanut eri lehdissä
julkaista pienempiä kirjoituksia. Toimen otollisuutta luonnollisesti
enensi sekin, että Castrén joutui yhteistyöhön niin rakastettavan
miehen kanssa kuin Viktor Löfgren (Lounasmaa) oli. Hän muutti
asumaankin Löfgrenin luokse, jonka kodissa (Palmqvistin talon
toisessa kerroksessa, Fabianin- ja P. Esplanaadinkadun kulmassa)
lehden toimisto oli. "Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén
oli", Lounasmaa sanoo muistelmissaan. "Aina hyvällä tuulella, vaikka
terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka hän innolla
ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen ja tapojen
tuntija. -- Hänen tehtävänä oli ulkomaanosaston ja 'kaikenlaisten'
toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi myös 'tietoja
eri aloilta', eikä ainoastaan mitä nyt 'kaikenlaiseksi' leimataan,
sekä 'laillisten ja virallisten ilmoitusten' kokoileminen, joka työ
silloin oli vaivaloisempaa kuin nykyaikana. Sen ohessa kirjoitti
hän silloin tällöin Helsingin-kirjeen tapaisia, lyhyitä katsauksia
päivän tapahtumiin [oli siis 'Matin' edelläkävijä] ja joskus jonkun
pääkirjoituksenkin." Vaikka Castrénin oli näin erilaisista seikoista
huolehtiminen, ei työ kuitenkaan ollut kovin rasittava, sillä lehti
ilmestyi ainoastaan kolme kertaa viikossa (maanant., keskiv. ja
perjant.). Hänen kirjoituksensa eivät ole merkittyjä, mutta itse
aineen laadusta sekä tyylistä voinee kuitenkin päättää, mitkä ovat
hänen käsialaansa. Siten on esim. kirjoitus "Tukholman Suomalaisesta
seurakunnasta" (1871 n:ris 118 ja 120) varmaan tulos Castrénin
tutkimuksista Ruotsissa.

       *       *       *       *       *

Paitsi historiallisia tutkimuksia ja sanomalehtityötä Castrénilla
oli kolmaskin erikoisala, joka hänen mieltään kiinnitti.
Kansanvalistusasia näet innostutti häntä siinä määrässä, että moni
hänen ystävistään luuli hänen aikovan lopullisesti antautua sen
palvelukseen. "Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi",
Lounasmaakin lausuu, "jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa
parhaiten palvella. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset
menestymiseen kansan nuorison opettajana." Jo aivan nuorena
ylioppilaana hänen alotteestaan syntyi n.s. _kansankirjastopuuha_
-- se on hän sai joukon ylioppilaita yhteistyöhön, jonka tarkotus
oli kirjoittaa ja painattaa pikku vihkosia, joita tarjottiin
kauppiaille niin käytettäväksi, että heidän myymälöissään ryypyn tai
muun "kaupanpäällisen" sijasta maalaisille annettaisiin opettava
kirjanen käteen. Tätä yritystä Castrén ajoi tavallisella innollaan,
ja kansankirjaston vihkosia levitettiin tuhansia ja tuhansia;
mutta kun hänen täytyi toimesta luopua, asia pian sammui. Jollei
tämmöisen yrityksen tuloksia voikaan ylen suuriksi arvioida, on se
kuitenkin muistettava, sillä ennen Kansanvalistusseuran perustamista
se oli laatuansa, jollei ainoa, kuitenkin laajimmalle ulottuva ja
vaikuttava. -- Mutta, niinkuin jo sanottiin, Castrén oli aivan
erikoisesti innostunut kansanopistoasiaan. Mitään näkyvää hän tosin
ei ennättänyt saada aikaan sen toteuttamiseksi, mutta se hartaus,
jolla hän aikanaan puolusti meillä silloin uutta aatetta, ei voinut
muuta kuin edistää sen kypsyntää. Ettei hänen puheensa tästä asiasta
enemmän kuin muistakaan ollut tyhjää kopinaa, sen näkee siitä että
hän saadakseen neuvoja ja ohjeita kansanopistoaatteen toteuttamisessa
ryhtyi kirjevaihtoon erään tanskalaisen kansanopistonjohtajan
kanssa. Edessäni on kirjeen alustelma, joka päivättynä 20 p.
jouluk. 1871 on osotettu luutnantti Chr. Nielsenille Fuglebergissä
Tanskassa. Siitä oppii tuntemaan Castrénin mietteet tästä asiasta.
Mainittuaan että Suomessakin jo neljä vuotta ennen oli herännyt
ajatus perustaa kansanopistoja, mutta että asia oli jäänyt sikseen,
syystä kun muka alempi kansanopetus vielä oli niin alulla ja maa
harvaan asuttua, kirjoittaja jatkaa: "Minä vähäpätöisyydessäni
kuitenkin uskon, ettei mikään sivistynyt maa ole liian harvaan asuttu
koulujen rakentamiseksi sekä ettei suinkaan ole oltava luomatta
sivistyslaitoksia sen vuoksi, että kansansivistys ei vielä ole kyllin
korkea, vaan päinvastoin. Mitä sitä paitsi maamme kansansivistykseen
tulee, niin ei ole olemassa henkilöä, joka ei osaisi lukea, jonka
ohella suuri osa yhteistä kansaa osaa kirjoittaakin ja -- mikä on
tärkeintä -- suomalaisen talonpojan lukuhalu on hyvin suuri. Ja että
kansamme jo on saavuttanut sen sivistysasteen, että se on oppinut
käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden sekä välttämättömyyden
tehdä uhrauksia sen hyväksi, sitä todistanee parhaiten se tosiasia,
että samalla aikaa kun maan edustajat ovat määränneet suuria
summia kansakoulunopettaja-seminaareja varten ja kansakoulujen
avustamiseksi, yhteinen kansa on viime vuosikymmenellä perustanut
noin satakunnan kansakoulua, vaikka kova nälkä ainoastaan parin
vuoden kuluessa on surmannut 15 à 20 prosenttia väestöstä. Jo
näistä syistä minä arvelen, että kansanopistojen aika vähitellen on
tullut Suomellekin, niinikään että niiden perustaminen on jatkuvan
kehityksen elinehto sekä että siis minunkin vähien voimieni mukaan
tulee tehdä mitä minun mahdollista on sen toteuttamiseksi, mikä
ymmärtääkseni on välttämätöntä ja oikeaa."

"Tärkein syy näiden opistojen perustamiseen", kirjoittaja edelleen
lisää, "on sentään valtiollinen eli niiden suuri merkitys
kansalliseen kehitykseen katsoen. Tanskan ja Suomen kansan
välillä on jonkinlainen yhtäläisyys mitä tulee niiden asemaan,
ulkomaailmaan nähden, sillä ääretön Venäjä ei ole vähemmän
vaarallinen harvalukuiselle kansakunnalle kuin mahtava Saksa, ja
samoin kuin Tanska, sitte kun aika on hävittänyt Gormin ja Thyran
vallit, on etsinyt oikean Dannevirkensä korkeassa ja syvässä
kansansivistyksessä, samoin tulee Suomen kansan hankkia itselleen
korkeassa _kansallisessa_ sivistyksessä henkisen itsenäisyytensä
kilpi."

Sen jälkeen seuraa lyhyt esitys maamme silloisesta
eduskuntalaitoksesta, kuinka talollissääty siinä seisoi
samanarvoisena kolmen muun säädyn rinnalla ja kuinka tärkeätä
oli että oli olemassa korkeammin sivistyneitä talonpoikia, jotka
kykenivät säätyänsä edustamaan. Semmoisten kasvattaminen olisi
kansanopistojen tehtävä. Mitään talonpoikaisvallan vaaroja,
semmoisia kuin Norjassa ja Tanskassa, Suomessa tuskin oli
peljättävissä niin kauan kuin eduskuntalaitos pysyi muuttamatta.
-- Tähän tapaan selitettyään mielipiteensä ja kantansa Castrén
pyytää tietoja kirjoista ja pienemmistä julkaisuista, joista
voisi oppia tuntemaan Tanskan kansanopistot. "Erittäin on mieleni
kiintynyt Grundtwigin suuntaan, vaikka sitä viime aikoina on paljon
vastustettu. Sanottakoon näet mitä tahansa kirkon ja valtion eron
välttämättömyydestä, on kuitenkin luja vakaumukseni, että ainoastaan
siveelliselle pohjalle (uskonnolle) perustettu kansallisuus voi
luoda todellisesti voimakkaan kansan." -- -- Toisessakin kirjeessä,
jonka Castrén jo kesällä oli Tukholmasta kirjoittanut silloin
Kööpenhaminaan asettuneelle J. R. Aspelinille, hän lämpimästi puhuu
samasta asiasta, sanoen koettavansa saada ainakin yhden kansanopiston
perustetuksi.

       *       *       *       *       *

Mutta, niinkuin jo ylempänä on sanottu, Castrénin päivä oli
laskemaisillaan. Juuri samaan aikana, jolloin hän näin innokkaasti
suunnitteli tulevaisuuden tehtävää, tuli selville, että hän oli
joutunut armottoman taudin kouriin, joka harvoin päästää uhrinsa
vetämättä häntä hautaan. Keuhkotaudin ominaisuuksia on kumminkin
että sairas elää hyvässä parantumisen toivossa, ja niin oli
Castréninkin laita. Hän jatkoi töitään, ja milloin hänet nähtiin
toverien seurassa, hän oli entiseen tapaan iloinen ja harras, mutta
hänen poskillaan hehkui tuo petollinen puna, joka vain on heijastus
sisällisestä, hävittävästä palosta, ja hänen ruumiinsa voimat
heikontuivat heikontumistaan. Jo marraskuulla hän oli alkanut käyttää
rohtoja (juoda kalanmaksaöljyä), mutta paranemisesta ei näkynyt
merkkiäkään. Pidettyään esitelmän Porthaninjuhlassa (todellisuudessa
Castrén oli ainoastaan kirjoittanut esitelmän, sillä "satunnainen
(!) raihnaisuus", sanotaan U. S:ssa, "esti häntä itseä esitelmäänsä
esittelemästä") hän seuraavana päivänä, marraskuun 10:tenä vielä
oli ystävien kanssa huviretkellä Riihimäelle, jossa oltiin yötä,
mutta helmikuulla (1872) hän oli niin heikko, ettei voinut käydä
ulkona, vaan istui ja kirjoitti kamarissaan. Ystävät arvelivat,
että hän ei eläisi kesään saakka, jollei hän pääsisi ulkomaille,
Görbersdorfin parantolaan, jota silloin pidettiin parhaimpana
laatuaan, ja yhteistoimin hän sinne avustettiin. Meitä oli 20, jotka
annoimme kukin 100 markkaa Viktor Löfgrenille, ja tämä "lainasi" ne
Castrénille, sillä peljättiin, että hän hienotunteisuudessaan kenties
kieltäytyisi käyttämästä apua, jos saisi tietää miten monelle hän
joutui kiitollisuuden velkaan. Toukokuulla hän lähti matkalle ja
saapui ennen kuun loppua mainittuun parantolaan. Sieltä hän 12 p.
kesäk. kirjoitti Renne veljelleen, että ensi tutkimuksessa lääkäri ei
ollut lausunut sanaakaan keuhkoista, mutta samana päivänä, kun hän
kirjoitti, oli häntä uudestaan tutkittu, ja silloin oli hänelle hyviä
toiveita annettu. "Toinen keuhko on viottunut kolmanteen kylkiluuhun
saakka", tohtori oli sanonut, "mutta Teillä on suuri elämänpääoma
vasemmassa keuhkossa, joka on aivan terve, ja minä onnittelen Teitä
siihen. Muuten oikeakin keuhkonne paranee, mutta tietysti siihen
vaaditaan aikaa (!)." Arvatenkin kuului hoitomenettelyyn rohkaista
potilaan mieltä, ja kirje olikin toivoa täynnä.

Samassa kirjeessä Castrén kertoo vaikutelmiaan Görbersdorfista,
tuosta surullisen kuuluisasta kylästä (200 asukasta) Riesengebirgen
rinteellä, neljänneksen tuntia Böhmin rajalta, jossa niin moni muukin
suomalainen on oleskellut. Kaamea on varsinkin seuraava kohta:
"Muutamat tulevat tänne puolikuolleina, vaikka Görbergsdorfissakin
ihmeiden aika on mennyt. Niinpä on lyhyellä ajalla, jonka olen täällä
viettänyt, kolme henkeä kuollut. On omituista kuolla semmoisissa
laitoksissa kuin tämä. Kuolemantapaus salataan mahdollisuuden mukaan
muilta potilailta; ne, jotka kylästä päin ovat saaneet asiasta vihiä,
kuiskaavat siitä keskenään. Arkku tuodaan kylästä illalla pimeän
tullen; ruumis puetaan yöllä; varhain aamulla se viedään pois, pari
kolme haudankaivajaa ja paikattua kantajaa seuraa ruumisvaunuja!
Usein ei kukaan muu kuin lääkäri tiedä _mistä_ vainaja oli; _kuka_
hän oli, ilmenee kai hänen papereistaan. Surullista olisi kuolla
vieraassa maassa!"

Ikävää parantolaelämää Castrén luonteensa mukaan koetti lyhentää
työllä. Hän kirjoitti m.m. U. Suomettareen neljä arvokasta
kirjoitussarjaa, nimittäin "Kirkollinen asema Saksanmaalla",
"Jesuiittakysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta Saksassa"
ja "Koulun erottaminen kirkosta". -- Hän viipyi Görbersdorfissa
syksyyn asti. Syyskuun 26 p. hän paluumatkalla ollen kirjoittaa
Görlitzistä: "Terveenä en palaa Suomeen; olen kuitenkin tyytyväinen
jäähyväistutkimukseen, sillä minulle sanottiin, että tauti tosin ei
ole voitettu, mutta kuitenkin ajaksi saatu pysähtymään."

Lokakuun alkupäivinä Castrén saapui Helsinkiin. Hän ei enää
kyennyt hoitamaan virkaansa arkistossa, vaan asettui sairaalaan
("Uuteen klinikkaan"), jossa hän vuoden loppuun vielä toimitti
U. S:n ulkomaanosastoa. Aluksi hän, huolimatta heikkoudestaan,
kauniilla ilmalla kävi ulkona, mutta pian hänen täytyi siitä luopua.
-- Jouluaattona Castrén, mikäli tiedän, oli viimeisen kerran
sairaalan ulkopuolella. Eräs ystäväpiiri -- meitä oli kaikkiaan
kahdeksan -- oli oman kodin puutteessa päättänyt viettää jouluaaton
Morgonbladetin toimituspaikassa, joka siihen aikaan oli Catanin
kahvilarakennuksen[26] itäisessä päässä, ja vanha leski-rouva
Catani oli ystävällisesti luvannut meille toimittaa tavallisen
jouluaatto-illallisen. Koska meillä siellä oli kodikkaampaa kuin
Castrénilla saattoi olla sairaalassa, otimme hänet lääkärin luvalla
yhdeksänneksi mieheksi seuraamme. Itse illan viettämisestä en enää
muista yksityiskohtaisemmin kertoa, mutta mainitsen kuitenkin seuran
jäsenet, joista useimmat aikoja sitten ovat kadonneet maan päältä,
nimittäin J. R. Aspelin (joka vartavasten oli tullut Pietarista,
missä koko syksyn oli harjottanut muinaistieteellisiä tutkimuksia
museoissa ja arkistoissa), J. V. Calamnius, K. A. Castrén, W. K.
Cronström, P. E. Ervast, Kaarlo Kaslin, Krist. Kekoni, F. Perander
sekä tämän kirjoittaja.

       *       *       *       *       *

Tuskin Castrén itsekään enään uutena vuotena (1873) ajatteli
parantumista, mutta kumminkin hän toivoi elävänsä kesäksi, jotta
voisi matkustaa äitinsä luokse Sotkamoon. Se toivo oli sentään turha,
samoin kuin sekin että äiti tulisi Helsinkiin, vaikka siitä oli
puhetta ollut. Olen jälestäpäin kuullut äitiä raskaasti painaneen
ettei hän matkaa tehnyt, mutta puhumatta hänen varattomuudestaan oli
silloin, jolloin Pohjanmaalta tuleva vasta Hämeenlinnassa tapasi
rautatien, matkustaminen Sotkamosta Helsinkiin talviseen aikaan
liian arveluttava asia 62-vuotiaalle yksinäiselle rouvalle. Ainoan
vaihtelun sairaalle tuottivat ystävien käynnit. Heiltä hän sai kuulla
uutisia ulkomaailman tapahtumista ja heille hän puolestaan sai
puhua mieliaineistaan, kirjallisista ja kansallisista tehtävistä.
Eikä hänessä silloin huomattu toivottomuutta taikka pessimististä
mielialaa, eikä hän koskaan valittanut kovaa kohtaloansa. Itse
asiassa hänen sielunsa nyt näytti oikean, harvinaisen laatunsa; oli
kuin se olisi kohonnut, jalostunut ja kirkastunut samassa määrässä
kuin ruumis lakastui. Ensi aikoina hän puhui omista aikeistaan,
niinkuin Porvoon valtiopäivien asiakirjojen toimittamisesta painoon,
elämäkerrallisten tietojen keräämisestä samojen valtiopäivien
miehistä (tästä jälkimäisestä asiasta minä hänen pyynnöstään
kirjoitin kehotuksen yleisölle, joka Muinaismuistoyhdistyksen
toimesta julkaistiin) y.m.s. Sittemmin hän, arvattavasti tuntien
että loppu läheni, ehdotti muille tehtäviä ja kehottamalla kehotti,
etteivät jättäisi sitä tai sitä tekemättä. Niin hän kehotti
minua kirjoittamaan 1808--09 vuosien sodan historian nuorisolle,
vaikka minä silloin ja myöhemminkin asiaa muistellessani aina
olen tuntenut, ettei se kuulunut alaani enkä sentähden ole siihen
ryhtynytkään. Sitä vastoin Castrén itse juuri sairautensa aikana
kuumeentapaisella innolla entisten tutkimustensa nojassa ja uudestaan
toimittamalla ennen ruotsiksi kirjoittamiansa, ylempänä mainitulta
"ääripiirustuksia", sepitti kansantajuista kertomusta samasta
sodasta. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä, toi Nervander
hänelle Lönnrotin tekemän ja lahjottaman "kirjoituslaudan", jolla
sairaan kävi kirjoittaa makaavassakin asennossa. Tämä Castrénin
viimeinen teos jäi kumminkin keskeneräiseksi -- siitä valmistui vain
noin kolmas osa. Joukahaisen VII:een vihkoon on siitä painettu kaksi
lukua viehättävän esitystavan näytteenä.

Huhtikuun 8 p. Castrén kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen.
Siinä hän muun muassa vielä pyytää raha-apua välttämättömiin
menoihin, sillä edellisestä saattaa aavistaa, että sairas ei
säästynyt huolista eikä edes tuskallisista kohtauksista, joiden
aiheena oli hänen varattomuutensa ja velkansa, joita hän ei
kuolinvuoteellaan voinut suorittaa eikä muutenkaan hoitaa. Otan
kirjeestä seuraavat rivit:

"Oma veljeni Renne! Kyllä minä kenties voisin kirjoittaa muutamia
riviä musteellakin ja kynällä, mutta näin [se on lyijykynällä] on
minun helpompi ja mukavampi. Summa on nyt kuitenkin se, että minä
pian lienen kykenemätön käyttämään niin mustetta kuin lyijyä, sillä
voimani vähenevät siinä määrässä päivä päivältä. Ja minä uskon,
että viimeinen hetkeni samassa määrässä lähestyy. Sentähden tahdon
nyt kirjoittaa sinulle, sillä saattaa olla viimeinen kerta, kun
voin sen tehdä. Et usko kuinka voimattomaksi minä yht'äkkiä saatan
tulla, en jaksa ollenkaan istua, ainoastaan maata horroksissa. Nyt
olen sielultani ollut virkeämpi, mutta ruumiin voimat alenevat
taukoamatta. -- -- Tämän heikkoustilan syyksi sanotaan kevättä, joka
jo on tehnyt kadut paljaiksi ja koliseviksi, tuonut tänne leivosia
ja joutsenia, kasvattanut orvokkeja ulkoilmassa ja vetänyt sinisen
viivan sataman jään tuolle puolen, sanovat ne, jotka käyvät ulkona --
minä en ole ollut ulkona pitkiin aikoihin."

"Äitiä minä en enään odota. Kuinka se sentään olisi ollut hauskaa,
huomaan parhaiten nyt kun alan olla niin heikko, etten itse kykene
mihinkään. -- -- -- Minun on ollut niin iloista ajatella, kuinka sinä
olet istunut työtä tehden erämaassa omien protokolliesi ääressä,
silloin kuin minä olen maannut kykenemättömänä. Toimistotuumakin on
mieleeni; on hauskaa nähdä, että sinä niin rohkeasti käyt asiaan
käsiksi; eiköhän se sitä paitsi tule tuottavaksi.[27] Jatka niin,
niin käy hyvin! [Sen jälkeen vielä helliä jäähyväissanoja.] En tiedä
parempaa kuin Davidin 103:s salmi. Jumala antakoon meille anteeksi,
varjelkoon meitä ja siunatkoon meitä kaikkia. Tällä hetkellä en jaksa
enempää." --

Sattui niin että minä olin viimeinen ystävä, joka kävi kuolevan
luona. Kerron siitä samoin sanoin kuin eräässä kirjeessä kohta sen
jälkeen. -- Kuoleman edellisellä viikolla Castrén tuli niin heikoksi,
että häntä väsytti jos vähänkään aikaa istui hänen huoneessaan.
Sentähden me harvoin menimme sisään, kysyimme vain hoitajalta, miten
sairas voi ja lähetimme hänelle terveisiä. Olin muutamina päivinä
ollut estettynä käymästä sairaalassa, kun maanantai-iltana yht'äkkiä
päähäni pisti mennä sinne. Oli vähän yli klo 8. Hän oli erittäin
heikko ja puhui niin hiljaan, että täytyi kallistaa korva hänen
suutaan kohti kuullakseen sanoja. Kun hän puhui eräästä harhateille
joutuneesta käsikirjoituksesta, pyysin häntä jättämään semmoiset
huolet. Kysyin, eikö ystävät nyt saisi valvoa hänen luonaan? Hän
epäili sinne tänne ja sanoi vihdoin, että meidän oli jaettava yö
keskenämme, niin että kukin valvoisi aikansa. Sitte hän sanoi
hoitajan kohdelleen häntä hyvin ja lisäsi: "Jos minä kuolen eikä
kukkarossani ole rahaa, niin kerätkää keskenänne hänelle lahja."
Sen lupasin. Sitte kysyin haluaisiko hän, että lukisin hänelle
jotakin ääneen. -- "Lue Daavidin 119:s salmi." Luettuani noin 90
värssyä kysyin, joko häntä väsytti kuulla? -- "Onko se vielä pitkä?"
-- "On kyllä", vastasin. -- "Jätetään sitte myöhemmäksi." -- Nyt
istuin kauan vaiti, lukien itsekseni. Castrén makasi rauhallisesti
uinaillen. Silloin hoitaja tuli tekemään valkeaa uuniin. Minä päätin
mennä puhuttelemaan ystäviä valvomisesta. Sanoin siis hyvästi,
luvaten tulla takaisin. -- "Tuleeko"; Castrén silloin kysyi, "hoitaja
valvomaan yöllä?" -- "Tulee", oli vastaus. -- "No tulkaa sitte
huomenaamulla, aamuin minun aina on vaikeampi, tulkaa yksitellen."
-- Kun otin häntä käteen, tuntui se kylmältä. Niin menin pois. --
Klo 5 aamulla nousin ja menin sairaalaan. Silloin tapasin ystävämme
kuolleena. Sen jälkeen kun illalla menin, hän oli kaksi kertaa
pyytänyt juoda. Hengitys oli muuttunut hieman raskaammaksi ja sitten
yhä heikommaksi. Mitään sanomatta hän oli ikäänkuin uneen vaipunut.
Se tapahtui klo 2 aikana aamulla huhtikuun 22 p.

       *       *       *       *       *

Castrénin kuolema teki syvän, unohtumattoman vaikutuksen meihin,
hänen lähimpiin ystäviinsä. Hänen lahjansa olivat niin suuret ja
se mitä hän jo oli tehnyt oli siksi huomattavaa, että me odotimme
häneltä paljon. Hänen isänmaanrakkautensa oli niin puhdas ja
tulinen, hänen luonteensa niin raitis ja vilpitön, että hän meistä
oli suomalaisen nuorukaisen esikuva. Sitte tuo hiljainen ja tyyni
kulku kuolemaa kohti, joka ehdottomasti muistutti niitä sodan
sankarihahmoja, jotka aina asuivat hänen mielessään ja joiden
seikkailuja hän ei väsynyt kuvailemaan. Niiden urhoollisuudessa,
kestävyydessä ja kärsivällisyydessä hän näki kansamme parhaita
ominaisuuksia, ominaisuuksia, joita hän tahtoi nuoremmissakin
polvissa voimaan saattaa. Hänen tulevaisuutensa toivo oli ollut
siinä, ja hänen lohdutuksensa kuoleman tiellä oli siinä, että hän
näki samat ominaisuudet elävinä kansassa, joka oli hänen omansa ja
jonka kuntoon ja kehityskelpoisuuteen hän ehdottomasti uskoi. Hänen
sanansa, että yksistään siveelliselle, uskonnolliselle pohjalle
perustettu kansallisuustunto antaa kansakunnalle voimaa, ei ollut
turhaa teoriaa. Castrén oli sisimmältään uskonnollinen -- toisin kuin
tietääkseni ehkä useimmat toverinsa -- vaikka hän kyllä vapaasti
ajatteli monesta uskonkappaleesta. Miten hän olikaan elänyt kaukana
lapsuuden kodistaan, hän ei ollut repinyt poikki niitä juurisäikeitä,
jotka tässä kohden kiinnittivät hänet alkuperäänsä, ja erittäin
äitiinsä, joka myöskin näyttää oheen itsenäinen uskonnollisuudessaan.
Tämän päätän siitä, että muuan vanha äidin ystävä kertoo Johanna
tädin antaessaan neuvoja uskonnollisissa asioissa ja turvaamisesta
Jumalaan varottaneen kenenkään liittymästä mihinkään lahkokuntaan.
Vielä on huomattava, että Castrén oli saanut uskonnollisia
vaikutelmia setänsä luona, joka perheineen kuului aikansa
heränneisiin. Todistuksen Castrénin uskonnon suoruudesta antoi meille
hänen haudallaan professori A. W. Ingman, joka oli käynyt häntä
tapaamassa sairauden aikana ja siunasi vainajan tomun. Kuoleva ei
ollut salannut epäilyksiään, "mutta", herttainen opettaja lisäsi,
"minä rauhoitin häntä sanoen, että hänen ei tarvinnut huolehtia
uskonkappaleista, vaan vilpittömin sydämin turvata ikuisen rakkauden
Jumalaan." -- --

       *       *       *       *       *

Päätettyäni tämän kirjoituksen tuntuu helpolta kuin olisin kauan
laiminlyödyn velvollisuuden täyttänyt. Kumminkin olen kahden
vaiheilla, mistä syystä Kaarlo Castrénin kuva välttämättömästi
oli piirrettävä, senkö tähden että hänen nuori hahmonsa kauniisti
kuin uusi Vilhelm von Schwerin täydentää vanhempien suomalaisuuden
esitaistelijani, rivin, vai senkö että eheät, puhtaat, syvät
luonteet, jos niitä aina onkin olemassa, kumminkin ovat niin
harvinaisia ilmiöitä jokapäiväisessä ihmisvilinässä, että jokaisen,
joka semmoisen on oppinut tuntemaan, tulee parhaimman mukaan saattaa
se muittenkin tunnettavaksi. Kenties ovat tietämättäni molemmat syyt
minua johtaneet.

       *       *       *       *       *

Noin kaksi ja puoli vuotta Castrénin kuoleman jälkeen, toverit
teettivät hautakiven hänen lepopaikkansa merkiksi. Siihen oli
hakattu hänen nimensä sekä syntymä- ja kuolinpäivänsä, ja juurelle
sanat: Pohjalais-Osakunta pystytti patsaan. Kiven paljastus tapahtui
Porthaninpäivänä, marraskuun 9:ntenä 1875, osakuntalaisten ja
muutamien muiden ystävien läsnäollessa. Osakunnan kuraattorina
minä silloin lyhyessä puheessa esitin vainajan elämänvaiheet
ja luonteenkuvan. -- Olen tahtonut tämän mainita ei ainoastaan
säilyttääkseni muistoa toverikunnan, laadultaan harvinaisesta
kunnianosoituksesta, vaan varsinkin sen vuoksi, että viranomaiset
ovat hyväksi katsoneet _hävittää_ muistomerkki Castrénin haudalta.
Muistan kyllä aikoinaan osakunnan puolesta suorittaneeni maksun
siitä, että hautakivi saisi olla rauhassa paikallaan, mutta kumminkin
se on siitä kadonnut. _Milloin_ se on huomattu tarpeeksi kauan
palvelleen tarkoitustaan, on minulle kumminkin tuntematonta.



HERMAN FRITHIOF ANTELL



Kuuluisimmaksi koulutovereistani on tullut se mies, josta aikomukseni
on tässä kettoa. Enemmän kuin muista on hänestä kirjoitettukin, mutta
koska julkisuuteen tulleet tiedot mainiosta lahjottajasta ovat sekä
vaillinaisia että (osaksi) vääriäkin, tahdon esittää mitä koulu- ja
myöhemmiltäkin ajoilta muistan taikka luotettavista lähteistä olen
tietää saanut hänen elämänvaiheistaan.

Antellin isä, kookas, tukeva ja vahva, valkeahapsinen,
teräväkatseinen ukko, Korsholman eteläisen, maamme väkirikkaimman
kihlakunnan kuuluisa kruununvouti, asessori, sittemmin (erottuaan
virastaan 1858) kamarineuvos Herman Rosenberg, oli kouluaikanani
Vaasan kaupungin huomatuin "originaali", eriskummaisuus.[28]
Harald Wieselgren (Ny Ill. Tidn. 1893 n:o 15) sanoo hänen olleen
Ruotsalaisen Akatemian vakinaisen sihteerin, mainehikkaan Nils
Rosén von Rosensteinin (kirjoitti itse ainoastaan von Rosenstein)
avioton poika, mutta se on epäilemättä erehdys, vaikka Antellkin,
mikäli kerrotaan, toisinaan, hyvällä tuulella ollessaan, kuuluu
niin väittäneen. Vanhain vaasalaisten jutelmien mukaan (jotka Oskar
Rancken on julkaissut Vasabladetissa 1893 n:o 33 ja joita tässä
kirkonkirjoista saaduilla tiedoilla on oikaistu ja täydennetty) oli
hänen isänsä, 1799 Vaasassa 37-vuotiaana kuollut majuri Pehr Herman
Aurivillius (aateloituna) Rosén von Rosenstein.[29] Äiti taasen oli
25-vuotias Anna Beata Spångberg, jonka isä, hienoseppä ("klensmed")
ammatiltaan, sanotaan Ruotsista muuttaneen Vaasaan siihen aikaan, kun
hovioikeuden taloa rakennettiin. Sepällä, jota kirjoissa nimenomaan
mainitaan hovioikeuden sepäksi ("Hofrättssmed"), oli useita kauniita
tyttäriä, jotka joutuivat huonoille teille.[30] Mitä erittäin Anna
Beataan tulee, niin hän, synnytettyään aviottoman poikansa 22/3
1798, tosin meni naimisiin Oravaisista syntyään olevan työmiehen tai
merimiehen Karl Juhonpoika Salinin kanssa ja syntyi siitä aviosta
poika Karl Johan, jolle kolme vuotta nuoremmalle velipuolelleen
Rosenberg osti talon Maalahdella (Ylimaalahden Viasgrändissä), mutta
sittemmin hänellä vielä oli kolmaskin poika, Johan Erik, joka ei
ollut nimeltä Salin, vaan samoin kuin ensimäinen käytti sukunimeä
Rosenberg, kävi Waasan koulun, antautui lainopilliselle uralle ja
oli jo hovioikeudennotaari, kun 1851 ampui itsensä. Äiti asui toisen
puolen elämäänsä Maalahdella, ensin poikansa Karl Johan Salinin
luona ja sitte (pojan kuoleman jälkeen 1843) erään pojantyttärensä
Brita Stinan (hänkin kahden aviottoman pojan äiti) hoitamana
Herrgårdin talon maalla Alamaalahden kylässä v:een 1860, jolloin
kuoli 87-vuotiaana ja "kunniallisesti" haudattiin kamarineuvos
Rosenbergin kustannuksella ja läsnäollessa. -- Rosenberg nimi syntyi
siten, että isän nimen kahteen ensimäiseen tavuun yhdistettiin äidin
nimen toinen tavu. Ranckenin tietoa Rosenbergin isästä todistaa muun
muassa se, että hänen täydellinen nimensä oli Petter Herman (siis
sama kuin isän), vaikka hän, tuntemattomasta syystä, ei käyttänyt
eikä kärsinyt kuulla mainittavankaan edellistä näistä nimistä. --
Herman Rosenberg on itse kertonut erään vanhan akan opettaneen häntä
lukemaan ja koko koulusivistyksensä maksaneen neljä plootua (!);
mutta kun hänellä oli mitä parhaimmat luonnonlahjat, hän raivasi
itselleen tien edulliseen virka-asemaan. Palveltuaan juoksupoikana
ja kirjurina hän jo 17-vuotiaana tuli v.t. kihlakunnankirjuriksi,
20-vuotiaana (1818) v.t. kruununvoudiksi ja 26-vuotiaana (1824)
vakinaiseksi kruununvoudiksi, jommoisena hän pysyi jo ennen
mainittuun vuoteen 1858.[31] Pitkällä virka-ajallaan hän laski
perustuksen rikkaudelleen, josta hän vanhempina päivinään oli
tunnettu. Rosenberg oli näet kruununvoutina siihen aikaan, jolloin
Ruotsin rahaa vielä yleisesti käytettiin, vaikka verot olivat
suoritettavat Venäjän rahassa, ja monen muun kantomiehen tapaan hän
käytti sitä asiain tilaa edukseen vaihtamalla rahaa enemmän tai
vähemmän mielivaltaisen kurssin mukaan. Näin ja viljakaupallakin,
jossa hän, niinkuin yleisesti väitetään, myöskin keinotteli
kruununmakasiinien jyvävarastoilla, hän kokosi melkoiset varat,
joiden hoito ja kartuttaminen oli hänen loppuikänsä päämäärä. Sekä
herroille että talonpojille Rosenberg lainasi rahaa kuuden prosentin
korkoa vastaan, ja hänen tarkasti valvoessaan rahaliikettään pääoma
siten kasvamistaan kasvoi. Tavoiltaan ukko oli säännöllinen ja
elämässään säästäväinen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta
vieraanvarainen, vuosittain pitämästä ainakin yhdet suuret ja väliin
pienempiä kutsuja, joissa ruuat ja juomat olivat runsaat ja isäntä
iloisena ja humoristisena rehenteli, joskus Bellmanin laulujakin
laulaa rämähytti. Ruplien ja säästäväisyyden mukaan hän ihmisiä
arvosteli. Kun kerrottiin toisen tai toisen suurista tuloista, hänen
oli tapa keskeyttää: "älkää puhuko hänen tuloistaan, vaan sanokaa
paljonko häneltä vuodessa menee!" Kun hän oli johonkin mieheen
ihastunut, saattoi hänen ylistävä arvostelunsa pukeutua seuraavaan
muotoon: "hän on kerrassaan kelpo mies -- hän on, lempo vieköön,
aivan kuin suuri seteli!" Yleensä hän oli, eritoten voimiensa aikana,
kova- ja karkealuontoinen, puheessaan jotenkin sivistymätön, jopa
törkeäkin, ja monta juttua kierteli siitä, miten hän oli tylysti
karkottanut luotaan lainanpyytäjiä, joiden maksukykyä hän epäili.
Vanhoina päivinään hän kuitenkin lauhtui. Nälkävuosina 1860-luvun
lopulla hän kuuluu antaneen paljon köyhille, muutenkin hän -- joskus
nimettömästi -- lähetti apua puutteenalaisille, ja Kr. Svanljungille,
joka usein keräsi apua sotavanhuksille, hän oli kerran kaikkiaan
antanut määräyksen merkitä hänen puolestaan "yhtä paljon kuin veli
Wolff" ja, tämän kuoleman jälkeen, "yhtä paljon kuin sisar Sundén".
Myöskin lainanannossa hän saattoi olla erittäin avulias tunnetusti
luotettavia miehiä kohtaan. Kun isäni 1860-luvun alkuvuosina
rakennutti pienen talon (uudessa) Vaasassa, Rosenberg lainasi hänelle
useita tuhansia ilman mitään takausta ja suostuen siihen, että velka
maksettiin vähin erin niinkuin lainanottajalle parhaiten sopi.

Huolimatta siitä että Rosenberg ennen mainitulla tavalla edukseen
käytti virka-asemaansa nautti hän erinomaisen kokeneena ja kykenevänä
miehenä ehdotonta luottamusta. Taloudellisissa y.m. asioissa
maalaiskansa turvasi hänen neuvoihinsa ja niinikään kaupungin
viranomaiset usein vaikeissa kunnallisissa pulmissa. Oltuaan
väsymätön työntekijä virkamiehenä hän myöhemmin oli huvitettu
vararikkojen tehneitten taikka muitten yksityisten, niiden joukossa
korkeiden virkamiesten, rappiolle joutuneiden raha-asioiden
järjestämisestä. Semmoisiin tehtäviin hän olikin miehiä paras,
mutta kyllä hän myöskin häikäilemättömästi kohteli niitä miekkosia,
joiden sekavia vyyhtejä hän selvitteli, kelle tahansa jutellen
miten sen ja sen asiat olivat -- hienotunteisuus näet ei ollut
kamarineuvoksen avuja. Vihdoin Rosenbergin kokemusta käytettiin
tärkeissä virallisissa toimissa. Niin hän esim. 1860:n vaiheilla oli
puheenjohtajana komissionissa, jonka asiana oli suorittaa silloin
toimeenpantava ruotulaitoksen tasoitus Etelä-Pohjanmaalla, ja hänelle
siitä julkisetkin kiitokset kannettiin, että kaikki sujui hyvin,
kansan tyydytykseksi.[32]

Elämänsä lopulla erään alempana mainittavan sairauden jälkeen
Rosenberg tuli säännölliseksi kirkonkävijäksi. Joka sunnuntaiaamu
renki valjasti hevosen ja saatti isäntänsä kirkkoon, missä tämä aina
istui samassa penkissä, ja toi hänet sitte kotia. Sitä ennen ei
tiedetä ukon olleen jumalisuuteen taipuva, ja vaikka hän kuultiin
ääneen papin mukaan lausuvan rukoukset, alkaen tunnustuksesta:
"minä vaivainen syntinen ihminen" j.n.e., vanha Aatami ei nytkään
tahtonut lähteä. Kerrankin kun tuomarinrouva Leontine Gumerus oli
sattunut hänen naapurikseen, ukko muutaman hiljaisen rukouksen
aikana, muun kirkkoväen istuessa pää hurskaasti painuneena penkin
rintamukseen, puoliääneen kysäisi: "onko totta mitä puhutaan, että
Gumerus on myynyt käräjäkappa-jyvänsä -- -- --?" (mainiten alhaisen
hinnan). Saatuaan myöntävän vastauksen hän huudahti: "Gumerus
olisi asetettava holhouksen alaiseksi!" -- Toisen kerran Rosenberg
astuessaan kirkosta, jossa oli saarnattu evankeliumin sanoista:
Huokiampi on kameelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan
Jumalan valtakuntaan sisälle tulla, tapasi tuttavan ja lausui tälle:
"jos rikkaitten todella on niin vaikea, kuinkahan sitte -- Wolffin
käy?" (kauppaneuvos Wolff oli kaupungin varakkain mies). -- Tällä
loppuajallaan Rosenberg myöskin lahjotti 20,000 markkaa urkujen
hankkimiseksi Mustasaaren kirkkoon ja pienemmän summan samaan
tarkoitukseen Koivulahden kirkolle. -- Kirkkomatkalla vilustumisesta
Rosenberg sai sen keuhkotulehduksen, joka vei hänet hautaan.

Antellin äiti oli nimeltä Brita Kaisa Anttila, ja oli hänkin
synnyltään avioton. Hänen äitinsä, Liisa Juhanintytär Varala eli
Tavast, oli Pirttikylästä (Pörtom) muuttanut Mustasaareen, missä hän
joko Tuovilan tai Höstveden kylässä synnytti Brita Kaisan. Sittemmin
hän meni naimisiin loismiehen Matti Mikonpoika Anttilan kanssa
Höstveden kylästä, joten avioton lapsikin sai sukunimen. Anttila oli
kotoisin Vöyrin pitäjästä, ja se selittänee, että Antellin äitiäkin
on sanottu vöyriläiseksi. Näistä tiedoista johtuu, että jollei
Anttila nimikään, niin kumminkin Varala nimi antaa syytä olettaa,
että Antell äidin puolelta oli suomalaista syntyperää.[33]

Brita Kaisa Anttila palveli sekä Karjatalolla ("ladugården")
että kaupungissa, ja oli hänellä jo ennen ollut yksi avioton
lapsi (nimittäin poika Karl August, joka kuoli 10-kuukautisena
1843), kun _Herman Frithiof_ syntyi 28 p. toukok. 1847. Vaikka
Rosenberg ei antanut pojalleen sukunimeään, vaan ainoastaan toisen
ristimänimistään, on todennäköistä, että hän ei salannut kenen poika
oli. Sen päätän siitä, että ristiäisiin 30 p. toukok. oli kummeiksi
kutsuttu sangen arvokkaita kaupunkilaisia, nimittäin lukionlehtori
Konstantin Törnudd, lehtorin rouva Renvall, alkeisopettaja Grönqvist,
rouva Emilia Carlborg, maisteri Ludvig Björkman ja mamselli Natalia
Meurman. Syntyneitten kirjassa, mistä nämä nimet on otettu, on
äidin nimelle annettu ruotsalainen muoto _Antell_, joka tuli pojan
nimeksi. Pappi oli kappalainen G. H. Schroderus, jonka kaunista
messuääntä olen kuullut vanhojen vaasalaisten kiittävän; kun hän
messusi saattoi siitä nauttia kirkon ulkopuolellakin, niin heleä
ja voimakas se oli. Mutta joskin Rosenberg piti huolta siitä,
että ristiäistoimitus oli arvokas, on toiselta puolen oletettava,
ettei se tapahtunut hänen kodissaan. Hän oli näet nainut mies, ja
miten häikäilemätön hän monessa kohden olikaan, ei hän kuitenkaan
ottanut "ottopoikaansa" kattonsa alle ennenkuin oli tullut leskeksi.
Rouva Rosenberg oli nimismiehen tytär Katarina Kristina Kaskas
Lapualta, miestään puoli vuotta vanhempi (s. 23/9 1797). Mikäli
sanotaan ja ymmärtää saattaa, ei sopu puolisojen välillä ollut
kiitettävä. Avio oli nimittäin lapseton, ja miehellä oli muitakin
rakkaussuhteita kuin Antellin äidin kanssa, ja eläviä todistuksia
hänen huikentelevaisuudestaan lienee myöskin ollut useampia olemassa.
Toiselta puolen "mutter Rakel", joksi Rosenberg sanoi vaimoaan,
kuuluu osanneen pitää puoliaan, niin että ukko ei voinut olla häntä
kokonaan lukuunottamatta. Rouva kuoli 24/1 1859.

En ole keltään saanut tarkempia tietoja Antellin varhemmasta
lapsuudesta, mutta nähtävästi hän silloin oli äitinsä hoidossa.
Tämä elämänjakso ei kuitenkaan ollut seitsemää vuotta pitempi,
sillä Brita Kaisa Anttila eli Antell kuoli 9/7 1854 ainoastaan 34
vuoden ikäisenä. Minkälainen hän luonteeltaan oli, on epätietoista.
Eräs muistoonpano kirkonkirjassa v:lta 1851[34] on näet räikeässä
ristiriidassa Wieselgrenin hänelle antamien mainesanojen kanssa
"lempeä ja hyvä ruotsikko". Mutta jos hän olikin karkea muita
kohtaan, saattoi hän silti hellästi kohdella omaa lastaan. Itse en
koskaan kuullut Antellin puhuvan äidistään, mutta ulkomaalaiselle
ystävälleen Henrik Bukowskille hän näyttää olleen avomielisempi;
Bukowski on minulle kertonut, että hän Antellin puheista oli
huomannut hänellä olleen "valoisan muiston" äidistään. Mainittakoon
myöskin, että Antell toimitti hautakiven äitinsä haudalle. Mutta
kuinka mittaamaton tekijä äidinrakkaus lieneekään, eli pikku
Frithiof kumminkin äitinsä luona sivistymättömässä ympäristössä,
eikä toisin ollut sen jälkeenkään. Pari viikkoa ennen äidin kuolemaa
oli Raastuvanoikeus määrännyt pojan holhoojaksi vanginkuljettaja,
sitte kruununmittari Jonas Wiklundin ja tälle, jolla oli jotenkin
samanikäinen, leikkitoveriksi sopiva poika, Herman (s. 17/7 1846,
Kajaanin pormestari 1871--83, kuollut hovioikeudensihteerinä
1894), joutui nyt Frithiof kasvatettavaksi. Wiklundit olivat
talonpoikaista väkeä kaupungin lähiseuduilta. Mies oli tavalla tai
toisella saavuttanut Rosenbergin luottamuksen, ja häntä kaksi vuotta
vanhempi vaimo, Kristina Sofia Fogelklo, synt. Raippaluodolla 1809,
lienee palvellut kruununvoudilla, mikä selittänee huhun, että ne
kaksi poikaa, jotka yhdessä kasvoivat pariskunnan hoidossa, olivat
keskenään läheistä sukua.

Wiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa
pohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta
kertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että
oltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita
päähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa,
oikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen
vaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat
toimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha,
mustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi
omaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli
tähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten "Wiklundska" yllätti
Frithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen
voileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva
miljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin
huudahduksella: "peijakkaan akka!" keventää sydäntään. En tiedä oliko
lehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin
tuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä --
"ja joutuun!" -- noutamaan lehmät jostakin "Tupakkapellon" tuolta
puolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta
ja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän
se haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui
ulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä
hän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta
korkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut,
jota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut
nostaa ottopoikansa ("fosterson"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa
orvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi.
Eräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai
1857.

Viimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka
sai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen
hädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai
määräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi
riippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa
perille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui
turmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että
hän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin
ylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti
Frithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan
kasvatettavaksi -- josta kohta enemmän alempana -- jo toiseksi hän
(kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena
hoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista
sataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen
isänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin
terveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä
vaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin
omaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan
myöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta
Wiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin
hovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin
mieliksi.

Niinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui
se osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,[35] osaksi
sentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla
oli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena
sen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856
Rosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa
Vaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s.
1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka "oli
ikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen", olisi voinut
sopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen
kasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli "oikeastaan hyväsydäminen
mies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen
pinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli
tulinen luonteeltaan". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava,
ja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta
sekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan
hän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan
suomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin
naimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi
sisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, "ystävällinen ja hyvä, vakava
vanhan ajan ihminen", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli
avannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle
ja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja
jälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia
leikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki
Almberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella.
Viipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan
semmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen
oli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan
vaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan
pojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat
(luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus
toimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell
käytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta
Almbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä
sormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen
ylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista
oli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!

Seurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori
Sevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä
vastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua
elämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras
oli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg,
joka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi
Isojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän
itse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi
Vaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon
katseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut
puutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin
armeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että
sama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa
rahalahjoja köyhille. -- Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille
venäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin
joskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja
meluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti
niin kauan kuin kestivät -- rummut.

Suomea lapset puhuivat keskenään ja talonväen kanssa sekä keväällä
rippilasten kanssa, joista muutamat kauempana asuvat olivat saaneet
kortteerin pappilassa. Siten Antell jotakuinkin perehtyi hänelle
ennen outoon kieleen. Kun hän sitä paitsi toveriensa kanssa
nautti kanttorilla asuvan Kaldénin opetusta ja, niinkuin Almberg
todistaa, "tottui yksinkertaisen vaatimattoman maalaispappikin
vakaviin tapoihin ja tavalliseen sivistyneeseen käytökseen, jopa
kirkossakin käymään", niin on tunnustettava, että tämä vuosi oli
hyvin merkillinen ja tärkeä Antellin elämässä -- se oli kerrassaan
ainoa laatuansa. Itse puolestani muistan hänen usein maininneen
"ukko Hjerpen", ja se mitä tässä on kerrottu saa ymmärtämään, että
hän kesällä 1857 palatessaan Vaasaan todella vei mukanaan pysyviä
muistoja. -- Samana vuonna (1857) Antell tuli Vaasan ylialkeiskoulun
ensimäiselle luokalle, jossa minä silloin olin toista vuotta, ja
siitä ajasta olen hänet tuntenut. Koska kumminkin siihen aikaan
sääntönä oli olla kaksi vuotta kummallakin alimmalla luokalla, oli
Antell paitsi ensimäisenä ja kolmantena vuotenaan minua aina yhtä
luokkaa alemmalla, siksi kun hän lukiossa parin muun toverin kanssa
sivuutti yhden luokan, niin että samana syksynä tulimme ylioppilaiksi.

       *       *       *       *       *

Kun Antell oli palannut Isojoelta, tahtoi Rosenberg edelleen hankkia
hänelle asunnon sivistyneessä perheessä ja sopi Vaasan tyttökoulun
opettajan, maisteri A. F. Roosin, kanssa, että tämä ottaisi pojan
täysihoitoon. Se oli kuitenkin epäonnistunut sijoitus ("misslyckad
plasering"), niinkuin Rosenberg itse on lausunut[36] arvattavasti
tarkottaen, että Frithiof ei menestynyt Roosin luona, joka kyllä
oli tiedoiltaan ja kyvyltään etevä, mutta luonnoltaan kiukkuinen
ja rajupäinen. Silloin Antell jälleen muutti Wiklundille, ja
luonnollista on että hän tässä vanhassa, vähemmän sivistyneessä
ympäristössä unohti paljon siitä mitä Isojoella oli oppinut. Kun
Rosenberg 1859 oli tullut leskeksi, ei mikään estänyt häntä ottamasta
ottopoikaansa luokseen, mutta se tapahtui vasta tammikuulla 1861, ja
hyvin muistan käyneeni siinäkin kodissa, johon Antell silloin tuli.
Rosenberginkin talo oli Kauppiaskadun varrella, melkein vastapäätä
kirkonraunioita, asuinrakennus asetettuna tontin sisälle, niin että
pääty oli kadulle päin, ja Wiklundin talosta sen erotti ainoastaan
palon jälkeen asumattomaksi jäänyt tontti ja poikkikatu. Antellin
hallussa oli pieni porstuakamari, johon päästiin näkemättä ukkoa ja
hänen huoneistoaan. Se, joka luulee pojan nyt tulleen tuntuvasti
hienompaan ympäristöön, erehtyy suuresti. Totuus on, ettei Antell
täälläkään päässyt osalliseksi sivistyneeseen perhe-elämään. Hän asui
isänsä luona ottopoikana ja aina hän sanoi isäänsä kamarineuvokseksi.
Eikä Rosenbergillä ollut luonaan ketään sivistynyttä henkilöä,
vaan ainoastaan talonpoikaista alkuperää oleva emännöitsijä, joka
tietenkin käskyn mukaan taikka kenties käskemättä avusti ukkoa
Frithiofin kasvatuksessa. Ja tämä kasvatus! Ei ole vähääkään
epäilystä siitä, että ukko toivoi pojastaan kunnon miestä, ja
että hän antoi tälle monta hyvää elämän ohjetta; mutta kyllä hän
kohteli ja puhutteli nuorta poikaansa tavalla, joka oli omansa
hämmästyttämään tavallisia ihmisiä. Kun hän esim. tuli Frithiofin
kamariin käskemään häntä jollekin asialle, niin määräyshuuto (ukko
puhui aina kovin äänekkäästi, ikäänkuin huutaen) enimmäkseen
päättyi: "joudu ja kiireesti taikka selkääsi saat!" Entäs alituinen
kiroileminen ja muu törkeys. Eräs Frithiofin toveri kuuli tämän
kerran kysyvän ukolta: "Mikä oli kamarineuvoksen isä?" -- "Saatana
sen tietää", oli vastaus, ja hetken päästä ukko lisäsi: "äpäriä me
olemme niin pitkältä kuin muistetaan".[37] -- Tämän kaiken olen
kertonut sentähden, että se ympäristö, jossa Antell kasvoi, selittää
niin monta puolta hänen olennossaan ja elämässäänkin. Erittäin on
tässä huomautettava, että se seikka, että hän ei nuoruudessaan,
lukuunottamatta Isojoen aikaa, elänyt sivistyneessä perheessä eikä
myöskään joutunut seurusteluun sivistyneiden naisten kanssa, jätti
hänen sivistykselliseen kehitykseensä ja tunne-elämäänsä aukon, jota
siinä kohden onnellisemmat eivät voineet olla huomaamatta. Toiselta
puolen muutamat hänen luonteensa ansiopuolet, niin sanoakseni,
kohoavat arvoltaan, kun ajattelee, missä oloissa hän oli kasvanut.

Kouluajalta muistan, että Antell oli iloinen, reipas, suoraluontoinen
ja luotettava toveri; mutta hienotunteisuutta käytöksessä
toisia kohtaan taikka yleensä hienompaa tunnesäveltä hänessä
tuskin havaittiin. Urheilua nykyisessä merkityksessä ei silloin
tunnettu, mutta tietysti lyötiin palloa, uitiin, luisteltiin ja
myöskin haettiin linnunpesiä (säännöllistä oli että koulupojat
kokoilivat linnunmunia -- eikä kukaan puhunut heille pikkulintujen
suojelemisesta!)[38] -- ja kaikissa näissä poikien puuhissa Antell
oli ensimäisiä. Arvattavasti Antell oli varhain harjaantunut
purjehtimiseenkin, sillä Rosenbergillä oli kesähuvila vanhan sataman
ulkopuolella kaupungin lahdelman rannalla. Koulussakin Antell
edistyi hyvin, sillä hänellä oli "hyvä pää". Verraten vähällä
lukemisella hän oppi läksynsä, joten aikaa riitti toverielämään.
Frithiofin edistyminen oli niin ukon mieleen, että hän jo silloin,
kun poika pääsi neljännelle luokalle, kuuluu tyytyväisenä huutaneen:
"Kuuleppas, Frithiof, jos luet itses ylioppilaaksi, niin saat periä
kaikki minun rahani!" Eräs hänen luokkatovereistaan sanoo historian
olleen hänen mieliaineensa, vaikka hänen myöhemmät opintonsa eivät
sitä todista.

Vaikken voi sanoa, että Antellin ja minun välillämme oli mitään
erikoisen yhtäläistä luonteenlaatuun nähden -- pikemmin oli laita
päinvastainen, hänelle kun kaikki runollinen ja tunnelmallinen
oli vierasta -- olimme kumminkin niin hyviä ystäviä, että minun
muutettuani lukioon Pietarsaareen hän oli niitä Vaasaan jääneitä
tovereja, joiden kanssa vaihdoin jonkun kirjeen. Vuoden päästä
yhdyttiin jälleen (uudessa) Waasassa, kun lukio 1863 muutettiin
sinne takaisin. Rosenberg oli koulukadun äärimmäiseen päähän,
melkein keskelle metsää ("Marian puisto"), niemelle vastapäätä
Palosaarta (Brändö),[39] rakennuttanut yksikerroksisen, mutta muuten
-- hänen säästäväisyyteensä katsoen -- erittäin komean talon, ja
siellä Antellkin oli saanut siistin kamarin, johon oli mentävä ukon
vastaanottohuoneen kautta. Tässä jälkimäisessä huoneessa muistan
niiltä ajoilta, paitsi kirjoituspöytää tinaisine kirjoitusneuvoineen
ja jykeviä kaappeja, seinäkellon Kustaa III:n tyylisessä kullatussa
kehyksessä, numerotaulu tekijän nimellä merkittynä: "Esaias Könni --
Ilmola." Isänsä kuoltuakin Antell antoi kellon olla paikallaan, mutta
huutokaupassa hänen oman kuolemansa jälkeen huudatin harvinaisen
esineen (ainoan laatuansa, jonka olen nähnyt) itselleni. Talossa oli
pienempikin asuinrakennus, pihan alapuolella, metsää kohti, josta
Lauri Stenbäckin kuoleman jälkeen (1870) hänen leskensä vuokrasi
3-huoneisen asunnon, ja on runoilijan leski, huolimatta siitä että
talo on omistajia vaihtanut, saanut siinä asua tähänpäivään saakka. --

Viimeiseltä koulu- (lukio-) vuodeltani muistan Antellin olleen
ahkeran jäsenen pienessä soittokunnassa, joka harvinaisena ilmiönä
koululaiselämässä ansainnee pari riviä muistokseen. Soittokunta
("kapellet") perustettiin syksyllä 1864, ja kuului siihen paitsi
Antellia Gustav Appelberg (kuollut 1894 piirilääkärinä), Gustav
Durchman (nykyään Isonkyrön rovasti ja viime aikoihin asti innokas
soitannonharrastaja), Frans Bernhard Inberg (kuollut 1897 pappina)
ja Alarik Hasselblatt (kuollut 1905 Vaasan hovioikeuden asessorina).
Appelberg ("Paganini") oli johtaja ja niin hyvä viulunsoittaja,
että hän joskus esiintyi konserteissakin soitannonopettajan
Anders Gestrinin ("Stråkajobbin") kanssa.[40] Lähinnä häntä
oli musiikkiin perehtynyt Durchman ("Kuiju"), joka edellisenä
vuonna soitannonopettajan B. V. Palmin johdolla oli harjottanut
klarinetinpuhaltamista. Toiset olivat tietääkseni enemmän tai
vähemmän autodidakteja kukin alallaan, nimittäin Antell huilulla,
Hasselblatt 2:sella viululla, Inberg, ("Dronten") sellolla. Johtaja
sovitti kappaleet soittokuntaa varten huomioonottaen kunkin jäsenen
kyvyn. Antell hoiti ensi ääntä, Paganini toista, Hasselblatt ja
Kuiju säestivät triooleilla ja Dronten pyyhkäisi voimakasta bassoa.
Näin soitettiin koko joukko tuttuja ja helppoja sävelmiä, niinkuin
Bellmanin (esim. "Gubbarna satt sig att dricka") y.m., tansseja,
niinkuin "Suukkosvalssi", "Indianavalssi", Haydnin ja Bocherinin
menuetteja, jopa vielä Boildieun "Valkoisen rouvan" ja Rossinin
"Sevillan parturin" alkajaissoitot j.n.e. Soittokunta tuli pian
hyvin suosituksi, sillä se esiintyi mielellään toistenkin kuullen
kuin niiden toverien, jotka olivat harjotuksissa saapuvilla. Siten
annettiin serenaadeja "flammoille", kaupungin nuorille neitosille,
noudatettiin kutsuja tulla tuttuihin perheisiin soittamaan,
vihdoin huvitettiin konventinteatterin yleisöä välinäytössoitolla.
Lukiolaiset toimeenpanivat näet tänä vuonna seuranäytäntöjäkin,
joissa etenkin Mikael Smirnoff (kuollut ruots. normaalilyseon
venäjänkielen opettajana) ja (sittemmin esittelijäsihteeri) Sanfrid
Aejmelaeus loistivat koomillisissa osissa, ja moni muu oli,
tietämättään missä määrässä, koomillinen naisrooleissa. Lähempiä
kertomatta ymmärtänee jokainen, että soittokunta tuotti suurta huvia
ja nautintoa tovereille, mutta hupaisinta kai sentään soittaminen oli
sen jäsenille itselleen. Kuinka rakkaassa muistossa Antell piti tätä
nuoruudenpuuhaansa, huomaa siitä, että hän vuotta ennen kuolemaansa
piti kestit Isonkyrön rovastille ja oli tilannut luokseen Vaasan
kaupungin orkesterin, soittamaan illan kuluessa samoja kappaleita,
joita lukiolaisten "kappeli" muinoin oli esittänyt.

       *       *       *       *       *

Syksyllä 1865 me tulimme yliopistoon. Siitä lähtien tiemme
erkanivat, vaikkei sentään välimme koskaan rikkoontunut.
Antell ilmottautui fyysis-matemaattiseen osastoon ja muutti
filosofiankandidaattitutkinnon suoritettuaan (1869) lääketieteelliseen
tiedekuntaan. Eri opintosuunnat ja eri seurapiirit johtivat meidät
myöskin eri puolueisiin kansallisuuskysymykseen nähden; Antellista
tuli näet ruotsinmielinen, niinkuin siihen aikaan medisiinarit,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat. Mutta ei sekään
sanottavasti keskinäiseen suhteeseemme vaikuttanut, sillä Antell otti
tuskin nimeksikään osaa puoluetaisteluihin ja pysyi vieraana
osakuntaelämälle, jossa taistelut taisteltiin. Koko ylioppilasaikanaan
saattaa sanoa hänen päivänsä kuluneen toiselta puolen työhuoneessa
kirjojen ääressä toiselta puolen ylioppilaselämän nautinnoissa. Hänen
koto-olonsa tekee ymmärrettäväksi, että hän ei kaivannut eikä
etsinytkään muuta kuin poikamiesseuraa. Muuten oli hänen tapansa
semmoinen, että hän toisinaan heittäytyi irti ja silloin eli
vallattomasti samanhenkisten toverien kanssa ei ainoastaan yhden
illan, vaan joskus vuorokausiakin, mutta sitte hän jälleen aivan
harvinaista työkykyä osottaen viihtyi melkein yöt päivät (kuulin
nimenomaan sanottavan: ajoittain 17 tuntia yhtä menoa) kirjoissaan
kiinni. Näin oli varsinkin laita tutkintojen aikana, ja seuraus
olikin, että hän suoritti toisen toisensa jälkeen erittäin
kunniakkaasti.

##V. 1871 Antell tuli lääketieteen kandidaatiksi ja 1874 joulukuulla
lisensiaatiksi; jälkimäistä tutkintoa varten hän kaksi vuotta
(1871--73) oli "kiitettävällä ahkeruudella ja taidolla" työskennellyt
Tukholman sairaaloissa. Vuosi 1874 oli käänteentekevä Antellin
elämässä, ei ainoastaan sentähden että hänen yliopisto-opintonsa
silloin päättyivät, vaan erään toisenkin tapahtuman johdosta. Hänen
toveriensa ja muittenkin kesken oli usein pohdittu kysymystä, kuinka
suuri osa Rosenbergin omaisuudesta kerran oli tuleva Antellille.
Edellisestä tiedämme ukon ennen määränneen pojalleen 40,000 ruplaa,
mutta selvänä asiana pidettiin, että perintö ei enää supistuisi
siihen. Oliko ukko itse myöhemmin kellekään ilmaissut aikeistaan,
sitä en tiedä, mutta hyvin muistan, että viimeiseen asti oli yleinen
olettamus, että "ottopoika" oli saava vähintään kaksisataatuhatta
markkaa. Todellisuudessa kävi toisin. Rancken kertoo, että
Rosenbergiin vaikutti se ahkeruus ja menestys, millä Antell harjotti
opintojaan, ja mainitsee erittäin hänen olleen tyytyväinen, kun
lääketieteenkandidaatti-tutkinnon jälkeen muuan tutkija käydessään
Vaasassa oli puhunut pojan kiitettävistä tiedoista. Edelleen
sanotaan ukon olleen iloinen, kun Antell 1873 sai määräyksen
kesäkuukausina hoitaa vanhan kaupungin sairaalanlääkärin virkaa ja
samalla myöskin harjotti yksityispraktiikkaa, josta tulot eivät
olleet aivan vähäiset. Näin Rosenberg omin silmin näki, että hänen
pojastaan oli tullut täysi mies, jonka yhteiskunnallinen asema ja
tulevaisuus oli taattu ilman perintöäkin, ja silloin hän ei enään
epäillyt tehdä hänet suuren omaisuutensa herraksi. Että Antellin
menot Helsingissä ja opintoaikanaan yleensä olivat olleet suuremmat
kuin hän oli uskaltanut isälleen tunnustaa, on kyllä mahdollista --
ainakin on niin sanottu -- mutta ei se paljon muuta asiaa. Pääaihe
ukon tyytyväisyyteen oli sittenkin olemassa, vaikka hän olisikin
erehtynyt siinä, että luuli poikaansa säästäväisemmäksi ja elämässään
säännöllisemmäksi kuin hän todellisuudessa oli. Ja tiedämmehän,
ettei Antell myöhemminkään ainakaan säästäväisyydessä pettänyt
hänen toiveitaan. -- Mitä Rosenberg toivoi omaisuuteensa nähden,
ilmenee eräästä lauseesta rehtori A. G. J. Hallsténille. Hallstén
oli, oman kertomuksensa mukaan, kerran puhellessaan Rosenbergin
kanssa julkilausunut arvelun, että tämä kai paraiten käyttäisi
omaisuutensa, jos hän jälkisäädöksessään määräisi suurimman osan
siitä hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siihen oli Rosenberg vastannut,
että saattaisihan niinkin olla; mutta hän, Rosenberg, oli erittäin
mieltynyt Englannin oloihin, missä suuret omaisuudet vuosisatoja
säilyivät samassa perheessä ja yhä kasvoivat.

Rosenberg kuoli 21 p. tammik. 1874. Testamentissaan hän oli
Antellille määrännyt koko omaisuutensa paitsi noin 100,000 markkaa,
jotka oli annettavat eri henkilöille ja kunnille (50,000 mk.
Korsholman kihlakuntaan kuuluvalle 25 seurakunnalle, väkiluvun
mukaan, pysyvinä rahastoina, joiden korot olivat köyhäinhoitoon
käytettävät). Antellin saama pääosuus nousi noin 1,200,000 markkaan.
-- Wieselgrenin jutelma että vainaja kuolinvuoteellaan oli vaatinut,
että poika ottaisi hänen nimensä, sanoen että hän ainoastaan sillä
ehdolla määräisi hänelle omaisuutensa, mutta että Antell oli
kieltänyt mainiten mieluummin luopuvansa perinnöstä ja juuri tällä
taipumattomuudellaan saanut ukon taipumaan, lienee tietääkseni
ainakin tässä muodossa erehdys. Antell on näet itse kertonut
Rosenbergin jo hänen ylioppilasaikanaan puhuneen nimenmuutoksesta.
Kumminkin Antell oli kieltänyt ja niin tehdessään käyttänyt sanoja,
jotka eivät olleet vailla huumoria ja joihin ukolla tuskin oli
mitään muistutettavana. -- "Onhan meidän suvussamme", Antell oli
lausunut, "sääntönä ollut että kullakin on oma nimensä, miksi en
siis minäkin pitäisi omaani?" -- Tämän yhteydessä mainitsen senkin,
että Vaasassa paljon puhuttiin siitä, oliko Antellille onneksi, noin
edeltäkäsin mitään varmaan tietämättään, tulla miljoonanomistajaksi?
Luonnollisesti kävivät mielipiteet hajalle; mutta myöhemmin luulen
sen ajatuksen jotenkin yleisesti päässeen voitolle, että rikkaus
tuskin oli hänelle onneksi. Se näet johti hänet pois valitsemaltaan
elämänuralta, jolla häntä odotti jollei kustavakaan tulevaisuus,
kuitenkin joka tapauksessa mielen tyydytystä tuottava työ.

Aluksi Antell ei lainkaan ajatellut elämänuran vaihtamista.
Suoritettuaan jo mainitun viimeisen tutkintonsa hän piti komeat
kemut tovereilleen ja valmistautui sitten ulkomaanmatkalle, aikoen
etevimpien tiedemiesten johdolla syventää tietojaan ja laajentaa
taitoaan. Ja vapaa hän oli lähtemään, sillä jo keväällä 1874 hän
oli vähintään 3,000 markan vuotuista korvausta vastaan uskonut
omaisuutensa hoidon kauppias, sitte kauppaneuvos Joachim Kurténille,
joka ystävänä ja kokeneena asiantuntijana siinä kohden avusti
Anteilla niin kauan kuin tämä eli.[41] Myöhemmin Antell kyllä siirsi
melkoisen osan rahojaan ulkomaille ja otti myöskin enemmän osaa
niiden hoitoon, mutta vapaudestaan matkustaa ja oleskella milloin ja
missä halusi hänen oli kiittäminen luotettavaa asiamiestään Vaasassa.

       *       *       *       *       *

Kun olen tullut siihen kohtaan Antellin elämää, josta lähtien hän
enimmän aikansa eli ulkomailla, lienee paikallaan huomauttaa,
että täydellisen, seikkaperäisen elämänkertomuksen kirjoittaminen
hänestä olisi hyvin vaikea tehtävä. Vaikkei hänen kuolemastaan ole
kulunut enemmän kuin 18 vuotta, on lähteitten puute kovin suuri.
Antellille oli näet ominaista, että hän, mikäli tiedän, ei koskaan
kirjoittanut muuta kuin välttämättömiä asiakirjeitä ja niidenkin
sijasta hän mieluummin sähkötti mitä sanottavaa oli. Sentähden minä
hänen kuolemansa jälkeen turhaan tiedustelin Kurténilta, eikö hänellä
ollut kirjeitä, jotka sisälsivät tietoja Antellin. matkoista y.m., ja
kun varmuuden vuoksi Kurténin kuoltua olen eräältä hänen pojaltaan
uudelleen kysynyt kirjeitä ja muita lähteitä, on se tapahtunut yhtä
huonolla menestyksellä. Enkä ole kuullut, että kellään muullakaan
on kirjeitä Antellilta -- nimittäin semmoisia, jotka sisältäisivät
mitään kertomuksen tapaista. Vihdoin mainitsen, että hänen omat
muistoonpanonsa matkoistaan näyttävät enemmiten supistuneen siihen,
että hän matkakirjoista irroitetuille karttalehdille on merkinnyt
missä hän on käynyt ja päivämäärän, milloin hän on missäkin
kaupungissa ollut.

Jo Antellin ensimäisen matkan päämäärä oli Parisi, vaikkei hän vielä
sinne pysyväisesti asettunut. Kevätkausi 1875 kului arvatenkin
ranskankielen oppimiseen, jota paitsi suurkaupungin elämä mahtoi
häntä ensikertalaisena kiinnittää. Suomalaisista, jotka silloin
oleskelivat Parisissa, on syytä erittäin mainita tri K. F. Eneberg,
joka par'aikaa J. Oppertin johdolla tutki nuolenpääkirjoitusta.
Epäilemättä Antell tunsi Enebergin Helsingistä -- olivathan molemmat
pohjalaisia -- ja sentähden voidaan olettaa, että he keskenään
sopivat seuraavan talvikauden olla yhdessä Lontoossakin, johon
jälkimäisen oli muuttaminen. Tämän päätän siitä, että he tositeossa
talvella 1875--76 asuivat yhdessä Lontoossa, Antell luultavasti
perehtyen maan kieleen ja Eneberg jatkaen vastamainituita tutkimuksia
valmistuakseen itämaiselle retkelle, jolle hän jo samana keväänä
oli lähtevä George Smithin seurassa ja jonka alussa kuolema hänet
saavutti (Mosulissa 24/5 1876). Kolmas suomalainen, joka samaan
aikaan oli Lontoossa, oli silloinen maisteri C. P. Solitander, ja
tapasi hän toiset miltei joka päivä. Luonnollisesti on oletettava,
että Antell jo näinä vuosina yleiskatsauksellisesti tutustui omaan
tieteensä alaan kuuluviin laitoksiin Parisissa ja Lontoossa, mutta
erityisiin tutkimuksiin hän tuskin vielä antautui.

Antell kuuluu olleen Lontoossa 8 kuukautta, mutta oliko hän siellä
vielä kun tieto saapui Enebergin tutkimusmatkan surullisesta lopusta,
sitä en tiedä, enkä myöskään kävikö hän kesällä 1876 kotimaassa;
sitä vastoin minulla on se muisto, että hän Englannin kautta lähti
sille matkustukselle maan ympäri, jolla hän viipyi talvikauden
1876--77. Englannista hän näet suuntasi matkansa Newyorkiin, sieltä
Chikagon kautta San Fransiskoon ja edelleen suuren valtameren
yli Japaniin. Tässä maassa, joka ei silloin vielä ollut niin
huomattu ja tunnettu kuin nykyään, Antell oleskeli verraten kauan,
muistaakseni ainakin kaksi kuukautta, tehden muun muassa pitkän
retken sisämaahan, nähdäkseen outoa maata ja outoa kansaa. Japanista
hän jatkoi matkaansa Aasian ympäri viipyen eri maissa ja paikoissa --
Kiinassa, Javassa, Intiassa -- pitemmän tai lyhemmän ajan. Eräälle
kartalle, jota turhaan olen etsinyt "Antellin kokoelmista", mutta
jonka näin hänen luonaan Vaasassa, muistan hänen merkinneen: "Uinut
Gangesvirran yli 10 p. maalisk. 1877", joten ainakin yksi päivämäärä
tältä retkeltä on tiedossa. Keväällä Antell Suez-kanavan kautta
palasi Eurooppaan, tuoden muassaan kokoelman kauniita ja osaksi
varsin arvokkaita taide- ja taideteollisuusesineitä, jotka hän matkan
varrella, mutta etenkin Japanissa, oli ostanut. Tämän muistokokoelman
hän sittemmin kuljetti Vaasaan, ja esineitä näytellessään hän kertoi
matkansa vaiheista, mutta valitettavasti olen yksityispiirteet
unohtanut. -- Wieselgrenin tiedot matkustuksesta ovat suuresti
eroavat, enkä voi sitä muuten selittää kuin että hänellä on ollut
käytettävänään yhtä vaillinaisia kuin epäluotettavia lähteitä.
Hän kertoo näet Antellin lähteneen matkalle aivan päinvastaista
suuntaa eikä päässeen edemmäs kuin Singaporeen, kun sanoma Venäjän
ja Turkin sodan syttymisestä sai hänet palaamaan takaisin. Hän
muka sähkötti Venäjän armeijan ylipäällikkö-kunnalle ja tarjoutui
lääkärinä palvelemaan venäläisessä armeijassa, mutta kun hän tuli
Wieniin, kohtasi häntä hylkäävä vastaus, ja silloin hän suutuksissaan
matkusti Parisiin hankkiakseen ranskalaisen lääkärin oikeudet, "koska
näet suomalainen laillistus ei riittänyt" (!). Tämä juttu kuuluu
kerrassaan uskomattomalta, ja kun varmuuden vuoksi olen kysynyt asiaa
lääkäreiltä, jotka aikoinaan olivat Antellin läheisiä tuttuja, ei
yksikään ole siitä mitään tietänyt.

       *       *       *       *       *

V:sta 1877 alkaen Antellilla oli vuokrattuna pysyvä asunto Parisissa
ja jo ensimäisenä talvena (1877--78) minä siellä ensi kerran kävin
hänen luonaan. Hänellä oli siisti, mutta jotenkin vaatimaton
huoneisto Quartier Latinin puolella lähellä Luxembourg-puistoa.
Kirjoja hänellä oli, mutta en muista silloin nähneeni hänen luonaan
mitään huomattavampia taideteoksia -- eikä hän vielä ollutkaan
"kokoilija" varsinaisessa merkityksessä. Nyt näet hän tietääkseni
vasta ryhtyikin niihin lääketieteellisiin tutkimuksiin, joita
varten hän oli ulkomaille lähtenyt, ja oli hän erikoisalakseen
valinnut oftalmologian, se on silmätautien tutkimuksen. Tästä
harrastuksestaan Antell piti kiinni useita vuosia ja sanottiin hänen
melkolailla edistyneen tieteessään ja taidossaan sekä leikkauksia
toimittaessaan Parisin sairaaloissa (joissa hänellä oli opettajina
Wecker, Landolt, Galezowski y.m.) osottaneen suurta kykyä. Kumminkin
hänen innostuksensa lääkärintoimeen aikaa myöten osottautui olevan
ohimenevää laatua.

Hankittuaan itselleen pysyvän kodin Parisissa Antell säännöllisesti
oleskeli siellä talvikaudet, mutta yhtä säännöllisesti hän kesällä
kävi Vaasassa, missä hänellä niinikään oli odottamassa valmis
asunto. Hän piti näet kuolemaansa saakka isänsä rakentaman talon
hallussaan, ja päärakennuksen avara huoneisto oli täysin ja komeasti
sisustettu niitä kahta tai kolmea kuukautta varten vuodessa, jotka
isäntä suvaitsi siellä asua. Talossa oli koko vuoden emännöitsijä
ja renki, ja huoneita lämmitettiin koko talvi. Pääsyynä Antellin
kesäkäynteihin Suomessa oli ymmärrettävästi raha-asioitten hoito,
joskin kotimaantunteen vetovoima samassa on lukuunotettava. Aina
hänellä oli asioita selvitettävänä Kurténin kansaa, ja mukavimmin
ne tietenkin suoritettiin mieskohtaisesti tavatessa. -- Kun Antell
oli täydellisesti oppinut silmätautien hoidon, hän 1880:n vaiheilla,
kesällä Vaasassa ollessaan, alkoi vastaanottaa potilaita, ja kun
tietää saatiin, että hän ei köyhiltä mitään maksua ottanut, niin
ymmärtäähän sen että niitä kerääntyi hänen luokseen läheltä ja
kaukaa. Vanhana vaasalaisena hän tunsi pohjalaisen kansan luonteen
ja kielen ja osasi kohdella talonpoikaisia potilaitaan kodikkaan
reippaalla, iloisella tavalla, joka näitä miellytti. Kun hän sitä
paitsi osotti varmuutta ja taitoa, niin hänellä oli ja olisi
yhä edelleen ollut työtä jos kuinka paljon; mutta kauan ei tämä
häntä huvittanut. En muista tarkoin minä vuonna, mutta ainakin
jo 1880-luvun keskivaiheilla hän oli lakannut vastaanottamasta
sairaita. Samaan aikaan tuli muutenkin selväksi, että Antell
oli luopunut lääkäriurastaan. Parisissa hän aikoja sitten oli
suorittanut kaikki tutkinnot, mutta "teesiä", se on väitöskirjaa,
jota julkaisematta lääkäri ei voi Ranskassa tulla laillistetuksi,
hän ei ollut kirjoittanut. Syyksi sanotaan että hän ei ollut niin
varma ranskankielen tuntija, että olisi ilman apua voinut sen
laatia, ja toiseksi että hän oli liian ylpeä käyttääkseen apumiestä.
Ratkaisevampi lienee kuitenkin toinen syy ollut, nimittäin se että
häntä kyllä olivat huvittaneet edelläkäyvät opinnot ja varsinkin
käytännölliset harjotukset sairaaloissa, mutta ettei hän ollut
enemmän viehättynyt tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen kuin
kirjoittamiseen ylipäätäänkään ja sentähden noudatti sisällistä
ääntään, joka kuiskasi: mitä sinä turhaan vaivaat itseäs, eihän
sinun tarvitse, etkä sinä haluakaan kiinnittää itseäs mihinkään
vakinaiseen lääkärintoimeen! Silloin kun Antell vielä ajatteli
lääkärinammattia elämänsä päämääränä, hän innostuneesti puhui oman,
erikoisen komean sairaalan perustamisesta silmätautisia varten,
kumminkin ollen epävarma siitä mihin hän sen sijoittaisi, Vaasaanko
vai Helsinkiin vai -- Parisiin; mutta sekin tuuma raukesi tyhjiin.
Vihdoin on tässä mainittava, että hänen lääkäritoverinsa Helsingissä
innokkaasti kehottivat häntä rupeamaan professoriksi yliopistoomme.
Silmätautien professori F. J. Becker oli näet täysinpalvelleena
eroava 1885, ja hänen sijalleen Antellia toivottiin. Muistan
kuulleeni, että eräänä syksynä joku vuosi ennen Beckerin eroamista,
kun hän kävi Helsingissä, häntä oli kovasti ahdistettu tämän asian
vuoksi, mutta kaikki puheet olivat turhia. Näin ollen saattaa pitää
vuotta 1885, jolloin Antell todellakaan _ei_ pyrkinyt yliopistoon,
sinä käännekohtana, jonka jälkeen hänen lääkäriharrastuksensa olivat
ainoastaan muistona olemassa.

       *       *       *       *       *

Se mikä vei Antellin pois työuralta, jota varten hän oli niin
paljon aikaa uhrannut ja joka hänelle lupasi niin paljon, oli
ensiksikin tottumus vapaaseen, mukavaan elämään ulkomailla ja
toiseksi kokoilijainnon herääminen. Alkuaan ja nuoruudessaan
hänellä ei lainkaan ollut sentapaisia taipumuksia. Hänen ainoa,
niin sanoakseni, esteettinen piirteensä oli jo mainittu mieltymys
soitantoon, jota hän ei kuitenkaan vanhempana yrittänytkään kehittää,
ja kokoilemishalu syntyi ja kasvoi vähitellen välittömänä seurauksena
hänen varallisuudestaan. Samana vuonna kuin isä oli kuollut, hän
E. J. Löfgreniltä tilasi "ukon" muotokuvan pienessä koossa.[42]
Samana vuonna hän myöskin, kun vapaaherra C. J. Walleenin kokoelma
Helsingissä myytiin huutokaupalla, osti ensimäiset taulunsa ja vei
ne Vaasaan koristaakseen asuntoaan siellä. Vaasan kotia varten hän
sitte seuraavinakin vuosina osti melkoisen luvun taideteoksia.
Siten hän Valter Runebergiltä tilasi J. L. Runebergin rintakuvan
marmorista, ja niinikään marmorisen pystykuvan "Psyke lamppu ja
tikari kädessä" (maailmannäyttelyssä 1878), J. Takaselta Juno
Ludovicin jäljennöksen marmorista (1/9 alkukuvan jättiläiskokoa),
Berndt Lindholmilta suuren ruotsalaisen maiseman (kauranleikkuu)
j.n.e. Edelleen hän osti ranskalaisia maalauksia ja italialaisia
marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikkisista alkukuvasta
(Mediciläinen Venus, Lepäävä [istuva] Merkurius y.m.), kaikki
myöskin Vaasaan tuotavaksi. Kun Antell oli tarpeeksi koristanut
kesäasuntonsa kotimaassa ja oli vuokrannut avaramman huoneiston
Parisissa, hän teki samalla tavoin ostoksia tätä jälkimäistä varten,
milloin tilaten tauluja suomalaisilta taiteilijoilta, milloin ostaen
valmiita ruotsalaisilta ja ranskalaisilta. Tästä kaikesta näkee,
että Antell varakkaana miehenä tahtoi asua taideteosten koristamassa
kodissa ja että hän sen ohella -- milloin niin sattui -- mielellään
esiintyi mesenaattinakin. Mutta silti ei voi sanoa, että hän vielä
olisi taideteoksia ostaessaan osottanut erityisen kehittynyttä aistia
taikka ollut järjestelmällinen kokoilija. Todistuksena että näin
oli pidän muun muassa sitä, että hän eräällä Italian matkalla 1882
-- niinkuin olen kuullut suomalaiselta, jonka kanssa hän Parisista
päin matkan teki -- ei ollut käynyt taidekauppiaitten luona eikä
myöskään taidekokoelmissa, muuta kuin vartavasten seuratakseen
nuorempaa toveriaan. Sitä vastoin hän oli tehnyt pitkiä kävelyjä ja
mielellään nauttinut italialaisia viinejä. Kokoilijaksi varsinaisessa
merkityksessä Antell ensin tulikin aivan toisella alalla, nimittäin
rahatieteen alalla, ja tapahtui se sen jälkeen kun hän 1884 oli
tullut vapaaherra A. Stjernstedtin rahakokoelman omistajaksi.

Jo silloin kun Antell 1870-luvun alussa harjotti lääketieteellisiä
opintoja Tukholmassa, hän oli joskus käynyt taidekauppias Bukowskin
luona ja ostanut muutamia Kustaa II Adolfin ja Kaarle XII:n mitaleja
ja rahoja lisäksi sekalaiseen kokoelmaan vanhoja rahoja ja mitaleja,
jotka hän oli löytänyt ukko Rosenbergin kätköistä. Mainituita
kuninkaita Antell koko elämänsä ihaili ja saattaa sanoa tämän
ihailun, jonka ehkä "Välskärin kertomukset" olivat herättäneet,
olleen hänen kokoilijaintonsa oikea lähtökohta; toiselta puolen
merkitsi se tuttavuus, jonka hän näin varhain teki Bukowskin
kanssa, paljon hänen tulevaisuudelleen. Kun Antell sittemmin,
niinkuin olen kertonut, joka kevät tai kesä matkusti Parisista
Vaasaan ja jälleen takaisin, suuntasi hän säännöllisesti kulkunsa.
Tukholman kautta. Siellä hänellä oli paljon tuttavia ja ystäviä,
joista valtioantikvario Hans Hildebrand tavallisesti mainitaan
lähimpänä, mutta sittenkin Bukowski oli se, jolle Antell monessa
asiassa oli avonaisempi kuin muita kohtaan. Tämän olen jo maininnut
kirjoittamissani muistosanoissa Antellin kuoleman jälkeen, ja silloin
Bukowski nimenomaan pyysi, etten vastedes siitä puhuisi, sillä
hän oli hyvin arka asemastaan Ruotsissa ja tahtoi sentähden elää
ja toimia mahdollisimman huomaamattomana. Nyt kun Bukowskikin on
aikoja sitten kuollut, en tiedä miksen kertoisi mitä todeksi tiedän.
Henrik Bukowski -- taikka täydeltä nimeltään Henrik Mikael Anton
Bukowski Bóncz -- (s. 1839, k. 1900) oli puolalainen aatelismies,
joka kansansa viimeisen kapinan jälkeen oli (1864) paennut Ruotsiin.
Krakovan yliopistossa harjottamiensa muinaistieteellisten opintojen
nojassa hän ensin työskenteli Christian Hammerin museossa ja koetti
sitte saada viran Ruotsin Kansallismuseossa. Vaikutuskykyisten
suosijoittensa avulla Bukowski luultavasti olisikin sen saanut,
mutta huomattuaan että niitä oli, jotka eivät suopein silmin nähneet
ulkomaalaista semmoisen viran haltijana, hän luopui aikeistaan ja
perusti itsenäisen taidekaupan. Ollen ensimäinen sivistynyt kauppias
tällä alalla hän tuli liikehaaran varsinaiseksi perustajaksi
Ruotsissa ja aikaa voittaen halliten taidekaupan koko maassa hän
"opetti ruotsalaisia antamaan arvoa muistoilleen".[43] Bukowskin
kuoltua Ruotsin sanomalehdistö yksimielisesti antoi tunnustuksen
hänen toiminnalleen, kiittäen hänen tietojaan, kehittynyttä aistiaan
ja rehellisyyttään. Miten harras ruotsinmielinen Antell olikaan,
sattui kuitenkin tapahtumia, jolloin hänkin huomasi, että hän ei
Ruotsissa ollut oikeassa isänmaassaan, ja silloin hän vaistomaisesti
tunsi Bukowskissa miehen, jonka asemassa oli jotain yhtäläistä.
Tämä selittää heidän läheisen välinsä ja Bukowskin vaikutusvoiman
Antelliin nähden.[44]

Kun Bukowski sai tietää Stjernstedtin mainion (alkuaan runoilijan,
kreivi Carl Snoilskyn perustaman) kokoelman ruotsalaisia rahoja
olevan myytävänä, hän ilmotti asian Antellille ja kehotti häntä
ostamaan sen. Eikä asia sietänyt pitkää miettimistä, sillä yksi
Tukholman hartaimpia rahankokoilijoita, konttori-päällikkö J. F.
H. Oldenburg, teki mitä voi saadaksensa kokoelman haltuunsa ja
oli hän tarjonut siitä 30,000 kruunua. Antell antoi Bukowskille
määräyksen ostaa kokoelman hänelle, ja tämä toimi niin tarmokkaasti,
että asia oli ratkaistu, ennenkuin Oldenburg oli saanut mitään
tietoa kilpailijasta. Antellin suorittama hinta oli 50,000 kruunua,
mutta Bukowskin arvion mukaan summa ei ollut kuin puoli kokoelman
todellista arvoa. Välittäjän palkkio oli ainoastaan 1,000 kruunua,
jota paitsi hän 4,000 kruunusta osti kaksoiskappaleet, joita Antell
ei tarvinnut, ja ansaitsi niiden myymisellä 100 prosenttia.

Tähän rahakokoelma-kauppaan liittyy eräs juttu, joka epäilemättä on
todenperäinen ja sentähden kerrottava, vaikka nykyään on mahdotonta
oikein ymmärtää ja selittää Antellin kantaa siihen nähden. Kun näet
tunnetuksi tuli, että Stjernstedtin kokoelma oli joutuva Antellin
-- ulkomaalaisen -- haltuun, niin ruotsalaiset muinaistieteilijät
ja etenkin vanha B. E. Hildebrand katsoivat sitä suureksi tappioksi
Ruotsille ja miettivät keinoja, millä kauppa olisi estettävä. Silloin
sanotaan Antellin luvanneen, että hänen kuolemansa jälkeen saataisiin
kuninkaallista [s.o. valtion] rahakammiota varten kokoelmasta ottaa
kaikki rahat, jotka sieltä puuttuivat. Ihastuksissaan ukko Hildebrand
oli syleillyt ja suudellut häntä. -- Wieselgrenkin mainitsee tämän
lupauksen, lisäten, että Antell sentähden Ruotsin puolelta sai
vastaanottaa erinäisiä julkisia kunnianosotuksia. Kumminkaan ei
Antellin testamentissa, joka määrää että rahakokoelma on tuleva
Suomen kansalle, mitään mainita Ruotsiin annettavista rahoista, vaan
onkin kokoelma eheänä Suomen omaisuudeksi joutunut. V. 1892 Parisissa
Antell puhui minulle tästä asiasta -- ei lupauksestaan, josta
tietysti minäkään en tahtonut muistuttaa (vaikka jo silloin olin
siitä kuullut), vaan siitä että hän oli päättänyt, että kokoelma oli
pysytettävä eheänä. Siitä näkee, että hän siis ennen oli ajatellut
toisin. -- Mikäli tiedän, ruotsalaiset pitänevät itseään petettyinä.
Kumminkaan en usko Antellin tahallisesti heitä pettäneen -- se olisi
näet ollut vastoin hänen luonnettaan -- vaan oletan asiassa olleen
jonkun mutkan, joka ainakin hänen mielestään oikeutti hänen niin
tekemään kuin hän teki. Että Antell ratkaisi tämän asian Bukowskin
tietämättä, sen todistaa eräs jälkimäisen minulle kirjoittama kirje,
jossa hän sanoo olevansa pahoillaan Antellin menettelystä, "sillä hän
lupasi sen minulle" (nimittäin luovuttaa rahat).

Tultuaan jo ennestään suuren rahakokoelman omistajaksi, jota
siitä lähtien on sanottu _Antellin kokoelmaksi_, Antell otti sen
kartuttamisen ja tutkimisen elämänsä päämääräksi. Apumiehenä
edellisessä tehtävässä oli Bukowski, jolle hän vuosittain etukäteen
antoi vähintään 1,000 kruunua tilapäisiä ostoksia varten, ollen
aina valmis tarvittaessa lähettämään enemmän, sillä hänellä oli
täysi luottamus avustajansa tietoihin ja kykyyn arvostella mitä
ostettava oli. Näin rahakokoelma, kiitos Bukowskin valppauden ja
hartauden, kasvoi kasvamistaan, niin että se Antellin kuollessa
käsitti noin 10,000 numeroa[45] ja arvoltaan oli noussut noin kahta
vertaa kalliimmaksi. Bukowski arvioi sen silloin noin 250,000
kruunuksi. Antell itse ryhtyi laatimaan luetteloa kokoelmastaan,
tarkottaen tieteellisesti tarkkaa, ulkoasultaan mitä komeimpaa,
kuvallista julkaisua. Työn hän alkoi Vaasassa, johon hän ensin oli
kuljettanut kokoelman säilyttääkseen sen sikäläisessä Suomen pankin
holvissa. Sittemmin hän kuitenkin muutti sen Parisiin, vuokrasi sille
säilytyspaikan Crédit Pyonnais'n holveissa Boulevard des Italiens'in
varrella ja pitäen kotonaan kulloinkin ainoastaan vähemmän luvuin
rahoja sen mukaan kuin luettelo edistyi. Pääosa tätä luetteloa
(vanhimmista ajoista Kaarle X Kustaan aikaan saakka) valmistui ennen
Antellin kuolemaa, ja oli hän tuonut käsikirjoituksensa Tukholmaan
asiantuntijain tarkastettavaksi, mutta mihinkään julkaisemispuuhiin
hän ei vielä ennättänyt ryhtyä.

Mutta Bukowskin välittäjätoimi ei suinkaan rajottunut rahojen
kokoilemiseen, vaan hän on hankkinut Antellille myöskin suurimman
osan tämän historiallisista ja arkeologisista kokoelmista. Samoin
kuin rahoihin ja mitaleihin nähden Antell aluksi ei juuri muusta
välittänyt kuin Kustaa II Aadolfin ja Kaarle XII:n muistoa
koskevista esineistä. Siten hän oli hyvin halukas ostamaan
Kaarle XII:n aikuisia iskumiekkoja ("pampar"), joita hän ripusti
työhuoneensa seinille ja suurella mielihyvällä näytteli. Bukowskin
ansioksi on epäilemättä luettava, että Antellin kokoilemishalu
kultturihistoriallisella alalla vähitellen laajentui hänen ensimäisiä
mielitekojansa ulommaksi. Milloin toimeliaan taidekauppiaan käsiin
tai tietoon tuli sentapaista, jolla, samalla kun se oli laadultaan
arvokasta, oli erikoista suomalaista merkitystä, niin hän tarjosi
tai ilmotti sen Antellin ostettavaksi. Sanalla sanoen Bukowski
vaikutti siihen suuntaan, johon todellisuudessa Antellin kehitys
kävi --; nimittäin takaisin kotimaahan päin -- ja jonka tuloksena
on pidettävä hänen testamenttinsa lopullinen muoto. -- Mitä tässä
kerron ei lainkaan ole jälestäpäin mietittyä, vaan perustuu se
huomioihin, jotka tein jo Antellin eläessä. Minä koetin näet itsekin
vaikuttaa Antelliin niin, että hän järjestelmällisesti suuntaisi
kokoilemisintonsa suomalais-historialliseen, ja tapahtui se aivan
luonnollisesti siitä syystä, että minä itsekin vähemmässä määrässä
olin samanlaista kokoilemista harrastanut. Jopa olin Bukowskin
kautta saanut yhtä ja toista arvokastakin, mutta kun varani eivät
sallineet ostaa kaikkea mitä saatavissa olisi ollut, tahdoin
herättää samaa intoa Antellissa. Kumminkaan en uskalla vähääkään
ansiokseni lukea, että Antellin kokoilijapuuha todella, niinkuin
olen sanonut, kehittyi tähän suuntaan. Hänen omituisuuksiaan oli
näet, että hän ei syrjäisiltä tahtonut vastaanottaa mitään neuvoja
kokoilijaharrastuksiinsa ja ostoksiinsa nähden. En voi asiaa
muuten ymmärtää kuin että Antell, ollen autodidakti taide- ja
kulttuurihistorian alalla, tunsi heikkoutensa, mutta oli liian ylpeä
myöntämään sitä ja noudattamaan sivulta päin tulevaa johtoa. Bukowski
oli ainoa, jolta hän tässä kohden otti neuvoja. Esimerkkinä olkoon
Hammerin museon huutokauppa, joka alkoi Kölnissä toukokuulla 1892
ja kesti useita vuosia. Bukowskin kanssa olin sitä ennen Kölnissä
läpikäynyt museoon kuuluvat muotokuvat ja huomannut, että niiden
joukossa oli noin kolmekymmentä historiallista muotokuvaa, joilla
oli merkitystä meillekin. Jos ne ostettaisiin, ajattelin, saataisiin
Suomeen muotokuvakokoelma, joka kyllä ei taiteelliseen arvoonsa
katsoen olisi suuren suuri, mutta joka historialliselta kannalta
arvosteltuna olisi sitä huomattavampi, kun meillä ennestään ei
mitään sentapaista ole olemassa. Kohta jälestäpäin tapasin Antellin
Parisissa ja puhuin hänelle harvinaisesta tilaisuudesta, mutta hän
näytti kerrassaan välinpitämättömältä jopa närkästyikin. Sitte hän
kuitenkin kävi Kölnissä tapaamassa Bukowskia ja _tämän_ kehotuksesta
hän ensimäisessä huutokaupassa ostatti joitakuita muotokuvia, G. M.
Armfeltin ja Kaarle XI:n y.m., kumminkin antamatta mitään määräystä
itse pääkokoelmaan nähden, joka oli myytävä vuotta myöhemmin.
Sen jälkeen tapahtui, että Ruotsin lähettiläs Parisissa, F. Due,
lausui Antellille kiittäviä sanoja mainittujen muotokuvien ostosta
sekä että Bukowski yhä uudisti kehotuksiansa, ja vasta silloin
tuli määräys ostaa kaikki historialliset muotokuvat, joilla oli
merkitystä Suomelle. Valitettavasti Antell kuoli, ennenkuin toinen
huutokuppa tuli, mutta siitä mitä tässä olen maininnut, huomaa
miten vaikeata oli häneen vaikuttaa ja miten myöhään hän kehittyi
järjestelmälliseksi kokoilijaksi. Aivan viimeisinä aikoinaan hän
myöskin alkoi kriitillisemmin katsoa niitä taideteoksia, joita hän
ennen omin päin oli ostanut ja tilannut. Hän huomasi että niiden
joukossa oli semmoisia (esim. poikamiehen mielitekojen mukaisia)
maalauksia, joiden arvo ja arvokkaisuus oli epäiltävää laatua, ja
pyysi sentähden ystäväänsä Bukowskia käymään Parisissa katsomassa,
mitä kannatti säilyttää mitä ei -- hyljättävät taulut hän saisi
myydä taidekaupassaan. Bukowski lupasikin, mutta ei kuitenkaan
tullut ajoissa matkaa tehneeksi, ja kokoelma, joka testamentin
mukaan saapui kotimaahan, sisältääkin senvuoksi joitakuita teoksia,
jotka suuresti hämmästyttivät esim. B. O. Schaumania ja joita
ei ole julkiseen galleriaan pantu. -- Kuvaamani kehitys johti
siihen, että Antell lopulta, niinkuin hänen testamentistaan näkyy,
käsitti kansallismuseon perustamisen Suomessa päämääräkseen, ja se
sai hänet ostamaan semmoisia muinaistieteellisiä kokoelmia kuin
G. Nordenskiöldin meksikolaiset; olihan niiden kerääjä entisen
maanmiehemme Adolf Nordenskiöldin poika. Kun hän sitä vastoin monta
vuotta ennen osti erään kokoelman piikiviaseita Etelä-Ruotsista,
hänellä ei vielä ollut tuo isänmaallinen päämäärä selvillä, vaan
suostui hän sen lunastamaan -- niin muistan Antellin itse kertoneen
-- käsittäen asian yleensä valistuneen mesenaatin kannalta, joka osaa
panna arvoa semmoiseen, joka on harvinaista ja jolla on tieteellistä
arvoa.

Vielä huomautan Bukowskin vaikutuksen selittämiseksi, että
hän, miten olikin kiintynyt uuteen isänmaahansa, Ruotsiin,
kumminkin muuttumattomasti pysyi puolalaisena isänmaanystävänä.
Sen huomasi muun muassa siitä, että hän koko elämänsä hartaasti
kokoili semmoista, joka sopi puolalaisiin museoihin Krakovassa
ja Rapperswylin vanhassa linnassa lähellä Zürichiä, mikä linna
vartavasten on ostettu puolalaiskansallisia muistoesineitä varten.
Näin ollen hänestä kansallinen päämäärä oli luonnollisin ja
oikeutetuin kaikelle kokoilemisharrastukselle. Paitsi Bukowskilta
Antell oppi Arthur Hazeliukselta, "Nordiska Museet'in" tarmokkaalta
perustajalta, kokoilijana pitämään kansallista silmällä. Hazeliuskin
oli hänen hyvä ystävänsä, joskin hän siinä kohden erosi Bukowskista,
että hänellä yhä oli _oma_ museonsa mielessä, jolle Antell jo ennen
kuin laati testamenttinsa oli arvokkaita lahjotuksia tehnyt.

Niinkuin edellisestä näkyy, on vakaumukseni, että Antellin
kokoilemistoimen kehitystä tuntuvasti on johtanut ulkoapäin tullut
vaikutus, mutta väärinkäsityksen välttämiseksi on toiselta puolen
huomautettava, että hän ei suinkaan yleensä kaivannut johtoa ja
kehotusta ollakseen isänmaallinen. Muistettava on että Antell tuli
ylioppilaaksi 1860-luvulla, jolloin vasta puhjennut valtiollinen
elämä oli mitä vilkkain ja jolloin tuskin muusta puhuttiin kuin
isänmaallisista harrastuksista. Sillä oli kieltämättä määräävä
merkitys hänen maailmankatsomukseensa nähden. Miten odottamattomiin
muotoihin hänen elämänsä pukeutuikin ja miten hän monessa kohden
kotioloista vieraantuikin, säilytti hän kuitenkin sisimmässään
yliopistoajoiltaan juontuvan häviämättömän mielenkiinnon ja
kunnioituksen tieteitä ja ihanteellisia päämääriä kohtaan, vapaa- ja
(huolimatta kaikesta, joka näyttää sitä vastustavan) ylevämielisen
elämänkäsityksen ja isänmaanrakkauden. Näin on selitettävissä että
Antellin vapaassa, jopa liian vapaassa elämässä aina oli "punaisena
lankana" huomattavana miehekästä ryhtiä ja itsetietoista, vakavaa
pyrintöä, joka esti häntä hukkumasta nautintojen pyörteisiin ja
sai hänet jaloja tarkotuksia varten säilyttämään rikkautensa ja
sitä kartuttamaan. Se vaikutus ja kehitys, josta olen puhunut, oli
siis vain siinä kohden tarpeen, että hän kokoilijana oli joutunut
toimialalle, jota varten hänellä ei alkuaan eikä itsestään voinut
olla selviä, järkiperäisiä näkökohtia.

       *       *       *       *       *

Näin yhdessä jaksossa puhuttuani Antellista kokoilijana tahdon
nyt kääntää huomion hänen elämäänsä Parisissa, josta kaikenlaisia
juttuja on ollut liikkeellä. Tässäkin voin pääasiassa ammentaa
tietoni omasta muististani ja kokemuksestani. -- Olen jo maininnut
Antellin ensimäisen asunnon Parisissa. En tiedä kauanko hän siinä
asui, mutta sen muistan että 1885 tapasin hänet avarammassa
huoneistossa Quai Voltairen varrella sekä että 1889 kävin hänen
luonaan hänen viimeisessä ja komeimmassa asunnossaan, Avenue d'Antin
7, johon hän oli muuttanut edellisenä vuonna ja jossa hän kuolikin.
Lähellä Champs Elysées'tä, suuren palatsimaisen talon toisessa
kerroksessa, oli asunto 5-huoneinen, ylimyksellinen laadultaan ja
sisustukseltaan. Uhkeat kirja- ja muut kaapit, mukavat sohvat,
tuolit ja pöydät mustasta puusta ja tukevaa, hienoa tekoa, pehmeät
matot, aitoparisilainen akkunain verhotus sekä öljy-, akvarelli- ja
pastellimaalaukset seinillä ja siellä täällä esille pannut pronssiset
ja marmoriset veistokuvat eivät jättäneet mitään sijaa toivomuksille.
Asunto oli niin sanoakseni täydellinen; mutta se oli poikamiehen
asunto, ja semmoisena se, huolimatta yltäkylläisestä sisustuksesta,
tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Kun sinne tuli Antellin viimeisinä
vuosina, tapasi useimmiten isännän rahoja tutkimassa ja luettelemassa
työpöytänsä ääressä, siinä kotipuvussa (ruskeankeltaisessa
hirvennahkanutussa) ja siinä asennossa, missä Gallen-Kallela on hänet
maalannut Ateneumissa nähtävässä muotokuvassa.[46] Kuultuaan tutun
äänen hän riensi tulijaa vastaan, ja kohta oli juttelu käymässä,
mutta muita ei näkynyt eikä kuulunut. Antellilla oli jonkun aikaa
ollut bretagnelainen nainen keittäjänä; mutta viime vuosina hänellä
oli ainoastaan miehinen factotum, palvelija François, joka siivosi
huoneet, hankki, ja valmisti yksinkertaiset déjeunereli aamiaisruuat
-- päivällisensä isäntä söi ulkona, milloin missäkin ravintolassa
-- avasi oven, kun soitettiin, ja ylipäätään aina oli käsillä.
François oli nainut mies, mutta hän kävi vain silloin tällöin
kotonaan; hän oli herraansa kiintynyt ja pysyi palveluksessaan
tämän kuolemaan saakka. -- Jos joku kysyy, miksei Antell mennyt
naimisiin, niin riittänee vastaukseksi viitata siihen, mitä ylempänä
on kerrottu hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerran hän sentään
kesämatkalla Vaasassa joutui kihloihin, mutta huhu tiesi, että
morsian jo seuraavana talvena antoi hänelle rukkaset -- syystä
että Antell ei kertaakaan kirjoittanut hänelle, vaan ainoastaan
sähkösanomilla ilmotti missä kulloinkin oli. Olkoon juttu oikea tai
ei, oletan varmaksi, että Antell palattuaan ulkomaille ja yksinäiseen
elämäänsä aivan itsestään selvisi tilapäisestä huumauksestaan ja
ymmärsi, että hän ei ollut luotu jotakin niin epätietoista varten
kuin perhe-elämä hänelle oli. -- Paitsi yksityisiä kävijöitä Antell
avarassa huoneistossaan joskus auliisti vastaanotti vieraita useiksi
päiviksikin. Niin tapahtui esim. maailmannäyttelyn aikana 1889,
jolloin Adolf Nordenskiöld ja Joachim Kurtén samaan aikaan nauttivat
hänen vieraanvaraisuuttaan. Kertoessaan näistä vieraista Antell ei
unohtanut mainita muutamaa seikkaa, joka häntä suuresti huvitti ja
joka hänestä hyvin kuvasi Nordenskiöldin ja Kurténin eri luonteita,
mutta ei suinkaan ollut vähemmän kuvaava hänelle itselleen. Jonkun
ranskalaisen tuttavan välityksellä Antell oli erään parisilaisen
kokoilija-vainajan peruista ostanut erikoisen kirjaston, noin
60-70 nidosta, joissa sanoin ja kuvin esitettiin l'art d'aimer,
se on rakkautta mitä erilaisimmissa muodoissa. Kirjat olivat yhtä
kalliita kuin harvinaisia, sillä niitä ei oltu koskaan julkisesti
myyty, vaan olivat ne valmistetut 18:nnen vuosisadan ylhäisten
elostelijain yksityiseksi huviksi. Kun vieraat menivät levolle,
Antell antoi kummallekin pinkan noita kirjoja katseltavaksi, jos näet
uni viivyttäisi tuloaan. Kurtén oli ainoastaan vilkaissut yhtä kirjaa
ja kohta pannut sen kädestään, mutta Nordenskiöld, tiedemiehenä
ja bibliofiilinä, oli pari tuntia tutkinut niitä volyymeja, jotka
oli asetettu hänen yöpöydälleen. Antellin kuoleman jälkeen Kurtén
toisella tai toisella tavalla -- luultavasti myymällä kirjat johonkin
Parisin antikvariaattiin -- hävitti koko sen osaston vainajan
kirjastoa.

Antellin kotielämästä on vielä sanottava, että paitsi rahakokoelman
luettelemista hänellä tuskin oli muuta työtä kuin laatia tarkat
muistoonpanot tuloistaan ja menoistaan sekä vielä tarkemman
lopputilin edellisen vuoden rahaliikkeestä. Hänen "punaiset kirjansa"
siroine lukusarjoineen osottavat, että hän pani siihen paljon aikaa
ja huolta. Kun hän loppuiällään oli sijottanut melkoisia summia
ruotsalaisiin liikeyrityksiin, tuli edellisen lisäksi ruotsalaisten
arvopaperien kurssi-ilmotusten tutkiminen, ja piti hän sitä varten
ruotsinmaalaisia sanomalehtiä. Tieteelliset harrastukset hän oli
jättänyt sikseen, ja jos hän sanomalehtien ohella jotakin luki, niin
luulen hänen useimmin ottaneen käteensä jonkun ranskalaisen romaanin.

Samoin kuin ennen yliopistoaikanaan Antell saattoi nytkin päiväkaudet
peräkkäin olla kotona ja yksinänsä, mutta sen jälkeen ilmottautui
taas vaihtelun, repäisevän kaipuu. Usein hän silloin meni ottamaan
kaksin-, kolmikertaisen höyrykylvyn, jota seurasi yhtä monenkertainen
jääkylmä suihku, taikka teki hän yhden tai parinkin peninkulman
pituisen kävelyn suurkaupungin etäisimmille seuduille. Tämmöisissä
voimayrityksissä tuli näkyviin että Antellin poikaiän mieliteot
eivät vielä olleet hävinneet. Sitä vastoin hän harvoin kävi
teatterissa taikka konserteissa, en ainakaan muista hänen koskaan
semmoisista puhuneen. Että hän ei laiminlyönyt taidenäyttelyjä,
ei ainakaan huomattavimpia, johtui hänen kokoilijainnostaan:
kuvaamataiteitten alalla hän tahtoi seurata aikaansa. -- Tulemme
sitte seurusteluun. Luonnostaan Antell oli seuraa rakastava,
mutta sentään hän ei ollut tottunut ylläpitämään säännöllistä
seurustelua tuttaviensa kansa. Mitä erittäin ranskalaisiin tuttaviin
tulee, tiedemiehiin, taiteilijoihin ja kirjailijoihin, niin en
luule hänellä niiden joukossa olleen ainoatakaan läheisempää
ystävää. Eikä ihme. Se hieno, kevyt, siro seurustelutapa, joka on
ranskalaisille ominainen ja jota he rakastavat, ei ollut Antellin
saavutettavissa, enkä epäile hänen tunteneen itseään joissakin
määrin pakonalaiseksi aitoranskalaisessa ympäristössä. Toisin
hän viihtyi pohjoismaalaisten, se on ruotsalaisten ja tietysti
suomalaisten tuttaviensa seurassa. Ja niitä hänellä Parisissakin
oli enemmän kuin tarpeeksi; mutta tosiasia on, ettei Antellilla
niidenkään joukossa ollut varsinaisia, uskottuja ystäviä, joiden
kanssa hän olisi säännöllisesti seurustellut. Tämän ymmärtämiseksi on
huomioonotettava, että hän lapsuudestaan saakka oli tottunut elämään
itsekseen ja että hänessä aikaa myöten oli kehittynyt sangen voimakas
luulevaisuus taikka pelko, että tuttavat ja ystävät tahtoivat tavalla
tai toisella hyötyä hänen varallisuudestaan, ja sentähden oli kuin
hän aina olisi ajatellut olevan tarpeen olla varuillaan heihin
nähden. Mistä tämä luonteenpiirre johtui, on helppo käsittää. Antell
oli odottamatta saanut rikkautensa ja varakkaana miehenä hän siis
oli, niin sanoakseni, nousukas, ja toiseksi on epäilemätöntä että
hän monesti todella oli kokenut, että tahdottiin hänen ystävyyttään
hyväkseen käyttää. Näin on selitettävissä, että Antellista kerrotaan
tapahtumia, jolloin hän Parisissa maanmiehiä ja nimenomaan
taiteilijoita kohtaan oli muka osottanut pikkumaista kitsautta.
Omasta kokemuksestani voin esittää pienen esimerkin, kuinka naivisti
mainittu "varuillaan oleminen" saattoi ilmaantua. Kerran kun
päätimme yhdessä mennä syömään päivällistä, hän sanoi minullekin:
"Niin, mennään Te Doyenille [tunnettu ravintola Champs Elysées'sä],
mutta sovitaan edeltäkäsin, että kumpikin maksaa puolestaan (!)" --
"Kuinkas muuten", minä virkoin, "niinhän olemme aina tehneet". --
"No, no, en minä mitään tarkottanut", Antell tokaisi -- oli kuin hän
olisi huomannut väärällä hetkellä lausuneensa muistutuksen, jonka
oli _tottunut_ tekemään, tietenkin kotimaisille tuttaville. Sillä
onhan meillä olemassa omituinen, kaikkea muuta kuin hieno (ulkomailla
tuntematon) tapa joko odottaa että toinen tai toinen maksaa kaikki
mitä yhdessä on nautittu taikka itse kenenkään pyytämättä tarjota
("bestå") toisille ja siten saattaa nämä kiitollisuuden velkaan, joka
varsinkin juomaseuroissa on kuitattava yhä uusilla tilauksilla.

Olen maininnut tämän seikan sen vuoksi, että Anteilla on mielestäni
kohtuuttomasti ja väärin arvosteltu suuren omaisuuden hallitsijana.
Itse asiassa hän ei suinkaan ollut ahne eikä kitsas, vaikka totta
onkin että hän ei aina maksanut toisten edestä kun hän istui
ravintolassa maanmiesten seurassa sekä että hän ei aina avannut
kukkaroansa joko lainatakseen rahaa taiteilijoille taikka ostaakseen
heidän tarjoomiansa taideteoksia. Antellin luonteessa oli kaksi
vastakkaista puolta. Toinen oli arvattavasti isästä periytynyt
karkeus ja itsepäisyys, toinen kenties äidin puolelta tullut (niin
mieluimmin olettaisi) helläsydämisyys. Milloin hänellä oli vähänkään
epäilystä avun- tai lainanpyytäjää kohtaan, hän ehdottomasti sulki
kukkaronsa; mutta toisissa tapauksissa hän saattoi olla hyvinkin
avulias, ja kun hän välittömästi, luonnollisesti oli saanut tiedon
jonkun yksityisen tai perheen puutteesta tai onnettomuudesta, ei
hän kieltänyt apuansa, vaan lähetti joskus nimettömästikin lahjan
sen lieventämiseksi. Olen jo Antellin yliopistoajalta kuullut --
siis ajalta, jolloin hän ei vielä ollut miljoonanomistaja -- että
hän avusti monta toveria sekä kotimaassa että Ruotsissa. Edelleen
voin myöhemmiltä ajoilta mainita, että Antell asianomaiselle nimeään
ilmottamatta kustansi erään (ei-ruotsalaisen) opinkäynnin Upsalassa.
Kuvaava on myöskin Bukowskin kertomus, että Antell 1880 v:n
vaiheilla, kun Ruotsin länsirannikolla eräs höyrylaiva ensimäisellä
koematkallaan hukkui kaikkineen päivineen, hänen kauttansa lähetti
500 kruunua kapteenivainajan perheelle. Luonnoltaan kitsas ei niin
tee.[47]

Antellin jokapäiväiset elämäntavat olivat yleensä enemmän
säästäväisen miehen kuin tuhlarin,[48] eikä hän, niinkuin
sanotaan, rientänyt huvituksesta huvitukseen. Oikeinta lienee
sanoa, että hän vain tilaisuuden sattuessa unohti säännöllisyyden
ja säästäväisyyden rajat; mutta lisätä täytyy, että semmoiset
tilaisuudet Parisissa eivät olleet harvinaisia. Jos hän usein söi
päivällisensä jossakin kalliissa ravintolassa, niin hän yhtä usein
taikka kenties useamminkin kävi jotenkin yksinkertaisissa. Edelleen
on merkillepantava, että hän, mikäli tiedän, visusti vältti Parisissa
niin tavalliset, rahaasyövät rakkaussuhteet ja niinikään uhkapelin.
Kumminkin hän samoin kuin useimmat matkustajat tilapäisesti koetti
onneansa Monacossa, ja kerran sanotaan hänen voittaneen 50,000
frangia. Mutta silloin hän oli osottautunut niin lujaksi, että hän
uudistamatta peliä vei rahansa suoraa päätä Parisiin.

Erityisenä muistelmana Parisista kerron seuraavan seikan, jonka
yksityiskohdat jo olivat unohtuneet, mutta jonka olen tavannut
mainittuna eräässä veljelleni kirjoittamassani kirjeessä. Olin
Parisissa 1885, jolloin kotimaassa Kalevalan 50-vuotisjuhla
vietettiin. Meitä oli 12 suomalaista, jotka siellä kaukana
yhdyimme kunnioittamaan merkkipäivää. Ensin lähetimme Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralle näin kuuluvan tervehdyksen: "Tulkoon Suomen
kansan tulevaisuus niin ihanaksi kuin sen muinaisuus kuvastuu
Kalevalassa", ja sitte syötiin yhteiset, hupaiset päivälliset. Kiitos
sähkösanoman, ovat osanottajain nimet säilyneet, nimittäin: "Aspelin,
Antell, Becker, Elin Danielson, Sigrid af Forselles, Ida Granath,
Anna Sahlsten, August Hjelt, Edvard Hjelt, Tallqvist, Gröndahl."
Kirjeessäni sanon erittäin Antellista, että hän kohta oli valmis
yhtymään sekä sähkösanomaan että juhlaan eikä voinut muuta ajatella
kuin että ruotsinmieliset kotona olivat mukana Kalevalaa juhlimassa.
Edelleen mainitsen, että hän kyllä sanoo olevansa "viikinki", mutta
kymmenkunnan vuotta ulkomailla oleskelleena hän itse asiassa on
jäänyt vanhemmalle [Dagbladin] kannalle. Tietenkin on suomenkieli
voitolle pääsevä, hän myöntää, mutta varottava on äkkipikaista
["brådstörtad"] muutosta. Muuten hän kertoo jo ennen saaneensa
kuulla, että hän on "pettänyt toveriensa luottamuksen ja toivon".


Tämä samanaikuisesta kirjeestä otettu -- ja siis -- "historiallinen"
seikka todistaa, mitä minä hyvin muistan muulloinkin Antellin
puheista huomanneeni: kansallisuuskysymykseen nähden hän todella
pääasiassa pysyi 1860-luvun kannalla, se on suurten runoilijaimme
kannalla, siinä näet että hän käsitti maamme ruotsin- ja
suomenkieliset yhdeksi kansaksi. Sentähden hän ei myöskään
testamentissaan tehnyt mitään erotusta kansamme eri ainesten välillä,
niinkuin myöhempinä aikoina samantapaisissa jälkisäädöksissä
toisinaan on tehty.

Antellin suhteista erinäisiin taiteilijoihin olisi enemmänkin
sanottavaa, mutta rajotun seuraavaan, jonka voin kertoa ilman
erikoisia tiedusteluja. Hänen vanhimmat taiteilijatuttavansa
Parisissa olivat Valter Runeberg, Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson
ja Ville Vallgren, joilta hän myöskin on ostanut teoksia --
Runebergiltä paitsi ylempänä mainituita A. E. Nordenskiöldin
pronssisen rintakuvan, Edelfeltiltä neljä eri naisenkuvaa,
Berndtsonilta yhden hänen pääteoksiaan, "Morsiamen laulun", ja
Vallgrenilta neljä veistokuvaa. Varsinkin Edelfeltin ja Vallgrenin
kanssa Antell monesti seurustelikin, kun sattumus vei heidät yhteen.
Adolf von Beckerin Antell niinikään tunsi, ja kerran me yhdessä
kävimme vanhan maalaajan luona, mutta häneltä hän ei näy mitään
ostaneen. Nuoremmista suomalaisista taiteilijoista Antell enimmin
suosi Akseli Gallénia. Kun tämä 1886 maalasi hänen muotokuvansa,
oli hinta sovittu 300 frangiksi, mutta Antell oli niin tyytyväinen
teokseen, että maksoi 500 ja lisäksi piti maalaajalle hienot
päivälliset. Myöhemminkin Antell mielellään seurusteli Gallénin
kanssa, muun muassa yhdessä käyden taidenäyttelyissä. Ruotsalaisista
taiteilijoista Antell oli tuttu Alfred Wahlbergin kanssa, jolta
hän osti pari maisemamaalausta, mutta erittäin hän oli mieltynyt
Allan Österlindiin, jolta hän osti kolme öljymaalausta ja lisäksi
tilasi vesimaalauksen, Rodin työpajassaan. Antell oli näet
1880-luvun lopulla -- en tiedä kenen välityksellä -- tutustunut
mainioon ranskalaiseen kuvanveistäjään ja häneltä ostanut kaksi
pienempää marmori- ja yhden pronssiteoksen. Antellin ja A. L. Zornin
keskinäisestä suhteesta kerrotaan juttu, joka on liian kuvaava
sikseen jätettäväksi. Eräänä päivänä 1890 Antell ja Vallgren yhdessä
tulivat Zornin luokse, ja oli jälkimäinen esittänyt maanmiehensä
ruotsalaiselle maalaajalle. Zorn puolestaan vastaanotti vieraansa
mitä kohteliaimmin tarjoten heille ruotsalaista punssia ja hienoja
sikareja. Oliko Antell vartavasten tullut tilauksia tekemään, sitä
en tiedä, mutta yhdessäolo päättyi niin, että hän Zornilta tilasi
toisinnon kylpeviä tyttöjä esittävästä taulusta, joka nykyään on
Fürstenbergin kokoelmassa Göteborgissa, sekä oman muotokuvansa, ja
määrättiin molemmista maalauksista yhteiseksi hinnaksi 7,000 frangia.
Maailmankuulu mestari, jonka välistä Amerikan miljardöörit kutsuvat
meren yli muotokuvia maalaamaan, oli jo silloin ei ainoastaan suuri
taiteilija, vaan myöskin oikea pikamaalari. Hän suoritti saamansa
tilauksen neljässä päivässä. Mutta niin hänen ei olisi pitänyt tehdä,
sillä siitä Antell suuttui. Hänestä näet osotti tuommoinen nopeus
ilmeistä hutiloimista ja tehtävän halveksumista, ja hän arveli, että
häntä oli vedetty nenästä, kun häneltä oli vaadittu 7,000 frangia
neljän päivän työstä! Antell kyhäsi Zornille epäkohteliaan kirjeen,
joka päättyi niin, että hän kehotti taiteilijaa lähettämään hänelle
taulut, joista hän oli saava sovitun hinnan, mutta muotokuvan hän
aikoi -- polttaa! Zorn ja hänen vaimonsa, jonka jälkimäisenkin Antell
jollakin tavoin oli sekottanut asiaan, olivat kovin pahoillaan, mutta
taiteilija ei kumminkaan halunnut peräytyä Antellin "oikullisuuden"
edestä. Hän lähetti siis maalaukset tilaajalle ja tietenkin sai
maksunsa, mutta Antell täytti kuin täyttikin uhkauksensa ja, mikäli
tiedetään, hävitti muotokuvan. Totta lienee ettei kukaan ollut läsnä,
joka voisi sen todistaa; mutta varmaa on ettei sitä hänen kuolemansa
jälkeen ole mistään löydetty. Kuva kuuluu olleen hyvin kuvattavan
näköinen, mutta arvatenkaan ei ihannoitu. Zorn oli esittänyt Antellin
nojatuolissa istuvana, palava sikari kädessä, kasvot punottavina,
parhaimmalla tuulella ollessa. Olen kuullut niinkin kerrottavan, että
juuri tämä aitozornimainen, realistinen kuvaamistapa olisi Antellia
loukannut, että hän olisi toivonut kuvassaan ilmaantuvan enemmän
vakavuutta ja arvokkaisuutta. Miten liekään, hänen menettelynsä
todistaa mainiosti, kuinka tilaisuuden sattuessa kotoinen itsepäisyys
saattoi hänessä voittaa kaikki muut näkökohdat. -- Usein kuulin
Antellin puhuvan taiteilijoista ja heidän teoksistaan, mutta
säännöllisesti hän käytti niin liiottelevia sanoja, että hänen
kiitoksensa ei tuntunut enemmän kuin hänen moitteensakaan perustuvan
syvempään ymmärtämykseen saatikka tunteen herkkyyteen.

       *       *       *       *       *

Edellisessä olen pari kertaa viitannut Antellin yksinäisyyteen,
että hän asui yksin ja että hänellä ei ollut ketään oikein läheistä
ystävää. Tästä asiasta on vielä joku sana lisättävä. Minulle itselle
hän ei koskaan siitä puhunut, mutta täysin luotettavalta taholta
olen kuullut, että joskus on ilmi tullut, että hän syvästi tunsi
yksinäisyytensä elämässä ja kärsi siitä. Jonakin harvinaisena
tunnelmallisena hetkenä hän oli itkenytkin mainitessaan, kuinka
yksin hän maailmassa oli. Sitä kuvaavampi on minusta seuraava juttu.
Kerran tapahtui Vaasassa, että muuan entinen koulutoveri ja vanha
ystävä, joka säännöttömällä elämällään oli turmellut tulevaisuutensa,
tuli Antellin luokse valittamaan kohtaloansa. Kun hän vihdoin
kaiken surkeuden lisäksi sanoi senkin, että hän oli pääsemättömissä
vanhoilta tädeiltään, jotka lakkaamatta toruivat häntä, Antell,
sen sijaan että olisi osottanut sääliä, huudahti: "Vieläkö sitäkin
valitat, kiitä Jumalaa että sinulla on tätejä, jotka sinua toruvat;
minulla ei ole ketään, joka minua toruu!" -- Tästä näkee että joskus
vanhat täditkin paremmin turvaavat elämän onnea kuin miljoonat.

Harvassa ne kuitenkin olivat, joiden Antell, miten yleensä
olikin avonainen, salli luoda katseen niin syvälle sisäänsä.
Miljoonat ja ulkomailla poikamiehenä eläminen olivat saaneet hänen
persoonallisuutensa sulkeutumaan omituiseen kuoreen. Vartaloltaan
hän oli kookas, voimakas, ja ulkona hänet aina nähtiin puettuna
napitettuun pitkään mustaan takkiin, päässä korkea hattu, käsissä
hansikkaat, asennossa jotain tahallisen pystyä ja ryhdikästä.
Samanlainen tahallisuus huomattiin hänen olennossaan muutoinkin.
Hänen puheensa oli äänekästä, sävellajiltaan yksitoikkoista fortea,
hän käytti mielellään voimasanoja, ja lauseenpainossa ilmeni
tukholmalaista vaikutusta, joka ei tuntunut täysin luonnolliselta.
Helposti huomasi, että hän yksinomaisesti oli tottunut pitämään
paikkaansa miesten seurassa ja enimmäkseen _iloisessa_ seurassa,
jossa sanoja ei valita. Se äänen vivahtelu, joka tulee tunnelman
vaihtelusta ja erittäin huomaavaisuudesta puhuteltavan tunteita
kohtaan, oli hänelle vieras. Koko hänen esiintymisessään oli jotain
mahdikasta ja itsetietoista, jota joskus teki mieli käsittää
ylvästelyksi -- tarkotan sitä mitä ennen muinoin koulupojat
Vaasassa sanoivat "skroppaamiseksi" --, mutta joka ehkä oikeammin
johtui voiman- ja vapaudentunnosta: Antellissa oli vivahdus
renessanssihenkilöä. Verrattuna ukko Rosenbergiin hän kai oli
täydellinen maailmanmies, mutta omena ei ollut niin kauas vierinyt,
ettei olisi huomannut, mistä puusta se oli pudonnut. -- Vaikken
epäile näillä piirteillä oikein kuvanneeni Antellin ulkonaista
olentoa, on minun sentään vaikea arvostella, minkä vaikutuksen
hän teki vieraisiin. Itse näin aina tuon kuoren takaa vanhan
koulutoverin, jonka elämänvaiheita muuttumattomalla myötätunnolla
olin seurannut ja joka pohjaltaan oli sangen vaatimaton, jopa ujokin
sisimpien tunteittensa ilmaisuun nähden, joskin olosuhteet olivat
kehittäneet hänet näennäisesti toisenlaiseksi. Eiköhän Antell vain
ranskalaisten silmissä ollut ilmiö, jonka he, huolimatta hänen
erikoisuudestaan, asettivat samaan luokkaan kuin nuo bulevardien
vilinässä niin tavalliset eksoottisten maiden ainoastaan puoleksi
parisilaistuneet pohatat?

       *       *       *       *       *

Jos liikkuvaisuus, olopaikan muuttamisvaisto on pohjalaisille
omituista, niin kyllä Antell siinä kohden oli syntymäseutunsa lapsi.

Milloin hänestä parisilaiselämä alkoi tuntua yksitoikkoiselta,
lähti hän jollekin matkustukselle. Kaikissa Europan läntisissä ja
eteläisissä maissa hän on matkustellut ja useimmin Italiassa. V. 1886
hän keväällä taas kävi Italiassa ja palattuaan Suomeen hän kesällä
teki Norjan kautta matkustuksen Nordkapiin.

Seuraavana vuonna hän jo tammikuulla lähti Egyptiin, missä nousi
Niili-virtaa ylöspäin Assuaniin asti; Egyptistä hän matkusti
Palestinaan ja itäänpäin Damaskukseen, palaten sitte Beirutin,
Smyrnan ja Konstantinopolin kautta Europpaan. Matka kesti noin 4
kuukautta. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Antell teki uuden pitkän
matkustuksen maanosamme ulkopuolella. Valtionantikvario Hildebrandin
kanssa, jolle hän kustansi vapaan matkan, hän näet kävi Egyptissä,
Tunisissa ja Algeriassa, viipyen retkellä useita kuukausia.

Viime mainitulta matkalta O. A(nsas) on eräässä Antellin muistoksi
julkaisemassaan lentolehdessä talteen pannut muutaman Antellin
kertoman muistelman, joka on laatuaan kylläkin mieltäkiinnittävä.
Syksyllä 1892, Ansas kirjoittaa, vietin yhden illan ystäväni Antellin
seurassa, hänen Vaasassa oleskellessaan. Tuo kuuluisa tohtori,
kokoilija ja miljonääri oli kuten aina hyvällä tuulella, ja puhe kävi
pian vilkkaaksi. -- Kiitoksia Pohjalaisesta, hän sanoi, jonka olet
minulle lähettänyt, kyllä millä koetan sitä lukea, mutta näetsen
eihän suomi enää tahdo oikein sujua minulta. Paremmin toki puhun
kuin luen, ja tarvittaissa puhun sitä jos kuinka paljon. Apropos!
Arvaapas, missä viimeksi puhuin suomea?

-- Kukapa sen osaisi arvata, vastasin minä.

-- Niin todellakin, hän jatkoi, se on vaikeata, mutta mitä tulen
kertomaan on alusta loppuun pelkkää totta. Kuten muistat matkustin
viime talvena Pohjois-Afrikassa valtionantikvario Hildebrandin
kanssa. Olimme Egyptissä käyneet toisella kataraktilla asti ja nyt
olimme Tunisissa. Tietysti oli meidän myöskin käytävä vanhan Kartagon
raunioilla. Matka päätettiin, vaunut tilattiin ja niin sitä mentiin.
Ykskaks on tien varrella iso, komea huvila. Kuka tuossa asuu?
kysyimme ajurilta. Ruotsin konsuli, hän vastasi, mainiten nimenkin.
No, mutta, Hildebrand huudahti, sehän on minun vanha ystäväni.
Minun täytyy käydä häntä katsomassa. Seis! komennettiin ajuria, ja
samassa Hildebrand astui maahan. Minä jäin vaunuihin, sillä enhän
minä isäntää tuntenut. Mutta muutaman minuutin päästä tulee kaunis,
hienosti puettu nainen vaunujen luo, esittää itsensä huvilan emäntänä
ja käskee minut sisään. Kukapa ei semmoisessa tilassa mielellään
olisi luopunut pölyisestä maantiestä? Vaunut ajettiin pihalle, ja
tervetulleina vieraina me jäimme yöksi.

-- Ilta kului erittäin hauskasti saadessamme jälleen muittenkin
kanssa kuin vain keskenämme puhua ruotsia, ja tästä me julkilausuimme
ilomme. -- Mutta silloin emäntä sanoi minulle, olettehan suomalainen;
te voitte täällä saada puhua suomeakin. Rouva pujahti ulos ja
palatessaan hän toi muassaan keski-ikäisen naisen, joka syvästi
niiaten tervehti: hyvää päivää, johon minä heti kätellen vastasin:
Jumala antakoon! Syntyi sitte sangen vilkas keskustelu, josta toiset
eivät ymmärtäneet sanaakaan, he vain kuuntelivat ja ihmettelivät.
Mutta ennen pitkää hymyilevä ihmettely muuttui liikutukseksi, sillä
en ollut montakaan sanaa puhunut kaikkea muuta kuin mallikelpoista
suomeani, kun kyyneleet nousivat kansalaiseni silmiin, ja lopulta hän
purskahti niin valtavaan itkuun, että hänen täytyi poistua huoneesta,
Myöhemmin illan kuluessa me puhelimme enemmän, ja minä kerroin mitä
kotimaasta tiesin ja ajattelin häntä miellyttävän, ja hän oli niin
iloinen ja kiitollinen, etten koskaan, vaikka olen matkustanut
maapallon ympäri, muista kielitaidollani aikaansaaneeni niin paljon
iloa ja tyydytystä. Ja seuraavana aamuna, kun lähdettiin, hän minua
siunasi ja lähetti sydämelliset terveiset kotimaahansa, jota hän
tuskin enää toivoi saavansa nähdä. Ikävä on että muistoonpanoni
matkalta ovat Parisissa, niin etten voi sanoa naisen nimeä.
Ainoastaan sen muistan, että hän oli Merikarvialta kotoisin ja että
hän ensin oli joutunut Tukholmaan ja sieltä isäntäväkensä kanssa
muuttanut Afrikaan. Mutta niin kauan kuin elän pysyy muistissani se
liikuttava isänmaan ja äidinkielen rakkaus, jonka kansalaisessani
näin ja jota pidän mitä parhaimpana todisteena siitä, kuinka nämä
tunteet ovat syvästi ihmisluonteeseen juurtuneet. --

Kun Antell tämän muistelman kertoi, oli hän viimeisen kerran
Suomessa, eikä hän paluumatkallaankaan enää liene ollut täysin terve.
Vaasasta hän lähti myöhään syksyllä Carl von Linné laivalla, joka
on verraten pieni, ja matka, jolla koettiin myrskyä ja lumisadetta,
kesti kahdeksan päivää. Hänen ystävänsä Tukholmassa huomasivat,
ettei hän ollut entisellään, ja Bukowski kehotti häntä hoitamaan
terveyttään. Sentähden hän kai myöskin uuden vuoden (1893) alussa
lähti Italianmatkalle ulottaen sen Capri saareen asti. Mutta kun
hän ei sielläkään tuntenut paranevansa, hän kääntyi takaisin
pohjoseen päin. Paluumatka Parisiin venyi pitkäksi, sillä hänen
voimansa heikkenivät heikkenemistään, ja perille tultuaan hän
laskeutui kuolinvuoteelleen. Itse hän kuuluu sanoneen sairastaneensa
kurkkukatarria, mutta todellisuudessa hänellä oli maksatauti, joka
muun muassa sai hänen ruumiinsa kovasti paisumaan, ja jota vastaan
lääkäreillä ei ollut pätevää keinoa. Viimeiseen saakka hän oli
ollut selväpäinen, mutta vuoteen ympärillä ei ollut omaisia eikä
edes läheisempiä ystäviä. Noin tuntia ennen kuolemaansa hän oli
ystävällisesti sanonut hyvästi palvelijalleen Prançoislle,[49] joka
näki hänen sen jälkeen itkevän. François oli, itsekin ääneen itkien,
tullut ulos huoneesta, mutta kutsuttiin kohta jälleen sisään, sillä
viimeinen hetki oli tullut. Tohtori Duchatelet piti kuolevaa kädestä,
hänen vetäessään viimeisiä hengähdyksiään, ja läsnä oli sitä paitsi
Josef Galezowski, Rapperswylin puolalaisen kansallismuseon johtaja.
Päivä oli 6:s huhtikuuta 1893.

Kun neljä päivää myöhemmin vainajan ruumis, suljettuna arkkuun,
vietiin pois hänen kodistaan, olivat saapuvilla suomalaiset:
Albert Edelfelt ja Ville Vallgren (joka vainajasta oli ottanut
kuolemannaamarin), ruotsalaiset: lähettiläs Due, valtionantikvario
Hans Hildebrand (joka vasta Antellin kuoleman jälkeen oli tullut
Parisiin) taiteilija Alfred Wahlberg sekä ranskalaiset: professori
Wecker, t:ri Duchatelet y.m.

Kuollessaan Antell oli ainoastaan 46-vuotias. Sen, joka tietää miten
vahva hänen ruumiinrakennuksensa ja miten vankka hänen terveytensä
alkuaan oli, on vaikea karkottaa ajatusta, että hänen elämänsä
levottomuus, hänen elämäntapojensa säännöttömyys ja hiljaisen,
tasaisen työn puute jouduttivat hänen kuolemaansa.

       *       *       *       *       *

Antellin testamentin määräykset ovat tunnetut, ja niiden tähden
hänen nimensä on pysyvästi merkitty sekä Suomen että Ruotsin
sivistyshistoriaan. Samat määräykset todistavat oikeaksi, mitä ennen
olen sanonut hänen sisimpäin harrastustensa ylevämielisyydestä ja
hänen isänmaanrakkaudestaan. Jo se tosiasia, että hänen perimänsä
omaisuus niinä 19 vuotena, jolloin se oli hänen hallussaan, kasvoi
enemmän kuin kahta vertaa suuremmaksi, tuottaa hänelle kunniaa,
mutta vielä enemmän ne jalot tarkotukset, joihin hän määräsi rahat
käytettäväksi.

Tietty on että Antell enemmän kuin yhden kerran muutti
testamenttiaan, joka vasta 1891 sai lopullisen muotonsa; niinikään
on tietty että hän aikaisemmin oli aikonut antaa melkoista
suuremman osan omaisuuttaan Ruotsiin kuin hän lopulta sinne määräsi
(nimittäin 100,000 kruunua Pohjoismaiselle museolle ja 100,000
Muinaistieteelliselle akatemialle). Mikä aiheutti mielenmuutoksen,
jääköön sikseen, vaikka todennäköisiä syitä voisikin mainita.
Ilmeistä on että Antellissa ennen puheena olleen kehityksen
ohella, joka oli huomattavana hänen kokoilemisharrastuksessaan,
selvenemistään selveni ja kypsyi se ajatus, että se rikkaus,
jonka hallitsijaksi hän oli tullut, oikeastaan oli hänen kansansa
oma ja oli sille jälleen tuleva. Mitä taasen testamentin Suomea
tarkottaviin yksityiskohtiin tulee, on ensiksikin rahakokoelman ynnä
muitten kokoelmien sekä yhden miljoonan markan pääoman lahjotus
Suomen kansalle katsottava Antellin kokoilijatoimen täydennykseksi.
Vaikka hän olisi kauemminkin elänyt, hän ei olisi voinut siinä
kohden päästä kauniimpaan lopputulokseen kuin se tietää, että hän
laski lujan perustuksen Suomen Kansallismuseon tulevaisuudelle,
sillä tuon miljoonan vuotuiset korot turvaavat kokoelmien tasaisen
lisääntymisen. -- Yliopistolle määrätty 800,000 markan lahjotus
puolestaan todistaa, miten Antell osasi kunniassa pitää tieteellistä
työtä. Vaikka hän itse oli luopunut tieteestään, hän täysin oivalsi
mitä se merkitsee kansakunnalle, jonka tulevaisuus on valon aseissa.
Määrätessään lahjotuksen koroista jaettavat matkarahat 8,000 markan
suuruisiksi vuotta kohti, hän menetteli aivan omapäisesti ja oli
hänellä oma kokemuksensa lähtökohtana. Kun hän näet lääketieteen
kandidaattina -- huomaa! isän eläessä -- oli Tukholmassa, oli hänellä
käytettävänään 6,000 markkaa vuodessa. Se oli kumminkin ollut hänelle
liian vähän, ja hänen täytyi lisäksi lainata 2,000 markkaa. Niin
hän johtui mainittuun määrään, 8,000:een. Muuten hän mietiskeli
seuraavaan tapaan: moni tiedemiehen alku on köyhä, jopa saattaa olla
niinkin että hänellä on varattomia vanhempia taikka muita omaisia,
jotka odottavat häneltä apua ja tukea; suuresta matkarahasta on
mahdollista antaa joku osa poiskin, ilman että matka taikka työ siitä
kärsii. Vihdoin Antell arveli, että hänen nuorten maanmiestensä
ei tulisi ulkomailla kärsiä puutetta enemmän kuin hän itsekään.
Keväällä 1892 Pariisissa hän minulle laajasti ja innostuneesti
selvitteli näitä jalomielisiä perusjohteitaan. -- Merkille pantava
on, että Antell molempiin näihin suurimpiin lahjotuksiinsa kiinnitti
isävainajansa nimen. Siinä ilmestyy kiitollisuuden tunto isää
kohtaan, joka kaunistaa Antellin muistoa, ja kiitollisuuden tunto
se kai myöskin oli, joka sai hänet määräämään 100,000 markan
stipendirahaston Vaasan, lyseelle, koululle, josta hänen muistonsa
varmaankin olivat sitä rakkaammat, kun muistot hänen poikaikänsä
kodista eivät olleet erittäin valoisia laadultaan.

Antell oli itse julkilausunut toivomuksensa olevan saada levätä
isänmaan mullassa. Parisista hänen ruumiinsa tuotiinkin suljettuna
sinkkiarkkuun, joka puolestaan oli kätketty vernissattuun tammiseen
arkkuun. Kesäkuun 1 p:nä klo 5 i.p. kokoontuivat kutsutut
vieraat vainajan taloon. Sieltä surusaatto kulki asemalle, josta
ylimääräisellä junalla kuljettiin vanhan kaupungin asemalle ja
edelleen hiekanotto-paikalle pantuja raiteita vanhalle hautausmaalle
(Kapellbacken), missä hauta oli avattu Rosenbergin haudan viereen.
Kun silloisen kapteeni A. Steniuksen johdolla oli laulettu Lagin
virsi "Nu tystne de klagande ljuden", rovasti Joel Heikel siunasi
vainajan tomun. Sen jälkeen laskettiin muistoseppeleitä haudalle, ja
oli minulla kunnia tehdä se yliopiston edustajana. Lyhyessä puheessa
esitettyäni vainajan luonteenkuvan pääpiirteet, minä lopuksi lausuin
seuraavat sanat, joilla voin tämän kirjoituksenikin päättää:

-- -- "Voisin jo vaieta. Mutta uusi ajatusjakso, syvän liikutuksen
tuoma, pakottaa minun lisäämään sanan. Jos oikein tunnen
ihmisluontoa, on varmaankin tämän haudan ääressä toinen tai
toinen sanova: niin, helppohan on rikkaan tehdä maallensa suuria
palveluksia! Se on kuitenkin taitamatonta puhetta. Siitä koulusta,
jonka perustukset lepäävät tuolla kesäkuunillan hohteessa ja jossa
Antell alkoi opintonsa, on satoja ja satoja miehiä astunut ulos, ja
niistä on suurempi osa ollut varattomia kuin rikkaita. Varattomien
joukossa on sentään ollut semmoisia, jotka ovat maallensa tuottaneet
suuremman kunnian, tehneet sille suurempia palveluksia kuin se mies
on voinut, jonka haudalla me seisomme. Siitä näkyy ettei rikkaus
eikä köyhyys ole määräävä. Ei, ei rikkaus eikä köyhyys, vaan rakkaus
isänmaahan ja ihmisyyteen saa yksityisen ihmisen korkeita tarkotuksia
varten uhraamaan sekä sielunsa että ruumiinsa voimat ja maalliset
tavaransa. Kunnioittakaamme Herman Frithiof Antellin hautaa viemällä
täältä tämä totuus mukanamme elämään!" -- --

    Paitsi itse kirjoituksessa mainituita lähteitä tahdon kiittäen
    mainita, että minulle ovat Vaasan kaupungin ja Mustasaaren
    kirkonarkistoista tietoja antaneet pastori August Cederberg,
    rovasti J. A. Heikel ja kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom sekä
    Maalahden kirkonarkistosta rovasti J. V. Fontell; suullisista ja
    kirjallisista lisistä olen kiitollisuuden velassa seuraaville
    vanhoille tovereille ja ystäville: Erkki Almberg, G. Durchman, A.
    Gallén-Kallela, Onni Lindebäck, Albert Nordman, Ludv. Unggren,
    Emil Vikström ja Knut Åkesson, joista varsinkin viimemainittu on
    Vaasan entisten olojen tuntija.



Viiteselitykset:


[1] "Tuossa tulee rovastin yhdeksät".

[2] Suomalaisen teatterin historiassa, I s. 125, olen kertonut
kuinka tämä yhteistyö pohjalaisten naisten ja ylioppilasten kanssa
välillisesti johti siihen yritykseen, jonka tulos oli Kiven Lean
esittäminen 10 p. toukok. 1869 -- suomalaisen näyttämön alku.

[3] Lause kuului ruotsiksi: "Kånka Calamnius!"

[4] Itse asiassa oli suuri osa suomenmielisiä poissa
vihkiäisjuhlasta, joka vietettiin 26 p. marraskuuta, mutta ei
suinkaan minkään yhteisen päätöksen johdosta.

[5] Snellmanilla tietääkseni ei ollut tapana "juoda veljenmaljaa"
nuorempien pohjalaisten kanssa; minua hän sinutteli "sukulaisena".
Jo kun ensikerran, "keltanokkana", kävin hänen luonaan, muistaakseni
kutsumassa häntä johonkin osakunnan juhlaan, hän kuultuaan nimeni
muisteli tavanneensa vanhempani Pohjanmaalla sekä että äitini oli
omaa sukua Snellman. Sen johdosta hän käski minua sanomaan häntä
sedäksi, lisäten hymyillen jotakin pohjalaisten keskinäisestä
sukulaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta.

[6] Tuli alkoi myöhään illalla 4 p. syysk. 1827. Ennenkuin Snellman
ryhtyi pelastustyöhönsä hän oli pistäytynyt nti Saara Wacklinin
luokse, joka paraikaa söi illallista oppilaittensa kanssa. Kun
Snellman oli rauhalliselle neidelle sanonut, että tulipalo uhkasi
koko kaupunkia, oli hän saanut vastaukseksi: "Sinä nyt aina olet
niin viisas olevinasi". (Joukah. XI. A. H. Snellman-Virkkunen, Saara
Elisabet Wacklin).

[7] Turun palosta kuulin kerran J. Ph. Palméninkin kertovan, mutta
siitä muistan vain sen että hän kuvasi tuomiokirkon palon alkaneen
niin, että pieniä liekkejä niinkuin mitäkin välkkyviä kieliä oli
siellä täällä pistänyt esiin ja näyttänyt ikäänkuin hyppivän
rakennuksen katolla. Sitä hän oli katsellut toiselta puolen jokea.

[8] Viktor Lounasmaan isä.

[9] Täydentääkseni Snellmanin klassillista kuvausta liitän siihen
mitä Emil Nervander muistaa lisäksi kuulleensa. Paitsi kirjoja ja
maitoastiaa kuului salin kalustoon kapsäkki. Cygnaeuksen äidillä,
piispanrouva Cygnaeuksella, oli tapana varustaa poikansa hyvillä,
hienoille paidoilla. Toverit, jotka olivat kehnommin varustetut,
käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja ottivat, kun tarpeen oli, puhtaita
paitoja Cygnaeuksen kapsäkistä ja panivat sijaan omansa, jotka
eivät olleet puhtaita eikä aina edes eheitä. Kun Fredrik sitte tuli
kotia, hänen äitinsä ihmeekseen ei kapsäkistä löytänyt ainoatakaan
sinne panemaansa paitaa, vaan niiden sijasta kummallisen kokoelman
likaisia, repaleisia paitoja, kaikki eri kokoa!

[10] "Koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla, jos jotkut
sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisena puheenaolevassa
epäjärjestyksessä, ei voi olla mitään merkitystä, niin" -- --.

[11] "Päätös" tapahtui edellisenä iltana, kun Otto Donner, K. A.
Castrén, Rob. Castrén, minä ja pari muutakin sattumalta tapasimme
toisemme postikonttorin edustalla. Meistä kaikista Donner yksin ei
tiennyt seuraavan päivän kokouksesta, vaikka hänen ylioppilaskunnan
puheenjohtajana olisi pitänyt ensi kädessä saada tieto. Siinä nyt
arveltiin välttämättömäksi edeltäkäsin tuumia menettelytapaa ja
sovittiin että meeting oli pidettävä.

[12] Tämä tarkottanee sitä, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet
tervehtiäkseen häntä kadulla -- niinkuin paroni von Kothen
sijaiskansleriksi tultuaan oli toivonut ja vaatinut. Hänelle oli
selitetty, että Suomessa ainoastaan ne, jotka ovat keskenään
persoonallisessa tuttavuudessa, tervehtivät toisiaan; mutta
käsitystavaltaan venäläistyneenä hän ei selitystä hyväksynyt, joskaan
hän ei voinut toimeenpanna "reformia" kohteliaisuudessa.

[13] Toverini tässä laatuaan yksinäisessä julkisessa tutkinnossa
olivat. K. A. Castrén, K. J. Herrgård, Torsten Aminoff, Elis
Furuhjelm ja Axel Borenius (Lähteenkorva).

[14] Neiti Lydia Lagus.

[15] Sallittakoon tekijän tehdä pieni muistutus sine ira & studio.
Juhlapuheelle olisi kieltämättä eduksi ollut, jos tämä loppuosa olisi
ollut lyhempi, vähemmän pakottava. "Kiitollisuudesta" Ruotsia kohtaan
on viime aikoina niin paljon väitelty sanomalehtikiistoissamme,
että juhlapuhe palautti nämät mieleen -- levitti "polemiikin"
käryä. Kiitollisuus on hyvä avu, eikä sitä puuttunekaan; mutta ei
siitä eletä. Kansallinen itsetunto on vähintään yhtä tarpeellinen
kansakunnalle, jolla on aikomus elää.

[16] Juhlaa varten oli Savonlinnaan kutsuttu Schneevoigtin orkesteri
Viipurista sekä se ruotsalainen torvisoittokunta, jota tänä kesänä on
saatu kuulla Turussa ja Helsingissä.

[17] Rovasti Kaarle Benjamin Ståhlberg (k. 1866) oli naimisissa
Hedvig Gustava Cajanin (k. 1858) -- Johanna Castrénin sisaren kanssa.

[18] Pikkutietoja Kaarlo Castrénin olosta Kälviällä ja Kokkolan
koulussa, hänen sedästään ja sedän perheestä tavataan Tyko Hagmanin
tänä vuonna ilmestyneissä muistelmissa "Elämäni lapsuus".

[19] Varhemminkin Castrén oli osottanut mieltymystä historiallisiin
aineisiin. Kokkolan koulussa hän näet kirjoitti Kajaanin linnan
raunioista, kun kerran oppilaat saivat vapaasti valita aineensa.

[20] Arvostelijan sanat viittaavat kirjan esipuheen alkuun, jossa
Castrén osottaa kuinka järkevästi ja miehekkään kypsyneesti hän
käsitti muistelmien merkityksen: "Harvoin alhaisen sotilaan ansio
tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt
vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset,
ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta
olonsa ja elonsa tähden, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa
urosnäyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia.
Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväistenkin tapahtumien
kertominen olevan yhtä painavasta merkityksestä kuin koskaan
valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen
hallitukseen ja isänmaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati
ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet
syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan
sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa
näidenkin muistelmien ilmestymisen oikeus myönnetään."

[21] Eräästä kirjekonseptista näkyy, että Z. Topelius oli
ruotsinmaalaiselle kustantajalleen, Albert Bonnierille Tukholmassa,
suositellut Castrénin sotakuvauksia painettavaksi, ja näyttää tekijä
saaneenkin edullisen tarjouksen. Castrén on kiitollinen siitä, sanoo
aikovansa jouluksi (1871; kirje on näet päivätty sinä vuonna 8 p.
maalisk.) parantaa kirjoitukset ja ensin julkaista ne suomenkielellä.
Bonnier saisi kyllä painattaa ruotsalaisen painoksen, mutta olisi se
laskettava kirjakauppaan kolme kuukautta myöhemmin, niin ettei se
tekisi haittaa suomalaiselle painokselle. Valitettavasti Castrénin
työvoiman heikkeneminen esti häntä toteuttamasta tätä niinkuin
monta muuta tuumaansa. -- Kirjealustelma on Valtioarkistossa, jossa
Castrénin historialliset käsikirjoitukset ja kokoelmat säilytetään.

[22] Kertomus ilmestyi sittemmin myöskin eri kirjana Holmin
kustannuksella ja on kolmannenkin kerran painettu julkaisussa:
"Berättelser från Finland af Emlekyl". Turussa 1877. Esipuheessa
Nervander kertoo novellin synnyn niinkuin tekstissä mainitaan.
Suomennettuna kuuluu se aikoinaan painetun A. J. Malmgrenin toimesta
Turun Sanomissa. --

Novellissa mainittujen varakkaitten talojen isännät sanotaan olleen
n.s. _suurta sukua_. Muistan Castrénin usein puhuneen "suuresta
suvusta" pitäjissä Oulun eteläpuolella. Nimityksellä tarkotetaan
erinäisiä rikkaita talonpoikaisperheitä, joilla kyllä ei ole yhteistä
sukunimeä, mutta jotka kuitenkin vanhastaan katsovat itsensä
kuuluvaksi johonkin erityiseen heimoon eli säätyyn. Nämä perheet
muodostavat jonkunlaisen talonpoikaisaateliston, jonka etevämmyys
näyttää perustuvan sekä sukuun että varallisuuteen. Vasta verraten
myöhään oli naimisliittoja syntynyt jonkun suureen sukuun kuuluvan ja
vähemmän mainehikkaasta perheestä lähteneen välillä. Mistä ja miltä
ajoilta suku on peräisin on vaikea sanoa -- Pirkkalaisistako? vai
esihistoriallisten taistelujen ajoilta? --

[23] Ks. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Pöytäkirjat I. 1870--75.
Helsinki 1909.

[24] Ks. "Naukujaiset 1871" tässä kokoelmassa.

[25] Eräästä Carl von Bergenin kirjeestä näkyy, että Castrén
Tukholmassa oli tutustunut tähän kirjailijaan. Heidän kesken oli
ollut puhetta kirjoituksesta, jossa Castrén Bergenin toimittamaa
aikakauskirjaa, Framtiden'ia, varten esittäisi suomalaisen
kansallisuusharrastuksen kehityksen ja päämäärän. Kirjeessä, lokakuun
1 p:ltä, Bergen muistuttaa Castrénia lupauksesta ja viittailee,
mihin tapaan kirjoitus oli laadittava. Valitettavasti Castrénin
terveys jo oli niin huonontunut, ettei hän jaksanut ryhtyä tehtävään,
vaan luovutti sen Kaarlo Bergbomille. Bergbomin kirjoitus taasen
valmistui niin myöhään, ettei se enää saanut tilaa aikakauskirjassa,
joka vuoden lopulla lakkasi ilmestymästä, ja on se hävinnyt teille
tietymättömille.

[26] Yksikerroksinen puurakennus samalla paikalla, missä Catanin
nykyinen komea talo sijaitsee. Kahvilaan oli sisäänkäytävä kadulta,
mutta Morgonbladetin toimistoon mentiin pihan puolelta.

[27] Veli oli aikeissa perustaa ja lienee perustanutkin lakiasiain
toimiston Ouluun.

[28] Tässä nähtävä Rosenbergin kuva (pyylevä ukko) on kenties ainoa
alkuperäinen, se on elävän mallin mukaan tehty. Joku hänen kirjurinsa
on sen piirustanut. Taiteellista arvoa kuvalla ei ole, mutta
antaahan se sentään käsitystä ukon ulkonäöstä. Alkukuvan omistaja on
hovioikeudenneuvos Knut Åkesson Vaasassa.

[29] Anrepin mukaan (Sv. Adelns ättartaflor) P. H. Aurivilliuksen isä
oli henkilääkäri ja Upsalan yliopiston professori Samuel Aurivillius
ja äiti Margareta Rosén von Rosenstein. Jälkimäisen isä, henkilääkäri
ja professori Nils Rosén von Rosenstein, otti tyttärensä lapset
omiksi ja antoi niille aatelisen nimensä.

[30] Hovioikeudenseppä Johan Spångberg oli kaksi kertaa naimisissa,
ensiksi Sara Kristina Strömbomin ja toiseksi (1781) Anna Kaisa
Elgströmin kanssa. Edellinen, Anna Beatan äiti, oli luultavasti
miehensä kanssa Ruotsista tullut, sillä Strömbom nimi on 1700-luvulla
Vaasassa muutoin tuntematon. Tästä päättäen oli Anna Beata puhdasta
ruotsinmaalaista alkuperää, ja on siis puhe että hän oli alkuaan
Maalahdella kotoisin ja että Rosenbergkin oli siellä syntynyt
(niinkuin esim. Kr. Svanljung väittää Åbo Underrättelserissä 1873
29/1), kokonaan tuulesta temmattu. Anna Beata Spångbergia sanotaan
kirjoissa _däja'ksi_, joka sana nykyään merkitsee _karjakko_, mutta
aikaisemmin merkitsi _taloudenhoitajatar maalla_ (hushållerska på
landet).

[31] Rosenbergin hämmästyttävän varhainen astuminen valtion virkaan
antaa aihetta olettaa, että hänen edukseen käytettiin keinoa,
joka muinoin ei näy olleen aivan tavaton, se on hän tehtiin
yksinkertaisesti vanhemmaksi kun hän todellisuudessa oli. Ettei
tämä olettamus ole kokonaan perusteeton näkyy siitä, että kun
Rosenberg, asuttuaan, ennen Nurmossa ja Ilmajoella, 6/9 1816 vasta
nimitettynä v.t. kihlakunnankirjurina muutti Lapualle, merkittiin hän
kirkonkirjaan syntyneeksi 1795, siis kolme vuotta vanhemmaksi kuin
oli. Vai tapahtuiko tämä pikku väärennys ehkä sentähden, että hän
olisi ollut sopivampi naimisliittoa rakentamaan? Rosenberg on näet jo
Lapualla, josta hän 19/10 1819 muutti Mustasaareen, nainut Katarina
Kristina Kaskaan, joka mainitaan alempana tekstissä. Varmaa tietoa
asiasta on kenties saatavissa Vaasan lääninkanslian arkistosta.

[32] C. G. Estlander kertoo Joukahaisessa XI (Ett minne från
krigssommarn 1853) kuinka Rosenberg puhui kansan puolesta, kun paroni
K. von Kothen Kristiinankaupungissa ensikerran Lapväärtin ja Närpiön
talonpoikain kanssa neuvotteli ruotulaitoksen uudistamisesta.

[33] Luotettavaa selvitystä Liisa Varalan eli Tavastin alkuperästä
näyttää olevan mahdoton saada, syystä että Pirttikylän kirkonkirjat
paloivat 1868.

[34] "Sakotettu haukkumasanoista ja pahasta tottumuksesta johtuvasta
kiroilemisesta". Sitä paitsi hänelle pari vuotta ennen kuolemaansa
syntyi vielä kolmaskin avioton lapsi (Karl Viktor 7/3 1852). --
Kuvaavana piirteenä mainittakoon, että Rosenberginkin äidin, ylempänä
mainitun Anna Beata Spångbergin osalle on kirkonkirjaan merkitty
samanlainen sakotusmeriitti!

[35] Vaikka toinen puoli Rosenbergin hoitamaa kihlakuntaa oli
suomenkielinen, oli hänen oma suomenkielentaitonsa puutteellinen. Sen
näkee muutamista kirjenäytteistä, jotka Kr. Svanljung on julkaissut
Å. U:ssä (29/1 1874). Luultavasti hänen "kyökkisuomeansa" kuitenkin
ymmärrettiin aikana, jolloin herroilta harvoin parempaa kuultiin.

[36] Kirjoitus Raastuvanoikeuteen, jossa Rosenberg vaatii Viklundin
erottamista holhoojatoimesta.

[37] Koska kertomassani sukuhistoriassa aina vaan on kysymys
aviottomista lapsista, en malta olla mainitsematta kaiken lisäksi,
että Antell kerran -- joko isänsä antamien tarkempien tietojen
mukaan taikka vallattomuudessaan -- sanoi olevansa seitsemännessä
polvessa avioton, "mutta", hän jatkoi, "minä olen oleva viimeinen".
-- Huomattava on kuitenkin, että tämä puhe useamman kuin kahden
polven aviottomuudesta on epäiltävä. Anrepin mukaan oli Rosenbergin
isä järjestyksessä viides professori Aurivilliuksen lapsia, joten on
vaikea olettaa, että hän olisi ollut avioton.

[38] Palatessaan Isojoelta Antell toi muassaan mehiläishaukan munan,
jonka hän antoi ystävälleen Onni Lindebäckille ja joka tällä on
vieläkin tallella. Luultavasti 10-vuotias poika oli itse kiivennyt
puuhun ottaakseen munan pesästä.

[39] Seutu oli kaupungin pohjoisin osa, ja sen vuoksi Rosenberg on
merkinnyt erään Kr. Svanljungille osottamansa kirjeen: "Gubben på
norra udden", (ukko pohjoisella niemellä).

[40] Soittokunta on valokuvattu 29 p. huhtik. 1865. Antell on puettu
lukiolais-univormunuttuun -- sinistä verkaa, musta samettikaulus,
lyyryn koristamat kullatut napit.

[41] Rosenberg oli testamentissaan määrännyt, että lainanottajilta ei
saisi oikeuden kautta vaatia velkojen maksamista, niin kauan kuin he
säännöllisesti suorittivat korkonsa.

[42] Otto Vallenius kirjoittaa Antellin Parisissa kertoneen, että
hänellä ei ollut mitään alkukuvaa, ei valokuvaa eikä piirustusta,
tarjottavana taiteilijalle ohjeeksi; kumminkin hän mairittelemalla
oli saanut Löfgrenin ryhtymään työhön, ja oli muotokuva sitte
maalattu _suullisten osotusten_ mukaan ja tullut erinomaisen
näköiseksi (!) -- Todellisuudessa Löfgrenin tekemä muotokuva (merk.
1875) on maalattu Alexandra Såltinin tekemän muotokuvan (merk. 1874)
mukaan, niinkuin jokainen voi todeta vertaamalla toisiinsa näitä
kuvia, jotka molemmat nykyään ovat Ateneumissa. Rva Såltin on,
kysymykseni johdosta, hyväntahtoisesti ilmottanut, että hän, Antellin
pyynnöstä, oli tehnyt lyijykynäpiirustuksen vainajasta ennenkuin
ruumisarkku suljettiin ja myöhemmin sen mukaan maalannut muotokuvan.
Näin siis on selitettävissä, että Löfgrenin maalaama muotokuva on
niin yksilöllinen ja, mikäli minäkin muistan, Rosenbergin näköinen.

[43] Hammerin (alkuaan juveliseppä) äärettömän rikkaitten kokoelmien
synty 1850- ja 60-luvuilla on vain siten selitettävissä, että
Ruotsissa silloin ei vielä osattu panna arvoa vanhoihin taide- ja
taideteollisuusesineisiin. Monen miljoonan arvoiset kokoelmat, se
on koko "museo", myytiin 1890-luvulla huutokaupalla Kölnissä, ja
ainoastaan verraten vähäinen osa voitiin ostamalla pelastaa Ruotsille.

[44] Ohimennen huomautan, että Antellin kirjeet Bukowskille
epäilemättä antaisivat tärkeitä lisiä hänen elämäkertaansa, mutta
viime keväänä minä turhaan niitä tiedustelin. Eräs jo Bukowskin
eläessä "Bukowskin taidekaupassa" toiminut henkilö muistaa ihan
varmaan, että t:ri Hazelius Antellin kuoleman jälkeen pyysi ja
saikin kirjeet Bukowskilta, mutta kuitenkaan niitä ei löydetty
"Pohjoismaisen museon" arkistosta, jossa Hazeliuksen kirjalliset
perut säilytetään.

[45] Näin mainittiin yleisesti muistosanoissa Antellin kuoleman
jälkeen, mutta 10,000:n sijasta lienee oikeammin sanoa noin 7,000.
Pari vuotta ennen kuolemaansa antoi Antell, tuntemattomasta syystä,
Bukowskin (ilmottamatta omistajan nimeä) huutokaupalla Tukholmassa
myydä muut mitalit paitsi Kustaa II Adolfin ja Maria Eleonoran.
Myöhemmin on kokoelmaa tässä kohden jälleen täydennetty.

[46] Tämä muotokuva, paras ja näköisin mitä Antellista on olemassa,
maalattiin kyllä Quai Voltairen varrella, mutta työhuone oli siellä
aivan samoin sisustettu kuin Avenue d'Antinin varrella.

[47] Todistaakseni että muutkin, jotka tunsivat Antellin hänen
nuoruudestaan saakka, arvostelevat häntä samoin, otan eräästä G.
Durchmanin kirjeestä sanat: "Hän oli avulias ja vieraanvarainen."

[48] Hän ei liikkunut Parisissa kukkaro täynnä; kerran hän minulta
lainasi 100 frangia, kun hänen rahansa kesken loppuivat, ja maksoi
seuraavana päivänä Monacon ruhtinaskunnan 100 frangin kultarahalla.
Kumminkin hän sanoi, että hänellä odottamatonta hätää varten aina oli
liivin sisäpuolelle ommeltuna 1000 frangin seteli. -- Kotona hänellä
oli 500 frangin kultataskukello, mutta ulkona kävellessä taikka
ainakin matkoilla Antell käytti nikkelikuorista kelloa. Niinkuin
näkyy, ovat säästäväisyys ja varovaisuus läheistä sukua.

[49] Kurtén kertoi François'n sanoneen, että Antell kuolinvuoteellaan
oli luvannut hänelle 10,000 frangia perinnöksi. Kun testamentissa ei
asiaa mainittu, oli Kurtén kahden vaiheilla mitä tehdä, varsinkin kun
todistajia ei ollut. Kumminkin luulen François'n lopulta saaneen tuon
summan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muoto- ja muistikuvia I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.