Title: Muoto- ja muistikuvia II
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muoto- ja muistikuvia II" ***


MUOTO- JA MUISTIKUVIA II

Kirj.

Eliel Aspelin-Haapkylä



Otava, Helsinki, 1912.



SISÄLLYS:

Alkulause.

Aleksis Kivi.

  Aleksis Kivi.
  Yhdeksän Aleksis Kiven kirjettä eräälle ystävälle.
  Aleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta.
  Liite edelliseen kirjoitukseen.
  Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä" I. II.

Antti Jalava.

  Antti Jalava.
  Antti Jalava puhujana.

Albert Edelfelt.

  Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.
  Edelfelt-muistelmia I-V.

August Hagman.

  Syntyperä ja kouluaika.
  Ylioppilasvuodet.
  Viipurissa Ilmarisen toimittajana.
  Pietarissa.
  Helsingissä Morgonbladetin toimittajana.
  Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan.



Alkulause.


Tämän toisen Muoto- ja Muistikuvasarjan ensi ryhmään olen myöskin,
sisällystä muuttamatta, ottanut 40 vuotta sitte laatimani esitelmän
Aleksis Kivestä, vaikka itse myöhemmin olen laajentanut alkupuolen
siitä johdannoksi runoilijan valittuihin teoksiin. Ymmärrettävästi
se on monessa kohden heikko ja puutteellinen, mutta vasta-alkajan
erikoistuotteenakin se on ensimäinen koe luoda kokonaiskuva
kirjailijasta, jonka hahmo silmissämme on vuosikymmen vuosikymmeneltä
yhä kirkkaammaksi ja mahtavammaksi kasvanut, niinkuin vuoren
rajapiirteet selvenevät samassa määrässä kuin me siitä tasangolle
etenemme. Toiset kirjoitukset Kivestä pitänevät tässä paikkansa
sentähden, että nekin sisältävät alkuperäisiä tietoja hänestä ja
että tutkijalle on mukavaa tavata kaikki yhdessä. Sitä vastoin en
ole kokoelmaan ottanut mainittua johdantoa enkä siihen liitettyä
runoilijan kuoleman ja hautajaisten kuvausta, syystä että ne kolme
kertaa painettuina valittujen teosten kanssa ovat laajalle levinneet.

Kirjoitukseni Antti Jalavasta ja Albert Edelfeltistä esiintyvät
samoin kuin edelliset ilman mainittavia muutoksia.

Viimeinen, laajin kuvaus, jossa pyydän uudistaa August Hagmanin
muistoa, on aivan uusi, tänä vuonna syntynyt. Rauhalahdella elokuulla
1912.

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.



ALEKSIS KIVI



Aleksis Kivi.[1]


Esitelmäni esineenä on _runoilija Aleksis Kivi_.

Tätä esitelmää kirjoittaessani ei minua ole elähyttänyt ainoastaan
toivo joissakin määrin ansaita kunniaa vuorostani astua
esitelmöitsijän paikalle pohjalaisten vuosijuhlassa; monta vertaa
enemmän on minua innostuttanut tieto ja tunto siitä velasta, jossa
me, hänen aikalaisensa, olemme tälle runoilijalle.

Miksi on Kiven elämä niin kurja ollut? Onko hän itse ihan yksinänsä
syypää siihen sielunsa toivottomuuteen, joka nyt on yöksi
synkistynyt? Miksi ovat hänen teoksensa niin vähän tunnetut? Eivätkö
ne lähempää tuttavuutta ansaitse?

Jos esitelmäni antaa jotenkin tyydyttävän vastauksen viimeiseen
kysymykseen, niin on tarkoitukseni saavutettu. Mitä toisiin
kysymyksiin tulee, tavattaneen kentiesi joku viittaus vastaukseen
esitelmässäni; mutta parhaimmat viittaukset saanee jokainen, joka
tahtoo, omasta sydämestänsä.

Runoilijan nykyinen sielun ja ruumiin tila on kaikille tunnettu.
Aineellisesti emme enää voi hänelle kunnioitusta ja kiitosta osottaa;
mutta henkinenkin velka on maksettava; jopa olemme siihen katsoen
onnellisemmat kuin saattaisi olla. Kiven aikalaiset voivat, näetten,
vielä lieventää jälkimaailman tuomiota sillä, että he rientävät
ottamaan huolelliseen hoitoon sen perinnön, jonka runoilija on
kansallensa jättänyt. -- --

Minä katson suureksi onneksi saada Kivestä puhua juuri läsnäolevalle
seuralle. Meidän piiriimme kuuluvat jo ennestään useimmat kovaonnisen
runoilijan ystävistä ja kunnioittajista. Hyvällä luottamuksella
pyydän siis hetkeksi teidän huomiotanne.

_Aleksis Stenvall_ syntyi Palojoen kylässä, Nurmijärven pitäjässä, 10
p. lokakuuta 1834. Vanhemmat olivat räätäli _Eerikki Juhana Stenvall_
ja hänen vaimonsa _Anna Stiina Ramberg_, sepäntytär Nahkilan kylästä,
Tuusulan pitäjästä. Räätäli Stenvall oli syntynyt Helsingissä,
josta hän isänsä, vanhan merimiehen, kanssa 1811 oli muuttanut
Nurmijärvelle. Kaupungissa kun oli kasvanut ja kouluakin käynyt,
oli Stenvall Nurmijärvelle tullessaan kieleltään ruotsalaistunut;
mutta suomalaista alkuperää oli suku kuitenkin (luultavasti juuri
samasta pitäjästäkin), ja nouseva perhe kasvoi taasen niin peräti
suomalaiseksi, että Aleksin täytyi käydä ruotsinoppia, ennenkuin
pääsi kouluun. Räätäli Stenvallilla oli neljä poikaa ja yksi tytär;
nuorin sisaruksista ja kaikkien lempilapsi oli Aleksis. Sisar, Agnes,
kuoli nuorena, 14-vuotiaana; kaikki veljekset ovat elossa.

Kuulemani kertomukset ja muistot Aleksin lapsuudesta ja nuoruudesta
ovat mitä viehättävimpiä; ne ovat (kentiesi sallinette minun niin
sanoa) niin säännöllisesti omituisia kuin ikinä jonkun nousevan neron.

Jos joku teistä matkustaa maantietä Palojoen kylän kautta ja
näkee (Helsingistä tullen) oikealla puolen tietä taitekattoisen,
kaksikerroksisen tuparakennuksen, niin ottakoon vaivaksensa käydä
Aleksis Kiven lapsuuden kodissa. Seinässä uunin kohdalla näette
Aleksin ensimäisen nerontuotteen. Pienenä poikana hän siihen kuvasi
-- taivaan ja helvetin! Värien vaihtelu tosin ei ole mainittava,
sillä hän maalasi tervalla. Mutta oivallisesti on hän hyväksensä
käyttänyt tätä vaillinaisuuttakin; pirujen tulihangot, joiden
kuvaamiseen värivarat paraiten riittivät, on esitelty pelottavalla
todenmukaisuudella. Sittemmin ostettiin nuorelle taideniekalle
maalilaatikko, ja nyt hän muutaman kopeikan hinnasta tyydytti koko
kylän nuorison "iloiset tarpeet" maalaustaiteeseen nähden. -- Kaksi
kertaa sanotaan isän käskeneen poikaa pöydälle neulomaan. Aleksis
naurahti vain: ei hänestä ollut isän ammattiin! Hän sieppasi sen
sijaan pyssyn seinältä ja lähti metsästämään. Kas, mitä tapahtui
-- ei aikaakaan ennenkuin Aleksis astui hohtavin poskin tupaan,
tuliluikku kädessä ja aika teerirötkäle selässä. Silloin hän oli
kahdentoista vuoden vanha. -- Kylän poikien leikeissä oli Aleksis
aina päämiehenä. Mäelle tuvan takana hän rakennutti kivikirkkoa.
Aleksis oli arkkitehti ja johtaja, ja kaikki palkattomat,
vapaaehtoiset työmiehet tottelivat mielellään hänen käskyjänsä. Hän
oli oikeutta harrastava, toisia älykkäämpi ja silloin vielä iloinen,
kuten leikkien kuninkaan ainakin tulee olla.

Eräs Aleksin parhaimpia lapsuuden ystäviä lausui päätteeksi, näistä
suruttomista päivistä kerrottuansa: "kaikista hänen toimistaan ja
käytöksistään näkyi, että hänestä piti herra tuleman".

Räätälin vaimon sanotaan olleen jumalaapelkääväinen ja "viisas"
ihminen, jolla oli paljon tietoja raamatusta ja maailmankin asioista.
Hänen kertomuksiansa Aleksis hartaasti kuunteli. Hellyydellä hän
äitiänsä jälestäpäinkin muisteli ja suloisesti hän joskus kuvaili
niitä hartaushetkiä, joita äidin toimesta pidettiin sunnuntaisin
iltapäivillä. Isästänsä Aleksis ei koskaan puhunut. Isä rakasti
samoin kuin äitikin hellästi nuorimpaa poikaansa, erittäin hänen
hyvän päänsä vuoksi; mutta räätäli oli viinaan menevä ja, luultavasti
kyllä, se seikka kiinnitti hänen kuvaansa surullisia muistoja,
joita Aleksis ei mielinyt uudistaa. Räätäli Stenvall oli muuten
kynämies ja kyläläisten turva ja apu, kun kirjoitustaitoa kysyttiin
velkakirjantekoon, naimaluvanpiirtämiseen taikka muuhun. Isältä sai
siis Aleksis tämänkaltaisia tietoja. Paitsi opetusta kotona harjotti
poika jonkun aikaa lukemista pitäjän kiertokoulun opettajan, tunnetun
Malakias Costianderin luona, joka asui lähellä kirkkoa.

Juhannuspäivänä 1851 astui Aleksis ensi kerran Herran pyhälle
ehtoolliselle, jonka hetken hän myöhemmin kuvasi kauniissa
runoelmassaan "Rippilapset". Samaan aikaan hänet laskettiin kouluun
"kaupunkiin" (s.o. Helsinkiin). Hänen isänsä oli niin varakas, että
aluksi voi poikaansa tälle retkelle varustaa; mutta tuskin olisi
siitä sen enempää tullut; ellei vanhin veli Juhani, jolla silloin oli
hyvänlainen kauppapalvelijan virka kaupungissa, olisi voinut Aleksia
autella. Vanhemmat olivat yksimieliset siinä asiassa, että Aleksis
oli koulutettava, vaikka äidillä ja isällä oli erilaiset toiveet
pojastansa. Äiti toivoi näkevänsä rakkaimman, nuorimman poikansa
pöntössä paukuttelevan; isästä taasen tiedetään, ettei hän papeista
paljon huolinut, vaikkei siltä olekaan tietoa miksi "herraksi" hän
Aleksia aikoi.

Kuinka varhain Aleksis alkoi runoilijalahjojansa näyttää, en tiedä.
Hänen nuoruutensa ajoilta kotona ei siitä mitään mainita. Mutta kun
tiedämme hänen jo ennenkuin hän pääsi ylioppilaaksi tuoneen Fredr.
Cygnaeukselle erään ranskalaisaiheisen draamallisen kappaleen, niin
voimme päättää hänen jo aikaisin runoilijakynään tarttuneen, sillä
tuskin hän olisi uskaltanut ensimäistä kokoelmaansa tarjota maamme
ankarimmalle esteetikolle. Kuinka rohkea tämä askel olikin, niin
toteutui nytkin sananlasku "rohkea rokan syöpi". Nuori runoilija sai
mainion taiteensuosijan ystäväkseen ja samalla tarpeellisen turvan,
kun hän viimein uskalsi ryhtyä tuohon hengenvaaralliseen yritykseen,
jota sanotaan ylioppilastutkinnoksi.

Ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oleskeli Aleksis Stenvall vielä
paljon kotonaan. Hänen sanotaan siihen aikaan yhä enemmän rakastaneen
yksinäisyyttä. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion viljaa
tavottelemassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimilla.
Lähellä kotikylää on Vantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan,
jossa istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja
kravun pyyntiinkin ja koskessa hän usein väänteli kivilohkareita,
rakastaen veden salamielistä kohinaa. Kotona kun oli, hän muittenkin
suomalaisten ylioppilasten tavalla asui pienessä vinttikamarissa,
jonka akkunasta nähdään lavea näköala kylän peltojen ja niittyjen
ylitse aina noille ylängöille saakka, jotka kuusien ja lehtipuiden
valloittamina ympäröivät lakean kotilaakson. Tässä kamarissa hän
ehtoopäivillä kirjoitteli, aina tavantakaa tehden kävelyn ulkona
syvissä ajatuksissa. Erittäin halukas hän oli kuulemaan kaikenmoisia
tarinoita, ja hänen omaisensa toimittivat usein erään vanhan ukon,
joka oli mainio satujen tietäjä, vinttikamariin Aleksin huviksi.
Suuria seuroja hän kartti. Ainoastaan harvoin hän kävi toisten kanssa
häissä taikka maahanpaniaisissa.

Erittäin kauniin muiston näkyy runoilija jättäneen
kotiseurakuntaansa. Joka mökissä hänestä ystävällisesti jutellaan,
ja sääli hänen kurjasta kohtalostansa on teeskentelemätön. Hänen
sanotaan esim. olleen niin anteliaan, että hän saattoi takin
päältänsä taikka ainoan ruplan taskustansa kerjäläiselle antaa.
Hän ei mielinyt kuulla kulkupuheita muista ihmisistä; "on synti",
hän sanoi, "toisista ihmisistä joutavia jaaritella". Hänen
hellätunteisuutensa omaisiansa kohtaan havaitaan siitä, ettei hän
silloin, eikä nytkään mielipuolena, suvaitse itseänsä nimitettävän
"Kiveksi"; Stenvall oli hänen isänsä nimi, siis hänenkin -- "Kivi"
ainoastaan hänen kirjailijanimensä.

Äiti kuoli 1863, isä 1866.

Äidin hellin toivo ei täyttynyt. Useamman "ihanan" saarnan kuuluu
Aleksis kirjoittaneen, mutta ei hän koskaan tullut menneeksi
pastorilta saarnalupaa pyytämään.

Nuo ajat kotona olivat runoilijan onnellisimmat. Noita päiviä,
vinttikamariansa, lehtimajaansa Vantaan kosken partaalla,
metsänkäyntiänsä ja kalastamistansa hän nytkin aina muistelee,
sydäntä vihlovalla äänellä lausuen: "silloin olin minä onnen poika,
nyt olen minä surun poika!"

Aleksis Stenvallin elämäkerta tarjoaa aivan surullisiakin kohtia.
Ne synkät pimennot, jotka vihdoin runoilijamme ruumiin ja sielun
valloittivat, alkoivat jo varhain häntä piirittää. Tunnustan
sentään, etten ole kylläksi tutkinut Stenvallin elämää viimeisellä
kymmenluvulla, uskaltaakseni ryhtyä laajempaan esitykseen. Jätän siis
kertomatta sen surkuteltavan sieluntaudin kehkeämisen ja mahdolliset
syyt, jonka uhrina hän nyt omistaa jokaisen suomalaisen hartaimman
säälin. Tässä seuraa ainoastaan muutamia huomautuksia hänen
elämästään ja mielenlaadustaan.

Ylioppilastutkinto, jonka hän suoritti syksyllä 1857, oli hänen
ensimäinen ja viimeinen opinnäytteensä. Järjestykselliseen lukemiseen
Stenvallin levoton runoilijaluonne ei kyennyt. Ihan lukematta hän
ei kuitenkaan ollut. Ruotsalaisina käännöksinä hän oli lukenut
Homeroksen, Tykydideen ja muita kreikkalaisia kirjailijoita, Ossianin
ja Tasson; mutta hänen mielikirjansa olivat sentään Kalevala,
Shakespeare ja Cervantes. Shakespearen näytelmiä hän taisi osaksi
ulkoa, niin esim. Cordelian osan Kuningas Learista. Jos joku muukin
miellyttävä Kirja sattui hänen käteensä, tutki hän sen perinjuurin
kannesta kanteen. Tällä keinoin hän kokoili monenlaisia tietoja,
joita hän mietiskeli ja hyväksensä käytti. Niin muodosteli hän
itselleen oman omituisen kauneusopin, jota hän syystäkin neron
oikeudella parhaimpana piti.

Kovin kurja oli useimmiten hänen toimeentulonsa. Teoksistaan hän
tosin sai palkintoja, ja monet hänen ystävänsä, joiden nimille
runoilijan elämäkerrassa kerran on sija annettava, todistivat
ystävyyttänsä tuontuostakin ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin;
mutta kaikki tämä ei kuitenkaan voinut hänen tilaansa paljon
parantaa. Hän oli kylläksi runoilija, ettei hänessä itsessä
nimeksikään ollut tarpeellista mielenvakavuutta aineellisen
toimeentulon rakentamiseen. Surkea on kertoa, mutta totta on, että
Kiveltä joskus puuttui välttämättömimmätkin tarpeet. Hänen täytyi
kärsiä nälkää, kun hänellä ei ollut leivänpalaa, ei ropoa millä olisi
ruokaa ostanut!

Yleisissä ylioppilasseuroissa Stenvall ei menestynyt. Hänellä
oli ylioppilaskunnan etevimpiä ystävinänsä, mutta samalla hän
seurusteli kehnojenkin kanssa. Aivan lukuisat eivät hänen ystävänsä
kuitenkaan olleet, eikä hän ollut juuri kerkeä ystävyyteen.
Luonteeltaan hän näet oli hyvin epäluuloinen. Seurassa hän oli
enimmiten synkkämielinen. Koomillisia kohtia havaitsemaan hänellä
oli erinomaisen tarkka silmä, ja ainoastaan joku lystillinen
kertomus tai tekemänsä havainto voi saada hänet nauramaan. Hänen
hiljainen käytöksensä saattoi jolloinkulloin, kun joku loukkasi hänen
tunteitansa, ja erittäin kun hän oli Bakkos-jumalata liiallisesti
palvellut, muuttua hurjaksi ja vallattomaksi.

Toiveissaan hän oli vaatimaton. Tulevaisuudestansa ja
tarkoituksistansa hän harvoin puhui. Mutta lausuipa hän kuitenkin
jolloinkulloin hiljaisella, syvämielisellä tavallaan toivovansa
jotakin hyvää, hänkin puolestansa, kansallensa tuottaa,
todenmukaisesti kuvailemalla sen luonteita ja ominaisuuksia.

V:sta 1865 Stenvall oleskeli Siuntion pitäjässä erään vanhan
rouvasihmisen luona, joka kunnioitti hänen runoilijalahjojansa
ja mieli hänen kivistä polkuansa tasoittaa. Täällä runoilija
päivänlaskunsa lähetessä kirjoitteli yhä edelleen, kunnes yö hänet
saavutti.

Kun vertailee Aleksis Stenvallin teoksia hänen elämäänsä, näyttää
siltä, kuin hän olisi niihin pannut mitä edellisinä aikoina oli
kokoillut, uutta lisää saamatta. "Onnen poikana" kotona, lapsuuden
ystäväin seurassa hän oli varustanut polttoainetta neronsa tulelle.
Kun sitten ajat muuttuivat ja hän tuli toisiin, eduttomampiin
oloihin, loimusi tuli kirkkaalla liekillä, kunnes varustetut aineet
olivat kulutetut -- vaan ei kauemmin.

Koska runoilijan elämä ja olot eivät enää voi mitään ilahduttavaa
tarjota, niin astukaamme nyt niille ilon ja kauneuden lähteille,
jotka hän Jumalan antamalla sauvallaan on meille herättänyt, jollei
juuri kallioon, niin kuitenkin ahoon, jota kuivuutensa vuoksi on
pidetty ihannekukkia kasvamattomana.

Eräs nimittämätön oli 1858 lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralle 100 ruplaa ja seuraavana vuonna vielä lisäksi 50 ruplaa
annettavaksi palkinnoksi parhaimmasta suomalaisesta näytelmästä.
Tätä palkintoa varten sai Seura vastaanottaa kolme näytelmää,
joista yksi oli Kullervo, alkuperäinen 5-näytöksinen murhenäytelmä.
Lausunnossaan tästä näytelmästä tutkijakunta moitti tapausten
hajanaisuutta (1:sessä näytöksessä kuvailtiin Kullervon lapsuutta 20
vuotta ennen pääjuonen alkua), aineen draamallista pukua, etteivät
näet ajatukset, puheet ja teot olleet kuvatun ajan mukaisia, kieltä,
joka oli muka jokapäiväistä ja alhaista, mutta myönsi kuitenkin
teoksen erinomaiseksi sattumaksi Suomen kielen ja kirjallisuuden
alalla, kiitti tekijän rohkeutta tarttua niin ankaraan aineeseen
ja päätti siitä taitavuudesta, jolla näytelmä yleensä oli tehty,
"että tekijällä on toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa".
Tämän nojassa määrättiin 16 p. maaliskuuta 1860 palkinto Kullervon
tekijälle, joka kun nimilippu avattiin nähtiin olevan ylioppilas
Aleksis Stenvall. Tämä ensimäinen Kullervo-näytelmä oli kirjoitettu
runomuotoon. Tutkijakunta sanoi säkeitä kehnoiksi ja lausui suovansa
"tekijän olevan erillänsä värsyjen tuottamisesta siksi, että näyttää
paremmin harjaantuneensa kielen käyttämiseen runollisessa puvussa".

Alussa vuotta 1864 Kullervo tarjottiin ihan uudestaan ja
suorasanaiseksi kirjoitettuna Seuralle painettavaksi. Tämä uudistus,
joka otettiin Näytelmistön 3:nteen osaan, on vapaa useimmista
yllämainituista moitteen syistä ja ansaitsee senvuoksi samat ja
korkeammatkin kiitoslauseet kuin edellinen. Kivi on Kalevalan
Kullervonjutusta tehnyt näytelmän, joka tosin osottaa hänen suuria
lahjojaan, mutta samalla todistaa aineen epädraamallisuutta. Aine on
näet niin Kalevalan epilliseen kertomatapaan juurtunut, että jos joku
mielii sitä väkivaltaisesti mukailla draaman korkeimman lain mukaan
(sen nimittäin, joka vaatii toiminnan jyrkkää yhteyttä), niin on
samassa "Kullervo Kalervon poika" kadonnut. Tämän Kivi on käsittänyt.
Oikein astuu Kullervo siis näytelmässä eteemme täysi-ikäisenä
miehenä, eikä kätkyessä taikka vielä varhemmin, niinkuin Kalevalassa;
mutta oikein on sekin, että nuot surulliset osat Kullervon elämästä,
kohtaukset Ilmarin emännän ja onnettoman Ainikki sisaren kanssa, on
säilytetty, vaikka ne, koska nimittäin Kullervon kosto on pääaiheena,
juuri tuota mainittua draaman lakia loukkaavat. Syy on siis suureksi
osaksi aineessa, ettei lukija tunne draamallista jännitystä, vaan
seuraa kovaonnisen Kullervon elämänjuoksua samalla tyvenellä innolla
ja säälimyksellä kuin Kalevalassakin.

Ensimäinen näytös expositsionineen ja viides ovat kokonaisuudessaan
katsottuna ei ainoastaan toisia onnistuneemmat, vaan todella
onnistuneet. Ensimäisessä elävästi kuvataan sitä polttavaa
katkeruutta, joka kaivaa jalohenkisen Kullervon sydäntä, kun hänen
täytyy, kantaen irvistelevää orjanmerkkiä otsassaan, palvella
perheensä surmaajata. Ettei Kullervo vihassaan riehuen meitä
pelottaisi, antaa runoilija hänen taasen heltyneenä ihanasti
kuvailla, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin. Todellisesti
runolliset ovat Kullervon lauseet, jotka alkavat: "Voimallinen aika,
lievitä sun kankaastas se verinen kude, joka kahdesta veljestä siihen
revittiin!"... Kuka voi tästälähin säälimättä seurata Kalervon poikaa
hänen kolkolla tiellään. -- Mestarin kädellä on koko näytelmän meno
ja loppu osotettu seuraavin lausein:

    _Kullervo_ ... mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?

    _Kimmo_. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy; muisto riutuu
    ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.

    _Kullervo_. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja
    _arvellut mitä tekisin_.

Kullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti eteenpäin.
Seuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja
draamallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin
eksyneeksi aina siihen saakka, kun pääaihe kolmannen näytöksen
lopulla jälleen pääsee valtaan.

Viides näytös kuvailee Kullervon takaisintuloa kotiin ja kuolemaa.
Kolkko on Kullervon käynti autiossa kodissaan. (Huomatkaa tässä
kuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet
mielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.)
Sydäntäliikuttava on hellän äidin haamun sääli ja rukoukset
armottoman poikansa edestä, sovitusta saattava Kalevan sankarien
esiintyminen. "Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla
punertavat; kaikki hengittävi rauhaa", kun kovaonninen mies on
kiusatun henkensä ruumiillisista siteistä päästänyt. -- Tässä
loppunäytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva
muuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi
rauhaksi on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilijakyvystä.

Meidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina
tarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan, "madonnan tapaisen"
äidin. Niihin katsoen tulee meidän runoilijaa kiittää, että hän
ei ole heitä (ainakaan sanottavasti) heikontanut -- parantaa ei
näitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan
konsanaan voi. Erinäistä luomisvoimaansa on Kivi täten voinut
osottaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja
kielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet.
Mutta jokapäiväinen ja jumalaistarullinen maailma, se tausta,
josta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella
ihanteellisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla
läsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän.
Yksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: "Tässä
maailmassa tapahtuu niin paljon asioja!" Nyyrikki on koomillisessa
suhteessa runoilijan parhaimpia, varsin sattuva vastakohta
traagilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta
kannalta. Nummisuutarit heimolaisinensa ovat kotonurkista kotoisin,
joka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.

Kieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin
ajan- ja luonnonmukaista.

Minä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi,
että se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren _toinen_
askel draamallisella alalla -- "Silmänkääntäjä" oli ensimäinen!

Nyt seuraisi ajan mukaan Nummisuutarit, mutta runolaadun tähden
huomatkaamme ensin näytelmä _Karkurit_.

Kalevalasta runoilija oli saanut Kullervo-näytelmänsä aiheen;
Karkureita varten, joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin,
hänellä ei näy muuta lähdettä olleen kuin voimakas, runollinen
mielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vastedes saamme nähdä,
etupäässä realistinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä
hiukan vieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla
toiminta liikkuu. Itse pääjuonessa ei ole mitään omituisuutta,
eivätkä sivuseikatkaan (esim. Tykon ja Paulin arvaamaton ilmestyminen
kaukamatkoiltaan, valepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma)
ole uusia taikka onnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat
juonet tuoreilla väreillä kaunistanut ja omituisella tavalla
niitä käyttänyt. Hän on saanut aikaan oivallisen näytelmän,
joka melkoisesti laventaa ja vakauttaa hänen runoilijaneroansa
traagilliseen suuntaan.

Paronit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toistakymmentä
vuotta eläneet ilmivihassa keskenään. Heidän lapsensa, Tyko ja Elma,
jotka rakastavat toisiansa, ovat näytelmän päähenkilöt, joiden
päälle rangaistus isien synnistä lankeaa. Ettei perikato saavuttaisi
Elmaa ja Tykoa aivan syyttöminä, runoilija taitavasti tekee heidät
velkapäiksi siten, että molemmat rikkovat toisiansa kohtaan. Elma
suostuu pelastaakseen isäänsä Niilon naimisehdotukseen, vaikka hän
pyhällä valalla oli Tykolle lupautunut; Tyko taasen vähäpätöisistä
syistä päästää sydämeensä epäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan
kehitys on henkilöiden luonteista johtuva ja rientää harvalla
poikkeuksella (noita-akan ennustus ja Paulin ja Hannan rakkaus)
yhtenäisenä ja sidottuna edelleen, herättäen lukijassa todellista
draamallista jännitystä.

Elma on henkilöistä merkillisin.

Kivi on harvoin naishenkilöltä luonut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan
Lea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin
samanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia
kuin suomalaisia taikka pohjoismaisia. Elma, josta tässä on puhe,
on hehkuva, innokas nainen. Hänen rakkautensa on tulinen, eikä hän,
sitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa, vaan etsii.
Hänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet ja suloiset
haaveksimiset ovat sentään Elman pohjoismainen perintö. Tyko,
Elman lemmitty, on jalo, ritarillinen nuorukainen ja onnellisesti
luotu vastine hänelle. Vakavin piirtein ovat Markus ja Maunokin
kuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno
taas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän
vihaa täytymyksestä. Maunon luonne astuu parhaiten esiin toisessa
näytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen
rehellisyys hyvin kuvattu, kun näet Mauno on kyllä joutuisa myömään
tyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuuntelee
uskollisen pehtorin yksinkertaista pelastusneuvoa, nimeksi lahjoittaa
omaisuus hänelle, siksi kuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti
on sukua Ravenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan
koomillisen, vanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä
muistoon. Niilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta
huonosti onnistunut, koska hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa.

Tämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on käyttänyt
runomitallista lausetapaa, kuitenkin suorasanaisella vaihetellen.
Pahasti kyllä, vaihtelu on kokonaan satunnainen. Jambit soivat niin
somasti, että lukija valittaa, ettei runoilija ole useammin sitä
runomuotoa käyttänyt. Otan näytteeksi muutaman säkeen ilman erityistä
valitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan retkiltänsä, etäältä
näkevät kotokartanot, lausuu Tyko:

    "Ei, Tornivuorella me seisomme
    Ja tuossa toivon ompi valtakunta.
    Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,
    Käy, riehu, iloistasi hurjapäänä
    Ja siipes ihanasti jähdyttäköön
    Tät' otsan ihanata polttoa!
    Käy, tuuli, lempeästi liehutellen
    Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,
    Mi kenties käyskelee nyt kankahalla
    Tuoll' kultaisella hämärässä illan!
    Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on!"

Kullervo ja Karkurit eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmät
näytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua.
Käykäämme nyt niitä katselemaan. -- Nummisuutarit, 5-näytöksinen
komedia, ja romaani Seitsemän Veljestä ovat tällä alalla mainioimmat
ja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.

Huomattavaa on, että molempien perusjuoni on hyvin kauan runoilijan
mielessä elänyt, ja että hän ne useammat kerrat on uudestaan
kirjoittanut. Ensimäinen muodostus Nummisuutareista oli ruotsiksi
kirjoitettu, nimeltä "Bröllopsfärden", ja ensimäinen laitos seitsemän
veljeksen historiasta oli ainoastaan lyhyt tarina, johon kansan
kertomukset eräästä rosvojoukosta, joka noin 50 vuotta takaperin oli
Nurmijärven metsissä mekastellut, olivat olleet alkujuurena.

Nykyisessä muodossaan ilmestyi _Nummisuutarit_, paras komedia, joka
Suomessa on tehty, 1864 ja voitti heti ansaitun huomion.

Itse näytelmän perustus on erittäin onnistunut. Häämatkan
tarkoituksella on se tärkeys ja ylevyys, jota tarvitaan oivallisen
koomillisen liikunnon aikaansaamista varten. Matkakertomus luonnistuu
yleensä paremmin eepilliseen esitystapaan, eikä toiminta olekaan,
kylläksi draamallisesti sidottua näyttämön vaatimuksiin katsoen;
mutta kokonaisuudessaan on komedia kuitenkin taiteellisesti
muodostettu. Ekspositsioni ilmituo päähenkilön luonteen, ja toiminta
alkaa siten, että Esko lähtee Mikon kanssa naimisretkelle. Samassa
ilmoitetaan Iivarin lähtevän kaupunkiin häätarpeita tuomaan, ja
sopivasti osotetaan, kuinka retket ovat päättyvät. Tämän mukaan
toiminta jakaantuu siten, että toisessa näytöksessä kuvaillaan
Eskon vastoinkäymiset, kolmannessa Iivarin kaupunkimatkan surkeus.
Niko, Jaanan isä, ilmestyy, josta voimme aavistaa, kuka korpraalin
viisisataa riksiä lopulta perii, ja saammepa vielä samassa tietää,
kuinka toivoton se saalis itsessään on, jolla Iivari varmaan luulee
voivansa äitinsä lepyttää; neljännessä näytöksessä kertomuksen haarat
taasen yhtyvät; Eskon kurjuuden korkeimmilleen noustua sattuvat näet
veljekset yhteen, ja tarttuupa nyt Eskokin hätääntyneen epätoivolla
Iivarin lepytyskeinoon; viidennen-näytöksen alkaessa on hääpöytä
Eskolle ja hänen vaimollensa katettu, Topias, Martta ja Sepeteus
odottavat, suurella hälinällä varrottu joukko tulee, veljesten
viimeiset ylpeät toiveet raukeavat, mutta nyt kääntää onnellisten,
Jaanan, Kriston ja Nikon, hyvyys nummisuutariparkoja kohtaan kaikki
jälleen ihanaksi sovinnolliseksi rauhaksi.

Toinen näytös on etevintä mitä Kiven kynästä on lähtenyt ja
tuottaisi kunniaa kelle draamankirjoittajalle tahansa. Eskon
saapuminen haarapussi olalla Karrin taloon, juuri kun siellä paraikaa
hänen toivotun morsiamensa häitä vietetään, on niin draamallinen
situatsioni, kuin nero koskaan on keksinyt; samaten ovat häät ja
Eskon ja Teemun riita erittäin taitavasti kuvatut. Toiminta edistyy
nopeasti, ja vuoropuhelu on lyhyttä, sattuvaa ja sydäntä ilmituovaa.

Henkilöiden luku on sangen runsas, ja miltei kaikki jäävät
elävinä lukijan muistoon. Ne ovat näet kaikki omituisessa
todenperäisyydessänsä voimakkaalla kädellä temmatut meidän
talonpoikaisen kansan riveistä. Kirjanoppinut, vakava Sepeteus, joka
vertaa akkavaltaa nummisuutarien töllissä Rooman vallan viimeisiin
aikoihin, jolloin "portot, narssut ja naasikat vallitsit", ja uhkaa
nummivaltaa samalla häviöllä, Topias, rehellisten nummisuutarien
alku ja juuri, ankara, toimelias Martta, jonka pamppu ei koskaan
toisen lasta koske, arkatunteinen viulunsoittaja Teemu, avulias,
hyväsydäminen klaneetinpuhaltaja Antres, kunnioitettava talon isäntä
Karri y.m. ovat kaikki tuota laatua todellisia kunnon ihmisiä, joihin
ilolla tutustuu.

Merkillisin on kuitenkin päähenkilö Esko, joka varmaan on
runoilijamme mainioin ja omituisin tuote. Sven Dufva ja Esko ovat
veljeksiä, joista edellinen korpraaliltaan on oppinut yhdessä rivissä
toisten kanssa ryntäämään vihollista vastaan, vaan ei peräytymään,
jälkimäistä taasen, jonka korpraalina Martan pamppu on ollut, voidaan
tosin pahaan viekoitella, mutta ei ansaittua rangaistusta pakenemaan.
Esko on typerä ja yksinkertainen, mutta hänen oikeudentuntonsa on
tarkka. Hän on itsepäinen, vallaton ja hurja, kun häntä ärsytetään,
mutta kerkeä sovintoon. Hän on hidas ja kankea luonnoltaan,
mutta kuitenkin herkkätunteinen ja arka hyvästä maineestaan.
Ihmeellistä millä mielihyvällä me seuraamme Eskoa hänen onnettomalla
hääretkellänsä! Jos joku todistus luonteen inhimillisyydestä ja
-- suomalaisuudesta on paikkansa pitävä, niin on se kai juuri tuo
mielihyvä.

Kun minä mietiskelen Eskon luonnetta, muistuu Kullervo mieleeni,
kuinka ääretön matka onkin heidän välillänsä. En uskalla päättää,
onko se yhtäläisyys, jonka luulen havaitsevani heissä, tuo
todellisten koomillisten ja traagillisten henkilöiden yleinen
sukulaisuus, vai, kuten minusta varmemmalta näyttää, syvempikö,
perustuen siihen, että molemmat ovat _saman kansan hengen tuottamia_.
Ajatelkaamme viattoman Eskon maistaneen hyvän ja pahan tiedon puusta
ja siten alusta alkain saaneen traagillisen kasvatuksen, niin
hän kyllä olisi kyennyt traagillista kohtaloa kantamaan ja hänen
luonteensa olisi muodostunut erinomaisen Kullervon-kaltaiseksi.
Onneksensa kasvoi Esko nahkasuutariksi Topiaksen töllissä kumisevalla
nummella; ja minä kiitän hänen puolestansa Luojaa, ettei hänen
elämänsä merkillisin yritys tuottanut traagillisempaa seurausta kuin
tämä järkähtämätöin päätös: "Minä neuloskelen täällä isäni kanssa,
enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun.
Petturia ovat he."

Nummisuutarien komediaa on kaksi mainittavaa kunnianosotusta
kohdannut. Ensiksi on Cygnaeus siitä kirjoittanut arvostelun, joka on
hänen parhaimpiaan, ja toiseksi määrättiin Kivelle samasta teoksesta
1865 suuri valtion antama kilpapalkinto, 2500 markkaa.

Nummisuutareista olisi vielä paljon sanottavaa, mutta aika käskee
rientämään eteenpäin.

Rehelliset suutarit ovat saaneet osakseen ansaitun huomion; mutta
ansaitsevatpa räätälitkin sijan näyttämöllä, "joka on maailma".
Yksinäytöksisessä ilveilyssä Kihlaus on räätälien, Aapelin ja
Eenokin, vuoro astua esiin sillä erinomaisella oman arvon tunnolla,
jonka tämä virka harjottajillensa antaa. Paha kyllä ovat he joutuneet
erään pahasisuisen Eevan kynsiin, joka ei ensinkään käsitä eikä
kunnioita heidän ylevyyttänsä. Kuvaaminen on tässä pienessä teoksessa
rivakkaampi kuin Nummisuutareissa. Kihlaus muistuttaa jotakuta
luonnosta, johon taideniekka muutamalla harvalla rohkealla piirteellä
on kiinnittänyt jonkun äkkinäisen, nerokkaan aatteen, jättäen sen
heti paikalla siksensä.

Kiven vähimmin tunnettu ja senvuoksi erilaisimmin arvosteltu teos
on romaani _Seitsemän Veljestä_. Runoilija itse piti tätä laajaa
teosta muita etevämpänä. Me muutamme lauseen siten, että sanomme
Nummisuutarit ja Seitsemän Veljestä etevimmiksi, määräämättä heidän
keskinäistä arvoansa.

Seitsemän Veljestä on painettu Novellikirjastoon 1870. Koska romaani
ei ole kirjakaupassa saatavana ja senvuoksi useimmat eivät ole
sitä lukeneet, pyydän saada lyhyesti kertoa sen sisällön, joten
pääajatuskin parhaiten tulee näkyviin.

"Kasvatti emo kanoja."... Jukolan talossa on seitsemän poikaa, joista
vanhin on 25, nuorin tuskin 18 vuotta. Isä on innokas metsämies,
viidenkymmenen karhun tappaja, äiti suora ja karkealuontoinen,
mutta kuitenkin hellä lapsilleen. Pojat ovat saaneet lapsuudestansa
metsissä mekastella, nuorempana metsoille ansoja virittäen,
vanhempana otsojen kimpussa; sokea eno heille ehtoisin on kertoellut
matkoistansa ja raamatusta -- siinä heidän ainoa kasvatuksensa.
Vanhempien kuollessa on Jukolan talo häviöllä, ja veljesten on nyt
sen hoitamiseen ryhtyminen. Rovasti heitä samaan aikaan ankarasti
vaatii lukkarille lukemaan, sillä ei kellään veljeksistä ole tätä
tarpeellista taitoa. Ostetaan siis 7 punakantista aapista ja
päätetään mennä lukkarille. Tämä retki on onneton. Ensin miehissä
kositaan Männistön muorin Venlaa, johon kaikki ovat rakastuneet;
Venla antaa rukkaset. Tiellä tulee Toukolan pojat vastaan, laulaen
pistävää pilkkalaulua veljeksistä. Toukolaiset saavat aika lailla
selkäänsä, mutta lukkari rääkkää kovapäisiä poikia, niin että he
viimein karkaavat akkunasta ulos. Toukolan pojat ovat väijyksissä
ja lyövät ja repivät veljekset vähiin henkiin. Yöllä palaa sauna,
joten koto jää "ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan kohisevaa
löylyä". Vihdoin tulee vielä lautamies Mäkelä rovastin lähettiläänä
ja uhkaa veljeksiä jalkapuulla, jossa kovan sallimuksen juonesta on
niin monta läpeä kuin tähteä Otavassa ja Jukolassa poikaa. Näin monen
vastoinkäymisen jälkeen ei juuri kummastuta, että Juhani kysyy: "Eikö
ole miehellä valta elää rauhassa tahtonsa mukaan omalla kannallansa,
koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?"
Rauhalliset metsät, Impivaaran suojat heitä houkuttelevat, ja
he päättävät: "Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman!"
Nahkapeitturi saa talon kymmeneksi vuodeksi arennille, ja nyt alkaa
vapaa elämä humisevien metsien kohdussa. Tämä elämä ei sentään
olekaan niin ihanaa ja ilman vastuksia kuin he ensin kuvittelivat.
Ahne tuli polttaa jouluyönä veljesten pirtin tuhaksi. Miltei
alastomina he hirveällä vauhdilla pelastaakseen henkensä kiitävät,
nälkäisten susien ajamina, korven kautta Jukolaan. Mutta keväällä
rakennetaan uusi, uhkeampi pirtti, ja hauska metsäelämä alkaa
uudestaan. Onni vaan ei kestä. Äkisti nostaa ankara kohtalo miehet
kamalalle Hiidenkivelle, hirmuiseen koettelemukseen. Siinä veljekset,
33:n härän piirittäminä, nälässä ja surkeassa tuskassa viettävät
neljä armotonta päivää, kunnes viimein pelastuvat siten, että ampuvat
härät kuoliaaksi. Lepyttääksensä Viertolan herraa härkien häviöstä
tekevät veljekset huikean kasken. Mutta saatuansa jyviä miehet
ryhtyvät viinanpolttoon. Viina saattaa heidät kadotuksen partaalle.
Simeonin kummallinen hengennäkö ja Laurin uni hämmästyttävät
veljeksiä. Päätetään kääntyä synnin tieltä ja lähdetään kirkkoon.
Mutta pahaksi onneksi on päivä, jota he pyhänä pitävät, maanantai.
Toukolaiset pilkkaavat heitä, ja Tammiston pihalla syntyy hirveä
tappelu. Tästä arvelevat miehet tuhon armotta tulevan, sillä
komsarjus itse oli nähnyt koko kahakan. Päinvastoin on nyt onnen
päivä koittava. Nimismies kieltäytyy vetämästä asiaa käräjille.
Rovastiltakin kuuluu hyvää; hän näet ei enää huoli pakottaa heitä
lukemaan, vaan sanoo iloitsevansa, jos veljekset joskus omasta
päätöksestään hänen luoksensa tulevat. Ansaitsematon hyvyys murtaa
uppiniskaisten miesten mielen. Eero oppii ensin jahtivoudin luona
lukemaan ja rupeaa toisten opettajaksi. Monen itkun ja tuskan
perästä saavat kaikki aapiset päähänsä ja käydään nyt rovastinkin
luona lukemassa. Ahkerasti tehdään samaan aikaan maallistakin
työtä: pulska Impivaaran talo nousee "iloiselle päivänkaltevalle
aholle". Hallavuosia ja nälkää kärsitään, mutta tuleva aika on
veljeksillä aina "Hyvän onnen niemi", eikä heidän toiveensa pety.
Kun kymmenen vuotta on kulunut, on veljesten arvo ja kunnia mainio
koko pitäjässä. Ihana on veljesten matka takaisin Jukolaan. Heidän
vanhat vihollisensa, lukkari, Rajamäen rykmentti, Männistön muori
ja Venla, tulevat tiellä vastaan. Sovinto tehdään kaikkien, jopa
Toukolaistenkin kanssa; kaikki käsketään Jukolaan, jossa iloiset
tuliaispidot vietetään.

Kunnioitettuina miehinä veljekset yhä pysyvät, vaurastuvat ja naivat,
ja heidän elämänsä päivä kulkee rauhaisesti puolipäivän korkeudelle
ylös ja kallistuu rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen
auringon kiertäessä.

Jo tästä selostuksesta selvinnee, että romaanin pääjuoni on
merkillinen ja suurenmoinen. Kuten Don Quijote ja kaikki todelliset
romaanisankarit lähtevät nämä seitsemän veljestäkin harhaluuloisina
kokemusmatkallensa elämän kautta. Metsissä kun ovat vallattomina
kasvaneet, luulevat he, niin pian kuin heidän huoletonta vapauttansa
häiritään, koko maailman yhtyneen heitä yksin mielin kiusaamaan --
luulevat aapiset, komsarjukset, lukkarit ja rovastit, s.o. koko
yhteiskunnan, keksityksi "kristittyjen" vaivaksi ja tuskaksi.
Kokemukset erämaissa ja varsinkin ihmisten hyvyys heidät kääntää
tunnustamaan aapisten, kaiken opin ja järjestyksen tarpeellisuuden.
Sivistys ja inhimillisyys harvoin käyvät moista riemukulkua, kuin on
seitsemän veljeksen vaellus takaisin Jukolaan heidän rakentaessaan
sovintoa ja rauhaa jokaisen vastaantulevan vihollisen kanssa.

Varmaan todistaa runoilija itsensä suomalaiseksi ja kansan
keskuudesta lähteneeksi, kun hän tekee ihmisten _hyvyyden_ veljesten
kääntymisen pääaiheeksi. Jos jollakin saa itsepintaisen, karkean
suomalaisen luonteen murtumaan, niin on se todellisesti juuri hyvällä
eikä pahalla.

Koko kirjan "sens-moral" on lautamies Mäkelän lause: "Mutta
aapiskirjasta täytyy teidän alkaa päästäksenne kristillisen
seurakunnan oikeiksi jäseniksi", vaikka ei siinä merkityksessä, että
runoilija olisi jotakin "opettavaista" tendenssiromaania tarkottanut.
-- Samoin kuin Don Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, on näiden
seitsemän veljeksen metsäelämä viimeinen yritys meidän kansassamme,
saada viettää rehellistä, vapaata elämää järjestetyn yhteiskunnan
ulkopuolella.

Samaa runollista rohkeutta kuin itse aatteen keksiminen todistaa
toiminnan asettaminen oloihin ja luontoon, jotka ovat kaikin puolin
alkuperäiset ja raittiit. Runoilija on täten saanut aikaan oivallisen
kansankertomarunoelman meidänkin aikakautena, jolta tavallisesti
sanotaan puuttuvan tarpeeksi alkuperäisyyttä kertomarunoelman
luomiseen. Taiteellinen muodostus ei yleensä ole aivan yhtä
kiitettävästi toimitettu; mutta sivuseikat tarjoavat paljon erittäin
huomattavia ja onnistuneita kohtia.

Veljesten erinkaltaiset, mutta yleensä yksinkertaiset, suorat,
alkuperäiset luonteet on runoilija vakavalla, voimakkaalla kädellä
kuvannut. Elävinä ja koristelemattomina toimivat ja keskustelevat
veljekset lukijan nähden ja kuullen. Hurja Juhani, kovapäinen ja
karkeatukkainen vanhin veli, harteva, hiljainen Tuomas, viisas,
papiksi syntynyt toisten aaroni Aapo, jumalinen fariseus Simeoni,
Timo, vakava ja tyyni kuin talven suoja, harvasanainen mietteliäs
Lauri, sekä nuorin veli Eero, teräväpäinen, irvihammas, pitkä kanto
kaskessa, ovat tarkasti luonteensa mukaiset joka tilassa.

Noiden luonteiden suomalainen omituisuus on niin mahtava, että tuskin
muu kuin suomalainen lukija voi niitä käsittää.

Kohtausten keksimisessä, joissa veljesten erinkaltaiset luonteet
ilmestyvät, on runoilija antanut rikkaan mielikuvituksensa ihan
vapaasti menetellä. Seuratakseen veljeksiä heidän oloissaan ja
vehkeissään on lukijan tosin kauas heittäminen hentomielinen
"etiketti" ja sievätapaisuus; mutta se, joka sen tekee, saa nähdä,
ettei runoilijallamme ole ainoastaan tuota todella merkillistä,
vaikka kuitenkin tavallisempaa vis comica'a, joka ilmestyy hänen
komedioissaan, vaan lisäksi kykyä ja rohkeutta keksimään, perin
burleskia kohtauksia jommoisia eivät nykyajan "fiinit" kynäniekat
yritäkään.

Veljesten sivistyksellinen maltti on niin vallan mitätön, että se
harvoin voi heidän himojansa ja päähänpistojansa hillitä. Se olisi
siis runoilijan tehtävä; mutta hän ei siihen rupea. Hän antaa
veljesten puhua ja menetellä heidän mielensä mukaan; sillä juuri
semmoisina on hän oppinut heidät tuntemaan ja heitä -- rakastamaan.
Kaikessa sivistymättömyydessään ovat veljekset todellisia ihmisiä;
heidän sielunsa omistavat inhimillisiä tunteita ja tarjoavat
hedelmällistä maata kylväjälle. Kauhistukoon lukija, kun veljekset
hurjapäisinä käyvät hirveään tappeluun, milloin keskenänsä, milloin
yhteisiä vihollisia vastaan, mutta antakoon hän myöskin arvoa sille
ahkeruudelle, jolla he tutkivat maailmallisia ja taivaallisia
kysymyksiä, sille taipuvaisuudelle, jolla he järjellisiä neuvoja
vaarinottavat. Juhani nostaa vihan vimmassa halon veljeänsä kohtaan,
mutta sama mies voi yletä sille itsetiedon kannalle, jolla hän
innostuneena lausuu: "Ken taitaa viskellä verkkoja aatoksen teille!"

Sama omituinen alkuperäisyys ilmestyy luonnon kuvaamisessa. Ensi
kerran peräti suomalainen runoilija kuvaa Suomen luontoa, sen
iloista ihanuutta ja synkkää jylhyyttä. Kun esim. lukee Teerimäen
näköalasta, Sompiosuosta, Impivaaran humisevista metsistä, niin
sykkivin sydämin kävelemme Hämeen kankaita, kapeita suoportaita
tai salaluonteisia metsiä. Varsin onnistuneella tavalla runoilija
kuvailee laveita näköaloja. Hänen maisemakuvillaan on taiteellinen
perspektiivi, jonka tapaista minä puolestani en muista kenelläkään
runoilijalla tavanneeni. Monta esimerkkiä tapaa, ei ainoastaan
tässä romaanissa, vaan muuallakin (Lean kertomuksessa rukoilevasta
vapahtajasta y.m.).

Mutta oikeastaan lienee väärin eriksensä puhua ihmisluonteiden ja
luonnon kuvauksesta. Ne kuuluvat yhteen. Nämä seitsemän veljestä ovat
siinä määrässä sen luonnon lapsia, jossa elävät ja oleskelevat, että
eroittaminen olisi kuolettavainen. Tämä seikka on luettava romaanin
suurimmaksi ansioksi.

Kertomustapa on yleensä tyynesti eepillinen, vaikka se usein
vaihtelee pitkien draamallisten keskustelujen kanssa. Keskustelut
ovat välistä pitkäpiimäisiä ja ikäviä. Itse eepillinen kertomus
taasen on niin omituisen raitista ja selvää, että sen venyminen
harvoin ikävältä tuntuu, jollei sitä voikaan taiteen kannalta
puolustaa. Muutamin kohdin on kertomus erityisen pontevaa ja
voimakasta, niin esim. kertomus veljesten paosta sydäntalven
yöllä korvesta ja susien suusta Jukolaan, härkien verisaunasta
Hiidenkivellä ukkosen ajaessa (tämä kohta sopisi Amerikan
aarniometsiin) y.m. Taula-Matin, ensimäisen suomalaisen kertovan
metsämiehen, jutteluissa Pohjanmaalta on luonnon mukainen, erittäin
omituinen mieliala. Viehättäviä episodeja muodostavat Aapon
runolliset tarinat. Esimerkiksi minkaltaisia lempeän runollisiakin
kohtia kirjassa on tavattavana, pyydän saada näytteeksi lukea
seuraavan lyhykäisen otteen:

    "Oli Kesäkuussa kirkas ja lämmin sunnuntaipäivä; Impivaaran
    avatusta ovesta virtasi sisään auringon heleä paiste, kuvaten
    kultaisen kaavan tuvan lehvitetylle laattialle. Pöydän ääressä
    istuivat äänettöminä Tuomas ja Simeoni, lukien kukin uutta
    testamenttiansa; Juhani, Timo ja Eero käyskelivät ulkona
    viljamailla ja katselivat ihastellen tämän herttaisen kesän
    kukoistavaa kauneutta; vaiti vaelteli metsässä Lauri, mutta
    Aapo oli käynyt tervehtimään Tammiston Kyöstiä. Sinisenä
    kaarteli taivas, ilmassa liehtoi hiljainen länsituuli, uudessa
    lehtivaipassansa väikkyi mäellä koivu, ja valkeavaahtoinen
    pihlaja levitti tuoksua ympärillensä kauas. Impivaaran pellolla
    laine lainetta liepeästi ajeli ja vilja välkähteli paisteessa
    tulisen auringon, joka jo kiirehti ylös puolipäivän korkeuteen.
    -- Mutta palasivatpa veljekset kotiansa: tulivat käyskelijät
    pelloilta, tuli Aapo Tammistosta ja astui Lauri nummen helmasta
    ulos. Salaisesti myhäillen he lähenivät jaloa huonettansa,
    joka taasen rauhaisesti hymyten katsoi heitä vastaan, ja sen
    poutaisella katolla hyppeli päivän hopeankimmeltävä lämmin.
    Tyytyväisillä sydämillä, kirkkailla kasvoilla he astuivat
    lehditettyyn väljään tupaan."

Suloista "rauhaa taivaassa ja maassa" ovat Runeberg ja Stenbäck
voineet kuvata niinkuin Aleksis Kivi tässä, vaan eipä moni muu.

Entäs romaanin moitteenalaiset kohdat, kysynee joku kuulijoistani,
eikö niitä olekaan? -- Kirjassa on todella kohtia, jotka lukijaa
loukkaavat; mutta ne ovat vähäpätöiset ansioiden suhteen. Ne pistävät
jokaisen silmään ja ovat jo saaneet tilastollisen tutkijansa; suokaa
minulle onni olla ensimäinen, joka edes ylimalkaisesti saa huomauttaa
joistakuista kirjan ansioista.

Kiven teoksista ovat vielä mainitsematta yksinäytöksiset näytelmät
Lea, Yö ja Päivä ja Margareta, sekä hänen lyyrilliset runoelmansa.

Niinkuin näimme tuosta vastaluetusta otteesta Seitsemän Veljeksen
romaanista, koittaa työmiehelle viikon kuluttua sunnuntaipäivä, joka
tuottaa suloisen rauhan hänen mieleensä ja nostaa hänen ajatuksensa
ihaniin korkeuksiin. Semmoinen sunnuntaipäivä koitti Aleksis Kivelle,
kun hänen innostuneen sielunsa silmät ensi kerran näkivät Lean kuvan.

Ylen ihana on tämä itämainen idylli, jonka runoilija on meille
Lea-näytelmässään tuottanut. Pyhällä hetkellä salli korkea runotar
hänen kanteleensa suloisimpien sävelten yhtyä sointuun, jolle
ihanuutensa vuoksi suotiin silmin, korvin käsitettävä, ikuinen muoto.
Tämä tuote tuntuisi meille aivan oudolta, ellemme Kiven edellisissä
teoksissa olisi havainneet hänen puhdasta rakkauttaan kuvailunsa
esineihin ja rikasta mielikuvitustaan ja ellemme tietäisi hänen
hurskaan äitinsä suusta saaneen pyhiä opetuksia, joita ei elämän
myrskyt voineet hänen sielustansa iäksi hävittää. -- Mutta etupäässä
on runoilija Lean tuottanut oman kansansa poikana. Ihana todistus on
tämä runoelma meidän kansamme syvästä uskonnollisuudesta. Vai onko
tähän aikaan kenenkään muun kansan keskuudesta runoilija lähtenyt,
joka olisi laatinut runoelman, jossa uskonnon ihmistä pyhittävä voima
tunnustettaisiin niin välittömästi ja ihanasti kuin Leassa?

Näytelmä on Kiven tunnetuin, eivätkä arvostelut siitä suuresti
eriä. Yhteisesti kiitetään näytelmän draamallisuutta (kiitos olkoon
Charlotta Raan, se seikka on todistettukin) kiitetään sitä erinäistä
ansiota, että eri henkilöt, yksilöisyyttänsä kadottamatta, edustavat
niitä jokaisen tuntemia lahkokuntia, joihin juutalaiset vapahtajan
aikana jakaantuivat, ja vihdoin draaman tavattoman onnistunutta,
ajanmukaista itämaista pukua. Itse päähenkilöstä on joskus sanottu,
että hänen muuttumaton, innostunut mielentilansa ja sen mukainen
alati korkealentoinen, innostunut puhetapansa himmentää hänen
luonteensa kuvaa; mutta jos muistamme hänet ihmeellisen aikakautensa
lapseksi, niin tuskin voimme epäillä hänen kaikenpuolista
todellisuuttansa.

Muistutukset, joita olisi tehtävä esim. ihmetyön epäiltävästä
kelvollisuudesta draamalliseksi pääaiheeksi, ovat juuri tämän
näytelmän suhteen vähäarvoiset ja mitättömät.

Lea on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja se sopiikin
onnettoman runoilijan joutsenlauluksi.

_Yö ja Päivä_ on vähäpätöinen runoelma, paremmin sanottava
draamalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin 1867 ja
on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. -- Vanha
viha kahden perheen kesken on (samoin kuin Kullervossa ja Karkureissa
-- siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä
kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön
kautta, kun noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus,
jolla tytön ensimäinen silmäys maailman ihanuuteen on kuvattu, on
näytelmän mainittava ansio.

Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme
_Margareta-näytelmässä_. Itse perusjuoni on Emlekylin keksimä.
Henkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman
toisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar
eniten vaikuttanut. Margaretassa hän ei kuitenkaan ole peräti
uutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättään,
jäljitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan
palava intohimo. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin
runoilijan innostuksella vielä olleen alkuperäistä voimaa. Ja ne
lauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeutuu, ovat pidettävät
runoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena
seikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaanrakkaus
oli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.

Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän
on painattanut Kuukauslehteen ja runoelmavihkoon _Kanervala_.
Yleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole
syytä sitä kummeksia, sillä runoilija ei ole niissä voinut antaa
aatteillensa läheskään tyydyttävää muotoa. Kuitenkaan eivät nekään
ole aivan vähäarvoisia ilmeitä hänen voimakkaasta omituisesta
runoilijalahjastaan. Heti pistää silmiin, että runoelmien
aiheet ovat suurenmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten
tavallisten runonsepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat:
Kanervakankaalla, Karhunpyynti, Helavalkea, Mies, Eksynyt impi,
Ruususolmu ja Lintukoto. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan
vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätyt.
Erittäin kauniita ja sulotunteisia ovat kolme viimemainittua, joista
Lintukoto on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen
vuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma.
Ihan yksinäinen laatuaan on runoelma Ikävyys. Runoilija suo siinä
kauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:

    Turha vaiva täällä,
    Turha onpi taistelo
    Ja kaikkisuus mailman turha.

    En taivasta
    Mä tahdo, en yötä Gehennan,
    Enp' enään neitosta syliini suo,
    Osani vaan olkoon:
    Tietämisen tuskast pois,
    Kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.

Runoelma on painettu 1866; Lea kolme vuotta myöhemmin!

Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Aleksis Kiven teokset,
on minun yrittäminen yhdistämällä hajanaiset piirteet muovaella
hänen runoilijakuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten
tarkastuksessa.

Runoilija Aleksis Kivi on meidän realistisen, joskin samalla
välillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Tarkasti hän
vaarinottaa todellisuuden pienimmätkin piirteet, siinä lujassa
uskossa, että niissäkin henki ja aatteellisuus ilmenee. Tämä usko
herättää rakkautta kaikkeen olevaisuuteen ja saattaa sovinnollisen,
aatteellisen mielialan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista,
joissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun
tämä katsantotapa on todella luontoperäinen, eikä miettimisen kautta
saatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman henkisen,
s.o. Jumalan voiman ilmestymiseen ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä).
Runoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, reaalista
aatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin
suunnalle liian kauas, mutta ei milloinkaan vaipua siveettömyyteen.

Näillä sanoilla luulisin lyhyesti julkilausuneeni, millä silmillä,
teoksistansa päättäen, Kivi yleisesti katseli maailmaa, ja samalla
hänen tuotteensa huomattavimman ominaisuuden.

Aleksis Kivellä oli runsaat ja laajat runoilijalahjat. Koomillisesta
kyvystään hän on meille mainioimmat todistukset antanut, mutta ei
suinkaan paljoa halvemmaksi ole arvosteltava hänen traagillista
kykyänsä ja kykyänsä kuvata yksinkertaisen ihania elämänilmiöitä.
Siis on suureksi osaksi hänen taiteellisen kasvatuksensa
puutteellisuutta syytettävä siitä, mitä moitteenalaista hänen
teoksissansa tavattaneen.

Merkillisin on runoilijamme kuvatessaan talonpoikaista kansaamme,
luontoa ynnä niitä oloja ja luonteita, joiden keskellä hän oli
kasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä. Hänen ei tarvitse
niitä todellisesti käsittääksensä muuttaa katsantotapaansa niiden
kannalle, sillä hän on alkuansa ja elää vieläkin henkisessä
yhteydessä niiden kanssa. Tämä seikka sekä aivan tavaton
objektiivisen kuvaamisen voima tekevät hänen luomansa luonteet
sekä hänen luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti
suomalaisiksi. Hänen realistinen esitystapansa on syynä siihen, että
kaikissa ja erittäinkin hänen koomillisissa teoksissansa, niin usein
tavataan pitkäveteisiä venytettyjä kohtia ja sivuseikkoja; mutta
vaikka ne ovat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne
kuitenkaan luonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu
runoilijan henkinen yhteys kuvaamiensa esineitten kanssa. Joka
luonteenpiirteellä on todellinen, runoilijan käsittämä pohja; eikä
hän siis menettele monen muun realistisen taiteilijan tavalla, joka
kokoaa tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullen siten voivansa korvata
puuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.

Kivi ei koskaan kuvaa pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee
yleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt puhuvat ja menettelevät
naurettavasti ihan itseksensä itse siitä tietämättä. Seitsemän
veljeksen romaanissa ovat sankarit usein burleskisen huumorin
esineinä. Muistutan tuosta kuuman ja pakkasen kohtalosta jouluyönä,
aiotusta sorsanpyynnistä Kourusuolla, onnettomasta kirkkomatkasta;
useimmissa tappelukohtauksissa sitävastoin ei synny koomillista
liikuntoa.

Jo mainittu puuttuvaisuus runoilijan kasvatuksessa on toiseksi
supistanut hänen aiheittensa piiriä. Paitsi talonpoikaiselämää
oli kolme lähdettä häntä lähellä: Kalevala, Raamattu ja hänen oma
mielikuvituksensa.

Näistä kaikista on hän runoutta ammentanut. Ensimäisen ja runsaimman
lähteen tuotteista, Kiven koomillisista teoksista, olen jo puhunut;
mitä toisiin tulee, ilmenee niissä useimmiten erinomainen mielen
suloisuus, samalla kuin niissä yleensä ilmaantuu samanlaatuiset edut
ja moitteen syyt kuin edellisissä. Mainiolla mielikuvituksen voimalla
on hän runollisen todenmukaisesti kuvannut kaukaisia aikoja ja
vierastakin luontoa, niinkuin Kullervossa ja Ideassa näkee. Näissäkin
havaitaan sama nerollinen keksintökyky kuin hänen koomillisissa
teoksissaan. Pelkän runollisen mielikuvituksen tuotteissa (Karkurit,
Yö ja Päivä) on sekä keksintä heikompi, että ajat ja olot (Karkurit)
puuttuvaisella todellisuudella kuvatut. Tämä soveltuu juuri hänen
realistiseen katsanto- ja kuvaustapaansa. Mitä lähempänä aihe on
hänen omaa kokemustansa, sitä edullisempi se on hänen runoudellensa.

Lean, kirjallisuutemme itämaisen helmen tuottamisessa näyttävät Kiven
taiteelliset pääominaisuudet parhaiten yhtyneen.

Aleksis Kiven henkilöt ovat reheviä, voimakkaita luonteita.
Mieshenkilöitä hän kernaimmin on luonut ja niitä onkin aika galleria
Eskosta ja Tykosta alkaen aina Nyyrikkiin ja pikku Eeroon saakka.
Etevimmät naishenkilöt, Lea, Elma ja Margareta, ovat, kuten jo olemme
nähneet, oikeastaan samaa luonnetta, ainoastaan eri intohimojen
täyttämiä.

Runoilijan kieli on useinkin kieliopin kannalta virheellistä. Sitä ei
käy kieltäminen, vaikka hän itse oli vakuutettu käyttämänsä kielen
kaikenpuolisesta kelvollisuudesta. Kuitenkin hän on oivallisesti
edistänyt kielemme käytäntöä korkeammissa runollisissa tehtävissä.
Ja varma on, ettei kukaan suomalainen mies ole jalon kielemme varoja
niin nerokkaasti suorasanaisessa kerronnassa käyttänyt kuin Kivi
suuressa romaanissaan. Sillä on oleva vastaisille suomalaisille
kertojille sama merkitys kuin Oksasen runoelmilla nuorille
laulurunoilijoillemme.

Suurenmoisella tavalla on Aleksis Kivi meidän draamallista
kirjallisuuttamme edistänyt. Hänen maineensa on Suomessa pysyvä, niin
kauan kuin runoutta meidän saloilla ja tasangoilla rakastetaan.

Kiittämätön ja kurja on kovaonnisen runoilijamme elämä ollut; mutta
hän on kuitenkin korvan kuulematta rohjennut korottaa äänensä lauluun
omalla omituisella tavallaan. Se olkoon hänen ikuinen kunniansa!

Hän on rohjennut koristelematta kuvata kansaansa, kertoa sen hyviä
ja pahoja puolia. Ja Jumalan kiitos! katsoja ja kuulija on lausuva:
vahva kerros kansaani on vielä raakaa ja sivistymätöntä, mutta
tämä kansa on rakastettavaa ja ansaitsee, että sille uhraamme
elämämme ja henkemme, sillä se on kansa, joka voi runsaasti kaiken
sivistyksen siemeniä kasvattaa. Sivistymättömässäkin tilassa omistaa
se ihanuutta, samoin kuin vaeltaja synkeimmässä erämaassamme kohtaa
näköaloja, joiden kauneutta viljelys ei voisi parantaa. Se olkoon
Aleksis Kiven ikuinen kunnia!



Yhdeksän A. Kiven kirjettä eräälle ystävälle.[2]


Syksyllä 1873 sain haltuuni metsänhoitaja August Robert Svanströmiltä
ne hänelle osotetut Aleksis Kiven kirjeet, jotka tässä ensi kerran
julkaistaan. Minä keräilin silloin aineksia sitä runoilijan
elämäkertaa varten, joka myöhemmin painettiin johdantona Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimesta (ensi kerran 1877) ilmestyneeseen
kokoelmaan A. Kiven valittuja teoksia, ja siinä on useita
otteita näistä kirjeistä. Vaikka siis kirjeet eivät ole kokonaan
tuntemattomia, katson niiden kuitenkin ansaitsevan tulla täydellisinä
julkisuuteen. Ovathan tietomme runoilijan persoonallisista
olosuhteista siksi vaillinaisia, että vähätkin lisät ovat arvossa
pidettävät.

Svanström oli syntynyt Helsingin pitäjässä 1 p. huhtikuuta 1838 ja
kävi teknillisen reaalikoulun läpi, josta hänet laskettiin 1854.
Sen jälkeen hän useita vuosia palveli konttoristina yksityisten
liikemiesten luona. Se uusi paikka, jonka johdosta Kivi ensimäisessä
kirjeessä onnittelee häntä, oli Osberg ja Baden konttorissa, ja
sinne lähinnä seuraavat kirjeet olivat osotetut. Myöhemmin Svanström
kääntyi aivan toiselle uralle: hän rupesi näet maanmittariksi ja kävi
sitte Tukholman kunink. metsänhoito-opiston, jonka jälkeen hän 1861
otettiin metsäkonduktööriksi Suomen metsävirkakuntaan. Toimitettuaan
alimetsänhoitajan virkaa silloisessa maanmittauksen ja metsänhoidon
ylihallituksessa v:teen 1864 saakka, hänet nimitettiin Hyrynsalmen
piirin metsänhoitajaksi, mistä hän 1873 muutti samanlaiseen virkaan
Kuohatin piiriin, Kuopion läänissä. V. 1885 Svanström nimitettiin
metsänhoitajaksi metsähallitukseen ja tuli takaisin Helsinkiin.
Täällä hän sitten eli ja toimi siksi kuin hän pitkänlaisen
kivulloisuuden perästä kuoli 19 p. maaliskuuta 1901.

Svanströmin sanotaan olleen tunnollisen virkatoimissaan sekä
olennoltaan hiljaisen ja ystävällisen, mutta Kiven arvostelun
mukaan oli hänellä "luonnossaan jotakin tavallista enemmänkin".
Hänen kuolemansa jälkeen kerrottiin sanomissa, että hän
erittäin oli harrastanut soitantoa. Luonto oli varustanut hänet
kauniilla lauluäänellä, ja hän oli aikoinaan arvossa pidetyn
käsityöläis-laulukunnan innokkaimpia jäseniä. Sitä paitsi kuuluu hän
olleen harras jäsen yhdistyksissä "Arbetets Vänner" ja "Helsingfors
yrkes- och industriidkareförbund", osottaen silläkin haluansa
vapaaseen toimintaan virkatehtävien ulkopuolella. Mitä tulee
kirjallisiin taipumuksiin, joista Kivi puhuu yhdessä kirjeessä, ei
Svanström näy niitä kehittäneen huomattavammalle asteelle. Kumminkin
hänellä oli tapa lähettää kirjoituksia milloin mistäkin aineesta
sanomalehtiin, -- niin Gabriel Laguksen toimittamaan Östra Finlandiin
ja samoin Helsingfors Dagbladiin. Hänen runoilunsa sitä vastoin
rajoittui tilapääsepitelmiin perheen ja ystäväpiirin merkkipäivinä.

Kiven ja Svanströmin ystävyys juontui kouluajoilta saakka.
Ensimäisestä kirjeestä päättäen oli se jo 1857 vanhaa alkuperää.
Sanoohan Kivi neljä vuotta nuorempaa Svanströmiä paraaksi ystäväkseen
tunnustaen olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle. Ja että
ystävyys oli tosisydämellistä laatuaan, näkyy sen kestävyydestä.
Viimeinen kirje on tosin v:lta 1868, jonka jälkeen runoilija vielä
eli neljä vuotta, mutta muistettava on että hänen terveytensä näinä
viimeisinä vuosina oli niin huono, että kirjeenvaihdon ylläpitäminen
arvatenkin kävi hänelle rasittavaksi, lopulta mahdottomaksi. Tultuaan
ylioppilaaksi oli Kivi saanut paljon uusia ystäviä, mutta niiden
tähden hän ei unohtanut Svanströmiä eikä hän näy heille kirjoittaneen
noin vain sydämen kyllyydestä ilman erityistä "asiaa".

Silmällä pitäen muutamia kirjeissä mainituita henkilöitä tahdon
edelliseen lisätä joitakuita tietoja.

Svanström ja Kivi olivat molemmat hyvin tuttuja varakkaan räätäli
mestari Albin Palmqvistin sivistyneessä perheessä. Palmqvist, jonka
mukaan vieläkin on tapa nimittää suurta kivitaloa Fabianin ja
Pohj. Esplanaadin katujen kulmassa, oli itse Oulun tienoilta (isä,
talonpoikainen mies, oli nimeltä Palokangas, äiti Stjerncreutz),
mutta hänen vaimonsa Anna Nilssen oli Kööpenhaminasta kotoisin ja
tanskalainen synnyltään, joskin oikeastaan hollantilaista sukuperää.
Lapsia oli perheessä kolme tytärtä, joista tässä mainittakoon kaksi
nuorempaa, Albina ja Hilma, sekä kaksi poikaa, joista toisen,
Edmundin, nimi tavataan kirjeissä. Edmund Palmqvist oli kouluajoilta
ystävyyssuhteissa Svanströmin ja Kiven kanssa, ja arvattavasti nämät
hänen kauttaan tulivat perheen tuttavuuteen, missä Kiveä kohdeltiin
suurella myötätuntoisuudella. "Rouva P.", jonka taholta runoilija
sanoo kokeneensa ainoastaan anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta, ei
näet ole kukaan muu kuin Anna Palmqvist. Perheen tyttäristä kuuluu
Albina, jolle Kivi kerran lähettää "kunnioittavan tervehdyksen",
erityisesti vaikuttaneen häneen. Tämä Kiveä viisi vuotta vanhempi
neiti oli oleskellessaan sukulaistensa luona Kööpenhaminassa
muun muassa oppinut vieraita kieliä ja kotonaankin hän -- jolle
kivulloisuuden takia seuraelämä oli vähemmän otollinen -- hartaasti
lueskeli saksalaista, englantilaista ja muuta kirjallisuutta. Häneltä
Kivi sai lainaksi suurten runoilijain teoksia, ja yhdessä ollen oli
heillä tapana keskustella siitä, mitä olivat lukeneet. Vähemmän
tuttu oli Kivi Hilma Palmqvistin kanssa, sillä tämä neiti oli häntä
paljon nuorempi, kävi sitä paitsi koulua Kööpenhaminassa ja oli
sieltä palatessaan jo kihloissa. Hän menikin 1868 naimisiin pastori
Brauneiserin kanssa Flensburgista, joka kumminkin kuoli seuraavana
vuonna; palattuansa leskenä Suomeen meni hän 1874 uusiin naimisiin
metsänhoitaja Svanströmin kanssa. Edmund Palmqvist, jonka Kivi
kertoo 1865 naineen neiti Dorthe Rylingin, oli tilanomistaja ensin
Lohjalla (Koskis) ja sitten Rantasalmella (Lammasmäki); mutta kuoli
Luostan kurituslaitoksen johtajana 1870. V. 1863 kirjoittaa Kivi
vanhemmilleen, että Palmqvist oli kutsunut hänet luokseen Lohjalle
viettämään siellä kesää, vaikka hän silloinkin mieluummin asettui
Siuntioon. -- Näistä tiedoista käy selväksi, että Kivellä Palmqvistin
perheessä oli hyvä seurustelu- ja turvapaikka, joka hänenlaiselle
kodittomalle nuorelle miehelle oli sangen kallisarvoinen. -- Toinen
paikka, jossa hän arvattavasti myöskin oli tavannut ystävällistä
kohtelua, oli peruukintekijä August Weckströmin perhe. Rouva
Weckström oli tunnettu herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Kivi
lähettääkin molemmille sydämellisen tervehdyksensä. -- Kolmesta
kirjeissä mainitusta ystävästä, Lindforsista, Lindbladista ja
Holmstenista, ei ole varmoja tietoja.

Ensimäinen kirje, joka on kirjoitettu erittäin tuskallisessa
mielentilassa, sisältää ainoan rakkautta ilmaisevan tunnustuksen
näissä kirjeissä. Kivi ei mainitse nimeltä sitä "enkelinsuloista"
olentoa, jota hän toivottomasti rakastaa ja josta hän öisin näkee
unta. Se olikin tarpeetonta, sillä Svanström tiesi kyllä ystävänsä
salaisuuden. Tuo neitonen, "lumivalkea silkkihuivi päässä", oli
helsinkiläisten silloinen suosikki, tanssijatar Alina Frasa. Tämä
neiti, joka 1850-luvun lopulla oli hempeimmillään, oli talvella
1847--48 ensi kerran tullut Helsinkiin Frasan lapsitanssijajoukon
mukana. Hän oli silloin noin 8-9 vuoden vanha ja esiintyi tanssien
joko yksin taikka pojan kanssa, jota sanottiin hänen veljekseen.
Aug. Schaumanin muistelmien mukaan oli hän mainittuna vuonna jo
14-vuotias ja tanssi näytösten välillä A. Köhlerin saksalaisen
teatterijoukon näytännöissä. Miten lieneekään sen asian laita, käyvät
kertomukset yhteen siinä, että Alina herätti suurta mieltymystä
ja myötätuntoisuutta yleisössä. Hänestä juteltiin, että hän oli
Baierista kotoisin, pienenä varastettu vanhempiensa luota ja oikealta
nimeltään Helena Anderlé. Kuinka asiat selvitettiin hänen "isänsä"
kanssa, on tuntematonta, mutta varmaa on, että Alina jäi kuin jäikin
Suomeen: eräs neiti Tammelin otti hänet kasvatikseen ja oli hänen
holhoojansa, kunnes hän meni naimisiin kauppias J. R. Ahreniuksen
kanssa.[3] Tämä uusi Mignon ei ollut loistavan kaunis enemmän kuin
Goethenkään, mutta hän tanssi erinomaisesti ja oli sulavaliikkeinen
ja viehättävän kiehtova olennoltaan. Oliko kumma, että Kivi,
joka ennen oli nähnyt vain Hämeen jäntteriä tyttöjä, mutta jonka
sisässä piili luontainen kauneuden kaiho, tuossa romanttisessa,
yksinäisyydessään säälittävässä neitosessa oli näkevinään ihanteensa?
-- Myöhemmin Alina Frasa rouva Ahreniuksena tuli tuttavallisiin
väleihin Palmqvistinkin perheen kanssa, mutta silloin oli runoilijan
päivä jo alkanut pimentyä.

Lopuksi on sanottava, että kaikki nämä kirjeet alkuaan ovat ruotsiksi
kirjoitetut, syystä että Svanström ei osannut suomea. Käännös on
tietysti mahdollisuuden mukaan sanasta sanaan toimitettu.

    1.

    Ingvallsby[4] 25 p. heinäkuuta 1857.

    Paras ystäväni ja veljeni!

    Häveten alotan tämän kirjeen. Mutta sinun ei pidä liian tylysti
    arvostella minun laiminlyömistäni kirjoittaa sinulle. Ei se ole
    johtunut unohduksesta taikka välinpitämättömyydestä, ei suinkaan
    -- kuinka se olisi mahdollista? Syy on aivan yksinkertaisesti,
    etten ole tullut kirjoittaneeksi, vaikka alituisesti olen
    nuhdellut itseäni siitä.

    Ota nyt kumminkin vastaan nämä harvat, kiireessä, mutta aina
    kiitollisen ja veljellisen käden kirjoittamat rivit.

    Ensiksi kiitän sinua tervetulleesta kirjeestäsi; minun
    kiitollisuuteni sinua kohtaan kaikesta muusta ei mahdu tähän
    kirjeeseen. -- Sitten onnittelen sinua uuden paikkasi johdosta.
    Oletan että viihdyt hyvin. Sinulle on siis vihdoin valjennut.
    Mutta minä, mitä minä sanonkaan! Sama levottomuus, herkeämättä
    samat sisälliset myrskyt, samat, niin, kenties vielä vaikeammat
    ulkonaiset olosuhteet. Oi, ei mitään virvoitusta, ei mitään
    rauhaa! Suuri Jumala, ole armollinen! -- Usein olen toivonut että
    elämäni jo laskisi ehtooksi ja että saisin paneutua levolle,
    sillä minä väsyn. Täällä olen seisonut koko kesän kokonaan
    turvatonna. Ei kopeikkaakaan ole käteeni tullut. Isäntäni karhuaa
    minua ja vaatteeni kuluvat hajalle. -- Heikkohermoisuuteni on
    enentynyt, kylmä hiki valuu jäsenistäni, kun minun pitää lukea
    ja seurata luonnottoman pitkiä läksyjä. -- Ja kaiken tämän
    ohessa loistaa hän toivottomassa rakkauskuvituksessani "niin
    ihanana ja enkelin-suloisena". -- Kolme kertaa olen nähnyt unta
    hänestä. Kerran oli minusta kuin olisimme yhdessä olleet uudessa
    rakennuksessa, joka oli hyvin sekava ja ahdas ja meitä vainottiin
    kovasti; mutta pian katosi rakennus, ja me istuimme pitkällä
    penkillä eräällä aholla kotiseudullani. Kevätaamu oli kylmä, maa
    ja metsät olivat huurteen peittämät. Hänellä oli jälleen päässään
    lumivalkea silkkihuivi, hän tarjosi minulle kahvia ja painautui
    rintaani vastaan, sillä hänen oli vilu. Hän oli hyvin kalpea, hän
    katsoi minuun surumielisillä, kyyneleisillä, mutta levollisilla
    silmillä ja puhui elämän suruista ja tulevista päivistä. Oi, että
    tuska voi kuvautua niin taivaallisen ihanaksi! Hänen kasvonsa
    olivat surevan enkelin.[5]

    2.

    Siuntiossa[6] 2 helmikuulla 1858.

    Ystäväni ja veljeni!

    Olisin aikaa sitten kirjoittanut sinulle, mutta ylellinen
    hermojen heikkous, joka saa minut värisemään kun kirjoitan, on
    estänyt minua. Tämä näyttänee sinusta mahdottomalta, mutta niin
    on kumminkin laita. Minä oleskelen nyt veljeni luona Siuntion
    pitäjässä ja olen huvitellut itseäni ketunpyynnillä, vaikkei
    sakseni vielä ole saanut ainoatakaan hengiltä, mutta tämä kuu
    on yleensä sopimaton siihen; vasta tammikuulla (sic!) toivon
    parempaa onnea. Mielelläni lukisin myös romaaneja, mutta se on
    kerrassaan mahdotonta, niin heikko minä olen. Kumminkin toivon,
    että lähestyvä suloinen kevät on virkistävä elinvoimani; pääasia
    on että saan olla levossa ja hiljaisessa rauhassa. -- Ainoastaan
    2 1/2 sivua "Maisteri Virokannusta" on nähnyt päivän valon. --
    Jos tapaat Lindforsin, niin sano paljo terveisiä minulta, niin
    myös Lindbladille.

    Minun täytyy nyt lopettaa tämä hätäinen kirje, kumminkin pyydän
    että kirjoitat minulle niin pian kuin voit, äläkä huoli tehdä
    "kunniaa kunniaa vastaan", vaan kirjoita vähän laajemmin, jos
    sinulla on aikaa, sillä hyvin hauskaa olisi kuulla yhtä ja
    toista sinulta. Voi hyvin, voi hyvin! sitä toivottaa ikuisesti
    uskollinen ja kiitollinen veljesi

                                           Alexis Stenvall.

    P.S. Siuntion pitäjä ja Purnuksen talo on asuntoni. -- Vie
    kirjeeni kauppias Nyströmin myymälään sataman lähellä, sieltä se
    kyllä tulee tänne.

    3.

    Nurmijärvellä kesäkuulla 1858.

    Hyvä veli!

    Olen jälleen jättänyt Siuntion ja oleskelen kesän ihanimman ajan
    kotipitäjässäni.

    Hauskan kirjeesi olen saanut, mutta yksi seikka harmittaa
    minua, nimittäin se, että veljeni sattumalta sai tietää minulle
    uskomasi salaisuuden sinun ja Lindforsin kirjoituksesta
    Helsingfors Tidningar'issa. Mutta ole vakuutettu siitä, että
    se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kun salaisuutesi tulee
    ilmi minun kauttani. Hauskaa olisi minun kuitenkin saada lukea
    mainittu kirjoitus nota bene, jos se on julaistu. Nyt on minulla
    myöskin tilaisuus sanoa sinulle pari sanaa, jotka ovat olleet
    sydämelläni: jatka aate-esittelyjäsi (idéfixioner), sillä siitä
    vähästä mitä olen saanut tietoa taipumuksistasi olen todella
    ollut huomaavinani luonnossasi jotakin tavallista enemmän.
    Mutta älä kuitenkaan ole vielä varsin myöntyväinen näyttämään
    tuotteitasi usealle ja ennen kaikkea älä pidä kiirettä niiden
    esittämisellä yleisön silmien eteen. Minä tarkoitan nimittäin
    runollisia tuotteitasi. Totta kyllä et sinä ole turhamielinen,
    mutta en kuitenkaan voi olla varoittamatta. Vaikken minä vielä
    ole kirjailija, olen vähän viisastunut vahingosta, kun nimittäin
    olen usealle esitellyt ensimäiset aatteeni. Se ilmaisee enemmän
    itserakkautta kuin halua tulla kritiseeratuksi. Mutta palatkaamme
    ensin sanottuun. Tutki paraimpia kirjailijoita laajentaaksesi
    siten mielikuvituksesi piiriä.

    Voi hyvin ja kirjoita niin pian kuin ennätät ystävällesi

                                                Alexis Stenvall.

    P.S. Kylä, jossa asun, on nimeltä Palojoki. Jätä kirjeesi
    Nyströmin myymälään.

    4.

    Siuntiossa[7] (kesällä 1862?)

    Veli!

    Kirjeesi sain 31 p. tammikuuta. Minä luin sen ilolla,
    eikä kumma, kun me melkein vuoden olemme olleet erillään
    ollenkaan kirjoittamatta toisillemme. Mutta enhän minä
    olekaan tiennyt missä sinä olet ollut, ja hauskaa on oleva
    kuulla matkakertomuksesi; minulla ei ole mitään kerrottavana
    kokonaisesta vuodesta elämääni.

    Niinkuin sinulle on ilmoitettu, asun minä todella Siuntiossa eikä
    sen pitäisi olla tuntematonta tuttavilleni kaupungissa; sillä
    joka kerta kun veljeni on käynyt siellä, on hän myöskin tavannut
    Holmstenin. -- Osan kesää oleskelin saaristossa ja voin hyvin.
    Muutoin olen terve ja reipas ja asun nyt paikassa, jonka nimi on
    Qvarnby ja jonka omistaa tilanhaltija Wiens. Neljästä ruplasta
    kuukaudessa on minulla kaikki tarpeeni. Selvää on siis, että minä
    -- koska toimeentulo täällä on niin halpaa ja koska minä täällä
    voin toimittaa mitä olisi tekeminen kaupungissakin, nimittäin
    uudistaa (upparbeta) Kullervoa -- mieluummin oleskelen vielä
    jonkun ajan maalla.

    Olen vähän miettinyt mimmoinen nyt mahtaa olla asemasi valtiossa.
    Kirjoitat kesällä oleskelleesi Orivedellä, mutta nyt olet
    Skatalla.[8] Luultavasti on kuitenkin kaikki hyvin, tulee ainakin
    hyväksi.

    Sinä kirjoitat kirjeessäsi: "Jos jollakin tavoin olen loukannut
    sinua, niin kaiketi annat sen anteeksi"; semmoisista lauseista,
    sanotut enemmän pilalla kuin todella, luonnollisesti emme välitä;
    sillä me olemme ystäviä, eikä mikään valta voi katkaista niitä
    siteitä, jotka yhdistävät meitä. -- Mutta sinä sanot myös,
    että rouva P. ajattelee samoin suhteestani häneen. Olisiko hän
    loukannut minua anteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan?
    Muuta en ole saanut kokea häneltä. Kumminkaan en usko hänen
    todella niin ajattelevan; ja esitä sinä hänelle sydämelliset
    terveiseni. On oleva hauska hetki syksyllä, kun minä jälleen saan
    nähdä hänen avonaiset, iloiset ja raittiit kasvonsa. --

    Sano terveisiä kaikille ystävilleni kaupungissa, varsinkin
    niille, joista puhut kirjeessäsi.

    En tiedä mitä enempää kirjoittaisin sinulle, vaan päätän
    toivossa että tapaamme toisemme syksyllä Helsingissä, ja jonakin
    iltahetkenä totilasin ääressä vaihdamme ajatuksia ja aatteita;
    mutta sitä ennen on meidän kuitenkin silloin tällöin annettava
    tietoja toisillemme. -- Vastaa tähän kirjeeseeni niin pian kuin
    aika myöntää, enkä minä puolestani myöskään unohda tehdä samoin,
    kun vuoroni taas tulee. Jos tahdot että kirje tulee nopeasti
    perille, niin jätä se postikonttoriin kirjoituksella: seuraa
    possessionaatti J. Stenvallin [Wiensin?] sanomia. -- Voi hyvin!

                                                  Alexis Kivi.

    5.

    Siuntiossa u p. heinäkuuta 1863.

    Veli!

    Kiitos kirjeestäsi ja vaivastasi rahakirjeen kanssa, jonka olen
    saanut.

    Paikka missä asun on nimeltä Fanjunkars; mutta sitä ei tarvita
    päällekirjoituksessa, vaan on semmoinen osoite kuin viime
    kirjeessäsi riittävä. -- Kotikyläni nimi on Palojoki, ja on se
    ensimäinen kylä, joka tiellä Porvoosta Turkuun kohtaa sinua
    sitten kun olet tullut Nurmijärven alueelle. Veljeni omistaman
    paikan nimi taas on Myllymaa ja on se kaksi (venäjän) virstaa
    kirkolta. Käy ensin hänen luonaan sekä sitte hänen seurassaan
    vanhempieni kodissa.

    Muutoin tahdon, edeltäpäin sanoa sinulle, ettei Nurmijärvellä
    ole mitään taiteen eikä luonnon puolesta, joka voisi sinua
    erityisesti miellyttää: ei näköaloja eikä ylänköjä ja laaksoja
    romanttisissa ryhmityksissä; ja kuitenkin ovat nämät seudut
    minulle ihanimmat maan päällä; semmoinen taikavoima on lapsuuden
    muistoilla. Paljaita ahoja olet sä näkevä, ykstoikkoisia metsiä
    ja metsien keskellä jonkun tiheästi rakennetun kylän.

    Kirkko on sinusta oleva hyvin vähäpätöinen: mutta huomaa
    kuitenkin tornin tasaiset suhteet, kellojen syvämielinen
    sointu, saarnastuolin, mutta varsinkin alttarin symmetria ja
    yksinkertainen sulous, mystillinen majesteettisuus Kristuksen
    kuvassa, kun hän väikkyy pilvissä taivaaseen astuessaan. Huomaa
    myöskin neitsyt Maaria, lapsi sylissä: hänen kasvonsa ovat
    minusta aina olleet naiskauneuden ihanteena, varsinkin kun
    katselee etäältä. Minun mielestäni neitseellisyys ja äidillisyys
    niissä yhtyvät mestarillisella tavalla. -- Jos haluaa ruveta
    hieman haaveksimaan ja lapsettelemaan, niin voisi itseksensä
    huudahtaa: millä suloisuudella nukahtaisi tuolla rinnalla! Mutta
    arvostele itse kaiken tämän nähtyäsi; minä olen kenties liian
    puolueellinen ja puolueellisiahan enimmiten ollaan asioissa,
    jotka koskevat kotiseutua ja lapsuutta.

    Minun pistää vihaksi, etten voi viettää tätä kesää sinun
    kanssasi. Olisi omituisen suloista niin suuressa arvossa pidetyn
    ystäväni keralla, pyssy olkapäällä, vaeltaa kotimetsissä,
    esimerkiksi lempiseudussani Kanaanissa, jossa lapsena olen
    paimentanut isäni lehmiä, virittänyt satimia ja pauloja sekä
    vanhempana aina syksyllä metsästänyt. Siellä istuisimme
    jonkun korkean männyn juurelle, sytyttäisimme piippumme,
    sepustelisimme runoja ja filosofeeraisimme. Se olisi hauskaa.
    Minä puolestani olen lujasti päättänyt, että me kerran, ennenkuin
    nuoruudenpäivämme ovat menneet, nautimme tätä huvia. -- Ilmoita
    minulle kuitenkin, mihin aikaan tulet oleskelemaan Nurmijärvellä;
    sillä me voisimme mahdollisesti tavata toisemme siellä.

    Eräässä kirjeessäsi minulle näytit sinä toivovan, että
    asuisimme yhdessä Helsingissä; se olisi minunkin hartain
    toivomukseni. Voisimme syksyllä ruveta asuintovereiksi,
    jollei sinun olosuhteesi jo ole muuttuneet niin, että se on
    mahdotonta. Kaikesta tästä voit minulle kirjoittaa. Jatkakaamme
    kirjeenvaihtoa sittenkin kun olet asettunut maalle. Lähetä kirje
    vain Appelrotille; kyllä se sieltä saapuu tänne.

    Voitko lainata minulle muutamia vihkoja Shakespearea (ei
    kuitenkaan 4:ttä vihkoa eikä sitä, joka sisältää Timon
    Ateenalaisen, ne on minulla itsellä, toiset on lainassa
    Nurmijärvellä ja Helsingissä) ja jättää ne, hyvässä kääreessä,
    Weckströmille. Varsinkin toivoisin saada ne, jotka sisältävät
    Hamletin, Kaksi nuorta herraa Veronasta sekä Henrik 4:nnen.
    Minä lukisin niitä ääneen muutamille naisille täällä, vaikka
    tietysti täytyy jättää pois paljon. Se olisi luullakseni hyvin
    terveellistä minulle. Siis: jos voit toimittaa mitä pyydän, niin
    tee se.

    Kiitos Suomen lipusta: minä pidän siitä paljon ja pitäisin
    enemmänkin, jos se olisi yksinkertaisempi ja jos sillä olisi
    perinnäinen merkitys oletellun sijasta. Sen pitäisi olla symboli
    jostakin omituisesta suomalaisesta kansakunnassa taikka Suomen
    luonnossa. Mikä kansa ei ole vuodattanut verta ja mikä kansa
    ei olisi valmis puolustamaan isänmaatansa? -- Muutoin voisivat
    minusta punaiset tilkut kulmissa olla poissa, niin olisi lipun
    miellyttäväisyys puhtaampi ja yksinkertaisempi. Mutta olkoon
    tämän laita kuinka tahansa. Pääasia on että saamme oman lipun.[9]

    Voi hyvin ja kirjoita pian minulle.

                                                  A. Kivi.

    P.S. Sydämellinen tervehdys herra Weckströmille ja hänen
    rouvalleen. Minä uskallan myöskin lähettää kunnioittavan
    tervehdyksen Albina Palmqvistille.

    6.

    Helsingissä 16 p. kesäkuuta 1864.

    Veli!

    Kiitos kirjeestä, johon vihdoinkin ryhdyn vastaamaan, minkä, paha
    kyllä, olen liian kauan laiminlyönyt.

    Minua ilahduttaa suuresti, että elämä pohjoisessa on sinusta
    enemmän miellyttävä kuin päinvastoin. Toivon että nyt rauhassa
    voit työskennellä tulevaisuutesi ja onnesi eteen, joka tähän
    saakka ei vielä ole suonut kummallekaan meistä hymyileviä
    katseitaan. Minä onnittelen sinua myöskin yhä lähempään ja
    lähempään tuttavuuteen jonkun seudun "musikaalisen tyttären"
    kanssa!

    Minun tulostani teidän seuduillenne en vielä voi sanoa mitään,
    mutta että minä kerran tulen käymään Hyrynsalmella sekä myöskin
    saamaan tuntea tuulahduksen Lapin taikailmasta, sen olen varmasti
    päättänyt.

    Muutoin kirjoitan minä vielä novelliani, jonka minä -- niinkuin
    sinä muistaakseni jo tiedät -- aion myydä följetongiksi
    suomalaiseen lehteen Maiden ja Merien takaa. Kullervoa painetaan
    paraikaa, ja kesäkuun lopulla taikka heinäkuun alulla on kirja
    ilmestyvä.

    Vasta nyt ovat valtiopäivät kokonaan lopussa; ja hauska oli aika,
    jolloin ne oli olemassa. Enimmin ylentävää ja ihanaa niihin
    nähden oli säätyjen kaunis yksimielisyys. Talonpoikaissääty
    lienee kuitenkin ollut se sääty, joka enimmin veti yleisön
    huomiota puoleensa. Minäkin pidin enimmin siitä säädystä. Se
    herätti toivorikkaita ajatuksia Suomesta ja sen tulevaisuudesta;
    kumminkin on muistaminen että siinä oli valittuja yksilöitä.
    -- Mutta olkoon miten tahansa; varmaa on kuitenkin, että
    valtiopäivät jättivät miellyttäviä muistoja.

    Minä matkustan pian Siuntioon, kesä-olopaikkaani. Kun taas olet
    hyvä ja kirjoitat minulle, niin lähetä kirje mainittuun pitäjään.
    Ja kirjoita niin pian kuin voit; minä lupaan vastedes tavallista
    nopeammin vastata kirjeisiisi. Ole varma siitä. Kirjoita vähän
    tarkemmin olosuhteista pohjoisissa metsissä: esim. mitä lajia
    riistaa siellä eniten tavataan, oletko nähnyt karhuja taikka
    peuroja, mitä lintuja siellä useimmin näkee, onko jäniksiä
    runsaasti j.n.e. Jos haluat, niin kuvaa minulle joku seutu
    siellä, semmoinen, joka sinusta on enimmin pohjoinen ja jylhä.
    Suuresti minua huvittaisi, jos sinä myöskin antaisit muutamia
    piirteitä kansan tavoista ja luonteesta.

    Mutta nyt täytyy minun päättää ja toivottaa sinulle onnea ja
    menestystä.

    Varmuuden vuoksi ilmoitan tulevan osoitteeni: Helsinki, Siuntio,
    jätetään Bollstadin kestikievariin.

                                                 Ystäväsi
                                                 Alexis.

    7.

    Helsingissä 3 p. maaliskuuta 1865.

    Veli!

    Kiitos kirjeestäsi. Se saapui käteeni vasta viimeisenä päivänä
    helmikuuta tänä vuonna, vaikka se oli päivätty 12 p. joulukuuta
    1864.

    Onnittelen sinua varsinaiseksi forstmestariksi! sillä olen nähnyt
    että olet siksi ehdotettu.

    Kirjeessäsi kuvaat Pohjan luontoa hyvin viehättäväksi; jotenkin
    siihen tapaan olen minäkin kuvitellut ylhäistä Pohjaa. Kuvauksesi
    kiihoitti halua käydä luonasi Hyrynsalmella; kumminkaan ei
    tänä vuonna vielä tule mitään matkasta, mutta kenties ensi
    vuonna. -- Olen mielissäni että jo vähän olet perehtynyt
    suomenkieleen, ja minä toivon, että me pian voimme kirjoittaa
    toisillemme äidinkielellämme. -- Palmqvist on naimisissa erään
    mamsellin kanssa Ruotsista nimeltä Ryling; kuitenkin on hänen
    kansallisuutensa vaivoin määrättävissä, sillä hänen isänsä
    kuuluu olevan tanskalainen ja äiti saksalainen. Muutoin sanotaan
    Edmundin katseiden loistavan autuudesta. Vahinko vain, ettei muut
    voi olla yhtä onnellisia.

    Minä kirjoittelen viisinäytöksistä näytelmää, jonka toivon
    saavani valmiiksi ensi jouluksi. -- Ahlqvist on julmasti
    haukkunut Kullervoa kriitillisissä kirjoituksissaan
    Suomettaressa. Mutta hyvä on, että täällä yleiseen nauretaan koko
    arvostelulle. Vielä on hänellä Nummisuutarit jälellä, ja olen
    kuullut hänen aikovan vielä pahemmin pidellä sitä kappaletta.

    Minä lähden nyt Siuntioon, mutta tulen toukokuulla takaisin pian
    jälleen palatakseni samaan paikkaan. -- Voi hyvin! sitä toivoo
    veljesi

                                                     A. Kivi.

    8.

    Helsingissä 5 p. tammikuuta 1868.

    Veli!

    Ensiksi toivotan sinulle hyvää uutta vuotta sekä terveyttä että
    iloa! ja käyn sitten kohta varsinaiseen kirjeeni aiheeseen.
    Jos voit, niin auta minua kovasta pulasta ja lainaa minulle 60
    markkaa. Minun on maksettava korkoja; mutta jollen voi, niin
    täytyy takausmiesteni maksaa, ja sitä en mitenkään tahtoisi.
    Täällä on hirveän vaikea saada rahoja enkä tiedä mistä nyt saisin
    kysymyksessä olevan summan, ennenkuin taas saan vähäsen töistäni.
    Vaikea on kai rahapula sielläkin, mutta sinä olet kumminkin yksi
    niitä onnellisia tänä aikana, sinä olet virkamies; ja tiedän,
    ettet sinä kieltäydy antamasta minulle mitä minä sinulta pyydän.
    Helmikuun alussa menen postiin ja kysyn -- vakuutettua kirjettä
    minulle. Osoitteeni on: Kirjailija A. Stenvall, Helsinki. Jos
    saan rahat, niin lähetän kohta velkasitoumuksen niistä, takaus
    alla.

    Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä kun me viimein kirjoitimme
    toisillemme! Minä olisin ehkä vieläkin jonkun ajan ollut
    kirjoittamatta, jollei tämä taloudellinen aihe kirjeeseen olisi
    ilmaantunut. Kumminkin olen aina ollut aikeessa jälleen alkaa
    kirjeenvaihtomme, jopa entistä vilkkaamman. Pian me myöskin
    voimme kirjoittaa toisillemme äidinkielellämme!

    Olen usein haaveksinut matkaani Hyrynsalmeen, joka tapahtuisi
    meritse Tornioon, mutta rahanpuute on aina pakottanut lykkäämään
    sen tuonnemmaksi. Mutta kerran on matka tapahtuva. Et voi
    uskoa kuinka minä ikävöin nähdä vilahduksen Lapin luontoa sekä
    hengittää tuulahduksen sen taikailmaa. Monta kerjäävää vaeltajaa
    Kajaanin seuduilta olen tavannut, ja ne ovat viehättäneet
    minua suuresti, muiden muassa eräs Paavo Karjalainen ja Eljas
    Sigfrinpoika Pesonen, jotka eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä,
    vaan hakivat työtä. Heidän kotonsa oli vain pari peninkulmaa
    Hyrynsalmesta, mutta eivät he tunteneet sinua mieskohtaisesti,
    vaikka olivat kuulleet puhuttavan sinusta. Näitä muuttolintuja
    kohtaan olen aina ollut hyvin kyseliäs sekä koettanut kestitä
    niitä niin hyvin kuin olen voinut. Saatan sanoa menneellä
    vuodella Siuntiossa, missä olen oleskellut, nähneeni edustajia
    kaikista Suomen seurakunnista käyvän paraadissa ohitseni.

    Muutoin olen täysin terve ja reipas, vaikka "olen raivonnutkin".
    Mutta viime aikoina olen taas viettänyt melkein spartalaista
    elämää ja niin tulen jatkamaan Tuonelan portille saakka; sillä
    monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta
    onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa. Vaikeinta on
    ollut luopua tupakanpolttamisesta, joka jo oli 18-vuotinen
    intohimo; mutta nyt en enää kaipaa sitä.

    Minulla on nyt valmiina suurin teos, jonka tähän saakka olen
    kirjoittanut, nimittäin Seitsemän veljestä, lähes 600 sivua
    pitkä, mutta se ilmestyy vasta ensi jouluksi. Mutta sitäpaitsi
    saan pian valmiiksi 5-näytöksisen murhenäytelmän, joka tapahtuu
    Italiassa Arnon rannalla. Se tulee ehkä pian painetuksi. Jos niin
    tapahtuu, niin on minulla halu postissa lähettää sinulle yksi
    kappale.

    Muuten ei minulla ole mitään tärkeää kerrottavana. Yleisesti
    mieltäkiinnittävän olet nähnyt sanomissa.

                                                 Ystäväsi
                                                 A. Kivi.

    9.

    Siuntiossa 12 p. kesäkuuta 1868.

    Veli!

    Kiitos rahoistasi, jotka lähetit minulle, ja anna anteeksi, että
    olen niin kauan laiminlyönyt toimittaa sinulle velkakirjan, joka
    nyt vihdoin seuraa tämän muassa. Muistan nyt vasta, että päivä
    oikeastaan olisi pitänyt olla 8 helmikuuta. Mutta toivon ettei
    mitään laillisia toimenpiteitä tässä kohden tule kysymykseen! --
    Minä oleskelen Siuntiossa, mutta syyskuulla olen Helsingissä,
    ja luultavasti painetaan silloin "Seitsemän miestä". Se on
    luultavaa; mutta pimeältä näyttää nykyään kirjailijoille.
    Se kappale, jonka mainitsin viime kirjeessäni, on riippuva
    epämääräisestä tulevaisuudesta. -- Oli minulle ilahduttavaa
    kuulla, että sinä pidät suomalaisesta kansasta; ja siis voin
    toivoa, että sinä pian opit sen kieltä, sekä kirjoittamaan että
    puhumaan. Muista, että se joka ei ole täysin yhdenvertainen
    suomalaisten kanssa on aina tunteva heidät enemmän heidän
    huonolta kuin hyvältä puoleltaan (kommer alltid att känna dem
    mera till deras nack- än fördel). -- Myötäseuraavan velkakirjan
    tähden täytyy minun nyt lähettää sinulle tämmöinen lappu-kirje.
    Mutta kenties voin kuitenkin odottaa sinulta vastausta tähän.
    Mutta liukkaampi olen vastedes oleva. Jos kirjoitat ennen
    syyskuuta, niin on osotteeni: Helsinki, Siuntio, Bollstadin
    kestikievari.

    Voi hyvin.

                                                  A. Kivi.



Aleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta.[10]


Vuodenvaihe palauttaa aina mieleen onnettoman runoilijamme muiston,
joka vapautui elämän taakasta vuoden viimeisenä päivänä 1872.
Siitä on nyt vierinyt 34 vuotta. Tämä luku ei ole niitä tasaisia,
jotka tavallisesti antavat aihetta riemujuhliin ja muistelmien
esittämiseen, mutta kuitenkin tahdon kertoa muutamia piirteitä
Aleksis Kiven viime ajoista. Laatuaan ne ovat niin vähän riemullisia,
että niitä ei kannatakaan säästää riemuhetkeen, vaikka ne kenties
eivät sentään ole aivan arvottomia vainajan kokonaiskuvaan nähden.


I.

Kevättalvella 1871 Kivi tuotiin Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän
oli uudessa klinikassa ja myöhemmin Lapinlahden hulluinhuoneessa.[11]
Edellisestä paikasta hän kirjoitti kaksi ruotsinkielistä kirjettä
neiti Charlotte Lönnqvistille Siuntioon, jonka luona hän oli asunut
viimeiset 7 vuotta. Lukuisista korjauksista päättäen on jälkimäinen
näistä kirjeistä suurella vaivalla kirjoitettu, vaikka itse käsiala
ei ole huonoa. Kirjeet, joista edellinen on kokonaan päiväämätön,
ovat keväältä 1871.

    Hyvä Charlotta!!

    Suurimmalla kiireellä Riikan odottaessa. -- Älä puhu suurempien
    suunnitelmien unohtamisesta. -- Pian kirjoitan laajemmin, ja
    olisin sen tehnyt aikoja sitte, jollen olisi ollut niin sairas.
    Et voi uskoa kuinka olen kärsinyt näinä aikoina. Kaikki toivo
    on jo ollut raukeamaisillaan. Usein on minusta ollut kuin ei
    olisi elämässä enää mitään, joka houkuttelisi minua jäämään
    tänne. Mutta kenties voi vielä käydä paremmin. -- Voi hyvin! Pian
    kirjoitan.

                                                     Alexis.

    Helsingissä 12 p. toukokuuta; Charlottan päivänä.

    Onnittelen!

    Hyvä, hyvä Charlotta! On kuin voisin vähän paremmin. Mutta minä
    hourailen tavasta vähän, hyvin vähän. Olen heikko, heikko!
    Charlottan ei pidä tulla luokseni, kun Charlotta matkustaa
    kaupunkiin. Älä tule, älä tule! Sillä vaikutus olisi liian
    valtava. Älä tule! Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti
    ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen
    terveenä ja reippaana syksyllä maalle, olemmehan silloin
    molemmat paremmassa maassa. Minä olen kovin heikko, kovin.
    Useimmat yöt unettomat. Älä kirjoita minulle, älä ollenkaan. Ja
    jos Charlotta sairastuisi ja sattuisi kuolemaan (josta laupias
    Jumala varjelkoon Charlottaa). Mutta jos niin tapahtuisi, niin
    kaikki kaupungissa ja maalla salatkoot minulta sen surun. Mutta
    ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan! Voi hyvin!
    Terveisiä Amandalle

                                             Teidän Alexilta.

    Elä hurskaasti, Charlotta, niin tässä kuin toisessakin,
    maailmassa! Minä olen uudessa klinikassa. Professori Hjelt ja
    toinen nuorempi lääkäri --

Tämä kirje, joka päättyy näin keskellä lausetta, näyttää jo
ilmaisevan mielenhäiriötä. Luultavasti se onkin viimeinen, minkä Kivi
on kirjoittanut. Neiti Lönnqvist, jolta olen saanut nämä kirjeet, ei
ainakaan tiennyt muista.


II.

Valittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni
ottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana
syksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden
ajoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa "kraatari"
Albert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.

Aamulla k:lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme
koko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona
ja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa
valkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli
näet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli
kiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla
olimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä
elämästä.

Mielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli
siitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut
vinttikamarissa. "Silloin olin minä onnen poika", oli hänen tapansa
sanoa, "nyt olen surun poika". Monesti hän näytti pitävän nykyistä
kamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli
suurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä
tähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli
passaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: "Karoliina!", ja
kun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski.
-- Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se
oli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä.
Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä
pestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti
järveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. -- Enimmäkseen
hän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan
takana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin
lähellä asuvan herrasväen luona ja siellä hetken aikaa istunut.
-- Veljensä lapsista -- joita oli kaksi poikaa ja tyttö -- -- hän
piti paljon, ja oli näiden sanominen häntä Aleksiksi eikä sedäksi.
Vanhimman pojan nimi oli Ernst Aleksis, ja häntä hän ei sallinut
nimitettävän Aleksiksi, vaan antoi hän hänelle nimen Erkki. -- Usein
hänen sanottiin huutavan ja kirkaisevan. Hän hoki Mattia, Aapoa ja
muita nimiä, ja kertoja luuli, että hänen mielensä oli kiintynyt
teoksiinsa, silloin kun hän ei puhunut nuoruudestaan.

Sillä aikaa kun veli jutteli meille näitä, oli kamarista tuvan takaa
kuulunut huokauksia ja heikonlaisia huutoja, ja yht'äkkiä ovi aukeni
ja sairas astui tupaan. Omituinen pelonalainen tunne valtasi minut,
kun mielipuoli iski katseensa meihin, vieraisiin. Nervanderin hän
kuitenkin heti tunsi, kun tämä ystävällisesti tervehtien meni häntä
vastaan. -- "Nervander! Nervander!" hän lausui pari kolme kertaa
omituisella väreellä, jota en voi sanoin kuvata. Oli kuin ilon säde
olisi välähtänyt kalpeilla, surkastuneilla kasvoilla, ja äänessä oli
ystävyyttä, ikäänkuin haudasta nousseen hämmästystä ja samassa jotain
nuhtelevaa. Vielä vuosikymmenien, takaa tuo ääni väräjää korvissani.
Nervander sanoi terveisiä Bergbomilta ja Krohnilta. Kivi toisti
nimet, ja näytti kuin olisi hän ne tuntenut. Sitten hän laskeutui
tuolille istumaan. Hänellä oli ainoastaan paita, alushousut ja sukat
yllä, ja seisoessaan hän näytti pitkältä, joskin hartiat olivat vähän
kumarassa. Kun minä, joka olin hänelle aivan tuntematon, tervehdin
häntä ja hän kuuli nimeni, hän pari kertaa lausui "Aspelin". Näkyi,
että hän oli nimen kuullut, mutta hän ei tiennyt oliko ennen tuntenut
minua vai eikö.[12] Åströmiä (Emil Elias, nuorta lääkäriä, joka oli
hoitanut häntä klinikassa) hän aivan itsestään kysyi. Sen jälkeen
hän istui mitään puhumatta, ja hänen synkät silmänsä harhailivat
toisesta esineestä toiseen. Minua, outoa herrasmiestä, hän hiukan
epäluuloisesti katseli.

Tällä välin Albertin 13--14-vuotias, sievä tyttö oli keittänyt
kahvia, ja kun sitä tarjottiin, se nyt, niinkuin usein on laita,
kevensi raskasta tunnelmaa. Juotiin siis kahvia, josta Aleksis
paljon piti (niin että häntä monesti saatiin pestäkin, kun luvattiin
kahvia palkinnoksi). Meidän kyytimiehemme käytti silloin tilaisuutta
ottaakseen puheenvuoron ja sanoi Albertille, että hän oli tavannut
Juhani Stenvallin kravustamassa. Tämä viimeinen sana herätti Aleksin
huomion. "Kravustaa" hän toisteli, ja kun Nervander sen johdosta
mainitsi Vantaan kosken ja kysyi lehtimajasta sen partaalla, Aleksis
kertoi siellä oleskelleensa. -- "Jag var en stor skytt och satte ut
(olin suuri pyssymies ja viritin) pauloja och (ja) satimia", hän
jatkoi sekoittaen molempia kieliä.[13] Nervanderin kysymykseen, saiko
hän riistaa pyydyksillään, Aleksis virkkoi: "Jo, jag var då lycklig!"
(sain kyllä, olin silloin onnellinen). Äänessä oli jälleen ilme, joka
tiesi, että onnellisuus ei tarkottanut ainoastaan pyydystämistä. --
Kun me nousimme lähteäksemme, Aleksis näytti jälleen virkistyvän, ja
hän mainitsi ystäviä, joille Nervanderin piti viedä terveisiä. "Ja,
helsa åt alla!" (niin, vie terveisiä kaikille) sanoi hän viimeksi,
osottaen että hän sillä hetkellä oli täydessä tajussaan.

Siihen päättyi käyntimme Aleksis Kiven luona, se oli kestänyt
puolitoista tuntia. -- Albert kuvasi sen hoidon, joka tuli sairaan
osaksi, mahdollisen parhaaksi; mutta toiselta puolen on totuuden
mukaan sanottava, että Tuusulassa ei oltu aivan yksimielisiä asiasta.
Huhuiltiin näet, että mielipuolta olisi joskus pahoinkin kohdeltu,
että tämä oli tavasta ollut suljettu sisään ja kauan huutanut ja
parkunut yksinään, jopa olisi ruuankin anto ollut niukanpuolista.
En kumminkaan luule, että näille huhuille on kovin suurta arvoa
annettava. Että hoito monessa kohden oli puutteellinen, on itsestään
ymmärrettävää, semminkin kuin mielisairaan hoitaminen enimmäkseen
usein on ylen vaikeaa. Pääasia on, että nähtävästi ei ole mitään
syytä olettaa hyvän tahdon puutetta taikka erityistä huolimattomuutta
hoitajissa. Varsinkin Karoliina, jolla tietysti oli päätehtävä,
näytti hyvänluontoiselta ihmiseltä. Hänen pienet, harmaat silmänsä
ilmaisivat pelkkää hyväntahtoisuutta, käytökseltään hän oli
maalaistapaan yksinkertainen ja nöyrä.


III.

Joku aika Nervanderin ja minun käyntimme jälkeen Kiven luona alkoi
hänen terveytensä silminnähtävästi huonontua, lääkäriä taikka
lääkkeitä ei haettu. Loppuaikana vaivasi sairasta kova kuume. Pää
oli milloin kuuma, milloin jääkylmä. Kuitenkaan hän ei suuresti
valittanut. Tuli sitten joulujuhla, jota hän aina erittäin oli
rakastanut. Nytkin, vaikka oli hyvin heikko, hän käski jouluaattona
sytyttää pystyvalkean tuvan takkaan. Lattia oli olkien peitossa,
valkea loimusi valaisten ja lämmittäen tupaa, ja Aleksis istui
tuolilla takan ääressä. Niin vietettiin jouluiltaa. Mutta silloin
hän yht'äkkiä valittaen huudahti: "Enkä löydä kotoani! enkä löydä
kotoani!" Hän näytti olevan semmoisessa hädässä, että toiset
riensivät hänen "avukseen", lohduttamaan häntä sanomalla, että hän
oli kotona.[14]

Näinä päivinä sairas alkoi sanoa kuolevansa, ja usein hän oli
osottaen kamariansa -- "vinnikamariansa" -- lausunut: "Tuossa
minä kuolen." Ennen hän oli kiroillut eikä ollut tahtonut kuulla
kuolemasta puhuttavankaan. Kuoleman hetki tulikin 31 p. jouluk. Läsnä
oli veli Albert ja tämän vaimo Karoliina. Kuoleva kätteli ensin
veljeään, ja painoi sitten Karoliinan kättä rintaansa vastaan lausuen
viimeiset sanansa: "Minä elän!" Oli k:lo 4 aamulla.

Vielä samana aamupäivänä Albert Stenvall toi kuolinsanoman
Helsinkiin. Minä menin Cygnaeuksen luokse pyytämään, että hän
kirjoittaisi Morgonbladetiin muistosanoja runoilijan poismenon
johdosta, ja siihen hän kohta suostuikin. Kirjoitus, jonka nimi oli
"Hyvästi jättö" (Ett farväl) ja jonka alle on merkitty: "Uuden vuoden
yönä 1872--3. Fredr. Cygnaeus", alkoi seuraavin sanoin:

    "Onnellisempien suloisin toivo on saada kauan elää maan päällä;
    onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä
    on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne, jotka
    toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta
    ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista
    samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon
    sammuttamista."

    "Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen
    vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään hyvin onnettoman miehen
    myrskyisen elämän viimeinen."

    "_Runoilija Aleksis Kivi_ on tänä aamuna vapautettu siitä
    elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on
    oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle,
    mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan
    on maassamme syntynyt." -- --

Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan
kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko,
parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle.
Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, (sittemmin
senaattori) Ernst Albert Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen
muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitsi
kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään
muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä
muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen jalon runoilijaotsan,
mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja
kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck
(nyk. senaattorin rouva Donner) olivat kumpikin lähettäneet
laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun
sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien ohella arkun
kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu
(helsinkiläisten joukossa oli tarpeeksi laulajia), surusaatto
lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua
kirkolle saakka (noin 3 kilometriä). Siunauksen toimitti pitäjän
iäkäs rovasti, C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti t:ri J.
V. Calamnius ja yksinkertainen ylioppilaskvartetti lauloi Paavo
Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät, nykyäänkin hautalauluna
käytetyt säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu Synnyinmaasi helmaan!"

Hautauspäivän ilma ja koko luonto oli murheellisen toimituksen
mukainen. Järvi oli kyllä jäässä, mutta maa oli paljas, taivas
pilvessä ja kylmä tuuli sai turkittomat värisemään. Kumminkin
Tuusulan pitäjäläiset, joita oli lukuisasti saapuville tullut,
pitivät hautajaisia "hyvin juhlallisena käytöksenä", jopa
mainitsivat, että niin juhlallista "hautauskomentoa" siellä ei oltu
ennen nähty.


IV.

Se mitä nyt on kerrottavana on ainoastaan välillisessä yhteydessä
Aleksis Kiven kanssa, mutta kumminkin siksi asiaan kuuluvaa, että se,
joka kerran kirjoittaa seikkaperäisen runoilijan elämäkerran, ei voi
jättää sitä mainitsematta. Koska sitä paitsi seuraava arvatenkin on
aivan uutta nykyiselle polvikunnalle, en epäile jatkaa.

Jotenkin samaan aikaan kuin kuolema vapautti Kiven elämän tuskista,
tuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa
piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras, jollei kokonaan
tuntematon. Filos. kand. Raphael Hertzberg oli näet ruotsalaista
teatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit, ja
sen ensi-ilta oli ilmoitettu 13 p:ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom,
joka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita,
Kiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista
tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja
oli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta
hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa,
että tämä suorittaisi välin tekijän taikka hänen edusmiehensä
kanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut hankkinut lupaa
käännökseensä, vaan päinvastoin Bergbomille selittänyt, että hän
ei ollut velvollinen mitään maksamaan. Asian näin ollen Bergbom
mainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan _"protestin"_ eli
vastalauseen:

    "Kaupungin sanomissa ilmoitetaan, että Uudessa Teatterissa tänä
    iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven Karkurit näyttämöä varten
    mukailtuna ja käännettynä. Niin paljon kuin minua ilahuttaakin,
    että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan
    teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää
    hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden
    vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä
    asiassa on osottanut.

    Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat
    omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä
    lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi
    ovat he, täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja
    meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on
    omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava,
    kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka
    heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin
    johtokunnan rahallisen neuvokkuuden (finansiell förslagenhet) ja
    runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis
    Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin
    johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään
    tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on
    heitä muistutettu kaikista näistä seikoista.

    Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi
    sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa
    hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää
    sitä edukseen. Niinkuin tiedetään, sisälsi painolaki vuodelta
    1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin,
    runoilijan ja taitelijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872
    vuodenkin säädyt anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin
    käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei
    vielä ole saanut lain voimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen
    tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää,
    ovat kunnian lait sitovia -- näiden valvoja on yleinen mielipide,
    ja sen edessä allekirjoittanut sekä runoilijan lähimpien
    valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien
    esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen
    omistusoikeutta."

Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa
Hertzberg ja Bergbom esittivät mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Edellinen väitti, että hänen lauseensa, että hän ei ollut velvollinen
korvaamaan tekijälle, ei suinkaan ollut tarkottanut sitä, että hän
kieltäytyi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom sanonut, että hän ei
tahtonut keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti,
ettei hän lainkaan ollut vetäytynyt puhumasta Hertzbergin kanssa,
vaikka hän kyllä oli sitä mieltä, että teatterin johtokuntakin oli
velvollinen vastaamaan draaman näyttelemisestä sekä että hän -- mikä
oli pääasia -- oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi
jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen 29 p. jouluk.
julkaisi Helsingfors Dagblad tiedon, että ruotsalaisen teatterin
johtokunta -- konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja
asessori F. Krogius -- olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin
raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa
loukkaavana.

Juttu oli ensi kerran esillä raastuvan oikeudessa 21 p. tammik.
1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka
syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka
muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava
kunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9
§§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).
Sittemmin käsiteltiin asiaa 11 p. helmik., 11 p. maalisk. ja vihdoin
1 p. huhtik., jolloin oikeus julisti päätöksensä tuomiten Bergbomin
_herjauksesta_ (smädelse) 700 markan sakkoihin.

Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon
vain sanottuna, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui
siihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä, että teatteri
ei aikonut myöntää korvausta tekijälle, vai oliko hän, niinkuin
asessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin
kuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko
ajan oli lakitieteen kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan
Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus -- kantajan
vastustuksista huolimatta -- suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin
esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti
vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä, mitä heidän välillään
oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi
jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että
Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että
se seikka, että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä
kuulusteltavaksi, selvästi todisti, että hän oli toiminut bona fide.
-- Kun asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden
tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan solvaukseen
(förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin
johtokunta puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen
eteen saamatta muutosta aikaan.

Edellisen yhteydessä on kerrottava, että Hertzberg, "protestin"
ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113
markkaa (s.o. _kaikki_, mitä hän itse oli käännöksestä saanut!). Tämä
maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi
rahat vainajan Albert-veljelle hautajaiskustannuksiin. --

Vaikka Albert Stenvallia neuvottiin toimittamaan yksinkertaiset pidot
kutsutuille vieraille, tilasi hän Saksan emännältä mitä komeimmat,
niin että menoihin tarvittiin lisää 115 mk. Vajaus täytettiin siten,
että ystävien kesken kerättiin 5 mk. mieheltä. Ne jotka -- olematta
itse saapuvilla hautajaispidoissa -- täten ottivat osaa Kiven
hautauskustannuksiin olivat: A. Almberg, E. Aspelin, J. V. Calamnius,
C. W. Churberg, W. K. Cronström, A. Boehm, K. Elmgren. P. E. Ervast,
C. W. Forsman, E. A. Forssell, B. F. Godenhjelm, A. Hagman, K. F.
Ignatius, A. W. Jahnsson, Y. Koskinen, J. Krohn, V. Löfgren, E.
Nervander, F. Perander, Th. Rein, C. G. Svan ja E. E. Åström.

Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen -- "Flyktingarna" -- annettiin
se ruotsalaisella näyttämöllä 13 ja 15 p. jouluk. 1872 saavuttamatta
menestystä: "yleisö vastaanotti sen kylmästi, ja myötävaikuttavat
taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on
otettu Bergbomin kirjoittamasta arvostelusta (Mbl. n:o 296), jossa
pääsyynä huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta.
"Henkilöt ovat samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma
vähintäin kolmas osa alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei
yksinomaisesti suoritettu pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys
ja luonteet olivat suuresti kärsineet. Kaiken päälliseksi mukaili
ja oli tehnyt draaman päätöksen "onnelliseksi" -- kumminkaan
muuttamatta traagilliseen ratkaisuun ajavia aiheita ja luonteita!
Arvostelija lausuu lopulta, "että 'Karkurit' ruotsalaisessa asussaan
ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta näytelmästä eikä
tekijän runoudesta ylipäätään". -- Tähän liitämme ainoastaan
sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka (34
vuotta myöhemmin!) lienee _ainoa_ yritys tehdä Suomen suurinta
suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle
yleisölle.[15] Kaukana täällä eletään toisistaan.



Liite edelliseen kirjoitukseen.


Kerätessäni aineksia esitelmääni Kivestä 1872 kävin myöskin
Siuntiossa, missä hän oli niin monta vuotta oleskellut, ja erittäin
tapaamassa hänen jalomielistä suosijatansa nti Charlotta Lönnqvistiä.
Silloin kuulin kaikenlaista runoilijan olosta siellä, mutta kun minun
myöhemmin oli kirjoitettava lyhyt elämäkerta Valittujen teosten
alkuun, kaipasin kuitenkin tarkempia tietoja erinäisistä seikoista.
Sen johdosta kirjoitin nti Lönnqvistille pyytäen niitä häneltä ja
vastaukseksi sain seuraavan kirjeen. Käsialasta päättäen on ruotsiksi
laadittu kirje luultavasti jonkun miehisen tuttavan kirjoittama,
mutta sisällys on tietenkin neidin sanelema. Koska kirje paitsi
runoilijan omia kirjeitä on tietääkseni ainoa asiakirja, joka koskee
Kiven oloa Siuntiossa, ansainnee sekin pienenä lisänä runoilijan
elämäkertaan tulla painetuksi.

    Siuntio 27 p. heinäk. 1877.

    Korkeasti kunnioitettava Herra Tohtori!

    Herra Tohtorin arvoisan kirjeen viime juhannuspäivältä olen
    kiitollisuudella vastaanottanut ja ryhdyn nyt vastaamaan siinä
    esittämiinne kysymyksiin, joihin nähden, mikäli kykenen,
    suurimmalla mielihyvällä tahdon tyydyttää Herra Tohtoria. Mitä
    Alexius (sic!) Kiveen tulee, kesti hänen olonsa Siuntiossa
    kaikkiaan 10 vuotta, joista hän ensi aikoina asui osaksi
    veljensä Juhani Stenvallin luona, jolla silloin täällä oli
    arennilla maatila nimeltä Purnus, ja osaksi Qvarnby'ssä erään
    maanviljelijä Wiens'in luona, joiden seurassa hän joskus
    huvikseen otti osaa johonkin metsästysretkeen, mutta enimmäkseen
    hän lueskeli (sysselsatte sig med sina studier). Viimeiset
    7 vuotta hän asui minun luonani, paitsi parina lukukautena,
    jolloin hän oli Helsingissä, siksi kuin hän keväällä 1870,
    silloin sattuneen mielisairautensa tähden, oli pakotettu
    lähtemään sairaalaan; täällä Fahnjunkars'illa, joka oikeastaan on
    Sjundbynkartanoon kuuluva torppa, vaikka isäni täällä rakennutti
    omat rakennukset ja laittoi puutarhaistutuksia, kului hänen
    aikansa pääasiallisesti kirjailijatöissä; terveytensä tähden hän
    joka päivä otti kylmiä sisäkylpyjä ja teki kävelyjä mieluimmin
    havumetsässä; syksyisin oli hänellä tapana huvikseen pyytää
    lintuja ansoilla; suurempia seuroja hän vältti ja ainoastaan
    silloin tällöin hän kävi jonkun lähemmän tutun ystävän luona
    pitäjällä, mikä luultavasti johtui taloudellisista olosuhteista.
    Kirkossa hän ei tällä ajalla käynyt, eikä hänellä myöskään
    täällä ollut tilaisuutta olla häissä taikka maahanpaniaisissa,
    paitsi eräissä pienemmissä häissä, jotka tapahtuivat minun
    luonani; myöskin oli hän saapuvilla muutamissa toimeenpanemissani
    nimipäiväkutsuissa; nälkävuosina, kun kokonaisia perhekuntia
    kerjäten kuljeskeli edes ja takaisin, hän mielellään antautui
    puheisiin varsinkin suomenkielisten kanssa kysellen heidän
    olojaan sekä eri paikkakuntien tapoja; muuten hän minun
    mielestäni oli luonteeltaan hyvin luja ja päättäväinen. Herra
    Tohtori toivoo saada tietää lähimmän täkäläisen järven nimen.
    Kyllä täällä läheisyydessä, melkein saman matkan päässä, on
    kaksikin pienempää lampea, toinen Bollstadträsk ja toinen
    Wiksträsk, vaikkei Alexiuksella minun tietääkseni ollut
    mitään tekemistä kummankaan kanssa, sitävastoin hän sillä
    ajalla kuin hän asui mainitun Wiens'in luona parina kesänä
    oleskeli merenrannikolla kylpemässä ja piti hän silloin asuntoa
    Svinö-saarella. Siuntiossa ei ole Ingvallsbro-nimistä paikkaa,
    mutta naapuripitäjässä Kirkkonummella on kylä nimeltä Ingvallsby,
    jossa Alexius oleskeli kesällä 1858 n.s. ylioppilaspakarissa,
    sieltä arvattavasti on Herra Tohtorin saama hänen tekemänsä
    kirje. Veljen Juhani Stenvallin pois muuttamisesta Siuntiosta
    minulla ei ole muuta mainittavana kuin että hän täällä
    arentiajan umpeen kuluttua kunniallisesti luovutti tilan ja
    lähti kotiseudulleen, Nurmijärvelle, siellä vastaanottaakseen
    toisen arentipaikan. Mitä minuun ja minun esi-esiini tulee,
    niin oli isoisäni kersantti Viaporin linnanrykmentissä, mutta
    oli myöskin ollut mukana Pommerin sodassa ja kuoli täällä v.
    1824. Isäni oli syntynyt 2 p. elok. 1782, palveli fanjunkkarina
    Uusmaan rakuunarykmentissä 1808 vuoden sodassa, mutta oliko hän
    mukana missään tappelussa sitä en voi sanoa, ja kuoli täällä 12
    p. maalisk. 1850. -- Minä taasen olen syntynyt 2 p. helmik. 1815
    myöskin täällä. Tällä hetkellä en nyt muista mitään muuta, joka
    voisi Herra Tohtorille valaistukseksi olla, vaan on minulla siis
    kunnia edelleen olla Herra Tohtorin

                                            nöyrin palvelija
                                          Charlotta Lönnqvist.

    J. K. Koska huomaan unohtaneeni mainita isoisäni ja isäni nimet,
    täytyy minun tässä lisätä, että kumpaisenkin nimi oli Jonas
    Lönnqvist. Juh. Stenvall luovutti arentitilansa 1861. Oikeastaan
    on sen paikan nimi, jossa asun, kirkonkirjan mukaan Bruses.

                                                 Sama.



Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä".[16]

I.


Joulun aikana meillä ollaan tavattoman kirjallisia. Suuret
jokapäiväiset lehtemme tarjoskelevat lukijoilleen neljän, viiden
viikon kuluessa satoja palstoja arvosteluja, mutta merkillistä on
että niissä puhutaan enimmäkseen vain kaunokirjallisista tuotteista.
On kuin katsottaisiin jokaisen runokokoelman ja novellipahasen
esittelemistä yleisölle aivan välttämättömäksi asiaksi, jota
vastoin vakavampi ja eritoten tieteellinen kirjallisuus miltei
poikkeuksetta "kunnioittaen sivuutetaan". Jos joku joululahjani
ostaja ehkä ajattelee jälkimäistä lajia kirjoja, niin noudattakoon
omaa päätään; ainoastaan ne, jotka kysyvät "kevyttä" lukemista,
ansaitsevat -- niin näyttävät sanomalehtimiehet arvelevan --
neuvoa ja johtoa. Kieltämättä on tämä asianlaita yksi todistus
lisää henkisen kulttuurimme heikkoudesta, sillä jos osattaisiin
panna arvoa vakavammankin kirjallisuuden tunnetuksi tekemiselle
laajemmissa piireissä, niin olisi kai mahdollista kiinnittää lehtiin
semmoiseenkin tehtävään kykeneviä voimia.

Tieteellisten julkaisujen joukossa ovat n.s. akateemiset
väitöskirjat erityisesti halveksittuja. Ne ovat muka pakosta
syntyneitä opinnäytteitä, joista ei kannata puhuakaan sen jälkeen
kuin ne ovat tulleet virallisesti hyväksytyiksi, ja yleisön ei
niistä anneta tietää enempää kuin nimi. Ja kumminkin käsitellään
niissä monesti aineita, jotka olisivat omansa herättämään
yleisempääkin mielenkiintoa -- puhumatta siitä että luulisi
kelvollisen tieteellisen tutkimuksen tekijän ainakin yhtä hyvin
kuin jonkun "rakkauden uhrien" kuvailijan ansaitsevan tulla
yleisölle esitellyksi. -- Nämä mietteet heräsivät minussa, kun
päätin ottaa kääntääkseni "Ajan" lukijakunnan huomion maisteri
_V. Tarkiaisen_, joulun edellä ilmaantuneeseen väitöskirjaan,
_Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä"_. Koska erityisestä syystä
olen siihen tavallista tarkemmin tutustunut, tulee kirjoitukseni
jotenkin seikkaperäiseksi. Kumminkaan ei tarkoitukseni ole vapauttaa
kirjallisuutemme ystäviä sitä lukemasta, vaan päinvastoin,
huomauttamalla sen ansiopuolista ja ottamalla keskustelun alaiseksi
erinäisiä mielenkiintoisia kohtia, herättää heissä halua siihen.

Tämä kirjallinen tutkimus on ensimäinen laatuansa, jossa
suomenkielinen runoilija ja runoteos on otettu tieteellisesti
käsiteltäväksi. Yksistään sentähden on se merkille pantava
ilmiö, mutta vielä enemmän senvuoksi, että se sisältää paljon
uusia tietoja ja ansiokkaasti erittelee ja valaisee erinäisiä
puolia Kiven runoudesta. Tutkimus alkaa johdannolla, jossa tekijä
pyytää yleispiirtein osottaa runoilijan aseman kirjallisuutemme
kehityksessä. Siksi on esitys minusta kuitenkin liian suppea.
Ensiksikin olisi Kiven esiintyessä vallalla oleva kirjallinen suunta,
jolle tekijä -- silmällä pitäen Runebergiä -- antaa mainesanan
_klassillinen_, ollut tarkemmin, täsmällisemmin määriteltävä. Eihän
edes Runeberg, miten paljon hän olikin vastaanottanut vaikutuksia
vanhan ajan runoudesta, ollut ehdottomasti "klassillinen" siinä
merkityksessä, jossa tätä sanaa yleisessä kirjallisuushistoriassa
käytetään. Mitä taasen hänen aikalaisiinsa Lauri Stenbäckiin, Fredr.
Cygnaeukseen ja Z. Topeliukseen tulee, olivat he luonteeltaan
pääasiassa romantikoita, ja samoin oli vähemmän mainioitten,
nuorempien runoilijain laita. Eiköhän Ahlqvistkin, joka tekijän
mielestä edustaa klassillista (oikeammin olisi ollut sanoa
doktrinääristä, se on rikkiviisasta ja sovinnaista) estetiikkaa
Kiveä vastaan, vahvassa subjektiivisuudessaan ollut paremmin
romantikko; varmaankin sitä olivat Wecksell, Julius Krohn, K. E.
Eneberg, E. Nervander, A. Törneroos, A. Rahkonen, K. J. Gummerus
j.n.e. Tästä näkyy kuinka vähän oikeutettu nimitys "klassillinen" on,
vaikka toiselta puolen "romanttinenkin" olisi ollut harhaanvievä,
jos sitä olisi käytetty samassa merkityksessä kuin (ulkomailla)
vuosisadan alussa. -- Toiseksi olisi syytä ollut luoda lyhyt katsaus
ulkomaiden kirjallisuuteen ja huomauttaa niistä ilmiöistä eri
maissa, jotka, niinkuin Flaubert ja Goncourt-veljekset Ranskassa,
Hebbel ja Otto Ludwig Saksassa, Björnstjerne Björnson Norjassa,
Gogol Venäjällä, osottivat uuden mahtavan, realistisen eli
naturalistisen suunnan olevan tulossa. Totta on että Kivi ei tiennyt
mitään näistä kirjailijoista, mutta juuri siitä olisi saatu oikea
pohja muistutukselle, joka olisi ollut erikoisesti painostettava,
että näet runoilijamme ei koskaan kohonnut aikansa kirjallisen
sivistyksen tasolle ja että hän sentähden realistisen suunnan
tienraivaajana meillä oli naiivi, se on noudatti yksistään luontaista
vaistoaan. Ettei hän "halveksinut" taiteellisempaa runoutta, sen
näkee siitä että hän, etupäässä Shakespearen vaikutuksen alaisena,
Karkureissa, Canziossa y.m. teoksissa pyrki ahtaan, luontaisen
piirinsä ulkopuolelle. Näin laajennettuna olisi johdanto rakentanut
tutkimukselle taustan, jota vasten nähtynä sen tulokset olisivat
esiintyneet selvempinä, ja niin olisi osotettu, mikä asema Kivelle on
myönnettävä maailman kirjallisuudessa yleensä, sillä emmehän epäile
hänen ansaitsevan tulla siinäkin lukuun otetuksi.

_Ensimäinen luku_ on sekin vielä johdantoa, sillä sen aineena on
Kiven elämä ja tuotanto ennen "Seitsemää Veljestä". Fredr. Cygnaeus
on ainoa aikalainen, jonka tekijä mainitsee myötätuntoisesti ja
vaikuttavasti ohjanneen runoilijan kehitystä. Hän muka neuvoi Kiveä
lukemaan Shakespearea ja Cervantesta, kehotti häntä kirjoittamaan
suomenkielellä j.n.e. -- En tahdo vähentää Cygnaeuksen ansiota ja
merkitystä -- olenhan minä niitä harvoja, jotka enää häntä ihaellen
muistavat --, mutta kuitenkaan en voi olla sanomatta, että mielestäni
ollaan taipuvaisia kuvittelemaan hänen ja Kiven suhdetta toisiinsa
läheisemmäksi ja vaikuttavammaksi kuin se todellisuudessa on ollut
tai on saattanut olla. Miten suuri taiteenystävä olikaan suosiollinen
taiteilijan- ja runoilijanalkuja kohtaan, on huomioon otettava, että
hän ei koskaan asettunut toverilliselle kannalle heihin nähden.
Hänen tapansa oli päinvastoin kohdella nuorempia omituisella, niin
sanoakseni, olympolaisella ylemmyydellä ja häntä lähestyttiin
niinkuin jotakin majesteettia, jonka puolelta yksistään hymyilevä
katse ja ystävällinen sana olivat mieleenpainuvia armonosotuksia.
(Tämän olen monelta kuullut ja itsekin kokenut, ja ainoastaan silloin
kun kävin hänen luonaan ilmottamassa Kiven kuolemasta ja pyytämässä
häntä kirjoittamaan Morgonbladetiin muistosanat onnettomasta
runoilijasta, hän näytti unohtavan tavallisen grandezzansa.)
Näin ollen Cygnaeus voi, siitä syystä että häntä, kaikessa
hänen erikoisuudessaan, todella kunnioitettiin ihanteellisena
isänmaanystävänä, vähälläkin paljon vaikuttaa; mutta jos kysytään
kenen kanssa Kivi saattoi vapaasti keskustella runoilija-aikeistaan,
kenen seurassa hän tapasi kansallista tunnelmaa ja innostusta, niin
on itsestään selvää että siihen on vastattava: silloisten nuorten
kansallismielisten kanssa ja seurassa. Hänellä oli näet ystäviä
näitten joukossa, ja kun ottaa lukuun hänen luonteenlaatunsa --
josta alempana enemmän -- on helppo ymmärtää, että niin oli laita
ainoastaan _heidän_ ansiostaan. Vaatimattomana ja ujona Kivi
olisi pysynyt heistä loitolla, jolleivät he olisi etsineet hänen
tuttavuuttaan sentähden että hän oli suomalainen runoilija. Juuri
näiden ystävien (en enää muista kenen) olenkin kuullut kertovan,
että Kivi toverien kesken silloin tällöin julkilausui toivomuksen,
"että hänkin puolestaan voisi kansalleen tuottaa jotakin arvokasta
todellisuuden mukaisesti kuvaamalla sen luonteita ja ominaisuuksia".
Ja tietenkin häntä siihen kehotettiin, samalla kuin muistakin
kansallisista tehtävistä keskusteltiin. Semmoisia nuoria, jotka tässä
ovat muistossa pidettävät, olivat Julius Krohn, veljekset Theodor ja
E. A. Forssell, jonka jälkimäisen kanssa runoilija asuikin yhdessä
(noin 1859--60), E. Nervander, Jaakko Forsman, Fritiof Perander,
Kaarlo Bergbom, joka v:sta 1864 oli Kiven uskollisin ystävä j.n.e.
Paitsi Nervanderia lienee näistä tuttavista nykyään elossa ainoastaan
Th. Rein ja Emil Böök.[17]

Sen johdosta mitä tekijä lausuu Kiven eri teoksista mainitsen
seuraavaa: Kullervon ensi laitos oli v:lta 1859 (eikä 1860), sillä
kilpakirjoituksena se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle
jätettävä ennen uudenvuoden päivää 1860. -- Nummisuutareja tarkottava
huomautus, että "talonpoikaismaailma sinänsä, ilman Runebergin
kansallisia ihanteita ja hiottuja taidekeinoja, oli monen mielestä
liian raaka ja matala", ei ole aivan tosiasiain mukainen, sillä kun
"Hirvenhiihtäjät" ilmestyivät 1830-luvulla, Runeberg ei suinkaan
pelastunut siitä moitteesta, että hän oli ottanut kuvatakseen
"epärunollisia" torppareja ja talonpoikia. -- Väite, että Karkureista
annettiin "yhtä runsas tunnustus" kuin Nummisuutareista, ei myöskään
oikein pidä paikkaansa. Bergbomin arvostelu K. Kuukauslehdessä
on kyllä kiittävä, mutta syystä on oletettava, että siihen on
vaikuttanut hänen hyvä sydämensä. Ahlqvist oli niin pahoin pidellyt
Kiveä, että Bergbom tahtoi olla mahdollisimman suopea, semminkin
kun Karkureilla todella onkin näyttämöllisiä ansioita. Toisellainen
oli sentään Bergbomin ihastus Nummisuutareihin -- sen huomaa hänen
kirjeistään Otto Florellille Parisiin 1865: "Ainoastaan Stenvallin
Nummisuutarit nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi
vaikuttaa minuun." -- "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten
syvällisiä yksityiskohtia! Helsingin esteettisille herkkusuille se
ei kuitenkaan ole mieleen." -- Tekijän arvelu, että "Yö ja Päivä"
ja "Leo ja Liina" ovat kirjoitetut vartavasten seuranäytelmiksi, on
aivan oikea. Sen todistaa eräs hallussani oleva kirje silloiselta
kirjakauppiaalta ja kustantajalta Stolpelta.[18]

Vasta _toisessa luvussa_ tekijä ryhtyy varsinaiseen aineeseensa
esittäen aluksi, mitä tietoja on olemassa "Seitsemän Veljeksen"
synnystä. Romaani ilmestyi painosta 1870, mutta uskottavaa on että
se jo 1860:n vaiheilta on ollut runoilijan mielessä, vaikkeivät
todistukset ole ehdottomasti luotettavia. Muun muassa maisteri
C. G. Svan muistaa E. A. Forssellin siihen aikaan sanoneen, että
Kivi mietti suurta romaania. Tahtomatta asettaa tätä muistitietoa
epäilyksen alaiseksi mainitsen kuitenkin, että Forssell, kun hän
1872 minulle kertoi Kivestä, ei hiiskunut mitään siitä asiasta. Mitä
hän jutteli siltä ajalta, jolloin he asuivat yhdessä, otan tähän
sanasta sanaan muistiinpanoistani -- vaikkei se koskekaan romaanin
syntyä, luo se sentään valoa siihen runoilijan elämänjaksoon,
jolloin hän luultavasti sitä ensin ajatteli. "Kiven seurustelupiiri
oli harvalukuinen eikä hän koskaan ottanut osaa varsinaiseen
ylioppilaselämään, niin että hän olisi käynyt kokouksissa, joissa
ylioppilaskunnan asioita käsiteltiin. Hän erosi tavallisuudesta, niin
että huomio kiintyi häneen. Hänen tietonsa olivat hyvin heikot, eikä
hän muutenkaan ollut niin sivistynyt, että hän olisi voinut ylläpitää
pitempää keskustelua; mutta kun hän vilkastui, herätti hän huomiota
sukkeluutensa ja alkuperäisten havaintojensa kautta. Erittäinkin oli
hänellä terävä silmä koomilliseen nähden. Jollekin anekdootille,
jollekin koomilliselle sattumukselle tai tapaukselle hän saattoi
nauraa sydämestään ja kauan, silloinkin kun toiset eivät nähneet
siinä mitään erityisen naurettavaa. Hän oli vaatimaton eikä näyttänyt
etsivän ylhäisiä tuttavuuksia taikka sentapaista. Hän seurusteli
myöskin usean ei-ylioppilaan kanssa. Moni hänen lähimpiä tuttujaan
oli renttu taikka siksi tulemaisillaan, eikä hän kuitenkaan liittynyt
keneen tahansa. Hänellä oli näet hyvin voimakas myötä- tai vastatunto
eri ihmisiä kohtaan. Hän ei harjottanut mitään opinnoita, vaikka
hänkin kai ensiksi oli ajatellut kursseja ja tutkintoja. Hän luki
ainoastaan Shakespearea. Siihen aikaan hän ei kirjoittanut varsin
paljon, mutta hän istui usein pitkät kuurot sohvallansa mietiskellen
ja haaveillen. Hän oli alituisesti rahanpuutteessa. Hän ei silloin
mainittavasti juopotellut, ja jos niin tapahtui, oli aiheena se, että
toverit tarjosivat hänelle."

Kun tietty on, että Kullervon toinen laitos ja Nummisuutarit
valmistuivat 1864 sekä että Kivi 1866 tarjosi romaaninsa
tilattavaksi, niin voinee päättää, että edellä mainitut kaksi teosta
pääasiassa kiinnittivät hänen mieltään 60-luvun alkuvuosina ja että
Seitsemän Veljeksen historian varsinainen syntyaika oli 1865--66,
sillä tuskin runoilija olisi uskaltanut luvata sitä tilaajille,
jollei se olisi ollut täysin suunniteltuna ja muutenkin hyvällä
alulla. -- Kysymys, onko Kivi ensiksi aikonut käsitellä aihetta
näytelmän muodossa, niinkuin joku on kertonut ja pitkät vuoropuhelut
näyttävät todistavan, jäänee iäksi ratkaisematta. Tekijän arvelu,
että varsinkin kosimisjuttu alussa viittaa komediaan, ei minusta
todista sitä eikä tätä, koska näet itse pääkohtaus (kosinta
Venlan tuvassa) ainoastaan kerrotaan. Jos runoilija olisi sen
näytelmäkohtauksena kirjoittanut, hän arvattavasti olisi ottanut
sen vuoropuhelun muodossa taikka täydellisempänä romaaniinsakin.
Semmoisena kuin tämä episodi nyt todellisuudessa esiintyy saattaa
sanoa sen sommittelultaan olevan hyvin homerolais-eepillisen
laadultaan -- siinä nimittäin että pitkiä valmistuksia seuraa aivan
lyhyesti esitetty pääkohtaus.[19] -- Tässä luvussa olisi tekijän
pitänyt myöskin toisiinsa verrata romaanin eri painoksia. Itse hän
luonnollisesti siteeraa vanhinta painosta, mutta useimmilla muilla
on vain joku myöhempi painos käytettävänä. Totta on, että erotus
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemien painosten välillä, se
on tarkemmin sanoen ensimäisen ja sitä myöhempien, on hyvin vähäinen,
mutta koska tietääkseni useilla tahoilla lienee vallalla se luulo,
että suuriakin muutoksia on tehty, olisi senkin vuoksi painosten
suhde toisiinsa ollut valaistava.

_Kolmannessa luvussa_ tekijä tutkii "Seitsemän Veljeksen"
todellisuuspohjaa ja esittää runsaasti uusia tietoja. Jokaiselle
Kiven romaanin lukijalle ja hänen elämänvaiheittensa tuntijalle
on ollut selvää, että runoteos nojautuu kirjoittajansa nuoruuden
kokemuksiin ja muistoihin. Kuinka läheltä -- sen hra Tarkiainen
meille nyt osottaa. Hän on näet mitä kiitettävimmällä ahkeruudella
kerännyt tietoja Nurmijärven mökeistä ja tuvista, kirkon- ja muista
arkistoista sekä verrannut kotipitäjän ja naapuripitäjien paikkain
nimiä romaanin nimiin ja tullut siihen loppupäätelmään, että
kuvausten taustana ovat olot Nurmijärvellä runoilijan nuoruuden
aikana (1830- ja 1840-luvuilla), että tapahtumapaikaksi on
ajateltava hänen syntymäseutuansa, Palojoen kylää, lähitienoineen,
ja että henkilöissäkin on selviä paikallisia piirteitä, mutta
että itse kertomuksen juoni on vapaasti keksitty. Tätä vastaan
ei helpostikaan voitane muistutuksia tehdä; mutta toisin on
erään johtopäätöksen laita, jonka tekijä julkilausuu kuvattuaan
sen tapojen villiytymisen, joka puheena olevana aikana oli
Nurmijärvellä valtaan päässyt. Historialliset tosiasiat (jotka tuon
villiytymisen todistavat) muka "repivät myös rikki sen kaunistavan
verhon, johon senaikuinen estetiikka ja kansantieto tahtoi kietoa
suomalaisen, etenkin juuri hämäläisen luonteen, ihannoidessaan
Runebergin ja Topeliuksen suulla vain sen jaloja ja kauniita
ominaisuuksia". Tällä hieman epäloogillisella lauseella (eihän
jalot ja kauniit ominaisuudet kaivanneet ihannoimista!) tekijä
ilmeisesti tarkottaa, että hämäläiset (ja suomalaiset ylipäätään)
tavoiltaan kaikkialla olivat samallaisia kuin Nurmijärvellä, mutta
ovat runoilijat ihannoidessaan todellisuutta jättäneet näkymättömiin
kaikki varjopuolet. Epäilemättä on tekijä tässä melkoisesti
erehtynyt. Mikäli minä tiedän, oli ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla
samanlaatuinen tapojen turmelus jotenkin yleinen. Todistukseksi
viittaan erääseen kirjoitukseen Runebergin toimittamassa Helsingfors
Morgonblad'issa 1832 n:o 23. Kirjeessään Grotille Runeberg osottaa
hyvin tunteneensa tämän raaistuneenkin kansan, koska hän näet sanoo
ennen Saarijärvellä-oloaan luulleensa suomalaisten sisältäpäinkin
olevan samallaisia kuin ulkonaisesti heidän kaupunkimatkoillaan,
mutta sisämaassa hän oli oppinut toista. Minkälaisen kansan hän
siellä tapasi, on hän seikkaperäisesti kuvannut suorasanaisessa
kirjoituksessaan Saarijärven luonnosta ja kansasta. Tästä
todistuskappaleesta, jonka luotettavaisuutta ei kukaan voine epäillä,
näkee että sikäläinen kansa eli vielä alkuperäisissä oloissa, kaukana
siitä tapojen turmeluksesta, joka oli levinnyt rannikkoja lähemmällä
asuviin suomalaisiin[20] ja joka luultavasti, niinkuin kokemus
todistaa, oli aiheutunut uusien kulttuurivirtausten taistelusta
vanhempien, perinnäisten kanssa. Runeberg huomaa saarijärveläisten
tavoissa piirteitä, jotka muistuttavat häntä Homeroksen
kreikkalaisista, ja juuri tämä sai hänet kansaan ihastumaan.
Luultavasti hän Ruovedellä ja Kurussakin kohtasi jotenkin yhtä
turmeltumatonta kansaa, ja varmana voinemme pitää, että Runebergin
runoilijainnostus olisi suuntautunut toisaalle, jos hän sisämaassa
olisi tavannut semmoista todellisuutta kuin Kivi on kuvannut. Toinen
asia on että nuorempi runoilija on tavoiltaan turmeltuneessakin
kansassa huomannut rakastettavia ominaisuuksia. Se oli mahdollista
sentähden, että hän niin syvälti tunsi sen luonnonlaadun.

Saman luvun loppupuolella tekijä viittailee erinäisiin kirjallisiin
vaikutuksiin, näyttäen kuinka romaanissa on jälkiä uudemmasta ja
vanhemmasta kansanrunoudesta, raamatusta y.m. Runebergistä Kivi
tekijän mukaan ei ole vaikutuksia saanut, vaan ovat yhtäläisyydet
aiheen itsensä tuottamia. Kumminkin on minusta luultavaa, että Kivi
ehkä helpommin Runebergin Hirvenhiihtäjien välityksellä on saanut
sen vaikutuksen antiikkisesta runoudesta, joka esim. vertauksissa on
huomattavana, kuin suorastaan Homeroksesta. Lisänä yhtäläisyyksiin
sopii mainita senkin, että veljekset kaksi vuotta peräkkäin näkevät
hallan vievän heidän viljansa, ja että he nurkumatta kaivamalla
syvempiä ojia vihdoin karkottavat hallan.

_Neljäs luku_ käsittelee romaanin rakennetta, luonteita,
vuoropuheluita ja luonnonkuvauksia. Tämän luvun alussa on minusta
tekijän esitys vähemmän tyydyttävää kuin missään muualla. Se johtuu
pääasiassa siitä, että hän on väärin käsittänyt romaanin pääaiheen
sanoessaan, että siinä esitetään "päähenkilöiden kehitys raakuudesta
sivistykseen, kuvitellusta vapaudesta todelliseen, metsäläisyydestä
yhteiskuntaan". Tämä lähtökohta on saanut hänen heikkoutena pitämään,
että kertomuksessa ei tule näkyviin "draamallista kehittelyä"
eikä "draamallista johdonmukaisuutta". Nämä puutteet olisivat
todellisia puutteita ainoastaan _jos_ tarkotus olisi ollut kuvata
mainitunlaista kehitystä ja _jos_ kyseessä olisi ollut draama; mutta
näin ei suinkaan ole laita. Kaikkein ikävintä on että "kehitys
raakuudesta sivistykseen" j.n.e. laadultaan moraalisena aiheena
on ristiriidassa humoristisen käsittelyn kanssa. Sentähden onkin
välttämätöntä etsiä toinen selitys romaanille, ja sen tapaamme
Juhanin sanoissa: "Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa
mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei
loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka voi sen kieltää? Mutta sanonpa
kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa
ovat ihmisten häijyt henget" Kun sitten veljekset ovat kuvitelleet
Impivaaran metsien rauhaa, Juhani lopullisesti päättää: "Sinne
siirrymme ja rakennamme uuden maailman"! Tästä päättäen on romaanin
pääaiheena kapinayritys yhteiskuntaa vastaan taikka toisin sanoin
yritys vapautua yhteiskunnan siteistä ja järjestyksestä. Ja tämä on
todella humoristin keksimä. Samoin kuin Cervantes seisoo Don Quijotea
ylempänä, seisoo Kivi elämänkokemuksessa veljeksiä korkeammalla, hän
tietää yrityksen turhuuden, mutta niinkuin espanjalainen runoilija
antaa vaeltavan ritarinsa kokea lukemattomia seikkailuja ennenkuin
hänen silmänsä avautuvat näkemään maailman todellisuutta, niin antaa
suomalainenkin runoilija veljesten harhaluulonsa sokaisemina lähteä
metsään ja kokea mitä oudoimpia seikkailuja, kunnes he itse huomaavat
miten ovat riippuvaisia muista ihmisistä ja kypsyvät kääntymykseen.
Alusta ainoastaan runoilija tietää seikkailujen päämäärän, myöhemmin
se selviää veljeksillekin, ja Aapo sen julkilausuu erityisessä
puheessa. Kääntymys -- se on kertomuksen päätapahtuma, "pääakseli"
-- alkaa siitä hetkestä, kun he sanoissa ja teossa tunnustavat
oikeaksi lautamies Mäkelän sanat: "Mutta aapiskirjasta täytyy teidän
alkaa päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi."
Kun pidämme silmällä nämä runoilijan omat viittaukset ja sen
ohella muistamme, että odottamattomat, vaihtelevat seikkailut sekä
kaikellaiset episodit vanhastaan kuuluvat romaanin luonteeseen,
niin huomaamme tekijän käsittävän asian aivan väärin saneessaan,
että Kivi "antaa veljesten ajelehtia hetkellisten päähänpistojensa
mukaan" ja että hän (ikäänkuin hän pitkäksi aikaa olisi unohtanut
pääajatuksensa) vasta myöhemmin on "tuntenut halun tarttua
voimakkaammalla otteella juonen lankoihin kiinni". Erotus "Seitsemän
Veljeksen" ja Don Quijoten välillä on kyllä äärettömän suuri,
mutta oikeastaan se on ajan, maiden ja kansojen erilaisuudessa,
ja sentähden me kumminkin lopulta voimme sanoa, että samoin kuin
Don Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, oli Seitsemän veljeksen
metsäänmuutto viimeinen yritys maassamme asettua elämään yhteiskunnan
ulkopuolelle.[21] -- Jos kysymme, mistä Kivi on pääajatuksensa
saanut, niin voimme yksinkertaisesti vastata: todellisesta elämästä.
Onhan sangen tavallista, niin maalla kuin kaupungissa, että koulun
tai ensi opetuksen vaatima ja aluksi ikävä työ herättää pojissa
samallaisia kysymyksiä kuin Juhanin: eikö voi päästä tästä vaivasta
ja elää vapaasti luonnon helmassa? Kivi on hymyillen antanut poikain
noudattaa haluansa.

Mitä muuten kertomuksessa esiintyviin vaikuttimiin tulee, on
varsin pätevänä pidettävä sitä, joka lähinnä aiheuttaa veljesten
kääntymyksen -- se on nimismiehen ja rovastin hyvyyttä ja
suvaitsevaisuutta heitä kohtaan. Mutta tekijä on jättänyt
huomauttamatta, että runoilija on unohtanut sanallakaan selittää,
mistä syystä nuo mahtajat siten kohtelivat veljeksiä. Se on
laiminlyönti Kiven puolelta, joka osottaa, että hän kaiken
realisminsa ohella saattoi menetellä romanttisen mielivaltaisesti.
-- Muita vaikuttimia silmällä pitäen tekijä yleiseen sanoo, että
tapahtumat "näennäisen kömpelösti, mutta kuitenkin kieltämättömällä
eepillisellä tahdilla liittyvät yhteen" -- mikä kuuluu jotenkin
ristiriitaiselta. Se mikä on eepillisen tahdikasta ei minusta
helpostikaan voi olla edes näennäisen kömpelöä. Minusta Kivi erittäin
luontevasti johtaa toisen tapahtuman toisesta. -- Samassa yhteydessä
huomautetaan erinäisistä tekotavan ominaisuuksista, jotka ylipäätään
ovat eepillisen esityksen luonteeseen kuuluvia. En kuitenkaan luule
tekijän olevan oikeassa, kun hän niihin myöskin lukee samanlaisten
situatsionein, keskusteluaineiden ja näköalain toistamisen esim.
tulipalot, tappelukohtaukset j.n.e. ja arvelee runoilijan tarkotuksen
olevan siten painaa asia mieleen. Toistamiset Homeroksessa ja
Kalevalassa ovat näet säe säkeeltä yhdenlaisia, jota vastoin Kiven
mainituissa toistamisissa ainoastaan sama aihe toistuu, mutta aina
uudessa muodossa. Mainitsematta on jäänyt se varsin eepillinen
menettelytapa, että vuosien kulku jätetään tarkemmin merkitsemättä:
veljekset viipyivät 10 vuotta metsässä, mutta milloin mikin seikkailu
tapahtui, jää hämäräksi. Tämä on tahallista runoilijan puolelta
niinkuin sekin, että veljekset paluumatkallaan tapaavat entiset
vihollisensa, toisen toisensa jälkeen.

Käsitellessään Kiven luonnekuvaustaitoa tutkija tekee runsaasti
oikeita, sattuvia huomautuksia ja hyvin hän osottaa veljesten eri
luonteet. Kuitenkin on kirjoitusvirheeksi katsottava että veljeksiä
mainitaan _panteisteiksi_; he olivat näet "animisteja", se on
luonnonihmisiä, jotka sielustuttavat luonnon ilmiöineen. Jo Juhanin
luonteesta puhuessaan ja erittäinkin vuoropuhelutapaa eritellessään
tekijä siteeraa esimerkkejä siitä, miten usein veljesten lauseissa
tapaa omituista liioittelua, ylenpalttisuutta. Epäilemättä oikein
hän tässä näkee ilmauksen runoilijan lyyrillisestä perustunnelmasta.
"Kirjailijan oma lyyrillinen tuntema- ja lausumatapa on huomaamatta
sekaantunut veljesten repliikkeihin." Tämä on oikein ja sattuvasti
sanottu. Sitä vastoin en voi hyväksyä sitä, että hän selitykseksi
tuo esiin myöskin "humoristin vapauden", sillä kuuluuhan tyyneys
ja mielenmaltti, vaikka "ilostelevakin", humoristin luonteeseen.
Oikeammin olisi ollut huomauttaa, että mainitunlaatuiset
tyylittömyydet ilmeisesti johtuvat siitä ja todistavat, että Kivi
ei ollut taiteilijaksi kehittynyt. Hänellä ei ollut riittävässä
määrässä koulutettua aistia välttääkseen liioittelua, karttaakseen
kuvaukselle tarpeettoman raakoja lauseita, pysyäkseen valitsemansa
esitystavan eli tyylin rajoissa. Tähän saattaa kyllä sanoa, että me
pidämme Kivestä juuri semmoisena kuin hän on, että me ihailemme hänen
vaistomaisesti menettelevää neroansa. Aivan oikein, niin me teemme;
mutta voimmeko sentähden väittää, ettei hän olisi ollut suurempi ja
ihailtavampi, jos hän myöskin olisi ollut valmis taiteilija?

Sattuvia huomautuksia tekijä vihdoin esittää Kiven
luonnonkuvauksista. Ne ovat todella erittäin havainnollisia (ei
"plastillisia", niinkuin yhdessä kohden on väärin kirjoitettu).
Hänen maisemansa ovat kerrassaan suomalaisia, metsästäjän silmällä
tarkasti nähtyjä. Eikä runoilija ainoastaan ole maisemia näin
nähnyt, hän on yhtä tarkka, yhtä havainnollinen kaiken todellisuuden
kuvaamisessa. Niin muun muassa veljesten asuntoon, heidän pukuunsa
ja töihinsä nähden. Tekijä on puolestaan vain unohtanut erikoisesti
viitata siihen, kelvottomiksi hoettujen veljesten ansioon, että he
näyttäytyvät täysin perehtyneiksi kaikkiin maalaistöihin.

Luvun lopussa tekijä, mainittuaan Seitsemän Veljeksen runouden
olevan "viljelemättömien, riistarikkaiden salojen ja voitollisen
uutisasutuksen runoutta", sanoo Kiven runoilleen veljeksiin
"romanttisen yksinäisyydenkaipuun". Romaanin runouden määrittely
tässä kohden on sangen sattuva, mutta kerrassaan väärin on minusta
olettaa veljeksissä ilmestyneen romanttista yksinäisyydenkaipuuta.
Kun ollaan seitsemän yhdessä, niin ei olla yksin! Oikeampi olisi
ehkä sanoa, että heissä oli voimakas "vapaudenkaipuu", mutta
sitäkin oikeampi on minusta käyttää sanaa "eristäytymishalu".
Eristäytymishalu on yksi suomalaisen kansanluonteen omituisimpia,
syvimpiä ja -- vaarallisimpia vaistoja. Se on tänä päivänäkin syynä
kansamme hajanaisuuteen. "Erotaan pois!" huudetaan meillä liian
helposti, milloin asiat eivät ole mielemme mukaisia. Jos me tähän
tapaan käsitämme Seitsemän Veljeksen historian perusmotiivin, saa
Kiven runoteos syvemmän kansallisen merkityksen kuin tähän saakka on
aavistettukaan.

_Viidennessä luvussa_ tekijä on ottanut eritelläkseen "Seitsemän
Veljeksen" huumoria, ja on se täynnä itsenäisesti tehtyjä
huomautuksia. Epäillä saattaa kuitenkin onko runoilijan huumori
suorastaan syntynyt hänen kärsimyksistään -- niinkuin tekijä
näyttää olettavan -- noista kärsimyksistä, jotka todellisuudessa
sekä henkisesti että ruumiillisesti musersivat hänet, vai eikö se
oikeammin (niin ainakin minä luulen) ole kehittynyt (E. A. Forssellin
ylempänä mainitsemasta) luontaisesta taipumuksesta huomata ja antaa
arvoa elämän naurettaville ilmiöille. Tämän taipumuksen ihmeteltävä
voima näyttäytyy siinä, etteivät raskaimmatkaan kokemukset voineet
sitä tukehduttaa -- niistä se vain syventyi. Toiseksi olisi juuri
tässä luvussa ollut oikea paikka selvittää romaanin pääaihe sillä
humoristiseen elämänkäsitykseen soveltuvalla tavalla, jonka ylempänä
olen esittänyt. Yksityiskohtaisempien huomautusten joukkoon olisi
ollut lisättävä sekin tärkeä piirre, että Kivi ylipäätään aniharvoin
antaa ilostelevan mielikuvituksensa kosketella eroottisia seikkoja.
Meidän aikana, jolloin sekä mies- että naispuoliset kirjailijat
kilpailevat rohkeudessa liikkua juuri sillä alalla, ansaitsee panna
merkille Kiven mielikuvituksen puhtaus ja kainous. Epäilemättä
johtui tämä kotoa saadusta hienotunteisuudesta, joka voitollisesti
kesti sekä hänen oman elämänkokemuksensa että Shakespearen esimerkin
vaikutukset.

_Kuudes luku_ on kaikkein ansiokkaimpia, siinä kun ensi kerran
verraten seikkaperäisesti tehdään selkoa Kiven suorasanaisesta
tyylistä. Pidän sitä erittäin tärkeänä sentähden, että runoilija
juuri tyylinsä kautta on vaikuttanut kirjallisuutemme kehitykseen.
Tyhjentävä tutkimus tosin ei ole, sillä aine olisi yksistään
voinut täyttää useita lukuja, mutta silti se on tyydyttävä sekä
perusteellisuuden että näkökohtien täydellisyyden kannalta.
Siinä näet on otettu tarkastettavaksi mitä vertauksia, mitä
sanoja, alkusointuja y.m. keinoja Kivi on käyttänyt koomillisessa
tarkoituksessa, mitä sääntöjä on havaittavissa runoilijan
poljennollisessa kielessä, hänen käyttämäänsä omituista
sanajärjestystä sekä vihdoin hänen sanavarastoansa. Tässä ei voi
tulla kysymykseen lähemmin selostaa tätä tutkimuksen osaa eikä
myöskään esiintuoda niitä pikku muistutuksia, joita saattaisi olla
tehtävänä. Ainoastaan se olkoon sanottuna, että tekijä tuskin
on osannut oikeaan arvellessaan, että Kivi käyttäessään laajoja
vertauksia koomillisessa tarkoituksessa samalla olisi tahtonut
"suorastaan parodierata" sen tapaisia vertauksia Homeroksessa
ja hänen jäljitteli joissaan. En luule Kivellä olleen enemmän
edellytyksiä kuin haluakaan kirjalliseen ivailuun. Tutkimuksen
merkillepantavana lopputuloksena on se, että "yksistään suomalaisen
tyylin mestarina on Kiven sija kielemme suurimpien vakaannuttajien
Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla. Hänen kauttansa voittaa
suomenkieli romaanin ja näytelmän alalla 'äänenmurroskautensa'".

Siihen hra Tarkiaisen tutkimus oikeastaan päättyy. _Viimeisessä_
luvussa hän näet vain kertoo, miten Kiven romaani aikoinaan otettiin
vastaan, ja mainitsee lyhyesti, miten sitä on myöhemmin arvosteltu
ja kuinka se on kirjallisuuteen vaikuttanut. Koska tässä puhutaan
tutkimuksen edellisistä ajoista, olisi minusta oikeinta ollut
sovittaa luvun sisällys kirjan alkuun. Silloin olisivat uudet tiedot
ja johtopäätökset selvemmin esiintyneet Kiven-tuntemuksen, ajankin
puolesta viimeisinä tuloksina. -- Mitä muuten esitykseen tulee on
minusta tekijä erehdyttävästi, jopa ilmeisesti väärin kuvannut
Kiven aseman 1880-lukua vanhemman polven tietoisuudessa. Hänen
mukaansa oli Kivi silloin "pannajulistuksen" alaisena, josta hän
pääsi vapaaksi vasta "kun 1880-luvulta lähtien sivistykseen nousee
sukupolvi toisensa jälkeen umpisuomalaisista kodeista". Tässä tekijä
on luopunut tutkijan tarkkuudesta ja umpimähkään ottanut omakseen
nuoremmissa polvissa vähitellen kehittyneen uskonkappaleen, että
he ovatkin löytäneet Kiven, ennen ei häntä ymmärretty eikä pidetty
arvossa. Tosiasiat kuitenkin todistavat toista. Ahlqvistin hylkäävä
arvostelu vaikutti ylipäätään vain Kiveä silloin niinkuin nytkin
tuntemattomaan ruotsalaiseen yleisöön, jonka kielellä se ensiksi
esiintyi, ja kenties myöskin -- niinkuin tekijä nimenomaan sanoo
-- savokarjalaisiin ylioppilaihin, joiden inspehtori Ahlqvist oli.
Varmaa on ettei se suurestikaan vaikuttanut suomenmielisiin yleensä,
sillä näiden kesken pidettiin Ahlqvistin säälimättömyyttä Kiveä
kohtaan ainakin osaksi ilmauksena siitä kasvavasta katkeruudesta,
jolla hän samoihin aikoihin kohteli fennomaanien valtajoukkoa, jonka
päämies Yrjö Koskinen oli. Erittäin tiedän Kiven olleen suositun
pohjalaisten kesken, ja niiden piireissä kuultiin anivarhain
käytettävän nimiä ja lauseita Kiven teoksista puheen höysteenä,
ja tämä selittänee, että juuri pohjalaisessa osakunnassa jo ennen
runoilijan kuolemaa pidettiin ensimäinen esitelmä hänen elämästään
ja teoksistaan. Mutta ennen kaikkea on tässä huomioonotettava
Suomalainen teatteri (jonka tekijä, ihme kyllä, on kokonaan
unohtanut), sillä se on enemmän kuin mikään muu herättänyt rakkautta
Kiveä kohtaan ja vakaannuttanut hänen mainettaan. Kihlaus liitettiin
sen ohjelmistoon jo ensi syksynä 1872 ja Nummisuutarit 1875, ja
sitten ne kauan olivat kaikkein suosituimpia kappaleita. Edellinen
pikku komedia näyteltiin Bergbomin aikana 102 ja Nummisuutarit 122
kertaa, ja suurin osa näitä näytäntöjä kuuluu teatterin alkuaikoihin.
Jokainen silloin mukana ollut muistaa vielä, kuinka ihailtiin Benj.
Leinon Eskoa, Vilhon Topiasta ja Aapelia, Kallion Sepeteusta ja
Eenokkia, Bruno Böökin Mikko Vilkastusta, rva Aspegrenin Herrojen
Eevaa j.n.e. ja kuinka verrattomaksi Kiven huumoria arvosteltiin.
Kun edelleen ajattelee, että teatteriseurue silloin kierteli ympäri
Suomenniemeä eikä missään unohtanut esittää Kiven huvinäytelmiä, niin
tuskin tahdotaan tyhjäksi tehdä väitettäni kansallisen näyttämön
ansiosta Kiveen nähden. Jos kuitenkin halutaan huomauttaa, että
tämä ei koske "Seitsemää Veljestä", niin vastaan: koskee kyllä.
Kun teatteri oli opettanut runoilijaa ihailemaan, niin tahdottiin
häntä lukeakin, ja jos kysytään silloisilta kirjastonhoitajilta,
niin saadaan kuulla, että monella paikkakunnalla Kiven romaani
oli enimmin luettuja kirjoja, usein aivan hajalle luettu! Tekijän
esityksen mukaan Kivi pääsee "pannajulistuksestaan" 1880-luvulla.
Hyvä! Kuinka on niin ollen ymmärrettävissä, että hänen mainitsemansa
varhaisin esitelmä nuorten puolelta on vasta v:lta 1899 ja seuraavat
viimeiseltä vuosikymmeneltä. Totta on, että näissä esiintyy uusi
käsitys Kivestä. Hänestä tahdotaan nykyään tehdä kansallisrunoilija,
joka on asetettava Runebergin sijalle. Jääköön sikseen kysymys, onko
Kivellä ominaisuuksia (lähinnä ajattelen aatteellista kantaa) --
nerosta puhumatta --, jotka tekevät hänet sopivaksi siihen asemaan,
muistutan vain, että tämä kehitysaste runoilijan arvostelemisessa
on hyvin myöhäinen ja ettei se mitenkään kumoa sitä, mitä minä
tässä olen koettanut todeksi näyttää -- nimittäin, että vanhempi
polvi jo 1870-luvulla hyvin laajoissa piireissä on Kiveä kunniassa
pitänyt ja ihaillut. Ennen, se on 1860-luvulla, hänen varsinaisena
tuottamisaikanaan, valitettavasti harvat ymmärsivät hänen
merkitystään, mutta sille, joka tutkii tuota alkuaikaa, jolloin
suomalaisuuden harrastajat miltei olivat nimeltään lueteltavissa, ei
sekään ole kovin ihmeteltävää. Ettei Kiven vaikutus kirjallisuuden
kehitykseen ollut kohta huomattavissa, on niinikään luonnollinen asia.

Näin olen läpikäynyt hra Tarkiaisen tutkimuksen. Saattaa ehkä sanoa,
että olen enemmän itse puhunut Kivestä ja hänen romaanistaan kuin
suonut sanavuoroa tekijälle. Syyn siihen olen jo alussa maininnut.
Toivon, että ne, jotka ovat tämän kirjoitukseni lukeneet, hankkivat
itselleen tarkastelemani kirjan ja lukevat sen. Muistutuksillani
olen tahtonut toiselta puolen herättää heidän uteliaisuuttaan ja
mielenkiintoaan, toiselta puolen oikaista, mikä minusta oikaisemista
kaipaa, sekä sen ohella tuoda edes vähän lisää runoilijan tuotannon
tutkimukseen.


II.

Lisätessäni pari muistutusta V. Tarkiaisen kirjoitukseen tästä
aineesta (maaliskuun vihossa) olen jo maininnut itsekin aikovani
vielä palata siihen. Tammikuulla julkaisemani kirjoituksen johdosta
olen näet saanut useita kirjeitä, joissa kirjoittajat julkilausuvat
hyväksymisensä siitä, mitä siinä olin esittänyt, mutta yhdessä sitä
paitsi annetaan sangen arvokkaita lisiä erinäisten Kiveä koskevien
seikkojen valaisemiseksi. Vaikkei kirje semmoisenaan ole julkisuuteen
aiottu, olen varma siitä, että sen tekijä, vanha ystäväni,
kanslianeuvos _Oskar Hynninen_, ei pane pahaksi, että minä tässä
alempana niin paljon kuin mahdollista käytän hänen omia sanojaan.

Siihen mitä olen lausunut Kiven nuoremmista ystävistä ja suosijoista
Hynninen täydestä syystä sanoo: "Olisit niihin voinut lisätä Viktor
Lounasmaan. Hän ainakin vuodesta 1866 auttoi Kiveä rahoilla,
neuvoilla, lohdutuksilla ja moraalisella kannatuksella. Kevättalvella
1866 tapasin Lounasmaan Kasarminkadulla, jonka varrella hän
muistaakseni silloin asui toverimme Balthasarin kanssa. Melkein
kyyneleet silmissä ja mielentilassa, jossa hän aivan kuin olisi
omassa ruumiissaan tuntenut Kiven kärsimyksiä, hän kertoi tämän
kurjuudesta. Hän oli tullut Kiven luokse, joka makasi vuoteessaan
miltei jääkylmässä huoneessa ja juopottelun jälkeen semmoisessa
tilassa, ettei tahtonut päästä jaloilleen. Lounasmaa oli kumminkin
saanut hänet ylös pöyhötetyksi, mutta hän vapisi kuin haavan lehti
ja kykenemättä pukeutumaan hän pyysi Lounasmaan Jumalan tähden
toimittamaan hänelle olutta. Talossa ei ollut puita eikä ruokaa.
Lounasmaa hankki ensin olutta ja sitten noita muita tarpeita ja sai
hänet taas virkoamaan inhimilliseen tilaan. Lounasmaa puhui hänen
nerostaan ja surkutteli että häntä tuskin voisi auttaa, vaikka
tuntuvampiakin uhrauksia tekisi, onneton kun oli luonteeltaan niin
heikko. Ymmärsin Lounasmaan puheista, vaikka hän ei sitä sanonut,
että hän useamminkin oli käynyt Kiven luona ja häntä auttanut --
sillä Lounasmaa oli niitä ihmisiä, jonka vasen käsi lähimmäistä
auttaessa ei tietänyt, mitä oikea teki! Täydelleen hän tajusi Kiven
arvon, ja juuri se teki hänet niin alakuloiseksi. Tapahtuman muistan
yhtä tarkkaan kuin tämän päivän. Ainoa, missä voin erehtyä, on
vuosiluvussa. Mutta onko niin, se on helposti kontrolleerattava;
Lounasmaa kuului historialliskielitieteelliseen osastoon ja asui
Balthasarin kanssa, joka kuului fyysismatemaattiseen."

Hynnisen tiedot Lounasmaan suhteesta Kiveen voin todistaa
oikeaksi, sillä minullekin Lounasmaa on kertonut samasta käynnistä
runoilijaparan luona, vaikken sitä muistanut edellistä kirjoitusta
laatiessani. Sen lisäksi on vuosilukukin oikea, sillä yliopiston
kirjojen mukaan asuivat G. W. Balthasar ja V. Löfgren lukuvuonna
1865--66 Souranderin talossa Kasarminkadun varrella 36. -- Paitsi
Lounasmaata tahdon itse puolestani täydentää Kiven ystävien
luettelon B. F. Godenhjelmin nimellä. Niinkuin Suomalaisen
Teatterin historiassa (I. s. 126) olen kertonut, oli Godenhjelm
se, jolle Kivi keväällä 1868 ensiksi lähetti Lean ja pari muuta
pientä näytelmäkappaletta pyytäen, että hän korjaisi kieltä näissä
teoksissa.[22]

Fredr. Cygnaeuksesta Hynnisellä on sama käsitys kuin minulla.
"Mitä Cygnaeuksesta sanot, on aivan kuin naulan päähän iskettyä --
semmoinen hän oli ja semmoiseksi hän käsitettiin."

Niinikään kirjoittajasta on "säntilleen oikeata", mitä puhun Kiven
veljistä. "Jo 1870 kantoi Kiven -- minun käsitykseni mukaan kelvoton
-- vanhin veli haavia omaksi hyväkseen veljensä nimessä ja hänen
ansioittensa nojalla. Kerjääminen kohdistui ei ainoastaan Kiven
suosijoihin, vaan ventovieraisiinkin. Niinpä hän minuakin, Erkkylässä
ollessani, jutkahutti Hyvinkäällä. -- Kuvaavana tahdon mainita,
että hän koetti rautateilläkin kulkea jäniksenä! Hän pyysi kapteeni
Ugglalta lupaa päästä maksutta Hyvinkäältä Järvenpäähän. Kun Uggla
kielsi, hän asettui asemasillan Järvenpään puoliseen päähän, ja
junan päästyä niin hyvään vauhtiin, ettei sitä enää pysäytettäisi,
hän hyppäsi vaunun sillalle ja teki Ugglalle mitä kohteliaimman
reverensin. Näin miehen sitten useamman kerran. Minun käsitykseni
on, että nuo 'hellät sukulaiset' Kiven tultua ylioppilaaksi viisi
tiesivät ja huolta hänestä pitivät. Sentähden katson häneltä saadut
tiedot vähäarvoisiksi. -- Joka varmaan Kivestä enemmän tiesi ja
häntä tosiaankin rakasti, vaikka ei apuun kyennyt, oli Nurmijärven
koulumestari (kiertokoulunopettaja) Malakias Costiander -- juoppo
hänkin, raukka, ja murhattu rautatien radalla aivan lähellä
Järvenpään asemaa, kuten tahdon muistaa 1878 kesällä."

Edelleen Hynninen oikeaksi todistaa mitä kirjoituksessani, F. A.
Forssellin mukaan, on mainittu Kiven renttumaisista tuttavista.
"Muistan erään aamupäivän", hän esimerkiksi kertoo, "jolloin toverini
hovineuvos Carl Ignatiuksen -- kuollut Suomen Pankin pääkamreerina
-- seurassa tulin Magiton konditoriaan (siinä huoneustossa, missä
nykyään Pohjoismainen kotitarpeiden makasiini on, Pohjois-Esplanaadin
ja Fabianinkadun kulmassa) suurustelemaan. Siellä oli Kivi kahden
rentun kanssa ja jo täydessä tuulessa; nähdessään meidät hän tokasi:
'hvad herrarna se menlösa ut'".

Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi Nurmijärven pitäjän
siveelliset olot, joista hänellä on sama käsitys kuin Tarkiaisella,
ainoastaan sillä erotuksella, että hän tietää niiden vielä 19:nnen
vuosisadan loppupuolellakin olleen huonot. Ja samassa yhteydessä
hän koskettelee oloja ja tapoja Savossa, jotka melkoisesti erosivat
länsisuomalaisista ja erittäin hämäläisistä. Tämä eroavaisuus
selittää ainakin osaksi, miksi Ahlqvist niin ankarasti arvosteli
Kiven romaania. Hynninen myöntää siis oikeaksi minun tekemäni
huomautuksen, että Tarkiainen on erehtynyt olettaessaan, että
kansanelämä ja -tavat olivat muuallakin maassa samanlaiset kuin
Nurmijärvellä. Kuinka erilaiset olot olivat rannemmalla ja sisämaassa
on, ohimennen mainiten, julkaisemani kirjoituksen johdosta myöskin
nimimerkki O. I. L(ehtonen) Historiallisen aikakauskirjan viimeksi
ilmestyneessä vihossa (n:o 2, s. 186) osottanut esittämällä otteita
Lönnrotin matkakertomuksista.

Hynnisen kirjeestä otan tähän asiata koskevat pääkohdat.
"Nurmijärven pitäjä oli siihen aikaan suoraan sanoen _siivoton_
seutu. Rajapitäjässä -- Hausjärvellä -- nurmijärveläisiä suoraan
ylenkatsottiin. Ne olivat, sanottiin, raakoja, juoppoja, tappelijoita
ja sukuelämässä riettaita. Sukupuolitauteja sairastavia sanottiin
kuormittain kuljetettavan Helsingin klinikkaan. Nurmijärveläisiä ei
tahdottu ottaa palvelijoiksi eikä torppareiksi. -- -- -- Hyvinkään
aseman läheisyydessä pidettiin Nurmijärven talossa aivan avointa
salakrouvia, jossa sekä portot että varkaat majailivat. Semmoista oli
elämä Nurmijärvellä vielä 1870-luvun alussa. Nyt se lienee jonkun
verran parantunut. Puheissaan nuo eläjät olivat raakoja, vieläpä
ruokottomiakin, joskin joukossa oli hieman naivisuuttakin, niinkuin
Nummisuutari Topiaksen puheessa."

"Tämä asiaintila selittää jonkunverran Ahlqvistin ankaruuden Kiveä
kohtaan. Ahlqvist oli savolainen, ja itse ollen samaa heimoa kykenen
käsittämään Ahlqvistin kannan. Vakka kotitarpeen poltto minun
nuoruuteni aikana kukoisti Savossa, oli elämä yleensä raitista.
Ryyppy ja kaksikin otettiin, mutta isäntämiehet olisivat pitäneet
äärettömänä häpeänä esiytyä juovuksissa -- etenkin julkisissa
paikoissa ja toimituksissa. Talonisäntää, joka juopotteli,
katsottiin menneeksi mieheksi, eikä sille enää annettu luottoa
muutoin kuin kiinnitystä vastaan. Juopuneita isäntiä näin vain
pidoissa eikä niissäkään sikahumalassa -- käyttääkseni savolaista
sanantapaa -- vaan noin 'rohkeimmillaan' olevia. Juopotteleminen
sopi vain rengeille, irtolaisille ja 'huonoille herroille'. Yleinen
keskustelun sävy oli sentähden Savossa jo 1850-luvulla sopivaa,
etten sanoisi sivistynyttä. Semmoisia nimityksiä kuin 'klöntti',
'könsikkä' y.m. olisi pidetty kerrassaan sopimattomina yksin kansan
kesken, ja herrasväen kuullen semmoisia lausuessa olisi punastuttu
korvia myöten. Kirjaan pantaviksi olisi niitä pidetty mahdottomina.
On siis etsittyä selitystä, kun tahdotaan Ahlqvistin kannalle
löytää selitystä Runebergistä y.m. Kyllä savolainen on luonteensa
pohjalta kyynillinen. Tuskin muualla kuultaneekaan niin kyynillisiä
kuvannollisia ja vertauksellisia lauseparsia kuin Savossa ja
semmoisia ruokottomuuksia kuin savolaisissa rekivirsissä. -- -- --
Mutta semmoista pidetään kaukana yhteisestä keskustelusta. Semmoisia
lauseparsia käyttävät ja rekivirsiä veisaavat vain _rengit_ ja muut
raakureiksi tunnetut. Osaksi siitä johtuu Ahlqvistin ankaruus.
Mutta ken vähänkin lähemmin tunsi häntä, tiesi kuinka jyrkkiä
anti- ja sympatiioja hänellä oli ilman asiallista perustusta. Hänessä
asui isän (N--min) jyrkkä ja yrmeä luonto. Miten kohtelikaan ja
kirjallisestikin pitelikään hän Sipi Europaeus parkaa![23] Sitä paitsi
Kiven kieli ei ollut kirjakieltä, ei Savon eikä Karjalan soinnukasta,
korvia hivelevää, alkusoinnullista ja muuten koristettua, kuvarikasta
kieltä. Se oli siis pahasta ja ankarasti tuomittava."

"Uudemman herännäisyyden henki oli 1840- ja 1850-luvuilla
voimakkaasti virrannut läpi koko Savon väestön ja etenkin Kuopion
seudut, kiitos olkoon Paavo Ruotsalaisen ja Julius Immanuel Berghin
vaikutuksen. Lapsuuteni sattui siihen aikaan. Vaikka kotini ei
suorastaan lukeutunut herännäisiin, olivat naapurimme sitä ankarampia
heränneitä. Vanhempani olivat kyllä harrasmielisiä kristityitä,
mutta heidät esti ja erotti herännäisten joukosta se huomio, että
niiden oppi ja vaatimukset olivat ristiriidassa heidän elämänsä
kanssa; he näkivät herännäisyydessä ulkokullaisuutta. Ajan henki
siis ei, mitä Jumalan ja hänen sanansa kunnioittamiseen tulee,
tuntenut leikkiä, lukutaitokin tuli niin yleiseksi, että sitä,
joka keski-ikäisen polven riveissä ei kyennyt lukemaan Jumalan
sanaa, pidettiin puolittain pakanana ja ylenkatsetta ansaitsevana.
Sentähden Jukolan veljesten puheet Jumalan pellon jyräämisestä
ja salamoista hänen piiskansa iskuina oli savolaisen silmissä ja
korvissa kauhistus. Jukolan veljesten laiskankoulun jutut tekivät
sentähden Ahlqvistiin inhottavan vaikutuksen. Eikä se suinkaan ollut
Ahlqvistin auktoriteetti inspehtorina, joka vaikutti savolaisiin.
Se oli heille yhteinen ja luonnollinen tunnelma. He eivät kyenneet
Kiven realismia ja sen kauneuksia ja huumoria käsittämään -- se oli
heistä vastenmielistä ja karkeaa. Savolainenkin on tosin synnynnäinen
humoristi, mutta hänen huumorinsa on sievää muodoltaan ja juureltaan
ilkeästi purevaa. -- Ei kukaan ole enemmän taipuisa kaikkea
pilkkaamaan ja parodieraamaan kuin savolainen. Kyllä siitäkin, mitä
kunnioitettavinta uskonnon alalla on, parodioja on olemassa, esim.
'Isä meidän istu puussa, kujan suussa kuivassa puussa, lampaan
käpälä käissä, sian kinttu kainalossa' ja 'Laupias Jumala kuvalla
istuu, pitkällä puikolla hapanta pistää' j.n.e. Me nuoret nulikat
uskalsimme kyllä keskenämme semmoisia lasketella, mutta olisimmepa
niitä edes yrittäneet vakavien isäntien läsnä ollessa, olisimme kyllä
tunteneet lämpimää korvien seudussa, vaikkeivät omat isät olisikaan
joukossa olleet. Ja kun se kodeissamme olisi tunnetuksi tullut,
olisimme saaneet lisää, sillä semmoisista lateluista olisi katsottu
kodeillekin häpeää koituvan. Niin! kyllä minun täytyy suoraan
tunnustaa, etten minäkään Kiveä enkä hämäläisiä oikein ymmärtänyt,
ennenkuin olin 3 vuotta oleskellut Hausjärvellä."

Tämä Hynnisen esitys savolaisten edellytyksistä taikka oikeammin
puuttuvista edellytyksistä ymmärtää ja nauttia Kiven runoutta on
minusta erittäin mieltäkiinnittävä. Kirjallisesti sivistyneiltä
ja eritoten niiltä, jotka julkisesti esiintyvät kirjallisina
arvostelijoina, on kieltämättä oikeus vaatia vapaa- ja avaramielistä
ymmärtämystä uusia ja outoja ilmiöitä kohtaan. Kumminkin nähdään
niidenkin, jopa mitä kehittyneimmissä oloissa -- muistutan vain,
kuinka vaillinainen ja rajoittunut se ymmärtämys on, jonka esim.
Ibsen ja Björnson ovat kohdanneet Ranskassa -- olevan riippuvaisia
perinnäisistä, tottumukseen perustuvista taikka muuten kunakin
aikana voimaan päässeistä näkökohdista. Onko niin ollen ihmeellistä,
että meillä, joilla vielä nytkin kirjallinen sivistys on tuskin
muuta kuin alulla, semmoiset kirjailijat kuin Kivi ja myöhemmin
Minna Canth ensiksi ovat saaneet niin vähän tunnustusta. Kaikesta
päättäen täytyy pitää yleisenä -- ja luonnollisena -- sääntönä, että
jokainen uusi kirjallinen suunta, jokainen kirjailija, joka jyrkästi
asettuu esiintymisajallaan vallitsevaa taiteellista käsitys- ja
esitystapaa sekä tunnelmaa vastaan, ainoastaan kiivaan ja verraten
pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa ymmärtämystä ja voittoa. Että
pohjalaiset, niinkuin ennen olen huomauttanut, pikemmin ja yleisemmin
kuin savolaiset ymmärsivät Kiven merkityksen ja ihailivat häntä, se
tuskin johtui siitä että heissä kirjallinen sivistys olisi ollut
syvempi tai laajemmalle levinnyt, vaan kaiketikin siitä, että he
tavoiltaan, elämänkatsomukseltaan, luonteeltaan ja kieleltään olivat
runoilijaa ja hänen kuvaamiansa hämäläisiä lähempänä.

Kirjeensä lopulla Hynninen vielä mainitsee hyväksyvänsä erinäisiä
muistutuksiani. Niin esim. sen, joka tarkoitti "Seitsemän Veljeksen"
humoristista perusajatusta. "Olet ehdottomasti oikeassa. Se on,
niinkuin enimmätkin muut Kiven teokset, neron, välittömän tunteen
ja synnynnäisen syvän huumorin välitöntä purkausta aivan kuin
Cervantesin Don Quijote. Loppu molemmissa on hellän myötätuntoisen
sydämen yli kokonaisuuden heitetty, sovittava kirkkaan ilta-auringon
lasku. Vähän olen minä kaunokirjallisuuteen tutustunut, mutta
semmoista kieltä puhuu 'mitt enkla bondförstånd'." -- Niinikään hän
on samaa mieltä kuin minä Tarkiaisen väitteestä, että 1880-luku oli
Kiven ylösnousemuksen aika. "Minä sanoisin", Hynninen kirjoittaa,
"että se vuosikymmen on hänen taivaaseen astumisensa aika. Sinnehän
häntä silloin ruvettiin kohottelemaan Runebergin rinnalle.
Kyllähän Kivellä merkityksensä -- ja ylen suuri -- onkin, mutta
ei kaikkien etevien tarvitse Runebergin vertaisia olla. Voi sitä
tyytyä vähempäänkin, sillä jo sekin on riittävää saattamaan ihmisen
kuolemattomien joukkoon ja seuraan. -- Kyllä sitä jo 1860-luvun
lopulla ja 1870-luvun alusta alkaen käsitettiin Kiven merkitys ja
arvo. Kaikki mitä suomalaista intelligenssiä pääkaupungissa oli
-- paljonhan sitä ei ollut -- Kivelle tunnustuksen antoi, paitsi
Ahlqvistia. Kyllä se Ahlqvistissakin oli osaksi vastaansanomisen
halua, hän kun piti itseänsä ylimpänä -- melkein sanoisin ainoana
-- auktoriteettina ja vartijana versovan suomalaisen kirjallisuuden
uutispelloilla."

"Eivät kaikki savolaisetkaan olleet niin pahkapökkelöitä kuin
Ahlqvist ja minä. Lankoni Bertel Nohrström -- kuollut piirilääkärinä
Joensuussa -- osasi Nummisuutarit melkein kokonaan ulkoa ja oli
kaikkiin Kiven teoksiin ihastunut. Vaimoni, joka silloin oli
kodissaan Savonlinnassa, kertoi, että veljekset Bertel ja Arndt aina
toivat Kiven teoksia kotiin joululahjaksi ja niitä lukivat ääneen
vanhemmilleen ja sisarilleen ja selittelivät vaikeammin tajuttavia
kohtia, jotka olivat savolaisille kieleltään outoja." --

Kysymykseen Kiven kunnioittamisesta 1860- ja 1870-luvuilla lisään
lopuksi erään tiedon Yrjö Koskisesta. Vastauksessaan minun
ensimäiseen kirjoitukseeni Tarkiainen on C. G. Svanin kirjeen mukaan
maininnut, että "Kivi ylipäänsä kokonaan oli 'jungfennomaanien'
suojatti", mutta että heidän johtajistaan A. Meurman ei voinut
"Seitsemää Veljestä" sulattaa ja ettei Yrjö Koskinenkaan liene
ollut varsin ihastunut siihen. Luultavasti on Svan oikeassa
Meurmaniin nähden, sillä osottihan hän myöhemmin Ibsenin ja Minna
Canthin teoksista kirjoittaessaan, että hän arvostelijana ennen
kaikkea otti huomioon, missä määrin kaunokirjallinen uutuus oli
sopusoinnussa tai ristiriidassa hänen hyväksymiensä siveellisten ja
uskonnollisten mielipiteitten ja perinnäisen säädyllisyyden kanssa.
Mitä taasen Yrjö Koskiseen tulee, on hän ainakin kerran antanut
mitä suurimman tunnustuksen Kiven runoudelle. Se oli näet hän, joka
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vuosikokouksessa 1876
avajaispuheessaan ehdotti runoilijan koottujen teosten julkaisemista.
Hän sanoi tehtävää "kansalliseksi velvollisuudeksi", ja muistuttaen
että juuri siihen aikaan koottiin varoja Kiven hautapatsasta
varten hän lisäsi: "Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän
nerokkaan runoilijahengen tuotteet, jotka niissä kirjallisuudessa
hyvänsä olisivat kalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä
ja vast'aikuisessa." Syystä saattaa kysyä, olisikohan Yrjö Koskinen
käyttänyt tämmöisiä sanoja Kivestä ja hänen teoksistaan, jollei
hän jo aikoja ennen olisi käsittänyt ja tunnustanut runoilijan
merkitystä? Varmaankaan ei. Koskinen oli siksi suora ja häikäilemätön
mielipiteittensä julkilausuja, että hän ei lainkaan olisi epäillyt
tässäkään tilassa esittää niitä, jos hän olisi ollut sitä mieltä,
että joku osa Kiven teoksia ei vastannut sitä ehdotonta arvonantoa,
jota hänen sanansa tiesivät.



ANTTI JALAVA



Antti Jalava.[24]

s. 18/7 1846 k. 3/7 1909.


Heinäkuun viidentenä, laulun pyhittämänä, kuolemaan uskollisen
isänmaanrakkauden juhlapäivänä, luonnon kukoistaessa, lintujen
viserrellessä laskettiin Antti Jalavan maalliset jäännökset
haudan lepoon. Toimitus puheineen, lauluineen, omaisten hillitty
suru ja ystävien kaihomieli, sydämestä puhjenneet jäähyväissanat
haudan muuttuessa kukkakummuksi -- kaikki suli eheäksi, lempeäksi
tunnelmaksi; mutta niin että tietoisuus säilyi kuoleman vakavuudesta,
sitä kohtaan kun tyynenä astuu vain se, joka niinkuin vainaja on
taistellut hyvän taistelun ja kestänyt elämän harhat ja kärsimykset
luopumatta ijäisyydentoivostaan.

Mutta elämä käy menoaan hautojen ylitse, ja tässä olisi nyt
nuoremmille ja etäämmille ainakin ääripiirtein esiin luotava
poismenneen kuva. Koetan sen tehdä, mielellänikin koetan, vaikka
tunnustan, että tehtävä on vaikea. Sillä mitä enemmän sitä
ajattelen, sitä selvemmäksi minulle käy kuinka paljon Antti Jalava
erosi tavallisuudesta. Että niin oli laita, todistaa yksistään
hänen elämäntyönsä laatu, sen ihmeellinen monipuolisuus. Onhan
työnjaon tarkoituksenmukaisuus ja välttämättömyyskin ihmisellisessä
yhteiselämässä tietopuolisesti ja käytännöllisesti niin oikeaksi
osotettu, että syystä moititaan niitä, jotka "sekaantuvat kaikkeen",
tahtovat olla kaikkialla mukana ja siten hajottavat voimansa. Antaudu
yhdelle määrätylle alalle, joka on lahjojesi ja kykysi mukainen
-- niin elämänkokenut vanhempi mies neuvoo nuorukaista --, pane
kaikki alttiiksi valitsemasi päämäärän saavuttamiseksi, ja työsi
on tuottava arvokkaita, pysyviä tuloksia. Ja neuvo on kieltämättä
viisas; mutta muistettakoon, ettei ole sääntöä poikkeuksetta. Antti
Jalava oli poikkeus säännöstä -- hän toimi monella alalla, eikä
millään turhaan, tuloksettomasti. Kumminkin on kohta lisättävä, että
hänen monipuolinen työnsä epäilemättä tuli niin hedelmälliseksi
sentähden, että kaikilla hänen harrastuksillaan oli yksi ainoa
perustus, palava isänmaanrakkaus. Siinä oli hänen innostuksensa alku
ja loppu, siinä hänen elämänsä paatos, siinä se voimalähde, joka teki
että monipuolisuudessa sittenkin oli yhtenäisyyttä ja että, niinkuin
sanoin, työ ei tyhjään rauennut.

Oliko Antti Jalava kodistaan, maalaispappilasta, saanut paitsi
jo mainittua, sydämen pohjassa säilyttämäänsä, ijäisyydentoivoa
sekä luonteensa pääpiirteitä, suoruutta, totuudenrakkautta,
ihmisystävyyttä ja vaatimattomuutta, myöskin tietoisuuden elämänsä
tehtävästä, velvollisuudesta työskennellä kansansa, suomalaisen
kansansa hyväksi, sitä en tiedä, mutta varmana saattaa pitää, että
se hänelle oikein selveni vasta hänen yliopistoaikanaan. Antti
Jalava oli länsisuomalainen, mutta toveriensa A. V. Jahnssonin,
Oskar af Heurlinin ja K. F. Wahlströmin kanssa hän tutustui varhain
siihen innokkaitten suomenmielisten, J. V. Snellmanin oppilaitten
piiriin, joista useimmat olivat pohjalaisia, mutta joihin
länsisuomalaisista oli ennen liittynyt ainakin F. V. Rothsten. Tässä
piirissä länsisuomalaisia yleiseen ei pidetty suuressa arvossa,
heiltä puuttui -- semmoinen oli käsitys -- vakaumuksen lujuutta, he
olivat muka vapaamielisiä ja tasapuolisia ja osasivat tunnustaa niin
suomalaisuuden kuin ruotsalaisuuden oikeutusta, mutta kun ratkaisu
ei ollut vältettävissä, silloin he aina kallistuivat jälkimäisen
puolelle. Jalavaa pidettiin kyllä "pohjalaisen veroisena", mutta
usein häntä leikillä härnäiltiin hänen länsisuomalaisuudestaan,
ja kun hän palasi kotoa, Maskusta, oli tapana tiedustella uutisia
"Turkinmaalta". Ei sillä kuitenkaan pahaa tarkoitettu eikä hän sitä
pahaksi pannut, sillä hänestäkin oli Turku suomalaisuuteen nähden
Turkinmaa, se on jotain sinnepäin kuin "pimein Afrikka" nykyisen
sanontatavan mukaan. Ja hän jäi kun jäikin siihen toveripiiriin,
jossa hän pian oli ensimäisiä miehiä.

Jos Antti Jalava olisi valinnut tiedemiehen uran, niin olisi hänestä
arvatenkin tullut suomalaisen kielitieteen tutkija. Siinä aineessa
hän näet opintovuosinaan hankki itselleen perusteellisimmat tiedot,
joita hän ei ainoastaan pitänyt voimassa, vaan yhä kartutti, niin
että häntä aina katsottiin asiantuntijaksi sillä alalla ja semmoisena
käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja muutenkin sekä
julkisesti että yksityisesti. Mutta hän ei ollut luotu tiedemiehen
yksinäistä kammiota varten; julkisessa ja käytännöllisessä elämässä
hänet oli kutsuttu tietojaan ja kykyään käyttämään. Niinollen
hän tuli koulunopettajaksi, sanomalehtimieheksi, kirjailijaksi
ja suomenkielen kääntäjäksi senaatissa, eikä ole helppo sanoa
missä toimessa hän oli parhaimmin paikallaan, sillä niin toisessa
kuin toisessakin hän oli itsenäinen, uutta henkeä, uusia muotoja
harrastava.

Ja mihin Antti Jalava ryhtyi, siitä hän ei enää luopunut. Että hän
pysyi kielenkääntäjävirassaan kuolemaansa saakka, 33 vuotta, ei ole
niinkään outoa; mutta oudompaa lienee, että hän oltuaan ainoastaan
puolentoista vuotta (1868--69) Uuden Suomettaren päätoimittaja ei
koskaan lakannut mitä tehokkaimmalla tavalla avustamasta lehteä, ja
että hän kymmenvuotisen (1868--78) varsinaisen koulutoimensa jälkeen
viimeiseen asti, jopa enimmän aikaa ilmaiseksi, yliopiston lehtorina
antoi opetusta unkarinkielessä.

Unkari! Niin, unkarinkielessä ja kaikessa, joka Unkaria koski,
siinä Antti Jalavalla kumminkin oli erikoisala, jolla hänellä ei
kilpailijaa ollut. Ennenkuin hän 1875 ensi kerran kävi Unkarissa,
oli tieto ja tunto suomalaisten ja magyarein heimolaisuudesta
vasta alulla. Kielitieteilijät olivat kyllä todistaneet unkarin ja
suomenkielen sukulaisuuden, Budenzin vaikutuksesta oli Budapestin
yliopistossa ruvettu harrastamaan suomenkielen oppimista, mutta
meillä oltiin vähemmän edistyneitä. Oskar Blomstedt, ensimäinen
unkarinkielen dosentti yliopistossamme, oli nimittäin kuollut (1871),
ennenkuin oli ennättänyt mainittavaa aikaansaada. Antti Jalavan
ansioksi on luettava, että asiat nyt ovat toisin. Hänen sisältörikas,
pirteästi kirjoitettu teoksensa _Unkarin maa ja kansa_ (1876),
joka likimaille 400:lla sivulla antaa mitä monipuolisimpia tietoja
Unkarin entisyydestä ja nykyisyydestä, loi yleisössä perustukset
heimolaistunnolle, ja sen jälkeen Antti Jalava on koko ikänsä
yhä uusilla kirjoilla ja sanomalehtikirjoituksilla ylläpitänyt
ja jatkanut silloin alkamaansa työtä, heimokansojen lähentämistä
toisiinsa. Samaa tarkoitusta varten hän, opittuaan täydellisesti
heimokansan kielen, yhdessä J. Szinnyein kanssa, kun tämä 1879--80
oleskeli Helsingissä, kirjoitti unkarin kieliopin suomalaisia varten,
ja sen avulla hän sitten, niinkuin jo on mainittu, yliopistossa
on tätä kieltä opettanut, osaten suurella opettajakyvyllään ja
innostuksellaan koota vapaaehtoisia oppilaita ympärilleen.[25]

Mikä se oli, joka sai Antti Jalavan tälle erikoisalalleen, mikä se
oli, joka sai hänet uhraamaan niin paljon ulkonaisesti palkatonta
työtä tehdäkseen Unkarin ja sen kielen meillä tunnetuksi, se näkyy
hänen yllämainitun kirjansa lämpimistä loppusanoista. Otamme niistä
seuraavat:

    (Viitattuaan Unkarin historiaan hän jatkaa:) "Tämä kaikki
    todistaa, että unkarilaisissa löytyy henkistä voimaa ja
    jäntevyyttä, kansallista itsetuntoa ja valtiollista kykyä enemmän
    kuin monessa muussa kansassa. Se todistaa myöskin, että tuo
    'turanilainen' kansanheimo, jolta muutamat rikkiviisaat ja ylpeät
    kirjailijat ovat tahtoneet riistää kaiken kyvyn korkeampaan
    sivistykseen ja edistykseen, voipi siinä kohdin aivan hyvin vetää
    vertoja millekä sivistyksen yksinoikeudella muka varustetulle
    arjalaiselle kansakunnalle hyvänsä."

    "Meillä suomalaisilla on sentähden aivan paljon oppimista
    unkarilaisilta. Me olemme kyllä mekin käyneet kovan onnen koulua
    ja yltäkyllin saaneet kärsiä vastuksia ja onnettomuuksia,
    jottemme siis suinkaan ole siinä suhteessa kokemattomia. Mutta
    meillä voi sentään vieläkin olla paljon opittavaa tuon vaikean
    taidon suhteen seisoa kukistamatonna kovan onnen päivinä,
    erittäinkin valtiollisessa katsannossa. Unkarilaisten käytös
    niinä kahtena vuosikymmenenä, jotka seurasivat vuotta 1848,
    on meille aina ylevänä esimerkkinä siitä, miten valtiollista
    oikeuttaan ja vapauttaan on suojeleminen ja niiden edestä
    taisteleminen, olkoonpa asema kuinka synkkä ja kamala
    tahansa. Vielä suuremmassa määrässä voimme ottaa unkarilaisia
    esikuvaksemme tulisen isänmaanrakkauden sekä kansallisen
    itsetunnon ja sen kaikenpuolisen kehittämisen suhteen. Kuinka
    kaukana olemme tässä kohden heidän jälessänsä! Heitetyt keskelle
    vieraita ja vihollisia sekä heitä kahta vertaa lukuisampia
    kansanheimoja ovat unkarilaiset ymmärtäneet ei ainoastaan
    suojella omaa kansallisuuttaan, vaan vieläpä hankkia sille
    ylivallankin kaikkien noiden muiden yli. Me sitä vastoin olemme
    yhä vielä, niinkuin vuosisatoja takaisin, siinä alentavassa
    tilassa, että annamme pienen, ei seitsemättä osaakaan meistä
    tekevän muukalaisen kansallisuuden sortaa meitä ja julkisesti
    polkea pyhimpiä kansallisia oikeuksiamme jalkainsa alle.
    Häpeän puna nousee tätä ajatellessa jokaisen suomalaisen
    otsalle, jonka rinnassa edes vähäisen löytää kansallista
    itsenäisyyden-tuntoa." --

Onko tähän mitään lisättävää, eikö sanat kuvaa kirjoittajaa![26]

En ole vielä maininnut kaikkia eri aloja, joille Antti Jalavan
mielenkiinto ja toiminta ulottui, mutta arvaan että lukija nyt
jo kysyy, mistä hän sitte sai aikaa kaikkeen, semminkin kun hän
tunnetusti oli erinomaisen tarkka ja täsmällinen töissään ja
toimissaan? Siihen on vaikea vastata muuten kuin viittaamalla hänen
ihmeelliseen kykyynsä voida vitkastelematta käydä tehtäväänsä käsiksi
ja samalla aikaa pitää tulessa ja takoa monta rautaa. Voin tämän
todistaa hänen omilla sanoillaan.

Tultuaan kielenkääntäjäksi senaattiin 1876 hän 20 p. huhtik. alkoi
kirjoittaa minulle, joka silloin olin ulkomailla, kirjettä, joka
useiden lykkäysten jälkeen valmistui toukokuulla. Kirje oli päivätty
"Keis. Suomen senaatissa" ja alkaa näin: "Niinkuin ylläseisovasta
näet, olen minäkin jo joutunut niitten lukuun, jotka käyttävät
virkatuntejansa yksityisiin toimiin. Minun on määrä joka päivä olla
yksi tunti (12--1) senaatissa, vaikkei minulla siellä ole juuri
mitään tekemistä, sillä varsinainen työni on tietysti kotityötä."
Sen jälkeen hän selittää, miksi kirjeen laadinta on myöhästynyt
ja syyttää työn paljoutta. -- "Ajatteleppas, veikkoseni, 1:o
translatorin-virkani, joka vie hiiden paljo aikaa, sillä paitsi
tavallisia asetuksia ovat vielä keis. ehdotukset tulevia valtiopäiviä
varten suomennettavat, 2:o kirjapainon hoito, joka tätä nykyä on
ilkeintä ilkeimpää, sillä latojat viftaavat kuin hullut; 3:o tuntia
normaalikoulussa, naiskoulussa ja naisakatemiassa; 4:o Meurmanin
ranskalaisen sanakirjan manuskriptin läpikäyminen ja korrehtuurin
lukeminen; 5:o artikkelien kirjoittaminen Uuteen Suomettareen; 6:o
suomalaisessa oopperassa käyminen -- ja -- ja, mutta pelkään sinun jo
kyllästyneen."

Sillä tavoin hän yht'aikaa teki monen miehen työn ja kyhäsi siinä
välissä koko (ei posti- vaan kirjoitus-) arkin pituisen kirjeen
täynnä vakavaa ja pilaa yleisistä ja yksityisistä oloista ja
henkilöistä, lisäten lopuksi: "Mitä itseeni tulee, niin olen minä
yhtä hauska ja iloinen poika kuin ennenkin". --

Yllämainittuihin "momentteihin" lisättäköön, että kirjapaino, jota
Antti Jalava kauan aikaa hoiti, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
nimellä tunnettu. Siinä hän saavutti sen kokemuksen, jonka johdosta
hänelle myöhemmin uskottiin senaatin kirjapainon hoito, jota hän
piti käsissään kuolemaansa asti. Meurmanin sanakirjan tarkastus
viittaa hänen töihinsä ja toimeensa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran puolesta ja hyväksi, joista hän ei myöskään luopunut
ennen poismenoaan, ja vihdoin suomalaisessa oopperassa käyminen
siihen kaikkeen, mitä hän on puuhannut ja vaikuttanut suomalaisen
näyttämötaiteen eduksi. Tällä viimeiselläkin alalla oli Antti
Jalavan toimi niin kestävä, ettei kukaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin
rinnalla ja yhdessä heidän kanssaan ole niin kauan ja niin väsymättä
harrastanut tätä kulttuuriasiaa maassamme.

Totta tosiaan ei loppua näy, jos olisi kaikki lueteltava missä
Antti Jalava oli mukana. Mainitsen toki vielä Kansanvalistusseuran,
jonka johtokunnassa hän oli kymmeniä vuosia jäsenenä ja jolle hän
on kirjoittanut useita teoksia, varsinkin Unkaria koskevia; mutta
jääkööt muut seurat ja yhdistykset sikseen. Sillä saattaahan jo
edellisen nojassa päättää, että missä suomalaista kulttuuria ja
suomalaisuutta harrastettiin, siinä nähtiin Antti Jalavakin.

Koetan nyt huomioon saattaa erinäisiä Antti Jalavan luonnonlahjoja
ja luonteenpiirteitä. -- Kuinka hän oli kestävä ja johdonmukainen
toiminnassaan, se näkyy jo edellisestä, siinä nimittäin että hän koko
elämänsä pysyi uskollisena sille mihin hän kerran oli ryhtynyt. Tämä
on sitä merkillisempi, kun hän oli niin virkeä ja nopea kaikessa
työssä, kuulisi näet että työnteon helppous olisi houkutellut hänet
aina uuteen ja uuteen, mutta hän ei rakastanut semmoista vaihtelua,
joka olisi vienyt hänet pois outoon, hänen elämänpaatokselleen
vieraaseen. Vaikka hän teki nopeasti työtä, tuli se kuitenkin hyvää,
siitä oli takeena terve järki ja sukkela ajatuskyky. Kun hän oli
pappissäädyn sihteerinä, kuuluu olleen tavallista, että pöytäkirja
oli valmis kun istunto päättyi, niin että tarkistus voitiin kohta
paikalla toimittaa. Tämä kyky nopeasti panna ajatuksensa paperille
teki hänestä myöskin niin kelpo sanomalehtimiehen. Hän kyllä paljon
korjaili kirjoitustansa, sitte kun hän oli sen kirjoittanut kuin
tuulessa, mutta niin siitä syntyi sujuvaa, selvää, joka oli ei vain
kirjanoppineen vaan kansanmiehenkin luettavaa. Mitä tulee kuuluisiin,
Uuden Suomettaren yleisön rakastamiin Helsingin-kirjeisiin,
joita hän säännöllisesti sepitti yhden viikossa viidentoista
vuoden aikana -- kestävyysnäyte, jolla lienee vertansa ainoastaan
ranskalaisissa sanomalehtimiehissä -- niin olivat ne luullakseni
varhemmin pirteämpiä, tyylillisesti etevämpiä kuin myöhemmin.
Että kehitys meni tähän suuntaan, riippui kuitenkin vähemmän
tekijän käsitystavan muuttumisesta kuin tuosta loppumattomasta
virallisesta kääntäjätyöstä, joka pakotti hänet täyttämään satoja
arkkeja satojen perästä kuivan kuivalla esityksellä, jota ei
mikään kielitaito tai -aisti voinut viehättäväksi sulattaa. Miten
lieneekään, sisältävät "Matinkirjeet" niin paljo suomalaisuuden
historiaa, että valikoima niitä kannattaisi tulla kirjanmuodossa
julaistuksi. Olkoon että esitys on leikillistä taikka vakavaa, on
Antti Jalavan Helsingin kirjeillä se verraton ansio, että ne ovat
asiallisia ja todenperäisiä, ettei niissä ole tahallista vääristelyä
taikka parjausta eikä ilkeää ivaa. Kun hän ei voinut olla purkamatta
närkästystään vastustajia kohtaan, silloin tuntee sanoista rehellisen
suomalaisen, jonka herkkä kansallinen itsetunto oli syvästi loukattu.

Samoin kuin kirjoittajan oli Antti Jalavalla puhujankin lahja. Hän
puhui keveästi, sujuvasti, selvästi. Enemmän kuin kirjoittaessa
käytti hän puhuessa leikillisiä, sukkelia käänteitä -- sitaatteja
Kivestä y.m. hupaisia lausetapoja, mutta pääsävel oli asiallisuuteen
nojaava miehekäs tunne. Seuramiehenä Antti Jalavalla oli meillä
suorastaan harvinaisia ominaisuuksia. Hänessä ei ollut ollenkaan
tuota meissä suomalaisissa niin tavallista kankeutta, jörömäisyyttä,
joka ilmaantuu vaitiolossa ja odotuksessa että meitä ensin
puhutellaan. Antti Jalava puhutteli vapaasti, luonnollisesti,
iloisesti tuttuja ja vieraita ja sai aina vilkkaan puhelun syntymään,
sillä puheliaisuuden ohella hänellä oli toinenkin oikean seurustelun
ehto -- taito kuunnella muitten puhuvan. Tämänlaisena seuramiehenä ja
vielä lisäksi kohteliaana, hienotunteisena, vakavuus ja leikillisyys
vaihdellen huulilla, ystävällisyys silmissä, hän voitti suosiota
ja ystävyyttä kaikkialla, niin kotimaassa kuin ulkomailla, niin
ylhäisten kuin alhaisten, niin vanhojen kuin nuorten piirissä.
Unkarissa esim. hän menestyi mainiosti ylimystenkin seurassa,
ollessaan tulkkina talollissäädyssä hän sai monesta kansanmiehestä
elinaikaisen ystävän, ylioppilasten ja yleensä nuorten, niin
mies- kuin naispuolisten piireissä hän oli aina erittäin suosittu. Ja
Antti Jalava oli herttainen, uskollinen ystävä. Sen todistaa muun
muassa se ahkeruus, millä hän aina ylläpiti kirjeenvaihtoa useiden
ulko- ja kotimaalaisten kanssa. Eivätkä hänen kirjeensä sisältäneet
turhaa lavertelua tai tunteenpurkauksia -- varsinkin ulkomaalaisille
ystävilleen hän niissä antoi asiallisia, valaisevia tietoja
meikäläisistä oloista, tietoja, jotka vastaanottajan julkaisemina
levisivät laajalle. -- Kun on puheena Antti Jalavan seurustelukyky ja
-halu, en voi olla erittäin muistuttamatta Suomalaisesta teatterista.
Niinkuin tiedetään, oli suurin osa näyttelijöistä kotoisin Helsingin
ulkopuolelta ja sitäpaitsi yksinkertaisista, vaatimattomista oloista
lähteneitä. Ei ole kumma, että monikin heistä täällä tunsi itsensä
vieraaksi ja yksinäiseksi. Bergbom-sisarukset kehottivat sentähden
tuttaviansa lähestymään heitä, puhuttelemaan ja seurustelemaan heidän
kanssaan. Ei kukaan tässä kohden tyydyttänyt heidän toivomuksiaan
niinkuin Antti Jalava. Hän yksin osasi tulla tutuksi kaikkien kanssa,
osottaa kaikille vilpitöntä myötätuntoisuutta, tehdä heille
tarvittaessa kaikenlaisia palveluksia, ja jos teatteriväki puolestaan
piti hänestä, luottavaisesti kääntyi hänen puoleensa neuvonpyynnöillä,
niin se tapahtui siinä tunnossa ettei heillä parempaa ystävää ja
suosijaa ollut. Ja se oli totta. Sittenkin kun Antti Jalava oli
luopunut lähes 30-vuotisesta jäsenyydestään teatterin johtokunnassa,
hänet usein nähtiin teatterissa -- tuossa rakkaassa kansallisessa
taidelaitoksessa, jonka luomisessa hänkin oli ollut mukana.

Antti Jalavan virkeys ja iloisuus, joka vaikutti elähyttävästi
muihinkin, ei kuitenkaan ollut niin tukevasti perustettu koko
hänen olentoonsa kuin outo saattoi luulla. Hänen ruumiillinen
terveytensä näet ei ollut lujinta laatua. Nuorempana, 1860-luvulla
ja 1870-luvun alulla, hänen rintansa huolestutti -- pelättiin
ettei hän pitkäikäiseksi tulisi. Noudattamalla lääkärin määräämää
elantojärjestystä vaara pääasiassa vältettiin; mutta jo
toistakymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän alkoi varsinkin ajoittain
kärsiä yhä enenevästä hengenahdistuksesta. Sen lisäksi saattoi häntä
aika ajoin vaivata jostakin ehkä perinnäisestä hermostonheikkoudesta
johtuva mielenmasennus, jolloin hän vetäytyi erilleen toisten
seurasta. Näin täytyi siis Antti Jalavankin kärsimyksillä maksaa
elämänilonsa, joka kuitenkin oli niin viatonta laatua.

Lopuksi asettautuu vastattavaksi kysymys, mikä se oikeastaan
oli, joka teki Antti Jalavan siksi tavallisuudesta eroavaksi
merkkimieheksi, joka hän todellisuudessa oli ja jona hän muistossakin
on elävä? Minusta vastaus ehdottomasti muodostuu tähän suuntaan,
miten sanat muuten voivatkin vaihdella: suuret ovat hänen ansionsa
suomenkielen ja erittäinkin virallisen kielemme kehittäjänä,
yksinäinen laatuaan "sydämensä neron" työ sytyttää unkarilaisten
ja suomalaisten keskinäiset heimolaistunteet, suuriarvoinen hänen
sanomalehtimies- ja kirjailijatoimensa; mutta unohtumattomin hän on
isänmaanrakkauden innostamana, kansallisen itsetiedon läpitunkemana
Suomen kansan miehenä. Semmoisena miehenä, aina valppaana, aina
valmiina panemaan voimansa, kykynsä, koko tarmonsa alttiiksi,
kun kansallinen sivistys, kun kansallisen elämän edistys oli
kyseessä, hänellä tuskin on meillä vertaa ollut. Semmoisena, se on
kansalaisena, ja toiseksi myöskin jalona lämminsydämisenä ihmisenä
Antti Jalava on aina esikuvaksi kelpaava. Oikein ja kauniisti
runoilija huudahti hänen hautansa partaalla:

    Niin kaunis elämä! Kuin satu saatu
    ajoilta, mailta, tätä paremmilta,
    elämä, jonka harvoin nähty laatu
    loi mieleen lämpöä kuin kesän ilta.

    Niin täyteläs, niin altis, tunneherkkä,
    kaikelle sykkivä, mi hyvää, suurta -- --



Antti Jalava puhujana.[27]


Olen jo ennen koettanut piirtää Antti Jalavan luonnekuvan, näyttäen
miten hänen isänmaanrakkautensa oli palava, miten hän väsymättömällä
innolla harrasti suomalaisuutta, miten hän verrattomalla reippaudella
oli mukana kaikissa kansallisissa riennoissa ja miten hän
iloisuudellaan, suoramielisyydellään ja ystävällisyydellään herätti
myötätuntoisuutta missä hän liikkui. Samassa osotin myöskin miten
hän oli monipuolisesti kyvykäs: sanomalehtimiehenä, kirjailijana,
puhujana. Nyt tahdon erittäin huomioonottaa tämän viimeisen puolen
hänen julkisesta esiintymisestään, vaikka luonnollista on, että
samalla tulen alinomaa koskettelemaan ja uusilla todisteilla
varmentamaan noita toisiakin hänen olentonsa piirteitä. Sillä hän ei
ollut kaunopuhuja, joka kehottaisi tarkastajaa pelkkiin tyylillisiin
ja esteettisiin tutkimuksiin, vaan oli hänen puheissaan sisällys
muotoa mieltäkiinnittävämpi, ja yksistään aiheiden laatu kuvaa miestä.

Jalava puhui niin keveästi ja luontevasti, että kuulijat eivät muuta
ajatelleet kuin että kaikki oli hetken tuottamaa. Todellisuudessa hän
tavan mukaan kotona valmisti puheensa. Sen todistaa kokoelma puheita,
joka on tavattu hänen erinomaisen huolellisesti järjestämiensä
jälkeenjääneiden muistiinpanojen, kirjeiden y.m. paperien joukosta.
Kokoelma käsittää noin puoli sataa puhetta 45 vuoden ajalta,
olematta sentään täydellinen. Käsikirjoituksista puuttuu suuriakin
puheita, niinkuin esim. Uudessa Suomettaressa painettu puhe
Kansallisteatterin peruskiven laskemisjuhlassa, ja samoin pienempiä,
joita hän piti ex tempore. Mutta siitä huolimatta kokoelma on niin
runsas, että se tarjoaa meille tilaisuuden luoda katseen Jalavan
koko elämän harrastuksiin ja nähdä kuinka hänen lähtökohtansa
muuttumattomasti oli rakkaus suomalaiseen kansaan ja isänmaahan.

Vanhimmat neljä puhetta ylioppilasajalta, 1860-luvulta ("Ensimäinen
puhe eläissäni 22/10 1864"), ovat n.s. virallisia puheita
Länsisuomalaisen osakunnan vuosijuhlista. Ajatuksen ja muodon
puolesta ne eivät ole parempia eikä huonompia kuin semmoiset
puheet tavallisesti ovat. Ne todistavat, ettei meillä (niinkuin
esim. amerikkalaisissa kouluissa) anneta nuorisolle mitään johtoa
puhumistaidossa. Sentähden ylioppilaamme niin harvoin osaavat
selvästi, lyhyesti, vaikuttavasti julkilausua sanottavansa. Jalavakin
oli autodidakti puhujana, ja vasta aikaa myöten hänen taitonsa tuli
huomattavaksi ja huomatuksi. -- Ensimäisissä puheissa ei vielä tavata
varsinaista "fennomaniaa", mutta kieli todistaa kuitenkin, että
puhuja oli osakunnan suomenmielistä vähemmistöä.

V:sta 1870 alkaen Jalava esiintyy toisessa ympäristössä, hän oli
ottanut varman aseman suomalaisuuden esitaistelijain rintamassa
ollakseen koko sydämellään osallinen sen voitoissa ja tappioissa.
Mainittuna vuonna hän 22/5 pitää nti Ottilia Meurmanille puheen,
jossa hän kiittää tätä Agaton Meurmanin veljentytärtä siitä että
hän, välittämättä epäsuosiosta, jota monella taholla osotettiin
kansallista teatteriharrastusta kohtaan, oli suomalaisissa
Preciosa-näytännöissä esiintynyt kappaleen päähenkilönä, ja 16/12
hän esittää rva Charlotte Raan maljan kiittäen, että ruotsalainen
taiteilijatar samoin oli avullaan edistänyt suomenkielisen näyttämön
aikaansaamista maassamme. Edellinen puhe oli ruotsinkielinen -- ainoa
laatuaan kokoelmassa -- luultavasti sentähden että saapuvilla oli
nti Meurmanin omaisia, jotka eivät ymmärtäneet suomea. Että Jalava
kuitenkin esiintyi puhujana, ei ole kumma, sillä hän oli suuri
naiskauneuden ihailija, ja tämä Preciosa oli harvinaisen suloinen
sekä lisäksi Turusta kotoisin -- länsisuomalainen niinkuin Antti
itsekin! Toisesta puheesta mainittakoon, että pääaiheena siinä oli
Lea-näytäntö (10/5 1869), joka aina palautettiin muistiin kun rva
Raata juhlittiin. Eikä se ollut harvinaista. Milloin vain sattui joku
teatterijuhla, silloin muistettiin tätä taiteilijatartakin, ja jollei
kukaan muu sitä tehnyt, niin teki sen Antti Jalava. -- Seuraavana
vuonna 7/6 Jalava V. Löfgrenin ja Betty Avellanin häissä esittää
morsiusparin maljan, toivottaen heille "sitä hiljaista rauhallisuutta
ja tyytyväistä mielialaa, joka seuraa ahkeraa työtä ja rehellistä
velvollisuuksien täyttämistä". -- Toisenlaisia aiheeltaan on kaksi
seuraavaa puhetta, nimittäin 25/5 1872 koululaisille kevätyhdistyksen
juhlassa pidetty, jossa Jalava kuvaten Suomen kevään kauneutta
panee kuulijainsa sydämelle velvollisuuden täyttää lupaus suosia ja
suojella pikkulintusia, jotka laulullaan tuottavat meille iloa, ja
toinen, päiväämätön, missä puhuja kertoo virolaisten harrastuksesta
perustaa vironkielinen oppikoulu orjuuden lakkauttamisen muistoksi
ja kehottaa suomalaisiakin rahankeräyksellä avustamaan yritystä.
Vaikka juuri silloin omat kouluolomme kysyivät kansalaisten varoja ja
tarmoa, kehotusta noudatettiin ja apua lähetettiin. Toinen asia on
että sittemmin venäläinen natsionalismi ja väkivalta teki virolaisten
puuhan tyhjäksi: kootut rahat anastettiin ja koulu tehtiin
venäläiseksi!

V. 1876 perustettiin Suomalainen klubi, ja kun Jaakko Forsman
kieltäytyi rupeamasta sen johtokunnan puheenjohtajaksi, valittiin
siksi Antti Jalava, joka klubin "ensimäisessä yleisessä kokouksessa"
18 p. syysk. piti avajaispuheen. Hän toivoo, että klubi osottautuu
syntyneeksi, niinkuin Ilmarinen,

    Vaskinen vasara käessä
    Pihet pikkuiset piossa,

joilla voidaan paljon aikaansaada, kansalle Sampokin takoa.
Klubihuone oli jo ollut kaksi kuukautta avoinna, mutta siellä ei
oltu paljon käyty, vaikka jäsenten luku jo oli 40 paikoilla. Jotta
sinne osattaisiin, oli klubisalin pöydälle iltasella asetettu "palava
kynttilä, jonka, niinkuin muinen Heron tulisoihtu Seston tornissa,
piti valollaan sisään johdattaa ulkona yön pimeydessä kulkevia klubin
jäseniä". Puheen pääsisällys oli kuitenkin valtiollista laatua.
Puhuja näet huomautti siitä, kuinka maamme suhde suureen Venäjän
valtakuntaan oli arkaluontoinen ja kuinka sentähden ylen tärkeää
oli että rajan takana meidän valtiollisia ja kansallisia elojamme,
meidän oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme, meidän pyrintöjämme
ja rientojamme oikein tunnettaisiin. Valitettavasti ei meidän
puoleltamme oltu mitään tehty tämän asian hyväksi. Venäläiset
sanomalehdet sisälsivät alinomaa vääriä tietoja maastamme, ja
tietysti niiden yleisö uskoi niitä oikeiksi. Mitä tähdellisintä
olisi, että tiedot oikaistaisiin, mutta ei vain omissa lehdissämme,
joita venäläiset eivät lue, vaan _Venäjän_ lehdissä. Asiasta
olisi klubissa keskusteltava ja toimeen ryhdyttävä, ja aika oli
puhujasta erittäin sopiva sentähden, että juuri silloin Suomen
ensimäinen teollisuusnäyttely oli kääntänyt venäläisten huomion
meihin ja valtiopäivät pian kokoontuivat käsittelemään tärkeää
asevelvollisuuskysymystä. -- Tuskin olisi voitu painavampaa asiaa
ottaa puheeksi, kuin Jalavan tässä mainitsema, mutta lähempiä
tehtäviä oli niin paljon, että se jäi sikseen. Ja kuka osasikaan
silloin uneksia mitä tulossa oli!

Seuraavat kaksi pientä puhetta palauttavat muistiin Suomalaisen
oopperan loistoajat. Arkadian lämpiössä toimeenpannuissa kekkereissä
4/9 1877 Jalava lausuu kiitokset ja jäähyväiset kapteeneille,
vapaaherra G. A. Gripenbergille ja A. von Knorringille, sekä
kapellimestari A. F. Leanderille, jotka kaikki olivat avustaneet
oopperanäyttämöä ja joiden nyt oli kaartinpataljoonan kanssa
lähdettävä Turkin sotaan. Hän toivottaa heille kuulien tuimassa
vinkunassa samaa intoa ja kestävyyttä kuin suloisten sävelten
soidessa Arkadiassa. Puoli vuotta myöhemmin, 11/3 1878, hän samassa
paikassa toivotti Ida Basilierin tervetulleeksi vierailemaan
oopperassa. Siinä tilaisuudessa oli ennen jäähyväismalja juotu
"nuorimmalle laulajattarellemme", Alma Fohströmille, joka oli juuri
päättänyt loistavan esiintymisensä, ja hänen sijaansa tuli nyt
"ensimäinen laulajattaremme", hän, jonka avulla ensimäinen ooppera
kansan omalla kielellä oli saatu toimeen ja joka siis täydestä syystä
voitiin lukea suomalaisen oopperan perustajiin.

V. 1879 J. Szinnyei ensi kerran oleskeli Suomessa, ja syksyllä,
4/10, Jalava ensi kerran näki hänet vieraana perheessään. Silloin
isäntä sydämellisellä puheella lausui hänet tervetulleeksi, hän
kun oli tullut tutustumaan kansaamme ja kieleemme, ja toivoi,
että hän täällä viihtyisi. "Me emme voi sinua kestitä Tokaijerin
hurmaavalla nesteellä, etkä sinä täällä voi kohdata sitä säihkyvää
tulta, joka kotimaasi kaunottarien lumoavissa silmissä ja
hehkuvilla poskilla palaa. Mutta sen sijaan saatat sinä täällä
kaikkialla, mihin tulet, löytää sitä harrasta ystävyyttä, jota
veli tuntee veljeänsä kohtaan, sitä sydämellistä rakkautta,
joka toisiinsa yhdistää kahden heimolaiskansan jäseniä. Ja
mitä kaunottariin tulee, et sinä siinäkään kohden sentään ole
mihinkään noitien maahan joutunut. Sinun ei tarvitse muuta
kuin katsella ympärillesi, huomataksesi, että Pohjan naisenkin
sinisilmissä saattaa löytyä lempeyttä, suloutta, viehättävyyttä,
vaikka tosin toista laatua kuin magyarein tytöissä; se ei polta,
niinkuin heidän, mutta se sen sijaan lämmittää eikä sammu niin
äkkiä." -- Samassa perheiltamassa isäntä piti toisenkin puheen,
nimittäin nti Kaarola Avellanille, joka oli palannut ulkomaiselta
opintomatkalta jatkaakseen työtään Suomalaisessa teatterissa. Tämän
puheen vakavassa osassa hän yhtyy siihen mielipiteeseen, jonka
näyttelijätär oli julkilausunut eräässä matkakirjeessään U. S:een,
nimittäin että näyttämötaiteemme "meillä niinkuin muualla tulee
olla _kansallinen_, s.o. ettei meidän näyttelijämme saa näytellä
ruotsalaisen, eikä saksalaisen, eikä ranskalaisen mallin mukaan,
vaan suomalaisen." Toisessa, humoristisessa, osassa puhettaan Jalava
"teatterin johtokunnan jäsenenä" huomauttaa, kuinka paljon harmia
ja vastusta näyttelijättäret tuottavat teatterille menemällä
naimisiin. Sen johdosta puhuja hartaasti pyytää nti Avellania olemaan
seuraamatta Aura-sisarensa esimerkkiä: "anna ilman armotta rukkasia
oikealle ja vasemmalle, kuinka paljon kyyneliä ja huokauksia se
matkaansaattaisikaan. Suoraan sanoen, minä olenkin sinun suhteesi
jotensakin rauhallinen, sillä tietääkseni et sinä pane liioin suurta
arvoa meihin miehiin. Mutta koska rakkaus, niinkuin vakuutetaan, on
sokea, ei liene haitaksi järkevimmällekin joskus huutaa: silmät auki!"

Szinnyei jäi sitte koko talveksi Suomeen, eläen veljellisessä
seurustelussa suomenmielisten kanssa. Paitsi kieltämme ja
kirjallisuuttamme hän oppi tuntemaan ajan kansalliset harrastukset.
Näistä oli tällöin oppikoulujen perustaminen ehkä kaikista tärkein,
ja Jalava kykeni häntä tutustuttamaan tähän kysymykseen. Sen näkee
kahdesta asiata koskevasta puheesta. Kupittaalla, kun 2/9 1879
juhlittiin yksityisen lyseon, ensimäisen suomalaisen oppikoulun
perustamista Turkuun, Jalava esitti eläköönhuudon kuudelle toiselle
uudelle koululle, nimittäin Viipurin, Porin, Lappeenrannan lyseoille
sekä Oulun, Kuopion ja Mikkelin tyttökouluille. Hän muistuttaa
ensin kouluhallituksen joku aika ennen julkilausumasta väitteestä,
että "useamman kuin kolmen korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen
perustaminen maahamme ei sovellu sivistyksen todellisiin etuihin".
Väite näytti puhujasta lähteneen yhtäläisestä katsantotavasta,
kuin se mainio määräys, jonka kautta kiellettiin muita kirjoja
suomenkielellä painattamasta kuin semmoisia, jotka koskivat
uskontoa tai maanviljelystä. Kansan vastalause oli pukeutunut
mahdollisimman jyrkkään muotoon, kun nyt oli olemassa yksitoista
oppilaitosta niitten kolmen julkisen lisäksi, jotka valtio todellakin
oli katsonut hyväksi perustaa. Näistä oli tänä syksynä mainitut
seitsemän avattu. "Seitsemän uutta koulua, puolen vuoden kuluessa
perustetut, yksityisten kansalaisten lahjoittamilla varoilla,
köyhässä Suomenmaassa, taloudellisessa suhteessa kovana aikana
-- se on todellakin ihmeellinen ilmiö, ilmiö, joka Suomen kansan
sivistyshistoriassa aina on pysyvä erinomaisena tapauksena --
niinkuin myöskin ne syyt ja olosuhteet, jotka ovat tämän ilmiön
aikaansaaneet." -- Puhuja ei kuitenkaan tahtonut viipyä katkerissa
muistoissa, vaan sen sijaan antaa ilon vallita. "Iloitkaamme ja
riemuitkaamme tänä kansallisten pyrintöjemme juhlapäivänä, joka
tuleville sukupolville on todistava, että kansallinen itsetunto,
isänmaallinen innostus, alttiiksi paneva uhraavaisuus ovat
elähyttäneet Suomen miehiä ja naisia aikana, jolloin sitä enemmän
kuin koskaan ennen tarvittiin. Toivokaamme, että nämät jalot
tunteet, jotka ovat kansallisuutemme elinehtona, eivät kansassamme
koskaan sammu, vaan alituisesti yhä runsaampia hedelmiä kantavat."
-- -- "Niinkuin Otavan seitsemän kirkasta tähteä Pohjolan tummalla
taivaalla loistakoot nämät seitsemän opistoa kirkkaasti kansallisen
sivistyksemme vielä hämärällä, mutta yhä valkenevalla taivaalla!"
Toista kuukautta myöhemmin, 11/10, klubin kokouksessa, jossa
Szinnyei, niinkuin Jalavan tervehdyssanoista näkyy, oli ensi kerran
saapuvilla, hän puhuu samasta asiasta, mutta koulujen perustamisen
synnyttämää iloa häiritsivät uudet huolet: kouluja uhkasi mullistus,
niitä kun tahdottiin muuttaa "utiliteetti-prinsiipin" mukaan;
toiseksi oli tietoon tullut, että vaikutusvoimaisella taholla
koetettiin rakentaa esteitä suomenkielen asettamiselle täysiin
oikeuksiinsa, joka neljän vuoden päästä olisi tapahtuva, ja
kolmanneksi uudet koulut, sanomalehdet ja teatteri vaativat entistä
enemmän kannatusta kansalaisten puolelta. Siinä seikkoja, jotka
tekevät ettei lepoa ole ajatteleminenkaan, vaan on aina oltava
"valmiit väsymättömään työhön ja melkoisiin uhrauksiin". Ensimäinen
menestymisen ehto on se että pysytään, yhdessä, kootaan rivit ja
toimitaan määrätyn ohjelman mukaan. --

Ensimäisessä puheessaan Szinnyeille Jalava oli kehottanut häntä
katselemaan ympärilleen Suomen neitosten piirissä, ja vieras oli
niin kiltisti noudattanut tätä neuvoa, että lähti täältä nuori vaimo
seurassaan. Kun nuori pari oli vihitty vanhassa kirkossa, vietettiin
häät Arkadian lämpiössä 9/5 1880. Siinä tilaisuudessa Jalava esitti
Unkarin maljan, ja koska puhe on lyhyt, mutta täysin miehen hengen
mukainen, otan sen tähän näytteeksi täydellisenä:

        "'Jos kypäriksi Luojan
        Ma mailman sanoisin,
        On Unkarini kaunis
        Sen töyhtö varmaankin!'

    "Näin lauloi kerran innoissaan Unkarin suurin runoilija Petöfi.
    Tämmöinen käsitys omasta maasta, että se on maista kaikista
    kaunihin, kallihin, ei ole ainoastaan Unkarin runoilijalla,
    se tavataan koko Unkarin kansassa, kaikissa sen jäsenissä,
    ylhäisistä alhaisimpaan, rikkaimmasta köyhimpään asti. Se
    tunne, jonka liekki kirkkaimmin, tulisimmin palaa jokaisen
    unkarilaisen povessa, on isänmaanrakkaus, rakkaus omaan
    kansallisuuteensa ja omaan kansalliseen kieleen. Se on, tämä
    isänmaan, tämä kansallisen itsenäisyyden rakkaus kaunein ja
    viehättävin puoli unkarilaisten kansallisluonteessa, ja se
    se myöskin on suojellut ja pystyssä pitänyt Unkarin kansaa
    niissä monissa kovissa myrskyissä, jotka ovat rajunneet heidän
    ihanan maansa ylitse, se se on, joka on tehnyt, että Unkarin
    valtio muutaman vuoden kuluttua saattaa viettää tuhatvuotista
    olemassaolonsa riemujuhlaa. Minä en suinkaan liioittele,
    jos väitän, että harvassa, kovin harvassa on se kansa, joka
    tulisessa isänmaanrakkaudessa ja kansallisessa itsetunnossa
    voisi magyareille vertoja vetää. Heidän isänmaanrakkautensa,
    heidän kansallinen itsetuntonsa ei ilmesty paljaissa sanoissa,
    kauneissa puheissa, koreissa runoelmissa -- vaan se ilmestyy
    työssä, teoissa, uhrauksissa; kun tarve vaatii, kun vaara uhkaa
    omaa maata, omaa kansallisuutta, heittää runoilija kanteleensa,
    kirjailija kynänsä, talonpoika auransa ja kaikki tarttuvat
    miekkaan, hengellä ja verellä noita kalliista kalliimpia
    aarteitaan puolustaaksensa, niinkuin tiedämme esim. vuosina
    1848--49 tapahtuneen. Minä pyydän, että me tässä tilaisuudessa
    tyhjennämme sydämellisen maljan tälle jalolle, mainehikkaalle
    sankarikansalle, rakkaalle heimolaiskansallemme. Eljen a magyar
    nèp, eläköön Unkarin kansa!"

Milloin Jalava piti jonkun puheen lähimmässä toveripiirissä, tapahtui
se luonnollisesti ilman valmistusta. Mutta on kumminkin olemassa
yksi semmoinen kirjoitettukin. Se on huhtikuun 16 p:ltä 1884,
jolloin August Hagmanin ystävät olivat kutsuneet hänet päivällisille
lausuakseen hänelle jäähyväiset, kun hän pitemmäksi aikaa lähti
ulkomaille. Hagman oli vuosikausia, melkein yksin, erinomaisen
tarmokkaasti hoitanut ja ylläpitänyt suomenmielistä ruotsinkielistä
lehteä, Morgonbladetia, jonka merkitystä kansallisen asian hyväksi
kestetyssä taistelussa tuskin voidaan liian suureksi arvata. Nyt
hänen terveytensä oli heikontunut ja voimat väsähdyksissä, ja
sydämestään ystävät soivat hänelle sitä levollisempaa elämää, jota
hän Suomen pankin edustajana valvoessaan setelinpainattamista
Kööpenhaminassa saisi nauttia. Jalavan puhe jakaantuu neljään
osaan. Ensiksi hän mainitsee Hagmanin ansiot hänen varsinaisessa
toimessaan ja esittää maljan "sanomalehdentoimittajalle", toiseksi
hän julkilausuu kaipauksen, jonka Hagman on jättävä ystäväpiiriin,
ja esittää maljan "ystävälle", kolmanneksi hän esittää maljan
"pohjalaiselle" ja neljänneksi "vanhalle pojalle", Näissä
jälkimäisissä puheenosissa voimme tutustua Jalavan leikilliseen ivaan
ja siihen tapaan, millä hän ja hänen pohjalaiset ystävänsä keskenään
pilalla pistelivät toisiaan. Näytteeksi otan tähän kolmannen jakson:

    "Veli Hagmanissa emme kunnioita ainoastaan etevää
    sanomalehdentoimittajaa ja hyvää ystävää, vaan vieläpä jotain
    muutakin, jotain, jos niin saan sanoa, korkeampaa. Hän on myöskin
    _pohjalainen_. Te kaikki, kunnioitettavat ystävät, tiedätte,
    mikä ylevä ominaisuus tämä ihmiselle on, sillä olettehan Te
    miltei kaikki pohjalaisia, joko Pohjanmaalla taikka täällä
    Helsingissä syntyneitä. 'Mi miehen kunto, mikä uljuus', niinkuin
    runoilija laulaa, pohjalaisessa! Kuka muu -lainen tahi -läinen
    meidän maassa saattaa hänelle vertoja vetää? ei savo- eikä
    lappalainen, ei hämäläinen eikä länsisuomalainen, uusmaalaisesta
    puhumattakaan. Varmaankin olisi Runeberg antanut Adlerereutzin
    lausua Munterista: 'hän oli pohjalainen', jos ei hän itse olisi
    ollut pohjalainen ja siis, niinkuin kaikki pohjalaiset, suuressa
    määrässä nöyrä ja vaatimaton. Minä, jolla ei ole kunnia lukea
    itseäni tuohon 'suurenen sukuhun', tuohon laajahan lajiperähän',
    ja jonka siis ei myöskään tarvitse antaa vaatimattomuudentunteen
    hillitä innostustani, minä saatan korkealle liehuttaa 'aatteen
    lippua' -- ei, vaan korkealle julistaa pohjalaisten mainetta ja
    kunniaa ja suuruutta -- tietysti kuitenkin sillä tarpeellisella
    muistutuksella, että Länsisuomesta se toki on, kuin ensimäinen
    valo ja sivistys on Pohjanmaallekin tullut. Hyvät herrat,
    ihastuksen, ihmettelyn malja _pohjalaiselle_ Hagmanille!"

Että Antti Jalavalla jo tähän aikaan oli puhujan maine, nähdään
siitä tosiasiasta, että hän 1884 valittiin samana vuonna
perustetun puheyhdistyksen esimieheksi. Ensimäisen ajatuksen
perustaa tämmöinen yhdistys oli maisteri J. A. Lyly ilmituonut
Kotikielen seuran kokouksessa 14/3, ja kohta sen jälkeen tuuma
toteutettiin. Vielä samana kevätkautena pidettiin 6 kokousta
puhe- ja deklamatsioniharjotuksia varten ja seuraavina lukukausina
niitä yhä jatkettiin; vuosijuhla vietettiin huhtikuun 1:senä, Suomen
mainioimman puhujan, Fredr. Cygnaeuksen, syntymäpäivänä. Ainakin
kaksi semmoista juhlaa vietettiin, 1885 ja 1886, ja kummassakin piti
Jalava alkajaispuheen. Edellinen sisältää seikkaperäisiä tietoja ensi
vuoden vilkkaasta toiminnasta, jälkimäisessä valitetaan, että
toisena vuonna jäsenten harrastus on ollut melkoista vähempi. Kun
yhdistyksessä oli huomattu retoriikan oppikirjan tarve, pyydettiin
professori Fritiof Peranderia semmoista kirjoittamaan. Hän lupasikin
käydä työhön käsiksi, mutta odottamaton, äkillinen kuolema esti häntä
täyttämästä lupaustaan. Vuosijuhlassa 1886 Jalava myöskin lausui
suomennoksen L. Kossuthin tulisesta puheesta kansankokouksessa
Szeged'issä 4 p. lokak. 1848, ja sen jälkeen lähetettiin Kossuthille
Turiniin unkarinkielinen tervehdyssähkösanoma.

Paitsi puheyhdistyksessä Jalava näinä vuosina esiintyi puhujana
Kalevalan 50-vuotisjuhlassa Kaivopuistossa 28/2 1885, jossa hän
luotuaan katsauksen kansalliseepoksemme vaikutukseen taiteen alalla
erittäin kohdisti huomionsa Robert Kajanuksen silloin uusiin ja
juhlassa soitettuihin Kalevalan-aiheisiin sävelteoksiin ja lopetti
esittämällä säveltäjän maljan, sekä Arkadia-teatterin näyttämöllä
19/4 1886, lausuen jäähyväissanat teatterista eroavalle vanhalle
näyttelijälle Ismael Kalliolle. Jälkimäisessä puheessa Jalava
mainittuaan Kallion ansiot näyttelijänä erityisesti kiittää häntä
kahdesta ominaisuudesta, jotka olivat vähemmän tunnetut ulkopuolella
teatterin likeisimpiä piirejä: hänen rakkaudestaan kieleemme ja
hänen säästäväisyydestään. Tästä puheen loppupuolesta otamme
seuraavan kohdan, joka näyttää kuinka siihenkin aikaan arvoa pantiin
suomenkielen viljelykseen:

    -- "Minä tarkoitan Kallion innokasta kansallista mielialaa
    ja hänen vilpitöntä rakkauttaan kansalliskieleemme. Tämä on
    ilmestynyt muun muassa siinä, että hän aina on lämpimästi
    harrastanut ja ahkeroinut kielen käyttämistä teatteritoveriensa
    kesken, ulkopuolella näyttämöäkin. Ja tämä ei ole minkään
    vähäpätöinen asia, kuin moni ehkä puusta katsoen saattaisi
    luulla. Jos oman kielen viljeleminen on tärkeä kaikille, jotka
    kansallisia pyrintöjä ja niitten voitolle pääsemistä harrastavat,
    niin se on kahta tärkeämpi näyttelijälle, varsinkin jos hän,
    niinkuin meillä usein on laita ollut, ei ole lapsuudestaan
    asti siihen täysin perehtynyt. Kaikkialla maailmassa pidetään
    kansallisteatteria kansallisen kielen ja sen viljelyksen
    mitä tehokkaimpana edistäjänä. Me tiedämme että esim.
    théâtre-français'ssa saadaan kuulla parasta, kauniinta franskaa.

    Tämä kielellinen tehtävä ei saa olla vieras meidänkään
    teatterillemme. Meilläkin on jo se aika tullut, jolloin
    kielemme puhtaudesta ja kauneudesta voi ja täytyy ruveta
    entistä enemmän huolta pitämään, suurempia vaatimuksia kuin
    tähän asti asettamaan. Mutta etupäässä sopii tätä, niinkuin
    sitä jo on julkisuudessa tehtykin, kansallisteatteriltamme
    vaatia. Siinä, jos missään, pitää saada kuulla virheetöntä,
    sujuvaa, kaunista, sanalla sanoen mallikelpoista kieltä. Tämän
    sekä kansallisessa että taiteellisessa suhteessa perin tärkeän
    tarkoitusperän saavuttamiseksi on muun muassa välttämättömän
    tarpeellista, että näyttelijät ja näyttelijättäret niin keskenään
    kuin mahdollisuuden mukaan muittenkin kanssa aina puhuvat sitä
    kieltä, jolla heidän on näytteleminen, sillä alituinen harjoitus
    on tässä, niinkuin niin monessa muussakin asiassa, paras
    opetusmestari. Ja tässä suhteessa on, kuten jo sanoin, hra Kallio
    ollut hyvänä ja kiitettävänä esimerkkinä kumppaneilleen.

    Vielä toisessakin suhteessa kunniavieraamme on jättänyt jälkeensä
    kauniin esimerkin, jota ei ainoastaan hänen teatteritoverinsa,
    vaan kaikkien meidän muittenkin ansaitsisi noudattaa. Tunnettu
    on että meidän köyhissä oloissamme näyttelijäin palkat eivät
    ole saattaneet olla liioin suuret. Mutta siitäkin pienestä
    palkasta, mikä Kalliolla on ollut, hän on ymmärtänyt ja voinut
    säästää niin paljon, että hän säästövaroillaan on voinut ostaa
    itselleen vähäisen maatilan, jonne hän nyt saattaa asettua
    huoletonna loppu-ikäänsä viettämään. Meidän nautinnonhimoisessa
    aikakaudessamme moinen säästäväisyys on yhtä harvinainen kuin
    kunnioitusta ja seuraamista ansaitseva ilmiö."

Kaksi lähinnä olevaa puhetta on Jalavan pitänyt Suomalaisessa
klubissa ollen yhä edelleen sen esimiehenä, edellisen 17/9 1887.
Silloin oli saatu huoneisto Kämpin hotellissa, ja puhuja kertoo
lyhyesti mitä vaikeuksia klubi oli varsinkin tyydyttävän huoneiston
hankkimisessa kokenut olemassolonsa 11 ensimäisenä vuonna. Sen
johdosta on klubielämä ollut lamassa, ja hän kehottaa hartaasti
jäseniä käymään klubissa ja arvelee, että melkoinen syy siihen
eripuraisuuteen, joka on alkanut suomenmielisten piireissä ilmaantua,
on se, että ei ole ollut lähempää seurustelua kansallismielisten
välillä. "Nuoremmat eivät ole olleet tilaisuudessa päästä likempään
tuttavuuteen vanhempien kanssa ja siten on suuremmassa tai vähemmässä
määrässä vieraannuttu toisistaan, väärinkäsityksiä ja epäluuloja on
syntynyt molemmin puolin, ja asiat ovat siten vähitellen joutuneet
sille ikävälle kannalle kuin ne ovat." -- (Sanat tarkottavat
sitä hajaannusta, joka vei "nuoren puolueen" syntyyn.) Toisessa
puheessa, 1/3 1888, Jalava tervehtii niitä eduskunnan jäseniä, jotka
olivat klubiin liittyneet, ja huomauttaa miten tärkeää on, että
maaseutulaiset ja helsinkiläiset toisiinsa tutustuvat; siitä on niin
toisille kuin toisillekin hyötyä.

Puheena olevan vuosikymmenen lopulta mainittakoon vielä puhe
kansalaiskokouksessa 8/11 1888, jossa Jalava innokkaasti kehottaa
suomalaisen teatterin avustamiseen, ja toinen häissä Ilmajoen
pappilassa 23/4 1889 -- puhe morsiamen vanhemmille, harras Suomen
vakavien kotien ylistys.

Seuraavalta vuosikymmeneltä ei ole kokoelmassa muuta kuin kaksi
puhetta, toinen teatterin 20- (13/10 1892) ja toinen saman laitoksen
25-vuotisjuhlassa (13/10 1897), molemmat saattaen mieleen rva
Raa-Winterhjelmin ansiota kansallisen teatterin syntymisestä ja
edistymisestä.

Tullaan sitten vuosisadan vaihteeseen ja tukaliin valtiollisiin
oloihin. Että sekin aikakausi olisi kuvastuva Antti Jalavan
puheissa, on itsestään ymmärrettävää. Se tapahtuu ensi kerran
28/8 1900 pienessä juhlassa Kaivopuiston ravintolassa, johon
olivat kutsutut J. Szinnyei ja hänen rouvansa. Nämä olivat näet
oleskelleet Suomessa sukulaisten ja ystävien luona ja olivat nyt
lähtemäisillään paluumatkalle Unkariin. Lämminmielisessä puheessaan
rakkaille vieraille Jalava kertoo läsnäoleville mitä he kotimaassaan
olivat tehneet maamme asian hyväksi, esittäen samalla venäläisen
sortopolitiikan aiheuttamia mielialoja meillä. -- Vuotta myöhemmin,
17/11 1901, Jalava taas puhuu teatterin puolesta. Hän näet onnittelee
Kasimir Leinoa sen menestyksen johdosta, jonka runoilija oli
saavuttanut suurella historiallisella draamallaan, "Jaakko Ilkka
ja Klaus Fleming". Lähtökohtana on siinä kansallisen ohjelmiston
ääretön tärkeys kansallisteatterille. -- Kovimmilta sortovuosilta ei
ole mitään puhetta säilynyt, mutta alkaessaan ensimäisen luentonsa
suurlakkoviikon jälkeen, 8/11 1905, Jalava puhuttelee kuulijoitaan
seuraavaan tapaan:

    "Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme
    yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette
    saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.

    Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun
    päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut
    kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli
    yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto
    Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa,
    niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen
    vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät
    ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista
    hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö,
    yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen
    sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo
    vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä,
    ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten
    vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella
    vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja
    riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.

    Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen
    vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava,
    ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset
    liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin
    reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä
    hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset
    tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan,
    alottaen vapaussotansa 1848--49, jossa olisivatkin päässeet
    voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He
    sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi
    vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin
    heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja
    santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla
    taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.

    Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi
    Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän
    kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi
    ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt
    sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään
    yhdistetyn Suomenkin vapaus -- ulospäin.

    Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu
    se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi
    kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään,
    että maassamme nyt on alkanut _kansanvaltaisuuden aatteen_
    valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen
    palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen
    alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen
    kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät
    asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan."

Seuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti
sen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven
rannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä
enää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta
hänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina
elivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen
sanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen
aikaan.

    -- "Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon
    ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut
    vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen
    terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei
    kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta
    sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti
    minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen
    sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua
    surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi,
    että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien
    suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.

    Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät
    ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään
    hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä,
    muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä
    sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors
    Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä
    suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua
    elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria
    ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että
    kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee
    sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän
    lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan
    kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'

    Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se
    tuli ensi kerran näkyviin -- 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin
    muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin
    sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa
    puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella
    sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi
    sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien
    surullisin ilmiö.

    Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus,
    mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen
    hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue
    on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua
    lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut
    nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja
    suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti
    ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman
    hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan,
    kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen
    saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman
    esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin
    seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien
    sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö
    näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.

    Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan,
    kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja
    ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa
    asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja
    menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi,
    jotta kerrankin tunnussanamme _Suomi suomalaisille_
    pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien
    suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin
    pienempien -- sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita
    'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa -- suomalaisen
    sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon,
    varttukoon!"

Vielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta
asiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta
myöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena
tähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5
1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta
on säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen,
hartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi
niin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen
Tapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: "Te olette
kansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy
taikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja
elämää" -- hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen
uuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti
olevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa
tulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. --

    "Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella
    tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on
    heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia
    suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee
    sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' --
    sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti -- niin,
    jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto
    taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala
    tahtoo.

    Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi
    työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan
    liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen
    soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet
    monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa.
    Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä
    päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja
    välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja
    vahvistamisessa.

    Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole
    liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja
    sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni:
    _eläköön innostus_, vaan: _syntyköön innostusta_ kansallisuutemme
    kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran
    Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin
    sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa,
    rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi.
    Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän
    vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta
    jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me
    poistumme ikuiseen lepoon." --

Keväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta,
mutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä.
Sentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa
joukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan
toimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin
puheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom,
joita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi
poistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin;
mutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon
kansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä,
Suomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja
kääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta
Bergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä
maaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta
nähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin
julkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva
osallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. -- Toisenkin kerran
Jalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä
21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla
taiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. --

Viimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys
nojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1
1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat
käytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta,
joita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että
ne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous
päätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian
haltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi
sanomalehtimiestenkin osalle.

Näin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa
asti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu
näet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este
ilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin.
Kokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on
merkitty: "ei pidetty". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt
syynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen
morsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili
Suomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta -- "E. G. Palmen
ehti ennen (!)".

Niin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat
otteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että
niistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi
paikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen,
mutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy
vakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään
korutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin
aina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa
sitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta
taikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo
erittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan
unkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi
varsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi
liian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta
hän oli _hyvä puhuja_. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen,
hänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama,
sanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä
oli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.



ALBERT EDELFELT



Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.[28]


Suomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna
[1910] toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1
p. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada
mahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan
hänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi
kunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö
täyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet
ovat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu
näyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa
yrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä
sydämestään toivoo.

Väärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta
kiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä
kun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä
vuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella
en niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on
julkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme
lunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan
ulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen
persoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta
vielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.[29]
Edelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan
myöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on
verraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä,
persoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella
sitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla,
missä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen
osan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin
tehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän
eheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme
merkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan
vieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?

Taiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän
meillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan
naturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin
nimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille
osotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä
alkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta
tavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa
hän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä
taidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta
hengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat
hänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen "aateyhteys" äidin
kanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun
muassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa
maltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka
hänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla
(jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän
oli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti
hämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan
ryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin,
se on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän
otti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin
Kuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään
noudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa
nähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin
nuoruuden vaikutelmiin. -- Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on
tärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana
luettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.

Mihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle
pantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, _Henri
Amic_, julkaissut kirjan,[30] joka sisältää muistelmia erinäisistä
taiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä -- ja yksi näitä
taiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän,
tekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä
kirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden
suomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta
valoa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on
omansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja
toiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä
oli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan.
Viimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja
niissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille
kirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen
hienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa
selittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin
tuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta
näkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt
tutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä,
johon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa
Tukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin
huomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku
ystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista
merkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen
ystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä
kun taulu "Jesus ja Mataleena" oli valmistunut, Edelfelt tapasi
Dagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli
äitinsä, m:me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää
taulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in
läsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia
korjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon)
noin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän
arvosteluun oli ehdoton.

Mitä kirjeiden muotoon tulee, Amic huomauttaa Edelfeltin "melkein
täydellisestä" ranskankielen taidosta ja hänen esitystapansa
"sirosta yksinkertaisuudesta". Tunnettua on että taiteilijamme osasi
ranskaa erinomaisen hyvin; kun ranskalainen kirjailija kuitenkin
käyttää arvosanaa "_melkein_ täydellinen", niin lienee syynä
siihen itse ajatustapa, joka tietenkin on suomalainen tai ainakin
pohjoismaalainen. Tunteiden ilmaisun suoruudessa ja vilpittömyydessä
näet tunnemme oman kansalaisemme, miten hän tavotteleekin
ranskalaisen siroa sanontatapaa.

Kaikki kirjeet, joista ei muuta sanota, ovat osotetut Henri Amic'ille.

    Helsingissä 1 p. tammikuuta 1894.

    Rakas ystäväni!

    Kuukausia sitte herään joka aamu vakaalla aikomuksella kirjoittaa
    sinulle, mutta tapani mukaan annan ajan juosta sormieni
    välitse ja panen iltasin maata kiroten saamattomuuttani.
    Vasta uudenvuodenpäivä on karkottanut velttouteni, ja käytän
    tätä hetkeä toivottaakseni sinulle kaikkea onnea ja vielä
    kiittääkseni sinua ystävyydestä, jota lakkaamatta olet minulle
    osottanut. Tiedämme kaikki että sinä, ystävä Amic, olet ystävistä
    paras, enkä voi sanoin lausua kuinka viimeinen todistus tästä
    hienotuntoisesta ja epäitsekkäästä ystävyydestä on minua
    liikuttanut: tarkotan sitä että kutsuit luoksesi sairaan ystäväni
    Sparren. Vietettyään pari viikkoa Bouleaux'ssa hän on sinulle
    ikuisesti kiitollinen; että hän terveeksi tulleena on voinut
    mennä naimisiin sen viehättävän nuoren neiden kanssa, joka nyt on
    rva Sparre, se on suureksi osaksi sinun ansiosi.[31]

    Koska ikuisuus on siitä kulunut kun sinut näin -- seitsemän
    kuukautta, luullakseni -- aion nyt väsyttää sinua kertomalla mitä
    kaikkea olen tällä ajalla tehnyt.

    Kesä oli kovin levoton. Ensiksi oleskelin vaimoni ja poikani
    kanssa kuukauden Norjan vuoristossa. Tulos oli sangen hyvä
    vaimooni nähden: hän on alkanut tulla entiselleen, niin että
    luulen voivani perheineni asettua Parisiin... Sen jälkeen
    matkustin Tanskaan maalatakseni muotokuvia eräässä sikäläisessä
    linnassa. Palattuani Suomeen tapasin äitini vaarallisesti
    sairaana ja koin monta tuskallista hetkeä ennenkuin hän parani.
    Kiitän Jumalaa, että hän jälleen on terveenä niinkuin ennen,
    vaikka taudin uusinta uhkaa meitä kuin mikä Damokleen miekka.

    Ryhdyin silloin rohkeasti tuohon äärettömään kankaaseen, viisi
    metriä korkea ja puolikolmatta leveä, (Jesuksen syntymä,[32]
    josta olen sinulle puhunut), ja kaikki meni hyvin puolitoista
    kuukautta, kunnes appeni sairastui, huononi huononemistaan
    ja kuoli 14 p. joulukuuta. Murheen painamana ja valvomisesta
    uupuneena vaimoni silloin sairastui influenssaan, ja poikani
    samoin. Nyt he sentään, Jumalan kiitos, ovat toipumassa! Viime
    ajat ovat, niinkuin näet, olleet surullisia ja synkkiä.

    Aion ensiksi maalata suuren tauluni valmiiksi; matkustan sitten
    Tanskaan, jossa yksi muotokuva on viimeisteltävänä, ja jatkan
    sieltä Parisia kohti, jossa toivon olevani keväällä. Siinä
    suunnitelmani.

    Ei olisi totta, jos sanoisin olleeni kaipaamatta Parisia ja
    sikäläisiä ystäviäni. Mikä minua lohduttaa, on tieto, etteivät
    he unohda minua; eivät he ainakaan vielä ole sitä tehneet.
    Luulen ettei minulla missään ole uskollisempia ystäviä, ja
    puhe ranskalaisen epäluotettavaisuudesta on noita perin vääriä
    lauseparsia, joita vain tyhmyrit, kateelliset ja tietämättömät
    toistavat.

    Totta puhuen juuri parisilaisia ystäviäni ja heidän
    muodostamaansa henkistä piiriä minä kaipaan. Sitävastoin minä
    tuskin ajattelenkaan sikäläistä seuraelämää ja bulevardin
    asfalttia. Ja miksi niin tekisinkään, jos ikävöin Emile Blavet'n
    tai Armand Silvestre'n proosaa, niin saahan _Figaron_ ja _Gil
    Blas'n_ jokaisessa Helsinginkin kahvilassa; ja mitä seuraelämään
    tulee, en tarvitse muuta kuin avata paronitar Staff'in _Le
    savoirvivre_ saadakseni kohta kylläkseni siitä puolesta Parisin
    elämää.

    Sillä rauhalla, joka vallitsee syrjäisessä maassa, semmoisessa
    kuin meidän, on myöskin viehätyksensä. Täällä tekee työtä
    ilman tilaisuutta liiaksi puhua taiteesta, tällä tottuu hyvään
    järjestykseen, joka pelastaa pienissä rahoissa tuhlaamasta
    innostuksensa ja luomisvoimansa pääomaa. Ainoastaan hyvin
    harvoin näen täällä taiteilijoita, mutta kun se tapahtuu,
    huomaan ilokseni, että minä, vaikka pian täytän neljäkymmentä
    vuotta, kumminkin olen "nuorta polvea". Olemme tositeossa
    saaneet syntymään nuoren koulun, aitomodernin, ja pääasiassa
    hyvän. Kirjailijat, maalaajat, säveltäjät, kaikki viimeistä
    kuosia, melkein symbolisteja, mutta paremmin norjalaisen kuin
    Sâr Peladanin koulua. Varsinkin on merkittävä nuori säveltäjä,
    Jean Sibelius (älä unohda tätä nimeä, se on kerran tuleva
    kuuluisaksi, ja Parisissa häntä soitetaan kaksikymmentä vuotta
    hänen kuolemansa jälkeen), joka, minun mielestäni, on erinomainen
    taiteilija.

    Suuri dekoratiivinen tauluni _Jesuksen syntymä_ ei voi tulla
    näytellyksi Parisissa, se on vaadittu asetettavaksi kirkkoon
    toukokuulla. Salonkiin minulla siis ei ole muuta kuin uusi äitini
    muotokuva ja yksi lumimaisema (effet de neige) -- näet että
    noudatan neuvojasi --, "jos" huomaan nämä taulut hyviksi, ja
    "jos" ne saavuttavat varsinkin Dagnanin hyväksymisen.

    Kuinka Dagnan voi? Mitä hän tekee? Olen juuri kirjoittanut
    hänelle, mutta odottaessani [vastausta] olisin hyvin kiitollinen,
    jos antaisit tietoja hänestä ja kaikista ystävistämme.

    Olen lukenut kirjasi George Sandista täällä erään naisen
    luona. Ilmaisematta että tunsin tekijän minä kysyin, mitä hän
    siitä piti: "Kirja on vakavan, teeskentelemättömän tunteen
    läpitunkema, hän vastasi; se on niitä harvoja teoksia, joita me
    pohjoismaalaiset täysin ymmärrämme." Arvaapas, olinko iloinen.

    Onko tänä vuonna Bouleaux'ssa vietetty jouluyötä?[33] Surullisina
    juhlina, joita minä olen elänyt, on ajatukseni usein harhaillut
    aina vieraanvaraiseen taloon saakka Gouvieux'n lähellä.

    Mitä tekee Gunnar Vennerberg?[34] Onko hänen parannuksillaolonsa
    Uriage'ssa tuottanut hyviä tuloksia?

    Vaimoni ja minä lähetämme M:me Borget'lle parhaimmat,
    vilpittömimmät onnentoivomuksemme uudeksi vuodeksi.

    Minä uudistan onnitteluni sinulle, ja pyydän anteeksi, että olen
    koko ajan puhunut itsestäni. Luja kädenpuristus aina hartaalta

                                     Albert Edelfeltiltäsi.

Seuraava kirje on kirjoitettu nuorelle Jean-Baptiste Pasteurille
hänen isänsä, mainion tiedemiehen, kuoleman jälkeen:

    Helsingissä 2 p. lokakuuta 1895.

    Rakkahin ystäväni.

    Kaikki maailman sanat ilmaisisivat ainoastaan hyvin
    vaillinaisesti mitä minä tunsin, kun sanomalehdissämme kohtasin
    onnettoman sähkösanoman Mr Pasteurin kuolemasta. Tiesin kyllä
    mitä isänne, jota viisitoista vuotta olen ihaillut, kunnioittanut
    ja rakastanut, minulle merkitsi, mutta vasta nyt on minulle
    selvinnyt, mikä sija, mikä ääretön sija hänellä oli sydämessäni,
    sillä minä itken häntä niinkuin isääni, ja maailma on minusta
    tyhjä kun hän on poissa. Hänen minulle alituisesti osottamansa
    ystävällisyys, jonka arvoinen niin hartaasti olisin tahtonut
    olla, hänen minulle tuhlaamansa hyvyys, tuo hyvyys, joka monena
    synkän surun hetkenä on minulle ollut ainoa valonsäde, olisivat
    riittäneet herättämään minussa ikuisen kiitollisuuden. Mutta
    sitäkin enemmän olen hänelle velkaa: tämä suuri mies, jonka sydän
    oli hänen neronsa laatuinen, on minussa elähyttänyt uskoa hyvän
    lopulliseen voittoon, hän on todistanut, että elämä ansaitsee
    elämisen vaivan, koska tämän kurjan maan päällä meidän kaltainen
    mies voi olla niin todellisesti suuri, koska täällä vielä on
    tavattavissa semmoinen älyllinen ja siveellinen kauneus, joka
    mitä välittömimmin virtaa Jumalasta.

    Tiedän että Ranska ja koko ihmiskunta itkevät hyväntekijäänsä,
    mutta en voi vielä kiinnittää mieltäni heidän suruunsa: tämän
    avatun haudan edessä olen liian täynnä omaa ja teidän suruanne.
    En voi lakata ajattelemasta teitä kaikkia, jotka kannatte hänen
    nimeään ja joille hän oli kaikki: isä, keskipiste, ylpeys ja
    hellyyden esine. Miten hän teitä rakastikaan, ja miten te häntä
    ihailitte! Kunpa olisin Parisissa voidakseni tällä hetkellä
    seisoa tämän ruumisarkun edessä, jonka kaikista maailman maista
    tulleet laakerit peittävät, ja sanoakseni sille, joka siinä
    nukkuu pitkän, kunniakkaan työpäivänsä jälkeen, kuinka harras
    kiitollisuuteni häntä kohtaan on syvä ja ikuinen, kuinka siunaan
    hänen muistoaan.

    Sanokaa, rakas ystävä, m:me Pasteurille, m:me Jean-Baptistelle,
    m:me Vallery-Radot'lle, hänen miehelleen ja lapsilleen, että me
    mitä vilpittömimmin otamme osaa heidän äärettömään suruunsa, ja
    että me kaikki käsitämme tämän korvaamattoman tappion, niinkuin
    olisi suru kohdannut omaa perhettämme.

    Syleilen teitä sydämellisesti. Teidän aina harras

                                Albert Edelfelt.

Nyt seuraava kirje on osotettu René Vallery-Radot'lle:

    Helsingissä 11 p. syyskuuta 1901.

    Rakkahin ystäväni.

    Tiedätte Jean-Baptisten kautta ja lähettämästämme
    ilmotuskirjeestä mikä julma suru on meitä kohdannut. Isku on
    sitä kauheampi, kun me kuukauden ajan olimme huomanneet äitini
    terveyden ilmeisesti paranevan. Jopa olivat lääkärit sanoneet,
    että voisin ajatella lokakuulla matkustaa Ruotsiin (muutaman
    tärkeän muotokuvan tähden).

    Lauantaina 24 p. elokuuta äitini oli ollut erittäin iloinen ja
    hyvissä voimissa. Hän kertoi minulle paljon kihlajaisistaan,
    olostaan Marseillessa, toisen keisarikunnan synnystä,
    isästäni. Hän istui pianon ääreen ja soitti suureksi iloksemme
    musiikkikappaleita, jotka hän ennen muinoin oli säveltänyt ja
    jotka me niin hyvin tunsimme. Vaimoni saapui illalla erään
    ystävättären kanssa, ja me ryhdyimme tavallista suurempiin
    valmistuspuuhiin viettääksemme äitini syntymäpäivää 25 p.
    elokuuta. Olin antanut sidottaa kuvittamani _Runebergin Vänrikki
    Stoolin tarinat_. Olin antanut painattaa kirjan loistopaperille
    ja illalla sepitin omistuskirjotuksen, "sille, joka oli minua
    opettanut lukemaan tätä kirjaa sekä rakastamaan isänmaata ja
    runoutta".

    Olimme jo panneet maata, kun sisareni klo yksitoista tuli
    minulle sanomaan, että äidilläni oli kuume. Molemmat lääkärit,
    jotka olivat läheisiä naapurejamme, riensivät meille. Mutta he
    antoivat kovin vähän toivoa. Tauti oli ankara vatsakuume (fièvre
    gastrique), ja sydän toimi kovin huonosti.

    Kertoa teille kuinka hädissämme olimme niinä neljänäkymmenenä
    tuntina, jotka tauti kesti, onhan se tarpeetonta, vai miten?

    Tiedätte mitä äitini on ollut meille kaikille. Olemassaolomme
    aurinko, keskipiste, epäjumala! Hänen persoonallisuutensa
    oli erinomaisen voimakas ja mukaansa tempaava, parhaimmat
    taiteilija-ponnistukseni johtuvat hänestä. Äitini oli
    kaksikymmentä vuotta minua vanhempi: hän oli luonteeltaan hyvin
    nuori ja minä olen viisitoista vuotta sisariani vanhempi.
    Siten hän oli minulle vanhempi sisar yhtä paljon kuin äiti,
    ja me olemme koko ikäni eläneet läheisessä aateyhteydessä.
    Ihanteellinen henki, joka täytti hänen olentonsa, luja
    luottamuksensa Jumalaan ja oikeuden lopulliseen voittoon,
    hänen iloinen rohkeutensa ja ylevä tapa käsittää taidetta ja
    elämää, kaikki tuo oli minulle ihan välttämätöntä vastapainoksi
    sille, mitä minussa itsessäni on epäröivää ja pessimististä.
    Sisarparkani ovat kuitenkin paljon surkuteltavammat. Kunpa me,
    vaimoni ja minä, voisimme sulostaa heidän kauheaa yksinäisyyttään!

    Kuinka usein onkaan äitini puhunut teistä kaikista tänä kesänä!
    Hän luki usein kaunista kirjaa[35] Mr Pasteuristä, jonka olette
    antanut sisarelleni, ja hänen katseensa loisti aina kun hän
    mainitsi tämän suuren nimen.

    Selaillessaan Parisista tuotuja albumejani hän erittäin kiinnitti
    huomionsa nti Camillen piirustuksiin: "Kas tuossa silmät, jotka
    ovat mieleni mukaiset", hän virkkoi. Minä luin hänelle kirjeenne
    jälkikirjoituksen: "Camille pyytää, että lähetätte kirjeenne
    ilman postimerkkiä: se on hänen tapansa ilmaista vastalauseensa
    kotkaa vastaan."

    "Oi, mikä kelpo nuori tyttö!" äitini lausui nuorekkaan vilkkaasti
    nousten nojatuolistaan, "sitä minä häneltä odotin".

    En voi jatkaa, sillä kaikki nuo muistot liikuttavat minua enemmän
    kuin voin sanoa. Ilmottakaa minulle vain, oletteko saanut tämän
    maksamattoman kirjeen, ja minä kirjotan teille laajemmin.

    Kreivi Snoilsky, Ruotsalaisen akatemian jäsen, kirjotti minulle
    kesäkuulla: "Tunsin jo Mr Vallery-Radot'n oivallisen kirjan.
    Hän on asetettu vakavien ehdokkaitten luokkaan, joita on sangen
    vähän".[36]

    Näkemiin asti, rakas ystäväni; vaimoni, joka on ollut ihailtava
    tänä koetuksen aikana, sillä hän on huolimatta suuresta
    murheestaan hoitanut kaikki käytännölliset asiat, palauttaa
    itsensä hyvään muistiinne ja samoin sisarenikin. Pyydän että
    esitätte kaikille omaisillenne vilpittömät ja kunnioittavat
    tervehdykseni, ja luottakaa suuren ja muuttumattoman
    kiintymykseni tunteisiin.

                                   Vanha, harras ystävänne
                                       Albert Edelfelt.

    Helsingissä 17 p. syyskuuta 1901.

    Rakas ystäväni!

    En osaa koskaan sanoa mitä kaikkea hyvää kirjeesi on minulle
    tehnyt. Semmoisina elämänhetkinä on avun tarpeessa ja sentähden
    sana lausuttuna ystävän sydämestä vaikuttaa paljon enemmän
    kuin kaikki maailman filosofiset tutkielmat. Tunnen itseni
    hirmuisen yksinäiseksi! Tämä voi kuulua oudolta perheenisän
    suusta, mutta äitini oli minulle isä ja äiti, veli ja sisar. Olen
    sisariani paljon vanhempi. Isäni kuoli, kun he olivat lapsia.
    Sitäpaitsi elin lähimmässä aateyhteydessä äitini kanssa, joka
    oli luonteeltaan niin nuori, niin taiteilija, niin luottava
    tulevaisuuteen sekä hyvän ja oikeuden lopulliseen voittoon.
    Häntä kaipaan yhtä paljon Ranskassa kuin täällä, sillä pian
    kolmenakymmenenä vuotena olemme lakkaamatta kirjeissä vaihtaneet
    ajatuksiamme. Pitkiä aikoja olemme kirjoittaneet toisillemme joka
    päivä. Harvoin olen tavannut hänen vertaistaan taiteilijasielua,
    en koskaan, luullakseni, päivänpaisteisempaa, iloisemmin rohkeata
    persoonallisuutta. Epäröiminen ja pessimismi luonteeni pohjalla
    tarvitsivat välttämättömästi sitä nuoruuden lähdettä, joka hänen
    sydämensä oli, -- tämä sydän, joka ei koskaan vanhentunut!

    Suomen onnettomuudet antoivat ensimäisen iskun äitini
    terveydelle. Hän joka oli kasvanut maamme kauniina kirjallisena
    aikakautena, suurimman suomalaisen runoilijan, Runebergin,
    silmien edessä, hän joka iloiten oli nähnyt miten tätä
    kaunista rakennusta rakennettiin: vapaata, koulunkäynyttä,
    taiteellista, ihanteenpalvelukseen antautunutta Suomea, hän
    kärsi liian julmasti nähdessään, miten riehui taantumus- ja
    venäläistyttämisinto, jonka aitotatarilaisen hävityshengen oikku
    oli alkuunpannut.

    Kunpa voisin tehdä työtä, tehdä työtä unohtaakseni kiehuvan
    tuskan! Mutta se on hyvin vaikeaa, ja siveltimet putoavat
    käsistäni.

    Olemme paljon ajatelleet Gunnar Vennerberg parkaa. Äitiäni, joka
    suuresti ihaili hänen isänsä kykyä, koski läheltä tämän sairaus.
    Skandinaavian sanomalehdet julkaisivat tavantakaa tietoja hänen
    terveydentilastaan.

    Uskotko? äitini oli hyvin, hyvin voimissaan toissa päivänä
    ennen kuolemaansa, mutta hänen mielensä oli aivan kiintynyt
    Nordenskjöldin kuolemaan ja Vennerbergin, hänen nuoruutensa
    mielisäveltäjän, sairauteen. Hän oli erittäin ihastunut
    musiikkiin, jonka Gunnar Vennerberg oli säveltänyt Davidin 23:tta
    psalmia varten, ja me olemme kaiverruttaneet muutamia sanoja
    siitä psalmista hänen ruumisarkkuunsa.

    Ystäväsi Baldensperger, joka onnekseni on minunkin ystäviäni,
    on hyvin herttainen, ja sanon sen painolla: meistä, vaimostani
    ja minusta, tuntuu ikävältä, että olemme tavanneet hänet niin
    surullisissa oloissa ja voineet niin vähän tehdä hänen hyväkseen.

    Vaimoni on ollut ihailtava tällä murheellisella ajalla. Hän on
    niin huolehtinut kaikista käytännöllisistä asioista, että hän
    nyt väsymyksestä nääntyneenä on vuoteen omana. Sisareni, joita
    on syytä enemmän surkutella kuin minua -- sillä he ovat yksin
    maailmassa, ovat osottaneet uskaliaisuutta, joka muistuttaa
    äitiäni. Esitä kunnioittavin ja myötätuntoisin kiitollisuutemme
    m:me Borget'lle ja tervehdi sydämestä Dagnania ja kaikkia
    ystäviämme. Kirjoitan jonkun päivän päästä Dagnanille. Puserran
    lämpimästi käsiäsi ja kiitän sinua yhä uudestaan. Anna tietoja
    itsestäsi hartaalle ystävällesi

                                          Albert Edelfeltille.

    Firenze, 28 p. huhtikuuta 1903.


    Rakkahin ystävä.

    Aikoja sitten olen sinulle kirjoittanut Suomesta lausuakseni
    kuinka vaimoni ja minä otamme osaa suruun, joka on sinua
    kohdannut, ja kuinka me pidimme hänestä, jonka poismenoa itket.
    Emme koskaan unohda sitä suoraa ja todellista myötätuntoisuutta,
    jota m:me Borget on meille osottanut.

    Saan vilpittömästi kiittää sinun kauniista kirjastasi _En
    regardant passer la vie_, jonka me molemmat olemme lukeneet
    mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Usein ovat kyyneleet nousseet
    silmiini uudestaan eläessäni Bastien-Lepagen aikaa, niin täynnä
    innostusta ja toivoa.

    Sairaina, influenssan vaivaamina, epätoivoisina nykyisen
    hallitussuunnan tuottamista valtiollisista vainoomisista ja
    rettelöistä, janoten aurinkoa, taidetta ja rauhaa lähdimme
    kuusi viikkoa sitten Italian matkalle. Mutta nautinto ei ole
    täydellinen. Ensiksikin kauhea ilma (Ranskassakin olette sitä
    kokeneet), toiseksi mitä pahimpia valtiollisia uutisia kotoa.

    Tsaari on tosiaan nimittänyt hirmuisen Bobrikoffin Suomen
    diktaattoriksi. Hän on alkanut diktatuurinsa -- joka antaa
    hänelle oikeuden ilman tutkimusta, ilman tuomiota karkottaa
    ja lähettää Siperiaan kenen hän tahtoo -- ajamalla maanpakoon
    kymmenen Suomen etevintä miestä, joiden joukossa muutamia
    lähimpiä ystäviäni. Sisareni, jotka ovat kotona poikani kanssa,
    kertovat törkeästä raakuudesta, millä santarmit tekevät
    tarkastuksia karkotettujen äitien ja omaisten kodeissa. Etkö
    tuntenut kreivitär Mannerheimia Parisissa? Häntä, jolla oli niin
    kaunis ääni, m:me Marchesin oppilasta? No niin! hänen miehensä
    ja hän itse ovat ensimäiset karkotuslistalla. Ne jotka aiottiin
    lähettää Siperiaan ovat onneksi päässeet pakoon; toiset lähtevät
    ulkomaille, mutta melkein kaikki joutuvat vararikkoon maanpaon
    kautta.

    Tähän aikaan saa tottua kaikkeen, mutta isku on kuitenkin ollut
    meille kauhea. Vaimoni, joka tahtoi seurata minua Parisiin,
    palaa kotiin suoraan Baselin kautta, terveydeltään huonompana ja
    rasittuneempana kuin lähtiessään.

    Minun on maalattava toisinnos Pasteurin muotokuvasta Parisissa.
    Vihdoin on minulle luvattu, että alkukuva on asetettava
    Luxembourgiin -- myöhäinen oikeus! -- Minulle on oleva suuri
    ilo jälleen nähdä teidät kaikki Parisissa ja muutamia kuukausia
    tuntea olevani taiteilija ja ajatteleva ihminen!

    Suo anteeksi tämä murheellinen kirje! Mutta kun murhe painaa
    mieltä, silloin puhuu mieluimmin ystäville, joissa tietää
    kohtaavansa ymmärtämystä. Sinä itket äitiäsi, minäkin olen
    kadottanut omani ja isänmaani. Kaikki on mustaa, mustaa, mustaa
    ympärilläni. Esitä Dagnanille ja Courtois'lle parhaimmat
    tervehdykseni.

    Puserran kättäsi ja sanon sinulle sydämellisesti: näkemiin asti.

                                           Hartaudessa
                                         Albert Edelfelt.

    Grosses Palais. Meiningen. 25 p. lokakuuta 1903.

    Rakkahin ystäväni.

    Miten oletkaan herttainen, kun kirjoitit minulle! Sain
    tervetulleen kirjeesi juuri astuessani rautatievaunuun tullakseni
    tänne. Olenko kertonut, että Meiningenin perintöruhtinatar,
    Saksan keisarin sisar, on tahtonut, että maalaisin hänen
    muotokuvansa. Lenbach on hänet maalannut en tiedä kuinka
    monasti, -- ja nyt asun minä jo neljättä päivää linnassa etsien
    luontehikkaita asentoja ja miettien miten on suunniteltava tämä
    muotokuva, jonka tahdon tehdä niinkuin parhaiten osaan; tahdon
    että sillä on oleva oikein taiteellinen ryhti, sillä sitä ilman
    ei olisi kannattanut tulla niin kaukaa.

    Neljän maanmiehen kera on minulla oleva yksityisnäyttely
    Berlinissä 15 p:stä marraskuuta 15 p:ään joulukuuta. Käynkö
    siihen aikaan Parisissa? Sitä en vielä tiedä, sillä Suomessa
    olen jättänyt kesken useita töitä ollakseni täällä prinsessan
    määräämänä päivänä, lokakuun 22:ntena.

    Sain uutisia Dagnanista Coquelinin kautta, joka esiintyi
    Helsingissä. Minua haluttaa suuresti käydä Parisissa nähdäkseni
    teitä kaikkia, sillä, mitä sanottakoon, ei ole taiteilijaelämää
    muualla kuin Parisissa!

    Vaimoni on sairas; jätin hänet Tukholmaan, jossa hän parannuttaa
    nivelreumatismiansa. Suokoon Jumala, ettei hänen tautinsa olisi
    niin vaarallinen kuin hän itse luulee.

    Ja Suomessa on surkeaa, surkeaa, surkeaa. Mielivalta kaikkialla.
    Urkkijoilla on riemuaika. Lähes kaikki kunnon miehet ovat maasta
    karkotetut. Prinsessa, mallini, kysyy minulta usein: "Tietääköhän
    keisari Nikolai, mitä hän tekee taikka antaa tehdä teillä?" --
    Täytyy uskoa, että hän ei tiedä, sillä muuten hän ei sallisi niin
    vihattavaa ja raakaa hallitusta.

    Miten tehdä työtä semmoisissa oloissa? Olenkin käyttänyt
    tilaisuutta vaihtaa ilmaa tulemalla tänne. Olet hyväntahtoisesti
    osottanut mielenkiintoa maatani ja poikani tulevaisuutta kohtaan.
    Oli kysymys tehdä hänet Sveitsin tai Ranskan alamaiseksi; mutta
    ensiksikin nuorukainen ei tahdo kuulla puhuttavankaan kansastaan
    luopumisesta, ja toiseksi ovat kaikki ne, jotka ovat anoneet
    oikeutta muuttaa lapsensa toisen maan kansalaisiksi, tulleet
    pitemmittä mutkitta karkotetuiksi. Toivokaamme että kuusi vuotta
    tämän jälkeen olot ovat parantuneet, sillä onhan jo menty
    mahdollisimman kauas taantumushullutuksessa. Täällä, Saksassa,
    kaikki ihmiset surkuttelevat meitä, mutta ei kukaan voi antaa
    hyvää neuvoa.

    Kumminkin on kerrassaan ilahduttavaa, että kaikesta huolimatta
    maalaus näyttää meillä edistyvän. Näyttely, jonka juurikaan
    olemme avanneet Helsingissä, ei ole ollenkaan huono.

    Ota Toledo-kynäsi ja kirjoita minulle pari sanaa. Puhu itsestäsi,
    ystävistä, Parisista, se on oleva hyvä teko.

    Minua kohdellaan täällä ihastuttavasti, mutta elämä on
    järjestetty minuutin mukaan, preussilaiseen tapaan, ja minä
    kaipaan suuresti sitä rajatonta vapautta, johon puolen vuosisadan
    aikana olen tottunut.

    On jo myöhäistä, panen maata ollakseni raittiilla, hyvällä
    tuulella ja voidakseni tehdä työtä huomenna. Luota aina vanhaan
    ja vakavaan ystävyyteeni.

                                                Sinun harras
                                             Albert Edelfeltisi.

    Berlin, Hôtel Windsor (Behrenstrasse 65).

    8 p. joulukuuta 1903.

    Katsoppas, rakas ystäväni, kuinka vääryys vallitsee tässä
    maailmassa! On jo kuukausi siitä kun kirjoitit minulle herttaisen
    kirjeen, ja minä, hirveä pahus, en ole vielä vastannut!

    Dagnan on hyvissä voimissa, ja hänen _Parnassinsa_ tekee hyvän
    vaikutuksen Sorbonnessa! -- se on juuri niinkuin pitää. Ja sinä
    näytät tekevän työtä kuin hullu, -- se on ihailtavaa.

    Sinä ihmettelet että vielä olen Berlinissä: samoin teen itsekin.
    Olen ollut niin tyhmä, että tällä pimeällä vuodenajalla olen
    alottanut maalata erään nuoren juutalaisneiden, pankkiirin
    tyttären, muotokuvaa. Olen tahtonut maalata sähkövalolla: tulos
    on surkea. Olen pakotettu tekemään kaikki uudestaan taikka
    jättämään kuvan sikseen ja se harmittaa minua hirveästi.

    Neljän suomalaisen maalaajan näyttely on ollut sangen onnistunut.
    Muutamat berliniläiset, "nuorten" puolueen arvostelijat ovat
    minua kuitenkin kiusanneet. Varsinkin yksi, josta sanotaan että
    hän edustaa Max Libermannia (joka persoonallisesti on ollut
    äärettömän rakastettava ja joka tervehtii sinua), väittää etten
    koskaan ole ollut maalaaja, ettei minulla ole temperamenttia ja
    että olen vanha maailmanmies, rakastettava ja pintapuolinen. On
    surullista kuulla huudettavan koko maailmalle mitä joskus aivan
    hiljaa on valittanut itselleen, silloin kun kaikki on näyttänyt
    mustalta. Minulla alkaa täällä tulla hirveän ikävä, kaukana
    kotoa, hotellissa eläen, kaupungissa, joka lopulta, huolimatta
    täällä vallitsevasta miehekkäästä tarmosta ja järjestyksestä,
    on minulle syvästi vastenmielinen. Berliniläiseltä puuttuu
    kokonaan saksalaisen rakastettavat ominaisuudet hyväluontoisuus
    (bonhomie) ja romanttisuus. Taiteella täällä ei ole mitään
    erikoista merkitystä; keisari ratkaisee kaikki taiteelliset
    kysymykset, muuttaa palkintolautakunnan päätökset, oikaisee
    rakennussuunnitelmat, piirustaa lisäkuvia Wagnerin
    muistopatsaaseen; sanalla sanoen hän menettelee niinkuin hän
    olisi taiteen suurmestari samoin kuin armeijan ylikomentaja.

    Olen melko usein käynyt teatterissa. Siinä on suuresti edistytty,
    kiitos olkoon Meiningenin herttuan harrastuksien ja kiitos
    Parisin esimerkin. Täällä näytellään kahdessa modernissa
    teatterissa sangen hyvin Oscar Wilden _Salomea_ sekä erästä
    Sofokleen kappaleen mukailua, _Electraa_. Yhtä sotilaskappaletta
    _La Diane'a_[37] esitetään niinikään hyvin. Siinä on upseereja,
    sotilaita, sotaneuvosto y.m. Nämä kohtaukset herättävät
    täydellisen illusionin, niin yleinen on sotilaallinen kasvatus
    täällä, niin osaavat näyttelijätkin pukeutua ja esiintyä
    preussilaisina upseereina.

    Vaimoni voi vähän paremmin: minä palaan Suomeen viettääkseni
    pari kuukautta hänen ja poikani seurassa: toivon voivani tehdä
    työtä, huolimatta jokapäiväisistä valtiollisista ikävyyksistä.
    Olen saanut kylläkseni tästä matka- ja laukkuelämästä: tahdon
    työskennellä omassa atelierissani.

    Teen mitä voin päästäkseni Parisiin vähän varhemmin tänä
    vuonna. Parisi! sitä rakastan enemmän joka päivä, eikä se ole
    sähkövalojen, myymäläin, ravintolain taikka naikkosten tähden,
    sillä niitä on täälläkin, jopa enemmän kuin Parisissakin -- ei!
    minä kaipaan Parisin verrattoman taiteen ja vapauden henkeä.
    Täällä ollaan liian kuuliaisia, liian nöyriä.

    Näkemiin asti, rakas ystäväni; kirjoita minulle vielä, se tuottaa
    minulle suurta iloa; olen pakotettu viipymään Berlinissä vielä
    ainakin kahdeksan päivää tuon ikävän muotokuvan tähden. Ei
    minulta puutu halua tulla suoraa päätä Parisiin, oh! ei suinkaan!
    mutta velvollisuus kutsuu minua. Sano sydämellisiä terveisiä
    Dagnanille ja kaikille ystäville. Puserran lämpimästi kumpaakin
    kättäsi.

                                               Vanha ystäväsi
                                               Albert Edelfelt.



Edelfelt-muistelmia.[38]


I.

Albert Edelfeltin kirjeet ranskalaisille ystävilleen, jotka lyhyellä
johdannolla varustettuna julkaisin Ajan tammikuun numeroissa, ovat
saaneet minun tavallista useammin ajattelemaan taiteilijavainajaa
ja samalla herättäneet halun lisätä siihen, mitä hänestä silloin
lausuin, muutamia persoonallisia muistelmia. Kun tässä sen ohella
mainitsen yhtä ja toista muutakin, teen sen sentähden, että hänestä
on niin vähän suomenkieliselle yleisölle kirjoitettu.

Taiteilijan isä, Karl Albert Edelfelt, joka 1866 nimitettiin
yliarkkitehdiksi ja seuraavana vuonna ylitirehtööriksi
Rakennusylihallitukseen, mutta jo 1869 kuoli 51-vuotiaana, oli
synnyltään ruotsalainen, kauppiaan poika Blekingen Karlshamnista.
Hän oli kuitenkin jo 10-vuotiaana muuttanut Suomeen, mihin hänet
toi hänen enonsa, toistakymmentä vuotta ennen maahamme tullut,
Turussa ja Helsingissä merikoulunopettajana toiminut kapteeni Erik
Albert Benzelstjerna. Arkkitehti Edelfelt, jonka kasvatuksen sama
eno oli kokonaan kustantanut sitte kun hänen isänsä oli kuollut ja
jättänyt lukuisan perheensä verraten vähävaraiseen asemaan, oli
tullut ylioppilaaksi Helsingissä 1838 ja ylipäätään ennättänyt meillä
täysin kotiutua, kun hän 1852 nai 19-vuotiaan neiden, kauppiaan ja
laivanvarustajan tyttären Alexandra Augusta Brandtin Porvoosta.
Tuleva taiteilija, Albert Gustaf Aristides, syntyi 21 p. heinäk.
1854, vanhempainsa ensimäisenä lapsena, Kiialan kartanossa Porvoon
pitäjässä, joka oli hänen äitinsä lähimpäin omaisten hallussa ja
jossa lähes sata vuotta ennen sotasankari Kaarle Juhana Adlercreutz
oli ensi kerran nähnyt päivän valon, mutta vuodesta 1855 hänen
oikea kotinsa oli Hämeenlinnassa, niissä isä lääninarkkitehtinä
asui kunnes poika oli 12 vuotta vanha ja perhe muutti Helsinkiin.
Tämän johdosta on muistissa pidettävä, että Edelfeltin lapsuuden
ja poikaijän muistoissa porvoolaisiin ja helsinkiläisiin (koulua
käydessä saamiinsa) vaikutelmiin sekaantui hämäläisiäkin,
sisämaalaisia. Ettei tässä kohden kuitenkaan ole ajatteleminen mitään
lähempää tutustumista suomalaiseen kansaan ja kieleen, on sitä
luonnollisempaa, koska tietenkin yksistään perheen aatelinen nimi
oli avannut sille hämäläisen ylhäisön piirin, jolla yleensä ei liene
mitään kansanvaltaisuuden saatikka suomalaisuuden mainetta.

Varhaisimmat, hämärät muistoni Edelfeltistä taikka oikeammin hänen
kodistaan ovat välillistä laatua ja liittyvät erääseen koulu- ja
ylioppilastoveriini, Erik Albrecht Benzelstjernaan, joka oli kotoisin
Uuskaarlepyystä Pohjanmaalta. Sinne oli näet ylempänä mainitun
kapteeni Benzelstjernan veli, Johan Benzelstjerna, Ruotsista tullen
asettunut apteekkariksi, ja hänen poikanaan Erik Benzelstjerna
läheisenä sukulaisena vastaanotettiin mitä ystävällisimmin Edelfeltin
kodissa Helsingissä. Mitä kaikkea hän tästä kodista kertoi, on
tosin muististani häipynyt, mutta se vaikutelma on minuun jäänyt,
että hyvä ystäväni, luonteeltaan ja tavoiltaan herkkätuntoinen
ja hienoutta, siroutta rakastava -- miltei ainoa senlaatuinen,
vanhan aatelissuvun myöhäinen jälkeläinen pohjalaisten toverieni
joukossa -- oli varsin ihastunut sukulaisiinsa ja että hänellä oli
paljon sanottavaa sekä lahjakkaasta pojasta että hänen herttaisesta
äidistään. Benzelstjerna oli terveydeltään heikko ja kuolikin pian
keuhkotautiin. Kun hivuttava tauti teki hänet vuoteen omaksi, vietiin
hänet silloin vastaperustettuun Diakonissalaitokseen Katajanokalle.
Tietääkseni hänen sukulaisensa eivät unohtaneet häntä tällä hänen
viimeisellä ajallaan. Kuitenkin sairas antoi ei heille vaan
minulle, kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, sanan vietäväksi
eräälle neidille, jonka kuvan hän säilytti sydämessään armaimpana
aarteena, mistä hänen elämästä erotessa oli luopuminen. Minulle
oli asia ennestään aivan tuntematon, mutta onhan se vanha kokemus,
että kuoleman läheisyys karkottaa sovinnaisuuden ja avaa sydämet!
Albert Edelfelt säilytti hyvän muiston hienotunteisesta, varhain
poismenneestä sukulaisestaan.

Taiteilijan isästä muistan vain, että ylioppilaitten kesken juteltiin
hänen aina olleen frakkipuvussa, kun hän kävi tarkastamassa
korjaustöitä kenraalikuvernöörin palatsissa, mihin kreivi Adlerberg
oli muuttanut (1866). Meistä se oli hirveän hienoa!

En tiedä nähneeni Albert Edelfeltiä hänen kouluajallaan, mutta
todisteeksi siitä mitä toiveita hän jo silloin herätti semmoisessakin
henkilössä, joka ensi kerran oli sattunut hänen seuraansa, otan tähän
seuraavan kohdan eräästä silloisen maisterin Otto Florellin kirjeestä
Kaarlo Bergbomille 16 p:ltä heinäk. 1870:

    "Kohta sen jälkeen kun olit matkustanut, lähdimme Nervander,
    nuori Edelfelt ja minä Hämeenlinnaan. Oltuani siellä illalla
    ruotsalaisten oopperakonserttinäytännössä (ne tulivat samassa
    junassa kuin me) ajoimme seuraavana aamuna Hattulan vanhalle
    kirkolle, jossa vietimme koko päivän. Jollei se nyt ole kuvattu,
    mitattu ja kerrottu, niin varmaankaan ei siitä sen parempaa
    tule. Nervanderin päähänpisto pyytää Edelfeltiä tulemaan mukaan
    oli onnen tuoma, sillä se on nuorukainen, jolla ehdottomasti
    on tulevaisuus avoinna. Hän kuvasi vanhat herrat ja daamit
    kirkonkatosta, ja ikuistettuina ne nyt muodostavat hyvän
    ainesvaraston vertailevaa tutkimusta ja vastedes laadittavaa
    historiallista kertomusta varten. Olen vakuutettu, että etenkin
    vaatteusten laskoksissa on mieltäkiinnittävää. Piirustus,
    värit y.m. on suuressa määrin alkuperäistä ja vaatimatonta.
    Edelfelt piirustaa kuin mies, ja työ sujuu häneltä niin, että
    on ilo sitä nähdä. Jos nämä hänen ensimäiset piirustuksensa
    voitaisiin liittää [Muinaismuisto-] yhdistyksen ensimäisiin
    julkaisuihin, tulisi meidän 17- [pitää olla 16-] vuotiaamme kohta
    tunnetuksi. Hänellä on vielä vuosi jälellä normaalikoulussa, hän
    tulee ylioppilaaksi ensi keväänä ja antautuu todennäköisesti
    maalaustaiteen alalle. Ja kyllä me tarvitsemmekin nuoren
    henkilömaalaajan ('figurmålare'), sillä Becker oivallisine
    väreineen on sentään hyvin köyhä, Löfgrenistä vinoine,
    punaposkisine kanslianeuvoksineen en tahdo enää puhuakaan.

    Että Nervander vanhassa kirkossa oli 'elementissään', ymmärräthän
    sen. Koko päivän hän oli kuin porsas, ja monesti hymyilevät
    jumalanäidinkuvat, pyhimykset ja piispat olivat romahtamaisillaan
    hänen päähänsä, kun vanhat 'herrskapit' muutettiin ulos
    kaapeistaan ja sisään.

    Aikomuksemme oli jatkaa kaikki yhdessä ensin Vanajan kirkolle
    ja sitte Sääksmäelle, mutta kun molemmat höyrylaivat olivat
    rikki ja minä auttamattomasti kammoksun kyytirattaita, palasin
    perjantaina junassa Helsinkiin (jälleen ruotsalaisten seurassa,
    joiden tuttavuuteen en kuitenkaan pyrkinyt). Molemmat toiset
    lähtivät Vanajalle, missä Edelfelt teki muutamia piirustuksia ja
    Nervander mittauksia, jonka jälkeen Edelfeltkin palasi Helsinkiin
    ja Nervander matkusti Sääksmäelle."


II

Pieni retki, jonka Nervander Edelfeltin kanssa teki Hattulan ja
Vanajan kirkoille, oli edelläkävijä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen
toimeenpanemalle ensimäiselle taidehistorialliselle tutkimusretkelle
kesällä 1871. Ollen samoin kuin Edelfelt retkikunnan jäsen minä
silloin opin hänet tuntemaan, ja kahtena kauniina kesäkuukautena,
yhdessä työtä tehdessämme, yhdessä nauttiessamme matkan runsaista
ilonaiheista ja yhdessä kärsiessämme sen pienistä vastoinkäymisistä,
rakentui keskinäinen ystävällinen suhteemme, jonka vasta kuolema
katkaisi. Vaiherikkaasta matkasta olisi paljon sanottavaa senkin
kertomuksen lisäksi, jonka E. Nervander 1873 julkaisi nimellä
"Sommarresor i Finland", mutta luonnollisesti on esitykseni tässä
supistettava nykyisen aineeni mukaan.

Retki tarkotti Turun seutujen ja Ahvenanmaan vanhojen kirkkojen
ja aateliskartanojen tutkimista taidehistorialliselta kannalta,
ja retkikunnan eri tahoilta tulevien jäsenten yhtymäpaikaksi
oli Paraisten pitäjä määrätty. Yhtyminen tapahtuikin Kuitian
venelaiturilla aamulla 26 p. kesäk., jolloin Helsingistä tullut
pääjoukko jo oli käynyt Taalintehtaalla sekä Dragsfjärdin, Kemiön
ja Sauvon kirkoissa ja pari muualta päin saapunutta (joista minä
olin toinen) oli, odottaen toisia, Juhannuksena nauttinut Reuterin
perheen rakastettavaa vieraanvaraisuutta Paraisissa. Ensimäinen
tuttavuus retkeilijäin välillä -- mikäli se näet ennestään oli
tekemättä -- tehtiin siis veneessä, jossa kohta lähdimme Karunan
kirkolle, vielä samana iltana palataksemme Kuitiaan, missä luutnantti
Wolmar af Heurlin oli meille mitä kohteliain isäntä ja missä
Fleming-suvun vanha, monikerroksinen linna herätti meissä juhlallisen
historiallisen tunnelman.

"Retkikunnassa oli", sanoo Nervander, "seitsemän nuorta miestä,
ijältään 17 ja 30 välillä", mutta noudattaen ajan sovinnaista
käsitystapaa, jonka mukaan varsinaisesti persoonallinen ei sopinut
julkisuuteen, hän jättää heidät nimeltä mainitsematta. Vanhin oli
Nervander itse, häntä lähinnä oli arkkitehti V. Vestling (26 v.),
sen jälkeen tämän kirjoittaja ja Oskar Lilius (24--23 v.), Jonathan
Collander ja Reinhold Fabritius (kumpikin 20 v.), sekä vihdoin Albert
Edelfelt nuorin, mutta samoin kuin muut (arkkitehtiä lukuunottamatta)
"akateeminen kansalainen". Mitä kunkin tehtävään tulee, oli Nervander
johtaja, joka järjesti työn ja teki laajat, tarkat kirjaanpanot
kaikesta huomattavasta; minun asiani oli avustaa häntä sekä
sitäpaitsi kerätä muistoperäisiä tietoja ja tarinoita; Vestlingin
asiana oli tutkia kirkkoja puhtaasti rakennustaiteelliselta puolelta;
Lilius, joka oli retkeen liittynyt "vapaaehtoisena", antoi apuansa,
missä sitä tarvittiin, mutta erittäin hän helpotti Nervanderin
työtä siten, että tämä sai ainoastaan lausua mitä näki ja toinen
pikakirjoittajana pani sen paperille; Collanderin erikoisala oli
kirkonarkistojen tutkiminen; Fabritius ja Edelfelt piirustivat mitä
katsottiin tarpeelliseksi kuvata, sillä valokuvausta ei silloin vielä
käytetty. -- Niinkuin Jukolan veljesparvessa oli retkikunnassakin
erilaisia luonteita. Vaikka ijästä päättäen saattaisi toista
luulla, oli Nervander, punainen merimiespaita yllä ja pieni musta
hattu päässä, pirteimpiä ja iloisimpia koko seurassa; Vestling,
lyhytkasvuinen, hentovartaloinen mies, jonka kiharatukkaa harmaa
leveälierinen hattu kätki, oli sitävastoin hiljainen olennoltaan;
samanlaatuinen oli Liliuskin (muistaakseni valkoinen ylioppilaslakki
päässä, niinkuin muilla nuoremmilla), vaikka hän suuremmalla
osanotolla oli mukana hupaisessa yhteiselämässä; kolmas hiljais-,
jopa vakavaluontoinen oli Collander, johon juuri sentähden enemmän
kuin muihin leikkipuheita kohdistettiin (varsinkin hän närkästyi,
jos lausuttiin jotain vähemmän kunnioittavaa hänen ihanteestaan,
Kaarle XII:sta); olennoltaan ja käytökseltään siroimmat olivat
solakkavartaloiset Fabritius ja Edelfelt, joka viimemainittu
epäilemättä, niinkuin nuorimmalle sopiikin, oli iloisin ja se, jonka
sielunelämä vilkkaimmin ja monipuolisimmin tuli ilmi. (Minkälainen
minä itse olin siihen aikaan, on minun mahdoton tarkoin sanoa; -- kun
eräs vanha mummo Sundin pitäjässä, jota koetin kaikin tavoin kehottaa
kertomaan satuja, nimitti minua "pratmakare till profession",
ammatti-lavertelijaksi, herätti se suurta iloa tovereissa, mikä
todistanee, etten oikeastaan sitä ansainnut; mutta en kumminkaan
luule vaitiololla tai muutenkaan häirinneeni hyvää seuraa.)

Sanoakseni kohta enemmän Edelfeltistä merkitsen muististani
seuraavaa. Vaikka Wrightien sisarenpoikakin, Fabritius, oli hyvä
piirustaja, oli Edelfelt kuitenkin häntä paljoa etevämpi, ja siroa
oli se työ, joka lähti hänen kädestään. Sentähden jälkimäinen
saikin piirustettavakseen mitä kauneinta löydettiin, niinkuin
Finnbergin apostolit Kemiössä, muutaman venetsialaisen taulun
Karunassa j.n.e. Että hän oli nopea työssään ja ahkera, on tuskin
tarpeen sanoa; ahkeria me sitäpaitsi olimme kaikki. Seurusteluun
oli silti riittävästi tilaisuutta illoin ja aamuin, ruoka-a
koina sekä matkoilla kirkolta kirkolle, jotka usein tapahtuivat
soutamalla kaikkien istuessa yhdessä veneessä. Kun ajattelen mitä
Edelfeltin puheista huomasi hänen mielessään liikkuvan, niin en
epäile sanoa, että se etupäässä oli Runebergin (Vänrikki Stoolin)
ja ruotsalaisten historiallisten (varsinkin Kustaa III:n ja
Bellmanin ajan) mielikuvien maailma. Sen ohella hän, ikäänsä nähden
tavallista kehittyneemmin, kertoi tarinoita Porvoon tienoilta sekä
vanhan Turun ajoilta, Porthanista y.m., ja oli näiden jälkimäisten
joukossa semmoista, jota hän oli kuullut muutamalta perheen vanhalta
palvelijattarelta -- siltä samalta, jonka hän usein on maalannut
ja joka muun muassa nähdään taideyhdistyksen galleriassa kuvattuna
suuri pärekori sylissä. Tämä kaikki käy yhteen sen kanssa, mitä
taiteilijan vanhimmat poika- ja nuorukaisijän sommitteluyrityksetkin
todistavat, nimittäin että hän silloin ajatteli Runeberg- taikka
ruotsalaishistoriallisia aiheita ja että hän jo silloin oli hyvin
perehtynyt mainittujen aikojen kulttuurimuotoihin, pukuihin y.m.
Mutta rupeaisiko hän taiteilijaksi, siitä hän ei vielä ollut varma.
Meistä toisista se tuntui luonnolliselta, mutta yliopistolliset
opinnotkin houkuttelivat häntä. Eikä kumma että hän oli epävarma
tulevaisuudestaan, olipa hän juuri tullut ylioppilaaksi ja ainoastaan
17-vuotias! Ja semmoisena hän oli rakastettava. Hänen iloisuuteensa
yhtyi avonaisuus ja suoruus, hänessä oli jotain päivänpaisteista,
kirkkaan kesäpäivän omaista, joka oli voinut kehittyä ainoastaan
kaikin puolin onnellisessa kodissa. Hän oli vuoroin leikkisä
sanoin ja piirustimin, vuoroin vakava, vuoroin innostunut, mutta
ei sentimentaalinen, hänellä oli tarkka silmä huomaamaan naiivia,
naurettavia kohtia monenlaisissa ihmisissä, joita kohtasimme, ja
meidän muitten iloksi hän mielellään jäljitteli heidän sanojaan
ja lausumistapaa -- humoristisesti, ei ivallisesti. Pianolla hän
osasi soittaa rämpyttää ainoastaan marsseja ja laulusävelmiä,
eikä hän laulajanakaan ollut merkittävä, joskin hän retkikunnan
vaatimattomassa "kvartetissa" edusti ensimäistä bassoa; sitävastoin
hän lausui runoelmia ponnekkaasti ja ajatusvärityksellä.

Erityisiä episodeja, joissa Edelfelt olisi huomattavammin
esiintynyt, on minulla tuskin kerrottavana. Kumminkin mainitsen
piirteitä retkeltämme, jotta huomattaisiin kuinka vaihteleva se oli.
Paraisista soudettiin Kakskerran kirkolle, jossa löysimme Finnbergin
mieltäkiinnittävän alttaritaulun, ja vietimme yön kaikki seitsemän
yhteisellä, seinästä seinään ulottuvalla olkivuoteella ovettomassa
ladossa, ukkosen käydessä. Sieltä lähdettiin Turkuun, josta meidän
oli höyrylaivalla matkustettava Ahvenanmaalle. Odottaessamme
laivan lähtöä kävimme eräänä kauniina iltapäivänä Ruissalossa.
Ensin istuttiin pari tuntia Choraeuksen lähteellä, jonka Edelfelt
piirusti muistikirjaani, ja sen jälkeen lähestyimme ravintolaa,
jonka yläkerrassa meidän tietämättämme paraikaa oli hra Crichtonin
toimeenpanemat pidot venäläisen sotalaivan, "Rurikin", upseereille,
joihin myöskin Turun ylhäisöä molempaa sukupuolta oli kutsuttu.
Kun kaikessa viattomuudessamme olimme asettuneet pöydän ympärille
ravintolan edustalla tilataksemme jotakin virkistävää, meidät
huomattiin, ja isäntä itse tuli kutsumaan retkikuntaa pitoihin.
Olimme arkipuvussa (joskaan ei punaisissa merimiehenpaidoissa),
mutta epäkohteliasta olisi ollut vastata kieltämällä. Ei siis muuta
kuin hienoon seuraan, jossa meidät esitettiin läänin kuvernöörille,
kreivi Creutzille, sekä muille, ja sitte tanssiin! Alkuun päästyämme
tulimme niin uhkarohkeiksi, että "kvartettimmekin" esiintyi, mutta
menestys oli niin epäiltävä (ei kuulunut applodeja eikä kehotusta
jatkamaan, kun olimme laulaneet: Sjung om studentens lyckliga dar!),
että itsetuntomme sai syvän haavan, jota jälestäpäin koetimme hoitaa
parhaimmalla huumorillamme, mutta joka ei tahtonut parata. Pidoista
me muitten vieraitten kanssa lempeänä kesäyönä palasimme kaupunkiin
hra Crichtonin laivalla, musiikin soidessa.

Kreivi Berg -- höyrylaiva nimittäin -- vei meidät 3 p. heinäk.
Turusta Degerbyhyn. Lähtö tapahtui k:lo 1/2 3 aamulla ja
matkalippumme oikeuttivat oleskelemaan ainoastaan peräkannella. Siinä
sitä iloa pidettiin, samalla kuin meistä yksi vuorostaan turhaan
koetti nukkua puisella sohvalla. Perille oli toivottu päästävän
k:lo 9 aamulla, mutta, sumu venytti matkamme k:lo 10:een illalla!
Nukuttuamme Degerbyn majatalossa kuin miehet ainakin, matkustimme
seuraavana päivänä vesitse ja maitse Maarianhaminaan. Granbodan
kevarin ja Norrgårdin välillä ajoivat talon emäntä, Nervander ja
Fabritius yksissä kääseissä -- ja olen tämän sentähden kertonut, että
Edelfelt on ikuistanut tapahtuman piirustaen kolmiluvun semmoisena
kuin se meille, perästä tuleville, näyttäytyi.

Maarianhamina ei meitä suuresti kiinnittänyt, sillä turhaan siellä
etsittiin ja kysyttiin kaunista neitoa, jolle olisimme voineet pitää
serenaadin, siten korjataksemme musikaalista tappiotamme Turussa.
Mutta muutoin Ahvenanmaa meitä kyllä miellytti. Rikas kasvullisuus,
hyvin rakennetut talot, jotka ulkoasultaan muistuttavat Pohjanmaan
varakkaimpia seutuja, vaihtelevat, joskaan ei erittäin kauniit
näköalat, enimmältään yhtämittaisesti herttainen kesäilma -- eikö
siinäkin olisi ollut kylläksi. Mutta oli muutakin viehätystä.
Kirkoissa tapasimme paljon mieltäkiinnittävää, vaikken siihen
lähemmin kajoa. Pappiloissa kohtasimme kaikkialla täydellisintä
vieraanvaraisuutta, joskin muuten vaihtelevissa muodoissa. Ajan
tapoihin kuului, että illoin tarjottiin "totia", johon ei kuitenkaan
kukaan meistä ollut erittäin mieltynyt, ja sattui eräässä pappilassa
niinkin, että isäntä aamupäivällä otti työhuoneensa kulmakaapista
konjakkipullon ja tarjosi meille siitä voimanestettä. Se oli
kumminkin poikkeus samoin kuin sekin, että toisessa pappilassa
päivällisten jälkeen meille kullekin annettiin virsikirja käteen,
jotta yhteisesti veisattaisiin virsi. Silloin oli vapaaherra M. W.
af Schulténkin joutunut seuraamme, eikä Edelfeltin terävä silmä
ollut merkitsemättä kuinka toinen tai toinen meistä menetteli ja
miltä hän näytti seisoessaan vakavana pappilan salissa, ottaessaan
osaa tähän hurskaaseen, mutta useimmille sangen harvinaiseen
toimitukseen. -- Edelleen teimme siellä täällä jonkun muistettavan
tuttavuuden. Jomalan pappilassa esim., rovasti Roslinin luona,
tapasimme nti Irene Åströmin, ensimäisiä naisia, joille yliopistomme
on avannut ovensa, vaikka hänen juuri silloin, aikoessaan keväällä
suorittaa ylioppilastutkinnon, vielä oli täytynyt peräytyä, varsin
vähäisellä toivolla odottaakseen parempia aikoja. Finströmissä meidät
ystävällisesti vastaanotti 79-vuotias, mutta silti vielä hyvin
virkeä rovasti, tohtori Knorring, joka muun muassa esitti meille
keksimiänsä uusia yksinkertaisia todistuksia Euklideksen väittämiin.
Taiteilijoita emme tavanneet kuin yhden, jollen niihin lue tulevaa
lääkäriä Schulténia, joka nuorena harjotti maalaustaidetta ja oli
Ahvenanmaalle tullut tekemään maisemaharjotelmia. Tarkottamani
varsinainen taiteilija oli K. E. Jansson, jonka kohtasimme
Köökarissa. Sitä ennen olimme kuitenkin paljon kuulleet hänestä
Finströmissä, josta hän oli kotoisin. Muun muassa oli hänen
veljensä meitä kyyditsemässä Finströmistä Saltvikiin, ja hän kertoi
veljensä saaneen ensimäisen herätyksen ruveta taiteilijaksi erään
tukholmalaisen maalarinkisällin kautta, joka muutaman toverin kanssa
oli ollut kutsuttu suorittamaan joitakin korjaustöitä Finströmin
kirkossa. Tuolla kisällillä oli ollut joku aavistus korkeammastakin
maalaustaiteesta ja oli hänellä tapana illoin kertoa Janssonille
Tukholmassa näkemistään tauluista. Jansson oli silloin alkanut
piirustaa omin päin, sillä maalaistöihin hänellä ei koskaan ollut
halua. Niinkuin tunnettu on, sai sitte t:ri Knorring kuulla
tästä ja nähdä Janssonin piirustuksia. Arvellen pojassa olevan
taiteilijalahjoja hän lähetti muutamia niistä Fredr. Cygnaeukselle,
joka puolestaan kehotti lähettämään pojan R. W. Ekmanin luokse
Turkuun, luvaten toimittaa hänelle taideyhdistykseltä 40 mk.
kuukaudessa. Niin Jansson pääsi alkuun. Kun me tapasimme hänet, oli
hän noin 25:n vaiheilla ja oli jo maalannut kymmenkunnan vuotta, eikä
ollut enään epäilystä hänen kyvystään. Hän oli pitkä ja rotevanlainen
kasvultaan, hiljainen olennoltaan, mutta poskilla oli liian hehkuva
puna, merkki siitä taudista, joka oli armottomasti katkaiseva hänen
uransa.

Olen unohtanut kertoa, että ainoastaan pari päivää oltuamme
Ahvenanmaalla tapahtui muutos retkikunnan sisäisessä elämässä.
Silloin näet yhtyi siihen ruotsalainen taiteilija ja kirkollisen
taiteen tutkija N. M. Mandelgren. Hänen tulonsa herätti
meissä kaikissa ajatuksen, että nyt on suloinen vapauden aika
ohi. Todellisuudessa asia ei ollut niin vaarallinen. Kun
muinaismuistoyhdistys päätti kehottaa Mandelgrenia liittymään
retkikuntaan, oli tarkotus hänestä saada oivallinen johtaja
yritykselle. Siksi hän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti
sopiva. Tähän aikaan noin 58:n vaiheilla oleva herra oli näet
alkuaan maalarinkisälli, joka erikoisalallaan oli autodidakti.
Ulkomaanmatkoilla sekä jäljentäessään ja tutkiessaan varsinkin
kirkkomaalauksia Ruotsissa hän oli kerännyt tietovarastonsa, mutta
opettajaksi ja ohjaajaksi tutkimustyössä hän oli verraten vähän
otollinen. Liiaksi olisi sanoa, ettei hän ollenkaan ollut meille
avuksi ja opiksi, mutta toiselta puolen olisi ollut ilmeinen
vahinko, jos olisi noudatettu hänen esimerkkiänsä muinaisia kuvia
jäljennettäessä ja piirustettaessa, sillä tottuneena käyttämään
"käytännöllisiä menettelytapoja" hän ei läheskään ollut niin
tarkka kuin meistä oli oltava. Se mikä meistä oli luonteenomaista
vanhoissa keskiaikaisissa kuvissa, hävisi miltei tykkönään hänen
käsistään. Vaikka Mandelgren ei siis retkikunnan nuoremmissa
jäsenissä herättänyt sitä kunnioitusta, joka hänen osakseen olisi
tullut, jos hän tutkijana ja taiteilijana olisi paremmin tyydyttänyt
odotuksiamme, oli hän yleensä sävyisä, hyväntahtoinen mies, joka ei
häirinnyt meidän elämäämme.

Ahvenanmaan kansaan me tietysti myöskin tutustuimme. Jomalassa
olimme talonpoikaisissa häissäkin, ja useasti me mieluummin asuimme
taloissa lähellä kirkkoa kuin pappiloissa -- olimme siten vapaammat.
Mieltäkiinnittävä oli ahvenanmaalaisissa yleinen tapa käsittää
"maatansa" erityiseksi, sanoisinko, valtakunnaksi, joka on erillään
sekä Ruotsista että Suomesta. Siellä puhutaan Suomeen matkustamisesta
samoin kuin Ruotsiin lähdöstä j.n.e. luonnollista on muutoin, että
tapasimme paljon kelpo ihmisiä -- varsinkin naisväkeä, sillä miehet
ovat enimmältään merellä kesäaikana -- mutta toiselta puolen me
huomasimme monesti, että kansan luonteeseen on sangen epäedullisesti
vaikuttanut se tosiasia, että Ahvenanmaa vuosisatojen halki on ollut
kaikellaisten matkustajain kulkutienä. Kitsaus, oman voiton pyynti
ja halu pettääkin vieraita on kovin yleinen. Eikö sitä todista esim.
että Sundissa muuan pieni poika ensi päivänä tuli luoksemme ruusuja
kädessä ja tarjosi niitä kaupaksi; kun ei niitä ostettu, tarjosi
hän seuraavana päivänä samoin kaupaksi kuvallisen aapisensa (!), ja
vihdoin kolmantena päivänä tarjosi vanha akka sadun vaatien yhden
pennin joka sanasta. Oikein pahan kepposen tekivät meille muutamat
Kumlingeläiset, joiden piti soutaa meidät määrättyyn kylään Turun
saaristossa, mutta sen sijaan veivät meidät toiseen saareen, josta
vielä oli usean tunnin matka määräpaikkaamme, ja ottaen täyden
sovitun maksun lähtivät paluumatkalle niin nopeasti, että he olivat
jo kaukana, kun huomasimme miten meitä oli petkutettu.

Edelfeltin merkillisin seikkailu Ahvenanmaanmatkalla oli se, että
hän sekä Fabritius ja Collander Ekkerööstä lähtien tekivät muutaman
päivän Tukholmanmatkan. Kun ei heillä ollut ulkomaanpassia eikä
viranomainen uskaltanut sitä ylioppilaille antaakaan, kävi asia niin
päinsä, että ahvenanmaalainen laivuri otti heidät palvelukseensa ja
hankki laivaväelleen passin ilmottamalla nuoret merimiehensä mainiten
heidät: Albert Albertsson, Reinhold Wilhelmsson ja Jonathan Paulson.
Matka kävi onnellisesti, ja niin Edelfelt muiden muassa näki ensi
kerran Ruotsin pääkaupungin.[39]

Turun saaristossa ja mannermaalla jatkettiin tutkimustyötä; mutta
koska minulla ei ole enää mitään erikoista Edelfeltistä mainittavaa,
niin päätän tähän. -- Lopuksi asetan vain kysymyksen, oliko tällä
retkellä mitään merkitystä Edelfeltin kehitykselle? Luullakseni se
ei ollut aivan merkityksetön. Saattaa näet olettaa, että miltei
kokonaisen kesäkauden oleminen tekemisissä taidemuistojen kanssa ei
ollut kypsyttämättä hänen taiteilijataipumuksiaan. Sen ohella on
varmaa, että hän matkallaan paljon oppi, sillä sitä ennen hän ei
ollut juuri mitään keskiaikaista taidetta nähnyt. Vihdoin se avasi
hänen silmänsä, niinkuin meidän muittenkin, näkemään kuinka paljon
meillä sentään on kulttuurimuistoja, ja semmoinen näkeminen samoin
kuin tutustuminen ennen tuntemattomiin maan osiin on omansa tekemään
isänmaanrakkautemme itsetietoisemmaksi.


III.

Luonnollista on etten koskaan enää joutunut senlaatuiseen, verraten
pitkään yhdessäoloon Edelfeltin kanssa kuin kesällä 1871 -- siksi
kävivät uramme liian kauas toisistaan. Kumminkin kului harvoin
kokonaisia vuosia ilman että kohtasimme toisemme, milloin kotimaassa,
milloin ulkomailla, milloin seurassa, milloin kahdenkesken, milloin
sattumalta, milloin toisesta tai toisesta syystä käyden toistemme
luona. Sellaisista kohtauksista taikka pitemmistäkin, niin esim. kun
kerran yhdessä matkustimme Berlinistä Parisiin tai kerran yhdessä
vietimme kesäisen päivän Vaasassa (1892), on kuitenkin vaikeampi
tehdä selkoa kuin tuosta yhteisestä kesäkaudesta. Ei senvuoksi ettei
Edelfeltin kanssa puhellessa aina olisi kuullut mieltäkiinnittävää
ja muistettavaa, vaan sentähden että muistiinpanojen puutteessa
vaikutelmat sulavat yhteen, niin että on vähän erikoispiirteitä
esitettävänä.

Jos otan sanoiksi luodakseni mitä noissa yhteensulaneissa
vaikutelmissa on oleellisinta, niin en voi olla ensiksi
huomauttamatta, että Edelfeltin persoonallisuus näennäisesti
perin vähän muuttui niistä ulkomaalaisista ja "suuren maailman"
vaikutuksista, joita hän niin tavattomassa määrässä vastaanotti.
Huolimatta jo 1870-luvun lopulla alkaneesta maailmanmaineestaan
taiteilijana (v. 1878 hän ensi kerran möi taulun ulkomaalaiselle
ostajalle ja siitä lähtien niitä meni tavantakaa Amerikkaan,
Venäjälle, Ranskaan, Skandinaaviaan y.m.), huolimatta siitä, että
häntä samasta ajasta alkaen Parisin taiteilija- ja kirjailijapiireissä
kohdeltiin omana miehenä, huolimatta siitä, että hän muotokuvaajana
tottui liikkumaan eri maiden ylhäisten linnoissa ja ruhtinastenkin
hoveissa, huolimatta siitä kaikesta hän aina näyttäytyi olevan sama
kuin ennen. Hän puhui ja käyttäytyi luonnollisesti, teeskentelemättä,
vaatimattomasti, sanalla sanoen oli edelleen meikäläinen ja
rakastettava niinkuin nuoruudessaan, niin että vasta jälestäpäin,
hänestä erottuaan, tuli ihmetelleeksi kuinka hän yhä oli semmoinen
kuin oli. Tämän saman vaikutelman on Kaarlo Bergbom (joka kuitenkaan
ei kuulunut Edelfeltin lähempiin tuttaviin) julkilausunut varsin
sattuvin sanoin (kun hän 1884 Parisissa taiteilijan ystävällistä
kutsua noudattaen pari kertaa oli käynyt tämän atelierissa): "Hänellä
on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä.
-- -- -- Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon
olemassaolon taistelussa -- kenties hän on menettänyt jotakin
itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole."

Edelleen on minulla se käsitys, että Edelfelt yleensä pysyttäytyi
sisällisesti hyvin vapaana kotimaisesta puolue-elämästä. Tietenkin
hän lukeutui ruotsinmielisiin, johon hänellä Ruotsista muuttaneen
isän poikana oli pätevämpi syy kuin useimmilla muilla, oli
pääasiallisesti yhtä mieltä heidän kanssaan ja otti ehkä myöskin
tilaisuuden sattuessa osaa heidän rientoihinsa, kun hän näet oli
kotona ja hänen myötävaikutustaan pyydettiin, mutta silti luulen
hänen jotenkin vähän välittäneen kiihkoisesta puoluetaistelusta.
En koskaan kuullut hänen suustaan noita jokapäiväisiä, kuluneita,
väärinkäsityksestä ja ilkeydestä syntyneitä syytöksiä suomenmielisiä
vastaan; päinvastoin hän näytti täydellisesti ymmärtävän näiden
harrastuksia ja monesti hän avonaisesti tunnusti ja kiitti sitä
kulttuurityötä, jota suomalaisella puolella tehtiin. Kerrankin
hän -- se oli mainittuna päivänä Vaasassa -- minun mielestäni
melkein liiaksi ylistelevin sanoin kiitti Helsingin suomenmielisten
naisten osottamaa tarmoa ja intoa yleisiin harrastuksiin, asettaen
heidät paljon yläpuolelle ruotsalaisen hienoston naisia, joiden
turhamielisyyden hän sanoi täysin tuntevansa nuoruudestaan asti.
Myönnän että tällaista kuullessani en voinut kokonaan tukehduttaa
ajatusta, että maailmanmiehen kohteliaisuus sai hänen näin
puhumaan minulle mieliksi (enkä ollenkaan epäile, että juuri se
johti hänet esim. kerran vastaamaan erään unkarilaisen kirjeeseen
semmoisin sanoin, kuin olisi hänessä ollut erikoinen heimolaisiinne
magyareja kohtaan), mutta kun toiselta puolen muistan, että hän
neljättäkymmentä vuotta aina käyttäytyi samoin minua kohtaan, on
minun mahdoton epäillä hänen suoruuttaan. Eikö ole psykologisesti
perustetumpaa käsittää asia niin, että hän minulle, vanhalle
ystävälle, jonka suomalaisuuden hän tunsi jo v:lta 1871 ilman että
se häntä minusta vieroitti,[40] halusi purkaa ajatuksia, jotka eivät
sopineet julkilausuttaviksi hänen tavallisessa ympäristössään.
-- Jollen erehdy, johtui Edelfeltin vapaampi ajatustapa ja
ymmärtämys kansallisissa riitakysymyksissämme ei ainoastaan hänen
avaramielisestä sivistyksestään, vaan myöskin siitä, että hän,
niinkuin ennen olen sanonut, oli Runebergin ajan lapsi. Sen ajan
mukaisesti hän käsitti ruotsin- ja suomenkieliset maassamme yhdeksi
kansaksi, eikä hän, antautuneena taiteeseen ja säännöllisesti
oleskellen melkoisen osan vuotta ulkomailla, vaihtanut tätä
alkuperäistä kantaansa ruotsinmielistemme myöhempään 1880-luvun
lopulla voimaan päässeeseen katsantotapaan, joka pyytää toisistaan
erilleen repiä mainitut kansamme ainekset. Luullakseni tässä kohden
oli myöskin aateyhteyttä Edelfeltin ja hänen äitinsä välillä. Ainakin
muistelen hänen 1878 Parisissa lukeneen muutaman kohdan yhdestä
äitinsä kirjeestä, jossa tämä kertoi kuinka Helsingissä Maamme-laulu
oli laulettu suomeksi. En enää voi selostaa sanoja, mutta olen varma
siitä, että Edelfelt ei olisi minulle lukenut kirjettä, jos arvostelu
olisi ollut suomalaisuutta tuomitseva eikä ilmaissut ymmärtämystä
tuota ajan merkkiä kohtaan.

Edellisen yhteydessä saattaa ymmärtää Edelfeltin muuttumattoman halun
valita ja käsitellä kotimaisia aiheita. Hänen johdonmukaisuutensa
siinä kohden perustui tietenkin suuressa määrässä siihen, että hän
tiesi vieraitten aiheitten olevan omansa herättämään ulkomaalaisten
mielenkiintoa ja että hänellä siis, samalla kuin hän taiteellisessa
mestaruudessa kilpaili parhaimpien ranskalaisten kanssa, kotoisessa,
heille oudossa aiheessa oli jotakin, joka semmoisenaankin oli
huomiota herättävä. Mutta sitä enemmän lienee isänmaallinen mieli
johtanut häntä ottamaan aiheensa täältä kotoa. Täkäläiset aiheet
olivat hänelle vanhastaan tuttuja ja rakkaita, ja kun hänen
käsittelemiään aiheita lähemmin tarkastaa, huomaa että ruotsalaisilta
rannikkoseuduilta valittuihin liittyy puhtaasti suomalaisiakin.
Siitä ilmenee, että ennenmainitut sisämaalaiset vaikutelmat
lapsuudenajoilta eivät sentään olleet hukkaan menneet. Samaa todistaa
vielä pätevämmin se hartaus, millä taiteilija kuvittaessaan Vänrikki
Stoolin tarinoita etsimällä etsi, ei mahdollisimman rumia, niinkuin
Malmström, vaan samalla kertaa henkisesti niinkuin ruumiillisestikin
tosi tyypillisiä suomalaisia malleja. Kuinka huolellinen hän siinä
oli ja kuinka runebergiläisesti kunnioittaen hän työssään arvosteli
ja kohteli suomalaista kansaa, sen muistan usein kuulleeni ja
huomanneeni, kun hän innostuksella puhui vaativasta, mutta myöskin
hänen sydäntään hehkuttavasta tehtävästään.

Vihdoin tahdon mainita, että keskustellessani Edelfeltin kanssa
monesti tulin oudoksuneeksi, että niin loistava taiteilijakyky
kuin hän yleensä näyttäytyi epävarmaksi työnsä arvosta ja
merkityksestä. Hän oli kärkäs kuulemaan huomautuksia ja muistutuksia
teoksistaan, vaikka niiden esittäjä ei ollutkaan taiteilija, hän
oli kiitollinen tunnustavasta arvostelusta ja iloinen, kun hänen
luomansa ilahdutti katsojaa. Hän ei siis ollut itserakas, eikä hänen
suuri menestyksensä ollut häntä ylpeäksi tehnyt. Ymmärrettävästi
häneltä ei puuttunut itsetuntoa, mutta se ei vähentänyt hänen
luonnollista herkkätuntoisuuttaan arvosteluun nähden. Muuten lienee
mainitsemani epävarmuus ollut jotakin hänen luonnolleen alkuperäistä.
Edelfelt näet ei ollut noita rohkeita taiteilijaluonteita, jotka
sisällisen vaistonsa johtamina ajavat takaa jotain uutta, ennen
tuntematonta, jonka tahtovat asettaa vanhemman sijaan. Hän harrasti
aina _kaunista_, ja kun hänen kehityskautensa sattui yhteen
naturalismin kanssa, hän oppi sen lisäksi myöskin panemaan arvoa
luonteenomaiseen, karakteristiseen, mutta hän karttoi rumaa, jossa
tavalliset kiihkoiset naturalistit arvelivat karakteristisen
parhaiten ilmenevän. Tuskin voi ajatella Edelfeltille suurempaa
vastakohtaa kuin Gallén-Kallelaa, joka aikoinaan melkein suuttui,
kun kuuli puhuttavan "kauniista". Luullakseni Edelfelt, samalla
kuin hän avonaisesti tunnusti Gallén-Kallelan harvinaisen suuret
taiteilijalahjat, joissakin määrin, niin sanoakseni, kammoksui tätä
nuorempaa toveria -- sentähden että hänellä oli niin erilainen luonne.

Ei minulla ole syytä olettaa muuta kuin että Edelfelt oli tyytyväinen
siihen tapaan, jolla minä monesti kirjoitin hänen taiteestaan
suomenkieliselle yleisölle (U. S:ssa ja Valvojassa). Ainoastaan
yhden kerran oli arvosteluni hänelle kenties epämieluinen. Tarkotan
muutamaa kirjoitusta Valvojassa 1898 v:n taide-elämästä, jossa
otin määritelläkseni Edelfeltin, Gallén-Kallelan ja E. Järnefeltin
taitelijaluonteita, osottaen miten ja missä he toisistaan erosivat.
Edelfeltistä kirjoitin seuraavan tapaan, jota vieläkin pidän
pääasiassa oikeana:

    "Edelfeltin taide ei ole laadultaan syvää, mutta kirkasta, ei
    myöskään erittäin alkuperäistä, mutta kumminkin aina hänen
    persoonallisuutensa leimaamaa, hän ei pane ehdotonta painoa
    luonteenkuvaukseen, niin että hän sentähden uhraisi mitään
    siitä, joka tyydyttää hänen kauneudenaistiaan, mutta sensijaan
    on hänellä erinomainen kyky oivaltamaan myötätuntoisuutta
    herättävimmän puolen kuvattavassaan, ja sen hän meille
    esittää hienotunteisesti, usein runollisestikin ja taiteen
    kannalta mestarillisesti. Jos tämän lisäksi huomaamme,
    miten hänen käsitystapansa on maailmanmiehen monipuolisen
    sivistyksen tahkooma niin käy hänen taiteilijaluonteensa meille
    ymmärrettäväksi. Hän ei ole kertaakaan kuvannut saaristolaisia
    kalassa, jolloin heillä on repaleiset vaatteet yllä ja kädet
    haisevat kalalle, vaan joko jumalanpalvelukseen kokoontuneina
    taikka saattamassa lapsen ruumista kirkolle tai purjehdusmatkalle
    tai merelle lähtiessä, eikä hän myöskään ole maalannut
    Ruokolahden akkoja kotipuuhissa, vaan kirkkomäellä. Ainoastaan
    kerran hän on muistaakseni maalannut sentapaista kuin pesutuvan
    pesijättärineen, mutta silloinkin oli kaikki vastenmielinen
    peitossa; pesijät olivat enimmältään punaposkisia nuorikkoja,
    ja pääsävelenä värien soinnussa lumivalkeat liinavaatteet
    häikäisevässä päivänvalossa. Milloin taiteilija, täysin
    kehittyneenä nimittäin, on ottanut aiheensa nykyajan takaa,
    näemme samoin, että joku esteettinen puoli siinä on viehättänyt
    häntä ainakin yhtä paljon, jollei enemmän kuin ajatus. Niin
    esim. sommitelmassa 'Neitsyt Maria ruusutarhassa' ei Marian
    sielunkuvaus näy hänestä olleen niin tärkeä kuin mietiskelevän
    naisen asettaminen avonaiseen loggiaan, taustana päivän valaisema
    maisema, jossa itämainen kaupunki loistaa ruusutarhan takaa.
    Teoksen ensimäisessä luonnoksessa [lahja minulle kun täytin 50
    vuotta], jota yleisö ei ole nähnyt, on kyllä Vapahtajan äidin
    kuvaaminen pääasiana; mutta valmiissa kuvassa se on jäänyt
    syrjemmälle."

Sitte puhuin Gallén-Kallelan taiteen suuremmasta alkuperäisyydestä ja
voimasta; Järnefeltin asetin jotenkin kahden edellisen välimaille. --
Kun ensikerran tapasin Edelfeltin sen jälkeen kuin arvosteluni oli
julkaistu, oli hän seurassani tavallista totisempi. Kenties erehdyin,
mutta luulin siinä näkeväni kirjoitukseni vaikutusta. Kuitenkin se
oli ohimenevää. Hän tiesi että tapani oli lausua mitä totena pidin
ja että olin vapaa puolueellisuudesta puhuessani taiteesta. --
Ohimennen sanoen olin aina ja luullakseni menestyksellä harrastanut
puolueettomuutta käsitellessäni taide- ja kirjallisuuskysymyksiä,
jopa olin elänyt siinä harhaluulossa, että muutkin pitäisivät
kulttuurikehityksemme elämänehtona, että semmoiset henkiset alat
pysytettäisiin yläpuolella kansallisten ja valtiollisten kiistojemme
sekasortoa. Viime vuosikymmenen tuottama kokemus on kuitenkin
hävittänyt harhaluuloni, ja olen sentähden huomannut parhaaksi
mahdollisimman vähän taikka ei ollenkaan kirjoittaa nykyajan
taiteellisista ja kirjallisista ilmiöistä, sillä eihän nyt enää
niinkään kysytä _mitä_ kirjoitetaan kuin _kuka_ kirjoittaa!


IV.

En epäile että taidetta on kiittäminen siitä että Edelfeltin ja
minun välini pysyi niin muuttumattomana -- taide oli hänen elämänsä
sisällys, ja hän tiesi myöskin miten minä sitä rakastin. Että minä
erittäin pidin hänen taidettaan suuressa arvossa, huomasi hän siitä,
että niin halusta koetin kotiini saada hänen teoksiaan. Juuri tämä
seikka aiheutti monta yhtymistämme.

Kun 1875 olin mennyt kihloihin ja tahdoin antaa kauniin joululahjan
morsiamelleni, ostin Edelfeltiltä ensimäisen taulun. Pyynnöstäni hän
silloin maalasi minulle kapteenin kotiintulokohtauksen Runebergin
Jouluillasta. Sommittelultaan on kuva samallainen kuin taiteilijan
julkaisemassa, kuvitetussa saman runoelman painoksessa, mutta
kooltaan on se isompi ja tietenkin somat värit enentävät sen
eloisuutta ja vaikutusta. Se on nuoruudenteos, mutta juuri sentähden
on siinä joku aito-edelfeltiläinen, runollinen sävy (jotenkin
samanlaatuinen kuin "Kuningatar Blankassa"), jommoista ei yhtä
naiivina nähdä hänen myöhemmissä tauluissaan. Hinta oli 200 markkaa,
jonka mainitsen lisätäkseni että taiteilija, mikäli minä sain kokea,
oli hintojensa puolesta paljon vaatimattomampi kuin nykyään ollaan.

Niinkuin tunnettu on, oli Edelfelt ensimäisellä kehityskaudellaan,
1870-luvulla, "historiamaalaaja", ja semmoisena hän maineensa
perustikin ylempänä mainitulla taululla sekä toisella, "Kaarle
herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista", joka oli näytteillä
salongissa 1878. Olin Parisissa talvikauden 1877--78 ja sentähden
tiedän hyvin, ettei hän silloin vielä ajatellut mitään suunnan
muuttamista, vaan mietti "Kohtausta Nuijasodasta", joka valmistuikin
1879 v:n salonkiin. Maailmannäyttelyssä 1878 opin tuntemaan J. P.
Laurensin historialliset maalaukset, ja minusta on epäilemätöntä,
että juuri tämän taiteilijan omituinen aiheenvalinta oli saanut
Edelfeltin käsittelemään semmoista aihetta kuin Kaarle herttua
Flemingin ruumiin edessä. Lähinnä näyttää taiteilijamme esikuvana
olleen se Laurensin maalaus, jossa nähdään paavi Formosan
haudasta otettu ruumis istuvassa asennossa nojatuolissa, vieressä
mustapukuinen asianajaja, joka on vastaava vainajan puolesta, sekä
taustalla kardinaaliensa kanssa Tapani II, joka käsi ojennettuna
uhkaavasti syyttää kuollutta. Itse asiassa oli aiheen kaameus
jotakin Edelfeltin luonnolle perin vierasta; mitä hän teoksessaan on
mieluimmin maalannut on kai Ebba Stenbock nuoren seuranaisen kera ja
muut sivuhenkilöt (esim. nuorukainen, joka pitelee arkun kantta --
nuoren maalaajan Aukusti Uotilan muotokuva). Kevättalvella taiteilija
maalasi vaimoni muotokuvan atelierissaan lähellä Montparnassen
asemaa, ja hauskat ja vilkkaat olivat istunnot, joihin seurasin
vaimoani ja joissa keskusteltiin parisilaisista taideoloista y.m.

V. 1880 tapahtui käänne, ja Edelfelt sai taulustaan "Ruumissaatto
saaristossa" 3:nnen luokan kultamitalin, ensimäinen Parisin
salongissa suomalaiselle taiteilijalle annettu kunniamerkki. Suomessa
Edelfeltin vanhemmat ystävät ja suosijat eivät pitäneet siitä, että
hän luopui historiamaalauksesta ja noudattaen uutta naturalistista
suuntaa alkoi käsitellä nykyaikaisia aiheita. Se oli muun muassa
syynä siihen, että taideyhdistys antoi niin monen etevän maalauksen
mennä ulkomaille, joka olisi voitu saada sangen huokeasta hinnasta.
Jos luetaan pois Ruokolahden taulu (valtion tilaama), niin saattaa
sanoa että vasta 90-luvulla alettiin ymmärtää, kuinka tärkeätä oli
kotimaalle pelastaa suuren taiteilijan teoksia. -- Seuraavan vuoden
(1881) alkupuolella Edelfelt oleskeli pari kuukautta Espanjassa.
Sieltä tuotujen luonnosten joukossa oli huomattavimpia tanssiva
mustalaistyttö, jonka ostin sitten kun taiteilija oli täydentänyt
kädet. Varsinkin tytön pää on viehättävä etelämaisen tummassa
verevyydessään.

V. 1886 pyysin Edelfeltiä piirustamaan minulle muutamia kuvia Takasen
elämäkertaa varten. Hän piirustikin yhden varsin kauniisti, mutta
oli estetty enemmästä, niinkuin näkyy seuraavista kirjeistä, jotka
koskevat sitä asiaa.

    "Helsingissä 18 p. marrask. (1886).

    H. V.

    Tämän ohella lähetän ääripiirustuksen Takasen Wäinämöisestä. En
    ole ennättänyt piirustaa Venusta. Matkustan nimittäin huomenna,
    ja minulla on nyt monta rautaa tulessa. Onhan Gallén tottunut
    piirustamaan kynällä, ja voi hän sentähden hyvin piirustaa
    Venuksen ja muutakin. Pääasia on että tekotapa on mahdollisimman
    yksinkertaista, jäljentämisen tähden. Jollemme enää tapaa
    toisiamme ennen lähtöäni, sanon sinulle nyt jää hyvästi.

    Onko Sinulla Snoilskyn osote Dresdenissä?

                                               Harras
                                         Albert Edelfeltisi."

    H. V

    Mikään korvaus ei tule kysymykseen tästä vähäpätöisestä työstä.
    Olen päinvastoin tyytyväinen että voin olla Sinulle avuksi. --
    Kiitos kirjasta! Matkani on myöhästynyt muutamia päiviä. Tervehdi
    vaimoasi ja au revoir.

    Helsingissä lauantaina 20 p. marrask. 1886.

                                               Harras
                                         Albert Edelfeltisi.

V:n 1890 vaiheilla Edelfelt palaa historiallisiin aiheisiin ja ensin
uskonnollisiin. Tämän uuden kehitysjakson alulta on minulla pari
erittäin arvokasta taiteilijan teosta: harjotelma Mataleenan kuvaa
varten suuressa taulussa "Jesus ja Mataleena" sekä "Porilaisten
marssi".

Edellisen ostin suorastaan Edelfeltin atelierista täällä Helsingissä,
ja kertoi hän siitä seuraavaa. Viettäessään kesäänsä huvilassaan
Porvoon tienoilla hän oli malliksi saanut merimiehen morsiamen, jonka
sulhanen vähän ennen oli hukkunut. Joka kerta kun puheeksi tuli tämä
onnettomuus, tyttöparan silmät täyttyivät kyynelillä, ja Edelfelt
saattoi siten aivan luonnon mukaan maalata naisen, jonka sydän on
surusta pakahtua. Todellisuudessa onkin harjotelma välittömämmin
suoritettu ja vaikuttavampi kuin valmis Mataleenan kuva.

"Porilaisten marssin" synnystä taasen taiteilija jutteli, että hän
johtui siihen yhdessä niistä jättiläiskonserteista, joita Suomen
asevelvollisten pataljoonain yhdistetyt soittokunnat talvella
1892 toimeenpanivat. Kun eräässä konsertissa Palokunnan talolla
soitettiin Porilaisten marssia, voimalla joka ehdottomasti tulistutti
kuulijoita, taiteilija yht'äkkiä sisässään näki sen kuvan, jonka hän
sitte kohta jälestäpäin maalasi. Sommitelma on maalattu paperille,
ja nähtävästi oli Edelfeltin aikomus ensin tehdä vain harjotelma,
jonka hän sitten suorittaisi kankaalle; mutta teos näyttäytyikin niin
hyväksi, että olisi ollut ilmeinen vahinko ruveta sitä uudestaan
maalaamaan. Tosiaan maalaus onkin mestarin kaikkein etevimpiä, enkä
tiedä onko yksikään muu hänen suurempia teoksiaan niin välittömän
innostuksen leimaama.

Vielä on minulla tältä samalta ajalta eräs akvarelliharjotelma, joka
esittää nuoren tytön pään ja on tehty Vaasan kirkon alttaritaulun
neitsyt Marian kuvaa varten. Sen taiteilija minulle lahjoitti
"vanhan ystävyyden" osotteeksi jouluna 1896, ja kertoi hän
maalanneensa sen erään 15-, 16-vuotiaan tytön mukaan, joka kävi
suomalaista tyttökoulua ja jonka hienot, henkevät kasvonpiirteet
näyttivät hänestä sopivan Marialle. Että Edelfelt valitsi mallinsa
suomalaisesta koulusta, johtui siitä että hän tahtoi maalauksessaan
noudattaa moderneja perusohjeita eikä tavottaa mitään alkuperäisen
historiallista, joka tietenkin olisi vaatinut juutalaisia malleja.
Mutta tämä alttaritaulu vaatii näissä muistelmissa oman lukunsa,
sillä sen johdosta jouduin pitkälliseen kirjeenvaihtoon taiteilijan
kanssa.


V.

Appivanhempani, Gabriel ja Amanda Revell, halusivat Vaasan kaupungin
kirkkoon lahjottaa alttaritaulun, ja heidän puolestaan ryhdyin
minä 1890--91 keskusteluihin Edelfeltin kanssa. Hän oli kyllä
viehättynyt semmoisesta tehtävästä, mutta ennenkuin ratkaiseva
päätös syntyi, meni kuitenkin aikaa. Helsingissä tuumattiin
alttaritaulun tilaamista uuteen kirkkoon, ja toimeenpantiin sitä
varten kilpailukin. Jos taulu olisi tilattu Edelfeltiltä, niinkuin
yhteen aikaan luultavalta näytti, niin hänen olisi täytynyt lykätä
Vaasan taulu tuonnemmaksi; vasta kun selvisi, että aie Helsingissä
oli raukeava tyhjiin, taiteilija tarjosi Vaasan kirkkoa varten
useita eriaiheisia luonnoksia. Jouluaamu eli paimenten kumarrus,
Jesus Getsemaneessa, Jesus kantaa ristiänsä ja Ylösnousemus, joista
ensinmainittu katsottiin muita otollisemmaksi.[41] Ennenkuin Edelfelt
oli työhön käsiksi käynyt, kuoli kuitenkin appi-isäni. -- Kuinka asia
sitten kehittyi, näkyy seuraavista taiteilijan kirjeistä minulle.
Otan ne tähän, koska ne sisältävät kaikenlaista mieltäkiinnittävää
ja erittäinkin näyttävät, kuinka erinomaisen tunnollinen Edelfelt
työssään oli.

    Hanko 27 p. heinäk. 92.

    Veli Eliel Aspelin.

    Kiitos ystävällisestä kirjeestäsi ja tarkotuksesta toteuttaa
    suunnitelma alttaritauluun nähden, vaikka appi-isäsi on
    kuollut. En ollut lukenut kuolemantapauksesta, sillä olen vain
    poikkeukselta nähnyt suomalaisia sanomalehtiä kolmikuukautisen
    ulkomaallaoloni aikana.

    Palasin kotimaahan viime sunnuntaina, ja minun täytyy viipyä
    täällä Hangossa muutamia päiviä, osaksi nähdäkseni vaimoani ja
    lastani (vaimoni tulee luultavasti oleskelemaan täällä koko kesän
    parannuksilla), osaksi lepuuttaakseni aivan liiaksi kiihtyneitä
    hermojani. Rydbergin muotokuva oli nimittäin väsyttävimpiä mitä
    olen yrittänyt, osaksi sentähden että malli on ylen vaikea
    esittää semmoisena kuin hänet kuvittelee hänen teostensa
    mukaan, osaksi senvuoksi että ilma oli niin kauhean synkkää ja
    olin valinnut auringontehon à la Rembrandtin Faust. Sitäpaitsi
    olin läpi vilustunut noina 14 päivänä Djurholmilla. Kumminkin
    matkustan perjantaina Porvooseen tervehtiäkseni äitiäni, ja sen
    jälkeen tulen Vaasaan muutamaksi päiväksi. En pyydä parempaa kuin
    alottaa taulun, minkä aiheen valitsenkaan. Porvoosta kirjoitan
    tai sähkötän Sinulle joku päivä ennen lähtöäni.

    Rydberg kirjoittaa Kristuksesta ja Magdaleenasta ensi vuoden
    Sveaan [kalenteriin]. Hän tahtoo sentähden kerätä kaikki
    ainekset mitä saa, sekä [legendaa esittävän] runon että muita
    keskiaikaisia runoja esim. Klaus Kurjesta [s.o. Elinan surma].
    Hän lupasi sen ohella nyt taas alkaa tutkia Kalevalaa, jonka hän
    muutoin tuntee aika hyvin Zach. Cajanderin ja Julius Krohnin
    kautta, jonka jälkimäisen kanssa hän on ollut kirjeenvaihdossa.
    Pyydän Sinua auttamaan minua lähettämässä V[iktor] R[ydbergille]
    kirjoja ja aikakauskirjallisia kirjoituksia, jotka voivat olla
    hänelle hyödyksi. Me tapaamme siis toisemme pian, toivon minä.
    Tällä hetkellä olen aivan mahdoton, niin väsynyt kuin en pitkiin
    aikoihin ole ollut ja kykenemätön perusteellisesti asettumaan
    mihinkään uuteen aatesuuntaan. Olen tekevä uuden Getsemaneen,
    niin myöskin ristiänsä kantavan Kristuksen. V[iktor] R[ydberg]
    keskusteli melkein joka päivä minun kanssani näistä tulevista
    tauluista. Hänestä oli ei ainoastaan hyvin mielenkiintoista, vaan
    myöskin esimerkiksi soveltuvaa, että yksityiset henkilöt meidän
    aikaan ajattelevat kirkkojen kaunistamista. Uhden uusi suunta oli
    erityisesti hänen ajatuksissaan ja tämä uskonnollisen maalauksen
    uudestasyntyminen näyttäytyi hänelle yhdeksi merkillisimmistä
    ilmiöistä viimeisellä vuosikymmenellä, joka oli niin täynnä
    elämää ja aatteita.

    Hyvästi kunnes tavataan ja kiitos! Terveisiä vaimollesi hartaalta

                                        Albert Edelfeltiltäsi.

Lupauksensa mukaan Edelfelt sitte kävikin Vaasassa. Hän tahtoi näet
nähdä kirkon ja minkälaiseen valoon alttaritaulu oli asetettava, ja
teki väriluonnoksen itse paikalla, jotta hän osaisi oikein virittää
maalauksen väriasteikon. Samalla sovittiin myöskin lopullisesti
aiheesta. Niinikään otti Edelfelt itse toimittaakseen taululle
kehyksen, joka mainittakoon sentähden että siitä paljon puhutaan
kirjeissä.

    Parisi 5 p. kesäk. 1893.

    Torstaina toukokuun 25 p. lähetettiin Bon Marché'sta kankaat,
    jotka olin ottanut valitakseni sinulle.[42] Koko siitä suuresta
    paljoudesta kuoseja, jotka näin, olivat nämä kauneimmat ja
    tyylikkäimmät. Tosin oli huokeampiakin kretonneja, mutta värit
    ja kuosit olivat paljon huonompia. Kaikki yhteensä maksaa 118
    fr. 25 cent. niinkuin myötäseuraava lasku osottaa. Omin luvin
    panin kääryyn myöskin pienen harmaan puvun pojalleni, ja pyydän
    sinua hyväntahtoisesti maksamaan etukäteen tullin, joka ei voi
    olla erittäin korkea. Kirjeesi mukaan 30 p:ltä maalisk. olen
    ottanut 20 metriä raitaista, viheriään vivahtavaa kangasta, 25
    samankuosista, mutta punertavaa, uutimiksi, sekä 20 varalle. Olen
    harvoin nähnyt kauniimpia ja tyylikkäämpiä kretonneja kuin nämät,
    ja toivon että olet niihin tyytyväinen.

    Tahdon lyhyin piirtein kuvata omituisen Parisissaoloni tällä
    kertaa. Saavuttuani 15 p. maalisk. alan kohta tehdä harjotelmia
    alttaritauluun, malli joka päivä -- teen 2 suurta harjotelmaa
    madonnaa varten -- 25 p. valittu jurymieheksi Marskentän
    [näyttelyä varten] -- menetän sen johdosta aikaa ja saan
    ikävyyksiä-- häiriinnyn työssäni. Piirustan alttaritaulun
    äärettömän suurelle kartongille -- sairastun influenssaan 10 p.
    huhtik. -- sairas ja mahdoton työhön koko huhtikuun -- ryhdyn
    jälleen työhön toukokuun alussa, sitte kun lääkäri oli tuominnut
    minut täydelliseen toimettomuuteen ja vegeteeraavaan elämään
    maalle 5:ksi päiväksi. Vernissagepäivä 9 p. toukok. Sparre
    tulee 13 p. Münchenistä, asettuu asumaan atelieriini. Sairastuu
    kovasti keuhkokuumeeseen (lungkongestion) 14 p. Hoidan häntä
    viikon päivät täällä kotona, vien hänet sitte, lääkärin neuvosta,
    sairaalaan, jossa hän oleskelee 10 päivää -- kuljetan hänet 1 p.
    kesäk. maalle, erään ystäväni luokse -- ja toivon, että hän nyt
    toipuu lopullisesti.

    Sinä näet etten ole _voinut_ maalata alttaritaulua, niinkuin
    olisin tahtonut. Olen kuitenkin tehnyt huolellisia harjotelmia
    kaikkiin kuviin ja toivon, että itse maalaaminen sen kautta on
    tuleva helpoksi. Kehys on tuottanut minulle paljo huolta. Olen
    kääntynyt 2 arkkitehdin puoleen, mutta _en_ ole tyytyväinen
    heidän työhönsä. Asia on niin, että 5,5 metrin korkuinen
    goottilainen kehys on jotain mieletöntä, samoin kuin _iso_
    taulu goottilaisessa kirkossa on jotain mieletöntä -- sillä
    suurin, puhtaasti goottilainen maalaus, jonka olen nähnyt, on
    "das Dombild" Kölnissä, jossa henkilöt eivät ole luonnollista
    kokoa. Ajattele Van Eyckiä, aina pieniä tauluja! ajattele
    Memlingiä! Olen sentähden miettinyt, että _en_ teetä kehystä,
    joka on varustettu huipuilla ja kukkakoristeilla (sitä vähemmän
    kuin työn täytyy olla _erinomaista_, ettei se olisi kömpelöä),
    juuri sentähden että tämä muoto tavataan [ainoastaan] vähemmässä
    mitassa taikka kivessä. Sitä vastoin olen jäljentänyt useita
    _pyörö_kaarisia, mutta kuitenkin goottilaisia kehyksiä Cluny'stä
    [museosta], ja mietin antaa piirustaa nämä suureen kokoon.

    Memlingin pyhäinjäännöslippaassa Brüggessä nähdään sivuseinissä
    puhtaita puolipyöröjä ja olen hämmästyksellä huomannut
    senaikaisissa italialaisissa ja flamilaisissa kehyksissä
    runsaasti _puhtaita puolipyörökaaria_, joita solakat goottilaiset
    pylväät kannattavat. Suippokaarta on näet mahdoton päättää
    ylhäälläpäin ilman kukkakoristeita ja niitä on hirmuisen vaikea
    saada _hyvin_ tehdyiksi suuressa mitassa. Tiedät paremmin kuin
    minä, että kaikki taikka miltei kaikki goottilaiset taulut
    olivat kolmijakoisia [triptykoita] ja alttarikaapintapaisia.
    Ei Louvressa eikä Clunyssä eikä täkäläisissä vanhoissa
    goottilaisissa kirkoissa ole ainoatakaan _isoa_ goottilaista
    kehystä. Champs Elysées salongissa on Roybet'lla äärettömän
    iso taulu: Kaarle rohkea toimeenpanemassa verilöylyä eräässä
    kirkossa. Kehys on goottilainen fialeilla [koruhuipulla]
    varustettu, ja juuri se, miten kallis ja hyvätekoinen se liekään,
    on paremmin kuin mikään muu osottanut minulle, että koko tämä
    koristus terävine kulmineen, kukka- ja kiekurakoristeineen
    suuressa määrässä häiritsee maalausta.

    Eräs arkkitehti, Bastien Lepage, maalaajan veli, oli myöskin sitä
    mieltä, että kaksi suippokaarta (akkunan ja taulun sen alla) ei
    tekisi hyvää vaikutusta. Olen itse tehnyt ehdotuksen, jossa on
    suippokaari sisällä, mutta suorakulmainen kehys yläpuolella.
    Tukholmassa ja Kööpenhaminassa aion edelleen pyytää neuvoa
    arkkitehdeiltä. _Kaikki_ yhdestä suusta sanovat, että akkuna
    takana on _peitettävä_. Useimmat ystäväni pitävät luonnoksista ja
    harjotelmista. -- Kumminkin huomaan nyt, kuinka vaikea on tehdä
    jotain niin suurta. Itse aineellinen työ vie paljon enemmän aikaa
    kuin olen arvioinut. Kun kerran on kysymys semmoisista suhteista,
    tulee kaikki suunnattomaksi -- värin paljous -- jopa kangas
    maksaa jo 200 frcs. Lähtien määrätystä leveydestä 2,27 on korkeus
    laskettava vähintään 5 metriksi.

    Olen tekevä kaikki niin hyvin kuin voin ja suoritan taulun
    kotona Suomessa, jonne matkustan Kööpenhaminan ja Tukholman
    kautta. Viimemainitussa kaupungissa on minulla onneton Rydbergin
    muotokuva viimeisteltävänä. Minua värisyttää kun sitä ajattelen.
    Pää, joka ei herätä mielenkiintoa, maalattu ilman innostusta,
    ja tämä surkeus on ikuisina aikoina riippuva museon seinällä
    kertomassa ihmisille, kuinka kehno minä _saatoin_ maalaajana
    olla. Porilaisilla on niinkuin näet ollut suuri menestys
    Ruotsissa. Olen siellä pyytänyt taulusta 2,500 kruunua. Jollen
    saa sitä hintaa, on maalaus sinun omasi, sopimuksen mukaan, ja
    kaupanpäälliseksi saat vielä Blanchin teettämän kauniin kehyksen.
    Jonkun päivän päästä matkustan Berliniin (yhdeksi päiväksi
    nähdäkseni näyttelyn) ja sitte Kööpenhaminaan. En voi vielä sanoa
    milloin tulen kotia.

    Toivotan sinulle iloista ja kaunista kesää uudessa Tusculumissasi
    ja esitä kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi.
    Hyvästi ja voi hyvin. Jos tahdot kirjoittaa sanan, niin on
    osotteeni _Pietro Krohn_, Marstrandsvej 4, Rosenvaenget,
    Kjöbenhavn.

                                          Vanha ystäväsi
                                          Albert Edelfelt.

    Porvoo, Haikko 24 p. elok. 93.

    Veli Aspelin.

    On hauskaa kuulla, että "Porilaisten marssi" vahingoittumatta
    on saapunut sinulle. Raha-asialla ei ole kiirettä. Tee niinkuin
    sinulle on paras ja mukavin. Olen iloinen että taulu jää sinun
    luoksesi ja Suomeen.

    Norjassa en ole tehnyt erittäin paljon. Muutamia
    tunturiakvarelleja ja yhden nuoren, vaaleaverisen
    Gudbrandinlaakson tytön (Harald Kaunotukan jälkeläinen, selitti
    hän itse) -- taulu, jonka luullakseni nimitän Solvejgiksi. Siinä
    kaikki. Menee aina aikaa, ennenkuin oikein perehtyy kokonaan
    vieraisiin oloihin.

    Täällä on minulla tekeillä kartongi alttaritaulua varten. Saat
    nähdä sen Helsingissä. -- Minä käännyin arkkitehti A. Lindegrenin
    puoleen Tukholmassa -- (saman, joka on niin oivallisesti
    uudistanut Upsalan tuomiokirkon sisäpuolelta) -- kehysasiassa.
    Hän otti piirustuksen ja valokuvan, teki joitakuita kyhäelmiä
    -- mutta kun hän oli matkoilla nyt toisen kerran käydessäni
    Tukholmassa, niin en saanut tietää, kuinka kauas työ oli
    edistynyt. -- Hänen mielestään oli koko akkuna peitettävä, ei
    kankaalla vaan lautaseinällä, joka muodostaisi jonkunlaisen
    alustan taululle. Hän sanoi, että semmoinen lautaseinä oli aivan
    välttämätön yksistään käytännöllisistä syistä, sillä muuten
    aurinko 10 vuoden kuluessa polttaisi yläpuolen kangasta hajalle.
    Hän ajatteli, että kehys voisi osaksi olla maalattu, niin
    että taulun yläpuoli, enkelit, voitaisiin maalata tyylitellen
    yläpuolelle hienoa goottilaista holvia. -- Niin, se oli vain
    yksi aate niistä monista, jotka hänellä oli. Mutta akkuna _on_
    peitettävä, se oli hänen a ja o:nsa. Toivon pian saavani hänen
    piirustuksensa.

    Pietro Krohnille osottamasi kirjeen olen aivan oikein saanut --
    kiitos siitä. Hän kirjoitti minulle nykyisin Münchenistä, että
    hän sattumalta oli Saksassa tavannut tanskalaisen meriupseerin,
    joka sanoi olevansa malli erääseen Takasen tekemään lapsen
    rintakuvaan -- tiedätkö mitään siitä?[43]

    Vaikka viivyn täällä maalla niin kauan kuin suinkin voin,
    käyn luultavasti Helsingissä jonakin päivänä syyskuulla ja
    toivon silloin tapaavani sinut. Minä asun yhä huvilassa 12 B,
    Kaivopuistossa, ja olemme siis yhä edelleen naapureja.

    Paljon terveisiä rouvallesi vanhalta ystävältäsi

                                       Albert Edelfeltiltä.

    Helsingissä 15 p. tammik. 94.

    Hyvä veli!

    Vihdoinkin toivotan sinulle ja vaimollesi onnellista uutta
    vuotta. Olen jättänyt kirjoittamisen niin myöhäseen, koska
    tahdoin voida ilmottaa sinulle, että taulu on 3/4:ksi valmis. Sen
    minä nyt voinkin. Ainoastaan enkelit ovat jälellä, ja ne olen
    maalannut eri kartongille, niin että ne ovat vain jäljennettävät
    kankaalle. Vaikka minua on paljon häirinnyt appi-isäni kuolema,
    vaimoni sairaus sekä viimeksi influenssanpuuska, josta en
    vielä ole päässyt, on työ edistynyt reippaasti. Joulukuun 1
    p. aloin maalata suurelle kankaalle: 5 metriä korkea, 2,20
    leveä, luultavasti suurin taulu, mikä Suomessa on maalattu.
    Sommittelu on osaksi parantunut, niin esim. on se paimen, joka
    nähdään selänpuolelta, muutettu enemmän keskelle. Olen saanut
    hyviä malleja. Tosin ne ovat puhtaasti suomalaisia, mutta ne
    viehättävät sentään muutenkin kuin etnografisina tyyppeinä. Puvut
    ovat ylen yksinkertaisia. Stigell, joka joku päivä sitten oli
    luonani, sanoi: "Olet saanut siihen jotain hienoa firenzeläistä"
    -- ja se ilahdutti minua paljon. Väri on freskontapainen ja
    vaalea. Vuorion kanssa, joka on luvannut suorittaa vernissauksen,
    olen sopinut, että hän käyttää himmeää ja samalla kestävää
    vahavernissaa. Madonnan tyyppi on jotenkin sama kuin pienessä,
    Parisissa tekemässäni luonnoksessa. -- Kolme enkeliä tulee
    pitämään lausenauhaa, jossa luetaan:

        Gloria in altissimis Deo, pax in terra hominibus,
        bona voluntatis.

    Tischendorfin painoksen mukaan Hieronymuksen käännöstä.

    Kreikkalaisessa tekstissä kuuluu lause:

        Doza en ufisiois Theo, kai epi gaes eirinae
        en anthropois eudoxia. --

    niinkuin näet ovat nämä tekstit vähän erilaisia, mutta olen
    huomannut eroavaisuuksia kaikissa painoksissa. Ruotsalaiset
    eroavat paljon toisistaan. Vanhoissa on "en god vilje", toisissa
    "Guds välbehag", viimeisissä "åt menniskorna välbehag". --
    Välimerkintä alkutekstissä on niinkuin ylempänä, s.o. ainoastaan
    yksi pilkku lauseenosan jälkeen: kunnia olkoon Jumalalle
    korkeudessa. -- No, tämä on vähäpätöistä ja voidaan vielä viime
    minuutissa kirjoittaa niinkuin parhaana pidät -- pääasia on että
    nuottikäärön sijaan on pantu tämä lausenauha raamatunsanoineen.
    Enkelitkin saavat valonsa Kristuslapsesta. Itse tauluun olen
    onnistunut saamaan enemmän yliluonnollista valoa kuin yhteenkään
    luonnokseen.

    Huolimatta rukoilevista kirjeistäni en ole arkkitehti
    Lindegreniltä onnistunut saamaan uutta ehdotusta kehykseksi
    enkä myöskään vanhoja piirustuksia. -- Sentähden teen minä itse
    piirustuksen kehystä varten, käyttäen esikuvana firenzeläisiä
    valokuvia. Tikkanen on ollut ystävällinen ja etsinyt minulle
    sopivia aineksia, ja Gripenberg on luvannut oikaista mahdollisia
    rakenne-virheitä. Nikkari Galetzki on luvannut tehdä kehyksen
    tammesta, pannen kultausta sisimmälle. Olisiko Sinusta
    täyskultaus parempi? Kun kehys tulee tämännäköiseksi, ovat
    kulmat A. B. maalattavat. En ole vielä selvillä siitä mitä sinne
    on maalattava. Tikkanen väitti olevan tyylinmukaisinta tehdä
    2 profeettaa lausenauhoineen, Esaias ja Hesekiel, ne lauseet
    nauhoissa, jotka ennustavat taulun ainetta. Taulu on valmis 3
    viikon päästä, Jumalan avulla. Olen saanut maalata sen yliopiston
    piirustussalin _uudessa_ huoneistossa, Elisabetinkatu 27, suurin
    atelieri kaupungissa -- juuri niin korkea, että taulu mahtuu
    sinne. Sekä Estlander että Ahlstedt ovat olleet hyvin avuliaita.
    Ei kukaan muu maalaaja kuin Ahlstedt ole nähnyt taulua, Järnefelt
    on kyllä pyytänyt saada tulla katsomaan sitä, mutta en tahdo
    näyttää teostani hänelle ennenkuin enkelit, jotka muodostavat
    niin tärkeän osan sommitelmaa, ovat maalatut. -- Tämä suuri taulu
    on paljon viehättänyt minua, ja minä olen varma, että olen siitä
    paljon oppinut. Se on ollut minulle suureksi hyödyksi tuleviin
    yliopistomaalauksiini nähden ja on herättänyt minussa suurta
    mielenkiintoa uskonnolliseen maalaukseen.

    Ulkonaisesta maailmasta en tiedä kertoa mitään -- en näe ketään
    paitsi Söderhjelmiä (hän oli täällä eilen) ja Otto Schaumania,
    ukko parkaa, jonka luona käyn silloin tällöin.

    Gallén, jota en ole nähnyt moneen aikaan, maalaa hyvin
    kummallista taulua, symbolistista, luonnollisesti. Kajanus --
    saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. -- -- -- Hän
    on näyttänyt minulle taulun, ja minä neuvoin häntä maalaamaan
    sen uudestaan. -- -- -- En minä täysin ymmärrä tätä symbolismia,
    mutta vika on kai _minussa_. Eivät Botticelli, Fr[ancesco]
    Francia eikä Mantegna tarvinneet semmoisia keinoja saadakseen
    esiin mystillisen ja runollisen tunnelman. Omituisinta on että
    kaikki kuvatut ovat ihastuneita aatteeseen, joka heistä on
    käänteentekevä. Järnefelt pysyttäytyy jotenkin skeptillisenä,
    mutta maalaa siitä huolimatta itsekin symbolistista taulua. Arvid
    J[ärnefeltin] tapaan silloin tällöin täällä Kaivopuistossa. Hän
    tulee yhä enemmän tolstoilaiseksi, ja meidän kesken on ollut
    pitkiä keskusteluja hänen mielipiteittensä toimeenpanemisen
    mahdollisuudesta. Vastaiseksi hän tekee työtä erään sepän luona.

    Juhani Ahon Papin rouvalla on ollut suuri menestys kaikkien
    luona, jotka todella välittävät kirjallisuuden taiteellisesta
    puolesta. Minä olen aivan ihastunut siihen.

    Minulle on hyvin hauskaa, että tauluillani on ollut menestys
    Berlinissä ja että pesijättäreni on siellä myyty. Kritikit, jotka
    lähetit B. O. S[chaumanille], ja kaikki ne leikkelyt sanomista,
    jotka Schulte on minulle lähettänyt, ovat niin kiittäviä, että
    todella uskallan luottaa yleiseen tunnustukseen. Hyvästi ja
    enemmän vastedes. Toivon että olet tyytyväinen työhösi ja ettette
    ole kärsineet liiaksi pakkasesta, joka, Parisissa ainakin,
    näyttää olleen siperialainen. Täällä on suvi-ilma, kosteaa,
    sumuista ja pimeää. Esitä kunnioitukseni rouvallesi ja kirjoita
    pari sanaa vanhalle ystävällesi

                                          Albert Edelfeltille.

    Parisissa 5 p. kesäk. 1894.

    Vanha ystävä,

    Kun saat tämän, on alttaritaulu, niinkuin toivon, jo asetettu
    paikalleen Vaasan kirkossa. Vuorio on sanonut äidilleni, että hän
    tämän kuun 2 p. aikoi matkustaa sinne taulun ja kehyksen kanssa.
    -- Tämä kehys on tehty minun luonnokseni mukaan, jonka arkkitehti
    Lindegren Tukholmassa on täydentänyt ja jota varten Ahrenberg on
    tehnyt detaljipiirustuksia.

    Olen varma siitä, että taulu on tekevä paremman vaikutuksen
    kirkossa, oikeassa paikassaan, kuin missään muualla. Värit ja
    sommitelma ovat kokonaan lasketut paikkaa varten.

    Jos tapaat Vuorion, niin puhu hänen kanssaan vahavernissauksesta.
    Jos hän luulee, että _toinen_ voi suorittaa sen, niin olisi ehkä
    syytä lykätä se siksi kun itse olen nähnyt taulun ja tehnyt
    (jota kuitenkin oletan tarpeettomaksi) jonkun korjauksen. Jos
    sitävastoin hän yksin voi suorittaa vernissauksen, niin kysy
    häneltä, enkö minä voisi sekoittaen _vahaa_ väriin jälestäpäin
    tehdä mahdolliset, kevyet korjaukset.

    Helsingissä taulu herätti mieltymystä. Tukholmassa teki
    Kansallismuseo ja Taideakatemian praeses, parooni Nordenfalk,
    monta yritystä saadaksensa minua panemaan taulun näytteille
    siellä. Minä kielsin kuitenkin -- osaksi senvuoksi etten voinut
    itse olla saapuvilla ylösasettamisessa, osaksi sentähden
    että mielelläni samaan aikaan olisin tahtonut näytellä sitä
    Kööpenhaminassa, eikä siellä ollut tällä hetkellä sopivaa
    huoneistoa.

    Kehys, tehty tammesta ja varustettu goottilaistyylisillä
    kultauksilla, niin yksinkertainen kuin mahdollista, on maksanut
    yli 1000 markkaa. -- Nähtyäni näyttelyt täällä ja mahdollisesti
    Antverpenissä, palaan Lyybekistä taikka Kööpenhaminasta suoraan
    Suomeen, jossa lienen noin 15--20 p. Jos mahdollista on, tulen
    Vaasaan laulujuhlaan 18 p. -- -- -- On minulle ollut suuri
    suru, etten ole saanut näytellä taulua täällä Champ de Mars
    [salongissa] -- mutta onhan se mahdotonta, kun näyttely täällä
    kestää aina 30 p:ään kesäk.

    Koko kevään (huhti- ja toukokuun) olen tehnyt työtä maalaten
    kreivitär Moltken onnetonta muotokuvaa. Kaikki ovat siihen
    tyytyväisiä paitsi hänen miehensä, joka vielä kaipaa siinä
    jotakin sielullista ("af det sjaelelige"). Hän ei vielä pidä sitä
    valmiina ja minun täytyy matkustaa sinne _jos_ kerta syksyllä.
    Muotokuvaajan (varsinkin ympäri matkustavan) leipä on kovaa
    leipää, usko pois vaan.

    Sitä vastoin olen iloisin mielin ja menestyksellisesti kymmenessä
    päivässä toukokuulla tehnyt pastellimuotokuvan Tanskan
    prinsessasta Mariesta, syntyään Orleansin prinsessa. Hän on
    henkevä, taiteilija joka säikeessä, hyvä ja kiltti, ja olematta
    kaunis on hänellä ihmeellinen, ylhäinen sulous. Aion panna tämän
    muotokuvan ensi vuoden salonkiin. Toivoakseni tapaamme toisemme
    pian. Jos sinä nyt jo olet Vaasassa, pyydän että hyväntahtoisesti
    puhut taideyhdistyksen asiamiehen kanssa, että hän ottaa
    tullista ja asettaa seinälle Parasken ja 2 akvarellia, jotka
    Schulte pyynnöstäni on lähettänyt suoraan Vaasaan. Hyvä olisi,
    jos voisit näille tauluille hankkia hyviä paikkoja näyttelyssä.
    Jos akvarellein valkoiset kehykset ovat kovin pahoin pidellyt,
    voitaisiin ne maalata himmeällä valkoisella värillä. En tiedä
    kuka asiamies on, muuten kirjoittaisin hänelle. Pyydän Sinua
    esittämään kunnioittavat tervehdykseni vaimollesi ja anopillesi
    ja olen edelleen vanha, harras

                                          Albert Edelfeltisi.

Täydentääkseni sen alttaritaulun syntyhistorian, jonka nämä
taiteilijan kirjeet sisältävät, tahdon siihen liittää otteen eräästä
omasta kirjeestäni B. O. Schaumanille, jossa aikoinaan kerroin taulun
vaikutuksesta, kun se oli paikalleen asetettu Vaasan kirkkoon.

    "Taulu asetettiin paikalleen laulujuhlan lähinnä edellisinä
    päivinä, ja oli se ensi kerran seurakunnan nähtävänä
    lauantaina 16 p. kesäk., kun rippikoulunuoriso meni Herran
    ehtoolliselle, ja 17 p., kun oli tavallinen Jumalanpalvelus
    ja rippi. Itse juhlapäivinä -- maanantaista torstaihin --
    oli oratoriokonserttien tähden kuoriin rakennettu lava, ja
    se esti yleisön näkemästä taulun alempaa osaa. Kun laulajat
    seisoivat lavalla, näkyi heidän päittensä yltä tuskin muuta kuin
    enkelikuoro. Tämä ikävä seikka aiheutti, että vieraitten suuri
    joukko ei saanut mitään tyydyttävää käsitystä maalauksesta.
    Siitä huolimatta on merkillisenä tapauksena mainittava, että
    etevin alttaritaulu, minkä suomalainen taiteilija on maalannut,
    vihittiin sarjalla kirkkokonsertteja, jotka kokonaisuudessaan
    myöskin voittavat kaikki mitä ennen on meillä siihen suuntaan
    aikaansaatu.

    Näin taulun sekä sunnuntaina että perjantaina aamupäivällä,
    semmoisena kuin se nykyään aina näyttäytyy vaasalaisille.
    Ensimäkien seikka, jonka huomasin, oli oivallinen sopusointu
    maalauksen värityksen, yksinkertaisen mutta tyylikkään
    goottilaisen tammisen kehyksen sekä kirkonseinien värien,
    keltaisenruskean ja sinisen, välillä. Taiteilijan aikaisempi
    käynti Vaasassa selittää, kuinka hän on osannut niin hyvin laskea
    taulun värivaikutuksen paikan mukaan. Huolimatta epäedullisesta
    molemminpuolisesta sivuvalaistuksesta on siis taulun vaikutus
    hyvä, ja sen näkee selvästi kirkon etäisimmistä osista. Tähän
    nähden on sekin eduksi, että tammisen kehyksen luonnonväri on
    himmennetty tummemmalla vernissalla.

    Mitä muuten maalaukseen tulee, en voi muuta kuin asettaa sen
    hyvin korkealle taideteoksena. Herkkä aisti ja kunnioittava
    hienotunteisuus, jolla taiteilija on osannut uudenaikaisesti
    käsitellä muistoperäistä ainetta, on erittäin suuri. Siihen
    nähden huomattakoon hengellistetty 'realismi' sekä madonnan että
    paimenten hahmoissa. Ne ovat pohjoismaisia, jopa suomalaisia
    tyyppejä, mutta ilman mitään uhmaavaa. Marian hiljainen sulous
    ja paimenten innostunut hartaus on todellista laatua ja kohottaa
    tyypillisen jokapäiväistä ja etnografista siksi korkeammalle,
    että ainoastaan kriitillinen tarkastus huomaa alkuperän.
    Härkä ja aasi tallissa ovat poistetut, sillä tuo ikivanha,
    naiivi sommitelman piirre olisi häirinnyt hengellistetympää
    käsitystapaa. Sitä vastoin taiteilija on säilyttänyt
    yliluonnolliset piirteet, lapsesta lähtevän valaistuksen ja
    enkelikuoron. Edellinen on hyvin onnistunut, lempeä valo kun
    leviää etualan hahmojen yli, ilman että siinä enemmän kuin
    muussakaan huomattaisiin tahallista tehovaikutusta. Enkeleistä
    on muistutettu, että ne ovat liian suuria verrattuina muihin
    henkilökuviin. Minua se ei ole häirinnyt. Päinvastoin tuntuu
    minusta keskiaikainen motiivi -- laulavat enkelit lausenauhoineen
    -- oleellisesti enentävän kohtauksen naiivia, raamatullista
    tunnelmaa. Oikein arvostellakseen miten hieno ja hengellistetty
    Edelfeltin käsitys tässäkin kohden on, verrattakoon hänen
    tauluansa Correggion maailmankuuluun 'Pyhään yöhön'.
    Jälkimäisessä tulvii aistillinen kauneus. Katso esim. enkeliä,
    joka kääntää katsojaan päin pyöreät reitensä ja vielä muutakin
    ja vertaa häntä kalpeihin, hurskaisiin, melkein askeettisiin
    enkeleihin Vaasan alttaritaulussa. Ei tarvitse lisäksi tarkastaa
    tunnetyhjää, jättiläismäistä paimenhahmoa taikka Marian
    upeaa kauneutta Correggion taulussa, tunnustaakseen, että
    Edelfeltin maalaus on edellistä melkoisesti korkeammalla ainakin
    _hartauskuvana_. Ja sen luen taiteilijallemme ansioksi, sillä hän
    on, sentähden loukkaamatta taiteellista omaatuntoaan, tahtonut
    maalata ja todella maalannut taulunsa kirkkoa ja uskovaista
    seurakuntaa eikä näyttely-yleisöä varten."

Edelfelt itse ei tullut laulujuhlaan, eikä hän tietääkseni koskaan
nähnyt tätä merkkiteostaan sen oikeassa ympäristössä. --

Päätän tähän kirjoitukseni taiteilijavainajasta ja ystävästä. Aikani
ei tällä kertaa myönnä jatkamista, ja tärkeimmät muistelmani olen
kumminkin esittänyt. -- Jonakin hyvästijättönä lisään vain seuraavan
piirteen. Eräänä iltana 1900 tai 1901 istui pieni taiteilijaseura
ja minä, ainoa ei-taiteilija, "Pirtissä" Vaasanpankin talossa.
Keskusteltiin tuosta silloin julkisestikin käsitellystä kysymyksestä
Suomen kansan muuttamisesta pois onnellisempaan maahan, missä se
saisi vapaasti elää ja kehittyä. Minusta oli ajatus kerrassaan
mahdoton toteuttaa enkä sentähden monellakaan sanalla ottanut
osaa väittelyyn. Kumminkin minä, muistellen Edelfeltin läheistä
suhdetta Ranskaan ja Ruotsiin, kysyin häneltä: "Jos olot todella
muodostuisivat semmoisiksi, että lähteminen kävisi välttämättömäksi,
mihin maahan sinä silloin mieluimmin asettuisit?" -- "Mihinkä minä
muuttaisin? en mihinkään, en koskaan, tänne minä kuulun ja tänne minä
jään!" Näin vastatessaan hänen silmissään välähti kirkas tuli, ja
koko turhanpäiväinen keskustelu päättyi siihen.



AUGUST HAGMAN



August Hagman.


Ikivanha on kokemus, että nuoruuden muistot vanhoilla päivillä
virkoavat. Mitä minuun tulee, ei kuitenkaan ikäni ole ainoa syy,
joka on mieleeni palauttanut sen entisyyden, josta "muoto- ja
muistikuviani" ammennan. Toinen aivan erikoinen syy on "Suomalaisen
teatterin historian" kirjoittaminen Se näet sai minut tutkijanakin
syventymään siihen isänmaallisen innostuksen kuohuttamaan
aikakauteen, jonka telineessä minäkin nuorena koko sydämelläni olin
mukana. Teatterin historiaan minä milloin avonaisemmin, milloin
kätketymmin jo sovitin melkoisen varaston noita kuvia, ja jälestäpäin
on toinen ystävän hahmo toisensa perästä astunut eteeni vaatien,
etten häntäkään unohtaisi. Ja koska joukossa on semmoisia, jotka
kenties ikipäiviksi jäisivät unhon verhoon, jollen heidän hiljaista
vaatimustaan noudattaisi, teen mitä voin ja ennätän, ennenkuin
vuoroni tulee hämärään hävitä. Yksi niitä on August Hagman. Hänen
uhrautuva työnsä oli kyllä niin suuriarvoinen, että hän enemmän
kuin moni muu ansaitsee muistossa pysyä, mutta hänen toimensa
oli senlaatuinen, että sen harjottaja on melkein kuin unohtumaan
tuomittu. Vai eikö sanomalehtimiehessä ole jotain päiväperhosen
tapaista? Hänen hehkuvimmatkin, syvimmästäkin vakaumuksesta lähteneet
kirjoituksensa ovat ainoastaan yhden päivän uusia, seuraava päivä
heittää jo peitteen niiden yli ja jonkun ajan päästä ne ovat kokonaan
kätkössä. Kun sanomalehtimies itse katoaa, on hänen vaikutuksensakin
lopussa samoin kuin näyttämöltä poistuneen näyttelijän -- ainoastaan
niissä aikalaisissa, jotka joko olivat heidän työtoverejaan taikka
päivä päivältä vastaanottivat vaikutelmia heidän lehdestään, heidän
persoonallisuutensa muisto vielä hetken piilee.


_Syntyperä ja kouluaika_.

Satuseppä Tyko Hagman julkaisi viime vuonna pienokaisyleisöänsä
varten sommittelemansa kirjasen,[44] jossa hän hupaisesti kertoo
lapsuudenmuistelmiaan. Pikku tapahtumien ja persoonallisten
kokemustensa ohella hän siinä kodistaan ja ympäristöstään antaa
tietoja, jotka pitävät paikkansa perheen muihinkin jäseniin ja siis
myöskin hänen kahdeksan vuotta vanhempaan veljeensä, Augustiin,
nähden. Näin ollen voin aluksi -- jollen yksinomaankaan, niin
kumminkin pääasiassa -- nojata tähän kirjalliseen lähteeseen.

Mainitussa kirjassa samoin kuin Nimikirjassa, jonka tiedot
arvattavasti ovat August Hagmanin itsensä antamat, sanotaan
Hagman-suvun olevan ruotsalaista alkuperää. Kantaisä, teurastaja
ammatiltaan, muutti muka 1700-luvulla Ruotsista Vaasaan, missä hän
nai neuvosmies Nagelin tyttären. Hän taikka hänen isänsä, kerrotaan
edelleen, oli ottanut nimen Hagman muistoksi siitä että hän kuningas
Kustaa III:lle oli myynyt sen maan, jolle 1786 Hagan huvilinna
perustettiin. Myyjä oli maan luovuttamisen ehdoksi muun muassa
pannut senkin, että kuningas rupeisi hänen lapsensa kummiksi. Siihen
oli Kustaa III suostunut, ja oli hän kummilahjaksi antanut suuren
hopeamaljan, jonka piti mennä perintönä vanhimmalle pojalle polvesta
polveen.

Valitettavasti tämä perintätieto on ilmeisessä ristiriidassa niiden
tietojen kanssa, jotka olen saanut Vaasan kirkonkirjoista.[45]
Näissä näet mainitaan suvun edustajia v:sta 1723 asti. Ensimäinen
ja vanhin oli ruokakauppias (hökare) Eerikki Hagman, kuollut
52-vuotiaana 1753. Nähtävästi hän oli muualla syntynyt ja kaupunkiin
muuttanut kohta Ison vihan jälkeen. Oliko hän Ruotsista kotoisin?
Perhetraditsionin pohjalla pidän sen luultavana, vaikkei nimi sitä
todista, sillä Hagmanneja on Suomessa ollut vanhempinakin aikoina;
sitä vastoin viitannee Eerikki Hagmanin ensimäisen vaimon nimi,
Katarina Rockstadius, ulkomaalaiseen syntyperään. Ilman tätä meillä
ehdottomasti outoa nimeä olisi yksinkertaisinta olettaa pariskunnan
tulleen jostakin Pohjanmaan ruotsalaisesta rannikkopitäjästä.
Muuten mainittakoon, että tämä ensimäinen vaimo, joka kuoli 1731,
oli miestään 29 vuotta vanhempi. Eerikki Hagmanin toinen vaimo oli
Katarina Waselius, jonka nimi tietääkseni on vanhaa pohjalaista
alkuperää, ja tästä aviosta syntyi 1735 poika Juhana. Tämä Juhana
Hagman antautui teurastajan ammattiin ja nai 1756 neuvosmies Niilo
Isakinpoika Nagelin tyttären Anna Margaretan. Heille syntyi 1770
poika Niilo, joka kävi Vaasan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi
1793, toimi v:sta 1799 koulunopettajana Vaasassa ja sittemmin,
vihittynä papiksi 1807, kappalaisena Koivulahdella v:sta 1810
kuolemaansa saakka, 1837. Hänkin oli samoin kuin isoisänsä kaksi
kertaa nainut, ensiksi Katarina Elisabet Elfgrenin ja sitte
talollisen tyttären, Anna Knip'in, kanssa Koivulahdelta. Edellisestä
aviosta syntyi 1811 poika Niilo Juhana Eerikki, joka oli August
Hagmanin isä.

Tämä ehkä muutamista lukijoista liian seikkaperäinen suvunselvitys
osottaa, että suvun nimi ei mitenkään voi olla muisto Hagan
huvilinnan perustamisesta, eikä myöskään näytä uskottavalta,
että Kustaa III on tälle Hagman-suvulle, jos kellekään,
kummilahjana antanut hopeamaljan. Todellisuudessa ei tätä jutelman
todistuskappaletta olekaan olemassa. Mutta näin ollen, kuinka on
ymmärrettävissä, että semmoinen tarina on voinut syntyä? Olisikohan
teurastaja Hagmanissa jo asunut se vilkas mielikuvitus, joka
myöhemmin on ilmennyt hänen pojanpojanpojassaan, satusepässä!

       *       *       *       *       *

August Hagman oli syntynyt Vaasassa 26 p. huhtik. 1841, mutta hänen
lapsuus- ja poikaikänsä kului enimmäkseen Kälviällä. Saadaksemme
käsitystä kodista on ensin tutustuttava isään ja äitiin. -- Isä,
Janne Hagman, oli nimismies, mutta ei aivan tavallisia, eikä hän
alkuaan ollut siksi aikonutkaan. Papin poika kun oli, hän kävi
vaan triviaalikoulun, tuli ylioppilaaksi 1829 ja alkoi lukea
lakitiedettä. Jos hän olisi suorittanut tutkinnon, olisi hänestä
kai tullut joko kihlakunnantuomari tai hovioikeuden jäsen ja siis
arvon ja toimeentulon puolesta edullisemmassa asemassa oleva
virkamies kuin se, miksi hän joutui, mutta hän jätti lukunsa kesken.
Tyko arvelee, "useista viittauksista päättäen", niin tapahtuneen
"valtiollisista syistä". Turhaan olen kuitenkin ylipiston kirjoista
hakenut vahvistusta tälle arvelulle. Noin kuuden vuoden aikana
Hagman oli Helsingissä ainoastaan kaksi syyslukukautta (1829 ja
1832), eikä hän siis ollut osallinen ylioppilasrettelöissä Puolan
kapinan aikana 1830 ja 1831 eikä tiettävästi muulloinkaan. Muuten
on merkitty, että hän ensin oli kotiopettajana Vaasan tienoilla ja
sitte seurasi tuomaria käräjillä; viimeksi hänelle myönnettiin lupa
olla poissa syyslukukauteen 1835, mutta silloinkin hän jäi tulematta.
Luultavinta on, että varattomuus, ellei haluttomuus lukemiseen, sai
Hagmanin luopumaan yliopisto-opinnoista ja että hän edelleen toimi
käräjäkirjurina ja asianajajana, siksi kunnes 1841 tuli v.t. ja 1843
vakinaiseksi lääninkanslistiksi Vaasaan. Seuraavana vuonna 1844
hänet nimitettiin nimismieheksi Pietarsaaren pitäjään, josta hänet
1846 määrättiin Kälviälle. Täällä hän toimi 19 vuotta. Sen jälkeen
hän 1865 tuli Raippaluodon nimismieheksi, jona hän kuoli 1868.
Opinkäyntinsä mukaan Hagman oli enemmän huvitettu piiriläistensä
avustamisesta lakiasioissa kuin virkansa varsinaisista tehtävistä,
poliisi- ja ulosottotoimista. Muuten hän virkamiehenä oli aikansa
tasolla siinä, ettei hän osannut suomea, jopa kuuluu hän, joka
kouluajoiltaan osasi latinaa ja kreikkaakin ja sen lisäksi, ties
missä, oli oppinut ranskaakin, väittäneen mahdottomaksi perehtyä
suomenkieleen, jollei sitä ollut, lapsena omakseen saanut. Tämä
väite, jolla kieliriitojemme kuumimpina aikoina niin moni kielemme
vastustaja puolusti velttouttaan, on siis kielikiistaa vanhempi,
joskin se Hagmanilla ja hänen aikuisillaan tuskin vielä johtui
itsetietoisesta vastahakoisuudesta kansankieltä kohtaan, vaan
yksinkertaisesti haluttomuudesta nähdä vaivaa kielestä, jota ilman
oli totuttu tulemaan toimeen. Käytännöllisesti nimismies suoriutui
pulasta kutsumalla vaimonsa tulkiksi, milloin talonpojat eivät
osanneet solkata ruotsia. -- Ulkonäöltään Hagman samoin kuin hänen
poikansa August oli keskikokoinen ja tanakka sekä ruumiinvoimiltaan
tavattoman väkevä. Kuvaa ei ole säilynyt, mutta hänen sanotaan
olleen niin Napoleonin näköinen, että toverit keskenään nimittivät
häntä suuren keisarin nimellä. Jotain napoleonimaista oli hänen
luonteessaankin. Hän oli näet äkkipikainen ja tulinen, mutta onneksi
myöskin pian lauhtuva ja, hyvällä tuulella, leikkisä. Tämänlainen
luonne ja kaunis lauluääni tekivät hänestä hupaisen seuramiehen,
jonka yhteydessä on mainittava, että hyvä nimismies ajan tapojen
mukaan mielellään, jopa liiankin mielellään virkisti elinvoimiaan
ryypyillä. Niin tapahtui myöskin metsästysretkillä, jotka olivat
hänen mielihuvituksiaan. Metsästäjänä ja pyssymiehenä hän oli
taitava, kokenut ja kuulu koko keski- ja etelä-Pohjanmaalla.

Naimisiin Janne Hagman oli mennyt jo Vaasassa ollessaan. Rouva --
tyttönimeltään Sofia Margareta Nordman -- oli syntynyt Torniossa;
hänen isänsä oli vaskiseppä, joka puolestaan oli ruotsalaisen
aliupseerin poika. Että Sofia Nordman huolimatta ruotsalaisesta
syntyperästään oppi suomea, sen selittää suomalainen kotiseutu;
mutta arvotuksellisemmalta näyttää ensi hetkessä, miten hän joutui
vaasalaisen lääninkanslistin vaimoksi. Pulma selviää sentään
kun saadaan tietää, että Tornion kihlakuntaan 1823 tuli Vaasan
hovioikeudesta lähtenyt uusi tuomari, Johan Gustav von Knorring,
että vaskisepän tytär aivan nuorena otettiin hänen perheeseensä ja
siinä pääsi semmoiseen suosioon, että hänet vietiin mukana, kun
tuomari 1834 muutti takaisin Vaasaan. Näin Sofia Nordman tottui
hienompiin tapoihin kuin ehkä isän kodissa olisi ollut mahdollista
ja näin hän joutui Hagmanin havaintopiirin sisälle. Nuorempana rouva
Hagmankin oli luonnostaan vilkas ja tulinen, joskin lievemmässä
muodossa kuin hänen miehensä. Toisin oli tietenkin laita, kun minä,
hänen käydessään seitsemättä kymmentä, tutustuin häneen täällä
Helsingissä Augustin luona. Silloin hän oli hiljainen, elämänkokenut
vanha rouva, sydän täynnä palavaa rakkautta lapsiansa kohtaan, ja
ystävällinen heidän tuttavilleenkin tarjoillessaan aamupäiväkahvia
pienessä kamarissaan Morgonbladetin toimitussalin sisäpuolella. Ei
ole epäiltävissä, että ennen kaikkea tämän äidin on kiitos siitä että
lapset kehittyivät kelpo ihmisiksi.

       *       *       *       *       *

Niitä oli kaikkiaan viisi. Kun perhe muutti Kälviälle, oli August
jo saanut ensimäisen sisarensa, Sofian, Vaasassa 1842 ja toisen,
Augustan, Pietarsaaressa 1844; Kälviällä syntyivät Tyko 1849 ja
Lucina 1853. Koti oli sangen vähävarainen, johon syynä oli ei
ainoastaan palkan pienuus -- se näet ei ollut 1000 markkaa suurempi
-- vaan arvattavasti toimeliaisuudenkin puute, mikä osottautuu
siinä, ettei nimismies hankkinut itselleen omaa taloa, vaan asui
vuokralaisena ensin Hyypän, sitte Pernun ja jälleen Hyypän talossa.
Mutta tämäkin koti todisti vanhan totuuden, ettei perheen onni
niinkään ole varallisuudessa kuin rakkaudessa, joka jäsenet toisiinsa
sitoo; ja onhan nuorille monesti pelkäksi eduksi, etteivät he totu
elämältä vaatimaan enemmän kuin se tavan mukaan antaa. Molemmat
mainitut talot olivat joen rannalla, noin kilometri toisistaan, ja
kuuluivat kirkonkylään. Tästä johtui ettei naapureita eikä seuraa
puuttunut. Perhe taikka ainakin lapset elivät ja kasvoivat keskellä
kansaa, he kun saivat leikkitoverinsa ja tuttavansa naapuritaloista
ja -mökeistä. Niin he oppivat ei ainoastaan kansankieltä puhumaan,
vaan myöskin tuntemaan itsensä kansaan kuuluviksi. Mutta oli
toisiakin naapureita, nimittäin ennen kaikkea kappalaistalo,
Simokkala, jossa samoin kuin nimismiehenä oli sekä vanhempaa että
nuorempaa väkeä. Simokkala sijaitsi joen rannalla, Hyypän ja Pernun
keskivälillä, joten mainittu Hagmanien asunnon muutto ei mitenkään
häirinnyt seurustelua nimismiehen ja kappalaisen perheen kesken.
Pappilan hallitsija oli tähän aikaan Berndt Gustav Hällsten, jonka
vaimo tyttönimeltään oli Susanna Sofia Stenbäck ja jonka lapsista
tässä mainitsen August Hagmanin viisi vuotta vanhemman toverin
Konradin. Konrad Hällsten, joka vielä elää täysinpalvelleena
professorina ja valtioneuvoksena, on puolestaan todistanut, mikä
läheinen suhde perheiden välillä vallitsi kertomalla Augustin aikoja
myöhemmin hänelle kirjoittaneen muistelevansa Simokkalaa toisena
kotinansa.

Poikien päähuvituksia olivat metsästys- ja kalaretket. Jo ennenkuin
saivat haulikkoa käyttää, he käsin ja kepein ajoivat takaa
sorsanpoikia ja saattoivat joskus palata kotiin tusina semmoisia
saaliinaan. Myöhemmin he säännöllisesti seurasivat nimismiestä
hänen metsästäessään. Ja toisin kuin nykyään metsästettiin silloin
minä vuodenaikana tahansa. Riistan rauhoitus oli tuntematon asia,
ja jäniksiä oli vaikka kuinka paljon. Kalaretkiä tehtiin milloin
metsäjärville, milloin merenrannalle ja -saarille. Mitään yhteyttä
luvuissa ei ollut Konrad Hällstenin ja August Hagmanin välillä,
sillä ikäero oli siksi liian suuri. Kumminkin saattaa olettaa, että
Hällstenin taipumus luonnontutkimukseen sai Hagmanin yliopistossa
ensin menemään matemaattiseen osastoon, josta hän kuitenkin aikaa
voittaen luopui.

August Hagman oli jo täyttänyt 10 vuotta, kun hänet syksyllä 1851
pantiin Vaasan kouluun ja kirjoitettiin ensimäiselle luokalle.
Syy siihen, että hän niin myöhään alotti koulunkäyntinsä, kuuluu
olleen isässä, joka itsepäisesti oli vastustanut pojan lähettämistä
lukutielle. Sitävastoin äiti oli toista mieltä, ja hänen lujaa
tahtoaan ja tarmoaan oli Augustin kiittäminen siitä, että pääsi
kouluun. Kun ei isä mitenkään ottanut, niinkuin tapa oli, viedäkseen
poikaa kouluun, istui äiti itse esikoisensa kanssa kärryille ja
niin sitä ajettiin viisitoista peninkuormaa vanhaan Vaasaan.
Mutta ei ainoastaan siihen päättäväisyyttä tarvittu; monta vertaa
vaikeampi oli pojan ylläpitäminen, asunnon ja elannon maksaminen
koulukaupungissa. Senkin äiti sai aikaan, vaikka viisainta on olla
yrittämättäkään kuvata mitä toimeliaisuutta, mitä järkevyyttä ja
kestävyyttä se vaati, kun ymmärrettävästi mies ja nuoremmat lapset
kodissa eivät sentähden kaivanneet vähempää huolenpitoa. -- Kun
seuraavana vuonna elokuun 3 p:nä Vaasan kaupunki oli palanut,
muutettiin koulu Uuteenkaarlepyyhyn, kymmenkunta peninkuormaa
lähemmäs Kälviää. Siitä oli tietysti rva Hagmanille vähän helpotusta,
oli näet mukavampi lukukaudenkin aikana tyydyttää pojan tarpeita.
Koulun rehtorina oli siihen aikaan (kevääseen 1855 saakka)
Lauri Stenbäck, ja on siis Hagman koulunkäyntinsä ensi vuosina
vastaanottanut vaikutelmia tämän etevän johtajan ja opettajan
sanoista ja esiintymisestä. V. 1856 muutettiin koulu takaisin
Vaasaan, ja tuli Hagman siten jälleen siellä viettäneeksi viimeisen
vuotensa tässä oppilaitoksessa. Silloin olin minä koulun ensimäisellä
luokalla ja opin tuntemaan Hagmanin ulkonäöltä; lähempää tuttavuutta
meidän kesken ei sentään syntynyt. Lukio, joka kaupungin palon
jälkeen oli muutettu Pietarsaareen, oli yhä edelleen siellä, ja tässä
kaupungissa Hagman suoritti koulunkäyntinsä loppuvuodet. Hän tuli
ylioppilaaksi syksyllä 1860.


_Ylioppilasvuodet_.

Ei koulusta enemmän kuin yliopistostakaan ole siihen suuntaan käyviä
tietoja, että Hagman olisi ollut ahkera lukumies. Hän sai kyllä
korkeimman arvolauseen ylioppilastutkinnossa ja tuli myöskin keväällä
1867 filosofian kandidaatiksi, mutta miten hyväpäinen hän olikaan
ei hänessä ilmaantunut mitään tieteellisiä harrastuksia. Toiselta
puolen varattomuus toiselta puolen kansallinen innostus saivat hänet
varhain ryhtymään muihin toimiin, joiden rinnalla luvut jäivät
enemmän tai vähemmän syrjään. Sentähden ei näistä jälkimäisistä
ole juuri muuta mainittavaa kuin että hän, niinkuin jo on ylempänä
sanottu, ensin ilmoittauduttuaan matemaattiseen osastoon syksyllä
1866 muutti historiallis-kielitieteelliseen osastoon ja seuraavana
vuonna suoritti kandidaattitutkinnon, saaden korkeimman arvolauseen
suomenkielessä.

Ymmärtääksemme Hagmanin muun toiminnan ylioppilasvuosina on
huomioonotettava erinäisiä asianhaaroja. Mitä ensiksi hänen
luonteenlaatuunsa tulee, oli hän nuorena erittäin iloinen ja
leikkisä, mutta samalla myöskin yritteliäs. Hagman viihtyi hyvin
toverien seurassa ja milloin hän oli mukana, oli hänen kanssaan
aina leikinlasku käymässä. Kuitenkaan ei seurustelu hänelle
koskaan muodostunut pääasiaksi, niinkuin niin monelle iloiselle
ylioppilaalle, vaan pelasti hänet siitä vaarasta luontainen
toimeliaisuus, jolla hän ensi kädessä ja yleensä hyvällä
menestyksellä koetti ansaita mitä toimeentuloonsa tarvitsi. Toiseksi
on merkille pantava aika, milloin hän ylioppilaaksi tuli, ja
toveripiiri, johon hän Helsingissä liittyi, sillä niiden vaikutus
antoi Hagmanin elämäntyölle suunnan, josta hän ei koskaan luopunut.

       *       *       *       *       *

Mitä 1860-luku merkitsee kansallisen elämämme kehityksessä on siksi
tunnettua, ettei se kaipaa pitempiä selityksiä. Silloinhan meillä
valtiollinen elämä ja yhteiskunnalliset harrastukset oikeastaan
alkoivat, ja mitä erittäin kansallisuusaatteeseen tulee, niin saattaa
sanoa, että se sitä ennen oli ollut olemassa ainoastaan kirjallisessa
muodossa ja että sitä vasta silloin ruvettiin elämässä toteuttamaan.
Se takatalvi, joka oli seurannut 1840-luvun näennäisesti pettävää
kevättä, oli vihdoin voitettu, ja se osa nuorta polvea, jonka
sydämessä J. V. Snellmanin kylvö oli itänyt, tunsi sisässään mitä
voimakkaimman pakotuksen isänmaalliseen työhön ja toimeen, ja moni
kävi siihen käsiksi jo ennenkuin oli säännöllisen oppiaikansakaan
päättänyt. Vastustajat, jotka samalla aikaa järjestivät taajat
rivinsä joko kokonaan tukehduttaakseen taikka ainakin sulkeakseen
suomalaisuuden sen entisiin rajoihin, sanoivat näitä nuoria
"jungfennomaaneiksi",[46] nuorsuomenmielisiksi, tahtoen siten erottaa
heidät heidän edelläkävijöistään ja opettajistaan ja soimaten heitä
siitä, että he muka vain pitivät suurta ääntä mitään tekemättä. Mutta
syytös oli väärä. Soimaajat kuulivat vain ne kehotushuudot ja ne
vastustajiin kohdistetut vaatimushuudot, jotka ovat kansan nousun
tunnusmerkkejä, mutta eivät nähneet taikka eivät tahtoneet nähdä mitä
tosityötä tehtiin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin on tällöin alotettu
työ huomattu ja tunnustettu verrattomaksi kansalliseksi suurtyöksi.

Hagman liittyi kohta nuoriin kansallismielisiin -- sitä
luonnollisemmin kuin ne enimmäkseen olivat pohjalaisia -- ja
ennen pitkää hän oli heidän piirissään tunnettu ei ainoastaan
kelpo toverina, vaan myöskin lupaavana sanomalehtimieskykynä,
sillä, niinkuin alempana on kerrottava, hänen taipumuksensa
sanomalehtityöhön esiintyi varhain. Jo kouluajalla oli K. J.
Gummerus hänen lähimpiä ystäviään, mikä on mainittava sen yhteistyön
vuoksi, josta pian tulen puhumaan. Tykonkin kirjassa on kohta,
joka viittaa Hagmanin ja Gummeruksen toveruuteen. Siinä näet
tekijä muistelee kävelyretkeä, jonka hän [nähtävästi kesällä 1862]
teki Ylikannukseen, joka silloin oli johtajan kappelina, noin
kolme peninkulmaa Kälviältä. "Sen tein", hän kertoo, "yhdessä
veljeni Augustin kanssa, joka nuorena ylioppilaana ollen lähti
tervehtimään Kaarle Jakob Gummerusta, entistä luokkatoveriaan,
sittemmin yleisesti tunnettua suomalaisen kirjallisuuden virittäjää
ja viljelijää, romaaninkirjoittajaa, supisuoraa suomalaista ja
erittäinkin pohjalaista. Tältä retkeltä on minulla monta muistoa,
kuten esim. ettemme saaneet mäikätä emmekä pitää elämää Ylikannuksen
rauhallisessa pappilassa niinkuin tahdoimme, sillä pappi-isäntä eli
K. J. Gummeruksen isä oli hirveän täsmällinen herra, joka melkein
aina tahtoi nukkua keskellä päivääkin. Mutta muuten oli meillä
nuorilla pojilla, s.o. K. J. Gummeruksen veljillä ja minulla hauskaa
ja jännittävää. Kuuntelimmepa sen ohessa vanhempain veljiemme
innokkaita, lentäviä toiveita ja tuulentupia suomalaisuuden
kohottamisesta, sen nousemisesta maailmanvallaksi ja niin edespäin,
-- ja jäipä tuosta heidän keskustelustaan sielun pohjalle yhtä ja
toista. He olivat innokkaita, tulisia pohjalaisia." -- --

Muuten ei Hagmanin ystävien ja toverien luetteleminen voi tulla
kysymykseen. Panen tähän vain erään ryhmäkuvan, jossa nähdään Hagman
itse kahdeksan ystävän kanssa, joista useimmat ovat nimeltään niin
yleisesti tunnettuja, ettei mieskohtainen esittely ole tarpeen.
Valokuvassa ei ole vuosilukua, mutta en suuresti erehtyne, jos
oletan sen olevan v:lta 1865. Miksi nämä yhdeksän ovat antaneet näin
yhdessä valokuvata itsensä, on tietymätöntä. Ainoastaan sen voi
sanoa, että jollei siihen muuta aihetta olisi ollut kuin keskinäinen
ystävyys taikka suomenmielisyys, olisi ryhmä saattanut olla melkoista
suurempi. Kaikessa tapauksessa on enemmän kuin puoli ryhmää "junkien"
huomatuimpia miehiä.

Vielä olkoon mainittuna, että jungfennomaanien kansallinen innostus
ei estänyt heitä yksityisessä elämässä olemasta iloista väkeä.
Päinvastoin olivat useat heistä liiankin kärkkäitä ottamaan osansa
elämän nautinnoista. Varsinkin he juomisessa noudattivat aikansa
tapoja ja pitivät puoliaan kenen rinnalla tahansa. Sentähden joukossa
olikin semmoisia, jotka aikaa voittaen pettivät toveriensa toiveet,
mutta tuskin niiden luku sentään oli suurempi kuin samanlaisten
muissa nuorten miesten piireissä siihen aikaan. Luonnollisesti oli
toiselta puolen niitäkin, jotka mitä iloisimmassakin seurassa olivat
maltillisia, jollei ehdottomasti raittiitakaan. Sitä laatua oli
muiden muassa August Hagman.

       *       *       *       *       *

Silmällä pitäen Hagmanin ylioppilasvuosia ja tapaa, millä hän
aikaansa käytti, sopii ensin huomata, että hän koko vuoden 1861 oli
poissa Helsingistä toimien kotiopettajana Kokkolassa ruununvouti
J. Holmin perheessä. Hänellä oli, kertoo hän kirjeessä (20/1
1861) Gummerukselle, joka silloin oli lukion ylimmällä luokalla
Pietarsaaressa, viisi oppilasta, vanhin kymmenennellä ja nuorin
kahdeksannella. "Etkös usko että siinäkin on työtä? Ei ole niinkään
helppoa istuttaa ymmärrystä ja käsitystä pieniin lapsiin".[47]
Ruununvouti kuuluu olleen juonikas mies, ja siitä johtui etteivät
hän ja Hagman hyvällä sopineet palkkiosta; riita jätettiin
sovintolautakunnan tutkittavaksi ja ratkaistiin se Hagmanin eduksi.
Muuten mainitsen tältä ajalta, että nuori iloinen ylioppilas oli
ensi luokan kavaljeereja ei ainoastaan Kälviällä vaan Kokkolassakin.
-- Edelleen Hagman raha-ansion vuoksi kesällä 1863 oli v.t.
kielenkääntäjänä senaatissa ja vuosina 1863--67 apuopettajana
Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta sen ohella hän,
niinkuin jo on sanottu, varhain esiintyi sanomalehtimiehenäkin,
osaksi kai sitenkin jotain ansaitakseen, osaksi ja tuskin vähemmäksi
tyydyttääkseen haluansa olla mukana kansallisessa edistystyössä.

       *       *       *       *       *

Hagmanin ensimäinen sanomalehtiyritys oli "'_Luonnotar_', kuukauslehti
kansan hyödyksi ja huviksi", jonka hän syksyllä 1862 yhdessä K.
J. Gummeruksen kanssa päätti perustaa. Näytenumero levitettiin
joulukuulla, ja uuden vuoden alusta lehti alkoi säännöllisesti
ilmestyä, arkinkokoisena, 4-taitteisena, maksaen Helsingissä 60,
maaseuduilla 75 kop. Nykyajankin kannalta yritys on merkilliseksi
tunnustettava, kun ottaa huomioon että Hagman oli kahden ja
Gummerus vain yhden vuoden ylioppilas. Sen ohella on huomattavaa,
että lehti ensi sanoista alkaen näyttäytyy syntyneeksi J. V.
Snellmanin kylvöstä. Kun näet toimitus ryhtyessään selittämään
tarkotustaan alkaa näin: "Mikäs on se, joka korottaa kansaa, joka
antaa kansalle kansallisia oikeuksia? mikäs muu on se kuin sivistys?
Sivistys on valtakuntain perustus; ilman sivistystä ei valtakunta
voi valtakuntana pysyä. Sivistys antaa kansalle luottamusta
itseensä. Sivistys suojelee muitten kansain valloituksia vastaan,
sivistyksestä on siis kansan hakeminen voimiaan" -- eikö tämä ole
selvää kaikua siitä opista, jota Snellman oli julistanut Saimassa ja
Litteraturbladissa?

Eräästä Hagmanin kirjeestä (11/1 1863) Gummerukselle nähdään, että
kirjoittaja vietti joululomansa Janakkalassa. Käydessään kaupungissa
hän oli saanut tietää, että käsikirjoitusten piti olla valmiina 20
p:ksi, jotta numero voisi ilmestyä kuukauden viimeisenä päivänä.
Postikonttorista hän oli nostanut 180 ruplaa tilausrahoja, "jotka
olen niin hyvin käyttänyt, että tuskin on kopeekkaakaan jälellä!!
Elä kumminkaan pelästy tai pahastu. Kyllä niitä vielä tulee ainakin
sama verta lisää, jos tietäjäin ennustuksiin voi luottaa. Näinä
aikoina on, niiden mukaan, vasta kolmas tai viides osa karttuvista
tilaajista tavallisesti ilmestynyt. -- Hyvin on meille onnistunut.
Kaikki sanomalehdet ovat Luonnottaren näyttönumeroa kehuneet; jopa
sitä Tapiossa sanotaan teräväksi ja sivistyneeksi!" --

Yleensä oli Luonnotar, jonka "koto oli työmiehen kädessä", hyvin
toimitettu. Ikävä on vain ettei muuta kuin arvaamalla voi sanoa
mitä toinen tai toinen on kirjoittanut. Tietenkin ovat "uutelot",
Merimiehen morsian ja Noituri, kertomus Pohjanmaalta, jotka
jatkuivat vuosikerran läpi, Gummeruksen käsialaa, jonka ohella J.
V. C(alamnius) on merkinnyt pitkän sarjan Kuvaelmia Suomen-suvun
muinaisuudesta; mutta onko kaikki muu Hagmanin kirjoittamaa? Koska
hän kuului matemaattiseen osastoon, on syytä olettaa hänen laatineen
luonnontieteelliset kirjoitukset (Lämpö ja sen vaikutukset, Vesi
luonnon hallinnossa, Jäämerestä, Maanpallo mailmanrakennuksessa
y.m.), mutta sangen luultavaa on minusta, että nuoret toimittajat
kokeneimmilta tovereiltaan saivat semmoisia kirjoituksia kuin
Hallitusmuodosta ja valtiopäivistä, Valtiopäiväjärjestyksestä,
Viinanpoltto-asiasta j.n.e. Jos tämä viimeinen arvelu onkin oikea,
saattaa taas katsoa jotenkin varmaksi, että Hagman on sepittänyt
kuukausikirjeet, jotka säännöllisesti sisälsivät sekä kotimaan
että ulkomaan valtiollisia uutisia. Nykyaikaiselle lukijalle ovat
nämä kirjeet hupaisinta koko lehdessä, sillä niistä huomaa mitä
ihmeellistä aikaa elettiin. Näytteeksi poimin tähän kimpun aiheita,
joista kirjeissä puhutaan: Näytenumerossa: ilosanomasta Valtiopäivät
tulossa! tammikuulla: heinäkuun 1:sestä päivästä tulee Suomen oma
raha, markka ja penni, käytäntöön; helmikuulla: edellisen vuoden
kielikomitea petti kansan toiveet, mutta kansan tahto on toteutuva,
sillä suomenkielen oikeuksien voimaan saattaminen on ensimäinen
yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojemme edistyksen ehto;
huhtikuulla: J. V. Snellmanin astumisesta senaattiin, Jyväskylän
seminaarin avauksesta elokuun 1 p.; heinäkuulla: Aleksanteri
II:n käynnistä Suomessa, jolloin hän muun muassa Hämeenlinnassa
allekirjoitti käskykirjeen suomenkielen oikeuksista; elokuulla:
valtiopäivävaalien tuloksista; syyskuulla: keisarin toisesta
käynnistä Suomessa, valtiopäivien avauksesta; lokakuulla: Yrjö
Koskinen on alkanut luennoida suomenkielellä.

Olivat ne onnenpoikia, jotka saivat alottaa kirjailijatoimensa
semmoisena vuonna. Jos kukkien puhkeaminen on kevään tunnusmerkki,
niin oli koko se vuosi pelkkää kevättä, ja avosydämisiin nuoriin se
jätti häviämättömiä vaikutelmia.

Joulukuun numerossa luvattiin Luonnotarta jatkaa, mutta kuitenkin se
lakkasi ilmestymästä. Sanottiin että toimittajilla ei ollut aikaa,
mutta luultavampaa on että yritystä oli taloudellisesti vaikea
ylläpitää. Suomalainen, sanomia tilaava yleisö oli vielä pieni eikä
kahdella köyhällä ylioppilaalla ollut mitään vararahastontapaista
mihin nojata. -- Hagmanille oli kuitenkin sanomalehtityö niin
luonnonmukaista, että hän oman pikkulehtensä kuoltua pian hankki
itselleen uutta samanlaista tehtävää. Hän liittyi näet Helsingfors
Tidningarin toimitukseen.

       *       *       *       *       *

Helsingfors Tidningaria, jolle Z. Topelius, hoitaen sitä 19 vuotta,
oli hankkinut laajemman lukijakunnan kuin yhdelläkään sanomalehdellä
sitä ennen Suomessa oli ollut, oli Aug. Schauman toimittanut v:sta
1861, mutta loppupuolella vuotta 1863 saatiin tietää, että lehden
omistaja, kirjakauppias ja -kustantaja B. A. Thunberg, ei halunnut
uudistaa kolmeksi vuodeksi tehtyä sopimusta Schaumanin kanssa.
Silloin Yrjö Koskisessa heräsi ajatus, että lehti oli saatava
suomenmielisten käsiin, jotta heilläkin olisi ruotsinkielinen
äänenkannattaja, mikä oli sitä tärkeämpi, kun vastapuolue edellisenä
vuonna oli perustanut suuren päivälehden, Helsingfors Dagbladin.
Tämä tuuma toteutuikin niin, että O. Donner, Th. Rein ja E. Böök
uudesta vuodesta 1864 ottivat vastatakseen toimituksesta. Kumminkaan
ei yksikään näistä kykenevistä miehistä ollut siinä asemassa, että
hän olisi voinut taikka tahtonut panna koko voimansa ja aikansa
tehtävään; päinvastoin toimitus ennen pitkää hajaantui. Donner lähti
syksyllä Berliniin tutkimaan sanskriittia, Rein oli edellisenä vuonna
tullut dosentiksi ja määrätty hoitamaan filosofian professorin virkaa
(jonka Snellman muuttaessaan senaattiin oli jättänyt avonaiseksi)
ja oli sentähden estetty uhraamasta aikaa lehdelle, ja Böök vihdoin
matkusti myöskin syksyllä pois Helsingistä. Kesällä oli pääjohto
ollut viimemainitun käsissä, ja hänellä oli silloin avustajina E.
A. Forssell (ulkomaanosasto) ja August Hagman. Syksyllä taasen
joutui pääjohto Hagmanille. Kumminkin oli työ ylivoimainen niin
nuorelle miehelle, ja 1865 v:n alusta astui W. Eneberg toimituksen
päähän, jonka ohella apumiehinä toimivat K. Bergbom, E. Böök,
Hagman y.m. Mainittavaa merkitystä Hagmanin työllä Helsingfors
Tidningarissa tuskin oli. Arvatenkin hänen kirjoituksensa olivat
kokonaan tilapäistä laatua, niinkuin tavallisesti toimituksen
nuorimpien jäsenten. Pääasiaksi lienee sentään katsottava se, että
hänen kokemuksensa näinä vuosina kasvamistaan kasvoi alalla, jolle
hän oli kokonaan antautuva. Helsingfors Tidningar lakkautettiin
marraskuulla 1866. Tänä viimeisenä vuonna olivat Eneberg ja Donner
toimituksen päämiehinä, mutta epätietoista on, oliko Hagman enää
mukana. -- Lopuksi on merkittävä, että Hagman näinä samoina vuosina
myöskin silloin tällöin kirjoitti Suomettareen ja 1866 alkuunpantuun
Kirjalliseen Kuukauslehteen (viimemainittuun ainakin pari
kirja-arvostelua). Näiltä varhaisilta ajoilta eräs silloin mukana
ollut kirjailija muistaa Ahlqvistin kiittäneen muutamaa Hagmanin
kirjoittamaa W. Flomanin Ranskan kieliopin arvostelua.

       *       *       *       *       *

Niinkuin edellä kerrotusta näkyy, oli Hagman ylioppilasvuosinaan
monessa toimessa mukana, mutta silti hän ei laiminlyönyt
seurusteluakaan -- tarkotan seurustelua toveripiirin ulkopuolella.
Useimmat nuoret pohjalaiset elivät täällä Helsingissä erillään
kaikesta perhe- ja naisseurustelusta eivätkä liene sitä paljon
kaivanneetkaan. Hagmanilla sitä vastoin oli sekä taipumusta että
halua siihen, ja vuosien varrella hän sai useita naistuttavuuksia
pääkaupungin seurapiireissä. Myöskin tiedetään hänen tälläkin
alalla hyvin menestyneen. Yleismaailmallisessa merkityksessä hän
kyllä ei ollut mikään lumoava kavaljeerityyppi, mutta silti hänellä
oli mitä ruotsalaiset tarkottavat sanalla "fruntimmerstycke",
toisin sanoen hänen olennossaan oli jotakin naisväelle erittäin
mieleistä. Usein on tämä "jokin" sanoin selittämätöntä, mutta mitä
Hagmaniin tulee se voidaan arvata piilleen hänen esiintymisensä
teeskentelemättömyydessä, tunteenilmaisunsa välittömyydessä ja
luonteensa vilpittömyydessä sekä siinä, "ettei hän naistenkaan
seurassa lörpötellyt tyhjiä". Muun muassa hän oli tullut tutuksi
kenraalikuvernöörin, vapaaherra Platon Rokassowskijn perheessä, mikä
tosiasia ei kuitenkaan ole arvosteltava nykyisten olojen mukaan.
Tämä, vuoden lopulla 1861 Helsinkiin tullut kenraalikuvernööri erosi
ei ainoastaan edelläkävijästään, kreivi Bergistä, vaan muistakin sekä
vanhemmista että myöhemmistä Venäjän vallan korkeimmista edustajista
maassamme. Hän itse samoin kuin hänen lukuisan perheensäkin jäsenet
olivat näet erittäin suosiollisia ja ystävällisiä suomalaisia kohtaan
sekä elämältään porvarillisen yksinkertaisia. Sentähden Helsingin
ylempi seurapiiri aivan luonnollisesti avautui perheelle, jossa
myös osattiin ruotsia, ja tiistaisin, jolloin Rokassowskijlla oli
vastaanotto, oli jokainen tervetullut, joka tavalla tai toisella
oli tutustunut johonkin perheen jäseneen. Varsinkin kävi siellä
silloin pääkaupungin hienoston nuoriso, sillä samalla kun ruuat
ja juomat olivat hyvin yksinkertaista, vaatimatonta laatua, oli
seurustelu aina vapaata ja hupaista, ja illan ohjelma päättyi
säännöllisesti iloiseen karkeloon. Hagmanin tuttavallinen suhde
perheeseen kuuluu saaneen alkunsa siten, että häntä pyydettiin
opettamaan suomenkieltä eräälle nuorista parooneista. Tyttäristä
oli toinen järjestyksessä, neiti Olga, samanikäinen kuin Hagman, ja
hänellä toverit aina härnäilivät "Krassea" eli "Hackea" -- "Krasse"
ja "Hacke" olivat Hagmanin toverinimiä kouluajalta koko hänen
elämänsä ajan. Neiti "Olja" ei ollut enemmän ensi luokan kaunotar
kuin hienotarkaan, mutta -- huolimatta siitä, että hänellä samoin
kuin vanhemmalla Elisabet sisarella oli "hovineiden" arvo -- hän oli
vaatimaton, kiltti, iloinen ja hyvä tyttö, ja sangen luultavaa on,
että Hagmanin sydän ei ollut välinpitämätön häntä kohtaan. Toiselta
puolen on yhtä luultavaa, jopa varmaakin että perheessä pidettiin
suomalaisesta ylioppilaasta, jonka luonteenominaisuudet voitiin
merkitä aivan samoin sanoin kuin ne, joita juuri olen käyttänyt Olga
neidestä. Etteivät nämä arvelut ole tyhjiä, todistanee se, että
Hagman kesäaikoina, jolloin kenraalikuvernööri asui Degerööllä,
toisinaan kutsuttiin sinne. Tämmöiset kutsut, joiden kautta Hagman
pääsi osalliseksi perheen yksinkertaiseen maalaiselämään, sai yhdessä
neitien kanssa kävellä ja laskea leikkiä ja etsiä nelilehtisiä
apilaita Degeröön vihantain puitten siimeksessä, tuottivat hänelle
niin otollista vaihtelua kaupungin kuivaan kesäelämään, niin suurta
hupia ja tyydytystä, että hän mitä hilpeimmin mielin kesti ja luotaan
torjui toverien yritykset saattaa hänet hämille viittauksillaan ja
vitseillään -- semminkin kun niiden takana ei mitään pahansuopaa
piillyt. Arvatenkin oli köyhä nimismiehenpoika pahemmissa pintehissä
talvisaikana, kun hänet oli kutsuttu kenraalikuvernöörin talossa
toimeenpantaviin suurempiin juhlatanssiaisiin. Jutellaan hänen
semmoisina päivinä olleen syömättä päivällistä säästääkseen ne
markat, joilla hänen oli ostettava valkoiset hansikkaat esiintyäkseen
kaikin puolin comme il faut!


_Viipurissa Ilmarisen toimittajana_.

Syksyllä 1866 Hagman alkoi suorittaa tenttejä
filosofiankandidaatti-tutkintoa varten. Samaan aikaan hän sai
Viipurista tarjouksen, joka moneksi vuodeksi vei hänet pois
Helsingistä. Se näkyy eräästä kirjakauppias N. A. Zilliacuksen
10/11 päiväämästä kirjeestä. Zilliacus oli päättänyt perustaa uuden
suomenkielisen "kansanlehden", jonka tarkotus olisi Itä-Suomen
kansassa herättää mielenkiintoa yleisiin ja paikallisiin asioihin, ja
Hagman oli hänen pyynnöstään luvannut ruveta lehden toimittajaksi,
niin pian kuin oli kandidaattitutkintonsa suorittanut. Siihen
ehtoon Zilliacus ilmottaa suostuvansa, sitte kun kauppakonttoristi
R. Mallenius oli sitoutunut vastaamaan toimituksesta siksi kuin
Hagman saapuisi Viipuriin. Nyt hän lähettää painoylihallitukselle
osottamansa anomuksen saada luvan julkaista lehteä ja antaa
Hagmanille vallan lopullisesti määrätä uuden lehden nimen, kumminkin
sillä ehdolla, että se tulee "lyhyeksi ja sointuvaksi" (kort och
klingande). Itse hän oli ajatellut sentapaisia nimiä kuin Ilmari,
Vellamo, Kalervo, mutta niistä ei tarvinnut välittää. Kumminkin
Hagman piti ensinmainittua soveliaana, ja muodossa _Ilmarinen_ hän
sen lehdellensä antoi.

Koska Hagmanin julkinen tutkinto oli vasta 18/5 1867, oletan
hänen toukokuun lopulla matkustaneen Viipuriin. Kuinka hänen kävi
vieraalla paikkakunnalla, siitä tapaamme muutamia tietoja eräässä
kirjeessä, jonka hän syyskuun alkupuolella on Jaakko Forsmanille
lähettänyt. Hagman sanoo jotakuinkin menestyvänsä. Viipurissa
"pelätään julkisuutta kuin pahaa henkeä", ja sentähden lehden
toimittajaa kumarretaan, mutta myöskin katsellaan karsain silmin, kun
hän, muukalaisena, koskettelee arkoihin kohtiin. Aihetta siihen ei
puuttunut. Muun muassa poliisit, viskaalit y.m. venäläiseen tapaan
ottavat lahjoja siitä, että ummistavat silmänsä kaikenlaiselle
laittomuudelle. Toiselta puolen hänellä on legioona takanaankin, ja
hän tuntee jo miltei kaikki, virkapohatoista käsityöläisiin saakka.
Varsinkin hänellä oli tuttavia liikemiesten joukossa, ja Lydeckenin
(toiminimi Lydecken & Harling) kanssa hän tuumiskeli lentokirjasta,
jonka hän kirjoittaisi Lydeckenin antamien ainesten nojassa ja jossa
kehotettaisiin ja neuvottaisiin kauppiaita edistämään ja välittämään
maalaisteollisuustuotteiden menekkiä. -- Elokuun viime päivinä
oli piispa (F. E. Schauman), rovasti A. E. Borenius ja notaari
filosofianlisensiaatti J. V. Calamnius hänen seurassaan, käynyt
Viipurissa tarkastusmatkalla. Calamnius oli asunut Hagmanilla, ja
silloin oli ollut hupaisia jutteluhetkiä. Niinikään oli Hagmanin
luona asunut tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen ne pari
päivää, jotka hän kiertomatkallaan Suomessa vietti Viipurissa. --
Piispan käynti oli ollut erittäin tärkeä sentähden, että hän yhdessä
koulun inspehtorin kanssa oli määrännyt Hagmanin v.t. ylimääräiseksi
lehtoriksi, jonka tuli opettaa suomenkieltä koko lyseessä, s.o.
seitsemällä luokalla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten 2400 markalla.
"Olen siis kokonainen lehtori!!" Mutta työtä on, että oikein pelkään
-- 24 tuntia viikossa, kirjoitusten korjausta y.m.

Vaikka Ilmarinen ilmestyi ainoastaan arkinkokoisena ja kerran
viikossa, oli sen merkitys verrattomasti suurempi kuin minkään
nykyisen maaseutulehden. On näet huomioon otettava, että Suometar --
joka oli perustettu 1847 ja jolla 1856 oli ollut 4700 tilaajaa, sitä
ennen kuulumaton luku -- oli v:n 1866 päättyessä tilaajain puutteesta
lakkautettu. Syynä siihen, että ennen niin kunnianarvoisa lehti sai
niin kurjan lopun, ei ollut ainoastaan kova aika, vaan, niinkuin
Ilmarisen helsinkiläinen kirjeenvaihtaja kertoo, se "kummallinen
keikkaus", että lehti lopulta oli joutunut ruotsikiihkoisten
johtomiesten haltuun ja tullut "vieraaksi suomalaiselle kansalle".
Niin sattui että kovimpina nälkävuosina 1867 ja 1868 oli henkinenkin
kato semmoinen, että Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä
sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti; kansallismielisten ainoa
äänenkannattaja pääkaupungissa oli siis aikakauskirja Kirjallinen
Kuukauslehti, joka, niinkuin nimi sanoo, esiintyi vain 12 kertaa
vuodessa. Näissä oloissa ja koska muut suomenkieliset maaseutulehdet
olivat kovin vähäpätöisiä, Ilmarinen ilmoitti koettavansa "järjestää
sisältönsä koko maan yhteiselle sanomalle pantavain vaatimusten
mukaan", s.o. kertoa kuulumisia laajemmaltakin kuin omalta
paikkakunnalta ja ottaa "koko maan yhteiset asiat" puheeksi. Eikä
tämä ollut tyhjää prameilua. Jos ottaa lukuun lehden ahtaan tilan,
on tunnustettava että Ilmarinen ansiokkaasti suoritti tehtävänsä.
Että lehti aikalaisissa herätti huomiota, sen voi päättää silloin
tällöin muissa lehdissä tavattavista tunnustavista lauseista tai
mainesanoista, jotka merkitsevät sitä enemmän, kun sanomalehdet
yleensä ovat vastahakoisia sanomaan hyvää toisistaan. Itä-Suomen
tietoja lehdessä annettiin ajan tavan mukaan lukijakunnan puolelta
lähetettyjen kirjeiden muodossa.

Vuoden alkupuolella, jolloin Hagman vielä oli Helsingissä, tapaamme
lehdessä säännöllisesti kirjeitä pääkaupungista; mutta suurin
tila on annettu tiedoille valtiopäivien toiminnasta. Varsinaisen
virkeytensä Ilmarinen kuitenkin sai vasta sitte kun Hagman oli
tullut Viipuriin. Silloin näet uutisten monipuolisuudessa samoin
kuin artikkeliosastossa ilmestyi ylempänä mainitun päämäärän
harrastaminen. Eikä suinkaan puuttunut ainetta pääkirjoituksiin, kun
pian selväksi kävi, että kesä oli pettävä kaikki hyvän vuodentulon
toiveet. Kysymys miten yleinen uhkaava hätä oli torjuttava, miten
kansa oli pelastettava nälkäkuolemasta, se oli tänä kaameana vuotena
kysymyksistä tärkein, ja sitä Hagman yhä uudestaan käsitteli
koko sillä hartaudella, jota asia vaati ja joka oli luonnollinen
hehkuvalle isänmaan ja yhteisen kansan ystävälle. Ilmarisessa
siis keskenään vaihtelivat kehotukset avunkeräyksiin pienemmissä
ja laajemmissa piireissä, osotukset työansioon, kaikenlaisten
pienten tavarain kokoilemiseen ja kaupaksi toimittamiseen,[48]
neuvot hätäleivän valmistamiseen y.m. semmoiset esitykset. "On
kunniallisempaa koettaa jotakin ansaita kuin suorastansa kerjätä
ja viimein kuolla onnettomuuteen! -- Meidän _pitää_ pelastua
nälkäkuolemasta!" Niin Ilmarinen huudahtaa pakahtuvasta sydämestä.
Mutta koska ihminen ei elä ainoastaan leivästä, Hagman marraskuulla
julkaisee kaksijaksoisen kirjoituksen: "Opetuslaitosten muutos
suomalaisiksi", jossa hän innokkaasti taistelee niitä verukkeita
vastaan, joilla siihen aikaan niin sitkeästi vastustettiin
suomenkielisiä kouluja.

Ilmarisen toinen vuosikerta (1868) alkaa pitkällä kirjoituksella
"Maan varallisuus ja virkalaitos", jonka tekstinä on erään
kummassakin virallisessa lehdessä julkaistun "lähetetyn" kyhäelmän
alkusanat: "Vähänpä hyötyä siitä on, että menneissä ajoissa,
lainsäädännössä ja tavoissa haetaan syytä työttömyyteen" [s.o.
köyhyyteen]. Hagmanista nuo virallisen tekijän sanat ovat
mielettömiä. Hän väittää päinvastoin että ylellisissä tavoissa
sekä asetuksissa, joita säätäessä ei ole silmällä pidetty kansamme
elinehtoja, on yksi pääsyy kurjuuteen, ja erittäin hän ankarasti
arvostelee virkamiesten palkkoja, jotka meillä ovat korkeampia kuin
suurissa kulttuurimaissa, niinkuin seikkaperäisillä tiedoilla eri
maista todistetaan. -- Muita painavampi ja ehkä merkillisin nuoren
sanomalehtimiehen kirjoituksista oli toukokuun 15 p. esiintynyt
nimeltä "Mitä vaatii nykyinen hätä maassa?" lyhyesti kuvattuaan mihin
oli tultu, siihen nimittäin että ihmisiä todella oli kuollut ja joka
päivä kuoli nälkään, että monessa kohden maata tavallinen kylvö oli
jäänyt tekemättä ja että siis pellot, parhaimmassakaan tapauksessa,
eivät voineet antaa riittävästi leipää, kirjoittaja ehdottaa,
"_että maan säädyt kutsutaan kokoon valtiopäiville_ neuvottelemaan
mitä on tehtävä, mitä varustettava kovaa hätää vastaan". --
"Ennenkuin säädyt ovat olleet koossa, ei ole tehty mitä olisi voitu
hädän vastustamiseksi. -- Jos kysytään: mitä voivat säädyt? niin
vastaamme: ne voivat pelastaa maan perikadosta. Millä lailla? Ne
voivat esim. suostua varallisuuden mukaan maksettavaan suureen,
10- tai 20-prosentiseen, veroon, jolla hätää lievennettäisiin esim.
siten, että maanviljelijöille annetaan vuodessa maksettavia, joko
korollisia tai korottomia lainoja, taikkapa lahjojakin, ja nämä
maanviljelijät voivat antaa työtä maattomalle kansalle. Voidaan
sanoa, että tämmöistä suurta veroitusta ei ole kuultu. Olkoonpa niin.
Me sanomme: mutta tämmöistä hätääpä ei ole kuultu järjestetyssä
valtiossa. Se on myös kyllä tosi, että suurimman osan tätä veroa
tulisivat palkansaajat, s.o. virkamiehet maksamaan, joskin muutamilta
rahamiehiltäkin vähän karttuisi. Vaan onpa se parempi ja oikeampi,
että virkamiehet näin, säätyjen päätöksestä ja suostumuksesta,
antavat uhriksi maan hädälle osan palkoistansa, kuin että kuitenkin
pakosta ja ilman suostumuksetta heidän palkkansa jäävät maksamatta,
mikä kyllä tapahtuu, jos eivät tavalliset verot, niinkuin näyttää,
tule maksetuiksi." -- --

Olihan se rohkea ehdotus pienen maaseutulehden puolelta, mutta sitä
merkillisempi on että muu sanomalehdistö siihen yhtyi, ei ainoastaan
Oulun Viikko Sanomat ja Åbo Underrättelser, vaan myöskin Helsingfors
Dagblad ja Kirjallinen Kuukauslehti. Niin Ilmarinen itse huomauttaa
3 p. heinäk., jolloin se jälleen ottaa asian puheeksi. Kuitenkaan
ei siitä sen enempää tullut, joko senvuoksi ettei hallitus katsonut
ehdotuksen toteuttamista mahdolliseksi taikka että suotuisat
kesäilmat tekivät toimenpiteen tarpeettomaksi. Hagmanille itselle
asiasta koitui se ikävyys, että hän joutui kiistaan Kirjallisen
Kuukauslehden kanssa. Ilmarisessa tavataan nimittäin 16 p. lokak.
ankaranlainen kirjoitus, "Puolustusta", jossa Hagman puolustautuu
muutamaa loukkaavaa lauselmaa vastaan, jolla aikakauskirjan
(syyskuun) "kuukauskirjeessä" oli viitattu hänen ehdotukseensa.
Kun näet siinä oikeutetulla kansallisella itsetunnolla moititaan
"kerjäämiseen tottumusta", joka kirjoittajan (Yrjö Koskisen?)
mielestä meillä on sekä yksityisissä että yleisemminkin kansassa
ilmaantunut, pistetään väliin seuraava lause: "Mihin kurjuuteen ja
kehnouteen onkaan jouduttu, kun eräs sanomalehti, joka tähän asti
ei ole näyttänyt olevan kaikkea ajatusta vailla, luulee voivansa
puolustaa valtiopäiväin tarpeellisuutta sillä mietteellä, että
kansan edusmiesten olisi asia säännöllisesti jakaa nuo ulkomailta ja
omasta maasta kerjättävät armolahjat! Kenties heidän pitäisi sitä
varten vielä lähettämän ulos julkinen kerjuuproklamationi kaikkiin
maailman ääriin, jotta ylevä valtiollinen kantamme tulisi joka
paikassa tiettäväksi!" Tätä hyökkäystä -- siltä se näet ehdottomasti
tuntuu -- ei voine muuten selittää kuin että kirjoittaja, erikoista
ainettaan ajatellessaan, vain hämärästi muisti mitä Ilmarisessa
oli lukenut eikä kenties ollut ollenkaan huomannut, että lehdessä
nimenomaan oli puhuttu ulkomaan armolahjoja vastaan.[49] Että
Hagmanin oli mahdotonta hyvänään pitää noita sanoja, jotka loivat
aivan väärän valon hänen tarkotuksiinsa semmoisessa sydämenasiassa
kuin kansan hätä hänelle oli, on ymmärrettävää, ja sentähden on hänen
kirjoituksensa ankaruuskin käsitettävissä. -- Yksityisistä kirjeistä
näkee, että tämä kiista herätti melkoista huomiota jungfennomaanien
piirissä, mutta niinikään, että loukkaavien sanojen takana tuskin oli
minkäänlainen mietitty isku Hagmania vastaan. Calamnius, joka oli
Kuukauslehden lähimpiä miehiä, kirjoittaa esim. E. A. Forssellille,
joka tänä syksynä samoin kuin Hagman oli Pietarissa, että Hagmanin ei
olisi pitänyt välittää asiasta, ja jatkaa: "Terveisiä hänelle, sano,
että ei kukaan häntä vihaa, me pidämme Krassesta paljon."

Vielä mainitsen yhden Hagmanin kirjoituksen Ilmarisessa, nimittäin
syyskuun 4 p. ilmestyneen, jonka on aiheuttanut J. V. Snellmanin
eroaminen hallituksesta. Luotuaan katsauksen Snellmanin edelliseen
elämäntyöhön kirjoittaja puhuu hänen toiminnastaan hallituksen
jäsenenä. Kaunis ja lämmin kirjoitus päättyy: "Niin kauan kuin
Snellman oli hallituksessa, oli tällä hallituksella kansan luottamus.
Kansan silmät olivat käännetyt häneen ja jokaisen huulilla oli aina:
mitä Snellman asiassa sanoo? Mitä hän tekee? Hänessä oli kansan
turva. Kun hän taas on hallituksesta poissa, niin on ikäänkuin se
väkevin pylväs, joka kannatti olojamme, olisi kadonnut."


_Pietarissa_.

Kun Hagman julkaisi viimemainitut kirjoitukset, oli hän jo muuttanut
pois Viipurista. Hänen sielläolonsa tuli näet todellisuudessa
paljon lyhemmäksi kuin hän oli ajatellut, sillä ennenmainitusta
kirjeestä Jaakko Forsmanille näkyy, että hän syksyllä 1867
oli miettinyt mahdollisuutta päästä vakinaiseksi opettajaksi
lyseehen. Itse asiassa kävi niin että hän jo tammikuulla 1868 sai
virallisen kutsumuksen Pietarin P. Marian suomalaisen seurakunnan
kirkkokoulujen tarkastajaksi. Kenen toimesta tai välityksestä se
tapahtui, on tietymätöntä, mutta arvatenkin Hagman jo oli suostunut,
ennenkuin mainittujen oppilaitosten kouluneuvosto virallisesti
päätti kutsua hänet virkaan. Kutsumuskirjeessä, jonka varaesimies,
kenraalimajuri O. Furuhjelm on allekirjoittanut, pyydetään, että
Hagman mahdollisimman pian ryhtyisi toimeensa. Luonnollisesti hän
ei kuitenkaan keskellä lukuvuotta voinut erota opettajavirastaan ja
toiseksi hänellä kesäaikana ei ollut mitään tehtävää Pietarissa,
sentähden hän luultavasti vasta elokuulla lähti sinne, jättäen
Ilmarisen nytkin Malleniuksen hoidettavaksi. Pietarissa hän siis oli
kirjoittanut viimeiset artikkelinsa Ilmarista varten.

Hagmanin Pietarissa-olo, joka kesti neljä vuotta, muodostaa hyvin
tärkeän jakson hänen elämässään; paha vain että lähteeni ja tietoni
siitä eivät ole niin täydelliset kuin suotavaa olisi. Sen verran on
minulla kumminkin siitä kerrottavana, että selvästi tulee näkyviin,
miten hän sielläkin pysyi uskollisena kansallisille harrastuksilleen,
miten hän sielläkin osotti tarmokasta toimeliaisuutta sekä siten
vaikutti herättävästi, jopa tavallaan aikaansai käänteen suomalaisten
elämässä Venäjän pääkaupungissa.

P. Marian seurakunnalla oli silloin vain kaksi varsinaista koulua,
nimittäin toinen poikia ja toinen tyttöjä varten, kumpikin
3-luokkainen. Näihin laitoksiin liittyi yksi valmistava luokka,
joka oli yhteinen pojille ja tytöille. "Viikkokoulun" ohella
oli vielä olemassa sunnuntaikoulu, useampiin osastoihin jaettu,
mutta suoritettavan kurssin puolesta aivan vaatimaton.[50] Liian
lyhyeksi oli viikkokoulunkin kurssi huomattu. Keväällä 1867 eräs
kirjeenvaihtaja kertoo Ilmarisessa, että oli päätetty toimeenpanna
neljäs luokka poikakoulun jatkoksi sekä kolme valmistavan luokan
apuosastoa eri kaupunginosissa. Seurakunta oli ehdottanut erityisen
verotuksen tapahtuvaksi, jotta saataisiin tarpeelliset varat näitä
uudistuksia varten. Nähtävästi tämä kiitettävä puuha kuitenkaan
ei saanut viranomaista vahvistusta, sillä kun Hagman tultuansa
Pietariin todella perusti toivotun jatkoluokan, tapahtui se siten,
että koulujen inspehtori itse, koulun kolme entistä opettajaa
-- pastori Piispanen, hrat Friman ja Glantz -- sekä lakitieteen
kandidaatti E. A. Forssell ja maisteri vapaaherra Johannes Gripenberg
vapaaehtoisesti suostuivat _palkatta_ antamaan opetusta. Näin
syntynyt neljäs luokka oli voimassa kaksi vuotta (1868--70), mutta
lakkautettiin sitten arvatenkin niiden rettelöiden johdosta, joista
alempana kerrotaan.

Epäilemättä Hagmanin toimeliaisuus jatkoluokan aikaansaamisessa
tuotti hänelle monta ystävää seurakunnassa. Luokan hyöty oli näet
silmiinpistävä: ennen oppilaat, 12--13-vuotiaina suoritettuaan
kurssin, eivät välittömästi päässeet mihinkään muuhun kouluun
opinkäyntiään jatkamaan; nyt he sitä vastoin jatkoluokasta voivat
muuttaa Jyväskylän alkeiskouluun, niinkuin moni tekikin. Sitäpaitsi
inspehtorin epäitsekäs menettely osotti, että seurakuntaan oli
tullut mies, joka todella harrasti yleishyvää ja asetti aatteelliset
päämäärät aineellisten edelle, sanalla sanoen semmoinen mies,
jonka tapaisia ylempänä mainittu Ilmarisen kirjeenvaihtaja
valittaa sieltä kokonaan puuttuneen. Luonnollista muuten on että
yrityksen mahdollisuus oli ei ainoastaan koulun entisten opettajien
auliudessa, vaan myöskin siinä onnellisessa sattumassa, että kaksi
niin etevää ja innostunutta kotimaista avustajaa kuin Forssell ja
vapaaherra Gripenberg oli tarjona. Forssell oli suoritettuansa
lakitieteenkandidaatti-tutkinnon (18/5 1868) tullut Pietariin
oppiakseen venäjänkieltä sekä, mikäli tiedän, aikeissa koettaa
päästä palvelemaan ministerivaltiosihteerin virastoon. Kumminkin
nousi hänelle tie pystyyn, ja muistan sangen hyvin, miten hänen
ystävänsä Helsingissä sen johdosta ivallisesti selittivät, että siinä
virastossa ei tarvittu niin tietorikkaita, niin teräväjärkisiä ja
kyvykkäitä miehiä kuin Forssell kieltämättä oli. Todellisuudessa
lienee sentään hänen suomenmielisyytensä ollut se ominaisuus, jota
katsottiin vähimmin soveliaaksi. Kesällä 1869 tiedän Forssellin
matkustaneen Moskovaan, jossa hän muun muassa Yrjö Koskisen
pyynnöstä arkistosta etsi tekeillä olevaa Suomen kansan historiaa
varten tietoja "pikku vihasta". Vuoden lopulla tai seuraavan alussa
Forssell asettui Viipuriin ruvetakseen hovioikeuden auskultantiksi
(11/3 1870). Vuodeksi 1871 hän otti hoitaakseen Ilmarista, silti
luopumatta lakimiesuraltaan. -- Kaiken tämän olen maininnut syystä
että seuraavassa Forssellin nimi usein on esiintyvä.

Vapaaherra Johannes Gripenbergistä tahdon antaa vieläkin
seikkaperäisempiä tietoja, sillä hän oli Hagmanin paras ystävä
Pietarissa ja on nykyiselle polvelle jotenkin tuntematon.
Gripenberg, myöhemmin senaattori vapaaherra Joh. Ulrik Sebastian
Gripenbergin poika, oli syntynyt Sääksmäen Voipalassa 17/2 1842.
Käytyään ensin Haminan kadettikoulua hän sieltä muutti Kuopion
lukioon, josta 1861 tuli ylioppilaaksi. Suunnitellen lukunsa
filosofiankandidaatti-tutkintoa kohti hän valitsi yleisen historian
pääaineekseen ja tuli siten olemaan Yrjö Koskisen ensimäisiä
oppilaita, kun tämä 1863 oli nimitetty professoriksi. Gripenberg
oli erittäin lahjakas -- muun muassa runollisestikin, vaikkei hän
tiettävästi ole mitään julkaissut[51] -- ja lisäksi ahkera töissään,
ja hän edistyi samanmukaisesti. Jopa olen kuullut sanottavan,
että Yrjö Koskinen oli niin tyytyväinen hänen tietoihinsa ja
historiallisen arvostelukykynsä kypsyyteen, että hänestä Gripenberg
olisi ollut mies paikallaan hänen seuraajakseen, jos näet hän itse
olisi poistunut ja oppilas antautunut tiedemieheksi. Sitä tämä
ei kuitenkaan liene ajatellutkaan. Tutkintonsa hän sentään oli
suorittava, mutta ennenkuin hän sen teki sattui eräs seikka, joka
asiaa myöhästytti. Nuorelle paroonille tapahtui se onnettomuus, että
hänen toiveensa muutamassa sydämenasiassa pettyivät, ja se koski
häneen niin syvästi, että hän lähti vuodeksi ulkomaille suruansa
haihduttaakseen ja terveyttään vahvistaakseen, mutta myöskin
jatkaakseen lukujaan Montpellierissä Etelä-Ranskassa. Palattuaan
kotimaahan hän suoritti kandidaattitutkintonsa 21/1 1867, ja siihen
hänen varsinainen yliopistoaikansa päättyi. Sen jälkeen hänen ensi
tehtävänsä oli oppia venäjänkieltä, ja siihen hän täydellisesti
perehtyikin muun muassa ollessaan vuoden ajan 1867--68 kirjoitettuna
Kasanin yliopistoon. Vähän ennen häntä oli Kasaniin asettunut
eräs hänen tovereitaan Kuopion lukiosta, tarkotan maisteri Emil
Hårdhia, joka sitä ennen Pietarissa tutkittuaan arapiaa nyt tahtoi
oppia tatarinkieltä. Koko vuoden Kasanissa he asuivat yhdessä, ja
ymmärtäähän sen että kummallekin olo kaukana kotimaasta siten kävi
hupaisemmaksi. Vuoden loppupuolella 1868 tapaamme Gripenbergin
jälleen Pietarissa, missä hän, niinkuin jo tiedämme, otti
auttaakseen Hagmania suomalaisen seurakunnan koulun jatkoluokalla
ja jouluaattona nimitettiin ylimääräiseksi virkamieheksi keisarin
kansliassa Suomea varten. Tästä virastosta hän kuitenkin pian
muutti samaan asemaan Venäjän ulkoasiainministeriöön ja vähän
enemmän kuin vuoden päästä hänet (13/3 1870) nimitettiin Venäjän
konsuliksi Norjan Hammerfestiin. Tuolla kaukana, jäämeren rannikolla,
Gripenberg oleskeli yhden vuoden, kunnes hän, 28/3 1871 nimitettynä
toimitussihteerin apulaiseksi ministerivaltiosihteerin virastoon,
palasi Pietariin. -- Edemmäksi minulla ei ole aihetta tässä seurata
Gripenbergin elämän vaiheita.

Johannes Gripenbergistä on sanottu, että hän, jos ken meillä, oli
luotu valtiomieheksi. Jo siinä nuoressa iässä, jota tässä etupäässä
tarkotan, hänellä oli kaikki tarpeelliset ominaisuudet menestyäkseen
hienoissa salongeissa ja ylhäisissä piireissä. Hänen esiintymisensä
näet ei ollut vain ulkonaisesti täydellisen gentlemannin ja ylimyksen
vaan herätti hän missä tahansa huomiota sujuvapuheisuudellaan,
älykkäisyydellään ja tietojensa runsaudella. Erittäin hän oli
mainio kertoja, jonka lahjan hän sanoi isältään perineen samalla
kuin huomautti, että kertomuksen vaikutus oli täsmällisissä
tiedoissa. Ruumiiltaan Gripenberg oli pitkähkö ja solakkavartaloinen
ja käytökseltään, ryhdiltään tavallisuudesta niin eroava, että
Aleksanteri II kreivi Armfeltin hautajaisissa oli huomannut hänet
muitten joukosta ja sanonut, ettei hän siviilivirkamiehessä ohut
semmoista ryhtiä nähnyt. Kuultuaan tämän Gripenberg oli nauraen
virkannut: "Enhän minä toki suotta ole kadettikoulussa ollut!" --
Ystävien ja toverien seurassa oli kuin Gripenberg olisi kokonaan
unohtanut ylimyksellisyytensä; hän oli suorapuheinen, avomielinen,
iloinen, yksinkertaisesti inhimillinen, käsitystavaltaan --
huolimatta jo mainituista runollisista taipumuksistaan --
realistinen, mielipiteiltään oikeutta rakastava ja kaiken päätteeksi
vilpitön ja lämmin isänmaanystävä ja suomenmielinen. Olen vartavasten
koettanut päästä selville siitä, mitkä vaikutukset olivat hänen
suomenmieliseksi tehneet. Ei ole oletettavissa että hän kodissaan
olisi saanut johdatusta kansallisen asian ymmärtämiseen, joskin
siellä isänmaallinen henki yleisemmässä merkityksessä vallitsi. Yhtä
vähän hän on voinut kadettikoulussa tulla suomenmieliseksi, mutta
sitävastoin ei ole mahdotonta, että kuopiolainen ympäristö sekä
semmoiset opettajat kuin apulaislehtori Eero Salmelainen (Rudbäck) ja
rehtori Z. J. Cleve ovat siihen suuntaan vaikuttaneet. Luultavinta
lienee sentään, että vasta yliopistoaikana asia hänelle selvisi
ja että hänen tutustumisensa Yrjö Koskiseen oli merkitykseltään
ratkaiseva. Näin voisi käsittää, että hän myöskin tuli tutuksi
nuorempien suomenmielisten kanssa, joiden varsinaiseen seurapiiriin
Helsingissä hän kyllä ei kuulunut, mutta jotka -- sen muistan
itse -- puhuivat hänestä tunnettuna, omana miehenä. Ainoastaan
siten on sekin ymmärrettävissä, että hän Pietarissa näyttää ensi
hetkestä olleen mitä ystävällisimmissä väleissä August Hagmanin
ja Forssellin kanssa, puhumatta muista suomenmielisistä (K. F.
Eneberg, J. R. Aspelin j.n.e.), jotka eri aikoina oleskelivat
siellä tutkimuksia varten. Erinäisiä tuttavuuksia suomenmielisten
piirissä hän kuitenkin lienee myöhemminkin tehnyt, nimittäin kun
hän Hagmanin kanssa tuli Helsinkiin ottaakseen osaa 1869 vuoden
maisterivihkiäisiin. Miten läheinen Gripenbergin ja Hagmanin ystävyys
oli, todistanee paraiten se, että he asuivat yhdessä sekä ennen
että jälkeen edellisen Hammerfestissä-oloa sekä että he näyttävät
aina olleen kirjeenvaihdossa, milloin asuivat eri paikkakunnilla.
-- Valitettavasti ei Johannes Gripenberg valitsemallaan uralla
noussut niin vaikuttavaan asemaan kuin toivottavaa oli, 1:senä
toimitussihteerinä, jona hän kauan oli, hän olisi voinut
huomattavampaa aikaansaada ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen
päällikkönsä olisivat kaivannut tietoja Suomen laeista ja oloista ja
aina tahtoneet maamme parasta edistää. Että hänen siitä huolimatta
joskus, jopa mitä tärkeimmillä hetkillä, onnistui valppaudellaan
välillisesti vaikuttaa isänmaansa hyväksi, on kyllä tiettyä. Niin
esim. tulee hänelle ansio siitä, että vapaaherra Stjernvall-Walleen
Aleksanteri II:n kuoleman jälkeen viipymättä hankki Aleksanteri
III:n vahvistuksen Suomen valtiosäännölle. Sitä paitsi Gripenbergin
alkuaankin heikonlainen terveys huonontumistaan huonontui Pietarin
vaarallisessa ilmastossa. Mutta silti hän olisi sinne jäänyt, jollei
1880-luvun lopulla Venäjällä nouseva vihamielisyys Suomea kohtaan
olisi vienyt häneltä viimeisetkin toiveet voida siellä mainittavasti
isänmaataan hyödyttää. Sentähden hän palasi kotimaahan, missä ensin
toimi Mikkelin läänin kuvernöörinä ja sitte senaattorina, kunnes
kuolema hänet saavutti 52-vuotiaana (20/5 1893). Että hän aina pysyi
uskollisena ja hartaana nuoruutensa ihanteille, todistaa hänen
kirjeenvaihtonsa August Hagmanin ja Yrjö Koskisen kanssa.

Käänteentekeväksi Venäjällä asuvien suomalaisten elämässä on toinen
Hagmanin yritys arvosteltava. Tarkotan sitä, että hän v:n 1870
alusta alkoi julkaista suomenkielistä sanomalehteä, ensimäistä
Suomen rajojen ulkopuolella, nimeltä _Pietarin Sanomat_. Asiaa
oli kyllä ajateltu ennen Hagmanin tuloa, mutta hänen tarmonsa sen
toteutti. Eikä kumma että lehteä oli ajateltu ja kaivattu. Yksistään
käytännöllisistä syistä, tavaranhintojen ja muitten, liikemiehille
välttämättömien tietojen välittäjänä oli suomenkielinen lehti
Venäjällä tuhansille tarpeen, puhumatta omakielisen äänenkannattajan
merkityksestä henkisenä yhdyssiteenä, etten sanoisi pelastusköytenä,
rannattomaan venäläiseen mereen uppoavien suomalaisten kesken sekä
näiden ja entisen kotimaan välillä. Ettei yleisöä puuttunut, huomaa
siitä, että Pietarissa jo 1870:n vaiheilla oli 20,000 suomalaista,
joten se, niinkuin Kaarlo Bergbom sanoi, oli suurin _suomalainen_
kaupunki, että Inkerissä asui 90,000 suomalaista sekä että lukijoita
oli odotettavissa myöskin Itä-Suomesta, Karjalasta ja Savosta. Kuinka
paljon tilaajia Pietarin sanomille todellisuudessa karttui, sitä en
tiedä, mutta jos se ensi vuonna olikin verraten runsas, niin ilmestyi
jo toisena vuonna kilpailija hajottamaan lukijakuntaa.

Alkulauseessaan, "Lukialle", Hagman sanoo ajavansa "kansallisen
sivistyksen" asiaa, ja samoin kuin ennen Luonnottaressa nytkin
hänen sanoistaan tuntee J. V. Snellmanin oppilaan. Oppi-isän tapaan
hän näet muun muassa lausuu: "Yhteisten asiain harrastaminen,
niin että työllä ja teolla niihin ottaa osaa ja niiden hyväksi
antaa oman itsensä, omat yksityiset etunsa alttiiksi -- kas siinä
sivistyksen korkein kukkula." Huolimatta siitä ei Pietarin sanomat
suurestikaan muistuta kotimaisia sanomalehtiä -- selvästi näkyy,
että se ilmestyi vieraassa ympäristössä, jossa varovaisuus oli
pakollinen. Kansallisuusaatetta taikka valtiollisia kysymyksiä
kävi tuskin kosketteleminen. Mutta yksistään se, että lehdessä
puhuttiin suomalaisten oloista, tavoista ja elinehdoista Pietarissa
ja Inkerissä, että siihen painettiin kirjeitä ja tiedonantoja,
jotka valaisivat heidän elämäänsä, ja että sen ohella ainakin
pääkohtia myöten seurattiin Suomen ja ulkomaitten valtiollista
elämää, vaikutti herättävästi, yhdistävästi lukijoihin, joilla
ennestään oli tuiki vähäsen, jos ollenkaan, tietoa toisistaan ja
jotka eivät koskaan olleet säännöllisesti saaneet edes vihiä aikansa
yleisistä riennoista. Jopa saattoi herättävä opetus kätkeytyä
"följetongiinkin", niinkuin ensimäiseen kertomukseen, _Tyhménit_,
jossa kuvataan alkuperästään vieraantunutta käsi työläisperhettä.
Siinä tapaa m.m. seuraavan, kuvaavan lauseen: "Te, herra Sorveliin,
aina suomen kielestänne puhutte; mutta missä sivistyneessä talossa
sitä puhutaan? Valtioneuvos Ahrenbergin perhe puhuu saksaa, översti
Degenfeldtin talossa puhutaan ruotsia, hovineuvos Hedströmin
joukko puhuu franskaa. Kaikissa näissä perhekunnissa lapset tuskin
sanaakaan osaavat suomea, ja hyvin kyllä ovat oikeassa, sillä
suomen kieli pilaa kaikkinensa lapsien 'ulospuheen'." Taloon tuli
sattumalta kansallismielinen suomalainen ylioppilas ja hän palautti
perheen oikealle tielle, saaden samalla mestariväen ihmisellisesti
kohtelemaan työväkeään. -- Tarkotusperäinen novelli on nähtävästi
erään Pietarissa syntyneen suomalaisen ylioppilaan tekemä. Toisen
kertomuksen, "Otteita ihmissydänten salaisuuksista", on K. J.
Gummerus lähettänyt vanhalle toverilleen. Sen tarkotusperä on
yleissiveellinen. Siinä näytetään miten hovineuvos ja luutnantti,
setä ja veljenpoika, saavat rangaistuksensa samanlaisesta rikoksesta
-- kumpikin oli vietellyt ja pettänyt köyhän tytön.

Tietenkin Pietarin sanomista huokuva kansallinen mieli ja uudistuksen
henki herättivät iloa ja innostusta lukuisissa lukijoissa,
mutta käsitettävissä on toiselta puolen että ne myöskin saivat
vastavoimia liikkeelle. Hagman ei ollut ainoastaan tunnettu
"fennomaani" tavallisessa merkityksessä, vaan hän oli luonteeltaan ja
vakaumukseltaan demokraatti, kansan mies. Sentähden hän asetuttuaan
Pietariin ja tultuaan sikäläisen seurakunnan jäseneksi oli katsonut
velvollisuudekseen ottaa osaa sen asioiden käsittelyyn ja erittäinkin
taistella sitä mielivaltaisuutta vastaan, joka näyttää liiaksikin
päässeen tavaksi niiden hoidossa. Jos hän jo sen kautta ennenkin oli
saanut vastustajia, niin nämä, sen jälkeen kuin hän lehdessään oli
uskaltanut arvostella taikka oikeammin vain valaisevalla tavalla
kertoa erinäisiä tapahtumia seurakunnan kokouksissa, entistä enemmän
kiihtyivät, ja niin syntyi loppumaton sarja rettelöltä, joiden
keskustana hän oli. Kun kysymys Hagmanin vastustajien puolelta
kohdistui hänen olemiseensa taikka ei-olemiseensa tai toisin sanoin
kun he panivat kaikki voimat liikkeelle saadakseen hänet pois tieltä,
on luonnollista että hänen, vähäpätöisen suomalaisen maisterin, jolla
ei ollut mahtavia suhteita taikka tuttavuuksia saatikka tukevaa
aineellista pohjaa, lopulta oli pakko väistyä ylivallan edestä;
mutta silti hänen toimintansa ei voinut olla jälkiä jättämättä,
herättämättä itsetietoisuutta, arvostelukykyä ja halua yleisiin
harrastuksiin siinä osassa seurakuntalaisia, jotka muutamina vuosina
näkivät Hagmanissa oikeuksiensa hartaan edustajan. Näin ollen tahdon
koettaa luoda ainakin yleiskatsauksen sekaviin juttuihin. Lähteenäni
ovat erinäiset yksityiset kirjeet sekä Hagmanin jälkeenjääneiden
paperien joukosta löytämäni asiakirjat ja alustelmat.

Kirjeistä valaisevin on eräs Gripenbergin juuri ennen Hammerfestiin
lähtöänsä (10/4 1870) E. A. Forssellille kirjoittama, mutta hänen
sanansa ovat osalta niin suoria ja repäiseviä, etten voi sitä
käyttää muuten kuin selostamalla ja -- lieventämällä. Sen mukaan,
samoin kuin kaikesta muusta päättäen, oli P. Marian seurakunnan
silloinen pääpappi, rovasti J. Öhqvist, Hagmanin varsinainen
vastustaja. Koulu- ja kirkkoneuvostojen kokouksissa oli 1868 ja 1869
säännöllisesti käynyt niin, että Hagmanin ehdotukset ja mielipiteet
olivat päässeet voitolle ja Öhqvistin joutuneet vähemmistöön.
Kirkkoneuvoston esimies, kenraalimajuri O. Furuhjelm, oli Hagmanin
kanssa ystävällisissä väleissä, ja he olivat yksimielisiä siitä,
miten seurakunnan asioita oli ajettava, ja tämä tietysti enensi
Öhqvistin katkeruutta kärsimiensä tappioiden johdosta. Kun sitte
vielä tuli tunnetuksi, että Hagman aikoi perustaa sanomalehden,
jommoista Öhqvist ennen oli puuhannut kykenemättä viemään tuumaansa
perille, näyttää hän päättäneen millä keinoin tahansa syöstä
tieltään henkilöt, jotka eivät ainoastaan olleet vähentäneet hänen
vaikutusvaltaansa, vaan uhkasivat tehdä sen kerrassaan mitättömäksi.
Saavuttaakseen päämääränsä Öhqvist etsi tukea saksalaisesta
kenraali-konsistorista syyttäen ensiksi Furuhjelmia mieskohtaisesta
solvauksesta. Aikaisin käsillä olevista asiakirjoista onkin eräs
Evankelisluterilaisen kenraalikonsistorin kirjelmä 5 p:ltä jouluk.
1869 kenraalimajuri Furuhjelmille. Siinä mainitaan pastori Öhqvistin
esittäneen konsistorille, että muudan neuvoston jäsen esimiehen
loukkaamana oli eronnut ja että esimies -- sitte kun pastorin oli
onnistunut estää häntä käyttämästä poliisin apua erään toisen jäsenen
ulosajamiseen, joka ei mitenkään ollut järjestystä häirinnyt --
oli kohdistanut vastenmielisyytensä pastoriin ja kokouksessa 6 p.
lokak., lyöden nyrkkinsä pöytään, käskenyt hänen pitää suunsa kiinni
sekä kokouksessa 3 p. marrask. kieltänyt häntä puhumasta neuvostossa
ja sekaantumasta seurakunnan talouteen ja kouluasioihin. Näistä
syytöksistä tuli kenraalimajurin viipymättä antaa selityksensä
ja vastaiseksi pysyä erillään esimiehyyden toimista, sillä juttu
oli rikosasiana jätettävä oikeuden käsiteltäväksi. -- Mitä
Furuhjelmillä oli syytteiden johdosta sanottavaa, ei papereista
näy, mutta epäilemättä hänellä oli ollut syytä suuttumukseensa,
vaikka Öhqvist esittää asiat niinkuin olisi kenraalimajuri raivonnut
vallan viattomia vastaan. Hagman puolestaan arvostelee julkisesti
Furuhjelmia kirkkoneuvoston esimiehenä seuraavin sanoin: "Tunnettu
on millä jalolla hartaudella ja uhraavaisuudella nykyinen esimies
on kokenut edistää kaikkea hyvää, josta hänelle olisi suotava
parempi palkinto kuin riita" -- ja totta puhuen kuuluu tämä aivan
uskottavalta lausuttuna hienosti sivistyneestä miehestä, joka Suomea
koskevien historiallisten asiakirjojen kokoilijana ja ylevämielisenä
lahjoittajana on saavuttanut pysyvän suomalaisen isänmaanystävän
maineen.

Kun Furuhjelm tällä tavoin oli estetty olemasta kirkkoneuvoston
esimiehenä, olisi asetusten mukaan seurakunnan pitänyt valita
joku toinen hänen sijaansa, mutta siitä välittämättä Öhqvist
tahtoi omavaltaisesti anastaa puheenjohtajatoimen. Niin tapahtui
ensi kerran seurakunnan kokouksessa 1 p. helmik. 1870. Silloin
Hagman osotti kokouksen olevan laittoman, kun ei sillä ollut
laillisesti valittua esimiestä, ja kokouksen täytyi hajaantua.
Mutta ei sekään johtanut lailliseen menettelyyn. Päinvastoin hankki
Öhqvist kenraalikonsistorilta jonkinlaisen (ei suinkaan mihinkään
lakiin perustuvan) määräyksen itse kirkonpatruunalle, h. ylh.
kreivi Armfeltille, olla puheenjohtajana uudessa 12 p:nä maalisk.
pidettävässä kokouksessa. Nytkin Hagman aikoi esittää vastalauseen
kokouksen laittomuuden johdosta eikä häntä olisi sekään estänyt,
että hän ei ollut tavannut kreiviä kotona, kun hän ennen kokousta
tahtoi hänelle ilmoittaa aikeensa, mutta jäi se tekemättä syystä
että Armfelt kohta, ilman mitään selitystä, käski sihteerin lukea
vuosikertomuksen, ja Hagman huomasi puoluelaistensa olevan poissa.
Vastustajat iloitsivat, mutta hämmästyivät joltisestikin, kun Armfelt
kokouksen loputtua lähestyi Hagmania ja alkoi häntä hiljaa puhutella
-- älykäs diplomaatti, joka arvasi mitä Hagmanin mielessä liikkui,
tahtoi julkisella läheisen tuttavuuden ilmaisulla lepyttää häntä.
Komediakohtaus!

Pian sai Hagman mieskohtaisesti kokea kuinka vaarallista oli
sekaantua vallanpitäjäin totuntatapoihin järjestää asiat mielensä
mukaan. -- Saman kuun 23 p. Hagman sai Öhqvistiltä kutsumuksen
tulla kouluneuvoston kokoukseen samana iltana. Sen johdosta
Hagman menee Armfeltilta kysymään, tuleeko hän johtamaan puhetta
kokouksessa. Vastaus on kieltävä. Silloin Hagman sanoo, ettei
hänkään sinne mene, ja lähettää Öhqvistille vastauksen, jossa hän
esittää vastalauseen kokouksen laittomuutta vastaan. Pari päivää
myöhemmin Hagman sai kouluneuvostolta (24/3) päivätyn kirjeen,
jossa sanotaan rovasti Öhqvistin ilmoittaneen, että vaikka hänen,
koulujen johtajana (Direktor), lähinnä tuli pitää niitä silmällä,
oli Hagman kaikin tavoin koettanut estää häntä siitä, ottanut uusia
opettajia antamatta hänelle siitä tietoa, eikä kokonaiseen vuoteen
tehnyt esitystä kouluneuvoston kokoonkutsumisesta, jonka johdosta
pyydetään selitystä. Omituisinta tässä oli, että kirjelmän olivat
allekirjoittaneet Ch. Em. Frosterus ja V. Grönqvist, joista ei
kumpikaan ollut neuvoston puheenjohtaja taikka sihteeri. -- Hagman
ei voinut muuta tehdä kuin kirjoittaa näille herroille yksityisinä
henkilöinä, että heillä ei ollut oikeutta puhua kouluneuvoston
nimessä, sekä osotti samalla Öhqvistin syytökset perusteettomiksi.
Mitään kirjelmää kouluneuvostolta Hagman ei sen koommin saanutkaan,
mutta tiistaina ennen pääsiäistä (12/4) Armfelt ilmoitti hänelle,
että kirkkoneuvosto edellisenä iltana oli päättänyt sanoa hänet
irti virasta. Se oli siis tapahtunut ilman että Hagman oli saanut
antaa mitään selitystä häntä vastaan tehtyihin syytöksiin, ja
sentähden ymmärtää, että asianomaiset vähän epäilivät antaa
hänelle virallista tietoa päätöksestään. Vasta toista kuukautta
myöhemmin hän sai kirkkoneuvostolta J. Öhqvistin ja A. Stråhlmanin
15/5 allekirjoittaman kirjeen, joka sisälsi ilmoituksen, että
"esiintulleesta syystä" oli päätetty sanoa hänet irti koulujen
inspehtorinvirasta.

Yksityisistä kirjeistä saadaan tietää, että "esiintullut syy" oli
se, että Hagman oli kirjoittanut lehteensä seurakunnan asioista!
Sen ohella sanotaan Öhqvistin edeltäkäsin sopineen kirkkoneuvoston
jäsenten kanssa, että Hagman oli saatava pois ja sijaan otettava
eräs titulus Wahlström, joka jo ennen oli ollut koulujen
inspehtorina, mutta juopottelun tähden oli virasta erotettu. --
Tietysti syyttömästi tuomittu ei ilman muuta tyytynyt kohtaloonsa.
Hagman kääntyi kahdella eri kirjoituksella kenraalikonsistorin
puoleen selittääkseen, miten häntä oli mielivaltaisesti kohdeltu
ja miten yksinkertaisimpiakin laillisia muotoja oli laiminlyöty,
mutta sieltäpäin hän ei näy saaneen mitään vastausta, ja Armfeltin
käytös oli kaksimielinen. "Kun sanoin, että Armfelt on esiintynyt
kaksimielisesti" (tvetydigt), Gripenberg kirjoittaa, "tarkotan
minä, että hän on näyttänyt puolustavan Hagmania, joka useita
kertoja sekä kutsuttuna että kutsumatta on ollut hänen luonaan.
Kirkkoneuvostossa hän sitä paitsi on vastustanut Hagmanin
irtisanomista, mutta, niinkuin tietty on, voimakkaat toimenpiteet
eivät ole hänen mieleensä -- on sentähden luultavaa, että hän
myöntyy." Tämä Gripenbergin arvelu oli aivan oikea, sillä 8-9
viikkoa myöhemmin sai Hagman kirkkoneuvostolta uuden, Armfeltin ja
Stråhlmanin (9/6) allekirjoittaman kirjeen, jossa "täydennyksenä
kouluneuvoston (sic! pitää olla: kirkkoneuvoston) kirjelmään 15 p:ltä
toukok." ilmoitetaan, että inspehtorin virka lukukauden loputtua
lakkautetaan ("kommer att indragas")! -- Tämä kirje "täydentäville"
ilmoituksineen on minusta kaikista kuvaavin. Tosin se näyttää, että
Armfelt ei ollut suostunut Wahlströmin kutsumiseen inspehtoriksi,
mutta mitä itse ilmoitukseen tulee, niin se luonnollisesti merkitsi,
että viranomaiset olivat päättäneet kerrassaan lakkauttaa viran,
jotta Hagman ei edes siinä tapauksessa että hänen erottamisensa
huomattaisiin laittomaksi voisi siihen takaisin päästä! On vieläkin
alustelmia, joista huomaa Hagmanin yhä yrittäneen saada oikeutta,
mutta tiettävästi oli kaikki turhaa vaivaa.

Mutta rettelöt eivät siihenkään loppuneet. Syksyllä Öhqvist
kirkossa luki ääneen erään kuulutuksen, jossa ilmoitettiin että
koulujen menosäännössä oli tehty muutoksia, jotka tuottivat 500
ruplan "hyödyn", tehdessään Hagman osotti tämän vääräksi, mainiten
että muutoksiin oli myös luettu neljännen luokan lakkautus,
vaikka opettajat olivat palkatta opetusta antaneet. Seuraavana
sunnuntaina apulaispappi Tornell kirkossa puolusti edellistä
kuulutusta ja varotti seurakuntalaisia kuulemasta niitä, jotka
yrittävät selittämään asioita toisin. En tiedä miten tämäkin juttu
tuli kenraalikonsistorin eteen, mutta Hagmanin paperien joukossa
on alustelma, jossa hän konsistorille selittää Öhqvistin esityksen
muutoksista kouluissa olevan harhaanvievän. -- Että melkoinen osa
seurakuntalaisia oli Hagmanin takana, on itsestään selvää, ja tuli
se usein näkyviin. Niin esim. kun lokakuun lopulla kirkkoneuvoston
jäsenten ja esimiehen vaali toimitettiin, oli Hagman asetettu
ehdokkaaksi kreivi Armfeltia vastaan. Kumminkin jälkimäinen tuli
valituksi, niinkuin Hagman itse, ehdokkuudestaan eräässä kirjeessä
mainitessaan, edeltäkäsin oli olettanut. Muuten oli vaalitoimitus
ollut niin mielivaltainen ja valvontaa vailla, että senkin johdosta
valitus tehtiin kenraalikonsistorille. Vielä merkitsevämpää oli että
Hagman maaliskuulla 1871 valittiin toiseksi tilintarkastajaksi, jopa
niin yksimielisesti että ainoastaan seitsemän oli äänestänyt vastaan.
Kirkkoneuvosto oli turhaan ilmoittanut mitä ankarimman vastalauseen
vaalia vastaan. Kun sitte tarkastus oli tapahtuva, sama neuvosto
kieltäytyi antamasta pöytäkirjojaan tarkastajien nähtäväksi. Näin
estettyinä tehtäväänsä suorittamasta ei tilintarkastajilla ollut
muuta neuvoa kuin siitäkin asiasta valittaa kenraalikonsistorille! --
Lopuksi mainittakoon vielä, että Hagman 1871 parissa kirjoituksessa
yhtä asiallisesti kuin ankarasti arvosteli seurakunnan kirkossa
toimeenpantuja muutos- ja korjaustöitä. Ne olivat maksaneet paljon,
tuottamatta toivottua hyötyä, siitä puhumatta että ne taiteelliselta
kannalta arvostellen olivat enemmän rumentaneet kuin kaunistaneet
kirkkoa.

Saatuaan Hagmanin pois inspehtorinvirasta näyttää Öhqvist aikoneen
tehdä hänelle sanomalehtitoimenkin Pietarissa mahdottomaksi.
Hän perusti näet uuden suomenkielisen lehden nimeltä "Pietarin
sunnuntailehti", jonka näytenumero, "hyvin kurjana sisältä ja
ulkoa", ilmestyi joulun edellä ja joka oli alkava säännöllisesti
ilmestyä 1871 v:n alusta. Lehden toimittajaksi ilmoittautui Thomas
Friman, eräs koulun opettajista, joka näin luopui Hagmanista --
tämä nimittää häntä eräässä kirjeessä "kavaltajaksi". Pietarin
Sanomat tervehti tulokasta vähän myrkyllisesti: "Lehden kustantaja
kuuluu olevan yksi kirkkoherroista P:n Marian seurakunnassa, pastori
Öhqvist, joka on lehteä varten palkannut muutamia kirjoitusmiehiä.
-- Hengellinen sanomalehti", lisätään sitte, "on itsessään
ilahuttava ilmiö, ja semmoinen lehti voi olla suureksi hyödyksi ja
paljon vaikuttaa kansaan, jos, näet, kristillinen ja uskonnollinen
henki todella elähyttää ja täyttää itse toimittajia." Tervehdys
päättyy väitteeseen, että lehti on alkanut vaikutuksensa "pienillä
valheilla", nimittäin antamalla vääriä tietoja koulujen oppilaiden
luvusta seurakunnan kouluissa. Valittuna tilintarkastajaksi saattoi
Hagman, joku kuukausi myöhemmin, koulujen kirjoista todeta, että
hänen tekemänsä huomautus oli ollut oikea.[52] Maaliskuulla Hagman
mainitsee Pietarin Sanomilla olevan 700 tilaajaa, jonka lisäksi
noin 300 irtonaiskappaletta säännöllisesti myytiin. Pietarin
sunnuntailehdellä oli, mikäli hän tiesi, samalla aikaa vaille 300
tilaajaa. Kovin suurta hallaa kilpailija siis ei tehnyt, mutta
tietysti se sittenkin vaikeutti Hagmanin toimeentuloa. Sentähden
ei ole ihme, että hän 9/3 kirjoittaa ystävälleen K. F. Enebergille
Leipzigiin: "Kuinka tulen toimeen vuoden loppuun, sitä minä en
todellakaan tiedä, jollei mitään olosuhteiden muutosta tapahdu. Kolme
kuukautta eteenpäin elän kai vielä, mutta sitten -- -- --."

Samoilta ajoilta asti, jolloin Hagmanin toimeentulo Pietarissa, viran
menettämisen takia, alkoi muuttua arveluttavaksi, näyttää hänen
elämänsä muutenkin käyneen raskaaksi. Noin puoleentoista vuoteen
hän ei ollenkaan kirjoita kotiinsa, arvatenkin siitä syystä, että
hänellä ei ollut mitään kerrottavana, joka olisi tuottanut iloa
vanhalle äidille, ja kirjeissä ystäville, joita on useita säilynyt
talvikaudelta 1870--71, hän valittaa ikävää. Hänellä oli kyllä hyviä
pietarilaisia tuttavia, esim. pastori A. J. Piispanen, joiden kanssa
hän paljon seurusteli, mutta hän kaipasi niitä läheisiä, uskotuita
ystäviä, jotka varhemmin olivat tehneet Venäjällä-olon hupaiseksi,
nimittäin Forssellia, Gripenbergiä ja K. F. Enebergiä, joka edellisen
lähdettyä Hammerfestiin oli asunut yhdessä Hagmanin kanssa,
kunnes syksyllä 1870 muutti Leipzigiin jatkaakseen itämaalaisten
kielten tutkimuksia, joita Pietarissakin oli harjottanut. Lähinnä
näistä ystävistä oli Forssell Viipurissa, ja hänen luonaan Hagman
tavantakaa pistäytyi. Erittäin mainittakoon, että hän oli Viipurissa
myöskin niinä "iloisina päivinä" joulukuun keskivaiheilla, jolloin
Kaarlo Bergbom siellä esitti ensimäistä oopperaa suomenkielellä,
Trubaduuria, Ida Basilier Leonorana. Toisen kerran Bergbom tuotti
virkistystä ja iloa Hagmanille, kun hän ensimäiselle suurelle
ulkomaanmatkalleen lähteneenä tuli Pietariin tammikuun lopulla 1871
ja asui kaksi viikkoa ystävän luona. Tietenkin Bergbom nyt sai
tyystin perehtyä Hagmanin oloihin, ja sen johdosta hän kirjeissään
kotia surkuttelee sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää
toimialansa Pietarissa.[53] --

Vaikkei tiettävästi mitään huomattavaa "olosuhteiden muutosta"
tapahtunut, jäi Hagman edelleen Pietariin, ja näyttää hän yhä
ajatelleen mahdolliseksi siellä toimeenkin tulla. Suuren helpotuksen
ikävyydessä tuotti hänelle Gripenberg-ystävän palaaminen Pietariin
keväällä 1871. Nyt Hagmanilla jälleen oli kenen kanssa iloista
pakinaa pitää ja vakaastikin neuvotella milloin mistäkin.
Toimeentuloon nähden pysyivät kai asiat jotenkin ennallaan. Hagmanin
yrityksistä niitä parantaa on tässä ainoastaan pari seikkaa
mainittavana. Vuoden lopulla hän ensiksikin julkaisi _"Pietarin
Suomalaisen kalenterin karkausvuodelle 1872"_, jommoista ennen ei
oltu nähty. Kalenteri, 120 sivua kooltaan, oli tarkotukseltaan
yksistään käytännöllinen, se kun sisälsi Pietarin kaupungista ja
Inkerinmaan seurakunnista semmoisia tietoja, osotteita y.m., jotka
olivat välttämättömiä kaikille suomalaisille, jotka siellä asuivat
ja joilla siellä oli asioita ajettavana. Näennäisesti oli tämä
julkaisu hyvinkin mitätön, mutta Venäjällä asuville suomalaisille
se epäilemättä oli erinomaisen tervetullut ja ansaitsee sentähden
tulla huomioon otetuksi, kun muistellaan, mitä Hagman on vaikuttanut
suomenkielisten pietarilaisten ja inkeriläisten hyväksi. Toinen
merkille pantava seikka on se, että Hagman ei suinkaan ajatellut
lehtensä lakkauttamista, vaan päinvastoin laajentamista. Sitäpaitsi
hän lupasi, ilman lisämaksua, joka toinen kuukausi liittää Pietarin
Sanomiin lisälehden, joka sisältäisi uskonnollisia kirjoituksia,
tietoja kirkollisista oloista y.m.s., ja oli pastori A. J. Piispanen
sitoutunut tätä lisälehteä toimittamaan.

Näin näyttää siis Hagman jollakin luottamuksella vastaanottaneen
uuden vuoden (1872); mutta että hän sittenkin oli saanut kyllänsä
Pietarista eikä enää suuria odottanut tulevaisuudestaan siellä, sen
huomaa siitä, että hän, niinkuin pian on kerrottava, kohta oli valmis
myöntymään, kun häntä kehotettiin tulemaan Helsinkiin ruvetakseen
suomenmielisten vastikään perustaman ruotsinkielisen lehden
toimittajaksi.


_Helsingissä Morgonbladetin toimittajana_.

Ennenkuin jatkan kertomustani on tarpeen tutustua siihen lehteen
ja tehtävään, jota varten Hagman Pietarista palasi, se on puhua
_Morgonbladetin_ synnystä ja tarkoituksesta. Tosin olen jo ennenkin
siitä jutellut, nimittäin Suomalaisen teatterin historiassa
kuvatessani sitä valtiollista taustaa, jota vasten nähtynä
kansallisen näyttämön synty esiintyy oikeassa merkityksessään; mutta
en voi sitä tässäkään syrjäyttää. Onhan Morgonbladet nyt melkein
varsinaisena pääaineenani, koska näet lehden ja Hagmanin olemassaolo
pian sulivat yhteen.

Siitä saakka kuin Helsingfors Tidningar lakkautettiin, olivat
suomenmieliset kipeästi kaivanneet ruotsinkielistä lehteä, joka
edustaisi heidän asiaansa. Nälkävuosina 1867 ja 68 ei semmoisen
perustamista kuitenkaan voitu ajatella, sillä eihän puolueella
silloin ollut edes suomenkielistä äänenkannattajaa Helsingissä.
Kovan ajan ohimentyä olikin ensi tehtävä uudestaan henkiin herättää
Suometar, ja "Uusi Suometar" alkoi toimintansa 1869. Mutta jos
joku oli, jonka mielestä sen enempää ei tarvittukaan, niin kyllä
aika pian toista opetti. Vuosi vuodelta kävi kansallisuustaistelu
kiihkeämmäksi, ja siinä oli U. S. ensi aikoinaan ja kauan
eteenpäinkin sangen tehoton ase, vaikka sitä, sensuurin tuimuudesta
päättäen, kylläkin vaarallisena pidettiin. Todellisuudessa olot
vielä olivat sellaiset, että hyvänkään suomenkielisen lehden
merkitys ei voinut olla suuri, ei ainakaan välittömään vaikutukseen
nähden. Näin oli ei ainoastaan sentähden että U. S:lla, joka
ensin ilmestyi vain kaksi ja v:sta 1871 kolme kertaa viikossa,
oli vain noin 6-800 tilaajaa, vaan paljon enemmän senvuoksi että
virkamiehet ja sivistyneet yleensä joko eivät ollenkaan osanneet
taikka olivat aivan tottumattomia suomea lukemaan. Sanalla sanoen
suomenkielinen äänenkannattaja oli niin sanoakseni olematon
suurimmalle osalle niitä kansalaisia, joilla vastaiseksi oli enimmän
sanottavaa maan valtiollisessa ja sivistyselämässä. Jos sentään
senaikuiset ruotsinkieliset olisivat olleet samanhenkisiä kuin
nykyaikaiset, nimittäin etteivät olisi juuri tahtoneetkaan mitään
suomenmielisten puolelta kuulla, niin olisi kai ollut siihenkin
tyydyttävä, mutta itse asiassa kuului heidän joukkoonsa runsas
määrä todellisia suomalaisuuden ystäviä ja harrastajia, vaikka he
kasvatuksensa takia puutteellisesti osasivat suomenkieltä. Kysymys
ruotsinkielisestä kansallismielisestä lehdestä oli siis kysymys:
eikö ole suomea osaamattomille puoluelaisille tehtävä mahdolliseksi
olla mukana ja ottaa osaa julkiseen taisteluun suomalaisuuden
hyväksi; edelleen, eikö ole saatava kansallispuolueen vaatimukset ja
mielipiteet kaikkien ruotsinkielisten kuuluville, ja vihdoin, eikö
ole pyrittävä voittamaan uusia puoluelaisia niistä piireistä, joille
isänmaan tulevaisuus on kallis, vaikka he nurjien olojen vuoksi
ovat vieraantuneet kansamme pääosasta? Tämä saa ymmärtämään, että
sellaisen lehden aikaansaantia jo pohdittiin syksyllä 1869, vaikka
silloin vielä arveltiin voitavan tyydyttää tarvetta julkaisemalla
sarja lentokirjasia: Ettan, Tvåan j.n.e. Todellisuudessa ilmestyi
vain yksi semmoinen kirjanen ("Ettan"), ja seuraavana vuonna
otettiin lehden perustamiskysymys uudestaan puheeksi ja katsottiin
sen toimeensaaminen aivan välttämättömäksi. Siihen päätökseen
tultiin näet 17 p. syysk. 1870 B. F. Godenhjelmin luona pidetyssä
kokouksessa, jossa saapuvilla olivat Yrjö Koskinen, Th. Rein, Oskar
Blomstedt, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, J. V. Calamnius, C. G.
Svan, F. W. Rothsten, Fritiof Perander y.m. Toimittajaksi ajateltiin
joko W. Enebergiä taikka E. A. Forssellia, mutta koska edellinen
juuri oli tullut nimitetyksi Porvoon tuomiokapitulin sihteeriksi,
päätettiin kirjoittaa jälkimäiselle. Sen tekikin Jaakko Forsman.
Kuitenkin Forssell kieltäytyi, ja asia jäi sentähden vieläkin
sikseen. Syksyllä 1871 kysymys herätettiin kolmannen kerran, Forsman
kirjoitti taas Forssellille, ja nyt tämä antoi myöntävän vastauksen
-- ja Morgonbladet syntyi.

Totta puhuen ei syntyminen sentään ollut niin tuskaton kuin tästä
luulisi. Monta kokousta pidettiin, monta askelta astuttiin ja monta
kirjettä kirjoitettiin, ennenkuin siihen päästiin. Vaikeinta oli
tietysti saada kokoon tarpeellinen kannatus- eli takuumäärä, joka
ensin ajateltiin 20,000, mutta lopulta nousi 30,000 markaksi, ja
jonka arvioitiin riittävän kahdeksi vuodeksi. Läheltä ja kaukaa
lisiä tuli, mutta useimmat 500 markan "osakkeet" merkittiin
tietenkin Helsingissä, ja Bergbomin perhe hankki suurimman osan.
Oli niitä epätoivoisiakin kokouksia, joissa viisaimmat arvelivat
parhaaksi luopua koko puuhasta, mutta aina olivat innostuksesta
uskaliaat enemmistönä. Todistuksena ettei lopullinen menestys
ollut vastapuoluetta hermostuttamatta kerrottiin, että Dagbladin
päätoimittaja, R. Lagerborg, oli eräälle lainanpyytäjälle vastannut:
"Kääntykää Morgonbladetin toimituksen puoleen, sillä näyttää
olevan rahoja(!)." Aputoimittajain ja avustajain hankinta vaati
sekin aikaa. Z. Topelius epäili kauan antaisiko nimensä mainita,
ja J. V. Snellman suorastaan kieltäytyi siitä. Edellinen pelkäsi
joutua liian räikeän fennomaaniseen seuraan, ja jälkimäinen taasen
oli sillä kannalla, ettei hän tahtonut enään ollenkaan kirjoittaa
julkiseen sanomalehteen. Kumminkin Snellman lopulta lupasi antaa
apua, jos huomaisi lehden esiintymisen tyydyttäväksi. Itse asiassa
hän ensi vuosina pysyi Morgonbladetista jotenkin erillään, ja kun
häneltä kysyttiin mitä hän siitä piti, oli hän kärtyiseen tapaansa
ivallisesti lausunut: "Inte tycks di just vara synnerligen snillrika"
(eipä ne juuri näytä erittäin nerokkaita olevan), tarkottaen
toimittajia; miten sen liekään, tuli hänestä myöhemmin kaikista
ahkerin avustaja. Toimittajina mainittiin ilmoituksessa: E. A.
Forssell, K. Bergbom (ulkomaanosasto) ja O. Donner sekä avustajina Z.
Topelius, A. F. Granfelt, C. G. Ehrström, Th. Rein ja (yliopettaja)
H. E. Melander. Minäkin tulin vakinaiseksi toimituksen jäseneksi
(teatteria, kirjallisuutta y.m. varten), mutta olin liian nuori ja
tuntematon nimeltä mainittavaksi. Olin sentään ollut alusta aikain
mukana neuvotteluissa ja ehdotin myöskin nimen, joka lehdelle
annettiin. Minusta nimessä, joka muistutti Runebergin lehteä
1830-luvulta, oli jotain nuorekkaan tunnelmallista ja menestystä
lupaavaa. Näytenumero ilmestyi 5 p. jouluk., ja oli onnistunut
ohjelmakirjoitus Th. Reinin tekemä.

Ja niin sitä alettiin. Ei ollut kirjoitusten puutetta. Rein kirjoitti
uskonnonvapaudesta polemisoiden Dagbladia vastaan, joka turhanpäiten
oli alkanut repiä erästä sangen viatonta ohjelmakirjoituksen
lausetta, Donner kaupunkien kunnallishallinnosta eri maissa,
Melander kasvatusopillisista seikoista (Pedagogiska strökorn),
Bergbom katsauksia menneen vuoden valtiollisiin päätapahtumiin,
Hagman Pietarin kirjeitä venäläisestä politiikasta, Rein ja Fredrik
Cygnaeus tekivät alotteen F. M. Franzénin syntymän 100-vuotismuiston
juhlalliseen viettämiseen, Topelius ivaili H. D:n ajattelematonta
ehdotusta pystyttää Eläintarhan mäntymäelle muistopatsas Runebergille
(hänen eläessään! -- ehdotus keksittiin vastapainoksi Franzénin
muiston elvyttämiselle Morgonbladetissa). Helmikuusta alkaen
valtiopäivät tuottivat yltäkyllin palstantäytettä, niin että
muita kirjoituksia tuskin tarvittiin; kuitenkin Rein sepitti
"Valtiopäiväkirjeitä", Topelius "kirjekortteja" taikka "kalleudesta
Helsingissä", josta on ääntä pidetty niin kauan kuin minä muistan;
följetongina annettiin m.m. A--ï--a'n tendenssikertomus: "Monta
tytärtä! (Många döttrar), kuvia todellisuudesta".

Kumminkaan eivät asiat olleet hyvällä kannalla. Forssell oli
myöntynyt ystävien vaatimukseen, vaikka häntä oli epäilyttänyt ei
ainoastaan poikkeaminen rauhallista toimintaa ja varmoja tuloja
lupaavalta lakimiehen uralta, vaan myöskin heikonlainen terveys. Tämä
jälkimäinen epäilyksen aihe osottautui pian liiankin perustetuksi.
Itse asiassa Forssell ei ollut luotu siihen sisyfustyöhön, jota
jokapäiväisen lehden toimitus laatuansa on. Kun hän sai rauhassa
tehdä työtä, niin hän sepitti mitä etevimpiä kirjoituksia,
ajatukseltaan teräviä, esitykseltään sitovan loogillisia, tyyniä,
mutta tarpeeksi ivan suolalla maustettuja, sanalla sanoen
kirjoituksia, joita nautinnolla luettiin. Mutta toimitustyö, tehden
jokapäiväisen täyttämisen levoton valvonta ja tietojen hankinta
hermostutti ja väsytti häntä niin, että hän jo maaliskuulla itse
huomasi ja muutkin näkivät, että hän ei jaksaisi pysyä aisoissa.
Silloin (13/3) päätettiin kääntyä Hagmanin puoleen ja pyytää,
että hän tulisi Forssellia vapauttamaan. Kumminkin katsottiin
tarpeelliseksi sitä ennen tiedustella Z. Topeliuksen mieltä, sillä
vanhastaan tiettiin runoilijan pitävän Hagmania liian kiivaana. En
muista mitä Topelius vastasi, mutta arvatenkin hän suostui, sillä
kirje meni Pietariin, ja Hagman ilmoitti tulevansa, niin pian kuin
vain pääsisi irti. -- Niin hän kirjoitti Forssellille, mutta vähän
myöhemmin hän tarkemmin selitti asiansa Bergbomille: Mielellään
hän lähtisi Pietarista, mutta hän ei voinut jättää Pietarin
Sanomia tuuliajolle; "1:ksikin olisi tilaajain ryöstämistä, jos
viivyttelemättä ilmoittaisin lehden lakkaavan, 2:ksi on minulla
ja täkäläisellä yleisöllä luja vakaumus lehden tarpeellisuudesta,
vaikk'ette te siellä käsitä sen merkitystä. Olisi anteeksiantamatonta
jättää ilman hoitoa ne herätyssiemenet, jotka lehti -- niin väitän
ehdottomasti -- menestyksellisesti on kylvänyt, sekä luovuttaa
hyvä saalis vastustajien ja obskuranttien käsiin." Hagman pyytää
neuvoa miten suoriutua pulmasta. "Eikö Kaarlo (Alfred) Castrén,
niinkuin hän itse on halunnut ja O. Furuhjelm toivoo, voisi tulla
Pietariin historiallisia tutkimuksia varten -- ainakin siksi kuin
K. Suomalainen valmistuu? Niinkuin sanottu, en voi mitenkään nyt
tulla; se on aivan mahdotonta, vaikka kuinka tahtoisin. Muuten
minä paraikaa erään toisen kanssa puuhaan suomalais-venäläisen
asiatoimiston perustamista täällä (mitä siitä arvelet?)." -- Vihdoin
kysymys ratkaistiin niin, että Tyko Hagman lähti Pietariin hoitamaan
veljensä lehteä vuoden loppuun, ja August tuli Helsinkiin kesäkuun
alkupuolella.

Kevätkauden loppuun oli siis Morgonbladetin tultava toimeen entisine
voimineen, ja menihän se. Pääsiäisviikkona Forssell kokonaan vetäytyi
lepoon, ja lehti jäi Bergbomin ja minun niskoilleni, toisin sanoen
minä hoidin parhaimman mukaan päätoimittajan tehtäviä, tarpeen
tullen neuvotellen Bergbomin kanssa, jolle ulkomaanosasto antoi
riittävästi työtä, varsinkin kun paraikaa valmistettiin viimeisiä
seuranäytäntöjä ennen Suomalaisen teatterin perustamista. Parin
viikon päästä Forssell palasi virkistyneenä ja kirjoitti muun muassa
hyvän (Dagbladille osotetun) artikkelin "julkisten henkilöiden
arvostelemisesta". Muuten oli K. Bergbomin kirjoitussarja Helsingin
teatterioloista merkillisintä, huomattavinta, mitä lehtemme
tänä keväänä yleisölleen tarjosi. Ilman omaa äänenkannattajaa
Bergbom tietysti ei mitenkään olisi saanut näitä kirjoituksia
ruotsinkielisten luettavaksi.

Oltuani alkupuolen kesää Pohjanmaalla lähdin sen loppupuolella
ensimäiselle pienelle ulkomaanmatkalleni, kulkien Tukholman kautta
kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Kööpenhaminaan, jossa sinä kesänä
oli skandinaavilainen taide- ja teollisuusnäyttely. Kirjoitettuani
kolme "matkakirjettä", ensimäiset eläissäni, palasin Helsinkiin
elokuun lopulla. Silloin Hagman oli lähtenyt asioilleen Pietariin,
josta hän tuli takaisin vasta 15 p. syysk. Näin ollen en voi mitään
kertoa hänen ensi ajastaan Morgonbladetin palveluksessa, enkä
sentähden kesäkuukausilta muuta mainitse kuin että silloin lehdessä
m.m. luettiin S. A. Hedlundin mieltäkiinnittävät kirjeet hänen
Suomen-matkastaan, E. A. Forssellin arvokas kirjoitussarja "1872 års
ständer" ja Axel Boreniuksen (Lähteenkorva) sisältörikkaat kirjeet
"Runonkeräysretkeltä", jotka aineeltaan muistuttivat E. Lönnrotin
kirjeistä Runebergin Morgonbladissa.

Hagman oli innokas työssään -- vaikka Forssell vuoden loppuun
ja vielä seuraavankin vuoden, enimmäkseen nimellisesti, pysyi
"vastaavana toimittajana" -- ja ajan tapaukset olivat jos milloinkaan
omansa kannustamaan toimintakykyisiä. Kesällä oli Kothenin koululaki
vahvistettu, ja syyskuun 10 p:nä annettu julistus, joka vastoin
säätyjen yksimielistä anomusta määräsi suomalaisen normaalikoulun
sijoitettavaksi Hämeenlinnaan. Noin kolme viikkoa myöhemmin
A. Meurman lähetti Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa
suomalaista koulun varten Helsingissä, ja siitä se kiihkoisa puuha
alkoi, joka ei ainoastaan johtanut alkeisopiston perustamiseen
pääkaupunkiin, vaan moneen muuhunkin paikkakuntaan. Koska kumminkin
Lounasmaa muistelmissaan (Elämäni taipaleelta) on näistä asioista
kertonut, tahdon tässä vain mainita, että Morgonbladet turhaan
koetti julkisuuteen saattaa Meurmanin, lahjan mukana lähetettyä
kirjoitusta. Miten sitä lievennettiinkään, ei sensuuri hellittänyt;
vasta _neljäs_ painos numeroa hyväksyttiin, ja siinä ei ollut enää
sanaakaan jälellä! Meurmanin yksityinen kirje alkaa: "Pitkät puheet
ja päivittelemiset eivät nyt ole paikallaan. Joka mies vallille!
Normaalikoulu on ylläpidettävä ensi valtiopäiviin saakka -- -- --."
Lähettämästään kirjoituksesta hän itse lausuu: "Se on jotensakin
laimea, mutta minä olen lopen laimistunut, jos tahdot, saat sitä
parantaa." Sensuuri arvosteli sitä toisin.[54] -- W. Churberg oli
ensimäinen, joka noudatti Meurmanin esimerkkiä; hänkin lähetti
Morgonbladetin toimitukselle 1,000 markkaa, ja kun yhä uusia
lahjoja lähetettiin samalla osotteella, tuli lehti tavallaan suuren
kansallisen yrityksen alkuunpanijaksi.

Tästä huomaa, miten ahtaalla julkista sanaa pidettiin, ja miten
tärkeätä oli että ruotsinkinkielellä suomalaisuuden asiaa
edustettiin. Vaikka oli mahdotonta saada lausutuksi mitä tahtoi,
voitiin sentään tavalla tai toisella, vaikkapa vain lahjojen
ilmoittamisella näkyvimmällä paikalla ja korpus-kirjaimilla,
pitää mielet vireillä, ja toimittaja tiesi olevansa asetettuna
merkitsevälle vartiopaikalle. Senlaatuiset seikat kuin tämä kertomani
ovat muistettavat, kun ihmetellään kuinka Hagman niin kauan pysyi
asemassa, joka oli verraton voimien kuluttaja mutta kehno vaivojen
palkitsija.

Selailtuani vuosikerran loppuun asti huomautan, että toimitus
mielellään tarjosi yleisölleen semmoista lukemista, joka
valaisi suomenmielisten harrastuksia ja suomalaiskansallista
sivistyselämää ja johon nähden muut ruotsinkieliset lehdet jo
silloin mielellään noudattivat "sekretessin" perusjohdetta --
tietysti tarkottaen lukijoissaan ylläpitää sitä käsitystä, että
ainoastaan ruotsinmielisellä taholla tässä maassa kulttuurityötä
tehdään. Esimerkkinä tältä ajalta mainitsen O. Donnerin matkakirjeet
Unkarista, J. R. Aspelinin kirjeet muinaistieteellisiltä
tutkimusmatkoiltaan Venäjällä ja minun kirjoittamani esitelmä
Aleksis Kiven elämästä ja teoksista -- ainoa myötätuntoinen kuvaus
runoilijasta, mikä ruotsinkielellä on painettu, ennenkuin A.
Mörnen tutkimus Kivestä ja hänen suuresta romaanistaan ilmestyi
1911. -- Aivan vuoden viimeisinä päivinä luettiin lehdessä J. V.
Snellmanin kirjoitus "Totuutta painolakisäätämisestämme, arvatenkin
epämieluista" -- mikäli tiedän, ensimäinen, jonka Snellman oli
kirjoittanut vartavasten Morgonbladetissa julkaistavaksi. --
Kiistoja H. D:n kanssa sattui tavantakaa, vaikka aiheet usein olivat
jotenkin mitättömiä. Esimerkkinä semmoisista olkoon mainittuna
eräs, joka syntyi Dagbladin häväisevästä syytöksestä, että E. O.
Stenberg muka Morgonbladetin aputoimittajana oli ylistänyt lehteä
Porin sanomissa. Tosiasia on, että Stenberg ei ollut toimituksen
jäsen, vaan käytti Bergbom häntä kääntäjänä maksaen erikseen joka
työstä. Kerron tästä senvuoksi, etten voi myötätunnotta muistella
aikoinaan kuuluisaa ylioppilasta, joka parin vuoden aikana usein
nähtiin lehden toimituspaikassa humoristisilla, sukkelilla jutuillaan
tuottaen meille monta hupaista hetkeä. Harvinaisen lahjakas ja
tietorikaskin mies olisi vaikka mihin pystynyt, jos hän olisi osannut
tavoissaan ja elämässään pitää vakavaa suuntaa. Kun hän pitkät
ajat ennen kuolemaansa virui sairaalassa, Bergbom, hyväsydäminen
kun oli, silloin tällöin kävi hänen luonaan, samalla kun
tietääkseni Stenbergin varsinaiset toverit tuskin häntä muistivat.
Hänen kuoltuansa kirjoitin minä muutamia muistosanoja hänestä
Morgonbladetiin.

       *       *       *       *       *

Olen luonut pikakuvan Morgonbladetin ensi vuodesta, mutta vielä
se on täydennettävä mainitsemalla, että alkuaan tehty tulo- ja
menoarvio vuoden loppupuolella huomattiin olevan päin männikköön.
Tämä kaipaa tietysti selitystä, ja samalla kun sen annan, tahdon
lyhyesti esittää lehden talouden laadun koko sen olemassaolon aikana.
Aluksi hankittu kannatus oli ajateltu takaavan lehden toimeentulon
kahdeksi vuodeksi; todellisuudessa alettiin jo ensi vuoden lopulla
epäillä jatkamisen mahdollisuutta. Tilaajia oli tosin karttunut
noin 1,100, joka määrä sitte pysyi jotenkin muuttumattomana ja
yleensä oli toiveiden mukainen. Sitä vastoin ilmoituksista lähtevät
tulot huonosti vastasivat odotuksia; pääkaupungin ruotsalaiset
liikemiehet (suomalaisia oli tuskin nimeksikään) joko eivät tahtoneet
taikka eivät oikein uskaltaneetkaan ilmoittaa fennomaanisessa
lehdessä. Kun nyt menot nousivat vähintäin noin 50,000 markkaan
ja tilauksista saatiin 20 à 22,000 (lehden tilaushinta oli 20 mk)
sekä ilmoituksista, kun hyvin kävi, 10,000 ja vähän päälle, niin
huomaa, että kannattajain täytettävä vajaus saattoi vaihdella
15-30,000 markan välillä. Ainoastaan viimeisinä vuosina päästiin
joskus vähemmällä, syystä että silloin Hagman melkein yksinään hoiti
koko lehden. En kumminkaan luule suuresti erehtyväni, jos lasken
lehden kannattamiseen uhrattujen varain 13 vuoden kuluessa nousseen
ainakin 300,000 markkaan -- jollei summa pidä paikkaansa, niin se
on mieluummin liian alhainen kuin päinvastoin. Jos kysytään kuka
tai ketkä nämä sadattuhannet suorittivat, niin kuuluu vastaus, että
Morgonbladetin kannattajajoukko oli sama piskuinen suomenmielisten
ryhmä, joka -- niinkuin Suomalaisen teatterin historiassa olen
kertonut -- samalla aikaa ylläpiti nuorta kansallista näyttämöä
ja oopperaa. Totta kyllä oli esim. pappeja ja muitakin, jotka
avustivat lehteä, mutta kieltäytyivät tukemasta teatteria, samoin
kuin toiselta puolen oli varsinkin oopperan suosijoita, jotka eivät
liittyneet lehden kannattajiin; mutta suurin osa kummankin yrityksen
budjetin vajausta oli helsinkiläisten fennomaanien täytettävänä.
Että tehtävä oli raskas, sen tiesivät rahojen kerääjät yhtä hyvin
kuin maksajat; mutta miten olikaan, rahat saatiin kokoon. Erittäin
ansaitsee W. Churbergin innokas toimi mainitsemista. Jo alussa hän
puuhasi rahojen hankkimista; mutta myöhemmin -- en voi tarkoin
sanoa minä vuosina -- hän otti Morgonbladetin kannatuksen niin
sanoakseni urakalle. Säästämättä omaakaan kukkaroaan hän tuttaviensa
ja muittenkin suomenmielisten tulojen mukaan arvioi, millä määrällä
kunkin tuli ottaa osaa lehden ylläpitämiseen, ja toimeenpani sitte
suoranaisen verotuksen. Hän kävi näet niitten luona, jotka hän oli
luetteloonsa merkinnyt, ja mieskohtaisesta jokaista puhutellen
hänen palava innostuksensa voitti arvelut ja estelyt -- ja olihan se
totta, että raskaskin kuorma tuntui helpommalta, kun tiesi kaikkien
hengenheimolaisten olevan mukana sitä kantamassa.[55]

Näyttää siltä, että Morgonbladetin tilikirjat ovat hävinneet, joten
minä en voi edellistä todistaa esittämällä numeroja eri vuosilta.
Kumminkin on minulla käytettävänä eräs valaiseva, A. Meurmanin
Jaakko Forsmanille lähettämä kirje 10 p:ltä marrask. 1874. -- Siinä
sanotaan muun muassa: "Tuli kuin tulikin 1,000 markkaa kirjeestäsi.
Totta Morgonbladet mahtaa olla ajan tärkeimpiä tarpeita, kun siihen
on uhrattu ja uhrattavaksi kirjoitettu 120,000 markkaa. Ja totta
fennomania jo on mahti, kun se polkee maasta satojatuhansia, milloin
vain tarvitaan. Hyvä! Minä yhdessä rovasti Grönbergin kanssa otamme
yhden osakkeen [maksaen kumpikin 500]." Samasta kirjeestä näkyy,
että merkityt 120,000 oli ajateltu riittävän 4:ksi vuodeksi. --
Muuten siteeraan: "Onneksi siis, Morgonbladet eläköön! -- Sano
veljellisiä terveisiä Yrjö ystävälle. Arvattavasti hän elää, koska
ei muuta ole näkynyt. Ja tervehdi muitakin hulluja fennomaneja, se
on kaikkia, sinun ja heidän ystävältään A. Meurman." "Hulluiksi"
toisin ajattelevat ja välinpitämättömät sanoivat suomenmielisiä, kun
kuulivat puhuttavan, miten he uhrasivat varoja tarpeettomiin, jopa
vahingollisiin kansallisiin yrityksiinsä!

Pitäen silmällä kirjoitukseni pääainetta -- Hagmania -- on
ennensanottuun lisättävä, että lehden riippuvaisuus kansalaisten
avustuksesta tuntuvasti koski päätoimittajaakin. Ensiksikin hänen oli
tyytyminen sangen vaatimattomaan palkkaan -- muistaakseni se ei ollut
-6,000 markkaa suurempi -- ja toiseksi yrityksen taloudellinen
puoli ei lainkaan ollut niin hyvin järjestetty, että hänkään olisi
ollut vapautettu siitä huolehtimasta. Päinvastoin täytyi Hagmanin
itsekin olla osallinen rahojen hankinnassa. Todistukseksi otan
eräästä päiväämättömästä kirjeestä K. J. Gummerukselle Jyväskylässä
(luultavasti 1870-luvun lopulta) seuraavat rivit: "Asia on, näet,
että Morgonbladet häviää, jollei pikaista apua saada joka haaralta;
800 osaketta à 20 mk [eri aikoina käytettiin erisuuruisia osakkeita]
tarvitaan -- 350 on jo täällä saatu. Loput odotetaan maaseuduilta,
joiden ei sovi viskata kaikkia huolia ja maksuja (joita täällä
on kaikenlaisia) pääkaupungin kansalaisten niskoille. -- -- Olen
kirjoittanut niin lyhyesti, sillä ei _Sinulle_ tarvitse enempiä
selityksiä antaa."

       *       *       *       *       *

Kun ylempänä jotenkin seikkaperäisesti kerroin Morgonbladetin ensi
vuoden vaiheista, ajattelin ainakin pääkohdittain samaan tapaan
puhua seuraavistakin vuosista. Pahemmin tehtävää tarkastettuani
huomaan sen kuitenkin mahdottomaksi. Pikainenkin katsaus lehden
sisällykseen olisi sama kuin yhteenveto enemmän kuin kymmenvuotisesta
jaksosta maamme valtiollista, kulttuuri- ja varsinkin suomalaisuuden
historiaa aikana, jolloin puoluetaistelu oli kuumimmillaan. Kaikista
kysymyksistä Morgonbladet näet lausui sanansa, milloin ei siinä
aivan uusia asetettu keskustelun alaiseksi, ja aina sen kanta oli
vakavammin ja välittömämmin isänmaallinen kuin H. D:n, jonka kanssa
miltei lakkaamatta oltiin taistelukannalla. Ymmärrän kyllä että
tämä arvosteluni mahtaa kuulua puolueelliselta, mutta kun kaukaakin
katselen noita seikkoja, en voi luopua siitä vakaumuksesta, että
Dagbladin miehet pysyessään kansallisuusliikkeen vastustajina ja
vihamiehinä sekä pyytäessään mitenkuten oloihimme sovelluttaa
ja uudistuspyrinnöissämme väkisin noudattaa "liberaalisia"
perusjohteitaan olivat merkillisesti vieraantuneet kansakunnan
luonnon- ja todellisuuspohjasta. Jollei niin olisi ollut laita, on
vaikea käsittää, kuinka puheena olevat lehdet olivat niin erimielisiä
ei ainoastaan suomalaisuuden, vaan useimmissa muissakin asioissa.
Tästä näkyy, että Morgonbladetin merkitys ei lainkaan rajoittunut
siihen, että se ajoi kansallisen liikkeen asiaa, vaan edusti
se muissakin tärkeissä kysymyksissä mielipiteitä, joiden olisi
täytynyt jäädä äänettömiksi ilman Hagmanin lehteä. -- Että vetäydyn
seikkaperäisemmästä esityksestä, lienee anteeksiannettava senkin
vuoksi, että minä jo Suomalaisen teatterin historiassa olen merkinnyt
koko joukon piirteitä, jotka tässä olisivat uudestaan mainittavat,
jos niin laajaperäisesti ainettani käsittelisin. Seuraavassa
kohdistan siis kertomukseni kireämmin mieheen, jonka kuvan olen
piirtääkseni ottanut.

Samana vuonna kun August Hagman muutti takaisin Helsinkiin,
hajaantui lopullisesti hänen lapsuuden kotinsa Pohjanmaalla. Sofia
sisar oli keväällä 1871 päässyt Jyväskylän seminaarista ja alkoi
seuraavana vuonna toimia kansakoulunopettajana, Augusta meni 1872
naimisiin, ja kolmas sisar, Lucina, oli käytyään Vaasan tyttökoulun
syksyllä 1871 alkanut opinkäyntinsä mainitussa seminaarissa. Näin
ollen äiti joulun jälkeen 1872 lähti Helsinkiin asuakseen siellä
yhdessä poikiensa kanssa. Puolikolmatta vuotta oli Morgonbladetin
toimisto kolmessa tai oikeammin kahdessa huoneessa Catanin vanhan
kahvilarakennuksen itäisessä päässä, Pohj. Esplanaadink. 39; mutta
kesäkuun alussa 1874 se muutettiin P. Henrikinkadun varrelle 8,
puurakennukseen vastapäätä uutta teatteria, tontilla, missä nyt on
venäläisen kimnaasin talo. Paitsi varsinaista toimistohuonetta,
s.o. tavallista salia, oli siinä vuokrattuna pienempiäkin huoneita,
joissa Hagman asui äitinsä ja Tykon kanssa, mutta tilaa oli ainakin
yhdelle sisarellekin, jos joku heistä kävi Helsingissä. Siellä
minä, niinkuin ennen olen maininnut, tutustuin rva Hagmaniin ja
muihinkin perheen, jäseniin, vaikka he pysyivät näkymättöminä
tavallisille toimistossa kävijöille. Huolimatta siitä että Hagman
niin kauan oli elänyt poikamiehen yksinäistä elämää, hän ei ollut
menettänyt perhe- ja kotitunteitaan. Päinvastoin yhdessäolo äidin
ja sisarusten kanssa tuotti hänelle sydämen lepoa ja tyydytystä,
sitä todistaa muun muassa se, että hän aina kohteli omaisiaan mitä
herttaisimmin, antamatta heidän kärsiä siitä hermojen kiihtymyksestä,
joka oli luonnollinen seuraus hänen toiminnastaan. Niinkuin muinoin
kotona äiti nytkin valmisti yksinkertaiset ruuat, ja niitä syödessä
muisteltiin mielellään lapsuuden aikoja. Toiselta puolen sisarukset
esim. 1874, jolloin Lucina vietti kesänsä Helsingissä, halusta
auttoivat Augustia korjausvedoksia lukemalla ja muutenkin missä
voivat. Niin esim. sepitti Tyko joulusatuja Morgonbladetiin, ja kun
joskus sattui, että toimistoon ilmestyi joku suurisuinen rähisijä,
joka Augustia väsytti, saattoi tämä tulla sisähuoneisiin pyytämään,
että Tyko menisi "antamaan hänelle kyytiä". Mielihyvällä Tyko sen
tekikin; August itse oli kyllä kiivassanainen polemiikissa, mutta
ainoastaan kirjoittaen, suusanallisesti kiistelemään hänellä ei
ollut luontoa. Kauan ei sentään idyllimäinen koti piillyt levottoman
toimiston takana; v. 1875 Lucina tuli valmistavan koulun opettajaksi
Hämeenlinnaan, ja silloin äiti muutti hänen luokseen. Sen jälkeen
Hagman tapasi omaisiaan ainoastaan silloin tällöin, kun joku heistä
pistäysi Helsingissä taikka hän itse pikimmältään kävi heidän luonaan.

Morgonbladetin toimisto oli aikanaan suosittu käyntipaikka,
jonkunlainen fennomaanien keskus. "Tuttavasi (ja tietysti minunkin)",
K. F. Eneberg lokakuulla 1872 kirjoittaa Waldemar veljelleen
ulkomaalle, "oleskelevat enimmäkseen Morgonbladetin toimistossa". Ja
todella harva se päivä, jolloin ei 2-3:n, ja harva se ilta, jolloin
ei 8-9:n aikana siellä tavannut puoluelaisia, ja muulloinkin pitkin
päivää sinne pistäydyttiin. Tämä oli lehdelle hyödyksi, sillä siten
saatiin siihen moni uutinen, ja toimitus pysyi ajan tasalla; ansio
siitä taasen oli Hagmanin, joka yleensä aina oli valmis pakinaan,
jollemme mekään, Bergbom ja minä, ketään tylyydellä karkottaneet. U.
S:n toimistossa vallitsi paljon vakavampi henki. Miten V. Löfgren
(Lounasmaa) olikin luonteeltaan ystävällinen, niin hän ei työn aikana
läheskään yhtä helposti antautunut puheeseen, ja apumiehensäkin hän
piti ankarammassa komennossa. Sentähden kun sinne asialle meni,
huomasi pian sen toimitettuansa, että oli paras jättää toimitus
rauhaan. -- Vanhemmista avustajista Z. Topelius tuskin näyttäytyi
toimistossa, vaan lähetti hän kirjoituksensa suljetussa kuoressa;
sitä vastoin muut (paitsi J. V. Snellman, josta enemmän alempana)
tavan mukaan itse toivat mitä tarjosivat lehdelle. Niin hiljainen
dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jonka ajattelijaelämä kuvastui
hänen hienopiirteisissä kasvoissaan ja joka säännöllisesti esitti
valitsemansa aineen pitkässä artikkelisarjassa (esim. "Tankeutbyte
af fredligt syfte i omtvistadt ämne", missä hän tunnusti järjen
eikä sydämen saaneen hänen liittymään suomenmielisiin) sekä niin
mieltyi lehteen, että hän 1874 syksyllä siinä julkaisi koko sarjan
nuoruutensa aikana, nähtävästi Runebergin vaikutuksesta, syntyneitä
kuusimittaan sepitettyjä runollisia kertomuksia ("Nattliga
berättelser" ja "Fosterländska sägner"), niin myös vilkas ja kyvykäs
yliopettaja H. L. Melander, joka selvästi eikä aivan kuivasti, pitkän
kokemuksen nojassa käsitteli mitä erilaisimpia kasvatusopillisia
kysymyksiä; niin vihdoin Th. Rein ja O. Donner, jotka kuitenkin
monesti tulivat ilman erityistä asiaa ja silloin asettuivat istumaan
toimituksen pyöreän pöydän ääreen ottaakseen osaa jutteluun. Muuten
kävijät luonnollisesti eri aikoina vaihtelivat, joten on vaikea
kaikkia luetella, mutta silti mainitsen muutamia. Uskollisimpia
ystäviä olivat Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Wald. Eneberg,
Antti Jalava, K. F. Wahlström, J. T. Snellman; hyvin säännöllisesti
kävi toimistossa, milloin oli Helsingissä, kenraali A. Järnefelt;
harvemmin siellä nähtiin Yrjö Koskinen, K. F. Ignatius, W.
Lavonius, Axel Borenius, E. G. Palmen, K. W. Forsman, Julius Krohn,
Wald. Jahnsson, A. V. Helander, H. Liikanen ja -- kuka ne kaikki
muistaakaan? Ensinmainituissa Hagmanilla oli lähimmät ystävänsä.
Jaakon, Peranderin, Enebergin (milloin hän oli Helsingissä) kanssa
hän mieluimmin neuvotteli päivän valtiollisista kysymyksistä, ja
lukemattomat olivat ne iltamyöhät, jotka hän heidän seurassa vietti
oopperakellarissa juoden jonkun lasin punssia ystävällisen juttelun
hetkeksikään taukoamatta. Ehkä on tässä vielä mainittava, että
Hagmanin ja Johannes Gripenbergin ystävyys ei kylmennyt, vaikka he
eivät enään usein tavanneet toisiansa. He ylläpitivät kirjeenvaihtoa
keskenään, ja sitä tietä Hagman sai luotettavia valtiollisia tietoja
Pietarista; kun Gripenberg oli käynnillä Helsingissä, hänellä ei
ollut tapana näyttäytyä toimistossa, vaan kävi Hagman hänen luonaan
Seurahuoneella. Toinen ystävä, jonka kanssa Hagman ajoittain
ahkerasti vaihtoi kirjeitä, oli E. Nervander hänen ollessaan Åbo
Postenin toimittajana Turussa 1874--79. Kirjeet koskivat sentään
vähemmän yleisiä asioita kuin yhteisiä tuttavia ja pikkutapahtumia
heidän piirissään. Kun Nervander 1880 oli palannut Helsinkiin, hän
nimettömästi usein kirjoitti Morgonbladetiin teatterista y.m.

Kuitenkaan Hagmanin seurustelu ei rajoittunut mainittuihin
puoluelaisiin. Hänet nähtiin mielellään ja tietääkseni kävikin
mielellään erinäisissä perheissä (mainitsen vain: Jalavalla
ja J. R. Aspelinilla) ja ylläpiti sitä paitsi tuttavuuksia
varsinaisen fennomaanisen piirin ulkopuolellakin. Arvatakseni
olivat useat hänen naistuttavuuksistaan ylioppilas-, s.o.
Rokassowskijn aikojen perintöä. Niiden joukossa oli muun muassa
monta aatelisnimeäkin kantavaa neitiä, joista muutamat kaikessa
salaisuudessa työskentelivät Morgonbladetin hyväksi, mitkä kääntäen
romaaneja englannin ja ranskan kielestä följetongia varten,
mitkä ruotsintaen valtiollisia kirjoituksia ulkomaan lehdistä.
Muilta tuntemattomilta tuttaviltaan Hagman suomalaisen oopperan
aikana silloin tällöin hankki arvosteluja, joiden nimimerkkien
merkityksestä ei perille päästy. Hän oli näet hyvin hienotuntoinen
tämmöisissä asioissa, emmekä mekään tahtoneet uteliaisuudellamme
häntä vaivata. Avustajista, jotka tuttavuudesta Hagmaniin joskus
kirjoittivat lehteen, voin sentään mainita seuraavat: nti Adelaide
Ehrnrooth, Fredrik Ahlstedt ja Fanny Churberg -- molemmat
jälkimäiset kirjoittaen taidearvosteluja ja viimemainittu, joka
lukeutui suomenmielisiin, myöskin suomalaisista kansankuoseista
y.m. -- Vihdoin olisi tässä yhteydessä ehkä puhuttava semmoisista
naistuttavista, jotka eri aikoina sytyttivät sydämen liekkiin
poikamiehessä, joka ei vielä ollut oikein selvillä siitä, että
hän oli auttamattomasti tuomittu vanhaksipojaksi. Silloin olisi
lukuun otettava sekä helsinkiläisiä että turkulaisia, kesäisillä
Naantalinmatkoilla saatuja tuttavuuksia; mutta ajattelen
oikeimmaksi jättää nämä muistikuvat verhon alle, vaikkei suinkaan
sentähden, että niissä olisi mitään, joka päivän valoa arastelisi.
Päinvastoin ne osottaisivat kuinka vähän Hagman huolimatta neljästä
Pietarin-vuodestaan oli veltostunut; mutta sittenkään ei niillä
ole tarpeeksi merkitystä saadakseen tässä sijaa. Sitä paitsi tulen
alempana viittaamaan yhteen näistä sydämenasioista, joka syvimmin
häneen vaikutti. Eräästä toisesta vähemmän tärkeästä mainitsen vain,
että Hagman kerran kirjoitti pienen romaanin taikka novellin, jota
hän Turussa painatti yhden ainoan kappaleen, ja lähetti sen eräälle
nuorelle neidelle, jolle hän näin harvinaisella tavalla halusi antaa
mielestään tarpeellisia elämänohjeita. Kertomus, jonka sain lukea
korjausvedoksissa, oli siis tarkotusperäinen -- "sedelärande" -- ja
luultavasti laadultaan ainoa yritys tekijältä. On sitä todellista
romantiikkaa elämässä eikä vain fantasian luomaa!

Edellisestä voisi kenties luulla, ettei toimistossa paljon työtä
tehtykään. Semmoinen olettamus olisi kuitenkin erehdys. Oli siellä
hiljaisia työhetkiäkin, ja olihan Hagmanille koti ja toimisto sama
asia. Pääkirjoituksia hän kyllä, varsinkin ajoittain, kirjoitti
vähän, ne hän sai avustajilta joko tilaamalla tai tilaamatta.
Mutta silti hänellä oli työtä postin lukemisessa, kirjoitusten
tarkastamisessa, kiistakirjoitusten sepittämisessä (sillä enimmiten
oli hänen tehtävänään hoitaa polemiikit H. D:n y.m. kanssa) sekä
tärkeämpien uutisten muodostamisessa, semmoisten näet, joiden
esittämisessä lehden kanta oli tuleva ilmi. Sitä paitsi Hagman ei
ollut pelkkä sanomalehtimies tavallisessa merkityksessä, vaan niin
syvästi suomalaisuuden asiaan ja valtiolliseen elämään kiintynyt,
että hän ehdottomasti tahtoi olla mukana vaikuttamassa siihen
tapaan, millä asioita ajettiin. Sitä varten hän kävi puolueensa
johtomiesten puheilla suullisesti esittämässä näkökohtiaan, ja niin
tehden, samalla kuin hän suunnitteli lehtensä sisältöä, hän ei
laiminlyönyt asemansa velvollisuuksia, vaikka hän niin sanoakseni
yksityis-inhimillisellekin puolelle olentoaan myönsi mitä sille
tuleva oli.

       *       *       *       *       *

J. V. Snellmanin varsinainen toimiaika Morgonbladetissa on luettava
vuodesta 1876. Niinkuin ennen Suomalaisen teatterin historiassa[56]
olen kertonut, oli ansio siitä Emilie Bergbomin. Tälle uskolliselle
ystävättärelleen Snellman kerran oli purkanut sydämensä kertoen
katkerista kokemuksistaan sekä miten hän niiden vuoksi oli vetäytynyt
pois julkisuudesta. Joku aika sen jälkeen -- joulun edellä 1875 --
hän oli kysynyt Emilie Bergbomilta mitä tämä mieluimmin haluaisi
joululahjaksi. Silloin oli neiti vastannut, ettei hän muuta toivo
kuin että Snellman jälleen alkaisi kirjoittaa sanomalehtiin.
Snellman ei ollut siihen mitään virkkanut, mutta uuden vuoden
alusta hän jälleen tarttui kynäänsä, usein ja entisellä voimalla
julkilausuakseen ajatuksensa päivän kysymyksistä. Tietenkin oli tämä
käänne suuri voitto Morgonbladetille, jonka merkitys sen kautta
tuntuvasti kasvoi, ja luonnollisesti Hagman oli iloinen, milloin
hän sai jonkun etevän kirjoituksen Snellmanilta, mutta toiselta
puolen se ei suinkaan helpottanut hänen asemaansa. Kun Snellman
kerran rupesi lehden avustajaksi, niin hän ei muitten tapaan
tyytynyt lähettämään toimitukselle kirjoituksiaan, vaan hän tahtoi
muutenkin määrätä lehden kannan ei ainoastaan niissä asioissa, joista
itse kirjoitti, vaan muissakin, jopa semmoisissakin kuin ulkomaan
osaston hoitamisessa. Tavantakaa hän kutsui Hagmanin luokseen
ilmoittaakseen hänelle ajatuksiaan siitä tai tästä taikka lähetti hän
kirjapainopojan kanssa pikku kirjeitä tai lippupahasia, joissa hän
jotenkin käskevällä tavalla antoi neuvojansa ja määräyksiään.[57]
Ymmärrettävästi Hagman koetti kaikella kunnioituksella huomioon ottaa
Snellmanin ohjeet, mutta luonnostaan hän oli hyvin itsepäinen ja mitä
varsinkin tuli sanomalehtityön teknilliseen puoleen, niin hän ei
helposti siinä myöntänyt olevansa ketään kokemattomampi. Näin ollen
hankauksia Hagmanin ja Snellmanin välillä välttämättömästi syntyi, ja
kun edellinen ei hetkeäkään unohtanut velvollisuutta kohdella suurta
vanhaa miestä hänen arvonsa mukaan, niin hänen toimensa monesti
tuntui hänestä masentavan raskaalta. Että siihen sentään muutkin
aivan erikoiset seikat myötävaikuttivat, saamme kohta nähdä.

       *       *       *       *       *

Milloin Bergbom luopui toimituksesta en voi tarkoin sanoa, mutta
luullakseni se oli 1874 vuoden lopussa, vaikka hän teatterin ja
oopperan tähden jo ennenkin oli ollut estetty yhtämittaisesti
tehtäväänsä toimittamasta. Minä itse olin toimituksessa mukana 1875
vuoden loppuun, vaikka kyllä palkkani ja sen mukaan velvollisuuteni
eri vuosina vaihteli. Paitsi "pikkukirjeitä" olin kirjoittanut
kirja-arvosteluja (muun muassa 1874 pitkän kirjoituksen Ibsenin
dramasta Keiser og Galilaer -- varhaisimpia, jollei ensimäinen
yritys tehdä suuri runoilija tunnetuksi meillä), kirjeitä
Muinaismuistoyhdistyksen toiselta taidehistorialliselta retkeltä y.m.
Mutta vuoden 1876 alussa lähdin pitkälle ulkomaanmatkalle, josta
seuraus oli, että minä vain matkakirjeillä saatoin lehteä avustaa
ja kirjeenvaihdon kautta ystävien kanssa pysyä Morgonbladetin ja
Hagmanin elämän tasolla.

Eräästä Wahlströmin kirjeestä toukokuulta 1876 otan seuraavat tiedot:
Kevätpuolella oli "valtiollinen maailma" ollut kovin kuohuksissa
Yrjö Koskisen ja A. Ahlqvistin väittelyn johdosta Morgonbladetissa,
joka oli aiheutunut jälkimäisen puheesta Olavinlinnan juhlassa
edellisenä kesänä ja koski n.s. kiitollisuusvelkaa, joka muka
Suomella oli Ruotsia kohtaan. Mielissä huomattiin raitista
virkeyttä ja rohkeutta, jommoista suomenmielisissä kauan oli
kaivattu. Ruotsinmieliset puolestaan olivat masentuneet, he kun
eivät voineet puolustautua asiassa. Sentähden H. D:n ääni muka
oli tavallista nöyrempi. Morgonbladetin omat lausunnot olivat Th.
Reinin kirjoittamat; "Kiittämätön" oli K. W. Forsman. -- Toinen
taistelu oli koskenut Hangon radan obligatsioneja, erinomaisen
tärkeä kysymys hallitukselle. Olivatko obligatsionit velkakirjoja
vai osakkeita, siitä kiista. Edellisessä tapauksessa ne olivat
valtion lunastettavat, jälkimäisessä oli omistajilla ainoastaan osuus
voitossa. Liberaalisen kantansa mukaan H. D. ehdottomasti vaati
valtiolta, että se lunastaisi obligatsionit. Morgonbladet esiintyi
loistavalla J. V. S:n kirjoittamalla lausunnolla ja ratkaisi asian
päinvastaiseen suuntaan, ja sen mukaan hallituskin toimi asiassa.
-- Paraikaa väitellään kultarahakannasta; kysymyksen oli J. V. S.
herättänyt. Toivottiin, että lehti siinäkin pääsee voitolle. --

Näiden valtiollisten uutisten jälkeen tulee kirjeessä Hagmanin
"tragedia", josta tässä vain mainitsen seuraavaa. Jo minun kotona
ollessani Hagman oli joutunut rakkaussuhteeseen, joka kaikesta
päättäen lähestymistään lähestyi onnellista ratkaisua -- s.o.
kosintaa, johon vastaus olisi myöntävä. Todellisuudessa oli niin
käynyt, että hän erään sattuneen selkkauksen tähden, hienoimmissa ja
puhtaimmissa tunteissaan loukattuna, oli katkaissut välinsä neiden
kanssa. Se oli niin syvästi häneen koskenut, että lähimmät, uskotut
ystävät olivat epäilleet jaksaisiko hän enää toipua. Päiväkaudet
hän oli ollut kykenemätön työhön, jopa ajoittain ollut vuoteen
omanakin. Sittemmin hän sentään oli alkanut tyyntyä; mutta -- sen
voin itse lisätä -- pitkiä aikoja kului, ennenkuin haava arpeutui. --
Kirjeen lopussa mainitaan päätettynä asiana, että Hagman toukokuun
25 p:nä oli lähtevä Parisiin kuuden viikon lomalle, jolla aikaa J.
L. Snellman hoitaisi lehteä. "Hän on niin väsynyt ja heikko, että
valittavana on, joko kokonaan luopua tai lähteä pois Helsingistä. Hän
valitsee matkan." Kuitenkaan ei Hagman voinut tuumaansa toteuttaa,
sillä J. L. Snellmanin odottamattoman sairastumisen takia hänen
täytyi pysyä paikallaan:

       *       *       *       *       *

Syksyllä 1876 Morgonbladetin olemassaolo oli täpärämmällä kuin
koskaan ennen. Ennen merkityt kannatusrahat olivat lopussa, ja
Hagman oli päättänyt erota. "Jos lehteä jatketaan", kirjoitettiin
minulle, "oli J. V. Snellman luvannut maksutta kirjoittaa kaikki
pääkirjoitukset, mutta yksin hän ei voi mitään". Oli nimittäin
vaikea saada ketään Hagmanin sijaan. Kumminkin tästäkin pulasta
selviydyttiin. Suomalaisen alkeiskoulun rehtori, maisteri K. W.
Forsman, rupesi näet päätoimittajaksi, ja kannatus hankittiin
entiseen tapaan.

Kokonaan erillään lehdestä Hagman ei kuitenkaan ollut vuotena
1877:kään. Ensiksikin hän hoiti sitä vuoden alussa, kunnes Forsman
oli palannut joululomaltaan Pohjanmaalta, toiseksi hän erinäisestä
syystä syksypuolella uudestaan alkoi siinä työskennellä. J. V.
Snellman oli vuoden alusta ottanut osalleen myöskin ulkomaanosaston.
Hän hoitikin sitä, mutta yleisön mielestä kovin kuivasti. Lukijat
olisivat varsinkin venäläis-turkkilaisesta sodasta toivoneet
havainnollisia kuvauksia sotatantereelta, mutta ukko tarjosi
ainoastaan ankaran asiallisia tietoja ja vaihteeksi vain omia
strateegisiä arvelujaan. Kun sen johdosta toimistossa pari kertaa
uskallettiin, ukolta kysymättä, ruotsalaisista lehdistä ottaa
mainitunlaisia kuvauksia ja muun muassa eräs Archibald Forbesin
kirjoittama, josta Snellman sanoi, että siitä hyvin näkyi, että
tekijä ei ollut koskaan ruutia haistanut(!) -- ikäänkuin hän itse
olisi sodassa ollut --, niin hän suuttui ja luopui koko tehtävästä.
Silloin Hagman rupesi toimittamaan ulkomaanosastoa.

Muuten Hagman tämän vuoden valtiopäivillä toimi notaarina
pappissäädyssä C. J. Lindeqvistin ollessa sihteerinä. En luule hänen
olleen erittäin huvitettu varsinaisesta työstään, mutta tietenkin hän
tarkasti ja innostuneesti seurasi säätyjen toimintaa, semminkin kun
mitä mielenkiintoisimpia asioita -- kysymys suomalaisista kouluista,
asevelvollisuuslaki y.m. -- oli käsiteltävänä. Näistä seikoista hän
minulle juttelee laajassa kirjeessä kevätkauden lopulta (17/5), josta
ennen olen pannut teatteria koskevan otteen Suomalaisen teatterin
historiaan (II. s. 353 ss.). Hagmanin mielestä suomenmielisten asiat
olivat joutuneet erittäin huonolle kannalle, muun muassa sentähden,
että he olivat antautuneet ruotsinmielisten kanssa yksityisiin
neuvotteluihin, joissa jälkimäiset viekkaudellaan olivat saaneet
heidät alakynteen. Tämän mielipiteen hän suorin sanoin oli esittänyt
eräänä iltana Jalavan luona, jolloin siellä oli valtiopäivämiehiä
koolla, kerrassaan tuomiten kaikki yritykset koettaa yksityistä
tietä valmistaa asioita ruotsinmielisten kanssa, ja silloin olikin
päätetty, että ehdotus yhden miljoonan markan lahjoittamisesta
punaiselle ristille sodan aikana oli esitettävä pappissäädyssä ilman
edellä käyviä neuvotteluja. Niin oli sitte tapahtunutkin, mutta 11
oli äänestänyt vastaan, niiden joukossa suomenmielisiäkin, muka siitä
syystä, ettei asiasta oltu heille edeltäkäsin ilmoitettu. Hagman
epäili asian onnistumista -- mutta, niinkuin tiedetään, se sittemmin
sentään tuli hyväksytyksi. -- Yhtä pessimistisesti Hagman puhuu
kouluasiasta, jossa ruotsinmieliset teoreettisilla esityksillään
olivat sekottaneet pääasian. -- Asevelvollisuusasiasta, jonka
ratkaisu oli tapahtuva syksyllä, hän kirjoittaa näin: "Valiokunta
kuuluu perusjohteellisesti hyväksyneen asevelvollisuuden, mutta
tehnyt paljon tärkeitä muutoksia lakiehdotukseen. Aivan varmaan
on onnetonta, ettei esitystä hyväksytä muuttamatta. Minä olen
syvästi vakuutettu siitä, ettemme _voi_ saada asiaa paremmin
järjestetyksi kuin mitä esitys sisältää. Tunnettu on, että senaatti
on tehnyt kaiken mahdollisen puolustaakseen kantaansa venäläistä
sotaministeriä vastaan, ja että hallitsija vihdoin on, sotaministerin
mielipahaksi, yhtynyt senaattiin. Emme ole voineet saada lakia
paremmaksi, se on varmaa. Jos nyt säädyt muuttelevat ehdotusta,
niin ei sitä vahvisteta, ja sanotaan että olemme kieltäytyneet
asevelvollisuudesta. On mitä epäviisain valtiollinen teko, jonka
säädyt ovat suorittamaisillaan. Muistettakoon painolakiasiaa!
Lakiehdotuksen hyväksyminen olisi tuottanut meille vankan aseman
kaikkia mahdollisuuksia kohtaan ja lain kautta laskenut tulevaisuuden
omiin käsiimme." -- Kun nykyaikana tämän lukee, voiko olla
ihmettelemättä, kuinka naiivisti meillä on luotettu lain voimaan ja
pyhyyteen!

Lopuksi Hagman puhuu itsestäänkin. "Kyllästyneenä ja vaivattuna ei
minulla oikein ole halua mihinkään. Tahdotko kuulla neuvon, niin
se on tämä: pysyttäydy erilläsi päivän rähinästä ja valtiollisesta
kiihottelusta; se väsyttää, hervaisee ja tylsyttää. Sinä olet sentään
hyvin onnellinen, joka tyynenä ja rauhallisena pian asetut omaan
kotiisi -- -- -- ja sitten saat tehdä työtä levollisesti määrättyyn
suuntaan. Antaisin monta vuotta kurjasta elämästäni semmoisesta
onnesta kuin sinun omasi. Et voi uskoa -- olkoon se kerran sinulle
julkilausuttuna -- kuinka eräs suhde on murtanut voimani. Olin hyvin
kokematon. Se oli laatuaan ensimäinen elämässäni ja lienee kai
viimeinen. Tietää ettei koskaan voi unohtaa, on tuskallinen kohtalo.
Kyllä minä koetan johtaa ajatukseni muuanne, mutta siitä se vain
pahenee." -- --

Miten sydämen pohjasta Hagmanin viimeksi siteeraamani sanat
olivatkaan lähteneet, ei hän kumminkaan vielä ollut "lopussa",
niinkuin sanotaan. Ennenkuin vuosi umpeni, hän jälleen oli sitoutunut
rupeamaan Morgonbladetin päätoimittajaksi, ja siinä toimessa hän
vielä kesti koko kuusi vuotta -- vasta niiden jälkeen hän oli
voimansa loppuun kuluttanut. Että hän palasi rasittavaan työhön,
johtui kyllä siitä, että hän katsoi lehden ylläpitämisen tärkeäksi
-- eikä siitä, ettei hän olisi kelvannut muuhunkin. Tiedän hänen
joskus ajatelleen Pietariinkin palaamista, jossa hän varmaan olisi
voinut hankkia itselleen rauhallisemman elämän ja toimeentulon. Mutta
eihän hänelle taloudellinen menestys koskaan ollut mitään merkinnyt
verrattuna työhön kansallisen asian palveluksessa, ja toiseksi oikea
sanomalehtimies ei voi olla suoraan sanoen rakastumatta lehteensä.
Luulen Hagmaninkin rakastaneen lehteänsä, niin ettei hän voinut nähdä
sen häviävän, niin kauan kuin hän kynnelle kykeni.

       *       *       *       *       *

Kuinka asiat muuten järjestettiin, sitä en tiedä, sillä talvikauden
1877--78 olin vielä ulkomailla. Helmikuun lopulla Wahlström minulle
kirjoitti: "Morgis [lehden hyväilynimi toverien kesken] menestyy
paremmin kuin voitiin toivoa. W. Churberg on ruvennut yhdeksi sen
patruunaksi, ja vaikuttaa paljon hyvää talouteen nähden." -- Kotia
palattuani saatoin todeta, että niin oli laita, ja vaikken enää
liittynyt toimitukseen, avustin sitä silloin tällöin kirjoituksilla
ja Hagmanin kanssa seurustelin entiseen tapaan. Sentähden voinkin
todistaa, että hänen asemansa Morgonbladetin toimittajana melkein
vuosi vuodelta kävi raskaammaksi. Varojen puutteesta näet viime
vuosina ei enää lehden toimitukseen sidottu kokeneempia kykyjä,
joten Hagman sai tulla toimeen mahdollisimman vähillä apuvoimilla,
jopa ajoittain yksinkin! Eikä häntä silloinkaan enimmin vaivannut
liiallinen työ. "Olen niin tuskastunut", hän minulle kirjoitti
lokakuulla 1880 [jolloin olin Berlinissä], "että minun todellakin
on vaikea pysyä aisoissa. Ei se ole työ, joka painaa, vaan vastuu
ja levottomuus." Silloinkin hän erittäin mainitsi iltasin olevansa
yhdessä "Peranderin ja Jaakon" kanssa -- ja, voin siihen lisätä, kun
hän aamupuolella yötä tuli kotiin, oli hänen luettava korjausvedoksia
noin k:lo 3:een tai 4:äänkin saakka.

Mutta viimeksi mainitsemastani kirjeestä näkyy myös, että hän tällä
aikaa kirjoitti pääkirjoituksia enemmän kuin monena aikana ennen.
Ja ehkä sopii juuri tässä antaa näyte Hagmanin esitystavasta. --
Syyskuun 12 p:nä 1880, jolloin 200 vuotta oli kulunut Pietari Brahen
kuolemasta, vietettiin Suomessa muistojuhlia hänen kunniakseen.
Sen johdosta ilmestyi ruotsalaisessa Aftonbladetissa kirjoitus,
jossa maastamme puhuttiin yhtä ylimielisesti kuin loukkaavasti.
Sen johdosta kirjoitti ensin Hagman (22/8) ja sitte J. V. Snellman
(23/9), kumpikin yhden kirjoituksen. Jälkimäinen on miltei
kokonaisena painettu Snellmanin koottuihin teoksiin (VI, 687 ss.);
edellisen otan tähän, jotta voidaan nähdä, että oppilaan ei tarvinnut
hävetä mestarinsa rinnalla.

    Eräs Tukholman lehti on jälleen huolehtinut siitä, että ne
    myötäiset tunteet, joita meillä on ollut ja on Ruotsia kohtaan,
    ovat jonkun asteen jäähtyneet. Aftonbladet sisälsi, niinkuin
    Morgonbladetin lukijat tietävät, päivänä ennen sitä, milloin
    meillä vietettiin Pietari Brahen muistoa, johtavan kirjoituksen,
    joka ei ole omansa vahvistamaan ystävyyssidettä ruotsalaisen
    ja suomalaisen välillä. Oikeastaan kirjoitus tuskin ansaitsisi
    muuta huomiota kuin vaitiolon kaunopuheliasta; mutta kun useat
    lehdistämme ilman vastalausetta ovat sen hyvänään pitäneet,
    ei voi olla tarpeetonta, että sen soimaukset parilla sanalla
    työnnetään takaisin.

    Kirjoituksen koko sävy oli tarkotuksellisesti loukkaava. Joka
    rivi antoi meidän tietää miten olemme halpoja Ruotsin rinnalla,
    ja meille sanottiin, että koko se suunta, johon kansallinen
    kulttuurityömme oli kulkenut, oli "lastentauti, joka vuosien
    kuluessa on täydelleen voitettava". Ylvästeltiin siitä, että
    Brahejuhla muka aiheutui "juurtuneesta kiitollisuudesta"
    tietenkin koko Ruotsia kohtaan. Tylyin sanoin saatiin
    meidät tuntemaan paino siitä, että kuulumme "vähäosaisiin
    kansanheimoihin" (vanlottade folkstammar) ja että Pietari
    Brahen "inhimillinen osanotto" on meidät vetänyt ylös liejusta.
    Varmuuden vuoksi lisättiin, "että tshuudilaiset heimot, jolleivät
    asetu vanhemman ja kypsyneemmän kulttuurin johdettavaksi,
    helposti vaipuvat synkkään eristäytymiseen (_sic!_), joka
    hävittää kaikki korkeammat harrastukset ja on ensi askel
    täydellistä kuolemaa kohti kansakuntana." Oikein esittääkseen
    omaa ylemmyyttään viitattiin siihen, että "vähemmänkin
    rikaslahjainen luonto", semmoinen kuin Pietari Brahe, joka ei
    kuulunut Ruotsin "valtiomiesten ja sotapäällikköjen loistavaan
    piiriin", oli ollut aivan tarpeeksi meille. Hänet varustettiin
    vain "kohtuullisella kyvyllä kaukokatseisesti huomioon
    ottamaan vieraita omituisuuksia" -- erittäin kaunis lause ja
    hämmästyttävän tosi, jos silmällä pitää meidän todellisesti
    kansallista kehitystä, verrattuna siihen kulttuuriin, jonka
    Pietari Brahe kuvitteli meidän ainoana autuaaksitekevänä,
    siihen, joka oli osaksemme tuleva ruotsinkielen ja ruotsalaisten
    oppilaitosten avulla. Vihdoin toivotetaan onnea siihen aikaan,
    jolloin Turun kaupungin erikoishistoria on murtanut sen
    katsantoperustuksen, jolle Yrjö Koskinen on rakentanut Suomen
    historiansa, haihduttanut ne harhaanvievät mielipiteet, jotka
    tämä "surullisen kuuluisa historia on levittänyt".

    Eikö tämä kaikki ole ensi luokan kansainvälistä kohteliaisuutta
    -- todistus siitä erinomaisesta sivistystasosta, johon
    ruotsalaiset ovat _omalla_ kulttuurityöllään kohonneet? Tottahan
    on, ettei ruotsalaista Aftonbladetia sentään voi pitää aivan
    ehdottoman ruotsalaisen sivistyksen mittapuuna ylipäätään,
    mutta suurena pääkaupunginlehtenä lehti kuitenkin joissakin
    määrin ilmaisee maan sivistyskantaa ja käsitystapaa, vaikkei se,
    niinkuin me maan itsensä tähden toivomme, edustakaan sivistyksen
    huippua ja koko maan ajatustapaa. Mutta miten sen liekään, varmaa
    on, ettemme me tässä maassa pidä itseämme luotuina kuulemaan
    ja halukkaasti ohjeeksemme ottamaan viittauksia ja osotuksia,
    joita kerskailevin sanoin ja kömpelöin elein toiselta puolen
    Pohjanlahtea meille annetaan.

    Alituisesti meitä muistutetaan kiitollisuusvelastamme.
    _Me_ olemme sitä mieltä, että se joka vaatimalla vaatii
    kiitollisuutta, ei ole sen arvoinen. Hienotunteinen ja se, joka
    todella kiitosta on ansainnut, tavan mukaan ei koskaan muistuta
    semmoisesta velasta. Kun joku itse julistaa ansionsa, saa se
    kohta epäilemään sen todenperäisyyttä. Jos me noudattaisimme
    ruotsalaisten veljiemme esimerkkiä, niin me sanoisimme, että
    meilläkin on osamme Ruotsin suurvallan ajassa, että toisellakin
    puolen lahtea olisi tunnettava oltavan kiitollisuudenvelassa.
    Emmekö me taistelleet ja vuodattaneet verta yhdessä Ruotsin
    kanssa, emmekö kantaneet kuormista osaamme? Miksi vain _me_
    olisimme tuomitut _ainoastaan_ kiittämään -- ja huokailemaan!
    Palveluksemme meiltä vaadittiin, -- voitto pidetään omanaan.
    Ruotsi säilyttää linnoissaan ja museoissaan rikkaita
    muistomerkkejä loistoajaltaan ja muilta ajoilta. Me olemme olleet
    mukana niitä valloittamassa. Mikä on meidän osamme saaliista?
    Ei mitään. No niin, me voimme antaa niiden olla missä ovat. Me
    voimme myöskin olla puhumatta niistä hävityksistä, jotka maamme
    on kärsinyt Ruotsin tähden, sen hyväksi ja vaurastukseksi, mutta
    emme me sentään voi suvaita törkeitä hyökkäyksiä meitä vastaan
    ja ennustuksia kansallisen elämämme turmiosta. Jos Ruotsissa
    tahdotaan, että myötätuntomme sitä kohtaan pysyy entisellään,
    niin jätettäköön solvaavat soimaukset. Senlaatuiset kirjoitukset
    kuin Aftonbladetin puheena oleva eivät aikaansaa muuta kuin että
    meidän ja entisen yhteisvaltion väli laajenee.

    Jos kerskailu ja lavertelu siellä nousee liian suuriääniseksi,
    pakotetaan meidät muistuttamaan, _miten_ Ruotsi on saanut kasteen
    ja kulttuurin, minkälainen tämä kulttuuri on muitten kansakuntien
    rinnalla, miten raakalaisuus, joka -- puhuaksemme Tegnérin
    kanssa -- yksistään on ollut alkuperäisesti isänmaallinen,
    Ruotsissa hävisi saksalaisen "kulttuurivaikutuksen" kautta, miten
    esim. maan nykyinen kirjallisuus pääasiassa on eklektisismin
    tulos, miten maa kuninkaissaan on tarvinnut "vanhempien ja
    kypsyneempien" kansakuntien miesten johtoa j.n.e. Mutta että
    semmoinen jatkettu kansainvälisten kohteliaisuuksien vaihto
    viimein veisi molemminpuoliseen mielenkatkeruuteen, josta
    seuraisi "ystävällisten suhteiden" täydellinen lakkauttaminen,
    ollaan -- niin me toivomme -- lopultakin riittävän ymmärtäväisiä
    älyämään, jotta ei tahallisesti tahdottaisi pysyä pöyhkeilevän
    kerskailun ja solvausten tiellä.

    Me voimme ystävillemme ruotsalaisille vakuuttaa, että
    me peruuttamattomasti tulemme jatkamaan kansallista
    kulttuurityötämme siihen suuntaan, jonka "fennomaaninen" liike
    on sille antanut. Ei mikään ole meitä siitä saava. Ainoastaan
    se olisi "kuolemamme kansakuntana", ettemme onnistuisi. Ja
    Ruotsin suurin historiallinen kunnia, mitä tulee sen suhteeseen
    meihin, on epäilemättä se oleva, että me onnellisesti
    suoritamme kansallisen kehityksemme. Jos ruotsalainen historia
    tulevaisuudessa voi osottaa meihin eri, itsenäisen kulttuurin
    omistavana kansakuntana, joka seisottuaan Ruotsin rinnalla
    sittemmin on kyennyt käymään omia teitään, niin on se totta
    tosiaan kaunein, saavutettavissa ollut todistus siitä, että se
    todella on ansainnut kiitollisuutta.

    Puhe toisen tai toisen rodun kulttuurihistoriallisesta
    mahdottomuudesta on, lyhyesti sanoen, hävytöntä puhetta, joka
    korkeintaan sopii tyhmien povariakkain suuhun, jotka eivät muuta
    tiedä, kuin mitä kunakin hetkenä heidän raukeissa silmissään
    kuvastuu taikka jotka, joltakin näyttääkseen yksinkertaisen
    yleisön silmissä, lörpöttelevät mitä itsekään eivät usko.
    Roomalaiset sanoivat kaikkia paitsi itseänsä ja mestarejansa,
    kreikkalaisia, barbaareiksi ja kielsivät heiltä historiallisen
    tulevaisuuden. Mutta historia opetti toista. Muuten todistaa se
    vain kansatieteellistä tietämättömyyttä, kun väitetään, ettei
    tshuudilaisilla kansanheimoilla ole ollut kulttuuria taikka
    etteivät ne ole kyenneet hallitsemaan itseänsä. Katso ja lue!
    Esihistoriallinen aika alkaa yhä enemmän valjeta sivistyneille.
    Aftonbladetin toimitus olkoon hyvä ja perehtyköön asiaan. Mitä
    se aika, jota sanomme historialliseksi, muun muassa todistaa, on
    se, että Ruotsi valtiollisessa merkityksessä on mennyt alaspäin.
    Valtiollinen suurvallanaika on ohi; maan kirjallisuudesta,
    verrattuna entisten päivien kirjallisiin ilmiöihin, voitaisiin
    paljon sanoa.

    Mitä vielä tahtoisin saada Aftonbladetin toimituksen tietämään,
    on se, että se historiankirjoitus, jonka edustaja Yrjö
    Koskinen on, on se, joka on ja tulee olemaan meidän. Tämä
    historioitsijamme on osottanut, että ruotsalainen valta täällä
    _ei aina_ ollut parasta laatua, että vääryyttä ja sortoa maassa
    oli olemassa, että kansa joskus liiaksikin tunsi niiden painon
    eikä aina ollut tyytyväistä, samalla kun hän, milloin totuus
    käskee, antaa täyden tunnustuksen ruotsalaiselle hallitukselle.
    Ja se, joka ei häntä usko, hän lukekoon mitä Ruotsin oma
    etevä historioitsija Fryxell kertoo. Hänkin todistaa, että
    tyytymättömyys ruotsalaiseen valtaan maassamme kahdeksannentoista
    vuosisadan keskivaiheilla oli noussut hyvin korkealle ja että jo
    silloin ero monelle kuvastui lupaavana tulevaisuuden näkynä.

    Mutta emme tahdo jatkaa vastenmielisiä oikaisuja. Yleensä ei
    mitään hyvää lähde semmoisista väittelyistä kuin Aftonbladetin
    alkama. Meillä on ja on edelleenkin, kaikesta huolimatta,
    myötätuntoa Ruotsia kohtaan. Emme voi emmekä tahdo sitä kieltää.
    Toivottavaa on vain, ettei Ruotsin puolelta kaikkea tehdä niitten
    ystävyyden ja kunnioituksen tunteitten tukahduttamiseksi,
    jotka läntistä naapurimaatamme kohtaan yhä edelleen säilyvät
    varsinaisessa suomalaisessakin osassa kansakuntaa!

Tästä kirjoituksesta oppii jotakuinkin tuntemaan Hagmanin
sanomalehtityylin. Hän ei rakastanut dedusoivaa esitystä, missä
väitteet esiintyvät varovasti valmistettuina, riittävien todistusten
tukemina, vaan oli hänen luontonsa mukaista niin sanoakseni paikalla
ratkaista asiat, lausua niin ja niin se on. Näin tehden hän, käyttäen
lyhyitä lauseita ja voimasanoja tavoitteli mahtipontisuutta ja
täsmällisyyttä J. V. Snellmanin tyylin tapaan. Onhankin myönnettävä,
että hän esim. tähän ottamassamme kirjoituksessa tarmokkaasti
torjuu Aftonbladetin säädyttömyydet ja että hänen esiintuomiensa
vastamuistutusten sarja on niin täydellinen, että siihen on tuskin
mitään lisättävää. Sitäkin huomattavampi on se varmuus, millä kaikki
lausutaan. Saattaisi luulla kirjoituksen historioitsijan kädestä
lähteneeksi. Historioitsija Hagman ei sentään ollut enemmän kuin
hän yleensäkään oli paljon kirjoja lukenut mies. Mutta sittenkään
hän ei ole erehtynyt. Mitä hän muun muassa sanoo ruotsalaisesta
kirjallisuudesta, oli 1880 vaiheilla aivan oikein; silloin se
todella oli eklektinen ja alhaalle aallonlaaksoon vajonnut.
Oudommalta tuntuu se ylemmyys, millä hän neuvoo Aftonbladetin
toimitusta tutkimaan esihistoriallisia aikoja, ennenkuin enemmän
puhuu "tshuudeista". Mutta ei sekään ollut ilman perustusta. Juuri
silloin oli skandinaavilainen muinaistiede kukoistukseen puhjennut,
Suomessa olivat tutkijat kirjoittaneet bjarmien muinaisesta vallasta,
ja Hagman oli Pietarissa monet illat kuullut innostuneen veljeni,
J. R. Aspelinin, suunnittelevan suomalaisugrilaisen tutkimuksen
tehtäviä ja kuvittelevan sen mahdollisia tuloksia. Mutta sittenkin,
eikö ole mainio tuo huudahdus: "katso ja lue!" Edelleen Hagman
syystä naurettavaksi tekee ylimielisen puheen "vähäosaisista
kansanheimoista", jonka takana seisoo enemmän dilettantteja kuin
tiedemiehiä. Näillä huomautuksilla tarkotan, että Hagman tässä,
niinkuin yleensäkin sanomalehtikirjoituksissaan, olematta tiedemies
liikkui varmasti ja harvoin erehtyen. Vaikka hän tietääkseni vain
sanomalehdistä ja aikakauskirjoista oli tietonsa ammentanut,
hän osasi jonkunlaisella intuitsionilla täydentää ja järjestää
näkemyksensä asioista ja oloista ja pystyi niin, kunnioitusta
vaativalla tavalla, käsittelemään mitä erilaisimpia aineita. Tyhjiä
korulauseita hän halveksi; hän kirjoitti vakaumuksesta eikä hänen
mahtipontisuutensa koskaan soinut ontolta. Milloin joku kysymys
oli hänelle vieras, hän ei tekeytynyt asiantuntijaksi, vaan tilasi
kirjoituksen sopivalta lehden avustajalta.

Edellisen yhteydessä lausuttakoon joku sana hänen mielipiteistään
eri kysymyksiin nähden. Mitä kansallisuusaatteeseen ja
suomalaisuuteen tulee, on hänen kantansa jo ennestään selvillä.
Semmoista doktrinääristä, rikkiviisasta liberalismia kuin Dagbladin
edustama suomenmielisten käsityksen mukaan oli, Hagman ylenkatsoi.
Tulliasioissa esim. hän oli suojelustullien puolustaja, pitäen
-- kenties Viipurin ajoilta saakka -- kotimaisen teollisuuden
edistämisen silläkin tavoin hyvin tärkeänä. Edelleen hän perinnäiseen
suomalaiseen tapaan antoi arvoa voimakkaalle hallitusvallalle sillä
ehdolla, että se todella piti kansan hyvää päämääränään, enkä
tiedä hänen tahtoneen vähentää kirkonkaan merkitystä maassamme --
olematta sentään uskonnollinen. Kun vielä lisään, että hän koulun
alalla vastusti klassillisten kielten syrjäyttämistä korkeammassa
opetuksessa, niin arvaan, että moni lukija on valmis tuomitsemaan
hänet kovin vanhoilliseksi. Kumminkin on toiselta puolen merkille
pantava, että hän valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä
esiintyi innokkaana uudistuksen miehenä. Mitä suurimmalla
mielenkiinnolla ja osanotolla hän seurasi ajan demokraattisia,
kansanvaltaisia liikkeitä skandinaavilaisissa maissa, ja syynä
siihen oli se, että meillä käytiin samaa taistelua, joskin toisissa
muodoissa. Meilläkin oli yhteinen kansa nousemassa, ja sen
puolella hän seisoi, sillä Suomen tulevaisuus oli hänestä kansan
herättämisessä itsetietoisuuteen, tietojen levittämisessä ja yleisten
asioiden harrastamisen juurruttamisessa kansaan ja siten perustetun
kansanvaltaisuuden kohottamisessa vanhan virkavallan rinnalle ja
ylitse. Ettei Hagman ollut taipuvainen hyväksymään uutta realistista
suuntaa taiteessa, jonka 1880-luku meilläkin kotiudutti, näkee siitä
kiivaudesta, millä hän, käyttäen salanimeä Ignotus, keväällä 1880,
ahdisti V. Vaseniusta, joka esitelmissään oli ylistänyt Ibsenin
Noraa. Tietenkään hän ei pahaksi pannut, että useat lukijat luulivat
Ignotuksen olevan J.V.S.!

Vaikka Hagmanilla oli vakavat mielipiteet suurissa pääkysymyksissä
ja vaikka hän tiesi miten lehtensä oli niissä esiinnyttävä, hänen
(kun vähäpätöisemmistä asioista oli puhe) kuultiin humoristisesti
väittävän, että sanomalehtimiehen tulee pystyä käsittelemään
mitä ainetta tahansa. Todistuksena siitä oli silloin jonkun
vanhemman toverin tapana, hänen naurusuin kuunnellessaan, hänestä
itsestään kertoa seuraava kasku, jonka historiallinen perustus oli
niiltä ajoilta, jolloin hän johti Helsingfors Tidningaria, siis
1860-luvun keskivaiheilta. Silloin oli kerran tapahtunut, että
nuori ruotsalainen laulajatar, joka oli tullut Helsinkiin antamaan
konserttia, tuli Hagmanin lehden toimistoon esittelemään itseään ja
pyytämään suosiollista mainitsemista julkisessa äänenkannattajassa.
Hagmanista laulajatar oli erittäin viehättävä olento ja vastaanottaen
hänet mitä kohteliaimmin hän kaikin tavoin lupasi edistää hänen
yritystään, jonka hän toivoi hyvin onnistuvan. Laulajatar oli
mielissään, ja Hagman ei laiminlyönyt käydä häntä tervehtimässä
konserttiosastojen välillä lausuen silloinkin monta kaunista sanaa.
Mutta seuraavana päivänä oli arvostelu kirjoitettava, ja tavallinen
musiikkiarvostelija oli pahaksi onneksi matkustanut maalle. Nyt oli
Hagman helisemässä ja sitä enemmän hän kiihtyi, kun hän samassa
sai kutsun tulla Rokassowskijlle Degerööhön. Mitä ajatteleekaan
laulajatar, jollei lehdessä mitään konsertista sanota! Entä jos
hän itse kirjoittaisi arvostelun? Niin, mutta onhan se hänelle
kerrassaan vieras ala! Silloin sattui toimistoon tulemaan pari
ystävää, jotka olivat tarpeeksi musiikintuntijoita, ja huudahtaen
helpotuksesta Hagman pyysi heitä kirjoittamaan. Mutta vastaus oli
kieltävä, sillä eiväthän he olleet laulajatarta kuulleet. Silloin
Hagman päättäväisesti tarttuu kynään ja pyytää toisten mainitsemaan
hänelle semmoisia musiikkitermejä, jotka voivat tulla kysymykseen, ja
niin työ alkaa. Nauraen ystävät latelevat: cantabile, mezzo sfogato,
korkea ciss j.n.e., ja Hagman kirjoittaa hiki otsassa, sovittaen
toisen oppisanan toisensa perään arvosteluunsa. Ja arvostelu
syntyi kuin syntyikin, lähetettiin suoraapäätä kirjapainoon, ja
iloisena kuin lintu Hagman lähti Degeröölle. Seuraavana päivänä
oli kummallinen "resensioni" lehdessä. Mitä yleisö siitä sanoi, on
unohdettu, mutta ruotsalainen laulajatar näyttäytyi vielä kerran
toimistossa ja kiitti Hagmania erinomaisesta arvostelusta!

       *       *       *       *       *

Vuosi 1880 oli merkkivuosi Dagbladin puolueen historiassa. Silloin
näet siinä selvästi esiintyivät ne hajaannuksen merkit, jotka
johtivat viikinkipuolueen järjestäytymiseen ja Nya Pressenin
syntyyn (1883). Syyskuun 29 p:nä Hagman eräässä kirjoituksessa
totesi hajaannuksen ja antoi sille osalle puoluetta, joka yhä
koetti pitää kiinni entisistä liberaalisista tunnussanoista, nimen
"kansliapuolue", koska todellisuudessa sen henki oli lähinnä kotoisin
virkavallan kanslioista. Myöhemmin samana syksynä sama osa puoluetta
yritti täyttää vanhat astiat uudella tai uudistetulla viinillä ja
julkaisi prameilevan "liberaalisen puolueen ohjelman". Silloin,
joulukuun alkupuolella, Snellman julkaisi musertavan arvostelunsa
tästä ohjelmasta, ja sen jälkeen puolue häviämistään hävisi, sen
jäsenet kun toinen toisensa perästä ja lopulta joukottain liittyivät
viikinkeihin.

Seuraavana vuonna 4 p:nä heinäkuuta Snellman kuoli, viimeiseen
saakka avustettuaan Morgonbladetia. Tästä samasta vuodesta alkaen
lehden olemassaolo oli enemmän kuin ennen Hagmanin käsissä. Hän
oli näet ottanut yksin vastatakseen lehden hoidosta, sillä ehdolla
että hänelle suoritettiin määrätty rahallinen avustus. Ilman muuta
apulaista kuin yksi kertoilija kokouksia varten ja joskus ilman
sitäkin hän piti lehden pystyssä. Pääkirjoituksiin nähden hänen
paras turvansa oli vanha ystävä E. A. Forssell, joka silloin oli
Porvoon tuomiokapitulin sihteeri ja näyttää olleen erittäin virkeissä
voimissa. Hagmanin kirjeistä hänelle on melkoinen joukko säilynyt
ja niistä näkyy, kuinka toimittajan työ oli vaivalloista, mutta
myöskin kuinka Forssell oli altis häntä auttamaan. Parhaimmatkin
kirjoituksensa hän nimettömänä lehteen lähetti, ja onneksi he
useimmissa asioissa olivat niin yksimielisiä, että yhteistyö
sujui ilman minkäänlaisia selkkauksia heidän välillään. Ohimennen
mainitsen, että Forssell se laati nekin kirjoitukset aikoinaan niin
kuuluisasta juutalaispojan Urenin jutusta, jotka loppupuolella
vuotta 1881 saivat Turun kuvernöörin Creutzin nostamaan kanteen
Morgonbladetin toimittajaa vastaan. Oikeudenkäynti päättyi niin, että
Hagman tuomittiin, mikäli muistan, 800 markan sakkoihin. Tietenkin
rahat kerättiin puoluelaisten kesken. --

Kesäaikoina Hagman 1870-luvulla miltei säännöllisesti oleskeli jonkun
ajan Naantalissa; 1877 oli Lucina-sisar siellä hänen kanssaan, ja
oli veli silloin ollut iloinen ja täynnä toivoa. Enemmän hän oli
näyttänyt levon tarpeessa olevan, kun hän kesällä 1881 omaistensa
kanssa vietti muutamia viikkoja Hauhossa sekä 1882 Mikkelissä, jossa
Sofia-sisar oli tyttökoulun johtajatar ja johon äiti ja sisarukset
tulivat kesän suloa nauttimaan. Kummassakin paikassa August oli
kalastaen ja metsästäen virkistänyt poikaikänsä muistoja Kälviältä.
Valitettavasti lyhyet kesälomat eivät riittäneet muuta kuin
näennäisesti ja ohimenevästi uudistamaan hänen voimiansa.

Hagmanin ystävät olivat jo kauan olleet sitä mieltä, että hänen
taakkansa oli ylivoimainen, mutta ei ollut helppo sanoa, miten hänet
oli siitä vapautettava. Tammikuulla 1884 heräsi kuitenkin, mikäli
muistan, W. Enebergissä, joka silloin oli valtiokonttorin johtaja,
ajatus, että Hagman voisi saada Suomen pankilta määräyksen valvoa
pankin setelien painattamista Kööpenhaminassa. Paikka oli tuleva
vapaaksi huhtikuulla, palkkio oli 6,000 markkaa ja tehtävä helppo.
Tietysti Hagman ilolla vastaanotti tarjouksen. "Olen iloinen kuin
leivonen", hän kirjoittaa Forssellille, "päästäkseni täältä, kaikesta
touhusta ja melusta. Parempaa en ole voinut toivoa lennokkaimmissa
unelmissani." Mutta vaikea oli hänen repiä itsensä irti. Lehteä
oli näet jatkettava ainakin vuoden loppuun -- ja mistä saada
sijainen? No, saatiinhan semmoinen lopulta maisteri (senaattori)
Kaarlo Castrénissa, mutta raskaita olivat Hagmanille sentään nämä
viimeisetkin kuukaudet. Helmikuun 7 p:nä hän kirjoittaa: "Raskaita
aikoja minulla on ollut uudesta vuodesta saakka. Kirjapaino-olot
(Mbl. painettiin viime aikoina Weilin & Göösillä) ovat aivan
nurinkurin, ja mahdotonta näyttää olevan parannusta aikaansaada.
Useina öinä olen tuskin ollenkaan nukkunut, mutta mitä se olisi,
jos pääsisi ruumiillisella unettomuudella -- levottomuus ja kiusat
merkitsevät enemmän. -- Pimeältä näyttää täältä pääsö; täytyy kai
luopua toivosta!" -- Maaliskuun lopulla hän kertoo toipuneensa
"toisten mukaan" vaarallisesta taudinkohtauksesta. Hänellä oli
ollut reumaatillista päänsärkyä, jota paitsi sydämen toiminta oli
häiriintynyt ("valtasuoni löi neljänä päivänä 160 kertaa minuutissa
-- tänään 80"). Vihdoin mainittakoon, että Hagmanin yksityiset
raha-asiat eivät suinkaan olleet niin hyvässä järjestyksessä,
etteivät nekin olisi huolia antaneet. Mutta ajatus "minun täytyy
matkustaa" oli niin hänen syöpynyt, että kaikki esteet voitettiin.
Oli kuin hän olisi tuntenut, että nyt on yritettävä, jos koskaan;
matka voi kenties auttaa, täällä on loppu edessä. Torstaina
huhtikuun 10 p:nä toimeenpantiin Hagmanille läksiäispäivälliset,
joissa Antti Jalava piti jäähyväispuheen, joka ollen osaksi vakava,
osaksi humoristinen sisällykseltään tyystin osotti, kuinka suuressa
arvossa häntä kaikki pitivät ja kuinka rakas hän oli ystäville,
joista hän nyt erosi. Seuraavana päivänä hän lähti omaistensa luokse
Hämeenlinnaan, jossa viipyi neljä päivää. Palattuaan Helsinkiin hän
15 p:nä kirjoitti jäähyväiskirjeen Forssellille, josta otan nämä
sydämelliset sanat:

    "Veli Ernst Albert! -- -- Niin, rakas veli, lauantaina lähden --
    jos mitenkään mahdollista on, sillä 21 p:nä alkaa virkatoimeni
    Kööpenhaminassa. Kiitos nyt minulle osottamastasi ystävyydestä,
    kaikesta minulle tekemästäsi hyvästä. Mitä olet tehnyt
    Morgonbladetin hyväksi, siitä ei oikeastaan minun ole kiittäminen
    -- sen tunnet itsessäsi ilman selityksittä -- mutta koska sinun
    työsi ei ainoastaan ole tehnyt sen olemassaoloa mahdolliseksi,
    vaan myöskin mitä oleellisimmin helpottanut tehtävääni, niin
    olkoon siihen nähden minulle suotu omastakin puolestani saada
    kiittää Sinua. Niin, kiitos, kiitos!

    Ihmeellinen on sattuma ollut, että me niin kaikessa olemme olleet
    yhtä mieltä ja ymmärtäneet toisiamme. Minulle on ollut enemmän
    kuin sanoa voin, että minä sentään maailmassa olen tavannut
    jonkun, joka on minua kohtaan ollut täysin suora ja rehellinen
    ystävä. Ethän pahaksi pane, että lausun sen julki. Vielä kerran:
    kiitos kaikesta, älä unohda, vaan sääli minua!

    -- Kolme viikkoa olen ollut jotenkin huono, ja olen edelleenkin.
    Nukkunut vain vähän, ja ainoastaan morfiinin avulla. Kenties
    sydämen vika. Noudattanut ankaraa dieettiä, lääkärin
    määräyksestä." --


_Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan_.

Hagmanin Kööpenhaminan-ajalta on seikkaperäisempiä tietoja hänestä
säilynyt kuin miltään muulta hänen elämänsä jaksolta. Hän kirjoitti
näet miltei joka päivä omaisilleen ja ystävilleen, ja useimmat
kirjeet ja kirjekortit näyttävät säilyneen. Kumminkaan en näe syytä
olevan tehdä esitystäni niin laajaksi kuin mahdollista olisi.
Asianlaita on nimittäin että tarkemmat tiedot ystävämme huonontuvasta
terveydestä tuskin kuuluvat laajemmalle yleisölle. Riittäneehän
sanoa, että Hagmanin terveys hänen lähtiessään ulkomaille jo oli
niin järkytetty, että hän huolimatta hiljaisista elämäntavoistaan ja
lääkäreistä ainoastaan ajoittain näennäisesti parantui. Enimmäkseen
hän oli niin heikko, että tavallisen kirjeenkin kirjoittaminen kävi
hänelle rasittavaksi. Sen lisäksi hän esim. 22 p:nä kesäk. yöllä sai
jonkunlaisen hermo- tai lievän halvauskohtauksen, jonka jälkeen hänen
täytyi lähes pari viikkoa olla minkäänlaiseen työhön ryhtymättä.
Samoin hän joskus muulloinkin oli tavallista huonompi, vaikka hän
taas ajaksi toipui, siksi kuin vuoden alussa 1885 ratkaiseva isku
sattui.

Kumminkin Hagman, mikäli huomattavissa on, yleensä säännöllisesti
jaksoi suorittaa tehtävänsä, s.o., joka päivä käydä Thielen
kirjapainossa laskemassa ja käytettäväksi antamassa paperiarkkeja,
klisheitä y.m. sekä tarkastamassa valmiiksi painettuja setelejä ja
kaappiin sulkemassa tavaraa, joka ei saanut olla esillä. Siihen
meni häneltä noin 1 1/2 tuntia, jota vastoin hänen edelläkävijänsä,
tri Grönvik, oli siitä tunnissa suoriutunut. Niinikään hän tarpeen
mukaan edusti Suonien pankkia erään oikeusjutun sattuessa Malmössä,
kun eräs sikäläisen pakkahuoneen kuuromykkä palvelija oli yhdestä
Hagmanin, pankille lähettämästä laatikosta varastanut 100 kappaletta
viidenmarkan seteleitä, joista kaikki paitsi viittä kappaletta
saatiin takaisin. Luonnollisesti Hagman vähän saattoi nauttia niistä
uusista oloista, joiden keskelle hän oli joutunut. Suurimman ilon
hänelle tuottivat kotimaalaiset, jotka silloin tällöin kävivät
hänen luonaan. Näistä on ensi sijassa mainittava hänen äitinsä
ja Sofia-sisarensa, jotka vartavasten matkustivat hänen luokseen
kesäkuulla ja viipyivät äiti noin kuukauden ajan ja sisar vähän
kauemminkin. Tiedämmehän jo ennestään, että Hagman oli kiintynyt
omaisiinsa, ja sen tähden on helppo ymmärtää, että tämä käynti
tuotti hänelle suurta sydämentyydytystä. Nämä lähimmät omaiset
olivat hänen luonaan silloin kun ensimäinen ylempänä mainituista
sairauskohtauksista sattui. Muista ystävistä ja tuttavista, jotka
tänä vuonna kävivät Kööpenhaminassa, mainittakoon hyvä toveri
Pietarista, Bruno Niska, tri O. A. Forsström (Hainari) nuoren
rouvansa kanssa Sortavalasta, Viktor Forselius Turusta, laulajatar
nti Alma Fohström, August Hjelt y.m. -- Että Hagman, innostunut
kun oli valtiollisesta elämästä, ei voinut olla kauan Tanskassa
koettamatta päästä tuttavuuteen johtavien miesten kanssa, on
itsestään ymmärrettävää. Merkillisin mies, jonka hän oppi tuntemaan,
oli etevä poliitikko Kristen Povlsen Berg, joka uudestaan tulleena
"yhdistetyn vasemmiston" johtajaksi paraikaa kävi kiihkeää taistelua
Estrupin ministeriötä vastaan. Bergin välityksestä Hagman myöskin
sai kutsun olla saapuvilla "yhdessä merkillisimpiä valtiollisia
juhlia Pohjoismaissa", niinkuin Hagman kirjoittaa minulle (14/9),
tarkottaen juhlaa Skodsborgissa (6/8), jonka tanskalainen vasemmisto
oli toimeenpannut suuren norjalaisen valtiomiehen ja kansanpuolueen
johtajan, vastikään konseljipresidentiksi kohonneen Johan Sverdrupin
kunniaksi. Hagman oli ollut kahden vaiheilla, mennäkö juhlaan vai
eikö, varsinkin kun Berg edeltäpäin oli lausunut, että olisi hyvin
tervetullutta, jos hän esittäisi tervehdyksensä Suomesta -- mihin
Hagman kuitenkin oli vastannut ehdottomasti kieltäen. Itse juhlassa
Berg ensin puhui Sverdrupille; sen jälkeen hän oli eri puheella
osottava huomaavaisuutta muita kunniavieraita kohtaan. Sitä ennen hän
kuiskasi Hagmanille, että hän "Venäjän tähden" ei tahtonut mainita
häntä. Siitä tämä oli sanonut olevansa erityisesti kiitollinen,
sillä "Jumala ties mitä juttuja siitä olisi syntynyt". Sverdrupin,
ulkomaalaisen valtiomiehen, juhlimista katsottiin näet Tanskassakin
arveluttavaksi rohkeudeksi, erittäin kun hän, niinkuin G. Brändes
kertoo, Kööpenhaminassa ei ollut etsinyt muuta kuin vasemmiston
miesten seuraa. "Miten lieneekään", Hagman kirjoittaa, "on juhla
elämäni arvokkaimpia muistoja. Olen saanut pusertaa Sverdrupin kättä
ja myöskin puhua hänen kanssaan muutamia sanoja Suomesta sekä tullut
esitellyksi usealle tanskalaisen kansanpuolueen johtavalle miehelle!"
-- Eräässä seuraavana päivänä lähettämässään lisäyksessä kirjeeseensä
Hagman selittää, että Bergin kuiskaus hänelle tarkotti muutakin kuin
vain sitä, ettei hän halunnut herättää huomiota Venäjällä. Siihen
sisältyi näet myös Hagmanin kannan hyväksyminen siinä kohden, että
Suomi oli kansallisesti jotakin erikoista, skandinaavilaisista
maista erillään olevaa, ja että sitä siis (huolimatta Venäjästä)
sentähden ei voitu mainita. -- "Semmoisia vahvoja valheita", hän
kirjoittaa, "kuin että kansallisuuskysymys ei ole rotukysymys,
on varovaisinta olla lausumatta. Luultavasti se oli Z. T., joka
sai sen lauseen ohjelmaan. Vähän auttaa sanoa, ettei _tahdo_ sitä
_käsitellä_ niin, kun se tosiasiassa, maailmanhistoriallisesti, sitä
on. Suomalaista kansakuntaahan _me_ tahdomme ja tämän harrastuksen
kautta me siirrymme loitommas skandinaavilaisista kansoista -- se
on selvää eikä siihen voi mitään. Minä olen myöskin monipuolisesti
nähnyt ja kokenut, ettei meitä, Jumalan kiitos! enään oteta lukuun,
kun on kysymys näiden kansojen tulevaisuudesta. Se ei laisinkaan käy
päinsä." -- Nämä sanat käsittänevät tuloksen ei ainoastaan Hagmanin
omasta toiminnasta ja mietiskelystä, vaan myöskin hänen matkalla
saavuttamastaan kokemuksesta. Ettei tämä käsitystapa johtunut
mistään vastenmielisyydestä lähinnä Ruotsia kohtaan, niinkuin ehkä
voitaisiin luulla, sen näkee siitä mielihyvästä, jonka hän eräässä
kirjeessä lausuu julki, kun hän vuoden viime päivinä Suomen pankin
paperiasioissa kävi Tukholmassa. Ruotsalaisessa ympäristössä hän
erinomaisesti viihtyi.[58]

Hagmanin ollessa Kööpenhaminassa tapahtui onneton tulipalo, joka
hävitti Kristiansborgin linnan keskellä kaupunkia. Omaisilleen hän
siitä kirjoittaa seuraavana päivänä lokakuun 4:ntenä. -- -- "Menin
ulos noin vähää ennen klo 7, portissa oli tämän talon poika, joka
sanoi: 'Kristiansborg palaa'. Enpä juuri uskonut, mutta menin
Nytorville katsomaan. Tulin teatterin ohitse, ja näin nyt koko linnan
tulen vallassa. Hirmuinen näky, julma ja pyörryttävä! Katselin
ja ajattelin: mitähän kaikkea tuossa nyt menee? palaakohan vielä
Thorvaldsenin museokin? Taulugalleria oli jo liekeissä, enkä tietänyt
oliko mitään pelastettu. Koin tunkeutua väkijoukon läpi telegrafiin
lähettääkseni sanoman Morgonbladetille. Menin syrjäkatuja, mutta
Köbmagerkadulla oli väentungos semmoinen, etten tahtonut päästä
eteenpäin. Pääsin kuitenkin, mutta levottomuuteni oli suuri, ja siitä
päätäni rupesi pyörryttämään. Vihdoin sain sähkösanoman annetuksi.
Menin sitte vielä tulipaloa katselemaan ja istuin vähän aikaa Kongen
af Danmark nimisessä ravintolassa, lähellä palopaikkaa. Tultuani
kotia kuului aika pamaus. Mikä se oli? Pitää vielä mennä katsomaan.
Portailla tapasin naapurini ja sain heiltä kuulla, että insinöörit
olivat dynamiitilla räjähyttäneet ilmaan erään rakennuksen, jotta
linnankirkko ja Thorvaldsenin museo pelastettaisiin. -- Mutta jo on
pääni taas huono, niinkuin se oli eilen illallakin." -- Muutamia
päiviä myöhemmin Hagman vielä palaa tulipaloon, kertoen surkeista
raunioista, joita oli läheltä katsellut. Sitte hän huudahtaa:
"Voi näitä ministeriön lehtiä, miten Bergiä kohtaan menettelevät!
Tulipalostakin on koetettu saada jotakin häntä vastaan; [kun
näet hänen kansliahuoneensa oli pelastunut] sanottiin, että hän
pelastustyössä oli koettanut vain pelastaa omaansa j.n.e. Noh,
nyt ei hänellä linnassa ollutkaan mitään omaa, vaan ovat kaikki
huonekalut valtion. Toisaalta kuuluu, että hän kuin mies johti
pelastustyötä _koko_ valtiopäivä-osastossa, ja onhan se selvää ja
arvattavaa." Vielä Hagman kertoo kuinka eräs kuvalehti teki pilkkaa
Bergin köyhyydestä, kuvaten hänet huonoissa vaatteissa ja paikatuissa
saappaissa. Hän olisi mielellään lähettänyt kuvan, mutta ei tahtonut
"antaa hävyttömyydelle rahaa -- enpä osta!" Semmoiset taistelutemput
loukkasivat Hagmanin ritarillista mieltä. Tulipalon jälkeen hän kävi
Bergin luona jättämässä nimikorttinsa.

       *       *       *       *       *

Enemmän kuin mitään muuta Hagman Kööpenhaminassa ajatteli kotimaan
oloja ja myöskin omaa lehteänsä. Kumminkaan hän ei, vaikka monesti
lausuukin toivovansa vielä tulla aivan terveeksi, kertaakaan mainitse
mitään palaamisesta entiseen toimeensa. Sitä hän vain useamminkin
painostaa, että Suomessa yhä edelleen ruotsinkielinen fennomaaninen
lehti on tarpeen. Kaukana oltiin näet lopullisesta voitosta, ja
turmiollista oli hänestä sentähden luovuttamalla aseet ruveta
kompromissaamaan tai rakentamaan sovintoa vastustajien kanssa. Siihen
suuntaan käyvät tuumat, jotka, mikäli olivat julkisuuteenkin tulleet,
lähinnä nojasivat olettamukseen, että suomenmieliset ja entinen
Dagbladin puolue voisivat yhteen liittyä, ilmaisivat Hagmanista
heikontumista ja veltostumista. Eikä hän myöskään onnelliseksi
katsonut sitä kristillisten ja suomenmielisten liittoa, joka
todella syntyi suureksi osaksi tri Bergenin esitelmäin herättämän
mielenkuohun tuloksena. Edellisten joukossa oli nimittäin monta
puhtaasti ruotsinmielistä, ja sen vuoksi hänestä asia ei voinut olla
kansalliselle puolueelle eduksi. Kun hän sitte sai tietää, että
ainakin aluksi hänen ystävänsä E. A. Forssell rupeisi uuden lehden,
Finlandin, toimittajaksi, hän katseli seikkaa tyynemmin mielin.

Kun päätetty oli, että Morgonbladetin sijaan oli astuva aivan
uusi lehti, Hagman alkoi valmistaa jäähyväiskirjoitusta vuoden
viimeistä numeroa varten, ja kun jo tavallisen kirjeen laatiminen
häntä väsytti, on ymmärrettävää, että hän kirjoitukseen käytti
paljon aikaa. Miten lieneekään, tuli siitä kaunis ja liikuttava
jälkilause, jossa elämäntyönsä päättäneen sanomalehtimiehen harras
isänmaanrakkaus ja harvinaisen vilpitön, miehuullinen luonne eheinä
kuvastuvat. Tässä seuraa lyhyt selostus noin 4 palstan pituisesta
kirjoituksesta: Ensin hän lausuu julki ilonsa siitä, että on saanut
olla mukana tekemässä työtä Suomen kansallisen tulevaisuuden
hyväksi ja kokemassa odottamattomia voittoja: lukuisat 1872 v:n
jälkeen syntyneet suomalaiset koulut, uusi v. 1883 esiintynyt
asetus oikeuskielestä, yleisön mielipiteissä tapahtunut muutos --
nimittäin että enää harvat julkisesti vastustivat suomalaisuuden
tarkotusperiä, "asian sisällinen totuus oli pakottanut vastustajat
ainakin ulkonaiseen myöntyväisyyteen" -- sekä vihdoin että Yrjö
Koskinen, suomenmielisten etevin mies, 1882 oli kutsuttu hallitsijan
neuvoskuntaan; ainoastaan yhdessä kohden oli ratkaisu tapahtunut
lehden mielipiteitä vastaan, siinä nimittäin, että eräistä
oppikouluista ja samalla myöskin monesta yliopistotutkinnosta
klassilliset kielet oli syrjäytetty. -- Sen jälkeen, kääntäen
katseensa valtiolliseen elämäämme yleensä, hän pitää onnena, että
kansallinen kysymys on sen perustana ollut: "missä kansallinen
tunkeutuu esiin, siinä voidaan odottaa tervettä, luonnonmukaista
kehitystä; ainoastaan se, jolla on kansassa juurensa, voi siinä
kasvaa ja menestyä". Kielikysymys on päivän elinkysymys ja niin kauan
kuin se on ratkaisematta, on maan tulevaisuus huonosti turvattu.
Ruotsalainen kansanaines on rauhassa elävä, Morgonbladetissa ei ole
sanaakaan sanottu, joka sen turvallisuutta uhkaisi; vastustajat
ovat ruotsalaisuuden miehet luonnottomine vallanpyyteineen. Lujasti
ja tarmokkaasti on edelleen työtä tehtävä suomalaisen kysymyksen
ratkaisemiseksi, välittämättä vastustajain väitteistä, välittämättä
niistä usein halpamielisistä keinoista, joilla he koettavat
valta-asemaansa puolustaa. Mutta kaikista tärkeintä on, että
suomalais-kansalliset pysyvät yksimielisinä. Yhtenä Morgonbladetin
päätehtävänä onkin ollut ylläpitää sopua puoluelaisten kesken,
eritoten sillä tavoin, että se mahdollisimman mukaan on pidättäytynyt
vastalauseista ja hyökkäyksistä pääasiassa samoin ajattelevia
kohtaan, milloin joku huonosti valittu lause taikka vähemmän mietitty
toimenpide olisi siihen aihetta antanut. -- Vihdoin kirjoittaja
pyytää vastustajiltaan anteeksi taistelun telmeessä lausutut
katkerat sanat, tunnustaen samalla voimiensa vähyyden. Toiselta
puolen hän kiitollisuudella muistaa, että useita kansan etevimpiä
miehiä, jopa sen suurin johtaja, tienraivaaja ja -viittaaja J. V.
Snellman on lehteen kirjoittanut. Viimeinen kiitos on lehden talouden
kannattajille ja nuoremmille avustajille, johon hän pitäen edellisiä
silmällä lisää, että toimitukselta ei koskaan oltu vaadittu eikä se
koskaan ollut antanut mitään lupauksia sisällykseen katsoen, vaan
on kaikki, mitä siinä lausuttu on, vakaumuksesta lähtenyt. Eikä
Morgonbladet koskaan ole ollutkaan sanomalehtiyritys tavallisessa
merkityksessä. Sitä ei ole koskaan liikeyrityksenä hoidettu, vaan
on se palvellut aatetta, jonka pikainen toteuttaminen on kansamme
olemassaolon perustus.

Joulukuun 31 p:nä 1884 sai Hagman vastaanottaa seuraavan, häntä
suuresti ilahduttavan sähkösanoman: "Morgonbladetin viimeisenä
päivänä kiitämme täydestä sydämestä Sinua, sen johtajaa,
väsymättömästä, tarmokkaasta, hedelmällisestä työstä isänmaan
palveluksessa. Göös, Meurman, Kihlman, Forssell, Jaakko Forsman,
Eneberg, Löfgren, Almberg, Ignatius."

Lucina-sisarelle August kirjoitti 5 p:nä tammik.: "Vai että mamma oli
suruissaan, kun Morgonbladetin viimeinen numero tuli. Itkinpä vähän
itsekin, kun loppukirjoituksen kirjoitin. Mammalle lohdutukseksi",
seuraa sitten ylläoleva sähkösanoma.

Hagmanin rakkaus omaisiinsa ja etenkin äitiinsä oli saanut hänen
melkein jok'ainoa päivä antamaan itsestään tietoja. Uutena vuonna
1885 oleskeli Lucina Helsingissä äidin ollessa yksin Hämeenlinnassa.
August kirjoitti silloin tavallisesti sisarelleen, sillä 72-vuotiaan
äidin silmät eivät vaivatta pystyneet saamaan selkoa hänen
käsialastaan. Tammikuun 31 p:nä August kuitenkin, kuultuaan että
Lucina 7 p:nä helmik. palaisi Hämeenlinnaan, kirjoitti kortin suoraan
äidille -- se oli nähtävästi viimeinen, mikä hänen käsistään lähti!
Siinä hän enemmän huolehtii äidistään kuin itsestään. Hän pelkää
äidin kärsivän ikävyydestä ja varottaa häntä toimimasta, niin että
väsyy. Itsestään hän sanoo, niinkuin melkein aina omaisilleen, että
hän voi "jokseenkin hyvin", vaikka "hengenahdistus taas on ruvennut
vähän vaivaamaan".

Luultavasti seuraavana yönä Hagmania kohtasi halvaus. Lähempiä
tietoja siitä puuttuu, mutta 1 p:nä helmik. hän hotellista Kongen av
Danmark, jossa oli asunut, muutettiin Kunink. Fredrik-Hospitaliin.
Siellä häntä hoidettiin maaliskuun 6:een päivään, jolloin hän oli
niin toipunut, että arveltiin hänen voivan matkustaa kotia yhdessä
Tyko-veljen kanssa, joka oli tullut häntä noutamaan. Tyko, jolla oli
koulunopettajan virka Viipurissa, vei veljensä Hämeenlinnaan äidin
ja Lucinan luokse, ja katkeraa oli näiden vastaanottaa rakas vieras,
sillä ensimäinen silmäys oli ilmaissut, että August oli mennyt
mies. Asunnon ahtauden tähden muutettiin sairas jonkun ajan päästä
Helsinkiin, missä ystävä Forssell otti hänet luokseen (Mikonk. 27).
Tietysti lääkärien apua kysyttiin, mutta turhaan, eikä hän itsekään
enään elämää ajatellut. Kun muutamia päiviä ennen kuolemaa ystävysten
kesken oli puheeksi tullut Hagmanin kotiatulo Kööpenhaminasta ja
tulevaisuus, oli hän tyynellä, puoleksi leikillisellä tavallaan
lausunut: "Niin, en minä ole tullut kotia elääkseni, vaan kuollakseni
täällä. Sehän se merkillinen oli, etten minä _voinut_ kuolla
Kööpenhaminassa. Minun _täytyi_ päästä kotia saadakseni hautani
Suomessa." Keuhkohalvaus kuuluu aiheuttaneen lopun, joka tuli klo 3
p:llä lauantaina 18 p:nä huhtikuuta 1885.

August Hagman haudattiin vanhalle luterilaiselle kirkkomaalle
tiistaina 21 p:nä. Saattajain lukuisassa joukossa nähtiin, paitsi
vanhaa äitiä ja sisaruksia, valtiopäivämiehiä ja Pohjalainen osakunta
in corpore. -- Forssell-ystävän jäähyväissanoista otan joitakuita
kuvaavimpia: Vainajan intohimoinen isänmaanrakkaus oli samalla hänen
vaivansa ja virkistyksensä. Hänen elämänsä oli raskasta työtä, jopa
siihen määrään, että hänen voimansa murtuivat ennen aikojaan; hänen
elämänsä oli kovaa taistelua, niin ettei hän aina edes todellisten,
rakkaitten ystäviensäkään kanssa saanut olla yksimielisessä
yhteistyössä; hän sai kärsiä vastoinkäymisiä ja vääryyttä. Mutta
hän teki työtä ja taisteli ja kärsi ilolla, sillä hän eli suuren
asian hyväksi, johon koko hänen sielunsa oli kiintynyt. Hän oli
järkähtämättömästi vakuutettu harrastuksensa oikeudesta ja ketään
pelkäämättä, säilyttäen sydämensä katkeruudesta vapaana, hän lausui
sen julki. Hän oli nöyrä, hän ajatteli korkeasti asiastaan, mutta ei
itsestään. Hän oli itsenäinen luonne, jopa itsepäinenkin, mutta ei
ahdasmielinen. Hänen kykynsä oikein arvostella ilmiöitä eri aloilla
oli tavallista suurempi. Semmoinen hän oli julkisessa toiminnassaan,
semmoinen yksityisessä elämässään, paitsi että jälkimäisessä
taistelijamieli vetäytyi luonteen hienojen, vienojen piirteiden
taakse. -- Siihen tapaan karakterisoi Hagmania se työtoveri, joka
varmaankin parhaiten hänet tunsi, ja hän päätti toivomalla, että
vainajan kaunis muisto kauan eläisi.



Viiteselitykset:


[1] Esitelmä Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872.
Kirjallinen Kuukauslehti s.v.

[2] Liitto, 1904.

[3] Seikkaperäisempiä tietoja Alina Frasasta antaa Anders Ramsay
vasta ilmestyneissä muistelmissaan Från barnaår till silfverhår II, s.
103 ss.

[4] Kylä Kirkkonummella, missä Kivi oleskeli n.s. ylioppilaspakarissa
ja valmistautui ylioppilastutkintoon, jonka hän syksyllä suorittikin.

[5] Kirje päättyy näin ilman allekirjoitusta.

[6] Kiven veli Juhani Stenvall oli 1857 (?) vuokrannut Purnuksen
tilan Siuntiossa, ja Aleksis oleskeli usein hänen luonaan.

[7] Sittenkin kun Juhani Stenvall oli luopunut vuokratilastaan (1861)
oleskeli Kivi yhä edelleen Siuntiossa; viimeiset 7 vuotta neiti
Charlotte Lönnqvistin luona ja avustamana.

[8] Katajanokalla?

[9] Tämä viittaa n.s. "lippukysymykseen", jota keväällä 1863 oli
käsitelty sanomalehdissä.

[10] Aika 1907.

[11] K. Bergbomin jälkeenjääneitten paperien joukosta olen löytänyt
laskun, jonka mukaan "ylioppilas Alexis Stenvall" oli ollut
Lapinlahden hoitolassa 214 päivää, eli 1 p:stä kesäk. 31 p:ään
jouluk. 1871. Hoitokustannuksista, yhteensä 184 mk. 4 p., on Julius
Krohn 23 p. tammik. 1872 suorittanut 120 mk.

[12] Vanhempi veljeni ja eräs samanniminen serkku olivat ennen minua
ylioppilaaksi tulleet, ja mahdollista on että Kivi tunsi heidät
ainakin nimeltä.

[13] Huomattava on, että me puhuttelimme häntä ruotsiksi, jota
kieltä hän aina oli käyttänyt Nervanderin seurassa. Nervander näet
ainoastaan puutteellisesti puhuu suomenkieltä.

[14] Katso tästä seikkaperäisempää kuvaelmaa runoilijan elämäkerran
lopussa, joka on liitettynä runoilijan valittuihin teoksiin. Tässä
pidän silmällä lisäpiirteiden antamista. -- Vrt. myöskin Suomalaisen
Teatterin historia II, ss. 29-36.

[15] Morgonbladetin alakerrassa painettu Lean ruotsinnos ei
mainittavasti vähentäne syytä huomautukseen.

[16] Aika 1911.

[17] Että Kivi kävi Cygnaeuksen luona muissakin asioissa kuin
kirjallisissa, todistaa seuraava kirje, josta myöskin näkyy kuinka
jälkimäinen kaikessa hyväsydämisyydessään saattoi asettautua
vieraalle kannalle runoilijaparkaan nähden. Kirje on osotettu Th.
Reinille:

    "Herra Professori!

    Alkaa näyttää enemmän kuin luvalliselta ja anteeksiannettavalta
    hutiloimiselta, jollei Stenvall vielä ole päästänyt odotettua
    valtakirjaa samasta kädestä, joka aina on osottautunut niin
    valmiiksi kurottautumaan toisten apua kohti. Minulle itselleni
    olisi kovin tarpeen se raha, jonka jälleen tyhmyydessäni heitin
    hänen runolliseen seulaansa; ja on todellinen skandaali,
    jollei hän riennä hyvittämään ainakin neiti B--mia, sitte
    kun minä vihdoin olen onnistunut harrastuksissani valmistaa
    hänelle keinoja siihen. Jollei mikään muu auta, pyydän H:ra
    Prof:ria olemaan niin hyvä ja antamaan T:ri B--mille tiedon
    asiasta; toivottavasti hän ei vetäydy vaivasta muistuttaa
    Aleksis-ystäväänsä inhimillisestä velvollisuudesta tietää huutia
    ainakin suhteessaan H:ra Professorin hartaaseen ystävään ja
    palvelijaan

                                         _Fredr. C:seen_.

    Helsingissä 12 p. jouluk. 1869."

Koska tek. Cygnaeuksen ja Kiven keskinäiseen väliin nähden
muun muassa mainitsee runoilijan veljen tiedonantajana, tahdon
edelliseen lisätä, että vakaumukseni mukaan runoilijan veljien
luotettavaisuus tämmöisissä asioissa on vähintäin epäiltävä, ja
että heidän antamansa tiedot siis ovat kaikella varovaisuudella
vastaanotettavat. Vakaumukseni johtuu seuraavista tosiasioista.
Heiltä puuttui ja puuttuu täydellisesti sitä kirjallista sivistystä,
jota veljen runoilijatoimen ja hänen kehityksensä käsittäminen
edellyttää. Edelleen ei Kiven eläessä mitään tietty siitä (jota
he jälestäpäin ovat kertoneet), että he milloinkaan (jollei hänen
varhaisena kouluaikanaan) olisivat tukeneet veljeänsä taikka edes
olleet erittäin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan, päinvastoin
he jo silloin (niinkuin ennen muita K. Bergbom sai kokea) läheisen
sukulaisuuden perustuksella tavantakaa kävivät Aleksin ystävien
luona pyytämässä apua itselleen. Vihdoin on merkille pantava että
he, kun minä 1872 keräsin aineksia runoilijan elämäkertaan, eivät
tienneet kertoa minulle mitä he kymmeniä vuosia jälestäpäin ovat
kertoneet nuoremmille tiedustelijoille. Tämä antaa aihetta olettaa,
että heidän myöhemmät tietonsa osaksi johtuvat julkaisemastani Kiven
elämäkerrasta ja kenties osaksi myöskin siitä että olivat huomanneet
kuinka suurta arvoa pienimmällekin lisäpiirteelle annettiin.

[18] Kirje kuuluu suomennettuna:

    "Herra A. Kivi, Siuntio. Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseen t.
    k:n 22 p:ltä on minulla kunnia ilmoittaa, että minä mielelläni
    syksyllä kustannan muutamia suomenkielisiä näytelmiä, etenkin
    semmoisia, jotka sopivat seuranäytelmiksi. Kumminkin painattaisin
    niitä mieluimmin kappaleittaan, koska se edistää menekkiä.
    Ulkomuodon ja -näön näytteenä lähetän tämän ohella komedian,
    jonka nykyisin olen saanut valmiiksi.

    Helsinki 24/4 67.

    Kunnioittaen

                                           _P. Th. Stolpe_."

[19] Kun Kivi antaa draamallisten vuoropuhelujen vaihdella eepillisen
esityksen kanssa, hän epäilemättä noudattaa romanttisia esikuvia.
Tiedämmehän että romantikot (Tieck y.m.) vartavasten tahtoivat
yhdistää eri runouden lajit, ja esimerkkejä tästä on Kivi voinut
nähdä m.m. Almqvistin teoksissa. Almqvist oli siksi tunnettu ja
luettu meillä, että Kivikin varmaan oli lukenut "Drottningens
juvelsmycke" tai jonkun muun kertomuksen, josta hän saattoi oppia
tuon menettelytavan.

[20] Huomattava on, että kirjoittaja H. M:ssa ei tee erotusta
suomalaisten ja ruotsalaisten välillä, ja 1800-luvun keskivaiheilta
muistan minäkin, että esim. vöyriläiset olivat tappeluistaan yhtä
kuuluisat kuin härmäläiset tai kauhavalaiset taikka muut.

[21] Tämän käsityksen Seitsemästä veljeksestä sekä vertailun
Don Quijoteen esitin minä jo 1872 esitelmässäni Pohjalaisten
Porthaninjuhlassa.

[22] Godenhjelmilla on myöskin pari Kiven hänelle kirjoittamaa
kirjettä tallella. Muutoin minä jo 1872 keräsin useimmat silloin
saatavissa olevat Kiven kirjeet (noin 50 kappaletta), ja olen minä,
alkuperäisten omistajain suostumuksella, myöhemmin antanut ne
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Jos kellään on vielä
joku Kiven laatima kirje, olisi suotavaa, että se luovutettaisiin
Seuralle tulevia aikoja varten säilytettäväksi.

[23] Toisessa paikassa Hynninen vielä lausuu Ahlqvistista: "Hän
oli mitä jyrkin aristokraatti, vaikka hänellä ei ollut kilpeä
ritarihuoneessa".

[24] Aika 1909.

[25] Antti Jalava tuli yliopiston lehtoriksi 1881. Kuinka monelle
hän on unkaria opettanut, en voi lähteitten puutteessa sanoa, mutta
lukuvuodella 1907--08 oli oppilaitten luku syyslukukaudella 10,
kevätlukukaudella 9.

[26] Esimerkiksi siitä kuinka Antti Jalava piti unkarilaisia
esikuvallisina, mainitsen seuraavan piirteen. Kun Suomalainen
tiedeakatemia viime talvikautena alkoi pitää julkisia kokouksiaan,
nähtiin Jalava niissä aina saapuvilla. Eräänä iltana tervehtiessäni
häntä huomautin, että hän oli uskollinen kokouksissa kävijä. --
"Niin", hän vastasi, "minä aion tulla joka kerta; Unkarissakin on
aina huone täynnä yleisöä tiedeakatemian kokouksissa".

[27] Suomalainen I. 1910.

[28] Aika 1910.

[29] Jac. Ahrenberg on tosin kuvaussarjaansa "Tuntemiani ihmisiä"
liittänyt Albert Edelfeltinkin, mutta hänen esityksensä ei
tyydytä kohtuullisia vaatimuksia täydellisyyteen enemmän kuin
luotettavaisuuteenkaan katsoen.

[30] _Jours Passés ... par Henri Amic et l'auteur d'Amitié
amoureuse_. Paris. Librairie Ollendorf.

[31] Kreivi Louis Sparre (Suomessa toistakymmentä vuotta asunut
ruotsalainen taiteilija) oli toukokuulla 1893 tullut (Münchenistä)
Parisiin, asettunut asumaan Edelfeltin atelieriin ja jo seuraavana
päivänä sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen. Hoidettuaan häntä
yhden viikon Edelfelt, lääkärin neuvosta, vei hänet sairaalaan ja
sieltä sitten kesäkuun 1 p. maalle hra Amic'in luokse.

[32] Kyseessä on Vaasan kirkon alttaritaulu.

[33] Alkusanat "A-t-on réveillonné" -- tarkottavat oikeastaan sitä
ylimääräistä ateriaa, jolla Ranskassa on tapana viettää jouluyötä.

[34] Ruotsalainen maalaaja, Glunttien luojan, Gunnar Vennerbergin,
poika.

[35] Kirjeensaajan kirjottama Pasteurin elämäkerta.

[36] Tarkottaa Nobelin palkintoa.

[37] Näytetty Parisissa nimellä _La Retraite_.

[38] Aika 1910.

[39] Tästä Nervander on erityisesti kertonut julkaisussaan "Blad ur
Finlands kulturhistoria".

[40] Helsingin ruotsalaisissa piireissä oli 1870-luvulla (ja
tietysti myöhemminkin) tavaksi tullut kuvata fennomaaneja kauhean
raakamaisiksi olennoltaan ja elämältään. Kun 1873 Gunnar Berndtsonia
piirustajana kehotettiin liittymään toiseen taidehistorialliseen
retkikuntaan, jonka johto oli minulle uskottu, tiedustelivat hänen
omaisensa vartavasten minkälainen mies minä olin; oli nimittäin
sanottu, että olin fennomaani, ja heitä arvelutti päästää nuorukaista
niin vaaralliseen seuraan!

[41] Tämä luonnos oli kilpailussa Helsingissä saanut ensimäisen
palkinnon, ja olisi Vaasan kirkkoa varten valittu toinen, jos taulu
olisi tilattu pääkaupungin uuteen eli Johanneksen-kirkkoon.

[42] Tarkotus oli saada Louis XVI-tyylistä päällysvaatetta
samanaikaisiin huonekaluihin.

[43] Meriupseeri oli nimeltä Fredrik Cold, jonka kuvan Takanen
muovaili opintovuosinaan. (Ks. J. Takasen elämäkerta s. 39.)

[44] _Elämäni lapsuus_. Muistelmia Kälviältä ja Kokkolan koulusta.
Porvoossa 1911.

[45] Tiedot on minulle toimittanut harras tutkija,
kansakoulunopettaja K. V. Åkerblom Koivulahdella.

[46] Tämä nimi tuli käytäntöön vuosina 1864--65, jolloin Helsingfors
Dagblad sitä ensin käytti kiistellessään Helsingfors Tidningarin
kanssa, jota se sanoi jungfennomaanien äänenkannattajaksi.

[47] Hagmanin kirje on suomenkielinen ja päättyy kehotukseen:
"Kirjoita pian minulle ja suomeksi". Tämän johdosta muistutan siitä,
mitä ennen olen kertonut K. A. Castrénista, nimittäin että hän samana
vuonna oli Kokkolan koulussa ja siellä kirjoitti aineensa suomeksi.
Kälviäläisinä Hagman ja Castrén tunsivat toisensa ja arvattavasti
myöskin virkistivät toistensa suomenmielisyyttä. -- Samassa kirjeessä
Hagman kehottaa Gummerusta tovereineen toteuttamaan edellisen
lukukauden lopulla tehdyn ehdotuksen toimeenpanna "yhdistyminen tai
likeyntyminen toisiin maamme lukioihin". Se todella tapahtuikin, niin
että lukioiden (Vaasan, Kuopion, Hämeenlinnan y.m.) toverikunnat
alkoivat vaihtaa kirjeitä keskenään. Muistan että kulloinkin joku
parhaimpia kynäilijöitä sai tehtäväkseen laatia kirjeen kaikkien
puolesta, ja ennenkuin se lähetettiin se luettiin julki konventissa.
Niissä kerrottiin lukuvuoden merkkitapaukset ja toverikunnan yhteiset
puuhat. Esitykseltään ne olivat jotenkin pateettisia, mutta henki
oli vilpittömästi suomalainen, isänmaallinen. En epäile pitää tässä
omituisessa kirjeenvaihdossa ilmenevää yhteenliittymishaluakin
toverikuntien kesken merkkinä kansallistunnon elpymisestä. Saattaahan
katsoa ennen kuulumatonta ilmiötä myöhemmän nuorisoliikkeen enteeksi.

[48] Näissä osotuksissa näyttäytyy mistä Hagman ja Lydecken olivat,
niinkuin ylempänä sanotaan, keskenään tuumailleet. Niinkuin tunnettu
on, oli kotiteollisuuden elvyttäminen ja sen tuotteiden myynti
liikemiesten välityksen avulla yksi niitä hätäapukeinoja, joihin J.
V. Snellman hartaasti kansalaisia kehotti.

[49] Kun K. K:ssa vastataan Hagmanin poleemiseen kirjoitukseen,
viitataan kyllä erääseen hänen lauseeseensa, joka saattoi aiheuttaa
väärinkäsitystä; mutta tosiasia on että jokaiselle tarkkaavaiselle
lukijalle olisi hänen kantansa pitänyt olla täysin selvä.

[50] Lukuvuonna 1869--70 oli poikakoulussa 152 ja tyttökoulussa
131 sekä sunnuntaikoulussa 505 oppilasta. Sinä vuonna oli lisäksi
Pietarporin puolella "apuosasto", jossa opetusta annettiin 29
oppilaalle.

[51] Muutamista tilapäärunoelmista päättäen, jotka olen lukenut,
oli hän erittäin näppärä pukemaan ajatuksensa sujuvaan runomuotoon.
Sepitelmät muistuttavat lähinnä Z. Topeliusta; mitään itsenäistä,
alkuperäistä sävyä niissä tuskin huomaa.

[52] Missä tarkotuksessa tiedot olivat väärennetyt (tahdottiinko
kenties osottaa, että oppilasluku oli kasvanut Hagmanin poistuttua?),
sitä en voi sanoa, sillä lehden näytenumeroa en ole käsiini saanut.

[53] Vrt. Suomalaisen teatterin historia I. s. 195.

[54] Koska olen Forssellin jälkeenjääneiden paperien joukosta
löytänyt Meurmanin alkuperäisen kirjoituksen, johon Forssell on
tehnyt ainoastaan muutamia harvoja tyylillisiä muutoksia, otan sen
tähän kokonaisenaan. Alkuperäisenä sitä näet ei ole koskaan painettu,
mutta kyllä suomennettuna eräässä Oulun lehdessä.

    Till Red. af Morgonbladet.

    Af ordalagen i H. K. M:s Nådiga kungörelse af den 10 September,
    deri det heter, att H. K. M. låtit sig föredragas Finlands
    vid senaste landtdag församlade Ständers underdåniga petition
    om inrättning och vidmakthållande af en afdelning med finskan
    till undervisningsspråk vid Normalskolan, framgår icke klart, i
    hvad mån för H. K. M. blifvit framställd själfva hufvudpunkten
    i petitionen, nämligen att Normalskolan, enligt Ständernas
    underdåniga önskan, borde bibehållas i Helsingfors och ej
    förflyttas till annan ort. Morgonbladet förutsätter som en
    möjlighet, att petitionen blifvit framställd såsom åsyftande
    endast ifrågavarande skolas inrättning och vidmakthållande.
    Verkliga förhållandet torde föga kunna utredas. Men om vårt
    konstitutionella statsskick skall hafva någon betydelse, är det
    af yttersta vigt att H. K. M. får inhemta Ständernas önskningar,
    sådana de framställts. Uti ifrågavarande fall finnes lyckligtvis
    en enkel utväg dertill, som icke alltid står till buds, och det
    är: att finska folket bringar sin åsigt till H. K. M:s kännedom
    genom att själft i Helsingfors underhålla ifrågavarande skola.

    Äro vi verkligen ett enigt folk, eller har språkdualismen redan
    ohjälpligen söndrat oss i tvänne svaga hälfter, ett rof för hvem
    som helst? För min del finner jag för närvarande saken icke i
    första rummet gälla en finskhetsfråga, utan den, om det finska
    folket, utan afseende på den sak det gäller, anser nödigt att
    gifva dess representanters enhälligt uttalade önskan något stöd.
    Det är ur denna synpunkt jag anser, att folket icke bör finna
    någon uppoffring för stor. Ihågkommas bör dessutom af dem,
    som möjligen häri vilja se en finskhetens sak, att med våra
    nuvarande skolförhållanden den tid snart kan vara för handen, då
    föräldrarne se sig tvungna att enskildt bekosta läroverk för sina
    barn på båda våra modersmål, och jag tror fast, att ingen då för
    språkets skull skall undandraga sig.

    Det är frågan: anse de personer, som vid 1872 års landtdag
    representerat finska folket, sig ega andra skyldigheter än att
    vistas 4 månader i Helsingfors och tala eller tiga efter råd
    och lägenhet? Anser finska folket sig ega någon skyldighet att
    stå för sina representanter? Frågan besvaras med ja genom att
    underhålla en finsk normal -- eller hvad man vill kalla den --
    skola i Helsingfors till nästkommande ständermöte, då petitionen
    i underdånighet kan förnyas eller, om saken af då sammankommande
    representanter anses af samma vigt som hittills, skolan
    underhållas med bevillningsmedel, eller ock lemnas att ärligen
    förfalla.

    Jag behöfver ej tillägga, att min åsigt är, att i första rummet
    de personer, som utgjort 1872 års ständer, och dernäst hvarje
    finsk man och qvinna här har sitt dyrbaraste intresse att bevaka.
    Normalskolans underhåll till nästa landtdag kräfver utan tvifvel
    summor, som i våra förhållanden äro högst betydliga, men summorna
    äro stora eller små allt efter de intressen enhvar tror stå på
    spel. För min del anser jag, att de _måste_ sammanbringas, och
    tager mig derföre friheten att till Red. för Morgonbladet härhos
    insända tusen mark till en grundplåt. Beklagligen är jag ej i
    tillfälle att göra mitt bidrag större och kan sanningsenligt ej
    påstå, att ju ej äfven denna summa i min ekonomiska ställning
    utgör en uppoffring, men för dem, som befinna sig i samma
    ställning som jag, ber jag att få framhålla den kalkyl jag gjort
    och som öfvertygat mig. Besagda summa kommer att öka vår årliga
    räntebetalning med 50 à 60 mark. Äfven i ett fattigt hem kan
    denna summa hushållas in genom några umbäranden af icke allt
    för väsentlig beskaffenhet. Jag tror, att de, som vilja sålunda
    beräkna storleken af sitt bidrag, skola finna sig ega mera
    resurser än de förmodat.

    Liuksiala den 3 Oktober 1872.

                                             _A. Meurman_.

[55] Vuodelta 1879 on tarkempia tietoja. Silloin laskettiin menot
51,740 markaksi. Kannatusta oli 16,400 mk, josta maaseuduilla
oli merkitty 7,000 ja Helsingissä 5,000, jota paitsi kannattajat
Helsingissä olivat sitoutuneet lisäksi suorittamaan 2 % tuloistaan,
mikä verotus tuotti 4,400 mk.

[56] I. s. 58 ss.

[57] Luonnollista kyllä on tämä omituinen, vuosikausia kestänyt
kirjeenvaihto hävinnyt. Kumminkin olen Hagmanin paperien joukosta
tavannut siitä yhden näytteen, jäljennös nähdään oheen liitettynä.
Käännän tähän sisällyksen: "Pyydän saada kysyä, kuinka paljon
likimaille vielä tulee käsikirjoitusta [ennen lähettämäänne]
kirjoitelmaan. Saako se ehkä jäädä keskiviikon numeroon? Aug. Hagman.

"[J. V. Snellman:] Noin 1 1/2 arkkia käsikirjoitusta. [A. Hagman:]
Ovatko ensimäiset rivit reunassa (ettei ole kirjoitettu Dagbladia
varten) tarkotetut _muistutukseksi_ vai _tekstiin?_ [J.V.S.:]
Muistutukseksi.

"Cygnaeus taistelee viimeistä hetkeään. Kuolee varmaan parissa
tunnissa. Pankaa tieto etumaiseksi tekstissä _mustan kehyksen sisään_
(Huomaa, ainoastaan tiedon ympärille)." --

Fredr. Cygnaeus kuoli klo 4.45 i.p. 7 p:nä helmik. 1880, joten
asiapaperin päivämäärä on sama.

[58] Hagman oli ennenkin, 1870-luvulla, käynyt Tukholmassa ja
silloin tullut tuttavaksi m.m. Rudolf Wall'in kanssa, joka oli 1864
perustanut ja v:een 1889 johti vapaamielistä lehteä Dagens Nyheter.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muoto- ja muistikuvia II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.