Title: Vaikea tie - Romaani nykyajalta
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaikea tie - Romaani nykyajalta" ***


VAIKEA TIE

Romaani nykyajalta

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA



Kustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1915.



1.


Tornikellon viisarit lähenivät kahta päivällä, kun ylioppilas
Markus Kaarlela Nikolainkatua kävellen saapui Säätytalon kohdalle.
Huomatessaan puistikon penkistä yhden olevan tyhjänä ja suojassa
auringonpaahteelta, läheni hän sitä ja vaipui huoahtaen istumaan.

Hän oli aamupäivällä saapunut kaupunkiin, jonne kesäluvalta
kokoontuvia ylioppilaita oli vielä ainoastaan nimeksi ilmestynyt.
Nyt oli hän jo pari tuntia kierrellyt kaupungilla asuntoa hakemassa,
kiivennyt rappuja ylös ja toisia alas sekä soitellut lukuisia
ovikelloja. Hän tunsi hermoissaan epämääräistä levottomuutta ja
outoa kiihottuneisuutta kuten ainakin se, joka maaelämän rauhasta
juuri on joutunut keskelle pääkaupungin melua ja kirjavaa hyörinää.
Kuormarattaiden räminä, sanomalehtipoikien kimeät huudot ja
raitiovaunujen ilkeästi vihlova vonkuna katukäänteissä vaivasi
hermoja epämieluisasti, samalla kuin kaikkialla eteen kohoava kivinen
suorasärmäisyys ja ahtaiden puistojen tyylitelty kauneus painostivat
luonnon vapaisiin muotoihin tottunutta mieltä.

-- Mutta jahka tässä löytää asunnon ja pääsee vakiintumaan,
niin kyllä kai se taas alkaa käydä, ajatteli hän ja otti esille
taskukirjan, mihin hän aamulehdistä oli merkinnyt joukon
asuntoilmoituksia. Hän veteli viivat käytyjen yli ja jäljelle jäi
vain pari kolme läntisessä osassa kaupunkia. Miellyttäviä huoneita
hän oli kyllä useitakin löytänyt, mutta ne olivat liian kalliita
hänelle. Hän oli nimittäin asettanut määräkseen etsiä yksinäisen
huoneen, jonka vuokra oli korkeintaan kolmekymmentä markkaa kuussa.

Hän oli saapunut kaupunkiin lastattuna kaikenlaisilla hyvillä
päätöksillä. Opinnot kandidaattitutkintoa varten oli hän päättänyt
panna varmaan käyntiin sekä elää säästävästi, että kesällä
hankkimansa laina kestäisi mahdollisimman kauan. Kaksi ensimmäistä
lukukautta oli mennyt omasta edestään, kuten niin monelta muultakin
suomalaiselta ja varsinkin maalaissyntyiseltä ylioppilaalta.
Pääkaupungin elämään jouduttuaan oli hän ollut kuin juuriltaan
temmattu puu, vailla varmaa tukikohtaa ja alttiina jokaiselle
tuulenpuuskalle. Ketään sukulaisia tai tuttavia ei ollut opastamassa,
kuinka elämänsä ja opintonsa noissa uusissa oloissa oli viisainta
järjestää. Ja yksin oli vaikea saada asian päästä kiinni. Luennoilla
oli hän alkanut käydä, mutta mitään mielenkiintoa eivät ne olleet
hänessä kyenneet herättämään, ja yliopisto, missä vallitsi vieras
kieli ja hengetön kaavamaisuus, teki pimeine ja kolkkoine käytävineen
häneen kylmän ja luotaan työntävän vaikutuksen. Parin lähimmän
toverin seurassa oli hän viettänyt apaattista ja vegeteeraavaa
elämää. Ruokalassa ja kahviloissa viivyttiin mahdollisimman kauan
ja iltaisin mentiin usein kapakkaan. Varsinkin syyskauden kylmiä ja
sateisia iltoja tuntui mahdottomalta viettää muualla kuin ravintolan
valoisissa ja lämpimissä suojissa, missä alkoholi ja musiikki
ympäröivät lamautuneen mielen kuin pehmeillä untuvilla.

Osakunta, josta hän koulupoikana oli joidenkin kansallisen herätyksen
aikuista osakuntaelämää koskevien kuvausten kautta saanut niin
ylevän käsityksen, ei myöskään kyennyt mitenkään innostavasti
ja kohottavasti vaikuttamaan. Odottavin ja jännittynein mielin
saapuessaan ensi kertaa osakunnan kokoukseen, oli ensimmäinen
havainto, minkä hän teki, että huone oli sakeana tupakansavusta,
sillä melkein kaikki miesjäsenet tupruttivat paperossia. Kun hän
ihmetellen mainitsi siitä eräälle vanhemmalle toverille, sai
hän vastaukseksi kaksi säälivällä ylemmyydellä lausuttua sanaa:
"akateeminen vapaus!" Häntä hävetti ja koulupoikamaisuuttaan
kätkeäkseen sytytti hänkin kiiruusti paperossin ja niin tekivät
muutkin keltanokat.

Osakunta oli suuri, kaksikielinen ja sen henkinen elämä ilmeni
pikkumaisissa puoluekinasteluissa. Jos vanhojen fennojen puolelta
tehtiin joku ehdotus, kuinka viatonta laatua tahansa, pitivät nuoret
velvollisuutenansa koettaa tappaa sen, ja päinvastoin. Siitä, ketä
julkisia henkilöitä piti osakunnan juhliin kutsuttaman ja ketkä siitä
kunniasta osattomiksi jätettämän, riitti kinasteluja, äänestyksiä ja
ovien läpi marssimista aivan loppumattomiin.

Puolue-elämän alallakaan hänellä ei ollut tähän saakka ollut
mitään varmaa pohjaa tukenansa. Hän oli häälynyt vanhain ja
nuorten keskivälillä ja kärsinyt siitä, ettei voinut, kuten monet
lahjattomammatkin toverit -- ja varsinkin juuri ne, kuten hän oli
merkille pannut -- varmasti kirjoittautua johonkin puolueeseen.
Yksinään ja muista erillään ei hänestä taas ollut elämään, sillä
hänellä oli kaikki laumaeläjän vaistot ja ominaisuudet. Tunteiden ja
mielialojen ohjaamana, kiihkeänä ja uhkarohkeisiin tekoihin taipuvana
oli hän lähempänä vastarinnan miehiä ja nuoriin hänet yleensä
luettiinkin. Mutta siellä olivat vastassa ruotsalaiset, joita kohtaan
hänellä oli synnynnäinen ja kiihkeä vastenmielisyys. Kun hän joskus
ilokseen huomasi, että nuoret ja vanhat fennot olivat pääsemässä
jossakin kysymyksessä yksimielisyyteen, silloin viskasi ruotsalaisten
johtaja esiin jonkun riitakapulan, mikä tuossa tuokiossa sai nuoret
ja vanhat tukkanuottasille. Kerran hän sellaisessa tapauksessa
kiukustuneena äänesti yhdessä vanhojen kanssa, mutta sai nuorilta
julmistuneita katseita ja tunsi sitten, kun kiukunpuuska oli
asettunut, koko illan itsensä epävarmaksi ja onnettomaksi. Samoin
kävi kerran päinvastaisessa tapauksessa.

Hänen läheisin toverinsa oli ylioppilas Veli Forsberg, jonka kanssa
hän enimmiten kulutti päivänsä ja joka harjoitti samoja opinnoita
kuin hänkin. Puolueeltaan oli Forsberg varma ja kiivas vanha fenno
ja hänen seurassaan saattoi Markus monestikin ivata oman puolueensa
pikkumaisuuksia ja kuinka hassunkuriselta tuntuu, kun kuulee useankin
käyttävän haukkumanimeä "pimeä" itseään paljon lahjakkaammasta ja
etevämmästä toverista. Kun he muutoinkin politiikasta keskusteltaessa
tulivat sangen hyvin toimeen, luuli Forsberg Kaarlelasta tulleen
vähitellen vanhan fennon. Kerran sitten äänestettäessä oli Forsberg
toisena laskumiehenä sillä ovella, josta nuorten tuli kulkea ja kun
hän näki Kaarlelankin siitä ohitsensa puikkelehtivan, ei hän voinut
olla kiukkuisesti ärjäisemättä: -- No olet sinäkin mies!

Häpeissään ja onnettomana oli Markus hiipinyt pois kokouksesta ja
viettänyt koko illan lamppua sytyttämättä huoneessaan, syytellen ja
kaivellen itseään ja valittaen, että hänen yhä uudelleen täytyi
huomata olevansa kuin irtonainen, paikaton ja toimeton ratas varmasti
toimivassa koneistossa.

Mutta nyt luuli hän tavanneensa varman pohjan. Hänestä oli nimittäin
tullut sosialisti.

Kuluneena suvena oli hän ollut pari kuukautta kesätoimittajana
muutamassa pienessä maaseutulehdessä. Kaupungin työväenyhdistys
oli rakentanut uutta, muhkeata taloa, ja kun se oli kohonnut
harjapääksi, oli hän saanut toimekseen kirjoittaa rakennuksesta ja
sen vaiheista kertomuksen lehteen. Hän oli käynyt tutkimassa taloa
ja kirjoittanut siitä sekä yleensä työväen pyrinnöistä lämpimin ja
ylistelevin sanoin. Sen johdosta oli hänet kutsuttu työväentalolle
harjannostajaisiin. Sinne oli kokoontunut työmiehiä vaimoineen
yksinkertaiseen perheiltamaan ja noiden vaatimattomien, vakaisten
ihmisten parissa oli hänet vallannut lämmin turvallisuuden tunne.
Ylioppilaana ja ylimalkaan ainoana "herraskaisena" oli hän ollut
joukossa kuin joku harvinainen korukalu, jota kohdeltiin ujolla
huomaavaisuudella. Esimies oli tullut esittämään itsensä ja pyytänyt
häntäkin pitämään puheen. Hän oli kieltäytynyt aluksi, sillä hän
oli vähän esiintynyt puhujana eikä koskaan valmistumatta. Mutta kun
hän oli yhä enemmän lämmennyt sekä saanut kiinni eräästä aatteesta,
oli hän yhtäkkiä voittanut ujoutensa ja noussut puhumaan. Hän
oli verrannut työväentaloa, joka matalan esikaupungin keskeltä
nosti uljaasti harjaansa, todistuksen majaan, joka oikeuksiinsa
pyrkiviä työväenjoukkoja oli pitävä koolla ja kohottava heidän oman
voiman tuntoaan. Puhe oli otettu sangen suosiollisesti vastaan ja
hän oli tuntenut itsensä yhä kotiutuneemmaksi. Täällähän hän oli
oikealla pohjalla ja tänne häntä talonpojanpoikana sitoivat jo
alaluokkavaistotkin. Sitäpaitsi tuossa alkuperäisessä, maailmaa
valloittavassa liikkeessä oli jotakin salaista tenhoa, joka vahvasti
veti puoleensa.

Loppukesän oli hän viettänyt kotonaan ja kirjoitellut Työmieheen,
johon hänet mielihyvin oli otettu avustajaksi. Muutamia hänen
pitempiä kirjoituksiaan oli ollut ensimmäisellä sijalla lehdessä ja
ylimalkaan tunsi hän suurta tyydytystä, saadessaan nimittää itseään
sosialistiksi. Yksin tuossa nimessäkin oli jo jotakin punaista,
vihlovaa ja huumaavaa. Se oli maaseudulla vielä aivan outoa ja vain
hämärästi tajusivat kaikki, että siihen kätkeytyi jotakin uutta,
pelottavaa ja pakanallista. Kun hänen puoluekantaansa tiedusteltiin
ja hän itse tietoisesti selitti olevansa sosialisti, räpyttivät
ihmiset epäröiden silmiään, aivan kuin hänen, Kaarlelan Markuksen,
ympärille olisi äkkiä tullut jotakin outoa punerrusta.

Sosialismillaan oli hän muutoin rikkonut välinsä isän ja vanhemman
veljensä kanssa. Isä oli ankarasti uskonnollinen ja muutoin
talonpoika vanhaa juurta. Samoin kuin Aaroni Perttilä tahtoi
pojastaan tehdä joko talonpojan tai kuninkaan, samoin piti
Kaarlelankin pojasta tulla joko pappi tai talonpoika, sillä kaikki
muun lajiset ihmiset edustivat vain suuremmassa tai pienemmässä
määrin välttämätöntä pahaa. Kuningas tai esivalta olisi tietysti
kolmantena voinut tulla kysymykseen, mutta kun sellaista ei nyt
omintakeisesti yhden miehen persoonassa ollut olemassa, oli valittava
vain noiden kahden välillä.

Mutta pojassa oli jo aikaisin herännyt ankara vastustuksen halu
uskontoa, kirkkoa ja pappeja vastaan ja hänessä olivat löytäneet
kiitollisen maaperän ateismi ja yleensä mitkä aatteet hyvänsä, jotka
vain olivat sotakannalla sitä uskonnonsuuntaa vastaan, johon hänen
omaisensa kuuluivat. Ja nyt sosialismi ikäänkuin yhdisti ja kruunasi
hänen erilaiset kapinalliset aatteensa.

Kun isä kesän lopulla oli vaatinut suoraa vastausta, tuleeko hänestä
pappia vai ei, oli hän vastannut kieltävästi ja sanonut tahtovansa
suorittaa kandidaattitutkinnon, valmistuakseen sanomalehtimieheksi.
Silloin oli isä tehnyt asian taloudellisesta puolesta lyhyen selvän:
-- Ei penniäkään! Ja isän takana oli seisonut vanhempi veli yhtä
ankarana ja tinkimättömänä.

Mutta kun hän nyt ensi kerran elämässään oli uskaltanut isälle sanoa
suoraan eroavat ajatuksensa, oli hän tuntenut kuin miehistyneensä
sekä ryhtynyt omin päin puuhaamaan pientä lainaa. Sen hän vaivalla
oli saanutkin ja nyt oli hän tullut Helsinkiin panemaan opintojaan
vakavasti käyntiin.

Oli vain nyt mitä pikimmin päästävä asettumaan ja vakiintumaan,
voidakseen viivyttelemättä ryhtyä työhön. Hän pani muistikirjastaan
lähimpänä paikkana merkille Yrjönkadun ja lähti nopeasti astelemaan
osoitettuun paikkaan.



2.


Leveän ja raskaan ovenpuoliskon takaa aukeni avara, viileä ja
puolihämärä käytävä kiiltävine käsipuineen ja marmoroituine
porraspylväineen. Korkeat kaksipuoliset ovet katsoivat totisina
häneen, sosialistiseen talonpoikais-ylioppilaaseen, ja laajalta
nimitaululta räpyttivät uhkaavasti silmää arvonimet: enkefriherrinna,
statsråd, professor...

Hän ei huolinut lähteä tuota aristokraattista käytävää ylemmäs
kapuamaan, vaan palasi takaisin ja ääneti saranoillaan kääntyvä
ovenpuolisko työnsi hänet vihaisesti katukäytävälle.

Seuraava paikka oli Annankadun eteläpäässä. Se oli noita Helsingin
vanhempia kivirakennuksia, kolmikerroksinen, likaisen tumma talo
ilman mitään rakennustaiteellisia koristeellisuuksia. Kadulta johtava
ahdas ja jyrkkä porraskäytävä teki aivan päinvastaisen vaikutuksen
kuin edellisessä talossa. Porrasastuimet olivat kuluneet ja likaiset
ja punaiseksi sivutuilla seinillä näkyi lohkeilujen jäljeltä
valkeita kalkkitäpliä. Ikkunoille ja nurkissa oleville hyllyille
oli asetettu marjapuurovateja jäähtymään ja toisessa kerroksessa
levisi muutamasta avoimesta ovesta vastenmielinen pihvin ja sipulin
käry. Oviin kiinnitetyiltä messinkilevyiltä ja paperilipuilta tavasi
hän nimiä: Lindström, Sergejeff, Lundgren, Kanerva... Vastaan
tulevalta lihavalta, tohvelijalkaiselta naiselta, jolla oli mustat
viiksenhaivenet, kysyi hän, asuiko Heinonen tässä porraskäytävässä ja
sai vastaukseksi: -- Nje ponimaju.

Häntä halutti kääntyä jo takaisin, mutta siitä huolimatta kiipesi hän
ykskaikkisesti kolmanteen kerrokseen. -- Täältä voin hyvinkin saada
kolmellakymmenellä markalla asunnon ja porraskäytävähän on pikkuasia,
lohdutteli hän itseään.

Kolmannen kerroksen perältä, siitä missä porras kääntyi ullakolle,
löysi hän etsittävänsä. Yksipuolisella ikkunattomalla ovella
kirjelaatikon vieressä oli ilmoituksessa mainittu nimi A. Heinonen.

Hän painoi kankeasti liikkuvaa kellonnappulaa ja kuin yskäisestä
rinnasta kuului vaisu: junk-klunk. Hetken kuluttua pisti ovenraosta
päänsä keski-ikäinen nainen, jolla oli rokonarpiset kasvot,
pussistuneet silmänalustat ja punaisenruskea, otsalta käherretty
tukka.

-- Onko täällä huone vuokrattavana? kysyi Markus.

-- Kyllä, herra on hyvä ja käy sisään, ja nainen työnsi oven
selälleen.

Siinä oli pitkulainen ja kapea eteinen, jonka perällä oli
kaksipuolinen ovi. Mutta sivuseinältä, läheltä ulko-ovea, työnsi
nainen auki pienen tapettioven ja kehotti astumaan sisään. Siellä
oli kohtalaisen suuri, kaksi-ikkunainen kamari, joka auringon juuri
sisään paistaessa oli tulvillaan valoa. Kalustokin näytti varsin
tyydyttävältä. Ikkunain välissä oli sohva pöytineen, nurkassa
piironki peilineen ja sitäpaitsi pieni kirjoituspöytä, pesukaappi ja
vuode yöpöytineen. Siis vallan moitteeton ylioppilaan asunnoksi.

-- Paljonko tämä maksaa? kysyi Markus pikaisesti ympärilleen
silmättyään.

-- Kolmekymmentä markkaa.

-- Jahaa, sehän soveltuukin juuri minun vaatimuksiini. Minä siis
vuokraan tämän jouluun saakka.

Hän ilmoitti nimensä ja unohti ilossaan kokonaan vastenmielisen
porraskäytävän, samoinkuin tiedustella, oliko huone lämmin,
rauhallinen jne.

Nainen, joka oli hyvin puhelias ihminen, tuli ilmeisesti hyvilleen
ja meni hakemaan miestään, jonka hän ilmoitti olevan viinurin, jotta
tämäkin saisi uuteen vuokralaiseen tutustua.

Markus ei ollut koskaan nähnyt viinuria muuta kuin ravintolapöydän
ääressä hännystakissa ja pyyheliina käsivarrella. Ihmeissään silmäili
hän sen vuoksi huoneeseen astuvaa miestä, jolla oli tohvelit
paljaissa jaloissa ja joka oli hyvin kömpelö, hermostunut ja
neuvoton. Hänellä ei ollut asiaan mitään sanomista ja lopettaakseen
kiusallisen vaitiolon kysyi Markus, saako hän sitten heti hakea
asemalta tavaransa. Tietysti hän sen sai tehdä ja vaimo haki hänelle
jo valmiiksi molempien ulko-ovien avaimet.

Kun hän oli saanut tavarat uuteen asuntoonsa ja sullonut kapsäkin
sisällön piirongin laatikoihin, otti hän esille ne Työmiehen numerot,
joissa oli hänen kirjoituksiaan. Vielä samana päivänä aikoi hän
mennä Työmiehen toimitukseen kirjoituspalkkiota perimään ja muutoin
tutustumaan. Hän leikkasi kirjoitukset irti ja silmäili tyytyväisenä
noita pitkiä paperiliuskoja. Yhdessä niistä oli kirjoitus: "Eräs
puoli raatajattarien asemassa." Se oli kiihkeäsanainen paloartikkeli
pääkaupungin nuorten työläisnaisten puolesta, jotka iltaisin kaduilla
ja puistoissa joutuvat alttiiksi herrasmiesten tungetteluille.

Kirjoituksen synty oli kokolailla omituinen. Edellisenä syksynä
oli Markus erään toverinsa kanssa illalla ravintolasta tultuaan
mennyt vanhan kirkon puistossa istumaan penkille, jossa ennestään
oli kaksi nuorta, siististi puettua tyttöä. Toverukset olivat
koettaneet aloittaa neitosten kanssa keskustelua kevytmielisessä
äänilajissa. Nuorempi tytöistä oli yrittänyt heti lähteä pois, mutta
vanhempi oli pidättänyt häntä, "saadakseen sanoa herroille muutaman
sanan". Hän oli hyvin tarmokkaan näköinen, vaikka vielä vallan nuori
tyttö, ja kiukusta värisevällä äänellä oli hän kertonut, kuinka hän
nuoremman siskonsa kanssa iltaisin ompeluliikkeestä palatessaan ei
koskaan saa herrasmiehiltä rauhassa kotiin vaeltaa, puistonpenkille
istahtamisesta puhumattakaan. "Mitä oikeutta teillä on meitä
ahdistaa, miksette hätyytä oman luokkanne naisia?" oli hän silmät
vihasta säihkyen puhunut.

Markus oli heti mieltynyt tytön käytökseen, pyytänyt omasta ja
toverinsa puolesta anteeksi sekä alkanut yks kaks aivan vilpittömässä
mielessä puhua samaan äänilajiin kuin tyttökin. Tästä oli tyttö
joutunut hämilleen ja neuvottomaksi ja nuorempi sisko oli uteliaana
sisarensa olkapään yli kurkistellut ylioppilaita. Sitten oli Markusta
yhtäkkiä alkanut hävettää se, että hän oli humalassa ja kun hän
toisekseen oli halunnut enemmän keskustella tytön kanssa, oli hän
ehdottanut kohdattavaksi huomenna samassa paikassa. Tyttö olikin
suostunut siihen ja aivan oikein saapunut määrätyllä kellonlyönnillä,
huolellisesti puettuna, ujona ja neuvotonna. Mutta keskusteluun
he olivat pian päässeet ja innoissaan oli Markus sanonut, että
siitä oli kirjoitettava sanomalehteen. "Työmieheen, kirjottakaakin
Työmieheen!" oli tyttö säteilevin silmin huudahtanut. Markus oli
luvannut kirjoittaa ja kysynyt, saako hän sitten tulla näyttämään
kirjoitustaan. Hiukan empien oli tyttö sen luvannut sekä ilmoittanut
talon, missä hänellä siskonsa kanssa oli pieni kamari vuokrattuna.
Hänen nimensä oli Olga Mustonen ja kotoisin he olivat Viipurista.

Tämä lupaus oli Markukselta kuitenkin jäänyt sillä kertaa täyttämättä
ja tyttöä ei hän sen koommin ollut tavannut. Usein hän kuitenkin
oli muistellut, kuinka kauniilta tytön silmät olivat näyttäneet
silloin illalla puistossa, ja nyt kesällä hän vihdoinkin oli siitä
asiasta kirjoittanut. Ja ensi tilassa aikoi hän etsiä tytön käsiinsä,
saadakseen näyttää hänelle täyttäneensä lupauksensa.

Tyytyväisenä palasi hän illalla kotiin. Työmiehen toimituksessa
oli häntä kohdeltu ystävällisesti ja huomaavaisesti, sillä olihan
hän toistaiseksi melkein ainoa ylioppilas, joka oli liittynyt
sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Ja kun hän oli kertonut
aikovansa opinnot päätettyään antautua sanomalehtialalle, oli
oltu hyvin tyytyväisiä, että sosialistisille lehdille valmistuu
kunnollisia toimittajia. Palkkio, minkä hän kesällisistä
kirjoituksistaan sai, oli kyllä niukanlainen, ainoastaan hiukan
yli kolmekymmentä markkaa. Mutta hän oli siihen tyytyväinen ja
kolme ansaittua kultarahaa tuntui hänestä paljon arvokkaammalta
kuin koskaan kotoa tai lainaksi saamansa rahat. Osan niistä oli hän
käyttänyt sosialistisen kirjallisuuden ostamiseen ja mukanaan oli
hänellä nyt Kautskyn Sosialismin historia, Bellamyn Vuonna 2000 sekä
pari muuta pienempää kirjaa.

Väsyneenä istui hän sohvan kulmaan ja sytytti paperossin. Päivällinen
valotulva oli haihtunut huoneesta, joka ei nyt näyttänyt läheskään
niin hauskalta. Ja siirtäessään silmiään hitaasti esineestä toiseen,
pani hän merkille yhtä ja toista, joka päivällä oli jäänyt kokonaan
huomaamatta. Pesä oli varustettu hellauunilla ja se ei näyttänyt
hänestä ollenkaan hauskalta, varsinkaan kun edessä ei ollut mitään
varjostinta. Ja ovessa -- mitä, siinähän oli säkkikankaiset verhot,
jotka oli reunustettu punaisella, hiukan likaantuneella sertingillä!
Hän meni sitä lähempää katsomaan. Säkkikangasta se oli kuin olikin.
Päivällä hän ei ollut sitäkään huomannut, pannut vain ylimalkaan
mielihyvällä merkille, että ovessa oli verhot. Hän sai epämieluisen
tunteen ja istui uudelleen sohvan kulmaan. Siinä tuli hän tehneeksi
uuden havainnon. Kun hän kohotti sohvan edessä olevan nelikulmaisen
pöydän liinaa, huomasikin hän sen olevan -- puutarhapöydän
valurautaisine jalkoineen. Nyt alkoi hän kuin vimmastuneena etsiä
lisää vajanaisuuksia uudessa asunnossaan. Toiselle ikkunankynnykselle
oli ladottu joukko halpa-arvoisia ja kituliaita ruukkukasveja, jotka
eivät olemassa-olollaan juuri huonetta somistaneet. Seinillä oli
sinne tänne aseteltuina tummuneita ja erinomaisen kömpelötekoisia
öljypainotauluja, jotka kaikesta päättäen olivat ahkeraan
vierailleet huutokauppakamareissa. Yhdessä oli sataman edustalla
ankkuroiva laiva, toisessa jonkunlainen ihannoitu maisema typerästi
tyyliteltyine puineen jne. Ja huoneiston isäntänä oli viinuri!

Kaupunkiin tullessaan oli hänellä ollut hyvä joukko järkeviä ohjeita,
joita hän huonetta valitessaan oli aikonut noudattaa. Mihin ne nyt
olivat joutuneet? Nähdessään, että huone noin vain ylimalkaisesti
silmätessä oli valoisa ja teki hauskan vaikutuksen sekä maksoi vain
kolmekymmentä markkaa, oli hän antanut hetken tunnelman ratkaista ja
kiiruhtanut tekemään kauppoja ja hakemaan tavaroitaan, aivankuin joku
siinä välissä olisi ehättänyt huoneen häneltä riistämään.

Äsken vielä tuntemansa varmuus ja eheydentunto olivat nyt kokonaan
poissa ja hän näki taas itsensä mihinkään kykenemättömänä ja
kaaoksellisena vaistoeläjänä, joka ei pysty oman elämänsä herraksi
kohoamaan. Kauan hän istui alakuloisena paikallaan ja kun hän viimein
laittautui nukkumaan, tunsi hän jonkunlaista tyydytystä siitä,
että vuode edes oli siisti ja lakanat puhtaan valkoiset. Ja pian
pääsi hänessä taas luonnonlapsen löyhä optimismi vallalle. -- Onhan
tämä sentään lähellä keskustaa, ja nuo taulut sekä kukka-astiat,
saahan ne pois ja oviverhollekin voi jonkun keinon keksiä. Kului
kuitenkin useita tunteja ennenkuin hän sai unen päästä kiinni.
Olojen vaihde, matkan vaikutukset ja kuluneen päivän vaiheet pitivät
mieltä vielä vireessä ja levottomina ajelivat mielikuvat toisiaan.
Kahden tienoilla kuuli hän jonkun avaavan eteisen oven, jonka
jälkeen sieltä seinän takaa kuului epätasaisia, koluavia askeleita,
käsin hapuilemista, mörisevää yksinpuhelua ja laulunrenkutusta.
Se oli arvatenkin isäntä, joka palasi "virkatoimistaan"
Esplanaadi-kappelista. Kolinaa ja mörinää jatkui vielä hänen sisälle
mentyäänkin ja väliin sihahti sieltä hillityn vihainen naisen ääni.

Markus kätki päänsä tyynyyn ja veti peitteen korvilleen ja niin
hän viimeinkin pääsi unenhelmassa viettämään ensimmäistä yötään
Helsingissä syyslukukauden alussa ennen suurlakkoa.



3.


Mustosen sisarukset olivat joutuessaan tekemisiin ylioppilas
Kaarlelan kanssa asuneet Sepänkadulla, mutta viime kesäkuussa he
olivat muuttaneet Eerikinkadun länsipäähän. Siellä heillä oli
viidentoista markan kuukausivuokrasta pienenlainen, vinoneliön
muotoinen kamari vanhassa ja matalassa puurakennuksessa pihan
perällä. Auringon säteet eivät juuri koskaan päässeet rakennusta
hyväilemään, sillä kolmelta puolen ympäröivät sitä korkeat
kivimuurit, niin että se oli kuin kaivoksen pohjalle litistynyt.

Laajasta ja puolipimeästä eteisestä meni ovia eri suunnille
pieniin asumuksiin, jotka olivat täyteen sulloutuneet vuokralaisia
ja vuokralaisten vuokralaisia. Ensimmäinen ovi vasemmalla vei
talonmiehen asuntoon, jossa paitsi tämän kahta täysikasvuista poikaa
asui vielä pari ulkotyöläistä, niin että miesten suuret ja likaiset
työsaappaat yön aikana tyhjinä seisoen täyttivät suurimman osan
ahdasta keittiötä. Ne olivat raakaa väkeä, joiden elämän sisältönä
olivat roskainen työ, pomppa ja tappelut.

Paljon parempaa vaikka tuiki köyhää väkeä oli rinnalla asuvan seppä
Tuomisen perhe. Oikealla asui muuan juutalainen narinkkakauppias
vaimoineen ja poikineen ja vuokralaisena heillä oli virolainen
poliisikonstaapeli, raaka, rokonarpinen mies, joka tuli aina
puoli-juovuksissa kotiin ja jonka läsnäolo ei lainkaan häirinnyt
talonmiehen puolella sattuvia kotirauhattomuuksia.

Juutalaisen rinnalla asui muuan räätäli, jonka pienenläntä huone oli
kuuma kuin pätsi, sillä kahvipannun ja silitysraudan takia paloi
väkiviinakeittiö aamusta iltaan. Koko perhe, pöydällä kyyröttävä
yskäinen isä, laiha äiti ja kolme lasta olivat keltaisia kuin
pergamentti, sillä talven ajan, jolloin oli niukalti työtä,
elivät he pääasiallisesti kahvilla ja leivällä, jonka höystöksi
toisinaan ostettiin raakaa lihajauhetta -- sitäkin vain sen
jälkeisinä päivinä kun äiti oli käynyt panttilainakonttorissa ja
lisännyt yhdellä kappaleella vanhan valokuva-albumin sisällä olevaa
panttilappupinkkaa. Viimeisenä oikealla asui muuan yksinäinen nainen,
joka kutoi koneella villaröijyjä ja sivuammatikseen otti vastaan
herroja.

Tällainen oli se ympäristö, jonka keskellä Mustosen sisarukset
kesäkuun alusta saakka olivat asuneet. Ovi heidän huoneeseensa oli
eteisen perimmäisenä, melkein pimeässä kolkassa. Hämäränlainen oli
itse huonekin, sillä sylen päässä ikkunasta kohosi nelikerroksisen
naapuritalon lohduton takaseinä. Painamalla nenänsä ruutuun saattoi
ylhäällä nähdä parin kämmenen levyisen kaistaleen taivasta ja sitä
tietä voi huoneesta poistumatta todeta, oliko ulkona pilvinen vai
selkeä sää. Päinvastaiseen suuntaan kurkistaessaan näki taas parin
neliösylen laajuisen alan kostean soran peittämää maankamaraa.

Huone oli muutoin hyvin siisti ja hämäryydestään huolimatta näytti
se varsin kodikkaalta. Sen kalustona oli valkealla raidilla peitetty
rautasänky, missä sisarukset kahden nukkuivat, piironki pienine
koristeineen jne. Hellalla varustetun uunin soppeen oli varjostimen
taakse järjestetty vähäiset keitto- ja talousvehkeet.

Keskellä huonetta oli ompelukone, jonka ääressä Olga istui, ja
keskentekoisia puvunosia, kankaanpaloja ja tilkkuja oli tuoleilla ja
läheisellä pöydällä, minkä edessä nuorempi sisko istui, tuskitellen
muutaman väärin ompelemansa hihan kimpussa.

Heitä ei olisi voinut juuri sisaruksiksi arvata, siksi erinäköiset
he olivat. Vanhemmalla oli selkeät, siniset silmät, vaalea iho ja
tummahko tukka. Hänen kasvoillaan oli vakava, melkein äidillinen
ilme. Nuoremmalla, joka oli siskoaan paljon hennompi, oli ruskeat
veitikkamaiset silmät ja yleensä häneltä puuttui siskon ulkomuodolle
ominainen selkeäpiirteisyys.

Häntä ei näyttänyt työ tänään oikein miellyttävän, hän haukotteli,
silmäsi piirongilla äänekkäästi ja kiirehtien naksuttavaa
herätyskelloa, joka läheni kuutta iltapäivällä, ja helähti sitten
täysin äänin laulamaan:

    Tula tuulan tuli tuli tei,
    emme erkane konsana, ei...

Olga katsahti sisareensa ja keskeytti hänen laulunsa sanomalla:

-- Sinun pitää se hiha saada seitsemään valmiiksi, että minä ehdin
ennen kahdeksaa sen istuttaa. Kahdeksaksi pitää puseron olla valmiina
ja perille vietynä.

Hilma nyrpisti nenäänsä.

-- Mitä siitä sitten on, jos se valmistuukin? Toinen työ on heti
otettava esille ja sitten taas toinen ja... ja semmoista se sitten on
meidän elämämme. Ei milloinkaan kunnollista vapautta ja lepoa!

-- Kyllä haudassa on aikaa levätä, sanoi vanhempi harmaalla äänellä
ja hänen suunsa ympärillä näkyi katkerat piirteet.

-- Tuommoista puhuu! sanoi nuorempi äänellä, joka ilmaisi hänen
olevan lähellä itkuun tyrskähtämistä.

Mutta Olga oli polkaissut jo koneen käyntiin ja sen raksutukseen
hukkuivat nuoremman siskon sanat. Mutta kauan ei tämän kasvoilla
pelästynyt apeamielisyys kuvastunut. Ilme vaihtui veitikkamaiseksi ja
kun kone taas pysähtyi, hän sanoi:

-- Ylioppilaitakin alkaa taas kaupungilla vilistä.

Olga silmäsi vaanien sisartaan, joka istui muka hyvin totisena
ja työhönsä kumartuneena, mutta tehden koko olemuksellaan sen
vaikutuksen kuin olisi häntä tarvinnut vain sormella osoittaa, jotta
huoneen olisi täyttänyt hillitön naurun kikatus.

Ennenkuin kone taas alkoi rallittaa, kysyi Hilma, painaen päätään
vieläkin alemmas:

-- Mennäänkös tänä iltana istumaan vanhan kirkon puistoon?

-- Kuinka sinä ratkot sitä hihaa? tiuskasi vihaisesti Olga, joka oli
lehahtanut punaiseksi.

Hän nousi koneen äärestä, tempasi ompeluksen siskoltaan ja alkoi
toruen neuvoa, kuinka oli tehtävä.

Hilma ei enää uskaltanut puhua mitään ja sitten ei toville aikaa
kuulunut muuta kuin koneen raksutusta ja neulan suihketta.

Kun Hilma viimein ojensi valmistuneen hihan siskolleen, koputettiin
ovelle.

-- Sisään! ja kumpikin sisko katsoi jännittyneenä ovelle. Huoneeseen
astui Markus Kaarlela.

Vasta tänään, viikkoa jälkeen Helsinkiin tuloansa, hän oli lähtenyt
sisaruksia etsimään. Heidän entisessä asunnossaan oli talonmies
tiennyt neuvoa hänet tänne. Kun hän talonmiehen suupielessä oli
ollut näkevinään pilkallisen virnistyksen, oli hän jo vähällä ollut
jättää sikseen enemmät etsimiset. Mutta sitten hän oli käynyt
ylioppilaslakkinsa vaihtamassa tavalliseen hattuun ja tullut
neuvottuun paikkaan. Mutta ei hän siinäkään asussa ollut ilman harmia
perille saakka päässyt. Kun hän talon pihalle tultuaan oli muualta
naiselta kysynyt etsittäviään, oli tämä huutanut lähellä olevaan
pesutupaan, että "Adamsonska, täällä on yks herra kun kysyy Mustosen
sisaruksia" ja sieltä höyrypilven sisältä oli ovelle ilmestynyt
lihava, ahdasrintainen talonmiehen vaimo, joka paljaiksi käärityt
käsivarret puuskassa oli hetkisen tarkastellut häntä ja sitten
ryhtynyt asiaan kysymällä: "jaa Mustosen sisaruksiako?" Saatuaan
myöntävän vastauksen oli hänen seuraava kysymyksensä ollut: "onko
herra niitten sukulaisia vai?" "Ei muutoin minulla vain olisi asiaa",
oli Markus sanonut ja samalla punastunut, peläten tuon pyylevän
muijan aikovan asettaa hänet hyvinkin perusteellisen kuulustelun
alaiseksi. Sitä tämä uhkaavasta alusta huolimatta ei kuitenkaan ollut
tehnyt, vaan hetken vielä häntä kiireestä kantapäähän tarkasteltuaan
neuvonut hänet puurakennuksen porraskäytävään. Siksi hän nyt sisään
astuessaan näytti joltisenkin häiriytyneeltä.



4.


Pyydän anteeksi, jos tänne tuloni ei ole teille mieluista.
Toivoakseni te vielä tunnette minut? sanoi Markus astuen hämärästä
ovensuusta keskemmäs.

Olga punastui korviaan myöten ja nousi hämillään ompelukoneen takaa,
sopertaen jonkun vastauksen Markuksen anteeksipyyntöön.

-- Kyllä, tokihan me teidät tunnemme, sanoi hän ujosti kätensä
ojentaen ja vapauttaen sitten vaatekappaleiden vallasta tuolin
Markusta varten sekä heittäen hätäisen syrjäsilmäyksen siskoonsa,
jonka suuriksi pyöristyneet silmät pahaa ennustavasti vilkkuivat
toisesta toiseen.

-- Te lupasitte silloin minun tulla näyttämään kirjoitusta, joka
minun piti Työmieheen kirjoittaa, alkoi Markus istuttuaan. --
Nyt vasta, lähes vuoden kuluttua, olen täyttänyt lupaukseni ja
kirjoittanut siitä silloisesta asiasta. Kirjoitus oli nyt syyskesällä
Työmiehessä, lienettekö huomannut sitä? ja hän rupesi etsimään
povitaskustaan sanomalehtileikkelettä.

-- Tekö se M.K. kumminkin olitte? Kyllä me sen kirjoituksen luimme.
Kiitoksia vain, siinä oli ihan paikalleen sanottu.

Olga vapautui huomattavasti hämillisyydestään ja yritti jatkamaan
jotakin, kun nuorempi sisar ehätti ennen:

-- Olga osaa kai melkein ulkoa sen kirjoituksen, hän on sitä niin
monesti lukenut.

Olga loi sisareensa vihaisen ja tuskastuneen silmäyksen, josta tämä
tiesi varmasti saavansa kuuman ripityksen heidän kahden jäätyään.

-- Minulta on ollut Työmiehessä useampiakin kirjoituksia, sanoi nyt
Markus vapauttaakseen Olgan häiriöstään.

-- Niin, sitä minä juuri aioinkin kysyä, vastasi Olga, -- kyllä minä
olen kaikki lukenut. -- Teistä on tainnutkin tulla sosialisti? jatkoi
hän hetkisen kuluttua hiukan arasti.

-- No, jotakin sinne päin, vastasi Markus ja odotti minkä vaikutuksen
hänen sanansa tekisivät.

-- Sepä on hauskaa... vastasi Olga ilostuen ja hengähti syvään, kun
ei tiennyt mitä vielä olisi sopivaa sanoa.

-- Onko muitakin ylioppilaita sosialisteja? kysyi Hilma voimatta sen
kauemmin uteliaisuuttaan hillitä.

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Markus, tuntien samalla ikäänkuin
sisäistä mielihyvää siitä, että hän yksin sai olla sellainen
harvinaisuus.

-- Mutta olettekos _te_ sosialisteja? kysyi hän ja hymähti, kun
mieleen juolahti lahkolaisten tapa tuolla tavoin tunnustella toisten
ihmisten uskonnollista kantaa.

Sisarukset katsahtivat hymyillen toisiinsa ja Olga vastasi:

-- En uskalla häntä niin varmaan sanoa. Työmiestä me kyllä luemme
ja minä olen työväenyhdistyksen jäsen. Mitäpäs ne meikäläiset juuri
muutakaan voivat olla kuin sosialisteja.

-- Minä ainakin tahdon päästä kapitalistiksi, ilmoitti Hilma.

-- Niin, sinä. Hänhän uneksiikin aina päästä naimisiin jonkun rikkaan
kanssa, ettei tarvitsisi aamusta iltaan neuloa.

-- Hyi sinua!

Kaikki nauroivat ja sitten syntyi pitempi äänettömyys, jonka
kestäessä Markus silmäili vieressään pöydällä olevia kirjoja.
Siinä oli kansankirjaston merkeillä varustettu, monissa käsissä
tahraantunut ja tahkealehtinen Walter Scottin "Lammermoorin morsian",
Kauppis-Heikin "Viija" ja Sienkiewiczin "Quo vadis?" sekä joitakin
sisarusten omia kirjoja.

-- Te harrastatte kirjallisuuttakin? virkahti Markus.

-- Iltaisin ja sunnuntaisin me useinkin luemme, selitti Olga. -- Minä
niitä haen kansankirjastosta, mutta Hilma tahtoo päivälläkin unohtua
niiden ääreen, varsinkin kun sattuu joku jännittävämpi kirja.

Hilma tahtoi nähtävästi heti kostaa, sillä hän sanoi aivan asiaan
kuulumattomasti:

-- Viime viikolla lopetimme Teuvo Pakkalan "Elsan" ja sitä luettaessa
Olga itki niin...

-- Häpeä! keskeytti hänet vanhempi sisko ja sitten oltiin taas ääneti.

Eteisestä alkoi kuulua räikeätä hanurinsoittoa. Arasti katsahti Olga
Markukseen ja virkkoi sitten kuin anteeksipyytäen:

-- Talonmiehen poika siellä taas renkuttaa. Tässä asuu jokseenkin
ikäviä ihmisiä ja me olisimme jo muuttaneetkin, vaan ei käy laatuun
kun tämä on koko vuodeksi vuokrattu ja kun muualta on vaikea näinkään
halvalla saada asuntoa.

-- Oletteko te saanut koko kesän olla täällä? kysyi Markus
osaaottavasti.

-- Kyllä melkein. Ainoastaan juhannuksen aikana olimme pari viikkoa
Viipurissa äidin luona. Eihän täällä ole juuri hauska kesällä
työskennellä, kun tietää miten ihanaa maalla on ja kun omaan
huoneeseen ei päivä hetkeksikään pilkistä. Mutta minkäpäs sille voi,
täytyy vain tyytyä.

Tätä sanoessaan näytti Olga niin vakavalta ja kulmien seutuville
ilmestyi väsynyt piirre.

Kun Olga laittoi valmiin ompeluksen kääreeseen, kysyi Markus,
oliko heidän mentävä viemään sitä jonnekin ja saatuaan myöntävän
vastauksen, sanoi hän hymyillen:

-- Ehkä minä saan tulla saattamaan, niin ette joudu alttiiksi
samanlaiselle tunkeilulle kuin silloin vanhan kirkon puistossa?

Tarjous otettiin vastaan ujolla mielihyvällä.

Kun Olga oli valmiina lähtemään, katsahti hän kysyvästi sisareensa,
joka sanoi jäävänsä illallista laittamaan, samalla kuin hänen
ruskeissa silmissään vilkkui taas jotakin vallatonta.

He lähtivät siis kahden kävelemään keskikaupunkia kohti. Puhelua
oli vaikea saada käyntiin ja Markusta vaivasi tuntiessaan, kuinka
ujona ja jännittyneenä Olga hänen rinnallaan käveli. Mutta toiselta
puolen tuo ujous häntä miellyttikin ja puhui jossakin suhteessa tytön
puolesta. Itsensä hän tunsi taas, jolleikaan juuri hajamieliseksi,
niin ykskaikkiseksi ja ympärillään virtaavasta elämästä irrallaan
olevaksi. Hän katseli ikäänkuin syrjästä itseään ja ihmetteli, miksi
hän siinä syysillan hämärässä kävelee tuon oudon tytön rinnalla.
Heidän tutustumisessaan oli ollut jotakin romanttista, jos kohtakin
vähemmän kaunista, ja kaikki romanttinen häntä aina veti puoleensa.
Mutta nyt sitä ei enää ollut, vaan kaikki tämä oli mitä tavallisinta
ja jokapäiväisintä.

Herättääkseen itsessään jotakin mielenkiintoa ja päästäkseen johonkin
tarttumaan, tarkasteli hän syrjästä salavihkaa rinnallaan kävelevää
tyttöä. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään kiehtovaa kauneutta,
mutta sen sijaan jotakin lujaa ja äidillisen vakavaa, huolekasta
ja siveellistä kuten tavallisesti nuoressa naisessa, joka varhain
on saanut tutustua elämän ankaruuteen. Markuksen rinnassa tulvahti
taas lämmin myötätunnon puuska ja saadakseen keskustelun käyntiin,
tiedusteli hän, oliko heillä usein tilaisuutta käydä teatterissa.

-- Kyllä me toisinaan käymme työväentalolla ja joskus olemme olleet
Kansallisteatterissakin, vastasi Olga.

-- Saanko minä joskus hankkia teille piletit ja tulla kanssanne
teatteriin?

Olga katsahti häneen kuin epäillen ja antoi sitten ujon ja
kiitollisen myönnytyksen. Tarjous teki hänet silminnähtävästi
onnelliseksi, sillä yhtäkkiä pääsi hän kuin jostakin vapautumaan ja
alkoi vilkkaasti jutella näytöksestä, jota hän viimeksi oli ollut
työväentalolla katsomassa.

Markus tunsi mielensä yhä enemmän lämpenevän. Hänestä oli melkein
liikuttavaa, että niin pienellä asialla saattoi tehdä toisen
onnelliseksi.

Liike, johon Olgan tuli työnsä viedä, oli Sentraali-pasaasissa
ja Markus jäi Aleksanderinkadulle odottamaan, saattaakseen
hänet takaisin kotiin. Kun hän käveli siinä edestakaisin omissa
ajatuksissaan, havahtui hän epämieluisesti jonkun lyödessä häntä
vankasti olkapäälle.

-- Terve, Markku! kuului useampia ääniä ja hänen ympärilleen
kerääntyi joukko kesän jäljeltä päivettyneitä entisiä koulutovereita,
jotka vasta näinä päivinä olivat kaupunkiin tulleet.

Kohtaaminen ei ollut ollenkaan Markuksen mieleen, sillä hän pelkäsi
Olgan pian palaavan ja hänestä oli vastenmielistä jättäytyä hänen
kanssaan toverien uteliaan töllistelyn esineeksi. Tovereita
ilmeisesti nolostutti hänen ikäänkuin vihamielinen äänettömyytensä,
mutta koska tuntui vielä nolommalta heti niin vain sanaa vaihtamatta
erota, sanoa tokasi heistä muuan, joka illan viileydestä huolimatta
piti uutta samettiliiviään näkösällä:

-- Sinustahan, Markku, kuuluu tulleen sosialisti.

-- No entä sitten, onko siinä mitään niin ihmeellistä?

-- Noo, eipä silti.

Kaikki näyttivät kuitenkin hieman epäuskoisesti hymyilevän. Se
suututti Markusta, sillä hän oli sitä ennenkin huomannut ihmisissä,
milloin hänen sosialismistaan oli tullut puhe.

Hieman äreästi sanoi hän:

-- Arvokkaampaa minusta on nuorelle miehelle olla sosialisti kuin
istua tupakansavuisessa osakunnan kokouksessa ja jankata siitä, ketä
isänmaan etu vaatii kulloinkin vuosijuhlaan kutsuttaviksi, ketkä
poisjätettäviksi.

-- Arvokkaampaa ja intresantimpaa... Saa kirjoittaa piikatytöistä
artikkeleja, sanoi samettiliivinen ja kaikki rähähtivät nauramaan.

Markus punastui kiukusta ja kääntyi heihin selin.

-- No elä nyt toki, Markku, tyhjästä suutu. Tule Prinsessiin, siellä
on veikeä ohjelma! ja meluten ja hälyten menivät he jo pasaasin
portista sisälle.

Samassa palasi Olgakin ja hetken hänen rinnallaan käveltyään puhkesi
Markuksen suuttumus lauseeksi:

-- Meikäläiset ylioppilaat ovat järjestään yksiä tomppeleita!
Olga katsahti häneen kummastuneena ja vähääkään käsittämättä tuon
äkillisen mielenpurkauksen syytä.

Äänetönnä ja mieli yhä kuohuksissa käveli Markus hänen rinnallaan
takaisin Eerikinkadun päähän ja kun siellä oli erottu, jatkoi hän
yksin kävelyään vielä tunnin verran ja palasi sitten kuutamoisia
katuja pitkin väsyneenä ja tyyntyneenä asuntoonsa.



5.


Seuraavana aamuna käveli Markus edestakaisin pitkin päivänpaisteista
asemasiltaa, odotellen Pohjanmaan junaa. Siinä piti tulla Veli
Forsbergin, kuten hän kortilla oli Markukselle ilmoittanut.

Viime yön oli Markus nukkunut hyvin, eikä viinurin kotiintulo
ollut tällä kertaa häntä häirinnyt. Kun lisäksi ilmakin oli tänään
harvinaisen herttainen, tunsi hän itsensä tavallista virkeämmäksi ja
iloisemmaksi. Aikaa oli vielä kymmenisen minuuttia junan tuloon, ja
sydämessä mieluisa jälleennäkemisen tunto käveli hän edestakaisin
puista asemasiltaa, jossa jalka nousi niin keveästi ja joustavasti.
Siihen kerääntyi vähitellen toisiakin kotipuolen ylioppilaita
ottamaan vastaan myöhemmin saapuvia tovereitaan.

-- Terve, Markku, Veliäkö sinä odotat? tervehti häntä Heino
Kavander, sama samettiliivinen ylioppilas, joka hänet oli illalla
Sentraali-pasaasin portilla saanut suuttumaan.

Markus vastasi lyhyesti ja vetäytyi hänestä etäämmäs. Alunpitäin
oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Kavanderia kohtaan,
jonka hän oli huomannut itsekkääksi, viekkaaksi ja kateelliseksi
luonteeksi. Tällä kertaa lisäsi hänen vastenmielisyyttään se,
että hän huomasi entisen koulutoverinsa kasvoilla selvät jäljet
Prinsessissä vietetystä yöstä. Hän oli edellisenä talvena itsekin
käynyt ahkerasti mainitussa kapakassa, mutta nyt häntä inhottivat
sen punssitunnelmat ja rivot varieteehoilaukset. Eikä hän mielessään
voinut kyllin tuomita ylioppilaita, jotka sellaisissa huveissa
iltojaan kuluttivat.

Markuksen luokkatovereissa oli useitakin talonpoikaispoikia. Mutta
ne olivat aatteettomia ja materialistisia keskinkertaisuuksia,
jotka tuon tavallisen, pelkkään läksyjen toistamiseen tarvittavan
hyväpäisyytensä takia olivat joutuneet koulutielle. Heillä oli
jo koulunpenkillä ollut virkaura valmiiksi viitoitettuna eikä
Markuksella ollut koskaan syntynyt mitään lähempää toverisuhdetta
heidän kanssaan. Yksi niistä oli torpparin poika hänen kotiseudultaan
ja häntä Markus suorastaan vihasi tämän paksun aistillisuuden ja
luonteen mataluuden takia. Tätä toveriaan ajatellen oli Markus
kerran suuttuneena selittänyt Forsbergille, että papit ovat
tehneet paljon syntiä keksiessään kylänluvuilla ja koulutielle
toimittaessaan noita "hyväpäisiä" kansan lapsia, jotka useinkin
ovat mitä karkearakeisimpia materialisteja ja joiden henkiset avut
ilmenevät siinä, että he katekismusläksynsä lukevat kuin vettä
valaen. Hienommat kyvyt sen sijaan jäävät useinkin huomaamatta ja
vain harvemmin aukenee heille mahdollisuus korkeampaan sivistykseen.

Vältellen tovereitaan käveli Markus asemasillan äärimmäiseen
päähän ja pysähtyi siihen katsomaan pitkin ratapihaa, jolla
päivystäjäveturit liikkuivat edestakaisin. Kaisaniemen puut kylpivät
päivänpaisteessa ja niiden juurelta kuului iloisia lasten ääniä.
Markus tunsi mielialansa niin keveäksi ja suonissaan pulppuava
elämänilo silmäili hän joka puolella leviävää pääkaupunkia
monisokkeloisine kivimuureineen ja puistoineen kuin valloittaja,
joka tekee mielessään lupauksen anastaa sen itselleen. Hän tunsi
ensimmäisen askeleen jo ottaneensa, sillä Helsinki ei enää tehnyt
häneen niin luotaan työntävää ja vierasta vaikutusta kuin edellisenä
syksynä ja vielä äskenkin hänen kaupunkiin saapuessaan. Joka
tapauksessa oli hänellä jo Helsingissä muutamia kiinnepisteitä.

Töölön sillan takaa kuului jyrinää ja sitten pitkä vihellys. Kohta
sen jälkeen porhalsi Eläintarhan kallioleikkauksesta esiin veturi
sakeata kivihiilen savua tupruttaen. Raskaasti puhkuen vieri pitkä
matkustajajuna asemasillan viereen ja tuskin oli se ehtinyt pysähtyä,
kun silta tulvahti täyteen kapsäkkejään laahaavia matkustajia.
Vastaanottajat etsivät tuttaviaan, tervehdyksiä vaihdettiin ja
kuuluvina lennähtelivät naisten suukkoset.

Markus harppasi pitkin vaunujonoa ja etsi katseillaan Veli
Forsbergia. Etummaisen toisen luokan vaunun portaalla keksi hän
tämän raahaamassa ulos suurta matkalaukkuaan. Markus riensi luo ja
toverukset puristivat toistensa kättä. Kumpikin he olivat siksi
täynnä jälleennäkemisen iloa ja kummankin mieli oli siksi tulvillaan
sanottavaa ja kysyttävää, että aluksi oli vaikea päästä sananvaihdon
alkuun.

-- Saanko minä tarjota sinulle aamiaista jossain ulkona? kysyi Veli,
kun he yhdessä olivat vieneet matkatavarat hänen väliaikaiseen
asuntoonsa.

Tietysti suostui Markus tarjoukseen ja hetken neuvoteltuaan päättivät
he mennä Kappeliin syömään.

Veli Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen,
jonka kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus
sekä ylähuulessa sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli
kaupunkilaislapsi virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta
nuorempi. Mutta hän oli varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat
kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä
kuitenkin Veljen rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömäksi.
Kun Markus oli välillä ollut yhden vuoden pois koulusta, olivat he
vasta kahdeksannella luokalla joutuneet välittömämpään kosketukseen
toistensa kanssa. Heti ensi tutustumisesta olivat he alkaneet tuntea
vetovoimaa toisiaan kohtaan ja sisäinen sukulaisuuden tunto oli
ajanoloon yhä vahvistunut. Parina edellisenä lukukautena olivat
he Helsingissä olleet joka päivä toistensa seurassa, sillä paitsi
molemminpuolista myötätuntoa yhdistivät heitä yhteiset opinnotkin.
Kumpikin olivat he vieraantuneet entisistä koulutovereista ja
muodostivat oman suljetun piirinsä harrastaen estetiikkaa ja
keskustellen kirjallisista kysymyksistä.

Kuten edellä olemme maininneet, oli Veli jo koulussa ollut
selväpiirteinen ja kiivas vanha fenno ja hän halveksi sydämensä
pohjasta kagaaleja. Markus saattoi välistä miltei kadehtia
ystävänsä varmaa kantaa, jota hän näihin saakka ei ollut onnistunut
omaksumaan. Usein oli Veli vaativasti käynyt hänen kimppuunsa
tehdäkseen hänestä vanhan fennon ja Markus oli nähnyt hänen
katseessaan suuttumuksen sekaista pettymystä, kun hän oli huomannut
saaliin lujasta otteesta huolimatta luisuvan käsistään. Tämä oli
siihen saakka ollut arkana kohtana heidän toveruussuhteessaan ja
tuntiessaan ystävänsä vallanhimoiseksi ja helposti ärtyväksi oli
Markus ainoastaan varovaisuudella ja peräänantavaisuudella onnistunut
välttämään ilmiriitaisuuksia. Mutta tästä oli taas johtunut,
että hänessä ei ilmennyt mitään varmaa kantaa ja että hän siinä
suhteessa tunsi itsensä hajanaiseksi ja ilmassa riippuvaksi. Nyt
luuli hän kuitenkin sosialismista löytäneensä pelastuksen kallion ja
vaikkei hän ollut varma, kuinka Veli pohjaltaan suhtautuisi tähän
liikkeeseen, tiesi hän tämän kuitenkin olevan tyytyväisen, kun hän,
Markus ei enää lukeutunut kagaaliin. Muistipa hän Veljen kanssa
edellisenä talvena mielihyvällä lukeneensa Työmiehestä erään pitemmän
artikkelisarjan, nimeltä "Kultainen ketju", joka oli suunnattu
ruotsalais-nuorsuomalaista yhtymää vastaan.

Kun he olivat päässeet mukavasti sijoittumaan Kappelissa ja Veli oli
tilannut syötävää, työnsi Markus esiin suuren uutisensa, lausuen
naiivilla itsetunnolla:

-- Tiedätkö, että minusta on tullut sosialisti?

-- Elä nyt! huudahti Veli, mutta noissa sanoissa ei ollut mitään
ivaa, vaan ainoastaan pelkkää veljellistä ihmettelyä.

-- On kyllä, vahvisti Markus. -- Viime kesän kuluessa minä kirjoitin
Työmieheen puolikymmentä artikkelia ja nyt olen sen vakinaisia
avustajia. Tullessani kävin Työmiehen toimituksessa ja tutustuin muun
muassa Valppaaseen. Olivat hyvin mielissään siitä, että ylioppilaita
alkaa liittyä heidän puolueeseensa. Toistaiseksi minä olenkin miltei
ainoa. Kyselivät mitä tutkintoja minä aion suorittaa ja olivat
hyvillään kuullessaan minun aikovan valmistua sanomalehtimieheksi,
sillä niistä sanoivat heillä olevan puutteen.

-- Mutta sehän on mainiota, että sinusta on tullut sosialisti!
huudahti jälleen Veli ja katseli toveriaan täynnä veljellistä
myötätuntoa. -- Siinähän sinulle aukenee tavattoman laaja vaikutusala.

-- Eikö totta, puhkesi Markus sanomaan iloissaan toverinsa
osoittamasta vilpittömästä myötätunnosta, -- että sosialismissa on
jotakin vahvasti puoleensa vetävää? Se käy suorastaan uskonnosta.

-- Niin, uskontona se onkin työläisjoukoilla, myönsi Veli, -- ja
siitä johtuu sen suuri voima.

-- Meillä koettavat perustuslailliset vetää sosialisteja puolelleen,
mutta se on saatava pysymään täysin itsenäisenä puolueena, sanoi
Markus, antaakseen toverilleen vastalahjan tämän osoittamasta
myötätunnosta ja osoittaakseen, ettei hänessä enää ollut jäljellä
mitään vanhasta hapatuksesta.

-- Tietysti, vakuutti Veli, -- sillä ovathan työväenluokan edut
kokonaan ristiriidassa ruotsalaisen puolueen kanssa.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Markus:

-- Minä olen innolla ryhtynyt syventymään sosialismin oppeihin
ja kansantalouden olen yliopistossa päättänyt ottaa yhdeksi
oppiaineeksi. Toissa päivänä kirjoittauduin jo kansantalouden
luennoille.

-- Sehän onkin sinulle nyt välttämätöntä, myönsi Veli. -- Mutta et
kai silti estetiikkaa jätä?

-- Ehkä minä suoritan siinäkin arvosanan, arveli Markus, -- sillä
sittenhän voin toimia kirjallisuusarvostelijana sosialistisissa
sanomalehdissä.

Veli piti tätäkin oikein harkittuna ja siten vallitsi toverusten
kesken mitä suotuisin mieliala. Mutta Markuksen sydämellä liikkui
vielä monta asiaa ja tärkein niistä oli hänen suhteensa Olgaan. Hän
oli tottunut avomielisesti ripittämään itsensä tälle lähimmälle
toverilleen ja niinpä alkoi hän hetken kuluttua:

-- Eräs minun Työmieheen kirjoittamistani artikkeleista sai alkunsa
hyvin omituisista asianhaaroista.

-- Mitenkä niin, kerrohan! innostui Veli ja asettui tarkkaavasti
kuuntelemaan.

Ja Markus kuvasi nyt toverilleen ensi tutustumisensa Mustosen
sisaruksiin ja kuinka hän sen johdosta myöhemmin kesällä oli
kirjoittanut kiivaan artikkelin Työmieheen ja nyt Helsinkiin tultuaan
käynyt uudistamassa tuttavuuttaan sisarusten kanssa. Veli, jolle
kaikki tämän luontoiset seikkailut olivat tuiki outoja, ihaili niitä
aina toverissaan eikä hänen myötätuntonsa jäänyt nytkään julki
tulematta. Siitä innostui Markus perinpohjin kuvailemaan Olgaa, niin
että neitonen hänen omissa silmissäänkin kasvoi ja verevöityi.

Kappelista lähdettyään viettivät he koko päivän yhdessä, keskustellen
tapansa mukaan kaikista mahdollisista asioista maan ja taivaan
välillä. Kun he kävivät katsomassa Markuksen asuntoa ja Veli,
kiinnittämättä huomiotaan sen varjopuoliin, antoi sille siunauksensa,
tunsi Markuskin itsensä jälleen tyytyväiseksi. Ja kun hän illan
tullen toveristaan erottuaan jäi yksin, kiehui hänen päänsä niin
täynnä ajatuksia ja mielikuvia, että hänen oli mahdoton keskittyä
lukemiseen tai kirjoittamiseen. Hän tunsi halua ihmisseuraan
purkamaan itseään ja koska Olgan kuva oli tänään entistä eloisampana
asettunut hänen mieleensä, päätti hän nyt jo lähteä häntä uudelleen
tervehtimään.

Sen enempää harkitsematta lähti hän siis matkaan ja toivoi
mennessään, että nuorempi sisko olisi kotoa poissa ja että hän siis
saisi olla Olgan kanssa kahden.



6.


Kun Markus pimeässä eteisessä koputti sisarusten ovelle, ei sieltä
kuulunut mitään vastausta. Hän hapuili avainta, mutta huomasi sen
olevan pois suulta. Pettymystä tuntien kääntyi hän lähteäkseen, mutta
silloin aukeni viereinen, seppä Tuomisen huoneeseen johtava ovi ja
Olga pisti päänsä ulos.

-- Hyvänen aika! ihastui hän Markuksen tuntiessaan ja riensi
avaamaan ovea. -- Minä olin sisareni kanssa tuolla naapurin isännän
nimipäivillä, toimitti hän lamppua sytyttäessään.

-- Mutta nythän teidän vierailunne tuli keskeytetyksi, pahoitteli
Markus. -- Palatkaa toki takaisin sinne, minä lähden kotiini ja tulen
uudelleen sopivammalla ajalla.

-- Ei, ei, kielteli Olga ja siitä tunsi Markus tulevansa hyvilleen.
-- Olkaa vain hyvä ja istukaa. Minä käyn Tuomisen puolella sanomassa,
että meille tuli vieras.

Ovea lähestyessään lisäsi hän hieman arkaillen:

-- Oikeastaan minusta on tänään tuntunutkin, että te illalla tulette
meitä tervehtimään. Siksi minä heti ehätinkin ovelta kurkistamaan,
kun kuulin askelia eteisestä.

-- Niinkö? hymähti Markus. -- Se johtuu ehkä siitä, että minun
ajatukseni tänään ovat paljon askarrelleet teissä.

-- Te ilman vain! sanoi Olga ja pyörähti samalla ovesta ulos. Markus
ehti kuitenkin huomata, että hän punastui ja se sai hänen mielensä
lämpimästi ailahtamaan.

Pian palasi Olga takaisin ja oven suuhun pysähtyen virkkoi empien:

-- Tuominen pyysi herra Kaarlelaa tulemaan heidän puolelleen.

-- Minuako? ihmetteli Markus ja tunsi vastenmielisyyttä lähteä.

-- Niin, hän on kuullut meiltä, että te olette se M.K., joka on
kirjoittanut Työmieheen ja sen vuoksi hän... -- koetti Olga selittää.
-- Mutta ellette halua, niin...

Markuksesta tuntui, että Olgakin olisi mieluummin jäänyt heidän omaan
huoneeseensa. Mutta kuultuaan vaikuttimen seppä Tuomisen kutsuun,
muutti hän äkkiä mieltään ja lausui:

-- Mennään vain. Onhan se hauska tutustua helsinkiläiseen
työmieskotiin.

Seppä Tuomisen huone oli suunnilleen saman kokoinen kuin
sisarustenkin asunto. Sekin oli varustettu hellauunilla ja sen
kalustoon kuului leveä, kahden maattava sänky, piironki ja
keinutuoli. Ainoan ikkunan alla oli kaappipöytä, jolle nyt oli
asetettuna kahvivehkeet sekä valokuva-albumi.

Tuominen oli keskikokoinen ja laiha mies sekä iältään nähtävästi
puolivälissä neljääkymmentä. Hänellä oli hiukan ulkonevat poskipäät,
mustanruskeat silmät sekä saman väriset viikset ja tukka. Iho oli
epäpuhdas ja ikäänkuin noen syövyttämä.

Kun Olga esitti Markuksen, kiirehti Tuominen itse sanomaan oman
nimensä ja esitti sitten vaimonsa, joka oli jonkun verran miestään
nuorempi, kalvakka ja vakavailmeinen työläisnainen sekä näytti olevan
viimeisillään raskaana. Tämä teki Markukseen kiusallisen vaikutuksen
ja vasten tahtoaan tuli hän kuvitelleeksi Olgaa samanlaisessa tilassa.

Paitsi Olgan sisko oli nimipäivävieraana myös eräs Tuomisen
työkumppani ja vuokralainen, vahvaraajainen ja hitaan näköinen
nuori mies, jonka nimen Markus luuli kuulleensa Virtaseksi. Hän oli
istunut keinutuolissa, mutta vetäytyi nyt tavalliselle tuolille
ovipuoleen. Hänen olemuksensa synnytti Markuksessa epämääräistä
vastenmielisyyttä, jota vastoin Tuominen vilkaseleisenä ja puheliaana
miehenä teki häneen heti alussa miellyttävän vaikutuksen.

Kehottaen Markusta istumaan tyhjäksi jääneeseen keinutuoliin lausui
hän:

-- Herrahan kuuluu olevan sosialisti.

-- No jaa, ehkäpä hiukan sinnepäin, myönteli Markus.

-- Eipä niinkään hiukan! väitti Tuominen tuttavallisesti. --
Kirjoituksistanne päättäenhän te olette ihan niitä punaisimpia.

Markus katsahti Olgaan, joka silmät hymyilevinä katsoi vastaan.
Tuominen jatkoi innoissaan:

-- On se hyvä, että ylioppilaitakin alkaa liittyä meidän joukkoomme,
sillä kyllä ne tietomiehet ovat aina tarpeeseen. Mutta mikä teidät on
oikein saanut työläisiin liittymään, jos tässä saa luvan olla utelias?

Markus joutui hiukan hämilleen, mutta päätti pelastua tilinteosta
leikillä ja vastasi:

-- Kysykää tuolta neiti Mustoselta, hän se oikeastaan on minut
käännyttänyt.

Kaikki hymyilivät ja loivat silmänsä Olgaan, joka nyt vuorostaan
joutui hämilleen ja huudahti:

-- Minäkö! Hyvänen aika, mitä te puhuttekaan! Kuinkas minä nyt olisin
herra Kaarlelan käännyttänyt!

-- Saanko minä sanoa? tarttui nyt Hilma odottamatta.

-- Sinäkö? hätääntyi Olga. -- Ole sinä vaiti tai saat mennä heti
kotiin neulomaan!

-- Ähää, on siinä sittenkin jotain takana, nauroi Tuominen, antaen
katseensa kääntyä Olgasta Markukseen.

Mutta viimemainittu pelkäsi, ettei Hilma malttaisi hillitä kieltään
ja virkkoi sen vuoksi, ottaen jälleen vakavan sävyn:

-- Kaipa se on vaisto ajanut työväen leiriin, minä kun itsekin olen
kansan lapsi.

-- Mutta ihme se sittenkin on, sillä kyllähän niitä on paljon
kansasta tulleita ylioppilaita ja tunnen minäkin muutamia, mutta
eivätpäs vain ole sosialisteja. Niihin taitaa jo koulussa tarttua
sellainen yläluokkalaishenki.

-- Kyllä kai se on sellaista ja siksipä meidän on saatava
koululaitoskin perinpohjin uudistetuksi, myönsi Markus ja tunsi
olevansa tyytyväinen saadessaan tuoda esiin kumouksellisia
mielipiteitään.

Tuomisen vaimo tarjosi tällä välin kahvia, kantaen leveän tarjottimen
leipäkoreineen erikseen kunkin eteen. Kun kupit oli tyhjennetty,
sanoi Tuominen toveriaan osoittaen:

-- Me sitä olemme tästä aamusta lähtien työlakossa.

-- Jassoo, kyllä kai eilisessä Työmiehessä taittiin kertoakin lakon
puhkeamisesta eräällä tehtaalla, vaikkei minun tullut sitä tarkempaan
luetuksi, vastasi Markus.

-- Joo, puhkesihan se, jatkoi Tuominen. -- Herrat pantiin ahtaalle
ja kun eivät ruvenneet hyvällä palkkoja korottamaan, niin pistettiin
pyörät seisomaan. Sillä meistä se voima lähtee!

-- Mahtaakohan tulla pitkällinenkin lakko? tiedusteli Markus.

-- Eivät olleet herrat luvanneet hellittää, niin että kyllähän se
taitaa venyä pitkällekin sillä hevillä emme mekään anna jälkeen.

-- Mutta kun nälkä pakottaa, huomautti tähän Tuomisen vaimo.

-- Kiristetään suolivyötä, virkkoi Tuominen huolettomasti. -- Mutta
onhan meillä sitä ennen lakkorahasto, lisäsi hän kuin vaimoaan
rohkaisten, -- ja toisista ammattikunnista on jo luvattu avustusta,
niin ettei tässä nyt ihan heti tarvitse nälkäremmiin tarttua.

-- Hyvä olisi, ettei tarvitsisi, huokasi vaimo. -- Mutta voi siinä
niinkin päin käydä, että menetätte kokonaan työpaikkanne, kun herrat
ottavat tehtaaseen uusia työmiehiä. Kyllä niitä halukkaita aina
löytyy.

-- Elä sinä, muija, katsele noita asioita aina niin harmajasti!
sanoi Tuominen hiukan äreästi, josta Markus huomasi, että asia oli
hänellekin hieman arka. -- Kyllähän sen tietää, että aina niitä
rikkureita ilmestyy, mutta kyllä me ollaan jo niitäkin varten
ryhdytty toimenpiteisiin.

-- Annetaan selkään rikkureille, lisäsi Virtanen, tuoden siten hänkin
osansa keskusteluun.

Nuo sanat panivat nähtävästi hänen raskaan verensä vilkkaampaan
liikkeeseen, sillä hän nosti toisen jalkansa toisen päälle, puhalsi
paperossin imukkeen tyhjäksi ja rupesi laittamaan uutta tilalle.

-- Täytyyhän sitä aina jotakin uskaltaa, muutenhan emme koskaan
mitään saavuttaisi, lausui nyt Markus Tuomista rohkaisten.

-- Kyllä se niin on! ihastui Tuominen ja heitti häneen kiitollisen
silmäyksen. -- Ei sitä tarvitse toivoakaan, että herrat meille omasta
halustaan mitään antavat, ei vaikka me nälissämme raataisimme ja
heillä itsellään olisi niin paljon, etteivät tietäisi mihin niitä
käyttää.

-- Kyllä se vain niin on, vahvisti jälleen Virtanen.

-- Eipähän ne taida niitä palkanylennyksiä itsestäänkään antaa, mutta
pelottaa se siltikin tuo lakko, kun ei sitä meikäläisillä ole suuria
säästöjäkään, sanoi vaimo alakuloisella äänellä ja katsoi Markusta
kuin häneen vedoten.

Tähän ei Markus osannut muuta kuin ylimalkaisesti huomauttaa.

-- Tietystihän se varsinkin perheenäitejä huolettaa, mutta
toivottavasti tämä lakko nyt kuitenkin päättyy onnellisesti. Sillä
eihän sitä nyt juuri voi otaksua, että keskellä sivistynyttä
Helsinkiä kuolisi ihmisiä nälkään.

-- No niinpä minustakin! puhkesi Tuominen vapautuneesti, mutta vaimo
kaatoi jälleen kylmää vettä hänen innostuksensa päälle, huudahtaen:

-- Voi, voi, kyllä tässä kylässä on monta kurjaa, joilla aamulla
herätessään ei ole eineestä tietoa enempää kuin taivaan linnuilla.
Ja kyllä minä uskon, että täällä usein kuolee ihmisiä suorastaan
nälkäänkin.

Näitä sanoja seuranneen äänettömyyden vallitessa katsahti Olga
Markukseen ja nousi lähteäkseen. Markus seurasi hänen esimerkkiään ja
kun hän oli Tuomiselta tiedustellut, milloin työväenyhdistyksellä oli
kokouksia, että hänkin voisi tulla ja liittyä jäseneksi, heitti hän
hyvästit, luvaten tulla vastakin tervehtimään.

Hilma oli, nähtävästikin tahallaan, syventynyt katselemaan Tuomisten
valokuvia, joten Markus ja Olga joutuivat kahdenkesken. Tätä
oli Markus toivonutkin, mutta kumpikin alkoivat he kahdenkesken
jäätyään tuntea ujoutta ja keskustelu kävi väkinäisesti. Tuomisten
luona oli Markukselta haihtunut se tuuli, jonka vallassa hän oli
lähtenyt Olgaa tapaamaan ja saamattomuuttaan pahotellessaan muuttui
hän yhä jurommaksi. Itsepintaisesti selaili hän kirjoja, jotka
jo edellisellä kerralla oli käynyt läpi. Olga liikkui levotonna
huoneessa, tietämättä millä huvittaisi vierastansa tai kuinka saisi
keskustelun käyntiin. Markus puolestaan ponnisteli myös löytääkseen
keskusteluaiheen. Kun hänen mielessään pyöri vielä äskeinen
lakkokeskustelu, johtuivat hänen ajatuksensa Olgan työoloihin ja
yhtäkkiä kysyi hän varsin kuivasti:

-- Kuinka paljon te päivässä keskimäärin ansaitsette?

Olga joutui tuosta suorasukaisesta kysymyksestä hieman hämilleen.

-- Se on hyvin eri tavalla, vastasi hän viivytellen. -- Toisinaan,
kun neuloo oikein ahkerasti, saa enemmän ja toisinaan menee taas
vähempään.

-- Niin, mutta keskimäärin? tiukkasi Markus hiukan äreästi, sillä
häntä suututti se, että ihmisiltä, ja varsinkin oppimattomilta, sai
jotakin keskimäärää tiedustellessaan aina tuon tapaisen epämääräisen
vastauksen, jolla Olga nyt viattomuudessaan oli tullut hänelle
muistuttaneeksi olevansa oppimaton työläisnainen.

Markuksen töykeys sai Olgan punastumaan, mutta alistuvaisesti vastasi
hän kuitenkin:

-- Ehkä noin puolitoista markkaa, jos sitäkään.

-- Entä kuinka monta tuntia päivässä täytyy työskennellä, saadakseen
tuon puolitoista markkasen?

-- Ainakin kaksitoista tuntia, mutta monesti me neulomme, kun on
kiire, viisikintoista tuntia.

-- Siis kymmenen penniä tunnilta! Kyllä se on kauheaa, että
juutalaiset saavat sillä tavoin nylkeä teitä neulojattaria? kiihtyi
Markus yhtäkkiä ja nousi kävelemään. -- Ettekö te ole ryhtyneet
vaatimaan parempia palkkoja?

-- Kyllä siitä on ollut puhetta työväenyhdistyksessä, mutta toimeen
ei ole vielä mitään saatu. Ja vaikea taitaa olla saadakin, kun täällä
on niin paljon naisia, jotka ottavat neulomatyötä vaikka kuinka
halvasta.

Tämän sanoi Olga sillä sävyllä kuin asiaa ei voisi millään parantaa.

-- Jospa minä kuitenkin kirjoittaisin siitä Työmieheen, yritti Markus
vielä, mutta siihen ei Olga hänen harmikseen puhunut mitään.

Siten syntyi taas pitempi äänettömyys, kunnes Markus itseensä
suuttuneena nousi ja virkkoi kuin anteeksi pyytäen:

-- Mikä merkillinen minuun on mennyt, kun tänä iltana minä
ikävystytän itseäni ja muita. On niin ollen parasta, että minä lähden
omaan asuntooni murjottamaan.

Hän koetti hymyillä ja hyvästiä sanoessaan kysyi hän:

-- Tokko te enää lupaattekaan minun tulla tänne?

-- Tietysti, tervetulemaan vain, milloin teille itsellenne suinkin
sopii, kiiruhti Olga vastaamaan, katsoen häntä avonaisesti silmiin.

Hän sieppasi lampun pöydältä ja näytti ovelta valkeaa, että Markus
näki mennä pimeän eteisen läpi.

-- Voi, voi, mitä rähinää ne taas pitävät! päivitteli hän talonmiehen
puolelta kuuluvaa hoilotusta.

Talonmiehen kyökinovi oli raollaan ja portaita laskeutuessaan kuuli
Markus jonkun humalaisella äänellä laulavan:

    Mikäs se meitillä suutaripojilla on hätä ja hätä,
    kun helvetin pellit suletaan, niin perkele kuolee
    häkään ja häkään.

Päästyään loppuun kuului sama ääni kysyvän:

-- Eikös meill' oo reilu marssi, häh?

Sitten remahti hanuri soimaan ja sen räikeä ääni seurasi Markusta
aina portille saakka.



7.


Markus palasi kansantalouden luennolta, astellen pitkin
Aleksanterinkatua palttoon kaulus pystyssä. Oli aito helsinkiläinen
syysilma, koleatuulinen ja sateinen.

Markus oli heti ylösnoustessaan ollut huonolla tuulella, sillä huone
oli tänään tuntunut tavallista kolkommalta ja epäkodikkaammalta. Ja
nyt luennolla oli hänen mielialansa painunut entistä harmaammaksi.

Luennot olivat mitä kuivinta laatua ja tapahtuivat lisäksi
ruotsinkielellä, jota hän ymmärsi vielä verrattain vaillinaisesti.
Luennoitsija, laiha ja tummapintainen mies, joka luki papereitaan
kuivan koneellisella äänellä, aloitti aina esityksensä sanoilla:
"mina damer och herrar", vaikka saapuvilla ei ollut vielä kertaakaan
ollut naisia. Hän jatkoi yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä,
katsettaan kertaakaan paperista nostamatta, tunnin loppuun, jolloin
hän sähkökellon soidessa vaikeni ja paperinsa kooten meni matkaansa.
Näytti kuin hän suorittaisi kaiken tuon, alkaisi sanoilla "mina
damer och herrar" sekä jatkaisi keskeytymättä tunnin loppuun, vaikka
auditorio olisi ollut vallan tyhjäkin. Luentojen aihe, pankkiliikkeen
kehitys Euroopassa, oli jo sinänsä mitä kuivinta laatua. Kuulijat,
joita jo alussa oli ollut vähän, olivat harventumistaan harventuneet
ja tänään oli ainoastaan muutamia uskollisia torkkunut siellä täällä
luentosalissa.

Markus oli koettanut miehuullisesti ponnistaa tarkkaavaisuuttaan,
saadakseen luennosta edes jotakin irti ja päästäkseen siten
kansantalouden opintojen alkuun. Mutta yhtä laihaksi tunsi hän
itsensä äsken luennon päättyessä kuin edellisilläkin kerroilla.
Ne katkelmat, jotka hän kielellisesti oli pystynyt itselleen
valloittamaan, olivat vuorostaan vilisseet oudoista pankkitermeistä,
niin että hänellä oli ainoana tuloksena koko luennosta pakottavat
ohimot.

Hän oli niin vajonnut ärtyiseen synkkämielisyyteen, ettei hän
huomannut ketään kadulla kulkijoita. Mikonkadun kulmassa tyrkkäsi
häntä joku kylkeen ja kun hän epämieluisasti havahtuneena käänsi
päätään, näki hän vierellään Veli Forsbergin.

-- Sinähän olet synkkä kuin ukkospilvi, huomautti tämä hymyillen. --
Minne sinä vaellat?

-- Aioin mennä talolle päivällistä syömään, vastasi Markus, jonka
katse toverinsa tavattuaan huomattavasti ilostui.

-- Osmolaanko? Äsh! virkahti Veli kasvojaan muikistaen. -- Mitä sinä
sinne viitsit mennä? Tule mieluumminkin minun kanssani syömään, sillä
minäkin olin juuri päivälliselle menossa.

Veli oli itsekin aiemmin syönyt ylioppilastalolla, mutta kyllästynyt
ja muuttanut erääseen herkkuruokalaan. Hänessä oli nuoruudestaan
huolimatta muutamia vanhan herran vaistoja, jotka kärsivät siitä
väentungoksesta ja melusta, mikä Osmolassa tavallisesti vallitsi.
Sitäpaitsi saivat hänen ylimykselliset taipumuksensa hänet vaihtamaan
ruokalaa. Kerran oli hän, heidän yhdessä palatessaan syömästä,
sanonut kiukustuneena Osmolasta, että se on aito kansallinen
syöpöttelylaitos, jossa meidän nousukassivistyksemme kuvastuu kuin
heijastuspeilissä. Markus oli tästä toverinsa purkauksesta mielessään
katkeroitunut sitäkin enemmän, kun hän tiesi sen pohjaltaan olevan
totta. Hän itsekin oli kärsinyt nähdessään, millä säädyttömyydellä
vaatimattomissa maalaiskodeissa kasvaneet nuorukaiset ylellisten
pöytien ääressä mättivät ruokia lautasilleen, joihin he jättivät tai
tahrivat suurimman osan, aivankuin Suomen kansalle ei olisi koskaan
säästäväisyyttä ja siivoutta opetettu. Ja se ähkivä yltäkylläisyys,
minkä vallassa useimmat syötyään siirtyivät lukusalin puolelle tai
muihin joutopaikkoihin ruokaansa sulattamaan, muistutti liian paljon
renkituvasta aterian jälkeisine röyhtelytunnelmineen.

Kuuluen itsekin siihen nousukas-ainekseen, joka alkoi yhä enemmän
leimata kansallista sivistystä, kärsi Markus tämän aineksen vioista,
joita hänen silmänsä oli liiankin herkkä huomaamaan, kuin konsanaan
läheisen sukulaisen heikkouksista. Kun Veli ei kuulunut tähän
ainekseen, piti Markus hänen arvosteluitaan ulkopuolelta tulleina ja
siis rakkaudettomasti lausuttuina eikä sen vuoksi tahtonut niihin
kernaasti yhtyä. Veljen muutettua ruokapaikkaa oli hän edelleenkin
jäänyt Osmolaan, pitäen velvollisuutenaan kannattaa tuota kuitenkin
kaikitenkin kotoista ja kansallista ruokalaitosta.

Valmiina asettumaan nytkin vastahankaan sanoi hänen toverinsa
ehdotukseen:

-- Mitäpä minä huolisin muualle lähteä, kun minulla on kerta lippu
Osmolaan.

-- Tule seuraksi, kun on näin ikävä päiväkin. Minä tarjoan, ettei
itsesi tarvitse maksaa.

Veli lausui tämän vilpittömästi ja pyytäen. Se sai Markuksen
taipumaan, koska hän itsekin kaipasi seuraa. Nyt saattoi hän viettää
Veljen kanssa koko illan, tarvitsematta mennä kolkkoon asuntoonsa.

Päivälliseltä päästyään menivät he Veljen luo. Hänellä oli tilava ja
mukava huone viidennessä kerroksessa keskikaupungilla. Sieltä oli
aito suurkaupunkimainen näköala yli loppumattomien kattojen. Katumelu
ei yltänyt sinne asti ja Markuksesta se oli mitä soveliain lukumiehen
asunto. Kun huone oli lämmin, oli ruutuja pieksävä sade omiaan
lisäämään kodikkuuden tuntua.

Otettuaan mukavan asennon pehmeässä nojatuolissa ja saatuaan
paperossin palamaan, tunsi Markus äskeisen apeamielisyytensä
melkein tyyten haihtuneen. Mutta tätä mielen tasapainoa ei hän
kuitenkaan saanut kauan pitää. Veli oli tänään myöskin rikkinäisellä
ja tyytymättömällä mielellä. Sen hän tavallisesti purki kaiken
ivalliseen ja sapekkaaseen arvostelemiseen. Näin ollen muodostui
heidän seurustelunsa aina kummallekin kiduttavaksi ja erottaessa oli
yleisen rikkinäisyyden tunto sitä suurempi.

Koko heidän sukupolvensa, sen tunsivat hyvin nämä kaksi toverusta,
oli pohjaltaan anarkisteja, jotka ylimalkaan kaikkeen suhtautuivat
kielteisesti. Heidän isiensä iässä oleva sukupolvi, joka oli kasvanut
kansallisten suurmiesten jalkojen juuressa ja nähnyt kansallisen
nousuajan täydessä kukkeudessaan, oli lahjoiltaan keskinkertaista,
kankeata ja itsekylläistä joukkoa, joka ylväili henkisen perintönsä
runsaudella, samalla kun se saiturin itsepintaisuudella koetti
säilyttää valta-asemansa. Sakeana ja elottomana muurina erottivat
he nuorimman polven kansallisesta nousuajasta, josta näillä
jälkimmäisillä oli ainoastaan kangastuksenomainen käsitys.
Lämmittämään ja innostamaan ei tuo nousuaika heitä kyennyt eikä
johdossa oleva sukupolvi pystynyt heille ojentamaan samaa runsauden
sarvea, josta he itse nuoruudessaan olivat saaneet juoda.

Nyt oli -- siihen suuntaan olivat toverukset usein järkeilleet
-- kansallinen kehitys syvimmässä aallonpohjassa. Sen vuoksi ei
nuorimmalla polvella ollut perspektiivejä eteen- eikä taaksepäin ja
siksi suistuivat he luonnostaan henkiseen anarkismiin. Lahjattomimmat
tyytyivät ilman mitään sivuharrastuksia jauhamaan virkatutkintoja,
keskinkertaisuudet koettivat hankkia tyydytystä urheilusta ja
puoluekinasteluista, kun taas lahjakkaimmat ja herkimmät olivat
vaipuneet pessimismiin ja sairaalloiseen psykologiseeraamiseen, mikä
lopulta johti kaiken kieltämiseen.

Veli loikoi nojatuolissaan, kantapäät nostettuina pöydän reunalle ja
kyynärpäät tuettuina tuolin käsinojiin, joten hän oli omituisessa,
puoliriippuvassa asennossa. Markus tunsi vaistoissaan, että tuo
asento samoinkuin Veljen omituinen nenäänsä tuhkiminen ei ennustanut
mitään hyvää. He tupakoivat hetken aikaa ääneti, kunnes Veli kysyi:

-- Mikä sinun mielipiteesi on Suomen kansasta?

-- Kysymyksesi on kieltämättä hieman ylimalkainen, naurahti Markus,
koettaen siten keventää mielialaa, joka oli jo ehtinyt käydä hiukan
painostavaksi.

Mutta Veli ei ottanut parantuakseen, vaan täydensi kysymystään miltei
ärtyisesti:

-- Minä tarkoitin, onko sillä mielestäsi mitään tulevaisuutta?

-- Tietysti, miksikä sillä ei olisi sitä niinkuin millä muulla
nuorella kansalla hyvänsä, vastasi Markus.

Hän ei asettunut tälle kannalle pelkästään väittelyhalusta --
eikä hän tällä kertaa tuntenutkaan mitään halua siihen, vaan
enemmänkin eräänlaisesta itsesäilytysvaistoon vivahtavasta
velvollisuudentunnosta, aivankuin hänen oma tulevaisuutensa
olisi asetettu epäilyksen alaiseksi. Hän saattoi kyllä itsekin
usein riehautua mitä tuimimmin soimaamaan suomalaisten
luonteenominaisuuksia, mutta kohta kun siihen ryhtyivät muut,
olkoonpa niinkin läheinen henkilö kuin Veli, jonka hän lisäksi tiesi
suomalaisuutensa puolesta tarvittaessa olevan yhtä aran kuin hän
itsekin, asettui hän heti vaistomaisesti puolustusasentoon. Ja jos
väittely kävi kiihkeäksi, saattoi hän lopulta tuntea itsensä syvästi
loukatuksi, aivankuin hänen omaa persoonaansa vastaan olisi heitetty
joukko syytöksiä.

-- Eipä se juuri varsin toivorikkaalta näytä, jatkoi Veli. -- Emmehän
me tee mitään!

-- Ellemme juuri me kaksi tee, niin on niitä sentään paljon, jotka
tekevät.

-- Kutka esimerkiksi? kiihtyi Veli. -- Enhän minä nyt virkamiesten
virkatyötä ja talonpoikain peltotyötä tarkoita, vaan hengen töitä.
Tekeekö meillä niitä kukaan? Eihän meillä, veikkonen, ole muita
kuin pukareita ja suunsoittajia! Suunsoittamiseen ja tyhjään
psykologiseeraamiseen, kas siihen me olemme miehiä. Persoonallisuudet
ne kansakunnalle jotakin merkitsevät, mutta niitä meillä ei ole!

-- Jollei nyt ole, niin onhan meillä ainakin ollut ja tietysti
niitä vastakin ilmestyy, yritti Markus. -- Mehän elämme nykyään
aallonpohjassa, mutta...

-- Aallonpohjassa! kertasi Veli, venyttäen sanaa ivallisesti. -- Me
elämme ja olemme aina eläneet aallonpohjassa. Eihän meillä oikeastaan
ole mitään historiaakaan...

-- Historiaako? Kuinka sinä niin voit väittää, ettei meillä historiaa
ole, yritti Markus jälleen, mutta Veli ryösti sanat hänen suustaan ja
jatkoi purkaustaan:

-- Ei kannata sanoa historiaksi kertomusta sellaisen ryhdittömän
kansan vaiheista, joka on aina elänyt ikeen alla ja joka ei
koskaan ole uskaltanut itse tarttua kohtalonsa ohjiin. Mitä
historiaa voisivat luoda sellaiset passiiviset vetkulat, jotka
peräytyvät elämän edestä eivätkä käy siihen tosi otteella käsiksi.
Piilopirttimetsäläisiä me suomalaiset olemme.

Markus tunsi loukkaantumistaan loukkaantuvansa. Hän tuijotti mitään
puhumatta suoraan eteensä ja Veli jatkoi sapekasta vuodatustaan,
aina väliin hetkeksi vaieten ja nenäänsä tuhkien. Markuksen päässä
vilahti oivallisia vastaväitteitä: Sisäisenä näkemyksenä kohosi hänen
eteensä yhtäkkiä se pohjalainen maalaiskansa, jonka keskuudesta
hän oli lähtenyt -- työtä tekevä, toimelias ja siveellisesti terve
kansa, jonka keskuudessa lisäksi kukoisti melkoinen hengenviljelys
uskonnollisessa muodossa. Hänestä tuntui kuin tuon kansan keskeltä
olisi joukko kasvoja ankarine ja itsetietoisine ilmeineen kääntynyt
heitä, Suomen kansasta järkeileviä nuorukaisia kohti sekä pelkällä
katseellaan tehnyt tyhjäksi ne väitteet, joita tässä oli Suomen
kansasta ja sen historiallisista mahdollisuuksista lausuttu. Markus
tiesi, ettei Veli voinut nähdä sitä mitä hän ja tuon näkemyksensä
perustuksella halutti häntä käydä torjumaan toverinsa syytöksiä.
Mutta hän oli ehtinyt jo syvästi loukkaantua sekä ikäänkuin jähmettyä
omaan kyräilyynsä. Ja kun hänen mieleensä juolahti, että tämä hänen
itsepintainen vaikenemisensa silloin kun hänen tulisella tarmolla
olisi takerruttava jokaiseen toisen heittämään sanaan, johtuu juuri
tuosta suomalaisten piilopirttiominaisuudesta, tuli hän suorastaan
onnettomaksi. Nyt oli hänen vieläkin vaikeampi avata suutansa ja
Veljen sanat alkoivat täydellä todistusvoimalla kaivautua hänen
sieluunsa.

Kun Veli oli lopultakin tyhjentänyt itsensä, syntyi pitkä
kiusallinen äänettömyys. Markukselle tuli pakottava halu päästä
täältä pois, yksinäisyyteen ajatuksiaan kokoamaan ja järjestämään.
Mutta hän tunsi itsensä niin rikki jauhetuksi, ettei hän saanut
paikaltaan liikahtaneeksi -- eipä edes katsettaan irroitetuksi sen
alkuperäisestä suunnasta.

Lopulta kävi äänettömyys niin piinaavaksi, että Markus tunsi
välttämättömäksi saada kuulla oman äänensä. Uhkarohkeasti käänsi hän
siis katseensa ikkunaan ja virkkoi vallan yksinkertaisesti:

-- Siellä yhä sataa.

Veli vastasi tähän arkipäiväiseen huomautukseen nenäänsä
tuhkaisemalla. Mutta noilla viattomilla sanoilla oli Markukseen
kuitenkin vapauttava vaikutus. Hän kohosi seisaalleen ja mutisi
jotakin lähdöstään. Veli oli kyllä huomannut toverinsa olevan pahasti
nyrpeissään ja nähdessään nyt hänen kasvonsa, jotka olivat vieläkin
synkemmät kuin äsken kadulla, valtasi hänet säälinsekainen katumus.
Kokonaan muuttuneella, lämpimällä äänensävyllä ehätti hän sanomaan:

-- Elä nyt vielä. Mihin sulla sellainen kiire on? Istutaan nyt täällä
ja kulutetaan tätä ikävää iltaa. Vai mennäänkö ulos?

-- Ei, minun täytyy mennä kotiin, on vähän työtä siellä, murisi
Markus ja ojensi kätensä hyvästiksi, katsomatta kuitenkaan toveriaan
silmiin.

Veli huomasi, että hänen toverinsa oli auttamattomasti muuttunut
myskihäräksi, kuten hänellä oli tapana Markuksen kyräilykohtauksista
leikillään sanoa, ja sen vuoksi koetti hän vielä eteiseen
saattaessaan puhella hänelle keveässä ja ystävällisessä äänilajissa,
saamatta vastaukseksi kuitenkaan muuta kuin epäselviä murahduksia.

Niin työntyi Markus ulos ja kädet syvälle palttoon taskuihin
pistettyinä sekä pää hartiain väliin painuneena lähti hän pitkin
likomärkää katukäytävää tarsimaan asuntoaan kohti.



8.


Huoneeseensa tultuaan huomasi Markus heti, että sitä ei oltu
lämmitetty. Häntä kiukutti suunnattomasti, mutta samalla tunsi
hän itsensä, kuten aina sisäisen rikkinäisyyden ja synkkyyden
hetkinä, kykenemättömäksi ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin
tilansa parantamiseksi. Tunsipa hän tuollaisina hetkinä suorastaan
jonkunlaista askeettista nautintoa siitä, että hänen olonsa muodostui
mitä epämukavimmaksi ja että kaikki mahdolliset harmit ja kiusat
samalla kertaa nousivat eteen.

Hän ei huolinut sytyttää edes lamppua, vaan heittäytyi pilkkopimeässä
sohvan nurkkaan ja kääri viltin ympärilleen. Ajatukset liikkuivat
tahmeasti kuin tervassa. Kaikki tuntui niin tympeältä ja
mielenkiinnottomalta. Tänä iltana olisi hänen tullut Tuomisen kanssa
mennä työväentalolle, ruvetakseen jäseneksi työväenyhdistykseen,
mutta pelkkä ajatuskin sinne lähtemisestä tympäisi häntä.

Entä yliopisto, kansantalouden opinnot ja kirjoitukset Työmieheen?
Hänestä tuntui miltei käsittämättömältä, että hänellä oli saattanut
olla innostusta sellaiseen.

Olga? Ei hänenkään kuvansa kyennyt tällä haavaa vähimmässäkään määrin
hänen mieltään lämmittämään. Häntä vain ihmetytti nyt, että hän
toissa iltana Olgan luota palattuaan oli voinut kuvitella pientä omaa
kotia hänen kanssaan sekä tuntenut sen kuvittelun johdosta eloisia
sykähdyksiä rinnassaan. Nyt tuntui se ompelukonetta aamusta iltaan
polkeva kaino tyttönen niin etäiseltä ja vieraalta.

Sisimmässään tiesi hän kyllä, että hän aikanaan oli taas pääsevä
tästä avuttomasta mielentilasta, kuten oli aina ennenkin päässyt sekä
saava tarmonsa ja elämänintonsa aivankuin uudistuneena takaisin.
Mutta niin kauan kuin kesti tuota mielentilaa, joka näköjään mitä
vähäpätöisimmistä aiheista tuli kuin tauti hänen päälleen, oli hän
ihan voimaton sitä vastaan -- puuttuipa häneltä, vastoin sisintä
tietoaan, kokonaan uskokin siihen, että hän oli jälleen nostava
päänsä aallon harjalle.

Lankkuseinän takaa eteisestä kuului hento lapsen ääni, joka hiljaa
hyräili jotakin alakuloista ja yksitoikkoista tuutulaulua. Se oli
hänen isäntänsä, kyypparin, ainoa lapsi, kahdeksanvuotias tytär,
joka nukkiensa kanssa siellä omissa rauhoissaan talosteli. Markuksen
kulkiessa eteisen läpi, nousi se, isosilmäinen, kalpea ja varhain
kypsyneen näköinen lapsi, nopeasti talouspöytänsä äärestä ja niiasi
syvään. Näin iltasella oli hän häätynyt talouspaikalleen nähtävästi
sen vuoksi, että isä itse oli tänään kotona ja hänellä tuntui olevan
joku virkatoveri vieraana, sillä seinän takaa kuului lasien kilinää
ja humalaista keskustelunsorinaa.

Tyttösen alakuloinen laulu yhtyneenä kattoränneistä kuuluvaan
vedensolinaan soveltui hyvin Markuksen mielentilaan. Kietoutuen
miltei umpipäähän viltin sisään kuunteli hän tuota yksitoikkoista
säveltä, kuvitellen elävänsä yksinänsä nokisessa ja hautovan
lämpimässä metsäpirtissä kaukana salojen keskellä. Tällaisina
raskasmielisyyden hetkinä palautui hän aina itsestään tuohon samaan
atavistiseen mielikuvaan.

Mutta kauan ei hän saanut rauhassa lojua piilopirtissään, sillä
keskustelu isäntäväen puolella kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi,
palauttaen hänet Helsinkiin ja keskelle todellisuutta. Seinän takana
puhuttiin sekaisin suomea ja ruotsia ja väliin pistettiin lauluksi.
Isäntänsä kuuli hän änkkäämällä lausuvan toverilleen:

-- Du... du kan int' finska lika bra som ja.

-- Kyll' minä suomee osaan ja olen osannut tuon korkuisesta, väitti
toinen ääni.

-- Mutta sinä olet kuitenkin helsinkiläinen syntyjäsi, vaan minä
olenkin Hämeestä kotoisin.

-- Is nu int', August! kuului matalampi naisen ääni. -- Om Henrikson
inte kan finska som du, så kan han svenska bättre än du.

-- Hörru, säger du att... att... huusi toinen, mutta nainen hyssytti
ja sanoi jotakin, mihin hänen miehensä äkäisesti vastasi:

-- Kuulkoon, mitä se haittaa!

-- Gå och bjud honom på konjak, sanoi vieras, mihin isäntä kuului
lisäävän:

-- Niin tosiaankin, menepäs ja kutsu se tänne yhteen joukkoon. Ei
ne ylioppilaat sivu suunsa pane ja ikävähän sen on siellä yksinään
turjottaa.

-- Viitsiikö sitä nyt, kun toi Augustkin on jo niin humalassa,
vastasi vaimo, mutta mies korotti jälleen äänensä ja huusi:

-- Minäkö humalassa, kuule! minkä johdosta vaimo jälleen hyssytti,
tuntuen samalla lähtevän pöydän äärestä liikkeelle.

Ovi eteiseen narahti ja heti sen jälkeen kuului arkaa koputusta
Markuksen ovelle. Markus käski sisään ja kohoten vastenmielisesti
sohvan nurkasta ryhtyi sytyttämään lamppua.

Rouva Heinonen astui sisään, toivotti hyvää iltaa ja sanoi:

-- Ei suinkaa herra Kaarlela tykkää pahaa, kun noin miehet tuolla
laulavat? Minun miehelläni on vapaapäivä ja hänellä on siellä
vieraana yks kun palvelee samassa paikassa...

-- Ei häiritse, sillä eipä minulla ole tässä mitään tekemistä,
vakuutti Markus.

Vaimo oikoi hiukan hämillään pöytäliinaa, mutta Markuksen
vastauksesta rohkaistuneena jatkoi hän:

-- Mieheni pyysi, että jos herra Kaarlela tykkäis tulla tuonne meidän
puolelle ottamaan lasin konjakkia.

-- Kiitoksia vain... tuota, voinhan minä tulla, vastasi Markus empien.

Toisissa oloissa olisi hän joko jyrkästi kieltäytynyt tai noudattanut
mielihyvin kutsua, saadakseen tutustua elämään seinän takana. Nyt
hänestä oli vastenmielistä liikkua paikaltaan, mutta passiivisessa
ykskaikkisuudessaan noudatti hän kuitenkin kutsua. Hän ei ollut
vielä käynyt isäntäväkensä puolella. Se oli avara, kaksiakkunainen
huone, josta yksi nurkka oli punaisella verholla erotettu keittiöksi.
Ikkunain välissä oli sohva ja sen edessä pöytä, jonka ääressä
molemmat miehet istuivat. Pöydällä oli konjakkipullo, muutamia laseja
sekä pari soodapulloa.

Herra Heinonen nousi tervehtimään Markusta. Hänen
kasvonsa punoittivat eikä hänessä ollut jälkeäkään siitä
kohmelohermostuneisuudesta, jonka vallassa Markus oli hänet ensi
kerran nähnyt. Hän pyysi Markusta istumaan pöydän ääreen ja kysyi,
saiko olla lasi konjakkia. Molemmat miehet ponnistelivat salatakseen
humalaansa ja kun Markus oli saanut täyden lasin eteensä, syntyi
huoneessa kiusallinen äänettömyys. Markus huomasi heidän arkailevan
häntä, tarttui sen vuoksi kursailematta lasiinsa ja kilisti miesten
kanssa.

-- Tällaisena iltana onkin konjakki paikallaan, virkkoi hän
maistettuaan.

Miehet vapautuivat hämmingistään ja alkoivat jutella. Samalla
paljastui heidän humalansa uudelleen. Heillä oli puolelta päivin
ollut lomaa, kertoi Heinonen, ja siitä saakka olivat he istuneet
täällä, pelanneet korttia ja maistelleet konjakkia.

-- Se on sellaista koiran virkaa tämä kyypparin toimi, virkkoi
Heinonen, täyttäen uudelleen lasit.

-- Juomarahoilla juomista, lisäsi hänen toverinsa Henrikson
hirtehishuumorilla. -- Skool!

-- Mikäs siinä, toimi kuin toimi, koetti Markus vakuuttaa.

-- Herra Kaarlela puhuu nyt ulkopuolelta hammastensa, väitti
Heinonen, sillä varmastikaan herra Kaarlela ei pidä meitä
samanarvoisina kuin muita. Kyyppari!

Hänen äänessään oli katkera sävy ja todellisesta säälistä koetti
Markus vakuuttaa, ettei hän pitänyt kyyppareita sen halvempina kuin
muitakaan ammattilaisia.

-- Ja yksinpä senkin takia, että minä olen sosialisti, ei minun sovi
asettaa toisia ihmisiä ylemmäs kuin toisiakaan, lopetti hän.

Kumpikin miehistä vilkasi Markukseen ja sitten toisiinsa, samalla
kun heidän kasvoillaan vilahti epäilevä hymy -- sama minkä Markus
harmikseen oli nähnyt niin monen muunkin kasvoilla, ilmoittaessaan
olevansa sosialisti. Mutta rouva Heinonen, joka hänkin oli asettunut
pöydän ääreen, sekä täyttänyt itselleen lasin, puhkesi kummastuneena
sanoiksi:

-- Onko herra Kaarlela sitten ihan tosissaan sosialisti?

-- Kyllä, vakuutti Markus painavasti.

-- Minä olenkin ihmetellyt, että herra Kaarlelalle tulee
Työmieslehti, kertoi rouva ja katsoi Markusta ikäänkuin olisi nähnyt
hänet kokonaan uudessa valossa.

Heinonen täytteli ahkerasti laseja ja hän alkoi tovereineen
käyttäytyä yhä vapaammin. Markuksellakin oli konjakki jo kihonnut
päähän. Mutta iloisemmaksi se ei saanut hänen mielialaansa,
päinvastoin ärsytti se hänen aistejaan, synnytti epämääräisiä haluja
ja lisäsi sisäistä rikkinäisyyttä. Kiihtyneet hajuhermot kärsivät
huoneen ummehtuneesta ilmasta, samalla kuin hänen ärtyneille
näköaistimilleen paljastui noiden ihmisten kuluneisuus. Häntä alkoi
yhä enemmän ellottaa, mutta hän ei saanut lähteneeksi poiskaan,
kun pelkäsi sillä loukkaavansa toisia ja tekevänsä tyhjäksi vasta
esittämänsä sosialistiset tasa-arvoisuusperiaatteensa. Hänen
pelastusenkelikseen ilmestyi huoneeseen kuitenkin isäntäväen tytär,
joka Markukseen katsoen kuiskutti jotakin äidilleen.

-- Elli ilmoittaa, että sedälle on tullut sinne joku vieras, julisti
vuorostaan äiti.

Markus ponnahti seisaalleen, heitti hyvästit ja lähti kiiruusti omaan
huoneeseensa. Mennessään koetti hän arvailla, kuka se olisi.

Eihän vain Olga? vilahti ensiksi hänen mieleensä. Mutta ei, Olga se
ei voinut olla -- eikä kaiketi Velikään, sillä vastahan he olivat
eronneet.

-- Kas, Jussi! ällistyi Markus sisälle tultuaan ja nähdessään
lihavahkon, prillisilmäisen miehen istumassa sohvalla. -- Terve
mieheen!

Jussi Paavolainen oli Markusta pari vuotta vanhempi ylioppilas.

Hän oli luonteeltaan peräti tyyni sekä joltinenkin humoristi. Markus
oli kouluaikana jonkun verran seurustellut hänen kanssaan sekä
alkanut hänestä hieman pitää. He eivät olleet tavanneet pitempään
aikaan, sillä koko viime vuoden oli Paavolainen ollut Lapin
perukoilla, kotiopettajana eräällä sikäläisellä virkamiehellä.

-- Tuletko sinä suoraan Lapista? tiedusteli Markus uteliaana.

-- Kutakuinkin suoraan, vastasi Jussi. -- Tänä aamuna tulin
Helsinkiin, niin että olen vasta ehtinyt kirjoittautua yliopistoon
sekä etsiä itselleni asunnon. Pistäydyin juuri ylioppilastalolla ja
kun näin siellä sinun osoitteesi, niin tulin heti tapaamaan.

-- Sepä olikin mainiota, sillä minä olen koko päivän ollut niin
turkasen pessimistisellä päällä. Mutta... ja Markus silmäili surkean
näköisenä ympäri huonettaan.

-- Kolkolta tuntuu tämä sinun poksisi, virkahti Jussi tämän johdosta
avomielisesti, jospa lähdettäisiinkin ulos istumaan ja juttelemaan?

Tätä kohti oli Markuskin pyrkinyt, sillä yhtäkkiä oli hänessä vastoin
hyviä päätöksiä herännyt halu heittäytyä suinpäin hurjastelemaan.

-- Lähdetään vain! sanoi hän äskeiseen passiivisuuteensa nähden
odottamattomalla valmiudella, nousi ylös ja alkoi kiskoa palttoota
päälleen.

Jussi seurasi hänen esimerkkiään ja hetken kuluttua olivat he
katukäytävällä matkalla keskikaupungille.



9.


Kello yhden aikaan yöllä, jolloin vieraat kapakoista alkoivat
tyhjentyä kadulle, oli sade jo kokonaan lakannut ja valju täysikuu
katsoi vinhasti kiitävien pilvien lomasta pitkin Esplanaadia.
Kosteat katukäytävät välkkyivät kuutamossa ja niillä liikkuivat,
kokoontuivat ryhmiin ja taas hajaantuivat vallattomat yövaeltajat.
Kapakoista tulleisiin miehiin liittyivät katunymfit, jotka kuin
yöperhoset olivat lähteneet liikkeelle laitakaupunkikätköistään ja
keskiyön varjojen suojassa uskaltautuneet kaupungin hienoimpaan
osaan saalistamaan. Julkeata kaupanhierontaa säestivät äänekkäät
naurunkikatukset ja rivot sukkeluudet. Kaapuihinsa kääriytyneet
poliisikonstaapelit mittelivät hiljalleen keskikatua kuin elävät
patsaat. He nauttivat siitä vaihtelusta, jota heidän yksitoikkoiselle
maleksimiselleen tuotti vallaton näytös katukäytävillä, vaanien
samalla tilaisuutta päästä jonkun liiaksi juopuneen keralla
poliisiasemalle lämmittelemään ja tupakoimaan.

Käsi Jussin kainaloon pistettynä, äänekkäänä ja remuisena kulki
Markus pitkin Pohjois-Esplanaadia. Heihin yhtyi ennen pitkää
kokonainen liuta tuttuja osakuntatovereita ja melu kävi yhä
kovemmaksi. Markus oli kaikista äänekkäin, iloisin ja riehakkain.
Tottunut silmä saattoi kuitenkin huomata, että tuon riehakkuuden
pohjana oli vain synkkä apeamielisyys. Hän oli täynnä hurjia
ehdotuksia ja Jussi hänen rinnallaan koetti tukahduttaa hänen remuaan
katkeamattomalla naurulla. Mutta Markus, luullen hänen naurullaan
kannattavan itseään, kiihtyi yhä pahemmin mekastamaan.

Kun oli puoli tuntia sekavana ryhmänä ilman mitään tarkoitusta
huojuttu edestakaisin katukäytävää, pysäytelty tuntemattomia
vastaantulijoita, rakennettu näiden kanssa tilapäisiä tuttavuuksia ja
tasattu tupakkavarat, naurettu ja hoilattu, huudahti joku Markuksen
tovereista:

-- Pojat, lähdetäänpä Sandran poksiin!

-- Lähdetään! oli Markus ensimmäisenä valmis, vaikka hän ei ollut
koskaan tuota nimeä kuullut eikä tiennyt, missä sellainen "poksi" oli.

Enempää asiasta neuvottelematta riensivät he nyt joukolla Mikonkadun
kulmaan, ottivat haltuunsa pari ajuria ja yks kaks oltiin liikkeessä
Hietalahden puoleista kaupungin osaa kohti. Heitä istui sylitysten
rattailla ja jotkut olivat vierähtäneet poikittain pitkälleen, niin
että kummastakin kuormasta pisti näkyviin ulkona roikkuvia jalkoja
ja huitovia käsiä. Niin mennä keinuttiin eteenpäin iloisesti remuten
ja hoilaten. Toisia samanlaisia kuormia ajoi samalle suunnalle,
kunnes joku pimeä porttikäytävä nieli ne näkyvistä. Tuolla ja täällä
seisoi taas hevonen kyydittävineen katuvierustalla, samalla kun
ajuri läheisen pihan perällä koputteli ruoskanvarrellaan ovia tai
puhui jotakin avatusta oviluukusta sisään ja kehui matkassaan olevan
"kilttejä herroja".

He ajoivat pitkin Punavuorenkatua ja siinä kohti, missä se kääntyy
Hietalahteen, poikkesivat ajurit erään kaksikerroksisen talon pihaan.
Portista oikealle oli rakennuksen päädyssä kaksiovinen, leveä ja
rapistunut lautaeteinen. Kadun puoleisesta ovesta tunkeutuivat
ylioppilaat sisälle ja se, jonka ehdotuksesta tänne oli tultu,
koputti sisemmälle ovelle.

-- Kuka siellä? kuului sisältä naisen ääni.

Koputtaja mainitsi toverinimensä, minkä jälkeen ovi aukeni raolleen
ja koko poikajoukko työntyi sisälle.

-- Jessus, kuinka suuri lauma! sanoi oven avaaja tyytymättömällä
äänellä.

-- Muistakaakin olla hiljaa, sillä minut on uhattu ajaa pois, jos
täällä vielä kerran melutaan. Tuolla ylhäällä asuu niin kronkelia
ihmisiä.

Päästyään kynnyksen yli tirkisteli Markus uteliaasti ympärilleen.
Se oli avara kellarikerroksen huone, josta hellauunin puoleinen osa
oli punaisella esiripulla erotettu keittiöksi ja makuusuojaksi.
Etummaisessa osassa oli kulunut sohvakalusto, piironki peilineen ja
keinutuoli.

Keskellä lattiaa seisoi huoneen omistajatar, noin
kolmenkymmenenvuotias, pitkä ja solakka nainen, päällään punainen,
löysänä riippuva leninki. Hänen tuuhea, ruskea tukkansa oli kierretty
niskaan isolle solmulle. Iho oli kalvakka ja hänen soikeissa, miltei
ylimyksellisissä kasvoissaan oli Markuksen mielestä jotakin tuttua,
vaikkei hän jaksanutkaan muistaa, missä ja milloin hän oli tuon
naisen ennen nähnyt.

-- Elä pelkää, Sandra! vastasi heidän opastajansa Sandran
varoitukseen ja pyörähti hänen kanssaan pari kertaa ympäri. -- Onko
sinulla mitään suuhun pantavaa?

-- On minulla yks konjakkihalva ja muutamia olut- ja portteripulloja.
Mutta konjakkiani, se kun on ainoa pullo, minä en anna -- hän mietti
hetkisen -- kymmenen markan alle. Oluesta saatte maksaa markan
pullolta ja portterista kaksi.

-- Maksetaan, maksetaan, hae vain esille! kuului useammasta suusta.

Pojat olivat heittäneet päältään ja nopeasti kotiutuneet. Sandran
mennessä eteisen kätköistä hakemaan juomatavaroita, oli muuan pojista
pistäytynyt esiripun taakse ja huusi sieltä:

-- Hei pojat, tulkaas katsomaan, mikä neekeri täällä on! Koko joukko
kavahti jalkeilleen ja esirippu työnnettiin syrjään, niin että
näkyviin tuli Sandran messinkinuppinen rautasänky, jonka reunalla
istui pieni, mustapintainen ja tihrusilmäinen mies, koettaen
avuttomalla hymyllä peittää hämminkiään. Naurun kaikuessa vedettiin
hänet huoneen etuosaan.

-- Guten Abend! soperteli mies, kumarrellen pelokkaana ympärilleen.

-- Ohoo, se on saksalainen, huusi joku. -- Wie geht es Ihnen? Samassa
palasi Sandra pulloineen ja nähdessään pikku saksalaisen toisten ilon
esineenä huusi vihaisena:

-- Mitä te hänestä tahdotte? Antakaa sen olla rauhassa, se on minun
sulhaseni!

-- Hurraa, me olemme löytäneet Sandran sulhasen! riemuitsi koko
poikajoukko.

-- Niin niin, elkää virnuilkokaan! kiivasteli Sandra. -- Se on
sirkuksen musikantteja ja minun sulhaseni.

Hänen äänessään ja kasvonilmeissään ei ollut mitään leikkiä ja itse
asiassa puhuikin hän totta. Kuten useimmat katunaiset, kaipasi
Sandrakin sisimmässään jotakin pysyvämpää ja ihanteellisempaa
suhdetta. Kaiken sen naisellisen hellyyden ja taipumuksen miehisen
olennon hoitamiseen, mikä heidän rappeutuneisuutensa pohjalla oli
säilynyt, saattoivat he useinkin liikuttavalla tavalla kohdistaa
johonkin mitä kurjimpaan hylkiöön. Siten oli Sandrakin tärveltyneen
sydämensä sopukassa säilyneiden tosi naisellisten vaistojensa
esineeksi valinnut tämän taudin syömän ja värisevän sirkusmusikantin.

Sandran paluuta hyväkseen käyttäen luikki musikantti tiehensä
poikajoukon keskeltä ja pujahti ovesta ulos. Sandra meni häntä
saattamaan eteiseen ja kun hän poikain mielestä viipyi siellä liian
kauan, raotti heistä eräs ovea ja kurkisti sen taakse.

-- Totta vieköön syleilevät toisiaan! julisti hän toisille. -- Se
taitaa sittenkin olla hänen sulhasensa.

-- Oletko sinä, Sandra, oikein kihloissa hänen kanssaan? pitkitti
hän, kun Sandra palasi huoneeseen.

-- Olinpa mitä olin! tuiskahti Sandralta vihainen vastaus. -- Hän on
paljon parempi mies kuin te, mokomat familjin herrat, jotka kyllä
käytte täällä öisin mekastamassa, mutta jos päivällä vastaan tulette,
niin nenä pystyssä kuljette ohi kuin ei ikinä olisi tavattu. Mutta
hän tulee päiväsydämenäkin minun kanssani Espikselle.

Alahuuli pitkällä ryhtyi Sandra vetämään korkkia konjakkipullosta.

-- Skool ny sitt', sanoi hän, äänessään vieläkin äkää, ja tyhjensi
ensimmäisenä lasinsa pohjaan. Sen sisällys tyynnytti hänet kuitenkin
pian ja leppyneenä istahti hän erään polvelle sekä sytytti
paperossin. Hänen katseensa kiintyi vastapäätä istuvaan Markukseen,
joka tähän saakka oli pysynyt ääneti ja vakavana, mietiskellen
näkemiään ja kuulemiaan. Hetken häntä hymyillen tarkasteltuaan kysyi
Sandra:

-- Kukas se toi totinen mammanpoika on? Onko sillä suussaan ikävä?

-- Ei ole, havahtui Markus, -- skool!

-- Skool, skool, tuleehan siitä mies sentään. Mutta mikä teidän
nimenne on, kun näytätte niin tutulta?

-- Markus.

-- Entäs sukunimi? tiukkasi Sandra.

-- Ei minulla muuta nimeä olekaan, vastasi Markus ja nousi kävelemään.

-- Mutta mistäs te olette kotoisin? Vai eikö teillä ole
kotipaikkaakaan? pitkitti Sandra toisten nauraessa.

Markus kuuli jonkun tovereistaan mainitsevan hänen kotipitäjänsä
nimen sekä Sandran sen johdosta sanovan: -- Hoo, nytpä minä tiedänkin!

Itse kiintyi hän katsomaan piirongin päälle jalustoihin asetettuja
valokuvia. Yhtäkkiä tempasi hän yhden niistä käteensä ja Sandraan
kääntyen kysyi kovin jännittyneenä:

-- Mistä te tämän olette saanut?

Kaikki kääntyivät katsomaan valokuvaa ja päästivät äänekkään
naurun, nähdessään sen esittävän papinkauluksella varustettua,
tuuheatukkaista miestä.

-- Sandran suojeluspyhimys! tokaisi joku joukosta.

-- Minun entinen heilini, hihitti Sandra itse.

Mutta Markusta ei ollenkaan naurattanut, sillä hän oli valokuvasta
tuntenut yhden kotipuolensa heränneistä papeista. Hän katsoi
kiinteästi Sandraa, odottaen tältä jotakin selitystä, mutta Sandra
nauroi vain hänen hämmästykselleen ja virkahti sitten odottamatta:

-- Muistattekos te, kun Kaarlelan tuvassa veisattiin näin ja samassa
alkoi hän heränneiden nuotilla kimeästi veisata: -- Ah, mik' ompi
elomm' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'.

Hän veisasi ensimmäisen värssyn loppuun ja pillahti sitten sävelen
nostamien muistojen ja mielikuvien vaikutuksesta yhtäkkiä humalaisen
itkuun.

Markus oli yhtä hämmästynyt veisuusta kuin siitäkin, että Sandra
odottamatta mainitsi hänen kotitalonsa nimen. Tuo tuttu sävel oli
yhtäkkiä loihtinut hänen eteensä kotoisen kuvan iltahartauteen
keräytyneine vakaisine ihmisineen, jotka totisina veisasivat virsiä
ja lukivat ankarasanaisia kirjoja ja seinällä käveli harvakseen
vanha kello ja heläytti lyöntinsä sointuvammin aivankuin sekin
olisi hartauteen yhtynyt. Veisaavan väen joukossa näki hän nuoren,
solakkavartaloisen tytön ja yhtäkkiä muisti hän, että hänen poikasena
ollessaan oli hänen kotonaan palvellut Sandra-niminen tyttö, joka
sitten myöhemmin oli ollut palveluksessa tuon valokuvan esittämällä
papilla. Että Sandra oli sittemmin joutunut Helsinkiin sekä luisunut
nykyiselle asteelleen, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Sandra lakkasi itkemästä yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja
virkahtaen: -- Höpsis kaikkiakin! alkoi hän jälleen nauraa ja
täyttää laseja. Markuksen toverit, jotka kohtauksen aikana olivat
ällistyneinä tuijotelleet Sandraan, pääsivät hekin lumouksestaan ja
tarttuivat laseihin.

Juominki jatkui entistä remuisempana. Huone oli täynnä tupakansavua,
äänten sorinaa ja välistä kajahti vallaton laulu, jonka kuitenkin
aina keskeytti milloin ylhäältä, milloin sivuseinäin takaa kuuluva
vihainen koputus.

Markus riehui toisten mukana, vaikka hänen mielensä pohjalla elikin
äskeinen yllättävä kohtaus, jonka lähempään selvittelyyn hän tunsi
pakottavaa tarvetta. Mutta tällä kertaa ei siihen näyttänyt olevan
tilaisuutta, sillä Sandra tuntui välttelevän häntä, käyden hetki
hetkeltä yhä remuisemmaksi. Markuskin alkoi olla jo niin juovuksissa,
että hän tajusi enää vain hämärästi ja katkelmaisesti, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Kaikki kävi kuin unennäössä. Jostakin ilmestyi
pöydälle voileipiä, jotka nopeasti hävisivät nälkäisiin suihin.
Niiden tilalle ilmestyi jälleen olut- ja portteripulloja. Yksi
pulloista kaatui, vuodattaen sisällystään lattialle. Kuin sumun läpi
näki Markus parin toverinsa syleilevän toisiaan, samalla aikaa kuin
Sandra oli kavunnut jonkun olkapäille seisomaan ja katosta kiinni
pidellen nauroi hurjasti.

Jussin näki Markus kuorsaavan sohvalla, käsi ojona ja sormien välissä
paperossin pätkä. Takki oli reuhahtanut auki ja povitaskusta oli
lompakko vierähtämäisillään lattialle. Itselleen tunsi Markus tekevän
pahaa ja vaistomaisesti haparoitsi hän ovea kohti.

Hetkisen kuluttua löysi hän itsensä keskeltä autiota katua,
tajuamatta aluksi missä hän oikein olikaan. Täällä raittiissa ilmassa
hän vasta tunsi, kuinka perinpohjin juovuksissa hän oikeastaan oli.

Tolkuttomasti lähti hän kulkemaan katua eteenpäin ja omasta
varjostaan näki hän, kuinka hän horjahteli puolelle ja toiselle.
Hän koetti turhaan ponnistella kulkeakseen kohtisuoraan. Viimeisen,
hiipuen palavan järjenkipinänsä avulla tarkasteli hän itseänsä
ikäänkuin syrjästä sekä näki siinä ryhtinsä menettäneen miehen
vierasten ja pahansuopain voimain hallittavana. Ja sydämensä pohjalla
tunsi hän häpeätä ja sääliä sekä itseään että Sandraa kohtaan.



10.


Olga oli koko päivän ollut alakuloinen, istuen työnsä ääressä
äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Saatuaan muutamia haluttomia ja
äreitä vastauksia, ei sisar lopulta uskaltanut häntä puhutella, vaan
tyytyi tavantakaa salavihkaa häntä silmäämään.

Olga oli herkällä vaistollaan huomannut, että Markus viime
käynnillään oli jostakin loukkaantunut sekä ollut pois lähtiessään
tyytymätön ja kylmä. Tämä koski häneen sitä kovemmin, kun Markuksen
kuva oli jo ehtinyt juurtua hänen sydämeensä sekä saada ympärilleen
hyvyyden ja jalouden sädekehän.

Hän oli mielikuvituksessaan elänyt jo kokonaisen romaanin Markuksen
kanssa, sisustanut ja pienimpiä yksityisseikkoja myöten järjestänyt
pienen kodin ja häärinyt siinä onnellisena emäntänä. Tämä ruusuinen
haaveilu oli keventänyt hänen yksitoikkoista raatajaelämäänsä,
lyhentänyt pitkiä päiviä ja tehnyt valoisammaksi heidän ahtaan
asuntonsa.

Hän kävi jälleen mielikuvituksessaan läpi kaikki ne harvat kerrat,
jotka hän oli Markuksen seurassa ollut, palauttaen mieleensä jokaisen
hänen sanansa, eleensä ja kasvonilmeensä sekä koettaen niistä tehdä
johtopäätöksiä. Muutamia päiviä aikaisemmin oli hän tuntenut rintaa
paisuttavaa riemua tietoisuudesta, että Markus ei ole häneen nähden
välinpitämätön, mutta nyt tuo varmuus oli kokonaan kaikonnut eikä hän
muisteluistaan kyennyt tekemään mitään myönteisiä johtopäätöksiä.
Mutta Markus saattoi pian tulla käymään, sillä hän muisti hänen
luvanneen tänä iltana mennä Tuomisen kanssa työväenyhdistykseen.

Kiihkeästi odotti hän siis iltaa ja löi mielessään arpaa, että jos
Markus Tuomista hakiessaan tulee heidänkin luonaan pistäytymään,
niin silloin on kaikki hyvin, mutta ellei, niin on varmaa että jokin
vihamielinen voima on iskenyt heidän alkavaan suhteeseensa. Hitaasti
kuluivat hetket ja herkin korvin kuunteli Olga askelten ääniä
eteisestä. Hän säpsähti joka kerta, kun joku läheni heidän oveaan,
mutta avaimeen ei kuitenkaan kukaan tarttunut.

Ilta pimeni ja täytyi sytyttää lamppu. Kun Olga oli juuri saanut
sen palamaan, koputettiin heidän ovelleen. Värähdys kulki
läpi Olgan ruumiin ja Hilman täytyi hänen puolestaan ääntää
sisäänastumiskehotus. Sitä suurempi oli Olgan pettymys, kun ovelle
ilmestyikin vain Tuominen, joka tuli kysymään herra Kaarlelaa, sillä
oli aika lähteä työväentalolle.

-- En minä tiedä... ei hän ainakaan täällä ole käynyt, vastasi Olga
vaisusti.

-- Ei tainnut sitten tullakaan, arveli Tuominen. -- Minä ainakin
lähden ja jos hän sattuisi tulemaan, niin neuvokaa työväentalolle,
kyllä hän sieltä minut löytää.

Olga lupasi ja niin jäi hänelle vielä pieni toivonkipinä, että Markus
saapuu ehkä myöhemmin.

Kun Tuomisen lähdöstä oli kulunut noin neljännestunti, kaikui
eteisestä reippaat askeleet, jotka lähenivät suoraan heidän
oveaan. Niitä seurasi yhtä reipas koputus, joka jälleen sai Olgan
hermoissa aikaan väristyksen. Mutta tällä kertaa ilmestyi oviaukkoon
posteljooni.

Kirje Markukselta! välähti Olgan mielessä. Mutta posteljooni virkkoi
kysyvästi:

-- Neiti Hilma Mustonen? sekä ojensi kirjeen nuoremmalle siskolle,
joka oli ehättänyt häntä vastaan.

Kun posteljooni oli sulkenut oven jälkeensä, valtasi pettymyksen
tunne Olgan niin syvästi, että hän laski otsansa ompelukoneen
pöydälle ja purskahti itkuun.

Hilma, joka ilosta punastuen oli ryhtynyt kirjettään avaamaan,
katsahti säikähtyneenä sisareensa. Hänen herkillä kasvoillaan
kuvastui säälivä osanotto ja lohduttavalla äänellä virkkoi hän:

-- Elä nyt itke, Olga, saattaahan hän vielä tulla tai on hänellä
sitten joku este.

-- Mitä sinä höpiset, kuka tässä on ketään odottanut! vastasi Olga
vihaisesti, sillä hänen mielestään ei nuoremman siskon tarvinnut
tietää mitään hänen sydänasioistaan.

Hän kuivasi päättävästi kyyneleensä ja ryhtyi työtään jatkamaan. Nyt
vasta tuli hän kiinnittäneeksi huomionsa Hilman saamaan kirjeeseen.
Se oli jo toinen lyhyen ajan kuluessa ja salaa häntä silmäillessään
huomasi Olga värin sisarensa kasvoilla kirjettä lukiessa vaihtelevan.
Hän oli jo kysymäisillään, mistä kirje on, kun muisti Hilman
kieltäytyneen edellisestä kirjeestäkään mitään ilmaisemasta. Jos hän
nytkin alkaisi sitä udella, kävisi Hilma vain sen varovaisemmaksi.
Muuta keinoa käyttäen hänen siis oli saatava selko sisarensa
kirjevaihdosta, sillä siihen katsoi hän vanhempana siskona ja
ikäänkuin äidin sijaisena itsensä velvolliseksi. Täten tunkeutui
hänen sydämeensä yhtäkkiä huoli sisaren asioista, työntäen hänen omat
mielihaikeansa hetkeksi syrjään.

Hän oli siis syventyvinään työhönsä, mutta piti kuitenkin salaa
silmällä, minne Hilma panee kirjeen. Lopetettuaan lukemisen kääri
Hilma sen kokoon ja pisti, sisareensa vilkaisten, esiliinansa
taskuun. Hänen silmänsä loistivat ja nähtävästi jostakin syystä hyvin
levotonna ryhtyi hän päivän työtä lopettamaan.

Sillä aikaa mietti Olga, kuinka hän pääsisi käsiksi sisarensa
kirjeeseen. Pian juolahtikin hänen mieleensä hyvä keino ja Hilmaan
kääntyen virkkoi hän:

-- Kuule, voisitkohan sinä tänä iltana yksinäsi viedä nämä
neulomukset keskikaupungille, sillä minun on pääni niin raskaana ja
hiukan viluttaakin, niin että minä en mielelläni nyt lähtisi ulos?

-- Voi, miksenkäs minä nyt saata niitä viedä! vastasi Hilma
odottamattoman valmiisti ja iloisesti, mikä kohta pani Olgan
epäilemään, että kysymyksessä oli joku kohtaus tai muuta tuosta
kirjeestä johtuvaa.

Kun päivän urakka oli saatu suoritetuksi, ryhtyi Hilma kiiruusti
pukeutumaan. Olga huomasi hänen suorittavan sen tavallista
huolellisemmin sekä sitä tehdessään tavallista useammin kurkistavan
peiliin, mikä yhä vahvisti hänen epäilyksiään. Mitään ei hän
kuitenkaan huomioidensa johdosta puhunut.

-- Et kai sinä siellä kauan viivy? kysyi hän noin vain muodon vuoksi,
kun Hilma oli valmiina lähtemään.

-- Mitäpäs minä hänessä, vastasi Hilma epämääräisesti ja pyörähti
samassa ulos.

Kun joitakin hetkiä hänen lähdöstään oli kulunut, lukitsi Olga
oven ja nykäisi vuoteen päästä Hilman esiliinan, jonne tämä
oli pukeutuessaan sen pannut. Kirje oli taskussa ja heti ensi
silmäyksellä huomasi Olga, että hänen sisarensa nimi ja osoite
kuoressa olivat kirjoitetut siistillä ja tottuneella käsialalla.
Kiihkeästi veti hän kirjeen ulos ja luki siitä seuraavaa:

"Oma haikeasti ikävöity mesimarjani! Et kai pahastune, että käytän
näin tuttavallisia nimityksiä, vaikka en ole vielä nähnytkään Sinua
muuta kuin valokuvassa."

-- Valokuvassa! kertasi Olga lukemisen keskeyttäen ja tempasi esiin
heidän pienen valokuva-albuminsa, jossa muun muassa oli heidän
kummankin valokuva. Hilman kuva oli poissa.

-- Kas sitä! hymähti Olga harmistuneena ja alkoi lukea edelleen.

"Mutta minulla on Sinua niin ikävä -- olen valokuvasikin suudellut
jo himmeäksi -, että toisinaan tunnen ihan pakahtuvani. Eikö olekin
ihmeellistä, että ihminen voi pelkän valokuvan perusteella niin
silmittömästi rakastua? Mutta nyt Sinun, oma kaivattuni, on minulle
vihdoinkin näyttäydyttävä, ellet tahdo minua tehdä hulluksi. Etkö
siis voisi tänä iltana kello kahdeksan tulla vanhan kirkon puistoon,
jossa löydät minut keskikäytävällä lähellä kirkkoa? Tule, kultani,
tule kaikin mokomin, säästä ja mistään piittaamatta, tule!!! Siinä
autuaallisessa toivossa, että tänä iltana saamme suullisesti jutella,
en huoli tämän pitemmin kirjoittaa. -- Siis vanhan kirkon puistossa
kello 8 löydät Sinä oman, ikävöivän Heinosi."

-- Vai sillä lailla! sanoi Olga itsekseen. -- Mutta minäpä tahdon
myös olla kohtauspaikalla läsnä. Vaan otetaanpas sitä ennen selvä
toisistakin kirjeistä ja ehkäpä löytyy jostain valokuvakin.

Hän ryhtyi penkomaan sisarensa laatikoita ja aivan oikein löysi
hän kaikenlaisten pikkutavarain alta kaksi samalla käsialalla
kirjoitettua kirjettä kuin tänään saapunutkin. Toisen kuoressa oli:
"Nimimerkki 'Orvokki'. Bulevardin postitoimisto."

-- Ahaa, tuttavuus on siis alkanut sanomalehti-ilmoituksen
perusteella! virkkoi Olga harmista punehtuen. -- Mutta onko tyttö
itsestään pannut ilmoituksen sanomalehteen?

Tähän kysymykseen sai hän kuitenkin pian selityksen. Kummankin
kirjeen välissä oli nimittäin Työmiehen ilmoitusosastosta
leikattu palanen, jossa oli muun muassa seuraava ilmoitus: "Kaksi
yksinäisyydessä ikävöivää neitoa, joiden yhteenlaskettu ikä on 35
vuotta, haluaa päästä tuttavuuteen iloisten nuorten herrain kanssa.
Vastaukset valokuvineen Bulevardin postitoimistoon nimim. Kaiho ja
Orvokki."

-- Kas niin, siinä on siis ollut opastajana joku meidän
tuttavistamme, harmitteli Olga.

Vetäessään ensimmäistä kirjettä kotelosta vierähti sieltä valokuva.
Hämmästyksekseen näki Olga siinä kuvatulla nuorella miehellä
ylioppilaslakin päässä. Mies oli Olgalle muutoin aivan outo ja
kasvojen ilme, vaikka hän kyllä olikin komeahko mies, teki Olgaan
yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen mesikielinen kirjeensäkin.

-- Vai aiot sinä vietellä minun sisareni! sanoi Olga kuvaa katsellen.
-- Mutta siitäpä ei tule mitään! ja hän repi kuvan palasiksi ja
viskasi uuniin.

Sitten silmäsi hän läpi molemmat kirjeet. Ne olivat täynnä
samanlaisia ikävän ja rakkauden vakuutteluja kuin äsken saapunut
kirjekin. Ensimmäisessä ilmoitti ylioppilas nimensä olevan
Heino Kavander, mainiten samalla osoitteensa, jonne siis Hilma
nähtävästikin oli hänelle kirjoittanut ja valokuvansa lähettänyt.
Sitä lapsi poloista! Olgaa sekä säälitti että suututti sisarensa
käytös ja hiljaisessa mielessään päätti hän tästä lähin entistä
tarmokkaammin paimentaa kevytluontoista siskoaan. Siihen oli äitikin
häntä velvoittanut.

Kaikki kolme lemmenkirjettä saivat saman kohtalon kuin valokuvakin.
Viskattuaan palaset uuniin katsahti Olga kelloon, mutta se oli
vasta seitsemän ja aikaa oli siis vielä kokonainen tunti kirjeessä
määrättyyn kohtaukseen.

-- Tulisipa herra Kaarlela nyt tänne, huoahti Olga, istuutuen pöydän
ääreen ja nojaten päänsä käsiin, niin purkaisin huoleni hänelle.
Mutta voisinko minä hänelle niitä purkaa, sillä onhan tuttavuutemme
vasta alussa? kysyi hän epäillen itseltään. -- Voisin, varmasti
voisin nyt, päätteli hän ja samassa valtasi hänet rajaton ikävä ja
yksinäisyyden tunto.

Mitäpä jos kirjoittaisin hänelle! välähti sitten yhtäkkiä hänen
mieleensä. -- Mutta eihän se käy päinsä, se näyttäisi vain
tungettelulta, epäili hän kohta perään. -- Mutta voisinhan minä
kuitenkin jostakin asiasta lyhyesti kirjoittaa, eihän se nyt mitään
sopimatonta liene, -- päätteli hän ja samassa juolahti hänelle sopiva
asiakin mieleen. Markus oli nimittäin ensimmäisellä käynnillään
luvannut toimittaa hänelle jotakin luettavaa, mutta unohtanut
toisella kertaa tuoda. Hänellähän oli siis syytä muistuttaa häntä
siitä, varsinkin kun hänellä nykyään ei todellakaan ollut mitään
lukemista.

Ajatus kirjeen kirjoittamisesta oli jo ehtinyt häneen juurtua, niin
että hän, hetkisen vielä itsensä kanssa kiisteltyään, otti esille
paperia ja kirjoitusvehkeet. Monta kertaa sai hän kuitenkin yrittää,
ennenkuin hän tuon pari kolme lausetta sisältävän kirjeen sai
mieleiseensä muotoon. Hän muistutti siinä vain Markusta lupauksestaan
ja ilmoitti nykyään olevansa lukemisen puutteessa. Luettuaan sen
vielä pariin kertaan läpi, sulki hän sen kuoreen ja kirjoitti
huolellisesti päällekirjoituksen.

-- Ellei hän viime kerralla ole jostakin perinpohjin kyllästynyt,
niin tulee hän nyt varmastikin, ajatteli hän toivorikkain mielin.
-- Ja silloin saan minä puhua hänelle tuosta Hilman asiasta sekä
tiedustella, tunteeko hän sitä Heino Kavanderia sekä minkälainen se
on miehiään.

Kelloon kurkistaessaan säpsähti hän, sillä se läheni jo kahdeksaa.
Kiiruusti heitti hän palttoon päälleen ja kietaisi liinan päähänsä.
Hän ei tahallaan ottanut hattua, sillä liina päässä tiesi hän Hilman
tuntematta pääsevänsä heitä mahdollisimman lähelle.

Ottaen Markukselle menevän kirjeen mukaansa ja sammutettuaan lampun
lähti hän matkaan pamppailevin sydämin, mutta täynnä äidillistä
velvollisuudentuntoa ja päättäväisyyttä.



11.


Kiivaasta kävelystä hengästyneenä saapui Olga vanhan kirkon puistoon.
Kun ilta oli kolea ja sateinen, olivat kaikki penkit tyhjinä ja
ainoastaan ristiin kulkevia käytäviä pitkin kiirehti jokunen
läpikulkija. Lyhtyjen valo tunki vaisuna ja autereisena kosteiden
puiden keskelle.

Olga jännitti silmiään nähdäkseen paremmin ja hän alkoi jo pelätä
myöhästyneensä. Mutta samassa keksi hän kirkon varjossa miehen ja
naisen, jotka hiljalleen ja lähekkäin painautuneina kävelivät lyhyttä
välimatkaa edestakaisin, suojaten itseään yhteisellä sateenvarjolla.
Lähemmäs tultuaan tunsi hän vartalon muodosta ja hatusta sisarensa,
vaikka hän ei voinut kasvoja nähdäkään.

Suojaten itseään sateenvarjolla istui Olga yhdelle niistä penkeistä,
joiden ohi rakastavaiset kulkivat. Mutta nähdessään, että mies
oli kietaissut kätensä hänen sisarensa vyötäisille, alkoi Olgassa
kuohua ja hän oli vähällä kavahtaa uudestaan jalkeille ja komentaa
sisarensa heti kotiin. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja päätti
odottaa, lähtisivätkö he heille päin, jolloin hän kulkisi perässä ja
miehelle näyttäytymättä ripittäisi Hilman vasta kahdenkesken kotona.
Sitä paitsi halutti hänen kuulla heidän keskusteluaan, päästäkseen
selville miehen aikomuksista.

-- Huh, kun täällä on kylmää ja kolkkoa! kuuli hän miehen sanovan,
samalla kun kumpikin pysähtyi kirkon puoleiseen päähän käytävää.

-- Niin on, vastasi siihen Hilma, -- mutta minun pitääkin lähteä jo
kotiin.

-- Nyt jo kotiin! huudahti mies. -- Ei niistä mitään! Vai raskisit
sinä tällaisena iltana jättää minut yksin! ja hän kietoi uudelleen
kätensä Hilman ympärille.

-- Mutta minä en uskalla viipyä kauemmin, kun sisko jäi yksin kotiin,
koetti Hilma väittää, vaikka Olgan mielestä hyvin vaisusti.

-- Nuorempi siskoko? kysyi mies.

-- Ei kun vanhempi, oikaisi Hilma.

-- No sittenhän ei hätää, kyllä hän siellä toimeen tulee. Mennään me
hetkeksi istumaan johonkin kahvilaan tai ravintolaan.

"Vai ravintolaan!" kertasi Olga itsekseen.

-- En minä ravintolaan uskalla lähteä, epäili Hilma.

-- Ja miksi et, ihmisiä vartenhan ne ovat.

-- Vaikka... mutta...

-- No mennään sitten tavalliseen kahvilaan... tai, kuule, mennään
minun asuntooni, me voimme saada sielläkin teetä.

-- Mutta en minä sittenkään taida uskaltaa lähteä, empi Hilma yhä. --
Mitä minä sitten osaan sanoa sisarelleni viipymisen syyksi?

-- Sano vaikka tavanneesi jonkun ystävättäresi ja sen kanssa hiukan
kävelleesi.

-- Voi, voi, kun te opetatte minua valehtelemaan! nauroi Hilma.

-- Elä sano te, vaan sinuttele niinkuin minäkin.

Tämän sanottuaan lähti mies liikkeelle ja enempää vastustelematta
seurasi Hilma hänen kynkässään. Mutta käytävien risteyksessä ehätti
heidät Olga, joka lujalla äänellä sanoi sisarelleen:

-- Hilma, nyt sinä lähdet kotiin!

Pari erkani äkkiä toisistaan. Punaiseksi lehahtaen, säikähtyneenä
ja osaamatta mitään sanoa tuijotti Hilma sisareensa. Mies tointui
kuitenkin varsin pian hämmästyksestään.

-- Taitaa olla sisar, toinen neiti Mustonen? virkkoi hän sekä
lisäsi Olgaa läheten: -- Saanko esittää itseni? Nimeni on Kavander,
ylioppilas.

Hän otti hatun päästään ja ojensi kätensä Olgalle, joka
vaistomaisesti pisti siihen omansa, virkkamatta kuitenkaan mitään.

-- Näytätte olevan hieman pahalla tuulella siitä, että tapasitte
minut yhdessä sisarenne kanssa, jatkoi Kavander. -- Mutta eihän siinä
toki pitäisi mitään pahaa olla. Me olemme sattumalta aikaisemmin
tulleet tuttaviksi ja niinikään sattumalta kohtasimme äsken toisemme.

-- Eipä niinkään sattumalta, kyllä minä tiedän, sanoi Olga tylyllä
äänellä.

-- Lähde nyt kotiin minun kanssani, lisäsi hän hieman säyseämmin
sisarelleen ja otti tätä kädestä.

-- Anteeksi, mutta kai sallitte minun saattaa, että saatte kulkea
juopuneilta rauhassa? ehdotti Kavander ja asettui kävelemään heidän
rinnalleen.

"Kylläpä on julkea!" ajatteli Olga vastaamatta mitään hänen
tarjoukseensa.

Hilma oli vihaisesti nykäissyt kätensä Olgan kädestä, mutta asteli
kuitenkin hänen rinnallaan, vaikka allapäin ja nähtävästi itkua
vastaan taistellen. Herra Kavander koetti aloittaa keskustelua
ensinnä ilman koleudesta ja sitten yhdestä ja toisesta muusta
aiheesta, mutta kun hän ei saanut Olgalta muuta vastausta kuin
korkeintaan lyhyen kyllä- tai ei-murahduksen, näki hänkin parhaaksi
vaieta kokonaan. Siten kävi hänen asemansa sangen noloksi, mutta
ilman muuta hän ei voinut takaisinkaan palata ja niin jatkettiin
matkaa kolmisin ja ääneti.

Kun oli tultu sisarusten asunnon portille nyökäytti Olga hiukan
päätään herra Kavanderille sekä sanoi lyhyen: -- Hyvästi! kääntyen
samassa portista sisälle. Mutta Hilma pysähtyi ja ojentaen kätensä
herra Kavanderille kuului sanovan jotakin.

-- Tule, Hilma! kiirehti Olga pihalta.

Hän oli ehtinyt jo huoneeseen sekä sytyttänyt lampun, kun Hilma tuli
sisälle. Päällysvaatteitaan riisumatta heittäytyi hän tuolille ja
huusi rajuun itkuun purskahtaen:

-- Kyllä sinä olet niin hävytön ja ilkeä ihminen, että... Tulla sillä
tavalla käyttäytymään sivistyneen herrasmiehen edessä! Jo minä sinuna
häpeisin silmät päästäni.

-- Ole nyt vaiti sinun sivistyneinesi! sanoi Olga ankarasti. --
En minä mitenkään olisi voinut uskoa sinua niin lapselliseksi ja
kevytmieliseksi, että noin vain antaudut kaikenlaisten roikaleiden
narrattavaksi.

-- Roikaleiden! huusi Hilma itkunsa seasta. -- Se ei ole mikään
roikale, vaan sivistynyt mies ja ylioppilas ja niin kohtelias ja
veljellinen...

-- Ko-ohtelias! venytti Olga. -- Sitä ne kylläkin osaavat olla,
mokomat tyttöjen pyydystäjät.

-- On se niin hyvä kuin sinunkin ylioppilaasi! tiuskasi tähän Hilma.

-- Minun ylioppilaani, mikä se on, en minä ainakaan sellaisesta
mitään tiedä, sanoi Olga.

-- Se sinun Kaarlelasi, jonka perään sinä itket ja huokailet,
pitkitti Hilma pahankurisesti.

-- Kuule, ole nyt nopeasti vaiti ja ala riisua päältäsi! komensi Olga
niin kiivaasti, että Hilma katsoi parhaaksi totella.

Kun hän yhä niiskuttaen vähenteli vaatteitaan, jatkoi Olga äänellä,
jonka mielenliikutus sai vapisemaan:

-- Jos sinä vähänkään perustat itsestäsi ja tulevaisuudestasi,
niin sinä tottelet minua ja katkaset kerrassaan seurustelusi sen
ylioppilaan kanssa. Etkö sinä jo hänen kasvoistaan ja kirjeistäänkin
huomaa, minkä laatuinen mies hän on?

-- Kirjeistään? tuli Hilmalta uhkaavasti.

-- Niin juuri! Hyi olkoon sellaista mesikielistä sukoilua!

-- Oletko sinä minun kirjeitänikin penkonut? kysyi Hilma valmiina
uuteen itkuun.

-- Mokomatkin kirjeet! Tuolla ne ovat uunissa palasina ja samoin
valokuva.

Tähän vastasi Hilma uudella itkun puuskalla. Hän oli tällä välin
riisuutunut ja heittäytyi nyt vuoteeseen, kaivautuen syvälle
peittoihin ja itkien tyynyä vasten.

Kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, jatkoi Olga ripitystään hiukan
säyseämmin:

-- Tuommoiset sanomalehti-ilmoitusten kautta tehdyt tuttavuudet ovat
aina kevytmielisiä. Niissä ei ole mitään oikeata rakkautta eivätkä ne
oikein pääty.

-- Miksei siinä saata olla oikeata rakkautta niinkuin muussakin!
nyyhkytti Hilma puolustukseksi.

-- Eikä ole! kielsi Olga tiukentaen jälleen ääntään. -- Se ei ole
muuta kuin -- kiimaa!

-- Uhuu! kuului sängystä ja Hilma veti peitteen päänsä yli tahtoen
suojella korviaan vanhemman sisaren kovilta sanoilta.

Olgaa halutti vielä ottaa selvää, kenen kanssa Hilma oli pannut
sellaisen ilmoituksen Työmieheen, mutta hän jätti kuitenkin tällä
kertaa sisarensa rauhaan. Puuhattuaan vielä hetkisen kaikenlaisissa
pienissä ilta-askareissa riisuutui hän itsekin ja paneutui levolle
sisarensa viereen.

Hilma tuntui olevan jo unessa, sillä välistä hengähti hän syvään
ja vavahdellen kuin lapset ankaran itkukohtauksen jäljeltä. Olgan
valtasi sääli sisartaan kohtaan ja äidillisellä hellyydellä korjasi
hän tämän peitettä, samalla kuin hänen sydämensä täytti huoli siitä,
miten hän saisi Hilman vastedes estetyksi tuon ylioppilaan kanssa
seurustelemasta. Sillä hän aavisti, ettei kaikki ollut vielä siihen
loppunut.

Uni pakeni hänen silmiään ja ajatukset ajoivat toisiaan. Kun hän
muisteli äskeistä kohtausta kirkkopuistossa, joutui hän vertaamaan
herra Kavanderia "omaan ylioppilaaseensa". Hänen täytyi myöntää, että
edellisellä oli paljon sujuvampi ja herrasmaisempi käytös, mutta
siitä huolimatta tuntui hänestä Markus rehellisessä kömpelyydessään
paljon jalommalta ja miellyttävämmältä. Lämpimästi läikähti hänen
rinnassaan, kun hän palautti mieleensä Markuksen avoimen ulkomuodon
ja ilmeikkäät silmät, joista hän toisinaan saattoi lähettää niin
hellän katseen, että se ihan värisytti.

"Mitähän hän mahtanee ajatella siitä minun kirjeestäni?" johtui
sitten hänen mieleensä. "Ei kai hän voine pitää sitä tungetteluna,
sillä olihan se vain yksinkertaista asiaa. Kunpa hän nyt tulisi pian,
tulisi jo huomenna!"

Kun hän viimeinkin puolenyön tienoissa vaipui kevyeen unenhorrokseen,
oli hän kuulevinaan kimeän naisäänen huutavan pitkään ja
läpitunkevasti. Huutoa jatkui lyhyin väliajoin ja se synnytti
unikuvia taisteluista ja tulipaloista. Äkkiä havahdutti hänet
kuitenkin hereille ovelta kuuluva kiivas koputus.

Hän kavahti istualleen vuoteessa. Seinän takaa kuului vihlovaa huutoa
ja samassa koputettiin uudestaan ovelle.

-- Hyvä Jumala, onko nyt tuli irti! hätääntyi Olga ja tyrkkäsi Hilmaa
kylkeen. -- Kuka siellä? huusi hän, kun ovelle jälleen koputettiin.

-- Tuominen tämä on, avatkaahan vähän, kuului eteisestä.

Se hiukan rauhoitti Olgaa. Saatuaan lampun palaamaan ja hiukan
vaatetta ympärilleen riensi hän avaamaan.

-- Meidän muijalle siellä taisi tulla synnytykset, ilmoitti Tuominen
hätääntyneesti, -- ja se alkoi heti niin rajusti, ettei sitä voi enää
kuljettaa synnytyslaitokselle. Minun täytyy juosta kätilöä hakemaan
ja minä pyytäisin neiti Mustosta olemaan niin hyvä ja tulemaan siksi
aikaa sen luokse, sillä eihän sitä voi yksinään jättää ja Virtanenkin
on missä lie omilla teillään. Ja noita toisia asukkaita minä en taas
viitsisi mennä pyytämään.

Olga lupasi tulla ja Tuominen riensi kaupungille. Pantuaan enemmän
vaatetta päälleen kiiruhti hän naapuriensa huoneeseen, jättäen Hilman
säikähtyneesti tuijotellen vuoteelle istumaan.

Tuomisen vaimo väänteli vuoteessa ja päästi aina väliin parahtavan
tuskanhuudon, samalla kuin kasvot eläimellisesti vääntyivät ja silmät
jäykkinä ja kauhistuneesti tuijottivat tyhjyyteen.

Hätääntyneenä ja itku kurkussa pysähtyi Olga vuoteen ääreen,
tietämättä mihin ryhtyä. Uuden poltekohtauksen sattuessa tarttui
Tuomisen vaimo hänen käteensä ja pusersi sitä niin rajusti, että
hänenkin täytyi kivusta huudahtaa. Kun tuskat vähäksi aikaa
hellittivät, napisi sairas katkonaisella ja voihkivalla äänellä sitä,
että naisten osalle yksistään oli pantu noin kova vaiva.

-- Voih! Voih! Vo-iiih! kaikui Tuomisen huoneesta läpi seinien yhä
lyhemmin väliajoin. Lopussa muuttui huuto aina järjettömyyteen
rajoittuvaksi kirkunaksi. Olga ei voinut sitä kestää, vaan
purskahti hillittömään itkuun ja antoi vaimon mielinmäärin pusertaa
käsivarttaan. Sydän tuskaa täynnä luki hän hetkiä, odottaen Tuomista
palaavaksi ja toivoen, että toisista huoneista sitä ennen jokukaan
ehättäisi apuun, sillä hän luuli vaimon kuolevan siihen paikkaan.

Kun Tuominen vihdoinkin palasi seurassaan kookas ja lihava nainen,
joka vuoteeseen silmätessään ei osoittanut mitään hätääntymisen
merkkejä, pujahti Olga ovesta ulos, kysymättä tarvittiinko häntä
vielä vai ei. Omaan vuoteeseensa päästyään kuoppasi hän itsensä
umpipäähän peitteisiin, mutta siitä huolimatta kuuli hän Tuomisen
puolelta tulevat vihlovat huudot ja näki ilmielävänä edessään
kuivahuulisen vääntyneen suun, selkosen selälleen jäykistyneet silmät
laajenneine terineen ja valkoiselle tyynylle hajonneen tukan.

-- Voi hyvä Jumala, kylläpä se on kauheaa! kuuli hän Hilman
nyyhkyttäen sanovan.

Hän kietoi kätensä Hilman ympärille ja puhkesi itsekin uudestaan
itkemään. Hän näki tällä kertaa oman luokkansa elämän entistä
harmaampana ja painavampana ja kuin apua hakien pakenivat hänen
ajatuksensa Markukseen, sillä ainoastaan hänen rinnallaan kykenisi
hän kohoamaan keveämpään ja valoisampaan elämään.



12.


Yrityksestään päästä Sandran luota omaan asuntoonsa olisi Markus
voinut huudahtaa: "Incidit in Scyllam, qui vult vitare Charybdin!",
jos hänellä sen apaattisen ja murjottavan mielialan sijasta, mihin
vajonneena hän vietti seuraavat päivät, olisi ollut hitunenkaan
huumoria, jonka valossa hän olisi vaellustaan tarkastellut.

Yöllisestä retkeilystään muisti hän ainoastaan unenomaisia
katkelmia. Kuljettuansa ties kuinka kauan käyrän viivan suunnassa
umpimähkään eteenpäin, tunsi hän rinnallaan jonkun tukevan toverin,
jonka käsipuolessa riippuen hän tarpoi pitkin autiota katua. Mistä
tuo avulias toveri oli siihen ilmestynyt ja mitä varten se häntä
oli ryhtynyt saattamaan, sitä hän ei tiennyt eikä liioin siitä
välittänytkään. Jossain kadunkulmassa muisteli hän itsensä ja
saattajansa välillä syntyneen erimielisyyttä matkan suunnasta.
Kinastelu ja siitä aiheutunut pieni rynnistely päättyi kuitenkin
siihen, että tuo järkähtämätön toveri piti päänsä ja saattoi Markusta
omalle suunnalleen...

Noustiin sitten ylös joitakin portaita, joissa Markus kompastui
ja olisi suistunut nenälleen, ellei saattaja olisi käsipuolesta
kiskonut häntä ylös. Sen jälkeen seisoi hän saattajineen jossakin
valaistussa huoneessa jonkun aition edessä. Häneltä kysyttiin jotakin
ja hän selitteli jotakin laajasti... Huoneessa kuului naurua ja joku
tyrkkäsi häntä hartioihin...

Seuraava muiston katkelma alkoi siitä, että joku raskas ovi hänen
takanaan paukahti kiinni. Edessään näki hän pienen umpiseinäisen
huoneen, jonka lattialle oli levitetty olkia. Niiden keskeltä pisti
näkyviin jalkoja ja päitä ja sieltä kuului vahva kuorsaus. Tätä
näyttämöä valaisi himmeästi ulkopuolella oleva lamppu, jonka valo
pääsi huoneeseen oviseinässä olevan, rautaristikolla varustetun aukon
kautta. Hämärästi tajusi Markus olinpaikkansa luonteen ja että hänen
vapautensa oli toistaiseksi rajoitettu näiden neljän seinän väliin.
Se herätti hänessä rajatonta kiukkua. Raivostuneena alkoi hän potkia
ovea, vaatien ulospääsyä sekä julistaen olevansa ylioppilas, jota
heillä ei ollut oikeus niin vain sulkea lukkojen taa.

Mutta hänen äänekkäät vaatimuksensa, joita oveen sattuneet potkut
ryskien säestivät, eivät ulkopuolelta saaneet mitään vastakaikua
osakseen. Niiden ainoana seurauksena oli se, että pehkujen keskeltä
alkoi kuulua karkeata mörinää, samalla kuin kädet ja jalat alkoivat
liikahdella, muodostuen kokonaisiksi, istualleen kömpiviksi ja
häirityn unensa takia äreiksi miehiksi.

Lähinnä ovea istui tavattoman vahvaraajainen ja paksupiirteinen mies,
näköjään teurastajanrenki, joka molemmin käsin kynsi oljenryönästä
kirjavaa tukkaansa muristen kiroillen.

-- Mitäs rähinää se toi herra p--le täällä pitää ja häiritsee
ihmisten yörauhaa! ärähti hän raa'alla äänellä, kuullessaan uuden
huonetoverinsa olevan ylioppilaan.

Sanojaan säesti hän Markusta kohti tähdätyllä potkulla. Vimmassaan ei
viimemainittu kuitenkaan arvannut takaapäin uhkaavaa vaaraa kyllin
suureksi, vaan pommitti edelleen ovea, niin että autiot käytävät
ulkopuolella kumahtelivat, huutaen samalla kiukkuisesti:

-- Millä oikeudella te suljette ihmisiä yhteen kaikenlaisten
hampuusien kanssa!

-- Luuleks snää s--na sitten olevas täss' parei kuin muutkaan ihmiset?
karjui teurastajanrenki hänen takanaan, heittäytyen pitkäkseen
oljille ja lähettäen raskailla saappaillaan kokonaisen potkuryöpyn
Markusta kohti.

Viimemainitun vapauspyrinnöt ja vastalauseet katkesivat kerrassaan,
hän keikahti pitkäkseen oljille, sai vielä ylimääräisiä tyrkkäyksiä
raivostuneen teurastajan nyrkeistä ja kyynärpäistä, kierien
toisten yövierasten ylitse seinän viereen. Mutta vimmastunut renki
jatkoi rajua potkimistaan umpimähkään, niin että pehkut pöllysivät
korkealle ja raudotettujen saapasten kolke permantoa ja kynnystä
vasten muistutti pilttuussaan teutaroivaa hevosta. Samalla ryöppysi
hänen kurkustaan kokonainen tulva ärjyviä sakarapäitä ja rivoja
haukkumasanoja kaikissa niissä äänilajeissa, joihin hänen korvansa
teurastuslaitoksessa olivat tottuneet.

Tämä särmikäs meteli sai osakseen hiukan enemmän huomiota kuin
Markuksen äskeiset vastalauseet, Ristikkoluukulle ilmestyi nimittäin
yövartijan rypyläiset kasvot pystynenineen ja epäluuloisine
silmineen. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ääneti
sisälle, mutta huomasi nähtävästikin oman asiaan sekaantumisensa
tarpeettomaksi, sillä hetken kuluttua poistui hän aukolta ja hänen
etääntyvät askeleensa kajahtelivat käytävässä.

Kauhu yhdessä itsesäilytysvaiston kanssa saivat Markuksen tyyten
vaikenemaan tuon luonnonvoimain riehuntaa muistuttavan metelöimisen
edessä. Vetäen kauluksen niin ylös korvilleen kuin sai makasi hän
hievahtamatta alallaan, toisella puolellaan kylmä kiviseinä, toisella
yksi tilapäisistä yötovereistaan, josta pöyhiintyneet oljet olivat
jättäneet näkyviin ainoastaan käsivarren ja osan toista jalkaa. --
Kylläpäs se ruoja meluaa! kuuli Markus tämän vieruskumppaninsa puoli
nukuksissa ärisevän.

Mutta potkut ja ärjyntä taukosivat ja pian alkoi teurastajanrenki
jällen kuorsata, niin että seinät tuntuivat sen voimasta tärisevän.
Samaan kuoroon liittivät toisetkin yövieraat oman röhinänsä,
vinkunansa ja piipityksensä. Markus vain ei nukkunut. Hänen
kiihtyneissä aivoissaan häilähteli kirjavia mielikuvia köyhälistön
nostattamisesta ja vallankumouksesta, joka lakaisee olemattomiin
tyrannillisen poliisivallan. Hän tunsi kärsineensä suunnatonta
vääryyttä ja hänen kielellään pyörivät jo valmiina voimalauseet,
joilla hän aamulla oli hyökkäävä poliisiherrain kimppuun. Illan
pitkään nautitut erilaiset juomat huumasivat häntä vielä siinä
määrin, ettei asian häpeällinen puoli häntä painostanut.

Käytävästä kuului askeleita ja ääniä. Läheisyydessä avattiin joku ovi
ja kohta taas suljettiin. Lankkuseinän takaa kuului olkien kahinaa,
minkä jälkeen sieltä kajahti laulu:

    Suutarin sälli on suuri herra
    ja rahoja paljon se ansaitsee.
    Mitäpä siitä, jos ryyppää se kerran
    ja likkoja hiukkasen halailee.

Kun tämä iloinen renkutus oli loppunut muutamiin säännöttömiin
lurituksiin, helähti jossain etäämpänä ja ikäänkuin ylempänä sointuva
naisääni laulamaan:

    Jos sinä heila minut heität
    yksin maailmalle,
    niin pois minä tahdon täältä kuolla
    ja nukkua nurmen alle.

Laulu päättyi nyyhkytykseen. Mutta äskeinen miesääni alkoi siihen
vastaukseksi laulaa hartaalla antaumuksella:

    Ellös sä kultani sentään sure,
    kerran se päivä loistaa,
    riemunpäivä se ruskottaa
    ja murhepilvet poistaa.

Vuorolaulua näiden kahden välillä jatkui edelleen ja sitä
kuunnellessaan vaipui Markus levottomaan uneen.

Tunnin tai parin kuluttua heräsi hän kuitenkin siihen, että
rautamäärlyinen ovi kolisten aukeni. Toiset yövieraat olivat jo
valveilla ja yksi heistä meni juuri yövartijan seurassa jonnekin.

Oli harmaan kalsea aamuhetki ja lamppu käytävässä oli jo sammutettu.
Kello mahtoi siis olla kuuden tai seitsemän vaiheilla.

Kyhnien ja päätään raappien istuivat useimmat oljilla ja ainoastaan
teurastajanrenki loikoi vielä selällään, haukotellen pitkään ja
äänekkäästi.

-- On se toi ruunu sentään poikaa, kun se toimittaa ihmiselle
tämmöisen frii yösijan, ilmaisi hän tyytyväisyytensä olotilaansa.

-- Luuletko täällä ilmaiseks yötä viettänees? huomautti siihen joku.
-- Kympin siitä saat maksaa ja hyvässä lykyssä enemmänkin, jos olet
konstaapelin kanssa rähjännyt.

-- Kyll mää sen tierän, mut mistäs ne multa ottaa, vastasi
teurastajanrenki. -- En mää ensi kertaa ole pappia kyydissä.

-- Jollet maksa, niin saat käydä tiilenpäitä lukemassa.

-- Eipä ole ennenkään käyty enkä aio nytkään mennä. Äskeinen mies
palasi takaisin ja ovi sulkeutui jälleen.

-- Kuulkastis faari! huusi teurastajanrenki yövartijalle, ei sunkas
teill' mahra olutta olla?

-- Vieläkö pitäisi olutta olla? sanoi yövartija ristikon taakse
pysähtyen.

-- No nythän se vasta paikallaan olis. Mutta jollei ole, niin antakas
sitt vähän vettä.

Hetken kuluttua ojensi vartija ristikon läpi suuren läkkikannun,
jonka kylki oli kirjavanaan ruostepilkkuja.

Juotuaan kyllikseen ja annettuaan kannun toisille sanoi renki
yövartijalle:

-- Kyll me ollaan jo tarpeeks nukuttu, niin että avatkaa vain ovi.
Tarttis täsä joutua töihin, mestari siellä ilmankin noituu.

-- Kyllä se avataan kun komisarius tulee, vastasi yövartija.

-- Milloinkas se sitten tulee?

-- Tuossa kahdeksan tienoissa.

-- No voi turkanen, mitä tässä nyt vielä komisariuksia tarvitaan!
Antakaa sitten yks paperossi, että saa ajan kulumaan.

-- Ei passaa, on kielletty! vastasi yövartija päätään pudistaen ja
saatuaan tyhjän vesikannun takaisin poistui hän aukolta.

-- Perhanan rähjää, kun on nuuka! noitui teurastajanrenki. -- Mutta
tuolla toisessa sellissä poltetaan varmastikin tupakkia.

Hän kömpi jalkeilleen ja väliseinässä olevien poikkipienojen avulla
alkoi kiivetä ylös, asettuen vatsalleen seinän päälle, joka ei
ylettynyt kattoon saakka.

-- Kuules, kaveri, mistäs sinä tupakkia sait? puhui hän alas seinän
toiselle puolen.

-- Kyll'hän sitä ai saa kun elää hissuksis, vastasi ääni toiselta
puolen.

-- Kattos sitä kränää, kun ei mulle antanut, vaikka niin korjasti
pyysin!

-- Mut mää sain heti kaks. Tosa on toinen naapureille!

-- Heppuli-hei! kiitti teurastajanrenki. -- Annas vielä tultakin.
Saatuaan tulen toisen paperossista alkoi hän kiivetä alas.

-- Voi jumaliste, kun se maistuu! ähki hän mielihyvästä ja veti
savuja silmät pakarallaan.

-- Elä hemmetissä kaikkia polta! ehättivät toiset hätäytyneinä.
Siemaistuaan vielä pitkän savun ja upotettuaan sen keuhkojensa
pohjaan ojensi teurastajanrenki rutistuneen ja hikeä tihkuvan
paperossin lähimmälle miehelle, heittäytyen itse huumautuneena
oljille selälleen.

-- Anna jo tännekin! hätäilivät jäljellä olevat sormet harillaan
paperossia kohti, joka intohimoisista imasuista käpristeli sinne
tänne, samalla kun se uhkaavasti pieneni.

Siten suusta suuhun kulkien joutui se ihan Markuksen vieressä
istuvalle miehelle. Vedettyään siitä kyliänsä ojensi tämä pari haikua
sisältävän jäännöksen toverillisesti Markukselle.

Tuntien polttavaa kiihotusaineen kaipuuta ja muutoin
välinpitämättömänä kaikelle tarttui Markus epäröimättä
paperossinpätkään ja imi sen saiturin tarkkuudella aina pumpuleihin
saakka. Väkevät pohjasavut saivat hänet uudestaan humaltumaan. Hän
tunsi olonsa keveämmäksi sekä samalla päässeensä ikäänkuin lähemmäs
yötovereitaan.

Nousten istualleen alkoi hän tarkastella näitä lähemmin. Vieressään
kököttävä mies näytti syrjästä katsoen tutulta ja kun se käänsi
päänsä häneen päin, tunsi Markus hänet Virtaseksi, seppä Tuomisen
asuin- ja työtoveriksi.

Se oli harmillinen kohtaus Markukselle. Virtanen näkyi myös tuntevan
hänet, mutta ei tuntunut olevan siitä tietävinään, vaan kysyi,
nähdessään Markuksen hierovan otsaansa:

-- Porottaakos päätä?

-- Kyllä hieman, vastasi Markus ja hänen sydämessään heräsi
toivonkipinä, että Virtanen ei ehkä ole häntä tuntenutkaan.

Lähempänä ovea näki Markus ihmeekseen istuvan oljissa vanhan ukonkin.
Se oli puettu kuluneisiin ja paikattuihin vaatteisiin ja näytti
olevan Helsingin tupakkaukkoja. Äreän ja tyytymättömän näköisenä
istui se polvet koukussa alallaan ja tuijotti eteensä. Kun eräs
nuori ja siististi puettu mies nousi seisaalleen ja ristikkoaukon
edessä alkoi huolellisesti poistaa vaatteitaan oljentörkyä, ärähti
ukko hänelle vihaisesti: -- Mitäs nuolet siinä, anna lakeijan
harjata vaatteesi. Tämä ylimyksellinen mielenpurkaus sai toiset
nauramaan, mutta ukko itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui
yhtä äkämystyneenä, liikutellen päässään ties mitä kuninkaallisia
mielikuvia, samalla kun oljenkorret saivat kaikessa rauhassa roikkua
hänen tukassaan ja parrassaan.

Taaempana käytävässä helähti yöllinen naisääni jälleen laulamaan ja
sen johdosta huomautti yksi miehistä:

-- Jopas siellä sirkkunenkin heräsi!

Mutta teurastajanrenkiin, joka yhä polvet koukussa loikoi selällään
pehkuissa, vaikutti naisäänen kuuleminen nähtävästi kovin
kiihottavasti, sillä yhtäkkiä päästi hän kurkuntäydeltä tulemaan
kirouksilla höystetyn, hermoja karmivan rivouden. Se teki kaikkiin
epämieluisan vaikutuksen ja naisääni herkesi heti laulamasta.

-- Mylvii kuin sonni siinä! murisi ukko äkäisesti ja kömpi
seisoalleen, sillä yövartija avasi juuri oven ja käski miehiä
perimään tavaroitaan.

Markus koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta juro ja synkkä
ilme hänen kasvoillaan ilmaisi kyllin, ettei hän kyennyt asemaansa
keveästi ottamaan. Pudistettuaan enintä oljentörkyä vaatteistaan
lähti hän viimeisenä kopista.

Kulkiessaan miesjoukon jatkona pitkin käytävää huomasi hän erään
ristikon takana nuoren naisen, jolla oli kauniit siniset silmät
ja poskilla selvät kyynelten jäljet. Se oli varmastikin sama
nainen, joka yöllä oli niin kauniisti laulanut. Hän oli nähtävästi
puhdistanut juuri vaatteitaan, sillä hänellä oli harja vielä
kädessään.

Kun Markus katsoi häneen kummastuneena, kysyi nainen osaaottavasti:

-- Kuinka tekin olette tänne joutunut? Hämillään mutisi Markus
jotakin epäselvää.

-- Voi kun teidän selässänne on roskia, antakaas kun minä harjaan,
jatkoi nainen.

Markus asettui selin aukon eteen ja nainen alkoi ristikon läpi
huolellisesti puhdistaa hänen takkiaan. Markuksen sydämen täytti
lämmin myötätunto tuota naisellista osatoveriaan kohtaan, joka
arvatenkin oli yöpynyt tänne ensi kertaa kuten hänkin ja jonka
naiselliset vaistot niin luonnollisesti ja välittömästi pulpahtivat
esille.

Hän oli aloittamaisillaan keskustelun huoltajansa kanssa, kun
yövartija käytävän päästä viittoi häntä joutumaan muiden mukaan.
Kiittäen nyökäytti hän siis päätään hyvästiksi tuolle kovan onnen
neitoselle, joka pää kallellaan jäi surumielin katsomaan hänen
jälkeensä.

Konstaapelien oleskeluhuoneeseen kerääntyi nyt eri kopeista sangen
kirjava seurakunta. Kirjoitettuaan kuittauksen suureen kirjaan sai
kukin takaisin ne tavarat, jotka hänen taskuistaan oli yön ajaksi
tyhjennetty.

Eräs tavattoman kookas mies, joka pölyisestä puvustaan päättäen oli
eilen kantanut jauhosäkkejä satamassa ja jonka suuripalkkaisten
housujen toinen lahje oli repeytynyt auki reidestä aina pohkeeseen
saakka, virkkoi veitsensä ja kukkaronsa saatuaan:

-- Piti minulla olla aapinenkin mukana, minnekähän se lienee joutunut?

Hartioitaan kyhnien sanoi hän tämän niin totisin kasvonilmein, että
tavaroita jakava konstaapeli ei näyttänyt tietävän, laskiko toinen
leikkiä, vai pitikö hänen todellakin ruveta etsimään kaivattua
aapista.

Tuolla halkihousuisella satamajättiläisellä oli iso mustelma toisen
silmän alla ja sen johdosta virkkoi eräs:

-- Onpa kaveri tainnut olla ottelussa, koska toinen akkuna on ollut
vaarassa mennä rikki.

-- Joo! myönsi jättiläinen ja alkoi rauhallisella perusteellisuudella
kynsiä toista kylkeään. -- Vaikka minä en ryypännyt kuin litran
verran tenttua, niin miten lie niin päähän kihahtanut, että jouduin
tappeluun kaverien kanssa.

Paitsi tupakka-ukkoa oli joukossa toinenkin vanhus. Se oli
kumaraselkäinen äijä, jolla oli pienet, tuuheakulmaiset silmät
ja jonka alasriippuvat viikset ja harmaa leukaparta olivat kuin
hyytyneet. Päällään hänellä oli liasta kiiltelevä kauhtana, jota
ainoastaan yksi nappi piti kiinni. Epäluuloisesti ympärilleen
tähyillen läheni hän Markusta ja hetken häntä silmiin tuijotettuaan
kysyi:

-- Onko tämä se herra, joka minua syyttää?

-- Ei, ei! kielsi Markus päätään pudistaen.

-- Tappelukaveriaankos vaari etsii? kysyi joku ja kaikki räjähtivät
nauramaan.

Mutta siitä piittaamatta jatkoi vaari etsintäänsä, tirkistellen
huolestuneena silmiin jokaista siistimmin puettua miestä.

Joukossa oli eräs, joka puvustaan ja käytöksestään päättäen oli
herrasmies ja hänen läsnäolonsa huojensi hiukan Markuksen painunutta
mieltä. Mutta herrasmies ei nähtävästikään ollut ensi kertaa pappia
kyydissä, sillä hän tuntui ottavan asian varsin huolettomasti. Samoin
tekivät muutkin Markusta ja noita kahta ukkoa lukuun ottamatta.
Kaikki laskettelivat sukkeluuksia ja naljailivat yönvietostaan
jälkipäivähuolettomuudella. Siten kuluivat heiltä hauskasti hetket
odoteltaessa komisariusta, jonka kanssa viimeinen selvittely oli
tapahtuva.



13.


Kello kävi yhdeksää, kun Markus tuli poliisikamarista ulos
kadulle. Aamu oli siis verrattain varhainen helsinkiläis-aamuksi.
Sanomalehtipojat huutelivat vielä päivän numeroita, kaduilla liikkui
etupäässä asioilleen rientävää porvariyleisöä, torilta palaavia
naisia ja myöhään nukkuneita katutyttöjä, jotka kuin päivänvaloa
häveten katse maahan luotuina kiiruhtivat kortteereihinsa. Hiukan
samalla tavoin oli Markuksenkin laita, sillä vaikka hänen ei
vielä tarvinnut pelätä tuttuja tapaavansa, teki häneen päiväsaika
toimissaan häärivine ihmisineen luotaan työntävän vaikutuksen.

Komisariusta odotellessaan oli hänen kolkostunutta mieltään hitusen
lämmittänyt muisto kaunisäänisestä ja kyynelposkisesta tytöstä, joka
ristikon läpi niin hellällä huolella oli siistinyt hänen nuttuaan.
Ulos tullessaan oli hän päättänyt poliisikamarin edustalla odottaa
tyttöä, sillä hän arvasi tämän pääsevän viimeisenä pois. Mutta
kadulle ehdittyään tuntui hänestä mahdottomalta jäädä ohikulkijain
huomion esineenä seisoskelemaan tuon laitoksen läheisyydessä.

Oikopäätä lähti hän siis harppailemaan asuntoaan kohti. Hän heitteli
epäluuloisia silmäyksiä vastaantuleviin ja synkistyi synkistymistään,
sillä kaikki näyttivät tänään katsovan häneen merkitsevämmin. Lopulta
vetäytyi hän kokonaan kuoreensa ja kulki kyräten tietänsä etukumarana
ja kiirehtivin askelin.

Tultuaan asuntoonsa, josta hän koko yön ajan oli ollut poissa, sai
hän ympärilleen silmäillessään omituisen ja vierastavan tunteen,
aivankuin hän olisi saapunut paikkaan, joka on hyvin pitkiä aikoja
ollut asumatonna. Hän seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa,
kasvoillaan tympeä ilme, kunnes alkoi hitaasti kiskoa palttoota
päältään. Sen jälkeen kurkisti hän arastellen peiliin, sillä kadulla
oli häntä koko ajan vaivannut tunne kuin olisi hänen kasvoissaan
mustelmia sekä lisäksi vahva likakerros. Mitään erikoisempaa ei hän
niissä kuitenkaan huomannut, silmät ainoastaan hieman verestivät. Se
jonkun verran rauhoitti häntä. Likaisuuden tunne vaivasi kuitenkin
edelleen ja häntä halutti perinpohjin peseytyä sekä harjata
vaatteensa. Mutta pesukaappia lähestyessään sai jokin askeettinen
päähänpisto hänet kuitenkin yhtäkkiä peräytymään aikeestaan ikäänkuin
hän ulkonaisen olemuksensa olisi puhdistamatonna tuntenut olevansa
paremmassa sopusoinnussa sisällisen ihmisensä kanssa.

Sohvaa lähestyessään huomasi hän pöydällä kirjeen. Olgalta! välähti
hänen mieleensä kohta, kun hän oli osoitetta silmännyt.

Hän oli repäisemäisillään kirjeen auki, kun hänen mieleensä juolahti
Virtanen. Säikähtyneenä viskasi hän kirjeen takaisin pöydälle,
heittäytyi raskaasti ähkäisten sohvalle ja veti viltin korviinsa
aivankuin joltakin piiloutuakseen. Pian huomasi hän kuitenkin, että
Olgan oli täytynyt kirjoittaa tuo kirje jo eilisiltana, joten hän ei
mitenkään ollut voinut kuulla hänen yönvietostaan. Siitä huolimatta
ei hän kajonnut kirjeeseen, vaan virui liikkumatonna piilossaan.

Eilen oli hän lojunut tällä samalla paikalla synkkänä ja itseään
repelöivänä. Tänään tunsi hän tilansa vielä sitäkin pahemmaksi, kun
sisäisen lamaannuksen lisäksi oli tullut ulkonainen häpeä. Sillä
tavallisuuden mukaan suurenteli hänen mielikuvituksensa vierailun
poliisiasemalla aivan suunnattomiin. Hän piti itseään suorastaan
rikollisena eikä jaksanut tällä haavaa käsittää, kuinka hänen
Helsinkiin lähtiessä viitottu uransa saattoi enää lainkaan jatkua.

Kaiken tämän ohella jäyti hänen mieltään entistä selvempi tietoisuus
kansansa valtiollisesta alennustilasta. Sen aiheuttivat erinäiset
poliisiasemalla mieleen jääneet huomiot. Konstaapeleista puhuivat
useimmat keskenään venäjää ja vironmurteista suomea. Ne olivat
raakoja ja kiroilevia miehiä ja kaikkialla siellä pisti nenään
vahva tökötinhaju. Komisarius, jonka eteen hänet oli ensimmäisenä
kutsuttu, oli pitkäkasvuinen ja parraton mies kellertävin ihoin ja
tummin silmänalustoin. Sen tukka oli pomadalla voideltu kiiltäväksi
ja hänestä levisi venäläiseen tapaan ellottavan sakea hajuvesien
tuoksu. Heittäen Markukseen kylmän ja vihaisen katseen oli hän
lausunut jotakin venäjäksi. Kun Markus oli ollut vaiti, oli hän
toistanut sanansa huonolla ruotsinkielellä. Siihen oli Markus
jurosti huomauttanut, että hänen äidinkielensä oli suomi, jolloin
ylikonstaapeli oli ryhtynyt tulkitsemaan. Häntä oli syytetty siitä,
että hän oli ollut kadulla juovuksissa ja sanonut konstaapelia
ryssäpiruksi.

-- Siitä lähetetään raportti yliopiston rehtorille! oli komisarius
lopettanut oikeudenkäyntinsä ja heittänyt poistuvan Markuksen jälkeen
ilkeän silmäyksen.

Markus oli aikonut valittaa siitä, että hänet ylioppilaana oli
pidätetty koko yöksi poliisiasemalle ja lisäksi suljettu samaan
putkaan sellaisen raakalaisen kanssa, joka olisi saattanut häneltä
vaikka hengen nitistää. Mutta komisariuksen olemus oli saanut sanat
tyrehtymään hänen huulilleen ja hän oli tuntenut huojennusta,
päästessään mitä pikimmin ulos sieltä äitelän hajuveden, tökötin ja
venäjänkielen täyttämästä ilmapiiristä.

Päivän hetket kuluivat suunnattoman hitaasti ja Markuksen ajatukset
kiersivät samaa ahdasta kehää. Hän ei saanut niitä temmatuksi irti
kuluneen vuorokauden pimeistä muistoista. Ja jos hän koettikin
siirtää ajatuksiaan muihin asioihin, pakenivat ne sieltä heti
kammoksuen takaisin. Yhtäältä uhkasi poliisikamarista rehtorille
menevä raportti ja toisaalla näki hän Virtasen kertomassa Tuomiselle
ja Olgalle, kuinka hän poliisiputkan pahnoilla oli tavannut sen
ylioppilas Kaarlelan. Kuvittelu muuttui lopulta niin eläväksi, että
hän saattoi nähdä Olgan kuulemansa johdosta syvästi punastuvan sekä
kuulla Tuomisen vaimon huudahtavan: -- Semmoinenko sekin on!

Uh! Häntä ihan karsivat vilunväreet ja kädellään huitaisten kuin
jotakin luotaan karkottaen käänsi hän kylkeään. Kirje oli yhä
koskematonna pöydällä ja se palautti aina uudelleen mieleen Olgan
ja sitten Virtasen kertomassa huomioitaan. Hän soimasi nyt itseään
siitä, ettei hän sittenkin ollut saanut lähenneeksi Virtasta sekä
pyytäneeksi häntä vaikenemaan asiasta.

Hän ei liikahtanut koko päivänä sijaltaan, vaan makasi vilttiin
kääriytyneenä kuin karhu pesässään. Tupakka ei enää maistunut ja
häntä alkoi vaivata kipeä nälkä, mutta tavalliseen ruokapaikkaan meno
tuntui aivan mahdottomalta. Ei hän myöskään saanut lähteneeksi ulos,
hankkiakseen kotiin jotakin syötävää. Väliin otti hän käteensä jonkun
kirjan, mutta saamatta siitä mitään irti viskasi sen jälleen pöydälle.

Merkillistä, ettei Jussikaan tullut hänen luokseen, jotta olisi
saanut juttelulla viihdyttää itseään. Minne lienee sekin huvennut
uusille rymyretkille!

Vihdoinkin läheni ilta ja sen mukana alkoi eteisestä jälleen kuulua
pikku tytön alakuloinen nukkelaulu. Markus kuunteli sitä hetkisen
silmät ummessa, mutta se vaikutti häneen tällä kertaa suorastaan
tuskallisesti. Se synnytti tunteen kuin olisi hän paikalleen
sidottuna maannut äärettömän pitkän ajan ja kuullut korvissaan tuon
saman säveleen sekä saisi sitä eteenpäin kuunnella loppumattomiin.
Tuskastuneena heitti hän viltin päältään ja kavahti istualleen.
Samassa kuuli hän ovikellon eteisessä kilahtavan -- ensimmäistä
kertaa koko tänä pitkänä päivänä. Hän kuuli avattavan ovea sekä
mainittavan nimeään. Kyypparin vaimo kurkisti hänen huoneeseensa ja
sanoi sitten jollekin ulkopuolella: -- Kyllä hän on kotona, herra
on hyvä ja käy sisään. Jännittyneenä jäi Markus tähystämään ovelle.
Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kynnykselle ilmestyi Veli
Forsberg, sillä hän oli tulijaa kuvitellut yliopiston rehtorin
lähetiksi tai joksikin vielä pahemmaksi.

Veli pysähtyi ovelle ja tähysti pimenevään huoneeseen.

-- Terve! Käy vaan peremmäs! kehotti Markus, kohoten vihdoinkin
sohvalta ja käyden häntä vastaan.

-- Terve! Oletko sinä ollut sairaana? ja Veljen äänessä oli
osaaottava sävy.

-- No, en ihan juuri sairaana, vaikkei tosin paljon muutenkaan,
vastasi Markus, jonka mieli oli ehtinyt jo hiukan lämmetä parhaan
toverinsa tulosta sekä hänen osaaottavasta käytöksestään.

-- Minä kävin sinua eilen illallakin tapaamassa, mutta sinä et ollut
kotona, ilmoitti Veli.

Tämä sulatti yhä enemmän Markuksen mieltä, sillä hän arvasi Veljen
tahtovan hyvittää sitä, että hän eilen oli pahottanut hänen mieltään.

-- Minä olin hiukan ulkona, vastasi hän ja heitti toveriinsa
epäluuloisen silmäyksen.

Veljellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan Markuksen retkistä.
Pienellä mustasukkaisuudella tiedusteli hän, kenen kanssa Markus oli
ollut matkassa.

-- Jussi Paavolaisen kanssa, ilmoitti Markus. -- Se oli eilen
saapunut kaupunkiin ja tuli illalla minua tapaamaan. Menimme yhdessä
ulos ja päädyimme lopuksi erääseen poksiin, jossa minua kohtasi
tavaton yllätys.

Veli tuli uteliaaksi ja pyysi Markusta kertomaan lähemmin
seikkailustaan ja Markus alkoi kuvata Sandraa sekä tämän luona
sattuneita kohtauksia. Hän innostui ja lämpeni omasta kuvauksestaan
ja esitti asiat yhä värikkäämmin. Viime yön kokemukset ihan
kumpusivat hänestä esiin.

-- Elä nyt! huudahti Veli tavantakaa, täynnä korkeimmilleen
jännittynyttä mielenkiintoa.

-- Mennäänpä yhdessä sinne! innostui Veli yhtäkkiä, kun Markus oli
lopettanut kuvauksensa.

-- Tuskinpa sinne viitsii, esteli Markus, sillä hän oli tottunut
Veljeä pitämään kuin hauraana korukaluna, jota ei mitenkään sopinut
viedä sellaisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiesi hän myös, että jos
Veli mielikuvituksessaan saattoikin innostua johonkin seikkailuun,
vetäytyi hän kuitenkin avutonna kuoreensa, kohta kun tuli
kosketuksiin alastoman todellisuuden kanssa.

Mutta Markus oli vasta kertonut puolet viime yön vaiheista. Joitakin
hetkiä sitten olisi hänestä tuntunut tuiki mahdottomalta paljastaa
muille yön loppuvaiheita, kaikista vähimmin hienorakenteiselle
Veljelle. Mutta nyt hänen mielialansa oli ehtinyt lämmitä, hän oli
jossakin määrin etääntynyt kokemuksistaan ja alkoi jo nähdä ne
keveämmässä valossa. Samalla tunsi hän pakottavaa tarvetta kertoa
niistäkin Veljelle ja siten ikäänkuin ripittää itsensä parhaalle
toverilleen sekä keventää mieltään.

-- Sieltä Sandran luota palatessani jouduin minä vielä poliisin
kanssa tekemisiin, sanoi hän hetken mietittyään arastellen.

-- Niinkö! huudahti Veli, jonka mielenkiinto virisi uudelleen.

-- No, kuinka se päättyi?

-- Siten, että minä jouduin poliisiasemalle yöksi, jatkoi Markus
rohkaistuneena, äänessään kuitenkin vielä tunnusteleva sävy.

-- Elä nyt! Kylläpä sinulla on ollutkin kirjavat seikkailut! innostui
Veli. -- Minkälaista siellä oikein oli, kerrohan.

Markusta ei tarvinnut toistamiseen kehottaa. Hän tyhjensi nyt itsensä
kokonaan, kuvaten poliisikamariretkensä kaikkia yksityisseikkoja
myöten, viivähtäen erikoisella lämmöllä laulavassa neitosessa, joka
ristikon läpi oli harjannut hänen takkiaan. Veljen katseesta luki hän
pelkkää myötätuntoa. Siinä ei näkynyt paheksumisen jälkiäkään, vaan
hän kuunteli suurimmalla mielenkiinnolla kuin jotakin romaania.

Kun Markus oli vihdoinkin lopettanut, puhkesi hän sanomaan: --
Sinähän olet sitten viime näkemämme elänyt läpi kokonaisen odysseian.

-- Mutta onnistumatta Odysseuksen tavoin välttää Skyllaa, lisäsi
Markus, joka tunsi saattavansa ottaa asian jo joltisenkin keveästi.

-- Mutta kyllä sinä oletkin mainio, kun menet suoraan konstaapelia
tituleeraamaan sillä tavalla, lausui Veli ja nauroi sydämensä
pohjasta.

-- Sitä minä en ollenkaan muista, koetti Markus puolusteleida,
hämillään nauraen toisen mukana.

Hänen silmänsä kostuivat tuon tuostakin, sillä hän tunsi mielensä nyt
kokonaan keventyneeksi. Viime öisten kokemusten rumat puolet olivat
yhtäkkiä hävinneet näkyvistä, hän saattoi jo nauraa itselleen ja
seikkailuilleen sekä katsoa niitä kokonaan humoristisessa valossa.
Hänen oli kevyt ja hyvä olla kuin sen, joka juuri on päässyt pahasta
painajaisesta. Samalla tunsi hän suoniinsa virtaavan uutta rohkeutta
ja toimitarmoa kuin jostakin syvyyden kaivosta.

"Näin minä taas yhtäkkiä ja odottamatta huljahdin aallon harjalle",
ajatteli hän sydän täynnä lämmintä kiitollisuutta Veljeä kohtaan,
joka tulollaan oli vapauttanut hänet painajaisestaan.

Huoneessa oli jo lähes täysipimeä ja Markus ryhtyi sytyttämään
lamppua.

-- Mutta mitäs hittoa tämä on! huudahti hän harmistuneena, sillä
pöydältä oli hävinnyt entinen lamppu ja sijalle oli ilmestynyt
seinään kiinnitettävä kuvuton käytävän lamppu.

Veli nauroi sydämestään, kun Markus oli sytyttänyt lampun. Se näytti
tosiaankin naurettavalta siinä sohvapöydällä ja levitti kovin
niukasti valoa huoneeseen.

-- Lähempi tutustumiseni isäntäväkeeni näyttää käyvän minulle
kalliiksi, lausui Markus. -- Tämä olisi saanut jo riittää, ja
hän osoitti Veljelle säkkikankaisia oviverhoja, hellauunia sekä
sohvapöydän valurautaisia jalkoja.

-- Kyllä sinun oikeastaan olisi muutettava asuntoa, virkkoi nyt Veli
vakavaksi muuttuen. -- Lähin ympäristöhän merkitsee niin paljon,
varsinkin henkisen työn tekijälle. Tällaisessa poksissahan sinä
väkisinkin lamaannut.

-- Muun olisi vielä voinut sietää, mutta tuo lamppu! päivitteli
Markus. -- Ja toiseksi lämmin. Pelkään, että täällä ilmain kylmettyä
ei kykene muuhun kuin viltti ympärillä sohvan nurkassa värjöttämään.

-- Muuta, veikkonen, pois, muuta jo huomispäivänä, hoputti Veli.

-- Mutta käyneeköhän se laatuun? epäili Markus. -- Voivat vaatia
vuokran koko lukukaudelta.

-- Millä oikeudella ne sitä voisivat vaatia ja jos nurisevat, niin
voithan nakata niille kympin hyvittäjäisiksi, neuvoi Veli.

-- Tosiaankin, innostui nyt Markus. -- Minäpä panenkin sen heti
huomispäivänä toimeksi. Mutta nyt minun täytyy ennen kaikkea saada
ruokaa, sillä minä en ole koko päivänä maistanut yhtä suupalaa.

-- Mitä, etkö ole syönyt koko päivänä! ällistyi Veli. -- Lähdetään
nyt sitten heti syömään yhdessä illallista.

He hankkiusivat lähtemään, mutta aikoessaan sammuttaa lampun, osui
Markuksen katse Olgan kirjeeseen. Hän repäisi sen auki ja luki
nopeasti läpi.

-- Joudu jo, muutenhan sinä menehdyt siihen paikkaan! kiirehti Veli
ovelta.

-- Odotahan vielä pari silmänräpäystä, pyysi Markus, istahti palttoo
päällä pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

"Neiti Olga Mustonen. Valitettavasti en nyt muutamaan päivään voi
tulla Teitä tervehtimään ja kirjoja tuomaan, sillä minun on vähäisen
sairauden takia pysyttävä huoneessani. Mutta ettekö Te sen sijaan
voisi esim. huomenillalla -- tai mihin aikaan päivästä hyvänsä --
tulla minun luokseni. Olisitte sangen tervetullut. Sydämellisin
terveisin Markus Kaarlela."

Luettuaan Olgan kirjeen, oli Markuksen mieleen välähtänyt lähteä
heti illallisen syötyään Olgan luo. Mutta sitten muisti hän Virtasen
ja hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata tätä tai Tuomisia.
Sitä mahdollisuutta välttääkseen turvautui hän tähän pieneen
viekkauteen ja hätävalheeseen. Olgan kohtaamista ei hän nyt enää
tuntenut pelkäävänsä, vaikka Virtanen olisi tälle kertonutkin hänen
seikkailuistaan.

Ottaen kirjeen mukaansa postilaatikkoon pantavaksi sammutti hän
lampun ja kiiruhti Veljen jälkeen.



14.


Virkeänä ja levänneenä heräsi Markus seuraavana aamuna hyvissä ajoin.
Juuri kun hän päättäväisesti haukotteli unentähteitä itsestään,
ryhtyäkseen illalla suunnittelemaansa päivän ohjelmaa toteuttamaan,
soi ovikello ja kohta sen jälkeen koputettiin hänen ovelleen.

-- Sisään! huusi Markus reippaasti, kohentaen peitettään ja päättäen
katsoa vaikka itse kuolemaa silmiin.

Sisään työntyi vanha, ystävällisen näköinen ukko, kainalossaan
salkku. Tämä viimemainittu esine sai Markuksen säpsähtämään, mutta
kohta tajusi hän kuitenkin mistä oli kysymys. Ukko otti salkustaan
ison paperiarkin, jossa oli lyhyt kutsumus Markukselle saapua sinä
päivänä tasan kello kaksitoista yliopiston rehtorin kansliaan. Alla
oli rehtorin nimi.

Kun Markus oli merkinnyt paperiin, että hän on nähnyt sen, poistui
ukko ja muistutti vielä mennessään Markusta saapumaan kansliaan
määrätyllä ajalla.

Niin välinpitämättömältä kannalta kuin Markus koetti asian
ottaakin, tunsi hän salaisen huolen kuitenkin hiipivän sydämeensä.
Loikoen vielä vuoteessa koetti hän kuvitella, kuinka kaikki
tulisi tapahtumaan. Se ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen
huolestuneisuuttaan, sillä yliopisto ja varsinkin yliopiston
kanslia vihreäverkaisine pöytineen ja juronnäköisine, äänettömine
virkamiehineen oli hänestä kovin juhlallinen paikka. Ja siellä piti
hänen sitten tehdä selvää rumasta poliisijutusta rehtorille, jota hän
oli tottunut pitämään hienosti sivistyneen miehen perikuvana. Uh!

Mutta hänen elämänintonsa oli sitten eilisillan liian suuri, että hän
tästä seikasta olisi voinut lamaan painua.

-- Onnettomuutta vastaan pitää käydä rautarinnoin! toisti hän Fredrik
Suuren sanat, jotka kouluaikana olivat historian oppikirjasta jääneet
hänen mieleensä ja joita hän tällaisissa tapauksissa aina käytti.

Noilla sanoilla itseään sonnustettuaan kavahti hän vuoteesta,
peseytyi ja pukeutui kiiruusti sekä kävi päättäväisyydellä käsiksi
päivän ohjelmaan.

Ensiksi meni hän isäntäväkensä puheille ja ilmoitti halunsa muuttaa.
Viinurin väki tuli tästä tiedonannosta huomattavasti pahoilleen,
mutta kun Markus lupasi hyvitykseksi maksaa heille lähtiessään puolen
kuukauden vuokran eteenpäin, tulivat he tyytyväisiksi eivätkä panneet
mitään esteitä hänen aikomuksilleen. Asia oli siis sitä myöten selvä
ja iloisena tästä päivän ensi menestyksestä lähti hän etsimään uutta
asuntoa.

Hän löysi sen heti ensi yrityksellä Rauhankadulta, Säätytaloa
vastapäätä. Siellä asui isonlaisessa huoneustossa kolme iäkkäämpää
neitiä, jotka puhuivat surkean huonosti suomea. Niistä toinen, joka
vasemmalla silmällään katsoi pahasti kieroon, lähti Markukselle
näyttämään huonetta. Se oli pitkän, kapean ja pimeän käytävän päässä,
jonka pari suurta vaatekaappia teki vieläkin kapeammaksi. "Oikea
luostarin käytävä", ajatteli Markus, mutta se tuntui hänestä hyvin
soveltuvan tieksi lukumiehen kammioon. Itse huone oli täydellisesti
eristetty, rauhallinen ja valoisa. Huonekalut olivat vaatimattomat
ja jonkun verran kuluneet, mutta niillä oli kuitenkin sivistyksen
leima, sillä ne oli koottu vakiintuneen herrasperheen kalustosta. Kun
vuokrakin oli sangen kohtuullinen, teki Markus nopean päätöksen ja
ilmoitti ottavansa huoneen.

Sillä välin oli tultu takaisin varsinaiseen eteiseen ja Markuksen
odottaessa vastausta, saisiko hän ja milloin muuttaa huoneeseen,
vaihtoivat sisarukset keskenään muutaman sanan hiljaa ruotsiksi. Sen
jälkeen kiinnitti kierosilmäinen neiti katseensa Markukseen ja kysyi:

-- Oleko te suometariaani?

Markus ällistyi tällaista kysymystä, mutta päätti sitten ottaa asian
leikin kannalta ja kysyi vuorostaan hymyillen:

-- Mutta mitäs se asiaan vaikuttaa, mitä puoluetta minä olen?

-- Jaa, se vaikuttaa! huudahtivat molemmat neidit yhteen ääneen. --
Me ei tahdo suometariaani huoneesemme. Ne ovat sellaisia... ja Markus
sai kuulla kokonaisen luettelon mitä pimeimpiä mainesanoja.

Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö sisarukset puhuneet mitä
vilpittömintä vakaumuksen kieltä. Sen näki heidän katseestaan ja
kuuli heidän äänestään. Niin hämmästyneeksi kuin Markus tunsikin
itsensä, saadessaan taas uuden todistuksen siitä, kuinka syvälle
puolue-ennakkoluulot olivat ihmisiin syöpyneet, halutti hänen
kuitenkin vielä hieman leikitellä sisarusten kanssa.

-- No niin, minä en kylläkään kuulu suomettarelaiseen puolueeseen,
sanoi hän, -- mutta minulla on suomettarelaisia tovereita. Saisivatko
he käydä täällä minun luonani?

Sisarukset joutuivat hämilleen ja toinen heistä mutisi:

-- No jaa, tietysti.

He eivät kuitenkaan sanoneet uskaltavansa päättää huoneen
vuokraamisesta, ennenkuin heidän vanhin sisarensa palaa virastosta.
Sen tähden pyysivät he Markusta tulemaan uudestaan illalla.

"Haluavat varmaan neuvotella siitä, sopiiko heidän antaa huonettaan
suomalaiselle", ajatteli Markus ja häntä halutti jo jättää
kaikkityyni siihen. Mutta samassa saapui vanhin sisar, oven
täyteineen, lihava ja vahvasti hajuvesillä priiskotettu neiti.

-- Va' sku' de' gälla? kysyi hän nähdessään eteisessä vieraan
mieshenkilön.

Nuoremmat sisaret riensivät selittämään hänelle asian. Kuultuaan,
että Markus on ylioppilas, ei hän asettanut mitään lisäehtoja ja asia
oli pian päätetty. Ensi viikon alusta ilmoitti Markus muuttavansa
uuteen asuntoonsa.

"Nyt on siitäkin huolesta päästy", ajatteli hän tyytyväisenä,
laskeutuessaan kadulle. "Mutta pahin päivän velvollisuuksista on
vielä edessäpäin."

Käytyään aamiaisella käveli hän edestakaisin Aleksanterilla ja sitä
mukaa kuin kellonviisari läheni kahtatoista, lisääntyi puristus hänen
sydämessään. Jos hänellä eilen tai toissapäivänä olisi ollut tämä
sama velvollisuus, niin asia olisi näyttänyt hänestä niin synkältä,
että hän luultavastikaan ei olisi saanut menneeksi yliopiston
kansliaan, vaan piiloutumisella pilannut kokonaan asiansa. Kaikki
ne laiminlyönnin synnit, joita hän elämässään oli tehnyt, olivat
sattuneet tuollaisina sisäisen lamaantumisen aikoina. Mutta nyt oli
hänen joustavuutensa ja elämäntarmonsa siksi suuri, ettei mikään
olisi voinut pidättää häntä menemästä rehtorin puheille.

Kun hän kolmannen kerran pysähtyi senaatintorin kulmalle, osoitti
Nikolainkirkon kello viittä vaille kaksitoista. Hän veti syvään
henkeään ja lähti päättävästi nousemaan yliopiston portaita, tuntien
kuinka sydämensä alkoi askel askeleelta yhä kovemmin lyödä. Kaikista
vastaan ponnistuksista huolimatta kohosi hänen hermostuneisuutensa
toiseen kerrokseen kiivetessä siihen määrään, että hän melkein
saattoi nähdä kahtena vastaan tulevat henkilöt. Hän ei kuitenkaan
pysähtynyt kertaakaan epäröimään, vaan hokien ajatuksissaan: -- Ja
Napoleon tempasi lipun käteensä ja kuulien vinkuessa ympärillään
marssi suoraan sillalle, kulki hän päämääräänsä kohti. Kanslian oven
takana veti hän vielä kerran syvään henkeään ja astui sisälle.

Rehtoria ei näkynyt tavallisella paikallaan pitkän kansliapöydän
päässä ja muut saapuvilla olevat virkamiehet kirjoittivat
päätään työstä nostamatta. Markus pysähtyi oven läheisyyteen
odottamaan. Takanaan, vielä lähempänä ovea, huomasi hän kaksi
nuorta ylioppilasta, jotka olivat siinä seisseet hänen tullessaan.
Ne olivat nähtävästi samantapaisella asialla kuin hänkin, sillä
kummankin kasvoista näki selvästi, että he olivat äärimmilleen
hermostuneet. Tämä huomio rauhoitti Markusta suuresti, jopa koetti
hän huolettomalla asennolla ja muilla eleillä näytellä levollista ja
arkailematonta miestä noille poloisille.

Hetken kuluttua astui rehtori jostakin sivuhuoneesta kansliaan. Kolme
ylioppilasta ovensuussa kumarsi syvään, mihin hän vastasi sirolla ja
kohteliaalla tavallaan. Istuttuaan paikalleen viittasi hän Markuksen
luokseen.

-- Herra Kaarlela kai? kysyi hän, ennenkuin Markus oli ehtinyt
nimeään mainita. -- Hm, taisi olla kysymys jostain poliisiraportista,
ja hän avasi lähellä olevan suuren seinäkaapin.

Eräällä hyllyllä oli paksu pinkka papereita ja niiden
joukosta valitsi hän yhden. "Jos nuo kaikki ovat samanlaisia
poliisiraportteja, niin enpä totisesti ole yksinäni tässä
kadotuksessa", ajatteli Markus, tuntien suurta huojennusta.

Rehtori luki puoliääneen hymisten raportin, joka oli kirjoitettu
ruotsiksi. Suomeksi olivat siinä kuitenkin nuo tuhoisat sanat, jotka
Markuksen kerrottiin eräälle konstaapelille lausuneen. Raportti teki
koomillisen vaikutuksen ja sivuuttaessaan nuo suomalaiset sanat näki
Markus rehtorin kasvoilla vilahtavan hyväntuulisen hymyn, jonka hän
kuitenkin nopeasti kätki partaansa.

-- Kuinka tämä asia nyt oikeastaan on? kysyi rehtori ja Markus kertoi
olleensa juovuksissa sekä joutuneensa poliisin kanssa tekemisiin,
mutta noita sanoja ei hän sanonut muistavansa.

-- Onko teillä tapana hyvinkin ahkerasti istuskella ravintoloissa?
kysyi rehtori tämän jälkeen.

-- Kyllä minä niissä toisinaan käyn, mutta ei se minulla tapana ole,
vastasi Markus.

-- Koettakaa nyt vasta välttää tällaista, se on ikävätä sekä
yliopistolle että teille itsellenne.

Tämän sanottuaan nyökäytti rehtori päätään hyvästiksi. Markus kumarsi
parhaan taitonsa mukaan ja riensi kuin vietereillä matkaansa,
heittäen ohi mennessään säälivän katseen niihin kahteen poloiseen
ovensuussa, josta toinen sai juuri viittauksen astua vuorostaan
rehtorin eteen.

Ulos tultuaan tunsi Markus mielialansa niin keveäksi ja valoisaksi,
että hän olisi halunnut syleillä koko maailmaa. Ja merkillistä,
kuinka valoisalta ja ystävälliseltä nyt näytti myös koko ulkomaailma.
Sen sijaan että toissapäivänä olivat kaikki ihmiset näyttäneet
synkiltä ja vihaisilta, kohtasi hän nyt kadulla pelkästään iloisia ja
hymyileviä ihmisiä.

"Muuttuuko ulkomaailma aina minun mukanani vai miten tämä on
selitettävä?" ajatteli Markus Aleksanteria kävellessään. Hänen
sisällään sykähteli ja silmät loistivat ja hänen teki mieli
puristaa jokaisen vastaantulijan kättä. Yksinpä juutalaisetkin ja
venäläiskuosiset konstaapelit saivat osakseen hänen myötätuntonsa.

Tultuaan asuntoonsa ei hän tiennyt, mihin oikein ryhtyä, sillä päässä
surisi ja kiehui tuhansia ajatuksia. Olgaa oli hänellä kiihkeä
ikävä ja ensi kerran tunsi hän voimakasta ja terveesti aistillista
vetovoimaa hänen puoleensa. Kunpa nyt aika kuluisi nopeasti, että hän
pian tulisi! Mutta entäpä hän ei tule ollenkaan? Silloin menee hän
itse Olgan luo piittaamatta mitään Virtasista ja Tuomisista.

Hän käveli pitkin askelin edestakaisin lattialla ja poltti paperossin
toisensa jälkeen, tyynnyttääkseen mieltään. Kun hän oli saanut
riehuvat ajatuksensa jonkun verran talttumaan, päätti hän pitkästä
aikaa valmistaa Työmieheen jonkun kirjoituksen. Siten saisi hän
parhaiten ajan kulumaan, sillä kirjoihin syventymään hän ei tällä
kertaa tuntenut kykenevänsä.

Hetken mietittyään, mistä kirjoittaisi, juolahti hänen mieleensä
asia, josta hän viime kerralla oli Olgaa niin kuivakiskoisesti
kuulustellut. Neulojattarien asema sopi sitäkin paremmin kirjoituksen
aiheeksi, kun hän kohta oli tapaava Olgan ja saattoi siis lukea sen
heti tuoreeltaan hänelle. Hän istui siis kirjoituspöydän ääreen,
leikkasi valmiiksi joukon kapeita käsikirjoitusliuskoja, kirjoitti
yhdelle niistä otsakkeen: "Neulojattaret, yhtykää parantamaan
asemaanne!" ja alkoi sitten miettiä itse kirjoitusta. Pian pääsi hän
alkuun, ajatukset toimivat vilkkaasti ja lause lauseen jälkeen syntyi
paperille. Päivällisajan ehdittyä oli hänellä valmiina puoliväliin
toistakymmentä liuskaa käsittävä artikkeli.

Kun hän hämärässä palasi päivälliseltä ja aikoi ryhtyä käymään
kirjoitusta läpi, saapui hänen luokseen Jussi Paavolainen. Markus
tunsi mielensä happameksi tästä toverinsa odottamattomasta tulosta,
sillä kohta saattoi hän ruveta Olgaa odottamaan. Mutta Jussi
ei piitannut toisen kylmäkiskoisuudesta mitään, sillä hän tuli
nähtävästikin suoraan kapakasta. Rennosti sijoittautui hän sohvalle
ja kysyi:

-- Mihin sinä, kuule, katosit sieltä Sandran luota?

-- Tulin kotiin nukkumaan, vastasi Markus lyhyesti, sillä häntä
ei tällä kertaa lainkaan haluttanut ruveta tekemään selkoa
toisenyöllisistä vaiheistaan.

-- Minä nukuin koko yön siellä Sandran sohvalla ja aamulla mentiin
sitten poikain kanssa piiskaryypyille ja niin sitä on oltu sitten
yhtä menoa remmissä, kertoi vällötteli Jussi hiukan sammaltelevalla
äänellä.

Hän tuoksahti vahvasti väkijuomilta ja se teki Markukseen kovin
vastenmielisen vaikutuksen, jopa hänestä tuntui tällä kertaa
käsittämättömältäkin, miten ihmiset saattoivat kapakoissa uisakoida.

-- Me olemme istuneet tämän päivää polyteekkarein talolla ja minä
tulin sinuakin hakemaan sinne yhteen joukkoon, jatkoi Jussi.

-- En minä voi nyt mitenkään lähteä, kiirehti Markus ilmoittamaan,
pannen samalla aivonsa nopeaan toimintaan, keksiäkseen jonkun
pätevältä näyttävän verukkeen, millä hän pääsisi Jussista pian eroon.

-- Mikset voi, mitä kiireitä sinulla nyt on? tiukkasi Jussi.

-- Minun täytyy kuudelta olla kansantalouden seminaariharjoituksissa.

Markus katsahti kelloansa ja jatkoi:

-- Ai hiivatissa, sehän onkin kohta kuus! Suo anteeksi, mutta minun
täytyy nyt lähteä.

-- Kuinka kauan sinä siellä viivyt? -- Ainakin pari tuntia ja voipa
mennä enempikin.

-- Jos minä jään tähän sinun sohvallesi siksi aikaa lojumaan, arveli
Jussi rauhallisesti. -- Mennään sitten yhdessä ulos.

"Senkin rankkitynnyriä, minkä vastuksen heitti!" harmitteli Markus
mielessään, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja koetti pusertaa uusia
hätävalheita.

-- Minä en tule sieltä suoraan kotiin, vaan lupasin mennä Veli
Forsbergia tapaamaan.

Tämän kuultuaan ei Jussin auttanut muu kuin vääntyä ylös sohvalta ja
lähteä Markuksen mukana ulos.

He kävelivät ääneti Roopertinkatua alas. Jussi käveli velttona ja
päämäärätönnä Markuksen rinnalla ja tämä ärtymistään ärtyi. Kun he
olivat tulleet Erottajalle, alkoi Markusta pelottaa, että Jussi
seuraa kuin varjo hänen matkassaan aina yliopistolle saakka. Mutta
niin kauas ei hän tuntenut uskaltavansa lähteä, sillä Olga saattoi
jo piankin tulla. Hän pysähtyi yhtäkkiä, löi näppiään ja huudahti:
-- Mutta hitto soikoon, minähän unohdin alustukseni pöydälle. Minun
täytyy juosta takaisin ja ajaa sitten ajurilla yliopistolle. Terve
nyt!

Hän pisti nopeasti kättä ällistyneelle Jussille ja lähti taakseen
katsomatta harppomaan takaisin Annankadulle.



15.


Pöydällä olivat valmiina leivokset ja hedelmät, jotka Markus kotiin
palatessaan oli hankkinut. Itse istui hän kirjoituspöydän ääressä
käyden läpi artikkeliaan. Mutta hänen huomionsa ei tahtonut pysyä
aiheessa. Kaikki rappukäytävästä kuuluvat äänet saivat hänet
pysähtymään ja heristämään korviaan.

Kun hän lukuisin keskeytyksin oli päässyt käsikirjoituksen
puoliväliin, helähti ovikello hiljaa ja arasti. Markus tunsi
sydänalassaan levottoman sysäyksen, sillä hän vaistosi soitosta, että
oven takana oli Olga. Kiiruusti kohosi hän seisaalleen, mennäkseen
avaamaan, mutta kuuli jo askeleita eteisestä. Ulko-ovi avattiin ja
hän kuuli rouva Heinosen äänen:

-- Kyllä hän on kotona.

Ovelle koputettiin ja rouva ilmoitti:

-- Täällä on yks neiti, kun tahtoo tavata herra Kaarlelaa.

Olga ujona ja hämillään. Rouva Heinonen heitti huoneeseensa
palatessaan heihin hymyilevän katseen.

-- Hyvää iltaa. Tulittepas te toki! Mutta elkää nyt kynnyksen taka
jääkö! ja Markus tarttui Olgaa molemmista käsistä ja veti hänet
huoneeseen, pyörittäen häntä samaa vauhtia kerran ympäri.

Tämän teki Markus harkitusti ja onnistuikin laskussaan. Hän vapautui
siten yks kaks siitä hellävaraisesta, miltei saamattomasta ujoudesta,
joka häntä edellisillä kerroilla oli Olgan seurassa kahlehtinut ja
joka vähällä oli nytkin päästä heitä kangistamaan. Yhtä vapauttavasti
vaikutti se nähtävästi Olgaankin, sillä häneltä helähti iloinen nauru.

-- Mutta olettepas te koko sairas! huudahti hän.

-- Ai tosiaankin, minunhan piti ollakin sairas! oli Markus
havahtuvinaan. -- Mutta asia on niin, että minä paranin juuri
silloin, kun kirjoitin teille sen kirjelipun ja tänään minä olen
ollut maailman tervein mies.

-- Kyllä sen näkeekin, mutta mitä tautia sellainen on, josta niin
äkkiä paranee?

-- Mutta heittäkäähän ensin päältänne, ettette ole niin kovin
lähtevän näköinen, niin minä kerron siitä teille.

Samassa päästeli Markus kursailematta Olgan hatun ja ryhtyi sitten
palttoota päältä auttamaan. Mutta kun Olgan valkeaihoinen ja
täyteläinen kaula tuli näkyviin, valahti Markuksen yli ikäänkuin
lämmin aalto ja yhtäkkiä sulki hän Olgan syliinsä sekä suuteli
häntä kiihkeästi ensin kaulalle ja sitten suulle. Olga oli niin
hämmästynyt, että hän salli sen vastustelematta tapahtua. Sitäpaitsi
oli se käynyt niin nopeasti ja sähköisesti, että hän ei ehtinyt tehdä
mitään, vaan nojautui raukeana Markuksen käsivarteen.

Vasta jäljestäpäin ehti Markus itsekin joutua hämilleen. Hän hellitti
Olgan syleilystään ja tarttuen häntä molemmista käsistä sopersi:

-- Elähän suutu, Olga, mutta minulla on ollut näinä päivinä sinua
niin tulinen ikävä ja... ja sinä näytit niin kauniilta... Meidän
pitää tästä lähin sinutella toisiamme, sehän on luonnollista meidän
välillämme, eikös niin?

Olga oli lehahtanut punaiseksi aina hiusmartoa myöten, mutta mitään
moitetta ei Markus huomannut hänen katseessaan eikä hän vetänyt
käsiään pois Markuksen käsistä. Tästä oli seurauksena, että Markus
katsoessaan häntä silmiin haltioitui uudestaan ja tarttuen häntä
ohimoista suuteli tällä kertaa otsalle.

-- Rakas, rakas... ethän ole vihainen minulle? sopersi hän. --
Mutta minähän seisotan sinua keskellä lattiaa! ja hän talutti Olgan
sohvalle istumaan, asettuen itse hänen rinnalleen ja ottaen hänen
toisen kätensä omaansa.

Olga salli kaiken tämän vastustelematta tapahtua. Hän ei ollut
puhunut vielä mitään siitä lähtien kun Markus sulki hänet syliinsä.
Nyt vapautui hän hämmingistään ja katsoen hymyillen Markukseen kysyi:

-- Entäs se teidän sairautenne?

-- Kenen teidän?

-- Sinun, korjasi Olga ja loi ujostelevan katseensa alas. Kysymystä
tehdessään oli Olga Markuksen mielestä hymyillyt hieman omituisesti
ja se herätti hänessä epäluuloa. Mahdollisesti oli Virtanen ollut
kielimässä. Hän päätti tarttua härkää sarvista ja olla rehellinen.

-- Minä sairastin kohmeloa ja murjotin, aloitti hän ja tarkkasi
sanojensa vaikutusta.

-- Vai sellaista se sairaus olikin! naurahti Olga.

-- Mutta ei se ollut tavallista yksinkertaista kohmeloa, vaan... minä
murjotin häpeästä ja harmista ja...

-- Kuinka olitte päissänne?

-- Mutta minä keskeytän rippini, jollet sinä lakkaa minua
teitittelemästä.

-- Se tapahtui epähuomiossa, puolusteli Olga.

-- Niin, tuota, en minä sen takia murjottanut, vaan... hän venytti
sanojaan ja syöksi sitten nopeasti tulemaan: -- siksi, että jouduin
poliisin kynsiin.

Hän pusersi lujasti Olgan kättä, ikäänkuin estäen tätä karkuun
lähtemästä. Kun Olga katsoi häneen epäilevästi hymyillen, jatkoi hän:

-- Mutta tietysti Virtanen on Tuomiselle kertonut ja Tuomisen vaimo
sinulle?

-- Mutta mitä ihmeessä Virtasen sitten olisi pitänyt kertoa? kysyi
Olga, samalla kuin hänen kasvoillaan kuvastui vilpitön kummastus.

Markus huomasi nyt, ettei Olga tiennyt asiasta tämän taivaallista
ja häntä alkoi harmittaa, että oli ollenkaan ruvennut tunnustuksia
tekemään. Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että jollei Olga nyt
tiedäkään, niin mahdollisesti saa hän sen kuitenkin jäljestäpäin
tietää ja siinä tapauksessa on viisainta, että hän ehättää edelle.
Hän jatkoi siis:

-- Niin, minä jouduin poliisin kynsiin ja sain sattumalta viettää
yöni samoilla... samoilla oljilla Virtasen kanssa.

Tätä sanoessaan oli hän niin huolestuneen näköinen, että Olga
purskahti nauramaan ja huudahti:

-- Mutta mitä maailmassa te... sinä minulle syötätkään! Markus ei
tiennyt oikein, pitikö hänen nauraa mukana vai pysyä vakavana. Olga
oli ilmeisesti saattanut hänet pulaan.

-- Niin, totta se on! vakuutti hän puoli äkäisesti ja ryhtyi
sitten juurta jaksain kertomaan, kuinka kaikki oli tapahtunut ja
kuinka hänen paras toverinsa, Veli Forsberg, jota hän ylistelevin
sanoin kuvasi Olgalle, oli tulollaan päästänyt hänet synkästä
murjotustilasta, niin että hän oli uskaltanut avata Olgan kirjeenkin
sekä lähettää siihen vastauksen.

-- Kaiketi sinä nyt sydämestäsi halveksit minua? kysyi hän lopuksi,
katsoen Olgaa silmiin ja pitäen yhä hänen kättään omassaan.

Mutta Markuksen kuva avoimine kasvoineen ja elämänintoisine silmineen
oli jo ehtinyt niin pysyvästi painua Olgan sydämeen, että hän olisi
saanut istua siinä kertomassa itsestänsä mitä ryövärijuttuja tahansa,
ilman että tuo kuva Olgan silmissä olisi saanut siitä mitään tahroja.
Markus näki sen Olgan katseesta ja vastaten itse omaan kysymykseensä:
-- Et, kulta tyttöseni! kietoi hän kätensä Olgan ympärille ja veti
hänet lähemmäs itseään. Punehtuen ja ujosti kallisti Olga päänsä
hänen olkaansa vasten. Siten istuivat he moniaan hetken mitään
puhumatta.

-- Mutta minähän en muista sinulle mitään tarjotakaan, havahtui
Markus. -- Ole hyvä! ja hän asetti Olgan eteen hedelmät ja leivokset.

-- Ja onpa minulla jotain muutakin tarjota, jatkoi hän ja haki
kirjoituspöydältä käsikirjoituksen.

-- Tuleeko se Työmieheen? kysyi Olga.

-- Sitä varten minä olen sen kirjoittanut. Se koskee neulojattaria.
Haluatko sinä kuulla, niin minä luen?

Tietysti Olga sanoi haluavansa ja hänen kuoriessaan appelsiinia alkoi
Markus lukea. Mutta itse asiassa ei Olgan mieleen jäänyt montakaan
sanaa, sillä hänen sydämensä oli siksi täynnä äsken tapahtunutta.
Markuksen lopetettua lukemisen joutui hän sen vuoksi hämilleen, kun
ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt kirjoituksesta sanoa. Mutta
Markus ei odottanutkaan hänen arvosteluaan, vaan pannen paperit pois
sanoi:

-- Se on kiireessä kirjoitettu ja muutenkin ylimalkainen, mutta
voinee mennä jonkunlaisena herätyshuutona. Ja oikeastaan minusta ei
olekaan kirjoittamaan muuta kuin tulipaloartikkeleja.

-- Tarvitaanhan sitä niitäkin aikanaan, huomautti Olga, kasvoillaan
miellyttävä pikku järkevän piirre, jonka Markus oli niillä usein
ennenkin huomannut.

Kun hän oli lopettanut appelsiinin, nousi hän sohvalta ja sanoi:

-- Mutta nyt minä olen viipynyt jo liian kauan. Täytyy rientää kotiin.

-- Miksi sellainen kiire? ihmetteli Markus. -- Ethän sinä tänä iltana
toki enää työtä tehne! Vai käykö siellä pikku sisko tyytymättömäksi?

Viimeinen huomautus sai Olgan vakavaksi. Hän muisti yhtäkkiä Hilman
seikkailun ja että hän oli sen johdosta halunnut keskustella
Markuksen kanssa.

-- Olin vähällä unohtaa erään asian, jota minun piti sinulta kysyä,
virkkoi hän hämillään, sillä hänen oli vaikea tottua niin yhtäkkiä
sinuttelemaan Markusta.

-- No? valmistui Markus kuulemaan.

-- Tunnetko sinä erästä ylioppilas Kavanderia?

-- Heino Kavanderiako? kysyi Markus ihmeissään.

-- Niin juuri.

-- Miksenkäs minä häntä tuntisi, kun hän on minun koulu- ja
luokkatoverini. Mutta kuinkas sinä hänet tunnet?

Markus katsoi epäluuloisesti Olgaan.

-- En minä häntä tunne juuri nimeksikään, vastasi Olga empien. --
Muuten vain halusin tietää, minkälainen mies hän on.

-- Hyvin ikävä luonne, sanoi Markus kiivaasti, -- kateellinen,
salakavala ja ulkokullattu. Elostelee itse salassa, mutta on aina
ensimmäinen toitottamaan julki toveriensa kompastuksia.

-- Niinkö? huudahti Olga, käyden kovin huolestuneen näköiseksi.
Markuksen epäluulo kasvoi.

-- Miksi sinä hänestä tiedustelet? kysyi hän ja tähysteli terävästi
Olgaa.

-- Kun minä voisin sen sinulle kertoa? virkkoi Olga hiljaa ja näytti
olevan itkuun puhkeamassa.

Markus synkkeni synkkenemistään.

-- Kerrohan nyt kuitenkin, hoputti hän Olgaa.

-- Hän, se Heino Kavander, on ollut kirjeenvaihdossa minun sisareni
kanssa, ilmaisi Olga hetken mietittyään.

-- Niinkö? huudahti Markus keventyneenä. -- Mutta kuinka hän on
joutunut sisaresi tuttavuuteen?

Punastuen vastasi Olga:

-- Sisareni, joka on aina ollut sellainen ajattelematon hälläkkä,
oli yhdessä jonkun naistuttavansa kanssa pannut Työmieheen sellaisen
kirjevaihtoilmoituksen, tiedäthän sinä ne sellaiset, ja sitä tietä
he ovat joutuneet kirjevaihtoon. Toissa iltana kun sisareni sai
taas kirjeen, luin minä sen salaa ja kun hän siinä pyysi sisartani
tulemaan vanhan kirkon puistoon, menin minäkin sinne ja ajoin Hilman
kotiin.

-- Se oli oikein, ihastui Markus. -- Tee vastakin niin, sillä siitä
ei varmastikaan seuraa hyvää, että hän seurustelee Kavanderin kanssa.

-- Minä pelkään, että se ei suinkaan jäänyt siihen, arveli Olga,
-- sillä hän tuntui olevan kovin häikäilemätön mies. Vaikka minä
käyttäydyin niin töykeästi kuin taisin, tunkeutui hän kuitenkin
saattamaan meitä kotiin.

-- Sellainen hän on, vahvisti Markus. -- Mutta mitä sinun sisaresi
sanoo asiasta?

-- Hän on niin kovin lapsellinen, puolusteli Olga. -- Hän itkee nyt
kovasti ja murjottaa minulle ja minä pelkään, että hän on senkin
jälkeen kirjoittanut sille. Siksi minun täytyy nytkin joutua ajoissa
kotiin, sillä tiesi vaikka hän olisi tullut sinne, kun hän kerran on
niin häpeämätön.

Olga ryhtyi asettamaan hattua päähänsä ja Markus pukeutui myös
palttooseensa, lähteäkseen häntä saattamaan.

Kun he laskeutuivat portaita alas, kysyi Markus:

-- Kuinkas Tuomisella voivat? Minulta ei silloin tullut lähdetyksi
häntä tapaamaan.

-- Heillä on nyt kaksi pikku Tuomista lisäksi, vastasi Olga.

-- Mitä, kaksosetko? ihmetteli Markus.

-- Niin, toissa yönä ne tulivat.

-- Onpas se. Ja kuinka mahtanee lakko päättyä?

-- Taitavat entiset työmiehet jäädä työttömiksi, sillä rikkureita
kuuluu olevan paljon. Tuomiska siitä on kovin huolissaan, niin että
häneltä käy paraneminenkin hitaasti.

-- Vai niin nolosti se päättyykin. On sentään sääli Tuomista, sillä
hän teki minuun rehdin ja miellyttävän vaikutuksen.

Tuomisen asia ei kuitenkaan voinut kauan pitää heitä alakuloisuuden
vallassa. Oli lauha ja kuutamoinen ilta, kuten oli ollut Markuksen
ensi kertaa Olgan luota palatessa. Mieli sykähtelevänä kävelivät he
käsikkäin katua, kunnes Markus puhkesi puhumaan:

-- Minä muistelin sinua lakkaamatta koko viime kesän. Entäs sinä,
Olga, muistelitko sinä kertaakaan minua?

-- Ei sellaisia asioita sanota, vastasi Olga.

-- Jaha, sinä siis muistit! ja Markus kietasi äkkiä kätensä Olgan
ympärille ja suuteli häntä.

-- Kattos noita, kun pussaavat keskellä katua! huomautti ohikulkeva
juopunut toverilleen.

-- Odottakaahan, senkin... kiukustui Markus ja yritti miesten
jälkeen, mutta Olga tarttui hänen käteensä ja kiskoi nauraen mukaansa.

Kisaillen ja ilakoiden jatkoivat he sitten matkaansa. Kun he
pysähtyivät Olgan asunnon portille, huudahti Markus: -- Mutta sinun
luettavasihan unohtui kokonaan.

-- Itse asia, jonka vuoksi minun piti tulla, jäi siis suorittamatta,
nauroi Olga.

-- No, meillä oli muuta niin paljon tärkeämpää selviteltävää, sanoi
Markus, ja sitä paitsi se oli hyväkin, että kirjat unohtuivat, sillä
sen varjollahan minä pääsen pian luoksesi.

-- Tuotko sinä ne jo huomenna? kysyi Olga.

-- Vähintäänkin huomenna, vakuutti Markus.

-- Mutta nyt minun on mentävä eli muuten me jäämme koko yöksi tähän
portille. Hyvää yötä!

Hän ojensi kätensä Markukselle, joka viivytti sitä omassaan
mahdollisimman kauan.

-- Näe nyt minusta kaunista unta!

-- Ja sinä minusta!

Keveästi pyörähtäen lähti Olga pihan halki astumaan. Muutaman
askeleen otettuaan katsoi hän taakseen, nyökäytti hymyillen päätään
ja hävisi sitten pimentoon. Markus tähysi vielä hetkisen hänen
jälkeensä, kääntyi sitten ja lähti mieli eloisana astelemaan takaisin.



16.


Kun Markus havahtui ruusuisista unelmistaan, huomasi hän kulkeneensa
sivu oikean suunnan ja saapuneensa juuri Albertin- ja Punavuorenkadun
kulmaan. Hän oli aikeissa lähteä astelemaan jälkimmäistä katua
Fredrikintoria kohti, mennäkseen sitä tietä asuntoonsa, kun hän
samalla muisti olevansa aivan lähellä Sandran asuntoa. Uteliaisuus
sai hänet lähtemään Punavuorenkatua vastakkaiseen suuntaan,
kurkistaakseen, oliko Sandra kotona ja minkälaista elämää siellä tänä
iltana vietettiin.

Kohdalle tultuaan näki hän tulen pilkottavan Sandran akkunasta.
Ulko-ovi oli auki ja Markus kiipesi pimeään porstuaan. Sisältä
kuului ainoastaan hiljaista hyräilyä, joka hetken kuluttua yleni
apeamieliseksi lauluksi: Oven lähelle siirtyen erotti Markus sanat:

    Papallani on mökkikin
    ja pari papusarkaa,
    mutt' surun maljalla juotettu
    on tätä tyttöparkaa.

Markus tunsi Sandran äänen. Hänet valtasi sääli tuota elämänsä
tärvellyttä tyttöpoloista kohtaan, joka oli syntynyt ja kasvanut
hänen omalla kotiseudullaan, vieläpä jonkun aikaa asunut saman
katonkin alla hänen kanssaan. Hän huomasi hetken soveliaaksi
toteuttaakseen aikeen, joka eilispäivän kuluessa oli kerran
tullut hänen mieleensä: koettaa saada Sandra muuttamaan takaisin
kotikyläänsä, alkaakseen siellä uutta elämää. Sitäpaitsi kiihotti
häntä uteliaisuus päästä selville, kuinka Sandra, sellaisista oloista
lähteneenä, oli liukahtanut näille luonnottomille jäljille. Kun laulu
oli tauonnut, koputti Markus ovelle.

-- Kuka siellä? kuului sisältä raukealla ja välinpitämättömällä
äänellä.

-- Markus.

Kului vielä hetkinen, jonka jälkeen laahustavat askeleet lähenivät,
ovi risahti auki ja työntyi raolleen.

Markuksen sisään astuessa meni Sandra sohvalle, heittäytyi velttoon
asentoon ja alkoi sekoittaa kortteja, joita hän asetti pöydälle
povausjärjestykseen. Hänen kasvonsa näyttivät veltoilta ja poskilla
oli kyynelten jälkiä. Tyhjä viinipullo pöydällä osoitti, että hän oli
äsken juopotellut.

Vasta peremmäs astuessaan huomasi Markus, että huoneessa oli
toinenkin henkilö. Se oli pyöreäkasvoinen, tummaihoinen ja
hinterä nainen, jolla oli ohkainen palttoo päällä ja tiukkaan
kääritty valkoinen liina päässä. Hän oli polvillaan lattialla ja
hänen ympärillään oli huiskin haiskin kirjekortteja, valokuvia,
hiusneuloja, kellonperät, tukkatäyte ja muuta pikkutavaraa, joita hän
sovitteli edessään lattialla olevaan piirongin laatikkoon. Arasti
silmäsi hän Markusta ja jatkoi sitten ääneti työtään. Sohvalla
huoletonna lojuva Sandra ja hän tekivät sen vaikutuksen kuin olisivat
he olleet valtiatar ja orjatar.

Kun Markus hiukan kummastuneena katsoi naisen työtä, virkkoi Sandra
huolettomasti naurahtaen:

-- Minä äsken etsin erästä kahdenkymmenmarkkasta ja kun sitä ei
mistään löytynyt, paiskasin minä tuon laatikon lattiaan ja olisin
pannut kaikki nurin, ellei toi Fiffi olisi tullut väliin.

-- Voi jes, minkälaista elämää se piti, puhkesi lattialla askarteleva
nainenkin puhumaan. -- Ihan vissiin se olisi ilman minua hajoittanut
koko talon.

Hän nauraa hihitti ja katsoi jo Markusta tuttavallisesti silmiin.

-- Mutta sill' on vasta lujat käsivoimat tuolla Fiffillä, vaikka se
on noin pikkanen ja keveä, innostui Sandra auttajaansa ylistämään.

-- Minulla on ihan mustelmia kaulassa, kun se kuristi minua kurkusta.

-- Mitä kun sinä et muuten asettunut, puolusteli Fiffi.

-- Ja minä olin jo aivan tiedotonna, ennenkuin se hellitti, jatkoi
Sandra.

He nauroivat rynnistelylleen. Fiffi sovitti piironginlaatikon
paikoilleen ja rupesi sitten muuten huonetta järjestelemään. Hän
asetteli tuolit paikoilleen, pyyhki tomut piirongilta, nouti
verhon takaa kihvelin ja harjan ja kumartui lattiaa lakaisemaan.
Ketterästi ja ääneti pyörähteli hän askareissaan ja teki Markukseen
sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut puoleksi aineeton, ilmassa
liihotteleva olento. Kun Sandra komensi hänet jotakin syötävää
hakemaan, jätti hän kerkeästi harjan kädestään, otti rahat ja pujahti
ääneti ulos. Hän oli nähtävästi myös katunainen, jolla oli Sandraan
alistuvaisen ihailijattaren suhde.

-- Mutta minne se seteli sitten oli joutunut? palasi Markus äskeiseen
asiaan, saadakseen jostakin asiasta keskustelun käymään.

-- Ei minnekään, vastasi Sandra. -- Se oli minun sukassani, jossa
minä aina talletan viimeisiä tienistejäni.

Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja nauroi. Kun hänen äänessään
oli jotakin tahallista ilkeyttä, käänsi Markus katseensa häneen ja
huomasi hänen alahuulensa olevan omituisesti lerpallaan. Sen ja
ikenen välistä näkyi jotakin mustaa.

-- Mitä sinulla on huulessa? kysyi hän vastenmielisyyttä kuvastavin
ilmein.

-- Se on nuuskaa. Saako luvan olla? ja Sandra ojensi Markusta kohti
nuuskatötteröä. -- Loppui viinikin, niin täytyi turvautua tähän
tavaraan. Menee se tämäkin päähän, kun aikansa imeskelee.

Markusta inhotti.

-- Hyi, pane pois se suustasi! pyysi hän. -- Jos tietäisit, kuinka
inhottavalta sinä näytät, niin et hetkeäkään pitäisi sitä suussasi.

Vastaukseksi työnsi Sandra alahuulensa vielä enemmän lerpalleen, niin
että nuuskamälli näkyi kokonaan.

-- Hyi! toisti Markus Sandran nauraessa ja käänsi inhoten katseensa
toisaalle.

Häntä kadutti, että oli lainkaan tullut tänne, sillä Sandra ei
ollut siinä mielentilassa, että hänelle olisi voinut tehdä mitään
vakavampia ehdotuksia. Hän tuntui olevan erikoisen katkeralla päällä,
mikä muun muassa ilmeni haluna käyttäytyä inhottavasti ja muita
kiusaavasti.

Fiffi palasi ja laski Sandran eteen paketin voileipiä, jotka hän
kertoi ostaneensa eräästä kahvilasta. Sen jälkeen rupesi hän
jatkamaan keskeytynyttä työtään.

Seurasi pitempi äänettömyys, jonka kestäessä Markus itsepintaisesti
tuijotti verhossa näkyvään likatahraan, vihellellen hiljaa ja
hermostuneesti viiksiään nyplien.

Yhtäkkiä kysyi Sandra: -- Milloin te olette viimeksi ollut
kotikylässä?

Kummastuneena kääntyi Markus kysyjään, sillä tämän äänessä oli
kokonaan toisenlainen sävy kuin äsken. Ja hänen kummastustaan lisäsi
huomio, että Sandra oli salaa poistanut huulestaan nuuskamällin,
joten hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden äskeinen vastenmielinen
ilme. Hän silmäsi pikimmältään Markusta ja loi sitten arasti
katseensa alas, ikäänkuin häpeillen sitä, että hänen ajatuksensa
olivat hiipineet kotikylään.

Markus oli iloissaan tästä Sandran mielialassa tapahtuneesta
äkillisestä muutoksesta sekä siitä, että hän itsestään oli lähennyt
asiaa, josta Markus oli halunnut hänelle puhua.

-- Syyskuulla ennen Helsinkiin lähtöäni minä olin kotona. Entäs
milloinka te olette viimeksi siellä ollut?

Hän teititteli tahallaan Sandraa, saadakseen keskustelulla
edelleenkin säilymään vakavan sävyn. Sandra vilkasi häneen
epäluuloisesti, mutta nähdessään hänen kasvoillaan totisen ilmeen,
vastasi hän huoahtaen:

-- Siitä on jo aikaa... kuinka kauan liekään. Itsestäni minusta
tuntuu olevan kokonainen ihmisikä siitä, kun minä siellä viimeksi
olin.

-- Kai teillä on sinne joskus, ja ehkä useinkin, ikävä?

-- Mitäpä siitä jos onkin! vastasi Sandra uudelleen huoaten.

-- Mutta jos on ikävä, niin mikäs estää menemästä sinne, kiinnitti
Markus.

-- Voi, voi, kyllä sinne olisi tällaisen ihmisen kamala palata,
kauhisteli Sandra. -- Jokainenhan siellä sormellaan osoittelisi.

Markus huomasi, että Sandra oli ainakin ajatellut kotikylään
palaamista.

-- Se on vain turhaa kuvittelua, rohkaisi hän. -- Mistä ne siellä
saakka tuntisivat teidän vaiheenne?

-- Kyllä ne pahat kielet kerkeävät.

-- En minä ainakaan ole kuullut teistä siellä mitään kerrottavan. Jos
ne jotain tietäisivät, niin kyllä minä joskus olisin kuullut kotonani
naisväen siitä puhuvan. Täällä teidän omassa huoneessannehan minäkin
sain vasta tietää, millä jäljillä te olette.

Kun Sandralla ei ollut tähän mitään huomauttamista, jatkoi Markus:

-- Ja eikö teillä elä äitikin vielä siellä kotikylässä?

-- Elää kyllä, vastasi Sandra ja hänen suupielissään värähteli.

-- Ja hänellä on oma asunto?

-- Onhan se sellainen pieni ja matala tölli.

-- Teillä on siis kuitenkin siellä paikka, mihin mennä, ettei
tarvitse heti vieraisiin turvautua. Ja mikä onkaan kodikkaampi asunto
kuin sellainen neliseinäinen matala tölli, joka on sisältä vuorattu
sanomalehdillä ja jonka pienellä ikkunalla kasvaa palsami.

Samassa juolahti Markuksen mieleen eräs Erkon parhaimpia runoja ja
hetken mielialan virittämänä alkoi hän hartaudella lausua:

    Kasteli kukkaa vanha mummo,
    kukkaa ikkunalla.
    -- Missä on tyttösi, vanha mummo?
    -- Kaukana maailmalla.

    -- Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,
    vaivainen mummo kulta?
    -- Tiedä en, -- maailma taisi niellä,
    taikka jo peittää multa.

    -- Kastelen kukkaa, armastani,
    muistelen tyttölasta.
    Tuskinpa jälleen puhdastani
    löytänen maailmasta.

Sandra oli nostanut kädet silmilleen ja itki ääneensä. Fiffi, joka
silmät suurina oli seurannut edellistä keskustelua, oli harja
helmassaan kyyristynyt lattialle istumaan ja alkoi Markuksen tauottua
nyyhkyttää kuin lapsi, joka seuraa aikuisten esimerkkiä.

Nähdessään nuo yhteiskunnan ulkopuolelle liukuneet naispoloiset omaa
alennustaan ja koti-ikäväänsä itkemässä edessään, tunsi Markuskin
silmäinsä kostuvan.

Fiffi kuivasi kyyneleensä ja puhkesi yhtäkkiä sanomaan:

-- Voi, voi, Sandra, kyllä minä sinuna lähtisin kotiin!

-- Ei suinkaan se mitään ihanaa ole tämä tällainen elämä, ettei sitä
raskisi jättää, vastasi Sandra nyyhkytysten katkomalla äänellä. --
Nythän minä sitä paitsi olen kohta ilman kattoakin, kun tästäkin on
käsketty muuttamaan.

Markus huomasi Sandran mielialan varsin alttiiksi ja kiirehti sen
vuoksi yllyttämään:

-- Silloinpa on viisainta lähteä vitkastelematta. Ellei teillä ole
matkarahoja, niin minä ostan piletin.

Sandra loi Markukseen kummastuneen ja epäilevän silmäyksen, mutta
kohtasi katseen, jossa ei näkynyt jälkiäkään leikinlaskusta.

-- On minulla sen verran rahoja ja näistä huonekaluista saan vähän
lisää, kun myön ne, vastasi hän.

-- No silloinhan teidän ei tarvitse ihan tyhjänä äidin luo tulla.
Ryhtykää nyt heti huomispäivänä myymään huonekalujanne.

-- Mitähän jos minä todellakin rupeaisin tässä puuhaamaan kotimatkaa,
sanoi Sandra hetken vaiti oltuaan ja hänen silmiinsä virisi
toivorikas ilme.

-- Rupea vain ja ihan heti, kyllä minä autan sinua
matkavalmistuksissa, riensi Fiffi hänen aikomustaan kannattamaan.

Markus nousi lähteäkseen. Hän ojensi kätensä Sandralle ja sanoi:

-- Luvatkaa nyt minulle varmasti, että lähdette.

-- Olkoon menneeksi! vastasi Sandra ja antoi hänelle kätensä.

-- Minä lähetän teidän mukananne kotiini jotakin Helsingin terveisiä.
Ilmoittakaa sen vuoksi minulle lähtöpäivänne, että minä tiedän tulla
asemalle tuomaan.

Tämä juolahti Markuksen mieleen keinona, jolla hän voisi rohkaista
Sandraa sekä samalla päästä varmuuteen, matkustiko tämä todellakin
Helsingistä. Sillä hänen mielensä saattoi vielä monestikin kääntyä ja
kotiinmeno jäädä ikipäiviksi.

Ovella kääntyi Markus vielä varoittamaan:

-- Elkää nyt vain laskeko tänne enää ketään elostelijoita!

-- En laskisi, vaikka kuka tulisi koputtamaan, vastasi Sandra.

-- En ole nyt sillä tuulellakaan.

Hän sanoi sen sillä äänensävyllä, että Markus ehdottomasti uskoi
hänen sanoihinsa. Toivotettuaan vielä onnea matkavalmistuksille lähti
Markus huoneesta, jossa hän parilla käynnillään oli saanut kokea niin
omituisia mielialoja.



17.


Se tuli yhtäkkiä kuin mahtava hyökyaalto idästä, lakaisten kaikki
tieltään, sotkien umpeen vanhat rajat ja repien ylös vuosisataisia
juuria sekä meuroen siinä tuokiossa koko yhteiskunnan kaaokselliseen
alkutilaansa. Ja se tuli nopeasti. Tuskin olivat viestit ehtineet
siitä mainita, kun se jo itsekin oli perillä, yllättäen kuin humaus
pääkaupungin ja koko maan.

Viimeiset puolikymmentä vuotta oli eletty kiduttavan painostuksen
alla. Vieras sortovalta lepäsi koko yhteiskunnan yllä kuin
tukahduttava painajainen. Se pimitti kaikki laajemmat näköalat ja
tukki yhteiskunnalliset ilmatiehyeet. Henkinen elämä ja kaikenlainen
yritteliäisyys olivat lamassa ja mieliä jäyti yleinen epävarmuuden
tunto. Ilma oli myrkyttynyttä ja yhteiskuntaruumiiseen ilmestyi
epäterveitä kasvannaisia. Huonot ainekset, jotka terveissä ja
säännöllisissä oloissa pysyivät enemmän tai vähemmän näkymättömissä,
olivat näinä vuosina kohonneet pinnalle ja rehottivat tuossa heidän
elimistölleen suotuisassa ilmanalassa. Kuin ihmisruumista tärvelevät
loiselävät työnsivät halpamainen ilmianto- ja kätyrijärjestelmä
lonkeroitaan yhä syvemmälle yhteiskunnan sisälmyksiin.

-- Meiltä puuttuu edellytyksiä säännölliseen työntekoon, oli Markus
kuullut kerran sanottavan eräässä toveripuulaakissa, jossa aikaa
tapettiin ryyppäämisellä ja kortinpeluulla.

Se oli tietysti hirtehismielessä lausuttu sukkeluus, mutta pohjaltaan
se oli kuitenkin totta. Ylioppilasnuorison elämä oli ihanteetonta
ja aatteetonta varsinkin sen jälkeen kun isänmaallinen innostus,
joka tämän routakauden alussa oli kaikkien sydämiä avartanut, oli
alentunut puoluevimmaksi ja toistensa pikkumaiseksi nälvimiseksi.
Elettiin kuin kannen alla, ilkeässä puristuksessa ja kiusallisen
lähelle toisiaan sullottuina.

Mutta paine synnyttää aina vastapaineen ja kaikkien näiden vuosien
kuluessa oli kannen alle kerääntynyt runsaasti räjähdysaineita.
Tarvittiin vain ulkonainen sysäys niiden sytyttämiseksi.

Nyt oli tuo sysäys äkkiarvaamatta tapahtunut.

Kun Markus lauhana pilvisenä aamupäivänä lähti uudesta asunnostaan
Rauhankadun varrella, tunsi hän kadulle tullessaan ilmassa jotakin
erikoisempaa, näki samaa vastaan tulevien ihmisten kasvonilmeissä ja
huomasi sitä heidän kiirehtivässä käynnissään. Jotakin erinomaisempaa
täytyi olla tekeillä tai jo tapahtunut, vaikka kaupunki ulkonaisesti
olikin ennallaan.

Senaatintorin halki kulkiessaan näki hän koululapsia opettajainsa
johdolla kulkueina marssivan Aleksanterinpatsaalle ja laulavan siinä
isänmaallisia lauluja. Mitä olikaan tapahtunut, sillä eilen vielä ei
tällaista olisi sallittu?

Aleksanterinkadulle tullessaan tapasi Markus muutamia tuttavia ja sai
ensimmäiset alkeistiedot kehittymässä olevista asioista: Venäjällä
oli puhjennut valtava yleislakko ja täällä piti nyt liityttämän
mukaan.

Tapaukset seurasivat päivän kuluessa nopeasti toisiaan. Koulut
ja virastot lakkasivat toimimasta, tehtaiden pyörät pysähtyivät,
höyryhevoset herkesivät junia kiidättämästä ja sähkölangat
välittämästä tietoja. Oli kuin joku näkymätön käsi olisi yhtäkkiä
lamauttanut kaikki ne tuhannet jänteet, jotka yhteiskuntaa ja
sen laitoksia pitävät vireessä. Helpotuksesta huoaten, mutta
samalla täynnä jännittynyttä odotusta riisuivat ihmiset päältään
yhteiskunnalliset valjaansa. Etiketit putosivat pois, ei ollut enää
senaattoreja, poliisipäälliköltä eikä tuomareita, yhtä vähän kuin
mestareita, kisällejä, palvelijoita tai juoksupoikia. Oli vain
pelkkiä ihmisiä, jotka eivät aluksi näyttäneet tietävän, kuinka
suhtautua tähän uuteen olotilaan.

Santarmit ja poliisit olivat ykskaks kadonneet kuin kaste maahan ja
sen huomatessaan hengähti Markus monen muun kanssa syvään. Tuntuipa
kuin koko yhteiskunta olisi sen johdosta helpotuksesta huoahtanut.
Käden käänteessä siirtyi hallitus- ja käskyvalta niille, jotka siitä
vielä eilen eivät olleet osanneet uneksiakaan.

Työväentalolla pantiin erilaisista aineksista kokoon ylin
hallitusvalta: lakkokomitea. Se otti kaikki ohjakset käsiinsä ja
jakoi ihmisille välttämättömimmät tiedot lyhtytolppiin päivittäin
kiinnitetyillä julistuksillaan. Kun Markus ei ollut vielä ehtinyt
lähemmin kotiutua Helsingin järjestäytyneen työväen pariin, jäi hän
tämän merkillisen viikon vaiheissa vieraaksi lakkokomitean toimille
sekä yleensä tapahtumille työväentalolla. Hänen pääkortteerinaan oli
koko ajan ylioppilastalo.

Mainitussa paikassa oli iltapuolella ensimmäistä lakkopäivää
ylioppilaskunnalla suuri kokous, jossa pidettiin toinen toistaan
radikaalisempia puheita, huudettiin eläköön ja alas ja nautittiin
vapauden ensi huumauksesta. Mutta siellä päätettiin myöskin
käytännöllisistä asioista. Muun muassa perustettiin ylioppilaskaarti,
jonka työväen kaartin rinnalla tuli pitää yllä järjestystä
kaupungissa. Osakunnat jakautuivat komppanioihin ja valitsivat
itselleen päälliköt. Merkkinä kaartilaisilla oli valkoinen side
vasemman käsivarren ympärillä ja aseena kävelykeppi, jolla sellainen
oli. Markus kirjoittautui erääseen pohjalaisten komppaniaan, jonka
seuraavana aamuna tuli lähteä kaduille "passiin".

Sähkövalot eivät palaneet ja ulkona oli miltei säkkipimeä, kun
Markus laskeutui ylioppilastalon portaita alas. Kuin kiiltomatoja
vilkkui tuolla ja täällä käsilyhtyjä ja välistä hulmahti kaupungin
yli Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu kuin
kohtalonsilmä, joka levotonna seurasi tapahtumia tuossa kaikki
siteensä katkoneessa, poreilevaan käymistilaan joutuneessa ja kaikkia
mahdollisuuksia kätkevässä kaupungissa, mikä oli verhonnut itsensä
pimeydellä kuin synnyttävä vaimo.

Äänten sorina ja satojen jalkain kapse pimeillä kaduilla ilmaisivat
kuitenkin laadullaan, että odottamattomat tapaukset eivät olleet
suomalaista tyyneyttä tasapainostaan järkyttäneet, vaan että
valjaansa riisuneet ihmiset suhtautuivat pohjoismaalaisen kylmällä
järkevyydellä tähän eriskummaiseen olotilaan. Turvallisin mielin
sukeltautui Markus kaduilla lainehtivaan kansanjoukkoon ja
käsivarressaan jo kansalliskaartilaisen merkki suuntasi hänen
askeleensa Eerikinkadulle.

Ainoastaan kerran oli hän pikimmältään tavannut Olgaa sen ihanan ja
täyteläisen illan jälkeen, jolloin he olivat yhtäkkiä päässeet niin
lähelle toisiaan. Hän oli sen jälkeen muuttanut uuteen asuntoonsa,
hoitanut opinnoitaan ja kirjoittanut jälleen pienen artikkelin
Työmieheen. Ja nyt olivat viime näkemisen lisäksi tulleet vielä tämän
päivän merkilliset tapahtumat. Sydän tulvillaan päivän kokemuksista
ja ensimmäisen vapauden tuulahduksen juovuttamana tunsi hän
pakottavaa halua tavata Olgaa ja nauttia yhdessä hänen kanssaan siitä
vapauden huumasta, jonka vallassa hän oli koko päivän elänyt. Kun hän
kaartilaisvelvollisuuksistaan oli vielä huomen-aamuun saakka vapaa,
päätti hän rientää suoraa Olgan luo, ajattelematta ollenkaan, että
tämä saattoi olla ulkona kuten lähes koko Helsinki.

Eerikin ja Fredrikin katujen kulmassa ojensi joku vastaantulija
heijastuslyhtynsä vasten hänen kasvojaan ja häikäisi hetkeksi hänen
silmänsä. Sen verran kuin hän ehti tuota häikäilemätöntä lyhtyniekkaa
nähdä, luuli hän tunteneensa Heino Kavanderin, joka kulki jonkun
naisen seurassa.

"Se olikin juuri hänen tapaistaan!" ajatteli Markus kiukustuneena
lyhdyn häikäisystä.

Hän pysähtyi kuuntelemaan ja tunsi nyt selvästi Kavanderin äänen.
Hänen jutteluunsa vastasi silloin tällöin pehmeä naisääni.

"Varmaankin Hilma!" välähti Markuksen mieleen ja hänen tuli ilkeä
olla, ilkeä sekä itsensä että Olgan takia. Sillä hänestä tuntui,
että Kavander noudattaa hänen omia askeleitaan ja jäljittelee hänen
eleitään kuin kateellinen varjo. Hänen mieleensä muistui siinä kadun
kulmassa seistessään, kuinka toverit kerran kouluaikana olivat
yksimielisesti kiittäneet erästä hänen kirjoitustaan toverikunnan
lehdessä ja kuinka Kavander oli hiipinyt miehestä mieheen ja
koettanut uskotella, ettei hän, Markus, ole sitä itse kirjoittanut,
vaan jostakin plagieerannut. Ja sitten oli hän itse kirjoittanut
seuraavaan lehteen samasta aiheesta sekä ollut kiukussaan, kun hänen
osalleen ei tullutkaan toverien kiitosta.

Jos Kavanderin seurassa ollut nainen oli todellakin Hilma, niin mihin
hänen oli nyt ryhdyttävä? Äänet ja askelten kapse olivat jo häipyneet
pimeyteen ja jos hän tavoittaisikin heidät, niin millä oikeudella
voisi hän käydä riistämään Hilmaa Kavanderin seurasta? Hän tunsi
tässä asiassa itsensä kykenemättömäksi ja mieli masentuneena lähti
hän jatkamaan matkaansa.

"Mutta mitä syytä minulla on uskoa pahaa heidän suhteestaan?" kysyi
hän itseltään. "Miksei hänellä saattaisi olla yhtä rehelliset
aikomukset Hilmaan nähden kuin minulla Olgaan? Ja että hän tällä
hetkellä on etsinyt Hilman seuraa, siihenhän saattaa hyvinkin olla
samanlaiset syyt kuin minulla tavata Olgaa."

Mutta vakuutetuksi ei hän saanut itseään ja äskeinen voimakas
mielenlento oli auttamattomasti lauennut.

Hän pysähtyi hetkiseksi Olgan asunnon portille kuin empien astua
sisälle tässä nolossa mielentilassa. Katu oli täällä saakka
aivan tyhjä ja pimeä. Keskikaupungilta kuului liikkeellä olevien
kansanjoukkojen aiheuttama, taukoamaton kohina, mikä muistutti
käyntiin joutuneen meren henkäilyä. Tuon tuostakin hipaisivat
linnoituksen levottomasti häilähtelevät valosoihdut savupiippuja ja
alhaalla riippuvia syksyisiä pilviä.

Siinä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Markus äskeisen harmin
aiheen häipyvän omaan mitättömyyteensä. Hän pääsi jälleen samaan
mielen vireeseen, jossa hän oli matkalle lähtenyt. Sydän avartuneena
astui hän portista sisään ja alkoi hapuilla portaita kohti.

Eteisen seinässä palaa kituutti pieni lamppu ja sen valossa näki
Markus avaimen sisarusten ovella. Hän koputti ja astui vastausta
odottamatta sisälle.

Olga istui pöydän ääressä käsi poskella. Hän oli yksinään huoneessa
ja hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Markuksen nähdessään
ilostui hän kuitenkin huomattavasti, kohosi nopeasti paikaltaan ja
astui häntä vastaan.

-- Mitä, etkö sinä tiedä mitään tämän päivän tapahtumista, koska
istut täällä yksinäsi ja murjotat? huudahti Markus ja veti hänet
syliinsä.

Vastaukseksi painautui Olga hänen rintaansa vasten ja purskahti
itkuun. Vaikka Markus arvasikin syyn Olgan mielihaikeaan, joutui
hän tästä kuitenkin ikävästi hämilleen ja tunsi korkean mielialansa
jälleen luisuvan käsistään.

Olga itki kauan ja hillittömästi aivankuin hän Markusta odottaessaan
olisi viimeiseen saakka taistellut sitä vastaan.

Tyytymättömällä, miltei äreällä äänellä virkkoi Markus, korjaten kuin
velvollisuudentunnosta hänen otsalle valahtaneita hiuskiharoitaan:

-- Mutta mitä sinä noin itket? Mikä sinulla on?

-- Kun minä äsken pistäydyin Tuomisen vaimon luo, oli Hilma
silläaikaa mennyt kaupungille.

-- Mutta mitä vaarallista siinä nyt vielä on? oli Markus olevinaan.

-- Hän on taas mennyt tapaamaan sitä Kavanderia, vastasi Olga ja
katsoi Markukseen sellaisella ilmeellä, kuin olisi hän tahtonut
sanoa, että etkö jo ymmärrä, miksi minä olen huolissani.

-- Onko Kavander käynyt täällä vai mistä sinä sen tiedät? jatkoi
Markus kyselyään kuin asia yhäkin olisi ollut hänelle uusi.

-- Ei, mutta Hilma sai häneltä aamulla kirjeen ja sen johdosta on hän
koko päivän ollut niin levoton.

-- Oliko kirje sitten varmasti juuri Kavanderilta?

Se kuiva kuulustelusävy, jolla Markus lateli kysymyksiään, oli
saattaa Olgan uudestaan itkemään.

-- Varmasti se oli häneltä, minä näin sen jo Hilman silmistäkin, kun
hän luki kirjettä, vastasi hän loukkaantuneena.

Markus oli yhä äissään siitä, että tämä kiusallinen pikku-asia,
kuten hän tällä kertaa sitä mielessään nimitti, oli särkenyt hänen
juhlamielensä. Sen vuoksi ei hän puhunut mitään kadulla tekemästään
huomiosta, vaan jatkoi hetken kuluttua:

-- Mutta miksi sinä niin kovin pelkäät Kavanderia? Ehkäpä hänellä on
hyvinkin rehelliset aikomukset.

-- Ei ikinä! huusi Olga sisäisestä vakuutuksesta värisevällä äänellä.

-- Minä näin sen heti hänen kirjeestään ja sitten hänen silmistään ja
käytöksestään.

Niin vakuutettu kuin Markus olikin siitä, että Olga oli oikeassa,
halutti hänen edelleenkin purkaa äkäänsä sanomalla:

-- Naiset luottavat aina liiaksi aavistuksiinsa ja vaistoihinsa.

Olga ei vastannut siihen mitään, vaan tuijotti loukkaantuneen
näköisenä eteensä.

Seurasi painostava äänettömyys. Tuomisen huoneesta kuului hyssytystä
sekä kaksoslasten ärtyisä ja läpitunkeva itku. Milloin se hetkeksi
taukosi, täytti sen sijan heti räätälin puolelta tuleva, katkeamaton
köhiminen ja kakisteleminen. Markus ärtyi ärtymistään ja vaikka
ääni hänen sydämessään kehottikin osoittamaan myötätuntoa Olgan
sisarhuolia kohtaan, pääsi kuitenkin voitolle halu olla tyly ja
kostaa äskeinen juhlamielen rikkuminen.

Seisaalleen ponnahtaen ja kätensä hyvästiin ojentaen sanoi hän
lyhyesti ja päättävästi:

-- Minun täytyy nyt lähteä.

Olga loi häneen säikähtyneen katseen, samalla kuin hän vaistomaisesti
antoi kätensä.

-- Mihin sinulla sellainen kiire on? sopersi hän hätääntyneenä. Hän
puristi arasti Markuksen kättä kuin tahtoen pidättää häntä.

Markus tunsi sen johdosta hellän kosketuksen sydämessään, mutta hän
oli ehtinyt jo ikäänkuin kangistua tylyyteensä. Kätensä pois vetäen
virkkoi hän:

-- Minä olen ylioppilaskaartissa ja aamulla täytyy minun jo kello
kahdeksalta olla talolla valmiina palvelukseen. Hyvää yötä! ja hän
astui ulos, tuntien sydämessään katkeran suloista tuskaa.

Portille tultuaan pysähtyi hän hetkeksi, sillä ilmielävänä näki hän
edessään, kuinka Olga on jälleen kumartunut pöytää vasten ja itkee
haikeasti. Sääli ja hellyys kaihersivat hänen sydäntään, mutta hän
paadutti uudelleen mielensä, huitaisi ykskaikkisuuden merkiksi
kädellään ja lähti päättävästi astelemaan keskikaupungille josta yhä
kuului taukoamaton kohina kuin salaperäisyydellään kiehtovan meren
ulapalta.



18.


Ylioppilastalo oli muuttunut täydelliseksi kasarmiksi. Se oli
ylioppilaista muodostetun kansalliskaartin pääkortteerina.
Sieltä lähti ja sinne palasi yhtä mittaa läpi vuorokauden pieniä
vahtipatrulleja. Niiden päälliköt ottivat lähtiessään kansliasta
ohjeet ja jättivät sinne palatessaan selonteon toimistaan. Yläkerran
ruokasali oli yötä päivää miehiä täynnä. Siellä söivät he ateriansa
ja lepäilivät väliajoin. Penkeillä näkyi aina loikoilevia siiviksiä
ja pöytien ympärillä istui taajoja ryhmiä vilkkaasti jutellen, kahvia
juoden tai korttia pelaten. Huoneen täytti aina huumaava äänten
sorina ja tupakansavu. Pitkän ravintolapöydän takana liikkuivat
tarjoilijattaret nääntyneinä ja unisina, koettaessaan tyydyttää
nälkäisten ja janoisten kansalliskaartilaisten tarpeita.

-- Pohjalaisten ensimmäinen komppania! -- Hämäläisten toinen
komppania...! kuului yhtämittaa huutoja, kun päälliköt vahtivuoron
lähetessä kokosivat kahvi- ja korttipöytien ääreen hajaantuneita
tai penkeille venähtäneitä miehiään. Kiiruusti kavahtivat nämä
jalkeilleen, järjestyivät eteisessä riveihin ja sotilaallista
ryhtiä tavoitellen marssivat päällikköjensä jäljessä ulos, aseinaan
kävelykepit ja järjestysvallan merkkeinä nuo vasempaan käsivarteen
sidotut valkeat liinat. Vakavampien tapausten varalle saattoi lisäksi
yhden ja toisen taskuun kätkettynä olla revolveri tai kummibatonki.

Kello oli neljänneksen yli kahdeksan, kun pohjalaisten toinen
komppania, johon Markus kuului, marssi kaksimiehisissä riveissä
ylioppilastalon portaita alas. Aamuvarhaisesta huolimatta oli talon
edustalle kokoontunut jo taaja väkijoukko. Rauhallisina ryhminä
seisoskelivat siinä ihmiset, keskustellen viime tapauksista ja
odottaen saavansa kuulla uutisia tai nähdäkseen ohi marssivia
ylioppilaskaartilaisia, jotka olivat jo ehtineet päästä yleisön,
varsinkin sivistyneemmän osan suosikeiksi. Joka kerta kun joku
ylioppilasosasto läheni, avasivat he keskelleen leveän käytävän ja
seurasivat myötätuntoisin silmäyksin noita nuoria isänmaan toivoja,
jotka kaaokselliseen tilaan joutuneen pääkaupungin kaduilla pitivät
yllä järjestystä.

Väkijoukon halki marssiessaan sai Markus yhtäkkiä tunteen, että Olga
seisoo siellä muiden joukossa, katse häneen kiinnitettynä. Hän tunsi
rinnassaan lämpimän ailahduksen, mutta sen sijaan että olisi etsinyt
silmillään Olgaa, palasi hän itserakkaan turhamaisuuden yllytyksestä
eilisiltaiseen ohjelmaansa ja marssi sivuilleen katsomatta eteenpäin,
tahdissa pysyäkseen hokien mielessään: -- yks, kaks, yks, kaks...

Komppanian oli määrä kello kahteentoista saakka valvoa järjestystä
Korkeavuoren-, Kasarmin- ja Fabianinkaduilla. Markuksen osasto sai
osakseen Kasarminkadun ja kaksimiehisinä ryhminä alkoivat he kävellä
sitä edestakaisin.

Päivä oli lenseä ja tyyni ja aina väliin kurkisti aurinko pilvien
raosta, alakuloisen lempeästi hyväillen suvivärinsä heittäneitä
puistoja ja nurmikenttiä. Kaikki tavallinen suurkaupungin melu oli
kokonaan vaiennut. Ei kuulunut tehtaiden ja veturien vihellyksiä,
raitiotievaunujen vonkunaa tai rattaiden räminää. Ilmassa oli
tuntu kuin suurena juhlapäivänä ja odottava juhlailme oli ihmisten
kasvoilla, heidän hiljalleen soljuessaan pitkin katukäytäviä tai
keräytyessään lyhtytolppien ympärille lukemaan niihin kiinnitettyjä
lakkokomitean tiedonantoja.

Kapakat ja kaikki väkijuomalähteet olivat suljetut ja kun yleisö
käyttäytyi rauhallisesti ja mallikelpoisesti, ei nuorilla
kansalliskaartilaisilla ollut järjestyksen ylläpitämisestä
mitään vaivaa. Markuksesta muuten tuntui, että tämä heidän
kaartilaistoimensa olikin jonkunlaista leikkinäytöstä, jota
näyteltiin vakavin naamoin ja totisin mielin. Hän ei voinut
uskoa, että heillä yleisön silmissä olisi mitään järjestysvallan
auktoriteettia. Että niin kuitenkin oli laita, sen tuli hän
huomaamaan jo tällä ensimmäisellä vartiovuorollaan Kasarminkadulla.
Lakkokomitea oli antanut tarkat määräykset siitä, minä aikana
päivästä ja kuinka pitkään ruoka- ja maitokaupat saivat olla auki.
Näitä määräyksiä oli kuitenkin huomattu rikottavan ja "esikunnasta",
kuten Markus tovereineen nimitti lakkokomiteaa, tuli kaikille
vahdissa oleville kansalliskaartilaisille käsky valvoa ankarasti,
että kaikki kaupat pysyvät luvattomana aikana visusti suljettuina.
Vähän tämän jälkeen huomasi Markus toverinsa kanssa, että eräs
ruoka- ja sekatavarakauppa oli auki ja että siellä kävi ostajia.
Mitäs muuta kuin noudattaa käskyä ja mennä vaatimaan sen sulkemista.
Mielessään epäillen, tulisiko puodinomistaja olemaan millänsäkään
heidän, sivilipukuisten nuorukaisten antamista käskyistä astui Markus
vakavana puotiin, toverin seuratessa ihan kintereillä. Kauppias loi
pelästyneen silmäyksen heidän kansalliskaartimerkkeihinsä ja siitä
rohkaistuneena kysyi Markus:

-- Miksi te pidätte puotianne auki, vaikka se on tähän aikaan
kielletty?

Markus ei ollut uskoa silmiään, nähdessään puodinomistajan selvästi
vapisevan. Epäselvällä ja änkyttävällä äänellä mutisi hän jotakin,
mistä Markus ymmärsi niin paljon, että hän lupasi heti sulkea
puotinsa. Kun toverukset olivat palanneet kadulle, riensi hän
todellakin täyttämään lupauksensa.

Nyt vasta käsitti Markus, etteivät he olleet näyttelijöitä missään
leikkinäytöksessä, vaan että he olivat jonkun uuden ja salaperäisen
mahdin edustajia -- mahdin, jonka edessä yleisö vaistomaisesti
taipui ja alistui. Tehdessään itselleen selväksi, että tämä mahti
pohjaltaan oli kansantahto, ei siinä arkipäiväisessä ja alasrepivässä
mielessä, missä räyhäävät joukot sitä jumaluutenaan käyttävät,
vaan korkeammassa ja pyhemmässä, koko yhteiskunnan ja isänmaan
parasta tarkottavassa mielessä, -- tehdessään tämän itselleen
selväksi, tunsi Markus rintansa laajenevan. Hän ei ollut enää
mikään leikkinäyttelijä, joka valkoinen side käsivarressaan ilman
tosi tarkoitusta mitteli katuja, vaan tärkeän ja mahtavan vallan
palvelija. Kun kauppapuodin ovi paukahti kiinni, hengähti hän syvään
ja tunsi itsensä vaikuttavaksi tekijäksi keskellä tätä kaaosta.

Astellessaan näissä mietteissä mäkeä ylös, huomasi hän kirurgisen
sairaalan kohdalle tultuaan katukäytävällä Olgan, joka silmät maahan
luotuna kulki samaan suuntaan. Markus kiinnitti katseensa häneen,
mutta Olga ei kääntänyt päätään. Toveristaan erkaantuen läheni hän
katukäytävää ja virkkoi:

-- Olga!

Olga säpsähti, pysähtyi ja kääntyi häntä kohti. Hänen katseessaan
luuli Markus huomaavansa samalla kertaa surua, arkuutta, ikävöintiä
ja uhmaa. Olga ei puhunut mitään, katsoi vain Markukseen, silmissään
tuo monivivahteinen ilme.

Markus käsitti heti, että Olga oli seisonut väkijoukossa
ylioppilastalon edustalla, kuten hän oli vaistonnutkin, sekä sitten
seurannut heidän osastonsa jäljessä tänne Kasarminkadulle. Lämmin
hellyyden tunto sekä katumus illallisesta käytöksestään täyttivät
hänen sydämensä.

Kätensä ojentaen lausui hän:

-- Olga, annatko sinä minulle anteeksi sen, että minä eilenillalla
olin sinulle niin tyly, vaikka sinulla ilmankin oli surua ja huolta?
En tiedä mikä minuun meni, mutta minä olin sellainen ikäänkuin vasten
tahtoani. Ulos tultuani oli minun suorastaan paha olla, kun olin
varma, että sinä jäit yksinäsi itkemään.

Vastaukseksi ojensi Olga kätensä ja hänen silmiinsä kohosivat
kyyneleet, kun hän lämpimästi ja luottavasti puristi Markuksen kättä.
Hänen katseessaan kuvastui nyt pelkkää onnellisuutta. Sen tenhoamana
unohti Markus hetkeksi sen omituisen tilanteen, jossa nyt elettiin ja
hänellä oli täysi työ hillitä itseään tempaamasta Olgaa syleilyynsä.

-- Voi, sinä rakas, rakas... hoki hän sen sijaan ja pusersi rajusti
Olgan kättä. -- Koko yön ajan minä olen ajatellut vain sinua ja äsken
ylioppilastalolta lähtiessämme tunsin minä, että sinä olet siellä
väkijoukossa. Etkös ollutkin?

-- Olin, myönsi Olga hiukan ujosti, -- mutta sinä olit vihainen etkä
katsonut sinne päinkään.

-- Vihainenko? Enhän toki, mistä minä olisin voinut vihainen olla,
se oli vain sellaista... ja kun hän ei osannut käytöstään selittää,
käänsi hän äkkiä päinvastaiseen suuntaan: -- Mutta ethän ole, Olga,
siitä vihoissasi minulle?

-- Mitä syytä minulla olisi siitä vihotella, naurahti Olga.

-- Kaikki on siis hyvin jälleen ja sinä olet minun oma Olgani,
lopetti Markus. -- Ja nyt sinä saat tehdä vartiopalvelusta yhdessä
minun kanssani. Eteenpäin mars!

He lähtivät rinnan kävelemään mäkeä alas. Samalla juolahti Markuksen
mieleen jotakin ja hän virkahti:

-- Mutta maltahan, minäpä jätänkin tämän osan katua hetkeksi toverini
huostaan ja me teemme sillaikaa pienen retken ylös tähtitorninmäelle,
nähdäksemme hiukan ympärillemme.

Hän tavoitti toverinsa, ilmoitti tälle parilla sanalla aikomuksensa
ja lähti sitten Olgan kanssa kaartinmaneesin sivutse oikaisemaan
mainitulle näköpaikalle.

-- Kuinka kaunis pääkaupunki meillä sentään onkaan! huudahti Markus,
kun he olivat tulleet perille ja pysähtyneet haaksirikkoisten patsaan
luo. -- Kaikkialla on niin rauhallista ja hiljaista kuin maalla
jonakin suurena kirkkojuhlana. Katsopas, kun merenpintakin on aivan
rasvatyynenä. Mutta mitäs tuo on?

Hän oli kääntänyt katseensa eteläsatamaan päin ja huomannut samalla
senaatintalon katolla Suomen leijonalipun.

-- Näetkö sinä? kysyi hän henkeään pidättäen Olgalta.

Mutta Olga ei tajunnut heti, mitä Markus tarkoitti ja pieni
tyytymättömyyden väre äänessään selitti hän lähemmin asian. Olga ei
kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa samalta kannalta kuin Markus, jonka
sydämen tuon kauan kätkössä olleen lipun näkeminen sai kiivaasti
sykkimään. Kuten tuhannet muutkin suomalaiset olivat tänään tehneet,
säpsähti hänkin ensinnä sen nähdessään sekä tunsi sydämessään outoa
huumausta. Ja samalla heräsi mielessä kummia aavistuksia sekä aukeni
sielunsilmäin eteen päätä pyörryttäviä näköaloja tulevaisuutta kohti.
Kuin lumottuna tähysti hän lippua tuntien itsessään heräävän eloon
jotakin, mikä siihen saakka oli uinunut heikkona itiönä.

-- Uskotko sinä, Olga, että tämä kaikki päättyy onnellisesti? kysyi
hän äänellä, joka tuli kuin kaukaa jostakin korkeuksista, niin että
Olga ihmetellen käänsi katseensa häneen.

-- Kuka sen tietää, vastasi hän epätietoisuuttaan arastellen.

-- Usko sinä vain, sillä kyllä tämä kaikki päättyy onnellisesti,
sanoi Markus varmasti. -- Vaikka me olemmekin monien kärsimysten
kansa, niin me olemme myöskin onnen kansa, sillä itse Jumala valvoo
meidän kohtaloamme kuin holhooja alaikäisen asioita.

Markus oli joutunut omituisen kansallisen haltioitumisen tilaan.
Sellaisina hetkinä hän hengessään ikäänkuin syleili koko Suomen
kansaa, poissulkematta mitään sen huonoimmistakaan ominaisuuksista.
Hän näki sen kuin yhtenä, moniosaisena henkilönä, jonka yhden jäsenen
hän itse muodosti, tunsi sitä kohtaan palavaa, miltei aistillista
rakkautta, jonka hurmaamana hän hoki sanoja: -- suomalaiset!
suomalaiset! -- kuten äsken kadulla oli Olgalle hokenut: -- rakas!
rakas!

Kun he hetken kuluttua palasivat Kasarminkadulle, laskeutui
Markus takaisin maanpinnalle ja maanpinta muistutti heti omista
vaatimuksistaan. Hän alkoi nimittäin yhtäkkiä tuntea huikeata nälkää
ja sen johdosta lausui hän:

-- Aamulla lähtiessä en voinut syödä ja nyt minulla on nälkä kuin
metsärosvolla. Mutta eihän täällä saa mistään ruokaa.

-- Vaan jospa minä lähden hankkimaan sinulle voileipiä? ehdotti Olga.

Markus suostui tähän muitta mutkitta ja Olga lähti heti matkaan.
Kuinka kauan hän viipyi poissa, sitä ei Markus voinut arvioida, sillä
koko ajan käveli hän toverinsa rinnalla omiin ajatuksiinsa vaipuneena
sekä vastaamatta juuri mitään tämän kysymyksiin. Siitä kun Olga
lähti, tuntui hänestä kuluneen vain monias silmänräpäys siihen, kun
hän jälleen ilmestyi heidän kohdalleen katukäytävälle, kainalossaan
pieni paketti. Siitä löytyi siistejä ja maukkaita voileipiä, jotka
Markus tasasi toverinsa kanssa.

Kädessään nopeasti häipyvä voileipä katsoi Markus hymyilevin silmin
Olgaa.

-- Sinun ensimmäinen emäntänäytteesi on arvosteltava korkeimmalla
kiitoksella, ei hän voinut olla mielihyväänsä purkamatta.

-- Sinua! mumisi Olga ja loi katseensa alas.

-- Nyt minun on lähdettävä Hilmaa paimentamaan, ilmoitti hän hetken
kuluttua.

-- Milloin minä saan tulla ensi kerran sinua tapaamaan? kysyi Markus,
sillä yksin jäätyäni tulee minulle heti sinua ikävä.

-- Milloin hyvänsä. Sinä olet aina tervetullut, ja Olga katsoi häntä
rohkeasti silmiin.

-- Elä katso minua noin tahi minun on vaikea pysyä tässä alallani!

Iloisesti naurahtaen heitti Olga hyvästi ja lähti astumaan
keskikaupungille päin. Mielihyvin seurasi Markus häntä silmillään.
Tuon pienen ja kiinteän, somaan harmaaseen kävelypukuun verhotun
vartalon liikkeissä sekä nopeassa käynnintahdissa ilmeni niin paljon
lujaa luonnetta ja äidillistä huolekkuutta, jotka Markus oli aina
Olgan seurassa vaistomaisesti pannut merkille.

Tultuaan seuraavaan kadunkulmaan pysähtyi Olga ja katsoi taakseen.
Markus heitti hänelle intomielisen lentosuukon, mihin Olga vastasi
hansikastaan huiskuttamalla, kadoten jo seuraavassa tuokiossa
väkijoukkoon.



19.


Seppä Tuomista ei Markus ollut ensi tutustumisensa jälkeen ollenkaan
tavannut. Toisena lakkopäivänä kohtasi hän hänet odottamatta.

Iltapuoleksi päivää oli Markuksen komppania komennettu vahtiin
kenraalikuvernöörin palatsin luo. Mainitun talon kummallekin
Esplanaadin puoleiselle kulmalle oli poikki kadun asetettu
kaksinkertainen vartioketju. Liike oli siltä kohtaa katua siis
kokonaan katkaistu ja kansalliskaartilaiset osoittivat kulkijoita
kiertämään Kappeliesplanaadin kautta. Näistä vartioista oli puolet
työväestön muodostamasta kansalliskaartista, joka käytti merkkinään
punaista sidettä käsivarressa ja jonka pääkortteeri sekä ylin
päällystö olivat ensimmäisellä poliisiasemalla.

Näiden työväenkaartilaisten joukossa oli Tuominenkin. Hän teki
iloisen, miltei innostuneen vaikutuksen.

-- Suuria asioita on ehtinyt tapahtua sitten kun viimeksi tavattiin,
lausui Markus tervehdittyään.

-- Niin on ja vielä suurempia on tulossa, vastasi Tuominen. -- Valta
on nyt kokonaan meillä.

Tämän viimemainitun sanoi hän tuttavallisesti, aivankuin kysymys
olisi ollut yksinomaan heistä kahdesta. Markus hymähti siihen sekä
joutui samalla aprikoimaan, kuinka hänen oman sosialisminsa laita
pohjaltaan olikaan, sillä tämän nykyisen tilanteen oli hän ottanut
hieman toisin, nimittäin kokonaan suurisänmaalliselta kannalta sekä
sivuuttaen kaikki luokkanäkökohdat.

-- Teillä niitä on sattunut onnellisia perhetapauksia sitten viime
näkemän, muutti hän keskustelun aihetta.

-- On niin, kokonaista kaksi poikaa tulla hurahti samalla kertaa.
Tätä sanoessaan koetti Tuominen näyttää iloiselta ja terhakalta,
mutta Markus huomasi kuitenkin, että tämä kaksinkertainen väenlisäys
oli myös tuonut joukon uusia huolia Tuomisen perheeseen. Eikä
kummakaan, sillä olihan mies parasta aikaa lakossa. Sen muistaen
virkkoi Markus:

-- Te sitä olette saanut siirtyä lakosta lakkoon. Kuinkas sen
ensimmäisen lakon kävi, tokko se ehti vielä päättyäkään?

Tuominen synkkeni huomattavasti vastatessaan:

-- Eiköpä se lie ollut jo päätöksissä. Herrat ottivat
järjestymättömiä tilalle ja omasta joukostakin ilmestyi muutamia
rikkureita.

-- Te menetitte siis työpaikan?

-- Mennyttä se on, mutta sillä ei väliä nyt, kun köyhälistö nousee
valtaan.

-- Te uskotte siis, että niin käy?

-- No varmasti! innostui Tuominen unohtaen samalla omat
yksityishuolensa ja vastoinkäymisensä. -- Vanha virkavaltahan on
kokonaan jo pyhkäisty pois ja valta on meidän käsissämme.

Markuksella oli omat epäilyksensä tämän vallan pysyväisyyteen nähden,
mutta hän ei hennonut niitä tuoda esille. Hän antoi Tuomisen pitää
haaveensa, kuten hänellä itselläänkin oli omansa, sekä nauttia
eheästä juhlatuulesta keskellä painavia arkihuolia.

Maan ylimmällä hallitusmiehellä oli sentään muitakin vartioita kuin
kansalliskaartilaiset. Palatsin pihalle oli sijoitettu muutamia
komppanioita venäläistä sotaväkeä. Markus huomasi sen vahdinmuutoksen
aikana ja samalla sai hän yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.
Hän oli juhlahuumauksessaan monien muiden tavalla miltei kokonaan
unohtanut venäläisen sotaväen olemassaolon. Sotilashenkilöitä ei
nimittäin ollut lainkaan näkynyt kaduilla, vaan he olivat pysyneet
visusti kasarmeissaan.

Vahdista lähtevä sotaväen osasto marssi, kansalliskaartilaisten
antaessa tietä, palatsin editse kauppatorille. Upseerit olivat
nähtävästi kehottaneet miehiä näyttämään ryhtiään, sillä he astuivat
tavallista paljon jäykempinä ja polkivat jalkansa vihaisesti katuun.
Jokaisen kasvoissa kuvastui hermostunutta jännittyneisyyttä ja uhkaa.
Katu tömisi, kun he syrjilleen katsomatta marssivat ohitse ja ilman
täytti hetkeksi aikaa sakea tökötinhaju.

-- Näyttivät siltä, ettei niitä ole hyvä mennä ärsyttämään, virkkoi
muuan vanhempi työläiskaartilainen.

Siihen ei kukaan puhunut mitään ja kaikki tuntuivat miettivän,
ettei asema ollut niinkään vaaraton kuin miltä se ensi silmäyksellä
näytti. Mutta yleisessä humussa oli suurin osa ihmisiä sen kokonaan
unohtanut ja varsinkin nuoremmat olivat laskeneet mielikuvituksensa
valloilleen sekä leikkivät innostuneesti vallankumousta aivankuin
aseman herruus olisi vastaan kiistämättä ollut heidän. Että melkoinen
osa vanhempaakin ikäluokkaa otti asian siten, osoitti kuinka
lapsenkengissä Suomen kansa valtiollisiin tosiasioihin nähden vielä
kulki.

Muutoin oli järjestys kaduilla ja kaikkialla yleisön keskuudessa
erinomainen. Kenraalikuvernöörin palatsia vartioivien
kansalliskaartilaisten tehtävä supistui siihen, että he neuvoivat
siitä ohitse pyrkivää yleisöä kiertämään keskiesplanaadin
kautta. Innokkain tässä toimessa oli eräs kuuromykkä mies, joka
työläiskaartiin kuuluvana oli sitonut käsivarteensa punaruutuisen
nenäliinan. Käsillään hosuen ja mölisten ehätti hän jokaisen eteen,
joka läpimenon aikomuksissa läheni vartioketjua. Piittaamatta
vähääkään säikähtyneiden naisten kiljauksista tai niistä vihaisista
silmäyksistä, joita häneen heitettiin, jatkoi hän väsymättömällä
innolla hosumista, mölyämistä ja viittilöimistä, herättäen
kansanjoukoissa sekaisin naurua ja paheksumista.

Iltahämärissä marssi Markuksen komppania pois kenraalikuvernöörin
talolta ja sijalle tuli toinen. Syötyään ylioppilastalolla voileipiä
ja kylmiä piirakoita lähti Markus käymään asunnossaan, sillä seuraava
vartiovuoro alkoi vasta kello kahdeltatoista yöllä.

Paljosta kävelystä ja seisomisesta väsyneenä heittäytyi hän
keinutuoliin, lepuuttaakseen hiukan jäseniään. Unta hän ei kuitenkaan
tuntenut kaipaavansa, sillä päivän vaikutelmista oli hänen mielensä
vielä virkeänä ja valppaana.

Olgan kuva, sellaisena kuin hän oli esiintynyt äsken Kasarminkadulla,
palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Sen huolekkaan ja äidillisen
piirteen johdosta, joka Olgassa oli yhä enemmän alkanut Markukselle
selvetä, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet oman kodin
perustamiseen. Tähän saakka oli yhteiselämä Olgan kanssa ja oma koti
esiintyneet hänelle ainoastaan tulevaisuuden mielikuvana. Mutta
tänään, Olgan lähdettyä hänen luotaan Kasarminkadulta, oli hänessä
entistä voimakkaampana herännyt oman kodin kaipuu ja hän oli tehnyt
itselleen kysymyksen, eikö sen perustaminen voinut jo kaikista
lähimmässä tulevaisuudessa käydä päinsä. Yhä uudelleen ja uudelleen
olivat hänen ajatuksensa päivän kuluessa palanneet tähän asiaan ja
se oli alkanut näyttää yhä mahdollisemmalta. Nyt teki hän muutamia
käytännöllisiä laskelmia ja huomasi, että hän hyvin voi mennä
naimisiin jo ennen opintojen päättymistä.

Kuten tavallista, valtasi hänet, asiasta kerran selville päästyään,
rajaton kiihko viedä se mitä pikimmin perille. Hän ponnahti ylös
keinutuolista ja varustautui lähtemään Olgan luo, esittääkseen
hänelle asian heti tuoreeltaan.

Laskeuduttuaan alas kadulle tunkeutui hänen mieleensä kuitenkin
pieni epäilys. Oliko tämä nyt laitaa, kysyi hän itseltään,
että hän keskellä tätä yleistä kaaosta, jolloin kaikkien
mieliä jännitti yksinomaan isänmaan asia, takertui yhtäkkiä
kodin perustamisajatuksiin? Näitä epäilyksiä torjuessaan sai
hän odottamatonta apua itse Goetheltä, sillä yhtäkkiä muistui
hänen mieleensä runoelmasta "Hermann und Dorothea" eräs kohta,
jonka hän kouluaikana oli erikoisella mielihyvällä ja ikäänkuin
ennakkovaistolla mieleensä painanut. Pimeätä katua astellessaan
kertasi hän ääneensä säkeet, joilla Hermannin äiti rohkaisi lemmen
kahleisiin joutunutta poikaansa:

    "Darum lob' ich dich, Hermann, dass du mitt reinem Vertrauen
    Auch ein Mädchen dir denkst in diesen traurigen Zeiten,
    Und es wagtest zu frein im Krieg und über den Trümmern."

Lämpimästi ja voimakkaasti sykähyttivät nämä säkeet Markuksen
sydäntä. Kaikki epäröimiset olivat kuin pois puhalletut. Pitkin
askelin harppasi hän säkkipimeässä eteenpäin, törmäten tavan takaa
pahki vastaantulijoihin sekä aiheuttaen äkäisiä sisunpurkauksia.
Mutta mistään piittaamatta kulki hän eloisin mielin halki pimeän
kaupungin.

Minua kuljettaa kohti päämäärääni "vividus impetus", ajatteli hän
hymyillen, kun mieleensä muistuivat sanat, joilla Horatius eräässä
oodissaan kuvaa nuoren kotkan eloisata viettiä.



20.


Kyllä se on surkeata, että sitä pitää vielä noita lapsia laittaa
tähän kurjuuteen! puhui Tuomisen vaimo harmaalla äänellä, istuen
pesän edessä ja kuivaten rievulla toista kaksospoikaa, joka sylkeä
kakistellen makasi tyytyväisenä hänen helmassaan.

Hänen kuulijanaan oli Olga, joka oli pistäytynyt auttamaan häntä
lasten kylvetyksessä. Pyöreät ja valkoiset käsivarret paljaina
kyynärpäihin saakka istui hän kahden tuolin varaan asetetun soikean
pesuastian ääressä, sivellen sienellä toista kaksospoikaa, joka
makasi vatsallaan haaleassa vedessä, rinta nojaten Olgan vasempaan
kämmeneen.

-- Ja mikä ihme siinä pitää olla, jatkoi Tuomisen vaimo, -- että
noita lapsia annetaan niin runsaasti juuri köyhille, joilla usein on
tietämistä siinä, että itse pääsevät päivästä toiseen. Kyllä vain
olisi meillekin tämmöisenä aikana ollut yhdessä tarpeeksi.

-- Noo, siinä samassahan niitä menee kaksikin, koetti Olga lohduttaa.
-- Tällaisia kilttiä palleroita! Ihan huvikseen sitä käsittelee, kun
on ihokin niin pehmoista kuin sametti.

-- Voi, voi, kyllä sitä on hyvä puhua sellaisen, jolla ei itsellään
ole lapsia. Mutta kun ne yökauden vuorotellen poraavat ja välistä
yhteen ääneen, niin ettei tiedä kumman niistä syliinsä sieppaa, niin
kyllä siinä jo johtuu toisenlaisiinkin ajatuksiin. Entäs sitten, kun
ne vähän kasvavat ja alkavat vaatia muutakin syömistä kuin rintaa!
Ihan hirvittää ajatellessa, että lapsijoukon kanssa joutuu kokemaan
tällaista työttömyyden aikaa.

Vaimon ääni sortui itkun sekaiseksi valitukseksi, kun hän jatkoi:

-- Kohta tässä ei ole kuin paljaat seinät jäljellä, kun on täytynyt
panttiin kantaa kaikki, jolla on jonkunkaan markan irti saanut.
Viimeksi vei Antti minun kihlakelloni ja kauanko nekään rahat enää
kestää!

Säälien silmäili Olga hänen kelmeitä ja laihtuneita piirteitään sekä
luisevia käsiään, joilla hän kapaloitsi lasta. Annettuaan sille
rintaa asetti hän sen varovasti pärevasuun, jossa molemmat pojat
nukkuivat rinnan. Vasun yli kumartuneena piispitti hän hetken hiljaa,
kunnes poika ummisti silmänsä, minkä jälkeen hän otti Olgalta toisen
ja alkoi sitä vuorostaan pesän edessä kuivailla. Olgasta näyttivät
hänen huulensa alituisesta piispittämisestä venyneen torvelle ja
muutoinkin se äkkiä vanhentuminen, mikä Tuomisen vaimossa näkyi niin
selvänä, teki häneen aina painostavan, miltei itkettävän vaikutuksen.
Tällä kertaa lauloi hänen sydämensä kuitenkin siinä määrin omaa
onnentunnettaan, että hän näki nämä seikat ainoastaan puolella
silmällä ja kuuli Tuomisen vaimon harmaat valitukset vain puolella
korvalla. Vaikka Markus ei ollut tiennyt sanoa, milloin hän ensi
kerran pääsee tulemaan, oli hän kuitenkin pitkin iltaa odottanut
häntä. Korvat herkkinä tarkkasi hän eteisestä kuuluvia askeleita
sekä kykeni ainoastaan vaillinaisesti tajuamaan Tuomisen vaimon
sydämenpurkauksia.

Kun viime mainittu oli saanut toisenkin kaksospojan kapaloiduksi,
havahdutti Olgan eteisestä kuuluva koputus unelmistaan.

-- Eikös meidän ovelle joku koputtanut? kysyi hän seisomaan nousten.

-- Kyllä kai, koska teidän oveanne kuulutaan avattavan, arveli
Tuomisen vaimo katsettaan lapsesta nostamatta.

-- Pitää mennä katsomaan, kuka sinne tuli, ja Olga ryhtyi hihojaan
suoristamaan.

-- Taitaa olla se ylioppilas, sanoi Tuomisen vaimo, saaden
kasvoilleen puserretuksi vaisun hymyn.

-- Mitä joutavia! sanoi Olga moittivasti, sillä hän ei mielellään
kuullut viittailuja suhteeseensa.

Ennenkuin hän ehti lähteä omalle puolelleen, tuli Hilma Tuomisen
huoneeseen.

-- Se on siellä, hän sanoi sisarelleen, viitaten päällään heidän
huonettaan kohti.

Sisarusten välillä oli eilen illalla, Hilman palattua kaupungilta,
ollut jälleen kiivas kohtaus. Sen johdosta oli Hilma koko päivän
paikannut mökönturkkia ja sen takia hän nytkin niin ynseällä tavalla
ilmoitti siskolleen Markuksen saapumisen.

-- Kuka _se?_ oli Olga vähällä kivahtaa, mutta Tuomisen vaimon takia
jätti hän asian sikseen ja lähti mitään puhumatta huoneesta.

Tultuaan omaan kamariinsa ei hän aluksi huomannut siellä ketään
vierasta. Hän luuli Hilman narranneen häntä ja tunsi jo mielessään
suuttumuksen sekaista pettymystä. Mutta peremmäs astuessaan huomasi
hän uunin takaa pistävän näkyviin miehen palttoonhelman. Mieli
iloiseksi sykähtäen astui hän löytöään kohti, huudahtaen nauravalla
äänellä:

-- Ahaa, löysinpäs!

Samassa tuli Markus esiin piilostaan, kaappasi hänet riehakasti
syliinsä ja nosti kohoksi lattiasta.

-- Voi, voi, pudotat vielä! oli Olga hätäilevinään.

-- Niinkö mitättömänä sinä minua pidätkin! Tässä rangaistus, ja hän
suuteli Olgaa kaulaan, kun ei sillä kertaa ylettänyt ylemmäs.

Hän istahti lähimmälle tuolille, asetti Olgan polvelleen ja katsoen
häntä koomillisen vakavasti silmiin jatkoi:

-- Kuulehan, Olga, sinustako siis tulee minun pikku vaimoni ja emäntä
minun talooni ja minun lukuisain lasteni äiti ja...

Samassa painoi Olga kämmenensä hänen suulleen.

-- Mutta mitä nyt, Olga, etkö sinä siis rakastakaan minua, työntäen
Olgan käden syrjään suuteli hän häntä.

-- Kuulehan nyt kuitenkin, mitä minä olen miettinyt koko päivän ja
mitä minä tulin sinulle ehdottamaan, jatkoi Markus tosissaan.

-- Minä olen päättänyt perustaa oman pienen kodin ja tehdä sen
mahdollisimman pian. Mitä sinä siihen sanot?

-- Mitäpä minulla olisi siihen sanottavana, vastasi Olga
teeskennellyn epätietoisena.

-- Mutta kysymys on siitä, suostutko sinä tulemaan sen kodin
valtiattareksi?

Markus katsoi Olgaa vakavasti silmiin. Olga ei puhunut mitään, mutta
yhtäkkiä kietoi hän kätensä luottavasti Markuksen kaulaan.

-- Sinä siis suostut, rakkaani! riemuitsi Markus ja likisti Olgan
rintaansa vasten. -- Mutta eikö sinua pelota, että me kuolemme
nälkään?

-- En minä sinun kanssasi pelkää mitään! vastasi Olga ja kätki
kasvonsa Markuksen olkapäälle.

-- Kiitos siitä! Mutta kuulehan kuitenkin, miten minä olen ajatellut,
ja Markus alkoi selvittää Olgalle laskelmiaan, joiden pohjana oli
se, että kaksi henkeä voi kalustamattoman huoneen vuokraten ja itse
ruuan laittaen elää samalla kuin yksineläjä, joka vuokraa kalustetun
huoneen ja syö ulkona. Ja varakeinona oli Markuksella se, että hän
tarpeen vaatiessa rupeaa vakinaiseen sanomalehtityöhön jo ennen
opintojen päättymistä.

-- Mutta minä olen aikonut toteuttaa tämän mahdollisimman pian,
jatkoi hän. -- Heti kun tästä sekasorron tilasta päästään taas
säännöllisiin oloihin. Hyväksytkö sinä sen?

Olgalla ei ollut siihenkään mitään vastaan sanottavaa.

-- Kaikki on siis sitä myöten selvää! lopetti Markus ja sinetöitsi
asian suutelolla.

Kun Olga oli irtautunut hänen syleilystään ja ryhtynyt teetä
puuhaamaan, virkkoi Markus hetken mietittyään ja hiukan arastellen:

-- Tietysti me emme suostu kirkolliseen avioliittoon?

-- Kuinkas sitten? kysyi Olga säikähtyneenä ja pysähtyi
askartelussaan.

-- Kuinka hyvänsä muuten, mutta papin eteen minä en rupea
polvistumaan! kiihtyi Markus. -- Ja yhtä vähän sopii sinunkaan sitä
tehdä, koetti hän hetken kuluttua korjata yksipuolista ja tylyä
lausettaan.

-- Mutta eihän siitä muutenkaan voi tulla oikeaa avioliittoa, sanoi
Olga hiljaa.

-- Miksei voi? Ei suinkaan pappi avioliittoa avioliitoksi tee.
Sehän on yhteiskunnallinen laitos ja kokonaan miehen ja naisen
välinen asia, jonka kanssa mustatakeilla ei ole mitään tekemistä.
Ja jos joitakin muodollisuuksia tarvitaan, niin voimmehan me solmia
siviliavioliiton raastuvanoikeuden edessä.

Sellaisia oli viime aikoina muodostettu muutamia ja Markus oli
äskettäin lukenut eräästä vapaamielisestä aikakauslehdestä
artikkelin, jossa niitä puolustettiin sekä kehotettiin
raastuvanoikeutta käyttäen välttämään kirkollista vihkimistä. Olga
oli nähtävästi myös kuullut mistä sekä tiesi, mikä naista alentava
seikka siihen kätkeytyisi, sillä punastuen vastasi hän:

-- Eihän toki sellaista, hyi!

Markus oli näkevinään Olgassa uuden piirteen: vaistoihin ja
ennakkoluuloihin nojautuvan itsepäisyyden. Häntä suututti ja mitään
puhumatta murjotti hän alallaan.

Arastellen ja äänessään lepyttelevä sävy virkkoi Olga hetken kuluttua:

-- Miksemme me voisi antaa papin vihkiä itseämme? Onhan se niin
kaunis tapa ja... ja kuulehan, minä tahtoisin sitä ennen kaikkea
äitini tähden.

Hän katsoi pyytävästi Markusta silmiin.

-- No niin, siitähän me ehdimme lopullisesti vielä tuonnempana sopia,
sanoi Markus, jonka jäykistyneen mielen Olgan katse sai sulamaan ja
joka tällä kertaa päätti voittaa itsensä, ettei syntyisi sellaista
painostavaa murjotuskohtausta kuin hänen parilla edellisellä
käynnillään.

Olga hengähti helpotuksesta ja ryhtyi asettelemaan teekuppeja
pöydälle.

Kun he hetkistä myöhemmin istuivat vastapäätä hämmennellen höyryäviä
teekuppejaan, sanoi Olga hymyillen:

-- Me olemme tässä sopineet jo miltei kaikesta, eikä minun
mieleenikään ole juolahtanut kysyä, mitä sinun omaisesi tästä
kaikesta sanovat.

-- Ja minä puolestani olen unohtanut tiedustella, hyväksyykö sinun
äitisi minua vävypojakseen, vastasi Markus.

-- Mitä siitä, hän on sellainen yksinkertainen vanha mummo, joka
varmastikin on iloinen, saadessaan kuulla asiasta, sanoi Olga
vaatimattomasti.

-- Minun äitini on kuollut, ilmoitti nyt Markus, -- mutta jos hän
eläisi vielä, niin mieltyisi hän varmastikin heti sinuun. Muutoin
minä olen täysi-ikäinen mies enkä kysy tässä asiassa kenenkään
mieltä. Minä otan vaimon itselleni enkä omaisilleni.

Oikeastaan oli Markus ehtinyt jo ajatella isänsä ja veljensä
suhtautumista tähän asiaan ja hän oli vakuutettu heidän
vastustuksestaan. Mutta kaikesta huolimatta oli hän päättänyt
toteuttaa aikomuksensa. Haihduttaakseen viimeisetkin huolten tähteet
Olgan sydämestä jatkoi hän:

-- Mitä isääni ja veljeeni tulee, niin olen varma, että hekin
pitäisivät sinusta, jos he nyt yleensä sosialismini takia haluavat
minua lainkaan enää nähdä.

Sitä ja tätä jutellen jatkoivat he teen juontia. Hilma pysyi
koko ajan visusti Tuomisen puolella. Olgan kerrottua viimeisestä
riidastaan siskonsa kanssa, johtuivat he neuvottelemaan siitä, miten
Hilman elämä olisi viisainta järjestää sen jälkeen kun Olga asettuu
Markuksen kanssa yhteiseen kotiin. Lopulta pitivät he parhaimpana
sitä, että Hilma asuu heidän luonaan.

Puoliyön lähetessä heitti Markus hellät hyvästit ja lähti
pääkortteeriinsa, kuten hän nykyään nimitti ylioppilastaloa.
Vaeltaessaan halki pimeän kaupungin, tunsi hän mielensä iloiseksi
ja tyytyväiseksi, vaikka kodin perustamisen tiellä olikin vielä tuo
avioliiton solmiamismuotoa koskeva kiusallinen erimielisyys. Mutta
hän toivoi sille löytävänsä onnellisen ratkaisun.



21.


Kaaoksellista olotilaa jatkui päivästä toiseen. Markus pysyi
uskollisesti toimessaan, milloin yösydännä seisten tovereineen
vartijana yliopiston portilla, aseena tukeva kummibatonki, milloin
patrulleeraten eri osissa kaupunkia. Lyhyet lomahetket vietti hän
ylioppilastalolla tai kävi keski-yötä nukahtamassa jonkun lähellä
asuvan toverin asunnossa. Olgan luona tai omassa huoneessaan ei hän
tullut pariin vuorokauteen käyneeksi.

Epävarmuuden tunto ja odotuksen jännitys kasvoivat päivä päivältä. Se
juhlamielinen innostus, jolla koko kansa oli lakkoon liittynyt, ei
voinut ajan oloon suojata ihmisiä syvälle syöpyneen puoluekatkeruuden
purkauksilta. Kenraalikuvernöörin palatsin edustalla puhkesivat
eräänä päivänä ihmisten puolueintohimot näkyviin vähemmän kauniilla
tavalla ja sen jälkeen sattui rettelöitä ylioppilaskaartilaisten
ja punakaartilaisten välillä, mikä nimitys työväen muodostamasta
kansalliskaartista alkoi päästä käytäntöön. Jälkimmäiset, joiden
kunniaksi kuitenkin on luettava hyvä järjestys ja ankara kuri,
anastivat vähitellen haltuunsa koko järjestysvallan, niin että
ylioppilaskaarti kävi kokonaan tarpeettomaksi. Komppania toisensa
jälkeen jäi pois vahtipalveluksesta ja niin lakkasi hiljalleen koko
komento.

Ilmassa risteili mitä kirjavimpia ja toinen toistaan
eriskummallisempia huhuja, jotka saivat varsinkin
arvostelukyvyttömäin ihmisten päät pyörälle. Milloin kerrottiin
sosialistijohtajain panneen toimeen sen ja sen hullutuksen,
milloin taas satapäinen huhu tiesi tarkkaan määrätä ajan, jolloin
Helsinkiä alettaisiin Viaporista käsin pommittaa. Ja tiedot, joita
Pietarista päin saapui, olivat vieläkin päättömämpiä. Tämä sähkön ja
sanomalehtien seisausaika loi ilmapiirin, jossa huhu yks kaks puhkesi
mitä rehevimpään kukintaansa. Lakkokomitea koetti kyllä taistella
lyhtytolppiin kiinnitetyillä tiedonannoillaan näitä päättömiä juttuja
vastaan, mutta ihmiset uskoivat sellaisia aina mieluummin kuin kuivaa
totuutta, ja jos yksi huhu osoittautuikin perättömäksi, kuten aina
vähän ajan kuluttua kävi, niin ilmestyi heti tilalle toinen kahta
kummempi. Jos koskaan, niin vilisi tuona merkillisenä viikkona
hyvien helsinkiläistemme päässä mitä kirjavin ja levottomin lauma
muurahaisia -- kuten suuremmassa tai vähemmässä määrin oli laita yli
koko maankin.

Sen jälkeen kun ylioppilaskaarti lakkasi toimimasta, kulutti Markus
aikansa yksinomaan ylioppilastalolla. Hän oli perinpohjin kyllästynyt
kaikkiin huhuihin ja ikäänkuin tylsistynyt niiden vaikutuksille. Ei
edes se verisen mylläkän uhka, joka tuon hullunkurisen torisenaatin
valitsemisen edellä äärimmilleen kiihotti ihmisten mieliä, kyennyt
hänessä herättämään juuri sanottavaa vastakaikua. Kyllästyneenä
kaikkeen tyytyi hän rauhassa odottamaan, mitä tuleman piti ja mihin
uusiin muotoihin yhteiskunta tästä kaaostilastaan oli selkiintyvä.
Hän ei tuntenut itsessään mitään kutsumusta vaikuttamaan tapausten
kulkuun ja häntä tympäisi nähdä ympärillään tuhansien höyrypäiden
tärkeinä häärivän ja soittavan suutaan ikäänkuin tuo käynnissä oleva
jättiläisprosessi olisi heidän eleistään ja huudoistaan riippunut.
Hänen isänmaallinen juhlamielensäkin oli alentunut ja hän katseli
tapauksia ympärillään jonkinlaisella filosofisella resignatsionilla
-- mikäli hän ylenmääräiseltä henkiseltä ja ruumiilliselta
väsymykseltä enää lopulta siihenkään kykeni. Viitsimättä juuri
mistään keskustellakaan, istui hän järkähtämättä alallaan lähellä
tarjoilupöytää ja pelasi korttia. Paikaltaan liikkumatta tyydytti
hän nälkänsä kylmillä piirakoilla ja kahvilla. Pelitoverit hänen
ympärillään vaihtuivat yhtä mittaa, mutta hän pysyi uskollisena
tuolillaan.

Siten oli hän yhteen menoon ollut sijallaan vuorokauden ympäriinsä,
kun Veli Forsberg odottamatta ilmestyi siihen hänen läheisyyteensä.
Markuksen päässä tuntui tyhjältä eikä hän ollut enää selvillä,
monesko lakkopäivä oli kulumassa. Veljeä ei hän ollut sitten lakon
puhkeamisen ollenkaan tavannut, mutta siitä huolimatta ei hän
osoittanut mitään erikoisempia ihastuksen merkkejä, sillä siihen
määrään olivat hänen aistimensa väsähtäneet.

-- Mitä kaikkea sinulle kuuluu? tiedusteli Veli uteliaana.

-- Eipä mitään erikoisempaa, vastasi Markus vallan arkipäiväisesti ja
ryhtyi jakamaan kortteja.

Veli seurasi hetken äänetönnä pelin kulkua, mutta sanoi sitten
ikävystyneenä Markukselle:

-- Kuule, lähdetään pois, täällä on niin kamalan raskas ilma.

-- Taitaa olla, vaikka minä en tiedä siitä mitään. Mutta joutaapa
täältä lähtemäänkin.

Markus heitti kortit kädestään pöydälle ja seurasi toveriaan ulos. He
lähtivät astelemaan Veljen asuntoa kohti ja matkalla liittyi heidän
seuraansa eräs kolmaskin toveri.

-- Sinä olet kai ollut kansalliskaartissa? virkkoi Veli heidän
kävellessään.

-- Niin olen, vastasi Markus. -- Entäs mitä sinä olet puuhannut, kun
sinua ei ole näkynyt koko lakkoaikana?

-- Olen flaneerannut pitkin katuja, katsellut ympärilleni sekä ollut
muutamissa kokouksissa.

Veli oli vakavan, miltei uhkaavan näköinen ja Markus alkoi aavistaa
hänellä olevan jotakin hampaankolossa. Kun he olivat ehtineet Veljen
asuntoon, asettuneet istumaan ja saaneet paperossit palamaan,
alkoi purkaus. Veli oli ollut vanhojen fennojen kokouksissa
kirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä
ärtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat
synnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet
loukkaukset. Varsinkin oli Veli kiihtynyt niistä tiedoista, joita
hän puolueensa kokouksissa oli kuullut Turun tapauksista; kuinka
katuyleisö siellä oli ruokottomasti häväissyt, jopa rääkännytkin
hovioikeuden virkamiehiä. Kun hän kiihtyneessä äänilajissa oli tehnyt
selkoa kaikista kuulemistaan, lopetti hän sanottavansa seuraavalla
kiukkuisella purkauksella:

-- Älkää te luulkokaan, että tämä on viimeinen tilinteko! Pitäkööt
nyt kagaalit orgioitaan, kyllä se heillekin koittaa tilinteonpäivä,
jahka suomalainen puolue on päässyt vapautumaan siitä painolastista,
jota sen hartioille on näinä vuosina kertynyt. Tämän jälkeen täytyy
jokaisen olla selvillä rajoista!

Viimeisiä sanoja lausuessaan katsoi Veli vaativasti Markukseen.
Tälle oli Veljen kiihko kokonaan odottamatonta, sillä joistakin
sattuneista häiriöistä ja yleisöjoukon vallattomuuksista huolimatta
oli hän luullut koko kansan puolueisiin katsomatta olleen
yksimielisen. Hän oli kuin yksinkertainen sotilas, joka näännyksiin
saakka oli toimittanut palvelusta rintamassa, luullen koko armeijan
ylimmästä alimpaan tehneen samoin ja samassa mielessä. Mutta nyt
sai hän hämmästyksekseen havaita, että ylempänä esikunnassa eivät
asiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä
leimahtanut entistä katkerampaan paloon.

-- Ei sinunkaan käy enää laatuun hoippua puolelle ja toiselle,
vaan sinun on merkittävä kantasi selvästi! jatkoi Veli, käyden nyt
avoimesti Markuksen kimppuun ja pitäen kaikupohjanaan toveria,
joka kadulla oli liittynyt heidän seuraansa ja joka vaieten istui
syrjempänä.

-- Mutta eikö minun kantani ole kyllin selvä, sopersi Markus, joutuen
yhä enemmän hämilleen. -- Olenhan minä sosialisti, mikäli tässä
puoluerajoja tarvitaan.

-- Sosialisti! kertasi Veli ivallisesti. -- Sosialistinahan sinun
pitäisi kuulua työväen kaartiin, mutta sinä vedätkin yhtä köyttä
kagaaliylioppilasten kanssa!

Ennenkuin Markus ehti vastata, että hän on ylioppilaskaartissa nähnyt
monta vanhaa fennoakin, jatkoi Veli kiihkeästi:

-- Että joku kaupunkilaisnulikka kuuluu kagaaliin, niin sen nyt voi
vielä käsittää, mutta että sinä maalaisena ja talonpojanpoikana
lukeudut samaan joukkoon, se on miltei anteeksi antamatonta. Kehtaat
kuulua joukkoon, joka on häväissyt Yrjö-Koskista ja kuitenkaan sinä
et voisi olla ylioppilas ilman samaa Yrjö-Koskista, koska meillä
ilman häntä ei olisi suomenkielisiä kouluja!

Kun Veli näin vain ilman muuta luki hänet kagaaliin kuuluvaksi ja
sen perusteella ripitti häntä tällä odottamattomalla tavalla, se
sai Markuksen hämmästyksestä ja loukkaantumisesta sanattomaksi.
Sitäpaitsi saattoi hänet rajaton väsymyskin kykenemättömäksi ja ennen
kaikkea haluttomaksi antautumaan kiihkeään väittelyyn. Hän tunsi vain
halua päästä mitä pikimmin asuntoonsa ja saada hiukkasen levähtää.

He lähtivät kolmisin alas kaupungille. Veljeä tuntui ärsyttävän se,
ettei Markus vastannut mitään hänen hyökkäyksiinsä. Hän tuhkaili
nenäänsä ja tuntui latailevan itseään uuteen purkaukseen kuin
pienoispilvi, joka oli imeytynyt täyteen sitä sähköä, mitä vanhain
fennojen puoluekokous oli nähtävästi ollut täynnä.

Markus kulkeutui tahallaan edelle molemmista tovereistaan ja kun oli
tultu Esplanaadille, joudutti hän yhä enemmän askeleitaan, kunnes
ihmisvirta yks kaks erotti hänet näistä. Nyt lähti hän suoraa päätä
ja mistään katukohtauksista piittaamatta astumaan Rauhankadulle.
Päästyään vihdoinkin omaan huoneeseensa heittäytyi hän riisuutumatta
vuoteeseen, vaipuen siinä tuokiossa raskaaseen uneen.

Nukuttuaan noin tunnin verran heräsi hän siihen, että joku nyki
häntä käsivarresta sekä toisti hätäisesti hänen nimeään. Kun hän
vaivalla sai silmänsä auki sekä pääsi hiukan tajuamaan todellisuutta
ympärillään, huomasi hän vuoteensa vieressä nuorimman talon
neideistä, joka kovin kiihtyneenä pyysi häntä tulemaan eteiseen.
Kuullessaan samalla muutamia etäisiä tykinjymähdyksiä sekä luullen
jotakin tavattoman vakavaa olevan tekeillä, kavahti Markus
siekailematta jaloilleen ja seurasi neitiä unipohmelosta hoippuen
sekä silmiään hieroen eteiseen, josta kuului riiteleviä ääniä.

Päästyään pimeän käytävän läpi näki Markus ulko-oven edessä rivissä
seisovan erään hyvin keikarimaisesti puetun miehen, jonka käytös ja
vielä enemmän puhetapa ilmaisi hänen kuuluvan työväen luokkaan, sekä
pari naista, joista toinen oli talon oma palvelijatar. Miehellä oli
tulipunainen kravatti sekä punainen side käsivarressa. Vieraalla
naisella oli myös käsivarressaan jonkunlainen merkki. He olivat
tulleet lakkokomitean lähetteinä panemaan herrasväkeä tilille siitä,
että palvelustyttö ei oman kantelunsa mukaan ollut saanut täyttä
lakkovapautta.

Heistä vastapäätä, sisähuoneisiin johtavalla ovella, seisoi
keskimmäinen talon neideistä, sillä vanhin sisko oli kaupungilla.
Kun Markus saattajineen asettui hänen rinnalleen, oli heitä silläkin
puolen kolmihenkinen rivi. Kierosilmäinen neiti ja punakravattinen
mies pitivät yllä äänekästä keskustelua tai paremmin sanoen
uhkauksilla ja haukkumasanoilla höystettynä riitaa. Palvelustyttö,
mustasilmäinen ja liukaseleinen hälläkkä, jonka pahankurisuudesta
Markus oli saanut pätevän todistuksen, kuullessaan hänen pesää
sytyttäessään särmikkäästi kiroilevan, ei nuoruudestaan huolimatta
häikäillyt emäntiensä edessä jatkaa kanteitaan, joita hän teki hyvin
äkäisessä ja kiihtyneessä äänilajissa. Kun vanhempi läsnäolevista
sisaruksista selitti niiden johdosta lujasti, että palvelijattarien
ei ole tarpeellista olla niin perusteellisesti lakossa, että
kotiaskareet jäävät suorittamatta, menetti punakravattinen,
jolla äsken saavutetun vallan maku oli nähtävästikin kohonnut
arveluttavasti päähän, viimeisenkin mielenmalttinsa.

-- Älkää te luulkokaan, huusi hän astuen askeleen eteenpäin ja
pudistaen nyrkkiään vanhemman neidin kasvojen edessä, -- älkää
te luulkokaan, että te saatte tästä puolin meitä mielenne mukaan
kuranssata. Nyt onkin, kuulkaa, valta meitillä ja me näytämme, ettei
köyhälistön kanssa pelatakaan miten hyvänsä!

-- Näyttä te mitä näyttä! huusi vanhempi neiti miltei yhteen suuhun
hänen kanssaan. -- Ei me pelkkä teitä eikä te saa tulla räyhämään
ihmisten huoneisiin!

-- Sådant pack! -- säesti nuorempi neiti siskoaan.

Punakravattinen naisseuralainen ja talon palvelustyttö kiihtyivät
hekin huutamaan yhteen ääneen toisten kanssa ja niin täytti pienen
eteisen tuota pikaa sekava melu. Nuorempi talon neideistä nyki
Markusta yhtä mittaa hihasta, kehottaen häntä ajamaan ulos nuo
kutsumattomat vieraat. Mutta päästyään selville tilanteesta, etääntyi
Markus siitä samalla. Hän katseli ikäänkuin kauempaa noita edessään
riiteleviä ja kiihtyneesti eleileviä ihmisiä. Hänen myötätuntonsa ei
kallistunut kummallekaan puolelle ja mikäli se jäi seisahduskohtaan,
sikäli tunsi hän itsensä voimattomaksi ryhtymään aktiivisiin toimiin.

Tyhjennettyään itsensä ylivuotavimmasta kiihkostaan ja lausuttuaan
vielä joukon uhkauksia sekä saatuaan samanlaisia vastaan poistuivat
lakkokomitean lähetit näyttämöltä. Palvelustyttö pyörähti
keittiöön ja räiväsi oven perästään kiinni niin että pihtipielet
paukkuivat. Molemmat neidit peräytyivät omiin huoneisiinsa,
heittäen tyytymättömiä silmäyksiä Markukseen, joka lähti viimeisenä
näyttämöltä. Astellessaan pimeän käytävän läpi hymähti hän
näkemälleen, tuntien samalla kuitenkin apeutta mielensä pohjalla.

Tultuaan huoneeseensa ei hän tuntenut enää mitään halua heittäytyä
vuoteeseen, sillä uni oli kaikonnut kokonaan. Istuttuaan hetken
keinutuolissa ja tehtyään muutamia johtopäätöksiä äskeisestä
kohtauksesta, lähti hän takaisin ylioppilastalolle.



22.


Kun Markus seuraavana aamuna palasi asuntoonsa, ryhtyi hän heti
riisuutumaan, pannakseen levolle. Päästyään vuoteeseen ja saatuaan
itselleen mukavan nukkuma-asennon, lausui hän itselleen:

-- Tästä minä en liiku, vaikka koko maailma menisi nurin, ennenkuin
olen tarpeekseni levännyt ja ennenkuin tämä sekamelska on jälleen
selvinnyt säännöllisiin muotoihin!

Koko yön oli hän viettänyt ylioppilastalolla mitä ristiriitaisimmassa
mielentilassa.

Kun hän eilen tuon asuntonsa eteisessä sattuneen tragikoomillisen
kohtauksen jälkeen oli lähtenyt ulos, oli häntä vastaan
pääpostikonttorin kohdalla astellut Veli, kasvoillaan synkän vakava
ilme. Ollen omiin ajatuksiinsa vaipuneena ei Veli ollut väen
vilinässä huomannut häntä, vaan jatkanut matkaansa. Markus oli heti
arvannut Veljen olleen menossa häntä tapaamaan, mutta aamullisen
loukkauksen muistaen oli hän kylmentyneenä vetäytynyt kuoreensa sekä
toveriaan pysäyttämättä kulkenut omaan suuntaansa.

Tultuaan ylioppilastalolle oli hän istahtanut entiselle paikalleen
korttipöytään sekä kuulumisista piittaamatta ryhtynyt pelaamaan.
Jonkun ajan kuluttua oli, aivan kuten aamupäivälläkin, pöydän
ääreen ilmestynyt Velikin. Markus oli arvannut, että Veli oli häntä
asunnostaan löytämättä tullut tänne häntä tapaamaan, saadakseen
jollakin tavoin sovitetuksi aamullisen kohtauksen. Mutta huolimatta
olla häntä näkevinään, oli hän itsepintaisesti tähystellyt
kortteihinsa. Yhtä itsepintaisesti oli Velikin istunut pöydän
ääressä, ottamatta kuitenkaan osaa peliin ja vaihettaen silloin
tällöin jonkun sanan toisten kanssa.

Ilmassa risteileviin huhuihin nähden oli Markus edelleenkin
pysytellyt järkähtämätönnä, kunnes illan tullen eräs sellainen
oli vihdoinkin saanut hänet turtumuksestaan temmatuksi. Talolle
kerääntyneiden siivisten kesken oli näet kaamean vakavana alkanut
kierrellä huhu, että punakaartilaiset ovat ensi yön kuluessa
päättäneet hyökätä ylioppilastalolle sekä anastaa sen haltuunsa. Huhu
oli saanut yhä uskottavampia lisäpiirteitä ja nostattanut kaikki
talolle kokoontuneet ylioppilaat jalkeilleen. Oli päätetty ryhtyä
puolustamaan taloa, ulko-ovelle oli asetettu vartijoita, jotka
ainoastaan tunnussanalla laskivat väkeä sisälle ja joukko pisimpiä
miehiä oli lähtenyt jostakin vissistä paikasta kaupungilta hakemaan
kiväärejä, mitkä heidän oli päällystakkinsa alla kuljetettava talolle.

Tämä kaikki oli saattanut Markuksen omituisen ristiriidan valtaan.
Hänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut se Työmiehen artikkeli, jonka
hän oli kirjoittanut tutustumisensa johdosta Olgaan ja jossa hän oli
erikoisesti viittaillut ylioppilaihin työläisnaisten viettelijöinä.
Sen johdosta oli hänen eteensä asettunut vaativana kysymys, eikö hän
osaltaan ollut tuntuvassa määrin herättänyt sitä katkeruutta, joka
työmiehissä vallitsi ylioppilaita kohtaan ja joka ensi yönä uhkasi
purkautua väkivaltaisuuksiin. Tehdessään siten tiliä itsensä kanssa,
oli hän myöntänyt itsensä syylliseksi, sekä päättänyt sovittaa
rikoksensa taistelemalla ylioppilasten riveissä ja puolustamalla
viimeiseen saakka heidän omaa taloaan. Tähän valintaan olivat häntä
pakottaneet jo pelkät tunnesyytkin, sillä olivathan toisella puolen
olleet kysymyksessä omat toverit, kun taas toisella puolen oli vihan
kiihdyttämä lauma, josta häämötti ainoastaan sellaisia vähemmän
miellyttäviä muotoja kuin sen hänen asuntonsa eteisessä esiintyneen
punakravattisen työläiskeikarin.

Tehdessään valintansa oli Markus kaikesta huolimatta tuntenut
asemansa traagiseksi. Se oli pakottanut hänet vihdoinkin lähenemään
Veljeä, saadakseen vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia hetken
tilanteesta. Mutta Veli oli heittäytynytkin kylmäksi koko huhuun
ja vielä enemmän taisteluvalmistuksiin nähden. Hän oli ivannut
kiväärinhakijoita ja sanonut koko hommaa kagaali-lapsellisuudeksi.
Markus oli ollut vähällä uudelleen loukkaantua, mutta se kaamean
juhlallinen mieliala, mihin hän oli ehtinyt jo virittyä, oli saanut
hänet suhtautumaan toverinsa ivaan ikäänkuin joltakin korkeammalta
tasolta.

Kun sitten illan kuluessa eräs puolustuksen johtomiehistä oli
yläravintolassa kuuluvasti julistanut, että niiden siivisten, jotka
eivät voineet jäädä taloa puolustamaan, oli poistuttava, tarttui
Veljeenkin hetken romanttinen mieliala. Markus oli nähnyt hänen
muuttuneesta kasvonilmeestään, että hänen mielikuvituksensa oli,
kuten kaikkien muidenkin, alkanut askarrella yöllisessä taistelussa,
jolloin ulkona kaikuvat hyökkääjäin raivoisat huudot ja talon
akkunoista kajahtelevat kiväärinlaukaukset, valaisten aina hetkeksi
säkkipimeätä ympäristöä. Kaikki olivat varmaankin syvimmässä
mielessään tunteneet, että tämä sittenkin oli vain hieman lapsekasta
näyttelemistä, mutta asia oli nyt kerta kaikkiaan otettu niin
vakavasti ja juhlallisesti, että hetken tunnelma oli saanut jokaisen
lumoihinsa.

Kun Veli kehotusta noudattaen oli varustautunut poistumaan, oli hän
lähtiessään pyytänyt Markustakin mukaan sekä tehnyt sen sillä sävyllä
kuin olisi hän peljännyt toverinsa henkeä. Markus oli juhlallisesti
kieltäytynyt, tuntien samalla sydämestään haihtuvan kaiken närän
toveriaan kohtaan, varsinkin nähdessään sen paljon puhuvan
jäähyväiskatseen, jonka tämä poistuessaan oli häneen heittänyt.

Huhu ylioppilastalon valtaamisesta, joka niin päteväpiirteisenä
ja tärkeänä oli ilmestynyt talolle ja saanut kaikki lumoihinsa,
oli osoittautunut yhtä päättömäksi kuin tuhannet edeltäjänsäkin.
Pidettyään talolle jääneiden siivisten mieliä koko yön kaamean
romanttisessa vireessä, oli se aamun valjetessa häipynyt omaan
tyhjyyteensä. Yö oli kulunut aivan rauhallisesti ja aamulla oli
Markus lähtenyt asuntoonsa "odottamaan järjestyneitä oloja", kuten
hän lähtiessään oli tovereilleen sanonut.

Saatuaan päälleen ja koko ruumiilleen mukavan asennon tyynyjen
välissä, tunsi hän ikäänkuin hiljalleen vaipuvansa alaspäin. Aivojen
toiminta herpaantui, samalla kuin kuluneiden päivien kirjavat
tapahtumat himmenivät ja häipyivät kokonaan näkyvistä. Sikeästi,
unia näkemättä nukkui hän iltapimeään saakka. Havahtuessaan ja
huomatessaan, että ympärillä oli pimeätä ja hiljaista, vaihtoi hän
asentoaan ja vaipui uudestaan uneen.

Kun hän seuraavan kerran heräsi, paistoi huoneeseen leppeä
syysaurinko. Hän tunsi nyt itsensä selkeäksi ja valppaaksi kuin
lapsi, joka tarpeeksi nukuttuaan kavahtaa heti istualleen ja
tarttuu lähimpään leikkikaluun. Hän haukotteli perusteellisesti
ja solahuttaen paidanhihat kyynärpäiden taakse siveli mielihyvin
lämpimiä ja nuoruuden voimakkaita käsivarsiaan. Jääden mukavaan
loikoma-asentoon nautti hän henkisestä ja ruumiillisesta
hyvinvoinnistaan. Samalla koetti hän arvailla, mille kannalle asiat
ulkona kaupungilla olivat kehittyneet.

Ulkoa päin ei huoneeseen tunkeutunut minkäänlaisia ääniä. Ainoastaan
kyökin puolelta päin kuului jotain vähäistä askartelun kolinaa.
Markuksesta tuntui samanlaiselta kuin kotona maalla kesäisenä
sunnuntaina, jolloin hän muiden kirkkoon mentyä heräsi kirkkaaseen
auringonpaisteeseen ja syvässä hiljaisuudessa kuuli toisista
huoneista kotinaisen askartelun ainoastaan hiljaisena kapsehtimisena.
Hänen oli erinomaisen hyvä olla, niin hyvä, että häntä rupesi
aiheettomasti naurattamaan. Samalla täytti hänet omituinen
turvallisuuden tunto ja luottamus siihen, että kaikki päättyy mitä
parhaiten sekä hänelle itselleen että kaikille niille, jotka nyt
tuolla ulkona häärivät ja huutavat ja turhanpäiten kiihkoilevat...

Käytävästä kuului askelia, hänen ovelleen koputettiin ja sisälle
astui palvelustyttö, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän mitään
puhumatta ja äkäisen näköisenä asetti tuolille vuoteen viereen sekä
poistui samalla. Tämä oli ensi kerta, jolloin Markukselle talon
puolesta tarjottiin kahvia, mutta se ei ihmetyttänyt häntä ollenkaan.
Pitäen sitä maailman luonnollisimpana asiana ryhtyi hän mielihyvin
tyhjentämään kahvikannua ja leipälautasta.

Jatkaen velttoa loikoilemistaan koetti hän keksiä soveliasta
ratkaisua avioliittokysymykselle, joka viime kerralla oli aiheuttanut
ankaran erimielisyyden hänen ja Olgan välillä. Mutta hänen oli
aivan liian kevyt ollakseen, jotta hän olisi voinut keskittyneemmin
jotakin kysymystä selvitellä. Ajatukset karkasivat yhtä mittaa omille
teilleen ja seurattuaan jonkun aikaa mielikuvituksensa leikkiä
rupesi häntä uudelleen raukaisemaan. Käsivarsi pään alla nukahti hän
huomaamattaan kuin lapsi, joka hetken vuoteessa leikittyään sekä
tyhjennettyään lasillisen maitoa vaipuu jälleen unettaren helmaan
ehtimättä edes mukavampaa asentoa itselleen ottaa.

Ensimmäinen havainto, minkä hän täydellisesti havahduttuaan teki, oli
se, että huone oli puoli pimeä ja että uuninkyljessä näkyi kirkkaana
ikkunankuvio. Ulkona paloivat siis jälleen sähkövalot!

Tällä kertaa kavahti Markus jalkeilleen hetkeäkään siekailematta sekä
alkoi kiiruulla varustautua ulos lähteäkseen. Kun hän tuli eteiseen,
näki hän talon neitien vilkkaasti keskustellen istuvan kahvipöydän
ympärillä kirkkaaksi valaistussa vierashuoneessa.

-- Go' dag, herr Kaarlela! huudahti vanhin sisar Markuksen nähdessään
ja riensi juoksujalkaa puristamaan hänen kättään. -- Får gratulera,
för nu ha vi fått allt igen!

Markus tunsi olevansa kuin puusta pudonnut. Hän aavisti kyllä,
mistä oli kysymys, mutta kaikki lähemmät asianhaarat olivat
hänelle vielä tuiki tuntemattomat. Mutta hänen ei tarvinnut noloa
tietämättömyyttään paljastaa. Hänet pyydettiin sisälle kahvipöytään
ja toinen toiseltaan suunvuoron riistäen kertoivat sisarukset, kuinka
tänä aamuna luotsilaiva "Eläköön" oli palannut odotetulta Pietarin
matkaltaan sekä tuonut hallitsijan manifestin, jolla Suomi sai
takaisin vanhat oikeutensa sekä lisäksi lupauksen eduskuntalaitoksen
uudistamisesta ja yleisestä äänioikeudesta.

Sisarukset olivat pelkkää riemua ja päivänpaistetta. Samoin olivat
kaikki ihmiset, joita Markus hetkistä myöhemmin kadulle tullessaan
tapasi. Ilmassa oli samanlainen tuntu kuin ensimmäisen lakkopäivän
aamuna, se vain eroa, että silloinen odotuksen jännitys oli nyt
poissa ja sen sijalla huojennuksen riemu sekä varmuuden tunto.

Senaatintori oli juhlavalaistu ja iloisesti soristen liikkuivat
ihmiset kaduilla, juhlien vapauden päivää. Aikeissa mennä Olgaa
tapaamaan päättikin Markus Aleksanterilla kävellessään poiketa
erääseen keskikaupungin kahvilaan, jossa hänen osakuntatoverinsa
tapasivat kohdata toisiaan. Sillä häntä halutti ennen Olgan luo
menoaan heittäytyä hetkeksi yleiseen riemun surinaan sekä imeä
itsensä täyteen päivän juhlatunnelmaa.



23.


Avara kahvilahuone oli kirkkaasti valaistu ja kaikki pöydät olivat
vieraita täynnä. Jokaisen kasvoilta hohti ilo ja keskustelun aiheena
oli kaikkialla Suomen tulevaisuus, joka hitaimpienkin arki-ihmisten
mielessä kangasti tällä hetkellä ruusun karvaisessa valossa. Toiset
innostuivat ottamaan asian aivankuin Suomi olisi ollut jo itsenäinen
valtio. Suoden mielikuvitukselleen täyden vapauden pohtivat he kuinka
se ja se asia oli tästä puolin järjestettävä, oliko sotalaitos
palautettava entisessä muodossaan vai asetettava kansallinen miliisi
jne.

Erään pikku pöydän ääressä näki Markus Jussi Paavolaisen, jota hän ei
ollut pitempään aikaan tavannut. Jussin pyöreät kasvot olivat pelkkää
hymyä. Markus pudisti lämpimästi hänen kättään sekä istahti hänen
seuraansa.

-- Sinun kasvosi loistavat ja hymyilevät kuin täysikuu vuoden
hedelmällisimpänä aikana, virkkoi hän aluksi.

-- Eikö ole syytäkin niiden loistaa? vastasi Jussi.

-- Onpa kylläkin.

-- Ilmakin tuntuu nyt keveämmältä hengittää, kun kaikenlaiset
kiipijät, urkkijat ja ilmiantajat ovat hävinneet takaisin
maanalaisiin koloihinsa.

-- Ja me saamme uudenaikaisen eduskuntalaitoksen. Kaiketikin
ykskamarisen?

-- Luultavasti. Ja yleisen äänioikeuden. Jos sinusta tulee
edusmiesehdokas, niin saat minun ääneni, vaikka minä en olekaan
sosialisti enkä taida sellaiseksi muuttuakaan.

Markus oli hyvillään siitä, että Jussi tuntui ottavan vakavasti hänen
sosialisminsa. Hän lämpeni ja innostui yhä enemmän tuon tyynen ja
humoristisessa valossa asioita katselevan toverinsa seurassa.

Kun he olivat hetkisen jutelleet niistä suurista tapauksista, jotka
kaikissa pöydissä olivat keskustelun aiheena, siirtyi Markus kuin
huomaamattaan omiin asioihinsa, mitkä olivat lähinnä hänen sydäntään.
Jussi ei tiennyt vielä mitään hänen suhteestaan ja kun Markus oli
hieman arastellen ilmaissut hänelle päätöksensä mennä naimisiin ihan
kaikista lähimmässä tulevaisuudessa, sanoi hän:

-- Mitäs siinä, mene pois vain naimisiin. Niinhän eräs sananlaskukin
sanoo, että kaikkea katua saa vaan ei nuorra naimistaan.

Yhä enemmän lämmiten tästä toverinsa rohkaisusta jatkoi Markus:

-- Mitäs sinä arvelet siviliavioliitosta?

-- Hm, mutta eihän meillä ole siviliavioliittolakia.

-- Onpahan tavallaan, koska oikeus voi julistaa miehen ja naisen
aviopuolisoiksi. Olethan kai nähnyt viime aikoina tehtävän sellaisia
avioliittoja?

-- Mutta sellainen lakipykälähän on aivan erikoistapauksia varten:
turvana avioliittolupauksella vietellyille naisille.

-- Niin kyllä, myönsi Markus hiukan hämillään, -- mutta niin kauan
kuin meillä ei ole varsinaista siviliavioliittolakia, on minusta syy
käyttää sitä menettelyä.

-- No miksei sitten käyttää vanhaa vihkimätapaa siksi, kunnes saadaan
oikea siviliavioliittolaki?

-- Minä esimerkiksi en katso voivani polvistua mustatakkien eteen,
julisti nyt Markus.

Jussilla näyttivät yksin silmälasitkin hymyilevän, kun hän vastasi:

-- Onko sinussa vielä jäljellä niin paljon penikkatautia?

-- Sanotko sinä penikkataudiksi pyrkimystä päästä irti pappisvallan
kahleista? kivahti Markus loukkaantuneena.

-- No rasittavatko sinua kovinkin nuo pappisvallan kahleet? kysyi
Jussi, yhä yhtä hymyilevänä.

-- Rasitti mitä rasitti, mutta minä en suostu olemaan polvillani
papin edessä!

-- Hi, hi, hi! nauroi nyt Jussi sydämensä pohjasta. -- Sinussa näkyy
olevan vielä aika lujassakin penikkatauti.

Markus murjotti mitään puhumatta. Hetken kuluttua jatkoi Jussi
vakavasti:

-- Entäs morsiamesi, eikö hänkään tahdo kirkollista vihkimistä?

-- Sepä se tässä on, että hän tahtoo sitä, tunnusti Markus onnettoman
näköisenä.

Jussin kasvot muuttuivat jälleen hymyileväksi täysikuuksi.

-- Miksi et silloin suostuisi sinäkin siihen, sillä sisällisesti
vapaata miestä eivät muotoseikat sido.

Markus katsoi ihmetellen toveriaan, joka yhtäkkiä tuntui kuin
kasvaneen kokonaisen päänsä pituuden sitten viime näkemän. Samalla
tunsi hän noiden toverinsa lausumien yksinkertaisten sanojen panneen
hänen vakaumuksensa horjumaan. Hän katseli asiaa ikäänkuin ulompaa
ja silloin hänestä alkoi näyttää, että se ei olekaan mikään oikea
vakaumus, vaan tosiaankin eräänlaisesta penikkataudista johtunut
päähän-patoutuma. Ja kun hän moniaan hetken kuluttua oli matkalla
Eerikinkadun päähän, tunsi hän olevansa valmis ilahduttamaan Olgaa
myönnytyksellään.

Annan- ja Eerikinkadun kulmassa tavoitti Markus Tuomisen, joka oli
matkalla kotiinsa.

-- Onneksi olkoon! toivotti Markus, puristaen Tuomisen kättä. --
Kaikki on saatu takaisin ja lisän kanssa!

Tuominen katsahti hiukan kummastuneena Markukseen, joka jälleen sai
aiheen tehdä itselleen kysymyksen, kuinka hänen oman sosialisminsa
laita oikeastaan olikaan. Kahvilassa oli hän juuri kuullut
toveriltaan suurlakon loppukohtauksista, jotka olivat sattuneet
-- hänen nukkuessaan. Kun vapautusmanifestin Pietarista saavuttua
porvarilliset puolueet olivat julistaneet lakon päättyneeksi, oli
järjestyneen työväestön puolelta vaadittu sitä vielä jatkettavaksi,
koska tulokset eivät tyydyttäneet heitä. Olipa tämän erimielisyyden
johdosta ollut vähällä syntyä verinen yhteentörmäyskin. Kun lakko
porvarillisten taholta oli julistettu päättyneeksi, oli eräs
keskikaupungin suurimpia liikkeitä avannut myymälänsä. Joukko
punakaartilaisia oli marssinut sulkemaan liikettä, koska heidän
puolueensa ei ollut katsonut lakkoa vielä päättyneeksi. Tätä
myymälän sulkemista estämään oli rientänyt ylioppilaskaartilaisten
kantajoukko, joka tämän luontoisten tapausten varalta oli
viime lakkopäivinä erään entisen upseerin johdolla uudelleen
järjestäytynyt. Molemmat joukot olivat uhkaavina ja sähköisinä
seisoneet vastakkain mainitun liikkeen edustalla, revolverit valmiina
antamaan tulta, ja ainoastaan työväen kaartilaisten maltillisen
perääntymisen avulla vältettiin viimeisessä silmänräpäyksessä
verenvuodatus. Myöhemmin iltapäivällä oli sitten työväestön
taholtakin virallisesti julistettu lakko päättyneeksi. Mieliin oli
sillä taholla kuitenkin jäänyt jonkun verran katkeruutta, jota
varsinkin tuo ylioppilaskaartilaisten kiihkeä menettely oli omiaan
pitämään edelleenkin vireillä.

-- Niin, tosinhan sitä nyt ei ihan kaikkea saatu, mitä vaadittiin,
mutta ovathan tulokset sittenkin sentään sangen tyydyttävät, kun
ottaa huomioon eduskuntalaitoksen uudistamisen sekä yleisen ja
yhtäläisen äänioikeuden, koetti Markus tasotella ensi sanojensa
vaikutusta.

-- Herrat ne taas juksasivat meitä! sanoi Tuominen lipsauttaen
ärtyisästi näppiään.

-- Tänä aamunahan se oli vähällä syntyä tappelukin meikäläisten
ja ylioppilasten välillä, jatkoi hän hetken kuluttua ja silmäsi
epäluuloisesti Markusta.

-- Niin, ikävä kyllä, vastasi Markus. -- Itse en ollut kohtauksessa
mukana, joten sain siitä vasta äsken kuulla.

-- En minäkään ollut siinä joukossa, joka lähti ylioppilaita vastaan,
ilmaisi nyt Tuominenkin, tarjoten siten Markukselle vastalahjan.

Hänen epäluulonsa oli nyt kokonaan haihtunut. Samalla pulpahti
hänessä näkyviin tyytyväisyys, jota hän samoinkuin koko työväenpuolue
pohjaltaan tunsi lakon tuloksia kohtaan.

-- Juksashan ne, peijakkaat, mutta ei se pitkälle vie, jahka
tässä saadaan uusi eduskunta pystyyn ja köyhälistö miehissä ja
naisissa marssii vaaliuurnille, tulkitsi hän toivorikkaalla äänellä
tyytyväisyyttään. Kun he olivat saapuneet eteiseen, virkkoi hän
epäröiden:

-- Käskisin sisälle tänne meidän puolellekin, mutta kun ei ole mitä
vieraalle tarjota, niin...

-- Mitäs siitä, ehätti Markus, mutta minulla ei tällä kertaa olisi
aikaa tullakaan, sillä lähdin vain pikimältään tapaamaan neiti
Mustosta.

He heittivät hyvästi. Lähestyessään omaa oveaan virkkoi vielä
Tuominen:

-- Jahka minä pääsen taas työn päästä kiinni, niin sitten sitä voi
edes kahvikupin vieraalle tarjota.

Huolimatta siitä, että hän näillä toivorikkailla sanoilla koetti
ryhdistää itseään, näytti hän Markuksesta ikäänkuin arkuudesta
kutistuvan astuessaan sisälle huoneeseensa, josta puute kaikessa
alastomuudessaan irvisteli häntä vastaan.

Juuri kun Markus ojensi kätensä, koputtaakseen sisarusten ovelle,
lennähti se auki ja eteiseen tulla tuiskahti Hilma, pidellen
toisella kädellään hattua, jota hän ei nähtävästi ollut ehtinyt
perusteellisemmin kiinnittää. Heti hänen perässään ilmestyi
kynnykselle Olga, joka huusi, äänessään sekaisin hätää ja ankaruutta:

-- Kuule, Hilma, sinä et saa mennä!

Käyttäen hyväkseen sitä hämminkiä, jonka valtaan Olga joutui,
nähdessään odottamatta edessään Markuksen, livahti Hilma pihalle ja
katosi pimeään.

Markus astui sisälle ja sulki oven perässään.

-- Voi, hyvä Jumala, nyt se taas meni sitä tapaamaan! sanoi Olga,
painaen molemmilla käsillä rintaansa sekä silmät suurina tuijottaen
Markukseen kuin hukkuva.

-- Mutta koeta nyt, rakkaani, ottaa asia tyynemmin, lausui Markus ja
sulki hänet hellävaroen syliinsä.

Olga purskahti itkuun ja painaen päänsä Markuksen olkapäälle vaikeroi:

-- Minä en ymmärrä, mikä häneen on viime aikoina mennyt! Ennen on hän
aina totellut minua ja seurannut kaikessa minun neuvojani, mutta nyt
hän on kuin vimmattuna sen roiston perään.

-- Kavanderinko?

-- Niin.

-- Mutta eihän hän nyt sentään roisto ole.

-- Liepä mikä hyvänsä, mutta en minä vain jaksa uskoa hänen
aikeistaan mitään hyvää.

Kääntääkseen hänen ajatuksensa pois tästä ikävästä asiasta lausui
Markus, kun Olga oli ehtinyt jonkun verran tyyntyä:

-- Kuulehan nyt, minä olen päättänyt jo tänä iltana kirjoittaa
veljelleni sekä pyytää häntä lähettämään kuulutuskirjani. Sen
saavuttua toimitamme heti itsemme kuulutuksille Viipurissa sekä
menemme itse perässä vihittäviksi siellä sinun äitisi luona. Onko
sinulla mitään sitä vastaan?

-- Sinä et siis enää tahdokaan sitä siviliavioliittoa? virkkoi Olga
ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-- En, myönsi Markus ja hänestä tuntui tällä hetkellä miltei
käsittämättömältä, että hän oli niin itsepäisesti saattanut kiivailla
siviliavioliiton puolesta.

He viettivät yhdessä koko illan keskustellen ja neuvotellen niistä
monista pikku asioista, jotka avioliittoa ja kotia perustettaessa
tulevat kysymykseen, sekä unohtaen kokonaan ne päivän suuret
tapahtumat, mitkä muiden mieliä pitivät vireessä.



24.


Oli kulunut muutamia viikkoja suurlakosta.

Seppä Tuominen istui eräänä aamuna hihasillaan keinutuolissa sekä
käänteli kädessään eilisiltaista Työmiehen numeroa. Hänen vaimonsa
kapaloitsi toista kaksospoikaa. Toinen oli vielä puolipaljaana
korissa sängyn päällä sekä huusi täyttä kurkkua. Tuo taukoamaton,
kimeä ja itsepintainen huuto hermostutti Tuomista, niin ettei hän
saanut silmiään ja ajatuksiaan kiinnitetyksi mihinkään erikoiseen
kohtaan sanomalehdessä, vaan levitteli ja taittoi sitä yhtä mittaa
sekä käänteli sitä puolelle ja toiselle. Välistä silmäsi hän
pikaisesti vaimoaan ja näki, että hänenkin hermostuneisuutensa nousi
nousemistaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut
mennä tyynnyttämään huutavaa poikaa, mutta hän oli ärtynyt sekä
lapseen että vaimoonsa ja itseensä eikä liikahtanut paikaltaan. Tällä
kertaa eivät vaimon kuihtuneet ja kalvistuneet piirteet herättäneet
hänessä sääliä, vaan päin vastoin lisäsivät hänen ärtyneisyyttään.
Hän jäi siis alalleen ja sytyttäen lyhyen ajan sisällä jo kolmannen
ajuripaperossin veteli sitä kiihottuneesti, niin että laihat posket
joka imaisulla painuivat syvälle kuopalle.

Hän ei ollut vieläkään onnistunut saamaan mitään vakinaista
työpaikkaa. Kuinka hän yleensä oli perheineen päässyt näiden
kuluneiden viikkojen yli, sitä hän tuskin itsekään selvästi käsitti.
Puute oli tietysti kohonnut äärimmilleen. Kaikki mahdolliset
apulähteet oli jo aikoja tyhjennetty ja nälkä irvisteli yhä
uhkaavampana. Vuokra oli tietysti maksamatta ja talonomistaja oli
jo uhannut karkottaa heidät huoneestaan, ellei sitä lähipäivinä
suoritettaisi.

Joka aamu oli hän lähtenyt kaupungille työtä kuulustelemaan ja
palannut aina iltaisin väsyneenä ja masentuneena. Jos hän joskus
näillä tuloksettomilla retkillään oli onnistunut paremmassa asemassa
olevilta tovereiltaan lainaamaan jonkun markan, oli hän jo ilahtunut
siinä määrin, että oli kyennyt vaimoaankin lohduttamaan parempien
päivien toivolla. Mutta yhä harvinaisemmiksi olivat nämäkin vähäiset
kosteikkokohdat alkaneet käydä ja hän ei tiennyt, mihin vielä mennä
ja kenen puoleen kääntyä. Lähdettävä sitä kuitenkin oli, sillä kotona
oli hänen mahdoton oleskella niin kauan kuin perheen toimeentulo oli
kokonaan tyhjän pohjalla.

Ikäänkuin etsien Työmiehen numerosta jotakin pelastavaa ajatuksen
kipinää, käänteli hän sitä yhä kiihkeämmin käsissään, huolimatta
siitä, että hän oli jo illalla lukenut sen kutakuinkin tarkkaan läpi.
Vaimo sai toisen pojan juuri kapaloiduksi ja asettaen sen vuoteelle
otti toisen käsille. Se jatkoi äidin hyssyttelystä huolimatta
huutamistaan ja yksin jäätyään korotti nyt kapaloitu velikin äänensä.
Äiti teki kaikkensa, minkä hänen yövalvonnasta nääntyneet voimansa
suinkin sallivat, vaientaakseen kaksosia, mutta itsepintaista ja
läpitunkevaa parkumista jatkui herkeämättä. Se tunkeutui kuin
vihlova puikko isän ja äidin aivoihin, pannen heidän ärtyneet
hermonsa äärimmäiselle koetukselle. Tavan takaa silmäsi Tuominen
vaimoaan ja näki, että hänen hermonsa pettävät siinä tuokiossa ja
että koht'siltään tapahtuu jotakin kaameata. Mutta siitä huolimatta
istui hän kuin loihdittuna alallaan keinutuolissa. Sanomalehti hänen
käsissään ratisi yhtä mittaa ja vihaisesti pureskeli hän loppuun
palanutta paperossin pätkää.

Yhtäkkiä näki Tuominen vaimonsa kasvojen pelottavasti vääntyvän, hän
heitti pojan sylistään vuoteen päälle ja tukkaansa tarttuen huusi:

-- Voi, herra ju-umala tätä elämää!

Se oli läpi seinien tunkeva, kaamea ja hermoja vihlova huuto. Samalla
tarttui vaimo hurjan hermokohtauksen vallassa tukkaansa, niin että se
ratisi juuriaan myöten ja suuria hiustukkoja irtautui lattialle.

Kauhistuneena viskasi Tuominen sanomalehden kädestään ja karkasi
vaimoaan hillitsemään. Hänellä oli täysi työ saadessaan hänet
estetyksi tukkaansa raatelemasta ja vaatteitaan repimästä. Heidän
rynnistellessään kaatui pöytä suurella ryminällä ja aina väliin
päästi vaimo vihlovan kiljahduksen, joka kuului yli kaksosten
parkunan.

Eteisestä kuului hätäisiä ääniä ja kiireisiä askeleita. Ovi
temmattiin auki ja räätälin eukko sekä talonmiehen lihava ja
ahdasrintainen muija asettuivat kynnykselle siunailemaan. Heidän
takaansa kurkisteli räätälin lähimpänä huonenaapurina asuva
yksinäinen nainen. Hammastaudin takia ajettunutta poskeaan hieroen
seurasi hän tylsin ilmein huoneessa tapahtuvaa rynnistelyä, parkuen
lopuksi havaintonsa kysymykseen:

-- Onks toi nainen känniss' vai?

Tuominen oli tällä välin saanut vaimonsa istutetuksi keinutuoliin,
missä hän alkoi vähitellen tyyntyä. Kuullessaan tuon typerän
kysymyksen ovelta, huomasi Tuominen vasta noiden syrjäläisten
läsnäolon.

-- Ei täällä ole mitään kometiaa nähtävänä! äsähti hän heille
vihaisesti ja läheni sulkeakseen oven.

Kun akat olivat poistuneet kynnykseltä, huomasi Tuominen heidän
takanaan Olgan, joka hätääntynein ilmein tiedusteli, mitä heillä oli
tapahtunut. Tuominen pyysi häntä astumaan sisälle, sulkien oven hänen
jälkeensä.

Vaimo oli nyt kokonaan rauhoittunut sekä puhjennut vapauttavaan
itkuun. Kaksosetkin olivat yhtäkkiä vaienneet, tuijotellen
typertyneen näköisinä ylös kattoon.

-- Hermokohtaus... hermokohtaus vain... kyllä se... kyllä se
jo asettuu siitä, selitti Tuominen hengästyneenä Olgalle, joka
hämmästyneenä ja neuvotonna oli pysähtynyt keinutuolin viereen.

Huomatessaan, että pahin oli jo ohitse ja että vaimo alkoi
itkustaankin tyyntyä, veti Tuominen takin ylleen ja pyysi Olgaa,
jos suinkin mahdollista, viivähtämään vaimonsa seurassa, että hän
itse pääsisi kaupungilla käymään. Vaikka hänellä ei ollutkaan
selvillä mitä varten hänen tuli sinne niin kiiruusti lähteä, oli
hänellä kuitenkin tulinen hoppu päästä ulos raittiiseen ilmaan
selvitelläkseen ajatuksiaan sekä koettaakseen keksiä jotakin apua
perheensä tukalaan asemaan.

Hän hoippui voimanponnistuksestaan ja päästään oli hän niin pyörällä,
ettei hän ollenkaan tajunnut, mitä päämäärää kohti hänen oli
pyrittävä. Törmäillen pahki vastaantuleviin kulki hän vaistomaisesti
keskikaupunkia kohti.

Tultuaan Wladimirinkadulle havahtui hän siihen, että kuuli nimeään
mainittavan. Hän sai kuitenkin hyvän aikaa tuijottaa silmiin edessään
seisovaa miestä, ennenkuin hänelle selvisi, että se oli Virtanen,
hänen entinen työ- ja lakkotoverinsa.

-- Oletko sinä humalassa vai? kysyi Virtanen tervehdittyään.

-- Humalassa? sopersi Tuominen. -- Elä, hyvä mies puhu syntiä! Kuka
tässä humalassa olisi, kun leipäpalasta on kiipeli.

-- No tule sitten pitkästä aikaa juomaan mun kanssani pullo olutta,
ehdotti Virtanen.

-- Onkos sinulla sitten rahoja? kysyi Tuominen ja hänen katseessaan
vilahti vaisu toivonkipinä.

-- No aina sen verran, vastasi Virtanen vältellen. Tuominen mietti
hetkisen ja ehdotti sitten arastellen:

-- Mutta jos jätettäisiin oluet parempiin aikoihin ja sinä lainaisit
osan rahoistasi minulle. Kotona tarvittaisiin kovin kipeästi
sellaista tavaraa.

-- Ei sitä niin paljon ole, että sillä oikeita reikiä pystyisi
paikkaamaan, selitti Virtanen. -- Mutta pään täyden olutta me sillä
aina saamme. Enkä minä, hitto vieköön, ole itsekään syönyt moneen
herran aikaan, mutta ruokatavaroihin minä en sittenkään uhraa näitä
pennejäni. Täytyy panna ne siihen, jota varten ne on hankittukin.
Niinhän sitä sanotaan, että vaikka tosi tarpeeseen ei saisi rahaa
itkemälläkään, niin viinaan aina saa. Viina minullakin oli mielessä,
kun minä näitä rahoja hommasin ja siksi minun nyt täytyy ryypätä.
Tule pois vain sinäkin, kyllä minä tarjoan.

Tuominen oli jälleen kuin kokoon painunut ja tahdottomasti seurasi
hän Virtasta. Tämä pysähtyi erään korkeilla kivijaloilla seisovan
vanhan puurakennuksen luo, jonka ikkunoissa suurin kirjaimin näkyivät
vuorotellen sanat: Restaurant -- Ravintola.

-- Jos poikettais tuonne, vai onko se niitä herrain kapakoita?

-- Ei se nyt ainakaan mahda niitä fiineimpiä olla, arveli Tuominen.

-- No mennään sitten, rohkaisihe Virtanen. -- Mene sinä edellä,
sinulla on vähän herraskaisempi munteerinki, ja hän työnsi Tuomisen
portaille, jotka jyrkkinä kohosivat ylös.



25.


Kapakan ovenvartija, lihavahko elähtänyt äijä pussistunein
silmänalusin, päällään kuluneisuuttaan kiiltävä kaluunatakki ja
suupielessä hajalle pureskeltu sikarinpätkä, kohosi tuoliltaan oven
pielessä ja heitti miehiin epäluuloisen silmäyksen sekä teki eleen
kuin aikoen palauttaa heidät kynnykseltä takaisin. Mutta sitten hän
nähtävästi päätteli nopeasti mielessään, että koska miehet ovat
ennestään selviä ja ravintolassa näin aamulla oli vasta harvoja
vieraita, niin hän saattoi huoleti antaa heidän tyhjentää kolikkonsa
talon hyväksi, sillä uloshan hän kykenisi heidät aina saamaan,
jollei muuten niin turvautumalla talon edustalla käyskentelevään
konstaapeliin. Hän päästi siis heidät sisälle ja peukalollaan
tönäisten osoitti heille paikan ränsistyneen pöydän ääressä lähellä
ovea, missä he olivat hänen välittömän silmälläpitonsa alaisina.

Se oli tyypillinen toisen luokan helsinkiläiskapakka kuluneine ja
hieman likaisine kalustoineen, tursistuneine tarjoilijattarineen,
polyfoonineen ja ränsistyneine biljardi-pöytineen. Niitä tapaa
kaikista lukuisimmin Henrikin esplanaadin ja Fredrikinkadun
välisessä osassa kaupunkia ja kaikki ne ovat paikkoja, joissa
rappeutuvat herrasmiehet alaspäin painuessaan sekä syvistä riveistä
porvarisluokkaan kiipeävät nousukkaat kohtaavat toisensa ja ennen
lopullista sivuuttamistaan hetkisen hankautuvat toisiaan vasten.

Lähelle tarjoilupöytää; jonka takana istui sukkaa kutoen lihava
emäntä, oli sijoittunut viisihenkinen seurue. Sen keskustana ja
hallitsevana henkilöllisyytenä oli muuan tyypillinen kapakkahuijari,
lihava, äänekäs ja raakasanainen nousukas. Hänellä oli salkku
edessään pöydällä ja koska hän nähtävästikin oli se, joka
tarjosi koko pöytäseurueelle, pitivät toiset velvollisuutenaan
nauraa hohottaa hänen kömpelöille sukkeluuksilleen sekä kutsua
häntä tuomariksi, siten sekä imarrellakseen häntä että samalla
herättääkseen syrjäisissä kunnioitusta koko seuruetta kohtaan.
Toinen huomattava henkilöllisyys tässä seurassa oli kuluneeseen
asuun puettu, kaljupäinen ukko, jonka punertavalla bakkusnenällä
oli luusankaiset kakkulat. Hänen käytöksensä ja eleensä osoittivat
synnynnäistä herrasmiestä. "Tuomarin" sukkeluudet olivat kaikki
häneen tähdättyjä ja aina kun ne kävivät liian paksuiksi ja
ylimielisiksi, ryhdisti vanhus itseään ja sutkautteli takaisin
odottamattoman terävästi ja sattuvasti. Se vaistomainen kunnioitus,
jota raa'inkin ihminen tuntee sivistyksen muotoja kohtaan, sai
silloin "tuomarin" alentamaan ääntänsä sekä ikäänkuin kutistumaan
kokoon. Sekä nöyrtymisensä merkiksi että saadakseen valta-asemansa
takaisin tilasi hän nopeasti uutta juotavaa. Saatuaan lasinsa täyteen
heltyi vanhus jälleen ja niin vallitsi jonkun aikaa tasa-arvoinen
sovinto, kunnes "tuomari" taaskin paisui ja entinen leikki alkoi
uudelleen.

Muut kolme olivat vähäpätöisyyksiä, jotka tarjoilun korvaukseksi
katsoivat velvollisuudekseen nauraa hohottaa kaikelle mitä
lausuttiin, pitäen kuitenkin visusti sen varan, että he
"tuomarin" sukkeluuksille nauroivat äänekkäämmin ja pitempään.
Biljardihuoneessa, jonne johtava ovi oli auki, oli muutamia kaikesta
päättäen latojia tai paikattomia kauppa-apulaisia, jotka väliin
olutta maistaen häärivät pöydän ympärillä hihasillaan ja tärkeinä,
ojennellen sauvojaan ja kalistellen luisia pelipalloja.

Tuomisen ja Virtasen pöydän ääreen ilmestyi jostakin tarjoilijatar,
jonka paljaat ja rasvaiset käsivarret näyttivät liiasta
lihakkuudestaan saaneen sinipunervia täpliä. Mitään virkkamatta
silmäili hän ylimielisen näköisenä kumpaakin miestä päästä
kantapäähän. Virtanen rykäisi ja rohkaistuneena siitä, että
ensimmäinen vaikeus ovenvartijan hahmossa oli kaikella kunnialla
voitettu, katsoa luimautti hän kulmainsa alta vinosti tarjoilijatarta
sekä pyysi pari pulloa olutta.

Mitään vastaamatta poistui tämä tarjoilupöydän luo ja miehet näkivät
hänen puhuvan jotakin emännälle, joka vuorostaan kurottautui
sijaltaan ja syynäsi heitä katseellaan. Nähdessään ovenvartijan
levollisena paikallaan nyykäytti hän tarjoilijattarelle päätään.
Kohta sen jälkeen pamahti kaksi korkkia ja kolahtaen ilmestyi miesten
pöydälle kaksi kokonaista olutpulloa.

-- No kippis nyt sitten! sanoi Virtanen täytettyään molempain lasit
sekä tyhjentäen omansa yhdellä siemauksella pohjaan.

Kun he olivat samaan menoon tyhjentäneet vielä toisetkin lasit
vaahtoineen päivineen, tunsivat he hieman kotiutuvansa sekä
vapautuvansa siitä painostuksesta, jota he oudon ympäristön sekä
varsinkin monien epäluuloisten katseiden johdosta olivat tunteneet.
He kaivoivat ylätaskuistaan paksut pennin paperossit, sytyttivät ne
palamaan ja koettivat panna keskustelua käyntiin.

-- No sinä sitä olet tainnut onnistua saamaan työtä, koska olet
rahoissa? tiedusteli Tuominen.

-- Koiranhäntää! vastasi Virtanen. -- En yhtä ainutta päivää ole
ollut työssä sitten sen meidän lakkomme.

Olut oli kihonnut jo tuntuvasti hänen päähänsä, hän tuli
avomieliseksi ja alkoi ripittää itseään Tuomiselle.

-- Kyllä se on oikeata koiran elämää tämä työttömän elämä, alkoi
hän, -- kun raavaan miehen täytyy melkein kerjäämällä henkeään
elätellä. Sillä mitäpä muuta se on kuin kerjäämistä, että täytyy muka
lainan nimellä nyhtää hilkku sieltä, toinen täältä, niin että saisi
henkensä niukuin naukuin viedyksi seuraavaan päivään. Kyllä tässä on
jo monasti tullut rasvattu naru mieleen... Ja nyt tässä on lopuksi
jouduttu asunnon suhteenkin ajelulle...

-- Mitenkä niin? tiedusteli Tuominen, jonka tarkkaavaisuus alkoi
höltyä, sillä Virtanen puhui jo sammaltaen ja kangerrellen.

-- No kun tässä muuanna iltana tuli kännipäissä vähän rähjätyksi
kortteeripaikassa, niin ajoivat pois ja ottivat palttoon hyyrin
pantiksi. Sen jälkeen olen viettänyt öitä minkä missäkin. Viime
yönä makasin kuin koira käppyrässä muutaman uutisrakennuksen
akkunankynnyksellä. Eihän siinä oikeaa unta saanut ja koko yön minä
hunteerasin, mistä saada sen verran rahaa, että saisi vielä kerran
kunnollisen pään täyden... sitten menköön kaikki vaikka päin...

-- Mutta mistä sinä sitten sait rahoja? keskeytti Tuominen.

-- Sainpahan vain, vastasi Virtanen ja iski toista silmäänsä.

Tuomista alkoi epäilyttää, että Virtanen on saanut rahansa
epärehellisellä tavalla. Se lisäsi hänen hermostuneisuuttaan.
Vaikka hän oli juonut yhtä monta lasia kuin Virtanenkin, ei hän
ollut vielä yhtään juovuksissa, aivankuin se levottomuus, joka
kyti hänen sydämensä pohjalla, olisi lasi lasilta niellyt kaikki
humalanmahdollisuudet. Hän näki yhtä mittaa edessään vaimonsa
kalpeat kasvot sekä kuuli korvissaan kaksosten parkunan ja hänen
suonissaan poltteli kiire päästä liikkeelle, etsimään jotakin avun
mahdollisuuksia.

Virtanen tilasi lisää olutta sekä juopui juopumistaan.

-- Se... se... kuule, sinä Tuominen, mikä se ylioppilas nyt olikaan?
Hän ponnisti muistiaan ja hänen päänsä painui sitä tehdessä yhä
alemmas.

-- Se... siellä sinun nimipäivilläs? koetti hän sokertaa.

-- Kaarlelako? auttoi Tuominen hajamielisesti.

-- Se juuri! innostui Virtanen ja nosti jälleen päänsä pystyyn. --
Niin kuulehan, tuota, tiedäks, että me kerran maattiin putkassa
samoilla oljilla, tuota...

Seuraavassa hetkessä hairahtui hän jo toiseen asiaan. Tuominen
kuunteli vain puolella korvalla ja istui enää alallaan ainoastaan
sen vuoksi, ettei hänen mieleensä ollut välähtänyt minkäänlaista
päämäärää, jota kohti lähteä pyrkimään.

"Tuomarin" käskystä kävi eräs hänen pöytäkumppaneistaan pistämässä
kymmenen penniä polyfooniin. Se alkoi kähisten ja nilkuttaen
soittaa jotakin sentimentaalista kansanlaulun säveltä. Virtanen
tuli sen vaikutuksesta yhtäkkiä tunteelliseksi, hänen samentuneet
silmänsä kostuivat ja laulun sanoja tavoitellen keikutti hän
päätään edestakaisin. Kaikki se närä, mitä hän aluksi oli tuntenut
biljardihuoneessa ja tarjoilupöydän luona olevia herraskaisia
kohtaan, joita hän oli nähnyt kohdeltavan huomaavaisemmin kuin
itseään ja Tuomista, haihtui kokonaan ja hän tunsi pelkkää
myötätuntoa kaikkia kohtaan. Sen merkiksi alkoi hän yhtäkkiä täysin
keuhkoin laulaa:

    Minäpä se olen se veitikka nuori,
    jolla on rinta kuin tunturivuori.

Kun polyfooni samassa lakkasi soimasta, kajahti hänen äänensä
huoneessa humalaisen raskaana ja rämeänä. Sillä oli vielä
pelottavampi vaikutus kuin Lemminkäisen laululla samporetkellä. Kun
jälkimmäinen säikytti linnut lentoon, peljästyi Virtasen äänestä
itse lihava kapakan emäntä, joka nosti kädet korvilleen ja antoi
julmistuneita merkkejä tarjoilijattarelle mennä hillitsemään tuota
odottamatonta musikaalista purkausta. Mutta sitä ennen oli jo
ovenvartija kavahtanut paikaltaan sekä rientänyt hätään.

-- Mitä, enks mää saa laulaa, häh? sammalsi Virtanen hänen kieltonsa
johdosta.

-- Ei tämä ole mikään laulupaikka ja varsinkaan täällä ei saa huutaa.

-- Olenkos mää sitten huutanut? tankkasi Virtanen.

Hän yritti kaatamaan olutta laseihin, mutta huomasi pullot tyhjiksi.

-- Kaks pulloa tykö, huusi hän tarjoilijattarelle huolimatta Tuomisen
estelyistä.

-- Ei teille anneta lisää, ilmoitti tarjoilijatar ja palasi pöydän
luo.

-- Mitä, eiks me saa enää olutta omalla rahallamme? huusi Virtanen.

-- Älkää nyt ruvetko siinä rähjäämään, vaan lähtekää hyvällä ulos eli
minä käsken poliisin, uhkasi ovenvartija.

-- Luuleks snää senkin pussileuka, että mää pelkään sun lahtareitas,
möyrysi Virtanen.

Hänen raskas verensä oli pääsemässä kuohumistilaan ja äskeinen
myötätunto oli yhtäkkiä muuttunut meuruavaksi vihaksi herraskaisia
kohtaan, jotka huoneen perällä saivat ryypiskellä ja hoilottaa
kaikessa rauhassa, kun sen sijaan häneltä ja toveriltaan kiellettiin
olut. Kulmikkaan vihansa puhdissa tarttui hän pöydän reunoihin kuin
aikeissa heittää sen nurin.

-- Kuule, mitä sinä nyt tyhjää, lähdetään pois ja siirrytään
toiseen paikkaan, ehätti Tuominen häntä houkuttelemaan, tarttuen
hätääntyneenä hänen käsipuoleensa.

-- Tuominen, kuule, vedätkö sinäkin yhtä köyttä noiden haljujen
kanssa? mörähti Virtanen ja otteensa hellittäen nousi pöydän äärestä.

Tuominen oli sillä välin pujahtanut ovesta ulos ja ikäänkuin häntä
käsiinsä tavoitellen hoippui Virtanen perässä. Jyrkissä portaissa
kaatui hän suurella ryminällä nurinniskoin ja vieri melkein
katukäytävälle. Synkeästi sadatellen hapuili hän jalkeilleen.

-- Tuominen hoi! Missä sinä olet, tulehan tänne, niin minä oikeilla
aikamiehen kämmenillä hieron sinusta herrasvinkeet! huusi hän
seisaalleen päästyään.

Mutta hän oli niin juovuksissa ja pyörällä päästään, ettei hän
ohikulkevain ihmisten takia äkännyt Tuomista, joka seisoi etempänä
katukäytävällä ja levotonna koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä
riehautuneen toverinsa kanssa. Hän näki konstaapelin kiinnittäneen jo
huomionsa Virtaseen ja tuntien itsensä kykenemättömäksi hillitsemään
tuota vahvaraajaista miestä, pudisti hän huolestuneena päätään ja
lähti omille teilleen.

Virtanen kulkea toikkuroi pitkin katukäytävää, kiroillen itsekseen,
tölmien vastaan tulevia ja sisällään kiehuvan vihan pakotuksesta
väliin hampaitaan kiristäen. Wladimirin- ja Yrjönkadun kulmassa
horjahti hän erästä pönäkkää herrasmiestä vasten, josta kiukustuneena
tämä tyrkkäsi häntä niin että Virtanen oli kaatua nenälleen katuun.

-- Senkin sika! ärjäisi herrasmies ja jatkoi matkaansa sen enempää
kohtauksesta välittämättä.

-- H--tin herrat! karjui Virtanen ja päästyään hiukan tasapainoon
lähti jotakin mielijohdetta seuraten kompuroimaan kadun yli,
pakottaen ohi kiitävän ajurin hetkeksi pysäyttämään hevosensa sekä
syytämään hänelle haukkumasanoja.

Ennenkuin hän ehti vastakkaiselle katukäytävälle, tarttui joku
lujalla otteella hänen käsivarteensa sekä pysäytti hänet siihen
paikkaan. Kääntyen pysäyttäjäänsä sekä avaten sameat silmänsä
selkosen selälleen, näki Virtanen edessään poliisikonstaapelin, joka
komensi häntä seuraamaan mukanaan.

Aivankuin tuo kiiltonappinen ja kaskipäinen järjestysvallan edustaja
olisi sulkenut itseensä kaikki ne kiusat, jotka Virtasta olivat
kohdanneet ja aivankuin hän olisi esiintynyt sen herraskaisuuden
esikuvana, jota kohtaan häneen näinä kuluneina viikkoina oli
imeytynyt katkera viha, sai konstaapelin äkillinen ilmestyminen ja
luja kouraisu Virtasen raivon kuohahtamaan yli reunojensa. Mitä
hänen aivoissaan vielä oli jäljellä selvän järjen kipinää, pimeni
yhtäkkiä, kouristuksen tapaisella liikkeellä tempasi hän puukkonsa
sekä mörähtäen: -- s--nan lahtari! -- iskien sen konstaapelin rintaan.

Konstaapeli hellitti otteensa, horjahti ja kaatui maahan. Virtanen
jatkoi lonksavin polvin ja tylsänä matkaansa pitkin keskikatua.
Hänen takanaan kuului huutoja ja ihmisiä riensi paikalle, mutta
mistään piittaamatta ja olematta edes täysin selvillä siitä, mitä hän
oli tehnyt, toikkarehti Virtanen kadulle, kunnes Länsi-Henrikillä
paikalle rientäneet konstaapelit ympäröivät ja vangitsivat hänet.



26.


Oli touhinaa, ääntä ja kiirettä, kun "uutta Suomea" rakennettiin.
Ennen kaikkea kuitenkin ääntä, sillä kaiken karvaisia kokouksia
pidettiin yhtä mittaa ympäri maan ja joka päivä pantiin pystyyn uusia
yhdistyksiä ja seuroja. Yhtäkkiä saavutettu rajaton sananvapaus
vaikutti, että jokainen tahtoi saada ajatuksensa julkisuuteen
ja äänensä kuuluville. Koko maa oli kuin suuri lastenkamari,
jossa vanhoja huonekaluja kaadettiin kumoon, kiskottiin toisiaan
tukasta, huudettiin, kiljuttiin ja piipitettiin mitä erilaisimmissa
äänilajeissa.

Päätään pudistellen, neuvottomina ja huolestuneina seisoivat ne,
jotka olivat kasvaneet kiinni vanhaan ja koeteltuun. Se mikä vielä
eilen oli ollut kiellettyä ja pyhää, siihen saivat tänään kaikki
käydä käsiksi, sillä lait ja tavat, jotka ennen olivat kieltäneet
pyhyydenloukkauksen, olivat tänään voimattomina vaienneet. Viime
aikojen suuret tapaukset olivat meuroneet perustuksiaan myöten Suomen
kansan ja nostaneet pinnalle ennen aavistamatonta pohjasakkaa.
Suomalaisen Matin leveät, hyvänsuovat ja rehelliset kasvot olivat
yhtäkkiä vaihtaneet ilmettä: näkösälle oli tullut piirteitä, joita
vielä eilen ei oltu uskottu olevan olemassakaan. Se karakteristiikka,
jonka Runeberg, Topelius ym. sekä heidän aikanaan että ennen sitä
olivat Suomen kansasta antaneet, oli yhtäkkiä mennyt nurin, niin että
monet saivat ainaisen pelon ja epäluulon tuota vanhaa, hyvänahkaista
Mattia kohtaan.

Mutta jos nämä viimemainitut vetäytyivät ylpeästi erilleen ja
katsoivat pessimistisesti tai halveksuen sitä lastenkamaritouhua,
jolta kaikki ensi katsauksella näytti, niin oli sentään paljon
niitäkin, jotka pelkäämättä olivat laskeneet kätensä auraan ja
hikipäässä tekivät todellista, positiivista työtä uuden Suomen
rakentamiseksi. Vaikka toisaalta kaiken karvaisten radikaalien
piipitys ja suunpieksäntä sekä toisaalta dynamiittisankarien,
pakkoluovuttajain ja temppelinraastajain hurjuudet täyttivät ilman
pauhinallaan, tehden toivottomaksi monen eilispäivien lapsen, oli
näillä kuitenkin varma usko siihen, että vuosisataisesta levostaan
järkytetyn suomalaisen Matin kasvonpiirteet selkiintyvät jälleen
hyviksi ja ymmärrettäviksi -- ja siinä uskossa he tekivät työtä
tulevien aikojen varalle.

Sillä aikaa kuin muut täten rakensivat tai olivat rakentavinaan uutta
Suomea, rakensi Markus kaikella kiiruulla ja tarmolla omaa kotia,
ottaakseen sitten hänkin kodin ja perhe-elämän vankalta pohjalta osaa
yhteiseen työhön.

Iltahämärässä pari päivää edellisessä luvussa mainittujen tapausten
jälkeen asteli hän pitkin Tehtaankatua Neitsytpolulle päin,
kainalossaan lähes kymmenen metrin mittainen kattolistan pätkä. Hän
hymyili käydessään, sillä hänen mieleensä oli juuri juolahtanut
muurahainen, joka raahaa pitkää kortta kekoonsa. Aivan samoin oli
tällä kertaa hänenkin laitansa. Viikko sitten oli hän Neitsytpolun
varrelta vuokrannut avaran, kaksiakkunaisen huoneen, joka piti
verholla jaettaman kahtia. Siihen tarpeeseen oli hän juuri ostanut
listan eräältä puuseppätehtaalta Hietalahden puolella.

Viime viikolla oli hän, vuokrakuukauden päättyessä, jättänyt vanhan
asuntonsa Rauhankadulla ja menoja säästääkseen asettunut jo uuteen
kotiinsa, jonne hän oli hankkinut välttämättömimmät huonekalut.

Saatuaan ovissa hankalasti kuljetettavan ostoksensa kunnialla
perille, ryhtyi hän sitä heti kiinnittämään paikoilleen. Olgan piti
myöhemmin illalla tuoda valmistamansa verho, jonka he sitten yhdessä
kiinnittäisivät listaan. Sitä ennen oli Markuksen oltava vielä
eräässä kokouksessa.

Sitten suurlakon oli hän antanut opintojensa levätä, pysyen samalla
myös erillään kaikista yleisistä asioista. Tänään oli hän kuitenkin
päättänyt mennä sosialistisen ylioppilasyhdistyksen kokoukseen.
Sellainen yhdistys oli äskettäin perustettu ja pitänyt jo muutamia
kokouksia. Markus ei ollut niissä ollut vielä mukana ja koko yhdistys
oli herättänyt hänessä eräänlaista ennakkovastenmielisyyttä. Olipa
muutenkin näinä kuluneina viikkoina yhä useammin asettunut hänen
eteensä kysymys, kuinka hänen oman sosialisminsa laita oikeastaan
olikaan. Varsinkin iltaisin, luettuaan päivän Työmies-numeron,
oli hän saanut käydä tilille itsensä kanssa. Mainitun lehden sävy
oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kuin sosialistinen puolue
suurlakon vaiheissa oli saanut ilmaa siipiensä alle sekä kehittynyt
merkitseväksi yhteiskunnalliseksi mahdiksi. Niin kiivaasti kuin
Työmies olikin ennen käynyt yhteiskunnallisten epäkohtien kimppuun,
niin oli se tehnyt sen kuitenkin varmalla tahdilla. Nyt oli tuo
tahdikkuus muuttumassa ylimielisyydeksi ja röyhkeydeksi sekä
kiivaus räähkyydeksi. Lukiessaan sellaisia kirjoituksia, joissa
katupoikamaisella riihattomuudella käytiin kaiken vanhan kimppuun,
oli Markus monta kertaa aivankuin itse huomaamattaan asettunut
vastahankaan. Hän oli itsekin usein mitä tulisimmin kiivaillut
esimerkiksi kirkonoppia ja pappeja vastaan, mutta nähdessään näitä
nyt suorastaan loalla ryvetettävän, olikin hänen myötätuntonsa
yks kaks asettunut niiden puolelle. Ne patriarkkaalispietistiset
vaistot, jotka hänelle olivat perinnöllisiä, mutta jotka tähän saakka
olivat uinuneet myrsky- ja kiihkokauden vaahtoon peittyneinä, olivat
alkaneet kohota näkösälle, hänen itsensäkään olematta siitä vielä
täysin selvillä.

Kun hän ajatteli monia todellisia epäkohtia yhteiskuntaelämässämme
sekä muisti sellaisia työläisluokan yksilöitä kuin seppä Tuominen,
Olga ja useat muut heidän kaltaisensa, oli hän täynnä sosiaalista
kiivautta ja parannusintoa. Niillä perusteilla uskotteli hän vielä
edelleenkin olevansa sosialisti ja koetti riepata tämän parasta
aikaa mahtiinsa nousevan puolueen liepeissä. Siinä mielessä oli hän
päättänyt mennä tutustumaan sosialistiseen ylioppilasyhdistykseenkin,
jonka hän oli saanut kuulla olevan taas tänä iltana koolla
ylioppilastalolla.

Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei muistanut katsoa kelloa
ennenkuin lista oli paikoillaan. Aika, jolloin kokouksen oli
ilmoitettu alkavan, oli jo hiukan ohi ja hän lähti kiiruusti
rientämään määräpaikkaan.

Pujotellessaan Aleksanterinkadun yli yhytti hän Tallbergin
rautakaupan edustalla Tuomisen, joka kiireesti astellen oli juuri
aikeissa lähteä oikaisemaan Kolmikulman halki. Hän huomasi myös
Markuksen ja nostaen suuressa kaaressa lakkiaan tervehti häntä.

-- Hyvää iltaa, herra Kaarlela!

Hän oli pelkkää hymyä ja hyväätuulta koko mies. Mielihyvin pysähtyi
Markus puristamaan hänen kättänsä.

-- No jo se viimeinkin nykäsi! ilmoitti Tuominen ja katsoi
Markusta aivankuin hän olisi juuri-ikään saanut tiedon suuresta
arpajaisvoitosta.

Markus ei ollut ensinnä huomata mitä hän tarkoitti. Mutta sitten
muisti hän Tuomisen pitkän työttömyyden ja kysyi:

-- Oletteko saanut työpaikan?

-- Olen kun olenkin! vakuutti Tuominen, silmäillen Markusta
yhä voittajan katsein. -- Tulihan sitä viimeinkin. Mutta kyllä
tässä, kissa vieköön, onkin joka päivä saanut olla juoksussa
kuin lintukoira. Ja nälkävyötä on pitänyt kiristää kiristämästä
päästyäänkin.

-- Pääsittekö johonkin tehtaaseen?

-- Ei kun muutamaan hevosenkengityspajaan tuolla lähellä Hermannia.
Mutta ei sillä väliä, pääasia että saa tässä taas tarttua vasaran
varteen. Silloin sitä aina heruu sen verran, että on mitä pistää
hammasten väliin. Huomenaamulla saa vetää taas vanhat työvaatteet
päälleen ja kyllä sen nähdessään muijankin suupieliin ilmestyy
pitkästä aikaa hymyn väreet.

Yhtäkkiä vaihtui ilme hänen kasvoillaan alakuloiseksi. Arastellen
jatkoi hän:

-- Mutta Virtas-parkahan se teon teki! Olette kai nähnyt
sanomalehdistä?

-- Ai todellakin, eräs Virtanenhan murhasi Wladimirinkadulla
konstaapelin, muistui äkkiä Markuksen mieleen. -- Oliko se juuri sama
Virtanen, joka ennen lakkoa asui teidän luonanne?

-- Sama mies. Ja mikä ihme lie satuttanut, että minun vähää ennen
sitä tekoa piti yhyttää hänet tuolla kadulla. Tahtoi minua kivenkovaa
kapakkaan ja minä aivan vasten tahtoani lähdin matkaan. Siellä se
herja tuli niin humalaan, että menetti kaiken tolkkunsa. Sehän
minun mieltäni painostaa, että minä kadulle tultua jätin sen omiin
hoteisiinsa enkä sittenkin koettanut häntä seurailla ja hillitä. Se
näet jo siellä kapakassa riehautui ja ulos tullessa alkoi minunkin
kanssani riitaa jauhaa ja kun se on vankka mies ja humalassa
pahapäinen, en minä suoraan sanoen uskaltanut jäädä hänen seuraansa.
Mutta kyllä se nyt jäljestäpäin painaa minun mieltäni, että minä
sittenkin jätin hänet.

-- Kyllähän sen käsittää, mutta eihän se kuitenkaan millään tavalla
ole teidän syynne, koetti Markus lohduttaa. -- Se oli nyt kerta
kaikkiaan Virtasen kohtalo ja onneton sattuma saattoi teidät vain
hetkistä aiemmin hänen seuraansa.

-- Onhan se niinkin, onhan se niinkin. Ja se oli se Virtanen aina
sellainen yksisarvinen mies, joka kulki omaan suuntaansa ja jolle
toinen ei mahtanut mitään, puheli Tuominen kuin itseään vakuutellen.

Hetken perästä palasi kuitenkin tyytyväinen ilme jälleen hänen
kasvoilleen, kun hän hyvästiä heittäessään virkkoi:

-- Täytyy tässä rientää viemään muijalle ilosanomaa, että
leivänkannikka on tullut taas näkösälle.

Hän oli jo kääntynyt lähteäkseen, kun Markus pysähdytti hänet
huudahtamalla:

-- Tuominen, kuulkaahan!

Kun Tuominen oli uudelleen asettunut hänen eteensä, kysyi hän:

-- Tokko te vielä tiedättekään, että minä aion piakkoin asettua saman
katon alle Olga Mustosen kanssa?

Tuominen sai suuret silmät.

-- No kyllähän minä olen vähin aavistellut, että sinne päin se tuuli
käy, mutta en minä ole osannut uskoa, että te jo niin pitkällä
olisitte. No, onneksi olkoon, kyllä te siitä Olgasta saattekin oikein
tosi hyvän frouvan. Minä oikein tykkään siitä ihmisestä.

Markus tunsi itsensä varsin tyytyväiseksi tästä Tuomisen antamasta
todistuksesta.

-- Viekää nyt vaimollenne paljon terveisiä ja tervetuloa sitten
meidän vieraiksemme, jahka me olemme asettuneet yhdeksi taloksi.

-- Kiitos, kiitos, kyllä me tulemme! ja heilauttaen jälleen suuressa
kaaressa lakkiaan lähti Tuominen pitkin askelin ilosanomaansa kotiin
kiidättämään.

Markus katsoi hymyillen hänen jälkeensä. Ja lähtiessään jatkamaan
matkaansa ylioppilastalolle tunsi hän jälleen itsensä miltei
luokkatietoiseksi sosialistiksi.



27.


Ensimmäinen huomio, minkä Markus kokoukseen tullessaan teki, oli
hänelle melkoinen ja samalla vastenmielinen yllätys. Kokous oli jo
alkanut ja puheenvuoroa käytti parhaillaan -- Heino Kavander.

Markus asettui erilleen muutamaan nurkkaan ja alkoi tehdä
havainnoita. Hän oli sekä kuullut että nähnyt sanomalehdistä, että
suurlakon jälkeen oli melkoinen joukko ylioppilaita liittynyt
sosialistiseen puolueeseen. Nyt näki hän heidät kaikki koolla.
Kavanderia lukuunottamatta olivat he kaikki muista osakunnista ja
hänelle ennestään kokonaan vieraita. Että Kavander kuului myös näihin
marraskuun sosialisteihin, kuten heitä oli alettu nimittää, sitä hän
ei ollut osannut aavistaakaan.

Kavanderilla oli kaulassaan punainen kravatti, kuten useimmilla
muillakin kokouksen jäsenillä, ja hänen puheensa vilisi voimasanoista
sekä toinen toistaan radikaalisemmista mielipiteistä. Kokouksessa
ei tuntunut olevan mitään erikoista keskustelukysymystä, vaan
jokainen teki vuorostaan selkoa niistä vaikuttimista, jotka hänestä
olivat tehneet sosialistin. He kilpailivat voimasanoillaan ja
radikaalisuudellaan, aivankuin peläten toisten ja varsinkin parin
saapuvilla olevan sosialistijohtajan epäilevän heidän kääntymyksensä
vilpittömyyttä. Lisäksi huomasi Markus usean esityksessään
tavoittelevan sitä sanonnan sävyä, mikä nykyään alkoi yhä räikeämpänä
ilmetä Työmies-lehdessä.

Markus kuunteli noita proselyyttien todistuksia hyvin sekalaisin
tuntein. Jotkut vaatimattomimmat joukosta tekivät häneen hyvän ja
vilpittömän vaikutuksen, mutta useimmat punaisine kravatteineen
ja kuohuvine kiihkoineen herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja
epäluuloa. Vaikka hänen täytyikin myöntää luonnolliseksi asiaksi
että suurlakko, samalla kuin se oli järkähyttänyt niin monta
muutakin vanhaa perustetta, oli ihmisten ja vallankin nuorten
mielissä saanut aikaan täydellisiä vallankumouksia, niin ei
hän voinut estää mieleensä hiipimästä epäilystä, että useilla
läsnäolijoista oli sosialistiksi kääntyessään häämöttänyt mielessä
eduskunta ja vaikutusvaltainen asema köyhälistöpuolueen johdossa.
Varsinkin herätti hänessä Kavander tällaisia epäilyksiä. Hänen oli
aluksi miltei vaikea uskoa silmiään ja korviaan, nähdessään täällä
Kavanderin punaisessa kravatissa ja kuullessaan hänen kiivailevan
sorretun köyhälistön puolesta -- saman Kavanderin, joka parisen
kuukautta sitten oli ylimielisesti loukannut Markusta hänen
työläisnaisten puolesta kirjoittamansa artikkelin johdosta.

Mutta kun hän lähemmin ajatteli asiaa, soveltui kaikki vallan
hyvin yhteen Kavanderin luonteen kanssa. Siihen saakka kuin
työväenpuolue oli ollut vähäinen ja vailla valtiollista mahtia,
oli hän halveksinut siihen kuulumista, mutta kohta kun osat olivat
muuttuneet ja toisaalta sosialismi oli yhtäkkiä saavuttanut ikäänkuin
käyvän rahan arvon, toisaalta taas siihen kuuluminen alkoi olla jo
melkein muotiasia, oli Kavander pitänyt soveliaana liittyä mukaan.
Sosialisteihin lukeutumisessa ei nyt enää ollut mitään alttiiksipanon
vaaraa, päinvastoin yhtä ja toista voitettavana. Että Kavanderin
kääntymiseen olisi millään tavoin vaikuttanut hänen suhteensa
Hilmaan, sitä ei Markus ottanut ollenkaan uskoakseen, koska hän
ensinnäkään ei, paremmin kuin Olgakaan, uskonut tuota suhdetta
Kavanderin puolelta vakavaksi.

Markus oli panevinaan merkille, että hänen sisälle astuessaan
ilmeni Kavanderissa jonkunlaisia levottomuuden oireita. Kun
kokouksen virallinen puoli päättyi ja yhdessä oloa jatkui vapaasti
keskusteltaessa, läheni Kavander hiukan epäröiden Markusta, joka
edelleenkin istui yksinään nurkassaan.

-- Sinä et käyttänytkään puheenvuoroa? lausui hän aluksi, kun olisi
tervehditty.

-- Eipä minulla ollut mitään niin tärkeätä sanottavana, vastasi
Markus, -- tai jos olikin, niin se olisi vain ikävystyttänyt herroja
ja häirinnyt niitä liikuttavia todistuksia, joilla herrat kilpailivat
keskenään.

Itse asiassa oli hänen mieleensä juolahtanut Tuomisesta erotessaan
puhua kokouksessa, jos siihen tilaisuutta tarjoutuisi, työttömyyden
aiheuttamista surkeuksista ja mainita tuoreeltaan Virtasen
esimerkki sekä kuinka taloudelliset parannukset ensi kädessä olisi
kohdistettava siihen, ettei kenenkään yhteiskunnassa tarvitsisi
joutua kärsimään pitemmästä työttömyydestä. Mutta ne vastenmieliset
vaikutelmat, jotka hän oli kokouksessa saanut, olivat tyrehdyttäneet
sanat hänen suuhunsa.

Hänen ivalliseen huomautukseensa ei Kavander osannut vastata mitään.
Nolouttaan peittääkseen hymähti hän ylimielisesti ja sytytti
paperossin ja toinen peukalo pistettynä samettiliivin olka-aukkoon
puhalteli lyhyitä savutupruja ylös kattoa kohti, keikauttaen joka
puhallukselle päätään taaksepäin. Tuo hänen paperossinpolttotapansa
oli aina omituisesti ärsyttänyt Markusta. Nyt se yhdessä hänen
samettiliivinsä ja punaisen kravattinsa kanssa sai hänet suorastaan
vihan valtaan. Olgan takia oli hän jo kauan halunnut vetää hänet
tilille ja nyt päätti hän ottaa asian esille.

-- Kuulehan, mikä tarkoitus sinulla oikeastaan on sen Hilma Mustosen
suhteen? kysyi hän äänessään uhkaava sävy.

Kavander säpsähti, mutta naamioitsi sitten äkkiä itsensä suuttuneeksi
ja vastasi:

-- Mutta mitä ihmeessä se sinulle kuuluu?

-- Se kuuluu paljonkin, sillä minä menen piakkoin naimisiin hänen
vanhemman siskonsa kanssa ja niin ollen minun velvollisuuteni on
katsoa, ettei tuleva kälyni joudu hunningolle.

Kavander koetti nyt ottaa leikillisen äänilajin vastatessaan:

-- Vai aiot sinä naimisiin hänen kanssaan. No, onneksi olkoon! Minä
aion myös naimisiin Hilman kanssa.

Tuo nulikkamainen sanaväännös suututti yhä enemmän Markusta. Hän
ponnahti seisaalleen ja lyöden rystysensä joka sanalla pöytään lausui:

-- Kuule sinä, jos sinä vain saatat sen tytön hunningolle, niin minä
totisesti vedän sinut siitä kerran tilille ja sitä tilintekoa sinä
tulet ikäsi muistamaan!

Sana sanalta, jonka hän lausui, nousi hänen vihansa, niin että hänen
lopulta oli vaikea hillitä itseään käymästä Kavanderiin käsiksi.
Kohtaus oli herättänyt huomiota ja yhä useampia katseita kääntyi
heihin.

Kavanderin kasvoilla vaihtelivat pelko ja viha.

-- Höpsis, kun tyhjästä suuttuu! mutisi hän ja vetäytyi toveriensa
luo.

Markus näki hänen kertovan heille jotakin, minkä johdosta häneen
heitettiin kummastuneita, epäluuloisia ja pilkallisia katseita.
Hänet valtasi suuri halu purkaa heille vasten silmiä kaikki se, mitä
hänen mielessään kokouksen aikana oli liikkunut sekä julistaa heille
halveksumisensa. Mutta hän sai hillityksi itsensä ja lähti sen sijaan
lujin askelin huoneesta.

-- Kiekuvat kiipijät! mutisi hän hammastensa välitse, painaessaan
oven jäljessään kiinni.

Laskeutuessaan alas ylioppilastalon portaita selveni hänelle askel
askeleelta, että hän oli nyt kääntänyt selkänsä sille puolueelle
johon hän viimeksi oli koettanut kotiutua. Mutta tällä kertaa ei
hän tuntenut mitään tuuliajolle joutumisen pelkoa, vaan sisäistä
varmuutta ja lujentumista sekä samalla eräänlaista vapautuksen riemua.

Ilta oli kostea ja sumuinen ja katulyhdyt tuikkivat kuin kellertävän
verhon sisältä. Markus nosti palttoon kauluksen pystyyn ja lähti
tyhjentyneitä katuja pitkin astelemaan uutta asuntoaan kohti.

Kun hän Mikonkadulta tullen oikasi Esplanadin poikki Kasarminkadulle,
sivuutti hän Runebergin patsaan luona erään naisen, jota humalaisella
äänellä puhutteli silinteripäinen herra. Kuljettuaan jo kappaleen
matkaa heidän ohitseen, herätti hänet ajatuksistaan naisen ääni. Hän
pysähtyi vaistomaisesti ja kuullessaan naisen uudelleen puhkeavan
puhumaan, säpsähti hän epämieluisasti tuntiessaan Sandran äänen.

Ympäri kääntyessään näki hän herran juuri lähtevän matkaansa, naisen
jäädessä seisomaan paikalleen. Nopeasti lähestyi häntä nyt Markus,
päästäkseen selville, oliko nainen todellakin Sandra vai eikö hän
kuitenkin ollut erehtynyt.

-- No mutta... Sandra! ilmaisi hän hämmästyksensä, pysähtyessään
hänen eteensä. -- Pitääkö minun nyt todellakin uskoa silmiäni, että
sinä seisot siinä ilmielävänä, vaikka minä silloin olin asemalla
näkemässä, kun sinä lähdit äitisi luo?

Markus sanoi tämän vakavasti, äänessään pettynyt ja nuhteleva sävy.
Sandra, joka näytti olevan jonkun verran juovuksissa, joutui ikävästi
hämilleen. Hän koetti pelastua siitä lyömällä asian leikiksi.

-- Mitä ihmettä siinä on, jos minä tässä seison, sanoi hän
huolettomuutta tavoitellen. -- Kävin kotona ja tulin takaisin, siinä
kaikki.

-- Suistuaksesi entisille raiteillesi. Ja saatoit jättää äitisi!

-- Hitto hänessä rupesi maatumaan ja olemaan ihmisten
töllisteltävänä! vastasi Sandra ärtyisesti.

Markuksen katse piinasi häntä nähtävästi ja pelastuakseen tästä
painostavasta tilanteesta, heittäytyi hän äkkiä ylimieliseksi ja
virkkoi:

-- Täytyy lähteä ottamaan kiinni toi herra tuolla Kämpin nurkalla, se
varttoo just minua. Hyvästi sitten!

Hän pyörähti nopeasti ympäri ja lähti astumaan mainitsemaansa paikkaa
kohti. Markus tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hänen korkea ja
solakka vartalonsa häipyi sumuun.

-- Ei maailmaa niin vain radaltaan käännetä, hymähti hän
surumielisesti, kääntyi ja lähti mietteisiinsä vaipuen astelemaan
ylös Kasarminkatua.



28.


Sisälle tullessaan tapasi Markus siellä Olgan istumassa leposohvalla
itkettynein silmin.

-- Mitä nyt taas on tapahtunut? huudahti hän, istuutuen Olgan
rinnalle ja kietoen kätensä hänen vyötäisilleen.

-- Hilma... änkytti Olga ja alkoi uudelleen itkeä.

-- Mitä Hilma on tehnyt? kysyi Markus, muistaessaan että Kavander oli
hänen lähtiessään jäänyt ylioppilastalolle.

-- Hän ei lähdekään Viipuriin äidin luo, vaan uhkaa asettua sen
Kavanderin kanssa yhdessä asumaan, nyyhkytti Olga. -- Tänä iltana
sanoi hän sen minulle.

Kun Olga ja Markus olivat ehdottaneet Hilmalle, että hän tulisi
heidän luoksensa asumaan, jota varten he olivat vuokranneet kyökin
ja kamarin, oli Hilma kieltäytynyt ja aikonut yksin jäätyään lähteä
Viipuriin äidin luo. Sen vuoksi oli Markus heidän tulevaa kotiaan
varten vuokrannut vain yhden huoneen.

-- Se Viipuriin lähtö täisikin olla vain tekosyy, virkkoi Markus.

-- Kaiketikin. Enkä minä ymmärrä, mitä minä voisin hänelle tehdä,
sillä hän ei tottele minua enää ollenkaan. Äidille minä en henno koko
asiasta mainita eikä siitä olisi mitään apuakaan.

-- Tiedätkö sinä, että Kavanderista on tullut muka sosialisti?

-- Pyh! ja Olga keikautti ylenkatseellisesti niskaansa.

-- Minä tapasin hänet kokouksessa ja puhuin siitä Hilman asiasta.

-- No mitä hän sanoi? kysyi Olga jännittyneenä.

-- Sen verran kuin sain selvää hänen vällötyksestään, niin aikoi hän
naimisiin Hilman kanssa.

-- Naimisiin! huudahti Olga. -- Jospa he menisivätkin edes oikeisiin
naimisiin, mutta sitäpä he eivät tee, vaan aikovat ilman muuta
asettua yhdessä elämään. Siten kuuluvat päättäneen tehdä muutkin
sosialisti-ylioppilaat. Siis aivankuin mustalaiset!

Olga tuijotti tuskastuneena eteensä. Sisaren kohtalo painoi raskaana
hänen sydäntään. Markus veti hänet syliinsä ja koetti lohduttaa.

-- Ehkäpä he hyvinkin mukautuvat toisiinsa ja muodostavat ajanoloon
oikean avioliiton, varsinkin jos saadaan siviliavioliittolaki.
Ja sehän on sama asia. Elleivät, niin silloin otamme me Hilman
hoivaamme. Onhan meitä kaksi, jotka muodostamme lujan kokonaisuuden.

He istuivat moniaan hetken sylitysten ja mitään puhumatta. Sitten
havahtui Olga kuin unesta ja virkkoi:

-- Sinulle on tullut tänne kirjekin. Se on tuolla pöydällä.

-- Se on varmaankin kotoa, huudahti Markus ja riensi kirjettä
avaamaan. -- Viimeinkin he suvaitsevat vastata.

Heti suurlakon päätyttyä oli hän kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt
tätä lähettämään hänen kuulutuskirjansa, ilmoittaen menevänsä
naimisiin. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, oli hän lähettänyt
toisen, ärtyisästi kirjoitetun kirjeen.

-- Katsopas! huudahti hän riemuiten ja veti kotelosta papinkirjan.
Hän ojensi sen Olgalle ja pöydän ääreen istuutuen alkoi itse lukea
kirjettä. Se alkoi:

"Rakas veljeni! Samalla kun lähetän sinulle tämän pyytämäsi
kuulutuskirjan, ilmoitan sen surusanoman, että isämme ainoastaan pari
päivää sairastettuaan nukahti täältä pois yöllä eilistä vasten --"

Markuksen sisällä jysähti ja hänen silmänsä himmenivät. Hän muisti
kylmän, miltei vihamielisen eronsa isästä ja uskaltamatta lukea
pitemmälle siirtyi hän Olgan rinnalle istumaan sekä osoitti hänelle
kirjeen alkua. Luettuaan siitä ensimmäisen lauseen kietoi Olga
lujasti kätensä Markuksen ympärille samoin kuin Markus oli äsken
tehnyt hänelle.

Aivan kuin tästä rohkaistuneena otti Markus kirjeen uudestaan
käteensä ja luki:

    "Hänen loppunsa oli rauhallinen ja muun muassa käski hän sanoa
    sinulle viimeiset terveisensä sekä toivomuksensa, että sinusta
    tulisi mies --"

Markuksen rinnasta tunkeutui nyyhkytyksen kaltainen ääni. Hänen
silmänsä tulvahtivat kyyneliä täyteen, niin että hänen täytyi laskea
kirje polvilleen.

Tyynnyttyään luki hän edelleen:

    "Hän ehti kuulla sinun päätöksesi mennä avioliittoon ja piti sitä
    hyvänä merkkinä sekä toivoi, että sinä olisit löytänyt itsellesi
    oikean elämänkumppanin --"

-- Katsopas! kuiskasi Markus ja osoitti näitä sanoja Olgalle.
Luettuaan ne pusersi Olga hänen käsivarttaan ja Markus näki hänenkin
silmiensä kyyneltyneen.

Edelleen oli kirjeessä pyyntö, että Markus matkustaisi heti kotiin,
ehtiäkseen isän hautajaisiin.

-- Minä lähden heti huomenna! ilmoitti sen johdosta Markus. Kirjeensä
lopetteli veli näin:

"Ja toivottaessani nyt omasta puolestani onnea aikomallesi
avioliitolle, liitän minä tähän pari lausetta kirjasta, josta sinä
nykyään et taida paljon välittää, mutta jonka arvon sinä elämän
varrella varmaankin opit tuntemaan: 'Joka toimellisen vaimon löytää,
se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä
sydän uskaltaa häneen: hänen elatuksensa ei puutu häneltä.'"

-- Kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt! kertasi Markus ja
kumartui suutelemaan Olgaa. -- Minä olen menettänyt isän ja sinä
siskon, mutta jäljellä on meillä kuitenkin toinen toisemme.

Yö oli kulunut jo huikean matkan yli puolen, kun he saivat Olgan
tuoman verhon kiinnitetyksi paikoilleen.

-- Katsohan, kuinka somalta tämä meidän alkava kotimme nyt näyttää!
ihasteli Markus. -- Tällä puolen verhoa on minun työhuoneeni ja
vierashuone, tuollapuolen taas makuuhuone, ruokasali ja keittiö. Siis
neljän seinän sisällä kokonainen huoneusto.

Hetkisen kuluttua lisäsi hän ajatuksissaan:

-- Jos isäni olisi elänyt ja nähnyt tämän meidän kodin alkumme,
niin hän olisi varmaankin sanonut, että joka lusikalla aloittaa, se
kauhalla lopettaa.

Kun Markus kellon kolmea käydessä palasi saattamasta Olgaa ja
paneutui levolle, ei hän saanut vielä pitkään aikaan unen päästä
kiinni. Kuluneen päivän vaikutelmat olivat olleet siksi moninaiset ja
muutamissa suhteissa syvälle käyvät, että hän tunsi välttämättömäksi
selvitellä niitä mielessään.

Lähtönsä sosialistisesta ylioppilasyhdistyksestä, Sandran löytäminen
entisiltä jäljiltään sekä veljen kirje uutisineen isän kuolemasta --
kaikki nämä seikat olivat saattaneet loppuunsa sen kypsymisprosessin,
jonka hän viime aikoina oli vaistomaisesti huomannut itsessään
tapahtuvan. Täysi-ikäisen miehen varmuudella tunsi ja tunnusti hän
nyt omikseen ne isiltä perityt patriarkkaalis-pietistiset vaistot,
joiden olemassaoloa hän viime aikoina oli alkanut yhä selvemmin
aavistaa. Nyt hän tunsi olevansa siitä selvästi tietoinen ja samalla
tunsi hän jalkainsa alla lujan pohjan.

Se, että hän nyt lopullisesti oli luisunut kaikkien puolueiden
ulkopuolelle, ei huolettanut häntä ollenkaan.

-- Minulle riittää se, että tiedän olevani suomalainen ja isäni
poika, lopetti hän tilintekonsa, -- ja sellaisena on minun paikkani
kaikkien niiden riveissä, jotka tänä sekamelskan ja yleisen
alasrepimisen aikana koettavat säilyttää kaikkea sitä kunnollista,
lujaa ja koeteltua, mitä isät ovat meille perinnöksi jättäneet.



29.


Kaarlelan vanha isäntä oli haudattu ja kaikki kuolinpesän selvittelyä
koskevat asiat oli kunnialla saatu järjestykseen. Markus seisoi
syntymäkotinsa pihalla, valmiina nousemaan rattaille veljensä kanssa,
joka tuli saattamaan häntä asemalle.

Oli auringonpaisteinen myöhäsyksyn päivä. Maassa ei ollut vielä lunta
ja se oli roudasta vapaa. Tuvan ikkunasta katsoi sedän lähtöä veljen
pikku poika punaposkisena ja hymyilevänä. Markus hymyili hänelle
vastaan ja nyökytti päätään. Se oli Kaarlelan tuleva isäntä ja Markus
toivotti sydämessään, että hän tulisi kulkemaan samoja teitä kuin
isänsä ja vasta haudattu iso-isänsä. Eikä hän itse asiassa tuntenut
mitään epäilyksiä siitä, etteikö niin tulisi käymään. Sillä kaikki
täällä ympärillä henki tyyntä rauhaa, terveyttä ja voimaa.

-- Paljon ne nyt huutavat ja meluavat, virkkoi veli keskustelun
aluksi, kun he istuivat rinnan rattailla ja hevonen lähti liikkeelle,
-- mahtanevatko sitten saada maailman sijoiltaan väännetyksi?

Veljen koko olemus, se tapa, millä hän piti suitsia ja määräsi
hevosen juoksun juuri sellaiseksi, että he parahiksi ehtivät junalle,
samoinkuin koko se ympäristö, missä hän eli ja hallitsi -- kaikki se
todisti tällä hetkellä voimakkaasti Markukselle, että Suomen kansassa
oli vielä paljon lujaa ja tervettä, jota hetken tuulet eivät pysty
järkyttämään ja jonka pohjalla todellinen uusi Suomi voi seisoa
lujana.

Veli oli kyllä vaistoissaan huomannut, että Markus ei ollut enää sama
maailmankaataja kuin syyslukukauden alussa Helsinkiin lähtiessään.
Vaikka veli ei ollut nimenomaan siitä puhunut, huokui tuo tietoisuus
hänestä Markukseen lämpimänä myötätuntona ja luottamuksena.

-- Voisithan sinä nyt naimisiin mentyäsi palata kotiinkin, lausui
veli hetken kuluttua, kyllähän täällä olisi tilaa ja toimialaa
sinullekin.

-- Kyllä kai minun on sittenkin mentävä Helsinkiin ja valloitettava
pääkaupunki itselleni, vastasi Markus ajatuksistaan havahtuen.

Kun veli ei tuntunut käsittäneen hänen sanojaan, vaan katsahti häneen
hiukan kummastuneena, lisäsi Markus:

-- Minä tarkoitan: meille, meidän henkisillemme, meidän rodullemme.

Nyt tuntui veli käsittävän, sillä hetken kuluttua sanoi hän:

-- Niin, tarvitseehan maa pääkaupungin aivankuin talo isännän.
Lämminneenä jatkoi Markus:

-- Jos minä voin täyttää sijani siellä yhtä hyvin kuin sinä täällä,
niin -- me olemme luja kansa.

Kun Markus seisoi vaunun ikkunassa ja veli rattaille noustuaan
nyökäytti hänelle päätään viimeiseksi hyvästiksi, luki hän veljen
katseesta lujan luottamuksen hänen kutsumukseensa. Ja kun hän
tuttujen maisemien jäädessä jäljelle istuutui vaununpenkille, tunsi
hän laskeneensa kätensä auraan, yhä edelleen kulkeakseen vaikeata
tietä ja tehdäkseen työtä isäin hengessä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaikea tie - Romaani nykyajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.