Title: Luotsi ja hänen vaimonsa
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luotsi ja hänen vaimonsa" ***


LUOTSI JA HÄNEN VAIMONSA

Kirj.

Jonas Lie

Suomentanut J. Hollo



WSOY, Porvoo, 1922.



1.


Merdön mustapartaista luotsia Salve Kristiansenia nimitettiin
Arendalissa huimapäiseksi veikoksi, joka uskalsi lähteä merelle
millaisessa säässä tahansa.

Hän oli henkensä uhalla pelastanut useita aluksia, jotka
haaksirikkoutuneina olisivat joutuneet merilain alaisiksi, ja
tiedettiin kertoa, että hän oli yksinään noussut vajoavaan hylkyyn
lähettäen kumppaninsa maihin hakemaan apua. Mutta samalla kerrottiin,
että hänen ja luotsivanhimman Beckin välit olivat siksi sameat, ettei
hän koskaan saanut pelastusmitalia.

Hänellä väitettiin olevan kotona kulmakaapissa useita
omistuskirjoituksilla varustettuja hopeahaarikoita ja suuri
kaukoputki muistoina eri aluksista.

Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, @@ olisipa häntä sopinut sanoa
hinteläksikin; mutta terävät, ruskeat silmät, tarmokas, suora nenä
ja poskessa, parranrajan yläpuolella näkyvä tuima piirre loivat
hänen kasvoihinsa taipumattoman ja pelottoman ilmeen. Hänen jäyhään,
karskiin olemukseensa ja puhetapaansa yhtyneenä tuo kaikki teki
erinomaisen tarmokkaan vaikutuksen.

Koko hänen juro käytöksensä ilmaisi jonkinlaista katkeruutta, josta
ihmiset saattoivat riittävän selvästi havaita, että hän kykeni
elämään ilman heidän seuraansa ja apuansa.

Kaupungissa, vieläpä luotsivanhimmankin luona kerrottiin, että hän
oli vaipunut juoppouteen. Myytyään makrillinsa kalarannassa hän näet
voi toisinaan istua kokonaisen päivän Andersenin muorin tuvassa,
viinaksi edessään. Niinä päivinä hän oli harvasanainen; mutta kun
alkoi ilta joutua ja hän oli ehtinyt saada hieman hattuunsa, ei
ollut hyvä joutua hänen kanssaan tekemisiin. Ei ollut helppo sanoa,
minkätähden hän viihtyi Andersenin muorin merimiestuvassa. Mutta
siellä joka tapauksessa tiedettiin, miten häntä oli kohdeltava.

Se arvonanto, jota hän merimiehenä yleisesti nautti, oli tehnyt
hänestä tämän piirin sankarin, ja vaikka asiaa ei lausuttukaan
suoraan julki, osoittivat hänen merimatkojensa jälkeen tehdyt
ikäänkuin satunnaiset kysymykset tai sisäänastuvien tervehdystapa,
että täällä oli myötätuntoa ja että hänen nimellään oli hyvä kaiku.

Laivamiehen päähän ei helposti pälkähtänyt istuutua muitta mutkitta
hänen viereensä; luonnollisena edellytyksenä oli tervehdys ja
puhuttelu.

Salve Kristiansenin siten viettäessä aikojaan merimiestuvassa liikkui
hänen kymmenvuotias poikansa Gjert satamassa, seuranaan koko joukko
kaupungin poikia, jotka eivät paljoakaan tienneet säätyerosta.

Ruskeatukkainen, ruskeasilmäinen, reippaannäköinen Gjert poika
oli heistä kaikkein villityin ja nautti sitäpaitsi jonkinlaista
arvonantoa isänsä poikana. Tätä kunniaa hän ilmeisesti koki puolustaa
kaikenlaisilla hurjilla tempuilla.

Oikeastaanhan hänen olisi pitänyt vartioida purtta, mutta se
oli hyvin kiinni ja sitäpaitsi sen voi mainiosti nähdä joltakin
raakapuulta satamasta. Gjert pysytteli veneen luona, kunnes
pojat tulivat koulusta, mutta kun he sitten innoissaan riensivät
tavanmukaiselle leikkipaikalleen satamaan, kirjalaukut selässään,
niin Gjert odotti heitä mielellään jossakin silmiinpistävässä
paikassa, saalingin tai raakapuun varassa tai @@ kuten monesta
ikkunasta voitiin nähdä kaukoputkella ja ilmankin sitä ja kuten
kaupungin äidit suureksi kauhistuksekseen toisilleen huhuilivat @@
maaten mahallaan mastonhuipussa.

Useimpia kaupungin lapsia oli nimenomaan varoitettu antautumasta
mihinkään tekemisiin "hurjan Kristiansenin" pojan kanssa. Mutta
saalinki ja mastonnokka, jotka liiankin hyvin saattoi nähdä
kotosalta, kävivät juuri sentähden mielenkiintoisiksi katseltaviksi,
ikäänkuin olisi Gjert Kristiansen istunut kielletyn puun oksalla.

Elämä satamassa oli sangen riemullista, kuten ainakin
merikaupungeissamme, joiden satamissa pojista kasvaa laivamiehiä
ennen ensimmäistä matkaansa.

Beckin pojanpoika, Fredrik, josta piti tulla merikadetti, oli
eräänä päivänä luullut olevansa suojassa kodin ikkunoilta, kun
kiipesi maston selkäpuolta kohti huippua, missä hänen ystävänsä
Gjert jo istui odottamassa; mutta hoikka puu ei suojannutkaan häntä
luotsivanhimman terävältä katseelta.

Vanha Beck saapui itse alukseen, täynnänsä isoisän mielikarvautta,
haukkui pahanpäiväiseksi laivurin, joka saattoi kaikessa rauhassa
katsella moisia temppuja, ja kuritti käyrällä ryhmysauvalla Gjert
Kristiansenin, joka oli viekoitellut hänen pojanpoikansa sellaiseen
tottelemattomuuteen lisäten, että Gjertistä saattoi jo varsin hyvin
nähdä, mikä hänestä vihdoin oli tuleva @@ ilmetty isänsä poika.

Hänen oma armas, vietelty aaluvansa [vesa, kuv. poikanen], joka oli
paria vuotta vanhempi, pääsi ilman selkäsaunaa, ja sen johdosta
pidettiin poikien kesken neuvoa, että hänen piti saada se takaisin,
kun ensikerran kohdattaisiin.

Hän olisikin joutunut kylvetettäväksi, ellei Gjert, jonka puolesta
piti kostettaman, olisi odottamatta ryhtynyt häntä puolustamaan.

Kertomuksen siitä, kuinka Beck oli kurittanut hänen poikaansa ja
ennustellut hänen tulevia vaiheitansa, sai luotsi kuulla vasta
kotiin purjehdittaessa. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa kävivät
kalmankalpeiksi; mutta kun hän sitten kuuli Gjertin kaikesta
huolimatta auttaneen Fredrik Beckiä, niin hän säpsähti ja sanoi vähän
ajan kuluttua:

"Kerro se äidille."



2.


Merdö, missä luotsi asusti, on kaupungin väylän suulla, merituulen
pesänä.

Ulkoapäin tämä pieni, puolipyöreä saari ei mitenkään eroa
tavallisesta karusta kalliosaaresta. Ylhäältä, tuuliviirin luota,
luotsien tähystyspaikalta, voi myrskyn aikana nähdä loppumattomiin
valkoisina vaahtoilevia kallioita ja kareja.

Nämä rannikkovedet ovat erinomaisen vaaralliset; mutta Merdössä ja
Torungenissa asustavat Arendalin luotsit ovat Norjan parhaita.

Englantilaisilla ja hollantilaisilla luotseilla on suppeat alueensa,
mutta nämä laajalti purjehtivat miehet, jotka tänään ovat laivoja
auttamassa Lindesnäsin luona, voivat huomenna olla Skagenin tai
Hanstholmin tienoilla, ja ylihuomenna luotsimme kenties astuu
hampurilaiseen alukseen Hornin riutoilla.

Leveissä kansialuksissaan, joiden isossa purjeessa nähdään Arendalin
merkki, numero ja punainen raita, he liikkuvat makrillimatkoillaan
koko Pohjanmerellä aina Dogger-matalikoille saakka, missä
puhuttelevat vieraitten kalastaja-alusten miehiä tiedustellen heiltä
Kanaalista sekä Englannin ja Hollannin satamista saapuvia laivoja.
Valassaarten alusten varpapurjeen asemesta on heidän pursissaan
kahvelipurje, ja vaikka eivät olekaan yhtä hyviä purjehtijoita kuin
ensinmainitut, suoriutuvat ne aallokosta ihan yhtä hyvin.

Mutta Merdön luotsin tuntee parhaiten se kapteeni, joka sysimustana
talviyönä, aaltojen vyöryessä pilvenkorkuisina, saapuu Torungin
väylälle hyvin tietäen, että hänen on ajauduttava rantakareille,
ellei saa luotsia.

Hän kuulee huudettavan, köysi sinkoaa esiin, ja samassa seisoo
kannella likomärkä luotsi. Mies vaihtaa vaatteet, saa lasin
lämpimikseen ja ryhtyy ohjaamaan alusta. Hänestä ei tuntunut liian
arveluttavalta hypätä mereen, köysi vyötäisille sidottuna, sillä
muulla tavoin ei alus ollut pelastettavissa.

Kun on kysymyksessä kunnia, laivan pelastaminen, ei venhe, koti ja
elämä merkitse paljoakaan näille miehille, jotka muuten arkioloissaan
voivat olla hyvinkin kitsaita killingistään.

Merdön takarannalla on kuuluisa Merdön hätäsatama, pieni kalastajain
ja luotsin asumapaikka. Siellä asui luotsimme omistamassaan pienessä,
punaisessa, kuistilla varustetussa tuvassa, jonka takana oli
kiviaidan ympäröimä perunamaa.

Pienissä, valkoisiksi sivutuissa ikkunoissa näkyi pari pelargonia,
ja tupa oli kaikin puolin erinomaisen siro ja siisti. Se näytti
puolittain laivamaiselta, ja arkioloissa siellä laskettiinkin, kuten
meriväen keskuudessa yleensä, vuorokauden hetket ja ruoka-ajat kuten
laivassa ikään. Seinässä pöydän takana riippui pitkä kaukoputki,
nurkkakaapin päällä oli joukko merikarttakääröjä ja toisessa nurkassa
hollantilainen kaappikello, jonka yläosassa nähtiin viheriä käki.

Luotsin vaimo oli edellisenä päivänä nähnyt aluksen purjehtivan
Merdöstä Arendaliin ja odotti nyt miestänsä kotiutuvaksi. Heidän
nuorin poikansa pyydysteli toimessaan katkorappoja pienistä
vesilätäköistä, joita myrsky tai korkea vuoksi jättää saaren
matalampiin kohtiin.

Poika oli saanut tehtäväkseen tähystellä ja ilmoittaa äidille,
mutta oli nähtävästi asian kerrassaan unhottanut mielenkiintoisen
askarruksensa vuoksi, sillä kauniina iltahetkenä, meren hohdellessa
sineä ja kultaa ja auringon alkaessa painua mailleen nähtiin luotsin
pursi täysin purjein kiitämässä kohti satamaa.

Luotsin vaimo istui pöydän ääressä ikkunan luona. Hänen pukunsa oli
vierasta, lähinnä hollantilaista kuosia.

Hän oli varmaan rauhaton, sillä huolen riuduttamissa kasvoissa
näkyivät ilmeet vaihtelevan.

Hän nojasi hetkiseksi poskeaan käteensä, ja sulki väsyneenä silmänsä,
mutta alkoi kohta jälleen uutterasti ommella.

Vaikka hän piti miehestään, tunsi hän kuitenkin suoranaista pelkoa
ajatellessaan hänen saapumistaan.

Hänessä oli jotakin arkaa, rasittunutta, kun hän hieman hätäillen
nousi seisomaan, kuullessaan luotsin olevan tulossa sisään. Hän
seisoi epäröiden, lähtisikö ulos ottamaan miestään vastaan.

Mutta kun luotsi sitten astui tupaan, väistyi tuo ilme samassa
avoimen, näennäisen iloisen yllätyksen ilmeen tieltä.

Palatessaan Arendalista oli luotsi useinkin tyytymätön ja katkera
eikä hänen kanssaan ollut helppo tulla toimeen. Vaimo huomasi heti,
mitä hänen kasvonsa ilmaisivat, ja tiesi, että hänen asianaan oli
vain sietää, kestää @@ olla hilpeä ja lempeä ja välttää kaikkia niitä
ansoja, joita mies katkeran mielialansa vallassa taitavasti hänelle
asetteli, oli vältettävä jokaista sopimatonta sanaa, vieläpä ilmeen
ilottomuuttakin.

"Sydäntyessään" mies saattoi uhkailla tekevänsä jos jotakin,
ei vaimolleen vaan itselleen, ja vaimo tiesi, että hän kykeni
uhkauksensa toteuttamaan. Oli monesti sattunut, että hän oli
sopimattoman sanan vuoksi heti lähtenyt takaisin merelle @@ erään
kerran myrskyisenä iltana, jolloin tuhoutuminen näytti ihan varmalta.

Luotsi tunsi itsekin huonot puuskapäänsä, ja pyrkimys niiden
välttämiseen luultavasti saikin hänet usein mieluummin viipymään
Andersenin muorin tuvassa Arendalissa kuin kotonansa.

Kunhan ensimmäinen, vaarallinen päivä oli ohi, ei kukaan voinut elää
kotonaan onnellisemmin ja tyytyväisemmin kuin Salve Kristiansen
vaimoineen. Hän näet kerrassaan jumaloi vaimoaan ja lapsiaan, ja
hänen oli yhtä vaikea heistä erota kuin aikaisemmin tulla heidän
luoksensa.

Gjert pojan urotyö Beckin pojanpojan jutussa oli lauhduttanut hänen
mieltänsä ja siten tavallaan suorittanut vaimon vaikean tehtävän.

Hän astui pieneen tupaan hilpeän näköisenä ja tervehti vaimoansa:

"No, äitimuori, miten jakselet? @@ Ja missä on piltti pahanen?"

Kysymys koski nuorinta poikaa, joka oli kehnosti hoidellut
tähystysvelvollisuuttaan ja jota isä hyvällä tuulella ollessaan aina
nimitti tuolla nimellä @@ piltti oli hänen silmäteränsä.

Vaimon rinnasta hävisi heti painostava tunto, mutta hän varoi
ilmaisemasta sitä miehelleen. Tupa oli hänelle äkkiä valoisa, täynnä
sitä ilta-auringon hohdetta, joka oli ikkunan läpi valanut kultaa
hänen hiuksiinsa hänen kalpeana istuessaan pöydän ääressä.

Hän oli kaunis, solakka, punaposkinen nainen. Vapisevin käsin
hän autteli merivaatteita miehensä yltä eikä tahtonut kyetä
johdonmukaisesti vastailemaan hänen kysymyksiinsä. Se ei jäänyt
havaitsematta luotsilta, joka yhä kovemmalla äänellä huuteli piltti
pahastaan. Piltti ilmestyikin vihdoin ovelle hämillään ja arkana,
housunlahkeet käärittyinä ja kädessään se läkkirasia, johon hän oli
saalistaan kerännyt.

Vanhin poika, Gjert, kantoi sisään nyyttejä ja tavaroita, joita
luotsi oli kaupungista ostanut, ja komensi ällistelevän piltin heti
avukseen.

Gjert oli vain ohimennen tervehtinyt äitiänsä, sillä hän huomasi ensi
silmäyksellä, että sillä kertaa oli kaikki hyvin.

Muutoin hän oli äitiinsä hyvinkin kiintynyt, auttoi häntä ja kevensi
hänen kuormaansa kaikessa hiljaisuudessa, minkä suinkin voi. Hän oli
lapsuutensa aikana nähnyt ja käsittänyt tuosta onnettomasta suhteesta
niin paljon, että hänestä oli tullut äidin ystävä ja tuki, vaikka hän
samalla ihaili isäänsäkin.

Se seikka, että Gjert oli isän mukana aluksessa, oli äidille
takeena siitä, ettei Salve Kristiansen pahan pään sattuessa sentään
purjehtinut itseänsä upoksiin @@ tuo mahdollisuus ilmaantui muuten
useinkin hänen säikähtyneeseen mieleensä.

Gjert piti myös huolta siitä, että eri paikoista tuli toisten
luotsien tai kalastajain myötä tietoja isästä, ja kun Gjert ei ollut
mukana, lähetti äiti hänet kaupunkiin urkkimaan uutisia hänestä.

Merellä luotsi oli yleensä tyynimielinen, mutta toisinaan saattoi
synkkä mieliala pauloa hänet sielläkin, näennäisesti ilman
vähintäkään ulkonaista syytä.

Hän ei muuten näyttänyt milloinkaan olevan niin hyvällä tuulella kuin
rajusään vallitessa. Silloin hän jutteli luotsitoverilleen hauskasti
ja hilpeästi. Mutta ihan luonnollista oli, että hän kovan aallokon
vaikeuttaessa laivaan pääsemistä itse otti köyden vyötäisilleen ja
hyppäsi mereen @@ muussa tapauksessa hän olisi osoittanut toista
kunnioittavansa.

Hän näet ei kunnioittanut ketään @@ tämä tieto herätti hänessä
itsessään erinomaista tyydytystä.

Tällä kertaa luotsi jäi kotiin pitkäksi ajaksi, jonka kuluessa ei
hänen huoneessaan kuulunut yhtään soraääntä. Päinvastoin: kun otti
huomioon, että he olivat olleet jo kauan naimisissa, oli kaikki
pikemmin liiankin hyvin.

Ensimmäisinä päivinä oli hän ollut pikku Henrikin apuna hänen
pyydysmatkallaan ja oli sitten ryhtynyt rakentamaan hänelle pientä
prikiä.

Ainoa seikka, josta oli kaikessa ystävyydessä hieman kinastelua, oli
Gjertin koulunkäyntiä koskeva kysymys. He olivat asemaansa nähden
hyvinkin varakasta väkeä, ja eräänä päivänä oli äiti ikäänkuin
sattumalta lausunut, että he kyllä voisivat kustantaa Gjertin
kaupungin kouluun @@ poikahan voi asua siellä hänen tätinsä luona.

Isä ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Gjertin piti
asianmukaiseen ikään ehdittyään lähteä Terjesenin telakalle
rikaamista oppimaan.

Luotsi alkoi kuitenkin yhä useammin astella reippaaseen, hieman
rauhattomaan tapaansa tähystyspaikalle tai seisoskella yksinään,
kädet selän takana, alhaalla laiturilla @@ hän ei ollut niitä miehiä,
jotka keräävät tovereita ympärilleen. Oli ihan ilmeistä, että hän
alkoi jälleen ikävöidä merelle.



3.


Korvetti "Kotka" oli vast'ikään saapunut Arendaliin Välimerelle
tekemällään kadettiretkeltä. Se lepäsi satamassa, missä katselijain
huomiota herättivät korkeat mastot, ampuma-aukoissa kiiltelevät
messinkitulpat, vilisevä miehistö ja täsmällinen sotilaallinen
järjestys, joka tavan takaa, rummun päristessä ja miesten rientäessä
paikoilleen, ilmeni erikoisen silmiinpistävänä.

Gjert oli saanut luvan lähteä erään luotsin mukana kaupunkiin
näkemään sota-alusta, johon kohdistuva uteliaisuus oli tällä
kertaa sitäkin suurempi, kun oli kiertelemässä eräänlaisia yhä
merkillisemmältä kuulostavia huhuja.

Merkitsevin silmäniskuin kerrottiin, että "Kotkan" viime retki
oli ollut "pamppuretki", ja Gjertin toverit samoinkuin satamassa
parveileva yhteinen kansa silmäilivät alusta jotenkin arastellen.
Joka kerta kun merkkipilli soi, kohosi kuulijain mieleen hämärä
mielikuva siitä, että siellä joku sai maistaa patukkaa, ja uteliaat
venheet pysyttelivät mieluummin hiukan loitolla.

Kaikessa tuossa oli sen verran totta, että korvetin miehistön
keskuudessa tosiaankin vallitsi joltinenkin tyytymättömyys erääseen
upseeriin, joka oli kiivautensa vuoksi joutunut vihapidoksi. Lisäksi
hän oli erehtynyt rankaisemaan miehistön laulumestaria, joten
vorokilta kuului iltaisin salaperäinen laulu, joka pian kaikui
satamassa hyvien ja heleiden äänien esittämänä.

Gjertin mieltä oli koko ajan herkeämättä kiinnittänyt tuo merkillinen
alus ja kaikki sitä koskevat seikat, ja seuraavana päivänä, kotiin
purjehdittaessa, hän ajatteli ainoastaan näkemiään ja kuulemiaan.

Sepä miekkonen, joka voisi käyskellä sellaisen laivan kannella,
puettuna kultaa hohtelevaan univormuun!

Fredrik Beck, johon hän oli kiintynyt erikoisin ystävyyden sitein
siitä lähtien kuin oli pelastanut hänet selkäsaunasta, oli kertonut
hänelle paljonkin.

Tuuli oli käynyt melkoista navakammaksi; ilta ei luvannut laisinkaan
kaunista säätä, ja pursi liikkui kotoa kohti, kolme reiviä purjeessa.

Luotsi oli käynyt useita kertoja heitä tähyämässä ja istui nyt
tuvassaan korjaillen vanhaa merikarttaa, kun poika asteli laiturilta
hyräillen uutta laulua, jonka sanat alinomaa häipyivät tuuleen. Hän
pysähtyi hengästyneenä etehiseen saadakseen loppuun asti lauletuksi.
Luotsi ja hänen vaimonsa kuulostivat ja vilkaisivat toisiinsa.

Äiti oli parhaillaan kattamassa illallispöytää. Gjertin astuessa
sisään oli hänestä helppo nähdä, että hänen mielensä oli merkillisten
asiain valtaama ja että hän itse sen tiesi ja tunsi. Nopeasti
tervehtien hän tempasi oven pielessä seisovan tuolin, siirsi sen
pöydän ääreen ja istuutui, vaikka ateria ei ollut vielä valmis. Hän
tunsi kalvavaa nälkää.

"No, Gjert", sanoi äiti Gjertin vähän aikaa istuttua ja katseltua
ympärilleen, ilmeisesti odottaen, että häntä kehoitettaisiin
kertomaan:

"Olitko laivassa?"

"En @@ en minä, mutta minä juttelin niiden kanssa, jotka olivat
olleet. Sitäpaitsi näin kaikki" @@ vakuutti hän, itsetietoisesti
päätään nyökäyttäen ja ojentaen kätensä kohti leipäkannikkaa @@
"vieressä olevan kuunari Antonian märssystä. Se ei ulottunut kuin
hieman kannenkatosta ylemmäksi; se olisi hyvinkin voinut olla
korvetin isovenhe."

@@ "Jos olisi ollut koko joukon pienempi", lisäsi luotsi
kuivakiskoisesti, nousi ja vei karttakäärön pienen nurkkakaapin
päälle.

Gjert alkoi nyt äitinsä puoleen kääntyen esittää puolustuksekseen
erinäisiä vertailuja: kuinka alhaalla kuunarin runko oli levännyt
korvetin rinnalla, kuinka sen viiri oli ulottanut vain isoonraakaan
j.n.e., mutta isä keskeytti hänen esityksensä:

"Mitä laulua sinä laulelit tullessasi?"

"Oh @@ se oli pamppuretken laulu!"

"Vai niin @@ onko retki tosiaankin ollut sellainen?" kysyi luotsi
katsahtaen hieman tutkivasti poikaansa; hän näet ei kuulunut niihin,
jotka helposti uskovat huhuja.

Tuo mielenkiintoa ilmaiseva kysymys hiveli tavattomasti Gjertin
itsetuntoa. Oikeastaan hän olikin koko ajan mitä palavimmin halunnut
kertoa juuri tästä asiasta ja aloitti nyt mitä syvimmän vakuutuksen
ilmein:

"Sen voit uskoa, isä! @@ Toiset puhuvat kuudesta, toiset yhdeksästä,
mutta että he kaikki ovat saaneet pamppua, kunnes ovat siihen
oienneet, on yhtä varmaa kuin se, että @@ että" @@ hän silmäsi
innoissaan ympärilleen etsien vakuuttavaa vertauskohtaa ja päätyi
vihdoin, kun ei mitään iskevämpää juolahtanut mieleen, verrattain
laimeaan kuvaan:

"että käki seisoo tuolla kellon päällä!"

Tiedonanto vaikutti äitiin niin järkyttävästi, että hän istuutui
rahille, lautanen sylissään. Hän siirsi säikähtyneenä katseensa
pojasta mieheen, jonka ilme häntä sentään hieman rauhoitti.

"Keneltä olet tuon kuullut, Gjert?" kysyi hän vihdoin vakavasti,
äänessä yhä vielä huolestunutta sävyä.

"Keneltä olen sen kuullut? Niiltä kaikilta!"

Oivaltaen samassa itsekin, että "ne kaikki" tässä epäuskoisessa
ympäristössä merkitsi samaa kuin ei kukaan, hän jatkoi:

"Fredrik Beckiltä. Hän on itse jutellut erään merimiehen kanssa,
joka oli vahdissa laivavenheessä, kapteenin ollessa maissa. Hän oli
kertonut vielä paljon muitakin ihmeellisiä asioita." Gjert katsahti
ympärilleen arvellen kuulijain vihdoin pakostakin täytyvän uskoa.

"Se näyttää olleen hyvinkin luotettava mies!" virkkoi luotsi hupaisen
ivallisesti, mutta niin, ettei Gjert ivaa huomannut. Äiti silmäili
poikaansa, hieman huolissaan, että hän voisi itsensä paljastaa. "No,
mitä hän olikaan vielä kertonut?"

"Oh @@ paljonkin."

"Annahan kuulua!"

"Oli ollut myrsky sellainen, että he kohtasivat mereltä ajelehtimasta
kokonaisen tuulen viemän kylän. Pappi oli parhaillaan saarnaamassa
vedenhätään joutuneille. Ja sitten he olivat luovineet Gibraltarin
salmessa niin lähelle rantaa, että kokkapuu oli kopannut laivaan
palmun, jossa istui kokonainen neekeriperhe. Se heidän oli sitten
täytynyt viedä takaisin maihin."

Gjert olisi varmaan sepittänyt enemmänkin ihmeellisiä asioita,
ellei vanhempain hilpeys olisi alkanut käydä epäilyttäväksi. Piltti
pienoinenkin nauroi, koska näki toisten nauravan, ja sai sen vuoksi
paljon lupaavan silmäyksen Gjertiltä, joka kohta vetäytyi kuoreensa
virkkaen:

"Ette kenties usko sitä todeksi?"

"Tiedätkö, mitä on pajuköyden punominen, poikaseni? Merimiehesi
näyttää olleen koko mestari siinä taidossa!" sanoi luotsi istuutuen
pöytään.

Mieliala oli hilpeä sekä aterian aikana että sen jälkeen, äidin
korjatessa pois astioita.

Gjert jutteli, äiti kulki edestakaisin, isä istui ikkunan luona
katsellen ulos ja kuunnellen. Poika kuvaili tosiaankin viehättävän
täsmällisesti, mitä kaikkea oli nähnyt ja kertoi meriupseereista ja
kadeteista niin vilkkaasti, että äidin täytyi istua kuuntelemaan ja
että isä lausui erään keskeytymän aikana hymyillen:

"Sinä, Gjert, tahtoisit varmaan mielelläsi olla sellainen
merikadetti!"

"Niin", sanoi äiti, joutuen hetkiseksi tuon häikäisevän ajatuksen
lumoihin, "jos hän pääsisi kaupungin kouluun, niin eipä tiedä, mitä
hänestä tulisikaan. Sanoohan lukkari, että Gjert on hyväoppinen."

Tuo lausunto varmaan vaikutti luotsiin jollakin tavoin
epämieluisasti, sillä hänen kasvonsa vaihtoivat väriä ja hän vastasi
hetkisen kuluttua hieman ivallisesti:

"Minun mielestäni Gjert ei ole liian hyvä isänsä säätyyn, enkä minä
aio ryhtyä kerjäämään, että hän pääsisi isoisten joukkoon."

Gjertin hyvää mielialaa oli yhä parantanut sellaisen univormullisen
tulevaisuuden haavekuva, joten hän ei huomannut varoa isän
muuttunutta sävyä, vaan tuli lausuneeksi:

"Äiti arveli tässä eräänä päivänä, että jos minusta voisi tulla
sellainen, niin pääsisin maailmassa eteenpäin paremmin kuin ihan
tavallinen merimies."

Nuo sanat vaikuttivat kuin tuli tappuroihin. Luotsin jäykät kasvot
leimahtivat vihaisen punaisiksi ja hän loi vaimoonsa sanomattoman
kylmän ja ivallisen katseen. Sen mykkä ilme sanoi, että hän liiankin
hyvin oivalsi, mihin mielialoihin sellaiset lausumat perustuivat.

Hän kääntyi synkkänä poispäin ja virkkoi niin viiltävästi, että hänen
vaimonsa vavahti:

"Halveksitko sinäkin isäsi asemaa, poikaseni?"

Gjert tuli innoissaan huudahtaneeksi:

"Fredrik Beckistä tulee merikadetti!"

Muuta ei kaivattukaan. Seurasi vain lyhyt käsky:

"Tule tänne, Gjert!"

Sitten poika sai korvilleen, niin että sinkosi kumoon.

Toista kertaa lyödessään luotsi tuli sattumalta katsahtaneeksi
vaimoonsa. Hän oli syöksähtänyt pari askelta eteenpäin, ikäänkuin
olisi aikonut temmata Gjertin miehensä käsistä ja seisoi siinä
punoittavin kasvoin ja säihkyvin silmin asennossa, joka sai luotsin
heti laskemaan kätensä. Heti sen jälkeen hän lähti keittiöön.

Luotsi seisoi hetkisen kahden vaiheella. Sitten hän avasi
keittiönoven ja ilmoitti lyhyeen ja terävästi lähtevänsä Gjertin
kanssa merelle vielä samana iltana @@ oli varustettava eväät
valmiiksi.

Kun hänen vaimonsa hetkisen kuluttua palasi, mukanaan olutnassakka
ja muut mukaanotettavat, ei hänestä voinut huomata äskeisen
mielenliikutuksen jälkeäkään. Hänen kasvonsa olivat ihan rauhalliset,
kalpeat, ja hän käyttäytyi melkeinpä nöyrästi.

Tuuli ravisteli toisinaan rajusti tummia ikkunaruutuja hänen
puuhaillessaan matkavarustuksia.

Mutta kun Gjert ja hän jäivät hetkiseksi kahden kesken tupaan,
puristi hän poikaa kiinteästi rintaansa vasten ja kuiskasi hänelle
itku kurkussa:

"Poikaseni, älä milloinkaan ilmaise isällesi, että pelkäät!"

Puolisot olivat sanoneet toisilleen hyvästi ovella, mutta vaimo
seurasi salaa aina laiturille saakka ja istui siellä vielä kauan
itkien, piltti pienoinen sylissään.

Sekä luotsin povessa että hänen ympärillään riehui synkeä rajusää
hänen sinä iltana lähtiessään merelle.



4.


Norjan hankalaa rannikkoa valaisee nykyään öisin oivallisten meri- ja
satamaloistojen rivi. Ei ole kulunut vielä miespolvenkaan aikaa
siitä, kun asiat olivat aivan toisin. Silloin oli vielä avaroita
alueita, joiden ainoina loistokohtina olivat karien valkoiset hyrskyt.

Kapteeni, joka oli Kristiansandin kohdalla sivuuttanut Oksön majakan,
voi kiittää onneansa, jos hänen silmiinsä vilkahti etäältä Kragerön
kulmalta Jomfrulandin majakan valo, sillä välillä olevan Arendalin
vaarallisen rannikon loistoja ei silloin vielä ollut olemassa.

Ison ja Pikku-Torungin majakat seisovat nyt valkeine torneineen
siellä kaukana merellä, kumpikin autiolla nimikkosaarellaan.

Pienempi saari näyttää ohikulkijasta olevan hädin tuskin niin avara,
että valkoinen majakkatorni ja sen vieressä sijaitseva vartijanasunto
siihen mahtuvat. Majakka sijaitsee karun yksinäisenä ulkona
ulapalla, jonka pärske myrskysäällä kastelee sen seinää, kotkien ja
merilintujen lentäessä paksuja lasiruutuja vasten, niin että putoavat
kuolleina alas.

Yhdysliikenteen mantereen kanssa keskeyttää kovana vuodenaikana
jääsohjo, joka tekee jalan käymisen yhtä mahdottomaksi kuin venhein
soutamisen, puhumattakaan harvinaisemmista tapauksista, jolloin
ahtojää ajautuu esteeksi.

Kahdeksantoistasataakaksikymmentäluvun alkuvuosina @@ suunnilleen
parikymmentä vuotta ennen näiden majakkain rakentamista ja ylempänä
kerrottuja tapahtumia aikaisemmin @@ sijaitsi Torungissa mökki,
jonka takaseinä ja toinen pääty puskivat melkein räystästä myöten
kiviraunioon. Näytti siltä kuin rakennus olisi kyyristynyt antaakseen
rajutuulen pyyhkiä ylitsensä.

Matala ovi oli maanpuolella, sekin luultavasti tuvan suojaamiseksi
@@ kahdesta pienestä ikkunasta voivat asujaimet katsella merelle.
Rannalla, parin kierinkiven välisessä aukossa, lepäsi venhe.

Kun astui korkean kynnyksen yli sisään tai pikemmin alas tupaan,
näytti se odottamattoman avaralta, ja siellä oli koko joukko
sellaista kalustoa, jota ei olisi voinut edellyttää tapaavansa.

Suuri kaappi astioineen oli varmaan aikaisemmin sijainnut toisessa
ympäristössä, ja sen takana nurkassa seisoi vanha, tomuuntunut rukki,
jonka kelalta vielä riippui ruskeanharmaa villatukko. Erinäisten
seikkojen nojalla saattoi arvata, että talossa oli aikoinaan
asustanut naishenkilö, ja että tuo villatukko oli ollut hänen
viimeinen kehrättävänsä.

Rahilla lieden luona istui nyt yksinäinen ukko, useimmiten
suutarintöissä askarrellen. Toisinaan hän saattoi pikilankaa
kiskoessaan lausua vanhan tavan mukaan jonkin sanan ääneen, ikäänkuin
olisi otaksunut elämänkumppaninsa olevan vielä kuuntelemassa.

Hänen karuissa, hieman raskasmielisissä kasvoissaan näkyi
silmiinpistävin voimakkaiden piirteiden jälkiä, ja kaljun päälaen
ympäriltä laskeutuivat valkoiset hiukset korville ja niskaan.

Messinkisankaisten lasien yli vinosti vieraaseen suuntautuva silmäys,
jolla hän tervehti tulijaa, oli vain ehdollinen kehoitus; hänen
sisäänpainuneen suunsa ja terävän leukansa pielessä näkyvä piirre
sitävastoin ilmaisi riittävän selvästi, että piti hyvinkin silmällä,
mitä häneltä tahdottiin ja ettei häntä saatu kauemmaksi kuin hän itse
halusi.

Jurous oli yleensäkin hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. Se oli
sananlaskuksi muuttuneena tunnettu avaroilla alueilla. Jos ryhtyi
hieromaan hänen kanssaan kalakauppaa satamassa, niin ensimmäisestä
tinkimisyrityksestä saattoi johtua, että hän läksi soutamaan pois,
tyynesti, mutta auttamattomasti.

Useimmiten hänellä oli venheessään halkoja, sillä merensaaressa
kaivattiin polttopuuta.

Muuten hänestä tiedettiin vain, että hän oli aikomaan ollut luotsi
ja että hänellä oli ollut juoppo poika, jonka vuoksi isä oli vihdoin
menettänyt toimensa. Hänen arveltiin tällöin ottaneen pojan syyn
vastattavakseen. Sittemmin hän oli alkanut kartella ihmisiä ja oli
muuttanut vaimoineen Torungiin, minne he pojan hukuttua olivat
ottaneet luoksensa pienen orvon pojantyttärensä.

Ei ollut helppo sanoa, mistä hän sai elatuksensa, lukuunottamatta
pientä suutaroimista, kalastusta, jonka tuoton hän tavallisesti
möi laivoihin, sekä varhaisempina vuosina harjoittamaansa vähäistä
linnustusta.

Eräs hänen toimiansa, josta hän sai pieniä vakinaisia korvauksia
erinäisiltä luotseilta ja tuttavilta, oli siinä, että hän piti
syksyiltoina takassaan tulta, jotta ulkona pimeällä ulapalla
purjehtivat saattoivat ikkunain valonhohteesta päätellä Torungin
aseman.

Niin asia ainakin julkisesti selitettiin. Toisaalta ei sovi pitää
mahdottomana sitäkään, että tämä Jakobin yötyö samalla, ehkäpä ensi
sijassakin, hyödytti salakuljetusta, joka siihen aikaan rehoitti
näillä rannikkovesillä: alukset saapuivat yön pimeydessä lähelle
manteretta purkamaan lastiansa.

Joka tapauksessa oli ukko liian viisas ryhtyäkseen suoranaisesti
sellaisiin hommiin. Mutta toisinaan hänen tupaansa sentään vieri
merkillisiä lahjoja: katajaviinanassakoita, kahvi-, tupakka- ja
jauhopusseja y.m.s., ja hän eleli yleensäkin silmiinpistävän
äveriäänä kaukana merenluodossaan.

Hänet muistettiin nähdyn kirkolla ainoan kerran silloin, kun hän toi
sinne vaimonsa ruumiskirstua. Pastorin heittäessä multaa kirstun
kannelle vierivät Jakobin poskille kyyneleet, ja huomattiin, ettei
hän lähtenyt kalmistosta ennenkuin illan pimetessä.

Viime vuosina oli "vanha Jakob", kuten häntä nimitettiin @@ hänen
täysi nimensä oli Jakob Raklev @@ käynyt sairaalloiseksi, joten hänen
ei ollut enää helppo soutaa aina kaupunkiin asti. Vanhan luuvamman
vuoksi hänen oli toisinaan vaikea päästä veneeseenkään. Niinpä hän
enimmäkseen istui lämpimissä pukimissaan lieden luona sisätöissä
askarrellen.

Toisinaan, kun pojantytär @@ vankkatukkainen tyttölapsi, jonka
kintereillä aina juoksi pörhöinen koira @@ syöksyi huoneeseen, niin
että ilma viuhui hänen ympärillään, ja kertoi näkemiänsä, saattoi
vanha Jakob viehättyä astelemaan ikkunaan, vieläpä @@ tosin jurosti
muristen ja hieman vaivalloisesti @@ pihallekin asti kaukoputkilleen.
Siellä hän asettui siten, että voi käyttää pojantyttären olkapäätä
tukena; vanha käsi näet muuten vapisi liikaa. Vanhuksen alinomaa
väitellessä vastaan yritti tyttönen suunnata kaukoputkea oikeaan. Hän
näki paljain silmin ainakin yhtä selvästi kuin ukko laseillaan ja
käytteli paremmuuttaan sangen omavaltaisesti. Ukko mukautui siihen,
vaikka hänen lyhyenlainen kärsivällisyytensä joutuikin kovalle
koetukselle.

Ukon juro käytös hälveni vähitellen molempien ihmetellessä, mikä
laiva saattoi olla näkyvissä tai miten jokin siinä ilmenevä
omituisuus oli selitettävissä. Vihdoin, lausuttuaan varman
mielipiteensä, vanhus kömpi takaisin tupaan.

Niin hänet ahdistettiin ulos kuin muriseva karhu pesästään ja joka
kerta hänen juroutensa säännöllisesti suli. Itse asiassa hän kovin
ylpeili pojantyttärensä kelpoudesta.

Tyttönen mainitsi milloinkaan erehtymättä kaikki paikkakunnan purret
ja laivat ja voi aina täsmälleen sanoa, mikä purjehtija oli miehiään.

Eräänä päivänä hän sentään joutui ymmälle. He näkivät lipussa
puolikuun, joka sai ukonkin ällistymään. Kohta hän kuitenkin lyhyesti
ja päättävästi selitti sen olevan "barbareskin". Selitys tyydytti
tyttöä hetkisen, mutta sitten hän tiedusteli:

"Mikä on barbareski, isoisä?"

"Se on turkkilainen."

"Entä turkkilainen?"

"Turkkilainen @@ se on, tuota @@ mahomettilainen @@"

"Mahu @@ Muha?"

"Muhamettilainen @@ sellainen merirosvo."

"Merirosvo?"

Ukko ei tahtonut mielellään vääjätä tässä asiassa, vaikka tyttö kovin
häntä ahdisti. Hänen mieleensä johtui vanhoja juttuja ja hän selitti
kuivakiskoisesti.

"Ne menevät Itämerelle @@ Venäjälle @@ ihmisenlihaa suolaamaan."

"Ihmisenlihaa!"

"Niin. Toisinaan ne ryöstävät laivoja merelläkin ja suolaavat siellä."

Tyttö käänsi häneen suuret, säikähtyneet silmänsä ja sai ukon siten
jatkamaan:

"Ne pyydystävät varsinkin nuoria tyttöjä. Niiden liha on hienointa ja
sitä kuljetetaan tynnyreittäin suurturkille."

Viimeisen valtin esitettyään ukko aikoi lähteä takaisin tupaan, mutta
tyttö pidätti hänet nopeasti kysyen:

"Tähystelevätkö ne kaukoputkellakin laivastaan?"

Ukon myönnettyä hän pujahti mitä pikimmin ovesta sisään ja pysytteli
visusti tuvassa niin kauan kuin alus oli ikkunasta nähtävissä.

Heidän mielialansa olivat kerrankin muuttuneet. Vanhus istui
veitikkamaisena työssään; tyttö oli hiljainen ja alakuloinen. Mutta
vihdoin hän huudahti harmistuneena:

"Miksi ei kuningas niitä hävitä? Jos minä olisin sotalaivan kapteeni,
niin @@"

"Niin, jos sinä olisit sotalaivan kapteeni!" toisti ukko.

Tällaisia asioita paljoakaan kauemmaksi ei tytön ajatuspiiri
ulottunut.

Elisabet @@ se oli hänen nimensä @@ oli kasvuvuosinaan nähnyt varsin
vähän ihmisiä, ja viimeisinä vuosina, isoäidin kuoltua, olivat he,
hän ja isoisä, olleet saaren ainoat vakinaiset asukkaat.

Toisinaan saattoi sentään saaressa käydä venhe joillakin asioilla, ja
parisen kertaa oli hän käynyt Arendalissa tätiänsä tapaamassa. Isoisä
oli opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Paitsi raamatusta,
virsikirjasta ja heidän hallussaan olevasta "tanskalaisten ja
norjalaisten merisankarien mainetöitä" esittävästä teoksesta
lukemiaan oli hänen pääasiallisena henkisenä ravintonaan ollut se,
mitä oli sopivina hetkinä saanut harvasanaisen isoisän kertomaan
nuoruudenajan merimieselämästä.

Heillä oli tuvassa pieni kehyksetön kuva, se esitti Lyngörin
meritaistelua, jossa ukko oli ollut mukana. Siinä nähtiin fregatti
Najaadi sekä kolme prikiä hurjasti taistelemassa englantilaista
linjalaivaa Dictatoria vastaan, joka priki Kalypson ohella lepäsi
poikittain ahtaan sataman suulla ja ampui Najaadin ihan nuuskaksi.
Laivojen nimet olivat painettuina luettavina alareunasta.

Pienessä kuvassa näkyi oikeastaan vain mastonhuippuja, tykinsuita ja
savuista sekamelskaa, mutta se oli ollut vuosikausia tyttösen elämän
sisältönä. Monet kerrat hän oli ajatuksissaan ollut taistelussa
mukana ja lyönyt engelsmannin.

Sotalaivat ja meriupseerit olivat korkeinta, mitä hänen
mielikuvituksensa osasi keksiä, ja hänen sydämensä hartain toivo
oli, että sotalaiva kulkisi kerran niin likeltä Torungia, että voisi
selvästi nähdä, mitä kaikkea sellaisessa aluksessa oli.



5.


Vanhan Jakobin käytyä kivulloiseksi kuljetti laivuri Kristiansen
usein muonavaroja ja muita tarpeita Torungiin. He sopivat aina hyvin,
sillä vanhus piti aina huolen asioistaan. Ajan mittaan laivuri
Kristiansen alkoi käydä saaressa säännöllisesti useita kertoja
vuodessa.

Hänen poikansa, Salve, oli pienestä pitäen liikkunut kalastaja
venheessä näillä vesillä. Hän oli kasvanut näiden karien ja
kallioiden keskellä.

Nähdessään ensi kerran Elisabetin hän oli jo ollut merillä
jungmannina @@ hän oli kenties kahdeksantoista vuoden ikäinen, tyttö
vain neljäntoista.

Salve oli siihen aikaan kisojen kuningas sekä Sandvigenissä että
Vraengenissä ja tiesi sen hyvin itsekin.

Hänellä oli musta tukka, tummat silmät ja teräväpiirteiset älykkäät
kasvot. Hän oli tosin verrattain lyhyt varreltaan, mutta voiman
vajauksen korvasi hänen vilkkautensa ja kätevyytensä, joten hän
pelasti itsensä monestakin pulasta, johon hänen härnäämishaluinen
kielensä hänet useinkin saattoi.

Eräänä syksynä kun hänen aluksensa saapui aikaisin kotiin, oli hän
isänsä mukana Torungissa ja näki hänkin vanhuksen pojantyttären mutta
ei suvainnut virkkaa hänelle sanaakaan. Ivailihan vain, että tyttö
muistutti haikaraa.

Kun näki tytön, jonka yllä oli paksu punaruutuinen villahuivi, kulmat
taakse solmittuina, täytyi myöntää ettei vertaus ollut ihan tuulesta
temmattu. Joka tapauksessa Salve selitti kotiin palatessaan, ettei
hän ollut vielä milloinkaan nähnyt moista "kuvatusta" naisekseen ja
että olisi hauska nähdä hänen laihoine käsivarsineen ja säärineen
tanssivan "kuin heinäsirkka".

Seuraavalla kerralla tyttö toi hänen nähtäväkseen isoisän
hopeakuorisen kellon, ja siten syntyi keskustelua.

Aluksi Salvesta tuntui, että tyttö oli tyhmä. Hän kyseli kaikenlaista
ja näytti ajattelevan, että Salven täytyi ehdottomasti kyetä
vastaamaan. Niinpä hän tahtoi vihdoin saada tietää, miten Arendalin
isoiset henkilöt elivät ja varsinkin miten rouvat käyttäytyivät.

Salve uskotteli hänelle huvikseen jos jotakin; tyttö kuunteli ihan
lapsellisen herkkäuskoisena. Mutta kotiin palatessaan Salve kuitenkin
tunsi katuvansa, oivalsipa vielä lisäksi, että tyttö oli tavallaan
kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Hän sai katua asiaa vielä tuntuvamminkin, sillä vanha Jakob oli
saanut kaulia hänen jaarituksensa ja oli sydämystynyt.

Salven jälleen saapuessa oli ukko sangen jörömäinen, joten tuvassaolo
ei tuntunut ollenkaan viihtyisältä. Niinpä Salve lähtikin kohta
työhönsä.

Sen kestäessä tyttö kertoi hänelle "Najaadista", jossa hänen
isoisänsä oli ollut mukana.

Salve, joka oli ottanut nokkaansa ja arveli ukon käyttäytyneen
"koiramaisen epäkohteliaasti", pisteli kertomuksen lomaan pilkallisia
huomautuksia, joita tyttö ei innoissaan huomannut tai ei käsittänyt.
Salve nauroi epäuskoisena:

"Vanha Jakob 'Najaadissa'! Sitä ei liene kukaan tätä ennen kuullut!"

Vanha Jakob astui onnettomuudeksi samassa ulos, koska vieraat olivat
lähtemässä. Tyttö kääntyi hänen puoleensa harmista punastuneena ja
huudahti:

"Isoisä! Hän ei usko, että sinä olet ollut mukana 'Najaadissa'!"

Ukko vastasi ensin, ikäänkuin ei olisi viitsinyt moiseen kajota:

"Oh, tuo kai on jälleen tyttöletukan lorua!"

Mutta miten olikaan, lieneekö syynä ollut turhamaisuus ja
poikanulikkaan kohdistuva kiukku vai sattuiko hän vilkaisemaan
pojantyttäreensä, joka seisoi siinä ilmeisesti kiihtyneenä ja
vihamielisenä @@ kohta ukko pui jykeviä nyrkkejään ja jyrisi
nuorukaiselle:

"Jos tahdot tietää, sinä hulttio, niin sanon sinulle, että olen
seisonut 'Najaadin' patterissa" @@ tässä hän tömisti jalkojansa
ikäänkuin olisi vieläkin seisonut sotalaivan kannella @@ "miesten
joukossa, joiden vertaisia sinä et tule koskaan näkemään, kun
'Dictator' yhdellä iskulla ampui poikki kaikki kolme mastoa ja
kokkapuun, ja yläkansi putosi rytisten alakannelle."

Viimeinen lause oli sanasta sanaan lainattu "Tanskalaislen ja
norjalaisten merisankarien mainetöistä", ja noita rivejä piti vanhus
kaikessa hiljaisuudessa kunniamitalin veroisina. Hän lisäsi, yhä
samassa asennossa, pyhää kirjakieltä jäljitellen:

"Laivan ruhjoutuessa ehti se, joka tätä kertoo, parahiksi pelastua
heittäytymällä tykkiportista mereen."

Mutta sitten hän jatkoi ihan vapaasti, ylevän kieliparren kahleista
irtautuen, nyrkkiään heristäen ja kulkien venheelle peräytyvän Salven
jäljessä:

"Me emme kuljekaan valheen kengillä emmekä jaarittele joutavia, kuten
sinä, vaivainen penikka, ja ellen ajattelisi isääsi, joka varmaan
ymmärtää sinua kurittaa, niin pehmittäisinpä selkäpuoltasi, kunnes et
enää paljoakaan piipittäisi!"

Lausuttuaan tuon @@ varmaan pisimmän puheen, mitä oli
viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena pitänyt @@ vanha Jakob
nyökäytti päätään Salven isälle ja astui takaisin tupaan.

Tyttö oli kovin onneton nähdessään Salven lähtevän sillä tavoin,
suvaitsematta edes hyvästi sanoa. Isoisäkin oli kärtyisä, sillä hän
pelkäsi menetelleensä tyhmästi ja rikkoneensa suhteen laivuriin.



6.


Salve saapui jälleen seuraavana syksynä, käytyään sillävälin
Liverpoolissa ja Havressa.

Ensi kerralla hän hieman arasteli. Hänen isänsä ja vanha Torungin
Jakob olivat kumminkin tuosta jutusta huolimatta, pysyneet koko ajan
hyvissä väleissä. "Jääkarhu" @@ kuten Salve ukkoa nimitti @@ näytti
kerrassaan unohtaneen, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea hyvää hän
oli tullut nuorelle miehelle luvanneeksi.

Tytön kanssa hän pääsi helposti sovintoon @@ tyttö oli jo oppinut
olemaan kertomatta kaikkea isoisälleen.

Laivurin ja vanhan Jakobin nauttiessa tuvassa sydämenvirvoitusta
kantoi Salve tavaroita venheestä kellariin. Elisabet kulki hänen
mukanaan edestakaisin, ja keskustelu liikkui kompassin koko alueella.

Kyseltyään Salvelta Hâvre de Grâce'ista, niissä viimeksimainittu oli
käynyt, ja Amerikasta, missä hän ei ollut käynyt, tiedusteltuaan,
oliko hänen kapteeninsa rouva yhtä hieno kuin sotalaivan kapteenitar
ja eikö Salvekin aikonut tuonnempana etsiä itselleen ylhäistä
puolisoa, Elisabet tahtoi vihdoin saada hymyilevältä merimiehellä
kuulla, voivatko upseerien vaimot milloinkaan olla mukana sodassa.

Siitä pitäen Salve tahtoi aina päästä isänsä mukaan näille retkille.

Elisabethin kasvot olivat viime aikoma muuttuneet ihmeen
viehättäviksi. Niissä saattoi toisinaan ilmetä merkillinen vakavuus,
mutta siitä huolimatta tyttö oli yhtä lapsellinen kuin ennenkin. Ja
silmät, ne olivat sellaiset, että oli vaikea löytää toisia niiden
veroisia.

Viimeksi saaressa käydessään Salve kertoi Sandvigenin kisoista,
tahtoipa vielä saada kuuntelijaansa hieman tajuamaan, että tytöt
pitivät häntä erikoisessa arvossa. Mutta nyt hän sanoi väsyneensä
heidän kanssaan karkeloimaan.

Elisabet oli ylen utelias ja saikin Salven tunnustamaan, että hän
oli talven kuluessa ottanut osaa kahteen kelpo tappeluun. Tyttö loi
häneen säikähtyneen katseen ja kysyi hieman hidastellen:

"Olivatko ne sinulle jotakin tehneet?"

"Eivät @@ eivät mitään erikoista @@ kisoissa on useimmiten lopuksi
sellainen ylimääräinen tanssi. @@ He vain tahtoivat tanssia sen
kanssa, jota minä olin aikaisemmin pyytänyt."

"Onko se niin vaarallista? @@ Kuka se sitten oli? @@ Tarkoitan: mikä
hänen nimensä oli?"

"Toisen nimi oli Maria ja toinen oli Anna, Herluf Andersenin tytär.
@@ Saat uskoa, että he olivat kauniit! @@ Annalla oli valkoinen liivi
ja korvakellukat ja hän tanssi niin, ettet ole koskaan nähnyt aluksen
niin soreasti aalloilla keinuvan @@ sen tunnusti perämies Gjörskin."

Tämän keskustelun asiallisena tuloksena oli, että Elisabet ymmärsi
tyttöjen Arendalissa ja yleensäkin niissä satamissa, missä Salve oli
käynyt olevan kaikkien hyvin puettuja.

Salve lupasi seuraavalla kerralla, Hollannista palatessaan, tuoda
hänelle kiiltävillä hopeasoljilla varustetut sahviaanikengät.

Sen hän lupasi lähtiessään, ja Elisabet antoi hänen ottaa tarkan
mitan jalastaan @@ varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Hänen poskensa
rusottivat ja hän pyysi Salvea pitämään asiaa hyvin mielessään.

       *       *       *       *       *

Vuoden kuluttua Salve palasi, kengät mukanaan. Niissä oli hopeasoljet
ja ne olivat ylen hienot, mutta olivatkin vieneet häneltä puolen kuun
palkan.

Elisabet oli nyt sirommissa pukimissa, ja näytti melkein
täysikasvuiselta. Hän harkitsi, ennenkuin otti kengät vastaan, eikä
kysellyt enää kaikenlaista kuten ennen. Ei hän myöskään tahtonut
jäädä kahdenkesken venheen luo juttelemaan, vaan halusi mieluummin
saada Salven lähelle toisia.

"Etkö näe, kuinka ankara aallokko on? Venhe voi paiskautua pirstoiksi
kallion kupeeseen" @@ väitti Salve. Mutta Elisabet tiesi, ettei tuo
ollut totta, nakkasi keveästi niskaansa ja lähti yksin astelemaan
pihaan päin. Salve lähti heti hänen jälkeensä.

Tyttö oli varmaan oppinut tuon kaiken Arendalissa, missä hän oli
syksyllä uudistanut kasteensa liiton ja oli asunut tätinsä luona.

Mutta ihmeen kauniiksi hän oli sillä välin kasvanut @@ sen huomasi
Salve nyt melkein ällistyen.

Hyvästeltäessä ei Salve enää keveästi naureskellut, kuten aina ennen,
vaan oli pikemmin hieman hämillään @@ hän ei oikein tiennyt, miten
olisi oltava. Ja jälkeenpäin tyttö askarrutti hänen mieltänsä siinä
määrin, ettei hän voinut muuta ajatellakaan.



7.


Vanha "Juno", jonka miehistöön Salve kuului, odotteli Sandvigenissä
koillistuulta päästäkseen lähtemään. Alus, jossa oli yhdeksäntoista
miestä, oli useita vuosia purjehtinut Amerikan vesillä ja toisinaan
Pohjanmerelläkin, ja se luettiin siihen aikaan Arendalin suurimpien
laivojen joukkoon kuuluvaksi.

Sen lähtö ja paluu olivat merkkitapauksia koko seudulla, ja sen
miehistöön kuulumista pidettiin kunniana, sitäkin enemmän, kun sen
kuljettaja ja enimpäin osakkeiden omistaja, kapteeni Beck, oli
harvinaisen etevä ja onnekas päällikkö.

Kun "Juno" puolenpäivän rinnassa kohotti ankkurinsa ja sievoisessa
luodetuulessa vähin purjein lipui ulapalle, seisoi laitureilla paljon
katselijoita. Useimmat miehistä olivat täältä kotoisin, ja matkan
tiedettiin muodostuvan harvinaisen pitkäksi.

Aluksessa oli vielä kapteenin poika, nuori meriupseeri Carl Beck
sisarineen sekä pieni seurue heidän tuttaviaan. He aikoivat mukana
kuljettamassaan purjevenheessä lähteä maihin Torungsaarten tienoilla.

He halusivat seurata mukana mahdollisimman kauas ja olivat senvuoksi
järjestäneet pienen huvimatkan. Sen kestäessä aikoivat herrat ampua
vesilintuja, joita keväisin, muuttoretken aikana, lepää siellä
kareilla suurin joukoin.

Aluksen kulkiessa kello neljän tienoissa iltapäivällä Pikku Torungin
ohi seisoi Salve Kristiansen keulakannella katsellen saarta kohti.

Hyökylaineet kimposivat siellä täällä salakareista valkoisina
suihkuina, ja taivaanrannalla lepäävät, laskevan auringon kultaamat
synkeät pilvet ennustivat tuimaa säätä. Senvuoksi lähti seurue
laivasta jo Pikku-Torungin luona, vaikka alkujaan oli ollut aikomus
seurata isomman saaren tienoille saakka.

Alaston kallioluoto lepäsi ilta-auringon hohteessa kuin keinuva
laivanrunko, vaahtopäärme ympärillään. Salve näki Jakobin
pojantyttären seisovan tuvan seinämällä kaukoputkella tähystämässä.
Mutta Salve oli hetkisen kiusallisen epätietoinen, katseliko tyttö
purjevenheeseen astujia vai häntä itseään.

Nuori merimies oli tahallaan valinnut silmiinpistävän paikan. Hän
seisoi taakiin nojaten sellaisen jäähyväisalakuloisuuden vallassa,
että olisi tehnyt mieli itkeä; hänelle näet oli ylen voimallisesti
selvinnyt, että hän rakasti tyttöä.

Saadakseen selville, ketä kohti kaukoputki oli suunnattu, hän
heilutti lakkiansa, ja hänen kasvoissaan loisti ankara ilo, kun hän
näki tytön vastaavan tervehdykseen. Hän kohotti taas lakkiansa ja
näki kaukoputken jälleen vastaukseksi heilahtavan.

Mietteisiinsä vaipuneena seisoi Salve siinä katsellen hämärän
peittoon painuvaa saarta.

Hän oli saanut uutta rohkeutta koko matkan varalle.

Bostonista hän ajatteli ostaa hameen ja sormuksen ja kotiin päästyään
oli hänen ensimmäisenä tehtävänään oleva lähteä kysymään Elisabetilta
jotakin.

Äkkiä hän säikähti kuullessaan nimeänsä huudettavan ja kysyttävän,
halusiko hän saada paukun herätteekseen.

Oli näet komennettu reivaamaan, koska tuuli näytti yöksi yltyvän.

Vahtivuorot oli järjestetty iltapäivällä ja molempain puolten vahdit
oli jaettu niinkuin matkan ensimmäisenä päivänä ainakin.

Salve oli koiranvahdissa. Purjehdittiin pimeässä, kaksi reiviä
märssypurjeessa, kovassa aallokossa ja kuu repäisi silloin tällöin
aukon savuna kiitäviin myrskypilviin, joten voi vilahduksittain nähdä
koko laivankannen, aina keulakannella seisovan tähystäjän epäselvään
hahmoon saakka.

Kelannokalla istui öljyvaatteissaan merimies, joka varmaankaan ei
ollut sulkenut silmiään viimeisenä maissa viettämänään vuorokautena.
Hän nuokahteli alinomaa, ankarasti yrittäen pysyä valveilla. Aika
ajoin hän nousi ja koki käsiään heiluttamalla saada lämpimäänsä.
Hän lauleli puolittain ruotsalaista laulua "uskollisesta flikasta",
jota hän toivoi vierellensä, koska "aika muutoin käydä voi niin ylen
pitkäksi" @@ lauloi, nuokahti ja lauloi jälleen. Toisinaan meren
hyöky vihma hänet äkeästi herätti, mutta se ei auttanut kovinkaan
kauan. Pian alkoi taas kaikua tuo ylen alakuloinen laulun sävel.

Salvea, jonka veri levottomana kuohui, ei ollenkaan haluttanut
lähteä nukkumaan. Hän käyskeli nyt omissa haaveissaan kuunnellen
laulua, joka hänestä kaikui ihmeen vaikuttavalta. Nuokkuva merimies
ei ollenkaan aavistanut esittävänsä taidettaan syvästi liikutetulle
kuulijakunnalle.

       *       *       *       *       *

Tämän yön vietti laivasta lähtenyt seurue vanhan Jakobin luona
Torungissa.

He olivat aluksi yrittäneet risteillen päästä isompaan saareen, mutta
aallokko kävi ankarammaksi, tuli pimeä ja pian havaittiin, ettei
kysymyksessä ollut mikään huvipurjehdus naisväen seurassa.

Koska pari kolme päivää kestäväksi suunniteltu jahtiretki olisi
kotiin käännyttäessä mennyt ihan pilalle, päätettiin yöpyä Pikku
Torungissa odottamaan aamua.

Vanha Jakob hämmästyi kovin, kun illalla koputettiin ovea ja hän
lieden valossa näki tupaansa tulvahtavan herrasväkeä, kuusi henkeä,
niiden joukossa kaksi naishenkilöä. Hän kääntyi tuolillaan ja
varjosti kädellään silmiänsä paremmin nähdäkseen.

Joukko haltiattaria ei varmaankaan olisi herättänyt suurempaa
uteliaisuuden sekaista säikähdystä Elisabetissa, joka oli istunut
uneliaana lieden ääressä, makuullemenon aikaa odotellen.

Solakka ja sievä hän oli, ja hänen kasvonsa herättivät huomiota @@
sen näki tulijain etunenässä kulkeva Carl Beck ensi silmäyksellä.
Hänen katseensa jäi seurailemaan tyttöä, joka hämillään ja punastuen
riensi korjaamaan pois lieden luo penkille jäänyttä hameenmiehustaa.

"Hyvää iltaa, vanha Jakob!" tervehti tulija suorasukaiseen,
miellyttävään tapaansa, astuen ukon luo ja laskien reippaan
luottavasti kätensä hänen olalleen. "Saatpa tyytyä siihen, että
sinua hieman häiritsemme tänä iltana, me kaikki, ja jäämme luoksesi
aamupuolelle asti, jolloin sää kevenee. Emme uskaltaneet lähteä
pimeässä polskuttamaan Isoon Torungiin, kun oli nämä naishenkilöt
venheessä." (Hän osoitti nauraen sisartaan ja hänen ystävätärtään).
"Onhan sinulla itselläsikin naisväkeä hoivissasi, joten kyllä tiedät,
miten on laita."

Vanhusta näytti miellyttävän tulijan hupainen käytöstapa. Hän nousi
ja teki tilaa lieden luo pyytäen heitä tyytymään siihen, mitä oli.
Samalla hän käski Elisabetia hakemaan ulkoa lisää puita liettä varten.

Seurueen sijoittuessa lieden ääreen niin hyvin kuin osasi lähti
Carl Beck soutajien kanssa hakemaan eväsvaroja. Hän tuli takaisin
heti Elisabetin jäljessä, hänkin puusylystä kantaen. Hän heitti
kantamuksensa nauraen lattiaan ja huudahti:

"Nyt pistetään booliksi, kuten ruotsalainen sanoo, mutta sitä ennen
eväät esille!"

Ei ollut puutetta muonavaroista, joita seurue nautti hilpeästi
jutellen saadakseen ajan kulumaan. Sitten tuli "booli", erilaisista
väkevistä ja hienoista aineksista kokoonpantu juoma, jonka
salaperäisestä valmistuksesta piti huolen Beck, tuntija.

Vihdoin se sytytettiin ja lasit täytettiin, sinisen liekin palaessa.

Carl Beck, puettuna somaan upseerinnuttuun, istui kahdareisin
penkillä ja lauloi lasi kädessä pari tunnelmallista seuralaulua
toisten yhtyessä loppukertoon.

Vihdoin hän esitti reippaan merimieslaulun, jonka johdosta aljettiin
kertoella tarinoita viime sodasta.

Vanha Jakob oli hupaisen mielialan ja hyvien eväiden vaikutuksesta
käynyt huomattavan hilpeäksi, lausuipa silloin tällöin jonkin
sanankin. Turhia näyttivät kuitenkin olevan kaikki yritykset saada
hänet itsensä kertomaan. Ainoastaan Lyngörin taistelun ollessa
hetkisen pohdinnanalaisena hän esitti pienen "kaskun", kuten itse
sanoi.

"Niin", virkkoi hän asettaen varovasti takaisin tyhjentämänsä lasin,
"taistelu oli tuima. Valtakunta menetti siinä uljaan aluksen ja monta
kelpo meripoikaa! Mutta sitä henkilöä, joka opasti englantilaisen
Sandön tienoille, painaa Jumalan kirous @@ kukaan ei edes ole tiennyt
hänen nimeänsä. Hänen kerrotaan heti taistelun jälkeen katumuksesta
surmanneen itsensä kuten Judas Iskariot. Mutta Sandön väylän suulla
on kari niin matalassa, että siinä voi vähän veden aikana seisoa
merisaappaissa, siellä hänet nähdään kuutamoöinä seisomassa ja
surkeasti apua anomassa, kunnes vesi vihdoin kuohuu yli hänen päänsä.
Mutta Jumala armahtakoon sitä, joka soutaa luo aikoen hänet pelastaa!
Hänen näkyviin tulonsa merkitsee aina rajuilmaa."

"Oletko itse hänet joskus nähnyt, Jakob?" kysyi Carl Beck.

"Totta puhuakseni olen, eräänä iltana niillä vesillä purjehtiessani,
ja myrsky siitä syntyi niin melkoinen, että olimme hyvillämme
päästessämme Sandöhön."

Siten heränneen tunnelman johdosta syntyi verrattain pitkä vaitiolo,
jonka Carl Beck keskeytti alkaen karkoittaa uneliaisuuttaan
laulamalla. Laulun loppukertoa toistaessaan hän tervehti lasiaan
kohottaen naisseuralaisiaan, jotka istuivat hieman uupuneina ja
lyyhistyneinä penkillä, ja heidän ylitsensä Elisabetia, joka seisoi
peremmällä, valppaana heidän kaikkien edestä.

Lieden tuli valaisi Carl Beckin kauniita ruskeita kasvoja. Hänen
sysimustan kiharan tukkansa sanottiin olevan perintöä hänen
varhain kuolleelta äidiltään, joka oli kotoisin Brestistä. Hän
näytti kieltämättä miehekkäältä ja muhkealta siinä istuessaan ja
hilpeydellään pitäessään yllä toisten hyvää tuulta.

Vähitellen aljettiin yhä useammin tarkastella säätä, joka oli jo
melkoisesti tyyntynyt, ja aamun sarastaessa koko seurue oli jälleen
venheessä, jossa purjehdittaessa sopi levollisesti nukkua.

Mutta Elisabetin mieltä askarrutti vielä kauan jälkeenpäin se komea
meriupseeri, joka oli ollut lieden ääressä istumassa. Hän saattoi
pitkät ajat houkutella esiin ennen näkemäänsä, varsinkin sitä hetkeä,
jolloin laulaja oli kohottanut lasiaan hänen puoleensa kääntyen.

Siitä pitäen purjehti meriupseeri Carl Beck usein Toringiin
merilintuja ampumaan, mieluimmin yksinään pienessä purressaan. Mutta
Elisabet varoi vaistomaisesti joutumasta hänen kanssaan kahden
kesken; vanha Jakob oli aina läsnä.



8.


"Juno" saapui onnellisesti Bostoniin, missä Salve kulutti suuren osan
palkkaansa ostamalla hamekangasta, silkkisiä liinoja ja kaksi tukevaa
sormusta, joihin oli kaiverrettu heidän nimiensä alkukirjaimet.
Bostonista he kuljettivat kanadalaisen lastin Grimsbyhyn, purjehtivat
sieltä Liverpooliin ja taasen takaisin Qvebeckiin.

Yksitoista kuukautta matkalle lähdön jälkeen oli alus nyt Itämerellä,
viemässä Memelistä New-Yorkiin parru- ja lankkulastia. Tarkoitus oli
ohimennen poiketa hankkimaan muonavaroja kotipuolesta, jonne oli
otettu kuljetettavaksi jokin määrä kappaletavaraa.

Memelin edustalla olivat jääsuhteet olleet epäsuotuisat ja kova onni
näytti yhä vainoavan alusta: Skagerrakissa he äkkiä havaitsivat
joutuneensa ajojäihin, joihin oli jäätävä kenties viikkokausiksi.

Itämerellä oli tavaton pakkastalvi, ja he näkivät jäätyneellä
ulapalla kaikkien kansallisuuksien lippuja, kohtalotovereita.

Ei auttanut muuta kuin odottaa ja toivoa; muonavaroista, joita jo oli
niukalta, saattoi tulla pahakin puute, ellei ajojää pian hellittäisi.

Mutta ikäväksi se kävi, varsinkin Salvesta, jonka kaipuu kotipuoleen
oli muuttumassa kuumeeksi @@ hänen mielenlaatunsa ei erikoisesti
soveltunut sellaisia Tantaluksen tuskia sietämään.

Hän oli päässyt harvinaisen pian erilleen tilketukosta,
silavapuolikosta ja muista jungmannin ja kevyen matruusin oppivuosiin
kuuluvista ikävyyksistä.

Hänen kerrassaan huimapäiseen luontoonsa liittyi melkein kissamainen
ketteryys ja hän herätti yleistä ihailua ratsastaessaan sileällä,
voidellulla sivupurjeen raa'alla hypäten sen jalustan yli
ja samalla työntäen sen ulos.

Sinisessä, avokaulaisessa paidassaan, nahkavyössään ja
purjekangashousuissaan hän näytti tarmokkaalta ja reippaalta, ja
helppo oli nähdä, että hän oli merimies kiireestä kantapäähän asti.

Hänen käytöksensä tosin oli hieman vallaton ja hänen kielensä
pyrki toisinaan pisteliääksi. Siitä huolimatta kaikki pitivät
hänestä, sillä hän oli hyväsydäminen, kunhan osasi häntä oikein
kohdella. Hän ei muuten näyttänyt niinkään ylpeilevän harvinaisista
merimieslahjoistaan kuin ymmärryksensä voittoisasta terävyydestä
väitellessään punapartaisen, hieman kopeilevan purjemestarin kanssa,
joka oli lukeneisuutensa vuoksi maineessa.

Hamekangas, silkkiliinat, sormukset ja mitä pitäisi neidolle sanoa,
pitäisikö juhlallisesti pyytää saada puhutella häntä kahden kesken,
vai oliko mieluummin pidettävä silmällä jotakin tarjoutuvaa aihetta
@@ kaikki tuo pyöri hänen päässään. Ja varsinkin se, mitä hänen piti
sanoa, alkoi nyt tuntua hankalalta, miten monesti hän olikin matkan
kestäessä sitä harkinnut ja päässyt siitä selvyyteen.

Hänen täytyi lopulta lähteä kirstulleen katsomaan, olivatko
tavarat todellakin vielä tallella ja olivatko ne säilyneet koilta.
Viimeksimainittu tutkimus, joka vaati levittämään vaatekappaleita,
tapahtui ylen salaperäisesti.

Hän oli pelkkää levottomuutta @@ kiipesi sata kertaa mastoon
tähyämään "mahdollisuuksia". Isonprammin saalingista hän oli
kirkkaina päivinä kiikarilla näkevinään kaistaleen Norjan rannikkoa.

Vihdoin alkoi ilmetä mahdollisuuksia: ilma kävi usvaiseksi ja mereltä
päin alkoi puhaltaa myrskytuuli. Jäähän aluksen ympärille oli
viimeksikuluneen vuorokauden aikana sinne tänne ilmestynyt sinisiä
vesipilkkuja.

Illan pimetessä he tunsivat vapautuneensa jäästä, joka luultavasti
oli painunut.

Huolimatta suolavedestä ja sateesta, jota täytyi alituiseen pyyhkiä
kasvoistaan, kulki Salve tuona yönä vartiopaikallaan keulakannella
hiljakseen hyräillen, toisten vahdissaolijain kompuroidessa
merisaappaisiin ja vettävaluviin öljyvaatteisiin puettuina alhaalla
kansilastin päällä tai seisoskellessa ruhvin ja keulakannen suojassa.
Köysistö ja kaikki muu, mihin ikänä tarttuikaan, oli likomärkää
ja jäisen kylmää; miehet olivat sitäpaitsi koko päivän ahertaneet
jäänpuhkomisessa, ja ne äänet, jotka nyt yhä voimakkaammin vonkuivat
ja vihelsivät köysistössä, eivät ennustaneet yöksi mitään hyvää.

Kapteeni Beckin ääni kaikui harvinaisen karskina. Hänen oli
suoritettava ankara valinta myrskyisessä, pimeässä talviyössä.

Väkevä eteläinen aallokko ja mereltä käyvä myrsky painoivat ankarasti
kohti rannikkoa, väkinäinen risteileminen taas saattoi viedä aluksen
törmäämään jäälauttoihin. Kapteeni ei ollut edes oikein selvillä
siitä, missä oltiin, ja käveli hytissään levottomana edestakaisin.
Silloin tällöin hän kääntyi virkkamaan jonkin sanan toiselle
ruorimiehelle, jonka hahmo näkyi kompassikaapin valossa.

"Mitä suuntaa me kuljemme, Jens?"

"Suoraan lounaiseen, kapteeni @@ ylemmäs emme pääse."

"Hm, vielä enemmän kohti rannikkoa!" mutisi hän.

Hänen nahkalakin peittämälle otsalleen kihosi hiki; teki mieli
työntää päähine sadesäässä takaraivolle, jotta saisi ilmaa.

Henki ja laiva olivat kysymyksessä.

"Mitä sanoo tähystäjä, perämies?" kääntyi hän kysymään
viimeksimainitulta, joka asteli portaita ylös käytyään keulapuolella.

"Mustaa kuin piki! Ajopurjeen puomille voisi muuten, pistää lyhdyn,
niin näkisi ainakin sen verran. Mutta luoti ilmoittaa selvää vettä."

"Vai niin @@ vai ilmoittaa!" virkkoi Beck äänellä, joka hieman
ällistytti perämiestä, se näet kuulosti ivalliselta.

Pimeys esti häntä näkemästä kapteenin kasvoja; muuten hän olisi
voinut niistä lukea hyvin vähän imartelevan, itseensä kohdistuvan
arvostelun.

"Tuo hölmö", murisi Beck hänen mentyään, "ei vielä tiedä, että
luoti voi täällä ilmoittaa selvää vettä, kunnes alus iskee nokkansa
rantakallioon!"

Yltyvä, jyrkkä merenkäynti teki piankin ihan ilmeiseksi, että tässä
oli vaara uhkaamassa.

Kapteeni Beckillä ei enää ollut mitään valitsemisen varaa: täytyi
kiristää purjeita päästäkseen pois rannikon lähettyviltä. Luotsista
ei sellaisena yönä voinut olla puhettakaan, mutta kapteeni antoi
sentään laukaista merkkitykit pariin kertaan toivoen tuulen voivan
kantaa äänen maihin.

Vanhan "Junon" oli nyt kestettävä koetus, johon sen liitteet olisivat
tuskin nuoruuden aikoinakaan kelvanneet.

Se huomattiin pian pumpuista, joita täytyi pitää alinomaa
käynnissä. Alus oli, kuten monet entiset hyvät purjehtijat, hieman
notkoselkäinen keskilaivan lastin painosta. Etukannen luukusta
esiinpistävät tikapuut sahasivat luukun reunaa aluksen taipuessa, ja
ravistuneiden keulalankkujen lomitse sirisi vesi.

Päivä sarasti ja kului sumussa, jonka keskeltä ei voinut mitään
erottaa.

Eräänä kirkkaana tuokiona oltiin sentään näkevinään maissa Arendalin
yläpuolella sijaitseva Homborgsundin meriviitta, ja sen matalan
häämötyksen nojalla uskallettiin toivoa aluksen kuluneina kolmena
vuorokaudenneljänneksenä päässeen hyvään matkaan avoimelle merelle.
Aamupäivällä he sivuuttivat englantilaisen prikin, jonka köysistö
oli kunnossa ja joka ilmeisesti oli vaipumassa, se näet lepäsi
puolittain kyljellään ja hyökylaineet löivät sen yli. Miehistö
pysytteli perämaston varassa ja viittilöi heille epätoivoisesti,
mutta auttaminen oli ilmeisesti ihan mahdotonta. Sumun seasta oli jo
aikaisemmin samana päivänä kuulunut heidän hätälaukauksiaan, tuulen
vaimentamina.

Alus oli yrittänyt samaa temppua, jota "Juno" nyt parhaillaan
suoritti.

Komentosanat kaikuivat yksitoikkoisina joka kerta, kun suuntaa
muutettiin, ja samassa iski aina hyöky niin ankarana, että koko alus
vapisi. Kansilasti, jona oli raskaita lankkuja, kohoili iskujen
ja veden voimasta, niin että useat lankut seisoivat pystyssä
kannenkatosta, kaidepuita ja vorokkia vasten.

Miehistö oli osalta kiinnittänyt itsensä alimpaan köysistöön, sillä
kannella ei ollut enää olemista.

Salve Kristiansen oli seuraavana yönä kumppanin kanssa ruorissa, kun
vihurin nostama hyökyaalto äkkiä kohahti näkyviin pimeästä ja vyöryi
hurjalla rytinällä aluksen kupeelle. Se murskasi vastustamattomalla
voimalla kaikki, mitä sen tielle sattui, repäisi pois suuren osan
kannenkatosta, isonvenheen ja kompassikaapin ja vioitti ruoriratasta.

Keskellä sekamelskaa taistelivat läpimärät, tukehtumaisillaan olevat
matruusit paikoistaan, ja monet heistä löysivät itsensä myöhemmin
mitä odottamattomimmista paikoista.

Kokasta kuului jälleen varoitushuuto ja samassa kuohui meri
valkoisena.

Komennussanat kaikuivat, laiva kääntyi kallelleen, köysistössä
vihelteli jälleen tuhansin äänin ja rajumyrsky alkoi raivota.

Vanha Beck seisoi paikallaan avarassa, luunapeilla varustetussa
nutussaan, nahkatakissaan ja puhetorvi kainalossaan tähystellen
yökiikarilla, jonka oli ottanut ensimmäiseltä perämieheltä.

Täytyi yrittää, mitä suinkin voi, ellei mielinyt joutua karikolle
sinä yönä, ja Beck päätti vieläkin lisätä purjeita. Puhetorvesta
kuuluviin komennussanoihin vastailivat matruusit käsitellen raskaita,
vetisiä purjeita, aallonpärskeen valellessa heidän kasvojaan ja
laivan keikkuessa niin että he toisinaan riippuivat köysissä, kannen
hävitessä jalkojen alta.

Koko kuluneen vuorokauden aikana ei kukaan ollut nauttinut muuta kuin
korppuja ja hieman palo viinaa.

Lisättyine purjeineen alus kallistui ankarasti lähtien sitten
entistä kiivaammin eteenpäin. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
repesi märssypurje paukahtaen irti reunanuorastaan, alus ei totellut
peräsintään, isoharuspurje lepatti irrallisine väkipyörineen niin
ettei kukaan uskaltanut mennä sitä lähelle, ja jäljelläolevat
kannenkatoksen rippeet mursi vesihyöky, johon kansilasti jälleen
upposi suistuen osalta mereen.

Salve Kristiansenilla oli ollut liiaksikin tekemistä vioittuneessa
ruorirattaassa, joten hän ei ollut voinut kiinnittää ympäristöönsä
erikoista huomiota. Mutta sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen
musta hyöky odottamatta heihin iski, hän näki sen harjalla pari
valonvälkähdystä.

Ne herättivät samassa muisteloja, ja nuoresta romanttisesta miehestä
tuntui siltä kuin hänen olisi onnistunut sopia kohtauksesta Elisabet
Raklevin kanssa @@ ajatus, joka tosin ei ollenkaan sointunut hänen
ankaraan työhönsä, mutta siitä huolimatta valtasi hänen mielensä
kokonaan.

Valon väikkeet näkyivät jälleen, ja vasta nyt hänelle selvisi, että
kysymyksessä oli sama, vanhan Jakobin liedestä Torungista näkyvä
loiste, jota hän usein ennenkin oli pitänyt merkkinään.

Märssypurjeen ratketessa ja todellisuuden siten käydessä hänen
kimppuunsa Salve Kristiansenista tuli heti käytännön mies.

"Tuo valo tuolla suojanpuolella", huudahti hän kapteenille, joka sen
vasta nyt huomasi, "on vanhan Jakobin liedestä Torungista."

"Jos olet oikeassa", mutisi Beck astuen kallellaan olevaa kantta
pitkin lähemmäksi köyden varassa, "niin ei kestä kauan, ennenkuin
aluksemme iskeytyy pirstaleiksi vasten Torungin rantaa."

Heidän kesken sukeutui nyt keskustelu, jonka aikana Salve selitti
tuntevansa Torungin vedet lapsuudestaan saakka kuin oman taskunsa
@@ ja lopputuloksena oli, että Beck kalpeana ja epäröiden päätti
purjehtia maihin hänen luotsaamanaan.

"Tänä yönä uskotaan paljon sinun nuorille hartioillesi", virkkoi
Beck, "ja sinun tulee ottaa hyvin huomioon, että kysymyksessä on sekä
oma elämäsi, että meidän toisten henkemme."

Alus laskettiin tuuleen ja se kiiti nyt kohti rannikkoa niin vähin
purjein kuin suinkin mahdollista nyt heidän jäljissään pauhaavassa
ankarassa aallokossa. Pian kuului karityrskyn valtava meuruaminen.

Nuori merimies oli levollinen seisoessaan siinä alusta johtamassa
huutotorvi kädessään, kapteeni ja perämies vieressään.

Mutta äkkiä kihosi hänen otsalleen hiki, hänen silti mitään
virkkamatta.

Valo oli omituisen epäsäännöllinen: se muuttui tumman punervaksi ja
näytti vihdoin sammuvan.

Mitä taivaan nimessä se voikaan olla?

Oliko hän kenties erehtynyt ja ohjasi "Junon" kaikkineen päivineen
suoraan rantakallion kupeeseen!

Niin kului neljännestunnin aika. Salve Kristiansen ei ollut eläessään
nähnyt niin ankaran huolestunutta ilmettä kuin Beckin, joka oli
huomannut hänen kasvoissaan epäilyksen vivahduksen ja katseli häntä
ilmeisesti aprikoiden, ryhtyisikö itse jälleen alusta ohjaamaan.

Mutta valonvälke syttyi jälleen @@ mikä sen esteenä lienee ollutkaan
@@ ja sinä yönä Salve Kristiansen pelasti "Junon" Merdöhön.

Seuraavana aamuna alus lepäsi Arendalin satamassa, jossa sen lasti
oli purettava, pumppujen ollessa alinomaa käynnissä, ja sitten
siirrettiin korjaustelakalle.

Beck antoi Salvelle 100 hopeariksiä ja lupasi ottaa hänet
aliperämieheksi "Junolle", kunhan hän oli ehtinyt perehtyä
merenkulkuoppiin.

Siitä kerrasta oli peräisin hänen halunsa päästä luotsiksi.



9.


Pikku Torungissa oli tapahtunut merkillisiä asioita, joista
kaupungissa nyt kiireen kaupalla juteltiin.

Vanha Jakob oli joutunut halvauskohtauksen uhriksi kuollen sinä yönä,
jolloin "Juno" suoritti uhkayrityksensä.

Viimeksikuluneina parina vuorokautena, sumun ja myrskyn vallitessa,
he olivat kuulleet hätälaukauksia, ja pojantytär oli sinä aikana
pitänyt yksin vireillä lieden tulta laiminlyöden tehtävän ainoastaan
sinä hetkenä, jolloin vanhus henkäisi viimeisen kerran.

Se hetki se oli saanut "Junoa" ohjaavan Salven ankaran
epätietoisuuden valtaan.

Seuraavana päivänä oli neito epätoivoissaan pyrkinyt henkensä uhalla
ahtojään yli hakemaan ihmisiä avukseen, ja hänet oli otettu erääseen
venheeseen, joka vei hänet kaupunkiin.

Elisabet rukkaa askarrutti isoisän kuoleman aiheuttama suru
siinä määrin, ettei hän ajatellutkaan muovata kertomustaan
mielenkiintoiseksi.

Meriupseeri Carl Beck osasi kuitenkin innoissaan luoda tapahtumaan
romanttista hohdetta, joten nuori tyttö äkkiä kohosi päivän
sankarittareksi.

Juttu lähti kiertämään amtmannin luota @@ perheestä, jossa oli kaksi
kaunista tytärtä ja jossa luutnantti Beck joka päivä vieraili @@
ja nytpä ei puhuttu muusta kuin siitä, kuinka Elisabet oli ollut
kuolevan isoisänsä luona Torungissa, pelastanut "Junon" ja sitten
lähtenyt uskaliaalle retkelle yli jään.

Kaikki saattoivat havaita, että neidossa piili merkillinen luonne.
Sitävastoin vallitsi naismaailmassa eriäviä käsityksiä hänen
erikoisesta kauneudestaan @@ "mikä vahinko, että hän oli jäänyt niin
kovin osattomaksi!"

Beckien katsottiin nyt joka tapauksessa olevan velvollisuus ottaa
hänet hoiviinsa.

Beck piti tosiaankin ensi töikseen huolta vanhan Jakobin
kunniallisesta hautaamisesta.

Nuoren neidon luo, joka nyt asui erään ahtaan kadun varrella tätinsä
luona, tulvi nimellisiä ja nimettömiä ystävällisiä neuvoja, mustaa
hamekangasta ja koristeita varsinkin kaupungin nuorilta miehiltä ja
kauppa-apulaisilta, kävipä pari kaupungin toimekasta rouvaa ihan
henkilökohtaisesti puhumassa neidon tulevaisuudesta.

Meriupseerin lausuttua, että hän piti näitä lahjoja persoonallisina
loukkauksina, niiden tuonti taukosi.

Hän itse kävi yhden ainoan kerran talossa, vanhin sisarensa mukanaan.

Hänen olemuksensa pakostakin viehätti. Hän otti niin luottavan
miellyttävästi ja samalla niin vaatimattomasti osaa Elisabetin suruun
eikä kyennyt salaamaan liikutustaan, kun lähtiessään lausui, että
heidän oli kiittäminen Elisabetia isänsä pelastumisesta.

Hänen lähdettyään esitti sisar varsinaisen asian. Sisar
ehdotti tädille, että Elisabet siirtyisi Beckien taloon, missä
vähitellen oppisi niin paljon, että voisi toimia kunnollisena
taloudenhoitajattarena @@ missään tapauksessa hänen ei tarvitsisi
olla tavallisena palvelijattarena. Neiti lisäsi, että tämän
tulevaisuudensuunnitelman oli laatinut hänen veljensä.

Tarjous oli heidän oloissaan suurenmoinen, ja täti otti sen vastaan
ylen iloisena.

Elisabetin otsa vetäytyi hetkiseksi pilveen; hän tunsi @@ osaamatta
sanoa, miksi @@ mielessään erinäistä ahdistusta, kun ajatteli
joutuvansa lähempään kosketukseen meriupseerin kanssa, ja toisaalta
hän taas ei kovinkaan mielinyt siitä mahdollisuudesta luopua.

Jo seuraavana päivänä tuli Elisabet Beckin perheeseen.



10.


Salve puolestaan oli ensimmäiset päivät kotiinpaluunsa jälkeen
onnellinen mies.

Hän oli kosimispuuhissa, oli saanut kapteenilta sadanriksin setelin
ja lisäksi oivallisen lupauksen ja kuuli kaikkien vertaistensa
itseään ihailevan.

Aluksen tyhjentämiseen ja telakalle toimittamiseen kului koko viikko,
joten hän sai odottamansa loman vasta lauantai-iltana.

Istuessaan perjantaina vahdissa laivanpartaan suojassa hän joutui
odottamattaan kuuntelemaan alhaalta telakalta kuuluvaa keskustelua,
joka sai hänen verensä kiehumaan.

Eräs kirvesmies kertoi siellä aamulla työhön saapuessaan vanhan
Jakobin kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, miten ukon pojantytär oli
pelastanut "Junon" ja sitten lähtenyt kulkemaan jäätä myöten.

"Kerrotaan", jatkoi hän, "että kapteeni toimittaa ukon nyt
maanantaina hautaan. Hän ottaa hoiviinsa tytönkin @@ niin, siitä on
meriupseeri pitänyt huolen."

Yltyvä melu ja kalke hämmensi tässä kohden osan keskustelua.

"Siihen on oma syynsä, saat sen uskoa", kuului jälleen
kaksimielisesti naureskeleva ja hieman matalampi ääni, "eipä hän
suotta ole pitkin vuotta uupumatta käynyt Torungissa linnustamassa."

"Olisiko tyttö sellainen @@ lintu? Vanha Jakob ei ollut sitä lajia @@"

"Ei, eihän niin olla pitänyt; mutta ensi töikseen tyttö kumminkin
tuli tänne. Ja nyt upseeri on jo saanut hänet kotiinsa @@ kuulin
asian tytön tädiltä. Täti vanha ei ajatellut siinä mitään pahaa
piilevän, kertoihan vain ihan vilpittömästi, että Elisabet lähtee
Beckien luo palvelukseen."

Vähäinen kohina sai puhujan katsahtamaan aluksenpartaalle.

Siellä seisoi kalmankalpea nuori merimies tuijotellen häneen
silmillä, jotka muistuttivat hänen kerran näkemänsä hullun koiran
silmiä. Merimies kääntyi heti kannelle kävelemään.

"Se oli sulhanen, epäilemättä", kuului mies sanovan kumppanilleen.
Sitten hän alkoi veistää hirttänsä. Hetkisen kuluttua hän murisi
harmissaan:

"Jos tuon naaman oikein oivallan, saa hyvinkin olla varuillaan, kun
hän pääsee maihin."

Salve oli hypähtänyt seisaalleen kuullessaan meriupseeria
mainittavan, mutta halu saada jotakin kuulla oli pidättänyt hänen
mielenpurkautumaansa. Se, mitä heidän suhteestaan edelleen kerrottiin
ja että Elisabet oli turvautunut meriupseerin perheeseen, tuntui
täysin totuudenmukaiselta. Salve tunsi molemmat keskustelijat; he
olivat kumpikin kunnon väkeä, ja olihan toinen kuullut asiasta
tädiltä itseltään.

Sinä päivänä oli aluksen puhdistamisessa ja telakalle kallistamisessa
ankara työ, mutta Salven kädet olivat ikäänkuin halvatut. Hän ei
kyennyt käymään asiaan käsiksi muuta kuin näön vuoksi, kaikki
tapahtui vain konemaisesti.

"Oletko kipeä, poika, vai morsiantako on ikävä?" kysyi perämies
iltapuolella; hän oli huomannut, etteivät asiat olleet oikealla
tolalla.

Nuo viimeiset sanat @@ "morsianta ikävä" @@ vaikuttivat ihmeen
elähdyttävästi. Salve tunsi tuon omituisen väsymyksentunteen
hälvenevän ja työskenteli nyt niin innokkaasti, että hiki helmeili
pitkin poskia hänen silloin tällöin kärsimättömän äänekkäästi
ryhtyessä johtamaan työlaulua. Hän pelkäsi joutuvansa ajattelemaan.
Myöhemmin hän otti hoitaakseen babiaanivahdin, vapauttaen siten erään
kumppaninsa, joka oli varsin tyytyväinen päästessään odottamatta
nauttimaan yölepoansa sen sijaan, että olisi käyskellyt kannella
"laivakoirana"; mainittu vahti näet on siinä, että mies yksinään
varjelee alusta satamavarkailta.

Hän käyskeli edestakaisin kannella. Oli sysipimeä; vain jokin lyhty
näkyi ulkona merellä ja siellä täällä kaupungissa.

Toisinaan hän jäi pitkiksi ajoiksi seisomaan laivanpartaan ääreen.
Hän tunsi voivansa surmata meriupseerin ilman mitään tunnonvaivoja.

Noin kello kahden tienoissa hän asteli pimeänsuojassa lankkua myöten
maihin.

Elisabetin täti asui mäellä eräässä pienessä talossa. Salve oli
päättänyt herättää hänet saadakseen häntä puhutella.

Vanha Kirsti muori oli tottunut siihen, että häntä öisin häirittiin
@@ eräs hänen tehtäviään näet oli sairaiden ääressä valvominen @@
mutta hän oli silloin aina ärtyinen.

Tuntiessaan sytyttämänsä kynttilän valossa Salve Kristiansenin muori
päätteli miehen olevan humalassa, koska hän oli kovin kalpea ja
muutenkin oudonnäköinen.

"Sinäkö siinä, Salve @@ ja ihan yösydännä?" virkkoi muori moittien
ovelta haluamatta aluksi päästää tulijaa sisään. "Silläkö tavalla se
palkka pannaan menemään?"

"Ei, Kirsti muori @@ minä tulen suoraan vahtivuoroltani, sillä tahdon
jutella kanssanne hieman Elisabetista." Ääni oli ilmeisen hiljainen
ja surunvoittoinen, ja muori ymmärsi jotakin tavatonta olevan
tekeillä. Hän avasi oven.

"Elisabetista, sanoit?"

"Niin, missä hän on?"

"Missä on? Beckien luona, tietenkin. Onko jotakin tekeillä?"

"Se kai pitäisi teidän lähinnä tietää, Kirsti muori", virkkoi Salve
vakavasti.

Muori kohotti kynttilän kohti hänen kasvojaan luoden niihin tutkivan
katseen. Hän oli peloissaan eikä saanut mitään selkoa tulijan
puheesta.

"Pitäisikö minun se tietää @@ no, sanohan se!" virkkoi hän melkein
rukoillen.

"Meriupseerihan kuuluu oleilleen koko vuoden Torungissa @@
vesilintuja ampumassa @@ vai luuletteko hänen aikovan ottaa
Elisabetin vaimokseen?" huudahti hän kiivaasti ja kovalla äänellä.

Vasta viimeisestä lauseesta Salven ajatus täysin selvisi muorille.
Hän laskea paukautti kynttilänjalan pöydälle ja istuutui tuolille
pöydän ääreen.

"Vai niin kuuluu!" @@ virkkoi hän vihdoin. Hänen ensi säikähdyksensä
oli ohi, mutta nyt hänet valtasi harmi ja hän nousi seisaalleen kädet
puuskassa ja silmät säkenöiden @@ hän oli eukko, jota ei ollut hyvä
vihoittaa.

"Vai niin @@ vai ovat ne jo ehtineet levittää sellaisia valheita
Elisabetista! Hyi! Ja sinäkin, Salve, kehtaat puhua sellaista!
Minä vakuutan sinulle, ettei koko kaupungissa ole kunniallisempaa
taloa kuin Beckin @@ sinä ja sinunlaisesi eivät kykene sen kunniaa
polkemaan. @@ Ole varma siitä, että minä kerron koko soman juttusi
Elisabetille ja kapteenille ja upseerille ja rouva Beckille, niin
sinut ajetaan pois 'Junosta' kuin märkä koira! @@ Vai olet sinä
luulotellut, että Elisabetin tarvitsee kerjätä upseerilta kunniaa?"

"Parahin Kirsti muori!" huudahti Salve tuon sanantulvan sekaan. "Minä
en ole mitään luulotellut, sillä olen ollut kauan poissa kotoa, mutta
minä kuulin tänään telakalla Anders Broekkenin sitä kertovan ihan
varmana asiana."

"Andersinko? Kertoiko hän sellaista, se kurja vintiö @@ kiitokseksi
siitä, että minä kävin hänen vaimonsa luona viime viikolla! Kyllä
minä hänet vielä haen käsiini. Mutta tällaisissa asioissa ei
salantaja ole varasta parempi", @@ jatkoi hän myrtyneenä. "Beckin oma
tytär se kävi täällä tarjoamassa Elisabetille kunniallista tointa
kunniallisessa perheessä ja hän jutteli minun kanssani, ymmärrätkö,
poikaseni!" (eukko osoitti vapisevin etusormin itsetietoisesti
rintaansa). "Elisabet ei ole tullut sinne kerjäten. Sinun ei olisi
tarvinnut karata vahdista sellaisten asiain vuoksi, ja Elisabet saa
kuulla @@ ihan varmasti hän saa kuulla" (eukko innostui ja iskeä
paukautti kätensä toiseen), "hän saa kuulla, kuinka sievät ajatukset
sinulla on hänestä!"

"Parahin Kirsti muori, minähän tarkoitan pelkkää hyvää", rukoili
Salve, jonka sydän oli käynyt ihmeen keveäksi, "älkää sentään kertoko
sitä Elisabetille!"

"Saatpa olla varma siitä, että hän sen kuulee!"

"Kirsti muori", virkkoi Salve hiljaa, katse alas luotuna, "minä tulin
tuomaan hänelle hamekangasta, jonka olin ostanut Bostonista, sain
kuulla tuon kaiken enkä päässyt rauhoittumaan." @@ Sormuksista hän ei
virkkanut mitään.

"Vai niin", sanoi vanhus hetken vaiettuaan ja tarkasteltuaan häntä
puoliavoimien luomiensa lomitse, hieman lempeämmällä äänellä.
"Vai olet tuonut hänelle hamekankaan? Ja juokset tänne kertomaan,
että hänestä on tullut meriupseerin narttu!" aloitti hän jälleen
kiukuissaan.

"Mutta hyvä Kirsti muori, enhän minä usko hitustakaan tuosta
kaikesta!"

"Et sinä tänne juossut tuota sanomaan, poikaseni!"

"Minä vain jouduin päästä pyörälle, kuullessani hänestä kerrottavan
sellaista."

"No @@ menehän! Anders saa koreasti vastata valheestaan, vaikka
minun täytyisi mennä hänen tähtensä kylänvoutiin ja merioikeuteen
asti!" Eukko olisi hyvinkin voinut uhata menevänsä kuuhun asti hänen
tähtensä, mutta Salve käsitti merioikeuden hänelle merkitsevän
verisintä oikeutta, minkä hän tiesi.

Avatessaan Salvelle ovea muori kysyi tutunomaisen vakavasti:

"Kuulehan, Salve! Onko sinun ja Elisabetin kesken ollut mitään
sopimusta?"

Salve seisoi epäröiden, mitä hänen oikeastaan piti vastata tuohon
odottamattoman tutunomaiseen tiedusteluun.

"En oikein tiedä, Kirsti muori; kerran, pari vuotta sitten, minä
lahjoitin hänelle kenkäparin."

"No niin, pidä nyt huolta siitä, että pääset takaisin laivaan
kenenkään huomaamatta, siinä neuvoni!" virkkoi muori haluamatta
asiaan enempää syventyä ja nopeasti työntäen Salven menemään.

Sitten muori istui hetkisen tuolillaan kynttilä sylissään ja kokien
tyynnyttää mieltänsä. Hän nyökytti miettivästi päätään kynttilän
liekkiin tuijotellen. Hän oli täyteläinen, hieman kokoonpainunut,
mutta muuten voimakkaalta näyttävä vanha muori, kasvot leveät,
hyväntahtoiset, ohut harmaa tukka korvien taakse siveltynä.

"Salve on sievä, kelpo poika", puheli hän ääneen itsekseen ja
makuulle laittautuessaan hän mutisi kaikkien katselmustensa
päätökseksi:

"On sittenkin parasta, kun sanon sen Elisabetille, niin että hän
tietää olla talossa varuillaan!"

Salve Kristiansen ei kumminkaan ollut seuraavana päivänä täysin
tyytyväinen. Monien seikkojen nojalla hän aavisti meriupseerin
joka tapauksessa olevan jonkinlaisen kilpakosijan ja tunsi itsensä
liian araksi mennäkseen ilman muuta viemään hänelle hamekangasta ja
sormusta. Surihan Elisabet sitäpaitsi parhaillaan isoisäänsä.

Illalla, kun kaikki pääsivät lomalle kotiinsa kolmeksi viikoksi,
Salve lähti heti isänsä luo saadakseen kenties häneltä kysellyksi
hieman enemmän kysymyksessäolevasta suhteesta, ja maanantaina he
olivat kumpikin vanhan Jakobin hautajaisissa Tromön kirkkomaalla.



11.


Kaikki nämä tapahtumat olivat kohdanneet Elisabetia valtavan
äkillisinä. Ne olivat hänestä melkein kuin hämyistä unta.

Hän käyskeli nyt mustiinpuettuna talossa, jonka huoneista hän oli
Torungissa ollessaan usein yrittänyt muodostaa itselleen mielikuvaa.

Kapteeni Beck oli toisissa naimisissa. Hänen vaimonsa oli tuonut
mukanaan omaisuutta ja oli tarkalla komennollaan saattanut jälleen
kuntoon talouden, joka Beckin leskenä ollessa oli joutunut liiaksikin
laiminlyödyksi. Hän oli ankaran vaativainen eukko, käytökseltään
varma ja kunnioitusta herättävä.

Täysikasvaneet lapsipuolet pitivät häntä arvossa, joskaan eivät
kovin rakastaneet; heidän näet oli mukaannuttava sellaiseen
pakonalaisuuteen, johon eivät olleet tottuneet. Hänen miehensä oli
tosin itsevaltias "Junossa", mutta tuskin yhtä ehdottomasti talossaan.

Riippumattoman asemansa vuoksi oli meriupseeri erikoisessa, vapaassa
suhteessa kotiinsa, missä hän kepeän, hienon käytöksensä nojalla tuli
varsin hyvin toimeen mahdikkaan äitipuolensa kanssa.

Hän oli kaupungissa hyvin suosittu ja sisaret jumaloivat häntä
etsiskellen hänelle sopivia aviopuolison ehdokkaita. Erään
rannikkokomitean palkattuna jäsenenä hänen oli vietettävä vielä
suunnilleen vuoden aika kotipaikallaan.

Jo ensimmäisinä päivinä, joiden kuluessa tapahtui täydellisen
olosuhteisiin perehtymättömyyden vuoksi virhe toisensa jälkeen,
Elisabet oivalsi terveellä vaistollaan, että oli jännitettävä koko
kykynsä ja kärsivällisyytensä, jos mieli puolustaa asemaansa. Niinpä
hän aluksi seuraili rouva Beckiä nuhteettoman uutterasti kuin karitsa
emoansa.

Toisinaan hän sentään hellitti ja saattoi muitta mutkitta istuutua
ikkunan ääreen, käsi poskella tähyämään kohti satamaa. Hän kaipasi
kylmää, raitista ilmaa ja saikin lopulta auki ikkunan, josta kumartui
katsomaan, posket hehkuvina, kunnes saapui rouva Beck ankarin äänin
kutsumaan häntä pois. @@ Rouva virkkoi vihoissaan omaisilleen, ettei
olisi paljonkaan toisin, jos olisi taloon tuotu villi-ihminen.

Ensi aikoina sattui yleensäkin monta kiusallista kasvatuskohtausta,
jotka Elisabet sieti lempeän rauhallisena. Rouva Beck piti sitä
nöyränä oppivaisuutena, mutta todellisena syynä oli se, että Elisabet
oli lujasti päättänyt voittaa kaikki vaikeudet.

Luutnantti Beck huomasi ihmeen herkästi Elisabetin salaiset
kärsimykset ja loi häneen silloin tällöin rohkaisevan silmäyksen.
Mutta neitonen ei ollut milloinkaan yskää ymmärtävinään.

Kerran, kun häntä nuhdeltiin luutnantin läsnäollessa, hän kuitenkin
äkkiä juoksi pois ja heittäytyi vuoteeseensa nyyhkyttämään.

Eräänä iltapäivänä hän oli saanut toimekseen kantaa sisään
teetarjottimen, jolle hän ajattelemattomuudessaan oli asettanut
tuliastian ja kiehuvan teekattilan. Se kaatui matkalla; mutta
vaikka sen kuuma kylki ja kiehuva vesi polttivatkin hänen
käsivartensa ja kätensä, kantoi hän ihan rauhallisena tarjottimen
takaisin, ilmettäkään muuttamatta. Hän ei halunnut joutua uudelleen
nuhdeltavaksi luutnantin kuullen.

Rouva Beck sitoi itse Elisabetin käden keittiössä, niissä tyttö
seisoi tuskan kalventamana.

Mutta Carl Beck, joka oli istunut sohvassa ja nähnyt, miten tuo
kaikki tapahtui, ei muistanutkaan hillitä itseänsä. Hän hypähti
kiihtyneenä seisoalleen ja käyttäytyi niin osaaottavasti, että hänen
sisarensa Miina heidän jäätyään yksin huoneeseen, loi häneen katseen,
joka oli tutkivampi kuin olisi voinut päättää leikillisistä sanoista:

"Ethän vain ole ihastunut piikaiseen, Carl?"

"Ei ole pelkoa, sisko", vastasi hän reippaasti samaan sävyyn
nipistäen sisartaan leuasta, "mutta voithan nähdä itse yhtä
hyvin kuin minäkin, että hän on merkillinen tyttölapsi. Tuota
tarjotintemppua ei monikaan kykene suorittamaan, @@ ja sitäpaitsi
tulee meidän muistaa, että ilman häntä..."

"Niin, niin", sanoi Miina nakaten niskaansa, hieman kyllästyneenä
saman asian iänikuiseen toistelemiseen, "eihän hän tiennyt isän
olevan silloin merellä."

Sorea luutnantti käytteli tuota seikkaa varsin hienosti suunnitellun
teeskentelyn aiheena.

Toitottamalla kaupungissa Elisabetin ansiota "Junon" pelastumiseen
hän oli tavallaan pakottanut omaisensa ottamaan tytön hoiviinsa,
sillä he olivat joutuneet yleisen mielipiteen painon alle.

Toisaalta hän suhtautui Elisabetiin erittäin varovasti, sillä tyttö
oli voitettava niin, etteivät sisaret eikä äitipuoli sitä huomaisi.

Hänellä oli syytä uskoa tehneensä Elisabetiin jonkinlaisen
vaikutuksen, mutta samalla hän aavisti olevansa tekemisissä
villijoutsenen kanssa, joka saattoi lehahtaa siivilleen ja
lentää pois milloin hyvänsä @@ hänen olemuksessaan oli jotakin
luonnonvoimaista, omaa tietään kulkevaa.

Luutnantin kotona oli tyttö muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi,
käyskeli hiljaa, luoden luutnanttiin tuskin silmäystäkään ja
noudatellen kaikissa asioissa orjallisesti emännän mieltä. Tämä uusi
puoli hänessä oli saanut upseerin hetkiseksi epäilemään. Pian hänelle
kumminkin selvisi, että Elisabet oli siinä suhteessa saavuttanut
tarkoituksensa, ja tuo teetarjotinkohtaus, jonka toiset merkitsivät
kömpelyydeksi, oli hänelle ihan toista. Hän imarteli itseään
luulottelemalla Elisabetin alistuvan kaikkeen pakkoon hänen tähtensä,
tulipa se päättymään miten tahansa.

Mutta toisaalta oli tytön olennossa jotain sellaista, joka vaikeutti
alkuunpääsemistä ja yhä piti yllä jonkinlaista välimatkaa.

Samoin oli ollut laita heidän seurustellessaan vanhan Jakobin luona,
ja se oli oikeastaan tärkeimpänä syynä siihen, että tämä rakastuminen
yhä voimakkaammin hänen mieltänsä kiinnitti. Kerran hän oli nähnyt
tytön teräksenharmaissa silmissä ilmeen, josta saattoi päättää,
että hän voi silmänräpäyksessä saada tuttavastaan toisen käsityksen
ja ettei missään tapauksessa pitänyt herättää hänessä kosiskelijan
vaikutelmaa. Siksipä luutnantti olikin jutellut melkein yksinomaan
isoisän kanssa, tytön kanssa pikemmin vain sattumalta.

Seikka oli se, että vanha Jakob oli varsin hyvin käsittänyt, ettei
luutnantti saapunut saareen hänen itsensä tähden ja kun hänen ei
helposti käynyt päinsä sulkea häneltä oveansa, oli hän varsin
järkevästi varoittanut poikansatytärtä. Hän oli selittänyt, ettei
sellaisten henkilöiden tapa ole mennä naimisiin alhaisempainsa
kanssa, kun sitävastoin liiankin usein sattuu, että he leikkivät
lempeä heidän kerallaan. "Sellaiseen mieheen kuin Salve
Kristianseniin voi niissä asioissa uskoa ja luottaa", päätti hän
puheensa, omasta mielestään hyvinkin ovelasti.

"Minusta tuntui, että olit hieman toista mieltä aikoessasi häntä
löylyttää, isoisä!" vastasi tyttö julkeanlaisesti.

"Hm, niin @@ poikaveitikat tarvitsevat toisinaan kuritusta", murisi
ukko, "mutta saat uskoa, että hän on kelpo mies. Jos hän tulisi sinua
kosimaan, niin hän saisi sinut heti, sillä tietäisinhän sinun olevan
hyvässä tallessa, kun minun on täältä lähdettävä."

Elisabet ei sillä kerralla enempää vastannut, mutta suupielessä
näkyvä piirre opetti hänen haluavan pidättää itselleen oikeuden
muodostaa asiasta oman mielipiteensä. Hän oli Salve Kristiansenissa
nähnyt rakkaan ja ainoan kumppaninsa ja tunsi häntä kohtaan täyttä,
varmaa luottamusta, mutta sittemmin oli meriupseeri koko ajan
askarruttanut hänen mieltänsä. Kaiken sen, mitä hän oli innokkaimmin
ihastellut, oli upseerin olemus tuonut yht'äkkiä ilmielävänä hänen
nähtäviinsä. Hän ei kumminkaan ollut itselleen lähemmin selvitellyt,
ihasteliko hän upseerin univormua, vai laivaston urotöitä, vai
häntä itseään. Mutta sitten tuli isoisän varoitus, joka loukkasi
hänen mieltänsä. Samassa hänelle selvisi, että asia koski upseeria
itseänsä, soreata, häikäisevää kaiken muun kannattajaa. Mutta samalla
oli hänen mielessään hillitön ylpeydentunne, hän luopui ajattelemasta
minkäänlaista heidän välilleen sukeutuvaa suhdetta pysyttäen hänet
kuitenkin ihailunsa esineenä.

Saatuaan sitten tädiltä kuulla ihmisten juoruista hän pani asian
kovin pahakseen ja tunsi entistä selvemmin, että heidän välillänsä
oli näkymätön seinä.

Kuukautta myöhemmin, "Junon" ollessa jälleen valmiina lähtemään, tuli
Carl Beckin sisar eräänä päivänä hymyillen sanomaan:

"Elisabet! Kuistilla on nuori merimies, joka pyytää puhutella sinua.
Hänellä on käärö kainalossa, ehkäpä jokin lahja."

Elisabet, joka oli parhaillaan kantamassa sisään pöytäastioita,
punastui, ja Carl Beck, joka seisoi ikkunan luona, kalpeni.
Elisabet tiesi varsin hyvin, että tulija oli Salve, ja säikähti
hänen uskaliaisuuttaan. He olivat nähneet toisensa pari kertaa sitä
ennen, ja Elisabet oli antanut tuntea, että hän vältteli Salvea sen
johdosta, mitä täti oli hänelle kertonut. Nyt hän meni vapisten ulos
hänen luokseen.

Salve katseli häntä hetkisen sanaakaan sanomatta. "Otatko tämän
hamekankaan, Elisabet?" kysyi hän vihdoin melkein tylysti.

"En, Salve, en huoli ottaa @@ kun olet minusta sellaista jutellut."

"Etkö sitä ota, Elisabet?" virkkoi hän hitaasti ja alakuloisena.
"Niinpä ei kannata puhua sen enempää."

"Ei, ei kannata puhua enempää, Salve."

Kun Elisabet näki hänen seisovan siinä edessään ihan murtuneena ja
kuuli hänen kysyvän:

"Pitääkö minun ottaa se mukaan matkalleni, Elisabet?" @@ kihosivat
äkkiä kyynelet hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään, mutta hänen
kasvoissaan oli melkein epätietoinen ilme, kun hän kiiruhti sisään.

Huoneessa-olijat huomasivat hänen itkeneen. Mutta Carl Beck oli
kylmäverinen mies, hän nojasi ikkunalautaan ja katsoi kilpakosijaansa
@@ oliko hänellä käärö kainalossa portista ulos mennessään.

Samana yönä Elisabet heräsi. Hän oli itkenyt unessa ja nähnyt Salven
seisomassa laiturilla @@ kehnoissa pukimissa ja onnettomana, mutta
liian ylpeänä pyytääkseen keneltäkään apua. Samalla hän oli luonut
Elisabetiin vakaan, moittivan katseen.

Elisabet jäi levottomana makaamaan voimatta saada unta mielestään
haihtumaan.

Samassa kuului kulkevan ohi meluava väkijoukko, ja hän meni ikkunaan
luo. Poliisimiehet kuljettivat jotakin henkilöä välissään katua
alaspäin.

Heidän ohi kulkiessaan katulyhty valaisi ryhmää, ja Elisabet näki,
että kuljetettava oli Salve.

Salve taisteli viejiään vastaan kalpeana ja raivoten, sininen paita
rinnasta ihan revenneenä ja hänen kasvoissaan oli sellainen ilme,
ettei Elisabet sinä yönä enää nukkunut.

Andersenin muorin luona sataman toisella puolen olivat merimiehet
ankarasti tapelleet. Puukkojenkin kerrottiin heiluneen, ja Salve
Kristiansenin sanottiin olleen pääpukarina.

Kapteeni Beckin täytyi seuraavana päivänä itse lähteä kaupunginvoudin
luo saadakseen miehensä vapaaksi ennen laivan lähtöä, ja hän suoritti
sakot.

Elisabet ymmärsi liiankin hyvin Salven käyttäytymisen syyn ja
lähti ulos, kun meriupseeri seuraavana päivänä asiasta kertoi sitä
selitellen @@ Salve oli aloittanut kahakan ilman minkäänlaista
aihetta.

Elisabet oli muutamia päiviä kalpea ja uupunut, ja meriupseerista
tuntui, että hän käyttäytyi tavallista pidättyvämmin. @@
Iltapäivällä, ennen laivan lähtöä, Salven isä ja nuorempi veli
tulivat sanomaan hyvästi, ja hänen olemuksessaan oli jotakin
omituisen silmiinpistävää @@ veljestä tuntui melkein siltä kuin olisi
hän ajatellut, etteivät he näe toisiaan enää milloinkaan.

Salve tarjosi omistamansa sadanriksinsetelin isälleen ja kun
viimeksimainittu ei halunnut sitä ottaa, piti hänen luvata ainakin
säilyttää se hänen varalleen. Isä arveli asian johtuvan äskeisen
mellakan jälkiselvityksen aiheuttamasta alakuloisuudesta ja
mielenmasennuksesta, mutta sanoi kumminkin aluksesta poistuessaan
hieman huolestuneena:

"Muista, Salve, että sinulla on vanha isä kotona odottamassa!"

Illan ja osan yötä Salve Kristiansen vietti istuen "Junon" märssyssä.
Hän tuijotteli kohti Beckin taloa, niin kauan kuin yläkamarista näkyi
valoa, ja valon sammuessa hänestä tuntui, että hänessä itsessäänkin
sammui jotakin.



12.


Tromön ulkoranta Arendalin luona on karun, kivenharmaan näköinen,
kuten rannikko yleensäkin. Kirkko vahtikojua muistuttavine
kellotapuleilleen, joka toimittaa merimerkin virkaa, seisoo yksinään
meren äärellä, ja sunnuntaisin nähdään luotsivenheiden laskevan sen
rantaan jumalanpalveluksen aikana.

Saaren sisäpuoli tarjoaa sitä rikkaamman ja eloisamman näyn.

Ahdas Tromön salmi vilisevine pikkupursineen, proomuineen,
luotsivenheineen ja isompine aluksineen lepää auringonpaisteessa
hedelmällisten, metsänpeittämäin harjujen ja rinteiden keskellä.

Kummallakin puolen on kaikkialla punaisia merimiesten tupia,
laivurien asumuksia ja huviloita, ja joka paikassa, jokaisessa
lahdessa ja poukamassa, missä suinkin on alukselle sijaa, näkyy
valkoisina hohtelevia, rakenteella olevia laivanrunkoja, toinen
toisensa vieressä.

Siinä on sievä laivaveistämö luonnon helmassa, tosiaankin ihmeen
kaunis kulkutie Arendaliin, Norjan ensimmäiseen merikaupunkiin. Se,
joka tyynenä kesäpäivänä matkustaa höyrylaivalla tuota väylää pitkin,
kokee yllätyksen, jota ei hevillä unohda.

Kertomuksemme aikoina tämä kuva ei ollut läheskään niin täyteläinen
ja rikas, mutta kumminkin oli jo näkyvissä tulevan kehityksen alku.

Kapteeni Beckillä oli huvila eräässä salmen kauneimpia kohtia @@
pieni yksikerroksinen, harmaja rakennus jyrkkine tiilikattoineen,
josta pisti esiin kaksi pieniruutuista yliskamarin ikkunaa.
Rakennuksen takana, tunturin rinteellä kasvoi sievä lehtimetsä.

Niinä vuosina, jolloin kapteeni Beck oli pitkillä matkoillaan,
oleskeli perhe kesäisin mielellään huvilassa. Nyt hän aikoi parin
vuoden kuluttua vetäytyä pois mereltä ja perustaa kokoamallaan
omaisuudella laivaveistämön.

Beckeillä oli puuhaa ja hyörinää arkisinkin heidän huvilassa
ollessaan. Rouva Beck istui mielellään rukkeineen tuvassa.

Poikapuoli, joka rannikkokomissionin jäsenenä oli matkoilla ja
töissä, saapui sinne tavallisesti sievässä purjehdusvenheessään
lauantaisin jääden sunnuntaiksi. Sunnuntaisin tuli asein vielä joku
tuttava perhe tai huviretkellä oleva seurue herroja ja neitosia
vierailemaan heidän luokseen tai naapuritilalle, ja siellä vietettiin
sitten useimmiten iltapäivä yhdessä.

Carl Beck oli naisten suosikki. Hän seurusteli heidän kanssaan
leikkisään tapaan, toisinaan osoittaen hieman hempeätunteisuutta,
missä ahavoitunut, miehekäs meriupseeri voi ikäänkuin sattumalta
paljastaa varsinaista syvempää olemustaan.

Hänellä oli hieman taipumusta lihomaan, ja hän laski itse siitä
leikkiä sanoen viettävänsä liian hyviä päiviä.

Useimmat nuoret tytöt tunsivat hänet lapsuuden ajoilta, jolloin
hän oli kadettina käynyt kotona, ja hän näytti olevan erikoisen
tuttavallisissa suhteissa heihin kaikkiin @@ tai ainakin oli olemassa
milloin mikäkin juttu, jonka tunsivat ainoastaan hän ja yksi heistä.
Siksipä esiintyikin tämän piirin keskusteluissa aina koko joukko
iskusanoja, jotka olivat toisille tuntemattomia, vielä nytkin, heidän
ehdittyä täysikasvuisiksi.

Niiden joukossa, jotka kävivät usein vierailemassa, oli postimestari
Forstbergin perhe.

Siihen kuului vanhempien lisäksi puolikasvuinen poika ja
kahdeksantoistavuotias tytär Maria, hiljainen, vaalea olento, jonka
kasvot olivat harvinaisen älykkäät.

Kukaan ei väittänyt häntä kauniiksi, mutta useimmista hänen
tutuistaan tuntui sittenkin siltä, että hän oli kaunis. Hänen kenties
liian hennossa olemuksessaan ja kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin
itsetiedottoman sopusointuista ja viehättävää. Sensijaan kiittivät
kaikki hänen älyänsä.

Hän oli ystävättärien joukossa se, jonka puoleen ehdottomasti
käännyttiin, kun sattui jotakin hankaluutta. Kumma kyllä ei kukaan
huomannut, ettei hän milloinkaan uskonut asioitaan heille.

Ystävättäret arvelivat hänen olevan niin "säntillisen ja oikean",
ettei hänellä ollut mitään sydämenasioita. Hän oli Carl Beckin
sisarten hyvä ystävätär, varsinkin Miinan, joka selitti asettavansa
hänet kaikkia muita tuttaviansa korkeammalle ja kaikessa
hiljaisuudessa piti veljensä puolisoksi soveltuvana.

Ainoa tämän seurapiirin nuorista tytöistä, johon Carl Beck ei ollut
sellaisessa lapsuusajalta polveutuvassa tuttavuussuhteessa, oli Maria
Forstberg.

Oli kestänyt jonkin verran, ennenkuin Carl Beck huomasi, että
tuon hiljaisen tytön kanssa kannatti jutella. Myöhemmin hänestä
oli tuntunut kiusalliselta, että se, mitä sanoi, hänen kanssaan
keskustellessa helposti aleni merkityksettömäksi jaaritteluksi.
Neito oli vilpittömän kirkas ja hymyili ihmeen kauniisti yhtyessään
johonkin lausuttuun mielipiteeseen.

Niinpä esiintyikin upseeri hänen kanssaan seurustellessaan aina
leveän miehekkäästi ja miellyttävästi osaten samalla tepsivästi
keimailla. Hänen voimansa tai heikkoutensa oli siinä, että hän
hetkittäin antautui liiankin herkkänä sille, joka otti hänet vastaan.

Neitonen ajatteli hyvillään, että upseerin kevyt, liehittelevä
suhtautuminen nuoriin naisiin oikeastaan aiheutui siitä, ettei hän
vielä ollut löytänyt heidän joukostaan sellaista, joka olisi ollut
miehen täyden vakavuuden arvoinen; he olivat hänelle vain vapaiden
hetkien ajanvietettä.

Maria taipui kovin mielellään näkemään asiat tässä valossa, sillä
Carl Beck oli jo pari vuotta ollut kaikessa hiljaisuudessa hänen
sydämensä sankari. Ystävättäret olivat tuon ajan kuluessa uskoneet
hänelle paljon asioita, jotka selvänäköisempinä olisivat juuri
häneltä salanneet.

Vaikka Elisabet olikin alinomaa työssä ja toimessa, tunsi hän
kuitenkin itsensä vapaammaksi täällä maaelämässä. Hän oli vähitellen
alkanut perehtyä talouteen, jota hän, kuten kävi ilmi, oikeastaan
ymmärsi hyvinkin, ja rouva Beck luotti häneen monessa asiassa.

Hän osasi varsinkin @@ mitä olisi vähimmin osannut odottaa @@
tarjoilla erittäin miellyttävästi, ja kun tuo solakka tyttö
ilmehikkäine kasvoineen, sievä raitainen hame ja valkoinen esiliina
yllään, sunnuntai-iltapäivinä kantoi tee- tai kahvitarjotinta
vieraiden luo huvimajaan, osui häneen moni ihaileva silmäys. Ei näet
ollut laisinkaan vaikea havaita, että hän oli kaunotar.

Maria Forstbergin huomio oli kiintynyt Elisabetiin, jonka tarinan
hän tunsi, ja hän koetti usein opastaa ja auttaa tyttöä. Huolimatta
erilaisesta luonnonlaadusta ja yhteiskunnallisesta asemasta nämä
kaksi naista piankin tunsivat @@ ellei suoranaista mieltymystä, niin
ainakin hienoa uteliaisuutta toisiaan kohtaan.

Aluksi oli tyttö näyttänyt neidistä hieman jurolta ja umpimieliseltä.
Hän ei ollut halunnut huomata niitä erinäisiä avustuksia ja
huojennuksia, joita toinen hiljaiseen ja harkittuun tapaansa oli
hänen hyväkseen suorittanut, mutta jo seuraavana sunnuntaina hän
kiitti erinomaisen kauniisti katsomalla.

Hänen uskotuksi ystäväkseen pääseminen sitävastoin tuntui Maria
Forstbergistä varsin vaikealta.

Harvoin sai hänestä houkutelluksi esiin muuta kuin lyhyitä myöntöjä
ja kieltoja. Vain silloin tällöin väikkyi hänen kasvoillaan jokin
värivivahtelu, joka osoitti hänen ajattelevan omalla tavallansa, ja
hänen hieman jyrkän voimakas, melkein loukkaava tapansa suorittaa
tehtäviä omin päin, kun hän toisinaan ei ymmärtänyt toisen
tarkoitusta, osoitti, ettei hän tainnutkaan olla niin taipuisa kuin
Beckit luulivat.

Lisäksi oli myönnettävä, että Elisabet osasi pukeutua merkillisen
luontevasti ja miellyttävästi ja järjestää suuren, vaalean tukkansa
yksinkertaisen sirosti käyttelemättä mitään säädystään poikkeavaa
koristetta, ei edes nauhan palastakaan. Tuntui melkein siltä, kuin
hän olisi koruttomuudellaan kiemaillut, ja kumminkaan ei Maria
Forstberg, hieno havaitsija, ollut huomannut hänessä sellaista
vivahdustakaan.

Elisabet puolestaan ymmärsi varsin hyvin, että Maria Forstberg oli
nuorista naishenkilöistä se, josta lähinnä saattoi tulla meriupseerin
morsian ja josta myöskin mieluimmin piti se tulla, sekä hänen
persoonallisen arvonsa vuoksi että perhepolitiikan nojalla, jota hän
varsin hyvin ymmärsi.

Huolimatta siitä, että hän omasta mielestään oli vain alistuva
katselija, syntyi häneen kuitenkin viikon varrella vaikutelma, joka
sunnuntaina, toisen saapuessa, vain vähitellen suli. Mutta silloin
hänessä saattoi elää voimakas tunto siitä, että tuo toinen oli ainoa
nainen, josta hän sydämessään välitti. Maria Forstbergillä oli
omituinen kyky voittaa ihmisiä.

Hänen seurassaan Elisabet voi vastoin tavallisuutta esiintyä
kerrassaan puheliaanakin. Näennäisesti tosin oli puhe vain
talouspuuhista, mutta hän osasi samalla varsin hienosti kertoa
meriupseerista ja häntä koskevista seikoista.

Maria Forstbergin täytyi toisinaan luoda häneen älykkäiden, sinisten
silmäinsä katse tutkiakseen ja saadakseen varmuutta siitä, eikö
sanojen alla sittenkin ollut jotakin tarkoitusta. Mutta Elisabet
seisoi käärityin hihoin niin uutterasti puuhaillen, että hänen
ajatuksensa ilmeisesti olivat kaukana kaikesta sellaisesta.

Carl Beck oli koko ajan osoittanut Elisabetille huomaavaisuuttaan
omalla hiljaisella tavallansa.

Elisabet tunsi hänen silmäinsä alinomaa seurailevan itseään, miten
suurta mielenkiintoa hän toisille osoittikin, ja tiesi, ketä hän
kotiin palatessaan aina etsi katseellaan. Mutta milloinkaan ei
kuulunut sanaa, joka olisi hänen tunteensa ilmaissut.

Kun jokin asia oli välttämättä muistettava, ei hän sanonut sitä
vain sisarilleen, vaan aina myöskin Elisabetille. "Hän ei unohda
milloinkaan", sanoi hän, ja Elisabet ymmärsi hänen uskovan voivansa
luottaa häneen erikoisen ehdottomasti.

Hänen siro huvipurtensa, pitkä, hieno, rivakkakulkuinen venhe, jonka
hän hiljattain oli ristinyt "Joutseneksi", lepäsi usein viikkokauden
huvilan poukamassa.

Se oli kovin hänen sydämellään, ja hänen poissaollessaan uskottiin
sen silmälläpito Elisabetille.

Siinä oli aina erinäistä varteenotettavaa, varsinkin sinä aikana,
jolloin äskenmaalattu sisustus oli auringonpaisteessa kuivamassa, ja
Beck antoi sen vuoksi monia ohjeita.

Kotiin palattuaan hän mielellään pani toimeen leikkisän tuiman
kuulustelun, jota hän nimitti "kenttäoikeudeksi".

"Hän on melkein täysi merimies", nauroi hän Elisabetista puhuessaan,
"ja hänen päässään pitäisi oikeastaan olla matruusin lakki, jonka
nauhoihin olisi kultakirjaimin merkitty 'Joutsenen' nimi."

Lauantaisin saattoi tapahtua, että luutnantti tullessaan heilutti
kädessään monilla postileimoilla varustettua kirjettä.

Ne olivat isän kirjeitä äitipuolelle. Rouva Beck istuutui silloin
mielellään hetkiseksi yksin lukemaan, ja sitten seurasi kirjeen
sisällön julkinen esittäminen.

Elisabet kuunteli kovin huolestuneena; hän näet oli aina kovin
peloissaan, että Salvesta kuuluisi jotakin ikävää.

Vaikka Carl Beck olikin mainitun komissionin nuorin jäsen ja oli
alkujaan tullut siihen oikeastaan vain luvun täytteeksi, oli hänen
kuitenkin onnistunut kunnostautua. Pitkällisen pohdinnan jälkeen oli
näet komissionin johtaja lopulta ottanut koko työn pohjaksi hänen
poikkeavan ehdotuksensa.

Johtaja, joka samoinkuin useimmat muutkin oli nuoreen upseeriin
mielistynyt, oli tuttavallisesti kertonut tuon hänen isälleen.

Komissionin piti lopettaa työnsä kuluvan vuoden aikana, ja sisaret
otaksuivat, että saattoi tulla kysymykseen kunniamerkki.

Maria Forstbergin ollessa luonakäymässä olivat naiset hetkisen
keskustelleet tästä asiasta @@ hän oli jo pitkät ajat ollut perheen
uskottuja @@ ja Elisabet, joka oli kuulijana, mietti itsekseen, että
kunniamerkki sopisi hänelle hyvin.

"Riippuu nyt johtajasta, kapteeniluutnantti Fengeristä", lausui
Miina merkitsevästi, "mitä hän tekee asian hyväksi! Carl on hänen
erikoisessa suosiossaan, ja Carl sanoo, että hän heidän yksissä
ollessaan tuskin milloinkaan irroittaa hänestä katsettaan. Hän on
luvannut käydä kerran täällä luonamme."

Maria Forstberg ilmeisesti ei hyväksynyt, että kapteenia
liehakoitiin, sillä hän vastasi hieman lyhyeen ja loukkaantuneena:

"Kuntohan se veljellesi hankkii kunniamerkin eikä kapteeni Fenger,
joten en käsitä @@"

"Etkö käsitä? Niin, tyttöseni, sellaisista asioista täytyy usein
pitää huolta tässä maailmassa", virkkoi Miina hieman ylhäisen
kokeneesti.

"Ei, sitä minä en käsitä", väitti toinen yhä itsepintaisesti ja
hieman punastuen, "minä jäisin mieluummin ilman kunniamerkkiä kuin --"

"Niin sinä!" virkkoi Miina imarrellen, astui ystävättärensä luo ja
laski käsivartensa hänen olalleen, koska huomasi toisen kiihtyneen.
"Mutta me muut, emmehän me ole niin oikeamielisiä ja vanhurskaita
kuin sinä, Maria! Sitäpaitsi", lisäsi hän päästäkseen asiasta, "Carl
ei ollenkaan tiedä, että me täällä hieman mielistelemme kapteenia."

Elisabet oli sydämestään Maria Forstbergin puolella. Se vain tuntui
harmittavalta, että hän oli voinut hetkeäkään epäillä Carl Beckin
voivan alentua moisiin vehkeisiin.

Carl Beckin sitten astuessa huoneeseen kosketeltiin
kunniamerkkikysymystä leikkisään tapaan.

"Sehän kuuluu riippuvan kapteeniluutnantin armosta", virkkoi Maria
Forstberg, vastoin tavallisuutta hieman pistävästi, luoden katseensa
neulomukseen.

"Minä en välitä rahtuakaan sellaisista nutunkoristeista!" vastasi hän
leveästi ja ikäänkuin väsyneenä koko juttua kuuntelemaan.

Elisabetista tuo kuulosti miehekkäältä.

Seikka oli kuitenkin se, että Beck kovin halusi tuota koristetta ja
oli salaa harmissaan siitä, mitä Maria Forstberg oli huomauttanut.
Maria oli mielellään ollut hänen uskottunaan vakavissa asioissa,
mutta tätä asiaa koskevan mielipiteensä oli Beck häneltä salannut ja
tahtoi nyt mieluimmin herättää sen vaikutelman, että asia oli hänelle
kerrassaan yhdentekevä.

Maria Forstberg istui äänettömänä neuloen, ja hänen ilmeensä osoitti,
ettei hänkään ollut oikein tyytyväinen.

Eräänä sunnuntaina Elisabet huomasi luutnantin univormun napinlävessä
kukan, jonka hän, Elisabet, oli laskenut kädestään. Sehän saattoi
olla pelkkä sattuma; mutta Elisabet tiesi hänen nähneen sen hänen
kädessään.

Päivälliseksi syötiin mansikoita. Vieraita ei ollut.

"Niin", virkahti luutnantti äkkiä, "tuhat kertaa mieluummin oikeita
mansikoita kuin hyötymansikoita! Onhan niissä ihan toinen tuoksu ja
maku!"

Elisabetista tuntui, että hän tuota sanoessaan katsoi kovin
omituisesti ja tuijotti sitten pitkän aikaa lautaseensa. Neitonen
tunsi sanojen koskevan häntä itseänsä, ja yleensäkin oli luutnantin
käytöksessä sinä päivänä jotakin omituista, levottomuutta herättävää.

Kun rouva Beckillä sattui olemaan harvinaisen pitkä luettelo
Arendalista noudettavia taloustarpeita, ehdotti Carl Beck, että joku
lähtisi purjevenheessä hänen mukaansa ottamaan vastaan ostokääröjä.
Rouva Beck mainitsi Elisabetin, ja ehdotus miellytti luutnanttia
erinomaisesti. Mutta Elisabet lähti samassa varsin vinhasti pois
huoneesta.

Hänellä oli täysi syy olla suostumatta lähtemään luutnantin mukana.
Hän tiesi joutuneensa juorujen esineeksi tämän suhteen vuoksi, ja
ilman sitäkin hän olisi mitä ehdottomimmin kieltäytynyt.

Nähdessään hetkistä myöhemmin luutnantin seisovan yksin pihalla hän
meni suoraan hänen luokseen, katsoi häntä ylpeästi ja vihaisesti
kasvoihin ja virkkoi:

"Minä en lähde Arendaliin teidän kanssanne, herra Beck!"

"Miksi et, Elisabet?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi kokien
kestää toisen katsetta.

"Minä en lähde, sen tahdoin teille sanoa!" toisti Elisabet yhä
harmistuneemmin, vapisevin äänin @@ hänen ilmeensä oli ankaran
päättävä.

Luutnantti sopersi hämillään:

"Luuletko siis, Elisabet" @@ mutta Elisabet oli jo kääntynyt pois.
Hänen astelunsa nurmikon poikki näytti ivallisen torjuvalta @@
luutnantin silmiin hurjan ihanalta ja ylväältä.

Matka järjestettiin toisin, mutta luutnantin varovaisuudesta
huolimatta tuli sattumalta ilmi, ettei Elisabet ollut suostunut
lähtemään hänen kanssaan yksin, ja rouva Beck piti sitä sangen
kiitettävänä.

Hänen olisi itsensä pitänyt ajatella, ettei se oikein sopinut; mutta
samalla hän lausui hieman ankarasti, että Elisabetin olisi ensin
pitänyt keskustella asiasta hänen kanssaan.



13


Kaupunkitalossa toimitettavat korjaukset pakottivat perheen tällä
kertaa oleskelemaan huvilassa sangen myöhään syksyyn.

Kauniina syyskuun päivinä oli kesästä sentään vielä jotakin jäljellä.
Salmi lepäsi syksyisissä väreissään omituisen tunnelmallisena, ja
illat vietettiin edelleenkin enimmäkseen ulkona kuistilla.

Kun komissionin jäsenet johtajineen olivat kutsutut vieraiksi, oli
talossa ankara puuha.

Illalla, kun herrat istuivat ulkona puistossa ja Elisabet tuli
tuomaan lämmintä totivettä, otti kapteeniluutnantti sanoakseen
sukkeluuden, joka kohotti punan nuoren tytön kasvoihin.

Elisabet ei vastannut mitään, mutta vesikipponen vapisi hänen
kädessään ja hän loi asianomaiseen samalla niin uskaliaan
katkeroituneen ja halveksivan katseen, että sukkeluuden sepittäjä
hetkiseksi hämmästyi.

"Tuhat tulimmaista, Beck!" huudahti hän sitten. "Näitkö, miten hän
minua katsoi? Ne kerrassaan salamoivat."

"Niin, hän on ylpeä tyttö", vastasi Beck, joka oli kuohuksissaan,
mutta piti parhaana kohdella esimiestänsä varovasti.

"Vai niin @@ ylpeä tyttö!" toisti viimeksimainittu, ja hänen
äänensävystään kävi ilmi, että hänen mielestään olisi pikemmin
pitänyt puhua "hävyttömästä piiasta".

"Minä tarkoitin, että hän on sievä tyttö", korjasi Beck vältellen ja
hymyili hieman väkinäisesti.

Elisabet oli sen kuullut. Hän oli loukkaantunut ja vertaili ensi
kerran toisiinsa meriupseeria ja Salvea. Salve ei olisi hänen
sijassaan sillä tavoin väistynyt!

Kohdatessaan Elisabetin illalla kahden kesken virkkoi luutnantti
melkein huolestuneena:

"Ethän sinä pannut pahaksesi tuon vanhan hävyttömän puheita,
Elisabet? Hän on pohjaltaan kelpo mies, joka ei tarkoita mitään pahaa
jaarituksillaan."

Elisabet ei vastannut vaan aikoi lähteä viemään sisään, mitä hänellä
oli käsissään.

"Näetkös, minä en voi sietää, että sinä loukkaannut, Elisabet!"
huudahti hän äkkiä ihan tulistuen ja yrittäen tarttua hänen
käsivarteensa. "Sinun työtä tekevä kätesi on minulle rakkaampi kuin
kaikkien hienojen naisten kädet yhteensä!"

"Herra Beck!" huudahti Elisabet rajusti, kyynelsilmin, "minä lähden
pois @@ tänä yönä @@ jos puhutte vielä tuollaista!"

Hän riensi etehiseen, mutta Beck tuli hänen jäljessään.

"Elisabet", kuiskasi hän, "minä puhun ihan tosissani!"

Elisabet riistäytyi irti ja meni keittiöön, missä sisaret seisoivat
juttelemassa lieden luona.

Beck teki kauniissa tähtiyössä kävelyretken saaren sisäosiin ja
palasi kotiin vasta jälkeen puolenyön.

Hän ei ollut puhunut ihan tosissaan, mutta nyt, nähtyään hänet
edessään ihmeen kauniina, kyynelet silmissä @@ nyt hän oli täydessä
todessa. Hän oli valmis arkailematta menemään kihloihin, jos niin
vaadittiin.

Seuraavana aamuna hän matkusti huvipurressaan kaupunkiin, mutta
kuiskasi ennen lähtöänsä ohimennen Elisabetille:

"Minä puhun ihan tosissani!"

Nuo toistetut sanat saivat Elisabetin kerrassaan ymmälle.

Hän oli yöllä maatessaan miettinyt tuota lausetta ja oli sen
harmistuneena torjunut; sehän saattoi merkitä vain sitä, että
luutnantti huomasi uskaltavansa ilmaista ihastuneensa häneen.
Elisabet oli päättänyt toteuttaa uhkauksensa ja lähteä talosta.

Mutta nyt, yhä edelleen @@ tuossa äänilajissa!

Aikoiko hän tosiaankin tarjota hänelle kätensä ja sydämensä @@
hänestäkö tulisi upseerin rouva?

Hänen mieleensä tulvi tulvimalla entisiä unelmia, jotka melkein
huumasivat hänet.

Hän oli koko viikon hajamielinen ja kalpea ja pelkäsi ajatella
sunnuntaita, jolloin luutnantin piti palata. Mitä hän sanoisikaan
tullessaan?

Ja mitä hän itse vastaisi?

Mutta luutnantti ei tullutkaan, koska hänen tehtäväkseen oli
odottamatta sattunut jokin matka. Sensijaan saapui Maria Forstberg,
joka hyvin huomasi, että tytön mielialassa oli tapahtunut jokin
muutos; Elisabet karttoi ilmeisesti ottamasta vastaan mitään apua, ja
Maria Forstbergiin sattumalta osuvissa katseissa oli jotakin kovaa ja
epäystävällistä.

Tuo koski häneen kipeämmin kuin hän halusi itselleen tunnustaa.

Hartaana ystävänä koetti hän, äkillistä mielijohdetta noudattaen,
taputtaa Elisabetia olalle. Mutta se ei vaikuttanut mitään @@ olisi
yhtä hyvin voinut puuta silitellä. Sisään astuttuaan ei Maria voinut
olla kysymättä:

"Mitä Elisabetille on tapahtunut?"

Mutta toiset eivät olleet mitään huomanneet.

Carl Beck ei tullutkaan, kuten tavallisesti, seuraavana lauantaina,
vaan jo aikaisemmin, keskellä viikkoa ja kulki nopein askelin
huoneitten läpi, kun ei löytänyt Elisabetia tuvasta.

Vihdoin hän löysi hänet yläkerrasta.

Elisabet seisoi tuijotellen yläeteisen ikkunasta, josta näkyi
ainoastaan tunturirinteen metsikkö ja sen yläpuolella kaartuva
taivas. Hän kuuli askelet, kuuli tulijan nousevan portaita ja tunsi
sanomatonta pelontuskaa, teki mieli paeta, melkeinpä heittäytyä ulos
ikkunasta. Mitä hänen pitikään vastata? @@

Kun tulija laski käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kysyi
puoliääneen:

"Elisabet! Tahdotko tulla omakseni?" tunsi hän ensi kerran elämässään
olevansa pyörtymäisillään. Hän tuskin tiesi, mitä teki, mutta
tyrkkäsi hänet vaistomaisesti luotaan.

Luutnantti tarttui jälleen hänen käteensä ja kysyi:

"Elisabet, tahdotko tulla vaimokseni?"

Ja Elisabet oli ihan kalpea vastatessaan: "Tahdon!"

Mutta kun luutnantti jälleen aikoi laskea kätensä hänen
vyötäisilleen, hypähti hän äkkiä taaksepäin luoden luutnanttiin
kauhistuneen katseen.

"Elisabet!" virkkoi hän hellästi yrittäen jälleen astua lähemmäksi.
"Mikä sinua vaivaakaan? Jospa tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä
ikävöinyt!"...

"Ei nyt @@ ei nyt enempää!" pyysi Elisabet kädellään torjuen.
"Myöhemmin --"

"Sinähän sanoit 'tahdon', Elisabet @@ sanoit tulevasi omakseni @@",
mutta tunsi, että Elisabet tahtoi hänen nyt poistuvan.

Elisabet istui kauan vaatearkun kannella tuijotellen eteensä.

Se siis oli tapahtunut.

Sydän jyskytti, niin että hän sen kuuli ja hän oli tuntevinaan
tukehduttavaa kipua.

Hänen kasvoilleen kohosi vähitellen jäykkä, kylmä ilme.

Hän ajatteli luutnantin nyt kertovan äitipuolelleen, että he olivat
kihloissa, ja valmistautui ottamaan vastaan, mitä nyt seuraisi.

Hän odotti, että hänet kutsuttaisiin alas.

Vihdoin hän päätti lähteä itse.

Tuvassa istuivat kaikki ihan rauhallisina, kukin omissa askareissaan.

Luutnantti oli lukevinaan jotakin kirjaa, jonka yli hän
kumminkin Elisabetin huoneeseen astuessa loi häneen salaisen,
hellän-huolestuneen katseen.

Illallinen kannettiin sisään, ja kaikki kävi tyyntä latuansa;
luutnantti laski tapansa mukaan hieman leikkiä. Elisabetista tuntui,
että he kaikki olivat ikäänkuin sumun peitossa.

Miina kysyi häneltä kerran, vaivasiko häntä jokin, ja hän vastasi
konemaisesti: "Ei."

Se siis tapahtuisi myöhemmin illalla. Elisabet kuljetti
ruoka-astioita kuten aina ennenkin, mutta hänestä tuntui kuin eivät
jalat olisi koskettaneet permantoon eivätkä kädet siihen mitä hän
kantoi.

Ilta kului, ja mentiin levolle ilman että mitään oli tapahtunut.

Puolipimeässä porraskäytävässä luutnantti tarttui lämpimästi hänen
käteensä ja sanoi:

"Hyvää yötä, Elisabet @@ oma Elisabetini!" Mutta Elisabet ei kyennyt
vastaamaan hänen kädenpuristukseensa, ja kun luutnantin huulet
lähenivät hänen otsaansa, vetäytyi hän nopeasti loitommaksi.

"Minä tulin tänne yksinomaan senvuoksi, että saisin tämän sanoa
sinulle, rakas Elisabet!" kuiskasi hän, äänessään värjyvä palo ja
yrittäen syleillä Elisabetia. "Minun täytyy huomenna taas lähteä.
Pitääkö minun matkustaa saamatta minkäänlaista merkkiä siitä, että
minusta pidät?"

Elisabet taivutti hitaasti otsansa hänen puoleensa, hän suuteli sitä
ja Elisabet lähti.

"Hyvää yötä, rakkaani!" kuiskasi hän Elisabetin poistuessa.

Elisabet makasi kauan valveilla. Hänen teki mieli itkeä, ja sydäntä
tuntui palelevan.

Vihdoin uneen päästyään hän ei nähnyt unta sulhasestaan, vaan
Salvesta, koko ajan Salvesta. Hän näki hänen tuijottamassa vakavin
kasvoin. Niissä oli ankaran surun ilme, ja Elisabet seisoi hänen
edessään ikäänkuin rikoksentekijänä.

Salve sanoi jotakin, mutta hän ei sitä kuullut. Kuitenkin hän
ymmärsi, että Salve tuomitsi häntä ja oli heittänyt hamekankaan
mereen.

Elisabet nousi aikaisin ja yritti askarruttaa ajatustaan toisilla
unelmilla @@ kuvitellen tulevaisuuttaan upseerin rouvana.

Mutta nyt tuntui siltä, että kaikki se, minkä hän ennen oli nähnyt
kultana kiiltelevän, nyt näkyikin vain himmeänä vaskena. Hän tunsi
itsensä onnettomaksi ja levottomaksi ja mietti kauan, ennenkuin meni
tupaan.

Carl Beck ei matkustanut sinä aamuna. Hän oli oivaltanut, että
Elisabetia vaivasi jokin.

Aamupäivällä, sisarten ollessa ulkona ja äitipuolen askareissaan
onnistui hänen päästä puhuttelemaan Elisabetia kahden kesken.
Elisabet käyskeli yhä kuin kuumeessa ja odotti hänen puhuttelevan
rouva Beckiä.

"Elisabet!" virkkoi luutnantti silitellen hänen hiuksiansa. "Minä en
voinut matkustaa, ennenkuin sain sinua vielä puhutella."

Elisabet näytti alakuloiselta, mutta ei vetänyt kättänsä pois.

"Pidätkö minusta? Tahdotko tulla vaimokseni?"

Elisabet oli vaiti. @@ Vihdoin hän virkkoi, hieman kalpeampana ja
ikäänkuin ponnistaen:

"Tahdon @@ herra Beck!"

"Sinuttele minua, sano 'Carl'", pyysi hän hartaasti, "ja @@ katso
minua!"

Elisabet katsoi, mutta ei sillä tavalla kuin luutnantti oli
odottanut. Hänen katseensa oli omituisen kiinteä ja kylmä hänen
kysyessään:

"Tahdon @@ kunhan menemme kihloihin."

"Emmekö sitten ole kihloissa?"

"Milloin saa äitipuolenne sen tietää?" kysyi Elisabet hieman empien.

"Rakas Elisabet! Kotiväki ei saa huomata mitään, ennenkuin @@
ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, @@, jolloin olen..."

Elisabetin kasvojen ilme ja hänen väistyvä kätensä saivat luutnantin
keskeyttämään aikomansa lauseen. Hän korjasi nopeasti puheensa:

"Minä kirjoitan ensi viikolla Arendalista isälle ja kerron sitten
äitipuolelleni, mitä olen kirjoittanut. Oletko tyytyväinen, Elisabet,
rakas Elisabet? Vai tahdotko, että teen sen heti?" virkkoi hän
päättävästi tarttuen jälleen hänen käteensä.

"Ei, ei nyt! Ensi viikolla, mieluummin vasta ensi viikolla!" huudahti
Elisabet äkkiä säikähtyneenä, samalla melkein rukoillen vastaten
hänen kädenpuristukseensa @@ ensimmäisen kerran.

"Ja sitten olet sinä minun omani, Elisabet?"

"Niin, sitten", virkkoi hän vältellen toisen katsetta.

"Hyvästi siis, Elisabet! Minä palaan lauantaina; kauempaa en voi olla
sinua näkemättä!"

"Hyvästi!" virkkoi Elisabet melkein kuulumattomin äänin.

Carl Beck kiiruhti odottavaan purteensa. Elisabet ei katsonut hänen
jälkeensä, vaan asteli sisään, pää painuksissa.

Pienet seikat ovat usein varsin painavia vaikutelmia maailmassa.

Elisabetiin oli vaikuttanut valtavasti luutnantin ylevä ajatustapa
hänen selittäessään tahtovansa korottaa hänet vaimokseen. Hän tunsi,
että hänen oma arvonsa luutnantin silmissä oli korvannut kaiken muun.
Sitävastoin hän ei ollut johtunut ajattelemaan, että luutnantti voisi
peräytyä joutuessaan ulkokohtaiseen taisteluun omaistensa kanssa.
Tosin hän oli itse aavistanut asian käyvän kiusalliseksi, mutta
oli tässä kohden asettunut luutnantin miehekkään kilven suojiin.
Luutnantin nyt alkaessa tinkiä itselleen aikaa, vieläpä niin, että
aikoi itse olla poissa asian joutuessa kotona käsiteltäväksi, heräsi
Elisabetissa tunto, johon hän tuskallisessa levottomuudessaan
vaistomaisesti tarttui ikäänkuin pelastavaan oljenkorteen saadakseen
ehkä sittenkin vielä harkita asiaa.

Hän kulki raskaissa mietteissä ne pari päivää, jotka Carl Beck viipyi
poissa, ja yönsä hän vietti kuin kuumeessa.

Luutnantti saapui lauantai-iltana ja tervehti kaikkein ensinnä
Elisabetia. Hän ei näyttänyt enää paljoakaan huolivan salata
suhdetta. Elisabet puuhaili hiljaisena ja kalpeana askareissaan.

Luutnantilla oli mukana isän kirjoittama kirje, joka aterian jälkeen
luettiin.

Se oli päivätty eräässä Etelä-Amerikan satamakaupungissa, ja
siinä mainittiin myöskin Salve. Cap Hatterasin kohdalla he olivat
joutuneet ankaraan myrskyyn, jonka aikana heidän oli ollut pakko
katkaista isontangon riki. Tanko oli jäänyt riippumaan parin köyden
varaan ja oli ankarassa aallokossa heilunut edestakaisin vasten
alarikiä, niin että se oli iskeytyä piloille. Silloin oli Salve
Kristiansen uskaltanut kiivetä sitä lopullisesti katkaisemaan, ja
hänen niissä puuhissa ollessaan putosi koko isotanko mereen. Salve
Kristiansen putosi hänkin, mutta ehti pudotessaan onneksi tarttua
raa'ankannattimeen siten pelastaen henkensä.

"Se oli uskalikon teko" @@ niin päättyi kertomus @@ "mutta muuten ei
hänen laitansa joka suhteessa ole niinkuin pitäisi ja niinkuin olisi
voinut odottaa."

"Eipä tietenkään", virkkoi Beck halveksivasti hartioitaan kohauttaen,
"hän oli jumalaton veitikka, ja ellei hän tällä kertaa tuhoutunut,
saanee hän siihen pian jälleen tilaisuutta!"

Puhuja ei huomannut, kuinka harmistuneena Elisabet katseli häntä.

Elisabet ajatteli sinä hetkenä epätoivoissaan, että Salve käyttäytyi
huimapäisesti ja oli entisestään muuttunut yksinomaan hänen tähtensä.

Hän istui kauan vaieten ja väänteli käsiään. Hän oli tekemässä
päätöstä.

Ennen makuulle menoa kuiskasi Carl Beck hänelle:

"Minä olen jo tänään kirjoittanut isälle ja @@ huomenna, Elisabet,
huomenna on meidän kihlauspäivämme! Miinan silmät varmaan suurenevat!"

Elisabet jäi viimeiseksi huoneeseen ja otti lähtiessään palasen
paperia ja kirjoitusneuvot mukaansa.

Hän paneutui vuoteeseensa, mutta puolenyön aikana hän istui kynttilän
ääressä maalaten paperille kirjaimia.

Siitä saatettiin lukea seuraavaa:

"Suokaa anteeksi, etten minä voi tulla teidän vaimoksenne, sillä minä
ikävöin toista. Elisabet Raklev."

Hän taittoi paperin kokoon ja sulki sen paremman sinetin puutteessa
nuppineulalla.

Sitten hän avasi rouva Beckin makuuhuoneen oven, kumartui ja kuiskasi
nukkujan korvaan hänen nimensä.

Rouva Beck heräsi ja oli ihan säikähdyksissään, kun näki Elisabetin
täysissä tamineissa ja ilmeisesti valmiina lähtemään matkalle.

"Rouva Beck!" virkkoi hän hiljaa. "Minä uskon teille jotakin ja
pyydän teiltä neuvoa ja apua. Poikapuolenne on kysynyt minulta,
tahdonko tulla hänen vaimokseen. Se tapahtui viime sunnuntaina
@@ ja minä vastasin myöntävästi. Mutta nyt minä en enää voikaan.
Minä lähden nyt tätini luo tai mieluummin kauemmaksi, jos tiedätte
jotakin neuvoa. Minä näet pelkään, että hän muussa tapauksessa lähtee
jälkeeni."

Rouva Beck istui kuin puusta pudonneena. Aluksi hän näytti
epäilevältä ja ivalliselta, mutta huomattuaan asian sittenkin
nähtävästi olevan sillä tolalla, hän vaistomaisesti kohosi
vuoteessaan korkeammalle istumaan.

"Mutta @@ miksi tulet tämän ilmoittamaan juuri nyt, yön aikaan?"
virkkoi hän epäluuloisesti tiedustellen. Hänestä näytti siltä, ettei
asia vielä ollut täysin selvä.

"Siksi, että hän on tänään kirjoittanut siitä isälleen ja aikoo
huomenna sanoa sen teille ja muille."

"Vai niin @@ vai on hän jo kirjoittanut!"

"Senvuoksi hän sinut taloomme toimittikin!" virkkoi hän hetken
vaiettuaan.

Sitten hän äkkiä havaitsi, että Elisabetin käytöksessä oli jotakin
hienoa. Hän silmäili tyttöä suopeammin ja sanoi:

"Niin, olet oikeassa @@ on parasta, että poistut @@ jonnekin, mistä
hän ei sinua hevillä saa käsiinsä."

Hän painui jälleen miettimään. Sitten hänen mieleensä juolahti hyvä
ajatus, hän nousi ja pukeutui.

Hän oli toimekas kuin mies ja tottunut asioita ohjailemaan.

Hollantilainen laivuri Garvloit, joka oli naimisissa hänen
sisarpuolensa kanssa, oli juuri niinä päivinä kuulustellut
norjalaista tyttöä, joka kykenisi auttamaan talousaskareissa.
Siinähän oli Elisabetille paikka. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua
lähtövalmiiseen alukseen.

Hän kirjoitti heti Garvloitille kirjeen ja antoi Elisabetille lisäksi
melkoisen rahasumman @@ hänen ansaitsemansa palkan, kuten hän sanoi.

Hiljaisena kuutamoyönä souti Elisabet yksin pienessä venheessä
Arendaliin.

Tyyni salmi lepäsi tähtivälkkeisenä harjunvieremäin varjossa. Siellä
täällä kohoava mastonhuippu osoitti rannassa olevan aluksia.

Toisinaan hehkui taivaalla pitkä tähdenlento. Elisabet tunsi
rinnassaan syvää riemua, jota hänen täytyi usein hillitä soutamalla
vinhasti pitkiä matkoja.

Hän oli kuin irti päässyt @@ vapautunut jostakin musertavasta
onnettomuudesta. Ja Maria Forstberg! @@ kuinka hän iloitsikaan
saadessaan nyt hänet nähdä!

Hän saapui kaupunkiin ennen päivänkoittoa ja meni heti tädin luo,
jolle selitti rouva Beckin tahtovan, että hän lähtisi palvelukseen
Hollantiin Garvloitille, jonka alus oli parhaillaan lähtövalmiina.

Hän näytti tädille kirjettä @@ asia oli ylen kiireellinen.

Täti kuunteli häntä hetkisen ja virkkoi sitten äkkiä:

"Elisabet @@ sinun ja meriupseerin kesken on jotakin sattunut!"

"Niin on, täti", vastasi hän vilpittömästi, "hän on kosinut minua."

"Entä sitten?"

"Minä vastasin aluksi melkein suoraan myöntävästi @@ mutta minä en
tahdo häntä ja sanoin sen rouva Beckille."

Tädin eleistä saattoi nähdä, että uutinen oli hänestä kerrassaan
ällistyttävä.

"Sinä et tahtonut häntä", virkkoi hän vihdoin. "Kaiketi siitä syystä,
että mieluummin tahdoit omaksesi Salven?"

"Niin, täti", vastasi hän jokseenkin hiljaisella äänellä.

"Miksi sitten et hänestä huolinut?" tiedusti täti hieman jäykästi.

Elisabetin silmiin kihosivat kyynelet.

"Oma syy, ei auta valittaa", virkkoi vanhus ankarasti ja ryhtyi
samassa keittämään aamukahvia.

Kulkiessaan rantaan päästäkseen alukseen Elisabet poikkesi
postitalossa, missä Maria Forstberg jo oli jalkeilla ja hämmästyi
kovin kuullessaan Elisabetin uudet aikeet. Elisabet selitti saavansa
erittäin edullisen, melkein itsenäisen aseman perheessä, ja rouva
Beck itse oli kehoittanut häntä suostumaan.

Maria Forstberg ei Elisabetin hienon varovasta selostuksesta oikein
päässyt asian jäljille. Elisabet huomasi sen hänen silmistään.
Hyvästellessään he itkien syleilivät toisiansa.

       *       *       *       *       *

Huvilassa syntyi ankara ihmettely, kun Elisabet oli poissa.

Luutnantti oli löytänyt hänen kirjeensä ovenraosta, mutta ei ollut
voinut uskoa hänen lähteneen, oli sitten mennyt ulos mieli kovin
kuohuksissa, palaten kotiin vasta myöhään iltapuolella.

Rouva Beck oli sillävälin uskonut tyttärille asian, joka tietenkin
oli pidettävä salassa.

Vaikka luutnantin katse etsiskeli, ei hän kuitenkaan nimenomaan
kysynyt, missä Elisabet oli, ja saatuaan kuulla hänen matkustaneen
pois ja kenties parhaillaan jo purjehtivan Hollantia kohti hän istui
hetkisen kuin kivettyneenä.

Sitten hän silmäili heitä pilkallisesti, toista toisensa jälkeen.

"Jos minä tietäisin saavani kiittää tästä teitä, ketä tahansa",
huusi hän, "niin..." Hän tempasi tuolin, jolla oli istunut, iski sen
säpäleiksi permantoon ja hyppäsi päälle.

Mutta Elisabetin kirje oli ikävä kyllä riittävän selvä: hän rakasti
toista, ja luutnantti tiesi, kuka tuo toinen oli.



14.


Kun "Juno" oli viimeksi lähtenyt Arendalista, oli sen miehistö
melkein ennallaan. Vain pari uutta miestä oli alukseen tullut.

Niihin aikoihin saapui keväällä koko joukko väkeä läntisiltä
kalastusalueilta tarjoutumaan laivamiehiksi. He saapuivat
kalastajanpuvuissaan, likaisina ja työn köyristäminä, mukanaan
kömpelöt maalaisarkkunsa. Heidän olemuksestaan puuttui kokonaan
merimiehen kuosi, ja he pääsivät yleensä vain pitkänmatkan aluksiin.

Sellainen vuonolaismatruusi oli tullut "Junoon", ja näytti siltä,
että hänestä oli koituva kaikkien syntipukki.

Hän oli roteva mies; jykeviä, leveitä kasvoja ympäröi punaisenruskea
parta. Hänen nimensä oli oikeastaan Nils Buvaagen, mutta näennäisen
unisen olemuksensa vuoksi häntä nimitettiin Nils Uvaageniksi (Niilo
Nukkuvaksi).

Hän ei osannut astella merimiesten tapaan, vaan liikkui kannella kuin
kilpikonna, kädet riipuksissa, ja oli synti sanoa hänessä olevan
minkäänlaista "kurssia". Sitävastoin kävi piankin ilmi, että hän,
kuten useimmat hänenlaisensa, kesti tavattoman sitkeästi tuulta ja
tyventä.

Kun hän myrskyn aikana pisti nahkalakin peittämän päänsä ruhvista
näkyviin ja katseli ympärilleen, irvistellen vasten tuulta, oli siinä
todellinen vanhanajan viikingin naama, ja tähystyspaikallaan hän
seisoi, vaikka hyöky oli iskeä hänet kumoon.

Hän oli lapsellisen avomielinen, uskomattomassa määrin, varsinkin jos
keskustelu kääntyi hänen vaimoonsa ja lapsiinsa. Viimeksimainituista
hän puhui ylen mielellään. Kokki, suuri koiranleuka, sai hänet
vetistelemäänkin ja suoritti tämän taidonnäytteensä toisten suureksi
huviksi.

Kaiken sen pilkan ja härnäämisen ohella, mikä kohdistui tähän
maalaisen kömpelöön hahmoon, tunsi miehistö kuitenkin jonkinlaista
kunnioitusta häntä kohtaan. Ainoa, joka näytti mielivän ottaa häntä
suojellakseen, oli Salve. Hän käytteli silloin tällöin teräväsanaista
kieltänsä Nilsin hyväksi, varmaankaan ei mistään varsinaisesta
myötätunnosta, vaan pikemmin senvuoksi, että näki kaikkien toisten
miestä ahdistavan.

Eräs tapaus liitti heidät lähemmin toisiinsa.

He olivat menomatkallaan eräänä pimeänä yönä kulkeneet Englannin
rannikolla sijaitsevan Forelandin majakan ohi ja luovivat Kanaalin
suulla sateessa ja niin sankassa sumussa, että isonmaston viiri
oli iltapäivällä näkymättömissä. Aallokko oli, kuten usein näillä
vesillä, erittäin ankara.

Yöllä kaikui lakkaamatta kellonsoitto ja merkkitorvien pauhu
aluksista, jotka sellaisissa oloissa risteilivät toistensa ohi
melkein umpimähkään, uhaten puskea toisensa upoksiin.

Silloin kaikui äkkiä pimeässä keulakannelta: "Tähystysmies yli laidan
@@ Nils Uvaagen!"

"Mies yli laidan!" kajahti terävästi eri vahtipaikoilta, mutta
jokainen käsitti, ettei näissä oloissa voinut pelastusta ajatellakaan.

Salve seisoi ulkona rustissa ja näki miehen liukuvan ohi
laivankyljen, kädet kohotettuina. Hän riensi peränpuolelle,
mennessään kehitellen auki kädessään olevan köysikimpun, ja näki
miehen aallokossa, joka uhkasi singota hänet painuvaa aluksenperää
vasten. He olivat tuskin sylen päässä toisistaan.

Salve heitti köyden, ja Nils Buvaagen oli pelastettu. Siitä
hetkestä lähtien Nils Buvaagen oli Salven uskollinen ystävä, ja
viimeksimainittukaan ei ollut vastahakoinen ystävyyteen, joskin
osoitti sitä pikemmin teossa ja antamalla satunnaista apua kuin
erikoisesti sitä sanoin ilmaisemalla. Niinpä ei kokki enää uskaltanut
häntä ivailla.

Muutaman kuukauden kuluttua "Juno" lepäsi Montevideon sataman
edustalla. Sieltä oli otettu lastiksi vuotia. Muu osa Eurooppaan
kuljetettavaa lastia piti lastattaman laivaan Riossa. Sinne mentäessä
kuljetettiin tyhjässä lastiruumassa hiiliä.

Alus lepäsi troopillisessa asussa, purjekangasteltta etu- ja
takakannen yläpuolella ankaran auringonpaahteen kaihtimena, ja miehet
käyskelivät ilmavissa puvuissaan, paidanrinta avoinna ja kevyiden
housujen lahkeet ylös käärittyinä. Kasvot olivat ruskettuneet ja
hikiset, keuhkot imivät ahnaasti jokaista tuulenhenkäystä.

Oli vuoden kuumin aika; piki suli kannen liitoksissa, ja terva
virtaili pitkin aluksen kylkiä.

"Juno" oli levännyt siinä jo kolmatta päivää, sillä odotettiin vielä
saapuvan kirjeitä, joita oli jo Montevideoon tultaessa toivottu
löytyvän.

Sellaisen odotuksen ja kielteisessä tapauksessa kaikkien kasvoihin
kuvastuvan pettymyksen tuntee ainoastaan se, joka on ollut mukana
pitkänmatkan purjehtijassa. Aluksessa tuskin on ainoatakaan miestä,
joka ei olisi iloinnut ajatellessaan pitkien aikojen kuluttua
saavansa kuulla jotakin kotoa, vaimosta ja lapsista, morsiamesta tai
sukulaisista, ja sekin, jota eivät mitkään sellaiset siteet kiinnitä
kotipuoleen, näyttää yhtä jännittyneeltä, sillä koti-ikävä on mahti,
joka merellä kasvamistaan kasvaa.

Vieraassa satamassa voi joutua moneen hurjaankin huvitukseen, mutta
toivo saada kerran jälleen astua kotiseudun laiturille muodostuu
sittenkin lopulta yksin vallitsevaksi mahdiksi, joka varmaan pahimmin
estää norjalaista merimiestä kauan palvelemasta vieraan lipun alla.

Laivavenhe saapui satamasta.

Koreapukuinen perämies kiipesi hautovasta helteestä huolimatta
vikkelästi kuin kissa köysiportaita ylös kannelle ja hävisi hytin
taakse, missä istui kapteeni karahvin ja lasin ääressä.

Kapteeni Beckin hien vallassa olevaa kaljua päälakea kiersi suoraan
alas kammattu valkoinen hiusseppele. Hänen lihavain, punakkain
kasvojensa kirpeä väri osoitti, ettei hän suinkaan ollut niin
rauhallinen kuin näytti olevan antaessaan kirjekimpun jäädä lepäämään
pöydälle. Hän nyökkäsi perämiehelle, joka ymmärsi, että hänen oli
aluksi väistyttävä hytin toiselle laidalle odottamaan.

Beck avasi kimpun, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän erään
kirjeen osoitteessa tunsi poikansa käsialan.

Sitten hän ryhtyi hilpeästi lajittelemaan kirjeitä eri osoitteiden
mukaan, huomautellen niiden johdosta yhtä ja toista.

"Perämies!" huudahti hän iloisesti kooten jälleen kaikki yhteen ja
ojentaen ne hänelle. "Tässä on kirjeitä koko joukko, on eukoilta jos
morsiamiltakin!"

Tieto postin saapumisesta levisi kuin kulovalkea aluksen joka soppeen.

Perämiehen alkaessa huutaa kirjeiden saajia oli hänen ympärilleen
kokoontunut koko miehistö, lukuunottamatta paria myöhästynyttä, jotka
olivat olleet köysistössä ja nyt kiireesti kapusivat alas kannelle.

Ainoa, joka ei odottanut kirjeitä, eikä näyttänyt niistä
välittävänkään, oli Salve Kristiansen. Kirjeiden jakelun aikana hän
seisoi hieman yhteenpuristunein huulin peränpuolella ruorirattaan
takana. Hänen huomionsa näytti yksinomaan kiintyneen molempiin
soutumiehiin, jotka kiskoivat laivavenhettä paikoilleen. Tavan takaa
puuttui hänkin asiaan, mutta hänen eleensä eivät ilmaisseet erikoisen
hyvää tuulta.

Hänen olemukseensa oli tullut jotakin karua ja epäystävällistä, ja
kun kapteeni oli tullut kirjoittaneeksi kotiin, ettei hän enää ollut
Salveen kovin tyytyväinen, niin hänellä oli siihen täysi syy. Hänen
tähtensä oli jo ollut paljon ikävyyttä, ja jos aluksessa sattui
syntymään riitaa, voi aina olla varma siitä, että Salve oli riidan
aiheuttaja.

Kapteeni Beckiä vaivasi sitäpaitsi ärsyttävä tunne siitä, että
Salvella oli henkilökohtaista kaunaa häntä kohtaan.

Paitsi kapteenia, joka istui hytin takana, oli Salve nyt ainoa
kannella näkyvä olento. Ensimmäinen perämies oli vetäytynyt kojuunsa
lukemaan morsiamensa lähettämää kirjettä, toinen perämies makasi
ylhäällä isossavenheessä tutkien samanlaista kirjelmää, ja koko
miehistö näytti hävinneen. Jos olisi lähtenyt etsimään, olisi
löytänyt miehiä tavailemassa kirjeitään ja niistä nauttimassa mitä
erilaisimmissa paikoissa, isostamärssystä aina alimpiin makuukojuihin
asti. Kirjeitä luettiin keittiössä ja keulakannella, olipa eräs
laatinut itselleen häiritsemättömän tyyssijan kokkapuun varaan, alas
vetämänsä halkaisijapurjeen suojiin.

Kapteeni Beck istui hytin takana lukien poikansa pitkää kirjettä.
Hänen päänsä oli ankaran punainen ja hän näytti olevan kiukuissaan.

Poika pyysi häntä suostumaan hänen ja Elisabetin kihlaukseen, ja
isä ymmärsi, kaikista kirjeen kauniista sanoista huolimatta, että
kysymyksessä oli päätetty asia.

Kapteenin vaistomaiset eleet ja huudahdukset ilmaisivat riittävän
selvästi, että uutinen oli saanut hänen mielensä ankarasti kuohumaan.

Hän istui hetkisen vaiti, takoen kämmenellään polveansa, ja loi aika
ajoin ruorin luona seisovaan Salveen kaikkea muuta kuin lempeitä
silmäyksiä. Tuntui siltä kuin kapteeni olisi mielinyt purkaa
kiukkunsa häneen. Hän tiesi Salven aikoneen antaa Elisabetille
lahjoja ja otaksui hänen kosineenkin tyttöä. Ja nytkö tulisi samasta
tytöstä kapteenin oman pojan, meriupseerin, vaimo!

Vihdoin iski kapteeni kätensä, jossa hänellä oli kirje, pöytään niin
kiivaasti, että karahvi ja lasi putosivat kannelle. Hän potkaisi
sirut syrjään ja kulki nopein askelin pitkin kantta.

Astuessaan Salven ohi hän tuskin voi itseänsä hillitä, käännähti
äkkiä ympäri ja asteli jälleen takaisin.

Salve näki kapteenin katseesta, että oli ollut saamaisillaan kuulla
jotakin epämieluista. Hänen uhitteleva asentonsa ja ilmeensä
osoittivat hänen olevan valmiin ottamaan vastaan mitä tahansa.

"Missä on toinen perämies? Missä on koko vahti?" huusi kapteeni
kiukuissaan ja katseli ikäänkuin ihmeissään ympärilleen. Hän tiesi
varsin hyvin, miten asianlaita oli, ja määräyksen mukaan oli ankkuri
nostettava vasta myöhemmin, illansuussa.

"Täällä!" kuului isostavenheestä huutavan perämies, jonka miellyttävä
askarrus oli häiriytynyt ja joka nyt ilmaantui näkyviin hieman
hämmentyneenä, kirje kädessään.

"Ankkuri ylös! @@ Kaikki miehet kannelle!" komensi Beck toitottaen
määräyksen suotta vielä huutotorvellakin.

Miehet kömpivät happamennäköisinä piiloistansa. He eivät olleet
laisinkaan osanneet odottaa sellaista yllätystä keskellä
auringonpaahdetta, ja kapteeni jakeli määräyksiään vimmatulla
vauhdilla, ikäänkuin riivattuna.

Vorokin luota kaikuvista äänistä, jotka pikemmin ulvoen kuin laulaen
myötäilivät eri toimenpiteitä, voi varsin hyvin kuulla, että
miehistön mieliala oli ärtynyt. Kaikki olivat otaksuneet saavansa
olla rauhassa taakse päivällisen, jolloin piti ruhvin ympärillä
kerrottaman kaikenlaisia uutisia. Tavanmukaisen englantilaisen
keulaköysilaulun:

    Haul the bowline,
    the captain he is growling
    haul the bowline,
    the bowline haul!

lauloivat auringonpaisteessa kärventyvät, puolialastomat meripojat
kiukkuisen tarkoituksellisesti.

Nils Uvaagen seisoi siinä ankarasti hikoillen, päässään vanha
nahkalakki, josta hän oli poistanut vuorin, ja jalassaan uimahousujen
tapaiset, joten hänen urhonvartalonsa esiintyi täydessä loistossaan.
Hän oli tiikerien ilmanalaan eksynyt Pohjolan ruskea kontio. Hän
ei yleensäkään laulanut ja hänen kärsivällinen mielensä lienee
tuskin yhtynyt siihen tyytymättömyyteen, joka puhkesi ilmi toverien
huudoissa.

"Kohta saatte vilvoitella, kun joudutte halkaisijaa ja ajopurjetta
nostamaan. Kun ehdimme niemennokan ympäri, tulevat kaikki sivupurjeet
käytäntöön!" virkkoi Salve ivallisesti. Hän oli vast'ikään eräiden
toisten kanssa palannut vaivalloisesta tehtävästä.

Se mahdollisuus, että sivupurjeet tulisivat nostettaviksi, synkisti
kaikkien kasvoja entistäkin enemmän. Tehtävä näet on erittäin
vaivalloinen, ja miehistä tuntui, että he olivat ihan paistua.

Mutta huutotorvesta kaikui yhä käsky käskyn jälkeen, alinomainen
kiiruhtava moite seuranaan.

Kapteeni väsyi vasta myöhään illalla. Käskyt suoritettiin sitä
haluttomammin, kun miehet varmasti tiesivät kaiken tapahtuvan vain
heidän kiusallaan, kostoksi eräistä viime aikoina, ennen Montevideoon
saapumista ilmenneistä, ruokaan kohdistuneista tyytymättömyyden
ilmauksista.

Montevideossa miehet olivat tuskin ollenkaan päässeet maihin.
Kiellon aiheena olivat Laplata-valtioiden silloiset poliittiset
levottomuudet, joiden aikana puolueet joka päivä kahakoivat
Montevideon kaduilla.

Useimpain laivamiehistöjen ja monesti kaikkein parhaiden keskuudessa
ilmenee helposti levottomuutta ja tyytymättömyyttä, kun on oltu liian
kauan yksissä. Miehet ovat oppineet tuntemaan toisensa liian hyvin,
he ovat täysin perehtyneet toistensa olemukseen ja omituisuuksiin,
ja vihdoin tulee hetki, jolloin ikävystytään ja jolloin kinastus ja
eripuraisuuskin kelpaa yksitoikkoisen laivaelämän hauskutukseksi.

Pitkän matkan kestäessä oli osa muonavaroja kuumassa ilmanalassa
pilaantunut. Kokkia oli kuritettu, koska hän muka ei huuhtonut
ryynejä, ja kapteeni oli eräänä iltana, kävellessään hytissä
kuutamovalaistuksessa, löytänyt eltaantuneen kapasillin, joka oli
asetettu neljän jalan varaan ja varustettu hännällä. Tämän juonen
keksijäksi hän aiheettomasti epäili Salvea, joka päinvastoin oli
saanut kumotuksi keulakannella syntyneen ehdotuksen, jonka mukaan
piti toimittaa kapteenin puheille lähetystö vaatimaan ruokakomennon
korjaamista.

Kapteeni Beckin mieliala ei parantunut seuraavinakaan päivinä.
Hänen päänsä punoitti ankarasti, ja Salve huomasi hänen kiukkuisen
katseensa joka kerta kun he joutuivat lähelle tosiaan. Tuntui siltä
kuin hän olisi aikonut jotenkin purkaa sisuansa.

Lopulta Beck ei enää voinut pidättyä. Hänen täytyi saada ilmaista
pojan kihlautumisen aiheuttama harmi, vaikkapa se tapahtuisikin hänen
omaksi vahingokseen.

Salve oli koonnut köyttä peränpuolella, ja Beck oli seisonut ääneti
katsellen hänen askarrustaan. Mutta yht'äkkiä kapteeni puhkesi
puhumaan, ilman mitään aihetta ja ivallisin äänenpainoin:

"Tunsithan sinä sen @@ sen Elisabet Raklevin, jonka minä sain
talooni! Nyt toi posti sellaisen ilahduttavan tiedon, että oma
poikani on mennyt hänen kanssaan kihloihin."

"Onneksi olkoon, kapteeni!" vastasi Salve, kasvot ihan vaaleina.
Hänen äänensä petti, joten sanoja tuskin voi kuulla, mutta hänen
silmissään näkyi uhmaileva, hurja välähdys.

"_Hänen_ olisi tietenkin pitänyt piika saada!" murisi kapteeni Beck
Salven poistuessa. "No, pahoitelkoon nyt tuota asiaa, niin muonan
huonous kenties unohtuu!"

Iltasella Salve ja Nils Buvaagen olivat yhdessä isollaraa'alla
suorittamassa isoapurjetta koskevaa komentoa. Toiset miehet olivat
laskeutuneet alas, mutta Salve, joka halusi olla yksinään, seisoi yhä
pärtin varassa, kyynärpäät raakapuuhun nojaten.

Heidän yläpuolellaan säteili taivaankansi kuin valtava, loistavin
kultanastoin koristettu kupukatto.

Taivaanrannalta kohosi vinona Etelänristi, ja ehtootähti paistoi
lämpimässä yössä kirkkaan hopeisena, luoden valoa ja varjoa alas
kannelle.

Alus kynti noidantulta ja sen vanavesi välkkyi sinertelevänä
fosforijuovana.

Salven käytöksestä ja ulkonäöstä oli Nils arvannut jotakin erikoista
tapahtuneen. Nähdessään Salven jäävän mastoon jäi hänkin sanoen
mielellään hieman vilvoittelevansa sen sijaan että lähtisi makuulle
tukehduttavan kuumaan kojuunsa.

Salve oli vaipunut mietteisiinsä.

Hänen mielessään kohisi raskaana se ajatus, että Elisabet ja Beckin
poika olivat menneet kihloihin, ja hänen sydäntään kaiveli kapteenin
kertomatapa.

Alhaalta keulakannelta kuului merimieslaulu. Siellä joku lauloi
kaihomielisesti neidosta, joka ensin antoi lupauksensa, mutta sitten
petti, uskoton. Laulun loputtua Salve kääntyi Nilsin puoleen, joka
erinäisistä huokauksista päättäen oli liikutettu.

"Nyt sinä vetistelet toisen miehen morsiamen vuoksi, Nils; mutta mitä
olisitkaan tehnyt, jos hän oli omasi?"

"Vaimoniko?" kysyi Nils säikähtäen. Hän ei kyennyt saamaan ajatusta
heti itselleen selväksi ja käänsi leveät kasvonsa toveriinsa päin.

"Niin. Etkö sydämestäsi haluaisi nähdä hänet heitettävän meren
syvyyteen?"

"Kaarinani meren syvyyteen? Ei, mieluummin hyppäisin sinne itse."

"Niin, mutta jos hän olisikin ollut sinulle uskoton?" jatkoi Salve
jälleen ilkeästi ahdistaen mies parkaa.

"Hänpä ei ole uskoton."

Nils ei kyennyt abstraktisiin harkintoihin eikä suostunut
keskustelemaan asiasta sen enempää. Hän oli kuitenkin loukkaantunut
ja laskeutui vähän ajan kuluttua alas sanaakaan sanomatta.

Salven katkerat katselmukset ylhäällä raakapuulla olivat johtaneet
varmaan tulokseen: hän oli päättänyt karata heti "Junon" Rioon
saavuttua. Hän ei halunnut enää astella samalla permannolla kuin
Elisabetin appiukko.

"Mieluummin mereen kuin takaisin Arendaliin!" mutisi hän ryhtyessään
kapuamaan alas.

Yöllä, kuun noustua, tuli Nils, joka ei ollut saanut rauhaa
kojussaan, jälleen Salven luo.

"Mitä olisin tehnyt, kysyit sinä. Minä sanon sen sinulle", @@ virkkoi
hän hetkisen vaiettuaan, luotettavissa kasvoissaan ajatuksen koko
ankaruus, @@ "minä olisin kuollut siihen paikkaan."

Salve seisoi hetkisen häntä silmäillen. Kuun valossa lankesi hänen
kasvoilleen omituinen kalpea kajo.

"Näetkös", virkkoi hän pilkallisesti, laskien kätensä Nilsin olalle,
"minulla ei ole vaimoa, mutta minä olen kumminkin kuollut siihen
paikkaan @@ kas niin, nyt minä lasken pelkkää leikkiä!" Hän lähti
pois nauraen teennäisesti, lyhyttä naurua.

Nils Uvaagen jäi seisomaan epäröiden ja mietteissään Oli mahdollista,
että Salve piti häntä pilkkanaan. Mutta toisenlainen tunto oli
sentään painavampi. Se sanoi hänelle, että hän oli katsahtanut
epätoivoiseen ihmismieleen, ja hän tunsi syvää sääliä.

Purjehdittiin hiljalleen koillista kohti pitkin Brasilian rantavesiä
joka ainoa purje ylhäällä.

Aamuisin, koiranvahdin lopulla, kun aurinko nousi komeana merestä,
nousi raitis maatuuli tuoden mukanaan kaikenlaisten hyvänhajuisten
yrttien tuoksuja.

Silloin parveilivat isot albatrossit ja kaikenlaiset merilinnut
vilkkaasti aluksen ympärillä, ja näkyviin tuli ahdistettuja
lentokalaparvia.

Tuulenhenki kävi vähitellen yhä lämpöisemmäksi ja vienommaksi, kunnes
purjeet iltaisin riippuivat velttoina tyvenessä ilmassa. Kuljettiin
tuskin viisi solmuväliä vahtiajassa, ja helle oli suurimman osan
päivää ihan sietämätön.

Kapteeni Beck oli yhä ennallaan @@ kuin vihainen jumala. Hän oli
päättänyt masentaa miehistönsä, jonka väitti tottuneen laiskuudessa
huonoille tavoille.

Taivaanrannalle kerääntyneet pilvenlongat antoivat helteessä
työskentelevälle iltapäivävahdille lisätyötä, sillä kapteeni käski
koota purjeet. Sen sijaan, että tähän asti oli liikuttu täysin
purjein, levättiin nyt ilman riepuakaan odottaen rajumyrskyä.

Se ei ollutkaan niin ankara kuin kapteeni oli luullut.

Sensijaan tuli kamala rankkasade ja välkkyvä, räjähtelevä ukkossää,
jollaista saa kokea ainoastaan näillä vesillä. Yön pimeyttä näytti
valaisevan alinomainen, ristiin rastiin poimetteleva tuli, josta
silmät ihan huikenivat.

Kello kahden tienoissa rajusää äkkiä tyyntyi, ja ylhäällä mastojen
huipuissa näkyi sähköisessä ilmassa syttyvän suuria lieskoja. Pian
hulmahti jokaisen raakapuun nokasta kuin kirkas kaasuliekki @@ aivan
kuin olisi mies kulkenut niitä sytytellen. Keskellä isoamastoa leijui
suuri, kirkkaasti paistava kuu.

Ilmiö näkyi toista tuntia, ja useat pelästyneet uskoivat sen
ennustavan turmiota.

Aluksessa oli yleensäkin tapahtunut ihmeellisiä asioita viime
päivinä. Paitsi tuota valoilmiötä oli vielä kuultu valitusta
hiililastiruumasta.

Purjeentekijä väitti nähneensä useina peräkkäisinä öinä miehen
kulkevan laivan keskiosasta perään päin pitkin kaidepuuta. Mies oli
hetkiseksi seisahtunut, osoittanut kädellään kompassia ja hävinnyt
vanaveteen.

Toinen väitti nähneensä laivatontun kulkevan samaa tietä ja hyppäävän
mereen. Päähineineen päivineen ei tonttu ollut näyttänyt puolta
saappaanvartta pitemmältä.

Tontun poistuminen ennustaa merimiesten taikauskoisen käsityksen
mukaan aina aluksen häviötä.

Kaiken tuon täytyi jotakin merkitä, ja kun näki Beckin yhä riehuvan
kuin tuli tappuroissa, täytyi melkein otaksua pahan riivanneen sekä
kapteenin että aluksen.

Lastiruumasta kuului yhä kummallisia ääniä.

Ne olivat kuulostaneet melkein kuin valitukselta, kun luukku oli
ollut kiinni. Se kuitenkin jälleen avattiin, jottei ruumaan syntyisi
hiilikaasua.

Kokki, joka kantoi vettä sieltä alhaalta, tuli eräänä päivänä
ylös takanasilmin ja väitti nähneensä siellä punanuttuisen miehen
istumassa.

"Se on laivatonttu, joka valittaa aluksen kohtaloa", arveli joku
merkitsevästi. Mutta kun kokki siihen huomautti, että mies oli ollut
ainakin ison Andersin kokoinen, ja alkoi vielä varustella häntä
mustalla värillä ja kavioilla, niin syntyi ankara pelko.

Eipä ollut enää mikään leikin asia olla moisessa aluksessa.

Kapteeni Beck oli vastannut näihin otaksumansa mukaan uusiin
ärsytysyrityksiin jatkamalla nujerrustyötään.

Vaikka Salve olikin liian älykäs uskoakseen noita taikoja, ei hän
kumminkaan moittinut syntynyttä tyytymättömyyttä, vaan vihjaili
siihen suuntaan, ettei olisi hullumpaa, jos kaikki, jotka suinkin
voivat, karkaisivat laivasta Riossa.

Kun Beckille kerrottiin kokin viimeinen huomio, viittasi hän vanhan
merenvahapiippunsa pureksitulla suukappaleella puhujaan päin ja
virkkoi ivallisesti:

"Luulenpa, että teidän jokaisen lastissa piilee riittävän tyhmä
paholainen. Eikö kukaan uskalla lähteä hiiliruumaan? Vai pitääkö
minun itse mennä?"

Ensimmäinen perämies tarjoutui seuraamaan häntä.

Mutta samassa ilmoittautui Salve selittäen puolestaan lähtevänsä
alas hiiliruumaan yhtä mielellään kuin mastoonkin. "Siellä ei ole
läheskään niin kuuma!" lisäsi hän pilkallisin vihjein.

Lyhdyn valossa tarkastaessaan pimeätä ruumaa löysi Salve punaiseen
villanuttuun paetun miespahasen, joka oli kiivennyt piiloon
köysikasan päälle.

Hän oli musta kuin neekeri ja selitti, kannelle tultuaan,
kuolemanrangaistuksen uhalla karanneensa rykmentistään Montevideosta
ja aikoneensa pysytellä piilossa, kunnes alus saapuisi Rioon.

Hän oli tullut laivaan lähdön edellisenä iltana pimeän aikaan ja
oli kätkeytynyt hiiliruumaan. Kun luukku suljettiin, oli hiilikaasu
vähältä hänet tukehduttaa, ja hän oli voihkinut siellä maatessaan.
Sitten hän oli pitänyt varansa ja hiipinyt öisin peräkannella
olevaan laivavenheeseen, jossa oli maannut hengittäen raitista ilmaa
suunnilleen auringonnousuun asti. Muutaman kerran hän oli ollut
keittiössä ja löytänyt ruokaa ja kompassin luo hän oli toisinaan
pysähtynyt, koska matka tuntui loppumattomalta ja hän tahtoi päästä
varmuuteen siitä, että alus tosiaankin kulki pohjoiseen, kohti Rioa,
jonka nimen hän oli kuullut satamassa mainittavan.

Hän oli nuori, hintelä, vilkassilmäinen mies, ei Salvea pitempi ja
näöltään espanjalainen tai portugalilainen. Hän osasi kumminkin
välttävästi englannin kieltä.

Kapteeni Beckiä hänen selityksensä epäilytti, sillä hän näytti
kuuluvan korkeampaan säätyyn kuin tavallinen sotamies, ja se seikka,
että hän pelkäsi ilmaista itseänsä, vaikka jo oltiin avoimella
merellä, sai kapteenin päättelemään, että hän kuului valtiollisen
vainon alaisiin, joiden oli Riossakin paras pysytellä piilossa.

Kapteeni käski antaa hänelle ruokaa ja lupasi sallia hänen menevän
maihin sillä tavalla kuin itse parhaaksi näki. Mutta mitään apua hän
ei saanut odottaa, koska kapteeni ei halunnut joutua hänen tähtensä
tekemisiin viranomaisten kanssa.

Salve, joka useimpain merimiesten tapaan osasi hieman
englanninkieltä, liittyi vähitellen espanjalaiseen, jonka havaitsi
hupaiseksi ja sangen älykkääksi veikoksi.



15.


Kevyen iltapäivätuulen kuljettamina he liukuivat Rio Janeiron
ahtaaseen väylään @@ yhteen maailman kauneimpia @@ valtavain
graniittivuorten väliin, joista toinen vielä hehkui punaisena
auringonpaisteessa toisen kohotessa varjosta sinipunervana vasten
ilman puhdasta sineä.

Toisella puolella, "Sokerikeon" juurella, oli Prajan linnoitus,
toisella Castel Santa Cruz, ja suoraan heitä vastapäätä, korkeimmalla
huipulla satamassa kohosi solakka signaalitorni.

Kaikki tämä luonnonkauneus vaikutti voimakkaasti Salveen. Hän tunsi
tuona hetkenä katuvansa karkaamispäätöstään.

Viranomaisten tullessa laivaan työskenteli brasilialainen
rauhallisesti toisten miesten joukossa, ja heidän ei onnistunut
tarkastuksen aikana havaita, että kapteenin ilmoittamassa miesluvussa
oli yksi liikaa. Salve oli lainannut hänelle vaatteet.

Satamaluotsi, tärkeännäköinen, punaisin kukin koristetulla
panamahatulla varustettu mulatti sitävastoin huomasi piankin, että
miehistön keskuudessa vallitsi tyytymättömyyttä, sillä alusta
ankkuripaikalle Ilha das Cobrasiin sijoitettaessa kaikui vorokkilaulu
jälleen sangen kiihtyneenä. Ja ne runnarit, jotka jo samana iltana
ilmestyivät heidän luokseen laiturille, olivat varmaan saapuneet
hänen vihjauksestaan.

Kapteeni Beck oli tyytymätön sekä itseensä että miehistöön.

Hän oli aina tuittupäinen lämpimässä ilmanalassa ja koki usein
hyvinkin kiitettävästi itseänsä hillitä, mutta se johti vain sitäkin
ankarampiin purkauksiin vartioimattomina aikoina.

Pojan kirje oli hänen mieltään katkeroittanut, ja nyt, luullessaan
arvovaltaansa loukatun, hän oli käynyt taipumattomaksi.

Niillä miehillä, jotka aikoivat laivasta lähteä, oli kuitenkin täysi
syy odottaa, kunnes tavallisuuden mukaan saivat satamassa osan
palkkaansa.

Mutta jo seuraavana yönä olivat brasilialainen ja Salve kadonneet.

Seurasi ankara, satamapoliisin avulla toimeenpantu etsiskely,
varsinkin sen runnarin luona, jonka oli nähty juttelevan miesten
kanssa. Mutta hänen omatuntonsa näytti kotitarkastuksen aikana niin
puhtaalta, että poliisi arveli hänen tällä kertaa tosiaankin olevan
syyttömän.

Beck vahvisti nyt yövahtia luotettavimmilla miehillään, antoi siirtää
aluksen iltaisin ulommaksi laiturista eikä päästänyt ketään maihin.

Hän oli saanut ansaitsemansa kiitoksen, @@ virkkoi hän katkerasti
@@ kun oli auttanut tuota punapaitaista lurjusta, joka oli
vastapalvelukseksi vienyt hänen parhaan miehensä. Salven karkaaminen
kiukutti häntä enemmän kuin hän halusi itselleen tunnustaa.

Kapteeni Beck oli lupauksensa mukaan pitänyt huolta siitä, että
ensimmäinen perämies opetti Salvelle merenkulkuoppia, ja oli
sitäpaitsi hautonut mielessään ajatusta, että Salve saisi hänen
toimesta luovuttuaan "Junon" kuljetettavakseen. Kapteeni näet
oivalsi, ettei hän ollut milloinkaan tavannut rehdimpää eikä
luotettavampaa nuorta miestä, joka samalla oli harvinaisen lahjakas.

Salve oli ajatellut brasilialaisen varmaan keksivän neuvon heidän
satamaan päästyänsä eikä hän näissä toiveissaan pettynytkään.
Brasilialainen oli osannut tehdä hänelle monia palveluksia.

Ennen lähtöänsä pisti Salve hopeakuorisen kellonsa, johon oli
puukonkärjellä piirtänyt "Muistoksi Salve Kristiansenilta", Nilsin
liivintaskuun. Nils kuorsasi ankarasti viereisessä kojussa.

Kansivahdin huomaamatta molemmat miehet sitten kiipesivät yön
hiljaisuudessa kiinnitysköyttä pitkin laiturille.

Salven seuralainen näytti hyvin tuntevan tienoot ja olevan samalla
kovin arka. He karttoivat kaikkia valaistuja katuja ja seisahtuivat
usein pimentoon tähyämään yöpoliisia.

Kun he olivat tunnin ajan kulkeneet ahtaita katuja, alkoi rakennusten
lomiin ilmestyä puutarhamuureja, joiden yli levittelivät oksiansa
pomeranssipuut levittäen väkevää tuoksuansa tyyneen yöhön.

He olivat jättäneet taakseen Catumby-nimisen esikaupungin ja
astelivat nyt avoimen paikan poikki toiseen esikaupunkiin,
Mata-Porcaniin. Toisella puolen näkyi kukkulalla
linnoituksentapainen, kivimuurin ympäröimä rakennus.

Salven kumppani käyttäytyi näillä main ylen pelokkaasti ja tuli
sanoneeksi, että rakennus oli rangaistuslaitos, jonka tienoilla aina
liikkui patrulli.

Runsaan puolen tunnin kuluttua hän vihdoin pysähtyi erään
puutarhamuurin luo, missä oli pienoinen portti, katsahti varovasti
ympärilleen ja virkkoi kummantapaisen kiireesti:

"Tästä meidän täytyy yli @@ sitten ei ole hätää."

Hän nousi Salven selkään ja veti sitten hänetkin muurille, hyppäsi
alas pieneen puutarhaan ja alkoi kuin mieletön kieriä ruohikossa
huutaen huutamistaan:

"Salvado! Salvado!" (Pelastettu, pelastettu!) @@ Sitten hän riensi
pienen rakennuksen luo, joka lepäsi puolittain puiden varjossa,
koputti oveen omalla tavallansa ja huusi:

"Paolina! @@ Paolina!"

Yöpuvussa oleva naishenkilö, jonka ääni kaikui nuorekkaalta, mutta
hieman syvältä, avasi kaihtimen ja kurkisti ulos.

"Federigo!" virkkoi hän väristen, ja sitten seurasi nopeita
kysymyksiä ja vastauksia espanjan kielellä, jota Salve ei ymmärtänyt.

Hän käsitti vain, että nainen kummastui nähdessään vieraan miehen,
ja että Federigo rauhoitti häntä sanalla "amigo" ja lyhyellä
selityksellä.

Nainen avasi nopeasti oven ja syleili kiinteästi Federigoa, suuteli
hänen kumpaakin poskeansa ja nyyhkytti.

Paikkakunnan tavan mukaan hän sitten tarjosi Salvelle poskeansa ja
säpsähti hieman, kun mies ei näyttänytkään tarkoitusta ymmärtävän,
nyökkäsi vain ja virkkoi puolittain englannin, puolittain espanjan
kielellä: "Good evening, señorita!"

Nyt huomasi señorita innoissaan unohtaneensa mantiljinsa ja juoksi
kiireesti heidän luotansa.

Paolina oli Federigo Nunezin sisar. Hän, hänen vanha äitinsä ja
lisäksi eräs vanhahko mulattinainen, joka oli ollut Paolinan
imettäjä, olivat talon ainoat asukkaat.

Pian hän tuli takaisin, mukanaan kynttilä, viiniä, leipää ja
hedelmiä, asettui osaaottavasti veljensä viereen ja laski
käsivartensa hänen olalleen. Veli kertoi innokkaasti viittilöiden,
kasvot kertomuksen elävänä kuvastimena.

Äkkiä Federigon kasvot muuttuivat kalpean intohimoisiksi, ja hänen
mustat silmänsä salamoivat. Hän iski kädellään ilmaa, ikäänkuin olisi
tikaria käytellyt ja nauroi niska kenossa ivallisesti riemuiten, niin
että valkeat hampaat loistivat.

Salve ymmärsi, että Federigo oli surmannut jonkun henkilön
Montevideossa, luultavasti päästäkseen karkuun, ja että hän pelkäsi
Rion poliisin saaneen tiedon asiasta. Hän istui tuijotellen Federigon
sisarta. Hän oli solakka ja joustava nainen, viehkeä ja samalla
uhkea, sellainen tumma kaunotar, joita löytää vain etelästä ja joiden
kasvoissa ja hehkuvassa katseessa on ihmeellinen eloisuus.

Ilmeiden leikki, joka muistutti veljeä, vaikutti kuitenkin
epänaiselliselta Salveen, josta jo oli tuntunut vastenmieliseltä se,
että señorita tavan takaa katseli häntä pitkään ja tutkivasti.

Miten olikaan: Elisabetin syvät, puhtaat, pohjoismaiset kasvot
kuvastuivat tuona hetkenä hänen mieleensä niin selvästi, että hän
olisi hyvin voinut ne piirtää.

Sen sangen vähän imartelevan ilmeen, joka tämän vertailun vuoksi
vaistomaisesti kohosi hänen kasvoilleen, huomasi Paolina sattumalta
aikoessaan juuri ryhtyä tuliseen tapaansa kiittämään häntä siitä,
mitä hän oli tehnyt veljen hyväksi.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, hämmästyneenä ja hieman epäröiden.
Hänen kasvoissaan välähti näkyviin jotakin kalpeata ja silmissä
oli outo ilme. Sitten hän astui Salven luo, tarttui hänen käteensä
niinkuin oli nähnyt Salven tullessaan tervehtivän, ja lausui
jokseenkin kylmästi joitakin sanoja, joiden tuli ilmaista hänen
kiitollisuuttansa.

Sitten hän herätti vanhan mulattinaisen, joka ryhtyi järjestämään
paria kaislavuodetta, ja toivotti hyvää yötä luomatta katsettaan
Salveen.

Federigo oli sillä välin mennyt äitinsä luo, ja Salve kuuli heidän
juttelevan kiihkeästi.

Salven mieleen oli odottamatta johtunut se, minkä hän olisi
mieluimmin tahtonut unohtaa. Hän makasi kauan valveilla raskaissa
mietteissään, joiden esineenä oli Elisabet.

Sitten hän uneksi joutuneensa käärmeenpesään, missä hänen oli
ankarasti taisteltava isoa käärmettä vastaan, joka yritti iskeä
häneen katosta ja seiniltä ja jonka hiiluvissa silmissä hän lopulta
tunsi Paolinan katseen.

       *       *       *       *       *

Señoritan sanottiin aamupäivällä lähteneen vanhan mulattinaisen
seurassa ostoksille ja tutkimaan, oliko ryhdytty etsiskelyihin.

Sointuakseen paremmin ympäristöönsä oli Salve pukeutunut hienoihin
sinisiin verkavaatteisiinsa. Ne hän oli kuljettanut mukanaan
nyytissä, muutamain muiden esineiden ja Montevideossa maksetusta
palkasta jäljellä olevien rahojen ohella.

Oli ilmeistä, että hän näytti komealta sievässä merimiespuvussaan,
sillä Federigon äiti silmäili häntä ihan ihmeissään, kun heidät
esiteltiin toisilleen. Hän oli nähtävästi otaksunut poikansa ystävän
karkeaksi brasilialaiseksi matruusiksi, jollaista väkeä kansan
pohjasakka siellä ylimalkaan on.

Hän itse oli kutistunut, pergamentinkeltainen vanha nainen, jonka
paksu harmaa tukka oli sidottu niskaan yksinkertaiseen solmuun.
Hänellä oli sormissa joukko tukevia sormuksia ja korvissa raskaat
kellukat. Pienet pistävät silmät puhuivat sammuneista intohimoista,
ja hänen kasvoissaan näkyi vielä selvempänä se rottamainen ilme, joka
silloin tällöin pilkisti pojan piirteistä. Salve havaitsi piankin,
että hän oli vajonnut juoppouteen.

Eukko pysytteli isomman osan päivää varjonpuolella olevissa suojissa
tai pienessä kuistikossa acachacasta ja vettä säätävillään ja
alinomaa pyöritellen ja polttaen savukkeita.

Kaikesta huolimatta kohtelivat sisarukset häntä kunnioittavasti, ja
selvää oli, että hän oikeastaan johti kaikkia heidän aikeitansa.

Ave Marian aikaan iltasella lepäsi hän useinkin humalassa polvillaan
ja mutisi rukouksiaan lähtien sitten kohta makuulle.

Kotiin tullessaan vältti señorita edelleen Salven puoleen
kääntymistä. Salve näki hänen antavan rahoja veljelleen, jonka hieman
murheellisiksi vetäytyneet kasvot jälleen kirkastuivat.

"Mitä sinä olet tehnyt sisarelleni?" kysyi Federigo hymyillen eräänä
päivänä. "Hän ei ole sinulle hyvä. Hän on vaarallinen", virkkoi hän
vakavasti ja lisäsi sitten ikäänkuin harkiten:

"Niin kauan kuin olet tässä talossa, olet kumminkin hyvässä suojassa;
mutta nyt olet saanut varoituksen."

Federigoa samoinkuin Salveakin alkoi pitkä kotiaresti vähitellen
ikävystyttää.

Sisaren pyynnöistä huolimatta hän lähti illalla ulos ja palasi hyvin
myöhään. Hänen mielialansa oli synkkä ja kiihtynyt, ja Salve voi
hänen katkonaisista lausumistaan ymmärtää, että hän oli menettänyt
pelissä kaikki rahansa.

Salve oli jo toisena aamuna huomannut, että talossa vallitsi
rahanpuute.

Eräänä päivänä olivat veli ja sisar molemmat huonolla tuulella. Salve
kuuli heidän kiivaasti riitelevänkin.

Sopivana hetkenä hän toteutti tekemänsä päätöksen jättämällä
Federigolle rahansa, yhtä ainoata hopeapiasteria lukuunottamatta. Hän
näet halusi maksaa puolestaan.

Federigo otti rahat, joskin empien, ja illalla hän oli jälleen
ulkona. Sisar istui kotona kuistikossa.

Hän ja Salve eivät voineet keskustella, kun eivät osanneet toistensa
kieltä, ja Salvea tuo välimuuri lähinnä ilahdutti, koska siten sai
olla ihan rauhassa.

Señorita oli kuitenkin viime aikoina silmäillyt häntä uteliaasti ja
oli useita kertoja käskenyt veljensä kysyä häneltä yhtä ja toista.

Hänen mielikuvapiirinsä ei näyttänyt ollenkaan avaralta. Kysymykset
koskivat aina samaa asiaa: millaisia naiset olivat hänen maassaan.
Niinpä osasi Salve piankin asiaankuuluvat iskusanat ulkoa.

Salven istuessa illalla tuolissaan kulki señorita hänen selkänsä
taitse ja silitti ikäänkuin sattumalta kevyesti hänen hiuksiansa.

Jos tukka olisi ollut sähköinen, olisi sen rätinä hyvin ilmaissut
Salven kiukkua.

Kotiin palatessaan heitti Federigo harmistuneena lakkinsa tuolille
ja joi ahnain siemauksin lasin rommia, jonka näki pöydällä. Hänellä
ei ollut enää sitä sievää viittaa, joka oli ollut hänen yllään hänen
lähtiessään.

"Minä olen menettänyt pelissä kaikki sinun rahasi!" huudahti hän
englannin kielellä, enempää kursailematta, Salvelle, ja lausui sitten
epämiellyttävästi nauraen jotakin sisarelleen, jonka kasvoista näkyi,
että hän oli heti arvannut asian oikean laidan.

"Tässä on minun viimeinen piasterini", virkkoi Salve ojentaen
hopearahan Federigolle. "Eikö sovi koettaa sillä onneansa?"

"Hänellä on onnea rakkaudessa", virkkoi Paolina kärtyisesti ja
lapsellisen taikauskoisesti. "Hän on kihloissa."

Veli keikutteli piasteria etusormensa varassa ja tulkitsi hymyillen
sisarensa sanat. Salve loi kärsimättömän silmäyksen señoritaan ja
vastasi:

"Minä en ole kihloissa @@ en nyt enkä milloinkaan!"

"Onneton rakkaudessa!" huudahti señorita riemuiten. "Ja viimeinen
piasteri! Huomenna me voitamme sata, kaksi sataa, Federigo!"

Se kuulosti hänen sydämensä vakaumukselta. Hän tarttui mandoliiniin
ja tanssi muutamia askelia edestakaisin lattialla ja katseli Salvea,
omituinen ilme silmissään.

"Riennä, Federigo @@ vielä tänä iltana!" huudahti hän sitten äkkiä
heittäen mandoliinin sohvalle. "Huomenna hänen onnensa voi olla
mennyttä."

Hän tempasi veljen hatun, painoi sen hänen päähänsä ja työnsi hänet
ulos ovesta lähtien itse hänen jäljessään sulkemaan puutarhan porttia.

Señorita ja Salve istuivat kahden odottamassa lampun valaisemassa
huoneessa, jonka ovista ja ikkunoista tulvi sisään tummissa lehvissä
välkehtivä, tuoksuva kuutamoyö. Señorita alkoi tarjoilla Salvelle
rommia ja vettä ja pyörittää hänelle savukkeita. Hän oli kuumeisen
hermostunut ja kiiruhti tavantakaa puutarhanportille.

Salve istui tyynenä tupakoiden ja maistoi silloin tällöin juomaansa;
señorita keinui ruokotuolissa silmäillen häntä. Salve kuuli
huokauksen, ja señorita virkkoi mielistelevän hiljaisella äänellä:

"Pelkäänpä, ettei Federigolla ole onnea."

Salve oli riittävän viisas yskän ymmärtääkseen.

Hän näki myös varsin hyvin, että señorita oli kaunis istuessaan
siinä polvi kämmenten välissä ja siro jalka ojennettuna, mutta hänen
ainoa tunteensa oli harmi sen johdosta, että moinen brasilialainen
letukka uskalsi asettaa itsensä Elisabetin rinnalle. Hän heitti äkkiä
savukkeensa ja lähti puutarhaan salaamatta harmiansa.

Hän vihasi naisia siitä lähtien, jolloin se ainoa, josta hän piti,
oli hänet pettänyt. Nyt hän käveli ankaran mielenliikutuksen vallassa
edestakaisin.

Hän käveli siellä vielä, kun Federigo palasi @@ viittansa
hartioillaan ja pussi kainalossa, riemuiten ja kiihdyksissä. "Lähes
kolmesataa piasteria!" huusi hän rientäen juoksujalkaa sisään.

Sisar nukkui siellä sohvassa.

Hän hypähti haltioissaan ylös kuullessaan uutisen, ja Salve näki
sisarusten lapsellisen iloisina levittävän hopearahoja pöydälle
jakaen ne kolmeen osaan.

Kun Salve kumminkaan ei millään muotoa suostunut ottamaan takaisin
muuta kuin yhden piasterinsa, tuli señoritan silmiin jotakin melkein
nöyrän ihailevaa. Hän ei käsittänyt sellaista uhrausta, mutta tunsi
kuitenkin siinä piilevän jotakin ylevää. Hieman mietittyään hän
ojensi kätensä ja virkkoi:

"Señor, antakaa minulle se piasteri, joka on kädessänne, niin saatte
minulta toisen!"

Salve antoi sen hänelle, ja hän suuteli sitä ihastuneena useita
kertoja.

"Sen minä panen peliin huomisiltana!" huudahti hän iloissaan ja kätki
sen poveensa.

Hän voitti tosiaankin muutamia piastereita ja palasi iloa säteillen.

Mikäli Salve ymmärsi, eli koko perhe yksinomaan uhkapelin varassa.

Poika kuului tosiaankin johonkin puolueeseen, ja hänellä näytti
olevan toiveita päästä vapaaehtoisen joukon päälliköksi, jos kapina
saataisiin syntymään.

Ennen señoritan huomaavaisuuksia oli Salve viihtynyt varsin hyvin
tässä yksinäisessä ja hiljaisessa elämässä. Mutta nyt, kun hän
ilmeisesti pysytteli koko päivän kotosalla hänen tähtensä, koristeli
itseänsä ja liehakoi jos jollakin tavalla, alkoi asia käydä
sietämättömäksi. Kun sitten "Juno" vihdoin oli lähtenyt, selitti hän
eräänä päivänä aikovansa lähteä satamaan hakemaan pestiä.

Señorita kalpeni, mutta hillitsi itsensä heti, jopa hymyilikin
leikillisesti.

Myöhemmin suostutteli hänen veljensä Salvea siirtämään lähtönsä kolme
päivää tuonnemmaksi voidakseen ottaa osaa erääseen ystäväpiirin
kokoukseen, joka oli määrätty pidettäväksi yöllä eräässä
esikaupungissa.

Illalla, veljen ollessa tapansa mukaan pelaamassa, istui señorita
kynnyksellä, isot hiuksensa hajallaan. Hän näytti kaihomieliseltä
ja näppäili silloin tällöin kitaraa hiljaa hyräillen ja kiinnittäen
Salveen mustien silmiensä katseen.

Salve, joka istui huoneessa, näki olevansa tavallaan piirityksessä.
Hänen teki oikeastaan mieli lähteä hänen ohitsensa ulos ovesta ja
pujahtaa puutarhaan, mutta siinä oli tiellä señorita, ja hän tiesi
sellaisen menettelyn herättävän paheksumista.

Ainoa merkki siitä, ettei hän ollut tilanteeseen tyytyväinen, oli se,
että hän hikoili jokseenkin ankarasti.

"Aiotko lähteä pois?" kysyi vihdoin señorita alakuloisesti, melkeinpä
rukoilevasti.

"Aion, señorita!" vastasi Salve harmistuneesti.

Samassa tempasi señorita jotakin poveltaan ja hypähti seisaalleen.

Stiletti, jonka hän sinkosi kädestään, lensi viheltäen ohi Salven
korvan ja jäi väristen seinään hänen päänsä viereen.

Señoritan joustava vartalo oli vielä heiton asennossa, kasvot olivat
kalpeat ja silmät salamoivat. Sitten hän taivutti äkkiä ruumistaan
taaksepäin ja alkoi nauraa.

"Pelästyitkö?" kysyi hän. Mutta Salve ei näyttänyt pelästyneeltä;
hän oli kylmän katkeroitunut ja koska ei voinut ajatellakaan
taistelevansa naisen kanssa, antoi hän stiletin jäädä seinään, vaikka
olikin ensin aikonut siihen tarttua.

"Näetkös!" sanoi señorita hypäten äkkiä luo ja temmaten aseen
seinästä. Hän alkoi nauraen heittää sitä seiniin eri kohtiin, joihin
se sattui joka kerta ihan pilkulleen.

"Sinä pelkäsit @@ tunnustahan", virkkoi hän ilkamoiden, istuutui
askareestaan kuumana Salven luo ja katsoi häntä suoraan silmiin,
kyynärpää pöytään nojaten. "Sinä pelkäsit ja nyt sinä olet vihainen.
Eivätkö sinun maasi naiset ole sellaisia?"

Salve silmäili häntä kylmän torjuvasti. "Eivät, señorita!" vastasi
hän lyhyeen ja lähti puutarhaan.

Señorita tarttui jälleen kitaraan ja alkoi kiihkeästi itsekseen
hyräillä. Se ei ollut enää mikään tanssisävel, vaan kuulosti
uhkaavalta. Uhkaava sävy oli hänen silmissäänkin, ja sävel tunkeutui
kuiskauksena hänen hampaittensa välitse.

Illalla hän sitten tuli keimailevasti hymyillen Salven luo ja ojensi
hänelle maan tavan mukaan savukkeen, jota oli alkanut polttaa.

Kun Salve hieman epäkohteliaasti kieltäytyi, huudahti hän äkkiä
hurjistuen, jalkaa polkien:

"Señor!"

Samassa hän kuitenkin taas hillitsi itsensä ja sanoi näennäisen
hyväsydämisesti hymyillen ymmärtävänsä, ettei tapa ollut sellainen
Salven kotimaassa.

Salve tunsi mielensä melkoisesti keventyvän, kun Federigo palasi
kotiin ja kertoi puheenaolleen kokouksen tulevan pidettäväksi
seuraavana iltana.

       *       *       *       *       *

Federigo vei Salven huonosti valaistuun kapakkaan, jossa oli pari
kolme huonetta, toinen toisensa takana.

Sisin huone oli täynnä mitä erilaisimpiin yhteiskuntaluokkiin
kuuluvia miehiä. Useilla heistä oli yllään nukkavierut
sotilasunivormujen tapaiset.

Uloimmassa huoneessa hän näki heti sisäänastuessaan joukon
merimiehiä, jotka nyökkäsivät hänelle nähdessään hänen
merimiespukunsa; @@ he näyttivät olevan yankee-poikia.

Kaikki joivat acachacasta, ja kaiken yllä leijui tupakansavu sumuna,
jonka keskeltä kaikui korviasärkevä melu ja juttelu.

Miesten joukossa liikkui ilman mitään säätyrajoitusta paremmin
tai huonommin puettuja naishenkilöitä, joista muutamat seisoivat
kiihkeännäköisinä pelipöydän ääressä sisimmässä huoneessa.

Federigo kuljetti Salven syrjään pitkän pöydän luo, jonka ympärillä
istui joukko ruskeita, parrakkaita miehiä päässä leveälieriset hatut,
yllään nahkahousut ja kantapäissä kannukset.

Salvea ei seura miellyttänyt; ne muistuttivat härkäpaimenia, joita
hän oli nähnyt Montevideossa, mutta vieläkin enemmän pahantekijöitä.

"He kuuluvat Mendezin vapaajoukkoon", kuiskasi Federigo esittäen
hänet pöydän päässä istuvalle päällikölle, voimakkaalle,
punervanaamaiselle miehelle, jolla oli isot mustat viikset ja pienet,
vilkkaat silmät, jotka salaa tarkastelivat Salvea moneen kertaan.

Tavantakaa he kilistivät laseja huudahtaen: "Alas Fejo!" mutta
pysyttelivät muuten rauhallisena; @@ he odottivat "capitanoa".

Juoman vaikutuksesta kävivät hekin sentään äänekkäämmiksi, ja useat
heistä alkoivat pelata keskenään.

Useiden toisten pöytien ääressä istui samanlaista väkeä. Toisissa
pöydissä, joiden ääressä näkyi osalta hyvinpuettuja kaupunkilaisia,
keskusteltiin vain kuiskaten. Nämä henkilöt näyttivät pelokkailta. He
nähtävästi odottivat kärsimättöminä capitanoa.

Äänekkäät huudot, nauru ja melu kiihtyivät. Näkyi jo juopuneita
kasvoja, ja usealla taholla riideltiin ja iskettiin nyrkkejä pöytään.

Federigo, jolla oli monta tuttavaa, oli hävinnyt joukkoon. Salven
vierustoverit pelasivat innokkaasti noppaa kaivaen pieniä hopearahoja
suurista nahkakukkaroista, jotka näyttivät aiotun sisältämään ihan
toisenlaisia summia.

Salvesta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin konnamaisia,
rahanahneita naamoja kokoontuneena yhteen paikkaan, ja samalla hän
oli päättänyt olla ryhtymättä heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.

Tärkeintä oli päästä heistä erilleen ehjin nahoin. Salve tunnusteli
povitaskuansa, jossa hänellä oli puukko.

Eräs pohjoisamerikkalainen, joka oli Salvea hänen sisäänastuessaan
tervehtinyt, kehoitti häntä istuutumaan heidän joukkoonsa, mutta hän
kieltäytyi toistaiseksi, koska tunsi olevansa silmälläpidon alaisena.

Samassa hän ihmeekseen huomasi señoritan seisovan pelipöydän ääressä.

Hän pelasi intohimoisesti menettäen panoksen toisensa jälkeen.

Isäntä, joka itse hoiti pelipöytää, oli pitkä, laiha portugalilainen,
kasvot pitkät, kellertävät ja pää melkein ihan kalju.

Isäntä silmäili señoritaa koko ajan nöyrän surkuttelevasti.
Lakattuaan harmistuneena pelaamasta señorita viittasi hänet tavallaan
käskevästi syrjään.

He juttelivat innokkaasti, ja Salve huomasi señoritan vilkaisevan
häneen päin. Se sai hänet miettimään.

Señorita oli tavattoman kalpea, ja Salve näki hänen vihdoin ojentavan
isännälle kätensä. Isäntä suuteli sitä ylen onnellisen näköisenä.
Sitten señorita äkkiä hävisi.

Isännän kasvot loistivat koko illan, ja hän kumarsi veitikkamaisesti
Federigolle hänen kulkiessaan pelipöydän ohi.

Tullessaan sitten jälleen hetkiseksi Salven lähettyville Federigo
kuiskasi ivallisesti:

"Minä luulen sisareni myyneen tänä iltana sielunsa ja menneen
kihloihin rikkaan Antonio Varezin kanssa; @@ onnittele minua,
ystäväni!"

Salve huomasi nyt isännän tavantakaa puhuttelevan pöydän päässä
istuvaa miestä, joka yritti yhä salaa silmäillä Salvea. Se ei
tuntunut Salvesta ollenkaan miellyttävältä.

Pohjoisamerikkalainen, pitkä, voimakas mies, jolla oli vaalea parta
ja jäykät yankee-kasvot sekä kappale nauhaketta nutunhihassa, seisoi
pelipöydän ääressä menettäen dublonin toisensa jälkeen.

"Se on petospeliä, poikaseni!" virkkoi hän englannin kielellä
Salvelle, jonka kanssa hän ilmeisesti halusi päästä puheisiin.

"Samoin uskon minäkin", vastasi Salve, "tämä on huono pesä!"

"Minkä maan miehiä sinä olet?"

"Norjalainen."

"Ahaa @@ norwayman! Hyvää meriväkeä. Karannut Riossa?" kysyi hän
sitten hymyillen, ikäänkuin vastaus olisi ollut itsestään selvä.

"Pelaanko sinun puolestasi?"

"Minulla ei ole rahaa."

"Tässä on guinea pestiksi 'Star and Stripes' laivaan, joka on
lähdössä Valparaisoon ja Chincasiin!" huudahti amerikkalainen nauraen
ja heitti pöytään kultarahan, jonka heti hävisi.

Hän kääntyi, vei käden suulleen ja sanoi:

"Vielä yksi pestistä!"

Seuraavan kultarahan kävi samoin kuin edellisenkin.

"Vielä yksi!" kuului jälleen ja tulos oli sama.

Salvea alkoi äkkiä tympäistä tuo tungetteleva pelaaja, joka hävisi
hänen kustannuksellaan. Miehen kasvot eivät hilpeydestään huolimatta
näyttäneet hänestä ollenkaan miellyttäviltä. Hän huusi kiivaasti:

"Pelaa omasta puolestasi, yankee!"

Pelaaja ei ollut kuulevinaan, vaan toisti kylmäverisesti nyökäten:

"Vielä yksi pestistä!"

Nyt Salven kärsivällisyys loppui.

Hän oli koko ajan istunut penkin ja seinän välisessä kapeassa
solassa, miehiä kummallakin puolellaan, joten hän ei päässyt
paikastaan.

Siepaten lujasti kiinni vierustoverinsa hartioihin hän hyppäsi
yht'äkkiä yli pöydän, päin tuota hävytöntä pelaajaa. Hänen teki
sanomattomasti mielensä vapautua kaikesta, mihin oli kietoutunut, ja
raivata itselleen tie ulos.

Samassa kuului uloimmasta huoneesta huudettavan: "Poliisi!" Siellä
sammuivat valot.

Pian senjälkeen kävi samoin siinä huoneessa, missä Salve seisoi
parhaillaan ankarasti purkaen vihaansa kohti amerikkalaista, joka
ihmeekseen näki hänen seisovan vastassaan.

Vihamielinen suhde muuttui kuitenkin heti ystävälliseksi. Salve,
joka oli nähnyt isännän astelevan kiireesti päin, tunsi parin miehen
käyvän itseensä käsiksi ja työntävän kohti erästä ovea, joka ei
johtanut ulos.

"Auta, yankee! Tässä on konnanjuonia @@ pieni ovi oikealla!" huusi
hän neuvokkaasti. Samassa sulkeutui ovi hänen takanaan.

Hänen suunsa sulki kohta liina, hänet heitettiin kumoon ja kädet ja
jalat sidottiin. Sitten hänet työnnettiin pimeään sivuhuoneeseen @@
kuten hänestä näytti, kaapin taakse, jonka läpi huoneeseen kuljettiin.

"Hm", tuumi yankee kylmäverisesti, "toivonpa, ettei pesti mene
menojaan." Sitten hän lähti rauhallisesti hakemaan poliisia avukseen.

Salve oli varma siitä, että oli kuullut señoritan kuiskaavan äänen.

Pian senjälkeen hän kuuli kaapin oven avautuvan ja näki naisen
itsensä seisovan vieressään lamppu kädessä.

Nainen silmäili häntä ilkkuen ja valutti samalla öljyä hänen
kasvoilleen.

Hänen ilmeensä kävi vähitellen inhoittavaksi kuin kostonhimoisen
naarastiikerin, jonka täytyy pidättää raivoansa. Sitten hän riensi
jälleen ulos, paukahduttaen oven lukkoon.

Salve makasi lujasti sidottuna, kädet selän takana, mutta hänen
onnistui siitä huolimatta tavattoman notkeutensa avulla vihdoin saada
povitaskusta putoamaan veitsensä, jolla leikkasi nuorat poikki.

Hän seisoi kuunnellen puukko kädessä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli amerikkalaisen äänen ja
poliisin, joka tuntui etsivän.

Hän alkoi huutaa, ja oli seuraavana hetkenä vapaa.

"Hän on meidän aluksemme miehiä!" sanoi yankee ottaen haltuunsa
Salven, joka nyt mielellään kuului minne hyvänsä, kunhan ei vain
mihinkään tässä kaupungissa, ja senvuoksi tyytyi rauhallisesti
kohtaloonsa.

"Ovatpa ne raapineet sinua kelpo tavalla, poikaseni!" virkkoi
amerikkalainen hieman ivallisesti nähdessään Salven kasvot.

"Mielisinpä nähdä isäntää sitä ennen", sanoi Salve kylmästi. Hän
tunsi kamalaa kostonhalua.

"Niin, mutta sitäpä me emme mieli", virkkoi amerikkalainen kuivan
käskevästi. "Me emme halua hammastella poliisin kanssa. Sitäpaitsi
minä olen jo pelastanut vähät pestirahat."

Amerikkalaiset ympäröivät Salvea tiheänä kehänä, joten hänellä ei
ollut mitään muuta neuvoa kuin lähteä mukaan. Mutta amerikkalaiseen
suuntautuva katse osoitti, että pestiä koskevan kysymyksen täytyi
tulla heidän kesken uudelleen käsiteltäväksi laivalla oltaessa.



16.


"Star and Stripes", joka lepäsi satamanedustalla unionilippu
kahvelipurjeessa, oli pitkä, musta, sukeva pursi. Miehiä siinä oli
kaksineljättä.

Se näytti erittäin miellyttävältä, ja Salve kiitti kaikessa
hiljaisuudessa onneansa, joka oli johdattanut hänet niin hyvään
alukseen.

Oltiinpa vielä niin kohteliaita, että annettiin hänelle oma koju
kannen alla.

Hänen sanomattomaksi harmikseen ovi lukittiin ulkopuolelta, ja hänen
alkaessaan sen johdosta pitää melua, annettiin hänen tietää, että
hänen oli tyytyminen vankinaoloonsa niin kauan kuin vielä viivyttiin
Riossa. Hän ymmärsi, että hänen peljättiin karkaavan.

Alhaalla oli sietämättömän kuuma ja sitäpaitsi kuului koko ajan
ikäänkuin sairaiden valitusta viereisestä suojasta. Salve piti
tällaista kohtelua kerrassaan halpamaisena. Lastauksessa puuhailtiin
lakkaamatta koko yö ikäänkuin olisi ollut tulinen kiire päästä
lähtemään, ja aamupäivällä nostettiin ankkuri kohta kun viimeisen
tavaraproomun sisältö oli saatu laivaan lastatuksi.

Kun Salve muutaman tunnin kuluttua laskettiin vapaaksi, olivat he jo
avaralla merellä satamansuun ulkopuolella.

Kapteeni, kolme perämiestä ja useita alempia päällysmiehiä
käveli kannella kultanauhakkein koristetuissa päähineissään ja
univormumaisissa vaatteissa ikäänkuin sotalaivassa, ja vahdissaolijat
olivat aseistetut.

Miehistö sitävastoin oli melkein poikkeuksetta ryysyihin
puettua väkeä. Siihen näytti kuuluvan kaikkia kansallisuuksia:
englantilaisia, irlantilaisia, saksalaisia ja amerikkalaisia;
sitäpaitsi puoli tusinaa neekereitä ja mulatteja.

Kun ei kukaan hänestä sen enempää välittänyt, kulki hän toistaiseksi
missä halusi.

Mutta kun Salve sitten näki aavanpuoliselta laidalta laskettavan
mereen ilman mitään juhlamenoja kokonaista kolme ruumista, jotka oli
huolimattomasti kääritty purjekankaaseen, alkoi häntä kammottaa.

Ne olivat osanneet salata satamaviranomaisilta, että laivassa raivosi
keltakuume.

Vielä kaameammalta alkoi asia tuntua, kun pieni, kalpea laivapoika,
jonka kanssa hän ryhtyi puheisiin, kertoi alhaalla makaavan useita
sairaita ja tiesi yhden äsken mereen lasketuista kuolleen edellisenä
päivänä juuri siinä kojussa, jossa Salve oli viettänyt yönsä.

Salve oli ihan kuohuksissaan.

Illalla kutsui hänet luoksensa kapteeni, jolla oli venemies
vierellään. Kapteeni oli laiha, tarmokkaannäköinen, suunnilleen
neljänkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka jyrkkäpiirteisiä, hieman
onttoposkisia kasvoja kiersi tiheä, tumma poskiparta ja sirosti
kammattu kiiltävä tukka.

Hän seisoi polttaen hienoa piippuansa, jonka varsi oli helmiäisellä
koristeltu, silloin tällöin maistaen mustaa kahvia kattoikkunalla
olevasta kupista.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän nyökäten vastaukseksi Salven
tervehdykseen.

"Salve."

"Salve", toisti kapteeni murtaen nimeä englanniksi, @@ "ja
norjalainen?"

"Hän näyttää liian kelpo mieheltä noiden toisten lurjusten joukkoon",
mutisi hän venemiehelle.

"Kokenut matruusi, vai kuinka?"

"Niin."

"Sinä olet saanut pestiksi kolme guineaa, eikö totta?" jatkoi
kapteeni imaisten pari kertaa piippuansa ja katsahtaen tilikirjaansa.
"Kuukauden palkan."

"En, kapteeni!" Salve selitti, miten asianlaita oli. "Pestiä en
ole oikeastaan ottanut ennenkuin nyt, jolloin minun lienee pakko
se tehdä, @@ mutta minua on tähän asti kohdeltu kuin koiraa, jopa
huonomminkin!"

Kapteeni ei ottanut kuullakseen jälkihuomautusta, päätti vain
lyhyesti ja karskisti:

"Ne kolme guineaa kuuluvat hänelle, Jenkins! Menköön keulamärssyyn,
siellä tarvitaan kunnon meripoika kaikkien kelvottomani avuksi."

"Pelatkaa toiste omaan laskuunne, älkää matruusien vahingoksi",
huomautti hän sitten hiljaa ja ivallisesti; Salve kuuli sen sentään.

Niin oli se keskustelu ohi. Venemiehen kasvot ennustivat, että Salve
saisi tilaisuuden sattuessa maksaa voittonsa. Hän kulki liikutellen
ulkonevaa leukaansa ja kierrellen vaaleata poskipartaa sormensa
ympärille.

Eräs mulatti parka, joka pesi keittoastioita, sai toistaiseksi
sijaisena kokea kostoa. Nuhdeltuaan häntä lyhyeen venemies iski
hänet pampulla kumoon, niin että hän jäi pitkäksi ajaksi makaamaan
kykenemättä liikahtamaankaan.

Tuo kuohutti Salven mieltä, mutta vielä enemmän häntä ihmetytti, kun
hän näki miehen heti senjälkeen tarttuvan jälleen työhönsä, ensin
rauhallisesti pyyhkien kastrullista omaa vertansa.

Jonkinlaista kohtuutta luulisi koiramaisessa nöyryydessäkin olevan,
arveli Salve kiukuissaan melkein suoden miehelle ansaitsemattoman
iskun.

Purjeentekijältä hän sitten sai kojuvaatteet ja varastonhoitajalta
palkkansa tiliin merimiespuvun niiden melko lailla tärveltyneiden
hienojen vaatteiden sijaan, jotka hänellä oli yllään.

Seisoessaan myöhemmin alhaalla järjestämässä kojuansa hän näki
toisella puolen purjekangasvaatteisiin puetun miehen samoissa
askareissa. Hän ei voinut erehtyä @@ se oli Federigo.

Salve sai myöhemmin kuulla, että hän oli joutunut poliisin huostaan
kapakassa sattuneen rytäkän aikana.

Hän oli nähnyt laivamiehen pelastavan Salven ja kun hänen itsensäkin
onnistui matkalla päästä pakoon, oli hänkin turvautunut alukseen.

Sisaren konnamaisuuden aiheuttama harmi kiehui vielä liian kiivaana
Salven mielessä, vaikka hän uskoikin, ettei Federigo ollut jutussa
mitenkään osallisena.

Näytti kumminkin siltä, että hänellä oli tavallaan paha omatunto,
sillä he eivät jutelleet toisilleen, vaan käyttäytyivät kuin
ventovieraat. Brasilialaisen ilmeestä näki, että hän tunsi itsensä
nöyryytetyksi, mutta siinä oli samalla sellaista, mikä kehoitti
Salvea olemaan varuillaan.

Salvelle selvisi pian, ettei hän olisi voinut joutua mahdottomampaan
alukseen.

Miehistö oli koottu New Orleansin ja Charlestonin telakkain
pohjasakasta; kaikkien kasvoissa näkyi paheiden ja häpeällisen elämän
jälkiä, ja heidän kesken kaikui alinomaa mitä karkein sadattelu ja
jumalanpilkka.

Pampun iskut ja kammottava käytös kuuluivat päiväjärjestykseen, ja
se, jota asia koski, voi odottaa vain vahingonilon ilmauksia toverien
taholta. Mitään oikeutta ei voinut saada; kysymykseen tuli ainoastaan
se, missä määrin asianomaista suojelivat upseerit tai miten hän oli
onnistunut takaamaan tovereita miehikseen.

Amerikkalaiset ja irlantilaiset vetivät lukuisimpana kansallisuutena
yhtä köyttä kohdellen joka päivä julmasti kaikkia heikompiansa.

Seitsemän tai kahdeksan kehnosti puettua espanjalaista ja
portugalilaista, joilla oli aina varalla veitsi, olivat kumminkin
suljettuna joukkona tavallansa heidän veroiset. Heidän joukossaan oli
Federigokin.

Varsinkin kärsi heidän halpamaisesta käytöksestään eräs sairas
espanjalaisraukka, jota oli ajettu työhön, kunnes hän ei enempää
jaksanut.

Salve käsitti voivansa näissä oloissa luottaa vain itseensä.
Amerikkalaiset ja irlantilaiset, jotka aluksi näyttivät aikovan lukea
hänet miehekseen, kääntyivät näet vähitellen hänelle vihamielisiksi.
He olivat närkästyneet siitä, ettei hän välittänyt heidän
toveruudestaan, epäilivät hänen pitävän itseänsä liian hyvänä, ja kun
sitten kävi ilmi, että hän oli erinomainen merimies, tuli lisäksi
kateus.

Mutta kaikkein pahimmin vaikutti mister Jenkins, joka osasi
viekkaasti saada matruusit uskomaan, että upseerit suosivat Salvea.

Tässä suhteessa osoittautui kuitenkin Federigo odottamattoman
ystävälliseksi, ja Salve oivalsi saavansa kiittää häntä siitä,
etteivät kaikki portugalilaisetkin olleet hänelle vihamielisiä. Siitä
johtui, että he molemmat jälleen lähenivät toisiansa.

Miehistön keskuudessa pelättiin varsinkin erästä luisevaa,
kuparinruskeata ja arpista irlantilaista. Hän joutui toisinaan
todellisen raivon valtaan, kun hänen paha verensä sattui
kuohahtamaan. Ennen Rioon saapumista hän oli ollut kahleissa, koska
oli eräänä päivänä kannella ollessaan vannonut tappavansa kapteenin.

Paitsi häntä oli laivassa vielä pari kolme muuta samanlaista pukaria,
jotka kumminkin pitivät keskenään jonkinlaista aselepoa.

Upseereilla oli syynsä olla ylimalkaan puuttumatta miesten kesken
sattuviin kiistoihin.

Eräänä päivänä, kun isokello soitti ruualle, antoi mister Jenkins
Salvelle määräyksen, jonka hän sai suoritetuksi vasta kaikkien
toisten jo istuttua pitkän pöydän ääreen.

Hänen tullessaan oli kaikki syöty, joten hän jäi ilman päivällistä.

Seuraavana päivänä sattui käymään ihan samoin, joten hänen täytyi
tyytyä aamiais- ja illallisannoksiin, ja kolmantena näytti taas
olevan samoin laita, sillä mister Jenkins määräsi hänet jälleen
sopimattomaan aikaan sellaiseen työhön, jota suorittaessaan hän
välttämättä myöhästyisi aterialta.

Salve oli hyvin ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun hän
oli verrattomasti kunnollisempi ja reippaampi kuin kukaan muu
keulamärssyn miehistä, ei mr. Jenkins ollut päässyt häntä mitenkään
rankaisemaan. Mutta nyt oli aikomus päästä toista tietä hänen
kimppuunsa.

Ollessaan yksin vahdissa edellisenä iltana oli Salve suunnitellut,
mitä tekisi. Nälkiintyessään ja heikontuessaan hän joutuisi armotta
mr. Jenkinsin pahoinpideltäväksi. Mutta miten hyvänsä, joka
tapauksessa oli parempi kärjistää asiat heti paikalla kuin sortua
hitaasti perikatoon.

Suoritettuaan tehtävänsä hän riensi ruokapöydän ääreen, missä miehet
olivat jo aterialla, kaksi saman kulhon ääressä.

Hän istuutui irlantilaisen luo, jonka huomasi olevan yksin kulhollaan.

"Anna tänne!" virkkoi hän kylmästi.

Irlantilainen vain silmäili häntä ivallisesti, nähtävästi oudoksuen
Salven rohkeutta, mutta jatkoi häiriytymättä syöntiänsä.

Salve tajusi, että tässä täytyi voittaa.

"Henki hengestä, irlantilainen!" huusi hän hypähtäen seisaalleen. Kun
toinenkin samassa nousi, iski hän häntä kasvoihin niin kiivaasti,
että hän tupertui yli rahin, seinää vasten.

Syntyi hurja tappelu.

Irlantilainen nousi kuin vertavuotava härkä, sieppasi orresta
malspiikin ja iski sillä syvän haavan Salven poskeen, jossa
myöhemmin, oli ainainen arpi.

Sitten välkähtivät puukot.

Salve liikkui kuin teräsvieteri, kaksinverroin vikkelämmin ja
kylmästi laskevammin kuin hänen raivoisa, mutta kömpelö vastustajansa.

Salven huulilla oli kalpea hymy; hänen iskunsa sattuivat tavantakaa
ja tappelu päättyi siihen, että toinen, ankarasti verta vuotaen ja
melkein tajuttomana, kompuroi ulos ahtaasta ovesta pelastuakseen.

Monet iloitsivat nähdessään pelätyn irlantilaisen joutuvan häviölle,
ja sitä mielialaa oli Salven kiittäminen siitä, että sai tapella
tappelunsa yksin hänen kanssaan.

Salve iski puukkonsa pöytään kulhonsa kupeelle, katsoi ympärilleen ja
kysyi:

"Onko täällä muita, jotka aikovat anastaa minun ruokani?"

Kukaan ei vastannut.

"Minun tekee nyt kovin mieleni ratkaista asia tällä kertaa!" jatkoi
hän välittämättä siitä, että veri vuoti pitkin hänen kasvojaan ja
käsiään. "Minulta on jäänyt saamatta kaksi päiväannosta. Nyt minä
sensijaan pidän vadin yksin seuraavina kahtena kertana @@ ja haluanpa
kuulla, mitä irlantilainen tai kuka muu tahansa siitä asiasta
arvelee."

Irlantilainen makasi kojussaan haavakuumeessa koko viikon, ja tapaus
oli herättänyt kunnioitusta Salvea kohtaan.

Kaikesta huolimatta hän arvasi aloittaneensa epätoivoisen pelin ja
tiesi voivansa selviytyä kaikista näistä konnamaisista ihmisistä
ainoastaan yhä häikäilemättömällä käytöksellä, joten hänen täytyi
tulla ainakin yhtä pelätyksi kuin irlantilainen.

Senpävuoksi hän ei odottanutkaan toisten haasteita, vaan alkoi
tahallaan käyttäytyä häikäilemättömästi jakaen oikeutta mielin määrin.

Mies, jota lähinnä irlantilaista eniten pelättiin, oli leveäharteinen
mulatti, joka muitta mutkitta käytteli ryöstöjärjestelmää niihin
nähden, jotka eivät olleet minkään puolueen suojatteja.

Salve, joka hänkin oli kerran joutunut kärsimään hänen ryöstöistään,
oli nähnyt hänet useissa tappeluissa, tutkinut hänen omituista
taistelutapaansa ja saanut selville, ettei mies ollutkaan niin väkevä
kuin hän halusi toisille uskotella.

Salve ryhtyi hänen kanssaan kinastelemaan vanhan asian johdosta, ja
tappelu päättyi nytkin ehdottomasti hänen edukseen.

Hänellä oli nimenä Januarius (Tammikuinen) pyhimyksen mukaan, ja
Salve vakuutti kykenevänsä kylvettämään hänet kaikkina muinakin
vuoden kuukausina.

Mies ei ollut lainkaan rohkea eikä näyttänyt sen koommin haluavan
ryhtyä tappelemaan. Irlantilaisesta sitävastoin saattoi heti hänen
jälleen kannelle tultuaan havaita, että hän halusi koettaa uudestaan.

Aihetta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Salve tarttui siihen kohta
voidakseen esiintyä kiihkeänä haastajana.

Sairaan espanjalaisparan saappaat olivat eräänä päivänä näyttäneet
irlantilaisesta houkuttelevilta, ja hän käyskeli nyt ne jalassaan.

"Kuulehan, irlantilainen", virkkoi Salve ensinmainitun kulkiessa
eräänä iltapäivänä hänen ohitsensa, "sinä astelet huonoissa
saappaissa. Minä neuvon sinua jättämään ne takaisin, tai muuten en
hellitä, ennenkuin olen vetänyt ne jalastasi, ymmärrätkö?"

Irlantilainen loi häneen hurjan katseen, mutta kalpeni kuullessaan
ankaran uhkauksen @@ Salve puolestaan näytti säteilevän
tyytyväiseltä, ikäänkuin olisi vain odottanut huvin alkamista.

Mies teki virheen asettumalla puolustusasentoon sensijaan että olisi
hyökännyt, ja typertyi jo parista odottamattomasta iskusta Salven
hyökätessä tiikerinä hänen kimppuunsa.

Miehistö kokoontui heidän ympärilleen. Molemmat taistelijat
käyttelivät asetta, ja Salve piti sanansa: hän veti saappaat
pyörtyneen vastustajansa jalasta ja vei ne espanjalaiselle.

Salve ei ollut voimiltaan läheskään niiden monien veroinen,
joiden hän tiesi nyt vain etsivän sopivaa tilaisuutta päästäkseen
hänen kimppuunsa. Senvuoksi täytyi alinomaa asettaa kaikki yhden
ainoan kortin varaan, jotta tilanne säilyisi siedettävänä, täytyi
käyttäytyä häikäilemättömämmin, välittää vähimmin hengestään ja
olla halukkain tappelemaan. Siksi ryntäsi hän arvelematta kimppuun
vähäpätöisimmästäkin syystä, ja kun hän uhkasi, tiesi hän aina pitää
sanansa.

Alinomaa ylenmäärin jännitetty tarmo meni hänelle lopulta veriin kuin
kuume, ja hänen kasvoihinsa tuli pahasisuinen ilme.

Häntä aljettiin pitää yhtenä niistä hillittömistä miehistä,
jotka usein päättävät päivänsä raakapuunnokassa tai kapteenin
revolverinkuulan satuttamina.

Heissä raivoaa sokeana, kostoa vaatien pilkattu ihmisluonto; @@
muuten ei voi selittää kaikkea sitä suunnatonta pahanilkisyyttä ja
niitä hurjia kohtauksia, joita useissa valtamerialuksissa sattuu.

Upseerit iloitsivat kaikessa hiljaisuudessa irlantilaisen ja mulatin
hirmuvallan sortumisesta. Heille oli eduksi, että miehistön kesken
vallitsi riita ja eripuraisuus, sillä jos kaikki nuo konnat olisivat
olleet yksimielisiä, olisi kapinavaara ollut uhkaamassa.

Ennen Rioon tuloa oli kapteeni, kuten sanottu, antanut kahlita
irlantilaisen. Samaan aikaan hän oli muitta mutkitta ampunut alas
raakapuulta erään, jota, hän piti häiriöntekijäin päämiehenä.

Salveakin katseltiin nyt epäluuloisemmin, ja kapteeni ihmetteli,
kuinka oli voinut niin kovin erehtyä miehestä. "Mutta", arveli hän,
"roskaväki se tekee kaltaisekseen." Salve oli joka tapauksessa
kunnollisin ja palveluksessa luotettavin matruusi, mitä aluksessa oli.

Mr. Jenkins väisti nyt häntä vaieten, sillä hän oli kuullut Salven
vannoneen tahtovansa "nähdä hänen sisuksensa", jos mr. Jenkins
uskalsi häntä loukata.

Salvesta näytti kuitenkin selvältä, että mr. Jenkins mietti jotakin
juonta häntä vastaan.

Kävi pian ilmi, että niin oli laita. Eräänä päivänä Salve kutsuttiin
kapteenin luo, joka piti oikean tutkinnon, tuon uhkaavan lauseparren
johdosta. Salve tunnusti sitä käyttäneensä, koska mr. Jenkins yritti
häntä ahdistelemaan.

"Minä tahdon pois laivasta kohta kun saavutaan Valparaisoon,
kauemmaksi minä en ole sitoutunut lähtemään. Muuten on elämä minulle
ihan yhdentekevä", lopetti hän synkästi.

Kapteenilla lienee hänelläkin ollut omat ajatuksensa mr. Jenkinsistä,
sillä Salve pääsi odotetusta ankarasta rangaistuksesta joutuen vain
neljäksitoista vuorokaudeksi vedelle ja leivälle.

"Se kesyttää sinua, poikaseni!" virkkoi kapteeni.

Salven istuessa kopissaan laihan muonan varassa huvittelihe mulatti,
jonka hän oli voittanut, syömällä lämpimiä liharuokiansa ihan
oviluukun suulla, jotta tuoksu tunkeutuisi koppiin ja ärsyttäisi
vankia. Mr. Jenkins oli antanut suostumuksensa tähän huvitukseen.

Salve oli aluksi iloinen siitä, että oli päässyt rauhaan.

Mutta erään kerran päivällisaikaan hän pisti päänsä ulos aukosta. Hän
oli nälkiintynyt ja ärtyisä.

"Kuulehan, mulatti!" aloitti hän.

Mulatti katsahti häneen irvistellen niin että valkoiset hampaat
loistivat ja oli kovin tyytyväinen nähdessään temppunsa tepsivän.

"Sinulla kai on siinä hyvää ruokaa?"

"On, hyvin hyvää!" vastasi mulatti vahingoniloisena ja ylen
tyytyväisenä.

"Se saa minut ajattelemaan tulevaisuutta", jatkoi Salve leppoisasti,
"ajattelemaan, miltä sinä sitten näytät, kun minä pääsen vapaaksi.
Minä survon sinut nuuskaksi, ystäväiseni! Etkö ole tullut sitä
ajatelleeksi?"

Mulatti jatkoi syömistään, mutta kävi yhä miettivämmäksi.

Hän, kuten sanottu, ei ollut erikoisen rohkea, ja lopulta ruoka
ilmeisesti alkoi häntä tympäistä.

"Sinähän olet sen näköinen kuin söisit itseäsi", virkkoi Salve
pitkähkön vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän oli pitänyt silmällä
toisen yhä aremmaksi käyvää ilmettä. "Niin käy, ystäväiseni, @@ ellet
@@"

"Ellen?" tiedusti mulatti korviaan teroittaen.

"Ellet sinä pidä huolta siitä, että minä saan joka päivä
ruoka-annoksesi. Nyt on vain viisi päivää jäljellä, ja minä olen
nähnyt nälkää yhdeksän päivää sinun syödessäsi; sehän on oikeus ja
kohtuus. Jos mr. Jenkins näkee sinun pistävän minulle ruokaa, niin
tiedät joutuvasi rangaistavaksi. Sinun tulee siis olla varovainen
ja itse pitää lautasta luukulla, joten hän luulee sinun syövän ihan
minun nokkani alla."

Ehdot olivat kiusalliset. Mulatti ei vastannut, istui vain villavine
päineen alakuloisessa ja mietteliäässä asennossa.

Mutta seuraavana päivänä hän asettui lautasineen leveästi luukulle,
ja Salve otti armotta jok'ikisen murenan.

Hänelle oli tärkeätä pysyä voimissaan, sillä hän tiesi henkensä
muutoin olevan menoteillä.

Kopista päästyään hän ei ollut lainkaan "kesyttynyt", vaan yhtä
sotaisa kuin ennenkin. Sen hän osoitti verisessä ottelussa, jossa hän
omasta aloitteestaan edusti Federigoa erästä amerikkalaista vastaan
ja jossa brasilialainen olisi epäilemättä joutunut pahoin tappiolle.

Salve ei hänestä välittänyt. Hän piti miestä petollisena, juonikkaana
ja tunnottomana, mutta auttoi häntä toveruuden vuoksi, sillä
toveruudella on noiden hylkiöiden joukossa rikkomattomat lakinsa.
Sitäpaitsi hän oli nyt tottunut toveriinsa.

Federigo oli hauska veikko, osasi jutella hieman mistä tahansa,
ja hänellä oli varsinkin muutamia teorioja, joita Salve vahdissa
ollessaan kuunteli mielelläänkin.

Federigo selitti mahdikkaasti, ettei ole olemassa mitään uskontoa
eikä mitään jumalaa; sellaiset sadut kelpaavat vain hölmöille, joilla
onkin joka maassa oma uskonsa, minkä turvissa älykkäät ja papit heitä
puijaavat.

Hän kertoi asian yhteydessä useita tarinoita pappien Brasiliassa
harjoittamista petoksista ja teki erään kerran varsin hupaista pilaa
siitä, mitä heidän taakseen jäävän Tulimaan asukkaat uskoivat.
Sanalla sanoen: hän asetti korkeimmalle väkevämmän oikeuden ja elämän
tarkoitukseksi piasterit, naiset ja vapauden.

Mikäpä muu jumala kuin Salve @@ lausui hän kerran pilkallisesti @@
olisikaan voinut estää irlantilaista surmaamasta espanjalaisparkaa
alhaalla ruumassa @@ ja mikä muu jumala kuin pelko estikään mr.
Jenkinsiä iskemästä häntä itseään kangella kuoliaaksi?

Vaikka Salve halveksikin puhujaa, vaikuttivat hänen todistelunsa
häneen melkoisesti; sillä mikäpä jumala hänet pelastaisi, ellei hän
alinomaa pelastaisi itseänsä kaiken tämän roskaväen joukossa. Jos
sellaista ohjausta olisi ollut @@ mietti hän katkerasti @@ niin moni
asia olisi tapahtunut toisin hänen elämässään.

Salve tunsi aina verensä kuohuvan sellaisten keskustelujen jälkeen.

He purjehtivat Kap Hornin ympäri ja saapuivat Valparaisoon.

Mutta sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti tulla satamaan,
pistettiin hänet arestiin. Kapteeni, joka käsitti hänet hyödylliseksi
miesten kurissapitäjäksi, tahtoi olla varma siitä, ettei hän karkaisi
laivasta, kuten oli uhannut.

Käytyään Chineos-saarella, josta otettiin linnunlantalasti Kiinaan
kuljetettavaksi, he purjehtivat Tyyntä merta, jonka yksitoikkoisuutta
häiritsi vain joku iso merilintu tai aluksen läheisyydessä
ruiskuttava etelämeren valas.

Yksinäisinä öinä kimmelsi Eteläristi vinosti, heidän päänsä päällä.
Mutta laivalla ei ollut lainkaan rauhallista.

Tuo pieni pähkinänkuori, joka pisteenä siirtyi pitkin ääretöntä
pintaa, oli alinomaa täynnä riitaa, murhahimoa ja jumalanpilkkaa.

Osa miehistöä, irlantilainen johtajanaan, vaativat, että upseerit oli
surmattava ja laivasta tehtävä valaanpyyntialus.

Eräänä iltana, kun Salve ja Federigo vahdissa ollessaan
keskustelivat, kysyi ensinmainittu äkkiä:

"Mitä olisi sisaresi mahtanut minulle tehdä, ellen olisi päässyt
pakoon, Federigo?"

He olivat tähän saakka karttaneet tuon arkaluontoisen asian
koskettelemista, ja Federigo vastasi vältellen:

"Sitä en tosiaankaan tiedä; mutta hän osasi kyllä olla villitty."

"Niin, @@ mutta mitä nyt luulet? Minä tiedän, ettet sinä ollut
asiassa osallisena."

"Hm @@ eipä ole helppo sanoa", virkkoi Federigo huomattavasti
keventynein mielin, omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi
jonkunlaista nautintoa tuntien valikoinut mahdollisuuksia. @@ "Kerran
hän hitaasti valeli apinaa, joka oli purrut, kiehuvalla vedellä! @@
Hän oli muuten varsin monipuolinen."

Salvea pöyristytti, ja hänen kasvoihinsa nousi jokin ilme, jota
toinen kavahti kiiruhtaen lisäämään puoleksi leikillisen, puoleksi
lohduttavan huomautuksen:

"Niin, nyt saa Antonio Varez parka maksaa, mitä on rikkonut, sillä
hänen täytyy mennä naimisiin hänen kanssaan @@ siitä saat olla varma!
@@ Niin, Paolina on rikas ja onnellinen!" lopetti hän huokaisten,
ikään kuin olisi sisartaan kadehtinut.

       *       *       *       *       *

Elettyään puolentoista vuoden aikana monta kauhistavaa kohtausta
"Star and Stripes" aluksessa Salve erosi siitä vihdoinkin
New-Orleansissa saaden taskuunsa kelpo summan palkkarahoja.

Seuraavissa aluksissa, joissa hän purjehti, oli toisenlaiset, mutta
ei paljoa paremmat olot. Salve oli nyt tottunut sellaiseen elämään ja
osittain tylsynyt huomaamaan sen huonoja puolia.

Federigo seurasi häntä yhä nuhteettomana toverina.

Salve oli koonnut rahoja, sillä hän ei etsinyt maissa tilaisuutta
päästä niistä erilleen kuten Federigo, joka aina menetti palkkansa
pelissä. Hän vihasi naisia, ja merimieskapakoissa häntä pidettiin
hurjan hillittömänä veitikkana, josta oli paras pysytellä loitolla.
Hänen kirkas älynsä sanoi hänelle sen katkeranlaisen totuuden,
että raha sittenkin on lopulta ylin voima ja mahti. Hän kantoi
kultarahojaan aina vyössään.

Federigon alinomaista joukossa pysymistä alkoi Salve, joka arveli
tuntevansa ystävänsä perinpohjin, yhä varmemmin pitää vyössä
kantamiensa rahojen aiheuttamana. Hän epäili Federigon pitävän häntä
säästökassana, johon sopi tarpeen tullen turvautua.

Kun siis Federigo kerran eräässä satamassa oltaessa ehdotti, että
he karkaisivat, lähtisivät kaivamaan kultaa muutamista kaivoksista,
joista silloin kovin huhuiltiin, ja jakaisivat saaliin, niin Salve
harkitsi kylmästi ja erikoisemmin närkästymättä olevan todennäköistä,
että hänen ystävänsä, kun he olisivat kaivettavansa kaivaneet ja
vaeltaisivat jossakin erämaassa, eräänä kauniina yönä pistäisi puukon
hänen kylkeensä ja anastaisi koko saaliin.

Sellainen oli tämä ystävyys laadultaan @@ Federigo piti vielä enemmän
rahoista kuin hänestä.

Senvuoksi Salve kieltäytyi lähtemästä, vaikka vaihtelu muuten olisi
häntä miellyttänyt. Heidän suhteensa pysyi yhä ystävällisenä.

       *       *       *       *       *

Niin kului kaikkiaan neljä vuotta, ja Salve alkoi kovin ikävöidä
Eurooppaan @@ hän ei tahtonut itselleen tunnustaa tarkoittavansa
Norjaa.

Etsittyään kauan sopivaa alusta kotiinpalaamista varten oli hän
edelleenkin brasilialaisen ystävänsä seurassa palkkautunut isoon
parkkilaivaan, joka oli kotoisin Hollannin siirtomaasta Curacaosta ja
matkalla Rotterdamiin ja Nieuwediepiin lastinaan tupakkaa ja rommia.
Muutamaa hollantilaista lukuunottamatta kuului miehistöön melkein
yksinomaan kreoleja.

Salve tunsi nyt amerikkalaisen palvelusitoumuksen kaikki koukut ja
oli laillisesti jättänyt laivan heti sen saavuttua Nieuwediepiin.
Federigo ei aavistanut mitään, ennenkuin Salve lähtiessään asian
hänelle ilmoitti.

Federigo kalpeni ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Salve
ei voinut oikein käsittää, oliko syynä ystävyyden loukkaaminen,
vai jonkinlainen pettymys, vai kenties molemmat seikat. Pienine
vilkuilevine silmineen Federigo tavallaan muistutti hätääntynyttä
rottaa.

Vihdoin hän äkkinäiseen tapaansa lankesi Salven kaulaan ja huudahti:

"Viimeisenä iltana minä tahdon ainakin juoda lähtömaljasi. Enpä
voi käsittää, kuinka voin tulla toimeen ilman sinua @@ olemmehan
pysytelleet kauan yhdessä!"

Vastoin tervettä järkeänsä tunsi Salve tuon ajatuksen hieman
hellyttävän mieltä ja muistaessaan tuon lurjuksen tosiaankin
osoittamaa "kiintymystä" hän tunsi jotakin todellisen liikutuksen
tapaista.

"Eipä auta, ystäväiseni", vastasi hän. "Olen asian niin päättänyt.
Mutta tänä iltana minä kestitsen. Istun 'Aurorassa' sinua
odottamassa."

Siihen vuodenaikaan oli satamassa tavattoman paljon aluksia, ja
'Auroran' kapakka oli illalla täynnä meripoikia, jotka laulelivat,
näkivät toisensa jälleen tai tutustuivat toisiinsa paloviinan ääressä.

Pienessä salissa anniskeluhuonetta vastapäätä tanssittiin soiton
pauhatessa Hampurin skotlantilaista ja Englannin jikiä uupumatta koko
ilta niin että permantopalkit notkuivat.

Ymmärtääkseen oikeata merimiesten 'reeliä' täytyy nähdä sitä
tanssimassa miehiä, jotka ovat purjehtineet vuosikausia kaikilla
maailman kulmilla näkemättä ainoatakaan naista.

He saapuvat maihin tuntien miehen ankaraa kaipausta ja vuosikausia
kytenyttä iloa ja silloin on tanssikin @@ Nieuwediepin tai
Portsmouthin tyttöjen keralla ja yhtä suuressa määrässä kumpaistenkin
kanssa @@ sanomattoman hurmaavaa.

Jos jättää huomioonottamatta ihan rappeutuneista oloista ja
yksilöistä johtuvat poikkeukset, voinee sanoa, ettei missään
muualla koko maailmassa esiinny niin romanttista tunnetta naista
kohtaan kuin aluksessaan purjehtivan meripojan povessa. Rakkaus on
siellä luonnostaan rikkaampi ja monivivahteisempi kuin talonpojan
yksitoikkoisessa elämässä, ja sitäpaitsi tulee itse rakkaussuhde @@
erossa elämisen vuoksi @@ paljon hartaammaksi ja säilyy menettämästä
ihanteellista hohtoansa arkipäiväisessä tavanomaisuudessa.

Naimisissa olevaa merimiestä kunnioittavat salaa kaikki toverit,
joilla ei yleensä ole varaa sellaisen askelen ottamiseen.

Merimies makaa keulakannella kertoen vilpittömän avomielisesti
vaimostaan tai morsiamestaan, miten he olivat toisiinsa suostuneet
tai mitä on ostettava tuliaisiksi satamaan saavuttua. Ja jos haluaa
meidän päivinämme etsiä hiljaista romanttista haaveilua, niin sitä
varmaan löytää laivojemme kansilta yksinäisten yövuorojen aikana.
Ei ole liioittelua, jos sanoo naisen oikeastaan olevan mukana
merielämässämme, joka ulkonaisessa katsannossa on usein hyvinkin
raakaa. Nainen väikkyy merimiehen mielessä ihasteltuna, lämpöisenä,
puhtaana ja ylhäisenä, etäisyyden aiheuttaman kuvitteluautereen
ympäröimänä.

Salve ja Federigo istuivat viinalasiensa ääressä salinviereisessä
kamarissa, joka oli täynnä juttelevia ja juovia miehiä tai pareja,
jotka vetäytyivät hetkiseksi pois tanssista.

Tukehduttavan kuumassa, tupakansavun ja höyryn himmentämässä salissa
näkyi tanssijoita, joiden kasvot olivat mitä erilaisimmat @@ useimmat
ruskeita ja ahavoituneita, monet parrakkaita, hattu huolettomasti
takaraivolla. Muutamilla oli suussa rikkoutunut liitupiippu, kaikki
olivat hurjan iloisia, valuivat hikeä ja tanssivat ihan uupumatta.

He pyörittelivät somasti puettuja hollantilaisia tyttöjä, joilla
oli päässään pienet valkoiset päähineet ja helmat maan tavan mukaan
kiinnitettyinä niin, että sievät kengät ja valkoiset sukat pääsivät
oikeuksiinsa. Punaisiin villanuttuihin puetut ranskalaiset ja
ruotsalaiset meripojat, norjalaiset ja tanskalaiset sinisissään
ja laajalahkeisine purjekangashousuineen, amerikkalaiset ja
englantilaiset kokonaan sinisissä tanssivat siinä kilvan solmien
samalla ystävyysliittoja tai joutuen riitoihin, mistä myöhemmin
illalla oli seurauksena pullo paloviinaa tai tappelu.

Salve ei ottanut osaa tanssiin; pauhaava hilpeys sai hänet apeaksi,
joskaan hän Federigon vuoksi ei päästänyt mielialaansa näkyviin.

Federigo näytti kovin lohduttomalta ja istui alkupuolen iltaa
mietteissään, maistellen lasistansa.

Ikkunanpielessä selkänsä takana Salve kuuli kahden nuoren miehen
puhuvan norjaa. Hänen sydämensä ailahti, sillä hän ei ollut moneen
vuoteen kuullut äidinkieltänsä.

Myöhemmin illalla Federigo liikuttavan epäitsekkäästi täytti alinomaa
Salven lasia ja tuli @@ kuten näytti, yhä päihtyneempänä @@ useat
kerrat vahingossa läikyttäneeksi maahan oman lasinsa sisällön.

Hän muuttui hieman puheliaaksi ja kertoi muistelon toisensa jälkeen
heidän yhteisestä elämästään.

"Minä, näetkös, en unohda milloinkaan", virkkoi hän avomielisesti.
"En milloinkaan!" lisäsi hän viiltävästi hetkisen kuluttua, silmissä
hillityn vihan väike.

Molemmat norjalaiset olivat jälleen tulleet sisään, ja toinen, joka
näytti hieman punaiselta ja kiihtyneeltä, lausui ihastuneita sanoja
eräästä salissa tanssivasta tytöstä.

"Ei se mitään!" huudahti toinen torjuen. "Olisitpa nähnyt kauniin
Elisabetin Amsterdamin 'Tähdessä!' Mutta hänenpä kanssaan et saakaan
niin tanssia, poikaseni."

Nuo sanat herättivät Salvessa äkkiä mielenkiintoa. Hän istui
jännittyneenä kuunnellen.

"Mikäpä siinä olisi esteenä?" kysyi toinen hieman ihmeissään.

"Ensinnäkään siellä ei tanssita ja toiseksi pitäisi siellä olla
vähintään laivuri liehakoimassa, ymmärrätkö? Minä näin hänet viime
kevännä 'Galathean' käydessä siellä, Hän jutteli kapteenin kanssa, @@
hän näet on norjalainen. Siinä on ylpeä tyttö, tukka kuin kultakruunu
ja riki niin solakka, että sydäntä ahdistaa, kun joutuu hänen
läheisyyteensä."

Salve painui mietteisiinsä ja kuunteli koko illan varsin
hajamielisesti kumppaniansa.

Aavistus, että kysymyksessä saattoi olla Elisabet, oli iskenyt hänen
mieleensä, ja hän ei päässyt siitä erilleen, vaikka ymmärrys hänelle
sanoikin, että Elisabetin täytyi olla jo aikoja sitten naimisissa
meriupseerin kanssa.

Salven mieli oli joutunut kuohuksiin, ja hänen teki nyt melkein
hurjasti mielensä päästä Arendaliin saamaan asiasta selkoa.

Heidän lähtiessään oli Federigo humalassa, joten Salven täytyi
saattaa lohdutonta ystäväänsä pimeässä pitkin kapeata patoa, jonka
kummallakin puolella aaltoili meri. Federigo nojasi koko ajan hänen
käsivarteensa.

Kun he olivat ehtineet padon keskivaiheille, näki Salye hänen tekevän
äkkinäisen eleen ja tunsi kupeessaan niin ankaran iskun, että
horjahti pari kolme askelta taaksepäin. Hän kuuli toisen raivosta
vapisevin äänin lausuvan:

"Siinä saat Paolinan puolesta @@ sinä koira!"

Hänen aikeittensa esine, rahavyö, oli pelastanut Salven, joka nyt
iski miehen kumoon, niin että hän kieri mereen.

"Auttakaa! Auttakaa!" kuului merestä.

"Pitänee se tehdä", vastasi Salve ivallisesti, "korean ystävyytemme
vuoksi. Mutta heitä minulle ensin veitsesi!"

Salve kiersi taskuliinansa nuoraksi ja ojensi sen hänelle.

"Sinä ja sinun sisiliskosisaresi olette muuten opettaneet minulle
yhtä ja toista", mutisi hän katkerasti. "Minä tosiaankin ansaitsin
joutua pistetyksi ja ryöstetyksi, kun voin silmänräpäystäkään luottaa
sinuun tai kehenkään muuhun."

"No, pääsetkö sieltä?"

Nähdessään Federigon hahmon kömpivän yli reunan hän virkkoi
ivallisesti:

"Nyt meidän on sitten vihdoinkin erottava! Hyvästi, kelpo vanha
ystäväni!"

Hän meni ja kuuli takanaan pimeässä brasilialaisen raivoissaan
polkevan tannerta.



17.


Tönsbergiläinen puulastialus tarjosi Salvelle sopivan tilaisuuden
päästä kotiin; hän näet toivoi, että hänet laskettaisiin maihin
Arendalin tienoilla.

Omituisen syvä tunne valtasi hänen mielensä, kun hän jälleen astui
kotoiseen alukseen, kuuli ympärillään miesten juttelevan ja tunsi
olevansa heidän uteliaisuutensa esineenä.

Hänen etelämaisen ruskeista kasvoistaan, vierasmallisista
vaatteistaan ja koko asustaan näkyi, että hän oli tullut rikkaista ja
suurenmoisista merimiesoloista, joista heillä ei ollut tietoakaan.

Häntä pidettiin englantilaisena tai amerikkalaisena, sillä hän oli
tahallaan salannut kansallisuutensa. Laivurin ja hänen välinen
sopimus oli laadittu englanninkielellä.

Nuo parrujenkuljettajat, joiden paksut vaatteet tekivät heidät
pikemmin raskaassa työssä ahertavan työmiehen kuin matruusin
näköisiksi, olivat melkein poikkeuksetta voimakasta, uskaliasta
väkeä. Liikuttavan vaikutuksen teki häneen kaikkien kasvojen rehti
ilme, jollaista hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Hän häpesi kulkea
puukko salaa mukanaan, kuten tähän saakka oli ollut hänen tapansa.
Niinpä hän heti ensimmäisenä päivänä lukitsi sen arkkuunsa.

Hän asetti huvikseen kellonsa ja rahansa niin, että vieras voi ne
helposti viedä, ja oli kovin ihmeissään, kun niitä kumminkaan ei
varastettu.

Hänestä muuten tuntui siltä, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin
surkean kehnoa alusta kuin tämä ravistunut tönsbergiläinen, joka imi
vettä joka puolelta. Miehistön muonakin näytti hänestä ylen huonolta:
kokki takoi paukutti kalaa pehmeäksi kirveenhamaralla.

Salve oli yht'äkkiä sukeltanut syvälle kotoisiin oloihin.

Alus oli aikoinaan haaksirikkoutunut, ja sen nykyinen omistaja
oli sen ostanut huutokaupasta mitättömällä summalla. Se muistutti
suuressa määrin vanhaa puukenkää jolla laivuri Brekan uskaliaasti
purjehti Hollantiin ankarain kevät- ja talvimyrskyjen aikana
ajatellen, että hätätilassa täytyi uida puulastin varassa, köyttää
itsensä kiinni hyökylaineiden varalta ja muuten purjehtia niin kauan
kuin riki kesti.

Prammitanko oli poissa, jottei alus ylenmäärin rasittuisi, purjeet
olivat repaleiset ja köysistö oli monin paikoin valtavissa,
kömpelöissä solmuissa @@ katkenneita kohtia ei ollut huolittu punoa
yhteen, kuten merimiestapa aina vaatii.

Säännöllisestä merenkulusta ei liioin ollut puhettakaan. Kapteeni
käytteli omaa omituista lokiansa: sylki mereen tai heitti sinne
jonkin säleen määräten nopeuden sen mukaan, miten se jäi jälkeen
aallokossa.

Sää ei heitä suosinut. Tuuli oli vastainen, toisinaan tyyntyi
kokonaan, joten he kolmatta viikkoa purjehdittuaan olivat saapuneet
vasta Jyllannin rannikolla sijaitsevan Hanstholmin majakan tienoille.

Salve kulki mietteissään kuvitellen Amsterdamissa olevaa Elisabetia
@@ ja hiljaisin pelontuntein ajatellen, miten hänen ja meriupseerin
väliset asiat oikeastaan olivat.

Hän alkoi tiedustella laivurilta Hollannin-matkojen hyötyisyyttä
ja muita asiaankuuluvia seikkoja. Keskustelu tapahtui jonkinlaista
englanninkieleen vivahtavaa mongerrusta käyttäen, mutta Salve sai
tietää kaikki: että yritys oli tuottoisa ja että sellainen toimi
saattoi kaikin puolin hänelle sopia.

Erikoisen houkuteltavaksi sen teki sen vaatima huimapäinen rohkeus.

Sellaiset kotoiset olot, joiden vallitessa hän vapautui kaikesta
käskynalaisuudesta, sopi varsin hyvin hänen luonnonlaatuunsa ja
häämötti hänelle nyt hyvänä aatteena. Hänellä oli @@ isän hallussa
olevaa sadanriksin seteliä lukuunottamatta @@ muutaman sadan riksin
pääoma, jolla hän voi hankkia itselleen jonkin vanhan aluksen
Hollannin-matkoja varten. Asia oli päätetty.

Salve alkoi käydä ylen kärsimättömäksi, kun ei jo päässyt perille.
Hän ikävöi isänmaansa ensimmäisen rantakaistaleen näkemistä oikein
uskaltamatta ajatella, että hän sen todellakin saisi nähdä, ja
hänestä tuntui, että he pikemmin ajelehtivat kuin purjehtivat.

Taasen oli tyyntä ja aurinkoista, ja Salve käyskeli edestakaisin
kiroillen hampaittensa lomitse tuota vanhaa puukenkää, joka lepäsi
siinä keinuen veltoin purjein, oikein tietämättä, mihin päin ottaisi
liikkuakseen.

Kun Lindesnäsin ranta sukelsi esiin, tuntui Salvesta, ettei mikään
Etelämeren palmuniemi kyennyt tuon näyn kanssa kilpailemaan.

Pian hän jälleen alkoi pelätä, mitä saisi kuulla Elisabetista, ja
hänen levoton, kärsimätön käytöksensä alkoi herättää aluksen miehissä
sellaista luuloa, etteivät englantilaisen kaikki saumat olleet oikein
paikoillaan.

Vihdoin tuli vapahduksen hetki; saapui luotsivenhe Arendalista.

Hän saapui sinne illalla, pimeän tultua, Gjersin matamin kehnoon
majataloon. Syntymäkaupunkinsa hän sai nähdä vasta seuraavana aamuna.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Hänet valtasi sanomattoman juhlallinen tunne, kun soitettiin kirkkoon
ja hän näki kaikkiin eri säätyluokkiin kuuluvia kaupunkilaisia,
pieniä ja suuria, pyhäisissä pukimissaan astelevan temppeliin päin.

Siinä oli yhä sitä hurskautta ja puhtautta, johon hän oli uskonut
ollessaan vielä luottavainen ja iloinen ja herkkäuskoinen, ja se
kulki hänen ohitsensa, kunnes silmät täyttyivät niin että näki tuskin
mitään.

Hän tunsi useimmat noista hahmoista, muiden muassa Elisabetin vanhan
tädin, jonka näki yksinään astelevan kädessänsä virsikirja ja
valkoinen, kokoontaitettu nenäliina.

Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan liittyi toisten matkaan
luottaen siihen, ettei kukaan häntä tuntenut.

Melkein hänen vierellään kulki eräs perhe: @@ hän tiesi varsin hyvin,
keitä he olivat @@ vanhemmat, kaksi kaunista, valkoisiin puettua
tytärtä, jotka nyt olivat täysikasvuiset, ja nuorempi veli, jota
hän ei muistanut. He näyttivät uteliaina katselevan ulkomaalaista,
tummapartaista, hienoihin vaatteisiin puettua merimiestä kultaisine
kellonvitjoineen. Hän puolestaan asteli ajatellen, kuinka he
karkaisivat hänen luotansa, ikäänkuin susi olisi syöksynyt heidän
joukkoonsa, jos olisivat aavistaneet hänen arkisen elämänsä, edes
puolisen päivää laivojen kansilla, missä hän oli ollut vuosikausia
kotonansa. He eivät olisi sitä ymmärtäneet, jos siitä olisi heille
kerrottu, ja itse kertomuskin olisi ollut liian likainen heidän
kuultavakseen.

Hän kulki ihmisvirran mukana mielessään sellainen tunto, että kaikki
hänen kauniin kotikylänsä talot seisoivat todistajina ja kysyivät,
oliko "Star and Stripes" aluksen laivapeikolla lupa astua kirkkoon.
Kirkon ovesta kulkiessaan hänen täytyi kaikin voimin hillitä
itseänsä; sisäänastuminen tuntui hänestä pyhyydenloukkaukselta.

Hän istuutui takimmaiselle tuolille oven pieleen ja näki melkein
kuin unessa toisten kulkevan ohitsensa. He näyttivät hänestä kaikki
puhtaammilta olennoilta.

Urut pauhasivat, virsi soi, ja miehemme istui siinä pää käsien varaan
painuneena, istui tuntojensa valtaamana ja salaten nyyhkytystään.

Niin hän istui melkein koko jumalanpalveluksen ajan kykenemättä
mitään ajattelemaan. Sitten hänen oma elämänsä alkoi kohota hänen
näkyviinsä, kuva kuvan, kohtaus kohtauksen jälkeen.

Lapsena ja poikasena hän oli käynyt kirkossa samoinkuin muutkin
@@ mutta millaisena hän nyt palasikaan? Miehenä, joka oli elänyt
rikoksissa ja jumalanpilkassa enemmän kuin koko seurakunta kykeni
käsittämään ja joka oli sisimmässään voimaton siihen uskoon, jonka
oli kerran omistanut.

Hänen silmissään näkyi vihdoin katkera, väkivaltainen välke,
sillä hän ajatteli niitä, jotka olivat hänet siihen saattaneet:
Elisabetia ja luutnanttia. Lähtiessään kirkosta hän tunsi syvää vihaa
viimeksimainittua kohtaan.

Se mies, joka nyt kulki reippaasti ja jännittynein, uhmaavin ilmein
katua alaspäin, ei ollut enää se, joka oli pari tuntia aikaisemmin
hiljakseen vaeltanut samaa tietä.

Hänen katseensa osui sattumalta erääseen kirkosta palaavaan
pariskuntaan, jonka hän tunsi kapteeni Beckiksi ja hänen
puolisokseen. Tuntui siltä kuin tuo näky olisi saanut hänet vieläkin
kapinallisemmaksi. Hän kiiruhti askeleitaan.

Nyt hän tahtoi ennen Sandvigeniin isänsä luo lähtöä saada selville,
miten oli Elisabetin laita. Hän muisti varsin hyvin emäntänsä,
piskuisen, kirpeän, kirkassilmäisen Gjersin muorin, ja tiesi hänen
olevan täysin selvillä kaikista kaupungin uutisista, joita hän
innokkaasti levitti.

Siihen aikaan päivästä ei muorin tuvassa ollut vieraita. Salve istui
yksinään pöydän ääressä.

Muorin ryhtyessä asettamaan pöytään päivällistä ja levittäessä liinaa
hänen eteensä hän kysyi, oliko kapteeni Beckin poika, meriupseeri,
naimisissa.

"On, onpa kyllä", vastasi muori ihmetellen, että hän puhui
norjankieltä, "siitä on nyt @@ odottakaahan @@ suunnilleen kolme
vuotta."

Muori silmäili häntä tutkivasti. "Mutta kuka olettekaan te? Ettehän
vain ole Salve Kristiansen, joka @@" Hän oli yht'äkkiä tuntenut
miehen.

Muorin äänestä kuului, että Salve Kristiansenin nimi kaikui hieman
epäilyttävältä, ja Salve päätteli siitä ihan oikein, että karkaaminen
Riossa oli tehnyt hänet juorujen esineeksi. Hän täydensi ihan
kuivasti muorin keskenjääneen kysymyksen:

"Joka karkasi Beckin laivasta Riossa @@ sama mies."

"Niin, en minä mitään kerro", kuiskasi muori salaperäisesti täynnä
mielenkiintoa.

Vaikka Salve ei uskonutkaan Beckin enää tahtovan häntä ahdistella,
oli tuo karkaamisjuttu sittenkin tärkeimpänä syynä siihen, että hän
halusi pysyä tuntemattomana kotipaikallaan. Hän vastasi ivallisesti,
eukon kumminkaan hänen ivaansa havaitsematta:

"Minä uskon sen teille, muori Gjers, koska tiedän teidät henkilöksi,
joka ei milloinkaan mitään juorua!"

Salvesta näytti, kenties aiheettomasti, siltä, että muori jo kovin
himoitsi päästä kertomaan uutista jollekin toiselle.

"Vai on luutnantti naimisissa", virkkoi Salve sitten melkein kuin
itsekseen.

"Onpa kyllä @@ jo aikoja sitten. Häät vietettiin morsiamen vanhempain
luona; he asuvat nyt Fredriksvärnissä."

"Elisabetin vanhemmathan olivat jo kuolleet", sanoi Salve hieman
kärsimättömästi.

"Elisabetin? Hänenkö, joka tuli Beckien luo? Sehän on ihan toinen
juttu", virkkoi muori erikoisin äänenpainoin. "Ei, luutnantti joutui
naimisiin postimestari Forstbergin tyttären Marian kanssa. Toinen
oli pelkkää lemmenleikkiä ja päättyi siihen, että tyttö rukan täytyi
lähteä Hollantiin. Hänen kerrottiin saaneen siellä paikan."

"Tiedättekö tästä asiasta jotakin varmaa?" kysyi Salve tiukasti ja
vakavasti, että eukkopahanen joutui hämilleen ja piti välttämättömänä
puolustaa sanojansa:

"Kaikki tapahtui salaa, mutta poislähtö tuli ihan äkillinen. Asia on,
ikävä kyllä, hyvinkin tunnettu; voipa sanoa, että se nyt on aikoja
sitten sekä tunnettu että unohdettu."

"Mikä on tunnettu?" tiukkasi Salve harmistuneena. "Näittekö hänet,
muori Gjers?"

"En nähnyt, en minä eikä kukaan muukaan. Beckit asuivat silloin koko
syksyn yksinään maalla, ja senvuoksi oli vieläkin suurempi syy --"

"Niinpä ette te eivätkä muut, jotka juoruavat häneltä pois kunnian,
tiedä asiasta mitään muuta kuin sen, mitä olette itse sepitelleet",
virkkoi Salve tuimasti ja halveksien. Hänen teki vielä mieli
puolustaa Elisabetia toisia vastaan, vaikka hän omassa sydämessään
olikin hänet tuominnut ja tunsi itsensä ihan sairaaksi.

"Minä sattumalta tiedän, miten asianlaita on", valehteli hän
katsoen muoria silmiin kylmästi ja terävästi, "ja" @@ hän hypähti
seisaalleen ja iski nyrkkinsä ankarasti pöytään @@ "minä en syö
palastakaan sellaisen juorukellon talossa! Ymmärrättekö, muoriseni?"
Sitten hän kehoitti muoria perimään maksun, heitti pöydälle joitakin
hopeakolikoita, juoksi yläkertaan ja alkoi kiskoa laivakirstuansa
portaita alas.

Muori lausui lukemattomia lieventäviä puheenparsia, joiden ytimenä
oli, että hän oli sanonut ja uskonut vain sen, mitä itse oli kuullut
kaikilta kaupungin ihmisiltä, mutta Salve oli leppymätön ja lähti
kirstu selässään astelemaan katua alaspäin. Hän laski taakkansa
laiturille.

Hänen aikomuksensa oli vuokrata venhe päästäkseen isäänsä tapaamaan,
mutta toistaiseksi hän jäi istumaan kirstunsa kannelle ja tuijotteli
satamaan, mietteisiinsä vaipuneena.

Mietteitten tuloksena oli, että hän luopui Hollaninmatkasta.

Hän vuokrasi venheen Sandvigeniin. Mutta ulos selälle soudettaessa
hän käski äkkiä soutajaa muuttamaan suuntaa ja laskemaan rantaan
telakan luona, sataman toisella puolella. Hän tahtoi keskustella
Elisabetin tädin kanssa päästäkseen täyteen varmuuteen @@ hänessä oli
koko ajan jotakin, joka kieltäytyi uskomasta pahinta.

Kun hän astui sisään, tunsi vanhus hänet heti.

"Hyvää päivää, Salve!" sanoi hän. "Sinä olet ollut kauan poissa @@ jo
viidettä vuotta."

Salve jäi synkännäköisenä seisomaan noudattamatta eukon ystävällistä
kehoitusta istuutumaan.

"Onko totta, että Elisabet @@ joutui sillä tavoin pois Beckien luota
@@ Hollantiin?"

"Miten 'sillä tavoin'?" kysyi eukko tiukasti. Hänen kasvoihinsa
kohosi punan häivä.

"Sillä tavoin kuin kerrotaan", virkkoi Salve katkeran painokkaasti.

"Kun niin kerrotaan, niin sinunlaisesi miehen tietenkin täytyy se
uskoa", sanoi eukko pilkallisesti. "En ymmärrä, miksi tulet tänne
kyselemään hänen vanhalta tädiltänsä, kun sinulla on niin monta,
jotka sinua uskovat! Muuten voi juuri hän, tämä vanha täti, kertoa
sinulle jotakin muuta, poikaseni. Ja sitä hän ei tekisi, ellei
uskoisi, että tyttö on vieläkin sinuun kiintynyt, huolimatta kaikista
niistä vuosista, joiden aikana olet liehunut maailmalla, Jumala
tiesi missä. Minä uskallan sanoa tuntevani hänen luonnonlaatunsa.
Hän tosiaankin pakeni eräänä yönä Beckien luota ja tuli tänne
aamusella, mutta se tapahtui sinun tähtesi, koska hän tahtoi vapautua
meriupseerista. Rouva Beck itse hänet Hollantiin toimitti, koska he
eivät tahtoneet häntä miniäkseen."

Salven kasvoissa välkähti hurja ilo, mutta sitten jälleen pimeni.
"Eikö hän sitten ollut kihloissa luutnantin kanssa?" kysyi hän.

"Oli ja ei ollut", vastasi vanhus harkiten, jottei poikkeisi
rahtuakaan totuudesta. "Hän salli houkutella itsensä antamaan
myöntävän vastauksen, mutta pakeni sitten talosta, koska ei tahtonut
häntä miehekseen. Hän tunnusti minulle itkusilmin katuvansa sitä,
että oli vastannut sinulle kieltävästi."

"Vai niin se asianlaita olikin", virkkoi Salve ivallisesti, "että
'oli ja ei ollut'! Beckit eivät tahtoneet häntä miniäkseen ja saivat
hänet toimitetuksi Hollantiin, ja @@ te tahdotte uskotella hänen
matkustaneen minun tähteni!" @@ Hän lisäsi surullisella äänellä,
hitaasti päätänsä pudistaen:

"Jumala tietää, että tahtoisin sen uskoa, @@ mieluummin kuin mitään
muuta @@ mutta minä en voi, Kirsti muori! Te olette hänen tätinsä, ja
minä tahdon mielelläni @@"

"Minä pelkään pahoin", keskeytti eukko ankarasti, "sinun
onnettomuutesi olevan siinä, ettet kykene täysin uskomaan
kehenkään tässä maailmassa. Sen vuoksi sinä aina jäät juoruista ja
epäilyksistä riippuvaiseksi. Ajattelemalla niinkuin nyt näyttää,
teet joka tapauksessa itsesi mahdottomaksi viipymään kauemmin
minun huoneessani. @@ Mutta yhtä minä sinulta pyydän", lisäsi hän,
älykkäissä, voimakkaissa kasvoissa lempeä, vaikuttava vakavuus.
"Älä yritäkään lähestyä Elisabetia tai voittaa häntä omaksesi niin
kauan kuin sydämessäsi on häneen kohdistuva epäilyn häiväkin! Siitä
koituisi vain onnettomuutta teille kummallekin."

"Hyvästi, Kirsti muori!" virkkoi Salve ihastuksissaan ja etsi eukon
kättä puristaakseen sitä jäähyväisiksi. Mutta eukko ei ollut sitä
huomaavinaan, vaan vakuutti vieläkin:

"Muista, että sen sanoo vanha nainen, joka on nähnyt maailmassa yhtä
ja toista!"

Salve istui mietteliäänä venheessä, joka lipui kohti Sandvigeniä.
Matkan kestäessä hän päätti sittenkin lähteä Hollantiin, kuten oli
aikaisemmin suunnitellut.



18.


Me tapaamme Salven tällä kertaa laivurina "Apollo" nimisessä prikissä
eräänä kirkkaana lokakuun päivänä matkalla Pürmurendeen lastinaan
puutavaraa.

Luovuttuaan merimiesturhamaisuudestaan oli hän hyvinkin tyytyväinen
vanhaan ravistuneeseen alukseensa, etupäässä siitä syystä, että se
oli hänen omansa.

Hänen miehistönsä, kaikkiaan seitsemän Tiömön ja Nötterön miestä,
arveli joutuneensa tuiman miehen alukseen, mutta huomasi samalla,
että hän kohteli heitä moitteettomasti. Vaikka olivatkin tottuneet
kaikenlaiseen, olivat miehet kumminkin jo ensi matkallaan havainneet
purjehtivansa oikean uskalikon kanssa, jonka ainoa halu oli päästä
perille ja saada suoritetuksi mahdollisimman monta retkeä, ennenkuin
jää joulun tienoilla tekisi matkat mahdottomiksi.

Hän lähti matkalle ankaran myrskyn vallitessa ja vastasi lausuttuihin
epäilyksiin vain hyvin hilpeästi, että sellaisella tuulella jonnekin
pääsee.

Apollo lasketti laitamyötäistä, ja Nils Buvaagen piti huolta
peräsimestä. Salve oli tavannut miehen Arendalissa ja suostuttanut
hänet lähtemään mukaansa.

Tässä miehessä herätti hänen erikoista mielenkiintoansa se
järkkymätön ilo ja rakkaus, jota vaimo ja lapset häneen loivat. Hän
tuskin hennoi syödä ruoka-annoksiaan laivassa.

Salve seisoi usein kuuntelemassa hänen lapsellisen avomielisiä
kertomuksiaan niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut
voitettavanaan ja jotka olivat olleet ylen lukuisat.

Jäykkä kapteeni, joka näytti olevan yhtä etäällä kaikista
hempeämielisistä ajatuksista kuin kuusta, kadehti kaikessa
hiljaisuudessa ruorimiestään. Hän isosi ja janosi sitä ihanuutta,
minkä tuo mies omisti, ja kulki mietiskellen, että hänkin voisi sen
saada @@ kunhan vain olisi riittävässä määrin tuhman luottavainen
uskoakseen mitä tahansa, @@ nauroi hän itsekseen katkerasti.

Mutta hän ei ollut, ikävä kyllä, sokeana syntynyt. Oli selvääkin
selvempi, että Elisabetin ensimmäisen ja parhaan kiintymyksen esine
oli ollut meriupseeri. Nyt @@ niin, nyt oli hän, Salve, kenties
riittävän hyvä!

Salve tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, miten halpamainen hän
omine epäluuloisine ajatustapoineen oli verrattuna tuohon mieheen,
jonka mielessä varmaan olisi noussut voimallisena kaikki se, mikä
olisi voinut puhua Elisabetin hyväksi. Hän ihaili yksinkertaista
kumppaniansa, joka retkeili tyynenä ja voi palata kotiinsa iloisena,
päästämättä sydämeensä yhtään epäilystä.

Hän kuvaili mieleensä, kuinka Nils istuu köyhässä kodissaan tavallaan
onnellisen arvokkaana @@ lapsi kummallakin polvellaan, ja toiset
teuhaamassa ympärillään.

Tuollaiset mietteet ne Salvea askarruttivat hänen astellessaan
tavattoman hitaasti ja usein pysähdellen edestakaisin aluksensa
kansilastin päällä; ja se oli viimeinen ajatus, joka kajastelihe
hänen kasvoissaan, kun hän päätti tällä matkallaan pistäytyä
Pürmurendestä Amsterdamiin Elisabetia tapaamaan.



19.


Laivuri Garvloit, jonka luo Elisabet oli tullut, asui Amsterdamissa,
alas telakalle johtavan vilkasliikkeisen kadun varrella.

Kadun toisella puolen kohoaa kolmi- tai nelikerroksisia kivitaloja,
jotka on rakennettu tavalliseen Hollannin tyyliin vihreine
ikkunankaihtimineen ja pienine, kiilloitetuilla messinkikolkuttimilla
varustettuine ulko-ovineen.

Toisella puolen on kaupungin halki kulkeva kanava monine siltoineen,
täynnä kaikenlaisia pikkualuksia, jotka purkavat lastiansa.

Matami Garvloit, kivulloinen nainen, jolla oli neljä puolikasvuista
lasta, tunsi yhä enemmän saavansa apua ja tukea terveeltä ja
voimakkaalta Elisabetilta, joka oli onneksi saapunut hänen
vastuksiansa torjumaan, ja suhtautui suopeasti erinäisiin hänen
olemuksensa erikoisuuksiin.

Ominainen vakavuus teki hänet erikoisen viehättäväksi vanhemmille
henkilöille; toisaalta hän oli lasten kanssa leikkiessään usein ihan
vallaton: he kulkivat toisinaan Elisabet etunenässä portaita ylös ja
alas, niin että matami Garvloitin teki toisinaan mieli häntä hillitä.

Toisin ajoin hän taas oli koko päivän niin mietteissään ja vaitelias,
että hänen luultiin kovin ikävöivän kotimaahan.

Perheen nuoret tuttavat herrasmiehet @@ eräs hieno kauppa-apulainen,
joka palveli eräässä isossa konttorissa ja yritti hieman näytellä
mynheeriä sekä eräs Vlielandista kotoisin oleva vaaleatukkainen,
punakka laivurinpoika @@ olivat kumpikin Garvloitin sukulaisia.

Vaikka avomielinen, suorasukainen Elisabet usein näyttikin rikkovan
sovinnaisia muotoja, huomasivat herrat kuitenkin pian, että hän
hyvin tiesi varoa liikaa tuttavallisuutta. Hänen olemuksestaan uhosi
jotakin vakavaa, melkeinpä mahdikastakin, joka heitä nöyryytti, mutta
samalla teki hänet sitäkin viehättävämmäksi, kun hän hymyili ja hänen
ilmehikkäät kasvonsa säteilivät veitikkamaisina.

Nuoret miehet saapuivat säännöllisesti sunnuntaisin, olivat ylen
mustasukkaiset toisilleen, koettivat tilaisuuden sattuessa olla
toinen toistaan kohteliaammat ja vaistosivat kumpikin varmaan
huokailevansa suotta.

Seuraavana syksynä kotiin palatessaan kertoi laivuri Garvloit
luutnantti Beckin menneen kihloihin Arendalin postimestarin
Forstbergin tyttären kanssa ja toi häneltä paljon terveisiä
Elisabetille. Heidän sanottiin menevän naimisiin keväällä.

Uutinen oli suuri ilo, sillä Elisabetia oli monesti rasittanut se
ajatus, että Beck nyt kenties eleli onnettomana hänen tähtensä @@ hän
päätteli oman, Salveen kohdistuvan tunteensa nojalla.

Ilta muuttui hänelle hiljaiseksi juhlaksi, kun hän makuullemenon
aikaan istui yksin huoneessaan katsellen ikkunastaan kuun tyynessä
paisteessa lepäävää kanavaa ja siinä olevia aluksia. Hän ajatteli
ystävätärtään ja ymmärsi hänen terveisistään, ettei hän tiennyt
mitään hänen ja luutnantin välisistä asioista.

Elisabet tunsi mielensä keventyneeksi tietäessään, ettei asia
ollut vaikuttanut luutnanttiin sen syvemmin. Suupielessä väikkyvä
hymy kumminkin osoitti, että mies samalla punnittiin. Sitten
liitivät ajatukset, kuutamon kuvaillessa ikkunanpuitteet seinään
hänen vuoteensa kohdalle, omille teilleen @@ kauas maailmalle
Salven luo. Niin hän istui mietteisiinsä vaipuneena, iso tukka
hajallaan voimakkailla kauniilla hartioilla. Hänen ilmeensä kävi yhä
murheellisemmaksi, ja kasvot värähtelivät silloin tällöin.

Hänen mieltään saattoi painaa katkeran raskaana se, että Salve
oli hänen tähtensä lähtenyt maailmalle ja kenties muuttunut
epätoivoiseksi ihmiseksi @@ siinä se hiljainen, jäytävä tunto, josta
hän alinomaa yritti vapautua, mutta jonka hän toisaalta mielellään
salli askarruttaa itseänsä. Hän näki Salven onnettomana ja ylpeänä,
kasvot kalpeina ja terävä, älykäs katse vihaisesti suunnattuna
häneen, joka oli koko onnettomuuden aiheuttaja.

Hänen mielessään häilyi ajatus pukeutua merimieheksi ja lähteä
maailmalle Salvea etsimään. Mutta hän tiesi, että vaikka hänet
löytäisikin, ei häpeäntunteensa vuoksi uskaltaisi hänelle näyttäytyä,
koska oli jo melkein ollut toisen oma. Ja ankaraa hylkäystä hän ei
missään tapauksessa halunnut lukea Salven silmistä.

Hän nyyhkytti kouristuksentapaisesti, pää käsivarsien välissä, kunnes
vihdoin nukkui ikkunanlaudan varaan.

@@ Elisabet oli ollut kolme vuotta Garvloitin talossa, kun tapahtui
sellainen onnettomuus, että Garvloit menetti aluksensa, joka ajautui
karille Amlandin paikkeilla. Siinä hän menetti suurimman osan
omaisuuttansa ja, mikä pahinta, mahdollisuuden harjoittaa edelleen
laivurinammattia, koska hänellä ei ollut varoja uuden aluksen
ostamiseen.

Niihin aikoihin vallitsi talossa masentunut mieliala, ja Elisabet,
joka ymmärsi, että hänen nyt oli pakko lähteä pois, oli kovin
suruissaan; hän näet oli mieltynyt näihin vieraisiin ihmisiin.

Tanakka, lihava Garvloit oli käynyt huomattavan laihaksi. Hän
käyskeli paitahihasillaan ja leyhytteli nenäliinaansa lyhyin
käsivarsin, hieman vaivalloisesti @@ huoltenko vai helteen vuoksi,
oli vaikea arvata. Hän muistutti jotakin lyhytjalkaista merieläintä,
maalle kiivennyttä hyljettä tai mursua.

Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui ajatus, joka ilmeisesti
askarrutti häntä yhä enemmän; hän näet käveli ylen rauhattomana
edestakaisin huoneessaan koko iltapäivän. Hän suunnitteli
merimiesravintolan perustamista. Talo sijaitsi erinomaisen
edullisessa paikassa ihan likellä satamaa. Alakertaan sopisi
järjestää merimiestupa ja yläkerrassa oli sali, jossa kävi
kestitseminen laivureita ja perämiehiä. Huoneita oli riittävästi.

Garvloit ei kumminkaan virkkanut mitään, ennenkuin oli asian itse
lopullisesti ratkaissut. Mutta eräänä päivänä hän astui vaimonsa luo
kainalossaan käärö painettuja paperilevyjä ja iso tauluntapainen.

"Jumala siunatkoon, Garvloit, @@ mitä aiotkaan?" huudahti matami.

Garvloit käänsi taulun juhlallisesti, sanaakaan sanomatta.

Siinä oli suurin, kullatuin kirjaimin luettavana: "Tähti". Ukko
virkkoi painokkaasti:

"Siinä on uusi elinkeinomme, eukkoseni! Ensi kuussa riippuu nimikilpi
ovemme yläpuolella; nämä levyt jaetaan satamassa oleviin laivoihin.
Garvloit ei ole vielä mennyttä miestä, ymmärrätkö?" päätti ukko
puheensa hieman ylpeillen aatteestaan.

Sitten hän selitti aikovansa itse olla isäntänä ja ottavansa
Elisabetin avukseen pitämään huolta koko yrityksestä.

Matami Garvloit väitti vain heikosti vastaan.

"Sinähän tiedät, ettet siedä olutta, ystäväiseni!"

Toisen vastaväitteensä @@ mitä Norjassa sanottaisiin, kun kuultaisiin
hänen miehensä vaipuneen tavalliseksi ravintoloitsijaksi, @@ piti hän
viisaasti omana salaisuutenansa. Pääasia oli, että he saivat jonkin
elinkeinon ja @@ olihan siinä suuri lohdutus, että voivat pitää
Elisabetin luonansa.

Viimeisen turhamaisuutensa jäännöksen hän ilmaisi sanomalla
Elisabetille, ettei kotimaassa tunnettu puukengissä astelevia
miljoonanomistajia, kuten Hollannissa, ja ukko Garyloit havaitsi
eukkonsa innostuneemmaksi kuin hän oli odottanut.

Hän oli tottunut turvaamaan eukkonsa terävämpään älyyn ja olisi ollut
kovin pahoillaan, jos hän olisi ryhtynyt vastustelemaan.

Niinpä tapahtui, että vilkasliikkeisen kanavakadun varrella eräänä
maanantaiaamuna loisteli sinisellä pohjalla kullanvärisin kirjaimin:
"Tähti".

Ravintola oli perustettu otolliseen aikaan ja paikkaan.

Satamassa olevista laivoista kokoontui sinne aivan pian vieraita,
joten oli toivoa liikkeen menestymisestä.

Garvloit isännöi mielellään itse puhtaassa tuvassa tiskin takana,
jonka yläpäässä oli joukko tinakantisia kivituoppeja. Seinäkaapissa
näkyi pitkiä ja lyhyitä hollantilaisia liitupiippuja. Jokaiselle
vieraalle ojennettiin täytetty piippu hänen tilaamansa juoman ohella.

Piilossa tiskin alla kivihaarikkain kohdalla, oli oluttynnöri
kirkkaine hanoineen ja sen alla astia, johon liiat pisarat putosivat.
Takaseinällä olevissa hyllyissä oli kokonainen apteekki väkeviä,
niiden joukossa tummanvihreitä hollantilaisia katajaviinapulloja.

Elisabetilla oli emännöitsijänä kyllin tekemistä, joten hän ei
ottanut suoranaisesti osaa tarjoiluun, paitsi silloin, kun oli
järjestettävä jotakin erikoista yläkerran vieraille.

Toisinaan tuli sentään hänkin tupaan jollekin asialle tai nähdäkseen,
oliko kaikkea riittämään asti, ja huhut "Tähden" kauniista
Elisabetista lisäsivät osaltaan melkoisesti vieraitten lukuisuutta.

Norjalaiset, jotka toivat Amsterdamiin puutavaraa @@ useimmat heistä
purkivat lastinsa Pürmurendessä tai Alkmarissa @@ olivat uskollisia
vieraita.

Elisabet jutteli heidän kanssaan usein heimouden vuoksi ja
kuullessaan jonkun heistä olleen pitkällä matkalla hän saattoi
kevyesti ja ikäänkuin sattumalta kysäistä, olivatko kuulleet hänen
tuttavastaan merimiehestä, jonka nimi oli Salve Kristiansen ja joka
oli kotoisin Arendalista.

Elisabetin luonnonlaatuun kuului hyvä annos tahtoa, ja talossa, jossa
hän oikeastaan johti kaikkea, tämä puoli hänen olemustaan kehittyi
melkoisesti. Nuoren tytön terhakkuus ja varmat mielipiteet loivat
häneen usein yksipuolisen myöntymättömyyden leiman, näyttipä hän
matami Garvloitista toisinaan liiankin mahdikkaalta.

Harvasanaisina pahantuulen päivinä, jolloin hän tavallisesti
oli kuumeentapaisessa puuhassa, hän kiireissään helposti unohti
perheenemännälle osoitettavan huomaavaisuuden ja saattoi muitta
mutkitta syrjäyttää hänen määräyksensä.

Matami Garvloit ei kumminkaan maininnut asiasta mitään Elisabetille
itselleen, hän moitti vain hänen epäkohteliasta ja välinpitämätöntä
käyttäytymistään kauppa-apulaista kohtaan.

Elisabet sanoi kauppa-apulaisen häntä ikävystyttävän, mutta matami
Garvloit lausui vakaana mielipiteenään, että nuoren tytön pitää osata
peittää sellaiset tunteensa.

Totta oli, että Elisabetilta puuttui taitoa sellaisissa asioissa. Hän
ei halunnut mielellään alistua pakkoon, ja hänestä näytti yleensäkin
mielettömältä, että piti käyttäytyä ikäänkuin olisi hyvinkin
hupaista, vaikka on ylen ikävystyttävää.

Eräänä työn ja touhun täyttämänä aamupäivänä Elisabet kulki kiireesti
tarjoilutuvan läpi.

       *       *       *       *       *

Siellä istui pienen pöydän ääressä parrakas, sininuttuinen mies,
jolla oli koskematon oluthaarikka edessään.

Elisabet oli kiireissään huomannut vain sen, että hänen täytyi olla
perämies tai kapteeni. Mutta jotakin hänessä lienee ollut sellaista,
mikä herätti Elisabetin huomiota, sillä hän kääntyi vielä ovessa
taakseen katsomaan.

Vieras oli kalpea ja oli luonut häneen silmäyksen.

Ehdittyään ulos ovesta Elisabet tiesi, että vieras oli Salve.

Hän seisoi vapisten ja sormieli ovenripaa ankaran mielenliikutuksen
vallassa, ilmeisesti miettien, uskaltaisiko mennä jälleen sisään.

Hän painoi ripaa tietoisena siitä, että ovi avautuu, ennenkuin hän
oikeastaan on tehnyt päätöksensä. Ovi aukeni jälleen, ja Elisabet
kulki alasluoduin silmin ja ankarasti punastuen läpi tuvan ja
taivutti hieman päätään ikäänkuin tervehdykseksi astuessaan hänen
ohitsensa.

Ehdittyään jo vastakkaiselle ovelle hän kuuli hiljaista, katkeraa
naurua.

Samassa hän kääntyi ylpein ilmein päin naurajaa.

"Hyvää päivää, Salve Kristiansen!" virkkoi hän tyynesti.

"Päivää, Elisabet!" vastasi Salve hieman käheästi nousten
hämmennyksissään seisaalleen.

"Onko laivasi täällä Amsterdamissa?"

Salve istuutui jälleen, sillä Elisabetissa oli jotakin sellaista,
mikä kielsi käymästä lähemmäksi.

"Ei, vaan Pürmurendessä @@ minä vain tulin tänne @@"

"Sinä siis olet nykyään puutavara-aluksessa?"

"Niin olen @@ Elisabet!" uskalsi hän lisätä toisenlaisin,
paljonpuhuvin äänenpainoin.

Mutta samassa Elisabet jälleen tervehti häntä ylpeästi kuten
taannoinkin ja lähti ulos.

Salve istui hetkisen yhteenpuristetuin huulin ja eteensä tuijotellen.

Elisabetin ensi kerran ovessa kääntyessä Salve oli aavistanut hänen
palaavan sisään, mutta oli odottanut toisenlaista kohtausta.

Hänen luonnonlaatunsa oli muuttunut koko lailla tyrannimaiseksi. Hän
sieti kaikkein vähimmän alistumista, ja kun Elisabet astui sisään
hiljaa ja nöyränä, tietoisuus suuresta vääryydestään kasvoista
luettavana, tunsi Salve jonkinlaista katkeraa iloa siitä, että sai
asettua tuomarin istuimelle.

Hän tahtoi ensin nähdä Elisabetin masentuneena edessään @@ sitten hän
olisi antanut anteeksi ja rakastanut häntä sielunsa koko hehkulla.

Mutta tuona hetkenä Elisabetin seistessä ovella salaten
loukkaantumistaan ja puhuen rauhallisesti, oli Salve yhtäkkiä
tuntenut joutuvansa hänestä loitommaksi kuin silloin, kun hän vielä
purjehti maapallon toisella puolella.

Salve istui siinä tuntien tuskallista, epätoivoista itseensä
kohdistuvaa harmia.

Kuinka solakka ja ylväs olikaan Elisabet! Entä hän itse? Millainen
pikkumainen, kurja mies hän olikaan!

Viimeksimainitun katkeran päätelmän suoritettuaan hän löi haarikan,
jolla oli leikkinyt, lujasti pöytään ja riensi ulos.

Sinä ehtoopäivänä hän kulki kauan sataman kivilaitureilla harkiten
erästä päätöstä.

Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan kaikkia satamassa olevia aluksia
ja hänen ilmeensä synkkeni.

Hänen tottunut merimiehenkatseensa huomasi laivojen erilaisesta
ulkomuodosta, millaisia matkoja ne kukin tekivät; hän tunsi auringon
ja aaltojen pitelemän jykevän aluksen Jaavan-matkoja suorittavaksi
kahvilaivaksi, tunsi purkamisesta vioittuneine kylkineen lepäävän
laivan rauta- ja kappaletavaran pitkämatkaiseksi kuljettajaksi;
kolmas alus, jonka ruho oli jähmettyneen merisuolan valkaisema,
kuljetti sokeria ja rommia Länsi-Intiasta; neljäs, leveä ja tanakka
pursi paksuine raakapuineen ja mastoon kiinnitettyine tynnöreineen,
oli Huippuvuorilta kotiutunut valaanpyynti-alus.

Salve seisoi ja ajatteli niitä, pitkiä vakoja, joita jokainen niistä
kyntää kulkiessaan, ajatteli niissä vietettyä juuretonta, epävakaista
elämää ja tunsi pelastuksen havaitessaan olevansa jälleen joutumassa
siihen leikkiin. Asia riippui nyt Elisabetista; mutta hyvät toiveet
olivat vähäiset.

Salve kuului niihin, joita tuonnemmaksi jättäminen kiusaa kaksin
verroin. Lähtiessään jälleen kävelemään hän oli melkein lopullisesti
päättänyt saada kohtalonsa heti ratkaistuksi.

Astellessaan näissä mietteissä sillalle päin hän kuitenkin
huomasi erään seikan, joka puolsi odottamista @@ ja hän ajatteli
kesken kiihtymystään erittäin kylmäverisesti @@ nimittäin sen,
että ensimmäisen onnettoman vaikutelman kenties piti saada aikaa
asettaakseen.

@@ Oli ollut syksyisen harmaa, sumuinen päivä, mutta nyt kirkastui
taivaalle sinne tänne sinisiä läikkiä ja hänen astuessaan sillan yli
loi iltapäivän aurinko hehkuvia säteitään kanavakadun rakennusten
ruutuihin.

Garvloitin talossa seisoi Elisabet avoimen ikkunan ääressä @@ hänkin
oli tahtonut sinä päivänä olla yksin mietteinensä.

Salve näki hänet ja seisahtui hetkiseksi häntä katselemaan.

"Tuo siunattu pää on minun!" huudahti hän tietämättään, äänekkäästi,
kiihkeästi.

Hän syöksyi salamannopeasti Garvloitin ovelle.

Elisabet kuuli oven takanaan aukenevan.

Salven seisoessa odottamatta hänen edessään hän vaipui hetkiseksi
tuolille, mutta nousi kohta reippaasti säikähtynein ilmein, ikäänkuin
olisi ollut vastapäätä vihollistaan.

"Elisabet", virkkoi Salve hiljaa, "lähetätkö minut uudestaan
maailmalle? Jumala tietää, millaisena sitten palaan."

Elisabet ei vastannut, seisoi vain jäykkänä ja kalpeana silmäillen
häntä; tuntui siltä kuin hän olisi unhottanut vetää henkeänsä ja
olisi vain odottanut kuulevansa lisää.

"Tule vaimokseni, Elisabet", pyysi hän. "Silloin minusta jälleen
kasvaa hyvä ihminen. Näithän itsekin aamupäivällä, millainen kunnoton
mies minusta on tullut ilman sinua!"

"Jumala sen tietää, Salve", vastasi hän kyynelsilmin, voimatta
hillitä liikutustaan, "että sinä yksin olet ollut mielessäni
silloinkin, kun en itseäni tuntenut. Mutta ensinnä minun täytyy saada
täysi varmuus siitä, mitä minusta ajattelet."

"Samaa kuin Jumalan enkeleistä, Elisabet!" virkkoi Salve hartaasti,
aikoen tarttua hänen käteensä.

"Tiedätkö, että minä @@ kerran olin joutua kihloihin nuoren
Beckin kanssa?" kysyi hän punastuen, mutta katseessa jonkinlainen
hellittämätön ilme. "Minä en silloin ymmärtänyt itseäni, ajattelin
vain kaikenlaista joutavaa, kunnes oli kerrassaan paettava."

"Älä puhu siitä, rakas, siunattu Elisabet! Tätisi on kertonut minulle
kaikki."

"Etkö sitten ajatuksissasi minua epäile? Sellaista kuin tänään, en
näet voi sietää, Salve! En voi, ymmärräthän?" virkkoi hän vavahtavin
äänin, luoden häneen vakuuttavan, luottavan katseen.

"Epäile? @@ Sinua!" Salve laski kätensä sydämelleen.

Tänä hetkenä hän tiesi varmaan, ettei Elisabet ollut milloinkaan
luutnanttiin syvästi kiintynyt.

Elisabetin kasvoille levisi sanomattoman sädehtivä, onnellinen hohde.
He silmäilivät toisiaan hetkisen, ja sitten Salve kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen.

He seisoivat siinä, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet enää päästää
toisiaan menemään, poski poskea vasten, mitään virkkamatta, mitään
ajattelematta.

Heidän rakkaudessaan oli vielä kouristuksentapaisia otteita: syvää
epäluuloisuutta onnellista todellisuutta kohtaan ja vaistomaista
pelkoa, että se voi jälleen kadota.

He seisoivat Garvloitin salissa keskellä lattiaa @@ ja ovella seisoi
tanakka Garvloit ihan ymmällään katsellen tarjoutuvaa näkyä. Hän
näytti avuttomalta ja liikutti pari kertaa lyhyitä käsivarsiaan,
ikäänkuin olisi tahtonut työntää kohtauksen pois luotansa.

Kumpikaan ei ollut huomannut oven aukenemista.

Vihdoin huomasi Elisabet ukon ja huudahti, ollenkaan hämilleen
joutumatta, tahtoen ennen kaikkea julistaa onneansa:

"Tässä on minun sulhaseni!"

"Vai on siinä sulhasesi?" virkkoi ukko ymmällään ja astui askelen
taaksepäin.

"Minä olen Salve Kristiansen, 'Apollon' kuljettaja", lisäsi Salve
laskematta Elisabetia irti; hänestä tuntui kaikki muu ihan joutavalta.

Garvloit oli sentään keksinyt keinon. Hän kääntyi ja huusi useita
kertoja, yhä äänekkäämmin: "Andrea! Andrea!"

Ja kun Andreaa ei kuulunut kompuroi, hän pyylevyydestään huolimatta
tavattoman nopeasti portaita alas.

Alimpaan porraskäänteeseen hän pysähtyi ja tuijotteli eteensä. Matami
Garvloit hämmästyi nähdessään ukon seisovan mietteissään, ilmeisesti
huolestunein kasvoin ja kysyi, mitä oli tekeillä.

"Minä joudun häviöön", vastasi ukko murheellisena.

Eukko silmäili häntä käsittämättä, mitä hän tarkoitti. Sen hän vain
tajusi, että jotakin ylen ankaraa oli tapahtumassa.

"Elisabet on mennyt kihloihin jonkun laivurin kanssa, Jumala tiesi
kenen" @@ virkkoi ukko verkalleen. "Mene itse katsomaan." Sitten,
hetkisen vaiettuaan, hän lausui syvästi huoaten huolestumisensa
varsinaisen ytimen: "Kuka nyt hoitaa taloutta? Elisabetin veroista
minä en saa maailmasta mistään."

Matami Garvloit oli ajatuksiltaan miestänsä nopsempi. Hän nousi
yläkertaan ja sai omin hämmästynein silmin selon asiasta.

"Minä olen tuntenut hänet siitä saakka kuin olin pieni tyttö", päätti
Elisabet katkonaisen selityksensä.

Matami Garvloit osoitti mitä vilkkainta, vilpittömintä osanottoa.

Hänen ei tarvinnut teeskennellä, sillä hän oli nainen, jolla oli
sydän paikallaan ja hän ymmärsi tässä rakkaudessa piilevän erikoisen
romaanin. Hän oli kovin utelias, mutta jätti kyselemisen sopivampaan
tilaisuuteen.

Hän kehoitti Salvea käymään talossa, milloin mieli teki. Sitten
saapui Garvloitkin ja oli kovin ystävällinen. Kuitenkin hänestä
tuntui, että Salve oli ihmeen hidas lähtemään pois, sillä aika kului
kauas ohi ukon makuullemenoajan.

Elisabet seurasi Salvea etehiseen. Tuntui siltä kuin hän olisi
matkustanut Uuteen Hollantiin sen sijaan, että oli aikomus saapua
taas jo seuraavana päivänä.

@@ Puettuna somaan hollantilaiseen pukuunsa seisoi Elisabet
odottavin, juhlaisin ilmein tyynessä suviaamussa, jonka sumut olivat
hälvenemässä auringon alkaessa nousta.

Salve oli väijyskellyt talon tienoilla, ennenkuin koko kadun varrella
oli yksikään portti auki. Heidän tervehtiessään tulvi iloisen
yllätyksen hohde Elisabetin kasvoihin.

Matami Garvloit lähti jonkin tekosyyn nojalla ulos jättäen heidät
kahden kesken.

"Näetkös, Elisabet!" virkkoi Salve hieman juhlallisin äänin. "Viisi
vuotta sitten minä oli Bostonissa ja ostin nämä sormukset."

Hän kirvoitti ne paperista ja laski Elisabetin käteen. "Paljon on
minulla ollut rasitusta ja surua tänä aikana, mutta olenpahan ne
kumminkin säilyttänyt, kuten näet."

Elisabet kavahti äkkiä hänen kaulaansa, peitti kasvonsa hänen
rinnalleen. Salve huomasi hänen olevan ankaran mielenliikutuksen
vallassa ja itkevän.

Sitten oli sormuksissa kyllin katselemista ja juttelemista.

Ne olivat molemmat täyteläiset ja sileät ja Elisabetin mielestä
kauneimmat sormukset, mitä hän oli nähnyt.

Hän koetteli sormeensa niitä kumpaakin, ojensi kättään Salvea kohti
niitä näyttääkseen ja sanoi:

"Ensimmäinen sormus eläissäni!"

Hän huomasi Salven kasvoissa tumman ilmeen ja punastui hieman, koska
oivalsi vasta nyt sen, mikä helposti johtui mieleen: että luutnantin
kenties sittenkin olisi onnistunut saada sormus hänen sormeensa.

Tuo vaikutelma oli kuitenkin vain ohimenevä, rakkauden
itsesäilytysvaisto työnsi sen pois kummankin mielestä ja hukutti sen
nykyhetken onneen.

Elisabet ei ollut vielä uskaltanut kysyä, milloin hän aikoi matkustaa
pois, mutta kysymys kiersi monta kertaa hänen kielellään. Hän
tiesi aluksen olevan Pürmurendessä ja pelkäsi lähdön tapahtuvan jo
seuraavana päivänä. Hän ei kumminkaan virkkanut mitään, vaan päätti
jättää kysymisen iltapuolelle, jolloin Salven piti tulla uudelleen.
Salven lähtiessä hän sentään rohkaisi itsensä ja kysyi hieman
epäröivin äänin:

"Milloin sinä matkustat?"

"Tiistai-iltana, Elisabet! Keskiviikkoaamuna minun täytyy olla
Pürmurendessä auttamattomasti."

Siitäpä ilo syntyi: Elisabet oli voittanut viisi kokonaista päivää.

Ne kuluivat kuin huumeessa, liian nopeasti.

Sunnuntai-iltapäivänä jumalanpalveluksen jälkeen oli Amsterdamissa
jonkinlainen kansanjuhla.

Kuuluisaan raatihuoneeseen @@ joka oli ollut hallituksen tyyssijana
Hollannin suuruuden aikana, Ruyterin ja Trompin tykkien ulvoessa
satamassa ja hienojen, raha-aatelistoon kuuluvien raatiherrojen
istuessa tasavallan neuvospöydän ääressä hallitsemassa @@ oli sinä
päivänä tullut uusi taulu, esittävä nuorta hollantilaista sankaria
van Spyckiä, joka räjähdytti laivansa ilmaan vuonna 1830, Belgiaa
vastaan sodittaessa.

Kuva piti paljastettaman ja sen tuli saada paikkansa raatihuoneen
seinässä, Hollannin kansallisten muistojen joukossa.

Juhlapukuinen väki liikkui pitkin kaikkia katuja, pysähtyi ja
aaltoili merenä raatihuoneen torilla kansallislaulun sävelten
raikuessa:

    "Wien Neerlands bloed door de aders vloeit."

Kaikkien kasvoista voi lukea, että ilmassa kohisi kansallistunnelmain
myrsky.

Elisabet kulki Salven käsipuolessa, juhlan hohto kulmillaan.

Salvenkin mieli oli ylevässä vireessä, vaikkei hän voinutkaan tuntea
oloansa niin kotoiseksi kuin Elisabet, ja hänen huomionsa oli joka
tapauksessa häilyvä, sillä hän ei väsynyt katselemaan Elisabetia.

Vihdoin he tulivat suuren maalauksen luo.

Se esitti seitsentoista vuotista kadettia tykkivenheessään
ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Elisabet seisoi hetkisen vaiti ihastellen Salven varjellessa häntä
väkijoukon puristuksesta.

"Näetkös", virkkoi Elisabet kääntyen puolittain häneen päin
kumminkaan irroittamatta katsettaan maalauksesta, "siinä hän seisoo
belgialaisen kapteenin kehoittaessa häntä luovuttamaan aluksensa!
Hänellä ei ole mitään valitsemismahdollisuutta, sillä vihollisia on
liian paljon", jatkoi hän syvän myötätunnon valtaamana. "Mutta etkö
näe, mitä hän miettii? Senhän voi lukea hänen kasvoistaan: hän pyytää
saada hakea heille laivapaperit."

"Katsohan, miten kaunis univormu hänellä on, napit ja pieni tikari.
Hän on hienonnäköinen", virkkoi hän hiljaisemmalla äänellä, ilmaisten
sellaiseen komeuteen kohdistuvaa ihailuansa.

Viimeiset sanat vaikuttivat Salveen kuin äkillinen pisto: Elisabet
siis vieläkin ihasteli sitä henkilöä. Salve seisoi hänen takanansa
hänen yhä katsellessa maalausta ja lausuessa ääneen ajatuksiaan:

"Sorea poika rukka! Mutta hän ei voi antautua @@ minä ymmärrän sen
varsin hyvin. Niinpä hän lähtee kannen alle", jatkoi hän hillityin
äänin, vaistomaisesti laskien kätensä ristiin sennäköisenä kuin olisi
itse seurannut lähtijää, "ja räjähdyttää ilmaan belgialaisen ja
kaikki, ymmärrätkö!" virkkoi hän kääntyen Salven puoleen, kasvoissa
korkea rusotus ja silmät kosteina.

Salve ei vastannut, ja Elisabet luuli hänen samoin syventyneen
maalauksen katselemiseen. Hän kääntyi jälleen kuvan puoleen.
Elisabetin seistessä siinä hymyillen, vajonneena taulun katselemiseen
ajatellen, että oli sentään olemassa eräs, joka olisi suorittanut
saman urotyön kuin van Spyck, nimittäin se mies, joka tällä hetkellä
seisoi hänen takanansa @@ oli maalaus Salven silmissä muuttunut
harmaaksi, vihamieliseksi. Hän olisi voinut ampua van Spyckiä suoraan
sydämeen hänen univormunsa tähden.

Hän salasi sentään tunteensa Elisabetilta, mutta oli kotimatkalla
koko ajan hyvin harvasanainen ja vakava. Elisabet, joka oli juhlan
lumoissa ja jutteli omia huomioitaan, ei kumminkaan kiinnittänyt
siihen huomiota.

Vasta iltapäivällä oli tuo vaikutelma Salvesta hälvennyt: tuntui
siltä kuin olisi nähnyt pahaa unta. Olihan hänellä nähtävissään
Elisabet, todellisena, uskollisena ja lämpöisenä, koko hänen
sieluansa ilahduttavana.

Salve ilmoitti Garvloitille, että he olivat päättäneet mennä
naimisiin keväällä, huhtikuun alussa, jolloin hän aikoi palata. @@
Oltiin joulukuussa.

"Neljä pitkää kuukautta!" virkkoi Salve huolestuneesti viimeisenä
iltana.

Elisabet ajatteli samaa. Hän oli kalpea, mutta koetti esiintyä
rohkeana, kun näki toisen olevan huolissaan.

Vihdoin sanottiin viimeiset sanat. Salve suuteli Elisabetia ja sanoi:

"Kevääseen asti, rakkaani!"

Elisabet seisoi kyynelsilmin katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän
hävisi sillan toiselle puolen.



20.


Kävi niinkuin Salve oli vaistomaisesti peläten aavistanut: hänelle
tuli pitkä ja alakuloinen talvi.

Hän asui Tönsbergissä, mutta seurusteli harvoin toisten laivurien
kanssa, joita siellä on talvisaikaan aina paljon.

Jonkun aikaa hän eli Amsterdamissa viettämänsä viikon ihmeellisestä
muistosta, mutta pian alkoi hänen hankala mielensä jälleen punnita ja
tutkia sitä kultaa, jonka hän oli voittanut, ja epäilys epäilyksen
jälkeen tunkihe hänen ajatuksiinsa. Oliko Elisabet tarjonnut hänelle
elämää varten vain sydämensä rippeet, vai oliko hän antanut oman,
täyden, raikkaan itsensä?

Se ajatus, joka oli johtunut hänen mieleensä Elisabetin näyttäessä
sormuksia, leimahti jälleen eloon, Elisabet oli ollut vähällä joutua
meriupseerin morsiameksi! Samoin kohosi näkyviin muisto siitä, miten
hän oli seisonut kadetti van Spyckin kuvaa katsellen, kasvoissa
ihastuksen hehku.

Salve mietti itsekseen, että Elisabet oli sittenkin luopunut
loistosta, johon hän oli sydämestään kiintynyt.

Kuinka hänen täytyikään vertailla toisiinsa näitä kahta asiaa: päästä
ylhäiseksi rouvaksi, kuten hänen ylpeä luontonsa oikeastaan edellytti
@@ ja joutua toimeentulostaan taistelevan merimiehen vaimoksi!

Lisäksi tuli vielä hänen syvä arkatuntoisuutensa näissä asioissa.
Olihan hän asettanut kihlautuessaan nimenomaiseksi ehdoksi, ettei
niihin ollenkaan kajottaisi.

Mitä enemmän Salve ajatteli, sitä epävarmemmaksi hän havaitsi
pohjan, jolle oli rakentanut; pinnalta ylen kaunis omena osoittautui
madonsyömäksi ydintä myöten. Näytti siltä kuin hänen olisi heitettävä
se pois.

Kuitenkin eli hänen sydämensä syvimmässä tunne, joka puhui kaikkea
tuota vastaan. Kun sitten ajatukset jälleen sukelsivat esiin @@
kuinka kehnoksi ja vaivaiseksi hän tunsikaan itsensä! "Jospa hän
olisi täällä!" kuuli hän mielessään kuin avunhuudon, sillä hän tunsi
olevan tarjona sen vaaran, että hänen parempi minänsä hukkuisi tähän
kaikkeen.

Usein hän ajatteli kirjoittaa Elisabetille. Mutta oli niin paljon
sellaista, mitä ei saanut eikä uskaltanut sanoa, että hän aina luopui
aikeistaan @@ Jumala tiesi, kuinka monta kertaa.

Vihdoin hän päätti käydä toimeen. Kirje syntyi näin kuuluva:

    "Arvoisa Neiti Elisabet Raklev.

    Mitä 'Apolloon' tulee, niin se lepää toisten alusten joukossa
    Selvigjoen suulla, ja jää on puolen kyynärän paksuinen eikä ole
    paljoakaan toiveita jäänlähdöstä, joka tapahtuu tänä vuonna
    myöhään, kuten kaikki täällä ennustavat; se on hyvän vahdin
    suojassa ja riki on tallessa Pettersenin luona. Mutta mitä tulee
    kapteeniin, johon sanoit kiintyneesi koko sydämelläsi, niin ettei
    mikään voi asiaa muuksi muuttaa, ei mikään maailman mahti eikä
    voima @@ niin hän on ajatellut ankarasti ja lähtisi mielellään
    sinua jälleen näkemään ennenkuin kiinnitysköysi on ihan pahasti
    hankautunut. Sillä minusta näyttää, että sen viimeiset säikeet
    ovat katkeamassa. Mutta jos näkisin sinut, niin se jälleen
    vahvistuisi kestämään kovankin virran riuhtomista; mutta sinun
    pitää antaa anteeksi sille, joka on käynyt heikoksi niiden viiden
    vuoden aikana, jotka hyvin tiedät. Mutta minä en tahdo sanoa,
    että syy on sinun, en myöskään tehdä itseäni paremmaksi kuin
    olen, sillä minä luotan sinuun, Elisabet, mutta en yhtä suuressa
    määrässä itseeni, mikä on virhe, jota ei kukaan voi auttaa. Kun
    luet tätä kirjettä, Elisabet, niin muista merimiestä, joka on
    jäänyt jäihin, äläkä unohda tätä myöhemminkään, kunnes jälleen
    kohtaamme toisemme. Antaisin puolet verestäni tai enemmänkin, jos
    se auttaisi, sillä minä ihan näännyn tänne @@ niin minä ikävöin
    nähdä sinua. Ja voi nyt hyvin, sitä toivon sydämestäni. Minä
    tahdon luottaa sinuun kaikesta mielestäni tukalimpinakin aikoina
    viimeiseen hetkeen asti ja tahdon asettaa sinuun vakaan toivoni.
    Voi hyvin, sinä rakastettu tyttö monin terveisin

                                             Salve Kristiansen."

Tämä kirje vaati Elisabetilta monta kyyneltä.

Hän istui sitä lukien iltaisin ennen makuullemenoa ja tunsi
katkerasti, että oli itse hänet sellaiseksi tehnyt ja että hänen nyt
oli vaikea uskoa ja luottaa. Hän näet ymmärsi varsin hyvin, mitä
rivien välissä oli.

"Jospa pääsisin hänen luokseen", ajatteli hän yhä ankarammin haluten
lähettää Salvelle vastauksensa; mutta hän ei ollut milloinkaan
oppinut kunnolla kirjoittamaan tai kirjettä laatimaan.

Suuren vaivan ja tutkimuksen jälkeen hän sai kumminkin kokoon pari
riviä jonkin katkismusmuistuman nojalla:

    "Sulhaselleni Salve Kristiansenille!

    Sinun pitää luottaa Jumalaan ja hänen jälkeensä minuun kaikista
    ihmisistä, joka varmasti sinua rakastan ja usko minua. Tämä on
    totuus sinun ikuisesti unohtumattomalta

                                               Elisabet Rakleviltä
                                ja keväällä Elisabet Kristiansen."

Kirjeen hän taittoi kokoon ja sai erään Garvloitin pojista
kirjoittamaan kuoreen osoitteen, mutta vei varmuuden vuoksi itse sen
postikonttoriin.

Kirje yllätti Salven eräänä kauniina päivänä. Hän arvasi, mistä se
tuli ja empi sitä avata, koska pelkäsi siinä ilmenevän mielenmuutosta
hänen lähettämänsä esityksen vuoksi @@ Salve muisti, miten Elisabet
oli Amsterdamissa samanlaiseen asiaan suhtautunut.

Hän luki kirjeen tuntien ylenpalttista iloa, kuten ainakin
henkilö, joka saa kirjallisen todistuksen hyvien toivelmainsa
mahdollisuudesta. Hän piilotti paperin joka kerta huolellisesti
lompakkoonsa ja oli pitkän aikaa aivan toinen mies.

Mutta päivien kuluessa paperin arvo alkoi yhä enemmän himmetä hänen
silmissään. Se muuttui vähitellen pelkäksi elottomaksi liuskaksi,
joka vakuutti, että Elisabet rakastaa häntä, mutta ei vakuuttanut,
että hän on Elisabetin ensimmäinen ja syvimmän rakkauden esine @@ ja
juuri sitä epäilys koski.

Oli hyvä, että tuli jäänlähtö ja työ jälleen häntä askarrutti @@
joutilaana ja ajatuksissaan kulkeminen ei ollut hänelle terveellistä.
Niin hänen mielestään unohtui melkein kokonaan kaikki talviset
kärsimykset. Hän odotti vain hartaasti sitä hetkeä, jolloin saisi
jälleen nähdä Elisabetin ja jolloin Elisabet tulisi hänen vaimokseen.



21.


Salve oli saapunut Amsterdamiin häitä viettämään. Hänellä oli
käytettävänään vain ne neljä päivää, joiden aikana priki otti lastia
Pürmurendessä. Tahtoen säästää Garvloitien kustannuksia he olivat
kumpikin vakaasti päättäneet, että heidät vihittäisiin samana
päivänä, jolloin heidän piti lähteä Pürmurendeen.

Vihkiäispäivän aamupuolella Garvloitin talo esiintyi koko
prameudessaan. Vanhoista, varallisuuden päiviltä säilyneistä
kirstuista vedettiin esille juhlapukuja päivän kunniaksi.

Matami Garvloitilla oli yllään jäykkä, viheriä, kukkakoristeinen
silkkihame, rinnalla tukevia koruja ja tukassa suurenmoinen kullattu
kiinnitin, joka välkkyi otsalla kuin kappale kruunua.

Garvloit oli saanut vain osan isoisänsä juhlapuvusta sopimaan
pyylevän persoonansa verhoksi, nimittäin kultavaateliivit, jonka
lieve ulottui arveluttavan alas ja joka oli nappien kohdalta ylen
ankarassa pingoituksessa.

Muutamia perheen vanhoja tuttavia sekä lapset olivat kirkossa, ja
lisäksi vlielandilainen laivurinpoika, jonka pyöreille, leppoisille
kasvoille valuivat viljavat kyynelet Garvloitin kuljettaessa
alttarille myrttiseppelein ja valkoisin harsoin koristettua morsianta.

Elisabetilla oli harvinaisen sievät, hopeasoljilla varustetut
kengät, ja Salve ilostui kovin tuntiessaan ne monia vuosia sitten
lahjoittamikseen.

Varmuus siitä, että he nyt kuuluivat erottamattomasti yhteen, täytti
heidät sanomattomalla riemulla. Kuinka sykkikään Elisabetin sydän,
kun Garvloit ensimmäisen kerran nimitti häntä rouva Kristianseniksi
ja millaisen onnen ylenpalttisuus virtasikaan hänen mieleensä, kun
kuuli toisten tekevän samoin.

Sitten seurasi ateria, jonka aikana vallitsi omituisen hillitty
mieliala. Garvloitien näet ei ollut helppo erota Elisabetista, jota
olivat kaikin oppineet rakastamaan.

Kahta tuntia myöhemmin he olivat matkalla Pürmurendeen, ja Garvloitin
talo tuntui nyt kaikista autiommalta kuin ennen.

Kun hevosten vetämät alukset kauniina iltapäivänä hinasivat
"Apolloa" suurta kanavaa ylöspäin, soivat Alkmarin kellot tuttua,
vanhanaikaista säveltänsä.

He seisoivat vaieten laivanportaaseen nojaten vaihtelevain
kellonäänten juhlallisesti sulaessa toisiinsa heidän yläpuolellaan,
ja heistä tuntui, että se oli heidän hääsoittonsa.



22.


He olivat elelleet Tönsbergissä vuoden, elämänsä onnellisimman, ja
Elisabetilla oli nyt pieni poikanen sylissään. He olivat antaneet
hänelle nimen Gjert.

Elisabet tahtoi pitää tupansa somana ja järjestyksessä. Se olikin
puhdas ja läikkyvä kuin hollantilainen asumus. Ikkunassa oli kukkia
ja tuvassa samoinkuin hänen omassa sievässä asussaankin jotain
sellaista, mistä heti huomasi, että hän oli liikkunut muuallakin
maailmassa.

Salven ollessa usein matkoilla oli sievä, nuori laivurinvaimo
herättänyt hyvänsuopaa huomiota useissa paikkakunnan hyvissä
perheissä, joihin hän tutustui, joskaan ei nimenomaan niissä
seurustellut.

Salve ei virkkanut asiaan mitään, mutta Elisabet huomasi, ettei hän
kotiin palatessaan erikoisesti halunnut kuulla siitä puhuttavan.
Syytä ei Elisabet oikein voinut ymmärtää.

Tuo oli ainoa varjo, joka saattoi silloin tällöin hieman pimentää
heidän hilpeätä onneansa.

Se unohtuikin aina varsin pian, sillä Salve tunsi lopulta itsekin,
että hänen osoittamansa, ylhäisiin ihmisiin kohdistuva luulevaisuus
oli naurettavaa heikkoutta. Mutta sittenkin: olihan Elisabet
aikoinaan melkein kuulunut heidän joukkoonsa ja istui nyt hänen
köyhässä majassaan.

Toisin oli laita silloin, kun hän yksinään käveli edestakaisin laivan
kannella ulkona merellä. Silloin näkyivät asiat aina synkemmässä
valaistuksessa, ja häntä kidutti se tunto, että nuo ihmiset joka
päivä vaietessaankin puhuivat siitä, mitä hän kaikkein vähimmin sieti
@@ siitä, mitä Elisabet oli hylännyt valitessaan hänet. Mutta hänen
ärtyisä ylpeytensä ei toisaalta olisi missään tapauksessa sallinut
hänen mainita mitään tästä Elisabetille, vielä vähemmin pyytää häntä
pysyttelemään loitolla noista tuttavistaan.

Kun Gjert pojan synnyttyä saapui kyselyjä ja tukkukauppias
Jürgenseniltä joukko pieniä lahjoja, muuttui Salve, joka oli koko
ajan istunut ylen iloisena vaimonsa vuoteen ääressä voimatta poistua
hänen ja kätkyen luota, äkkiä alakuloiseksi ja käyskeli pitkän aikaa
pihalla kädet selän takana.

Joka kerta kun hän kulki ikkunan ohi, näki Elisabet hänen tuiman
ilmeensä.

Jälleen sisään tultuaan hän kumminkin oli entistä hellempi.

       *       *       *       *       *

Tehtyään alkukesästä viimeisen matkansa asettui Salve kotiinsa
toivoen saavansa viettää siellä pari kuukautta kauniina vuodenaikana.

Päivät tuntuivat kuluvan liian nopeasti. Elisabet kukoisti kuin
ruusu, ja he keskustelivat siitä, miten hän lähtisi mukaan
seuraavalle Hollannin-matkalle ja kävisi Garvloiteja tervehtimässä.

Sunnuntaisin nähtiin tuo soma, siropukuinen pariskunta usein
kirkkoväen joukossa, ja Elisabet, joka oli huomannut, kuinka Salvea
loukkasi se, että hän keskusteli jonkun "ylhäisen" kanssa, ihmetteli
vain sitä, että hän välttämättä tahtoi hänen, Elisabetin, käyvän
koreasti puettuna. Pian hän kumminkin tyydytyksekseen päätteli, että
syynä oli hänen halunsa tyydyttää onnellista ylpeyttänsä näyttämällä
hänen koreuttaan muille.

Elisabet kohteli noita tuttavuuksiansa @@ hänen kannaltaan katsoen @@
hienosti ja ylevämielisesti. Vaikka hän arvasikin Salven heikkouden
pohjautuvan jonkinlaiseen epäluuloisuuteen, ei hän kumminkaan
ilmaissut pitävänsä asiaa erikoisen tärkeänä, koska toivoi voivansa
tasaisella käytöksellään ajan mittaan osoittaa hänen olevan väärässä.

Hän ei oikein oivaltanut, miten syvät juuret tällä asialla oli miehen
mielessä.

Eräänä päivänä, kun Salve oli ollut Nötterössä hankkimassa itselleen
miehistöä, kertoi Elisabet hänen kotiintultuaan vast'ikään
keskustelleensa tukkukauppias Jürgensenin ja hänen rouvansa kanssa,
jotka olivat kulkeneet heidän asuntonsa ohi.

"He matkustavat huomenna Frederiksvärniin, ja ajattelehan", virkkoi
hän vielä ihan ilon vallassa, "rouva tunsi Maria Forstbergin! Minä
sain lähetetyksi hänelle terveiset."

"Maria Forstberg? Kuka se on?" kysyi Salve hieman säpsähtäen.

"Se oli hän, joka oli niin ystävällinen minulle @@" aloitti Elisabet,
mutta mielikuvain kohotessa vaihtoivat hänen kasvonsa väriä ja hän
änkytti ikäänkuin vaivoin jatkaen: "Hän joutui naimisiin @@ Beckin,
meriupseerin kanssa."

"Olisit lähettänyt Beckille terveiset minulta!" virkkoi Salve
purevasti. Hän oli kalpea ja karttoi katsomasta Elisabetiin, joka
käyskeli neuvotonna.

Vihdoin Elisabet astui miehensä luo, istuutui hänen polvelleen ja
kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Ethän ole minulle siitä vihainen?"

"En @@ sinä saat tietenkin lähettää terveisiä kenelle tahdot."

"Hän oli minun paras ystäväni, kun olin @@ Arendalissa", selitti
Elisabet vilpittömästi, mutta empi jälleen lauseen loppupuolella, kun
ei tahtonut sanoa "Beckin perheessä".

"Minä en ollenkaan epäile sitä, että olet hyvinkin hyvissä suhteissa
niihin ihmisiin!"

"Salve!" huudahti hän loukkaantuneena ja nousi seisomaan.

Mutta Salve veti hänet jälleen luokseen.

"Suo minulle anteeksi, Elisabet", virkkoi hän katuen, "mieltäni
pahoittaa, kun kuulen sinun puhuvan noista henkilöistä. Mutta minähän
tiedän, ettei se mitään merkitse, tiedän sen niin varmasti kuin tässä
istun", jatkoi hän nähdessään vaimonsa silmäin kyyneltyvän.

Sitten hän yritti pitkän aikaa saada hänet jälleen hyväksi, mikä
vihdoin yht'äkkiä onnistuikin. Samana iltana he istuivat toistensa
seurassa ylen onnellisina, kuten rakkauden sadekuuron jälkeen
yleensäkin tapahtuu.

Mutta Salve kävi siitä päivästä lähtien harvasanaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi, vaikka muuten käyttäytyikin vaimoaan kohtaan yhtä
hellästi kuin ennenkin.

Seuraavina sunnuntaipäivinä hän ei halunnut lähteä kirkkoon, joten he
jäivät kotiin istumaan.

Rauhattomuuden henki näytti ottaneen hänet valtoihinsa; hän ikävöi
vain jälleen merelle.



23.


Aikomuksen mukaisesti oli Elisabet lähtenyt Salven kanssa
Amsterdamiin, missä oli ollut useita päiviä Garvloitien vieraana. Nyt
he olivat kotimatkalla.

Matka oli sujunut sievästi, vaikka Salve olikin ollut hieman vakava
ja hiljainen. Hän oli kumminkin käyttäytynyt koko ajan hellän
huomaavasti vaimoansa kohtaan, joten hän alkoi melkeinpä tottua
häneen niinkuin huomaamattaan tottuu vähempään valoon oltuaan
hetkisen poissa varsinaisesta auringonvalosta.

He purjehtivat kauniin, kirkkaan sään vallitessa lievän tuulen
kuljettamina ulos matalasta, kaikenlaisten alusten täyttämästä
Zuiderseestä, jossa ranta oli monin paikoin näkymättömissä.

Elisabet istui laivan kannella pikku Gjertin kanssa ja kyseli
innokkaasti luotsilta, jonka he olivat velvollisuuden mukaan saaneet
alukseensa, kaikista niistä mataloista, hiekanharmaista saarista ja
kylistä, joita vähitellen sukelsi näkyviin. Hän tunsi useimpain nimet
niiltä ajoilta, jolloin oli asunut Amsterdamissa.

Toisinaan otti Salvekin osaa keskusteluun, jonkin tiedonannon
herättäessä hänen mielenkiintoansa, mutta enimmäkseen hän kulki
vaieten tai seisoi katsellen ulos, pieni Gjert käsivarrellaan.

Eräs Urkin saaren läheisyydessä oleva kirkontorni, jonka sanottiin
olevan Norjan graniittia, herätti Elisabetissa suurta isänmaallista
tyydytystä.

Terschellingin luona näkyy Zuiderseen ja Pohjanmeren välinen väylä
kapeana, mustain ja punaisten poijujen rajoittamana juovana.
Tyynenkin sään vallitessa kuohui pitkin matkaa kummallakin puolen
ankaria vaahtopäitä, ja Elisabet kysyi säikähtyneenä luotsilta, miten
mahtoikaan olla myrskyn aikana, meren koko voimallaan aallotessa
sisään.

"Se on paras jättää näkemättä", vastasi luotsi vakavasti.

"Mutta tehän liikutte täällä silloinkin?"

"Niin @@ virka vaatii", vastasi luotsi lyhyesti.

Salve pysähtyi kuullessaan vastauksen.

"Niin, on niitä meillä Norjassakin luotseja", lausui Elisabet, "jotka
eivät pelkää nuttunsa kastumista. Se on uljasta elämää!"

Hollantilainen ei näyttänyt oikein voivan ottaa osaa innostukseen,
virkkoi vain kylmästi:

"Kahtena toisiaan seuraavana vuotena @@ siitä on nyt kolme vuotta
@@ menetettiin täällä Amlandissa kaikkiaan viisikymmentä luotsia.
Niiden mielestä, jotka vielä ovat pesissään, ei tästä kunniasta ole
paljoakaan taikaa! Useilla heistä on nyt tuskin kuivaa leipääkään
suuhun pistettävänä."

"Niin, mutta se on uljasta, luotsi! Minusta nähden se on uljasta!"
virkkoi Elisabet.

Salve lähti jälleen astelemaan.

@@ Pari vuorokautta myöhemmin keinui "Apollo" kuutamossa
Doggermatalikon tienoilla, märssypurje reivattuna.

Elisabet istui vielä kannella poikanen hyvin verhottuna sylissään;
Salve asteli edestakaisin kannella luoden häneen silloin tällöin
silmäyksen.

Hieman loitommalla, isonluukun luona, istui Nils Buvaagen ja pari
muuta miestä, jotka olivat vapaina vahdista ja kertoilivat juttuja,
toisten kierrellessä heidän ympärillään voidakseen kuunnella.

He olivat sinä päivänä kohdanneet ankaran umpiaallon, ja kirvesmies
kertoi sen johdosta eräitä salaperäisiä tarinoita, joiden tapahtumat
hän väitti nähneensä omin silmin. Sellainen merellä kohdattu
umpiaalto ennusti usein jotakin.

Elisabetkin istui kuunnellen.

Nils Buvaagenissa, vuonotalonpojassa, oli syvää vaistoa kaikelle
taikauskoiselle ja oli hän Pohjanmerta purjehtiessaan huomannut
paljonkin sellaista. Hän oli tähän saakka istunut sanaakaan
virkkamatta.

"Hm!" virkkoi hän mietteissään piippuansa imaisten, "täällä Doggerin
tienoilla lienee yhtä jos toistakin. Uskokaa minua: tämä on kuin
vanha hautausmaa."

Niin selitettyään hän vaikeni ja alkoi jälleen tuimasti imeä
piippuansa, ikäänkuin olisi tullut sanoneeksi enemmän kuin oikeastaan
mieli sanoa. Mutta kun uudistuvat kehoitukset pakottivat hänet
kertomaan ja kaikki näyttivät olevan jännityksessä, ryhtyi hän
jälleen juttelemaan, katsahdettuaan kuitenkin sitä ennen ympärilleen
ja puhuen hiljaisella äänellä.

"Tiedättekö", kysyi hän, "kuinka kaikki vanhat kalat kuolevat?"

Kukaan läsnäolevista ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tähän
odottamattomaan kysymykseen.

"Ei", jatkoi hän, "sitä ei tiedä kukaan, ja kuitenkin kuolee joka
päivä niin lukemattoman paljon, että niitä ajelehtisi pitkin meren
pintaa, valkoinen maha pystyssä @@ me purjehtisimme pelkkäin
kuolleiden kalojen keskitse. Nähkääs, se on salattu ihan samoin kuin
sekin, minne kaikki maailman vanhat alukset joutuvat." Sana "salattu"
sai hänen suussaan erikoisen aavemaisuuden leiman.

"Niin, Dogger voi olla ilkeä ja voi kenties siksi kääntyä,
ennenkuin olemme ehtineet luovia sen ohi", päätti hän puheensa
nojaten niskaansa selkänojana olevaan palkkiin ja alkaen katsella
ilmanvivahduksia. Täysikuun ohi kiiti pilvijoukko.

"Entä sitten, Nils", tiedusti kirvesmies, "mitä arvelettekaan
vanhoista kaloista ja vanhoista aluksista?"

"Ne hakeutuvat enimmäkseen tänne Doggermatalikolle ja ehkä vielä
muutamiin muihin paikkoihin maailmassa; senvuoksi on täällä meressä
aina ikäänkuin kuolinvirren kohinaa ja paljon ääniä ja asioita, joita
ei voi oikein ymmärtää."

Samassa kaikki vaikenivat, sillä alus tuntui äkkiä pysähtyvän
ikäänkuin johonkin törmäten, ja ankara kokkahyöky vyörähti kannelle.

"Se kuuli sen", virkkoi kirvesmies vaistomaisesti, "sillä se on
vanha, tämä aluksemme, eikä halua kulkea yli hautausmaan!"

Elisabetin korvissa tuo viimeinen lause kaikui niin kaamealta, että
hän nousi ja lähti levolle.

Yöllä oli aallokkoa ja kumeita iskuja, ikäänkuin olisi oltu hyvinkin
matalilla vesillä. Luoti kuitenkin osoitti, ettei niin ollut laita.

Mutta seuraavana aamuna, sakean merisumun ympäröidessä alusta melkein
kuin muurina työntyi ankkuriketju hiekkapitoisten hyökyjen voimasta
jokseenkin säännöllisesti ylös kannelle.

Useat miehistä pitivät varsin mahdollisena, ettei tuo tapahtunut
luonnollisessa järjestyksessä, vaan oli Doggerin salaisuuksien
yhteydessä oleva enne, ja että matalikolla oli "kuolleita käsiä".
Nils pudisteli päätänsä.

Aamupäivällä alkoi näkyä aurinko heikkona kajasteena sumun keskeltä,
ja puolisen aikaan paistoi äkkiä kirkas päivä yli vihertävän,
raikkaassa tuulessa vaahtopäänä kuohuvan merenpinnan.

Elisabet oli noussut kannelle nauttiakseen auringonpaisteesta. Ilma
oli ollut kylmän sumuinen, ja hän huomasi nyt ihmeekseen, että heidän
ympärillään oli joka suunnalla valkoisia purjeita.

Siinä oli tosiaankin komea näky, jota hän oli oppinut jo
merensaaressa viettämänään tyttöaikana ihailemaan. Haluten saada
ilmaista tuntojansa hän kutsui Salven.

Sorein kaikista purjehtijoista oli kieltämättä korvetti
"Pohjantähti", joka kulki täysin purjein vinosti heidän ohitsensa
kohti kanaalia @@ se oli menossa Välimerelle. Tämän sotalaivan maine
oli levinnyt pitkin rannikkoa, ja Elisabet oli aikoinaan usein
haaveksinut sen näkemistä. Nyt hän huudahti, ikäänkuin olisi tuntenut
vanhan tuttavan:

"Tuo on 'Pohjantähti'! Näetkö, Salve, kuinka uljas, ihana alus
se on! Nyt ne kokoavat latvapurjeita! Näetkö, miten uljaasti se
kyntää merta kaikkien purjeittensa painolla, haarapurje perässään.
Kuinka siro ja hieno @@ ja nuo reippaat miehet köysistössä suurien
kauniiden purjeiden keskellä, kokoamassa latvapurjeita, ne näyttävät
raakapuulla istuvalta lintuparvelta! Eikö olekin uljas laiva!"
huudahti hän innoissaan Salvelle. Mutta Salve seisoi katsellen
suoraan eteensä mitään vastaamatta.

Salve tiesi @@ Elisabet sitä vastoin ei aavistanutkaan @@ että
luutnantti Beck oli kolmantena päällikkönä tämän vuoden retkellä ja
hänen sydäntänsä kiduttivat Elisabetin huudahdukset.

"'Pohjantähti' se yksin luovi vasten virtaa Gibraltarin salmessa!"
jatkoi Elisabet. Hän oli aikoinaan pannut merkille tämän haaveittensa
laivan, 'Najaadin' seuraajaa ylistävän tosiasian ja lausui sen nyt
julki tavallaan ylpein tuntein.

"Mitäpä sanoisit, Salve", kysyi hän saadakseen toisen vastaamaan,
"jos olisit tuollaisen laivan päällikkönä?"

"Olisihan se tietenkin toista kuin tällaisen vaivaisen 'Apollon'
laisen puukengän kuljettaminen!" vastasi hän katkerasti.

Hän tunsi, ettei enää kyennyt hillitsemään sanojansa ja kääntyi äkkiä
toisaalle, ikäänkuin hänen olisi täytynyt ryhtyä jakelemaan käskyjä
miehistölle.

Elisabet jäi ihmeissään seisomaan.

Hän käsitti loukanneensa miestään ankarasti, mutta ei saanut
selville, millä tavalla. Hän ymmärsi, mitä merkitsi hänen ukkosena
komentava äänensä ja hänen ilmeensä hänen seisoessaan siinä
ruorirattaan toisella puolella, käsi rinnallaan. @@ Elisabet oli
varma siitä, että se oli nutun alla nyrkkiin puserrettuna.

Elisabet näytti harkitsevan hetkisen; mutta sitten hänen kasvoissaan
kuvastui varma päätös.

Hän tahtoi puhua ihan suoraan ja kestää kohtauksen nyt yhtä hyvin
kuin joskus toiste, sillä olihan tämä kerrassaan mieletöntä @@
eihän hän voinut olla mustasukkainen laivalle! Missään tapauksessa
@@ virkkoi hän itsekseen, päätään nyökäyttäen @@ ei hän tahtonut
asian tähän tapaan jatkuvan; siitähän aiheutui mitä sietämättömin
epävarmuus mitättömimpienkin sanojen käyttelyssä ja alinomaisia
neulanpistoja. Kerrankin oli asia selvitettävä.

Ja sen piti tapahtua nyt @@ että mies vihdoinkin huomaisi, millaisia
hullutuksia hän ajatuksissaan hautoi.

Elisabet tunsi mielensä keventyvän toivoessaan vihdoinkin saavansa
heitetyksi pois tuon näkymättömän taakan, joka oli ylen kauan
rasittanut heidän avioliittoansa.

Koko iltapäivän kuluessa ei kumminkaan tarjoutunut siihen
tilaisuutta. Rajuilma näytti jälleen uhkaavan, ja osa purjeita oli
reivattava. Sitten käveli Salve pari tuntia edestakaisin ruhvin
edustalla. Elisabet ymmärsi hänen tahallaan välttelevän kohtaamista.

Miehistökin näytti aavistavan, ettei nyt ollut hyvä häntä lähestyä.
Kaikki väistivät vaieten sitä ahtaan kansipaikan puolta, missä hän
asteli.

öljyvaatteissaan ja nahkalakeissaan, joihin olivat uhkaavan sään
vuoksi pukeutuneet, seisoivat miehet vorokin luona luoden epäileviä
silmäyksiä köysistöön ja pilvijoukkioihin, jotka vyöryivät synkkinä
taivaanrannalla ja tuulen alkaessa vinkuen piestä vanhoja köysiä. He
odottivat kärsimättöminä käskyä useampain purjeitten kokoamiseen.

Salve näytti tekevän päätöksensä viime tingassa, sillä hänen
huutaessaan käskyjänsä he jo olivat rajuilman käsissä. Salve riensi
peränpuolelle ja sieppasi huutotorven. Rientäessään ohi Elisabetin,
joka istui hytin suojassa, hän virkkoi lyhyeen ja karusti, tuskin
häneen katsahtaen:

"Ei tässä ilmassa käy kannella istuminen, Elisabet! Mene sinä hyttiin
lapsen kanssa!"

Elisabet oivalsi itsekin asian ja lähti seisottuaan hetkisen
epäröiden, kasvoissaan jonkinlainen tuskallisen hämmästynyt ilme.
Salve ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä tuolla tavalla;
Elisabetista tuntui melkein kuin hänen äänessään olisi kaikunut
häneen ja lapseen kohdistuva viha.

Miehistö oli odottanut Salven purjehtivan myötäistä eikä kiusaavan
vanhaa prikiä luovimalla sellaisena yönä, joten he tottelivat hänen
komentoansa äänettömän tyytymättömyyden vallassa.

Vanhat väkipyörät kitisivät ja valittivat miesten kiskoessa köysistä
keskellä raekuuroa, ja ankarasti keikkuva alus työntyi tuuleen
hyökyaaltojen ryskyessä sitä vastaan.

Nils Buvaagen oli harvinaisen hyvä ruorimies; hänen kätensä oli
merkillisen herkkä tuntemaan pimeässä aluksen liikkeitä. Hän ja
eräs toinen mies seisoivat vaieten ruorirattaan ääressä. Salve
käveli tuulen puolella lähellä heitä. Kompassikaapin valo lankesi
toisinaan hänen kasvoihinsa ja Nilsistä tuntui, että hän näytti
harmaankalpealta.

Nilsillä oli jotakin sydämellään, mutta ei näyttänyt olevan hyvä
mennä mitään sanomaan.

"Painuu kolmen, neljän viivan verran, kapteeni!" ilmoitti hän.
"Itäkaakkoon!"

"Märssypurje lepattaa!" kuului etukannelta. "Aikoo iskeä takaisin!"

"Alus on vanha, kapteeni! Se ei siedä paljoa kiristämistä", uskalsi
Nils vihdoin tyynesti huomauttaa. Hän arveli nyt olevan tilaisuuden
sanoa jotakin.

"Minä näytän sinulle, että saan puukengän liikkumaan, minä!" mutisi
Salve itsekseen, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.

"Anna mennä alemmaksi Nils! Parempi vauhti ja sitten toiselle
laidalle!" vastasi hän komentoäänellä.

"Valmiit kääntämään!"

Nils huokasi; hänestä tämä purjehdus tuntui jumalattomalta, ja miehet
ajattelivat varmaan poikkeuksetta samoin.

Pimeyden ja merenpauhun keskeltä kaikuivat komentosanat lyhyin
väliajoin.

Etumärssyn köydet näyttivät joutuneen jotenkin epäjärjestykseen,
sillä raakapuu ei tahtonut päästä kääntymään ja purje elämöi niin,
että koko osasto tutisi.

Nämä pelottomat miehet olivat tottuneet yhteen jos toiseenkin. Eräs
heistä kapusi epävarmaan, vanhaan köysistöön, siirtyi pimeässä
tunnustellen pitkin raakapuuta, kunnes löysi köyden, jonka selvitti
meren vaahdotessa valkoisena hänen jalkojensa alla. Pian kävi jälleen
hilaaminen.

Oli käännytty toiselle laidalle, mutta tilanne ei ollut muuttunut.
Hyökyaallot kuohuivat alinomaa kannelle, joten siellä tuskin voi
liikkua.

Salve ei ollut sinä yönä oikein oma itsensä. Häneen oli tullut
jotakin rajua ja riivattua, ja syvällä hänen mielessään kuohui uhma
hänen käyskellessään pimeässä ja myrskyssä.

"Pohjantähti" luovimassa Gibraltarin salmessa oli se loppukerto, joka
alinomaa kohisi hänen aivoissaan ja paloi roihusi hänen veressään,
kunnes muuttui kuumenäyksi: siinä laiva purjehtimassa ja Elisabet
katsojana ihastelemassa. Mutta hänpä tahtoi näyttää, että hänessäkin
oli miestä luovimaan -- ei siihen mitään "Pohjantähteä" tarvittu! Hän
tahtoi tehdä saman tempun ränstyneessä proomussa.

Elisabet näytti halunneen asettaa miehen miestä vastaan. Olkoonpa
menneeksi! Hän erehtyi, jos luuli Salvea kehnossa prikissään ketään
meriupseeria huonommaksi!

Pari kertaa, kun kokki, joka piti matkalla huolta Elisabetin
palvelemisesta, nousi hytin portaita, oli Salve kysynyt, kuinka oli
laita ja oli saanut kuulla hänen istuvan alhaalla täysissä pukimissa.
Viime kerralla oli laatuisa kokki varovasti lisännyt:

"Hän kyllä mielellään näkisi teidät, kapteeni @@ hän ei ole
tällaiseen tottunut."

Jos kokki olisi kyennyt näkemään pimeässä, olisi hän nähnyt kapteenin
kasvoissa ivallisen vivahduksen.

Mitään vastaamatta alkoi hän jälleen astella edestakaisin. Toisinaan
hänen täytyi tarttua laivanpartaaseen pysyäkseen pystyssä.

Sillaikaa kuin Salve mustasukkaisuutensa ja kiihtyneen itsetuntonsa
vallassa hurjasti liioitteli kaikkea, oli Elisabet istunut alhaalla
hytissä monenlaisten ajatusten ahdistamana.

Lähtiessään lapsen kanssa kannelta oli hänessä kumea tunto siitä,
että häntä oli kohdannut tai tulisi kohtaamaan ankara. Sillä tavoin
ei Salve ollut milloinkaan käyttäytynyt. Elisabet ei kyennyt mitään
ajattelemaan, vaan alkoi konemaisesti asetella lasta makuulle tapansa
mukaan.

Keinuva hytti oli poikaselle kuin kehto, johon se heti rauhallisesti
nukahti.

Ahtaassa hytissä häilyi kattopalkkiin kiinnitetty lamppu. Himmeä
valonkajaste lankesi viheriälle, hytinikkunain välissä olevalle
nostopöydälle, ja naulakoissa riippuviin vaatteisiin, jotka
heilahtelivat edestakaisin pitkin seinää.

Salven käytös oli ollut kovin omituinen, hänen katseensa säikkyvä
ja Elisabetista tuntui, että hän panisi alttiiksi kaikki, jos nyt
pysyisi tekemässään päätöksessä ja pakottaisi hänet puhumaan suoraa
kieltä. Mutta toisaalta hänessä taas eli melkein hillitön halu saada
rohkealla tempauksella poistaa rasittava epätietoisuuden ies ja
päästä kerrankin selvyyteen.

Hänen kasvoissaan oli vielä tuloksettoman taistelun leima, kun hän
äkkiä alkoi tuskallisen jännittyneenä kuunnella.

Huolimatta laivanrungon korviasärkevästä paukahtelusta hyökypäiden
sitä yhä ankarammin pidellessä kuuluivat hyttiin Salven tuimat
komentosanat ja touveja pitkin aluksen kantta laahaavien miesten
huutoja. Tavantakaa tärisytti koko alusta äkillinen isku, ja
Elisabetin jalat pyrkivät kohoamaan lattiasta, joten hänen oli
pideltävä kiinni kojunlaidasta samalla tukien pienokaista. Hän
käsitti sään käyneen pelottavaksi ja odotti Salvea.

Hetkisen kuluttua hän kuuli jonkun astelevan portaita alas. Mutta
tulija olikin kokki. Tuiman sään punerruttamin, vettä tippuvin
kasvoin hän seisoi siinä pidellen kiinni ovesta, joka uhkasi
paukahtaa kiinni. Hän tiedusteli, kuinka voitiin.

"Sää on varmaan ankara?" kysyi Elisabet vaiettuaan hetkisen
pettymystään salatakseen.

"Ihan tavaton, rouva; mutta asia käy varmaan paremmaksi, kun kapteeni
päästää tuuleen @@ me näet luovimme kiinteästi."

"Mikä meteli sieltä kannelta kuuluikaan?"

"Me @@ tuota @@ käänsimme vain toiselle laidalle, ja sitten oli
etumärssypurje epäkunnossa @@ ja sitten meni halkaisija menojaan.
@@ Mutta hän päästää varmaan alemmaksi tuuleen", toisti kokki
hyvänsuovasti lohduttaen. Hänen äänensävystään kävi kuitenkin ilmi
hänen varsinainen ajatuksensa: että suunnanmuutoksen olisi pitänyt
tapahtua jo aikoja sitten.

"Me siis luovimme kiinteästi, Jens?" kysyi Elisabet huolestuneena.

"Eipä ole toisinkaan laita; kaikki liitokset natisevat @@ @@ mutta
kun laskemme alemmaksi, niin saattepa nähdä, rouva, että asia
paranee. @@ Onko muuten jotakin tehtäväkseni?"

"Ei ole, kiitos vain!" Elisabet seisoi hieman empien, kysyisikö,
eikö kapteeni pian tule alas, ja kokki ymmärsi sen; mutta hän jätti
kumminkin kysymättä ja lisäsi vain: "Kiitos, en tarvitse mitään."

Jens painoi oven, joka yritti aueta, tarkoin kiinni ja asteli
raskaissa saappaissaan portaita ylös.

Elisabet jäi seisomaan samaan kuuntelevaan asentoon, mutta hänen
kasvoissaan kuvastui nyt yhä selvemmin sieluntuska. Lopulta hän
väänteli käsiään pimeässä suojassa.

Hän käsitti, ettei Salve tahtonut tulla alas, ja vaistomainen pelko
sanoi hänelle, että mies nyt luovi synkeän uhman vallassa hänen ja
lapsen kanssa @@ että tämä oli hänen tapansa vastata vaimolleen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" huudahti hän kiivaasti ja peitti
samassa kasvonsa pielukseen.

"Mitä minä olenkaan hänelle tehnyt?" toistui hänen mielessään, kunnes
se ajatus, jota hän aina koetti välttää, kohosi tajuntaan täysin
varmana ja vaikeana.

"Hän ei minua usko!" kuiskasi hän epätoivoisena. "Hän epäilee minua
sittenkin!" Hän nojasi päänsä käsivarteensa, niinkuin hänen lapsensa
olisi tehnyt lohduttomasti itkiessään; mutta hän ei voinut itkeä.

"Mitä hän uskoneekaan? Mitä ajatelleekaan?" kysymyksiä nousi
hänen mieleensä, ja hän tuijotteli melkein kivettyneenä siihen
mahdollisuuksien avaraan maailmaan, joka sulki piiriinsä kaikki
miehen epäilykset. Hän ei nähnyt mitään rajaa, ainoastaan mustan
epäluulojen syvänteen, johon Salven rakkaus oli hukkumassa.

Hän ei enää kuullut melua eikä ryskettä, ei enää välittänyt aluksen
yhä yltyvästä keikunnasta eikä hyökyjen iskuista. Vaikka hänen
täytyikin usein pidellä kiinni makuulavan laidasta, oli koko hänen
sielunsa tarmon vallannut tuo ainoa, kauhea pelko.

Hänen uhmansa oli kokonaan kadonnut. Hän tunsi itsessään rohkeutta
yhteen ainoaan asiaan: tekemään mitä tahansa säilyttääkseen hänen
rakkautensa.

Hänen mielessään risteili joukko ajatuksia. Lopputuloksena oli
kalpean masentumisen ilme.

Sitten hän omaksui nöyrästi kaiken syyn ja oli syvästi
epätoivoissaan, koska oli häntä vastaan rikkonut @@ olihan hän itse
tehnyt hänet sellaiseksi, ettei hän enää voinut täysin luottaa
vaimoonsa. Ja nyt seurasi rangaistus. @@ Olihan hän nähnyt, kuinka
Salve oli taistellut vastaan @@ kaikin voimin.

Siinä seistessään hän tunsi olevansa valmis minkälaiseen uhraukseen
tahansa, valmis huokailematta kantamaan hänen taakkaansa halki
elämän, sillä katkera katumus oli hänelle nyt kirkastanut, että Salve
oli tullut sairaaksi, sielultaan sairaaksi hänen kevytmielisyytensä
vuoksi. Vaisto johti kohta hänen mieleensä parhaan parannuskeinon.
Salven piti nähdä, että hän, Elisabet, puolestaan järkkymättömästi
luotti häneen, yhtä järkkymättömästi kuin nukkuva lapsonen.

Heikko hymynkajaste huulillaan ryhtyi Elisabet rauhallisesti
riisuutumaan ja paneutumaan makuulle pikku Gjertin viereen.

Ylhäällä kannella oli Salve kaivannut yökiikaria, joka oli alhaalla
hytissä. Tähystäjä näet luuli havainneensa majakan tuikahduksen,
missä tapauksessa heidän Salven laskelmain mukaan täytyi olla
Jyllannin tienoilla.

Hänen ylpeytensä ei kumminkaan sallinut lähettää ketään muuta sitä
hakemaan, ja itse hän ei voinut taipua menemään Elisabetin luo.

Miehiä oli alkanut yhä enemmän arveluttaa se uhkarohkeus, jota
kapteeni osoitti pakottaessaan vanhan aluksen sysipimeässä halkomaan
kuohuja niin että kansi oli alinomaa veden vallassa. Salve käyskeli
edestakaisin, arkaillen mennä omaan hyttiinsä.

Vihdoin se kävi välttämättömäksi. Hän astui reippain askelin portaita
alas.

Avattuaan hytin oven hän pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä ja
katsahti ympärilleen. Hän oli otaksunut näkevänsä Elisabetin istuvan
siellä peloissaan, lapsi sylissä. Sensijaan vallitsi hytissä syvä
rauha, ja lamppu oli sammumaisillaan.

Otettuaan kiikarin seinältä sytytti Salve vaivoin tulitikun
tarkastaakseen sen valossa ilmapuntaria, mutta jäi sitten seisomaan
tikku kädessään, ja kuuntelemaan, nukkuiko Elisabet. Samalla hän
huomaamattaan lähestyi makuusijaa.

"Elisabet!" kuiskasi hän hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt hänet
herättävänsä.

"Sinäkö, Salve?" kuului hänen rauhallinen äänensä.

"Minä luulin sinun istuvan valveilla lapsen kanssa tässä ilmassa.
Alus keikkuu kovin, ja minä @@ en ole käynyt sinua katsomassa",
virkkoi hän hilliten mielenliikutustaan.

"Miksi niin? Minähän tiesin sinun olevan kannella ja olin levollinen.
Muusta täytyy toivoa Herramme pitävän huolta. Sinulla on ollut ankara
työ; et ole ehtinyt pistäytyä alhaalla!"

"Elisabet!" huudahti Salve äkkiä syvän katumuksen valtaamana ja
ojensihe syleilemään vaimoaan.

Samassa kuului ryske, jota seurasi ankara tärinä. Tuntui siltä, kuin
olisi jokin osa aluksesta murtunut, ja kaikui äänekkäitä huutoja.

Salve nosti vaimonsa nopeasti makuusijalta ja huusi: "Pukeudu ja pue
poika! Älä hukkaa aikaa! Pysyttele ylhäällä ruhvissa!"

Alus kallistui samassa ankarasti enää kohoamatta.

"Etumärssytanko poikki, kapteeni! Riki kumossa!" mylvi Nils Buvaagen
portaitten yläpäästä.

Salve kääntyi hetkiseksi Elisabetin puoleen, kasvoissa raskas,
sanaton itsesyytös, ja riensi kannelle.

"Päästä alemmaksi @@ jos tottelee!" huusi hän ruorissa olevalle
miehelle.

Priki makasi ihan kallellaan, kehno köysistö vääntyneenä, ja meren
hyöky huuhteli sitä kuin karia.

Salve itse oli kokkamärssyssä katkaisemassa murtunutta märssytankoa,
joka putosi mereen suojanpuolelle.

Päivän harmaassa himmeydessä, jonka seasta miehiä tuskin voi erottaa,
liikkuivat kirveet kuumeentapaisella kiireellä. Mutta työn kestäessä
he menettivät laivan ankarasti kallistuessa ison prammipurjeen ja
märssypurjeen raakapuineen päivineen. Keulataaki murtui, isopurje
repeytyi, alaraakapuut ja keulamasto vioittuivat.

Kun heidän vihdoin oli onnistunut epätoivoisin, hengenvaarallisin
ponnistuksin vapauttaa laiva köysistön aiheuttamasta ahdingosta,
lepäsi se puolittain hylkynä, jota oli hankala ohjata muuten kuin
myötätuuleen.

Heillä ei ollut käytettävänään muuta kuin prikipurje ja keulapurje,
joiden varassa Salve lasketteli peräntakaista @@ muuta mahdollisuutta
ei ollutkaan @@ odottaen päivänkoiton osoittavan, oliko heillä
edessään selvä meri vaiko pelätty Jyllanti. Viimeksimainittu
mahdollisuus merkitsi vallitsevan länsimyrskyn ja heidän avuttoman
tilansa huomioonottaen suunnilleen samaa kuin särkille ajautuminen ja
perikato.

Päivän sarastaessa he näkivät Hornin riutat etäällä kaakossa; alus
oli suunnilleen Ringkjöbingvuonon tienoilla, ja nyt ei ollut mitään
muuta tekemistä kuin koettaa selviytyä rannikosta.

Mahdollisuudet riippuivat tuulesta, joka ehkä saattoi talttua tai
kääntyä etelämpään, sekä virrasta, joka kenties ei ajanut heitä
liiaksi maihin päin.

Melkoisella vaivalla he saivat kuntoon hätähalkaisijan, jonka varassa
alus kohosi hieman paremmin tuuleen.

Salve asteli vioittuneella kannella, missä osa kannenkatosta ja ruhvi
olivat murtuneet. Miehistö vuorotteli pumppuja käyttämässä, sillä
aikoja sitten oli ilmoitettu puolikolmatta jalkaa vettä ja nyt sitä
oli pumppuamisesta huolimatta jo viidettä jalkaa.

Priki oli varmaan saanut vakavan vuodon, mikä oli sitäkin
arveluttavampaa, kun heillä palatessaan oli vain pohjalasti eikä
puulastia, jonka varassa olisivat voineet pysyä pinnalla.

Sinä aamuna jaettiin kaikenlaisia ylimääräisiä annoksia, sillä vaikka
työtä tehtiinkin entistä tulisemmin, oli laivassa tuskin ketään, joka
ei olisi ajatellut, että tämä päivä saattoi olla viimeinen.

He olivat ehtineet Aggerkanaalin kohdalle ja toivoivat hieman
selvempiä vesiä Thylannin rannikon väistyessä enemmän itää kohti.

Elisabetille oli Salve sanonut:

"Pelkäänpä, että meidän on laskettava maihin jossakin sopivassa
kohdassa. @@ Me menetämme prikimme", lisäsi hän hieman väsähtävin
äänin.

Hän korosti viimeksimainittua seikkaa, koska ei tahtonut ilmaista
hänelle pahinta @@ että sitä sopivaa paikkaa, josta hän puhui, ei
ollut koko rannikolla ja että tässä oltiin ilmeisessä hengenvaarassa.

Elisabet katsoi häneen niin luottavasti, että hänen sydäntään
vihlaisi ja hän kääntyi pois.

Salve ei salannut itseltään, että oli itse haaksirikon aiheuttaja
ja oli itsekseen päättänyt tunnustaa sen Elisabetille. Mutta nyt ei
ollut oikea aika eikä paikka.

Aluksen menettäminen painoi raskaasti hänen mieltään, sillä hän oli
mielestään tehnyt pitkät vuodet ankaraa työtä ansaitessaan niitä
rahoja, joilla oli sen ostanut, ja ilman alusta tuli hän jälleen
olemaan mitättömämpi mies.

Elisabet oli tosiaankin sydämestään iloinen eikä ajatellut paljonkaan
prikiä, joka heidän täytyi menettää, vaan enemmän sitä, että hänen
oli onnistunut ehdottomalla luottamuksellaan saada suuri voitto
Salvesta.

Hyräillessään ja tuuditellessaan poikasta sylissään alhaalla hytissä
hän teki ankaran päätöksen ja kuiskasi kostein silmin pienokaiselleen:

"Ellei hän meihin luota, niin me opetamme hänet hiottamaan @@ eikö
totta, Gjert?"

Hän ymmärsi, että miehen sairas mieli tahtoi aina nähdä hänen
olemuksensa sydänveren, tahtoi yhä nähdä hänen rajattoman rakkautensa
todisteita, ennen kuin uskoi. Ja hänen piti saada, mitä tahtoi.

Salven ei pitänyt saada aavistaakaan prikiä koskevaa moitetta @@ ei
koskaan, mitä heidän kesken sattuisikaan, nähdä tyytymätöntä ilmettä
hänen kasvoissaan.

Tuon Elisabet päätti lujasti mielessään, sillä kuluneen yön
kokemukset osoittivat, että hän oli löytänyt pelastuskeinon.

Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa, kun oli kysymyksessä Salven
omanansa säilyttäminen.

Puolenpäivän aikaan seisoivat Salve ja Nils Buvaagen hetkisen
vierekkäin laivanpartaan vieressä.

Vaikka myrsky oli melkoisesti laimentunut, oli ilma edelleenkin
harmaa ja sumuinen, ja meri vyöryi korkeana.

Pari-kolme merilokkia risteili alakuloisesti aluksen ja rannikon
välillä, missä lie nyt näkivät meren kellervänä kiehuvan riuttojen
yli vakaisena muurina, joka nousi ja laski, yksityisten, ulompana
olevien karien nostaessa ilmoille maston korkuisia suihkuja.

Vaikka tuuli puhalsi maallepäin kuohui sieltä kumeata ukon jyrinää ja
ikäänkuin ilmojen kohinaa.

Oli ilmeistä, että heidät oli saavuttava ratkaiseva hetki seuraavien
kolmen tai neljän tunnin kuluessa.

He seisoivat kumpikin vaieten, omiansa mietiskellen.

"Tiedätkö, mikä minua tässä eniten rasittaa?" virkkoi Salve
vakavasti. "Se, että sinä tai joku muu voi tänään menettää henkensä
minun yöllisen purjehtimiseni vuoksi. Priki on minun oma asiani."

"Eipä hätää, kapteeni!" vastasi Nils luottavasti. "Meidän tulee
pysytellä aluksessa, kun se ajautuu riutoille, ja otaksunpa, että
senkin jälkeen jokin keino löytyy."

"Jumala sen suokoon!" virkkoi Salve lähtiessään.

Nils jäi vielä hetkeksi paikalleen. Hänen karkeat, ruskean parran
peittämät kasvonsa värähtivät @@ hän ei suuria toivonut ja ajatteli
kotona olevaa vaimoa ja lapsiansa.

Pumppumiehet komennettiin vaihtumaan. Oli jälleen Nilsin vuoro, ja
hän kävi nurkumatta työhön.

Salve kärsi omantunnon tuskia. Hän näytti jännittyneen levottomalta,
ja hänen katseestaan ja ilmeistään hohti yhä selvempänä se päätös,
että tässä oli taisteltava, sillä välttämättömyys oli nyt kaikille
selvä.

Kiikarilla voi nähdä joukon ihmisiä rannalla, jonka sakaraiset muodot
vivahtelivat sinipunaisilta.

Salve oli ruhvissa vaimonsa ja lapsensa luona. Hän oli seisonut siinä
hetkisen katsellen vaimoansa ja oli huokaissut raskaasti:

"Minä antaisin mielelläni aluksen ja jäisin tyhjin käsin, jos saisin
kuluneen yön olemattomaksi!"

Elisabet oli puristanut hänen kättään vilpittömän lohdutuksen
ilmaukseksi, joka vastasi Salvelle paremmin kuin sanat.

Mutta kohta senjälkeen Salve oli taas käytännön mies ja näytti
Elisabetille, kuinka hän voi sitoa lapsen rinnoilleen liinan
avulla. Sitten hän sitoi vaimonsa vyötäisille köyden vetäen sen
merimiessolmuun.

"Kun nykäset sitä näin, niin se irtautuu. Minä en voi olla teidän
luonanne; minun on tehtävä velvollisuuteni kaikkien aluksessa olevien
pelastamiseksi, ymmärräthän?"

"Tee niin, Salve!" kuiskasi Elisabet. "Se tyydyttää parhaiten meitä
kumpaakin."

"Ja sitten", päätti hän puheensa, liikutustaan salaten silittäen
kummankin otsaa, "ole rohkealla mielellä. Saatpa nähdä, että kaikki
käy hyvin, ja jos tulee hätä käteen, niin minä olen luonanne."

"Jumalan armollisella avulla!" vastasi Elisabet. "Muista se, Salve!"

Salve lähti sitten reippaasti kannelle ja huusi miehet koolle
neuvottelemaan.

"Kuulkaahan, pojat", virkkoi Salve, "kuten jokainen teistä näkee,
on tämä vakava juttu. Mutta jos meillä on rohkeutta rinnassa, niin
voipa vielä tapahtua, että siitä selviydymme, saamme ainakin henkemme
pelastetuksi. Me saavumme riutoille suunnilleen kolmen tunnin
kuluttua. Mutta silloin alkaa jo hämärtää, ja rannalla oleva väki
tuskin kykenee meitä pelastamaan. Sen vuoksi meidän on ohjattava
sinne jo päivän aikaan ja itse valittava paras paikka, minkä voimme
keksiä. Jos te, pojat, olette samaa mieltä, niin laskemme maihin
heti, sen sijaan, että antaisimme aluksen pimeässä paiskautua
riutoille kuolleen kalan tavoin."

Miehet olivat vaiti ja silmäilivät arvellen maihin päin.

Mutta kun Nils Buvaagen ilmaisi yhtyvänsä kapteenin mielipiteeseen
astumalla kannen yli hänen luokseen, seurasivat kaikki muut hänen
jäljessään.

Salve itse ryhtyi ohjaamaan ja käänsi aluksen vähitellen maata
kohti. Vauhti kiihtyi, Salven tummat, teräväpiirteiset kasvot olivat
jännittyneet ja hänen silmänsä haeskelivat kuin haarahaukan silmät
sitä paikkaa, joka oli valittava.

Pari kertaa hän katsoi kiikarilla rannalle, missä liikkui joukko
ihmisiä.

Valkoinen, nouseva ja laskeva muuri kasvoi yhä korkeammaksi heidän
silmissään; tyrskyjen kumea pauhu kävi yhä huumaavaksi ja vaikutti
Elisabetiin pyörryttävästi.

Tämä kesti kiusallisen kauan; ruorirattaan luona seisova Salve alkoi
näkyä kuin sumun seasta, ja Elisabet yritti peloissaan katsella
lastansa, vain lastansa.

Ilman kiehuva, pyörryttävä kohina hänen ympärillään kiihtyi ja siihen
sekaantui kaikenlaisia viheltäviä ääniä ja merkillistä vinkunaa.
Hän näki heikonkeltaisen merenvaahdon kohoavan valtaiseksi harjaksi
ja valkoisten vaahtohahtuvain lentävän parvina ilmassa. Hän kuuli
kauhistuneita huutoja, tunsi äkkiä aluksen kohoavan korkealle ja
isonmaston heiluvan, tunsi kohta senjälkeen veden ankaran painon,
joka oli viskata hänet alas hytinportaita, joihin hän tarrautui
kiinni. Se uudistui uudistumistaan aikomatta tauota, ennenkuin hän
tukehtuisi. Mutta hänen ainoana ajatuksenaan oli kiinnipitäminen.

Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, oli Salve hänen vieressään. Hän
pysytteli samassa köydessä kuin Elisabet. Miehet olivat kiinnittäneet
itsensä aluksen peräpuolelle. Priki makasi toisella kyljellänsä
sisimmällä särkällä, peräpuoli pystyssä. Se kohosi ja iski raskaasti
pohjaa vasten, isomasto sivulla, suurten vesimäärien virratessa
keulan ja keskiosan yli.

"Köysistö on katkaistava suojan puolelta, jos mielimme pelastua,
pojat!" huusi Salve kämmentensä välitse ja juoksi kirves kädessä
aluksen etuosaan.

Nils Buvaagen auttoi häntä, ja Elisabet katseli kuolettavan pelon
valtaamana, kuinka nuo kaksi miestä katkaisivat köyden toisensa
jälkeen, hyökylaineiden tavan takaa vyöryessä heidän ylitsensä, joten
heidän täytyi pidellä kiinni köysistöstä. Iskettyään vielä iskun,
joka vapautti heidät mastosta, pelastihe Salve nopeasti aluksen
peränpuolelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasivat hiekkapitoiset, keltaiset
hyökylaineet aluksen särkän yli ja sitten isku iskulta särkän ja
rannan väliselle matalikolle. Aluksen keula murtui.

Salve päätteli kylmäverisesti, sen olevan eduksi, koska priki siten
vapautui lastina olevasta vesimäärästä ja voi nyt helpommin siirtyä
rantaan päin.

Vihdoin, parin pitkän, kauhean tunnin kuluttua, joiden lopulla
sateenharmaa ilma jo alkoi hieman pimetä, tuntui alus olevan pohjassa
kiinni. Aallot vyöryivät nyt harvoin sen yli, mutta heittivät aina
silloin raskasta hiekkaa kannelle. Oli luultavaa, että alus hajoaisi
alkuosiinsa, jos heidän piti jäädä siihen yöksi @@ tai hukkuisi
hiekkaan.

Matalikon toisella puolella @@ missä he näkivät rannalla väkeä @@
oli väylä, jossa kävi kiivas virta, ja haaksirikkoiset ymmärsivät
olleen onneksi, etteivät olleet joutuneet siihen, sillä priki olisi
varmaan uponnut. Toinen puoli oli kulkukelpoinen, joskin paikoitellen
valkoisena vaahtoava.

Heidän hätämerkkinsä oli maissa ilmeisesti ymmärretty. Mutta
haaksirikkoiset joutuivat ihan epätoivoon nähdessään kaikkien
poistuvan rannalta.

Salve köytti yhteen muutamia lankkuja, ja miehet seurasivat hänen
esimerkkiänsä.

Hän aikoi yrittää pelastaa Elisabetin ja lapsen rannalle ja jättää
riippumaan uimataidostaan ja reippaudestaan, kykenikö hän köyden
avulla vetämään heidät vihaisen virtapaikan yli.

Elisabet istui sillävälin portaissa kykenemättä oikein käsittämään,
mitä tapahtui.

Ollessaan yhä työssään kiinni kuuli Salve ilohuutoja ympäriltään.
Rantasärkän takaa ilmestyi näkyviin joukko ihmisiä, jotka kiskoivat
suurta venhettä.

Rantaan päästyä istuutui osa heistä venheeseen, joka hyökylaineen
tultua työnnettiin vesille. Väistyvän aallon kantamana liukui venhe
heti hyvään matkaan rannasta, ja miehistö alkoi soutaa kaikin voimin.

Nuo rohkeat miehet ilmeisesti tunsivat kulkuvetensä, sillä he
ohjasivat suuressa kaaressa riutta-ryhmän taitse, joka aallonmurtajan
tavoin särki pahimmat hyökyaallot. Sitten he suuntasivat venheensä
suoraan hylkyä kohti, jonka suojassa oli verrattain tyyni. He iskivät
kiinni ja huusivat:

"Pitäkää kiirettä, miehet!"

Yllytys ei ollut tarpeen.

Salve kantoi melkein tajuttoman vaimonsa aluksenpartaalle, missä
pelastajat ottivat hänet vastaan ja asettivat lepäämään venheen
pohjalle, peräpuolelle. Mutta Elisabet nousi seisomaan kädet ojossa,
kunnes oli saanut syliinsä lapsen, joka kulki miehestä mieheen, ja
tuijotteli peloissaan, kunnes näki Salvenkin tulevan.

Salve hyppäsi viimeisenä veneeseen, ja silloin Elisabet pyörtyi.

Nyt lähdettiin aallon kiidättäminä kohti rantaa, missä joukko
merisaappaisiin ja villanuttuihin puettuja miehiä seisoi ketjuna
vedessä ja kiskoi venheen maihin.

Rantaan päästyään he kuulivat ympäriltään riemuhuutoja, ja
peränpitäjä virkkoi Salvelle, joka oli äänetönnä tarttunut hänen
käteensä:

"Teitpä päättävästi, pohjolainen, kun ohjasit suoraan päin @@ muuten
olisittekin maanneet tänä yönä särkillä!"

Vilpittömän osaaottavasti ja vieraanvaraisesti kutsuivat pelastajat
haaksirikkoiset luokseen yöksi.

Kantaen lasta käsivarrellaan ja tavantakaa tukien vaimoansa seurasi
Salve ja väsynyt miehistö kelpo Ib Mathisenia ja hänen kumppaneitaan
hiekkakumpujen välitse, missä tuuli ei enää tuntunut.

Heidän oli vielä kuljettava toista peninkulmaa, ennenkuin saapuivat
lähimpiin kalastajamökkeihin. Hämärsi, ja he kulkivat alakuloisina,
väsyneinä ja vaieten, saattajien silloin tällöin hieman haastellessa
keskenään.

Kun he hetkisen kuluttua saapuivat laakealle hiekkarannalle, pieksi
hiekka viheltäen ja polttaen heidän kasvojaan ja käsiään.

Vihdoin he näkivät valoa eräästä mökkiryhmästä. Suurin niistä oli Ib
Mathisenin, ja sinne vietiin Salve vaimoineen, miehistön hajautuessa
toisiin.

Ibin vaimo, suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, roteva nainen,
jonka terhakat kasvot olivat ruskettuneet hänen elellessään täällä
nummella, seisoi lieden luona leipomassa hihat käärittyinä, kun he
astuivat sisään.

Hän katseli tulijoita hetken tarkkaavasti yhä kumartuneessa
asennossaan, mutta nähdessään Elisabetin lapsineen hän huudahti
myötätuntoisesti:

"Tuleeko vaimo parka lapsineen suoraan mereltä?" Se kuulosti
kauniimmalta kuin kaiken maailman tervehdyspuheet.

"Tulee, Mari, @@ Matiasta ja Pietaria, Jumalan kiitos, ei ollut
kulkuvesillä näkyvissä!" vastasi Ib.

Tuo näytti olevan mieltäkeventävä uutinen. Emäntä alkoi pitemmittä
puheitta askarrella vieraittensa hyväksi: hän ja hänen täysikasvuinen
tyttärensä siirsivät heille rahin lieden ääreen ja asettivat kattilan
tulelle keittääkseen lämmintä juomaa.

Emäntä näytti tottuneen suorittamaan kaikkia asiaankuuluvia tehtäviä,
sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin he kaikki olivat muuttaneet ylleen
kuivat vaatteet ja Elisabet lapsineen makasi vuoteessa.

Puuhaillessaan kyseli emäntä hiljaa mieheltään, miten kaikki
oikeastaan oli käynyt.

Salve, joka istui nojaten leukaansa käteen ja tuijotellen tuleen,
kuuli hänen kysyvän:

"Mahtoiko alus olla hänen omansa?"

"Oli kyllä, se oli koko omaisuutemme", vastasi Salve tyynesti.
"Saammepa olla iloiset, että miehenne meidät pelasti. Ikävä kyllä
emme voi häntä paljoakaan palkita siitä, että hän tässä säässä pani
vaaralle alttiiksi nuttunsa ja henkensä ulkona riutoilla."

"Lähditkö sinä taaskin sillä tavoin, Ib?" kääntyi vaimo kysymään
mieheltään, kasvoissa huolestuneen moitteen ilme @@ kuitenkin niin,
ettei hän halunnut tehtyä tekemättömäksi.

"Sellaisesta me emme ota maksua", virkkoi hän Salvelle hieman lyhyeen
ja lisäsi sitten leppoisemmin:

"Meillä nähkääs on kaksi poikaa, jotka ovat Norjanmatkalla @@ siellä
on kova merenkäynti sielläkin."

Salve oli kalpea ja rasittunut ja lähti levolle hieman aterioituaan.

Aamupuolella hän makasi valveillaan.

Mereltä kuului kumea pauhu ja jyrinä.

Elisabet oli levottomassa kuumeunessa, joka oli täynnä haaksirikon
mielikuvia. Eräistä yksityisistä sanoista päättäen hänen ajatuksiaan
askarrutti Salve. Salve makasi ja kuunteli, mutta mitään kokonaista
ajatusta ei syntynyt. Elisabet jutteli yhä levottomammin.

"Ei milloinkaan! Ei milloinkaan!" huudahti hän ääneen. "Hänen ei pidä
koskaan kuulla prikistä sanaakaan!" Hetkisen kuluttua hän kuiskasi
hiljaa:

"Eikö totta, Gjert? Hänen pitää löytää meidät makuusuojasta, muuten
hän luulee meidän pelkäävän."

Salve oli huolissaan ja tunsi samalla sanomattomasti häntä
rakastavansa. Mutta kuunnellessaan nukkujan sanoja hän sentään
tuli ajatelleeksi, että Elisabet oli tarkoituksellisesti niin
käyttäytynyt, ettei se ollut tapahtunut itsestään ja luonnollisesti.
Huolestuneesti huoaten hän suuteli hiljaa vaimonsa otsaa.

Pari tuntia myöhemmin hän oli jo noussut ja oli menossa rantaan
katsomaan alustansa.

Ympäristö oli hänen mielialansa mukainen.

Kalpealla rannikolla risteli kirkuvia merilintuja hiekasta
esiinpistävien mustien hylkyjätteiden ympärillä. Ulompana oli
silmänkantamattomiin Länsimeri, jonka lyijynharmaalla pinnalla
ei näkynyt yhtäkään purjetta. Se vyöryi ankarasti pauhaten yli
neljä-viisitoista jalkaa korkean riutan vaahtosuihkujen monin paikoin
nuoleskellessa rannan hiekkatörmää.

Sisemmän riutan ja rannan välillä oli vielä prikin takaosan
jäännöksiä, ja rannassa kellui lankkujen ja köysien kappaleita sekä
pyöröpuita.

Vaieten rantaa astellessaan hän tunsi omituisen voimakasta
myötätuntoa tätä rannikkoa kohtaan. Hänen oma elämänsä tuntui siihen
hyvin sointuvan. Hänen oli onnistunut saada itselleen alus, joka
kuitenkin nyt lepäsi tuolla hiekassa; hän oli saanut Elisabetin,
mutta oli oikeastaan hänetkin menettänyt. Aluksen tuhoutumisen
aiheuttamaan suruun sekaantui se, mitä hän oli kuullut Elisabetin
yöllä sanovan, tummana, tuskallisena säestyksenä.

Hänet saavuttivat pian Ib Mathisen ja laivamiehet. He ryhtyivät
innokkaasti etsimään omaisuutensa jäännöksiä, ja tuntikausia
kestäneen haeskelun tuloksena oli kolme laivakirstua sekä kompassi.

He jäivät vielä koko päiväksi kalastajakylään ja lähtiessään he
sanoivat liikutettuina hyvästi Ibille ja hänen vaimolleen sekä
kaikille näille henkilöille, jotka olivat epäitsekkäästi uhrautuneet
heidän hyväkseen suostumatta millään muotoa ottamaan vastaan
korvausta.

Annettuaan viranomaisille onnettomuutta koskevan meriselityksen
ja Salven jaettua suurimman osan pelastamiansa rahoja palkkoina
miehistölle he lähtivät eräässä viljalaivassa Kristianssandiin.

Salve oli matkalla vaitelias. Hän mietiskeli tulevaisuuden
mahdollisuuksia, mutta samalla hänen mielessään kulki toinenkin tumma
virta: hänen suhteensa Elisabetiin oli jälleen hämmentynyt, ja tämä
seikka kehitteli, kuten tavallista, yhä mustemman mielialan, joka
vaikutti yhä enemmän hänen ajatuksiinsa.

Hän tiesi varsin hyvin koko miehistön olevan sitä mieltä, että
hän oli järjettömyyksissään purjehtinut aluksensa pirstoiksi,
ja tiesi tämän uutisen leviävän, joten hänellä ei enää ollut
suuriakaan toiveita päästä kenenkään alusta kuljettamaan. Hänen ei
myöskään tehnyt mieli yrittää kerjäten päästä samanlaiseen asemaan
Tönsbergissä ja kenties saavuttaakin se @@ Elisabetin vuoksi, josta
kaikki pitivät. Hän ei edes sietänyt sitä ajatusta, että nyt veisi
hänet sinne kaikkien isoisten joukkoon.

Hänellä oli jäljellä vain yksi mahdollisuus: ruveta luotsiksi
Arendalin rannikolle. Siihen virkaan hän kelpasi yhtä hyvin kuin kuka
muu tahansa, koska oli siellä syntynyt ja kasvanut. Siihen hänellä
sitäpaitsi oli palava halu, ja jossakin siellä, esimerkiksi Merdössä
@@ mietti hän katkerasti @@ saattoi hän säilyttää Elisabetinsa
kaikessa rauhassa.

Siten lujasti päätettyään hän meni Elisabetin luo, joka istui poika
sylissään. Elisabet oli viime päivinä usein luonut häneen salaa
huolestuneita silmäyksiä.

"Elisabet", virkkoi hän, "minä olen ajatellut, mihin ryhtyisin!
Jos myymme kaikki, mitä minulla on Tönsbergissä, niin voin ostaa
itselleni hyvän luotsivenheen, jääpä vielä hieman säästöäkin
ensimmäisiä aikoja varten, kun aloittelen Merdössä. Sinun on
tyytyminen siihen, että olet halvan miehen vaimo!"

"Kunhan hänen nimensä on Salve Kristiansen, olen iloinen", vastasi
Elisabet hilpeästi, "sitäpaitsi olen aina viihtynyt siellä hyvin."

"Me vuokraamme sieltä asunnon sinulle ja pojalle, kunnes ehdin saada
asiat Tönsbergissä järjestykseen", virkkoi hän.

Elisabet kuunteli tuota hieman vastahakoisena, sillä hän oli ollut
kovin iloinen ajatellessaan näkevänsä jälleen oman tupansa. Sitten he
keskustelivat siitä, miten koko asia oli järjestettävä.

Astellessaan myöhemmin aluksen kannella Salve mutisi itsekseen:

"Hän on kyllin viisas osatakseen vastata niinkuin pitääkin!"

Elisabet olisi voinut vastata miten tahansa @@ Salve olisi joka
tapauksessa aina epäillyt.



24.


Voimme vain muutamin piirtein kosketella heidän yhdyselämäänsä
seuraavina kymmenenä vuotena, jotka he elivät Merdössä, aina
siihen saakka, kun kertomuksemme alussa loimme silmäyksen heidän
kotiinsa @@ Salve oli nyt neljänkymmenen ja Elisabet suunnilleen
kolmenkymmenenkuuden @@ emmekä viivy kuvailemassa peitettyä haavaa,
joka alinomaa kasvoi, kaiken ilahduttavan, toivorikkaan kasvun
käydessä vuosi vuodelta niukemmaksi.

Oli käynyt yhä hankalammaksi tulla toimeen hänen kanssansa, ja
Elisabetin hiljainen, uhrautuva taistelu oli käynyt vastaavassa
määrässä vaikeammaksi.

Hänen täytyi punnita sanansa kultavaa'assa, välttää häneen
loukkaamista kaikin mahdollisin tavoin, ja kuitenkin saattoi käydä
mitä odottamattomimmin, syntyä äkkiä ankara kohtaus, sitäkin
katkerampi, kun Salve ei milloinkaan lausunut suoraan ajatustansa.

Elisabetin täytyi kärsivällisesti salata oma mielenkuohunsa ja
odottaa kohtauksen ohimenoa. Tuloksena oli usein, että Salve lähti
merelle, vaieten ja synkkänä.

Silloin Elisabet usein istui tuntimäärin itkemässä.

Toisinaan saattoi salattu loukkaantuminen ja harmi kohahtaa
voimakkaaseen lieskaan ja vaatia ilmipääsyä. Mutta kun se oli ohi,
herätti jälleen voimakkaana elävä rakkaus sen ajatuksen, että
hänen, Elisabetin, oli autettava häntä voittamaan sitä ankaraa
luulevaisuutta, joka häneen oli maailmalla juurtunut. Kidutetuin
mielin hän näki, kuinka kovin mies itse kärsi.

Kuinka ylpeä hän toisaalta olikaan kuullessaan toisten luotsien
pohtivan, mitä Salve oli uskaltanut ja todella suorittanut ja
huomatessaan, kuinka he kaikki häntä kunnioittivat.

Millainen sydän hänellä oikeastaan olikaan! Sen tiesi Elisabet yksin
@@ toiset arvostelivat häntä vain hänen karun ulkoisen olemuksensa
nojalla.

Ensi aikoina, kun luotsinvirkaan pääseminen vielä oli Salven
kunnianhimon päämääränä, oli tämä pyrintö vaikuttanut osalta
onnekkaasti, ehkäisevästi. Missään tapauksessa ei ollut sattunut,
että hän olisi, kuten myöhemmin, jäänyt retkillään palattuaan
Arendaliin sen sijaan, että olisi tullut kotiin.

Oli kaksi erikoista tapahtumaa, jotka muodostivat määrätyn
käännekohdan, nimittäin hyviin varoihin päässeen kapteeni Beckin
nimittäminen luotsivanhimmaksi ja samalla Salven päällysmieheksi sekä
hänen poikansa, meriväestä eronneen upseerin muutto Arendaliin, missä
hän otti haltuunsa isänsä suuren laivatelakan.

Beckien tultua voi Elisabet aina olla varma siitä, että tapasi
miehensä synkällä tuulella, jos oli tullut pistäytyneeksi Arendalissa
ostoksilla tai tätiänsä tervehtimässä. Synkkä mieliala purkautui
useimmiten siten, että Salve alkoi purevasti moittia vanhaa Beckiä
kelvottomaksi luotsivanhimmaksi. Elisabet jätti senvuoksi nekin
käyntinsä, joskin aluksi vain kovin vastahakoisesti. Hän näet tunsi
ankaraa halua päästä toisinaan ihmisten joukkoon näkemään muutakin
kuin Merdön jokapäiväisen yksitoikkoisia oloja.

Siinä tylsässä yksinäisyydessä, johon hän siten vähitellen vaipui,
olivat nämä kiduttavat kohtaukset lopulta muuttuneet hänelle
totunnaiseksi ikeeksi. Ja melkein hänen alkuperäistä päätöstään
voimallisemmin kannatti häntä nyt hetkellisen palkinnon mahdollisuus
@@ jos hän onnistuisi: pari kolme häiriytymättömän onnellista,
aurinkoista päivää, joiden aikana hänestä tuntui, että Salve oli
samanlainen kuin ensimmäisinä aikoina. Ikävä kyllä se epäonnistui
liiankin usein. Mutta juuri se, että Elisabet yhä enemmän myöntyi
ja taipui, ravitsi Salven aina valvovaa, väijyvää luulevaisuutta,
koska hän tiesi tuon olevan vastoin vaimonsa luonnetta ja
alinomaa aavisteli pohjalla piilevän laskelmia. Se sairaalloinen
epäluuloisuus, joka oli aiheutunut hänen hurjasta menostansa
maailmalla sekä myöhemmistä, kalvavista salaisista epäilyksistä,
oli vähitellen tehnyt hänestä tyrannin, joka ei synkkinä hetkinään
sietänyt vastustuksen oirettakaan enempää vaimonsa kuin kenenkään
muunkaan taholta kotonansa.

Toisaalta pelkäsi hän itse, kuten olemme nähneet, mielialojansa
yhtä suuressa määrin kuin Elisabetkin @@ ja senvuoksi hän turvautui
Arendaliin.



25.


Nuoret Beckit @@ kuten heitä nimitettiin erotukseksi luotsi vanhimman
perheestä @@ elivät Arendalissa sangen komeasti ja heillä oli siihen
varaa, sillä laivanrakennus tuotti vuoden mittaan suuret summat.

Muhkea luutnantti oli miellyttävä seuramies. Hänen kähärät, mustat,
hieman aikaisin harmahtaviksi käyneet hiuksensa putosivat erittäin
somasti otsalle, ja lasin ääressä puhuessaan hän oli kaikkien
yksimielisen tunnustuksen mukaan kaunis näky.

Hänen esiintymisessään ilmeni erinomaista hienoutta, ja hänen
harvinainen kuntonsa nautti yleistä arvonantoa.

Asiain niin ollen täytyi hänestä välttämättä tulla sekä seuraelämässä
että kunnallisissa toimissa vaikutusvaltainen tekijä.

Beckin siten ollessa yleisesti suosittu ei hänen vaimostaan voinut
sanoa ihan samaa.

Se arvostelu, että hän oli joka suhteessa "niinkuin olla pitää", ei
oikeastaan ollut tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta siihen sisältyi
kuitenkin hänen vaikutusvaltansa tunnustusta.

Hän oli kaikessa hiljaisuudessa miehensä säännöstelijä. Ilman hänen
käytöstottumuksiaan ei luutnantti olisi niin helposti säilyttänyt
ryhtiänsä ympärillänsä aaltoavan sydämellisyyden merellä.

Vaimoansa näytti Beck aina kohtelevan mitä ritarillisimmin; hän ei
laiminlyönyt pienintäkään huomaavaisuutta ja häntä ylistettiin aina
ihanteelliseksi aviomieheksi.

Eräät perheen läheisimmistä tuttavista olivat kuitenkin huomaavinaan
jotakin oudostuttavaa heidän välisessä suhteessa, jotakin omituisen
kylmää ja pidättyvää kumpaisessakin, ja huhuiltiinpa, ettei rouva
osannut antaa miehelleen hänelle kuuluvaa arvoa. Näytti siltä, että
he keskustelivat toistensa kanssa parhaiten silloin, kun oli läsnä
vieraita.

Sitäpaitsi oli rouva Beck omituisen kalpea; hänen levollisuutensa
vivahti toisinaan tunteettomuuteen, ja hän käyttäytyi lämminveristä
luutnanttia kohtaan hillityn kylmästi.

Kun he olivat vastavihittyinä saapuneet Fredriksvärniin, oli hän
ollut raikkaan värikäs, ja hänen ilmeessään oli heidän ensimmäisen
rakkautensa kajaste. Luutnantin lämmin, viehättävä olemus vaikutti
häneen kiehtovasti ja hän tunsi itsensä turvalliseksi omistaessaan
hänen rakkautensa.

Hänelle tosin ilmeni ajan pitkään pari virhettä, jotka oikeastaan
olivat ristiriidassa luutnantin miehekkään olemuksen kanssa
sellaisena, miksi hän oli sen ajatellut: luutnantti oli ylen
turhamainen ja melkein naurettavassa määrässä maailman tuomiosta
riippuvainen. Mutta niin kauan kuin pääasia oli järjestyksessä ja hän
tunsi miestään rakastavansa, eivät nämä pettymykset sentään suuria
merkinneet. Hän luotti siihen mahtiin, joka hänellä yhä lisääntyvässä
määrässä oli mieheensä nähden, uskoipa voivansa häntä rakastaakin,
jos mahdollista vielä enemmän noiden heikkouksien vuoksi, jotka hän
kaikessa hiljaisuudessa päätti hävittää.

Rakastettavaa luutnantti Beckiä tahtoivat kaikki nähdä luonansa, ja
naisväen suosikkina hän pian oli jonkinlaisessa herkkätunteisessa
mairittelusuhteessa melkein kaikkiin paikkakunnan kaunottariin.

Kun hän saapui kotiin, oli hänellä useimmiten kukka napinlävessä,
ja hän otti vastaan lahjoja milloin sieltä milloin täältä. Hän oli
yhteisenä ja yleisenä ihastelun esineenä.

Siinä ei suinkaan ollut mitään moitittavaa.

Ainoa henkilö, joka kaikessa hiljaisuudessa tunsi itsensä
syrjäytetyksi, oli hänen oma vaimonsa. Hän näki koko tuon ihastelevan
armeijan vähitellen muodostavan jonkinlaisen erottavan seinän hänen
ja hänen miehensä välille ja tallaavan jalkoihinsa ne kukat, joiden
olisi pitänyt versoa heitä varten heidän omassa kodissaan.

Hänen eloisuutensa laimeni vähitellen, mutta luutnantista tuntui
siltä, että hän kuunteli tarkkaavasti hänen monia lausumiansa, kun
he olivat palanneet kotiin sellaisista seuroista. Mutta samalla hän
alkoi pukeutua entistä hienommin ja kehitteli nyt järjestelmällisesti
luontaisia esiintymis- ja keskustelulahjojaan.

Hän tahtoi kerrassaan voittaa kilpailijansa, jotka olivat
ulkonäöltään häntä etevämmät, mutta henkisesti hänen alapuolellaan.
Hän voitti, mutta kärsi siitä, että joutui siten yleiseksi
puheenaiheeksi.

Ainoa henkilö, joka ei huomannut hänen voittavan, oli hänen oma
miehensä.

Luutnantin itserakkautta sukoilivat liiaksi ne monet pienet
mairittelut, joiden esineenä hän oli, joten hän ei käsittänyt sitä
suurta imartelua, joka sisältyi hänen vaimonsa käytökseen. He olivat
naimisissa, ja luutnantti oli kyllin varma vaimostaan.

Niiltä ajoilta oli peräisin hänen vaikutusvaltansa niissä piireissä,
joissa hän seurusteli, ja sen hän osasi miehensä varallisuuden ja
arvossapidetyn aseman nojalla säilyttää vielä sittenkin, kun he
olivat muuttaneet Arendaliin.

Heidän avioliittonsa ensimmäisinä vuosina oli kumminkin sattunut
vakava ja rouvaan nähden ratkaiseva keskustelu.

Se aiheutui luutnantin suhtautumisesta erään korkean upseerin
rouvaan. Sitä ei rouva Beckin ylpeys sietänyt, vaikka hän hyvin
oivalsi, että kysymys oli jostakin turhamaisuuden ja laskelmain
tapaisesta.

'Eräässä seurassa oli rouva käyttäytynyt ilmeisen kylmästi mainittua
naishenkilöä kohtaan, ja luutnantti moitti häntä siitä heidän kotiin
palattuaan.

Luutnantti oli tähän asti elänyt ihan levollisena suhteessaan
vaimoonsa, ja sokea itsekkyys oli estänyt häntä näkemästä mitään
siitä, mitä hänen vaimonsa mielessä liikkui.

Rouva ei vastannut paljoa, seisoi vain hetkisen silmäillen miestään
niin, että hänen olonsa kävi ikäväksi, ja lähti sitten levollisesti
ulos. Luutnantti kuuli hänen nousevan hitaasti portaita ylös.

Noin tunnin kuluttua hän palasi, kynttilä kädessään. Hänen ilmeensä
oli kylmä ja hän ei katsahtanutkaan mieheensä tapansa mukaan
huoneessa askarrellessaan.

Beck koki nyt häntä rauhoittaa, pyysi, ettei hän panisi asiaa niin
kovin pahakseen. Hän aikoi tarttua vaimoaan hellästi vyötäisille,
mutta näkikin äkkiä edessään harmiahehkuvan, kalmankalpean naisen.

Rouva sanoi nyt sanottavansa arkailematta, ja luutnantti Beckin
ei varmaankaan tehnyt mieli kertoa kuulemaansa parhaalle
ystävälleenkään, sillä hänen oli sydämessään tunnustettava se
todeksi, vaikka hän kykenikin helposti unohtamaan.

Rouva nimitti häntä kurjaksi heittiöksi, joka möi imartelusta hänet
ja kaikki, mitä heillä oli kallista yhteistä, kenelle tahansa.
Tehden kädellään syvästi inhoavan eleen hän sanoi, ettei luutnantin
olemuksesta, jonka sadat kevytmieliset naiset olivat jakaneet
keskenään, ollut jäljellä sen vertaa, että hiemankaan kunniasta ja
totuudesta välittävä nainen voisi siihen tarttua.

Beckin heittäytyessä sohvaan hentomielisesti huudahtaen, että hän oli
onneton mies, virkkoi rouva sanomattoman halveksivasti:

"Mieskö! Mies! Jos olisit ollut mies, niin sinulla olisi vielä minun
rakkauteni @@ ainakin kipinä jäljellä. Mutta nyt on kaikki väliltämme
sammunut niinkuin tämä kynttilä!"

Rouva lähti huoneesta puhallettuaan kynttilän sammuksiin.

Beck jäi istumaan ikäänkuin pyörtyneenä avio-onneansa kohdanneesta
kamalasta iskusta ja pelkäsi kovin, että kysymyksessä saattoi olla
totinen tosi.

Rouva istui koko yön lapsensa luona, ja luutnantti ymmärsi, ettei
ollut lupa mennä häntä häiritsemään.

Ylpeytensä sanelemista vastaväitteistä huolimatta luutnantti
käyttäytyi seuraavina päivinä melkein nöyrästi häntä kohtaan ja
tunnusti vilpittömästi tehneensä väärin. Yrittipä hän vielä vakuuttaa
hänelle alkavansa suhtautua naishenkilöihin toisin kuin ennen ja
sai tosiaankin aikaan, että rouva oli näennäisesti entisellään;
ystävällinen ja rauhallinen kuten viimeksikuluneen vuoden aikana.

Rouva ei milloinkaan todella leppynyt. Hän oli liiankin selvästi
nähnyt, että luutnantti oli varsinaiselta olemukseltaan kuin
irrallinen pilvi, joka saattoi kimallella henkevyyttä ja
rakastettavuutta ihmisten ihailun tuokioittain siihen heijastuessa,
mutta että hän samalla oli niin syvästi itsekäs, ettei mikään
todellinen, vakaa rakkaus voinut häneen juurtua, vielä vähemmin
versoa yhteiseksi elämänkasvuksi.

Herkkätunteisena, kohteliaana ja hyväntahtoisena hän olisi kohdellut
vaimoansa erinomaisen hyvin, vaikka viimeksimainittu ei olisikaan
ollut hänelle siinä määrin välttämätön. Mutta rouva tiesi oman
arvovaltansa olevan jonkinlaisena itsepuolustuksena, koska se
pakotti luutnantin häntä kunnioittamaan @@ turhamaisuutensa vuoksi
hän tahtoi nähdä vaimonsa mitä parhaimmassa valossa. Epätoivoisin
sydämin huomasi rouva tehneensä ankaran virheen antaessaan hänelle
rakkautensa, huomasi, ettei hänessä ollut mitään uskollista ja
oikeata, mihin olisi voinut luottaa, ei mitään sellaista, mitä hän
aikaisemmin oli tahtonut hänessä nähdä.

Hän tiesi tuon maailman silmissä loistoisan miehen salaisuuden: että
hän ei ollut mies.

Hänen puolisonsa oli ja liikkui hänen silmissään sortuneena
ihanteena, johon hän oli sidottu @@ eliniäkseen. Hänen pettyneessä
mielessään kasvoi katkeruus, joka kävi sitäkin syvemmäksi, kun hänen
täytyi kätkeä se mieleensä voimatta sitä kenellekään uskoa.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin menetellä älykkäästi, tyytyä
mukavaan, ulkonaisesti arvossapidettyyn yhdyselämään ja tehdä kaikki
itselleen mahdollisimman siedettäväksi.

Elämä oli käynyt hänelle autioksi kuin erämaa, ja kaikkein
häikäisevimpinä tuokioina, esimerkiksi silloin, kun hänen miehensä
piti hehkuvaa maljapuhetta, tuntui hänestä siltä kuin olisi kuullut
tyhjän kumisevan.

Vanhemmilleen hän aina vakuutti olevansa onnellinen, kun he
ihmettelivät hänen kalpeuttansa, vaikka toisaalta tiesivätkin hänen
elävän kaikin puolin huolettomissa oloissa.

Hänen ainoan syvän harrastuksensa esineenä oli Frederik-poika, jota
hän kuitenkin kasvatti ankarasti, koska luuli havaitsevansa hänessä
isän luontoa.

Hän oli yhä edelleenkin lämpimästi kiintynyt Elisabetiin ja oli ollut
kovin iloinen saadessaan aikojen kuluessa häneltä terveisiä.

Hänen muistissaan oli tuo solakka tyttö yhtenä niistä ihmisistä,
joiden hän oli tuntenut vetävän itseänsä eniten puoleensa. Kokemansa
suuren pettymyksen jälkeen hän voi usein nähdä ilmiselvänä edessään
nuo ilmehikkäät kasvot, joista uhosi voimaa ja sydämellisyyttä.

Toisinaan hän oli nähnyt Elisabetin Arendalissa ja luuli tietävänsä,
miksi hän aina näytti karttavan kohtaamista. Hän näet oli kerran
sattumalta nähnyt miehensä laatikossa vanhojen kirjeiden joukossa sen
kirjelapun, jonka Elisabet oli jättänyt luutnantille.

Se ei ollut mikään isku @@ hän tunsi jo liian hyvin miehensä häilyvän
luonnonlaadun.

Niinä kertoina, jolloin hän näki kadulla vilahdukselta luotsin
vaimon, hän koetti urkkia hänen kasvoistaan, oliko hän onnellinen.
Hän oli havaitsevinaan pikemmin jotakin rasittunutta. Ja kun
hän sitten kuuli kerrottavan, että Elisabetin mies oli kovin
tyly ja taipumaton, luuli hän varmasti tietävänsä, että hänenkin
avioliittonsa oli onneton. Hänen teki nyt kovin mieli puhutella
Elisabetia, kuulla, eikö hän itse sittenkin ollut onnettomampi.

Elisabetkin oli ikävöinyt päästä tapaamaan entistä ystävätärtään.
Mutta Beckin talo oli hänelle monestakin syystä mahdoton
vierailupaikka. Elisabet oli kumminkin huomannut hänen käyneen kovin
kalpeaksi.

Varsinkin näytti hänestä siltä erään kerran, kun hän Gjert-pojan
keralla seisoi laiturilla menossa kotiin.

Rouva Beck kulki ohitse kappaleen matkan päässä miehensä käsipuolessa
ja kääntyi pitkään katsomaan. Hänen kasvoillaan viipyi surumielinen
ilme, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. He
tervehtivät vaistomaisesti.

Sitten kului pari vuotta, joiden kuluessa he eivät nähneet toisiansa.
Elisabet kävi sinä aikana tuskin kertaakaan Arendalissa.



26.


Palaamme nyt kertomuksemme alussa mainittuun yöhön, jolloin luotsi
lähti poikineen merelle hurjan, synkän mielialansa ajamana.

Elisabet vietti sen yön mielenliikutuksen vallassa, joka oli
tavallista ankarampi. Miehen käydessä käsiksi poikaan oli hänessä
kuohahtanut vaikeasti hillittävä kiukku, ja hän oli säikähtäen
havainnut purkautumisen olleen ihan lähellä @@ vain pitkällinen
tottumus alistumaan oli tehnyt hänelle mahdolliseksi tälläkin kertaa
vaieta.

Usein toistetut miehen puolustelut eivät tahtoneet enää tepsiä.

Hän istui hiljaisessa yössä muistellen menneitä vuosia, ja mielen
täytti epätoivo, kun hän ajatteli kahlaavansa ja kamppailevansa
jossakin loppumattomassa autiudessa ja tunsi kärsivällisyytensä
olevan loppumassa.

Eikö hänellä tosiaankaan ollut mitään oikeutta? Vai oliko näin
yhä vaiettava @@ kunnes toinen heistä kerran kuljetetaan Tromön
kirkkomaahan?

Ajatukset olivat heränneet eivätkä ottaneet enää suistuakseen
syrjään. Ne liikkuivat hänen mielessään seuraavanakin päivänä, ja
hänen oli mahdotonta istua rauhallisesti minkään työn ääressä. Hän
pelkäsi Salven palaavan odottamatta kotiin, koska ei tiennyt, kuinka
ottaisi hänet vastaan, kun tuntui mahdottomalta hillitä itseänsä. Oma
tupa oli yht'äkkiä käynyt hänelle ahtaaksi ja tukehduttavaksi kuin
vankityrmä.

Hän otti pikku Henrikin syliinsä rauhoittuakseen.

Illalla hän purskahti väkivaltaiseen itkuun; kaikki taannoiset
ajatukset näyttivät hänestä nyt syntisiltä, hän tunsi sittenkin
palavasti rakastavansa Salvea ja nyyhkytti, kasvot käsiin peitettyinä.

Mutta jälkeenpäin tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jotakin
tapahtunut @@ kuin hänen ei olisi enää ollut helppo kantaa tämän
elämän taakkaa.

Eräänä päivänä astui tupaan naapuri tuoden sanan hänen tädiltänsä,
joka makasi vaarallisesti sairastuneena ja pyysi Elisabetia käymään
luonansa. Elisabet lähti heti Henrik-poikansa kanssa Arendaliin
jättäen asiasta tiedon Salvelle, jota odotti kotiin.

Hän oli melkein iloinen voidessaan tällä kertaa olla poissa kotoa
miehen palatessa.

       *       *       *       *       *

Vanhan Kristi-muorin sairastuminen oli melkoinen tapaus, sillä
hän oli monia vuosia sairaanhoitajattarena toimien solminut
hiljaisia suhteita moniin perheisiin @@ muiden muassa Beckien
perheeseen. Perheenisät muistivat nähneensä hänen kasvonsa ylitsensä
kumartuneina, kun olivat lapsina sairastaneet tuhkarokkoa tai
kuumetta, ja hän oli aina välttämättä läsnä, kun sattui jokin vakava
sairaudentapaus. Lääkäri oli piankin huomannut, että hänen oli oman
arvonsa vuoksi voitettava muorin luottamus eikä päinvastoin.

Beckin nuori rouva oli samoinkuin muutkin alinomaa tiedustellut,
kuinka asiat olivat, ja nyt kerrottiin, että pahin otaksuttavasti oli
kestetty.

Rouva Beck ei kumminkaan voinut jättää käyttämättä hyvää tilaisuutta:
hän lähti eräänä aamupäivänä tapaamaan Elisabetia.

Kirsti-muori oli vaipunut rauhalliseen uneen, ja Elisabet istui hänen
vuoteensa vieressä. Vilkaistussaan ikkunaan hän näki rouva Beckin
tulevan. Hän arvasi rouvan tulevan sisään ja istui sykkivin sydämin
odottamassa kapean eteisen oven aukenemista.

Rouva Beck oli nähtävästi seisonut kauan kuistilla, sillä kesti
pitkän aikaa, ennenkuin ovenripaan koskettiin. Elisabet meni ovelle
ja avasi sen.

He seisoivat vastapäätä toisiansa.

Elisabetin silmät olivat täynnä kyyneleitä; rouva Beckin katseessa
oli pikemmin jotakin ylhäisen ujoa, ja hän puristi Elisabetin
kättä ikäänkuin olisi tahtonut siten kiertoteitse vastata toisen
tervehdykseen. Kuitenkin oli hänen kalpeissa kasvoissaan jotakin
sellaista, josta toinen huomasi jälleennäkemisen herättävän hänessä
yhtä voimakasta tunnetta.

Elisabet vei vieraansa Kirsti-muorin pieneen, somaan keittiöön.
Siellä porisi liedellä liemikasari sairasta varten.

Elisabet kehoitti rouvaa istumaan.

Oli niin hiljaista, että kuului kellon tikitys viereisestä huoneesta,
missä täti nukkui.

Kului hetkinen, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Vihdoin kysyi
rouva Beck hiljaa:

"Kuinka voi tätinne, Elisabet?" @@ Tuo olisi joka tapauksessa ollut
luonnollinen kysymys, mutta nyt se tuntui vain yleiseltä johdannolta
@@ sitäpaitsi hän oli samana aamuna lähettänyt asiaa tiedustamaan.

"Kiitos, hän näyttää olevan paranemassa", vastasi Elisabet, "ja nyt
hän nukkuu. Se on varmaan hyväksi."

"Emmepä ole nähneet toisiamme pitkiin aikoihin @@ kahdeksaantoista
vuoteen!" virkkoi rouva Beck silmäillen Elisabetia ikäänkuin etsien
merkkejä siitä, miten kuluneet vuodet olivat häneen vaikuttaneet.
"Mutta te olette ollut luja, näen mä, lujempi minua."

"Viimeksi sinä aamuna, jolloin minä matkustin Hollantiin", vastasi
Elisabet, muistelon iloisesti liikuttamana.

"Minä olen usein ajatellut niitä aikoja", kuiskasi rouva Beck
pikemmin itsekseen kuin Elisabetille. Hänen huulensa vavahtivat
hieman.

Elisabet luki hänen kasvoistaan sanattoman surun ilmeen.

Rouva Beck oli ajatellut kertoa Elisabetille tietävänsä, mikä oli
ollut syynä hänen lähtöönsä. Hän epäröi kovin, sanoako vai ei, mutta
jätti sentään sanomatta.

"Kunpa olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, Elisabet!" huudahti hän
huokaisten ja katsahti toiseen ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista
yhteistä murheellista tuntoa.

"Niin, rouva Beck @@ elämä tuo mukanaan paljon sellaista, jota olisi
paljon vaikeampi kantaa sitten, kun rohkeus on murtunut."

"Olisi pitänyt olla varuillaan!" kuiskasi rouva Beck, äänessä jotakin
kovaa, katkeraa.

Elisabet ei ollut ihan samaa mieltä. Syntyi vaitiolo, jonka kestäessä
rouva Beckistä tuntui, että keskustelu oli katkennut. Hän harkitsi,
miten jälleen aloittaisi saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi, ja
tarttui äkkiä lämpimästi Elisabetin käteen.

"Jos tätinne tarvitsee jotakin, niin toivon hänen luonnollisesti
kääntyvän minun puoleeni!" Hän olisi mieluummin maininnut Elisabetin
tädin asemesta, mutta tunsi, että heidän, Elisabetin ja hänen
itsensä, välisessä suhteessa oli jotakin, mikä teki sen mahdottomaksi
@@ ja tarkoitus kuulsi kyllin selvänä sanojen takaa.

"Entäs te itse, Elisabet?" jatkoi rouva luoden häneen tutkivan
katseen, jossa ilmeni harrasta myötätuntoa. "Teidän elämänne ei ole
keveä @@ tehän olette onnettomassa avioliitossa!"

Viimeisten sanojen johdosta kohosi Elisabetin kasvoihin puna, ja hän
veti vaistomaisesti kätensä takaisin.

Hän silmäili rouva Beckiä loukkaantuneen ylpeyden ilmein, jota hän ei
kumminkaan olisi tahtonut tunnustaa omakseen.

"Ei, rouva Beck", vastasi hän, "niin ei ole laita. Minun
avioliittoni" @@ hän aikoi sanoa sen olevan onnellisen, mutta
sanoikin mieluummin: @@ "ei ole onneton". Tuntien lausumansa
kuulostavan heikolta hän lisäsi:

"Minä en ole koskaan rakastanut, en olisi koskaan tahtonut saada
omakseni ketään muuta kuin hänet, joka nyt on mieheni."

"Se ilahduttaa minua sanomattomasti, Elisabet. Minä olin kuullut
kerrottavan ihan toista", virkkoi rouva Beck hieman hämillään. Syntyi
jälleen vaitiolo.

Rouva ymmärsi onnettomuudekseen loukanneensa Elisabetia ja
pahentaneensa asiaa viimeisillä sanoillaan, sillä Elisabetin
olemuksesta kuulsi jonkinlainen itsetuntoinen arvokkuus.

Viereisestä huoneesta kuului liikahtelua, ja Elisabet käytti
tilaisuutta katkaistakseen jossakin määrin kiusalliseksi käyneen
vaitiolon katsahtamalla, miten oli tädin laita.

Rouva Beck katsoi hänen jälkeensä hieman hämmästynein ilmein. Hän
oli nähtävästi sittenkin erehtynyt, mutta onnellinen ei Elisabetin
avioliitto sittenkään voinut olla. Ja kuitenkin @@ mietti hän
katkerana @@ millainen juopa heidän välillään! Hän joka tapauksessa
piti miehestään.

Hänen palattuaan rouva Beck halusi haihduttaa syntynyttä epämieluista
vaikutelmaa ja virkkoi tutunomaisesti:

"Ettehän loukkaantunut siitä, mitä tulin sanoneeksi, Elisabet. Minä
ajattelin, että toisillakin voi olla surunsa!"

"Meillä on kaikilla kannettavamme, ja monta kertaa voi taakka tuntua
raskaaltakin", vastasi Elisabet. Hän oli hyvin ymmärtänyt rouva
Beckin sanat ja silmäili häntä osaaottavasti. Hän ei kumminkaan
halunnut suoraan vastata siihen, mitä ajatteli toisen tulleen
tahtomattaan sanoneeksi, virkkoihan vain:

"Teillä, rouva Beck, on poika, onnelliset olot ja paljon sellaista,
minkä hyväksi kannattaa elää!"

"Kannattaa elää!" huudahti rouva. "Kannattaa elää! Minäpä sanon
sinulle jotakin, minkä nyt tiedät yksin sinä! Minä kuolen päivä
päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain
vähän ja yhä vähemmän!"

Hän puhui kylmän, kalpean hurmion vallassa. "Sinä olet ainoa ihminen,
jolle olen sen sanonut @@ ainoa, josta oikeastaan välitän. Kätke se
ja unohda! Nyt hyvästi!" lausui hän sitten. "Jos kohtaamme toisemme
joskus vielä, niin emme puhu siitä sanaakaan."

Hän hapuili mielenliikutuksen vallassa ovea ja avasi sen.

"Jokainen risti tulee Herralta, ja epätoivo on kaikkein suurin synti;
sen saatte uskoa, sillä se on totuus", lohdutti Elisabet. Hän sanoi,
mitä parasta tiesi.

Rouva Beck kääntyi ovessa taakseen katsomaan. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, tyynet, ilottomat.

"Elisabet", virkkoi hän, "minä löysin tämän eräästä mieheni
laatikosta. Minä sanon sen sinulle, jottet luule sen aiheuttaneen
minulle surua." Hän otti taskustaan vanhan, kellastuneen
paperiliuskan ja ojensi sen Elisabetille.

Elisabet istui pitkän aikaa apein mielin ja ajatteli rouva Beckiä.

Nyt hän käsitti miksi rouva Beck oli niin kalpea! Hänen kasvoissaan
ei ollut yhtään ryppyä, ne näyttivät erittäin hienoilta, mutta miten
kylmiksi ne olivatkaan muuttuneet. Hän raukka kärsi varmaan kovin.
Eipä ollut helppo tuntea häntä entiseksi Maria Forstbergiksi.

"Sellaista siis on olo onnettomassa avioliitossa", lausui hän
itsekseen; hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tuijotellut johonkin
kamalaan kuiluun.

Hänen istuessaan tädin vuoteen ääressä tuo ajatus kiusasi häntä yhä
ja hän tunsi syvää sääliä ystävätärtään kohtaan.

Myötätunnon vihdoin tyynnyttyä jonkinlaiseen lepoon alkoi häntä
ankarasti askarruttaa eräs toinen, tähän saakka mielen taka-aloilla
pysytellyt seikka, nimittäin ne sanat, jotka olivat hänestä tuntuneet
loukkaavilta.

"Vai sellaista maailma meistä kertoo", mietti hän, "että
avioliittomme on onneton!"

Hänellä oli riittävästi aikaa ja häiritsemätöntä rauhaa miettiä
tuota asiaa hoitaessaan sairasta ja valvoessaan hänen vuoteensa
ääressä. Hän tuijotteli puolittain pelästynein, tutkivin silmin omaan
avioliittoonsa ja siihen ankaraan, alinomaiseen, tuloksettomaan
taisteluun, jonka vallitessa se oli kulunut. Ei yhtäkään askelta
eteenpäin @@ aina vain taaksepäin, yhä enemmän ja enemmän.

Voiko hän sanoa sellaisessa elämässä olevan onnea?

Ja oliko Salve onnellinen?

Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa
aikana ja sellaisena, miksi hän oli muuttunut: synkkänä, hurjana
ja luulevaisena omassa kodissaan, ajatteli, kuinka otti hänet aina
vastaan salaisin pelontuntein eikä vaimon tavoin iloiten, kuinka he
olivat viimeksi eronneet @@ niin, mitä viimeksi oli tapahtunut ja
mitä hän oli tuntenut.

Hänen ajatuksensa viipyi kauan ja katkerana siinä asiassa. Niin
piloilla oli siis heidän välinen suhteensa!

Hän alkoi tuntea pelontuskaa ajatellessaan: "Tämä kenties merkitsee
sitä, että avioliittoni on onneton!" Aikaisemmin ei ollut hänen
mieleensä johtunut, että hänestä voitaisiin sanoa sellaista. Olihan
hän saanut omakseen sen, jonka hän oli kaikkien joukosta omakseen
valinnut.

Hän istui valveilla vielä aamupuolella, kädet ristissä polvella.
Yölamppu valaisi heikosti huonetta.

Onnettomuuttansa kertovan kalpean rouvan Beckin lausumat soivat yhä
hänen korvissaan; ne toistuivat selvästi, sanasta sanaan, kerran
toisensa jälkeen, tahtomatta ollenkaan hälvetä: "Minä kuolen päivä
päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain
vähän ja yhä vähemmän!"

Samassa selvisi hänelle kirkkaasti: "Mutta sitenhän me elämme, Salve
ja minä! Me olemme alinomaa käyneet pienemmiksi @@ me kuolemme päivä
päivältä toistemme rinnalla; niin käy onnettomassa avioliitossa!"

Hän istui hetken kumarassa, tuskaisesti tuijottaen tuohon ajatukseen.

Hän oli uhrautunut, koska oli luullut, ettei Salve sietänyt kuulla
totuutta, mutta nyt tuo uhrautuminen näytti hänestä alinomaiselta,
kalvavalta, vuosikausia kestäneeltä valheelta. Oli puuttunut
molemminpuolista, luottavaa vilpittömyyttä @@ molemmat olivat
karttaneet selvää totuutta @@ ja siitä oli heidän suhteensa käynyt
sairaaksi. "Mutta niin ei saa enää tapahtua! Me, Salve ja minä, emme
saa tuhota toistemme elämää!" huudahti hän nousten seisomaan.

"Mitä sanotkaan, Elisabet?" kysyi täti, joka oli herännyt unestaan.

"En mitään, täti!" vastasi hän kumartuen tarjoamaan liemikulhon, joka
oli ollut yölampun yläpuolella.

"Sinä näytät niin @@ iloiselta, Elisabet."

"Senvuoksi, että olet nukkunut hyvin, täti. Jos juot hieman, niin
saatpa nähdä, että pääset jälleen uneen."

Elisabetin huulilla väikkyi hiljainen hymy, ja koko hänen
ryhtinsä oli yht'äkkiä käynyt itsetietoiseksi. Hän tunsi mielensä
keventyneeksi ja vapautuneeksi @@ monivuotisesta painostuksesta. Hän
oli vihdoinkin päässyt selvyyteen ja näki läpi sen, mikä oli tähän
asti levännyt raskaana, hämmentävänä usvana koko elämän yllä tehden
jokaisen askeleen, jokaisen ajatuksen, jokaisen ilon epävarmaksi.

Hän tiesi nyt, missä hänen vastuunsa oli, mitä hän tahtoi ja mitä
hänen piti tehdä.

Hän odotti Salvea ja Gjertiä seuraavana päivänä saapuviksi ja
ajatteli kovin, kuinka ottaisi hänet vastaan. Selvityksen piti
tapahtua, mutta Elisabet tiesi myös, että hänen oli meneteltävä
viisaasti.

Ja kesken tätä kaikkea @@ kuinka iloisesti kaivaten hän odottikaan
miestään.



27.


Salvella oli ollut onni myötä; hän oli pelastanut Hesnäsiin erään
englantilaisen parkkilaivan ja saanut hyvän palkkion.

Kotiintulo kammotti häntä nyt kuten aina, mutta kun hän ei
tavannutkaan vaimoansa ja kuuli, miten asianlaita oli, lähti hän heti
Arendaliin häntä tapaamaan.

Elisabet otti hänet vastaan eteisessä.

"Hyvää päivää, Salve", sanoi hän tarttuen miehensä käteen. "Minä olen
ollut kovin peloissani tähtesi ja odottanut sinua. Menehän hiljaa @@
tuonne sisään." Hän viittasi viereiseen huoneeseen. "Entä missä on
Gjert?"

Salve silmäili häntä hieman kummastuneena. Elisabet ei yleensä
ottanut häntä vastaan tällä tavalla; hänen käytöksessään oli
jotakin hilpeätä, ikäänkuin hän olisi ihan luonnollisesti vaatinut
poissaollutta tekemään tiliä matkoistaan. Muulloin oli Salve aina
tavannut aloittaa ja mielensä mukaan osoittaa armollisen mielialansa
pilkahduksia.

"Gjert on kotona", vastasi hän hieman lyhyeen. "Sinäkö olet ollut
peloissasi, olet odottanut?" lisäsi hän omituiseen sävyyn, ikäänkuin
hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa jotakin vaimonsa lausuman
johdosta. Se jäi kumminkin tekemättä.

"Tiedät kai sinäkin, ettei ole minulle samantekevää, jos sinä joudut
tuhon omaksi @@"

"Kuinka voi tätisi?" keskeytti Salve. "Onko hän kovin sairas?"

"Voit käydä häntä katsomassa; seuraa minua, mutta astele hiljaa."

Salve tunsi, että hänen oli tavallaan pakko, ja seurasi.

Hän oli aina, mikäli mahdollista, välttänyt Kirsti-muorin tapaamista
antaen vaimonsa yksin pitää vireillä sitä suhdetta. Hän pelkäsi
vanhuksen tutkivaa katsetta ja muisti aina hänen varoittaneen
lähestymästä Elisabetia niin kauan kuin epäilys kyti sydämessä.

Huoneeseen tultuaan Salve astui kunnioittavasti muorin vuoteen ääreen.

"Sinäkö, Salve!" virkkoi hän heikoin äänin, "Eipä sinua usein näe.
Elisabet on ollut ihmeen hyvä minua kohtaan, ja Henrik on hiljainen
ja kiltti. Missä on Gjert, eikö hän ole mukanasi?" Muori katsoi
häneen kysyvästi.

"Hän on kotona, täti", vastasi Salve. "Kuinka onkaan laita?"

"Kiitos vaan @@ kuten näet. Minä ajattelen usein, mitä siitä pojasta
tulee; hän on hurjapäinen, mutta pohjaltaan hyvä, raukka!"

"Saatpa nähdä, että me saamme hänet mieheksi!" virkkoi Elisabet, joka
oli seisonut Salven takana ja nyt astui lähemmäksi. "Mutta sinä et
saa puhua niin paljon."

Tuo vaikutti Salveen kiusallisesti. Keskustelu oli johtunut juuri
siihen, mikä oli aiheuttanut viime myrskyn kotona, ja Elisabet
käsitteli sitä tuolla tavalla. Hänen ilmeensä jäykistyi.

"Sinä näytit yöllä kovin iloiselta, Elisabet! Kuka se eilen kävi
luonasi juttelemassa?"

"Rouva Beck."

"Nuorempi?" jatkoi täti tiedusteluansa.

"Niin. Mutta sinä puhut liian paljon, täti!"

"Minä pelkään ihan samaa!" mietti Salve synkkänä. Mutta nähdessään
Elisabetin viittaavan lähtemään, ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut, hän sentään hillitsi itsensä ja sanoi hieman teennäisesti:

"Te varmaan reipastutte muutamassa päivässä, täti, käyn sitten
jälleen teitä katsomassa. Hyvästi siihen asti!" Hän lähti ulos hieman
äkkinäisesti, ja hänen ilmeensä oli synkeä kuin ukkosilma.

Hän ei saanut ylpeydeltään lausutuksi, mitä ajatteli, mutta
hänen teki mielensä sanoa lyhyesti ja katkerasti, että Elisabet
luonnollisesti voi hänen puolestaan jäädä Arendaliin niin pitkäksi
aikaa kuin halusi, ja lähteä sitten kohta kotiin.

Elisabet arvasi hänen ajatuksensa ja ehdätti sanomaan:

"Kuulehan, Salve, minun on tietenkin oltava täällä niin kauan kuin
täti on sairaana!"

"Tietysti", vastasi Salve kuivasti, "sinullahan on täällä
tuttaviakin!"

"Tarkoitatko rouva Beckiä? Hän on ollut hyvä minua kohtaan, ja minä
pidän hänestä @@ hän on onnettomassa avioliitossa, raukka!"

Salve säpsähti. Elisabet näytti kokonaan unohtaneen, että oli
olemassa eräitä loukkauskiviä. Siitäkö syystä, että hän nyt oli
kotona tätinsä luona?

Salve silmäili vaimoansa kylmästi, ikäänkuin ei olisi oikein
käsittänyt, mikä häntä vaivasi.

"Sinä tietenkin jäät niin pitkäksi aikaa kuin haluat", virkkoi hän
valmistautuen lähtemään, mutta ei voinut olla katkerasti lisäämättä:

"Yksinäistä ja ikäväähän siellä onkin, kotona!"

"Etpä ole kovinkaan väärässä, Salve! Olen tuntenut itseni sangen
yksinäiseksi jo monet vuodet. Sinä olet usein poissa kotoa, ja minä
istun siellä aina yksinäni. Minä en ole nähnyt tätiäni kahteen
vuoteen!"

"Elisabet!" huudahti hän yrittäen hillitä itseänsä. "Oletko
järjiltäsi?"

"Sitä juuri tahdon välttää, Salve!" lausui Elisabet jäisen tyynesti.

Salve tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa, joka rohkeni sanoa hänelle
tuollaista vasten silmiä.

"Nytpä tiedän, mitä sinusta ajattelen!" virkkoi hän ivallisesti.
"Olen sitä aina aavistellut. Minun puolestani voit tulla kotiin,
milloin haluat, Elisabet!" jatkoi hän kylmin, välinpitämättömin äänin.

"Sinun olisi pitänyt aina tietää, mitä minusta ajatella: että minä
pidän sinusta @@ kenties liiankin paljon!"

"Minä lähetän sinulle rahoja @@ sen ei pidä oleman esteenä. Minun
puolestani voit seurustella rouva Beckin ja isoisten kanssa niin
kauan kuin tahdot!"

"Miksei minulla sitten olisi lupa jutella rouva Beckin kanssa?
Ajatteletko ehkä", huudahti hän pää pystyssä ja säihkyvän kiivain
ilmein, "että minun on jostakin syystä vaikea astua hänen
huoneeseensa? Erään asian minä tahdon sanoa sinulle, Salve @@ ja minä
sanon sen rakkautemme tähden: @@ tästä pitää tulla loppu! Sillä jos
suhteemme pysyy tällaisena", päätti hän puheensa vavahtavin äänin,
"niin saanet nähdä sen päivän, jolloin rakkauttamme ei enää ole.
Sille ei itse mahda mitään, Salve!"

Salve seisoi vielä hetkisen sanatonna katsellen vaimoansa. Terävä,
tumma katse osoitti hänessä kummittelevan jotakin vaarallista, jonka
irtipääsemistä hän itsekin pelkäsi.

"Minä tahdon uskoa, että olet sanonut tuon kiihdyksissä", virkkoi hän
pelottavan vakavasti. "Minä en ole sinulle ollenkaan vihainen, minä
unohdan sen, siitä voit olla varma @@ ajattelen, ettet ole tänään
oikein suunnillasi @@ että olet sairas @@"

"Älä luulottele turhia, Salve! Minä tarkoitan, mitä sanon @@ niin
totta kuin sinusta pidän!"

"Hyvästi, Elisabet! Minä palaan keskiviikkona", virkkoi Salve
haluamatta kuulla enempää.

Hänen mentyään Elisabet vaipui rahille istumaan. Hän kauhistui omia
sanojansa, ja hänen sydämensä täytti syvä, sanomaton pelontuska.

Hän tunsi miehensä ja tiesi panevansa kaikki vaaran alaiseksi hänen
äärimmäisyyksiin taipuvan luonteensa vuoksi @@ kenties syöksevänsä
hänet jälleen villiin elämään kodin ulkopuolelle.

Ja kuitenkin täytyi @@ täytyi uskaltaa. Hän toivoi Jumalan avulla
voittavansa ja voivansa säilyttää hänet rakkautensa kehässä.



28.


Ohjatessaan purttansa kotiin päin tunsi luotsi vain hämärästi,
mitä oli tapahtunut, mutta hänen katseessaan paloi harmi ja
ahavoituneissa, teräväpiirteisissä kasvoissa oli ankara ilme.

Hän oli ylen loukkaantunut, hänen ylpeytensä oli haavoittunut
sydänjuuria myöten. Elisabet oli äkkiarvaamatta tehnyt hyökkäyksensä
puolueettomalla alueella, tädin huoneessa, oli sanonut ihan avoimesti
olleensa onneton, tunteneensa sorron painoa koko heidän yhdyselämänsä
aikana.

Hän hymyili katkerasti @@ hän oli siis sittenkin ollut oikeassa
tuntiessaan vaimonsa salaavan varsinaista olemustaan.

Epäilemättä heidän elämänsä oli ollut onnetonta, mutta kenen olikaan
syy? Miksi oli Elisabet alusta pitäen jättänyt hänet sellaiseen
epävarmuuteen ja epäselvyyteen? Eikö Elisabet ollut pettänyt
häntä silloin, kun hän vielä oli nuori eikä tuntenut sydämessään
minkäänlaista epäilystä?

Entä sittemmin? Salve oli hyvin ymmärtänyt, että Elisabetin oli
täytynyt voittaa monta vaikeutta sopeutuessaan tarjoutuneisiin
vähäisiin oloihin.

Salve tunsi monivuotisen mahtinsa lauenneen ja tiesi, että
kysymyksessä oli taistelu. Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi
tuonut ruutitynnyrin hänen tupaansa uhaten räjähdyttää ilmaan koko
rakennuksen.

Mutta Salven tapana ei ollut alistua!

Saavuttuaan kotirantaan hän kiinnitti venheen tuskin katsahtaen
Gjertiin, joka oli hänen apunansa. Sitten hän asteli vaieten
tupaansa, missä seisoi hetkisen ikkunan ääressä kirjoitellen ruutuun.

Pian oli ulkona ihan pimeä.

Gjert oli sytyttänyt kynttilän. Hän arvasi isän ja äidin kesken
jälleen sattuneen jotakin ikävää, mutta ei uskaltanut kysyä mitään.

Isä istui sitten koko illan mitään virkkamatta.

Illallisajan tultua Gjert toi pöytään ruokaa. Hän tunsi tilanteen
jollakin tavoin vaaralliseksi ja yritti suorittaa tehtävänsä
mahdollisimman äänettömästi, varpaillaan liikkuen, mutta tulikin
liian jännittyneisyytensä vuoksi kalisuttaneeksi lautasia.

Melu ja pojan osoittama pelko ärsyttivät Salvea.

Hän hypähti äkkiä seisaalleen ja huusi ukkosäänin:

"Etkö kysy mitään äidistäsi, poika?"

Gjert olisi muuten säikähtänyt, mutta nyt hän oli kovin huolissaan
äitinsä vuoksi, jonka puolella hän sisimmässä sydämessään
ehdottomasti oli. Niinpä hän vastasi rohkeana kuin jalopeura:

"Isä, minä olen koko ajan aikonut kysyä, kuinka äiti voi. Eikö hän
tule? Äiti parka!" Samassa poika purskahti itkuun, laski päänsä
käsivarren varaan ja nyyhkytti.

"Äiti tulee kotiin, kunhan täti on toipunut", sanoi luotsi
rauhoittaen ja lempeästi. Mutta kohta hän jälleen kiivastui:

"Mitä siinä vetistelet, Gjert? Voit lähteä hänen luoksensa milloin
haluat @@ huomenna varhain aamulla. Nyt voit mennä sisään ja
laittautua makuulle."

Gjert totteli.

Luotsi asteli kauan edestakaisin lattialla, ankaran mielenkuohun
vallassa.

"Sen hän siis on saanut aikaan!" huudahti hän. "Hän tiesi, mitä teki
ja miten uhkaili!"

Hän istuutui jälleen, kädet yhteen puristettuina, ja tuijotti
lattiaan. Hän oli ankaran mielenkuohun vallassa.

"Mutta hän ei saa minua taipumaan!"

Kynttilä oli sammumassa. Hän sytytti uuden.

Puoliyö oli jo ohi. Hän seisoi hetkisen kynttilä kädessään ja meni
sitten katsomaan Gjertiä.

Poika makasi äitinsä vuoteessa ja näytti itkeneen itsensä nukuksiin.

Luotsi seisoi siinä kauan. Hänen huulensa vavahtelivat ja kasvot
muuttuivat melkein harmaiksi. Hän oli joutumassa kokonaan tuskan
valtoihin.

Sitten hän lähti jälleen huoneesta ja istuutui entiseen paikkaan.

Aamulla Gjert näki isänsä täysissä pukimissa rahilla nukkumassa.

Hän oli ilmeisesti valvonut koko yön.

Se koski pojan sydämeen. Hänen tuli kovin sääli isäänsä.

Salve heräsi kohta senjälkeen ja silmäili poikaa, aluksi melkein
hämmennyksissään. Sitten hän sanoi leppoisesti:

"Minä annoin sinulle, poikaseni, luvan lähteä Arendaliin äidin luo @@
hän kenties ikävöi nähdä sinua."

"Ellei äiti ole sairas, jään mieluummin tänne luoksesi, isä @@ kunnes
itse lähdet. Onhan siellä Henrik."

"Vai jäät tänne?" Ääni kaikui hieman kumealta. "Minä tahdon
sittenkin, että lähdet, Gjert!" virkkoi hän äkkiä tuimemmin,
vastaväitteitä sietämättä. "Äiti ei ollut varustanut paljoakaan
mukaansa. Saat ottaa mukaasi hänen pyhähameensa ja muuta, mitä tiedät
hänen tarvitsevan. Voi kestää kauan, ennenkuin @@ ennenkuin täti
toipuu."

Samassa hän lähti tuvasta.

Gjertin varustautuessa lähtemään hänen isänsä asetteli rannassa
kuntoon pientä venhettä nostaen siihen airot.

Ennen lähtöä hän silitti pojan poskea, mutta virkkoi hieman
katkerasti:

"Sano nyt terveisiä äidille ja kerro, että isä tulee keskiviikkona,
kuten lupasi. Liiku nyt varovasti @@ minä en tahtonut sinun
purjehtivan."

Hän seisoi kauan rannassa katsellen ulapalle päin soutavaa poikaa ja
meni sitten viiritangon luo, missä käyskeli totuttuun tapaansa, kädet
selän takana.

Levottomuus ajoi hänet kumminkin takaisin tupaan, missä hän pysytteli
melkein koko päivän.

Harmistuminen oli nyt siinä määrin laimennut, että hän kykeni
ajattelemaan selvemmin.

Hänen mieltään alkoi nyt lähinnä askarruttaa ihmettely: miten
Elisabet olikaan voinut muuttua @@ niin yht'äkkiä?

Eihän syynä voinut olla hänen lähtönsä yhteydessä sattunut kohtaus?
Se ei ollut mitään uutta. Ei, syyn täytyi olla toisaalla. Se oli
tapahtunut Arendalissa.

Elisabet oli tavallaan heihin itseensä viittaillen puhunut
rouva Beckin onnettomasta avioliitosta. Asia oli selvä: hän oli
jutellut rouva Beckin kanssa, muutoksen aiheuttaja oli hänen vanha
ystävättärensä.

"Hm!" äännähti hän harmistuneena. "Saanpa olla kiitollinen Beckin
perhekunnalle. Näyttää siltä, kuin kaikki onnettomuudet tulisivat
siitä käärmeittenpesästä! Elisabet on kaikessa hiljaisuudessa
hautonut noita ajatuksia täällä kotona, salaten ne, minulta, on
taipunut ja vaiennut. Nyt hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta.
Arendalissa hän voi olla varma siitä, että hänen tunnustettiin olevan
oikeassa ja miehen väärässä, miehen, tuon huonoissa kirjoissa olevan
luotsin. Hänen puolellaan olivat siellä kaikki, tädistä noihin
Beckeihin asti!"

Niin, miten Elisabetin oikeastaan oli käynyt Beckin luona? Salve ei
ollut milloinkaan saanut siitä selkoa. "Hän vaati minua uskomaan
itseänsä @@ ei sietänyt mitään epäilyksiä! Ja kumminkin on asia
oikeastaan aina minua kiusannut. Mutta minäpä en haluakaan enää elää
heidän narrinansa!" huudahti hän, hypähti raivostuneena seisaalleen
ja asteli edestakaisin lattialla. "Hänen on tehtävä minulle tiliä
@@ hän on polkenut minut jalkoihinsa!" Hän istuutui pöydän päähän
ja jatkoi mietteitänsä. "Elisabet! Elisabet! Mitä oletkaan tehnyt!"
kuiskasi hän mielenliikutuksen valtaamana ja kätkien päänsä käsiinsä.

"Niin, mitä hän onkaan tehnyt? Kunpa voisikin uskoa, ettei ole mitään
estettä @@. Mieleni keventyy kohta, kun saan olla hetkisen hänen
luonansa", huokasi hän jälleen ja lisäsi sitten itseänsä hieman
ivaillen:

"Minun olisi pitänyt oikeastaan pysyä täällä tuvassa kuin silakka
nelikossaan @@ minä en siedä sen enempää! @@ Hän muistutti entistä
Elisabetia seisoessaan siinä minulle juttelemassa @@ hänen
vertaistansa ei ole koko maailmassa. En ole nähnyt häntä sellaisena
vuosikausiin! @@ Hän on sanonut minulle monta kertaa pitävänsä
minusta, on sanonut pitäneensä minusta aina niiltä ajoilta saakka,
jolloin asui vielä saaressa @@ ja hän ei valehtele, siitä panen
ilomielin pääni pantiksi! Totisesti minä uskon sinua, Elisabet, kun
sen sanot!"

Hän iski nyrkkinsä pöytään, ikäänkuin kohtaus olisi tapahtunut
todellisuudessa.

"Mutta miksi hän pitäisikään minusta? Eikö hän ole toivoellut
itselleen paljon enempää kuin minä, köyhä luotsi, voin hänelle
tarjota vaatimattomassa majassani? Eikö hän ole aina tavoitellut
jotakin suurta?"

       *       *       *       *       *

Salve näytti näinä päivinä melkein villiytyneeltä. Lähdettyään
kotoansa hän piankin tunsi, ettei hänellä ollut rauhaa missään
muualla, ja kiiruhti sinne takaisin.

Mielenliikutukset olivat häntä rasittaneet, ja hän istui nyt @@
lähtönsä edellisenä päivänä @@ yksin tuvassaan, joka tuntui kovin
tyhjältä ja ilottomalta.

Ikkunalla pöydän luona, missä Elisabet tapasi istua ompelemassa,
oli kiilloitettu puhvelinkavio jonka hän kerran oli huvin vuoksi
ottanut mukaansa Montevideosta teettäen siitä neulatyynyn jalustan,
ja seinällä hieno, luuhun leikattu norsun kuva, joka sekin oli hänen
pitkien matkojensa muistoja.

Hän seisoi hetkisen mietteissään katsellen noita esineitä ja meni
sitten makuuhuoneeseen, missä olivat heidän ja piltin pienoisen
vuoteet.

Hän loi silmäyksen seinustalla olevaan yksinkertaiseen lipastoon. Sen
päälle tapasi Elisabet kauniita, vaaleita hiuksiaan järjestellessään
asettaa tuvan seinällä riippuvan kuvastimen, jonka kiilloitettuun
kehykseen oli leikattu ruusu.

Salven mieleen muistui, kuinka usein he olivat keskustelleet
toistensa kanssa hänen seisoessaan siinä poispäin kääntyneenä, sorea
niska ja voimakas, kaunis vartalo näkyvissä ja voiden toisinaan
vastata ainoastaan kasvojensa ilmettä muuttamalla.

Miehen ajatukset askartelivat pitkän aikaa tuossa ja monissa muissa
pienissä, tutuissa asioissa, joita olisi sopinut sanoa liian
lapsellisiksi neljänkymmenen vuoden ikäiselle, karskinnäköiselle,
parrakkaalle miehelle. Mutta hän ei ollutkaan nyt karski @@ kaukana
siitä.

Yht'äkkiä hän kävi kovin hiljaiseksi. Hän käsitti, ettei voinut
tulla toimeen ilman häntä ja kääntyi hitaasti katsomaan ympärilleen,
mielessä kasvava pelontuska.

Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi tosiaankin poissa, kuin
hän olisi jollakin tavoin hänet menettänyt ja kaikki nyt seisoisi
huoneessa hiljaa ja pölyn peittämänä ja jäisi yhä niin seisomaan @@
auttamattomasti.

"Minä olen sen ansainnut!" mutisi hän hien kihotessa hänen otsalleen.

"Onko hänen olonsa minun luonani ollut sellaista, että voin odottaa
hänen minusta pitävän? Eikö syynä olekin oma kehnouteni? Hän oli
oikeassa @@ liiankin oikeassa! Minä olen kohdellut häntä huonosti,
epäluuloisesti ja tyrannimaisesti, aina ja alinomaa. Nyt en voi
kyllikseni istua täällä sitä katumassa! Hän ei olisi oma itsensä, jos
sietäisi sellaista!"

Hänen ajatuksensa viipyi viimeksimainitussa asiassa, kunnes hänelle
selvisi jotakin. Hän huudahti katkerasti itseänsä ivaten:

"Minä en ole sietänyt sitä ajatusta, että hänen olonsa voisi olla
parempi, etten minä ole ollut ollenkaan hänen veroisensa enkä voinut
olla hänelle kyllin hyvä @@ sepä se minua onkin oikeastaan aina
kalvanut @@ ja olen viipynyt aina siinä ajatuksessa, etten voinut
häntä uskoa!"

"Uskonko nyt?" kysyi hän taas hitaasti itseltään, ja hänen kasvonsa
kävivät hänen ajatellessaan yhä synkemmiksi.

"Millainen typerä narri sinä oletkaan, Salve!" nauroi hän samassa
ivallisesti. "Hän se on ollut väärä ja valheellinen, hänen
velvollisuutensa on antaa minulle selvyys kerta kaikkiaan! @@
Niin, hänen on taivuttava @@ ja vasta sitten on Elisabetilla oleva
jonkinlaista oikeutta saada kuulla, mitä minulla voi olla hänelle
sanottavaa @@ @@ Niin se on, ja @@ niin sen pitää olla!"

Näiden ajatusten aikana tuli luotsin kasvoihin jotakin armottoman
ankaraa. Hänen ilmeensä kävi kuitenkin taas kohta melkein
liikutetuksi.

"Minä juttelen hänelle suopeasti @@ olen lempeä @@ unohdan kaikki.
Mutta hänen täytyy taipua!" lisäsi hän synkän järkähtämättömästi.



29.


Gjertin tuodessa hänen tavaroitaan Elisabet kalpeni. Tuntui siltä
kuin hän olisi ottanut kannettavakseen liian kuorman.

Tiistai-iltana hän istui yksin taistellen ankaraa taistelua
päätöksestään. Hänessä eli ahdistava tunne siitä, että ratkaisu nyt
oli lähellä.

He olivat kaikin paneutuneet makuulle. Hänen ympärillään oli ihan
hiljaista, ja hänessä oli sama tunne kuin aikoinaan 'Apollossa', kun
hän istui odottaen, aluksen lähestyessä karikkoa. Huomenna varhain
heidän täytyi välttämättä olla siellä @@ ja silloin oli kysymys
siitä, menettäisivätkö he enemmän kuin aluksen @@ kaikki, mitä heillä
oli yhteistä maailmassa! @@ Hän näki loitompana pitkän, aution
elämänrannikon.

Tällä kertaa ohjasi hän suoraan kohti karikkoa @@ pelastaakseen
rakkautensa.

Hänen kasvoihinsa tuli jotakin hiljaista, juhlallista. Hän johtui
tahtomattaan ajattelemaan rukousta hädässä olevien merimiesten
puolesta, jonka hän oli usein rukoillut myrskyn ravistellessa Merdön
asumusta ja hänen istuessaan yksin kotona odottamassa ja toivomassa,
että Jumala pelastaisi hänen miehensä äkillisestä kuolemasta.

Äkillisestä kuolemasta? Mitäpä, jos hän tosiaankin olisi kuollut
jonakin niistä monista kerroista, joina hän oli lähtenyt kotoa
harmi ja katkeruus sydämessä! Olisiko rakkaus silloin ollut hänelle
siunaukseksi?

"Ei, Salve @@ sinun ei pidä viimeisenä hetkenäsi kiittää minua
sellaisesta elämästä!"

Yöllä hän heräsi kiljaisten.

Hän oli uneksinut, että Salve jätti hänet, ja huusi pelontuskan
vallassa hänen jälkeensä: "Salve! Salve!"

       *       *       *       *       *

Luotsin saapuessa aamulla kaupungin rantaan olivat hänen molemmat
poikansa siellä häntä odottamassa.

Pikku Henrik huusi hänelle tavan takaa jo laitolta, ankaran ilon
vallassa; Gjert sitävastoin oli hiljainen.

"Hyvää päivää, pojat!" tervehti luotsi leppoisesti. "Kuinka voi @@
täti?"

"Paremmin", vastasi Gjert.

"Täti nukkuu päivälläkin!" riemuitsi piltti pienoinen, joka oli
käsittänyt asian niin, että täti tarvitsi juuri tuota parantuakseen.

Sitten hän heitti kuten matruusi ainakin lakkinsa laituriin ja
seisoi siinä paljain päin vaaleine kiharoineen. Pitäen kovaa ääntä
alkoi hän sitten vetää mailiin köyttä, jonka luotsi oli heittänyt.
Gjert kiinnitti sen renkaaseen, ollenkaan välittämättä veikon
ponnistuksista.

"Oikein pojat! Saatte nyt molemmin jäädä tänne venhettä vartioimaan,
kunnes minä palaan. Pidä silmällä pilttiä, ettei hän putoa
laiturilta!"

Luotsi lähti nopein askelin kulkemaan katua ylöspäin.

Pikku Henrikin leikkiessä matruusia ja puuhaillessa venheessä jos
jollakin tavalla istui Gjert ihan hiljaa venheen perässä.

Tovereita kulki ohi, mutta hän vain käänsi selkänsä ja oli ilmeisesti
niin vähän halukas seurustelemaan, että he pian lähtivät tiehensä.

Pojan mieli oli painuksissa. Hän oli ymmärtänyt riittävästi
aavistaakseen, että vanhempain välillä oli jotakin erikoisen tärkeätä
tapahtumassa.

Elisabetin olemuksessa oli jotakin pyhäisen levollista hänen
seisoessaan lieden luona odottamassa miestään, tulevaksi.

Hän kuuli askeleita eteisestä.

Salven huoneeseen astuessa kohosi hänen lujapiirteisiin ilmeikkäisiin
kasvoihinsa äkkiä puna, joka kuitenkin kohta väistyi. Hän tuijotti
mieheensä huulet puoliavoimina, unohtaen tervehtiä.

Salvelta ei jäänyt huomaamatta, että hänessä ilmeni jonkinlaista
itsetietoista varmuutta. Sellaisena hän juuri olikin se Elisabet,
jota hän rakasti.

"Elisabet!" virkkoi hän vakavasti, katsoen vaimoansa suoraan silmiin.
"Minulla on mielessä ankara moite: sinä et ole ollut avomielinen.
Olet salannut itseäsi minulta vuosikausia, pelkäänpä @@ koko sen
ajan, jonka olemme eläneet yhdessä!"

Hän katsoi vaimoaan lempeän suopeasti, ikäänkuin olisi odottanut
toisen suoraa tunnustusta saadakseen antaa hänelle anteeksi.

Mutta Elisabet seisoi kalpeana ja tuijotteli eteensä poven
aaltoillessa raskaasti.

"Kuinka minä olenkaan sinua rakastanut!" huudahti Salve hieman
miettivin äänensävyin. "Olen rakastanut sinua aina @@ enemmän kuin
omaa elämääni!"

Elisabet seisoi vielä hetkisen vaieten. Hänen täytyi kerätä koko
rohkeutensa saadakseen sanottavansa lausutuksi. Vihdoin hän virkkoi
hieman teennäisesti luomatta katsettaan ylös:

"Minä kuulen, mitä sanot, Salve, mutta minä olen nyt miettinyt yhtä
ja toista."

"Mitä sinä olet miettinyt, Elisabet?" Salven ilme kävi yht'äkkiä
synkäksi, tylyksi, jollaisena Elisabet oli sen usein nähnyt. Se
merkitsi, että vastaus oli häntä loukannut, että hän oli mennyt
vaimoaan vastaan niin kauas kuin oli tahtonut ja että he nyt olivat
rajamuurin luona: enempää ei hän tahtonut taipua.

"Onko minulla oikeutta vai eikö?" kysyi Salve terävästi.

"Että minä olen sokeasti uskonut rakkauteesi", vastasi Elisabet,
kalpeana katsoen miestään suoraan silmiin, @@ "niin, se on totta ja
se on minulle kunniaksi. Mutta oletko sinä sitä minulle osoittanut?
Vai pitikö vain minun antaa sinulle kaikkeni? Eikö minun iloni tässä
elämässä merkinnyt mitään ja eikö minulla olekaan mitään oikeutta?
Ei, Salve!" huudahti hän harmia värähtävin äänin ja luoden mieheensä
katseen, jossa oli kaikkien hänen kärsimystensä palo. "Tunnusta
totuus! Sinä olet rakastanut itseäsi, ja kun menit naimisiin
kanssani, otit itsellesi vain auttajan, joten sinulla oli kaksi
rakastajaa! Ja sekään ei riittänyt! Ei! Ei!" lopetti hän puheensa
tehden kädellään torjuvan liikkeen katkeran tunteensa ilmaukseksi.
"Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, niin emme
olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme!"

"Elisabet!" virkkoi Salve hiljaisella, hieman ivalliselta
kuulostavalla äänellä. "Minä kiitän sinua siitä, että viimeinkin olet
ilmaissut ajatuksesi, vaikka teetkin sen jokseenkin myöhään. Näethän
itsekin, että olin oikeassa, kun sanoin, ettet ole ollut avomielinen
minulle!"

"Sinä sanot, että olen salannut itseäni sinulta. Niin, se on totta!"
vakuutti Elisabet painokkaasti, vastaten rauhallisesti miehensä
katseeseen. "Mutta ei se ole johtunut siitä, etten olisi sinua
riittävästi rakastanut, vaan siitä, ettet sinä @@ voinut minuun
luottaa. Minä olen huomannut, että minua epäiltiin omassa kodissani
ja että sen teit sinä, Salve, ja olen sietänyt kaikki vaieten, koska
luulin, ettet sinä siedä kuulla totuutta ja koska yhä toivoin, että
sinä siten pääsisit varmuuteen. Minä luulin sitä oikeaksi tieksi ja
kuljin sitä sinun tähtesi huolimatta kaikesta, mitä se minulle maksoi
@@ ja se oli paljon, Salve! @@ Sillä tavoin minä olen puhunut sinulle
joka päivä kaikkina näinä vuosina, koska olen pitänyt sinusta. Mutta
sinä, joka sälytit yhä ankarampia kuormia kannettavaksi @@ piditkö
sinä minusta? Alan melkein epäillä sitä, Salve!"

Salve seisoi siinä äkillisen hyökkäyksen hämmentämänä. Tuo käsitys
heidän välisestä suhteestaan oli hänelle odottamaton, ja hän oli
hämmästyksissään, että Elisabetilla puolestaan saattoi olla syytä
niin ajatella. Siitä huolimatta hän vastasi katkerasti.

"Sinä olet liiankin oikeassa, Elisabet. Tiedänhän minä, että
halpa, köyhä luotsi sopi huonosti sinulle @@ olen sen tiennyt aina
kihlautumisestamme asti. Muistatko, kun seisoimme Amsterdamissa van
Spyckin kuvan edessä? Silloin minä ymmärsin, että sinun olisi pitänyt
saada sellainen mies. Ja muistatko, kuinka kerran 'Apollossa' kovin
ihastelit 'Pohjantähteä'? Silloin minussa oli sama tunto, ja sinä
yönä minä purjehdin prikini menoteille!"

"Salve!" huudahti Elisabet kiivaasti. "Sinä tiedät hyvin, ettet olisi
ollut minun silmissäni suurempi, vaikka olisit ollut amiraali, kuin
nyt, luotsina @@ ja aina ennenkin. Sinuahan minä ajattelinkin van
Spyckiä katsellessani @@ ajattelin, että sinä olisit voinut tehdä
samoin. Ja 'Pohjantähteä' katsellessani minä ajattelin näin: Jospa
olisit siellä kapteenina sinä, Salve, niin saisivat nähdä, miten
asiat luistavat, kun on oikea mies komentamassa! Mitäpä olisinkaan
välittänyt 'Pohjantähdestä', ellen saanut ajatella sitä omaksesi?
Olinhan sitä mieltä, että sinä, köyhä laivuri, olit koko sen komeuden
veroinen!"

Salve tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi kuullessaan Elisabetin
selvästi ilmoittavan, että hän @@ Salve itse @@ oli ollut kaikkien
hänen unelmiensa sankarina.

Hän uskoi joka sanan, kuten aina Elisabetin jotakin sanoessa, ja
tunsi olleensa tuhmin kaikista luontokappaleista, mitä Jumala on
luonut maan kamaralla käyskentelemään. Hän ojensi jo vaistomaisesti
kätensä, kuten muinoin Alkibiades, lopettaakseen riidan tarttumalla
hänen vyötäisiinsä ja kantamalla hänet oikeusistuimen luota omaan
kotiinsa. Mutta hänet pidätti Elisabetin syvä, torjuva vakavuus hänen
jatkaessaan:

"Ei, Salve, se ei ole esteenä meidän välillämme, miten älykkäästi
lienetkin asian keksinyt! Ei se, vaan eräs toinen seikka. Sydämesi
syvimmässä sinä et minua usko @@ se on koko totuus, ja sitten on tuo
kaikki muu saanut sinussa sijaa jälkeenpäin."

"Näetkös", puhui hän edelleen, kasvojen kuvastaessa hurjaa tuskaa,
"meidän suhteemme ei voi tulla hyväksi niin kauan kuin sinun
mielessäsi on sellaisten ajatusten häiväkin. Etkö vieläkään ymmärrä,
että kysymyksessä on pirttimme rauha, että minä olen nämä vuodet
taistellut sen puolesta sopeutuen kaikkeen @@ vaikka hyvin tiedät,
ettei minun luonnollani ole helppo sellaista sietää! Jos et sitä
vieläkään ymmärrä, niin Jumala auttakoon sinua ja meitä!" päätti hän
epätoivoisena puheensa kääntyen jälleen lieteen päin, jonka tuleen
hän masentuneena tuijotteli. Salve seisoi kuin halvautuneena hänen
edessään tuskin uskaltaen kohottaa häneen katsettansa @@ niin selvänä
ja iskevänä totuutena ilmeni hänelle nyt kaikki, mitä Elisabet oli
sanonut.

Elisabet oli näyttänyt hänelle heidän yhdyselämänsä ikäänkuin
kuvastimessa, ja Salve näki itsensä siinä ylen itsekkäänä ja pienenä
tuon suuren rakkauden rinnalla. Hän oli sydämestään nöyrtynyt ja
syvästi murheellinen ja oli liian ylpeä ja vilpitön voidakseen
sitä salata. Hän asteli ajatuksissaan ikkunan luo ja seisoi siellä
hetkisen.

"Elisabet", virkkoi hän arasti, "tiedäthän sentään sydämessäsi, että
olet ollut minulle kaikki kaikessa! Minä puolestani tiedän, mikä
on pahin vääryyteni sinua vastaan, ja tunnustan sen sinulle nyt
avoimesti, vaikka siten esiinnynkin sinulle kehnona miehenä. Niin,
Elisabet, minä en ole milloinkaan voinut tuntea olevani ihan varma
siitä, että sinun mielesi kuului minulle ja yksin minulle, siitä"
@@ hänen oli ilmeisesti ylen vaikea sanoa sanottavaansa, sillä
tunnustuksen nöyryyttävyys tuntui katkeralta @@ "siitä lähtien,
kun sinun ja luutnantin kesken sattui se, mikä sattui. Se on ollut
minun salaisena sairautenani", jatkoi hän tutunomaisesti, "jolle
en ole mitään voinut huolimatta kaikesta paremmasta tiedostani. En
liene vieläkään oikein toipunut @@ tunnustan sen rehellisesti; mutta
sittenkään en voi luopua sinusta, Elisabet! Minä olen aina huomannut
että sinä olit suunniteltu jotakin suurta varten, että sinun olisi
oikeastaan pitänyt saada mies, joka olisi jotakin ollut maailmassa
@@ sellainen kuin hän eikä minunlaistani halpaa miestä. Näetkös,
sitä minä en ole milloinkaan sietänyt ajatella @@ ja senvuoksi olen
alkanut vihata kaikkia ihmisiä ja kohdella sinua epäluuloisesti
ja ilkeästi. Siitä huolimatta, että olet vaimoni, en ole koskaan
voinut uskoa omistavani sinut, ja senvuoksi et myöskään ole koskaan
todella ollut omani, vaikka se, mitä tänään olet minulle sanonut, on
@@ Jumalan kiitos @@ saanut minut asiaa toisin oivaltamaan. Minä en
ole ollut kyllin voimakas @@ kuten sinä @@ vaikka uskallankin sanoa
taistelleeni, Elisabet!" huudahti hän kalpeana, laskien kätensä hänen
olkapäälleen ja katsoen suoraan hänen silmiinsä.

Elisabet tunsi hänen käsivartensa vapisevan. Hänen silmänsä
kyyneltyivät; hänen koski sydämeensä, kun näki miehensä sellaisessa
mielentilassa. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui jotakin, hän meni
pieneen sivuhuoneeseen ja avasi siellä laatikon. Palattuaan hän toi
vanhan kirjelapun ja ojensi sen Salvelle:

"Siinä on kirje, jonka minä jätän luutnantille, paetessani Beckien
luota."

Salve katsoi häneen hieman ihmeissään.

"Minä sain sen rouva Beckiltä", sanoi Elisabet. "Lue se, Salve!"

"Antakaa anteeksi, etten voi tulla vaimoksenne, koska olen toisen
oma. Elisabet Raklev", tavaili Salve suuria, kömpelöitä kirjaimia.
Sitten hän istuutui penkille ja luki kirjeen uudelleen.

Elisabet seisoi kumartuneena ja katseli milloin paperiin, milloin
lukijan kasvoihin.

"Mitä siihen on kirjoitettu, Salve?" kysyi hän vihdoin. "Minkätähden
minusta ei voinut tulla Beckin vaimoa?"

"Koska olit toisen oma", vastasi Salve hitaasti luoden Elisabetiin
kyyneltyneen katseen.

"Siinä sanotaan, että minä rakastin toista. Ja kuka se toinen
olikaan?"

"Jumala sinua siunatkoon @@ se olin minä!" virkkoi Salve vetäen hänet
polvelleen.

       *       *       *       *       *

Pojat olivat väsyneet odottamaan venheessä, ja varsinkin piltti
pienoinen kävi kärsimättömäksi, kun monista selvistä merkeistä sopi
päätellä päivällisajan olevan ohi. Koulusta tulevat pikku pojat
olivat jo kulkeneet ohi, ja telakalla olivat kellot soineet.

Piltti pisti nyt vaalean tukkansa ja hiestyneet kasvonsa
keittiönovesta sisään.

Äiti ja isä näyttivät istuvan varsin iloisina rahilla. Seuraava,
liedelle suuntautuva vilkaisu ilmaisi tulijalle sen surullisen
tosiasian, ettei pata ollut vieläkään tulella; ei edes tulta ollut
näkyvissä. Astuen sisään poika loihe lausumaan melkein itkemäisillään:

"Onko täällä jo syöty päivällistä? Eikö minulle ja Gjertille
annetakaan ruokaa?"

Hänen äitinsä hypähti säikähtyneenä seisomaan. "Entä täti!" huudahti
hän. "Kello on yli puoli yhden @@ ja ruokaa ei ole aljettukaan
keittää!" Hän riensi tädin luo, ja piltti näytti jossakin määrin
rauhoittuvan, kun älysi pahimman vaaran olevan ohi.

Kirsti-muori oli arvannut, että aviopuolisojen kesken oli jotakin
erinomaista tapahtumassa, ja senvuoksi hän ei ollut kutsunut
Elisabetia.

"Salve kujeilee pikku Henrikin kanssa", sanoi muori itsekseen. "Sepä
merkillistä @@ en ole kuullut hänen koskaan ennen nauravan."

Kun sitten Elisabet tuli sisään, silmäili muori häntä tutkivasti.
"Onko tapahtunut jotakin?" kysyi hän.

Elisabet astui nopeasti vuoteen ääreen ja syleili muoria.

"On, täti", vastasi hän liikutettuna, "elämäni iloisin tapaus!"

Sitten hän kiirehti askareilleen keittiöön.

Vanhus katsoi hänen jälkeensä. Hän nyökkäsi pari kertaa, mietteissään:

"Vai @@ niin!"

Päivällinen syötiin keittiössä. Luotsin ei ollut nälkä. Hän nousi
kesken kaiken pöydästä ja meni sairaan luo. Hänellä oli paljon
sanottavaa ja hän viipyi siellä kauan.



LOPPULUKU.


Eräänä seuraavan talven ehtoopäivänä odotti Elisabet kotona, luotsin
tuvassa, miestänsä palaavaksi matkalta. Hän käveli levottomana ja
silmäili alinomaa ulos ikkunasta. Koko edellisen vuorokauden oli
merellä vallinnut myrskysää. Hänen olisi pitänyt palata aamupäivällä,
mutta nyt alkoi jo hämärtää.

Hän heitti ompeluksensa, mutta ei voinut vielä sytyttää valoa ja
tehdä iltaa, istuihan vain hämärissä liesitulen heittäessä valoansa
lattialle. Liedellä porisi pieni kattila. @@ Gjert kävi koulua
Arendalissa @@ hän asui tädin luona @@ ja Henrik istui tulen ääressä
kirvotellen veitsellään puupalasestaan pitkiä lastuja.

"Alkaa jälleen puhaltaa ankarasti, Henrik", virkkoi hän sitaisten
huivin päähänsä aikeissa lähteä ulos.

"Ei maksa vaivaa, äiti", arveli vuoleksija halkaisten veitsellään
pitkän puikon rintaansa vasten. "Siellähän on sysipimeä!"

Elisabet luopuikin aikeestaan, ennenkuin oli ehtinyt ovelle. Mutta
samassa hän seisahtui kuuntelemaan; hänestä tuntui siltä kuin olisi
joku ollut tulossa sisään.

"Hän tulee!" huudahti hän äkkiä rientäen ulos.

Kun luotsi astui eteiseen vettä valuvine öljytakkineen, kietoutui
käsivarsipari hänen ympärilleen.

"Kuinka kauan sinä oletkaan viipynyt, Salve!" huudahti hän ottaen
mieheltään, mitä hänellä oli kädessään, ja astui edellä tupaan, missä
sytytti kynttilän.

"Onko sattunut jotakin erinomaista? Minä kuulin sinun eilen
luotsanneen jonkin kaljaasin Arendaliin ja luulin sinun palanneen
jo aamulla. Eilen oli kamala ilma, Salve @@ minä olin hieman
peloissani", jatkoi hän kiirehtien riisumaan miehensä yltä öljy
vaatteita.

"Minä olen ansainnut hyvin, Elisabet!" virkkoi luotsi tyytyväisenä.

"Kaljaasistako?"

"Niin @@ ja sitten minulla oli jotakin toimitettavaa Arendalissa,
joten pääsin lähtemään vasta päivällisen jälkeen."

"Olet kai jutellut Gjertin kanssa?"

"Olen kyllä!" @@ Hän loi hieman kärsimättömän katseen kohti ovea.

"Voiko hän hyvin?"

"Kysyhän häneltä itseltänsä!" vastasi Salve oven samassa auetessa ja
Gjertin astuessa sisään äänekkäästi tervehtien: "Hyvää iltaa, äiti!"

Elisabet riensi sulkemaan poikansa syliinsä.

"Ei kuivaa lankaa koko pojassa!" valitti hän säälien kuten äiti
ainakin.

"Mutta Salve kulta, mitä tämä merkitsee? Kuinka voi poika olla poissa
koulusta?"

"Kun olemme saaneet kuivaa yllemme ja lämmitelleet hieman, niin
selitän asian sinulle, äiti", vastasi luotsi veitikkamaisesti, @@
"hän jää tänne luoksesi kokonaiseksi viikoksi."

Elisabet askarteli hyvillä mielin luoden silloin tällöin silmäyksen
Gjertiin, jonka näytti olevan ylen vaikea pitää omana tietonaan
jotakin uutista, ja hänestä mieheensä, jonka ilme ei kumminkaan
mitään ilmaissut.

Ovi oli auki keittiöön, missä takkavalkea loimotti korkeana.

Istuuduttuaan, täytettyään piippunsa ja vedettyään muutamia haikuja
virkkoi luotsi:

"No, kerrohan asia, Gjert! Minä näen, ettet kykene kauempaa
pidättymään."

"Niin, äiti!" huudahti hän. "Isä sanoo, että minusta pitää tulla
meriupseeri ja senvuoksi hän on ottanut minut pois koulusta ja vie
minut ensi viikolla mukanaan Frederiksvärniin."

Henrikin suu avautui hiljalleen.

Elisabet, joka hämmensi puuroa, loi mieheensä melkein pelästyneen
katseen:

"Mitä ajatteletkaan, Salve?"

"Eikö olisi sangen somaa, jos näkisit pojan kerran astuvan luoksesi
tupaan kiiltävässä univormussa, Elisabet? Sinähän olet aina pitänyt
siitä kuosista", lisäsi hän hieman leikkisästi. "Ja kun sinusta ei
voinut upseeria tulla @@ eivät kerta kaikkiaan huoli ottaa naisväkeä
sotalaivojemme miehistöön @@ eikä minustakaan ollut mihinkään
sellaiseen, niin olen ajatellut, että annamme Gjertin koettaa."

"Oletko ihan tosissasi, Salve?" kysyi Elisabet silmäillen yhä
jännittyneenä miestänsä. Luotsi nyökkäsi myöntävästi.

"No, jos isäsi niin tahtoo, niin @@ niin Jumala sinua siunatkoon,
poikaseni!" virkkoi Elisabet silittäen Gjertin otsaa.

"Nytpä voit jälleen siirtää laiturisi tupaan, Henrik! Saat jutella
Gjertin kanssa, jos hän vielä suvaitsee vastata sinunlaisellesi
halvalle miehelle. Sanohan, tahdotko ruveta laivakapteeniksi ja
ansaita yhtä paljon kuin kaksi tuollaista univormupukuista veitikkaa!
Niin pääsisimme, äiti ja minä, teiltä rauhaan täällä keittiössä!"

Heidän kahden kesken jäätyään kysyi Elisabet:

"Mitä sinulle onkaan tapahtunut, Salve?"

"Näetkös, minä olin saanut päähäni sellaisen ajatuksen, että
Gjertistä pitää tulla hieman parempi mies kuin isästä, ja niinpä
menin Beckin, luotsivanhimman puheille ja tiedustelin häneltä, miten
minun oli meneteltävä saadakseni pojan edistymään sillä uralla. Niin,
minä keskustelin vielä Beckin nuoren rouvankin kanssa."

"Hyvä ystävä, menitkö tosiaankin Beckin luo?"

"Menin. Pojan täytyy päästä eteenpäin! Pyysinpä häneltä vielä
puolittain anteeksi vanhoja purevia puheitani @@ ja me sovimme. Hän
on pohjaltaan kelpo ukko, jolle minä olen tehnyt paljon vääryyttä.
Hän sanoi aina muistaneensa, että minä olin pelastanut hänen vanhan
'Junonsa' ja kertoi silloin aikoneensa tehdä minusta aluksen
päällikön. Meidän siinä jutellessamme tuli Beckin nuori rouva
huoneeseen ja kuuli, mistä oli kysymys. Hän innostui kovin asiaan,
koska @@ kuten sanoi @@ sinä olet hänen vanha ystävättärensä, ja
arveli, että Gjert voi saada vapaapaikan opistossa, kunhan hän
ensinnä on suorittanut tutkintonsa kesään mentäessä. Hän tuntee
siellä vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja kun luotsivanhin kirjoitti",
@@ jatkoi Salve hieman hämillään @@ "että minä olen kerrassaan
harvinainen luotsi, jolle valtion kannattaisi antaa palkinto @@ niin
asian pitäisi sujua sitäkin helpommin. Niinpä luotsivanhin kirjoitti
anomuksen minun puolestani."

"Entä sitten?" tiedusti Elisabet jännittyneenä.

"Niin, hän sepitti itse minulle todistuksen @@ minulla ei ollut
aavistustakaan, että olen niin melkoinen mies", nauroi Salve.

"Näetkös!" huudahti Elisabet luoden mieheensä ylpeän katseen.
"Vihdoinkin! Nyt hän sen tunnustaa!"

"Ja ellei kävisikään päinsä sillä tavoin, niin voinee Salve
Kristiansen suorittaa sen omasta taskustaankin @@ sillä luonnistua
sen pitää! Kalliiksihan se käy, mutta meillä on vähän säästöpankissa
ja loppu saataneen aikanaan. @@ Voipa olla hyväkin, että minua jokin
asia kannustaa lähtemään mökistä, muutenhan voisin rakastua liiaksi
sekä siihen että sinuun, Elisabet!" virkkoi hän vetäen vaimonsa
luokseen. "Minä tarvitsen toisinaan hieman ryöppyä ja rajusäätä;
luonto vaatii, kuten hyvin tiedät. Ei saa myöskään kääntyä pelkäksi
valheeksi se, mitä luotsivanhin on minusta kirjoittanut."

Elisabet silmäili miestään. Syvä tunne valoi kajastettaan hänen
kauniisiin kasvoihinsa.

"Kuinka onnellisiksi olemmekaan tulleet, Salve!" huudahti hän. "Jospa
olisi ollut niin laita alusta pitäen!"

"Minä olen miettinyt sitä asiaa, Elisabet!" virkkoi Salve vakaasti.
"Siinä on varmaan ollut ohjaajana minua viisaampi, sillä minussa oli
paljon pahaa, kun palasin pitkältä matkaltani. @@ Sinä jouduit siitä
kärsimään, raukka!"

"Minähän se sinut ajoin niille teille, Salve."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luotsi ja hänen vaimonsa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.