Title: Muoto- ja muistikuvia III
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muoto- ja muistikuvia III" ***


MUOTO- JA MUISTIKUVIA III

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ



Otava, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

Alkulause.

Esitelmiä.

  Z. Topeliuksen muisto.
  Fredrik Cygnaeus.
  Lauri Stenbäck.

Ylioppilaselämää 1835--42.

Ebba Stenbäck.

Kaarle Jaakko Gummerus.

   I. Koti; koulu- (ja lukio-) aika 1840--61.
  II. Yliopistoajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861--66.
 III. Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen
      toinen jakso 1867--74.
  IV. Gummeruksen elämän loppukausi 1874--98.

Karl Fredrik Eneberg.

       Pieni alkulause.
    I. Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841--69.
   11. Eneberg runoilijana.
  III. Ulkomaanmatkat 1870--71.
   IV. Viimeiset vuodet kotimaassa 1871--74.
    V. Viimeinen matka 1874--76.



Alkulause.


Samoin kuin molemmat edelliset sisältää tämä kolmas ja viimeinen
Muoto- ja Muistikuvasarja sekä vanhempaa että uutta. Kuvaukseni Ebba
Stenbäckistä, Kaarle Jaakko Gummeruksesta ja Karl Fredrik Enebergistä
ovat näet kirjoitetut sen jälkeen, kun toinen sarja syksyllä 1912 oli
ilmestynyt.

Näitä mainitutta kirjoituksia varten olen kuvaamieni henkilöiden
omaisilta ja läheisiltä ystäviltä saanut suosiollista apua, jonka
täten kiitollisuudella tunnustan. Erityisesti mainitsen, että
yksistään professori Jaakko Gummeruksen jo ennen keräämät ainekset
setänsä elämäkertaa varten ovat tehneet minulle mahdolliseksi
seikkaperäisesti kuvata Kaarle Jaakko Gummeruksen elämänvaiheet.
Helsingissä loppiaisena 1914.

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.



ESITELMIÄ



Z. Topeliuksen muisto.


Arvoisat juhlavieraat.

Nuoret pohjalaiset ovat tahtoneet, että tässä muistojen juhlassa
ensimäiset hetket pyhitettäisiin sen miehen muistolle, joka oli
viimeinen niitä osakunnan entisiä jäseniä, jotka koko kansamme
tunnustaa suurimmiksi pojikseen, uuden Suomen luojiksi. Mutta
niin kunniakas kuin minulle annettu tehtävä on, niin vaikea ja
painava se on, tuo tehtävä vetää suruharso kaivatun runoilijan ja
isänmaanystävän kasvoilta ja asettaa hänen kuvansa eteenne niin
jalona, niin suurena, niin leveänä kuin sille tulee, jonka sija on
kansan kalliimpien muistojen Pantheonissa. Minä pyydänkin kohta saada
rajottaa vaatimuksenne lyhyen ajan ja puutteellisen kykyni mukaan:
tahdon vain esittää muutamia piirteitä vainajan kehityshistoriasta,
varsinkin hänen nuoremmilta ajoiltaan, jotka nykyiselle polvelle ovat
vähemmin tunnettuja. Enkä luule tämän rajotuksen aineeni käsittelyssä
ketään oudostuttavan, sillä menetteleväthän kansat suuriin miehiinsä
nähden niinkuin maalaaja, joka muotokuvaa maalatessaan ei koskaan ota
työhönsä tyytyäkseen, vaan lakkaamatta parantelee sitä. Hetkisen hän
ehkä jo pitää kuvaa täysin onnistuneena, mutta sitten hän jälleen
tarttuu siveltimeensä, milloin lisätäkseen jonkun piirteen, milloin
poistaakseen jotakin, joka tuntuu loukkaavan totuutta. Samoin
kansatkin aika ajalta, polvi polvelta pyytävät täydellisentää suurten
miestensä kuvia joko lisäämällä uusia tietoja taikka arvostelemalla
ennen tunnettua uudelta näkökannalta. Näin ollen olkoon yksityinen
tyytyväinen, jos hän kykenee vähänkin täydentämään tai oikaisemaan
ennen tiettyä, ja mitä nyt Topeliukseen tulee -- joka toden totta
on oleva yksi semmoisia yhä uudestaan tutkittavia ja kuvattavia --
olen minä onnellinen, jos voin lisätä tai selvemmäksi tehdä edes
jonkun piirteen siinä suuren runoilijan kuvassa, jota jo kannatte
sydämessänne.

Ensin pari sanaa siitä sukupuusta, joka on niin jalon hedelmän
kantanut.

Suku on kotoisin Limingan pitäjästä, jonka asukkaat alkuaan ovat
karjalaista heimoa. Siellä oli muinoin talo, jonka omistajalla
karjalaiseen tapaan oli erityinen sukunimi, Toppinen. Siitä
talosta lähti 30-vuotisen sodan aikana nuorukainen Jaakko
Toppinen Ouluun, ruvetakseen ensin kauppapalvelijaksi ja sitten
itsenäiseksi kauppiaaksi. Jo tämä suvun kantaisä muutti nimen
latinanpäätteiseksi. Jaakko Toppeliuksen jälkeläiset elivät
sittemmin mainitussa kaupungissa toista sataa vuotta vaatimattomina
kauppiaina ja tullivirkamiehinä. Vähitellen tuli talonpojista
noussut uusi säätyläisperhe sukulaissuhteihin useiden silloisten
oululaisten perheiden kanssa, mutta luonteeltaan pysyivät
Toppeliukset muuttumatta ahkerina, käytöllisinä, rehellisinä,
osottamatta erinomaisempia hengenlahjoja. -- Niin on kerrottu
vainajan jälkeenjättämissä muistiinpanoissa. Hän ei ole yrittänytkään
selittämään suvussa myöhemmin ilmaantuneita taiteilija- ja
runoilijataipumuksia karjalaisesta syntyperästä johtuneiksi, niinkuin
on tehty F. M. Franzéniin nähden, joka samoin oli karjalaista ja
oululaista sukujuurta. Arvattavasti kyllä Topelius ei olisi jättänyt
huomauttamatta tätä yhtäläisyyttä -- joka on sitä viehättävämpi,
kun kummankin suvun etevin edustaja on ollut harvinaisen lahjakas
lyyrillinen runoilija -- jollei hänellä olisi ollut esiintuotavana
toinen ja todennäköisempi perustus sukunsa taiteellisiin lahjoihin.
Tämänlaisia lahjoja tiedetään näet suvussa esiintyneen vasta sitten,
kun Mikael Toppelius kolmannessa polvessa oli nainut kastetun
juutalaisneidon, Maria Zebulonin, jonka isä, kauppias Isak Zebulon,
Kaarle XI:n aikana oli Lyybekistä muuttanut Ouluun. Se "pisara
juutalaisverta", joka silloin tuli sukuun, ei ole ainoastaan
jättänyt jälkiä myöhempien Toppeliusten ulkonäköön, vaan on myöskin
rikastuttanut suvun henkistä perintöä. Mainitun pariskunnan pojalla
sanotaan jo olleen soitannollisia lahjoja, hänen poikansa oli
tunnettu maalaaja Mikael Toppelius, jonka kuvausvoiman vilkkautta
monet meidän aikaan säilyneet maalaukset Pohjanmaan kirkoissa vielä
todistavat, ja tämän pojanpoika oli meidän Sakari Topeliuksemme,
jossa, niinkuin joku on sanonut, Israelin muinaisten tietäjäin henki
uudistui.

Kun runoilijan esi-isiltä saamaa henkistä perintöä luetellaan, on
vielä huomioon otettava, että isoisä ei ollut ainoastaan maalaaja,
vaan että hän, niinkuin muutamat hänen pojalleen osotetut, vaihdellen
suomen- ja ruotsinkielellä sepitetyt kirjeet näyttävät, myöskin osasi
ilmilausua ajatuksensa yhtä sujuvasti runo- kuin suorasanaisessa
muodossa. Pojanpoika on muuten käsittänyt isoisänsä monipuoliset
lahjat tulevaisuudenenteiksi, mainiten hänestä, että hän syntyi sata
vuotta ennen Kalevalaa ja runoili suomeksi sata vuotta ennen aikaansa
samoin kuin hän maalaustaiteessa esiintyi sata vuotta ennen Suomen
taideyhdistystä -- "semmoiset valonsiinteet taivaanrannalla aikoja
ennen auringon nousua", lisää hän, "ennustavat päivän koittoa". Pikku
Zakke oli vain neljä vuotta vanha, kun isoisä kuoli, eikä hänellä
sentähden voinut hänestä olla omia muistoja; mutta jälestäpäin on
hänelle kerrottu, että hän oli ollut ukon lemmikki ja vapaasti saanut
leikkiä hänen siveltimillään.

Mitä runoilijan vanhempiin tulee, ei hän näy heiltä perineen
erityisiä nerolahjoja. Sen sijaan he antoivat poikansa siveelliselle
ja uskonnolliselle maailmankäsitykselle ensimäisen ohjauksen ja
muodostuksen, siksi vakavan ja pysyvän, ettei se kehittyessään
enää muuttanut kerran saamaansa suuntaa. Sakari Topelius vanh.
-- ensimäinen, joka alkoi kirjoittaa nimen yhdellä p:llä -- oli,
niinkuin tiedämme, lääkäri, eikä aivan tavallisia. Hän oli Porthanin
oppilaita ja oli jonkun ajan sihteerintapaisena ollut osallisena
F. M. Franzénin kirjallisissa töissä. Tämä kai teki, että hän,
sitten kun ankara ja pitkällinen, lopuksi hautaan vievä tauti oli
katkaissut hänen suurella menestyksellä alottamansa lääkärintoimen,
ei kumminkaan jäänyt toimettomaksi, vaan rupesi keräilemään vanhoja
suomalaisia runoja toimittaen kotiinsa, Kuddnäsin kartanoon lähellä
Uudenkaarlepyyn kaupunkia, sairasvuoteensa ääreen vaeltavia
karjalaisia, n.s. laukkuryssiä, siten myöskin viitaten Lönnrotille
mistäpäin runsaimmat runolähteet olivat etsittävät. Tauti tuotti
hänelle niinikään enemmän aikaa kuin hänellä muuten olisi ollut
lastensa kasvatukseen ja opetukseen. Koko ikänsä runoilija säilytti
kiitollisen, kunnioittavan muiston isästään, jonka hän 13 vuoden
vanhana kadotti. Vielä hellempi oli pojan ja äidin keskinäinen suhde.
Äidilleen hän uskoi kaikki ilonsa ja murheensa, ja me tiedämme kuinka
vahva ja kehityskykyinen se uskonnollinen perustus oli, jonka äiti,
joka ilta rukoillen lastensa kanssa, oli laskenut hänen sydämeensä.
Kun äiti kuoli 1868, oli poika jo täyttänyt 50 vuotta, mutta
heidän keskinäinen rakkautensa oli pysynyt muuttumatta, niinkuin
nähdään siitä harvinaisen kauniista runoelmasta, jonka runoilija on
pyhittänyt hänen muistolleen.

Kouluun lähetettiin Sakari 11-vuotiaana, ei läheiseen Vaasaan, vaan
suvun vanhaan kotikaupunkiin, Ouluun, missä poika sai asua setänsä,
entisen sotalääkärin Kustaa Toppeliuksen perheessä ja missä isä
toivoi hänen oppivan suomenkieltä. Tämä sivutarkoitus saavutettiin
sen verran, että hän oppi jokapäiväistä puhekieltä, mutta kun koulu
oli ruotsalainen ja hän sen jälkeen taas liikkui ainoastaan ruotsia
puhuvissa seurapiireissä, niin ei siitä sen enempää tullut. Tosin
Topelius myöhemminkin -- syksyllä 1840 -- varta-vasten rupesi
suomea lukemaan, jopa yritteli suomeksi runoilemaankin, mutta kun
jälleen muut toimet ehkäisivät tämän puuhan, jäi kuin jäikin hänen
suomenkielen-taitonsa vaillinaiseksi. -- Vanhoilla päivillään
hän eräässä Porthaninjuhlassa puhui tästä asiasta, selittäen
miten ajanhenki ja tavat hänen nuoruutensa aikana vielä olivat
vastahakoisia tämmöisille harrastuksille ja miten hänkin vaipui
niiden alle.

Muuten on Oulun ajalta mainittavana, että hän tätiensä luona tapasi
kaupungin lainakirjaston ja sen romaanivarastolla sai mielinmäärin
tyydyttää lukuhaluaan. Nämät luvut, kertoo hän, melkein vaarallisesti
kiillottivat hänen mielikuvitustaan, mutta onneksi vaikutti reipas
toverielämä vastakkaiseen, terveellisempään suuntaan. Kumminkin
hän suuresti rakasti vaipua haaveihiihinsa. Muun muassa hän
mielellään istui pakkahuoneen rannassa katsellen, miten aurinko
laski Pohjanlahteen. Mitä hän siinä haaveili, sen näkee sadusta
"Luftslotten" (Pilvilinnat), jossa eräs kappale alkaa sanoilla:
"Usein, kun minä olin pieni, istuin minä meren kivisellä rannalla
ja katselin aaltojen tanssia kaukana illan hohteessa". -- Ohimennen
huomautettakoon tässä, että Topelius enemmän kuin ylimalkaan on
aavistettu on satuihin käyttänyt piirteitä omasta elämästään, omasta
kokemuksestaan -- seikka, joka suuressa määrässä on syynä niiden
tosirunouteen ja osaltaan selittää niiden suurta vaikutusta niin
lapsiin kuin vanhempiinkin lukijoihin.

Kesäkuussa 1832 Topeliuksen koulunkäynti päättyi, ja syksyllä
samana vuonna hän ensi kerran lähti Helsinkiin, niissä sai asunnon
Runebergin luona. Runebergin johdolla hän sitten myöskin yhdeksän
kuukautta jatkoi lukujaan ylioppilastutkintoa varten, jonka hän
suoritti 5 p. kesäkuuta 1833. Seuraavana päivänä hänet otettiin
Pohjalaisen osakunnan jäseneksi. "Efter mötet", kertoo hän
päiväkirjassaan, "tågade afdelningen ut till Sällskapsträdgården
på den plats, der Kaisaniemi bygdes sex år senare. Sällskapet, som
medförde punsch och pipor, roade sig med de homeriska hjeltarnes
spjutkastning mot oskyldiga träd".[2]

Topelius oli ainoastaan viisitoista-vuotias, kun tuli ylioppilaaksi.
Hän oli silloin vielä lapsi ja, omien sanojensa mukaan, pysyi lapsena
seuraavan vuosikymmenen alkuun saakka. Näin arvostellen itseään
runoilija tarkottaa kai sitä, että hän koko tämän ajan huolettomasti,
vaikkakin viattomasti, nautti elämän iloa, tulevaisuutensa toimialan
selvenemättä hänelle. Perhetraditsionin mukaan piti hänestä tulla
lääkäri, vaikkei hänellä ollut erityistä taipumusta siihen.
Ensimäiset seitsemän ylioppilasvuottansa hän sentähden enimmiten
lueskeli matemaattiseen osastoon kuuluvia aineita. Kumminkaan eivät
nämä luvut olleet järjestelmällisiä. Niin esim. hän kemiallisessa
laboratoriossa piti huvinaan sotkea yhteen mitä erilaisimpia
aineksia, nähdäkseen mitä siitä syntyisi. Hänen runoilijafantasiansa
haaveksi silloin muinaisten alkemistien etsimiä salaisuuksia. Ensi
vuosina hän tosin myöskin jatkoi lukujaan Runebergin johdolla ja
todistaa tulleensa hänen kauttansa ensiksi käsittämään mitä historia
on, mutta nähtävästi opettaja ei yrittänytkään vaikuttamaan hänen
elämänuran-valintaansa. Hän katsoi kai parhaaksi, että Topelius
siinäkin kohden oli yhtä vapaa ja itsenäinen kuin runoilussaan, johon
nähden hän kehotti nerokasta oppilastaan ehdottomasti noudattamaan
omaa luontoansa.

Mutta vaikka Topeliuksen ylioppilasaika ei näytäkään vastaavan
sitä, mitä vakavan tieteellisyyden kannalta olisi voinut odottaa,
niin eivät nämä vuodet kumminkaan kuluneet hukkaan. Hänen henkinen
kehityksensä hyötyi näet suuresti niistä seurapiireistä, joissahan
eli. Hän seurusteli ahkeraan ja häntä pidettiin rakkaana useassa
hienosti sivistyneessä perheessä (muun muassa vapaaherra Carl
von Rosenkampfin, tunnetun "Koskiparonin" luona), ja Pohjalaisen
osakunnan silloiset etevimmät jäsenet tulivat varhain hänen
ystävikseen. -- Topelius on monesti sekä suullisesti että
kirjallisesti kuvannut ylioppilaselämää ja -oloja 30-luvulla, eikä
hän ole voinut niitä kiittää. Silloin ei vielä ollut olemassa
suurempia valtiollisia kysymyksiä, jotka olisivat kiinnittäneet
nuorten huomiota, vaan he kuluttivat tarmoansa kapinayrityksiin
rehtorin omavaltaisuutta ja kaupungin poliisivirastoa vastaan, "jota
pidettiin kaiken pahan alkujuurena", puhumatta siitä, että moni
antautui hurjaan elämään, jossa joko kokonaan menetti tulevaisuutensa
taikka ainakin vähensi ruumiinsa ja henkensä voimia. Niin oli kyllä
laita Pohjalaisessakin osakunnassa, mutta samalla ilmeni tässä
ylioppilaspiirissä voimakas virtaus tuota hurjistelua vastaan.
Osakunnan johdossa olivat näet silloin Nervander ja Snellman,
Runeberg oli sitä vielä lähellä, ja semmoiset kuin M. A. Castrén, C.
G. von Essen, L. Stenbäck, R. I. Holsti y.m. kävivät toverikunnan
etunenässä jalojen nuorukaisten esikuvina. Näiden mainittujen
piirissä, johon myöskin Fredr. Cygnaeus liittyi, kypsytettiin
mielipiteitä, jotka aikaa voittaen tulivat ei ainoastaan yliopiston,
vaan koko isänmaan tunnussanoiksi.

Tätä toverijoukkoa oli Topeliuskin, ja hän tunnustaa, että
Pohjalainen osakunta on kasvattanut hänet niinkuin monen muunkin
kansalaiseksi. "Se oli kansanvaltainen tasavalta, joka milloin
kantoi suuria miehiänsä riemusaatossa, milloin kapinoitsi heitä
vastaan; mielen muutoksille ja liikutuksille altista, kiittämätöntä
nuorta väkeä, mutta myöskin suurille aatteille avonaista." Miten hän
huolimatta nuoruudestaan oli saavuttanut toveriensa luottamuksen,
näkee muun muassa siitä, että kun osakunta 31 p. lokakuuta 1837
Nervanderin ehdotuksesta valitsi 10 tarkastajaa (censores),
joiden tehtävänä olisi ollut valvoa, etteivät kevytmieliset
toverit huonolla elämällään tahraisi osakunnan nimeä, niin hän
sai Castrénin, Piponiuksen ja Lauri Stenbäckin jälkeen useimmat
äänet. Itse puuha jäi muuten sikseen, kun Nervander, suuttuneena
siitä, että jotkut hänen vastustajansa olivat antaneet äänensä
muutamille pahamaineisille tovereille, samassa kokouksessa luopui
kuraattorinvirasta.

Parhaimman käsityksen Topeliuksesta hänen ylioppilaana ollessaan
antanevat kumminkin hänen runoelmansa 30-luvulta. Uskonnollisuuteen
perustuva ihanteellisuus on niiden yleisenä tunnusmerkkinä, ja
ihmetellä täytyy, miten runoilija jo niissä saa täyteläisiä ja
omintakeisia säveliä soimaan. Eivätkö esim. seuraavat säkeet
vanhimmasta painetusta runosta "Vetandets törst" (Tiedon jano) v:lta
1833, pari viikkoa ennen ylioppilastutkintoa, näytä olevan täysin
kypsyneeltä ajalta:

    Eviga ljus, vårt hopp, vårt mål, du ständigt oss lede
    Han genom nattliga dimmor ditbort, der lefnadens vågor
    Brytas emot det oändligas strand! Der hamnar vår längtan,
    Der, obunden och fri, når anden sin svalka och renad
    Vetandets törst, oändlig sjelf, det oändliga hinner.[3]

                                               (Ljungbl. II.)

Uskonnollinen maailmankäsitys ilmenee kenties puhtaimpana kappaleessa
"Århundradets natt" (Vuosisadan yö, v:lta 1835), missä unelman
muodossa kerrotaan, miten Jumalan sana on äärimäiseen syvyyteen
karkottava väkevän, kammottavan pahan enkelin nimeltä _Uskottomuus_.
Siinä jo tuomitaan 18:s vuosisata niinkuin useasti myöhemmin
runoilijan teoksissa. Edelleen tapaamme jo näissä runoelmissa
vaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatteen, jonka Topelius
aina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan
välttämättömäksi ehdoksi. Runoelma "Dröm lifvet bort" (Haaveile
elämäsi; v:lta 1835) päättyy näet sanoilla:

    Dock ej för mig --
    Ett ringa grand, --
    Min ädla and'
    Förbränne sig;
    Men tusende upplysande,
    Den slockne af I natt och graf![4]

Onhan se sama ajatus kuin ylioppilaslaulussa (v:lta 1852) kauniimmin
ja täydellisimmin lausuttu:

    Vårt land, som vi åt ljuset vigt,
    Skall blifva stort och ärorikt:
    Vi sjelfva må förgätna dö
    Som vågen i dess sjö.[5]

Pääerotuksen tekevät sanat "vårt land", joita ei vielä tavata
30-luvun runoissa, enemmän kuin isänmaanrakkautta ylipäätään. Että
tämä tunne jo kumminkin kyti runoilijan sydämessä, on luonnollista,
ja hänen päiväkirjansa sisältää kyllä todistuksia siitä. Niin
esim. hän loppumietteissään vuoden 1837 johdosta puhuttuansa ensin
Venäjästä jatkaa seuraavin sanoin:

"Och du, vårt älskade Finska Fosterland, som i resens armar slumrar
en okänd framtid till möte! hvilket skall väl ditt öde blifva i dessa
framtidens töckniga dagar? -- -- -- Ditt andliga lif är ej vaket
än. Blott här och der höjer en främmande blomma sin ensliga kalk
öfver den öde ljungen. _Men din tid torde ock komma engång!_ Herren
upphöjer den ringa och förödmjukar den mägtigas stolthet".[6] -- --
Ja hän lopettaa rukoillen isänmaan puolesta.

Topeliuksen uskonnollisuus näyttää hänen ylioppilasaikansa
loppupuolella niin enentyneen, että hän ajatteli ruveta papiksi.
Siihen vaikutti epäilemättä ainakin jossakin määrin silloin alkanut
herännäisyys, johon useat hänen toverinsa ja ystävänsä, jopa hänen
ainoa sisarensakin liittyi. Tosin runoilijan terve, raitis luonto
esti häntä hyväksymästä semmoista ahdasmielistä uskonnollisuutta,
joka piti kaikkea elämän ihanuutta ja muun muassa runouttakin
syntinä, mutta toiselta puolen ei hänenkään herkkä sydämensä
pysynyt tyynenä siinä henkisessä myrskyssä, joka kävi läpi kansan.
Marraskuussa 1837 hän kertoo käyneensä Lauri Stenbäckin luona,
missä oli kiivaasti keskusteltu runoudesta. Stenbäck oli sanonut
sen olevan hienoa myrkkyä hengelle -- "en rysligt vriden och
ensidig åsigt",[7] arvostelee Topelius. Mutta kun 1839 muudan hyvä
ystävä, Olof Helander, oli tullut heränneeksi ja lähettänyt hänelle
tervehdyksen, että hän (Topelius) on perikadon tiellä, silloin hän
kirjoittaa ystävälleen kirjeen (ohimennen sanottuna merkillinen näyte
runoilijan ihmeen kehittyneestä proosatyylistä), jossa hän ankarasti
moittii pietistein tuomitsemishalua, mutta myöskin tunnustaa omankin
sydämensä olevan uskonnon liikuttaman ja kenties itsekin rupeavansa
papiksi. Varmaa on, että ystävä käsitti kirjeen niin, että Topelius
ennen pitkää oli liittyvä herännäisiin, ja kehotti häntä noudattamaan
rintansa sisällistä ääntä. -- Vielä 40-luvun alulla näyttävät
uskonnolliset kysymykset syvästi liikuttaneen hänen sydäntänsä,
niinkuin selvästi näkee niistä runoelmista, jotka muodostavat
kolmannen ryhmän toisessa kokoelmassa "Ljungblommor". Niiden joukossa
on pari kolme, jotka suorastaan muistuttavat Stenbäckin uskonnollisia
runoelmia. Niin esim. "Villande vägar" (Eksyttäviä teitä, v:lta 1840).

    O Gud, min Gud, förbarma dig i natten!
    Min själ har natt, fast lifvets morgon randas,
    Min ande törstar, räck mig lifvets vatten,
    Ty jordens dryck med dödens floder blandas!
    Fast lifvet ler och skön är ungdomsskatten,
    Till jorden trycker mig den luft jag andas,
    Och himlens stjernor slockna bort i natten.

    I töcken går jag; vägen jag ej finner,
    Som till din kärlek går igenom verlden;
    Mig villar jordens glans, som snart förbrinner,
    Jag kan ej trampa rosorna på färden,
    Och derför aldrig fram till dig jag hinner.
    En stjerna lik i djupet utaf fjärden,
    Din herrlighet jag ser och aldrig finner.

    I dina armar, Gud! i dina armar
    Jag hvila vill. Min själ är trött till döden,
    Och lifvets lust mig outsägligt härmar;
    Förbrunnen är den vilda ungdomsglöden,
    Och jag vill dö, om du dig ej förbarmar.
    Om du mig flyr, skall jag förgås i nöden;
    O Gud, min Gud! jag flyr i dina armar.[8]

Sittemmin Topelius kumminkin rauhoittui -- ei tullakseen
välinpitämättömäksi, vaan vakaantuessaan valoisammassa
kristillisyydessä kuin herännäisten edustama.

Se pohjavirta, jonka syvyydessä iäisyyden tähdet kuvastuivat, ei
suinkaan estänyt pintaa olemasta kirkas, tuhansien ilonsäteiden
peili. Päiväkirja todistaa miten Topelius ylioppilaana oli iloinen
seuramies, hauska ja miellyttävä käytöksessään ja puheessaan.
Varsinkin hän kotiseudullaan aina oli mukana nuorison huveissa.
Tammikuussa 1839 hän vallattomasti luettelee kaupungin nuoret
"daamit ja kavaljeerit tanssissa", sanoen siinä itsestään: "Zachris
Topelius, i det hela stor vindbeutel, lofvar att stadga sig om något
decennium, ifrig danseur, föga vältalig curtiseur, valsar si och så,
journalist bättre och sämre".[9] -- Muutama viikko myöhemmin hän taas
oli Helsingissä, ja tällä kertaa olivat äiti ja sisar seuranneet
häntä nähdäkseen pääkaupunkia. Kun hän eräänä päivänä oli näiden ja
kolmen tutun pohjalaisen neidon oppaana saattanut seuransa yliopiston
museoiden ja lukusalien läpi ja vihdoin saapunut juhlasaliin,
tekeytyi hän juhlalliseksi ja piti puheen, jonka ponsi oli, "att
närvarande unga damer, som i dag gått genom akademin, äro värdiga att
beklädas med lyra och uniform samt således utnämnas till studenter
af Österbottniska Afdelningen".[10] Tämä pikku pila oli sekin
tulevaisuudenenne, sillä tapahtuipa Topeliuksen professorina ollessa,
että ensimäiset Suomen naiset vastaanotettiin yliopistoon.

Ennenkuin erotaan 30-luvusta, on mainitseminen pari tilaisuutta,
jotka jättivät Topeliuksen sydämeen katoamattoman muiston Toinen
oli 8 p. toukokuuta 1837 vietetty jäähyväisjuhla Runebergin
muuttaessa Porvooseen. Aina siitä saakka kun Topelius pääsi asumaan
Runebergin luokse ja tämä rupesi hänen opettajakseen, oli hän ollut
täynnä kunnioitusta ja ihailua suurta runoilijaa kohtaan. Kun 26
p. helmikuuta 1834 Stenbäck osakunnan vuosijuhlassa oli esittänyt
yleisen veljenmaljan, tuli, kertoo Topelius, Runeberg, "Finlands
ära, akademins prydnad och österbottningarnas ljus",[11] ja selitti
minulle, että esitys myöskin koski meitä molempia. Miten tämä 14
vuotta vanhemman toverin ystävällisyys liikutti Topeliusta, huomaa
hänen sanoistaan: "Detta ansåg jag som det mest hedrande som mig
härstädes vederfarits".[12] Muistiinpanonsa erojuhlasta hän jälleen
päättää sanoilla: "En koskaan unohda tätä hetkeä enkä Runebergiä, nyt
sydämillemme kaksinkertaisesti rakasta."

Toinen merkillinen tilaisuus oli Ensimäinen Porthaninjuhla, josta
hän 1889, viisikymmentä vuotta myöhemmin, antoi meille sen hauskan
kuvauksen, joka nyt on painettu Joukahaisen XI:een vihkoon.

Molemmat nämä tilaisuudet olivat niitä, joissa varttuva isänmaallinen
henki pääsi ilmoille; kolmas tilaisuus, jolle Topelius on antanut
vielä suuremman merkityksen ja jota hän on pitänyt rajakivenä
vanhan ja uuden ajan välillä, oli yliopiston riemujuhla 1840.
Tästä juhlasta, jonka aikana hänet vihittiin maisteriksi, hän
myöskin luki uuden jakson omassa kehityksessään, "koska pojan nyt
vihdoinkin, tahtoi tai ei, täytyi kasvaa mieheksi". Syksyllä samana
vuonna hän kesti kovan sisällisen kamppauksen, kun oli päättäminen,
rupeaisiko hän todella lääkäriksi vai eikö? "Minä rakastin runoutta
ja kauneutta", sanoo hän, "ja anatomiasali synnytti minussa kauhua".
Silloin hän, niinkuin jo on mainittu, alkoi opiskella suomenkieltä
ja päätti vihdoin antautua historian alalle. Että hän oli oikein
valinnut, sen todisti tulevaisuus.

Topelius oli ylioppilaana ollut niin onnellinen, ettei hänen
tarvinnut kärsiä aineellista puutetta. Hänen äitinsä oli näet voinut
antaa pojalleen mitä tämä tarvitsi. Nyt hän oli kuitenkin niin vanha,
että piti velvollisuutenaan tulla toimeen omillaan, ja sentähden
hän joulukuussa 1841 rupesi "juoru- ja uutislehden -- puuropäivinä,
keskiviikkona ja lauvantaina, klo 12 ilmestyvän" -- Helsingfors
tidningarin toimittajaksi, aavistamatta että ryhtyi tehtävään, joka
oli sitova hänet 19 vuotta.

Tästä ajasta alkaa Topeliuksen kirjailijatoimi, ja alku oli
vaatimaton. Ylimalkaan saattaa sanoa, että runoilija, kuinka suureksi
hän kehittyikin, yhä pysyi kirjailijana vaatimattomana. Ensimäisen
runokokoelmansa hän julkaisi vasta 1845, jolloin oli 27 vuotta
täyttänyt, ja toisen 1850 kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä.
Ohimennen mainiten sanoo hän itse tulleensa araksi siitä, että L.
Stenbäck 1835 oli nauranut muutamille lauseille hänen osakunnan
sanomissa julkaisemassaan runoelmassa; vasta 23 vuoden vanhana hän
ensi kerran painatti yhden runoelman ("Rosen och fjäriln" Helsingfors
Morgonbladissa). Kun tämän ajan sepitelmiä tarkastaa pitäen silmällä
niiden syntyvuosia, huomaa, että Topelius 40-luvulla vakaantumistaan
vakaantui käsityksessään Suomen kansan tulevaisuuden ehdoista
ja luottamuksessaan siihen Isänmaanrakkaus paisuu paisumistaan
voimalliseksi säveleksi hänen runoilussaan. Varsinainen käännekohta
näyttää hänen v. 1843 tekemänsä Ruotsin-matka olleen. Hän kävi näet
Upsalassa, jossa silloin pidettiin Ensimäinen skandinaavilainen
ylioppilaskokous. Niinkuin Stenbäck kymmenkunta vuotta ennen, palasi
Topeliuskin pettynein illusionein -- "ei Ruotsin vaan ruotsalaisten
suhteen", sanoo hän, "he kun eivät vastanneet käsitystäni kansasta,
jolla on niin suuri entisyys", ja tuosta kauniista Tukholmasta
kertoivat sitten kanervakukkaset, että se "silkkikengin tanssi
urhojen haudalla". "Siihen saakka", jatkaa hän, "olin ollut, enkä
aivan vähänkään, svekomaani, mutta siitä ajasta aloin muuttaa väriä".
Kansallisuusaate tarttui runoilijaankin, ja värinmuutos ilmaantui
selvästi 1844 v:n promotsionirunoelmassa, jossa muun muassa lauletaan:

    Ett folk! ett land! ett språk! en sång och en visdom!
    Från sjö till sjö och från barm till barm gå orden.
    Ur egna källor Suomis floder rinna:
    Ur egna källor rinne dess framtid opp!
    Hvi Lönnrot gick att slocknande sånger samla,
    Hvi gick Castrén att teckna förvridna dragen
    Af fjerran hedars sorgsna Suomi-fränder,
    Om ej för ljudande ord: ett folk! en stam![13]

Me tiedämme, ettei Topelius jäänyt tälle kannalle, vaan että hän
myöhemmin, kun hänen sanansa olivat tulleet muita painavammiksi tässä
maassa, asettuen taistelevien puolueiden yläpuolelle, opetti, että
niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat Suomenniemellä, on
kummallakin täysi oikeus elää ja kehittyä, mutta että ne muodostavat
yhden ainoan jakamattoman kansan -- "kumpaa kieltä kieli puhuukin, on
täällä vain yksi kansa, yksi sydän sykkii isänmaan edestä" (Maamme
kirja). Tämä hänen kehityksensä loppuaste nojaa järkähtämättömään
historialliseen perustukseen ja on todellisesti se, jolle Suomen
tulevaisuus on rakennettava.

Topelius ei ollut kutsuttu valtiollisten ja yhteiskunnallisten
asiain käsittelijäksi, eikä yleisö ollut tottunut semmoista
sanomalehdentoimittajalta pyytämäänkään. Tästä sai Snellman aihetta
kurittamaan Helsingfors tidningaria, vaikka niiden toimittaja itse
asiassa oli hänen hengenheimolaisiaan. Topeliuksen aseet olivat
toiset kuin Saimassa ja Litteraturbladissa välkkyvät. Runoelmillaan
hän herätti ja innostutti, ja niissä hän sai joskus sanotuksi
mitä proosan miehet eivät kyenneet lausumaan. Todistuksena ovat
nuo omituiset, puhtaasti Topeliusmaiset runoelmat, joissa hän
kuvatessaan luonnon elämää lauloi kansan nuoresta mielestä, toiveista
ja kukistumattomasta voimasta. Minä tarkoitan semmoisia sepitelmiä
kuin "På hoppets dag" (Toivon päivänä), "Den blå randen på hafvet"
(Sininen reuna merellä), "Våren 1848" (Kevät 1848), "Islossningen
i Uleå elf" (Jäänlähtö Oulujoesta) y.m. Nykyaikainen lukija, joka
on tottunut suorempaan esitystapaan valtiollisissakin kysymyksissä,
ehkä kysynee: tokkohan laulujen tarkotusta ymmärrettiin? Sitä ei
kuitenkaan tarvitse epäillä. Ankara sensuuri opetti kyllä yleisöä
lukemaan rivien välitkin.

Topeliuksen ja S. G. Elmgrenin päiväkirjojen mukaan tahdon kertoa
yhden esimerkin, miten lopuksi tultiin liiankin kärkkäiksi
valtiollisesti selittämään sanomissa julkaistuja runoelmia. Keisarin
syntymäpäivänä 29 p. huhtik. 1857 Topelius painatti runoelman sen
vuoden keväästä, joka ensin oli alkanut kauniilla säällä, mutta
sitten jälleen muuttunut talviseksi. Tekijän mukaan oli runo aivan
viaton -- "minä olen monesti", sanoo hän, "kätkenyt keihäänkärkiä
säkeiden alle, mutta tämä kappale oli niin aseeton ja viaton kuin
lapsi". Siitä, huolimatta käsitettiin sepitelmän tarkottavan uutta,
Aleksanteri II:n hallitusta, jolta ensin oli toivottu kaikkea hyvää,
mutta joka sittemmin, varsinkin kenraalikuvernööri Bergin toimien
tähden, näytti pettävän toivomukset. Eräs korkea ylimys (E. G. v.
Haartman) selitti runon tähän tapaan Bergille, ja siitäkös nousi
myrsky Topeliusta vastaan! Berg kirjoitti asiasta Armfeltille,
ja Armfelt kirjoitti yliopiston rehtorille, Reinille, että hän
varottaisi Topeliusta loukkaamasta korkeinta valtaa, sillä muuten
otettaisiin häneltä pois hänen ylimääräisen professorin palkkansa.
Mutta ei siinäkään vielä kylliksi. Runoelman viimeinen stroofi kuului
alkuperäisesti näin:

    Jag vet så månget hjerta,
    Som slog i blommor ren
    Som du i färger bjerta
    Och som har vissnat sen.
    Blef hoppet då oss gifvet
    Att fly så snart förbi;
    En tår är hela lifvet
    Med litet solsken i.[14]

mutta sanomissa se esiintyy seuraavassa muodossa:

    Är du en vinter -- närma
    Dig då i vinterdrägt,
    Men ljug ej sol och värma
    För svikna blommors slägt!
    Låt skymma eller daga,
    Vårt öde bära vi;
    Men vilja ej bedraga
    Och ej bedragna bli.[15]

ja muutos oli tehty sen jälkeen kuin sensori oli runoelman
hyväksynyt. Tämän johdosta antoi kenraalikuvernööri
sensuurihallitukselle käskyn nostaa kanteen kirjapainoa vastaan, ja
kun se sattui olemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino,
vaadittiin Seuraa asiasta vastaamaan. Juttu kesti elokuusta
joulukuuhun saakka, ja silloisen sihteerin, Elmgrenin, täytyi Seuran
puolesta antaa kolme eri selitystä asiassa; tuomio kuului niin, että
Seura kokonaan vapautettiin edesvastauksesta, mutta faktori Levin
sakotettiin 25 ruplaan hop.

Melkein koko 40-luvun oli Topelius vielä hyvin läheisessä suhteessa
osakuntaan. Oltuaan ensin osakunnan kirjaston- ja rahastonhoitajana
sekä samalla pöytäkirjurina valittiin hänet syksyllä 1843
Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. kuraattoriksi varsinaisen
kuraattorin M. A. Castrénin poissaollessa, ja koska hän oli hoitanut
mainitut toimet, joista hän nyt erosi, ilman minkäänlaista palkkaa,
lahjotettiin hänelle vapaaehtoisen keräyksen tuottamilla varoilla
ostettu kultakello, jonka kuoreen oli piirretty sanat: "Pohjalaisilta
Z. Topeliukselle 1/IX 1843." Kun sittemmin v:n 1845 alussa osakunnan
puoliskot jälleen yhdistettiin, niin valittiin tosin ulkomailla
matkustava kuraattori Fredr. Cygnaeus uudestaan koko osakunnan
johtajaksi, mutta Topelius kutsuttiin useimmilla äänillä virkaa
toimittavaksi. Tämä vaali oli sitä luonnollisempi, kun juuri Topelius
oli aikaansaanut osakunnan yhdistyksen.

Kuraattorinvirassa niinkuin entisissäkin toimissaan Topelius oli
hyvin harras. Osakunnan huviksi ja hyödyksi hän piti kokouksissa
esitelmiä ja ehdotteli keskusteluaineita eikä säästänyt kanteleensa
kieliä juhlatilaisuuksissa. Miten pohjalaisten kunnia oli hänelle
kallis, näkee muun muassa siitä, että hän kerran luki julki
laajanlaisen vastauksen kysymykseen: "Onko pohjalaisten tähti
alenemassa?" koettaen todistaa, että Holsti oli erehtynyt, kun hän
jossakin tilaisuudessa oli väittänyt "tähden" olevan laskemaisillaan.
Joukahaisen ensimäisten vihkojen toimittamisessa oli Topelius myöskin
toisia innokkaampi, eikä kukaan ole silloin taikka myöhemmin antanut
tälle aikakauskirjalle useampia, saatikka arvokkaampia lisiä, jos
Runebergin "kuninkaallista lahjaa", Fjalar runoelman ensimäistä
laulua, ei oteta lukuun.

Kun Topelius vihdoin erosi kuraattorinvirasta, toimitettiin hänen
kunniakseen kekkerit, joissa pidettiin sydämellisiä puheita ja
osakunnan puolesta pyydettiin, että hän yhä edelleen pysyisi sen
jäsenenä. Mutta vähemmän kuin puoli vuotta sen jälkeen oli hänenkin
kokeminen, miten pohjalaisten eli, käyttääkseni Cygnaeuksen
imartelevaa mainesanaa, "Pohjan ateenalaisten" mielisuosio on
epäluotettava. Keväällä 1848, vallankumousten aikana, oli Topelius
pilansekaisessa esityksessä Helsingfors tidningarissa kertonut, että
ylioppilaat vähän välittivät päivän valtiollisista kysymyksistä,
niinkuin saattoi siitä päättää, että hän eräänä päivänä lukuyhtiössä
oli tavannut ylioppilaita pelaamassa shakkia ja yhden lukemassa
Porvoon sanomia, vaikka uusia Journal des Débats'n numeroita
oli pöydällä. Tämä arvostelma otettiin osakunnassa puheeksi,
ja yksimielisesti pidettiin sitä loukkauksena ylioppilaskuntaa
kohtaan. Tästä taas Topelius närkästyi niin, että hän paikalla erosi
osakunnasta, lähettäen sille pitkän kirjoituksen, jossa hän selitti,
etteivät hänen sanansa lainkaan olleet loukkausta tarkottaneet;
mutta koska osakunta kumminkin oli ne siten käsittänyt, katsoi hän
johdonmukaisuuden vaativan, että hän eroamalla sen yhteydestä itse
pani toimeen sen rangaistuksen, johon osakunnan olisi oikeuden
mukaan pitänyt hänet tuomita. -- Onneksi ei tämä ikävä tapahtuma
jättänyt pitempää katkeruutta mieliin. Kohta sen jälkeen toimittivat
pohjalaiset Kaisaniemessä uudet pidot Topeliuksen kunniaksi. Siinä
tilaisuudessa Cygnaeus ennusti hänen tulevaa suuruuttansa, ja
täydellinen sovinto hänen ja nuorempien toverien välillä rakentui
uudelleen. Sittemmin hänet säännöllisesti kutsuttiin vuosijuhliin
vieraaksi, ja kun osakunta virallisesti hajotettiin 1852, olivat J.
V. Snellman, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius viimeisellä surullisella
eronhetkellä saapuvilla pohjalaisten kunnioitettavimpina miehinä.
(Neljäntenä joukossa olisi tietysti Runeberg ollut, jos hän olisi
ollut Helsingissä.) Kun silloin osakunnan ympyriäinen pöytä
sahattiin neljään osaan, sai Topelius yhden osan, ja se seisoi hänen
työhuoneessaan piippuhyllypöytänä hänen kuolemaansa, asti. Topelius
puolestaan luki tässä tilaisuudessa julki ja omisti pohjalaisille
ja ylioppilaille ylipäätään tuon ylevän laulun "Vi äro andens fria
folk", joka sittemmin F. v. Schantzin säveltämänä on innostuttanut
niin monta ylioppilaspolvea.

V:n 1850 vaiheilla oli Topelius täysin kypsynyt runoilijana, ja
silloin alkava vuosikymmen oli hänen tuotteliain aikansa. Silloin hän
kirjoitti tärkeimmät draamalliset teoksensa ja useimmat Välskärin
kertomuksista, silloin hän sepitti Sylvialaulut ja toimitti
Eos-lehteen kenties hauskimmat satunsa, ja silloin ilmestyi myöskin
laatuaan verraton Luonnon kirja.

Luonnollisesti ei tässä tule kysymykseen arvostella näitä mainittuja
taikka muita Topeliuksen teoksia. Kumminkaan en voi olla sanomatta,
että kaikkien ihailemain Välskärin kertomusten merkitystä
kansallistunnon vahvistamiseen katsoen tuskin vielä on oikeuden
mukaan tunnustettu. Sekä sisällyksen että vaikutuksen puolesta ne
muodostavat suurenmoisen täydennyksen Runebergin Vänrikki Stoolin
tarinoihin. Ennen näitä runotuotteita oli Suomen historia miltei
tuntematon suurelle yleisölle, ja ilman niitä olisivat historialliset
tiedot meidän entisyydestämme jääneet kylmiksi. Runeberg ja Topelius
ovat runoutensa taikavoimalla tehneet entisyytemme eläväksi ja
samalla antaneet kansalle sen oikeutetun itsetunnon, jonka muinaisten
sukupolvien kestämät kärsimykset ja kunniakkaat taistelut ovat
omansa herättämään. Tieteellinen historiankirjoitus ei olisi tätä
voinut aikaansaada samassa määrässä eikä varsinkaan yhtä laajoissa
piireissä, eivätkä myöskään ruotsalaiset kirjailijat. Minkä erotuksen
syntyperä ja kansallisuus tässä kohden tekee, näkee selvästi, jos
vertaa Snoilskyn "Svenska Bilder" ja Heidenstamin "Karolinerna"
Runebergin ja Topeliuksen puheena-oleviin teoksiin. Ruotsalaiset
runoilijat ovat vain jonkun ainoan kerran ohimennen maininneet
suomalaisia. -- Topeliuksen kuolematon ansio on, että hän ensi
kerran on kertonut pitkiä aikakausia Suomen historiaa suomalaiselta
kannalta, kumminkin samalla tehden täyden oikeuden Ruotsille, jopa
siinä määrässä, ettei kukaan ole enemmän kuin juuri hän meissä
virkistänyt ruotsalaisia muistoja ja saanut meitä kunnioittamaan
veljeskansan jaloimpia henkilöitä ja ominaisuuksia.

Ohimennen mainittakoon, että se innostus, millä Välskärin kertomuksia
luettiin, teki että sensuurikin rupesi niitä pitämään silmällä. Eikä
se tehnyt sitä ilman syytä, sillä entisiä aikoja kuvatessaan Topelius
kyllä ajatteli omaansakin. Esimerkkinä olkoon se hymnintapainen
Vaasan kaupungin nimen ylistys, jolla Välskäri alottaa 11:nnen
luvun toisen sikermän kolmannessa kertomuksessa: "O, Vasa, du
stolta, du ärorika namn, det främsta på nordens vapensköld -- du
strålande stjerna, till hvilken seklerna skådat upp -- du starka
fana, kring hvilken hjeltar ha blödt -- du fredliga kärfve af ax,
som lofvade odlingens skördar -- det är då här, som du funnit en
tufva i geografin, der du kunde sätta din fot uppå och der du kunde
hoppas att lefva från slägte till slägte ännu sedan kronornas glans
förbleknat!"[16] -- -- Nämä rivit ja niiden jatko kirjoitettiin ja
painettiin muutamia päiviä ennen kuin virallinen julistus Vaasan
kaupungin nimenmuutoksesta ilmestyi sanomiin. Ainoastaan sillä
tavoin oli siihen aikaan mahdollista julkisesti huomauttaa yleisöä
tuosta rikoksesta muistojamme vastaan. -- Kertomus Narvan tappelusta
taas suututti kreivi Bergiä, niin että hän päätti lakkauttaa
Helsingfors tidningarin. Ainoastaan suurella vaivalla onnistui
kenraalikuvernöörin kanslian päällikön, Edvard Walléenin, saada
tuomio peruutetuksi.

V. 1860 Topelius vetäytyi pois sanomalehtitoimestaan, arvellen
alkavan uuden ajan vaativan toisenlaisia kykyjä. Jo 1854 oli hän,
kun keisari Nikolai kruununsa perillisen ja yliopiston kanslerin
Aleksanterin kanssa kävi Helsingissä, nimitetty Suomen historian
ylimääräiseksi professoriksi. Tämä tapahtui kokonaan hänen
ystäviensä, etupäässä Cygnaeuksen vaikutuksesta, niin ettei hän
itsekään tiennyt, mihin virkaan hän nimitettiin, ennenkuin asia
oli ratkaistu. Täten Topelius pelastettiin yliopistolle, sillä hän
oli jo nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi ja oli lähtemäisillään
virkapaikkaan, Pietarsaareen, missä asunto oli häntä varten vuokrattu
Erottuaan sanomalehtityöstä antautui hän yksinomaisesti virka- ja
kirjailijatoimiinsa ja jatkoi sitten sillä tapaa syksyyn 1878,
jolloin hän täysinpalvelleena sanoi jäähyväiset yliopistolle, jota
viimeiset vuodet oli rehtorina johtanut. Siitä alkoi hänen viimeinen
elämänjaksonsa, jolloin hän Koivuniemessä (v:sta 1879) nauttien
maaelämän rauhaa, kansansa rakastamana ja kunnioittamana, näki
päivänsä hiljalleen laskevan.

Topeliuksen kahdesta viimeisestä elämänjaksosta, jotka yhteensä
muodostavat enemmän kuin toisen puoliskon hänen toimiaikaansa, eivät
käytettävänäni olevat hetket salli minun lausua muuta kuin joitakuita
yleisiä sanoja.

Koivuniemen aika oli runoilijan varsinainen suuruudenaika -- ei
sentähden, ettei hän jo sitä ennen olisi tuottanut riittävästi
tullakseen suureksi tunnustetuksi, vaan erinäisten sivuseikkojen
takia. Eläessään Helsingissä kiivaimman puoluetaistelun aikana,
kumminkaan tahtomatta ottaa siihen suoranaisesti osaa, arvosteltiin
häntä usein kohtuuttomasti. Kumpikin puolue toivoi ja tahtoi
häneltä osaksi enemmän, osaksi toista kuin hänen kantansa myönsi,
ja siitä johtui, ettei kumpikaan ehdottomasti kannattanut häntä
hartioillaan. Toiseksi hän oli nuorin uuden Suomen suurista miehistä
ja seisoi senvuoksi niin sanoakseni toisten varjossa. Toista oli,
kun toiset suuret toinen toisensa perästä olivat laskeneet päänsä
lepoon ja Topelius oli jäänyt yksinään edustamaan mennyttä suurta
aikakautta ja samalla myöskin muuttanut pois kaupungista. Silloin
ikäänkuin alkoi hänen jälkimaailmansa koittaa. Puolueet yhtyivät
häntä kunnioittamaan, vanhat väärinkäsitykset unohtuivat, haihtuivat
hänen yhäti palavan isänmaanrakkautensa edessä, ja hänestä tuli
se Jumalan armosta ja elämänkokemuksesta viisaan suomalaisen
miehen ihanne, jossa näimme entisyyden muistot ja tulevaisuuden
toiveet ruumistuneina, ja kovina aikoina, myrskyn uhatessa, tuntui
turvalliselta, kun tiesimme hänen suuren henkensä vielä viipyvän
muassamme, turvalliselta niinkuin kodissa, missä isä valvoo. --
Kun hän nyt on poissa ja myrsky jälleen uhkaa, yhtykäämme hänen
rukoukseensa:

    Ja, skydde Gud Allsmäktig så
    Vår dyra fosterjord.
    Att folk och furste samman gå
    Och bygga lag och rätt uppå
    Det fria mannaord![17]

Millä ilolla ja kunnioituksella hänet vastaanotettiinkaan, kun hän
kävi Helsingissä! Silloin sydän sykähti, silloin juhla juhlalle
tuntui, kun harmaahapsinen, hymysuu vanhus astui ovesta sisään
liittyäkseen nuorten seuraan. Sen ovat useimmat nykyisetkin osakunnan
jäsenet kokeneet, sillä milloin vain voimat myönsivät, tuli hän
pohjalaisten vuosijuhlaan virkistääkseen nuoruutensa muistoja
nähdessään aikoja sitten poismenneitten ystäviensä lastenlapsia.

Ja edelleen, millä uteliaisuudella kuultiinkaan kerrottavan, että
vanha runoilija aina oli työssä, niillä ihailulla tartuttiin
jokaiseen uuteen kirjaan, jonka hän vielä lähetti meille
Koivuniemestä! Tosin oli vallitsevan kirjallisuuden henki aivan
toinen kuin Topeliuksen tuotteissa, mutta ken ei olisi realistien
ja naturalistien temmellyksessä mielellään vielä kerran kuullut
tuota vienoa, puhdasta runotarta -- muistuttihan se lapsuusajan
viattomuutta ja ihanteellista haaveilua. Sillä runoilijana pysyi
Topelius yhä samana -- samat olivat ihanteet, sama isänmaanrakkaus,
ainoastaan ylevämmin ja hartaammin hän lauloi, sillä elämä oli
saattanut hänet lähemmäksi taivaallisia "esikartanoita", ja hän oli
kypsynyt lausumaan julki "uskontunnustuksensa" niin yksinkertaisesti
ja suuresti, kuin vain ihmiskunnan viisaimmat osaavat.

Entäs Topeliuksen suuruus: onko se siinä, että hän lyyrillisenä
runoilijana seisoo Franzénin ja Runebergin rinnalla, onko se siinä,
että hän kertojana on täydentänyt Runebergin työn, onko se siinä,
että hän satujen sepittäjänä on maailmankirjallisuuden suurimpia,
jollei suurin, taikka onko se siinä, että hän kansankasvattajana
ylipäätään on ollut valon luoja ja levittäjä, jonka vertaista
meillä ei ole nähty? Kaikessa tässä, mutta enemmän kuin hänen
toimensa hämmästyttävässä monipuolisuudessa ja runsaudessa on
hänen suuruutensa siinä, että hänen toimensa ja persoonansa aina
on edustanut sitä, mitä meidän kansassamme on parasta, jalointa ja
korkeinta. Elää, puhua ja toimia kansansa puhtaimpien ihanteiden
mukaan ja jättää teoksensa ja oma muistonsa samojen ihanteiden
ikuisiksi elähyttäjiksi -- se on kai suurinta maan päällä, ja tämän
suuruuden mitan on Sakari Topelius täyttänyt.

       *       *       *       *       *

Lopuksi sananen nuorisolle, jonka povessa tämä suuri muisto on
palava: Tämmöisestä muistosta ei sovi ylpeillä, sillä ennen kaikkea
se velvoittaa. Kiittäkäämme Jumalaa hänestä, niinkuin hän itse kiitti
Jumalaansa siitä, mikä oli hänelle annettu. Sakari Topeliuksen muisto
on elävä, mutta älkää te, nuoret, enemmän kuin me vanhemmatkaan
ottako siitä osaksemme muuta kuin kehotuksen jatkamaan hänen työtänsä
isänmaan edestä, lausuen omasta puolestamme hänen sanansa:

    Ja maamme, päivän morsian,
    Saa suuruuden ja kunnian.
    Vaan aallon lailla uinumaan
    Me käymme unholaan.



Fredrik Cygnaeus.

Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[18]


Arvoisa juhlayleisö,

Lönnrotin, Runebergin, Nervanderin ja Snellmanin syntymän
satavuotisjuhlien jälkeen vaatii vuorostaan Fredrik Cygnaeuksen
samanlaatuinen muistopäivä nykyisen sukupolven huomiota. Onhan
vanha tapa mainita Cygnaeus yhdessä edellisten kanssa, kun
kansallisen herätysajan suurmiehet luetellaan, ja se tietysti on
saanut ylioppilaskunnankin toimeenpanemaan juhlanvieton hänen
kunniakseen. Kumminkaan en suuresti erehtyne olettaessani, ettei
nykyiselle nuorisolle suinkaan ole täysin selvänä, mistä syystä
tämä viides nimi yhä edelleen asetetaan toisten rinnalle. Jokainen
tietää mitä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ovat olleet Suomen
kansalle ja mitä verrattomia aarteita meillä on heidän kokoomassaan
ja jälkeenjättämässään henkisessä perinnössä, jokainen tietänee
niinikään, että Nervander oli nerokas tiedemies, jonka vertaista
meillä ei ole nähty, mutta Cygnaeuksesta tiedetään tuskin muuta,
kuin että hän on sepittänyt runoja, joita ei lueta, että hän oli
suuri puhuja, jonka lennokkaita lauseita jotkut harmaapäät ukot vielä
muistelevat, ja että hän oli olennoltaan eriskummainen, niinkuin
monet perinnäismuistoina elävät kaskut todistavat -- onko hän noitten
toisten suurmiesten tapaan suorittanut jotakin suurta, luonut jotakin
pysyvää, jolla on arvoa ja merkitystä meille jälkeläisille, se on
epätietoista ja hämärää. Tositeossa Cygnaeuksen muisto on himmennyt
tavallista pikemmin ja suuremmassa määrässä kuin me vanhemmat,
joiden suosima ja ihailema hän oli elämänsä viimeisellä jaksolla,
konsanaan olisimme voineet aavistaa, mutta aivan selittämätöntä se ei
kuitenkaan ole.

Pääsyy Cygnaeuksen unohtumiseen on kai se, että hän oli niin
tykkänään toisen ajan mies, että hän niin sanoakseni liikkui aivan
toisessa henkisessä ilmapiirissä kuin nykyinen sukupolvi. Cygnaeuksen
henki -- niin Snellman lausui muistopuheessaan vanhassa kirkossa 11
p. helmik. 1881 -- Cygnaeuksen henki eli alati ja toimi iäisessä
maan päällä. Ja puhuja selitti, että ikuinen ja pysyvä katoovaisen
keskellä on toiselta puolen luonnonelämässä ilmenevä järjellinen
luonnonjärjestys ja toiselta puolen historiassa esiintyvä siveellinen
maailmanjärjestys. Oikeus on, hän sanoi, iäti katoamaton ja
niinikään kauneus ihmishengen tuotannon päämääränä, ihanteena. Siinä
Cygnaeuksen toimiala. Sitä vastoin hän piti mitättömänä ja ylenkatsoi
yksityisen ihmisen harrastuksia ja erehdyksiä, iloja ja suruja, jotka
hänen kuoltuaan haihtuvat tietymättömiin niinkuin unelman varjokuvat.

Kuinka oudolta tämä kuuluukaan kohta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen
meilläkin alkaneella ja yhä jatkuvalla realismin ja individualismin
aikakaudella, jolla muka tiedetään, että koko ihmiselämä sisältyy
juuri siihen, mitä Snellman vertasi haihtuvaan unelmaan, jolloin
ei uskota mihinkään pysyvään eikä tunnusteta iäistä päämäärää tai
ihanteita olevankaan! Kun elämän- ja maailmankatsomus on näin
muuttunut, onko ihme, että suurin ihanteiden mies, mikä meillä on
elänyt, on hävinnyt nykyajan mielestä?

Mutta kumminkin olette pyytäneet minua palauttamaan hänen muistoansa
ja elähyttämään hänen himmennyttä kuvaansa. Ryhdyn siis tehtävääni,
vaikka hyvin tiedän, että käytettävänäni olevat hetket eivät riitä
enempään kuin ääriviivojen piirtämiseen.

Cygnaeuksen suku on savolaista syntyä, ja nimessä säilyy muisto
sen alkuperäisestä kotiseudusta, joka oli Joutsenon pitäjä. Suvun
jäsenet ovat olleet mitkä pappeja mitkä virkamiehiä, mutta Fredrik
Cygnaeuksen esi-isät olivat neljässä polvessa peräkkäin pappeja,
kaksi vanhempaa kirkkoherroja, kaksi nuorempaa piispoja -- suuri
maallinen puhuja oli siis kirkollisten puhujain jälkeläinen. Isä,
Zakarias Cygnaeus nuor., Porvoon piispan Zakarias Cygnaeus vanh:n
poika, oli Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherra, kun _Fredrik_
syntyi, mutta muutti neljä vuotta myöhemmin Hollolaan, joten
poika tuli viettäneeksi lapsuusaikansa Vesijärven rannalla.
Fredrik oli 12-vuotias, kun isä nimitettiin Porvoon ja vielä
samana vuonna (1819) Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien
piispaksi ja asettui perheineen Pietariin. Niin tapahtui, että
Cygnaeuksen lapsuuden- ja varhaisempi nuoruudenikä kului hyvin
erilaisessa ympäristössä, eikä se ollut syvästi vaikuttamatta
hänen kehitykseensä. Toisin kuin Runeberg, Nervander ja Snellman
hän oleskeli lapsuusaikansa sisämaassa suomalaisen kansan
keskellä. Siitä häneen jäi sammumaton rakkaus tähän kansaan ja
suomenkielentaito, joka tosin ei, koulut ja korkeampi sivistys kun
olivat ruotsalaisia, saanut häntä suomenkieliseksi kirjailijaksi,
mutta kuitenkin teki hänelle mahdolliseksi välittömästi ymmärtää
kansaa ja erittäin myöskin suomalaista kansanrunoutta. Toiselta
puolen Cygnaeus Pietarissa, oppien vieraita kieliä ulkomaalaisten
suusta sekä piispan poikana seurustellen ylhäisissä, korkeasti
sivistyneissä perheissä ja ainakin näkijänä vastaanottaen vaikutelmia
suurkaupungin loistavasta, yleismaailmallisesta elämästä, sai
luonteeseensa ja elämänkäsitykseensä erään ylimysmielisen ja
samalla yleismaailmallisen piirteen, joka oli hänen huomattavimpia
erikoisominaisuuksiaan. Cygnaeus oli aina "grand seigneur", sanoi
Snellman hymyillen kertoessaan heidän yhteisestä ylioppilasajastaan.
Pieni hymy Snellmanin huulilla merkitsi, että Cygnaeuksen
ylimysmielisyys kumminkin oli sangen viatonta laatua. Se näyttäytyi
näet osaksi halussa pukeutua sirosti ja aistikkaasti -- muistutan
venetsialaisesta viitasta, jota ilman hän ei mielellään pitänyt
puhetta taivasalla --, osaksi kehittyneessä seurustelukyvyssä ja
taipumuksessa etsiä ylhäisten ja mainehikkaitten seuraa, mutta ennen
kaikkea järkkymättömässä itsetunnossa, josta Cygnaeuksen jaloimmat
samoin kuin heikommatkin ominaisuudet juontuivat. Mainituita
lapsuus- ja nuoruusajan vaikutelmia tärkeämmät olivat tietysti
armaasta kodista, rakkaista omaisista lähteneet. Koti, jonka sieluna
oli hurskas, lämminsydäminen äiti, päänä jaloluontoinen isä, pojan
ensimäinen innostuttava historian ja kreikankielen opettaja,
ilahuttajina herttaiset siskot ja nuoremmat veljet, tämä koti se
kasvatti herkkäluontoisen runoilijanalun kaiken hyvän ja ylevän,
kaiken tosi-inhimillisen rakastajaksi ja tunnustajaksi, joskin se
toiselta puolen, siinä kun vallitsi joku suvun perinnäinen taipumus
iloineen ja suruineen sulkeutua itseensä, näyttää hänessä synnyttäneen
viehtymyksen yksinäisyyteen, joka teki, että Cygnaeus ei lähimmille
ystävilleenkään avannut sydämensä sisimpiä sopukoita, vaan mieluummin
eli erakkona heidän keskellään.

Tämänlaiset luonteenominaisuudet oraalla Cygnaeus Pietarista saapui
Turkuun ja suoritti ylioppilastutkinnon 1823. Hän ilmoittautui
viipurilaiseen osakuntaan, mutta kohtalo ohjasi hänet kuitenkin
aivan toiseen piiriin. Cygnaeus sai asuntonsa pohjalaisten
kuraattorin J. J. Tengströmin luona ja niin hän yliopisto- ja koko
elinajakseen tuli Snellmanin, Nervanderin ja Runebergin toveriksi ja
ystäväksi. Mitä tämä merkitsi Cygnaeukselle, ei kaipaa selityksiä.
Se ihanteellinen ja isänmaallinen maailman- ja elämänkatsomus, joka
oli näiden tulevien suurmiesten, tuli Cygnaeuksenkin omaksi. Eikä
ihme, että niin kävi, sillä hän oli kuin luotu sen vastaanottamiseen
-- taikka oikeammin se oli hänessä jo alulla; hänen ei tarvinnut
elää henkisellä lainatavaralla, hänellä kun oli alkuperäisen neron
itsenäisyys ja aavistavainen katse tulevaisuuteen. Muutoin oli hänen
isänmaanrakkautensakin jo Pietarissa herännyt itsetietoisuuteen. Se
oli hänen oman tunnustuksensa mukaan tapahtunut eräänä päivänä, kun
hänen isänsä, piispa Cygnaeus, koottuansa kirkon täyteen silloin
vielä enemmän kuin nykyään ympäristönsä ylenkatsomia suurkaupungin
suomalaisia, oli lempein sanoin rohkaissut ja kehottanut näitä
hyljätyitä pitämään isänmaatansa kunniassa sekä teoillaan ja
toimillaan pakottamaan muukalaisia suomaan sille ja heille itselleen
kunnioitusta. Silloin oli totuus: _Oma maa mansikka, muu maa
mustikka_ ensi kerran tunkeutunut Cygnaeuksen sydämeen, eikä hänen
siis tarvinnut oppia sitäkään uusilta ystäviltään. Mutta kuitenkin
heidän seurassaan, ensin Turussa ja sitte Helsingissä, hänelle
avautui häikäiseviä näköaloja yhtä hyvin ihmiskunnan kuin oman
kansakunnan entisyyteen ja tulevaisuuteen, ja niin Cygnaeus, samalla
kun hän lukemalla hankki itselleen laajat tiedot etenkin historiassa
ja suurten sivistysmaiden kirjallisuudessa, toisten rinnalla
valmistui tehtäväänsä.

Mutta mikä oli Cygnaeuksen tehtävä? Oliko se historioitsijan, joksi
hän nuorempana aikoi ja jona hän todella on luonut huomattavia
teoksia, vaikka hänen suurimmat suunnitelmansa jäivät toteuttamatta.
Oliko se runoilijan, jona hän kieltämättä on suuriarvoista tuottanut,
joskaan ei semmoisessa muodossa, että hänen runoelmansa olisivat
saaneet laajemman lukijakunnan suosiota? Oliko se kaunotieteilijän,
kirjallisuuden arvostelijan, jona hän niinikään on varsin merkillistä
kirjoittanut ollen ensimäinen, joka täydellä ymmärtämyksellä ja
merkillisellä laajanäköisyydellä on arvostellut Runebergin, Kalevalan
ja Aleksis Kiven runoutta? Oliko se kuvaamataiteitten ja taiteilijain
suosijan, jona hän on tukenut ja ohjannut taiteen ensimäisiä horjuvia
askeleita Suomessa kuitenkaan saamatta toimeen taideakatemiaa, jota
hän uneksi elämänsä suurtyönä? Ymmärtääkseni Cygnaeuksen varsinainen
tehtävä ei ollut yksikään näistä toimihaaroista erikseen, vaan kaikki
yhteensä ja vielä muutakin sen lisäksi. Hän oli kutsuttu aatteiden
kylväjäksi ja ihanteiden esittäjäksi mitä erilaisimmilla henkisen
elämän aloilla, hän oli kutsuttu Suomen aamukauden airueksi.

Kullakin muista suurmiehistämme oli määrätty alansa; Cygnaeuksen
toimi suuntautui sitä vastoin eri aloille -- yhtenäistä oli siinä
vain ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka erehtymättömästi
pysyi samana. Tämä henki se luo hajanaisilta näyttävät harrastukset
kokonaisuudeksi. Me kohtaamme tämän hengen hänen kirjatuotteissaan,
olkoot ne runomittaisia taikka suorasanaisia, mutta aivan
erikoisen vaikuttavasti se ilmeni hänen puheissaan. Harvinaisessa
puhelahjassaan oli Cygnaeuksella välikappale, millä hän tehokkaammin
kuin yksikään muu kykeni vaikuttamaan aikalaisiinsa. Kirjailijana
ja runoilijana johti hänet tuo ennen mainittu itsetunto siihen
harhaluuloon, että hänen oli sallittu noudattaa kaikkia erinomaisen
vilkkaan mielikuvituksensa ja herkän tunteensa oikkuja, sanalla
sanoen että hän improvisoimalla, muodosta huolimatta, kykenisi
luomaan täysarvoista ja pysyvää, ja liian myöhään hän surukseen
huomasi erehtyneensä. Ainoastaan kun hän puhui, oli hänen
alkuperäinen, vapaa, neron siivittämä improvisoimisensa paikallaan,
ja sentähden hän aikana, jolloin sanomalehdistömme vielä oli
kehittymätön, puheillaan nosti, lämmitti ja tulistutti kuulijoitaan
niinkuin ei kukaan muu. Vastustamattomasti hän sai kuulijansa
näkemään elämää ja sen ilmiöitä niinkuin hän itse katseli niitä,
nimittäin _suuresti_. Ennen kaikkea rakastaen historian jaloja
luonteita hän halusta esitti niitä esikuviksi kansalaisilleen,
mutta vaatimattomissa ja näöltään jokapäiväisissäkin ilmiöissä hän
huomasi tosi-inhimillistä, ylevää ja iäistä piilevän ja asetti
sen kirkkaaseen valoon kuulijainsa ihailtavaksi. Näin tehdessään
hän käytti milloin henkevästi keksittyjä mainesanoja, milloin
hämmästyttäviä mielikuvayhdistyksiä ja vertauksia, joita varten
ainekset usein olivat mitä etäisimmistä maista ja ajoista -- sillä
hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista --, milloin häikäiseviä
runollisia kuvia, taikka hän veti vastakohdat esiin musertavalla
ivalla ja äärettömällä ylenkatseella tallaten jalkoihinsa henkisesti
mitättömän ja alhaisen. Mutta kun puhe erittäin koski kotimaata,
silloin sanoja kannatti hehkuva isänmaanrakkaus, ja puhuja avasi
silmät näkemään, että meilläkin on ollut arvokasta ja suurta ja
että edellytyksiä on olemassa yhä suuremmalle. Niin hän levitti
ihanteellisen hohteen sen yli, jota hän rakasti ja katsoi muittenkin
rakkauden arvoiseksi, ja niin hän loi yksityisille ja koko kansalle
harrastuksen päämääriä, innostuttavia ihanteita.

Luokaamme nyt katsaus Cygnaeuksen elämänvaiheisiin ja elämäntyöhön,
joka kauttaaltaan todistaa mitä edellisessä olen sanonut hänen
luonteenlaadustaan ja kutsumuksestaan ajalla, jolloin Suomen
kansallisen elämän perustukset laskettiin.

Cygnaeuksen ensimäinen julkinen toimi tuli Haminan kadettikoulun
hyväksi, jossa hän viisi vuotta oli historian, maantieteen
ja taloustieteen opettajana. Jos hänen ylimysmielisyytensä
olisi ollut tavallista laatua, josta toinen puoli on ahdasta
ennakkoluuloisuutta ja toinen turhaa itserakkautta, niin hänen
toimensa tässä aatelisnuorukaisten sotilaskoulussa tietenkin olisi
jäänyt jotenkin hedelmättömäksi; mutta tositeossa nuori tuntematon
maisteri loi oppilaisiinsa aivan uuden hengen -- sen ihanteellisen
ja isänmaallisen, joka oli hänen omansa. Sen hän sai aikaan toiselta
puolen henkevällä, innostuttavalla tavalla esittäen maailmanhistorian
vaihtelevia kuvaelmia, toiselta puolen puhuen oppilailleen isänmaasta
ennen kuulumattomilla sanoilla. Toista kymmentä vuotta ennen Vänrikki
Stoolin tarinoita Cygnaeus näille nuorille kertoi 1808--09 vuosien
sodasta, jonka taistelussa monen kuulijan isä oli vuodattanut
vertansa, ja pani heidän sydämelleen, että heidän kansansa, "jossa"
-- niinkuin sanat kuuluivat -- "piilee mitä ihanimmat taipumukset
kaikkeen jaloon ja hyvään", pitää heitä, joita se "auliisti
kasvattaa hiellään ja vaivallaan, kalliisti ostamansa sankarimaineen
hoitajina". Semmoiset lauseet putosivat itävinä siemeninä nuoriin
sydämiin, ja Cygnaeus sai osakseen kunnioituksen ja rakkauden, joka
vielä vihannoi hänen haudallaankin.

Haminasta Cygnaeus palasi Helsinkiin aikoen lähteä ulkomaanmatkalle.
Hänen mielensä paloi ulos "suureen maailmaan", jonka kansalaiseksi
hän sivistyksensä perustuksella tunsi itsensä; hän halusi tutkia
taidetta ja nauttia siitä, perehtyä henkisiin rientoihin siellä,
missä sivistyselämä voimiltaan ja muodoltaan oli rikkainta
ja kehittyneintä, mutta, varaton kun oli ja sangen saamaton
käytännöllisten ahdinkojen piirittämänä, hänen täytyi odottaa kuusi
vuotta, ennenkuin hänelle kävi mahdolliseksi tyydyttää kaihonsa ja
matkustaa etelään. Kumminkaan eivät nämä vuodet menneet hukkaan,
päinvastoin Cygnaeus tänä aikana kypsymistään kypsyen ulotti
vaikutuksensa yhä laajempiin piireihin.

Jo 1831 Cygnaeus oli ennustanut Runebergin suuruutta. "Suomi on
pian kuuleva säveliä, jommoisia ei ole kuultu sen jälkeen kuin
ihana Franzénimme jätti kotimaan ja muutti vieraalle rannalle", oli
hän lausunut ja kehottanut runoilijaa: "Viritä kanteleesi kielet
korkealentoiseen lauluun, jolla on miehen voima ja naisen lempeys,
-- ja kerran se on helähtävä kautta maailman." Kun Runeberg sitten
oli löytänyt oikean alansa, Cygnaeus 1837 julkaisi kirjoituksensa
"Hirvenhiihtäjistä" ja "Hannasta", joka oli siksi merkillinen,
että ani harvat aikalaiset, niinkuin Snellman ja herkkätunteinen
nuoriso, ymmärsivät taikka aavistivat sen arvon. Se oli ensimäinen
kotimainen arvostelu runoilijasta, ensimäinen, jossa julkilausuttiin
Runebergin suuruus runoilijana ylipäätään ja eritoten kansallisena
laulajana. Cygnaeus valittaa tosin, että Runeberg ei täysin tuntenut
"äidinkieltään" -- s.o. suomenkieltä, sillä 60-lukuun saakka
pidettiin suomea jokaisen kansalaisen varsinaisena äidinkielenä,
katsomatta siihen, osasiko hän sitä vai eikö --, mutta näyttää
samalla, kuinka hänen runoutensa sittenkin oli aitokansallista,
ja tulee vihdoin siihen nerokkaaseen päätelmään, että jos kerran
tulevaisuudessa Suomen "runollinen, voimakas, ihana sukukunta" on
häviävä, niin on jälkimaailma Kalevalasta ja "Hirvenhiihtäjistä"
oppiva uudestaan tuntemaan kadonneen kansakunnan, niinkuin
roomalais-elämä on noussut päivän valoon Herkulanumista ja Pompejista.

Seuraavana vuonna Cygnaeus, puhuen savokarjalaisille ylioppilaille
Rabbe Wreden muistoksi, ennusti mitä myöhemmin Vänrikki Stoolin
tarinoissa oli kansallemme annettava. Hän näet huomautti, että
1808--1809 vuosien sodan _ulkonaisten_ tapausten rinnalla olisi
_sisällinen_ sota kuvattava, _ihmiset_ olisivat astuvat esiin; eivät
ainoastaan päälliköt inhimillisen jaloutensa ja ylevämielisyytensä
loistossa ja heidän ympärillään ritarilliset sankarit -- Duncker,
Malm, veljekset Ramsay, Kulnev y.m. -- vaan sadat _alhaiset_ --
alhaiset arvoasteelta, mutta ei tosiarvolta --, jotka rohkealla
urhoollisuudellaan, neuvokkuudellaan, päättäväisyydellään ja
vuodattamallaan verellä olivat valloittaneet itselleen oikeuden tulla
huomioon otetuiksi. Tähän hän liitti sen muistutuksen, että tämä sota
oli Suomelle äärettömän tärkeä siinäkin kohden, että maamme, miltei
kokonaan jätettynä oman kohtalonsa ja omien poikiensa aseiden varaan,
kuitenkin kauan ja kunnialla kesti suhteettomassa taistelussa,
ennenkuin se voitettiin, ja siten oppi tuntemaan oman voimansa ja
jossakin määrin luottamaan itseensä, mihin ruotsalaisen holhouksen
perin patriarkalliset olot olivat tarjonneet varsin vähän aihetta
ja tilaisuutta. Kun Vänrikin tarinain edellinen sikermä ilmestyi
kymmenen vuotta myöhemmin, niin sen synnyttämä ääretön innostus
perustui juuri siihen kansalliseen itsetuntoon, jonka esi-isien
kestämät kärsimykset ja sankariteot olivat omansa herättämään. Toisin
sanoen Cygnaeus ennusti yhdellä kertaa tarinoiden sisällyksen ja
vaikutuksen.

Edelleen on tältä ajalta mainittava, että Cygnaeus nyt tuli
läheiseen yhteyteen yliopistonuorison kanssa, kun hän 1838
valittiin eteläpohjalaisen ja 1840 pohjoispohjalaisenkin osakunnan
kuraattoriksi. Hänen ensimäinen merkkitekonsa tässä uudessa asemassa
oli Porthanin syntymän satavuotisjuhlan toimeenpano 9 p. marrask.
1839. Siinä juhlassa, jota on sanottu käänteentekeväksi, hän piti
loistavan puheen suurin piirtein kuvaten sen elämäntyön, josta
Porthanille oli annettu nimi "isänmaan yhteinen opettaja", mutta
josta hän puhujan mielestä ansaitsi sitäkin kunnioittavamman nimen:
"isänmaan isä". Sillä, hän sanoi, enemmän kuin kukaan muu on Porthan
saanut eloon mitä parhainta ja ihaninta kansakunnan sydämessä sykkii;
hän on elähyttänyt sen aikakirjoja, hän on metsien ja erämaiden
kätköistä tuonut päivän valoon sen muinaiset runot ja sen povesta
tunteen, joka tekee, että se näkee rakkauden arvoisen isänmaan
siinä, missä kylmä katse huomaa ainoastaan soita ja rämeitä taikka
sekavan kasauman lampia, metsiä ja kivimäkiä. Puhuja määritteli siten
kaikiksi ajoiksi Porthanin aseman kansallisen elämämme perustajana.

Tämä ensimäinen Porthaninjuhla, jossa muittenkin osakuntien edustajia
oli vieraina, tuli lukemattomien samanlaatuisten isänmaallisten
juhlien esikuvaksi. Toinen Cygnaeuksen alkuunpanema yritys, joka
niinikään tuli esikuvaksi muille samanlaisille, oli ensimäisen
kirjallisen ylioppilasalbumin, Joukahaisen, julkaiseminen
Yliopiston kaksisatavuotisjuhlassa 1840 oli Cygnaeuksella kaksi
luottamustointa, jotka todistavat, kuinka nuori polvi katsoi häntä
henkevimmäksi edustajakseen: hän oli ylioppilaskunnan tunteitten
julkilausujana, kun Franzén viimeisen kerran toivotettiin
tervetulleeksi kotimaahansa, ja hän sepitti myös tervehdysrunon
nuorille maistereille. Etenkin promotsionirunoelmassa Cygnaeus
entistä selvemmin ilmitoi mitä ajassa liikkui. Hän loi siinä
katsauksen Suomen kansan vaiheisiin 30-vuotisen sodan ajoilta asti
läpi aikakausien, joita myöhemmin Välskäri oli kertomuksissaan
kuvaava, tullen siten aikaan, jossa elettiin, "Hannan" ja
"Hirvenhiihtäjäin", Kalevalan ja Kantelettaren aikaan, aikaan,
jolloin "Hällström pani kirjaan luonnon lait ja Snellman ajatteli".
Tässä ajassa runoilija näkee Suomen koittavan aamun -- joksi mekin
nyt sen tunnustamme -- ja hän panee nuorten sydämelle, että heidän
tulee uhrata työnsä kansan tulevaisuudelle. -- Näin Cygnaeus lauloi
riemujuhlassa, ja Z. Topelius, joka oli mukana seppelöityjen
joukossa, on todistanut runoilijan tällä runoelmallaan luoneen
korkeakoululle entistä selvemmän ja varmemman isänmaallisen päämäärän.

Mutta ei ainoastaan juhlissa Cygnaeus kehottanut työhön kansan
tulevaisuuden eteen. Silloinkin kun hän oli niin sanoakseni
kahdenkesken ylioppilaitten kanssa, oli se hänen virtensä ponsi. --
"Ei millään kansalla", hän innostuneesti laulaa pohjalaisilleen,
"ei millään kansalla ole jalompaa ja kauniimpaa päämäärää kuin se,
joka näinä aikoina kutsuu Suomen nuorisoa rientämään kirkkauttaan
kohti. Tunne, puhdas ja lämmin kuin ensi lempi, vavahtaa tämän
nuorison sydämessä ja yhdistäen mitä muistolla on ylevintä ja
toivolla jalointa se sulkee syliinsä isänmaan. -- Ken on se, joka
ei parhaimpina hetkinään tuntisi itseään autuaaksi ilosta, että on
juuri tähän aikaan nähnyt päivän valon! Ken ei riemuitsisi saadakseen
elää ja toimia juuri nyt, miten vähäiset voimat hänelle suotiinkaan!
Kuinka rohkeita olemmekaan, kellä olisi rohkeutta heittää pois
paras perintönsä: oikeutensa ja velvollisuutensa päivän kestäessä
rauhallisesti taistella ajatuksen ja toiminnan aseilla -- olkoon
tanner ahdas tai laaja -- sinun onneksesi, armas isänmaa, jolla
kätkyemme on keinunut ja joka on suojaava hautaamme! Raskasta ei ole
pitkinä vaivojen ja kieltäymyksien vuosina uhrata sinulle elämänsä.
-- Ja miten olisikaan helppoa ihanan toiminnan juhlahetkenä antaa
henkensäkin sinun onneksesi, äiti!" --

Todellisuudessa tulee harvoin kysymykseen uhrata henkensä isänmaan
hyväksi, ja puhe siitä voi sentähden helposti tuntua kaunopuhujan
korulta, mutta Cygnaeuksen runoudessa ajatus palaa niin usein,
että tuskin on epäiltävä hänen kuvitelleen sen toteutumisen
mahdollisuutta. Ehkä ihanimmin hän esittää sen runoelmassa
"Kansakunnan hauta". Hän on unessa näkevinään Suomen kansan
hävinneenä, haudattuna, ja kun hänen etsiessään sen jälkiä eräs ääni
kysyy: Tahdotko kuolla, jotta kansasi eläisi? hän vastaa juhlamielin:
jos mulla olisi vaikka sata henkeä, antaisin ne mielelläni
lunastaakseni kansani elohon! Ääni lausuu silloin, että hänen
toivonsa on toteutuva. Ja kansa nousee uuteen eloon, mutta lunastajan
henkeä ei otetakaan, kuinka hän sitä odottaakin. Vihdoin unelman
syvä tarkotus selviää hänelle: ainoastaan se ansaitsee elää kansansa
hyväksi, joka on valmis kuolemaan sen edestä.

V. 1843 Cygnaeus pääsi ulkomaanmatkalleen, jolla hän viipyi
koko neljä vuotta. Jos aika myöntäisi seurata häntä hänen
vaelluksillaan etelämaissa, niin oppisimme tuntemaan ennenmainitun
yleismaailmallisen puolen hänen luonteestaan; me näkisimme, kuinka
hän suomalaisessa miehessä harvinaisella esiintymiskyvyllään tuli
lukuisien silloisen Europan kuuluisimpien henkilöitten tuttavuuteen
ja samalla kuinka hänen runoihinsa aiheiltaan ja hengeltään sai
yleiseurooppalaisen leiman. Napoleonin, Byronin, Victor Hugon, George
Sandin, Lamartinen, Silvio Pellicon, Adelaide Ristorin y.m. muistoksi
tai kunniaksi hän lauloi, ja yleismaailmallisen sisällyksensä vuoksi
hänen runoutensa muodostui täydennykseksi Runebergin runoudelle,
joka ylipäätään pysyi vieraana aikansa yleisille riennoille.
Mutta toiselta puolen me myöskin saisimme yhä uusia todistuksia
siitä, kuinka Cygnaeus sittenkin oli erottamattomasti kiintynyt
syntymämaahansa -- siellä ja ainoastaan siellä pulppusi hänen
henkensä oikea elämänvesi.

Sentähden tapahtuikin, että Cygnaeus palattuansa kotimaahan
huomattiin samaksi kuin ennen, ja keväällä 1848, tuona maailman
vapauden keväänä, hän jälleen piti Suomelle aamunairut-puheen,
jopa ihanimman ja nerokkaimman kaikista puheistaan. Minä tarkotan
hänen kuuluisaa puhettaan 13 p. toukokuuta, kevätjuhlassa, jossa
Maamme-laulu ensi kerran laulettiin Paciuksen sävelmällä ja
äärettömällä innostuksella tervehdittiin Suomen kansallislauluna.
Cygnaeuksen laatuaan yksinäinen, kokonaisen tunnin kestänyt puhe oli
samoin kuin useat hänen parhaimpansa improvisoitu, ja se tunnetaan
ainoastaan saapuvilla olleitten rajattomista ylistyslauseista sekä Z.
Topeliuksen viittauksesta sen sisällykseen.

Lähtökohtana oli "Suomen nimi" -- kuinka sen kaiku saavutti meidät
kaukaa satujen yöstä, kuinka se pelotti muukalaisia ja ihastutti
meikäläisiä; kuinka se oli kaiken sen syntysana, mitä meillä on pyhää
ja kallista maan päällä; kuinka se kasvamistaan kasvoi vuosisatojen
kautta, milloin pilkattuna, milloin kunnioitettuna; kuinka se valui
olentomme sisimpään kätkyestä hautaan saakka; kuinka se tulistutti
sotilaan mieltä hänen vuodattaessaan verta tappelutanterella ja
loi uutta voimaa väsyneeseen maanviljelijään hänen kamppaillessaan
Europan sivistyksen puolesta Pohjan jäätäviä valtoja vastaan; kuinka
tämä nimi oli luovuttamaton kuin henki, jopa enemmän kuin henki;
kuinka se painoi kavaltajan maahan ja nosti rehellisen kansalaisen
voiman; kuinka se oli pojillensa kaikki kaikessa, vaati kaikki, antoi
kaikki, ja kuinka meidän tämän nimen kunnian tähden, sen kunnioitetun
aseman tähden nykyajassa ja sen himmentymättömän elämän tähden
vuosisatojen kautta täytyy elää ja kuolla. --

Cygnaeuksen puhuessa tähän tapaan, Topelius kertoo, oli laskeva
aurinko kullannut Vanhankaupungin lahdelman vedenpinnat, ja puhuja
ojensi kätensä -- en muista hänen sanojaan -- mutta ne kävivät edellä
silloin tuntemattomia, sydäntä kouristavia sanoja runosta "Heinäkuun
viides päivä": _Maan eestä kuolisitko tään?_

Näin Cygnaeus vihki Maamme laulun kansallislauluksemme. Laulussa
ja puheessa oli korkeimpaan ilmaisumuotoonsa kehittynyt se
isänmaanrakkaus ja kansallinen henki, joka tänä aamukautena oli
innostuttanut puhujaa ja tehnyt hänen sanansa sytyttäviksi. --
Mutta puhuessaan taivasalla tuhansille kuulijoille Cygnaeus samassa
kevätjuhlassa särki äänensä. Se pysyi sen jälkeen aina käheänä,
niin että hän ei enää voinut entisellä tavalla hallita suurempaa
kuulijakuntaa. Olihan se suuri uhraus, mutta tositeossa Cygnaeus
viimeisellä puheellaan oli loppuun suorittanut aamunairut-tehtävänsä.
Ei niin, ettei hän myöhemminkin olisi pitänyt merkillisiä puheita,
eikä myöskään niin, että hän hengeltään olisi ollut vähemmän
ihanteellinen ja isänmaallinen. Muutos tuli itse ajan muuttuneesta
luonteesta. Kevättä seurasi takatalvi kansan elämässä, ja Cygnaeus,
saavuttuansa miehuutensa myöhempään jaksoon, suuntasi harrastuksensa
eri aloille henkistä elämäämme, yrittäen mikäli mahdollista toteuttaa
ihanteitaan taikka ainakin viittoa tietä niitä kohti.

Tavallaan oli takatalven aika. -- 40-luvun lopulta 60-luvun alkuun
-- Cygnaeuksen toimeliain ja tuotteliain. Silloin alkoi hänen
opettajatoimensa yliopistossa, josta kuitenkin näkyvät jäljet ovat
varsin vähään supistuneet, syystä että hänen vapaasti pitämänsä
luennot ovat iäksi kadonneet; silloin hän myös alkoi vaikuttaa
taideharrastusten herättäjänä ja johtajana; silloin hän kirjailijana
tuotti useat arvokkaimmat teoksensa ja silloin hän, niinkuin ainakin,
esitti tulevaisuuden aatteita, joista nopeimmin toteutuneita
oli ylioppilastalon rakentaminen. Cygnaeus se näet lausui tämän
ylioppilasnuorison kodin syntysanat, kodin, jonka tapaista ja
vertaista ei ainoallakaan ylioppilaskunnalla maailmassa ole.

Eri taiteista, joita Cygnaeus harrasti, on näyttämötaide ensi
sijassa mainittava. Totta on, että hän ei tullut kansallisen
näyttämön luojaksi, vaikka hän kaikella innolla ajoi ensin toisen
ja sitte toisen kiviteatterin rakentamista Helsinkiin. Mutta hän se
kuitenkin ensiksi julkilausui rohkean ajatuksen, että oma kansallinen
teatteriseurue ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö
kerrassaan tehtäisiin täysin _suomalaiseksi_, niin kielen kuin
muunkin puolesta". Tämän ajatuksen toimeenpanijaksi tuli niinkuin
tiedämme eräs hänen oppilaitaan, Kaarlo Bergbom. Sitä vastoin
Cygnaeus ensimäisenä on sepittänyt kansallishenkisiä historiallisia
näytelmiä -- "Klaus Flemingin ajat" ja "Juhana herttuan
nuoruudenunelmat" --, joita teatterimme kyllä eivät ole pystyneet
esittämään, mutta jotka kuitenkin laatuaan ovat suurenmoisimpia
kirjallisuudessamme. Molempia leimaa runoilijan kansallinen itsetunto
ja rakkaus maahan, "jota kohtaan kunnia niin harvoin on noudattanut
oikeutta", molemmissa hän puolustaa maata ja kansaa muukalaisten
ylimielisyyttä vastaan. "Siihen katsoen on jälkimäisen draaman
viimeisen näytöksen ensi kohtaus, niin sanoaksemme, cygnaeusmaisin.
Siinä ylpeä Katarina Jagellonica ensiksi halveksien katselee
kansankokousta, oppimattomia, juroja, sarkatakkisia suomalaisia
talonpoikia, mutta kun herttua on puhutellut kokoontuneita heidän
_omalla_ kielellään -- jotta ei jäinen viima pääsisi tunkemaan kansan
ja ruhtinaan sydämen väliin -- ja kansa innostuneena lupaa puolustaa
ja suojella ruhtinatarta, silloin tämän mieli muuttuu, sydän heltyy
ja hän puhkee sanoihin: 'Tosiaan, sanomattoman ihanaa. Kuni kirkkaita
timantteja kiiltää kyyneleitä vakavien miesten silmissä; ja käsiä,
lujia kuin vuori, nostetaan vakuuttamaan valaa, jonka sydän vannoo.
Sielun sisästä leviää kirkastus ihmisjoukon yli, jota ihmisyyden
korkeimmat, parhaat tunteet innostuttavat. En luullut mahdolliseksi,
että _kansa_ voisi näyttää niin ihanalta ja niin ylevämieliseltä;
tahtoisin sulkea heidät kaikki syliini'."

Näyttämötaiteen rinnalla Cygnaeus innokkaasti harrasti
kuvaamataiteita. Nyt me hieman hymyilemme Suomen 50- ja 60-luvun
taiteelle ja ripustamme senaikuiset taulut hämärään nurkkaan
taikka eteiseen valmistaaksemme tilaa 20:nnen vuosisadan mestarien
teoksille. Mutta muistakaamme, että silloin jos koskaan taide oli
hellän hoidon tarpeessa, silloin jos koskaan taiteilijat tarvitsivat
kehotusta ja rohkaisua. Sillä jos taide oli heikko ja kehittymätön,
niin oli yleisön mielenkiinto ja halu kannattaa taidetta vielä
kehittymättömämpi. Juuri sinä aikana oli Cygnaeuksen suoma suosio
äärettömän tärkeä taiteelle, jopa sen kehitykselle välttämätön
ehto. Aina optimistisena, aina ihanteellisena Cygnaeus kykeni
antamaan arvoa harrastukselle ja tahdolle silloinkin, kun tulos oli
verraten vähäarvoinen, ja niin tämän suuren taiteenystävän hoidossa
taide vähitellen otti juurtuakseen karuun maaperäämme, ja ilman
häntä meidän kuvaamataiteemme tuskin olisivat saavuttaneet niitä
ennätyksiä, joista me nyt iloitsemme.

Merkillisin Cygnaeuksen yrityksiä taiteen alalla oli hänen
alottamansa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimessä ja avulla
kunnialliseen loppuun ajettu puuha pystyttää Porthanin kuvapatsas
Turkuun -- ensimäinen laatuaan maassamme. Kun hänessä ajatus syntyi,
ei Suomessa ollut kuvanveistotaidetta nimeksikään, mutta silti
Cygnaeus ei epäillyt yrityksen mahdollisuutta. Hän tapasi Tukholmassa
nuoren, innokkaan kuvanveistäjän, Kaarle Eneas Sjöstrandin, sai
tämän muuttamaan Suomeen, ja Cygnaeuksen innostuttamana Sjöstrand
ei ainoastaan luonut Porthanin muistomerkkiä, vaan muovaili toisen
toisensa perästä uuden isänmaansa suurmiesten muotokuvia ja antoi
meille sarjan Kalevalanaiheisia veistokuvia sekä oli vihdoin
Valter Runebergin ja Johannes Takasen ensimäinen opettaja tullen
siten kuvanveistotaiteen perustajaksi maassamme. Ilman Cygnaeuksen
luottamusta ihanteelliseen pyrkimykseensä olisi tämä, jollei
kokonaan, niin kumminkin epämääräiseksi ajaksi jäänyt tekemättä.

Cygnaeuksen kirjailijatoimesta aika ei salli laajemmin puhua, mutta
viittaan kuitenkin erinäisiin suuriarvoisiin teoksiin. Kiitä on
hänen tutkimuksensa "Traagillisesta aineksesta Kalevalassa", joka
epäilemättä on etevin ja syvällisin kansanrunouttamme tarkottava
esteettinen tutkielma, mikä meillä on ilmestynyt, ja joka muun muassa
on, jollei suoranaisesti aiheuttanut, kumminkin suuresti vaikuttanut
ensimäisen suomenkielisen murhenäytelmän, Aleksis Kiven "Kullervon",
syntyyn; niitä on Cygnaeuksen kenties enimmin luettu kirja, Joachim
Zakarias Dunckerin elämäkerta, jossa tekijä pystytti unohtumattomalle
sankarille pysyvän muistopatsaan jo ennenkuin Runeberg oli luonut
toisen runoelmassaan "Heinäkuun 5 päivä"; niitä on hänen kirjansa
Vänrikki Stoolin tarinoista, jolla hän täydensi varhain alottamansa,
ymmärtämyksessä ja nerokkaisuudessa verrattoman arvostelun niistä
Runebergin runoteoksista, jotka kansallisessa suhteessa ovat kaikista
tärkeimmät; ja niitä on myöskin historiallinen tutkimus nimeltä:
"Hans Henrik Gripenbergiä kohdanneen yleisen mielipiteen langettaman
tuomion tarkastus." Koska tämä viimeksi mainittu teos aivan
erikoisella tavalla valaisee Cygnaeuksen luonteenlaatua, on siitä
vähän enemmän sanottava.

Ruotsalaiset olivat ankarasti arvostelleet Seivin sopimusta,
jonka mukaan Suomen armeijan viimeiset tähteet heittäen aseensa
luopuivat vastarinnasta, ja syyttäneet sen allekirjoittajaa kenraali
Gripenbergiä pelkuruudesta ja kavalluksesta. Kun asiantuntevalta
taholta tätä väärää tuomiota oli turhaan koetettu oikaista, otti
Cygnaeus seikkaperäisesti tarkastaakseen kysymystä, ja hän suoritti
tehtävänsä ei ainoastaan innostuksella ja nerolla, jotka olivat
hänelle ominaisia, vaan sanan varsinaisessa merkityksessä ensimäisenä
suomalaisena historioitsijana. Nojaten tietoihin ja asiakirjoihin,
jotka hän oli saanut mukana olleilta tai heidän läheisiltään, hän
havainnollisesti kuvaten sotilaalliset olosuhteet ja selvittäen
tapahtuman psykologiset edellytykset näyttää, kuinka ruotsalaiset
vallanpitäjät olivat ilman riittävää harkintaa määränneet joukkojen
sijoituksen, kuinka he kerrassaan laiminlyöden oman maansa
puolustuksen olivat jättäneet tautien ja ankaran talven harventamat
suomalaiset oman onnensa nojaan, kuinka varsinaisten päällikköjen
poistuttua ylin johto oli uskottu Gripenbergille, joka tosin koko
sodan aikana säästämättä enemmän vaivojaan kuin vertansakaan oli
ollut mukana, mutta aina alipäällikön asemassa, sekä edelleen
kuinka tämä urhoollinen mies, ylivoimaisen vihollisen saartamana
ja jätettynä ilman suoranaisia tietoja Tukholmassa tapahtuneesta
vallankumouksesta ja uuden hallituksen tarkotuksista, ratkaisevalla
hetkellä ei nähnyt edessään muuta kuin kaikki uhranneitten
sotilaittensa kuoleman ilman voiton mahdollisuutta. Kun Gripenberg
silloin neuvottelussa upseeriensa kanssa lyöden nyrkkinsä pöytään
huudahti: "Hyvät herrat! Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä
tappelen, niin, Jumal'auttakoon, minä tappelen; kyllä olen ennenkin
tapellut" -- eikä kukaan hiiskunut sanaakaan, silloin ei hänkään enää
vaatinut turhaa verenvuodatusta.

Lukiessa tätä kertomusta tapahtumien traagillinen yhteenliittyminen
ei kiinnitä meitä enemmän kuin kertojan intomieli. Cygnaeus puhuu
suomalaisena ja suomalaisena hän puolustaa suomalaista miestä
ruotsalaisia vastaan, jotka peittäen oman syynsä asiain onnettomaan
menoon olivat heittäneet syyn taakan viattoman päälle. Hän etsii
kauttaaltaan totuutta, ja myöhempi tutkimus onkin pääasiassa
hyväksynyt hänen esityksensä, mutta silti hänen kertomuksellaan ei
ole sitä objektiivista tyyneyttä, jota pidämme historiankirjoituksen
ihanteena. Cygnaeus oli ennen kaikkea tunteen ja intomielen mies, ja
tässä se tulee sitä enemmän näkyviin, kun väärä tuomio Gripenbergiä
kohtaan oli yhtä paljon loukannut hänen inhimillisyystuntoaan kuin
hänen kansallista itsetuntoaan. On muistettava, että teos ilmestyi
Vänrikki Stoolin tarinain jälkeen, ja siihen nähden saattaa sanoa,
että siinä on ensi kerran teoksi muuttunut se kansallinen itsetunto,
jonka tarinat olivat herättäneet.

Kumminkin on tunnustettava, että Cygnaeus vähemmän kuin kukaan
oli Vänrikin tarinain sytyttävän vaikutuksen tarpeessa. Hänen
ylimysmielisyytensä oli näet kehittynyt itsetietoisuudeksi, joka
oli arka arvostaan eikä koskaan epäillyt puhua suutansa puhtaaksi,
kun hänen oikeuden- tai ihmisyyden- tai kansallista itsetuntoansa
oli loukattu. Paitsi Gripenbergin puolustuskirjoituksessa tuli
tämä monesti näkyviin. Niin esim. 1850 vuoden sensuuriasetus,
joka kielsi painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskontoa,
taloutta ja kansanrunoutta tarkottavia kirjoja, koski häneen kuin
persoonallinen häväistys, ja hän kirjoitti siitä suorin sanoin
ministerivaltiosihteerille, kreivi Armfeltille. Sama kansallinen
itsetunto aiheutti niinikään sen puheen, jonka Cygnaeus piti
jäähyväisjuhlassa yliopiston ruotsalaisille vieraille 1857 ja joka
tavallaan on hänen kuuluisimpiaan. Se oli sangen lyhyt ja kieltämättä
maltillinen ja kohtelias, mutta vaikutti kuitenkin kuin jonkinlainen
sodanjulistus. Eräässä juhlassa Tukholmassa oli julkilausuttu runo,
jossa Suomelle annettiin mainesana "orjuuden kultainen pesä". Puhuja
valitti, että juhlassa ei kukaan ollut noussut ja vastannut noihin
sanoihin: "Sinä valehtelet!" Hän oletti vieraitten havainneen, ettei
Suomessa kuitenkaan eletä eikä puhuta niinkuin voidaan ajatella
orjuuden pesässä elettävän ja puhuttavan, ja päätti toivomalla,
että meille Ruotsissa ja muualla Europassa suotaisiin kunnioitusta
eikä sääliä, sillä edellinen on meille tarpeen useinkin vaikeissa
oloissamme.

Vaikka varmaankaan ei kukaan tässä maassa ole suoremmin ja kauniimmin
puhunut Ruotsin suurista muistoista ja erittäin ruotsalaisten
ansioista Suomeen nähden, sai tämä puhe kaikki unohtumaan. Se
käsitettiin ja selitettiin julkeaksi solvaukseksi Ruotsia kohtaan,
ja Cygnaeus joutui hänkin vuorostaan, semmoisen häväistystulvan
esineeksi, jolla meillä on tapana aika ajoin koetella ja karaista
merkkimiestemme luontoa. Tietysti hän kärsi siitä, kärsi syvästi ja
katkerasti -- mutta vähitellen sekin tulva juoksi kuiviin.

Ehkä kysytte edellisen johdosta, oliko Cygnaeus suomen- vai
ruotsinmielinen? Kysymys on anakronismi Cygnaeukseen nähden.
Hänen kansallistuntonsa kehittyi aikana, jolloin ei vielä tietty
suomen- eikä ruotsinmielisistä. Hän oli _suomalainen_ Lönnrotin
ja Runebergin tapaan, niinkuin kaikki meidän parhaimmat olivat
1830- ja 40-luvuilla. Silloin täällä vielä oltiin eheä, jakamaton
kansa, ja kun puolueriidat olivat alkaneet, hän toivoi vain eheyden
palaavan. Niin hän alkajaisrunossaan suomalaiseen Preciosa-näytäntöön
keväällä 1870 lausuu: "Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa
kuin karkottaa veljesvihan, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on
yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja
saaneet yhteisen päämäärän; kumpaa kieltä puhummekin, on kohtalomme
yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä,
jollei -- me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan
sointuun, se joka häiritsee sointua, rikkoo ei vain itseänsä, vaan
kokonaisuutta vastaan."

Oli kuin Cygnaeuksen työpäivä olisi ollut ohi, kun 60-luvulla
ensimäisten valtiopäivien johdosta ja jälkeen valtiollinen ja
yhteiskunnallinen elämä puhkesi aavistamattomaan virkeyteen. Hänen
elämänsä viimeinen jakso oli alkanut, jolloin hän pääasiassa
katsojana seurasi ajan pyrintöjä. Mutta vaikka Cygnaeus yhä harvemmin
esiintyi julkisesti, eivät hänen sanansa olleet menettäneet
tenhovoimaansa. Kuoriin 60- ja 70-luvun ylioppilaspolviin, jotka
säännöllisesti 1 p. huhtikuuta kävivät häntä laululla tervehtimässä,
vaikuttivat hänen puheensa aina innostavasti. Me ymmärsimme hänen
kanssaan, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä; hän oli meille
kunnioitettava patriarkka, jonka sanoista yhä säteili se Suomen
aamun kirkkaus, jota hän nuorena oli julistanut. Todistuksena
ihastuksestamme mainitsen vain yhden piirteen. Tunnen ylioppilaan,
joka saatuaan eräästä sanomalehtikirjoituksesta 30 markkaa,
ensimäiset mitä hän eläissään oli ansainnut, käytti ne ostaakseen
Cygnaeuksen runoelmat. Huhtikuun 1 päivä tuli meille henkiseksi
kevätjuhlaksi, joka uudistui joka vuosi yhtä varmaan kuin Vapunpäivän
vietto, mutta erosi tästä siinä, että se kesä ihanteellisine
rientoineen, jonka Cygnaeus meissä herätti, oli kestävämpää laatua
kuin luonnon kesä -- monessa se ei ole tiennyt syksystä eikä
talvesta, vaan on pysynyt kautta elämän.

Vaikken läheskään ole tyhjentänyt ainettani, on jo aika lopettaa. Ja
tällä hetkellä kysyn itsekseni, riittääkö esitykseni todistamaan,
että Cygnaeus yhä edelleen ansaitsee sijansa toisten suurmiestemme
rinnalla, huolimatta siitä, että hänen muistonsa on niin himmentynyt
nykyisessä polvessa? Toivon että niin on laita. -- Herätystyö vaati
monenlaisia voimia, ja Cygnaeuksenkin osuus oli siinä tarpeellinen,
jopa välttämätön. Ajalla, jolloin sanomalehtiä ja kirjallisuutta
levisi ja luettiin vähän, oli äärettömän tärkeää, että ilmaantui
mies, joka ollen saman hengen elähyttämä kuin muut tulevaisuuden
miehet, elävin nerokkain sanoin julkilausui mitä ajassa liikkui
ja avasi varsinkin nuorille aavistamattomia näköaloja ja kuvasi
ihanteita, jotka vastustamattomasti innostuttivat totuntatavasta
eroaviin harrastuksiin. Näin Cygnaeus täydensi ja teki suurten
ystäviensä työn tulokset kuulijoilleen mieskohtaisiksi ja
velvottaviksi. Samalla hän enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut
henkisen sivistyksen kohottamiseksi maassamme, hän on tehnyt
eläväksi käsityksen meidän sivistyksellisestä yhteydestämme suurten
kulttuurikansojen kanssa ja vaatinut, että meidän tulee kaikilla
aloilla -- eritoten taiteenkin alalla, joka silloin näytti niin
toivottomalta -- edustaa suomalaista kansallisuuttamme, jopa uskaltaa
ajatella kilpailua muitten kanssa. Yksi syy miksi me enää harvoin
muistamme Cygnaeusta on se, että niin paljo siitä, mitä hän ensiksi
harrasti ja vaati, on jo muuttunut sivistyneitten kansalaisten
yhteisomaisuudeksi, tullut lihaksemme ja vereksemme -- mutta onko
hänen ansionsa silti vähempi?

Huomautin alussa, että elämme individualismin aikakaudella,
jolloin yksilön hyvinvointia ja menestystä katsotaan inhimillisen
harrastuksen oikeaksi päämääräksi ja jolloin vähät välitetään
ihanteista, jotka vaativat yksityisten pyyteitten uhraamista yleisen
hyväksi, kansakunnan onneksi. Mutta yhtä varmaa kuin se on, että
tuo nykyajan oppi ei ole aikojen viimeinen viisaus, yhtä varmaa on,
että Suomen kansan tulevaisuus yhä edellyttää, että sillä on poikia
ja tyttäriä, jotka Cygnaeuksen tapaan pitävät korkeimpana onnenaan
uhrata elämänsä työn sen eteen. Kuinka ajat vaihtelevatkin, on
semmoisia aina nouseva, ja koska heidän toimintansa ehtona on, että
he ajattelevat suurta kansastansa ja että heillä on ihanteellisia
päämääriä, niin on Fredrik Cygnaeus, tämä suurien ajatusten ja
ihanteiden mies, tämä kansallisen itsetunnon mies, aina oleva heille
rakastettu ja kunnioitettu opas ja tietäjä.



Lauri Stenbäck.

Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[19]


Siihen pitkään sarjaan merkkimiesten satavuotismuistoja, joita
jo olemme tällä vuosisadalla viettäneet, tulee tämän lokakuun
loppupuolella kaksi muistopäivää lisää. Yrjö Aukusti Wallin ja Lauri
Stenbäck syntyivät näet molemmat lokakuulla 1811, edellinen 24 ja
jälkimäinen 26 p. Miten erilaisia harrastuksiltaan nämä miehet
olivatkaan, ansaitsee kuitenkin toisen niinkuin toisenkin muisto
kirkkaana elää heidän kansalaistensa mielissä, ja sentähden Aikakin
tahtoo puolestaan heihin kiinnittää lukijakuntansa huomion.

Tämä Lauri Stenbäckin muistolle omistettu kirjoitus on alkuaan
laadittu esitelmäksi Kolmisointu-yhdistyksen iltamaan viime
keväänä (10/3 )eikä pyydä esittää mitään uusia tietoja, joita ei
tavattaisi siinä runoilijan seikkaperäisessä elämäkerrassa, jonka
tekijä kymmenkunta vuotta sitte julkaisi. Tarkotuksena on vain
ollut pikaisin piirtein hahmotella miehen kuva, jonka toiminnasta
ja luonteesta varsinkin nuoremmalla polvella lienee sangen hämärä
käsitys, mutta joka on omansa herättämään mielenkiintoa ja
kunnioitusta samassa määrässä kuin häneen tutustuu.

Lauri Stenbäck syntyi Kuortaneen pappilassa. Isältään, kirkkoherra
Kaarle Fredrik Stenbäckiltä, hän, mikäli päätettävissä on,
sai perinnöksi runoilijalahjansa, mutta äidiltään, Eva Maria
Gummerukselta, luonteensa vilkkaan, avoimen, rakastettavan
lapsellisen peruspiirteen; kotiseutu ja sen kansa opetti häntä
kunnioittamaan ja rakastamaan maamme suomalaista väestöä, josta
hänen sukunsa polveutuu. Tämä viimeinen seikka -- tutustuminen
suomenkieliseen kansaan -- oli sitä tärkeämpi, kun perhe Laurin
ollessa 12:nnella, muutti Vöyrin ruotsalaiseen pitäjääseen.
Kotipaikan muutto sekä silloiset kouluolot vaikuttivat, että ruotsi
tuli Stenbäckin runoilijakieleksi, mutta kiitos Kuortaneen-ajan
hän ei sentään koskaan vieraantunut kansamme pääaineksesta, vielä
vähemmän menetti suomalaista henkeään.

Stenbäckin lapsuuden- ja varhemmasta nuoruudenajasta tulee
huomioonottaa varsinkin kaksi seikkaa, joilla oli määräävä merkitys
hänen kehitykseensä nähden. Toinen on se, että hän, ollen alusta
aikain ruumiiltaan hento ja heikko, sai kovien sairauskohtausten
kautta pysyviä vammoja, joista johtui, että hänen terveytensä
aina oli huononlainen, -- se tietysti enensi hänen tunne-elämänsä
herkkyyttä; toinen on syvä uskonnollinen heräys, jonka ensimäinen
ripilläkäynti hänessä aiheutti. Huolimatta hänen omaistensa
kertomuksista emme osaisi oikein arvostella tämän henkisen
mullistuksen laatua ja merkitystä, jollei hän itse olisi jättänyt
siitä epäämättömiä todistuskappaleita, nimittäin kuusi runoa, jotka
nimellä "Rukouksia ensi kerran käydessäni Herran ehtoollisella",
muodostavat sekä sisällyksen että hämmästyttävän kypsän muodon
puolesta mitä arvokkaimman runollis-uskonnollisen tunnustuksen.
Ensimäisessä hän tunnustaa syntinsä, toisessa hän julkilausuu
luottamuksensa anteeksiantoon, kolmas saa meidät aavistamaan jonkun
katkeran kokemuksen ihmisten puolelta, neljännessä hän laulaa pyhästä
hetkestä, "tärkeimmästä elämässään", jolloin liitto taivaallisen
Isän kanssa uudistettiin, viides on riemulaulu tapahtuman johdosta
ja samoin kuudes, vaikka se on tyynempi ja tulevaisuuteen viittaava.
Siitä ovat nämä säkeet:

    Oi, kuinka olen iloinen,
    Mä Herrassani riemuitsen.
    Mä laulan lapsuuslauluan',
    Sen laulan moneen kertahan
    Ja taasenkin. -- -- --

    Luo Herran paeta mä voin,
    Kun loistaa säteet aamunkoin;
    Kun ilta saapuu pimeten,
    Niin nukun syliin hänellen
    Kuin äidin luo. -- -- --[20]

Heräys tapahtui syksyllä 1827, jolloin Stenbäck oli 16-vuotias ja,
tultuansa keväällä ylioppilaaksi, oleskeli kotona. Näennäisesti
se kyllä oli ohimenevää laatua, mutta kumminkin se selittää,
että hänen varhemmissakin runoelmissaan ja mietelmissään niin
usein soi uskonnollinen pohjasävel, sekä että hän ajan tullen oli
valmis avaamaan sydämensä toiselle, paljoa syvemmälle ja pysyvälle
herätykselle.

Luonnollinen taipumus vei Stenbäckin vastustamattomasti esteettisten
ja kirjallishistoriallisten opintojen alalle. Hän lueskeli hartaasti
saksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, ja jälkimäinen herätti
hänessä, niinkuin monessa muussakin sen ajan nuoressa, halun päästä
Ruotsiin, jossa toivottiin tapaavan virkeämpää, loistavampaa henkistä
elämää kuin sodan jälkeen yhä vielä henkisesti lamaantuneessa
kotimaassa. Kaksi vuotta (1830--32) Stenbäck harjottikin opintoja
Upsalan yliopistossa, mutta lukuunottamatta sitä, että hän Puolan
kapinan aikana ruotsalaisten toveriensa kanssa innostuneesti seurasi
vapaustaistelun menoa ja suri sen kukistumista vereen, oli matka
täydellinen pettymys. Sen on runoilija julkilausunut runosikermässä
"Matkamuistelmia". Hän oli lähtenyt, hän laulaa, etsimään "kunniata

        ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan;
    Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä,
    Min kansa pientä puuhas pikkumiellä,
        Vaan muuta siellä nähnyt en".

Stenbäckin kokemus oli siis sama kuin Topeliuksen kymmenen vuotta
myöhemmin, se näet että suomalaisen isänmaa ja kansa ovat _tällä_
puolen merta.

Helsingissä Stenbäck liittyi läheisesti Pohjalaisosakunnan
silloisiin etevimpiin jäseniin, joista paitsi häntä itseään
seuraavat ovat tulleet mainioiksi Suomen sivistyshistoriassa: M. A.
Castrén, nerokas kielentutkija, E. A. Ingman, yksi lääkintätieteen
uudistajia maassamme ja harras suomenkielen ystävä. F. A. Ehrström,
ensimäinen säveltäjämme, ja C. G. von Essen, yksi herännäisyyden
päämiehiä. Tämän toveripiirin johtava henkilö ei kumminkaan ollut
kukaan mainituista, vaan J. J. Östring, Stenbäckin paras, uskottu
ystävä. Vuosi 1834 oli näitten ystävysten onnellisin aika. Silloin
he innokkaasti ja menestyksellisesti koettivat kohottaa oman
osakuntansa ja välillisesti koko ylioppilasnuorison yhteiselämää
aatteelliseen ja isänmaalliseen suuntaan -- ja silloin Stenbäck
sepitti useat kauniimmat runoelmansa; mutta heidän ilonsa oli
lyhyt. Mielenosotuksen aikaansaamiseksi erästä opettajaa kohtaan he
omin päin toimeenpanivat ylioppilaskokouksen, ja syytettyinä tästä
yliopiston järjestystä loukkaavasta omavaltaisuudesta heidät kaikki
(paitsi Esseniä) karkotettiin puoleksi vuodeksi. Tämä tapaus oli
käänteentekevä Stenbäckin elämässä.

Lähtiessään kotia Stenbäck otti mukaansa ystävänsä Östringin,
eivätkä he olleet Vöyrin pappilassa kauan nauttineet pakollista
vapauttaan, ennenkuin täydellinen mullistus oli tapahtunut heidän
maailman- ja elämänkatsomuksessaan. Oli näet juuri se aika,
jolloin Paavo Ruotsalaisesta johtuva herännäisyys oli alkanut
levitä Pohjanmaalla, ja tämän henkisen liikkeen valtaan molemmat,
niin Stenbäck kuin Östringkin, antautuivat. Seuraus oli, että
he palatessaan Helsinkiin olivat kokonaan muuttuneet ja että he
kieltäen ja hyljäten entiset harrastuksensa vetäytyivät syrjään
toverien iloisesta seurasta ja suunnittelivat ei ainoastaan
yksityiselämänsä, vaan koko elämänsuuntansa ja -päämääränsä
muuttamista. Aluksi Stenbäckin uskonnollisuus sentään vielä näyttää
olleen verraten valoisa, mutta kun Östring kevättalvella 1836,
hänen äärettömäksi surukseen, oli kuollut keuhkotautiin, se muuttui
siksi synkäksi, kaikkea maailmallista tuomitsevaksi, sanoisinko,
kiihkomielisyydeksi, jommoisena herännäisyys ensi aikanaan esiintyi
lukuisissa uskovaisissa ympäri maata. Tämmöisiä kääntymyksiä
tapahtui silloin tuhansittain, mutta kumminkin Stenbäckin kääntymys
on meille muita merkillisempi, jopa yksinäinen laatuaan, sentähden
että hän erityisessä runosarjassa on kuvannut mielenmuutoksensa eri
asteet, julkilaulanut mitä hän kärsi ja miten hän tuskallisesti
taisteli kukistaakseen entisen itsensä ja sen kauneudenmaailman,
jonka runoilijaunelmansa ja -haaveilunsa olivat hänen sisässään
rakentaneet. Suorasanaisesti kerrottuna tämä kääntymys kyllä ei meitä
liikuta enemmän kuin muut senlaatuiset historialliset tosiasiat,
mutta sydämemme heltyy ja värisee myötätunnosta, kun kuulemme
runoilijan itsensä purkavan tuskansa, esim. runoelmassa "Huokaus",
joka arvattavasti on kirjoitettu Östringin kuoleman jälkeen.

    Kuin synkkä koto kuoleman on tää!
    Mun taivaani on iäks' suljettuna.
    Sen kultahohdett' en mä enää nää
    On riemu mailman multa murjottuna.
    Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin,
    Niin rauhatonna vaellan ma vain,
    Vain varjo olen aikain parempain. -- --

    Oi, miks' on koskaan rintan' paisunut,
    Sen miksi suuret aavistukset täytti?
    Miks' riemuin laulun äänt' oon kuunnellut?
    Miks' siitä valonsäde mulle näytti
    Valaisten syömen syvät, mailman piirin
    Ja rintani sai ilmitulehen,
    Mut hetken vain, oi, hetken lyhyen?

    Tuo säde tunki sielun syvyyteen,
    Se entisaikaan oli elämäni,
    Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen
    Näin elon valoisana edessäni.
    Mut päivä laski, yö on noussut musta,
    Ja tallattu on mailma syömeni,
    Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. -- --

    Oi kolkko köyhyys sielun palaneen,
    Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa!
    Oi perintöni, saatu aikaiseen,
    Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa,
    Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle.
    Ansaittu, vaikk'en tunne syytä sen,
    Mut pantu kantaakseni kärsien?

    Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan
    Omista lahjaa, jota kaikki kiittää.
    En elää tahdo horroksissa vaan,
    Ei kärsimys voi lohdukseni riittää;
    En tahdo, että keväästäin, mi loisti,
    Tää musta muisto nyt vain jäljell' on
    Ja rinnan rauhattomuus rajaton. -- --

Alistuvaisempi ja sovinnollisemmin päättyvä on lähinnä seuraava,
ihmeen kaunis runo nimeltä "Murheelle". Siinä Murhe eli Surutar,
"kuningatar elämän", viittaa rauhattomalle laulajalle tien rauhan
maahan. Mutta kahta tuskallisempi on, erittäinkin alkupuolelta,
runoelma "Katumus":

    Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta,
    Se valon riistää elon taivahalta,
    Se kauheana minuun tuijottaa,
    Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa. -- --

    Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran
    Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran?
    Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan,
    Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

    Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu,
    Mi mulle voitto oli, mullaks' muuttuu,
    Ja paljastettuna mä syntinen
    Nyt Herran tuomiota vapisen.

Näin vaikerrellessaan hänelle muistuu mieleen, miten hän oli
onnellinen lapsuudenpäivinään, jolloin Jeesus oli hänen ystävänsä, ja
häneen, sovittajaan ja vapahtajaan, hän nytkin turvaa --

    Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen;
    Ja luotan lujasti sun armoos suureen.
    Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan!
    Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Pitkä kamppailu päättyi sovintoon ja rauhaan, ja saavuttamansa onnen
on runoilija julkilaulanut eri lauluryhmässä nimeltä "Sointuja".
Ensimäinen näitä sointuja on tämä:

    Olen Jumalan laps';
    Oi autuas rauha ja riemu!
    Olen Jumalan laps';
    Oi kelle mä riemuni kerron?
    Oi Luojalle riemuni kerron.
    Olen Jumalan laps';
    Oi autuas rauha ja riemu!

Ensimäiset soinnut ovat vuodelta 1837. Edellisenä syksynä
Stenbäck oli alkanut suorittaa filosofiankandidaatti-tutkintoa,
mutta äkkiä sairastunut lavantautiin. Siitä hän toipui vasta
kevätpuolella mainittuna vuonna ja silloin, parantuen yhdellä
kertaa sekä ruumiillisesti että sielullisesti, hän antoi soinnuissa
voitonriemunsa helähtää. Samana keväänä hän tuli kandidaatiksi ja
muutti teologiseen tiedekuntaan; hän oli päättänyt ruveta papiksi.

Mutta Stenbäck oli liian tulinen sielu ollakseen tunnustamatta
ja levittämättä muihinkin riemuisaa uskoaan jo ennenkuin oli
virallisesti oikeutettu pukeutumaan papinkauhtanaan. Ystäviensä
Essenin ja Julius Berghin kanssa hän esiintyi heränneitten
ylioppilaitten johtajana, ja ystävysten luona nämä kokoontuivat
"seuroihin", joissa yhdessä luettiin ja veisattiin; sitä paitsi hän
kirjailijana edusti herännäisyyttä taitavammin ja voimakkaammin kuin
kukaan muu. Ensiksi se tapahtui, kun Runeberg "Vanhan puutarhurin
kirjeissä" oli heränneitä arvostellut kannalta, joka muinoin
oli ollut Stenbäckin oma, ja hän sepitti "Vastauksensa Vanhalle
puutarhurille"; toiseksi ja vaikuttavammin hän sen teki, kun
alkoi Essenin avustamana 1839 toimittaa viikkolehteä "Evangeliskt
Veckoblad". Tässä julkaisussa hän kolmatta vuotta raamatullisen
kristinopin kannalta yhtä suurella innolla kuin kyvyllä taisteli
ajan järkeilevää ja laimeaa kristillisyyttä vastaan, ja aina väliin
siinä nähtiin joku hänen sepittämänsä sointu tai muu runoelma, joka
muistutti, että lehden takana seisoi lämminsydäminen runoilija.
Ettei Stenbäck kauemmin jatkanut tätä kirjallista yritystä -- johon
verrattavaa silloin ei ollut toista olemassa -- johtui sensuurin
ankaruudesta. Silloin nimittäin kirkolliset viranomaiset pitivät
herännäisyyden äänenkannattajaa yhtä kovalla kuin konsanaan
valtiollinen sensuuri myöhempinä aikoina on pidellyt maallisia
lehtiä. Kirjoitukset olivat täältä Helsingistä lähetettävät
Porvoon tuomiokapitulin tarkastettaviksi, ja hyvin usein ne sieltä
palautettiin joko pahanpäiväisesti silvottuina taikka kokonaan
kiellettyinä. Mutta kun toimitus ei väsynyt, vaan jatkoi työtään
muuttumattomalla innolla, niin arkkipiispa Melartin kääntyi itse
kenraalikuvernöörin puoleen pyytämään apua, ja tulos oli, että
"Evangeliskt Veckoblad" 1841 kokonaan kiellettiin ilmestymästä --
ensimäinen tapaus laatuaan maassamme.

Miten Stenbäck olikaan säälimättömästi tuominnut entisyytensä, ei
hän sentään vielä ollut lakannut silloin tällöin runoilemasta.
Hänen kanteleensa ääni oli tosin muuttunut, mutta vielä sen kielet
soivat. Jopa hän 1839 Pohjalaisosakunnan ensimäistä Porthaninjuhlaa
varten sepitti yhden kauniimpia runoelmiaan, joka päättyi Runebergin
maljan esittämiseen. Tässä verrattomassa runopuheessa Stenbäck ensin
ylistää Porthania, Suomen historian isää, joka antaessaan meille
muinaisuutemme antoi meille tulevaisuuden; toiseksi hän kiittää
nuoruuden ääretöntä voimaa ja vihdoin viittaa siihen sisälliseen
rikkauteemme, jota ei mikään ulkonainen mahti voi meiltä ryöstää.
Ulkonaisen loiston ja maineen sijasta, runoilija näet sanoo, me

    -- saimme sisällisen elon rikkauden,
    Ja hengen maailma on meille avoinna
    Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat,
    Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen.

V. 1840 vietettiin suurenmoisesti, lukuisten ulkomaalaistenkin
vieraitten läsnäollessa, yliopistomme 200-vuotisjuhla. Juhlan
kunniaksi valmistettiin erinäisiä julkaisuja, ja silloin Stenbäckkin,
toverien kehotuksesta, ensi kerran painatti runoelmansa koottuina.
Kokoelma muodosti pienen vihkosen, ja vaikka myöhemmin uusia
painoksia toimitettaessa siihen on tullut hiukan lisää, eivät
runoelmat nytkään täytä enemmän kuin noin 11 painoarkkia, s.o.
ei täyteen 180 sivua. Siitä huolimatta runokokoelma arvoltaan on
verrattava Runebergin ja Topeliuksen teoksiin, jotka täyttävät
monta nidosta. -- Jo kouluaikanani muistan kuulleeni kerrottavan,
että joku saksalainen kirjallisuudentuntija (niin sanottiin, vaikka
ruotsia osaavat saksalaiset ovat harvinaisia) oli lausunut, että
jos Runebergin runoelmat pannaan toiseen vaakakuppiin ja Stenbäckin
toiseen, niin jälkimäiset huomataan yhtä painaviksi. Epäilen suuresti
jutun historiallista todenperäisyyttä, mutta jos se onkin kokonaan
keksitty, ei se sentään ole aiheettomasti syntynyt, vaan se antaa
meille syytä kysyä, mikä se tuottaa Stenbäckin runoille niin suuren
arvon, tekee ne niin painaviksi, että mainitunlaista vertailua on
voitu edes ajatella.

Vastaukseksi riittää yksi ainoa sana: _tunne_, taikka selvemmin
_tunteen voima_. Tunteessa nimittäin on runouden arvo. Miten kaikki
maailmassa ja ihmiselämässä liekään muuttuvaista, ovat kuitenkin
ihmisten tunteet, joissa kyllä ensi hetkessä luulisi kaikkein
vähimmän pysy väistä tapaavansa, eri aikakausina ja eri kansakunnissa
laadultaan pääasiassa muuttumattomia. Satojen ja tuhansien vuosien
väliajat eivät enemmän kuin tuhansien peninkulmien välimatkat estä
ilon ja itkun aiheita ihmisten kesken olemasta samoja. Siitä johtuu,
että voimakas tunne julkilausuttuna runoudessa aina ja kaikkialla
ymmärretään, ja Stenbäckillä oli erinomaisen voimakas tunne-elämä.
Toinen runouden arvon ehto on täydellinen muoto, jonka tunnusmerkki
on se, että laulun sanoissa ja soinnussa tunne ilmenee mahdollisimman
välittömästi, voimakkaasti ja vaikuttavasti, ja Stenbäckin runoudella
on tämäkin ansiopuoli. Kun sydän avoinna, mieli vapaana luemme hänen
runoelmiaan, niin liikutus valtaa meidät, ja laulun syvät tunnearvot
herättävät sielussamme saman väreilyn, joka muinoin sai runoilijan
tarttumaan kanteleeseen. Mainitut ominaisuudet tekevät Stenbäckin
runoelmat niin painaviksi, kohottavat hänen runoutensa yhtä korkealle
kuin Runebergin ja Topeliuksen. Mikä taasen on erotus hänen ja näiden
toisten runoilijain välillä, huomaamme jos otamme tarkastaaksemme
mitä hän on laulanut.

Stenbäck oli yksistään lyyrikko, laulurunoilija, ja hänen
aihepiirinsä rajottui hänen omaan persoonalliseen tunnepiiriinsä eikä
se ollut laaja. Tietysti rakkauden tunne tavallisessa merkityksessä
ei ollut hänelle tuntematon, mutta ainoastaan kahdessa runossa se
esiintyy, ja toisessa niistä hän sen mainitsee ainoastaan sanoakseen
jäähyväiset maalliselle rakkaudelle turvatakseen Jumalaan, joka on
oikea rakkaus. Rakkautta korkeammalle hän asettaa ystävyyden, jonka
ehtona hän pitää yhteisharrastusta elämän ylevimpiin päämääriin
katseen, eikä hänen laulunsa koskaan ole soinut sydäntäkouristavammin
kuin runossa "Eräs yö", jossa hän valittaa ja tuskittelee rakkaimman
ystävänsä kuoleman johdosta, vihdoin saadakseen lohdutuksen ja
rauhan siitä ajatuksesta, että ystävä ei uinukaan pimeässä haudassa,
vaan on noussut taivaan valoisaan asuntoon. Myöskin kodin- ja
isänmaanrakkauden tapaamme Stenbäckin runoissa, mutta nekin tunteet
hän on, niin sanoakseni, sulkenut ahtaisiin puitteisiin. Koti on
ennen kaikkea "äidin maja", ja suomalaisen isänmaansa hän näkee
"syrjäisten majain suojassa", turmeltumattomassa kansassa, joka on
meidän voimamme. Luonnossa hän eniten rakastaa aamua, päivänkoittoa,
auringon kultaista valoa -- sanalla sanoen valoa ylipäätään, joka
on näennäisesti aineettomin puoli luontoa. Mutta kaiken mainitun
yli runoilija asettaa totuuden etsinnän, pelastuksen ja sovinnon
toivon, eikä vain yksityisen, vaan koko luomakunnan, niinkuin
nähdään runoelmasta "Luontokappalten huokaus", joka minusta on
suurenmoisin ja syvällisin kaikista Stenbäckin sepitelmistä. Kuinka
hän julkilauloi omat uskonnolliset tunteensa, siitä on jo ennen
lyhyesti mainittu. Puhtaasti runolliseltakin kannalta arvostellen
ovat "Öiset sävelet", joissa hän kuvaa kääntymyskamppailunsa vaiheita
ja lopullista voittoa, erittäin suuriarvoiset. Tietääkseni ei kukaan
ole ennen senlaatuista kamppailua runoudessa esittänyt, ja nämä runot
ovat sentähden kerrassaan alkuperäisiksi tunnustettavat, samalla kun
niillä on täydessä määrässä ne ansiopuolet, jotka olen maininnut
Stenbäckin koko runouden tunnusmerkkeinä. Vaikk'emme olisikaan samoja
tunteita kokeneet, emme epäile niiden todellisuutta, että elävä
ihmissielu on niistä kärsinyt ja riemuinnut, sillä vieläkin niissä
piilee sytyttävä ja liikuttava voima.

Se aihepiirin ahtaus, laulun rajottaminen persoonallisten tunteitten
purkamiseen, joka on Stenbäckin runoudelle ominainen ja josta
nyt olen puhunut, erottaa hänet Runebergistä ja Topeliuksesta.
Nämä jälkimäiset ovat omien tunteittensa ohella julkilaulaneet
mitä parasta enemmän tai vähemmän hämäränä liikkui koko kansamme
tunne-elämässä heidän aikanaan, ja siihen heidän ääretön
merkityksensä kansallisina runoilijoina perustuu. Stenbäckin
kansallinen merkitys on heihin verrattuna vähäinen, mutta se ei
lainkaan koske hänen arvoansa runoilijana ylipäätään -- semmoisena
hän on heidän vertaisensa.

Olen jo sanonut, että Stenbäckin kanteleen ääni muuttui, kun hän oli
liittynyt heränneisiin. Kuitenkaan hänen kehityksensä ei pysähtynyt
siihen. Stenbäckillä oli se Jumalan lahja, jonka Goethe antaa Tasson
sanoa korkeimmaksi, nimittäin lahja lausua julki, laulaa julki
mitä kärsi. Mutta kärsimyksensä, tunteensa purkaminen lauluun ei
ainoastaan tuota helpotusta runoilijan sydämelle, vaan on samalla
myöskin korkeinta nautintoa, ja tämä sai heränneen runoilijan
epäilemään, eikö runous ehkä ollut vaarallinen viettelijä, joka
houkutteli häntä pois Kristuksesta. Näin ymmärrämme, että Stenbäck
kerran väitellessään Topeliuksen kanssa sanoi runouden olevan "hienoa
myrkkyä" kristitylle -- mielipide, jonka Topelius päiväkirjassaan
mainitsee "kauhean yksipuoliseksi". Kumminkaan ei Stenbäck vielä
luopunut runoudestaan, kun oli lausunut tuon väitteen, enkä luule,
että hän koskaan olisi siitä luopunut, jos hänen heränneet ystävänsä
olisivat ymmärtäneet antaa sille arvoa. Mutta siksi he olivat liian
ahdasmielisiä. Heistä oli kaikki n.s. maailmallinen hyljättävä, ja
siihen he ehdottomasti lukivat myöskin runouden samoin kuin muunkin
taiteen. Ajattelematta, että Stenbäck juuri runoudellaan kykeni
tehokkaammin ja voimakkaammin kuin ainoakaan saarnaaja vaikuttamaan
sen asian hyväksi, joka heistä oli kallein ja korkein kaikista,
he ylenkatseellisesti ja loukkaavasti arvostelivat runoutta --
nimenomaan sanotaan N. K. Malmbergin niin tehneen. Arvattavasti
tämä johtui siitä, että heillä itsellään ei ollut runoilijalahjaa
eikä myöskään kykyä kohota omaa itseänsä korkeammalle. Olisi ehkä
voitu odottaa, että Stenbäck olisi pysynyt lujana ja puolustanut
taidettaan, mutta niin hän ei tehnyt. Syynä kai oli hänen oma
epäilynsä. Ystävien välinpitämättömyys ja ymmärtämyksen puute toi
hänen epäilyynsä sen lisän, joka oli tarpeen ratkaisevan päätöksen
perusteeksi, ja päätös oli se, että hän ripusti kanteleensa naulaan,
siitä lähtien sulkeakseen tunteensa ja kärsimyksensä sydämeensä,
niinkuin meidän tavallisten ihmisten aina on tehtävä.

Tässä Stenbäckin elämän käännekohdassa on jotain syvästi
traagillista. Kirjallisuutemme kannalta emme voi muuta kuin
valittaa asiaa, mutta runoilijaa itseään meillä ei sentään ole
sydäntä tuomita, sillä millään muulla uhrilla hän ei olisi voinut
selvemmin osottaa, kuinka täydellisesti tahtoi antautua Jumalalleen.
Vastustamattomasti tulee mieleen seuraava hänen oma mietelmänsä
Evangeliskt Veckobladissa: "Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa;
se, joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa, on Abraham." Stenbäck uhrasi
rakkaimpansa, kun luopui runoudestaan.

En aio kauan viipyä Stenbäckin myöhemmissä elämänvaiheissa, vaikka
ne ovat kylläkin tärkeitä ja mieltäkiinnittäviä. Mainitsen siis vain
lyhyesti, että hän uskonnollisen vakaumuksensa tähden sai kärsiä
paljon muutakin kuin että hänen viikkolehtensä kiellettiin. Mentyään
naimisiin nti Ebba Arpen kanssa, joka vielä elää 95-vuotiaana
Vaasassa, hän vihitti itsensä papiksi, mutta jatkoi silti opintojaan
tullakseen yliopiston dosentiksi. Kun hänen väitöskirjansa oli
hyväksytty ja konsistorin enemmistö oli puoltanut häntä virkaan, niin
se kuitenkin häneltä kiellettiin. Samoin häntä estettiin pääsemästä
Vaasan lukion lehtoriksi. Peljättiin näet, että hän heränneenä
miehenä olisi vaarallinen nuorten opettaja ja johtaja! Vasta 1846 hän
vihdoin nimitettiin Vaasan ylialkeiskoulun rehtoriksi.

Stenbäck oli 9 vuotta koulun rehtorina, ja se aika oli hänen elämänsä
onnellisin. Hänen terveytensä oli ylipäätään tyydyttävä, ja toimi oli
hänelle mieluinen. Hän näet rakasti nuorisoa, ja vaikka hän ylläpiti
ankaraa järjestystä, niin hän oikeamielisyydellään, suoruudellaan ja
myöskin herttaisella ystävällisyydellään voitti oppilaitten sydämet.
Opettajanakin hän erosi tavallisuudesta tahtoen ennen kaikkea
herättää nuorisossa isänmaallista ja uskonnollista mieltä. Samoin
kuin itseltään hän vaati muilta opettajilta täydellistä antaumista
tehtäväänsä. Opettajan tuli hänen mielestään vaikuttaa nuorisoon
ei ainoastaan tietojen antajana, vaan myös esimerkillään, ja hänen
oli sentähden oltava vakaumuksen mies, jonka puhdas ja harras mieli
esiintyi hänen käytöksessään ja koko olennossaan. Itse koettaen
parhaimman mukaan toteuttaa kasvatusopillisia periaatteitaan Stenbäck
oli uudemman koulun tienraivaajia maassamme.

Kun Vaasan kaupunki 3 p. elok. 1852 paloi, oli Stenbäck Munsalossa
kesää viettämässä. Kun hän sieltä riensi Vaasaan, tapasi hän kotinsa
ja muun muassa arvokkaan kirjastonsa hävinneenä. Palon jälkeen
koulu muutettiin Uuteenkaarlepyyhyn. Siellä ollessaan Stenbäck 1853
kutsuttiin Runebergin ja professori B. O. Lillen kanssa osalliseksi
ruotsalaisen virsikirjan uudistamistyöhön. Aluksi hänellä ei
kuitenkaan sen johdosta ollut paljon työtä, sillä Runeberg otti
päätehtävän ensimäisen virsikirjaehdotuksen laatimisessa. Näin ollen
Stenbäck saattoi noudattaa ystäviensä kehotusta ja hakea silloin
vastaperustettua kasvatusopin professorinvirkaa yliopistossa. V. 1855
hän nimitettiinkin professoriksi, ja saman vuoden syyslukukauden hän
oli Helsingissä tätä virkaansa hoitamassa; kumminkaan hän ei sen
kauemmaksi tänne jäänyt. Epätietoisena saisiko professorinviran sekä
siitäkin, oliko hänellä enää voimia ja kykyä tieteelliseen työhön,
josta niin kauan oli ollut erillään, Stenbäck näet oli samaan aikaan
hakenut Isonkyrön kirkkoherranvirkaa, ja kun hän joulukuulla 1855
nimitettiin tähänkin virkaan, niin hän otti sen vastaan luopuen
professorinvirastaan. Syyt tähän päätökseen, joka aikoinaan herätti
melkoista huomiota, olivat pääasiallisesti terveydellistä laatua --
hänen kuulonsa oli käynyt huonoksi, eikä hänen rintansa ollut täysin
parantunut erään Uudessakaarlepyyssä sairastamansa keuhkotulehduksen
jälkeen. Muuttamalla Isoonkyröön Stenbäck tuli viettämään
loppuelämänsä, samoin kuin oli elämänsä alottanut, suomenkielisen
kansan keskellä. Suuren pitäjään esipappina Stenbäck ensi vuosina
toimi tavallisella innollaan, ja pannen alkuun kansankirjasto- ja
koulupuuhia hän näyttäytyi kansanvalistusharrastuksessa olevansa
aikansa edistyneimpiä pappeja; mutta pian enentyvä sairaalloisuus
ehkäisi hänen toimintansa seurakunnan opettajana. Koko talvikaudet
hänen täytyi pysytellä huoneissaan. Mutta vaikka hän ruumiillisesti
oli raihnainen, oli hän edelleen henkisesti virkeä, ja niin saattoi
tapahtua, että hän tällä viimeisellä elämänsä jaksolla palasi
runoilijatoimeensa, siten nimittäin, että hän, sitte kun Runebergin
virsikirja 1857 oli julkaistu ja huomattu kaipaavan korjauksia,
ryhtyi laatimaan kokonaan itsenäistä virsikirjaehdotusta. Uusia
virsiä Stenbäck tosin sepitti hyvin vähän, mutta hän pani koko suuren
kykynsä liikkeelle luodakseen hyvät vanhat virret uuteen, nykyajan
vaatimuksia tyydyttävään muotoon sekä niiden lisäksi ruotsintaakseen
parhaimpia vanhoja saksalais-protestanttisia virsiä, sillä hänestä
nykyaika ei pystynyt semmoista tuottamaan, joka olisi voittanut sen
mitä entisaikain hurskaat laulajat olivat sepittäneet.

Syvästi Stenbäckiin koski, ettei hänenkään virsikirjansa semmoisenaan
tullut hyväksytyksi, vaikka kyllä yksityiset asiantuntijat asettivat
sen erittäin korkealle, mutta silti hän kiitti onnelliseksi sitä
aikaa ja työtä, jonka oli siihen uhrannut.

Vanhanakin Stenbäck oli herkkätunteinen niinkuin nuoruudessaan, jopa
saattoi hän vielä osottaa entistä tulisuutta ja kiihkomieltä. Mutta
kuitenkin hän oli suuresti muuttunut. Yksipuolisuus uskonnollisissa
asioissa oli poissa; hän arvosteli ihmisiä lempeämmin, ja jos hän
kiihtyikin, niin hän pian taas leppyi ja tunnusti erehdyksensä.
Runouteen nähden yleensäkin hän oli muuttanut mielensä. Kun 1868
hänen runoelmiensa kolmas painos ilmestyi, oli hän niihin liittänyt
runollisen "Epilogin" (jälkilauseen) ystävilleen ja siinä hän
tunnustaa:

    Ei konsaan rikost' olla voi,
    Kun runo kaunis, tos' on vaan!
    Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
    Hän käyttäköhön omanaan;
    Hän saa ja hänen täytyy
    Vapaasti laulaa tunteitaan. --

Nämä sanat sisältävät liikuttavan ja täydellisen hyvityksen
runoudelle; mutta selittääkseen oman kantansa, vaikenemisensa, hän
jatkaa:

    Mut yhden paljon suuremman
    Kuin runo tiedän päällä maan.
    Se suur' on totuus Jumalan,
    Mi kulkee pyhää kulkuaan
    Ja tempaa ihmissielut
    Ja päästää heidät kuolostaan. --

Se, jolle tämä totuus on ilmestynyt, ei jouda enää haaveilemaan, ja
jos hän on voittanut elämän, joka ei kuolemassa kuole, ja koettaa
laulaa ilmi mitä tuntee, niin puuttuu sanoja, ja hän vaipuu maahan
sanattomassa rukouksessa, sillä

    Viel' sanoiss' soinut konsanaan
    Ei laulu uuden elämän,
    Mut Herran ystävänä
    Sen taivaass' saapi laulaa hän. --

Jos kellään vielä olisi ollut halua moittia Stenbäckiä siitä, että
hän oli jättänyt runoilunsa, niin kyllä tämä runoilijan jälkilause
sai moittijan vaikenemaan. Siinäkin taistelussa, jonka runoilija
kesti runouden tähden, hän siis lopulta saavutti voiton ja sovinnon,
ja samoin -- saatamme lopuksi sanoa -- koko elämänsä kamppailussa;
hänen viimeisiä lauseitaan oli: "Tahdon langeta Kristuksen jalkojen
juureen ja kiittää Häntä kaikesta -- kaikesta!"

Lauri Stenbäck kuoli 21 p. huhtik. 1870. -- Toivon esityksestäni
käyneen ilmi, miksi hänen muistonsa ansaitsee elää polvesta
polveen. Se on muisto eräästä kansamme suurimmasta runoilijasta,
muisto rehellisestä uskonsankarista, miehestä, joka joskus erehtyi,
niinkuin kuka tahansa meistä, mutta joka toiselta puolen harrasti
totuutta, sydämen puhtautta ja hengen kirkkautta semmoisella
johdonmukaisuudella ja kestävyydellä, että tuskin yksikään meistä
kykenee hänen kanssaan kilpailemaan.



YLIOPPILASELÄMÄÄ 1835--42



Ylioppilaselämää 1835--42.[21]


Joku aika sen jälkeen kuin olin kirjoittanut Lauri Stenbäckin
elämäkerran, sain käsiini päiväkirjan, jonka tekijä, Jooseppi
Reinhold Hedberg, oli hänen ylioppilastovereitaan. Stenbäckin nimi
mainitaan siinä usein, ja useita lisäpiirteitä hänen kuvaansa
olisin siitä saanut, jos se ajoissa olisi joutunut käytettäväkseni.
Kumminkaan päiväkirja ei sisällä mitään oleellisesti uutta
runoilijasta; sen arvo on etupäässä siinä, että se luo valoa
silloiseen ylioppilaselämään yleensä ja varsinkin heränneitten
ylioppilasten elämään 1830-luvun loppupuolella. Omistajan luvalla
olen poiminut siitä semmoisia piirteitä, joissa ajan tavat ja
elämänkäsitys ilmenevät.

Päiväkirjan tekijä oli syntynyt Oravaisissa 25 p. helmikuuta 1817,
ja hänen isänsä oli Kimon rautaruukin kirjanpitäjä Elias Reinhold
Hedberg. Hän oli tullut ylioppilaaksi 11 p. kesäkuuta 1834, samana
päivänä kuin hänen kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik. Veljekset
näyttivät alusta aikain olleen selvillä elämänurastaan: molemmat
olivat ilmoittautuneet teologiseen tiedekuntaan. Käytännöllisiin
toimiin harjaantuneelta isältään he olivat perineet ehdottoman
taipumuksen samanlaisiin tehtäviin; he pystyivät vaikka minkälaisiin
käsitöihin ja tekivät itse mitä vain tarvitsivat. Paitsi sitä,
että he tarpeen tullen auttoivat isäänsä raudan punnitsemisessa
ja myynnissä ynnä muissa toimissa, tekivät he puukkoja terästä
alkaen tuppeen saakka, korjasivat pyssynsä, valmistivat koukkuja ja
kaikenlaisia pyydyksiä veden ja metsän viljaa varten, nikkaroivat ja
maalasivat huonekaluja, tapiseerasivat huoneita, ja, kun hätä käski,
paikkasivat saappaansa ja parsivat sukkansa. Tämän ohella he olivat
synnynnäisiä luonnontutkijoita. He tunsivat kotiseutunsa kaikki
elävät ja kasvit ja keräilivät niitä ahkerasti; linnut täytettiin
ja kasvit kuivattiin. He pitivät silmällä ja panivat muistiin,
milloin linnut keväisin ensiksi ilmaantuivat, ja työskentelivät
mielellään puutarhassa. Muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Hedberg
veljekset ehkä olisivat ruvenneet joko lääkäreiksi taikka vartavasten
luonnontieteilijöiksi; herännäisyyden aikakaudella oli itsestään
selvä asia, että vakavamielisestä kodista lähtenyt nuorukainen rupesi
papiksi.

Jo ennenkuin pääsivät yliopistoon, veljekset olivat joutuneet
herännäisyyden piiriin. Vaikkei sitä päiväkirjan lyhyessä johdannossa
suorastaan sanota, on kumminkin tiettynä, että se oli tapahtunut
ruukinhoitajan Otto Mauritz von Essenin pojan, Kaarle Kustavin,
vaikutuksesta. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa on mainittu, palasi
tämä, joka jo 1830 viisitoistavuotiaana oli tullut ylioppilaaksi,
loppukesällä 1832 Jonas Laguksen luota Ylivieskasta, missä oli
ollut kotiopettajana, heränneenä ja täynnä palavaa intoa levittää
uskoaan muillekin. Lähinnä hänen oma kotinsa sekä Hedbergin ja
ruukin toisenkin kirjanpitäjän, Johan Fredrik Reuterin, perheet
tarjosivat vaikutusalaa nuorelle parannussaarnaajalle, ja kaikissa
näissä kodeissa hän toimikin hyvällä menestyksellä. Reinhold
Hedberg puolestaan kertoo, että hän nauttiessaan yksityistä
opetusta ylioppilastutkintoa varten pastori Matthias Achrénin luona
Karvatin kylässä "jo vähin harrasteli uskontoa (äflades smått med
religionen), rukoillen aamuin ja illoin", ja sentähden hän kai samoin
kuin Fredrik veljensä päätti ruveta papiksi.

Päiväkirjan muistiinpanot rajottuvat päivän pikku tapahtumiin
sekä ilmanlaadun mainitsemiseen. Siitä huolimatta taikka osaksi
juuri sentähden on niillä arvonsa. Hedberg ei koskaan antaudu
mielikuvituksen johdettavaksi, vaan pysyy kiinni jokapäiväisessä
asiallisessa. Lukija tutustuu pikkuseikkoihin, jotka kaikessa
vähäpätöisyydessään muodostavat melkoisen osan elämää. Siinä kohden
täydentää tämä päiväkirja semmoisia lähteitä kuin Lauri Stenbäckin
kirjeet, joissa tuskin ollenkaan kosketellaan elämän käytännöllisiä
puolia.

       *       *       *       *       *

Päiväkirja alotettiin syksyllä 1835 Lapualla, minne Hedberg veljekset
olivat lähteneet marraskuun loppupuolella oppiakseen suomea. He
viipyivät siellä ainoastaan yhden kuukauden, jonka tähden edistys
ei voinut olla suuri, semminkin kun he asuivat yhdessä. Opettelu
tapahtui niin, että luettiin kielioppia, harjoteltiin puhumista
talonväen kanssa ja käännettiin ruotsalaisesta virsikirjasta
suomeksi; muuan ylioppilastoveri, joka lapualaisena osasi suomea,
korjaili käännöksiä. Väliaikoina ammuttiin harakoita y.m. lintuja,
jotka Fredrik täytti. Joka päivä Reinhold puhuu uskonnollisista
murheistaan, huokaa ja rukoilee lukien Uutta Testamenttia, Belteriä
ja virsikirjaa. Hän kaipaa henkilöä, jonka kanssa voisi puhua
uskonnollisista asioista ("om religionssaken"); Fredrikillä näyttää
olleen muuta ajateltavaa. Kun joulukuun keskivaiheilla sairaana
makaava äiti kotoa kirjoittaa saavansa lohdutusta huolissaan, jos
pojat ovat hyvin oppineet suomea, vaikuttaa se Reinholdiin kuin
ukkosen isku. Hän valittaa ääneensä, sillä hän rakastaa äitiänsä
ylenmäärin -- "eivätkä he osaa suomea"!

Jouluksi veljekset palasivat kotiin. Joulutavoista mainittakoon
seuraavat: 24 p. käydään saunassa, "koska oli jouluaatto". Lahjoja
jaettiin, mutta joulukuusta ei mainita. Joulupäivänä, jolloin
oli -32 astetta, noustaan k:lo 4:ltä ja ensi tehtäväksi sytytetään
kynttilöitä akkunoihin ja pihalla "hissataan" lyhtyjä jouluriukuun
(julstång), joka pari päivää ennen oli tuotu metsästä ja pystytetty
pihalle. Sen jälkeen mennään kirkkoon, missä Achrénit, isä ja
poika, saarnaavat. Uuden vuoden aattona valetaan tinaa, ja lyhdyt
jouluriu'ussa ovat jälleen sytytetyt.

       *       *       *       *       *

_Vuodelta 1836_ on päiväkirja vaillinainen: koko alkupuolivuotta
on revitty pois, jo muistiinpanojen alkaessa Hedbergit ovat
kotona kesälomalla. -- Tänä kesänä, niinkuin myöhemminkin miltei
säännöllisesti loma-aikoina, näyttävät opinnolliset huolet suuressa
määrässä unohtuneen. Veljesten aika kuluu näet enimmältään reippaiden
poikien tavallisiin huvituksiin. Milloin heitetään kiekkoa tai
keilaa, milloin hoidetaan sirkkuja tai muita häkkilintuja ja kanoja,
milloin kerätään kasveja taikka tehdään pitempiä purjehdus- ja
kalaretkiä, taikka käydään metsästämässä tai marjassa. Heinäkuun
lopulla "Kalle" (von Essen), joka koko lukuvuoden oli ollut
kotiopettajana Puhoksen tehtaalla Karjalassa, tulee käymään kotona.
Jonkun päivän päästä hän matkustaa pariksi viikoksi Ylivieskaan.
Palattuaan sieltä hän jälleen virkistää Reinholdin uskonnollisia
harrastuksia. He puhuvat keskenään uskonnollisista asioista, ja Essen
lainaa toverilleen "Armon järjestyksen" luettavaksi. Paitsi tätä
kirjaa Reinhold lueskelee Retziuksen saarnoja, Freseniuksen kolmea
autuuden sääntöä, puhumatta Uudesta Testamentista; joskus veisataan
kodissa yhteisesti virsikirjasta.

Syyskuun 13 p. veljekset lähtevät Helsinkiin. Ero kodista on
"katkera", vaikka isä omalla hevosella saattaa poikiansa Härmään.
Tiellä puhutaan uskonnosta. Härmästä pojat jatkavat kyytihevosella,
mutta omissa ajoneuvoissa. Lapualla he poikkeavat yöksi pappilaan,
missä heidän ystävänsä ja serkkunsa Lauri Achrén on apulaisena
rovasti Hildénillä, ja samoin Hämeenlinnassa rehtori Gabriel Borgin
luokse, jossa Reinhold "pakotetaan" juomaan illalla lasi totia
sekä aamulla eineen jälkeen lasi viiniä ja punssia. Tässä niinkuin
muulloinkin huomataan Reinhold Hedbergistä, että siihenkin aikaan oli
ylioppilaita, jotka harrastivat raittiutta. Matka, joka kaikkiaan
kesti viisi vuorokautta, oli päiväkirjan mukaan tunnelmaltaan
surullinen. "Matka meni", Reinhold kirjoittaa, "Jeesuksen avulla
hyvin, mutta lystiä se ei ollut, sillä me olimme murheellisia" --
ja hän "rukoilee Jumalaa köyhyydessään ja surussaan". Huutijärven
kestikievarissa Kangasalla veljekset tapaavat hurskaan, ystävällisen
papin, jonka seurassa pysyttäytyvät lähelle Hämeenlinnaa, mutta
Reinhold on vaitelias eikä avaa sydäntään hänelle. -- Helsingissä
Hedbergeillä oli asunto vuokrattuna lääninkonttoristi Björkellin
luona "Estnäsin mäellä", ja sinne he suoraan ajoivat.

Oli sunnuntai, kun saavuttiin perille, ja koska ei ollut ruokaa
kotona, syötiin päivällinen erään toverin luona. Sieltä mentiin
yhdessä iltapäivällä Lauri Stenbäckille, missä tavattiin R. I. Holsti
ja Z. Gallenius sekä myöhemmin veljekset Kaarle ja Aug. Heikel, jotka
paitsi ensinmainittua kuuluivat Hedbergien lähimpään tuttavapiiriin.
Palattuaan kortteeriinsa Reinhold "lukee päivän evankeliumin ja
rukoilee Herraltaan Jeesukselta Kristukselta valoa, rohkeutta ja
voimaa surussaan". -- Seuraavana päivänä käydään ilmoittautumassa
rehtorin, inspehtorin ja kuraattorin luona.

Hedbergien asunnosta ei saada tietoa, mutta muutoin käy heidän
jokapäiväinen elämänsä selville. Päivällinen tuodaan jostakin
ruokapaikasta (spisqvarter) porttöörillä. Aamuin ja illoin syödään
niin kauan kuin piisaa kotoa tuotua leipää, lihaa ja voita, jonka
jälkimäisen säilyttämiseksi veljekset itse tekevät suolavettä. Kun
kotoiset ruokavarat ovat lopussa, ostetaan uutta kaupungin torilta.
Markkinoilla ja joskus muulloinkin ostetaan omenia ja nisuleipää
ja silloin syödään aikalailla (dugtigt). Usein ostetaan perunoita,
munia, nahkiaisia y.m. ja keitetään tai paistetaan. Myöskin on
tapana keittää puuroa. Kahvin juonti ei näy olleen säännöllistä;
teestä puhutaan useammin ja sitä juodaan illoin. Vieraanvaraisuus
on yleinen: veljekset syövät ja juovat usein teetä toveriensa
luona ja toiset heidän luonaan. Komeudesta elämässä ja puvussa ei
ilmaannu merkkiäkään, jollei semmoisena pidetä sitä, että Reinhold
eräänä päivänä ostaa kiiltovoiteen aineksia ja valmistaa itselleen
saapasmustetta. Se oli nähtävästi kuitenkin poikkeus tavallisuudesta,
sillä useimmin hän ostaa ihraa voidellakseen jalkineitaan. Talvella
käytettiin "kaprokkia" päällysvaatteena, mutta kalosseja ei koskaan
mainita. Tulitikkuja ei ostettu, vaan tehtiin omakätisesti. Rahan
puutetta veljekset eivät ensinkään kärsineet; päinvastoin he joskus
lainasivat muille. Rahana liikkui kehnoja riksin setelejä, jotka
helposti hajosivat käsissä; sentähden mainitaan aika ajoin päivän
tapahtumien joukossa: "liimasin muutamia setelejä".

Päiväkirjasta päättäen veljeksiä ei voi syyttää laiskuudesta. Aamusin
noustaan kello 5:ltä tai 6:lta, jopa joskus varemminkin, lukemaan;
kun unta riittääkään tai 8:aan, on omatunto levoton. Edelleen
käy ainakin Reinhold ahkerasti luennoilla, tietysti etupäässä
teologisilla; mutta hän kuuntelee myöskin professori Reiniä Suomen
historiassa. Sitä paitsi ainekirjoitus latinan- ja ruotsinkielellä
vie runsaasti aikaa. Varsinaisten opintolukujen rinnalla luetaan
tuskin muuta kuin hengellistä kirjallisuutta, nimittäin joka päivä jo
ennen mainituita hartauskirjoja ja niiden ohella Willcockin kalliita
hunajapisaroita (lahja toverilta Joh. Wegeliukselta), Hengellisiä ja
Lähetyssanomia y.m.s. Maallista kirjallisuutta mainitaan aluksi vain
Nilssonin Fauna.

Ylioppilaitten tavalliset huvitukset ja iloinen seuraelämä näyttävät
olleen jotenkin vieraita Reinhold Hedbergille -- Fredrik oli kaikesta
päättäen vähemmin askeettinen. Kun joku päivä tai iltakausi on
kulunut toverien kanssa iloisessa pakinassa, niin Reinhold valittaa
tunnonvaivoja. Joskus kiihtyy hänen levottomuutensa tavattomasti,
niinkuin näkyy seuraavasta otteesta: "19 p. lokakuuta -- -- Luin
Armon järjestystä (jonka oli kirjahuutokaupasta ostanut), itkin ja
rukoilin uskottomuuttani, kun en jätä tämän maallisen huolenpitoa
Jumalalle, vaan murehdin lukuja enemmän kuin sieluni tilaa. Sentähden
ei minulla ole rauhaa, ja eilen ehtoolla olin kovin peloissani ja
rukoilin luullen olevani ilman Jeesuksen ansiota. Jos kuolen tänä
yönä, minä ajattelin, niin on puolustajani tuomarin edessä vaiti, ja
minä joudun kadotukseen. Surumielinen koko päivän; pieni rauhankipinä
näyttäytyi ehtoolla." Näistä suruistaan Reinhold oli kirjoittanut
Essenillekin Karjalaan. Tämä puolestaan kehottaa häntä "ainoastaan
uskomaan". Mutta siinä se vaikeus olikin, päästä pysyvään uskoon!

Sunnuntaina käydään aamupäivällä kirkossa ja ollaan ehtoolla
tavallisesti Lauri Stenbäckin luona, missä luetaan joku Lutheruksen
taikka Schartaun saarna ja keskustellaan uskonnollisista asioista.
Yhdessäolo, jonka ainoana ruumiillisena virkistyksenä on tee,
kestää noin k:lo 9:ään. Nämä sunnuntai-illanvietot, jotka ovat
pidettävät alkuna myöhempiin säännöllisempiin heränneitten
ylioppilasten seuroihin, viehättivät nähtävästi osanottajia, sillä
Reinhold mainitsee usein illan olleen "hauskan ja mieltä ylentävän"
(trefligt och uppbyggligt). Läsnäolijoina luetellaan Julius I.
Bergh, Gallenius, Birkman, Jakob Wegelius, harvemmin Holsti y.m.
Kerran ollaan samalla tavoin yhdessä tohtori A. Borgin luona.
Hedbergien tuttavien joukossa on myöskin heidän serkkunsa F. G.
Hedberg mainittava, joka joskus Lohjalta kävi Helsingissä. M.m. he
syyskuun lopulla hänen kanssaan kävivät katsomassa kirkkoa, s.o.
Nikolainkirkkoa, jota paraikaa rakennettiin.

Teatterista, konserteista y.m. yleisistä huveista ei sanaakaan
puhuta. Kumminkin oli toverien joukossa muutamia musikaalisiakin,
niinkuin Kust. Appelberg, Gallenius ja Jak. Wegelius, jotka soittivat
huilua ja sillä huvittivat toisiakin. Myöhemmin kerrotaan parista
illasta Lauri Stenbäckillä, jolloin neljä huiluniekkaa soitteli
toverien iloksi. Lukukauden lopulla Reinhold Hedberg osti itselleen
virsikanteleen ja rupesi sillä soittamaan. -- Yhtä vähän kuin
myöhempinä aikoina näyttävät pohjalaiset 1830-luvulla etsineen
seurustelua toveripiirin ulkopuolelta. Kumminkin kävivät Hedbergit
pari kertaa lukukaudessa kamreerinrouva Tengströmin luona. Usein he
tapasivat siellä J. L. Runebergin ja J. J. Tengströmin rouvineen sekä
kaksi Runebergin sisarta ja veljekset Kaarle ja Fredrik Tengströmin.

Joulukuun 7 p. Reinhold sanoo kuulleensa Stenbäckin sairastuneen
(lavantautiin), ja että tämä sentähden oli pakotettu jättämään
kandidaattitutkintonsa seuraavaan lukukauteen. Hän käy sitten
useamman kerran sairaan luona, joka oli "hyvin kipeä". -- 14 p.
Hedbergit lähtevät kotimatkalle, jolla käydään vierailemassa samoissa
paikoissa kuin tullessa, ja 19 p. saavutaan "riemulla ja ilolla"
kotia. Jo seuraavana päivänä laitetaan ketunraudat, jäniksen- ja
rotanpyydykset kuntoon, ja loma-aika kuluu niitä hoitaessa sekä
muissa tavallisissa kotiaskareissa. Niinkuin kesällä näyttävät nytkin
opinnolliset huolet tykkänään kadonneen. "Vähän tulee nyt Jumalaa
ajatelluksi", sanotaan päiväkirjassa. Uuden vuoden aattona valetaan
taas tinaa, ja muistiin pannaan, että "valukuvat tulivat jotenkin
synkkiä" (stöpen blefvo mera mulna).

       *       *       *       *       *

_Uusi vuosi 1837_ alkoi sillä merkkitapauksella, että veljekset
tammikuulla ensi kerran saarnasivat: Fredrik ensin, Reinhold sitten.
Jälkimäinen sekaantui vähän suspiriumissa, mutta kun hän siitä oli
selvinnyt, meni kaikki Jumalan avulla hyvin loppuun saakka. "Jumala
oli liiankin armollinen", sanoo hän, "hän ei rangaissut minua ansioni
mukaan". Hän oli tietysti opetellut saarnansa ulkoa.

Helmikuun 7 p.: "Nyt on minulla taas ollut lystiä, mutta tänään
tulee jälleen suru, kun meidän täytyy Helsinkiin." Ero oli "kauhea"
ja ajaessaan isänsä kanssa, joka nytkin saattoi poikiaan Härmään
asti, Reinhold valittaa kotona viettämäänsä syntistä elämää. Isä
lohduttaa häntä, ja poika "toivookin vielä tulevansa Jumalan lapseksi
ja päättää ahkerasti lukea ja veisata Jumalan sanaa kotonakin", mikä
ennen oli jäänyt tekemättä. Lapualla he tapaavat Lauri Achrénin,
joka iloisena kertoo heille lokakuulla menneensä kihloihin Lotta
Stenbäckin kanssa. Matka meni sitten "hyvin ja surullisesti" (!) --

Tällä kertaa ei veljeksillä ollut asuntoa varattuna, ja heidän täytyi
sentähden maata erään toverin luona kolme yötä "kapsäkkien päällä
lattialla". Sen jälkeen he saivat huoneen muutamassa paikassa,
jossa annettiin päivällisruokaakin. Kun ensi kerran syötiin uudessa
kodissa, panee Reinhold muistiin: ruoka huononpuoleista, vanhoja
mateita ja tympeänmakuista velliä. Päiväkirjassa mainitaan,
milloin kotoa tuotu leipä loppui, ja siihen lisätään: "nu äro
sötebrödsdagarna slut". Joskus valitetaan nälkääkin, ja huone on niin
hatara, että henki näkyy, vaikka kolme kertaa päivässä lämmitetään.
Kerran moititaan muuatta toveria, joka ei antanut ruokaa, vaikka
veljekset tulivat hänen luokseen juuri kun hän söi einettä, ja heidän
oli "hyvin nälkä". Samana päivänä ehtoolla Reinhold vielä lisää:
"Hyvin nälkä ja huonolla tuulella." Sitä paitsi on mieli raskas
suurien menojen tähden.

Opintoja jatketaan entiseen tapaan ahkerasti. Uskonnollinen
levottomuus on muuttumaton. Huolimatta Jumalan sanan lukemisesta
-- uutena hartauskirjana mainitaan Stenbäckiltä lainatut Schartaun
kirjeet, "jotka ovat hyviä", -- ei rauha ota rakentuakseen. Toverien
kanssa keskustellaan hengellisistä asioista, mutta säännöllisistä
kokoontumisista ei puhuta. Joskus Reinhold Fredrikin kanssa kotona
veisaa virren. Toverienkin seurassa hän on erikoinen. Pari kertaa
mainitaan yhdessäoloista ystävien luona, missä juotiin totia, ja
Reinhold sanoo yksin olleensa juomatta. Maaliskuun 20 p. vietetyssä
Osakunnan juhlassa (Nationskalaset) hän oli niinikään saapuvilla,
mutta ainoat tiedot, jotka hän siitä antaa, ovat seuraavat: "Minä
join 4 kuppia teetä, 1 lasin punssia ja 1 lasin karoliinaa; minä
seurustelin August Heikelin kanssa ja oli aika hauskaa. Tulin kotia
1/2 3 aamulla. On iloista olla raitis, kun kaikki muut ovat päissään
(!)" -- Osakunnan kokouksissa Reinholdilla oli tapana käydä, mutta
hän jättää kertomatta mitä siellä tapahtui. Sitäpaitsi hän silloin
tällöin kävi osakunnan kokoushuoneissa (nationsrummen) lukemassa
sanomia (Andliga tidningar). Opintojen ulkopuolella hän mainitsee
lukeneensa Adlercreutzin ja Holmin kirjat 1808--09 vuosien sodasta ja
Runebergin Hannan.

Harvinaisempia tapahtumia kerrotaan vähän. Semmoisina lueteltakoon
seuraavat. Maaliskuulla näytellään poroa Kluuvinlahden jäällä (på
Gloet). Oudoksuen väen paljoutta ei se tahtonut juosta. -- F. G.
Hedbergin häät neiti Eklundin kanssa Lohjalla vietetään 12 p.
huhtikuuta. Tohtori Borg lähtee sinne Helsingistä, mutta eivät
Hedberg serkut. Sulhanen oli sanonut, ettei hän katso voivansa
muistuttaa rovasti Forsmania, joka toimittaa hääpidot, heidän
kutsumisestaan. Reinhold on siitä pahoillaan. -- Toukokuun 8 p.,
joka on maanantai, vietetään Runebergin jäähyväisjuhla. Reinhold ei
mene juhlaan, mutta seuraa Heikelejä ja Fredrikiä kasvitieteelliseen
tarhaan, "ja he menivät Wahllundin huvilaan pitoihin, jotka koko
ylioppilaskunta on pannut toimeen Runebergille, koska hän nyt
matkustaa Porvooseen. Astelin vähän puutarhassa, menin sitte kotia,
kävin siellä taas k:lo 9 ja kuuntelin soittoa etäältä. Oli jotenkin
kaunis ilma, mutta tuuli oli kylmähkö, niin että yhden kuuron
heitteli vähän luntakin." Fredrik tuli kotiin kello 4 ja sanoi, että
juhlassa oli kovasti juotu, niin että tuskin yksikään oli selvällä
päällä.

Koko kevätkauden Hedbergit käyttävät pyhäpäivät ja joskus osan
arkipäivääkin liikkuakseen luonnon helmassa. Lintujen ja kukkasien
ensi esiintyminen merkitään niin tarkoin, että päiväkirja siinä
kohden kenties ansaitsee Helsingin eläimistön ja kasviston
tutkijain huomiota. Linnun pesiä haetaan ja kaikenlaisia lintuja
ammutaan ja joitakuita täytetäänkin. Täten saadaan usein muutosta
ruokalistaankin. Niin esim. Vapunpäivänä, jota ei vielä vietetty
nykyiseen tapaan, Reinhold keittää kolme variksen munaa ja syö ne
suuhunsa ilman suolaa ja leipää. Eräänä lauvantaipäivänä Hedbergit
Heikelien, vapaaherra C. G. Wreden ja C. Trappia kanssa lähtevät
kello 5 i.p. pitkälle purjehdus- ja metsästysretkelle saaristoon.
Kun saarilla turhaan on kuulusteltu ruokaa ja yösijaa, täytyy
metsästäjäin sytyttää nuotio rannalle ja asettua levolle sen ympäri.
Ilma on kumminkin niin kolkko, ettei unta saada, ja k:lo 2 aamulla
lähdetään taas liikkeelle. Noustuaan maalle muutamalle saarelle
he vihdoin k:lo 6 eräältä kalastajalta saavat ruokaa ja kahvia.
Sen jälkeen jatketaan matkaa saarelta saarelle. Muutamia lintuja
ammuttiin, mutta ylipäätään oli saalis huono. Kun löydettiin oravan
pesä, jossa oli neljä silmätöntä poikaa, otti Reinhold kiinni emän,
joka puri häntä sormeen, ja aikoi viedä sen poikineen elävänä
kotiin, mutta kun arveltiin, että niiden hoitamisesta tulisi liian
suurta vaivaa, pantiin oravaperhe takaisin pesäänsä. Kotimatka kävi
vaikeaksi, kun tuuli oli kääntynyt vastaiseksi ja kiihtynyt vinhaksi,
niin että vettä kosolta tuli veneeseen. "Oli kuitenkin kovin
hauskaa." K:lo 7 i.p. saavuttiin kaupunkiin.

Viikkoa myöhemmin, pyhänä (28 p. toukok.) k:lo 4 aamulla, lähtivät
Hedberg veljekset Heikelien ja W. Pippingin kanssa uudelle retkelle
nimittäin Sillbölen rautakaivoksille noin puolitoista penikulmaa
kaupungista. Kun pyssyt olivat muassa ja monta mutkaa tehtiin,
tultiin vasta k:lo 10 perille. "Siellä oli neljä kaivosta, joista
kävimme kolmessa. Ensimäinen oli syvin ja siihen laskeuduttiin pitkin
neljää pitkistä kuusista tehtyä tikapuuta (toinen toisen jatkona).
Alhaalla oli hyvin kylmä ja jäätäkin ja pimeä, ilma oli kosteaa ja
pahanhajuista. Toiset eivät olleet niin syviä, mutta kuitenkin oli
kummassakin kolmet tikapuut. Yhdessä oli avattu holvi sivulle päin
ja tultu vedelle, joka nyt oli jäässä. Neljäs oli niin matala, että
pohja näkyi. Näiden lähellä näimme vielä yhden kaivoksen, joka viime
vuonna oli alotettu ja sentähden vain kuopantapainen." Vasta k:lo 8
i.p. tultiin kotia.

Ymmärrettävää on, että Reinhold jälestäpäin katui hukanneensa
aikaa tämmöisiin retkiin. Viimeksi kerrotun jälkeen hän kirjoittaa
päiväkirjaansa: "Olen pahoillani, kun olen vetelehtinyt niin paljon,
eikä luvuista tahdo tulla mitään enkä ole kilvoitellut sieluni
autuuden tähden." -- Kesäk. 9 p. Reinhold oli kuulemassa Lauri
Stenbäckin julkista filosofiankandidaattitutkintoa.

Lukukauden viime päivistä mainittakoon, että Reinhold Lauri
Stenbäckin kanssa eräänä iltana joi teetä Nervanderin luona ja sitte
samassa seurassa kävi myöskin "Härmän Snellmania" (J. V. Snellmania)
tervehtimässä. Kun 16 p. oli lähdettävä kotimatkalle, oli matkustajia
niin paljo, että Hedbergien täytyi odottaa aamusta k:lo 3:een i.p.
saadakseen kyytihevosen kaupungin kestikievarista. --

       *       *       *       *       *

_Kesäkausi 1837_ kului taas enimmältään tavallisiin huvituksiin.
Vieraita nähtiin usein, ei ainoastaan läheisiä vaan kaukaisempiakin,
sillä ajan tapoihin kuului, että matkalla poikettiin sukulaisiin
ja tuttaviin. Siten F. G. Hedberg kävi nuoren rouvansa kanssa pari
kertaa Kimon ruukilla, mennessään syntymäseudulleen Raaheen ja
sieltä palatessaan. -- Heinäkuun 5-8 p. piti Riisbakan lautamies
komeat nelipäiväiset häät tyttärelleen, Marialle. Sinne olivat
pitäjän säätyläisetkin kutsutut, ja Reinhold kertoo kaksi päivää
tanssineensa polskaa maalaistyttöjen kanssa. Hän huomasi niiden
olevan säädyllisempiä kuin oli luullut, ja hänen oli niin lysti,
että hän mielellään olisi jäänyt kauemmaksikin aikaa häihin, jollei
kaikki herrasväki olisi lähtenyt pois. -- Toinen verraten harvinainen
tapaus oli Uuskaarlepyyn herrojen omistaman laivan teloiltalasku
Okskangarissa syyskuun 16 p. Nuori väki ruukilta purjehti sinne, ja
kun laiva, Emilie nimeltä, oli "majesteettisesti" luistanut veteen,
kutsuttiin kaikki kaupunkilaisten pitoihin, joissa viivyttiin k:lo
12:een yöllä. Reinhold sanoo juoneensa teetä ja yhden lasin punssia,
mutta toiset nauttivat runsaammin. "Talonpojat tappelivat aika
lailla; me koetimme rakentaa rauhaa ja onnistuimmekin lopuksi."
Sitte maattiin oljilla. Aamulla ennen lähtöä juotiin vielä kahvia
ja syötiin einettä Okskangarissa. "Minä olin hyvin tyytymätön
Uuskaarlepyyn herrojen seuraan, sillä heidän puheensa ja menettelynsä
oli kauttaaltaan säädytöntä."

Kesäkuun 22 p. Kalle (von Essen) palasi Karjalasta, ja näyttää siltä,
kuin hänen olonsa kotona olisi jälleen vaikuttanut virkistävästi
uskonnolliseen elämään ruukilla. Loppukesällä ilmaantuu siitä monta
todistusta. Elokuun 2 p. mainitaan "Stoolin Maijan (joku talon
väestä) olleen semmoisessa hengellisessä hädässä, että pelättiin
hänen tulevan hulluksi". Hedbergillä isäntäväki yhdessä palvelijain
kanssa veisaa virsiä, ja herätyksiä tapahtuu sukulaisten ja kotoisten
piirissä. S.k. 27 p. oli "Anna Liisa Ulfsson täällä ja sanoi nyt
löytäneensä kalliin helmen ja tulleensa uskoon; meidän piikamme
Anna Olavintytär on niinikään voimallisesti herätetty ja hänellä on
vakava murhe". 28 p. "Luin vähän Armon järjestystä. Muistelin sieluni
parasta, syystä että on niin ankaria muistutuksia. Meidän toinen
piikamme, Anna Liisa, tuli nyt niin voimakkaasti herätetyksi, että
hän huusi monta tuntia. Kalle ja (Jonas) Lagus meillä." -- 29 p.
"Nousin k:lo 6. Olin Kallen luona, missä Stenbäckiltä sain ansaittuja
nuhteita. Luin sitten koko päivän Armon järjestystä ja Huutavan
ääntä korvessa, jonka lainasin Kallelta. Olin jotenkin murheellinen,
itkin ja rukoilin valistusta; soitin virsikanteleella Oli niinkuin
pyhäpäivä, niin että sekä me että piiat saivat vähän tehdyksi." -- 30
p. "K:lo 6 ylhäällä. Luin Huutavan ääntä korvessa. Kävin Kallen luona
ja ostin semmoisen [kirjan]. Olin niin iloinen siitä armosta, joka
on tullut tämän huoneen ylitse, että en voinut muuta kuin ylistää
Jumalaa."

Seuraaviltakin päiviltä on muistiinpanoja, jotka viittaavat yhä
jatkuvaan uskonnolliseen innostukseen. Syyskuun 1 p. Reinhold puhuu
uskonnosta talonväen kanssa, mutta mainittuaan tämän hän lisää:
"olin muutoin hyvin kevytmielinen". -- 2 p. "Oli Kalle täällä
jäähyväiskäynnillä. Maria (neiti Achrén, joka oleskeli Hedbergillä)
oli niin iloinen Jumalassa, että tuskin jaksoi kantaa iloansa." -- 3
p. "Nousin k:lo 6. Olin kirkossa; Kalle saarnasi. Kuulin iltapäivällä
(ruukin) konttorissa luettavan julki saarnan Nohrborgista. Kalle
piti sitte kauniin jäähyväispuheen. Luin vähän Armon järjestyksestä
ja rukoilin synnintuntemusta; soitin virsikanteleella virren." -- Se
innostus, joka oli huomattu neiti Achrénissa, kiihtyi kiihtymistään,
ja 7 p. Reinhold panee muistiin: "Tämä ilta on merkillisin, minkä
olen elänyt. Maria näyttää menettäneen järkensä liiallisesta uskonnon
asiain mietiskelemisestä, meillä oli täysi työ hyvällä pitää häntä
sisällä, vaikka oli k:lo 11 yöllä. Minä olin niin huolestunut, että
en tiennyt mitä tehdä. Luutnantti (v. Essen) ja Anna Liisa Ulfsson
täällä ehtoolla. Maria puhuu aivan sekaisin. Vasta k:lo 12 päästiin
levolle." -- Seuraavana päivänä Marian omaiset noutavat hänet, ja
me saamme tietää, että hän sittemmin oleskeli sukulaisissa sekä
Maalahdella että Vöyrillä ollen ajoittain vielä enemmän häiriössä
kuin ruukilla. Myöhemmin syksyllä hän kumminkin vähitellen toipui.

       *       *       *       *       *

_Syyskuun_ lopulla lähtevät Hedbergit jälleen Helsinkiin, ja ero
kodista oli sitä katkerampi, kun oli päätetty, että he viipyisivät
poissa yhtä mittaa seuraavaan kesään saakka. Kun 24 p. saavuttiin
Helsinkiin, kirjoittaa Reinhold: "Nyt ollaan jälleen tässä ikävässä
kaupungissa!" -- Jo seuraavana päivänä oltiin Stenbäckillä, ja
"siellä oli hyvin hauskaa, sillä siellä puhuttiin ainoastaan
uskonnosta, ja me lauloimme kaksi virttä Siionin lauluista. Minä
itkin paljon, sentähden etten oikein tunne syntiä, ja rukoilin
hartaasti Jumalaa siitä." Kolmantena päivänä "käväisin Schaumanilla.
Hän sanoi, ettei hän tiennyt, voisimmeko tulla papeiksi. Minä olin
kovin murheellinen sen johdosta, mutta sain vihdoin lohdutusta
ajatellessani, että tämä elämä ei kumminkaan ole niin pitkä, ja
voinhan Jeesuksen kautta tulla osalliseksi paremmasta elämästä tämän
jälkeen. Kyllä kai minä kelpaan joksikin täällä; samahan se on mitä
on." Tyynnyttyään kävelee hän sitte nuoremman veljensä Kustavin[22]
kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa syöden maahan pudonneita
omenia, nousee uuden kirkkorakennuksen telineille, josta näkee Vanhan
kaupungin tuolle puolelle ja katselee höyrylaivoja "Storfurstenia"
ja "Lentäjää", edellinen iso, jälkimäinen pienoinen alus, ja viettää
iltansa Heikelien luona, missä Julius Bergh lukee Nohrborgista ja
puhuu "kääntymysjärjestyksestä" -- ja "oli siellä hyvin hauskaa".

Tällä kertaa oli tavallista vaikeampi saada asuntoa. Vasta toisella
viikolla Hedbergit vuokrasivat kaksi kamaria (heitä oli nyt kolme)
rakennuksessa, joka ei vielä ollut täysin valmis. Sitten alkoi
elämä sujua entiseen tapaan, ja päiväkirjaan merkitään milloin
mitäkin. Niin esim. huomataan eräänä päivänä matoja liikkiöissä,
joka oli ikävää, mutta sitäkin ikävämpää oli, että toisena päivänä
nähtiin vieraan veitsen vähentäneen varastoa; edelleen saamme tietää
Reinholdin parsineen veljensä sukkia, että hän tänä lukukautena
niinkuin kerran ennenkin arvelee syövänsä liika paljon ja sentähden
joskus illoin ja aamuin on kokonaan syömättä, että hän kenties siitä
syystä pitkin syksyä käy kasvitieteellisessä tarhassa syömässä
pihlajanmarjoja j.n.e.

Tänä lukukautena tapahtuivat tunnetut rettelöt pohjalaisessa
osakunnassa, kun kuraattori Nervander luopui, ja osakunta jaettiin
kahtia. Kaikesta mainitaan niin lyhyesti, ettei mitään uutta
piirrettä ilmaannu. Hedbergit joutuivat pohjoispohjalaiseen
osakuntaan, jonka jäsenille toverien kesken annettiin nimi
"Norrbaggar". Suurta melua ylioppilasmaailmassa herätti se, että
yöllä vasten lokakuun 25:ttä p. muuan santarmi tavattiin kuolleena
Katajanokalla ja kolme ylioppilasta, Sevon, Wacklin ja Sjöberg,
pantiin kiinni epäiltyinä murhasta. Muutaman päivän päästä heidät
kuitenkin vapautettiin, kun lääkärit todistivat miehen kuolleen
halvaukseen.

Uskonnollinen elämä heränneitten ylioppilasten piirissä näyttäytyy
entistä vilkkaammaksi. Useammin kuin ennen, pari kolme kertaa
viikossa, veisataan ja luetaan yhdessä, milloin harvempien, milloin
useampien koossa ollessa. Päämiehinä tässä elämässä ovat Lauri
Stenbäck ja C. G. von Essen, jotka viimemainitut asuvat yhdessä,
sekä Julius Bergh. Näistä mainitaan, että he joskus saarnasivat
julkisestikin. Useimmiten kokoonnuttiin hartaushetkiin Stenbäckin
luo, ja sunnuntaina 18 p. lokakuuta sanoo Reinhold päiväkirjassaan
ensi kerran, että siellä oli paljo väkeä koossa (mycket folk
samladt). Muutoin Hedbergit tai ainakin Reinhold usein Heikelienkin
luona kuuli luettavan Nohrborgin postillaa, jota samoin kuin
Tollesonin saarnoja luettiin Stenbäckilläkin. Sitä paitsi esiintyy
ennen mainitsemattomia hartauskirjoja, niinkuin Lutheruksen selitys
Galatalaiskirjeeseen, Pontoppidanin Uskon peili, Lutheruksen opin
ydin j.n.e.

Joulukuun 5 ja 29 päivän välillä on päiväkirjassa aukko, joka
myöhemmin on lyhyesti täytetty. Reinhold sairasti silloin
arvattavasti lavantautia, vaikka ei taudin nimeä sanota. Jäljestäpäin
hän muistelee hourailukohtausten välillä pelänneensä, että joutuisi
kadotukseen, jos kuolisi, sillä hän ei katsonut voivansa lähestyä
Jeesusta elävästi tuntematta syntejään, taikka myöskin, että
menettäisi järkensä ennenkuin oli saanut Jumalalta syntinsä anteeksi
ja armoa. Ajoittain hän taudinkin kestäessä luki hartauskirjoja.
Jouluaattona olivat veljet muualla, mutta Essen ja Gallenius pitivät
seuraa sairaalle ja lukivat hänelle virsikirjasta ja Uudesta
Testamentista.

Uudenvuoden aaton veljekset viettivät August von Essenin seurassa
käyden yhdessä Björkströmillä (joku ravintola) syömässä illallista.
"Siellä juotiin viiniäkin, mutta minä en juonut; ruoka maksoi 24
kill. mieheen." Vuoden muistiinpanot päättyvät hartaaseen rukoukseen.

       *       *       *       *       *

_Vuoden 1838_ Hedbergit siis alottivat Helsingissä. Tämä ei
estänyt heitä saamasta uusia muonavaroja kotoa. Tuttavat, niinkuin
Vegeliukset Maalahdelta, Z. Topelius Uuskaarlepyystä ja vielä muuan
ylioppilas Fellman, jotka olivat viettäneet joulunsa Pohjanmaalla,
toivat näet muassaan "paketteja", jotka avattaessa huomattiin
sisältävän sianlihaa, makkaroita, voita, leipää y.m. Todella
patriarkallisia tapoja! -- Loppiaisaattona Reinhold käy kaupungilla
ostamassa kahvia ja sokeria, korppuja ja kermaa sekä lainaamassa
teekeittiön Heikeleiltä. Loppiaisena hän näet tahtoi viettää
nimipäiväänsä kahvinjuonnilla. Ja niin tapahtuikin. Kukin vieras
joi kolme kuppia! Samana päivänä Essen saarnasi iltakirkossa "aika
hyvin", sanoo Reinhold, "ja minä olin hyvin liikutettu". -- Tästä
lähtien puhutaan tavantakaa kahvinjuonnista milloin kotosalla,
milloin "Kahvineitsyen" luona (Kaffejungfrun, joku yksinkertainen
kahvila, jossa paitsi kahvia myöskin saatiin teetä). Turhaan
huudahtaa Reinhold kerran tämmöisen käynnin johdosta: "olkoon tämä
viimeinen kerta tänä lukukautena!" -- Maaliskuun 20 p. oli von
Essen kutsunut Hedbergit pieniin kekkereihin. Vieraitten joukossa
oli professori Laurell ja lisensiaatti Schauman, ja kestitykseksi
tarjottiin teetä ja punssia. Illan kuluessa puhuttiin uskonnollisista
asioista ja luettiin ääneen vähän Lutheruksen teoksista. Sen ohella
laulettiin äänissä "Hosianna" ja "Koko maailma iloitkohon". --
"Tulimme kotia noin 1/2 12." -- Huhtikuun 5 p. Hedbergit olivat
kutsutut kamreerinrouva Tengströmin hautajaisiin. Rouva oli
kuollut 67 vuoden iässä maaliskuun 31 p. Vihdoin on tässä jaksossa
mainittava, että Hedberg toukokuun 18 p. "saattoi Kaarle Niklas
Keckmania hautaan". -- Erikoisena merkkitapauksena on mainittava,
että Reinhold tammikuun 31 p. Heikelien kanssa oli Julius Berghin
luona ja siellä näki "kuuluisan, vahvan kristillisen miehen", Paavo
Ruotsalaisen.

Uskonnolliseen elämään nähden oli kaikki entisen tapaista.
Reinhold taistelee lakkaamatta uskottomuutta vastaan. Joskus hän
on levollisempi, mutta sitten taas painuu tunnelma aivan alhaalle.
Kuvaavana kohtana siteerattakoon seuraava muistiinpano, joka on
tehty Essenin pitojen jälkeisenä päivänä. "Makasin k:lo 7:ään. Olin
kauhean murheellinen herätessäni, luin rukouksen virsikirjasta, mutta
murhe ja suru eneni niin, että minun täytyi mennä Kalle von Essenin
luokse. Puhuin kauan hänen kanssaan synneistäni ja uskottomuudestani
sekä vaarallisesta tilastani. Hän sanoi, että minun piti uskoa
Jeesuksen sanoihin ja taistella epäuskon ajatuksia vastaan. Puhuin
sitten opinnoistani ja papiksi tulemisestani; hän kehotti minua vain
lukemaan Jeesuksen tähden ja rukoilemaan häneltä voimia, niin kaikki
kävisi hyvin. Saatoin sen jälkeen päivällä uskoa ja olla tyytyväinen
Jumalassa." -- Kerran Reinhold itkee sentähden, että hän on niin
"kylmä ja välinpitämätön verrattuna toisiin eläviin kristittyihin".
Sitä vastoin hän ei koskaan tuomitse toisia eikä arvostele maailman
lapsia menoineen -- niinkuin kumminkin heränneitten sanotaan tehneen.
-- Paitsi ennen mainituita hartauskirjoja esiintyvät seuraavat uudet:
Gossner, Tie autuuteen; Sokea ja sotamies; Boosin elämäkerta, L.
Achrénin kääntämänä; Arndtin Tosi kristillisyys.

Hartausharjotuksista ei ole muuta lisättävää kuin että nyt ensi
kerran puhutaan myöskin yhteisestä rukouksesta. Stenbäckillä näet
kerran yhteisesti rukoiltiin, niin että läsnä olevat laskeutuivat
polvilleen. -- Ohimennen huomautettakoon, että Stenbäck ei tällä
kertaa viipynyt Helsingissä lukuvuoden loppuun. Saatuansa tiedon
isänsä kuolemasta hän lähti toukokuun 12 p. kotiin. Reinhold oli
häntä auttamassa valmistuksia tehdessä.

Tänä lukukautena Reinhold suoritti kirjoituskokeensa ruotsin kielellä
ja sai alhaisimman arvolauseen: admittitur. Hän oli siihenkin
tyytyväinen. Vähän myöhemmin, jo ennen toukokuun loppua, Hedbergit
lähtivät kotimatkalle.

       *       *       *       *       *

_Kesällä_ kotona ollessaan Reinhold pari kertaa pahoittelee sitä,
ettei hän tapaa muissa halua yhteiseen hartaustoimitukseen, jota hän
puolestaan ikävöi. Muutoin on lomakauden huomattavin tapaus matkustus
Kalajoelle kuuluisain käräjien tähden. -- "Nyt on merkillinen
aika", kirjoittaa Reinhold, "sillä N. G. Malmberg, F. O. Durchman,
Jonas Lagus, Jak. Hemming ja Lauri Laurin, jotka kaikki ennen ovat
olleet pappeja Kalajoen pitäjässä, sekä suuri joukko heränneitä
talonpoikia ja säätyläisiä mainitusta pitäjästä on haastettu
käräjiin sentähden, että ovat joko toimeenpanneet taikka olleet
saapuvilla kristillisissä seuroissa ja että papit ovat asettaneet
esille lähetys-säästölaatikoita. Ensimäiset käräjät olivat jo 6 p.
heinäkuuta ja kestivät muutamia päiviä, mutta asia lykättiin 6:nteen
p. elokuuta." Sunnuntaina 29 p. heinäkuuta Reinhold vanhempainsa
kanssa kävi Vöyrin kirkossa ja pappilassa ja siellä sovittiin, että
hän ajajana seuraisi rouvia Ulla Stenbäckiä, Lotta Svania ja Betty
Schroderusta (kaikki kolme Maalahden rovastin, tohtori Wegeliuksen
tyttäriä) Kalajoelle. Elokuun 1 p. lähdettiin matkalle tohtorin
rillavaunuissa ja 5 p. saavuttiin Kalajoen pappilaan, jossa Hemming
oli väliajansaarnaajana. Toiset jatkoivat matkaansa Ylivieskaan,
mutta Reinhold jäi Kalajoelle, jonne noin k:lo 7 i.p. Lagus, Durchman
ja Malmberg tulivat Hemmingin luokse. "He olivat hyvin iloisia ja
hupaisia." Seuraavana päivänä alkoivat käräjät. "Minä sain olla
sisällä koko ajan. Siellä todistettiin myötä ja vastaan. Muun muassa
että Laurin oli sanonut, etteivät kaikki 50-60 vuotta vanhat saata
tulla autuaiksi ja että hän kielsi lapsia tottelemasta vanhempiansa.
Tämän toiset todistajat kumosivat. Muutoin olivat tuomari ja
virallinen syyttäjä ilmeisesti puolueellisia. Muun muassa siinä, että
tahtoivat kieltää pappeja esittelemästä todistajia puolustuksekseen;
mutta lopulta siihen pakostakin suostuttiin. Mielipide on tämä:
kääntymättömät luulevat heränneiden harjottavan haureutta uskonnon
verhon alla sekä pappien keräilevän lähetys-säästölaatikoilla rahaa
omiin tarpeisiinsa ja saavan niillä mahdottomia summia. Yhteensä
edellisissä ja näissä käräjissä kuulusteltiin 110 todistajaa. Käräjät
kestivät maanantaista perjantai-iltaan (elokuun 10:nteen p.) noin
k:lo 6. Asia lykättiin syyskuun 25:nteen p., sillä vielä oli useampia
haastettava, mikä asian tähden, mikä todistajana; muiden muassa Paavo
Ruotsalainen asian tähden."

Lauvantaina Reinhold lähti Ylivieskaan Jonas Laguksen luokse. Hän
puhutteli tätä yksityisesti uskonnollisen tilansa johdosta ja sai
kuulla, että ei häneltä "puuttunut mitään muuta kuin uskoa -- mikä
on kyllä paljo", lisää Reinhold. -- Pyhänä hän kuuli Laguksen
saarnaavan, mutta jo maanantaina tämä lähti Ruovedelle F. O.
Durchmanin ja rovasti Bergrothin tyttären häihin, joten Reinhold ei
saanut tällä kertaa kauemmin nauttia kokeneen opettajan ohjausta.
Hän itse seurueineen matkusti torstaina Kruununkylän pappilaan,
missä sunnuntaina (19 p.) vietettiin toisen etevän saarnamiehen ja
herännäisjohtajan, Fredrik Östringin, ja rovasti Alceniuksen tyttären
häitä. Reinhold oli yhtenä teltanpitäjänä. Näissä häissä tarjottiin
punssia, mutta ei tanssittu.

Tätä kesää kiitetään muutoin päiväkirjassa erinomaisen hauskaksi ja
yhtenä pääsyynä mainitaan "laulu- ja soittokollegiot" Reuterilla.
Viimeisenä iltana, ennen Helsinkiin lähtöä, syyskuun lopulla,
laulettiin "Nu hvilar hela jorden", ja Reinholdista se oli
"jumalallista ja ylentävää".

Näiltä ajoilta saakka päiväkirja käy entistä suppeammaksi. Usein
kuluu päiviä ja viikkojakin ilman muistiinpanoja, puhumatta siitä,
että tiedot ovat vähemmin mieltäkiinnittäviä. Siitä syystä ovat
seuraavat otteetkin hajanaisemmat kuin ennen.

Helsingissä Hedbergit yhdessä Odert Reuterin kanssa vuokraavat ison
salin ja kamarin "Kluuvilla" (i Gloet) kammantekijä Veckströmin
talossa Vuorikadun varrella[23] ja Reinhold ostaa itselleen huilun,
jolla alkaa soitella. Syksyn kuluessa saapuu surullisia tietoja
kotoa. Kimon ruukilla on lavantauti päässyt leviämään, niin että työt
on täytynyt keskeyttää, kun miehet järjestään ovat vuoteen omana.
Myöskin rouva Hedberg oli sairastunut samaan tautiin, ja marraskuun
12 p. tuli Kalle von Essen poikain luokse kertomaan, että heidän
äitinsä oli kuollut. Katkeraa surua lieventää ainoastaan tieto, että
hän on autuaallisella hetkellä eronnut elämästä. -- Pari viikkoa
myöhemmin kerrotaan kirjeessä kotoa vielä sekin onnettomuus, että
talon renki lavantautia sairastaessaan oli joutunut omantunnon
vaivoihin ja eräänä yönä hartaasti rukoiltuaan ensin nukahtanut,
mutta seuraavana aamuna löydetty hukkuneena kaivosta. "Tekikö hän
tämän epätoivossa vai houreissa?" kysyy Reinhold.

       *       *       *       *       *

_Tammikuulla 1839_, loma-ajalla, molemmat taas saarnaavat, ja
Reinhold sanoo saarnansa olleen alusta loppuun saakka omasta päästä.
Samaan aikaan ovat he myös Schwartzbergin ja Laura Stenbäckin häissä
Vöyrillä.

Kevätlukukaudella Reinhold sanoo pääsiäispäivänä olleensa Essenin
luona seuroissa ("på en sammankomst"). Tuo nimitys, jota ennen ei ole
käytetty ylioppilasten hartauskokouksista, osottaa, että seurojen
pito, niinkuin muutoinkin tiedetään, nyt oli tullut säännölliseksi;
mutta valitettavasti Reinhold ei anna niistä tarkempia tietoja.
-- Huhtikuun 2 p. oli osakunnan juhla, jossa Reinhold ei juonut
muuta kuin 4 kuppia teetä ja vähän karoliinaa, mutta josta muutamat
vähemmin raittiit toverit palasivat vasta k:lo 9 seuraavana aamuna.
Oli siellä vähän tapeltukin, ja yksi oli kaatuessaan kadottanut
hampaan suustansa!

Kesästä s.v. mainittakoon, että Reinhold heinäkuun keskivaiheilla
käydessään Achrénilla Karvatissa, vilustumisesta sairastui kovaan
kuumeeseen. Hourailukohtausten välillä hän murehti sielunsa tilaa.
Paitsi Lauri Achrénia kävivät Lauri Stenbäck ja Julius Berg, jotka
kesällä olivat matkustaneet Pohjanmaalle, hänen luonaan. Noin
puolentoista viikon päästä hän kuitenkin oli niin toipunut, että
kykeni lähtemään kotia. -- Syyskuulla ennenmainittu Stoolin Maija
jälleen tulee kuin mielipuoleksi. Hän puhuu hengistään, jotka
ilmaisevat hänelle, milloin kääntymätön ihminen astuu huoneeseen ja
mitä hänen tulee milloinkin tehdä, niinkuin veisata, lukea, rukoilla,
seisoa, maata ääneti taikka tanssia.

Helsingin matkoista näinä aikoina on mainitseminen, että Hedbergit
saatuaan enemmän tuttavia miltei säännöllisesti poikkeavat
pappiloihin yöksi. Kun he siten viipyvät jonkun päivänpuoliskon
kussakin paikassa, Vähässäkyrössä, Lapualla, Alavudella, Ruovedellä
ja muuallakin, saattaa matkaan joskus mennä toista viikkoa. Sitä
paitsi ei vauhti muulloinkaan voinut olla suuri. Kuorma oli näet
raskas: kaksi miestä lukuunottamatta kyyditsijää sekä laukkuja ja
arkkuja, jotka olivat täynnä painavaa tavaraa, vaatteita, kirjoja ja
ruoka-aineita puoleksi lukukaudeksi! Ei saata mitenkään oudoksua,
että kestikievareissa, niinkuin Reinhold kertoo, monesti kinattiin
hevosista. Hollimiehet tahtoivat panna kaksi hevosta kuorman
eteen, matkustajat taasen inttivät vastaan, sillä, jos kerran
siihen suostuttiin, täytyi yhä edelleen ajaa kahdella hevosella.
Etelä-Hämeessä ja Uudellamaalla olivat nämä kinastukset varsinkin
tavallisia.

       *       *       *       *       *

_Syyslukukaudella 1839_ Reinhold m.m. kertoo suuresta tulipalosta
18 p. lokakuuta, jolloin 2 kaksikerroksista kasarmirakennusta
Töölössä paloi poroksi. Veljekset istuivat k:lo 1/2 10 i.p. kotona
lukien, Reinhold Boosin elämäkertaa ja Fredrik Fryxellin historiaa,
kun he äkkiä huomasivat ympärillä olevien talojen seinäin hohtavan
valkean valosta. He riensivät paikalle ja näkivät siellä, miten
sammutuskeinot olivat kelvottomia. Kolmas samassa ryhmässä oleva
kasarmi pelastui kuitenkin, ja pääansio siitä oli Turun osakuntaan
kuuluvan ylioppilaan Pettersonin, joka koko ajan istui rakennuksen
katolla syytäen vettä ympärilleen.

S.k. 21 p. Reinhold puhuu rettelöistä, jotka tapahtuivat ennen
ensimäistä Porthaninjuhlaa. "Nyt on hirmuinen hälinä meidän kesken
sen johdosta, että Thesleff kieltää meitä pitämästä Porthanin
muistojuhlaa ja uhkaa, että kuraattorimme Cygnaeuksen onni on siitä
kärsivä, jos se tapahtuu. Me lähetimme 18-miehisen lähetyskunnan
hänen luokseen, mutta Thesleff suuttui ja kielsi ja uhkasi Cygnaeusta
perikadolla." -- "Ja sitten" jatkaa hän lisäten yhteen joukkoon
toisenkin levottomuuden syyn, "Gadolin alkaa luennon jälkeen tutkia,
kutka ovat olleet saapuvilla, kutka eivät, ja sanoo tekevänsä sen
konsistorion käskystä". -- Marraskuun 9 p. "osakuntajuhlamme ja
samalla Porthanin muistojuhlakin vietettiin". Paitsi muuta mainitaan
ohjelmasta Runebergin malja, jonka, vaikka tämä ei ollut saapuvilla,
Stenbäck esitti "hyvin komeassa runossa". Tilaisuus oli varsin
juhlallinen ja päättyi noin k:lo 4 aamulla.

Sunnuntaina 24 p. marraskuuta Reinhold oli kauhistuttavan tapahtuman
näkijänä; hän kertoo siitä seuraavasti: "Olin kirkossa, missä
ylioppilas Sandbäck, joka juurikaan on tullut mielenhäiriöön,
ensiksi graduaalivirren aikana astui alttarin eteen, mutta kun
eräs kirkonpalvelija käski hänet pois, lankesi polvilleen kuorin
astimille. Sitten hän näytti aikovan nousta saarnastuoliin,
mutta kirkonpalvelija talutti hänet ulos. K:lo 6 i.p. tulin minä
Stenbäckille, ja siellä oli ennestään Holsti ja Sandbäck. Holsti,
Stenbäck ja minä istuimme puhellen ulommassa huoneessa, ja Sandbäck
makasi vuoteella sisemmässä, jossa oli pimeä. Jonkun ajan päästä
Sandbäck nousee ja pyytää partaveistä, Stenbäck lähtee hakemaan
jotakin toveria lisäksi, mutta Holsti menee kynttilä kädessä
Sandbäckin luokse ja näkee hänen olevan aivan verissään. Me
huomaamme nyt hänen yrittäneen kynäveitsellä leikata poikki kurkun
ja vasemman käsivarren valtasuonet, mutta se ei ollut onnistunut.
Kun veitsi otettiin pois, aikoi hän heittäytyä ulos akkunasta, mutta
estettiin siitä. Sitten hän arvattavasti voimattomana paljosta
verenvuodatuksesta asettui rauhallisesti makaamaan sohvalle, missä
lepäsi, kunnes lääkärejä oli ehtinyt tulla sitomaan haavat, jonka
jälkeen hänet vietiin klinikkaan."

Seuraavana yönä Reinhold mielenliikutuksesta ei saanut unta ja
päivälläkin hän oli hieman sairas.

       *       *       *       *       *

_Vuodelta 1840_ on vielä vähemmän merkille pantavaa. --

Näinä vuosina Reinhold ei ole uskonut päiväkirjalleen uskonnollisen
elämänsä vaiheita, mutta marraskuun 1 p. hän kirjoittaa: "Tänä
päivänä (sunnuntai) olin Stenbäckillä ja puhuin hänen kanssaan
hengellisistä asioista. Silloin armon salaisuus selvisi minulle
suuresti, ja minä saatoin nyt antautua ehdottomasti Jumalan armoihin
ja uskoa, että Herra tekee minut lapsekseen ja on minulle yhtä
laupias ja armahtava katsomatta siihen, kuinka paljon olen rikkonut
ja kuinka hartaasti olen rukoillut, lukenut ja taistellut syntiä
vastaan; sillä ei se riipu minusta, vaan yksistään Jumalan armosta.
Siis tahdon minä turvata Jumalan armoon ja kaikessa ainoastaan
odottaa armoa." -- Saman päivän illalla hän oli (rva) Fabritiuksella
(Essenin tulevan vaimon luona), missä oli paljon herroja ja naisia.
Bergh luki Lutheruksesta, jonka jälkeen veisattiin muutamia virsiä.

Joulukuun 2 p. Hedberg on luistelemassa ja auttamassa, kun jäihin
ajanut ajuri pelastetaan Blekholman lähellä. Illalla Julius Berghin
luona hän tapaa Laguksen ja Malmbergin, joka s.p. ovat tulleet
Helsinkiin jättämään senaattiin valituksen hovioikeuden tuomiosta,
joka seurojen pitämisestä määräsi heidät puoleksi vuodeksi
erotettaviksi virasta. -- Torstaina 3 p. ovat Lauri Stenbäckin
häät. "Siellä oli aika hauskaa; tulin kotiin klo 1 yöllä." -- 12 p.
Reinhold lähtee kotimatkalle yhdessä seurassa Laguksen ja Malmbergin
kanssa.

Lomakautena 29 p. joulukuuta Hedberg matkustaa m.m. Vöyrin käräjiin
ollakseen saapuvilla, kun pastori J. M. Stenbäckiä oikeuden edessä
syytetään ruokottomien sanojen käyttämisestä saarnoissa sekä väärästä
opista. Syytöksiä kumminkaan "ei voitu toteen näyttää".

Tämän jälkeen jatkuu päiväkirja vielä kaksi vuotta eteenpäin; mutta
pikkutietojen joukossa on tuskin mitään merkillisempää huomattavana.
Yleisistä ylioppilastavoista ansaitsee kuitenkin mainita, että näinä
vuosina näyttää kenties entistä enemmän tulleen tavaksi käyttää
kaikkia suurempia ja pienempiä aiheita kekkerien pitämiseen, joissa
säännöllisesti väkeviä -- useimmin puhutaan punssista -- nautittiin.
Mitä taas erittäin pohjalaisiin pietisteihin tulee, tekivät he usein,
kolme, neljä miestä yhdessä joukossa, kävelyretkiä Essenin luokse,
joka papiksi vihittynä ja naineena miehenä oli asettunut asumaan
ostamalleen Nygårdin tilalle Espooseen. Hedbergit puolestaan eivät
jatkaessaan teologisia opintoja kadottaneet luonnonrakkauttaan
ja taipumustaan kaikenlaiseen urheiluun. Aina tavan takaa
mainitaan luistelu- (useimmin Kluuvin lahdella, siis nykyisellä
rautatientorilla), hiihto-, metsästys- ja kalastusretkiä tapahtuneen.
Niin Helsingissä, missä he pitivät viheriävarpusia häkissä (useat
kerrat sanotaan, että semmoisia ostettiin), mutta varsinkin kotona,
jossa he kesyttävät oudompiakin "kotieläimiä" (esim. kalalokkeja).
Heidän kokoelmansa kasvoivat vihdoin melkoisen suuriksi ja näkyvät
saavuttaneen jonkunlaisen kuuluisuuden, sillä vieraita käy varta
vasten katsomassa niitä, nimittäin täytetyitä lintuja, joita varten
Fredrik oli tehnyt erityisen kaapin, ja kasveja, joiden hoito ja
järjestäminen oli etupäässä Reinholdin osana.

       *       *       *       *       *

_Vuodelta 1842_ en voi olla siteeraamatta, mitä Reinhold kertoo
Lauri Achrénin hautajaisista. Niinkuin Stenbäckin elämäkerrassa
on esitetty, tämä nuori pappi, yksi heränneitten lahjakkaimpia
ja innokkaimpia opettajia, kuoli 13 p. elokuuta. Hänen viimeinen
virkapaikkansa oli Munsalo, joten Reinhold läheisestä kodistaan
saattoi käydä siellä hänen sairautensa aikana ja valvoakin jonkun
yön sairaan luona. Hautajaiset olivat 18 p. "Kahdeksan pappia kantoi
arkkua, ja Malmberg toimitti haudansiunauksen. Se oli juhlallisin
hautaus, minkä koskaan olen nähnyt. Malmberg piti ruumissaarnan sillä
tavoin, etten luule kuivaa silmää olleen koko kirkossa -- niin,
luulenpa, että kivet muurissa itkivät. Seuraavana päivänä Malmberg
piti seuroja muutamassa talossa lähellä Achrénin asuntoa. Me olimme
kaikki siellä, ja hän luki ja puhui erinomaisesti." -- S.v. veljekset
vihdoin -- nuorempi ensin, vanhempi vähän myöhemmin -- suorittivat
päästötutkintonsa, ja joulukuun 14 p. heidät Turussa yhdessä
muutamien muitten kanssa vihitään papeiksi. Fredrik sai apulaispaikan
Munsalossa, siis lähellä lapsuutensa kotia, mutta Reinhold määrättiin
kappalaisen apulaiseksi Inkooseen Uudellemaalle. Vietettyään
viimeisen joulunsa yhdessä kotona lie tammikuulla 1834 lähtivät
virkapaikkoihinsa. Että päiväkirjan tekijä hengelliseltä kannaltaan
ja sydämeltään oli muuttumaton, todistaa eräs hänen viimeisiä
muistiinpanojaan, joka on yleisestikin heränneille kuvaavaa.
Tammikuun 20 p. hän tulee Inkooseen ja sanoo olevansa "hyvin
murheeellinen". Seuraavana päivänä hän jatkaa: "Olin katselemassa
kirkkoa. Tullessani kotia oli täällä eräs pappismies, Vaden, joka
tulee viransijaiseksi Degerbyhyn ja on pietisti. Kun hän ilmotti
itsensä siksi, tulin minä niin iloiseksi, että purskahdin itkuun."



EBBA STENBÄCK



Ebba Stenbäck.[24]


I.


Yhdeksänkymmenenviiden ja puolen vuoden ikäisenä Ebba Stenbäck kuoli
10 p:nä viime tammikuuta (1912). Kun minä v. 1900 kirjoitin hänen
miesvainajansa, Lauri Stenbäckin, elämäkerran, hän 83-vuotiaana oli
niin hyvissä hengen ja ruumiin voimissa, että saattoi edistää työtäni
sekä suullisilla että kirjallisilla tiedonannoilla. Tehtävääni nähden
se oli minulle melkoinen onni, mutta toiselta puolen se esti minua
muuta kuin ohimennen mainitsemasta häntä itseään. Miten vilpittömästi
totuutta harrastaakin, on näet arveluttavaa, jollei suorastaan
mahdotonta, kuvata elossa olevaa henkilöä, varsinkin kun tämä ei
koskaan ole julkisesti esiintynyt. Nyt kun Ebba Stenbäck on poissa
elävien mailta, en epäile koettaa ainakin ääriviivoin piirtää hänen
kuvaansa. Sillä miten hiljaisuudessa ja syrjässä hänen elämänsä
kuluikin, ansaitsee hän huomiota ei ainoastaan unohtumattoman
merkkimiehen puolisona, vaan myöskin yhtenä herännäisyysajan
naispuolisena edustajana.

Ebba Stenbäckin lapsuus- ja tyttövuosilta on vähän tietoja säilynyt.
Hänen alkuperäinen nimensä oli Ebba Katarina Wilhelmina Arppe,
ja hän oli syntynyt Kiteellä 16 p. heinäkuuta 1816. Vanhemmat
olivat Karjalan alisen tuomiokunnan tuomari, myöhemmin laamanni
Niilo Arppe ja hänen kolmas vaimonsa, Amalia Beata Cairenius. Ebba
oli vain 8-vuotias, kun isä kuoli, mutta äidin luona ja viiden
vanhemman ja nuoremman sisaruksen parissa ei hän sentään tuntenut
yksinäisyyttä. Sisaruksista mainittakoon tässä kymmenen vuotta
vanhempi Katalina Sofia, syntynyt isän ensimäisestä aviosta, sekä
kaksi vuotta nuorempi veli Adolf Edvard, myöhemmin kemian professori,
yliopiston rehtori ja senaattori, ja neljä vuotta nuorempi sisar
Aleksandra.[25] Koulua Ebba kävi Haminassa, missä v:sta 1811 saakka
oli saksalainen "Töchterschule". Koulussa oli vain yksi kahteen
osastoon jaettu luokka, eikä siis opetus voinut olla erittäin
laajaperäinen. Kumminkin oppivat tytöt, jotka, niinkuin Ebba, tulivat
ruotsinkielisistä kodeista, saksaa, jota paitsi koulun antamat
vähäisetkin tiedot historiassa, luonnonhistoriassa ja maantieteessä
y.m. siihen aikaan olivat kylläkin arvokkaita. On näet huomattava,
että Länsi-Suomen kaupungeissa ei ollut tyttökouluja ensinkään. --
Ebban ollessa 9-vuotias meni edellä mainittu vanhempi sisar naimisiin
maisteri Johan Fabritiuksen kanssa, joka oli varakas mies ja muun
muassa omisti Puhoksen tehtaan Kiteellä Fabritius kuoli jo 1833,
tuskin 33 vuoden ikäisenä, ja jätti jälkeensä paitsi leskeä kolme
tytärtä, joista vanhin oli kahdeksanvuotias ja nuorin viidennellä.
Antaakseen näille lapsille ensimäistä opetusta muutti Ebba lankonsa
kuoleman jälkeen sisarensa luokse, ja se seikka aiheutti, niinkuin
kohta saamme nähdä, ratkaisevan käänteen hänen elämässään.

Arvattavasti rouva Fabritius ei pitänyt Ebban opettajakykyä taikka
-intoa riittävänä, koska hän 1835 tiedusteli Helsingistä miespuolista
kotiopettajaa pikku tyttärilleen. J. V. Snellman, silloinen
pohjalaisen osakunnan kuraattori, suositteli virkaan ylioppilas C.
G. von Esseniä, jonka vanhemman Otto-veljen kanssa hänen sisarensa
vähän ennen oli joutunut kihloihin. Fredr. Cygnaeus, saatuansa kuulla
siitä, varotti rva Fabritiuksen asiamiestä, Edvard Arppea, ottamasta
Esseniä, syystä että tämä oli antautunut ajan uskonnolliseen
"fanatismiin", yltiöpäisyyteen; mutta Arppe ei välittänyt
varotuksesta, vaan arveli, että semmoiset houreet pian haihtuisivat.
Siis sopimus tehtiin, ja Essen lähti Karjalaan Puhoksen tehtaalle,
jossa hän tapasi paitsi pieniä oppilaitaan ja heidän äitiänsä neidit
Ebba ja Aleksandra Arppen. Uuden opettajan tultuakin jatkoi näet
Ebba vielä opetustointaan, vaikka hänen alansa nyt oli supistettu
käsitöihin ja soittotaidon alkeisiin.

Luonnostaan vilkas ja iloinen, puheissaan sukkela ja ivallinen Essen
oli sittenkin vaarallinen tulija semmoiseen ympäristöön, jossa
tahdottiin "rauhassa" jatkaa entistä, totuttua surutonta elämää.
Tultuaan jo 15-vuotiaana ylioppilaaksi (1830) hän oli viettäessään
kaksi suvikautta Ylivieskan pappilassa Jonas Laguksen luona (joka oli
naimisissa hänen tätinsä kanssa) herännyt ja sen jälkeen osottanut
tavatonta intoa levittämään uutta käsitystään elämästä ja "ainoasta
tarpeellisesta". Ei ainoastaan omassa kodissaan Oravaisten Kimon
ruukilla, jonka hoitaja hänen isänsä oli, vaan monessa vieraassakin
hän jo oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen, ja niin oli
tapahtuva siinäkin perheessä, johon hän nyt tuli. Essen toi näet
sinnekin muassaan palavan vakaumuksensa ja halunsa sytyttää muihin
saman tulen, joka hehkui hänessä itsessään, ja siitä johtui, että
kotiopettaja ei rajottanut opetustointaan pikku tyttöihin, vaan
väliaikoina teki parastaan ohjatakseen kotipiirin vanhempiakin
jäseniä uudelle tielle. Paitsi innostuneilla puheillaan hän vaikutti
heihin antamalla heille luettavaksi uskonnollisia saksalaisia
(Gossnerin y.m.) kirjoja, ja seuraus oli, että ei ainoastaan talon
emäntä, rouva Fabritius, vaan myöskin sisaret, Ebba ja Aleksandra,
ennen pitkää liittyivät herännäisiin. Kun tieto tästä levisi laajaan
sukuun, synnytti se suurta hämmästystä ja mielipahaa, mutta asia ei
ollut autettavissa. Paitsi Esseniä syytettiin Snellmaniakin perhe- ja
sukurauhan häiritsemisestä, ja hän kuuluu sanoneen, ettei hän enää
suosittele ketään kotiopettajaksi edeltäkäsin tiedustelematta, oliko
tarjokas "pietisti".

Syksyllä 1837 Essen jälleen asettui Helsinkiin jatkaakseen lukujaan
ja rupesi silloin Lauri Stenbäckin asuintoveriksi. Stenbäck, joka
maaliskuulla 1836 oli äärettömäksi surukseen kuoleman kautta
menettänyt entisen asuintoverinsa, parhaimman, uskotun ystävänsä J.
J. Östringin, sai nyt Essenistä uuden uskotun ystävän, joka totta
kyllä ei ollut hänen sydämelleen vainajan veroinen, mutta kumminkin
lievensi hänen kaipaustaan. Samana syksynä tapaamme Helsingissä
rouva Fabritiuksenkin tyttärineen ja sisarineen. Hän vuokrasi
5-huoneisen asunnon Uudenmaankadun varrella, ja siinä perhekunta
asui neljä vuotta, jonka jälkeen se hajaantui niinkuin alempana on
kerrottava; Karjalaan ei yksikään sen jäsenistä enää palannut, syynä
pääkaupunkiin-muuttoon sanotaan olleen pikku tyttöjen koulunkäynnin,
jota oli siellä jatkettava; mutta sangen luultava on, että siihen
osaksi vaikutti myöskin sisarusten heräys ja sen johdosta syntynyt
kireä suhde lähimpiin sukulaisiin. Oliko sitäpaitsi jo alkanut
rva Fabritiuksen ja Essenin välinen suhde, joka johti heidän
avioliittoonsa, on tietymätöntä.

Vasta Helsingissä Ebba Arppe tutustui tulevaan puolisoonsa, joskin
Essen jo ennen oli sisaruksille paljon kertonut Lauri Stenbäckistä
ja kenties myöskin ääneen lukenut kohtia niistä pitkistä kirjeistä,
joita ystävällä oli tapana hänelle kirjoittaa ja jotka olivat täynnä
"hehkuvaa uskonnollisuutta loistavan runollisesti esitettynä". Ensi
kerran hän näki hänet kaartinkirkossa. Kaartinpataljoonan silloinen
pappi, Fredrik Melart, oli etevänä saarnaajana niin suosittu, että
tungoksen estämiseksi oli alettu jakaa pääsylippuja niille, jotka
pyrkivät häntä kuulemaan. Kerran Essen oli hankkinut sisaruksille
lippuja kuitenkaan sanomatta, ettei sinä sunnuntaina saarnannut
Melart, vaan eräs toinen; se joka ilmestyi saarnaamaan oli, niinkuin
Essen heille kirkossa kuiskasi, Lauri Stenbäck. Silloin Stenbäck ei
vielä ollut papiksi vihitty, mutta saarnasi sentään silloin tällöin
sydämensä pakosta. Nytkin hän oli saarnannut suurella lämmöllä, joka
varsinkin saarnan loppupuolelle oli antanut omituisen viehättävän,
innostuneen luonteen. Joku aika sen jälkeen Essen esitti Stenbäckin
rva Fabritiukselle ja hänen sisarilleen, ja Stenbäck alkoi sittemmin
ystävänsä seurassa käydä heidän luonaan, joskin hyvin harvoin.

Näin Ebba Stenbäck kertoi minulle tutustumisestaan Stenbäckiin.
Samalla hän myöskin kuvasi tulevan miehensä ulkonäön ja olennon
siihen aikaan. Hän oli ollut laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus oli
jyrkästi eronnut mustasta tukasta, ja rokonarvet olivat olleet
selvemmät kuin vanhemmalla iällä. Kovan lavantaudin jälkeen, jota
hän oli sairastanut alkupuolella vuotta 1837, hän oli kauan heikko
ja hermostunut, niin että hänen oli vaikea tauota, kun oli alkanut
nauraa. Seurassa hän oli luonteenomaisen persoonallisuutensa vuoksi
ja puheessaan ollut viehättävä ("intressant"); kristillisyydessään
hän oli ollut iloinen. Yleensä hän oli ankarasti arvostellut toisia,
ja harvat ne olivat, joita hän oli hyväksynyt; eikä ole luultavaa,
että hän oli läheisessä suhteessa tovereihinsa (paitsi ani harvaan)
-- niiden täytyi aina olla varoillaan häntä kohtaan.

Se joka on lukenut kirjoittamani Stenbäckin elämäkerran ja
muistaa mitä siinä on sanottu heränneitten avioliitoista, miten
ne säännöllisesti solmittiin ystävien välityksestä ja miten
yksimielisyyttä uskon asioissa pidettiin niiden rakentamisen
ainoana välttämättömänä ehtona, se arvaa ja ymmärtää, että Lauri
Stenbäckin ja Ebba Arppen keskinäisessä seurustelussa ei ilmaantunut
hituistakaan "flirttiä", kuhertelua. Että niin oli laita, ei
kuitenkaan johtunut yksistään heränneitten kesken vallitsevasta
hengestä, vaan toisestakin syystä. Mikäli tiedetään, ajatteli
Stenbäck heidän tuttavuutensa ensi vuosina kosia erästä toista
neitiä, johon hänen sydämensä pitemmän aikaa oli ollut kiintynyt.
Tämä toinen oli runoilijan lapsuudenystävien Kaarle ja Kustaa
Adlercreutzin sisar, Amelie. Häntä oli Stenbäck päättänyt kosia,
mutta -- niin jutellaan -- viime hetkessä, juuri kun hän oli
menossa neidin kotiin, muuan tuttava kohtasi hänet ja kertoi nti
Adlercreutzin olevan kihloissa ja pian viettävän häitään.[26] Että
neitikin puolestaan oli ollut kiintynyt Stenbäckiin, on sangen
luultavaa. Ainakin olen eräältä vanhalta rouvalta, joka oli sukua
Adlercreutzin perheen kanssa, kuullut, että nti Amelie oli naimisiin
mennessään tukehduttanut erään varhaisemman lemmen. Hän oli muka
rakastanut perheessä ollutta "kotiopettajaa, josta oli paljon
toivottu". Kertoja ei tiennyt mitään Stenbäckistä eikä myöskään että
tämä oli pienenä poikana ollut Adlercreutzillä Pälkäneen Myttylässä
lasten luku- ja leikkitoverina, jonka tähden ei mitenkään ole
mahdotonta, että hän muistitiedossa oli muuttunut kotiopettajaksi.
Miten lieneekään, ei tämä jutelma ole kokonaan perätön, sillä
onnettomasti rauenneen kosintatuuman johdosta runoilija on sepittänyt
runoelman "Hyvästi", jossa hän sanoo rakkauttaan "suloiseksi,
syntiseksi unelmaksi" ja jonka hän lopettaa sanoilla, "Jumala on
rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauhaa iäti! Onnellinen
minä, jos vain saan siinä levätä iäti." -- Mitä Ebbaan tulee, hän ei
minulta salannut, että hän puolestaan kyllä oli sydämessään tuntenut
mieltymystä Stenbäckiin, mutta oli voimiensa mukaan koettanut
tukahduttaa tunteensa. Kun Stenbäck sitte häntä kosi, oli hän siitä
suuresti hämmästynyt. Se oli hänelle aivan odottamatonta, sillä
heidän välillään ei ollut mitään sattunut, joka olisi antanut hänelle
aihetta aavistaa semmoista käännettä.

Kosinta tapahtui kesällä 1840 Pohjanmaalla. Rva Fabritius,
joka silloin oli salakihloissa Essenin kanssa, oli jo ennen
yliopiston riemujuhlaa (15-20 p. heinäk.) Ebba-sisarensa kanssa
lähtenyt Pohjanmaalle tutustuakseen tuleviin sukulaisiinsa.
Ensiksi pysähdyttiin kirkkoherran sijaisen J. F. Berghin luokse
Nurmijärvelle, jonne Essen ja Stenbäck seurasivat sisaruksia,
edellinen ajaen morsiamensa, jälkimäinen Ebban kanssa, ilman
että siinä mitään erikoista tulevaisuuteen viittaavaa puheeksi
tuli. Nurmijärven pappilassa oli ollut muitakin vieraita, ja
siellä pidettiin tavanmukainen "seura". Sen jälkeen palasivat
ystävykset Helsinkiin ollakseen saapuvilla riemujuhlassa ja
maisterinvihkiäisissä, mutta sisarukset jatkoivat matkaansa
pohjoiseen päin. Kun juhlat olivat ohi, matkusti Essen kotiinsa
Oravaisiin, jossa tapasi morsiamensa ja Ebban; Stenbäck taasen
teki matkan Pohjanmaalle yhdessä Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka
hänen kehotuksestaan oli riemujuhlan ajaksi tullut Helsinkiin.
Edeltäkäsin oli sovittu, että kaikki yhtyisivät Ylivieskassa Jonas
Laguksen luona, josta yhdessä seurassa matkustettaisiin Alavieskaan,
kappalaisen Vilhelm Österbladhin virkaanasettajaisiin. Tätä sopimusta
noudatettiinkin, ja Ylivieskassa Stenbäck ja Ebba Arppe menivät
kihloihin.

Häät olivat 3 p. jouluk. Helsingissä rva Fabritiuksen luona. Oli
kyllä tuumittu, että sisarukset vihittäisiin samana päivänä, mutta
kun vanhempi leskirouvana tarvitsi enemmän aikaa kuin arvattu
oli saadakseen asiakirjansa lailliseen järjestykseen ja kun
sitäpaitsi Jonas Lagus ja Niilo Kustaa Malmberg sattuivat käymään
Helsingissä, päätettiin asettaa Stenbäckin ja Ebban häät päivään,
jolloin nämä ystävät saattoivat olla läsnä. Vieraitten joukossa
nähtiin Arppen perheen sukulaisia (Nordenheimit y.m.) ja Stenbäckin
yliopisto-tovereita ja ystäviä, kaikkiaan noin 40 henkeä. Morsian
esiintyi valkoisiin puettuna. Mustaakin oli ajateltu, osaksi
sentähden, että sulhasen äiti oli kuollut 17 p. marrask., osaksi
senvuoksi, että se olisi ollut enemmän heränneitten mukaista; mutta
Ebba oli valinnut valkean puvun, syystä että musta väri olisi
muistuttanut hautajaisia, eikä Helsingissä oltu niin tarkkoja
pukuun nähden kuin Pohjanmaalla. Vihkimisen toimitti Malmberg, joka
myöhemmin myöskin luki ääneen saarnan Lutheruksen postillasta. Häät
vietettiin näet heränneitten tapaan jonkinlaisena seurana, jossa
virsiä veisattiin ja Jumalan sanaa julistettiin. --

Ohimennen huomautettakoon, että Ebba siis oli ensimäinen, joka rva
Fabritiuksen luota meni naimisiin. Essenin ja rva Fabritiuksen häät
olivat noin puolitoista kuukautta myöhemmin, 21/1 1841. Aleksandra
Arppe, joka yhä oli asunut sisarensa luona, meni 3/7 1843 naimisiin
Säämingin lukkarin Pietari Venellin kanssa, ja samana päivänä
vihittiin vanhin nti Fabritius, Hilda Elisabet, Pihlajaveden
kappalaisen, sittemmin Keuruun rovastin Frans Henrik Bergrothin
kanssa. Toinen nti Fabritius, Lina Sofia Amalia, vietti 24/12 1844
häitä filos. maisteri, sittemmin professori A. W. Ingmanin ja kolmas,
Angelika, 7/9 1846 Kruununkylän kirkkoherran apulaisen, myöhemmin
normaalikoulun rehtorin Alfred Kihlmanin kanssa. Näin tapahtui,
että Essenin kotiopettajana-olo Karjalassa johti kuuden avioliiton
perustamiseen heränneitten kesken. Neidit Fabritius menivät kaikki
noin 18-vuotiaina naimisiin.


II.

Ebba ja Lauri Stenbäckin avioliitto kesti miltei tasan 30 vuotta
-- ainoastaan 7 kuukautta puuttui täydestä luvusta. Sillä ajalla
Ebballa ei ollut ulkonaista historiaa, joka olisi eronnut hänen
miehensä elämästä; hänen sisällinen elämänsä taasen oli niin kauan
kuin hän maan päällä liikkui pääasiassa suljettu kirja, jonka hän
kuollessaan vei hautaan. Kun minä siitä huolimatta koetan läheisten
henkilöitten antamien tietojen pohjalla luoda valoa aviopuolisojen
yhteiselämään, johtaa minua vilpitön kunnioitus heidän muistoansa
kohtaan ja vakaumus, että se kaikessa erikoisuudessaan kärsimyksineen
ja iloineen on ollut laatuaan esikuvallista.

En tullut koskaan kysyneeksi niiltä, jotka olisivat voineet
vastata, millainen Ebba Stenbäck oli ollut tyttönä. Päättäen hänen
luonteenlaadustaan myöhempinä aikoina on luultavaa, ettei hän
nuorenakaan ollut erittäin iloinen, saatikka vallaton. Umpimielisyys
ja harvapuheisuus, jotka myöhemmin olivat hänelle niin ominaisia,
lienevät varmaan jo tyttöiässä ainakin jossakin määrin olleet hänen
luonteensa tunnusmerkkejä. Eikä hänellä myöskään ollut ulkonaista
kauneutta, joka olisi herättänyt huomiota ja, niinkuin monesti
tavallista on, enemmän tai vähemmän piristävästi vaikuttanut hänen
esiintymistapaansa ja suhtautumiseensa ympäristöönsä. Oletan siis,
että hän alkuaankin oli vakava, hiljainen ja vaatimaton. Kun hän
sitten, vallan nuorena vielä, ehdottomalla antautumisella liittyi
herännäisiin, niin mainitut ominaisuudet saivat ikäänkuin pysyvän
vahvistuksen, etten sanoisi pyhityksen. Niin yleensä, mutta luultavaa
on myöskin, että uusi uskonnollinen elämä sai hänet ajoittain
puheliaammaksi asioissa, jotka sitä koskivat, ja silloin huomattiin,
että hiljainen, vaatimaton tyttö ei suinkaan ollut yksinkertainen,
vaan järkevä ja selvä ajatuksissaan ja puheissaan. Tällaisena Ebba
Arppe kohtasi Lauri Stenbäckin, ja me ymmärrämme hänen lauseensa:
"yhteinen asia vei meidät yhteen".

Aikaisin Ebba Stenbäckin muotokuva on tehty 8 vuotta hänen
naimisensa jälkeen. Heinäkuulla 1848 tuli Vaasaan eräs (kotimainen)
dagerrotypian-tekijä nimeltä Rehnström ja viipyi siellä vuoden ajan.
Tällöin Stenbäckitkin käyttivät ennen kuulumatonta tilaisuutta
teettää kuvansa, he nimittäin valokuvauttivat itsensä hopealevylle,
ja sitä on kiittäminen, että meille on säilynyt aviopuolisoiden kuvat
varsinaiselta herännäisyysajalta.[27] Silloisella koulunrehtorilla,
jolla on papin virkapuku yllä, on heränneitten tapaan jakaus keskellä
päälakea, mikä antaa parrattomille kasvoille omituisen naisellisen
taikka ehkä oikeammin intiaania muistuttavan sävyn. Rouvan tukka on
jaettu ja kammattu aivan samalla tavoin; leninki on musta ja samoin
olkapäitä peittävä, rinnalle neulalla kiinnitetty silkkihuivi. Puku
on mahdollisimman yksinkertainen, siinä ei huomaa kaulusta eikä
minkäänlaista koristetta. Kuva esittää Ebban 32-vuotiaana, joten
sen nojalla voidaan arvata hänen ulkonäkönsä kymmenkunta vuotta
aikaisemminkin.

Lauri ja Ebba Stenbäckin aviolla ei ollut mitään romanttista
alkusoittoa. Runoilija oli muitten nuoruuden ihanteittensa kanssa
myöskin hyljännyt sen ihanteen, jonka hän muinoin oli luonut
tulevasta morsiamestaan ja sanoin sisarilleenkin kuvannut, ja hän
kosi Ebbaa tuntematta häntä kohtaan sitä hellää tunnetta, jota
sanotaan rakkaudeksi. Omaksuttuaan heränneitten yleisen mielipiteen,
että yhtäläinen uskonnollinen kanta oli ainoa tarpeellinen
onnellisen avioelämän ehto, hän näin noudatti "Vanhan testamentin
patriarkkain esimerkkiä", ja pitäen maallista rakkautta turmeltuneen
luontomme ilmauksena hän arvattavasti ei myöskään antanut arvoa
Ebban rakkaudelle häntä kohtaan, jos hän näet oli jonkun kipinän
huomannut tämän salatusta tulesta. Että tämä esitys on oikea, siitä
on olemassa useita todistuksia -- vaikka en tässä muistuta muusta
kuin että hän itse välitti erään sisarensa naimisen tälle ennen
tuntemattoman pappismiehen kanssa. Mitä Ebbaan tulee, hän tuskin
sisimmässään ajatteli aviosta samalla tavalla. Miten uskonnollinen
innostus saattaakaan ihmisen muuttaa, on kuitenkin rakkaudenkaipuu
niitä naisluonteen perusominaisuuksia, jotka eivät koskaan katoa,
ja sen vuoksi voimme päättää että mikäli Ebba havaitsi rakkauden
puutetta miehessään, sikäli hän siitä naisena kärsi. Ken se oli, joka
sai Stenbäckin kosimaan Ebba Arppea, siitä on eri lailla juteltu. On
näet sanottu, että Malmberg kehotti häntä siihen, ja toinen kertomus
on, että Essen oli avioliiton välittäjä. En ollenkaan epäile, että
jälkimäinen tieto on oikea, sillä onhan aivan luultavaa, että Essen
jouduttuaan kihloihin rva Fabritiuksen kanssa ehdotti ystävälleen,
että tämä kosisi nuorempaa sisarta. Sitä vastoin Malmberg tiettävästi
ei ollut Ebbaa nähnytkään, ennenkuin tämä matkusti Pohjanmaalle,
ja vaikka kosinta juuri siellä tapahtui, on syytä olettaa, että
Stenbäck jo ennen matkalle lähtöään oli päättänyt asian. Kun minä
Ebba Stenbäckiltä kysyin, miksi Malmberg vihki parin eikä Jonas
Lagus, joka oli vanhempi ystävä, vastasi hän: "Malmbergilla oli aivan
erikoinen kyky asettautua ensi sijalle, muitten edelle; hän oli
iloinen, reipas ja yritteliäs." -- Semmoisena hän kyllä oli monen
avioliiton alkuunpanija, vaikka ei sentään tämän puheena olevan.

Nyt on edessämme kysymys, miten menestyi tai minkä kaltaiseksi
muodostui tämä avioliitto, jonka synty tässä on kerrottu?

Niinkuin tiedetään, on moni avioliitto, jonka onnen edellytykset
ovat olleet epäiltävää laatua -- tarkotan että se on syntynyt ilman
rakkautta, milloin mistäkin sovinnaisista syistä --, kuitenkin
tullut onnelliseksi lasten kautta. Yhteinen rakkaus lapsiin ja
yhteinen huolenpito niistä sekä siitä johtuneet ilot ja surut ovat
yhdistäneet vanhemmat keskenään läheisemmin ja sydämellisemmin kuin
mikään muu vaikutin olisi voinut. Lauri ja Ebba Stenbäckin aviolle ei
ollut tätä onnenaihetta suotu, ja joskin he molemmat vilpittömästi
jakoivat sydämensä hellyyttä ja uhrautuvaa huolenpitoa ottolapsille,
joita he useampiakin kodissaan vaalivat ja kasvattivat, ei näiden
tuottama korvaus näytä olleen heille riittävä. Stenbäck, joka ei
koskaan tunteitaan salannut, lausui näet jonakin katkerana hetkenä:
"Ottolapset ovat oikeiden lapsien ivamukailu ('parodi')" niin,
vaikka hän heitä kohteli liikuttavan sydämellisesti! Mutta miten
tämän laita lieneekään, on silti huomioonotettava, että mainitun
onnenaiheen puutteen ei suinkaan välttämättömästi tarvitse vaikuttaa
vierottavasti, erottavasti puolisoihin; kokemus nimittäin todistaa,
että sekin voi päinvastoin heitä toisiinsa lähentää, milloin vain tuo
puute käsitetään ja tunnetaan yhteisesti kestettäväksi.

Että Lauri ja Ebba Stenbäck olivat rakentaneet avioliittonsa siinä
hartaassa mielessä, että he maallisessakin elämässään koettaisivat
ylläpitää samaa sopua, samaa yksimielisyyttä, kuin heidän välillään
oli olemassa uskonnollisessa elämässä, siitä ei ole vähintäkään
epäilystä -- olihan heidän käsiksensä se, että jälkimäisen laatu
ehdottomasti määräsi edellisen laadun. Todellisuudessa he saivat
kokea, että asia ei ollut niinkään helppo tai yksinkertainen. He
olivat niin erilaisia luonteeltaan! Stenbäck oli tunteenilmaisuissaan
niin välitön kuin mahdollista on, sanoissaan niin ajattelemattoman,
sanoisinko lapsellisen suora, että hän ei lainkaan edeltäkäsin
miettinyt, miten ne vaikuttaisivat kuulijaan; Ebba taasen oli
tässä kaikessa hänen vastakohtansa, hillitty, suljettu. Sangen
ymmärrettävää on siis, että Stenbäck usein suoruudellaan saattoi --
tietysti tahtomattaan -- loukata vaimoansakin niinkuin hän loukkasi
muita, ja siitä johtui, että Ebba, niinkuin hän itse on tunnustanut,
ei voinut olla kohtelematta häntä jonkinlaisella pelonalaisella
varovaisuudella. Varsinkin oli niin laita vieraiden läsnäollessa, ja
se saa käsittämään, että hänen umpimielisyytensä aikaa voittaen ei
suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin enentyi. Tämä selittää miksi
Ebba Stenbäck yleensä teki epäedullisen vaikutuksen vieraisiin.
Samalla kun Stenbäck iloisena ja vilkkaana koetti huvittaa vieraita,
tuntui hänen harvapuheinen vaimonsa jäykältä, kylmältä. Muistan
itsekin saaneeni hänestä sellaisen vaikutelman, kun poikana 1860:n
vaiheilla joskus omaisteni kanssa olin Isonkyrön pappilassa: isäntä
se oli, joka meitä alaikäisiäkin huomasi, jota vastoin emäntä ei
näyttänyt meistä välittävän. Vasta ikämiehenä, kun jälleen jouduin
tekemisiin Ebba Stenbäckin kanssa, sain toisen käsityksen hänestä, ja
minussa heräsi myötätuntoa ja syvää kunnioitusta häntä kohtaan.

Itse asiassa Ebba Stenbäck ei sisältään kaikin puolin ollut
sellainen, miltä hän ulkoapäin näytti, eikä hänen avionsa ollut
niin onnea ja suloa vailla kuin edellisestä luulisi. Essen,
joka tässä asiassa epäilemättä kelpaa todistajaksi, on oikein
sanonut, että hän oli puolisolleen "uskollinen elämäntoveri, hellä
hoitajatar pitkänä kärsimyksen aikana ja harras osallinen hänen
pyrkimyksissään". Ei ainoastaan "yhteinen asia", joka oli heidät
yhteen vienyt, vaan myöskin hänen sydämessään piilevä rakkaus ja
kunnioitus miestänsä kohtaan antoi hänelle voimia kestää kaikki
ja viimeiseen saakka täyttää kaiken sen, mihin asemansa hänet
velvotti. Hänen luonteenlaatunsa teki hänelle mahdolliseksi, kenties
helpoksikin välttää pistävää, katkeraa vastausta, kun Stenbäck
oli antanut ärtyisen mielensä tulla ilmi. Päinvastoin hän saattoi
semmoisina hetkinä tavata humoristisen sanan tai lauseen, joka
lauhdutti toisen. Niin esim. kun Stenbäck kerran tultuaan huoneeseen,
missä hänen vaimonsa ja sisarensa istuivat neulomuksineen, oli
paheksunut sitä, että pöytä ja istuimet olivat täynnä vaatekappaleita
y.m. työtarpeita, Ebba tyynesti lausui: "Eihän sitä sentään voi
piironginlaatikossa neuloa!" -- Toisen kerran, kun Stenbäck
suomenmielisyydessään oli vaatinut, että kodissa oli puhuttava
suomea, oli Ebba vain sanonut: "Jos sitä vaatimusta on noudatettava,
taitaa käydä niin, että minun sanasäkkini, joka muutenkin vaivoin
aukeaa, jää tykkänään umpeen."

Mitä Stenbäckin kirjallisiin harrastuksiin tulee, pystyi Ebba
ottamaan niihin osaa. Nuorena hän oli ollut huvitettu lukemisesta
ja vanhempanakin hän luki verraten paljon ruotsalaista ja
saksalaista kirjallisuutta -- tietysti pääasiassa uskonnollista,
jollei kuitenkaan yksinomaisesti sitä -- ja läheiset ovat
kertoneet, että oli hauskaa kuulla heidän keskustelevan lukemistaan
"oppineista" kirjoista, ja oli silloin huomattu, että Stenbäck
ilmeisellä tyydytyksellä ja kunnioituksella oli varteenottanut
vaimonsa älykkäitä huomautuksia. Edelleen Ebba, huolimatta siitä,
ettei luonteeltaan ollut käytännöllinen, myöskin teki parastaan
emännän toimien täyttämisessä. Isossakyrössäkin hän, miten
hajamieliseltä toisinaan olikaan näyttänyt, tunnollisesti hoiti
pappilan monipuolista taloutta, eikä ainoastaan käskemällä lukuisia
palvelijoita, vaan itsekin ottamalla osaa askareihin, niinkuin maidon
siivilöimiseen ja sen semmoiseen. Vihdoin Ebba ei väsynyt hoitamaan
miestänsä tämän pitkällisen kivulloisuuden aikana.

Sellaisena vaimona kuin tässä on kuvattu Ebba Stenbäck kolmekymmentä
vuotta eli ja toimi miehensä rinnalla, ja sellaisena hän vähitellen
tuli tälle yhä tarpeellisemmaksi, eikä vain sitä, hän juurtui
juurtumistaan hänen sydämeensä. Sitä todistaa kärsivän suusta
lähtenyt huudahdus: "Ei kukaan voi asettaa päänalusta niin hyvin
kuin Ebba", mutta vielä enemmän eräs toinen sitä ennen kuultu
hämmästyttävän avomielinen tunnustus: "Oikeastaan minä en koskaan
ole Ebbaa rakastanut, mutta merkillistä on, että mitä kauemmin me
olemme yhdessä eläneet, sitä paremmin minä olen hänen kanssaan
viihtynyt." Nämä sanat heittävät mitä kirkkaimman valon puolisojen
yhteiselämään. Niihin sisältyy myönnytys, että Stenbäck elämänsä
loppupuolella, jolloin hänen käsityksensä muinoin hylkäämänsä
runoudenkin arvosta ja ehdoista selkeni, oli huomannut avioliitoltaan
alkuaan puuttuneen riittävää perustusta, mutta myöskin että tuo puute
aikaa voittaen korjautumistaan korjautui. Ainoastaan tämä seikka
tekee ymmärrettäväksi, että ne läheiset, jotka pitemmillä käynneillä
täysin perehtyivät Lauri ja Ebba Stenbäckin kotiin, veivät siitä
muassaan mitä parhaimman muiston. Niin esim. kirjoittaa minulle eräs
nyt jo itsekin manalle mennyt Stenbäckin serkuntytär, 30 vuotta tämän
kuoleman jälkeen, "että heidän kotinsa, huolimatta varjopuolistaan",
hänen muistissaan yhä eli "ihannekotina". Että ansio aviopuolisoiden
yhteiselämän onnellisesta tuloksesta pääasiassa oli hiljaisen,
vaatimattoman Ebban, sitä ei hänen puolisonsa vähän ylempänä
siteeraamassani lauselmassa tullut suoraan sanoneeksi, mutta edellä
kerrotun nojalla on se kuitenkin ilmeisenä tosiasiana pidettävä.


III.

Vaikka edellinen esitykseni olisikin niin oikea, ettei siinä
olisi mitään korjattavaa, niin ymmärrän ja tunnen kuitenkin,
että se antaa ainoastaan vaillinaisen käsityksen Ebba Stenbäckin
persoonallisuudesta. Senvuoksi tahdon, täydentääkseni kuvausta
ja hankkiakseni lukijalle tilaisuuden vastaanottaa hänestä
mahdollisimman välittömän vaikutuksen, ottaa tähän erään hänen
laatimansa merkillisen kirjeen. Se on kirjoitettu kuusi kuukautta
hänen miehensä kuoleman jälkeen C. G. von Essenille, joka oli
pyytänyt tietoja vainajasta Pohjalaisten Porthaninjuhlassa pidettävää
esitelmää varten. Essen samoin kuin myöhemmin minä itsekin
olemme kirjeestä ottaneet monta kohtaa sepittämiimme Stenbäckin
elämänkuvauksiin, mutta sittenkin se epäilemättä on mielenkiinnolla
luettava. Kun näet leski kertoo rakkaasta vainajasta, hän
tietämättään luo valoa heidän yhteiselämäänsä ja omaan olemukseensa.
Me huomaamme hänen luontaisen älykkäisyytensä ja arvostelukykynsä
siinä, että hän kirjoittaa niin asiallisesti ja osaa valita niin
kuvaavia piirteitä; me tunnemme, miten lämpimästi hän rakasti
vainajaa; me näemme, miten hän rakkaudesta ja kunnioituksesta häntä
kohtaan puolustaa poismennyttä epäsuotuisia muistutuksia vastaan;
ja vihdoin me havaitsemme, kuinka syvästi hän oli eläytynyt siihen
näkymättömään yhteiseen, joka oli heidän liittonsa alkuna ja pohjana
ollut. -- Mari ja Lotta, jotka kirjeessä mainitaan, olivat Stenbäckin
sisaret, leskirouvat Mari Ottelin ja Charlotte Achrén, jotka molemmat
lapsineen miltei koko Isonkyrön ajan, s.o. toistakymmentä vuotta,
enimmäkseen taikka ainakin pitkät ajat kerrallaan asuivat veljensä
ja kälynsä luona; Mari Achrén taasen oli Charlotten käly. Muuta
selitystä kirje tuskin kaipaa.

    Isossakyrössä 25 ja 26 p. lokakuuta 1870.

    Rakas Lanko!

    Kirjeesi lokakuun 10:nneltä sain 17 tai 18 p:nä. Minulla oli
    juuri silloin tulinen kanto, joka kesti useita päiviä, ja kun
    minun itse täytyi se toimittaa, en voinut mitään tehdä siihen
    nähden, jota toivot minulta saavasi. Kirjeeni on todella pannut
    pääni pyörälle, ja vähäinen lienee se lisä, jonka voin sinulle
    antaa. Vaikka tosin minulle pitäisi olla sangen tärkeää vetää
    pieni korteni hänen elämänkuvaukseensa, tunnen kuitenkin
    kykenemättömyyteni saada mitään kokoon, joka olisi valaisevaa
    ja jota et itse tietäisi paremmin kuin minä. -- Sitä paitsi
    oli Mari Vaasassa ja Lotta Karvatissa (Oravaisissa), joten ei
    minulla ollut heidän muistiansa apuna. Eilen tuli tosin Mari
    kotiin, ja me aloimme silloin miettiä, emmekö sentään saisi
    mitään aikaan. Sitä varten Mari lähti tänä aamuna Karvattiin
    Lotta Achrénin luokse, jolla meistä kaikista on paras muisti ja
    myöskin kyky käsittää kaikenlaisia karakteristisia piirteitä.
    Saa nyt nähdä onnistuivatko muistamaan mitään, joka ansaitsee
    sijaa muistokuvauksessa. Olemme myöskin aikoneet tässä postissa
    lähettää kyhäelmämme, muuten se olisi liian myöhäistä.

    Siltä ajalta, jolloin tulin hänen vaimokseen, tunnet kaiken
    tärkeimmän yhtä hyvin ja paremminkin kuin minä itse. Ja se,
    mikä yksityisesti koskee meidän keskinäistä suhdettamme, ei
    kuulu julkisuuteen. Siis voin minä hyvin vähän esiintuoda.
    Kirjallisissa tuotteissaan hän selvimmin esittäytyy
    jälkimaailmalle. Kummallista on, että hänellä on niitä niin
    vähän tallella. Olen katsonut hänen papereitaan ja kirjeitään.
    Mutta täällä ei ole muuta kuin hänen kirjeenvaihtajainsa
    kirjeitä hänelle, hänen ansioluettelonsa, joku hänen kirjeensä
    Östringille, saarnoja ja erinäisten kirjoitusten alustelmia.
    Kummallista on nähdä, kuinka tarkasti hän on säilyttänyt
    jokaisen saamansa kirjelipun ja missä järjestyksessä kaikki
    hänen paperinsa olivat. Kaikessa hän olikin järjestyksen mies,
    sekä ulkonaisissa yrityksissään että sisällisessä elämässään.
    Hänen sanansa ja ajatuksensa olivat aina selviä ja naulaan
    sattuvia, seurustelussa hän saattoi olla hyvin viehättävä, ja
    se johtui melkoisessa määrässä hänen hyvästä muististaan; tämän
    sinä kyllä tiedät. Hän oli kummallinen yhdistymä rakastettavaa
    lapsellisuutta ja läpitunkevaa terävyyttä, niin että vaikka
    täytyi häntä rakastaa, vaikka täytyi hänestä pitää, tunsi
    kuitenkin olevansa vähän sidottu ja ikäänkuin orjuudessa hänen
    suhteensa. Hänen tapansa joka tilaisuudessa suoraan lausua julki
    saamansa vaikutelmat teki kenties, että hänen suorasukaisuutensa
    ja kaunistelematon olentonsa ja selväpuheisuutensa loukkasi
    monta. Vanha Aatami sai alituisesti kolauksia. Varsinkaan ei
    nykyajan nuoriso oikein viihtynyt hänen seurassaan, vaikka
    hän itse suuresti nuorisoa rakasti; hän oli tottunut usein
    ahdistamaan nuoria, eikä sitä aina kärsitty. Kummallista on
    sentähden havaita, kuinka nuoriso nyt, hänen kuolemansa jälkeen,
    osottaa mielenkiintoa häntä kohtaan, vaikka aikalaisensa hänen
    elämänsä loppupuolella näyttivät miltei kokonaan unohtaneen
    hänet, ja ani harva kävi hänen luonaan sinä pitkänä vankeuden
    aikana, jolloin hän monivuotisen kivulloisuutensa vuoksi oli
    ikäänkuin Herran vanki. Mutta ihmeellisintä oli, että hänen
    sielunsa joustavuus kuitenkin kesti hänen elämänsä kaikkein
    viimeiseen aikaan asti. Kun hänen ruumiinvoimansa jo olivat
    melkein kokonaan hävinneet, välähti hänen elävästä hengestään
    salamoita, jotka hämmästyttivät ympäristöä. Ja kuoleman
    lähestyessä hän iloitsi niinkuin lapsi, joka pian pääsee
    kauan kaivattuun isänkotiin. -- Niin, hänen kuolemattomuuden
    toivonsa oli palava ja voimakas, ja sen perustuksena oli ikuinen
    kallio Kristus, jonka rakkaus lopun lähestyessä yhä enemmän
    kirkastui hänen sydämessään. Ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka
    sydämellisesti hän puhutteli jokaista ja kuinka nöyrästi hän
    saattoi pyytää anteeksi halvimmaltakin ympäristössään, jos hän
    luuli kärsimättömyydellään taikka muuten loukanneensa häntä.
    Monesti hän lausui julki ilonsa siitä, että oli löytänyt
    Kristuksen ja omisti elämän hänessä, ja hän ihmetteli ihmisten
    mielettömyyttä, "etteivät elämänsä aikana etsineet Jumalaansa ja
    vapahtajaansa, jotta heillä olisi lohtua elämässä ja kuolemassa"
    -- sanat ovat hänen omansa. -- Mielessäni on lukemattomia
    sellaisia lauseita hänen sairausaikansa tai kivulloisuuselämänsä
    viimeisiltä vuosilta, jolloin hän niinkuin pian poimittava
    hedelmä kypsyi iäisyyttä varten. Tämä aika on minulle muistissa
    rakas, ja aina minä tahdon palata siihen. Vaikka oli tuskallista
    olla niin monipuolisen kärsimyksen ainainen todistaja,
    tuotti meille sentään yhteinen kristillisyystoivomme monta
    suloista hetkeä. -- Olihan elämämme muuten jotenkin kuivaa ja
    yksitoikkoista -- meiltä kun puuttui sitä, joka tavallisimmin
    on avioliiton korkein ilo. Sairautensa aikana hän kerran sen
    johdosta lausui: "Sydämeni on ollut vieras isänilolle, mutta
    siitäkin voidaan sanoa: kurita täällä, säästä siellä." --
    Arvatenkaan ei tämmöistä sovi panna Joukahaiseen;[28] mutta minun
    täytyy antaa ajatukseni kulkea omaa tietään, muuten ei tästä tule
    mitään.

    Minun pitäisi kai muistoissa palata varhaisempiin aikoihin.
    Oikeastaan lienee hän runoilijalahjallaan herättänyt enintä
    mielenkiintoa, mutta sinä tiedät kyllä, kuinka paljon hän
    eräänä aikana sai sen vuoksi kärsiä, ja luultavasti se vaikutti
    tyrehdyttävästi hänen runosuoneensa. Itse hän joskus lausui: "Jos
    on Jumalalta saanut jonkun lahjan, miksi ei voi kiitollisuudella
    tunnustaa sitä? Tiedättekö miksi runojani on niin ylistetty? --
    sentähden että niissä on hitunen totuutta." Kaikessa hän tahtoi
    selvyyttä ja totuutta, ja sentähden hän ei pitänyt hämäryydestä
    ja voivottelevasta onnettomuusteeskentelystä useiden nuorempien
    runoilijoiden tuotteissa. "Pitää olla todenperäinen", sanoi
    hän monesti, "tulee antautua semmoisena kuin on. 'Turhuutta
    paljon uskotahan'." -- Lukeminen oli hänelle rakkainta tehtävää.
    "Hyvä kirja on paras seura, mikä saatavissa on", hän lausui.
    Mielenkiinnolla hän luki Fredrika Bremerin kirjoja, mutta hän
    sanoi häntä nerokkaaksi hupsuksi, eikä hänellä ollut suurta
    luottamusta hänen kristilliseen suuntaansa. Sinä tunnet hänen
    ajatuksensa Topeliuksen runoudesta, ja miten hän arveli sen
    vaikuttaneen vahingollisesti nuorempaan polveen.

    Hänen heikkouksiinsa on luettava halu kurittaa toisia ja
    käyttää liian teräviä ja kovia sanoja, yhä pysyen näöltään
    mitä viattomimpana; kun hän oli saattanut hätyytetyn melkein
    epätoivoon, tiesi hän tuskin mitään sanoneensa. Hänen
    "kärsimättömyytensä", josta Vasabladetkin puhui, ei kuitenkaan
    ollut ylen suuri verrattuna hänen kärsimykseensä; koettapas
    kaksitoista vuotta joka talvi olla 8 à 9 kuukautta suljettuna
    neljän seinän sisään, olla kykenemätön ryhtymään virkatoimiin
    sekä seurustella ainoastaan muutamien naisten kanssa. Siitä
    huolimatta hän sentään joka ilta 6:n ja 7:n välillä tuli
    ruokasaliin, missä hän mielellään istui sohvalle, jonka oli varta
    vasten teettänyt mukavaksi ja sopivaksi kipeälle rinnalleen.
    Jollemme kaikki silloin olleet paikalla, saattoi hän tulla
    oikein huonolle tuulelle, ja koetettiinkin asettaa niin, ettei
    ketään kaivattu. Pikku Inezen [Alcenius] kanssa, joka pienestä
    lapsesta saakka ajoittain oli meidän luonamme, hänellä silloin
    oli tapana paljon jutella, hän leikkasi hänelle paperinukkeja
    ja muita kuvia; joskus leikittiin ominaisuusleikkiäkin
    (egenskapsleken), ja silloin tuli kaikkien olla mukana. Toisinaan
    alotti hän myöskin vakavampia keskusteluja sekä hengellisistä
    että maallisista aineista. Hänen puheensa olivat säännöllisesti
    laadultaan painavia, syvällisiä, sillä tyhjää lavertelua hän
    ei voinut kärsiä eikä hän semmoiseen koskaan antautunut. Hänen
    huomautuksissaan oli aina suolaa ja terävyyttä.

    Kesäaikoina oli hänen huvinaan hoitaa kukkia ja pieniä [kasvi-]
    laitoksia. Kumminkaan ei voi sanoa hänen hyvin menestyneen
    kukkien istuttamisessa. Hänen kukkansa olivat yksinkertaisinta
    ja jokapäiväisintä lajia, mutta sittenkin hän niitä rakasti, ja
    olihan niin ollen yhdentekevää, olivatko ne toistenkin silmissä
    kauniita vai eivätkö. Ne vaativat kuitenkin huolellista hoitoa.

    Myöhempinä vuosina oli virsikirja hänen rakkain työnsä, ja
    sillä aikaa, kun se antoi hänelle tehtävää, oli kuin hänen
    ruumiinvoimansakin olisivat virkistyneet. Joka aamu oli se hänen
    kahvipöydällään, ja hän luki siitä ääneen eniten rakastamiansa
    virsiä, niinkuin muutamia pääsiäisvirsiä, jotka hänestä olivat
    oikeita voittolauluja, muutamia kuolemaan valmistusvirsiä, esim.
    383, ja monta muuta. -- Monivuotisen kivulloisuutensa tähden hän
    ei voinut toivomuksensa mukaan työskennellä seurakunnassaan.
    Mutta hän käytti kumminkin joka tilaisuutta puhuakseen ihmisten
    kanssa. Ja mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, mikä
    seurakuntaa koski. Köyhinä vuosina hän oli niinkuin muutkin papit
    avunhakijain piirittämä. --

    Luullakseni on minun nyt paras lopettaa. En tiedä, kelpaako
    tämä kaikki mihinkään, mutta en ole voinut saada enempää
    taikka parempaa toimeen ja sentähden päätän nyt sydämellisillä
    terveisillä rakkaalle ympäristöllesi ja pysyn hartaana kälynäsi.

                                                    Ebba.

    En löydä Östringin kirjeitä. Minun olisi pitänyt kirjoittaa
    uudestaan tämä sotku, mutta en enään ennätä, sillä posti menee
    pian. --

    Vielä tahdon lisätä vähän hänen virantoimituksestaan, mikäli
    muistan. Sitä aikaa, jolloin hän oli rehtorina Vaasassa, piti
    hän itse onnellisimpanaan. Hänellä oli silloin mieluinen virka
    ja, lapsista kun piti, hän rakasti poikiansa, ja nämä pitivät
    myöskin hänestä. Kun hän tuli Isoonkyröön, oli hänellä paljon
    suuria suunnitelmia, ja vilkasluontoisena    hän kävi asiaan käsiksi
    liian kiihkoisesti, niin että hän lukukinkereillä saattoi jatkaa
    k:lo 6:een tai 7:ään illalla, mutta ei hän sitä kauan kestänyt,
    hänen terveytensä murtui, ja jo 1857 oli hän niin heikko,
    että hän vaivalla saattoi saarnata. Se oli hänelle suureksi
    ristiksi, hän valitti sitä usein ja hän mietti paljon, kuinka
    voisi päästä lähemmäksi kansaa. Eräänä syksynä hän määräsi yhden
    päivän viikossa taikka kuukaudessa, jolloin ken tahansa saisi
    tulla hänen luokseen, ja silloin puhuttaisiin kaikenlaisista
    asioista. Mutta ei sitä kestänyt kauan, vähitellen jäi toinen
    toisensa perästä tukematta, niin että lopuksi tuli ainoastaan
    yksi, ja silloin hänen täytyi lopettaa. Ja niin kävi monen hänen
    suunnitelmansa. Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan kaikki
    näytti niin helpolta toteuttaa, mutta yritykset törmäsivät
    jokapäiväisyyden koviin kallioihin. -- Mutta ei hän silti
    masentunut, vaan koetti sirottaa siemeniä, milloin vaan sopi.
    Nyt hänen kuolemansa jälkeen kuuleekin monen kiitollisuudella
    muistelevan hänen sanojaan ja puheitaan. Ja harvoin hän päästi
    ketään luotansa tekemättä jotakin omalletunnolle käypää
    kysymystä: Oletkos herännyt ihminen? tuletkos autuaaksi, kun
    kuolet? j.n.e.

    Mari on nyt kotona ja toi todella muassaan vähän [tietoja] Laurin
    lapsuudesta ja nuoruudesta, joka kenties on mielenkiintoista.
    Lotta ja Mari Ottelin olivat ensin panneet muistonsa paperille.
    Mari Achrén toimitti sen sitte runolliseen tyyliinsä, mutta me
    lähetämme myöskin Lotan proosamaisen kyhäelmän täydennykseksi
    Mari Achrénin kukkasesitykseen, joka on laadittu korkean
    runolliseen henkeen. Myötä seuraa Laurin kirje isälleen Östringin
    kuolemasta y.m. sekä myöskin eräs Laurin kirje Östringille. Muuta
    ei meillä ole lähettää. Hyvästi!

                                                     Ebba.

Tuskin on tarpeen huomauttaa, että tämä kirje ei ainoastaan
liikuttavasti todista, kuinka rakkaana vainajan kuva eli
jälkeenjääneen puolison sydämessä, vaan myöskin esityksen puolesta
on perin huomattava. Helposti näkee, että se on kirjoitettu suoraan
paperille, mutta antaessaan, niinkuin itse sanoo, ajatuksensa kulkea
omaa tietään on tekijä luonut miehensä luonteesta sekä ulkonaisesta
ja sisällisestä elämästä kuvauksen, jonka eheyttä ja täydellisyyttä
hän suuressa vaatimattomuudessaan ei arvannutkaan.


IV.

En tiedä mitkä salaiset syyt sen vaikuttavat, mutta jotenkin
säännöllistä näyttää olevan, että merkkimiehen nimi hänen kuoltuansa
odottamattomalla tavalla ensiksi peittyy unhon verhoon. Hänestä
puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän, että saattaisi luulla hänen
muistonsa tuomitun iäksi katoamaan. Niin ei kuitenkaan ole laita.
Jonkun ajan, noin kolmisen kymmenen vuoden päästä -- joskus varemmin,
joskus myöhemmin -- alkaa muistoa pimennys hälvetä, vainajaa
aletaan jälleen muistella, hänen tekojaan ja luonnettaan esitellä
ja arvostella, jopa ottaa joku seikkaperäisesti kuvatakseen hänen
elämäänsä ja toimiansa, siten palauttaakseen hänet kirkastettuna
hahmona kansan tietoisuuteen. Toisin sanoen: on kuin samanikäiset
harvoin haluaisivat kuvata poismenneen merkkimiehen elämää, vaan se
jää lähinnä seuraavan polven asiaksi.

Semmoinen oli Lauri Stenbäckinkin kohtalo. Se mikä sai minut
kirjoittamaan hänen elämäkertansa oli lähinnä, että vähän ennen olin
tutkinut ja kertonut isokyröläisen Elias Brennerin elämänvaiheet;
vanhemmat Isonkyrön-muistot toivat mieleeni myöhemmätkin, joista
Stenbäck oli minusta merkillisin. Että hänen kuolemastaan juuri
sopiva aika, 30 vuotta, oli umpeen kulumaisillaan, sitä en silloin
ajatellut. -- Lauri Stenbäckin ohella muistui mieleeni myöskin hänen
leskensä, joka vielä oli elossa, ja ensimäisiä tehtäviäni oli lähteä
tapaamaan häntä.

Ebba Stenbäck oli miehensä kuoleman jälkeen, nautittuaan yhden
armovuoden, v. 1871 muuttanut Vaasaan. Siellä hän oli vuokrannut
asunnon kamarineuvos Herman Rosenbergin talossa, joka on viimeinen
Koulukadun pohjoisessa päässä. Sekä läntiseltä että pohjoiselta
puolelta on talo Marian puiston koivujen ja kuusien ympäröimä,
ainoastaan katu välillä. Avaran pihan pohjoispuolella on pienehkö
rakennus, jossa "tohtorinna" oli asuttavakseen saanut salin, kaksi
kamaria ja keittiö. Ja siinä hän sitten pysyi koko elämänsä, vaikka
talo useat kerrat vaihtoi omistajaa. Rosenbergin kuoltua 1874 se
joutui H. F. Antellin haltuun, ja kun hän oli kuollut 1893, osti sen
merikapteeni, asessori Alfred Burman, joka hänkin vuorostaan kuoli
jättääkseen talon leskelleen, joka nykyään sen omistaa.

Vuokralaisen ja talon omistajien väli oli aina mitä parhain.
Rosenbergin rouvan (Katarina Kristina Kaskas) sanotaan olleen
Stenbäckin serkku, ja vaikka hän jo oli kuollut (1859), selittää se
osaltaan, että kamarineuvos ystävällisesti seurusteli Ebba Stenbäckin
kanssa; joskus heidän nähtiin yhdessä ajavan kirkollekin. Yhtä
kohtelias vanhaa rouvaa kohtaan oli Antell. Vaasassa ollessaan hän ei
laiminlyönyt käydä hänen luonaan sekä silloin tällöin kutsua luokseen
hänet sekä täysihoitolaisen (joku kansakoulunopettajatar), jolle
Ebba Stenbäck oli luovuttanut toisen kamarinsa, ja matkustaessaan
ulkomaille hän varotti palvelijoitaan mitenkään häiritsemästä
vuokralaista; heidän tuli aina kunnioittavasti kohdella häntä.

Asettuessaan kaupunkiin Ebba Stenbäck arvatenkin oli ajatellut
saavansa pian seurata puolisovainajaansa. Tosin hän ei vielä ollut 55
vuotta vanhempi, mutta hän oli niin paljon kokenut, että hän syystä
saattoi olettaa saavuttaneensa elämän iltapuhteen. Todellisuudessa
hänellä oli edessään uusi elämä -- niin pitkäksi tuo puhde venyi.
Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se kyllä turvattu. Tietääkseni
oli hänen eläkkeensä 1,000 markan suuruinen, jota paitsi hänelle
miehensä jälkeen oli jäänyt noin 30-40,000 markan pääoma.

Kun minä 1870- ja 1880-luvulla säännöllisesti vietin kesäkauteni
Vaasassa, näin usein Ebba Stenbäckin, kuulin myös hänestä puhuttavan,
mutta en muista silloin kertaakaan sattuneeni hänen seuraansa. Eikä
se ollut kumma, sillä hän eli mahdollisimman hiljaista elämää,
ollen enimmäkseen kotona. Kirkossa hän sentään kävi säännöllisesti
joka sunnuntai, välittämättä ilmoista. Mitä seurusteluun tulee, oli
se jotenkin rajotettu. Hänen aikaisempia ystäviään ja tuttaviaan
Vaasassa olivat lehtorinrouva Paulina Friberg (A. Meurmanin sisar),
lehtorinrouva Fredrika Lovisa Laurén, rehtorinrouva Sofia Vilhelmina
Hallsten, pastorinrouva Karolina Forsman, neidit Hilda ja Anna
Hellman, Stenbäckin serkuntyttäret kauppaneuvoksenrouva Mari Hartman
ja hänen sisarensa Karolina Malmberg (sittemmin rovastinrouva Borg)
y.m. Ystäviensä kanssa Ebba Stenbäck perusti lukuyhdistyksen, joka
kokoontui määräpäivinä ja jossa yhdessä luettiin vakavanlaatuista
kirjallisuutta. Myöhemmin hän myöskin, oli jäsenenä n.s.
raamattukeskustelu-yhdistyksissä, joissa joku pappi oli keskustelua
johtamassa.

Näissä ja muissakin samanlaisissa yhdistyksissä Ebba Stenbäck aivan
luonnollisesti ja ikäänkuin itsestään sai johtavan aseman. Vaikka
hän esiintymisessään oli vaatimaton kuin ennenkin, hänen tietonsa,
lukeneisuutensa ja kokemuksensa hengellisissä asioissa sekä lisäksi
selvä ja johdonmukainen esitystapansa vaikuttivat, että häntä
erityisellä kunnioituksella kuunneltiin. Kun hänen kuulonsa aikaa
myöten heikontui, oli muitten tapana lukiessa ja keskustellessa
asettua istumaan hänen ympärilleen, joten hän, niin sanoakseni,
ruumiillisestikin tuli muodostamaan pienen seurapiirin keskipisteen.

Ymmärrettävää on, että Ebba Stenbäckin ystäväpiiri, josta olen
joitakuita luetellut, ei pysynyt koossa ja muuttumattomana läheskään
niin kauan kuin hän itse pysyi elossa. Jollei se olisi uudistumistaan
uudistunut, olisi hän vihdoin jäänyt aivan yksikseen. Toiset
muuttivat pois paikkakunnalta, toiset kuolivat taikka tulivat
muuten kykenemättömiksi olemaan mukana, mutta aina ilmestyi toisia
sijaan, ja nämä myöhemmin tulleet olivat yhä nuorempia Ebbaan
verrattuina. Aivan erikoisen, entisen pappilanrouvan tuttavapiirin
muodostivat eräät Isonkyrön ja Ylistaron köyhät muorit ja mummot
sekä myöskin samankaltaiset vieraat Klemetsöön "Vapaakodista"
(kaupungin köyhäintalosta), joiden oli tapana käydä hänen luonaan
saamassa vaate- ja raha-apua. Nekin kuolivat ennenkuin heidän
suosijansa, joten niitä viime aikoina ei enää nähty. Eräs Ebba
Stenbäckin nuoremmista ystävistä on minulle kertonut kaikenlaista
hänen loppuelämästään, mutta ennenkuin puhun siitä, tahdon mainita
pari sanaa siitä persoonallisen tuttavuuteni uudistumisesta hänen
kanssaan, jonka yritykseni kirjoittaa Lauri Stenbäckin elämäkerta
aiheutti.

Joulunaikana 1896 kävin ensi kerran vanhan rouvan luona, jota en
ollut tavannut sen jälkeen kuin koulupoikana olin ollut Isonkyrön
pappilassa. Astuessani eteisestä vasemmalle, suureen saliin, jossa
oli akkuna sekä pohjois- että eteläseinässä, lehahti vastaani oikea
maalaispappilan tunnelma. Matot lattialla, yksinkertaiset, pitkin
seiniä asetetut huonekalut, ruukkukasvit, kaikki muistutti monesti
ennen nähtyä. Vastaanottamaan ilmestyi palvelijatar eli emännöitsijä.
jolle ilmaisin nimeni ja toivomukseni tavata tohtorinnaa. Hän
meni toiseen niistä kahdesta kamarista, joiden ovet nähtiin salin
perällä, ja pian tuli näkyviin se, jota olin kysynyt. Ebba Stenbäck
oli silloin 80 täyttänyt, valkohapsinen, vuosien kutistama mummo,
mutta vakavin askelin hän astui minua kohti, tervehti minua vanhana
tuttuna ja vaati minua istumaan keinutuoliin. Itse hän istuutui
aivan lähelle, sillä hänen kuulonsa oli heikko, vaikkei vielä siinä
määrässä, että keskustelu olisi ollut vaikea. Kun selitin käyntini
tarkotuksen, hän luonnollisesti tarjoutui antamaan kaiken avun, minkä
suinkin voi, ja haastattelu alkoi. Mitä Ebba Stenbäck silloin ja
myöhemmin minulle kertoi, on tarpeetonta tässä esittää, sen olen jo
pannut Lauri Stenbäckin elämäkertaan. Mitä minä sitävastoin tahdon
tässä painostaa, on se erinomainen muistintarkkuus, se selvyys ja
täsmällisyys tiedoissa, se vaatimattomuus itseensä ja hienotunteisuus
muihin nähden, jonka huomasin hänen puheissaan. Niinkuin jo ennen
olen maininnut, sain nyt aivan toisen käsityksen Ebba Stenbäckistä
kuin mikä minulla ennestään oli, ja sentähden minä täysin ymmärsin
rehtori Alfred Kihlmanin, joka, kun minä Helsinkiin palatessani
satuin yhteen matkaan hänen kanssaan, lausui aina mielihyvällä
käyneensä vanhan sukulaisensa luona, sillä hän oli henkisesti
harvinaisen etevä nainen ja elämänkokemukseltaan rikas. --

Seuraavina vuosina kävin vielä useita kertoja Ebba Stenbäckin
luona, sillä paitsi elämäkertaa oli siihen muitakin aiheita; olin
näet myöskin ottanut julkaistakseni Stenbäckin runoelmat uutena
lisättynä painoksena. Toisinaan kun en voinut persoonallisesti häntä
tavata, tein kysymykseni kirjallisesti, ja hänen kirjeensäkin olivat
niin selvästi ja virheettömästi kirjoitettuja, että oudon olisi
ollut mahdoton ajatella tekijän olleen yhdeksännellä kymmenellä.
Viimeisellä käynnilläni -- silloin hän jo aikoja ennen oli saanut
käteensä puolisonsa elämäkerran -- Ebba Stenbäck uskoi minun haltuuni
vainajan jälkeenjääneet paperit, jotka minä sittemmin lupaukseni
mukaan, ennen hänen kuolemaansa, olen toimittanut yliopiston
kirjastoon. Sekin, että hän luovutti nämä paperit -- enimmäkseen
yksityisiä kirjeitä -- jälkimaailmalle säilytettäväksi, osottaa
valistunutta mieltä, jommoista ei suinkaan aina tapaa. Kuinka paljon
sivistyshistoriallisesti arvokkaita kirjeitä ja asiapapereita onkaan
maassamme hävitetty sulasta yksinkertaisuudesta ja ahdasmielisyydestä!

Vihdoin tulee minun tähän kuvaukseeni Ebba Stenbäckistä lisätä
erinäisiä piirteitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen olen kuullut
hänen ylempänä mainitun ystävänsä suusta.

Uskonnolliselta kannaltaan Ebba Stenbäck muuttumatta pysyi
raamatullisella ja kirkollisella pohjalla, itsekseen lukien J.
T. Beckin ja M. F. Roosin teoksia. Jo Stenbäckin eläessä oli hän
samoin kuin tämäkin vapautunut herännäisyyden yksipuolisuudesta --
huomaahan sen jo kuvastakin, joka esittää hänet keski-ikäisenä --,
ja edelleenkin hän, niinkuin yleensä entiset vanhat heränneet, oli
vapaamielisempi kuin ennen. Muun muassa se näyttäytyi siinä, että
hänellä oli tapana käydä kuuntelemassa vapaakirkollisia saarnaajia.
Väärin olisi kumminkin luulla hänen olleen taipuvaisen liittymään
toiseen tai toiseen lahkoon. Hänen mielenkiintonsa vapaakirkollisiin
johtui nimittäin yksinkertaisesti harrastuksesta oppia tuntemaan
maassamme ilmaantuvien eri uskonsuuntien laatua ja luonnetta. Sillä
alalla hänellä kuuluukin olleen sangen laaja- ja seikkaperäisiä,
tietoja, ja se saa kysymään, perustuuko tässä ilmenevä, laadultaan,
niin sanoakseni, tieteellinen mielenkiinto johonkin alkuperäiseen
taipumukseen vai Stenbäckin vaikutukseen? -- Charlotte Achrén,
joka myöskin eli 90-vuotiaaksi, piti puolestaan ankarasti kiinni
vanhasta herännäisyydestä, ja sentähden hänen sanotaan tulleen
hyvin levottomaksi, kun hänelle oli kerrottu, että Ebba kävi
vapaakirkollisten kokouksissa, jopa oli hän keventänyt sydäntänsä
kirjoittamalla kälyllensä varottavan kirjeenkin.

Joskin hengelliset asiat aina olivat Ebba Stenbäckistä tärkeimmät, ei
hän sentään ollut tietämätön maailmankaan menosta. Niin kauan kuin
voimat suinkin sallivat, hän luki sanomia ja ylläpiti kirjeenvaihtoa
sukulaistensa kanssa, siten seuraten sekä julkista että läheisempien
yksityistä elämää. Toiselta puolen ei häntäkään unohdettu, kun
toista tai toista tarkotusta varten vedottiin yleisön myötätuntoon.
Paikkakuntalaisten oli näet tapana esittää hänellekin listoja,
joihin oli merkittävä apua milloin minkin asian hyväksi. Yleensä
hän ei pitänyt "listoista" -- eikä ihme, sillä kukapa on kuullut
kenenkään niistä pitävän? Hän tiesi näet mitä tahtoi avunannollaan
edistää eikä sentähden halunnut avustaa semmoista, joka oli
ulkopuolella hänen omaa harrastuspiiriänsä. Kuvaavana piirteenä
mainitsen, että hän esim. kieltäytyi merkitsemästä mitään Vaasaan
pystytettävää Z. Topeliuksen muistopatsasta varten, mikä luullakseni
tapahtui uskollisuudesta miehensä muistoa kohtaan. Stenbäck näet ei
ihaillut Topeliuksen runoutta: hänestä se oli liian kevyttä, jopa
tyhjän helkkyvää, ilman sitä ajatuksen ja tunteen syvää totuutta
ja hehkua, jotka olivat hänen oman runottarensa tunnusmerkit.
Sitä paitsi hän ei voinut hyväksyä niitä perusjohteita, jotka
nuorempi runoilija, myöhemmin kutsuttuna ruotsalaisen virsikirjan
uudistamiskomiteaan, oli ottanut noudatettavakseen. Ebba oli vielä
vanhanakin puhunut siitä pettymyksestä, jonka Stenbäckille tuotti
hänen virsikirjaehdotuksensa hylkääminen, ja siihen oli ensi sijassa
Topelius ollut syypäänä. Jollei Ebba, niinkuin on hyvin mahdollista,
yleensä pitänyt muistopatsaita pelkkänä turhuutena, riittää tämä
selittämään, miksi hän kieltäytyi antamasta ropoansa sellaiseen
tarkotukseen. Missään tapauksessa ei ole oletettavissa, että hänen
menettelynsä olisi johtunut kostonhalusta Topeliusta kohtaan;
pikemminkin on se osotuksena hänen rakkaudestaan puolisovainajaansa,
jonka kanssa hän tunteessaan yhä oli yhtä maata.

Muuten näkee Ebba Stenbäckin testamentista, minkälaisia yrityksiä
ja laitoksia hän tahtoi auttaa. Paitsi eräälle ottotyttärelle ja
erinäisille sukulaisille oli hän siinä määrännyt annettavaksi
miltei poikkeuksetta 2,000 markan eriä Isonkyrön ja Ylistaron
kansakouluille, pyhäkoululaitokselle, pakanalähetykselle, köyhille
säätyläisille (pauvres honteux), köyhille polttopuiksi, varattomien
säätyläisnaisten kodille j.n.e. -- Pari omituista lahjotusta
osottaa, kuinka tarkkamuistinen Ebba Stenbäck oli. Hän sanoo
saaneensa sisareltaan naimisiin mennessään 2,000 assignationi-ruplaa
(2,000 mk.) sekä myöhemmin, kun Stenbäckin ja hänen toimeentulonsa
ensi aikoina oli hyvin niukka, sisarentytärtensä miehiltä, Frans
Bergrothilta ja A. W. Ingmanilta, kummaltakin 1,000 ass.-ruplaa, ei
lainaksi, vaan palkkioksi siitä, että hän oli ollut sisarentytärtensä
opettaja, ja nyt hän noiden aikoja sitten kuolleitten antajien
jälkeläisille määrää niin suuren summan, kuin hän muinoin (noin 70
vuotta sitten) oli saanut.

Kun Ebba Stenbäck teki viimeiset muutokset ja lisäykset
testamenttiinsa, oli häntä kohdannut se suuri suru, että hänen
ottopoikansa, tohtori Jakkus Stenbäck, oli kuollut. Kiistä monista
ottolapsista, jotka Lauri ja Ebba Stenbäck olivat hoitaneet ja
kasvattaneet, oli Jakkus ollut heille rakkain, ja hänelle he olivat
alkuaan määränneet isoimman osan omaisuuttaan. Myöhemminkin oli Ebban
ja hänen ottopoikansa väli erittäin hyvä, ja he vaihtoivat usein
kirjeitä. Jakkus oli näet joutunut piirilääkäriksi Pudasjärvelle,
siis niin kauas Vaasasta, ettei seurustelusta voinut olla
puhettakaan. Vuosien päästä Jakkus kuitenkin haki Uudenkaarlepyyn
kaupunginlääkärin-virkaa ja saikin sen. Sen johdosta hän syksyllä
1899 kirjoitti ja kysyi äidiltään neuvoa, möisikö omaisuutensa
Pudasjärvellä vai muuttaisiko tavaransa Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti
oli neuvonut häntä myymään kaikki, mikä oli vähemmin arvokasta, ja
kuljettamaan ainoastaan parhaimmat huonekalunsa uuteen asuinpaikkaan.
Kirjeeseen ei kuitenkaan tullut vastausta, ja äiti luuli hänen jo
muuttavan ja alkoi odottaa häntä jouluksi käynnille, josta poika ei
tahtonut edeltäkäsin ilmottaa, jotta ilo olisi sitä suurempi. Mutta
hän ei tullutkaan. Silloin äiti odotti Jakkustaan uudeksi vuodeksi,
mutta yhtä turhaan. Vasta tammikuun lopulla saapui Pudasjärven
apteekkarin kirjoittama kirjekortti, joka sisälsi lyhyen ilmotuksen:
Tohtori Stenbäck kuoli tänä aamuna (24/1). Ebba Stenbäckille tämä oli
kova isku. "Minun poikani! minun tohtorini!" oli hän huudahtanut,
ja palvelijatar sanoo silloin ensi kerran nähneensä hänen itkevän,
katkerasti itkevän. Hän oli menettänyt mitä hänellä oli rakkainta
ollut maan päällä. Jakkus kuoli keuhkotulehdukseen, jonka hän lienee
saanut tehdessään pitkän matkan jonkun sairaan luokse; jo sitä ennen
oli hänen nuori vaimonsa kuollut samaan tautiin.

Merkillistä on, että useat, jotka ovat tunteneet Ebba Stenbäckin
hänen keski-iällään, ovat lausuneet julki sen havainnon, että
hän vanhana oli vähemmin umpimielinen. Silloin hän näet oli
ollut puhelias, jopa iloinenkin ja mielellään käyttänyt hupaisia
sananlaskuja ja puheenparsia. Hän oli usein kertonut entisistä
ajoista ja ihmisistä, Laurista ("Lars", sanomatta häntä miehekseen)
y.m. Kaikkein viimeisinä aikoina hän oli mieluimmin puhunut
lapsuudenkodistaan ja sisaruksistaan. Oli kun iän enentyessä
yhä varhaisemmat muistot olisivat hänessä virkistyneet. Niistä
jutellessaan oli hän kerran hymyillen sanonut: "Tiedätkös, äitini oli
nimeltään A. B. C!" Epäilemättä oli sillä hetkellä vanhuksen mieleen
juolahtanut vanha, äidin nimen alkukirjaimia tarkottava sukkeluus,
joka ennen muinoin oli kotipiiriä huvittanut.

Ebba Stenbäckin uskollinen palvelijatar muistaa vielä monta lausetta,
jotka ilmaisevat hänen humoristista mielenlaatuaan. Kun hän noin
puoli vuotta ennenkuin tuli aivan vuoteen omaksi, oli maannut
niin kauan, että söi einettä vasta kl:o 1 p:llä, oli palvelijatar
lausunut: "Kylläpä ollaan ylhäisiä, kun syödään einettä näin
myöhään." Vastaus kuului: "Kunpa vaan en tulisi niin ylhäiseksi,
etten enää nouse ollenkaan." Eräänä toisena päivänä hän sanoi:
"Ingenting hör jag, ingenting gör jag och inte dör jag." (En kuule
mitään, enkä tee mitään, enkä minä kuolekaan.)

Voimat heikkenivät heikkenemistään. Viime kerran hän oli ulkona
kesällä 1910. Eräs tuttava oli pyytänyt valokuvata hänet, ja hän
pukeutui ja asettui istumaan asuntonsa portaille. Usein hän istuskeli
pitkät tovit haaveissaan ja lausui sitte havahtuessaan: "Minä uneksin
valveilla houreissani."

Usein on jo mainittu Ebba Stenbäckin vaatimattomuus. Erittäin
se tuli näkyviin siinä, ettei hän halunnut puhua puolisonsa
runoilijamaineesta eikä hänen runoelmistaan. Kuitenkin huomattiin
viime aikoinakin, että jonkunlainen valo kirkasti hänen kasvojansa,
milloin hän kuuli jotakin virttä veisattavan Stenbäckin
virsikirjasta. Myöskin oli Stenbäckin elämäkerta ollut viimeinen
kirja, jota hän käsissään piti; kumuunkaan hän ei enää voinut sitä
lukea, hän ainoastaan käänteli kirjan lehtiä. Kun runoilijan syntymän
100-vuotis-päivänä eräästä tutusta perheestä oli lähetetty kysymään,
saisiko muuan naiskuoro tulla laulamaan, hän oli hiljaisesti
vastannut: "Kyllä saavat laulaa, jos tahtovat."

Mainittua merkkipäivää viettäessä (26/10 1911) oli Ebba Stenbäck
jo enemmän kuin vuoden ajan, s.o. edellisestä syksystä asti, ollut
vuoteen omana. Vuosien taakka ja siitä johtuva ruumiillinen heikkous
painoi vanhuksen vuoteelle; mitään erikoista tautia hänellä ei
ollut. Henkisesti hän pysyi selvänä viimeiseen saakka, mutta kuulo
oli hyvin huono, joten häntä oli vaikea puhutella. Lopulta tuli
hänen äänensäkin niin heikoksi, että hänen puhettaan tuskin kuuli.
Sairautensa aikana hän ei koskaan valittanut, eikä hän suvainnut
muuta hoitoa kuin uskollisen, 60-vuotisen palvelijattarensa -- Sofia
Hellmanin -- tarjoomaa.

Ebba Stenbäckin viimeinen hetki tuli aamulla 10 p:nä tammikuuta
1912. Joku aika ennen hän oli vastaanottanut pyhän ehtoollisen.
Sittemmin oli enemmän nähty kuin kuultu, että hän itsekseen lausui
jotakin. Kun koetettiin sanoja erottaa, huomattiin että kuoleva luki
virren säkeitä, joista erittäin merkittiin sanat: Jag flyr till Dig,
förskjut ej mig! (Sinuun minä turvaan, älä hylkää minua).[29]

       *       *       *       *       *

Näin eli ja kuoli Ebba Stenbäck, josta tässä olen luonut niin
täydellisen kuvan kuin ainekseni ovat sallineet. Esi-isiltään hän oli
perinyt ihmeteltävän ruumiillisen ja henkisen elinvoiman, joka kesti
harvinaisen korkeaan ikään; nuoruudessa tapahtuneen herätyksen kautta
hän oli saanut yhtä kestävän, järkkymättömän maailmankatsomuksen
ja elämänpäämäärän. Näine ominaisuuksineen hänen hahmonsa esiintyy
voimakkaana aikalaistensa kesken, mutta varsinkin siinä nuoremman
polven muodostamassa ympäristössä, jossa hän eli viimeiset
vuosikymmenensä. Kysyä saattaa, mikä merkitys on kuvauksella
naisesta, joka itse ei koskaan ajatellut ja vielä vähemmän toivoi,
että hänestä julkisesti puhuttaisiin? En tiedä -- kenties vähäinen,
kenties aivan mitätön nykyisten naisten silmissä, jotka tahtovat
vaikuttaa ja toimia julkisuudessa, mutta miten sen lieneekään, varmaa
on, että Ebba Stenbäckin kuva valaisee äitiemme ja isoäitiemme
aikoja. Hän ei silloin ollut laatuaan yksinäinen, vaan yksi lukuisien
samanluontoisten ja samanhenkisten rinnalla. Kaikki he elivät yhtä
hiljaista elämää, yhtä näkymättöminä, vaikuttaen ainoastaan lähimpään
ympäristöönsä; mutta niinkin oli heidän vaikutuksensa sellainen, että
se mitä on parasta, jalointa ja puhtainta jälkeläisissä, välittömästi
juontuu heistä. Eiväthän he enää kelvanne esikuviksi nykyajalle,
mutta kun kysymykseen tulee arvioida entisten polvikuntien
sielullista perintöä, ei liene haitaksi, että edes joku noista
hiljaisista naisista on kätköstänsä asetettu päivänvaloon.



KAARLE JAAKKO GUMMERUS



I.

Koti; koulu- (ja lukio-)aika 1840--61.


"Kun Kokkolasta matkustaa pohjoiseen päin, näkee viisi virstaa tuolla
puolen Lohtajan emäkirkkoa tienviitan, jonka kolmesta osottimesta
yksi, varustettuna kirjoituksella 'Ylikannuksen ja Toholammin
kirkoille' viittaa kapealle pitäjäntielle. Jos matkustaja poiketen
sille jättää valtamaantien, ei yksinäisyys ole häntä väsyttävä;
kolmatta penikulmaa juoksee häntä vastakkaiseen suuntaan oikealla
puolella tietä kirkasvetinen puro pienine putouksineen, ja vasemmalla
on oivasti rakennettuja taloja ja niiden välimailla vihantia niittyjä
ja peltoja. Tämän matkan kuljettuaan, juuri siinä missä puro katoaa
näkyvistä, hän huomaa taivaanrannalla Ylikannuksen kirkontornin
huipun. Kun hän sitten on jatkanut jonkun virstan pelkkää metsätietä,
on hänellä edessään loiva mäki. Päästyään sen päälle matkustaja,
joka jo on ennättänyt unohtaa nähneensä kirkontornin, kerrassaan
hämmästyy. Hänen eteensä aukeaa näet laaja tasanko sinne tänne
siroteltuine taloineen, ja kirkko on aivan käden koskettavissa --
tavallinen puukirkko, v. 1817 rakennettu entisen, ukontulen polttaman
kirkon sijaan kiviaidan ympäröimälle kummulle. -- -- Jätettyään
kirkon taakseen matkustaja näkee vasemmalla rantatörmien välissä
Raumanjoen ja edessään koivikon. Koivujen suojassa on joen rannalla
pappila, leikkieni ja ilojeni kotipaikka."

Nämä Walter Scottista juontuvaan novellityyliin kirjoitetut rivit
ovat otetut eräästä Kaarle Jaakko Gummeruksen, lukion ylimmällä
luokalla, laatimasta ainekirjoituksesta, jossa hän on kuvannut
kotiseutuansa. Ylikannus eli Kannus -- jälkimäinen lyhempi nimi tuli
käytäntöön sen jälkeen, kun kappeli 1859 oli muutettu eri pitäjäksi
-- ei kuitenkaan ollut hänen syntymäpaikkansa, vaan hän oli ensi
kerran nähnyt päivän valon Kokkolan kaupungissa. Hänen isänsä
Aleksanteri Jaakko Gummerus[30] oli näet, 24-vuotiaana tultuaan
papiksi (1831), saanut ensimäisen toimialansa Kokkolassa, missä
aluksi oli kirkkoherran, Kaarle Juhana Nordlingin, apulainen, sitten,
esimiehensä kuoltua, armovuodensaarnaaja ja vihdoin pitäjänapulainen.
Kummassakin ensinmainitussa virassa nuori pappi oli yhtä läheisessä
suhteessa kirkkoherran perheeseen, ja seuraus oli tuo varsinkin
ennen aikaan tavallinen, että hän nai esimiehensä tyttären, 5 vuotta
nuoremman Emma Nordlingin. Ennen Kannukseen-muuttoa (1846) syntyi
pariskunnalle neljä lasta, nimittäin _Kaarle Jaakko_ 13 p:nä huhtik.
1840, Emma Maria 1841, Sofia Augusta 1843 ja Aleksanteri 1845.

Maallemuutto tuli määrääväksi perheen tulevalle kehitykselle, sillä
vaikka suku tiettävästi, niinkuin nimikin muistuttaa, on puhdasta
suomalaista alkuperää -- Loimaan Pihkalasta (pihka lat. gummi)
-- ja esi-isät useassa polvessa olivat olleet pappeja Pohjanmaan
suomenkielisillä seuduilla, olisivat lapset kuitenkin kaupungissa
ruotsalaistaneet. Niin olisi sitä varmemmin käynyt, kun äiti,
Kokkolassa kasvaneena, oli ruotsinkielinen. Suomalainen ympäristö
ehkäisi vaaran: Kannuksessa oppi äitikin suomenkieltä, ja kansan
keskellä lapset eivät ainoastaan tottuneet sen kieleen, vaan oppivat
sitä omanaan pitämään ja rakastamaan.

Yllämainitusta kirjoituksesta otettakoon vielä muutamia piirteitä
uudesta ympäristöstä: "Ylikannuksen väestö on puhtaasti
suomalaista, niin että sen keskeltä tuskin tapaa ainoatakaan
ruotsalaista siirtolaista. Kansa on avomielistä, hyväntahtoista ja
vieraanvaraista; se noudattaa uskollisesti vanhoja totuntatapojaan,
epäilee kaikkea uutta, harrastaa itsepintaisesti mitä on päähänsä
saanut, on elämäntavoiltaan puhdasta ja naapuripitäjäläisiä
vaatimattomampaa. Ystävyydessä tämä kansa on uhrautuvaa, vihassaan
kauheaa, jonka vuoksi varsinkin muutamia kymmeniä vuosia sitte murhat
eivät olleet harvinaisia. Varkauksia on minun aikanani Ylikannuksessa
tapahtunut ainoastaan kolme -- ja olen kuitenkin siellä asunut
enemmän kuin 15 vuotta (!)"

"Ylpeyttä", jatkaa nuori kuvaaja-edelleen, "havaitaan ainoastaan
taipumuksessa rakentaa komeasti: kaikkialla nähdään korkeita, usein
kaksikerroksisia asuinrakennuksia. Kumminkaan ei niiden sisäpuoli
vastaa ulkonäköä, sillä siisteyden harrastus ei ole kiitettävä.
Kansan toimeentulo nojautuu pääasiassa maanviljelykseen, vaikka
pellot ovat pieniä, mutta osaksi myöskin tervanpolttoon. Jälkimäisen
elinkeinon syyksi on luettava, että laajat metsämaat nykyään kasvavat
vain pientä metsää. Männyt kolotaan nuorina, koivuja ei säästetä,
ja kuusia on harvassa. Paitsi jokivarsilla ovat viljellyt maat
hallanarkoja. Sentähden sattuu tavan takaa katovuosia, joskaan ei
sentään pettuleipää ole pitkiin aikoihin syöty." -- --

Otteessa mainittu ajanmäärä, 15 vuotta, ilmaisee kirjoituksen
olevan keväältä 1861, jolloin sen tekijä pääsi lukiosta tullakseen
ylioppilaaksi. Kuvaus tarkottaa siis oloja puoli vuosisataa ennen
nykyaikaa, ja luonnollista on, että ne ja koko seutu, jonka läpi nyt
rautatiejunat ajaa porhaltavat, ovat muuttuneet. Mutta juuri tuo
entinen Kannus meille tärkeä onkin. Siellä kirjoittaja kuudennesta
vuodestaan alkaen vietti varsinaisen nuoruutensa, ja sieltä hän vei
mukanaan syvimmät, unohtumattomimmat vaikutelmat kodistaan sekä
Pohjanmaan luonnosta ja kansasta.

Silloinen Kannuksen pappila ei lainkaan ollut mikään
seurakuntalaisten ylpeyden todistaja, mutta se olikin
perussuunnitelmaltaan ja rakennuksiltaan vanha, edellisiltä
vuosisadoilta peräisin. Pihaan ajettiin etelän puolelta,
"portin alta", s.o. hämärän ja kolkonlaisen solan läpi keskellä
maantienpuolista rakennusta, jonka alakerrassa olivat talon
ruoka-aitat ja yläkerrassa palkollisten kesäasunnot, "renkien
luhti" ja "piikain luhti", joiden edessä olevalle käytävälle jyrkät
portaat veivät. Vastapäätä luhtirakennusta oli suorakulmaisen pihan
toisella puolella kaksi rakennusta, joista isompi käsitti; asuin- ja
leipomatuvat sekä maitokamarin ja pienempi oli n.s. "prykytupa",
missä näihin aikoihin muun muassa viinaakin poltettiin; pohjoisella
puolella pihaa oli talli ja vaunuliiteri, karjapiha takana, ja
vastapäätä näitä oli kirkon puolella pihaa talon päärakennus,
jonka paanuista tehty taitekatto ilmaisi sen korkeaa ikää ja jota
länsi- ja pohjoispuolella joen rantaan ulottuva puutarha ympäröi.
Korkeita portaita nousten tultiin avonaiselle, katetulle kuistille
ja siitä porstuaan, joka oli yhteinen keittiölle ja asuinhuoneille,
joita alhaalla oli, niinkuin tavallista vanhoissa pappiloissa, vain
sali ja kolme kamaria ja ylhäällä kaksi "vintti"- eli yliskamaria.
Huoneet olivat tietysti pieniä meidänaikaisiin verraten, joskaan
eivät matalia, ja sentähden pastori Gummeruksen täytyi, kun perhe
enentymistään enentyi, rakennuttaa kaksi kamaria lisää rakennuksen
jatkoksi maantienpuoliseen päähän. -- Vaikka pappila rakennusten
aseman puolesta muistutti muinaisia umpikartanoita, eivät ne
kuitenkaan ympäröineet pihaa umpeen; missä aukeama oli, oli se
aidalla suljettu, ja tuparakennuksen päässä oli "krinti", veräjä,
joka johti läheiselle joenrannalle. Näin oli, paikoittain ruohoa
kasvava, piha oivallinen leikkitanner lapsille, ja vanhempien
oli mukava akkunoista tai kuistilta luoda tarkkaava katse heidän
puuhiinsa.

Tutustuttuamme kodin ulkopuoliin on nyt huomio käännettävä sisempiin.

Jo mainittiin, että perhe enentyi enentymistään. Entisten kahden
pojan ja kahden tytön lisäksi syntyi näet Kannuksessa vuosina
1846--55 viisi poikaa, Yrjö, Jonathan, Valentin, Otto ja Julius,
sekä sen jälkeen vielä kaksi tyttöä, Alba ja Irene; viimeinen,
kahdestatoista sisaruksesta, Inez, syntyi puheena olevaa ajanjaksoa
myöhemmin, Karkussa, ja hän oli 23 vuotta vanhinta veljeään nuorempi.
Lapsena kuoli sisaruksista ainoastaan Yrjö ja Sofia Augusta,
jälkimäinen 8-vuotiaana 1851.

Näin suuren perheen elättäminen ja kouluttaminen olisi arvatenkin
ollut perin vaikeaa, jos kodin toimeentulo olisi yksistään ollut
kappalaisviran tuottamissa tuloissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita.
Gummeruksella oli alusta aikain perintötietä saatuja varoja, ja
elämänsä loppupuolella hän samalla tavalla sai enemmänkin, joten
perhekunnan taloudellinen kanta aina oli parempi ja varmempi kuin
pappisperheitten tavallisesti on, joskaan ei siinä määrässä, että
minkäänlainen ylellisyys olisi tullut kysymykseen.

Vanhemmista kerrotaan seuraavaa. Isä oli luonteeltaan jäykkä ja
kiivas, elämänkäsitykseltään itsenäinen; äiti lempeä, tunteellinen.
Molemmat liittyivät Kannuksessa herännäisiin, mutta siitä
huolimatta osottautui varsinkin edellinen tavallisia uskonveljiään
vapaamielisemmäksi. Pastori kirjoitti huolellisesti saarnansa,
luki ne ulkoa ja saarnasi sitten, näennäisesti aivan vapaasti,
voimakkaasti ja liikuttavastikin. Mieskohtaisesti hän lämmöllä ja
reippaasti puhutteli heränneitä ystäviään, mutta arvonannolla hän
kohteli suruttomiakin seurakuntalaisia. Säännöllistä kotihartautta ei
pidetty pappilassa, mutta seuroja joskus. Niihin isä ei kuitenkaan
vaatinut lapsiaan tulemaan, yhtä vähän kuin hän heille antoi
uskonnollisia opetuksia tai ohjeita; hänestä oli herätys Jumalan
vaikutuksessa eikä ihmisen -- ei isänkään -- tyrkytyksessä. Muutenkin
isä vähemmän kuin äiti näytti huolehtivan lasten kasvatuksesta; hän
eli omissa toimissaan jättäen kodin sisäisen elämän vaimonsa käsiin.
Harvoin hän siis lapsiaan torui, mutta järjestystä hän vaati ja,
milloin niiksi tuli, hän saattoi vesojaan vakavastikin kurittaa.
Tällaisena, tasaisena, ankaranakin -- joskaan ei enemmän muita
kuin itseänsä kohtaan -- paraasta päästä antaen jokaisen vapaasti
hoitaa asiansa hän saavutti sekä kunnioitusta että rakkautta niin
lapsiltaan kuin seurakuntalaisiltaan. Heränneistä on sanottu,
etteivät he ymmärtäneet lasten luonnetta, vaan pitivät niitä liian
ahtaassa ja kovassa kurissa, ja seurauksena siitä oli, että moni
näistä päästyänsä vapaampiin oloihin ei kyennyt pidättämään itseään,
vaan hukkui hurjisteluihin. Gummerus menetteli toisin ja totuttaen
lapsiaan vapauteen hän säästyi moisista katkerista kokemuksista.

Jos isältä näytti lempeyttä puuttuvan, hän kun esim. ei koskaan
lapsiaan hyväillyt, niin oli sitä yllin kyllin äidillä. Aina
hän kohteli lapsiaan sydämellisesti, hellästi, olematta silti
hemmotteleva tai leväperäinen kasvatuksessaan. Häneen lapset lähinnä
turvasivatkin, ja täydestä syystä; kaikessa vaatimattomuudessaan
oli Emma Gummerus erinomainen äiti. Kaupungissa syntyneenä hän oli
saanut paremman kasvatuksen kuin tavan mukaan papintyttärille oli
tarjona maalla, ja olihan se tarpeen, koska vanhempien tehtävänä
myöskin oli antaa lapsille se alkuopetus, jota kouluunpääsy
edellytti -- niin ainakin kunnes vanhemmat sisarukset kykenivät
opettamalla nuorempiansa heitä auttamaan. Sitä tärkeämpi oli äidin
luontainen lahjakkuus, joka ei ollut vähempi pään kuin sydämen
puolesta. Hänen kirjeensä ovat esitystavaltaan sujuvia, välittömiä
niinkuin mahdollista on vain silloin kun kirjoittajan ajatus- ja
tunne-elämä on vilkas ja herkkä. Vaikkei olisikaan tiettynä, että
hän joskus puki mietteensä ja tunteensa runomittaankin, saattaisi jo
hänen kirjeistään päättää, että vanhin poika oli äidiltään perinyt
kirjailijalahjansa. Mutta kaiken mainitun kruunasi ylitsevuotava,
uhrautuva äidinrakkaus. Uskonnollisuudeltaan äiti oli hyvin harras
ja, niinkuin naiset ainakin, milloin ovat täydestä sydämestään
johonkin suuntaan antautuneet, vähemmin taipuvainen myöntämään
oikeutta vapaalle katsantotavalle. Hänen mielestään tuli lasten
ottaa osaa hartausharjotuksiin, hän vastusti huvituksia, jotka isän
mielestä olivat luvallisia ja viattomia, ja aina hän myöskin lastensa
kanssa puhui uskonnollisista seikoista. Sanotaan, ettei ollut sitä
iltaa, jolloin hän ei olisi kulkenut vuoteelta vuoteelle puhutellen
ja siunaten joka lasta. Sen tehtyään hän usein istui pianon ääreen
soittamaan ja laulamaan, joskus kyyneliin saakka heltyen, ja suloista
oli lasten ollut sävelten viihdyttäminä vaipua uneen. Niinkuin tämä
viimeinen piirre todistaa, oli äiti kumminkin, miten innokas olikaan,
kaukana kuivasta nuhtelemisesta ja saarnaamisesta. Kaikista hänen
toimistaan ja puheistaan loisti rakkaus, ja vaikka lapset tuhannet
kerrat menettelivät toisin kuin hän olisi toivonut, eivät he koskaan
nähneet, että hänen sydämensä olisi hetkeksikään toista tai toista
kohtaan kylmentynyt.

Paitsi isää ja äitiä ja lapsia tavattiin muinoin tällaisissa kodeissa
miltei säännöllisesti joku naimaton naissukulainen, joka eläen ja
kohdeltuna perheen jäsenenä avusti lasten hoidossa y.m. Gummeruksella
oli niitä kaksikin: Maria täti ja Emma täti. Edellinen, sukunimeltään
Nordling, oli rouvan serkku, jälkimäinen, nimeltä Riska, orvoksi
joutunut nuoruudenystävä Kokkolasta. Maria täti pysyi perheessä
kuolemaansa asti, mutta Emma täti muutti noin kymmenen vuoden päästä
Pietarsaareen (myöhemmin Vaasaan) elääkseen pitämällä lukiolaisia
y.m. nuoria täysihoidossa. Molemmat tädit olivat heränneitä,
hiljaisia ja vaatimattomia; häiritsemättä perheen sopusointua he
voimiensa mukaan puuhasivat kodin hyväksi ja maksoivat siten sen
suojan ja turvan, jota he siinä nauttivat.

Kodin elämäntavat, ruuat ja juomat olivat yksinkertaisinta laatua.
Kuitenkin juotiin aamuin ja iltapäivin kahvia, jota annettiin
lapsillekin kullekin puoli kupillista. Vieraille tarjottiin
totia -- ajan tapa oli semmoinen -- mutta isäntä kun oli täysin
kohtuullinen, eivät muutkaan liikoja juoneet. Muuten olivat vieraat
harvinaisia syrjäisessä pappilassa. Kun pojat olivat koulussa, oli
elämä sangen hiljaista. Mutta sitä hartaammin odotettiin perheen
kokoontumista täyteen lukuunsa. "Nyt on se iloinen päivä tullut,
jolloin saamme lähettää teitä noutamaan", äiti kirjoitti rengin
lähtiessä omalla hevosella tuomaan poikia Vaasasta. Ja kun tulijat
21 penikulman matkustettuansa lähestyivät kotia, oli äiti jo tiellä
vastaanottamassa ja sulkemassa lapsensa lämpimään syliinsä, eikä
isäkään ollut ilmestymättä tervehtimään poikiansa, toverillisesti
kysymään koulusta ja opettajista ja katsomaan, oliko hevonen pitkällä
matkalla laihtunut. Kauan poissa olleita lapsia kohdeltiin kuin
tervetulleita vieraita ainakin, ja tulopäivä muodostui perhejuhlaksi.

       *       *       *       *       *

Mutta aika on kääntyä kuvaukseni sankariin.

Kaarle Jaakko eli Kalle oli luonnostaan herkkätunteinen, vilkkaalla
mielikuvituksella varustettu, iloinen ja kujeikas miehenalku.
Hänen lähin leikkitoverinsa oli vuotta nuorempi Emmi sisar, ja he
kiintyivät toisiinsa erityisellä ystävyydellä. Kun veljet olivat
paljon nuorempia eikä säätyläisperheitä ollut likimaillakaan, Kalle
valitsi poikatoverinsa samanikäisistä kansan lapsista, ja näiden
kanssa hän täysin määrin nautti kaikista niistä huvituksista,
jotka vaihdellen vuodenaikojen mukaan ovat maalaisille tarjona.
Suhteestaan näihin tovereihin on hän samassa kirjoituksessa, josta
jo olen antanut pari otetta, esittänyt kuvaavia piirteitä. Se
mikä ensiksi häiritsi heidän seurusteluaan oli Kallen puolelta
Strelingin latinan kielioppi ja toisten puolelta heidän osanottonsa
kotoisiin maalaistöihin. Kun Kalle ylpeillen leikkitoveriensa kuullen
sijoitteli mensaa, he katselivat häntä ihmetellen, ja tuttavallisuus
heidän välillään sai ensimäisen kolauksen. Kun sitte Kalle oli
lähtemäisillään kouluun, he kyynelsilmin kättelivät toisiaan, ja
toverit sanoivat: "Kun sinusta tulee herra, niin et saa olla niinkuin
muut herrat; sinä et saa ylenkatsoa meitä, vaan sinun pitää olla
sellainen kuin nytkin." Tietysti Kalle lupasi, ja parhaimmalle
ystävälleen hän kuiskasi: "Kun tulen papiksi, pitää teidän ottaa
minut." Koulun väliaikoina he vielä joskus luistelivat yhdessä tai
pitivät muuta lystiä, mutta luonnollisesti vain silloin, kun nuo
toiset olivat työstään vapaat. Kun Kalle saarnasi ensi kerran, hänen
toverinsa itkivät, ja niin teki hän itsekin. Vihdoin kun Kalle
oli pääsemäisillään lukiosta, ja perhe samaan aikaan oli muuttava
toiseen, kaukaiseen seurakuntaan, hän tapasi toverinsa täyskasvuisina
miehinä, minkä nuorena talon isäntänä, minkä renkinä. Vielä kerran
yhdessä käytyään leikkitantereillaan he lausuivat toisilleen haikeat
hyvästit, tietämättä näkisivätkö toisiansa enää koskaan.

Ymmärtääksemme Kalle Gummerusta hänen kouluaikanaan täytyy kuitenkin
haihduttaa se haavemielinen tunnelma, joka huokuu tästä hänen omasta
kuvauksestaan. Totta on, että hän väliin oli tunteellinenkin, ja
totta on, että häneen jäi pysyvä muisto lapsuudentovereistaan ja
rakkaus kansaan, mutta sittenkin hän poikana oli kaikkea muuta kuin
sellainen, sanoisinko, pyhäkoulukertomuksen sankari, joksi häntä
noista piirteistä päättäen voisi luulla. Päinvastoin viittaavat
muut tiedot siihen, että Kalle oli kerrassaan pahankurinen
poikaviikari. Onpa hän itsekin kertonut erään muistelman, joka
kelpaa todistukseksi.[31] -- Alkaessaan 7-vuotiaana lukea Strelingin
latinan kielioppia hän ensin ahkerasti luki läksynsä, niin että isä
kiitti häntä, mutta ennen pitkää hän siihen väsyi, mieli ja katseet
kiintyivät kaikkeen muuhun kuin kirjaan, ja hän mietti vain miten
päästä toverien pariin. Eräänä päivänä isä lähti sairaan luokse
käskien äidin luettaa Kallea. Välittämättä äidin varotuksista Kalle
ankaran isän poissaollessa otti täyden vapauden velvollisuuksistaan.
Hän juoksi ulkona ja leikki suruttomasti koko päivän; mutta illan
suussa isä tuli kotia, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli: "Oletko
lukenut läksysi?" Silloin Kalle vastasi: "Äiti on luettanut minua ja
minä osasin." Valhe pelasti pojan hetkeksi, mutta se vaivasi häntä
kuitenkin, ja hän arveli parhaaksi mennä tunnustamaan asian äidille.
Mutta tavatessaan tämän häntä kohtasi uusi kysymys: "Osaatko nyt
läksysi?" Silloin Kalle unohti aikeensa tunnustaa ja vastasi uudella
valheella: "Isä luetti minua ja minä osasin." Jo samana iltana Kalle
joutui kiinni valheistaan, ja "minä sain", niin hän kertomuksensa
päättää, "minkä laiskuuteni ja valheeni olivat ansainneet". -- Jos
Kalle olisi ottanut opikseen tämän kokemuksen, niin ei hairahdukseen
olisi painoa pantava; mutta tosiasia on, että hän kouluaikanaan
osottautui ihan samaksi kuin tässä omassa kuvauksessaan. Oppikirjat
eivät lainkaan huvittaneet häntä, vaan hän oli aina valmis ja
innostunut kaikenlaisiin kepposiin sekä juttu-, romaani- ja
runokirjojen ahmimiseen, puhumatta siitä, että hän liian varhain
oppi tupakkaa polttaa tupruttamaan ynnä muitakin pahoja tapoja.
Tämä selittää hänen koulunkäyntinsä tavattoman hitauden. Hänet
kirjoitettiin syksyllä 1849 Vaasan koulun 1:selle luokalle, mutta
vasta kolmen vuoden päästä hän pääsi 2:selle, jolla viipyi kaksi
vuotta; 3:s luokka vaati niinikään kaksi vuotta, ja vasta 4:nnen
luokan hän suoritti yhdessä vuodessa. Lukio taasen, johon hän tuli
1857, vei häneltä neljä vuotta, joten hän ylioppilaaksi tullessaan
oli käynyt koulua 12 ja täyttänyt 21 vuotta.

Kalle Gummerus on Suomettaressa (joulukuulla 1865) julkaissut sarjan
"Koulumuistelmia", jotka pääasiassa tarkottavat ainoastaan hänen
ensimäistä vuottansa Vaasassa, mutta kumminkin sisältävät niin paljon
kuvaavaa, että me sen avulla voimme käsittää millainen veitikka hän
yleensä koulun aikana oli. Niistä otettakoon seuraavat piirteet:

Isä itse saatti poikansa Vaasaan, ajaen omalla hevosella
yhdenistuttavissa kieseissä, Kalle takaistuimella. Perille tultiin
eräänä iltana elokuun lopulla, kortteeri saatiin sukulaisissa, ja
seuraavana aamuna isä Kallen kanssa meni rehtorin luokse, joka
kohta paikalla suoritti sisäänpääsytutkinnon. Rehtori -- Lauri
Stenbäck -- oli ystävällinen, niin että pelko pian katosi ja Kalle
sai kertoneeksi, kuinka Taavetti surmasi Goljatin, hänen mielestään
hauskin juttu koko raamatussa. Huonommin hän suoriutui latinasta,
mutta hyväksyttynä hän sentään rehtorin luota lähti, saatuaan
kuulla, että kouluun oli tultava seuraavana aamuna klo 7. Rehtorin
porstuassa Kalle oli nähnyt monta toveria, jotka olivat samalla
asialla, ja myöskin erään entisen tuttavan, nimeltä Jussi,[32]
joka oli samasta pitäjästä kotoisin. Jussin kanssa hän sitte,
rehtorilta päästyään, lähti kaupunkia katselemaan. Toverukset, joista
Kalle oli "pitkä hotikka" ja Jussi pieni, olivat monesti yhdessä
leikkineet, mutta myöskin tapelleet, ja nytkin sattui niin, että
he katseltuaan kauppapuoteja ja outoja ihmisiä ja tultuaan kanavan
rannalle joutuivat riitaan, ja samassa oli tappelu käymässä. Kalle
oli alussa voitolla, ja huolimatta pyhävaatteistaan molemmat kierivät
maassa, isompi koettaen pitää pienempää allansa. Silloin tunsi Kalle
yht'äkkiä selässään kipeän polton ja kuuli sanat: "Hunsvotti, kehtaat
noin pikkuista lyödä!" Hän ponnahti ylös, ja hänen edessään seisoi
outo herra keppi kädessä. Pojat saivat aika "läksyn" -- ja sillä he
pääsivät. Semmoinen oli Kallen ensimäinen seikkailu koulukaupungissa.

Ensi päivänä koulussa -- tuossa vanhassa "rottatallissa", joka
yksisuojaisena, pieni torni katolla, muistutti maalaiskappelin
ristikirkkoa ja joka hävisi kaupungin palossa -- ei sen pahempaa
tapahtunut kuin että Kalle tultuaan sisään asettui istumaan
lähimmälle penkille, joka pahaksi onneksi kuului neljänteen
luokkaan. Siinä hänet huomasivat muutamat koulun vanhimmat oppilaat,
ja ihmetellen he kysyivät mitä hän oli lukenut, kun oli valinnut
itselleen niin arvokkaan paikan. Kohta selvisi, että Kalle oli liian
korkealle joutunut, ja suurella melulla, koko koulun nauraessa, hänet
saatettiin salin vastakkaiseen kulmaan, ensimäiseen luokkaan!

Latinan kirjoitus tuotti Kallelle ensi kerran patukkaa, s.o.
sopivan määrän iskuja paljaalle kämmenelle koivun varvuista
punotulla pampulla ("klobba"). Pojat käänsivät lauseita Snellmanin
harjoitusesimerkeistä ja käyttivät salaa apunaan edeltäjiensä
keräämiä oikaistuja kirjoituksia. Jotta opettaja ei sitä huomaisi,
tehtiin joskus tahallinen virhe. Niinpä kirjoitti Kalle, kun oli
käännettävä sanat _lehmän häntä_ (cauda vaccae), tahallaan väärin:
_vakka haude!_ Siitä tuli kuin tulikin viisi lyöntiä kummallekin
kämmenelle. "Opi siitä", sanoi rehtori, jonka luona Kalle asui
kolmen muun pojan kanssa, "että salaiset vehkeet eivät onnistu".
-- Ymmärrettävää on, että Kalle oli innostunut sankari siinä
loppumattomassa sodassa, joka Vaasassa riehui katupoikain ja
"rottien" (koulupoikain) välillä. Rehtori oli ankarasti kieltänyt
tappelut, mutta aina kun viholliset kohtasivat toisensa, kuultiin
haukkumasanoja puolelta ja toiselta, ja samassa olivat aseetkin,
tervatut köydenpätkät eli pamput, esillä ja tulinen ottelu syttynyt.
-- Tappeleminen poikain kesken oli ainakin silloin ja myöhemminkin
niin tavallista, ettei siitä kannata enempää sanoa; mutta
omituisempia olivat toiset kepposet. Patukkaa käytettiin koulussa
ahkerasti ja kovin sitä peljättiin, mutta silti moni ja varsinkin
Kalle oli vastahakoinen turvaamaan ainoaan varmaan keinoon pelastaa
siitä, nimittäin lukemiseen. Kun hän jälleen kerran oli laiskotellut
ja koulutunnin läheneminen toi patukan mieleen, pisti hänen
päähänsä ihka uusi keino. Hän repi napit irti toisesta liivistään,
avasi koulun taka-akkunan, kömpi siitä sisään ja tukki kaikkien
luokkapöytien lukot napeilla. Kun sitten opettaja rangaistakseen
Kallea, joka ei ollenkaan osannut läksyänsä, käski sensorin ottaa
patukan esiin pöytälaatikosta, ei tämä mitenkään saanut lukkoa auki.
Silloin opettaja käski hänen mennä lainaamaan patukan toisesta
luokasta, mutta sielläkään ei päästy laatikkoon, ja pian huomattiin,
että kaikkialla oli samoin. Helppo oli arvata, että joku pojista oli
syypää tähän, mutta kun syyllistä vaadittiin tunnustamaan, hän ei
hiiskunut sanaakaan. Eikä asiaa myöhemminkään saatu selville. Sinä
päivänä Kalle siis pelasti nahkansa, ja seuraavaksi päiväksi, jolloin
seppä oli korjannut lukot, hän oli lukenut läksynsä niin hyvin, että
opettaja antoi anteeksi edellisenkin laiminlyönnin. -- Toisen kerran,
kun Kalle taas oli ollut läksyään lukematta, hän tunnin aikana,
opettajan seisoessa selin häneen päin, avasi kirjansa katsoakseen
jotain läksyn kohtaa. Rehtori, joka opetti neljännellä mokalla,
huomasi tämän ja huusi: "Kalle Gummerus ensimäisellä luokalla, pane
kirja kiinni!" Se oli viittaus opettajalle luettaa Kallea, joka ei
asiasta selvinnyt ilman patukkaa. Tämä suututti poikaa kovasti,
ja kun "Ilmarinen", kaupungin ruotsalainen lehti, painettiin
naapuritalossa, päätti hän oikein kirjailijan tavalla kostaa
rehtorille. Hän sepitti kirjoituksen, joka alkoi kysymyksellä: "Onko
rehtorilla lupa silmätä ensimäiseen luokkaan ja nähdä mitä siellä
tapahtuu?" ja sisälsi ankaran muistutuksen koulun johtajalle olla
sekaantumatta toisten asioihin! Suljettuansa nimettömän kyhäelmänsä
kuoreen hän pisti sen Ilmarisen kirjelaatikkoon. Mutta mikä pettymys!
Kirjoitusta ei painettukaan lehteen eikä edes mainittu, että
semmoinen oli tullut. Kun Kalle oli väsynyt odottamaan, hän mietti
keinoa, joka näytti mahdolliselta sentähden, että kirjapaino oli
niin lähellä ja että hän ollen tuttu latojain kanssa oli oppinut
vähin latomaankin,-- hän päätti omin päin toimittaa kirjoituksen
lehteen! Eräänä päivänä -- keväällä 1850 -- jolloin oli painettu
Stenbäckin tervehdysruno Edvard Bergenheimille, joka vastanimitettynä
arkkipiispana oli tuleva koulua tarkastamaan, oli Ilmarisen latominen
myöhästynyt, niin että sitä oli jatkettava illallisen jälkeen. Kun
silloin faktori ja latojat noin klo 7:n ajoissa menivät syömään,
hiipi Kalle, joka tiesi avaimen piilopaikan, kirjapainoon latoakseen
tekeleensä. Ennen pitkää hän kuitenkin huomasi, ettei hän ennättäisi
suorittaa tehtäväänsä ennen faktorin tuloa, ja silloin hän suuttui
ja kiukuissaan sekotti kirjakkeet latojain kasteissa ja juoksi
tiehensä, pois kotoa erään toverin luokse. Tietäähän sen mikä
mellakka siitä syntyi. Latojat näkivät kohta mitä tapahtunut oli
ja vimmastuivat ylityöstä, jonka kirjakkeiden järjestäminen heille
tuotti, ja vihaisia olivat myöskin faktori ja painon omistaja.
Ei kukaan ollut Kallea nähnyt, mutta kaikki epäilivät häntä, ja
rehellinen kirjanpainaja P. Lundberg meni rehtorille valittamaan.
Rehtori toimeenpani ankaran tutkimuksen, mutta Kalle kielsi ja
sanoi koko illan olleensa toverinsa luona. Kirjanpainaja ei uskonut
poikaa, mutta Stenbäckistä oli mahdotonta, että Kalle uskaltaisi
niin röyhkeästi valehdella. Kuullessaan tämän päätelmän poika
kipeästi tunsi, että oli pettänyt rehtorin luottamuksen, mutta ei hän
sentään tunnustanut. Ilman rangaistusta Kalle ei kuitenkaan päässyt.
Eräänä lupapäivänä muuan latoja tekeytyi ystäväksi, narrasi hänet
viheliäiseen kellariin pienessä talossa lähellä Korsholmaa, ja siellä
veitikan täytyi lujan lukon takana virua suuri osa päivää. --

Edellisiin juttuihin lisättäköön toisesta lähteestä vielä yksi,
joka laadultaan on viattomampi, mutta ei silti vähemmin kuvaava.
Kerran -- Uudessakaarlepyyssä, siis Gummeruksen ollessa toisella tai
kolmannella luokalla -- hän tuli myöhään kouluun. Opettaja, "Matti"
Laurén, kysyi, mikä oli syynä myöhästymiseen. "Oli niin liukasta",
Kalle vastasi, "että luiskahdin kaksi askelta taaksepäin, kun otin
yhden eteenpäin". -- "No kuinka sinä siinä tapauksessa ensinkään
pääsit perille?" kysyi opettaja. -- "Minä käännyin selin kouluun
päin!" -- Matti oli humoristi, ja hänen suustaan kuultiin usein
leikillisiä lauseita, mutta ei hän kuitenkaan hyväksynyt Kallen
selitystä, vaan komensi patukan esille.

Nämä esimerkit riittänevät osottamaan, miten Kalle Gummerus oli
rohkea, vallaton ja sukkela puuhissaan ja puheissaan ja miten
häikäilemättä hän veti opettajiaan nenästä. Asuiko hän vielä
Uudessakaarlepyyssäkin, jonne koulu Vaasan palon jälkeen 1852
(neljäksi vuodeksi) muutettiin, Stenbäckin luona, siitä ei ole
tietoa, mutta yhdentekevä, näkyyhän edellisestä, ettei rehtori
kyennyt pitämään häntä kurissa. Tosiasia on, että Kallen edistys
viisaudessa ei käynyt rinnan iän enentymisen kanssa.

Lukuvuoden 1856--57 Gummerus jälleen oli Vaasassa, ja silloin minä
-- ollen ensimäistä vuottani koulussa -- pintapuolisesti tulin hänet
tuntemaan. Kun hän sitte muutti lukioon, joka koko hänen aikansa
vielä oli Pietarsaaressa, Vaasan palon aiheuttamassa "maanpaossa",
hän katosi silmistäni, kunnes tuttavuutemme uudistui Helsingissä.
Lukion ajalta on hänestä runsaammin tietoja, ja varsinkin sisältävät
hänen jälkeenjääneet paperinsa sekä lukiolaisten toverikunnan
käsinkirjoitetut sanomalehdet, Pohjalainen ja Tapio, lukuisia
näytteitä hänen varhaisimmasta kirjallisesta tuotannostaan.
Totta kyllä ei näillä näytteillä ole vähintäkään kirjallista
arvoa, mutta koska niillä kumminkin on merkitystä nuoren tekijän
kirjailijataipumusten tuntemiseen nähden, ei niitä voi kokonaan
mainitsemattakaan jättää.

Varhaisin vihkonen sisältää 17 runoa. Vanhimmat merkityt ovat
v:lta 1855, jolloin tekijä oli 15-vuotias ja siis vielä koulun
kolmannella luokalla. Yksi ainoa on suomenkielinen, kaikki muut
ruotsalaisia, josta huomaa, että koulu ja tarjona oleva runollinen
kirjallisuus olivat Gummerukseen tehneet tavallisen vaikutuksensa.
Ennen kouluuntuloa oli hänelle niinkuin useimmille papinpojille,
jotka olivat kotoisin suomalaisilta seuduilta, suomenkieli tutumpi,
mutta koulunaikana ruotsi astui etusijaan. Ja eihän runoilijanalulla
silloin ollut nimeksikään esikuvia, jos olisi halunnut suomeksi
runoilla. Turhaan etsii mitään alkuperäistä Gummeruksen kokeista;
sitä vastoin näkee, että hän oli lukenut Franzénia, Runebergia,
Tegnériä, Braunia y.m., joiden teoksia oli saatavissa 4:nnen luokan
toverikirjastosta. Pisin runo, Antti ja Hilma, kesältä 1857, on
kertova laatuaan ja ilmeisesti syntynyt Runebergin vaikutuksesta;
muut lyhyemmät viittaavat eri tahoille. Kuinka naiivisti koulupoika
voi ponnistella epäkypsiä tunteitaan julkilausuessaan, sen osottakoot
seuraavat säkeet:

    O! hvarför ej tala?
            O! hvarför blott skrifva?
    O! hvarföre kyssa
            Mitt papper, som förer
    Till dig dessa rader?
            O! hvarföre kyssa
    Blott papper, blott papper?
            O! hvarföre kyssa
    Blott papper, ej dig?[33]

Niin "Carlos" huokailee sepittäessään runoa "Selmalle"! -- Jo näiden
runojen alla on merkki --l--b--s. (loppukirjaimet ruotsalaisesta
nimestä Karl Jakob Gummerus), jota hän myöhemminkin säännöllisesti
käytti.

Lukiossa Gummeruksen runosuoni oikein alkoi tulvia, ja siihen nähden
vuodet 1858--59 ovat erittäin merkille pantavat; v:n 1860 alussa
tapahtui hänessä mielenmuutos, joka osaksi ehkäisi hänen kirjallista
toimintaansa, osaksi muutti sen suuntaa. Paitsi erikseen kirjoitettua
kertomarunoa "Suomen ensimäinen luostari" tavataan muut mainitun
kahden vuoden tuotteet kolmessa vihossa Kaikenlaista I-III. Kaikki
nämäkin ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, ruotsinkielisiä ja
(paitsi yhtä kertomusta) runomittaisia. Kovin kypsymättömiä ovat
kyhäelmät edelleenkin, ja ainoastaan kertovien runojen kasvava
luku viittaa siihen, että tekijän luontainen taipumus kertomukseen
vähitellen vahvistui. Aiheiltaan ovat runot aitoromanttisia ilman
muita todellisuuspiirteitä kuin joku suomalainen henkilön- ja
paikannimi; kaikessa tuntee romaanien tai muunlaisen runouden
vaikutelmia. Erikseen on merkittävä, että muutamissa sepustuksissa
jälleen tapaa Runebergin vaikutusta. -- Pisimmät runoelmansa Gummerus
sepitti kotona, väliaikoina, ja kerrotaan hänellä olleen tapana lukea
tekeleensä ääneen äidin, ja sisaren kuullen. Miten suopeamielinen
tämä pieni kuulijakunta yleensä olikin, oli enimmäkseen käynyt
niin, että se kertomuksen saavuttua intohimoisimpiin ja julmimpiin
kohtauksiin oli purskahtanut nauruun. Siitä runoilija puolestaan oli
niin loukkaantunut, että hän paikalla keskeytti istunnon ja pakeni
käsikirjoituksilleen yliskamariinsa. Kumminkaan Kalle ei kauan
kantanut kaunaa arvostelijoitansa vastaan, vaan jonkun ajan päästä
turvasi uudestaan heidän myötätuntoonsa. Tietenkin on luultavaa, että
hän epäili sekä äidin että sisaren arvostelukykyä, mutta mistäpä ne
paremmat arvostelijat otti! Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei
jälkimaailma voi muuta kuin yhtyä heihin.

Vaikka Gummerus vuoden päästä (keväällä 1858) pääsi lukion toiselle
luokalle, ei tiedetä hänen halunsa läksyjen lukemiseen olleen entistä
suuremman. Kaikesta päättäen hän oli sama iloinen toveri kuin ennen,
kaikenlaisiin koirankureihin kärkäs. Epäilemättä hän oli niitä, jotka
alituisesti rettelöivät lievästi sanoen omituisen venäjänkielen
opettajan, G. W. Passelbergin, kanssa, ja muutenkin aina mukana,
milloin jotain oli tekeillä, joka soti virallista järjestystä
vastaan. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän jo ensimäisenä vuotena sai
istua pari päivää karserissa. Tapauksen hän on ikuistanut runossa,
joka ei ole ollenkaan surullinen tunnelmaltaan, vaan jossa hän
kertoo miten toverit klo 11 illalla ilahduttivat vankia pujottamalla
hänelle savupiipun kautta tupakkaa y.m. hyvää! Tämä osottaa, että
"Mutter" (Gummeruksen toverinimi koulusta saakka -- johdettu
sukunimen kahdesta ensimäisestä tavusta: Gumme -- Gumma -- Mutter)
oli toveriensa suosima. Semmoisena hänet myöskin valittiin erinäisiin
luottamusvirkoihin: Pohjalaisen toimittajaksi, (syyslukukautena
1858) toverikunnan rahastonhoitajaksi ja (viimeisenä lukuvuotenaan)
konventin puheenjohtajaksi.

Huolimatta toverien tunnustuksesta Gummeruksen kirjoitukset konventin
lehdissä ovat tuskin kypsyneempiä kuin ennen mainitut. Ainoastaan
kaksi lyhyttä suoranaista jutelmaa ansaitsee huomiota, sentähden että
ne ovat kansan suusta saadut, toinen Hailuodolta, toinen Oravaisista.
-- Edellinen kertoo nuorukaisesta, jonka luultiin hukuttaneen itsensä
ja joka haudattiin, sitte kun turhaan oli koetettu palauttaa hänet
henkiin. Nuori tyttö, vainajan morsian, meni haikeassa surussaan
yöllä hänen haudalleen, kuuli sieltä ääntä, josta arvasi armaansa
heränneen valekuolemasta, ja kaivaen haudan auki vapautti sinne
kätketyn. Tuultu itsemurhaaja ilmotti sitte kaikelle kansalle,
että tytön äiti se oli, joka tehdäkseen nuorten liiton tyhjäksi,
oli tahtonut hänet hukuttaa. Vanha vaimo vangittiin ja pantiin
rautoihin, mutta tytär joutui siitä epätoivoon ja surmasi itsensä.
Kertomus päättyy ilmotukseen, että sulhanen vielä eli 90-vuotiaana
ruotiukkona, ja että hänellä koko elämässään ei ollut toista
morsianta ollut kuin se, joka niin surkeasti lopetti päivänsä. --
Jälkimäinen juttu, jonka hämärästi muistan itsekin muinoin kuulleeni,
kertoo muutamasta oudosta näystä seuraavaan tapaan. Eräänä iltana
noin klo 10 oli Oravaisissa erääseen kievariin saapunut matkustava
rakennusmestari, joka kohta tahtoi jatkaa matkaansa. Juuri ennen
oli talon ilkeä, juoppo isäntä aivan päihtyneenä kannettu sisään
pihalta. Talon väki toimitti hevosen matkustajalle, ja isäntä
pakotti pienen poikansa lähtemään yön selkään kyytiin. Kuljettuaan
kuutamolla muutaman virstan matkustajat näkivät suuren rakennuksen
tien varrella. Mies kysyi pojalta kenen se oli, mutta hämmästyneenä
poika sanoi, ettei hän sitä tiennyt ja että hän kolme päivää ennen
kulkiessaan samaa tietä ei ollut nähnyt koko rakennusta. Oudoksuen
vastausta ja huomaten valon virtaavan kolmesta akkunasta päätti
rakennusmestari mennä sisään ottaen mukaansa kauhistuneen pojan. Kun
tulijat astuivat suureen saliin, näkivät he siellä kolme henkilöä,
joista yksi kirjoitti pöydän ääressä ja kaksi palvelijantapaista
seisoi oven suussa. Vieraitten ihmeeksi eivät sisällä-olijat olleet
heitä huomaavinaankaan, ja kaikki oli haudanhiljaista, kunnes
kirjoittaja kohottaen päätänsä ääneen kysyi palvelijoilta: "Eikö hän
jo tule?" -- Siihen palvelijat vastasivat: "Pian, herra!" Sen jälkeen
kirjoittaja jatkoi kirjoittamistaan, vähän ajan päästä uudistaakseen
kysymyksensä ja saadakseen saman vastauksen. Vielä kolmannenkin
kerran kysymys uudistui, ja silloin palvelijat vastasivat: "Tulee,
herra, nyt hän tulee!" Samassa ovi avattiinkin, ja kaksi miestä
talutti väkisin sisään kievarin isännän, joka oli kuoleman kalpea
ja itki. Silloin kirjoittaja nousi seisomaan, avasi paperinsa ja
luki siitä ääneen isännän elämäkerran. Kuultuaan tämän ja nähtyään,
miten lukija päättäessään lukemisensa kaameasti katsoi isään,
poika pyörtyi. Kauhistuneena rakennusmestari otti pojan syliinsä,
kantoi hänet rekeen ja ajaen täyttä laukkaa hän klo 2 aikana saapui
seuraavaan kievariin. Näky oli hänen arvelunsa mukaan sattunut
noin klo 12:n ja 1/2 2:n välillä. Perillä hän huomasi unohtaneensa
matkalaukkunsa edelliseen kievariin ja palasi aamulla sitä noutamaan.
Poika oli tietenkin mukana, mutta hän oli vielä niin tyrmistynyt,
ettei hänen suustaan sanaakaan lähtenyt. Kievarissa heille kerrottiin
järkyttävä uutinen, että isäntä klo 1 yöllä oli äkkiä kuollut.

Lukioaikansa ensimäisenä vuotena Gummerus oli kokenut arestia;
toisena vuotena häntä kohtasi ankarampi tuomio, nimittäin kolmen
kuukauden karkotus, luettuna maaliskuun 28 p:stä 1859. Sinä
päivänä rehtori, olennoltaan ja ryhdiltään enemmän kenraalin kuin
tavallisen koulunopettajan näköinen, Fredrik Julius Odenwall, oikein
esiintyi sinä ankarana kurittajana ("castigator severus"), jona
hän aikanaan oli tunnettu. Ja olihan siihen syytä. Ensiksikin oli
22 oppilasta, tyytymättöminä karkotustuomioon, joka oli kohdannut
erästä toveria, syystä että hän alinomaa oli nenäkkäillä puheillaan
häirinnyt Passelbergiä (m.m. kerran kysyä tokaissut: "Eikö ole
hauskaa olla ihminen?"), saattanut tuomittua Sundbyn kievariin
ja siellä laulamalla, puheita pitämällä ja maljoja tyhjentämällä
viettänyt erohetkeä. Toiseksi oli kolme oppilasta saatu kiinni
kortinlyönnistä kaupunkilaisten toimeenpanemissa tanssiaisissa.
Seisoen kateederissaan rehtori alotti jylisevän rangaistuspuheen,
joka vapisutti kuulijoita, ja julisti lopuksi kaksi uutta
karkotustuomiota. Muistiinpanossa, josta nämä tiedot on otettu,
sanotaan, että kortinpelaajista rangaistiin kaksi (kolmas oli salaa
pyytänyt anteeksi rehtorilta, jonka tähden hän, kun asia tuli ilmi,
erotettiin eli ekskommunisoitiin toverikunnasta), mutta nimiä
ei mainita. Kumminkaan ei ole epäiltävää, että toinen oli Kalle
Gummerus, sillä tiettyä on, että hän muutama päivä myöhemmin erään
karkotetun toverin ja sisarensa Emmin kanssa, joka samaan aikaan oli
ollut käymällä Pietarsaaressa, saapui kotia Kannukseen, missä heidän
odottamaton ilmestymisensä oli kaikkea muuta kuin iloinen yllätys
vanhemmille. Vuotta myöhemmin äiti muutamassa kirjeessä muistuttaa
siitä päivästä, lisäten että se oli ollut "raskas aika". Sitä
vastoin Kalle itse ei näytä olleen masentunut, vaan nautti täysin
siemauksin vapaudestaan, niinkuin näkyy eräästä hänen Pohjalaiseen
lähettämästään tunteenpurkauksesta, "Karkotetun kevätlaulusta" (Den
religertes vårsång). Se on päivätty: "Ylikannus 20 p. toukokuuta" ja
sen kertosäe kuuluu:

    "Allt andas blott glädje, blott trefnad och fröjd
           Om våren (!)"[34]

Tästä vapauden suruttomasta nautinnosta oli luonnollisena
seurauksena, ettei hän syksyllä päässytkään kolmannelle luokalle.

       *       *       *       *       *

Vaikka Kalle oli 19 vuotta täyttänyt, eli hän niinkuin edellisestä
näkyy yhä edelleen kevytmielisesti, etten sanoisi lapsellisesti,
päivästä päivään. Monta murheellista hetkeä ja unetonta yötä hän
oli tuottanut vanhemmilleen ja varsinkin äidille, jonka sydäntä
iloinen ja lahjakas esikoinen oli, jos mahdollista, toisia lapsia
lähempänä. Turhaan he olivat vuosi vuodelta toivoneet, että
Kallessakin tapahtuisi sellainen kääntymys, joka monesti havaitaan
vilkasluontoisissa pojissa, nimittäin että ne kauan oltuaan laiskoja
ja huolettomia yht'äkkiä vakaantuvat ja alkavat ahkerasti harrastaa
tehtäviänsä. Onhan tapana sanoa: "Antakaapas vain ymmärryksen tulla,
kyllä se vielä -- -- --!" Kalle vain ei näyttänyt saavan ymmärrystä;
vanhempien huokaukset, varotukset, uskonnolliset ja muunlaiset
opetukset olivat kuin hukkaan heitetyt. Mutta sittenkin oli hänen
hetkensä tuleva, jopa koulupojalle (sillä se hän vielä oli) jotenkin
harvinaisessa muodossa. Miten suruttomasti hän olikaan elänyt,
olivat kodin vaikutelmat kuitenkin painuneet hänen sydämeensä,
ja niin on käsitettävissä, että eräänä päivänä Pietarsaaressa
hänen nuoruudensyntinsä näyttäytyivät hänelle niin suurina, niin
kauheina, että hän jähmettyen peräytyi sisäisen näkynsä edestä.
Murtunein sydämin hän ei ainoastaan tunnustanut kelvottomuuttaan
Jumalalle, vaan syyllisyydentunto pakotti hänet myöskin kirjoittamaan
vanhemmilleen ensin yleisempään muotoon laaditun katumuskirjeen
ja viikon päästä toisen, joka sisälsi laajan, seikkaperäisen
tunnustuksen kaikesta siitä, mikä hänen omaatuntoansa painoi. Näin
asettaen syntinsä päivän valoon hän samalla kertaa rukoili armoa ja
anteeksiantoa taivaalliselta isältään ja maallisilta vanhemmiltaan.
Sanalla sanoen hänessä tapahtui heräys, jonka ilmaisumuoto oli
samanlainen kuin ajan heränneissä yleensä.

Kääntymyksen päivä oli helmikuun 16:s v. 1860. Maaliskuun ensi
päivästä Gummerus alotti päiväkirjan, jota hän jatkoi kevätkauden
loppuun merkiten siihen sieluntilansa laadun päivä päivältä.
Siinä tapaa synnintunnustuksia ja rukouksia, valituksia sydämen
kylmyydestä, antautumista Jeesukselle, epätoivoa, luottamusta
Jumalan armoon -- kaikkea vaihdellen niinkuin säännöllistä on
sellaisissa uskonnollisissa mielenpurkauksissa. Toisinaan huomaa
fantasiaihmisen, kirjailijanakin, Hiottelua, mutta teeskentelyä
siinä ei ole. -- Paitsi tähän vihkoseen Kallella oli tapana purkaa
sydämensä kirjeisiin äidille, mutta ne ovat kaikki hävinneet. Sitä
vastoin hän on säilyttänyt äidiltä saamansa kirjeet, ja siten ovat
nekin tallella, jotka tulivat vastauksena hänen kirjoittamiinsa
ensimmäisiin, missä hän tunnustaen syntinsä oli ilmottanut
heräyksensä.

Kirjeet viipyivät jotenkin säännöllisesti yhden viikon Pietarsaaren
ja Kannuksen välillä, ja sentähden Kalle tiesi minä päivänä ja
tuntinakin vanhemmat lukivat hänen tunnustuksensa. Hän kuvitteli
niiden vaikutusta aivan hirveäksi. "Kärsin tuntemattomia tuskia",
hän kirjoittaa päiväkirjaansa, "olenko vielä tuleva -- jollen jo
sitä ole -- isän ja äidin murhaajaksi? Olen epätoivossa. Jeesus,
Jeesus, Jeesus, auta minua!" Miten lohdullinen olikaan sitä vastoin
äidin ääni. "Sydämellisesti rakastettu Kalle!" -- niin alkaa hänen
kirjeensä (23/2). -- "Juuri sain tärisyttävän kirjeesi! Kirjoitin
par'aikaa sinulle -- mutta en lähettänekään sitä kirjettä -- sillä
merkillinen kirjeesi vaatii toisenlaista vastausta. -- Tokkohan voit
kuvitellakaan niitä tunteita, jotka lukiessani kirjettäsi valtasivat
kipeän, niin kipeän sydämeni. Joka sana, joka rivi oli parantavaa
balsamia kirveleville haavoille. Voi, kuinka minusta uskottomasta
lapsiparasta tuntuu vaikealta uskoa, että Jumala on kuullut ja
täyttänyt hartaimman maallisen toivoni! Oi, minä näen, ettei mikään
-- mikään ole mahdotonta kaikkivaltiaalle Jumalalle. Rukoillut,
rukoillut olen Jumalaa, että hän sinua hengellisesti valistaisi --
milloin suuremmalla, milloin vähemmällä toivolla. Kumminkin on se
rukous käynyt muun edellä, etten minä väsyisi enkä uskottomuudessani
lakkaisi rukoilemasta sinun edestäsi. Jumala on kuullut minua
kurjaa tomua -- kuinka voinkaan nyt nöyrtyä ja arvottomuuteni
tunnossa kiittää häntä! -- -- Erehdyksesi taikka, sanojesi mukaan,
rikoksesi, tahdon sydämestäni anteeksi antaa -- niin, sen voin,
vaikk'en tiedä enkä edes aavista mitä tarkotat. Mutta joskin olisit
rikkonut kaksinkerroin -- moninkerroin -- niin tahdon ja voinkin
niin tehdä. Niiden syntien tunnossa, jotka Jumala joka päivä antaa
minulle anteeksi, voin minä, rakas lapseni, antaa sinulle anteeksi.
Etsi, etsi armoa ja anteeksiantoa Jumalaltasi ja Jeesukseltasi.
-- -- Suurimmalla levottomuudella odotan nyt sinulta kirjettä -- älä
salaa mitään meiltä -- kaikki, kaikki tulee sinun tunnustaa hyvälle,
Jeesuksen tähden anteeksiantavalle Jumalalle -- älä sentään myöskään
salaa mitään rakkailta vanhemmiltasi." -- -- Siihen tapaan äiti; isä
kirjeen päättää tyynemmin ja jäykemmin, niinkuin hänen käsialansakin
oli jäykempi, mutta pääasiassa yhtä anteeksiantavasta "Jos Jumala
antaa anteeksi, niin minäkin voin ja minun tuleekin antaa anteeksi,
sitä enemmän, kun itse olen anteeksiannon tarpeessa."

Toinen kirje on maaliskuun 1 p:ltä. Ei siitäkään näe, mikä se synti
eli rikos oli, joka erikoisesti vaivasi Kallen omaatuntoa, mutta
lienee se ollut kylläkin vakavaa laatua, päättäen tuskallisesta
vaikutuksesta, jonka se teki vanhempiin. Kun kirje saapui perille,
sattui Kannuksen pappilassa olemaan vieraita, Lohtajan rovasti
Keckman rouvineen y.m., mutta kuitenkin isä ja äiti, Kallen
toivomuksen mukaan, menivät kahdenkesken yliskammariin lukeakseen
hänen kirjeensä. -- "Isä luki kaikki ääneen. Niin, täytyyhän minun
tunnustaa, että tunteeni sitä kuullessani olivat niin tuskallisia,
etten eläissäni ole sellaisia kokenut. Mutta kuinka moni äiti onkaan
tuntenut samaa kuitenkaan samassa hetkessä kuulematta toivon enkelin
kuiskaavan lohdutusta. -- -- Tarpeetonta on minun sanoa enempää
erehdyksistäsi taikka nuhdella sinua niistä -- onhan Jumala itse
mitä selvimmin piirtein merkinnyt ne omaantuntoosi, niin ettet sinä
ainoastaan tiedä, vaan myöskin tunnet suuren syntisi ja kuinka
kauhean väärin tehnyt olet. -- -- Nyt tahdot kai tietää mitä isä
sanoi. -- Hän ei hiiskunut mitään, vaan oli mykkä kuin kivi --
mutta ei sentään niin kylmä. Ei, kyllä hän syvästi, syvästi tunsi
kauhean erehdyksesi ja ylistää meidän, sinun ja minun, kanssamme
Jumalaa suurta armoa." -- Isä oli luvannut kirjoittaa myöhemmin,
tyynnyttyänsä. -- Vaikeaa oli vanhempain ollut palata seurustelemaan
vieraittensa kanssa, jotka kysyivät uutisia, mutta joille ei sopinut
mitään puhua siitä, mikä täytti heidän sydämensä. Seuraavana aamuna
äiti vielä jatkoi kirjettään, alottaen näin: "Hyvää huomenta,
rakas lapsi! Tänä yönä nukuin sentään vähän paremmin. Mutta et
voi uskoa, kuinka vähän olen nukkunut tällä viikolla -- niin, en
tiedä, saattaako sitä uneksi sanoakaan, sillä olen vain haaveillut.
Olen vain ollut sinun ympärilläsi siellä vuoteessasi [Emma] tädin
ruokasalissa. Minusta on ihan kuin sinun olisi pitänyt nähdä valkea
haamu, joka aina seisoi toinen käsivarsi pääsi ympärillä ja toinen
ojennettuna taivasta kohti kutsuakseen sieltä Kaikkivaltiaan
siunausta sinun ylitsesi." -- --

Viikkoa myöhemmin Kalle kirjoitti päiväkirjaansa: "Tänään, ei, eilen
sain ikävöimäni kirjeen äidiltä, täynnä rakkautta ja anteeksiantoa.
Minä itkin ilosta." -- --

Nämä otteet ilmaisevat, millä äärettömällä rakkaudella äiti seurasi
poikansa elämää yleensä ja varsinkin hänen nykyistä kamppailuaan.
Joka viikko hän kirjoitti uuden pitkän kirjeen, yhtä lämpimän, yhtä
kehottavan, ja mielelläni ottaisin niistä vieläkin monta herttaista,
välitöntä tunteenpurkausta, jollei se johtaisi pois kertomukseni
varsinaisesta aineesta. Kumminkin on tässä huomautettava, että samat
kirjeet todistavat, miten äidin huoli ei suinkaan rajottunut Kalleen,
vaan miten häneltä riitti sydämen hellyyttä yhtä runsaassa määrässä
kahdelle toiselle pojalle, Santerille ja Jonathanille, jotka kävivät
koulua Vaasassa, pikku lapsille kotona, Emmi tyttärelle, joka,
täysikasvuinen kun oli, piti yliskamarissa koulua pikkuveljilleen
sekä avusti häntä kotipuuhissa ja jota hän tavan takaa surkutteli
sentähden, ettei hän Kannuksessa koskaan saanut seurustella
samanikäisten kanssa, ja vihdoin tietysti puolisolleen, jonka
rakkaudesta lapsia kehtaan hän usein kirjeissään puhui ikäänkuin
peljäten, että isä umpimielisyydellään saisi nämät epäilemään hänen
sydämensä kiintymystä heihin.

Muuten ei Gummerus Pietarsaaressa heränneenäkään ollut yksin, vaan
oli kohta taikka ainakin jo helmikuulla kaksi toveria, Theodor
Castrén ja Otto Aleksanteri Forsén, yhdessä hänen kanssaan päättänyt
kääntyä maailman turhuudesta ja turmeluksesta parannuksen kapealle
tielle. Myöhemmin tuli joukkoon vielä joitakuita lisää, Gustav
Duwaldt, Gust. Aug. A. Appelgren, Kaarle Aleksanteri Zimmerman
j.n.e. Niinkuin ennen on sanottu, on luultavaa, että Gummeruksen
herätys johtui kodissa saaduista vaikutelmista, mutta ei ole sentään
mahdotonta olettaa ulkonaistakin vaikutusta. Jo ensimäisessä
kirjeessään hän näet mainitsee käyneensä Pietarsaaren kappalaisen,
pastori Olof Henrik Helanderin luona puhumassa sielunsa tilasta.
Helander, joka jo 1830-luvun loppupuolella yliopistossa ollessaan
oli liittynyt herännäisiin, kuului näiden johtaviin miehiin, oli
Gummeruksen vanhempain tuttu ja ystävä, ja varmaan Kallekin jo
ennestään hänet tunsi. Hänellä saattoi kyllä olla osansa Kallen
mielenmuutoksessa, eikä ole outoa että tämä milloin yksin, milloin
jonkun samanmielisen toverin kanssa kävi kokeneen opettajan
puheilla. Äiti kirjoittaakin sen johdostani erittäin hyvä, että
menitte Helanderille, sillä varsinkin heräyksensä alussa joutuu
niin helposti harhateille. Käy siellä usein, rakas lapsi, -- on
niin hyödyllistä saada neuvoa ja oppia, kyllä autuuden tie on
valjennut minulle ja monelle muulle juuri Helanderin Jumalan hengen
valistaman mielen ja puheitten kautta. -- -- Kerran Gummerus kertoo
päiväkirjassaan valittaneensa Helanderille, ettei osannut hallita
ajatuksiansa, "jotka aina lentävät minne minä en tahdo. Ennen olin
ajatusteni herra, mutta en nyt enään. Helanderilla oli nyt niinkuin
aina lohdutuksen sana -- hän toisti Paavo Ruotsalaisen lauselman:
'Ihmiset surevat, että ajatuksensa eivät heitä tottele, mutta he
eivät ymmärrä, että ajatus on sukkelin kala maailmassa -- ei lintu
niin lennä kuin ajatus. Esimerkiksi: Kiinassa on muuri, Lontoossa on
joen alla kulkeva tie -- siinä on hyvä matka kiipata. Kyllä piru on
sukkela, mutta kiipatkoon nyt senkin matkan!' -- ja niin on todella
laita. Ajatus on sukkelinta mitä ajateltavissa on."

Gummerus ei suinkaan salannut tovereiltaan yleensäkään mikä
muutos hänessä oli tapahtunut. Päinvastoin hän innokkaasti koetti
saada heitäkin muuttamaan kantaansa, käsitystään elämästä ja
sen tarkotuksesta. Jo maaliskuun 3 p:nä oli Pohjalaisessa hänen
laatimansa kirjoitus, "Muutamia sanoja toverikunnasta siveelliseltä
kannalta katsoen", jossa hän huomauttaen, miten moni toveri oli
alkanut tottua paheisiin, jotka tulevaisuudessa auttamattomasti
sitoisivat hänet, kehottaa kaikkia parannukseen. Itsestään hän
myönsi, että oli ollut muitten edellä "paheen tiellä", mutta nyt
oli uhkaava vaara hänelle selvinnyt, ja se sai hänet varottamaan
tovereitaan. Myöhemmin tuli koko sarja uskonnollisia kirjoituksia
-- "saarnoja", sanoivat toverit, -- osaksi suorasanaisia, osaksi
runomittaisia, jotka antoivat aivan uuden leiman tämän kevätkauden
Pohjalaiselle. Sillä välin Gummerus myöskin yksityisemmin yritti
järkyttämään toveriensa sydämiä. Niin hän esim. kertoo: "Eilen
illalla luin ääneen tovereilleni pienen kirjasen 'Ikuisesti' (För
evigt). Useat kuuntelivat tarkkaavasti. Eräs ennen paras veljeni
paheessa koetti häiritä minua, mutta välittämättä siitä minä
jatkoin, vaikka se kenties oli väärin, koska selvästi näin, että
hän oli päissään. Hän pyysi minulta kirjaa -- minä sanoin, että
hän saisi sen tänään, jos tahtoi, mutta hän ei ole sitä halunnut.
Tänään olen lehteemme kirjoittanut hänelle osotetun varotuksen.
Herra Jumala, älä anna hänen suuttua, anna hänen nähdä, etten
ole kirjoittanut sitä vihassa, anna hänen ottaa siitä vaari ja
ajatella sen sisällystä -- mutta -- enhän minä ole sen arvoinen,
että joku minun kauttani kääntyisi Sinun puoleesi." -- Tietenkin
oli monen, kenties useimmankin toverin vaikea käsittää Gummeruksen
kääntymystä vakavalta kannalta. Eiväthän läheskään kaikki olleet
ennen mitään sentapaista elämässä kohdanneet, ja he olivat liian
tottuneet hänen ilonpitoonsa ja kujeellisuuteensa. Sitä paitsi on
luultavaa, että hän monesti saattoi näyttää aivan samalta kuin ennen;
itse hän valittaa kerran toisensa jälkeen, ettei voinut lakata
tupakoimasta, miten koettikin vastustaa pahaa tapaa. Näin ollen
voidaan käsittää, että hänen kääntymystään naurettiin ja ivailtiin,
joskin toiselta puolen niitäkin oli, jotka osasivat kunnioittaa
hänen rohkeuttaan avonaisesti ja julkisesti toverikunnassa puoltaa
uutta maailmankäsitystään. Ja vaikkei heräys näykään levinneen
muuta kuin verraten pieneen piiriin, huomaa kumminkin, että häntä
pidettiin arvossa, sillä, niinkuin ylempänä on ohimennen mainittu,
kevätlukukauden lopulla hänet valittiin toverikunnan puheenjohtajaksi.

Miten kesä kului kotona, siitä ei ole tarkempia tietoja, mutta
saattaahan kuvitella, että Kalle nyt äitinsä kanssa vietti monta
herttaista hetkeä, jolloin hän avasi sydämensä tälle hellimmälle
ystävälleen saaden häneltä lohdutusta ja vahvistusta, milloin sitä
kaipasi. -- Muutoin voimme jotenkin varmaan olettaa juuri tänä kesänä
Toholammin Talolassa vietetyn ne häät, joissa Kalle oli päävaatteen
pitäjänä ja joista hän Suomalaisen seuran iltamassa 9 p. maalisk.
1871 pitämässään esitelmässä on antanut seikkaperäisen kuvauksen.[35]
Häät olivat mitä komeimmat. Kutsuttuja vieraita oli viidettä sataa,
ja niitä varten oli hankittu neljättä sataa kannua viinaa, puhumatta
muusta trahtamentista. Surkeasti pidot päättyivät. Itse sulhanen
joutui tappeluun erään "nuukarin", kuokkavieraan, kanssa, sai
haavojensa tähden kauan maata sairaalassa ja palasi sieltä toinen
käsi hervottomana. -- Tämä häitten kuvaus samoin kuin monet alempana
mainitut novellit todistavat, kuinka tyystin Gummerus oli perehtynyt
sen kansan luonteeseen, elämään ja oloihin, jonka keskellä hänen
nuoruutensa päivät olivat kuluneet.

Seuraavana lukuvuotena Gummerus ei näy jatkaneen lähetystyötään.
Hän kirjoitti silloin vähän toverikunnan lehtiin, ja sekin vähä oli
merkityksetöntä. Olisikohan syynä ollut se, että kevätlukukauden
lopulla muuan toveri oli Pohjalaisessa esiintynyt häntä vastaan
ja syyttänyt häntä itsevanhurskaudesta. Hän mainitsee asian
päiväkirjassaan lisäten, että hän ei puolustanut itseään
julkisesti, vaan meni tuon toverin luokse ja kysyi, oliko hän
varma väitteensä oikeudesta? Toinen ei ollut vastannut juuri
mitään. -- Miten lieneekään, ei hän laannut kirjoittamasta sanomiin
tuotteliaisuudenpuutteesta yleensä. Gummeruksen jälkeenjääneiden
paperien joukossa on näet paksu nelitaitteinen vihko nimeltä "Tankar
på Lifvet och Döden" (Ajatuksia elämästä ja kuolemasta), jonka hän
on täyttänyt yhtenä ainoana vuotena (syksystä 1860 syksyyn 1861).
Siihen on koottu runsas sato yksinomaisesti uskonnollista runoutta
-- enimmäkseen mieterunoelmia sekä sen ohella muutamia kertovia
runoja ja virrentapaisia. Nämä mielenpurkaukset ovat tavallaan
jatkoa ylempänä mainittuun päiväkirjaan, ja joskus tapaa runojen
välistä suorasanaisiakin muistiinpanoja kirjoittajan sieluntilasta.
Muodoltaan ovat sepitelmät tyydyttävämpiä kuin varhaisemmat, mutta
yleensä niiltä puuttuu tarpeellista keskitystä, ja ani harva on
niin onnistunut, että sen painattaminen olisi ajateltavissa. --
Loppuarvostelu Gummeruksen nuoruuden runoilusta on siis se, että
miten paljon hän onkaan runomittaista kirjoittanut, ei hänellä näy
olleen todellista kutsumusta. Ilmeisesti hänen tunteillaan ei ollut
sellaista alkuperäistä voimaa, joka vastustamattomasti luo itselleen
oman ilmaisumuotonsa, eikä hänessä myöskään ilmaannu erityisempää
synnynnäistä taideaistia. Siitä johtunee, ettemme hänen runoilussaan
kohtaa juuri mitään, joka vaikuttaa uudelta, persoonalliselta.
Sanalla sanoen huolimatta runsaudestaan on Gummeruksen runous
sentapaista, jota vilkasluontoiset, lahjakkaat nuorukaiset, miltei
säännöllisesti tuottavat, ilman että heistä sentään runoilijoita
tulee.

       *       *       *       *       *

Muistona Gummeruksen toiminnasta toverikunnan puheenjohtajana on
olemassa hänen kirjoittamansa "Lukukausikertomus" kevätlukukaudelta
1861. Se oli ensimäinen laatuaan ja kenties hänen omasta alotteestaan
syntynyt. Siinä tavataan muutamia seikkoja lukiolaisten elämästä,
jotka ehkä ansaitsevat mainitsemista. -- Syyslukukautena oli
nimimerkki --n--d--n (J. R. Aspelin) ehdottanut, että toverikunta
ryhtyisi kirjeenvaihtoon muitten lukioitten toverikuntien
kanssa.[36] Kirjeissä kerrottaisiin mitä merkittävää toverikunnan
piirissä oli tapahtunut, annettaisiin tietoja tavoista ja uusista
yritteistä sekä esitettäisiin mitä kulloinkin nuorison mieltä
etupäässä kiinnitti, ja siten herätettäisiin henkistä yhteyttä
toverikuntien välillä. Kevätlukukauden ensimäisessä konventissa
päätettiin toteuttaa tämä tuuma, ja viikon päästä Gummerus luki
julki ehdotuksen kirjeeksi Kuopion lukiolaisille. Se hyväksyttiin
ja lähetettiin 11 p:nä helmikuuta. Aluksi kirjoitettiin ainoastaan
Kuopioon, syystä että sikäläisessä lukiossa oli paljo pohjalaisia.
Kolme viikkoa myöhemmin tuli vastaus, jossa kuopiolaiset lämpimin
sanoin ilmaisivat tyytyväisyytensä vaasalaisten alotteeseen.
-- Samana iltana ja saadun kirjeen johdosta toverikunta päätti
vastedes joka vuosi Concordian-päivänä, helmikuun 18:ntena, viettää
yhteyden ja sopusoinnun juhlan -- siten noudattaakseen Kuopion
lukiolaisten esimerkkiä. -- Toverikunnan tärkein päämäärä oli
kohottaa jäsentensä siveellistä kantaa, ja Gummeruksen aikana
oltiin siinä kohden entistä hartaampia. Joulukuun 1 p:nä 1860 hän
oli kutsunut luokseen seitsemän toveria -- Gustaf Johansson, joka
oli mukana, muistaa saapuville tulleista ainoastaan O. A. Forsénin
ja P. Östringin -- neuvottelemaan pahojen tapojen poistamisesta
toveripiiristä. Silloin päätettiin mahdollisuuden mukaan tehdä
loppu väkijuomien käytöstä, kortinpelistä ja "lunttaamisesta",
ja pääasiassa -- jollei pitkäksikään aikaa -- he onnistuivatkin
pyrinnössään. Erittäin mainitsee Gummerus, että syyslukukautena
oli julistettu ankara kielto rahapeliä vastaan. Kumminkin oli
kevätlukukauden alkupuolella jälleen 8 toveria havaittu syypääksi
tähän rikokseen, ja asia otettiin konventissa käsiteltäväksi. Kun
syyllisiä tutkittaessa selvisi, että kolme oli vain sattumalta
joutunut joukkoon, nämä vapautettiin edesvastuusta, mutta viidelle
toiselle annettiin valittavaksi joko luvata koko lukioaikansa olla
korttia pelaamatta taikka tulla suljetuksi pois toverikunnasta. He
puolestaan väittivät, että asia kuului heidän yksityiseen elämäänsä,
joka oli toverien arvostelun ulkopuolella, ja kieltäytyivät mitään
lupaamasta, ja silloin heidät erotettiin muitten yhteydestä. Mutta
juttu ei päättynyt siihen. Tuomitut kirjoittivat asiasta entisille
tovereilleen Helsinkiin toivoen saavansa heiltä tukea kannalleen,
ja kun se tuli tunnetuksi konventin puolella, pyydettiin sieltäkin
päin lausuntoa Helsingistä. Jonkun ajan päästä tuli kolme vastausta,
joissa kaikissa toverikunnan mielipide tunnustettiin oikeaksi.
Nyt ryhdyttiin uudestaan välipuheisiin erotettujen kanssa, mutta
eivät he vieläkään taipuneet. Silloin päättivät ylimmän luokan
oppilaat, että he tultuansa Helsinkiin yksimielisesti vastustaisivat
kortinpelaajain hyväksymistä Pohjalaisosakunnan jäseniksi, ja tämä
uhka vihdoin vaikutti, että uppiniskaiset myöntyivät. Kinastuksen
lopputulos, Gummerus kirjoittaa, oli siis: 1) että kortinlyönti
ehdottomasti kiellettiin ja 2) että toverikunnan tuomio-oikeus
jäsentensä suhteen siveellisissä asioissa tunnustettiin. -- Lopuksi
on mainittava, että lukiolaiset eroavalle, Sääksmäen kirkkoherraksi
nimitetylle kreikankielen lehtorille, toht. Cannelinille antoivat
muistoksi hopeisen kannun, jonka. O. Donner ja G. Smirnoff olivat
ostaneet Helsingissä. Lahjoittajain toivomuksesta oli Donner myöskin
varustanut kannun kreikan- ja suomenkielisillä kirjoituksilla,
joista jälkimäinen kuului: "Vanhalle opettajalle Gustaf Cannelin
kiitollisuudella Vaasan lukiolaisilta 1861."

Loppusanoissaan Gummerus arvelee toverien kuluneena lukukautena
edistyneen siveellisyydessä, "ja jos vain uusikkokekkerit voitaisiin
lakkauttaa, niin olisi hyvä tulos pian näyttäytyvä -- Vaasan lukio
tuottaisi kykeneviä ja nimensä arvoisia kansalaisia isänmaalle."

       *       *       *       *       *

Gummeruksen perheen elämässä oli suuri muutos tapahtuva.
Vapunpäivästä 1861 oli näet isä toimiva toisella paikkakunnalla,
Karkun pitäjässä, mihin hän oli nimitetty kirkkoherraksi, ja
perheellä oli pitkä muuttomatka edessä. Jo aikoja ennen elettiin
muuton merkeissä. Vanhimpien poikien oli jo vuoden alussa, ennenkuin
lähtivät opintopaikoilleen, sanottava hyvästit Kannukselle. Kalle
oli lukujensa tähden viettänyt joulun Pietarsaaressa, mutta kävi,
arvattavasti juuri hyvästijättöä varten, tammikuun alkupuolella
kotona. Almanakkaansa hän on merkinnyt, että hän saarnasi 13
p:nä (tietenkään ei ensi kertaa) ja että hän samana päivänä oli
ollut (heränneitten) seuroissa Raasakassa. Sittemmin hän kävi
kotona pääsiäisviikollakin, mutta se oli vastoin alkuperäistä
suunnitelmaa, koska eräästä äidin kirjeestä huomaa hänen erityisesti
pyytäneen lupaa saada tulla. Silloinkin, toisena pääsiäispäivänä
(1 p:nä huhtik.), hän saarnasi -- "ensi kerran ex tempore" (ilman
edelläkäypää valmistusta), oli samana päivänä Raasakka Iisakin
hautajaisissa ja "väitteli illalla isän kanssa, oliko hänen otettava
osaa erojaiskekkereihin" (Pietarsaaressa lukiosta erotessaan;
myöhemmin Kalle on merkinnyt, _ettei_ ollut kekkereissä). Veljekset
Santeri ja Jonathan, "Vaasanpojat", jotka 12 p:nä tammikuuta
taloudenhoitajansa Priitan kanssa olivat lähteneet kouluun, eivät
enää palanneet entiseen kotiinsa, vaan viettivät pääsiäisensä
Vaasassa. Vaikka siis nämä perheen jäsenet eivät olleet mukana
muuttomatkalla, tahdon kumminkin, nojaamalla äidin ja Emmi-sisaren
kirjeisiin Kallelle, esittää muutamia piirteitä sen valmistuksesta
ja suorittamisesta. Pappien muuttoretket, jolloin he perheineen,
eläimineen, tavaroineen lähtivät liikkeelle entisestä useimmiten
mitä rakkaimmaksi käyneestä kodistaan tullakseen kymmenien
penikulmien takana odottavaan uuteen kotiin, olivat näet muinoin
aivan toisenlaisia kuin nykyään rautateitten ja höyrylaivojen aikana.
Niillä oli jonkunlainen perin vanhanaikainen sävy, joka palauttaa
mieleen vanhan testamentin patriarkkain muuttoretket, joskaan ei
enää kamelien selässä keinuttu eikä yöksi leiriydytty taivasalle.
Kun ajattelee "karavaania", jossa nähtiin osaksi omien, osaksi
kyytihevosten vetämiä erilaisia ajoneuvoja suurista matka vaunuista
yksinkertaisiin häkkirattaisiin saakka kukkuroillaan kaikenlaista
tavaraa ja matkustajia kumpaakin sukupuolta, sillä paitsi herrasväkeä
oli tavallisesti palvelusväkikin mukana, kun edelleen ajattelee
alakuloista eroa vanhasta kodista, matkan monenlaisia seikkailuja,
matkustajain kuvitteluja ja haaveiluja lähestyvästä uudesta kodista,
tuntuu kuin kiitollisempaa aihetta humoristiselle kertojalle
tuskin olisi tavattavissa. Käynnit kievareissa hevosia ja ihmisiä
syöttämässä sekä varsinkin vierailut sukulaisissa ja tutuissa
pappiloissa tien varrella lisäisivät kuvattavien paikkojen, ihmisten
ja olojen runsautta loppumattomiin. Oltuani itse kuudenvuotiaana
mukana tällaisella retkellä olen monta kertaa miettinyt: kunpa olisi
Juhani Ahon taikakynä taikka Fritz Reuterin, kyllä olisi sen arvoinen
aihe.

Ensi kerran äiti koskettelee muuttoa kirjeessään Kallenpäivältä (28
p. tammik.), joka alkaa hupaisesti: "Jos nyt olisit ollut kotona,
niin olisi täällä saatu aamupäiväkahvia -- ja kukaties[37] lättyjä
illalla -- tämän juhlallisen päivän viettämiseksi -- ehkä olisin
minä myöskin kirjoittanut sinulle kauniin nimipäivärunon -- niin
hyvä olisi sinun nyt ollut olla Kannuksessa." Sitten äiti kertoo
Helanderin Pietarsaaresta käyneen heillä; hänen kanssaan oli ollut
virkistävää jutella. "Hän käski meitä poikkeamaan heille, kun
muutamme, ja vakuutti ettemme syö häntä kuitiksi, vaikka meitä onkin
niin monta. -- Tällä viikolla lähtee taasen kolme kuormaa Virroille
-- meille tulee paljon huokeammaksi lähettää kaikki sinne."

Pappien huonekalujen ja muun tavaran muutto tapahtui, jollei
säännöllisesti, kumminkin usein niin, että siitä seurakunnasta, jonne
muutettiin, vapaaehtoisesti tuli kymmenkunta ja enemmänkin miehiä
hevosineen ja sopivine ajokaluineen, ja silloin saatiin, milloin
hyvin kävi, kaikki menemään yhdellä kerralla. Kannuksesta Karkkuun
oli matka kuitenkin liian pitkä, että olisi voitu niin menetellä.
Sentähden lähetti Gummerus tavaransa omilla hevosilla Virroille,
josta karkkulaiset kuljettivat ne määräpaikkaan. Ensimäiset kuormat
oli viety tammikuun alussa, toiset pantiin menemään saman kuun
viimeisenä päivänä. Siitä Emmi kertoo (3/2): "Torstaina lähtivät
neljät hevosemme Virroille. Kyllä näytti hyvin hävitetyltä, kun
ne olivat menneet, mutta kun olemme sovittaneet ja levittäneet
mitä on jäljellä, on varsinkin isän mielestä koti melkein entistä
hupaisempi. Molemmat uudet kamarit ovat tyhjät, ja vinttikamariin
jäi vain yksi sänky ja neljä tuolia [jotka tarvittiin 'koulua'
varten, jota Emmi piti pikkusiskoilleen], mutta vaikea on saada pitää
niitäkään. Niin pian kuin alhaalla tulee tuolien puute, muistetaan
nämä täällä. Porstuakaappi lähetettiin myöskin, joten isän konttori
on vain jatkona eteiselle, joka nyt on yhtä iso kuin tullessamme
tänne. No, käyhän se vielä päinsä; mutta mitä on tulevana kertana
lähetettävä? Sano se! Sitä emme vielä tiedä, sillä melkein kaikki
suuret huonekalut ovat jo poissa, isän kirjakaappi, isän sänky, salin
sohva, ruokakamarin suuri kaappi, minun piironkini, sänkyvaatteet
j.n.e." Mitä ei tällä tavoin vähitellen kuljetettu pois, myytiin joko
yksityisesti taikka julkisella huutokaupalla. Nähtävästi Gummerus möi
kotieläimetkin, paitsi tietysti hevosia, jotka tarvittiin muuttoa
varten. Sitä vastoin muistan, että kun isäni muutti Ylivetelistä
Ylistaroon, niin lähetettiin koko lehmikarja astua tallustamaan
uuteen asuntopaikkaan. Miten hiljaa kuljettiinkin, kysyi 14-15
penikulman käveleminen kovalla maantiellä lehmien sorkkia, ja
sentähden sidottiin niille kullekin tossut jalkoihin, mikä lapsista
oli äärettömän hauskaa.

Mahdollisesti on joku kirje hävinnyt, koska emme tapaa uusia tietoja
muutosta ennenkuin eräässä huhtikuun 17:ntenä päivätyssä kirjeessä.
"Rakas Kalleni! Nyt tahdon kirjoittaa sinulle viimeisen kerran
muutamia rivejä täältä vanhasta, rakkaasta lapsuudenkodistasi. -- --
Me olemme nyt melkein matkalle lähdössä, sillä olemme määränneet
lähtöpäiväksi joko tiistain taikka viimeistään keskiviikon. Isä
saarnaa viimeisen kerran ensi sunnuntaina, 21 p:nä. Kyllä silloin
kirkossa on oleva itkua ja voivotusta. Tiedän varmaan, että sinä
ajatuksissasi olet siellä. Viikon lopulla -- toivoakseni pyhäksi,
vaikka tuskin niin sopii -- tulemme kai Pietarsaareen, Helanderille.
Isä, minä ja pikku tytöt saavumme sinne luultavasti kyytihevosella,
mutta Emmi muun seurueen kanssa ja kaikilla hevosilla matkustaa
hiljalleen [C. G. von] Essenille Härmään, jossa odottavat meitä --
niin olemme miettineet, mutta en tiedä tuleeko niin tapahtumaan.
Huutokaupassa täällä oli kauhean paljo väkeä, eivätkä hinnat olleet
aivan alhaisia. Me möimme kaikki niin tarkkaan kuin mitenkään
saatoimme -- mutta näyttää siltä, että meidän täytyy vielä pitää
pieni huutokauppa. Nyt on niin hirmuisen kylmä, että on oikein
kamalaa kuvitella olevansa matkalla niin pienten lasten kanssa.
Jumala antakoon siksi parempia ilmoja. Minulla on enemmän työtä ja
huolia kuin voit uskoakaan -- meillä on nyt ainoastaan 2 piikaa,
mutta kokonaista 4 mestaria. Saammehan pian Jumalan avulla tavata
toisemme." -- --

Vaikka kolme poikaa oli poissa, kuului perheeseen, joka oli matkalle
lähtevä, paitsi isää ja äitiä ja täysikasvuista Emmi tytärtä, kolme
poikasta, Valentin, Otto ja Julius, sekä kaksi heitä nuorempaa
tyttöä, Alba ja Irene, joista viimemainittu oli vain puolivuotias
-- "Lilli" oli näet syntynyt edellisenä syksynä äidin 40:ntena
syntymäpäivänä. Tällaisen ihmisalun kuljettaminen monta kymmentä
penikulmaa oli ainakin äidille matkan huolestuttavin puoli.

Minä päivänä ja miten matkalle vihdoin lähdettiin, mihin (Lohtajalla
ja Kokkolassa) ensi päivinä poikettiin hyvästille, siitä ei ole
tietoa, mutta Kallen almanakasta näkyy, ettei matkaseurue ollutkaan
jakaantunut kahteen ryhmään, niinkuin äiti oli kirjeessään
suunnitellut, vaan hän sai lauvantaina 27 p:nä, tultuaan kotia
konventin kokouksesta, tiedon, että "kotiväki", isä, äiti, Emmi
ja pikku siskot, oli saapunut Helanderille, jonne hän itsekin
kohta meni (Helander asui noin kilometri kaupungin ulkopuolella).
Pyhänä oltiin sekä aamu- että iltakirkossa (edellisessä oli Kalle
ripillä, jälkimäisessä Helander saarnasi), käytiin vieraissa Emma
(Riska) tädillä, (Alfred) Kihlmanilla ja (pormestari) Tengströmillä,
jota paitsi äiti kävi katsomassa Kallen asuntoa, hän kun tänä
lukukautena oli vuokrannut uuden, rauhallisemman kortteerin kapteeni
Malmbergilla. Maanantaina klo 10 a.p. lähdettiin Helanderilta jälleen
liikkeelle uutta kotia kohti.

Matkan vaiheista äiti on kertonut kahdessa kirjeessä, ensimäisessä
(päiväämättömässä) lyhemmin, toisessa laajemmin. Seuraava ote on
jälkimäisestä, joka on päivätty: Karkku 21 p:nä toukok. 1861, mutta
olen sitä täydentänyt lisäyksillä edellisestä.

    "Rakas lapsi!

    Vaikka minä viimeksi kirjoittaessani sinulle ajattelin sitä
    viimeiseksi Pietarsaareen meneväksi, olen kuitenkin saatuani
    kirjeesi (josta sydämestäni kiitän, sillä tulin siitä niin
    iloiseksi) päättänyt vielä kirjoittaa, koska olet niin huvitettu
    kuulemaan meistä ja uudesta kodista -- kirje ennättääkin hyvin
    käteesi, ennenkuin eroat Pietarsaaresta. -- En ollenkaan
    muista mitä viimein kirjoitin -- mutta pelkään, että se oli
    kovin vaillinaista, syystä että minulla silloin oli niin monta
    kirjettä kirjoitettavana. Tahdon sentähden nyt kertoa vähän
    seikkaperäisemmin. -- Matkamme tänne ei suinkaan ollut niin
    kauhean ikävä ja vaivalloinen kuin luulet. Meillä oli paha ilma,
    melkein koko matkalla -- ja kelikin oli huono, mutta -- en tiedä
    -- minä ajattelen sitä tyytyväisyyden tuntein. Lilli nukkui
    toisinaan kokonaista 5 tuntia yhteen menoon, ja minä sain silloin
    istua levossa ja rauhassa ja ajatella, rukoilla, nukkua, laulaa
    ja levähtää -- jota minä niin sydämellisesti tarvitsinkin --
    sillä tiedätkös, rakas Kalle, että viimeinen aika Kannuksessa oli
    ikävin ja vaivalloisin minkä olen kokenut. En usko muuta kuin
    että Jumala armollisesti oli kuullut alituiset rukoukseni, että
    hän auttaisi ja keventäisi vaivojani pitkällä matkalla pienen
    lapsen kanssa, joka niin usein ei mitenkään ollut hiljaa ja
    viihtynyt lämpimässä kamarissa -- koska matka sujui sangen hyvin,
    vaikka me toisinaan -- esim. 30 p:nä huhtikuuta -- emme ajaneet
    hetkeäkään juosten, vaan ainoastaan kävellen -- ja ehdimme paljon
    lumen tähden vain Munsalosta Vähäänkyröön. Siellä sanottiin
    meille, että pääsisimme erästä tietä Isonkyrön, Ilmajoen ja
    Kauhajoen kautta Hämeenkyröön, ja että se tie olisi 10 penikulmaa
    lyhempi. No, ilman muuta päätimme kulkea sitä tietä -- mutta olla
    pääsemättä Vaasaan, mihin sydän oli niin kääntynyt -- rakkaitten
    lasten luokse -- sekin oli vaikeaa -- jonka vuoksi isä minun
    tähteni (niin uskon varmaan) ehdotti, että jättäisimme kaikki
    hevoset ja kaikki palvelijat sekä myöskin kaikki kapsäkkimme
    Vähäänkyröön ja yksistään vaunuilla matkustaisimme kaikki -- koko
    perhe -- Vaasaan. Niin tapahtuikin. Oli Vapunpäivä. Valentin
    isän kanssa kuski-istuimella, ja me kaikki muut sisällä. Voit
    kuvitella minkä hämmästyksen tulomme herätti. Augusta[38] löi
    seitsemän ristiä ja ihmettä. Pojilla, jotka iloksemme tapasimme
    terveinä, oli lupa. Me tulimme päivällisaikana ja viivyimme
    siellä sen päivän. Kaikki pojat makasivat Santerin luona, jossa
    Priita hoivaili heitä. Amalia [Spolander][39] oli niin kiltti ja
    kävi meitä tervehtimässä, hän itki melkein koko ajan kun olimme
    yhdessä -- hän on muuten erinomaisen herkkä. Jumala auttakoon
    häntä kantamaan murheitaan! Torstai-aamuna matkustimme jälleen
    Vähäänkyröön, minne Santeri ja Jonathan saivat tulla vaihtaakseen
    kiesit kofferiin -- jolla teidän pitää tulla tänne. Älä paheksu
    vaihtoa, sillä kofferissa on oikein hyvä istua, ja se on niin
    tilava, jota vastoin kieseissä istuminen on epämukavaa, jollei
    ole isoa miestä takana, puhumatta siitä, että siihen mahtuu vähän
    kapineita.

    No, sinä päivänä saavuimme Isoonkyröön, jossa meitä kohdeltiin
    sangen hyväntahtoisesti. Olin tyytyväinen, että kerran
    maailmassa sain tavata professori Stenbäckin. Hän puhui usein
    ja mielellään sinusta. Sanoi, että jos sinulla on taipumusta
    runouteen -- sen hän oli kuullut, mutta ei itse nähnyt -- niin
    ei sinun pitäisi tukehduttaa semmoista Jumalan lahjaa j.n.e.
    Minusta oli kuin olisin puhutellut hengellistä ruumista, sillä
    Evangeliskt Veckobladista muistin mikä elämä hänessä oli ollut
    -- ja nyt hän oli mielestäni ujosteleva ja kuollut siitä.
    Jos hän olisi vaarinottanut Apostolin neuvon: Katso ettei
    valo, joka sinussa on, muutu pimeydeksi -- taikka rukoillut
    sitä Jumalalta, niin hän ei olisi joutunut pimeyteen.[40] --
    [Jaakko] Cederberg [Stenbäckin apulainen Isossakyrössä] ja
    hänen Thildansa tulivat niin iloisiksi, kun tapasivat meidät,
    että kyyneleet nousivat heidän silmiinsä -- kuinka sentään
    onkaan vanhalle Aatamille mieleen nähdä olevansa rakastettu.
    Hän puhui paljon lukioajastaan, sanoen sen olleen kaikkein
    vaikeimman hänen hengelliselle elämälleen. Sitä vastoin hän
    Helsingissä oli verrattomasti vapaampi; ja hän ennusti, että
    jos sinä jaksat vastustaa kaikkia esteitä Pietarsaaressa, on
    sinun oleva paljon helpompi palvella Herraa Helsingissä. Kuka
    tietää -- kyllä niitä esteitä aina on -- totta kyllä isompia ja
    pienempiä. -- -- Täällä saimme kuulla, että se tie, jota aioimme
    kulkea, oli kelvoton, sillä sitä ei oltu kahdeksaan vuoteen
    ollenkaan korjattu. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin ajaa takaisin
    muutamia [ruotsin] virstoja sekä Laihian, Jurvan ja Teuvan
    kautta pyrkiä Lapväärtiin ja sitten eteenpäin rannikkotietä.
    Tie Jurvan ja Teuvan välillä, luullakseni kolmen penikulman
    metsätaipale, oli ylen kapea ja huono. Kaikki meni kumminkin
    jotenkin hyvin. Yöllä rukoussunnuntaita vasten me olimme Teuvan
    kievarissa, jossa samana päivänä oli suuret häät. Jo klo 7
    aamulla ruvettiin morsianta pukemaan. Kaksisataa vierasta oli
    kutsuttu, jonka vuoksi meidän täytyi lähteä sieltä edemmäs.
    Päivällisaikana kohtasimme Södermanin[41] Lapväärtissä -- jos
    sentään olisin tiennyt, että hän niin pian tapaisi sinut, kyllä
    olisin mennyt puhuttelemaan häntä. -- -- Matkakuvaukseen lisään
    ainoastaan, että me pyhäiltana tulimme Ömossan kievariin ja
    vietimme yön tiistaita vasten Noormarkun kievarissa. Se on
    lähinnä Poria, jonne matkustimme tiistaiaamuna ja jossa otimme
    asuntomme Otavassa. Me kävimme Sandelinilla, tapasimme hänet
    ja Rosan[42] terveinä ja iloisina. Sandelin oli minusta niin
    kohtelias ja vakava. Hakiessamme hyvin varustettua myymälää,
    missä tehdä ostoksia, minä sanoin: asuuhan tässä kaupungissa
    Rosa Sandelinkin, ja samassa Emmi näki Sandelinin nimen erään
    myymälän ovella. Me menimme sisään -- myöskin ostaaksemme
    Arndtin Paratiisin huvitarhan, jota kauan olin toivonut --
    sekä tervehtiäksemme Rosaa. Rosa oli erittäin iloinen ja
    hyvällä tuulella, jopa kertoi esiintyneensä teatterin palkeilla
    Porissa, kovin kevytmieliseltä hän minusta tuntui, mutta hyvin
    ystävällinen ja kohtelias hän oli meitä kohtaan. Kauppias
    Widbomilla me ostimme 40 ruplalla kaikenlaista. Matkustimme
    yöksi lähimpään kievariin, josta keskiviikkoaamuna otimme kolme
    kyytihevosta ja tulimme tänne klo 1/2 11 samana iltana (8 p:nä
    toukok.). -- Siinä on nyt matkakertomuksemme. -- Sinä sanoit,
    että käyntimme Pietarsaaressa oli kuin lumihiude, joka pian
    katoaa. Minusta ovat kaikki käynnit ja koko matka kuin unelma.

    Täällä näyttää olevan erittäin hupaista -- joka päivä olemme
    saaneet tuoretta kalaa. Talonpojat ovat tuoneet meille munia,
    maitoa, voita, perunoita, puuastioita y.m. Huomenna 6:ntena
    sunnuntaina isä saarnaa ensi kerran, luultavasti täytyy minun
    olla kotona, niin että muut pääsevät kirkkoon. -- -- Meillä
    on täällä vasta yksi ainoa lehmä, mutta emme olisi sitäkään
    tarvinneet, niin runsaasti olemme saaneet maitoa. -- -- Viihdymme
    äärettömän hyvin. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista sekä
    erinomaisen kaunista. Paikkaan mieltyy yhä enemmän. Se muistuttaa
    Granö'tä Storstrandista katsoen.1 [Ainoastaan] Alba itkee
    tavantakaa ja tahtoo Kannukseen; muilla on niin hauskaa. --

    Nyt minä panen mieleesi tehtävän, joka sinun tulee toimittaa.
    Muista kaksi asiaa matkalla tänne Pietarsaaresta. Ensiksi sinun
    pitää Vähänkyrön kievarissa kysyä kolmijalkaista kuparipannua,
    jonka me unohdimme sinne, sekä Noormarkun kievarissa tiedustella
    matamilta mustaa, silkkistä pitkäshalettia, jonka hän lupasi
    hakea meille, luvaten antaa sen teille, kun sitä kysytte. Ja
    nyt hyvästi, rakas lapsi, Jumalan haltuun, olet sydämellisesti
    tervetullut kotia." --



II.

Ylioppilasajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861-66.


Vähän ennen juhannusta tulivat pojat Pietarsaaresta ja Vaasasta,
ja kaikki he samoin kuin perheen muut jäsenet mieltyivät uuteen
kotiinsa, Karkun pappilaan, joka Kuloveden rannalla sijaitsevana
luonnonihanuudessa on verrattomasti Kannuksen edellä. Sitä paitsi
ensimäinen kesä tarjosi paljon muutakin viehättävää, uusia
tuttavuuksia ja vaihtelevia tapahtumia. Esimerkkinä mainittakoon,
että elokuun alussa Augusta täti tyttärineen (paitsi maalaajattarena
tunnettua Aleksandraa, sittemmin tohtorin rouva Saltin) tuli pariksi
viikoksi Karkun pappilaan, ja että heidän siellä ollessaan, 18 p:nä
s.k., olivat isän virkaanasettajaiset, joiksi paljon pappeja ja
muita vieraita kokoontui sinne. Toimitusmies oli Hämeenkyrön rovasti
Yrjö Jaakko Forsman, jota avusti hänen poikansa, tohtori Georg Z.
Forsman (Yrjö Koskinen) sanelemalla valan. -- Vaikka Kalle Gummerus
iloisena ja toimeliaana oli mukana kaikessa, näkee sentään hänen
muistiinpanoistaan, että hän mieleltään oli sama kuin viime aikoina
lukiossa. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa heränneitten toveriensa
kanssa, jota paitsi hän, kevään loppupuolella saarnattuansa
Pietarsaaren sekä maalais- että kaupunginkirkossa, kesällä saarnasi
Suoniemen kappeli- ja Karkun emäkirkossa. Elokuun keskivaiheilla
hän alkoi lukea Homerosta ja hepreankieltä, arvatenkin ajatellen
ylioppilastutkintoa, jota suorittaakseen hän 28 p. lähti Helsinkiin.
Sinne oli Augusta tätikin jo ennen matkustanut, sillä syksystä alkaen
hän perheineen asettui Helsinkiin asumaan. Isä taasen lähti samaan
aikaan viemään nuorempia poikia kouluun Turkuun, joka oli lähempänä
kuin Vaasa.

Helsingissä Gummerus ensi ajaksi vuokrasi Duwaldtin kanssa yhteisen
asunnon. Syyskuun 17 p:nä hänet hyväksyttiin ylioppilastutkinnossa,
mutta arvolause oli alhaisin -- approbatur. Kotona hän nähtävästi oli
kuvitellut parempaa tulosta, sillä äiti huomauttaa, että arvolause
itse asiassa oli luonnollinen seuraus siitä, että hän niin huonosti
oli käyttänyt kouluaikansa; varemmin olisi hänen pitänyt muuttaa
elämänsä voidakseen korjata mitä ennen oli laiminlyönyt. Muuten äiti
oli kovin huolissaan siitä, kuinka Kalle säilyisi "vaarallisessa
maailmassa, missä hän nyt omin päin vaelsi", ja iloitsi kuullessaan
hänen asuvan heränneen toverin kanssa ja viettäneen vaatimattomat
ylioppilaspidot. -- Nämä pidot olivat mainitun päivän iltana
silloisen Evijärven kappalaisen, pastori Gustaf Erik Forsmanin
luona -- klinikassa. Tämä kuuluu oudommalta kuin asia itsessään
oli. Silmätautia potevana Forsman oli tullut Helsinkiin ja asui
professori Jakob Estlanderin hoidettavana sairashuoneessa, jossa
sali annettiin kekkereihin käytettäväksi. Mahdollista on, että
ajatus niiden viettämisestä siellä oli Gummeruksen, joka tahtoi
välttää ravintoloita, mutta oli siihen muutakin aihetta. Paitsi
Gummerusta ja Jonathan Johanssonia oli isäntänä myöskin pastori
Forsmanin poika, Gustaf Gideon, ja pitojen vietto klinikassa teki
siis isälle mahdolliseksi olla mukana. Muuten sanottakoon, että
pastori, vaikka oli herännyt ja vakava mies, luonnostaan oli,
niinkuin useat muut Forsmanit, taipuvainen huumoriin ja viattomaan
leikillisyyteen ja sentähden viehättävä nuortenkin seurassa. Näin
ollen on kyllä ymmärrettävää, että vanhan miehen läsnäolo ja itse
paikka vaikuttivat, että pidot olivat tavallista hiljaisemmat, mutta
jollei totia juotukaan, oli kuitenkin teen jälkeen sekä punssia
että viiniä tarjona ja sen ohella puheita ja iloista pakinaa kuten
ainakin sentapaisissa seuroissa. Kunniavieraina oli kekkereissä Yrjö
Koskinen ja lääketieteen kandidaatti E. A. Krohn sekä tovereina O. A.
Forsén, G. Duwaldt, G. Smirnoff, Joh. Gabr. Ingman, E. V. Petterson,
W. Wegelius, "2 Fellmania" (Aug. Abrah. ja ?) ja G. Johansson.
-- Kun Gummerus sittemmin kirjoitti kotia, että toverit olivat
nauraneet hänelle pitojen johdosta, niin hän lienee käsittänyt asian
tarpeettoman vakavasti; vähemmästäkin oli tapana Mutterin kanssa
leikkiä laskea, saatikka laatuaan todella harvinaisista kekkereistä
klinikassa.

Vanhemmat toivoivat Kallen palaavan syksyksi kotia, mutta hän jäi
Helsinkiin. Hänen aikomuksensa oli suorittaa stipendiaattitutkinto,
ja muutenkin ansaitakseen jotakin toimeentulokseen hän alkoi antaa
tunteja (à 40 kop.) rva Häggbergin tyttökoulussa sekä myöskin
opettaa kahta poliisimestari eversti C. J. Tavaststjernan tytärtä.
Syyskuun lopulla hän muutti asumaan (entisen) yliopistonkamreerin
A. W. Wegeliuksen luokse, ja tuli siten -- äitinsä suureksi iloksi
-- heränneeseen perheeseen. "Äiti ei voi uskoa", Kalle kirjoittaa
27/9 (ainoassa kirjeessä, joka näyttää säilyneen niistä sadoista,
jotka hän on kotiin kirjoittanut), "kuinka hyvän paikan olen
saanut, on melkein kuin asuisin Helanderilla Pietarsaaressa.
Kamreerilla on kaksi poikaa, joista toinen (Wilhelm) pian suorittaa
kandidaattitutkinnon ja toinen (Martin) on lyseolainen. Pari iltaa
sitten olin jo pannut maata, kun kuulin veisattavan sisällä. Eilen
illalla laulu alkoi minun vielä ollessani täydessä puvussa. Hetken
mietin, voisinko enää niin myöhään mennä sisään -- klo oli 10:n
vaiheilla -- mutta menin. Me veisasimme pari virttä, sitte kamreeri
luki ääneen, ja sen jälkeen mentiin levolle. Niin minä odottamatta
olen tullut parhaimpaan kortteeriin, mikä on ajateltavissa, ja saan
täällä asua ainakin koko vuoden, vaikka moni haluaisi tänne -- se on
aivan kaupungin laidassa, ja sitä ympäröi mitä irstaisimmat pesät,
jotka poliisi kumminkin kuuluu (pian) tyhjentävän. -- -- Jumalan
kiitos, että pääsin tänne asumaan. En voi kieltää, että huolehtiminen
parannuksestani oli laimenemassa -- mutta eilen illalla oli kuin
olisin saanut uutta rohkeutta ja uutta vakavuutta." --

       *       *       *       *       *

Helmikuulla 1860 tapahtunut mielenmuutos oli välittömästi johtanut
Gummeruksen ajattelemaan papinuraa opintojensa päämääränä. Kun
samaan aikaan Venäjältä oli tiedusteltu, olisiko joku (tai ehkä
useampikin) suomalainen nuorukainen halukas tulemaan Tarton (silloin
saksalaiseen) yliopistoon vapaasti tutkiaksensa teologiaa sillä
ehdolla, että sitoutuisi pappina toimimaan Venäjällä luterilaisten
kesken, meni hän uskonnollisessa innostuksessaan rehtori Odenvallille
ilmottamaan olevansa valmis noudattamaan kehotusta. Kuitenkaan ei
siitä sen enempää tullut, luultavasti senvuoksi, että vanhemmat
ehdottomasti vastustivat aietta. Sille harrastukselle, joka näin
pojassa näyttäytyi, he kyllä antoivat tunnustuksensa, mutta
sitoutuminen jäämään vieraaseen maahan oli heistä pelottavaa
-- hän tulisi "kruunun mieheksi", ja sitä he eivät mitenkään
tahtoneet. Että Kalle muuten halusi ruveta papiksi, oli kyllä
heidän mieleensä, ja Helsingissä hän empimättä kirjoittautuikin
jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Toinen kysymys oli, osaisiko hän nyt
olla ahkerampi kuin ennen ja johdonmukaisesti pyrkiä valitsemaansa
päämäärään? Äiti, joka tunsi poikansa huikentelevan luonteen, ei
voinut olla sitä epäilemättä, ja hyvin pian Helsingin elämä ja sen
tuottamat vaikutelmat saivatkin Kallen ei ainoastaan luopumaan
parannuspyrinnöistään, vaan panemaan suurimman osan aikaansa aivan
toisiin puuhiin kuin teologisiin opintoihin.

Jo ensi syksynä (1861) Gummerus tunnustaa kovin halunneensa mennä
muutamiin Töölössä (arvattavasti sikäläisessä ravintolassa)
pidettyihin tanssijaisiin sekä teatteriin, mutta hän oli silloin
voittanut itsensä. Samaan aikaan hänellä oli tapana heränneitten
toveriensa kanssa -- kaikkiaan oli heitä seitsemän -- yhtyä
lauvantai-iltoina yhteiseen hartausseuraan. Mutta jo kevätlukukautena
tapahtui muutos. Ensiksikin lienee siihen vaikuttanut se, että Kalle
muutti Wegeliukselta Augusta tädin luokse. Ainakin äiti piti tätä
asunnonmuuttoa arveluttavana asiana. Ei sentähden, ettei hän pitänyt
sisarestaan tai ettei tiennyt poikansa hänen kodissaan olevan hyvässä
hoidossa, vaan senvuoksi, että hän pelkäsi hienosti sivistyneen
Frosteruksen perheen -- "maailmallinen" kun hengeltään oli -- saavan
Kallen luopumaan hartausharjotuksista, jotka olivat niin tärkeitä
hänen hengelliselle elämälleen. Toiseksi pääkaupungin elämä yleensä
ja seurustelu uskonnollisissa asioissa erimielisten toverien
kanssa vastustamattomasti johti Gummeruksen uusille taikka kenties
oikeammin vanhoille teille. Kolme vuotta myöhemmin hän lyhyessä
muistiinpanossa tunnustaa lankeemuksensa tapahtuneen keväällä 1862,
ja sen lähtökohtana oli ollut eräs teatterissakäynti sekä väittelyt
uskonnosta toverien kanssa.

Ymmärrettävää on, että Gummeruksen kotia lähettämät kirjeet
sisällykseltään muuttuivat, samassa kun hänen mielensä muuttui, ja
että äiti sen kohta huomasi. Vaikka Kallen kirjeet ovat hävinneet,
voidaan äidin vastauksista käsittää kehityksen meno. Liikuttavasti
väräjää välittömissä sanoissa äidin sydän, ja täydentääkseni hänen
kuvaansa panen tähän muutamia otteita.

Aavistaen miten pojan oli käyvä äiti kirjoittaa (1/3 1862):
"Niinkuin kääntymisesi Jeesukseen on ollut elämäni suurin ilo,
olisi luopumisesi hänestä korkein tuskani." -- Kirjeestä toukokuun
3 p:ltä (s.v.) näkee, että äiti jo on kaikesta selvillä: "Rakas
lapsi! Kiitos kirjeestäsi ja siitä huojennuksesta, jonka se tuotti
kipeälle sydämelleni [äidillä oli sydäntauti, jonka tuskallisuutta
sielullinen levottomuus enensi], paljon olisi minulla lisättävää,
mutta mitä se hyödyttää. Olen tullut siihen vakaumukseen, että on
yhdentekevä _mitä_ sinulle kirjoitan -- mutta kumminkin tahdot,
että kirjoitan -- ja se ilahduttaa minua sangen paljon -- sillä jos
olisit siitä välinpitämätön -- niin se olisi hyvin tuskallista.
Tokkohan sinä paljonkaan viitsit lukea ja vielä vähemmän panna
muistiin ja mieleen muistutuksiani? Epäilen sitä -- mutta kumminkin
pyydän: säilytä kirjeeni, kenties se aika on pian tuleva, jolloin
et koskaan enää saa sellaisia kirjeitä. Jos silloin, kun maailma ja
myrskyinen sydämesi mitä rajuimmin pauhaa -- jos silloin kaipaat
ystävää ja hänen neuvoaan ja nuhteitaan ja kaikista hellin sydän
maan päällä -- äidin sydän -- on kylmennyt -- ota silloin esiin
kirjeet, ehkä sinulla silloin on oleva jotakin hyötyä niistä, vaikka
ne nyt ovat sinusta -- kenties ikäviä. -- -- -- Et ole tahtonut
kirjoittaa mitään itsestäsi -- sitä vastoin olet haalinut kokoon
kaikenlaisia uutisia, jotka eivät kuitenkaan vähääkään huvita minua,
joka yksistään ikävöin kuulla jotakin sinusta itsestäsi. Avomielisen,
ujostelemattoman hengen, joka sinulla oli heräyksesi ensi aikoina
ja jolla sinä tunnustit erehdyksesikin, sen olet nyt menettänyt;
orjuuden ja pelon henki on tullut sijaan. Etsi, etsi, rakas lapsi,
sitä valittujen lasten henkeä, jossa huudamme: Abba, rakas isä. --
Kirjoita, milloin tulet kotia. Oi, kuinka on oleva suloista painaa
sinua sydäntäni vasten -- miten kaukana lienetkään!" -- -- Kymmentä
päivää myöhemmästä kirjeestä vielä seuraavat rivit: -- "Kiitos
kirjeestäsi, jonka sain eilen. Oli iloista kuulla, että olet terve,
että luet suuremmalla halulla ja että siis toiveesi ovat paremmat.
Mutta -- -- (minun pitäisi kai sen johdosta olla täysin tyytyväinen
eikä toivoakaan sisältörikkaampia kirjeitä) mutta voi, miten sentään
tuntuu tyhjältä -- minusta on aina kuin semmoiset kirjeet tulisivat
kädestä -- taikka ruumiista -- taikka kuoresta. Haluaisin kirjettä
sydämestä, sielusta, ytimestä. Mutta ehkä et ymmärräkään mitä
tarkotan. Tahdon sentähden vaieta. Kenties koittaa vielä päivä,
jolloin minua ymmärrät. Rukoilen sitä Jumalalta ja toivon -- oikean
päiväsi vielä tulevan ja aamuauringon hajottavan sumun, joka sinua
ympäröi, että sinussa maallinen elämä pienine murheineen jää toiseen
sijaan ja Kristus ja hänen armonsa astuu ensi sijaan. Kunnes se
tapahtuu, kirjoita vain suoraan toiveistasi tähän elämään nähden --
en tahdo, että teeskentelet ja valehtelet itsesi muuksi [kuin olet]."
-- --

Kumminkaan ei Gummeruksen palaaminen entiseen suruttomuuteen
ollut niin äkkinäinen ja ehdoton kuin edellisestä luulisi. Vielä
talvella 1862--63 hän oli kirjeenvaihdossa uskonnollisista asioista
sukulaisensa, silloisen ylioppilaan (sittemmin rautatieinsinöörin)
Herman Gummeruksen kanssa, joka oleskeli kotiopettajana Kemiössä,
Hermanin pitkistä kirjeistä päättäen Kalle koetti vakavasti
puolustaa raamatullista ja kirkollista kantaansa, jota vastoin
hän itse nojaten Ignelliin ja (Viktor) Rydbergiin rohkeasti ja
huomattavalla esityskyvyllä osotti sovinto-opin y.m. uskonkappalten
ristiriitaisuuksia ja heikkoutta terveen järjen kannalta. Edelleen
on myöhemmiltä ajoilta monta todistusta siitä, ettei heräyksen
sytyttämä tuli Kalle Gummeruksen sisässä koskaan kokonaan
sammunut, vaan kyti kytemistään tuhkankin alla, ja vaikkei se enää
noussutkaan ilmiliekkiin, juontunee sentään siitä se, mikä hänen
elämäntyössään ilmaisee vakavaa ja syventynyttä sielunelämää.
Toisin sanoen, jos onkin ymmärrettävissä, että hänen vilkas
luonnonlaatunsa, mielenlujuuden puutteensa ja taipumuksensa
kirjalliseen toimeen johtivat hänet pois herännäisyydestä, niin
olivat ne kaksi vuotta, jolloin hän oli sen vallassa, sittenkin
tärkeä jakso hänen kehityksessään, jopa niin, että ne tuntuvasti
määräsivät hänen myöhempien harrastuksiensa suunnan. Erään toverin
kirjeestä näkyy, että Gummerus jo keväällä 1862 ajatteli muuttamista
historialliskielitieteelliseen osastoon, mutta luultavaa on, ettei
hän kirjoittanut siitä kotia; äidin kirjeissä ei mainita sanaakaan
asiasta.

       *       *       *       *       *

Kesällä 1861 Gummerus vielä entiseen tapaansa oli sepittänyt
ruotsinkielisiä runoja -- muuan pitkä, hurskas kyhäelmä ajan
kalleudesta on osotettu Emmi sisarelle. Ylioppilaaksi tultuaan hän
otti suomen kirjailijakielekseen, samalla kun hän siitä lähtien
julkisuudessa enimmäkseen esiintyi kertojana; runoillessaan hän
yksityisesti vielä toisinaan käytti ruotsia, mutta milloin hän
runoelman painatti, oli sekin suomenkielinen. Arvatenkin tämän
muutoksen aikaansaivat uusi ympäristö, uudet ystävät. Jo kesällä hän,
käydessään Hämeenkyrön pappilassa, oli tutustunut Yrjö Koskiseen
ja hänen veljiinsä, ja syksyllä hän joutui muittenkin innokkaitten
suomenmielisten piiriin. Näiltä hän tietysti sai kuulla mitä
Suomettaressa luettiin, että näet "tänä kansamme uudestasyntymisen
aikana, joksi voimme nykyisyyttä sanoa, tarvitaan kaikki suomen
kielen taitajat kirjoitusmiehet julkisuuden palvelukseen", ja miten
olisi Gummerus, joka niin sanoakseni luonnostaan kuului heidän
joukkoonsa, vastustanut kehotusta. Suomea hän osasi lapsuudesta
saakka, eikä se seikka, että hän kirjailijana oli tottumaton sitä
käyttämään, ollut mikään pätevä syy vetäytymään siitä. Olivathan
kaikki muutkin kansallismieliset samassa asemassa, nimittäin että
olivat olleet taikka olivat pakotetut luopumaan entisestä koulu- eli
sivistyskielestään. Hankalaa ja vaivalloista se tietenkin oli, mutta
sen korvasi tyydytyksen tunne, jonka herätti tieto siitä, että oltiin
mukana oman kansan tulevaisuutta luomassa.

Äidin kirjeistä näkyy, että Kalle maaliskuun lopulla 1862 oli
kertonut alkaneensa suomentaa jotakin komediaa, osaksi raha-ansion
tähden, osaksi harjaantuakseen suomenkielen käyttämiseen. Luultavasti
tämä tarkottaa Holbergin Jeppe Niilonpoikaa, jonka suomennos
seuraavana vuonna ilmestyi Näytelmistössä II. Vähän myöhemmin
Gummerus vielä (lyhentämällä) suomensi John Bunyanin teoksen,
Kertomus hengellisistä kokemuksistani (pain. 1863), Holbergin Don
Ranudo de Colibrados (Näytelmistö IV, 1867) ja Heibergin Katsokaa
peiliin (Maiden ja merien takaa, 1866), ottaen siten osaa siihen
ahkeraan kääntämistyöhön, jolla tähän aikaan koetettiin laskea
perustusta suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Nähtävästi juuri
ennenkuin oli ryhtynyt ensinmainittuun suomennostyöhön, hän kävi J.
V. Snellmanin luona neuvottelemassa mitä ottaisi käännettäväkseen.
Käynnin aiheena oli kenties seuraava kohta eräässä äidin kirjeessä
edelliseltä syksyltä: "Kyllä sekä isä että minä tunnemme Snellmanin",
äiti kirjoittaa ikäänkuin vastaten johonkin kysymykseen. "Isä
ihailee hänen suurta kirjailijakykyään. Hän oli häissämme. Sinulle
olisi varsin hyödyllistä tulla lähempään yhteyteen hänen kanssaan.
Sano hänelle terveisiä isältä, jos tapaat hänet. Jos tarvitset
neuvoa kirjoitustöissäsi, niin käänny hänen puoleensa".[43]
Gummeruksen paperien joukossa on Snellmanin kirje, joka koskee
heidän neuvotteluansa. "Ehdotettu novelli", hän siinä sanoo, "on
liian hupsutteleva ansaitakseen tulla käännetyksi. Sellaisella pitää
olla taiteellista arvoa, jotta suomennos rikastuttaa suomalaista
kirjallisuutta." Kuitenkaan ehdottamatta toista parempaa teosta hän
lähettää Gummerukselle _ruotsinnettavaksi_ otteita ranskalaisesta
teoksesta "L'idée Napoleonienne". Luultavasti Gummerusta sentään
jotenkin vähän huvitti semmoinen tehtävä, sillä siihen aikaan Vaasan
lukiosta tulleet ylioppilaat harvoin osasivat niin hyvin ranskaa,
kuin siihen epäilemättä olisi ollut tarpeen. Siitä syystä kai
Gummerus ryhtyi Jeppe Niilonpoikaan, jota ehkä Kaarlo Bergbom oli
suomennettavaksi suositellut.

Mutta Gummerus ei tyytynyt pelkkään käännöstyöhön. Toukokuun
alussa nähtiin Suomettaressa nimimerkki --l--b--s. pienen, kahteen
numeroon jaetun jutelman alla nimeltä "_Hän oli Venäläinen_". Se on
muistelma siltä ajalta, jolloin tekijä oli "pikkuinen, pahankurinen
poika", ja kertoo vanhasta ukosta, joka asui mökissä Raumajoen
rannalla, jolla oli tapana pyhäaamuina kirkkomatkallaan pistäytyä
pappilan renkituvassa ja joka eräänä juhannuspäivänä saatuansa
halvauksen pappilassa kuolikin. Sitä ennen hän kuitenkin pastorille
tunnusti olevansa venäläinen sotilas, joka Porrassalmen tappelussa
haavoittuneena ja toisen silmänsä menettäneenä oli siitä saakka
piillyt Suomessa. Hän oli muinoin murhannut kapteeninsa ja myöhemmin
Suomessa ottamansa vaimonkin, mutta myöskin pelastanut kuolemasta
erään venäläisen, joka sittemmin kiitollisuudesta vuosittain oli
lähettänyt hänelle raha-apua. Kerran kuultuansa pastorin saarnaavan
ukko oli alkanut etsiä sovintoa Jumalan kanssa, ja nyt hän erosi
elämästä luottaen vapahtajaansa. Epäilemättä on kertomuksella perää
todellisuudessa, joskin kertoja lienee siihen omiansakin lisännyt.
Miksi mies oli vaimonsa surmannut, jää selittämättä, samoin kuin
lukijalta salataan, kenen hän oli pelastanut ja miten. Sellainen
perustelun puutteellisuus ei ollut myöhemminkään harvinainen kertojan
jutelmissa, hän kun enimmäkseen liikkui mielikuvituksensa varassa
laiminlyöden sekä luonteenkuvauksen että sommittelun.

Tuskin paria kuukautta myöhemmin nähtiin Gummeruksen nimimerkki jo
pienen kirjasenkin nimilehdellä. Heinäkuulla 1862 ilmestyi näet P.
Th. Stolpen kustannuksella hänen esikoisensa "_Veljekset_, uutelo,
kertoeli --l--b--s.", kenties ensimäinen kirja, jonka hinta on
penneissä (60) määrätty. Vihkosessa, joka sisältää vain 48 sivua
pienintä 8:oa, kerrotaan, Pietarsaari toimintapaikkana ja Ison
vihan veriset melskeet ja hävitykset taustana, julma murhenäytelmä.
Siinä esiintyy kaunis mustalaistyttö, joka kolmeen murhaan syypäänä
mestataan, kaksi veljestä, joista toinen murhataan ja toinen murhaa
itsensä, sekä vihdoin kaksi hullua tyttöä! Tuokko (A. Törneroos),
joka Suomettaressa ilmotti novellin ja huomautti tapausten perustelun
riittämättömyydestä, ei myönnä sille suurta taiteellista arvoa,
mutta miten kieli onkin virheellistä, ovat, hän sanoo, "lauseet
selvät ja sujuvat", ja harjoittamalla voi tekijästä tulla "hyväkin
työmies suomalaisen kirjallisuuden niin vähän viljellyllä vainiolla".
-- Kuinka harvinainen näinkin vaatimaton kertomus 1860-luvulla
oli, huomaa siitä, että J. V. Snellmankin otti siitä mainitakseen
Litteraturbladissa. Tekijä ei näy selvittäneen itselleen, hän
lausuu, mitä jokapäiväiseltäkin novellilta vaaditaan. "Henkilöt
ovat varjokuvia, joita sattumalta kuulee, mutta ei näe. Kenties
ne seisovat yksilöityinä tekijän mielikuvituksessa, mutta hän on
unohtanut maalata niitä lukijalle. -- -- Meistä on ollut syytä
lausua julki arvostelumme teoksesta, sentähden että nuori tekijä
osottaa vilkasta mielikuvitusta ja että esityksessä on reippautta ja
lentoa, jotka eivät ole tavallisia. Sen vuoksi voi häneltä toivoa
parempiakin tuotteita kuin tämä hurja, säännötön luonnos. Liioittelu
on kirjailijanalussa aina lupaavampi ominaisuus kuin säännönmukainen
velttous."

Paavo Tikkanen, joka jälleen vuosina 1861--63, samoin kuin parina
ajanjaksona ennenkin, yksinään toimitti Suometarta, näyttää kohta
huomanneen, mikä oiva apumies Gummeruksessa oli tarjona, sillä jo
syyskauden alussa hän sopi tämän kanssa, että hän säännöllisesti
antaisi lehteen kaunokirjallisia lisiä, ja lokakuun alusta siinä
tavataankin sentapaisia kirjoituksia, varustettuina tunnetulla
tekijänmerkillä. Saatuansa tiedon sopimuksesta äiti kirjoittaa (24/10
1862): "Rakas lapsi, minkä tilaisuuden onkaan Jumala suonut sinulle
antaa kynttiläsi loistaa -- jollei muuten pimeys jo ole ympäröinyt
sinua -- kun saat kirjoittaa julkiseen lehteen. Rukoile Jumalalta
armoa voida kirjoittaa niin, että siitä on toiselle tai toiselle
hyötyä; turhanpäiväistä on kaikissa sanomalehdissä yllinkyllin. Onpa
siitä sinulle hyvä tulokin." --

Paitsi yhdellä runolla ("Onnettoman huokaus" 14/11) Gummerus
syyskautena 1862 kartutti Suomettaren sisällystä kolmella
kertomuksella. Ensimäinen näistä, _"Rakkaus kaikki voittaa"_ (4
numerossa 3/10--31/10) muistuttaa sommittelultaan kansansatua.
Eräs pappi ottaa vaeltavan ylioppilaan, köyhän torpparin pojan,
kotiopettajaksi perheeseensä. Samassa seurakunnassa on Ilolan suuri
talo, jonka isäntä, peläten että hänen nuoren tyttärensä kosijat
pitävät ainoastaan perintöä silmällä, pastorin neuvosta on ottanut
tavakseen kosijoille vastata, että hän kyllä antaa tyttärensä,
mutta että talo ei kuulu myötäjäisiin, vaan on tuleva eräälle
kaukana asuvalle perilliselle. Tämä odottamaton tieto saa rikkautta
tavottelevat peräytymään. Sillä välin on ylioppilaskin rakastunut
Ilolan tyttäreen, ja kosiessaan hän kestää koetuksen, joten hän saa
sekä tytön että talon. "Siitä päivästä", kertomus päättyy, "jona
tapaukset Ilolassa tulivat ilmi, ruvettiin L--järvellä rakkautta
pitämään suuremmassa arvossa kuin rikkautta." -- Toinen lyhyt
kertomus, _"Mistä leipää?"_ (9/12), näyttää miten Jumala kuulee
köyhän rukouksen, joskin toisin kuin rukoilija on ajatellut -- ja oli
siis sekin niinkuin edellinen tekijän äidin toivomusten mukainen. --
Kolmas jutelma, _"Mukava kosto"_ (2 n:ssa 12/12--16/12) on toista
laatua, nimittäin jotenkin venytetty hullunkurinen kasku majurista,
jonka ahneus ja ilkeys sotamiehiä kohtaan kostetaan niin, että hänet
päihtyneenä saadaan luullun kenraalin tuomiosta maksamaan 25 ruplaa
sakkoa erään uhrinsa hyväksi. Kun myöhemmin H. D:ssa juttua oli
moitittu, Gummerus vastatessaan sanoo tarkotettujen henkilöitten
vielä elävän. Luultavasti oli kasku muistelma Vaasasta, koska siinä
viitataan "kaupungin paloon".

Joululomalla kotona Gummerus nähtävästi otti puheeksi ennenmainitun
ajatuksensa muuttaa historialliskielitieteelliseen osastoon, jolla
hän ei kuitenkaan vielä tarkottanut sitä, että kokonaan luopuisi
aikeestaan ruveta papiksi. Mikäli kerrotaan, kuuluu äitikin katsoneen
tuuman järkeväksi, muun muassa sentähden, että hän kirjailijana
oli laajempien yleistietojen tarpeessa. Itse asiassa Gummerus
kevätlukukauden alussa (12/2 1863) ilmottautui mainittuun osastoon ja
suunnitteli tästä lähtien opintonsa filosofiankandidaatti-tutkintoa
kohti. Hän alkoi kuunnella latinan ja arabian kielien luentoja
ja yhdessä K. E. Enebergin kanssa näitä kieliä lukeakin. Eneberg
oli yhtä kyvykäs kuin ahkera, ja jos Gummerus oli pysyttäytynyt
tieteellisissä harrastuksissaan hänen rinnallaan, olisi tulos
varmaankin ollut hyvä. Mutta kaikesta päättäen hänen lukuintonsa
nytkin pysyi entiseen tapaan heikkona; kirjailijatoimi oli hänelle
verrattomasti rakkaampi.

Alotettuansa sanomalehtimies-uransa, niinkuin ylempänä kerrottu on,
Gummerus vuodeksi 1863 antautui Suomettaren toimituksen varsinaiseksi
jäseneksi, ollakseen lehden "kaunokirjoittaja", s.o. hoitaakseen
sen kaunokirjallista osastoa. Kun hän sitä paitsi, niinkuin
ennen kertoessani August Hagmanista olen maininnut, tämän kanssa
oli päättänyt uudesta vuodesta alkaen julkaista aikakauslehteä
nimeltä "Luonnotar, kuukauslehti kansan hyödyksi ja huviksi",
niin näemme, että kirjallinen toimi yhä enemmän kietoi hänet
pauloihinsa. Varustaessaan kahta säännöllisesti ilmestyvää julkaisua
alkuperäisillä novelleilla ja jutelmilla Gummeruksella tästä lähtien,
miten helposti tuotteleva hän muuten olikin, välttämättömästi oli
pää täynnä kertomusaiheita ja kohtauksia. Ei ole ihme, että entiset
vakavammat mietteet ja lukuinto supistumistaan supistuivat, jolleivät
kokonaan haihtuneet.

Kaikkiaan tapaamme Suomettaressa v:lta 1863 ja Luonnottaressa, joka
eli ainoastaan yhden vuoden, kaksitoista pitempää tai lyhempää
kertomusta.[44] Toinen puoli näistä on aivan vähäarvoisia kyhäelmiä,
niin _"Ahkeruus ja laiskuus"_, joka oikean pyhäkoulukertomuksen
tapaan opettaa, että "ahkeruus ja Jumalan pelko saattaa kunniaan,
mutta laiskuus vie häpeään"; niin _"Houkuttelija"_ (= viettelijä),
jossa elostelijan, parooni Leistin, irstas elämä ja surkea loppu
todistaa, että "miten ihminen kylvää, siten saa hän myöskin niittää";
niin _"Juutalainen"_, jossa luultavasti saksalaisen alkuteoksen
mukaan kerrotaan, miten köyhä, jalo nuorukainen saa rikkaan
juutalaisen ja hänen tyttärensä kääntymään kristinuskoon, jonka
kautta nuorten maallinenkin onni käy mahdolliseksi; niin _"Äidin
rakkaus"_, jossa näemme äidin turhaan koettavan estää harhateille
joutuneen poikansa tuomitsemista ja rankaisemista varkaudesta
sekä tuskallisessa hädässään satuttavan itsensä niin että kuolee
-- mistä kuitenkin on se onnellinen seuraus, että poika luopuu
paheen tieltä; niin _"Muistin kukka haudalla"_, joka kuvaa, miten
julkea rikoksentekijä Siperiasta kotimaahan karanneena vihdoin
tulee synnintuntoon, kun näkee erään tuntemattoman naisen panevan
muistokukan haudalle, jossa karkuri luulee surmaamansa lapsen ruumiin
lepäävän; ja niin vihdoin _"Mitä koivu taitaisi kertoa"_, missä
puhutaan aikoja sitten hävinneestä (!) koivusta, jonka juurella Ella
istui sulhonsa kanssa illalla, ennenkuin tämä sai surmansa Juuttaan
tappelussa.

Enemmän huomiota ansaitsevat toiset, laajemmat. Ensiksi mainittakoon
_"Merimiehen morsian"_, joka nähtävästi on huolellisemmin
sommiteltu kuin muut, vaikka aiheeltaan kovin sovinnaisromanttinen
ja luonteenkuvaukseltaan heikko. Saarelan Ainan sulho, Maunu,
lähtee merelle luvaten palata syksyksi, mutta ei tulekaan, joten
surunpainaman morsiamen täytyy yksin kärsiä niitä kovan kohtalon
iskuja, jotka häneen sattuvat. Markkinoilla annetaan hänen isälleen
jyväkuormasta väärää rahaa, ja kun isä, petosta aavistamatta, tarjoo
näitä rahoja kauppiaalle, hänet vangitaan. Silloin kunnoton nimismies
koettaa vietellä turvatonta tyttöä, ja kun tämä ei ota häntä
kuullakseen, niin kelvoton kostaakseen hankkii vääriä todistajia
viattoman Saarelan tuhoamiseksi. Hädässään on Aina kuitenkin pappilan
nuoressa maisterissa saanut jalomielisen puolustajan, joka, kun
erään kuolevan tunnustus on paljastanut oikeat syylliset, pappilan
renkien avulla ottaa nämä kiinni. Ainan isä vapautetaan, ja Maunu
palaa terveenä. Sitä ennen on maisterinkin kohtalo täyttynyt tuoden
surumieltä Ainan ilon maljaan: hän oli näet rakastunut neitoon saaden
liian myöhään tietää tämän olevan toisen morsiamen; mielen järkytys
ja vilustuminen konnien vangitsemisyönä veivät hänet hautaan.

Seuraavissa novelleissa huomaa hutiloimista sommittelussa ja
esityksessä, joka nähtävästi johtuu siitä, että kertomusta on
kyhätty numero numerolta. Ainoastaan siten on selitettävissä,
että esim. novellissa _"Onnen sattuma"_ talon nimi, jossa pääosa
toimintaa tapahtuu, on alussa Ollila ja loppupuolella Orpola!
Aiheeltaan on sama kertomus romaanimainen. -- Parooni Edler on
vastoin isänsä tahtoa nainut alhaissäätyisen Elinan. Sodan aikana
Elina rouva pienen Antti poikansa kanssa katoaa tietymättömiin. Hän
näet kätkeytyy ei ainoastaan muilta ihmisiltä, vaan mieheltäänkin,
siten välttääkseen, että tämä hänen tähtensä karkotettaisiin isänsä
kodista. Vasta kun poika on täysikasvuinen, äiti ennen kuolemaansa
antaa hänelle todistukset hänen syntyperästään, kuitenkin kieltäen
häntä ilmottautumasta isälleen niin kauan kuin tämän toisessa aviossa
saama poika, Woldemar, elää. Antti palaa isänsä kotiseuduille,
rupeaa siellä rengiksi Ollilaan, rakastuu talon tyttäreen Hannaan
ja saa hänen vastarakkautensakin, mutta ylpeä lautamies Ollila ei
mitenkään suostu antamaan tytärtään rengille, vaan tahtoo naittaa
hänet papille, jota suuri talo houkuttelee. Pyhäaamuna, jolloin pappi
ja Hanna ovat ensi kerran kuulutettavat, Antti mielenkiihotuksessaan
tunnustaa lautamiehelle olevansa Riemulan paroonin poika. Ollila
luulee häntä pettäjäksi ja panettaa hänet köysiin, mutta itse hän
ajaa Riemulaan. Huolimatta siitä, että Woldemar makaa toivottomasti
sairaana, rientää parooni Ollilaan. Mutta nyt Antti kieltää mitä
ennen oli tunnustanut (sillä onhan Woldemar elossa!), ja seuraavana
päivänä isäntä käskee hänen lähteä talosta. Ennenkuin Antti on
ehtinyt käskyä noudattaa, tulee kuitenkin tieto, että nuori parooni
yöllä oli kuollut. Olihan se "onnen sattuma"! Antti meni nyt suoraa
päätä Riemulaan, parooni tunnusti hänet pojakseen, ja rakastavaiset
saivat toisensa -- papin tyytyessä toiseen puoliskoon Ollilan taloa
hyvittäjäisinä!-- Toista maata ja alkupuolelta todellisempi on
sankari novellissa _"Minä tahdon kostaa, sanoo Herra"_. Varhain
tultuaan orvoksi Jaakko kasvaa kunnon setänsä ottopoikana,
mutta kehittyy salaa varkaaksi ja ilkiöksi. Mustasukkaisuudesta
hän murhaa "Enkelin" (Angelika) sulhasen, karkaa pelastuakseen
rangaistuksesta ja antautuu Ruotsin sotaväkeen, josta kumminkin aikaa
myöten pakenee Venäjälle. V:n 1788 sodassa Jaakko kasakkajoukon
päällikkönä (!) palaa entisille kotitienoilleen saadakseen surmansa
samassa paikassa, missä muinoin oli murhan tehnyt. -- Lähempänä
varsinaista kansankuvausta ovat _"Ilmaisen ukko"_ ja _"Noituri"_.
Töllissä Kulojärven rannalla asuva salaperäinen Ilmaisen ukko on
saituri, jolle raha-arkkunsa on kaikki kaikessa. Tuntien kuoleman
lähenevän hän kaivaa sen maahan, mutta hänen poikansa vaimo on
sattumalta nähnyt mihin ukko kätki aarteensa, ja niin se joutuu
pojan käsiin tehden hänet yhtä armottomaksi saituriksi. Samoin
olisi vielä pojanpojankin käynyt, jolleivät asiat olisi kehittyneet
niin, että rahat hänen tahtomattaan jaettiin köyhille. -- Noituri
nimeltä Klaaramuori on tavallista älykkäämpi kansannainen, joka
edukseen käyttää ihmisten taikauskoisuutta ja muun muassa pakottaa
ylpeän Pynnän isännän antamaan tyttärensä nuorelle rengille,
joka on Klaaran pojanpoika. Kertojan tarkotus on osottaa, miten
hämmästyttävillä näyillä ja muilla oudoilla ilmiöillä, joita luullaan
noitien aikaansaamiksi, säännöllisesti on luonnolliset syynsä. --
Historiallisena novellina eroaa _"Katarina Ensimäinen"_ kaikista
muista. Nojaten jonkun edelläkävijän romanttisoituun kertomukseen
Gummerus siinä kuvaa, miten alhaissäätyinen tyttö kohosi Pietari I:n
rinnalle Venäjän valtaistuimelle.

Yleensä on näistä kertomuksista sanottava, että ne ovat
taiteellisesti heikkoja. Yhtä vähän kuin tekijä esim. perustelee
sitä, miten Jaakko oli tullut kasakkain päälliköksi, yhtä vähän
hän katsoo tarpeelliseksi sanoa, kuinka hän harharetkillään oli
sisällisesti kehittynyt, ja kun on kerrottavana, kuinka Katarina
pääsi tsaarin puolisoksi, on tekijästä riittävää tehdä hänet
kauniiksi, hyväluontoiseksi naiseksi, joka kiltin koulutytön
tavoin nöyrästi taipuu ympäristön ja tapausten mukaan. Mutta siitä
huolimatta Gummeruksen jutelmat kieltämättä pystyivät tyydyttämään
yleisöä. Hän kertoi sujuvasti ja luontevasti, ilman pitkäveteisyyttä,
hänen elämänkäsityksensä oli kerrassaan kansanomainen, eikä koskaan
tullut kysymykseenkään, että lukija olisi jäänyt epätietoiseksi
siitä, mikä on hyvää, mikä pahaa. Kun tekijä näissä tärkeissä
seikoissa oli lukijoilleen mieliksi, kuinka olisivat nämä, joista
harva oli lukenut muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, moittineet
kertomuksia, joissa ensi kerran kohtasivat heidän omalla kielellään
luotuja hupaisia kuvauksia kirjavasta ihmiselämästä.

       *       *       *       *       *

Vuosi 1863 on viimeinen, jolta äidin kirjeitä Kallelle on säilynyt.
Joskus niissä kosketellaan pojan kirjailijatointakin, mutta miltei
aina tavalla, joka ilmaisee, ettei äiti antanut sille suurta arvoa.
Niin hän esim. kirjoittaa 18/2: -- "Kiitos riveistäsi! Kyllä
lyhytkin kirje on tervetullut -- kun vaan saan kuulla, että olet
terve. Varsinkin kun et ehdi kirjoittaa enemmän. Enimmin meitä
ilahdutti, että niin ahkerasti käyt Enebergin luona -- totta kai
sinä luet siellä -- niin että siitä on hyötyä tuleville ajoille.
Sillä kirjoituspuuhaasi minä pidän sivuasiana." -- -- "Olen näinä
päivinä tavaillut kertomustasi ['Minä tahdon kostaa, sanoo Herra']
Suomettaressa -- mutta huu -- kuinka sinä aina olet hirveä. Näytäpäs
nyt vaan, ettei 'Merimiehen morsian', joka alkaa niin nätisti,
myöskin pääty julmasti." Edelleen 28/3: "Viikko sitten kävivät meillä
Yrjö Koskinen ja Caloander[45] -- he olivat täällä päivällisillä.
Jutellessani Koskisen kanssa aloin puhua sinusta ja kysyin, eikö
ollut esteeksi opinnoillesi, että sinä kirjoitat niin paljon? --
Tietysti, vastasi hän, sillä se vie liiaksi aikaa, varsinkin kun sinä
olet liian tuottelias. Hän tarkotti, ymmärtääkseni, että aatteet
loppuu ja mieli väsyy, kun niin paljon kirjoittaa. Hänestä olisi
kylläksi, jos kirjoittaisit ainoastaan Luonnottareen -- mutta nyt
on sinulla Suometarkin. Hän sanoi -- niinkuin Litteraturbladissakin
lausuttiin -- että se on aikaa vaativaa ja kiittämätöntä työtä. Hän
sanoi varottaneensa sinua, ettet kirjoittaisi itseäsi tyhjäksi, ja
huomautti, että Litteraturblad ja Hämäläinen niinikään olivat sinua
varottaneet -- hyväntahtoisuudessa, niinkuin tiedät. -- Minä pyysin
häntä vielä varottamaan sinua suullisesti, sillä se koskee vähemmän
kunniantuntoon, ja hymyillen hän lupasi niin tehdä. Hän odotti
uteliaasti kuulevansa, kuinka hänen professorinviranhakemuksensa oli
ratkaistu. Hyvä olisi, jos pääsisit Suomettaresta -- koeta [päästä
siitä irti]." -- Kirjeestä 8/5 otan vain seuraavan pienen arvostelun:
"'Äidin rakkaus' ei ollut juuri minkään arvoinen, semmoinen kuin se
äiti olisin minäkin (!)"

Syyskuulla, jolloin keisari Aleksanteri II kävi Helsingissä avaamassa
ensimäisiä valtiopäiviä, tekivät Gummeruksen isä ja Emmi sisar matkan
pääkaupunkiin. Kumminkin he viipyivät niin lyhyen ajan, ettei heillä
ollut juuri mitään kerrottavaa Kallesta äidille. "Emmehän me", oli
isä sanonut, "ehtineet muuta kuin juosta keisarin jäljissä eikä häntä
sittenkään oikein nähnyt."

Jo on ylempänä mainittu, että Gummerus tänä vuonna (1863) julkaisi
suomennoksen eräästä Bunyanin pienestä teoksesta. Sitä hän lähetti
tuttavilleen ympäri maata ja myöskin kotiinsa useita kymmeniä
kappaleita myytäväksi, mutta menekki ei näy olleen loistava. Sen
huomaa äidin kirjeistä: (30/10) "Voi kuin sinä mahdat olla köyhä ja
rahan puutteessa! 20 kpl. kirjaasi toimitimme [V. A.] Bergrothille
Pöytyälle, 10 Suoniemeen; [A. O.] Törnuddille Vintalaan ja
(Jak.) Cederbergille Isoonkyröön pitäisi sinun lähettää. [J. F.]
Silviukselle [Sieviin] lähetit liian paljon." -- (21/11) "7 tai 8
kpl. olemme myyneet. Voi kuinka tyhmä olit ryhtyessäsi koko asiaan."
--

       *       *       *       *       *

Suometar, joka 1863 oli ilmestynyt kaksi kertaa viikossa (sitä
ennen vain yhden), ei semmoisena enää tyydyttänyt ajan vaatimuksia.
Rohkeasti päätettiin, että se v:sta 1864 alkaen oli ilmestyvä
joka arkipäivä; päätoimittajaksi kutsuttiin Viipurista silloin
50-vuotias kirjailija Pietari Hannikainen, ja Gummerus jäi edelleen
toimitukseen. Kun samaan aikaan Luonnotar lakkasi, oli jälkimäisen
huoli tästä lähtien kohdistunut yhteen ainoaan lehteen. Varsinaista
kirjallisen työn supistusta ei se kuitenkaan tietänyt, sillä vaatihan
Suometar nyt kolme kertaa niin paljon käsikirjoitusta kuin ennen.
Siitä huolimatta Gummerus tänä vuonna ei kirjoittanut enempää
kuin kolme uutta kertomusta, mutta yksi näistä oli kaikkia muita
laajempi.[46]

Ensimäinen näistä novelleista, _"Palkinto eli turhallisuuden
seuraukset"_, liittyy läheltä niihin edellisiin, jotka ovat
luonteeltaan tarkotusperäisiä, etten sanoisi opettavaisia. Rehellisen
Olli-suutarin turhamainen vaimo yllyttää 17-vuotiasta sievää
tytärtään, Elsaa, virittämään ansojaan ensin rikkaan Mattilan
pojalle ja sitte eräälle "herralle", joka tuntemattomana ilmestyy
paikkakunnalle (toiminta tapahtuu Suoniemen kappelissa) ja sanoo
olevansa Turun hovioikeuden virkamies, mutta todellisuudessa on
kuuluisa varas ja rosvo, "Pitkä Pekka". Tämä varastaa Mattilasta
isännän rahat, menetellen niin, että Olli perheineen, syyllisiksi
luultuina, vangitaan. Suutarin oppipoika Kaarle, jonka rakkauden
Elsa oli ylenkatsonut, onnistuu kuitenkin toimittamaan Pitkän
Pekan ja hänen toverinsa kruununmiesten käsiin, mutta saa
itse kahakassa kuolinhaavan. -- _"Laulajatar"_ kertomuksessa
Gummeruksen mielikuvitus liitelee entistä laajemmalla. Muuan
nuorallatanssija-seurue varastaa kaunisäänisen, pappilassa
opetusta saaneen torpantytön ja vie hänet muassaan ulkomaille.
Terveydellisistä syistä matkusteleva suomalainen herrasmies näkee
Italiaan kulkevassa laivassa tytön, joka laulaen kerää rahoja
kuljettajalleen, ilkeälle rouvalle, ja huomaa muutaman laulun
sanoista, että hän on Suomesta kotoisin. Jopa tytön onnistuu
herralle salaa ilmottaakin, että hänet on kodistaan varastettu,
mutta ennenkuin herra on ennättänyt ottaa hänet turviinsa, ovat
rouva ja tyttö kadonneet. Vuotta myöhemmin sama herra Parisissa
jälleen tapaa tytön ja yhdessä erään ystävän kanssa pelastaa hänet
rosvojen käsistä. Tuo ystävä toimittaa sittemmin tytölle hyvän
kasvatuksen ja nai hänet. Everstiksi kohonneena mies kuitenkin
saa surmansa sodassa, ja "laulajatar" kuolee surusta. -- Tuskin
yhdessäkään toisessa novellissa on niin runsaasti sentimentaalisuutta
ja niin kamalia seikkailuja kuin tässä. Luku, jossa kuvataan, miten
ystävykset pelastaakseen tytön ajavat takaa rosvoja vanhan luostarin
maanalaisissa käytävissä, muistuttaa Eugéne Suen ja Alex. Dumas
vanh:n romaaneja. -- Kolmas kertomus, _"Johannes, töllin lapsi"_,
on tekijänsä laajaperäisin yritys alallaan; se on nimittäin sama
teos, jonka hän 1870 julkaisi eri kirjana nimellä "_Ylhäiset ja
Alhaiset_. Alkuperäinen romaani kahdessa osassa." Kun vertaa kirjaa
kertomukseen, semmoisena kuin se ensi kerran ilmestyi Suomettaressa,
huomaa joitakuita muutoksia lukujen jaossa ja nimityksissä sekä
kielellisiä ja muitakin vähäisiä korjauksia, mutta enimmäkseen on
kertomus sanasta sanaan muuttamatta.

Nimi, jonka Gummerus antoi romaanilleen, kun hän julkaisi sen
kirjana, saa ajattelemaan, että hän oli ottanut käsitelläkseen eri
yhteiskuntakerrosten suhdetta toisiinsa, siis aihetta, joka oli
tavallisimpia romanttisuuden aikana. Onhan se, melkein sanoisin,
pysyvänä aiheena Topeliuksen Välskärin kertomuksissakin, missä
tavantakaa kuvataan rakkautta alemmista säädyistä lähteneitten ja
aatelis- taikka ruhtinaalliseenkin säätyyn kuuluvien henkilöitten
välillä sekä niitä esteitä, joita sovinnaiset säätyrajat
asettivat rakastavien onnelle. Toisia esikuvia Gummeruksella oli
ruotsinmaalaisessa romaani- ja novellikirjallisuudessa, jota
ahkerasti luettiin, sillä suurten sivistyskansojen kielet olivat
silloin vähemmin tuttuja ja kirjojen saanti vaikeampaa kuin
nykyaikana. Lähinnä johtuu mieleeni rva Schwartzin "Mannen af börd
och Qvinnan af folket". Muuten oli hän itsekin, niinkuin ylempänä
antamistani viittauksista novellien sisällykseen huomaa, jo usein
kuvannut avioon vieviä lemmensuhteita erisäätyisten välillä,
vaikkei asianomaisilla kuitenkaan ollut mainittavia vaikeuksia
voitettavana. Todellisuudessa on "Ylhäiset ja alhaisetkin" vain
näennäisesti probleemiromaani. Siinä on näet kyllä erisäätyisiä
vastatusten: Johannes, töllin poika, nousee lukutietä herraksi
ja saa omakseen majurin tyttären, kauniin Marian, jota paitsi
parooni Klaus ja ompelijatar, Johanneksen serkku Anna, tulevat
mitä läheisimpään keskinäiseen ystävyyteen, mutta näin tapahtuu
ilman taistelua säätyennakkoluuloja vastaan. Sillä vaikka vanha
parooni ja majuri pari kertaa väittelivät säätyerotuksista, eivät he
kuitenkaan, kun Marian rakkaus Johannekseen oli heille selvinnyt,
mitenkään olisi vastustaneet avioliittoa, jollei jälkimäinen itse
arkatuntoisuudessaan olisi paennut paikkakunnalta ja maastakin.
Saattaa siis sanoa, että tekijä, jos hän onkin aikonut kuvata
säätyerotuksista johtuvia ristiriitoja, ei ole osannut niin
suunnitella romaaniaan, että ne toiminnassa esiintyisivät. Tässä
samoin kuin kaikissa edellisissäkin Gummeruksen kertomuksissa on
huomattavana sama kanta kuin Topeliuksenkin omaksuma, nimittäin
että jalo ihmisyys ei mitään välitä säätyerotuksista. Että
sivuhenkilönä muiden muassa esiintyy elostelija-kreivi, joka
viettelee maalaistytön ja haukkuu Johannesta "talonpojaksi" (ensi
laitoksessa!), ei muuttane asiaa. Luonteenkuvaukseen nähden
ovat Johannes ja Maria tekijän onnistuneimpia henkilöitä, ja me
näemme kummankin kehittyvän niin, että toisen nousukas-arkuus ja
toisen kevytmielinen uhmailu kuluu pois, mutta toiselta puolen
on romanttinen välinpitämättömyys tosielämästä niin suuri, että
sanomatta jää mitä Johanneksesta lopulta tuli ja millä hän vaimonsa
ja perheensä elätti, vaikka nimenomaan mainitaan, että Maria Turun
palon jälkeen oli yhtä köyhä kuin "töllin lapsi". Sujuva kertomistapa
saavuttaa ehkä huippunsa Turun palon kuvauksessa. Esityksen pääansio
on kuitenkin se, että lukijassa herää tunne siitä, että kaikki on
lähtenyt sydämen vakaumuksesta. Tekijä on kuvattavistaan pitänyt,
ja sentähden lukijakin myötätunnolla seuraa heidän kohtaloltaan.
Olisihan helppo mainita nykyaikaisia romaaneja, joiden kirjoittajat
halveksien kohauttavat olkapäitään vanhoille "romantikoille" ja joita
arvostelijat kiittävät heidän sanataiteestaan, mutta joilta puuttuu
tuo runouden ensimäinen ja viimeinen tunnusmerkki, että näet saavat
sydämen värähtelemään myötätunnosta.

Paitsi novelleja tavataan Suomettaressa 1864 muutakin Gummeruksen
kynästä lähtenyttä. Tammikuun 14 p:nä luettiin siinä kirje Karkusta,
jossa hän ensin kertoo 80-vuotisen sotavanhuksen, Antti Kantin,
kuolemasta. Kant (jonka kuoleman johdosta Gummerus myöskin on
kirjoittanut paperiensa joukossa säilyneen kirkossa luettavan
"siunauksen") oli oltuaan mukana Viaporin antautumisessa palannut
kotiseuduille, mutta kohta jälleen pahasti paleltunein jaloin
lähtenyt sotaan ja liittynyt Gyllenbögelin vapaajoukkoon. Toiseksi
kirjeessä puhutaan joulun edellä Lavian kappelissa tapahtuneesta
kauheasta murhasta, jonka uhriksi olivat joutuneet Majaveden
uutistalon kaikki asukkaat, isä, äiti, poika ja tytär. Tästä
tapauksesta Gummerus oli kuullut ollessaan joululomalla kotona; kun
hän toukokuulla taasen tuli sinne, sai hän aihetta uudestaan ja
laajemmin kertoa murhasta. Epäiltyinä rikoksesta oli näet sillä välin
kaksi nuorukaista, serkukset Juho Tuomisaari ja Juho Seppä, pantu
kiinni, ja kun heidät kuljetettiin murhapaikalle, seurasi Gummerus
tuomaria ja nimismiestä ollakseen läsnä välikäräjillä syytettyjä
tutkittaessa. Seppä oli jo ennen tunnustanut, että Tuomisaari ja
hän olivat yhdessä murhanneet perheen ja ryöstäneet 80 ruplaa
sekä että Tuomisaari oli hänet houkutellut kamalaan tekoon; mutta
käräjissä tämä kielsi kaikki huolimatta siitä, mitä todistuksia häntä
vastaan esitettiin. Kuvatessaan murhakohtausta Sepän tunnustuksen
mukaan, yksinäistä Majaveden taloa ympäristöineen sekä tutkintaa
on Gummerus kerran luonut novellin, joka kokonaan perustuu
todellisuuteen. "Novellin", sanon, sillä verrattuna nykyaikaiseen
reportterikertomukseen samantapaisesta asiasta ansaitsee kahteen
numeroon (144 ja 155) jaettu selostein todella paremmin sen
nimityksen.

       *       *       *       *       *

Toukokuulla 1861 Gummerus oli luopunut päiväkirjansa jatkamisesta;
tammikuulla 1865 sattui vihkonen hänen käteensä ja silloin hän
kirjoitti siihen muutamia rivejä, täynnä itsensäsyyttämistä.
Hän tunnustaa jälleen langenneensa syntiin, samoin kuin hänen
entiset toverinsa paitsi Forsénia (joka vuoden alulla 1865 tuli
mielisairaaksi ja joulukuulla s.v. kuoli keuhkotautiin). Olen
suomalainen novellisti, joka kirjoittaa pötyä rahan edestä. Enköhän
minä koskaan enää tule Jumalan yhteyteen? hän kysyy, samassa myöntäen
että hän ei kykene voittamaan syntiä eikä aina yritäkään. Olin
Jumalan lapsi, nyt olen paholaisen!

Uudenvuoden päivänä 1865 Gummerus alotti uuden päiväkirjan, jota hän
ei kuitenkaan jatkanut kauemmas kuin helmikuun loppupuoleen. Siinä
ei ole muistiinpanoja hänen sisällisestä elämästään, niinkuin tuossa
edellisessä, vaan päivän puuhista ja tapahtumista. Me näemme, että
Gummerus ollessaan kotona avusti isäänsä tämän virkatoimissa, luki
itsekseen Möllhausenin romaania "Pakolainen" ja yhdessä muitten
kanssa Runebergin kertomuksen "Tulipalo"; eräänä päivänä mainitsee
hän myöskin lukeneensa Granfeltin dogmatiikkaa, mutta enin aika
meni seurusteluun. Oudolta tuntuu "dogmatiikka" kaiken keskellä ja
niin myös lause: "Keväällä tulen papiksi". Lukihan Gummerus v:sta
1863 alkaen filos. kandidaattitutkintoa varten, jonka hän todella
myöhemmin suorittikin, kuinka oli nyt papintutkinto tullut mieleen?
Luultavasti hän oli kahden vaiheella, mitä tehdä, mihin ruveta.
Kenties oli äiti herättänyt hänessä ajatuksen viipymättä suorittaa
papintutkinto, sillä, niinkuin ennestään tiedämme, kotona ei Kallen
kirjailijatointa arvossa pidetty, ja vuodet kuluivat. -- -- -- Miten
tämän lieneekään, ei tuumasta tullut sen enempää. -- Seurustelu
Karkun pitäjän säätyläisten kesken oli vilkasta. Pappilassa oli
usein vieraita, ja pappilan väki, varsinkin nuorempi osa, oli usein
liikkeellä käymässä milloin missäkin herrasperheessä. Tammikuun 2
p:nä oli pappilassa paljo vieraita. Nuoret leikkivät, ja Santeri
esiintyi amiraali Pikkolominina, lausuen Kallen sepittämiä säkeitä
"huononlaisesti". -- Mielellään Gummerus merkitsi päiväkirjaansa
mitä toinen tai toinen tapaamansa henkilö oli kertonut itsestään
tai muista. Niin hän esim. on siltavouti Ålgrenin elämästä pannut
muistiin seuraavaa: Hänen isänsä oli sotilas, joka Viaporin
antautumisen jälkeen tuli kotia, mutta viivyttyään siellä ainoastaan
yhden päivän lähti Pohjanmaalle, missä sai surmansa. Perhe jäi mitä
suurimpaan kurjuuteen; sen oli elettävä pettu- ja survejauholeivällä
ja mustikoilla. Pojat -- siltavouti Ålgren oli silloin 7-vuotias
-- lähetettiin kerjuulle. Ålgren sai evääksi puuroa taskuunsa (!),
jotta hänen ei tarvitsisi ensi nälkäänsä kerjätä, mutta tiellä
he tapasivat poikia, jotka löivät kiekkoa, liittyivät heihin ja
palasivat illalla kotia. Siellä heille annettiin selkään, ja heidän
täytyi uudestaan lähteä matkaan. Muutamien päivien vaelluksen päästä
tuli vanhin pojista sairaaksi, ja veljesten maatessa takanarinalla
sairas, kylki kyljessä Ålgrenin kanssa, kuoli. Silloin tämä oli
itkenyt. Sittemmin Ålgren meni suutarinoppiin, josta kumminkin
puolentoista vuoden jälkeen karkasi. Hän oli silloin 9-vuotias. Hän
suuntasi kulkunsa Turkuun, kuvitellen suuren kaupungin myymälöistä
saavansa tarpeeksi rahaa, mutta hänelle annettiinkin kyynäräkeppiä.
Kerjäten hän palasi Suoniemelle ja rupesi Kiparin rengiksi. Sieltä
hän 14-vuotiaana joutui parooni Mellinille ja oli hänen palvelijanaan
Pietarissa 7 vuotta. -- "Hyvin hauska mies", Gummerus lisää, "enemmän
juttuja hänestä toisessa paikassa" (arvattavasti jutut jäivät
kirjaan panematta). Novellistina Gummerus oli huvitettu tällaisista
kertomuksista; hän sai niistä tosielämän piirteitä omiin jutelmiinsa.

Muutoin eivät muistiinpanot sisällä mitään merkillistä; mutta
kuvaavathan ne sentään ylioppilaan elämää, jolta ei aikaa puuttunut.
Otettakoon niistä sentähden vähän enemmän.

Tammikuun 19 p:nä Gummerus lähti Helsinkiin. Matkalla hän tapasi pari
pohjalaista toveria, ja yhdessä yövyttiin Hämeenlinnan kievariin.
Siellä oli paraikaa taiteilijaperhe Hagemeister, herra, rouva ja
tytär, toimeenpanemassa soitannollista iltamaa. Neljä vuotta ennen
Gummerus oli nähnyt perheen Pietarsaaressa, jossa se esiintyi
toht. Cannelinin ja lukion laulunopettajan, Gestrinin, avustamana.
Juodessaan totiaan Gummerus katseli karmista 15-vuotiasta nti
Hagemeisteria, kuvitellen mitkä vaarat uhkasivat nähtävästi vielä
viatonta tyttöä. Sitte hän meni levolle, mutta toverit esiintyivät
pohattoina kutsuen perheen illallisille, joka maksoi 6 ruplaa.
Aamulla jatkettiin Turenkiin, mihin jäätiin, syystä että Brusilassa
ja Kerkkolassa oli tuttuja ylioppilaita. Näiden seurassa vietettiin
hupaisesti koko päivä ja vasta seuraavana saavuttiin Helsinkiin.

Niin matkalla; Helsingissä näin: Gummerus käy sukulaisissa,
Forsteruksella, Sanmarkilla, Bergbomilla; Paavalin päivänä hän on
Tikkasella, jonka luona nimipäivänä on paljon vieraita, toisen
illan hän viettää Polénin luona Ahlqvistin, Yrjö Koskisen ja Jaakko
Forsmanin seurassa; 30/1 hän on mukana, kun ylioppilaat käyvät
kunniatervehdyksellä sijaiskanslerin, paroni R. Munckin luona, joka
täytti 70 vuotta, hän käy lukuyhdistyksessä lukemassa sanomia ja
tapaamassa tuttavia, niinikään pohjalaisen osakunnan kokouksissa
(12/2 hän -- "huonosti, kun oli väsynyt" -- puolusti esittämäänsä
väitettä: "Suomen kansan nykyisellä sivistysasteella on valtiokirkko
välttämätön sivistyksen levittäjänä"), Helsingfors Tidningarin
toimituspaikassa, Suom. Kirjallisuuden Seuran kokouksissa ja
teatterissa -- ruotsalaisessa nimittäin, sillä eihän suomalaista
vielä ollut olemassakaan. Päivällä ja illoin hän usein pistäytyy
Ekbergillä, Forsströmillä, Magitolla, Catanilla, Clopattilla y.m.
kahviloissa ja ravintoloissa. Ystävistä ja tovereista mainitaan K. F.
Eneberg, Juho Forsman, Kaarlo Bergbom, J. V. Calamnius, Kristoffer
Cronström, Kaarlo Blomstedt, Albert Forssell, K. Bergstedt, muita
vähemmin tunnettuja luettelematta. Seurassa kun ollaan, juodaan
kahvia, punssia, totia, pelataan dominoa ja korttia (siihen eivät
kuitenkaan mainitut toverit ottaneet osaa) ja ennen kaikkea
jutellaan. Lukemisesta ei anneta tietoja, mutta arvatenkin Gummerus
sitä varten eräänä aamuna nousi ja klo 1/2 5 -- kun hänellä silloin
ei ollut kynttilää -- meni hän ulos, koputti ihmiset hereille
eräässä venäläisessä "lafkassa" ja osti kynttilöitä (!); useammin
hän kuitenkin oli liikkeellä myöhään illalla kuin varhain aamulla.
Nähtävästi ajatus keväällä suorittaa papintutkinto oli haihtunut.

Tammikuulla 1865 ilmestyi ensimäinen vihko Gummeruksen _Alkuperäisiä
Suomalaisia Uuteloita_, C. J. Wikbergin kustannuksella. Se sisältää
novellit: Sovitus haudalla, Palkinto ja Merimiehen morsian
(yhteensä 130 sivua), jotka olivat ennen tunnetut Suomettaresta ja
Luonnottaresta. Ensinmainittu on näet sama kertomus kuin "Onnen
sattuma" (ks. ylemp. siv. 219), vaikka se on uudestaan kirjoitettu.
Pääpiirteiltään on juoni muuttamatta, paitsi että Ollilan Hannan
ensimäinen kosija nyt on velkaantunut ylioppilas Lager, joka
valheillaan herättää lautamiehen luottamuksen, mutta sitte
saatuaan tietää, että Hanna ja Antti rakastavat toisiaan, luopuu
morsiamestaan, ja joka syntyperältään on Riemulan paroonin avioton
poika. Tätä viimeistä piirrettä ei voine pitää parannuksena, sillä
olisihan riittänyt, että parooni Antissa tapasi kadonneen pojan.
Itse tapausten esitys on entistä selvempi ja luontevampi, joten
vertaamalla laitoksia toisiinsa näkee, kuinka Gummerus oli kahdessa
vuodessa edistynyt. -- Helmikuulla luettiin Helsingfors Tidningarissa
K. Bergbomin[47] kirjoittama laajanpuoleinen arvostelu näistä
novelleista. Alottaen tunnustamalla, että Gummeruksella oli "suuri
kyky, kenties etevin mikä novellistilla saattaa olla, nimittäin
kertojan kyky", arvostelija sanoo hänen kirjailijaluonteensa
omituisuuden olevan siinä, että hän mietteineen ja tunteineen niin
sydämellisellä osanotolla seuraa henkilöitään heidän vaihtelevissa
kohtaloissaan, että siitä jonkunlainen päivänpaisteinen lämpö
leviää kuvauksen ylitse. Esimerkkinä hän mainitsee oikeuskohtauksen
Merimiehen morsiamessa. Huolimatta siitä, että kuvaukselta puuttuu
tarkempaa realistisuutta, saa tekijä kuitenkin omalla tavallaan
menetellen kohtauksen jännittäväksi ja mielenkiintoiseksi,
luonteenkuvaukseen nähden arvostelija tunnustaa muun muassa
ylpeän Ollilan isännän johdonmukaisesti kuvatuksi, mutta osottaa
toiselta puolen, että esim. maisteri "Merimiehen morsiamessa" on
naurettava, varjomainen hupakko. Yleensä ovat hänestä Gummeruksen
novellit luettavat "kyläkertomuksiin", ja hän neuvoo tekijää, jonka
kansantuntemusta ei käynyt epäileminen, koettamaan novelleissaan
päästä lähemmäs kansan todellista elämää ja olla kohdistamatta
päämielenkiintoa lemmenjuttuihin, joissa enimmiten tapaa vaikutelmia
ulkomaisesta kertomakirjallisuudesta.

       *       *       *       *       *

Tammikuun 25 p:nä Gummerus mainitsee vieneensä yhden "kuvauksen
elämästä" Polénille, ja jo seuraavana päivänä hän alkaa kirjoittaa
toista. Tämä johtaa meidät 1865 v:n tuotantoon, joka oli erittäin
runsas. Suomettaressa tapaa näet paitsi _"Kuvauksia elämästä"_,[48]
joita on kaikkiaan yhdeksän, kolme muuta novellia sekä jo ennen
mainitun sarjan _"Koulumuistelmia"_. Kun näihin vielä luetaan
kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa" julkaistu _"Sotilaan tytär"_,
nousee tänä vuonna syntyneiden kertomusten luku neljääntoista.

Aiheiltaan ovat novellit entiseen tapaan sangen vaihtelevia.
_"Veripisara sormuksessa"_ on kuvaus kaupunki- ja liikemiespiireistä.
Pankinjohtaja Greiswallilla on tuhlaavan vaimonsa takia vaillinki
kassassa. Kun huhu siitä leviää, hänen tytärtänsä Emilietä
kosiva luutnantti vetäytyy syrjään, ja pankinjohtaja aikoo
surmata itsensä. Silloin ilmestyy auttajana uusi kosija, rikas
kamarineuvos, ja pelastaakseen isänsä Emilie on valmis uhrautumaan.
Mutta kun kamarineuvos näkee neiden sormessa sormuksen, jonka
kannassa on punainen pilkku, hän hätääntyy. Emilie on sen saanut
liikkeen palveluksessa olevalta nuorelta Ernst Feltmanilta, jonka
isä, kauppaneuvos Feltman, 20 vuotta ennen oli murhattu. Sitte
selviää, että kamarineuvos itse oli murhaaja, ja hän oli uhriltaan
ryöstämällään kassalla karannut ulkomaille, josta nyt vasta
oli palannut. Pankinjohtaja perii ulkomailla kuolleen veljensä
omaisuuden, jota kamarineuvos myöskin oli koettanut saada käsiinsä,
ja Emilie tulee onnelliseksi Ernstin kanssa. -- Mutkikas juoni;
henkilöt varjomaisia. _"Kahdentoista tuhannen markan vahinko!"_
Rovasti Grandt sairastaa kuolintautiaan, turhaan hänen rouvansa
toivoo ja saa lääkärin panemaan taitonsa alttiiksi, että sairas
eläisi toukokuun 1:seen p:ään; hän kuolee 22 tuntia ennen aikaa.
Silloin leski ja lääkäri tahtovat salata kuolemantapauksen, jotta
perilliset saisivat nauttia yhden virkavuoden tulot; mutta tytär
ja hänen sulhonsa, nuori pappi, eivät suostu petoksella pyytämään
maallista etua. -- Epäilemättä tosielämästä otettu aihe, joskin
aivan vapaasti käsitelty. -- _"Meidän pikku mullikkamme"_, soma,
psykologisesti mielenkiintoinen jutelma juomarista, joka rakkaudesta
lapseensa (jota vanhemmat nimittivät 'pikku mullikakseen') lakkaa
juomasta, mutta joka lapsen kuoltua surusta jälleen alkaa juoda
ja juo kunnes henki menee. Syntyi avioparille toinenkin poika,
mutta hänestä isä ei välittänyt. Tästä toisesta pojasta leski sai
turvan ja onnen kärsimyksissään. -- Tämän kertomuksen Yrjö Koskinen
luki ääneen suomenmielisten iltaseurassa 21 p:nä helmik. 1865. --
_"Isoisän testamentti."_ Isä on muonaa vastaan luovuttanut talonsa
Kyösti pojalleen, joka hoitaa sitä huonosti ja kohtelee isäänsä
pahasti. Noudattaen isänsä esimerkkiä on Kyöstin poika, Antero, yhtä
sydämetön isoisää kohtaan. Kumminkin ukko rahoillaan pelastaa talon
häviöstä ja tekee sitte testamentin, jonka mukaan Kyösti saa talon ja
Antero rahat, jos palvelee pappilassa renkinä 5 vuotta. Tällä ajalla
Kyösti menettää talon, mutta Antero tulee kunnon mieheksi, ja vaikka
hän sai ainoastaan "tolpan" perinnöksi, hän nyt menestyy hyvin ja
kohtelee köyhtynyttä isäänsä hyvästi. -- Opettavainen tarkotus selvä.
-- _"Pata-ässä"_, muistelma kouluajalta. Kertomus alkaa kuvauksella
miten tekijä tovereineen mennessään vanhassa Vaasassa varastamaan
koivunmahlaa Eliselundista sai selkäänsä. Samalla matkalla hän ensi
kerran näkee hra Manderbergin, "Pata-ässän", jonka hän jälestäpäinkin
pari kertaa tapaa ja joka oli auttamaton juoppo. -- _"Minun nuori
sisareni"_, yksinkertainen, vaikuttava kertomus. Veli esittää
nuoruudenmuistelman, miten muuan lapsuuden leikkitoveri luutnantiksi
tultuaan viettelee hänen 14-vuotiaan sisarensa, ja miten hän itse
luutnantin kodissa tämän kihlajaisjuhlassa julkisesti syyttää häntä
konnantyöstään. Turhaan luutnantin äiti pyytää rahalla sovittaa
poikansa rikosta; petetty tyttö suree, riutuu, kuolee. -- _"Kainin
omatunto"_, romaanintapainen, sekava juoneltaan. Alkaen köyhän
ylioppilaan Lauri Annalan tulosta kotiopettajaksi parooni Ellenin
omistamalle Kotkan tilalle kertomus tutustuttaa lukijan kamaliin
suhteisiin. Parooni luulee mustasukkaisuudesta murhanneensa veljensä
Eliaksen, joka kuitenkin on salaa pelastettu. Eräs petollinen ystävä,
joka on kaiken onnettomuuden aikaansaaja, tuo vihdoin kuolleeksi
luullun takaisin aikeessa pelottaa Kainin omantunnon vaivaamaa ja
kostaa hänelle, että hän aikoinaan on voittanut hänet kilpailussa
naisen rakkaudesta. Kun veljekset kumminkin nähdessään toisensa
unohtavat vihansa, tuo ystävä ampuu paroonin. Lauri on Eliaksen poika
ja tulee onnelliseksi serkkunsa Matildan kanssa. -- _"Herää omatunto
ainakin kuolemassa."_ Rikas talonpoika tunnustaa ennen kuolemaansa,
kuinka hän nuorena oli varastellut ja osannut niin menetellä, että
erästä hänen toveriaan pidettiin syyllisenä. Toveri hukutti itsensä,
mutta hän, rikoksentekijä, kohosi varallisuudessa ja arvossa. --
_"Kummityttäreni."_ Kertoja on lukiolaisena ensi kerran kummina
erään torpparin tyttölapselle. Helsingissä 19 vuotta myöhemmin vanha
vaimo rukoilee ja saa eräältä herralta 30 ruplaa, millä vapauttaa
tyttärensä porttolasta. Tyttö oli kertojan kummitytär. Vuosia sen
jälkeen kertoja lukee Hufvudstadsbladetissa, että sama tyttö, Eva
Sydänmaa, oli hirttänyt itsensä. Kertoja näkee hänen ruumiinsa
anatomiasalissa!

Siinä ne yhdeksän kertomusta, joiden yhteisnimi on "kuvauksia
elämästä".

Vuoden muut novellit ovat seuraavat: _"Ruma tyttö."_ Sussu eli Sanna
Seeström, kauppaneuvoksen tytär Turussa, on rikas perijätär ja
semmoisena häntä imarrellaan, niin että hän luulee itseään kauniiksi.
Vähitellen hänelle kuitenkin selviää, että kosijat vain haluavat
hänen rahojaan. Silloin hän kehottaa isäänsä jälkisäädöksellä
antamaan koko omaisuutensa köyhille; isä on myöntyvinään, mutta hänen
kuoltuaan tytär saa sittenkin kaikki. Elääkseen yksinkertaisemmissa
oloissa ja ympäristössä, jolle hänen varallisuutensa on tuntematon,
Sanna asettuu pitemmäksi ajaksi Ylikannuksen pappilaan (huomaa!
ennen Gummerusten aikoja); hän toivoo ihmisten pitävän hänestä
hänen itsensä eikä hänen rahojensa tähden. Täällä hän rakastuu
ylioppilaaseen ja auttaa häntä salaa, mutta nuori mies ottaa
kuitenkin toisen. Sanna jää naimattomaksi löytääkseen vihdoin
rauhan Jumalassa. -- Kertomus psykologisesti tavallista syvempi,
joskin loppupuolelta vähän epäselvä; sisältää paljon kannukselaisia
muistoja. -- _"Ystävät."_ Kaksi ylioppilastoveria, Konrad ja Kaarle,
edellinen rikasta, ylhäistä sukua, toinen varaton nimismiehen
poika, rakastuu eri aikana ja aluksi toistensa tietämättä, Harjulan
pappilan ihanaan Anniin. Tyttö puolestaan ei tiedä kumpaako oikein
rakastaa, kunnes hän vihdoin ottaa Kaarlen. Ystävykset, jotka
kilpakosinnan aikana ovat mitä jaloimmin menetelleet toisiaan
kohtaan, eivät lopultakaan riitaannu keskenään; Konrad poistuu,
palatakseen 23 vuoden päästä kenraalina -- sydämenrauhan saaneena.
-- _"Koulumuistelmia"_ (ks. ylempänä, missä puhutaan tekijän
kouluajasta). -- _"Juovan emäntä"_, vanhan miehen papereista.
Mataleena, nimismiehen tytär, nai renkimiehen, Taavetin, joka
vaimonsa rahoilla ostaa Juovan talon. Emäntä, kelpo ihminen ja hyvä
talouden hoitaja, salaa kaikilta, että viinaan menevä mies kohtelee
häntä pahoin. Mataleenan tädin jälkeen Taavetti perii 700 markkaa.
Silloin hän palkkaa rengin surmaamaan emännän, ja leskeksi tultuaan
hän kosii rikkaan Koskelan kaunista Katria, joka isänsä pakotuksesta
menee hänelle. Katri on kuitenkin ennen ollut kihloissa, ja petetty
sulho murhaa hääyönä Taavetin. Murhaaja vangitaan ja tuomitaan; Katri
kuolee surusta. -- Hyvin kerrottu talonpoikaistragedia. Mataleenan
luonne parhaiten kuvattuja. -- _"Sotilaan tytär."_ Elli, vanhan
sotilaan tytär, on tavattoman kaunis, mutta kuuromykkä. Venäläinen
luutnantti Golubin näkee hänet jo ennen 1808 v:n sodan alkua; sodan
aikana hän aikoo ryöstää tytön, mutta Elli on lähtenyt kotoa niille
seuduille, joilla hänen veljensä Antti ja pappilan Ernst maisteri
taistelevat vihollista vastaan. Revolahdella molemmat haavoittuvat,
ja Elli hoitaa heitä, kunnes he jälleen pystyvät jaloilleen.
Sittemmin Elli ja Antti joutuvat Golubinin valtaan, ja kahakassa,
jossa Ellin isäkin on osallinen, kaikki kolme ammutaan, sitte kun
Elli kumminkin on pistänyt puukon luutnantin sydämeen. Ainoastaan
Antti palaa henkiin. -- Paljon haaveilevaa tunteellisuutta,
suunnitelma sekava; mutta huomattava ensimäisenä novellina,
jossa Gummerus kertoo historiallisia sotatapahtumia (Revolahden
tappelu). Luultavasti kirjoitettu G. H. Mellinin "Paavo Nissisen"
vaikutuksesta, jossa myöskin kuuromykkä esitetään sotatapauksiin
sekaantuneena.

Paitsi sitä että Gummerus 1865 v:n Suomettareen kirjoitti edellä
mainitut novellit (viimeistä lukuunottamatta), julkaisi hän siinä
erinäisiä runoelmia sekä piti "suuren osan vuotta huolta lehden
ulostulosta joka päivä". Näin sanotaan vuosikerran viimeisessä
numerossa, ja siitä voi päättää, että hän tänä vuonna oli enemmän
sanomalehtimies kuin ylioppilas. Toverina oli hänellä tässä
toimessaan muun muassa maisteri Jaakko Forsman, joka toimitti
ulkomaanosastoa.[49] -- Nyt loppunut vuosi oli toinen, jona
Suometar ilmestyi joka arkipäivä. Lehden laajennus oli johtunut
siitä kohonneesta mielialasta, jonka ensimäiset valtiopäivät
olivat aiheuttaneet. Kokemus oli kuitenkin semmoinen, että vuoden
lopulla päätettiin palata entiseen järjestelmään: v. 1866 oli lehti
jälleen ilmestyvä ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Ilmotuksen
allekirjoittivat Rietr. Polén ja A. Nylander, joka jälkimäinen
oli ollut nyt lakkaavan Päivättären toimittaja. "Kaunokirjalliset
kertomukset", sanottiin siinä, "toimittaa tunnettu nimimerkki
--l--b--s."

Gummeruksen tuotteliaisuus v. 1866 oli yhtä runsas kuin edellisinäkin
vuosina. Alkuperäisten tuotteiden luku Suomettaressa on näet
kahdeksan, ja niiden joukossa on erityinen sarja "Velkakirjain
kertomukset", joka käsittää kahdeksan pienempää jutelmaa, joten
saattaa sanoa koko luvun nousevan viiteentoista.[50] Seuraavassa
viittaan näidenkin novellien sisällykseen.

_"Merkki rinnassa"_ on juoneltaan romaanintapainen, siinä kun
kuvataan, miten sukulaiset odottavat mahtavan Suursaaren omistajan
kuolemaa, miten testamentti määrää tilan vainajan aviottoman
tyttären pojalle ja miten toiveissaan pettyneet sukulaiset
koettavat saada kokemattoman perijän valtaansa hyötyäkseen hänestä.
Merkki rinnassa on luonnon synnyttämä, mutta sillä ei ole mitään
varsinaista merkitystä juoneen nähden. _"Ystäväni kohtalo"_ on
siinä, että ylioppilas, lautamiehen poika, saa omakseen kreivin
tyttären, Laura A:n. Kuinka Laura oikeastaan niin silmittömästi
rakastui nuorukaiseen, jää selittämättä; pääviehätyksenä on sujuva
kertomistapa. -- _"Sukuhauta"_ on sekin noita romaanintapaisia
kertomuksia, jotka sekä liiallisen romanttisuuden että esityksenkin
puolesta ovat ehdottomasti heikompia kuin toiset. Päähenkilö on
roistomainen kauppapalvelija Aelen, joka menee kihloihin rikkaan
kauppiaan tyttären, Emman, kanssa, Ruotsinmatkalla kihlaa toisen
tytön, kotia tultuaan surmaa Emman työntämällä hänet sukuhautaan ja
väärentää hänen isänsä testamentin omaksi hyödykseen. Pahantekijä
elää omantunnon vaivaamana kauppaneuvoksena ja kuolee ilman
rauhaa, ilman sovintoa. -- _"Velkakirjain kertomukset"_ alkavat
kehyskertomuksella, jossa kertoja kuvaa levottoman yönsä kauppias
A:n kodissa. Näkymätön olento tulivaltikka kädessä avaa kassakaapin
oven ja saa velkakirjat kertomaan, missä oloissa ovat syntyneet.
_Ensimäisen_ velkakirjan on köyhä mies tehnyt kartanon herralle,
joka ilmaiseksi kuittasi korot, mutta sitte se on joutunut
kovasydämisen vävyn haltuun. _Toinen_ on tehty, kun varatuomarin
täytyi lainaamalla maksaa takaus; pelottava se on joutuneena
kauppiaan käteen, joka vihaa lainanottajan perhettä sen vuoksi, että
rouva on ylenkatsonut hänen lemmentarjouksensa. _Kolmannen_ synty
on kerrassaan lystillinen. Tuhma Mikko on kosinut kaunista Kaisaa,
joka on suostuvinaan, mutta sitte uhkaa häntä kauhalla ja mielistelee
toisia. Silloin vanhanpuoleinen Sussu itse tarjoutuu Mikolle ja he
lähtevät yhdessä pappilaan kuulutusta hankkimaan. Huomatessaan sen
Kaisakin pistäytyy mukaan, ja papin edessä morsiamet riitelevät
Mikosta, joka sanoo ottavansa Kaisan. Hyvittääkseen Sussua hän tekee
tälle 10 ruplan velkakirjan. _Neljännen_ tekee "koulutoverille ja
ystävälle" nuori mies, joka ottaa 21 prosenttia lainasta! _Viides_
on kirjoitettu sentähden, että veli tahtoo pelastaa veljen häviöstä.
Esko ja Jaska olivat eläneet parhaimmassa sovussa, kunnes Esko
käydessään Pohjanmaalla tuli körttiläiseksi. Sitä ei Jaska kärsi,
ja veljekset eroavat. Jaska hoitaa taloansa niin huonosti, että se
on myytävä huutokaupalla. Sitä ennen Esko kuitenkin maksaa velat,
ja sovinto rakentuu veljesten välille. _Kuudes_ tehdään kievarissa,
jossa kyytipojat paraikaa kiusaavat ja härnäävät mielipuolta
Kala-Jussia. Tämä suuttuu, heittää yhden pojista tuleen, ja kun
toiset ovat hänen sieltä pelastaneet, sieppaa Jussi tuhannen ruplan
setelipakan pöydältä ja polttaa sen. Rahojen lainaaja ajaa häntä
takaa pihalle ja metsään, missä sitte Jussi tavataan tapettuna ja
murhaaja itse kylmettyneenä ja hulluna. _Seitsemäs_ asiapaperi
kertoo, miten kauppias A. vihaa ja kadehtii muuatta kauppapalvelijaa
tämän rehellisyyden vuoksi, syyttää häntä aiheettomasti varkaudesta
ja salaa häneltä erään haltuunsa joutuneen lahjakirjan, joka olisi
saanut vainotun onnelliseen asemaan. _Kahdeksas_ on syntynyt
kauppiaan kunnianhimosta. Hän on näet lainannut 10,000 ruplaa
kreiville, joka lupaa hankkia hänelle kauppaneuvoksen arvonimen.
Kreivi häviää lupaustaan täyttämättä, velkaansa maksamatta. --
_"Hän sai Kaisansa"_ on hauskasti kerrottu jutelma siitä, miten
eräs kunnon renki viekkaudella sai rikkaan talollisen tyttären.
Hän suututtaa näet isäntää niin, että tämä lyö häntä puukolla ja
sovitukseksi myöntyy antamaan tyttärensä. Kun vävy aikoja myöhemmin
tunnustaa menettelynsä, appivaari tunnustaa, ettei hän olisi voinut
parempaa vävyä saada. -- _"Kuinka kuritetaan pahankurinen akka"_ on
hullunkurinen juttu, joka näyttää kuinka 3 kyynärän ja 2 korttelin
pituinen Kalle, jota 2 kyynärän pituinen Klaara vaimo on vuosikausia
armottomasti kurittanut, erään ylioppilaan neuvosta käyttämällä
noitumisen uhkauksia ja -- oksennuspulveria tekee akastaan mitä
herttaisimman aviosiipan. -- _"Minun matamini kertoo"_ sisältää
kertomuksen erään ylioppilasmatamin surullisista ja liikuttavista
elämänvaiheista. Hän oli kauppiaan tytär ja eli isänsä kuoltua
Tammerkosken rannalla (ennen kaupungin perustamista). Äiti kuoli
pelastaessaan tytärtään kosken kuohuista. Sitte tyttö tuli erään
kunnottoman lääkärin luokse, jossa onnea lupaava rakkaussuhde syntyi
hänen ja lääkärin pojan välillä. Isä sai kuitenkin viekkaasti
vehkeillen nuoret epäilemään toisiaan ja vietteli tytön, joten tämän
elämän onni ei sittenkään voinut korjautua, kun asiain oikea laita
oli selvinnyt. -- _"Kaksi avioliittoa"_ on vihdoin lyhyt juttu
Saisalon kauniista Annasta, joka ensin hylkää köyhän Matin mennäkseen
naimisiin pappilan maisterin kanssa, mutta paljon kärsittyään ja
vapaaksi joutuneena ottaa Matin ja tulee onnelliseksi.

       *       *       *       *       *

Umpeen kulunut vuosi oli vanhan Suomettaren viimeinen, ja siihen
päättyi Gummeruksen kirjailijatoimen ensimäinen jakso. -- Kun
Gummerus esiintyi julkisuudessa, oli hän kirjallisesti kovin
kokematon. Sen todistaa täysin määrin hänen esikoisensa, "Veljekset".
Kumminkin hän jo kahden vuoden päästä kykeni luomaan mitä on
suurisuuntaisinta yrittänyt -- romaanin "Ylhäiset ja alhaiset".
Se osottaa, että hänen kehityksensä oli nopea, mutta silti ei
sitä voi sanoa monipuoliseksi taikka laajaperäiseksi. Hänen
luontainen kertojakykynsä kypsyi kypsymistään, tuli vapaammaksi
ja voimakkaammaksi, mutta itsetietoisena taiteilijana hän tuskin
edistyi enemmän kuin hänen elämänkäsityksensäkään laajentui. Syynä
tähän oli ensiksikin se, että hän kirjoitti sanomalehteä varten,
joka luku luvulta nielaisi hänen novellinsa, ennenkuin se oli
valmis, vielä vähemmin korjattu ja toiseksi se, että hänen yleisönsä
oli niin tyytyväistä. Ei mikään estänyt Gummerusta käsittämästä
kirjailijatointansa yhtä kevyeltä kannalta kuin opintojansa
ja elämäänsä yleensä: luonto ei ollut hänen kertojalahjaansa
yhdistänyt mitään erikoisempaa kauneudentuntoa, jonka tyydyttäminen
olisi pakottanut häntä väsymättömästi huolehtimaan kertomustensa
muodollisesta puolesta, eikä hän myöskään suuresti pyrkinyt
laajentamaan henkisiä näköalojaan. Milloin elämä tuntui hänestä
tyhjältä, hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin
hänellä heränneenä oli ollut rauha sydämessään, ja sitä kaivaten
hän "Uuteloissaan" painosti niitä samoja henkisiä arvoja, joita hän
silloin oli tunnustanut -- ei yhdessäkään hän ole puolustanut sitä
kevyttä huvituselämää, jota hän enimmäkseen eli ylioppilasvuosinaan.
Näin hän, muistaen tai muistamatta mitä äiti oli kirjoittanut sen
johdosta, että hänelle oli suotu kirjoittaa julkiseen sanomalehteen,
antoi "kynttilänsä loistaa", s.o. kirjoitti niin, että siitä saattoi
"olla toiselle tai toiselle hyötyä".

Näin olin jo määritellyt Gummeruksen luomistoimen laadun, kun
hänen kirjeissään morsiamelleen tapasin seuraavat sanat, jotka
merkillisesti todistavat osanneeni oikeaan. "Rakkautta [sinuun]
on minun kiittäminen siitä", hän kirjoittaa (15/8 1869), "että
silmäni ovat auenneet huomaamaan, että elämä voi olla oikeaa elämää,
ei ainoastaan semmoista tyhjää kuin enin osa ylioppilasvuosinani
viettämäni. Ja kun kerran olen sen huomannut, ei liene vaikeata
aikaansaada muutosta, sillä usein on tuo entinen tyhjyys minua
vaivannut, ilman että olen kyennyt saamaan muuta kuin näennäistä
parannusta _runoilemalla henkilöitä, jotka olivat minun kaltaisiani
ja jotka minä mielikuvitukseni avulla johdatin rauhaan kuitenkaan
itse saamatta lepoa ja rauhaa._" -- Tämän nojassa voimme siis
erehtymättä päättää, että esim. Johanneksen, töllin lapsen,
pyrkimyksissä päästä selvyyteen elämän päämäärästä ja hänen
epäilyksissään on paljon tekijää itseään, jonka tähden myöskin
romaanin alkupuoli on onnistuneempi; jälkimäinen puoli, jossa
Johannes saavuttaa mielenrauhan, on sitä vastoin vähemmin tyydyttävä,
se on mielikuvituksen luoma ilman todellisuuspohjaa.

Ylempänä olen luetellut Gummeruksen lukuisat novellit tältä ajalta,
lyhyesti viitaten niiden sisällykseen. Ovathan ne, kätkettyinä kun
ovat pian puolen vuosisadan vanhoihin sanomalehtiin, nykyajalle
enimmäkseen tuntemattomia, sillä ainoastaan vähäinen osa on kirjan
muodossa ilmestynyt. Taiteellisesti heikoimmat ovat ne, joita
olen sanonut juoneltaan "romaanintapaisiksi". Niiden sommittelu
on sekava, henkilöt ovat tavallista enemmän varjomaisia, ja
toiminta liikkuu usein kaupunki- tai muuten ylemmissä piireissä,
joista, jollemme niihin lue pappiloitakin, tekijällä näyttää
olevan vähän kokemusta. Tuskin onkaan epäiltävissä, että useimmat
ovat syntyneet kirjallisista vaikutuksista -- niin tutuilta
juonet tuntuvat. Ehdottomasti etevämpiä ovat ne novellit, joiden
aiheet ovat kansanelämästä ja jotka saivat Bergbomin lukemaan
Gummeruksen n.s. "kyläkertomusten" tekijäin ryhmään. Niissä on
juoni enimmiten yksinkertaisen selvä, ja niissä tapaa luonteita,
jotka epäilemättä nojaavat tekijän tuntemaan todellisuuteen.
Erikoisena todistuksena siitä, että Gummerus sommitellessaan
jutelmiaan lähti todellisuudesta, joskin hän aina soi paljon tilaa
vilkkaalle mielikuvitukselleen, on huomattava, että kertomusten
toimintapaikkana niin usein mainitaan Ylikannus, Karkku, Suoniemi
ja myöhemmin Savonlinnan seudut, sekä Pietarsaari, Kokkola ja
Helsinki, s.o. paikkoja, joilla hän itse oli elänyt. Että siitä
huolimatta kuvaukset verraten harvoin tyydyttävät nykyaikaista
lukijaa, johtuu yksinkertaisesti maun ja käsitystavan muuttumisesta.
Gummerus oli romanttisuuden lapsi -- väärin on häneltä vaatia
realismia tai naturalismia. Aatteellinen sisällys oli huvittamisen
ohella hänestä tärkeintä, ja juuri semmoisena hän lukijoitaan
tyydytti. Paljo, jollei kaikki, mikä meistä tuntuu sovinnaiselta
hänen kertomuksissaan, oli uutta suurimmalle osalle Suomettaren
lukijakuntaa, joka ei ennen ollut mitään senlaatuista lukenut, ja
sentähden hän herätti ihastusta ja innostusta laajoissa piireissä
ja valmisti niitä ottamaan vastaan mitä vähitellen kasvava
kirjallisuutemme oli tarjoava. Miten kevyeltä kannalta Gummerus
itse käsittikään tehtävänsä kirjailijatoimensa ensi jaksolla, oli
hänen vaikutuksensa ja merkityksensä silloin kumminkin ehkä suurempi
kuin myöhemmin. Niinkuin Z. Topelius 1840- ja 50-luvuilla täyttäen
Helsingfors Tidningarin runoilijakynänsä tuotteilla oli lehtensä
ympäri kerännyt yhä kasvavan ruotsalaisen lukijakunnan, niin Gummerus
1860-luvulla teki Suomettaren suomalaiselle yleisölle viehättäväksi
"alkuperäisillä suomalaisilla uuteloillaan" -- eikä meillä ole
myöhemmin nähty sanomalehtiä, jotka siinä kohden olisivat pystyneet
niiden kanssa kilpailemaan. Samoin kuin Topeliuksen on Gummeruksenkin
sanomalehtitoimi otettava huomioon kansallisen herätyksen tekijänä.

Mitä tulee Gummeruksen runomuotoisiin sepitelmiin, joita joskus
tapaa Suomettaressa, Joukahaisessa y.m., osottavat nekin kielellistä
edistystä, jota vastoin ne runolliselta kannalta arvostellen tuskin
ansaitsevat enemmän huomiota kuin entisetkään. Merkittävämpiä kuin
alkuperäiset runot ovat jotkut käännökset niinkuin esim. _Tähtitie
taivaalla_ (Z. Topeliuksen "Vintergatan", Joukahainen V, 1864),
_Väntrikin markkinamuisto_ (Suometar 1864 n:o 40), _Wilhelm von
Schwerin_ (Suometar 1866 n:o 29) y.m. Gummeruskin kuului siis niihin
kirjailijoihin, jotka tänä suomalaisuuden alkuaikana koettivat tehdä
suuria ruotsalaisia runoilijoitamme tunnetuiksi suomenkielisten
kesken.[51]



III.

Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen toinen
jakso 1867-75.


Vuosina 1867--68 Helsingissä ei ilmestynyt muuta suomenkielistä
sanomalehteä kuin Suomen Virallinen lehti. Gummerukselle se oli onni:
sanomalehtimiestoimi ei enään estänyt häntä saattamasta opintojaan
toivottuun päätökseen. Toimeentulon vuoksi hän sentään oli opettajana
vuoro-opetuskoulun suomalaisella tyttöosastolla (1865--68).

Kirjoitettuaan pro gradu syksyllä Gummerus uutena vuotena 1867 alotti
tenttinsä, mutta hitaanlaisesti hän nytkin edistyi. Arvatenkin hän
oli tuuminut tulla valmiiksi samana vuonna, mutta todellisuudessa hän
suoriutui tehtävästään vasta kevätlukukautena 1868. Ja silloinkin
vain nipin napin. Filosofiankandidaattitutkinnossa vaadittiin
ainakin yhdessä aineessa korkein arvolause, mutta suomenkielessä,
joka oli hänen pääaineensa, Ahlqvist myönsi hänelle ainoastaan cum
lauden, ja saman arvolauseen hän sai Pohjoismaiden historiassa,
vaikka sen edustajaa, professori Z. Topeliusta, pidettiin vähimmin
vaativana.[52] Mitä sankarimme oli jälkimäisessä aineessa lukenut,
on mahdotonta tarkoin tietää, mutta toverien kesken juteltiin, että
hän oli ilmottanut lukeneensa -- Välskärin kertomukset! Se oli
tietenkin pilapuhetta, eikä Mutter epäillytkään, kenen puoleen hänen
oli käännyttävä siinä pulassa, mihin oli joutunut, -- jollei hänen
onnistuisi ennen lukuvuoden loppua saada yhtä "laudaturia", oli vaara
lähellä, että hänen täytyisi uudistaa kaikki tenttinsä. Totta kai
runoilija parhaiten ymmärtää toisen runoilijan hädän, Mutter arveli,
ja hän sähkötti Lundiin, jonne Topelius oli matkustanut edustaakseen
Suomen yliopistoa sikäläisen yliopiston 200-vuotisjuhlassa,
ja pyysi, että Setä hyväntahtoisesti korottaisi Pohjoismaiden
historian arvolauseen cum laudesta laudaturiksi. Eikä toivo
pettänyt. Onko siinä perää, että sähkösanoma tuotiin Topeliukselle
keskellä juhlapäivällisiä ja että ne rakastettavat daamit, joiden
välissä runoilijamme istui, lämpimästi kannattivat tuntemattoman
ylioppilaan pyyntöä, jääköön sikseen; varmaa on, että vastaus,
osotettuna ylioppilas Gummerukselle Helsingissä "via Tornio", kuului
näin: "Lundin riemujuhlasta lähetän minä Gummerukselle mielelläni
laudatur. Ilmota Dekaanukselle. Kaikki suomalaiset tervehtivät. Juhla
onnistunut, veljellinen. Topelius." Sähkösanomanvaihto tapahtui 28
p:nä toukokuuta, ja 30 p:nä oli julkinen tutkinto.

       *       *       *       *       *

Ei ole paljon lisättävää Gummeruksen elämästä 1867 ja alkupuolella
vuotta 1868. Muistan hänet näiltä ja myöhemmiltä ajoilta iloisena
osanottajana suruttomaan ylioppilaselämään -- tenttiluvut näet eivät
estäneet häntä olemasta mukana. Samoin kuin Aug. Hagman, joka sentään
harrastuksissaan oli vakavampi, oli Gummeruskin toveriseurassa aina
iloisen pakinan alkuna ja aiheena. Jos näet on olemassa vakavia
luonteita, joita aina puhutellaan vakavasti, on toisiakin, joita
tavatessa aina koetetaan lausua enemmän tai vähemmän onnistuneita
sukkeluuksia siinä varmassa olettamuksessa, että vastaus on oleva
viritetty samaan äänilajiin. Näitä jälkimäisiä oli Gummerus ja
semmoisena hän oli suosittu. Iloisissa juomingeissa hän oli
ensimäisiä ja vallattomien kepposten keksimisessä hän oli vieläkin,
niinkuin ennen koulupoikana ja lukiolaisena, muitten edellä; mutta
silti häneltä ei kielletty arvonantoa: hänen lahjakkaisuutensa oli
tunnettu, hänen kansallismielisyytensä taattu samoin kuin sekin,
että hän huolimatta monen hetken hillittömyydestä oli aatteen mies.
Kuitenkaan toverit eivät tietäneet, että Gummeruksessa yhä edelleen
piili herännäisyyden sytyttämä kipinä. Alussa vuotta 1867 hän
jälleen oli tuohon vanhaan sisällisen elämänsä päiväkirjaan kätkenyt
todistuksen siitä. Hän oli muka vielä huonommalla kannalla kuin kaksi
vuotta ennen, "mutta ei sentään ole kadonnut onnellisemman ajan
toivo, jolloin Jumala jälleen kutsuu minua".

Keväällä 1867 muutti Gummeruksen perhe Karkusta Sääminkiin.
Karkussa oli perhe hyvin viihtynyt, mutta mitä useampi lapsi tuli
kouluikään, sitä enemmän menot kasvoivat, ja se sai isän pyrkimään
suurempipalkkaiseen pitäjään. Kun muutto tapahtui, eli äiti vielä,
ja hänestä tiedetään, että hän mielellään olisi jäänyt Karkkuun
elämänsä loppuun, vaikkei hän sentään vastustanut miehensä tuumia.
Kalle Gummerus lähti kesäkuun alussa ensi kerran uuteen kotiin,
joka erään Saimaanlahden rannalla sijaitsevana luonnonkauneudessa
kilpailee Karkun pappilan kanssa. Miten perhe uuteen olopaikkaansa
kotiutui, siitä ei ole tarkempia tietoja. Ainoastaan sen olen
kuullut mainittavan, että rouva Gummerus, jolla ei kuitenkaan
ollut muuta kuin vuoden aika elettävänä, tällä lyhyellä ajalla
ennätti jättää kansaan pysyvän muiston. Emma Gummerus oli näet
viimeiseen asti sama herttainen, ylevä- ja lempeämielinen nainen
ja äiti, sama harras kristitty kuin ennen, ja semmoisena hän eli
ja toimi uudessakin kodissa. Kenties oli sellainen papinrouva outo
ilmiö Säämingissä; ainakin sanotaan, että ne lämpimät, vilpittömät
neuvot ja kehotussanat, joita hänen oli tapana lausua pappilassa
käyville pitäjäläisille, tekivät heihin syvän vaikutuksen. Hänen
kuolemansa sattui vuoden kauniimmalla ajalla, kesäkuun 26 p:nä 1868,
jolloin kaikki lapset olivat kotona kesälomalla. Ja surusanoman
levittyä oli nähty, kuinka rakastettu vainaja oli laajoissa
piireissä. Pohjanmaalta ja Satakunnasta saakka oli heränneitä
ystäviä ja tuttavia joukottain saapunut maahanpaniaisiin, niinkuin
herännäisyysliikkeen kiihkeimpänä aikana oli tavallista ollut,
milloin joku merkkihenkilö uskovaisten kesken oli päättänyt maallisen
vaelluksensa. Kalle Gummeruksesta mainitaan, että hän osottaen
äitivainajansa kiharoita oli sanonut olevansa syypää siihen, että ne
olivat harmaantuneet.

       *       *       *       *       *

Saman vuoden elokuulla rovasti Gummerus vanhimman poikansa kanssa
kävi Pohjanmaalla. Muun muassa he vierailivat Siikajoen pappilassa
rovasti Johan Leonard Gummeruksen luona, joka oli Säämingin rovastin
vanhempi veli. Siellä Kalle ensi kerran tapasi 19-vuotiaan Gustava
serkkunsa ja mieltyi häneen niin, että hän Oulusta, jonne matkustajat
olivat lähteneet Siikajoelta, (18/8) osotti hänelle kirjeen, missä
tunnusti rakastavansa häntä ja pyysi häntä omakseen. Tämä kirje
näyttää hävinneen, mutta se oli alku vuosikausia kestäneeseen
kirjeenvaihtoon, josta useimmat, jollei kaikki, Kallen kirjeet ovat
tallella. Näistä kirjeistä selviää sankarimme rakkausromaani, paitsi
paljon muitakin hänen elämänsä vaiheita, ja niihin nojaa pääasiassa
lähinnä seuraavien vuosien kuvaus.

Gummerus ei ollut -- niin hän itse väittää -- ennen ketään
rakastanut. "Kertomuksissani on rakkaus useimmiten ollut se perustus,
jolle olen perustanut ratkaisun, ja kuitenkin, kuinka kaukana
olenkaan ollut todellisuudesta!" Nyt vasta hän tiesi mitä rakkaus
oli ja merkitsi. -- Siihen tapaan kosija laajasti ja hehkuvasti
kirjoittaa Säämingin pappilasta, missä sunnuntain aamupäivällä istuu
sievässä kamarissaan, akkunain edessä Saimaan lahti niemilleen
ja saarineen, ja hän rukoilee serkultaan vastausta Oulusta päin
tekemäänsä painavaan kysymykseen. Kalle oli näet kyllä isänsä kanssa
paluumatkalla vielä poikennut Siikajoen pappilaan ja puhutellut
Staavaa, mutta tämä ei ollut antanut myöntävää vastausta, jollei
kieltävääkään, vaan vaatien, että alkanut suhde oli pidettävä
salassa, lykännyt ratkaisun tuonnemmaksi. "Jaa-sana", hän kirjoitti
(lokakuulla), "sietää miettimistä, sillä kerran sanottuna se on
sanottu". Nämä sanat ilmaisevat Staavan luonteenlaadun, joka
oli aivan toisenlainen kuin kosijan. Hän oli tyynimielinen,
käytännöllinen, järkevä tyttö. Ulkonäöltään hän oli sievänlainen,
mutta ei kaunis, ja semmoisena hän ei ollut enemmän tottunut
sytyttämään sydämiä ja itse ensi näkemältä syttymään kuin yleensä
harkitsematta noudattamaan tunteitaan. Joko hän siis oli epävarma
omasta taipumuksestaan taikka epäili kaunopuheliaisen serkkunsa,
vilkasluontoisen fantasiaihmisen rakkauden kestävyyttä, totta on,
että Staava piti Kalleansa kireällä. Vuosikausia tämä sepitti hänelle
kirjeitä, jotka pääsisällykseltään eivät suurestikaan vaihdelleet,
mutta vastaukset viipyivät kauan, sittenkään olematta pyyntöjen ja
toivomusten mukaisia. Kun morsian vihdoin oli antanut "jaa'nsa",
hän ei sentään suostunut kihlauksen julkaisemiseen, ja kun hän oli
siihen myöntynyt, ei hän pitkään aikaan halunnut antautua puhumaan
häittenvietosta.

Yksi syy, miksi Staava viivytti ratkaisua, oli nähtävästi se,
että hän tahtoi odottaa, kunnes Gummerus oli päässyt vakinaiseen
virkaan, joka turvasi heidän toimeentulonsa. Käytännöllisenä
tyttönä, mutta ehkä vielä enemmän rikkaana perijättärenä hän pani
siihen painoa: hänestä olisi ollut masentavaa mennä miehelle, joka
ei tullut toimeen omilla varoillaan. Tämä selittää miksi näemme
Gummeruksen kohta kosintansa jälkeen harrastavan viransaantia
-- että hän siinä onnistui verraten myöhään, riippui osaksi
silloisista kouluoloista, osaksi tietenkin hänestä itsestään.
Jo mainitussa ensimäisessä kirjeessään Säämingistä hän kertoo
aikovansa Kuopioon perustettavan sokeainkoulun opettajaksi ja hän
oli anonut matkarahaakin valmistuaksensa siihen toimeen. Vastausta
odottaessaan hän oli päättänyt jäädä syksyksi kotia. Lokakuun lopulla
me kumminkin tapaamme hänet Helsingissä. Silloin hän syystä tai
toisesta oli luopunut edellisestä tuumastaan ja päättänet hakea
historian lehtorin virkaa Haminassa; pääkaupunkiin hän oli lähtenyt
suorittaakseen kasvatustieteen tutkinnon. Hän asui yhdessä "viiden
Gummeruksen [s.o. veljen] ja kahden Nyholmin" kanssa (ylioppilaita
ja normaalikoululaisia), auskulteerasi normaalikoulussa, antoi
suomenkielentunteja neideille Frosterus, [Fanny] Churberg ja Sandman
[Vaasasta] ja otti tietysti entiseen tapaan osaa toverielämään
(m.m. hän oli Porthaninjuhlassa).[53] Että hän myöskin oli jälleen
ryhtynyt kirjailijatoimeensa, sitä hän ei suorastaan Staavalle
tunnusta, mutta niin oli sittenkin laita. Ystävänsä Aug. Hagmanin
pyynnöstä hän näet suostui antamaan kaunokirjallisia lisiä Pietarin
Sanomiin, jota paitsi hän v. 1869 alkavaan Uuteen Suomettareen
sepitti pitkän historiallisen kertomuksen ("Rollijärven avannot").
Asian laita oli semmoinen, että Staava ei suurestikaan välittänyt
serkkunsa kirjailijapuuhista, ja sen vuoksi kai tämä niin vähän
niistä puhuu. Ainoastaan Hagmanille antamansa lupauksen hän
mainitsee, sanoen sen antaneensa, vaikka "jo aikoja sitten oli saanut
kylläkseen sanomalehtiinkirjoittamisesta"; samassa hän sentään lausuu
toivomuksen, että setä tilaisi Pietarin Sanomat, jotta Staava saisi
lukea hänen kertomuksensa. -- Ennen joulua Gummerus kävi Haminassa
suorittamassa kokeita; menestys oli kai huononlainen, koska häntä ei
otettu huomioon virkaa täytettäessä.

Kevätkautena 1869 Gummerus edelleen oleskeli Helsingissä ylempänä
mainittua tarkotusta varten. Helmikuulla hän laajanlaisesti kertoo
Takasen iltamasta[54] ja pyytää Staavaa "maisterikatrilliin" keväällä
toimeenpantavissa maisterivihkiäisissä -- "ja vaikkapa tyttö asuisi
Muonioniskassa, niin ei muu tule kysymykseen kuin että semmoiseen
pyyntöön vastataan: 'tulen'" -- niin oli muuan kandidaatti väittänyt
valmistavassa kokouksessa. Siihenkään Staava ei kohta antanut varmaa
vastausta, mutta maaliskuulla hän matkusti Vaasaan tätinsä, Leontine
Gummeruksen, luokse, ja olihan se jo Helsinkiin päin. Kalle olettikin
hänen tulevan ja kutsui hänet seppeleensitojattarekseen. Kumminkin
Staava vasta toukokuun loppupuolella ilmotti tulevansa; matkan
mahdollisuus oli riippunut siitä, voisiko täti heikon terveytensä
tähden seurata häntä Helsinkiin -- siihen aikaan näet ei tullut
kysymykseenkään että nuori tyttö olisi yksin antautunut semmoiseen
vaaralliseen yritykseen. Säämingistä Kalle sai vieraakseen Emmi
sisaren, mutta isä ei kyennyt matkaan, sillä hän oli keväällä
sairastanut lavantautia eikä vielä ollut täysin toipunut. -- Syystä
että Staava oli Helsingissä, ei ole kirjettä laakerijuhlasta,
vaan täytyy lukijan täyttää aukko kuvittelemalla, miten hän sitoi
seppeleen kosijalleen ja tanssi hänen kanssaan maisterikatrillin --
kuitenkaan vastaamatta lähes vuoden vanhaan polttavaan kysymykseen!
Nähtävästi Kallella sentään ei ollut epätoivon syytä, sillä
jos Staava olisi aikonut antaa hänelle rukkaset, hän tuskin olisi
suostunut seuraamaan serkkujansa Sääminkiin, jonne yhdessä lähdettiin
Viipuriin menevässä laivassa. Kesä oli arvatenkin hupaisa, joskin
Staava, joka viipyi Säämingissä elokuun loppupuoleen asti, vasta
lähtöpäivänä lausui sanan, jota kosija niin kauan oli odottanut.
Se tapahtui Kankais-saarella, johon rovasti oli rakennuttanut
kesäasunnon ja jossa nuoriso mielellään oleskeli -- mutta, niinkuin
ennen on mainittu, morsian vaati, että kihlaus oli pidettävä salassa.

Kasvatustieteen-tutkinto oli vielä suorittamatta, ja se lykkäytyi yhä
edemmäs, kun Gummerus vastaanotti määräyksen alkavana lukuvuotena
(1869--70) hoitaa uskonnon lehtorin virkaa Oulun lyseossa. Ennenkuin
lähti sinne, hän kävi Helsingissä suorittaakseen tutkinnon
dogmatiikassa, mutta jostakin syystä jäi sekin tekemättä. Sieltä
hän muun muassa kirjoittaa Staavalle: "Eilen tapasin Ahlqvistin
kadulla. Hän sanoi, että hänellä oli kirje 'sinun morsiamellesi',
se oli tullut sinun lähdettyäsi täältä. Jälleen täytyi minun panna
vastalause tuota nimitystä vastaan, jota hän käytti sinusta, rakas
Gustava. -- 'No, no, niin täällä on puhuttu', vastasi hän. Muuten
hän oli hyvin ystävällinen." -- Tietenkään ei tämä kihlaus ollut
helpommin salattavissa kuin muutkaan, ja sentähden Gummeruksen oli
tavantakaa, samoin kuin Ahlqvistille, vakuutettava tutuilleen ja
ystävilleen, että huhu oli perätön. Hänestä oli tämä salamyhkäily
aivan turhaa, eikä hän laiminlyönyt morsiamelleen kertoa tällaisista
kohtauksista. Hän toivoi kai, että Staava luopuisi "lapsellisesta"
päähänpistostaan, mutta neiti oli tässä asiassa yhtä luja kuin
edellisessäkin -- hän odotti aikaansa.

Oulussa Gummerus oli lähellä morsiantaan, mutta kun kihlaus oli
salattava, eivät he usein tavanneet toisiansa. Kirjeenvaihto oli
siten järjestetty, että sulhanen sai kirjeensä tulevan kälynsä,
Staavan vanhemman sisaren, Marin, kautta, joka oli naimisissa
kauppias Sakari Castrénin kanssa. Paitsi tätä sisarta oli Oulussa
myöskin Staavan vanhempi, liikemieheksi ruvennut veli, Janne, ja
muitakin sukulaisia. Näiden kanssa Gummerus aluksi seurusteli.
Tähän aikaan, syyskuulla, tapahtui, että Gummeruksen luokse
tuli pari talonpoikaa lähetystönä Oulun seudun pitäjistä tuoden
hänelle kunnialahjana kultaisen kantasormuksen, jonka sisäpuolelle
oli kaiverrettu sanat: "Muisto Suomettaren kaunokirjoittajan
ystäviltä 13/8 1869." Sormus oli ostettu rahoilla, jotka olivat
kootut talonpoikien kesken, ja heidän puolestaan lausui lähetystö
sulimmat kiitokset entisistä Uuteloista ja toivomuksen, että
hän vastedeskin huvittaisi heitä uusilla kertomuksilla. Tämä
kunnianosoitus, ensimäinen laatuaan maassamme, ei voinut olla
Gummerusta liikuttamatta, ja se selittänee osalta, että hän edelleen
kirjoittikin novelleja Suomettareen, kunnes sai Jyväskylässä muita
julkaisuja hoidettavakseen. Hän tiesi, että hänellä yhteisessä
kansassa oli kiitollinen yleisö.

Tunnettuna kirjailijana ja hupaisena seuramiehenä Gummerus oli
huomattava ilmiö Oulussa, joten ymmärrettävää on, että hän pian
oli tutustunut kaupungin "sosieteettiin" ja säännöllisesti nähtiin
sekä yksityisten perheitten kutsuissa että julkisissa iltamissa.
Mutta miten ystävällisesti häntä kohdeltiinkaan, ei tämä elämä
tuottanut hänelle tyydytystä. Ensiksikin hän oli tyytymätön Oulussa
vallitsevaan ruotsalaisuuteen. Niin hän esim. marraskuulla kertoo
olleensa muutamassa (ylioppilastalon hyväksi toimeenpannussa)
iltamassa, johon turhaan oli Staavaa odottanut ja joka muutoinkin
oli ikävä, syystä että kaikki oli kauttaaltaan ruotsalaista. Hän
oli suomenkielisessä, runomittaisessa puheessa esittänyt Oulun
naisten maljan ja "hienosti moittinut" oloja; sitä ei kuitenkaan
ymmärretty, vaan naiset pyysivät saada runon -- hän oli luvannut
painattaa sen Oulun Wiikkosanomiin (n:o 46). Tammikuulla (1870)
hän eräässä toisessa iltamassa piti suomenkielisen esitelmän, ja
silloin oltiin pahoillaan siitä, että hän oli puhunut suomea. Toisena
syvempänä tyytymättömyyden syynä oli ristiriita hänen virkatoimensa
ja suruttoman elämänsä välillä. Merkittyään useinmainittuun
päiväkirjaansa (v:lta 1860): "v.t. uskonnonlehtori Oulussa", hän
lisää sanat: "O sancta ironia!" -- Kun Gummerus keväällä oli eronnut
toimestaan ja palannut Sääminkiin, hän sieltä kirjoittamissaan
kirjeissäkin tuomitsee talvikautista elämäänsä, ja saatuaan
Staavalta tietää, että Siikajoen pappilaankin oli huhu saapunut
hänen iloisesta elämästään Oulussa, hän muun muassa kirjoittaa:
"En tiedä, olenko poikkeus ihmiskunnassa, mutta sen tiedän, että
sydämeni useimmiten on niin täynnä, niin täynnä rakkautta kaikkeen
hyvään ja -- kuitenkin! -- Voi sentään että ihmisen pitää olla
semmoinen! olen usein itsekseni huudahtanut. Aivoni ovat niin täynnä
aatteita, etten minä niiden paljouden tähden tahdo päästä oikeaan
selvyyteen, ne ajavat toisiaan niinkuin pilvenhattarat taivaalla
ja pyrkivät monesti lamauttamaan kaiken toiminnan." -- Tämä mielen
levottomuus saa hänet jälleen ajattelemaan papinuraa. Kesällä hän
yliskamarissaan, jolle sisaret olivat antaneet leikkinimen "bahytt",
lukeekin hepreaa ja mietiskelee, onko hänen syksyllä suorittaminen
kasvatustieteen tutkinto vai onko hänen ryhdyttävä tentteihin joko
teologiankandidaatti- tai papintutkintoa varten.

Miettien näitä ja muita kysymyksiä, jotka koskivat hänen
tulevaisuuttaan Staavan kanssa, lähti Gummerus syksyllä Helsinkiin.
Siellä hän meni professori A. W. Ingmanin puheille saadakseen hyviä
neuvoja, ja keskustelu päättyi niin, että hän huomasi parhaaksi ensin
suorittaa kasvatustieteentutkinnon ja sittemmin virkaatoimittavana
koulunopettajana käydä papintutkintoon käsiksi. Mutta niinkuin
jo tiedämme, oli Gummeruksen vaikea pitää kiinni valitsemastaan
päämäärästä. Vaikka hän kirjoittaa, että valtiolliset kysymykset
ja fennomania, jotka ennen olivat kiinnittäneet hänen mieltään,
nyt olivat joutuneet syrjään, hän kumminkin pian oli sekaantunut
aivan toisiin puuhiin kuin tutkintolukuihin. Ja kuinka hän
olisikaan voinut jäädä osattomaksi siitä innostuksesta, jolla hänen
ystävänsä ja toverinsa seurasivat Kaarlo Bergbomin tänä syksynä
(1870) toimeenpanemia puhe- ja ooppera-näytäntöjä, joissa rva Raa
ja Ida Basilier loistivat! Gummerus suomensi "Orleansin neidon"
jäähyväismonologin edelliselle näyttelijättärelle ja tietysti hän
myöskin kävi teatterissa kuulemassa, miten se soi hänen huuliltaan.
Ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut pysyä väliäpitämättömänä, kun
puolueet taistelivat keskenään siitä, oliko suomenkielellä oleva
kunniasija ylioppilastalon vihkiäisissä vai eikö! Tietysti hän
oli mukana lukuisissa kokouksissa, joissa asiaa pohdittiin, ja
niinkuin ennen olen kertonut (Muotoja muistik. I, s. 70), oli se
juuri Gummerus, joka "välikysymyksellään" sai J. V. Snellmaninkin
Pohjalaisten Porthaninjuhlassa julkilausumaan ajatuksensa samasta
riitakysymyksestä. Itse vihkiäisjuhlassa hän ei ollut saapuvilla
(samasta syystä, joka sai useimmat hänen ystävänsäkin jäämään
siitä pois), mutta kyllä toisen päivän päivällisissä (niinkuin
hän Staavalleen kertoo). Vihdoin Gummerus tänä syksynä toimitti
painoon romaaninsa "Ylhäiset ja Alhaiset". Käsikirjoituksen (s.o.
Suomettaressa 1865 julkaistun ensimäisen laitoksen) korjaus,
uuden painoksen oikaisuluku y.m. vei enemmän aikaa kuin hän oli
voinut aavistaakaan. Mutta kun kaikki oli ohi, hän saattoikin
itsetietoisesti kirjoittaa (7/12 1870): "Jouluksi taikka jo ensi
maanantaina ilmestyy suomenkielinen romaani, oikeastaan ensimäinen
alkuperäinen romaani tällä kielellä, ja se on -- arvaapas keneltä?
Olen itse kustantanut sen ja tarjonnut sen tilattavaksi. Listoja
olen lähettänyt useihin kaupunkeihin ja saanut tilaajia enemmän kuin
toivoinkaan. Leontine täti Vaasassa on hankkinut 23 tilaajaa. Täällä
olen saanut lähes 200. Siitä tulee yritys, joka kannattaa. -- -- On
kuitenkin ansio tehdä mitä voi ja mihin on lahjaa, ajattelen minä,
kun huomaan, että ei ole ollut aikaa siihen, jota varten oikeastaan
tulin tänne tänä syksynä." --

Jos Gummerus olisi tahtonut antautua yksinomaan kirjailijaksi, ei
häneltä olisi puuttunut tilaisuutta siihen. Puhumatta siitä, että
Uusi Suometar mielellään julkaisi hänen kertomuksiaan, mainitsee hän
erään kirjankustantajan tilanneen häneltä romaanin sekä Pietarista
vastaanottaneensa kehotuksen tulla sinne uuden suomalaisen lehden
toimittajaksi 1500 ruplan vuosipalkasta. Gummerus ei luvannut
mitään kustantajalle, ja vielä vähemmän häntä halutti lähteä
Pietariin kilpailemaan vanhan ystävänsä August Hagmanin kanssa.
Ainoastaan U. S:lle hän kirjoitti tarinan "Revontulet", mutta
sen jälkeen hän joululomaksi muutti. J. V. Calamniuksen kanssa
Janakkalaan[55] lukeakseen kasvatustieteen historiaa. Sillä nyt jos
koskaan oli tutkinto suoritettava. Ja niin todella tapahtuikin,
vaikka kyllä kevätlukukausi 1871 oli kaikkea muuta kuin suotuisa
yliopistollisille töille. Sattuivatpa silloin naukujaiset prof.
Nordqvistin kunniaksi,[56] joiden johdosta yliopisto oli lähellä
tulla suljetuksi. Totta kyllä Gummerus ei ollut osallinen konsertissa
(niinkuin kumminkin Oulussa oli kerrottu!) -- hän vain "käveli
Jonathan veljensä ja parin vanhemman herran kanssa toisella puolen
esplanaadia", mutta kyllä sitä seuraava hälinä häiritsi häntäkin. Kun
pelko yliopiston sulkemisesta oli huipullaan ja sentähden tutkintoja
suoritettiin tulisessa kiireessä kävi Gummeruskin klo 10 illalla
professori Cleven luona neuvottelemassa mitä oli tehtävä, jos parooni
Kasimir von Kothen todella seuraavana päivänä (5/5 1871), jolloin
ylioppilaat olivat klo 12:ksi kutsutut juhlasaliin, julistaisi
pelätyn tuomion. Tyynimielinen professori ei uskonut niin tapahtuvan,
mutta jos saataisiin asiasta varma tieto, suostui hän toimeenpanemaan
julkisen tutkinnon klo 8 aamulla, ilman edellä käypää tenttiä,
johon ei olisikaan ollut aikaa. Onneksi vaara meni ohi, ja Gummerus
suoritti tutkintonsa tavallisessa järjestyksessä toukokuun viimeisenä
päivänä.

Samana iltana Gummerus kutsui lähemmät tuttavansa ja toverinsa
Kleineh'n hotelliin jäähyväiskekkereihin. Paitsi muita puhui Yrjö
Koskinen isännän kunniaksi ja huomautti, että maailma näyttää
toisenlaiselta kuin ennen sille, joka eroten yliopistosta astuu
käytännöllisiin virkatoimiin; elämäntehtävä tulee silloin pääasiaksi,
ja kotielämä korvaa tuhatkertaisesti toverielämän, mutta semmoista
kotielämää varten tarvitaan toinen, joka on osallinen kaikessa, ja
hän toivotti Gummerukselle sellaista toveria. Vastatessaan puheeseen
Gummerus myönsi jo löytäneensä elämäntoverin, mutta kun häntä
vaadittiin ilmottamaan morsiamensa nimi, niin hän ei tyydyttänyt
ystäviensä uteliaisuutta. -- Kumminkin hän nyt kenenkään tietämättä
tilasi kihlasormuksen, johon kaiverrettiin nimi "Karl", ja lähetti
sen Staavalle. Valitettavasti sormus oli liian pieni, ja senkin
tähden jäi sormusten vaihto ja kantaminen -- s.o. kihlauksen
julkiseksi tekeminen -- vieläkin tuonnemmaksi.

Gummeruksen yliopistoaika oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta.
Hän kirjoittaakin jo väsyneensä "ylioppilaan iloiseen elämään" ja,
vaikka onkin vähän surumielinen, toivovansa enemmän tyydytystä ja
iloa tulevasta toimestaan. Luettuansa Gummeruksen ansioluettelon
(hän haki tänä keväänä, vaikka turhaan, Backmanin stipendiä) Cleve
oli lausunut: "Maisteri on kuitenkin aikaansaanut paljon, sillä
vaaditaanhan sentään jotakin saadakseen, niinkuin maisteri, sijan
Suomen kirjallisuushistoriassa." -- Kertoessaan tästä morsiamelleen
Gummerus sanoo Cleven imarrelleen häntä; hänestä itsestään oli muka
hänen sisällinen kehityksensä suuriarvoisempi kuin tuo näkyvä, joka
on kiinnittänyt hänen nimensä kirjallisuushistoriaan. Epäilemättä oli
Cleven arvostelu hänen ylioppilasajastaan oikeampi, sillä mitä hän
olikaan kokenut, ei hänen luonteenlaatunsa ollut suuresti entisestään
muuttunut. Se on seuraavasta näkyvä.

Vasta kesäkuun 9 p:nä Gummerus lähti Helsingistä. Äkkinäinen
taudinkohtaus, joka onneksi oli ohimenevää laatua, esti häntä ennen
matkustamasta kotiin, jossa häntä kuitenkin oli hartaasti odotettu
-- isän häihin (6/6). Rovasti Gummerus meni näet uusiin naimisiin
nti Rosalie Tavastin kanssa, joka oli samanikäinen kuin vanhimmat
lapsipuolensa.[57]

Uuden "äidin" ilmestyminen perheeseen oli tietysti suuri yllätys
lapsille, mutta kaikesta päättäen se ei aikaansaanut mitään syvempää
häiriötä. Kalle kirjoittaa siitä monesti morsiamelleen, ja näyttää
siltä, että hänen syvä kunnioituksensa isäänsä kohtaan, nuoren rouvan
vaatimattomuus ja kaikkien halu rauhassa suoriutua oudosta pulmasta
vei siihen tulokseen, että perhe pysyi eheänä ja onnellisena. --
Laajemmin puhumatta asiasta mainitsen vain, että Gummerus juuri tässä
asiassa ehkä paremmin kuin missään muussa osotti, etteivät seuraavat
sanat eräässä kirjeessä olleet turhaa pakinaa: "Jo lukioajoista
saakka olen koettanut tutkia ihmissydäntä, sen avuja, vikoja ja
oikkuja" -- hän oli siten oppinut elämääkin varten.

Aika oli kiusallinen niille, jotka Gummeruksen tapaan toivoivat
päästä vakinaiseksi koulunopettajaksi. Kouluylihallitus, parooni
v. Kothen päällikkönä, jonka hallinnon alaiseksi koululaitos oli
joutunut, oli tekeillä olevien muutosten ja uudistusten tähden
päättänyt olla vastaiseksi nimittämättä opettajia avonaisiin
virkoihin. Määräykseen tilapäisesti hoitaa toista tai toista virkaa
oli vaikea kiinnittää tulevaisuuden suunnitelmia, ja varsinkin
kihloissa oleva mies siitä kärsi. Gummerus ajatteli sentähden
vieläkin sokeainkoulun opettajanvirkaa ja hakikin sitä, sillä se oli
vakinaisesti täytettävä, mutta sittemmin hän peruutti hakemuksensa
hakeakseen toista samanlaatuista virkaa, nimittäin uskonnon lehtorin
virkaa Tammisaaren syksyllä avattavassa uudessa naisseminaarissa ja,
varmuuden vuoksi, myöskin uskonnon kollegan sijaisuutta Kokkolan
lyseossa. Siitä aiheutui omituinen selkkaus, joka tässä on kerrottava.

Kun hakuaika seminaarinlehtorin virkaan heinäkuun 27 p. päättyi,
julisti kouluylihallitus Gummeruksen pätemättömäksi ja määräsi hänet
v.t. kollegaksi Kokkolaan. Näin kerrottiin sanomissa samalla, kun
edellinen virka uudestaan julistettiin haettavaksi. Toimenpide oli
kuitenkin liian hätäinen, sillä Gummerus oli anonut saada suorittaa
käytännölliset kokeet virkaa varten täyttääkseen mitä häneltä puuttui
pätevyysehdoissa, ja jonkun ajan päästä ilmestyikin sanomiin entisen
tiedonannon peruutus. Gummerus lähti siis elokuun lopulla jälleen
Helsinkiin mainitulta kokeita varten, sillä virka Tammisaaressa oli
hänestä edullisempi kuin vastaavat virat lyseoissa, ja saatuansa sen
hänellä olisi koti tarjottavana morsiamelleen. Helsingissä selvisi
hänelle pian, että viranomaiset eivät katsoneet häntä sopivaksi
seminaariin, jossa oppilaat olivat täyskasvuisia neitosia -- hän oli
näet naimaton! Ymmärrettävästi tämä tieto painoi hänen mieltään,
kun hän normaalikoulussa suoritti kokeensa suuren kuulijakunnan,
kouluylihallituksen jäsenten, senaattori (J. Ph.) Palménin, (Uno)
Cygnaeuksen, professori Cleven y.m. saapuvilla ollessa, ja seuraus
oli, että hän onnistui huonommin kuin ehkä muuten olisi käynyt.
Sen hän itsekin huomasi, mutta kumminkin oli hänelle kerrassaan
odottamatonta se mikä tapahtui: hänet julistettiin kelpaamattomaksi!
-- "Mitä minun tulee nyt tehdä?" hän kysyy masentuneena, "lähteäkö
Kokkolaan? Olisihan se elää kouluylihallituksen armosta, sillä jos
kokeeni eivät kelvanneet kyseessä olevaa virkaa varten, kuinka
voin pitää itseäni kykenevänä opettamaan samaa ainetta toisessa
koulussa? Kenties olisi paras kohta ruveta papiksi -- silloin ei
minulla ainakaan olisi tekemistä nykyisen kouluylihallituksen kanssa,
ja olisihan koulu-ura aina avoinna. -- -- Santeri oli kuulemassa
kokeitani, en sentään halua luottaa hänen arvosteluunsa, sillä
silloin minun täytyisi syyttää tuomareitani vääryydestä ja sitä
en mitenkään _tahtoisi;_ sitä vastoin koetan vakautua siitä, että
kokeitani todella ei voitu hyväksyä. -- Tietysti itserakkaus siitä
kärsii, että sitä sillä tavoin loukataan, mutta sen tiedän, että se
on minulle terveellistä." --

Kirjoitettuaan edelliset sanat Gummerus päätti mennä Cleven luokse
sanomaan suoraan mitä ajatteli arvostelusta. "Hän vastaanotti
minut mitä suurimmalla ystävyydellä. Minä ilmotin suoraan asiani
ja lisäsin: päättääkseni kokeitteni tuloksesta -- en minä kelpaa
koulunopettajaksi. Silloin Cleve pyysi, etten minä mitenkään
uskoisi, että arvostelu oli tarkottanut minun opettajakykyäni,
vaan minut oli julistettu kelpaamattomaksi sentähden, että minut
katsottiin sopimattomaksi siihen paikkaan, jota olin hakenut. Hän
kehotti minua anomaan, että nyt suorittamani kokeet hyväksyttäisiin
toisia uskonnonopettajanvirkoja varten kuin opettaja- taikka
opettajatarseminaareissa, ja siihen kyllä suostuttaisiin. Minä
huomautin, että arvostelijoiden olisi tullut antaa arvolause
kokeistani eikä sopivaisuudestani sinne taikka tänne. Hänen
käsityksensä oli toinen, ja niin me erosimme." -- Gummeruksen
mielestä oli kouluylihallitus kohdellut häntä niin mielivaltaisesti
ja kohtuuttomasti, että hänen oli mahdoton siihen mukautua. Hän
päätti sentähden kieltäytyä vastaanottamasta kollegansijaisuutta
Kokkolassa ja kohta ryhtyä tentteihin papintutkintoa varten. Parin
viikon päästä hän arveli olevansa valmis suorittamaan dogmatiikan
tentin Granfeltilla ja ennen joulua exegetiikan Ingmanilla. -- Hän
pyytää morsiantaan lausumaan ajatuksensa tästä päätöksestä ja toivoo,
että hän sen hyväksyy.

Niin selitti Gummerus asemansa ja kantansa kirjeessä syyskuun 30
p., mutta aivan toinen ääni soi seuraavassa, joka on päivätty
marraskuun 24:ntenä. Sillä välin hän oli saanut vastauksen Staavalta,
eikä se ollenkaan ollut hänen toivomustensa mukainen. Morsian oli
näet moittinut häntä hänen äkkinäisestä elämänuran-muutoksestaan,
sanoen häntä "hetken lapseksi" ja epäkäytännölliseksi, vaikka hän
toiselta puolen oli myöntänyt asian olevan hänen omassa vallassaan.
Kirjeen saajasta se oli ollut kylmäverisesti kirjoitettu, ja
kuukauden ajan oli hän ollut kuohuksissa -- ei morsiantaan kohtaan,
vaan itse asian tähden. Gummeruksen täytyi tunnustaa erehtyneensä
ja hän teki sen seuraavin sanoin: "Miksi minä luovuin virastani
Kokkolassa, sen tiedät; en voinut mielestäni tehdä toisin. Se
oli hetken päätös, ja jos minulla olisi se voima, joka vaaditaan
täydelliseen suunnankäänteeseen, täydelliseen heittäytymiseen
uusiin olosuhteisiin, niin en sitä katuisi, ja kuitenkin minä nyt
kadun. Äitini sydämellisin toivomus oli, että rupeaisin papiksi,
ja samaa toivovat isä, Santeri, Emmi, kaikki omaiseni. Santeri
oli täällä, kun vastoinkäyminen normaalikoulussa sattui. Hän
näki, miten se minuun koski, ja hän uudisti äidin suunnitelman.
Silloin hetki minut petti. Jos voisin tulla semmoiseksi papiksi
kuin mielestäni papin tulee olla, niin olisin jo aikoja sitten
pappi, mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, etten minä, mikäli
voin asiaa arvostella, kelpaa siksi, ja katso, hetken mies uskoi
hetkellisesti, kun hänen itserakkauttaan oli loukattu ja hänen
mielensä oli kiihtynyt, että hän kelpaisi tehtävään, johon hän siitä
saakka, kun erosi teologisesta tiedekunnasta, on pitänyt itsensä
kykenemättömänä. -- Olenhan olevinani romaaninkirjoittaja, olenhan
satoja kertoja kuvannut naissydäntä ja usein sanonut naisen miehessä
rakastavan voimaa ja kypsää päättäväisyyttä -- nyt, kun todellisessa
romaanissamme olen sankarina, mitä sinä rakastat minussa? Jotakin
säännönvastaista, en tahdo suorastaan sanoa voimattomuutta, sillä
silloin syyttäisin itseäni ehkä enemmästä kuin ansaitsen, vaan
horjuvaisuuden päättäväisyyttä, jos niin saan sanoa." --

Tunnustus oli vaikea tehdä, mutta sanat ovat sydämestä lähteneet
ja ilmaisevat toiselta puolen kyllä tahdonlujuuden puutetta, mutta
toiselta puolen myöskin mielen suoruutta ja rohkeutta näyttäytyä
semmoisena kuin oli. Kirjeestä näkee muuten, että Gummeruksen päätös
mennä Canossaan osaksi johtui ulkoakin tulleesta vaikutuksesta.
Professori Gustaf Frosterus, kouluylihallituksen jäsen, oli näet
läheisenä tuttavana ja tavallaan sukulaisena hartaasti kehottanut
häntä uudestaan hakemaan Kokkolan virkaa, ja professori C. G. von
Essen, jolle Gummerus oli tunnustanut sisällisen levottomuutensa ja
sen syyt, oli puhunut tähän tapaan: "Ei tuo ole minulle tuntematonta!
Lähde sinä Kokkolaan ja lue siellä täydessä rauhassa papintutkintoa
varten, ja jos huomaat, että olet kutsuttu papiksi, niin rupea siksi,
kaikessa tapauksessa et ole viratta niinkuin nyt." Myöskin oli hän
samoin kuin morsian arvellut, että Gummerus oli epäkäytännöllinen. --

Koko lukukausi kului Gummerukselta sisällisiin taisteluihin, joita
rauhottaakseen hän lokakuulla alkoi Uuteen Suomettareen kirjoittaa
pitkänlaista historiallista kertomusta ("Sadan leukaluut"). Muuten
hänellä oli entistä hauskempi kotielämä Helsingissä sen johdosta,
että Emmi sisar syyslukukauden alusta oli ottanut hoitaakseen
veljiensä taloutta. Kun asuttiin yhdessä -- jollen erehdy, 8
saman perheen jäsentä -- ei siinä ikävä vaivannut. Emmistä oli
pääkaupungissa tullut, kertoo veli, kiivas fennomaani, ja sanomatta
mitään Kallelle, hän kirjoitti tämän morsiamelle ja kehotti
häntä merkitsemään osakkeita seuraavan vuoden alusta ilmestyvää
Morgonbladetia varten. -- Joulukuulla Gummerus pyysi saada uudestaan
suorittaa käytännölliset kokeet uskonnon, historian ja maantiedon
kolleganvirkoja varten. Kokeet onnistuivat nyt hyvänlaisesti, ja
siitä hänen mielensä suuresti keventyi. Hän haki sitten jälleen tuota
viransijaisuutta Kokkolassa, johon oli jo ollut määrätty, ja lähti
siskoinensa jouluksi Sääminkiin. --

       *       *       *       *       *

Joululomalla Gummerus vielä sepitti novellin ("Kaksi jouluaattoa"),
jolla Uusi Suometar, "johon olen kiinnikasvanut", oli alottava
vuosikertansa 1872. Tammikuun 10 p:nä hän lähti Kokkolaan, jonne
tie Juvan, Mikkelin, Kangasniemen, Laukaan, Karstulan, Perhon,
Ylivieskan, Kaustisen ja Alavetelin kautta teki 47 1/2 penikulmaa.
Ajaen kyytihevosella isän antamassa reessä matka sujui nopeasti,
vaikka hän ei tavannutkaan erästä toveria, maisteri Alopaeusta,
joka samalla aikaa pyrki samaan päämäärään ja jonka kanssa hän oli
tehnyt sopimuksen yhtymisestä; tietämättään he kumpikin vuoroonsa
ajoivat toistensa ohi toisen ollessa talossa tien varrella. --
Seuraavan kuvaavan seikkailun Gummerus kertoo tältä matkalta:
"Eräästä Kangasniemen majatalosta sain hyvän hevosen, mutta kyytimies
ei tahtonut ajaa. Hiljaista hölkkää ja enimmäkseen kävellen
kuljettiin pari kolme virstaa; kehotuksiini hän vastasi: 'Kyllä
herra ennättää!' Minä tuskastuin, sillä Alopaeus oli vain pari
väliä minun edelläni, ja mietin miten päästä nopeammin eteenpäin.
Tapella miehen kanssa en sentään halunnut. Viisi virstaa oli siten
kuhnailtu, kun minä pitkän vaitiolon jälkeen kysyin: 'Arvatkaapas
mitä on noissa laatikoissa?' (Minulla oli kaksi kirjalaatikkoa
reessä ajajan istuimen edessä.) -- 'No, mitä niissä lieneekään?'
-- lausui kyytimies. -- 'Jos sen sanon, niin te peljästytte',
sanoin minä. Hetki kului. -- 'Kuka herra on?' kysyi sitte mies.
-- 'Eikö täällä ole puhuttu siitä kuuluisasta tohtorista, joka
nykyään Suomessa matkustaa?' oli vastakysymyksenä Mies ei vastannut
mitään, vaan vilkaisten minuun hän muutti hiljaa toisen jalkansa
laatikon päältä. Taas kului hetki vauhdin paranematta. -- 'No,
mitä noissa loovissa sitten on?' kysyi hän vihdoin. -- 'Niissä on
kahden leikatun ruumiin päät, jalat ja sisukset', vastasin tyynesti,
lisäten että niitä oli tutkittava lähimmässä kaupungissa. -- Mies
asetti nyt äkkiä jalkansa kauas laatikoista, ja olisit nähnyt millä
vauhdilla mentiin! Varmuuden vuoksi minä potkaisin toista laatikkoa,
niin että se liikkui. Miehellä oli hyvä hevonen, mutta kyllä hän
ajoikin, niin että monta kertaa pyysin häntä hellittämään, mutta
ei se auttanut. Siinä tuokiossa oltiin perillä. Saatuani talonväen
hereille -- oli näet yönaika -- tilasin kohta uuden hevosen. Mutta
entinen kyytimieheni kertoi samassa mitä laatikoissa oli, ja kievarin
isäntä ilmotti juhlallisesti, että 'semmoisille, jotka ihmisraatoja
kuljettaa, ei anneta hevosta!' Siinä olin pinteessä. Minä käskin
tuoda laatikot tupaan, mutta siihen ei kellään ollut halua. Vihdoin
täytyi minun itse mennä noutamaan toinen laatikko tupaan, jossa
oli paljo väkeä, markkinamiehiä y.m., jotka olivat heränneet ja
uteliaasti ja pelokkaasti silmäilivät minua. Minä asetin laatikon
tuolille takan eteen. Uteliaat kerääntyivät ympärille, vaikkeivät
sentään aivan lähelle! -- 'Tunnetteko kalman hajua?' kysyin minä,
ja pari ämmää oli sitä tuntevinaankin ja tukkivat nenänsä. Minä
väänsin sitte hiilihangolla laatikon auki ja kehotin heitä katsomaan.
Vähän epäröiden lähestyi muuan Laukaan talonpoika ja huudahti:
'Kirjojahan siinä vaan onkin.' -- 'Vieläkö tunnette ruumiinhajua?'
kysyin akoilta! Nyt kerroin, etten ollutkaan mikään tohtori, että
olin keksinyt koko jutun saadakseni tomppelimaisen kyytimieheni
ajamaan. Mies itse kuuli selitykseni, kiroili ja oli nolo, ja ihmiset
tuvassa nauroivat hänelle ääneen. Minä puolestani käytin tilaisuutta
antaakseni heille pienen opetuksen. Jos lukisitte vähän enemmän ja
perustaisitte kansakouluja, joissa lapsenne oppisivat lukemaan ja
ymmärtämään, ettei pidä uskoa taikoja ja noitia, niin ette te eivätkä
lapsennekaan pelkäisi laatikkoa, vaikka se sisältäisi mitä tahansa.
-- 'Kyllä se oikein puhuu', arveli eräs kuulijoista. Minä lähdin
eteenpäin, eikä minun enää tarvinnut kehottaa kyytimiehiä ajamaan.
Sen pituinen se." --

Kokkola oli Gummeruksen syntymäkaupunki, mutta kun hän oli sieltä
lähtenyt 5-vuotiaana, on ymmärrettävää, ettei hänellä voinut
siellä olla montakaan tuttua; pikku tytöt, joiden kanssa hän
muisti lukeneensa aapista, olivat jo keski-ikäisiä rouvia. Yhdessä
Alopaeuksen kanssa hän vuokrasi asunnon, salin ja kaksi kamaria,
erään rva Möllerin luona, mutta syömässä oli heidän käytävä
Sergeiewillä (ravintolassa), jossa Gummerus tunsi ruokasalin
huoneeksi, missä lapsena oli leikkinyt. Koulu antoi hänelle
paljon työtä; ainoastaan yksi aamupäivä viikossa oli vapaa. Sitä
paitsi hän antoi tunteja tyttökoulussa, ja sunnuntaisin oli
hänellä aivan erikoinen tehtävä. Syystä että kaupungin kirkko oli
uudistuksenalaisena ja maalaiskirkko kaukana, Gummerus joka pyhä klo
12 koulussa lyhyesti selitti päivän evankeliumin. Oppilaiden ohella
kokoontui sinne muutakin yleisöä niin paljon kuin mahtui.

Gummerus ei kiittänyt uutta olopaikkaansa. Kaupunki oli hänestä
ikävä, ilman mitään henkisiä harrastuksia. Kevätkauden loistokohtana
olivat komeat kilpa-ajot päivällisineen ja iltamineen. Niistä
puhuttiin viikkokausia ennen ja jälkeen. Jotta koulunopettajatkin
voisivat olla mukana, tehtiin työtä laskiaistiistainakin, mikä
luonnollisesti oli kovin vastenmielistä oppilaille. Muutoin vain
kielittiin toisistaan. Niin esim. Gummerus kerran käydessään
pappilassa sai kuulla mitä oli tehnyt, missä oli ollut ja mitä
oli puhunut koko kuluneen viikon aikana. Ainoastaan apteekkari
Wichmanin ja tullinhoitaja Winterin perheet muodostivat poikkeuksen,
ja niissä Gummerus hyvin viihtyi. -- Pääsiäisviikoksi Gummerus oli
aikonut Siikajoelle, mutta kurkkutulehdus esti häntä matkustamasta,
ja tuskastuneena hän morsiamelleen valitti vankeuttaan. Neljän
päivän päästä saatuaan lääkäriltä luvan matkustaa hän lähti
"rakkaaseen Ylikannukseen" (Siikajoella hän ei enään ehtinyt käydä)
vieraillakseen maakauppias Sahlgrenilla, "jossa olin tervetullut --
sen näin ja tunsin". Elettyään neljä päivää lapsuudenmuistoissaan
Gummerus palasi. "Kun minun oli lähteminen, oli paljo ihmisiä
kokoontunut tapaamaan 'pappilan Kallea', joka ilokseen huomasi, että
hän ja hänen poika-aikansa kujeet olivat hyvässä muistissa. Muuan
vanha mummo tahtoi osottaa minulle erikoista hyväntahtoisuutta ja
teki sen tavalla, joka sai minut hyvälle tuulelle koko matkan ajaksi,
vaikka tie oli kaikkea muuta kuin hyvä. Hän ilmotti, että hänellä oli
jotain tärkeää ja salaista sanottavana, ja pyysi luvan seisoa reen
kannaksilla, kunnes oltiin erillään muista ihmisistä. Minä suostuin,
ja kun oli ajettu noin virsta, kuiskasi hän korvaani: 'Teidän pitää
mennä naimisiin Sahlgrenin Fiian kanssa." --

Kotimatkan Sääminkiin Gummerus teki Siikajoen kautta. Siellä
tapahtui, että Staava vihdoin antoi hänelle kihlasormuksen, mutta
ei lupaa pitää sitä sormessaan! -- Kotona hän ei tällä kertaa kauan
viipynyt. Useina vuosina oli Gummerusta vaivannut reumatismi,
milloin hampaissa milloin muualla, ja nyt Juhannuksen aikana pisti
hänen päähänsä lähteä Helsinkiin kylpeäkseen kuuluisan tohtori
Ewerthin johdolla. Kuusi viikkoa hän siten oli parannuksilla, ollen
erinomaisen tyytyväinen tulokseen. Elokuun alussa hän huudahtaa:
"On kuin uuden elämän henki virtaisi suonissani. Kaikki tuntuu
niin kirkkaalta, niin iloiselta, niin ruusunpunaiselta." Muuten
oli aika kyllä tuntunut pitkältäkin, ja ainoa mainittava poikkeus
oli ollut eräs huviretki Tallinnaan, jonka Gummerus teki heinäkuun
lopulla Kaarlo Bergbomin ja muiden ystävien seurassa nähdäkseen
mielenkiintoista keskiaikaista kaupunkia.

Kun Gummerus paluumatkallaankin Kokkolaan kävi Siikajoella, saivat
hänen tuttavansa uutta aihetta udella, eikö hän sittenkään ollut
kihloissa, mutta yhä täytyi hänen vastata kieltäen ja kiertäen.
Asunnon hän nyt sai apteekkari Wichmanilla, jossa myöskin koulun
rehtori Canth ja Gummeruksen entinen koulutoveri Anshelm Ebeling
asuivat -- kaikki kolme poikamiehiä. -- Kokkolassa ollessaan Gummerus
tähän saakka näyttää pysyneen jotenkin erillään kirjallisista
puuhista, mutta tänä syksynä hän panee alkuun myöhemmän elämänsä
tärkeimmän yrityksen. Siitä hän kertoo (10/9 1872) seuraavin
sanoin: "Et voi aavistaa mitä minulla nyt on tekeillä, et, vaikka
sanon muutamia päiviä sitte kirjoittaneeni painoylihallitukselle
pitkän esityksen, jonka lähetin Emmille. Ei kukaan muu tiedä siitä
mitään kuin hän, Jonathan ja nyt sinä. Niin, minä anon lupaa saada
ensi vuoden alusta julkaista sanomalehteä; ja näytenumeroa varten
olen tehnyt työtä joka hetki, jonka olen ollut vapaa koulusta.
'_Kyläkirjasto_. Lukemisia erinäisissä aineissa Suomen kansalaisille'
[todellisuudessa: 'Lukemisia Suomen kansalaisille eri aineissa'] on
ajatellun lehden nimi. Luulet kai, että minä taas aion Helsinkiin.
Ei, tänne jään kuitenkin. Että se tulee kannattamaan, uskon varmasti,
ja jollei siltä näytä ensi vuoden alussa, niin ei siitä ole sen
suurempi vahinko kuin että yritys raukeaa ja että olen menettänyt sen
vähän mitä näytenumero maksaa. Jo kauan olen sitä miettinyt, aina
siitä saakka kuin minä ja Hagman julkaisimme 'Luonnotarta' 1863,
joka kannatti hyvin, mutta joka oli lakkautettava 1864, syystä että
Krohn ryhtyi julkaisemaan samanlaatuista suurempaa lehteä, 'Maiden ja
merien takaa'. Viime syksynä Krohn ehdotti, että me yhdessä panisimme
toimeen samansuuntaisen lehden, mutta juuri suunnitelmasta emme
sopineet, ja nyt uskallan yksin koettaa noudattaen omaa aatettani!"

Tänä syksynä tapahtui se muutos Gummeruksen elämässä, että hän uuden
koululain mukaan sai virastaan täyden palkan, "noin 2000 markkaa";
sivutoimet tuottivat lisäksi 800. Se rohkaisi hänen mieltään, niin
että hän joulukuun alussa kysyi Staavalta, eikö tämä nyt suostuisi
tekemään totta heidän liitostaan. Vaatimatonhan se koti oli, joka
hänellä oli tarjottavana, Gummerus kirjoitti, mutta hän ei peljännyt
puutetta, sillä hän pystyi tekemään työtä ja sitä hänellä oli eri
tahoilta tarjona -- pääasia oli, että hänellä oli joku, jonka edestä
ahertaisi. Hänestä oli ensi kesä sopivin aika häitten viettoon.
Staava oli kumminkin toista mieltä. Ollen varakkaan kodin lapsi oli
hän nähtävästi tottunut katselemaan maailmaa ja elämää toisin kuin
sulhanen. Kun Gummerus sen jälkeen vietti joululomansa Siikajoella,
eivät suullisetkaan neuvottelut johtaneet edemmäs kuin siihen, että
hän, mikäli kirjeistä voi päättää, sai ainoastaan _puolinaisen luvan_
pitää kihlasormusta sormessaan ihmisten näkyvissä! Palatessaan
Kokkolaan hän tulliportilla pistikin sormuksen sormeensa, joten
monivuotinen, tuttujen ja tuntemattomien aavistama kihlaus vihdoin
näyttäytyi olevan kiistämätön tosiasia. Mutta kun hän tästä
kirjoitti Staavalle, ilmaisi vastaus, että parempi olisi ollut, jos
hän olisi pitänyt sormuksen taskussaan. Silloin Gummerus, jonka
kärsivällisyys koko ajan oli ollut enemmän kuin kiitettävä, ei voinut
olla tiedustelematta, pitikö Staava itseään sidottuna vai eikö --
jollei, niin olihan vielä aikaa tehdä loppu kaikesta. Sitä ei morsian
kuitenkaan ollut tarkottanut -- suhde jäi entiselleen.

Uudesta vuodesta 1873 alkaen Gummerus asettui asumaan kaupungin
ulkopuolelle, pappilaan, kirkkoherra Ture Birger Vegeliuksen luokse.
Erinäiset lauseet kirjeissä viittaavat siihen, että hän jälleen
mietti papintutkintoa ja sentähden mielellään asui pappilassa,
avustaen kirkkoherraa, milloin siihen aikaa oli. Kyläkirjasto lienee
kumminkin vaatinut useimmat vapaat hetket.

Tämä uusi, yhteiselle kansalle aiottu aikakauskirja ilmestyi
kerran kuukaudessa kaksiarkkisena vihkona tavallista 8:o kokoa.
Se sisälsi vaihtelevaa, opettavaista lukemista samaan tapaan kuin
"Luonnotar", mutta erosi edelläkävijästään siinä, että se hengeltään
oli uskonnollisempi. Lehden ensi aikoina Gummerus koettikin laajalla
kirjeenvaihdolla hankkia sille avustajia ja suosijoita papiston
riveistä, ja tiettävästi hän pyrinnössään onnistuikin. Vuoden
alussa Kyläkirjastoa painettiin 900 kpl., mutta uusia tilauksia
tuli yhtämittaa, joten painos pian oli suurennettava. Helmikuulla
Gummerus jo laski voittonsa nousevan noin 800 markkaan. Tämä
johtui siitä, että julkaisussa vuoden alkupuolella ei ollut kuvia,
jommoisia hän sentään oli ryhtynyt hankkimaan (ensimäiset kuvat:
Livingstone ja kohtauksia hänen matkoiltaan, kesäkuun vihkossa). Hän
oli näet kirjoittanut erinäisille henkilöille Ruotsiin, jossa jo
kauan ilmestynyttä "Läsning för folket" y.m. julkaisuja hän toivoi
saavansa käyttää apunaan sekä tekstiä että kuvittamista varten.
Tietysti ruotsalaiset siihen myöntyivätkin, joskin vaatien, että
Gummerus levittäisi heidän lehtiään Suomen ruotsinkielisten kesken.
"Oikein nolostuin huomatessani, miten vaikutusvoimaisena minua
pidetään." Gummerus lupasikin koettaa hankkia tilauksia Pohjanmaan
ruotsalaisilta seuduilta. -- Kyläkirjasto painettiin ensi vuosina
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa Helsingissä, missä
lukukausien aikana Gummeruksen nuoremmat veljet, Valentin ja Julius,
ja heidän asuintoverinsa, ylioppilas Jaakko Rahm, sekä kesällä E.
Nervander ja L. J. Kekoni hoitivat oikaisulukua, levittämistä y.m.
Joskus, kun Kokkolasta ei käsikirjoitusta tullut oikeaan aikaan
taikka riittävästi, olivat nuoret apumiehet kovassa hädässä,
mistä saada palstantäytettä. Ensimäinen Gummeruksen kirjoittama
alkuperäinen kertomus alkoi 4:nnessä vihossa ("Iisakka Kantokoski ja
hänen lapsensa").

Kirjallinen yritys ei estänyt Gummerusta tunnollisesti hoitamasta
koulutehtäviään. Että hän oli saavuttanut oppilaittensa suosion, sen
hän koki Kaarlen päivänä (38/1) 1873. He lahjoittivat hänelle silloin
kallisarvoisen, 3-osaisen, runsaasti kuvitetun teoksen Roomasta.
"Se ilahdutti minua, sillä se todistaa, että oppilaani pitävät
minusta", Gummerus kirjoittaa, "niinkuin minäkin heistä. Totta on,
että he katsoivat minuun vähän pitkään, kun minä kiitettyäni heitä
lahjasta sanoin, että se antaa minulle aihetta vaatia heiltä enemmän
-- varsinkin ahkeruutta; ja sitä vaatimusta he ovatkin rehellisesti
tyydyttäneet, ainakin tähän asti [kuukausi myöhemmin]."

Tavan mukaan viettäen kesäänsä Säämingissä Gummerus ajatteli hakea
opettajanvirkaa Helsingin reaalikoulussa, mutta, miten olikaan, hän
syksyllä palasi Kokkolaan. Hän asui nyt kahdessa huoneessa, jotka hän
varusti omilla huonekaluilla, ja piti omaa talouttakin syöden vain
päivällisensä ravintolassa. Tämä uusi järjestys sai hänet yhä enemmän
kaipaamaan kodin tärkeintä ehtoa, omaa rakasta vaimoa. Papintutkinnon
suorittamista varten hän mietti anoa virkavapautta kevätlukukaudeksi.
Huvikseen Gummerus alkoi tänä syksynä laulunopettaja Sjögrenin ja
viskaali Knapen kanssa harjottaa soittoa; Knape soitti ensimäistä,
Gummerus toista viulua ja Sjögren selloa. Kumma kyllä on tämä
ensi kerta, kun kirjeissä tulee näkyviin, että Gummerus harrasti
soitantoa. Luultavasti Sjögren oli yrityksen alkuunpanija, sillä hän
oli erittäin innostunut taiteeseensa ja väliin säveltäjäkin. Muun
muassa hän sävelsi runon, jonka Gummerus oli sepittänyt morsiamelleen
hänen täyttäessään 25 vuotta.

Uudelta vuodelta 1874 alkaen Gummeruksen kirjeissä soi uusi,
rohkeampi ääni. Hän on ollut Siikajoen pappilassa joululomalla, ja
nyt on vihdoin sovittu, että häät ovat vietettävät ensi kesänä!
Huoneisto nuorelle parille oli siis vuokrattava, ja siitä oli paljon
kirjoitettavaa. Kumminkin Gummerus siinä välissä antaa kuvauksen
pikkukaupungin huveista: "Laskiaistiistaina -- toimeenpantiin
rekiretki Palmaan, jossa ruustinna Appelgren asuu. En aikonut olla
mukana, mutta lähdin kuitenkin klo 11 -- yksin. Tohtorin rouva
Hellström oli järjestänyt kaikki. Hauskaa -- kahvit -- päivälliset.
Siinä ohjelma! Rouvat olivat tuoneet ruokaa -- vasikanpaistia ja
laskiaispullia ja olutta. -- Hupaista olikin. Siellä oli monta
tyttökoulunoppilastani, ja ne olivat kovin hartaita vaivaamaan
vanhaa, kihlattua maisteriansa vaatimalla häntä karkeloon, ja hän
oli niin kohtelias, ettei kieltäytynyt tanssimasta. Hei seitä, Fria
vill Simon i selle, jopa kotiljongiakin. -- Kun minä olin ajanut
yksin ja useat rouvien kutsumat koulupojat olivat tulleet kävellen --
7 virstaa -- neuvoteltiin paljon paluumatkasta, ja loppu oli, että
minä lähdin tohtori Hellströmin kanssa, jolla oli kiire, ja jätin
hevoseni tohtorinnalle, joka monien nuorten tähden sai istua hyvin
epämukavasti. Minä pidin huveista, ei mitään väkeviä, vapaata --.
Vahinko vain, että kaipasin erästä poissa olevaa. -- Illalla iltama
raatihuoneella, johon useimmat Palmalta tulivat (siellä oli päätetty
klo 6). Kallesi oli sentään väsynyt, niin että hän ainoastaan katseli
kahta epäonnistunutta kuvaelmaa ja tanssin alkua." --

Kyläkirjasto menestyi hyvin. Painos, 1000 kpl, liian pieni;
tilaajoita karttui, niin että vuoden ensi vihko oli uudestaan
painettava. Gummerus oli tullut yhä taajempaan kirjevaihtoon eräitten
ruotsalaisten kanssa, Fabian Wreden, Hans Forssellin y.m., jotka
osottivat myötätuntoa hänen kansanvalistusharrastuksilleen. -- Miten
Kyläkirjasto olikaan maalaiskansalle aiottu, ei se estänyt Gummerusta
ajattelemasta muitakin lukijoita. Hän oli näet käsitystavaltaan niin
demokraattinen, ettei hän mainittavaa erotusta huomannut eri säätyjen
välillä. Miten hänen nykyinen kirjailijatoimensa oli juurtunut hänen
omaan elämäänsä, näkee seuraavasta otteesta (21/4 74):

"Kuinka olen kuvitellut keskinäisen suhteemme, voit, jos tahdot
suomea lukea, nähdä Kyläkirjastosta, joka näinä päivinä valmistuu ja
levitetään. Kertomuksen nimi on: 'Kaksi perhekuntaa'. Olen pannut
siihen paljon työtä." -- Jutelma on todella huolellisesti kirjoitettu
ja kertoo opettavaisesti, miten kahden serkun erilaiset luonteet
johtivat erilaisiin elämänkokemuksiin. Maunu oli rikas, Pekka
köyhä, edellinen oppia ja opetusta ylenkatsova, toinen joka hetki
valmis oppimaan ja edistymään. Maunu hylkäsi köyhän tytön, vaikka
häntä rakasti, naidakseen varakkaan vaimon; Pekka sitä vastoin otti
omakseen köyhän, hellästi rakastamansa tytön. Helposti arvaa; miten
kävi: Maunu oli onneton kaikessa rikkaudessaan, Pekka onnellinen
pienessä torpassaan. Onhan juoni, jos juonesta sopii puhuakaan,
mitä yksinkertaisin ja tavallisin; mutta kertomukseen kätketyt
elämänohjeet ovat erittäin järkevät ja kansanomaisesti julkilausutut.
-- "Sitte sain eräänä päivänä", Gummerus jatkaa samassa kirjeessä,
"uuden novellin aiheen. Olin tupakoinut liiaksi, avasin sentähden
oven eteiseen ja satuin niin kuulemaan mitä puhuttiin 80-vuotiaan
emäntäni huoneessa. Siellä oli joukko ämmiä ja juoruttiin niin, etten
ole vertaa kuullut. Kokonaisen tunnin aikana otettiin toinen toisen
perästä käsittelyn alaiseksi. En voinut salata, että olin kuunnellut,
vaan menin illalla emäntäni luokse kertomaan mitä olin kuullut. Voit
ajatella, miten mummo hämmästyi ja nolostui. Pari mielenkiintoisinta
juttua kuultiin seuraavana päivänä torilla. Emäntäni kunniaksi täytyy
minun tunnustaa, että minua itseäni arvosteltiin jotenkin säälivästi,
enkä halua mitään muistuttaa erään hartaan rouvan hurskasta
toivomusta vastaan: 'Suokoon Jumala, että hän enemmän olisi isänsä
laatuinen!'" -- --

Niistä kirjeistä, joita tässä olen lähteinä käyttänyt, on viimeinen
päivätty heinäkuun 6:ntena 1874. Joku päivä ennen oli Säämingin
pappilassa vietetty Emmi Gummeruksen ja Jaakko Schwartzbergin
häät; sulhanen oli juuri ennen tullut papiksi ja määrätty v.t.
kappalaiseksi ja kirkkoherran apulaiseksi Sääminkiin. Gummeruksen
ja hänen Staavansa häihin Siikajoen pappilassa "ei nyt enää ole
kuukauttakaan", ja sulhasen aikomus oli noin 21 p:nä lähteä
häämatkalleen. Häät vietettiinkin 4 p:nä elokuuta. --

Pitkä kihlaus oli siis muuttunut avioksi, ja samassa tapahtui
asuinpaikankin muutos. Gummerus näet ei vienytkään, niinkuin oli
keväällä kuvitellut, Staavaansa eli Staiviansa -- mikä nimenmuoto
tästä lähtien näyttää tulleen käytäntöön -- Kokkolaan, vaan
Jyväskylään, sillä heinäkuulla hän oli hakenut ja saanut
suomen- ja ruotsinkielen kolleganviran sijaisuuden jälkimäisen
kaupungin lyseossa. Kun hänet sitte seuraavana vuonna (1875)
nimitettiin vakinaiseksi samaan virkaan, tuli Jyväskylä heidän
pysyväksi kotipaikakseen.

       *       *       *       *       *

Edellisessä on silloin tällöin mainittu joku sana Gummeruksen
kirjailijatoimesta tälläkin ajanjaksolla. Täydellisyyden vuoksi on
siitä tässä annettava vähän seikkaperäisempiä tietoja. -- Aiheena
siihen, että hän noin kahden vuoden loman jälkeen alkoi jälleen
sepittää Uuteloita, oli Suomettaren uudestaan-syntyminen 1869.
Liittymättä toimitukseen hän kuitenkin suostui avustamaan lehteä, ja
seitsemän vuoden aikana hän joka vuosi (paitsi 1873) antoikin sille
mainitunlaisia lisiä. Siitä, että Gummerus kirjeissään niin harvoin
puhuu kirjailijatoimestaan, saattanee päättää, ettei hän nyt antanut
sille suurempaa arvaa ja merkitystä kuin ennenkään, mutta siitä
huolimatta muodostavat alempana lueteltavat novellit huomattavan osan
hänen tuotantoansa.

Uuden Suomettaren kaunokirjallisen osaston ensimäinen novelli on
"_Rollijärven avannot_, kertomus ison vihan ajoilta". Toiminta
alkaa Saimaan rannalla, Savonlinnan tienoilla, missä entinen
pohjalainen, 80-vuotias sotavanhus Sakari Rajunen omistaa vauraan
Hietalahden talon. Rajusen luona asuu kaksi nuorta, hänen veljensä
tyttären tytär, Sanna, Pohjanmaalta tullut, ja Kaarle Harkka,
liiviläinen, isännän muinaisen sotatoverivainajan poika, ja
vanhuksen toivo oli, että heistä tulisi pariskunta, jolle hän voisi
talonsa jättää. Sanna ei kuitenkaan voinut rakastaa viekasta,
itsekästä Harkkaa, vaan hänen sydämensä kiintyi linnan väestössä
palvelevaan pohjalaiseen nuorukaiseen, Maunuun. Verisen kohtauksen
jälkeen Harkan ja Maunun välillä jälkimäinen, Sannan avulla, karkaa
Pohjanmaalle, jonne toiminta sittemmin vie muutkin henkilöt. --
Kertomuksen alkupuoli on vapaasti keksitty; loppupuolen vaiheet
kiintyvät historiallisiin tapahtumiin, Napuen tappeluun ja varsinkin
Pyhäjoen Ypperin kyläläisten kamalaan teurastukseen Rollijärven
rannalla, jossa venäläisten petomaisuus saavuttaa huippunsa.
Kansan äärettömien kärsimysten kuvaus tulee niin pääasiaksi, että
yksityisten kohtalo menettää mielenkiintonsa. Sanna ja Maunu olivat
menneet naimisiin, Harkka venäläisiin liittyneenä vainoo heitä
tulisessa kostonhalussaan; Sanna ja Maunu pelastuvat kuitenkin sotaan
hukkumasta.

Seuraavan vuoden (1870) marraskuulla luettiin samassa lehdessä
pieni kertomus, _"Kerta vielä"_, rappiolle joutuneesta entisestä
ylioppilaasta, jonka kertoja, itse ylioppilas, näkee eräässä
Pohjanmaan kievarissa, missä hän on matkustavien koulupoikien
naurun esineenä. Saatuaan viinaa hän "panee kiekkaa", pyörii ja
hyppii, kunnes saa verensyöksyn ja kuolee. Kertoja löytää vainajan
rinnalta kultaisen mitaljonin ja siinä kauniin tytön kuvan, jossa
on kirjoitus: "Sinun elämässä, sinun kuolemassa." Samassa tulee
kievariin komeissa vaunuissa ajaen vanhanpuoleinen rouva kahden
tyttärensä kanssa. Nähtyään mitaljonin rouva tunnustaa muinoin
olleensa onnettoman rakastettu; petettynä, hyljättynä oli ylioppilas
ruvennut juomaan. Rouva näkee "vielä kerta" -- vainajana -- sen, jonka
oma oli luvannut olla elämässä ja kuolemassa.

Enemmän kuin U. S. sai samana vuonna Hagmanin Pietarin sanomat
avustusta, nimittäin yleisellä nimellä _"Otteita ihmissydänten
salaisuuksista"_ kaksi kertomusta: _"Jäisiä ja pakahtuneita sydämiä"_
sekä _"Omantunnon voima"_. Molemmat ovat laadultaan kyläkertomuksia,
vaikka edellisessä kyllä esiintyy pari herrasmiestäkin, setä ja
veljenpoika, kumpikin köyhän tytön viettelijänä; toisessakin ovat
rikokset -- mustasukkaisuudesta aiheutunut murha ja väärä vala --
pääaiheena. Että rikolliset saavat rangaistuksensa, on luonnollista,
ja sitä osottaakseen on tekijä nämä niinkuin muutkin samantapaiset
jutelmansa laatinut. Useampia novelleja ei Gummerus näy Pietarin
sanomiin kirjoittaneen.

Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1871 nähdään --l--b--s-merkki
kahden kertomuksen ohella. Neljässä ensimäisessä numerossa on
satu, _"Revontulet"_, joka esitykseltään on vähemmin luonteva
kuin tavalliset jutelmat. Saimaan rannalla on Anni viettävä häitä
Jalo sankarin kanssa. Kun sulho viipyy, saa Hiiden käskyläinen,
Sukkamieli, morsiamen hetkeksi epäilemään rakastettuansa. Sen kautta
hän joutuu Hiiden pojan valtaan, joka ilmojen teitä vie hänet kylmään
Pohjolaan. Kauan etsittyään kadonnutta Jalo näkee noidan avulla
Annin Hiiden pojan luona. Hän rientää sinne, mutta sen sijaan että
hyökkäisi Hiiden poikaa vastaan sankari, hänkin puolestaan epäillen
morsiantaan, lävistää neidon nuolellaan. Seuraavassa tuokiossa hän jo
tietää surmanneensa viattoman. Hän rakentaa nyt mahdottoman rovion,
panee armaansa ruumiin sen päälle ja asettuu itse sen viereen.
Rovion tulessa Anni ja Jalo yhtyvät, ja muistona heidän lemmestään
palavat Revontulet Pohjan taivaalla. Annin nimi Hiisien luona oli
Revo -- siitä tulien nimi. -- Lokakuun lopulta vuosikerran loppuun
ulottuu toinen kertomus, joka taas on historiallinen laatuaan, Ison
vihan ajoilta, _"Sadan leukaluut"_. Se nojaa tekijän kuulemaan
kansanmuistelmaan, ja siinä kuvataan venäläisten hävitystöitä
Suoniemellä ja Karkussa sekä miten joukko vainolaisia joutui autiolle
saarelle kuollakseen siellä nälkään -- saaren nimi on siitä saakka
"Sadan leukaluut". Kertomus on kokoonpanoltaan ja esitykseltään ehkä
paras Gummeruksen historiallisista novelleista. Tapaukset kehittyvät
luontevasti, ja mielenkiinnolla lukija seuraa nuorten kihlattujen,
Sannan ja Hannun, seikkailuja. Se tapa, jolla rohkeamielinen
Hannu ensin surmaa useita venäläisiä ja sitte saa toiset turmiota
tuottavalle veneretkelle, on jännittävä ja uskottava; sitä vastoin
Sannan itsemurha tuntuu vähemmän todennäköiseltä, joskaan ei
mahdottomalta kauheana aikana.

Vuonna 1872 tapaamme lehdessä niinikään kaksi novellia, nimittäin
_"Kaksi joulu-aattoa"_ ja _"Takaus"_, edellinen vuosikerran
alussa ja jälkimäinen lopussa, 1873 ei mitään, mutta 1874 ja
1875 kumpanakin jälleen yhden: _"Pikku Laurin salaisuus"_ ja
_"Peritäänkö vihakin?"_ Lukuunottamatta "Pikku Laurin salaisuus"
nimistä juttua ovat nämä kertomukset, jotka, samoin kuin juuri
mainitut historialliset jutelmat, ovat kirjamuodossakin ilmestyneet,
Gummeruksen kypsyneimpiä. Toiminnan tapahtumapaikka on ensimäisessä
Turku, toisessa vaihdellen Pohjanmaa ja Helsinki sekä viimeisessä
yksinomaisesti Pohjanmaa; henkilöt ovat enimmäkseen keskisäätyä.
Näissäkin, on paljon romanttisuutta, joka muistuttaa August Blanchea
ja Emilie Elygare-Carlénia, ja vaikka "Takaus" novellissa on
elettyäkin -- esim. pohjalaisten ylioppilasten Porthaninjuhlan kuvaus
--, on väritys sovinnaisen heikkoa nykyajan kannalta arvostellen.
Mutta siitä huolimatta on novelleilla ansionsakin. Yksistään sujuva
kerronta viehättää lukijaa, se kun välttäen pitkäveteisyyksiä aina
luontevasti tarjoo uusia tapahtumia ja olosuhteiden käänteitä;
toiseksi vaikuttaa mielenkiintoisesti tekijän teeskentelemättömyys ja
niin sanoakseni naiivi luottamus omaan kertomukseensa sekä vihdoin
suora, rehti elämänkäsitys. Vaikka nämä kertomukset taiteellisesti
arvostellen edustavat mennyttä kehityskautta, ovat ne, niinkuin
yleensä Gummeruksen koko tuotanto, vieläkin lukemisen arvoisia, ja
varsinkin suuremmalle yleisölle, nuoriso siihen luettuna, monin
verroin suositeltavampia kuin nykyaikaiset salapoliisiromaanit ynnä
muut samanlaatuiset jännitys- ja kiihotusjutut.



IV.

Gummeruksen elämän loppukausi 1875-98.


Romanttisena kertojana Gummeruskin usein päätti kertomuksensa
sankarinsa ja sankarittarensa häihin. Mielelläni tekisin samoin,
en ainoastaan noudattaakseni hänen esimerkkiään, vaan muistakin
syistä. Ensiksikin minulla itselläni ei enään ole mieskohtaisia
muistoja Gummeruksesta, sillä sen jälkeen kun hän oli asettunut
Jyväskylään, s.o. koko hänen elämänsä loppukaudella, en tavannut
häntä muuta kuin yhden kerran eräällä hänen Helsinginmatkallaan,
ja toiseksi eivät lähteenikään salli kuvauksen jatkamista samaan
seikkaperäiseen tapaan kuin tähän saakka. Kuitenkin olisi väärin sekä
kuvattavaani että lukijaa kohtaan jättää tämä loppukausi kokonaan
sikseen. Jos näet lukija ei saisi enempää tietää, kuin mitä tähän
asti on kerrottu, olisi hänen käsityksensä Gummeruksen merkityksestä
sivistyshistoriassamme kovin vaillinainen, ja ilmeinen loukkaus
kirjailijan muistolle olisi olla puhumatta ajanjaksosta, jolloin
hänen harrastuksensa vasta kehittyi itsetietoiseksi, päämäärästään
selväksi ja menestykseltään suurenmoiseksi toiminnaksi.

       *       *       *       *       *

Vihdoin oli siis Gummerus saanut oman kodin, jota hän niin
kauan oli kaivannut. Vähän toista kymmentä vuotta aviopari asui
vuokratussa huoneistossa, mutta v:sta 1888 alkaen omassa avarassa
talossa, torin kulmassa, joka nykyään on K. J. Gummerus Osakeyhtiön
hallussa. Papintyttärenä saamansa kokemuksen nojassa Staava hyvin
pystyi hoitamaan kotiansa, joka oli kaikin puolin täydellisesti,
vaikkei sentään ylellisesti varustettu ja siisteydestä loistava.
Vieraanvarainen kun oli, hän siinä ystävällisesti vastaanotti
miehensä ja omat tuttavansa, jotka hyvin viihtyivät puolisojen
iloisessa seurassa. Että Gummerus puolestaan yritti parastaan
tehdäkseen kodin lämpimäksi ja hupaiseksi vaimolleen, on
luonnollista, mutta niin rakastettava kuin hän saattoikin olla,
oli hänellä heikotkin puolensa. Hän oli liian kauan nauttinut
poikamiehen vapautta kerrassaan luopuakseen entisistä tavoistaan. Hän
piti edelleen ystävien ja toverien seurasta kodin ulkopuolellakin,
ja siitä johtui, että hänen elämänjärjestyksensä oli vähemmän
säännöllinen kuin rouva olisi toivonut. Ehkä on ohimennen siitäkin
muistutettava, että Gummerus tuli Jyväskylään juuri niihin aikoihin,
jolloin metsähuijaus oli parhaimmassa vauhdissa ja jolloin miljoonia
liikuttaessa pikkukaupungin seura- ja kapakkaelämä mursi kaikki
perinnäiset rajat. Tietenkään hän ei kuulunut niihin piireihin,
joissa ilta illan perästä satoja markkoja tuhlattiin samppanjaan
ja korttia lyödessä tuhannet vaihtoivat omistajaa, mutta tosiasia
lienee, että tuon elämän vaikutus aikanaan ulottui laajemmallekin.
Miten sen liekään, tavallinen seuranpito ja siihen kuuluva muutamien
totilasien tyhjentäminen ei vähentänyt Gummeruksen työkykyä ja
-intoa, sillä huolimatta siitä, kuinka oli iltansa viettänyt,
istui hän aamusin aina yhtä virkkuna työpöytänsä ääressä. Että
aviopuolisojen väli pysyi hyvänä, todistavat kirjeet, joita Gummerus
kirjoitti Staiville niinä aikoina, jolloin toinen tai toinen oli
milloin missäkin matkalla -- Staivi tavallisesti vanhempiensa
luona Siikajoella (jossa kesällä monesti yhdessäkin oltiin),
Gummerus Helsingissä (kylpemässä 1875), Säämingissä, Tukholmassa
(1880) ja Kööpenhaminassa (1885) hankkimassa kuvia julkaisemiinsa
lehtiin j.n.e. Kirjeissä, joiden sävy tuskin on toisenlainen kuin
kihlausaikanakaan, valitetaan aina ikävää. Niin esim. 11/9 1881,
kun Staivi oli Siikajoella nuoremman sisarensa häissä, Gummerus
kirjoittaa: "Kyllä minä tositeossa olen hyvin kiintynyt sinuun,
vaikkeihän ole tarpeen, että se näkyy; tyhjää on kun olet poissa.
Olen hyvin peloissani pitkän matkasi tähden. Elä matkusta pimeällä,
ota vuokrahevonen ja luotettava ajomies niin kauas kuin mahdollista,
ja Jumalan avulla tervetullut kotia," -- Yhtä vähän kuin Gummerus
yksinään viihtyi kotona, yhtä vähän hän matkallakaan menestyi ilman
vaimoansa. Kirjoittaen Tanskasta 4/8 1885 hän huudahtaa: "Jos vielä
joskus lähden ulkomaille, täytyy sinun tulla mukaan! Pidä tätä
ilmaisuna siitä, että minulla on ikävä -- -- jos niin tahdot." Kun
sitte Gummerus saatuansa pedagogisen matkastipendin koko seuraavan
vuoden kevätkauden oleskeli Saksassa, olivatkin puolisot yhdessä.

Alkuansa Staavalla ei ollut nimeksikään kirjallisia harrastuksia.
Kun kumminkin Gummerus enenevällä innolla antautui kirjailija- ja
kustantajatoimeensa, jonka laadusta ja kehityksestä alempana on
puhuttava, ja saavutti odottamatonta menestystä ja tunnustusta, on
varsin ymmärrettävää, että hänen rouvansakin mieli muuttui. Jopa hän
kykeni auttamaan miestään erilaisissa liiketehtävissä, ja niin he
liittyivät yhteistyöhön, joka oli sitä tärkeämpi heidän keskinäiselle
onnelleen, kun koti jäi lapsettomaksi.

Tullessaan Jyväskylään oli Gummeruksen päätehtävänä opettajatoimi,
ja lyseon suomen- ja ruotsinkielen kolleganvirkaa hän edelleen hoiti
aina v:een 1897 asti, jolloin hän osaksi heikontuneen terveytensä
vuoksi, osaksi muista syistä otti eron. Opettajana hän oli mitä
ystävällisimmissä suhteissa virkaveljiinsä ja oppilaihinsa, mutta
se johtui enemmän hänen puhtaasti inhimillisistä kuin pedagogisista
ansioistaan. Tositeossa Gummerus oli huono sekä kurinpitäjänä että
tietojenantajana. Hän ei osannut olla tarpeeksi vaativainen, ja
pojat käyttivät hänen hyvänsävyisyyttään, niinkuin tavallista on,
hutiloidakseen hänen aineissaan. Siitä johtui, että opettajan ja
oppilaitten väli lyseossa, tunneilla, ei ollut niin tyydyttävä
kuin toivottavaa oli. Sitä vastoin Gummerus koulun ulkopuolella ja
erittäin omassa kodissaan osasi aivan erikoisella tavalla saavuttaa
oppilaittensa kunnioituksen ja rakkauden, samojen oppilaitten,
joiden kanssa hän koulussa tuli huonosti toimeen. Huolimatta siitä,
miten pojat usein laiminlöivät velvollisuutensa, hän sydämestään
piti heistä, ja hänellä oli tapana aina väliin kutsua luokseen
joko yksityisiä oppilaita taikka koko luokkia. Silloin, kodissaan,
hän puhutteli heitä toverillisesti ja välittömällä myötätunnolla
ja voitti siten heidän sydämensä. Tässäkin kuuluu Staava rouva
koko sielullaan olleen mukana, niin että nuoret kiintyivät häneen
samoin kuin opettajaansa. Eräs Gummeruksen entisiä oppilaita, joka
1893 sai erotodistuksensa ja tuli ylioppilaaksi, on kertonut, että
ylimpäin luokkain oppilaat säännöllisesti joka toinen lauvantai
olivat kutsutut Gummerukselle. Siellä oli silloin pidetty esitelmiä,
laulettu ja keskusteltu, ja hupaisesti oli ilta kulunut. Viimeisenä
iltana, kun Helsinkiin lähtevät olivat jättäneet hyvästi, oli rouva
poikien nähden liikutuksesta itkenyt. Näin syntynyt läheinen suhde
Gummerus puolisojen ja lyseolaisten välillä aiheutti luonnollisesti,
että yksityiset köyhyyden ahdistamat taikka muun vastoinkäymisen
kohtaamat pojat usein kääntyivät heidän puoleensa avun ja neuvon
pyynnöllä. Etteivät he sitä turhaan tehneet, todistavat useat
Gummeruksen jälkeenjääneitten paperien joukosta tavatut kirjeet,
joissa entiset oppilaat sydämestään kiittävät häntä ja hänen
vaimoansa avunannosta ja herttaisesta kohtelusta. Mainittu
suhde selittää myöskin, että Gummeruksen kuoleman jälkeen hänen
entiset oppilaansa toimeenpanivat rahankeräyksen stipendirahastoa
varten, joka kantaen hänen nimeänsä säilyttäisi hänen muistonsa
oppilaitoksessa ja sen piirissä.

Verrattomasti vaikuttavammin Gummerus kuitenkin toimi toisella
alalla, samalla levittäen mainettaan ja juurruttaen muistonsa
paljoa laajemmalle. Tarkotan kansanvalistuksen alaa, jolle hän oli
astunut perustamalla "Kyläkirjaston" ja jolla hän Jyväskylässä
laajentamistaan laajensi toimintaansa. Se yleinen suosio, jonka
Kyläkirjasto oli saavuttanut ympäri maata, rohkaisi näet häntä
kehittämään yritystään yhä uusilla säännöllisillä lisäjulkaisuilla.
Niin hän 1878 (näytenumero) alkoi julkaista _Kyläkirjaston
kuvalehteä_, kahta vuotta myöhemmin (1880) hän liitti siihen _Lasten
kuvalehden_ ja 1888 n.s. _B-sarjan_, jonka kuvalehdenosaston
ohjelmaan erityisesti kuului kotimaan olojen ja merkkitapahtumien
seuraaminen. Edellisiä julkaisuja hän itse toimitti kuolemaansa
saakka, mutta viimemainitun hän yhdeksän vuoden päästä (1897)
luovutti tohtori V. Vallinille (Voionmaa) ja maisteri I. K. Inhalle
Helsingissä.

Jotta oikein käsitettäisiin Gummeruksen kirjailija- ja sen ohella
myöskin kustantajatoimen kehittymistä Jyväskylässä, on tässä
kuitenkin vähän seikkaperäisempiä tietoja tarpeen.

Jo ensi syksynä hän järjesti asiat niin, että Kyläkirjasto v:n 1875
alusta painettiin Jyväskylässä Weilin ja Göösin kirjapainossa. Se
tuotti toimittajalle paljon helpotusta, sillä vaikeata oli ollut
saada kykenevää ja luotettavaa asiamiestä Helsingissä ja varsinkin
semmoista, joka pitemmäksi ajaksi olisi ottanut huolehtiakseen
oikaisuluvusta, levittämisestä y.m. Mainitussa kirjapainossa
painettiin siihen aikaan myöskin asioitsija H. F. Helmisen omistama
ja toimittama sanomalehti Keski-Suomi (perustettu 1871), ja vuoden
lopulla 1875 Gummerus rupesi sen toimittajaksi, niin että hän yhdessä
Helmisen kanssa allekirjoitti lehden tilausilmotuksen v:ksi 1876.
Eikä hän siitä toimesta pian eronnutkaan, vaan hänet mainitaan
toimituksen jäsenenä (paitsi Helmistä kuului siihen kolmantena
miehenä 1877 Hjalmar Sandelin ja 1878--79 K. J. Högman) v:n 1880
loppuun saakka. Kuinka suuren osan toimitustyöstä Gummerus suoritti,
on mahdoton sanoa, sillä yleensä ovat kirjoitukset nimimerkittömiä.
Merkillä --l--b--s. varustettuna on vain kolme pitempää lisää,
nimittäin Kokkolassa "Suomalaisen normaalikoulun hyödyksi" 1872
pidetty esitelmä: _"Muutama päivä Kokkolassa Ison vihan aikana"_
ja kaksi novellia, nimittäin "_Onneksi vai onnettomuudeksi?_
Kertomus elämästä" ja _"Herra sihtieri"_, tarkotusperäinen kertomus
-- molemmat ensimäiset vuosikerrassa 1876 (kertomus 7 n:ssa) ja
viimemainittu vuosikerroissa 1877 Ja 1878 (12 n:ssa). Ei kumpikaan
näistä kertomuksista ole luettava Gummeruksen etevämpiin. Toisessa
kuvataan, miten Antti Toverinen, Lauri poikansa kelvottomuuden takia
jouduttuaan köyhyyteen ja kurjuuteen, löytää kellarista appivaarinsa
kätkemän nelikon täynnä hopearahoja ja pakotetaan luovuttamaan se
pojalleen ja tämän yhtä kelvottomalle appi-isälle, jotka olivat
saaneet asiasta vihiä; mutta jollei aarre tuottanut onnea löytäjälle,
ei se ollut onneksi toisillekaan: rahat synnyttivät riidan Laurin
ja hänen appensa välille, ja edellinen tappoi jälkimäisen. Toisessa
kerrotaan konnamaisesta asianajajasta, joka kiihottaen ihmisiä
käräjöimään nylki kumpaakin riitapuolta, kunnes joutui kiinni
petoksistaan. Opettavan tarkotuksensa vuoksi oli kertomus aikoinaan
sangen kiitettävä lisä kansassa levinneeseen lehteen; esitykseltään
se on kokeneen kertojan käsialaa, mutta alkuperäisyyttä ei tapaa
luonteenkuvauksessa enemmän kuin sommittelussakaan.

Marraskuulta 1877 alkaen painettiin Keski-Suomi uudessa "Jyväskylän
kirjapainossa", jonka lehtori J. Länkelä, Gummerus ja Helminen
yhdessä olivat perustaneet. Tultuaan ainakin osalta oman kirjapainon
isännäksi Gummerus perusti ennenmainitut Kyläkirjaston ja Lasten
kuvalehdet, joista edellistä saatiin erikseen tilata ja jälkimäinen
seurasi sitä maksuttomasti. Edelleen kirjapaino sai hänet ryhtymään
kustantajatoimeenkin, jonka varsinainen alku on luettava v:sta 1883.
Sinä vuonna julkaistiin Martti Lutherin 400-vuotismuiston johdosta
Kyläkirjastossa "Wormsin herrainpäivät", ote Merle d'Aubignén
"16:nnen vuosisadan uskonpuhdistuksen historiasta", ja se herätti
Gummeruksessa ajatuksen suomeksi toimittaa tämän laajan ja etevän
teoksen. Suuri yritys toteutuikin vuosina 1883--86, ja niin oli
kustannusliike päässyt hyvään alkuun. Alun (3 "kirjaa") teosta käänsi
A. Törneroos (Tuokko), jonka suorasanainen kieli ei kuitenkaan ollut
tarpeeksi sujuvaa; sen jälkeen ryhtyi työhön Paavo Cajander, joka
sentään pian (käännettyään 2 kirjaa) huomasi, että tehtävä häiritsi
hänen Shakespearen-suomennostyötään, ja sen vuoksi luopui siitä;
kolmanneksi suomentajaksi rupesi silloin Juuso Hedberg -- v:sta 1882
uskonnon lehtori Jyväskylän lyseossa -- ja hän jatkoi loppuun saakka
(6-20 kirjaa).

V. 1885 tapahtui Keski-Suomen olemassaolossa semmoinen muutos,
että Helminen luovutti omistusoikeutensa lehteen osakeyhtiölle,
joka oli muodostunut kaupunkilaisten kesken, ja silloin kutsuttiin
toimittajiksi veljekset Jussi ja Pekka Brofeldt. Nämä nuoret
kirjailijat, mutta etenkin Jonas Castrén, joka mainitun vuoden
valtiopäivillä oli ensi kerran esiintynyt julkisuudessa ja alottanut
häikäilemättömän taistelunsa suomalaisuuden vanhoja johtomiehiä
vastaan sekä 1886 oleskeli Jyväskylässä, muuttivat kerrassaan
lehden hengen ja äänen. Keräten ympärilleen tyytymättömiä "nuoria"
Castrén pitkissä kirjoituksissa polemisoi Uutta Suometarta
vastaan, jonka kilpailijaksi uhattiin perustaa uusi suomalainen
päivälehti Helsinkiin. Pedagogit, joiden äänenkannattaja ennen
niin rauhallinen Keski-Suomi oli ollut, olivat pahoillaan, että
lehdessä, jossa he vielä olivat osallisina, kiista suomenmielisten
kesken pantiin alulle, mutta myöskin siitä radikaalisuudesta, joka
muissa kysymyksissä tuli kuuluville. Gummerus oleskeli, niinkuin
ennen on mainittu, koko alkupuolen vuotta 1886 Saksassa, lähettäen
lehteen hupaisia kirjeitä kokemuksistaan Berlinissä, käynnistään
Wittenbergissä, Leipzigissä, Strassburgissa y.m. Nähtävästi hän ei
silloin paljon jos ollenkaan tiennyt toveriensa tyytymättömyydestä.
Ainakin kirjoitti Pekka Brofeldt aivan naiivisti hänelle olevansa
iloinen, että oli Helsingistä saanut "vähän radikaalia", erään
Arvid Järnefeltin puheen, joka kansallisessa asiassa puolusti "koko
programmia", yksi kieli ja yksi mieli-ohjelmaa, ainoana keinona
tuottaa Suomelle "eurooppalaista merkitystä". Palattuansa Jyväskylään
Gummeruskin tietysti sekaantui siihen kulttuuritaisteluun, joka
odottamatta oli jakanut pikkukaupungin asujamet vastakkaisiin
ryhmiin. En ole kuullut, että hän olisi erittäin kiihtynyt asiasta,
mutta luonnollisesti hän oli mukana ja vanhan suunnan puolella
siinä kokouksessa, joka pidettiin 8 p. marrask. ja jossa kiivaan
keskustelun jälkeen äänestettiin siitä, oliko lehden toimitus
edelleenkin uskottava Brofeldteille vai eikö. Enemmistö oli nuorten
puolella, mutta sittenkin veljekset luopuivat; vanhempi veli, joka
oli ollut vastaava toimittaja, selitti näet, että hän ei halunnut
jäädä, koska eri ryhmien välit olivat niin kireät. Sen jälkeen tuli
Keski-Suomen toimittajaksi Eero Erkko. -- Se hajaannus, josta tässä
on puhuttu, johti vuoden päästä siihen, että vanhat suomenmieliset
v:n 1888 alusta kannattivat omaa uutta lehteä, "Suomalainen" nimeltä.
Keväällä samana vuonna muutettiin "Jyväskylän kirjapaino" Gummeruksen
ostamaan taloon, ja sen omistivat nyt Länkelä ja Gummerus yhdessä,
sitten kun Helminen oli tehnyt vararikon.

       *       *       *       *       *

Synnynnäinen taipumus ja halu kirjalliseen tuotantoon ja toimintaan
olivat tehneet Gummeruksen liikemieheksikin. Hänen vaimonsa pesään
tuoma omaisuus oli tässä kohden tuntuvana apuna, mutta menestys
johtui hänen toimeliaisuudestaan, sillä lehtiensä toimittajana ja
kirjankustantajana hän -- vaikka ihanteelliset näkökohdat joskus
voittivatkin käytännölliset -- osotti niin paljon virkeyttä,
kekseliäisyyttä ja johdonmukaista työkykyä, että sitä tuskin
olisivat voineet odottaa ne, jotka tiesivät, kuinka vähän hän
ylioppilasaikoinaan oli välittänyt elämän velvollisuuksista. Ei
liene väärin arvata jonkun ansion tästä tulevan hänen puolisolleen,
mutta jos niinkin, on kuitenkin pääasia siinä, että hän nyt oli
löytänyt oikean alansa. Sitä todistaa se henki, joka huomataan yhtä
selvästi Gummeruksen kansanlehdissä kuin hänen kustannusyrityksissään
ja jonka laatu voidaan ilmaista kolmella sanalla: uskonnollisuus,
isänmaallisuus ja kansanomaisuus. Toisin sanoen hän oli päässyt
käsiksi työhön, jossa saattoi vapaasti noudattaa ja voimakkaasti
toteuttaa mitä nuoruudessaan oli puhtainta ja jalointa tuntenut ja
ajatellut.

Tässä ei tule kysymykseenkään kirjoittaa Gummeruksen kansanlehtien
historia ja vielä vähemmin selostaa niiden sisällystä. Olkoon vain
mainittu, että niissä tavataan kirjoituksia mitä erilaisimmista
aineista, kaikki valittu ja esitetty yhteistä kansaa varten. Paljon
on vieraista lehdistä joko muuttamatta tai mukailemalla käännettyä,
mutta paljon myöskin ja epäilemättä arvokkain osa alkuperäistä,
vartavasten kirjoitettua. Ahkerin kirjoittaja oli Gummerus itse,
mutta paljon on hän myöskin milloin suorastaan tilaamalla, milloin
pyytämättä saanut muilta, jopa eteviltäkin kirjailijoilta ja
tiedemiehiltä. Niin esim. E. G. Palmén monena vuotena avusti
Kuvalehteä alkuperäisillä, omiin tutkimuksiin perustuvilla,
elämäkerrallisilla y.m. historiallisilla kirjoituksilla; ahkeria
avustajia olivat niinikään Hannes Gebhard, Väinö Voionmaa y.m. Miten
tuottelias Gummerus olikin ja miten hartaasti hän tekikin työtä
istuen kirjoituspöytänsä ääressä jo klo 4:ltä -- 5:ltä aamulla,
jolloin harva pienen kaupungin asukas vielä oli vuoteeltaan noussut,
on luonnollista että hän ei jaksanut ilman apua kolmattakymmentä
vuotta täyttää kyläkirjastonsa; mutta mitä hän kieltämättä jaksoi,
se oli katsoa ja valvoa, ettei siihen mitään painettu, joka ei ollut
hänen henkensä mukaista. Siten voitiinkin hänen kuolemansa jälkeen
todistaa, että hänen lehtensä aina olivat sisältäneet "valistavaa,
puhdasta lukemista". Ne olivat "todella kansankirjastoja, jotka
valmistivat alaa yhä laajemmalle valistukselle ja suuremmille
kirjastoille".

Entäs runoilija, kertoja Gummerus, oliko hän kadonnut kyläkoulun
opettajan taakse, niin kysynee joku nuorempi lukija. Ei suinkaan.
Edelleenkin hän sepitti kertomuksia, vaikka kyllä osaksi
toisenlaisia kuin ennen. Hän ei enään yrittänyt luoda pitempiä
romanttisia tai historiallisia novelleja -- kenties ei aikakaan
olisi sitä myöntänyt -- vaan lyhyitä "kuvauksia elämästä", joista
huomattavimmat muodostavat kaksi hänen kuolemansa jälkeen kirjana
ilmestynyttä kertomussarjaa: toinen _"Vanhan pastorin muistelmia"_
(1898) ja toinen _"Haudankaivajan kertomuksia"_ (1899). Näistä
pikku kertomuksista, jotka kauttaaltaan ovat uskonnollisen
elämänkäsityksen leimaamia, oppii tuntemaan Gummeruksen semmoisena
kuin hän oli viimeisellä kehityskaudellaan. Jumalan käden hän näkee
ihmisten elämänvaiheiden johdossa, sillä miten intohimot monesti
houkuttelevatkaan heikkoja ihmislapsia turmion kuilun partaalle,
tulee kuitenkin jokaiselle hetki, jolloin hän kauhistuen näkee
vaaran, ja silloin on taivaallisen isän armo lähellä. Merkillepantava
on tekijän sääli ja myötätunto puutteenalaisia ja kärsiviä kohtaan ja
niinikään oikeamielisyys, millä hän arvostelee erilaisia luonteita.
Kertomuksissaan hän loi niin vanhemmille kuin nuoremmille lukijoille,
niin miehille kuin naisille kuvia, jotka vastustamattomasti saivat
heidät tarkastamaan omaa ulkonaista ja sisällistä tilaansa ja jotka
jokaiselle, joka halusi vastaanottaa oppia, näyttivät miten asiain
olisi pitänyt olla, miten ei. Eivätkä kertomukset sentään ole kuivan
tarkotusperäisia. Gummeruksen sujuva, vilkas kertojakyky ei ole
kangistunut eikä luontaista mehuansa menettänyt. Elämän koulu on
vain varmistanut hänen piirustus- ja värittämistaitonsa, ja hän
osaa entistä taiteellisemmin keskittää kuvauksensa. Että näin on
laita, huomaa ehkä parhaiten eräistä jutuista, jotka hän jo nuorena
on julkaissut Suomettaressa ja nyt kirjoittanut uudestaan ("Pikku
Jaakkomme", "Veljekset", "Isoisän testamentti" y.m.). Kuinka hän
joskus vieläkin saattoi oikein nauttia kertojakyvystään, näkee
esim. kertomuksesta "Mörkö-Maija". Koskelan saita emäntä oli eräänä
iltana tylysti ajanut talosta Mörkö-Maijan ja muitakin kerjäläisiä.
Mennessään oli noidan nimeä kantava Maija kironnut ja uhannut:
"Muistat minua huomenna!" ja aamulla ilmaantuu toinen onnettomuus
toisen jälkeen. Kaljatynnöri kellarissa on juossut tyhjiin, muuripata
huomataan haljenneeksi, lampaat ovat päässeet kaurapeltoon, niitä
ajettaessa sieltä hyppää yksi perunakellarin ilmatorveen ja taittaa
niskansa, ja kun koko talonväki ryntää kellarin katolle, romahtaa se
kellariin, vieläpä on pikku Liili yksin leikkiessään asettanut sirpit
tuvan kynnyksen eteen, niin että Karja-Lotta astuu sirpin terälle ja
leikkaa jalkapöytänsä miltei kahtia. Aamuisen mylläkän kuvauksessa on
tavatonta eloa ja huumoriakin, jota ei usein tavata Gummeruksella,
ja kaiken keskellä esiintyy pikku viaton Liili auringonsäteenä,
joka yksin saa kiukkuisen elonleikkuuväen mielihyvästä hymyilemään.
Hänen tähtensä äitikin, ylpeä emäntä, nöyrtyy ja menee tuomisilla
lepyttämään Mörkö-Maijaa; mutta kuitenkaan ei emäntä ottanut
uskoakseen, että hänen oma huolimattomuutensa ja paha omatuntonsa
olivat syynä onnettomuuskohtauksiin.

Kyläkirjaston kuvalehdistä Lasten kuvalehti ei suinkaan ollut
arvottomin. Tunteellisena fantasiaihmisenä Gummerus osasi mainiosti
kirjoittaa lapsia varten. Tietysti hän tahtoi ohjata heitäkin
samassa hengessä kuin vanhempaa yleisöänsä, mutta hän tiesi myöskin,
että lapset eivät jaksa kuulla kuivaa opetusta, vaan että heidän
mielenkiintonsa ja suosionsa on voitettava siten, että kirjoittaja
asettuu heidän kannalleen ja antaa kertomiensa tapausten opettaa.
Semmoinen kertomus oli esim. "Mitenkä pienestä Matista tuli aika
mies", jossa oli monta lukua ja joka kiinnitti pikku lukijain
mieltä niinkuin 1850-luvulla "Walterin seikkailut" Z. Topeliuksen
Eos-lehdessä.

Gummeruksen paperien joukossa on Topeliuksen kirjoittama kirje 4
p:ltä tammik. 1882, joka sisältää kauniin tunnustuksen. Kirjeestä
näkyy, että Gummerus oli lähettänyt Lasten kuvalehden suurelle
saturunoilijalle ja pyytänyt häntäkin joskus avustamaan lehteä.
Topelius lähettikin "pienen joulusadun" ("Poika, joka kuuli
hiljaisuuden puhuvan") ja kirjoitti sen ohella seuraavasti: "En
voi luvata usein lähettää, mutta toivon kuitenkin ajoittain
saavani vapaan hetken sitä varten. Minulle on aina mieleen saada
kirjoittaa kaikille Suomen lapsille. Nyt myötäliitetty pieni kertomus
on tavallaan kuva L. k:n kuvalehden kirjoitukseen 'Sisällinen
tuomari'. Minua ilahduttaa, että lehtenne teksti on hyvin valittu
ja kuvat kauniita, jota kiitosta ei voida antaa ruotsalaisille
lastenlehdillemme, joihin sentähden pian kymmeneen vuoteen en ole
tahtonut lähettää lisiä. On erittäin tärkeää, että kaikki, joko
välittömästi tai välillisesti, on kristillisen elämänkäsityksen
läpitunkemaa. Mutta ne lastenkirjailijat erehtyvät, jotka
kristillistä näkökantaa noudattaen laskevat syntivelan painostavan
taakan lapsen raittiin mielen päälle. Lapsi ei ole muuta kuin pieni,
iloinen pakana, joka aikaa voittaen ja luonnonmukaisella tavalla on
kehittyvä kristityksi. Semmoiset yleiset käsitteet kuin perisynti
ja maailmansovitus ovat lapsen näköpiirin ulkopuolella, ja se
joka ennen aikaa tahtoo kauhalla saada ne syödyksi, hän kasvattaa
teeskentelijöitä. Väärinteon ja anteeksiannon lapsi ymmärtää,
ja näistä kahdesta yksinkertaisesta käsitteestä -- rakkaudesta
suureen isään taivaassa ja pieneen Jeesus-lapseen maan päällä -- on
vähitellen kristillinen sovitusoppi kehitettävä ja kypsyvä.

"Lapselle tarkotetussa esityksessä ei saa olla mitään sairaalloista
eikä mitään raskasta. Kaikki on oleva raitista niin vakavassa kuin
leikinteossa, sillä siveellisyyssaarnat saavat aina nämä lukijat
haukottelemaan. Ei ole lainkaan aina helppoa kätkeä moraali itse
toimintaan ilman selvityksiä, mikä olisi parasta. Usein sattuu, että
minäkin poikkean tästä säännöstä, mutta kun niin käy, turvaan, siihen
silmänkääntäjätemppuun, että sekoitan kortit pienellä pilalla. --
Hyvin ilahduttavaa on, että lehdillänne on niin suuri lukijakunta.
Ei ole olemassa kiitollisempaa yleisöä eikä myöskään työalaa, joka
paremmin palkitsee vaivat." --

Topeliuksella oli täysi syy lausua ilonsa Gummeruksen kuvalehden
yleisön suuruudesta. Aina siitä saakka kun Kyläkirjasto syntyi, oli
sen toimittajalla ollut onni puhua yhä karttuvalle lukijakunnalle,
mutta varsinkin kuvalehdet saavuttivat tavatonta kansansuosiota.
Kuvalehteä jaettiin 1880-luvun keskivaiheilla 14,000 kappaletta,
ja kun B-sarjan menekki kohosi 6,000:een, oli tilaajamäärä
yhteensä 20,000. Pysyttyään muutamia vuosia näin korkealla, alkoi
se 1890-luvulla vähän aleta, syystä että toisia kuvalehtiä oli
ilmaantunut. Semmoinen menestys, jota mainittu määrä osottaa, oli
meillä siihen saakka jotakin kuulumatonta sanomalehdistön historiassa
ja todistaa paremmin kuin mikään muu, kuinka Gummerus osasi tyydyttää
lukijainsa henkisiä tarpeita.

Epäilemättä vaikutti Gummeruksen julkaisujen levenemiseen sekin,
että hän jo varhain noudatti tunnettua tapaa tarjota tilaajille
jonkun hyödyllisen palkinnon eli lahjan "kaupanpäälliseksi". Niin
hän 1875 antoi kullekin tilaajalle eri vihkona "Pienen laskuopin",
ja myöhemmin seurasi kuvalehteä Suomen ja Euroopan kartat ja
(usealle vuodelle jaettuna) kuvallinen raamattu, jonka kuvat olivat
jäljennöksiä englantilaisesta kansanraamatusta. Kun tämä viimeinen
suurenmoinen julkaisu oli valmis, toimitti Gummerus kirjakauppaan
samat raamatunkuvat ilman tekstiä niitä varten, joilla ennestään oli
raamattu ilman kuvia. Tätä kuvakokoelmaa varten hän pyysi Topeliusta
kirjoittamaan esipuheen, jossa selitettäisiin julkaisun tarkotus sekä
kuinka yleensä raamatun kuvittaminen oli käsitettävä. Eikä pyyntö
ollut turha. Topelius näet kirjoitti esipuheen, joka tietenkin oli
suomennettava, mutta sillä ehdolla, että Gummerus panisi oman nimensä
sen alle. Ystävällinen kirje, joka seuraa tätä kaunista lahjaa
Kyläkirjaston toimittajalle on päivätty 5 p. syysk. 1894.

Mitä tulee kustannusliikkeeseen, jonka Gummerus niinkuin jo
tiedämme oli alottanut toimittamalla suomennoksen Merle d'Aubignén
uskonpuhdistuksen historiasta, johti hän sitäkin samassa hengessä
kuin puheena olleita julkaisujaan. Todistukseksi riittää vain
mainita pari kolme suurinta yritystä. Vuosina 1889--91 ilmestyi
puolikolmatta tuhatta sivua käsittävä suomennos Kristian Scriverin
"Sielun aarteesta", joka ruotsalaisena käännöksenä oli hartaasti
luettu ja rakastettu niiden entisajan heränneiden kesken, joille
ruotsin kieli oli tuttu, v. 1890 Juuso Hedbergin tekemä seitsemättä
sataa sivua laaja Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja
ja 1894 Väinö Voionmaan "Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta",
ensimäinen osa laajaksi suunniteltua kuvallista Suomen kansan
historiaa. Tämän viimemainitun teoksen julkaisemisajatuksen Gummerus
oli saanut veljeltäni J. R. Aspelinilta, kun vanhat koulutoverit
ja ystävät kerran sattuivat yhteen rautatiematkalla -- sen näkee
eräästä kirjeestä (13/9 1886), jossa hän tiedustelee sopivia
henkilöitä semmoiseen tehtävään. Toinen osa samaa julkaisua, O. A.
Hainarin "Suomen keskiajan historia", valmistui 1898 ja kolmas,
Kust. Grotenfeltin "Suomen historia Uskonpuhdistuksen aikakaudella
1521--1617" v. 1902. Tämän kolmannen osan ilmestymisestä piti huolta
Gummeruksen leski, joka siinä niinkuin muussakin tahtoi jatkaa
liikettä miesvainajansa hengen ja suunnitelmien mukaan.[58]

Pappia Gummeruksesta ei koskaan tullut, vaikka hän niin monesti
oli tuuminut siksi ruveta. Kuitenkin hän omalla tavallaan oli
saarnaaja: lehdissään ja kirjoissaan hän puhui laajalle yleisölle
antaen tietoja ja opetuksia, johtaen hyvään ja oikeaan sen
elämänkäsityksen pohjalla, jonka hän nuorena, herännäisyysaikanaan,
oli omakseen ottanut ja joka hänessä vanhempina päivinä oli uudelleen
vakaantunut. Tässä Gummeruksen kansanvalistustyön lähtökohdassa
on minusta hänen historiallinen merkityksensä. Kun näet yleisesti
myönnetään, että menneen vuosisadan herännäisyysliike on voimakkaasti
nostanut kansamme henkistä tasoa ja erittäin edistänyt sen
kehittymistä kansalliseen itsetietoisuuteen, on tunnustettava,
että Gummeruksessa välittömämmin kuin kenessäkään muussa ilmenee
ruumiillistuneena herännäisyyteen nojaava ja kansallisuusaatteen
elähyttämä harrastus kaikin puolin kohottaa kansan sivistyselämää.
-- Jotakin papillista oli lopulta hänen ulkonaisessakin olennossaan.
Se kyllä ei näyttäytynyt minään erikoisena vakavuutena, sillä
milloin hän tunsi itsensä terveeksi, oli hän niinkuin ennenkin
iloinen ja sukkelapuheinen, vaan paremmin omituisen herttaisena
hyväntahtoisuutena ja ystävällisyytenä kaikkia kohtaan, joiden kanssa
hän joutui tekemisiin. "Elämänsä loppupuolella", todistaa eräs hänen
veljensä, "hän oli aivan toinen kuin ennen, hieno ja ystävällinen
veljiään ja muita kohtaan". Ja muistosanoissa hänen kuolemansa
jälkeen lausuttiin, että tuskin mikään isäntä on ollut paremmissa
väleissä työntekijäinsä kanssa kuin Gummerus.

Samana vuonna kuin Gummerus erosi virastaan, hän möi osuutensa
Jyväskylän kirjapainossa perustaakseen oman painon. Hänen
aikomuksensa oli nyt käyttää aikansa yksistään kirjailija- ja
kustantajatoimeen, joka olikin kehittynyt niin laajaksi, että se
vaati päällikön kaikki voimat. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo
heikompi kuin hän itse aavistikaan. Ainoastaan syyslukukauden 1897
hän sai nauttia vapaudestaan koulutyöstä, seuraavana lukukautena
hänen tuli jo erota elämästäkin. Kuolema kohtasi häntä matkalla,
Helsingissä, 20 p. maalisk. 1898. Gummerus oli lähtenyt Helsinkiin
ollakseen saapuvilla Z. Topeliuksen hautajaisissa maanantaina 21
p:nä ja saapui sinne yhdessä vaimonsa kanssa perjantai-iltana
asettuen asumaan silloiseen Villensaunan pieneen hotelliin, jossa
Topeliuksenkin oli ollut tapana asua, kun hän Koivuniemestä pistäysi
Helsingissä. Mutta hän ei saanutkaan laskea kunnioituksen seppelettä
suuren runoilijavainajan ja rakkaan suosijansa haudalle. Näennäisesti
oli hän tullessaan ja lauvantaina vielä tavallisissa voimissa, sillä
tämän päivän iltana hän istui vielä vanhojen ystävien seurassa
Kleinehn hotellissa toisten huomaamatta hänessä mitään erikoista.
Kumminkin hän sunnuntaina keskellä päivää sai sydänhalvauksen, joka
äkkiä (klo 12.30) katkaisi hänen elämänlankansa.

Tiistaina klo 3 i.p. kuljetettiin vainajan ruumis Pohjalaisen
osakunnan ja lukuisien vanhempien ystävien saattamana patologisesta
laitoksesta rautatieasemalle vietäväksi Jyväskylään. Siellä
olivat hautajaiset maaliskuun 28 p:nä. Ruumiinsiunaus tapahtui
kaupungin kirkossa, josta vainaja vietiin hautausmaalle lepäämään
pilvenkorkuisten koivujen alle. Lukuisat ja monipuoliset surun ja
kaipauksen ilmaisut osottivat, kuinka suurta kunnioitusta ja suosiota
mennyt "kansanrakas mies" oli saavuttanut ei ainoastaan läheisessä
ympäristössä, vaan mitä laajimmissa piireissä.



KARL FREDRIK ENEBERG



Karl Fredrik Eneberg.

Pieni alkulause.


Aikomuksessa näihin "Muoto- ja muistikuviini" liittää kuvaus Karl
Fredrik Enebergistäkin minä pari vuotta sitten tiedustelin lähteitä
sitä varten ja sain hänen omaisiltaan käytettäväkseni joukon kirjeitä
y.m. asiakirjoja. Sittemmin tarjosin kuitenkin tehtävän toht.
Harri Holmalle, koska minusta hänellä, assyriologina, oli paremmat
onnistumisen edellytykset. Syystä tai toisesta hän kieltäytyi, ja
sille kannalle jäi asia, kunnes pohjalaiset päättivät M. A. Castrénin
syntymän 100-vuotispäiväksi toimittaa uuden vihkon albumiansa ja
pyysivät, että minä kirjoittaisin siihen Enebergistä. Silloin minä
vuorostani, ollen keskellä toista työtä, kieltäydyin, ja nyt toht.
Holman, albumin toimituskunnan jäsenenä, _täytyi_ kirjoittaa se
kuvaus varhain poismenneestä tutkijasta, joka on luettavana äsken
ilmestyneessä Joukahaisessa XIV. Ja kuvaus on tehty semmoisella
ymmärtämyksellä ja lämmöllä, että todella on vahinko, että hän ei
asettanut täydellisen elämäkerran aikaansaamista päämääräkseen.
Varsinkin Enebergin tieteellisistä harrastuksista on minulla
niin vähän lisättävää, etten minäkään voi enään ajatella mitään
täydellistä, vaan ainoastaan lisien antamista. Jopa saattaisin
puolestani jättää koko aineen sillensä, jollen tuntisi olevani
velvollinen osottamaan kiitollisuuttani Enebergin omaisia kohtaan
heidän luottamuksestaan uskoa minulle ylempänä mainitut lähteet,
joista toht. Holmalle, hänen pyynnöstään, luovutin vain päiväkirjan
katkelman vainajan onnettomalta, ensimäiseltä ja viimeiseltä
tutkimusretkeltä.

Seuraavan esityksen tarkotus on siis pääasiassa vain täydentää toht.
Holman kirjoitusta, ja toivoni on, että hän, nuorempana miehenä,
joskus tulevaisuudessa sulattaa näin julkisuuteen tulleet ainekset
yhdeksi kokonaisuudeksi. Luonnollisesti olen kuitenkin pakotettu
paikoittain toistamaan ennen kerrottua, jotta välttäen häiritsevää
katkonaisuutta saisin esitykseni eheäksi.



I

Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841--69.


Enebergkin oli sitä kansallismielisten pohjalaisten valiojoukkoa,
joka 1860-luvulla käsitti elämäntehtäväkseen muitten samanhenkisten
mukana luoda uuden suomalaisen Suomen, ja josta jo ennen olen
kuvannut K. Bergbomin, K. A. Castrénin, A. Hagmanin ja K. J.
Gummeruksen. Hän oli syntynyt 19 p. maalisk. 1841 Närpiössä, jossa
hänen isänsä, Isak Reinhold Eneberg, silloin oli kirkkoherransijainen
(curam gerens); äiti oli Fredrika Lovisa von Knorring.

Eneberg-suku ei ollut alkuaan pohjalainen. I. R. Eneberg, synt.
19/3 1802, oli näet silloisen Taivassalon kirkkoherransijaisen,
sittemmin Wehmaan rovastin, toht. Isak Enebergin poika, jonka isä
taasen oli Sastamalan (Karkun) rovasti Anders Mikaeli, porilaista
kauppiassukua. Kun toiselta puolen äiti oli Lokalahdelta kotoisin,
käy selväksi, että perheen sukutraditsionit viittasivat Satakuntaan
ja Länsi-Suomeen. Siitä huolimatta perheen nuoremmat jäsenet tulivat
pohjalaisiksi. Oltuansa koulunopettajana Turussa I. R. Eneberg
perheineen -- johon silloin kuului vain neljä pientä tyttöä -- jo
1835 muutti Närpiöön toimiakseen siellä v:een 1863 asti (ylempänä
mainitussa virassa v:een 1852, sitte kappalaisena), ja sillä ajalla
syntyi entisten lisäksi kahdeksan lasta, joista kuitenkin kaksi,
poika ja tyttö, kuoli pienenä. Niistä kymmenestä lapsesta, jotka
tulivat täyskasvuisiksi, oli viisi sisarta, Aspasia, Ida, Ebba,
Berta, Lovisa, veljiänsä vanhemmat; veljistä taasen oli vanhin
Waldemar (6/1 1840), jota järjestyksessä seurasi Karl Fredrik,
Konrad ja Karl Gustaf Isak, ainoastaan yksi sisar, Karin, kahden
ensinmainitun välillä. Lukuisasta lapsijoukosta oli viimeinen,
Isak, 30 vuotta vanhinta sisartaan nuorempi, osapuoli -- ei järjen
puolesta, sillä hän oli hyväpäinen niinkuin kaikki sisarukset, vaan
siten, että hän oli kuuromykkä.

Perhe oli hyvin toimeentuleva; Närpiön kappalaisvirka oli laatuaan
parhaimpia tulojen puolesta, jota paitsi pastori Enebergillä
oli perintötietäkin saatua omaisuutta. Se selittää, miksi hän
niin kauan pysyi samalla paikkakunnalla, vaikka kyllä Josslassin
kappalaisvirkatalo keskellä Finbyn kylää ei ollut erittäin
miellyttävä.

Kun lapset toinen toisensa perästä tulivat täyskasvuisiksi, muodostui
1850-luvulta alkaen perheen elämä iloiseksi ja vaihtelevaksi.
Olihan rannikkopitäjä varakasta seutua, jossa ei puuttunut
tilaisuutta seurusteluun. Kodissa harjotettiin soitantoa ja luettiin
kirjallisuutta enemmän kuin tavallisissa maalaispappiloissa,
joskaan eivät tyttäret sentään saaneet olla osaaottamatta
taloudellisiinkin askareihin. Tietenkin ilmaantui tässä kaikessa
vanhempien luonteenlaadun vaikutus. Älykäs, lahjakas isä, filosofian
maisteri ja teologian kandidaatti, oli tiedoiltaan useimpain
maalaispappien edellä. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja aikoinaan
hän oli ollut ensimäisen ylioppilaskvartetin jäsen ja laulajain
tapaan elänyt hupaisaa toverielämää, mutta vanhempanakin hän oli
iloinen, joskin samalla usein hermostunut ja ärtyisä, mikä kai oli
seuraus tarpeellisen säännöllisyyden puutteesta elämäntavoissa. Äiti
oli hänkin alkuaan ollut vilkasluontoinen ja iloinen, mutta ajan
laahaamana hiljaiseksi tulleena hän pysytteli mieluimmin syrjässä,
luonteeltaan käytännöllisenä hoitaen pappilan emännän taloudellisia
tehtäviä. Että hän oli hellä lapsiansa kohtaan, todistaa hänen
poikansa Karl Fredrikin runoelma _Tiedän sataman_ ("Jag vet en
hamn"), jossa tämä laulaen satamasta, kalliin äidin sylistä, missä
oli niin suloista levätä, rukoilee, että Jumala kauan soisi sen
hänelle, lohdutukseksi elämän vaiheissa.

Karl Fredrik eli "Tullus" -- tämän latinaisen nimen hän kuuluu
saaneen jo ennen kouluunlähtöään, ja se pysyi sitten yleisessä
käytännössä ei ainoastaan perheen jäsenten ja koulutoverien, vaan
kaikkien ystävien ja tuttavien kesken[59] -- lienee, läheisten
antamien tietojen mukaan, tullut isäänsä, joskaan ei aivan
välittömästi. Hän oli älykäs ja saattoi väliin olla iloinenkin,
mutta enemmän huomattava piirre hänessä oli taipumus mietiskelyyn
ja raskasmielisyyteenkin, joka piirre ei niinkään ollut näkyvissä
isässä kuin erinäisissä hänen sukunsa jäsenissä. Selvemmin sanotaan
isän luonteenlaadun palautuneen Waldemarissa, joka oli tavattoman
teräväpäinen, vilkas ja iloinen ja sen lisäksi oli äidiltään perinyt
käytännöllisyyttäkin. Mitä Tulluksen runoilijalahjoihin tulee,
jotka jo varhain näyttäytyivät, arvellaan niissäkin ilmaantuneen
isänpuoleista perintöä, ainakin oli isällä yksi sisar, joka oli
tunnettu taipumuksestaan runoiluun. Paitsi Tulluksella oli neljä
vuotta vanhemmalla Lovisa sisarellakin samanlaisia taipumuksia; hän
kuoli kuitenkin jo 24-vuotiaana. Muista sisaruksista puolikolmatta
vuotta nuorempi Karin osotti erikoista ymmärtämystä ja myötätuntoa
Tulluksen runoilua kohtaan, ja se selittää, että hänestä tuli
veljen lempisisar. -- Ohimennen sopii tässä mainita, että sisarten
ja veljesten väli pysyi herttaisen hyvänä sittenkin, kun he olivat
eri tahoille hajaantuneet, vaikka Tullus enimmäkseen kirjoitti vain
Karinille. Vanhemmista veljeksistä taas on erittäin merkittävä, että
he yhteisesti huolehtivat kovaosaisen nuorimman veljen, Isakin eli
Isun, kasvatuksesta. Siinä he menestyivätkin niin hyvin, että hänestä
aikaa myöten tuli kuuromykkäkoulun opettaja.

Tietääkseni pastori Eneberg perheineen pysyi vieraana ajan suurelle
uskonnolliselle liikkeelle,[60] eikä herännäisyydellä yleensäkään
Närpiössä -- silloisessa arkkipiispan anneksassa -- ollut niin
hartaita opettajia eikä samanlaista kannatusta kansan puolelta
kuin Pohjanmaan pohjoisemmilla seuduilla Vaasan tienoilta alkaen.
Sen tähden ei myöskään pappilan väen ja kansan keskinäinen suhde
ollut niin läheinen kuin siellä, missä uuteen intoon virinnyt
uskonnollisuus oli tullut eri säätyjen yhdyssiteeksi. Siitä
huolimatta pappilan nuoret oppivat kansaa tuntemaan, ja mitä
erittäin Tullukseen tulee, nojaa hänen alempana mainittava laajin
runoteoksensa välittömästi vaikutelmiin, jotka hän kotona ollessaan
oli saanut Närpiön reippaasta, voimakkaasta talonpoikaisväestöstä.
Sitä paitsi hän eräässä tovereilleen pitämässään puheessa on
tunnustanut suuresti rakastaneensa tätä väestöä.

Mutta vaikkei Tullus kotona tutustunutkaan herännäisyyteen, joutui
hän sittenkin välilliseen kosketukseen sen kanssa tavalla, joka
ei ollut vailla merkitystä hänen kehityksellensä. Se tapahtui
Vaasan yläalkeiskoulussa, jossa hän samoin kuin Waldemar sai
alkuopetuksensa. Koulun rehtorina oli silloin Lauri Stenbäck, ja
Tullus Enebergiin jätti tämän etevän opettajan vaikutus pysyviä
jälkiä. Omaisten todistusten mukaan avautui näet hänelle kouluaikana
sekä uskonnollisessa että runollisessa suhteessa uusia näköaloja, ja
samalla hän sai elämälleen tukikohtia, joista hän ei vanhempanakaan
enää luopunut. Vaasan koulusta muuttivat veljekset Turun lukioon,
josta molemmat tulivat ylioppilaiksi, edellinen syksyllä 1858,
jälkimäinen 1860.

Ennenkuin puhun Tulluksen vaiheista Helsingissä, tahdon tässä
mainita, että pastori Eneberg nimitettynä Kokemäen kirkkoherraksi
muutti perheineen sinne keväällä 1863. Kumminkaan hän ei kauan saanut
hoitaa uutta virkaansa; hän kuoli jo samana vuonna 22 p. joulukuuta.
Perhe puolestaan asui Kokemäellä v:een 1867, syystä että leskelle
oli myönnetty 3 armovuotta, mutta mainittuna vuonna se muutti
takaisin Närpiöön. Kun neljä tytärtä oli mennyt naimisiin jo ennen
Kokemäelle muuttoa ja vanhemmat pojat enimmäkseen olivat poissa, ei
äidin luona enää ollut muita kuin Karin ja Isak. Näin harvenneena
perhe sai kotinsa Klovuksen (Klåvus) talossa ("pikku rakennuksessa"),
jonka omisti Berta Enebergin puoliso, nimismies Benj. Packalén.
Väliaikoina kävivät siellä usein Waldemar, Tullus ja Konradkin,
joka viimemainittu tuli rautatieinsinööriksi. Kesällä oleskeltiin
Packalénin saaristohuvilassa, jonka nimi Trutörn usein mainitaan
Tulluksen kirjeissä.

       *       *       *       *       *

Yliopistoon tullessaan Tullus ensin mietti toista uraa kuin sitä,
jonka hän myöhemmin valitsi. Koulussa tapahtunut uskonnollinen
herätys oli saanut hänet ajattelemaan aivan erikoista opettaja-alaa.
Runoilijamielikuvituksen ja pohjalaisen toimintahalun innostamana
hän oli alkanut tuumia, eikö lähetyssaarnaajan toimi pakanain kesken
olisi hänelle otollinen tehtävä. Tahtomatta kuitenkaan omin päin
ratkaista painavaa kysymystä hän kirjoitti isälleen pyytääkseen
häneltä neuvoa ja suostumusta aikeensa toteuttamiseen. Isä, jolle
suunnitelma ei ollut mieleen, kuuluu muistuttaneen pojalleen,
että hän ei vielä ollut täysikäinen, ja ehdottaneen, että hän
jättäisi lopullisen päätöksen, kunnes kykeni täysin arvostelemaan
sen merkitystä ja hänellä olisi valta itse määrätä uransa. Järkevä
vastaus sai pojan lykkäämään asian tuonnemmaksi, eikä hän sen jälkeen
enää näy sitä vakavasti harkinneen. Myöhemmin oli hän sanonut
olevansa tyytyväinen, että tuuma siten raukesi.

Yliopiston kirjoista näkyy, että Tullus 25/9 1860 merkittyään
nimensä matrikkeliin matkusti enonsa, Raaseporin kihlakunnan
tuomarin, vapaaherra Sebastian von Knorringin luokse, eikä hän
enää koko lukuvuotena palannut Helsinkiin. Vasta syksystä 1861
me näemme hänet yhtä mittaa lukukausina Helsingissä hartaasti
antauneena opintojen harjottamiseen, jotka lähinnä tarkottivat
filosofiankandidaatti-tutkintoa. Hänen pääaineensa olivat latinan,
kreikan ja arabian kielet, joissa hän kevätlukukauteen asti 1866
säännöllisesti seurasi luentoja, ainoastaan sillä poikkeuksella, että
hän kahtena lukukautena kuunteli Z. Topeliuksen luentoja historiassa
ja yhtenä lukukautena Julius Krohnin suomenkielessä. Muuten tiedetään
hänen opinnoistaan, että hän jonkun aikaa luki arabiaa ja kenties
vanhojakin kieliä yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa. Heistä tuli
silloin hyvät ystävät, ehkä vähemmin itse yhteistyön tähden -- sillä
Gummerus ei pystynyt kilpailemaan Enebergin kanssa tiedoissa eikä
ahkeruudessa -- kuin sen vuoksi, että heillä uskonnollisessa ja
runollisessa elämänkäsityksessä oli yhteinen pohja. Elämäntapojen
puolesta Tullus oli kerrassaan säännöllinen, jota ei voi sanoa
työtoverista.

Ainoastaan ensi vuosina Tullus näyttää innokkaammin ottaneen
osaa silloisen "illegaalisen" pohjalaisen osakunnan elämään.
Syyslukukaudella 1861 tavataan toverikunnan lehdessä, Sampsa
Pellervoisessa, neljä Tulluksen ("T--s") runoa, "Fjerran", "Raseborgs
minne", "Min stjerna", "Lifvets gång", ja syksyllä 1862 hän oli
pöytäkirjurina. Sittemmin hän kuitenkin näkyy vetäyneen syrjemmälle,
jonka kai aiheutti osaksi hänen ahkeruutensa, osaksi hänen
luonteenlaatunsa. Milloin hän kaipasi lepoa varsinaisesta työstään,
hän joko runoili taikka etsi mieluisampaa seurustelua kuin osakunnan
tarjoama. Sellaista hän muun muassa nautti "Arkadiayhdistyksessä",
joka Emil Nervanderin alotteesta 1860-luvun alussa oli perustettu
kirjallis-taiteellisia harrastuksia varten, ja johon kuului
ylioppilaita eri osakunnista.[61] Eneberg oli yhdistyksen jäsen, ja
epäilemättä sen kokouksissa hänen runojaan kuunneltiin tarkkaavammin
kuin osakunnassa oli tavallista. Edelleen hän, Lounasmaan mukaan,[62]
myöskin otti osaa mainitun yhdistyksen "Suomalaisen osaston"
kokouksiin, joita syyslukukaudella 1864 alettiin pitää joka
lauvantai-ilta.

Kirjalliset harrastukset tekivät Enebergin jo hänen
ylioppilasaikanaan tunnetuksi toveripiirin ulkopuolellakin samalla,
kun ne sitoivat häntä siihen. Eri tilaisuuksissa käytettiin
näet hänen kykyänsä osakunnan hyväksi. Niin oli hän mukana, kun
pohjalaiset maisterinvihkiäisiksi 1864 julkaisivat Joukahaisen V:n
vihkon "vähäisenä todistuksena, että sillä ihanasti heränneellä
elämällä, joka reippain askelin on vienyt Suomen kehityksen ja
edistyksen tielle, yhä edelleen on oleva yksi ahjo suomalaisen
yliopiston nuorisonkin kesken". Julkaisussa, jonka sisällys --
K. J. Gummeruksen ja K. Bergbomin lisiä lukuunottamatta -- vielä
oli ruotsinkielinen, nähdään neljä K. F. E(neberg)in lyyrillistä
runoelmaa ("De klaraste ögon", "Dansen", "Serenad", "Ensam är
smärtornas son"). -- Seuraavana vuonna, keväällä 1865, ilmestyi:
_Karin, Dikt i Fem sånger af Karl Fredrik Eneberg_, jolla kyllä
ei ollut mitään tekemistä osakunnan kanssa, mutta joka laajensi
hänen runoilijamainettaan. --Porthaninjuhlassa 1865 Eneberg esitti
runomuodossa Pohjanmaan maljan ja samantapaisessa juhlassa 1868 hän
piti huomiota herättävän esitelmän. -- Vihdoin hän 1869 maisterin
vihkiäisten päivällisissä runomuotoisessa puheessa esitti maljan
riemumaistereille, ja samana vuonna hän julkaisi runokokoelman
_Dikter af Karl Fredrik Eneberg_. Tästä kaikesta seikkaperäisemmin
tuonnempana.

Edellisen yhteydessä on kerrottava Tullus Enebergin osanotosta
erääseen kirjalliseen yritykseen, jonka tarkotus oli yleisempää
laatua, mutta joka oli syntynyt yksityisestä alotteesta. --
Nälkävuotena 1867 oli, mikäli muistan, pohjalainen ylioppilas,
sittemmin lääkäri Otto Stenbäck, itsekin runoseppänä tunnettu,
ensiksi julkilausunut ajatuksen koettaa julkaisemalla runokokoelma
saada kokoon joku roponen hädän lieventämiseksi. Paitsi muita sai hän
Eneberginkin innostumaan asiaan, ja yhdessä he kevätpuolella kävivät
Porvoossa pyytämässä avustusta Runebergiltä. Muutamassa senaikuisessa
kirjeessä olen heidän matkastaan maininnut seuraavaa. He tapasivat
runoilijan istuvana poikansa Robertin rakentamassa tuolissa, jonka
istuja itse vääntämällä kampia sai kulkemaan paikasta toiseen.
Syystä, että tuoli oli tullut kalliiksi, oli Runeberg sanonut, hän
ensin ei ollenkaan halunnut käyttää sitä, mutta kun Porvoon naiset
olivat sitä varten ommelleet soman peitteen, oli hän alkanut siinä
istua. -- Vieraille oli tarjottu punssia, ja silloin Runeberg oli
jutellut, ettei hän sairaaksi tultuaan ollut juonut punssia muuta
kuin jouluna -- mutta nyt, hän oli lisännyt, kun hänellä oli vieraina
"oikeita ylioppilaita", tahtoi hän tyhjentää lasin heidän kanssaan.
-- Kun vieraat olivat pyytäneet saada julkaisuun painattaa tunnetun
"Sveaborg"-nimisen runoelman, Runeberg vastasi, että hän ei voinut
siihen suostua, syystä että kaksi kreivi Cronstedtia vielä oli
elossa. Se oli kyllä painosta ilmestynyt Ruotsissa, "mutta siellä se
varastettiin minulta". Kumminkin oli rouva Runeberg hakenut esiin
sepitelmän, joka myöhemmin oli lähetettävä Helsinkiin. "Sen minä
sanon herroille", oli rouva lausunut, "ettei se juuri minkäänarvoinen
ole, mutta nimen vuoksi --". lähtiessään olivat Stenbäck ja
Eneberg keskenään sopineet siitä, että kyllä Runeberg sentään oli
heidän paras setänsä -- sillä punssia juodessa oli veljenmaljakin
tyhjennetty.

Syksyllä s.v. ilmestyi sitte runokokoelma "Axet" (Tähkäpää).
Runebergiä edusti siinä suorasanainen "luonnos" Fästningsfångarne
(Linnavangit), joka harvinaisen syvätunteinen kuvaus on runollisesti
paljon suuriarvoisempi kuin hänen rouvansa ylempänä mainituista
sanoista olisi voinut arvata; Eneberg oli antanut viisi runoa
("Öknen", "Yrsnön", "Jag ville", "Jag sökte dig", "Här är dig nog").
Ennen vuoden loppua ilmestyi julkaisusta toinenkin painos.

       *       *       *       *       *

On jo mainittu, että Tullus Eneberg kuului suomenmielisiin
pohjalaisiin. Miten hän tuli fennomaaniksi, sen hän on itse
mieltäkiinnittävästi kertonut eräässä syksyllä 1868 osakunnan
kokouksessa pitämässään puheessa, jonka luonnoksen toht. Holma on
painattanut liitteenä kirjoituksensa ohelle. Siinä hän ensin kuvaa,
kuinka kiintynyt ruotsalaisuuteen hän alkuaan oli ollut. Pitäen
suomenmielisten vaatimuksia liiallisina ja suomenkieltä raa'an kansan
raakana kielenä hän oli arvellut Suomen ainoan turvan olevan niitten
kieli- ja kulttuurisiteitten ylläpitämisessä, jotka yhdistivät
sitä Ruotsiin, sekä miettinyt liiton perustamista ruotsinkielen
tukemiseksi maassamme. Tuli sitten tanskalais-saksalainen sota.
Niinkuin Ibsen ja Björnson ynnä monet muut skandinaavilaiset
idealistit toivoi hänkin kiihkeästi, että Ruotsi rientäisi veljesmaan
avuksi, mutta toivo petti. "Voin tuskin selittää, kuinka siitä
kärsin. Suomi on yksin. -- Ei kukaan auta meitä, jollemme tee sitä
itse!" Edelleen hän huomasi, että ulkomaalaiset eivät käsittäneet
suomalaiseksi kulttuurituotteeksi sitä, mikä ilmestyi ruotsalaisessa
muodossa. Itse ruotsalaiset lukivat Runebergin heille kuuluvaksi,
ja Saksassakin pidettiin häntä ruotsalaisena. Tämä järkytti häntä
tuskallisesti, ja silloin hän sattumalta sai käsiinsä muutamia J.
V. Snellmanin Litteraturbladin vanhoja vuosikertoja. Hän luki niitä
hämmästyen, ja hänelle selvisi, että "ainoastaan suomalainen Suomi
voi pysyä pystyssä ajan myrskyissä, ainoastaan suomalainen Suomi
saattoi kerran saada oman sijansa itsenäisenä kansana". -- Näin hän
heräsi erehdyksestään, ja vaikka hän samalla pelkäsi liian myöhään
päässeensä totuuden perille, hän kuitenkin taistellen voitti pelkonsa
-- hän tuli vilpittömäksi fennomaaniksi.

Tähän sydämen pohjasta lähteneeseen tunnustukseen tahdon liittää
pari muistutusta. Tuo käsitys, että Suomen tulevaisuus oli yksistään
muuttumattomissa, vahvoissa kieli- ja kulttuurisiteissä maamme ja
Ruotsin välillä ja että fennomania oli turmiollinen, mikäli se
niitä heikonsi, oli tietääkseni aivan yleinen ruotsinmielisissä
Tanskan sodankin jälkeen. Muun muassa muistan Jaakko Forsmanin
kertoneen, että länsisuomalaisten ihailema, kaunopuhujana ylistetty
Walfrid Alfthan heidän yhteisellä matkallaan Lundin yliopiston
riemujuhlaan 1868 alituisesti oli sitä oppia saarnannut. Että Tanskan
onnettomuus olisi muihinkin vaikuttanut niinkuin Enebergiin, sitä en
ole kuullut; mutta yleistä oli, että nuoret ylioppilaat hartaasti
lukivat Litteraturbladia, jota ei kuitenkaan ollut helppo saada.
Sentähden olikin tavallista, että kirjahuutokaupoissa, missä vanhoja
vuosikertoja mainiosta aikakauskirjasta oli tarjona, ilmaantui monta
huutajaa. Valitettavasti olivat täydelliset sarjat kovin harvinaisia.

Tunnettua on, että 1860- ja 70-luvulla ja myöhemminkin saattoi olla
suomenmielinen paljonkaan osaamatta suomea, ja olihan se luonnollista
katsoen siihen, että oppikoulut olivat ruotsinkielisiä ja että
vanhempana uuden kielen oppiminen on vaikea ja aikaa vaativa asia.
Eneberg oli kuitenkin liian perusteellinen tyytyäkseen olemaan
ainoastaan mieleltään fennomaani. Nähtävästi hän noin 1864--66 alkoi
erityisellä innolla opetella suomea, ja että hän siinä edistyi,
huomaa niistä runoelmista, jotka merkittynä "K. F. E." painettiin
Kirjallisen Kuukauslehden tammi- ja helmikuun vihkoihin 1867. Kaksi,
"Aamu" ja "Tahdoin", on alkuperäistä,[63] kolmas, "Varpunen", on
suomennos Catullon mukaan. Näytteeksi otan tähän seuraavat säkeet
toisesta näitä mainituita:

    Tahdoin myöskin -- sepä ensi,
    Viimeinenki haluni
    Laulun henkee, minne lensi,
    Aina johtaa jalosti;
    Tahdoin kieltä kaikkuvaista
    Laulu-innon laineilla
    Soinnutella, suomalaista
    Mieltä siihen runoilla.

    Tahdoin -- mit' on tahdostani?
    Lehti on se leuhova,
    Maahan heikkoudestani
    Kohta, kohta vaipuva;
    Mut sen tiedän, kuinka toisin
    Kohtaloinki laaditaan,
    Riistää rinnastani mä voisin
    Syämen eestä Suomenmaan.

Muodon ja soinnun puolesta ovat nämä suomalaiset melkoisesti
Enebergin ruotsinkielisistä runoista jälessä, mutta jos niitä vertaa
muihin samanaikuisiin, niin on myönnettävä, että huonompiakin
painettiin. Loppusointujen köyhyys oli silloin suuri.

Paitsi kirjoista koetti Eneberg käytännöllisestikin perehtyä
suomenkieleen. Mikäli yliopiston kirjoista voi päättää, vietti
hän sekä talviset että kesäiset väliajat 1863--64 Kokemäellä ja
kesäkaudet 1866 ja 1868 Hausjärvellä, edellisellä paikkakunnalla
kotonaan ja jälkimäisellä Erkkylän tilalla kotiopettajana v. 1865
kuolleen sijaiskanslerin, parooni J. R. Munckin perheessä. Näinä
aikoina hänellä siis asuen suomenkielisillä seuduilla oli tilaisuus
kuulla suomea puhuttavan ja itsekin sitä harjottaa, mutta vasta
kesällä 1869 hän vartavasten lähti Keuruulle oppimaan kielen
puhumista. Kesän alkupuolella hän kyllä oleskeli muutamia viikkoja
Närpiössä, mutta sitte hän noudatti V. Löfgrenin innokasta kehotusta
tulla Keuruulle, jossa ystävä lupasi vastata hänen toimeentulostaan.
"Sinä et saa mennä hukkaan suomalaisuuden asialta. Sillä ei ole
varaa menettää ainoatakaan ystäväänsä." Palattuaan Helsinkiin Tullus
1/10 1869 kirjoitti Waldemar veljelleen, joka oli enon luona Lohjalla
(hän oli jo kihloissa serkkunsa, nti Martha von Knorringin kanssa):
"Oloni Keuruulla oli miellyttävä. Varsinkin oli sikäläinen pappila
hauska paikka, ja ukko Bergroth oli erittäin kohtelias Löfgreniä
ja minua kohtaan. Suomea olen myöskin oppinut, toisten arvostelun
mukaan, sangen hyvin." Tullen yhdessä Helsinkiin Tullus ja Löfgren
asettuivat asumaankin yhdessä Mariankadun 18:aan. -- Todistuksena
Enebergin suomalaisista harrastuksista mainittakoon vielä, että hän
Waldemarille kertoo: "Löfgren ja minä kuulumme 'Vänrikkeihin' ja
otamme osaa kokouksiin kerran viikossa. Olen epätoivoisesti tehnyt
työtä suomentaessani Porilaisten marssia." Tämä tietää, että Tullus
oli mukana siinä piirissä, joka yhteisesti tarkasti ja korjasi
toisen tai toisen tekemiä Vänrikin tarinain suomennoksia, siten
aikaansaadakseen täydellisen käännöksen laulusikermistä. Muita
jäseniä olivat J. Krohn, Paavo Cajander, Antti Törneroos (Tuokko),
K. Slöör, K. Suomalainen, D. E. D. Europaeus ja Yrjö Koskinen. --
Myöskin liittyi Eneberg tänä syksynä perustettuun Suomalaiseen
Seuraan, jonka ensimäisestä kokouksesta hän 25/11 kirjoittaa, että
se olisi ollut hauska, jollei Ahlqvist olisi esitelmäkseen valinnut
ainetta, joka ei sopinut tilaisuuteen. --

       *       *       *       *       *

Tenttinsä Tullus alotti syyslukukaudella 1866; julkinen
filosofiankandidaattitutkinto oli 27/5 1868. Hän sai latinassa,
kreikassa ja itämaisissa kielissä laudaturin sekä suomenkielessä
ja progradu-kirjoituksessa cum lauden; lopputulos oli 16 ääntä
ja arvolause maxime dignus. Seuraavana keväänä hänet vihittiin
maisteriksi.



II

Eneberg runoilijana.


Edellisessä olen maininnut Enebergin runolliset julkaisut. Nyt on
lyhyesti puhuttava niiden laadusta.

Runoelmat osakunnan käsinkirjoitetussa lehdessä v:lta 1861 ovat
niin kehittymättömiä, että tekijä ei ottanut niitä julkaisemaansa
runokokoelmaan. Sitä vastoin ovat Joukahaisessa 1864 julkisuuteen
tulleet sepitelmät sekä sisällyksen että muodon puolesta varsin
kypsiä; sanonta on yksinkertaisen selvää ja soinnukasta ja tunnelma
voimakas. Ilmeisesti oli runoilija suuresti kehittynyt kuluneena
kolmena vuotena.

Tietenkin oli Tullus jo ennenkuin hän painatti nämä lyyrilliset
runot ryhtynyt suurempaan runoteokseen, kertomarunoelmaan "Karin",
jonka hän syyslukukautena 1864 luki ääneen Arkadiayhdistyksessä.
Epäilemättä oli toverien arvostelu rohkaiseva, koska runoilija
helmikuulla 1865 uskalsi käydä Fredr. Cygnaeuksen luona lukeakseen
sen tämänkin kriitillisen auktoriteetin kuultavaksi. Hänkin kiitti
runoelmaa ja kehotti tekijää viemään käsikirjoituksensa painoon.
Sen kertoi Tullus salaisuutena Mutterille (K. J. Gummerus) 21/2
tavatessaan hänet "Lukuyhdistyksessä", ja keväällä "Karin" ilmestyi
kirjakauppaan 90 sivua sisältävänä vihkona.

Tämä kuusimittasäkeisiin sepitetty runoelma käsittelee aihetta, joka
läheltä liittyy kansan muistotietoihin Närpiön ja naapuripitäjien
ruotsalaisten talonpoikien noususta venäläisiä valloittajia vastaan
kesällä 1808 ja heinäkuussa Finbyn sillalla tapahtuneesta kahakasta.
-- Yöllisessä kokouksessa talonpojat päättävät vangita taloihin
majoitettujen kasakkain päällikön, nuoren luutnantin. Karin,
18-vuotias tyttö, kuulee tämän ja ilmaisee puoleksi tiedottoman
rakkauden viettelemänä hänelle vaaran, niin että hän pääsee pakoon.
Kun tytön sulhanen, Henrik, saa tietää rakastettunsa kavalluksen,
liittyy hänkin kapinallisten joukkoon, ja samoin tekee Karinin
isäkin, Erik vanhus, siten pelastaakseen nimensä kunnian. Vasta nyt
onneton tyttö käsittää, mitä hän on tehnyt, ja hän rientää etsimään
isäänsä ja sulhoansa. Karin saapuu sillalle kahakan alettua ja
huomattuaan rakkaansa keskellä veristä ottelua hän syöksyy esiin
ruumiillaan suojellakseen isäänsä. Luutnantin ampuma kuula lävistää
Karinin rinnan, sitte kaatuu vanhuskin ja viimeksi Henrik, sitä ennen
kuitenkin surmattuaan vihatun kilpailijansa.

Kertomus on selvin piirtein sommiteltu ja tekijän keksimä
rakkausjuttu sangen taitavasti punottu yhteen historiallisten
tapahtumain kanssa,[64] niin että lukija mielenkiinnolla seuraa
toiminnan vaiheita. Siinä on runoelman pääansio sekä sen ohella
kansanelämän (m.m. juhannuspäivän vietto toisessa laulussa) ja
luonteiden kuvauksessa, joista Erik vanhus on etupäässä merkittävä.
Suhteellisesti heikompi on itse runollinen esitys. Vakavuutta ja
tunnetta siinä kyllä on, mutta ei mainittavasti sattuvia, loistavia
vertauksia eikä lentoa, päinvastoin tuntuu sanonta paikoittain
kankealta. Kieleltään enemmän kuin sommittelultaan "Karin" siis
osottautuu nuoruudenluomaksi, ja se on sitä huomattavampi, kun
runoilijan julkisuuteen tulleet lyyrilliset runoelmat ovat muodon
puolesta taiteellisesti kehittyneempiä. Kaikessa tapauksessa oli
runollinen kertomus aikanaan jotenkin harvinainen tuote nuoren
ylioppilaan kädestä, ja sentähden se saikin osakseen paljon
tunnustusta. Aine samoin kuin muotokin johtivat lukijan odottamaan
ilmeisiä vaikutelmia Runebergistä, mutta arvostelijat myönsivät, että
teos oli itsenäinen, sillä siinä ei ole huomattavissa lauseita eikä
sanoja, jotka viittaisivat suureen edelläkävijään.

"Karinin" ilmestyttyä tekijä luettiin ajan lupaaviin
runoilijanalkuihin, ja lupaaviksi kiitettiin hänen lyyrillisiäkin
runoelmiaan. Kun Kaarlo Bergbom Kirjallisessa Kuukauslehdessä
arvosteli "Axet" albumia, lausui hän: "Nuoremmista, tuntemattomista
runoniekoista K. F. E. mielestämme herättää toiveita. Hänen
runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä
surumielisyys on tunteellisen sydämen synnyttämä; se on oikea,
alkuperäinen, suomalainen eikä muiden runoilijain nuotteja myöten
viritetty." --

Kesällä 1868 Eneberg arvatenkin kirjoitti esitelmän, jonka hän piti
saman vuoden Porthaninjuhlassa -- ensimäisessä, jonka pohjalaiset
viettivät sen jälkeen kun osakunnat jälleen olivat tulleet
virallisiksi -- ja joka nimellä "En bild ur Arabernas äldre poesi"
seuraavana vuonna painettiin Joukahaiseen VI. Aineekseen hän oli
valinnut vanhan arabialaisen runoilijan, Amrulkaisin, elämän ja
runoilun, ja viehättävä on se kuva, minkä nuori orientalisti on
luonut erämaan laulajasta, joka "ei ainoastaan ollut runoilija
kuninkaitten kesken, vaan myöskin kuningas runoilijoitten kesken".
Mutta esitelmällä ei ole arvoa ainoastaan todisteena siitä, että
tekijä oli hyvin perehtynyt arabialaiseen kirjallisuuteen ja
kulttuuriin, vaan myöskin näytteenä hänen runollisesta kyvystään.
Siinä on näet lukuisia taitavasti ja aistikkaasti laadittuja
ruotsinnoksia Amrulkaisin runoelmista. Sanalla sanoen esitelmä on
huomattavimpia, mitä pohjalaisten vuosijuhlissa on pidetty.

Paitsi suomalaiskirjallisia harrastuksia, jotka ennen on mainittu,
ja tieteellisiä, joista alempana on puhuttava, kiinnitti Enebergin
mieltä syksyllä 1869 hänen lyyrillisten runoelmiensa painattaminen.
Mahdollisesti oli hän yhdessä Nervanderin kanssa päättänyt asian,
ainakin tapahtui, että kumpikin julkaisi valikoiman runoelmiaan
mainitun vuoden jouluksi. Tullus kirjoitti siitä Waldemar veljelleen
25/u: "Nervanderin ja minun runoni lähestyvät ilmestymistään.
Edelliset esiintyvät julkisuuteen 4:ntenä, minun 7:ntenä joulukuuta.
Olen kirjoittanut uuden omistuksen."

_"Dikter af K. F. Eneberg"_ käsittää 102 sivua ja sisältää 36
runoa. Ensimäinen on erittäin lämpimästi ja ihailevasti sepitetty
omistusruno "Säkenien" runoilijalle August Ahlqvistille. Tämä runo
ja kunnioituksen osotus, jota runokokoelman omistaminen hänelle
tiesi, näyttää tehneen syvän vaikutuksen vanhempaan runoilijaan. Sitä
todistaa Ahlqvistin kiitoskirje,[65] jonka otan tähän sanasta sanaan:

    "Armas Veljeni!

    Käydessäsi eilen illalla luonani ja jättäessäsi mulle kappaleen
    kauniita runoelmiasi, oli minulla ajatukset niin kiinni siinä
    proosallisessa asiassa, jota silloin toisen vieraani kanssa
    toimitin, ett'en huomannutkaan sitä suurta kunniaa, jonka olet
    minulle tehnyt omistamalla minulle tämän runoelma-vihkon. Se
    on kunnia, jota minä vähäisilläni Säkenilläni en ole ansainnut
    enkä koskaan toivonut. Ole kiitetty sydämestäni, armas Veljeni,
    tästä ystävyyden osoituksesta! Sinä olet vielä nuori; Sinulla
    on koko ikä vielä edessäsi. Tähän katsoen on se todenmukaista,
    että Sinä voit, jos vain pidät päälle, tehdä paljon runoudessa.
    Vaan pitääkö Sinun mestarintaitosi kielenkäyttämisessä,
    alkuperäisyytesi ja hienoutesi tunteissa, pitääkö nekin vielä
    mennä uhriksi tahi maksuksi meidän Ruotsista saamastamme
    sivistyksestä? Eikö tämä velka koskaan kuittaudu? Tämä kysymys
    tulee minulle aina mieleen, kuin näen meillä jotain kelvollista,
    joka voisi olla _Suomeksi_, tulevan ulos _Ruotsiksi_.

    Tätä elä kuitenkaan pidä nuhteena, vaan toivon lausumana, sen
    toivon, että näkisin Sinun vielä suomalaisen runouden alalla
    käyttäväsi suurta lahjaasi ja erinomaista taitoasi.

                    Kunnioittamalla veljesi ja ystäväsi
                                  A. Oksanen."

    7 p. Jouluk. 1869.

Lukiessaan nämä rivit ei voi olla muistamatta, että Ahlqvist
itse Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa 1875 ja sitte seuraavana
vuonna pitkässä sanomalehtitaistelussa suurella voimalla puolusti
kiitollisuudenvelan merkitystä ja vaatimuksia. Tämä kirje todistanee,
että hänen eristäytymisensä muista suomenmielisistä 1870-luvun alussa
sai hänet edustamaan kantaa, joka alkuaan ei ollutkaan hänen omansa.

Ahlqvistin kiitoslauseet Enebergin runoista eivät olleet aivan
liioiteltuja. Muodoltaan ja sisällykseltään ne näet yleensä ovat
täyskelpoista tavaraa. Sillä joskin niistä silloin tällöin on
kuulevinaan Runebergin tai Stenbäckin tai Topeliuksen jälkikaikua,
ei niiltä sentään voi kieltää alkuperäisyyttä eikä tunnetta.
Noiden suurten runoilijain sanonta ja säkeiden sointu olivat niin
aikalaisten mieleen painuneet, että nuoren runoilijan oli vaikea
kokonaan niitä välttää. Ainoastaan aikaa myöten olisi Enebergin
runoissa havaittava omituinen, vakava, surunvoittoinen sävy ehkä
kehittynyt täysin omaperäiseksi esitystavaltaankin.

Seitsemän ensimäistä on isänmaallisia. Niistä mainitsen runot
"Österbotten", luettu Porthaninjuhlassa 1865, "Hvad lider tiden",
riemumaistereille 1869 vuoden maisterinvihkiäisten päivällisissä, "I
sorgens tid", joka tarkottaa nälkävuosia, ja "När jag hvilar under
kullen", joka ehkä on kaikkia muita kauniimpi koko vihkossa. Muistan
hyvin runoelmain ilmestymisajalta, että se enimmin ihastutti meitä
nuoria, ja vielä tänä päivänä se liikuttaa minua, varsinkin kun
ajattelen missä ristiriidassa se on runoilijan kohtalon kanssa. Se
alkaa:

    När jag hvilar under kullen
    Vid min trogna moders barm
    Och på blommorna i mullen
    Sommarvinden fläktar varm,[66]

silloin on toisin isänmaassa, hän jatkaa, mutta itse täytyy hänen
virua haudassaan näkemättä elämän rantaa. Ja hän kuvittelee, miten
harrastukset ja ajatukset ovat muuttuneet, miten yhteiskuntamuodot
ehkä ovat hajonneet, miten autiot maat ja metsät on valloitettu
viljelykselle ja edelleen:

    Detta språk, som gerna klingar
    Än i Finlands dalar, skall
    Kanske sänkas utan vingar
    Evigt då i glömskans svall.

    Och en sång kanhända stiger
    På det skönsta tungomål,
    Som det finska folket viger
    Till dess lefnads högsta mål.

    Utan smärta dock jag hvilar
    Dervid under kullen än,
    Lyssnar blott, hur jublet ilar
    Under dagen öfver den.

    Men en gång, en gång jag gerna
    Dock ur grafven stode opp,
    För att helsa Finlands stjerna,
    För att se dess ljusa lopp:

    Då, när ned från bergen svallar
    Högt vår lefnads högsta ord,
    När kring Saimas strand det skallar:
    Fri är våra fäders jord![67]

Sitten seuraa aiheeltaan vaihtelevia runoja. Joukahaisessa
ilmestyneisiin ballaadeihin pettyneestä rakkaudesta, "De klaraste
ögon" ja "Dansen", on tullut vielä yksi samanaiheinen, "Skön Anna";
määrättyyn paikkaan kohdistuva runo, ainoa laatuaan, on "Erkylä"
-- vieno maisemakuva kesäyön himmeässä valossa --; lapsuus- tai
nuoruusajan vaikutelmiin nojaavat "Ett minne" ja ennen mainittu
"Jag vet en hamn"; toiset niinkuin "Mitt hjertas fröjd", "Serenad"
y.m. laulavat onnellisen lemmen iloa ja toiset taasen, "Kärlekens
blommor", "Ensam är smärtornas son", "Ej tänder sig hoppet ännu
engång" j.n.e. sydämen pettymystä. Yleensä huomaa, että runoelmat
vihkon loppupuolella ovat surumielisempiä, joko niissä on viittaus
surun syyhyn taikka ei. Yksi näitä, "Öknen", näyttää syntyneen
itämaanmatkaa kuvitellessa. Otan sen tähän:

      Långt fjerran, långt!
    I ödsliga öknens rymd,
      Der vandrar jag.
      All grönska är
    Kör spanande ögat skymd,
      Och qvalmig dag
    Mot kinderna trycker sin brännande hand
    Och böjer mig ned i den glödande sand.

      Hur ödsligt tomt!
    Dock nej, o hvad sällsam syn:
      En fogel far
      Der långt, der långt
    Vid ändlösa himlens bryn.
      Ack ja, han far!
    Der borta han finner sin älskade väl --
    Farväl, o du lyckliga fogel, farväl!

Runoelmassa "Sorgens makt" runoilija taistelee mustaa haamua vastaan,
joka yöllä on laskeutunut hänen päälleen, ahdistaakseen häntä,
iskeäkseen hampaansa hänen sydämeensä ja pitääkseen häntä erillään
elämän iloista ja rakkauden loistosta; miten turhalta taistelu
näyttääkin, hän uhmaillen tahtoo sitä jatkaa vihdoin voittaakseen
ikuisen ilon ja rauhan. Sen jälkeen tulee kolme Stenbäckin tapaan
yksinkertaista, sydämen pohjasta lähtenyttä uskonnollista runoa,
kokoelman viimeiset.

Ehdottomasti piilee runoelmien takana syvästi tunnetutta elämän
kokemuksia, jopa aavistaa romaanin, jossa rakkauden onni on ollut
yhteinen kahdelle nuorelle sydämelle, mutta jossa, niinkuin elämässä
usein sattuu, samainen onni on kohdannut vastuksia -- runoelmista
päättäen -- suuria ja epätoivoisia. Lähteeni eivät sisällä monta
viittausta näihin seikkoihin. Kumminkin otan eräästä kirjeestä Karin
sisarelle seuraavat rivit, jotka sisältävät veljen vastauksen sisaren
tiedusteluihin: "Kihloissa en ole. Mutta jos kysyt, aionko minä mennä
naimisiin erään tietyn henkilön kanssa, niin minä vastaan: aion!
Jos kuitenkin lähes kymmenen vuotta vanha harrastukseni, joka jo on
voittanut lukemattomia esteitä, ei menestyisi, niin on paras, että
me [Karin ja Tullus] ajoissa koetamme asettua asumaan yhdessä, niin
ettemme kuitenkaan eläisi aivan erakkoina vanhoilla päivillämme."
-- -- Kirje on päivätty Helsingissä 12/4 1874 ja on siis siltä
vuodelta, jolloin hän lähti viimeiselle matkalleen. -- Eneberg ei
olisi ollut se herkkä tunneihminen, joka hän oli, jollei suhde, joka
tiesi että hänen maallisen elämänsä tärkein onnenkysymys yhä väikkyi
kysymysmerkkinä hänen sisällisen katseensa edessä, olisi hänen
mieltänsä painanut. Vaikka hän kirjeissään omaisilleenkaan tuskin
muuta kuin viittauksin on puhunut asiasta, huomaa kuitenkin monesta
sanasta, monesta käänteestä, miten se varsinkin ajoittain himmensi
hänen elämäniloansa.

Siihen mitä tässä on mainittu päättyi Enebergin runoilu. Miksi niin
kävi, sen näkee seuraavista sanoista, jotka hän 8/12 1870 kirjoitti
Leipzigistä sisarelleen: "Runous ja tiede eivät viihdy oikein hyvin
yhdessä. _Nyt_ täytyy edellisen levätä. [Ystävä ja työtoveri, parooni
Victor von] Rosen on tahtonut oppia ruotsia. Me olemme pari kertaa
yrittäneet sitä. Muun kirjallisuuden puutteessa olemme lukeneet
runojani. Merkillistä oli, että hän niin paljon piti niistä ja pyysi
minua välttämättömästi jatkamaan. Luulen kuitenkin, että minä jätän
jatkamisen sinulle. Varmaankaan en erehtyne siinä, että sinä vielä
tulet kirjoittamaan jotakin maailmassa; sillä elämäsi ja luonteesi
viittaavat sinnepäin. -- Kumminkin, suoraan sanoen, työ on parempi
kuin runous. Jos olet löytänyt tyydytystä työstä, niin älä koskaan
sulje sitä lähdettä." --



III.

Ulkomaanmatkat 1870-71.


Enebergin tieteellisistä harrastuksista ja opintomatkoista,
jotka muodostavat toht. Holman kirjoituksen pääaineksen,
sisältävät käytettävinäni olevat kirjeet erinäisiä, osaksi sangen
mieltäkiinnittäviä lisäpiirteitä.

Niinpä on varma asia, että Eneberg tultuansa filosofiankandidaatiksi
oli päättänyt valmistautua jumaluustieteelliseen professorinvirkaan
A. W. Ingmanin seuraajaksi. Näin sanoo V. Löfgren eräässä kirjeessä
(24/5 1870), jossa hän kehottaa ystäväänsä luopumaan itämaalaisista
tuumista (joista tämä Pietarista päin oli kirjoittanut) ja pysymään
entisessä päätöksessään. Eneberg itse taasen kertoo Waldemar
veljelleen 1/10 1869, siis vähän sen jälkeen kun oli Keuruulta
palannut: "Opintoni ovat jotenkin edistyneet. Olen lukenut 4
Mooseksen kirjaa ja isomman osan Jesaiasta. Olen vähin miettinyt,
eikö minulle olisi suureksi hyödyksi lukiessani kerätä aineksia ja
sitte kirjoittaa väitöskirja, joka koskisi jotakin kieliopillista
seikkaa seemiläisissä kielissä. Olen alkanut vähän ottaa selkoa
Syyrian kielestä y.m. -- Tötterman ja Johansson menevät molemmat
samaan suuntaan." -- Lähes pari kuukautta (25/11) myöhemmin hän
kirjoittaa: "Lagus on tähän saakka menestyksellä puoltanut venäläisiä
tuumiani [s.o. pyrintöä päästä harjottamaan opintoja Pietariin].
Näinä päivinä hän lähettää kirjeen Pietariin, varustettuna Kothenin
suosituksella." -- Näistä tiedoista päättäen Eneberg lähtiessään
Pietariin tuskin oli ehdottomasti luopunut aikeistaan pyrkiä
jumaluustieteelliseen tiedekuntaan (sillä kyllä kai hän olisi
ilmottanut sen ystävälleen ja asuintoverilleen, Löfgrenille), mutta
toiselta puolen on selvää, että Lagus tahtoi, että hän pysyisi
orientalistina, ja siinä tarkotuksessa ajoi hänen asiaansa. Saattaa
siis olettaa, että Enebergin lopullinen antautuminen "itämaisen
kielentutkimuksen palvelukseen" johtui osaksi hänen varhaisesta
syventymisestään arabian kieleen, osaksi ja kenties pääasiassa
Laguksen kehotuksista ja lupaavista kuvitteluista. Että niin oli
laita, todistavat muutamat muutkin kirjeissä tavattavat lauseet.
Vähän sen jälkeen kun Eneberg oli asettunut Pietariin, Lagus (18/2
1870) kirjoittaa hänelle: "Sinun pitää Pietarissa ankarasti puolustaa
orientaalisen professuurin välttämättömyyttä yliopistossamme siinä
mielessä, jossa tiedät minun harrastavan sitä, sillä muista:

    "Res tua tunc agitur etc." --[68]

Ja s.v. (8/12) mainitsee Eneberg Leipzigistä Karin sisarelleen:
"Ennen olin hyvin epätietoinen tulevaisuudestani. Sitten kun erosin
sinusta, on Lagus osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti uskotellut
minulle semmoisia näköaloja, että alan luottaa siihen, että ei anneta
minun nähdä nälkää. Todennäköisesti olen saava semmoisen paikan
Helsingin yliopistossa, että tulen toimeen, enkä silloin enempää
pyydä." --

Ohimennen mainittakoon, että Laguksen kirjeet molemmilla Enebergin
matkoilla yleensäkin vahvistavat sitä käsitystä heidän keskinäisestä
suhteestaan, jonka otteet antavat. Lagus seurasi nuoremman
"tutkijatoverinsa" harrastuksia mitä suurimmalla myötätunnolla,
puhumatta siitä, että hän varusti hänet suosituskirjeillä
ulkomaalaisille orientalisteille. Eneberg puolestaan oli kyllä
kiitollinen siitä ja teki myöskin suosijalleen melkoisia
vastapalveluksia. Niin hän esim. Pietarissa ja Leipzigissä vaivojaan
säästämättä kirjastoista y.m. keräsi Lagukselle tietoja Erik
Laxmanista, jonka elämäkertaa tämä valmisteli. Laxman oli hänestä
"ihana rinnakkaishahmo Castrénille niinkuin Forskål Wallinille".

Saatuaan 2000 mk n.s. kanslerinvaroja ja vietettyään uudesta vuodesta
kolme viikkoa Närpiössä ja toista viikkoa Helsingissä Eneberg
helmikuun ensi päivinä 1870 lähti Pietariin. Siellä Aug. Hagman ja
Johannes Gripenberg[69] ottivat hänet vastaan yhteiseen asuntoonsa
ja opastivat hänen ensi askeleitaan suuressa kaupungissa. Sittemmin
hän asui erillään, mutta maaliskuulla (s.o. jo ennen kuin Gripenberg
huhtikuun alussa oli matkustanut pois) hän palasi heidän luokseen
ja jäi sitte Hagmanin asuintoveriksi.[70] Esiteltyään itsensä
Schiefnerille ja Chwolsonille, antaen edelliselle O. Donnerin ja
jälkimäiselle Laguksen laatiman suosituskirjeen, hän sai tarpeellisia
neuvoja töihinsä nähden ja alkoi sitte Chwolsonin johdolla lueskella
syyriaa, arabiaa ja hepreaa.

Vieras ympäristö pakotti Enebergin myöskin opiskelemaan uudempia
kieliä. Saksaa hän Chwolsonin arvostelun mukaan puhui paremmin
kuin Strandman ja Tötterman, ranskaa hän olisi mielellään oppinut,
mutta koska Kothen oli vaatinut, että hänen tuli oppia venäjää, ja
hän piti sitä uuden matkarahan saamisen ehtona, koetti hän siihen
perehtyä, joskin huonolla menestyksellä; muuten hän sanoo itse
asiassa puhuneensa suomea enemmän kuin vieraita kieliä. -- Ylipäätään
Eneberg huonosti viihtyi Pietarissa. Ajatellen kesän viettoa siellä
hän kirjoittaa: "Tosin tulee minulle ikävä, mutta mitä sille tekee?
-- Uskallan tuskin tunnustaa, kuinka ikävä minulla usein on.
Luonteenlaatuni ei sovi Pietariin. Joskus koetan kyllä olla niinkuin
toiset, mutta ei se aina auta. Vaikeaa on alussa oppia kantamaan
kaikki huolensa sisässään."

Todellisuudessa Eneberg ei jäänytkään Pietariin kesäksi. Jo
toukokuulla hän mietti Suomeen muuttamista -- ehkä Riihimäelle, jota
hän arveli sopivaksi paikaksi sentähden, että sieltäpäin olisi mukava
käyttää Yliopiston kirjastoa. En kuitenkaan tiedä, oliko hän sinne
muuttanut vai oliko hän Pietarissa, kun ilmaantui aivan erikoinen syy
palata kotimaahan, jopa Närpiöön asti. Hän sai näet tiedon vanhan
äidin sairastumisesta, ja sen johdosta hän riensi häntä tapaamaan
ja olikin läsnä, kun äiti kuoli 4 p. heinäkuuta. Sen jälkeen hän
Waldemarin y.m. sisarusten kanssa oleskeli muutamia viikkoja
Trutörnilla, mutta elokuulla Tullus jälleen oli Helsingissä, mistä
hän kirjoittaa veljelleen ja sanoo asuvansa samassa talossa kuin
V. Löfgren, vaikkei yhdessä hänen kanssaan, vaan rouva Palmqvistin
luona samannimisen talon ylimmässä kerroksessa. Pietariin hän palasi
syyskuun alussa.

Tultuaan siihen käsitykseen, ettei Pietari tarjonnut hänelle
erikoisia edistysmahdollisuuksia, Tullus oli päättänyt muuttaa
Leipzigiin. Hän oli sitä varten saanut 3000 markan apurahan ja
valmistautui nyt matkustamaan Saksaan. Siinä mielessä hän kirjoittaa
sisarelleen (26/10): "Alkaa vähän tuntea olevansa kuin taivaan lintu
ilman satamaa -- mutta siihenkin voi tottua. Maailma näyttää kesästä
laskien paljon muuttuneen -- mutta jos me kukin teemme voitavamme,
ei meidän kuitenkaan tarvitse tuntea katkeraa surua. -- -- Minun on
nyttemmin vaikea sanoin antautua tunteiden alalle. Tulee parhaiten
toimeen kaikkien ihmisten kanssa, jos on tunteellinen niin, ettei
kukaan sitä näe. Ainakin sen on Pietari minulle opettanut. -- -- Älä
sentään luule, etten minä pidä sinusta niinkuin aina." -- --

Marraskuun alussa Tullus lähti Leipzigiin. Matkastaan sinne ja
olostaan siellä hän on, niinkuin ennen Pietarista, kirjoittanut sekä
Waldemarille että Karmille, ja otan tähän kummankin kirjeistä kohtia,
jotka tuntuvat kuvaavilta ja mielenkiintoisilta:

Veljelle Tullus kirjoittaa Leipzigistä (8/11): -- "Wilnaan saakka
oli seurassani enimmäkseen juutalaisia, Preussin läpi sotamiehiä ja
rekryyttejä, jotka matkustivat sotaan ja olivat sangen hupaisia.
Pari täytti niin ahkerasti kenttäleiliänsä, että he eräällä asemalla
jäivät junasta. Berlinissä viivyin päivän. Loistokkaisuudessa
Berlin ei ole Pietarin veroinen, mutta miellyttävämpi se on. --
Sunnuntaiaamuna tulin tänne. -- Tänään olen kirjoitettu yliopistoon,
olen saanut rehtorin kädenpuristuksen, yliopiston statuutit ja lipun,
joka vapauttaa minut muista viranomaisista kuin yliopiston. -- Tunnen
olevani kovin yksin täällä. [Parooni von Rosen ainoa tuttava.]
Jos mielentilani olisi entinen, tulisin varmaan sairaaksi sulasta
ikävästä; mutta minä olen, Jumalan kiitos, voimistunut, niin että
menestyn, kun vain saan ruokaa ja juomaa." --

Pian Tullus alkoikin hyvin viihtyä Leipzigissä. Hänen onnistui saada
hyvä asunto vanhan, kiltin rouvan luona, joka elähtäneen tyttärensä
kanssa hoiti häntä mitä ystävällisimmin, ja sitte hän pääsi työhön
käsiksi ja teki tuttavuuksia. Sisarelleen hän kirjoittaa (15/11):
"Kyllä minä paljon kaipaan äitiä, ja kaipaukseni on senlaatuinen,
ettei se vähene; mutta elämällä on vaatimuksensa ja työtä on
tehtävä -- se on kumminkin pääasia." -- Ja edelleen (8/12): "On jo
myöhäinen ilta. Tulen juuri pelkkien orientalistien ja Fleischerin
oppilaitten seurasta. Meillä on tapana joka torstai-iltana kokoontua
erääseen n.s. Kneipeen ja yhdessä juoda pari lasia olutta ja samassa
keskustella asioista, jotka enimmin kiinnittävät mieltämme. -- Lähin
tuttavani on parooni von Rosen. Hän on nuori ja tavattoman älykäs.
Tietojen hankkiminen on hänelle leikkiä. Fakkitietoja hänellä
onkin enemmän kuin minulla. Mutta luullakseni on minulla kuitenkin
laajemmat yleistiedot. -- Luonteeltaan hän on avonainen, kelpo
mies. -- Joka keskiviikkoiltana olen Rosenin ja erään unkarilaisen
juutalaisen, todellisen neron, toht. Goldziherin kanssa dosentti,
toht. Kautschin luona, jolloin valmistaudumme Fleischerin luennoille.
Kautsch on nainut ja kunnon mies." --

Kuukauden lopulla (26/12) Tullus laajassa kirjeessä esittää
veljelleen tulevaisuudensuunnitelmiaan. -- "Eihän minulla oikeastaan
ole niin suurta toivoa, mutta Lagus on kuitenkin osottanut minulle
semmoisen uran, etten voi olla harrastamatta eteenpäin siihen
suuntaan. Hän kiinnittää suureksi osaksi minuun toivonsa itämaisen
professorinviran uudestaan-elpymisestä ja arvelee, että meillä
pian on oleva kaksi orientaalista professuuria yhden sijasta"
-- s.o. vakinainen ja ylimääräinen, ja jommankumman ajattelee
Eneberg voivansa saada. Mutta työtä vaaditaan paljon. -- "Kelpo
orientalistilla täytyy olla mahdoton lukeneisuus. Hänen täytyy
oikeastaan tuntea kaikki itämaiset kielet, joskin hän valitsee yhden
pääaineekseen. Niin kehotti minua Fleischer heti alussa lukemaan
persiaa ja turkkia. Sitä olenkin tehnyt, ja varsinkin turkkia luen
suurella mielenkiinnolla. Kuitenkin tulee arabia pääkielekseni
ja seemiläinen filologia siksi aineeksi, johon tahdon suunnata
kirjailijatoimeni, jos minulla on kykyä siihen. -- Työ on tullut
minulle rakkaaksi, ja sitä aion jatkaa, niin kauan kuin Jumala suo
minulle voimia."

Sisarelleen Tullus (7/1 1871) kuvaa juhlien viettoa vuoden
vaihteessa: "Rosen ja minä vietimme yhdessä jouluaaton juoden
lasin huonoa Düsseldorfin punssia. Herttainen emäntäni yllätti
minut pienellä joulukuusella ja joululahjoilla. Sain näet yhden
parin huopatohveleita, pari suurta, hyvää kakkua ja -- arvaappas
mitä? -- kolme kpl. yömyssyjä, senmuotoisia kuin meidän patalakit.
Leipzigiläiset, niinkuin muutkin saksalaiset, nukkuvat aina kylmissä
huoneissa, ja _silloin_ tarvitaan semmoisia päähineitä. Olen minäkin
koettanut pari kertaa yöksi vetää myssyn korvilleni, mutta aamulla
se on ollut ties missä. Uudenvuodenaattona Rosen ja minä myöskin
olimme yhdessä. Isännällä on ravintola, jossa tarjotaan ainoastaan
olutta. Siellä istuu herroja ja naisia kullakin olutmukinsa, ja elämä
on kaikin puolin siistiä. Siellä Rosen ja minäkin olimme katsellen
yleisöä. Klo 12 tarjottiin isännän kustannuksella lasillinen
jonkunlaista bishofia, ja niin juotiin sydämellisesti uuden vuoden
malja." -- -- "Eilen Rosen muutti minun luokseni asumaan. Me
asumme sangen mukavasti, hiljaisesti ja rauhallisesti kolmannessa
kerroksessa. Kummallakin on sohvansa, pöytä edessä, ja kirjahyllynsä.
Sellainen on opintoahjo, ja täällä on toden totta reippaasti työtä
tehtävä, kun vain Jumala antaa voimia ja terveyttä. -- Rosen on
näöltään terve ja älykäs, ei oikeastaan kaunis, paitsi silmiä ja
otsaa. Hän on vaaleaverinen ja kalpea, minua lyhempi ja hintelämpi."
--

Vasta maaliskuun keskivaiheilla Tullus jälleen kirjoitti omaisilleen.
Vaitiolon aiheutti toiselta puolen väsymätön työ, toiselta puolen
seurustelu vanhan ystävän A. W. Jahnssonin kanssa, joka helmikuun
alussa oli tullut Leipzigiin. Kirjeestä Waldemarille otan seuraavan
kohdan (12/3): "En voi luopua ajatuksesta matkustaa itämaille, ja
sisin ajatukseni on, että minä tultuani tohtoriksi koetan saada
stipendin sitä varten. Kielitieteellisessä suhteessa se olisi
minulle hyvin tärkeää. -- Muuten on seemiläisen lingvistiikan laita
merkillinen. Suurimmilla orientalisteilla on siitä mitä tavallisimpia
mielipiteitä [toisin sanoen: varsinaiset lingvistiset tutkimukset
seemiläisten kielten alalla olivat silloin tuskin alullaan], ja
minä huomaan, että juuri harrastukseni siihen suuntaan estää minua
pääsemästä likeiseen suhteeseen Fleischeriin. Siitä olen oikein
murheellinen, mutta en voi sitä auttaa; sillä eihän minua haluta
uhrata elämääni arabialaisten käsikirjoitusten julkaisemiseen." --

Samassa kirjeessä Tullus sanoo itsestään: "minä kuulun kerran
kaikkiaan niihin, jotka eivät voi huvitella yksikseen, mutta
myöskään eivät epäile liittyä seuraan". Tämä selittää, miksi hän
niin paljon nautti Jahnssonin seurasta. Jahnsson oli nimittäin hyvin
yritteliäs, ja vaikka hän puhui huonosti saksaa, hän rohkeasti
lähestyi saksalaisia jollakin naivilla suoruudella herättäen heissä
myötätuntoa ja luottamusta. Näin Enebergkin pääsi entistä enemmän
tutustumaan saksalaiseen porvarissäätyyn, josta hän tunnustaa paljon
pitävänsä. Sillä välin ystävykset keskenään puhuivat latinaa, syystä
että Lagus oli kehottanut Tullusta välttämättömästi kirjoittamaan
väitöskirjansa latinaksi ja että hänen senvuoksi täytyi myöskin
valmistautua puolustamaan sitä samalla kielellä.

Toukokuun loppuun saakka Eneberg oleskeli Leipzigissä. Koska minun
ei ole tarpeen puhua hänen opinnoistaan (joista Holma on tehnyt
selkoa), otan hänen viimeisistä kirjeistään ainoastaan seuraavat
rivit (sisarelle 25/5): "Tulen siis eroamaan Rosenista, joka
seitsemän kuukautta on ollut minulle uskollinen toveri, vaikkemme
me, saksalaiseen tapaan, vielä sinuttelekaan toisiamme. Hän on
hyvin tavaton ihminen: nuori, vilkas, varustettu mitä rikkaimmilla
taipumuksilla ja niin ymmärtäväinen ja varma olennossaan, että
tuskin uskon minkään intohimon voivan häiritä hänen toimiaan. Eikä
hän sentään ole uskonnollinen, vaan mitä terävin epäilijä. Hän
tulee varmaankin kerran saamaan mainion sijan tieteen alalla, aivan
toisenlaisen kuin minä, joka, vaikka teenkin työtä voimieni takaa,
kuitenkin pohjaltani olen ja pysyn runollisena haaveilijana. Rosenin
muotokuvan saat nähdä kahdessa painoksessa, ryhmässä, jossa minäkin
olen, ja erikseen." --

       *       *       *       *       *

Toukokuun lopulla tuli Kaarlo Bergbom sisarensa ja lankonsa,
häämatkallaan olevan Augusta ja Oskar af Heurlinin, kanssa
Leipzigiin. Heidän ja Jahnssonin seurassa Eneberg lähti Dresdeniin,
josta hän kirjoitti: "Vasta täällä, kiitos olkoon Sixtiniläisen
Madonnan, minäkin tunnen, että oikeaa taidenautintoa saattaa olla
olemassa", ja jossa päätettiin yhdessä tehdä huviretki Veneziaan.
Hetken ja parikin Tullus kustannusten vuoksi epäili, mutta tilaisuus
ja seura olivat harvinaisen otolliset. Hän kirjoitti ja pyysi
Waldemarilta 200 mk lainaksi ja heittäytyi vapaaksi. --

Tämän matkan, josta jo ennenkin, kertoessani Bergbomista, olen
tietoja antanut, on Tullus laajimmin kuvannut kirjeessä sisarelleen
(Kielistä 21/6). Siitä otan joitakuita kohtia. München: "Katolilainen
jumalanpalvelus, jossa Dresdenissäkin olin ollut, mutta jonka
täällä näin taikka oikeammin kuulin vielä puhtaammassa muodossa,
vaikutti minuun paljon." -- Tyroli: "Et voi kuvitella, mikä maa
Tyroli on. Suurenmoisempaa luontoa ei voi ajatella. Lumihuiput,
vihannat vuorenrinteet, voimakkaat vuoripurot tekevät niin mahtavan
vaikutuksen korvaan ja silmään yhdellä kertaa, että mykistyy
hämmästyksestä ja ihailusta." -- Venezia: "Oli niin outoa tulla
Veneziaan, että melkein luovun kertomasta. Ei mitään vaunujen
kolinaa, ei mitään tomua suuressa kaupungissa kirkkaimpana
kesäpäivänä -- se oli sentään jotakin aivan uutta. -- Se oli ihanin
kaupunki, minkä eläissäni saan nähdä. Kulku Canale grandella on
äärettömän hurmaava. -- Olin monta kertaa jumalanpalveluksessa
San Marcon kirkossa. En voisi ruveta katolilaiseksi, mutta jos
suoraan sanon ajatukseni, niin ovat katolilaiset, suuri enemmistö,
hurskaampia kuin protestantit. Näin joka päivä niin monen Venezian
kirkoissa suurimmalla hartaudella rukoilevan. Yli kaiken, mitä
Veneziassa näin, asetan kumminkin dogien palatsin." -- Milano:
"Pietarin jälkeen on se loistokkain näkemistäni kaupungeista. Vaikka
asetan Venezian paljon Milanon edelle, ei edellisessä kuitenkaan
ole kirkkoa, joka vastaa Milanon tuomiokirkkoa. Itse rakennuksessa
on hartautta. Tuntee oman mitättömyytensä ja Jumalan ihanuuden, kun
astuu sisään." -- Lago maggiore: "Järvi saarineen on kyllä kaunis,
mutta luullakseni niitä kiitetään liiaksi. Me suomalaiset vaadimme
jotakin erinomaista tullaksemme siitä enemmän ihastuneeksi kuin
siitä, mitä meillä itsellämme on." -- Sveitsi: "Lago maggioresta
tulin Sveitsiin, jossa matkustin postivaunuissa. Lähes kolme tuntia
nousin S:t Gotthardia, kävellen lumikinoksissa ja vuorenrinteitä ylös
sekä jalkaisin että 'käsin'; hikoilin kauheasti, mutta saavuttuani
huipulle, jossa on ravintola, rupesi minua aika lailla palelemaan,
otin ryypyn, ja sitte alkoivat vaunut kiitää alaspäin. Kyllä
Sveitsi on ihmeteltävä, ja monta ihanaa näköalaa siellä silmälle
avautui. Kuitenkin vaikutti minuun Tyroli melkein voimakkaammin.
Vierwaldstätterjärvi, jota kuljin höyrylaivalla, oli kamalan kaunis.
Tultuani Luzerniin alotin rautatiematkani tänne" -- Kieliin.

Italianmatka teki, että Eneberg ei tullut käyneeksi Berlinissä,
johon hän oli halunnut lähemmin tutustua, eikä Greifswaldissa,
jossa oli aikonut kuunnella prof. Ahlwardtin luentoja. Sitä vastoin
hän Kielissä prof. Nöldeken luona vielä menestyksellä jatkoi
töitään väitöskirjansa hyväksi. Sieltä hän kirjoitti Waldemarille
muutamia sanoja matkansa merkityksestä yleensä (23/6): "Kyllä
ulkomaanmatka kumminkin tekee hyvää. Vastoinkäymisiä tietenkään ei
voi kokonaan välttää, mutta se on vähäpätöistä verrattuna siihen
yleiskatsaukseen ihmiselämään, jonka se tarjoo. Minulle on matka
sitä paitsi merkinnyt niin paljon sen vuoksi, että se on tuottanut
minulle selvän käsityksen tieteestä, jonka olen ottanut elämäni
harrastukseksi. Enimmän osan ulkomaallaoloani olen tehnyt kelpo
lailla työtä. Viime kuukaudet ovat enemmän kuluneet yleisiin
mietiskelyihin. Nyt seuraa vielä ankara toimikausi ja sitte kotia.
-- Vaikutelmani Leipzigistä ovat yleensä sangen hyviä. Fleischeristä
erosin erittäin ystävällisesti. Fleischerin etevimpien oppilaitten,
Goldziherin ja Rosenin, kanssa olen myöskin hyvissä väleissä. Rosen
on minulle todellinen ystävä, ja Goldziher, jota minä hänen ollessaan
Leipzigissä kohtelin yhtä ylpeästi kuin hän kohteli minua, näyttää
nyttemmin lämmöllä muistelevan 'der Scheik von Finland', joksi minua
sanottiin. Hän on lähettänyt minulle valokuvansa j.n.e." -- --

Elokuun 1 p:ään Tullus viipyi Kielissä. Sitte hän matkusti
Kööpenhaminan, Lundin ja Tukholman kautta kotia. Varsinkin Ruotsia,
"tuota rakasta maata", oli hän kauan halunnut nähdä, niinkuin usea
lause kirjeissä todistaa. Se oli ulkomaista hänen sydäntään lähinnä;
vahinko ettei ole kirjettä, josta näkisi minkä vaikutelman hän siitä
tositeossa sai.



IV.

Viimeiset vuodet kotimaassa 1871--74.


Mitä tulee näiden vuosien tieteellisen työn tuloksiin, nimittäin
että Eneberg joulukuussa 1872 lisensiaattiarvoa varten julkaisi
ensimäisen osan ja marraskuussa 1874 dosenttuuria varten toisen
osan arabialaisia pronomineja koskevaa vertailevaa tutkimusta,
sekä niiden arvosteluun, ei ole mitään tärkeää lisättävänä; sitä
vastoin on tältäkin ajalta tietoja hänen yksityisestä elämästään ja
mielentilastaan.

Opettajatoimi normaalilyseessä -- ensi vuonna ruotsin- ja
suomenkielissä, toisena kreikassa ja ruotsissa -- vei paljon aikaa,
niin että Tullus keväällä 1872 valittaa sentähden myöhästyneensä
tieteellisissä puuhissaan. Mutta antoihan se toiselta puolen tuloja
ja tyydytystäkin. "Oppilaani näyttävät", hän kirjoittaa sisarelleen,
"olevan tyytyväisiä minuun, ja se ilahduttaa minua. On hyvä että
kumminkin kelpaa johonkin." -- Luonnollisesti Tulluksella ei nyt
enemmän kuin ennenkään ollut tapana usein näyttäytyä vanhojen
toverien ja ystävien seuroissa, joihin hän kuitenkin aina oli
tervetullut. "Kluuvin kahvilassa" (1860-luvulla Kluuvikadun varrella,
nykyisen Kämpin hotellin tontilla, 1870:n vaiheilla Aleksanterink.
9:ssä ja v:sta 1873 saman kadun eteläpuolella, toisessa talossa
Mikonkadun kulmasta Ekbergille päin), pohjalaisten tunnetussa
olopaikassa tavattiin Tulluskin -- harvemmin iltaisin, mutta 1872--74
säännöllisesti päivällisvieraana.

Juuri näiltä vuosilta ja mainitusta kodikkaasta kahvilasta on
minulla useimmat mieskohtaiset muistot Tullus Enebergistä. Tosin
minä asuin vuonna 1871--72 Waldemar Enebergin kanssa Fabianinkadun
4:ssä, Kasarmintorin kulmassa, mutta kun Tullus kävi meillä, istuivat
veljekset enimmäkseen kahdenkesken puhuen omista asioistaan, ja
minä pysyttelin huoneessani. Kluuvissa sitä vastoin oli seurustelu
tavan mukaan yhteistä saapuvilla olevien kesken. Tulluksen olentoa
leimasi aina vakava, mietiskelevä, alakuloinen ilme, joka oli
sopusoinnussa hänen lyhyenlännän, tanakan ruumiinrakenteensa ja
tasaisen liikkumistapansa kanssa. Hänen säännöllisen kauniissa
kasvoissaan oli taajan, tumman tukan ympäröimä leveä otsa vallitseva,
silmät olivat avonaiset, kirkkaat, paksu huuliparta melkein peitti
suun, leuka oli kapea ja ihonväri tummanlainen. Hän huokaili
usein ja valitti väsymystä, jonka ahkera työ aiheutti, ja myöskin
päänkivistystä. Mutta seurassa, kun keskustelu kävi vilkkaaksi,
Tulluskin vilkastui sen mukaan. Paraasta päästä vakavat väittelyt
vetivät häntä puoleensa, mutta saattoi hän joskus herttaisesti
nauraakin onnistuneelle vitsille. -- Kerran muistan hänen erityisellä
innolla olleen mukana. Se oli kyllä vähän ennen nyt puheena olevaa
aikaa, mutta sopinee ehkä sentään parhaiten tässä mainittavaksi.
-- Toisena joulupäivänä 1869 oli Kluuviin kokoontunut joukko
Helsinkiin jääneitä pohjalaisia. Tahdottiin pitää hauskaa ja joku
-- mahdollisesti Nervander, jollei Tullus itse -- ehdotti, että
yhteisesti toimitettaisiin sanomalehti, johon kukin antaisi lisänsä.
Tullus oli siitä erittäin huvitettu ja sepitti följetongin: "Torpets
engel, en vinterroman af Den Tyste." Se alkoi: "Eräässä Suomen
synkistä, ihanan alakuloisista honkametsistä oli pieni katoavaisuuden
varjoja kohti kallistuva mökki. Sen vastikään rakennetuilla
portailla istui iäkäs mies, jonka lumivalkeita kiharoita valaisivat
aamuauringon kullankeltaisen hehkun purppurasäteet." -- Ja sitten
kerrotaan neljässä luvussa samaan liioiteltuun romanttispateettiseen
tyyliin, että ukolla oli kuvankaunis tytär, joka isänsä kuoltua meni
naimisiin ja sai lapsen, oikean ihmelapsen, mutta silloin tapahtui
eräänä kylmänä talviyönä, että rosvojoukko surmasi koko torpanväen.
"Semmoinen oli heidän traagillinen loppunsa, emmekä voi muuta kuin
itkeä kaipauksen kyyneliä heidän kesävihannoille haudoilleen." --
Samassa lehdessä on runo, jossa lyhyesti karakterisoidaan muutamia
tunnettuja tyyppejä Kluuvin kahvilasta ja m.m. Tullustakin:

    "Der sitter Tullus i en vrå
    med höstlig natt i blick --"

sanoilla, jotka osottavat ystävien uskaltaneen laskea pilaa hänen
alakuloisuudestaan. -- Rakastettavin Tullus sentään oli kahdenkesken
ystävän kanssa, johon hän oli oppinut luottamaan. Hän oli silloin
avonainen, ja esittäessään mietteitään ja tunteitaan hän sai toisen
oivaltamaan, kuinka rehti ja oikeamielinen hän oli muita kohtaan,
kuinka herkkä ja hieno omassa tunne-elämässään, kuinka puhdas
pyrinnöissään.

       *       *       *       *       *

Mielellään Tullus olisi lähtenyt kesäksi (1872) Närpiöön, mutta
väitöskirja, jonka hän tahtoi saada valmiiksi syksyksi, esti häntä
siitä. "Kyllä tulen monesti", hän kirjoitti sisarelleen, "toivomaan
olevani Trutörnilla; mutta minun täytyy ottaa vaari ajastani
saadakseni jotakin toimeen. -- Olenhan jo päässyt askelen eteenpäin,
mutta vähän on vielä saavutettu. En ole oikeastaan kunnianhimoinen --
mutta olisihan sentään hyvä, jos voisi toimittaa jotain kelvollista
maailmassa ja sen ohella saisi hiukkasen onnea yksityisen elämänsä
varalle." -- Hän oleskeli siis Helsingissä ja myöskin Lohjalla
toimittaen väitöskirjaansa painokuntoon.

Lukuvuodelta 1872--73 on säilynyt koko sarja kirjeitä, jotka
Tullus on kirjoittanut Waldemarille tämän ollessa ulkomailla
Aleksanterinstipendillä. Niissä on tietoja Helsingin elämästä ja
varsinkin kaikesta, joka saattoi olla mielenkiintoista Waldemarille;
vähemmän kirjoittajasta itsestä. Ensimäisestä huomaa kuitenkin,
että hän oli mukana, kun Nervander syyskuulla Kluuvin kahvilassa K.
Bergbomille, Jaakko Forsmanille, B. O. Schaumanille y.m. ystäville
luki ääneen uuden murhenäytelmänsä "Kungabarnen", joka teki
Tullukseen edullisen vaikutuksen. Kahdessa seuraavassa kirjeessä hän
mainitsee enemmän itseään koskevaa. (28/10): "Tötterman on määrätty
vastaväittäjäkseni. Hän näyttää käsittävän asian niin juhlallisesti
ja vakavasti, että melkein pelkään. Painatus on käynyt hitaasti.
Kuitenkin ladotaan neljättä arkkia, eikä tutkimus tulekaan paljoa
pitemmäksi. -- (8/12): Rakas veli! Anna anteeksi, että olet saanut
odottaa kirjettä. Syy on se, että olen niin ollut väittelymietteissä,
että olen tuntenut olevani kykenemätön kaikkeen muuhun, kuin mihin
olen ollut pakotettu. Väittely tapahtui eilen -- ja _loistavasti_
(med glans), niinkuin on tapa sanoa. Ihmiset kummastelivat suuresti,
että niin sujuvasti puhuin latinaa. Kummissani olin itsekin, sillä
siinä tuli acc. c. inf. quippe quod y.m. aivan kuin olisin kauankin
niitä käyttänyt. Töttermanin vastaväitteet olivat mielestäni
jotenkin ala-arvoisia, vaikka tiedänkin, että teoksessani, niinkuin
vasta-alkajan ainakin, on oleellisia puutteita. -- -- Luonnollisesti
huvittelin eilen parhaimman mukaan. Väittelypäivällisiin olin paitsi
viranomaisia kutsunut Synnerbergin, Geitlinin ja Lindeqvistin,
joiden kanssa olin harjotellut latinaa, sekä Donnerin, joka jollakin
mielenkiinnolla seuraa opintojani. Jahnssonkin tuli, vaikka melkein
luulin hänen jäävän pois, päästäkseen tapaamasta Lagusta. Lagus ja
Jahnsson ovat näet kaikkea muuta kuin hyvissä väleissä. Hauskaa oli
yhdellä kertaa vastaanottaa niin paljon ystävällisyyttä kuin eilen."
-- Sen ohella saamme tietää, että koulutyötä oli paljon ja että
raha-asiat tuottivat huolta. Vähän myöhemmin Tullus kuitenkin sai
Rehbinderin stipendin. Sen nojalla hän olisi kohta tahtonut vähentää
tuntimäärää koulussa, mutta rehtori Kihlman pani vastaan. Vasta
seuraavaksi lukuvuodeksi oli helpotus saatavissa.

Kun lukukausi oli päättynyt, Tullus kirjoittaa (20/12):
"Huomen-aamulla matkustan Konradin kanssa Närpiöön nauttiakseni
pari viikkoa maalaiselämää. Tuntuu hupaiselta jälleen kerran tulla
kotiseuduille, varsinkin kun en ole siellä käynyt 2 1/2 vuoteen.
-- -- Olen jotenkin tyytyväinen, sillä minä olen aika hyvin
menestynyt tänä lukukautena. Tötterman antoi eilen lausuntonsa
tiedekunnassa, ja se oli sangen hyvä, mutta lyhyt ja perusteeton.
Lagus sanoi tiedekunnan yleisen mielipiteen olleen, että olin
suorittanut hyvän opinnäytteen. Tötterman ei ole erittäin perehtynyt
lingvistiikkaan." --

Seuraavat kirjeotteet ovat kevätpuolelta 1873: (11/3) "Teen
työtä kuin orja 1/2 7:stä aamulla 1/2 9:ään illalla. Kristoffer
[Cronström], [E. A.] Benzelstjerna, [W.] Churberg, [O.] Lilius
ja minä olemme alkaneet ottaa tunteja englannin kielessä Sir
Kleineh'n luona. Eihän minulla oikein olisi aikaa siihen, mutta
ajatukseni ovat yhä kiintyneet Itämaihin, ja jos sinne pääsen, on
englanti välttämätön. -- -- En tiedä vielä mihin menen kesäksi,
kenties Lohjalle. Muuten viihdyn varsin hyvin omassa huoneessani
[Tollanderin talossa Hakasalmen kadun varrella], jossa minulla nyt
on oma pulpetti ja oma kahvikeitin, jonka sytytän klo 6 aamulla.
Kahvini on erittäin hyvää, ja olen terveempi kuin ennen tehden
työtä seisoen".[71] -- (26/3): "19 p. syntymäpäivänäni, oli minulla
julkinen lisensiaattitutkinto. Samana päivänä näyteltiin ensi kerran
Nervanderin 'Kungabarnen'. En olisi voinut kuvitella, että yleisö
vastaanottaisi uuden kappaleen niin äärettömän kylmästi. Epäilemättä
on siinä monta heikkoa kohtaa, mutta on siinä myöskin monta
loistavaa, se on kieltämätöntä ja on tunnustettukin. -- Uskallan
olla sitä mieltä, että kappale ansaitsee huomiota, vaikka yleisö
ei ottanut sitä oivaltaakseen. -- Olen jo alkanut kirjoittaa uutta
väitöskirjaani, joka on oleva edellisen jatko."

Keväällä olivat maisterinvihkiäiset; lisensiaatteja oli vain kolme,
Tullus, Jahnsson ja T. Aminoff, joten he eivät voineet ajatella
vihkiäisten kustantamista. He siis lunastivat diploominsa ilman
juhlallisuutta, ja ensinmainittu kertoo vihkiäispäivänä esiintyneensä
tohtorihatussa. Sittemmin hän 17/6 "kirjakuormansa kanssa" lähti
Lohjalle asettuakseen Virkbyhyn asumaan, samaan paikkaan, missä
työ edellisenäkin suvena oli hyvin sujunut. Sieltä hän kirjoittaa
sisarelleen (31/7): "Elän taas kokonaan työssäni, ja aika kuluu
nopeasti. Dosenttuuri-väitöskirjani on välttämättömästi tänä
lukuvuotena tuleva valmiiksi. Ensi keväänä ryhdyn ponnistuksiin
saadakseni matkustaa Itämaille. Jos vain saan olla yhden tai pari
vuotta siellä ja pysyn terveenä, niin on kaikki käyvä hyvin.
Kumminkaan eivät harrastukset koskaan lopu. Mutta onhan työ elämän
oikea ilo." -- Muuten Tullus hartaasti odotti Waldemaria, joka oli
ilmottanut tulevansa elokuun keskivaiheilla -- "eivät muut kuitenkaan
ymmärrä minua niinkuin omaiset".

Syksystä 1873 vuoden loppuun 1874 ei ole olemassa muuta kuin kaksi
sisarelle kirjoitettua kirjettä, joissa Eneberg puhuu yksityisestä
elämästään. Toisessa (12/4 1874 -- sama kirje, josta jo ennen, siv.
334, on muutamia rivejä otettu) hän sanoo koko lukukauden olleensa
enemmän kuin koskaan ennen toimiensa sitoma. Paitsi tunteja,
joita hänellä vielä oli koulussa, oli hän ottanut vaivalloisen
tehtävän valmistaa erään nuorukaisen ylioppilastutkintoon, ja sitte
väitöskirja. Yhteen aikaan kevätpuolella hän oli jo suostunut
vastaanottamaan erään lehtorinsijaisuuden normaalikoulussa varmassa
toivossa, että myöhemmin tulisi saman viran vakinaiseksi haltijaksi.
Syynä siihen oli kai se, että kuvittelut professorinpaikasta
yliopistossa olivat niin epämääräisiä ja että epävakaisen
taloudellisen aseman tuottamat huolet häntä vaivasivat. Kumminkin
hänen ystävänsä yliopistossa saivat hänet vieläkin luopumaan varman
tulevaisuuden toiveesta ja edelleen antaumaan tieteelle. Hän oli,
kertoo hän, hakenut Aleksanterin stipendiä lähteäkseen Parisiin ja
Lontooseen -- ei kuitenkaan välittömästi jatkaakseen entisiä töitään,
vaan tutkiakseen nuolenpääkirjoitusta.

Mitä tämä tutkimussuunnan käänne tiesi, sitä Tullus ei lähemmin
sisarelleen selittänyt, mutta se johtui siitä, että juuri tähän
aikaan meilläkin oli melkoista huomiota herättänyt arvelu, että
eräs nuolenpääkirjoituksissa tavattu kieli ehkä oli suomalaisen
kieliryhmän sukua. Ei ainoastaan kielentutkijat, kuten Lagus,
Otto Donner y.m., vaan muutkin tiedemiehet, niinkuin etenkin Yrjö
Koskinen, jopa suomalaisuuden harrastajat yleensäkin katsoivat
erittäin suotavaksi, että joku meikäläinen ryhtyisi kysymystä
selvittämään. Olisihan se kumminkin merkillistä, niin kuviteltiin,
jos muinaisesta Assyriasta, tuosta inhimillisen sivistyksen
vanhimmasta kotimaasta, saataisiin joitakin tietoja Suomen suvun
esivanhemmista! Nämä kuvittelut ovat sittemmin osottautuneet
turhiksi, mutta tietenkään ei arvotuksellinen kysymys voinut olla
viehättämättä Enebergiäkin, varsinkin kun hän käymällä siihen käsiksi
tiesi itselleen avautuvan tien kauan ikävöimilleen itämaille.

Eneberg sai kuin saikin Aleksanterin stipendin, julkaisi syksyllä
väitöskirjansa dosenttuuria varten, ehdotettiin kohta sen jälkeen
(ja nimitettiin 17/1 1875) itämaisten kielten dosentiksi ja lähti
joulukuulla matkalleen. Sitä ennen hän kuitenkin -- varmuuden vuoksi!
-- oli hakenut kreikan kielen lehtorin virkaa Viipurin lyseessä, ja
1/4 1875 Lagus kirjoitti Parisiin Synnerbergin ilmoittaneen, että
hänet oli lehtoriksi nimitetty.



V

Viimeinen matka 1874--76.


Parisissa Enebergin tuli kuuluisan Oppertin johdolla perehtyä
nuolenpääkirjoitukseen sekä yleensä niihin kysymyksiin, jotka olivat
yhteydessä siihen kohdistuvien tutkimusten kanssa. Hänen sieltä
kirjoittamistaan kirjeistä Waldemarille näyttää vain kaksi säilyneen,
ja niistä ovat lähinnä seuraavat otteet.

(Uudenvuodenpäivänä 1875:) "Leipzigissä viivyin kolme päivää
seurustellen vanhojen ystävien ja tuttujen kanssa. Ihmiset siellä
olivat erittäin kohteliaita. Varsinkin osotti Fleischer semmoista
ystävällisyyttä minua kohtaan, etten olisi voinut sitä odottaakaan.
Keskiviikkona 16 p. saavuin tänne, ja jo seuraavana päivänä muutin
nykyiseen asuntooni Rue Bonaparte 27, jossa sinäkin lienet asunut.
-- -- Oppertin luona kävin joku päivä tuloni jälkeen. Minulla
oli Fleischerin antama suosituskirje, ja se kai vaikutti, että
hän kutsui minut päivällisille. Muutenkin on hän kohdellut minua
erittäin ystävällisesti. Hän luennoi kaksi kertaa viikossa Collége de
France'ssa, ja tietysti kuuntelen molempia luentoja. Toinen koskee
seemiläistä, toinen turaanilaista nuolenpääkirjoitusta. Oppert
näyttää olevan täysin vakuutettu meidän kielemme sukulaisuudesta
tämän murteen kanssa. Olen vähin koettanut kykyäni selittää
ihmeellisiä merkkejä, mutta luonnollisesti olen päässyt vain hiukan
eteenpäin. Kuitenkin Oppert luulee, että minä jo kolmen kuukauden
päästä olen melkoisesti asiaan perehtynyt. -- Tarpeellisiin kirjoihin
tulee minulta menemään paljon rahaa. Täällä ei saa lainata kirjoja,
vaan ainoastaan kirjastoissa käyttää. Minulle, joka olen tottunut
omassa kamarissani penkomaan kirjojani, ei se riitä. Sitä paitsi
on minun ajateltava apukeinoja, joita kotia tultuani voin käyttää.
Kaiken tämän vuoksi täytyy minun elää ylen säästäväisesti. Asiani
ovat nyt sillä kannalla, että minun on tultava toimeen kesäkuuhun
asti 1500:lla frangilla, s.o. 300:lla frangilla kuukaudessa." --

Vaikka Tullus myöntää suurkaupungin loiston häntä monasti
häikäisevän, ei Parisi miellyttänyt häntä enemmän kuin ennen Pietari.
Eikä ihme, kun ajattelee kuinka hänen tapansa oli kokonaan antautua
työhönsä. Nauttiakseen Parisin elämästä olisi hänen pitänyt voida
päiväksi tai viikoksi tai kuukaudeksi irtaantua tehtävästään ja
vakavasta, mietiskelevästä luonteestaan, mikä oli mahdotonta. Eikä
hänellä ollut siellä ainoatakaan ystävää, jonka seuraan olisi halusta
liittynyt. Sentähden hän kirjoittaakin: "Huvitukset, joihin olen
ottanut osaa, ovat todellisuudessa enemmän vaivanneet minua kuin
tuottaneet oikeaa huvia. -- Sinun tulee tietää, että täällä ei ole
vähemmän kuin 11 suomalaista. Jouluaattona olimme kaikki yhdessä.
Minä olin ainoa fennomaani joukossa. Kuitenkin pidän melko paljon
useasta, niinkuin Lindholmista, Beckeristä ja Edelfeltistä. Rafael
Hertzbergilläkin, jonka usein tapaan on hyvät puolensa, kun ymmärtää
hänet semmoisena kuin hän on. -- Usein tuntuu minusta tyhjältä
kaiken loiston keskellä. Tahtoisin mielelläni jälleen olla kotona.
-- Päämäärääni tahdon [kuitenkin] kaikin voimin ajaa takaa, ja
minä toivon todella voivani saada jotakin toimeen." -- Ja sangen
pian hän saikin päästä kiinni, niinkuin on tapa sanoa. Hän näet
kirjoittaa 28/3: "Opintoni edistyvät jotakuinkin. Olen vähitellen
alkanut ymmärtää juonikkaita merkkejä. Kuukausi sitte ryhdyin
itsenäisesti selvittämään muuatta pitempää kirjoitusta [sittemmin
julkaistu nimellä: Inscription de Tiglat-Pileser II]. Lähestyn jo
loppua, mutta juuri se on epätoivoisen vaikeata. Minulla on juuri
ollut edessäni pari riviä, josta tuskin olen sanaakaan ymmärtänyt.
Semmoisissa paikoissa, jommoisia kuitenkin on ollut vain aniharva,
tarvitaan tietysti Oppertin apua, joka onkin minulle tarjona.
Siinä se on täälläoloni suuri etu, että olen lähellä etevintä
nuolenpääkirjoituksen tutkijaa. Sitä etua tulee minun käyttää niin
kauan kuin mahdollista, syystä että se ei enää palaa." -- --

Seikkaperäisemmin kuin veljelleen kirjoitti Tullus tieteellisistä
töistään Lagukselle ja Otto Donnerille, mutta näille tulleet kirjeet
ovat kaikki olleet Holman käytettävissä. Käyttämättä on sen sijaan
kymmenkunta kirjettä Oscar Hynénille,[72] joka hyväntahtoisesti
oli ottanut hoitaakseen Tulluksen asioita. Enimmäkseen koskien
raha-asioita eivät ne sisällä paljon huomattavaa, mutta sentään aina
väliin merkittävänkin piirteen.

Keväällä (17/5) Tullus sanoo jo neljä kuukautta kärsineensä
itsepintaisesta kurkkukatarrista, jonka talven kurja ilma ja
huoneiden huono varustus oli aiheuttanut. Samassa hän lausuu
tyytyväisyytensä siitä, että hänellä nyt oli jokapäiväisenä seuranaan
[kevätpuolella Parisiin tullut ystävä] Eugen Wolff. "Hän on hyvin
kelpo nuori mies ja reipas koko olennoltaan." -- Vähän myöhemmin
(29/5) Tullus kertoo muuttaneensa Meudon'iin Parisin ulkopuolelle,
missä asuu kauniissa paikassa ja mistä hän 15 minuutissa pääsee
luennoilleen.[73] -- Kesä kuluu ilman että hän vielä tuumii muuta
kuin keinoja voida viipyä Parisissa vuoden loppuun. Hän näet ei enää
odota apurahoja, vaan tahtoo lainata mitä loppuaikaan tarvitsee.
Tammikuusta hän aikoo asettua Viipuriin hoitamaan lehtorinvirkaansa.
Muuten hän yhtämittaa jatkaa tutkimuksiaan, sen ohella ainoastaan
harjotellen ranskankielen puhumista, joka keväällä vielä sujui
kankeasti. Sen johdosta hän 15/9 kirjoittaa: "3 1/2 kuukautta aion
vielä olla täällä. Nyt vasta tunnen tarpeeksi olot ja kielen,
saadakseni täyttä hyötyä täälläolostani. Työni edistyy, ja minä
alan vähitellen rohkeasti uskoa, että ennen tai myöhemmin kykenen
selvittämään sumerin kielen. Minun tutkimustyöni on suuressa
määrässä mieltäkiinnittävää. -- Odotan joka päivä erään tutkielman
oikaisuvedosta, joka ilmestyy Journal Asiatique'ssa [tarkottaa
ylempänä mainittua nuolenpääkirjoituksen selvitystä]. -- Jos
sattumalta kuulet jotakin mahdollisuudesta, että minä vielä voisin
saada uuden matkarahan, niin pyydän että annat minulle tietoa siitä."
--

Näin olivat asiat lokakuuhun, jopa marraskuuhun asti. Hynén oli
toimittanut Enebergille 1000 markan lainan, mutta enemmästä ei ollut
tietoa ja vielä vähemmän laajemmasta matkasuunnitelmasta, ennenkuin
Otto Donner ehdotti jotakin aivan uutta, nimittäin että hänen tulisi
suoraa päätä lähteä muinaiseen Assyriaan ja että hänelle kotimaassa
hankittaisiin matkarahat sitä varten. Donner oli näet alkanut
lukea ranskalaisia ja englantilaisia julkaisuja assyriologisista
tutkimuksista ja m.m. aikakauskirjoista tavannut tietoja eräästä
retkikunnasta, joka keväällä 1876 George Smithin johtamana oli sinne
lähtevä. Siihen matkaan on Enebergin yhtyminen, ajatteli Donner, ja
hän kirjoitti asiasta Tullukselle ja puhui siitä Lagukselle y.m.
Tietysti Tullus viehättyi tuumasta, mutta syystä hän epäilikin;
kysymys oli siinä, sallittaisiinko hänen yhtyä retkikuntaan ja
saataisiinko yritykseen tarpeelliset varat. Marraskuun lopulla Lagus
aluksi ilmottaa, että Eneberg (ei vielä itämaanmatkaa varten, vaan
jatkaakseen opintojaan) oli saava 1000 markkaa kanslerin varoja ja
600 Tiedeseuralta. Nyt voi hän päättää mennä Lontooseen, jossa vasta
suurempi kysymys oli ratkaistava, varsinkin kun ensimäiseen Parisista
päin tehtyyn tiedusteluun oli tullut kieltävä vastaus. Muutto
tapahtui 4/12 Eugen Wolffin seurassa.

Tultuaan Lontooseen Tullus tavallisella ahkeruudellaan jatkoi
nuolenpääkirjoitus-tutkimuksiaan British Museumissa, mutta
matkakysymys oli viikkokausia kerrassaan hämärä. Niin hän kirjoittaa
Hynénille 9/1 1876: "Joulukuun 24 p. sain sinulta kirjeen, jossa
lupaat jonkun päivän päästä lähettää 23 puntaa. Se lähetys ei ole
vielä (9/1 illalla) saapunut. Olen näinä aikoina elänyt lainaamalla
muutamia shillingejä joko Wolffilta tai [C. P.] Solitanderilta, jotka
ovat olleet yhtä köyhiä kuin minäkin. Olin jo aikeissa huomen-aamulla
mennä myymään ainoan kalleuteni (Katarina Maununtyttären
nuuskarasian), kun vihdoin tultuani Wolffin luokse, kuulin, että
_hän_ on saanut rahaa. Siten olen ainakin hetkeksi pelastettu. Kuinka
on rahojeni laita? Jollen varmasti saa mitä luvattu on, tulen kotia
niin pian kuin mahdollista. -- -- Ei ole hauskaa täällä ulkona. Mutta
kyllä minä seison vahtipaikallani ja teen työtä, niin kauan kuin asia
riippuu minusta ja voimat kestää, -- Toivon etten ole ulkomailla
ollessani oppinut pelkuruutta, vaikka ehkä ääneni soi siihen päin."
Puolitoista viikkoa myöhemmin (21/1) hän kiittää "sähkösanomasta ja
kirjeestä vekseleineen" sekä pyytää Hynéniä esittämään Lagukselle
"hänen tyytyväisyytensä ja kiitollisuutensa siitä, että oli saanut
_kaksi_ tuhatta markkaa" [kansleri oli korottanut summan 1000:sta
2000:een]. -- -- "Itämaalaisen matkan mahdollisuudesta en vielä tiedä
mitään. _Smith_, jota minun pitäisi saada seurata, luullaan olevan
kotimatkalla Konstantinopolista, jälleen matkustaakseen Välimerelle
ja eteenpäin. Mutta Smith kuuluu jo ennenkuin hän ensin lähti
matkalle, erikoisesti julkilausuneen toivon saada matkustaa yksin.
Näet siis, että minun toiveeni tässä kohden ovat sangen huonot. --
Täällä Lontoossa erittäinkin olen tehnyt kovasti työtä. Haluaisin
asettua asumaan British Museumiin -- mutta Lontoon ilma, vaikkakin
lauhkea, on alituisen sumun ja kosteuden tähden kauhea." --

Seuraavassa kirjeessä (2/2) on ääni muuttunut. "Tänään olen
sähköttänyt Donnerille, että olen, ilman vaikeuksia, saanut luvan
matkustaa Smithin kanssa Eufratin maille. Matka, suunniteltu täksi
vuodeksi, vaatii vähintään 6000 frangia. Ennestään on minulla:
Tiedeseuralta 600, kanslerinvaroista 1000, käteistä 500, palkastani
300 tai enemmän, laina [K. F. Antellilta[74]] ilman korkoa ja
ilman takausta 2000 -- summa 4,400. Tämän nojassa olen, ottaen
huomioon erinäisiä vähennyksiä [korkomaksuja entisistä lainoista
y.m.] sähköttänyt matkustavani, jos saan lisää 3000 markkaa. Koska
minua on kehotettu tähän yritykseen, luulen, että minulle hankitaan
pyytämäni määrä. Sen kai Donner pian tietää. Jos hän sanoo, että
nämä rahat toimitetaan minulle, niin ovat kiireiset puuhat tarpeen.
Smith lähtee 16 p. helmik. Huokeinta olisi matkustaa koko matka
hänen kanssaan. Voin kuitenkin lähteä jälestäkin ja saavuttaa hänet.
[Annettuaan uusia määräyksiä:] Tässä on kysymys elämäni korkeimpien
toivomusten toteuttamisesta. Tee nopeasti mitä voit, hyvä veli. Ajan
venytys voi helposti tehdä kaikki tyhjäksi. -- Asia, joka alussa,
Parisissa ja täälläkin, näytti vaikealta, suoriutui sangen helposti,
kun mieskohtaisesti tapasin Smithin. Hän on vielä nuori mies (ehkä 40
vuotta), miellyttävän ja älykkään näköinen." --

Enebergin ystävät eivät vitkastelleet, ja sentähden sisältävät
hänen kaksi viimeistä kirjettään Lontoosta kiitollisen tunnustuksen
kaikesta. Omista touhuistaan hän lisää 13/2: "Itse olen suurimmassa
pulassa tullakseni valmiiksi lähtöön, joka tapahtuu jo huomen-illalla
taikka ylihuomenna aamulla. -- Valmistukset ovat maksaneet sangen
paljon. Muun muassa olen, Smithin toivomuksen mukaan, ostanut
siirtonaisen sängyn, joka maksoi 3 puntaa. -- [Puhuttuaan useista eri
asioista:] Olenkohan nyt sanonut kaikki? Olen oikein hämmennyksissä."
-- [14/2 klo 12 jälkeen yöllä:] "Matkasuunnitelma on taas vähän
muutettu. Smith ei matkustakaan via Wien ja Varna, kylmän ilman
tähden, vaan Parisin, Marseillen ja Konstantinopolin kautta. Kun
Smith sanoi matkustavansa I luokassa koko Ranskan halki, kulkeakseen
siten nopeammin, arvelin minä täytyväni vähän säästää. Matkustan
sentähden puolitoista päivää varemmin II luokassa Marseilleen.
Siellä kohtaamme toisemme määrätyssä paikassa, pysyäksemme sitten
yhdessä. Minä pidän Smithistä; mutta englantilaisilla pitää kaikki
olla niin mukavaa ja hyvää, että pelkään rahastoani. Smith uhkaa
Konstantinopolissa varustaa minut sopivalla ruualla, tietenkin
omalla kustannuksellani. Toisin menetteli Wallin kuin Smith.
Edellinen tahtoi kaikessa asettua itämaalaisten mukaan; jälkimäinen
tahtoo arabialaistenkin kesken elää varakkaana englantilaisena
gentlemannina. Mutta riittää jo! -- Huomen-aamulla minä lähden. Ensi
lauvantaina jatkamme Marseillesta ja seuraavana lauvantaina olemme
Konstantinopolissa." --

Ennen lähtöänsä Eneberg oli saanut Donnerilta kirjeen (5/2), jossa
tämä kertoi, miten hänen oli onnistunut saada matkarahat. Saatuansa
sähkösanoman oli hän sopinut Laguksen, Malmgrenin, Lindelöfin
y.m. kanssa, että Tiedeseura oli kutsuttava kokoon 4 p:n illalla
ja silloin päätettiin antaa 3000 markkaa tarkotusta varten. Sen
ohella Donner ja Lagus olivat miettineet yliopiston voivan lähettää
jonkun rahamäärän, jolla Enebergin tulisi koettaa saada joitakin
nuolenpääkirjoitus-muistokappaleita meidän kokoelmiimme -- jollei
muuten niin siten, että hän jäisi vähäksi aikaa Smithin palattua
kotiin ja toimittaisi kaivauksia omin päin. -- Donnerin lämmin,
rohkaiseva kirje päättyy näin: "Nuolenpäätutkimuksen _täytyy_
tästä hetkestä tulla maassamme edustetuksi, mutta sitä varten on
välttämätöntä, että meillä on edes vähän omaa ainesta. Ja kun
sinä kerran olet tullut 'Babylonin virroille', niin muista, että
sinulla on tukenasi koko kansamme, joka mielellään lähettää sinulle
tarpeelliset varat. Lähde siis Jumalan nimeen, ja olkoon sinulla
onnea ja menestystä matkallasi. Kotona olevien onnentoivotukset
seuraavat sinua hartaimmalla myötätunnolla. Sinun tosi ystäväsi O.
Donner."

Toht. Holman huomautus, että Eneberg oli riittämättömästi valmistunut
ja varustettu matkaansa varten, on epäilemättä oikeutettu. Sitä
paitsi hän oli liiaksi luottanut siihen edulliseen vaikutukseen,
jonka Smith ensiksi oli häneen tehnyt; englantilainen tutkija ei
lainkaan ollut se uskollinen matkatoveri, joka hänelle, kokematon kun
oli, olisi ollut tarpeen. Sen näkee seuraavastakin kirjeotteesta,
joka täydentää Holman antamia tietoja. Waldemar Enebergin jälkeen
jääneitten paperien joukosta on näet tavattu jäljennös eräästä
kirjeestä, jossa Tullus kertoo matkastaan Konstantinopolista Mosuliin
(kenelle se on ollut osotettu, ei ole jäljennökseen merkitty.)
Kertomus kuuluu näin:

"Viikon päästä, viivyttyämme Smyrnassa, Rhoduksessa ja Mersinassa
vähän aikaa kussakin paikassa, saavuimme Alexandrettaan,
maihinnousupaikkaamme Itämailla. Meidät (Mr Smithin, hänen
assistenttinsa ja hänen dragomaninsa eli tulkkinsa sekä
minut) vastaanotti ystävällisesti Alexandrettan _saksalainen_
kenraalikonsuli. Hän oli kohtelias mies ja oli hänellä nuori,
ystävällinen rouva, ranskalaista syntyperää. Vielä samana päivänä
lähdimme Halebiin. Toisilla oli eurooppalaiset satulat. Minä olin
elänyt siinä vakaumuksessa, että turkkilainen satula kelpaisi yhtä
hyvin. Mutta huomasin erehtyneeni. Seuraavana päivänä en voinut
pysyttäytyä toisten seurassa. Minä jäin siis heidän ja jälestäpäin
tulevien kuormahevosten välille, ollen jotenkin kaukana niin
toisista kuin toisistakin. Tuli pimeä; tie oli kovin huono ja kulki
mahdottomia mäkiä ylös ja alas. Yhdessä kohden saatoin pimeässä
epämääräisesti erottaa kaksi ratsastajaa, jotka kulkivat edelläni.
Yht'äkkiä ampui toinen laukauksen. Minä olin juuri erään kuilun
partaalla, ja samassa alkoi rankkasade. En enää nähnyt mitään, annoin
hevosen mennä menoaan niinkuin tahtoi ja koetin pysyä tyynenä. En
ymmärtänyt muuta kuin että hevonen joka toisella askeleella oli
kaatuva, niin epätasainen oli tie. Siinä hetkessä kuulin huutoja
ja pysähdyin. Seuralaiseni, jotka jo olivat asettuneet muutamaan
khaniin (jonkunlainen majatalo) huusivat minulle, etten pimeässä
ratsastaisi ohitse. Pian heittäydyin levolle -- paljaalle lattialle.
Seuraavana päivänä liityin kuormahevosiin ja annoin eurooppalaisten
satulain herroineen ylpeästi tanssia nenäni ohitse. Kumminkin oli se
aika, minkä he voittivat, jotenkin vähäinen. Kolmen päivän päästä
tulimme Halebiin. Se on sangen miellyttävä kaupunki. Siellä on
siistiä, kauniit puutarhat ympäröivät sitä, ja keskellä on mahtava,
vaikka rappeutunut linnoitus. Kuitenkin on Haleb, niinkuin kaikki
itämaalaiset kaupungit, jotenkin synkkä, sentähden että kaikki
akkunat ja ovet avautuvat pihalle päin. Smith ja hänen seurueensa
asettuivat tuttavien luokse, minä asuin hotellintapaisessa. Meidän
olisi nyt pitänyt suunnata kulkumme Bagdadiin, mutta sinne oli
ilmestynyt rutto, jota paitsi Smithillä näytti olevan omia tuumia.
Lopputulos oli, että minä päätin matkustaa yksin suoraan Mosuliin,
joka oli matkamme varsinainen päämäärä. Minun oli kuitenkin pakko
hankkia itselleni dragomani. Kahdeksan päivää viivyttyäni Halebissa
minä lähdin (tien epävarmuuden vuoksi) muutaman karavaanin seurassa
Mosuliin. Eikä se, totta puhuen, ollut mikään helppo matka. Se kesti
kolme viikkoa. Aluksi vietimme yömme khaneissa ja olimme siis ainakin
katon alla, mutta sittemmin leiriydyttiin missä vain tavattiin
syöttöpaikkoja hevosille. Siten oltiin usein yötä taivasalla, joten
ei kovinkaan harvoin sattunut, että sade ja ukkonen meidät herätti.
Seudut, joitten läpi kuljimme, olivat enimmäkseen yksitoikkoisia,
mutta varsinkin Eufrat ja Tigris virtojen välillä hyvin viljavia.
Tie meni kolmen kaupungin, Biredjikin Eufratin varrella, Urfan ja
Salilin, kautta, kaikki vähäpätöisiä.

"Täällä Mosulissa asun hyvin rakennetussa khanissa. Huoneeni on,
ollakseen Mosulissa, jotenkin hupainen. Mosul sijaitsee Tigris virran
varrella. Kohta vasemmalla puolen on kaksi niitä kumpuja, jotka
sisältävät assyrialaisia muinaisjäännöksiä. Smith on nyt matkalla
Bagdadista tänne (karanteeni on häntä pidättänyt). Kun hän tulee,
alkaa säännöllinen työ." --

Tämä kirje on nähtävästi kirjoitettu vähän sen jälkeen (20/4), kun
Eneberg oli tullut perille. Hynénille hän kirjoitti 4/5 ja otan
siitäkin pari kohtaa: "Matka oli kestänyt kokonaisen iäisyyden,
yli kaksi kuukautta. Minulle oli välttämätöntä ottaa dragomani,
sillä vaikka olen tutkinut arabiaa, on minun kuitenkin kauhean
vaikea tulla toimeen käytännössä. Dragomani on myöskin kokkini. --
Menot Lontoossa ennen lähtöäni ja itse matka Alexandrettaan saakka
vähensi melkoisesti kassaani. Se on nyt sulanut niin, ettei minulla
ole enemmän kuin 2000 markkaa. -- Usein iskee minuun semmoinen
koti-ikävä, että käyn aivan alakuloiseksi. -- Mutta minä olen
sitkeä." --

Kokonaisen kuukauden ja enemmänkin Eneberg turhaan odottaa Smithiä.
Niinkuin näkyy päiväkirjan katkelmasta, jonka Holma on painattanut,
hän sillä aikaa lueskelee Oppertin kertomusta tutkimusretkestään
Mesopotamiaan, tutustuu Mosuliin ja sen elämään, harjottelee
nykyaikaisen arabian puhumista, selvittelee kahta ostamaansa
nuolenpäätaulua, tekee pari matkaa ympäristöön (Kujundjikiin ja
Khorsabadiin); mutta kuumuus on rasittava ja järjestelmällisen työn
puute painaa. -- "Smith viipyy kauan." -- Toukokuun 2 p. hän sanoo
kärsivänsä päänkivistystä, mutta sen jälkeen hän on terve -- ja 24
p:nä aamulla hänet tavataan kuolleena vuoteessaan!

       *       *       *       *       *

Kun kuoleman sanoma oli tullut Suomeen, koettivat omaiset ja läheiset
kirjoittamalla viranomaisille y.m. saada luotettavia tietoja vainajan
viime ajoista ja odottamattoman kuolemantapauksen mahdollisista
syistä. Seikkaperäisimmän kertomuksen on antanut eräs amerikkalainen
lähetyssaarnaaja, A. N. Andrus, ja otan siitä seuraavat piirteet.

Enebergin dragomani, Marco, oli venezialainen juutalainen, joka
oli mennyt naimisiin Aleppossa ja asettunut sinne asumaan.
Mosulissa herra ja palvelija asuivat samassa huoneessa. Marco
oli ollut hävytön isäntäänsä kohtaan, niin että hän (käyttäen
kansanmurretta, jota tämä ei vielä ymmärtänyt) torilla, ihmisten
kuullen, lausui häväiseviä lauseita hänestä. Toiseksi hän antamalla
vääriä tietoja esti herraansa tapaamasta protestantteja ja käymästä
protestanttisessa jumalanpalveluksessa. -- Kohta sen jälkeen kun
päivä oli valjennut toukokuun 24:ntenä, tuli eräs arabialaisvaimo
tohtorin ovelle pyytämään jotakin apua. Marco nousi ja avattuaan oven
hän kääntyi herraansa kohti, jonka kasvoja valaisi avatusta ovesta
tuleva valo. Hän peljästyi kovasti nähdessään, että tohtorin kasvot
olivat muuttuneet, mutta silmät olivat auki. Hän meni silloin erään
aleppolaisen villaviitankutojan, Eliaksen, luokse ja herätti hänet.
Elias ja muitakin, jotka olivat tuttuja khanissa, tulivat katsomaan
tohtoria, ja he näkivät, että hän oli kuollut. Auringon noustua
ilmotettiin asia protestanttisen seurakunnan siviilipäällikölle
Khorvaja Naoomille, joka kohta ryhtyi niihin toimiin, jotka
kuolemantapaus aiheutti, s.o. hän teki ilmotuksen viranomaisille
ja eräälle sotilaslääkärille, toht. Seelakille, ja otti hoitoonsa
vainajan omaisuuden. Tähän aikaan oli Mosulissa karanteenilääkärikin,
eräs venezialainen tohtori, ja toht. Seelaki pyysi häntä olemaan
läsnä ruumiin tarkastuksessa. Hän vaati, että ruumis pidettäisiin
kolme päivää hautaamatta, mutta ei sallinut lähempää tutkimusta, eikä
mitään leikkausta toimitettukaan. -- Mosulissa luultiin yleisesti,
jopa pidettiin melkein varmana, että kuolemansyy oli myrkytys.
Kahtena päivänä ennen hautausta Marco itki suunnattomasti ja oli
sairas. Oli kuin venezialainen lääkäri olisi toiminut hänen edukseen.

Pastorin poissa ollessa Khorvaja Naoom protestanttisten veljien
kanssa toimeenpani hautauksen. Kun ruumis oli siististi puettu,
kantoivat veljet sen lähetyssaarnaajien hautausmaalle, puoli tuntia
etelään päin kaupungista, ja siellä he raamatusta lukien, laulaen
ja rukoillen hellävaroin laskivat sen viimeiseen lepopaikkaansa.
Haudoilla ei täällä ole muuta merkkiä kuin maakumpu, sillä
ilkeämielinen viha on murtanut kivet, jotka on asetettu niiden päälle.

Sen jälkeen Khorvaja Naoom ja toht. Seelaki luettelivat vainajan
omaisuuden, joka pakattiin laatikkoihin ja lähetettiin Bagdadiin
kenraalikuvernöörille. Kun toht. Seelaki oli vainajan papereista
saanut tietää hänen arvonsa ja asemansa, oli hän itkenyt ja surrut
sitä, että hän oli kuollut niin yksin, äkkiä ja salaperäisellä, ettei
sanottaisi epäilyttävällä tavalla, sillä kuolemaansa saakka hän oli
näyttänyt olevan aivan terve.

Tullus Eneberg ei saanutkaan, niinkuin oli toivonut, levätä
"uskollisen äitinsä povella"; mutta vaikka hänen hautansa avattiin
kaukana ja jätettiin ilman mitään näkyvää muistomerkkiä, säilyy hänen
kaunis, kehottava muistonsa täällä kotimaassa. Yhä elävänä on se
innostava jalohenkisiä nuorukaisia uhrautumaan suurille tehtäville.



Viiteselitykset:


[1] Porthaninjuhlassa 9 p. marrask. 1898; runoilija oli kuollut 12 p.
maalisk. s.v.

Painamattomia lähteitä: _Z. Topeliuksen_ Päiväkirja ja
autobiografiset muistiinpanot, _S. G. Elmgrenin_ Päiväkirja sekä
Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjat.

[2] Kokouksen jälkeen osakunta lähti Seurapuistoon sille paikalle,
johon Kaisaniemi rakennettiin kuusi vuotta myöhemmin. Seura, jolla
oli punssia ja piippuja muassaan, huvitteli Homeroksen sankarien
tapaan heittämällä keihäitä viattomia puita vastaan.

[3] Ikuinen valo, toivomme, päämäärämme, johtaos meitä aina
öisien usvien kautta tuonne kauas, jossa elämän aallot murtuvat
äärettömyyden rantaan! Siellä saapuu kaihomme satamaansa, siellä
saapi henkemme, irtautuneena ja vapaana, virvoituksensa ja
puhdistuneena tiedon jano, ääretön itse, saavuttaa äärettömyyden.

[4] Kuitenkaan älköön itseni hyväksi -- halpa raiska kun olen -- jalo
henkeni palako; vaan tuhansille valoa luoden se sammukoon yöhön ja
hautaan!

[5] Tää maamme, jonka valon valtojen omaksi olemme vihkineet, on
tuleva suureksi ja mainehikkaaksi: sen järven laineen lailla me itse
kuolkaamme unhotuksiin.

[6] Ja sinä, rakastettu suomalainen synnyinmaamme, joka jättiläisen
syleilyssä uinailet tuntematonta tulevaisuutta kohti! mikä on sinun
kohtalosi oleva näinä tulevaisuuden sumuisina päivinä? -- -- --
Ei ole vielä herännyt sinun henkinen elämäsi. Vain siellä-täällä
kohottaa vieras kukkanen yksinäisen kupunsa aution kanervikon ylitse.
_Mutta sinun aikasi on ehkä myöskin kerran tuleva!_ Herra korottaa
halvan ja nöyryyttää väkevän ylpeyden.

[7] Hirveän kiero ja yksipuolinen mielipide.

[8] Oi Jumala, hyvä Jumala, armahda minua yössä! Minun sielussani on
yö, vaikka elämän huomen on käsissä, henkeni janoo, ojenna minulle
elämän vesi, sillä maan juoma sekaantuu kuoleman virtoihin! Vaikka
elämä hymyilee ja nuoruuden aarre on ihana, painaa minut maahan se
ilma, jota hengitän, ja taivaan tähdet sammuvat yöhön.

Minä kuljen sumussa enkä löydä tietä, joka maailman kautta johtaa
rakkautesi luokse; minut eksyttää maan loisto, joka pian katoaa, minä
en saata tallata ruusuja tielläni ja sentähden en koskaan saavuta
sinua. Niinkuin tähden ulapan syvyydessä näen minä sinun ihanuutesi,
enkä koskaan löydä sitä.

Sylissäsi, Jumala! sylissäsi tahdon minä levätä. Sieluni on väsynyt
kuolemaan asti, ja elämän halut tuskastuttavat minua sanomattomasti;
hurja nuoruuden tuli on palanut loppuun, ja minä tahdon kuolla,
jollet sinä armahda minua. Jos sinä pakenet minua, häviän minä
hädässäni; oi Jumala, hyvä Jumala, minä heittäyn syliisi.

[9] Zachris Topelius, oikeastaan suuri hulivili, lupaa vakaantua
jonkun vuosikymmenen päästä, ahkera tanssija, ei erittäin
kaunopuheinen armastelija, valssaa niin ja näin, sanomalehtimies
milloin parempi, milloin huonompi.

[10] Että läsnäolevat nuoret neidot, jotka tänään ovat käyneet
akatemian läpi, ovat ansainneet lyyryn ja univormun sekä siis tulla
nimitetyiksi Pohjalaisosakunnan ylioppilaiksi.

[11] Suomen kunnia, akatemian kaunistus ja pohjalaisten valo.

[12] Tätä pidin minä suurimpana kunnianani, mikä täällä on minun
osakseni tullut.

[13] Yksi kansa, yksi maa, yksi kieli, yksi laulu ja yksi viisaus!
Rannasta rantaan ja rinnasta rintaan käyvät nämät sanat. Omista
lähteistä juoksevat Suomen joet, omista lähteistä nouskoon sen
tulevaisuus! Miksi Lönnrot lähti keräämään sammuvia runoja, miksi
Castrén lähti kuvaamaan kaukaisten kankaitten surullisten Suomen
sukulaisten vääristyneitä kasvoja, jollei noiden kaikuvien sanojen
tähden: yksi kansa! yksi heimo!

[14] Minä tiedän niin monen sydämen, joka puhkesi kukkiin, niin
heleävärisiin kuin sinä, ja joka sitten on kuihtunut. Annettiinko
meille siis toivo niin pian kadotaksensa; koko elämä on kyynel vähän
päivänpaistetta muassa.

[15] Jos olet talvi -- niin lähesty sitte talven asussa, mutta älä
valehtele päivää ja lämpöä pettyneiden kukkasten suvulle! Tulkoon
hämärä tai päivä, me kannamme kohtalomme; mutta emme tahdo pettää
emmekä tulla petetyiksi.

[16] Oi Vaasa, sinä uljas ja mainehikas nimi, ensimäinen Pohjolan
vaakunakilvessä -- sinä säteilevä tähti, johon vuosisadat ovat
kohottaneet silmänsä -- sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarit
ovat vuodattaneet verensä -- sinä rauhallinen tähkälyhde, joka
lupasit viljelyksen satoja -- tässä siis olet maapallolla löytänyt
sen mättään, johon voit astua jalkasi ja jossa saatoit toivoa eläväsi
suvusta sukuun, senkin jälkeen kuin kruunujen loisto on himmennyt!

[17] Niin, Jumala Kaikkivaltias varjelkoon kallista isänmaatamme,
että kansa ja hallitsija yhtyvät sovussa ja rakentavat lakia ja
oikeutta vapaan miehensanan perustukselle!

[18] Ylioppilaskunnan toimeenpanemassa juhlassa ylioppilastalolla 1
p. huhtik. 1907.

[19] Aika 1911, lokakuulla.

[20] Tämä samoin kuin alempana tavattavat runo-otteet ovat Yrjö
Weijolan julkaisemasta L. Stenbäckin runojen suomennoksesta.

[21] Kainulainen, albumi, 1904.

[22] Tämä veli oli tullut Helsinkiin yksityisen opettajan johdolla
valmistuakseen ylioppilastutkintoon, mutta jätti nämä luvut kesken.

[23] Mitä asunnosta maksettiin, jää sanomatta, mutta syyslukukaudella
1841 maksavat Hedbergit Fabianinkadun varrella asunnosta (kahdella
akkunalla varustettu sali), passauksesta ja päivällisestä 18 ruplaa
kumpikin kuukaudessa.

[24] Aika 1912, joulukuulla.

[25] Vaikka tekstissä mainitaan vain ne sisarukset, jotka
välittömästi kuuluvat kertomukseen, lienee syytä muistuttaa, että
vanhin veli oli kuuluisa teollisuuden uranaukaisija, ruukinisäntä
_Niilo Ludvig Arppe_, josta E. G. Palmén on julkaissut tutkimuksen,
antaen samalla tietoja suvun suomalaisesta alkuperästä y.m. (Oma maa
VI, s. 580 ss.)

[26] Katarina Amalia Gustava Adlercreutz, everstiluutnantti Tuomas
Henrik Adlercreutzin ja hänen puolisonsa Helena Gustava Blåfieldin
tytär, oli syntynyt 12/5 1815, meni naimisiin Suomen kaartin
kapteenin Kaarle Adolf Gripenbergin kanssa 25/8 1839 ja kuoli jo
seuraavana vuonna 1/7 1840.

[27] Rouva Stenbäck antoi minulle nämä dagerrotypiat, kun keräsin
aineksia L. Stenbäckin elämäkertaan.

[28] Luultavasti oli Essen maininnut aikovansa julkaista esitelmänsä
Joukahais-albumissa, vaikka se sitten ilmestyi eri vihkosena.

[29] Ruots. virsik. 182, 3.

[30] Piippolan kappalaisen, myöhemmin Limingan rovastin Jaakko
Gummeruksen poika, syntynyt 9/4 1809. Ristiäisissä oli venäläisiä
upseereja, jotka vaativat, että pojasta tehtäisiin keisarin kaima;
siitä Aleksanteri-nimi, jonka yksi pojistakin on perinyt.

[31] "Ei valheella pitkälle päästä. Pieni muisto lapsuudestani."
Kertomus on painettu tilapäisessä julkaisussa "Illatar", joka
ilmestyi Jyväskylän lyseon perustuksen muistopäivänä 1881.

[32] J. G. Ingman (myös "Janne Ingman") Toholammilta.

[33] Oi, miksi ei puhua? Oi, miksi vain kirjoittaa? Oi, miksi
suudella paperiani, joka vie Sinulle nämä rivit? Oi, miksi suudella
vain paperia, vain paperia? Oi, miksi suudella vain paperia, eikä
Sinua?

[34] Kaikki huokuu vain iloa, hupia ja riemua keväällä.

[35] Esitelmä on painettu Kirj. Kuukauslehteen 1871.

[36] Ks. Muoto- ja muistikuvia II, viite [47].

[37] Tämä sana on ruotsinkielisessä kirjeessä suomeksi kirjoitettu.
Kirjoittaja oli omaksunut Pohjanmaalla ennen yleisen tavan, että
ruotsia puhuessa tai kirjoittaessa aina pistettiin väliin joku
suomalainen sana tai lause.

[38] Augusta Frosterus, rva Gummeruksen sisar, Vaasan ja Mustasaaren
rovastivainajan (k. 1856) Benjamin Frosteruksen leski.

[39] Kokkolan pormestarin tytär, joka sisarineen asui Vaasassa; äiti
o.s. Riska.

[40] Nämät ankarat sanat näyttävät, kuinka kovasti vanhoilliset
heränneet tuomitsivat Stenbäckiä y.m., jotka 1850-luvulta alkaen
olivat asettuneet maltillisemmalle uskonnolliselle kannalle
kuitenkaan palaamatta "maailmaan".

[41] Nils Ferdinand Sandelin, kirjakauppias; puoliso Rosa, o.s.
Spolander, ennenmainitun Amalia Spolanderin sisar.

[42] Granö, silloin Donner-suvun tila meren rannalla Kälviän
pitäjässä.

[43] Samassa paikassa äiti kirjoittaa muistakin helsinkiläisistä:
"Professori [Otto] Hjeltistä ja hänen rouvastaan olen kuullut paljon
puhuttavan; professori Lönnrotin rouvaa olen kuullut kiitettävän
hyvin viehättäväksi ja vakavaksi kristityksi. Isä on äitinsä puolelta
sukua Snellmanin, mutta ei Lönnrotin kanssa."

[44] _Suomettaressa_: Minä tahdon kostaa, sanoo Herra (9 numerossa
1/2--3/2); Kuvaelmia elämästä: I. Houkuttelija (3 n:ssa 20/2--6/3),
II. Juutalainen. Mukaelma (3 n:ssa 14/3--24/3), III. Äidin rakkaus
(31/3). IV. Onnen sattuma (7 n:ssa 7/4--1/5), V. Ilmaisen ukko (17
n:ssa 14/7--25/9), VI. Mitä koivu taitaisi kertoa (28/12); Katarina
Ensimäinen. Historiallinen kertomus (20 n:ssa 8/5--10/7).

_Luonnottaressa_: Ahkeruus ja laiskuus. Tosikertomus
(näytenumerossa); Merimiehen morsian (tammi--kesäkuun n:oissa);
Noituri. Kertomus Pohjanmaalta (heinä--marraskuun n:oissa), Muistin
kukka haudalla (joulukuun n:ssa).

[45] Fredrik Wilh. Caloander, maaviskaali, Tullun kartanon omistaja,
tunnettu etevänä maanviljelijänä.

[46] Suometar 1864: Palkinto eli turhallisuuden seuraukset (9
n:ssa 18/4--20/4); Laulajatar, Vanhan miehen papereista (8 n:ssa
21/4--29/4) ja Johannes, töllin lapsi (86 n:ssa 13/7--30/9).

[47] 14 ja 15 p:nä. Nimimerkkiä ei ole, mutta Gummeruksen päiväkirjan
mukaan arvostelija oli Bergbom, jonka kirjoituksestakin helposti
tuntee. Hän oli vuoden alusta H. T:n aputoimittajia.

[48] _Suometar_ 1865: Kuvauksia elämästä: Veripisara sormuksessa
(9 n:ssa 2/1--14/1); Kahdentoistatuhannen markan vahinko (2 n:ssa
30/1--31/1); Meidän pikku mullikkamme (3 n:ssa 1/2--3/2); Isoisän
testamentti (3 n:ssa 6/2--8/2); Pata-ässä (3 n:ssa 18/2--21/3);
Minun nuori sisareni (n:ssa 23/2--27/2), Kainin omatunto (31 n:ssa
20/4--29/5); Herää omatunto ainakin kuolemassa (3 n:ssa 30/5--2/6);
Kummityttäreni (4 n:ssa 27/9--30/9); Ruma tyttö (20 n:ssa 3/6--29/6);
Ystävät (24 n:ssa 23/10--20/11); Koulumuistelmia (13 n:ssa
1/12--16/12); Juovan emäntä (6 n:ssa 18/12--23/12). -- _Maiden ja
merien takaa_ 1865: Sotilaan tytär (15/3--15/5).

[49] Ks. ryhmäkuvaa, Muoto- ja muistikuvia II, s. 228. Gummeruksen
kappaleeseen samaa valokuvaa on merkitty, että kuva on kesältä 1865
ja että siinä kuvatut ovat "Helsingfors Tidningarin ja Suomettaren
toimittajia".

[50] _Suometar 1866_: Merkki rinnassa (16 n:ssa 4/1--1/3); Ystäväni
kohtalo (6 n:ssa 22/3--3/4); Kuvaelmia elämästä. I. Sukuhauta
(8 n:ssa 12/4--14/5), II. Velkakirjain kertomukset (14 n:ssa
28/5--19/7); Hän sai Kaisansa (5 n:ssa 30/7--13/8); Kuinka kuritetaan
pahankurinen akka (2 n:ssa 16/8--23/8); Minun matamini kertoo (21
n:ssa 30/8--12/11); Kaksi avioliittoa. Tosi kuvaus elämästä (2 n:ssa
20/12--24/12).

[51] O. Grotenfelt, joka tutkimuksessaan "Om Runebergs arbeten
i finsk öfversättning" luettelee Vänrikki Stoolin tarinain
suomentajia, ei mainitse Gummerusta (J. L. Runebergs 100-årsminne).
-- Eräästä muistiinpanosta näkyy, että Gummerus esitti Wilhelm
von Schwerin-käännöksensä Ahlqvistille, ennenkuin se ilmestyi
Suomettaressa.

[52] Luultavasti kyllä olivat Gummeruksen tiedot heikonlaiset
Ahlqvistin aineessa, mutta silti on oletettava, että professorin
mielipide hänen suomenkielestään enemmän perustui siihen
virheellisyyteen, joka oli huomattavissa hänen kirjallisissa
tuotteissaan. Kielettären ensi vihossa (1871) Ahlqvist näet hyvin
ankarasti arvostelee "Ylhäiset ja alhaiset" romaanin kieltä.

[53] Ks. Muoto- ja muistikuvia I, siv. 61 seur.

[54] Ks. Muoto- ja muistikuvia I. siv. 77 seur.

[55] Toht. A. O. Heikel muistaa Gummeruksen olleen huomatuimpia
niistä ylioppilaista, jotka näinä vuosina pitemmäksi tai lyhemmäksi
ajaksi asettuivat Janakkalaan rauhassa tehdäkseen työtä. Hän oli
siellä pitänyt kansantajuisen luennonkin ja siten puolestaan
vaikuttanut siihen pirteään henkiseen elämään, josta pitäjä oli
tunnettu.

[56] Ks. Muoto- ja muistikuvia I. siv. 117.

[57] Nti R. Tavast, vaakamestari Alexander Tavastin ja Alexandra
Emilia Stålarm Tavastin tytär, oli synt. 30/12 1840 (toinen tieto
28/12 40) ja kuoli jo 16/8 1872.

[58] Gustava Gummerus ei elänyt kauan miehensä jälkeen; hän kuoli
Jyväskylässä 9 p. jouluk. 1903. Hän oli taitavasti ja varovasti
hoitanut kustannusliikettä, joten pesän omaisuus niinä viitenä
vuotena, joina se oli hänen hallussaan, enentyi ja vakaantui. Miten
puolison muisto oli hänelle kallis, todistaa vainajan testamentti.
Se alkaa lauseella: "Minun viimeinen tahtoni on, että jälkeenjäävä
omaisuuteni on tuleva pääasiallisesti sellaisiin tarkotuksiin, joiden
hyväksi miesvainajani maisteri Kaarle Jaakko Gummerus elämänsä työn
omisti", ja senmukaiset ovatkin pääsäädökset. Niistä merkittäköön
seuraavat: Jyväskylän lyseolle stipendirahastoksi 60,000 mk; viidelle
maaseurakunnalle, joissa Gummerus itse taikka hänen vaimonsa
olivat asuneet (Kannus, Karkku, Sääminki, Pyhäjoki ja Siikajoki),
kullekin 5,000 mk; stipendirahastoksi kirjapainotaitureille ja
sitomatehtaan työmiehille, jotka ovat oppiaikansa suorittaneet
toiminimi K. J. Gummeruksen palveluksessa, 15,000 mk (jos liike
lakkaisi, annetaan rahasto Jyväskylän kaupungille, joka on käyttävä
korot stipendeinä suomalaisille työmiehille etupäässä kirjapaino- ja
kirjansitomisteollisuuden alalla); Kansanvalistusseuralle 20,000 mk
"Kyläkirjaston apurahaston" nimellä hoidettavaksi rahastona, jonka
koroilla edistetään kansankirjastoja.

[59] Ennenkuin Tullus tuli kutsunimeksi, oli isä tavallisesti
käyttänyt hänen edellisen ristimänimensä latinaista muotoa: Carolus.
V. 1869 marraskuulla Tullus näyttää tahtoneen saada Karl-nimen
käytäntöön. Hän kirjoitti näet Waldemarille osottamansa kirjeen alle:
"_Karl_ (sic!)"; mutta kyllä hän edelleenkin sai pitää vanhan nimensä.

[60] Kahdesta sisaresta, ensimäisestä ja kolmannesta järjestyksessä,
jotka (1852 ja 1859) menivät naimisiin pappien kanssa, sanotaan
kuitenkin, että olivat olleet vakavasti uskonnollisia.

[61] Ks. Suomalaisen teatterin historia, I, s. 31, 92.

[62] Ks. Elämäni taipaleelta, s. 86.

[63] Runoelmat ovat alkuperäisinä painetut, mutta koska tekijän
ruotsalaisten runojen joukossa on kaksi yhtäpitävää runoa, "En
morgon" ja "Jag ville", on luultavaa, että ne todellisuudessa ovat
käännöksiä näistä.

[64] Se, joka haluaa perehtyä tyhjentävään esitykseen
asiaankuuluvista kansanmuistelmista, lukekoon K. A. Castrén'in
_Muistelmia vuosien 1808--1809 sodasta_. Castrén keräsi muistelmat
talteen samana vuonna kuin Eneberg sepitti runoelmansa. Tämä
yhteensattumus ei sentään oikeuta arvelua, että jälkimäinen olisi
saanut aiheensa edelliseltä. Enebergin perhe oli näet, niinkuin jo
olen maininnut, keväällä 1863 muuttanut pois Närpiöstä, ja Castrénin
kirja ilmestyi vasta joulun edellä 1865. Kyllä kai Tullus itse
oli kuullut kansan kertovan tapauksista, joista hänen tullessaan
ylioppilaaksi oli kulunut vain noin 40 vuotta.

[65] Kirjeestä olen kiitollisuudenvelassa senaattorinrouva Minette
Donnerille.

[66] Kun lepään kummun alla uskollisen äitini povella, ja kesätuuli
lämpimänä liehuttelee kukkasia.

[67] Tämä kieli, joka vielä mielellään helkkyy Suonien laaksoissa, on
ehkä silloin siivettömänä upotettava unohduksen hyökyyn.

Ja ehkä nousee laulu kielistä kauniimmalla, joka on vihkivä Suomen
kansan sen elämän korkeimpaan tehtävään.

Tuskatta lepään sentään alla kummun, kuuntelen vain, miten päivän
riemu rientää sen ylitse.

Mutta kerran, kerran nousisin kuitenkin mielelläni haudasta,
tervehtiäkseni Suomen tähteä, nähdäkseni sen valoisaa kulkua.

Silloin kun vuorilta raikuu elämämme korkein sana, kun Saimaan
rannoilla huuto kaikuu: Vapaa on isiemme maa!

[68] Tarkotus oli se, että Enebergin tuli omaksi edukseenkin
ministerivaltiosihteerin, kreivi Armfeltin luona puolustaa itämaisten
kielten asiaa. Lagus syytti näet Armfeltia siitä, että Strandmania
ei oltu nimitetty professoriksi, vaikka konsistori oli pannut
hänen ehdolle. Kirjeen sävy on tässä kohden hyvin kiivas: "Nyt on
paholainen oikein irti meitä kaikkia vastaan -- -- Kothen on viaton
-- ja se ilahduttaa ja rauhottaa minua."

[69] Ks. Muoto- ja muistikuvia II, s. 250.

[70] Muutostaan Hagmanin luokse Eneberg (18/3) kirjoittaa Lagukselle:
"Mitä parooni Kothenilla mahtaa olla Hagmania vastaan, sitä en tiedä.
Kuitenkin hän varotti minua liittymästä häneen. Luultavasti on
fennomania kysymyksessä. Kun minä sentään pidän paljon Hagmanista, ja
minulla täällä myöskin on parempi tilaisuus puhua saksaa ja venäjää,
niin olen onnellinen saadessani asua täällä ja toivon, että parooni
Kothen, jos hän tietäisikin, etten tässä kohden ole noudattanut
hänen määräystään, ei sentähden vastustane pyyntöäni apurahan
pidennyksestä. -- Suomalaisessa seurakunnassa on, niinkuin aina
kuuluu olleen laita, puolueita; luonnollista on, etten minä sekaannu
niihin." --

Tähän Lagus (10/5) vastasi hyvin järkevästi: "Hupaiset epäilyksesi
seurustelusi johdosta Hagmanin kanssa eivät ansaitse muuta
kuin naurua. Onko sitte Hagman niin vaarallinen viettelijä?!
Voisithan joutua pahempienkin ihmisten seuraan kun rehellisten
isänmaanystävien. Tervehdi häntä ja muita ystäviä!"

[71] Kävin kerran Tulluksen luona samassa huoneessa, josta hän
kirjeessä puhuu. Koska käynti ei ollut aivan yksityistä laatua
ja koska sitä paitsi Lagus on Enebergille kirjoittanut seikasta,
joka sen aiheutti, tahdon siitä lähemmin kertoa. -- Nähtävästi
viimeisessä kirjeessä, jonka Eneberg ennen lähtöään Lontoosta
itämaanmatkalleen sai suosijaltaan, tavataan seuraavat rivit (21/1
1876): "Inskriptsioni-puheeni toissa päivänä näyttää herättäneen
mieltymystä. En oikeastaan tiedä mikä siinä on nuoria miellyttänyt,
sillä kyllä siinä voidaan lukea paljon rivien välistäkin. Olen
aina suutuksissani [jag förargar mig alltid] siitä, että ne
pyyhkivät ehdotukseni kirjoitukseksi ylioppilastalon julkisivulle:
'Patria concors filiis concordibus', sillä he ovat alati juuri sen
muistutuksen tarpeessa." -- Sitte seuraa vielä lause, josta näkee,
että kirjoittaja piti silloista pohjalaisosakunnan jäsentä, J.
L. Snellmania, syypäänä ehdotuksen hylkäämiseen. Enebergillä oli
liian paljon muuta mielessään ruvetakseen asiaa selvittelemään;
tulkoon selitys nyt jälestäpäin. -- Minun on tunnustaminen, että
se kirjoitus, jonka Snellman ehdotti toimikunnalle ja jonka tämä
lopullisesti hyväksyi, nimittäin tuo tunnettu: "Spei suae Patria
dedit" oli minun keksimäni. Mutta ennenkuin se esitettiin, menimme
me, Snellman ja minä, yhdessä Enebergin luokse kysymään, oliko lause
kielellisesti hyväksyttävä, s.o. kävisikö käyttää Spei sanaa niin
konkreettisessa merkityksessä. Tullus tutki kysymystä vakavasti,
ja hänen pöytänsä ja pulpettinsa oli täynnä sanakirjoja ja muita
kirjoja, ennenkuin hän antoi myöntävän lausunnon. -- Syy miksi
Laguksen ehdotus oli meille vastenmielinen, oli yksinkertaisesti se,
että vanhemmat ruotsinmieliset lakkaamatta syyttivät _suomenmielisiä_
yksimielisyyden häiritsemisestä -- koskaan myöntämättä sen
vakaumuksen oikeutusta, joka sai nämät esittämään "häiritseviä"
vaatimuksiaan suomenkielen oikeuksista. Edelleen oli jokaisen
tuntema tosiasia, että isät olivat yhtä vähän yksimielisiä kuin
pojat -- samasta syystä. -- "Isänmaan toivo"-sanat eivät meistä
lainkaan sisältäneet (niinkuin parjaajat väittivät) itserakkautta
-- sillä onhan yliopiston nuoriso ainoastaan osa kansan nuorisoa,
jonka käsissä maan tulevaisuus on -- vaan omalletunnolle puhuvaa
_velvoitusta_.

[72] Hynén oli 1869 Enebergin välityksestä ruvennut kotiopettajaksi
vapaaherratar Munckin luona.

[73] Kesäkuun 14 p:nä Eneberg lähetti Lagukselle Oppertin antaman
todistuksen hänen opinnoistaan. Koska tämä erinomaisen kiittävä
todistus, jonka toht. Holma on julkaissut alkukielellä, paljon
vaikutti hänen hyväkseen sekä Helsingissä että kanslerin luona
Pietarissa, otan sen tähän suomennettuna:

    "Herra tohtori Karl Eneberg on mallikelpoisella ahkeruudella
    seurannut niitä kahta luentosarjaa, joita pidän Collège de
    Francessa, toinen assyrialaisesta kielestä, toinen Achemenidein
    teksteistä. Minulla on harvoin ollut kuulijaa, joka niin suurella
    antautumisella ja innolla on ruvennut oikeaksi oppilaaksi kuin
    hra Eneberg. Hänen vankat tietonsa seemiläisissä kielissä, joista
    hän jo on antanut vakavia todistuksia, ovat tehneet hänelle
    mahdolliseksi suurella hyödyllä seurata luentojani: olen voinut
    saada varmuutta hänen hämmästyttävästä edistyksestään näissä
    työläissä ja erinomaisen vaikeissa tutkimuksissa erään teoksen
    kautta, jonka hän on minulle esittänyt; tämä työ osottaa samalla
    kertaa merkillistä kestävyyttä ja huomattavaa taipumusta, jotka
    ominaisuudet näyttäytyvät yhtyneinä paljon harvemmin kuin voisi
    luulla. Minä kannatan siis täydestä sydämestä hra Enebergin
    toivomusta saada jatkaa opintojaan, ja minä olisin onnellinen,
    jos tutkimusalalla, jolla suurimmissakin maissa on niin vähän
    edustajia, Suomi voisi näyttää yhden kotimaisen oppineen, joka
    arvokkaasti liittyy työtoveriensa joukkoon.

                                          Jules Oppert
                                 Collège de Francen professori."

[74] Enebergin lähtiessä Lontooseen oli Antellkin ollut aikeissa
tulla sinne; kuitenkaan hän ei valmistunut ennenkuin tammikuulla
-- "viimeistään 20 p." oli hän eräässä kirjeessä Solitanderille
ilmottanut tulevansa. Hän ei siis vielä ollut siellä, silloin kun
Tullus tammikuun alkupuolella oli hädässä. Heidän osotteensa oli sama
sekä Parisissa että Lontoossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muoto- ja muistikuvia III" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.