Title: Maailman loppu - Romaani ankarasta elämästä avaruudessa
Author: Rauhala, K. N.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maailman loppu - Romaani ankarasta elämästä avaruudessa" ***


MAAILMAN LOPPU

Romaani ankarasta elämästä avaruudessa


Kirj.

JOHANNES KARMA [K. N. Rauhala]



WSOY, Porvoo, 1921.



        MAAILMAN LOPPU
        Eddan mukaan.

      Aika murhan, myrskyn;
      sitten maailma hajoo,
      maa jymisee,
      jätti-naiset lentää,
      kukaan sääli
      ei enää toista,
      kaatuu korkea
      maailmanpuu.

      Aurinko mustuu,
      maa syöksyy mereen,
      taivaalta tippuvat
      tähdet kirkkaat;
      liekki liekkiä
      vasten räiskyy,
      hehkuva, helle
      taivasta tapaa.

      Kuoleman koira
      uhaten ulvoo,
      katkoo kahleensa
      Manalan hukka.

      Eino Leinon mukaelma.



SISÄLLYS:

JOHDANTO. Avaruudesta tullut päiväkirja.

ENSIMMÄINEN OSA. Taistelu lunta, jäätä ja pakkasta vastaan.

     I. Merkit auringossa ja kuussa.
    II. Iltatunnelma.
   III. Energomittarin käyrä.
    IV. Näky avaruudessa.
     V. Tulevaisuuden aavistelua.
    VI. Jokapäiväistä taistelua.
   VII. Borealian päällikön puoliso.
  VIII. Avaruuden puheilla.
    IX. Myrsky alkaa.
     X. Kansa myrskyssä.
    XI. Räjähdys.
   XII. Miten käy aurinkokunnan?
  XIII. Kansa edelleen myrkyssä.
   XIV. Ongelma alkaa olla selvillä.
    XV. Myrsky lakkaa.
   XVI. Jäätikkömatka alkaa.
  XVII. Eteläisellä jäätiköllä.
 XVIII. Borealia ja Ekvatoria.
   XIX. Kuolema vaiko Ekvatoria?
    XX. Kuolemaa pakoon.

TOINEN OSA. Taistelu ihmisiä vastaan.

     I. Uusi maa.
    II. Orjuus vaiko kuolema?
   III. Kansa, josta on veto loppunut.
    IV. Satimessa.
     V. Karma hämmästyy.
    VI. Kaksi turhaa yritystä.
   VII. Sodanjulistus.
  VIII. Ensimmäinen taistelu.
    IX. Kotona.
     X. Varusteluja ja pikku tapahtumia.
    XI. Sota.
   XII. Vanha Borealia.
  XIII. Ratkaisu.
   XIV. Horna kuohuu.
    XV. Kuollut maa.

KOLMAS OSA. Taistelu vettä ja tulta vastaan.

     I. Nurinpäin käännetty elämä.
    II. Matkalla troposferissä.
   III. Polyhymnian vierailu.
    IV. Viimeiset päivät.
     V. Kaiken loppu.



JOHDANTO.

AVARUUDESTA TULLUT PÄIVÄKIRJA.



Olin 30 vuoden vanha raihnainen ukko, kun pääsin maailmansodan
kynsistä. Vaikka olin maannut sairaalassa vain kuukauden ja muuten
yleensä ollut jalkeilla kuluneet viisi vuotta, olin ruumiillisesti ja
sielullisesti ala-arvoisemmassa kunnossa kuin kovasta lavantaudista
pelastunut.

Minulla ei herrankiitos ollut koskaan ollut tunnetta oman itseni
tärkeydestä tässä maailmassa, enkä minä saanut koskaan tulevan elämäni
pohjapiirustusta valmiiksi.

Äiti arveli minusta tulevan kehnonpuoleisen rengin, isä kuvitteli jo
aikaisin jostain käsittämättömästä syystä niin korkeata virkaa kuin
kansakoulunopettajan tointa, kansakoulunopettajani taasen ei
määritellyt tulevaisuuttani sen tarkemmin kuin että "sinusta, poika,
tulee joko jotain helkkarin huonoa tai jotain helkkarin hyvää" --
ennustus, jonka pätevyyttä minä jo silloin epäilin. Itse puolestani
olin toisella kymmenellä, sen alkupäässä, luonnollisestikin sitä
mieltä, että olin luotu sotilaaksi. Mutta kun jouduin teurastamaan
meidän pässimme ja huomasin kuinka vaikeata minun oli pakottaa itseni
katkaisemaan siltä kurkut, aloin epäillä sotilaskutsumustani. Ja tätä
epäilystäni lisäsi vielä m.m. se seikka, etten viidentoista vanhana
ollut tehnyt yhtään urotyötä maalla enkä merellä, en ollut pelastanut
yhtään neitoa ryövärien kynsistä -- päinvastoin menettänyt monta
salaisen rakkauteni esinettä toisten poikain heiloiksi -- enkä ollut
kertaakaan antanut selkään kasvinkumppaleitani.

Ja tämä epäilykseni oli nyt osoittautunut surkealla tavalla todeksi
kuluneina maailmansodan viitenä vuonna.

Mutta sen sijaan sattui minulle siellä toisen vuosikymmenen
keskivaiheilla aivan odottamaton tapaus, johon minä en ollut osannut
ollenkaan aavistuksiani kohdistaa. Sattui niin somasti, että äidin
valmistaessa minusta renkiä, isän kuvaillessa minulle "seminaarikoulua"
ja kansakoulunopettajan huoletonta elämää ja eläkettä, jonka valtio
maksaisi minulle, kun olisin kolmekymmentä vuotta könistellyt ihmisten
lapsia, ja minun itseni lukiessa sotaisia romaaneja ja rustatessa
runoja, kansakoulunopettajani sai päähänsä, että minut on pantava
oppikouluun ja ajoi tahtonsa läpi -- asianomaisten tuolla tavalla
vetäessä eri köyttä.

Tosin minä en osannut lausua ruotsia juuri ollenkaan -- vaikka
kansakoulunopettajani, joka oli kotoisin kaupungista ja käynyt
oppikoulua, oli auliisti jakanut minulle tietojansa --, tosin nauroi
tohtori-vainaja kasvikokoelmalleni makeat naurut -- en ikinä ollut
nähnyt miten kasveja kiinnitetään arkkeihin --, tosin koko geometrian
taitoni oli omatekoista ja tosin minut unohdettiin pieneen
karttahuoneeseen opettajasuojan taakse, jossa minua oli viimeksi
kuulusteltu, kunnes kello 9 tienoilla illalla aukaisin akkunan ja
livahdin sitä tietä kadulle -- mutta summa summarum oli, että jouduin
lyseon toiselle luokalle. Ja sitte oli elämänurani jumalankiitos
seitsemäksi vuodeksi selvillä.

Tosin paistattelivat seminaarin punaiset rakennukset vielä kerran
taivaanrannalla, kun olin viidennellä luokalla. Mutta taas aivan
käsittämättömästä syystä isäni ne lopullisesti unohti ja kantoi
edelleen taakkaa, jonka oppikoulua käyvä poika laski hänen, mökin
miehen, hartioille.

Mutta ylioppilaaksi tultuani loppui selvä elämänura kuin karjanpolku
metsään eikä sitä sen jälkeen ole löytynyt.

Tutustuttuani teatteriin pidin luonnollisena, että minusta oli tuleva
suuri näyttelijä. Tunsin selkäevissäni samantapaista taiteellisen
voiman väristystä kuin Pulma-kankuri "Kesäyön unelmassa", kun hän
kerskuu:

"Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä
sen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn;
minä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen -- -- -- mutta paremmin
sopisi minun luonnolleni turanni; minä osaisin pelata Herkuletta
hiivatin hyvin, tai jotain muuta rollia, jossa oikein peevelin moisesti
riehutaan ja tuhotaan."

    'Kivet sinkoilee,
    Vahat lohkeilee
    Auk' aukenee
    Ovet vankeuden.
    Näet auringon
    Tulivaljakon,
    Joka kauhuks' on
    Yön peikoillen.'

"Se meni oivallisesti. -- -- -- Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein
turannimaista voimaa; rakastelija se vain ruikuttelee."

Ja minä ajattelin ruveta elämäniäkseni pauhaamaan toiselle parvelle,
itkettämään naisia ja tärisyttämään miesten munaskuita.

Mutta kun olin pari kertaa kirkunut näyttämön takana
vallankumouksellisessa roskajoukossa ja laulanut marseljeesia näyttämön
alla Manon Rolandin kulkiessa kuolemaan pääni päällä sekä vielä
muutaman kerran ollut surmaamassa Salomea, niin oli minulla riittävästi
kokemuksia kulissien takaisesta pölystä ja ilkeän sähköisestä
ilmakehästä parantuakseni tästä penikkataudista.

Nyt vaihdoin kuuluisaksi tulemisen tietä ja arvelin, että kirjailija
onkin oikeastaan enemmän kuin näyttelijä. Ja monet yöt minä piehtaroin
vuoteellani vapisten suurien aiheiden sisäisestä poltosta. --
Lopputulos oli pari kertomusta, jotka jonkun aikakauslehden paperikori
haukkasi, minun tuntiessani verrattain vaillinaista isänsurua.

Tällä aikaa kuitenkin sain jotain tehdyksi varsinaisella alallani,
luonnontieteissä ja matematiikassa, jonka olin valinnut senvuoksi, että
ylioppilaslaskuissa tein vain yhden laskuvirheen ja että tämän alan
opettajilla vielä siihen aikaan oli verrattain hyvät mahdollisuudet
väistää vaivaistaloa, s.o. saada leipäpaikkoja.

Mutta sitte puhkesi maailmansota. Se pani hiljalleen saavutetun
tasapainoni mullinmallin. Tähän tuli vielä lisäksi se, että rakkaus,
joka oli lennätellyt henkeä huimaavissa korkeuksissa, teki vararikon ja
henki tuli nurinniskoin maan kamaraan, niin että tömähti.

Toisella puolella ikävystyminen entiseen elämään, köyhyys ja
katkeroituminen, toisella puolella toivo saavuttaa hiukan sädekehää ja
hohtoa ympärillensä ja kostaa kuuluisuudellansa entiselle rakastetulle
-- siitä oli luonnollisena tuloksena, että lähdin maailmansotaan.

Ei ole syytä kuvata tässä niitä viiden vuoden kamaloita päiviä, jotka
sen jälkeen elin. Mainittakoon vain, että minä en koko aikana oppinut
ylenemisen taitoa. Tosin minä en ollut urhoollinenkaan -- pässin kaulan
katkaisemisesta tehdyt johtopäätökset olivat aivan oikeita. Mutta
urheus ei yleensä ylenemiseen vaikuttanutkaan. Minä näin sangen vähän
todellista, jaloa, raakuudesta vapaata urheutta, mutta sekin vähä,
minkä näin, ei ollut ylenemisen kanssa missään tekemisissä. -- Miten
ollakaan, tosiasia vain on, että minä palasin viisivuotisesta
helvetistä aivan vaatimattomin arvomerkein koristettuna ja riisuin
nekin niin pian kuin mahdollista. Arvo ei ollut noussut, mutta
ruumiillinen ja henkinen kunto oli sensijaan, kuten alussa mainitsin,
aivan peloittavasti alentunut.

Jos minulla nyt olisi aikaisemmin ollut erikoisiin asenteisiin
pukeutuva tietoisuus merkityksestäni ja tärkeydestäni tässä maailmassa,
niin kaiketi olisin pamauttanut kuulan otsaani, huomatessani kaikkien
jalustojen kaatuvan altani. Mutta, niinkuin sanottu, sitä minulla ei
herrankiitos ollut. Ja senvuoksi minä vain ikävöin hartaasti pienen
kotimökkini rauhaan vanhempieni luo. Uskoin täällä jälleen parantuvani
sekä ruumiillisesti että henkisesti ja sitte olin mielestäni valmis
vaikkapa noudattamaan äitini alkuperäistä suunnitelmaa ja elättämään
itseäni ruumiillisella työllä.

Eräänä toukokuun sunnuntaina pääsin vihdoin irti suuresta kaupungista
ja astelin asemalle sijoittautuakseni pohjoiseen menevään junaan.

Aurinko lähenteli luoteista taivaanrantaa. Asemarakennuksen ja vaunujen
ikkunat kimaltelivat ja laiturilla kuhiseva väkijoukko kylpi
valomeressä. Tuonne kohti suurta valkeutta johtivat kaikki radat, sinne
kiihkosi poksahteleva veturi kiitää, sinne menen minäkin -- siellä on
tulevaisuus.

Kun istuin siinä vaunun akkunapielessä ja silmäilin ohi kiitäviä
etukaupunkeja ja maisemia, värähteli mieleni muistojen ja tunnelmien
satuttamana. Pitkin rautatien varsia oli joukkoja astumassa tyyntä
nautiskelevaa tahtia. Kaupunginlaidan metsiköissä istuskeli pareja,
toiset hienommin, toiset rohkeammin hyväilevissä asennoissa. Vähitellen
harveni suunnaton ihmisvilinä ja rakennusten upeus aleni. Muutamaan
mökkiin tepasteli tytön tyllerö vesikannua kantaen, ja perässä kyykytti
keppinensä vanha ukko puukantamus kainalossa. Vilahti ohi kumpu, joka
oli kirjavanaan nuorta väkeä, lojuvia, istuvia, seisovia. Kivellä
istuvan pojan polvella hanurikka parastaikaa venyi -- ääntä ei
kuulunut.

Tuolla näkyi se suuri kartano, jossa osakuntamme ennen vanhaan kävi
hiihtoretkillä hauskaa pitämässä. Ne ajat tuntuivat olevan niin kaukana
kuin olisi niistä kulunut ainakin pitkä ihmisikä. Niin monet
senaikuisista läheisimmistä tovereistani olivat jo kuolleet, kaatuneet
tai ammuttu.

-- -- -- Mutta sitte valahti esiin kaukaisen metsän rauhallinen
ääriviiva ja tyynen tummaa väritystä ääriviivan sisällä ei mikään
särkenyt. Oli kuin vuosikausia piinannut kuumeinen, kirpeä jännitys
olisi helpottanut ja sydänalasta levinnyt olemukseen hiljainen,
lämmittävä auvokas rauha. Se pani ihan syvään hengähtämään.

Aurinko laskee. Pimenevät pohjoiset metsän mutkat ja hetken kuluttua
hämärtyy koko ympäristö -- se hämärä tunkee metsätiheiköstä vaunuunkin.
-- Junan vihellys kuuluu kuin hyvin kaukaa, vauhti tuntuu kiihtyvän.
Vaununoven auetessa räjähtää siitä sisään pyörien räklätys ja heikkenee
huminaksi oven painuessa kiinni. Vauhti hiljenee. Asemalyhdyt
väläyttävät hämärän vaunun valoisaksi. Puhelu, joka junan kulkiessa on
kuulunut epämääräisenä hyminänä, kuuluu asemalla pysähdyttäessä oudon
äänekkäältä. Taas lähdetään. Uninen vaihdelyhty vilahtaa ohi. Ja yhäti
vaihtelee näkymö. Pimenee. Tuossa etualalla on pieni kunnas ja sillä
talo taivaalle ojentuvine kaivonvintteineen. Se herättää kaukaa
lapsuusajoilta peräisin olevan saduntunteen. Taivaan punakeltaista
valomerta kuvastelevat lammet ja suohaudat.

-- -- -- Minä muistan yht'äkkiä kotiseutuni kevään. Se tulee mieleen
rynnäten kaikkine näkyineen ja tunnelmineen. Minä muistan niin selvästi
kevätkuulakat aamut, kun halkomies kirves olalla astelee pinoillensa,
teiri kuhertaa haassa ja vuoren liepeellä toinen, luonto on tyyni ja
äänetön kuin kuulisi se luojansa kulkevan ohi.

Minä muistan lapsuudestani erään toukokuun illan. Tullaan saunasta. Isä
kantaa minua. Puro isän pajan takana solisee, sammakot kurnuttavat,
lahdella soutelevat sorsat ja kalat polskahtelevat. Isä on päivällä
rakentanut vesivoimalla nakuttavan pajan minulle puroon. Minä pyydän
nyt, että kuunneltaisiin, hakkaako se. Pysähdytään halkoliiterin
nurkalla olevan suuren kuusen alle. Ojapengerten välistä kuuluu pajan
salaperäinen nakutus.

Näin sukeltelevat vuosien takaiset muistot ja tunnelmat esiin minun
istuessani siinä vaunun akkunapielessä ja katsellessani keväisiä
maisemia. Ja minä luulin näin kypsyväni sitä varten, mikä tulossa oli
ja mistä minulla oli epäselviä kuvitteluja.

Yhä pimeni.

Pimeätä metsää vasten vilkkuivat kylien talot tuolla kaukana kuin elon
kipunat.

Saavuin kotiin. Pieni mökkimme oli suunnilleen ennallaan. Hevostallin
ovenkamana vain edelleen painunut alemmaksi, pajan nurkka palanut
mustaksi, suureen kuuseen ilmestynyt kuivia oksia ja metsä tunkenut
lähemmäksi pirtin nurkkaa. Kaikki mittasuhteet tuntuivat pienentyneen:
polku kylältä mökillemme tuntui entistäänkin kapeammalta, sola aittojen
välissä kovin ahtaalta, niin että tuntui käsittämättömältä kuinka minä
olin voinut joskus maailmassa kuvitella sen komeaksi salikseni, aitat
olivat mataloita niin että kädellä ulotuin räystääseen. Mutta rakasta
ja kaunista oli kaikki. Kuusen latvasta olin heittänyt ensimmäiset
silmäykset "avaraan maailmaan", petäjikkö-niemelläni olin monet kerrat
koukkujani kuntoon pannut ja valmistellut lähtöä ulapalle. Kivivuori
jylhine rotkoineen ja huimaavine kohtisuorine kallioseinämineen,
lintumetsineen ja hyllyvine hetteineen vuorenlaella oli ollut
mieluisimpia vaelluspaikkojani.

Isä ja äiti olivat huomattavasti vanhentuneet. Koruttoman lämmin oli
heidän vastaanottonsa, rajaton heidän tunkeilematon ja kuohahtelematon
hyvyytensä. Halla-Maijan, monta vuotta pirtissämme asuneen väkevän ja
luutuneen työläisnaisen oli kuohuva aika villinnyt ja hän oli saanut
pojan, johon isä ja äiti näyttivät olevan kiintyneitä. Tiedustelin
Maijalta, millaista perua poika oli, kuka oli hänen isänsä. Maija
vastasi tavalliseen tapaansa leveällä sananlaskulla:

-- Yöllä tuli, yöllä meni, suutarille haisi.

Tamma oli vielä hyvässä kunnossa, Herttanen oli hävitetty ja sen
sijalla kytkyessä oli nuori lehmä, jota minulla ei ollut kunnia tuntea.
Melu-koira, joka alun toistakymmentä vuotta sitte oli saanut edessäni
armon suuren pääkoppansa perusteella, sen veljien ja sisarien joutuessa
suohautaan, ja joka miehuusvuosinansa oli ollut ihmeellisen viisas
koira, oli nyt jo vanha ja raihnainen; sama oli laita Tuttu-kissan.

Huomasin, että oli se aika täälläkin vierinyt eteenpäin. Mutta kuinka
tyynesti ja hiljaa! -- Pinnalta katsoen.

Sivuutan nyt kaikki pikku tapahtumat ja elämykset kotona-oloni
alkuajoilta ja kiiruhdan juhannukseen, jolloin tapahtui tämän
kertomuksen kanssa yhteydessä oleva tärkeä tapahtuma.

Välillä oli ollut koleata kevättä. Mutta juhannusaattona lehahti
lämpimältä. Ja miten se virittikään olemuksen uuteen sointuun! Tunsi
olevansa vain melodia luonnon suuressa sinfoniassa, vain värähdys sitä
samaa iankaikkista elämän ouruamista aineen läpi. Maa lemusi, metsä
tuoksui, himmenevästä vainion mutkasta kantoi iltaleyhkä pihlajan kukan
hajua. Ilta-aurinko lävisti pihakoivut, ja säteet siivilöityivät
lehvissä, kisailivat ja kimpoilivat kosteissa, mehevissä lehdissä.
Koivut aivan kuin uivat kuulakassa seesteessä. Vertaisinko niitä impeen
vihertävä valoharso hartioilta valuen. Ihan itsekin ilmaan pyrki
nousemaan.

Huoneet täynnä koivun lemua, sauna täynnä uuden vihdan läiskettä.

Mennessäni saareen tulisille tunsin taas kerran, että avara näköala
avartaa sielua. Tuttua vapautusta tunsin, kun selkä ja sinertävät maat
aukenivat eteeni. Täällä pitäisi olla useammin, humisi mielessäni.

Saaressa nousi meno. Ihmiset nurin narin ja ilo päällimmäiseksi. Nousin
saaren vuorelle. Iltaviri kulisi vesillä ympärilläni, mantereen päältä
sinkosi aurinko säteensä vaakasuorina taakseni petäjikköön. Vihreitä
peltoja, koivutelttoja kyliä, koivut rannoilla hopeissaan,
aironkolketta ja -kitinää, puhetta, naurua, meteliä. -- -- --

Muistin, että tässä vuoressa pitäisi olla jossain luola, johon liittyi
tarinoita vainoajoilta ja josta kuului löydetyn vanhoja rahojakin. En
ollut koskaan tullut aikaisempina vuosinani käyneeksi luolaa
katselemassa -- ja päätin senvuoksi nyt kokon syttymistä odotellessani
yksintein tarkastaa senkin. Kuljeskeltuani jonkun aikaa vuoren rinteitä
löysinkin aukon, jonka joskus aikaisemmin kuulemieni kuvausten
perusteella päättelin luolan suuksi. Tunkeuduin siitä sisään. Kun
silmäni tottuivat hiukan luolassa vallitsevaan hämärään, havaitsin sen
olevan valtavan kallionlohkareen emäkalliosta irtautumisen ja
paikoiltaan siirtymisen johdosta syntyneen suuren raon, johon ylhäällä
olevasta reiästä tuli hiukan valoa. Olin kulkenut jonkun matkaa, kun
minut pysähdytti kivenlohkare, joka oli parahiksi sellaisessa
asennossa, että en mahtunut tunkemallakaan sen ohitse. Enkä saanut
ilman kankea lohkaretta liikkumaan. Eikö siis kukaan ollut käynyt
luolassa tämän kauempana? mietiskelin itsekseni. Ja samalla ajattelin,
että joskus tulisin tänne rautaseiväs mukanani ja tunkeutuisin tuonne
"neitseelliseen" osaan luolaa. Kuka tiesi, mitä salaisuuksia se
kätkeekään? Jospa luolan käyttäjät ovat vuosisatoja sitte tukkineet
luolan tästä tällä kivilohkareella. Taipumukseni romanttisoituihin
historiallisiin kuvitelmiin lisäsi uteliaisuuteni tehoa, ja palatessani
luolasta tein tosiaan päätöksen tulla mahdollisimman pian tutkimaan
luolan perää.

Laskeutuessani luolan rinnettä kuulin kokon jo rätisevän ja humisevan,
ja nauru, puheen pärinä ja ilakointi oli ylimmillään.

-- -- -- Puoliyö oli jo ohi, kun astuttiin veneisiin ja viritettiin
laulu. Sävel kimpoili vuorista ja kaikui kallioista. Lahden
pohjukkoihin aamuautereeseen hävisi venekunta toisensa perästä.
Hanurikka soi tuolla etäisellä salmella, kaukaa kuului kiljahdus ja
niemen takana yritettiin laulaa, mutta hanurikka ja ihmisääni soi
rumalta tässä ympäristössä, pian palautui hiljaisuus. Aamuviri liplatti
selältä, ja linnut virittivät virtensä.

Nukuttuani muutaman tunnin heräsin aittani oven edestä ja
seinänvierustalta kuuluvaan kanojen hiljaiseen puheluun ja kukon
lauluun. Maito sohisi karjapihassa lypsinkiuluun, ja isäni askeleet
kuuluivat pihapolulta, joskus pehmeinä pehmeällä maalla, joskus
karahtaen kallioon.

Kuulin vanhusten keskustelun.

-- Pyydetäänkös poikaa ruokkimaan sikaa? puhui isä-ukko.

-- Kyllä kai se sen tekee, kuului äiti-muorin ääni karjapihasta.

Työnsin aitan oven auki. Siitä tulvahti sisään lämmintä ja
auringonpaistetta. Lupasin ruokkia porsasta heidän kirkkomatkansa
aikana.

Isä-ukko oli jo hakenut tamman metsästä, ja se pureksi pihamaalla
ruohoa. Kun huomasi aitan oven aukenevan, nosti sieraimiinsa tuhauttaen
päätään ruohotukko suussa ja vilkaisi lystikkäästi ihan minuun,
permannolla lojuvaan. Kopsotteli ovelle, nyökytteli, pisti päänsä
sisään, tuhisi ja lopsotteli huulillaan makaajan ojennettua kättä.

-- No mutta tamma, sinäkö se oletkin! Hölpön hölpön muorikulta! Onko
sinulla nyt varsaa?

Makaajaa oikein hyväsestään hytkäytti tamman tuttavallisuus. Se päästi
pienen hörähdyksen tapaisen ja kääntyi jälleen pureksimaan ruohoa.

-- -- -- Nyt on makaaja yksin mökissä porsaan, kanojen, Melu-koiran ja
Tuttu-kissan kanssa. Hän kääntää kylkeä ja näkee avonaisesta aitan
ovesta lukitun eteisen oven ja koivut portaan pielessä. Mökin
tanhuvilla on uneksuva sunnuntairauha. Aurinko hellittää lämpimästi,
navetan oven yläpuolisko on auki, karjapiha tyhjänä, kanat nyppivät
itseään portailla, rakennuksen sisällä vallitsee täydellinen
hiljaisuus. Vastaisella puolella notkon rinnettä nousee kesantopellon
oja. Sen alapää on vielä kaivamatta. Kuokka ja lapio seisovat juuri
siinä, mihin kaivettu loppuu. Ne aivan kuin odottavat lujaa kouraa
tarttumaan varteensa. Siellä onkin nyt varmaan kuiva savi. On ollut
kuivaa jo kauan. Illalla näkyikin ukko iskevän hartiavoimin juuri tuota
ojaa.

-- Ei. Minä tartun nyt työhön. Minä alan iskeä maan kamaraan kiinni --
huomispäivänä.

Mutta sattuma teki taaskin päätökseni tyhjäksi.

Noustuani jalkeille tapasin kyökin ja kamarin ovet lukittuina, avaimet
löysin määrätyistä paikoista, ruoka oli pöydällä, sanomalehdellä
peitettynä.

Ei ainuttakaan häiritsevää liikettä, koko maailma oli niin hiljaista.

Annettuani porsaalle ruokaa päätin lähteä soutelemaan aurinkoiselle
järvelle. Menin rantaan -- mutta muistin siellä, että samallahan voisin
käydä uudelleen saaren luolassa. Hain rautakangen veneeseen ja lähdin
auringonvalossa sädehtivälle ulapalle. Pienet laineet lotisivat tutusti
veneeni kokassa ja kupeissa minun soudellessani saarta kohti. Tunnissa
olin perillä. Tallattu tulisten paikka uhosi vielä illallista iloa,
mutta samalla yksinäisyyden ja autiuden tunnetta. Nousin vuoren
rinteelle ja saavuin luolaan. Pian olin vääntänyt kivenlohkareen
senverran paikoiltaan, että pääsin eteenpäin luolan perälle. Siellä ei
näyttänyt olevan mitään kummallista -- samanlaista kuin luolan
alkuosassakin. Puoliksi piloillani tunnustelin seipäälläni sieltä
täältä multakerrosta luolan pohjalla. Tämä aarteenkaivajan osa huvitti
minua. Se oli samantapaista puolitotista leikkiä kuin vanhan
läkkipellistä tehdyn lamppurämän kihnuttaminen ennen poikasena
senjälkeen kun olin lukenut sadun Aladdinin taikalampusta.

Mutta tunnelmani muuttui kerrassaan, kun rautakankeni yhtäkkiä kilahti
metalliin. Rahalipas välähti jo mielessäni. Jätin kuitenkin tarkemmat
määrittelyt ja aloin kaivaa. Mullasta tuli esille hyvin epäsäännöllinen
metallimöhkäle -- minulle tuntematonta metallia. Kuljetin sen
päivänvaloon ja tarkastelin ja tutkin sitä. Päättelin sen olevan
kosmillista alkuperää, päättelin sen meteoriksi. Mitään muuta en luolan
pohjamullasta löytänyt.

Kannoin löytöni veneeseen ja palasin porsasta ruokkimaan.

Aluksi en pitänyt löytöäni minään erikoisena. Mutta kun isäni, tuntien
seppänä mielenkiintoa metalleja kohtaan, tutki sitä tarkemmin,
koputellen sitä vasaralla, huomasin suureksi hämmästyksekseni, että se
oli _ontto_.

Nyt päätimme isä-ukon kanssa yhdessä särkeä sen. Veimme sen pajaan,
käyttelimme viilaa ja meisseliä ja lopulta saimme kuoren halki. Sen
sisältä löysimme jotain merkillistä! _Siellä oli rulla omituista
metallimaista ohutta lehteä -- ikäänkuin paperia, vaaleata väriltään ja
täynnä ihmeellisiä salaperäisiä merkkejä_. Isäni ihmetteli tätä
löytöä ja odotti minulta selitystä. Mutta minun oli sitä mahdoton
antaa, sillä itse olin varmaan vielä enemmän ihmeissäni.

Ensimmäinen ajatukseni oli lähettää löytöni johonkin tieteelliseen
laitokseen. Mutta sitten ajattelin, että olisi sääli tyytyä vain
löytäjän osaan. Enkö voisi itse saada selkoa löytöni luonteesta? Ja
niinpä päätin kuin päätinkin ryhtyä tutkimuksiin.

Ensiksikin minä tietysti hylkäsin kokonaan ensimmäisen ajatukseni, että
löytöni olisi avaruudesta peräisin. Olihan naurettavaa ja aivan
haaveellista olettaa tämän kirjerullan olevan jossakin tähdessä eläväin
järjellisten olentojen käsialaa! Ei. Löytöni oli mielestäni nyt
ehdottomasti pidettävä maapallolla eläväin ihmisten historiaan
kuuluvana muistona. Mutta millä ihmeen tavalla se oli tuolle saarelle
joutunut? Oliko se jonkun muinaisen kansan jättämä muisto? Vai oliko se
jonkin vaeltajan itsestään jättämä merkki?

Kirjoitin muutamille vanhojen kielten tutkijoille, entisille
ylioppilastovereilleni ja pyysin heitä lähettämään minulle
kirjallisuutta, josta voisi saada selville kaikkien täällä pohjoisessa
esiintyneiden kielten tunnetut kirjoitustavat. Sain runsaasti
kirjallisuutta ja vertasin rullassa olevia merkkejä kaikkiin
mahdollisiin kirjoitustapoihin. Mutta tulos oli kielteinen. Näitä
merkkejä ei löytynyt kirjallisuudesta. En liioin löytänyt
kirjallisuudesta ainoatakaan viittausta, joka olisi antanut jotain
valaistusta arvoitukseeni.

Tämän jälkeen aloin yrittää kirjallisuudesta löytämiäni menettelytapoja
käyttäen omintakeista salaperäisen kirjoituksen tulkintaa. Kiinnitin
tällöin huomiota siihen, että kirjoituksen alussa oli useita
yksinkertaisia kuvioita ja niiden alla kirjoitusmerkkejä. Tein sen
johtopäätöksen, että tämän kirjoituksen tuntematon kirjoittaja oli
tahtonut opastaa kirjoitusta tutkivaa kuvaamalla useita esineitä ja
käsitteitä ja kirjoittamalla alle niiden nimet. Siinä oli auringon,
puun, eläimen y.m.s. kuvat. Vastaavien kirjoitusmerkkiryhmien otaksuin
olevan näiden käsitteiden nimiä.

Aloin nyt näitä perussanoja hyväkseni käyttäen sommitella lauseita
kokoon. Ja suureksi riemukseni olin ymmärtävinäni muutamia lyhyitä
lauseita. Olettamalla näissä lauseissa esiintyville tuntemattomille
merkeille uusia ja uusia merkityksiä ja vertailemalla niitä aina niihin
toisiin lyhyihin tuntemiani sanoja sisältäviin lauseisiin, joissa nämä
samat tuntemattomat merkkiryhmät esiintyvät, sain selville yhä uusia ja
uusia sanoja. Tällä tavalla pääsin selville mielestäni useiden
lauseiden merkityksestä.

Mutta sitte alkoi esiintyä merkkiryhmiä, joista en suurimmillakaan
ponnistuksilla saanut selkoa. Ne lauseet, joista olin ollut saavinani
selon, olivat siellä täällä hajallaan, eivätkä vielä antaneet
oikeastaan mitään aavistusta koko laajan kirjoituksen sisällöstä.
Luulin kuitenkin saaneeni selville kaksi ajatusta, jotka minua suuresti
ihmetyttivät. Luulin nim. olevani varma, että yksi lause kuului:
"_Aurinko jäähtyy ja eläimet kuolevat_". Tämä lause herätti monenlaisia
kuvitteluja mielessäni. Kerran jo varastautui mieleeni uudestaan
ajatus, että kirjoitus olisi sittenkin peräisin avaruudesta, joltain
kuolevalta tai kuolleelta tähdeltä. Mutta sitten työnsin sen ajatuksen
haaveellisena luotani ja päättelin, että tämä mahtanee olla jotain
uskonnollista ennustuskirjaa.

Ponnistukseni olivat nyt turhat. En päässyt enää hiventäkään eteenpäin.
Ennenkaikkea teki yksi merkkiryhmä, sana, kiusaa. Se esiintyi
kirjoituksessa usein ja minun oli mahdotonta löytää sille sopivaa
merkitystä.

Olin nyt syksyn saapuessa äärimmilleen rasittunut kiihkeistä
ponnistuksista. Ja mieltäni kalvoi vielä itsesoimaus sen johdosta, että
en ollut auttanut tehokkaasti vanhempiani töissä. En ollut sittekään
päässyt iskemään maankamaraan. Tämä merkillinen uusi sattuma oli ajanut
minut taas aivan odottamattomalle polulle. Olin huomannut silloin
tällöin vanhempieni katseissa vakavaa huolestumista ja hellää moitetta.
Ja Halla-Maija sanoi suoraan, ettei tuo nuori herra tee työtä edes
suolojensa edestä.

Syksy tulee. Vain silloin tällöin pälyilee järvi tyynenä. Mutta eivät
kuvasta enää siihen tummanvihreät, maan uumenten voimaa uhkuvat rannat,
vaan kalsea keltainen väri ympäröi sitä kuin kuolevan silmää. Kun
aikaisina aamuina lupaavien laihojen hohtaessa kylmän yön kasteessa
soutelen koukuillani ja koettelen onkea, kuuluu lahtien pohjukoista
riihenpuinti ja sorsat lentelevät jo parvissa. Vedestä nostetut
pellavapiot seisovat rannoilla totisina kolonnassaan, alastomat
heinähaasiat halkovat sarkoja ja ruispellot ovat autioita erämaita.

Alan luopua salaperäisen kirjoituksen tulkitsemisyrityksistä ja palaan
uudestaan ajatukseen lähettää se johonkin tutkimuslaitokseen.

Muutamana elokuun päivänä kuulin tuttua surinaa ilmasta. Sadat ja
tuhannetkin kerrat olin sen surinan kuullut pääni päällä rintamalla,
mutta täällä maaseudun rauhassa se oli aivan outoa ääntä. Kiiruhdin
ulos ja hetken kuluttua näin vesitason laskeutuvan petäjikköniemeni
kärjen edustalle. Se tuli hietikkorantaan ja hetken kuluttua tuli
polkua myöten vastaani ystäväni ja toverini osakunnassa ja
sotarintamilla luutnantti M. Hän palveli armeijan lento-osastossa.
Kertoi olevansa lentomatkalla pohjoisesta pääkaupunkiin ja kun hänen
reittinsä kulki aivan kotipaikkani ylitse, päätti hän laskeutua
tervehtimään minua.

Olin tietysti suuresti iloissani hänen tulostaan ja pyysin häntä
jäämään yöksi. Mutta siihen hän ei voinut suostua -- vaan teki
sensijaan päinvastaisen ehdotuksen: että minä lähtisin hänen mukaansa.
Pääkaupungissa pitäisi ylihuomenna olla meidänaikuisten osakuntalaisten
yhdessäolotilaisuus ja minun piti hänen mielestään välttämättä olla
siellä mukana. Minä suostuin tähän ja syötyämme yksinkertaisen
päivällisen nousimme ilmaan. Tuntiessani allani taas joustavan koneen
pehmoisen tärinän, palasivat mieleeni muistot sotarintamilta.
Aluksi pyrki ihan vaistomaisesti hakemaan altansa pattereja ja
juoksuhautaverkkoja. Mutta kun tuli ilta, valtasi mieleni aivan toinen
tunnelma. Ollessani lukemattomia kertoja rintamalla ja rintaman takana
lentokoneessa, en juuri milloinkaan ollut kiinnittänyt huomiota allani
kiitäviin maisemiin semmoisinaan. Aina oli ollut suoritettavana jokin
vaikea tehtävä lentoretkellä ja se oli kiinnittänyt huomion. Nyt sen
sijaan nautin täysin rinnoin siitä suurenmoisesta näystä, mikä
korkeudesta katselijalle avautui eteen. Syysillan kuulauden kuvastuessa
vesistöistä, syksyn väreissä loistavan metsän peilaillessa itseään
veden pinnassa pimeni maan pinta allamme hiljalleen, mutta avaruudessa
helisi vielä päivän valoisa soitto. Vedenpintojen tummetessa ja
taivaanrannan punertuessa, välkehti allamme peninkulmien laajuisilla
alueilla värien moninaisuus. Ja entäs sitte, kun kuu nousi ja valot
syttyivät kaupungeissa ja kylissä! Niitä äärettömän pitkiä hopeaisia
kuun siltoja! Sitä suurenmoista sadunomaista tunnelmaa, mikä maaemon
pinnasta uhosi sinne ylös korkeuksiin!

Pysähdyttyämme parilla lentoasemalla, lähestyimme seuraavana aamuna
pääkaupunkia. Aloimme laskeutua alas, pääteasema oli jo näkyvissä.
Meidän piti sujahtaa pienen saaren päällitse aalloille kiikkumaan --
kun yhtäkkiä kuulin korvat lukkoon lyövän pamauksen ja me putosimme
suoraa päätä tuohon pieneen saareen. Menetin tajuntani ja heräsin vasta
sairaalassa.

Sain kuulla että toverini oli kuollut ja että itse olin saanut vaikean
täräyksen vatsaani ja pienempiä ruhjevammoja. Makasin monta päivää
kuumeessa, joka johtui jostain vatsakalvon repeämästä. Lääkäri ei
ryhtynyt repeämää ompelemaan, ennenkuin kuume olisi hävinnyt.

Vihdoin toinnuin niin että voin, jääpussi vatsalleni sopivasti
sidottuna, nousta hetkeksi jaloilleni. Leikkaus määrättiin seuraavaksi
päiväksi.

Lienee syytä telepaattisten ja yleensä alitajunnan ilmiöiden
tutkimuksen vuoksi kuvata leikkauksessa kokemani seikat hiukan
tarkemmin.

Muistan aivan selvästi, että sielullinen tilani ei ennen leikkausta
ollut millään tavalla huomattavan erikoinen. Edellisenä iltana saamani
unilääkkeen vaikutusta ehkä tuntui vielä aamulla. Joka tapauksessa olin
hyvin rauhallinen. Kotipuoleni sanantapaa käyttäen minä vain "olla
möllöttelin".

Akkuna oli auki. Ulkona näytti olevan kaunis syksyinen päivä, lehdet
hiukan kellastuneita. Kolme neljä petäjää törrötti akkunani edessä.
Linnut tirskuivat tiu, tiu -- -- --. Kuului lasten ääniä, säestyksenään
kaupungin kohina. Juna pauhahti ohi. Kuuluipa kanan kotkotus -- ja
ajatukseni kiitivät kotimökille. Muistin yht'äkkiä salaperäisen
kirjoituksen, jota olin kiihkeästi tutkinut pari kuukautta. Näin
silmieni edessä hyvin selvästi kaikki sen merkit ja kuviot. Mutta
mielikuvaan liittyi pieni vastenmielisyyden tunne, niinkuin
pakkomielikuvan palatessa tajuntaan. Kanat toruvat jossain
läheisyydessä niin mahdottomasti ja linnut ääntelevät kilvan. Aurinko
paistaa iloisesti.

Sitte minut vietiin leikkaussaliin, missä vesijohdot
pihisivät, ilma oli täynnä eetterihöyryjä ja hoitajattaret
häärivät sanattomina, tärkeän näköisinä, professorin istuessa
selin, kädet sublimaattiliuoksessa, ja antaessa käskyjä.

Makasin leikkauspöydällä. Hengitettyäni annoksen etteriä, olin
sanovinani:

-- Sydän lyö jumalattomasti, tunnetteko?

Tunsin siteen kiristyvän reisieni yli. Ranteeni otettiin ylös ja
kummallakin puolella oli pitelijä, joka tunnusti valtimoa. Eetterituppu
otettiin pois.

-- Ei riitä vielä, olin sanovinani. Ja heti sen jälkeen kuulin jonkun
toisen lausuvan samat sanat.

Olen sitä mieltä, että tämä oli telepaattinen ilmiö. Todellisuudessa
minä en sanonut mitään. Mutta minä sain raportin näiden sanojen
lausujan ajatuksista ennenkuin kuulin ne.

Tyttö, joka hoiteli päätäni, pyyhki hellästi hiuksia syrjään ja hänen
käsistään tuntui virtaavan rakkautta ja osanottoa. Sen vuoksi tuntui
hyvältä ja somalta nukkua siihen hänen käsiinsä. Tunsin vielä, että
jollei hän nyt kohta ota eetterituppua pois, niin tukehdun -- hänen
täytyy nyt ottaa, pian, pian. Silloin hän sen ottikin pois. (Tässäkin
voisi olla telepatiaa.) Tunsin vielä kun pääni laskettiin alas muun
ruumiin tasalle -- mutta sitte sammui tajunta.

Alitajuinen tunnelma -- en tiedä, käytänkö oikeata nimitystä, mutta
toivon, että ymmärretään, mitä tarkoitan -- oli tähän saakka ollut
pusertava, ihmeellinen. Oli kuin jotain rautaista ja järkähtämätöntä
olisi tapahtunut. Vesijohtojen pihinä paisui vähitellen valtavaksi
kohinaksi ja sydämen lyönnit tuntuivat hirmuisina iskuina. Siinä oli
jotain suurta ja kamalaa. Jokainen läsnäolijain liike ikäänkuin kohisi
ilmassa pääni ympärillä.

Rohkenen keskeyttää tässä kuvaukseni ja tehdä lyhyen huomautuksen. Olen
käsittänyt sielullisen tilani tänä hetkenä niin, että hermot ja aistit,
yleensä koko sielun tiedotuskoneiston vastaanottava puoli, niin
tunnetut kuin tuntemattomatkin aistit, oli niin äärimmilleen
herkistynyt tässä epänormaalisessa tilassa, että kaikki ulkomaailman
vaikutukset tuntuivat piinallisen voimakkailta, että yksin oman
ruumiinkin elintoimintojen melu kidutti sielua. Se oli samaa kuin jos
me yht'äkkiä tavallisissa oloissamme alkaisimme kuulla, nähdä, haistaa,
maistaa ja tuntea tuntohermoillamme tuhat kertaa voimakkaammin kuin
ennen. Mutta samalla täytyi tässä tilassani myöskin sellaisten
sielunkykyjen, joiden toimintaa emme tavallisessa elämässä ollenkaan
tunne, olla heränneitä ja herkistyneitä. Sen osoittavat jo osittain
edellämainitut telepaattiset ilmiöt, mutta vielä selvemmin seuraavat
tapahtumat.

Nukkumisen jälkeen muuttui kaikki liitelemiseksi ja leijailemiseksi
tyhjässä, kolkossa -- tai tuskin voi sanoa kolkossa, sillä tuntui kuin
tuo seesteinen avaruus ei olisi ollut hauskaa eikä kolkkoa, ei lämmintä
eikä kylmää. Se oli vain aineetonta, elotonta tilaa, jossa liiteli,
johon haihtui. Ei peljännyt, ei iloinnut, ei surrut. Tunsin itseni
tavallaan vielä kokonaiseksi persoonaksi, mutta mitään en voinut tehdä,
aktiivisuus oli loppunut ja täydellinen passiivisuus astunut sijalle.
_Siis nirvana_.

Mutta yht'äkkiä näin tässä tyhjässä avaruudessa loistavan
_salaperäisen kirjoituksen_ ja tuokion kuluttua se vaihtui
eräänlaiseen kuvaan, jota minun on mahdotonta täsmällisesti selittää.
Tuntui kuin näkisin avaruudessa _ajatuksia, jähmettyneitä
ajatuksia_. Ja tuntui vielä lisäksi kuin olisivat ne minun omia
ajatuksiani, jotka palasivat jostain kaukaa takaisin luokseni. Nyt olin
ymmärtävinäni täydellisesti sitä salaperäistä kirjoitusta, jota koko
kesän olin kiihkeästi tutkinut.

Joitakuita varjokuvia ilmestyi tuohon manalan autiuteen. Minua
asetettiin kuin arkkuun. Siinä kävi vierelläni ihmisiä. Tulivat,
silmäsivät vakavina ja taas menivät.

-- Tämä on kuolema, hiipi mieleeni himmeä ajatus.

Jo tuli hämärä muisto siitä; että olin leikkauksessa -- se on
epäonnistunut ja nyt olen kuollut. En välitä, ei peloita, ei iloita,
heittäydyn, antaudun kuoleman valtaan -- -- --. Mutta ei, minähän
tunnen olevani elossa, näen mitä ympärillä tapahtuu, näen ja en näe.

Nyt joku lukee kirjaa vierelläni -- sekin kuuluu kuolemaan. Ne
luulevat, että olen kuollut. Kun saisi ääntä. En saa. Missä minä olen?
-- Hämäryys alkaa hävitä. Tunnen tumman kaapinkulman ovinurkassa. Saan
pääni kääntymään ja silmään toiselle puolelle. Elossa olen ja
huoneessani. Nyt saan ääntäkin. En tiedä miksi minun täytyy mölähdellä,
niin kuitenkin teen. Hoitaja, joka lukee istuen vierelläni, tuo
sylkyastian.

-- Oksettaako?

Minä vain syljen.

Mutta tuohan on vieras, joka minua hoitaa! Olenko sittekin siirtynyt
johonkin toiseen maailmaan? Oman hoitajan täytyy tulla pian, pian,
muuten kuolen. Hän tuleekin iloisena ja pyyhkii eetterihien.

-- Kaikki on mennyt hyvin, sanoo hän. Ja minäkin tulen iloiseksi.

Kun ryhdyin muistelemaan nukkuessa saatuja kokemuksia, huomasin
muistavani aivan selvästi salaperäistä kirjoitusta koskevan näyn. Ja
huomasin, että minulla oli nyt varma täsmällinen mielikuva sen sanan
merkityksestä, johon tutkimukseni olivat pysähtyneet. Sen sanan piti
merkitä _säteilevää voimaa, säteilevää energiaa_. Samalla oli
aivoissani selvä ajatus kirjerullan alkuperästä ja jonkinlainen
aavistus sen sisällöstä.

Odotin kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsisin uudestaan lukemaan
salaperäistä viestiä ja tutkimaan, sisälsivätkö nukutettuna saadut
mielikuvat totuutta.

Päästyäni sairaalasta kävin ensin lentomatkamme lopussa tuhoutuneen
toverini haudalla. Taaskin oli yksi läheisimpiä ystäviäni astunut
rinnaltani ikuisuuteen. Kuoleman kasvot ovat minulle niin tutut.
Milloin ne ilmestyvät minun majani ovelle?

Kun joulun alla saavuin kotiini, jonka olin eräänä elokuun loppupäivien
iltana jättänyt lentokoneen pyrstön taakse, oli pihassa jo suuria
kinoksia ja luonto upeili jo täydellisessä talvisessa komeudessaan. Oli
vain niin leutoa, että syvin ulappa vesistöstä, jonka rannalla kotini
oli, oli vielä sulana, kumotti mustana talvisen taivaan alla.

Ryhdyin heti niin tulisesti kuin voimani suinkin sallivat työhön
salaperäisen kirjoituksen selvittämiseksi. Oletin tuon usein toistuvan
sanan merkitsevän säteilevää energiaa ja jatkoin sillä pohjalla. Ja
ajatelkaa: huomasin olevani oikealla tolalla! Lause toisensa perästä
selvisi -- ja pian minä tulin vakuutetuksi, että sairaalassa herännyt
ajatus tämän viestin alkuperästä oli oikea. Jouluaattona luin lauseen,
joka lopullisesti paljasti totuuden.

_Tämä viesti oli tähdeltä, joka oli hajonnut pirstaleiksi
yhteentörmäyksessä_.

Tämä tieto vapisutti minua ja minun täytyi lähteä ulos. Silmäilin
hämärissä selälle. Mustan veden yllä riippui alhaalla pilvinen taivas
ja salomaat siellä rannoilla salaperäisinä kumottivat, saaret olivat
kuin kuolleiden saaret Tuonelanjoessa. Ei valoa, ei liikettä.
Hiiskumaton kaukomaan jälynauvokas rauha virtasi sieltä.

Ajattelin ihmiselämän vähäpätöisyyttä ja ajattelin avaruuden
mittaamattomia ulapoita ja valtavia tapahtumia siellä.

Kuvittelin muinaista suomalaista, joka yksin kymmenpenikulmaisessa
aarniometsässä tuollaista maisemaa silmäili, väsyneenä suksisauvaansa
nojaten. Ehkä kaukaa selän toiselta puolen lähimmän uutisasukkaan
päretuli tuikutti -- taikka ei ollenkaan ihmiselon merkkiäkään hänen
silmänsä tavannut hämärtyvässä, pimenevässä saloseudussa. Kun hän
rannalla seisoi, kuuli hän vain jääpalasten hulinan, kun musta selkä
lähetteli lyijynraskaita aaltojaan kivikkoon. Teiren hän saattoi
peloittaa yösijoiltaan rantakoivun juurelta, hukka saattoi ulvoa
hänelle korvesta. Muuten hän oli yksin, yksin -- kuin pienen pieni
elonkipuna avaruuden alla.

Elämä siellä valojuovaisen horisontin takana oli hänelle yhtä kaukana
kuin noiden pilvien takana kiertävissä toisissa maailmoissakin. Ne
kaukaiset kaupungit ja suuret meret eivät olleet hänelle olemassa.
Hänelle oli olemassa vain tuo mahtava selkä, nuo vaarat, nuo saaret ja
tämä yksinäisyys ja rauha. Jossain korven liepeellä oli hänen
maailmansa keskipiste -- jouluiltana savuava saunapirtti. Sellaista on
yksinäisen pienen ihmisparan elämä!

Mutta tämän yksinäisen ihmisen yllä avaruudessa on tähtiä syttynyt ja
toisia sammunut, siellä ovat äärettömät prosessit kulkeneet kulkuaan
halki miljoonien vuosien. Siellä on kerran elänyt ihmiskunta, jonka
eräs yksilö on tuon käsiini joutuneen viestin kirjoittanut. Mutta sen
ihmiskunnan asuinsija on kulkenut jotain hirvittävää kohtaloa kohti,
josta en vielä ole selvillä, ja lopulta on tapahtunut yhteentörmäys,
jossa tähti ja ihmiskunta ovat tuhoutuneet. Päätä pyörryttäviä kuvia!

Tämän jälkeen tein työtä yötä päivää. Huomasin että hermostuin, tulin
hajamieliseksi ja menetin kykyni seurustella ihmisten kanssa. Minusta
tuntui oudolta kuulla omaa ääntäni ja vastenmieliseltä puhua
jokapäiväisistä asioista. Minä puhelin yksinäni.

Yritin kerran kertoa mielikuviani vanhemmilleni, mutta huomasin, että
he pudistelivat vain päätänsä ja tulivat surullisiksi. Halla-Maija
suorastaan karttoi minua. He nähtävästi epäilivät minun olevan tulossa
mielisairaaksi.

Oli keskitalvi, kun vihdoin tunsin koko salaperäisen viestin alusta
loppuun. _Se oli päiväkirja, jonka jokainen rautainen lause sisälsi
vapisuttavia kuvia kokonaisen maailman murhenäytelmästä_.

Luettuani viimeisen lauseen minä hyökkäsin ulos viillyttelemään
polttavaa päätäni tuimassa pakkasessa. Ja minä pääsin hetkeksi erilleni
tuon päiväkirjan valtavista kuvista. Minä pudistin ne voiman pakolla
pois aivoistani, sillä tunsin tulevani todella mielisairaaksi, ellen
saa hetken lepoa. Ja pakkaspäivän suurenmoinen luonto auttoi minua.
Minä kiinnitin tahallani huomioni siihen.

Mikä komea päivä! Puut seisovat paksussa puhtoisen valkoisessa
huurteessa liikahtamatta. Maa valkoinen, timanteilla siroiteltu, ilma
seesteisen kirkas ja avaruus valoa täynnä. On kuin olisi päässyt
toiseen, kirkkauden, selkeyden, puhtaiden pintojen ja unelmankauniiden
viivojen ja muotojen maailmaan.

Vanha Parta-Kalle, joka tikkatallukoissaan naapukka korvilla liikkuu
ikkunani ohi, on kuin tähän maailmaan kuulumaton vieras olento,
kotoisin toisesta maailmasta, jossa sai olla nuttu repaleinen, housut
syltyssä ja villainen kaulahuivi nytistetty solmuun kaulan ympäri.
Kaikki tämä ei sovi tämän komean päivän seesteiseen, kirkkaaseen ja
kaunisviivaiseen taustaan.

Kulkiessani kotikoivujen ritvojen alitse kuului hiljainen hilinä, ne
ravistivat ritvoistaan päälleni sateen tähtiä ja timantteja. Ja yhä
niitä vain kimalteli ja välkkyi niiden valkeissa puvuissa kun aurinko
lävisti ne kylmänpunaisilla säteillänsä. Kun raitilla katsoin taakseni,
oli koko kotikumpu ja koivikko huikaisevan valkoinen. Jokaisessa
pienemmässäkin koivun huiskilossa sädehti tuhannen tähteä. Vaivaisen
leppäpensaan latvukset paloivat samaa tulta. Koivujen takaa häämöitti
mustanharmaa rakennuksen seinä. Ja taustana oli huurteinen vuorenrinne,
ylempänä seesteinen keltaisensininen avaruus valoa täynnä. Tätä
avaruutta vasten sädehtivät korkeimpien koivujen latvat. Kaukana
laakson perukassa oikealla kuuraiset vuoret hohtivat melkein
kangastuksenomaisina, heittivät toinen toisensa rinteille varjoja.
Sillä aurinko oli alhaalla -- tuskin oli uskaltanut metsän latvuksista
erota. Ja pilven jänkä matelee jo sen alla. Tuokion kuluttua peittää se
auringon, vie sen helmassaan metsän taa -- ja ilotulitus sammuu.

Pysähdyn ja kuuntelen. Ääretön, rannaton hiljaisuus ja totisuus ja
leikkaava kylmyys. Nyt mökin mies pilkkoo puita etäällä maantien
ohessa. Kirveen iskut narskahtavat pakkasilmaan ainoina ääninä. Mökkien
sauhut kohoavat suoraan ylös, yli taivaanrannan, kylmään avaruuteen.

Kiiruhdan raittia alas. Aijon vaarapäiselle vuorelle, nähdäkseni
maailman koko komeudessaan allani. Metsässä hohtavat puiden latvat,
mutta niiden juurilla on jo kalsea hämärä. Orava naksahtelee petäjässä
ja parissa koivussa on teeriparvi, mustina liikkumattomina pilkkuina
valkeassa kuurassa.

Pääsen vuorelle ja otan lakin pois päästäni paremmin kuullakseni
etäisiä ilmojen ääniä ja koko luonnon raudankylmää ja timantinkirkasta
musiikkia. Ensin kuulen saman hiljaisuuden, hiiskumattoman totisuuden.
Nyt narskahtaa jokin näkymättömässä mökissä etäällä metsän keskessä,
kuuluu ihmisääni ja oven saranain valitus. Toisaalta notkosta nousee
sauhu kohti aurinkoa, jonka pilven jänkä juuri on saavuttamaisillaan.
Vuoren rinne kylpee valossa ja takanani koivun latvoissa sädehtii
ilotulitus.

Punertava päivänterä vajoaa pilveen, muuttaen sen reunan palavaksi
pätsiksi. Sitte sammuu sekin, koko ilotulitus sammuu ja violetti kalsea
hämärä, joka äsken oli hiipinyt puiden juurilla, valuu sieltä koko
maiseman yli. Ja korviini kantautuu kaukainen musiikki, milloin jyminä,
milloin pitkä vonkuva soitto, kuin suunnattoman suuren teräskappaleen
ääni. Sieltä se kuuluu kaukaa, vuorten takaa pohjoisen hämärästä ja se
on kuin jonkun äärettömän avaruuden mahtavan soittokoneen kielten
koskettelua. -- Suuri ulapan jää siellä laulaa iltalauluaan
kiristyvässä pakkasessa.

Nämä viimeiset mielikuvat palauttivat taas mieleeni päiväkirjan
ajatukset polttavina, piinaavina.

Ja minä vatvoin niitä, lukien tuntemattoman ystäväni avaruudesta
tulleen päiväkirjan yhä ja yhä uudestaan. Minä väritin ja täydensin sen
kertomia karuja ja jylhiä tosiasioita omilla mielikuvillani ja näin
vihdoin yhtenä vapisuttavana näytelmänä mielikuvituksessani tähden
vaipumisen Avaruuden Hirviön kaikki polttavaa syliä kohti, jäätikköjen
kasvamisen, kansan paon etelään, eteläisen maan kuolemaan tuomitun
kansan, ensimmäisen kohtauksen vastaan tulevan tähden kanssa ja vihdoin
yhteentörmäyksen ja Kaiken Lopun.

En ollut varma, kuinka kauan olin elänyt mielikuvieni maailmassa, kun
vanhempani vihdoin pyysivät minua eräänä päivänä hiihtämään
kirkonkylään hakemaan lamppuöljyä, sokeria ja tupakkaa sekä samalla
kirjoituttamaan heidät ripille. Minä lähdin.

Oli leuto ilma. Vesitippa tipahti räystäästä ja harmaa rakennuksen
seinä oli kuin nuortunut ja puhdas. Suksi jurasi alamäessä. Metsä loi
lumitaakkaa oksiltaan. Tiheään hupsahteli lensiäviä lumimöhköjä maahan.
Heräten ja virkistyen oikaisi kuusi vaivautuneita oksiansa. Iloinen
henkäys ja reipas oksanheilutuksen humina kuuluu kun leuto etelätuuli
kiertelee metsänhavuissa. Illalla palatessa kiristyi pakkaseksi ja tuli
hyvä suksikeli. Melkein koko matkan mietin edelleen ainaisia
mielikuviani vaikeasta elämästä avaruudessa.

Kun palasin kotiin, ei pöydälläni ollut onttoa metallimöhkälettä eikä
rullaa. Ajattelin, että vanhempani olivat ne korjanneet sivuun, toivoen
minun unohtavan ne. Tehdäkseni heille mieliksi odotin aamuun saakka,
ennenkuin kysyin, minne ne olivat joutuneet. Vanhempani olivat vaiti ja
katsoivat Halla-Maijaan. Halla-Maija harjasi pellavia ja pamautti:

-- Kissa ne vei.

-- Kissa saa luvan tuoda ne takaisin. Minä tarvitsen niitä. Minä
lähetän ne erääseen tutkimuslaitokseen pääkaupungissa.

-- Nuori herra olisi lähettänyt ne hiiteen jo aikoinaan. Nyt ne ovat
ahventen tutkittavina.

-- Mitä pirua!

Äiti tuli nyt väliin ja selitti, että Maija oli eilen heidän
tietämättänsä ottanut nuo esineet, kantanut ne kauas jäälle, hakannut
avannon ja upottanut ne sinne.

-- Sinä et saa suuttua Maijalle, sanoi äiti, hän teki sen sinun
parastasi tarkoittaen.

Minä rajusin kyllä. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty.

-- Joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, pauhasi Maija. Mutta minun
sisuni ei anna perään nähdä miehen tulevan hulluksi joutavia
nuuskiessaan. Ei, vaikka tuosta poikki pantaisiin.

Ja minä ymmärsin Maijaa sangen hyvin. Hän oli, ollessani kasvavana
kaljahousuna, monta kertaa päättävällä tempauksellaan tarttunut
suitsiini ja ohjannut aina oikeaan. Mutta tällä kertaa manasin häntä
mielessäni aika kauan.

       *       *       *       *       *

Kun sitte kerran kerroin muutamille tovereille kaiken sen, minkä olen
tässä kertonut, sekä kuvasin päiväkirjan sisältöä, niin sanoivat he:
Kirjoita kirja!

Minä panin vastaan ja sanoin saaneeni jo tarpeekseni niinhyvin
näyttelijän kuin kirjailijan ammatista. Mutta he vaativat yhä vain:
Kirjoita kirja!

Tämä heidän kehoituksensa on osittain vaikuttanut siihen, että minä nyt
olen päättänyt kuvata tuosta päiväkirjasta aivoihini syntyneet
mielikuvat.

Tämä kuvaus on oleva sangen puutteellinen. En ole kirjoittanut juuri
mitään sen jälkeen kun paperikori nieli pari ensimmäistä kertomustani.
Tunnen kuvausvoimani heikkouden, tyylini kompastukset, esteettisen
viljelykseni puutteellisuuden. Toiseksi kaipaan tätä kuvausta
kirjoittaessani laajoja tähtitieteellisiä tietoja ja ennenkaikkea
kosmillisen fysiikan tuntemusta. Monet päiväkirjassa esiintyneet seikat
jäävät täällä meidän maapallomme pinnalla harjoitetun tieteen
valaistusta vaille.

Minä ihailen kyllä irlantilaisen fyysikon _Fournier d'Alben_
kosmillista runoutta, kun hän kuvittelee linnunradan elolliseksi
elimistöksi. Minä en ole voinut olla tuntematta suurta iloa
tutustuessani pessimistisen filosoofin _Eduard von Hartmannin_
suljettuun systeemiin ja entropialakiin perustuvaan ankaran
johdonmukaiseen maailmankuvaan ja _Henri Poincare'n_ keskitettyyn
ja tiiviiseen ajatteluun.

Mutta sittekin olen enemmän luottanut _Max Planckin_ mahtavaan
näkemykseen ja rautaiseen logiikkaan ja _Svante Arrheniuksen_
kosmilliseen fysiikkaan. Senpä vuoksi olen ihaillut tosiasioille
perustuvana sitä maailmankuvaa, jonka Arrhenius "Tähtien kohtaloissaan"
runoilee näin:

"Suuri nebuloosa [tähtisumu] sai alkunsa kahdesta yksilöstä, kahdesta
usvasta, jotka kohtasivat toisensa matkatessaan äärettömissä
avaruuksissa. Siellä kellui äskensyntynyt ojennellen pyyntilonkeroitaan
vilpoisiin eetteriaaltoihin ja kasvoi ja voimistui yhteyttämällä
itseensä niitä pieniä olennoita, joita laineet kantoivat sen luo. Nyt
se on ehtinyt kehityksensä huipulle ja alkaa hajota molekyleiksi, joita
täällä vastaavat aurinkokunnat, jotka vuorostaan ovat rakentuneet
taivaankappaleista kuten molekylit atomeista. Huimassa nuoruushuumassa
nämä kiitävät halki avaruuksien eläen omaa yksilöllistä elämäänsä.
Kerran ne todennäköisesti osittain hajoovat tomuksi, joka on oleva
uuden elinvoimaisen tähtiusvan ravintona. Toinen osa aurinkokuntia
kangistuu kylmästä ja paleltuu vähitellen kuoliaaksi, mutta herää
uuteen elämään törmätessään kohti johonkin taivaanusvaan taikka toiseen
taivaankappaleeseen muodostaen 'uusia tähtiä' ja planetaarisia usvia.
Ja niin nämä tähtiusvat alottavat uuden kierroksen olemassaolonsa
kiertokulussa ja elettyään loppuun ikänsä, jonka pituus on suhteellinen
niiden suuruusmittoihin, s.o. voidaan hyvinkin arvioida miljooniksi
biljooniksi vuosiksi, antavat taas alun uusille taivaanolennoille. Ja
loppumaton kiertokulku jatkuu iankaikkisesti."

Mutta minä tiedän myöskin, että relativiteettiteoria on
mullistamaisillaan koko maailmankuvamme. Ja täytyisi olla erinomaisen
perehtynyt tieteen viimeisimpiin tuloksiin, ennenkuin voisi antaa
meidän maailmalle luotettavan ja perustellun kuvan niistä valtavista
tapahtumista, joista avaruudesta tullut päiväkirja kertoi. Sitä en ole
minä. Ja siksi tiedän kuvaukseni monessa suhteessa vaillinaiseksi.

Sitte tiedän myöskin, että eräät sanovat kirjani luettuansa: eihän tämä
ole mitään taidetta! Minä voisin tähän vastaukseksi viitata noihin
Renanin sanoihin teoksessa "Dialogues philosophiques":

"Joukko seikkoja, jotka tänään kuuluvat vaiston alaan, tulevat
ajattelun alueelle. Taide tulee siitä kärsimään ja suuri taide vieläpä
häviämäänkin. -- Se aika tulee koittamaan, jolloin taidetta pidetään
menneen ajan luomana, jota tullaan ihailemaan, mutta ei seuraamaan.
Ehkä tulee aika -- me näemme sen jo lähestyvän -- jolloin taiteilijaa
pidetään anakronismina, kun taas tiedemies yhä enemmän saa arvonantoa
osakseen."

Mutta minä en tee sitäkään.

Lausun vain, että en taiteile enkä muuten keekoile. En herkuttele enkä
peilaile. Kirjoitan vain aivoistani pois eräät hirmuiset mielikuvat,
kirjoitan kuvauksen näkemyksestäni.

       *       *       *       *       *

Salaperäisessä päiväkirjassa ei ollut ainoatakaan seikkaa, mistä olisi
voinut tarkalleen päätellä, minkä tähden kohtaloista siinä kerrottiin,
eipä edes sitäkään, mistä aurinkokunnasta on kysymys. Erinäiset
viittaukset voisi kuitenkin tulkita niin, että olisi ollut kysymyksessä
meidän aurinkokuntamme ja se planeetta, joka Olbersin, tosin nyt jo
toiselta taholta muka vanhentuneeksi julistetun teorian mukaan on
kiertänyt Marsin ja Jupiterin ratojen välillä ja hajonnut myöhemmin
pirstaleiksi, pikku planeetoiksi, joista ensimmäisen löysi Piazzi
tammikuun 1 päivänä 1801 ja joita sitte on löydetty yli 750.

Näistä pikkuplaneetoista ovat Eros ja Polyhymnia erikoisia. Eros
vilkkuu, sen valovoima vaihtelee viiden tunnin jaksoissa. Oletetaan
tämän johtuvan siitä, että se on lohkaremainen eikä pallomainen. Se
tulee myöskin lähemmäs maata kuin mikään muu suurempi taivaan kappale.

Polyhymnian rata on taasen hyvin soikea, aivan kuin olisi se
avaruudesta takertunut pikku planeettojen joukkoon. Pienimmät pikku
planeetat ovat läpimitaltaan vain kymmenkunnan kilometriä.

Kuvauksessani käytän vapaasti valittuja nimiä, sillä enhän tiedä miten
avaruudesta tulleen päiväkirjan sanoja _lausuttiin_. Samoin käytän
usein nimitystä "maa" ja "maapallo", vaikka luonnollisestikin on
kysymys _siitä tähdestä_, nim. Eros-tähdestä, jonka elämää
kuvataan.



ENSIMMÄINEN OSA

TAISTELU LUNTA, JÄÄTÄ JA PAKKASTA VASTAAN.



I. luku. Merkit auringossa ja kuussa.


    "Kimmelsi kitehet yössä
    kuin kirot sydämen synkän,
    meri vankui valkeana
    niinkuin paatunut ajatus,
    kohosi luminen korpi
    maasta kuolon-mahtavasta
    kuin uhma urohon hyisen,
    viha välkkyvän teräksen."

                     Eino Leino.

Borealia kuihtui kuihtumistaan.

Maan keskilämpö laski laskemistaan senjälkeen kuin Auringossa oli
tapahtunut Borealian asukkaille tuntematon mullistus ja sen valo- ja
lämpövoima oli alkanut nopeasti aleta. Tästä huolimatta olisi
vaatimaton ja sitkeä kansa voinut pitkittää elämisen taistelua
Borealiassa kuitenkin vielä vuosituhansia, mutta lisäksi tuli muita
järkähtämättömiä luonnontapahtumia, jotka kuivattivat "ikuisen voiman",
auringosta virtaavan energian vuota ja ohjasivat sitä yhä enemmän
toisaanne kuin elimellisen maailman piiriin, elon portista sisään.
Hiilihappomäärä väheni peloittavasti ilmakehästä, ilmakehä ohentui ja,
mikä pahinta, kosmillinen tomu, jota viimeaikoina oli ilmaantunut
suunnattomat määrät, oli vuosituhansien kuluessa tasoittanut Borealian
melkein aavikoksi.

Hiilihappoa kuluttivat kasvit ja rapautuminen -- sen tiesivät Borealian
asukkaat. Hiilihappo oli sitoutunut maan kamaraan. Se oli hiljalleen
tapahtunut vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa. Luonnon kiertokulku
ei ihmisten avustamanakaan palauttanut kaikkea kasvien ottamaa hiiltä
ilmakehään, vaan jäi se maan kerrostumiin. Täten imi maa lapsiltansa
elämän alkuaineen. "Elämän myllyn" energiavirta kuivui kuivumistaan.
Kulttuuri palautui taaksepäin vuosisata vuosisadalta.

Mitään muuta kookkaampaa eläinkuntaa ei Borealiassa enää ollut kuin
ihmiset ja heidän vetojuhtansa. Ravinto oli pääasiassa otettava
kemiallisesti elottomasta luonnosta tai siitä vähäisestä kasvikunnasta,
mitä vielä voitiin ylläpitää. Eteläisillä jääkentillä ja varsinkin
sulan merenlahden rannoilla tapasi täällä elämään mukautunutta
eläinkuntaa, kaikki pienikokoisia lajeja. Ainoastaan yksi suuri eläin
oli säilynyt ravinnonpuutteen uhallakin. Kun tämä, jäätikköilves,
karjui valtavat ääniaallot koleaan kevyeen ilmaan, oli kuin olisi
menneiden aikojen ilmestys pasuunaa soittanut. Merenlahdessa oli
kaloja. -- --

Kosmillisen tomun täytyi olla peräisin jostain pimeästä tähtiryhmästä
tai pyrstötähdestä, jonka läheisyydessä maapallo on käynyt. Borealiassa
ei tosin voitu enää harjoittaa tieteitä, ei myöskään tähtitiedettä,
sillä kansan koko voima oli käytettävä ravinnon hankkimiseen. Tieteellä
ei ollut enää mitään mahdollisuuksia avartaa elämän puitteita, auttaa
taistelua olemassaolosta. Kaikki Borealian mahdollisuudet olivat
tunnettuja, kaikki rajat näkyvissä. Vanhan perimätiedon kautta olivat
kuitenkin tieteellisen maailmankuvan pääkohdat säilyneet kansan
tajunnassa ja näiden varassa elettiin. Vanhaa tietoa käyttäen
pääteltiin m.m. kosmillisen tomun alkuperä.



II luku. Iltatunnelma.


Turja, Borealian päällikkö, asteli joelta asunnoille. Antoi katseensa
liitää pitkin taivaanrantaa, pysähtyi, katsoi taaksensa, pudisti
päätänsä niin että omegametallinen päähine heläsi valittavalla äänellä.
Joka haaralla, paitsi lounaassa, kumotti jäätikön uhkaava vyö.
Koillisessa ei tosin näkynyt muuta kuin korkean nunatakin, jäisen
vuoren, lumipeitteinen huippu, mutta Turja tiesi sielläkin
katkeamattoman jäätikön, tuhat mittaa vahvan, hiipivän Borealian
asuntoja kohti. Takanansa oli hänellä koillisen jäätiköiltä alkunsa
saava joki, Borealian "elämänlanka". Joki ja aurinko antoivat
Borealialle jokseenkin kaiken energian: valon, lämmön, käyttövoiman
j.n.e.

Turja tuli juuri putoukselta, jonka kohina kaikui ohuessa
kellertävänvaloisessa ilmassa joen takana sangen lähellä olevasta
jäätiköstä valtaisana pauhuna. Siellä putouksen äärellä kimaltelivat
voima-asemat, Borealian "sydän", valtaisat holvit, läpinäkyvästä
kevyestä omegametallista. Tummasta raskaammasta ja kiinteämmästä
metallista, teräksestä, tehdyt koneistot niiden sisällä kuvastuivat
jäätikköä vasten mahtavana ryhmänä. Viimeisen putouksen työskentelyn
tasainen jyske kuului selvimmin. Siellä toimi Urjan suunnittelema
jättiläislämmityskone, joka otti talteen 95 prosenttia putouksen
energiasta ja muutti sen lämmöksi, jolla lämmitettiin 75 prosenttia
Borealian asunnoista. Turja oli taaskin ihmetellyt sen nerokkaan
yksinkertaista rakennetta. Vain jättiläissiipiratas putouksen niskassa,
joka joen juoksun kääntämänä automaattisesti sulki koko putouksen
viideksi sekunniksi ja taasen avasi, sekä männällä varustettu suunnaton
sylinteri, johon vesi putosi ja puristi männän alapuolella ilman
kuumaksi. Lämpöä johtamattomasta aineesta tehtyjä torvia myöten
johdetaan tämä kuuma ilma asumuksiin.

-- Ainoastaan nerokkaan naisen käytännöllinen järki on voinut luoda
tuollaisen ihmeen, niin päätteli Turja.

Lounaassa näkyi sula vesi. Turja ihmetteli itseksensä vieläkin kerran,
että se oli sula. Siinä kiersi lämpimän merivirran haara. Mutta kun
päävirtakin hävisi merellä ajelehtivan jääpeitteen alle, niin olisi
luullut lahdenkin jäätyvän. Ainoa selitys sen sulana pysymiselle oli
se, että lahden rannoilla ja pohjassa oli lämpimiä lähteitä.

Oli lämpimin aika vuodesta. Aurinko läheni himmeänä, punertavalla
valolla paistaen läntisen jäätikön huippuja ja puistattavan kolea
yökylmä valui jäätiköiltä yli Borealian. Turja tunsi sen hyvin käsiinsä
ja kasvoihinsa vaikka puvun vuorina oleva pienen radioakkumalaattorin
lämmittämä johtoverkkokangas suojeli muuta ruumista ja piti sen hauskan
lämpimänä. Lähimmistä asunnoista kuului omegametallin heläjämistä.
Kasvismaiden yli levisivät kuin näkymättömän käden kosketuksesta
suojaverhot, jotka olivat olleet kasaan vedettyinä. Kaukaa kaakosta
kajahti jäätikköilveksen karjunta.

Turja kiirehti nyt, sillä hän tahtoi taaskin tarkata auringon
lämmön mittaria Kapitolionsa katolla juuri kun aurinko koskettaa
Kara-nunatakin huippua. Hän taivalsi asuntorivien ohi. Puhdasviivainen,
kuutionmuotoinen rakennus toisensa perästä oli rivissä oikealla kädellä
ja kasvismaat vasemmalla. Useimmat rakennukset olivat jo verhotut
sisältä ja valot sytytetyt. Mutta toiset olivat vielä verhoamatta ja
omegametallisten seinien läpi näkyivät asukkaat ilta-askareissaan sekä
paljon muuta taustasta. Kauimpana paistoi pohjoisnunatakin
punakeltaisessa auringonvalossa kylpevä luminen huippu jokaisen
verhoamattoman asumuksen läpi. Leveä, aivan sileäksi laskettu katu
kohosi tangenttikäyrän muotoa noudattaen Borealian keskustaa kohti.

Turja silmäsi laskevaa aurinkoa, arveli hetken ja hypähti sitte
nopeasti kadun vasemmalle puolelle, tempasi yhden istuimista, joita oli
runsaasti pitkin katuviertä, sovitti sen kadun yllä kulkevasta radasta
riippuviin pidikkeihin, veti raput alas, nousi istumaan, vetäen raput
jälleen ylös sekä kosketti oikeanpuolista kädensijaa. Kulkuneuvo läksi
liikkeelle nopeata vauhtia. Samanlaisia kulkuneuvoja tuli vastaan
toisia ratoja myöten sekä maassa katuvierellä. Niissä palasi
myöhästyneitä kansalaisia töistänsä, tai joku perhe meni vierailulle.
Verrattain hiljaista oli kuitenkin liike tähän aikaan vuorokautta.



III luku.

Energomittarin käyrä.


Kymmenen hetken kuluttua oli Turja asuntonsa edustalla. Se oli yleensä
samannäköinen kuin muutkin asumukset, suurempi vain. Ainoana
erikoisuutena oli punertavasta omegametallista tehty hyperboloidin
muotoinen torni asumuksen katolla, sen päällä pieni kuutiomainen maja.
jonka katolla maljakonmuotoisella jalustalla oli pystyssä ellipsoidi,
paistaen päivällä punaisena, yöllä kirkkaalla valolla.

Kun Turja hypähti alas, näki hän puolisonsa Urjan nousevan hitaasti
ovesta sisään. Turja saavutti hänet, laski kätensä olalle, silmäys ja
päännyökkäys -- Turja kiirehti edelleen.

Kun hän tuli pieneen kuutiohuoneeseen läheni aurinko Kara-nunatakin
huippua. Turja huomasi, että auringon kehä oli entistäänkin
epämääräisempi, koko aurinko oli paistavan sumun kaltainen. Mutta hän
arvioi, milloin aurinko kosketti Kara-nunatakin huippua ja tarkkasi
sinä hetkenä mittaria. Se oli toiminut aivan oikein, juuri oikealla
hetkellä piirsi viisari käyrän tälle hetkelle määrätyn poikkiviivan,
ordinatan, yli. Turja antoi koneen käydä vielä hetkisen, irroitti sitte
siitä rullan, johon käyrä oli piirtynyt, ja levitti paperin
kuutiohuoneen ulkopuolelle laajalle aukeamalle. Se sisälsi sadan vuoden
käyrän.

Turja tutki käyrän juoksua. Yhä vain alaspäin! Tosin hitaammin kuin
joskus muulloin, mutta kuitenkin alaspäin. Auringosta virtasi siis
maahan yhä vähemmän voimaa, lämpöä ja valoa. Tosin ei tästä
energomittarin käyrästä voitu aivan tarkalleen sanoa, _paljonko_
auringosta tulevan energian määrä oli alentunut, sillä olisi tarvinnut
laskea pois eräät virheet ja muuttaa hiukan lukuja. Turja ei jaksanut
sitä nyt tehdä. Tosiasia oli, että energomittari, tuo Borealian
tuomionpasuuna, oli taasen puhunut hyydyttävää kieltänsä.

Turjan tavoitti puutumus, väsymys. Hän istahti tuijottamaan tuohon
turmion karttaan jalkojensa juuressa, jonka hienojakoisimmatkin ruudut,
vain suurennuslasilla nähtävät, julistivat _Loppua, Kaiken
Loppua_, tuohon kirottuun hienoon käyrään, energomittarin viisarin
piirtämään, joka hienon tappavan radiovirran tavoin tunki elollisen
luonnon sydämeen. Tämän käyrän tahdissa laski ja nousi koko Borealian
kansan mieliala. Kun käyrä joskus nousi, humahti kansan sydämiin täältä
Kapitolion katolta hiljainen toivo. Mutta kun se seuraavina aikoina
taasen laski entistäänkin enemmän, painuivat päät, vaikenivat laulut ja
katseisiin tuli syvä vakavuus.

Ja vaikka Turja hyvin tiesi, että _Avaruus_ ei tunne ihmisten
arvoa, ei sääliä eikä oikeamielisyyttä, paisui hänen povessaan yhtäkkiä
luonnonlakeja vastaan kapinoitseva tunne. Hänestä tuntui ikäänkuin
halki avaruuksien huutavalta vääryydeltä, että hänen kansansa noin
kuristetaan, hävitetään, hiljalleen kidutetaan kuoliaaksi niinkuin
häkkiin suljettuna. Borealian kansa, joka oli ollut uljaimpia,
ihanimpia elämän ilmiöitä, mitä kuvitella saattaa -- ja oli sitä
kaikesta huolimatta vieläkin! Se oli vuosisatoja sitte yrittänyt luoda
tasa-arvoa ja järjestystä Ekvatoriaan kaukana etelässä, mutta se oli
kukistettu ja sille annettu valittavaksi kaksi rangaistusta: joko
orjuus tai maanpako jääkentille. Se oli valinnut jälkimmäisen, antanut
mies mieheltä, nainen naiselta kunniasanansa oman ja jälkeläistensä
puolesta, ettei yksikään tämän kansan jäsen sinä ilmoisna ikänä
ilmaannu Ekvatoriaan, kulkenut kauas pohjoiseen ja löytänyt Borealian
maan vapaana jääpeitteestä.

Tässä maassa oli silloin vielä työn kansan ilo asua. Maa ei antanut
mitään ilmaiseksi. Mutta _työllä_ luotiin yhteiskunta, jossa
sitkeä, terve ja karkaistu kansa eli jotakuinkin onnellisena. Kaikki
Borealian suurimmat laitokset ovat satoja vuosia vanhoja. Valittu
eduskunta suunnitteli ja ohjasi yhteiskunnan työskentelyä ja joka vuosi
valittiin työpäällikkö. Erimielisyyksiä oli, mutta enemmistö käytteli
aina valtaa taitavasti ja lujasti -- työpäällikkö sai käskeä täydellä
vallalla silloin kun suunnitelmia suoritettiin. Monia urotekoja työn ja
luomisen tanterilla olivat tämän kansan jäsenet suorittaneet ja niitä
lauluissa ylistettiin. Kansalla oli terve, voimakas tunne-elämä, sen
yksilöt omasivat yleensä lujan tahdon, vahvat, terveet aivot ja
sopusuhtaisen ruumiin. Turja oli varma, että Avaruudessa kukkiva
salaperäinen _Elämä_ hänen kansassansa pyrki sangen yleviin
ilmenemismuotoihin.

Siihen aikaan, jolloin hiilihapon väheneminen sai Borealian tekemään
päätöksen osittain kesytetyistä, osittain Ekvatoriasta tuoduista
kantaeläimistä peräisin olevan eläimistön hävittämisestä, puhkesi
kansassa omituista atavistista raakuutta. Hermosairauden tavoin se,
runsaan lihansyönnin seuralaisena, ilmeni siellä ja täällä.
Työpäällikkö sai erikoiset järjestyspäällikön valtuudet. -- Mutta tämä
sairaus on ollut aikoja ohi. Ja kansa on valmis ponnistamaan viimeiseen
saakka taistelussa ankaraa kohtaloansa vastaan.

-- Turhako on tuhansien luomiesi malminen tahto, uljas voima ja loputon
aivoenergia, teki Turja kysymyksensä _Avaruudelle_ varmaankin
tuhannennen kerran?

Ja kun hän ei pystynyt löytämään kysymykseen muuta vastausta kuin:
_turhaa_, niin pusertui hänen rinnastansa hiljainen raivokas
sähähdys: käsittämätöntä, järjetöntä!

Hän asteli kuutiomajan ympäri hvperboloidin reunaa pitkin ja silmäili
Borealian asuntoja. Hän ajatteli edelleen sitä kansaa, joka niissä
asui. Hän tunsi melkein jokaisen asuntokunnan ja hän tiesi heidän
askareensa, hän tiesi, mikä ajatus painoi heidän aivojansa yötä päivää.
Hän näki miten siellä ja täällä katoille ilmestyi ihminen, missä mies,
missä vaimo. Kaukaisimpienkin jäätiköitä vasten kumottavien asuntojen
katoilla näkyi musta piste. Siellä ojentui kiikari kohti Kapitoliota --
odotettiin merkkiä.

Kun oli kulunut puoli tiimaa auringon laskusta, alkoivat asumukset
kietoutua pimeyteen. Taivas alkoi tulituksensa Turjan pään yllä. Siellä
säkenöi ja lainehti kuin tulimeren pinnalla. Kosmillinen tomu hohti
fosforivaloa, sähkövaloa, ja tähdenlennot, kokonaiset sarjat ja viuhkat
räiskivät ympäri taivasta. Meteoreja vonkui ja räiskähteli maahan
silloin tällöin. Ja vaikka asunnot olivat niiden varalta erikoisesti
varustetut, sattui sittekin usein onnettomuuksia.

Kun oli tiima kulunut auringonlaskusta, oli merkin määrä syntyä. Turja
ei ollut käyttänyt tätä aikaa, kuten tavallisesti, laskujen
suorittamiseen. Hän luotti siihen, että käyrä oli tälle päivälle
kuuluvalla millimetrin matkalla yhä painunut alaspäin ja päästi ilmaan
putkesta punaisen loistavan radiosäteen. Se sinkosi rätisten ja vonkuen
tuhat mittaa korkeaksi ja sammui muutaman silmänräpäyksen kuluttua.
Turja näki kumarahartiaisten varjojen mykkinä horjuttelevan pois
lähimpien asumusten katoilta ja tiesi, että samalla tavalla
horjuttelivat onnettomat varjot tällä hetkellä alas kaikkien Borealian
asuntojen katoilta. Turjan rintaa poltti ja kouristi. Verestävin silmin
hän astui takaisin kuutiomajaan kädessä käyräkartta, jonka hän oli
vaistomaisesti käärinyt aukiolta rullalle. Hän heitti sen nurkkaan ja
istuutui koneellisesti tähtikiikarin ääreen, joka siinä oli turhaan
odotellut tähtien tutkijaa ainakin vuosisadan ajan.



IV luku. Näky avaruudessa.


Turja tunsi tähtitiedettä ja oli aikaisemmin seurannut Avaruuden
tapahtumia ahkeraan tällä kiikarilla. Nyt sen okulariin harvoin kukaan
silmäänsä asetti -- mitäpä oli juuri katsottavaa. Tähdistä ei saanut
juuri mitään selvää sen jälkeen kun kosmillinen tomu oli täyttänyt
kirkkaan avaruuden. Turja otti päähineensä pois ja painoi otsansa
viileään otsakilpeen kaukoputken okularin yläpuolella. Se teki hyvää
pakahtuville aivoille. Ja kuin viihdyttääkseen itseään hän alkoi
asetella linssejä ja katsoa kiikarilla taivaalle. -- -- --

Yhtäkkiä hänen liikkeensä pysähtyvät, ruumis jäykistyy tarkkaavaan
asentoon, kuuluu vain rinnan kiihtyvä läähätys -- -- --. Hän hyppää
ylös tuolilta, juoksee kuin mieletön kerran edes takaisin permannolla
ja kuuristuu taasen katsomaan kiikariin. Hän katsoo tiiman yhtämittaa,
ottaen kiikarin kenttään yhä uusia ja uusia osia Avaruudesta, mutta
päätyen kohta taasen äskeiseen kohtaan.

Vihdoin hän hellittää. Ja kun hän nousee seisomaan, vapisee hän, Turja,
joka muuten on sen näköinen kuin ei hän vapisisi milloinkaan. Häntä
puistatti kuume.

Alhaalta kuuluu hissin soinnukas nousu ja sitte Urjan ääni:

-- Turja, oletko siellä?

-- Olen, odota, tulen alas heti.

Äärettömällä tahdonponnistuksella hän sai äänensä luonnolliseksi.

Hän pyyhkieli otsaansa, otti päähineen päähänsä, lisäsi hiukan lämpöä
radiojohtoverkkoonsa ja alkoi laskeutua alas. Aluksi hän liikkui kuin
unessa. Mutta sai lopulta vähin erin vallan oman itsensä yli.



V luku. Tulevaisuuden aavistelua.


Kun Turja tuli isoon suojamaan, oli koko eduskunta koolla häntä
odottamassa. Tyynesti asteli hän varmoin askelin korokkeelle ja istui
paikallensa.

-- Minulla ei ole mitään ehdotettavana, lausui hän kömpelösti, etsien
sanoja. Meidän on jatkettava entiseen tapaan. Onko jollakulla jotain
uutta sanottavaa?

Hiljaisuus. Kosken kohina kuului ja Urjan koneen tasainen jyske.
Taivaalla paloivat monenlaiset tulet. Ja silloin tällöin kuului
meteorin humina, rätinä ja loppuräiskähdys.

Kaukana nurkassa nousi ylös mies, jolla ei ollut toista kättä. Vanha,
kurttuinen äijänkäkkyrä, pää vapisi.

-- Tarja pyytää puhua, ilmoitti Turja. Kuuntelemme.

-- Päällikkömme kysyy, onko uutta sanottavaa. Onko täällä sitten uutta
sanottu vuosikymmeniin? -- Ei ainakaan niin kauan kuin minä olen täällä
istunut. Vanhaa täällä on puhuttu. Vanhoja töitä uudestaan
toistettavaksi suunniteltu, vanha painunut mieliala on puheissa
soinnahtanut. Minä olen kerran tehnyt yhden uuden ehdotuksen, mutta te,
veljet ja sisaret, heititte minut ulos, te raivositte, te karjuitte ja
vikisitte kuin jäätikköilvekset. Te vannoitte ja kirositte, niin että
ilma tulta iski. Te uhkasitte lähettää minut jäätikölle. -- Tiedättekö
mitä minä silloin tein? Tiedättekö, sanokaa, koettakaa arvata, te
Borealian miehet ja naiset? -- Minä nauroin. Minä nauroin
_Teille_!

Ja Tarja kähisi ja natisi kuivaa naurua, se puistatti hänen ruumistansa
niin että olisi luullut sen hajoavan. Joukosta kuului uhkaavaa
liikehtimistä ja mutinaa. Joku huusi: hävytöntä! Ulos mies! Mutta Turja
hillitsi kokousta. Hänellä oli jokin merkillinen halu antaa Tarjan
puhua loppuun.

Tarja oli työn sankareja. Hän oli miehuutensa aikana ollut melkein
voittamaton työssä, nim. kestävässä, sitkeyttä kysyvässä työssä. Turja
muisti vielä elävästi Tarjan johtamassa taistelua jokea vastaan, joka
eräänä vuonna oli jostakin käsittämättömästä syystä alkanut tulvia.
Yötä päivää täytyi olla suluilla. Tarja kokosi vapaaehtoisen joukon
nuoria miehiä, jotka taistelivat suluilla koko lämpimimmän vuodenajan,
söivät silloin kun joutivat, nukkuivat silloin kuin unessa maahan
kaatuivat. Tässä taistelussa menetti Tarja kätensä. Häntä
kunnioitettiin työn sankarina ja mielipiteitänsä kuunneltiin
eduskunnassa, sillä hänellä oli suunnaton kokemusvarasto. Mutta häntä
pidettiin myöskin omituisena kuivuneena sieluna, sieluna, josta on
"veto loppunut". Hänen päähänpistojansakin koetettiin sietää, mutta kun
hän meni yli rajojen, sai hän vihaa ja suuttumusta vastaansa.

-- Te luulitte heittävänne kohtalonne ovesta ulos, kun minut heititte,
jatkoi Tarja. Te luulitte hukuttavanne totuuden suureen huutoon ja
meluun. Miksi te raivostutte _minulle_, enhän minä tee muuta kuin
sanon suoraan teille totuuden, jota ette itse uskalla itsellenne ääneen
ilmaista: _Borealian loppu on tulossa. Te voitte -- tämä kansa voi
elää eteenpäin ainoastaan palaamalla_ -- -- --

Puhkesi melu kuin rajumyrsky. Kaikki hyppäsivät pystyyn ja polkivat
jalkaa ja huusivat, naiset kirkuivat.

Mutta Turja painoi pöydässä olevaa nappia, jolloin katossa olevasta
torvesta kajahti pasuunanääni. Kaikki rauhoittuivat silmänräpäyksessä
ja istuivat vakavina paikoilleen. Turja nousi ylös:

-- Me olemme lapsia, ellemme jaksa kuunnella loppuun yhden
kunniakkaimman vanhuksemme puhetta. Meidän on valmistuttava kuulemaan
ja tietämään millaisia asioita hyvänsä, jos tahdomme jatkaa taistelua.
Päinvastaisessa tapauksessa on meidän parasta järjestyä riviin ja
juosta Borealian lahteen.

-- Hyvä! kuului kumea ääni suojaman keskuksesta ja mies
jättiläiskokoinen nousi seisomaan näyttääkseen, että hän oli se, joka
sanan sanoi, noin nimesi.

Nyt nousi mies muutamalta etumaisimmista istuimista. Hänellä oli
solakka ruumis ja pieni inuva ääni. Hänen mielestään ei Borealian
kansan pitänyt väistyä milloinkaan, vaan, jos Kaiken Loppu on tulossa,
kuolla kotonansa. Olisi rajoitettava yhä lasten lukumäärää ja siis
myöskin kansan lukumäärää, kunnes tultaisiin siihen hetkeen, jolloin
kansa itse pitäisi kuolinpeijaisensa ja lakkaisi kokonaan
synnyttämästä. Puhujan mielestä voitaisiin suunnilleen arvioida,
milloin jälkeläisiä jo odottaisi nälkäkuolema jäätiköllä. Ja näitä
jälkeläisiä ei olisi enää synnytettävä.

Tuntui siltä kuin kokous olisi hyväksynyt tämän puhujan kannan. Joku
naisista ainoastaan huomautti, että jos joudutaan tällaisen
kohtalokkaan ratkaisun eteen, on luonnollisestikin kansan itsensä
annettava määrätä kansanäänestyksessä.

Turja nousi tuoliltansa:

-- Kysymyksen käsittely lykätään. Pyydän että kaikki valmistuvat
vakaviin ratkaisuihin. Käsitykseni on, että Borealian kansalla on
oikeus ja velvollisuus elää niin kauan kuin tällä taivaankappaleella
ihminen voi elää. Itsemurha on Elämän Uskonnon mukaan suurin synti.
Avaruuden ihmeellisin ponnevoima on elämän ponnistelu jatkua edelleen.
Mistä me tiedämme, vaikka Avaruus olisi kutsunut meidän kansamme
pelastamaan korkealle kehitetyn ihmiselämän sen häiriötilan yli, mihin
maapallomme kenties aivan tilapäisesti on joutunut? Siis: taistelu
loppuun saakka, viimeiseen hedelmöitettyyn naiseen saakka!

Emme voi ratkaista nyt vielä, mitä teemme. Ensin on hankittava tietoja.
Toistaiseksi jatkamme, kuten tähänkin saakka. Kysymyksen käsittely
lykätään. Istunto on päättynyt.

       *       *       *       *       *

Edustajain hajaannuttua Turja kiiruhti pieneen kuutiohuoneeseen
kiikarin ääreen. Taas hän tarkasti kauan taivasta ja taas häntä
vapisutti ja huimasi se mitä hän siellä näki.

Urja odotteli puolisoansa illallispalalle. Kun häntä ei kuulunut, läksi
itse etsimään. Hän käveli ajatuksissaan kaikissa suojissa, missä näki
valoputkien toimivan. Palatessaan kierrokseltaan totesi hän
hämmästykseksensä ja ajatuksistaan heräten, että hän ei ollut löytänyt
etsimäänsä. Ensin hän arveli hänen menneen jonkun edustajan kera ulos,
mutta hylkäsi sitte tämän olettamuksen. Vaistoten ja ymmärtäen
puolisonsa sielun tavalliset liikehtimiset melkein paremmin kuin
omansa, saattoi hän jokseenkin varmasti päätellä, miten Turja missäkin
tilaisuudessa menettelee. Ja nyt hänestä tuntui aivan selvältä, että
hän ei ole voinut mennä ulos, ellei hänellä ole ollut jotain aivan
erikoista asiaa sinne. Ei, hänen täytyy olla asumuksessa. Onko hän siis
ylhäällä? Mutta mitä hän siellä tekisi?

Urja nousi kuitenkin pieneen kuutiomajaan. Siellä nukkui Turja
istuallansa kiikarin ääressä, edessä avoinna vanha tähtitieteen
käsikirja:



VI luku. Jokapäiväistä taistelua.


Tämän jälkeen kulki elämä Borealiassa jonkun aikaa tavallista rataansa.
Joka ilta kohosi Kapitolion katolta punainen säde taivaalle ja joka
ilta palasivat ihmiset raskain askelin katoiltansa pohtien hiljaisessa
mielessänsä, mitä tulee lopuksi.

Lähestyi kylmin vuodenaika, jolloin lumi ja jää peitti Borealian.
Odotettiin synkkinä, lakkaako Borealian sydän jo tänä talvena
sykkimästä, s.o. seisahtuvatko voima-asemat senvuoksi, että joki jäätyy
pohjia myöten. Varustaudutaan siltä varalta. Asumuksia ei lämmitetä
muuta kuin mitä ne lämpiävät heikosta auringon lämmöstä, jonka
omegametalli päästää huoneisiin ja säilyttää siellä. Kaikki liikenevä
energia kootaan jättiläisakkumulaattoreihin. Jokainen pisara
kallisarvoista voimaa koetetaan täten tallettaa talven varalle. Näin
oli jo menetelty pitkät ajat. Mutta tähän saakka oli kuitenkin joessa
säilynyt elo, vaikka heikkokin, yli talven. Joku voima-asema oli voitu
sentään pitää käynnissä. Varastoitu voima oli käytetty sangen
tarpeellisena lisänä.

Mutta nyt peljättiin pahinta. Energomittarin käyrä oli laskenut siinä
määrin, että joki oli kaiken todennäköisyyden mukaan jäätyvä kokonaan.

Ja kansan kohtalo riippuu siitä, milloin se jälleen virkoaa virtaamaan
-- riittävätkö voimavarastot niin kauan kuin "sydän on sykkimättä".

Kun vanhat akkumulaattorit ovat täyteen ladattuja, lasketaan Turjan
johdolla, miten käytettävissä oleva voima on jaettava, jotta voidaan
valmistaa uusia akkumulaattoreja tarkalleen samassa tahdissa kuin ne
voidaan ladatakin, niin ettei hetkeäkään kulu hyödyttömästi.

Eduskunnan päätöksen mukaan antaa Turja käskyn, että jäätikköilveksiä
on pyydystettävä niin paljo kuin mahdollista, niiden liha
valmistettava ja varastoitava ja nahkat varattava siltä varalta, että
johtoverkkokankaan käyttöä lämmittävänä pukuna täytyisi rajoittaa.

Naiset hoitavat kemiallista ravintoaineiden valmistusta ja ottavat
talteen kasvitarhoista kaiken, mikä ikinä syötäväksi kelpaa. Useat
järjestävät asumuksiinsa kasvilavoja, joihin panevat kasvamaan sopivia
ruokakasveja. Naisten taholta tehdään ehdotus, että eduskunta
harkitsisi, eikö olisi syytä antaa yleinen määräys, että energiaa ei
ole tuhlattava lämmittämällä asumuksia ainoastaan ihmisiä varten, vaan
on jokaiseen asumukseen sijoitettava kasvamaan syötäväksi kelpaavaa.
Mutta ehdotus hyljätään siitä syystä, että eduskunta ei voi tietää
riittääkö auringonvalo talvella kasveille.

Eduskunta lausuu kuitenkin _kehoituksen_, että niin monet kuin
suinkin käyttäisivät lomahetkiä kasvilavojen rakentamiseen asumuksiin.
Sillä jos auringonvalo riittää kasveille, voidaan heti, kun tämä
huomataan, vastaavassa määrässä supistaa kemiallista ravintoaineiden
valmistusta ja siten säästää voimaa.

Borealian kansan jokainen hermo tähtää alkavan talven voittamiseen.
Voima-asemat jymisevät, omegametalli heläjää ympäri maan,
kolmisointuiset ja jykevätahtiset työlaulut kaikuvat. Energia rätisee
ja jymisee korkeajännitysakkumulaattoreissa, kun sitä niihin ladataan,
ja radioputkien säteet vongahtelevat jäätiköillä kun ilvekset kaatuvat
metsästäjien saaliina. Joskus sattuu onnettomuuksia, hirvittäviä
purkauksia. Vahingossa joku väärä kosketus: kuuluu jymähdys, rätinää ja
tulenliekki leimahtaa taivaalle. Kuolleita, toiset salaman
muodottomiksi ruhjomia, kannetaan pois. Uudet sankarit astuvat sijaan.
Ja työlaulu kaikuu -- -- --

Turjaa ei näy juuri missään. Hän istuu päämajassa, esikunta
lähistössään. Tiedot tulevat ja menevät, eri teitä, langattomia ja
langallisia. Kaksi tiimaa päivässä hän liikkuu työpaikoilla. Hänellä ei
ole milloinkaan kiirettä, mutta lyhyeen hän puhuu ja kaunistelematta.
Tällä matkalla hän saattaa sanoa vain viisi tai kymmenen sanaa. Mutta
jokainen niistä merkitsee tuhat isoa mittaa säästynyttä energiaa,
suuren onnettomuuden välttymistä t.m.s. Hänellä näyttää aina olevan
koko taistelun pohjapiirustus avoinna edessään ja hän tietää aina missä
on ratkaiseva kohta. Hän näytti elävän mukana jokaisella työmaalla,
vaikka istuikin päämajassa. Hän näytti vaistoavan edeltäpäin jokaisen
tapahtuman työssä, jokaisen onnettomuudenkin. Hän tunsi melkein
jokaisen työssä mukana olevan luonteen, kyvyt ja heikkoudet.

Kun tuli tieto akkumulaattorin n:o 116 räjähdyksestä ja kolmen miehen
ja yhden naisen kuolemasta, niin vastasi Turja vain:

-- Minä annoin kesken kiirein huomautuksen, että Mataran piti itse
tarkata mittaria. Hän on nähtävästi jättänyt sen Aijan huoleksi. Aija
näki huonosti ja on lisäksi huolimaton. He tekivät meille huonon
palveluksen. Mutta älkäämme moittiko heitä enää, he ovat antaneet
henkensä sovitukseksi.

Illalla vongahti Kapitolion katolta punainen soihtu, mutta kansa ei
jouda eikä jaksa sen johdosta sen enempää -- -- --.



VII luku. Borealian päällikön puoliso.


Turja työskentelee pienessä kuutiohuoneessa joka ilta myöhään yöhön.
Hän tutkii taivasta kiikarilla ja vanhoja tähtitieteen käsikirjoja. Hän
on järjestänyt itselleen erikoisen koneiston laskuja varten. Ja hän
pyrkii lujasti tulokseen. Taivas jatkaa yöstä toiseen tulitustansa
hänen päänsä päällä. Mutta hän ei näytä kiinnittävän tähän erikoista
huomiota. Päinvastoin näyttävät hänelle olevan mieluisampia ne illat ja
yöt, jolloin taivas on hiukan puhtaampi kosmillisesta tomusta, jolloin
Avaruuden kaukaiset ilmiöt näkyvät hiukan selvemmin. Silloin hänen
kiikarinsa tähtää tuntikausia samaan Avaruuden kohtaan ja kiihkeästi
kaivaa hän laskuistansa tuloksia. Kolme kertaa pääsee hän laskujen
loppuun ja pettyneenä ja masentuneena nukkuu hän istuallensa kiikarin
ääreen. Siitä hänet Urja noutaa alas, itsekseen ihmetellen joka kerta
yhä enemmän puolisonsa käytöstä.

Kun hän sitte eräänä yönä neljännen kerran alkaa nousta pieneen
kuutiomajaan noutaakseen Turjaa, joka varmaan taasen oli nukkunut
sinne, ei hän enää sivuuttanut tätä asiaa pelkällä ihmettelemisellä.
Hän ajatteli sitä syvemmin ja päätti kuin päättikin tehdä Turjalle
suoran kysymyksen.

Mutta juuri kun hän oli astumaisillaan majaan, pysähtyi hän yhtäkkiä.
Suuri meteori sähisi ja vongahti lähellä. Raikuva pamahdus ja sen
jälkeen kuului selvästi kappaleiden putoamista. Mutta Urja ei
kiinnittänyt tähän huomiota.

-- Totta tosiaan, missä on järkeni ollut? puheli hän itseksensä. Missä
on järki parkani ollut?

Hän pudisteli nyrkkiänsä ja iski sillä otsaansa:

-- Sehän on selvä kuin vanhojen aikojen kirkas päivä. Kosmoksen
nimessä, olenpa ollut tyhmä.

Hän astui reippaasti ja päättävästi majaan. Aivan oikein: Turja nukkui
taasen kiikaripöydän ääressä. Urja laski yksinkertaisen ystävällisesti
kätensä hänen olallensa ja lausui Turjan nimen. Nukkuja heräsi. Urja
katsoi häntä avoimesti silmiin pienen kiikarilampun valossa ja kysyi:

-- Et pääse selville?

Turja tuijotti puolisoansa hämmästyneenä ja vastasi epäröiden,
tuskaisesti:

-- En.

-- Sinä et usko Turja kuinka tyhmä ihminen saattaa toisinaan olla. Minä
sanon sinulle yhden esimerkin eräiden aivojen sietämättömästä
tuhrusmaisuudesta. -- Minä kun luulin, että sinä istut ja kiikaroit ja
torkut täällä -- -- -- noin muuten vain -- -- -- jonkunlaisesta
tunteellisuudesta -- -- -- tai oikeammin sanoen senvuoksi, että minä
olen, kuinka sanoisin, ymmärräthän sinä sen ilmankin, että minä en ole
kaunotar ja että sinä et viihdy seurassani -- -- --. Mutta minä
vakuutan, että tämä johtui vain siitä, että en yrittänyt ajatella asiaa
syvemmin, olin niin kiintynyt tähän työhön, tähän taisteluun saapuvaa
talvea vastaan, etten oikeastaan joutanut ajattelemaan syvemmin.
Kansamme tavan mukaan olet sinä, niinkuin minäkin, vapaa menemään
uuteen avioon, jos selitämme valamiehille sopimuksemme -- -- -- en sitä
puolta aatoksissani halveksi. Vaan sitä, että saatoin luulla sinun
kuluttavan aikaa ja voimia täällä turhanpäiten tällaisen taistelun
aikana. Sinä ymmärrät. Minä halveksin näitä aatoksiani. Älkäämme puhuko
sen enempää siitä.

Turja oli katsonut häntä hymyillen ihmeissään. Yhtäkkiä lausui Urja
päättävästi, melkeinpä kiihkeästi:

-- Minä tahdon katsoa mitä sinä näet siellä taivaalla!

-- Avaruuden nimessä, etkö sinä siis tiedä, kiljasi Turja -- -- --
mistä sinä sitten tiesit kysyä enkö saa selvää -- --?

-- En minä tiedä, mutta minä arvasin. Siellä täytyy olla jotain, joka
on vielä enemmän, kuin energomittari, kosmillinen tomu, hiilihapon
puute ja joen jäätyminen. Muuten sinä et istuisi täällä. Sinä näet
siellä jotain kamalaa. Siellä näkyy varmaan kansamme loppu, kenties
Kaiken Loppu, niinkuin kansamme sanoo. Minä tahdon katsoa, tahdon
tietää, millä Avaruus meitä uhkaa. Minä en tahdo kuolla tietämättömänä.

Turja kiersi kiikarin entisestä asennosta, pysäytti sen kellokoneiston
ja siirsi linssejä. Sitte hän kääntyi Urjaan päin ja puheli, yrittäen
hymytä:

-- Entäs, jos minä sittekin olisin kyllästynyt sinuun ja haaveilisin
täällä uudesta puolisostani, laulelisin täällä Avaruudelle ja tähdille
lemmestäni. Älä ole niin varma, Urja hyvä. Olen ihminen ja mies ja
sydän tykyttää rinnassani -- luullakseni, arvatenkin. Enkö minä saisi
mielestäsi ollenkaan tunteilla? -- Puhukaamme asiasta enemmän alhaalla.
Tule, menkäämme.

-- Turja hyvä, puhui Urja katsoen kiinteästi puolisoansa, jätä turhat
jutut. Onko asemamme mielestäsi sopiva joutavuuksille? Olethan jo
tunnustanut, että taivaalla on jotakin, josta sinä koetat saada selkoa
uhraten suuren osan öistäsi ja voimistasi. Sinä et kansasi päällikkönä
ja ollen vastuussa sen kohtaloista tätä tekisi, ellei siellä kiikarissa
näkyisi jotain vakavaa. Ja sinulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan
kieltää minua katsomasta sitä.

-- Ole hyvä ja katso, sanoi Turja ystävällisenä ja vältellen.

Urja aikoi ensin istuutua kiikaripöydän ääreen. Mutta sitte hän pyysi
tyynesti:

-- Turja hyvä, aseta kiikari, minä en osaa.

-- En. Sitä minä en tee, kuohahti Turja.

Urja katsoi häntä pitkään.

-- Etkö -- vaikka minä pyydän hartaasti.

-- En, Urja ystävä, minä en tahdo, minä en voi.

-- Sepä ikävää, lausui Urja hiljaa, aivan kuin itseksensä.

-- Ymmärrä, Urja kulta, minua. Minä olen niin epätietoinen. Enhän minä
voi -- jos se ei olisi muuta kuin päähänpisto -- -- --?

-- Sepä ikävää, puheli Urja vieläkin hiljemmin ja kääntyi mennäkseen.

-- Miksi aiot mennä, mitä sinä nyt? hätääntyi! Turja. Kuuletko, minä en
voi!

-- Jos minä olen Turjan, Borealian päällikön puoliso, niin sinä voit.
Ellet sinä voi, en minä kelpaa Turjan, Borealian päällikön puolisoksi,
tuli Urjalta hiljaa kuin helähtäen.

-- Minä sanon sinulle, Urja, nyt asian niin selvästi kuin osaan,
mörähti Turja päätänsä ravistaen, hampaat yhdessä, kuin raskaan taakan
alle vaipuva, joka ylpeästi tahtoo salata heikkoutensa. Olen elänyt
tuskassa kauan. Se on kenties huomattu. Minä olen nähnyt taivaalla
-- -- -- sanokaamme kamalaa. Mutta minä en ole selvillä vielä onko se
Borealian loppu, onko se Kaiken Loppu, en ole selvillä, mitä se
oikeastaan on. Vapisuttavat kuvat ovat nousseet mieleeni kenties
turhanpäiten. Olen päättänyt, että en ilmaise näkemääni kenellekään,
ennenkuin tiedän jotain varmaa. Minun itsetuntoni, miksen sanoisi
ylpeyteni, ei salli, että minut saadaan kiinni turhasta kuvajaisten
pelosta. Eikä ole oikeinkaan rasittaa yhtään tämän kansan jäsentä
liialla taakalla. Tästä syystä en ole puhunut sinullekaan mitään, Urja.
Minä olen mies. Miltä tuntuisi, jos sinä näkisit minut turhan
pelkurina. Olin päättänyt ilmoittaa sinulle heti kun olen varma asiasta
-- että on jotain ilmoittamista. Tässä syyni. Tee mitä tahdot. Minä
asetan kiikarin, jos haluat.

-- Luuletko saavasi selville totuuden?

-- Toivon ainakin, vastasi Turja epäröiden, ainakin koetan parastani.

-- Minä teen ehdotuksen, reipastui Urja. Kuinka kauan luulet
tarvitsevasi vielä aikaa, saadaksesi varman käsityksen ilmiöstä -- tai
päästäksesi selville, ettet voi sitä selittää?

-- En voi sitä sanoa.

-- Mutta meidän täytyy sopia määräajasta. Katsos, minä olen varma, että
sinä et istu täällä turhaan. Turja, Borealian päällikkö, ei ole koskaan
sillä tavalla erehtynyt. Vaikka sinun laskusi nyt jo sanoisivat, että
ei ole mitään pelättävää, niin minä en niitä laskuja uskoisi sen
jälkeen kun olet istunut täällä tuskaisia öitä. Sano minulle:
pelkäätkö, että se lähestyy nopeasti -- -- -- Näen kasvoistasi, että se
lähestyy nopeasti. Pankaamme lyhyt määräaika. Ellet sen kuluessa pääse
tulokseen, niin sinä annat minun katsoa -- ja olipa laskujesi tulos
minkälainen hyvänsä, saan minä katsoa.

-- Mutta onhan jokseenkin samantekevää silloin, katsotpa sinä kiikariin
nyt tai sitte.

-- Ei, ei ole samantekevää. Minä tahdon kunnioittaa sinun perusteitasi.
Mutta minä tahdon myöskin tuntea uhkaavan onnettomuuden.



VIII luku. Avaruuden puheilla.


Määräaika oli kulunut. Turja oli viidennen kerran päättänyt laskunsa
turhaan ja laskeutui itse noutamaan Urjaa.

He nousivat kuutiomajaan äänettöminä, vakavina, käsi kädessä. Oli
verrattain valoisa yö. Taivas oli tavallista selkeämpi. Ellipsoidi
kuutiomajan katolla hehkui ja soi, itseksensä hiljaa valittaen. Turja
sammutti sen ja viittasi Urjaa istuutumaan kiikarin ääreen.

Itse hän istui hiukan syrjään tarkaten kiikarilampun valossa Urjan
liikkeitä. Hetkisen haki Urja oikeata asentoa. Turja näki, että hän oli
äärettömän jännittynyt. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kuului vain
voima-asemien jyminä, joku jäätikköilveksen kaukainen karjunta ja
muutaman meteorin suhina.

Kellokoneisto, joka kuljetti kiikaria maan liikunnan mukaan ja piti
sitä samassa kentässä, hyrisi hiljaa.

Yhtäkkiä huomasi Turja puolisonsa hätkähtävän. Hänen rintansa alkoi
kohoilla kiivaasti ja hikikarpalot kimalsivat otsalla kiikarilampun
valossa.

-- Nyt hän näkee sen, ajatteli Turja. Näkeeköhän hän kaikki. Myöskin
pimeät, äännähti hän tietämättänsä ääneen.

-- Niin, kuiskasi Urja.

Hän katsoi kauan, kouristaen käsin kiikaripöydän reunoista.

Kun hän kääntyi, kuvastui hänen silmissänsä ehdoton kauhu. Mutta tyyni
hän oli. Hirvittävän tyyni. Hän tuijotti Turjaan kuin häntä ihmetellen.

-- Urja, äännähti Turja.

-- Niin, nyökäytti tämä. Nousi ja tarttui puolisonsa käteen johtaen
häntä ulos majasta, aukeamalle. He astelivat pitkin hyperboloidin
reunaa ja pysähtyivät silmäilemään yöhön. Pohjoinen paloi.
Pohjoisnunatakin huippu leimusi. Jäätikkö ylt'ympäri kumotti yössä.
Borealiassakin oli jo hiukan lunta. Voima-asemien valomeri näkyi idässä
ja niiden jyminä ja jyske kuului hiljaisessa yössä. Silloin tällöin
kajahti jäätikköilveksen karjunta, kaikui omituisesti, toisinaan
kuoleutuen, toisinaan taasen kuuluen. Vain joistakuista asunnoista
tuikahti yksinäinen valo ja vain muudan kaukainen työlaulu värisi
tavallista kuulakkaammassa yössä.

Siellä kattojen alla nukkui heidän kansansa. Tuolla ylhäällä Avaruus
valmisti sille ikuista unta. Täällä kansansa yläpuolella Avaruuden alla
nämä kaksi ikäänkuin tekivät tiliä kummallekin. Oli kuin olisivat he
pyytäneet Avaruudelta armoa kattojen alla nukkuvalle kansallensa.

Mutta he tiesivät ja tunsivat, että se ei kuule heidän pyyntöänsä. Se
ei tunne sääliä. Se murskaa elämää armotta ja synnyttää uutta. Eetteri
ei kanna tuskan huutoja. Siellä täällä hukkuu Avaruuden aalloilla
kukkiva elämän ulpukka rajumyrskyyn. Mutta toisaalla avaa se tyynessä
lahdessa terälehtensä.

He tiesivät, että ainoa mikä saattaa auttaa, on taistelu. On saatava
täydellinen selvä asemasta, uhkaavasta tilanteesta, voimat on
suunnattava sen mukaan. Silloin pelastutaan, jos se yleensä on
mahdollista. Ellei, niin kuollaan, vaivutaan, me elämän pisarat
Avaruudessa, maahan ja hajotaan, hukutaan. Elämämme on ollut kuin
atoomin värähdys.

Tähän suuntaan kulkevat ajatukset kummankin mielessä katkesivat, kun
Urja tarrasi molemmin käsin kiinni puolisonsa käsivarteen ja kiljahti:

-- Näetkö!

Turja silmäsi ehdottomasti niitä Avaruuden seutuja, joita hän oli
monena yönä kiikarilla tähdännyt.

-- Totta tosiaan, hän mumisi. Se näkyy, se näkyy -- -- --. Mutta
ainoastaan näin kirkkaana yönä. Ja ainoastaan jos _tietää_.

Turja sytytti ellipsoidin ja he kuulivat sen hiljaisen valituksen alas
laskeutuessaan.



IX luku. Myrsky alkaa.


Päivä oli ankara. Lumimyrsky raivosi. Yhtenä pyrynä oli Borealian ilma.
Se oli tullut mukanansa kokonaisia vuoria rakeita ja lunta itäisiltä
jäätiköiltä. Se pauhasi ja jyski ja jyrisi jo tullessansa jäätikön
vuorissa ja kuiluissa. Tiedettiin, mitä se merkitsi ja varustauduttiin
sen varalta. Kaikki sopivat työt järjestettiin asunnoihin ja muihin
suojamiin. Ne jotka jäivät ulos, ottivat vara-akkumulaattorin
lämmitysverkkoansa varten, kypärän silmikoineen ja metallikäsineet.

Myrsky tuli keskellä päivää. Päivä pimeni. Valot sytytettiin. Tuuli oli
niin voimakas, että se puhalsi voima-asemien metallipiippuihin kuin
urkupiippuihin. Ne ulvoivat ja mörisivät epäsoinnuissa. Asunnot
ratisivat ja huojuivat. Rakeet synnyttivät kaikkialla, missä ne
putosivat omegametallille, korvia huumaavan melun. Metalli soi ja
valitti kuin kuoleman tuskassa kiemurrellen. Lunta ja rakeita tuli
toisinaan tuulen lennättämänä sellaisissa tukuissa kuin olisi niitä
jättiläislapio heittänyt. Borealia näytti hautautuvan lumeen ja jäähän
tuossa tuokiossa.

Turja neuvotteli esikunnassansa. Ensiksi olivat hänen mielessänsä,
myrskyn tullessa, ilveksen metsästäjät, jotka olivat jäätiköillä. Kun
hän oli aamulla kuullut jäätikkösemaforien kuuntelukoneella myrskyn
soivan itäisessä jäätikkösemaforissa, oli hän käskenyt heti kaikkien
sinä päivänä jäätiköille määrättyjen jäädä kotiin. Mutta jäätiköillä
oli toista sataa miestä, jotka olivat lähteneet edellisinä päivinä
eivätkä olleet palanneet. He pelastuisivat, jos he huomaisivat myrskyn
ajoissa ja kukin joukkue kokoontuisi kasemattiinsa, jollaista he
kuljettivat mukanansa kokoonpantuna. He voivat sen lämmittää
mukana olevalla akkumulaattorilla ja katon läpi he pystyttävät
ilmanvaihtotorvet. Vaikkapa he hautautuvat kokonaan lumeen, voivat he
pelastua myrskyn lakattua. He antavat radiosäteellä merkkejä ja heidät
löydetään tai he kaivautuvat itse ulos ja palaavat. Jos myrskyn käsissä
lentävät jääkimpaleet särkevät kasematin tai jos myrsky yllättää
joukkueen hajallaan, on edessä useimmiten varma kuolema.

Neuvottelu johti siihen tulokseen, että jäätiköillä olevain
auttamiseksi ei tällä hetkellä voida tehdä muuta kuin lähettää kolme
avustusretkikuntaa lumivetureilla niihin kolmeen solaan, joista
tavallisimmin käytetyt tiet jäätiköille johtavat. Retkikuntien
miehistöt otettiin vapaaehtoisista, joita tarjoutui kolme kertaa niin
paljon kuin tarvittiin.

Toinen pulmallinen kysymys oli lähellä jäätikön reunaa olevien
asuntojen kohtalo. Joka talvi oli lumelle ja jäälle luovutettu
Borealian maa-alaa. Oli tyhjennetty asumus siellä ja täällä ja revitty
ja kuljetettu kaikki keskemmälle maata. Toisinaan oli joku asunto
hautautunut ankarimpien lumimyrskyjen aikana niin, että sen kaivamiseen
ei katsottu voitavan ryhtyä. Muutamia asuntokuntiakin olivat
ensimmäiset hirmumyrskyt yllättäneet Ja haudanneet elävältä. Siellä ne
nukkuivat jo kaukana, tuhat mittaa vahvan jäätikön alla ikuista
untansa.

Mutta sittemmin oli alettu noudattaa yhä suurempaa varovaisuutta.
Myrskyn saapuessa tyhjennettiin nopeasti äärimmäiset talot, varsinkin
ne, jotka olivat jäätikön sisään tunkeutuvissa vuonoissa, sillä
tällaiset vuonot saattoi yksi ainoa hirmumyrsky ammentaa täyteen lunta
ja jäätä ja tasoittaa sen muun jäätikön tasalle. Kauan oli suunniteltu
koko asuntojärjestyksen muutosta. Olisi haluttu rakentaa kaikki
asumukset maan keskeen tiheään ryhmään ja järjestää hyvät kulkuneuvot
maan äärille. Mutta niukka voiman saanti ei sallinut enää tällaista
suuruudistusta.

Turja oli aamulla antanut määräyksen maan äärillä olevain asuntojen
tyhjentämisestä. Kaikki kuljetusneuvot ja vetojuhdat, mitä suinkin
liikeni keskuksesta, lähetettiin apuun. Useat asumukset tyhjennettiin
onnellisesti, mutta toisissa viivyteltiin liian kauan. Myrsky saapui ja
silloin ei enää ollut syytä lähteä pitemmälle taipaleelle muuten kuin
lumiveturilla.

Osa lumivetureista päätettiin lähettää enimmän uhattuihin
tyhjentämättömiin asunnoihin maan äärillä. Mutta osa täytyi pitää
keskuksessa niillä teillä, joilla täytyi ehdottomasti pitää liikennettä
yllä niin kauan kuin voima-asemat olivat käynnissä ja energiaa
varastoitiin.

Kolmanneksi harkittiin tuulivoima-asemien kehittämistä. Nämä olivat
aikaisemmin olleet Turjan lempiaate. Niitä hän oli miettinyt yötä
päivää, kokeillut, rakentanut ja esitellyt eduskunnalle. Hänellä oli jo
kokonainen sarja oppilaita, jotka tunsivat näiden koneistojen rakenteen
pienimpiin yksityiskohtiin saakka ja jotka pystyivät kehittämään niitä
omintakeisesti edelleen. Mutta ne olivat vielä epäkäytännöllisiä.
Myrskyt niitä rikkoivat, vaikka niiden jättiläistuutit olivat suojatut
verkolla, jossa kulki tulikuuma voimavirta -- tyynellä ne eivät taasen
toimineet -- ja Borealiassa puhalsi harvoin tuuli, jolla ei olisi ollut
mukanansa jäätä ja lunta.

Turja oli toivonut näistä voima-asemista apua Borealialle, sitte kun
sen entinen sydän lakkaisi talvella sykkimästä. Ja antoivathan ne jo
pienen osan tarvittavasta voimasta -- antaisivat enemmänkin, siitä oli
Turja varma, jos niitä tarmokkaasti kehitettäisiin.

Mutta nyt häneltä ei liiennyt enää mielenkiintoa tälle kysymykselle.
Leikinlaskija Hara ilvehti esikunnassa, että Turja osoittaa
häilyväisyyden oireita niinkuin olisi rakastunut. -- Täytyy olla
korkeajännitysakkumulaattori sisässänsä sillä miehellä, joka
lemmiskelee tällaisessa myrskyssä.

Ainoastaan Urja tunsi todellisen syyn tähän "häilyväisyyteen."



X luku. Kansa myrskyssä.


Turja päätti tehdä tavallisen päiväkierroksensa hiukan aikaisemmin,
jotta ennättäisi takaisin, ennenkuin ensimmäisen myrskypyörteen keskus
saapuisi jäälohkareinensa. Silloin oli kaikkien vetäydyttävä suojaan.
Turja astui ulos kypärä päässä, silmikko alas laskettuna ja
omegametalliset käsineet käsissä. Lumiveturi möyrysi juuri
voima-asemille päin. Hän kiipesi siihen. Se ryömi lumessa kuin
jättiläisetana. Koneisto surisi ja rätisi, lumi ja rakeet pieksivät sen
kylkiä ja selkää, se kiljahti silloin tällöin, kuin kiukkuansa purkaen
Se laahasi lumeen suuren kourun, mutta se täyttyi heti sen jälessä.
Vanavesi ei säilynyt hetkeäkään tällaisessa myrskyssä.

Lumiveturin pysähtyessä nousi siihen mies, joka, huomattuaan Turjan,
viittoi ja pauhasi, kaikesta päättäen iloisena. Kun hän kohotti
kypäränsilmikkoansa, tunsi Turja Karman, sen jättiläiskokoisen miehen,
joka oli eduskunnassa huutanut "hyvä".

-- Hei päällikkö, sanoin minä, hauska ilma! kuuli Turja hänen nyt
pauhaavan. Kylläpä itä meitä nyt hyssyttelee ja hyväilee! Mitä
päällikkö arvelee, olisikohan sillä paha mielessä?

Turja pudisti päätänsä ja nauroi. Hän ei yrittänyt vastata tässä
melussa. Koneisto surisi ja rätisi, myrsky ulvoi ja kaikki sisällä
olijat pauhasivat toistensa korviin.

-- Tämä hiukan piristää laiskaakin, jatkoi Karma jyrisemistänsä. Jos
loppu tulee tällä tavalla, niin hauska loppu. Tämä panee veret
liikkeelle ja iloiselle tuulelle. Totta tämmöinen toista on kuin juosta
korvat lupassa Borealian lahteen. Mitä päällikkö arvelee, riittääkö
tätä nyt sata päivää?

-- Taitaisi Karmankin silloin jo olla lunta suussa sulamatta, kiljui
Turja nyt vastaan.

-- En usko, mörisi Karma. Kyllä meitä joitakuita sittekin vielä
konttaisi jäätiköllä. Tietääkö päällikkö, että minä tulen jokseenkin
suoraan jäätiköltä?

-- Jäätiköltä! kiljahti Turja.

-- Niin. Eksyin joukkueestani kun ajoin takaa komeata jäätikköilvestä.
Kuulin myrskyn möyryävän idässä. Kaadoin ilveksen, otin sen puoliskon
ja taljan selkääni ja aloin taivaltaa kotiin. Myrsky pani parastansa,
minä vielä parempaa. En ole koskaan harjoitellut juoksemista, joten se
taakka seljässä aluksi kävi hiukan kömpelösti. Mutta kun raajani
vertyivät, huomasin katkaisevani matkaa aika kyytiä. Minun täytyi
kiertää solalle, myrsky painoi suorin matkoin, se pahuus ei hakenut
mitään solia ja sillä tavalla se pääsi edelle. Kun minä livistin solaa
alas, näin sen pudistelevan harjaansa jo voima-asemien luona. Ajattelin
jättää taakkani ja vaatia raajoiltani lisää nopeutta, mutta sitte
ajattelin, että jos tässä täytyy jäädä jonnekin odottamaan myrskyn
lakkaamista, niin voi talja ja ilveksen takapuoli olla tarpeen pitämään
minua sellaisessa kunnossa, että lumi suussa sulaa.

-- Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Kuljin parin aution asumuksen ohi.
Kolmanteen päätin pysähtyä, sillä loppumatkan jo kierittelin ja
laahasin vatsallani. Mutta siellä olikin lumiveturi lähtövalmiina, koko
asuntokunta mukana. Se toi minut kotini kynnykselle.

Tällaisen kuvan sai Turja Karman kiljumista katkonaisista lauseista.
Kun veturi pysähtyi hetkeksi ottamaan peräänsä vaunua, metallista
sukkulanmuotoista alusta, joka ui lumessa verrattain kevyesti, pauhasi
Karma edelleen, vaikka hänen äänensä nyt, koneen surinan lakattua, oli
aivan liikaa voiman tuhlausta. Kaikki sisällä olijat nauroivat ensin
hänelle, mutta kiintyivät sitte kuuntelemaan kertomusta.

-- Entä muu joukkue, kiljui Turja Karmalle, kun tämä seuraavalla
pysäkillä astui ulos veturista.

-- Kyllä Jorman joukko kotiin tulee, ellei tätä sataa päivää kauemmin
kestä -- -- --

Loppua Turja ei enää kuullut.

Tämä kohtaus Karman kanssa teki hyvää Turjalle. Näissä kahdessa,
Karmassa ja Jormassa, arveli Turja kansansa mukautumisen kovaan elämään
jääkenttien keskellä ehtineen kaikkein pisimmälle. Heissä oli kulttuuri
palautunut hennolta ja herkältä asteeltansa kauas muinaisaikojen
tasolle. He olivat kauimmaisia ilmiöitä kansan kehityksessä takaisin
suurikasvuiseksi, jykevävoimaiseksi, kaikin puolin kykeneväksi jylhään
olemisen taisteluun. Karmasta ja Jormasta säkenöi ja huokui Turjan
aistimiin aina valoisa yksinkertainen voima ja luottamus. He olivat
aina hyvällä tuulella, aina humoristisen ylimielisiä kaikille vaaroille
ja vastuksille.

Ympärillänsä hän näki paljon samantapaisia yksilöitä, miehiä ja naisia,
vaikka vain heikompia jäljennöksiä Karmasta ja Jormasta. Vain siellä
täällä näkyi väsynyt, alakuloinen ilme. Turja tiesi, että tämä oli työn
viritys. Se johtui työstä, se kuului työhön. Siellä ei kärsitty
happamia kasvoja. Se teki Turjan hyvätuuliseksi, vaikka hän tiesikin,
että vakavuus ja väsymys valloitti illalla toiset, alakuloisuus ja
epätoivo eräät.

-- -- -- Vielä toimivat voima-asemat. Niitä ei lähelläkään seisten
nähnyt. Ne peittyivät lumimyrskyyn. Mutta niiden metallipiiput ulvoivat
ja mörisivät myrskyssä, niiden seinät ja katot valittivat. Ladattiin
akkumulaattoreja, korjattiin lumivetureita ja uusia rakennettiin. Vielä
jyski Urjan kone ja lämmitti asumuksia.



XI luku. Räjähdys.


Turja kulki voima-asemien läpi, kahlasi ulkona lumessa, antoi neuvoja,
sijoitti toisin henkilöitä, tarkasti koneita, mittareja. Kaikki
tapahtui tyynesti, järjestyksessä. Askel askeleelta seurasivat
havainnot, sanat ja teot täsmällisessä järjestyksessä.

-- -- -- Hän oli juuri astumassa neljännen voima-aseman ulko-ovesta
ulos, kun hän tunsi tärähdyksen ilmassa, voima-aseman sisus leimusi
liekkien vallassa, koko holvi ratisi ja huojui, myrskyn seasta kuului
kumea jyrinä. Hän hyökkäsi sisään. Paha haju tunki ovesta vastaan.
Palanut nainen makasi tunnottomana oven edessä. Hän oli nähtävästi
pudonnut ylhäältä sillalta. Vasemmalla vesijohtosuojassa valitti kaksi
miestä ja kolmatta kannettiin sinne parhaillaan. Osa koneista
seisoi ja jota pitemmälle Turja ehti sitä selvemmin hän huomasi
suuren onnettomuuden tapahtuneen. Useampia kuolleita virui
käytävillä -- -- --.

Hetken kuluttua tuotiin sana, että suuri meteori oli rikkonut erään
suurimmista akkumulaattoreista, jota tämä voima-asema latasi. Se oli
aiheuttanut itse voima-asemalla räjähdyksen. Kun Turja kuunteli tätä
ilmoitusta joukon ympäröimänä, alkoi ilmassa kuulua ilkeätä sihinää ja
rätinää. Joukko hajosi kauhistuneena.

-- Käykö radiokone? huusi Turja.

-- Käy, vastattiin. Hoitaja on kuollut eikä kukaan ole sitä
pysäyttänyt.

Hetkisen ajatteli Turja, että heidän kaikkien loppu on nyt tullut. Ilma
alkoi jo salamoida, kun johtoa vailla oleva kone purki siihen yhä
paisuvia latauksianasa. Voimattomuus ja jäykistys valtasi jo useimpien
nivelet, niinkuin tavallisesti voimavirran kulkiessa ruumiin läpi.

Silloin nähtiin Turjan hoipertelevan radiokoneen rappujen juureen. Ne
olivat rikki, palaneet poikki. Hän ei päässyt ylös. Hän silmäsi melkein
älyttömin silmäterin miehiin ja naisiin, jotka läähättivät kaukana
seinillä ja nurkissa. Hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, hampaat
kiristetyt yhteen. Hän hoiperteli radiokoneen alla, pitkin käytävää
oikealle, kaatui maahan, ryömi nelinkontin dynamon luo, joka oli
nurkassa. Käden ja pään nähtiin kohoavan, käsi haparoitsi ruuvia, johon
paksu jättiläisjohto oli kiinnitetty. Ruuvi kiertyi. Sitten nähtiin
Turjan ponnistautuvan ylös, käyvän sylin johtoon, kuului pamahdus -- ja
radiokone pysähtyi.

Hetken kuluttua kannettiin Turja vesijohtohuoneeseen tunnottomana.



XII luku. Miten käy aurinkokunnan?


Illalla istuivat Turja ja Urja pienessä suojamassansa. Heillä oli
hallussaan vain kaksi pientä suojaa. Koko muu Kapitolio oli luovutettu
pakolaisille, joita oli tullut maan ääriltä. Tässä osassa asumusta oli
hiljaista, mutta etäämpää kuului liikettä ja melua. Myrsky oli hiukan
hiljentynyt, niin että sen meteli ei kuulunut kovin tänne asumuksen
keskukseen. Valoputkista lähti hiljainen viihtyisä sävel.

Turja oli vielä raukea, kuin äsken syvästä unesta herännyt. Mutta hän
söi äänettömänä hyvällä ruokahalulla illallispalaa ja Urja katseli
häntä mietteissään.

-- Tänä iltana minä en olekaan lemmenlauluja laulamassa ja Avaruuteen
huokailemassa, lausahti Turja hymyillen. Ajatteletko sitä?

-- Mitä nyt aiot? kysyi Urja ikäänkuin kuulematta Turjan kysymystä.

-- Taistella myrskyä vastaan. Se voi kestää kauan ja käydä varsin
kiusalliseksi, vastasi Turja.

-- Mitä minä myrskystä. Se kestää aikansa ja vie uhrinsa. Mutta se ei
ole Kaiken Loppu. Mitä aiot ilmiön suhteen Avaruudessa?

Turja kävi vakavaksi.

-- Totta puhuen, aivoni ovat tätä kysymystä vatvoneet myrskystä ja
onnettomuuksista huolimatta. Luulenpa, että tiedottomana maatessanikin
näin sen. Kuva on nähtävästi syöpynyt syvälle aivoihini.

-- Aiotko jatkaa tutkimuksiasi?

-- Miten? Ei ole suurempaa kiikaria. Ei ole muita koneita. En osaa
niitä valmistaa. En osaa laskea kuin yksinkertaisimpia tehtäviä. Eikä
kukaan muukaan Borealiassa osaa niinkään paljoa kuin minä.

-- Jos se on kaukana, niin se on hirvittävä massa, puheli Urja
matalalla äänellä.

-- Jos se olisi lähellä, niin olisin saanut etäisyyden lasketuksi. Sen
täytyy olla kaukana. Ja se _on_ hirvittävä massa.

-- Miten käy siis aurinkokuntamme?

Hiljaisuus. Kuului myrskyn pauhina ja voima-asemien metallipiippujen
ulvonta ja mörinä.

-- Miten käy tämän pienen aurinkokuntamme? lausui Turja raskaasti.

Hän ponnahti ylös.

-- Emme saa siitä tietoa. Se on kirottua. Se on uhkaava tuntematon
kohta taistelusuunnitelmassamme. Meillä on miehiä ja naisia, jotka
pystyvät hurjimpiinkin yrityksiin. Meillä on voimaa ja koneita, meillä
on tietoa ja taitoa. Mutta nyt tulee tällainen ilmiö, ilmestyy
taivaallemme uusi uhka -- ja me olemme avuttomia, tietämättömiä kuin
lapset. Se on kirottua.

-- Mutta emmekö voi rakentaa koneita ja perehtyä tähtitieteeseen?

-- Kyllä, jos annat meille aikaa ja energiaa, Urja hyvä. Mutta minä
pelkään, että se massa siellä Avaruudessa ei odota kunnes me opimme
tähtitieteen. Se on toimessa yötä päivää. Luulen saaneeni selville,
että aurinkomme on poikennut radaltaan, luulen saaneeni selville, että
oma pallomme jo tottelee massan käskyjä. Pelkään, että ei ole aikaa
enää opetella tähtitiedettä ja kokeilla tuhansia koneita, niinkuin
täytyisi, ennenkuin on Avaruuden salaisuuksien tuntija. Avaruus ei
luovuta salaisuuksiansa vuodessa eikä parissa. Se vaatii maksuksi
miespolvien työn. Minä pelkään, että tuho tulee, jos se tulee, tämän
miespolven aikana. -- Ja silloin me emme tiedä yhtään, miten se tulee,
millainen se on ja onko siitä väkevimmälläkään kansalla pelastumisen
mahdollisuutta ja millainen on se mahdollinen mahdollisuus -- -- --.
Piru vieköön tähtitieteilijät, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon liian
aikaisin. Miksi eivät he kirjoittaneet kirjaa meille tästä tapauksesta.
Heidän olisi pitänyt, jos he ammattinsa oikein osasivat, tietää tästä
massasta jo satoja vuosia sitte.

Meidän täytyy saada selko siitä, mikä on massan vaikutus
aurinkokuntaamme ja mikä on oman tähtemme kohtalo. Mutta miten -- siinä
kysymys.



XIII luku. Kansa edelleen myrskyssä.


Myrsky raivosi kymmenettä päivää. Se oli muuttunut äkäisistä
vihuripäisistä puuskista, pienistä, päivässä ohi kulkevista rajuista
pyörteistä mahtavaksi jymiseväksi voimavirraksi, jonka teho nousi ja
laski hitaassa jykevässä tahdissa. Se toi entistä enemmän lunta, mutta
vähemmän rakeita ja jäälohkareita. Myrskyn, metallin ja voima-asemien
piippujen melu ei ollut niin helvetillistä kuin ensimmäisinä päivinä.
Se oli juhlallisempaa, siedettävämpää.

Lumivetureja möyri siellä ja täällä Borealian alueella. Lunta oli
kymmeniä mittoja vahvassa siellä missä oli pidikkeitä ja
epätasaisuuksia. Mutta tasaisilla paikoilla saattoi silloin tällöin
pöllähtää ilmaan muraa ja kiviä. Paljon asuntoja maan äärillä oli
hautautunut lumeen ja jäähän. Tiedettiin, että muutamia hautautuneita
asuntoja ei oltu tyhjennetty eikä asukkaista tiedetty mitään. Ei niistä
liioin vastattu radioon. Osa jäätiköillä olleista metsästäjistä oli
pelastettu. Mutta suurin osa oli vielä siellä myrskyn käsissä.

Taistelu myrskyä vastaan kävi yhä ankarammaksi. Se vaati uhreja yhä
enemmän. Se alkaa tuntua raskaalta kansasta, vaikka se oli satoja
vuosia saanut tuta luonnon rautaista julmuutta. Tehdessään
päiväkierrostansa lumiveturissa huomasi Turja ihmisten olevan vähemmän
äänekkäitä kuin ennen. Puhuttiin myrskystä ja sen vaatimista uhreista.
Kukaan ei muistanut sellaista luonnonvoimain raivoa nähneensä. Eräs
kertoi äidistä lapsineen, jotka olivat hukkuneet lumeen. Toinen kertoi
veljestään, joka nähtävästi oli kenenkään huomaamatta jäänyt
lumiveturista ja hautautunut. Kolmas kertoi miehestä, jonka pään
putoava jäälohkare murskasi. J.n.e.

Voima-asemista kävi enää puolet. Joki alkoi nopeasti kuivua.
Tuulivoima-asemat toimivat kaikki, kun muutamia oli aamulla korjattu.
Turja tarkasti niitä ja hänen mielessään välähti, että ne saataisiin
kenties kestävämmiksi, jos systeemi käännettäisiin, niin että ne
toimisivat tuulen aikaansaamalla ilmavedolla eikä suoraan tuulen
voimalla.



XIV luku. Ongelma alkaa olla selvillä.


Illalla keskustelivat Turja ja Urja taasen pienessä suojamassansa.
Urjakin oli saanut tuta taistelun vakavuuden. Hän oli järjestänyt ja
johtanut sairaiden, loukkaantuneiden ja turvattomiksi jääneiden lasten
hoitoa. Hän puheli kokemuksistaan Turjalle ja kysyi lopuksi:

-- Luuletko tätä kestävän kauan?

-- Tuntuu kuin sitä kestäisi vielä kauan, vastasi Turja.

-- Valloittaako jäätikkö nyt yhdellä ryntäyksellä koko maamme?

-- Ei. Sitä se ei tee. Mutta suuren osan. Kenties puolet paljastuu
vielä seuraavana lämpimänä vuodenaikana.

-- Mutta ellei käännettä tapahdu, niin ovat kansamme jäännökset ainakin
muutaman vuoden kuluttua jäätiköllä. Oletko ajatellut sitä?

-- Olen. Olen ajatellut sitä kauan. Ja minä tiedän, että käännettä ei
tapahdu ennenkuin kenties sadan vuoden perästä, lausui Turja ikäänkuin
kauas avaruuteen tähdäten.

Pitkä hiljaisuus. Lumiveturi kiljahteli jossain läheisyydessä. Sitte
lausahti Urja hiljaa: -- Vasta sadan vuoden perästä.

-- Niin. Ellei sitä ennen ole tullut Kaiken Loppu.

-- Mistä päättelet näin? kysyi Urja.

-- Tiedätkö mistä johtuu tämä kylmyys ja kuolema? kysyi Turja,
vastaamatta Urjalle.

-- Auringon antaman voiman ja ilmakehän hiilihapon vähenemisestä. Mutta
miksi sitä kysyt?

-- Mistä johtuu auringon antaman energian väheneminen?

-- Auringossa tapahtuneesta mullistuksesta ja viime aikoina
kosmillisesta tomusta, joka imee auringonsäteitä.

-- Mistä johtuu kosmillinen tomu?

-- Sehän on vieraslahja joltain pyrstötähdeltä tai sen tapaiselta
pimeältä massalta, jonka vieraana olemme käyneet.

-- Jonka vieraana _olemme_, oikaisi Turja.

-- Kuinka, mehän kierrämme aurinkoa -- -- --?

-- Jonka vieraana on myöskin aurinkomme!

Urja hypähti ylös, tuli Turjan luo ja katsoi häntä, ikäänkuin
hakeakseen hänen silmistään selitystä.

-- Sinä siis tarkoitat, että se on _se_ -- -- -- jonka näimme.
Turja nyökäytti.

Urja mietti, palasi paikoilleen ja mietti edelleen. Myrsky pauhasi ja
jäätikköveturi kiljui. Jostain läheltä kuului lapsen valitusta.

-- Kosmoksen nimessä, sinä olet aivan oikeassa! Kaikki on peräisin
siitä. Ja aurinkomme on jo vuosituhansia kulkenut sen massan
valtakunnassa, sen kiroissa. Ja nyt me olemme suhteellisen lähellä
sitä, kaukana aurinkokunnan mitoissa puhuen, mutta lähellä sen omissa
mitoissa puhuen. Ja sinä luulet, että käänne tulee vasta sen jälkeen
kun olemme sen sivuuttaneet.

Turja nyökäytti taasen.

-- Mutta mikä tuo massa sitte on? Onko se aurinkomme radan
keskuskappale? Tai onko se Avaruuden keskuskappale? Entä jos putoamme
siihen?

Turja nousi.

-- Minähän sanoinkin äsken: ellei sitä ennen tule Kaiken Loppu.
-- -- -- On tuhansia mahdollisuuksia. Me voimme sen sivuuttaa saamatta
tuta muuta kuin kosmillista tomua, meteoreja ja kylmyyttä. Me voimme
sivuuttaa sen niin, että menetämme suuremman tai pienemmän osan
ilmakehästämme. Me voimme sivuuttaa sen kuumuudesta hehkuen ja sulaen.
Me voimme törmätä sen tuhansiin kuihin ja muihin kiertolaisiin tai sen
massan kiinteisiin osiin. Me voimme vajota sen äärettömän massan
helmaan kuin pisara mereen. Kaikkien näiden tapausten välillä on
tuhansia mahdollisuuksia. Mutta me lapset, me tyhmyrit, me tuhrukset
emme tiedä mikä on meille määrätty. Me emme osaa tutkia, emme osaa
rakentaa koneita emmekä laskea. -- Sehän se tässä on kirottua ja
helvetillistä. Jos pallomme ei sula, ei hajoa tomuksi eikä vajoa tuon
hirviön vatsaan, niin meidän olisi nyt jo kiireesti varustauduttava,
sillä kaikki muut kohtalot me voisimme voittaa, kaikissa muissa
tapauksissa minä näen pelastumisen mahdollisuuden. Mutta emmehän voi
varustautua, kun en tiedä, mikä tapaus tuhansista mahdollisista on
määrätty osaksemme. Enhän voi varustautua kylmyyttä vastaan, kun en
tiedä vaikka meitä uhkaisikin kuumuus. Enhän voi varustautua
säilyttämään ilmakehää, kun en tiedä, vaikka saisimme sitä liikaakin.
Se on helvettiä se!

Raivoissaan hän tarttui Urjaa olkapäihin ja ravisteli häntä:

-- Sano minulle, Urja, pieni pelastava sana, pieninkin viittaus! Sano,
kuuletko, sano. Mikset anna kuulua! -- Joko loppui sinunkin älysi?
Kananpää, naakanpää, joka pettää pulmallisimmassa kohdassa. -- -- --
Mutta minä sanon sinulle, että halkaisen tämän oman pääni, ellei sieltä
löydy neuvoa. Mitä sellaisella päällä tekee, joka ei tee tehtäväänsä.

Turja hyökkäili sinne tänne suojamassa kuin vangittu peto. Urja katseli
onnetonta miestänsä suruissansa. Hänelle oli aikoja sitte pulpahtanut
aivoihin ajatus, mutta hän punnitsi uskaltaisiko sanoa sen Turjalle.
Hän odotti kunnes Turja rauhoittui. Ja lausahti sitte:

-- Minä olen ajatellut -- -- --

-- No, mitä, pian, pian! Turja seisahtui kuin naulittu, sieraimet
levällään, silmät suurina.

-- _Ekvatoriaa_.

Urja odotti räjähdystä, mielenkuohahdusta ja valmistui tyynesti
ottamaan sen vastaan. Mutta hän erehtyi tällä kertaa. Turja hyökkäsi
hänen luoksensa, katsoi nyt vuorostaan häntä silmiin ja sähähti:

-- Sitäkö! Ja sinä uskallat sanoa sen?

-- Uskallan.

Turja hoippui istuimellensa. Pitkä hiljaisuus. Ja sitte puheli Turja:

-- Tiedätkö, minäkin olen sitä ajatellut. Muuta keinoa ei ole. Mutta
entä vanha vala, kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on
kammo Ekvatoriaa kohtaan ja tahto elää yksin, vapaana.

-- Me voisimme ajatella erästä kiertotietä. Jos koettaisimme hankkia
Ekvatoriasta tietoja rikkomatta valaa.

-- Miten? Meillä ei ole ollut lähtömme jälkeen mitään yhteyttä heidän
kanssansa. Tuskinpa on yhtään ainoata elävää olentoa, joka taitaa
meidän ja heidän kieltä.

-- Ekvatoriahan ajaa tuomittujansa jäätiköille kuolemaan. Mitä arvelet,
jos ottaisimme näistä joitakuita kiinni ja opettaisimme heille kielemme
-- ja oppisimme heidän kieltänsä. Jos Ekvatoriassa tunnetaan yleensä
aurinkokuntamme kohtalo, tietäisivät nämä vieraamme varmaan siitä,
selitteli Urja. Matka on tosin pitkä, sillä tuomitut elävät lähellä
Ekvatoriaa. Muutaman kerran sadassa vuodessa ovat rohkeimmat
ilveksenmetsästäjämme nähneet heitä. Mutta jos retkikunta varustetaan
vartavasten, ei yritys ole mahdoton.

-- Ehdotuksesi on hyvä. Mutta se tuskin riittää. Muistathan mitä äsken
sanoit: muutaman vuoden kuluttua maamme on jäätikköä, ellei käännettä
tule. Ja minä sanoin, että käännettä ei tule ennenkuin ehkä sadan
vuoden kuluttua. Mitä siitä seuraa?

-- Kuolema jäätiköllä!

-- Tai elämä Ekvatoriassa! vastasi Turja.

Nyt oli taas Urjan vuoro hämmästyä.

-- Mutta itsehän äsken sanoit: entäs vala, entäs kansan tahto, kansan
viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan. Muistathan,
miten Tarjalle kävi?

-- Aivan niin, aivan niin. Mutta se toinen luonto on muutettava. Tarja
on viisas mies. -- Jos Ekvatoriassa elää kunniallinen kansa, ei se
kiellä meiltä maapalaa. Meidän tuomiomme viisisataa vuotta takaperin ei
ollut kuolemantuomio. Silloin tiedettiin jäätikön keskessä vielä
löytyvän sulia maita. Nyt se muuttuu kuolemantuomioksi. Siksi on meillä
oikeus sitä ennen ainakin vedota Ekvatorian kansaan -- tai minä tahdon
sanoa: meillä on oikeus alkaa oikeudenkäynti alusta. Yksityiskohtia en
ole vielä ajatellut -- mutta sinun ehdotuksesi on mainio. Se
toteutetaan. Sitä seuraa jatko aikanaan.

Vaan nyt meidän on taisteltava myrskyä vastaan. Karma sanoi, että se
hyssyttelee meitä. Se aikoo hyssyttää meidät kuoleman uneen. Mutta
vauva potkii vielä, eikä aijo nukkua -- ainakaan tällä kertaa.

-- Salli vielä yksi kysymys, kiirehti Urja. Miksi sinä raivosit, jos
kerran olit itsekin ajatellut Ekvatoriaan siirtymistä.

-- Hyvä Urja. Vieras tieto ei ole oman tiedon arvoinen. Minä en suuria
luota Ekvatorian tietoon. Toiseksi on meillä edessä aikoja, jolloin
meidän pitäisi tietää aina enemmän kuin Ekvatoria. Ja vihdoin viimein:
Olen kansani jäsen. Sen vaistot ovat veressäni. Urja hyvä: Ekvatorian
kammo ja kuolema jäätiköllä painiskelivat vastakkain ja molempien
takana uhkaa Avaruuden massahirviö. -- Raivosinko? Sepä tyhmää. Ihminen
on toisinaan aika tuhrus.

Mutta ongelma alkaa olla nyt selvä: _Jäätikkö contra Ekvatoria_
antaa tulemaksi ehdottomasti _Ekvatorian. Ekvatoriasta ja Avaruuden
Hirviöstä_ on tulemana joko _Kaiken Loppu tai Uusi Maailma_.
Viimeinen ratkaisu riippuu tähtitieteellisistä laskuista ja Borealian
kansan voimasta.

Hyvää yötä!



XV luku. Myrsky lakkaa.


Kaksikymmentä päivää raivosi myrsky. Sitte se lakkasi tuokiossa ja
jätti jälkeensä vonkuvan pakkasen.

Kaikki lahdekkeet ja vuonot jäätikön reunoissa olivat täyttyneet
lumesta ja jäästä. Ja suunnattoman vahva lumi- ja jääpeite oli valunut
varsinaisen jäätikön rinteiltä kauas Borealian keskustaa kohti. Myöskin
maan keskiosassa oli vahvalta lunta. Asumukset olivat muodostaneet
usein korkuisiansa lumiharjanteita, jotka kulkivat idästä länteen ja
joita asumusten läntisille seinustoille muodostuneet solat katkoivat.

Kaksikymmentä päivää takaperin oli elämä Borealiassa ollut verrattain
vilkasta. Kun myrsky lakkasi, näytti ensin kuin maassa vallitseisi
täydellinen liikkumattomuus ja hiljaisuus. Kuolemanrauha näytti
laskeutuneen tähän aavan jäätikön laaksoon myrskyn pauhun jälkeen.
Mutta tarkemmin katsoen huomasi, että vielä siellä sykähteli elon
suoni. Elämä oli sittekin säilynyt raivoavan ja mylvivän myrskyn,
lumen, jään ja pakkasen keskessä. Siellä täällä liikahteli katoilla
ihminen katsellen yli lumisen maan. Siellä täällä möyri, rätisi ja
kiljui lumiveturi. Vielä oli eloa yhdessä voima-asemassakin. Ja
vähitellen kaivautui elämä esille lumesta ja jäästä ja tarkasteli
tappioitansa.

Ne olivat suuret, voi sanoa hirvittävät. Asumuksista oli viidennes
auttamattomasti ja ijäksi hautautunut, toiset kokonaan, toiset niin
ettei niissä voinut asua. Jälellä olevista asumuksista olivat monet
rikki. Kaikki koneistot, etenkin lumiveturit olivat kärsineet vaikeita
vaurioita.

Mutta kaikkein vaikein oli ihmishukka. Oli sittekin hautautunut
kokonaisia asuntokuntia. Yksityisiä henkilöitä paleltui, hautautui
taipaleille tai ruhjoutui niin paljo, että lukua ei voitu pitkään
aikaan tarkalleen ilmoittaa. Jäätiköiltä palasi tai pelastettiin
myrskyn lakattua ainoastaan viisi joukkiota, kahdeksan jäi sille
tielle.

Viimeisenä palasi Jorman joukko, tuoden saaliinsa mukanaan.

-- Eukkoasiko sinun tuli ikävä, vai mitä pirua sinä sieltä kesken
karkasit kotiin? tokaisi Jorma Karmalle heidän tavatessaan.

-- Ei. Minä tulin pitelemään sinun eukkoasi, ettei sitä tuuli veisi --
se kun on niin pieni ja laiha.

Turja ja Urja kävivät katsomassa sairaita ja loukkautuneita. Niitä
hoidettiin sitä varten varatussa asumuksessa. Siellä oli miehiä ja
naisia, joilta oli paleltunut raajoja. Siellä hoidettiin miestä, jolta
suuri terävä jäälevy oli pudotessaan leikannut pois oikean käsivarren.
Siellä oli räjähdyksessä pahemmin ja lievemmin palaneita. Ja niin yhä
edelleen.

Eräissä suojissa säilytettiin niitä, jotka olivat menettäneet
jäätiköllä myrskyn käsissä järkensä.

Kaikki, jotka huomasivat, että heistä ei tule enää taistelukuntoisia,
pyysivät "unijuomaa" -- kuolemanjuomaa. Ja monelle se annettiin.
Muutamat kuolivat ilman juomaa. Toiset paranivat.

Myöskin mielenvikaisista parani muutamia, toisille annettiin unijuoma.

Borealia alkoi asettua talviteloilleen. Silloin tällöin tulla tupsahti
myrsky milloin mistäkin päin. Mutta ne olivat vain pieniä, sen
20-päiväisen myrskyn poikia.

Pakkanen yltyi yltymistään. Ja kävi niinkuin oli aavistettu:
viimeinenkin voima-asema pysähtyi. Elettiin akkumulaattorien ja
tuulivoima-asemien varassa. Mutta elettiin kuitenkin. Vieläpä
vahvistuttiin ja karaistuttiin. Heikommat kuolivat, vahvimmat jäivät.

Turja suunnitteli kolmea retkikuntaa Ekvatorian rajoille. Niiden piti
lähteä heti kun talven selkä taittui -- päälliköinä Karma, Jorma ja
Turja itse.

Urja ensin vastusteli Turjan lähtöä. Mutta kun Turja osoitti miten
tärkeätä hänen oli tulevien ratkaisevien tapahtumien varalta tuntea
tarkoin jäätikköelämä ja tie Ekvatoriaan, niin varusti hän innokkaasti
Turjaa matkaan. Turjan poissaolon ajaksi valittiin Urja työpäälliköksi.



XVI luku. Jäätikkömatka alkaa.


Aurinko kumotti jäätikön huipuilta melko kirkkaana. Pakkanen oli
parhaalla tuulella. Kaikki voima-asemat seisoivat. Lumi oli jo
kovettunut kaikkialla kannattavaksi. Tiet ja kadut oli jättiläisjyrillä
ja lapioilla tasoitettu ja kovetettu. Ellipsoidi Kapitolion katolla
paistoi punaisena.

Kansaa oli liikkeellä tavallista enemmän. Kolmen erikoisesti varustetun
retkikunnan, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma, piti lähteä pitkälle
metsästysmatkalle eteläiselle jäätikölle, jossa ei kukaan Borealian
metsästäjä juuri koskaan käynyt. Muutamia tarunomaisia kertomuksia
kiersi kansan suussa muutamain rohkeiden seikkailijain matkoista
etelään ja heidän tapaamistaan tuntemattomista ihmisistä. Nyt tähän
satujen maahan aiottiin jälleen tunkeutua. Siksi tahdottiin nähdä
lähtöä ja lähtijöitä.

Lausuttiin arveluja sinne ja tänne. Päälliköt tiedettiin rautaisiksi
miehiksi, verrattomiksi sitkeydessä ja neuvokkuudessa. Miehistöt, jotka
oli valittu tarjoutuneista vapaaehtoisista, olivat valiojoukkoa.
Yleinen olikin se käsitys, että, niinkuin Tarja lausui, "kyllä ne
sieltä palaavat, ellei maa sillä aikaa hajoa ja retkikunnat joudu
toiselle taivaankappaleelle". Oli kuitenkin epäilijöitäkin. Heidän
mielestään eteläinen jäätikkö oli "miehensyöpää" jäätikköä. Se oli
täynnä ohuen lumikerroksen peittämiä pohjattomia kuiluja, jotka ottavat
osansa, jotka vievät miehen silloin toisen tällöin ja parhaassa
tapauksessa koko retkikunnan. Nämä epäilijät ihmettelivät ja
paheksuivat erikoisesti Turjan lähtöä. Hänet oli vuodesta vuoteen
valittu työpäälliköksi ja nyt hän jättää tehtävänsä tuollaisen
päähänpiston vuoksi.

Kaikkien puheista kuului, että kansa tunsi etelää kohtaan jonkinlaista
vaistomaista kammoa. Sen jäätiköt olivat tuntemattomia, uhkaavia
alueita ja niiden takana oli jotain vielä pahempaa.

Retkikuntien varustelu aiheutti erään ankaran selkkauksen, joka
jännitti kauan mieliä.

Kun Jorma sai kuulla, että häntä aiotaan kolmannen retkikunnan
päälliköksi, jos hän suostuu matkalle lähtemään, niin tuli hän
erinomaisen touhukkaaksi ja hyvälle tuulelle. Hän puuhasi yötä päivää.
Hän vakuutteli jo kauan aikoneensa lähteä sinne päin ja vannoi
Avaruuden kaikkien tähtien ja tähdenpoikien kautta, ettei enää muualla
metsästäisikään. Hänen kuultensa ei kukaan matkan onnistumista epäilevä
uskaltanut suutansa avata. Pari sellaista hän tapasi aluksi. Ne
suututtivat hänet ja löysivät itsensä toisen suojaman nurkasta yhdestä
mytystä. Koreasti Jorma heidät sinne kantoi ainoatakaan jäsentä
rikkomatta, pyytäen vielä, etteivät panisi kieltänsä hampaiden väliin
ja että he pysyisivät siellä siksi kun hän olisi puhunut asiansa
loppuun ja päässyt ulos.

Mutta sitte Jorma saapui eräänä päivänä Turjan puheille. Ei tavannut
häntä heti. Istui synkkänä ja sanattomana, vastaamatta Urjalle niin tai
näin. Kun Turja tuli, pyysi Jorma puhutella häntä kahden kesken ja
ilmoitti sitte:

-- Ei siitä taida tulla mitään?

-- Mistä niin? ihmetteli Turja.

-- Tämän pojan matkasta etelään.

-- Mistä syystä? tiedusti Turja yhä enemmän ihmeissään. Luulin että
Jorma on ollut erinomaisen halukas lähtemään.

-- Kyllä.

-- No, mikä nyt tuli?

Jorma istui allapäin ja ähki.

-- Pelkäätkö?

Jormalta pääsi nauru:

-- Päällikkö laskee leikkiä.

-- Oletko sairas?

-- Johan nyt, kaikkea vielä.

-- Onko pääsi sekaisin, oletko -- -- -- no mikä sinua vaivaa?

-- Otettaisiko matkaan yhtään akkaväkeä? tokaisi Jorma.

Asia selvisi Turjalle. Häntä nauratti tuhannesti, mutta hän pidätti
itsensä.

-- Se on siis Orma, joka -- -- --.

-- Sehän se, räähkänä.

Turja tunsi hyvin Orman, Jorman puolison. Pieni, laiha nainen, kuuluisa
pahasta suustansa, kuuluisa päähänpistoistansa ja oikuistansa. Hiukan
ruuveja vailla. Mutta kova ja sitkeä kuin teräs, kun sille paikalle
sattui. Ja hyväsydäminen kun sille päälle sattui.

-- Mitä hän sanoo? tiedusteli Turja.

-- Sanoo tahtovansa mukaan tai toisen miehen. Ei sano rupeavansa yksin
kotona istumaan, kun ukko vaaran paikoissa reissaelee.

-- Jorma ei siis halua hänestä luopua? koetteli Turja.

-- On ollut olevinaan rakkauden pihistystä ja muuta senkaltaista -- ja
eikö tuo liene liikaa energian tuhlausta ruveta nyt uudestaan niissä
asioissa reistailemaan -- --.

Tuloksena oli Urjan käynti Orman puheilla. Mutta lähettilään matka oli
tulokseton. Ehdot eivät muuttuneet. Ne saneltiin sanasta sanaan samoin
Urjalle kuin Jormallekin. Ainoastaan pienen lisäselityksen hän antoi
ehtoihinsa, nim. että hänet saa jättää ilveksenruuaksi, jos hänestä on
haittaa miehille matkalla.

Mikä siinä auttoi muu kuin Orma mukaan!

Sitte sujui kaikki taasen entistä luistavammin. Kansa naureskeli, mutta
se ei häirinnyt Jormaa eikä Ormaa.

Ja nyt oli lähdön hetki. Nopeakulkuinen lumiveturi oli valmiina viemään
retkikuntia alkumatkan. Siihen ja sen vetämään alukseen olivat
varusteet lastatut. Ravintoa oli mukana pariksi sadaksi päiväksi. Oli
mukana kolme erikoisen hyvin rakennettua ja varustettua kasemattia,
kukin kolmessa osassa, kokoonpantuina. Varusteita kuljetettiin kuudessa
kevyessä, taipuisasta metallista tehdyssä kelkassa, jotka olivat
varustetut yksinkertaisella koneistolla, joka kuljetti niitä
tasaisemmilla kentillä. Purjekin niihin voitiin kiinnittää ja käyttää
hyväksi tuulta. Miehistölle oli varattu suksia ja lumikenkiä.

Turjan matkasuunnitelma oli: Ensin lumiveturilla tasaisesti jäätynyttä
merenlahtea niin kauas lounaaseen kuin pääsee. Sitte maajäätikölle ja
sitä mahdollisimman suoraan etelään.

Kaikki oli valmiina. Turja vain puuttui. Hän oli puolisonsa kanssa
Kapitolion katolla pienessä kuutiohuoneessa. Turja otti mukaansa eräitä
käsikirjoja sekä ne muistiinpanot, joita hän oli näkemästänsä Avaruuden
ilmiöstä tehnyt. He puhelivat matalalla äänellä keskenään. Astuivat
ulos ja kiersivät hyperboloidin reunaa pitkin, katsellen lumista
maatansa. He muistelivat muutamalla sanalla menneitä aikoja, he
tarkastivat kaukoputkella sitä asumusta, jossa he molemmat olivat
lapsuutensa viettäneet. Se asumus oli silloin Borealian hauskimpia
paikkoja. Nyt uhkasi sitä jäätikkö. He puhuivat toisilleen muutaman
sanan, joissa kaukana ja syvällä humisi lämmin hehku, kuin maan
sisällä. He muistivat harvoin itseänsä ja omia henkilökohtaisia,
keskinäisiä tunteitansa. Nyt toi eron hetki muutaman vavahtavan sanan
heidän huulilleen.

Sitte saattoi Urja iloisena Turjan lumiveturiin. Se kiljahti ja lähti.
Lähimpien asumusten katoilta kajahti satojen miesten ja naisten äänten
voimalla mahtava työmarssi. Se vyöryi asumuksesta asumukseen sitämukaa
kuin lumiveturi niitä sivuutti.

Urja seisoi tuokion paikoillansa. Asteli sitte aatoksissaan
Kapitolioon. Hetken kuluttua hän nousi pieneen kuutiohuoneeseen,
tarkasti kaukoputkella merenlahtea ja löysi pienen tumman pisteen, joka
liikkui. Se läheni taivaanrantaa ja katosi pian sen taakse.



XVII luku. Eteläisellä jäätiköllä.


Kymmenentenä päivänä loppui tasainen lahden jää ja vastaan tuli
puristusselkiä. Ajettiin lähelle maajäätikköä, pysäytettiin lumiveturi
ja Turja nousi Karman kanssa jäätikköharjulle.

Kaikesta päättäen oli tultu lahden suulle ja edessä oli aava meri.
Rannikko näytti kääntyvän etelään ja jää oli edessäpäin, niin pitkältä
kuin silmä kantoi, liikkuvaa jäätä, täynnä puristusselkiä ja
jääröykkiöitä. Kun kaiken lisäksi juuri sillä kohdalla oli sola, jota
pitkin näytti sopivalta nousta maajäätikölle, päätti Turja alkaa tästä
maamatkan.

Seuraavaan aamuun saakka vietettiin vielä mukavia hetkiä lumiveturissa
ja sen vaunussa. Oltiin niin huolettomasti kuin osattiin. Syötiin ja
juotiin kotiväen tätä hetkeä varten varaamia herkkuja. Kirjoitettiin
muutamia sanoja lumiveturin mukana kotiväelle. Nukuttiin vahvasti ja
oltiin hyvällä tuulella. Lahdella tullessa oli pyrytellyt. Nyt näytti
ilma kirkastuvan. Kaikki näytti toivehikkaalta.

Seuraava aamupäivä käytettiin nousuun jäätikölle. Lumiveturin miehistö
avusti. Sitte tapahtui ero. Retkikunnat lähtivät ensimmäiselle
varsinaiselle taipaleellensa ja lumiveturin miehistö alkoi laskeutua
alas rantaan.

Koko iltapäivä taivallettiin rivakasti melkoisen hyvää jäätikköä.
Illalla leiriydyttiin erään harjun pohjoisrinteelle suojaiseen
paikkaan. Tästä näkyi lahti kauas koilliseen. Kaukoputkella nähtiin
vielä lumiveturi erään niemen taakse kääntymässä. Ja kun ilta oli
pimennyt, nähtiin taivaalla sen viimeinen tervehdys: loistava
radiosäde.

Ensimmäisen kerran ryömittiin jäätikköilveksen nahasta valmistettuihin
makuusäkkeihin, joiden vuorina oleva johtoverkkokangas voitiin
lämmittää pienillä akkumulaattoreilla. Jos oikein mukavasti haluttiin
nukkua, pantiin makuusäkin alle venyvästä ilmatiiviistä kankaasta
valmistettu patja, johon voitiin pumputa ilmaa. Kasematteja
lämmitettiin vain pahemmilla ilmoilla.

Turja nukkui huonosti. Lienee jonkunlainen tottumattomuus
jäätikköelämään vaikuttanut sen. Hän näki unta, että oli palaavinaan
Borealiaan ja nousevinaan pieneen kuutiohuoneeseen Kapitolion katolla.
Siellä nukkui Urja kiikaripöydän ääressä. Hän laski kätensä puolisonsa
olalle mielessä monta lämmintä sanaa, joita ei ennen ollut tullut
lausuneeksi. Hän oli oikein iloinen kuvitellessaan saavansa puhella
Urjan kanssa hauskasti, mieli aaltoili niin lämpöisenä. Mutta Urja ei
herää, vaikka hän pudistaa häntä olkapäästä. Kylläpä on Urja kulta
väsynyt, ajattelee hän ja koskettaa kädellään hänen otsaansa. Se on
jääkylmä. Urja on jäätynyt. Turja kauhistuu ja alkaa silmäillä
ympärilleen. Hän huomaa, että koko Borealia on kuollut, hautautunut
jäähän. Ainoastaan Kapitolion huippu kohoaa jäätikön pinnalle ja siellä
kuutiohuoneessa istuu Urja kiikarin ääressä jäätyneenä.

Turja herää hiestyneenä. Makuusäkissä oli liian lämmin. Hän työnsi
päätänsä ulos, viillytteli ja mietti unta. Hän päätteli sen olevan
tulosta viime aikojen mietteistä.

Aamulla selitti Turja kaikille matkasuunnitelman, ilmaisematta vielä
matkan oikeata tarkoitusta. Nyt matkataan kaikki yhdessä, metsästämättä
muuta kuin retkikunnan tarpeiksi. Myöhemmin eroavat retkikunnat. Ja
palatessa vasta metsästetään. Tarkemmat ohjeet kullekin retkikunnalle
antaa hän sitte kun on saavuttu eroamispaikkaan.

Sitte taivalletaan päivämatka toisensa jälkeen, toisinaan hyvää kyytiä
tasaisella jäätiköllä, mutta useimmiten ponnistellen myrskyssä, lumessa
ja kuilujen uhkaamana. Nunataki toisensa perästä nousee taivaanrannalta
näkyviin, sivuutetaan ja häipyy taasen taivaanrannan taakse. Turja
tekee havainnoita, tarkkaa ja miettii kaikkea ja tekee muistiinpanoja.

Karma ja Jorma ovat kerrassaan mainioita jäätikön kulkijoita ja
matkatovereja. Ja miehistö on yleensä reipasta ja kunnollista. Pian
huomataan Ormakin mitä parhaaksi retkikunnan jäseneksi. Kun on
taivallettu tuima päivämatka, rallattaa hänen kielensä illalla
kuitenkin niinkuin olisi kotonansa istunut. Hänen ja Jorman
kustannuksella lentää toinenkin sukkeluus. He vastaavat puolestaan sen
kun kerkeävät. Vielä illalla huudellaan makuusäkistä toiseen. Ja kun
Turja on jo tuokion nukkunut ja herää, kuulee hän Jorman ja Orman
makuusäkistä puheen pärinän, jonka katkaisee silloin tällöin lyhyt
joraus. Orma pitää huolta kaikkien miesten ruuasta ja puvuista
puolueettomasti. Jorma pyrkii joskus piloillansa näissä asioissa
parempaan suosioon, mutta saa nenällensä miesten suureksi iloksi.

Vaarallisilla paikoilla kulkee kukin retkikunta pitkiin köysiin
sidottuna. Silloin tällöin soljahtaa joku aina kuiluun pettävän
lumipeitteen läpi mutta hänet vedetään ylös.

Kerran on etumaisimman joukkueen johtajana, "langanpäässä" Karma.
Kuljetaan juuri railoja täynnä olevaa jäätikköä. Railojen yli johtaa
lumisilta, joka useimmiten kestää, mutta saattaa myöskin pettää.
Etumaisen "langan" miehet ponnistelevat juuri loivaa rinnettä ylös
vetäen rekeä perässään, kun langassa tuntuu nykäys. Pysähdytään ja
katsotaan. Langanpäämies on kadonnut. Vakuudeksi luetaan miehet. Yksi
on poissa. Minne se on joutunut? -- Vähitellen saadaan selville, että
Karma on soljahtanut railoon ja hän on jollain käsittämättömällä
tavalla irroittunut köydestä. Kun kaikki kerkiävät paikalle, pidetään
neuvottelu. Railo on varmaan hirvittävän syvä. Vähän on toiveita Karman
kotiutumisesta. Mutta päätetään kuitenkin yrittää. Jorma lähti
ryömimään suksien varassa köyteen sidottuna aukolle, josta Karma oli
pudonnut. Päästyään perille hän pani kätensä torveksi ja huusi kaikin
voimin aukosta alas. Sitte hän kuunteli ja ilmoitti, ettei kuullut kuin
oman äänensä kaikua.

-- Huuda hyvä poika vielä, toimitti Orma. Tai sinun on mentävä hakemaan
Karmaa sieltä. Eihän semmoista miestä sellaiseen rakoon jätetä.

Jorma huusi ja kuunteli.

-- Luulen että kuuluu kaukaista ääntä, ilmoitti hän. Kuuluupa
varmaankin Ja ilostuneena hän kiljasi oikein täysin voimin:

-- Tulisitko sinä pois sieltä? ja kuunteli.

-- Kuuluu vain pientä pirinää, ilmoitti hän sitte.

Turja heitti Jormalle langan puheluaparaatteineen ja kehoitti häntä
laskemaan aparaatin syvyyteen. Jorma laski hiljalleen ja Turja päästi
mitan toisensa jälkeen kerältä. Vihdoin kiljasi Jorma:

-- Jo nykii, jo nykii!

Turja kiinnitti aparaatin lankaan ja kuunteli. Hetken kuluttua hän
kuuli Karman äänen.

-- Oletko loukkautunut? kysyi Turja.

-- Oliko tämä sitte kujetta? kuuli Turja Karman kysyvän.

-- Ei, ei, minä tarkoitan: oletko ehjä ja terve ja voitko liikkua?

-- On minulla viime aikoina ollut hiukan nuhaa. Mutta muuten kyllä.
Liikkua en paljoa voi, sillä tämä jääheulake on niin perhanan ahdas.
Totta puhuen minä kaipaan hiukan laajempaa liikkumisalaa. Alaspäin
näyttää kyllä olevan tilaa. Mutta minussa on ollut pienestä pojasta
saakka sellainen vika, että huimaa päätäni pitkiä matkoja pudotessani,
joten minä en haluaisi jatkaa matkaa alaspäin -- -- --

-- Saatko köydestä kiinni, jos se lasketaan samoin kuin tämä lanka?
keskeytti Turja.

-- Totta puhuen sitä samaa minäkin tarkoitin, että jos olisi nakata
köyden päätä tänne alas. Hävettää tosin kun miestä kiikutetaan kuin
kapalovauvaa, mutta matkani täältä sinne ylös omin neuvoin voisi kestää
niin kauan että -- -- --

-- Laskemme köyden samasta paikasta kuin langankin, keskeytti Turja
taasen.

-- Parempi olisi laskea se hiukan idempää.

Köysi laskettiin ja Karma vedettiin ylös.

Kysymyksiä sateli hänelle tukuttain. Ihmeteltiin miksi hän ei
murskautunut. Kävi selville, että hän oli pudonnut railon itäisestä
seinästä ulkonevalle heulalle syvään pehmeään lumeen. Vaikka
putousmatka oli hirvittävä, ei hän sittekään saanut vammoja, menetti
vain tajuntansa. Vasta toinnuttuaan ja kaivauduttuaan lumesta hän kuuli
Jorman äänen ja ryhtyi vastailemaan.

Muuan salaperäinen seikka oli tässä Karman putoamisessa: Vaikka lanka
laskettiin aivan siitä mistä hän oli lumen läpi soljahtanut, ei se
tullut aivan Karman luo, vaan niin lähelle jääheulan reunaa, että Karma
ei uskaltanut kurottaa sitä, vaan oli hänen sidottava akkumulaattorinsa
metallipala nauhaan ja heitettävä se puhelulangan ympäri sekä siten
ongittava se luoksensa. Mistä syystä osui Karma heulalle eikä jatkanut
matkaa kohtisuoraan syvyyteen? Turja kiinnitti tähän heti huomiota ja
löysi sille kaksi selitystä: Kun Karma irtautui köyden päästä, saattoi
se heilauttaa hänet hiukan sivuun aukon kohdalta ja toiseksi saattoi
ilmiöön vaikuttaa maan pyöriminen.

Sitte taasen taivallettiin eteenpäin. Iltapäivällä saapui tuuli
takaapäin. Monta päivää oli ollut alituista nousua. Nyt saavuttiin
tasangolle. Kelkkoihin kiinnitettiin purjeet ja annettiin mennä hyvää
vauhtia. Illalla sakeni tuuli myrskyksi ja toi lunta tukuttain.
Aiottiin ensin leiriytyä tasangon reunaan. Mutta kun myrsky näytti yhä
kiihtyvän, kuljettiin vielä hämärässä jäätikköharjun yli ja löydettiin
sen eteläiseltä rinteeltä verrattain suojaisa leiripaikka. Kun
kasematteja pystytettiin, mylvi ilmassa jo hirmumyrsky. Kasematit
asetettiin aivan vierekkäin, niin että väliin jäi vain pieni
kolmiomainen alue ja huolimatta myrskystä kattoi miehistö vielä tämän
reistä irroitettuja osia, suksia ja ilveksennahkoja käyttäen.

Hirmumyrsky piteli retkikuntia tässä leirissä useita päiviä. Niitä
kulutettiin miten parhaiten osattiin. Asetettiin elämä mahdollisimman
mukavaksi. Tehtiin vieraskäyntejä kasematista toiseen ja tarinoitiin,
vaikka puhelu olikin vaikeata myrskyn melussa. Joskus kokoontuivat
miehet päät yhteen ja lauloivat kolmisointuisia työlauluja. Vähän
niistä sivullinen kuuli. Mutta laulajille itselleen ne toivat mieleen
kuvia elämästä kaukana pohjoisessa jään ja lumen ympäröimässä maassa,
ja he olivat laulun loputtua vaiteliaita ja tuijottelivat eteensä.

Eräänä yönä heräsi Turja siihen, että oli kovin hiljaista. Hän herätti
Karman ja he kaivautuivat kolmiopihasta ulos lumelle. Siellä vallitsi
pimeys ja hiljaisuus. Taivaalla paloivat sadat tulitukset. Turja haki
sieltä Avaruuden Hirviötä ja luulikin sen näkevänsä. Meteorit
vongahtelivat ja räiskähtelivät. Jäätikköilves ulvoi harjun
pohjoispuolella. Kaukana etelässä hohti korkean nunatakin huippu
omituisessa fosforivalaistuksessa, vaikka juurella vallitsi täydellinen
pimeys.

Seuraavana päivänä kuljettiin laaksoa, jossa kaikesta päättäen oli vain
ohut jääkerros. Ja tavattiinpa kerran jo maatakin! Iltapäivällä
tavattiin hauska leiripaikka ja päätettiin pysähtyä siihen ja vasta
aamulla alkaa nousu edessä olevan nunatakirivin yli. Miehistö hajaantui
metsästysaikomuksissa.

Jonkun ajan kuluttua palasi Turma, muuan Turjan miehistä, hakemaan
apua, ilmoittaen toverinsa Sarkan pudonneen railoon. Miehistö
kutsuttiin koolle ja lähdettiin Turman opastamana onnettomuuspaikalle.
Se ei ollut kaukana.

Pudonneelta ei saatu mitään vastausta huutoihin. Ei liioin
puheluaparaattiin tarttunut kukaan, vaikka se lakkasi putoamasta jo
toisella sadalla mitalla. Arveltiin, ettei Sarka näkisikään
puhelulankaa, sillä railo oli kapea ja pitkältä lumen peitossa. Turja
päätti itse laskeutua kuiluun ottamaan selkoa Sarkan kohtalosta. Köyden
päähän kiinnitettiin kori, johon hän astui ottaen mukaansa
puheluaparaatin ja valonheittäjälyhdyn. Laskeutuminen alkoi.

Karma oli puheluaparaatin ääressä ja välitti kuiluun painuvan Turjan
määräykset miehistölle. Ensin laskua satakunta mittaa, sitte tuli
pysäytyskäsky. Sitte taasen alaspäin, kunnes paino köydessä keveni ja
tuli käsky, että on laskettava jonkun verran "löysää" ja sitte
sidottava köysi vahvasti kiinni.

Kului runsas tuokio, ennekuin syvyydestä tuli mitään sanomaa. Köyden
hiljaisista liikkeistä tunnettiin, että Turja liikkui alhaalla. Sitte
kuului käsky:

-- Vetäkää ylös. Korissa tulee Sarka. Antakaa Orman hoidettavaksi ja
ilmoittakaa toivovani, että hän tekee parastansa. Senjälkeen laskette
korin jälleen alas ja siinä lyömä- ja murto-aseen. Jos joku miehistä
haluaa nähdä mitä täällä on, saa tulla mukaan.

Sarka vietiin tunnottomana leirille.

Kaikki halusivat alas. Täytyi turvautua arpaan. Arpa antoi luvan
Jormalle. Jorma kävi hieman hämilleen ja tiedusteli onko mukana Turjan
pyytämät aseet, vai lähtisikö hän hakemaan kasematista. Ilmoitettiin,
että aseet ovat täällä ja että jos hänen täytyy lähteä Ormalta lupaa
kysymään niin saa jäädä pelistä pois. Jorma murisi ja astui koriin.

Hän ei nähnyt aluksi mitään muuta kuin valojuovan päänsä päällä. Se
kapeni kapenemistaan. Tuli pimeä. Sitte alkoi alla päin välkähdellä
valo Turjan lyhdystä. Kun hän tuli pohjaan, tunnusti hän itsellensä,
että hän on oudommassa paikassa kuin milloinkaan ikänänsä. Hän tavoitti
Turjan, joka valaisi hänelle tietä ja ilmoitti, että ei ole mitään
peljättävää, sillä he kävelevät melkein maan pinnalla. Turja otti
lyömäaseen ja koputteli muuatta lumista ja jäistä mukkuraa. Se helähti
kuin metalli! Nyt he nousivat koriin ja Turja antoi käskyn viedä köysi
ylhäällä yli railon ja murtaa sille uran lumipeitteeseen sekä nostaa
sitte koria hiukan. Täten pääsi hän käsiksi jäätikköseinään ylhäällä.
Hän koputteli sitä. Se kilahti kuin kivi! Hän pyysi Jormaa
jäätikköseinämään kiinnitarttuen siirtämään koria sivulle. Hän
koputteli yhä. Eräässä kohdassa kumisi ontolta. Ja kun hän oli takonut
kerroksen jäätä pois, tuli vastaan metalli. Kun siihen löi, kumisi
vielä ontommalta. Kun Turja oli koputellut sivuille ja ylös ja alas.
laskeuduttiin jälleen pohjaan ja Turja kutsui alas lisää miehiä,
lamppuja ja jykevämpiä työaseita.

Sitte alettiin murtautumistyö ja pian päästiin ihmisasumuksen
ensimmäiseen suojamaan. Se oli täysin runneltu ja jäinen, mutta siellä
voi kuitenkin liikkua. Löydettiin ovia ja portaita ja kuljettiin
huoneesta huoneeseen. Toisen puolen asumusta oli jää kuitenkin
täydellisesti hajoittanut.

Ihmeissään ja vakavina katselivat miehet ympärilleen lamppujen valossa
täällä syvällä jäätikön alla olevassa talossa. Turja tutki ja
tarkasteli kaikkea.

Viimeisenä nousi Turja kuilusta. Hän selitti miehistölle, että he ovat
nyt laaksossa, joka on ollut asuttuna joitakin aikoja sitte. Heidän
allansa saattaa olla kokonaisen kansan asuinsijat. Jäätikkö on tässä
laaksossa melkein liikkumatonna ja toistaiseksi vielä verrattain
ohutta. Asunto alhaalla kuilussa oli _hyljätty_. Todennäköisesti
on kansa tästä laaksosta paennut etelään.

Illalla kuoli Sarka ja ruumis laskettiin kuiluun ja vietiin
salaperäiseen asuntoon jäätikön alla.

Kun eräänä päivänä oli melkoisessa myrskyssä ponnisteltu suunnattoman
nunatakijonon yli ja tavattu huippujen takana eteläisellä rinteellä
suojainen paikka, leiriydyttiin siihen. Ilma oli sakeana lunta, mutta
pakkanen ei ollut kova. Lumi oli pehmyttä ja lenseätä. Yöllä lakkasi
myrsky. Ja kun Turja aamulla astui ulos kasematistansa, oli hänen
edessänsä taivaanrannalla _musta juova_. Omituinen levottomuus ja
hämminki valtasi hänet. Hänen piti ihan istuutua kelkan reunalle ja
selvitellä itselleen asemaa.

Tuolla oli nyt hänen edessään siis se maa, josta hänen esi-isänsä
viisisataa ajastaikaa sitte lähtivät -- ensin sinne paettuaan jostain
jäätikön saartamasta paikasta kenties tuhannen ajastaikaa sitte. Jos
hänen kansansa olisi jäänyt sinne, olisi se siellä jo kuollut, s.o.
sekaantunut siihen kansojen sekoitukseen, mikä tätä maapalloa kiertävää
sulaa vyötä asui. Sen tie oli kuitenkin kulkenut jälleen pohjoista
kohti. Siellä se oli omiin voimiinsa luottaen taistellut yksin
hirvittävää taistelua lunta, jäätä ja pakkasta vastaan, terästynyt,
vahvistunut ja palautunut muinaisaikojen yksinkertaisten alkuihmisten
asteelle siinä suhteessa, että kaikki se "ylikulttuuri", minkä
edellytyksenä oli olemisen taistelusta yli jäävä energia, oli
kuihtunut. Hauras elämän haihattelu, tunteilu ja herkuttelu oli aikoja
sitte unohdettu, mutta tahto oli varttunut ja taito hallita
luonnonvoimia kehittynyt äärimmilleen.

Nyt hän istuu tässä ja aikoo suorittaa ensimmäisen teon siinä
tapahtumain sarjassa, jonka tulee johtaa tämä kansa takaisin tuohon
maahan.

Turja kysyi itseltään: Onko hän oikeassa? Onko hänellä oikeutta johtaa
Borealian kansa takaisin Ekvatoriaan, josta se oli kerran ajettu pois
ja johon se oli kunniasanallansa luvannut olla koskaan palaamatta?
Tiesikö hän, millainen oli nyt Ekvatoria, millaista sen kansa?
Millainen olisi hänen kansansa vastaanotto siellä?

Mutta sitte hän muisti kaikki viimeaikojen kokemukset Borealiassa, koko
sen mahtavan ongelman, jonka _Välttämättömyyden_ ankarat lait
olivat hänelle sanelleet. Sen ratkaisu oli kasvanut kiinni hänen
olemukseensa, se oli puhjennut työstä, tuskasta ja painiskelusta
kuoleman kanssa eikä siinä ratkaisussa ollut hänelle enää yhtään
heikkoa ja hämärää kohtaa. Sen täytyi kulkea täyttymykseensä niinkuin
tähdet kulkevat ratojansa.

Hänen kansansa oli samoista maapallon aineista kuin Ekvatoriankin
kansa. Hänen kansallansa oli sama oikeus auringon energiaan kuin
Ekvatoriankin kansalla. Elon kipinä kaikissa oli samaa avaruuden
rannattomilla ulapoilla kukkivaa elämää. Ei ollut eroa tässä suhteessa
hänen kansansa ja Ekvatorian kansan välillä. Hänen kansallansa oli
aivan sama oikeus _koko maapalloon_ kuin kellä muulla hyvänsä. Sen
ei tarvinnut kuolla niin kauan kuin maapallolla elää voi.

Ja olipa Ekvatorian kansa millainen tahansa, sen kanssa kosketuksiin
antautuminen ei kuitenkaan merkinnyt kansan ruumiillista itsemurhaa.
Itsemurha oli ensin vältettävä ja sitte pidettävä huolta muusta.

Turja tarkasteli kaukoputkella Ekvatoriaa. Hän näki sulaa maata ja sen
takana taivaanrannalla sulan meren. Jäätiköllä ei hänen kaukoputkensa
tavannut yhtään elävätä olentoa. Hän etsi sopivaa päämajan paikkaa
jonkun matkaa lähempänä sulaa maata. Sinne pystytettäisiin yksi
kasematti ja yksi retkikunta pitäisi siellä aina leiriä kahden muun
retkeillessä ympäristössä.



XVIII luku. Borealia ja Ekvatoria.


Turja kutsui miehistön ulos ja näytti heille tummaa juovaa
taivaanrannalla.

-- Taitaa ihan koti näkyä, pärpätti Orma. Olisi tätä saanut kauemminkin
kestää.

Turja antoi Ormalle kiikarin ja kehoitti katsomaan.

-- Näyttääkö Borealialta? kysyi Turja.

Orma pudisti sanattomana päätänsä ja palasi kasemattiin. Kaikki
kiikarit suuntautuivat tummaa juovaa kohti. Äänettöminä tähyilevät
miehet. Lopuksi kuitenkin Turma kysäsee:

-- Mikä se sitte on tuo maa?

-- Se on Ekvatoria, vastasi Turja.

Kaikki kiikarit laskeutuivat. Oli kuin olisi salama iskenyt
miesjoukkoon. Liikkumatta tuijottavat he maahan. Ensimmäisenä kääntyi
Jorma ja käveli kuin häveten kasemattiin. Sitte lähti mies toisensa
jälkeen muristen jotain, "pitääpä tästä mennä sitä ja sitä tekemään"
t.m.s. Vihdoin olivat Turja ja Karma kahden.

-- No, Karma. Mitä siinä töllistelet! Livistä jo perhanan kyytiä
toisten jälkeen. Pankaa silmälaput päähänne ja juoskaa henkenne edestä
pohjoiseen! Etkö kuule! Mörkö tulee jo. Vie niille sana, että mörkö
tulee ja että kiirehtivät! Pankaa kokoon kimpsujanne! Mutta sano
niille, että lähtevät ennenkuin itkevät. Minä annan ylön jos minä näen
miesten itkevän! Hyi helvetti!

Turja raivosi, käänsi selkänsä Karmalle ja lähti kävelemään jäätikölle.

Tätä hän ei olisi odottanut! Parhaita miehiä, valioväkeä! Ja
kammahtavat kuin lapset, nähdessään suuren sulan maan ja kuullessaan
sen nimen! Mitä sanookaan muu kansa, kun kerran sen hetki tulee!
Täytyykö hänen nähdä kansansa kuolevan vaistomaisen kammonsa verkkoon?
Se olisi kehnouden näyte. Hän ei voi sitä uskoa kansastansa. Mutta
häntä kuohutti sanomattomasti nyt kun hänen suunnitelmansa ensi kerran,
vaikka tällä kertaa sivumennen, törmäsi tähän kariin. Häntä kuohutti
kansansa karaistujen miesten suhtautuminen Ekvatoriaan.

Käveltyään edestakaisin jäätiköllä Turja näki Karman juoksevan
leiriltä.

-- Miehet pyytävät päällikköä tulemaan ja selittämään asiaa, ilmoitti
Karma.

Turja asteli hitaasti itseänsä tyynnytellen leirille. Siellä olivat
miehet koolla kasemattien edustalla ja puhelivat keskenään.

-- Mitä sitte? tokasi Turja perille saavuttuaan.

Kaikki katselivat toisiinsa, ei kukaan puhunut.

-- Teillä on jotain sanottavaa, ilmoitti Karma, jatkoi Turja.

Silloin astui Turma esiin ja puhui:

-- Me vain haluaisimme tietää, aikooko päällikkö viedä meidät tuohon
maahan? Hän viittasi kädellänsä mustaa viirua taivaanrannalla. Meistä
on tuntunut kummalliselta, että on yhä vain matkattu etelään
pysähtymättä metsästämään. Nyt me arvelemme, että matka pitääkin tuohon
maahan. Mutta meillä on kai oikeus päättää, menemmekö sinne tai emme?
Me olemme tulleet jo liian kauas etelään. Ekvatoria voi pitää näitä
jäätiköitä jo omanansa.

Turjan veri alkoi taasen kuohua.

-- Lienen saanut akkoja mukaani Borealiasta. Minä en ole kuullut
ikänäni Borealian miesten tällaisia puheita pitävän silloin kun he ovat
velvollisuuttaan täyttämässä. Minä en ole "vienyt" teitä minnekään. Te
olette lähteneet vapaaehtoisesti metsästysmatkalle etelän jäätiköille
ja sitoutuneet tottelemaan tällä matkalla minua. Ei ole ollut puhetta
mistään rajasta jäätiköillä, jonka yli ei saa mennä, ei ole ollut
puhetta siitä missä metsästetään, missä ei. Minä en johda teitä
minnekään muualle, kuin jäätikölle. Ensi kerran minä kuulen Borealian
miehen sanaani epäilevän. Turma kai tietää, että Borealiassa on tapa
kohdella ankarasti pettäjää, mutta yhtä ankarasti myöskin sitä, joka
aiheetta syyttää toista petoksesta?

-- Mutta kansamme vanha vala kieltää meitä astumasta Ekvatorian rajan
yli, väitti Turma.

-- Minä uskon kuitenkin, että minun pääni riittää sovitukseksi ja
Ekvatorian kansa jättää teidän nahkanne parkitsematta. Minä tarjoan sen
lunnaiksi, jos Turma on tehnyt sellaisen kuolemansynnin, että on mennyt
tuon kummallisen rajan yli. Mutta minä en ole nähnyt mitään rajaa!
Missä se on? Ja kuka sen on määrännyt?

-- Ekvatoria tietysti, kuului miesjoukosta.

-- Mutta entäs, jos se on määrännyt rajan kulkemaan Borealian
pohjoispuolitse. Ja te olette tehneet tuota kuolemansyntiä koko ikänne
-- asuneet Ekvatorian alueella. Lähdettekö kotiin päästyänne
pohjoiseen, jos minä tuon tiedon että Borealia onkin Ekvatorian
aluetta?

-- Mutta mistä syystä päällikkö raivosi, ellei kysymyksessä ollut matka
tuonne sulaan maahan?

-- Minullakin nähkääs on muuan "oikeus". Minulla on oikeus halveksia
miehiä jotka pelkäävät mörköjä, ja minulla on oikeus myöskin sanoa se
silloin kun haluan. Mutta minä tahdon tässä nyt kerran puheisiin
ruvettuamme sanoa asian pohjaan saakka: Minua suututti teidän
käytöksenne sen vuoksi, että jonkun ajan kuluttua _meidän ja koko
meidän kansamme on pakko mennä tuohon maahan_. Minä olin ajatellut,
että teistä kehittyy tällä nykyisellä retkellä miehiä, jotka johtavat
kansaamme jäätikön yli, pois varman kuoleman kynsistä, tuohon maahan,
joka taivaanrannalla näkyy. Mutta nyt minä näen, että olen pettynyt,
että minulla ei ollutkaan matkassani oikeita miehiä.

-- Se on Tarjan oppia, lausui joku miehistä uhkaavasti. Päällikkö kai
muistaa, miten Tarjan kävi.

Turja oli nyt jo täysin mielensä herra ja alkoi tyynesti ohjata
keskustelua.

-- Tarjan oppia, aivan niin. Tarja on viisas mies. Tarja ei pelkää
mörköjä. Hän on nähnyt ensimmäisenä sen minkä tuleman pitää, mikä
tapahtuu aivan yhtä varmasti kuin tähti kiertää radallaan. -- Mitä te
aiotte ehdottaa kansalle siltä varalta että Borealia muutaman vuoden
kuluttua on jäätikön peitossa? Itsemurhaako? Ehkä te aiotte kannattaa
sitä, että juostaan kaikki rivissä Borealian lahteen. Kokonainen kansa
ei voi jäätiköllä kauan elää. Ja ilvesten ruuaksihan lähetetään vain
pahantekijät.

-- Mutta kansa tuskin taipuu lähtemään Ekvatoriaan. Kertomus vanhasta
valasta on kulkenut polvesta polveen ja Ekvatoria on aina merkinnyt
jokaiselle miehelle ja naiselle jo lapsesta pitäen samaa kuin
salaperäinen pahan pesä, kaiken kärsimyksen ja ilkeyden alku. Vanhemmat
ovat sen aina lapsilleen opettaneet.

-- Jonkinlaisen lupauksen ovat esi-isämme antaneet. Se on tosiasia.
Mutta tiedätte kai myöskin, että _silloin_ ei tämä lupaus
merkinnyt lupausta kuolla jäätiköllä. _Nyt_ sensijaan kansamme
kuolee jäätiköllä, ellei se palaa Ekvatoriaan. Silloin tämä lupaus
merkitsi vain sitä, että kansamme jäsenet eivät palaa salaa Ekvatoriaan
uudestaan taistelemaan silloisia vallanpitäjiä vastaan. Nyt me sen
sijaan palaamme kansana, neuvoteltuamme Ekvatorian kanssa. Me emme
pyydä palata Ekvatorian yhteiskuntaan, me pyydämme ja vaadimme vain
maapalaa, millä elää. Meillä on oikeus vedota Ekvatorian kansaan,
ennenkuin kuolemme jäätiköllä. Meillä on oikeus alkaa uudestaan se
oikeudenkäynti, jossa kansamme tuomittiin joko orjaksi tai jäätiköille,
sillä tuomion toinen vaihtoehto on muuttanut merkitystään. Se merkitsee
nyt kuolemaa. -- Minä näen, että Karmalla on jotain sanottavaa?

-- Sitä vain, että tämähän on aivan turhaa puhetta. Meidän on nyt
mentävä Ekvatoriaan. Päällikkö sanoo, että se merkitsee pelkuruutta
jollei sinne mene. Mitäs me tässä turhia -- -- --. Onhan selvää, että
sinne on silloin mentävä. Minä luulen, että se mies ei palaa
Borealiaan, josta Turjalla on se käsitys, että hän on pelkuri.

Itse asia on minulle lyhyt ja selvä juttu, jatkoi Karma. Minä itse elän
kyllä jäätikölläkin. Mutta minulla on vaimo ja pari lasta. Niitä en
minä aio tappaa pitämällä heitä jäätiköllä. Minä kuljetan heidät tänne
ja pyydän maata. Ellei anneta, jatkoi Karma, niin minä _otan_,
vaatimattoman asumattoman pienen palasen. Kenelläkään ei ole ollut
ikimaailmassa oikeutta luvata, että minä tappaisin vaimoni ja lapseni
jäätiköllä, kun on vielä sulaakin maata.

Vähitellen alkoivat mielet kääntyä. Useat olivat samaa mieltä kuin
Karma ja halusivat heti Ekvatoriaan. Mutta Turja selitti, että matka
sinne on nyt turha. He eivät osaa kieltä eikä heillä ole kansansa
valtuutusta. Ja nyt hän ilmaisi tämän matkan varsinaisen tarkoituksen.
Ihmismetsästys alkoi.

-- -- -- Eräänä päivänä oli Turja joukkueineen juuri lähdössä leiriltä
ja katseli kaukoputkella Ekvatoriaan viettävää jäätikkörinnettä. Hänen
huomionsa kiintyi mustaan pisteeseen aivan lähellä sulaa. Se liikkui.
Se kohosi pitkin rinnettä, laskeutui laaksoon ja kohosi taasen
seuraavaa rinnettä. Ei epäilemistäkään: siellä tuli ihmisiä. Ja kun
Karman joukkue oli aivan toisaalla ja Jorman joukkue juuri saapunut
leirille, niin täytyi tämän joukkueen olla peräisin Ekvatoriasta. --
Turja seurasi edelleen ryhmän liikkeitä. Nyt se pysähtyy. Pysähdys
kesti hyvän aikaa. Turjasta näytti, niinkuin muuan olisi siellä
neuvotellut ja puhunut toisten kanssa. Välimatka oli kuitenkin liian
pitkä, jotta olisi voinut nähdä tapahtumat tarkasti. Yhtäkkiä hajaantui
ryhmä kahtia. Toiset lähtivät palaamaan takaisin, toiset jäivät
paikoilleen. Jälelle jääneet näyttivät katselevan ympärilleen, kulkivat
sitte jonkun matkaa Turjan leirille päin ja istuutuivat neuvottelemaan.
Turja oli varma, että tässä oli se saalis, jota he olivat etsineet
monta päivää: tuomittuja Ekvatorian kansalaisia, jotka tuotiin
jäätikölle elämään -- tai kuolemaan.

Nyt oli aika toimia. Miehistö pukeutui heti valkoisiin
metsästysvaippoihinsa ja saartaminen alkoi.

Kun tultiin lähemmäksi, huomattiin niitä olevan neljä miestä. He eivät
huomanneet mitään, ennenkuin Turja seisoi aivan heidän edessänsä. He
tuijottivat häneen äänettöminä, liikkumattomina. Mutta kun hän teki
liikkeen viitatakseen ystävällisesti, kavahtivat he jaloilleen ja
aikoivat pakoon. Mutta huomattuaan olevansa piiritettyjä, jäivät he
kuin naulittuina seisomaan paikoilleen. He olivat pienikasvuisia,
Turjan mielestä muodottomia ja kaikesta päättäen aivan pelon
lamauttamia. He vapisivat, tärisivät ja hytisivät nähtävästi enemmän
pelosta kuin vilusta. Turja koetti heille liikkeillä tulkita, että
heille ei aiota mitään pahaa, vaaditaan ainoastaan että he seuraavat
Turjaa.

Leirille tultua he hämmästyivät ja pelästyivät uudestaan. Turja oli
käsittävinään, että he aluksi luulivat Turjan miehinensä olevan joitain
tuntemattomia metsästäjiä Ekvatoriasta. Mutta tarkasteltuaan
kasematteja ja muita varusteita havaitsivat he erehtyneensä. Turja jäi
heidän kanssaan leirille ja alkoi heti yrittää rakentaa ymmärryksen
siltaa itsensä ja vieraitten välille.

Seuraavana päivänä palasi Karma mukanansa viisi vankia. Nämä olivat
tehneet vastarintaa. Heillä oli omituisia paukahtavia ja tappavia
aseita joilla he olivat surmanneet kaksi Karman miestä ennenkuin Karma
ennätti tai älysi lähettää heidän lävitsensä tainnuttavan radiosäteen.
Karma oli ollut vain muutaman kerran elämässään pahalla tuulella ja nyt
oli taasen yksi sellainen kerta. Hän murisi, että Ekvatorian miehistä
pitäisi tehdä ilveksen ruokaa. He olivat tappaneet kaksi Borealian
parhaimmista miehistä.

Paluumatka alkoi seuraavana päivänä.



XIX luku. Kuolema vaiko Ekvatoria?


Lämpimin vuodenaika oli kulunut äärimmilleen jännitetyssä työssä. Se ei
oikeastaan enää ollut työtä. Se oli hurjaa rynnistystä, se oli
raivokasta taistelua elämästä ja kuolemasta. Kaikki muu unohtui
kansalta. Se ei soittanut eikä laulanutkaan muuta kuin jonkun
kiihdyttävän, villitsevän, työtä ja kuolemata poljennoissaan ylistävän
karjunnan silloin kuin tarvittiin huumausta hurjassa työssä. Se ei
kertonut satuja eikä kaskuja enää, se ei ihaillut mitään eikä ketään,
se tuskin rakasti ollenkaan. _Lemmestä_ ei kukaan puhunut.
Sukupuoliyhteys kävi yhä harvinaisemmaksi. Turja huomasi, että kansa
kovettui ja tavallaan raaistui nopeasti.

Kaikki energia, mikä ravinnosta kehittyi, keskittyi lihaksiin ja niiden
hermostoon sekä niihin aivo-osiin, joita työssä tarvittiin.

Turja, Urja sekä muutamat, joilta vielä riitti voimia ja halua,
opettelivat Ekvatoriasta tuoduilta vierailta heidän kieltänsä -- tai
oikeastaan kahta kieltä, sillä huomattiin, että nämäkään seitsemän
(kaksi oli jätetty jäätikölle, kun he olivat ensin varastaneet
ruokavaroja ja lopulta yrittäneet surmata koko retkikunnan) eivät
puhuneet kaikki samaa kieltä. Vieraat oppivat myöskin puolestaan
Borealian kieltä.

Kun Turja oli päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Taitsan,
vieraista älykkäimmän ja miellyttävimmän, kuvauksia Ekvatorian oloista,
kuuli hän hämmästyttävän seikan toisensa jälkeen. Ensiksikin:
Ekvatoriassa ei ainakaan kansa näyttänyt tietävän mitään Avaruuden
hirviöstä. Toiseksi hämmästytti Turjaa näiden vieraiden yleinen
tietämättömyys. Ja kolmanneksi oli Ekvatorian oloissa suorastaan
käsittämättömiä kohtia. Jos hän oikein ymmärsi Taitsaa, eli
Ekvatoriassa ihmisryhmä, jonka ei ollenkaan tarvinnut tehdä työtä,
mutta joka silti määräsi miten Ekvatorian elämä järjestetään.

Kun Taitsa selitti tätä ensi kerran, ei Turja luullut ymmärtävänsä
häntä, sellainen järjestyshän oli hänestä aivan mahdoton. Hän odotti
kunnes oppi kieltä paremmin ja johti keskustelun uudestaan näihin
asioihin. Taas selitti Taitsa samalla tavalla. Turja kyseli ja
tutkisteli monella tavalla, päästäkseen selville missä väärinkäsitys
piili, mutta ei keksinyt mitään väärinkäsitystä. Viisi kertaa hän
palasi samaan asiaan, mutta tulos oli aina sama. Lopulta hänen täytyi
alkaa uskoa tämä uskomaton selitys.

Toinen käsittämätön seikka oli, että Ekvatoriassa saattoivat toiset
kansalaiset Taitsan tietojen mukaan kuolla nälkään, vaikka maassa oli
ruokavaroja aivan riittävästi ja toisilla aivan yltäkylläisesti. Taitsa
nauroi hurjasti, kun Turja kysäsi: "Eivätkö he sitte tahdo syödä?"

Vielä huomasi Turja, että varsinkin toiset hänen vieraistaan
_vihasivat_ Ekvatorian oloja ja varsinkin jotain kansanosaa ja
kaikesta päättäen halusivat tappaa joitakin kansalaisiansa. Turja piti
tätä rikollisuuden merkkinä ja tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä.

Kulunut lämpimin vuoden aika osoitti, että Borealian peittyminen
lopullisesti jäähän on sangen lähellä. Sula alue pienenee
pienenemistään. Ainoastaan äärimmäisillä ponnistuksilla voi kansa
sivuuttaa vielä ensi talven. Turja näki välttämättömäksi alkaa
todenteolla valmistelut kansan muuttoa varten Ekvatoriaan. Kaikkein
ensiksi oli käytävä taistelu kansan ennakkoluuloista Ekvatorian kammoa
vastaan. Kansalle oli tehtävä selväksi se hirvittävä ongelma, jonka
Urja ja Turja tunsivat, sekä sen ainoa ja välttämätön ratkaisu.

Turja kutsui kokoon eduskunnan. Istunto pidettiin yöllä. Ison suojaman
seinälle oli levitetty energomittarin käyrä ja korokkeella oli
tähtikiikari. Tavalliseen tapaansa kävi Turja asiaan suoraan käsiksi,
aivan kuin hyökäten. Hän sammutti valot ja näytti heille Avaruuden
Hirviön, hän kuvasi energomittarin käyrää seuraten aurinkokunnan kulun
tuon hirviön valtakunnassa.

-- Me olemme suunnattoman massan vieraana. Se ei ole aurinkokunta eikä
tähtisumu. Me olemme ainakin jo tuhannen vuotta kulkeneet sen ympärillä
leijailevassa kosmillisessa tomussa, sen jättiläismassan äärimmäisissä
ohuemmissa osissa. Se on imenyt meiltä energian, auringonvalon ja
lämmön. Se on kenties jo vienyt meiltä ilmakehää ja hiilihappoakin,
vaikka hiilihappo voikin olla kiinnittynyt myöskin maan kerrostumiin
jään alle. Nuo vonkuvat ja räiskähtelevät meteorit tuolla ilmassa, koko
tuo taivaan tulitus, ovat terveisiä massahirviöltä. Niinkuin näette, on
siinä hehkuvaa massaa ja pimeitä kohtia. Sitä kiertää nähtävästi
tuhansia kappaleita, hehkuvia ja pimeitä. Näitte sen massaan vajonneita
tai vajoavia palloja.

Mikä on tämä Avaruuden Hirviö? Emme sitä tiedä. Onko se aurinkokuntamme
ellipsiradan keskuskappale? Onko se koko avaruuden keskuskappale, josta
tähdet ovat kerran lähteneet jonkin tuntemattoman voiman sinkoamina ja
johon ne väsyneinä palaavat päätettyään matkansa Avaruuden
rannattomilla ulapoilla?

Olipa se mikä tahansa -- tosiasia on: _Me lähestymme sitä_!

Pimeys, lumi, jää ja pakkanen johtuvat siitä. Se on tähän saakka
huokunut kuolemaa tämän pallon pinnalle. _Ja huokuu edelleenkin,
kunnes olemme sen sivuuttaneet_. Minä en tiedä miten me sen
sivuutamme. Minä en tahdo puuttua mahdollisuuksiin tässä suhteessa.
Minä vain totean sen järkähtämättömän tosiasian, että ei tapahdu mitään
käännettä oloissa tällä pallolla ennenkuin alamme poistua tämän hirviön
läheisyydestä. Borealia on jäätyvä edelleen vielä monta vuotta.
Kosmillinen tomu imee yhä enemmän auringon energiaa, lämpö alenee,
myrskyt yltyvät, kuolema käy yli maan. Jäätiköllä ei mikään kansa voi
elää.

Mitä tästä seuraa? Vastatkaa!

Haudanhiljaisuus, niin että kuului ellipsoidin valittava sävel
Kapitolion katolta.

Ovi aukeni hiljaa ja suojamaan astui Urja. Hän lausui jotain matalalla
äänellä Turjalle ja istuutui omalle paikallensa Turjan rinnalle.

Turja nousi jälleen:

-- Tässä tuo Urja tiedon, että myrsky ulvoo itäisessä
jäätikkösemaforissa. Huomenna se on täällä. Meillä ei ole monta hetkeä
tuhlattavana. Meidän on mentävä lepäämään ja valmistumaan taisteluun,
joka on todennäköisesti ankarin mitä me olemme koskaan taistelleet.

-- Ellei kukaan halua vastata asettamaani kysymykseen, täytyy minun
tehdä se itse.

Silloin nousi Karma:

-- Minä odotin, että Tarja alkaa. (Turja hymyili itseksensä. Hän oli
pyytänyt, että Tarja ei puhuisi mitään.) Mutta koska hän nyt istuu
hiljaa niin voinhan minä alkaa. Päällikön kysymykseen: mitä tästä
seuraa, vastaan minä kahdella sanalla: _muutto Ekvatoriaan_.

Syntyi liikettä ja murinaa, mutta ei syntynyt melua -- sen pani Turja
mielihyvin merkille.

Turja selitti, että Borealian kansa ei voi seuraavaa sataa vuotta
missään muualla säilyä hengissä kuin mahdollisesti Ekvatoriassa. Hän
mainitsi kevyesti "eräästä vanhasta lupauksesta", jonka esi-isämme
antoivat kerran Ekvatoriasta lähtiessään, mutta selitti heti, että se
ei voinut koskea tällaista tapausta. Ja sitäpaitsi: voisihan kansa
palata takaisin Borealiaan heti kun vaara on sivuutettu, käänne
tapahtunut ja Borealia vapautuisi jäästä.

-- Kansamme oikeus ja velvollisuus on elää niinkauan kuin tällä
taivaankappaleella elää voi. Kansallamme on tähän taivaankappaleeseen
yhtä suuri oikeus kuin millä muulla kansalla hyvänsä. Minustakaan ei
ole olemassa mitään muuta ratkaisua kuin: _Ekvatoriaan_!

Oli useita, jotka ilmoittivat hyväksyvänsä Karman ja Turjan kannan.

Mutta sitte heräsi vastustus. Ja se oli purkausta se! Käytettiin rajua
kieltä. Vainottiin täysillä latauksilla näitä "taivaan nuuskijoita",
tätä "etelän henkeä", näitä "pehmoisen etsijöitä". Se sähisi, rätisi,
räiskyi ja paukahteli kuin jättiläisakkumulaattorin vihainen
voimalataus, tämä kansan vuosisataisten vaistojen uumenista ammentava
oppositsioni.

Turja kuunteli tyynenä. Hän oli jo varma voitostansa, vaikka päätös
tehtäisiin vasta seuraavalla kerralla. Mutta Karma ei voinut hillitä
itseänsä vaan kimmahti lopulta ylös, hyppäsi pöydällensä ja kiljasi
vastustajille:

-- Avaruuden nimessä, tappakaa itsenne! Mutta vaikka kaikki muut
kumartaisivat kuolemalle, niin minä en tee seuraa. Enkä minä aio
jäädyttää jäätiköllä vaimoani ja lapsiani. Minä vien heidät
Ekvatoriaan. Ja kun Borealia jälleen sulaa, palaavat minun lapseni
tänne. Ja sitte täällä elää Karman kansa.

Miksi te odottelette? Kun kerran aijotte tehdä itsemurhan, niin tehkää
se heti. Mutta petoja te olette, jos aiotte tappaa myöskin vaimonne ja
lapsenne.

Vastustus vaikeni ja Turja lopetti istunnon.



XX luku. Kuolemaa pakoon.


    "Ja hän sanoi: Tämä on Passukin matkan loppu, mutta sinun
    tiesi, Charley, kulkee yhä eteenpäin monen auringon nousun
    ja laskun aikana, yli tuntemattomien maiden ja outojen
    vesien ja se on täynnä vuosia ja kunniaa ja mainetta. Se
    vie sinut monen naisen majaan ja hyvän naisen, mutta
    koskaan ei se johdata sinua suurempaan rakkauteen kuin
    Passukin rakkaus -- -- Aina on Passuk ollut ylpeä miehestään.
    Nouskoon hän ylös, sitokoon lumikengät jalkoihinsa ja
    lähteköön, jotta hän saisi pitää ylpeytensä."

    Jack Londonin "Naisen rakkaus".

Sitte tuli se vuosi jona Borealian maasta ei enää paljastunut
täydellisesti kuin pieni täplä. Seuraavana talvena osa kansasta kuolisi
varmasti sen vuoksi, että energia ei riittäisi asumusten lämmitykseen.
Myöhemmin uhkaisi nälkäkuolema.

Edellisenä talvena oli Turja tehnyt matkan Ekvatorian rajalle mukanansa
Taitsa ja pari muuta Ekvatorian miestä. Nämä kävivät Turjan
lähettiläinä Ekvatorian päällikön puheilla. Ekvatoria lähetti
neuvottelijat jäätikölle Turjan leiriin. Mutta nämä neuvottelijat eivät
tienneet juuri muuta sanoa, kuin että kansoja oli viime aikoina tullut
Ekvatoriaan pohjoisesta ja etelästä ja että Ekvatorian hallitus on
taipuvainen antamaan maata. Ehtoja ei voitu nyt yksityiskohtaisesti
ilmoittaa -- sillä hallitus oli merellä huvittelemassa. Turja odotti
kauan lähempiä tietoja, mutta kun ei niitä kuulunut, täytyi hänen
palata niine tietoineen kotiin.

Hän teki tämän matkan sekä mennessä että tullessa aivan uusia reittejä
myöten tutkiakseen jäätikköä ja havaitsi, että hänen ensi kerralla
kulkemansa tie on paras.

Lämpimän vuodenajan lähetessä loppuaan kysyttiin asiassa kansan mieltä.
Ennen äänestystä annettiin jokaiselle tilaisuus nähdä kiikarilla
Avaruuden Hirviö ja samalla selitettiin heille lyhyesti koko ongelma.
Edeltäpäin määrätyt joukkueet kokoontuivat toinen toisensa jälkeen
öisin Kapitolion isoon suojamaan ja Turja ja Urja tekivät heille
vuoronperään selvää asemasta.

Äänestyksessä kannatti enemmistö muuttoa Ekvatoriaan.

Vähemmistön puolesta tuli lähetystö Turjan puheille. Se ilmoitti, että
ainakin suurin osa vähemmistöstä ei aio lähteä:

_Ensiksikin_ eivät he olleet vakuutettuja siitä, että ei käänne
maan ilmastossa voisi tapahtua jo verrattain pian. Eihän päällikkö
voinut sanoa, milloin Avaruuden Hirviö sivuutetaan.

_Toiseksi_ arvelivat he, että vaimot ja lapset kuolevat etelän
jäätiköllä.

_Kolmanneksi_ eivät he tienneet millainen oli vastaanotto
Ekvatoriassa ja millä ehdoilla siellä saa maata.

Näin ollen aikoivat he jäädä Borealiaan -- ainakin toistaiseksi.

Turja vastasi, että se on aivan niinkuin olla pitää:

_Ensiksi_ ei koko kansa voi muuttaa samalla kertaa. Siihen eivät
varusteet riitä, vaikka lähtöä on valmistettu jo lähes ajastaika.

_Toiseksi_ voi melkein puolet kansasta elää vielä ainakin vuoden
Borealiassa.

_Kolmanneksi_ ei ketään voida pakoittaa lähtemään.

Näin ollen on aivan oikein, että osa kansasta jää Borealiaan --
toistaiseksi.

Mutta hän toivoo saavansa tulla sen osan pelastamaan, ennenkuin se
kuolee jäätiköllä.

Ja sitte alkoivat valmistukset lähtöä varten. Laskettiin kuinka
paljon jälelle jäävä kansan osa tarvitsi ruokavaroja ja energiaa, ja
sen yli käytettävissä oleva energia ja ruokavarat käytettiin
matkavalmistuksiin. Rekiä, kelkkoja ja kasematteja korjattiin ja
valmistettiin uusia. Ilveksiä kaadettiin nahkojen ja lihan saantia
varten. Tehtiin lapsille ilveksennahkaisia pukuja ja rekiin pieniä
kasematteja, joissa heitä kuljetettaisiin.

Turja ajatteli elämää uudessa maassa ja varasi mukaan kaikkea, mitä sen
järjestäminen siellä aluksi vaatisi: käsikirjoja, pienempiä koneita,
työaseita y.m.s.

Eräänä päivänä tuli Urja mietteissään puolisonsa luo.

-- Kysyn mielipidettäsi eräässä asiassa, puheli hän. Tiedän erään
suuren perheen, joka on elänyt yhdessä tähän saakka. Kaksi perheen
jäsenistä, mies ja vaimo, ovat johtaneet tämän ihmisryhmän elämää. Muut
perheen jäsenet ovat luottaneet heihin ja totelleet heitä. Nyt aikoo
toinen puoli tästä perheestä lähteä Ekvatoriaan, mutta toinen puoli
aikoo jäädä tänne. Mitä sinä arvelet -- eikö noiden ikäänkuin perheen
johtajiksi valittujen ole jaettava osat niin, että toinen lähtee toisen
osan mukana ja toinen jää tänne pitämään toisesta osasta huolta?

-- Jos he tahtovat syvästi ja vakavasti tehtävänsä täyttää, niin
minusta tuntuu, että heidän on meneteltävä juuri niinkuin sinä sanot,
vastasi Turja, ajattelematta asiaa sen enempää.

-- Niin, nyökkäsi Urja. He tahtovat täyttää tehtävänsä syvästi ja
vakavasti. Sepä hyvä, että sinäkin olet sitä mieltä. Ja hän poistui
hiljaisena.

Mutta hetken kuluttua palasi Urjan kysymys uudestaan Turjan mieleen.
Hän hätkähti.

-- Minäpä olin taasen aika tuhrus. Hänhän tarkoitti juuri meitä.
-- -- -- Mutta se ei saa tapahtua!

Urjan päätös oli kuitenkin horjumaton. Hän alkoi puuhata
mukana niinkuin se, joka _jää kotiin_. Ja kaikkiin Turjan
vastaväitteisiin hän huomautti vain hymyillen:

-- Sinä itse sanoit.

-- Minä tein tyhmyyden, suuren tyhmyyden.

-- Ei. Sinä ratkaisit _aivan oikein_. Ja minä ihmettelen että
kysyinkään tyhmyyksiä. Mikä lienee ollut minussa -- -- --. Mutta sehän
on selvä kuin entisaikojen päivä. Minä autan vointini mukaan niitä,
jotka tänne jäävät. Sinä tulet sitte meitä hakemaan.

Turjan mieleen palasi se uni, jonka hän näki ensimmäisenä yönä
maajäätiköllä ja hän joutui ensi kerran elämässään omituiseen hätään
kuin avuton lapsi. Mutta mikään ei auttanut. Unestansa hän ei voinut
puhua mitään ja Urja osasi rauhoittaa hänet.

Kestettiin tavalliseen aikaan kamala ja pitkä myrsky. Ja heti kun
arveltiin pahimman myrskyajan päättyneen, alkoi lähtö. Yötä päivää
kulkivat lumiveturit lahden jäällä edestakaisin. Joukko toisensa
perästä astui niihin päälliköiden johtamina ja joukko toisensa perästä
astui niistä ulos siinä kohdassa, mistä Turja oli noussut ensi kerralla
maajäätikölle.

Turja ja Urja olivat taasen Kapitolion katolla. Turjan mieli oli tällä
kertaa kovin raskas. Urja huomasi sen ja ponnisteli kaikki voimansa
löytääkseen valoisia muistoja ja keksiäkseen virkistäviä sanoja.
Taaskin he tarkastelivat maatansa. Sillä oli jo selvä kuoleman leima
kasvoillansa. Jäätikkö oli puristavan lähellä joka puolella. Jäätikön
alla oli jo heidän yhteinen lapsuudenkotinsa. Siitä olivat vain muistot
jälellä, valoisat, kirkkaat muistot heidän mielessänsä.

Silloin oli elämä vielä ihanaa! Oli valoa, oli kasveja, olipa
lintujakin! Heidän yhteiset leikkikenttänsä nousivat sieltä jäätikön
alta, hohtaen suloisessa, siunatussa auringonvalossa -- kun he
katselivat sinne taivaanrantaan. Kas, eivätkö juosseetkin siellä pieni
tyttö ja poika hymyten, nauraen ja ilakoiden! Tuossa kulki heidän
polkunsa kasvitarhan taakse. Vanha mies, asumuksen vanha hoitaja, astua
tepsutteli monet kerrat sitä polkua heidän kanssansa ja kertoi heille
menneistä ajoista, jotka olivat olleet vieläkin ihanampia, valoisampia
ja lämpimämpiä. Oli ollut aika, jolloin ei jäätikköä ollenkaan näkynyt.
Maa viheriöitsi, metsät humisivat, linnut lauloivat -- ja kansa lauloi.
Vanhus puhui paljon eräästä naisesta, jota hän oli nähtävästi suuresti
rakastanut, sillä kyynel kiilsi hänen silmässään joka kerta kun hän
mainitsi hänen nimensä. -- -- --  Vanhus on ollut jo kauan Suuren
Rauhan portin tuolla puolen. He, tyttö ja poika, vaihtoivat leikkinsä
oppiin ja työhön. -- -- --  Isät ja äidit, joita vastaan he olivat niin
monta kertaa tuota tietä juosseet, ovat seuranneet vanhusta sinne,
missä ei ole sulaa eikä jäätikköä, ei myrskyjä eikä Avaruuden Hirviötä.
-- He muistelevat koko taipaleen sieltä leikkikentiltä tähän hetkeen
saakka ja tuntuu kuin olisivat he eläneet vuosituhansia. Kaikki on
muuttunut. Maa kuolee, kansa pakenee kuolemaa. He eivät ole viime
vuosina muuta kokeneet kuin hurjaa taistelua.

Nyt heidän tiensä eroavat. Turjasta tuntuu kuin jättäisi hän Urjan kera
tänne puolet elämästänsä ja voimistansa. Hän ei ollut milloinkaan
ajatellut itseänsä. Mutta tämä uhri oli niin äärettömän raskas. Hän
pusersi kaidetta ja pidätti rintansa polttoa kohoamasta silmiin. Urja
hyväili häntä. -- -- --

Koko muuttava kansa oli jaettu kolmeen suureen ryhmään, päällikköinä
Turja, Karma ja Jorma. Jokainen tällainen ryhmä oli jaettu pienempiin
ryhmiin, päällikköinä edellisillä Ekvatorianmatkoilla mukana olleita
miehiä. Pienempinä soluina olivat joukkueet. Kun retkeläiset nousivat
jäätikölle ja järjestettiin matkajärjestykseen, kukin joukkue
kelkkoinensa pitkään köyteen sidottuna, niin muodostui siitä valtava
jono, niinkuin musta jättiläiskäärme olisi luikertanut lahdesta
jäätikölle.

Käskyjä, ohjeita ja tietoja annettiin merkeillä, radiosäteillä ja
puhelukoneilla, joiden lanka kulki joukkueesta joukkueeseen.

Ja niin alkoi valtaisa matka jäätiköllä. Se edistyi hitaasti. Tapahtui
onnettomuuksia, jäätikkö otti osansa, pysähdyttiin metsästämään,
levättiin -- kaikki vei aikaa. Mutta päivä päivältä kuitenkin kasvoi
välimatka jäisen, kuolon uhkaaman kotomaan ja sen lapsien välillä. Arpa
oli nyt peruuttamattomasti heitetty. Ei auttanut muu kuin
_eteenpäin_! -- -- --

Ne sata päivää ja yötä, jotka kansa ponnisteli jäätiköllä, olivat
Turjan siihen astisen elämän vaikeimpia päiviä. Hän nukkui milloin
kerkesi ja kerkesi harvoin. Hän oli päivän ja yön kuluessa kaikkialla
pitäen silmällä vaeltavan kansan kuntoa jättiläiskulkueen ensimmäisestä
miehestä viimeiseen saakka. Hänellä oli pieni lumiveturi, jolla hän
kierteli leirissä ja sopivalla jäätiköllä myöskin kulkueen keskuudessa.
Hän tarkasti varastot joka ilta, huolehti sairaista ja lapsista,
puhutteli naisia tiedustellen heidän vointiansa. Hän saapui aina heti
onnettomuuspaikalle ja lähti siitä vasta kuin kaikki oli selvänä. Hän
otti vastaan tietoja, jakoi käskyjä, neuvoja ja ohjeita yöt ja päivät.

Veltot ja saamattomat päälliköt pantiin viralta armotta ja kunnollisia
nimitettiin sijalle. Jos ilmeni petosta tai rikollisuutta vaeltavan
kansan keskuudessa, oli määrä soveltaa kaikkein ankarimpia
rangaistuksia. Karma ja Jorma tekivät ihmeitä. Voimassa ja urhoudessa
he voittivat Turjan. Ainoastaan äly ja kylmäverisyys vaaroissa antoi
Turjalle ylemmyyden. Yleensä oli järjestys hyvä ja päälliköt tekivät
tehtävänsä. Ainoastaan pari miestä vietiin "ilveksen ruuaksi".

Muutamia vaimoja ja lapsia paleltui, kuilut veivät satakunta miestä,
hirmumyrskyt hautasivat toisen verran metsästysmatkoilla. Mutta
tuhannet vaelsivat edelleen.



TOINEN OSA.

TAISTELU IHMISIÄ VASTAAN.



I luku. Uusi maa.


    "Lisävoimaa, luvallais,
    Grotten työhön tarvittais,
    Hyvä isä, Suuri lisä
    Työhön tarvittais.
    Orjais voimat eivät riitä,
    Vaikka satatuhatt' on,
    Useamp' on tarvis niitä
    Pyhän myllän kiertohon.
    Joukko joukon lisäks vain,
    Grotten myllynkivivuoret
    Raskahammiks käyvät ain'."

    Uusi Grottelaulu.

Myrskyn seasta, lumi- ja raesateesta mateli jättiläiskäärme Ekvatorian
sulalle maalle. Vielä päivämatka -- ja oltiin meren rannassa. Sitte
vaellettiin länteen käsin meren rantaa pitkin kunnes ranta alkoi
kääntyä etelään. Havaittiin koko tämä seutu asumattomaksi. Joku
metsästäjäjoukkue tai jäätikölle tuomittu rikollinen nähtiin silloin
tällöin. Mutta ne katosivat vaeltavan kansan nähdessään kuin
jäätikköilves.

Turja teki matkoja molemmille sivustoille ja havaitsi, että samalla
kertaa kuin rannikko vasemmalla kääntyi etelään, väistyi jäätikkö
oikealla pohjoiseen. Hän arveli, että oli tultu niemimaalle, jonka
takana oli suuri lännen meri. Ja kun hän kansan leiriytyessä ja
kootessa ruokavaroja teki pitkän matkan länteen, näkikin hän eräältä
vuorelta meren, jolla jäälauttoja ajelehti. Häntä hämmästytti se, että
jäät näyttivät ajelehtivan etelästä pohjoiseen!

Kuljettiin edelleen etelään niemimaata, joka oli yhä jokseenkin
asumatonta. Mikä ihana maa Borealian kansan mielestä! Metsää, lintuja,
metsäneläviä, kukkia, vuoria, laaksoja, järviä, jokia -- mikä ihana
maa! Mutta sittenkin outo ja vieras! Muistelo kertoi kaihoisasti
sittekin Borealiasta kaukana pohjoisessa, lumen ja jään keskessä.

Ihmeellistä oli, että täällä näytti olevan hiilihappoakin rehevälle
kasvillisuudelle riittävästi. Turja ei keksinyt tähän muuta selitystä
kuin että tuulet puhalsivat tavallisimmin jäätiköiltä Ekvatoriaan ja
hiilihappo raskaimpana ilman kaasuista valui jäätikköylängöiltä
Ekvatorian uomaan, jossa ei käynyt muuta säännöllistä ilmavirtaa kuin
_ylöspäin_, ja että myöskin jääpeitteestä vapaa meri luovutti
täällä hiilihappoa ilmaan.

Tehtyään useampia matkoja läntiselle rannikolle, sai Turja selville
myöskin sen, että sitä rannikkoa huuhtoi lämmin merivirta ja että
pohjoiseen ajautuvat jäät olivat pohjoisesta tulleita ja aavalta
mereltä siihen virtaan pyörtäneitä. Ne olivat sulamistilassa. -- Tämä
niemi on siis alue, joka jäätyisi todennäköisesti viimeisenä,
Ekvatorian lämpimimpien osien kanssa samaan aikaan -- jos Kaiken Loppu
sillä tavalla tulisi.

Kun oli päästy kauas etelään, antoi Turja selityksen että kansa sai
ryhtyä valitsemaan asuinpaikkoja itselleen. On hyvin todennäköistä,
että pian tulisi asuttu seutu vastaan ja sen alueelle ei kukaan saa
eikä haluakaan mennä.

Kasemattien ja majojen paalut iskettiin syvään, raivattiin ensimmäinen
maa-ala ja asetuttiin leiriin, josta ei enää aiottu lähteä.

Turja lähetti heti Taitsan tovereineen viemään sanaa Ekvatorian
hallitukselle, että he olivat tulleet ja pyytämään tietoja ehdoista.
Itse hän jäi johtamaan yhteiskunnan uudestaanluomista. Hän valmisti
esikuntineen suunnitelman maan jakamisesta ja käyttämisestä,
voima-asemista, teistä y.m.s. ja esitti sen eduskunnalle. Työ alkoi.
Mukana tuodut koneet kävivät yötä päivää. Toiset rakensivat, toiset
muokkasivat maata, toiset metsästivät. Omegametallia valmistettiin,
dynamoita, akkumulaattoreja, radiokoneita rakennettiin. Vähitellen
alkoi maasta nousta uusi Borealia, lempeämpi lapsillensa, satoisampi
viljelijöillensä.



II luku. Orjuus vaiko kuolema?


Turja aikoi heti lämpimän vuodenajan päätyttyä lähteä matkalle
Borealiaan tuodakseen, jos mahdollista, sinne jääneen osan kansaa vielä
ennen seuraavaa lämmintä vuodenaikaa etelään. Täällä ei kansaa uhannut
mikään vaara -- kierteleväin puolivillien metsästäjäin ja Ekvatoriasta
tuotujen tai paenneiden rikollisten ryöstöretket Uuden Borealian
alueelle voitaisiin helposti ehkäistä. Sen sijaan uhkasi kuolema
Vanhaan Borealiaan jäänyttä kansan osaa.

Turja oli valmistanut retkikunnan ja odotteli vain lähettiläittensä
palaamista Ekvatoriasta. Odotellessaan hän päätti tehdä tutkimusmatkan
ympäristöön. Jorma lähti mukaan -- saatuaan Ormalta luvan. He vaelsivat
etelään pitkin rannikkoa, kunnes vuorelta näkyi kaukoputkeen asuttu
maa. Jorma havaitsi sauhun vuoren juurella. He laskeutuivat uteliaina
pitkin rinnettä ja näkivät vihdoin pienen viheliäisen majan, jonka
katosta nousi sauhu. Turja astui pihalle, jossa kolme lasta leikki. Hän
tervehti lapsia ystävällisesti molemmilla kielillä, joita hän oli
Ekvatorian miehiltä oppinut. Mutta lapset seisoivat äänettöminä,
peloissaan.

Majasta astui ulos nainen, laiha ja pieni käppyrä, kiljahti nähtyään
Turjan ja Jorman sekä syöksyi takaisin majaan. Hetken kuluttua työntyi
majan luukusta ulos rautaputki ja näkyi miehen kasvoista osa. Kuului
kähisevää puhetta. Turja oli ymmärtävinään sanat:

-- Keitä te olette, mitä haette?

-- Vieraita kaukaa pohjoisesta, vastasi Turja. Olkaa huoletta, pahaa
emme aio. Olemme paenneet pakkasta, ja jäätä.

Rautaputki ja kasvot katosivat, ovelle ilmestyi kokonainen pieni
miehenkäkkyrä.

-- Ette siis ole rosvoja, kysyi hän kielellä, jota Turja sangen
vaikeasti tajusi.

-- Emme. Me tuskin tunnemme rosvoja. Olemme oppineet sellaisia
tuntemaan vasta tänne etelään tultuamme.

-- Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.

Turja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan
elämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että
sellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen
sijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa
sanomattomasti.

He sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat
taivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli
kaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua.
Jokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he
pohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla
kallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi
suuria merieläimiä.

He olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle
niemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien
kärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului
pamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.

-- Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.

-- En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.

Pian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja
surisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.

-- Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma.
Luulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?

-- Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien
ihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.

Kun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen
ja kallio naksahteli heidän edessään.

-- Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat
senvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.

-- Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.

-- Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi
Jorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.

-- Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne
rautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain
puoli sädettä ja osattava se kohdalle.

-- Mutta me emme näe heitä.

-- Odotahan!

Turja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja
kohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui "nappi". Turja
havaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa
sen esille -- se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:

-- Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme.
Ja kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.

-- Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni
pitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä
kohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat
meidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia
heille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä
kärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä
sitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne
leimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan,
vaikka ei sattuisi tappamaan.

-- Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja
tarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.

-- Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä
jäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on
siellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa
tehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä.
Mutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman
napinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin
ensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.

-- Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme.
Mutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme
lähtemään.

Turja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain
näkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä
oli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni
ilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi
hiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena
hehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko
meren mainingeissa.

Turjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä
toinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan
lempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi
hän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. -- Turja
tunsi kaipaavansa häntä hurjasti.

Illan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi
Jorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi
nukkumaan.

Viidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un
helinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää
Borealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.

-- Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta
sitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä
yöllä. Ja jos etsisivät -- sitä parempi.

-- -- -- Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän
löysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen
massajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa
kaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko
toisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia
pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja
voimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan
tomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön
tuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti
-- sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava,
jos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.

Turjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja
suostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat
päivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän
reunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.

Kun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain
muutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa
verkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin.
Siinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet
heti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten
sen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään
rantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.

-- Tämäpä on pyydys, puheli Turja hiljaa Jormalle. He luulevat
pyydystävänsä meidät ilveksen verkolla.

-- Panenko hajalle? kysyi Jorma.

-- Ei käy päinsä. Se ilmiantaa meidät.

Turja kulki jonkun matkaa oikealle ja löysi suuren puun, joka kasvoi
kallion raossa verrattain lähellä verkkoa. Hän heitti lasson,
jollaisella Uuden Borealian asukkaat olivat yleensä aina metsällä
käydessään varustetut, tämän oksan yli, kiipesi puuhun ja vei
nuoran erään sangen korkealla olevan oksan yli, kiinnitti sen
sinne, heittäytyi käsin riippumaan nuorasta, heilutti itsensä
heiluriliikkeeseen kunnes heilahteli verkon ulkopuolelle ja pudotti
itsensä sinne. Jorma seurasi esimerkkiä muristen itsekseen päällikön
kujeille. Ja sitte alettiin odottaa aamua.

Heti kun valkeni sen verran että näki, alkoivat Turja ja Jorma lähetä
varovasti takaapäin lehtoa, josta eilen paukkui. Pian saivatkin he
näkyviinsä leirintapaisen erään kallion suojassa. Kallion edessä
aukiolle päin oli lehtoa. Näkyi liikettä. Pari miestä tarkasteli lehdon
läpi Turjan ja Jorman eilistä asemaa aukean toisella puolen. Kolmas
kuunteli neljännen määräyksiä ja oli juuri lähdössä.

Nyt on aika. Jorma hoitaa kalliolla olevat, minä huolehdin lopuista,
kuiskasi Turja.

Radiosäteet vongahtivat. Leirissä olijat kaatuivat, kalliolla olleiden
päät retkahtivat alas.

-- Selvä on.

Turja kokosi metsästäjäin kaikki aseet ja antoi ne Jorman hoitoon.
Sitte hän hieroi taintuneiden ohimoita ja ranteita ja antoi heidän
hengittää pienestä askista. He heräsivät ja olivat nähtävästi
äärimmäisen hämmästyneitä ja peloissaan. Se joka oli antanut määräyksiä
toisille, tointui nopeasti, pujahti metsään ja juoksi joustavasti ja
notkeasti, pehmein sulavin liikkein puiden välitse pakoon. Turja
lähetti hänen jälkeensä uuden vongahtavan säteen, joka kaasi juoksijan
maahan. Turja käski Jorman kantaa hänet takaisin ja herätti hänet. Hän
silmäili leimuavin katsein nolona seisovia miehiänsä, polki jalkaa ja
nähtävästi soimasi heitä kielellä, jota Turja ei ymmärtänyt. Sitte hän
heristi nyrkkiä Turjalle ja käänsi hänelle selkänsä. Välittämättä
näköjään mistään hän katseli puita ja päästeli omituisia laulavia
ääniä.

Kukaan vangeista ei näyttänyt ymmärtävän ensin Turjaa, kun hän
puhutteli heitä molemmilla oppimillansa kielillä. Heidän päällikkönsä
vain kiljahti ja katseli yhä metsään. Turja lisäsi ikäänkuin Jormalle
puhuen (vaikka Jorma ällisteli, ymmärtämättä sanaakaan):

-- Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka
olisi minua ymmärtänyt.

Kas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla
kielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti
maahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin
salaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä
paikallaan metsään katsellen.

-- Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja
kääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä.
Hän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan
rautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin
omituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta
päättäen. Turja taputti häntä olalle:  -- Luulen, että me joskus vielä
sovimme keskenämme oikein hyvin.

Vangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.

Turja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että
he saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa,
he saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja
myöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.

Jorma nouti puuhun jääneet lassot.

Lähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja
kulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli
puiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman
mörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että
Jorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi
sanoa, "pöksyille tuota poikavekaraa".

Mutta sitte väsyikin "vekara" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan
itseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä
seikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle
yksityisesti enemmän kuin sadat matkat -- ja oikeastaan enemmän kuin
lumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö -- -- --.

Taitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa
läsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät:

1) Ankarat verot.

2) Joka kymmenes mies Ekvatorian hallituksen sotajoukkoon.

3) Koko kansa työvelvollinen Ekvatorian hallituksen käskystä.

Turja pani ehdot tyynesti syrjään, kutsui eduskunnan koolle, ehdotti
sille, että he tarjoaisivat Ekvatorian hallitukselle kymmenykset
kaikista tuotteistaan ja ellei Ekvatoria tähän tyydy, varustautuisivat
elämään ilman Ekvatorian holhousta tai armoa. Samalla ilmoitti hän itse
lähtevänsä Ekvatoriaan neuvottelemaan asiasta.

Päälliköksi valittiin Karma, jonka hoitoon Turja jätti myöskin
metsästäjät, kehoittaen häntä opettelemaan päällikön kieltä ja
tutkimaan heidän aseittensa käyttöä.

Taitsa ja Jorma seurasivat Turjaa matkalle.



III luku. Kansa, josta on veto loppunut.


Matkattiin suoraan etelään asutulle alueelle. Tultiin kehnonpuoleiselle
tielle, jolla oli jonkinverran liikettä, jalan kulkijoita ja
vetojuhtia. Viisisataa ajastaikaa oli kulunut siitä kun Borealian
kansan jäsen oli nähnyt tämän maan, katsellut sen kansaa, Ja
jännittyneellä uteliaisuudella tarkkasi Turja tätä satujen maata ja
teki Taitsalle kysymyksiä. Ja jota pitemmälle ehdittiin, jota enemmän
hän näki, sitä omituisemmilta tuntuivat hänestä tämän maan olot.

Tuli vastaan jalankulkijoita, laihoja, kurttuisia, väsyneitä miehiä ja
naisia. Tuli vastaan vetojuhdilla lihavia, hyvinvoipia miehiä ja
naisia, katsellen pönäköinä jalankulkijain päiden yli, tuntematta heitä
kohtaan nähtävästi minkäänlaista mielenkiintoa. Kerran näki Turja
laihan synnyttämäisillään olevan naisen kantavan vettä hyvinvoivan
miehen juhdalle, miehen istuessa ja katsellessa taivaanrantaa.

Tien molemmin puolin oli kauniita asunnoita siellä täällä, mutta
enemmän oli pieniä mökkirähjiä, samantapaisia kuin se, jonka Turja oli
nähnyt metsässä. Kun Turja tiedusteli Taitsalta, mistä syystä
Ekvatoriassa näin omituisesti rakennettiin, sai hän ihmeekseen kuulla,
että noissa kauneissa rakennuksissa asui ihmisiä, joilla oli oikeus
saada kaikki elintarpeet ja muut tavarat, mitä näillä mailla
valmistettiin, ja tehdä niillä mitä ikänä halusivat, ja noissa mökeissä
asui ihmisiä, jotka tekivät työtä näillä mailla, mutta joilla ei ollut
oikeutta saada mitään muuta kuin sen, minkä nuo edellä mainitut
tahtoivat heille antaa. Ja Taitsa teki vielä sellaisenkin merkillisen
väitteen, että heille ei annettu muuta kuin sen verran, että juuri
pysyivät hengissä.

Turja alkoi nyt uskoa Taitsan puhuneen totta, kun hän kertoi että
Ekvatoriassa toiset kuolivat nälkään, vaikka toisilla oli ravintoa
yltäkylläisesti.

-- Ovatko ne ihmiset, jotka saavat haltuunsa kaikki työn tulokset,
alueellaan työpäälliköltä? kysyi Turja.

-- Eivät. Työpäälliköt ovat erittäin. He saavat samantapaisen osan työn
tuloksista kuin mökeissä asujatkin, jonkunverran enemmän vain.

-- Mitä tekevät sitte suurissa asunnoissa asuvat?

-- Sitä on vaikea sanoa. Osa heistä hoitaa terveyttään etelämpänä. Osa
harrastaa vetojuhtien asiaa. Osa hoitaa maan asioita. Osa matkustelee.
J.n.e.

-- Mikä on vetojuhtien asia?

-- Tahdotaan kehittää Ekvatorian vetojuhdat hyviksi, terveiksi ja
opettaa niitä hyppäämään, selitteli Taitsa.

-- Mistä syystä hyppäämään? Onko niiden kuljettava sellaisissa
paikoissa, joissa täytyy hyppiä.

-- Ei suinkaan. Mutta Ekvatoriassa pidetään kauniista vetojuhdasta,
joka osaa hypätä.

-- Sepä kummallista. Muuta ei Turja osannut tähän sanoa.

-- Ken on oikein innostunut asiaan, opettaa vetojuhdallensa
kaikenlaisia sivistyneen tapoja: istumaan, ymmärtämään puhetta,
laulamaan j.n.e.

-- Miksi ei sensijaan opeteta näitä, jotka asuvat mökeissä? kysyi
Turja.

-- Se ei ole nykyään muodissa Ekvatoriassa. Ainoastaan muutamat, joita
pidetään hiukan hassahtavina, harrastavat mökeissä asuvain opettamista.
He opettavat heitä hoitamaan terveyttään, istumaan oikein pöydässä,
syömään kauniisti ja harjoittamaan hyväntekeväisyyttä.

Eräästä suuresta asumuksesta kuului tavaton melu. Sen pihamaalla oli
vetojuhtia ja väkeä. Kun he tulivat lähemmäksi, huomasi Turja, että
miehet ja naiset horjuivat pihamaalla edes takaisin, kiljahtelivat ja
melusivat. He pysähtyivät katselemaan menoa. Taitsa puhutteli erästä
tien vieressä istuvaa miestä.

-- Mitä tässä tapahtuu? kysyi Turja.

-- Juhlitaan sen miehen kunniaksi, jolle tämä maa ja asumus kuuluvat.
On kuulema havaittu, että täällä on tuotanto hyvässä kunnossa ja nyt
pidetään juhlia isännälle.

-- Onko isäntä itse järjestänyt täällä kaikki hyvin? kysyi Turja.

-- Ei, vastasi mies tien vierellä. Hän on tullut etelästä tähän
juhlaan.

-- Minkä vuoksi hänelle sitte juhlia pidetään?

-- Hän on tämän maa-alueen omistaja, selitti ukko edelleen.

-- "Omistaja", mikä se on? kyseli Turja Taitsalta.

Taitsa selitti, että niin nimitetään juuri suurissa asunnoissa asuvia.

-- Mutta miksi ihmiset ovat kuin hulluja tuolla pihamaalla? kysyi Turja
edelleen.

-- He ovat juoneet masmaa, juomaa, josta ihminen villiytyy.

-- Kuuluuko se juhlatapoihin?

-- Kuuluu. Sen juominen on yleistä suurissa asunnoissa asuvain
keskuudessa. Se antaa lohdutusta ja iloa.

-- Onko heillä sitte erikoisen paljon suruja?

Taitsa teki epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin sanoen: kylläpä tulee
kysymyksiä.

-- Yksi kysymys vielä, pyysi Turja. Miksi eivät mökeissä asuvat juo
masmaa?

-- Juovat kyllä, jos saavat. Mutta masmajuuria voidaan viljellä vain
suurten asuntojen kasvitarhoissa ja -- --

-- Ja ehkäpä mökeissä asuvilla ei ole niin paljon huolia ja murheita,
naurahti Turja, lopettaen keskustelun.

Jonkun ajan kuluttua he astuivat alukseen, joka kulki purjeilla ja
sadan soutajan airoilla, ja laskivat merelle. Maa häipyi näkyvistä ja
laiva hyppeli pian aavan meren aalloilla. Jäitä näkyi oikealla ja
lintuparvi seurasi laivaa. Katsellessaan kahleisiin kytkettyjä
soutajia, tuli Turja ajatelleeksi, eikö akkumulaattorin energialla
voitaisi kuljettaa tällaista laivaa. Hän ei ennättänyt kuitenkaan kauan
ongelmaa pohtia, sillä edestäpäin nousi maa merestä ja hän tahtoi pitää
silmänsä auki.

Pian he olivat muutamassa Ekvatorian asutuskeskuksessa.

-- -- -- Turja näki ympärillänsä loistoa ja merkillisyyksiä. Tämä oli
kaikkialla Vanhan Borealian puhdasviivaisen karun ja tasasuhtaisen
ympäristön vastakohtaa. Rakennukset suuria, Turjan mielestä muodottomia
-- ainakin kaikki eri muotoa, niinkuin jokaisen rakentaja olisi
vihannut toista rakennusta eikä senvuoksi olisi halunnut millään muotoa
luoda mitään sen muotoihin sointuvaa. Kasvitarhat, puutarhat ja puistot
ihmeellisiä hempeyden ja aistillisuuden ilmauksia. Kummallisia kasveja,
kummallisia sukupuolielämää kuvailevia veistoksia! Puiden varjossa
kulki hyvinvoipia miehiä ja naisia parittain, puolialastomina
kesäpäivän lämmittäessä lehvästöä -- sekä sen lisäksi muutamia synkkiä
varjoja, jotka liikuskelivat työtoimissa. Kaduilla koristettuja
ajopelejä, kanavilla punaverhoisia veneitä, joiden peräkannella
katoksen alla puolialastomia miehiä ja naisia veltoissa asennoissa.

Toisinaan kuljettiin suurten pyöreiden rakennusten ohi, jotka olivat
aukottomia, ikkunattomia, värillisistä kivistä rakennettuja. Pieni
matala oviaukko johti tähän ihmeelliseen pyöriöön. Taitsa kertoi, että
niissä palveli Ekvatorian kansa suurta henkeä, maailman luojaa.

-- Miten ja miksi häntä palvellaan? kysyi Turja.

-- Temppelissä on paljon pyöriä, joiden kehissä on salaperäisiä
merkkejä, joita vain suuri henki ja papit ymmärtävät. Kun palvelus
alkaa, istuutuu kukin sisällä olija tällaisen pyörän ääreen, valot
sammutetaan ja täydellisessä pimeydessä on jokaisen kuviteltava itsensä
joksikin eläimeksi ja väännettävä pyörää. Välillä tarjoavat papit
masmaa ja yleisö antaa heille lahjoja. Tällä tavalla pyydetään suuren
hengen suosiota ja samalla pitäisi asianomaisen itsensä tulla
paremmaksi ihmiseksi.

Turja nauroi. Mutta Taitsa selitti vakavana, että näille asioille ei
kukaan saa nauraa. Se on pilkkaa, joka rangaistaan.

Turja teki sen havainnon, että Ekvatoriassa ei tunnettu radiovoimaa
eikä yleensäkään osattu käsitellä säteilevää energiaa. Kaikki heidän
voimalaitteensa ja energiansiirtonsa perustui _johtoihin_ vangitun
energian käsittelyyn. Tämä häntä ihmetytti, kun hän tiesi, että
toisilla aloilla oli Ekvatoriassa jo viisisataa vuotta sitte oltu
sangen pitkällä. Vanhoista tähtitieteen käsikirjoista oli hän m.m.
havainnut, että Ekvatoria tuolloin jo teki sangen tarkkoja havaintoja
Avaruuden ilmiöistä.

Ei täällä liioin -- sehän oli luonnollistakin -- osattu varastoida
energiaa, muuta kuin aivan rajoitettuja määriä. Johtuiko tämä siitä,
että luonto ei ollut _pakoittanut_ Ekvatorian kansaa ottamaan
energiaa täysin haltuunsa? Sitä oli täällä vielä runsaasti tarjona
kesällä ja talvella. Oli jokia ja putouksia, oli auringonlämpöä, oli
polttoaineita, oli ihmisvoimaa nähtävästi aivan tuhlaten käyttää.
Parhaana työaikana käyskennellä lehdoissa ja soudatella kanavilla
kiimaisina kuherrellen -- se oli jo tuhlausta, jota Turja ei ollut
odottanut enää tapaavansa jäätyvän maan pinnalla, Avaruuden Hirviötä
lähestyttäessä.

Tosin kuljeskeli asutuskeskuksen laitaseuduilla väkeä, jossa näkyivät
työn jäljet sitä selvemmin. Siellä kulki parvissa aivan kuin toinen
kansa, muodoton, likainen, laiha, ryppyinen ja takkuinen. Se oli sitä
väkeä, joka piti voima-asemat käynnissä, souti laivoja, puhdisti tiet,
kadut, pihat ja puistot, tyhjensi käymälät, rakensi, kutoi, takoi, ajoi
juhdilla j.n.e. Sanalla sanoen näissä ihmisissä toimi energia jotain
luoden, noissa toisissa se kului vatsan, aivojen ja -- niinkuin Turja
myöhemmin havaitsi -- sangen suureksi osaksi sukuelinten toimintaan.

Paikka oli asutukselle mitä soveliain. Mantereeseen tunkeutui kaunis ja
syvä merenlahti. Maa oli tasaista, hyvin miedosti kauempana olevaa
vuoristoa kohden kohoavaa. Vuoristosta tuli, sen valtavaksi solaksi
katkaisten, suuri joki, josta oli johdettu kanavia sinne tänne
asutuskeskuksen alueelle. Vuoriston rinteellä oli valtaisia koskia,
joista saatiin voimaa. Maa oli hyvää kasvullisuudelle ja olikin se
yltäyleensä viljelysten, puutarhojen, puistojen y.m.s. peitossa.

Hallitus oli taaskin merellä. Muuan päällikkö oli kyllä kotona, mutta
hän antoi ilmoittaa, että hänellä ei ollut mitään tekemistä tällaisten
asioiden kanssa. Hän oli sotajoukon pää ja piti järjestystä yllä,
tukahdutti kapinoita ja rankaisi rosvojoukkoja. -- -- -- Turjan täytyi
jäädä odottamaan.

Hän käytti aikansa perehtyäkseen maahan, kansaan, oloihin ja kieliin.

-- -- -- Eräänä iltana tuli Jorma kauhuissaan ja raivoissaan muristen
heidän yhteiseen asuntoonsa. Turja havaitsi heti, että hänelle oli
tapahtunut jotain aivan ällistyttävää. Mutta vasta hiljalleen hän sai
häneltä nyhdetyksi tiedot tapahtumasta.

Jorma oli pitkin katuja kuljeskellessaan ja kaikkea töllistellessään
poikennut eräästä kukkasin koristetusta portista sisään ja kulkenut
erästä alastomia naisruumiita eri asennoissa kuvaavien veistosten
reunustamaa tietä pitkin tiheään puistoon, jossa risteili samanlaisia
käytäviä. Kun hän siellä käveli, ympäröi hänet yht'äkkiä parvi naisia,
sellaisessa puvussa, kuten Jorma asian kuvasi, että he olivat varmaan
hypänneet suoraan kylpyhuoneesta. Pari heistä kavahti kiinni Jormaan ja
kiemaillen viittoi häntä mukaansa. Jorma säikähti ja lähti pakoon.
Naiset kirkumaan ja nauramaan. Ehti siihen jo miehiäkin, jotka
irvistelivät siinä määrin, että Jorma aikoi jo kääntyä takaisin ja
antaa heitä "pöksyille". Ellei noita kirotuita naikkosia olisi siinä
ollut, olisi hän pannut poikien suut toisapäin väärään, lopetti Jorma.
Mutta naisten pinnan paistaessa joka puun takaa, katsoi hän parhaaksi
kärsiä häpeänsä ja palata kiukuissaan asuntoonsa.

Taitsa selitti tämän seikkailun siten, että Jorma on seilannut johonkin
ylhäisön huvi- ja kylpypaikkaan, ehkäpä sen kaikkein pyhimpään osaan,
jossa lemmen hengetärtä palvellaan.

Pian tämän jälkeen lähti Turja seuralaisineen etelään. Hän tahtoi
hallitusta odotellessaan kulkea Ekvatorian poikki ja nähdä eteläiset
jäätiköt. Tällä matkalla hän havaitsi, että tässä osassa Ekvatoriaa
asui useita eri kieliä puhuvia kansoja. Alkuperäinen Ekvatorian kansa
oli kaikkialla vallassäätynä, eleli loisteliaasti ja kulutti aikaansa
nautinnoissa, varsinkin "lemmen hengettären" palveluksessa. Pohjoisesta
ja etelästä saapuneet kansat olivat heidän orjinansa, asuivat
hökkeleissä ja tekivät työtä herroillensa.

Taitsalta hän sai tietää, että samoin on suurin piirtein laita koko
Ekvatoriassa. Ja vallasluokan elämä maapallon toisella puolella, missä
olivat Ekvatorian hedelmällisimmät ja kauneimmat osat, oli vielä paljoa
loisteliaampaa ja tuhlaavaisempaa.

Kuinka ovat kansaparat taipuneet tällaiseen asemaan? Sen kysymyksen
teki Turja itsellensä tuon tuostakin. Ja hänen oman kansansa asia
poltti aina silloin hänen mieltänsä. -- Borealian kansa ei milloinkaan
astu tällaiseen asemaan, se ei taivu orjaksi, ei ikinä. Mutta kuinka
ovat saattaneet kansat myödä tällä tavoin vapautensa kurjiin muruihin.
Ovatko nämä kansat olleet vapaita?

-- Eivät, vastasi Taitsa. Ne ovat jo vuosisatoja olleet Ekvatorian
alaisia kansoja, jotka ovat aikoinaan paenneet lumen ja jään uhkaamista
maista. Yksikään näistä kansoista ei ole ollut Borealian kansan
veroinen, tunnusti Taitsa.

-- Kuinka ne, Kosmoksen nimessä, tyytyvät tällaiseen asemaan?

-- Ne ovat olleet toisilleen vihamielisiä. Ne eivät ymmärrä toistensa
kieltä. Ne eivät osaa yhdessä toimia. Ja vallassäädyllä on
sotajoukkonsa, johon kootaan jäseniä kaikista kansoista, jotta sen
keskuudessa ei syntyisi yhteistoimintaa, ja päällikköinä ja
"piiskajoukkona" on vallassäädyn jäseniä.

-- Onko tämä sotajoukko sitte yksinomaan sitävarten, että orjakansa
pidettäisiin kurissa? tiedusteli Turja.

-- Jos päällikkö tekee tämän kysymyksen Ekvatorian isänmaalliselle
vallassäädyn jäsenelle, vastaa hän näin: Ei suinkaan! Se ei ole edes
pääasiassa sitä varten. Mutta tämä sotajoukko on suuri kasvatuslaitos.
Se lähentää myöskin eri luokkia toisiinsa ja opettaa niitä rakastamaan
yhteistä isänmaatansa. Kun orja marssii isäntänsä rinnalla samassa
tahdissa ja sama musiikki virittää heidän mielensä, niin he tuntevat
olevansa keskenään vertaisia ja oppivat ymmärtämään toisiaan. Tällä
tavalla lievennetään luokkavastakohtia.

-- -- -- Turja katseli eräältä vuorelta eteläistä jäätikköä ja
mietiskeli mahtoiko sen takana, sen keskellä olla joku elämästä ja
kuolemasta kamppaileva kansa. Hän näki kaukoputkella lumimyrskyn
riehuvan nunatakien rinteillä -- ja häntä halutti mennä sen keskeen.
Häntä halutti tuntea vihurin puhaltavan, kuulla sen kovan ja terävän
vihellyksen. Häntä halutti saada painiskella myrskyä, lunta ja jäätä
vastaan. Tämä Ekvatorian ilma, ihmiset ja tavat tympäisivät häntä, ne
joskus suorastaan inhoittivat.

Kuljettuaan maata ristiin rastiin ja tarkasteltuaan oloja
pikasilmäyksellä lähti Turja paluumatkalle, sillä se aika alkoi
lähestyä, jolloin hallituksen piti palata mereltä. Taitsan ehdotuksesta
poikettiin vielä aivan jäätikön lähellä olevaan pyhään laaksoon,
missä oli suuri pyörötemppeli, suuri asuntoryhmä, jossa asui
hartaudenharjoittajia yksinäisyydessä, sekä vielä erakkola. Erakkola
oli pieni suurista kivistä muurattu pyöreä maja, mihin ei näyttänyt
johtavan mitään muuta aukkoa, kuin pieni reikä pohjoispuolisessa
seinässä. Taitsa kertoi, että siinä on oviaukko, mutta se muurataan
kiinni senjälkeen kun erakko on sinne saatettu.

-- Elääkö tässä luolassa siis ihminen? kysyi Turja.

-- Elää. Hänet saatettiin sinne kolmekymmentä vuotta sitte.

-- Viedäänkö hänet sinne väkivalloin?

-- Ei. Joku papeista tahtoo itse tulla tätä tietä pyhimykseksi. Hän
ilmoittaa tahtonsa olevan, että hänet vihitään erakoksi ja saatetaan
majaan. Silloin kaikki kansa lähistöltä kerääntyy tähän laaksoon.
Yksinpä naiset lemmen hengettären lehdoistakin saapuvat tänne.
Vietetään suuria juhlia. Pappi vihitään erakoksi, hänen annetaan nähdä
viimeisen kerran auringonvalo ja tuhansien saattamana, laulaen,
pasuunoita puhaltaen viedään hänet tuohon kivimajaan. Maan hallitus on
läsnä. Päällikkö itse panee ensimmäisen kiven oviaukkoon. Papit
muuraavat oviaukon kiinni pyhän laulun kaikuessa. Ja siellä elää erakko
sitte lopun ikäänsä pientä rukousmyllyä vääntäen ja henkien kanssa
seurustellen. Aukkoon asetetaan hänelle niukka ravintoannos kaksi
kertaa päivässä. Usein se on koskematonna.

-- Hän ei näe auringonvaloa senjälkeen kuin luolaan suljettiin?
tiedusti Turja.

-- Ei.

-- Eikä kuule ihmisääntä?

-- Ei. Tavallisesti kuolee erakko kenenkään tietämättä. Ja ovi avataan
vasta kun ruoka-annos on ollut koskematta kauan aikaa. Muuan erakko
eräässä toisessa erakkolassa ilmoitti kuitenkin, vuosikymmeniä
kivimajassa oltuaan, haluavansa nähdä vielä auringon ennen kuolemaansa.
Kun oviaukon muuraus särjettiin ja erakko tuotiin ulos, huomattiin
hänen kutistuneen pienen pieneksi ja luiden päällä oli vain harmaa
kovettunut nahka. Hän oli kuin kurttuinen matelija, joka hitaasti ryömi
vatsallaan eteenpäin. Hän kuoli valoon jouduttuaan.

Turja palasi matkaltansa mietiskellen näkemiänsä. Tuntui kuin
Ekvatorian kansasta olisi "veto loppunut", kuin olisi siinä elämän
ponnevoima lauennut ja se olisi pysähtynyt siihen kohtaan
kehityksessään, missä oli sattunut olemaan vieterin loppuessa. Nyt se
horjutteli eteenpäin vain jatkuvaisuudesta, kuin houreessa. Se näki
henkiä ja näkyjä, sitä ohjasivat vaistot, Se kylpi nautinnoissa tai
kurjuudessa. Viimeiset elämän ponnevoiman nytkähdykset pukeutuivat
omituisiin muotoihin, johtivat meikilliseen sankaruuteen -- niinkuin
tuon erakonkin.

Avaruuden Hirviöstä ei kukaan tuntunut tietävän mitään. Kukaan ei
näyttänyt ajattelevan naapuriansa. Kuinka olisi silloin huolehdittu
maapallon ja aurinkokunnan kohtaloista?



IV luku. Satimessa.


Kun Turja palasi keskuspaikkaan, ilmoitettiin, että hallitus oli
palannut. Vihdoinkin saisi hän tietää ratkaisun. Tulkoon se mikä
hyvänsä. -- Borealian kansan tehtävä oli selvä. Se ei koskaan voisi
hetkeäkään olla tällaisen yhteiskunnan orja, ei edes millään tavalla
sen määräysvallan alaisena. Sellainen ajatus saattoi kehittyä
ainoastaan tämän maan vallasluokan ihraisissa aivoissa, kun se ei
tuntenut Borealian kansaa.

Ei tarvinnut muuta kuin katsella Jorman ilmeitä ja kuulla hänen
puheitansa, saadakseen käsityksen Ekvatorian ja Borealian
vastakohtaisuudesta. Jorma ei katsellut tämän kansan elämää niinkuin
lasten leikkiä eikä aivan niinkään kuin mielipuolten järjettömiä
puuhia. Hänen ilmeensä, puheensa ja suhtautumisensa oli jotain siltä
väliltä, mutta lisäpiirteenä oli vielä ilmeinen vastenmielisyys, jota
oli hyvällä tahdollakaan mahdotonta peittää. Tuolla jättiläisellä oli
nähtävästi ainainen halu "antaa pöksyille" näitä "keltiäisiä". "He ovat
kaikki hassuja tai roistoja tai roiston poikia". Se oli Jorman käsitys.

Turjan ei siis tarvinnut valmistautua astuessaan Ekvatorian päällikön
eteen ilmoittamaan kansansa tahdon. Se voitiin ilmaista parilla sanalla
ja oli selvä kuin päivä.

Hänet johdettiin suureen asumukseen, jossa oli alakerrassa sotilaita,
ylemmissä kerroksissa joitakin kirjoittelevia miehiä. Ja sitä ylemmissä
loistavia, kirjavanylellisesti koristettuja saleja. Siellä kuljeskeli
miehiä ja naisia. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen Turjaan ja
Jormaan kun he oppaan jäljessä astelivat rauhallisina salien halki
Ekvatorian päällikön vastaanottohuoneeseen. Taitsa jäi Turjan
määräyksen mukaan saliin, pitämään silmällä sieltä käsin asiain
kehitystä. Hän kuuli naisten ihastuneet kuiskaukset ja näki heidän
paljon puhuvat silmäyksensä.

Hän kuuli miesten mainitsevan sanan "_sota_" ja koetti saada
selville, mistä nämä puhuivat.

-- Elleivät nämä pohjoisesta tulleet lumiukot taivu, on parasta ajaa
heidät tiehensä maastamme, lausui muuan. Mitä me heillä teemme,
elleivät he tahdo tehdä työtä.

-- Toisin sanoen, lisäsi toinen mies, meidän on lähdettävä pienelle
metsästysretkelle sinne pohjoiseen.

-- Minusta olisi parasta, virkahti kolmas, panna nämä öykkärit kiinni
ja mennä noutamaan koko se lauma sieltä pohjoisesta ja opettaa sille
Ekvatorian tapoja.

Nähtävästi ei Taitsaa pidetty Turjan seuraan kuuluvana, koskapa
keskustelu kävi vapaasti miesten kesken tähän suuntaan. Naisilla kuului
olevan aivan toisenlaista puhuttavaa Turjasta, Jormasta ja heidän
kansastansa: Millaista olisi saada heiltä lempeä?

Viipyi kotvan, ennenkuin Turja palasi. Hän oli yhtä rauhallinen kuin
mennessäänkin.

-- Tämä retki alkaa käydä perin ikäväksi, murisi Jorma heidän
palatessaan asuntoonsa. Ja joutavaksi, lisäsi hän hetken kuluttua. Mitä
tästäkin äijänkäkkyrästä nyt sai selville? Nauraa kitkutti kuin meidän
Tarja ja kähisi pöytäänsä nojaillen -- kuin hassu.

-- Hän oli nähtävästi maistanut tuntuvasti masmaa, selitti Turja.
Huomenna saamme lopullisen selvän ja silloin toki pääsemme lähtemään.

Taitsa kertoi puolestaan, mitä hän oli kuullut odotellessaan salissa.

-- Vai niin, ihmetteli Turja. Onpa niillä miehillä pyrstösulkia!
Päällikkö ei sanonut mitään varmaa, kun ilmoitin, että Borealian kansa
tarjoaa kymmenykset, mutta ei ikimaailmassa anna mitään muuta. Hän
sanoi neuvottelevansa hallituksen kanssa ja ilmoittavansa huomenna.

-- Nyt on parasta pitää silmät auki, virkkoi Taitsa. Minusta tuntuu,
että ne vangitsevat meidät ja yrittävät puristaa Borealian kansalta
suostumuksen asettamiinsa ehtoihin.

-- Mutta se olisi sentään liikaa! Vangita meidät ja estää meitä
viemästä tietoja Borealian kansalle! mumisi Turja.

-- Vielä enemmänkin, jatkoi Taitsa. He voivat lähettää Borealian
päällikön Turjan nimessä kehoituksen kansallenne suostua asetettuihin
ehtoihin.

-- Sekään ei suuria merkitse. Borealian kansa ei suostu sittekään.
Mutta olisipa se konnamaista! No, pitäkäämme varamme!

Seuraavana päivänä tehtiin suunnitelma siltä varalta, että heitä
yritettäisiin vangita. Taitsa varasi satamaan käytettäväksi pienen
soudun, joka oli joka hetki valmiina lähtöön. Turjan mennessä päällikön
puheille tulisi Jorman olla varuillaan satamaan vievällä kadulla,
radioputket mukana, ja Taitsa seuraisi Turjaa hallintorakennuksen
portille saakka ja jäisi sinne odottamaan.

Tämä suunnitelma perustui siihen, että Ekvatorian hallitus ei Taitsan
tietojen mukaan vangitse uhrejaan hallintorakennuksen alueella. Se on
ikäänkuin kohteliaisuustapa ja sisältynee siihen myöskin jotain
yliluonnollisen pelkoa. Turjan vangitseminen tapahtuisi siis
todennäköisesti portilla, jos sellaista suunnitellaan. Jos Taitsa
havaitsee portilla vangitsijoita, antaa hän Jormalle merkin. Kun Turja
astuu ulos rakennuksesta, antaa Taitsa toisen merkin ja Jorma tekee
radiosäteellä selvän vangitsijoista. Ja kun Turjakin on saanut sitten
radioputken, voivat he raivata tieltänsä, vaikka koko Ekvatorian
sotajoukon.

-- -- -- Taitsa odottelee portilla. Jorma kävelee edestakaisin puiden
siimeksessä etäällä satamaan vievällä kadulla. Jorma on tyyni,
melkeinpä laiska. Mutta Taitsan on hiukan outo olla. Hän silmäilee
sinne ja tänne, tempaa laukustaan rullan, jota on lukevinaan. Mutta
silmät eivät tottele. Perhanan kauan ne siellä nyt kinastelevat! Hän
laskee puita kadun vierellä ja tirkistelee puiston siimekseen. Hän on
näkevinään miehen ja naisen eräässä lehtimajassa -- -- -- Mutta hänen
ajatuksensa palaavat taasen Ekvatorian päällikön vastaanottosuojaan.

-- Suostutteko ehtoihimme, kysyy äijänkäkkyrä.

-- Emme, kumahtaa Turjan lyhyt vastaus.

Taitsa on kuulevinaan ukon natisevan naurua.

-- Tiedättekö mitä se merkitsee Ekvatorian kielellä? irvistelee hän.

-- Emme. Se on meille yhdentekevää. Sen saa Ekvatoria tietää.

-- Se merkitsee _sotaa_.

Taitsa on näkevinään Turjan vuorostaan nauravan hiljaista tyyntä
nauruaan. Nyt ukko pönkittää itsensä pönäkäksi, vetää leukansa rintaan
ja puhuu syvältä kurkustaan:

-- Hallitus on päättänyt, että Borealian päällikön Turjan on
hyväksyttävä meidän asettamamme ehdot, tai vangitsemme hänet
seuralaisineen ja menemme ja ajamme hänen kansansa takaisin jäätikölle
tai tuomme tänne ja opetamme sille Ekvatorian tapoja.

Taitsa on näkevinään Turjan synkkenevän.

-- Minä olen rehellisesti esittänyt teille ne perusteet, joihin nojaten
kansani on kieltäytynyt hyväksymästä ehtojanne. Olen vakuuttanut
kansani puolesta, että me maksamme teille kymmenykset tuottamistamme
tavaroista. Borealian kansa on täten mielestään tehnyt tavattoman
suuren myönnytyksen. Eikö Ekvatoria siis ota tätä tarjousta vastaan?

Ukko kähisee ja nauraa kitajaa.

-- Tämäpä mies on hauska mies. Luulin hänen ymmärtäneen, mitä sanoin.
Luulin keskustelun olevan lopussa. Nyt hän kysyy minulta hassuja.

-- Hyvä, on Taitsa kuulevinaan Turjan jyrähtävän. Niinpä Borealian
kansa pitää itse tavaransa -- ja maansa. Te puhutte sodasta. En tunne
sellaista asiaa. Mutta luulen käsittäväni, mitä tarkoitatte. Neuvoisin
teitä pysymään kuitenkin naistenne helmoissa ja täällä porttoloissanne.
Hyvästi!

Taitsa tarkastaa portin edustaa. Ei ainoatakaan ihmistä! Eikö Turjaa
siis aiotakaan vangita. Ja Taitsa alkaa sommitella keskustelun tuolla
sisällä toisella tavalla.

Neuvotellaan, tingitään -- -- -- ei, mitä minä turhia, Turja ei tingi.
Siispä puhua pärpättää ukko. Koettaa tinkiä. Tekee myönnytyksen
toisensa perästä. Ensin orjuus pois. Sitte sotamiehet. Verot ovat
jälellä. Sitte hän alkaa lieventää niitä. Ja vihdoin tullaan
kymmenyksiin.

Mutta tätäkin tietä pitäisi keskustelun olla nyt jo lopussa. Turjaa ei
vain kuulu. Tiima kuluu tiiman perästä. Taitsa alkaa käydä jo todella
levottomaksi.

Rakennuksesta tulee ulos ryhmä miehiä ja naisia. He pysähtyvät
portilla. Siinä on samoja miehiä, joita Taitsa näki eilen salissa.

-- Kävi niinkuin minä ennustin, kuuli hän yhden sanovan. Tulee sota.

-- Siellä hän nyt on loukossa se vaskinen mies lumituntureilta. Mutta
Sonja ja Tupu ovat suruissaan. Katsokaa heitä! He ovat ihan
hassahtaneita häneen. Manalan nimessä, eikö Ekvatoriassa enää löydy
miehiä!

-- Ei, vastasi toinen naisista. Vetelyksiä ja nahjuksia täällä on,
mutta ei miehiä. Ja minä en ole Sonja Ounantytär, ellen minä keinottele
tuota pohjan miestä pois luolasta ja vie vuoteelleni. -- - --

Taitsa kiiruhti juoksujalkaa Jorman luo. Hän raivosi, puristeli
nyrkkejänsä. Hän sai kouristuskohtauksen eikä kyennyt puhumaan aluksi
selvää sanaa.

-- Joko järki jätti miehen? tuumi Jorma tyynenä, toinnutellen Taitsaa.
Kunpa Jorman pää kestäisi kotiin saakka.

-- Onko tapahtunut räjähdys, vai onko tulossa hirmumyrsky? tutkisteli
hän Taitsalta. Sanohan nyt toki yksi selvä sana tällä minun kielelläni.
Mikä paikka on vinossa? Onko Turja sittenkin vangittu?

-- On. Ne kirotut ovat hyljänneet sen viimeisenkin ihmisellisen
tapansa. Ne vangitsevat nyt uhrinsa jo heti, sisällä, oman kattonsa
alla. Olisihan minun pitänyt epäillä sitä. Minä olen ollut jo useita
vuosia poissa, minun olisi pitänyt tietää, että tällä aikaa ovat
viimeisetkin kunniallisuuden kuivettumat rapisseet pois hallituksen
menettelystä. -- Ne etanat, ne tuonelan toukat ovat vanginneet
päällikön. Ja se on minun syyni. Tämä on helvetillistä!

Taitsa osasi huonosti kieltä, hän puhui sekaisin eri kieliä, hän ei
joutanut raivoissaan etsimään sanoja. Hän lateli kaikki voimasanat,
mitä osasi Borealian kielellä. Jorma ei voinut olla nauraa murahtamatta
tälle "räähkänälle", niin hassunkurinen hän oli hänen mielestään.

-- Jos hän nyt jo lopettaisi kiroilemisen ja palattaisi asiaan, ehdotti
tyyni jättiläinen. Hän sanoo siis, että Turja on vangittu.

-- Niin, nyökkäsi Taitsa.

-- Ei portilla, vaan seinien sisässä?

-- Niin.

-- Vai niin, keltiäiset, murisi Jorma.

-- Ja nyt kai etsitään meitä?

-- Varmasti!

-- Vai niin, keltiäiset. No, no; tuumimme, mitä tässä on tehtävä. Jos
tässä olisivat Turjan aivot työssä, niin asia olisi tiimassa selvä.
Sillä on sellaiset aivot, sillä pojalla. Mutta hänen aivonsa ovat nyt
siellä näiden keltiäisten kopissa. No, kyllä hän sieltä pois tulee,
siitä olen varma. Mutta se voi ottaa aikaa, kun hänellä ei ole
radioputkea mukana. Meidän olisi autettava häntä. Onko meillä älyä sen
verran? Antakoon hän nyt aivojen hyrrätä -- Taitsa herra nimittäin.
Minä koetan tässä myöskin parastani. Jospa kävelemme enemmän
siimekseen, jotta saamme jotain valmista, ennenkuin meidän on pakko
antaa pöksyille vangitsijoitamme.

-- Onko nyt varmaa, ettei päällikköä ole viety pois tuosta pesästä
toista tietä? järkeili Jorma aluksi.

-- Ei ollenkaan, vastasi Taitsa.

-- Siinäpä se, siinäpä se -- ensimmäinen pulma, Meidän on siis saatava
ensin selville, missä on Turja, Borealian päällikkö. Ja sehän se onkin
pulma tässä keltiäisten pesässä. Kaikki asunnot ovat sellaisia kuin
pelkäisivät ihmiset toisiansa ja valoa -- ne ovat samanlaisia
erakonluolia kaikkityyni. Ja päällikkömme asunto taitaa olla oikein
perhananmoinen luola.

-- No, onko hän keksinyt mitään keinoa, tiedusti Jorma Taitsalta,
heidän käveltyään jonkun aikaa ääneti.

-- Olisihan minulla muuan keino, mutta -- -- epäröi Taitsa.

-- Sepä hyvä. Onpa hänellä rivakammat aivot kuin minulla. Minulla ei
ollut vielä koossa tynkääkään. Otetaanpa käsille se keino.

-- Kuulin portilla odotellessani erään ylhäisen naisen sanovan, että
hän aikoo keinotella Turjan pois loukostansa.

-- Naiseni Se kuulostaa pahalta -- perhanan pahalta. Tuskin me käytämme
keinoa, joka alkaa Ekvatorian naisesta. Se alkaa silloin vielä
hullummin kuin väärästä päästä.

-- Mutta emmekö voisi käyttää tätä naista apunamme, saadaksemme
selville missä Turja on. Suoritamme vapautuksen omin voimin.

-- Hm. No, no. Joka tapauksessa huono alku. Joutua tekemisiin
Ekvatorian naisen kanssa! Se on samaa kuin alkaisi jäätikkömatkan
hyppäämällä railoon. Takaako hän, ettei tuo hempukka tungeksi lähelle
ja että sillä on jonkinverran vaatteita päällä?

Nyt oli Taitsan vuoro naurahdella:

-- Kyllä hänellä on vaatteet päällä. Ja toisekseen: Jorman tuskin
tarvitsee häntä ollenkaan nähdä.

-- Kuinka se sitte käy? Jos se sillä tavalla sopii, niin hän on hyvä ja
käskee. Tämä poika tekee jotakuinkin paljon, kun asia tulee sille
kohdalle -- paitsi aivotyöhön ei meillä olla oikein perehtyneitä.

Taitsa selitti nyt suunnitelmansa. Hän hakee käsiinsä Sonjan, jonka
kuuli portilla puhuvan, esittäytyy hänelle tavallisena seikkailevana
kuljeksijana, joka sattui kuulemaan hänen puheensa, ja tarjoutuu
hyvästä palkkiosta avustamaan häntä halunsa tyydyttämisessä ryöstämällä
Turjan vankilasta. Sonjan täytyisi vain ottaa selko, missä Turjaa
säilytetään -- sen hän voisi ylhäisenä, piireihin kuuluvana naisena
saada helposti selville -- lopusta lupaisi Taitsa pitää huolen.

Senjälkeen kun Taitsa olisi saanut tietoonsa vankilan, hakisi hän
Jorman käsiinsä ja he toimisivat yhdessä.

-- Nyt se kuulostaa paljon paremmalta, tunnusti Jorma. Mutta hän alkoi
sen vain huonosta kohdasta, nimittäin tuosta Ekvatorian naikkosesta.
Hänen olisi pitänyt jättää se naaraskeltiäinen viimeiseksi, niin minä
olisin heti antanut tunnustuksen hänen järjenjuoksullensa.

Pimeä alkoi saapua, kun miehet sopivat tapaamispaikasta ja Taitsa lähti
suorittamaan tehtäväänsä.



V luku. Karma hämmästyy.


Karma hoiteli uljaasti päällikön tehtäviä Uudessa Borealiassa.
Voima-asema toisensa jälkeen kohosi koskien partaalle. Vilja- ja
kasvimaat laajentuivat. Metsänotuksia kaatui kansan ruuaksi. Teitä ja
katuja valmistui, asuntoja rakennettiin -- ei vielä omegametallista,
vaan väliaikaisesti puusta ja kivestä. Melkein uutta alaa oli
merenkulku, jota varten Karma rakennutti muutamia aluksia. Maalla
kulkivat jo Turjan suunnittelemat veturit, jotka muistuttivat
lumivetureja, mutta olivat varustetut sulalla maalla kulkua varten.
Pian alkoivat voima-asemat jymistä ja akkumulaattorit sihistä.

Työlaulut raikuivat taasen, taasen vallitsi maassa iloinen, pirteä
mieliala. Nuoret rakastuivat niin että sähisi, avioita solmittiin ja
tulevaisuutta suunniteltiin.

Iltasin antoi Karma metsästäjäin paukutella putkillansa ja paukautteli
niillä itse. Pian hän oppi tuntemaan niiden rakenteen ja toiminnan.
Muut metsästäjät olivat auliita, päällikkö jurotteli tai teki kujeita.
Hän käski miehiänsä hyppäämään kasvismaihin ja nauroi, kun heitä
ajettiin takaa ja rangaistiin. Hän vaati heitä tanssimaan ja nauroi
heille, kun he hyppelivät kömpelösti. Hän oli karkaavinaan pujahtaen
jonnekin piiloon ja sai siten aikaan monta hälyytystä.

Kun Karma tahtoi oppia kieltä, näytteli hän metsästäjille eri esineitä
vaatien heitä sanomaan niiden nimet omalla kielellään. Kaikki muut
ilmoittivat sanan oikein, mutta päällikkö melkein aina väärin. Kun hän
oppi muutamia Borealian kielen sanoja, käytti hän niitä alituisesti.
Hän saattoi antaa täten esineille mitä hullunkurisimpia nimiä Borealian
kielellä.

Toisinaan hän taasen oli sanaton ja omituisen alakuloinen. Silloin
häntä ei saanut puhumaan millään mestaritempulla. Hän päästeli
omituisia laulavia ääniä ja tuijotti etäisyyteen. Jos hänen omat
miehensä häntä tällöin häiritsivät, iski hän heitä korvalle ja meni
tiehensä. Jos joku muu yritti häntä häiritä, käänsi hän itsepintaisesti
selkänsä.

Karmalla oli hänen kanssaan ollut yksi ainoa tyyni ja järkevä
keskustelu. Se käsitti korkeintaan kymmenen sanaa. Kun Karma mainitsi,
että olisi parasta lopettaa kujeet ennenkuin Turja saapuu, sillä oikea
Borealian päällikkö osaa tehdä niistä kuitenkin lopun, niin tuli
metsästäjäin päälliköstä hetkeksi kuin toinen ihminen. Hän kävi
hiljaiseksi ja kysyi nopeasti milloin Borealian päällikkö palaa. Kun
Karma ei osannut sanoa sitä tarkalleen, kääntyi hän selin ja oli pian
taas samanlainen kuin ennenkin.

Kun Karma eräänä iltana palasi voima-asemilta ja astui länteen vievän
tien poikki, näki hän tiellä jonkun matkan päässä veturin mennä
hyristävän. Hän tempasi kaukoputken ja näki, että veturissa istui
metsästäjäin päällikkö kahden miehensä kanssa.

-- Pakoonko? välähti Karman aivoissa. Karma vihelsi pillillä kovan
kimakan vihellyksen ja laski ilmaan punaisen radiosäteen. Hänen oma
nopeakulkuinen veturinsa tuli hetken kuluttua esikunnasta ja toi
tiedon, että metsästäjäin päällikkö oli surmannut vartijansa,
pakoittanut kaksi miehistään seuraamaan itseään, ryöstänyt veturin ja
paennut.

-- Kosmoksen nimessä, miksi ei ajeta takaa? kiljahti Karma.

-- Ajetaan kyllä toista tietä. Koetetaan ehtiä poikkitietä eteen.

Karma hypähti veturiinsa ja käski laskea täyttä vauhtia pakenijain
jälkeen.

-- Minä olisin jo aikoja sitte ajanut nämät vieraat metsään, murisi
Karma itseksensä. Mutta kun kerran Turja on määrännyt, niin heidän on
istuttava täällä, vaikka heidät täytyisi ketjuissa pitää.

-- Lisää vauhtia! Tämähän menee kuin etana! Karman veri kuohui. Tapettu
häneltä mies! Sen saa se vintiö maksaa selkänahallansa, niin totta kuin
minä olen Karma! Veturi alkoi hyppiä, kuljettaja kyyristyi pohjaan.

-- Eikö lähde enää lisää vauhtia! Tämä on romua tämä kapine, ellei se
tämän kovemmin pääse! Perhana. Taitaa olla miehessä vika!

Karma nousi ylös, nosti kuljettajan istuimeltaan ja lennätti hänet
perään sekä hyppäsi itse sijalle. Veturi melkein lensi. Se kosketti
vain kohopaikkoja, se tärisi ja säkenöi. Takaa-ajettavat lähenivät
nopeasti.

Kun metsästäjäin päällikkö huomasi, että takana tuli veturi ja
poikkitiellä toinen, joka nähtävästi ehtisi vastaan, pysäytti hän äkkiä
koneensa, kiljahti ja hyppäsi vasemmalle tieltä, alkaen juosta yli
aukion metsään. Karman lentävä kone saapui silmänräpäyksessä paikalle.
Karma oli niin kiihtynyt, että hän ei odottanut miestensä takaa-ajoa,
vaan päästi radioputkesta puolisäteen pakenijain jälkeen. Päällikkö
kaatui. Toisten säteistä kaatuivat muut. Karma juoksi itse aukiolle ja
otti syliinsä päällikön kantaakseen hänet veturiin. Mutta sanattomaksi
hämmästyneenä hän laski jälleen taakkansa maahan. Hän tuijotti häneen,
otti päähineen päästä, tarkasteli kasvoja ja pani päähineen jälleen
paikoilleen.

-- Avaruuden nimessä, miksen ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Koko
hänen käytöksensä on vain siten selitettävissä. Sellainen luonne,
oikut, tunteilu, kaikkityyni.

Kun Karma huomasi miestensä seisovan ympärillä ihmetellen hänen
käytöstään, tarttui hän uudestaan taakkaansa. Ja niin palattiin
asunnoille.

Karma katsoi kuuluvan asiaan, että hän ilmaisisi hämmästyttävän
salaisuutensa vasta Turjalle tämän palattua.

Mutta tästä lähin ei hän enää opetellut kieltä metsästäjäin päällikön
kanssa ja karttoi häntä muutenkin. Tämä puolestaan kävi myöskin
ikäänkuin aremmaksi.



VI luku. Kaksi turhaa yritystä.


Jorma oli viettänyt yötä sen soudun perämajassa, jonka Taitsa oli
varannut edellisenä päivänä merelle lähtöä varten. Soutajat nukkuivat
omissa hyteissänsä tai läheisissä asunnoissa. He harjoittivat
kuljetusta ammatikseen, eivätkä siis olleet tuhtoonsa kytkettyjä,
niinkuin hallituksen julkisten laivojen soutuorjat. Yö oli pimeä ja
taivas kirkas, niin kirkas kuin se yleensä saattoi olla. Ainoastaan
kaukana lännessä näkyi leimahteleva pilvenreuna. Jorma ei ollut
viettänyt unetonta yötä eläissään siitä syystä, ettei hän olisi saanut
unta. Mutta nyt hän huomasi ihmeeksensä, ettei saanut unta.

Kun laivassa kuului liikettä, odotti hän aina Taitsan saapuvan häntä
hakemaan. Aina hän kuitenkin odotti turhaan. Lopulta hän tuskastui
itseensä ja lähti muristen laivan peräkannelle. Satama oli tyyni ja sen
pinnasta kuvastui taivaan tulitus. Lännessä leimahteli edelleen synkän
pilven reuna. Idässä nousi taivaalle punaiselta hohtava suihku. Se oli
kaukaisen tulivuoren suihku, niin oli Jormalle kerrottu. Satamassa
kuului yksinäisiä ääniä sieltä täältä. Jossain purettiin lastia
laivasta ja miehet huutelivat toisilleen.

Jorma astui rannalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Hän näki hiljaisten
varjojen liikkuvan pimeässä. Siellä täällä kuului muminaa, miesten ja
naisten ääniä. Kun hän käveli erään pimeän yksinäisen varastohuoneen
ohi, ympäröitsi hänet yhtäkkiä miesjoukko, pamahti ja välähti, Jorma
tunsi kipua käsivarressansa.

Jos Jorma olisi ollut kotiseudullansa ja tavallisessa mielentilassa,
niin olisi hän todennäköisesti mörähtänyt ja tiedustellut vielä, mitä
miehet tahtoivat. Mutta nyt hän oli kiusaantunut. Hänen verensä oli jo
ennestään tavallista kiivaammassa liikkeessä. Tuntiessaan, että hänen
käteensä satutettiin, välähti hänen mieleensä samalla puisto, jossa
hänelle oli irvistelty. Aivan poikkeuksellinen raivo valtasi nyt tämän
rauhallisen jättiläisen. Hän mörähti kuin voima-aseman isopiippu
myrskyssä, tempasi lähinnä olevan miehen, otti jaloista kiinni ja
pyöritti häntä kuin nuijaa, niin että pää piirsi suuren ympyrän. Kun
hän tunsi, että tämä nuija ei enää iskenyt kehenkään, antoi hän sille
lujan vauhdin ja sinkosi sen kauas mereen. Saatuaan kiinni toisen
miehen, teki hän sille saman tempun. Hetken kuluttua ei hän enää
löytänyt ketään.

Hän palasi laivaan ja sitoi haavan käsivarressansa. Hän pahoitteli,
että oli jättänyt radioputkensa laivaan. Nyt niitä keltiäisiä pääsi
aika joukko livistämään.

Aamu alkoi valjeta. Vähää ennen auringonnousua loisti lännessä mahtava
auringonrengas kirkkain värein ja aamuviri liplatti satamassa, jossa
mereltä tulevat mainingit tuntuivat vain kuin hiljaisena maaemon rinnan
kohoiluna. Taitsaa ei kuulunut ei näkynyt. Jorma odotteli vielä kotvan
kärsimättömänä, mutta kun kuuma päivä alkoi lämmittää hänen selkäänsä,
teki hän ääneensä johtopäätöksen:

-- Nyt on mennyt Taitsakin vipuun. Tai on hän sekaantunut sen
naaraskeltiäisen helmoihin. Taikka sitte juossut yksinkertaisesti
tiehensä. Jos tarkasti ajattelen, niin kyllä minusta tuntuu, että hän
on joutunut satimeen. Jaa'ah. Nyt sitä ollaan eksyksissä jäätiköllä. Ja
myrsky alkaa hyssytellä. Kaksi miestä, parasta päävärkkiä, on
soljahtanut railoon ja nyt tulee kolmannen heikoilla järjenlahjoillansa
keksiä keino ja onkia heidät ylös.

Ja sitte hän lähti. Ensimmäiseksi hän yritti saada tietoonsa, missä
yleensä sellaisia vankeja kuin Turja säilytetään. Mutta kun hän ei
osannut Ekvatorian kieltä kuin muutaman sanan, osoittautui tämä tie
aivan toivottomaksi. Sitäpaitsi hän voisi antaa tätä tietä ilmi itsensä
ja silloin olisivat kaikki kolme kiikissä.

Vihdoin Jorma palasi ikäänkuin vaistomaisesti hallintorakennuksen
läheisyyteen. Hänelle juolahti mieleen sellainen pieni ajatuksen tynkä,
että Turja voisi ehkä antaa merkkejä itsestään, jos hän vielä oli tässä
rakennuksessa. Hän kierteli sitä kiertelemistään ja koetti teroittaa
aistejansa, mutta minkäänlaista merkkiä hän ei huomannut. Ilta alkoi
taasen lähestyä. Vielä kerran kulki Jorma rakennuksen seinustaa melkein
toivottomana. Kulkiessaan rakennuksen taustaa erään pienen oven ohitse,
pääsi Jormalta yht'äkkiä naurun mörähdys. Vasemmalla käytävän vieressä
oli omegametallinen käsine, jonka täytyi olla Turjan, sillä Jorma oli
huomannut, että Ekvatoriassa ei ollenkaan käytetty omegametallia.
Käsineen jättäminen oli Borealiassa merkki siitä, että sen omistaja oli
lähtenyt siitä paikasta.

Jorma nouti käsineen. Siitä oli useita suomuksia poissa. Jorma ei
aluksi kiinnittänyt tähän seikkaan mitään huomiota.

Mutta miettiessään mitä nyt on tehtävä ja tarkastellessaan eikö
käsineeseen ole jollain tavoin kätketty tiedonantoa, havaitsi Jorma,
että suomukset olivat poissa kädenseljästä ja vartavasten irroitetut.
Hän murisi itseksensä:

-- Jos Turja on niitä tienviitaksi tiputellut, niin kylläpä on keksinyt
minulle urakan. Eihän näitä löydy maasta vaikka nelinkontin hakisi.
Onko tässä nyt lopuksi kontattava pitkin Ekvatorian katuja? Silloin
nämä keltiäiset vasta irvistelisivät. Ei. Tässä täytyy olla jokin muu
sukkeluus. Ollapa nyt Turjan aivot tai edes Orman -- -- --

Pimeni jo nopeasti. Lännestä lähestyi myrsky. Salamat leimahtelivat
synkässä pilvessä ja kuului kaukainen kohina.

-- Sitä se tiesi se yöllinen leimahteleva pilvenreuna ja aamullinen
auringonrengas, tuumi Jorma ja otti radioakkumulaattorinsa esille
kotelostaan, pannakseen sen toimimaan, sillä ilma viileni nopeasti. Kun
hän käsitteli nitoniputkea, leimahti Turjan käsine hänen kädessään
loistamaan, kuten tavallisesti silloin kuin emanatio vaikutti
omegametalliin. Jorma mörähti toisen kerran iloisen naurunpätkän.

-- Katsos sitä poikaa, sitä Turjaa! On sillä pää, sanon minä! Mutta
sillä pojalla pitäisi olla myöskin pää, joka joutuu hänen
sukkeluuksistansa ottamaan selkoa. Jos Turjan pää tekee sukkeluuksia ja
Jorman pää pannaan niihin vastaamaan, niin se ei ole kohtalolta oikein
rehellistä peliä. Minä katson, että ei ole tälle pojalle häpeäksi,
vaikka kohtalo saakin sitten ikäänkuin viitata, että katsoppa tähän
suuntaan ja kuiskuttaa korvaani johtaakseen minua oikealle tielle --
niinkuin nytkin.

Pimeni nopeasti. Salamat leimahtelivat, ilma oli yhtenä jyrynä ja sade
alkoi kohista lähellä. Jorma asteli katua pitäen nitoniputkea kädessään
ja silloin tällöin välähti aina omegametallinen käsineen suomus
käytävällä nitoniputken säteilyn satuttamana. Risteyksissä saattoi
Jorma mennä harhaan jonkun matkaa, mutta kun ei välähdystä näkynyt,
palasi hän takaisin ja yritti toista tietä. Aina löytyi lopulta pieni
loistava pilkku maassa, joka syttyi, hehkui ja sammui Jorman
kuljettaessa nitoniputkea sen ylitse. Hän kulki ensin leveitä puiden
reunustamia katuja, sitte erään suuren puiston halki, yli joen ja
taasen pitkin katuja, jotka yhä huononivat ja kapenivat. Sade pieksi
Jorman kasvoja, ukkonen jyrisi kuin hirmumyrsky jäätiköllä ja salamat
valaisivat silloin tällöin koko seutua. Jorma saapui jo aivan
asutuskeskuksen äärelle, hän näki salaman valossa ympäristön vaihtuvan
jo tavalliseksi viljelysalueeksi.

Vihdoin välähti erään synkän kiviaidan portin edessä nitoniputken alla
monta pientä kiiluvaa tähteä. Tähän oli Turja siis pudottanut kaikki
jälellä olevat käsineensä suomut. Ja se merkitsi varmasti, että Turja
oli tässä rakennuksessa. Mutta Jorman aivot ravasivat, kerran alkuun
päästyään, keksinnöstä toiseen aivan kuin eivät olisikaan enää olleet
Jorman aivot, jotka olivat koko Borealiassa kuulut kankeasta
liikehtimisestään -- yhtä kuulut kuin hänen lihaksensa olivat
voimastaan.

-- Mutta entäs jos Turja on vain poikennut tässä rakennuksessa ja häntä
on myöhemmin viety edelleen? järkeili Jorma.

-- Mutta me voimmekin olla vakuutettuja, jatkoi Jorma oikein
eduskuntatyyliä matkien, että se poikapa ei olekaan varistanut kaikkia
merkkejänsä tähän portin alle. Jos häntä on edelleen viety, niin kiiluu
niitä tiellä myöskin edelleen.

Jorma tarkasteli kaikilta teiltä, mutta ei löytänyt mitään. Turja on
kuin onkin siis tuossa luolassa. Kiviaidan takana näki Jorma salaman
valossa synkän kivirakennuksen melkein aukottomat seinät.

-- Ja nyt teemme siis hyökkäyssuunnitelman, ajatteli Jorma edelleen
tapansa mukaan ääneen.

Ei yhtä elävää olentoa tuntunut liikkuvan läheisyydessä. Rakennus oli
valoton, tie oli valoton, ympärillä synkkä pimeys, jonka räjähtävä
salama vähän väliä halkaisi. Satoi aivan siivottomasti. Joskus näkyi
meteorin valokaari ja kuului vongahdus ja räiskähdys.

Tämän myllertävän atmosferin alla, raivoavista luonnonvoimista
välittämättä, niitä tuskin huomaten, mittasi jättiläinen yhä kiihtyvin
askelin maaemon pintaa kolkon rakennuksen edustalla pyyhkien aivojen
ponnistelusta pusertunutta hikeä otsaltansa. Hän teki suunnitelman
toisensa perästä, korjasi, paikkasi -- ja hylkäsi vihdoin kokonaan. Hän
mörähteli, mumisi ja sadatteli aivojansa, jotka ponnistelivat ja
kiemurtelivat oudossa työssänsä.

Ensiksi hän ajatteli lävistellä rakennuksen radiosäteillä, murtaa
portit ja ovet ja hakea kaikki suojamat läpi kunnes löytäisi Turjan.
Mutta kun hän ei tiennyt millaisia ovia tuossa luolassa on, täytyi
hänen hyljätä tämä suunnitelma heti. Ovien murtaminen voisi viedä
päiviä. Hän voi murtaa tavallisen oven nyrkillänsä, vahvemman
potkaisulla, vielä vahvemman hartioillansa. Mutta jos tuossa luolassa
olisi vahvoja teräsovia, niin olisi niissä liian suuri urakka.
Suunnitelma heitettiin ähkäisten menemään ja alettiin uurastaa uutta.

Entä jos kolkuttaisi portille ja ilmoittaisi olevansa lähetetty
hakemaan Turjaa -- vaikkapa sen ukonkäkkyrän puheille siellä
hallintorakennuksessa. Tämä suunnitelma olikin periaatteessa mainio.
Sitä vaivasi vain pieni vika: Jorma ei osaa näiden keltiäisten kieltä.
Ja ne tuskin vievät kielentaitamatonta tuntematonta pimeästä yöstä
tulevaa miestä Turjan luolan ovelle. Se pieni vika oli tälle
suunnitelmalle hengenvaarallinen ja teki siitä vainajan.

Mutta jos yritettäisiin sillä tavalla, että tämä poika kiljahtaisi
täällä pimeässä yössä Turjan nimen. Hän tuntisi äänen, tuntisipa
varmaankin, ja kiljahtaisi vastaan. Ja sitte hän menisi sille kohdalle
seinää ja Turja neuvoisi hänelle suunnitelman. -- Mutta kuuluuko huuto
noiden seinien läpi tällaisessa myrskyssä? Ja onko Turjalla suunnitelma
valmiina kuin taskustaottaen ja antavatko ne hänen siellä sisällä
huudella?

Sillä tavalla sitä jatkui tiima tiimalta keskellä yötä myrskyn
raivotessa ja ukkosen jyristessä -- kunnes Jorma lopulta löysi
mielestään oivan ja yksinkertaisen suunnitelman. Kun hän mietti sitä,
tuli hän siihen tulokseen, että se otti huomioon kaikki mahdolliset
seikat, oli olosuhteisiin erinomaisen sopiva ja, mikä onnellisinta,
noudatti sellaista toiminnan periaatetta, jonka mukaan Jorma oli
tottunut tehokkaimmin toimimaan. Tämä suunnitelma oli kaikessa
lyhykäisyydessään: mennä portille, lyödä siihen niin perhanasti, kunnes
se avautuu, astua sisään ja -- toimia niinkuin parhaalta näyttää.

Turja ja muut sellaiset miehet rakentavat suunnitelmia ja toimivat
niiden mukaan. Jorman kaltaiset miehet taasen toimivat tällaisissa
tapauksissa parhaiten ilman suunnitelmaa. Tämä iloinen totuus selvisi
Jormalle ja hän oli kuin satapäiväisen myrskyn käsistä jäätiköltä
palannut.

Raju voimahan näyttää luonnossa tekevän työnsä aina tällä tavalla,
ilman suunnitelmaa, ja kuitenkin useimmiten saavuttavan päämääränsä --
tai ei-päämääränsä. Ja sillä hetkellä alkoi vyöryä päämääräänsä kohti
mahtavin voimamäärä, mitä silloin ja koskaan sen jälkeen oli sen tähden
pinnalla ihmishahmoon latautunut. Se alkoi matkansa pinnalta kuumana ja
sisältä levollisena, mutta se kuumeni sisältä sitä mukaa kuin matka
edistyi ja suunnattomia esteitä tuli raivatuksi pois tieltä ja jäähtyi
pinnalta -- sillä nyt toimi lihasvoima vanhaan totuttuun tapaan ja se
ei hiostuttanut niinkuin aivotyö.

Lyönnit jymähtelivät porttiin, piha kumahteli. Kuului huutoja pihalta.
Lyönnit jymähtelivät hiukan hillitymmin. Jorma ymmärsi pihalta
kuuluvista huudoista:

-- Ken siellä?

Jorma vastasi kolmella uudella lyönnillä. Avain pistettiin porttiin ja
se avautui raolleen. Sen reunan takaa näkyi vanhan ukon pää, käsi ja
lyhty, jonka valossa nuorempi pää tarkasteli ulos. Rautaketju esti
portin avautumasta sen enempää ilman noiden päiden tahtoa.

Jorma otti vauhtia kuin jäätikkötiikeri ja ryntäsi porttia vastaan. Se
lensi auki, lyhty särkyi ja molemmat äijät löysi Jorma kaukaa
pihamaalta tainnuksissa. Hän otti heidät kainaloonsa, heitti portista
ulos, väänsi portin lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Rakennuksen pienelle ovelle ilmestyi kaksi miestä, toisella lyhty ja
molemmilla paukahtavat rautaputket.

-- Näistä voisi olla apua, välähti Jorman mielessä.

Hän kaatoi heidät pienellä säteellä radioputkesta, nakkasi heidän
paukkunsa kauas kiviaidan yli, herätti toisen, otti lyhdyn ja jyrisi
onnettomalle vapisevalle miehelle: "Turja, Borealia" sekä viittoi
sisälle rakennukseen.

Onneton pudisti päätänsä. Ei tiedä, ei ymmärrä.

Nyt kokosi Jorma kaikki sanat, mitä hän näiden keltiäisten kielellä
osasi ja löysi niiden joukosta mielestänsä sopivat:

-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen -- -- -- ja viittoi sitte
käsillä, että hän oli sidottu, ja päällä, että hänet tuotiin tähän
rakennukseen.

Ja onnettoman, vapisevan miehen mieli ilahtuu:

-- Tiedän, tiedän, ymmärtää Jorma hänen selittävän. Mutta jatko ei
miellytä Jormaa. Kiihkeillä liikkeillä koettaa mies tulkita, että suuri
kova mies ei ole enää täällä, hän pois on, ei tiedä missä, mutta poissa
on suuri kova mies, pulska mies, joka eilen tuotiin.

-- Se peijakas aikoo täten päästä minusta -- narraamalla. No no
keltiäiset! Vai sillä tavalla! Ei sinne päinkään. Ja Jorma litistää
miehen seinää vasten, näyttää hänelle, miten hän murskaa nyrkillään
hänen päänsä, jos hän vielä viisastelee, vetää naamansa, joka itse
asiassa muhoili hyväntahtoisena, mielestään mahdollisimman julmiin
kurttuihin sekä viitaten rakennuksen sisäsuojiin karjasi vielä kerran:

-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen!

-- Kyllä, kyllä, piipitti mies ja lähti hoipertelemaan edellä.

Tuli vastaan ovi. Mies viittoi epätoivoisena, ettei hänellä ollut
avaimia, ei hän saa auki tätä. Ensin Jorma aikoi lähteä hänen kanssansa
hakemaan avaimia. Mutta kun ovi oli vain puuovi, katsoi tämän turhaksi.
Se voisi hänen käsittääkseen herättää vain tarpeetonta melua. Ja
välttääkseen tätä melua hän iski nyrkillänsä ovea, niin että koko
rakennus tärisi. Ovi avautui. Jatkettiin matkaa.

Tuli taasen ovi. Sama temppu.

Jorma arvosteli tämän oven suoraa päätä hartiainsa arvoiseksi. Hän
asettui tanaan, löysi käytävän permannosta sopivan kivensyrjän
ponnistuskohdaksi ja sitte alkoivat lihakset toimia. Tutiseva mies
katseli kuin naulittuna tätä mahtavaa näytöstä pidellen koreasti
lyhtyä, jonka Jorma oli hänen käteensä asettanut. Oven raudoitus
valitti ja vinkui ja ovi taipui. Jorma muutti hiukan ponnistuskohtaa ja
lisäsi hivenen jännitystä. Puuosa rätisi, raudat taipuivat, ovi oli
kouru ja aukeni hetken kuluttua. Taas eteenpäin ja alaspäin.

Vihdoin tultiin pienen kopin ovelle leveässä käytävässä, jossa
kivipilarit kannattivat kattoa. Jorman päähän pälkähti tarkastaa
permantoa nitoniputkella. Ja katso, tämän oven alla tuikahti useita
tähtiä. Vihdoinkin siis näin pitkällä! Jorma taputti seuralaistaan
olalle, niin että tämä lyyhistyi kasaan, koputti sitte reippaasti
ovelle ja kuunteli. Samalla hän piti varalla radioputkea tehdäkseen
vaarattomiksi mahdollisesti käytävään saapuvat liiat tämän luolan
isännät.

Kopista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Jorma koputti uudestaan tai pikemmin jyskytti. Ei hiiskahdustakaan.

Jorma katsahti kysyvästi seuralaiseensa. Tämä taasen toimittamaan, että
suuri kova mies poissa, eilen meni.

Nyt alkoi Jorma taasen hikoilla. Hän käveli edestakaisin käytävässä,
onnettoman miehen näyttäessä hänelle lyhdyllä tietä askel askeleelta ja
tuijottaessa tämän murisevan ääneen ajattelevan jättiläisen kasvoihin.

-- Perhanan keltiäiset! No, no. Minä katson tuon kopin sisälle, koska
kerran Turjan merkki on sen kynnyksen alla. Jorma koetteli ja
tarkasteli kopin ovea.

-- Katsos vain. Sehän on melko vahva ovi. Se voi kestää tiiman.

Silloin kuului ulkoa iskuja portille.

-- Mutta tässä taisi tulla kiire lopuksi, murisi Jorma.

Hän kävi sylin lähimpään kivipylvääseen, joka kannatti kattoa. Onneton
mies kauhistui ja aikoi juosta tiehensä, mutta Jorma murahti sillä
tavalla, että hän katsoi parhaaksi palata. Nyt murtui pylväs. Ja kun
katto ei pudonnut, kävi onneton mies melkein iloiseksi. Jorma valitsi
suurimman lohkareen pylvään kivistä, asettui sopivan välimatkan päähän
ja paiskasi sen lukon kohdalle kopin oveen. Se aukeni, lukon
pirstoutuessa palasiksi. Koppi oli tyhjä.

-- Suuri, kova mies, pulska mies poissa, eilen meni, selitti taasen
mies, näyttäen koppia Jormalle. Ja sitte teki hän liikkeen, joka pani
Jorman nauramaan täyttä kurkkua. Hän istui kopin penkillä ja nauroi
jyryytti niin että käytävässä kävi ukkonen. Hän taputteli onnetonta
miestä, pudisti häntä olkapäistä ja muhoili hänelle.

-- Vai paennut -- no, sen minä tiesin. Sanoinhan sen! Pois se sieltä
tulee, minä sanoin. Ja meidän Taitsan kanssa olisi ollut parasta
odottaa kiltisti häntä laivassa.

Porttiin kumahti uudestaan lyöntejä.

-- No, no. Nyt mennään avaamaan äijäparoille. Siellä on paha ilma
ulkona. Ja minä nakkasin heidät vain pois jaloista siksi aikaa kuin
asiat täällä sisällä selviäisivät. Päästäkäämme heidät jälleen sisään.
Ja minä annan avaimen sille vanhalle äijälle ja kiitän lainasta, puheli
Jorma.

Hän oli nyt erinomaisella tuulella.

Mies näytti tietä ja he tulivat jälleen pihamaalle. Myrsky raivosi
entisellään. Jorma työnsi avaimen lukkoon. Mutta hänen mielensä
leiskahteli iloisesti ja hänen päähänsä pälähti kujeilla hiukan äijien
kanssa.

-- Ken siellä? hän kysyi Ekvatorian kielellä.

Hän ei ymmärtänyt vastausta, mutta oli tuntevinaan äänen. Hän avasi
portin ja näki lyhdyn valossa edessään Taitsan. Jorma lasketteli
hänelle tervehdykseksi:

-- No, no. Häntä varten on täällä kyllä koppi varattu. Mutta jos hän
nyt aikoinaan livistää, ennenkuin minä annan tämän avaimen sille, jonka
virkaa olen väliaikaisesti joutunut toimittamaan, niin joutuu hänen
karkaamisensa minun tililleni.

Mutta Taitsa oli synkän näköinen eikä näyttänyt ollenkaan ymmärtävän
enää Borealian kieltä. Jormasta välittämättä hän kääntyi tämän
seuralaisen puoleen ja lausui juhlallisesti:

-- Hallituksen nimessä tulen noutamaan vankia n:o 10, joka tuotiin
tänne viimeistä edellisenä päivänä. Niinkuin näette on minulla
hallituksen vartijaosasto mukana. Taitsa viittasi aseistettuihin
miehiin, jotka Jorma nyt vasta huomasi pimeällä tiellä.

Kun Jorma ei ymmärtänyt mitään Taitsan puheesta, päätti hän katsella
ääneti, mitä tästä tulee.

Lyhtyä kantava mies selitti taas Taitsalle, että vanki n:o 10 oli
päässyt karkuun tämän yön alkaessa eikä häntä ole vielä saatu kiinni.

Taitsa meni pimeälle tielle asestettujen miesten taakse. Siellä kumotti
pimeässä vetojuhta ja katetut ajopelit. Taitsa kuului puhuvan ja naisen
ääni vastasi.

-- Siellä on se naaraskeltiäinen, murahti Jorma. Ja hänelle alkoi
selvitä koko Taitsan juttu. -- Tässä näyttää olevan parasta olla
edelleen portinvartijana, koskapa viran oikeata hoitajaa ei kuulu.

Lyhdyn kantaja tarkasteli Jormaa ja Taitsan joukkoa. Ilmeisesti hän
punnitsi, olisiko viisasta koettaa saattaa Jorma nyt kiikkiin. Hänen
laskelmansa lopputulos oli se, että hän ilmoitti Taitsalle Jorman
kolttoset ja vannoi, että hän on tappanut portinvartijan ja aikoo tässä
nyt näytellä portinvartijaa huomatessaan joutuvansa tekemisiin
vartijaosaston kanssa. Mies paha epäili kyllä laskunsa virheettömyyttä
ja odotti, milloin tuo jättiläinen kaataa hirvittävällä putkellansa
koko vartijaosaston ja murskaa hänen päänsä.

Hämmästyksekseen kuuli hän Jorman vain tyynesti murahtavan, kun Taitsa
teki hänelle tiettäväksi, että siinä tapauksessa on tämän roiston
seurattava häntä. Hän vie hänet sinne, missä tällaisetkin jättiläiset
pysyvät hiljaa.

Ja vielä suurempi oli miesparan hämmästys, kun Jorma antoi hänelle
portin avaimen, taputti häntä muhoillen olalle ja tankkasi Ekvatorian
kielellä:

-- Hyvästi, hyvä mies! Mene nukkumaan, ettei tule -- -- -- ja Jorma
tuhisteli ja kakisteli, sillä hän ei osannut sanoa "nuha" tai "yskä"
Ekvatorian kielellä.

Taitsa sopi Sonjan kanssa -- sillä hän oli se nainen, joka istui
ajoneuvoissa -- uudesta yrityksestä myöhemmin ja jättäytyi Jorman
kanssa jälkeen, vartio-osaston seuratessa Sonjaa.

Sitte nämä kaksi, Ekvatorian vankilan väliaikainen portinvartija ja
Ekvatorian hallituksen väliaikainen virkamies, kiiruhtivat suorinta
tietä satamaa kohti. Taitsa kertoi lyhyesti heidän kävellessään, että
hän oli suunnitelman mukaan hakenut käsiinsä Sonja Ounantyttären ja
tehnyt avustustarjouksen. Mutta tämä ei ollut antanut tehtävää yksin
hänen huostaansa, vaan vaatinut, että hänen tuli vain näytellä erästä
virkamiestä, jonka nimeen Sonja oli keinotellut määräyksen siirtää
vanki tänä yönä toiseen paikkaan. Sonja oli uumoillut petosta ja
pitänyt häntä koko eilisen päivän urkkijoittensa kautta silmällä, joten
hän ei uskaltanut käydä Jormaa tapaamassa. Mutta hän oli ollut
vakuutettu, että kaikki kävisi hyvin, jos hän saisi Turjan vain ulos
vankilan seinien sisältä.



VII luku. Sodan julistus.


Kun Turja astui salin halki Ekvatorian päällikön huoneeseen, näki hän
ympärillänsä vaiteliaita miehiä ja naisia. Salissa vallitsi melkein
täydellinen hiljaisuus. Päällikön huoneen ovi aukeni ja Turja astui
sisään. Päällikkö istui pöytänsä ääressä, oli lukevinaan jotain rullaa
eikä näyttänyt huomaavankaan Turjaa.

Turja astui lähemmä, laski nyrkkinsä raskaasti pöydän kulmalle ja
lausahti:

-- Minä olen ollut täällä Ekvatoriassa jo liian kauan. Mutta minä voin
vieläkin hetken odottaa, ellei Ekvatoria ole valmis vastaamaan. Pyydän
vain saada siinä tapauksessa poistua. Me Borealian miehet emme ole
tottuneet tällä tavalla seisoskellen odottelemaan.

-- Eihän Ekvatorialla ole mitään vastattavaa, kähisi päällikkö. Hän oli
nähtävästi rasittunut ja huonolla tuulella. Borealian kansa on tullut
Ekvatorian alueelle ja kysyy millä ehdoilla sille luovutetaan maata.
Ekvatorian hallitus on ilmoittanut ehdot ja Borealian kansan on
vastattava suostuuko se niihin. Eikö niin?

-- Se on jo vastannut, lausahti Turja. Se ei suostu. Borealian kansalla
on aivan samanlainen oikeus elää maapallolla kuin millä muulla kansalla
tahansa. Sillä on aivan samanlainen oikeus kuin millä muulla kansalla
hyvänsä käyttää sellaisia maapallon antimia, joita ei ole toisten
kansojen työllä luotu. Teidän hallituksellanne ei ole minkäänlaista
oikeutta kieltää asumatonta maapalaa Borealian kansalta, joka tähän
saakka on taistellut elämästä ja kuolemasta kaukana lumen ja jään
keskellä, mutta on nyt pakotettu sieltä lähtemään. Kansallani on tähän
maapalaan aivan yhtä suuri oikeus kuin Ekvatorian hallituksella, jolla
on kaikkea yltäkyllin, ja sen vuoksi se ei taivu Ekvatorian hallituksen
orjaksi.

Mutta jotta se ei millään tavalla rajoittaisi Ekvatorian
mahdollisuuksia elää maapallolla, jotta ei voitaisi sanoa kansani
väkivalloin ryöstäneen Ekvatorialta metsästysmaata, jonka metsissä on
ehkä kierrellyt muutamia kymmeniä metsästäjiä, niin tarjoaa se
Ekvatorialle kymmenykset kaikesta vuotuisesta tuotannostaan ja kysyy
eikö Ekvatoria tyydy tähän. Ja tähän kysymykseen minä odotan vastausta
viedäkseni sen kansalleni.

-- Vai niin. Minä voin sanoa puolestani myöskin: Ekvatoria on jo
vastannut.

-- Mutta Ekvatorian päällikkö ilmoitti eilen neuvottelevansa
hallituksen kanssa.

-- Aivan oikein. Me neuvottelimme siitä, miten Ekvatoria voi
tehokkaimmin antaa vastauksensa. Mutta ennenkuin ilmoitan hallituksen
päätöksen, kysyn minä vielä kerran, eikö Turja Borealian päällikkö
tahdo, säilyttääkseen rauhan tällä maapallon kapealla sulalla vyöllä,
palata kansansa luo ja puhua sille järjen sanoja -- että sen tulee
suostua Ekvatorian ehtoihin, jos se tahtoo kansana elää. Minä en pyydä
tätä Ekvatorian hallituksen nimessä, en Ekvatorian isänmaallisen kansan
nimessä, vaan koko tällä tähdellä taistelevan ihmiskunnan nimessä. Minä
tahdon olla avomielinen ja ilmoittaa sen perimmäisen syyn, miksi
hallitus ei voi ehdoistaan peräytyä. Turja Borealian päällikkö on
liikkunut maassamme, on nähnyt ne monet kansat, jotka sivistymättöminä,
raakoina ja meille vihamielisinä ovat tulleet alueellemme ja joita
meidän on täytynyt ottaa vastaan yhteiskuntaamme. Nämä kansat ovat aina
valmiita levottomuuksiin, niitä voidaan hallita ainoastaan siten,
että ei muuteta järjestelmää, että ei osoiteta heikkoutta ja
peräänantavaisuutta, ei anneta heille esimerkkiä siitä, että röyhkeitä
vaatimuksia voi esittää rankaisematta, vieläpä niillä voittaa jotain.
Jos nyt Ekvatorian hallitus perääntyisi asetetuista ehdoista ja soisi
Borealian kansalle niin erinomaisen edullisen aseman kuin mitä se
vaatii, niin horjuttaisi se kansojen kunnioitusta hallitusta kohtaan,
jota luja hallitus ei voi sallia; se olisi kaikille kansoille ainakin
näennäisesti oikeutettu peruste vaatia myöskin muka parempaa asemaa. Ne
eivät ymmärrä, että olot ovat niin hyvät kuin ne yleensä voivat olla,
ne eivät ymmärrä, että ankara todellisuus ei salli heidän
ruusunhohteisten kuvitelmainsa toteutumista. Mutta jos nyt aivan näiden
kansojen naapurina eläisi Borealian kansa meidän maallamme ja meidän
luvallamme siten kuin se nyt tahtoo elää, niin nämä kehittymättömät
Ekvatorian kansat, ymmärtämättä, että Borealian kansa on aivan
toisenlainen kansa ja aivan toisenlaisessa asemassa, viittaisivat
Uuteen Borealiaan ja sanoisivat: niin on siellä, miksei meillä ole
samoin?

Sanalla sanoen hallituksen suostumus Borealian kansan tarjoamaan ehtoon
olisi ratkaiseva merkki levottomuuksiin, kapinoihin, kenties
kumoukseen, joka hävittäisi sivistyksen maan pinnalta. Tämän vuoksi
minä kysyn, eikö Borealian päällikkö suostu palaamaan kansansa luo ja
sanomaan sille: suostukaa! Me annamme laivan ja saattojoukon tälle
matkalle.

Turja seisoi tuokion ajatuksissaan. Hän mietti näitä perusteita. Mutta
sitte hän vastasi lyhyesti:

-- Minä en voi sitä tehdä. Ja se olisi sitäpaitsi turhaa. Kansa ajaisi
minut jäätikölle, jos minä sen tekisin.

Ekvatorian päällikkö lausui, että minä olen nähnyt oloja maassanne.
Niin olen. Sanonko minä miltä ne näyttävät? Minusta tuntuu kuin tämä
Ekvatorian yhteiskunta olisi suuri vanhanaikainen johtuvan energian
akkumulaattori. Sitä ladataan hetki hetkeltä, päivä päivältä. Se
sihisee ja räiskähtelee pahaenteisesti. Teidän hallituksenne pelkää
purkausta, mutta ei kykene latautumista estämään. Se häärii vain
akkumulaattorin ympärillä varjelemassa, ettei syntyisi halkeamia tai
muita vääriä kosketuksia, se koettaa yhä siirtää purkausta
tuonnemmaksi. Lopulta ei enää tarvita kuin pieni jonisoituminen
ilmassa, sääsken lento akkumulaattorin yli -- ja purkaus tapahtuu. Sitä
ei voida estää sellaisilla lapsellisilla puuhilla, mitä hallituksenne
puuhailee. Borealian metsästäjät sanoisivat, että hallituksenne pitäisi
kaataa ilves, mutta se tappaakin vain hyttysen. Uskokaa minua:
ennenkuin tämä miespolvi astuu kuoloon, räjähtää Ekvatorian
akkumulaattori, olipa Borealian kansa täällä tai tuolla.

-- Oletteko tutustunut sotajoukkoomme? Tiedättekö, että se on suurempi
kuin koko Borealian kansa?

-- Tiedän kyllä, vastasi Turja.

-- Minä ilmoitan nyt, että ellei Borealian kansa suostu ehtoihimme,
merkitsee se sotaa. Meidän täytyy ajaa kansanne takaisin jäätikölle tai
ottaa se vangiksi. Eikö Borealian päällikkö tämän kuultuaan tahdo
kehoittaa kansaansa suostumaan?

Turja vastasi synkistyen:

-- Minä sanon kaiken varalta: en voi Ekvatoriassa sellaista kuulla,
että minä sen tekisin.

-- Vai niin. Siinä tapauksessa ilmoitan hallituksemme päättäneen, että
Turja Borealian päällikkö pidätetään seuralaisineen täällä ja hänen
kansansa luo lähetetään meidän puolestamme lähettiläitä. Elleivät he
tuo suostumusta tullessaan, lähetetään samaa tietä sotajoukko.

Turja kavahti pystyyn, mutta jäi sitte kuin paikalleen naulittuna
seisomaan, tuijottaen ukkoon pöydän takana.

-- Hullut, murisi hän kuin syvältä pään sisästä, rinnan sisästä. Eikö
Ekvatoria siis tiedä, että loppu saattaa tulla milloin hyvänsä?
Täytyykö ihmisten petojen tavoin taistella keskenänsä silloin kun
tähteämme uhkaa Avaruuden Hirviön kaikkipolttava syli. Kun jokainen
ihmiskunnan ajatus pitäisi olla tähdättynä sen suunnattoman taistelun
voittamiseen, mikä on käytävä tämän pallomurusemme puolesta, sen
pintaan juurensa imeneen elämän kukan puolesta Avaruuden tuntemattomia
ja arvaamattomia valtoja vastaan -- silloin nämä Ekvatorian hullut
tahtovat sytyttää keskinäisen raatelun. Se on, se on -- -- -- Turjan
läpi kulki hiljainen väristys.

Ukko oli kavahtanut istuimeltaan ja hiipinyt kuin ilves läähättäen
Turjan luo, katsoi koukussa, kädet nyrkissä häntä kasvoihin ja imi
jokaisen sanan Turjan huulilta. Sitte hän hypähti, tarttui Turjaan,
kouristui kiinni häneen, riippui hänessä ja kähisi:

-- Tiedät, sinä tiedät, sinä siis tiedät sen. Varjelkoon meitä suuri
henki, tämä mies tuntee sen. -- --

Turja repäisi ukon irti itsestään ja pudotti maahan. Siellä se juoksi
edestakaisin:

-- Pois, pois! Ei, ei, ei ikinä muuanne kuin -- -- --  Pois, pois! Tämä
helvetillinen mies tuntee sen. Missä on vartio? Hoi, missä on vartio!

Mutta sitte hän pysähtyi:

-- Tunteeko kansasi sen, mistä puhuit?

Turjan nauru kaikui kuin syvältä maan alta.

-- Se tuntee siis, sähisi äijä.

Turja käänsi selkänsä hullulle.

-- Ei mitään lähettiläitä, ei mitään neuvotteluja enää, puhui äijä
edelleen. Asia on selvä. Borealian kansa ajetaan heti jäätikölle. Sen
täytyy lähteä Ekvatoriasta ja kuolla niin pian kuin mahdollista. Ja
tämä helvetillinen mies -- -- -- Hoi vartiosto!

Hän raotti ovea. Hetken kuluttua tuli joukko asestettuja miehiä.

-- Tämä mies on haudattava siksi kuin kuolee. Ymmärrätte. Pois!

Äijä oli loppumaisillaan. Hän vaipui tuoliinsa ja läähätti -- -- --.

Turja ei ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki salit, näki
ihmiset. Mutta hänen aivonsa eivät ottaneet vastaan aistimuksia. Ne
olivat sulkeneet ikkunansa ja pitivät sisällä neuvottelua. Ne ikäänkuin
latautuivat hiljaa aivan uusilla ajatuksilla. Siellä tehtiin tiliä
Vanhan Borealian, Uuden Borealian, Ekvatorian ja Avaruuden Hirviön
kesken. Vanha Borealia taisteli puolestansa, pyysi apua ja
voima-asemien piiput möräsivät satapäiväisessä myrskyssä, Urja puhui
Turjalle, kansa seisoi synkkänä ympärillä, se odotti kuolemaa tai
Turjaa etelästä. Uusi Borealia valmistui sotaan, sen kansa lauloi
raskaita taistelulauluja, siellä täällä kirahti Turjan korviin syytös,
että hän oli johtanut heidät tänne Ekvatoriaan murhattavaksi, se sattui
kipeästi. Täällä taas Ekvatorian hyytelömassa ojenteli lonkeroitaan
sulattaakseen itseensä Borealian kansan. Tuolla kaukana ojentelihe
Avaruuden Hirviö uhaten kaikkia ja kaikkea. Se oli ankara asetelma ja
aivot kieltäytyivät muusta kun ne nyt ensikerran seuloivat tätä neljän
kappaleen problemia, ongelmaa, kaikkien epätodellisten olettamusten
hajottua ja koko ongelman näkyessä niinkuin se todella on.

-- Vai niin. Nyt astutaan tähän huoneeseen. Onko täällä lämmin vai
kylmä? Turja näki yhä ympärillänsä ihmisiä. Hän muisti, että joku oli
hänelle jotain puhunutkin, mutta ei muistanut mitä. Hän muisti, että
joku oli lukenut rullasta jotain hänen edessään, mutta ei totisesti
jaksanut muistaa, mitä asia koski. Nyt hän huomasi sen, että eräät
jalat vilahtivat aina hänen silmäinsä editse. Ne olivat vartijain
päällikön jalat, jotka kävelivät ohi sen paikan permannolla, johon
Turja tuijotti. Aivot raottivat ikkunaa, kun huoneeseen tuli uusi
joukko asestettuja miehiä -- kaikesta päättäen haluttiin, että hän
lähtisi tämän joukon mukana.

-- Mutta missä on Jorma ja Taitsa?

Sellainenkin ajatus pääsi jo varastautumaan aivoihin. Se pysähtyi kyllä
aivan eteiseen.

-- He varmaan hakevat minua. Missä minä olen?

Hän havaitsi olevansa vielä hallintorakennuksessa. Oli ikäänkuin yhden
tekevää toistaiseksi, missä hän oli -- siksi kun saisi ensimmäisen
vapauttavan otteen tästä neljän kappaleen problemista. Mutta
tietoisuuden ulko-ovella kolkuttivat myöskin Jorma ja Taitsa. Ja
ikäänkuin heistä rauhaan päästäkseen tehtiin tietoisuuden ulko-osissa
melkein vaistomainen pikkusuunnitelma, myönnytys, kompromissi: jotain
tietoa Jormalle ja Taitsalle. Se meni kuin itsestään: käsineestä
suomuja tielle ja käsine ovelle, kun astuttiin ulos.

Mutta senjälkeen sulkivat aivot ikkunansa entistä tarkemmin.

Mitä on nyt tehtävä?

Vanha Borealia odottaa. Hän on varma siitä. Se katsoo ensi talvena
kuolemata silmästä silmään. Mutta sinne ei voida tehdä matkaa, kun
syttyy taistelu täällä. Täällä tarvitaan jokainen neuvokas mies.
Avaruuden Hirviöstä olisi saatava pian selvä. Ekvatoriasta löytyisi
varmaan koneita, joilla se saataisiin. Mutta hallitus pelkää kuin
kuolemaa sen tiedon leviämistä kansojen keskuuteen. Ja nyt syttyy
taistelu. Kuinka kauan se kestää? Kuoleeko Vanhaan Borealiaan jäänyt
kansan osa, tuleeko Kaiken Loppu, ennenkuin se päättyy?

Kuljetaan asutuskeskuksen äärille. Turja astelee, saattajiaan
huomaamatta. Hän pudottaa suomun silloin tällöin tielle. Aivoissa
kohisee ja pauhaa. Pää on kuuma. Rinnassa tuntuu raskas paino.

Saavutaan vankilan portille. Kolkutetaan. Se kaikuu Turjan aivoihin
asti. Hän havaitsee että on tultu perille.

-- -- -- Mutta jos lähdetään kuljettamaan tänne pohjoiseen jäänyttä
osaa kansastamme, pohtii Turja kopissansa, niin hävitään ehkä taistelu
Ekvatoriaa vastaan. Koko kansa ajetaan takaisin jäätikölle ja kuolee.
Se on pahin tulos se. Ei näytä siis olevan muuta mahdollisuutta kuin
antaa heidän odottaa Vanhassa Borealiassa siksi kunnes täällä on asia
selvillä ja sitte hakea heidät. Turja tuli tähän tulokseen kerta
toisensa jälkeen. Mutta hän ei tahtonut uskoa tosiasiain lakien siihen
johtavan. Hän kapinoitsi kopissansa tätä tulosta vastaan niin kauan
kuin jaksoi -- kunnes hän huomasi, että tämä johtui hänen tahdostansa
eikä älystänsä. Laskelmien takana oli aina Urjan hahmo. Ja hän koetti
sovittaa yhteen tosiasiain vaatimusta ja haluansa saada Urja luoksensa.
Siitä johtui, että hän painiskeli päivänselvän totuuden kanssa, koetti
saada rikki logiikan lakeja, koetti saada sopimaan yhteen toistensa
vastakohtia.

Vihdoin hän antautui. Hän tunnusti itsensä voitetuksi. Hän kumarsi
tosiasiain järkähtämättömälle tulokselle ja päästi aivonsa lepoon.
Aivoista valui kuin hiljaisena virtana koko hänen olemukseensa raskas,
äärettömän raskas totuus: _Meidän on siis taisteltava ihmisiä vastaan
ja jätettävä Urja ja kaikki ne toiset toistaiseksi Vanhaan
Borealiaan_.

Tämä paini väsytti Turjaa. Hän nukahti.

Kun hän heräsi oli äsken saatu tulema heti kuin tuossa hänen edessään.

Taaskin se siis päättyy näin! Sinne jäi Urja. Kauas häipyvät rauhan ja
ilon päivät. Hiljainen aavistus sanoo hänelle, että niitä ei tule
koskaan. Rauha tulee vasta Suuren Rauhan portin toisella puolella.

Mutta Urja, Urja kulta -- -- --. Miksi sinä et sentään suostunut
seuraamaan minua? Me olisimme vahvemmat. Me säästyisimme tällaisilta
painiskeluilta.

-- Mutta minähän taidan käydä vanhaksi, murahti Turja ja nousi. Hän
_oli_, sen hän tunsi, monta vuotta eilistä vanhempi. Elämän
energian pohjavirta kulki hänessä entistä syvemmällä. Raskas
kohtalontunne hiipi sen pinnalla.

Hän katseli kopin akkunaa katon rajassa. Se oli ensin kuin pieni pilkku
kaukana avaruudessa. Mutta sitte se alkoi lähetä. Ja nyt hän havaitsi
yhtäkkiä ympäristönsä, kopin kiviset seinät.

-- Mitä minä täällä teen? ihmetteli hän. Mitä varten minä olen tänne
kävellyt?

Nyt hänestä tuntui perin kummalliselta, että hän istui täällä -- kun
Ekvatorian joukot olivat jo kenties matkalla Uuteen Borealiaan. Jos ne
yllättävät hänen kansansa, jos ne surmaavat sen koteihinsa, teillensä,
voima-asemiinsa, niinkuin ilvesjoukon! Tämäpä on ollut käsittämätöntä,
että hän on antanut tuoda itsensä tänne. Ja kuinka kauan hän on jo
ollutkaan täällä. Avaruuden nimessä, ulos täältä! Ellen minä kerkiä
kansani luo ennenkuin hyökkäys alkaa on minun parasta juosta jäätikölle
ilveksen ruuaksi.

Aivoihin latautunut energia alkoi herätellä liike-energiaa. Turja oikoi
jäseniään, puristeli lihaksiaan, harppasi kopissa seinästä toiseen. Se
oli hänestä nyt sellainen turhanpäiväinen kiusallinen kotelo. Hänen
hermonsa, aivonsa, tahtonsa jännittyivät niinkuin hän olisi aikonut
hajoittaa kopin tahtonsa voimalla, puhkaista sen puristavat seinät
yhdellä nyrkin iskulla. Hän tunsi että _täytyi_ olla kysymys vain
hetkistä hänen ulospääsyynsä, muuten hän raivostuisi pilalle.

Vartija kuului lähestyvän koppia. Oli luonnollista, että Turjan mieleen
valahti heti: nyt! Hänen hermonsa, tahtonsa, mielensä olivat
sellaisessa virityksessä, että koppiin astuvan vartijan tappaminen ja
pako tapahtuisi kuin omasta painostaan. Ja kuitenkin! Kun vartija
rauhallisena, viattomana, nähtävästi ilman vihaa vartioitavaansa
kohtaan, ainoastaan tehtäväänsä suorittaen astui koppiin, iletti Turjaa
ajatus tappamisesta. Oli kuin olisi miehestä säteillyt häntä vastaan
saman, kaikille ihmisille yhteisen elämänvoiman pimeitä lämmittäviä
säteitä. Tuntui kuin tekisi hän äärettömästi luonnonvastaisen teon
sammuttaessaan nämä säteet. Hän tunsi, että hänen tarvitsisi vain
kuvitella itselleen Ekvatorian joukot murhaamassa Borealian kansaa,
niin tekisivät hänen lihaksensa melkein koneellisesti työn. Pari
silmänräpäystä -- ja kaikki olisi ohi. Mutta hän ei sittekään tehnyt
sitä. Mies lähti kopista ehjänä ja terveenä.

Ja täytyisikö hänen nyt tosiaan murhata ihmisiä päästäkseen tällaisesta
luolasta! Hän tarkasteli ympärilleen. Häntä vangitsi vain puu, kivi ja
rauta! Pitelisivätkö tällaiset aineet Borealian miestä, häntä, joka
hallitsi säteilevää energiaa, radiovoimaa, omegametallia, joka voi
palauttaa kaikki aineet nebuliumiksi? Hänen teräsaseensa leikkaa
rautaa, kiven hän voisi pehmittää hapolla.

-- Mutta aseen ne ovat häneltä vieneet ja happoja ei liene Uutta
Borealiaa lähempänä.

Turja kiskaisee penkin irti seinästä ja nostaa sen pystyyn seinää
vasten sekä kiipeää sen avulla tarkastelemaan kapeata korkeata ikkunaa
katon rajassa. Siitä mahtuu ulos, jos poistaa nuo kaksi vahvaa
rautatankoa. Turja ottaa esille johtoverkkokangasta lämmittävän pienen
akkumulaattorin ja tyhjentää sen nestemäisen sisällön rautakankien
ylä- ja alapäihin. Hän odottaa hetken. Rauta sähisee, sauhuaa ja
räiskähtelee -- -- --. Sitte hän tempaa yläpäät poikki, vääntää kanget
sisäänpäin vaakasuoraan, kääntyy selin, ottaa käsin niistä kiinni,
nostaa jalkansa ylös ja pistää ne aukosta ulos sekä samaa tietä koko
ruumiin. Akkuna on ulkona vain hiukan koholla maasta, joten hän on
pihamaalla. Kiivettyään onnellisesti aidan yli on hän kadulla.

Jorma ja Taitsa tapasivat hänet satamassa kulkemassa edes takaisin
myrskyssä ja sateessa. Hän oli nähtävästi syvästi kuohuksissa.



VIII luku. Ensimmäinen taistelu.


Soudun miehistö epäili ensin lähteä myrskyävälle merelle. Mutta kun
päivän valjetessa sade lakkasi ja tuuli lupaili tyyntyä, sai Taitsa
heidät suostumaan. Astuttiin alukseen ja se suuntasi kulkunsa lahden
suuta kohden. Turja tarkasteli koko ajan Jorman kaukoputkella
ympäristöä. Lahdessa kävi mereltä tuleva maininki ja alus kellui
tasaisesti, soljahdellen aallolta toiselle. Tämä kelluminen haittasi
hiukan soutua, mutta muuten se oli leppoisaa ja rauhoittavaa.

Saavuttiin jo lahden suulle ja aava meri aukeni eteen. Satama näkyi
paljain silmin enää vain epäselvästi takanapäin. Turja tarkasteli sitä
vielä kaukoputkella ja näki suuren aluksen erkanevan rannasta ja
suuntaavan kulkunsa merelle. Turja ei aluksi kiinnittänyt siihen sen
enempää huomiota arvellen sen olevan tavallisia merta kyntäviä soutuja.
Mutta kun ensimmäiset auringonsäteet sattuivat sen peräkannelle, oli
hän näkevinään siellä sotaväen aseiden ja pukujen välkähtelevän. Turja
antoi kaukoputken Taitsalle ja tiedusti, mitä hän arveli tuosta heitä
seuraavasta aluksesta. Taitsa tarkasteli sitä tuokion, antoi
kaukoputken nähtävästi kiihtyneenä Turjalle ja ilmoitti, että se on
Ekvatorian sota-aluksia ja sen maston nenässä kiilui sodan merkki,
kirkas keihääseen lävistetty pallo.

Turja ajatteli, että hänen olisi pitänyt ottaa selkoa, oliko muita
sota-aluksia jo lähtenyt satamasta. Taitsan tiedustellessa tätä soudun
miehistöltä ilmoittivat nämä olevansa varmoja, että satamasta ei ollut
kahden viime päivän kuluessa lähtenyt yhtään sota-alusta.

-- Tiesivätkö miehet, että valmistettiin sotaretkeä?

-- Eivät tienneet. Mikä kansa nyt mahtoi olla kapinassa?

-- Ei mikään kansa. Mutta aiotaan ajaa jäätikölle muuan Ekvatoriaan
tullut kansa.

-- Vieläkö aikovat tehdä yhden konnantyön, ennenkuin näille Ekvatorian
valtaherroille tulee itsellensä vuoro lähteä jäätikölle.

Turja sai sen käsityksen, että aluksen miehistöllä oli salainen
luottamus siihen, että pian tulee jokin mullistus, joka antaa
tilaisuuden kostaa ja ryöstää itsellensä maata ja tavaraa.

Oli tultu aavalle merelle. Suuri sotasoutu läheni nopeasti. Se kulki
aivan Borealian miehiä kuljettavan soudun reittiä. Ajoiko se takaa
heitä? Se ajatus pyöri jokaisen kolmen aivoissa ja lopulta he
ilmaisivat sen toisilleen ja ryhtyivät sitä pohtimaan.

Olisiko Borealian hallituksella ollut urkkijoita rannassa ja olisiko se
niiden kautta saanut tietoonsa, että he olivat varanneet itselleen
soudun? Mutta miksi ei hallitus silloin yrittänyt estää heitä kokonaan
lähtemästä? Olisiko se saanut tiedon liian myöhään? Tai katsoiko se
mukavammaksi tuhota heidät merellä?

Lännestä näytti nousevan uusi ukkospilvi ja sen mukana myöskin
arvattavasti myrskytuuli. Soudun miehistö alkoi heitellä levottomia
silmäyksiä sinne päin ja katsella kysyvästi toisiinsa.

Sota-aluksen yksityiskohdatkin näkyivät jo paljaalla silmällä. Se
läheni yhä nopeasti. Mutta pilvi nousi myöskin lännestä ukkospilven
nopeudella ja piakkoin peittyisivät alukset toistensa näkyvistä
myrskyyn ja sateeseen.

Yhtäkkiä lakkasi pienen soudun miehistö soutamasta. Turjan aivoissa
välähti heti, että heidät oli petetty, miehistö oli Ekvatorian
hallituksen kätyrejä. Mutta toiselta puolen hänestä tuntui
järjettömältä tällainen menettely: Luuliko Ekvatorian hallitus
tosiaankin pääsevänsä heistä mukavammin merellä kuin maalla?

Soutajain päällikkö tuli ilmoittamaan, että sota-aluksen mastossa oli
merkki, joka käski pysähtymään, ja he eivät uskaltaneet olla
tottelematta. -- Siis se ajoi sittekin takaa heitä! päätteli Turja.

Nyt alkaisi siis ensimäinen ottelu, jossa Ekvatoria ja Borealian kansa
iskevät vastakkain. Se alkaa mitä kummallisimmissa olosuhteissa. Kaksi
Borealian miestä on Ekvatorian miesten soutamassa laivassa. Heillä on
apunaan yksi mies, joka on enemmän heidän puolellansa kuin Ekvatorian
ja vastassansa heillä on Ekvatorian suuri sotasoutu kenties täynnänsä
sotaväkeä. Tuskinpa Borealian miehet koskaan joutuisivat pitämään
puoliansa tätä epäedullisemmissa olosuhteissa. Tämä taistelu merellä
olisi siis kuin ennakkokoe, näyte ja miksei -- ennustus. Se antaisi
vihjauksen siitä miten edessä oleva taistelu tulisi päättymään.

Tällaiset ajatukset mielessänsä Turja harkitsi tilannetta. Koko
kansansa kohtaloiden paino tuntui taasen hänen hartioillansa. Ei niin,
että hän olisi pitänyt itseänsä näiden kohtaloiden ratkaisijana. Hän
tiesi, että hänen kansansa taistelee loistavasti ilman häntäkin. Olihan
siellä Karma ja monta muuta saman lajin miestä. Mutta hän tunsi
kuitenkin, että hän voi taasen nyt seuraavina hetkinä tuntuvasti
vaikuttaa siihen, miten helpoksi tai raskaaksi taistelu hänen
kansallensa muodostuu.

Aluksi hän ilmoitti soutajille, että kun myrsky ja sade peittää heidän
aluksensa sotasoudun näkyvistä, on heidän soudettava. Hän ottaa
vastuullensa sotasoudusta annetun käskyn rikkomisen ja takaa heille
myöskin, ettei heitä rangaista. Mutta soutajat alkoivat käyttäytyä
uhkaavasti.

-- Tämä mies aikoo syöstä heidät surman suuhun, vaan tietäköön hän,
että tästä ei ole pitkä matka mereen ja meri on syvä ja vaitelias ja
pitää saaliinsa, niin että hänen on parasta puhua hillitymmin. Kyllä he
tietävät, mitä yksi mies Ekvatoriassa takaa -- ei mitään.

Salama leimahti Turjan radioputkesta ja joukko miehiä putosi
tuhdoiltansa tai lyyhistyi kasaan.

-- Teille ei ole nähtävästi koskaan puhunut Borealian mies, koska te
epäilette miehen sanaa. Mutta nyt puhuu. Ja hän sanoo teille miehet,
että teidän on soudettava kun käsketään tai te ette tuhdoltanne ikänä
nouse.

-- Minä kysyn, kiljasi hän niille, jotka kauhuissaan katselivat
tovereittensa elottomia ruumiita ja peräkannelta pauhaavaa hirmuista
miestä, aiotteko te totella vai ette? Kädet ylös ja kunniasana!

Kädet kohosivat ehdottomasti.

-- Hyvä, lausui Turja ja lähetti Jorman herättämään taintuneet.

Nyt oli miehistö Turjan vallassa. Kaikki huomio voitiin kohdistaa
sotasoutuun -- ja myrskyyn, joka läheni kohisten ja jyristen. Vielä
näkyi takaa-ajava laiva ja oli enää vain kenties parin tuhannen mitan
päässä, kun ensimmäinen salama paukahti Turjan pään päällä ja lähenevä
sade nielaisi koko laivan peittoonsa. Turja käski heti kääntää aluksen
vasten tuulta ja soutaa mahdollisimman joutuisaan. Hän aikoi pyrkiä
laitatuulta länteen ja siten kiertää pyörteen keskuksen ohi tyynemmälle
puolelle. Täten jäisi pyörremyrsky hänen aluksensa ja takaa-ajavan
soudun väliin ja voitaisiin kenties välttää taistelu näin
epäedullisissa olosuhteissa.

Mutta meri alkoi käsitellä heitä sangen uhkaavasti. Aallot kävivät yhä
jyrkemmiksi ja alkoivat valella vettä soudun yli. Airot alkoivat soutaa
kauhistuvien miesten käsissä tyhjää ja soutu alkoi tärähdellä ja
rusahdella uhkaavasti. Turja seisoi reelingin suojassa peräkannella
pidellen köydestä kiinni ja tarkasteli mahtavaa meren pauhua. Hän ei
ollut vielä koskaan tehnyt tuttavuutta tällä tavalla raivoavan meren
kanssa. Lyhykäiset matkat Borealian lahdella pienillä aluksilla
suoritettiin silloin kun oli tyven aika. Myrskyjen raivotessa oli
Borealian lahti jo jäässä.

Kun alus hyppeli ja tärskähteli hänen allansa, kun vastaan vyöryi aalto
niinkuin nunatakijono jäätiköllä, kun soudun keula toisinaan sukelsi
kuohuun ja kun alus taasen soljahti esiin kohoten valtavalla liikkeellä
korkeuksiin, niin vaikutti se Turjaan omituisen kiihoittavasti. Hänen
ruumiinsa liikehti aluksen tahdissa, hänen silmänsä säteilivät valtavan
tunteen kiihkoa, hänen jäsenissään tuntui kuin olisi hän johtanut
juohevilla liikkeillään koko myrskyn pauhua.

Mutta hän heräsi pian tästä huumaustilastaan ja alkoi harkita asemaa
kylmästi. Alus kieppui yhä avuttomampana ja vesivyöryt yrittivät jo
pyyhkiä miehiä mukaansa. Satoi, salamoi ja jyrisi. Sotasoutua ei
näkynyt missään.

Turja käsitti vihdoin, että jos myrskyä jonkun aikaa jatkuu, ei tästä
aluksesta saavu maihin naulaakaan. Miehistä tulee kalojen ruokaa.

Kun tuuli pysyi yhä lounaassa eikä syklonin keskustaa siis vieläkään
oltu sivuutettu, viittasi Turja luoksensa soutajain päällikön, sai
hänelle huudoilla ja eleillä selväksi mielipiteensä sekä ilmoitti, että
on käännyttävä takaisin, koetettava etsiä sotasoutu ja he ottavat
Jorman kanssa tehtäväkseen yrittää vallata se. Sillä voitaisiin kestää
myrskyssä.

Soutajain päällikkö ilmoitti olevansa samaa mieltä, että heidän
aluksensa ei enää kauan kestä myrskyssä. Mutta hänen mielestään heidän
pitäisi piakkoin saavuttaa muuan saari -- he ovat joutuneet siksi
kauaksi länteen. Hänen mielestään oli pahin myrsky ohi ja jos maata
tavataan muutamassa tiimassa, niin ovat he pelastettuja.

Saatuaan jonkunverran selvää saaren asemasta, muodosta ja suuruudesta,
päätti Turja antaa soutaa edelleen, mutta nyt jokseenkin suoraan
länteen. Kulku tosin kävi tämän kautta entistäänkin vaikeammaksi ja
aluksen hypyt yhä oikukkaimmiksi, sillä myrsky raivosi nyt ylähangalta.
Mutta soutajain päällikkö ilmoitti, että hän on huomaavinaan jo
merkkejä maan läheisyydestä.

Ponnisteltiin taas tuokio ja näytti tosiaankin siltä kuin alkaisi
aallokko hellittää. Ja kun sade hiukan harveni, näkyi maata.

Nyt tuntuivat aluksen liikkeet jo unettavilta äskeisen jännittävän
painiskelun jälkeen. Tosin jysäyttelivät silloin tällöin pienet
pintahyrskyt soudun kupeeseen, mutta kun korkea maa alkoi suojata
tuuleltakin, tuntuivat enää vain aavalta kiertävät mainingit.

Soutajain päällikkö ei tuntenut tarkoin tällä kohdalla olevaa
rannikkoa. Laskettiin sen vuoksi hiukan etelämmäksi ja päädyttiin
siellä erääseen suojaiseen kauniiseen lahteen. Päivä oli kulunut täten
ponnistellessa ja alkoi pimetä. Vaikka sade lakkasi ja taivas selkeni,
ei enää nähnyt selvästi maan luonnetta. Se häämötti vain salaperäisenä
pimentona edessä. Kohinasta ja mainingeista päättäen puhalsi tuuli ja
meri myllersi edelleen aavalla.

Päätettiin yöpyä tähän ihanteelliseen satamaan. Kaiken varalta
pidettiin laiva pimeänä, valoa ei saanut sytyttää muuanne kuin
hytteihin, joista se ei näkynyt. Päivän ponnistelujen jälkeen painuivat
kaikki levolle, ainoastaan vartijat valvoivat. Turja, Jorma ja Taitsa
päättivät valvoa vuorotellen.

Taitsan vuoro oli valvoa ensin. Turja loikoi perämajassa ja mietiskeli,
mitä tämä pakollinen viivytys mahtaisi merkitä Borealian ja Ekvatorian
välisessä taistelussa. Ennättäisivätkö Ekvatorian joukot nyt ennen
häntä Borealiaan? Tämän ajatuksen tuomasta kiusallisesta tunteesta
huolimatta nukahti Turja ja näki unta Urjasta ja Avaruuden Hirviöstä.

Urja seisoi Avaruuden Hirviön lonkerolla, joka ojentui maata kohti. Hän
viittoi kiihkoisasti Turjalle ja koetti nähtävästi häntä varoittaa.
Mutta Turja ei häntä ymmärtänyt. Ilmassa soivat, humisivat ja
pauhasivat Avaruuden äänet. Turja ei kuullut, vaikka hän ponnisti
kaikki voimansa; hän tahtoi kuulla, hän luuli joka hetki kuulevansa,
mutta ei kuitenkaan kuullut ja se oli niin ilkeätä. Lopulta Turja tuli
epätoivoiseksi ja painoi päänsä alas. Silloin hän huomasi maassa
vierellänsä naisen -- -- --

Taitsa herätti hänet, kun hän oli nukkunut mielestänsä vain tuokion,
ilmoittaen että lahdessa niemen toisella puolella oli alus,
todennäköisesti sotasoutu. Hän oli aikansa kuluksi kiivennyt mastoon ja
sieltä nähnyt matalan niemen yli valojen tuikkivan ja niiden hämyssä
laivan piirteet. Turja nousi heti, kiipesi mastoon ja totesi Taitsan
tiedonannon oikeaksi Ja mikäpä muu alus se olisi kuin se sotasoutu,
joka oli ajanut heitä takaa ja jonka oli täytynyt myöskin hakea
suojaisaa satamaa.

-- Me emme siis pääse siitä ilman taistelua, mutisi Turja. Ja taistelu
on sittekin mahdollinen vaikka se ei olisikaan sama sotasoutu.

Saaren vuorissa pauhasi tuuli ja ulapalla kuuluivat vyöryvän yhä
edelleen aallot. Kuinka kauan tätä säätä jatkuisi? -- Sitä voi jatkua
kauan. On tulossa kylmä vuodenaika. Nämä ovat syysmyrskyjä. Vaikka he
pääsisivät tuolta soudulta pakoon, niin olisi heidän kenties viivyttävä
kauan täällä saaren suojissa.

-- Mutta me _emme voi_ viipyä täällä päiviä, mietiskeli Turja.
Meidän on lähdettävä kuitenkin myrskyyn ennemmin tai myöhemmin. Ja
miksemme voisi lähteä mahdollisimman pian? Jätämme tuon soudun tuonne
lahteen makaamaan. -- -- -- Mutta heti ei voida lähteä. Miehistö on
lopen uupunut. Se nääntyisi jo ensi ponnistuksissa. -- -- -- Aamulla
päivän valjetessa huomataan meidät sotasoudusta ja silloin emme pakene
ilman taistelua. Ainoa menettelytapa olisi pujahtaa nyt vain johonkin
toiseen lahteen. -- -- --

Turja herätti soutajain päällikön ja neuvotteli hänen kanssansa. Hän ei
halunnut lähteä pohjoiseen päin pitkin rannikkoa, sillä se oli täynnä
kareja ja hän ei tuntenut sitä tarkalleen. Etelämpää ei taas enää löydy
suojaisaa lahtea. Maa kääntyy länteen jo tuon lahden takana, missä
sotasoutu oli.

-- Siispä ei ole muuta ratkaisua kuin taistelu, päätteli Turja
itsekseen. Ja meidän on parasta suorittaa se tänä yönä, nyt heti.

Hän herätti Jorman ja ilmoitti, että heidän täytyy nyt ryhtyä
sellaiseen tehtävään, jollaista kukaan Borealian mies ei ole koskaan
suorittanut -- heidän täytyy vallata Ekvatorian sotasoutu ja kukaties
surmata ihmisiä.

-- Meidän kansaamme vastaan, Jorma hyvä, on julistettu sota. Meidät
aiottiin haudata luoliin Ekvatoriassa. Sotajoukkoja on lähetetty tai
lähetetään surmaamaan kansaamme ja ajamaan loput jäätikölle. Tämä
sotasoutu on matkalla luultavasti Uuteen Borealiaan, se ajaa meitä
takaa tehdäkseen meistä sivumennen kalojen ruokaa. Meidän täytyy joutua
kansamme luo ennenkuin Ekvatorian murhamiehet. Meidän on lähdettävä
tästä lahdesta myrskyyn vielä tänä yönä. Mutta oma aluksemme ei kestä
myrskyssä -- meidän on vallattava tuo sotasoutu, joka loikoo tuolla
lahdessa. Ajattelen, että menemme kannelle keinolla millä hyvänsä,
esitämme suoraan sen päällikölle vaatimuksemme, että hänen on
luovutettava soutu meille. Ellei hän suostu, otamme sen heiltä.
Tällainen on tehtävä, lähteekö Jorma mukaan?

-- Jos sopisi, niin panisin pari ehtoa, mörisi Jorma epäröiden.

Turja synkistyi:

-- Antaa kuulua!

-- Ensiksikin, että päällikkö koettaa järjestää asiat niin, ettei minun
tarvitse mietiskellä mitään sukkeluuksia, ettei minun yleensä tarvitse
tehdä runsaammin aivotyötä, vaan että minä saan hoidella vain niin
sanoakseni tehtävän ruumiillista puolta, ja toiseksi, että päällikkö
puolestaan avustaa minua sitte erään toisen sotaisen laivan
valtauksessa, kun tullaan kotiin -- jos niinkuin sattuisin saamaan
napinreikiä vaatteihini.

-- Jorma tarkoittaa Orman tyynnyttämistä, naurahti Turja.

-- Niinpä niin.

Turja lupasi tehdä parastaan täyttääkseen molemmat ehdot.

-- Jäänkö minä sitte tänne toimettomaksi? kysäisi Taitsa.

Turja salli hänen kernaasti olla yrityksessä mukana, jos hän sitä
todenteolla tahtoi.

Ja niin taisteltiin ensimmäinen varsinainen taistelu Borealian ja
Ekvatorian välisessä sodassa yöllä kaukaisen saaren lahdessa valtameren
keskellä. Se oli lyhyt, mutta monessa suhteessa merkillinen.

Kolme miestä astuu venheeseen. He soutavat sotasoudun kupeelle.

-- Ken siellä? kysytään soudusta.

-- Mies, jolla on tärkeätä asiaa päällikölle, vastaa Taitsa puhtaalla
Ekvatorian kielellä.

-- Ei päällikkö ota yöllä puheillensa tuntemattomia.

-- On kysymys aluksenne kohtalosta.

Kuuluu liikettä kannelta, keskustelua ja kolinaa. Vihdoin laskeutuvat
portaat.

-- Henkenne menetätte, jos tämä on kujetta. Se mies, jolla on asiaa,
saa tulla ylös.

-- Me tahdomme tulla kaikki, emme jätä toveriamme yksin.

Taas neuvotteluja. Sitte ilmoitettiin, että se mies, jolla on asiaa,
saa tulla peräkannelle, toiset keulaan.

-- Olkoon menneeksi.

Päällikkö kävelee peräkannella. Turja esittää asiansa: hän vaatii, että
tämä soutu luovutetaan hänelle. Päällikkö miehineen saavat siirtyä
pieneen soutuun tässä lähistössä, ainoastaan soutajat jäävät.

Päällikkö tuijottaa häneen kuin mielipuoleen.

-- Minä en oikein ymmärrä -- -- --.

-- Sepä kummallista. Koetin esittää asiani kyllin selvästi. Me olemme
matkalla Borealiaan. Myrsky yllätti meidät. Emme voi jatkaa edelleen
pienellä soudullamme. Vaadin, että tämä soutu luovutetaan
käytettäväksemme. Palautan sen täydessä kunnossa takaisin
mahdollisimman pian.

-- Hän on kuin onkin hullu, nauroi päällikkö. Viekää heidät takaisin
veneeseensä!

-- Meidän täytyy ottaa tämä alus väkivalloin, ellei muuten luovuteta.

-- Keiden täytyy ottaa? Onko täällä jokin väijytys? Tiedättekö, että
nyt on sota-aika? Tämä on sotalaiva. Tuo on sellaista puhetta, että se
maksaa pian henkenne. Astukaa veneeseenne, minä sanon, tai -- -- --
Miehet tähdätkää! Joko veneeseen tai kalojen ruuaksi!

Mutta heti kun sivulla oleva vartiasto nosti putkensa tähdätäkseen
Turjaan, vongahti keulasta salama ja vartiosto lysähti maahan.

-- Minä kysyn nyt uudestaan luovutatteko? huusi Turja.

Mutta päällikkö ei enää kuunnellut häntä, vaan juoksi perään huutaen
miehiänsä ampumaan roistot. Laivan keskiosasta alkoi paukkua molempiin
päihin ja perästä leiskahteli tulta. Keula pysyi Jorman ja Taitsan
hallussa, sillä jälkimmäinen oli heti ensimmäisen laukauksen
pamahdettua hiipinyt sulkemaan keulasuojan luukun. Tässä suojassa
nukkuvat sotilaat jäivät loukkuun.

Turja poistui salamannopeasti siitä, missä hän oli seisonut päällikköä
puhutellessaan ja pian vongahtelivat hänen radioputkensa säteet
peräsuojaman katolta yli laivan, kaikkialle. Jos olisi ollut valoisa,
olisi leikki loppunut lyhyeen. Mutta nyt eivät Turja ja Jorma nähneet
vastustajiaan vaan tähtäsivät vain heidän paukkujensa leimahtelun
mukaan. He eivät uskaltaneet käyttää myöskään sellaisia salamoita,
jotka olisivat lamauttaneet kerrassaan kaikki sillä puolella laivaa
olevat, sillä he pelkäsivät osittain satuttavansa toisiinsa, osittain
myöskin että säteet vaikuttavat aluksen rautaisiin osiin ja saavat
aikaan vaurioita -- -- --.

Paukahteli enää vain silloin tällöin ja lopulta hiljeni kaikki.

Sekä Turja että Jorma olivat haavoittuneet lievästi. Taitsan tila oli
arveluttava. Hän oli luukkua sulkiessaan saanut ruumiiseensa pari
kuulaa.

Turja käski Jorman tuoda hänet peräkannen majaan ja lähti itse edellä
lyhtynsä sytyttäen katsomaan hänelle tilaa. Tultuaan majaan jäi hän
tuijottamaan pehmeistä hienoista patjoista valmistettua vuodetta majan
sivuseinällä. Siinä lepäsi nainen -- kaikesta päättäen kuollut tai
tainnuksissa. Peite oli vedetty puoleksi syrjään ja toinen jalka
kaartui sulavissa rytmeissä permannolle -- ikäänkuin aikoisi hän nousta
vuoteeltaan.



IX luku. Kotona.


Turja kulki Uuden Borealian esikunnan suojamassa edestakaisin ja
kuunteli Karman selostusta:

-- Olin varovaisuuden vuoksi pitänyt vahteja vuorella, josta voi
kaukoputkella tarkastaa asuttuja alueita. Kaksi päivää sitte antoivat
vartijat tiedon, että asutulla alueella liikehti suuria joukkoja tänne
päin. Lähetin lisää tiedustelijoita ja käskin ottaa selvää mitä väkeä
tulijat ovat. Tuli tieto, että ne ovat Ekvatorian sotajoukkoja.
Aavistin pahinta. Käskin vuorella olijain palata alueemme rajalle ja
siellä tiedustella, mikä on tulijain tarkoitus. Tästä joukosta palasi
vain puolet. Muut saivat surmansa Ekvatorian sotaväen paukahtavista
putkista. Tunnustan tehneeni suuren tyhmyyden kun en varoittanut heitä
ja selittänyt heille tarkemmin, miten heidän tuli menetellä. Mutta
luotin heidän johtajaansa, joka oli, niinkuin päällikkö tietää,
neuvokas mies.

Tämän jälkeen pysäytin heti puolet tavallisista töistä, panin
voima-asemat ja ladatut akkumulaattoritkin valmistamaan radioputkia ja
maavetureja. Kokosin valiojoukon miehiä ja samosin sen kanssa
Ekvatorian murhamiehiä vastaan. Tänä aamuna lakaisivat putkemme kaksi
joukkoa maahan. Muut joukot pyörsivät hurjaa vauhtia takaisin ja
vuorelta näimme heidän jatkavan matkaa vielä asutulla alueellakin.
Kiirehdin ennen muita takaisin. Tullessa tapasin päällikön lähetin.

-- Hyvä on, virkkoi Turja. Tämä merkitsee sitä, että nyt he tulevat
vasta sitte kun tälle niemimaalle on siirretty suunnattomat määrät
Ekvatorian sotaväkeä ja kun myöskin sotasoudut ovat valmiina
hyökkäämään rannikollemme. Ne tuskin enää yrittävät yllätystä pienillä
joukoilla. -- -- -- Karma hyvä, meille tulee vaikeita aikoja.
Ekvatorian hallitus on hirviö, joka ei hellitä ennenkuin siltä on mahti
mennyt. Meidän on nyt varustauduttava julmaan taisteluun,
helvetilliseen taisteluun. -- -- -- Tämä on kerrassaan järjetöntä, se
on kerrassaan eläimellistä! Meidät pakoitetaan ponnistamaan voimiamme
murhataksemme mahdollisimman paljon ihmisiä! -- -- -- Se on kamalaa
taistelua, se on kamalampaa kuin mikään taistelumme lunta ja jäätä
vastaan. Se ei kenties ole niin kovaa taistelua, mutta se on meistä
vaikeampaa sen vuoksi että se on järjetöntä. Mutta ei auta muu. Meidän
on sekin kestettävä. -- -- -- Minä sanon Karmalle nyt tässä: meidän on
voitettava Ekvatorian hallitus, meidän on pudotettava sen kädestä
ruoska ja lyötävä se maahan.

Kutsu eduskunta koolle. Esitän sille merkilliset terveiset
Ekvatoriasta, kuvaan aseman sellaisena kuin se todella on sekä
kuulustan hyväksyykö se ajatukseni ja suunnitelmani.

Kun he olivat keskustelleet ja neuvotelleet varustautumisesta alkavaa
taistelua varten sekä tapahtumista Uudessa Borealiassa ja Ekvatoriassa,
kysyi Turja vihdoin:

-- Tunnetko jo metsästäjäin paukkujen rakenteen? Me valmistamme
niitäkin -- mutta paljon parempia, sellaisia, jotka kantavat kauas ja
joilla voidaan tähdätä pimeässäkin.

Karma ilmoitti tuntevansa.

-- Mutta kieltä minä en ole jaksanut opetella sen vintiön kanssa.
Tietääkö päällikkö mikä otus hän on -- metsästäjäin päällikkö
nimittäin? _Hän on nainen_ -- ja aika vintiö vielä naiseksi.

-- Nainen? hämmästyi Turja.

-- Varmasti.

-- Mistä Karma sen tietää?

-- Hän tappoi vartijansa ja aikoi paeta. Ajoin häntä takaa ja kun olin
kaatanut hänet, kannoin hänet veturiin -- -- -- Tunnenhan minä toki
naisruumiin.

-- Mutta -- -- -- kantoihan Jormakin hänet metsästä eikä hän epäillyt
mitään.

-- Jorma -- -- --. No, hänelle on nainen samaa kuin Orma, ja jos hänen
mukaansa arvostelee, niin -- --

-- Aivan niin, aivan niin, naurahti Turja.

-- Olisin kernaasti ajanut koko muukalaisjoukon jo aikoja sitte
metsään, mutta en tahtonut kuitenkaan tehdä sitä omin päin. Ajattelen,
että nyt on välttämätöntä puhdistaa alueemme muukalaisista.

-- Meitä vastaan taistelee, Karma hyvä, oikeastaan vain Ekvatorian
vallasluokka. Sillä on käytettävänään eri kansoihin kuuluvista
seikkailijoista ja pakkokeinoja käyttäen otetuista miehistä kokoonpantu
sotajoukko, joka tottelee Ekvatorian hallitusta tottumuksesta, ruoskan
pelosta ja muista sellaisista syistä. Mutta Ekvatorian orjuutetut
kansat eivät meitä vihaa. Päinvastoin: heistä tulisi meille
liittolaisia taistelussamme, elleivät he olisi kurjia, saamattomia,
riitaisia raukkoja. Ekvatorian hallitus pelkää heitä, samoinkuin se
pelkää meitä.

Kaikki muukalaiset eivät senvuoksi ole meille vaarallisia. Päinvastoin
saattaa meille toisista, niinkuin esim. Taitsasta, olla suurta hyötyä.
Mutta jos muukalaiset haluavat, saavat he mennä. Tahdon puhutella tuota
päällikköä, tuota naista -- -- --.

Sotasoudussa satamassa on Taitsa vaikeasti haavoittuneena ja muuan
Ekvatorian nainen heikkona sairaana. Lähetä taitavia naisia heitä
hoitamaan -- -- --.

Hetken kuluttua astui sisään metsästäjäin päällikkö hiljaisena,
ylpeänä.

-- Olette surmannut Borealian miehen, kivahti Turja. Jos olisitte
Borealian kansalainen tai vapaaehtoisesti tänne saapunut, niin tietäisi
se sitä, että ilvekset saisivat ruokaa. Mutta kun olen tuonut teidät
tänne väkivalloin, käsitän murhatyönne sen taistelun jatkoksi, joka
suoritettiin metsässä meren rannalla. Saatte ehdottaa itse
rangaistuksenne ja kun se on suoritettu, saatte vapaasti lähteä.

Puhuteltava oli kääntänyt selkänsä Turjalle ja tuijotti ulos. Turjan
veri kuohahti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja karjahti.

-- Lakatkaa oikuttelemasta. Saatte helposti selkäsaunan, se on
nähtävästi jäänyt kasvattajaltanne antamatta. Borealiassa ei ole tapana
sietää naisten oikkuja. Meillä ei ole aikaa siihen.

Hän astui kuohuksissa oikuttelijan luo. Tämä käännähti nopeasti. He
katsoivat toisiansa silmästä silmään. Oikuttelijan silmissä kiiluivat
kyynelhelmet.

-- Hm. Vai niin, vai niin.

Nyt oli Turjan vuoro katsella ulos.

-- Hän saa mennä. Selvittäkäämme asia mahdollisimman pian. En tahdo
enää pidättää vieraitani päivääkään, puheli Turja.

-- Saanko siis valita rangaistukseni? lausui nainen melkein puhtaalla
Borealian kielellä.

Turja nyökäytti.

-- Pyydän saada taistella ensimmäisten riveissä Ekvatorian sotajoukkoja
vastaan. Riittääkö se?

Turja aikoi huomauttaa, että ensimmäisten riveissä taistelemista ei ole
pidetty Borealiassa rangaistuksena, vaan kunniana silloin kun on ollut
kysymys lumen ja jään voittamisesta ja että alkavassa taistelussa
asianlaita on varmasti oleva sama. Mutta sitte hänestä tuntui
joutavalta sanastelu tämän naisen kanssa tässä tällaisella hetkellä,
jolloin sadat tehtävät häntä odottivat. Yksinkertaisinta on suoriutua
hänestä mahdollisimman pian. Saakoon hän suorittaa taistelupaikoilla
joitain sopivia tehtäviä, koska on niin tahtonut ja sitte menköön sen
tiensä.

Nainen poistui ja Turja luuli unohtaneensa hänet.



X luku. Varusteluja ja pikku tapahtumia.


Oli se aika, jolloin ensimmäiset lumimyrskyt raivosivat Vanhassa
Borealiassa. Turja oli tavallista levottomampi pohjoiseen jääneen
kansanosan kohtalosta. Hän päätti lähettää kaiken uhallakin retkikunnan
sen luokse. Muutaman kymmenen miehen poissaolo saattoi kyllä vaikuttaa
ratkaisevastikin taistelun kulkuun täällä etelässä -- mutta samoin
heidän läsnäolonsa voi vaikuttaa ratkaisevasti taistelun kulkuun siellä
pohjoisessakin. Hän ei voinut varmasti arvioida kumpiko taistelu
vaatisi kipeimmin nämä miehet. Molemmat kansanosat kamppailivat
henkensä edestä, kummallakin oli vastassansa säälimättömät hirvittävät
viholliset. Mutta jo se seikka, että Turja itse oli täällä ja voi aina
seurata taistelun kulkua, jännittää voimat äärimmilleen, taistella itse
kymmenen edestä, jos kireälle kävi -- jo se seikka pani hänet tekemään
päätöksensä retkikunnan lähettämisestä. Sen tuli olla parhaista
miehistä kokoonpantu, joka ainoan sen jäsenistä tuli osata johdattaa
kansa jäätikön yli etelään, jos sen täytyisi äärimmäisessä hädässä
lähteä matkalle ennenkuin etelässä olisi ratkaisu tapahtunut ja maa
avoinna tulijoille. Retkikunnan tuli osata johtaa myöskin taistelua
Ekvatorian sotajoukkoja vastaan, jos vaeltava kansa ennättäisi jäätikön
yli, ennenkuin Ekvatorian joukot olisivat karkoitetut tältä
niemimaalta.

Turja tunnusti itsellensä, että hän on tuskin milloinkaan toiminut niin
epämääräisillä perusteilla ja niin häälyviä olettamuksia rakentaen kuin
nyt lähettäessään tämän retkikunnan. Mutta sittekään hän ei voinut olla
sitä lähettämättä.

Tämän retkikunnan päällikön valinta oli sangen vaikea tehtävä.

Oikeastaan olisi pitänyt lähettää Karma. Silloin Turja olisi voinut
suhtautua asiaan jokseenkin yhtä rauhallisesti kuin jos hän olisi
lähtenyt itse. Mutta Karma oli toistaiseksi kaikkein kykenevin
johtamaan taistelua täällä etelässä, jos Turja tavalla tai toisella
joutuisi pois johdosta. Ja kun tämä täällä oli tällä kertaa päärintama
-- ei Karmaa voinut lähettää.

Jorma ei taas tullut kysymykseen Orman ja aivojensa vuoksi.

Tehtävä annettiin Turmalle. Hän sai valita itsellensä parhaita miehiä,
jäätikönkulkijoita, sai täyden vallan varustaa retkikuntansa miten
parhaiten osasi ja lähdettävä hänen oli heti kun myrskyt jäätiköllä
hellittäisivät.

Hän sai vietäväkseen Turjan miehekkäät terveiset kansalle, sekä
sellaiset ohjeet, että he eivät saa kuolla sinne pohjoiseen. Jos he
voivat, on heidän ponnisteltava vielä vuosi. Silloin luulee Turja
voivansa tulla noutamaan heidät vapaaseen ihanaan maahan, jossa on ilo
elää. Täällä on tarpeeksi lämpöä, täällä on ravintoa. Täällä jo
voima-asemat jymisevät, työlaulut raikuvat ja kansalla on joka päivä
hetkinen lepoon ja nuorilla leikkiin. Täällä on niinkuin siellä
Borealiassa oli niinä aikoina, joista meille vanhat kertoivat kun me
olimme lapsia.

-- Me muistelemme joka päivä teitä siellä pohjoisessa, me toivomme,
että saisimme pian olla taas kaikki yhdessä. Me ajattelemme joka päivä,
miten raskas lienee tämä päivä veljille ja sisarille pohjoisessa, ketä
kutsuu siellä tänään kuolema. Me näemme aina silmiemme edessä sen maan,
jossa menneet polvet, esi-isämme nukkuvat -- nyt jo suurimmaksi osaksi
jäätikön alla -- ikuista untansa, jossa jäätikkö hautaa työkentän,
leikkikentän toisensa perästä, jossa veljemme ja sisaremme vielä
hoitavat viimeistä kansamme perintöä.

Mutta me emme kadu lähtöämme siitä maasta, Me tahdomme luoda tänne
uuden Borealian.

Niinkuin lumi ja jää on vallannut entisen maamme, niin yrittävät
omituiset järjettömät ihmiset valloittaa uuden maamme ja ajaa meidät
jäätikölle kuolemaan. Mutta niinkuin lumi ja jää voittivat meidät, niin
aiomme me voittaa nämä ihmiset. Heidän apunansa eivät ole Avaruuden
voimat, niinkuin ne olivat entisten vihollistemme apuna.

Vuoden kuluttua, niin uskomme, on täällä maata vaikka kymmenelle
Borealian kansalle -- kaikille sellaisille kansoille, jotka osaavat
tehdä työtä, jotka kunnioittavat työtä ja sitä, joka tekee työtä, jotka
ymmärtävät, että työ on elämän perustus ja että sen mukaan on siis
yhteiskunta rakennettava. Sen sijaan ei täällä vuoden perästä ole enää
nykyisiä vallanpitäjiä, jotka ovat unohtaneet, että energia, joka ei
tee työtä, ei voi hallita työtä tekevää energiaa, vaan hävittää
jälkimmäinen edellisen. Toivomme, että voitte taistella siellä vuoden
ja varustautua sillä aikaa matkalle. Vuoden kuluttua tulee täältä suuri
retkikunta ja tuo matkavarusteita. Me täällä valmistamme juhlan, sillä
me riemuitsemme teidän tulostanne suuresti. Kun suuret radiosäteet
vongahtelevat taivaalle lähimmiltä nunatakeilta, lähtevät täältä
veturimme teitä vastaan, veljet ja sisaret, ja riemukulussa saatamme
teidät uuteen maahan.

Ja sitte olemme vahvat taistelemaan yhdessä viimeistä ja suurinta
taisteluamme Avaruuden valtoja vastaan.

Toistaiseksi emme ole saaneet Ekvatoriasta mitään apua aurinkokunnan
kohtalon tuntemiseen. Luulemme kuitenkin saavamme selville tämän
ongelman sitte kun lähin taistelu on ratkaistu.

Mutta elleivät veljet ja sisaret katso viisaaksi viipyä vuotta
entisessä maassamme, niin lähtekää jäätikölle ja tulkaa tänne.
Lähetämme sinne parhaat jäätikönkulkijat, jotta he voivat johtaa
matkaa, jos tarvitaan. Lähemmät tiedot antaa Turma. -- -- --
Retkikunta sai mukaansa tavattoman joukon lyhyitä karuja viestejä,
joissa syvällä humisi Borealian kansan miehekäs kaipaus. Niiden
joukossa oli myöskin Turjan kirje Urjalle. Se juhlallisen vakava tunne,
joka ei milloinkaan ollut päässyt pälehtimään pinnalla heidän ollessaan
toistensa rinnalla, oli vihdoin purkautunut tähän kirjeeseen, sen
lyhyihin kömpelöihin, tunnepitoisuudeltaan alkuvoimaisiin lauseisiin.

Ja niin lähti Turman joukko, jättäen kansansa suuren rynnistyksen
aattona. Kansa oli täten jakautunut kolmeen osaan. -- Mikä oli oleva
kunkin osan kohtalo?

Kansa Uudessa Borealiassa oli päättänyt pitää maansa ja puolustaa sitä
kaikin voimin. Ja tämä "kaikin voimin" merkitsi oikeastaan enemmän kuin
kaikin voimin. Lepohetket lopetettiin, säilytettiin vain tarkalleen
sellainen yöuni, että kansan työtarmo pysyi korkeimmillaan. Kaikki
tavalliset työt jäivät naisten ja lasten huoleksi. Miehet valmistivat
vetureja, radioputkia, siirrettäviä voima-akkumulaattoreja, joihin
varastoitiin energiaa niin paljon, että puolessa päivässä voitiin sitä
siirtää maan äärestä toiseen, pienen vuoren polttamiseen ja
sulattamiseen tarvittava määrä. Turja suunnitteli uusia suuria
paukahtavia putkia, lähtien ekvatorialaisilta vallatuista, joiden
tähtäimet kiiluivat omalla valollansa pimeässä ja jotka kantoivat pari
kolme tuhatta mittaa. Karma harjoitti osaston miehiä niitä käyttämään.
Lyhtyjä ja valonheittäjiä valmistettiin tukuttain. Ja sitte alettiin
valmistaa omegametallia, josta tehtäisiin niin vahvoja panssaripukuja,
että Ekvatorian rautaputket eivät tekisi niihin reikiä.

Toiset voima-asemat lähettivät energiansa rannikolle, missä
rakennettiin sotasoutuja. Koneet surisivat, vasarat paukkuivat ja
maaveturit pyyhkivät pitkin teitä. Joukkueet marssivat harjoituksiin ja
harjoituksista pois, radiosäteet vongahtelivat ja radioputket
paukkuivat. Rannassa opettivat Ekvatoriasta tulleen sotasoudun soutajat
alusten soutamista, ohjaamista ja purjehdusta. Ruokavaroja
varastoitiin, joukkueet kulkivat metsästämässä aina jäätiköllä saakka.

Päivä päivältä toivat tiedustelijat tietoja Ekvatorian sotajoukkojen
noususta niemimaalle. Vasta neljännes lienee perillä, yhä uusia
kuljettivat laivat sulan vyön kaikista osista.

Määrätyt tiimat päivässä työskenteli Turja apulaisineen suuressa
keksinnöille pyhitetyssä laboratoriossa. He uurastivat sovelluttaakseen
akkumulaattorien energian kuljettamaan aluksia. Oli tehty kokeita
soutavalla, työntävällä ja pyörivällä koneistolla. Vihdoin lopetettiin
kokeilut, kun ei ollut enää aikaa kehittää keksintöä pitemmälle, kahden
potkivan potkurin koneistoon. Ne sovitettiin keulaan ja perään ja
yhdistettiin kaksivartiseen vipuun aluksen keskessä, mihin vipuun
voimakone vaikutti. Ne olivat vesilinnun räpyläjalan tapaisia, avautuen
ja ottaen eteensä vesipinnan silloin kuin liikkuivat taaksepäin ja
työntäen alusta siis eteenpäin ja sulkeutuen liikkuessaan toiseen
suuntaan. Ja kun perässä olevan potkurin työntö ja keulassa olevan veto
tapahtuivat täsmälleen vuorotellen, kulki alus tasaisesti. -- Tämän
jälkeen rakennettiin vain tällaisella koneistolla varustettuja aluksia
ja niihin harjoiteltiin miehistöt.

Sitte alettiin suunnitella sellaista veturia, joka kulkisi maalla ja
vedessä ja olisi panssaroitu sekä kauas kantavilla rautaputkilla
varustettu. Sellainen valmistuikin ja muutamia sen mallisia
valmistettiin taistelun kestäessä.

Jokainen voiman pisara, jokainen liike, jokainen sana, jokainen ajatus
tähtäsi voittoon -- vaikka yhä uusia laumoja laskettiin Ekvatorian
laivoista Borealian niemimaalle. Joka päivä sai Turja tiedon niiden
lukumäärästä.

Hän ajatteli kerran, että he voisivat tuhota nämä joukot ennenkuin
kaikki olisivat saapuneet ja ennättäneet piirittää Borealian. Mutta
toiselta puolen hän tiesi, että hänen kansansa lähtisi sangen
vastenmielisesti tuhoamaan näitä joukkoja varsinaiselle Ekvatorian
alueelle. Se mieluummin taisteli raskaimmankin taistelun oman alueensa
rajoilla. Toiseksi voisi Ekvatoria ehkä heittää laivoilla suuret
sotavoimat Borealian alueelle ja tehdä siellä tuhoja pääjoukkojen
ollessa etelämpänä. Kolmanneksi ei Borealian joukoilla, jos ne
lähtisivät oman maansa rajojen ulkopuolelle, olisi käytettävänään
maansa voimalähteitä ja kaikkia muita apuneuvoja. Kansan voimakeskus
oli kuvaannollisessakin mielessä täällä, täällä olivat sen juuret,
joilla se imi maasta voimaa.

Neuvoteltuaan esikuntansa ja eduskunnan kanssa päätti Turja sittekin
odottaa vihollisia oman maan rajoilla.

Suunniteltiin luonnon suomia etuja hyväksi käyttäen sinne täydellinen
puolustusjärjestelmä. Rakennettiin teitä, dynamoja, asetettiin
paikoilleen suurimmat akkumulaattorit, padottiin rajajokia järviksi,
valmistettiin tähystys- ja ampuma-asemat, puheluasemat,
kuuntelusemaforit j.n.e.

Vähitellen muodostui Uudesta Borealiasta jättiläiskoneisto, jota
kuitenkin voitiin hoitaa parillakymmenellä koskettimella keskuksesta.
Näitä koskettimia soittelemalla voitiin syytää tulta ja surmaa
Borealian rajoilta kaikkiin ilmansuuntiin, voitiin panna liikkeelle
kymmenet laivat ja sadat veturit ja tuhannet miehet. Kaikkialta
lensivät tiedot tähän keskukseen, kaikkialle voitiin sieltä
silmänräpäyksessä käskyt lähettää. Borealia oli kuin suuri meressä
kelluva maneetti. Se loisti, värähteli ja oikoi tuntosarviaan, sillä
oli suuri satojen hermojen yhteinen solmu, keskus, ja jos sieltä
annettiin käsky, alkoi elimistö suihkuttaa ympärilleen -- ei vettä --
vaan tulta ja voimaa.

       *       *       *       *       *

-- -- -- Taitsa oli ensi kerran jalkeilla sotasoudun kannella. Raikas,
hiljainen tuuli puhalteli mereltä, metsä humisi lähistössä, satamassa
paukkui, surisi ja sihisi. Miehet huutelivat toisilleen ja silloin
tällöin pyrähti veturi tieltä satamaan ja taas takaisin. Lahdella kulki
alus, mastossa Borealian merkki: punaisena hohtava ellipsoidi. Taitsa
ihmetteli -- hän ei nähnyt airoja ja laiva kulki kuitenkin nopeasti.

Sotasoutu kellui rauhallisesti ja aurinko paistoi kuin himmeän harson
läpi, lämmittäen kuitenkin tuntuvasti. Taitsa istahti penkille
keulakannella ja heittäytyi muistelmiensa, tunnelmiensa ja
kuvittelujensa valtaan. Hänellä oli se lahja, joka Borealian kansalta
näytti puuttuvan, nimittäin elää tuokioittain voimakasta kuvittelujen
ja niitä seuraavien tunnelmien elämää, soudella mielikuvien ulapoilla.
Hän oli ihmeekseen huomannut, että kun hänen ruumiinsa imi parantumisen
alkaessa ravintoa, niinkuin kuiva sieni nestettä, niin että hän ihan
hikosi kiihtyvästä palamisesta, niin samalla hänen mielensä leiskahteli
kuin nuoren pojan. Hän rakasti, vihasi, kaipasi ja kaihosi useina
päivinä, niinkuin kuohukkaimmassa nuoruudessaan. Tuntui kuin hänen
sielunelämäänsä kehittyisi nopeasti samat asteet kuin kerran
luonnollisen kasvunsa varrella: avuttoman kyynelöivän lapsen asteelta
tunteilevan ja kuohuvan nuorukaisen asteelle, ja nyt hän oli
jättämäisillään tämän herkän kauden ja tulemassa jälleen mieheksi.

Satamassa hajusi veistetty puu, alusten sivelypihka ja niiden
tulisijojen torvista tuleva savu. Lahden hiljaiset pienet laineet
sädehtivät auringon valoa ja alukset suuntasivat matkansa kauas
tasaisen taivaanrannan taakse. -- -- -- Kaikki tämä palautti hänen
mieleensä erään toisen sataman kaukana maapallon toisella puolella,
jonka äärellä hän oli viettänyt elämänsä huolettomimmat ja iloisimmat
päivät. Oli juostu toisten poikien kanssa pitkin meren rantoja, oli
leikitty satamassa, oli tehty tuttavuutta kaikkien laivojen ja niiden
miehistön kanssa. He tunsivat joka ainoan tässä satamassa käyvän
soudun, sen puutteet ja vahvat puolet, miten se kulki tyynellä, oliko
se aallolle nouseva, kiikkuiko se, miten se lastissa kesti myrskyä
j.n.e. -- Sataman haju ja melu oli hänelle tuttua ja kotoista, se teki
hyvää mielelle. -- -- Hän muisti, miten oli nuorukaisena kaihonnut
kauniina päivinä aavalle merelle tasaisen taivaanrannan taakse. Siellä
oli hänen mielikuvituksensa kaunis maailma, mereen vaipuvien laivojen
mastoista liehuttivat hänelle hänen omat mielikuvansa ja houkuttelivat
lähtemään.

Ja sitte hän kerran lähti. Hän kulki Ekvatorian ristiin rastiin ja
pysähtyi lopulta sen toiseksi suurimpaan asutuskeskukseen. Siellä hän
varttui mieheksi, oppi tuntemaan olot ja sen pohjattoman kurjuuden,
missä hänen oma kansansa oli sekä sen turmeluksen, mihin vallassääty
oli vajonnut ja mihin se veti perässään orjansakin.

Tuli sitten mietiskelyn, salaisten keskustelujen, liittojen ja
salaliittojen aika. Hän muisti ne sadat poikamaiset suunnitelmat, joita
näissä liitoissa valettiin Ekvatorian hallituksen kukistamiseksi. Ne
olivat poreita, jotka nousivat pinnalle syvällä kärsivien kansojen
vavahduksista, mutta ne hajosivat heti todellisuuden ilmakehään
kohottuaan. Ainoa tulos oli muutaman kymmenen miehen karkoitus
jäätikölle, niiden joukossa hän, Taitsa.

-- Kummallinen on elämä tämän tähden pinnalla, mietiskeli Taitsa. Tulen
tänne, touhuan hetken, painun kuoloon. Ympärilläni ystävät katoavat
niinkuin unennäöt, joiden kanssa olen hetken seurustellut. Yksi kuolee
kotonansa kurjuuteen, toisen nielee meri, kolmannen korjaa Ekvatorian
teloittaja. -- -- -- Sitte tulee minun vuoroni. Poistun kenenkään
kaipaamatta, kukaan ei jonkun ajan kuluttua tiedä, että minä olen ollut
olemassa. Sukupolvet käyvät tomuni ylitse, uudistavat saman kiertokulun
ja painuvat maaemon syliin. -- -- -- Ja kun kaikki loppuu, ei edes
yhden elektronin värähdys avaruudessa osoita meidän olleen olemassa.

Ihmeellinen arvoitus on tämä elämä. Ja kaikesta päättäen alkaa se minun
kohdaltani olla ohi. Alan käydä vanhaksi. -- -- --

Muisteltuaan täten menneitä tapahtumia, palasi hän vihdoin nykyisyyteen
ja hänelle johtui mieleen, että tässä sotasoudussa pitäisi olla sairas
nainen, Ekvatorian vallassäädyn nainen, jota oli hoidettu perämajassa
samaan aikaan kun hän häälyi elämän ja kuoleman välillä keulamajassa.
Ken hän mahtaa olla? Ja kuinka hän oli tähän laivaan joutunut?

Hän tunsi joukon Ekvatorian vallassäädyn naisia, olisipa omituinen
sattuma, jos tapaisi täällä jonkun heistä.

Entäpä jos olisi Oila täällä. Hänellä oli sukunsa virheet: kylliksi
kyynillisyyttä, kylmää niljakasta tarmokkuutta valloitellessaan ja
hyljätessään miehiä, hän saattoi olla keskustelussa terävän ilkeä.
Mutta pohjalla hänessä oli haudattuna vakavuutta, joka ei tullut esille
koska sitä ei mikään tehtävä kysynyt, koska sitä pidettiin
naurettavana. Se paljastui muutamia kertoja sen jälkeen kun Taitsa oli,
niinkuin Oilalla oli tapana sanoa, onkinut itsellensä huonon ystävän
merestä -- pelastanut nim. Oilan eräässä haaksirikossa. Hän kävi
silloin tällöin Taitsan takuulla heidän kokouksissaan -- ja varma oli
Taitsa siitä, että hän ei heitä ilmi antanut.

Kun hän sattui sille tuulelle, purki hän koko kärsimyksensä ilmoille,
hän kuvasi terävin kirskuvin lausein Ekvatorian elämän, hän arvosteli
säälimättä kaikki mahtimiehet, hän pilkkasi naisia, "rakastavia
koneita", jotka valitsivat rakkautensa esineet "lemmen mittojen"
mukaan, hän kirosi sukunsa ja syyti orjakansojen silmille halveksunnan
ryöpyn -- ja sitte hän meni kotiinsa eikä tahtonut tietää koko
maailmasta moneen päivään.

Mutta on mahdotonta, että Oila olisi täällä. Hänen kerrottiin
muuttaneen maapallon toiselle puolelle heti kun kuulustelut olivat
päättyneet ja näytti varmalta, että salaliittolaiset tuomittaisiin
jäätikölle.

-- -- -- Mutta jos hyvinkin on Heljä, omituinen ilmiö säädyssään, joka,
niinkuin hän sanoi, tahtoi soittaa elämän kaikki asteikot. Hän liikkui
hienoimmissa piireissä, kun sille tuulelle tuli, lasketteli siellä
sukkeluuksia ja teki tekosia, joista säädylliset aivan kauhistuivat.
Sitte hän läksi kuljeksimaan päämäärättömästi, tehden tuttavuuksia
kenen kanssa sattui, aivan valikoimatta. Hän nimitti tätä "eläväksi
arpapeliksi" ja nautti siitä. Merkillisyytenä kerrottiin, että hän ei
valloitellut miehiä eikä myöskään suostunut valloitettavaksi. Taitsaan
hän osui pahki siten, että hän oli ajaa eräällä matkalla Taitsan jalat
murskaksi, kun tämä nukkui tien vieressä. Hän otti hänet vaunuihinsa ja
tunnusti myöhemmin tällöin saaneensa pienenlännän voiton arpapelissään.

Tunsihan Taitsa Ekvatorian vallassäädyn naisia useitakin -- toiset
kauempaa toiset lähempää, He olivat tavallaan mielenkiintoisempia, kuin
Ekvatorian vallassäädyn miehet. Sillä kun miehet alkavat palvella
lemmen hengetärtä, ovat he täydellinen rappeutumisilmiö luonnossa,
valmis pois heitettäväksi. Kun naiset palvelevat tätä hengetärtä,
tekevät he vain paheen siitä, mikä on aiottu heille hyveeksi.

-- Mutta kuka ihme mahtanee olla hän tuolla perämajassa?

Taitsa ei voinut vastustaa uteliaisuuttansa vaan päätti käydä
tervehtimässä kohtalotoveriansa. Hän asteli peräkannelle ja avasi majan
oven. Hän huudahti hämmästyksestä. -- Siellä istui patjoihin nojaten
kalpeana Sonja Ounantytär!

-- Kas vain, hän hymyili raukeasti, hiukan ivallisesti ja nousi
patjoilta. Siinähän vihdoinkin tulee liittolaiseni, avustajani. Olen
odottanut teitä täällä monta päivää. Täällä on niin hirvittävän ikävä.
Mikä kylmä ja jörö kansa! Kaikki käy täsmälleen, oivallisesti kuin
kone. Mutta kaikki on hirvittävän vakavaa! Kiitos, että tulitte!
Petkuttajakin on tänne tervetulleempi kuin joku noita mörköjä. Uh! Onko
se meidän Turjammekin samanlainen. Siinä tapauksessa olemme nähneet
turhaa vaivaa, rakas liittolaiseni.

-- Olen tosiaankin hämmästynyt tavatessani neiti Sonjan täällä. Ja
tunnustan, että tunnen itseni hiukan noloksi, vaikka pidänkin tekoani
aivan oikeana. Se teko olisi voinut jäädä tekemättäkin, sillä olisihan
meidän pitänyt tietää, ettei Turja pysy Ekvatorian vankikopeissa,
varsinkin kun suuret tehtävät odottivat häntä täällä.

-- Jättäkäämme syytökset ja puolustukset, vilkastui Sonja korjaten
pukuansa ja vapauttaen jalkansa peitteestä. Mutta sanokaa minulle nyt
kerta kaikkiaan, mikä tämä tällainen kansa on? Ja miten ihmeessä
vallattiin minun laivani?

-- Onko tämä neiti Sonjan laiva? ihmetteli Taitsa.

-- On ja ei. Saatuani tiedustelijoiltani sanoman, että
kulkuriliittolaiseni olikin petturi -- -- -- älkää pahastuko,
sanokaamme: näytteli kahta jopa kolmeakin osaa, ja että hän oli
lähdössä merelle juuri sen miehen kanssa, jonka minä tahdoin huostaani,
niin esitin Ekvatorian päällikölle, että saisin sotasoudun ajaakseni
takaa pakenevaa. Pyyntööni suostuttiin. Lopun kai tunnette. Mutta
vastatkaa nyt minun kysymyksiini!

-- Te kysyitte -- -- --? Taitsa katseli pienestä akkunasta itsekulkevaa
soutua lahdella.

-- Aluksi kysyin vain, mitä ihmisiä nämä oikein ovat, mikä kansa tämä
on. Siellä kotona puhuttiin vain, että taasen on yksi kansa tullut
Ekvatoriaan. Mutta minusta näyttää, että tästä kansasta ei voi puhua
sillä tavalla, vaan pikemminkin, että nyt on tullut alueellemme
_se_ kansa, josta suuri henki meitä varjelkoon.

-- Niin.

Taitsa kääntyi päin Sonjaan, joka pyöritti kiihkeästi kaulastansa
riippuvaa koristetta ja odotti vastausta.

-- Epäilemättä tämä kansa on peljättävin mitä koskaan on Ekvatorian
alueelle saapunut.

Koriste pysähtyi Sonjan kädessä ja kului hetkinen ennenkuin tuli
vakavasti:

-- Luuletteko niin!

-- Olen varma siitä.

-- Mutta mitä se sitte aikoo? Koriste alkoi taasen pyöriä. Sanokaa!

-- Se aikoo elää.

-- Sitäkö vain! Sehän on kovin kilttiä. Eläväthän muutkin Ekvatoriaan
tulleet kansat.

-- Sanooko neiti Sonja sitä elämiseksi?

Taas pysähtyi koriste ja syntyi vaitiolo.

-- Kuinka niin?

-- Jos neiti Sonja ja hänen kansansa olisivat Ekvatorian muiden
kansojen asemassa, niin sanoisitteko, että se on elämistä. Eiköhän se
tuntuisi kuolemalta.

-- Te siis tarkoitatte, että tämä Borealian kansa aikoo elää samalla
tavalla kuin minun kansani.

Taitsa nauroi:

-- En suinkaan. Päinvastoin luulen, että tämä kansa ei ikinä voi elää
niinkuin neiti Sonjan kansa. Ehkä sitte, jos se saa tuhannen vuotta
rappeutua työttömänä, ilman todellista olemassaolon taistelua.

-- Se on pahasti sanottu minun kansastani, kovin pahasti. -- Sonja
mietti. -- Hm. Ehkäpä, ehkäpä Te olette osittain oikeassa, Mutta vielä
en ole kuullut, mitä Te luulette tämän Borealian kansan sitte todella
aikovan.

-- Se aikoo elää niin kauan kuin maapallolla suinkin voi elää.

-- Te jyrisette tuon, niinkuin jonkin kamalan asian. Mitä peljättävää
siinä olisi meille? Saahan sitä aikoa elää kuinka kauan tahansa. Mutta
mitä se aikomus sitte merkitsee? Mikään ei estä elämästä.

-- Eikö estä? Muistakaa mitä sanoin Ekvatorian orjakansoista.

-- Muistan, muistan. Niinpä niin. No, jos siltä kannalta -- -- --.
Mutta minä olinkin sitä mieltä, että tämän kansan olisimme voineet
antaa asua rauhassa maapalaansa.

-- Ja kuitenkin lähditte ensimmäisenä sitä vastaan taistelemaan! --
Taitsa nauroi. -- Se on suloista naisellista johdonmukaisuutta!

-- Suu kiinni, tulistui Sonja. Älkää suvaitko laskea pilaa. Tiedättehän
Te, rakas liittolaiseni, ketä vastaan minä halusin taistella. Kansasta
minä viis, hymyili hän, tahdoin valloittaa vain yhden miehen. -- -- --
Minä olin tosiaan sitä mieltä, että tämä sota on turha. Olisimme
antaneet tämän kansan asua rauhassa maatansa. Tämän hirmuisen kansan,
joka aikoo elää maailmanloppuun saakka! Olisimme sanoneet, että eläkää
suuren hengen nimessä! Entä sitte?

-- Mutta on voimia, jotka eivät anna kansojen elää rauhassa. Niihin ei
Ekvatoriassa kiinnitetä mitään huomiota. Mutta tämä kansa tuntee ne. Ja
se aikoo taistella niitä vastaan.

-- Ja mitä ne ovat?

-- Lumi ja jää.

-- Mutta nehän ovat kaukana.

-- Ne tulevat kenties pian lähelle.

-- Kuinka, luuletteko niin?

-- On tosiaan käsittämätöntä, että Ekvatoria elää niinkuin ei mitään
olisi tulossa. Ja kuitenkin on todennäköisesti tulossa merkillisiä
tapahtumia.

Taitsa oli noussut, kiihtyi ja käveli edestakaisin.

-- Sonja neiti kysyy, mikä tämä kansa on ja mitä se aikoo. Minä en
oikeastaan tiedä mitä se aikoo. Mutta minä luulen tietäväni, mitä sen
tulisi tehdä ja minkä se todennäköisesti on tekeväkin. Sen on
otettava käsiinsä johto Ekvatoriassa, sen on johdettava taistelua
ratkaisevimmalla hetkellä, silloin kun ihmiskunnan, koko tähtemme
kohtalo ratkaistaan.

-- Te puhutte kummallisia asioita, merkillisistä tapahtumista,
ratkaisevista hetkistä, tähtemme kohtalosta.

Sonja asettui Taitsaa vastapäätä.

-- Nyt Te ette pääse käsistäni ennenkuin olette pusertanut itsestänne
viimeisen pisaran koko totuutta. Kas niin. Alkakaa!

-- Hyvä. Minä sanon koko totuuden.

Ja Taitsa kertoi kaiken sen, minkä hän oli Borealiassa kuullut
Avaruuden Hirviöstä, maapallon kohtalosta, lumesta ja jäästä,
kosmillisesta tomusta ja meteoreista. Hän huomasi ihmeeksensä
eläytyneensä Borealian kohtaloihin, ajatuksiin ja tämän kansan
taisteluihin niin, että hän kertoi elävästi ja voimallisesti.
Sairasvuoteelta noussut elimistö lämpeni ja hehkui ja sanat valuivat
yhä tunnepitoisempina ja tulisempina.

-- Tämän tähden ihmiskuntaa odottavat arvaamattomat kohtalot. Onko
tullut hetki, jolloin elämä sammuu tämän tähden pinnalta ja tähti itse
uppoaa Avaruuden alkuhehkuun uudestaan valettavaksi, sulaa ja antaa
aineksia uuteen maailmaan, jolla äärettömien ajanjaksojen kuluessa
elämä kukkii paremman, kauniimman kukan kuin tämä elämä täällä? Onko
Avaruuden kaikkeus tuominnut meidät, jotka emme ole totelleet sen
salaisia järkähtämättömiä lakeja, vaan olemme ne hukanneet
aavistustemme piiristä? -- Kaikki riippuu Borealian kansasta! Se on
ainoa kansa, joka voi noutaa armon Avaruuden valloilta ja pelastaa
elämän tällä pallolla. Se on paennut Ekvatoriasta kauan sitte,
säilyttänyt terveet, ankarat tavat ja lujat ruumiit ja aivot. Se on
painiskellut pohjoisessa satoja vuosia lunta ja jäätä vastaan -- se on
valmistunut ottamaan käsiinsä johdon tällä tähdellä, se on valmistunut
uudistamaan ja järjestämään Ekvatorian elämän, se on valmistunut
johtamaan taistelua silloin kun vastaamme tulee Avaruuden Hirviön
ratkaisevin kohta.

Tämä kansa on jäyhä ja karu. Kun se lähti Borealiasta toimivat sillä
vain määrätyt hermot -- se ei lempinyt, se ei laulanut, se ei iloinnut
eikä surrut, se ainoastaan ponnisteli. Se osa kansasta, joka jäi
jälelle, on vieläkin samanlaista. Tämä osa täällä on kuin nuortunut.
Sehän rakastelee, laulaa ja iloitsee. Mutta jokainen heistä tuntee
kuitenkin aina yhden ilon, nimittäin nähdä päämäärä, yhteinen päämäärä
ja ponnistaa siihen yhteisin voimin, ajatella selvästi ja käyttää
energiaa tuhlaamatta sitä pisaraakaan hajanaisiin itsekkäisiin
yrityksiin.

Jospa Te, neiti Sonja, näkisitte ja käsittäisitte, mitä kaikkea tämä
kansa on saanut aikaan. Sillä on siellä pohjoisessa asunnot
omegametallia, valoisat ja tilavat, kasvitarhat lumen ja jään keskellä,
voima-asemat jättiläiskokoiset, joissa se muutti joen ja tuulen
energian johtuvaksi ja säteileväksi energiaksi. Ajatelkaa! He
hallitsevat täydellisesti säteilevää energiaa, heitä palvelevat
elektronit ja emanatiot! He valmistavat suurimman osan ravinnostansa
kemiallisesti mineraleista. Heidän kasvatuksensa on järjestetty
nerokkaan yksinkertaiseksi, melkeinpä koneelliseksi, käyttäen hyväksi
kaikkia energian hallitsemisen taitoja. Heidän yhteiskuntansa on
satojen vuosien taisteluissa valautunut sellaiseksi kokonaisuudeksi,
että sillä tuntuu olevan ikäänkuin hermot kaikkialla ja yhteinen
hermokeskus. Ajatelkaa: heistä oli käsittämätöntä, että täällä
Ekvatoriassa toiset ihmiset saattavat kuolla puutteeseen ja kurjuuteen
sillä aikaa kuin toisilla on yltäkyllin! --  Taitsa oli kävellyt
edestakaisin. Nyt hän huomasi, että Sonja oli noussut ja seurasi
kiihkeästi hänen kuvaustaan. Hän oli sairaan ja kuumeisen näköinen.

-- Mutta nyt me lopetamme, mehän olemme vielä sairasvuoteelle kuuluvia.

Hän pakotti Sonjan istuutumaan.

-- Te ette ole vielä kertonut, miten minun laivani vallattiin, kuiskasi
Sonja, katsellen melkeinpä kauhuissaan Taitsaa.

-- Siinä ei ole paljon kertomista. Se oli kyllä merkillinen ottelu,
mutta suoritettiin sangen nopeasti. Ja Taitsa kertoi.

-- Katsokaas. Nämä ihmisethän voivat putkiensa salamoilla tuhota
kokonaisia sotajoukkoja. Ekvatorialla on suunnattomat sotavoimat. Niitä
kuuluu keräytyvän niemimaan eteläosaan kuin suuria myrskypilviä. Mutta
täällä myöskin varustaudutaan, tämä kansa aikoo voittaa tämän sodan.

Te sanoitte, että tämä on jörö kansa. Sen voitte ymmärtää, kun
ajattelette, että se on pakotettu järjestämään yhteiskuntansa suureksi
murhakoneistoksi -- tämä kansa, joka pitää murhaa ja itsemurhaa
kaikissa muodoissaan kaikkein luonnonvastaisimpana tekona. Se valmistuu
tällä kertaa mielestään hirvittävämpään taisteluun kuin milloinkaan
ennen.

Ajatelkaahan. Nämät ilmassa yöt päivät vonkuvat ja paukkuvat meteorit
ovat varoittavia terveisiä siltä Avaruuden massalta, joka kohtalomme
ratkaisee ja jota kohden me kuljemme päivä päivältä kiihtyvällä
nopeudella -- ja kuitenkin valmistuvat ihmiset täällä vielä surmaamaan
toisiansa joukottain. Eikö se ole järjetöntä?

-- Sitä se on, kuiskasi Sonja. Ja häntä puistatti.

-- Nyt pian vuoteeseen. Olisipa kaunista, jos tappaisin Teidät
jutuillani.

-- Ei niin, ei niin, puheli Sonja hiljaisesti. Oli hyvä että tulitte ja
hyvä että puhuitte -- -- -- Mutta minun täytyy tosiaankin levätä. Tämä
on jotain, jota en ole koskaan tiennyt tai kokenut. Tämäpä on
kummallista, hirveätä, suurenmoista -- -- --. Puhumme toistekin.
Näkemiin, rakas liittolaiseni! Voisitte kuitenkin sanoa seuraavalla
kerralla minulle nimenne.

       *       *       *       *       *

Varustelut jatkuivat -- viimeiseltä yötä päivää. Tuli pimein aika ja
myrskyjä jatkui. Toisinaan taasen kosmilliset kappaleet pitivät
helvetillistä melua ilmakehässä ja taivas oli yhtenä tulimerenä. Kansa
puhui "vihaisista naapureista" Avaruudessa ja maanpinnalla. Se rinnasti
aivan luonnollisesti Ekvatorian ja uhkaavat luonnonvoimat ja lisäsi
vauhtia varusteluihin.

Alkoi valmistua omegametallia, sen tuttu sointu ja helinä lauloi
muistoja pohjoisesta, lauloi mielen ankaraan vireeseen. Vihdoinkin
tuntui taasen asuntojen katoilta maata katsellessa, että ihminen oli
sen herra! Ruokavaroja koottiin, sairaalat pantiin kuntoon, ampumista
harjoitettiin, valmistettiin suuria jättiläisradioputkia, joilla
voitiin pitemmän matkan päästä lakaista hengettömäksi jokainen
elollinen olento tuhat mittaa leveältä alalta. Borealian
jättiläiskoneistoon sorvattiin viimeiset nerokkaimmat ja hienoimmat
osaset ja hermot.

Ja Ekvatorian laumoja tuli yhä tulemistaan niemimaalle. Joka päivä tuli
sana: tuhannen, kaksituhatta ja sillä tavalla. Myrskypilvi nousi
nousemistaan, jo ulvoi jäätikkösemafori. Milloin pudistelee myrsky
harjaansa Uuden Borealian rajoilla?

-- Milloin päällikkö luulee myrskyn alkavan hyssytellä meitä? tiedusti
Karma.

-- Pian se alkaa. Elleivät ne tule tänne pian, niin me menemme sinne.
Karma hyvä, pian leikki alkaa. Mutta kiire onkin. Minä pelkään pahinta.
Ilmakehä on viime aikoina pitänyt uhkaavaa melua. Pelkään, että olemme
sivuuttaneet Avaruuden Hirviön ohuen kaasukehän ja kuljemme
usvajoukoissa, jotka jo sisältävät takertuneita kappaleita. Piru
vieköön -- -- -- Karma, meidän täytyy tehdä tästä leikistä Ekvatorian
kanssa lyhyt leikki. Tiimat juoksevat tuimasti ja minä en jaksa, minä
en jaksa enää sietää tätä Ekvatorian hullutusta. Tiedätkö Karma hyvä:
minä olen tullut melkein raa'aksi. Minä haluan murskata nuo keltiäiset,
niinkuin Jorma sanoo, nuo helvetilliset ihmiset, jotka eivät ollenkaan
käsitä ihmisten tehtävää tällä tähdellä. -- -- --

       *       *       *       *       *

Sonja käveli jo sotasoudun kannella ja tarkasteli hyörinää satamassa.
Oli synkkä pilvinen päivä. Raskaina vierivät työmarssit ja
taistelumarssit joukkojen laulamina. Tuuli vinkui mastoissa ja
köysissä.

Sonjan katsellessa maalle leimahti salama, kuului valtava jymähdys ja
hetken kuluttua kannettiin kuolleita miehiä ja naisia hänen ohitsensa
tiellä odottavaan veturiin. Kantajat olivat tyyniä ja levollisia,
puhelu kuulosti tasaiselta ja aivan tavalliselta. Kuin urhot he
astelivat taakkoinensa, he olivat Sonjan mielestä kuin raudasta
valettuja.

-- Tiedättekö, lausui hän keulasta tulevalle Taitsalle, minä haluaisin
olla mukana pyrkimässä johonkin _päämäärään_. Siellä meillä kotona
ei kenelläkään ole suunnitelmaa eikä päämäärää, on vain oma mukavuus.
Ei ole yhteistä eikä yksityisiä päämääriä -- ellei päämääränä pidetä
sitä, että päästään päivästä päivään. Minä en enää halua palata
Ekvatoriaan. Olen miettinyt yöt päivät sitä, mitä Te viime kerralla
sanoitte. Minusta ei tule ihmistä Borealian malliin, minä en koskaan
iske kuin rauta tai pure kuin teräs. Mutta nyt minusta tuntuu kuin
olisi somempaa seurata tämän kansan merkillistä rataa kuin haeskella
Ekvatoriasta miestä, joka olisi mielenkiintoinen yhden yön.

-- Ja ehkäpä tapaatte Turjankin täällä silloin tällöin, naurahti
Taitsa.

-- Niin ehkäpä. Sonja lausui ne sanat hiljaa kauas tuijottaen.

Mutta sitte sattui omituinen tapaus.

Se nainen, joka oli tullut Borealiaan metsästäjäin päällikkönä, oli nyt
naiseksi pukeutuneena mukana järjestämässä sairaaloita ja hoitoa
niissä. Hän ei puhunut monta sanaa, mutta tekevän hänen nähtiin
paljonkin. Hän oppi kuin leikitellen kaiken, otti usein lujan käskevän
asennon, tulistui ja liikkui sitte taasen kuin anteeksi pyytäen.
Hänelle oli annettu nimeksi Sorja -- ja sorja hän olikin, pehmoista
salattua voimaa oli hänen joustavassa ruumiissaan. Sen jokainen liike
puhui selvää kieltä parhaasta, mitä naiselta voi odottaa. Ja ken joutui
koskettamaan hänen mieltänsä, huomasi pian, että se oli yhtä kimmoisa
ja salattua voimaa täynnä kuin ruumiskin -- mutta kesytön, tulinen ja
oikukas.

Sorja joutui siirtämään Taitsaa ja Sonjaa pois sotasoudusta erääseen
sairassuojaan, kun laivaa alettiin valmistaa lähtökuntoon. Hän tulee
toisten kanssa satamaan, saapuu venheessä soudun vierelle.

Vene kiinnitetään portaiden alapäähän ja joku menee noutamaan Sonjaa.
Tämä saapuu reelingin luo ja odottaa siinä Taitsaa. Sorja on nähnyt
hänet, hypähtänyt pystyyn veneessä ja tuijottaa Sonjaan. Kun tämä
kääntää kasvonsa häneen päin, kiljahtaa Sorja ja kiipeää kuin ilves
kannelle. Silmänräpäyksessä lyö hän Sonjaa päähän ja nakkaa hänet
mereen, aikoen itse hypätä perässä. Mutta silloin on Taitsakin paikalla
ja heti saapuu muitakin. Sorja otetaan kiinni, sidotaan ja meressä uiva
mies tuo jo Sonjaa venheeseen. Hän on tainnuksissa, mutta ei kuollut.
Märkien vaatteiden alta näkyvät solakan ruumiin piirteet.

Tämän johdosta näki Turja uudestaan Sorjan ja huomasi, ettei ollutkaan
vielä häntä kokonaan unohtanut.

-- Miksi hän hänelle niin raivosi? Hän kohteli tuota tuntematonta
metsästä tuomaansa naista melkein raa'asti. Hän oli vähällä lyödä
häntä, murskata hänen päänsä omin käsin. Sorja seisoi hänen edessään
tyynenä ja katseli häntä noilla kirotuilla silmillään, joihin Turja
lopulta kieltäytyi katsomasta.

-- Ehkä tämä helvetillinen naikkonen on Ekvatorian lähettiläs, ärjyi
Turja.

Sorja painoi tällöin päänsä alas ja hypisteli uumiltansa riippuvaa
koristetta.

-- Miksi Turja, Borealian päällikkö, ei ole ylväs mies, niinkuin
ennenkin? kysyi hän hiljaa. Minä en luullut sen miehen milloinkaan
käyttäytyvän näin -- -- --.

Turja lopetti koko kohtauksen ja lähetti Sorjan koppiin. Hän oli
kiukuissaan itselleen. Hän oli käyttäytynyt kuin pahasisuinen nainen.
Jotakin oli nyt vinossa.

-- Mistä syystä Sorja vihasi Sonjaa?

Turja teki sen kysymyksen Sorjalle, mutta ei saanut vastausta. Hän ei
joutanut sitä sen enempää aprikoimaan, sillä Ekvatorian joukot alkoivat
nyt vyöryä pohjoiseen päin.

Sonja kieltäytyi lähtemästä laivoinensa kotiin ja Sorja lähti
rintamalle.



XI luku. Sota.


Myrskypilvi nousi etelästä, se laajeni ja oikaisi lonkeronsa oikealle
ja vasemmalle, se aikoi nähtävästi ottaa Uuden Borealian syleilyynsä ja
tuhota sen salamoillansa. Tiedustelijat antoivat viestejä joka hetki
sen liikkeistä.

-- Tuhat miestä marssii rannikolle.

-- Toinen tuhat lähtenyt samaa tietä.

-- Kymmenentuhatta suuntaa marssinsa pohjoiseen. Nyt ne ovat kulkeneet
läntisillä vuorilla tähysteleväin ohi -- kääntyvät itään, hajaantuen
rintamaksi.

-- Pääjoukko lähtee etelästä.

-- Etujoukot saapuvat asemillemme.

-- Lakaiskaa maahan! kuuluu keskuksesta.

Se tapahtuu. Ilma soi ja viheltää lounaisten vuorten tuolla puolen.
Rautaputket räiskähtelevät. Parissa tiimassa makaavat Ekvatorian
etujoukot maassa. Siellä on kuolleita rivittäin, kouristuksen
tapaisissa asennoissa, suut auki, kuin huutamassa karmivaa
kauhunhuutoa. On paljon vatsasta haljenneita. Nesteet ovat yht'äkkiä
muuttuneet höyryiksi ruumiissa. On tapahtunut räjähdys. Ruumis on
haljennut ja sisälmykset roiskahtaneet ympärille.

-- Liikettä kaikissa joukoissa, tiedottaa rintama.

Nähtävästi on etujoukkojen tuho sattunut kipeästi hyökkääjiin. Nyt on
heillä kiire suureen rynnistykseen, jolla he aikovat kostaa.

Ja se rynnistys tuleekin.

Toiset Ekvatorian joukot ovat ottaneet jo oppia kokemuksista. Ne eivät
enää ryntää riveissä. Sotilaat matelevat hajallaan pensaiden ja puiden
suojassa lähemmä ja käyttävät rautaputkiaan taitavasti. Surma alkaa
liikuskella Borealian miesten kesken. Haavoittuneita tuodaan
sairaaloihin, joissa nyt ensi kerran katsellaan silmästä silmään
tällaista mielettömyyttä. Jokainen verinen ruumis, mikä rintamalta
tuodaan, tuo mukanaan latauksen Borealian kansan mieleen. Se on viha,
joka tällä tavalla latautuu mieliin.

Ja senvuoksi tuhoavat Borealian koneet säälimättä ne Ekvatorian joukot,
jotka vielä ryntäävät riveissä. Kentiltä kuuluu vuorille valitus ja
voihke -- sitä tuntuu olevan avaruus täynnä.

Mutta nyt alkaa laivastohyökkäys. Vartiolaiva taivaanrannalla ilmoittaa
vihollisen olevan näkyvissä. Borealian alukset varustautuvat taisteluun
ja lähtevät merelle. Sieltä alkaa kuulua rautaputkien jymähtely ja
taistelun melske tyynessä ilmassa rannikolle saakka. Alukset palaavat
tuoden mukanaan pari vallattua Ekvatorian soutua. Se oli vain
alkuottelu.

Yhä uudestaan ryntäävät Ekvatorian joukot ja yhä uudestaan heidät
lyödään tuhoavin iskuin takaisin. Borealian koneisto toimii
moitteettomasti. Turja ottaa vastaan kaikki tiedot keskuksessa ja
soittelee koskettimia. -- Toisinaan hän kutsuu Karman sijaansa ja
lähtee rintamalle. Hän kulkee siellä tyynenä ja vähäpuheisena niinkuin
työn rintamallakin, niinkuin äärimmäisten ponnistusten aikana Vanhassa
Borealiassa. Kuten siellä, niin täälläkin hänen lyhyet, niukkasanaiset
huomautuksensa osuvat maaliin täsmälleen. Kuten siellä, niin täälläkin
hänen läsnäolonsa terästää ja innostaa. Hän astelee täällä
rauhallisesti kuulien rapinassa, ottaa haavoittuneita kainaloonsa ja
vie heitä vetureihin. Tuolla hän estää nopealla liikkeellä väärän
kosketuksen ja pelastaa koneiston räjähtämästä. Hän tarkastaa
kaukoputkella vihollista, selvittää parilla sanalla sen liikkeet ja
jatkaa matkaa.

Mutta kukas täällä tulee? Sukeltaa metsästä kuin ilmestys. Kas vain,
eikö olekin Sorja -- jälleen metsästäjänä. -- Missä hän on käynyt?

-- Tiedustelumatkalla vihollisen alueella.

Ja Turja saa kuulla, että tämä nainen tekee uhkarohkeita
tiedustelumatkoja aina ja tuo kaikkein varmimmat tiedot vihollisten
aikeista ja liikkeistä. Turjan mieleen välähtää: entäpä jos hän
sittekin on petkuttaja. Hän hakee Sorjan käsiinsä, tarkastaa häntä
tuimasti ja murisee:

-- Maailma ei ole niin avara, etten minä löydä petkuttajaa ilveksen
ruuaksi.

Mutta Sorja hymyilee -- peijakas, hymyilee vain ja sanoo:

-- Turjan ei koskaan tarvitse minua etsiä, olen hänen luonaan, jos hän
minua tarvitsee. Ja hän tarvitsee minua -- joskus. Hyvästi!

Rynnäkkö kesti yhtämittaa kymmenen päivää. Ryntääviä joukkoja tuli
toisia sijaan, kun toiset kaatuivat tai nääntyivät. Mutta Borealia
kesti. Se syyti tulta ja voimaa kaikista koneistansa, se salamoi,
paukkui ja rätisi. Missään kohdassa ei puolustusrengas edes horjunut,
vaikka puolustajiakin kaatui ja haavoittui peloittavasti.

Sitte laskeutui hiljaisuus ja rauha kuolonkentille. Ryntääjät
vetäytyivät taamma -- hengähtämään. Ja siten sai myöskin Borealia
hengähdysaikaa. Molemmin puolin varustauduttiin uuteen rynnistykseen.

       *       *       *       *       *

Sorja palasi eräänä päivänä, oltuaan poissa kauan aikaa, ja pyysi
päästä Turjan puheille.

Hän esitti vihollisen taistelusuunnitelman.

-- Nyt ei Ekvatoria enää hyökkää samoin kuin ennen. Aiotaan ensin
jotain yllätystä, josta en ole päässyt vielä selville millainen se on,
mutta toivon pian saavani siitä tiedon. Toiseksi aiotaan kaivaa hautoja
ja niitä myöten edetä varovasti ja hiljalleen, toivotaan siten voitavan
ehkäistä radioputkienne tuhot.

Sitte Sorja taasen katosi, Turjan jäädessä mietiskelemään, mikä oli
tämä omituinen nainen -- tämä -- hm -- miellyttävä nainen.

-- Joutavia! Seikkailija, mikä lie. Saamme nähdä ovatko hänen tietonsa
nyt oikeita. Varustautukaamme siltä varalta, että ne saattaisivat olla
oikeita.

Sonjan tuli Turja tuntemaan lähemmin, kun tämä tuli tarjoamaan
soutuansa johonkin hyödylliseen tehtävään.

-- Ei sotatoimiin, sanoi hän, olen olevinani senverran kansaani
kiintynyt, etten soisi joutuvani sen suoranaiseksi viholliseksi. No.
Myönnän kyllä, että tämä isänmaanrakkaus taitaa olla minulle enemmän
muotiasia kuin mikään muu. Mutta joka tapauksessa: kun se kerran niin
on, niin -- -- --. Mutta rauhantoimiin sen tahtoisin luovuttaa, sillä
mitä teen minä yksinäinen nainen suurella laivalla. Olisin edes sotaisa
ja seikkailija niinkuin tämä Teidän Sorjanne on. -- Ah, älkää luulko,
en ole mustasukkainen enkä kade.

-- Mitä arvoisa neiti suvaitsee lörpötellä. Menkää tiehenne. Ei minulla
ole aikaa sellaisiin.

-- Todellako? Ajaisitteko todellakin minut ulos pienen heikkouteni
vuoksi? Olettepa kärsimätön! -- -- -- Kas, ottakaa joskus pieni hetki
hauskaan viileään keskusteluun, se rauhoittaa ja virkistää. Se on kuin
mielen kylpyä. -- -- -- Ehkei minun kanssani, mutta kenen kanssa
maistuu. -- -- -- Tietysti minä valehtelin. Olenhan luonnollisesti
hieman kade tuolle Sorjalle, joka näyttää häärivän kuin kotonaan siitä
huolimatta, että hän on surmannut miehen ja kaksi kertaa aikonut
surmata erään naisen -- naisen, joka näyttää kyllä olevan täällä hiukan
liikaa, mutta joka ei sittekään halua lähteä täältä Tuonelaan.

-- Kaksi kertaa! Onko Sorja aikonut ennenkin surmata Teidät?

-- Älkäämme puhuko siitä. Puhukaamme muusta. -- -- -- Niin. Minä aion
vain sanoa, että laiva on käytettävissänne. Minä voin asua missä
pienessä suojassa tahansa. Pyydän vain saada seurata kansanne rataa
läheltä, sillä Taitsa on puhunut minulle siitä ihmeellisiä asioita.

-- Taitsalla on ehkä liian vilkas mielikuvitus, niinkuin yleensä näillä
etelän kansoilla. -- Kiitän tarjouksestanne! Asunto osoitetaan Teille
myöhemmin. Hyvästi!

-- He ovat siis tavanneet toisensa ennenkin, mietiskeli Turja Sonjan
mentyä. Missä? -- Ekvatoriassapa tietenkin. Sorja on siis sieltä.
Ehkäpä vallassäädyn naisia. Hänen ulkomuotonsa kelpaa edustamaan
millaista kansaa tahansa. -- -- -- Joutavia! Turja kopauttaa nyrkillä
pöytään ja syöksyy taistelutehtäviin.

Nyt valmistetaan omegametallisia panssaripukuja. Niihin puettuja
pienoisia joukkoja aiotaan käyttää puhdistamaan hautoja, jos sellaisten
avulla ryhdyttäisiin hyökkäämään. Panssaroiduilla vetureilla nämä
joukot aiotaan lähettää niin kauas, että he saavat hautojen
pituussuunnan radioputkiensa tähtäimiin. Ja silloin lakkaa hauta pian
paukkumasta.

-- -- -- Karma valvoo tänä yönä keskuksessa. On tavallista valoisampi
yö. Joku tähtikin kiiluu siellä täällä. Maanpinnalla on hiljaista ja
liikkumatonta kuin olisi sinne laskeutunut Avaruuden ikuinen kuolema.
Tänä yönä eivät meteoritkaan pidä sellaista melua ilmakehässä kuin
joskus muulloin. Kosmillisessa tomussa läimähtelevät äänettömät salamat
ja eräät kohdat Avaruudessa hohtavat himmeätä fosforivaloa.

Kuuluu kaukainen voima-asemien jyminä, ellipsoidi soi ja valittaa tämän
uuden Kapitolion katolla ja huoneessa hyrisevät ja raksahtelevat hiljaa
koneistot. Karma sammuttaa valoputket ja silmäilee nukkuvaa Borealiaa
sekä aavaa meren selkää. Hänen mieleensä palaa samantapainen yö kaukana
pohjoisessa, entisessä rakkaassa maassa.

Siitä tuntuu olevan niin kauan, niin kauan, kuin olisi siitä satoja
ajastaikoja kulunut!

Hän oli nuori ja se tyttö oli nuori ja heillä molemmilla oli ystävät,
hänellä poika ja sillä tytöllä tyttö -- ja hekin olivat nuoria. Ja he
kaikki pitivät toisistansa -- kuitenkin niin, että hän piti siitä
tytöstä ja hänen ystävänsä siitä toisesta tytöstä aivan erikoisella
tavalla ja tytöt pitivät myöskin, kukin omasta pojastansa aivan
erikoisella tavalla. Sitä oltiin niin rakkaita toisilleen, nimittäin
tyttö pojalle ja poika tytölle, että mikään ei ollut mitään, ellei
saanut olla toistensa seurassa ja toistensa seurassa taas oli niin hyvä
ja iloinen olla. Poika oli valmis antamaan vaikka elämänsä tytölle ja
tyttö oli valmis antamaan vaikka elämänsä pojalle. Se oli tosiaankin
somaa aikaa -- heidän välillänsä ei ollut mitään muuta kuin rakkautta,
he voivat sanoa toisillensa kaikki asiansa ja olla niin sanomattoman
hyviä toisillensa. Tytön ja pojan mieli olivat kuin kaksi rinnan
kulkevaa aurinkoa tai kuin kaksi toisiinsa nojaavaa kukkaa.

Sitte tuli se yö.

Oli vuoden lämpimin aika ja muuan kaunis juhlapäivä -- siihen aikaan
vielä vietettiin iloisia juhlia. He tahtoivat olla niin, ettei ollut
muita kuin he neljä. Ja he lähtivät veneellä Borealian lahdelle, joka
siihen aikaan oli vielä kaunis lahti, nousivat eräälle saarelle ja
päättivät viettää siellä yön toistensa seurassa, tarinoiden ja nauttien
kukin siitä, että sai olla hyvä omallensa. Se yö oli kaunis ja
kuulakka, mainingit loiskuivat hiljaa rannalla, vesilinnut ääntelivät
ja niiden äänet kaikuivat rantavuorista tyynessä kuulakassa yössä. Ja
kun he hyväilivät omaansa ja katselivat tasaista taivaanrantaa
Borealian lahdella, sitä hämärtyvää auerta, mikä siellä leijaili, niin
tuntui kuin he olisivat sulautuneet yhteen maan ja Avaruuden kanssa,
kuin he olisivat uponneet tässä yössä värähtelevään, avaruudessa
leijailevaan elämään.

Ja sitte tuli seuraava päivä.

Hiljaisina ja onnellisina he astuivat työhön. Se toinen poika ja Karman
oma olivat samalla työmaalla ja sen pojan oma ja Karma taas samalla.
Niin, ennenkuin ilta tuli -- -- -- ennenkuin suruisa ilta tuli -- -- --
kannettiin se poika ja se Karman oma tyttö kuoleman kielissä
sairashuoneeseen.

Yksi ja kaksiko niitä on kaatunut siellä pohjoisessa. Ei sen puolesta.
Mutta kyllä tämä oli raskas paikka, kovin raskas kohta se oli. Kun he
sitte seisoivat, hän ja sen pojan oma, heidän kuolinvuoteittensa
ääressä, hymyili poika -- hän oli aina terästä ja reipas -- niin
sanomattoman reipas -- ja lausui hiljaa:

-- Karma ystävä, me teimmekin nyt sitte vaihtokaupan. -- -- -- Ja hän
silmäsi vierellänsä kärsivään Karman omaan tyttöön lämpöisen,
toverillisen katseen niinkuin pitkälle matkalle lähtevät ystävykset
silmäävät toisiinsa. -- -- -- Sen pojan oma itki. Ja Karma itki.

Mutta silloin avasi hänen oma tyttönsä suloiset silmänsä ja lausui
kuoleman kynnykseltä:

-- Minusta tuntuu, että te voitte rakastaa toisianne. Olkaa hyviä
toisillenne niinkuin me olemme aina keskenämme olleet! Me lähdemme
ystävämme kanssa pitkälle matkalle, ennenkuin te. Mutta muistakaa, että
te seuraatte meitä myöhemmin.

Ennen iltaa olivat he vainajina. Ja heidän kuolinvuoteittensa ääressä
ottivat he, Karma ja se toinen tyttö, toisiansa kädestä. Tänne asti
ovat he siten kulkeneet -- ja kulkevat luultavasti lopunkin matkaa.
Karma ei tiennyt, millaista olisi ollut kulkea sen oman tytön kanssa.
Hän mietiskeli sitä joskus, mutta sitte hän huomasi, että se mietiskely
on turhaa. Hänen liitollansa tämän hyvän naisen kanssa, joka oli nyt
hänen puolisonsa, oli juhlallisen vakava lähtökohta. Ja he olivat hyviä
toisillensa.

Mutta se yö ja se päivä ja se tyttö nousivat kuitenkin silloin tällöin
menneisyyden helmasta Karman mieleen. Ei tuntunut katkeralta, ei
tuskaiselta -- tuntui vain mielessä hiljainen auvo, kun ajatteli niitä
nuoruuden kirkkaita päiviä.

-- -- -- Satamasta kuului tyynessä yössä tänne saakka huutoja. Siellä
vaihdetaan aluksiin miehistöä. Merellä liikkui tummia pilkkuja ja kun
katsoi kaukoputkella, niin näki ne aluksiksi, mastossa hohtava
ellipsoidi.

Lännestä tulevalla valtatiellä kiiruhtaa yksinäinen kulkija. Ken mahtaa
olla? -- Karma seuraa sen liikkeitä.

-- Sehän on se peijakkaan Sorja! murisi Karma. Minun tekisi mieleni
panna hänet kiinni ja estää hänen salaperäiset matkansa. No. Ehkäpä
Turja tietää paremmin.

Hetken kuluttua Sorja ilmestyi Karman eteen, hengästyksissään kiivaasta
kulusta ja silmät salamoiden omituista tulta.

-- Nyt Karma! Saanko puhutella Turjaa?

-- On tapana sanoa minulle asia, lausahti Karma kylmästi.

-- Hyvä. Minä sanon. Mutta minä vannon: ellette usko minua ja hae
Turjaa, niin -- -- --

-- Asia! ärjäsi Karma.

-- Saatte tapella tänä yönä, senkin mörkö! Sorjan jalka paukahti
permantoon.

Karma hypähti ylös:

-- Tapella! Mitä Te höpisette? Eihän tiedustelijat näe yhtä vihollisen
päätä liikkumassa!

-- Sanoin jo, että ellette usko minua niin -- kuolkaa sitte. Teidän
tiedustelijanne eivät näe koskaan mitään.

-- Puhutte ilkeitä asioita. Hyvä, saamme nähdä. Missä ovat siis
tiedustelijamme?

-- Tuonelassa.

-- Surmattu?

-- Eivät suinkaan itsemurhan kautta. Heidät on annettu ilmi, yllätetty
ja surmattu. Täällä on petturi, teidän omassa leirissänne.

Karma katsoi tähän naiseen kamalin silmäyksin. Hänelle välähti äkkiä:
Tämä nainen on itse petturi. Mutta Sorja kesti Karman katseen ja hän
hillitsi itsensä muristen:

-- No, hyvä. Saammepa nähdä. Kyllä hänet löydetään. Avaruuden kaikkien
tähtien nimessä, kyllä hänet löydetään. Ei ole sellaista koloa tämän
tähden pinnalla, mihin hän voisi piiloutua.

-- Hakekaa häntä myöhemmin. Nyt on kiire.

Se tuli Sorjalta kalskahtaen.

-- Ensin tulee laivastohyökkäys ja päivän valjetessa alkaa hyökkäys
kaikilla rintamilla.

Koko Borealia oli pian valveilla. Yössä marssivat joukot, hiljaa ja
ääneti. Kaikkialla kuhisi ja liikkui varjoja, valoja ei sytytetty
missään.

Pian tuli laivaston hyökkäys. Karma johti taistelua sitä vastaan ja hän
otteli kuin mestari. Hänen laivansa kiersivät ja kaarsivat nopeina
vihollisen laivoja. Niissä jyrähtelivät isot rautaputket ja lähemmä
tultua vongahtelivat radiosäteet. Kaikki taisteluun osaa ottaneet
vihollisen laivat hävitettiin tai vallattiin. Merellä pysytellyt osa
laivastoa pakeni.

Maahyökkäys alkoi aivan oikein päivän valjetessa, mutta loppui lyhyeen,
kun vihollinen huomasi että yllätys ei onnistunut.

Kun taistelu oli loppunut, alettiin etsiä petturia. Ensin kohdistuivat
epäluulot Sonjaan. Mutta tutkittaessa saatiin selville, että hänen oli
mahdotonta tuntea tiedustelijain sijoitusta ja toimintaohjeita ja
toiseksi huomattiin, että hän ei ole voinut olla minkäänlaisessa
yhteydessä vihollisen kanssa. Karma ei ilmaissut epäluuloansa Sorjaan
nähden. Mutta kun Turja otti tämän mahdollisuuden puheeksi, sanoi hän,
mitä ajatteli. Mutta sitte hänenkin täytyi myöntää, että mitä järkeä
olisi siinä, että hän olisi antanut ilmi tiedustelijat ja sitte tullut
ilmoittamaan hyökkäyksestä. Kaikki mahdollisuudet punnittiin, kaikkia
mahdollisia tapauksia tutkittiin -- ilman tulosta. Petturia ei
löytynyt.

Mutta Karma päätti pitää silmänsä auki.

Sitte tuli taistelussa aivan oikein, niinkuin Sorja oli tiedottanut,
hidas hyökkäys hautoja hyväksi käyttäen. Borealia pani käyntiin
vastakoneiston. Joukkueet tekivät retkiä vihollisen alueelle.
Erittäinkin oli Jorma innostunut tällaisiin retkiin. Hän tallusteli
usein haudat päästä päähän ja heitteli sieltä leikillään suuria kiviä
kauempana oleviin hautoihin, missä tiesi vielä "keltiäisiä" majailevan.
Useat näistä retkistä olivat rohkeita, mutta eivät kuitenkaan mitään
erikoisia urheuden näytteitä.

Sonja ihmettelikin Taitsalle, miksi tämä kansa taisteli niin
koneellisesti eikä tehnyt urotöitä. Se surmasi vihollisia nerokkaalla
koneistollansa, mutta se oli muuten yleensä sangen varovainen.

-- Sehän johtuu aivan luonnollisesti tämän kansan luonteesta ja
tehtävästä, vastasi Taitsa. Tämä taistelu on sille vain pakollinen,
äärettömän vastenmielinen sivunäytös. Se ei pidä ollenkaan tehtävänään
eikä urheutena tappaa ihmisiä. Se tekee kylmästi koneilla sen, mikä
täytyy tehdä. Se on kenties alkanut vihata vihollisiansa ja sen vuoksi
menettelee raaemmin kuin se muuten olisi menetellyt. Mutta sillä ei ole
mitään mielihalua tappaa toisia tai tapattaa itseänsä noin vain ilman
muuta. Päinvastoin on tärkeätä säästää kallisarvoisia kansan yksilöitä
tulevien tehtävien varalle.

-- Aivan oikein. Te olette oikeassa. Eihän tämä kansa voi toisin
menetelläkään, myönsi Sonja.

Kun hautoja myöten tehty hyökkäys oli lyöty takaisin lopullisesti oli
jo tullut lämmin vuodenaika. Mutta vieläkään ei Ekvatoria näyttänyt
hellittävän. Sorja palasi taasen tiedustelumatkalta ja ilmoitti, että
nyt vihollinen yrittää pitkäaikaista piiritystä.

Ja niin kävikin. Joukot leiriytyivät Uuden Borealian ympärille ja sen
lahden suulla taivaanrannalla näkyi liikuskelevan sotasoutuja.

Tämä alkoi kansasta käydä pitkälliseksi ja eniten se kiusasi Turjaa,
jonka mieltä polttivat niin monet muut tehtävät. Täytyi kuitenkin
kestää edelleen ja istua täällä loukussa.

Aluksi tuntui siltä kuin tämä Ekvatorian joukkojen yritys olisi ollut
aivan järjetön. Borealian kansa voisi elää alueellaan ajastaikoja ja
viholliset saisivat loikoa leireissään siksi kun ikävystyisivät ja
lähtisivät tiehensä. Kansa sai ravintonsa tältä alueelta, sillä oli
siellä tarpeeksi auringon energiaa ja muuta energiaa. Pahimmassa
tapauksessa voisivat potkurialukset kiitää Ekvatorian laivaston
kimppuun ja tuhota sen. Silloin olisi meritie vapaa.

Ja niinpä palasi kansa tavallisiin toimiinsa, voima-asemillensa,
kasvitarhoihinsa, pelloillensa, tehtaisiinsa. Tarkka ja ankara
vartiointi vain järjestettiin. Ja aina oltiin taisteluvalmiina. Se oli
jossain määrin raskasta elämää, mutta ei läheskään niin raskasta kuin
Vanhassa Borealiassa.

Ekvatorian joukoista lensi leikkipuheita ja sananparsia suusta suuhun.
Karma lasketteli leveitä kokkapuheita. "Olemmepa me vahvassa turvassa,
kun on vartijoita enemmän kuin vartioitavia." "Ne häpeävät nyt siellä
ensin perinpohjin ja lähtevät sitte tiehensä." "Niitä eivät huoli
naisensa enää kotiin, siksi ne loikovat nyt tuolla pitkin metsiä."
J.n.e.

Iloinen säde pilkisti jo ihmisten silmistä ja hymy palasi heidän
kasvoilleen. -- Ellei tämä vain olisi käynyt niin pitkälliseksi, niin
olisi kaikki ollut hyvin.

Mutta lämpimän vuodenajan kääntyessä loppupuolelle muuttui asema.
Kuolonkentiltä levisi Borealiaan sietämätön löyhkä. Siellä mätäni maan
pinnalla kenties tuhansia ruumiita ja ruumiin osia, sinne tänne
roiskuneita sisälmyksiä. Se löyhkä tunki joka paikkaan, se tuntui
ruuassa, juomassa, vieläpä se vainosi unessakin. Se oli toisinaan niin
hirvittävä, että koko Borealia alkoi voida pahoin. Ilma oli oikein
sinistä ja paksua ja usvaista, se melkein tukehdutti.

Ja sitte tulivat taudit, tuntemattomia hirveitä tauteja, joita ei
kukaan osannut hoitaa. Ne tarttuivat -- ja tappoivat karaistuneimpiakin
ja väkevämpiäkin siihen paikkaan. Ruumis pöhöttyi ja musteni.

Vihdoin viimein toi Sorja tiedon, että viholliset valmistivat suurta
paloa lounaassa, jonka he aikoivat sytyttää ensimmäisen kuivan myrskyn
lähestyessä lännestä. He aikoivat polttaa Borealian autioksi
tuhkaiseksi aavikoksi. Ensimmäinen kuiva myrsky tulisi lämpimän vuoden
ajan lähetessä loppuaan.

Ja lämmin vuodenaika alkoikin tuota pikaa lähetä loppuaan -- -- --.



XII luku. Vanha Borealia.


Kun Urja oli saattanut puolisonsa lumiveturiin ja sulkenut hänen
rakkaan olemuksensa vielä viimeisen kerran hyväilevään silmäykseen,
kääntyi hän kotiin päin ennenkuin lumiveturi lähti. Hänen täytyi
lähteä, sillä hänen voimansa olivat loppumaisillaan.

Tultuaan vapisevin polvin siihen pieneen suojamaan Kapitoliossa, jossa
jokainen esine ja paikka puhui Turjasta ja heidän monivuotisista
yhteisistä ponnistuksistaan ja taistoistaan, retkahti hän istumaan
pöydän ääreen ja heittäytyi käsiensä päälle kasvoilleen pöydälle. --
Hän oli nyt niin suunnattoman avuton ja yksin -- -- -- ikäänkuin hän
olisi ollut ainoa elävä olento koko avaruudessa. Hänen oli vaikea olla
tässä huoneessa, sillä tuntui kuin liikkuisi siellä kuolema, niinkuin
sieltä olisi jo sykkivä elämä paennut ja jälelle jäänyt vain puristava
hiljaisuus ja yksinäisyys. Mutta muualla olisi hänen vielä vaikeampi
olla.

Hän ei jaksanut nyt nousta kuutiohuoneeseen katsomaan kaukana lahdella
häämöttävää mustaa pistettä. Hän ei jaksanut. Ja mitä se hyödyttäisi
häntä, hyljättyä yksinäistä. Se menee kuitenkin. Se ei tule takaisin.

-- Niin meni minun elämäni. Tähän se päättyi. On niin raskasta. On niin
raskasta. -- -- --

Hän istui kauan, kauan hiljaa siinä paikoillaan. Ellipsoidi soi ja
valitti katolla ja meteorit räiskähtelivät.

-- -- -- Mutta sitte kuului lapsen itkua. Se tunki Urjan aisteihin, se
värähdytti häntä. Hän ajatteli, miltä tuntuisi, jos hänellä edes olisi
lapsi luonansa. -- Kuinka se sentään olisi toista, lämmittävää,
iloista! Miksi hänellä ei ole lasta? He omistivat kaiken huomionsa
siinä määrin kansalleen, että he eivät katsoneet voivansa sallia
sellaista onnea itselleen. Se oli käynyt kuin itsestään. Ennen ei Urja
tullut tätä ajatelleeksikaan.

-- Mutta siellähän itkee lapsi, lähde sinne, sanoi hän itselleen. Ja
hän lähtikin.

Myöhemmin hän nousi kuutiomajaan ja katseli kauan lounaaseen, sinnepäin
mihin hänen elämänsä oli mennyt.

Ja hän tointui hiljalleen. Hän tarttui peräsimeen ja taisteli
näennäisesti entiseen tapaan. Mutta poissa oli entinen luomisen riemu,
entinen luottamus ja reippaus. Illat ja yöt olivat kaihoa täynnä -- ja
hän muuttikin suuren osan niistä työajaksi.

Hän vanheni nopeasti, hän tunsi sen.

Päästiin onnellisesti siihen vuoden aikaan, jota ennen sanottiin
lämpimäksi. Mutta millainen se oli? -- Muutama tilkku maasta paljastui,
joki alkoi pyörittää paria voima-asemaa -- siinä kaikki. Satoi
melkein alituisesti lumiräntää, puhalsivat viluttavat tuulet ja
jäätikköilvekset karjuivat lähellä kuin varmaa saalistaan odottaen.

Tarja oli jäänyt. Hän oli saanut sellaisen päähänpiston. Hän, joka
ensimmäisenä ajoi ja saarnasi Ekvatoriaan siirtymistä!

Hän ponnisteli nyt Urjan rinnalla. Hänen pienessä vanhassa
toiskätisessä käkkyräisessä ruumiissaan oli ihmeteltävää sitkeyttä ja
aivoissa asusti äly, jota moni saattoi vielä kadehtia. He liittyivät
toisiinsa kummallisilla siteillä -- he kaksi vanhaa kuivalle jäänyttä
kapakalaa, niinkuin Urja tapasi sanoa. He turvasivat toisiinsa. Tarja
nuortui ja Urja vanheni. He eivät paljoa puhuneet, mutta he ymmärsivät
toisiansa hiljaisesti, heillä oli helpompaa toistensa seurassa.

Tarja tuli eräinä merkillisinä hetkinä hiljaisen puheliaaksi,
lämpimäksi, herkäksi, melkeinpä kyynelherkäksi. Hän kertoi
avomielisesti elämäntarinansa -- siinä oli paljon suuria tapahtumia,
jotka kerrottiin aivan yksinkertaisesti. Siellä liikkui kymmeniä
varjokuvia, hänen kuvauksissaan, menneitä urhoja, hänen äitinsä ja joku
muu nainen, jonka merkityksen Tarjalle Urja arvasi vain siitä
vivahduksesta, millä tämän naisen nimi lausuttiin. Urja kuunteli ja
piteli käsissään varovaisesti ja hienotunteisesti Tarjan muistelmien
kultaista kudosta. Jos hän joskus liikahdutti sitä varomattomasti,
ajattelemattomasti, sulkeutui muistelojen lipas heti ja Urja näki
Tarjan katuvan, että oli ollut lapsellinen. Hän murjotti päiväkausia,
olematta kuitenkaan millään tavalla Urjalle paha. Mutta jonkun ajan
kuluttua muutti sisäinen pakko Tarjan taasen lapseksi.

Olihan Urjalla muitakin auttajia, miesten parhaita, rautaisia,
tarmokkaita. Ja sinä surullisena "lämpimänä vuodenaikana" tehtiin
kaikki, mikä tehtävissä oli ensi talven varalle.

Pääasia oli nyt jo metsästys.

Urja kulki itsekin jäätiköllä, oppiakseen tuntemaan tämän taistelun
tärkeimmän rintaman. Hänessä oli vielä voimaa! Joskus hän tunsi
lihaksistaan ja aivoistaan lähtevän entisen tehon. Se riemastutti
häntä. Ehkäpä hän ei sittekään ole menettänyt Turjaa ja elämäänsä.
Kentiespä hän pystyy taistelemaan täällä siksi kuin Turja saapuu, ja he
menevät etelään, hän nuortuu, pyöristyy ja lihoo, hän synnyttää
Turjalle lapsen ja he ovat onnellisia.

-- -- -- Eipä tässä niin vain antauduta! Älkää uskoko sitä, te
Avaruuden vallat! Hän kaatoi ilveksiä, hän kiskoi miehiä railoista, hän
laski leikkiä heille ja antoi heitä silloin tällöin korvillekin jos he
tulistuttivat häntä liian suorasukaisilla puheillaan hänen salaisista
sisimmistä ajatuksistaan ja aistien värähtelyistään. Sanalla sanoen:
hän kehittyi jäätiköllä miesten seurassa ravakammaksi, rotevammaksi ja
miesmäisemmäksi kuin hän oli ollut milloinkaan. Hän pelkäsi
menettävänsä entisen herkkyytensä ja naisellisuutensa. Se olisi tappio,
suuri tappio, sillä Turja ei pidä karkeasyisistä miesmäisistä naisista.
Älykkäistä, reippaista, kiinteistä, lujista ja täyteläisistä hän pitää,
mutta ei karkeista.

Urja pani toimeen Turjan aatteen: käänsi tuulivoima-asemien rakenteen
ja kehitti sitä edelleen sekä valmistutti niitä sitte useita. Niihin
olisi pääasiassa turvauduttava ensi talvena, sillä vanhoista
voima-asemista ei saatu paljoa energiaa varastoon.

Kaikki maan äärillä olevat asunnot hyljättiin ja kansa kokoontui
mahdollisimman mukavasti keskukseen. Rakennettiin lujia korkeita aitoja
pohjoisesta etelään -- niiden länsipuolelle ajateltiin itämyrskyjen
aikana muodostuvan valtavia lumisolia, joita myöten voitaisiin kulkea
-- aivan kuten aina oli muodostunut asumusten länsipuolelle.

Yhä vielä nakutti energomittari Kapitolion katolla, yhä painui sen
piirtämä käyrä suurin piirtein alaspäin, yhä vielä vongahti radiosäde
sieltä iltasin tuhat mittaa korkealle. -- -- -- Urja jäi usein,
niinkuin ennen Turja, tarkastamaan kiikarilla Avaruutta. Siellä
ojenteli lonkeroitaan ja pudisteli harjaansa Avaruuden Hirviö. Urja
saattoi jo selvästi havaita sitä kiertäviä aurinkoja, sen verhoon
takertuneita kiinteitä massoja. Hän havaitsi sen tomuvaipassa omituisia
pyörteitä, jotka kiitivät poispäin, kaikesta päättäen tavattomalla
nopeudella.

Päivä päivältä näytti hirviö kasvavan -- se johtui siitä, että
aurinkokunta kiiti sitä kohti nopeudella, joka oli monta kertaa
suurempi kuin sen tavallinen nopeus. Urja näki tässä massahirviössä
liikettä, vilskettä, valoa, tummia kohtia, purkauksia, protuberansseja,
pilviä, lonkeroita. Hän oli toisinaan kuulevinaan ikäänkuin suunnatonta
kaukaista jyminää ja pauhua. Hän tiesi sen kuuloharhaksi -- omat
aivonsa hänelle jymisivät ja pauhasivat.

-- Jokohan Turja nyt tuntee aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalon -- --?

Alkoivat myrskyt.

Urja huomasi, että ne olivat osittain muuttaneet luonnetta.
Pyörremyrskyjen ohella liikkui valtavia vyörymyrskyjä, jotka velloivat
ilmakehää ylös ja alas. Tämä oli aivan uusi merkillinen piirre
jäätikköjen luonteessa. Se oudostutti Urjaa. Tuntui kuin olisi siinä
jotain vierasta, jotain salaperäistä, pelottavaa. Mikä mahtoi olla
tällaiseen ilmiöön syynä? -- Hän mietti ja mietti sillä aikaa kuin
ensimmäiset vyörymyrskyt lakaisivat Borealiaa. Hänestä alkoi tuntua,
että Avaruuden Hirviön voimat vyöryivät näissä uudenlaatuisissa
myrskyissä. Oliko se kuvittelua, vai totta -- sitä hän ei varmaan
pystynyt ratkaisemaan. Mutta hän alkoi uskoa olettamukseensa.

-- Aurinkokunta vaeltaa jo Avaruuden Hirviön tiheimmissä tomujoukoissa,
sen uloimmassa ilmakehässä. Ilmakehien hankaus synnyttää vyöryt maan
ilmakehässä. Siinä hänen selityksensä. Ja kun ei muuta ollut saatavana,
uskoi hän siihen.

-- Olemme siis kuoleman esikartanoissa, mietti Urja. Astummeko sisään
vai sivuutammeko sen viimeisen Suuren Portin? -- -- -- Kuka tietää,
kuka tietää. Kiire on, kiire on. Kuolema vetää meitä syliinsä
tavattomalla nopeudella. -- -- -- Mitä tekee Turja ja veljemme ja
sisaremme, jotka katosivat jäätikölle? Mitä teemme me, jotka jäimme
tänne? -- Me emme voi tehdä yhtään mitään. Me otamme vastaan mitä
Avaruuden vallat säätävät.

Myrskyn raivo suorastaan huumasi. Se turrutti aistit, se jäykistytti ja
puudutti. Se sai aikaan väsymyksen ja ellottavan tunteen, se kuvotutti.

Oli enää vain muutamia taistelijoita, jotka uhmasivat myrskyä, useimmat
piilottautuivat asuntoihinsa. Ei pelosta -- sen tiesi Urja -- vaan
puutumuksesta, väsymyksestä. Elimistö ei jaksanut enää toimia ripeästi
tällaisessa luonnossa kurjalla ravinnolla. Lihakset lahoivat, hermot
kuivettuivat ja iho kävi harmaaksi ja kurttuiseksi. Sellaisessa
ruumiissa ei enää asustanut reima taisteluhalu. Silmät tylsän
näköisinä, kuulematta, näkemättä istuivat monet asuntonsa nurkassa --
ja kuolivat sinne.

Urja oli vielä voimissaan ja lähti myrskyyn. Hän tahtoi tehdä
kierroksensa, niinkuin Turjakin.

Paljonko hänellä oli sitte kierrettävänä?

Muutama tuulivoima-asema -- useimmat niistäkin olivat nimittäin jo
vyörymyrskyt särkeneet -- ja sairaalat. Siinä kaikki!

Hän aikoi kuitenkin käydä muutamissa asunnoissakin.

Ne muutamat tuulivoima-asemat olivat käynnissä. Siellä aherteli Tarja.
Siellä tapasi vielä muutamia reippaita miehiä.

-- Vielä pyörii, huusi Urja eräälle nuorelle miehelle, joka
ystävällisesti muhoillen katseli häntä voima-aseman ovella.

-- Terve uljas päällikkömme! Pyöriipä vain. Ja miksi ei pyörisi? Onhan
hyvä luiku. Se pyörii, mitä Urja tahtoo pyörittää, vaikka se olisi
sitte miehen pää. Ja nuori mies nauroi reippaasti ja tuttavallisesti.

Ehti siihen toinen samaa maata:

-- Totta puhuen. Me pidämme Urjastamme niin paljon, että kaiken täytyy
pyöriä, minkä hän tahtoo pyörimään. Täällä tuulee pikkasen. Päällikkö
käy sisään!

Siellä oli vielä entinen elämän ja energian tuntu ilmassa. Koneiden
jyrinä ja sihinä oli niin mieluista soittoa, että Urja melkein unohti
hetkeksi uhkaavan kuoleman.

Mutta hän ei ehtinyt kauan nauttia tästä tunteesta. Pyrkiessään
voima-asemilta sairaaloihin, näki hän tiepuolessa kaksi kuollutta,
miehen ja naisen. He olivat nyykähtäneet lumeen, väännelleet
kouristuksen kynsissä, antaneet ylön ja sitte nukkuneet. Ruumiit eivät
olleet vielä jäässä -- se ei siis ollut pakkasen työtä. Urjaakin
huimasi ja ilkeä paino päässä ja ellottava tunne sisällä asteli hän
vaivaloisesti edelleen.

Lähellä sairaaloita juoksi nainen eräästä asunnosta ulos ja heti toisia
ihmisiä hänen jälessään. Nainen juoksi Urjaa vastaan. Hänellä oli
sylissään nähtävästi pieni lapsi. Kun hän huomasi Urjan, näytti hän
säikähtävän, pysähtyi ja tuijotti Urjaan suurin älyttömin silmin.
Samassa saavuttivat takaa-ajajat hänet. Kävi selville, että hän oli
mielipuoli ja lapsi hänen sylissään kuollut. Hän hyssytteli pienokaisen
ruumista hellästi, kuin peljäten sen heräämistä -- -- --.

Sairaaloissa oli paljon mielipuolia ja paljon kouristusten kanssa
kamppailevia. Ja käydessään muutamissa asunnoissa, näki Urja kamalan
näyn toisensa perästä. -- Jokin merkillinen surma liikkui nyt tämän
kansan keskuudessa. Tämä kaikki ei nyt johdu yksistään nälästä ja
heikkoudesta ja myrskystä. Jokin tuntematon voima on nyt tarttunut
peliin. Mutta mikä se on? Avaruuden nimessä: mikä se on?

Urja palasi kierrokseltansa uupuneena ja toivottomana. Hänestä alkoi
tuntua, että kansa ei kestä tämän myrskyn yli -- -- --.

Mutta se kesti kuitenkin. Suuren saaliin otti kuolema, mutta ei sentään
kaikkia. Myrsky loppui odottamattoman lyhyeen ja tuli tasaisia tuulia
ja tyyniä ilmoja. Eloon jääneet hengähtivät helpotuksesta. Kaikki
voima-asemat pantiin kuntoon ja siellä täällä välähti silmistä kirkas
toivon säde.

Nyt alkoi Urja odottaa viestejä Turjalta. Hän oli aivan varma, että se
saapuu myrskyjen lakattua. Ensin hän ajatteli päivästä päivään, että
eihän vielä ole aikakaan. Matkahan kestää kymmeniä päiviä nopeastikin
kulkien. Mutta kun alkoi olla kulunut kymmeniä päiviä, kävi hänen
odotuksensa rauhattomammaksi. Hän nousi tuontuostakin kuutiomajaan
tarkastelemaan kaukoputkella jäätiköitä ja Borealian lahtea. Monta
kertaa hän oli näkevinään viestintuojain saapuvan ja silloin hän oli
aina niin kiihtynyt, että hän ei voinut pitkään aikaan tehdä mitään,
hän käsitteli esineitä aivan älyttömästi.

Mutta aina laukesi hänen kiihtymyksensä pettymykseksi. Ei tullut
ketään. Joko oli se musta pilkku jäätiköllä tai lahden jäällä harhanäky
tai Borealian metsästäjäjoukko.

Mutta sitte hän keksi, että Turja tuleekin suuren retkikunnan kera
hakemaan heitä ja senvuoksi on kulku hidasta. Ja hän antoi mielellään
tälle retkikunnalle aikaa muutamia päiviä. Mutta kun se ei sittekään
saapunut perille, ei hän enää mitenkään jaksanut odottaa kotona vaan
lähti jäätikölle vastaan.

Hän oleili siellä miesten kanssa monta päivää, metsästeli ja nousi
nunatakeille tähdäten tuntikausia kaukoputkellaan etelänpuolisia
jäätiköitä. Ja joka ilta hän oli yhä vaiteliaampi ja synkempi.

Lopulta hänen kuitenkin täytyi kuin täytyikin kääntyä takaisin
Borealiaa kohti, näkemättä sitä mitä hänen kaukoputkensa haki etelän
jääkentiltä.

Joka askeleella hän eteni valoisista toiveistansa, uuden elämän
kuvitelmistansa -- niitä jäi suuret määrät sinne etelän jäätikölle. Se
sarastus, jota hän oli eteläiseltä taivaanrannalta odottanut, jäi
auttamattomasti kauas, kauas. Ja matka piti taas siihen maahan, jossa
oli pimeätä ja synkkää kuoleman odotusta. Oli niin sanomattoman
raskasta raahata ajatuksensa sieltä etelästä, jossa se oli pitkiä
aikoja temmeltänyt, peruuttamattomasti tuonne pohjoiseen varjojen
maahan. Joka askel vei pois elämästä ja ilosta ja lähemmä surua ja
kuolemaa.

Kun hän tuli kotiin istuivat he Tarjan kanssa pienessä suojamassa monta
tuntia ääneti. Urja katseli Avaruuteen ja Tarja katseli häntä. Vihdoin
Urja nousi, otti Turjan kuvan, jonka hän oli itse piirtänyt hänestä
kauan sitte, katseli sitä, heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja itki.
Tarja tuli hänen luoksensa, silitti ainoalla kädellänsä hänen hiuksiaan
ja puhui hiljaa ja lempeästi:

-- Niin. Urja on vielä siinä ijässä. Niinpä niin. Se on raskasta --
minustakin se oli silloin raskasta, kun minä jäin yksin kuolemaa kohti
kulkemaan. Mutta Urja ystävä katsoo minua, minä olen sen jo voittanut.
Minä olen valmis astumaan Suuren Rauhan portista. Kyllä sen voittaa,
ihminen voi voittaa kaikki. Minä en tahdo lohduttaa Urja ystävää
valheella, sanomalla, että kyllä me vielä menemme etelään. Minusta
tuntuu, ettemme me tästä maasta lähde ennenkuin tomuna Avaruuteen. Minä
sanon tämän suoraan, sillä uskon, että se on parempi. Mutta minä
tahtoisin lohduttaa sillä, että ihminen voi voittaa kaikki. Tahtoisin,
että Urja ystävä löytää lohdun itsestään. Mehän olemme taistelleet
suuria taisteluja. Ja minä luulen, että me pääsemme jo pian rauhaan.

Urja tarttui kiihkeästi Tarjan käteen. Tämä kurttuinen, raajarikko
kumarainen mies seisoi kuin valossa, seisoi kuin sankari ja -- hymyili
kirkasta hymyä. Urja ei nähnyt tämän miehen käkkyräistä vartaloa, ei
hänen ryppyisiä kasvojaan, hän näki ja tunsi sen ihmeellisen voiman,
mikä hänestä säteili ja mies ja tämä voima ja valo sulivat
yhteen. -- -- --

Kun Urja sitte taas pääsi lopulta kiinni kovaan todellisuuteen, päätti
hän, Turjan sanat muistaen, että taistelua on jatkettava viimeiseen
saakka. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta, että Turja tulisi pian heitä
hakemaan. Hän oli aivan varma siitä, että hän ensi talvena tulisi.

Mutta kansa ei voi elää täällä enää ensi talvea.

Siispä on lähdettävä jäätikölle ja pyrittävä etelää kohti, jotta
tavataan Turjan retkikunta mahdollisimman pian! Ja tätä varten alettiin
nyt varustautua. Vähän oli toiveita kunnollisista varustuksista. Ei
ollut kelkkoja, ei ollut riittävästi kasematteja, ei akkumulaattoreja.
Puvuista oli kova puute, ruokavaroja saataisiin kokoon kovin niukasti.
Mutta kuitenkin: _oli tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin, ja
lähdettävä_.

Ja niin kului se aika, jota ennen sanottiin lämpimäksi vuodenajaksi,
heikon kansan ahertaessa Urjan kiihottamana. Ihmisiä horjui teillä,
kaatui ja kuoli. Mutta toiset ponnistelivat edelleen, tylsästi,
puutuneesti -- mutta kuitenkin.

Yhtäkkiä alkoivat vyörymyrskyt pyyhkiä Borealiaa. Ne tulivat aikaisin,
odottamatta -- ja ne toivat tullessaan viikatemiehen, joka teki
puhdasta jälkeä.

-- -- -- Eräänä päivänä laahustaa Urja ulkoa Kapitolioon. Hän ei muista
montako päivää myrskyä on kestänyt, hän ei muista onko yö vai päivä.
Kauhun kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä: ihmisiä juoksee ulos
asunnoistaan, syövät lunta, piehtaroivat, ulisevat, kuolevat ja
jäätyvät. Tuolla kaksi mielipuolta kuristavat toisiaan, korisevat
ja heittävät henkensä. Täällä mies syleilee naista hangessa,
myrskyn ulvoessa -- he käpristyvät yhteen ja heittävät henkensä
syleilyasennossa. Tuolla taasen kaksi naista paloittelevat lapsen
ruumista syödäkseen, riitaantuvat ja juoksevat myrskyn helmaan,
hautautuen sinne. -- -- -- Ja niin edespäin -- loputtomasti. -- -- --
Urja kulkee nelinkontin rappuja ylös. Hänen jäsenensä nytkähtelevät,
silmät verestävät ja kädet ovat nyrkissä. Kapitolio on autio ja tyhjä.

-- Tarja, sähisee Urja. Missä on Tarja?

Myrsky vastaa jylinällä ja omegametalli valittaa.

-- Tarja! Pian, pian, pian -- -- --!

Meteori vonkuu ja räiskähtää vastaukseksi.

Urja laahustaa seuraavaan kerrokseen, istuu rapuilla ja huutelee
Tarjaa. Vihdoin tulee hän pieneen suojamaan.

Siellä makasi Tarja permannolla. Hän oli nähtävästi retkahtanut siihen
tuolilta. Hänen ruumiinsa tempoi ja nytkähteli kuin suonenvedossa. Urja
ryömi hänen luoksensa, otti hänen päänsä syliinsä ja soudatti häntä
valittaen. Myrskyn tukehduttava ja ellottava paine tunki tännekin.
Kapitolio huojui ja rätisi ja omegametalli piti helvetillistä melua.
Meteori osui kattoon. Se puhkasi katon ja toisen seinän sekä humahti
lumeen. Valoputket irtaantuivat huoneissa ja putoilivat paukkuen ja
rätisten alas.

-- Loppuu, loppuu, kaikki loppuu, hyrisi Urja ja keinutti lattialla
ruumistansa, sylissänsä Tarjan pää. -- -- -- Kun tulisi pian kuolema,
kun tulisi, ja tämä loppuisi pian, hän lauloi. Tarja ystävä, kaikki
ovat kuolleet, kaikki, kaikki, kaikki -- --. Huh, miten tukahduttaa!
Tarja ystävä, kuuletko minua enää? Nouse, lähtekäämme, täällä tukehtuu!

Tarja antoi ylen ja liikutteli jäseniään. Hän käänsi päätänsä ja katsoi
Urjaan, silmät älyttöminä, kasvot vääristyneinä. -- -- -- Mutta sitte
oli kuin hän olisi tuntenut Urjan, silmiin ilmestyi syvyyttä -- niistä
leimahti väläys, joka värisytti Urjaa. Hän kiljahti ja työnsi Tarjan
kauas. Tämä kitisi naurua, ryömi takaisin ja ryhtyi tavoittamaan
Urjalle väkivaltaa. Urja laahasi pakoon, Tarja ryömi jäljessä. Ja näin
jatkui kahden sammumistaan lepattavan elonliekin järjetöntä vaellusta
Kapitolion autioissa suojissa. -- -- -- Joskus oli Tarja saada Urjan
kiinni. Hänen silmissään paloi mielipuolen himo ja suusta kähisi
nauruntapaista. Urja ponnisteli jälleen ja pääsi pakoon. -- -- --
Myrsky mylvi heidän ympärillänsä, lumi ja rakeet hakkasivat Kapitoliota
-- ja siellä sisällä taisteli nainen mielettömän miehen kanssa.
-- -- -- Vihdoin sattui Urjan käsiin pudonnut valoputki. Hän odotti
Tarjaa, päästi hänet luoksensa ja iski kaikin voimin häntä päähän. Hän
lyyhähti lattialle ja jäi siihen. Urja ei uskaltanut eikä jaksanut
ottaa selvää oliko hän kuollut.

-- -- -- Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja
omegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on
painunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat
sekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen
pätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva ryntää
esiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen -- -- --.

Vihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut, katselee
ympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu olevan
mitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä on
tauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön tapainen
aistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen mukana
pitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku ellottava
tunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi valoilmiöiden
tapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.

Hän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:

-- Se itkee. Turja, se itkee. -- -- Lapsi parka. Siellä on kylmä,
siellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. -- -- --

Hän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä, säpsähtää,
katsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas hiljaa
itseksensä -- -- --.

Ellipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät
asuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet
kiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.

Viikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.



XIII luku. Ratkaisu.


Kun lämmin vuoden aika alkoi olla lopussa ja ensimmäisiä myrskyjä
saattoi odottaa milloin hyvänsä, tuli Sorja eräänä päivänä Turjan luo
ja lausui:

-- En tiedä, millainen on hyökkäyssuuunitelmanne. Mutta olipa se
millainen tahansa -- minä tarjoan siihen ratkaisevan lisän.

Turja tarkasteli kylmästi tuota naista, joka tuli utelemaan häneltä
hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta Sorjan katse ja koko olemus oli selkeä ja
tyyni kuin kirkas vesipisara. Hän puhui asiansa aivan luonnollisella
vapaasti helisevällä äänellänsä. Ja rauhallisesti hän odotti vastausta,
pyöritellen hiljalleen uumiltansa riippuvaa koristetta.

Turja kääntyi katsomaan ulos ja ärähti uhkaavalla äänellä:

-- Kuka on sanonut, että me aiomme hyökätä?

-- Ei kukaan. Näenhän minä tuon.

-- Mistä pirusta!

-- Voi hyvänen aika! Kymmenestä, kahdestakymmenestä seikasta.

-- Antakaa kuulua!

Sorja silmäili Turjaa vakavasti. Hän laski kätensä Turjan pöydän
kulmalle, naputteli pöytää ja sanat tulivat nyt hiukan kimmoisempina.

-- Ensiksikin: Turja Borealian päällikkö ei jätä taistelua, jolla kansa
pelastetaan kuolemasta -- hän ei ole siitä aineesta -- -- --. Toiseksi:
Turja Borealian päällikkö on ollut rauhaton ja kärsimätön tässä
toimettomuudessa. Nyt hän on rauhallinen. -- Siis on ratkaisu tehty. Ja
mitään muuta ratkaisua ei ole kuin hyökkäys. Kolmanneksi: Karma vihaa
minua entistä enemmän. Hän ei puhu kenellekään sanaakaan minun
läsnäollessani. Hän pelkää, että minä saan hänen sanoistaan kokoon
jotakin ja ilmaisen viholliselle. -- Muuta ei sillä tavalla peljätä,
kuin hyökkäyssuunnitelmaa. Neljänneksi: Jorma on kovin hyvällä
tuulella. Hän on aina hyvällä tuulella, kun hän tietää pääsevänsä
hyökkäämään. Viidenneksi: Siirrettäviä akkumulaattoreja ladataan.
Kuudenneksi: Laivastoon liitetään kuljetusaluksia. Seitsemänneksi --

-- Riittää, riittää. Näen että kuljette täällä silmät auki -- ehkä
liiankin auki.

Sorja kimmahti pystyyn:

-- Sekö on Turjan vastaus minun tarjoukseeni?

-- Istukaahan nyt. Teiskaroitte aina kovin tulisesti.

-- Minä voin kärsiä sen, että joku Karma, Taitsa tai Jorma -- tai joku
Sonja epäilee minua petturiksi. Mutta Turjalta en voi sietää samaa
kohtelua.

-- Miksi ette?

-- Miksikö -- -- --?

Hän hämmentyi hieman.

-- Siksipä vain -- että hän on Turja. No, ellette ymmärrä niin -- -- --

-- Istukaahan. Te tarjositte hyökkäyssuunnitelmaamme lisää -- oikeinpa
_ratkaisevaa_.

-- Niin tarjosin. Mutta se tarjous kestää vain tähän iltaan ja vain
siinä tapauksessa, että Turja ei epäile minua petturiksi.

-- Haluaisin kuulla sen lisän.

-- Ja minä haluaisin kuulla, suostutaanko ehtooni.

-- Ehtoonne?

-- Niin, että Turja ei epäile minua.

-- Minun täytyy siis sanoa, etten epäile. Niinkö?

-- Enemmän. Se ei riitä.

-- Minun sanani ei siis riitä. Sepä kummallista.

-- Ajatelkaa, että minä en olisi vaatinut mitään ehtoja, ellei minua
olisi loukattu. Mutta nyt minä vaadin hyvitystä, eikä vain sanoja.

Turja synkkeni taas:

-- Puhukaa!

-- Minä tahdon tietää, millainen on se suunnitelma, johon lupaamani
lisän annan. Se ei asian vuoksi olisi ollenkaan tarpeellista, sillä
minä tiedän, että minun suunnitelmani on parempi. Mutta minä vaadin
luottamusta.

Turja tarkasteli taas edessänsä seisovaa naista tuokion. Hän mietti
mitä hän vaarantaisi, jos panisi tuon naisen koetukselle. Avaruuden
nimessä, hän tutkii mitä tuo tyttö tietää. Sen hän tekee.

-- No hyvä, pamautti Turja nousten kävelemään. Me heitämme laivoilla
joukkoja rannikolle vihollisen taakse pohjoiseen ja etelään ja otamme
rintaman sakarat pihteihin. Joko riittää?

-- Ei. Siinä ei ole vielä kaikki.

-- No hyvä. Kolmas joukko lähetetään kauas etelään ja kiertää
valtatielle ja sieltä keskustan taakse. Jollei tämä riitä, niin astukaa
ulos.

-- Juuri tähän saakka tahdoin päästä, se riittää mainiosti. Minä voisin
vielä kysyä milloin suunnitelma toteutetaan, mutta minä en ole ahne;
jätetään se. Ja kun minä voin liittää omasta päästäni alkurenkaan,
Ekvatorian laivaston hävittämisen, jonka päällikkö suvaitsi jättää
pois, niin olkoon kauppamme kuitti.

-- No. Ja entä sitte?

-- Nyt minä kysyn: entäpä jos Ekvatoria vetää sakarat meren rannalta
pois, iskee keskustaan ja murtaa puolustuslinjan sillä aikaa kuin
joukot ovat aluksissa?

-- Niin, tosiaan, hymyili Turja.

-- Ja eikö sen etelään menevän joukon matka ole kovin pitkä?

-- Pitkä. Mikäpä muu.

-- Minä näen, että ette ole sanonut minulle kaikkea.

Turja kävi vakavaksi.

-- Mutta minä alennan vaatimuksestani kaiken sen sanomattoman pois,
olipa se mitä hyvänsä. Ja esitän lisäni. Minusta on koko tuo
suunnitelma huono.

-- Huono?

-- Hirveän huono.

-- Siinäkö Teidän "lisänne"?

-- Ei. Minä sanon, että nyt on hyökättävä suoraan rintamapussin
pohjaan, puhkaistava se ja sitte käännyttävä oikealle ja vasemmalle ja
lyötävä siivet.

Turja mittasi askelin kiivaasti suojamaa ja vilkaisi kulmainsa alta
julmasti tuon tuostakin Sorjaan.

-- Perhanan nainen, murisi hän itseksensä.

-- Ahaa, nauroi Sorja, minä huomaan, että minä olenkin esittänyt Teille
oman suunnitelmanne! Mutta nyt minä annan siihen sen ratkaisevan lisän:
Minä takaan yönä, joka seuraa huomista päivää, aivan vapaan pääsyn
rintaman puhki pussin pohjasta. Ja minä takaan, että ei synny mitään
hälinää, ennenkuin Borealian joukot ovat Ekvatorian sivustajoukkojen
takana. Tämän minä takaan, jos minun sallitaan huomenna puikahtaa
vihollisen puolelle eikä siis epäillä minua petturiksi.

Turja mietti ja ihmetteli tätä takausta -- ja mietti taasen. Mutta
sitte hän teki päätöksen:

-- Sanoitte, että tarjous kestää iltaan.

-- Niin.

-- Hyvä. Minä vastaan ennen iltaa.

Sorja poistui -- ja hetken kuluttua tuli Sonja Turjan kutsusta.

-- Neiti Sonja! Nyt haluaisivat aivoni hiukan keskustelun kylpyä.

-- Vahinko, että minäkin tulen kohta yhtä vakavaksi kuin jöröimmät
kansastanne. Minä osasin ennen olla hauska, mutta nyt minua vaivaavat
-- ajatukset. Olen käynyt sairaaloissanne, olen opetellut kieltänne ja
saanut uusia ajatuksia. Olen unohtanut kevyen keskustelun taidon.

-- Vakavat keskustelut ovatkin parempia.

-- Ei, ei. Ihan varmaan Teidän aivonne kaipaisivat joskus taitavata
lempeätä tuudittelijaa, joka houkuttelisi ne joskus lepoon,
virkistävään ilmanoloon, joka puhkaisisi Teidän panssaripintanne
hyväntuulen ja välittömän keskustelun laukauksilla.

-- Ehkä olette oikeassa. Mutta _tällä_ kertaa tahtoisin
keskustella vakavasti.

-- Se tekee taas erittäin hyvää _minulle_, vakavuus nimittäin.
Minun elämäni on ollut liian keveätä ja Teidän liian raskasta.

-- Sanokaa minulle, Sonja hyvä, kuka on tämä Sorja?

Sonja hätkähti. Nähtävästi häneen koski kipeästi.

Tarja huomasi tämän.

-- Kenties satutin arkaan kohtaan -- -- --.

-- Ei mitään, ei se mitään.

-- Mutta minulle olisi hyvin tärkeätä tuntea hänen entisyytensä. Seikka
on semmoinen -- -- -- Turja mietti.

Sonja hengitti kiihkeästi ja odotti jatkoa.

-- Seikka on semmoinen, että hän on antanut erään lupauksen ja
tahtoisin tietää onko hänellä edellytyksiä täyttää se.

Sonja ilostui. Se oli siis vain sellaista.

-- Minä sanon kaikki mitä tiedän. Myönnän, että minulla voi olla
taipumusta puhumaan pahaa hänestä. Mutta en ole erittäin taitava
parjaamaan. -- Hänen tarinansa on kummallinen. -- -- -- Hän on
Ekvatorian ylhäisimpiä naisia. Hän on Ekvatorian päällikön tytär.
Hänellä oli tavaton suosio kansan keskuudessa, hän kun ei ollut
niinkuin me muut Ekvatorian naiset. Hän matkusti maan äärestä toiseen,
puhutteli orjia ja kaikkia kansoja, hän vaati muutosta Ekvatorian
oloihin. Hän on ollut nuoresta tytöstä alkaen hirvittävän tarmokas ja
myöskin häikäilemätön. Kansat suosivat häntä niin, että me pelkäsimme
häntä. Ellei hän olisi ollut päällikön tytär, olisi teloittaja hänet
perinyt, sillä häntä pidettiin kapinallisena.

Mutta sitte tapahtui selkkaus, jossa hänen vihansa kohdistui minuun
-- -- -- ehkäpä syystä -- -- --.

-- Jättäkäämme se. Mutta tiedättekö oliko hänellä suosijoita myöskin
sotajoukossa?

-- Oli, siksipä juuri häntä niin kovin peljättiin. Hänen isäänsä
vaadittiin karkoittamaan hänet metsiin. Ja sitte hän hävisikin noiden
selkkausten jälkeen. Eikä hänestä sen perästä kuultu.

-- Tämä riittääkin minulle. Olen kiitollinen Teille tästä "aivojen
kylvystä".

Illalla annettiin Sorjalle vastaus.

Ja koko yö ja seuraava päivä varustettiin joukkoja matkalle.

-- -- -- Oli tuulinen yö. Ilmakehässä kiitivät synkät pilvet monessa
kerroksessa edestakaisin. Vain silloin tällöin vilahti näkyviin
korkeammissa ilmakehän osissa läimehtivät äänettömät salamat ja joku
yksinäinen tähti. Tuuli toi mukanaan taistelukentiltä silloin tällöin
tukehduttavan ja kuvottavan mätänevien ruumiiden hajun ja sen lisäksi
oli ilma muutenkin kuivia tomumassoja täynnä, niin että tuntui kuin ei
siinä olisi ollut ollenkaan happea.

Borealia oli pimeä. Ainoastaan sairassuojamissa oli siellä täällä
valoja ja jos joutui niitä lähelle, kuuli sieltä liikettä ja jonkun
valittavan äänen. Tässä tukehduttavassa pimeässä yössä liikkui varjoja.
Joukkoja kerääntyi teille ja veturit hyrisivät hiljaa, kuului tyyntä
tasaista puhelua, käskyjä, kysymyksiä ja vastauksia.

Kapitoliokin oli pimeä, ainoastaan ellipsoidi hohti katolla. Mutta jos
tarkkaan katsoi sen suojamiin jotain valoisampaa taivaan kohtaa
taustana käyttäen, niin näki sielläkin varjojen liikkuvan, näki
tarkattavan ulos, näki käytettävän koneistoja, näki soitettavan
koskettimia.

-- -- -- Turja istui veturissa läntisessä metsässä. Lähellä liikahteli
silloin tällöin joku varjo ja kaukaa tieltä kuului, kun tuuli sen
salli, lukemattomien veturien hiljainen hurina ja askelten tahti. Kun
metsä taas yltyi kohisemaan ja puut kumarrellessaan kahisivat
toisiinsa, ei kuulunut muuta kuin tahdikas naukuva ja nariseva ääni,
joka lähti siitä, että kaksi toisiinsa takertunutta puuta hankasi
yhteen tuulen käsissä kumarrellessaan.

Turja koetti tähystellä pitkin tietä länteen päin ja alkoi käydä
kärsimättömäksi. Mutta pian tuikahti tiellä pieni punainen tuli. Turjan
lyhdystä tuikahti samanlainen vastaan. Hetken perästä vaihdettiin
siellä muutaman askeleen päässä pari sanaa ja samassa seisoikin Turjan
vierellä varjo, jonka piirteet hän tunsi pimeässäkin. Hän päästi
himmeätä valoa lyhdystänsä ja silmäsi tulijan kasvoihin. Ne hohtivat ja
säteilivät reippaan kulun jäljeltä terveyttä ja voimaa ja silmät
paloivat suurina ja hymyilevinä. Hänellä oli taas aivan sama
metsästäjän puku, kuin silloinkin, kun Turja hänet vangitsi lännessä
meren rannikolla.

-- Myöhästyin pienen hetken, puheli Sorja. Se on tämän pimeyden syy.
Minun täytyi kulkea varovasti, etten eksyisi oikeasta suunnasta.

-- Me tulimme puolestamme hiukan liian aikaisin. Mutta meillä olikin
selvä tie kuljettavana. Kohta ovat etujoukot täällä. Onko tie auki?

-- On. Kaikki on niinkuin olla pitää. Koko tämä läntinen metsä on tyhjä
ihmisen suvusta. Ja voin ilmoittaa tarkalleen joukkojen sijoituksen
sivustoilla.

Ensimmäiset joukot saapuivat kohdalle ja eteneminen alkoi.

Edellä kulkevan tiedustelujoukon päällikkönä oli Karma ja hän oli
saanut ohjeen pitää silmät auki joka puolella. Ja hän saikin tietoja
alituisesti oikealta ja vasemmalta ja edestä -- mutta hänen täytyi
tunnustaa aina jonkun ajan kuluttua Turjalle, että metsä oli tosiaan
tyhjä.

Sorja istui Turjan veturissa ja antoi tietoja ja ohjeita teistä, matkan
pituudesta, vihollisen joukkojen sijoituksesta j.m.s. Ja Turjan täytyi
tunnustaa, että hänen käyttäytymisensä oli kaunista, miellyttävää ja
mielenkiintoista. Ei ainoatakaan kerskailun tai kiitoksen etsinnän
piirrettä, ei merkkiäkään siitä, että hän haluaisi huomauttaa
ansioistaan tai edes liialla innostuksella tai paisuttelulla
tyrkyttäisi apuansa ja -- itseänsä. Hän istui pimennossa näyttelemättä
liikoja sen enempää ruumistansa kuin tietojansakaan. Hän antoi
yksinkertaisesti juuri ne tiedot, mitä tarvittiin ja puheli sitte
kaikennäköisistä pikkuhavainnoista matkalla -- tai oli vaiti.

Jo yön pimeydessä syttyivät ensimmäiset taistelut. Borealian joukot
käyttivät hyväkseen pimeässä kiiluvia tähtäimiään ja tuottivat
vihollisille suurta tuhoa.

Vasta seuraavana päivänä alkoivat päärynnistykset. Ekvatorialla oli
vielä suunnattomasti joukkoja niemimaalla, mutta vähitellen huomattiin,
että suuri osa niistä oli kapinallisia ja pysyi toimettomana.

-- -- -- Ja toisena päivänä hajosivat vihdoin rintaman sivustoilla
vielä toimivat vihollisjoukot hurjaan pakoon. Laumat vyöryivät etelään
sekasortoisina ja kurittomina. Ne eivät enää totelleet päälliköltänsä,
vaan alkoivat heitä surmata. Kaikesta päättäen oli nyt tapahtunut
lopullinen ratkaisu ja Borealia oli vapaa.

Osa Borealian joukoista palasi kotiin, osa jäi puhdistamaan
taistelutantereita ja kaiken varalta jatkamaan vielä vartiointia.

Siitä päivästä jona Borealian joukot palasivat kotiin, muodostui
valtava juhlapäivä. Työt seisautettiin. Tiet, asunnot, tehtaat,
voima-asemat koristettiin kukilla ja lehvillä. Talojen katoilla
säihkyivät eri väriset liekit ja radiosäteet. Ne lensivät eri suuntiin,
muodostaen viuhkoja ja kiehkuroita. Tämä oli ensimmäinen riemullinen
kasvien, lehvien, kukkien juhla sitte menneiden aikojen, jolloin
Vanhassa Borealiassa vielä tuuli humisi puissa ja hyväili kukkia. Se
oli sen vuoksi uuden maan ja uuden elämän juhla yhtä paljon kuin voiton
ja pelastuksen juhla. Kun suuri radiosäde vongahti ilmaan läntisistä
metsistä, tulvasi kotona oleva kansa teille ja katoille. Se kantoi
puvussansa kirkkaita värejä, sen silmät säteilivät ja hymy loisti
jokaisen kasvoilla. Meluamatta, hiljakseen parveili se teillä ja
katoilla ja katseli pelastettua maatansa ja odotteli eri suunnilta
palaavia taistelijoita. Kävi vieno tuuli. Meren lahti sädehti ja
kimalteli auringon valoa. Siellä seisoivat kaikki alukset kuvioissa ja
suitsuttivat ilmaan erivärisiä liekkejä.

Samalla aikaa lähenivät joukot lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ne
lauloivat taistelumarssia, yksinkertaista ja jykevää. Kaikki joukot
teillä ja katoilla yhtyivät siihen ja yhtäkkiä kajahtaa suuresta
ellipsoidista Kapitolion katolta pauhaavia sointuja, marssin sointuja
marssin tahdissa. Joka säkeistön lopussa jymähtää kymmenen suurta
rautaputkea eri puolilla Borealiaa.

Joukot vyöryvät Kapitoliota kohti. Ne liikkuvat tyynesti tahdissa ja
järjestyksessä. On kuin jokin yhteinen hermosto hallitsisi koko tätä
kansanpaljoutta -- niin luontevasti ja järjestyksessä sen liikkeet
käyvät.

Kapitoliossa on Turja esikuntineen ja myöskin Sorja ja Sonja ovat
saaneet luvan tulla sinne.

Sonja katselee ja kuuntelee syvään hengittäen ja silmät loistaen
vakavan kansan syvää ja juhlallista iloa. Hän oli ollut sadoissa,
tuhansissa tilaisuuksissa, joissa olisi ollut tarkoitus olla iloinen.
Mutta kertaakaan ei ilo ollut temmannut häntä näin ehdottomasti
mukaansa. Tuo aaltoileva jymisevä tahti oli kuin sisäisen voiman
paisuilemista, niinkuin olisi meri aaltoillut ja soudatellut häntä
kirkkaissa hurmaavissa avaruuksissa. Marssin aallot löivät hänen
läpitsensä kiireestä kantapäähän ja värisyttivät häntä ja hänelle
nousivat kyyneleet silmiin. -- Ah, iloa, iloa oli hän etsinyt. Mutta
koskaan hän ei ollut käsittänyt, mistä ilo syntyy. Nyt hän sen tietää,
voi, nyt hän sen tietää. Ilo on sisäisen voiman ihanaa maininkia suuren
työn jäleltä. Ei ole mitään iloa ilman ponnistusta. Lepäävä energia ei
koskaan joudu tällaiseen aaltoiluun.

Sorja ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän iloa ja juhlaa. Hän käveli
eräässä suojamassa hiljaisin, pehmoisin liikkein edestakaisin, pyöritti
vyönsä koristetta ja mietti. Kerran hän aikoi puhutella Turjaa, mutta
muutti sitte mieltä, vetäytyi syrjään ja katosi pian.

Turja näki Sonjan avomielisen ja herkän ihastuksen ja haki katseillaan
Sorjaa, nähdäkseen, mitä hän piti juhlasta, mutta ei keksinyt häntä
enää missään. Sonjan ihastus miellytti Turjaa. He tulivat lähemmäksi
toisiaan seistessään tässä saman tunnelman lumoissa. He vaihtoivat
muutamia sanoja ja tunsivat niiden tulevan molemmin puolin herkästä,
ystävällisestä mielestä. Ne olivat kuin lämmin luottava kädenlyönti.

Tuhansia ja taas tuhansia kokoontui Kapitolion edustalle suurelle
aukeamalle. Sotajoukkoja seisoi sivustoilla ja keskustassa. Kansa
kiitteli taistelijoita ja kukitti heitä.

Tultiin ilmoittamaan, että halutaan kiittää myöskin Turjaa.

-- Jopa nyt jotain, ihmetteli Turja. Kansani alkaa hassutella.

Hän astui kuitenkin aukeaman puoleiselle maasta koholla olevalle
ulkonemalle. Muuan mies heitettiin aukeamalla olevan veturin katolle.

Hän katsoi vihaisesti heittäjiinsä ja huusi sitte:

-- Täällä nämä pojat vaativat, että on sanottava Turjalle:
_kiitos_! ja että me luotamme häneen kuin luonnonlakiin. Minä
sanoin, että tietäähän hän sen piru vie ilmankin. Mutta ne nakkasivat
vain minut tänne. -- Toimittakaapa minut nyt sukkelaan alas täältä,
virkkoi hän sitte ympärillänsä seisoville.

-- Meidän on kiitettävä kaikkia tai ei ketään, huusi Turja vastaan.
Vain kaikkien kansamme jäsenten yhteen kootulla voimalla me voitimme.
Mutta joukossamme on ollut yksi henkilö, joka ei kuulu kansaamme, ja
hän teki kuitenkin ratkaisevia tekoja hyväksemme. Monet hänet tuntevat
-- Sorjan. Häntä teidän on syytä kiittää.

-- Missä on Sorja? huudettiin.

Turja haeskeli häntä taasen katseillaan, vaan ei löytänyt. Mutta sitte
kuului hänen äänensä erään sivurakennuksen ulkonemalta.

-- Täällä minä olen. Mutta minä en tyydy kiitokseen. Pyydän paljon
enempää. Minä pyydän vastapalveluksia. Olin juuri astumassa tuolle
tielle, joka vie etelään, kun kuulin nimeäni huudettavan. Olin lähdössä
maastanne pois. Ja minä lähdenkin heti, kun olen tässä sanottavani
sanonut. Minä menen Ekvatoriaan.

Tiedättekö, mitä tapahtuu parhaillaan Ekvatoriassa? -- Siellä
ryöstetään, murhataan, hävitetään. Siellä riehuu mielipuolia joukkoja,
raakalaisia, asumuksia palaa, kasvitarhoja hävitetään, kaikki kiehuu ja
kuohuu. Kas, siellä on lauennut vuosisatoja kestänyt jännitys. Salama
on iskenyt ja myrsky lentää yli koko maan, ympäri maapallon. Nyt siellä
tarvitaan jokainen järjellisen voiman pisara. Pitäisi vangita myrsky ja
salama ja päästää päivä paistamaan onnettomille Ekvatorian kansoille.
Mutta siitä maasta ei löydy niin paljoa järkevää voimaa, että tämä
tehtävä voitaisiin suorittaa. Minä pyydän, että Borealian kansa ja
ennenkaikkea sen suuri päällikkö ottaisi tehtäväksensä Ekvatoriassa
riehuvan myrskyn hillitsemisen ja sen onnettomien kansojen elämän
järjestämisen. Minä tiedän, että päällikkö lähtee nyt pohjoiseen ja
että häntä ei voi mahtavinkaan voima enää tältä matkalta pidättää.
Mutta minä lähden itse nyt heti etelään. Minä voin tehdä jotain siellä,
mutta en läheskään kaikkea. Minä pyydän urheita miehiä tulemaan
jälessäni -- minä en voi enää olla täällä hetkeäkään -- minä pyydän
Borealian päällikköä tulemaan heti kun hän on palannut pohjoisesta.
Taistelu on suloista, kun on hiukankin menestymisen mahdollisuuksia.
Hyvästi!

Ja hän katosi.

Kansan keskuudessa syntyi kohinaa ja liikettä.

Sonja istui kalpeana eräässä suojamassa, nousi kävelemään ja istuutui
taasen.

-- Se on siis tapahtunut, se on nyt siis tullut! Pitihän minun se
arvata. Tällaisen tappion jälkeen!

Hän näki Taitsan ja viittasi hänet luokseen:

-- No nyt olette saavuttanut päämääränne. Järjettömät eläimet
hävittävät Ekvatoriaa ja kaiketi koko minun kansani tuhotaan. Tästä
tulee oikein raakuuden riemukulku. Huh! Minä olen aina peljännyt ja
inhonnut orjien likaista laumaa ja odottanut siltä turmiota. Onko tämä
teistä nyt oikein?

-- Tämä on se, minkä tuloa Teidän kansanne valmisti vuosisadat, vastasi
Taitsa.

Ja he iskivät yhteen tuimilla sanoilla ja erosivat vihassa.

Kun he tapasivat uudestaan, laski Sonja sovittavaa leikkiä ja Taitsa
purki hänelle koko nuoruudenaikaisen aatemaailmansa. Vanhat kuvat,
vanhat käänteet ja vanha tuttu innostuskin palasi taas, kun hän esitti
Sonjalle; mitä äärimmäistä kurjuutta kansat kärsivät, mitä irstaista
elämää eli vallasluokka, mikä kuilu oli orjien ja valtiaiden välillä ja
millaisen jännityksen siinä täytyi syntyä.

Lisäksi oli nyt tullut vielä kaikki se, mitä viime aikoina oli
tapahtunut. Borealian kansan kohtelu ja se äärimmäisen vastakohtainen
kuva, mikä oli löydettävissä Borealian kansan yhteiskunnasta.

Sonja kuunteli hämmästellen itseksensä sitä uutta näköalaa, mikä
hänelle täten avautui. Lopuksi hän tunnusti, ettei hän pysty näistä
asioista keskustelemaan, hän ei ole ikänänsä niille uhrannut
pienintäkään ajatuksen murua. Mutta nyt hän tahtoi toimia jotain! Ei
mitään sankarillista, ei mitään -- näin! Ja hän matki Sorjan asentoja.
Mutta jotain joka soveltuisi hänen luonteelleen.

He sopivat lopulta, että Taitsa lähtee Sorjan mukaan seuraamaan asiain
kehitystä Ekvatoriassa ja Sonja toimii Borealiassa hankkien apua heille
Ekvatoriaan niin paljon kuin voi.

-- -- -- Turja valmisti kuumeisella kiihkolla retkikuntaa pohjoiseen.
Parhaillaan riehuivat siellä myrskyt ja hän tahtoi saapua sinne heti
niiden lakattua. -- Mutta valmistukset veivät kuin veivätkin useita
päiviä. Oli otettava mukaan kaikki varusteet kansan kuljettamiseksi
sieltä etelään. Tosin ei Turma ole lähettänyt sieltä mitään viestiä,
mutta Turja on vakuutettu, että kansan on nyt aika lähteä sieltä.

Näinä kuumeisina päivinä alkoi hänen luoksensa saapua Ekvatoriasta
viestejä toinen toistaan kummallisempia.

Eräänä päivänä löntysteli eteläistä tietä yksikseen puheleva miehen
kuvatus, joka pyysi puhutella Borealian päällikköä. Hän istui Turjan
suojamassa permannolla jalat ristissä allansa ja puhua papatti
ihmeellisestä opista, jonka mukaan Ekvatorian olot olisi järjestettävä.
Hän oli kuullut Borealian yksimielisestä yhteiskunnasta ja kansan
urhoollisuudesta ja hän oli tahtonut vaarojen uhallakin tulla sen
suuren päällikön puheille, jonka käsissä nyt on Ekvatorian kohtalo,
jotta he kaksi yhdessä voisivat tehdä Ekvatorian yhteiskunnasta yhtä
hyvän kuin on Borealian yhteiskunta. Hän oli vuosikymmenien kuluessa
suurella vaivalla ajatellut kokoon tämän järjestelmän ja tuli nyt
tarjoamaan sitä toteutettavaksi.

Turjaa huvitti tämä ilmiö ja hän kysyi:

-- Kuinka tämä järjestelmänne voitaisiin sitte toteuttaa?

-- Se on yksinkertaisesti ja helposti toteutettavissa. Jos annetaan
Ekvatorian kerjäläisille valta, niin he panevat sen toimeen. Heistä
hyvin monet tuntevat järjestelmäni. He tuntevat myöskin tarkoin maan ja
ihmiset ja sitäpaitsi he ovat maan melkein suurin ja työteliäin ryhmä.
Yläluokka ei ole tehnyt mitään, orjat ovat tehneet jotain ruoskan
pelosta. Mutta kerjäläiset ovat tehneet aina työtänsä niin sanoakseni
asianharrastuksesta. Jos siis päällikkö ja hallitus asetettaisiin
kerjäläisistä, niin, luuli hän, voitaisiin Ekvatoriaan luoda
tyytyväinen yhteiskunta.

-- Olette siis kerjäläinen?

-- Niin olen.

Turja lupasi miettiä asiaa ja ukko lähti hyvillä mielii löntystämään
eteenpäin.

Seuraavana päivänä saapui Ekvatoriasta räätälien edustaja ja esitti
uuden järjestelmän, jonka mukaan sorretuille räätäleille olisi
annettava enemmän tuloja ja valtaa. Sillä kuinka tärkeä ryhmä räätälit
sentään ovatkaan yhteiskunnassa! Hehän ovat ihan yhteiskunnan runko.
Mitä olisivat ihmiset, varsinkin sivistyneemmät, ilman räätälejä? --
Eivät juuri mitään. Niin että räätälien varassa on suurelta osalta muun
kansan olemus. "Jos räätäli kestää niin kaikki kestää, jos räätäli
taipuu niin kaikki vaipuu."

Turja lupasi miettiä asiaa.

Sitä seuraavana päivänä tuli kokonaisen kolmen kansan edustajat. He
riitelivät jo tullessaan, kenelle Ekvatoriassa olisi valta annettava ja
he jatkoivat riitaansa Turjan luona. Turja pyysi heitä viemään
kansoillensa sellaisia terveisiä, että kukin kansa pitäisi valtaa
omassa keskuudessaan oikein miehekkäästi ja kukin ihminen omassa
elämässään. Hän ei voinut heidän kanssaan nyt sen enempää keskustella
heidän mielenkiintoisista yhteiskuntajärjestelmistään. Mutta
pohjoisesta palattuaan hän ottaisi asian uudestaan käsille.

Sitte tuli etelästä ylen lihava mies vielä lihavamman naisen kera. He
ilmoittivat olevansa Ekvatorian "ainoan tuottavan elinkeinon",
nimittäin maatalouden edustajia.

Mies piti puheen Turjalle:

-- Sitkeällä ja uutteralla työllä on Ekvatorian maamies monien
miespolvien aikana luonut viljelystä suunnattomiin korpiin, joissa
muinoin pedot kiljuivat ja auhdoille nevoille, joilla ennen halla
härmäistä valtikkaansa piteli. Tavattoman suuriarvoista ja
isänmaallista työtä ovat maamiehet tehneet. Mutta heitä on rasitettu
veroilla ja ulosteoilla ja koko yhteiskunta on ollut heidän
hartioillansa. Me olemme tulleet esittämään, että tämän maan tärkeimmän
elinkeinon tuotantoa edistettäisiin ja suojeltaisiin. Sillä maamies
auransa kurjessa astelemassa -- siinähän on työn ja tuotannon
vertauskuva. "Jos maamies kestää niin kaikki kestää, jos maamies taipuu
niin kaikki vaipuu."

-- Mitä te siis tahdotte? keskeytti Turja.

-- Kun nyt asutuskeskuskulttuurin pohjalle rakennettu
yhteiskuntakehitys pettää, kun porvarillinen sivistys ja tiede ovat
tehneet vararikon, niin olisi isänmaalle tärkeätä, että asutuskeskukset
hävitettäisiin ja ihmiset palautettaisiin jälleen luonnolliseen elämään
maaemon syliin. Nämä paheen pesät, joissa vain kulutus ja keinottelu
kukoistavat, ovat vieneet maataloudesta työvoiman. Siksi niiden
häviäminen olisi toivottava asia. -- Me maamiehet muodostamme
kansakunnan ytimen, juuren, perustuksen. Jos maanviljelijäluokka
häviää, jää jälelle vain kauppaa tekevä ja kauppavoitosta elävä porvari
ja hänelle kauppatuotteita valmistavat orjat ja mökkiläiset. Maamiehen
kera häviää kansallinen leipätuotanto, kansalliset pellot ja
kansalliset lantakasat, kansalliset tavat, kansallinen kulttuuri,
kansalliset päämäärät. Kaikkien muiden mieliä kiinnittävät
kulttuuriarvot, joilla on vain tilapäinen markkina-arvo. -- Me
maamiehet olemme jo alkaneet luoda uutta sivistystä ja tiedettä.
Maamiehen asema valtakunnassa on keskeisin. -- -- --

-- Kiitän teitä, hyvät ystävät, että tulitte, keskeytti Turja taasen.
Minulla on nähtävästi ollut tosiaankin väärä käsitys Ekvatorian
maanomistajain avuista ja merkityksestä. Kun minä kävin Ekvatoriassa,
näin minä auran kurjessa vain orjia ja maan omistajain minä näin juovan
masmaa ja hoitavan terveyttään ja harrastavan vetojuhtien asiaa. Mutta
minä en ole nähtävästi sattunut tapaamaan näitä varsinaisia
ihanteellisia maamiehiä. -- Ehkäpä he olivat silloin juuri parhaillaan
luomassa uutta sivistystä ja tiedettä. -- -- -- Kuinka monta auranalaa
on keskimäärin viime aikoina raivattu maata, joko nälkäiset ovat
loppuneet Ekvatoriasta? -- -- -- Kuinka monta auranalaa Te itse olette
raivannut?

-- Ei ole voinut nyt tehdä työtä maatalouden kehittämiseksi. Maatalous
ei ole kannattanut moniin vuosiin.

-- Mutta tehän sanoitte, että on luotu viljelystä korpiin joissa ennen
pedot viheltelivät -- -- --

-- Tarkoitin menneitä polvia.

-- Kannattiko se heille?

-- Tuskin. Mutta heitä nälkä pakoitti -- eikä päässyt minnekään pakoon.

-- Mutta Teitä ei nälkä pakoita.

-- Eihän se sentään.

-- Mutta Te arvelette, että pitäisi hävittää asutuskeskukset,
teollisuus ja kauppa, jotta nälkä taas pakoittaisi ihmisiä viljelemään
maata -- Teille työvoimaa.

-- En minä sitä sillä tavalla tahtoisi sanoa -- ne ovat kansalliset
päämäärät, jotka vaativat.

-- No hyvä. Miettikäämme tätä asiaa, kun tulen Ekvatoriaan. Viekää
tervehdykseni Ekvatorian kansan ytimelle, juurelle ja perustukselle!

Sitte saapui Turjan luo suutarien lähetystö ja ilmoitti, että jos
suutari kestää niin kaikki kestää, mutta jos suutari taipuu niin kaikki
vaipuu.

Teollisuusmiesten ja kauppiaiden lähetystö vertasi teollisuusmiehiä ja
kauppiaita kuningasilvekseen, joka kaataa saaliin -- ja siitä saavat
sitte ruokansa suuret laumat. Se vaati, että teollisuutta ja kauppaa
rasittavat verot on poistettava.

Sitte tuli pappien lähetystö, joka pyysi palkankorotusta papeille ja
temppeleihin lisää rukouspyöriä.

Tuli orjien lähetystö, joka esitti, että vallasluokka on tehtävä
orjaksi ja orjille annettava maat ja suuret asunnot ja valta. He sitte
järjestävät Ekvatoriaan yhteiskunnan jotenkin Borealian malliin.

-- Voi hyvät veljet, lausahti Turja. Tiedättekö te mikä on luonut
Borealian yhteiskunnan?

Eivät tienneet.

-- Sen on luonut lumi ja jää. Sen on luonut viisisataa vuotta kestänyt
taistelu lunta ja jäätä vastaan, kuolemaa vastaan -- johon taisteluun
antautui viisisataa vuotta sitte terve, rohkea ja kunnollinen kansa.
Jos teidän suunnaton orjajoukkonne olisi nähnyt, ajatellut, kokenut,
oppinut ja kestänyt kaiken sen, minkä me olemme nähneet, ajatelleet,
oppineet, kokeneet ja kestäneet, niin te olisitte aikoja sitte luoneet
Ekvatoriaan hyvän yhteiskunnan. Katsokaas: luonnonlait ovat luoneet
Borealian yhteiskunnan. Teidän on yhtä mahdotonta tehdä Ekvatoriasta
Borealiaa kuin nostaa itseänne varpaistanne ilmaan. Älkää te olko
lapsia, te, jotka tiedätte, miten jokainen kuolleenkin aineen muovaus
vaatii suunnattomat määrät aikaa ja voimaa. Elävän massan muovaamiseen
tarvitaan sitä vielä enemmän.

Teidän asemanne on kurja, minä näin sen käydessäni Ekvatoriassa. Te
tarvitsette ruokaa, te tarvitsette vapautta, te tarvitsette oikeutta,
ja ihmisarvoa. Mutta tämän kaiken te saavutatte vain järjestetyn työn,
kehityksen ja kunnollisen järkevän toiminnan kautta. Älkää te
kuvitelko, että Avaruuden kehityslait eivät pidä Ekvatoriassa
paikkaansa. Älkää te luulko, että te voitte yössä hypätä toiselle
tähdelle.

Nyt Turja nousi kävelemään.

-- Minäpä sanon teille erään seikan, jota te ette kenties tiedä, mutta,
joka teidän tulee tietää. Koko tätä tähteä uhkaa tuho.

-- Lumi ja jää?

-- Pahempi vielä.

Miehet katselivat kysyvinä toisiinsa ja Turjaan.

Ja Turja esitti heille lyhyin iskevin vedoin koko aurinkokunnan
problemin. Hän kuvasi heille uhkaavan Avaruuden Hirviön ja esitti ne
mahdollisuudet, mitkä maata odottavat.

Miesten silmät puhuivat kauhusta, heidän kätensä vapisivat, heidän
kasvonsa olivat kalpeat.

-- Ja tähtemme pelastus, teidän pelastuksenne, meidän pelastuksemme ei
riipu siitä oletteko te herroja ja teidän entiset herranne surmattuina
tai orjina, vaan siitä, voidaanko keksiä pelastuskeinoja ja voidaanko
joka ainoan tällä pallolla elävän ihmisen tahto ja tarmo temmata mukaan
siihen suureen taisteluun, mikä meitä odottaa.

Viekää terveiseni veljillenne ja sisarillenne, että tulen Ekvatoriaan,
kun palaan pohjoisesta ja että silloin saa vapauden ja ihmisarvon
jokainen ihminen, joka ei tee rikoksia. Ja suurimman arvon saa se, joka
on kunnollinen ja tekee työtä. Hyvästi!

Miehet lähtivät hiljaisina ja vakavina.

Kun mitä kummallisimpien järjestelmäin esittäjäin ja lähettien tulva
jatkui, käski Turja erikoisen kirjurin ottaa heitä vastaan ja tehdä
muistiinpanoja heidän nerontuotteistaan. Hän tarkastelee tultuaan niitä
hauskuudekseen.

Seuraavan päivän iltana tervehti hän jo Borealiaa radiosäteellä
jäätiköltä ja näki kaukana etelässä Borealian vastaavan. Ja sitä
seuraavana iltana riehui jo lumimyrsky retkikunnan kasemattien yllä.



XIV luku. Horna kuohuu.


Kun Sorja ja Taitsa saapuivat siihen Ekvatorian asutuskeskukseen, jossa
Turja oli käynyt, ja jossa Ekvatorian hallitus oli suurimman osan
vuodesta aina majaillut, tunsivat he heti ilmassa yhteiskunnallisen
myrskyn tunnelman. Ihmismassoja virtaili ja kuljeksi päämäärättömästi
rannassa, teillä, puistoissa. Oli meluavia kokouksia, joissa puhuttiin,
huudettiin, puitiin nyrkkejä ja ruhjottiin muutamia osanottajia
hengiltä. Oli ryöstettyjä taloja, oli savuavia raunioita, oli mätäneviä
ruumiita siellä täällä tien vieressä, usein alastomiksi ryöstettyinä.
Teiden, katujen ja kanavien leima oli kokonaan muuttunut. Ei näkynyt
vallasluokan komeita viittoja ja puolialastomia vartaloja, ei kaduilla
eikä aluksissa. Kaduilla kulki ja kanavilla souteli asestettuja
sotilaita ja orjia sekä suunnattomat määrät huumaantunutta rahvasta
yleensä. Joukot olivat ilosta juovuksissa. Ne kulkivat edestakaisin,
lauloivat ja liekuttivat puunlehviä. Melkein kaikki työt seisoivat.
Kerjäläisillä oli kultaiset päivät. He saivat mitä ikinä halusivat.
Ja suurimmassa kunniassa näyttivät olevan Borealian sotakentiltä
palanneet raajarikot, sokeat, kuurot ja tylsämieliset sotilaat tai
sotilaanjäännökset, jotka kerjäilivät teiden varsilla.

Sorja ja Taitsa saivat kuulla, että hallituksen "piiskajoukko" oli
surmattu viimeiseen mieheen, että joukko vallassäädyn miehiä ja naisia
oli mennyt samaa tietä. Mutta yleensä heidän oli sangen vaikea saada
selkoa tapahtumista.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli kerätä luotettavia miehiä ja naisia
yhteistoimintaan, jotta saataisiin edes tapahtumain langoista selkoa.
He päättivät luoda kaksi "hermokeskusta", toisen tänne ja toisen
suureen asutuskeskukseen maapallon toiselle puolelle. Sorja kerää
ystäviänsä ja kannattajiansa sotajoukosta ja Taitsa menee puhuttelemaan
kansansa pääosaa, joka yhä asui hänen synnyinseudullaan.

Kun Taitsa saapui siihen satamaan, jonka äärillä hän oli lapsuutensa
viettänyt, havaitsi hän myrskyn ennättäneen jo sinnekin. Sama joukkojen
liikehtiminen, sama ilo ja humina. Hän näki vanhoja tuttavia kulkemassa
joukoissa, kiihtyneinä, silmät loistaen ja mieli nähtävästi ensi kerran
elinijässä arkielämän yläpuolella aaltoilemassa.

Hän ymmärsi niin hyvin heidän ilonsa, heidän mielensä aaltoilun.

Tuolla menee muuan mies, joka hänen täällä ollessansa asui pienessä
kurjassa mökissä erään mäen syrjässä. Mäeltä juoksi vesi ja lika hänen
mökkinsä pihaan. Hän muistaa selvästi mökin lahonneen seinustan, sen
kitisevän oven. Siellä sisällä oli syntymästä saakka mielipuoli poika
kytkyessä, liaten tuon tuostakin yhden nurkan tukehduttavan pienen
mökin permannosta. Siellä oli pari muuta lasta, käppyräinen vaimo;
miehellä oli ollut parantumaton tauti. Hän on vielä elossa ja nyt hänen
silmänsä loistavat. Taitsa tietää, mitä hän ajattelee: toista pientä
huonetta itsellensä, sen verran maata, että voisi elää mökillänsä -- ja
mieletöntä poikaansa johonkin Ekvatorian hoitolaan. Hän toivoo ja
uskoo, että tämä humaus suo hänelle tuollaisen onnen.

Tuolla toinen vanha tuttu, yhdeksän lapsen isä, joka ei vaimoinensa ole
moniin vuosiin nukkunut yhtään rauhallista yötä. Lapset, vaimo ja hän
itse ovat sairalloisia. Taitsa muistaa selvästi, miten monta kertaa hän
näki alastoman pikku raukan itkevän hänen mökkinsä edessä olevassa
likaisessa solassa, joka teki eteisen virkaa. Hänkin toivoo lapsillensa
hiukan helpompaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on ollut.

Täällä kävelevät mies ja vaimo, joilla oli maata ja kunnollinen asunto
kun he olivat nuoria, mutta heidät ajettiin pois maaltansa senvuoksi,
että heidän isäntänsä kielsi saaneensa hänelle tulevia kymmenyksiä,
vaikka hän oli ne saanut. Taitsa tapasi vaimon silloin muinoin sillä
matkalla, jonka hän miehensä tietämättä teki isännän luo rukoillakseen
häneltä lupaa saada edelleenkin pitää maan. Taitsa muistaa vielä sen
suuren puun tien vieressä tuolla metsässä, jonka kohdalla kalpea nainen
tuli häntä vastaan. Taitsa muisti kuulleensa jälestäpäin, että isäntä
oli vaatinut tältä nuorelta naiselta hänen kunniaansa ennenkuin lupasi
ottaa asian harkittavakseen. Ja mies löi vaimoansa, kuultuaan
kerrottavan hänen käynnistään. Nämäkin toivoivat varmaan oikeutta
itselleen.

Tällä tavalla Taitsan mieleen palautui monien vanhojen tuttaviensa
elämä vuosien takaa, koko se puutteista ja kärsimyksistä kudottu kuva,
joka oli häntä lapsena ja poikana ympäröinyt. Ja nyt ovat nämä sen
kuvan elonkipunat, sen hermokeskukset, lähteneet liikkeelle ja
yrittävät irtautua entisestä kudoksestaan. Se paine, joka on litistänyt
heitä harmaata toivotonta elämän seinää vasten, on nyt poissa
ja he yrittävät heti kimmoisuutensa voimasta ponnahtaa irti
kidutuspenkistänsä.

Mutta Taitsa näki myöskin toisenlaisia tuttuja puikkelehtimassa
joukoissa. Hän näki hämärien hommien mestareja, varkaita ja
syntymästään saakka roistoja. Ja Taitsa arvasi heidän miettivän, miten
voisivat käyttää tätä myllerrystä hyväkseen.

       *       *       *       *       *

Jonkun ajan kuluttua olivat Ekvatoriassa koolla Sorja, Taitsa ja Karma.
Turja oli lähtiessään kuvannut Karmalle lyhyesti aseman ja jättänyt
hänen omaan harkintaansa, olisiko hänen edullista lähteä läheltä
seuraamaan tapahtumia. Sonjan vaikutuksesta oli hän vihdoin tehnyt
päätöksensä ja lähtenyt Ekvatoriaan pienen vapaaehtoisen joukon kanssa.

-- Mikä onni, että tulitte, puhui hänelle Sorja. Vaikeimmat ajat ovat
tulossa. Jotain kamalaa on ilmassa.

-- Niin, puuttui puheeseen Taitsa. Tähän saakka on kaikki ollut enemmän
vain ilmaan pidettyä kohinaa ja tunnekuohua. Mutta meidän väkemme on
saanut selville, että jokin salainen voima tekee työtä muuttaakseen
kaiken keskinäiseksi perinpohjaiseksi hävitykseksi. Tämä on kuin
mahtavan joen padon murtuminen ja sitä seurannut tulva. Paine on
kerääntynyt vuosisadasta vuosisataan. On nähty jo kauan sitte, että
ennemmin tai myöhemmin sulku räjähtää rikki ja kauhistava tulva alkaa.
Mutta sulun isännät eivät sittekään suostuneet avaamaan veden juoksulle
pienintäkään rakoa. Nyt tässä tulvassa toimii sekä varsinainen joen
uomassa juokseva vesi, että myöskin sen sivustoilla tuhojansa tekevä
villi vesi, joka vyöryy pelloille, kasvitarhoihin, asumuksiin, joka
hävittää mitä eteen sattuu. Vedellä on kyllä uomansa, mutta se ei mahdu
siihen ennenkuin taas jonkun ajan kuluttua. Tässä myllerryksessäkin
tuntuu eräänlainen yhtenäinen uoma. On pieni ydinjoukko, joka tuntee ja
tunnustaa kehityksen uoman. Mutta tämän joukon liepeillä seuraa aivan
villejä joukkoja, jotka eivät tunne eivätkä tunnusta muuta kuin omia
kielteisiä, hävittäviä vaistojansa. Tähän saakka on näyttänyt siltä
kuin tulva tasaantuisi hiljalleen, mutta äskettäin olemme huomanneet,
että sitä aiotaan kuohuttaa vielä hirmuisemmaksi. Nyt on saatava
selville mitä on tekeillä ja mistä nämä kummalliset voimat lähtevät, ja
sitte iskettävä suoraan pesäpaikkaan. Omin voimin olisi meille ollut
sangen vaikeata suorittaa tämä tehtävä, mutta apua saatuamme olemme
varmat voitostamme.

Nyt olivat liittoutuneet liikkeellä yötä päivää. He värväsivät vapauden
puolustajia, järjestivät joukkoja, levittivät oikeita tietoja mitä
mielettömämpien huhujen vastapainoksi ja -- ennen kaikkea -- he
hankkivat tietoja tapahtumien kulusta. Heillä oli urkkijoita kaikissa
keskuksissa, kaikissa seuroissa ja yhdistyksissä, he paljastivat juonen
toisensa perästä, he saarnasivat, puhuivat ja kirjoittivat. He
koettivat kaikin voimin pitää näitä huumautuneita massoja järjen tiellä
ja luoda pohjaa uudelle yhteiskunnalle.

Kerran saapuu heidän yhteiseen neuvotteluunsa tiedustelija orjien
kokouksesta ja ilmoittaa, että siellä puhui hänelle tuntematon mies,
tarjosi aseita orjille ja kehoitti heitä surmaamaan tyyten
vallassäädyn, "verenimijälauman".

-- Millainen oli tämä mies? kysyi Karma.

Tiedustelija näytti piirtämänsä kuvan.

-- Avaruuden nimessä, minä olen nähnyt tuon miehen! kiljahti Karma.
Mutta missä?

Hän mietti.

-- Tuhat tulimmaista! Tiedättekö missä minä olen hänet nähnyt? Hän oli
yksi niitä, jotka antoivat meille aseita, kun niinä vallassäädyn
taistelujärjestön nimessä kävin niitä satamasta hakemassa. Tämäpä on
kummallista -- tai oikeastaan suurenmoista! Nyt tämä pulma alkaa
selvitä.

-- Täällä valmistaa siis joku salainen keskus taisteluun kahta
toisillensa verivihollista leiriä, totesi Taitsa.

-- Niin totta kuin nimeni on Karma - niin tekeekin. Mutta mikä on se
keskus? Onko Ekvatoriassa yhtään kansaa, joka pystyisi tällaiseen,
josta voisi otaksua, että se aikoisi vallata tämän maan?

Taitsa pudisti päätänsä ja Sorja naputteli sormellansa pöytää ja
tähysteli ulos ikäänkuin hän ei olisi kuullut koko keskustelua.

-- Me koetamme saada tästä selkoa, päätti Karma.

Sitte he taas ponnistelivat, urkkivat ja järjestelivät.

Mutta mitä innokkaammin he koettivat koota lankoja käsiinsä, sitä
sekaisemmaksi ja jännittyneemmäksi asema kävi. Syntyi toisilleen
vihamielisiä taistelujärjestöjä. Ne saivat aseita ja vereisiä
yhteenottoja sattui siellä täällä. Vallassääty, joka ei juuri ollut
näyttäytynyt ollenkaan sataan päivään, läksi lymypaikoistaan, pukeutui
rahvaan tavoin ja liittyi omaan taistelujärjestöönsä.

Liittolaisilla ei ollut niin paljon voimia, että he olisivat voineet
hallita tämän maapallon ympäri ylettyvän kiristyvän jännityksen. Heidän
olisi pitänyt kyetä pitämään kurissa molemmat puolet.

-- Horna vieköön, kirosi Karma. Minä voin kyllä tuhota toisen tai
toisen puolen näistä hulluista. Mutta minä en saa heihin järkeä, niin
paljon että yhteenotto välttyisi. Turjan täytyisi olla täällä muutaman
päivän kuluttua ja hiukan enemmän Borealian voimaa mukana muuten täällä
tulee uusi räjähdys.

Sorjan silmät välähtivät

-- Oletteko tekin sitä mieltä? Lähtekää Borealiaan, selittäkää asema
Turjalle -- hän on siellä tai saapuu pian, ja _vaatikaa_ häntä
tulemaan heti tänne. Sanokaa minun sanoneeni, että koko tämän meidän
tähtemme kohtalo odottaa hänen ratkaisuaan!

Ja Karma lähti.



XV luku. Kuollut maa.


    "Minne katsoin, kaikkialta
    näin kasvot nälän ja kylmän,
    kunne kuuntelin ulomma,
    hukat kuulin huutaviksi.
    Tuolla tunturit jylisi
    jäissä jäämeisen hyrskyn,
    täällä paadet paukahteli
    pakkasessa yön ikuisen,
    kaiken päällä taivon kansi
    kuin luja kivinen lukko."

                     Eino Leino.

Kun säät sallivat, kiiruhti Turjan retkikunta eteenpäin yötä päivää. Ja
kun myrsky pidätti sitä, käveli Turja kasematissansa muutaman askeleen
pituisella tilalla edestakaisin kuin häkkiin vangittu ilves. Häntä ei
maittanut uni eikä ruoka, hän ei paljoa puhunut. Minkä sanoi sen sanoi
kuin muiden aatosten lomasta. Hän suorastaan kiihkosi pohjoiseen.

Kun saavuttiin Borealian lahdelle, alkoi hän parin kolmen miehen kera
kiiruhtaa mukana tuodulla pienellä lumiveturilla muun retkikunnan
edelle.

Jo tulivat näkyviin tutut niemekkeet ja nunatakit, jo näkyi kaukana
Kara-nunatakin huippu hohtaen kirkkaana maassa leijailevan hämärän
yläpuolella. Jo käännyttiin sen niemenkärjen ympäri, jonka takaa piti
näkyä kaukoputkeen Vanha Borealia.

Ja aivan oikein! Turja oli tosiaan näkevinään Kapitolion ellipsoidin
hehkuvan siellä kaukana hämärässä. Sen akkumulaattori siis vielä
ainakin toimi. Ei ollut energia sieltä siis ainakaan viimeistä pisaraa
myöten lopussa. Ehkäpä, ehkäpä hyvinkin ovat jaksaneet taistella tähän
saakka. Mikä riemu nähdä heidät vielä elossa -- edes osaksi. Tietysti
on taistelu vienyt uhrinsa -- sehän on luonnollista. Mutta enimmät ovat
elossa. Mikä riemullinen hetki onkaan kohtaamisemme. Heille pelastus,
meille onni ja tyytyväisyys.

Ja Urja!

Turja jäi muistelemaan häntä oikein yksityiskohdittain. Hänen silmänsä
hän muisti tarkalleen, hänen suunsa, hänen päänsä muodon, jokaisen
hänen ruumiinsa viivan, hänen äänensä soinnun. Hänet valtasi sellainen
hellyyden puuska, että hän tunsi kuin hiukaisevaa nälkää. -- -- -- Ja
tästä lähtien he elävät enemmän toisilleen! Elävät kuin elävätkin. Hän
pitää Urjaa oikein hyvänä. Hän tahtoo korvata kymmenin kerroin
laiminlyöntinsä. Hänelle on kasaantunut sellainen suuri vuori
rakkautta, että Urja on varmaan oleva onnellinen. -- -- Onkohan hän
muuttunut? Onkohan hän kärsinyt? Onkohan hän vanhentunut? -- Hän
nuortuu etelässä. Aurinko, uusi elämä ja Turjan rakkaus tekee hänestä
mieleltään nuoren, ruumiiltaan uljaan.

Ja heillä pitää olla lapsi niin pian kuin mahdollista.

Turja tarkastaa uudestaan kaukoputkella Borealiaa. Ellipsoidi siellä
loistaa, mutta ihme on ettei muita valoja näy. Nythän on jo melko
pimeä. Eivät tuhlaa energiaa! Eivät arvaa meidän olevan näin lähellä.
Annahan olla, eikö syty valoja. -- -- -- Turja laskee ilmaan
radiosäteen. Se kohoaa sähisten korkeuteen ja sammuu. Läheiset jäätiköt
kertaavat sen äänen ja taivaalla matkivat sitä meteorit.

Ei vastausta Borealista.

Turja päästää uuden säteen ja mahtavamman. Jäätiköt vonkuvat vastaan ja
ilvekset kiljuvat.

Ei sittekään vastausta!

Turjan mieltä alkaa oudosti ahdistaa. Hän istuutuu ja tuijottaa
eteensä. Ja sitte hän laskee kolmannen säteen ilmaan. Jäätiköt
vonkuvat, ilvekset kiljuvat ja lähellä räiskähtää meteori.

Mutta Borealia ei hiiskahdakaan.

Turja istuu tuskaisena siksi kun tullaan aivan lähelle. On jo hämärä.
Mutta Turja koettaa tarkastella kaukoputkella Vanhaa Borealiaa. Kovin
se on lumen peitossa. Mutta näkyyhän kuitenkin tumma täplä siellä
täällä -- ne ovat asumuksia. Ja ellipsoidi Kapitolion katolla loistaa.

Mutta tuollahan liikkuu tumma ryhmä! On siellä sittekin eloa. Kumma,
etteivät vastaa tulella.

-- Eikö liiku tuolla tumma ryhmä hämärässä? kysäsee Turja miehiltä
antaen kaukoputken heille. Miehet katselevat kaukoputkella ja sitte
toisiinsa äänettöminä, kuin peljäten.

Vihdoin tulee hitaasti:

Kyllähän siellä -- -- -- mutta eivät ne taida olla ihmisiä.

Turja tempaa kaukoputken ja -- kylmä hiki pusertuu hänen otsallensa.
Avaruuden vallat, oi suuret Avaruuden vallat -- ne ovat ilveksiä -- ne
ovat petoja -- -- --!

Nyt jysähtää Turjan mieleen kuin hirmuinen, hirmuinen paino.

Mutta vielä hän taistelee vastaan. Kenties siellä nukutaan tai kenties
kansa on jo lähtenyt jäätikölle. Eihän maan autius vielä merkitse
ehdottomasti kansan kuolemaa.

Ja niin lähtee Turja kuulemaan tosiasiain tuomiota tässä asiassa --
julmain tosiasiain musertavaa tuomiota.

Veturi alkaa nousta maalle pitkin sitä kohtaa, missä ennen on kulkenut
Borealian uljas tie.

Lönköttää vastaan kaksi ilvestä asunnoilta päin kantaen jotain
suussaan. Salama Turjan putkesta kaataa ne ja niiden saalis
tarkastetaan. Toisella oli miehen pää, toisella nuoren naisen jalka.
Jalassa oli vielä jalkine. -- -- --

Pysähdyttiin asumuksen edustalle ja astuttiin sisään valaisten tietä
lyhdyillä. Asumuksen edusta ja eteinen oli lunta täynnä. Vaivoin
päästiin sisään. Vielä sisälläkin narisi kuura ja jää ja se kaikui
monin kerroin omegametallisista seinistä. Asunto oli aivan kylmä.
Miehet jäivät seisomaan ensimmäiseen suojamaan, Turja jatkoi matkaa.
Kun hän valaisi lyhdyllänsä erästä suojamaa, näkyi sieltä nurkassa
istuvan miehen kasvot lasittuneine silmineen. Hänen vieressään
lattialla oli käppyrässä, kasvot Turjaan päin, nainen ikäänkuin
suojellen ruumillaan pientä lasta, joka oli poikkipuolin nojaten hänen
uumiensa kohdalla. Kaikki kolme jäätyneitä. Muut suojamat olivat
tyhjiä.

Seuraavasta talosta löytyi kokonainen jäätynyt kasa ihmisiä. He olivat
kauhuissaan ahtautuneet yhteen, kieritelleet ja kouristuneet toistensa
päälle ja lopulta heittäneet henkensä.

Muutamassa asunnossa olivat ovet auki ja siellä olivat ilvekset käyneet
aterioimassa. Oli vain jätteitä jälellä, vaatteita ja muutamia
ruumiinosia.

Ja niin edelleen jatkui tämä kauhun matka asunto asunnolta, suojama
suojamaita. Turja oli kuin unissakävijä. Hän ei puhunut sanaakaan, tuli
ja meni vain. Hänen silmänsä verestivät, hän hengitti raskaasti ja
käynti oli hoipertelevaa. Mutta yhä hän kulki asunnolta asunnolle,
vaikka miehet olivat jo vakuutettuja, ettei ollut täällä enää ketään
pelastettavaa.

-- Eivät olleet ihmiset nälkään kuolleet. He olivat kyllä kuihtuneita,
harmaita ja kurttuisia, mutta selvästi näki, etteivät he olleet
kuolleet yksinomaan ravinnon puutteeseen. Ei liioin ollut tämä
yksinomaan nälän ja pakkasen työtä. On ollut jokin muu -- -- --jokin
muu surma on kävellyt täällä nälän ja pakkasen apurina. Se tietoisuus
painui Turjan päähän. Täällä on ollut mielipuolia, täällä ovat ihmiset
kieritelleet tuskissaan ja saaneet kouristuskohtauksia. Mutta Turja ei
jaksanut tätä sen pitemmälle miettiä. Hän kulki vain yhä edelleen ja
lähestyi Kapitoliota.

Vihdoin astuttiin sisälle tähän rakennukseen. Kylmä, hirvittävän kylmä
oli sekin. Kuura ja jää narisivat lattialla. Tuttuja olivat paikat. --
Tuossa Urjan vanha kypärä. Tuossa hänen työpöytänsä. Sen ääressä syntyi
kerran "Urjan koneen" suunnitelma. Tässä hän tapasi päivisin ottaa
vastaan kansan naisia ja muita vieraita. Siinä on hänen
mieli-istuimensa, verhottuna hänen väreillänsä. Kas tuossa hänen
vaippansa. Siinä on vielä seinällä se suuri kuivunut seppele, joka
koristi heidän suojamansa seinää heidän hääyönänsä.

Turja kulki autiosta suojasta toiseen tehden tällaisia havainnoita.

Vihdoin hän löysi Tarjan erään suojaman lattialta pääkallo halki
lyötynä ja jäätyneenä.

Sadat kysymykset sävähtivät Turjan mieleen.

-- Mikä on halaissut hänen päänsä? Onko hän pudonnut jostain? Se näytti
mahdottomalta. Kuka on siis lyönyt häntä? Mikä taistelu täällä on
taisteltu?

Ja Turja tutki nyt kiihkeästi Kapitoliossa suojamasta suojamaan, mutta
ei löytynyt mistään vastausta.

-- Missä on Urja?

Se kysymys tunki nyt Turjan mieleen. Se puistatti häntä. Hänen
mielessään oli koko ajan ollut kuin salaisena raskaana mielikuvana
pieni kuutiohuone -- siellä hän ei ollut vielä käynyt. Hänen täytyi
levätä, hänen täytyi koota voimiansa, ennenkuin hän lähti sinne
nousemaan. Ellipsoidi soi ja valitti siellä ylhäällä niinkuin ennenkin
ja sen hiljainen kaiku hymisi täällä autioissa suojissa. Vihdoin Turja
teki päätöksensä ja nousi kuutiomajaan.

-- -- -- Kun häntä ei kuulunut lumiveturiin, vaikka miehet odottelivat
mielestään melkein puoliyötä, lähtivät he häntä hieman levottomina
hakemaan. He olivat nähneet hänen lyhtynsä valon kohoavan kuutiomajaan
ja siellä se paloi vieläkin. Ja sieltä he löysivät Turjan. Hän istui
nurkassa seinään nojaten ja tuijotti kiikaripöydän ääressä nukkuvan
Urjan kasvoihin. Urjan ruumis ja kasvot olivat ohkaisen kuuran
peitossa, mutta selvästi näkyi hänen kasvoilleen jäätynyt hymy.

Miehet seisoivat ja odottivat, mutta Turja ei näyttänyt heitä
huomaavankaan. Vihdoin he pyysivät hiljaisella äänellä Turjaa tulemaan
alas veturiin, jossa on lämmintä.

-- Antakaa minun jäädä tänne ja palatkaa etelään, mumisi Turja.

Miehet katselivat toisiansa.

Mutta sitte nousi vuosisatain halki elänyt ja karaistunut Borealian
kansan elämäntahto heidän yksinkertaisissa mielissänsä taisteluun. Se
puhui heidän suunsa kautta Turjalle vuosituhansien takaista kieltänsä,
se herätteli hänessä vuosituhansien varsilta kerättyjä ja ladattuja
taistelun vaistoja. Hänessä heräili ja oikoi jäseniänsä se Turja, joka
kerran kaukana, kaukana harmaassa muinaisuudessa lauloi:

"Me iskimme miekoin ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana
morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi
on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät
liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat."
-- niin, ja joka saattoi laulaa näinkin:

    "Muistan murhan
    ma ensimmäisen,
    kun Gullveig keihäiden
    kärjissä vietiin,
    Odinin salissa
    poltettiin;
    Kolmasti polttivat
    kolmi-synnyn,
    kuitenkin elää
    hän nytkin vielä."

-- Joka oli mukana, kun maata puhdistettiin pedoista, kun viljeltiin
ihanaa lumetonta maata, kun alettiin taistelu lunta vastaan, kun
paettiin Ekvatoriaa ja sieltä Borealiaan ja joka vihdoin on satoja
vuosia taistellut täällä Borealiassa. Tämä Turja, jonka ikää ei osaa
sanoa, jolle vuosituhat on niinkuin hetki ja kuolo vielä tuntematon, se
alkoi liikahdella, oikoa jäseniään ja kysyä mitä tässä nyt on tekeillä.
Ja se mittasi tälle murtuneelle tämän päivän Turjalle tätä tapahtumaa
vuosituhansien mitalla, miljoonien kärsineiden ja kuolleiden mitalla ja
sanoi: Katso, luuletko sinä poikaraukka olevasi yksin ja se kaikkein
onnettomin? Katso tänne, näitä menneitä tuhansia miljooneja, jotka
tämän tähden tomuun jo ovat tomunsa sekoittaneet. Katso näitä
miljooneja puolisonsa ruumiin ääressä itkeneitä tai mykkinä kärsineitä,
katso näitä vanhemmistaan jääneitä lapsia, lapsensa kadottaneita
vanhempia. Tuhat miljoonaa kertaa, monta kertaa useammin vielä, on
maailmassa toistettu sama tuska ja suru. Katso näitä mereen hukkuneita,
jotka ovat yöllisellä pauhaavalla ulapalla yksin kamppailleet ja joiden
kuoleva silmä on syvyyteen vajotessaan nähnyt vain tähden taivaalla
tuikkivan, katso näitä tulessa palaneita, näitä taistelutantereilla
henkensä heittäneitä, jotka ovat polttavin huulin huutaneet tuskansa
avaruuteen. Katso näitä nälkään kuolleita, katso näitä, joilla ei
elämässään ole ollut tervettä päivää ja näitä, jotka ovat itse tuskansa
lopettaneet -- -- -- _Kaikki_ he ovat tunteneet tuskansa, niinkuin
sinäkin, hirmuisena, uutena, odottamattomana. He ovat aivan varmaan
jonakin hetkenä olleet sitä mieltä, että heidän onnettomuutensa on
suurin, että sitä ei voi kestää. Ja kuitenkaan ei tämä tähti ole
siirtynyt sen johdosta hiventäkään radaltansa. Kuitenkin on elämä
vyörynyt eteenpäin uomassansa heidän ohitsensa, heidän ylitsensä. Ja
sen täytyy vyöryä eteenpäin. _Kun elämä polttaa ainetta, niin se itse
tuntee tuskaa_. Mutta Ikuinen Laki säätää sen kuitenkin hehkuttamaan
ainetta Avaruuden rannattomilta ulapoilla. -- -- --

Turja nousi ja laskeutui hiljalleen lumiveturiin.

Aamun valjetessa seisoi hän Kapitolion katolla hyperboloidin reunalla
ja katseli kuollutta maata. Valtaisena kuvasarjana kävivät hänen
mielessänsä tämän maan kohtalot. Hän näki ensimmäisen metsästäjän,
puoli-ihmisen, lymyvän tämän maan aarniometsissä ja kaatavan sen suuria
eläimiä. Hän näki hänen kilkuttavan kivistä asettansa ja tekevän päivän
työtä saadaksensa tulen. Sitte ilmestyy viljelty täplä sinne tänne
metsien keskeen ja lapset leikkivät majapahaisten edessä. Täplät
laajenevat, ihmisten luku kasvaa, syntyy asutuskeskuksia, teitä,
siltoja j.n.e. Sodat ja taistelut vyöryvät maan yli, sukupolvet
vaihtuvat, syntyvät ja kuolevat -- ja sitte matelee jäätikkö
pohjoisesta ja uhkaa maata. Kansa pakenee etelään. Elääkö vai onko
kuollut -- kuka tietää.

Mutta sitte eräänä päivänä saapuu jäätiköltä tänne uusi kansa ja ottaa
maan omaksensa. Se luo omegametallin, oppii hallitsemaan radiovoimaa,
luo voima-asemat -- tuolla ne ovat lumen ja jään peitossa. Ainoastaan
korkeimmat piiput ojentuvat pinnalle kuin hukkuvain kädet.

Tämä kansa rakentaa asunnot, tiet, kasvitarhat -- kaikki ovat lumen ja
jään peitossa.

Tuolla loistaa Kara-nunataki, joka kerran on ollut metsäinen vuori ja
jonka ihanissa puissa tuuli on humissut. Tuolla uinuu jääpeitteen alla
Borealian lahti, joka kerran on kuvastellut lehtoisia rantoja ja
saaria, kuullut vesilintujen huutoja ja iloisten ihmisten laulua,
soittoa ja naurua.

Turja hakee katseillaan sitä seutua, missä hän Urjan kanssa vietti
lapsuutensa. Siellä on vahva jäätikkörinne ja idästä tuleva harjanne
ulottuu luultavasti juuri heidän yhteisen lapsuudenasuntonsa päällitse
maan keskukseen. Siellä nukkuvat heidän molempain vanhemmat vahvan
jäätikön alla, siellä nukkuu se vanha ystävällinen ukko, joka heille
kertoi tarinoita, täällä nukkuu Urja hänen lähellänsä, hän yksin on
tässä heitä muistelemassa -- -- --

-- Täällä on työ ja taistelu päättynyt, täällä ei minua enää tarvita.
Täällä ei tarvita retkikuntaa -- ystävät ovat täältä jo lähteneet
pitkälle retkellensä. Vaiennut on voima-asemain jyminä ja
akkumulaattorien sihinä, vaiennut on työmarssi, hervonnut ja kankea on
Urjan käsi, taistelijat ovat astuneet Suureen Rauhaan. Miten
tuntuisikaan houkuttelevalta seurata heitä. -- -- -- Mutta minun
vuoroni ei ole vielä tullut. Vielä taistelee kansan toinen osa
etelässä. Vasta siellä tullenee minun vuoroni. Turja astui
kuutiomajaan, katseli kauan jäätynyttä Urjaa, kosketti huulillaan hänen
jääkylmää poskeansa ja otti hänen kätensä alta rullan, johon oli suurin
tuskan koukertamin kirjaimin kirjoitettu monta kertaa: "Lapsi itkee."
"Lapsi itkee." "Lapsi itkee."

-- Urja kulta, puheli Turja, lapsi itki, kun se ei päässyt tähän
maailmaan, mutta se olisi itkenyt myöskin elämään tultuaan.

Sinne jäi jäätyneen maan jäätynyt valtijatar, korkealle
valtaistuimellensa Avaruuteen tähtäävän kiikarin ääreen. Ellipsoidi
loisti vielä kun Turja katseli lounaaseen taivaltavasta lumiveturista
kaukoputkella Borealiaa ennenkuin se häipyi viimeisen kerran hänen
näkyvistänsä.



KOLMAS OSA.

TAISTELU VETTÄ JA TULTA VASTAAN.



I luku. Nurinpäin käännetty elämä.


    Kalliot halkeavat,
    jättiläiset vapisevat;
    ihmiset astuvat Helin
    tietä, ja taivas ratkeaa.
                Päivä pimenee
    Maa painuu valtameren helmaan
    taivaalta putoavat kirkkaat tähdet,
    tuli nielee elämän puun,
    liekit kohoavat itse taivasta kohti.

                                      Edda.

Turja pysäytti tähtikiikarin kellokoneiston Ekvatorian suurimmassa
tähtitornissa, sammutti kiikarilampun, otti muistiinpanonsa ja
laskeutui alas. Ulkona yössä tanssivat tulikipunat ja koko läntinen
taivaanpuolisko loisti valomerenä, jossa oli suuria pimeitä saaria,
niemiä ja niemimaita ja jonka vaahdot vyöryivät kauas avaruuteen. Tässä
valomeressä näkyi uivan satoja jättiläisaurinkoja ja jos suunnattomat
valot ja varjot lankesivat siellä sopivasti, saattoi myöskin nähdä
omalla valollaan loistamattomia taivaanpalloja takertuneina meren
helmaan.

Turja laskeutui pieneen suojamaan tähtitornin juurella. Siellä tuli
häntä vastaan pieni, kurttuinen masmalta hajuava mies tai pikemmin
ihmisraunio.

-- Oletteko varma laskuistanne? kysyi häneltä Turja.

-- Kysytte sitä ainakin kymmenennen kerran, tohisi mies. Onko Teillä
syytä epäillä niitä?

-- Ei ole. En ole vielä niin pitkällä, että voisin tarkistaa laskunne.
Sehän se tässä kiusana onkin. Kuluu vielä ajastaika, ennenkuin olen
päässyt tuloksiin. Mutta Tehän olette tehnyt miehinenne työtä jo
vuosikymmeniä, Teidän täytyy olla selvillä asioista -- tai olette sitte
suurin tuhrus tämän tähden pinnalla. Te imette masmaa niin ettei Teissä
kohta ole ihmisen puitteitakaan jälellä. Avaruuden vallat Teitä
armahtakoot, jos Teidän laskuistanne löytyy masman höyryn jälkiä.

Mies vetäytyi ärtyneenä syrjään ja murisi:

-- Olen laskenut, niinkuin olen laskenut. Saatte laskut, saatte
kiikarin, saatte koneet. Muu ei kuulu Teihin. En ole orja.

Ja sitte hän irvisti:

-- Entä sitte? -- -- -- Hajoaapa tämä tähdenmurunen tähtisumuksi
miljardin vuotta aikaisemmin tai myöhemmin. Mitä se merkitsee? Sehän on
meille ihan yhdentekevää.

-- Tuhat tulimmaista, lennätti Turja ja lähti ulos.

-- Mutta niinkuin sanottu, tohisi mies hänen jälkeensä, ainoastaan
kaksi läheistä sivuamista tuon pimeän Polyhymnian kanssa, joka kulkee
aurinkokuntamme rinnalla -- ei muuta. Sitte phuii -- taas selville
vesille. Tehkää poika. Se näkee jo auringon kirkkaampana. Sanokaa vain
Sorjalle sillä tavalla, niin -- -- --

Turja lähti. Hän ei jaksanut kuunnella ukon lallatusta sen enempää.

Turja kulki yössä kypärä päässä ja kaasunaamari mukana valmiina
käytettäväksi. Heti kuin Turja pääsi selville, että Vanhan Borealian
kuoleman oli todennäköisesti aiheuttanut, nälän ja pakkasen ohella,
jokin myrkyllinen kevyt kaasu, ehkä hiilivetyjä, cyani t.m.s., jota
vyörymyrskyt olivat tuoneet annoksen Avaruuden Hirviön kaasuvaipasta,
antoi hän valmistaa mahdollisimman paljon kaasunaamareita,
käytettäväksi tarpeen tullen. Mutta vain silloin tällöin oli Ekvatorian
alueella huomattu vyörymyrskyissä myrkyllisiä kaasuja.

Turja oli vanhentunut. Kansansa ei ollut häntä tuntea kun hän palasi
pohjoisesta. Ja viimeksi kuluneet vuodet olivat yhä lisänneet vanhuuden
valtaa.

Hän havaitsi päivä päivältä yhä selvemmin, että Ekvatorian kansasta ei
tule apua ratkaisevalla hetkellä. Se on kaikinpuolin takaperoinen
kansa. Se oli hukuttaa itsensä omaan vereensä vallassäädyn suistuttua
vallasta. Taistelut olivat käynnissä ja jännitys äärimmillään, kun
Turja saapui miehineen Ekvatoriaan. Hän ei ikinä olisi sinne tullut,
hän olisi antanut heidän sotia tai sopia keskenään -- ellei olisi ollut
suurta Avaruuden problemia, joka pakoitti hänet tänne tulemaan.

Sorjan ohjeiden mukaan hävitettiin jokin helvetillinen järjestö, joka
oli sisäisen sodan valmistanut -- Turja ei tänäkään päivänä tiennyt
mikä voima siinä oikeastaan oli toiminut ja minkä päämäärän hyväksi. --
Orjat vapautettiin, heille annettiin maata, järjestettiin oloja -- ja
nyt elellään Ekvatoriassa edelleen omaa mukavuutta hakien.

Näiden ajastaikojen kuluessa oli Turja tehnyt työtä päivällä Ekvatorian
"elämänvieterin uudestaan virittämiseksi", yöllä Avaruuden ongelman ja
aurinkokunnan kohtalon laskemisessa. Ekvatorian kolmessa tähtitornissa
oli tehty havaintoja kymmeniä vuosia Avaruuden Hirviöstä ja se
tähtitieteilijä, joka äsken oli tohissut ja lallatellut Turjalle --
Tulema -- oli apulaisineen laskenut havainnoista tulokset. Hän sai
tulokseksi, että aurinkokunta tulee sivuuttamaan Avaruuden Hirviön ja
myöskin kaikki tähän saakka tunnetut sitä kiertävät kiinteät massat.
Aurinkokunta kulkee kymmenen ajastaikaa rinnakkain pimeän Polyhymnian
kanssa samaan suuntaan ja maa tulee kaksi kertaa sangen lähelle tätä
tähteä -- niin lähelle, että jos Polyhymnialla on ilmakehä, niin
ilmakehät myllertyvät toisiinsa ja ilmakehämme lämpötila humahtaa
hetkeksi sangen korkealle.

-- Mutta kumpikin kohtaus päättyy eroon, lallatteli Tulema. Se on
flirttiä vain, se on liehittelyä. Polyhymnia ei huoli Eroksesta, Eros
on liian pieni poika -- -- --

Mutta Turja ei luottanut hänen havaintoihinsa ja laskelmiinsa.

-- Senkin kapakala! puheli hän itseksensä. Imee masmaa, niin että
varmaan numerot tanssivat silmissä, kukaties näkee tähtiä Avaruudessa
enemmän kuin niitä siellä onkaan. Häärii naisten seurassa, vanha kuha.
Hänelle ovat masma ja naiset ensin ja sitte vasta aurinkokuntamme ja
tähtemme kohtalot. Sellaisiin aivoihin ei voi luottaa, kun on
kysymyksessä maailmojen kohtalot.

Turja oli jo vuosia tehnyt itse työtä ratkaistakseen ongelman. Hän
istui yön toisensa jälkeen tähtikiikarin, spektroskoopin ja
meridianikoneen ääressä. Hän harjoitteli havaintoja, kronograafin
käyttöä, hän tutki laskujen teoriaa ja määräili tähtien asentoja.
Vihdoin hän pääsi niin pitkälle, että hän voi ryhtyä laskemaan
etäisyyksiä ja ratoja.

Hän oli nyt jo varma, että aurinkokunta läheni yhä Avaruuden Hirviötä
eikä siis ainakaan vielä ollut sivuuttanut sitä. Se oli jo läpäissyt
sen stratosferin, sen uloimman tomukehän, ja alkoi nyt taivaltaa
sisempää vyöhykettä, troposferia, jossa se voi tavata hyvin
runsaastikin kaasuja. Sitäpaitsi alkaa troposferissa lämpötila hitaasti
kohota sitä mukaa kuin siihen upotaan syvemmälle -- stratosferissä oli
ollut kaikkialla yhtä kylmää. Joka päivä jää jäätävä kylmyys yhä
kauemmaksi jälkeen ja joka päivä lähenee Avaruuden Hirviön hehkuva
keskus. Lämpötila kohoaa päivä päivältä ympärillämme avaruudessa --
kuinka nopeasti, sitä ei vielä voida päättää. Milloin tulee vastaan
niin kuumia tomu- ja kaasujoukkoja, että oma ilmakehämme kuumenee ja
jäätiköt alkavat sulaa?

Maa uppoaa Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasujoukkioihin siten, että sen
rata tekee pienen kulman sen akselin kanssa. Siten se puskee aina
eteläisellä poskellansa, joillakin kääntö- ja napapiirin välisillä
seuduilla itsellensä tietä auki. Näille kulkusuunnan kanssa
kohtisuorassa oleville seuduille, jotka törmäävät suoraan vasten
Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasumassoja, sataa enimmän meteoreja,
sieltäpäin lähtevät vyörymyrskyt ja siellä on syntyvä suurin paine ja
korkein lämpötila.

Näin paljon tiesi Turja nyt jo.

Mutta jälellä olivat vielä ratkaisevimmat kysymykset: _Jaksaako
aurinkokunta sivuuttaa Avaruuden Hirviön ja sivuuttaako Eros
onnellisesti Avaruuden Hirviön lukemattomat seuralaiset -- ennenkaikkea
tuon Polyhymnian_? -- Näihin kysymyksiin voi Turja vastata
aikaisintaan noin vuoden kuluttua.

Mutta hän on kärsimätön. Hän ei tahdo jaksaa odottaa omien laskujensa
tuloksia. Hän kiristää Tulemalta totuutta tuon tuostakin. Hän
keskustelee hänen kanssansa, uhkaa häntä, hän tahtoo ikäänkuin ottaa
ulos pääkopasta hänen aivonsa ja tarkastella toimivatko ne
täsmällisesti, voiko niihin luottaa -- mutta aina ne tuntuvat hänestä
pehmenneiltä, pöhöttyneiltä ja veltoilta. Aivan kuin masma niistä
löyhkäisi! Ja aina hän saa häneltä kalmanhajuisen vastauksen:

-- Entä sitte? Hajoaapa tämä tähtimurumme tomuksi ennemmin tai
myöhemmin. Tomu on kuitenkin kaiken loppu. Mitä meitä liikuttaa,
_milloin_ tulee iankaikkinen rauha ja unohdus? Tulee se kumminkin.
On viimeistä atomia myöten yhdentekevää, oletteko Te täällä sätkytellyt
hetken kauemmin tai ette -- ja yleensä olemmeko me kaikki olemassa
tässä tulemisessa vuosituhatta lyhyemmän tai pitemmän ajan. Miksi
vaivata itseänsä tällaisilla asioilla -- -- --? Minä olen laskenut --
se kuuluu minun virkaani -- saan siitä toimeentulon. Mutta Te -- -- --.
Pitäkää Te vain hyvänä Sorjaa! Aa, olisipa minun hallussani sellainen
ihanuus -- minä viis silloin tähtien kohtaloista. On olemassa vain yksi
meille miehille mielenkiintoinen tähti: nainen, ja ainoastaan yksi
meille todellinen vetovoima: rakkaus.

Turja havaitsee, että ei ole siitä miehestä totuuden perustukseksi.
Itsensä hänen on totuus valloitettava maksoi mitä maksoi. Mutta hänen
mielikuvituksensa lentää tosiasiain edelle. -- Aurinko voi vajota
Avaruuden Hirviön helmaan tai törmätä sitä kierteleviin massoihin.
Kummassakin tapauksessa on elämän satu tällä tähdellä, meidän
tähdellämme, lopussa -- ihmiselonkin satu, ja sen juuri ennenkaikkea.

-- Entä jos aurinkomme jaksaa sivuuttaa uhkaavan tuhon onnellisesti,
mutta Eros törmää yhteen jonkun kiinteän massan kanssa? Täytyykö tämän
täällä kukkivan elämän silloinkin ehdottomasti kuolla? Täytyykö
ihmiselon sammua? Voihan ajatella, että jää jälelle vielä kiinteä
massa, tähdenkappale, jolla itää elämän siemen. Voisiko ihminen
pelastua sellaiselle kappaleelle?

Näin vyyhteävät Turjan ajatukset hänen astellessansa tähtitornista
asuntojen ohi itäänpäin kulkevaa tietä.

On tyyni, mahdollisimman selkeä yö. Hänen takaansa tulevassa Avaruuden
Hirviön kalpeassa valossa kumottavat asunnot ja heittävät varjoja,
mietoja ja sekavia. Ne häälyvät ja tanssivat, samoinkuin valokin häälyy
ja värähtelee. Koko maisema: asutuskeskus teineen ja kanavineen,
kasvitarhat ja pellot, vuoriston rinne ja huiput ja tulivuoren soihtu
tuolla kaukana idässä, kaikki tuntuu oudolta ja salaperäiseltä tässä
satumaisessa valaistuksessa, usva- ja auerharsojen leijaillessa siellä
täällä. Turjasta tuntuu niinkuin tämä maa tässä yössä hiljaa väristen
odottaisi tuhoansa.

Tuleman laskujen mukaan ei Eroksen ja Polyhymnian ensimmäiseen
kohtaukseen ole enää vuottakaan. Turja on ryhtynyt varusteluihin jo
tämän tapahtuman varalta.

Koko hänen ja hänen mukanansa seuranneitten kansalaistensa työ
Ekvatoriassa tähtäsi loppujen lopuksi tähän pisteeseen. Olivatpa heidän
suunnitelmiensa, heidän järjestelyjensä ja mullistustensa piirustukset
millaiset hyvänsä -- aina niissä viivat tähtäsivät, jos osasi niitä
oikein katsoa, oikean perspektiivin hakea, tuohon yhteen ja
samaan pisteeseen; _Kohtauksiin tai yhteentörmäyksiin toisten
taivaankappaleiden kanssa_.

Kun annettiin maata entisille orjille, kerjäläisille ja
mökkiläisille, toivottiin heiltä liikenevän aikaa perehtyäkseen yleensä
luonnonlakeihin, tieteisiin ja tieteen soveltamiseen elämään -- ja
myöskin ottaakseen osaa yhteisiin varusteluihin. Entisen sotajoukon
sijasta aiottiin luoda koko kansasta kylmäverinen, selväjärkinen ja
kaikin puolin varustettu armeija taistelemaan Avaruuden ankaroita
kohtaloita vastaan. Entisten sotasoutujen ja rautaputkien sijasta
aiottiin luoda kasematteja kylmää ja kuumaa vastaan, vuoriasuntoja
tulvia vastaan, kaasunaamareja myrkyllisiä kaasuja vastaan, nopeita
kuljetusneuvoja, joilla kansa voitaisiin siirtää maapallon puoliskolta
toiselle, ja niin edespäin.

Tätä varten taattiin myöskin entisen vallassäädyn jäsenille riittävä
toimeentulo, heistä toivottiin opettajia, johtajia, keksijöitä --
heillä kun oli vuosituhantinen aivokulttuuri -- -- --. Järjestettiin
jättiläismäinen valistustyö, opetustyö. Suurin osa välineistä luotiin
aluksi Uudessa Borealiassa. Sen voima-asemat jauhoivat valistusta
Ekvatorialle: tukuttain kokeiluvälineitä, laboratoriovälineitä,
tuhansia liikkuvia kuvia koneista, luonnontapahtumista,
tähtimaailmasta, Avaruuden Hirviöstä -- -- -- Maaveturit ja
"valistuslaivat" kiertelivät Ekvatoriaa ja seisovat opistot panivat
parastaan.

Mutta Turjasta tuntui toisinaan kuin olisivat he pyöritelleet käsissään
kuollutta ainetta. Se ei tuntunut muovautuvan, se ei tuntunut alkavan
ollenkaan pyöriä _itsestään_. Se siirtyi kun siirrettiin, se nousi
kun nostettiin, se putosi kun pudotettiin. Mutta tämä kansa ei
näyttänyt ollenkaan omaavan yhtenäisyyden vaistoja, kykyä nähdä
yhteistä päämäärää ja tuntea yhteistä tahtoa. Se oli niinkuin joukko
ilmaan heitettyjä vesipisaroita, jotka putoavat minne kutakin tuuli
vie. Kullakin oli vain _yksi_ ajatuskeskus: oma itse -- mitään
muuta polttopistettä ei tämän kansan ajatuksen säteille näyttänyt
löytyvän mistään päin -- ei maan pinnalta eikä Avaruudesta.

Turja oli koettanut aluksi yhdistää heidän ajatuksiansa aivan
alkeellisilla keinoilla, maanpinnalle luoduilla polttopisteillä:
yhteisillä viljelyksillä, voima-asemilla, aluksilla ja niin edelleen.
Siten hän aikoi totuttaa heitä näkemään yhteisiä päämääriä. Mutta siitä
ei tullut mitään. Se mikä ei ollut kunkin yksityistä "omaa", oli
sellaista, jota ei ollut kartutettava ja hoidettava, vaan petkutettava
ja varastettava itselleen. Tämä kansa ei näyttänyt oppivan koskaan
tuntemaan mitään muuta "omaa" kuin sen, mille sai tehdä yksin ihan mitä
tahtoi.

Sitte ajatteli Turja, että vaikka nämä pienet yhteiset päämäärät
maanpinnalla eivät pysty yhdistämään tätä kansaa -- tai näitä kansoja,
niin totta sen sitte tekee Avaruudesta uhkaava tuho, tuo suuri, valtava
Avaruuden Hirviö. Ja hän alkoi saarnata ja saarnauttaa siitä. Kansa
kuunteli ja ihmetteli hetken, näytti olevan kiihdyksissään ja
kauhuissaankin. Se pauhasi, viittoi ja touhusi. Se väitteli,
suunnitteli ja esitti lukemattomia "teorioja" ja "periaatteita" tästä
kysymyksestä. Syntyi filosoofisia kouluja ja suuntia, erakkoja meni
erakkoluoliin sitä ongelmaa miettimään. Temppeleihin lisättiin
rukouspyöriä, joissa oli rukouksia Avaruuden Hirviötä vastaan.

Lapset leikkivät Avaruuden Hirviötä.

Mutta kun kansa oli purkanut tunteensa, kun aalto oli ohi ja tämä muoti
haalistunut, niin ei juuri kukaan välittänyt koko jutusta. Kaikki
joivat masmaa, rakastelivat ja söivät ja petkuttivat toisiaan, niinkuin
ennenkin.

Se oli sellaista tahdasta se kansakokoelma!

Ei kuitenkaan aivan kaikki. Siellä täällä laaksoissa ja villien jokien
äyräillä oli kansoja, joiden joukosta Turja löysi edes kipinän
korkeampaa yhteistä tahtoa. Siellä värähtivät muutamat aivot hänen
esittämänsä suuren tehtävän satuttamina, sieltä lähti joukko
taistelijoita, jotka näkivät päämäärän. Nämä ynnä Borealian kansa,
josta hyvin suuri osa oli muuttanut Ekvatoriaan, pitivät koossa
Ekvatorian yhteiskuntaa ja järjestivät sitä.

Kullakin kansalla oli parlamenttinsa ja nämä asettivat koko Ekvatorian
parlamentin. Turja ja Sorja, jotka olivat mies ja vaimo, oli valittu
Ekvatorian työpäälliköiksi.

Oli siis vielä kipinä jälellä siellä täällä siitä korkeasta terveestä
sivistyksestä, mikä oli kukoistanut tällä tähdellä näiden kansojen
keskuudessa tuhansia vuosia sitte. Oli vielä muutamissa aivoissa
jälellä, alitajunnassa, periytyneenä, yhteisvaiston ja työtarmon aihe.
Mutta vain muutamissa. Kaikkein useimmista oli Ekvatoria sen pyyhkinyt
pois ja ihmiset olivat vajonneet lähelle eläinten astetta -- sisäisesti
-- vaikka ulkonaiset muodot olivat säilyneet.

-- Se on kummallista! ihmetteli Turja toisenkin kerran. Mistä se
johtuu? Ekvatorian luonnostako? -- Sehän on, varsinkin aikoinaan, ollut
veltostuttava, aisteja kutkuttava. Tuollainen ruumista hyväilevä,
huumaava lämpö ja tuoksu ilmassa, muheva multa, runsaat luonnonantimet
-- -- --. Vai johtuuko se vuosituhannen kestäneistä kummallisista
yhteiskunnallisista oloista -- kaikki koettavat nyt matkia vallasluokan
elämää -- -- --?

Johtuuko se tästä kansojen sekasotkusta, siitä, että kansat ovat
jättäneet vanhat asuinsijansa ja jättäneet sinne kaiken muunkin
parhaansa, jättäneet kulttuurinsa perustan ja pohjan ja täällä niillä
on jälellä vain vaistot. Tämä maapallon jäätyminen on temmannut kansat
irti maaperästä ja kulttuuriperustasta ja heittänyt ne kuljeksimaan
vailla sivistyksen edellytyksiä ja apuneuvoja, sekaantumaan ja
omistamaan toistensa heikkouksia. Niin se voi olla, voipa
hyvinkin -- -- --.

Mutta tahdasta ovat nyt nämä kansat, ovat totta totisesti! Ihmisillä on
täällä ankara alkeellinen mittausoppinsa, jonka mukaan maailmansäteet
lähtevät minusta itsestäni, eivätkä enää tapaa koskaan toisiaan. Ja
mahdottomalta näytti saada tämän kansan aivoja noudattamaan korkeampaa
geometriaa, jonka mukaan säteetkin kohtaavat vielä toisen kerran
samassa pisteessä -- toisessa pisteessä, yhteisessä päämäärässä.

Jota lähemmä Turja saapui asuntoansa, sitä tarkemmin hän tunsi
sivuuttamansa asumukset ja niissä asuvat.

-- Tämäkin mies tässä asumuksessa, vallasluokan jäsen, oli suuren
mylläkän aikana orjien käsissä: hetki vain -- ja hän olisi lakannut
täällä tepastelemasta. Mutta Turjan miehet ennättivät pelastamaan.
Kovasti vihasivat orjat häntä. Oli pidellyt tuhmasti heidän tyttäriään,
nuoria tyttöjä, oli juonut masmaa ja nylkenyt mökkiläisiänsä. Mutta jäi
henkiin Turjan miesten avulla. Sai pitää suuren osan maastansakin ja
elelee nyt siinä, rellittelee. Valmistaa masmaa, myö naapureillensa,
juottaa heitä, ottaa armoilleen ja lopulta syö heidät maaltansa pois.
Oli muuankin entinen orja hänelle velkaa. Kuolemata teki mies ja pieni
poika jäi puille paljaille. Viimeisiä henkäyksiään veteli kuoleva, kun
tuli tämä mies turilas, vei tavarat velasta, kannatti vielä kuolevankin
ulos ja sanoi, että maa ja asumus on hänen. -- Tämä sama mies kulkee
valistuskokouksissa, puhuu suulla suurella Avaruuden asioista,
"yhteisistä päämääristä" ja "korkeista periaatteista" -- ja myö
kokoontuneelle kansalle masmaa ja imee itse niin että on käppyrässä.

Mikään muu ei tätä miestä liikuta todenteolla, sen Turja tietää, kuin
toivo, että vallasluokka pääsisi entiseen asemaansa. Siksi hän saarnaa
tyytymättömyyttä nykyiseen järjestelmään: Se sortaa viljelijöitä, se ei
kuule tämän kansan parhaan osan ääntä, se maksaa mannun viljelijöille
liian alhaisen hinnan -- -- -- Järjestys, järjestys pitäisi saada, pois
ohjaksista ne roskajoukot, yhteiskunnalle vaaralliset! Aisoihin ja
ruoskaa selkään!

-- Tässä taasen asuu kaksi naapuria: suuren maan omistaja ja pienen
asunnon omistaja, joka on sopimuksella saanut edelliseltä maata. He
joivat kerran masmaa yhdessä ja riitaantuivat. Suuren maan omistaja
tahtoi ajaa nurkkapielistänsä pois vihaamansa miehen. Hän varastutti
pienen asunnon mieheltä heidän sopimuksensa ja aikoi ajattaa hänet
tielle. Mutta pienen asunnon mies sai erään orjanaisen kautta tietää
juonen ja orjanainen varasti hänelle sopimuksen takaisin. Pian sen
jälkeen paloi suuren maan omistajan asumus ja hän luuli silloin myöskin
tuon sopimuksen palaneen. Mutta se löytyikin pienen asunnon
omistajalta. Sitte tuli kumous, suuren maan omistajalta otettiin pois
enemmänkin maata ja orjat vapautettiin ja yksi niistä kertoi siitä
taistelusta, mitä naapurit olivat ajastaikoja keskenänsä käyneet. --

-- Kas tässä se vasta asuukin periaatteiden mies! Hän julistaa niitä
joka paikassa ja tilaisuudessa. Hän lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, että
"oikeus maan perii". Ja hän puhuu Suuresta Hengestä, hän kauhistuu ajan
ja varsinkin vallasluokan "aateköyhyyttä" ja nautinnonhimoa. "Se on
periaatteellisesti oikea kanta", puhelee hän, tai: "Tuollainen
huojuminen ja heiluminen kiusaa periaatteen ihmistä". Mutta kun tulee
paikka, missä pitäisi panna kova kovaa vastaan ja seistä kannallaan,
niin tämä mies osuukin melkein aina kultaiselle keskitielle tai sille
puolelle, joka voittaa. Hän on pehmoinen, pumpuloitu ja pulikoitsee
ilman mitään periaatteiden painolastia virran pinnalla eteenpäin ja ne,
jotka ehkä ovat hänen "periaatteisiinsa" takertuneet -- ne hän jättää
aivan yksinkertaisesti kuivalle yksinänsä mietiskelemään hänen
periaatteitansa. Ainoastaan silloin kun hänellä on joukkojen tahto
takanansa ja kun hän haistaa, että hän voittaa -- silloin hän esiintyy
pauhuten ja meluten ja näyttelee profeettaa.

-- Täällä asuu nainen, joka on vastenmielisimpiä, mitä Turja on koskaan
tavannut. Sellainen imellys, sellainen kuin lintu kiima-aikana. Karma
nimittää häntä _kaukorakastajaksi_. Hän huolehtii ja puhuu ja
kirjoittaa nim. aina kaukaisista asioista tai joistakin ihmeellisistä
tunteista, jotka kummittelevat vallasluokan laiskoissa aivoissa. Mutta
hätää ja puutetta omissa nurkkapielissä -- sitä hän ei näe, siitä hän
ei puhu.

-- Tuossa asuu monessa suhteessa kunnon mies, entisen vallasluokan
jäsen. Hoitaa maitansa, tekee työtä, terveet reippaat aivot, käy illoin
aamuin temppelissä vääntämässä rukouspyörää, pitää hiukan
naapuristaankin huolta. Mutta ei pidä erehtyä odottamaan häneltä mitään
näkemyksen kaarta, joka ampuisi paljoakaan yli hänen oman maansa
rajojen, puhumattakaan siitä, että se tavoittaisi Avaruutta.

Näin kulkevat kuvat Turjan mielessä, soljuvat ohi sitä mukaa kuin
asumukset ilmestyvät yöstä ja jäävät jälkeen. Niitä tulee ja menee,
tulee ja menee, toinen toistansa kummempia. Niistä muodostuu kokonainen
kudos, kokonainen valtava näkemys, kuva tämän kansan luonteesta,
kehitystasosta, sen voimista, kyvyistä ja mahdollisuuksista. Ja kun hän
katsoo tätä taustaa vasten Avaruuden ongelmaa ja tulevaa suurta
taistelua, niin laskeutuu hänen mieleensä raskas paino. Tämä paino on
häntä vanhentanut. -- -- --

Jo lähenee hän Kapitoliota, jonka huipussa loistaa punainen pallo.
Valaistus välmehtii ja usma- ja auerharsot leijailevat ja tanssivat ja
tihenevät hiljalleen. Meteorien suihke, rätinä, vongunta ja
salamoiminen on Turjalle jo siksi tuttua, että hän ei sitä huomaakaan.

Kun hän kulkee eräässä notkossa, tiheässä, notkoa pitkin vaeltavassa
sumuvirrassa, tulee hänen vastaansa kaksi miestä. Hän silmää heitä --
he säpsähtävät ja katoavat kiireesti usvaan ja varjoihin. Turja jatkaa
ensin matkaansa, mutta pysähtyy sitte äkkiä.

Tuhat tulimmaista! Mitä leikkiä tämä on?

Hän muisti, että hän tunsi nämä miehet. He olivat Borealian miehiä. Ja
mikä kaikkein kummallisinta -- heidän piti kuulua Turman retkikuntaan
-- tuohon retkikuntaan, jonka hän lähetti Vanhaan Borealiaan vuosia
sitte ja joka hukkui jäljettömiin pohjoisille jäätiköille. Turja oli
aivan varma, että se ei ollut saapunut Vanhaan Borealiaan -- eikä hän
tiennyt myöskään, että siitä olisi yksikään mies palannut Ekvatoriaan.
-- Ja nyt tulivat nämä miehet häntä vastaan Kapitolion tiellä. Ovatko
he käyneet Kapitoliossa? Vai näkikö hän näkyjä? Erehtyikö hän?
Kosmoksen nimessä: ei! Hän näki selvästi. Eiväthän hänen aivonsa vielä
vanhuuttansa höpsi. Hän näki varmasti toisen miehen erikoisen tutut
piirteet ja arven, jonka hän sai eräässä räjähdyksessä Vanhassa
Borealiassa.

Turja asteli nyt rivakasti ja saapui Kapitolioon. Siellä odotti häntä
Sorja hämyisessä suojassa, ohuessa ruumiinmukaisessa puvussa. Hän
säteili kauneutta ja lämpöä. Turja pysähtyi hetkeksi ihailemaan hänen
ruumiinsa viivojen jaloa suloa, hänen muotojensa täydellisyyttä. Ja
Sorja odotti häntä luoksensa, huulet avoinna, silmät loistaen. Turja
tunsi, että nyt se tapahtuu -- nyt murtuu raja-aita heidän väliltänsä,
nyt sulaa jää, nyt hellittää se salaperäinen voima, joka on
lukemattomat kerrat temmannut hänet Sorjan tulisesta syleilystä
takaisin jäätävään, kylmään yksinäisyyteen, joka on aina tukehduttanut
heidän antautumisensa tulen kesken.

Hän rientää Sorjan luo, he syleilevät. Turja katsoo häntä silmiin.
-- -- -- Silloin se taas iski. Niissä ihanissa silmissä näkyi
kirkkauden takana tumma, jäätävä välkähdys kuin timantin särmä. Ja
samassa Turja silmäsi Urjan kuvaa seinällä ja muisti kysyä, kävikö
Kapitoliossa kaksi Borealian miestä. Hän tunsi miten Sorjan ruumis
värähti, miten sen sulava pehmeys muuttui kiinteäksi jännitykseksi,
miten se ikäänkuin hiljaa pakeni hänestä.

-- Ei. Ei ole käynyt ketään.

Loisto oli sammunut Sorjasta, hän oli melkein synkkä.

Ja silloin tuli taas heidän välillensä se paino, se salainen,
tuntematon -- -- --. Ja Turja painoi hiljaa kiinni sen oven, jonka
Sorja oli jättänyt auki mennessänsä omaan suojamaansa.

Mutta Turja ei tiennyt, että Sorja käveli aamuun saakka suojamassansa.
Hän väänteli käsiänsä, hän puri hammasta tuskasta ja raivosta, hänen
poskillansa oli kuumeinen loiste ja hänen silmissänsä paloi villi tuli.

-- Onko se Sonja, onko se tuo lutka, mumisi hän. Oh, kolmannella
kerralla et pääse käsistäni! Tällä kertaa sinä et vie minulta
miestä ---- --

Yöstä tuli aamu.

Turja ilmoitti lähtevänsä keskustelemaan Karman, Taitsan ja Sonjan
kanssa ja tiedusti, lähteekö Sorja mukaan.

-- Mitäpä minä. Onhan siellä Sonja, vastasi Sorja.

Turja katsoi häneen pitkään, hänen otsansa kohosi ylvääseen asentoon ja
silmät kirkastuivat. Ja sitte hän otti tyynesti kypärän, sovitti sen
päähänsä, ilmoitti kumahtavalla äänellä, milloin hän tulee takaisin ja
astui ulos.

Hänen mielensä lainehti, mutta siitä ei näkynyt ulospäin merkkiäkään.
Hän oli näkevinänsä tältä kohdalta Sorjan mielen pohjaan saakka. Hän
oli näkevinänsä miten oikukas, järjetön ja kuivettunut oli tässä
suhteessa Sorjan muuten niin kirkas logiikka, ajatusjuoksu. -- -- --
Hän suorastaan vainosi ja piteli pahoin Turjaa tässä suhteessa. Jonkun
naisen, jonkun ainoan silmäyksen vuoksi, jonka hän oli keksivinään, hän
menetti malttinsa, hän sähisi ja kuohui, niinkuin olisi ilkeyden
tulivuori ollut hänen sisässänsä.

Turjan tyynen pinnan alla kierteli monta kertaa ankara tuska. Hän ei
jaksanut nousta kaiken yläpuolelle. Hän näki että Sorjan aivoissa,
mielessä oli tällä kohdalla ikäänkuin kuivettunut paikka ja hän kärsi,
kun ei ollut voinut tehdä sitä eläväksi. Hän syytti tästä itseänsä
-- -- --. Mutta toiselta puolen hänen asemansa tuntui hänestä
naurettavalta. Hänen täytyy taistella ja kärsiä naisen oikkujen vuoksi
-- sillä aikaa kun aurinkokunta kiitää kenties tuhoansa kohti ja kun
Avaruuden ongelma kysyisi kaiken hänen tarmonsa ja voimansa. Se on
tosiaankin suurenmoista! Mutta niin se nyt kuitenkin on. Hän ja Sorja
kuuluvat yhteen kaikesta huolimatta. Taistelu yhdistää heitä. Sorja on
nerokas ja tarmokas. Hän on ratkaissut monta pulmaa, hän on ajanut
tahtonsa perille häikäilemättä. Turja tarvitsee häntä, taistelu
yhdistää heitä -- niin hän luuli.

Mutta silloin tällöin tekee Turjan mieli Sonjan seuraan. Se on kuin
lepoa hänelle. Sonjan puhelussa on viileää, unettavaa lepoa, niin että
se tuo mieleen rauhaa. Hän soittaa ja laulaa, hän laskee leikkiä. Hän
ymmärtää kaikkea ja kaikkia, hänen mielensä on kuin itse elämän syli,
johon ajatukset voivat heittäytyä turvallisesti, josta ne voivat löytää
osanottoa. Hänen läheisyydessään ei ole taistelua vaan rauhaa.

Turja lähestyykin jo Sonjan ja Taitsan asuntoa.

Astuessaan sinne sisälle huomaa hän, että Sorja lähtee sittekin
Kapitoliosta tänne päin -- -- --.

       *       *       *       *       *

-- Sanokaa nyt minulle, miten saamme tämän kummallisen kansan
varustautumaan ensimmäisen Polyhymniakohtauksen varalta? kysyi Turja
Karmalta, Taitsalta ja Sonjalta. -- Minä olen jo melkein toivoton.

-- Ainako tämä kansa tuntuu Teistä kummalliselta, nauroi Sonja.
Tottukaa toki jo siihen.

-- En ikänä. Se on aivan mahdoton kansa.

-- Missä suhteessa?

-- Joka suhteessa.

-- Sanokaa nyt kerran arvostelunne tarkemmin, määritellymmin, jotta
saan puolustaa tätä kansaa.

Minä en kyllä ole koskaan sietänyt tuota roskaväkeä, mutta minä taitan
peistä yksintein senkin puolesta.

Koska te moititte yhdessä tukussa Ekvatorian kansaa, niin minä
puolustan sitä myöskin tukuttain, tekemättä eroa oman kansani ja orjien
välillä. Tämäpä on hassua: Sonja Ounantytär roskajoukon ritarina. No.
Antakaa kuulua!

-- Olen näinä vuosina, tähän kansaan tutustuessani, nähnyt niin paljon
omituisia piirteitä, etten tiedä, mistä alkaisin. -- -- -- Esimerkiksi.
Mihin täällä perustuu ihmisten kunnioitus? Omaisuuteen -- eikö niin.
Mihin perustuu valta? Omaisuuteen -- eikö niin. Täällä saa sangen
merkillisellä tavalla kunniaa ja valtaa. Täällä saa ensiksikin
omaisuutta sellaisella kummallisella tavalla, jota kutsutaan
"perimiseksi" -- ja sitä omaisuutta seuraa myöskin ihmisten kunnioitus
ja valta ihmisten yli. Täällä perii muuan poika, suuri lurjus ja
suurimpia tuhruksia tämän tähden pinnalla, suuren omaisuuden. Häntä
kunnioitetaan, hänellä on valtaa. Tuolla tekee kunnon mies koko ikänsä
työtä, kaikille hyödyllistä työtä -- ja kärsii kurjuutta. Täällä köyhä
tutkija murtaa tutkimuksen vuorta, esittääkseen tälle kansalle
totuuksia, joille se voisi elämänsä perustaa -- hän kuolee unohdettuna.
Vaikka täällä ihminen saisi omaisuuden sormeansa liikuttamatta, vaikka
hän sitä hankkiessaan pettäisi toisia, söisi yhteiskuntaa -- niin on
hän kunniassa ja vallassa sen saatuaan. Eikö tämä ole kummallista?

Mikä on yhteiskunnan, sivistyksen ja kehityksen perustus? Eikö se ole
työ, kaikkinainen työ, ajatustyö ja ruumiillinen työ. Minä en tarkoita
sitä, mitä yksi oppi tässä maassa saarnaa: että kaiken luo lihastyö. Ei
suinkaan. Yhden neron, yhden keksijän elämäntyö saattaa vastata
miljoonia ja taas miljoonia laiskojen miesten työpäiviä. Mutta joka
tapauksessa työ, uuden luominen, luo yhteiskunnan ja kulttuurin. Mutta
tämä kansa ei näy sitä tuntevan. Täällä ei kunnioiteta ihmistä sen
mukaan mitä hän _tekee_, vaan sen mukaan mitä hän _omistaa_.
Ja se merkitsee samaa elämälle, kuin jos voiman sijaan asetettaisiin
kaikkialle massa tai auringon sijaan pimeä möhkäle avaruudesta.
Borealian kansan keskuudessa ei sellainen tulisi ikinä kysymykseen.

-- Mutta eikö se johdu yksinkertaisesti siitä, puuttui Sonja puheeseen,
että omaisuus ihmisellä merkitsee sitä, että hän _on tehnyt_
jotain ja saavuttanut sen työllä. Ihmiset ovat oppineet tästä
tuloksesta näkemään juuri työn ja työntekijän arvon?

-- Katsokaa ympärillenne! Merkitseekö omaisuus Ekvatoriassa sitä?

-- Minun täytyy myöntää, että eihän se yleensä nyt sitä merkitse.

-- Siinäpä se, siinäpä se. Se on saattanut joskus kaukaisessa
muinaisuudessa merkitä sitä, _työtä_ nimittäin. Ja ehkä tämä
omituinen järjestys on muisto niiltä ajoilta. Mutta silloin se on aivan
liian vanha järjestys. Ihmisten kunnioituksen perusteet ovat aivan
tuhansia vuosia liian vanhat. Ne ovat todellisen elämän kanssa
ristiriitaiset ja myöskin nykyään terveen elämän vastaiset.

Tästä yleisestä virheellisestä ja kummallisesta perustasta johtunee
sitte se, että maanomistajat, ennenkaikkea Teidän oman luokkanne
jäsenet, hyvä neiti Sonja, kehtaavat pitää suurta melua merkityksestään
-- siitä että he sallivat omistamiensa maiden kasvaa ravintoa ihmisille
ja sallivat köyhien ja mökkiläisten tehdä työtä näillä mailla.

-- Mutta tekeväthän pienempien maapalojen omistajat itsekin työtä
ahkerasti.

-- Kyllä. Mutta he eivät pidäkään itsestään melua ja väitä
kannattavansa tätä maailmaa hartioillansa.

Tästä yleisestä järjestyksestä, joka on samaa kuin oikea myönteinen,
elämän lakien mukainen järjestys nurinpäin käännettynä, johtunee
myöskin sitte se, että täällä tosiaan kerjäläisten lauma on tainnut
menneinä aikoina olla ahkerin joukko. Ne, joilla on omaisuutta, eivät
tee työtä, sillä heillä on jo kaikki, mitä tässä yhteiskunnassa voi
saavuttaa, heillä on _omaisuutensa_ perusteella kaikki tämän
yhteiskunnan tarjoamat edut. Ne taasen, joilla ei ole omaisuutta,
välttävät työtä, koska sillä ei saa yhteiskunnan suomia etuja. Työllä
ei yleensä ole saatu omaisuutta, sitä on saatu petkuttamalla ja
keinottelemalla.

Tämä kaikki on meille Borealian asukkaille niin outoa ja
kummallista, että tuntuu ihan siltä kuin olisimme tulleet toiselle
taivaankappaleelle, jolla aivan uudet nurinkuriset lait ohjaavat
ihmiselämää.

-- Mutta tekeväthän ihmiset yleensä täällä sentään työtä. Näenhän minä
sen omilla silmilläni. Ja näette Tekin, jos tunnustatte, väitti Sonja.

-- Olen laskenut, että tämä kansa tekee ja luo noin kymmenennen osan
siitä, mihin sillä riittäisi energiaa, jos se sen tarkoin käyttäisi,
jos se järjestäisi yhteiskuntansa suunnitelmanmukaisesti _työtä_
silmällä pitäen, pitäen silmällä sitä ihmisen toiminnan ainoata oikeata
johtotähteä, että kaikki on siten järjestettävä, jotta energia tulee
mahdollisimman tarkoin käytetyksi ihmisten yhteisen elämän,
yhteiskunnan, kulttuurin hyväksi.

-- Se ei ole ihme, puuttui nyt puheeseen Karma. Eihän täällä tutkita
työtehon edellytyksiä, siihen vaikuttavia tekijöitä, työtehon
kohottamista, työvoiman kuntoa, sen kehittämistä ja sen kulutusta.
Täällä on tuhansia filosofeja, jotka mietiskelevät ja tutkivat
kaikennäköisiä hassutuksia, nuuskivat tuhansia vuosia sitte kuolleiden
kielten päätteitä, rakentelevat tuhansia erilaisia filosofisia
järjestelmiä -- mutta yhteiskunnan ja kulttuurin perustusta ei kukaan
tutki. Ainoat työn tutkimuslaitokset näyttävät täällä aikaisemmin
olleen ruoska ja nälkä.

-- Niin, jatkoi Turja. Eikö teistä Sonja ja Taitsa tunnu kummalliselta
se, että ihmiset täällä niin vähän kiinnittävät huomiota ympäristöönsä,
lähimmäisiinsä ja yhteiskuntaan? Heille näyttää luomakunta ja Avaruus
supistuvan yhteen elolliseen pisteeseen: minä itse. Kun se on saanut
tarpeensa, niin mitäpä väliä yhteiskunnan ja kulttuurin perusteista,
mitäpä väliä tuottaako työ enemmän tai vähemmän tuloksia! Borealiassa
on asia toisin. Siellä oma minä ja yhteiskunta ovat samaa kudosta,
siellä on kansa taistellut niin kauan yhteisvoimin, että on kasvanut
kaikkia yhdistävä kudos ja pääasiassa tämän kokonaisuuden puolesta
puhuvat vaistot.

Täällä Ekvatoriassa luulee jokainen kantavansa olemiston origoa,
olemiston akseliston keskipistettä omassa itsessään ja jokainen
ajattelee ja tuntee _minäkeskeisesti_, minähakuisesti, jos on
kysymys eduista, minäpakoisesti, jos on kysymys velvollisuuksista. Tämä
"minäkeskeisyys" on kehittynyt täällä suorastaan huvittaviin muotoihin.
Onhan täällä olemassa filosoofinen oppi, joka epäilee, _onko yleensä
muita kuin minä ollenkaan olemassa_, onko koko ympäröivää maailmaa
olemassa, muuta kuin _minun_ aivoissani. Ha ha ha. Ajattelehan
Karma! Tulee mies, joka epäilee oletko sinä olemassa.

-- Minä annan sille selkään, kyllä se sitte uskoo, että minä olen
olemassa täyttä päätä.

-- Täällä tätä oppia vanutellaan, venytellään ja mietitään, sillä aikaa
kuin maan kohtalo huutaa työhön ja taisteluun. Laiskat miehet ja naiset
ottavat kyllästyneitä asentoja, imevät masmaa ja panevat
kysymyksenalaiseksi, mikä oikeastaan on olemassa ja onko mitään
tarkoitusta.

Ja näitä minäitse-filosoofeja säestävät minätaiteilijat, jotka pitävät
oman mielensä marmatuksia, omien hermojensa kepposia niin merkillisinä,
että koko kansan täytyy niistä ehdottomasti lukea lauluja ja
kertomuksia, jotka eivät näe ympärillänsä, yhteiskunnassa mitään
kirjoittamisen arvoista -- tai jotka ylistävät hiljaista
tyytyväisyyttä, yksinäisyyttä ja kaikkien niskaa ja takapuolta
vaivaavien ongelmien hylkäämistä ja luonnon ihailemista. Nämä
tyytyväisyys- ja luonnonihailijatyypit ovat kaikkein vaarallisimpia,
sillä he yrittävät tehdä velvollisuuksistaan kieltäytymisestä hyveen ja
silata sen nautinnolla.

Borealian kansalainen ei usko, että olemiston keskipiste, origo, on
hänessä; hän katselee elämää ja olemistoa ulkokohtaisesti -- -- --.

-- Mutta minusta tuntuu, kuin Teistä Borealian kansa kokonaisuudessaan
olisi olemiston keskipiste. Te katselette kaikkea sieltä käsin, Te
vertaatte kaikkea oman kansanne elämään ja tapoihin. Minä myönnän
kernaasti, lisäsi Sonja, että kansanne voisi olla vaikkapa avaruuden
napa. Mutta ottakaa huomioon ne olosuhteet, missä Ekvatorian kansat
ovat eläneet.

-- Minä otan ne huomioon. Mutta en ymmärrä sittekään kaikkia näitä
kummallisuuksia.

-- Onhan täällä monia selviä rappeutumisilmiöitä, sitä ei voi kieltää,
myönsi Taitsa, joka tähän saakka oli vain kuunnellut keskustelua ja
silloin tällöin hiljaa puhellut saapuneen Sorjan kanssa. -- Esimerkiksi
oikeudenkäyttö, uskonnon kuolema, kaikki tämä ulkokultaisuus -- -- --.

-- Tietääkö Sonja, miten papit ehdottivat täällä oloja korjattavaksi
silloin suuren romahduksen jäleltä?

-- En.

-- He ehdottivat, että hankittaisiin temppeleihin lisää rukouspyöriä ja
säädettäisiin heille paremmat palkat ja sitä varten vero -- -- --.

-- Minä en tosiaan ole huomannut tämän uskonnon merkitystä. Kenties
sillä on jokin onnellistuttava vaikutus yhteen ja toiseen ihmiseen.
Mutta minä olen nähnyt suurimpien lurjusten käyvän vääntämässä
rukouspyörää ja kuvittelemassa itseänsä elukaksi. Ja he imevät masmaa,
syövät naapurejansa ja vihaavat vapautettuja orjia aivan niinkuin ei
mitään uskontoa olisikaan.

-- Mutta eiväthän papit voi kieltää heitä käymästä temppeleissä. Minkäs
heille tekee?

-- Papeilla on vaikutusvaltaa. Heidän tulisi ainakin julistaa totuutta
pelkäämättä. Heidän tulisi sanoa suoraan, että se ja se menettely on
häpeällistä.

-- Mutta pappiraukat menettäisivät tulonsa ja asemansa.

-- Siinäpä se. Taas tulemme siihen perusvirheeseen.

-- Tiedättekö, tämä ulkokultaisuus on jotain nerokasta, ylisteli Karma.
Minä uskoin siihen melkein vuoden tänne tultuani. Kun kuulin julkisia
puheita, luin kiertäviä viestejä ja näin yleensä vain ulkokuoren, niin
minä ajattelin, että täälläpä on miesten ja naisten suhteissa ankara
järjestys, tämäpä on ankarasti yksiavioinen maa. Minä luin esimerkiksi
hätähuudon "Eräs oikotie avioeron saantiin", jossa kiivailtiin sitä
vastaan, että toisiinsa työlästyneet aviopuolisot olivat kaikkien
luonnollisten ja kunniallisten keinojen puuttuessa lopulta keksineet
erään suunnattoman vaivaloisen, mutta samalla huvittavan salatien
avioeroon. He nim. antavat jollekin papille lahjoja, pyytävät että tämä
nuhteleisi heitä eripuraisuudesta julkisesti. Ja kun tämä julkinen
nuhde viedään oikeudelle, niin saadaan pitkien mutkien perästä avioero.
Onpa täällä avioero ja aviollinen uskottomuus harvinaista, ajattelin
minä, kun tuota luin. Luulin, että Borealiassa olivat tavat puhtaat.
Mutta jos aviomies -- tai -vaimo -- vakavasti pyrki eroon, niin sehän
myönnettiin. Emmehän havainneet mitään hyötyä siitä, että ihmisiä
naitetaan ja pidetään naimisissa pakolla.

Mutta täällä! -- Muuan heittiö levitti täällä sellaista oppia, että
piti järjestää aviosuhde vapaammaksi. Oh, kuinka häntä vastaan
jyristiin "kotien pyhyyden" ja "terveen yhteiskunnallisen elämän"
puolesta. Julkinen mielipide suorastaan myrskysi.

Ja ajatelkaa! Minä uskoin tähän! Eikö se ole suurenmoista, nerokasta!
Maassa, jossa avioeroja tapahtuu tukuttain joka päivä, avioeroja,
joista ei puhuta papille eikä tuomioistuimelle, maassa, jossa
moniavioisuutta pidetään yksityisessä keskustelussa luonnollisena ja
yleisenä tosiasiana! Maassa, jossa naiset metsästävät "lemmen mitat"
täyttäviä miehiä -- -- --.

-- Ja entäs oikeuslaitoksen ulkokultaisuus? jatkoi vuorostaan Turja.
Täällähän on kai vuosituhansia oikeutta jaettu masman höyryssä. Minä en
ole tavannut tuomaria, joka ei ole imenyt masmaa. Koko oikeus imee
masmaa, käräjäpaikka on ollut masman ja rähinän pesä, elostelun tulisin
pätsi. Siksi on käräjäpaikalle meno alkanut vakavampien ihmisten
keskuudessa merkitä jotain alentavaa. Mutta mitä sanoivat tuomarit, kun
me tahdoimme kieltää masman valmistuksen? -- He vastustivat aiettamme
-- ettei lain pyhyys kärsisi! Outoa -- eikö totta!

Onko syytökseni nyt tarpeeksi tarkasti määritelty, neiti Sonja? Miksi
Te ette puolustaudu?

-- Täällä Ekvatoriassa kuuluu talon emännän velvollisuuksiin jäädä
keskustelussa alakynteen, nauroi Sonja.

-- Siis pikkuseikkoihin saakka kieroilua, jatkoi Turja armahtamatta.
Ja loppuun saakka! Kuolemaan saakka! Kun ihminen elää täällä, parjaa
ja jäytää hänen elämäänsä tavallisesti ympäristö. Mutta kun hän
kuolee, rientävät kaikki vihamiehetkin palvomaan tuota _kuollutta
möhkälettä_, ruumista, ikäänkuin pelkäisivät he, että _se_
menee Elämän Herralle antamaan ilmi heidän tyhmyyksiään. Kun joku
todellinen mestari elää täällä, joku jumalallinen ihminen, joka tekee
suuren työn, niin harvat hänen elämäntyöstänsä välittävät. Mutta kun
hän kuolee, niin hänen _hengetöntä ruumistansa_ palvotaan. Minä
näen sinne kiiruhtavan miehiä ja naisia, jotka eivät tunne hituistakaan
sitä voimaa mikä on hänen elävästä olemuksestansa säteillyt, mutta
_ruumiin_ ääreen he kiiruhtavat. Eikö tämä ole vapisuttavan outoa?
Onko se symboli, enne? Kuoleman, kuolleen massan palvonta peloittaa
minua, se on elämän kieltämistä, Merkitseekö se ihmiskunnan loppua?
Kaiken loppua?

-- Muuan filosoofimme, lausui Taitsa, onkin sanonut: "Koska on mitään
jumalaa havaittu kaikkien mieleiseksi? Tavallinen meno on hirttää,
tappaa, ristiinnaulita jumalanne, kirota ja tallata heidät tylsien
kavioittenne alle vuosisadaksi, tai pariksi, kunnes keksitte heidän
olevan jumalia -- ja sitte rupeatte heistä kiljumaan, yhä kovin
pitkäkorvaiseen tapaan."

-- Tuo kenties pitää paikkansa kunnollisiin jumaliin nähden, totesi
Karma. Mutta sensijaan täällä kyllä palvotaan jumalia, jotka meidän
mielestämme ovat suuria hunsvotteja. Suurmieheksi tullakseen ja
saadakseen suitsutusta eräiltä hyvin vaikutusvaltaisilta taiteellisilta
makumestareilta täytyy olla vain suuri lurjus, imeä masmaa, tulla
kalpeaksi, saada selkäydintauti, olla joskus hulluna ja yleensä aina
mahdollisimman eriskummainen -- ja sitte sepittää joitakin lauluja,
joissa kuvataan "elämän yöpuolta", kiemurrellaan "maailmantuskassa",
voihkitaan, valitellaan ja ivataan niin että "sydän särkyy".

Täällä näkyy olevan muuan makumestarien joukko, jolle terveen ja
tavallisen elämän kuvaus on kauhistus, jotka eivät siedä taiteessa
nähtävän tämän kansan tavallista elämää, varsinkaan sen verevämpiä,
vahvempia puolia. Mutta sen sijaan nämä makumestarit rakastavat
"yönpuolista" taidetta, taidetta, josta paistaa rappeutumisen ja
kuoleman merkki. He kohottavat ihastuneena kätensä tervehtien miestä,
joka heille julistaa: "Minun aivoni sisältävät enemmän ruumiita kuin
yleinen hauta." "Olen maannut loassa, olen pyyhkinyt itseäni vereen".
-- "Tyhjyyden ja tyhjyydenkammon evankeliumi, pohjaton väsymys."
-- -- -- Huh, huh!

-- Ja kaiken yllä leijailevat sitte nuo kirotut periaatteet, virkahti
Sorja.

-- Niinpä niin. "Periaatteita" on niin että tämä kansa ihan
tukehtuu niihin. Ne ovat ikäänkuin usvaa, jossa nämä ilmaan heitetyt
pisarat, yksilöt, leijailevat. Borealian kansa ei ollenkaan tunne
"periaatteita". Se tuntee vain päämäärän, jonka elämä sille sanelee, ja
johdonmukaisen siihen pyrkimisen. On yksi kaikki kokoava päämäärä:
_Ihmiselon säilyminen ja kehitys tämän tähden pinnalla_. Siihen
pyrittäessä on kaikki seikat otettava huomioon, rata laskettava
kylmästi ja häikäilemättä, energia käytettävä tarkoituksenmukaisesti.
-- Mutta ei mitään "periaatteita". Piru vieköön Ekvatorian periaatteet!

-- Täällä eivät siis ihmiset ollenkaan elä teidän mielestänne, ilvehti
Sonja, he vain ovat ja hengittävät.

-- Aivan niin. Ja eräät taas, joiden ei pitäisi elää -- he elävät.

Läsnäolijat katsoivat Turjaa kummastuneena. Sorja siirtyi silmäilemään
ulos ja rummutti pöytään sormillansa.

Turja kertoi miehistä, jotka hän oli nähnyt viime yönä Kapitolion
tiellä. Karma hypähti kävelemään.

-- Tuhat tulimmaista! Hän tarkasti Sorjan selkää ja niskaa.

-- Kuulkaapa Sorja! Täällä kävelevät kuolleet. Tiedättekö Te siitä
mitään? Tai kenties Te osaatte herättääkin kuolleita -- -- --.

-- Emme. Mutta päinvastaista me osaamme -- se tuntui sisältävän enemmän
kuin sanat sanoivat, ja sitte tuli hymyillen jatko -- niinkuin näitte
vuosia sitte. Sorja oli kääntynyt ja hän oli pelkkää päivänpaistetta.

Turja nousi ja alkoi astella suojamassa. Hänen mielessänsä paloi taas
se yksi ja ainoa kysymys.

-- Sanokaa mitä meidän pitää tehdä! Minä pelkään, että Borealian kansa
saa taistella yksin suurimman taistelun mitä tämän tähden pinnalla on
koskaan taisteltu. Minä pelkään, että Ekvatoria juo masmaansa ja
lallattaa silloin kuin pitäisi toimia, että me emme saa siitä irti
mitään. Tämä kansa kantaa tuhoa itsessänsä. Sen elämä on kuin nurinpäin
käännettyä. Sille on kenties Avaruudessa jo tuomio lausuttu -- ja ehkä
sen mukana koko tähdellemme.

Hän pysähtyi.

-- Minä en luota tähän kansaan. Meidät voi tuho yllättää. Mitä te
sanotte, jos Tuleman laskuissa on masman höyryjä? Jos hän on laskenut
väärin -- ja laskenut meidät tuhon omiksi. Me emme vielä ole alkaneet
varustautua. -- Emme ole voineet, Avaruuden nimessä, emme ole voineet.
Kaikki on niinkuin vierittäisi hirmuisen raskasta kiveä. Entä jos
kohtaus Polyhymnian kanssa yllättää meidät -- ja jos siitä tuleekin
yhteentörmäys? Minä en luota tuohon kapakalaan, tuohon perhanan
Tulemaan.

Ei, tässä ei auta muu kuin: koko Borealian kansa tänne, voima-asemat
tänne ja työ käyntiin niin että ilma jymisee. Ja tämän Ekvatorian
takaperoisen kansan on ryhdyttävä taisteluun -- vaikka -- -- --. Tai
sama se: kuolkoot! -- Mutta me taistelemme -- me Borealian kansa ja ne
pienet joukot, jotka ovat tästä maasta löytyneet -- viimeiseen tippaan
saakka.

-- Mutta nyt me syömme, iloitsi Sonja. -- Syömme ja laskemme leikkiä ja
rauhoitumme. Ja sitte minä pidän puolustuspuheeni teidän syytöksiänne
vastaan. Minä osoitan teille, te karhut, että tyytyväisyys ja rauha on
myöskin elämää, että iloinen nautinto on myöskin elämää.

Ja Sonja emännöitsi ja piti yllä hilpeätä tuulta.



II luku. Matkalla troposferissa.


Ekvatoriaa pieksivät vyörymyrskyt. Niitä tuli etelästä, suuria mahtavia
vyöryjä, jotka myllersivät ilmakehää ylhäältä alas saakka. Niitä tuli
pohjoisesta, pienempiä, äkäisiä puuskapäitä. Ja joskus tuli lännestä
pyörre, joka ulvoi ja vikisi kuin sadan ilveksen hurja parvi
jäätiköllä. Etelästä tuli aina vesisade, joka oli hukuttaa Ekvatorian
veteen. Pohjoisesta tuli lumiräntää ja lännestä ukkossäitä, jotka
pommittivat Ekvatoriaa hirmuisilla latauksilla. Oli tultu niin pitkälle
Avaruuden Hirviön kaasu- ja tomuvaipassa, että ilman paine ja lämpötila
etelässä alkoivat kohota ja mahtava jääpeite eteläisellä pallon
puoliskolla alkoi sulaa. Sieltä ryntäsi mereen jokia ja koskia, jotka
huuhtoivat mukaansa silloin tällöin kokonaisia asutuskeskuksia ja
kasvitarhoja ja peltoja. Ne tuhosivat voima-asemia ja särkivät aluksia
jokien suissa.

Parhaillaan rakennettiin vuorille uusia asuntoja, sillä Polyhymniaa
lähestyttäessä huuhtoisi tuhat mittaa korkea vuoksiaalto maita ja
mantereita. Sateessa ja ukkosessa jymisevät voima-asemat, säksättävät
ja hyrisevät veturit ja työmarssit kaikuvat -- ne ovat Borealian
työmarsseja. -- -- -- On lopultakin saatu mukaan muutamia tuhansia
Ekvatoriankin väkeä, työtarmo tarttuu ja leviää ja pilkkalaulut
laiskoista ja veltoista kirvelevät ja yllyttävät myöskin puolestaan.
Turja istuu keskuksessa toisella puolella maapalloa, Karma toisella
puolella. Ja taas alkaa tuntua ihmisissä, lauluissa, puheissa, ilmassa
oikea taistelun viritys.

Viuuh, huii, pomm, pang, räts, räts. Ilma on täynnä räikinää, vonguntaa
ja räiskettä. Meteorisade on viimeaikoina kiihtynyt varsin
arveluttavaksi. Onneksi kuitenkin kaikki maahan putoavat möhkäleet ovat
edelleen pieniä. Tapahtuu onnettomuuksia. Mutta ei kuitenkaan niin
hirvittävästi kuin metelistä päättäen uskoisi.

Kun on hiukan tyyntä, kuuluu etelästä kuin maanalaista jyminää, ja maa
tärähtelee ja heilahtelee niin että asumukset ja voima-asemat
ratisevat. Siellä jäätikkö paisuu ja ponnistaa vuoria, nunatakeja,
ratkoo maahan vajoavia kuiluja -- niinkuin maanjäristyksissä. Ja kun
ilma taasen hetkeksi kylmenee, jymähtelee sama jäätikkö niin että
ilmakehä tärisee.

Sataa, sataa, sataa. Aamusta iltaan, illasta aamuun. Etelästä tulevat
joet tulvivat ja kosket mylvivät ja hyökkäävät merta kohti kuin
takaa-ajettu ilveslauma. Mitä mahtanee oikein etelänavalla tapahtua?

Se maapallon puoli puskee tietä auki tomu- ja kaasujoukkioissa.
Lämpötila kohoaa siellä yhä ja jäätikkö sulaa sitä nopeammin ja virrat
syöksyvät sieltä sitä hurjempina. Meri alkaa hiljalleen kohota ja siinä
alkaa tuntua voimakas luode ja vuoksi. -- Lähestytään siis Polyhymniaa.

Silloin tällöin tappavat vyörymyrskyjen tuomat myrkylliset kaasut
siellä täällä ihmisiä -- -- --.

Turja ei voi enää tehdä juuri ollenkaan havaintoja tähtitornissa. Hän
laskee tuloksia entisistä havainnoistaan. Vieläkään hän ei tiedä edes
ensimmäisen Polyhymnia-kohtauksen luonnetta. Hän tietää vain yhden
asian, joka kiihoittaa häntä ponnistamaan äärimmilleen: _Tulema ei
ole ottanut huomioon valonsäteen taipumista auringon lähellä_. Hänen
tulemansa täytyy siis olla ainakin hiukan virheellisen. Mutta kuinka
paljon -- ja mikä on oikea tulema?

Toisinaan hän asuu melkein vakinaisesti veturissansa, jonka hän on itse
rakennuttanut, joka kulkee maalla kuin lentäen ja joka kulkee vettä
myöten nopeammin kuin mikään soutu. Hän risteilee omaa puoliskoansa
maapallon vyöstä. Hän tarkastaa voima-asemia, johtaa rakennustöitä,
kehoittaa, uhkaa ja haukkuu.

Hän on huomannut, että näitä Ekvatorian miehiä on kohdeltava yleensä
toisin kuin Borealian kansaa. Näille on puhuttava paljon, he eivät
ymmärrä vaiteliasta, lyhyttä ja täsmällistä käyttäytymistä. Siksi hän
onkin usein liikkeellä. Hän opettelee nasevimmat iskusanat ja
haukkumasanat. Hän tuo tulta ja intoa aina sinne, mihin hän ilmestyy.
Kaikki ihmettelevät häntä, laiskat häntä pelkäävät, mutta yleensä
Ekvatorian väkikin oppii luottamaan häneen. Matkoilla ja öillä hän
laskee suurta ongelmaa ja kiihkoaa tulosta sitä tulisemmin, jota
hurjemmin luonnonvoimat alkavat ympärillä raivota. Sorja seuraa häntä
melkein aina. Hän hoitaa Turjaa, hän järjestää pelastustöitä
onnettomuuspaikoilla ja sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa. Yhdessä he
taistelevat -- mutta eivät he ole päässeet sen lähemmäksi toisiaan.

Joskus menee Turja Sonjan luo. Ei hän enää keskustele hänen kanssaan,
ei hän ole iloinen eikä surullinen, ei pura mieltänsä. Hän istuu vaiti,
kuuntelee Sonjan hiljaista puhelua, soittoa ja laulua ja lähtee jälleen
otteluunsa.

-- -- -- Suurin osa Ekvatorian kansasta elää veltosti, on syrjässä
taistelusta, hoitaa omaisuuttaan, elää pelossa ja vavistuksessa -- ja
nautinnoissa. Maailmanlopun odotus leviää kuin kulovalkea. Nousee
profeettoja toinen toistaan kummempia. Syntyy villejä oppeja ja
huumaustiloja. Joukot aivan kuin juopuvat ja menettävät järkensä.
Täällä elää lauma itsensä ruoskijoita, jotka kiroavat maailmaa, elämää
ja itseänsä ja odottavat Suuren Hengen kostoa. Täällä elää toinen
joukko hillitöntä sukupuolielämää, -- he tahtovat kuolla nautinnon
huumassa. Tuolla on päällänsä seisojain lahko. Täällä miesten seura,
jotka kuohitsevat itse itsensä. Tuolla taas naisia, jotka tanssivat
teillä alasti ja huutavat maailmanlopun tuloa.

Mutta Borealian kansa on kuin itse voima. Se on levännyt muutamia
vuosia. Sen lihakset ovat kuin teräsjousia, sen äly on kirkas ja
leikkaa tosiasioita kuin timantti. Sen tahto syleilee Avaruutta, se on
kuin itse elämän ponnevoima. Sen päiden yllä pauhaa atmosfääri, kohisee
ja jymisee kuoleman uhka. Mutta sen huulilta aaltoilee työmarssi; sen
on tahti jykevä ja voitollinen, se on kuin voiton laulu.

Tämä kansa tuntee, että nyt lähestyy hetkien hetki -- se hetki, joka
sisältää miljoonia vuosia, ehkä ikuisuuden. Se tuntee sen tulevan
Avaruudessa, ja kaikki sen muinaiset taisteluvaistot heräävät. Nyt ei
enää taistele tämän päivän Borealian kansa, nyt taistelevat heissä
tuhannet sukupolvet ja näiden sukupolvien koottu valtava tahto huumaa
ja värisyttää tätä kansaa, kun se tuntee suuren ottelun lähestyvän.
Tuhansien vuosien takainen taistelun hurma herää.

Ja maa uppoaa tomu- ja kaasumassoihin, ne pieksävät sen kylkiä,
Avaruuteen halkeavat kartio-aallot. Avaruuden Hirviön hehkuva syli
lähenee ja Polyhymnian pimeä massa kulkee jo lähellä. Se on jo melkein
ekliptikan tasossa ja lähenee maan rataa ulkoapäin. Sen nopeus on vain
hivenen pienempi kuin auringon, niin että se jää hyvin hitaasti
jälkeen, siirtyy kulkusuuntaa vastaan vinossa olevan ekliptikan tasossa
sen toiselle puolelle, kulkien avaruudessa auringon radan kanssa
ristiin.



III luku. Polyhymnian vierailu.


    "Putosiko taivas maahan?
    Putosiko maa hautaansa?
    -- --  -- -- --
    Ja ne harvat, jotka kuoleman välttivät,
    kulkivat kauhusta painuvin päin."

                          Japanil. Toyama.

Ilmapuntarikello kilisi ja Turja hypähti vuoteeltaan, jossa hän oli
nukahtanut hetken täysissä tamineissa. Hän oli pitkät ajat jo nukkunut
tällä tavalla lyhyet unensa: täysissä tamineissa, kaasunaamari
vieressä, korvan juuressa kello, joka soi, jos seinällä olevaan
reaktiokoneeseen vaikutti joku tunnettu myrkyllinen kaasu tai jos ilman
paine kohosi määrättyyn rajaan.

Turja katkaisi ilmapuntarista kelloon kulkevan johdon -- se soi
sittekin! Oli siis myöskin myrkyllistä kaasua ilmassa! Hän pisti
kaasunaamarin päähänsä ja lähti menemään semaforihuoneeseen, johon
kaikki tiedotuskoneisto oli keskitetty ja jossa hän tiesi Sorjan
valvovan. Juuri kun hän astui suojamansa ovesta ulos tärähti maa ja
sitte tuntui kuin koko maapallo olisi huojunut avaruudessa. Turja
horjahti ja tarttui ovipieleen. Uusi tärähdys ja entistä kovempi
heiluminen. Hän hyökkäsi semaforihuoneeseen. Siellä seisoi Sorja
kaasunaamari päässä pidellen ovipielestä -- hän oli tulossa hakemaan
Turjaa.

-- Läntiset semaforit soivat tuhannen mitan korkeudella, kuiskasi hän.
Se kuului kuiskaukselta -- vaikka hän huusi.

Turja tempasi kuulotorven, yhdisti ensin viiteensataan -- siellä
pauhasi kuin myrsky -- sitte tuhanteen -- siellä soi niinkuin veden
nuoleskellessa aparaattia. Hän kuulusteli pitkin rannikoita ja huomasi,
että lähes tuhannen mittaa korkea vuoksiaalto vyöryi länteen päin. Se
pyyhki ja pieksi rannikoille ylemmäs ja alemmas sijoitettuja
aparaatteja toista toisensa perästä. Ainoastaan kaikkein korkeimmille
rannikkovuorten huipuille sijoitetut aparaatit olivat vaiti. Niissä soi
ainoastaan kaukainen pauhu ja ilman villitty ulvonta.

Yhdistettyään kuulotorvensa pariin-kolmeenkymmeneen semaforijohtoon on
Turja selvillä aallon laajuudesta ja kulusta.

Hänen ruumiinsa vapisee jännityksestä ja Sorja odottaa henkeä pidättäen
hänen selitystänsä. Turja miettii hiukan.

Tämän täytyy olla jotain muuta kuin tavallista! Hän on seurannut
vuoksiaaltojen kehitystä ja liikkeitä semaforien avulla jo kymmeniä
päiviä ja on havainnut niiden päivä päivältä ja aalto aallolta
kasvavan. Siitä on saanut lukea kuin kellokoneistosta Polyhymnian
lähestymisen, vaikka alituisten myrskyjen, sateiden ja hämärän vuoksi
ei ole voinut tehdäkään kiikarilla ja meridianikoneella havaintoja. Maa
on lähestynyt Polyhymniaa siten, että pohjoisnapa on ollut
huomattavasti kääntyneenä siitä poispäin. Sen on voinut laskea
vuoksiaalloistakin. Ne ovat kohisseet valtavimpina kahdessa kauas
etelään pistävässä valtameren mutkassa. Ne ovat heilahdelleet tasaajan
rannikoiden kautta toisesta lahdesta toiseen. Täälläkin ne ovat
tuntuneet melkoisina, mutta eivät kovin peljättävinä.

Nyt vyöryy kuitenkin tuhat mittaa korkea aalto melkoisen läheisellä
rannikolla länteen päin.

-- Tästä on leikki kaukana, murisee Turja.

-- Tuho? läähättää Sorja.

-- Se helvetillinen äijä, se masmaimuri, Tulema on -- -- -- Avaruuden
suuret vallat!

Taas tärähdys ja nyt huojuu maapallo niin että irtonaiset kappaleet
lentelevät suojaman seiniltä alas.

-- Polyhymnia! kiljuu Sorja.

-- Aivan varmasti, mörähtää Turja. Se on laskenut kymmenen päivää
vikaan, se lallus. Meillä oli kaikki valmista -- ei muuta kuin vuorille
muutto, kahden päivän työ -- -- --.

Taas hiljaisempi tärähdys.

Turja kuulustaa itäisiä semafooreja.

-- Sieltä möyryää aalto selkäämme, ellemme nyt toimi, huutaa hän
Sorjalle. Se on tullut juuri eteläisen lahden yli ja paiskautunut
niiden suurien matalikkojen ylitse rannikkovuorten seinämiä vastaan.
Äskeinen tärähdys ehkä johtui siitä -- ellei Polyhymnia pommita meitä
kuillansa.

Ilmavirta alkoi ulvoa ja vinkua yhä hurjemmin Kapitolion yllä -- se
melkein tukahdutti meteorien räiskeen ja ukkosen jyrinän. Korkean
ilmanpaineen kello pärisi yhtämittaa. Turja tarkkasi vielä likimpiä
rannikkosemaforeja. Niissä ei kuulunut olevan vettä. Meri on siis vielä
täällä alhaalla -- mutta alkaa pian nousta.

Sorja käytteli kipinäkonetta, sana Karmalle maapallon toiselle
puolelle: "Polyhymnia. Aalto tulossa. Heti vuorille."

Turja nousi Kapitolion katolle. Oli pilkkoisen pimeä ja ilmakehä kohisi
-- kuin olisi seisonut Ekvatorian suurimman kosken äärellä. Turja laski
ilmaan kolme valtavaa radiosädettä. Ne muodostivat suuren valoviuhkan.
Useita satoja säteitä vastasi pimeydestä heti ja sitte toisia satoja
kauempaa ja yhä kauempaa. Täten levisi tulisäteiden suihke kahden
aallon tavoin länteen ja itään.

-- Hyvä, murisi Turja itseksensä.

Järjestelyt olivat onneksi jo valmiina, koneisto toimi. Nähtävästi
jokseenkin kaikki ilmanpainekellot olivat tehneet tehtävänsä, koska
kaikkialla oltiin valmiina. Turja tiesi, että jokainen säde merkitsi
Borealian miestä, joka ei peljännyt ja joka teki tehtävänsä viimeiseen
saakka. Se teki niin hyvää Turjalle, että hän hymyili kaasunaamariinsa.

Hän tiesi, että sadat veturit alkavat nyt hyristä vuorille ja takaisin,
kullekin määrättyä tietä myöten ja kullekin määrätyissä paikoissa
pysähtyen -- vuorille ja takaisin, vuoiille ja takaisin ja vuorille,
niin kauan kuin "armon aikaa" riittää. Hän näkeekin jo veturien
valonheittäjäin vilkkuvan. Ne valaisevat milloin asumuksen seinää,
milloin tietä, milloin puistoa, milloin ilmassa hurjasti kiitäviä
usvaharsoja.

Turja sytytti Kapitolion suuren valonheittäjän ja tarkasteli
ympäristöä. Kaikkialta mihin huikaiseva jättiläissoihtu sinkosi valoa,
näkyi pimeyden kidasta juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä, kaasunaamarit
kasvoilla, miehet kantoivat myttyjä tai lapsia tai molempia, naiset
vielä pienempiä lapsia ja äidistä ja isästä kiinni pidellen koettivat
hiukan vanhemmat pikku raukat pelastua hirmuisesta yöstä. Näkyi
vetojuhtia ja ajopelejä, näkyi irrallaan juoksentelevia säikähtyneitä
eläimiä, joskus joku lintukin ryöpsähti alas tielle. Mutta Turja näki
myöskin kaukoputkella, että missä veturi ilmestyi kauhistuneen ja
sekasortoisen joukon keskelle, siellä syntyi järjestystä ja joukot
lähtivät vaeltamaan vuoristoa kohden. Näkyi siellä täällä, miten joukot
ensin hyökkäsivät veturiin, miten syntyi taistelua, -- mutta ne
perääntyivät aina joko saaden joukkoonsa pari kuollutta tai totellen
vähempää. Taistelusuunnitelman mukaan oli Borealian miesten tällaisten
yllätysten sattuessa kuljetettava vetureilla aina _viimeiseksi
jääneitä_ ja heikkoja sekä järjestettävä muiden kulkua, niin että
keskitie olisi auki kahden veturin leveydeltä. Kaikki yritykset vallata
veturi ja muut epäjärjestykset oli heidän torjuttava säälimättä.

Ja Turja näki, että näin tapahtui -- -- --.

Meren lahti on melkein kuiva ja pitkin sen mutaista pohjaa, joka kiilui
valonheittäjän valossa, harhailivat jokien vedet. Useita aluksia oli
kyljellään sataman edustalla. Pari vesipatsasta kohosi jälelläolevan
veden pinnasta. Sinne oli posahtanut meteoreja. Koko metsä kuuristeli
länteen ja puita tempautui juurineen irti maasta ja kieri rinteitä
alas.

Idässä tulvi muuan joki. Maanvieremä oli nähtävästi tukkinut sen
juoksun ja vesi työntyi jo uomastansa ulos. Turja silmäsi karttaansa ja
näki että tulva uhkasi kahta tietä. Hän lähetti sanoman esikuntaan
n:o 0, jonka piirissä vieremä oli ja tarkasteli edelleen tulvaseutua.
Hän huomasi, että siellä oltiin jo taistelussa tulvaa vastaan. Etelässä
kiisi usvaharsoja vuorten rinteillä ja erään kosken vesihöyry hohti
valokeilan valossa.

Lännessä ei näkynyt mitään erikoista.

Ja kaiken yllä kohisi ja mylvi ilmakehä.

Tuhansia ihmisiä, satoja kohtauksia _näki_ Turja kiertäessään
valonheittäjän valokeilaa ja kaukoputkeansa ympäri. Mutta sen sijaan
_kuului_ vain ilman kohina ja ulvonta, meteorien räiskähtely ja
joskus epäselvää jyrinää. Kun hän sammutti valonheittäjän, peittyi
kauhistunut kansa pimeyteen, jonka halkaisi vain jonkun veturin
valonheittäjän valokeila. Turja tunsi edelleen maan silloin tällöin
tärähtelevän ja vimmatusti kiitäväin tomu- ja usvajoukkojen pieksevän
vaatetustansa.

-- Tämä yö vaatii kyllä uhrinsa, niin ajatteli Turja laskeutuessaan
semaforihuoneeseen, missä Sorja oli edelleen vartiossa. Siellä pimeyden
helmassa tapahtuu onnettomuuksia, tuhansia sellaisia, joita ei ole
vieläkään saatu hereille, jotka ovat välinpitämättöminä katselleet
sivusta suurta varustautumista, eksyy ja hukkuu tänä yönä. He eivät ole
tietysti viitsineet ottaa selkoa pelastussuunnitelmasta, eivätkä he
tunne vuorille johtavia teitä. Heitä ei voida enää pelastaa.
Ajateltuaan ikänsä vain itseänsä, elettyään masmaa imien ja tavaraa
itsellensä kaikilla keinoilla kiertäen, he nyt vapisevat, huutavat ja
ovat mielipuolia. He juoksevat tavaroittensa ja masmansa luota yöhön ja
aalto tulee ja pyyhkii heidät pois kuin laskija väärän numeron.

-- Aalto lähestyy, meri on alkanut nousta, huutaa Sorja hänelle
semaforihuoneessa.

-- Selvää se. Aamulla on aallonharja täällä. Ovatko lähtijät valmiina,
onko veturi lastattu? Aja vuoristoon!

Sorja lähti, mutta palasi ovelta, tarttui Turjan käsivarteen
kiihkeästi, nojasi häneen ja puhui hänen korvaansa:

-- Minun on vaikea lähteä. Jos me näemme toisemme viimeisen kerran
-- -- --. Minulla olisi paljon sanottavaa -- -- -- Turja päällikköni ei
tiedä, kuinka minä olen taistellut -- -- -- millainen minä olen. Minä
olen ollut kova, sillä minä olen rakastanut -- -- --. Se on ollut kuin
polttavaa tulta. Ja minä olen vihannut niitä, jotka ovat vain
leikitelleet rakkaudella -- -- --.

Turja teki kärsimättömän liikkeen:

-- Me tapaamme kyllä toisemme. Puhukaamme sitte.

Ja Sorja erkani hänestä ja asteli verkalleen yöhön. Hetken kuluttua
näki Turja Sorjan veturin valonheittäjän sädekimpun halkaisevan
pimeyttä. Se kääntyi ja valaisi hetken semaforihuonetta ja häntä, sen
koskettimien ääressä istujaa. Sitte se kääntyi tielle. Sen valossa
kiisi tomu- ja usvajuovia, juoksi ihmisiä ja harhaili eläimiä. Ja sitte
se häipyi.

-- Kummallista! ajatteli Turja. Että hän voi tällaisella hetkellä
ajatella itseänsä ja rakkauttansa! Se on käsittämätöntä.

Radiokone pärisi. Idästä tuli sanoma:

-- Suuri maan vajoaminen katkaissut kaikki tiet. Tuhansia ihmisiä
kuilun itäpuolella, hakevat ylipääsyä. Teemme Jorman kanssa parastamme.
-- Taitsa.

Turja otti kaasunaamarin pois kasvoiltaan, sillä kaasukello oli
lakannut soimasta, pyyhki hikeänsä ja sulki erään luukun, josta puski
sisään kuumaa ilmaa. Hän asetti pyyhkeen naulaan, oikoi sen sileäksi ja
istui sitte radiokoneen ääreen:

-- Tukkikaa etelästä tulevan joen juoksu vuoriston solassa ja johtakaa
joukot sen uoman yli vuoristoon. Saavun sinne neljän tiiman kuluttua.

-- Katsos vain, mietiskeli Turja, se olikin perhananmoinen tärskäys --
oikein maapahasemme huojui. Ja tuon se nyt teki. Saammepa nähdä, onko
muualla teitä poikki.

Ilma kävi yhä kuumemmaksi ja myrkkykaasukello alkoi taasen soida. Turja
pani naamarin päähänsä. Yössä alkoi säkenöidä miljoonien tulikipunoiden
parvi, jotka himmensi melkein joka toinen sekuntti huikaiseva meteorin
vana tai salaman leimahdus. Kaukainen jyrinä kävi yhtäjaksoiseksi ja
ilma alkoi ikäänkuin vapista, se ulvoi mahtavin ääniaalloin.

Kului tiima Turjan seuratessa luonnon myllerrystä ja ottaessa vastaan
tietoja ja jakaessa käskyjä ja ohjeita. Sieltä pimeydestä tuli
Borealian miesten tyyniä, lyhyitä ja täsmällisiä lauseita. "Esikunta
n:o 5 tyhjentyy. Päällikkö siirtyy vuoristokeskukseen." "Tiellä A tuhat
mittaa esikunnasta 15 silta murtunut. Taistelu, jonka jälkeen joukot
pakoitettiin tielle B. Esikunnat 13-16 parasta tyhjentää B-tietä
pitkin." "Joki tulvinut, lauttoja pannaan kokoon." j.n.e, j.n.e. Niissä
värähteli Turjalle tuttu ja läheinen mieli ja tahto. Ja hänen sanomansa
olivat ladattuja samalla voittoisalla rauhallisella voimalla.

Aalto vyöryy idästä yhä lähemmä. Semafori toisensa perästä ilmoittaa
vettä. Ja läheisellä rannikolla nousi meri jo aika kyytiä.

Sorja ilmoitti vuoristosta, että oli tultu perille.

-- Lähden itään, ilmoitti Turja vastaan. Sinne on syntynyt taistelun
vaikein rintama. Tavattavissa radioteitse veturissani.

Hän ilmoitti kaikkiin esikuntiin, että pääesikunta ja keskussemafori on
jo vuoristossa -- jonne koko tiedotushermoston langat oli jo
aikaisemmin kaikeksi onneksi ehditty johtaa ja keskittää uuteen
Kapitolioon. Senjälkeen nousi hän Kapitolion katolle ja lakaisi vielä
kerran suuren valonheittäjän valokeilalla ympäristöä. Ilma oli käynyt
yhä usvaisemmaksi ja kuumemmaksi, se säkenöitsi ja meteorit pommittivat
maata; näki paljon vähemmän kuin edellisellä kerralla. Se seutu, minkä
näki, oli kuollutta. Vain joku yksinäinen onneton, kauhusta mieletön
ihminen saattoi vilahtaa siellä täällä hoipertelemassa. Rannikolla
vyöryivät hyökyaallot ja kanavissa virtasi vesi maalle päin.

Ilma vapisi kuin hirmuisessa puristuksessa ja Avaruuden täytti
kammottava kohina ja mylvintä. Turja sammutti valonheittäjän, mutta
jätti ellipsoidin hehkumaan. Juuri kun hän alkoi laskeutua alas,
tärähti taasen niin että rakennus rusahteli ja tuntui selvästi maan
heiluminen avaruudessa. Se huimasi lievästi ja Turja istahti hetkeksi
rapulle. Sitte hän kiiruhti vielä kerran semaforihuoneeseen saadakseen
selvän, johtuiko tämä vuoksiaallon ryntäyksistä vuoristoja vasten, vai
pommittiko Avaruus tosiaan tätä tähtiparkaa kappaleillansa.

Radiokone pärisi. Se oli Karma maapallon toiselta puolelta:

-- Roskailma täällä päin. Siitä huolimatta voimme toistaiseksi
verrattain hyvin. Jos tulee yhteentörmäys, maa halkeaa ja joudumme eri
palasille, niin terveisiä sinne päin Avaruutta. Ja hyvää vointia!
Borealian miehet tekevät täällä tehtävänsä, niinkuin ennenvanhaan
kotona myrskyn hyssytellessä. -- Kiitä Turjaa, on yksi ja toinen heistä
sanonut ohimennen. Ellei enää tavata, niin on hänen hyvä tietää että me
olemme aina luottaneet häneen kuin luonnonlakiin ja että meidän
ylpeytemme on astua hänen osoittamaansa ja kansamme valitsemaa tietä
loppuun saakka. Eletään tai kuollaan -- miehen, ystävän kädenlyönti!

-- Taistelu viimeiseen mieheen, lähden itään, en jouda enempää, vastasi
Turja.

Hän sieppasi kartan pöydältä ja alkoi laskeutua pihamaalle. Käytävässä
hoiperteli häntä vastaan mies, ilman kaasunaamaria, silmät
lasittuneina, mykkänä kauhusta. Ovella istui nainen pidellen sylissään
kahta pientä lasta. Turja kantoi miehen veturiinsa ja käski ajajansa
antaa hänelle kaasunaamarin. Sitte hän palasi naisen luo. Nainen oli
tajuton ja molemmat lapset kuolleita -- toisen pää oli murskana, toinen
oli kuollut nähtävästi myrkyllisistä kaasuista. Saatuaan naisen
veturiinsa ja kaasunaamarin hänelle käski hän ajajansa pitämään huolta
pelastetuista ja kävi itse hoitamaan konetta. Ruumiita vilahteli
silloin tällöin tiellä ja tienvierillä -- kuolleita vaiko taintuneita
-- Turja _ei voinut_ ottaa siitä selkoa. Hänen oli katkaistava
kolmessa tiimassa matka, jonka pituista ei siinä ajassa vielä koskaan
oltu kuljettu.

Hän oli jo kauan miettinyt lentävää veturia. Jos hänellä olisi ollut
puoli vuotta aikaa -- -- -- mutta nyt se on myöhäistä. Suuri Kosmos,
olisipa hänellä nyt lentävä veturi! Hän voisi tarkastaa taistelua
melkein koko tällä puolella Ekvatorian aluetta. Mutta voisiko se lentää
tällaisessa myrskyssä? -- Turha tutkia. Nyt on tämän veturin pantava
parastansa.

Autiot olivat jo tiet. Asumukset, kasvitarhat, pellot, puistot ja
metsät vilahtelivat veturin valonheittäjän valossa. Ilman usva- ja
tomujoukot lensivät ja atmosferi vapisi ja mylvi. Salamat ja meteorin
vanat sokaisivat silloin tällöin näön niin että oli vaikeata ohjata.
Turja lisäsi vauhtia lisäämistään. Hän valitsi mahdollisimman suorat
tiet ja puristi koneestansa viimeisenkin vauhdin pisaran. Tuli tulva
vastaan. Hän laski suoraan aaltoihin. Ne tanssittivat ilkeästi veturia,
joka ei ollut mikään erikoisen "merikuntoinen" alus. Turja kirosi
itseksensä. Veturi kulki vettä pitkin paljon hitaammin kuin maalla.
Tämä vei aikaa. Sitäpaitsi ui vastaan kaikenlaisia esineitä; asumusten
jätteitä, puita, ruumiita, veneitä, huonekaluja, myttyjä ja nassakoita.
Pienemmät esineet hakkasivat veturia, suurimpia täytyi väistää. Se oli
kirottua kulkua.

-- -- -- Vihdoin päästiin jälleen kuivalle. Molemmilta rannoilta oli
löydetty muutamia onnettomia rannalle ajautuneita ja otettu veturiin.
Ajaja yritti heitä hoidella. Mutta vauhti oli niin tuima, että oli
vaikea liikahtaa veturissa.

Valonheittäjän valokeila lakaisi vasemmalla vuoriston rinnettä. Se oli
puolikehän muotoinen vuorijono, jonka pohjoinen sakara oli tässä,
eteläinen yhtyi etelän vuoriin. Tämän vuoriston mutkassa oli maan
vajoama. Turja tiesi, että vuoriston takana meri jo nousi, se kiipeäisi
kohta vuoriston juurelle, hyökyaalto heittäytyisi sen rinteitä vasten.
Mutta täällä tämän mahtavan vallituksen suojassa voi taistelu vielä
jatkua.

Vuoriston rinteellä kosken partaalla oli ryhmä kauniita suuria
asumuksia, joista näkyi valoa. Ja kun Turja tarkasteli niitä veturinsa
valonheittäjän valossa, huomasi hän niissä ihmisten liikkuvan. Häntä
kummastutti tämä. Maan äärillä, kaukana teistä saattaa olla asumuksia,
joissa ei tiedetä, mitä tehdä tässä hirmuisessa yössä. Mutta tästä tien
varrelta piti toki pakenevan ihmisvyöryn lakaista mukaansa kaikki ne,
jotka vuorille aikoivat. Olisiko tässä tapahtunut jokin erehdys,
olisivatko Borealian miehet jättäneet tämän asuntoryhmän oman onnensa
nojaan? Turja päätti kuin päättikin ottaa asiasta selon. Siihen kuluisi
hetkinen, mutta se tuntui olevan hänen velvollisuutensa.

Hän lasketti loivaa rinnettä ylös, oli tuokiossa erään suuren asumuksen
pihamaalla ja kiipesi sisälle. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mihin oli
tullut, kirosi ja kääntyi takaisin.

-- "Viimeisten päivien seura", murisi hän. Heitä on tietysti yritetty
ajaa tielle. Mutta he haluavat odottaa täällä maailmanloppua, masmaa
imien, lemmiskellen ja hartautta harjoittaen. On väärin tuhlata aikaa
heidän tähtensä. He haluavat kuolla mukavasti -- siispä kuolkoot.

Ja sitte taas eteenpäin tulisimmalla vauhdilla mitä veturista lähti.
Alkoi näkyä viimeisiä vuorille kiiruhtavia joukkoja ja edestakaisin
kulkevia vetureja. Mutta sitte ne taas häipyivät yhä usvaisemmaksi
muuttuvaan raivoavaan yöhön. Turja lennätti edelleen halki lakeuksien,
läpi metsien, yli jokien, kaartaen vähitellen etelään päin. Pölyä ja
hiekkaa lensi ilmassa, metsät kamppailivat rajumyrskyn käsissä, puita
tempautui irti maasta ja kaatuili tien kahden puolen. Mahtavan puun
nöyrä rungon notkistus kunnioitti ilmakehässä pauhaavaa voimaa. Yli
tasankojen vyöryvät jokien tulvat julistivat maapallon vapisevan
levottomuudesta. Koskien jyrinä tunki pauhun läpi kuin äärettömän
jättiläisen murina syvältä maan sisästä. Metsästä veturin valokeilaan
syöksähtävien eläinten silmissä kuvastui koko elollisen luonnon tuntema
mykkä kauhu. Ja ihmisruumis siellä täällä ja tien vieressä tuskissaan
tempova ja läähättävä metsäneläin ilmoittivat kuoleman marssivan tämän
tähden pintaa.

Ja kaiken yllä tuikahtelivat miljoonat avaruuden tulikipunat ja
leimahtelivat salamain ja meteorien vanat.

Tämä oli Turjasta mahtavaa ja juhlallista. Hänestä tuntui kuin
vaistoaisi hän koko Avaruuden prosessin, kuolon ja luomisen suuren
sulattimen kiehunnan. Tässä oli jotain kosmillista. Hän tunsi olemiston
äärettömät mittasuhteet.

Vihdoin alkoi loistaa edestäpäin veturien valokeiloja ja teillä ja
tienvierillä liikehti suunnaton ihmisjoukko, onneton, kauhistunut,
pakoon lähtenyt ihmisjoukko, kaasunaamarit päässä, tavaramyttyjä,
lapsia, vanhuksia, sairaita mukana.

Tuli vastaan ryhmä tiellä seisovia vetureja -- ne tukkivat tien. Turja
laski ilmaan kolme radiosädettä. Veturien luota juoksi silloin kolme
Borealian miestä ja selittivät, huutaen Turjan korviin, että tie oli
juuri katkennut tässä. Tästä oli kulkenut tuhansia juuri äsken
vuoristoa kohti, mutta sitte oli maa tärähtänyt ja tien poikki oli
revennyt jyrkkäseinäinen kuilu. He olivat juuri neuvottelemassa, mitä
piti tehdä. Ei ollut mukana silta-aineita. Tällä puolen kuilun ei niitä
ollut kuin kaukana vuoristossa, mutta tuolla puolen oli metsä aivan
lähellä. Muutamien miesten on tavalla tai toisella mentävä ensin yli ja
tuotava hirsiä metsästä -- -- --. Turja käski asettaa vartioketjun
etäämmälle ja avata tien hänen veturilleen. Hän ajoi kuilun äärelle ja
tarkasteli sitä valonheittäjällä. Se oli melkoisen leveä.
Kalliopohjassa oli ollut repeämä ja maa oli nyt vajonnut siihen.
Syvyyttä ei Turja saanut selville, alhaalla näkyi vain sinne tänne
kallion reunoille jääneitä ihmisruumiita -- -- toiset huitoivat
käsillään ja arvattavasti huusivat. Hän arvioi kuilun leveyden, teki
sitte pienen laskelman veturinsa vauhdista ja painosta ja käski luoda
tien päähän pienen tasaisesti kohoavan mäen. Se tehtiin kymmenillä
lapioilla tuokiossa. Sitte otti Turja veturiinsa kymmenkunnan
kirvesmiestä, jättäen sen sijaan tullessaan siihen kokoamansa ihmiset
muihin vetureihin, ajoi hyvän matkaa takaisin tietä myöten ja pyörsi
jälleen ympäri. Hän astui ulos veturistaan, tarkasteli ja tunnusteli
sitä kuin hyväillen -- kiersi ruuveja, tunnusteli mittareja j.n.e.
Jälleen veturiin -- joka heti syöksähti hurjaan lentoon. Joka
silmänräpäys lisääntyi vauhti. Veturin pyörät koskettivat tietä enää
vain hiljaa ja pehmoisesti kuin pienen ilveksenpojan jalat. Ja nyt se
erkani kokonaan maasta! -- -- --

Sen pyörät tapasivat tietä vasta kuilun toisella puolella. Kirvesmiehet
jätettiin metsänlaitaan ja Turja jatkoi matkaa.

Tuokion kuluttua välähti edessä kymmeniä veturien valosoihtuja.
Kapeassa solassa vuorijonon katkaisevan kosken kuohut ja huuru
loistivat niiden valossa. Toiset soihdut valaisivat kosken partaalla
kiipeileviä ja hääriviä ihmisiä. Siellä rakennettiin jättiläispatoa.
Hirsiä ja kaatuneita puita oli kuljetettu kallioseinien väliin, siellä
oli kuin suuri ristikkoaita.

Tänne saakka ulottui maan vajoaman, syvän kuilun pää ja vuoristosta
tuleva koski syöksyi täällä tuohon kuiluun. Jos padotaan koski, voivat
täällä odottelevat tuhannet pakolaiset kulkea matalan uoman poikki
vuoren juurella ja nousta sitte vuoristoon.

Turja tapasi Taitsan ja Jorman veturin, missä olivat Sonja ja Orma.
Miehet olivat solassa ja sinne nousi myöskin Turja. Veturien
heittämässä valossa tutkisteli Turja koskea ja siitä kohoavia
kallioisia seinämiä. Hän sanoi Taitsalle ja Jormalle suoraan
epäilevänsä kestäisikö heidän suunnittelemansa pato montakaan hetkeä,
sillä vuoksiaalto ajaisi todennäköisesti pian vettä ylätasangolle ja
joki alkaisi tulvia. -- Miksi eivät he ole ryhtyneet pudottamaan solaan
tuota suurta kalliota, joka riippuu tuonpuolisella rinteellä? Sehän
tukkii kertakaikkiaan kapean uoman. Jonkun on vain ensin vietävä
ensimmäisen vetoköyden pää kosken yli. Kuka sen tekee? Se on teko,
josta voi olla ylpeä. Se on miehen teko.

-- Jospa tämä poika yrittäisi, mörähti Jorma.

-- Oikein! Sitä minä oikeastaan tarkoitinkin.

Pitkän ohuen köyden pää sidotaan Jorman vyötäröille ja hän lähtee
vuorelta alas kosken niskaan, vuorelle kuljetettujen valonheittäjäin
valaistessa hänelle tietä. Nyt hän lähtee uimaan uoman poikki. Hänen on
palattava kerran rantaan, tunnettuaan uoman vetävän liian nopeasti.
Toisella kerralla hän tähtää ylemmäs, tuohon pieneen saareen toisella
rannalla. -- -- -- Henkeä pidättäen seurataan vuorella hänen
ponnistelujaan. Veto vedolta hän lisää vauhtia, sillä virta vetää
nytkin voimakkaasti. Hän ei voi enää palata, sillä kääntyessään hän
joutuisi ehdottomasti kosken kapeaan uomaan ja silloin olisi heikko
köysi hänen ainoa mahdollinen pelastuksensa.

Edessä on vielä virran voimakkain uoma, joka kiertää saaren kärkeä.
Jättiläinen hyökkää siihen hurjin vedoin. Hän ui viistoon ylöspäin,
mutta virta vie häntä alaspäin. Ehtiikö, ehtiikö hän saarelta
ojentuvaan puun runkoon? -- Vielä tuokio jännittävintä kamppailua --
ja jättiläinen voittaa.

Hän nousee saareen ja kahlaa sitte kosken toiselle rannalle. Pian on
hän ylhäällä riippuvan kallion luona ja vetää yli vahvan touvin
toisensa perästä. Niitä myöten tulee yli lisää miehiä. Touvit
kierretään kallion ympäri. Sadat miehet tarttuvat niihin kuilun
toisella puolella. Turja laskee merkiksi ilmaan radiosäteen, sadat
miehet ponnistavat maahan ja vetävät -- ja kallio syöksyy kuiluun. Se
puristuu solan seinämien väliin ja tukkeaa kosken melkein tyysti.
Pienemmillä kivillä ja maalla tiivistetään tämä valtava pato.

Veturit kuljetetaan matalan, melkein kuivan uoman yli pitkin
kalliopohjaa ja pakolaislaumat alkavat vaeltaa samaa tietä.
Pysähdyspaikoille jää joukko kuolleita, kaasujen ja meteorien uhreja.
Mutta elossa olevat alkavat vaeltaa eteenpäin. -- -- --

Turjakin kuljettaa veturillansa joukkoja vuoriston rinteille, pitäen
samalla aina ylimenopaikalle tullessaan silmällä patoa. Palatessaan
eräältä matkalta näkee hän veturinsa soihdun valossa jo kauaksi Jorman
tutun jättiläisvartalon ylhäällä solassa padon vierellä. Vesi oli
kiertänyt erään kallion lohkareen ympäri, syövyttänyt maata ja nyt
uhkasi kallionlohkare vieriä alas. Silloin olisi saattanut koko pato
murtua kohonneen veden hirvittävästä painosta. -- -- -- Jorma ponnisti
kallioon, piteli hartioillansa irroittuvaa lohkaretta ja viittoi ja
nähtävästi huusi ja ärjyi. Alhaalta kiiruhti miehiä hirsiä kantaen
apuun. Hetken vielä näkyi Vanhan Borealian voittamaton jättiläinen
valonheittäjäin valaisemana sateenkaaren väreissä kimaltelevan
vesihuurun ja padosta syöksyväin välkkyväin suihkujen keskessä,
ympärillänsä kuuristeleva metsä ja pauhaava pimeä ilmakehä ja yllänsä
salamoiva taivas. Hän piteli siellä ylhäällä Avaruuden voimia, jotka
riehuivat vuoriston takana, hän tahtoi tuketa kuoleman tien. -- Turja
käänsi katseensa alemmaksi, joukkoihin, joita yhä kulki uoman
poikki. -- -- -- Yhtäkkiä ne hukkuivat hänen silmistänsä ja niiden
sijalle ilmestyi -- _vettä_! Valtava vesivyöry syöksi uomaa pitkin
ja peitti ihmisjoukot. Turja vilkasi jälleen ylemmä. _Ei ollut enää
Jormaa, ei patoa_! Solan korkuinen teräkseltä hohtava hirmuinen
kaari möyrysi vuoriston takaa. Se oli vettä! Maa tärisi täällä saakka.

Turja ajoi lähelle uomaa, otti viimeisiä joukkoja veturiinsa ja palasi.
Meni ja palasi, meni ja palasi. Kiire oli, sillä vesi söi
vuoriharjannetta, koski laajeni laajenemistaan. -- -- --

Vihdoin olivat pelastuneet turvassa korkeimmilla vuorilla. Ne jotka
olivat jääneet tielle, olivat jo syvällä meren pohjassa, eivätkä
tienneet enää mitään taistelun ankaruudesta -- -- --.

Aamulla sivuutti aallonharja Kapitolion meridianin. Oli yhä pimeä.
Valonheittäjän valossa näki Turja kiitävien pilvien välitse veden
myllertävän matalampien vuorten ylitse. Koko maa vuoriston ympärillä
oli kuin suunnaton kiehuva kattila. -- Nyt siis kaareutui Polyhymnian
musta pinta tuolla ylhäällä. Vahinko ettei sitä voinut nähdä.
Kaukoputkella sen pinnan olisi nähnyt sangen tarkkaan. Se oli siellä
kuin ylösalaisin käännetty musta taivaanholvi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä palasivat vedet kohisten mereen, nousivat taas
illalla, alenivat yöllä, nousivat aamulla -- ja niin vaihteli luode ja
vuoksi edelleen, tasoittuen kuitenkin päivä päivältä. Vihdoin jäi
tasanko vuoriston juurella pysyväisesti kuivaksi. Autio ja hävitetty
tasanko! Sitä ei enää tuntenut entiseksi Ekvatorian maaksi. Mutta eipä
ollut kansakaan entinen Ekvatorian kansa! Tuskin puolet oli siitä
pelastunut vuorille -- puolikuolleita, köyhiä, avuttomia ihmisiä, jotka
tuijottelivat tylsinä eteensä ja odottelivat kuolemaa.

Taivaan tomu- ja kaasujoukkojen takaa kumotti toisesta
syrjästä loistava Polyhymnian pinta, joka peitti neljänneksen
Avaruutta -- -- --.



IV luku. Viimeiset päivät.


Aurinkokunta putosi yhä syvemmälle Avaruuden Hirviön helmaan.
Troposferi kuumeni nopeasti ja maan ilmakehä kuumeni samoin. Eteläinen
jäätikkö suli humisten. Joet tulvivat, meri nousi hiljalleen, vallaten
alangon toisensa perästä. Vyörymyrskyt paisuivat ja hurjistuivat,
Ekvatoriassa satoi melkein alati, sillä etelästä tulevat vesihöyryt
tiivistyivät kiitäessään vyörymyrskyjen mukana pohjoiseen.

Meteorisade tiheni ja teki tuhojansa, myrkylliset kaasut uhkasivat joka
hetki ja ottivat uhrinsa -- -- --.

Ihmisten elämä kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi.

Borealian kansan ansiota oli se, että Ekvatorian kansan jätteet vielä
elivät vuorilla. Mutta mitä hyötyä siitä oli? Innokkaampienkin
Ekvatorian miesten tahdon jousi oli jo lauennut ja tuo vuosituhannet
helppoa elämää elänyt kansa näivettyi tympeään välinpitämättömyyteensä
jonka vain kiduttavat hourepuuskat katkaisivat. Tylsinä ja sanattomina
kuljeksivat sen jäsenet nyt työmailla, riitaantuivat ja raivostuivat
usein mielettömiksi -- tai kuolivat suorastaan liikkumattomina,
lähtemättöminä loukkoonsa. Ainoastaan masman himo ja sukupuolivietti
toimivat edelleen. "Viimeisten päivien seuroja" ilmestyi ja hourailevia
ja hurmahenkisiä joukkoja liittyi yhteen kuljeskellen huutaen ja
meluten ja hillitöntä elämää eläen -- jätti kuolleensa teille ja
metsiin ja katosi lopulta kokonaan. Uusia joukkomielisairauksia puhkesi
taas toisaalla, kidutti joukkoja ja johti heidät tavallisesti tuhoon.

Mutta siksi ankara ja tukahduttava oli myrkyllinen ilmakehä, että
Borealian kansakin kärsi. Se ei kestänyt tätä kuumuutta, tätä
myrkyllistä, kosteata, korkeapaineista ilmaa, jota meteorisade halkoi
ja vyörymyrskyt velloivat, yhtä hyvin kuin lunta, jäätä ja pakkasta.
Jos tätä kauan jatkuu, laukeaa tämänkin voittamattoman kansan voima --
sen näki selvästi.

Vuorilla asuttiin, laaksoja ja tasankoja viljeltiin. Korkeimpien
vuoristojen koskiin oli jo aikoja sitte rakennettu uusia voima-asemia.
Useimmat niistä olivat säilyneet Polyhymniayönä ja niiden varassa
elettiin nyt. Syvältä maan sisästä imivät johdot vettä jolla
viillytettiin kasematteja. Ja Turja ja Karma suunnittelivat parhaillaan
fysikaalis-kemiallisia jäähdytyskoneita siltä varalta, että kuumuus yhä
kohoaisi.

Vieläkään ei oltu selvillä siitä, mikä oli aurinkokunnan kohtalo, ei
tiedetty, mitä toisi mukanaan Eroksen ja Polyhymnian toinen tapaaminen.
Turja laski yhä tulosta havainnoistansa. -- Hän oli nyt -- jälkeenpäin
-- saanut tuloksen, joka oli jo eletty: että Eros oli sivuuttava
Polyhymnian hyvin läheltä juuri sinä yönä jona se oli tapahtunutkin.
Toista kohtausta koskevaa ratkaisua hän lähestyi päivä päivältä. Jos
hän olisi voinut laskea yötä päivää, olisi hän selvinnyt pian
ongelmasta. Mutta jokapäiväinen taistelu ja varustelut riistivät aikaa.
Sorja ei voinut niitä aivan yksin hoitaa ja Karmalla oli tarpeeksi
työtä maapallon toisella puolella. Sitäpaitsi tunsi Turja, että hänen
voimansa eivät riittäneet enää kaikkeen siihen, mihin ennen. Sisäinen
ponnevoima oli hiukan lauennut ja hän oli alkanut katsella elämää ja
kuolemaa välinpitämättömämmin -- ikäänkuin itsekseen kaikelle
naurahdellen.

Etenkin oli suhteensa Sorjaan johtanut tähän. Se oli häntä ensin
kiduttanut -- tuo kaksinaisuus: toiselta puolen kiintymys Sorjan
uljuuteen ja tarmoon, hänen ihanaan ruumiiseensa ja terävään järkeensä,
toiselta puolen vastenmielisyys; jonka hänen alhaiset hillittömät
purkauksensa ja järjetön mustasukkaisuutensa synnyttivät. Hänen oli
mahdoton ymmärtää Sorjan ristiriitaista mieltä. Hänen oli mahdoton
käsittää, että nainen, joka teki työtä, suuria tekoja, ja joka vihasi
ja halveksi ympäristöänsä, melkein kaikkia ihmisiä, oli kuitenkin
samalla niin suunnattomasti ympäristöstään riippuvainen -- ettei
hänellä ollut sen lujempaa omakohtaista, itsenäistä elämänperustetta.
Sorja pelkäsi enemmän kuin kuolemaa sitä, että muut ihmiset sattuisivat
näkemään hänen heikkouksiaan. -- -- -- Hän luuli ihmisten aina pitävän
häntä silmällä kuin tanssijatarta teatteriesityksissä Ekvatorian
suurissa huvilehdoissa. Ja ihmisille piti näytettämän aina
koristeellista pintaa, vaikka viha ja alhainen mieli puistatti häntä
heti kun tultiin verhon taakse, pois näyttämöltä, kahdenkeskiseen
seurusteluun.

Tämä tällainen kiusasi Turjan suoraa ja miehekästä mieltä.

Ja kun Sorja raivosi mustasukkaisuuden puuskissa, oli hän suorastaan
mestari keksimään Turjan puheissa, katseissa ja kaikessa sellaista,
mistä hän lausui pistävän nerokkaita ilkeyksiä. Turjaa hämmästytti ja
toisinaan huvittikin tuo eläinihmiseltä perityn vaiston säkenöivä
myllerrys.

Mutta sitte kun Sorja antautui taas työhön, tuliseen kamppailuun,
suuriin tekoihin, unohti hän kaiken alhaisen -- se oli kuin pois
puhallettu. Hän teki laskelmia kirkkaalla selvällä logiikalla, hän
käytti kaikkia tekijöitä, piittaamatta tunteistaan hituistakaan. Hän
lämpeni, vilkastui ja eli todellista tervettä elämää. Silloin he
lähenivät toisiaan ja toivoivat löytävänsä tien todelliseen liittoon.
-- -- -- Kunnes taasen joku yllättävä heilahdus Sorjan mielessä teki
kaikki tyhjäksi.

Turja kaipasi toisinaan Sonjan tyyntä ja rauhallista seuraa. -- Sonja
ei milloinkaan näyttänyt tuntevan olevansa tanssijatar elämän
näyttämöllä. Hän ei milloinkaan esiintynyt sitä varten reilatussa
ympäristössä. Hän rakasti mukavuutta ja kaunista ympäristöä. Mutta hän
oli huolimaton ja hänen ympäristönsä ilmaisi sen; hän ei sitä
peitellyt. Hänellä oli merkillinen taito vapauttaa seuransa kankeista
puitteista. Siinä seurassa, jossa hän oli mukana, kelpasivat ihmiset
parhaiten sellaisina kuin he olivat. Siellä ei näytetty vain fasaadeja,
vaan ihmiset tunsivat yhtäkkiä voivansa olla niinkuin halutti, jännitys
hellitti ja hyvää tekevä hiljainen vapauden tunne valahti sijaan,
Näytti siltä kuin Sonjalla itsellään ei olisi ollut mitään
kaksoiselämää: elämää näyttämöllä ihmisiä varten ja elämää verhon
takana. Hän oli aina se sama viileästi nautinnonhaluinen, älykäs,
hieman kyynillinen, mutta syvimmässä olemuksessaan hyvin moraalinen
luonne.

Hänessä ei kuitenkaan ollut ollenkaan aktiviteettia, taistelun halua.
Ja se oli Turjan mielestä melkein samaa kuin arvoton elämä. Sellaista
ihmistä ei hän voinut ajanpitkään pitää juuri missään arvossa. Sen
vuoksi hänestä oli järjetöntä, että Sorja saattoi olla mustasukkainen
Sonjalle.

Turja ei ollut ikänänsä kiinnittänyt huomiotaan omaan tunne-elämäänsä.
Nyt hän kuohahti ensin usein Sorjan terävien ilkeyksien satuttamana.
Mutta vähitellen hän ympäröi itsensä tyynen välinpitämättömyyden
panssarilla. Hän jaksoi vähitellen nähdä naurettavaksi sen, että hän
kuluttaisi itseänsä tällaisten joutavuuksien vuoksi -- -- --.

       *       *       *       *       *

Oli tavallista valoisampi ja kauniimpi päivä. Polyhymnia paistoi jo
kaukana auringon rinnalla. Kuljettiin varmaan jossain Avaruuden Hirviön
syliin kiitäneen tähden vanassa, koskapa myrkkykaasut olivat poissa,
meteoreja satoi kovin vähän ja ilmakehä lepäsi melkein tyynenä.

Turja ja Sorja olivat käyneet eräällä voima-asemalla, vuoristojärvestä
lähtevän kosken partaalla. He olivat soutaneet Kapitolionsa rannasta
vuoristojärven poikki ja kerran moniin vuosiin kävelleet nautiskellen
vuoriston luonnossa. -- Palatessaan olivat he tavanneet Sonjan, joka
oli myöskin ulkona harvinaisesta säästä nauttimassa. Hänkin oli
vanhentunut ja käynyt vakavammaksi sen jälkeen kuin meteori oli
tappanut Taitsan aivan hänen rinnaltansa. Nyt hän kuitenkin ilostui
tavatessaan "päälliköt" -- niinkuin hän nimitti heitä -- ja pyysi
päästä heidän veneessään järven yli.

Tällöin oli Sorja -- ensi kerran toisten ihmisten läsnäollessa --
kadottanut malttinsa. -- -- -- Sonja hämmästyi ensin, mutta otti sitte
asian kevyesti, naurahdellen, että kyllähän he naiset toisensa
ymmärtävät -- heillä on kullakin heikot hetkensä. Hänkin oli joskus
nuoruudessaan ollut niin mustasukkainen, että oli oikein murhaa
mielessään hautonut. Ajatelkaa: hän -- murhaa! Eikö se ollut hassua!
Mutta sitte hän havaitsi, että mustasukkaisuus aiheutti vatsakatarria
ja silloin hän heitti sellaisen hassutuksen -- -- --.

Ja Sonja silitti tarinoillaan pois syntyneen kiusallisen jännityksen.
Sorjakin näytti tyyntyvän.

Mutta sitte tultiin hakemaan Turjaa eräälle toiselle voima-asemalle.
Sovittiin, että naiset menevät kahden suoraan veneellä ja Turja jatkaa
matkaa voima-asemalta maitse järven ympäri.

-- -- -- Istuessaan korkeata järven rantaa kiitävässä veturissa näkee
Turja venheen lähestyvän Kapitolion rantaa. Ei ollut enää jälellä kuin
satakunta mittaa. Silloin vene yhtäkkiä kaatuu ja molemmat naiset
painuvat vedenpinnan alle. Turja ei ollut kovin levoton. Sorja oli
aivan erinomainen uimari -- hän kyllä varmaan pelastaisi sekä itsensä
että Sonjan, joka ei osannut uida. Sorja ilmestyykin vedenpinnalle --
mutta ilman Sonjaa. Hän sukeltaa kerran -- mutta palaa sittekin ilman
Sonjaa. Nyt hän alkaa uida rantaan. Tämäpä on käsittämätöntä! Turja
hypähtää tapansa mukaan itse koneen ääreen ja lisää vauhtia. Hetken
kuluttua hän on Kapitolion rannassa. Siellä on jo venheitä etsimässä
Sonjaa. Hänet löydetäänkin -- kuolleena.

Tämän päivän jälkeen eivät Turja ja Sorja katsoneet toisiaan silmiin.
Kammottava autius astui heidän välillensä. Mutta he aavistivat,
että pian tulisi ratkaisu --  ei ollut aikaa enää selvitellä
avio-asioita. -- -- --

Hetken kuluttua viiletettiin taas yhä tihenevissä ja kuumenevissa
tomu- ja kaasujoukoissa. Yhä tukalammaksi ja tukehduttavammaksi kävi
ilmakehä, yhä lukuisammin kaasi kuolo kansaa.

-- -- -- Yötä päivää oli Turja viime aikoina istunut laskujensa ääressä
ja vihdoin hän näytti saaneen tietoonsa kaikki. Hän näytti olevan kylmä
ja kova kuin kivi, kalpeana, huulet yhteen puristettuina tuijotti hän
Kapitolion katolta tätä Avaruuden valtojen kiroamaa maata. Hetken hän
arveli, onko syytä enää jatkaa taistelua. Eikö olisi parasta siemaista
unijuomaa ja nukkua rauhassa pois, ennen hirmuista loppua?

Mutta tumman meren pintaviiva kaukana pohjoisessa muistutti hänelle
jäätiköistä, jotka olivat sen pintaviivan takana ja maasta jäätiköiden
keskellä. Ja taas puhuivat hänelle tuhannet sukupolvet haudoistansa,
sukupolvet, jotka eivät olleet koskaan luopuneet taistelusta kesken. Ja
samassa hetkessä olivat itsemurhan ajatukset kaukana hänestä.

Jospa hän olisi saanut heti Ekvatoriaan tultuaan tietää koko totuuden
ja jos hän olisi näiden kuluneiden vuosien aikana voinut panna kaikki
Ekvatorian kansan voimat liikkeelle tuhon torjumiseksi, niin -- niin
hän olisi varma, että ihmiselämä tällä taivaankappalella olisi voitu
pelastaa, vaikkapa sitte olisi täytynyt koko tähteä siirtää radaltaan.
Jos Tulema olisi ollut mies, jos Ekvatorian kansa olisi ollut samaa
ainetta kuin Borealian kansa, jos hän olisi saanut pelastetuksi
Vanhasta Borealiasta Urjan ja muut sinne jääneet, niin totta totisesti:
vielä olisi tuleville polville tämän tähden pinnalla kirkas aurinko
paistanut, vielä olisi ihminen iloinnut ihanassa maassa. Nyt on kaikki
myöhäistä. Ei voida tehdä muuta kuin hätäisesti varustautua heikkoon
puolustukseen ja odotella _sattumalta_ apua.

Turja kutsui Karman maapallon toiselta puolen kiireesti luoksensa. He
neuvottelivat kauan kahden -- nämä kaksi jälelle jäänyttä urhoa
Vanhasta Borealiasta. Ja kun Karma palasi takaisin maapallon toiselle
puolelle, kului pari päivää ennenkuin ensimmäinen kokkapuhe kuultiin
hänen suustansa. Ja se merkitsi paljon se.

Borealian miehille ilmoitettiin, että nyt vihdoin tulee kaikkien
taistelujen taistelu. _Eros ja Polyhymnia törmäävät yhteen sadan
päivän kuluttua. Eros voi hajota tomuksi ja voi tulla Kaiken Loppu.
Mutta saattaa myöskin ajatella, että jäisi jälelle kappaleita, joilla
ihminen voisi elää. Joka tapauksessa: on tehtävä kaikki, mitä
voidaan_.

Ja Borealian kansa ryhtyi täyttämään viimeistä velvollisuuttansa.
Tunnettiin, että tulee Kaiken Loppu. Ei kulutettu aivoja kuvittelemalla
mitään onnellisia sattumia. Tulkoon jos tulee -- vielä uusi elämä.
Mutta on rehellisintä tietää, että sattumiin ei ole luottamista. Ja
tähän viimeiseen taisteluun astuttiin kuin kuolemaan vihityt. --
Kokoonnuttiin ryhmiin kerran pari, muisteltiin menneitä aikoja, Vanhaa
Borealiaa, iloista lapsuutta, verevätä nuoruutta, monia seikkailuja ja
kamppailuja. Kuuman myllertävän ilmakehän alla, maapalloa kiertävän
Ekvatorian vuoristoissa sinne tänne kasematteihin kokoontuneina
Borealian jäsenet, nuo pohjoismaalaiset, lumen, jään ja pakkasen
kasvatit, tyynesti puhellen irroittelivat juuriansa elämästä. Ei
valitettu, ei hiivistelty -- vaikka maasta irroittuvasta puusta
kihoavan mahlan tavoin esiin pulpahtavat muistot hiukaisivatkin mieltä.
Turja ja Karma, kumpikin omalla puolellansa maapalloa, olivat mukana
näissä erojuhlissa elämälle.

Niissä laulettiin hiljaa kansan pyhimmät mystillisimmät laulut, joissa
sykkäilivät Avaruuden ihmeelliset lohduttavat äänet ja tuhansien
miespolvien syvimmät kokemukset. Niiden sanat ja sävel olivat
yksinkertaisia, niinkuin syvin salaisuus, mutta niissä värähteli
kosmillinen tuntu, kuin olisi tämä tähti laulanut joutsenlaulunsa
toisille tähdille. Ja sitte joku vanha mies puhui _Elämänuskosta_,
Borealian kansan pyhimmästä aarteesta, johon kosketeltiin sanoin vain
suurimpina hetkinä kun mielissä värähteli kaikkeuden soitto.

Lopuksi kaikki istuivat ääneti tuokion, kuin olisivat he jotain
kuunnelleet syvän, väkevän ja pyhän tunnelman vallassa.

Tämän tunnelman vallassa taisteli Borealian kansa viimeisen
taistelunsa.

Ja se taisteli sen yksin.

Ekvatorian kansa eli viimeiset päivät täydellisessä houreessa. Raskas
ilmakehä ja sen myrkkykaasut, meteorit ja myrskyt olivat kiduttaneet
tuon karaistumattoman kansan jo äärimmilleen. Ja kun nyt tuli vielä
tämä tärisyttävä tieto, niin laukesivat kansan hermot lopullisesti.
Merkilliset joukkosairaudet raivosivat sen keskuudessa. Suuret joukot
kiemurtelivat maassa ja mumisivat käsittämättömiä rukoussanoja. Toiset
raatelivat itseänsä, viileskellen ruumistaan ja maaten kedolla.
Kolmannet hukuttivat itsensä täydellisesti mielipuolina. Neljännet
kuolivat myrkkykaasuista. Viidennet istuivat tai makasivat paikoillaan,
kunnes kuolivat.

Kun Borealian kansa lähti siirtymään maapallon toiselle puolelle, missä
Karman joukot olivat valmistaneet asumuksia ja kasematteja -- sillä
yhteentörmäyksen piti Turjan laskujen mukaan tapahtua siten, että
Karman puoli maapalloa olisi poispäin Polyhymniasta -- niin saatiin
Ekvatorian kansasta mukaan vain mitätön joukko.

-- -- -- Ja kun uusilla asuinpaikoilla levisi huhu, että Borealian
kansa aikoisi salaa paeta laivoilla johonkin tuntemattomaan saareen,
jossa voisi säilyä tuholta, mutta jättää Ekvatorian kansan tänne
kuolemaan, niin hyökkäsivät mielettömät joukot pahaa aavistamattomien
Borealian miesten ja naisten kimppuun ja silpoivat muutamia heistä. Sen
tehtyään yrittivät he hävittää kaikki valmiina olevat varusteet. --
Syntyi taisteluja ja Borealian miesten täytyi masentaa joukot
radioputkillansa.

Hädässänsä uskoi Ekvatorian kansa mitä kummallisimpiin kertomuksiin,
huhuihin ja kuvitteluihin. Se näki näkyjä, odotti pelastajaa
Avaruudesta ja luotti siihen, että yhteentörmäystä ei tapahdu. Eräät
taasen olivat masmasta villiytyneitä ja irstailivat loppuun saakka.

Borealian kansa rakensi tulenkestäviä jäähdytettäviä kasematteja,
tulenkestäviä pukuja ja happikoneita. Se varusti ravintoa
tulenkestäviin säiliöihin eri paikkoihin suuret määrät. Se kutoi
vuoristoon tiedotuskoneisto-verkon, rakensi teitä ja vetureita
nopeimpien siirtymisien varalta. Se käytti vielä kerran viimeisetkin
voimansa työhön. -- -- --

Eros oli jo aikoja sitten sivuuttanut perihelionsa ja lähestyi nopeasti
Polyhymniaa, joka hitaasti siirtyi ekliptikan tasossa Eroksen rataa
kohti.



V luku. Kaiken Loppu.


    "Ihmiset astuvat Helin tietä."

                               Edda.

    "Yksin on kuoltava kunkin"

                         Eino Leino.

Avalo-kotka istui ikivanhan puun latvassa korkealla vuorella. Se oli
raihnainen ja kuolema lähestyi. Se oli syntynyt kaukana pohjoisessa
toistasataa ajastaikaa sitte kauniin kalarikkaan merenlahden rannalla.
Sen pesään pilviähipovassa korkeudessa näkyi pohjoisesta lumitunturi.
Emä sille kiidätti milloin meren kaloja, milloin metsän pieniä eläimiä,
joiden sisälmykset ja liha olivat mehukasta ravintoa.

Siellä se vietti lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa päivät meren
tuolla puolella merenrantavuorilla, joilla suolaiset merenvihurit
puhaltelivat ja jonne aurinkoisina päivinä näkyi mahtava kimalteleva
ulappa. Jää läheni pohjoisesta, mutta Avalo-kotka ei sitä peljännyt.
Lämpiminä vuodenaikoina se ulotti pyyntiretkensä päinvastoin jäätikön
reunalle, sillä jäällä liikkuva ilveksenpenikka näkyi tällöin kotkan
silmään huimaavimpaankin korkeuteen.

Mutta sitte alkoi surma liikkua siellä eläinten keskuudessa. Metsästä
loppui riista, merestä väheni kalat. Avalo-kotka muutti etelään. Täällä
sai jonkun aikaa sitte vielä vaivoin ateriansa. Mutta viime vuosina on
täälläkin metsä tyhjentynyt. Se on täynnä haisevia haaskoja ja
vaalenevia luita. Avalo-kotkan on täytynyt hyljätä ylväät periaatteensa
ja syödä itsestäänkuollutta lihaa, jota se höysti vaivoin
tavoittamallaan meren kalalla.

Mutta nyt se oli nähnyt kauan nälkää. Monta kertaa se oli odottanut
kuolemaa, oli tuntenut tuskaa ja taintunut -- mutta oli kuitenkin
vielä herännyt. Raihnainen se oli -- ainoastaan katse oli tarkka ja
kantoi kauas niinkuin nuoruudessa.

Avalo-kotkan ympärillä pimeni, musta möhkäle peitti taivaan kuin olisi
sinne laskeutunut suuri musta katto, meren vedet alkoivat koko
näköpiirissä kuohua ja kohota, ilma alkoi ulvoa ja ikivanha puu
kumarrella. Ei yhtä ainoata elävää olentoa keksinyt kotkansilmä
pimenevässä maailmassa, ei maanpinnalla eikä avaruudessa. Oliko hän,
vanha Avalo-kotka, jäänyt yksin viimeiseksi eloon tämän tuomitun tähden
pinnalle?

Myllertävät ja kohoavat vedet nakkasivat pari ihmisruumista vuoren
rinteelle. Mutta kotka ei uskaltanut levittää sulkasatoisia siipiänsä
ja irroittaa kynsiänsä ikivanhan puun oksasta laskeutuakseen
tyydyttämään ihmislihalla kaivertavaa nälkäänsä. Se tuuditteli edelleen
kumartelevan puun oksalla, silmäili etäisyyksiä ja mietiskeli
vanhuksenmietteitänsä.

Idästä alkoi näkyä kuin tulen heijastusta ja kiehuvat vedet,
vesipatsaat ja kurimukset kiiltelivät ja välkähtelivät tässä
heijastuksessa. Vedet nousevat yhä ja myrsky kiihtyy. Avalo-kotkan on
pian lähdettävä tästä paikasta ja etsittävä joku suojaisempi paikka.
Mutta se ei jaksa lentää, ellei saa syödäksensä. Ja niin se lopultakin
ryöpsähtää alas, onnistuu pääsemään maahan ruumiiden luo, nokkasee
niiltä silmät, istuu hetken toisen rinnan päällä ja yrittää jälleen
lentoon. Epätoivoisin ponnistuksin pääsee se jälleen ikivanhan puun
latvaan, valitsee itsellensä suunnan ja hyppää siivillensä. Mutta
silloin myrsky tempaa sen valtoihinsa, kiidättää sitä ulvovassa
ilmakehässä, kuohuvien vesien poikki, kunnes se saa myrkkykaasua
sisäänsä, menettää tajuntansa ja alkaa pudota. -- -- --

Turja palasi viimeisestä neuvottelusta Karman kasematista. Jo eilen
näkyi Polyhymnia suunnattomana möhkäleenä taivaalla, pimentäen päivän.
Vuoksiaallot myllersivät ja maa tärähteli ja huojui avaruudessa. Koko
yön oli ilmakehä vavissut ja leimahdellut. Nyt sanoivat miehet
toisilleen jäähyväiset Karman kasematissa ja lähtivät kukin
paikallensa. Heidän erotessaan syttyi pimeässä idässä punerrus ja maata
vapisutti suunnaton isku. Vuoria vaipui ja vedet syöksyivät tuhannen
mittaa korkealle pitkin rinteitä. Polyhymnian kuu putosi tällöin
itäiselle pallonpuoliskolle. Kasemattien alla oli alku-vuorta. Ne
seisoivat vielä paikoillaan.

Kun Turja kiiruhti hämärässä kasematillensa, putosi hänen jalkoihinsa
myrskyävästä ilmakehästä kuolleena Avalo-kotka. Turja katseli vanhaa
ilman valtiasta ihmetellen, sillä myrkkykaasut olivat tappaneet
ilman- ja metsäneläimet sukupuuttoon. Ja hänen mieleensä muistui
kansansa vanhan laulun sanat: "Kaiken Loppu tulee ja Elo päättyy
niinkuin kotka putoaa lennostansa." Oli myöskin vanha Borealian kansan
tarina, jonka mukaan kotka toisi sanan silloin kun tätä kansaa uhkaa
tuho.

Turjan valaistu kasematti näkyi idän punahehkuista taivasta vasten. Kun
Turja tuli lähemmäksi, näki hän miehen ja naisen taistelevan siellä
sisällä. Naisella oli ase kädessä, hän tahtoi lyödä miestä. Mies
puolustautui, kaatoi naisen ja väänsi asetta hänen kädestään, mutta
nainen pääsi irti ja kamppailu kiihtyi -- -- --.

Turja kiiruhti kulkuaan.

Nyt ne kierivät siellä yhtenä sykkyränä, naisella välähtelee teräase,
hänen vaatteensa ovat siekaleina, miehen otsasta vuotaa verta. -- -- --

Vihdoin on Turja perillä. Lasittuvin silmin makaa maassa mies, kaulassa
ammottava haava. Ja Sorja seisoo pöydästä pidellen, vaatteet
revittyinä, kädessä verinen ase. Huomattuaan Turjan kuoleva mies
yrittää puhua, mutta ei voi. Hän vie vaivoin kätensä povelleen, ottaa
sieltä rutistuneen rullan ja ojentaa sitä Turjalle. Sorja syöksähtää
sitä tempaamaan, mutta Turjan rautakoura pidättää hänet. Haavoitettu
nytkähtää muutaman kerran -- ja ojentunut käsi retkahtaa alas. Turja
ottaa rullan, pyyhkii veren kuolleen kasvoilta -- ja kiljahtaa
hämmästyksestä.

_Se on Turma_.

Ja se rutistunut rulla on hänen kirjeensä Urjalle, jonka hän kirjoitti
Turman retkikunnan mukaan monta vuotta sitte.

Kirjeen loppuun on Turma kirjoittanut: "Ekvatorian Suuri Pahahenki,
Perkele, on nainen ja minä olen joutunut hänen pauloihinsa."

Turja katseli kauan Turmaa kasvoihin ja piteli kädessänsä kirjettänsä.
Hänestä tuntui kuin olisi tämä onneton ja kurja mies tullut
kuolemallaan sovittamaan tekonsa ja tuonut tullessansa näiden raskaiden
hetkien keskelle viestin menneiltä päiviltä, Urjalta ja kaatuneilta
tovereilta. Hän ei ollut nähnyt noita kuoleman jäykistämiä kasvoja sen
päivän jälkeen, jolloin Turma lähti retkikuntineen Uudesta Borealiasta,
jättäen jälkeensä ja vieden mukanansa paljon hyviä toiveita. Turja ei
näinä ankaroina hetkinä enää kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka on
mahdollista, että Turma on ollut täällä, vaikka hänen piti kuolla
jäätiköillä. Hän aavistaa sisimmässään kyllä nyt kaikki, monien
tapahtumain ihmeellisen kulun -- mutta hän ei kosketa mielessään nyt
siihen puoleen. Onhan nyt yhdentekevää, _miten_ Turma on tehnyt
tekonsa. Kaikki on tapahtunut niinkuin on tapahtunut, kaikki on
peruuttamatonta ja loppu tulee pian.

Mutta kuolleen Turman kasvoista puhuvat muistot hänelle. Hän muistaa
Turman Vanhassa Borealiassa, hän muistaa hänet puhumassa miesten
puolesta silloin kun Ekvatoria nähtiin ensi kerran jäätikön eteläiseltä
rinteeltä, hän muistaa hänet lähdössä pohjoiseen Uudesta Borealiasta.
Ja hän kohottaa katseensa tulena palavaan itään. Mutta hän ei näe
uhkaavaa tulimerta, ei tunne tärinää ja jyskettä, ei kuule atmosfäärin
mylvintää eikä kasematin vilvoittavien vesijohtojen huminaa. Hänen
mielensä vaeltelee kaukana muinaisilla mailla, menneiden sukupolvien
keskessä. Ja toisaalta soittaa hänelle Avaruus sointujansa -- sfärien
harmonia. -- -- -- Menneisyys ja tulevaisuus sulavat yhdeksi, aikaa ei
enää ole, iankaikkisuus on niinkuin yksi päivä -- -- --.

Sorja koskettaa häntä olkaan ja hän herää ja käännähtää. Siinä seisoo
hänen edessänsä nainen. Revityt vaatteet ovat pudonneet häneltä ja
siinä hän seisoo ja hymyilee. Hetken tuntee Turja noita ihania
piirteitä silmäillessään kuin hiukaisevaa nälkää, kaikki hellyys, joka
vuosikymmeniä on kitunut häkissään, ryntää nyt portteja vastaan ja
tulevat sukupolvet vaativat pääsyä elämään.

Mutta sitte huomaa Turja kirjeen kädessänsä ja Turman maassa ja hänen
piirteensä kovettuvat ja hänen silmänsä syyttävät Sorjaa säälimättä.

-- Tehkäämme tili, ennenkuin kuolemme, lausahtaa hän.

Sorja nyökkää. Hymy oli kadonnut. Hän oli kylmä kuin jää.

-- Minä olen velkaa sinulle sen, että toin sinut metsästä Uuteen
Borealiaan ja pidin sinua siellä.

-- Ei sitä voi velaksi merkitä. Minä olisin kuitenkin myöhemmin tullut
itse.

-- Sinä olet velkaa minulle ja Avaruuden valloille sen, että tapoit
vartijasi.

-- Oh. Pikkusummistapa sinä alotat. Luettelo tulee ikävystyttävän
pitkäksi.

-- Ole huoletta. Ehdimme sen läpi. Yhteentörmäyksen pitäisi tapahtua
vasta kahden tiiman kuluttua. Onko sinulla sanottavana mitään
puolustukseksesi?

-- Ei mitään. Päinvastoin olisin tappanut luultavasti useampiakin, jos
siten olisin luullut pääseväni Ekvatoriaan vapauttamaan Sinua
vankilasta.

-- Minua vankilasta?

-- Niin.

-- Hyvä. Sitte olen minä velkaa Sinulle sen, että -- -- -- että menin
avioon ja että minä en ole voinut tehdä Sinua onnelliseksi.

-- Nyt Sinä taas päinvastoin jätät paljon pois tilistä.

-- Mitä?

-- Borealian tiedustelijat sodan aikana.

-- Aavistin sitä! Helvetillinen naikkonen!

-- Todellako. Puhukaamme rauhallisesti. Mehän kuolemme pian. Niin, minä
surmautin heidät, sillä minä tahdoin saada sinut luottamaan itseeni.
Sehän on yksinkertainen juttu. -- Jatkakaamme.

-- Jatkakaamme. Minä uskon nyt, että se salainen voima, joka on niin
monta kertaa ilmennyt minun tielläni ja jota me Karman kanssa olemme
turhaan etsineet -- -- -- että se olet ollut Sinä.

Sorja nyökkäsi.

-- -- -- Ja että Turman matka -- -- --

-- Aivan niin, myöskin se. Ja siinä minä menettelin epäviisaasti, sen
myönnän. Minä tuhosin ehkä ajattelemattomasti koko pohjoiseen jääneen
osan kansaasi, kun minun olisi pitänyt poistaa vain Urja tieltäni.

-- Minä tunnen, että minun pitäisi heittää Sinut nyt jo ulos tämän
katon alta, mutta tehkäämme kuitenkin tili loppuun. -- -- -- Sinä olet
siis myöskin valmistanut Ekvatorian sisäistä sotaa.

-- Minä vain estin sen loppumasta ennen aikojansa. Minä tahdoin tehdä
Turjasta Ekvatorian päällikön. Ja hänestä tuli se, jos hän otti ohjat
käsiinsä lopettamalla sisällisen sodan.

-- Ja sitte Sinä olet velkaa Avaruuden valloille Sonjan kuoleman.

-- Enkö sinulle?

Turja hypähti Sorjan eteen kuin ilves.

-- Täytyykö minun satuttaa käteni Sinuun?

-- Ei. Älä tee sitä. Älkäämme pilatko tätä mielenkiintoista hetkeä,
hetkeä jolloin me ensi kerran avomielisesti puhelemme keskenäisistä
asioistamme. Niin, Sonja oli pitänyt minun isääni leikkikalunansa,
ryöstänyt minulta nuoruudenlemmittyni ja olisi nyt vienyt, jos olisi
voinut, puolisoni. Hän ei voinut kaikkea muuten sovittaa kuin
kuolemalla. Hän sai elää aivan tarpeeksi kauan. Jatkakaamme.

-- Sitte esitän laskun tästä viimeisestä murhasta.

-- Minä en voinut muuta. Turma raukka rakasti minua ja menetti
järkensä. Hän vaati omaksensa minua sillä uhalla, että hän muuten
ilmaisee kaiken Sinulle. Kehoitin häntä poistumaan ilmoittaen muuten
surmaavani hänet. Hän ei totellut, vaan kävi käsiksi minuun. Tein
niinkuin sanoin, mutta sinä saavuit liian aikaisin. Jatkakaamme.

-- Minä olen esittänyt kaikki laskuni.

-- Ja minulla on oikeastaan yksi ainoa lasku tätä kaikkea vastaan: Minä
olen rakastanut Sinua, minä ymmärsin Sinun tehtäväsi, ennenkuin
näinkään Sinut, ja tiesin osaavani taistella rinnallasi. Minä en
pyytänyt Sinulta mitään muuta kuin rakkautta, miehen suosiota naiselle
-- mutta sitä et ole minulle antanut. Jos Sinä olisit sanonut yhden
sanan, olisivat nämä minun tekoni voineet olla tekemättä ja me kaksi
olisimme voineet elää keskellä raskainta taistelua onnellisina. Mutta
sitä Sinä et ole voinut sanoa. Sinä olet ollut kuin noiduttu, Sinä olet
ollut raukka -- -- --.

Turja tuijotti lähenevään tulimereen. Metsät paloivat, vedet kiehuivat,
maa tärisi, ilma vapisi, vuoret vaipuivat, meri kohosi.

Sitte hän lausui harvakseen:

-- Minä ymmärrän Sinua. Minä inhoan Sinua. Minä ymmärrän: Sinä olet
kansasi korkein eksponentti, sen minäkeskeisen maailmankatsomuksen
ilmetty lihaksitulo. Mutta ymmärrä Sinä myöskin, että minun on ollut
mahdotonta rakastaa ihmistä, jonka silmistä on vaistomaisesti
välähdellyt tämä kielteinen, elämänvastainen kuolonsanoma, tämä
pelottava luonne, joka on oman kansani luonteelle aivan vastakkainen.
-- -- -- Kuinka minä olisin voinut rakastaa naista, joka on tehnyt
hirvittäviä murhia omien pyyteittensä vuoksi, jolle koko ihmiskunnan
taistelu Avaruuden valtoja vastaan on ollut vain välikappaleena omien
vaistojensa toteuttamiseen. Sellainen nainen on ihmisen irvikuva, jota
minä inhoan. Minä en voi kuolla yhdessä sellaisen naisen kanssa enkä
minä halua pelastua yhdessä sellaisen naisen kanssa.

-- Minä poistun, näethän. Minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää.
Minä luulin, että Sinä olisit mies. Mutta Sinä oletkin lapsi,
ennakkoluuloinen lapsi. Katso ympärillesi! Kysyvätkö Avaruuden
tapahtumat täytäntöön kulkiessaan, ketä ja mitä ne murskaavat? Väkevin
voima voittaa, heikommat hukkuvat. Ja elämänvoima minussa on kymmenen
kertaa väkevämpi kuin Sinussa. Se on pyrkinyt päämääräänsä sellaisella
häikäilemättömällä tarmolla kuin minun aivoni ja kykyni on suinkin
sille voinut lainata. Ajattele, jos Sinä olisit ollut mies ja me
olisimme kahden pelastuneet, olisi minusta tullut uuden ihmissuvun
kantaäiti.

-- Voi sitä ihmissukua!

-- Sinun logiikkasi on olevinaan kirkasta, Sinun tahtosi suuri ja
mahtava. Ja kuitenkin saatat Sinä leperrellä kuin lapsi moraalista
silloin kun tulisi toimia. Katso! Ei Avaruus tunne mitään moraalia. Se
on ihmisten keksintöä.

-- Kuollut Avaruus ei tunne. Mutta elämä tuntee. Siinä on se ero. Ja
Sinä ja Ekvatorian kansa olette jo kauan kuuluneet oikeastaan
kuolleeseen Avaruuteen, ettekä elämään. Kuolema perii nyt vain omansa.

-- Minä menen. Minä tahdon kuolla yksin. Minä en halua, että kukaan
näkee kasvoni vääristyneinä. Hyvästi siis! Toivottavasti emme tapaa
enää toisiamme.

-- Varmasti emme. Me kuljemme iankaikkisesti eri teitä.

-- Tomussa kaikki yhtyvät.

-- Mutta on muutakin kuin tomu.

Sorja astui ulos kasematista. Hetken aikaa kuvastuivat hänen uljaat
piirteensä hehkuvaa taivasta vasten. Sitte tärähti ja vapisi maa Turjan
alla. Tuliaalto vyöryi idästä kasematin yli ja Turjan korvissa hiljeni
kaikki.

-- -- -- Hän oli soutelevinaan rannattomilla ulapoilla. Elektronit
lauloivat riemuissaan odottaen vapautusta hänen ruumiistaan. Suuri
Elämä tuli häntä vastaan avosylin ja lausui: "Kiitän sinua poikani,
ettäs hehkutit ainetta siellä loppuun saakka." Ja Turjasta tuntui
hyvältä, ei senvuoksi mitä oli saavutettu, vaan senvuoksi että oli
oikein tehty. Ja kaukana Avaruuden ulapan takana hohti Suuri
Rauha. -- -- --

       *       *       *       *       *

Kun Turja heräsi, oli hän vanha ukko ja hänen ympärillänsä vallitsi
pimeys ja kuoleman hiljaisuus. Hän havaitsi olevansa kasematissansa
pienellä Avaruudessa kiitävällä Eroksen kappaleella, ainoana seuranansa
tässä vierellä Turman tomumaja ja tuolla ulkona jonkun matkan päässä
Sorjan palanut ruumis. Turjan oli outo olla, painovoima oli niin
tavattoman pieni. Tämä kappale oli niin pieni, että sen reunat voisi
nähdä tuonne kummulle.

Turja pukeutuu ilmatiiviiseen pukuun ja panee sen happikoneen käyntiin.
Sitte hän hakee esille päiväkirjansa ja kirjoittaa siihen: "Olen tuolla
puolella elämän. Avaruuden harmonia soi korvissani. Ja minä todistan:
on suuri yhteys, josta me lähdemme ja johonka me palaamme. Rehelliset
taistelijat, älkää peljätkö."

Sitte hän sulki päiväkirjarullan vahvaseinäiseen metallikoteloon, otti
sen mukaansa, astui ulos, käveli pikku taivaankappaleen särmälle,
sinkosi laatikon avaruuteen ja hypähti itse samaa tietä, toivoen
pääsevänsä jollekin lähellä loistavalle suuremmalle kappaleelle. Mutta
matkalla hänelle avautui Suuren Rauhan portti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maailman loppu - Romaani ankarasta elämästä avaruudessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.