Title: Herodotoksen historia-teos VII-IX
Author: Herodotus
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Herodotoksen historia-teos VII-IX" ***


HISTORIA-TEOS VII-IX

Kirj.

Herodotos


Kreikan kielestä suomentanut Edv. Rein



WSOY, Porvoo, 1910.



SEITSEMÄS KIBJA.


1. Kun tieto Marathonin taistelusta oli saapunut kuningas Dareiokselle,
Hystaspeen pojalle, joka jo ennestäänkin oli suuresti katkeroitunut
atenalaisia kohtaan heidän hyökkäyksestään Sardesta rastaan, suuttui
hän paljoa ankarammin ja hankkiutui vielä innokkaammin lähtemään sotaan
Hellasta vastaan. Ja heti hän lähetti kautta kaupunkien käskyn asettaa
jalkeille sotajoukon, määräten kunkin varustamaan entistä paljoa
enemmän väkeä ynnä sotalaivoja, hevosia, viljaa ja kuorma-aluksia.
Tämän käskyn kiertäessä maita oli Aasia järkyksissä kolmen vuoden ajan,
sillä parhaimmat miehet kerättiin kokoon ja harjoitettiin ikäänkuin
Hellaan retkeä varten. Mutta neljäntenä vuotena egyptiläiset, jotka
Kambyses oli tehnyt orjiksi, luopuivat kapinallisesti persialaisista.
Silloin Dareios vieläkin innokkaammin hankkiutui sotaretkelle molempia
kansoja vastaan.

2. Sillä välin kuin Dareios hankki lähtöä Egyptiä ja Atenaa vastaan,
syntyi hänen poikiensa kesken riita hallituksesta, koska kuninkaan,
persialaisten lain mukaan, tuli nimittää seuraajansa ennen sotaan
lähtemistä. Dareiokselle oli näet, jo ennenkuin hän pääsi kuninkaaksi,
hänen edellisestä vaimostaan, Gobryaan tyttärestä, syntynyt kolme
poikaa, ja, hänen kuninkaaksi tultuaan, Kyroksen tyttärestä, Atossasta,
toiset neljä. Edellisistä oli vanhin Artobazanes, myöhemmin syntyneistä
taas Xerxes. Ja koska nämä eivät olleet saman äidin lapsia, niin he
olivat keskenään eripuraiset; Artobazanes vetosi siihen, että hän oli
vanhin koko lapsijoukosta ja että kaikkien ihmisten kesken vanhimmalla
on tapana pitää hallitusta. Xerxes taas siihen, että hän oli Atossan,
Kyroksen tyttären, poika ja että Kyros oli se, joka oli persialaisille
vapauden hankkinut.

3. Ennenkuin Dareios vielä oli ajatuksensa ilmaissut, sattui niin, että
samoihin aikoihin saapui Susaan myös Aristonin poika Demaratos, joka
oli menettänyt Spartan kuninkuuden ja oli vapaaehtoisesti lähtenyt
maanpakoon Lakedaimonista. Kuultuaan Dareioksen lasten eripuraisuudesta
tuli tämä mies, kuten huhu kertoo, Xerxeen tykö ja neuvoi tätä sen
lisäksi, mitä hän jo oli lausunut, huomauttamaan, että hän oli syntynyt
Dareioksen jo ollessa kuninkaana ja hallitessa persialaisia, jota
vastoin Artobazanes oli syntynyt Dareioksen vielä ollessa yksityisenä
miehenä. Niinmuodoin ei ollut oikein eikä kohtuullista, että jollakin
toisella kuin Xerxeellä oli tuo arvo ja etuus. Sillä, niinkuin
Demaratos neuvoessaan lausui, Spartassakin vallitsee semmoinen laki.
että jos muutamat pojista ovat syntyneet ennenkuin heidän isänsä on
päässyt hallitukseen, mutta, yksi syntyy myöhemmin, isän jo hallitessa,
niin tämä jälestäpäin syntynyt perii kuninkuuden. Xerxes käytti
hyväkseen Demaratoksen neuvoa, ja Dareios, joka arveli tämän poikansa
puhuvan oikein, nimitti hänet kuninkaaksi. Minun luullakseni kuitenkin
olisi Xerxes ilman tätä neuvoakin päässyt kuninkaaksi, sillä Atossaila
oli käsissään kaikki valta.

4. Nimitettyään Xerxeen persialaisten kuninkaaksi alkoi Dareios
varustella sotaanlähtöä. Mutta tämän tapauksen sekä Egyptin kapinan
jälkeisenä vuotena kohtasi kuolema Dareioksen. kesken hänen
sotavalmistuksiaan, hänen hallittuaan kaikkiaan kuusineljättä vuotta;
eikä hänen ollut onnistunut kostaa egyptiläisille enempää kuin
atenalaisillekaan.

5. Dareioksen kuoltua siirtyi kuninkuus hänen pojalleen Xerxeelle.
Aluksi Xerxes ei lainkaan ollut halukas käymään Hellaan kimppuun, vaan
kokosi sotajoukkoa Egyptiä vastaan. Mutta hänen luonaan oleskeli
Gobryaan poika Mardonios, joka oli Xerxeen serkku ja Dareioksen
sisarenpoika sekä nautti suurinta arvoa persialaisten kesken, ja tällä
oli aina tapana lausua näin: "Herra, ei ole kohtuullista, että
atenalaiset, jotka ovat tehneet niin paljon pahaa persialaisille, eivät
saa mitään rangaistusta teoistaan. Vaan pane nyt toimeen se, mikä
sinulla juuri on käsillä. Mutta jahka olet suistanut Egyptin
röyhkeyden, niin vie sotajoukkosi Atenaa vastaan, jotta saavuttaisit
hyvän maineen ihmisten kesken ja jokainen vastedes kavahtaisi ryhtyä
sotaan sinun valtakuntaasi vastaan." Tämä hänen puheensa siis tarkoitti
kostoa. Mutta siihen hän vielä lisäsi, että Europa on erittäin kaunis
maa, joka kantaa kaikenlaisia istutettuja puita, on erinomaisen
hedelmällinen ja sen arvoinen, että kaikkien kuolevaisten joukosta vain
kuninkaan tulee saada se omakseen.

6. Näin Mardonios puhui, koska hän halusi valtiollisia seikkailuja ja
itse tahtoi päästä Hellaan käskynhaltijaksi. Ja aikaa myöten hänen
onnistuikin taivuttaa ja suostuttaa Xerxes tähän. Oli myös muita
seikkoja, jotka osaltaan auttoivat häntä siinä. Ensiksikin näet saapui
Tessaliasta aleuadien lähettämiä sanansaattajia, jotka vakuuttivat
näiden täydellistä alttiutta ja kutsuivat kuningasta Hellaaseen.
Nämät aleuadit olivat Tessalian kuninkaita. Toiseksi pitivät ne
peisistratidit, jotka olivat tulleet Susaan, samaa puhetta kuin
aleuaditkin ja kärttivät Xerxestä vielä enemmän kuin edelliset. Sinne
tullessaan he olivat ottaneet mukaansa Onomakritos nimisen atenalaisen
ennuslauseitten selittäjän ja Musaioksen oraakelivastausten
järjestäjän, jonka kanssa he sitä ennen olivat tehneet sovinnon.
Peisistratoksen poika Hipparkhos oli näet karkoittanut Onomakritoksen
Atenasta, syystä että hermionelainen Lasos oli todistanut hänen
liittäneen Musaioksen oraakelilauseisiin ennustuksen, jonka mukaan
Lemnoksen edustalla sijaitsevat saaret kerran vajoaisivat meren
pohjaan. Siitä syystä oli Hipparkhos karkoittanut hänet, vaikka hän
ennen kyllä oli paljon tämän kanssa seurustellut. Nyt oli Onomakritos
matkannut peisistratidien myötä Susaan, ja nämä puhuivat hänestä
ihmeellisiä asioita. Siitä syystä hän, aina milloin saapui kuninkaan
eteen, luki julki ennuslauseitaan. Ja jos ne sisälsivät jotakin, joka
tiesi onnettomuutta barbarille, ei hän puhunut asiasta mitään, vaan
valikoi ja luki vain onnekkaimmat kohdat ja sanoi olevan säädetyn, että
persialainen mies oli tekevä sillan Hellespontoksen yli, sekä kuvaili,
kuinka ylimeno oli tapahtuva. Niinpä hän, lukemalla julki
ennustuksiaan, ahdisti kuningasta, samoinkuin myös tekivät
peisistratidit ja aleuadit esittämällä mielipiteitään.

7. Niin pian kuin Xerxes oli päättänyt lähteä sotaan Hellasta vastaan,
pani hän, toisena vuotena Dareioksen kuolemasta, toimeen sotaretken
kapinoitsijoita vastaan. Kukistettuaan nämät ja saatettuaan koko
Egyptin vielä ankarampaan orjuuteen, kuin missä se oli Dareioksen
aikana ollut, hän uskoi sen veljensä Akhaimeneen, Dareioksen pojan,
huostaan. Mutta Akhaimeneen hoitaessa Egyptiä surmasi hänet jonkun ajan
perästä libyalainen Inaros, Psammetikhoksen poika.

8. Kun Xerxes Egyptin valloituksen jälkeen oli aikeessa ryhtyä
sotaretkeen Atenaa vastaan, kutsui hän etevimmät persialaiset
kokoukseen, kuullakseen heidän mielipiteensä ja itse kaikkien
läsnäollessa ilmaistakseen oman tahtonsa. Heidän kokoonnuttuaan Xerxes
lausui näin: "Persian miehet, en minä ensimäisenä aio keskuudessanne
ottaa käytäntöön tätä tapaa, vaan noudatan tapaa, jonka itse olen
vastaanottanut. Sillä niinkuin vanhemmilta ihmisiltä olen kuullut, emme
koskaan vielä ole nauttineet lepoa aina siitä saakka kuin me, silloin
kun Kyros oli kukistanut Astyageen, meedialaisilta perimme tämän
vallan. Mutta näin ohjaa asioita jumala, ja meidän monet toimemme
saavat onnellisen päätöksen. Mitä nyt Kyros ja Kambyses ja minun isäni
Dareios ovat suorittaneet ja mitkä kansat he ovat entisten lisäksi
hankkineet, sitä ei tarvinne mainita, koska sen hyvin tunnette. Mutta
siitä perin kuin minä itse otin vastaan tämän valtaistuimen, olen
miettinyt, millä tavoin menettelisin, jotta en jäisi jälelle niistä,
jotka aikaisemmin ovat tässä arvossa olleet, enkä heitä vähemmin
lisäisi persialaisten valtaa. Ja miettiessäni huomaan, että samalla
kuin meille karttuu kunniaa eikä tuo maa ole pienempi tai huonompi,
vaan päinvastoin tuottavampi tätä maata, jonka nyt omistamme, samalla
me saamme kostaa ja rangaista. Senvuoksi olen nyt kutsunut teidät
kokoon, jotta esittäisin teille, mitä aion tehdä. Minä aion rakentaa
sillan Hellespontoksen yli ja marssittaa sotajoukon Europan halki
Hellasta vastaan, kostaakseni atenalaisille sen, minkä he ovat tehneet
persialaisille ja minun isälleni. Olettehan nähneet, kuinka isäni
Dareioskin valmisti sotaretkeä näitä miehiä vastaan. Mutta hän kuoli,
eikä hän saanut kostetuksi heille. Vaan minä en aio herjetä hänen enkä
muiden persialaisten puolesta heille kostamasta, ennenkuin valloitan ja
poltan Atenan, joka ensiksi on alkanut harjoittaa vääryyttä minua ja
isääni vastaan. Ensinnäkin näet he tulivat Sardeeseen, jonne saapuivat
orjamme, miletolaisen Aristagoraan kera, ja sytyttivät siellä lehdot
ynnä pyhätöt. Ja mitä he sitten tekivät meille, kun me Datiin ja
Artafreneen johdolla olimme heidän maahansa tunkeutuneet, sen
luultavasti tiedätte kaikki. Tämän vuoksi olen nyt siis varustautunut
lähtemään sotaretkelle heitä vastaan, ja harkitessani huomaan tästä
yrityksestä koituvan meille näin suuria etuja: jos kukistamme heidät
sekä heidän naapurinsa, jotka asuvat fryygialaisen Pelopsin maassa,
niin teemme Zeus jumalan ilmankannen rajaksi Persian valtakunnalle. Ei
näet aurinko ole katseleva yhtään maata, joka meidän valtakuntaamme
rajoittuisi, vaan kaikki ne olen minä teidän kerallanne saattava
yhdeksi ainoaksi maaksi, koko Europan halki samottuani. Olen nimittäin
kuullut asianlaidan olevan sellaisen, että jos meidän vain onnistuu
poistaa mainitsemani kansat vihollistemme luvusta, niin ei ole jääpä
jälelle mitään miesten kaupunkia eikä ihmisheimoa, joka meidän
kanssamme pystyisi ottelemaan. Niin tulevat niskoilleen saamaan
orjuuden ikeen sekä meitä vastaan syylliset että syyttömät. Jos te
tämän teette, niin varmaan saavutatte suosioni. Kun minä teille
ilmoitan ajan, jolloin on tultava, pitää kunkin teistä alttiisti
saapua. Ja sille, joka tullessaan tuo mukanaan parhaiten järjestetyn
sotajoukon, annan semmoisia lahjoja, joita meidän kesken pidetään
arvokkaimpina. Teidän on siis tehtävä näin. Mutta jotten teistä
näyttäisi tekevän tätä päätöstä omin päin, niin minä esitän asian
yhteisesti keskusteltavaksi, samalla kuin käsken sitä teistä, kuka vain
haluaa, lausumaan mielipiteensä." Näin sanottuaan hän lopetti puheensa.

9. Hänen jälkeensä lausui Mardonios: "Oi herra, sinä et ainoastaan ole
paras kaikista tähän asti eläneistä ja elävistä persialaisista, vaan
myös kaikista vastedes elävistäkin, koska kaikki, mitä olet
kosketellut, on ylen oivallista ja totta, mutta varsinkin, koska et
salli Europassa asuvien arvottomien ioonilaisten pitää meitä
pilkkanaan. Sillä olisihan kauhea asia, jos me, vain lisätäksemme
valtaamme, olemme kukistaneet ja pidämme orjinamme sakeja. indialaisia,
etiopilaisia, assyrialaisia yunä monta muuta suurta kansaa, vaikka nämä
eivät ole persialaisille tehneet mitään pahaa, mutta emme kosta
helleeneille, jotka ensin ovat ruvenneet meitä loukkaamaan. Mitä me
pelkäämme? Millaista väkijoukkoa? Minkälaisia rahavaroja? Tunnemmehan
heidän taistelutapansa, tunnemmehan, että heidän valtansa on heikko.
Olemmehan kukistaneet ja pidämme hallussamme heidän lapsensa, jotka
asuvat maassamme ja joita kutsutaan ioonilaisiksi, aiolilaisiksi ja
doorilaisiksi. Olenhan jo minä itsekin näitä miehiä koetellut, isäsi
käskystä marssiessani heitä vastaan. Ja kun minä silloin olin samonnut
Makedoniaan saakka ja olin vähällä päästä itse Atenaan, ei yksikään
tullut vastaani taisteluun. Ja kuitenkin on, kuten olen kuullut,
helleeneillä tapana ymmärtämättömyydestä ja typeryydestä järjestää
sotansa mitä ajattelemattomimmalla tavalla. Sillä aina milloin he
julistavat sodan toisiansa vastaan, he hakevat itselleen kauniimman ja
tasaisimman paikan ja menevät sinne taistelemaan, niin että
voittajatkin poistuvat sieltä suurella tappiolla; voitetuista taas ei
minun kannata puhuakaan, he kun kokonaan joutuvat tuhon omiksi. Ja
kuitenkin pitäisi heidän, koska samaa kieltä puhuvat, ratkaista
riitansa käyttämällä kuuluttajia ja sanansaattajia ja vaikka mitä
keinoa tahansa mieluummin kuin taisteluita. Jos nyt kaikin mokomin
täytyisi taistella toisiansa vastaan, pitäisi toki kummankin
riitapuolen etsiä itselleen semmoinen paikka, missä sitä olisi
vaikeampi ahdistaa, ja siinä koetella voimiaan. Mutta vaikka helleenit
muuten noudattavat tätä huonoa tapaa, eivät he ajatelleetkaan taistelua
silloin, kun olin marssinut Makedonian maahan saakka. Vaan kuka, oi
kuningas, on sinua vastaan tuleva sotimaan, silloin kun Aasiasta tuot
muassasi koko väenpaljoutesi ja kaikki laivasi. Minun luullakseni ei
helleenien mahti moiseen röyhkeyteen kohoa. Mutta jos nyt minä
mielipiteessäni pettyisin ja he ajattelemattomuudessaan pöyhkeinä
todella käyvät meitä vastaan taisteluun, niin he kyliä saavat huomata,
että me sota-alalla olemme etevimmät kaikista ihmisistä. Älköön siis
jätettäkö mitään koettamatta. Sillä itsestään ei ihmisille mikään
onnistu, vaan yrittämällä he ylimalkaan saavat kaikkensa toimeen."

10. Tällä tavoin suositeltuaan Xerxeen mielipidettä Mardonios lakkasi
puhumasta. Kun nyt muut persialaiset olivat vaiti eivätkä uskaltaneet
lausua esitetylle vastakkaista mielipidettä, virkkoi Artabanos,
Hystaspeen poika, joka oli Xerxeen setä, juuri tähän asemaansa
luottaen, näin: "Oi kuningas, jollei keskenään vastakkaisia
mielipiteitä esitetä, ei saata valitessa ottaa parempaa, vaan täytyy
noudattaa sitä, mikä kerran on lausuttu, mutta kyllä, jos on eri
mielipiteitä esitetty, aivan niinkuin emme semmoisenaan saata eroittaa
sekoittamatonta kultaa, vaan vasta kun hivutamme sitä rinnan muun
kullan kanssa, me havaitsemme sen paremmaksi. Minä jo kielsin isääsi,
veljeäni Dareiosta, lähtemästä sotaretkelle skyytejä vastaan, miehiä,
joilla ei missään kohden maataan ole kaupunkia. Vaan hän, joka toivoi
kukistavansa heidät, ei minua totellut. Hän läksi sotaretkelle, mutta
kääntyi takaisin, kadotettuaan monta hyvää miestä sotaväestään. Vaan
sinä, oi kuningas, aiot lähteä miehiä vastaan, jotka ovat paljoa
etevämmät skyytejä ja joiden sanotaan sekä maalla että merellä olevan
kaikista parhaimmat. Mikä vaara tässä uhkaa, se tulee minun ilmaista
sinulle. Sinä väität rakentavasi sillan Hellespontoksen yli ja sitten
kuljettavasi sotajoukon Europan halki Hellaaseen. Nytpä saattaa käydä
niin, että sinä joko maa- tai meritaistelussa joudut tappiolle, taikka
molemmissakin. Sillä noiden miesten kerrotaan olevan uljaita, ja sen
saattaa myös päättää siitä, että atenalaiset yksin tuhosivat sen suuren
sotajoukon, joka Datiin ja Artafreneen johdolla tuli Attikan alueelle.
Mutta otaksutaanpa, että meillä ei molemmilla tahoilla ole menestystä.
Jos he nyt kuitenkin laivoillaan tekevät hyökkäyksen, voittavat
meritaistelussa, purjehtivat Hellespontokseen ja purkavat sitten
sillan, koituu siitä sinulle, oi kuningas, suuri vaara. Enkä minä päätä
tätä minkään oman viisauteni nojalla, vaan siitä onnettomuudesta, joka
oli vähällä kohdata meitä, silloin kun sinun isäsi teki sillan
traakialaisen Bosporoksen ja Istros-joen yli sekä astui skyytien
maahan. Silloin skyytit pyytämällä pyysivät niitä ioonilaisia, joille
sillan vartioiminen oli uskottu, purkamaan sen. Ja jos silloin
Miletoksen itsevaltias Histiaios olisi seurannut muiden valtiasten
mielipidettä eikä olisi sitä vastustanut, olisi persialaisten mahti
ollut mennyttä. Ja kuitenkin, onhan kauheata kuulla mainittavankaan,
että kuninkaan koko mahti kerran on riippunut yhdestä ainoasta
miehestä. Älä siis huoli saattaa itseäsi mihinkään tämmöiseen vaaraan,
kun ei ole mitään pakkoa, vaan tottele sinä minua. Hajoita nyt tämä
kokous, harkitse ensin itseksesi ja, milloin katsot hyväksi, ilmoita
sitten se, mikä sinusta näyttää parhaalta. Hyvää neuvoa näet minä pidän
mitä suurimpana voittona. Sillä joskin se kohtaa vastustusta, on neuvo
yhtäkaikki hyvä, ja sattumasta vain riippuu, että se joutuu tappiolle.
Mutta se, joka on huonon neuvon keksinyt, on onnellisimmassa
tapauksessa vain tehnyt hyvän löydön, sillä huonon neuvon hän
yhtäkaikki on keksinyt. Etkö näe, kuinka jumala salamallaan iskee muita
ylemmäksi kohoaviin luontokappaleisiin eikä salli niiden suurennella,
vaan että pienet eivät häntä ärsytä. Etkö näe, kuinka hän aina
suurimpiin rakennuksiin ja korkeimpiin puihin vasamansa viskaa. Sillä
jumalan tekee aina mieli typistää kaikkea, mikä pistää muita ylemmäksi.
Samaten myös saattaa lukuisan sotajoukon tuhota vähäinen, kun jumala
kateellisena sotilaissa herättää pelkoa tai heihin iskee ukkosensa,
niin että he kunniattomasti saavat tuhonsa. Sillä jumala ei salli
kenenkään muun kuin itsensä olla korkea. Hätiköiminen kaikessa
synnyttää hairahduksia, joista tavallisesti aiheutuu suuria vahinkoja.
Mutta maltti tuottaa, jos kohta ei heti paikalla näkyviä etuja, niin
kuitenkin semmoisia, joita aikaa myöten huomataan. Tämän neuvon siis
annan sinulle, oi kuningas. Mutta lakkaa sinä, Gobryaan poika Mardonios
pitämästä joutavaa puhetta helleeneistä, jotka eivät huonoa mainetta
ansaitse. Sillä helleenejä parjaamalla yllytät kuningasta lähtemään
sotaan. Ja juuri sitä vartenhan sinä näytät ponnistavan kaikki voimasi.
Vaan älköön niin käykö. Sillä parjaus on mitä kauheinta, koska siinä on
kaksi väärintekijää ja yksi vääryyttä kärsivä. Parjaaja näet tekee
väärin syyttäessään poissaolevaa, toinen taas tekee väärin uskoessaan,
ennenkuin täsmälleen on päässyt selville asiasta. Ja se, joka ei ole
läsnä tässä keskustelussa, kärsii tällöin heidän puoleltaan vääryyttä
siinä, että toinen häntä parjaa ja toinen hänestä saa huonon
käsityksen. Mutta jos nyt välttämättömästi täytyy näitä miehiä vastaan
lähteä sotaan, no hyvä, silloin jääköön kuningas itse persialaisten
kotiseuduille, me molemmat taas pankaamme lapsemme pantiksi, ja valitse
sinä itse ne miehet, joita tahdot, ja lähde sotaan, mukanasi niin suuri
sotajoukko kuin vain haluat. Ja jos nyt kuninkaan asioiden käy,
niinkuin sinä sanot, tapettakoon minun lapseni, ja niiden lisäksi minut
itsenikin. Mutta jos käy niinkuin minä ennustan, kärsikööt sinun
lapsesi tämän, ja niitten mukana sinä itsekin, jos nimittäin palaat.
Jos sitä vastoin et tahdo alistua tähän, vaan kaikin mokomin aiot viedä
sotajoukon Hellasta vastaan, niin väitän, että moni tänne jääneistä
kerran on saava kuulla Mardonioksen, jonkun suuren onnettomuuden
persialaisille tuotettuaan, joutuneen koirien ja lintujen raadeltavaksi
joko ehkä atenalaisten tai ainakin lakedaimonilaisten maassa, jollei jo
aikaisemminkin matkalla, ja saaneen kokea, millaisia miehiä vastaan
kehoitat kuningasta sotaan lähtemään."

11. Täten virkkoi Artabanos, mutta Xerxes vastasi vihastuneena näin:
"Artabanos, sinä olet isäni veli. Se sinua suojelee saamasta ansaittua
palkkaa tyhjänpäiväisistä sanoistasi. Sen häväistyksen toimitan
kuitenkin sinulle, rangaistukseksi kehnoudestasi ja pelkuruudestasi,
ettet saa seurata myötäni Hellasta vastaan, vaan että sinun täytyy
jäädä tänne naisten pariin. Minä olen kyllä ilman sinuakin paneva
toimeen, mitä olen lausunut. En näet soisi olevani Dareioksen poika
enkä polveutuvani Hystaspeesta, Arsameesta, Ariaramneesta, Teispeestä,
Kyroksesta, Kambyseestä ja Akhaimeneesta, ellen saa kostaa
atenalaisille. Sillä minä ymmärrän hyvin, että joskin me pysymme
rauhallisina, eivät he kuitenkaan sitä tee, vaan lähtevät
toistamiseenkin maatamme vastaan, jos nimittäin voi päättää heidän
alkuhankkeistaan, kun he nimittäin sytyttivät Sardeen tuleen ja
samosivat Aasiaan. Ei kumpikaan siis saata vetäytyä takaisin, vaan
kysymyksessä on molempien onni tai onnettomuus: joko on kaikki, mikä
tällä puolen on, joutuva helleenien, tai kaikki, mikä tuollapuolen on,
joutuva persialaisten valtaan, sillä meidän vihollisuutemme välillä ei
ole mikään sovinto mahdollinen. On siis oikein, että me, jotka ensiksi
olemme kärsineet loukkausta, nyt kostamme, yksin senkin vuoksi, jotta
minä oppisin tuntemaan tuon kauhean vaaran, marssimalla näitä miehiä
vastaan, jotka isieni orjakin, fryygialainen Pelops, siihen määrään
kukisti, että aina näihin saakka sekä ihmiset itse että heidän maansa
ovat kukistajansa mukaan kantaneet nimeään."

12. Niin pitkälle tätä puhetta jatkui. Mutta kun sitten tuli yö,
vaivasi Artabanoksen tuuma Xerxestä. Ja yön varrella mietiskellessään
hän huomasi, ettei hänen lainkaan ollut edullista lähteä sotaan
Hellasta vastaan. Tehtyään nyt taas tämän päätöksen hän nukkui. Ja
nähtävästi unessa hän, kuten persialaiset kertovat, näki tämmöisen
näyn. Xerxeestä tuntui siltä, kuin olisi kookas ja kaunismuotoinen mies
asettunut hänen viereensä ja lausunut: "Muutatko, oi persialainen,
todella päätöksesi, niin ettet viekään sotajoukkoa Hellasta vastaan,
vaikka jo annoit persialaisille käskyn kerätä sotaväkeä? Et sinä niin
ollen tee oikein, jos muutat päätöksesi, enkä minä, joka tässä
vieressäsi seison, ole sitä sinulle antava anteeksi. Vaan seuraa sinä
sitä tietä, jota päivällä päätit kulkea."

13. Sen lausuttuaan hän Xerxeestä näytti liitävän pois. Mutta päivän
valjettua ei kuningas ollenkaan välittänyt tästä unennäöstä, vaan
kerättyään ne persialaiset, jotka hän edelliselläkin kertaa oli
kutsunut kokoon, hän lausui heille näin: "Persian miehet, antakaa
minulle anteeksi, että niin äkkiä muutan päätökseni. En ole näet vielä
saavuttanut ymmärrykseni huippua, eivätkä ne, jotka kehoittavat minua
tuolla tavoin tekemään, hetkeksikään jätä minua rauhaan. Kuultuani
Artabanoksen mielipiteen tosin aluksi kyllä minun nuoruuteni kuohahti,
niin että syydin vanhempaani miestä vastaan varsin sopimattomia sanoja,
mutta nyt olen kuitenkin myöntynyt ja aion noudattaa hänen neuvoaan.
Koska siis olen päättänyt olla lähtemättä Hellasta vastaan, niin olkaa
te levolliset."

14. Tämän kuultuaan persialaiset iloissaan heittäytyivät maahan hänen
eteensä. Mutta yön tultua asettui unessa sama haamu nukkuvan Xerxeen
ääreen ja virkkoi: "Oi Dareioksen poika, sinä olet siis julkisesti
persialaisten kuullen peruuttanut sotaretken ja vähäksynyt minun
sanojani, aivan kuin jos joltakin mitättömältä olisit ne kuullut.
Niinpä tiedä siis tämä! Ellet heti lähde sotaan, tulee siitä tämä
sinulle seuraukseksi. Yhtä suureksi ja mahtavaksi kuin lyhyessä ajassa
olet paisunut, yhtä halpa olet myös ennen pitkää jälleen oleva."

15. Kovin säikähtyneenä unennäöstään Xerxes kavahti vuoteeltaan pystyyn
ja lähetti sanansaattajan kutsumaan Artabanoksen luokseen. Tämän
saavuttua virkkoi Xerxes hänelle näin: "Artabanos, heti aluksi minä
tosin olin epäviisas lausuessani sinulle tyhjänpäiväisiä sanoja
oivallisen neuvosi johdosta. Vaan vähän ajan kuluttua minä kaduin ja
huomasin, että minun olikin tehtävä, niinkuin sinä olit neuvonut. Mutta
kuitenkaan en kykene tätä tekemään, vaikka haluankin. Sillä siitä
saakka kuin nyt olen kääntynyt ja muuttanut päätökseni, käy minun
luonani ja ilmestyy minulle unessa haamu, joka ei lainkaan hyväksy,
että teen näin. Ja nyt se poistuessaan vielä uhkasikin minua. Jos siis
sen lähettäjä on jumala ja hänen tahtonsa on, että kaikin mokomin
sotaretki Hellasta vastaan tehdään, on tämä sama unennäkö liitävä
sinunkin luoksesi, antaen sinulle saman käskyn kuin minullekin. Ja minä
luulen, että tämä voisikin tapahtua, jos ottaisit kaikki minun
vaatteeni, pukisit ne yllesi, sitten istuutuisit valtaistuimelleni ja
lopuksi paneutuisit nukkumaan minun vuoteeseeni."

16. Näin lausui Xerxes Artabanokselle. Mutta tämä ei totellut
ensimäisestä käskystä, koska hän ei katsonut olevansa oikeutettu
istuutumaan kuninkaalliselle valtaistuimelle; lopulta kuitenkin, kun
hänet siihen pakoitettiin, hän teki työtä käskettyä ja lausui näin:
"Minun mielestäni, oi kuningas, on samantekevää, ajatteleeko itse
oikein, vai tahtooko totella sitä, joka antaa hyvän neuvon. Mutta
sinut, joka olet kummankin näistä saavuttanut, vievät huonojen ihmisten
puheet harhaan, aivan niinkuin kerrotaan, että tuulten vihurit
ahdistavat merta, tuota ihmisille mitä hyödyllisintä, eivätkä salli sen
noudattaa omaa luontoaan. Kuullessani sinulta soimauksia, eivät ne
surettaneet minua niin katkerasti kuin se, että, kun persialaisilla oli
edessään kaksi mielipidettä, joista toinen kiihoitti röyhkeyttä, toinen
sitä taltutti ja sanoi olevan pahaa opettaa sielua aina tavoittamaan
jotakin enempää, kuin mikä käsillä on, -- että kun siis sellaiset
mielipiteet olivat tarjona, sinä valitsit itsellesi ja persialaisille
vaarallisemman. Nyt siis, kun olet kallistunut parempaan mielipiteeseen
ja heittänyt sikseen retken helleenejä vastaan, väität, että luonasi
unessa käy jonkun jumalan lähettämä haamu, joka ei salli sinun jättää
kesken retkeä. Mutta ei tämä, poikani, ole mitään jumalallista.
Ihmisten luo liitelevät unikuvat ovat sellaisia, kuin minä, joka olen
sinua monta vuotta vanhempi, nyt tahdon sinulle opettaa. Ne asiat,
joita päivällä ajattelee, tavallisesti liitelevät unennäköinä. Nytpä me
viimeksi kuluneina päivinä aivan erityisesti olemme pohtineet juuri
tätä sotaretkeä. Jos taas tämän asian laita ei ole sellainen kuin minä
selitän, vaan siinä on jotakin jumalallista, niin olet sinä lyhyesti jo
maininnut kaiken; niinpä ilmestyköön näky siis minullekin, samoinkuin
sinulle, ja käskien samaa. Mutta ei sen silti tarvitse pikemmin minulle
ilmestyä, jos minulla on ylläni sinun pukusi, kuin jos minulla ei sitä
ole, eikä ennemmin sinun vuoteellasi kuin omallani, jos se ylipäänsä
tahtoo näyttäytyä. Sillä eihän se ole niin yksinkertainen -- mikä
sitten lieneekään tuo, joka sinulle unessa ilmestyy --, että se päättää
vain puvustasi ja, nähdessään siinä minut, luulee minua sinuksi. Mutta
nyt on tutkittava, eikö se pidä minua missään arvossa tai huoli
ilmestyä ja käydä luonani, olipa minulla sitten yllä oma pukuni tai
sinun. Sillä jos se yhtämittaa saapuu, niin sanoisin minäkin sen olevan
jumalallisen. Mutta jos nyt olet vakaasti päättänyt, että tulee
tapahtua näin, eikä ole mahdollista sitä välttää, vaan minun todella
täytyy sinun vuoteessasi nukkua, no niin, silloin minä tahdon sen
tehdä. Ja ilmestyköön näky minullekin. Mutta siihen saakka tahdon pysyä
esittämässäni mielipiteessä."

17. Sen verran lausuttuaan Artabanos, joka toivoi voivansa osoittaa,
että Xerxes puhui joutavia, teki niinkuin käskettiin. Hän pukeutui
Xerxeen vaatteisiin ja istuutui kuninkaalliselle valtaistuimelle, ja
Artabanoksen käytyä levolle tuli hänen nukkuessaan sama näky, joka oli
käynyt Xerxeenkin luona, asettui Artabanoksen yläpuolelle ja lausui:
"Sinäkö se olet, joka neuvot Xerxestä luopumaan sotaretkestään Hellasta
vastaan, muka huolenpidosta häntä kohtaan? Vaan etpä sinä vastedes,
enempää kuin tälläkään haavaa, ole rankaisematta koettava torjua sitä,
minkä kerran täytyy tapahtua. Ja Xerxeelle itselleen on jo osoitettu,
kuinka hänen on käyvä, jos hän ei tottele."

18. Artabanoksesta näytti kuin olisi unikuva näin uhkaillut ja
hehkuvilla rauta-aseilla aikonut polttaa häneltä silmät päästä. Ääneen
huudahtaen hän kavahti pystyyn ja istuutui Xerxeen viereen sekä kertoi
juurta jaksaen unennäkönsä. Sitten hän lausui näin: "Minä, oi kuningas,
miehenä, joka jo olen nähnyt monen suuren vallan sortuneen heikompansa
kautta, en sallinut sinun kaikessa noudattaa nuoruuttasi, koska
ymmärsin, että on pahaa haluta paljon tavaraa, ja muistelin, kuinka
kävi Kyroksen retken massagetejä vastaan, ja niinikään muistelin
Kambyseen retkeä etiopilaisia vastaan, samoinkuin myös jouduin ottamaan
osaa Dareioksen sotaan skyytejä vastaan. Tämän käsittäen arvelin, että
jos pysyisit alallasi, olisit kaikkien ihmisten silmissä oleva
onnellinen. Mutta koska nyt joku yliluonnollinen voima meitä työntää
eteenpäin ja, kuten näyttää, jokin jumalan tuoma tuho tapaa helleenit,
niin minä itsekin käännyn ja muutan mielipiteeni; mutta ilmoita sinä
persialaisille jumalan lähettämä sana ja käske itse heidän noudattaa
aikaisempaa määräystäsi varustuksiin nähden sekä tee niin, että kun
jumala kerran tämän sallii, sinä puolestasi et mitään laiminlyö." Hänen
näin lausuttuaan he rohkaistuivat unennäöstä. Heti päivän tultua Xerxes
ilmoitti tämän persialaisille, ja Artabanos, joka aikaisemmin yksin
peittelemättä oli varoittanut sotaretkestä, kehoitti nyt yhtä
avonaisesti siihen.

19. Xerxeen parhaillaan varustaessa sotaanlähtöä ilmestyi hänelle
unessa kolmas näky, jonka maagit, siitä kuultuaan, selittivät
tarkoittavan koko maan piiriä, väittäen, että kaikki ihmiset olivat
joutuvat hänen orjikseen. Ja unennäkö oli tämä. Xerxeestä tuntui
ikäänkuin olisi hänellä ollut päässään öljypuunlehvä-seppele ja kuin
öljypuusta lähtevät oksat olisivat kattaneet koko maan, mutta sitten
oli seppele hänen päästään hävinnyt. Maagien annettua tämän selityksen
matkusti kohta joka mies kokoonkutsuttujen persialaisten joukosta omaan
maakuntaansa ja osoitti mitä suurinta alttiutta käskyjen täyttämisessä,
koska itsekukin tahtoi saada tarjona olevat lahjat. Sillä tavoin Xerxes
pani toimeen sotajoukon keräyksen, tutkistellen joka paikkaa
mannermaalla.

20. Sillä Egyptin valloituksesta saakka hän neljä täyttä vuotta varusti
sotajoukkoa sekä sotajoukon tarpeita, mutta viidennen vuoden kuluessa
hän suurella väenpaljoudella lähti sotaan. Niistä sotaretkistä, jotka
me tunnemme, oli näet tämä kaikkein suurin, niin ettei sille vertoja
vetänyt Dareioksen retki skyytejä vastaan, ei skyytien retki, kun nämä,
ajaessaan takaa kimmeriläisiä, hyökkäsivät Meedianmaahan, laskivat
valtansa alaiseksi melkein koko Yiä-Aasian ja siinä asustivat -- retki,
josta heille Dareios myöhemmin koetti kostaa -- ei, mikäli
kertomuksesta voi päättää, atreidien matka Ilioniin, eikä myysialaisten
ja teukrolaisten ennen Troian sotaa suorittama retki, jolloin he
Bosporoksen kohdalta tunkivat Europan puolelle, saattoivat valtansa
alle kaikki traakialaiset, laskeutuivat Ioonian-meren rannalle ja
samosivat etelään päin Peneios-joelle saakka.

21. Kaikkia näitä, ja jos mitä sotaretkiä niiden lisäksi on ollut, ei
voida tähän verrata. Sillä mitä kansaa ei Xerxes Hellasta vastaan
vienyt? Mikä vesi, lukuunottamatta suuria jokia, ei juotaessa häneltä
ehtynyt? Sillä toiset kansat asettivat laivoja, toisia käskettiin
tulemaan jalkaisin, toisten oli määrä antaa ratsuväkeä, toisten asettaa
aluksia hevosten kuljetusta varten, samalla kuin heidän itsensä tuli
ottaa osaa sotaan, toisten hankkia sotalaivoja siltojen laatimista
varten, toisten taas toimittaa viljaa ja aluksia.

22. Ja aluksi, koska ensimäisten Athos-niemen ympäri purjehtineitten
oli käynyt onnettomasti, tehtiin noin kolmen vuoden aikana
pääsyvalmistuksia varsinkin Athos-niemen varalle. Elaius-kaupungissa
Khersonesoksessa oli nimittäin kolmisoutuja ankkurissa. Sieltä käsin
läksi sotajoukosta kaikenlaatuista väkeä, jotka saivat kaivaa
ruoskaniskujen alla, ja toisia tuli aina sijaan. Kaivoivatpa myös
Athos-vuoren seuduilla asuvaiset. Työtä johti kaksi persialaista,
Bubares, Megabazoksen poika, ja Artakhaies, Artaioksen poika. Athos on
laaja ja kuuluisa vuori, joka pistää mereen ja on ihmisten asuma. Siltä
kohtaa, missä vuori liittyy mannermaahan, se jatkuu niemimaan tapaisena
ja muodostaa noin kahdentoista stadionin levyisen kannaksen. Tämä on
tasankoa, jossa on matalia kumpuja ja joka ulottuu Akanthoksen merestä
Toronea vastassa olevaan mereen. Tällä kannaksella, johon Athos
päättyy, sijaitsee eräs helleeniläinen kaupunki, Sane, mutta Sanen
ulkopuolella ja itse Athos-niemellä ovat ne kaupungit, jotka
persialainen silloin ryhtyi tekemään mannermaakaupungeista
saarikaupungeiksi. Nämät ovat: Dion, Oiofyxos, Akrothoon, Thyssos ja
Kleonai.

23. Nämät ovat ne kaupungit, jotka sijaitsevat Athos-niemellä. Mutta
jaettuaan työ-alueen kansojen kesken barbarit kaivoivat näin. He
vetivät suoran viivan Sane-kaupungin kohdalta, ja kun kaivanto oli
saatu syväksi, kaivoivat alimpana seisovista toiset, toiset taas
jättivät aina sen maan, mikä luotiin, toisille, jotka seisoivat
yläpuolella, portailla, vastaanottajat puolestaan toisille, kunnes se
saapui ylimpänä oleville. Nämä kantoivat maan sieltä ja kaatoivat sen
pois. Muilta, paitsi foinikialaisilta, luhistuivat tällöin kaivannon
seinät, tuottaen siten kaksin verroin vaivaa. Sillä koska muut tekivät
sen yhtä leveäksi alhaalta kuin ylhäältäkin, täytyi heille käydä näin.
Mutta foinikialaiset, jotka kaikissa muissakin toimissaan osoittavat
älyä, osoittivat sitä tässäkin. Saatuaan näet heille tulevan osuuden
laittoivat he kaivannon yläosan kaksi vertaa niin leveäksi kuin miksi
kaivanto itse oli tuleva, ja työn edistyessä he aina vain kavensivat
sitä. Ja kun tultiin pohjaan, oli heidän kaivannollaan sama leveys kuin
muiden tekemillä osuuksilla. -- Siellä on niitty, jossa heillä oli tori
ja myyntipaikka. Ja Aasiasta tuli heille runsaassa määrin jauhoja.

24. Ja niinkuin minä päätellessäni olen havainnut, käski Xerxes
ylpeydestä kaivattaa kannaksen, koska tahtoi näyttää mahtiaan ja jättää
jälkeensä muistomerkin. Sillä vaikka persialaisten olisi ollut
mahdollista ilman mitään vaivaa vetää laivat kannaksen poikki, käski
hän kaivaa merikanavan, niin leveän, että kaksi kolmisoutua saattoi
soudettaessa kulkea rinnan. Mutta näille samoille miehille, joitten oli
määrä tehdä kaivanto, annettiin myös tehtäväksi rakentaa silta
Strymon-joen yli.

25. Näin hän nyt tässä kohden menetteli. Ja siltojen varalle hän
varusti bybloksesta ja valkoliinasta tehtyjä köysiä, annettuaan
foinikialaisille ja egyptiläisille käskyn hankkia näitä ja niinikään
muonavaroja, kerätäkseen niitä kokoon sotajoukkoa varten, jotteivät
sotajoukko ja juhdat, marssiessaan Hellasta vastaan, tulisi näkemään
nälkää. Ja tutkittuaan paikkoja hän käski koota muonavaroja sopivimpiin
kohtiin sekä kaikkialta Aasiasta kuormalaivoilla ja lautoilla tuoda
mitä minnekin. Viljan ainakin toivat toiset Traakian niinkutsutulle
"Valkorannalle", toisia käskettiin viemään sitä perintholaisten
omistamaan Tyrodizaan, toisia Doriskokseen, toisia Eioniin,
Strymon-joen varrelle, ja vielä toisia Makedoniaan.

26. Sillä välin kuin nämä puuhasivat siinä työssä, mikä heillä oli
käsillä, matkasi koko maasotajoukko Xerxeen keralla Sardeeseen, lähtien
liikkeelle Kappadokian Kritallasta. Sinne oli näet koko sen sotajoukon,
jonka mannermaata myöten oli määrä matkata yhdessä Xerxeen itsensä
kanssa, käsketty kokoontua. Kuka nyt käskynhaltijoista oli tuonut
parhaiten järjestetyn sotajoukon ja kuninkaalta saanut tarjona olevat
lahjat, sitä en saata ilmoittaa. En näet edes tiedä, joutuivatko he
siitä ensinkään kilpailemaan. Kuljettuaan nyt Halys-joen yli he
joutuivat Fryygiaan ja tämän kautta matkatessaan he saapuivat
Kelainaihin, jossa kumpuaa ilmoille Maiandroksen sekä erään toisen joen
lähteet, joka ei ole Maiandrosta vähempi ja jonka nimi on Katarrektes.
Viimemainittu pulppuaa esiin itse Kelainain torilla ja laskee
Maiandros-jokeen. Sen luona on myös näytteille ripustettuna Marsyas
sileenin nahka, hänen, jonka fryygialaisten puheen mukaan Apollon oli
nylkenyt ja jonka nahan hän sitten oli sinne ripustanut.

27. Tässä kaupungissa odotti heitä eräs lyydialainen Pythios, Atyksen
poika, joka kestitsi mitä suurenmoisimmalla tavalla kuninkaan koko
sotajoukkoa ja Xerxestä itseään, ja ilmoitti olevansa halukas
asettamaan rahaa sotaan. Kun Pythios teki tämän rahatarjouksen, kysyi
Xerxes läsnäolevilta persialaisilta, mikä Pythios oli miehiään ja
kuinka suuria summia hän omisti, koska semmoista tarjoili. He
lausuivat: "Oi kuningas, tämä on se, joka isällesi Dareiokselle
lahjoitti kultaisen plataanin ja viiniköynnöksen. Hän on vielä nytkin,
mikäli me tiedämme, rikkaudessa ensimäinen mies sinun jälkeesi."

28. Ihmeissään heidän puheensa loppuosasta Xerxes sitten kysyi
Pythiokselta itseltään, kuinka paljon rahaa hänellä oli. Tämä virkkoi:
"Oi kuningas, en minä tahdo sinulta salata omaisuuttani enkä
puolustella itseäni tietämättömyydelläni, vaan, koska asian tunnen,
tahdon täsmälleen mainita sen. Sillä heti kun sain tietää sinun astuvan
Hellaan merta kohti, niin minä, joka tahdoin sinulle antaa rahaa
sotaan, otin selvän asiasta ja laskiessani havaitsin, että minulla on
hopeassa kaksituhatta talenttia ja kullassa seitsemäätuhatta vaille
neljäsataa kertaa kymmenentuhatta Dareios-stateria [s.o. 3,093,000
stateria]. Ja nämä minä sinulle lahjoitan. Itse saan minä riittävän
toimeentulon orjistani ja maatiluksistani."

29. Näin hän virkkoi, mutta ihastuksissaan näistä sanoista Xerxes
lausui: "Lyydialainen vieras, aina siitä asti, jolloin minä läksin
Persian maasta, en, lukuunottamatta sinua, ole tähän saakka tavannut
ainoatakaan miestä, joka olisi mielinyt sotajoukolleni tarjota
vieraslahjoja, enkä ketään, joka olisi tullut kasvojeni eteen ja
itsestään tahtonut kerätä kokoon rahoja sotaan. Mutta sinähän olet
suurenmoisesti kestinnyt sotajoukkoani ja lisäksi vielä ilmoitat
antavasi suuria rahasummia. Niinpä minä palkaksi niistä annan sinulle
nämä kunnialahjat. Minä teen sinut kestiystäväkseni ja saatan sinun
neljäsataa kertaa kymmenentuhatta stateriasi täyteen antamalla omistani
seitsemäntuhatta, jotta eivät nuo sinun neljä miljoonaasi olisi
vajanaiset, vaan että summa, minun täyttämänäni, tasoittuisi. Pidä
omanasi, mitä itse omin neuvoin olet hankkinut, ja ymmärrä aina olla
sellainen. Sillä jos näin teet, ei sinun tällä hetkellä, enempää kuin
vastedeskään, tarvitse katua."

30. Näin lausuttuaan ja täytettyään lupauksensa Xerxes matkasi yhä vain
eteenpäin. Ja sivuutettuaan Anaua nimisen fryygialaisen kaupungin sekä
järven, josta saadaan suolaa, hän saapui suureen Kolossai-kaupunkiin
Fryygiassa. Siellä on Lykos-joki, joka syöksyy maan aukeamaan ja häviää
näkymättömiin, mutta ilmestyy sitten noin viiden stadionin päässä
jälleen, purkautuakseen sekin Maiandros-jokeen. Lähtien Kolossaista
Fryygian ja Lyydian rajoille sotajoukko saapui Kydrara-kaupunkiin,
missä on maahan isketty patsas, jonka on pystyttänyt Kroisos ja johon
piirretty kirjoitus osoittaa rajoja.

31. Astuessaan Fryygiasta Lyydiaan Xerxes tuli tienhaaraan, missä
toinen tie vie vasemmalle, Kaariaan päin, toinen taas oikealle,
Sardeeseen. Jälkimäistä matkatessa on pakko kahlata Maiandros-joen yli
ja kulkea Kallatebos-kaupungin sivuitse, missä asuu käsityöläisiä,
jotka valmistavat hunajaa tamariskista ja vehnästä. Tätä tietä
matkatessaan Xerxes tapasi plataanin, jolle hän sen kauneuden vuoksi
lahjoitti kultaiset koristeet ja jonka hän uskoi ainaisen hoitajan
huostaan. Seuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten pääkaupunkiin.

32. Sardeeseen saavuttuaan hän ensiksikin lähetti kuuluttajia
Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä sekä julistamaan, että
valmistettaisiin aterioita kuninkaalle. Ainoastaan Atenaan ja
Lakedaimoniin hän jätti lähettämättä sanansaattajat vaatimaan maata,
mutta kaikkialle muuanne hän lähetti. Ja toistamiseen hän lähetti
vaatimaan maata ja vettä tästä syystä. Hän otaksui, että kaikki ne,
jotka aikaisemmin eivät olleet sitä Dareiokselle antaneet, nyt ainakin,
hänen lähetettyään sanan, pelosta sen tekisivät. Koska hän siis
tarkalleen tahtoi saada tämän selville, lähetti hän taas sanan.

33. Tämän jälkeen hän varustautui marssimaan Abydokseen. Sillä välin
toiset rakensivat sillan Hellespontoksen yli Aasiasta Europaan.
Hellespontoksen Khersonesoksessa on Sestos- ja Madytos-kaupunkien
välillä leveä, mereen pistäytyvä kallioniemi, vastapäätä Abydosta.
Siellä ottivat vähän myöhemmin atenalaiset sotapäällikkönsä
Xanthippoksen, Arifronin pojan, johdolla vangiksi Sestoksen
käskynhaltijan, Artayktes nimisen persialaisen ja naulitsivat hänet
elävältä paaluun -- saman miehen, joka Protesilaoksen pyhättöön
Elaiuksessa oli kuljetellut naisia ja siellä harjoitellut
rikollisuutta.

34. Tähän kallioniemeen siis ne, joitten tehtävänä se oli, rakensivat
kaksi siltaa Abydoksesta käsin, jolloin foinikialaiset rakensivat
toisen, valkoliina-köysistä, egyptiläiset toisen, byblos-köysistä.
Abydoksesta on seitsemän stadionia vastapäiseen rantaan. Mutta kun
sillat oli tehty salmen poikki, nousi ankara myrsky, joka särki ja
hajoitti ne.

35. Saatuaan tästä tiedon käski Xerxes, pahoillaan siitä, antaa
Hellespontokselle kolmesataa ruoskaniskua sekä upottaa mereen
kahleparin. Olenpa kuullut, että hän tämän toimeenpanijain myötä myös
lähetti vasituisia miehiä painamaan orjanleiman Hellespontokseen. Joka
tapauksessa hän käski pieksijöitä lausumaan nämä barbariset ja syntiset
sanat: "Oi sinä katkera vesi, sinun valtiaasi on tämän rangaistuksen
sinulle säätänyt, siksi että olet hänelle vääryyttä tehnyt, vaikk'et
häneltä ole mitään vääryyttä kärsinyt. Ja kuningas Xerxes on sinun
ylitsesi astuva, tahdoitpa tai et. Syystä siis ei kukaan ihminen
sinulle uhraa, sinä samea ja suolainen virta." Näitten tehtäväksi hän
siis määräsi meren kurittamisen, mutta niiltä, jotka olivat johtaneet
Hellespontoksen sillanrakennus-työtä, hän leikkautti päät.

36. Ja ne, joitten toimena tämä epämieluinen tehtävä oli, tekivät sen,
mutta sillat rakensivat toiset rakennusmestarit. Ja he rakensivat ne
täten. He asettivat riviin viisikymmen-airokkaita ja kolmisoutulaivoja,
Pontos Euxeinoksen puolelle kolmesataa kuusikymmentä, toisaalle,
Hellespontoksen puolelle taas kolmesataa neljätoista, suorassa kulmassa
Pontosta vastaan, mutta yhdensuuntaisesti Hellespontoksen virran
kanssa, jotta laivasilta kannattaisi pingoitettuja köysiä. Ja
asetettuaan laivat riviin he laskivat veteen suunnattoman suuria
ankkureita, toiset Pontosta vastaan, toisen sillan kohdalle,
sisäpuolelta puhaltavien tuulien varalle, toiset toisen sillan
kohdalle, länteen ja Aigeian-merelle päin, länsi- ja etelätuulen
varalle. Mutta viisikymmen-airokkaitten ja kolmisoutujen väliin he
jättivät läpikulkua varten aukon, jotta, kuka vain tahtoisi, voisi
keveillä aluksilla purjehtia sekä Pontokseen että Pontoksesta ulos. Ja
tehtyään tämän he maasta käsin jännittivät köysiä, pingoittaen niitä
puisilla keloilla. Mutta nyt he eivät enää järjestäneet molempia
köysilajeja erikseen, vaan määräsivät kumpaakin siltaa kohti kaksi
valkoliina- ja neljä byblos-köyttä. Niitten paksuus ja kauneus oli
sama, mutta liinaiset olivat suhteellisesti painavammat, sillä kyynärä
tätä painoi talentin. Ja kun nyt oli laskettu köydet salmen poikki,
sahasivat he hirsiä, tekivät ne sillan leveyden pituisiksi ja asettivat
ne järjestykseen jännitettyjen köysien päälle; ja pantuaan ne riviin
toistensa viereen he liittivät ne toisiinsa. Tämän tehtyään he toivat
niitten päälle lautoja ja asetettuaan järjestykseen laudatkin he loivat
vielä näitten päälle maata, jonka he sitten polkivat lujaksi, sekä
laittoivat vihdoin suojuksen kumpaakin laitaa pitkin, jotta eivät
juhdat pelästyisi nähdessään meren allaan.

37. Kun sillanteko oli suoritettu ja samoin työt Athos-vuorella,
nimittäin ne kanavan suiden kohdalla olevat padot, jotka oli luotu
aallokon varalle, jott'eivät kaivannon suut täyttyisi, sekä itse kanava
ilmoitettiin kokonaan valmistuneeksi, läksi sotajoukko talvehdittuaan
kevään tullen liikkeelle Sardeesta marssiakseen Abydokseen. Ja juuri
sen lähtiessä matkalle poistui aurinko paikaltaan taivaalla ja meni
näkymättömiin, ja vaikkei taivas ollut pilvessä vaan oli selkeä, tuli
päivän sijasta yö. Kun Xerxes sen näki ja huomasi, alkoi ilmiö häntä
huolestuttaa, ja hän kysyi maageilta, mitä se tiesi. He selittivät,
että jumala ennusti helleenien kadottavan kaupunkinsa, sanoen auringon
olevan helleenien kohtalon ennustajan, kuun taas heidän omansa.
Saatuaan tämän tietää Xerxes ylen iloisena antoi lähtökäskyn.

38. Kun hän parhaillaan pani sotajoukkonsa liikkeelle, tuli
lyydialainen Pythios, säikähdyksissään taivaalla näkyneestä merkistä,
mutta ylpeästi luottaen antamiinsa lahjoihin Xerxeen luo ja virkkoi
näin: "Oi valtias, minä tahtoisin anoa ja saada sinulta jotakin, joka
sinun on helppo minulle suoda, mutta jonka saaminen minulle on
suuriarvoinen." Xerxes, joka luuli hänen aikovan anoa mitä muuta
tahansa ennemmin kuin sitä, mitä hän todella pyysi, sanoi sen
täyttävänsä ja käski niinmuodoin Pythiosta lausumaan julki, mitä
halusi. Tämän kuultuaan Pythios rohkaistuneena lausui näin: "Oi
valtias, minulla sattuu olemaan viisi poikaa, ja nyt on niin osunut,
että heidän kaikkien täytyy sinun seurassasi lähteä sotaan Hellasta
vastaan. Mutta, oi kuningas, sääli minua, joka olen näin korkean iän
saavuttanut, ja vapauta sotapalveluksesta yksi pojistani, nimittäin
vanhimpani, jotta hän voisi hoitaa sekä minua itseäni että tavaroitani.
Mutta muut neljä vie myötäsi ja saapuos aikeesi täyttäjänä takaisin."

39. Xerxes vihastui kovin ja vastasi näin: "Oi kurja ihminen, oletko
sinä, silloin kun minä itse olen lähtenyt sotaan Hellasta vastaan ja
vienyt myötäni poikani, veljeni, omaiseni ja ystäväni, uskaltanut
muistella omaa poikaasi, sinä, minun orjani, jonka olisi vaimoinesi ja
kaikkine kotiväkinesi pitänyt seurata mukanani? Niinpä tiedä nyt, että
ihmisten korvissa asustaa mieli, joka hyviä kuullessaan täyttää koko
olennon mielihyvällä, mutta kuullessaan päinvastaista joutuu
kuohuksiin. Ja vaikka sinä nyt olet tehnyt hyvää ja olet ilmoittanut
tekeväsi vielä enemmänkin, ei sinun kuitenkaan pidä kehuman hyvillä
töilläsi voittaneesi kuningasta. Vaan koska nyt olet kääntynyt
julkeaksi, olet saava palkkasi, jos kohta et koko ansiosi mukaista
Kestilahjasi pelastavat sinut ja neljä poikaasi; mutta sen
rangaistuksen olet kärsivä, että se yksi, johon enimmin olet kiintynyt,
menettää henkensä." Näin vastattuaan hän heti käski niitä, joitten
toimena se oli, etsimään esille vanhimman Pythioksen pojista ja
hakkaamaan hänet keskeltä kahtia, ja sen tehtyään sijoittamaan molemmat
puoliskot, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolelle tietä, ja antoi
sitten sotajoukon marssia niitten välitse.

40. Heidän tehtyään täten kävi sotajoukko siitä välitse. Ensimäisinä
kulkivat kuormarengit ynnä juhdat, näitten jälestä tuli kaikenlaisista
kansoista kokoonhaalittu väkijoukko, sikinsokin ja epäjärjestyksessä.
Mutta kun enemmän kuin toinen puoli oli mennyt, oli kulkueessa
väliaukko; nämä näet eivät vielä kuuluneet kuninkaan seuraan.
Etunenässä kulki sitten tuhat persialaista ratsumiestä valittua väkeä.
Näiden jälestä tuli tuhat keihäänkantajaa, nekin valittuja
persialaisia, ja ne pitivät peitsenkärkensä maahan käännettyinä. Sitten
tuli kymmenen niinkutsuttua pyhää nesaionilaista hevosta, jotka olivat
mitä oivallisimmin koristetut. Niitä kutsutaan nesaionilaisiksi
hevosiksi tästä syystä: Meediassa on suuri tasanko, jonka nimi on
Nesaionin tasanko. Tältä tasangolta ovat nuo suuret hevoset kotoisin.
Näiden kymmenen hevosen taakse oli sijoitettu Zeun pyhät vaunut, joita
veti kahdeksan valkoista hevosta, ja niiden takana seurasi jalan
ohjaksia pitävä ajaja. Sillä ei yksikään ihminen saa nousta niiden
päällä sijaitsevalle valtaistuimelle. Niiden takana ajoi itse Xerxes
nesaionilaisten hevosten vetämissä vaunuissa. Hänen vieressään seisoi
ajaja, nimeltä Patiramfes, persialaisen Otaneen poika.

41. Tällä tavoin Xerxes aloitti marssin Sardeesta, mutta aina milloin
hänen mielensä teki, hän astui sotavaunuista katettuihin
matkavaunuihin. Hänen takanaan kulki tuhat keihäänkantajaa, parhaimmat
ja jaloimmat persialaisten joukosta, pitäen keihäitään tavalliseen
tapaan, sitten tuli toinen, persialaisten keskuudesta valittu
tuhatmiehinen ratsujoukko, ja ratsujoukon jälestä kymmenen tuhatta
muiden persialaisten joukosta valittua miestä. Nämä olivat
jalkaväkeä. Heistä oli tuhannella keihäissään kenkäinten sijasta
kultaiset granaattiomenat ja he sulkivat joka puolelta muut, mutta
niitten sisäpuolella olevilla yhdeksällä tuhannella oli hopeiset
granaattiomenat. Kultaiset granaattiomenat oli myös niillä, jotka
käänsivät keihäänkärkensä maahan, ja kultaiset omenat niillä, jotka
lähinnä seurasivat Xerxestä. Näiden kymmenentuhannen jälkeen oli
sijoitettu ratsujoukko, jossa oli kymmenentuhatta miestä. Ratsujoukon
taakse oli jätetty aina kahden stadionin pituinen väli ja sitten
seurasi muu joukko sikin sokin.

42. Mutta Lyydiasta sotajoukko matkasi Kaikos-jokea ja Myysian
maata kohti, Kaikoksen luota taas se, kulkien niin, että Kane-vuori
joutui sen vasemmalle puolelle, marssi Atarneuksen kautta
Karene-kaupunkiin. Sieltä se kulki Teeban tasangon halki, sivuuttaen
Adramytteion-kaupungin sekä pelasgilaisen Antandroksen. Jättäen
Ida-vuoren vasemmalle kädelleen se sitten samosi Ilias-maakuntaan.
Mutta ensi aluksi, sen viettäessä yötä Ida-vuoren juurella,
yllättivät sen ukkonen ja salamat, tuhoten sangen paljon väkeä.

43. Sieltä sotajoukko saapui Skamandros-joelle, joka, siitä saakka kun
he Sardeesta käsin olivat matkalle lähteneet, oli ainoa joki, minkä
vesi ehtyi ja mikä juotaessa ei sotajoukolle ja elukoille riittänyt.
Niin pian kuin siis Xerxes saapui tälle joelle, nousi hän Priamoksen
linnaan, koska häntä halutti sitä katsella. Katseltuaan sitä ja
tiedusteltuaan sikäläisiltä asukkailta juurta jaksaen kaikkea hän
uhrasi iliolaiselle Athenelle tuhat lehmää, ja maagit valoivat
sankarien kunniaksi juomauhreja. Kun he sen olivat tehneet, valtasi
yöllä kauhu leirin. Päivän tullen sotajoukko läksi sieltä, jättäen
vasemmalle kädelle Rhoitionin kaupungin sekä Ofryneionin ja
Dardanoksen, joka viimemainittu rajoittuu Abydokseen, oikealle taas
teukrolaiset gergithit.

44. Mutta kun sotajoukko oli päässyt Abydokseen, tahtoi Xerxes nähdä
sen kokonaisuudessaan. Ja koska vartavasten hänelle ennakolta oli tähän
paikkaan tehty korkea marmorinen istuin -- abydolaiset olivat näet
kuninkaan käskystä aikaisemmin sen tehneet --, istuutui hän siihen. Ja
kääntäen silmänsä rannikolle päin hän katseli sekä maasotajoukkoa että
laivoja, ja hänen katsellessaan teki hänen mieli nähdä, kuinka
suoritettiin kilpataistelu laivojen kesken. Ja kun se suoritettiin ja
Sidonin foinikialaiset voittivat, joutui hän ihastuksiinsa
kilpaleikistä ja laivastosta.

45. Vaan nähdessään koko Hellespontoksen laivojen peittämänä ja kaikki
rannat sekä Abydoksen tasangot täynnänsä ihmisiä hän kiitteli itseään
onnelliseksi, mutta sitten hän vuodatti kyyneleitä.

46. Kun Artabanos, joka alussa vapaasti oli lausunut mielipiteensä,
kehoittaessaan Xerxestä olemaan lähtemättä sotaan Hellasta vastaan --,
kun tämä mies sen huomasi ja näki Xerxeen vuodattavan kyyneleitä, kysyi
hän näin: "Oi kuningas, kuinka vallan toisin menettelet nyt, kuin
vastikään. Silloinhan kiittelit itseäsi onnelliseksi, nyt itket."
Xerxes virkkoi: "Minun tuli näet sääli, punnitessani, kuinka lyhyt
kaikki inhimillinen elämä on, sillä näistä näin monesta ei sadan vuoden
perästä ole ketään jälellä." Mutta Artabanos vastasi lausuen: "Vielä
toisesta, tätäkin säälittävämmästä seikasta täytyy meidän elämämme
varrella kärsiä. Sillä ihmisluonto on sellainen, että tässä näin
lyhyessä elämässä ei ole ketään, ei näitten eikä muittenkaan joukossa,
jonka mieleen ei monasti, eikä vain kerran, se ajatus johtuisi, että
hän mieluummin haluaisi kuolla kuin elää. Sillä kohtaavat onnettomuudet
ja taudit järkyttävät meitä ja vaikuttavat sen, että elämä, joka on
lyhyt, kuitenkin tuntuu pitkältä. Koska nyt elämä on niin vaivaloinen,
koituu kuolema näin ihmisen toivotuimmaksi turvapaikaksi. Ja jumala,
joka ensin on antanut maistaa elonajan makeutta, havaitaankin juuri sen
kautta kateelliseksi."

47. Xerxes vastasi sanoen: "Artabanos, koska nyt ihmiselo on sellainen,
kuin sinä sitä kuvailet, niin lakatkaamme siitä puhumasta, älkäämmekä
muistelko pahoja asioita, kun meillä on käsillä hyviä. Mutta ilmoita
minulle tämä. Olisitko sinä, jos unennäkö ei olisi näin selvästi
sinulle ilmestynyt, pysynyt vanhalla kannallasi ja kehoittanut minua
olemaan lähtemättä sotaan Hellasta vastaan vai olisitko muuttanut
mieltäsi? Sanoppa tämä minulle tarkkaan!" Artabanos vastasi sanoen: "Oi
kuningas, päättyköön ilmestynyt unennäkö sillä tavoin, kuin me molemmat
haluamme; minä puolestani olen yhä vielä täynnä pelkoa enkä voi
saavuttaa mieleni tasapainoa, niin hyvin punnitessani useita muita
asioita kuin erittäin nähdessäni kaksi sinun pahinta vihollistasi."

48. Tähän virkkoi Xerxes näin: "Kummallinen mies, mitkä nämä kaksi
minun pahinta vihollistani ovat, joista puhut? Onko maasotaväki
lukumääränsä puolesta moitittava, ja näyttääkö siltä, että helleenien
sotajoukko on oleva monta vertaa suurempi meidän joukkoamme, vai onko
meidän laivastomme jäävä heistä jälelle vai onko molempien käyvä niin?
Sillä jos meidän voimamme tässä kohden näyttävät puutteellisilta,
kerättäköön mitä pikimmin kokoon toinen sotajoukko."

49. Artabanos vastasi sanoen: "Oi kuningas, ei kukaan, jolla järkeä on,
moittisi tätä sotajoukkoa eikä laivojen lukumäärää. Mutta jos kokoot
useampia sotajoukkoja, tulevat ne kaksi vihollista, joista puhun,
vieläkin vaarallisemmiksi. Nämä kaksi ovat maa ja meri. Sillä minun
nähdäkseni ei ole missään kohti merta niin suurta satamaa, että se
myrskyn noustua riittäisi ottamaan vastaan tämän laivastosi ja
pelastamaan laivat. Eikä kuitenkaan tarvita ainoastaan yhtä semmoista,
vaan useita, pitkin koko sitä rannikkoa, jota matkasi noudattaa. Ja
koska nyt ei ole olemassa satamia, jotka voivat ottaa laivoja vastaan,
niin ota huomioon, että sattumat hallitsevat ihmisiä eivätkä ihmiset
sattumia. Ja kun siis näistä kahdesta vihollisesta toinen on mainittu,
lähden nyt puhumaan toisesta. Maa on tässä kohden vihollisesi. Jos ei
mikään vastarinta ole sinua kohtaava, tulee maa sinulle sitä
vaarallisemmaksi, mitä kauemmaksi etenet, alati huomaamatta
tunkeutuessasi eteenpäin. Mitään täydellistä menestystä ei ole
ihmisillä. Niinpä minä väitän, että, vaikkei kukaan asettuisikaan
vastaasi, maa aikaa myöten laajenemistaan laajetessaan on synnyttävä
nälänhädän. Siksi se mies minusta olisi paras, joka suunnitellessaan
pelkää ja ottaa huomioon jokaisen mahdollisen tappionsa, mutta
toimeenpanossa olisi rohkea."

50. Xerxes vastasi näin: "Artabanos, sinä arvostelet näitä molempia
seikkoja niinkuin tuleekin. Mutta älä kuitenkaan kaikkea pelkää äläkä
punnitse kaikkea samalla lailla. Jos nimittäin tahtoisit jokaisen
kulloinkin kohtaavan tapauksen edellä punnita kaikkea samalla lailla,
et saisi koskaan mitään aikaan. On parempi uskaltaa kaikkea ja vaikkapa
kärsiä puolet tappioista kuin jokaista asiaa ennakolta pelätä eikä
koskaan kärsiä mitään vauriota. Ja jos vain intät kaikkea vastaan, mitä
sanotaan, etkä itse esitä mitään varmaa, niin sinä saatat siinä erehtyä
yhtä hyvin kuin se, joka on väittänyt päinvastaista. Toinen on siis
yhtä hyvä kuin toinenkin. Mutta kuinka saattaa, kun kerran on ihminen,
tietää mitään varmaan? Minun luullakseni se on mahdotonta.
Tavallisestihan voitto suosii yritteliäitä, mutta ei hevin niitä, jotka
kaikessa arvelevat ja vitkastelevat. Sinä näet, mihin valta-asemaan
persialaisten mahti on kohonnut. Jos nyt ne, jotka ennen minua ovat
olleet kuninkaina, olisivat samoin ajatelleet kuin sinä, tai jos
heillä, vaikk'eivät itse olisikaan niin ajatelleet, olisi ollut
joitakin samanlaisia neuvonantajia, et olisi koskaan saanut nähdä sen
kehittyvän tälle kannalle. Mutta nyt he juuri antautumalla vaaroihin
ovat vieneet asiansa näin pitkälle. Sillä suurten vaarojen uhalla
saavutetaan tavallisesti suuria tuloksia. Heidän esimerkkiään siis
seuraten me oivallisimpana vuodenaikana lähdemme liikkeelle, ja
laskettuamme valtamme alaiseksi koko Europan palaamme takaisin,
kohtaamatta missään nälkää tai kärsimättä mitään epämieluista. Sillä
ensiksikin me matkaamme, vieden itse mukanamme paljon rehua, ja
toiseksi saamme niiden viljaa, joiden maan ja väestön kimppuun käymme.
Mehän lähdemme sotaan kyntäjä-, ei paimentolaiskansaa vastaan."

51, Artabanos lausui tämän jälkeen: "Oi kuningas, koska et salli pelätä
mitään asiaa, niin ota ainakin vastaan tämä neuvoni. Sillä
laajaperäiset asiat vaativat välttämättömästi, että niistä puhutaan
laveammalti. Kyros, Kambyseen poika, laski koko Ioonian, paitsi Atenaa,
veronalaiseksi persialaisille. Neuvon siis sinua, ettet millään muotoa
veisi näitä miehiä heidän isiänsä vastaan. Pystymmehän me ilman
näitäkin pääsemään vihollisista voitolle. Sillä jos he seuraavat,
täytyy heidän joko esiintyä mitä väärämielisimpinä, orjuuttaessaan
emäkaupunkinsa tai mitä oikeamielisimpinä, osaltaan puoltaessaan sen
vapautta. Edellisessä tapauksessa he eivät tuota meille erinäistä etua;
jälkimäisessä taas he saattavat suuresti vahingoittaa sotajoukkoasi.
Siispä muista myöskin, mitä vanha tosi sananlasku sanoo, ettei loppu
näy asian alussa."

52. Tähän vastasi Xerxes: "Artabanos, niitten mielipiteitten joukosta,
joita olet esittänyt, on tämä kaikkein väärin, kun pelkäät ioonilaisten
muuttavan mielensä; onhan meillä heistä mitä paras näyte, jonka
todistajana sinä itse voit olla, samoinkuin muut Dareioksen mukana
skyytejä vastaan sotaan lähteneet. Silloin kun koko persialaisen
sotajoukon hukkuminen tai säilyminen riippui heistä, osoittivat he
oikeamielisyyttä ja uskollisuutta eivätkä mitään epämieluista meille
tuottaneet. Sitäpaitsi, kun olemme omaan maahamme jättäneet heidän
lapsensa ja vaimonsa ynnä rahansa, ei tarvitse ajatellakaan heidän
ryhtyvän joihinkin kumouksellisiin hankkeisiin. Näin ollen älä pelkää
tätä, vaan ole rohkealla mielin ja suojaa taloani sekä itsevaltiuttani.
Sinun huostaasi näet yksin kaikkien joukosta minä uskon valtikkani."

53. Näin lausuen Xerxes lähetti Artabanoksen Susaan. Sitten hän
kutsutti luokseen arvokkaimmat persialaiset. Ja heidän saavuttuaan hän
lausui heille näin: "Olen kutsunut teidät kokoon ja pyydän, että
esiintyisitte, persialaiset, kelpo miesten lailla ettekä häpäisisi
persialaisten muinaisia, suuria ja ansiokkaita tekoja, vaan
osoittakaamme kukin erikseen ja kaikki yhdessä alttiutta. Sillä se
hyvä, jonka puolesta uurastetaan, on yhteistä kaikille. Tämän takia
kehoitan teitä innokkaasti antautumaan sotaan. Sillä niinkuin minä olen
kuullut, lähdemme sotaan urhoollisia miehiä vastaan, ja jos me heidät
voitamme, ei varmaankaan mikään muu sotajoukko ikinä meitä vastaan
asetu. Vaan nyt astukaamme yli salmen, rukoiltuamme niitä jumalia,
jotka Persian ovat huomaansa ottaneet."

54. Sinä päivänä he valmistautuivat ylimenoon. Mutta seuraavana päivänä
he odottivat, kunnes näkisivät auringon nousevan, ja sytyttivät
kaikenmoista suitsutusta silloilla sekä siroittivat myrtinoksia tielle.
Mutta kun aurinko nousi, valoi Xerxes kultaisesta maljasta juomauhrin
mereen ja rukoili aurinkoa, ettei hänelle sattuisi mitään sellaista
onnettomuutta, joka estäisi häntä laskemasta valtansa alle Europan,
ennenkuin hän sen viimeisiin ääriin olisi ehtinyt. Ja rukoiltuaan hän
viskasi Hellespontokseen maljan, kultaisen sekoitusastian ja
persialaisen miekan, jota he kutsuvat nimellä "akinake". Sitä en
kuitenkaan saata tarkalleen ratkaista, auringolleko pyhittäen hän
heitti ne mereen, vai katuiko hän ruoskineensa Hellespontosta ja tahtoi
tekonsa hyvitykseksi lahjoittaa ne merelle.

55. Niin pian kuin tämä oli suoritettu, astuivat toista, Pontoksen
puoleista siltaa myöten jalkaväki ja koko ratsuväki, Aigeian-meren
puoleista myöten taas juhdat ja palvelusväki. Etunenässä kulkivat nuo
kymmenentuhatta persialaista, kaikki seppelöityinä, näiden jälestä
kulki kaikenmoisista kansoista sekoitettu sotajoukko. Sinä päivänä
kulkivat nämä, seuraavana päivänä ensiksi ratsumiehet ja ne, jotka
käänsivät keihäänkärkensä maahan. Nämätkin olivat seppelöidyt. Sitten
tulivat pyhät hevoset ja pyhät vaunut, ja näitten jälestä Xerxes itse
ynnä keihäänkantajat sekä tuhat ratsumiestä, ja näitten perästä muu
sotajoukko. Ja samalla laivat läksivät merelle ja laskivat vastakkaista
rantaa kohti. Olenpa myös kuullut kuninkaan kaikkein viimeisenä
kulkeneen ylitse.

56. Astuttuaan Europan puolelle Xerxes katseli, kuinka sotajoukko
ruoskien hoputtamana kulki yli. Ja se kulki siitä seitsemässä päivässä
ja seitsemässä yössä, hetkeksikään herkeämättä. Siellä kerrotaan,
Xerxeen jo astuttua Hellespontoksen yli, erään hellespontolaisen miehen
lausuneen: "Oi Zeus, minkä vuoksi sinä, tekeytyen persialaisen miehen
näköiseksi ja ottaen Zeus nimen sijasta nimeksi Xerxes, tahdot hävittää
Hellaan, tuoden mukanasi koko maailman ihmiset? Olisithan sinä ilman
näitäkin sen saattanut tehdä."

57. Niin pian kuin kaikki olivat astuneet yli ja alkoivat taivaltaa,
ilmestyi heille suuri ihme, josta Xerxes ei vähintäkään välittänyt,
vaikka se oli niin helposti selitettävissä. Tamma synnytti näet
jäniksen. Se oli nimittäin helposti selitettävissä sillä, että Xerxes
suuresti rehennellen ja kopeillen aikoi marssittaa sotajoukkonsa
Hellasta vastaan, mutta oman henkensä hädässä juosten oli palaava
samaan paikkaan. Ja Xerxeelle sattui toinenkin enne, hänen ollessaan
Sardeessa. Muuli synnytti nimittäin muulin, jolla oli kahdet siittimet,
oriin ja tamman, ja oriin olivat yläpuolella. Välittämättä kummastakaan
hän kuitenkin matkasi edelleen, ja hänen mukanaan maasotajoukko.

58. Mutta laivasto purjehti ulkopuolelle Hellespontosta ja kulki pitkin
rannikkoa, päinvastaiseen suuntaan kuin maasotajoukko. Se purjehti näet
länteen päin, suunnaten matkansa Sarpedonin nientä kohti, jonne
tultuaan sen oli määrä pysähtyä. Mutta maasotajoukko marssi itään päin
ja auringon nousua kohti Khersonesoksen kautta, oikealla puolellaan
Hellen, Athamaan tyttären, hauta, vasemmalla Kardian kaupunki, ja
matkaten erään kaupungin läpi, jonka nimi on Agora. Sieltä se, kiertäen
niin kutsutun Melas-lahden, astui Melas-joen yli, jonka vesi ei silloin
riittänyt sotajoukolle, vaan loppui kesken. Astuttuaan siis tämän joen
yli, josta myös mainittu lahti on nimensä saanut, se läksi länteen
päin, kulkien aiolilaisten Ainos-kaupungin ja Stentoris-järven ohi,
kunnes se saapui Doriskokseen.

59. Doriskos on Traakiassa oleva rannikko ja suuri tasanko, ja tämän
halki virtaa suuri Hebros-joki. Sinne oli rakennettu kuninkaallinen
vallitus, tuo, jota juuri kutsutaan nimellä Doriskos, ja siellä oli
Dareioksen asettama persialainen varusväki aina niistä ajoista saakka,
jolloin hän läksi sotaan skyytejä vastaan. Tämä paikka siis näytti
Xerxeestä sopivalta sotaväen järjestämiseen ja lukemiseen ja hän
tekikin niin. Kaikki laivat olivat myös saapuneet Doriskokseen, ja
laivainpäälliköt toimittivat ne Xerxeen käskystä Doriskoksen
läheisyydessä olevaan rantaan, missä sijaitsee samothrakelainen
kaupunki Sale sekä Zone, ja joka päättyy kuuluisaan Serreionin
niemenkärkeen. Tämä paikka oli muinoin kikonien oma. Laskettuaan laivat
tähän rantaan he vetivät ne maihin kuivumaan. Mutta Doriskoksessa
Xerxes sillä välin pani toimeen sotajoukon katselmuksen.

60. En saata täsmälleen sanoa, kuinka suuren osuuden kukin kansa
suoritti koko määrään. Sillä sitä ei kukaan ihminen kerro. Mutta koko
maasotajoukon miesluku osoittautui miljoonaksi seitsemäksisadaksi
tuhanneksi mieheksi. Ja ne laskettiin tällä tavalla: he ajoivat kokoon
samaan paikkaan kymmenentuhatta ihmistä, ja sullottuaan heidät yhteen
niin tiiviisti kuin saattoivat, he piirsivät niitten ympäri piirin.
Piirrettyään ja laskettuaan nuo kymmenentuhatta menemään he laativat
pitkin piiriä aitauksen, niin korkean, että se ulottui miehen navan
kohdalle. Tehtyään tämän he antoivat toisten astua aitaukseen, kunnes
kaikki tällä tavoin olivat lasketut. Ja laskettuaan he järjestivät
heidät kansojen mukaan.

61. Ne, jotka ottivat osaa sotaretkeen, olivat seuraavat. Ensiksi
persialaiset, jotka olivat tällä tavoin varustetut. Päässään heillä oli
veltosti riippuvat "tiara" nimiset päähineet, ruumiin verhona oli
heillä kirjavat pitkähihaiset ihotakit ja kalansuomuja muistuttavat
rautasuomu-haarniskat, jaloissa roimahousut ja tavallisten kilpien
sijasta pajuista palmikoidut kilvet, joiden alapuolella viinet
riippuivat. Heillä oli lyhyet keihäät, suuret jouset, ruo'oista tehdyt
nuolet ja lisäksi tikarit, jotka riippuivat oikealla kupeella vyöstä.
Päällikkönään oli heillä Otanes, Amestriin, Xerxeen vaimon isä, ja
helleenit kutsuivat heitä muinoin kefeneiksi, mutta itse he, samoinkuin
heidän naapurinsakin, kutsuivat itseään artalaisiksi. Mutta sittenkuin
Danaen ja Zeun poika Perseus oli saapunut Beloksen pojan, Kefeuksen,
luo, ja ottanut vaimokseen hänen tyttärensä Andromedan, syntyi hänelle
poika, jolle hän antoi nimeksi Perses, ja tämän hän jätti sinne.
Kefeuksella näet ei sattunut olemaan miespuolista perillistä. Hänestä
siis ovat persialaiset saaneet nimensä.

62. Samalla tavoin puettuina läksivät meedialaiset sotaan. Sillä nämä
tamineet ovat meedialaisia, eivätkä persialaisia. Meedialaisten
päällikkönä oli Tigranes niminen akhaimenidi, ja heitä kutsuivat
muinoin kaikki arialaisiksi, mutta kolkhilaisen Medeian saavuttua
Atenasta näitten arialaisten tykö muuttivat he nimensä. Näin kertovat
meedialaiset itse itsestään. Sotaan lähtevät kissiläiset taas olivat
muuten varustetut samalla tavoin kuin persialaiset, mutta tiarain
sijasta he pitivät päänauhoja. Ja kissiläisiä komensi Anafes, Otaneen
poika. Hyrkanialaiset taas olivat asestetut samalla lailla kuin
persialaiset, ja heillä oli johtajanaan Megapanos, joka myöhemmin tuli
Babylonin hallitusmieheksi.

63. Sotaan lähtiessään assyrialaisilla oli vaskikypärät, punotut
jollakin barbarisella tavalla, jota ei ole helppo selittää, heillä oli
kilvet, keihäät ja egyptiläisten veitsien kaltaiset tikarit, edelleen
rautanauloilla nastoitetut puunuijat ynnä pellavahaarniskat. Näitä
kutsuvat helleenit syyrialaisiksi, mutta barbareilta he ovat saaneet
nimen assyrialaiset. Heitä komensi Otaspes, Artakhaieen poika.

64. Baktrialaiset läksivät sotaan, päässään aivan samanlaiset päähineet
kuin oli meedialaisilla, mutta heillä oli kotimaiset ruokojouset ja
lyhyet keihäät. Skyytiläisillä sakeilla oli päässään terävähuippuiset
kankeat pystylakit, jaloissa roimahousut sekä aseina kotimaiset jouset
ja tikarit, ja lisäksi vielä "sagaris" nimiset kirveet. Näitä, jotka
ovat amyrgolaisia skyytejä, he kutsuivat sakeiksi. Persialaiset
kutsuvat näet kaikkia skyytejä sakeiksi. Baktrialaisia ja sakeja
komensi Hystaspes, Dareioksen ja Kyroksen tyttären, Atossan, poika.

65. Indialaisilla oli yllään puuvillavaatteet, ja heillä oli
ruokojouset ynnä ruokonuolet, joissa oli rautakärki. Tällä tavoin
olivat indialaiset varustettuina, ja heillä oli päällikkönään
Farnazathres, Artabateen poika.

66. Arialaiset olivat varustetut meedialaisilla jousilla, mutta muuten
niinkuin baktrialaisetkin. Arialaisia johti Sisamnes, Hydarneen poika.
Parthilaiset, khorasmilaiset, sogdilaiset, gandarit ja dadikit läksivät
sotaan samoissa tamineissa kuin baktrialaisetkin. Näiden johtajina
olivat seuraavat: parthilaisten ja khorasmilaisten Artabazos, Farnakeen
poika, sogdilaisten Azanes, Artaioksen poika, gaudarien ja dadikien
Artyfios, Artabanoksen poika.

67. Kaspialaisilla sotureilla oli yllään turkit, ja aseina kotimaiset
ruokojouset sekä lyhyet miekat. Näin olivat nämä asestetut, ja
johtajanaan heillä oli Ariomardos, Artyfioksen veli, sarangit taas
koreilivat värjätyissä vaatteissaan, ja heillä oli polviin ulottuvat
saappaat sekä meedialaiset jouset ja keihäät. Sarangeja komensi
Ferendates, Megabazoksen poika. Paktyeillä oli turkit sekä kotimaiset
jouset ja tikarit. Paktyeillä oli päällikkönään Artayntes, Ithamitreen
poika.

68. Utilaiset, mykiläiset ja parikanit olivat asestetut samalla lailla
kuin paktyit. Heidän johtajinaan olivat: utilaisten ja mykiläisten
Arsamenes, Dareioksen poika, parikanien taas Siromitres, Oiobazoksen
poika.

69. Arabialaisilla oli pitkät, vöillä sonnustetut viitat, ja oikealla
kupeellaan pitkät, taapäin jännitettävät jouset. Etiopilaisilla
oli verhonaan pantterin- ja jalopeurantaljat ja heillä oli pitkät,
jopa neljänkin kyynärän pituiset, taatelipalmun lehtien varsista
tehdyt jouset ja lisäksi pienet ruokonuolet. Mutta raudan sijasta
oli teräväksi hiottu kivi, jommoisella he myös kaivertavat
sinettisormuksensa. Lisäksi heillä oli keihäät, joiden nenässä oli
peitsenkärjen tavoin teräväksi hiottu gasellin sarvi. Heillä oli myös
nauloilla nastoitetut nuijat. Mutta taisteluun mennessään he sivelivät
toisen puolen ruumistaan kipsillä, toisen puolen punamaalilla.
Arabialaisia ja Egyptin tuollapuolen asuvia etiopilaisia komensi
Arsames, Dareioksen ja Artystonen, Kyroksen tyttären, poika, -- hänen,
jota Dareios vaimojensa joukosta enimmin rakasti ja jonka kuvan hän oli
takomalla teettänyt kullasta.

70. Egyptin tuollapuolen asuvia etiopilaisia ja arabialaisia siis
komensi Arsames, itäiset etiopilaiset taas -- heitä oli näet
sotajoukossa kahta lajia -- olivat liitetyt indialaisiin eivätkä
ulkonäöltään ollenkaan eronneet toisista, vaan ainoastaan kieleensä ja
hiuksiinsa nähden. Itäiset etiopilaiset ovat näet suorahiuksiset,
Libyan etiopilaiset taas ovat kiharatukkaisimmat kaikista ihmisistä.
Nämä Aasian etiopilaiset olivat enimmäkseen asestetut samalla tavoin
kuin indialaisetkin, ja heillä oli päässään hevosen otsanahka, nyljetty
korvineen harjoineen. Harja kävi heillä töyhdöstä, ja he antoivat
hevosten korvien jäykkinä törröttää. Ja suojanaan he kilpien sijasta
käyttivät kurjennahkoja.

71. Libyalaiset kulkivat nahkaisissa tamineissa ja käyttivät tulessa
karaistuja heittokeihäitä. Heidän päällikkönään oli Massages,
Oarizoksen poika.

72. Paflagonit läksivät sotaan, päässään punotut kypärät, ja heillä oli
pienet kilvet ja lyhyet keihäät sekä lisäksi heittokeihäät ja tikarit
ja jaloissa kotimaiset, puolipohkeeseen ulottuvat saappaat.
Ligyiläiset, matienit, mariandynit ja syyrialaiset läksivät sotaan
samalla tavoin puettuina kuin paflagonit. Näitä syyrialaisia kutsuvat
persialaiset kappadokialaisiksi. Paflagoneja ja matieneja komensi
Dotos, Megasidroksen poika, mariandynejä, ligyiläisiä ja syyrialaisia
Gobryas, Dareioksen ja Artystonen poika.

73. Fryygialaisilla oli lähinnä samanlaiset tamineet kuin
paflagoneilla, vain hiukan niistä poikkeavat. Mutta, kuten
makedonialaiset kertovat, kutsuttiin fryygialaisia brigeiksi, niin
kauan kuin he Europassa asuen olivat makedonialaisten naapureina, mutta
siirryttyään Aasiaan he, samalla kertaa kuin vaihtoivat maansa,
muuttivat nimensäkin fryygialaisiksi. Armenialaiset, jotka ovat
fryygialaisten siirtolaisia, olivat samalla lailla asestetut kuin
fryygialaisetkin. Näitä molempia komensi Artokhmes, joka oli nainut
Dareioksen tyttären.

74. Lyydialaisilla oli aivan samanlaiset aseet kuin helleeneillä.
Lyydialaisia kutsuttiin muinoin maioneiksi, mutta Lydoksen, Atyksen
pojan, mukaan he saivat tämän nimityksen, vaihtaen siihen entisen
nimensä. Myysialaisilla oli päässään kotimaiset kypärät, heillä oli
pienet kilvet ja he käyttivät tulessa karaistuja heittokeihäitä. He
ovat lyydialaisten siirtolaisia, ja Olympos-vuoren mukaan heitä
kutsutaan olympieneiksi. Lyydialaisia ja myysialaisia komensi
Artafrenes, Artafreneen poika, hänen, joka yhdessä Datiin kanssa oli
hyökännyt Marathoniin.

75. Traakialaiset läksivät sotaan päässään ketunnahkaiset päähineet ja
ruumiinsa yllä ihotakit, joitten päälle he olivat kietoneet kirjavia
viittoja, jaloissaan ja pohkeillaan heillä oli hirvennahkaiset
saappaat, ja aseina heittokeihäät, keveät kilvet ja pienet tikarit.
Näiden muutettua Aasian puolelle ruvettiin heitä kutsumaan
bithynialaisiksi, mutta aikaisemmin, Strymon-joen luona asuessaan,
heillä oli, kuten he itse kertovat, nimenä strymonilaiset. Väitetään,
että teukrolaiset ja myysialaiset karkoittivat heidät heidän
olinpaikoiltaan. Aasiassa asuvia traakialaisia komensi Bassakes,
Artabanoksen poika.

76. ......illa [tässä mainitun kansan nimi on käsikirjoituksista
hävinnyt] oli pienet karvaamattomasta härännahasta tehdyt kilvet,
jokaisella oli kaksi lykialais-tekoista metsästyskeihästä, ja päässään
heillä oli vaskikypärät. Kypäriin oli liitetty vaskiset häränkorvat
ja -sarvet, ja niitten yläpuolella oli töyhdöt. Mutta pohkeittensa
ympäri he olivat käärineet purppuranvärisiä vaatekaistaleita. Näitten
ihmisten maassa on Areen ennuspaikka.

77. Maionilaisilla kabaleilla, joita kutsutaan lasoneiksi, oli samat
tamineet kuin kilikialaisilla, ja aion kuvata niitä, silloin kun
kuvauksessani joudun kilikialaisten osastoon. Milyeillä oli lyhyet
keihäät ja soijilla kiinnitetyt vaatteet. Muutamilla heistä oli
lykialaiset jouset, ja päässään heillä oli nahasta tehdyt sotalakit.
Näitä kaikkia komensi Badres, Hystaneen poika.

78. Moskheilla oli päässään puiset kypärät, ja heillä oli pienet kilvet
ja keihäät, joissa oli pitkät kärjet. Tibarenit, makronit ja
mossynoikit läksivät sotaan, asestettuina samalla tavoin kuin
moskhitkin. Heitä johtivat seuraavat päälliköt: moskheja ja tibareneja
Ariomardos, Dareioksen ja Parmyksen, Kyroksen pojan Smerdiin tyttären,
poika, makroneja ja niossynoikeja Artayktes, Kherasmiin poika, joka oli
hallitusmiehenä Hellespontoksen Sestoksessa.

79. Mareilla oli päässään kotimaiset, punotut kypärät sekä aseina
pienet nahkakilvet ja heittokeihäät. Kolkhilaisilla oli päässään
puukypärät, pienet karvaamattomasta nahasta tehdyt kilvet ja lyhyet
keihäät, ja lisäksi heillä oli väkipuukot. Mareja ja kolkhilaisia
komensi Farandates, Teaspiin poika. Alarodit ja saspeirit läksivät
sotaan, varustettuina samalla tavoin kuin kolkhilaisetkin. Näitä
komensi Masistios, Siromitreen poika.

80. Punaisen meren saarilta mukana seuraavilla kansoilla -- nimittäin
niiltä saarilta tulevilla, joihin kuningas lähettää niinsanotut
maastakarkoitetut asumaan, -- oli lähinnä samanlaiset vaatteet ja aseet
kuin meedialaisilla. Näitä saarelaisia komensi Mardontes, Bagaioksen
poika, joka Mykalen luona päällikkönä ollessaan toisena vuotena tämän
jälkeen kaatui taistelussa.

81. Nämä olivat ne kansat, jotka maitse läksivät sotaan ja jotka olivat
määrätyt palvelemaan jalkaväkenä. Nämä mainitut henkilöt siis
komensivat tätä sotajoukkoa ja he myös järjestivät ja laskivat miehet
sekä nimittivät tuhannen- ja kymmenentubannen-päälliköt, ja
kymmenentuhannenpäälliköt taas sadan- ja kymmenenpäälliköt. Mutta
osastoilla oli toiset, kansoilla toiset päällysmiehet.

82. Päällikköinä olivat siis nämät, jotka mainittiin, mutta näiden sekä
koko yhteisen jalkaväen ylipäällikköinä olivat Mardonios, Gobryaan
poika, Tritantaikhmes, Artabanoksen poika, hänen, joka oli esittänyt
sen mielipiteen, ettei pitänyt lähteä sotaan Hellasta vastaan, ja
Smerdomenes, Otaneen poika, molemmat viimemainitut Dareioksen
veljenpoikia ja Xerxeen serkkuja, Masistes, Dareioksen ja Atossan
poika, Gergis, Ariazoksen poika, ja Megabyzos, Zopyroksen poika.

83. Nämä olivat koko yhteisen jalkaväen ylipäälliköt, lukuunottamatta
kymmentätuhatta. Näiden kymmenentuhannen ylipäällikkönä oli Hydarnes,
Hydarneen poika, ja näitä persialaisia kutsuttiin kuolemattomiksi
seuraavasta syystä. Jos luku tuli vajanaiseksi sen kautta, että joku
joko kuoli tai sairastui, oli jo ennakolta valittu sijaan toinen mies,
eikä heitä koskaan tullut olemaan kymmentätuhatta useampia eikä
harvempia. Parasta järjestystä osoittivat kaikkien joukosta
persialaiset, ja he olivat myös urhoollisimmat. Heillä oli sellaiset
tamineet, kuin olen maininnut, sitäpaitsi he upeilivat suunnattomalla
kullallaan ja kuljettivat mukanaan katettuja matkavaunuja, ja niissä
jalkavaimonsa sekä lukuisan ja hyvin varustetun palvelusväkensä. Ja
kamelit ynnä vetojuhdat kuljettivat, muusta sotaväestä erillään,
ruokavaroja heitä varten.

84. Ratsupalvelusta taas suorittavat seuraavat kansat; kaikki
kuitenkaan eivät asettaneet ratsuväkeä, vaan ainoastaan nämä. Ensiksi
persialaiset, varustettuina samalla tavalla kuin heidän jalkaväkensä,
paitsi että muutamilla heistä oli päässään myös vaskesta ja raudasta
taotut kypärälaitokset.

85. On olemassa eräs paimentolais-kansa, nimeltään sagartit, jotka ovat
persialaista heimoa ja puhuvat persiankieltä ja joitten varukset ovat
persialaisten ja paktyiläisten varustusten keskivälillä. Nämä asettivat
kahdeksantuhatta ratsumiestä, mutta heidän ei ole tapana pitää
vaski- eikä rauta-aseita, lukuunottamatta tikareita, vaan he käyttävät
hihnoista punottuja pauloja. Näihin luottaen he menevät taisteluun. Ja
näiden miesten taistelutapa on tämmöinen. Jouduttuaan vihollisten
kanssa käsikähmään he viskaavat paulat, joiden nenässä on silmukka.
Mihin hyvänsä mikin heistä osaa, hevoseen tai mieheen, niin hän vetää
sen puoleensa. Ja toiset saavat surmansa, ikäänkuin satimeen joutuen.

86. Tämmöinen on niiden taistelutapa, ja he olivat liitetyt
persialaisiin. Edelleen meedialaiset, samoissa tamineissa kuin heidän
jalkaväkensäkin, ja kissiläiset niinikään. Indialaiset olivat
varustetut samalla tavalla kuin heidän jalkaväkensä ja he sekä
ratsastivat että ajoivat vaunuissa; mutta vaunujen eteen oli
valjastettu hevosia ja villiaaseja. Baktrialaiset olivat asestetut
samalla tavoin kuin heidän jalkaväkensä, ja paktyit niinikään, ja
libyalaiset myös samaten kuin heidän jalkaväkensä. Nämätkin kaikki
ajoivat vaunuissa. Niinikään olivat kaspialaiset ja parikanit
varustetut samalla lailla kuin heidän jalkaväkensä. Arabialaisilla oli
samat tamineet kuin heidän jalkaväellään ja he ratsastivat kaikki
kameleilla, jotka nopeudessa eivät jää hevosista jälelle.

87. Ainoastaan nämä kansat suorittavat ratsupalvelusta. Ratsuväen luku
teki kahdeksankymmentä tuhatta miestä, lukuunottamatta kameleja ja
vaunuja. Muut ratsumiehet olivat järjestetyt osastoittain, mutta
arabialaiset olivat asetetut viimeisiksi. Sillä koska hevoset eivät
siedä kameleja, olivat nämä asetetut viimeisiksi, jott'eivät hevoset
niitä säikähtäisi.

88. Ratsuväen päällikköinä olivat Datiin pojat Harmamithres ja
Tithaios. Mutta heidän kolmas toverinsa päällikkyydessä, Farnukhes, oli
sairauden takia jätetty Sardeeseen. Sillä kun he juuri olivat
lähtemässä liikkeelle Sardeesta, oli häntä kohdannut surkea
onnettomuus. Hänen ratsastaessaan oli näet hevosen jalkoihin juossut
koira, jolloin hevonen, joka ei ollut katsonut eteensä, säikähti, nousi
pystyyn ja viskasi selästään Farnukheen. Lankeemuksesta oli se seuraus,
että hän alkoi sylkeä verta, ja sairaus päättyi näivetystautiin. Mutta
hevonen rangaistiin heti ensi aluksi sillä tavoin kuin Farnukhes käski.
Palvelijat taluttivat sen siihen paikkaan, missä se oli herransa
heittänyt maahan, ja leikkasivat poikki sen jalat polvien kohdalta.
Sillä tavoin Farnukhes joutui pois johdosta.

89. Kolmisoutujen luku taas teki tuhat kaksisataa seitsemän, ja laivoja
asettivat seuraavat kansat. Foinikialaiset yhdessä Palestinan
syyrialaisten kanssa antoivat kolmekymmentä ja olivat tällä tavoin
varustettuina. Heillä oli päässään melkein aivan helleeniläisten tapaan
tehdyt kypärät, he olivat puetut pellavahaarniskaan ja heillä oli
kilvet, joissa ei ollut reunoja, sekä heittokeihäät. Nämä
foinikialaiset asuivat, kuten he itse kertovat, muinoin Punaisen meren
rannalla, mutta siirtyivät sieltä ja asuvat nyt Syyriassa, meren
ääressä. Tätä Syyrian osaa ynnä koko Egyptiin ulottuvaa aluetta
kutsutaan Palestinaksi. Egyptiläiset asettivat kaksisataa laivaa.
Heillä oli päähineinä punotut kypärät, edelleen kuperat kilvet, joissa
oli suuret reunat, sekä laivapeitset ja suuret sotakirveet. Useimmilla
heistä oli haarniska ja pitkä väkipuukko.

90. Sillä tavoin nämä olivat varustetut. Kyprolaiset puolestaan
asettivat sataviisikymmentä laivaa, ja heillä oli tämmöiset tamineet.
Heidän kuninkaillaan oli pään ympäri kiedotut nauhat, toisilla heistä
oli ihotakit, mutta muuten he olivat puetut niinkuin helleenit. Näitä
ovat seuraavat heimot: Salamiista ja Atenasta, Arkadiasta,
Kythnoknesta, Foinikiasta sekä Etiopiasta alkuisin olevat, kuten
kyprolaiset itse kertovat.

91. Kilikialaiset asettivat sata laivaa. Näillä taas oli
kotimaiset kypärät päässään, tavallisten kilpien sijasta heillä oli
karvaamattomasta härännahasta tehdyt pienet kilvet, ja he olivat puetut
villaisiin ihotakkeihin. Kullakin oli kaksi heittokeihästä ja miekka,
lähinnä samanlainen kuin egyptiläiset väkipuukot. Heitä kutsuttiin
muinoin hypakhaialaisiksi, nykyisen nimensä he saivat Kilix nimisen
foinikialaisen, Agenorin pojan, mukaan. Pamfylit asettivat
kolmekymmentä laivaa ja olivat varustetut helleeniläisillä aseilla.
Nämä pamfylit ovat niitä, jotka yhdessä Amfilokhoksen ja Kalkhaan
kanssa hajaantuivat Troiasta.

92. Lykialaiset asettivat viisikymmentä laivaa ja heillä oli haarniskat
sekä säärystimet. Heillä oli edelleen kanukkapuiset jouset, sulattomat
ruokonuolet ja heittokeihäät, heidän hartioillaan riippui vuohennahka,
päässään heillä oli sulkien reunustama hattu. Heillä oli tikarit ja
sirpit. Lykialaisia, jotka ovat kotoisin Kreetasta, kutsuttiin ennen
termileiksi, nykyisen nimityksensä he saivat Lykos nimisen atenalaisen,
Pandionin pojan, mukaan.

93. Aasian doorilaiset asettivat kolmekymmentä laivaa, heillä oli
helleeniläiset aseet ja he ovat alkuisin Peloponnesoksesta. Kaarilaiset
asettivat seitsemänkymmentä laivaa ja olivat muuten asestetut samalla
tavoin kuin helleenit, mutta heillä oli sirpit ja tikarit. Kuinka heitä
aikaisemmin kutsuttiin, se on tämän historian ensimäisissä
kertomuksissa mainittu.

94. Ioonilaiset asettivat sata laivaa ja olivat varustetut samalla
tavoin kuin helleenit. Niin kauan kuin ioonilaiset asuivat siinä
Peloponnesoksen maakunnassa, jonka nimenä nykyään on Akhaia, ja
ennenkuin Danaos ja Xuthos saapuivat Peloponnesokseen, kutsuttiin
heitä, kuten helleenit kertovat, aigialolaisiksi pelasgeiksi, mutta
Ionin, Xuthoksen pojan, mukaan heitä sittemmin nimitettiin
ioonilaisiksi.

95. Saarelaiset asettivat seitsemäntoista laivaa ja olivat asestetut
niinkuin helleenit, ollen hekin pelasgilaista heimoa; mutta myöhemmin
kutsuttiin heitä ioonilaisiksi, samalla tavalla kuin Atenasta kotoisin
olevia "kahdentoista kaupungin" ioonilaisia. Aiolilaiset asettivat
kuusikymmentä laivaa ja olivat varustetut samalla tavoin kuin
helleenit; helleenien kertomuksen mukaan kutsuttiin heitä muinoin
pelasgeiksi. Hellespontolaiset -- lukuunottamatta Abydos-kaupungin
asukkaita, joille kuningas oli antanut toimeksi pysyä alallaan ja
vartioida siltoja, -- lähtivät Pontoksesta sotaan, asettaen sata
laivaa, ja olivat varustetut samalla tavoin kuin helleenit. Nämä olivat
ioonilais- ja doorilais-heimoisia siirtolaisia.

96. Kaikissa laivoissa palveli merisotureina persialaisia, meedialaisia
ja sakeja. Parhaiten purjehtivat laivat näistä olivat foinikialaiset,
ja heidän joukostaan sidonilaiset, asettaneet. Näillä kaikilla,
samoinkuin niillä, joita oli käsketty maata myöten kulkemaan, oli
kullakin kotimaiset johtajansa, joita minä en tässä ole maininnut, ne
kun eivät ole tutkimukselleni välttämättömiä. Sillä eivät jokaisen
kansan johtajat olleet merkillisiä, ja kussakin kansassa oli yhtä
monta johtajaa kuin oli kaupunkejakin, eivätkä nämä seuranneet
sotapäällikköinä, vaan orjina, kuten muutkin, pelkät sotilaat. Ja minä
olenkin jo maininnut kaikki ne persialaiset sotapäälliköt, joilla oli
ylin valta ja jotka johtivat kutakin kansaa.

97. Laivaston ylipäällikköinä olivat Ariabignes, Dareioksen poika,
Prexaspes, Aspathineen poika, Megabazos, Megabateen poika, ja
Akhaimenes, Dareioksen poika. Ioonilaista ja kaarilaista sotavoimaa
johti Ariabignes, Dareioksen ja Gobryaan tyttären poika, egyptiläisten
päällikkönä oli Akhaimenes, joka oli Xerxeen veli sekä isän että äidin
puolelta, ja muuta sotajoukkoa johtivat molemmat muut. Kolmikymmen- ja
viisikymmen-airokkaitten sekä pursien ynnä pitkien hevos-alusten
havaittiin yhteen laskettuina tekevän kolmetuhatta laivaa.

98. Huomattavimmat laivastossa olevista, ylipäällikköjen
jälkeen, olivat nämä: sidonilainen Tetramnestos, Anysoksen poika,
tyrolainen Matten, Siromoksen poika, Merbalos, Agbaloksen poika,
Arados-kaupungista, kilikialainen Syennesis, Oromedonin poika,
lykialainen Eyberniskos, Sikaan poika, ja kyprolaiset Gorgos, Khersiin
poika, ja Timonax, Timagoraan poika, sekä kaarilaisista Histiaios,
Tymneen poika, Pigres, Hysseldomoksen poika, ja Damasithymos,
Kandauleen poika.

99. Muita osastonpäällikköjä en ole maininnut, koska en pidä sitä
välttämättömänä, mutta enimmin minä ihailen Artemisiaa, joka, jos kohta
nainen, otti osaa sotaretkeen Hellasta vastaan. Vaikka hän näet
miehensä kuoltua itse hoiti hallitusta ja hänellä jo oli poika
nuorukais-iässä, läksi hän innosta ja miehuudesta sotaan, olematta
siihen mitenkään pakoitettu. Hänen nimensä oli siis Artemisia, ja hän
oli Lygdamiin tytär, ollen isän puolelta peräisin Halikarnassoksesta,
äidin puolelta taas kreetalainen. Hän johti halikarnassolaisia sekä
Kos-, Nisyros- ja Kalydna-saarten miehistöä ja asetti viisi laivaa.
Sidonilaisten jälkeen hän asetti koko laivaston mainioimmat laivat ja
antoi kaikkien liittolaisten joukosta parhaimmat neuvot kuninkaalle.
Mutta kaikkien niiden kaupunkien koko väestön, joita olen maininnut
Artemisian johtaneen, minä väitän olevan doorilaista heimoa;
halikarnassolaiset ovat näet troizenilaisia, muut epidaurolaisia. Sen
verran olkoon mainittuna laivastosta.

100. Mutta sittenkuin sotajoukko oli laskettu ja järjestetty, halusi
Xerxes, itse kulkien joukkojen läpi, niitä katsella. Niinpä hän tekikin
sen. Ja ajaen vaunuissa kunkin kansan sivu hän tiedusteli kutakin, ja
kirjurit merkitsivät kaikki muistiin. Ja hän ajoi, kunnes oli saapunut
sekä ratsu- että jalkaväen toisesta päästä toiseen. Kun Xerxes tämän
oli tehnyt, työnnettiin laivat mereen, jonka jälkeen hän vaunuista
siirtyi sidonilaiseen laivaan, istuutui kultaisen teltan alle ja
purjehti laivankokkien editse, tiedustellen jokaista niistä samalla
tavalla, kuin maasotajoukolle oli tehnyt, ja kirjoituttaen tiedot
muistiin. Mutta kaikki laivanpäälliköt olivat vieneet laivansa noin
neljän pletrin päähän rannasta, ankkuroineet ne sinne, kokat maahan
päin, ja asettaneet merisotilaat kuten taisteluun ainakin. Vaan
kuningas purjehti laivan kokkien ja rannikon välitse ja katseli niitä.

101. Purjehdittuaan näidenkin ohi ja astuttuaan laivasta hän noudatti
luokseen Demaratoksen, Aristonin pojan, joka hänen seurassaan otti osaa
sotaretkeen Hellasta vastaan. Ja kutsuttuaan tämän luokseen hän kysyi
häneltä näin: "Demaratos, nyt minua huvittaa kysyä sinulta erästä
asiaa, jonka tahdon tietää. Sinä olet helleeni ja, kuten sinulta sekä
muilta puheilleni saapuvilta helleeneiltä olen saanut tietää, olet
kotoisin kaupungista, joka ei ole pienin eikä heikoin. Sano siis
minulle tämä: uskaltavatko helleenit tehdä vastarintaa minulle? Sillä
minun luullakseni, vaikka kaikki helleenit ja kaikki muut lännessä
asuvat ihmiset kokoontuisivat, eivät he kykene kestämään minun
hyökkäystäni, joll'eivät nimittäin ole keskenään ystäviä. Tahdon
kuitenkin kuulustella sinunkin mielipidettäsi, mitä sinä heistä sanot."
Niin hän kysyi, mutta Demaratos virkkoi vastaukseksi: "Kuningas,
tuleeko minun noudattaa totuutta vai puhua sinulle mieliksi?" Xerxes
käski hänen noudattaa totuutta sanoen, ettei hän siltä olisi vähemmän
kuninkaan mieleen kuin ennenkään.

102. Tämän kuultuaan Demaratos lausui näin: "Kuningas, koska käsket
kokonaan noudattamaan totuutta ja puhumaan niin, ettet myöhemmin
jostakin valheesta tapaisi, niin tiedä tämä: köyhyys on aina ollut
Hellaan toveri, mutta hyve on jälestäpäin saavutettu, ymmärryksen ja
ankaran lain hankkimana. Ja tätä käyttämällä Hellas torjuu luotaan sekä
köyhyyden että sortovallan. Minä tosin kiitän kaikkia noissa
doorilaisissa maissa asuvia helleenejä, mutta se, mitä nyt lähden
kertomaan, ei koske näitä kaikkia, vaan lakedaimonilaisia yksin.
Ensiksi on mahdotonta, että he milloinkaan hyväksyisivät sinun
sanojasi, jos ne tarkoittavat Hellaan orjuuttamista, ja toiseksi he
lähtevät vastaasi taisteluun, vaikkapa kaikki muut helleenit pitäisivät
sinun puoltasi. Mitä taas lukumäärään tulee, niin älä tiedustele,
kuinka monta heitä tarvitaan kyetäkseen sen tekemään. Sillä jos heitä,
lähtiessään sotaan, on tuhat miestä, taistelevat he sinua vastaan ja
samoin, jos heitä on siitä joko päälle tai alle."

103. Tämän kuultuaan virkkoi Xerxes naurahtaen: "Demaratos, millaisen
sanan lausuitkaan, kun väität, että tuhat miestä on taisteleva näin
suurta sotajoukkoa vastaan. No niin, sano minulle tämä. Sinä väität
itse olleesi näiden miesten kuninkaana. Tahdotko siis heti paikalla
taistella kymmentä miestä vastaan? Ja kuitenkin, jos teidän
valtiolaitoksenne on kokonaan sellainen, kuin miksi sinä sitä kuvailet,
tulee sinun, heidän kuninkaansa, teidän lakienne mukaan asettua kahta
vertaa niin suurta vihollisvoimaa vastaan. Sillä jos kukin heistä on
kymmenen minun sotajoukkoni miehen veroinen, niin minä vaadin, että
sinä asetut kahtakymmentä vastaan. Silloinhan pitäisi sinun väitteesi
paikkansa. Mutta jos te olette sellaisia ja sen mittaisia kooltanne
kuin sinä ja ne helleenit, jotka ovat olleet minun puheillani, ja
kuitenkin näin kovin kehutte, niin varo vain, ettei tämä puheesi ole
joutavaa kerskausta. Sillä katsotaanpa, miten kaiken todennäköisyyden
mukaan on asianlaita. Kuinka voisi tuhat, tai kymmenenkin tuhatta
taikkapa viisikymmentäkin tuhatta miestä, jotka kaikki yhtäläisesti
ovat vapaita eivätkä yhden ainoan hallitsemia, asettua näin suurta
sotajoukkoa vastaan? Sillä jos heitä on viisituhatta, tulee meitä
olemaan enemmän kuin tuhat jokaista vastaan. Jos näet heitä, samalla
tavoin kuin meitä, hallitsisi yksi, niin he tämän pelosta saattaisivat,
vastoin omaa luontoaan, tulla urhoollisiksi ja ruoskan pakoittamina
mennä harvalukuisempina useampia vastaan. Mutta vapauteen päässeinä he
eivät varmaankaan tee kumpaakaan näistä. Luullakseni helleenit, vaikka
lukumäärältään olisivatkin tasaväkiset, tuskin taistelisivat yksistään
persialaisiakaan vastaan. Mutta meillä sitävastoin juuri tavataan sitä,
mistä sinä puhut, jos kohta ei suuressa määrässä, vaan harvassa. Sillä
minun peitsenkantajieni joukossa on semmoisia, jotka tahtoisivat
taistella yhtaikaa kolmeakin helleeniläistä miestä vastaan. Vaan sitä
sinä et tunne ja siksi puhut joutavia."

104. Siihen virkkoi Demaratos: "Oi kuningas, alun pitäen minä ymmärsin,
että jos noudatan totuutta, en saata puhua sinulle mieliksi. Mutta
koska pakoitit minua puhumaan totista totta, kerroin, miten
spartalaisten on laita. Ja kuitenkin ymmärrät itse parhaiten, missä
määrin minä tätä nykyä rakastan noita, jotka vietyään minulta arvoni ja
isiltä perityt etuoikeuteni ovat riistäneet minulta kaupungin ja
tehneet minut maanpakolaiseksi, kun sitävastoin sinun isäsi otti minut
vastaan ja antoi minulle elatuksen ja kodin. On siis kohtuullista, että
järkevä mies ei työnnä luotaan ilmeistä hyväntahtoisuutta, vaan
rakastaa sitä mitä suurimmassa määrin. Enpä minä lupaa kykeneväni
taistelemaan kymmentä enkä kahtakaan miestä vastaan, ja mieluimmin
olisin taistelematta yhtäkään vastaan. Mutta jos olisi pakko tai jokin
suuri kilvoitus yllyttäisi, taistelisin kaikkein kernaimmin yhtä
vastaan niistä, jotka kukin väittävät olevansa kolmen helleenin
veroisia. Niinpä myös lakedaimonilaiset, taistellessaan yksitellen,
eivät ole keitäkään miehiä kehnompia, mutta joukkona ollen he ovat
kaikista miehistä urhoollisimmat. Sillä vaikka ovatkin vapaita, eivät
he kuitenkaan ole vapaita kaikessa. Heidän valtiaanaan on näet laki,
jota he pelkäävät vielä paljoa enemmän kuin sinun väkesi sinua. He
tekevät siis, mitä ikinä se käskee. Ja se käskee aina samaa,
taistelemaan mitään ihmispaljoutta pakenematta ja jäämään paikoilleen
joko voittaen tai kuollen. Jos katsot minun tässä jutelleen joutavia,
tahdon vaieta, sen pitemmältä enää puhumatta. Minkä puhuin, sen olin
pakoitettu puhumaan. Käyköön kuitenkin mielesi mukaan, kuningas."

105. Näin Demaratos vastasi. Mutta Xerxes käänsi asian leikiksi eikä
ensinkään suuttunut, vaan lähetti hänet suosiollisesti luotaan.
Sittenkuin Xerxes tämän keskustelun jälkeen oli asettanut
käskynhaltijaksi yllämainittuun Doriskos-kaupunkiin Maskameen,
Megadosteen pojan, sitä ennen pantuaan viralta Dareioksen asettaman,
marssitti hän sotajoukkonsa Traakian kautta Hellasta vastaan.

106. Niinpä Xerxes sinne jätti Maskameen, joka esiintyi niin
miehuullisesti, että Xerxeen oli tapana hänelle lähettää lahjoja, koska
hän oli enimmin kunnostanut itseään kaikkien niiden joukosta, jotka
Xerxes itse tai Dareios oli asettanut käskynhaltijoiksi. Ja hänen oli
tapana lähettää niitä joka vuosi. (Samoin teki myös Artaxerxes, Xerxeen
poika, Maskameen jälkeläisille.) Sillä jo ennen tätä sotaretkeä oli
kaikkialle Traakiassa ja Hellespontoksessa asetettu käskynhaltijoita.
Kaikki nämä, sekä Traakiassa että Hellespontoksessa olevat, paitsi
Doriskoksen käskynhaltijaa, karkoittivat tämän sotaretken jälkeen
helleenit; mutta Doriskoksessa olevaa Maskamesta eivät ketkään vielä
ole voineet karkoittaa, vaikka monet ovat sitä koettaneet. Siitä syystä
siis hänelle lähettää lahjoja se, joka kulloinkin Persiassa hallitsee.

107. Mutta helleenien karkoittamista käskynhaltijoista ei kuningas
Xerxes pitänyt ketään niin urhoollisena kuin Bogesta Eionissa. Vaan
tätä hän ei lakannut kiittelemästä ja hän kunnioitti mitä suurimmassa
määrin hänen Persiaan jääneitä lapsiaan. Ja Boges ansaitsikin todella
suurta kiitosta. Sillä kun atenalaiset ja Kimon, Miltiadeen poika,
häntä piirittivät, olisi hänellä ollut tilaisuus, sopimuksen tehden,
lähteä pois ja palata Aasiaan. Mutta siihen hän ei suostunut, jottei
kuningas luulisi hänen pelkuruudesta jääneen henkiin, vaan hän kesti
piirityksen viimeiseen asti. Vaan kun linnoituksessa ei enää ollut
mitään muonaa, käski hän pinota suuren rovion, tappoi lapsensa,
vaimonsa, jalkavaimonsa ja palvelijansa ja viskasi ne sitten tuleen,
jonka jälkeen hän kokosi kaiken kullan ja hopean, mitä kaupungissa oli,
ja siroitti sen muurilta Strymon-jokeen. Ja sen tehtyään hän itse
heittäytyi tuleen. Siksi persialaiset vielä tänäkin päivänä syystä
kiittävät häntä.

108. Doriskoksesta Xerxes matkasi Hellasta vastaan ja pakoitti kaikki,
jotka vain tiellään tapasi, ottamaan osaa sotaretkeen. Sillä kuten jo
ennenkin olen osoittanut, oli koko maa Tessaliaan saakka laskettu
kuninkaan vallan alle ja maksoi hänelle veroa, sittenkuin Megabazos ja
myöhemmin Mardonios olivat sen kukistaneet. Ja Doriskoksesta
matkatessaan hän ensiksi sivuutti samothrakelaiset linnoitukset, joista
viimeisenä lännessä on Mesambria niminen kaupunki. Siihen rajoittuu
thasolaisten kaupunki Stryme, ja näiden molempien keskitse virtaa
Lisos-joki, jonka vesi silloin ei riittänyt Xerxeen sotaväelle, vaan
loppui. Tämän maan nimenä oli muinoin Gallaike, nyt se on Briantike.
Oikeinta on sanoa tätäkin kikonien maaksi.

109. Astuttuaan Lisos-joen kuivaneen uoman poikki hän sivuutti
seuraavat helleeniläiset kaupungit: Maroneian, Dikaian ja Abderan.
Näiden ohi hän siis kulki ja samoin seuraavien, niiden kohdalla olevien
järvien: Maroneian ja Strymen välillä sijaitsevan Ismaris-järven,
Dikaian kohdalla olevan Bistonis-järven, johon kaksi jokea, Trauos ja
Kompsantos laskevat vetensä. Abderan kohdalla Xerxes ei sivuuttanut
mitään kuuluisata järveä, mutta sensijaan Nestos-joen, joka virtaa
mereen. Näiden paikkojen jälkeen hän sivuutti thasolaisten mannermaalla
sijaitsevat kaupungit, joista yhden ääressä on ympärimitaten noin
kolmenkymmenen stadionin laajuinen, kalainen ja erittäin suolainen
järvi. Tämän saattoivat kuivilleen jo juhdat yksinään, kun niitä
juotettiin. Ja tämän kaupungin nimi on Pistyros.

110. Näitten helleeniläisten rannikkokaupunkien ohi hän siis kulki,
jättäen ne vasemmalle kädelleen. Mutta ne traakialaiset kansat, joiden
maan kautta hän matkasi, olivat: paitilaiset, kikonit, bistonit,
sapalaiset, dersalaiset, edonit ja satrit. Näistä seurasivat retkelle
meren ääressä asuvat laivoillaan, mutta ne näistä luettelemistani
kansoista, jotka asuivat sisämaassa, paitsi satrit, pakoitettiin kaikki
seuraamaan jalan.

111. Satrit eivät ole vielä olleet kenenkään alamaisia, mikäli me
tiedämme, vaan he, yksin kaikkien traakialaisten joukosta, ovat aina
minun aikoihini saakka yhtämittaa pysyneet vapaina. He asustavat näet
korkeilla, kaikenlaatuista metsää taajaan kasvavilla, lumen peittämillä
vuorilla ja ovat sodassa erinomaisia. Nämä juuri omistavat Dionysoksen
ennuspaikan. Tämä ennuspaikka sijaitsee mitä korkeimmassa vuoristossa,
ja satrien joukosta ovat bessit ne, joitten keskuudesta pyhätön
ennuspapit otetaan, mutta ennuslauseet julistaa papitar, samoinkuin
Delfoissa; eikä ole hevin mitään sen pulmallisempaa.

112. Kuljettuaan mainitun alueen ohi Xerxes sitten sivuutti
pieriläisten linnoitukset, joista toisen nimenä on Fagres ja toisen
Pergamos. Tästä hän matkasi näiden linnoitusten sivu, jättäen oikealle
kädelleen laajan ja korkean Pangaion-vuoren, missä on kulta- ja
hopeakaivoksia, joita pieriläiset, odomantit ja varsinkin satrit
käyttävät.

113. Sitten hän, mennen Pangaion-vuoren pohjoispuolella asuvien
paionien, doberien ja paioplien ohi, kulki länteen päin, kunnes saapui
Strymon-joelle ja Eion-kaupunkiin, jonka päällikkönä oli silloin vielä
elossa oleva Boges, sama, josta vähän aikaisemmin mainitsin. Tämän
Pangaionvuoren ympärillä olevan maan nimenä on Fyllis, ja se ulottuu
länteen päin Angites-jokeen saakka, joka laskee Strymoniin, etelään
taas itse Strymoniin. Viimemainitulle maagit uhrasivat valkoisia
hevosia saadakseen onnellisia enteitä.

114. Suoritettuaan nämä taikatemput ynnä sen lisäksi paljon muutakin
joen kunniaksi he saapuivat Ennea Hodoi ("Yhdeksän tietä") nimiseen
paikkaan ja kulkivat siellä Strymonin poikki niitä siltoja myöten,
jotka he siellä tapasivat. Mutta saatuaan tietää, että tämän paikan
nimi oli "Yhdeksän tietä", kaivoivat he siellä yhtä monta maan
asukasten poikaa ja neitosta elävinä maahan. Tämä elävältä maahan
kaivaminen on persialainen tapa, koska olen kuullut, että myös Xerxeen
vaimo Amestris vanhoilla päivillään oli maahan kaivattanut neljätoista
persialaista poikaa, jotka olivat huomattavien miesten lapsia, siten
omasta puolestaan osoittaakseen kiitollisuuttaan sille jumalalle, jonka
sanotaan asuvan maan alla.

115. Ja kun sotajoukko oli lähtenyt Strymonin luota, oli lännessä
rannikko ja siinä Argilos niminen helleeniläinen kaupunki, jonka ohi
kulku kävi. Tämän, samoinkuin sen yläpuolella olevan seudun nimenä on
Bisaltie. Sieltä Xerxes, vasemmalla kädellään Posideionin luona oleva
lahti, kulki niinkutsutun Syleuksen tasangon halki, sivuuttaen
helleeniläisen Stagiros-kaupungin, ja saapui Akanthokseen, vieden
mukaansa jokaisen sekä näistä että Pangaion-vuoren ympärillä asuvista
kansoista, menetellen samalla tapaa kuin aikaisemmin luettelemilleni
kansoille; merenrannalla asuvat hän näet pakoitti laivoillaan ottamaan
osaa sotaretkeen, mutta merestä loitolla asuvat seuraamaan jalan. Tätä
tietä, jota myöten kuningas Xerxes marssitti sotajoukkonsa, eivät
traakialaiset luo umpeen eivätkä sille kylvä, vaan pitävät sitä vielä
tänäkin päivänä erinomaisen pyhänä.

116. Niin pian kuin siis Xerxes oli saapunut Akanthokseen, julisti hän
asukkaille kestiystävyyttä, lahjoitti heille meedialaisen puvun ja
kiitti heitä nähdessään, kuinka he itse olivat halukkaat sotaan, ja
kuullessaan heidän uutteruudestaan kaivaustyössä.

117. Xerxeen ollessa Akanthoksessa sattui, että kaivaustyön esimies
Artakhaies, jota Xerxes piti arvossa ja joka oli syntyperältään
akhaimenidi sekä kooltaan suurin persialaisista (hän oli näet neljää
sormea vaille viittä kuninkaallista kyynärää pitkä) ja vahvaäänisin
kaikista ihmisistä, kuoli tautiin. Siksi oli Xerxes suuresti pahoillaan
tästä ja toimitti hänelle mitä komeimmat hautajaiset. Ja koko
sotajoukko loi hänelle kummun. Tälle Artakhaieelle uhraavat
akantholaiset erään oraakelilauseen johdosta kuten puolijumalalle,
mainiten häntä nimeltä.

118. Näin siis kuningas Xerxes suri Artakhaieen kuolemaa. Mutta ne
helleenit, jotka olivat ottaneet vastaan sotajoukon ja kestinneet
Xerxestä, joutuivat täydelliseen kurjuuteen, niin että heidän täytyi
jättää kotinsa ja kontunsa. Niinpä olivat thasolaiset, joitten
mannermaalla olevien kaupunkiensa puolesta oli täytynyt ottaa vastaan
Xerxeen sotajoukko ja sitä kestitä, tätä toimittamaan valinneet erään
kansalaistensa joukossa erittäin suurta arvoa nauttivan miehen,
Antipatroksen, Orgeuksen pojan. Ja tämä todensi, että ateriaa varten
oli suoritettu neljäsataa hopeatalenttia.

119. Jotenkin samanlaiset laskut esittivät muidenkin kaupunkien
päämiehet. Ateria, josta jo kauan ennen oli ilmoitettu ja jota
pidettiin erittäin tärkeänä, toimeenpantiin seuraavalla tavalla.
Ensiksi, heti kun kaupunkilaiset ympäri maata ilmoittavilta
kuuluttajilta olivat saaneet asiasta tiedon, jakoivat he kaupunkien
kesken viljan ja valmistivat kaikki useiden kuukausien kuluessa
vehnä- ja ohrajauhoja. Sitten he, voidakseen ottaa vastaan sotaväen,
hakivat kauniimmat elukat, jotka he ostivat ja syöttivät, sekä
ruokkivat häkeissä ja lammikoissa maa- ja vesilintuja. Edelleen he
laittoivat kultaisia ja hopeaisia juoma-astioita sekä sekoitusmaljoja
ynnä kaikkea muuta, mitä pöydälle pannaan. Tämä tehtiin ainoastaan
kuninkaalle ja hänen pöytäkumppaneilleen, mutta muulle sotajoukolle
valmistettiin vain semmoista, joka kuului ruokintaan. Ja aina milloin
sotajoukko saapui, oli siihen valmiiksi pystytetty teltta, johon Xerxes
itse asettui asumaan, mutta muu sotaväki oleskeli taivasalla. Vaan kun
tuli aterian aika, saivat isännät nähdä vaivaa, mutta persialaiset
söivät kyllikseen, viettivät siellä yönsä, ja seuraavana päivänä he
kiskoivat maasta teltan, ottivat mukaansa kaiken irtaimiston ja
läksivät siten matkoihinsa, jättämättä mitään ja vieden kaiken
mukaansa.

120. Tämän johdosta lausui sattuvasti eräs Megakreon niminen
abderalainen, neuvoessaan abderalaisia menemään järjestänsä, miehet ja
vaimot, pyhättöihinsä rukoilemaan jumalia ja pyytämään, että nämä
vastakin torjuisivat toisen puolen heitä uhkaavista onnettomuuksista,
ja lausumaan entisistä hartaat kiitokset jumalille siitä, että kuningas
Xerxeellä ei ollut tapana kahdesti joka päivä aterioida. Sillä jos
abderalaisia olisi käsketty valmistamaan aamiainen samalla lailla kuin
päivällinen, ei heillä olisi ollut valittavanaan muuta kuin joko olla
jäämättä odottamaan Xerxeen tuloa tai odottaa ja joutua huutavimpaan
hukkaan.

121. Mutta vaikka he siis olivat näin ahtaalla, niin he kuitenkin
panivat täytäntöön, mitä käskettiin. Akanthoksesta Xerxes antoi
laivojen lähteä luotaan, käskettyään sitä ennen laivaston päälliköitä
odottamaan Thermessä, tuossa Thermen lahden äärellä sijaitsevassa
kaupungissa josta tämä lahtikin on nimensä saanut. Sinne näet hän kuuli
olevan lyhyimmän tien. Sillä Akanthokseen saakka matkasi sotajoukko
Doriskoksesta tällä tavoin järjestettynä: jaettuaan koko maasotajoukon
kolmeen osastoon Xerxes käski yhden niistä mennä meren rantaa myöten ja
pysytellä laivaston läheisyydessä; sen päällikköinä olivat Mardonios ja
Masistes. Toinen sotajoukon kolmannes oli käsketty kulkemaan sisämaan
kautta ja sen päällikköinä olivat Tritantaikhmes ja Gergis. Ja kolmas
osasto, jonka mukana Xerxes itse matkasi, kulki edellisten keskitse, ja
sen päällikköinä olivat Smerdomenes ja Megabyzos.

122. Niin pian kuin nyt Xerxes oli päästänyt luotaan laivaston,
purjehti se Athos-niemen poikki kaivetun kanavan läpi, joka ulottui
siihen lahteen, minkä ääressä sijaitsevat kaupungit Assa, Piloros,
Singos ja Sarte. Otettuaan näistäkin kaupungeista sotaväkeä se purjehti
edelleen, laskien suoraan Thermen lahtea kohti. Ja kiertäen Toronen
alueella sijaitsevan Ampelos-niemen se sivuutti seuraavat
helleeniläiset kaupungit, joista se myös otti laivoja ja sotaväkeä:
Toronen, Galepsoksen, Sermylen, Mekybernan ja Olynthoksen.

123. Tämän alueen nimenä on Sithonia. Mutta laivasto oikaisi
Ampelos-niemestä suoraa päätä Kanastraia-nientä kohti, mikä on
ulkonevin kärki koko Pallenen niemimaalla, ja sieltä se otti laivoja ja
sotaväkeä Poteidaiasta, Afytiistä, Neapoliista, Aigesta, Therambosta,
Skionesta, Mendestä ja Sanesta. Nämä näet ovat siinä maassa sijaitsevat
kaupungit, jonka nimenä nykyään on Pallene, mutta jolla aikaisemmin oli
nimenä Flegra. Purjehdittuaan tämänkin maan ohi laivasto saapui
määräpaikkaansa ja otti mukaansa sotaväkeä myös Pallenesta eteenpäin
Thermen lahden varrella olevista kaupungeista, joiden nimet ovat:
Lipaxos, Kombreia, Aisa, Gigonos, Kampsa, Smila ja Aineia.
Sen alueen nimenä, jossa ne sijaitsevat, oli vielä siihen aikaan
Krossaia. Mutta Aineiasta alkaen, johon kaupunkeja luetellessani
lopetin, kävi laivaston matka jo Thermen lahtea ja Mygdonian maata
kohti. Ja purjehtiessaan se saapui yllämainittuun Thermeen sekä
Sindos-kaupunkiin ja Khalestraan Axios-joen varrella, joka eroittaa
toisistaan Mygdonian ja Bottiaiïs-maan; viimemainitun kapealla
rannikkokaistaleella sijaitsevat kaupungit Ikhnai ja Pella.

124. Tähän paikkaan siis, Axios-joen ja Therme-kaupungin sekä näiden
molempien välisten kaupunkien seuduille, laivasto asettui leiriin
odottamaan kuningasta. Mutta Xerxes ynnä maasotajoukko kulki
Akanthoksesta suoraa tietä sisämaan halki saapuakseen Thermeen. Ja hän
matkasi Paionian ja Krestonian kautta Kheidoros-joelle, joka, alkaen
krestonien maasta, virtaa Mygdonian alueen halki ja laskee Axios-joen
ääressä olevan suon kohdalla mereen.

125. Hänen matkatessaan tätä tietä hyökkäsi jalopeuroja hänen muonaa
kantavien kameliensa kimppuun. Sillä jalopeurat laskeutuivat öisin
olinpaikoistaan, mutta eivät kajonneet mihinkään muuhun, ei juhtiin
eikä ihmisiin, vaan raatelivat ainoastaan kameleja. Ja minä ihmettelen,
mikä syy mahtoi pakoittaa jalopeuroja pysymään erillään muista ja
käymään vain kamelien kimppuun, jota eläintä eivät ennen olleet nähneet
eivätkä koetelleet.

126. Näillä seuduin on runsaasti sekä jalopeuroja että villihärkiä,
joiden ylen suuria sarvia tuodaan Hellaaseen. Jalopeurojen
asuinpaikkojen rajoina ovat Abderan alueen halki virtaava Nestos-joki
ja Akarnanian läpi virtaava Akheloos. Sillä itäpuolella Nestos-jokea ei
missään koko etupuolisessa Europassa saata nähdä jalopeuraa, eikä
myöskään Akheloos-joen länsipuolella koko muulla mantereella, vaan
niitä tavataan ainoastaan näiden kahden joen välillä. [Tämä kohta on
joko kirjoitettu Aasiassa, tai on Herodotos tässä käyttänyt aasialaista
lähdettä.]

127. Thermeen saavuttuaan Xerxes sijoitti sinne sotajoukkonsa. Ja
siihen paikkaan leiriytyvä sotajoukko täytti niin suuren osan
merenrantaa, että se, alkaen Thermen kaupungista ja Mygdoniasta,
ulottui Lydias- ja Haliakmon-joille saakka, jotka eroittavat
Bottiaiïs-maan ja makedonialaisten alueen toisistaan, ja yhdistävät
vetensä samaan uomaan. Näissä seuduissa siis barbarit pitivät leiriä.
Mutta näistä luetelluista joista vain Kheidoros yksin ei riittänyt
sotajoukolle, vaan ehtyi juotaessa.

128. Mutta Thermestä Xerxes näki nuo ylen korkeat Tessalian vuoret,
Olympoksen ja Ossan. Ja kun hän sai tietää, että niiden välillä oli
vain kapea laakso, jonka läpi virtaa Peneios, ja kuuli, että sieltä vei
tie Tessaliaan, teki hänen mieli purjehtia katsomaan Peneioksen suuta,
koska hän sitten aikoi marssia ylempänä asuvien makedonialaisten alueen
kautta perraibien maahan ja Gonnos-kaupungin luo. Tästä näet hän kuuli
olevan turvallisimman tien. Ja hän noudattikin heti tätä mielitekoaan.
Hän astui sidonilaiseen laivaan, johon hänen aina oli tapana astua,
milloin hän tahtoi tehdä jotakin tämmöistä, ja antoi merkin muillekin
laivoille lähteä merelle sekä jätti maasotajoukon paikoilleen. Mutta
kun Xerxes oli saapunut ja katsellut Peneioksen suuta, ihmetteli hän
suuresti ja kutsui luokseen oppaat sekä kysyi, oliko mahdollista
kääntää joen suunta muuanne ja antaa sen toiselta kohtaa laskea mereen.

129. Mutta on sellainen puhe, että Tessalia muinoin oli järvenä, sitä
kun kaikkialta saarsivat ylen korkeat vuoret. Sillä idässä sen sulkevat
Pelion- ja Ossa-vuoret, jotka juurelta yhtyvät toisiinsa, pohjoisessa
Olympos, lännessä Pindos, etelässä ja suvituulen puolelta Othrys.
Näiden lueteltujen vuorten keskellä oleva umpilaakso on Tessalia. Tähän
laskee useita jokia, mutta huomattavimmat niistä ovat nämä viisi:
Peneios, Apidanos, Onokhonos, Enipeus ja Pamisos, jotka, omanimisinä
Tessaliaa sulkevilta vuorilta laskien, yhtyvät tällä tasangolla ja
purkautuvat yhden ainoan solan kautta, joka sekin vielä on kapea,
mereen, sitä ennen kaikki yhdistettyään vetensä toisiinsa. Vaan heti
kun ne ovat yhtyneet, pääsee jo Peneios nimi voitolle ja saattaa muut
joet nimettömiksi. Mutta muinoin -- niin väitetään --, silloin kun ei
vielä ollut tätä solaa eikä tätä läpikulkua, ei näillä joilla eikä
näiden jokien lisäksi Boibeis-järvellä ollut niitä nimiä, jotka niillä
nyt on. Ne virtasivat kuitenkin yhtäkaikki samalla tavoin kuin nytkin
ja tekivät virratessaan koko Tessalian mereksi. Nytpä tessalialaiset
itse väittävät Poseidonin luoneen sen solan, jonka läpi Peneios virtaa,
ja puhuvatkin siinä todenmukaisesti. Jokainen näet, joka arvelee
Poseidonin järkyttävän maata ja maanjäristyksien aikaansaamien
halkeamien olevan tämän jumalan töitä, saattaisi senkin nähdessään
väittää sitä Poseidonin tekemäksi. Sillä, niinkuin minusta näyttää, on
tuo vuorten halkeama maanjäristyksen työtä.

130. Mutta kun Xerxes kysyi, oliko Peneioksella muuta laskupaikkaa
mereen, virkkoivat oppaat, jotka tarkalleen tunsivat asian: "Kuningas,
tällä joella ei ole muuta laskua mereen kuin juuri tämä; sillä koko
Tessalia on ylt'ympäri vuorten reunustama." Siihen kerrotaan Xerxeen
virkkaneen: "Ovelaa väkeä ovat tessalialaiset. Tätähän he, muuttaessaan
mielensä, jo aikoja sitten pitivät silmällä, nimittäin muun muassa
juuri sitä seikkaa, että heillä oli helposti valloitettava ja nopeaan
otettava maa. Sillä ei tarvittaisi muuta kuin että laskettaisiin joki
heidän maahansa, padolla tunkemalla se pois solasta ja kääntämällä sen
kulku, niin että koko Tessalia, vuoria lukuunottamatta, joutuisi
tulvaveden alle." Tämän hän lausui silmällä pitäen Aleuaan poikia,
jotka olivat tessalialaisia ja ensimäisinä helleenien joukosta olivat
antautuneet kuninkaalle. Xerxes luuli nimittäin heidän julistaneen
ystävyyttään koko kansan puolesta. Tämän sanottuaan ja katseltuaan
paikkaa hän purjehti takaisin Thermeen.

131. Niinpä hän Pierian seuduilla kulutti useita päiviä. Yksi
sotajoukon kolmannes raivasi näet puhtaaksi Makedonian vuoren, jotta
koko sotajoukko tätä tietä kulkisi perraibien maan puolelle. Mutta
Hellaaseen maata vaatimaan lähetetyt kuuluttajat saapuivat, toiset
tyhjin käsin, toiset tuoden maata ja vettä.

132. Ja ne, jotka sitä antoivat, olivat seuraavat: tessalialaiset,
dolopit, ainianit, perraibit, lokrilaiset, magnetit, Maalis-maalaiset,
Fthian akhaialaiset ja teebalaiset ynnä muut boiotilaiset, paitsi
tessalialaisia ja plataialaisia. Näiden varalle olivat barbareja
vastaan sotaan nousseet helleenit tehneet valaliiton. Ja vala sisälsi
sen, että kun heidän oli sodassa käynyt hyvin, he Delfoin jumalalle
pyhittäisivät kymmenykset kaikkien niiden helleenien omaisuudesta,
jotka, olematta siihen pakoitettuja, olivat antautuneet persialaisille.
Näin kuului helleenien vala.

133. Mutta Atenaan ja Spartaan Xerxes ei tästä syystä lähettänyt
kuuluttajia vaatimaan maata. Sillä kun Dareios juuri tätä varten oli
lähettänyt airuet, olivat atenalaiset viskanneet heidät kuiluun ja
lakedaimonilaiset kaivoon, käskien heitä sieltä tuomaan maata ja vettä
kuninkaalle. Tästä syystä Xerxes ei lähettänyt sinne maanvaatijoita.
Mikä onnettomuus kohtasi atenalaisia sen johdosta, että he olivat näin
kohdelleet kuuluttajia, sitä en saata mainita -- paitsi että heidän
maansa ja kaupunkinsa hävitettiin. Vaan sen en luule tästä syystä
tapahtuneen.

134. Mutta lakedaimonilaisia ainakin kohtasi Talthybioksen, Agamemnonin
kuuluttajan, viha. Spartassa on näet olemassa Talthybioksen pyhättö,
onpa siellä myöskin Talthybioksen jälkeläisiä, niinsanotut
talthybiadit, joille kaikki Spartan puolesta suoritettavat
kuuluttajatoimet ovat kunniakirjaksi annetut. Kun nyt spartalaiset tuon
tapauksen jälkeen uhrasivat, ei mikään uhri heille onnistunut. Tätä
jatkui näin jonkun aikaa. Lakedaimonilaiset olivat murheissaan ja
pahoillaan, jonka vuoksi he pitivät useita kansankokouksia ja
kuuluttamalla kysyivät, tahtoiko joku lakedaimonilainen kuolla Spartan
puolesta. Silloin Sperthias, Aneristoksen poika, ja Bulis, Nikolaan
poika, kaksi ylhäissukuista ja varakasta spartalaista, vapaaehtoisesti
ottivat kärsiäkseen rangaistuksen Xerxeeltä Dareioksen Spartassa
tuhoutuneitten kuuluttajain hyvitykseksi. Siten spartalaiset lähettivät
heidät Meediaan, kuten kuolemaan ainakin.

135. Tämä miesten rohkeus ansaitsee ihailua, samoinkuin myös nämä
heidän sanansa. Matkallaan Susaan he näet saapuivat Hydarneen luo. Ja
Hydarnes oli syntyperältään persialainen sekä Aasian rannikolla
asuvaisten ylipäällikkö. Tämä kutsui heidät vieraikseen ja kestitsi
heitä, ja kestitessään hän kyseli heiltä näin: "Lakedaimonin miehet,
minkä vuoksi vierotte kuninkaan ystävyyttä? Katsokaa minua ja minun
tilaani ja nähkää, kuinka kuningas ymmärtää kunnioittaa urhoollisia
miehiä. Niinpä, jos tekin antautuisitte kuninkaalle -- hän näet pitää
teitä urhoollisina miehinä --, voisi kukin teistä kuninkaan
suostumuksella hallita Hellasta." Tähän he vastasivat näin: "Hydarnes,
se neuvo, jonka meille annat, on yksipuolinen. Sillä toista olet
kokenut ja osaat neuvoa, mutta toista et. Orjana kyllä ymmärrät olla,
mutta vapautta et ole kokenut etkä tiedä, onko se suloinen vai ei.
Sillä jos olisit sitä kokenut, niin neuvoisit meitä sen puolesta
taistelemaan ei vain keihäin, vaan kirveinkin."

136. Näin he vastasivat Hydarneelle. Kun sitten heidän saavuttuaan
Susaan ja tultuaan kuninkaan eteen henkivartijat ensin käskivät heitä
lankeamaan kasvoilleen ja osoittamaan kunnioitustaan kuninkaalle sekä
koettivat väkisin pakoittaa heitä siihen, niin he lausuivat, että
vaikka heidät työnnettäisiin suin päin maahan, he eivät ikinä sitä
tekisi. Sillä heillä ei ollut tapana maassa ryömien ketään ihmistä
kumartaa eivätkä he sitä varten olleet tulleet. Saatuaan tämän
torjutuksi he sitten pitivät tämmöisen puheen ja lausuivat
sen yhteydessä vielä tämänkin: "Oi meedialaisten kuningas,
lakedaimonilaiset ovat lähettäneet meidät kärsimään rangaistusta
Spartassa tuhottujen kuuluttajien hyvitykseksi." Heidän puhuessaan
näin sanoi Xerxes jalomielisyydessään, ettei hän aikonut olla
lakedaimonilaisten kaltainen. Nämä olivat näet hämmentäneet yleistä
kansainoikeutta surmaamalla kuuluttajat, mutta itse hän ei aikonut
tehdä sitä, josta hän heitä moitti, eikä, kostoksi surmaamalla näitä
lähettejä, vapauttaa lakedaimonilaisia syyllisyydestä.

137. Siten taukosi, spartalaisten tehtyä näin, Talthybioksen viha heti,
vaikkakin Sperthias ja Bulis palasivat Spartaan. Mutta kauan aikaa
myöhemmin, peloponnesolaisten ja atenalaisten välisen sodan aikana,
heräsi se jälleen, kuten lakedaimonilaiset kertovat. Ja tämä näyttää
minusta olevan kaikkein ihmeellisimpiä tapauksia. Sillä se, että
Talthybioksen viha kohtasi sanansaattajia eikä tauonnut, ennenkuin se
oli täyttynyt, se oli sulaa oikeutta. Mutta että se kohtasi niiden
miesten lapsia, jotka tuon vihan johdosta olivat laittautuneet
matkaan kuninkaan tykö, nimittäin Buliin poikaa, Nikolasta, ja
Sperthiaan poikaa, Aneristosta, joka miehitetyllä laivalla purjehti
Halieis-kaupunkiin ja valloitti tämän sen Tirynsistä tulleilta
asujamilta, se on minusta selvästi tapahtunut jumalallisesta
sallimuksesta. Lakedaimonilaiset lähettivät näet nämä miehet
sanansaattajina Aasiaan, mutta traakialaisten kuninkaan Sitalkeen,
Tereuksen pojan, ja erään abderalaisen Nymfodoroksen, Pytheuksen
pojan, kavaltamina heidät vangittiin Hellespontoksen alueella
sijaitsevan Bisanthen tienoilla, vietiin Attikaan, jossa he saivat
surmansa atenalaisten toimesta, ja heidän mukanaan myös muuan
korintolainen, Aristeas, Adeimantoksen poika. Tämä nyt kuitenkin
tapahtui monta vuotta kuninkaan retken jälkeen. Mutta minä tahdon
palata aikaisempaan kertomukseeni.

138. Kuninkaan sotaretki oli nimeksi aiottu Atenaa vastaan, mutta
tarkoitti todellisuudessa koko Hellasta. Vaan helleenit, jotka jo
aikoja sitten olivat siitä saaneet tietää, eivät kaikki tätä viestiä
ottaneet samalla tavoin vastaan. Toiset näet niistä, jotka
persialaisille olivat antaneet maata ja vettä, olivat siinä rohkeassa
luottamuksessa, etteivät tulisi barbarin puolelta kärsimään mitään
ikävyyttä. Ne taas, jotka eivät olleet sitä antaneet, olivat suuressa
pelossa, koska Hellaassa ei ollut riittävää määrää laivoja uhkaavan
vihollisen torjumiseksi ja koska useimmat eivät tahtoneet ryhtyä
sotaan, vaan olivat varsin meedialaismieliset.

139. Tässä paikassa olen pakoitettu lausumaan mielipiteen, joka kyllä
on epämieluisa useimmille, mutta jota en saata olla lausumatta, koska
se minusta näyttää olevan tosi. Jos näet atenalaiset säikähtyneinä
uhkaavasta vaarasta, olisivat lähteneet maastaan tai myös, sieltä
lähtemättä ja paikoilleen jääden, olisivat antautuneet Xerxeen valtaan,
ei olisi yksikään yrittänyt merellä tehdä kuninkaalle vastarintaa. Jos
nyt siis ei yksikään olisi merellä Xerxestä vastustanut, olisi
mantereella käynyt näin: joskin peloponnesolaiset olisivat Isthmoksen
kautta rakentaneet suojamuureja ikäänkuin haarniskapaidaksi itselleen,
olisivat lakedaimonilaiset jääneet yksikseen; sillä liittolaiset
olisivat jättäneet heidät pulaan, ei tosin vapaaehtoisesti, mutta
pakosta, kun barbarien laivasto olisi heiltä vallannut kaupungin
toisensa perästä. Ja yksikseen jääneinä he suurtöitä suoritettuaan
olisivat urheasti kaatuneet. Joko olisi heidän käynyt näin, tai
olisivat he jo ennen, nähdessään muiden helleenien pitävän
meedialaisten puolta, tehneet Xerxeen kanssa sovinnon. Ja siten olisi
Hellas kummassakin tapauksessa joutunut persialaisten valtaan. Sillä
minä en saata käsittää, mikä hyöty oli Isthmoksen poikki rakennetuista
muureista, jos kerran kuningas vallitsi merellä. Jos nyt joku sanoisi
atenalaisten tulleen Hellaan pelastajiksi, ei hän erehtyisi totuuteen
nähden. Sillä sille puolelle, johon he kääntyivät, täytyi asiain
kallistua. Ja sen kautta, että atenalaiset valitsivat Hellaan vapaana
säilymisen, tuli heistä juuri ne, jotka herättivät koko muun Hellaan,
paitsi meedialaisten puolelle menneitä, ja, lähinnä jumalten jälkeen,
torjuivat kuninkaan. Eivätkä nuo kauheat Delfoista tulevat
oraakelilauseet, jotka syöksivät heidät pelkoon, voineet taivuttaa
heitä hylkäämään Hellasta, vaan paikoilleen jääden he uskalsivat
kohdata maatansa vastaan hyökkäävää vihollista.

140. Atenalaiset olivat näet lähettäneet Delfoihin tiedustelijoita,
koska halusivat saada oraakelilta neuvoa. Ja kun tiedustelijat, pyhätön
ääressä suoritettuaan säädetyt menot, olivat astuneet temppelisaliin,
antoi Pytia, jonka nimi oli Aristonike, tämän vastauksen.

    Mies-polot, oi mitä viivytte? Pois, pois maailman ääriin,
    taa kodit, korkeat taa jätä kaupungin kehämuurit,
    sillä sen ei pysy pystynä pää, ei vankkana varsi,
    ei jalat allaan, ei kädet, ei muu vyötärys säily,
    tyhjiin raukenevat, tuli kaataa kaikki ja tuima
    Ares, kiidättäin sotavaunuin syyrialaisin.
    Sortaa myös monet muut hän linnat, ei sinun yksin,
    suojat kuolematonten suo rajun valkean raastaa.
    Kaiketi kammoissaan jopa huojunevat, hiki tihkuu
    virtana heistä, jo mustan hurmehtii katonharjat
    hurmeen, ennustain tuhopäivää torjumatonta.
    Vaan pyhätöstäni pois, epätoivoon valmihit olkaa!

141. Tämän kuultuaan joutuivat atenalaisten tiedustelijat mitä
suurimman murheen valtaan. Mutta heidän ollessaan ennustetusta
onnettomuudesta epätoivoissaan neuvoi Timon, Androbuloksen poika,
delfolaisten kesken suurta arvoa nauttiva mies, heitä ottamaan käteensä
turvananojan-oksat ja, kuten turvananojat ainakin, uudestaan kääntymään
oraakelin puoleen. Atenalaiset tottelivat neuvoa ja lausuivat:
"Oi ruhtinas, anna meille parempi vastaus isänmaahamme nähden
kunnioituksesta näitä turvananojan-oksia kohtaan, jotka sinulle tuomme
tullessamme, sillä muuten emme poistu pyhästä suojastasi, vaan jäämme
tänne hamaan kuolemaan saakka." Heidän näin lausuttuaan julisti papitar
heille tämän toisen vastauksen:

    Zeusta Olympon ei rukoukset taivuta Pallaan,
    vaikk' ylen runsaat hällä ne lie sekä mielevät neuvot.
    Tää toki säilyvä on sana kuin teräs särkymätönnä:
    muun vihamies kun on kaiken vallannut, mitä äärtää
    kallio Kekropsin ja Kithaironin pyhä rotko,
    Tritogeneialle turvan kestävän Zeus jylylaaja
    lahjoittaa: puumuuri on sun sekä lastesi suoja,
    ällös vartoamaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö
    joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta,
    väistyös, selkäsi kääten, viel' olet iskevä päinkin.
    Oi Salamis jumalainen, sa kuoletat saamia vaimoin,
    kun Demeterin antimet kootaan tai sirotellaan.

142. Koska tämä vastaus heistä näytti suotuisammalta, niinkuin se
olikin, kirjoittivat he sen muistiin ja läksivät matkoihinsa Atenaan.
Kun tiedustelijat palattuaan ilmoittivat vastauksen kansalle,
lausuttiin useita eri arveluja ennustuksen tarkoituksesta. Mutta
varsinkin nämä kaksi keskenään vastakkaista ajatusta esitettiin.
Muutamat iäkkäämmät arvelivat jumalan julistaneen, että linna oli
säilyvä. Atenalaisten muinainen linna oli näet pensasaitauksen
ympäröimä. Toiset päättivät siis, että tämä juuri oli tuo puinen muuri,
toiset taas väittivät jumalan tarkoittavan laivoja ja käskivät
varustamaan näitä sekä jättämään kaiken muun sikseen. Mutta niitä,
jotka sanoivat puisen muurin merkitsevän laivoja, arvelutti kaksi
Pytian viimeksi lausumaa säettä:

    "Oi Salamis jumalainen, sa kuoletat saamia vaimoin,
    kun Demeterin antimet kootaan tai sirotellaan."

Nämä säkeet hämmensivät niiden mielipidettä, jotka väittivät laivoilla
tarkoitettavan puista muuria. Ennuslauseidenselittäjät tekivät näet
tästä lausunnosta sen johtopäätöksen, että heidän oli joutuminen
tappiolle Salamiin luona, jos hankkiutuisivat meritaisteluun.

143. Atenalaisten kesken oli eräs äskettäin ensimäisten riviin kohonnut
mies, jonka nimi oli Themistokles ja joka mainittiin Neokleen pojaksi.
Tämä mies väitti, että ennuslauseidenselittäjät eivät päätelleet vallan
oikein, ja hän puhui näin: jos tuo sana todella olisi atenalaisia
tarkoittanut, ei se hänen mielestään olisi niin lempeässä muodossa
lausuttu, vaan kuuluisi: "Oi Salamis, sinä hirveä", eikä: "Oi Salamis
jumalainen" -- koska kerran asukkaiden oli määrä siinä paikassa saada
surmansa. Mutta jos oikein ymmärsi oraakelilauseen, oli jumala lausunut
tämän sanan vihollisista. Hän neuvoi siis näitä varustautumaan
meritaisteluun, koska muka juuri laivat olivat tuo puinen muuri.
Tätä Themistokleen neuvoa katsoivat atenalaiset itselleen
otollisemmaksi kuin ennustustenselittäjäin käsitystä, nämä kun epäsivät
varustautumasta meritaisteluun ja sanalla sanoen tahtoivat, ettei
kohotettaisi kättäkään, vaan että lähdettäisiin Attikasta pois ja
siirryttäisiin asumaan johonkin toiseen maahan.

144. Mutta jo tätä ennen oli eräs toinen Themistokleen ehdoitus
kaikeksi onneksi pantu täytäntöön. Kun nimittäin atenalaisten
valtiorahastoon oli kertynyt paljon rahaa, jota heille tuli Laureionin
metallikaivoksista, ja heidän piti itse kunkin vuoroonsa saaman
kymmenen drakmaa, taivutti Themistokles atenalaiset lakkaamaan tuosta
jakelusta ja näistä rahoista teettämään kaksisataa laivaa Aiginan sotaa
varten, kuten hän sanoi. Tämän sodan syttyminen siis sillä kertaa
pelasti Hellaan, koska se pakoitti Atenan rupeamaan merivallaksi.
Laivoja tosin ei käytetty siihen tarkoitukseen, jota varten ne oli
tehty, mutta Hellaan menestykseksi ne täten saatiin aikaan. Nämä laivat
olivat siis atenalaisilla jo valmiiksi tehtyinä, mutta toisia oli
niiden lisäksi rakennettava. Ja neuvoteltuaan oraakelivastauksesta he
päättivät miehissä lähteä laivoillaan Hellaaseen hyökkäävää barbaria
vastaan, luottaen jumalaan ja yhdessä niiden helleenien kanssa, jotka
tahtoivat seurata.

145. Nämä oraakelilauseet olivat siis atenalaiset saaneet. Ja kun nyt
kaikki Hellaan menestyksestä huolehtivat helleenit olivat kokoontuneet
ja antoivat toisilleen lupauksia ja uskollisuuden-vakuutuksia,
katsoivat he neuvotellessaan parhaaksi kaikkein ensiksi sovittaa omat
vihollisuutensa ja keskenäiset sotansa. Useatkin heistä olivat
selkkauksissa toistensa kanssa, mutta ankarin oli atenalaisten ja
aiginalaisten välinen sota. Saatuaan sitten tietää Xerxeen olevan
sotajoukkoineen Sardeessa päättivät he lähettää miehiä Aasiaan
vakoilemaan kuninkaan toimia ja laittaa sanansaattajia Argokseen
tekemään aseliittoa persialaisia vastaan sekä toisia Sikeliaan,
Gelonin, Deinomeneen pojan, luo ja Kerkyraan kutsumaan kumpiakin
Hellaan avuksi ja vielä toisia Kreetaan. Heillä oli näet huolenaan,
että kaikki, mitä vain helleenejä oli, liittyisivät yhteen ja
toimisivat yksissä tuumin, koska vaarat yhtäläisesti uhkasivat kaikkia
helleenejä. Mutta Gelonin mahtia sanottiin suureksi, jopa paljoa
suuremmaksi kaikkein muitten helleenien valtaa.

146. Tämän päätöksen tehtyään he sovittivat keskenäiset vihollisuutensa
ja lähettivät ensiksi kolme miestä vakoojina Aasiaan. Saavuttuaan
Sardeeseen nämä ottivat selvän kuninkaan sotajoukosta, mutta joutuivat
ilmi, jonka jälkeen maasotajoukon päälliköt antoivat kiduttaa heitä ja
viedä heidät surmattavaksi. Niinpä heillä oli varmasti kuolema
edessään. Mutta saatuaan tietää tämän Xerxes paheksui sotapäällikköjen
tuumaa ja lähetti muutamia henkivartijoistaan matkaan, käskien näiden,
jos tapaisivat vakoojat hengissä, tuoda heidät hänen luoksensa. He
tapasivatkin heidät vielä hengissä ja toivat heidät kuninkaan eteen.
Kuultuaan sitten, mitä varten he olivat tulleet, käski Xerxes
henkivartijoiden kuljettaa heitä ympäri ja näyttää heille koko
jalka- ja ratsuväkensä; ja kyllältään kaikkea ihailtuansa olivat he
vahingoittumatta lähetettävät mihin maahan vain itse tahtoivat.

147. Ja antaessaan tämän käskyn hän lisäsi, että jos vakoojat
tuhoutuisivat, eivät helleenit ennakolta saisi tietoa hänen valtansa
suuruudesta, jota ei saattanut kielin kertoa, eivätkä he toiselta
puolen sanottavasti vahingoittaisi vihollisia, jos surmaisivat heistä
kolme miestä. Jos sitä vastoin nämä palaisivat Hellaaseen, arveli hän
helleenein luovuttavan hänelle vapautensa, kun ennen suunniteltua
sotaretkeä kuulisivat hänen mahdistaan. Siten ei hänen tarvitsisi nähdä
vaivaa lähtemällä sotaretkelle. Samantapaisen ajatuksen hän lausui
toisenkin kerran. Ollessaan näet Abydoksessa Xerxes näki Pontoksesta
viljaa kuljettavia aluksia purjehtimassa Hellespontoksen kautta,
matkalla Aiginaan ja Peloponnesokseen. Saatuaan tietää alusten olevan
vihollisten omia valmistautuivat Xerxeen seuralaiset ottamaan ne
valtaansa ja katsoivat kuninkaaseen, odottaen tämän käskyä. Mutta
Xerxes kysyi laivamiehiltä, minne he purjehtivat. He vastasivat: "Me
viemme viljaa sinun vihollisillesi, oi valtias." Siihen kuningas
virkkoi: "Emmekö me itsekin, varustettuina sekä viljalla että muillakin
tarpeilla, purjehdi juuri sinne, mihin nämäkin? Mitä vahinkoa siis nämä
meille tekevät, kun toimittavat meille viljaa?"

148. Saatuaan siten katsella kaikkea vakoojat lähetettiin matkoihinsa
ja palasivat Europpaan. -- Mutta vakoojat lähetettyään laittoivat
persialaista vastaan valaliiton tehneet helleenit toiseksi
sanansaattajia Argokseen. Ja argolaiset kertovat näille käyneen tällä
tavoin. Argolaiset olivat näet heti alussa kuulleet barbarin keräävän
sotavoimia Hellasta vastaan. Ja sen tiedon saatuaan ja käsittäen, että
helleenit koettaisivat voittaa heidät puolelleen sodassa persialaista
vastaan, lähettivät he tiedustelijoita Delfoihin kysymään jumalalta,
kuinka heidän oli parasta tehdä. Heitä oli näet äskettäin kaatunut
kuusituhatta miestä taistelussa lakedaimonilaisia ja Kleomenesta,
Anaxandrideen poikaa, vastaan. Siitä syystä he siis lähettivät
Delfoihin sanan. Ja Pytia antoi heidän kysymykseensä tämän vastauksen:

    "Naapuries vihamies, vaan suosima kuolematonten,
    Vartiopaikallas pysy peitsin varjelu-valmiin,
    Päätäsi varjellos, näet pää on ruumihin turva."

Näin oli Pytia aikaisemmin julistanut. Mutta sanansaattajat tulivat
Argokseen ja saapuivat neuvostoon sekä lausuivat sanottavansa. Lausuman
johdosta neuvosto selitti argolaisten olevan valmiit noudattamaan sitä,
jos lakedaimonilaiset kolmeksikymmeneksi vuodeksi tekisivät välirauhan
heidän kanssaan ja argolaiset itse saisivat toisen puolen koko liiton
johdosta. Oikeastaan olisi koko johdon pitänyt joutuman heidän
käsiinsä, mutta yhtäkaikki he tyytyivät puoleen johtoon.

149. Näin he kertovat neuvoston vastanneen, vaikka oraakeli oli
kieltänyt heitä yhtymästä helleenien liittoon. Mutta ennuslauseen
pelosta he halusivat saada aikaan sotalakkoa kolmeksikymmeneksi
vuodeksi, jotta heidän poikansa näiden vuosien kuluessa ehtisivät
miehistyä. Siinä tapauksessa taas, että sotalakkoa ei saataisi aikaan,
pelkäsivät he vastaisuudessa joutuvansa lakedaimonilaisten alamaisiksi,
jos jo tapahtuneen onnettomuuden lisäksi heitä vielä kohtaisi joku
toinen vaurio, nimittäin persialaisten puolelta. Näihin neuvoston
sanoihin virkkoivat Spartasta tulleet lähetit näin: mitä välirauhaan
tuli, aikoivat he siitä tehdä esityksen kansankokoukselle, mutta
ylijohdosta oli heitä käsketty itse vastaamaan; niinpä he siis
lausuivat spartalaisilla olevan kaksi kuningasta, argolaisilla vain
yhden. Näin ollen ei käynyt päinsä riistää jommaltakummalta Spartan
kuninkaalta johtoa, mutta ei mikään estänyt argolaista saamasta
yhtäläistä äänioikeutta, kuin mikä heidän kahdella kuninkaallaan oli.
Tämän johdosta siis argolaiset selittävät, etteivät he voineet sietää
spartalaisten vallanhimoa, vaan valitsivat mieluummin barbarien
herruuden kuin sen, että jossakin kohden olisivat antaneet myöten
lakedaimonilaisille. Ja he julistivat sanansaattajille, että näiden
ennen auringon laskua oli poistuttava argolaisten alueelta; muutoin
heitä kohdeltaisiin vihollisina.

150. Näin kertovat argolaiset itse näistä tapauksista. Mutta helleenien
kesken kerrotaan myös toisin, nimittäin että Xerxes oli lähettänyt
kuuluttajan Argokseen, ennenkuin hän lähti sotaretkelle Hellasta
vastaan. Ja perille tultuaan kerrotaan airuen lausuneen: "Argoksen
miehet, kuningas Xerxes lausuu teille näin: me olemme sitä mieltä, että
kantaisämme on Perses, Perseuksen, Danaen pojan, poika, joka syntyi
Kefeuksen tyttärestä Andromedasta. Siten polveudumme tavallaan teistä.
Ei ole siis kohtuullista, että lähdemme sotaretkelle esi-isiämme
vastaan ja että te, muita auttaen, asetutte meitä vastaan, vaan tulee
teidän pysyä erillänne ja alallanne. Sillä jos minulle käy mieltäni
myöten, en ole kunnioittava keitään enemmän kuin teitä." Tämän
kuultuaan kerrotaan argolaisten, jotka pitivät asiaa tärkeänä, aluksi
olleen lupaamatta tai pyytämättä mitään. Mutta kun helleenit koettivat
saattaa heidät liittoonsa, niin he, käsittäen, että lakedaimonilaiset
eivät antaisi heille osaa päällikkyydessä, vaativat tätä, jotta siten
saisivat tekosyyn pysyäkseen alallaan.

151. Tämän esityksen kanssa pitää yhtä myös seuraava, helleenien
kertoma kohtaus, joka sattui useita vuosia näiden tapausten jälkeen.
Memnonilaisessa Susassa osuivat jollakin asialla olemaan atenalaisten
sanansaattajina Kallias, Hipponikoksen poika, ynnä hänen seurassaan
sinne matkanneet. Samaan aikaan lähettivät myös argolaiset
sanansaattajia Susaan kysymään Xerxeen pojalta Artaxerxeeltä, vieläkö
heidän Xerxeen kanssa solmimansa ystävyys, josta he itse pitivät
kiinni, pysyi voimassa, vai katsoiko kuningas heitä vihollisikseen.
Siihen kuningas Artaxerxes virkkoi, että ystävyys kyllä pysyi voimassa
ja ettei hän pitänyt mitään kaupunkia Argosta rakkaampana.

152. Lähettikö nyt todella Xerxes tuolla tavoin puhuvan kuuluttajan
Argokseen ja lähtivätkö argolaisten sanansaattajat Susaan kysymään
Artaxerxeeltä heidän ystävyydestään, sitä en saata täsmälleen sanoa
enkä siitä esitä mitään arvelua, vaan ilmoitan juuri sen, mitä
argolaiset itse kertovat. Mutta sen verran minä ymmärrän, että
jos kaikki ihmiset toisivat yhteen paikkaan nähtäväksi omat
onnettomuutensa, vaihtaakseen niitä lähimmäistensä kanssa, niin kukin
tarkastettuaan lähimmäistensä onnettomuuksia mielellään veisi omat
tuomansa takaisin. Niinpä ei ole argolaistenkaan menettely niinkään
paljoa häpeällisempi kuin muitten. Minä olen velvollinen kertomaan,
mitä kerrotaan, mutta en suinkaan ole velvollinen kaikkea uskomaan; ja
tämä sanani pitäköön paikkansa joka kertomukseeni nähden. Kerrotaanhan
niinkin, että juuri argolaiset ne olivat kutsuneet persialaisen
Hellaaseen, koska heidän oli käynyt huonosti sodassa lakedaimonilaisia
vastaan ja he siis halusivat vaikka mitä ennemmin kuin jäädä silloiseen
surkeaan tilaansa.

153. Näin on argolaisista sanottu. Mutta Sikeliaan tuli niiden muiden,
liittolaisten lähettämien sanansaattajien muassa, joitten tuli ryhtyä
keskusteluihin Gelonin kanssa, myös lakedaimonilaisten luota Syagros.
Tämän Gelonin esi-isä, Gelan asuttaja, oli kotoisin Triopionin ääressä
sijaitsevasta Telos-saaresta. Hän näet ei jäänyt kotiinsa, silloin kun
Rhodoksen lindolaiset ja Antifemos perustivat Gelan. Aikaa myöten
pääsivät hänen jälkeläisensä maanalaisten jumalatarten ylipapeiksi ja
pysyivät tässä toimessa, sittenkuin Telines oli sen hankkinut itselleen
seuraavalla tavalla. Muutamat puolueriidassa tappiolle joutuneet
gelalaiset olivat paenneet Maktorionin kaupunkiin. Heidät Telines toi
takaisin Gelaan, käyttämättä mitään sotavoimaa, vaan ainoastaan
mainittujen jumalatarten pyhien esineiden avulla. Mistä hän ne oli
saanut tai hankkinut itselleen, sitä en saata sanoa. Joka tapauksessa
hän, niihin luottaen, toi gelalaiset takaisin. Ja hän teki sen sillä
ehdolla, että hän itse ja hänen jälkeläisensä pääsisivät jumalatarten
ylipapeiksi. Ja katsoen siihen, mitä Telineestä olen saanut tietää, on
ihme sekin, että hän moisen teon suoritti. Sillä sellaisia tekoja en
luule joka miehen toimittavan, vaan ne vaativat rohkeata mieltä ja
miehekästä voimaa. Mutta nytpä Sikelian asukkaat kertovat hänen
päinvastoin olleen naisellisen ja jotenkin hempeähkön miehen.

154. Niin siis Telines oli saanut tämän kunniatoimen. -- Mutta
Kleandroksen, Pantareen pojan kuoltua, joka seitsemän vuotta oli ollut
Gelan itsevaltiaana ja oli saanut surmansa erään Sabyllos nimisen
gelalaisen kädestä, anasti yksinvaltiuden Hippokrates, Kleandroksen
veli. Hippokrateen itsevaltiaana ollessa oli Gelon, Telines ylipapin
jälkeläinen, samoinkuin monet muut, kuten Ainesidemos, Pataikoksen
poika, Hippokrateen henkivartijana. Mutta jonkun ajan kuluttua hänet
urhoollisuutensa vuoksi nimitettiin koko ratsuväen päälliköksi. Sillä
Hippokrateen piirittäessä kallipolilaisia, naxolaisia, zanklelaisia,
leontinoilaisia ja lisäksi vielä syrakusalaisia ynnä lukuisia barbareja
Gelon esiintyi näissä sodissa mitä loistavimmalla tavalla. Eikä
mainitsemistani kaupungeista yksikään, lukuunottamatta Syrakusaa,
välttynyt joutumasta Hippokrateen orjuuteen. Syrakusalaiset taas, jotka
olivat kärsineet tappion Eloros-joen rannalla, pelastuivat
korintolaisten ja kerkyralaisten avulla, ja nämä pelastivat heidät
aikaansaamalla sellaisen sovinnon, että syrakusalaiset luovuttivat
Kamarinan Hippokrateelle. Kamarina kuului näet vanhastaan
syrakusalaisille.

155. Mutta Hippokrateen oltua itsevaltiaana yhtä monta vuotta kuin
hänen veljensä Kleandros, kohtasi kuolema hänetkin Hyblan kaupungin
luona, kun hän oli lähtenyt sotaretkelle sikelialaisia vastaan. Silloin
Gelon oli puolustavinaan Hippokrateen poikien, Eukleideen ja
Kleandroksen oikeutta näiden maanmiehiä vastaan, jotka eivät enää
tahtoneet olla heidän alamaisinaan; mutta tosiasiassa hän,
masennettuaan taistelussa gelalaiset, riisti Hippokrateen pojilta
hallituksen ja hallitsi itse. Tämän myötäkäymisen jälkeen hän vei
rahvaan ja omien orjiensa, niin sanottujen kyllyrien karkoittamat,
gamoreiksi nimitetyt syrakusalaiset Kasmene-kaupungista takaisin
Syrakusaan, jolloin hän sai haltuunsa tämänkin. Sillä Gelonin
lähestyessä jätti syrakusalaisten rahvas Gelonin haltuun kaupunkinsa ja
oman itsensä.

156. Mutta saatuaan valtaansa Syrakusan Gelon vähemmän välitti Gelan
hallituksesta ja jätti sen veljelleen Hieronille. Sen sijaan hän
vahvisti Syrakusaa, ja Syrakusa oli hänelle kaikki kaikessa. Ja ennen
pitkää se alkoi kohota ja kukoistaa. Sillä ensiksikin Gelon toi kaikki
kamarinalaiset Syrakusaan ja antoi heille kansalaisoikeudet sekä
hävitti Kamarinan kaupungin; sitten hän teki useammille kuin toiselle
puolelle gelalaisista maanmiehistään samoin kuin kamarinalaisille. Ja
kun piiritetyt Sikelian megaralaiset sopimuksen nojalla olivat
antautuneet, niin hän toi heidän varakkaansa, jotka juuri olivat
panneet vireille sodan häntä vastaan ja siitä syystä odottivat
joutuvansa tuhon omiksi, Syrakusaan ja antoi heille kansalaisoikeudet.
Megaralaisten rahvaan taas, joka ei ollut syypää tähän sotaan eikä
odottanut mitään pahaa kärsivänsä, hän niinikään toi Syrakusaan, mutta
möi sen vietäväksi muuanne Sikeliasta. Samoin hän myös teki Sikelian
euboialaisille, kohdellen eri kansanluokkia eri tavoin. Näin hän teki
kummankin kaupungin asukkaille, koska piti rahvasta mitä hankalimpina
asuintovereina.

157. Moisella tavalla oli siis Gelonista tullut mahtava itsevaltias.
Mutta nyt, kun helleenien sanansaattajat saapuivat Syrakusaan,
niin he menivät hänen puheilleen ja lausuivat näin: "Meidät ovat
lakedaimonilaiset ynnä näiden liittolaiset lähettäneet pyytämään sinua
kanssansa liittoon barbaria vastaan. Varmaankin olet jo kuullut, että
hän lähestyy Hellasta, että Persian mies aikoo tehdä sillan
Hellespontoksen poikki, tuoda koko itämaisen sotajoukkonsa Aasiasta, ja
lähteä sotaretkelle Hellaaseen, näennäisesti marssiakseen Atenaa
vastaan, mutta todellisuudessa aikoen saattaa koko Hellaan valtaansa.
Koska nyt olet kohonnut suureen mahtavuuteen etkä, Sikelian
hallitsijana ollen, vallitse vähintä osaa Hellaasta, niin tule niiden
avuksi, jotka aikovat pelastaa Hellaan, ja ota itse osaa sen
pelastamiseen. Sillä koko Hellaan kokoontuminen on aikaansaanut suuren
sotavoiman, ja me vedämme vertoja niille, jotka meitä vastaan
hyökkäävät. Mutta jos toiset meistä pettävät, toiset eivät tahdo
auttaa, ja se osa Hellasta, mikä on terveenä, on vähäinen, niin silloin
kyllä pyörii vaara, että koko Hellas sortuu. Sillä älä toivo, että kun
persialainen taistelussa on meidät kukistanut, hän ei tule sinun
luoksesi, vaan pidä sinä vain sitä ennen varasi. Jos meitä autat,
puolustat näet itseäsi. Ja hyvin harkittua hanketta seuraa tavallisesti
hyvä loppu."

158. Näin he puhuivat. Mutta Gelon vastasi kiivaasti näin sanoen:
"Hellaan miehet, te pidätte julkeata puhetta, kun olette uskaltaneet
tulla pyytämään minua liittolaiseksi barbaria vastaan. Silloin kun oli
syttynyt sota minun ja karkhedonilaisten välillä ja minä pyysin teitä
kerallani käymään barbari-sotajoukon kimppuun sekä panin sydämellenne,
että kostaisitte egestalaisille Dorieuksen, Anaxandrideen pojan surman,
ja lupasin avustaa teitä kauppapaikkojen vapauttamisessa, joista teille
on koitunut suurta hyötyä ja voittoa, silloin te itse ette tulleet
auttamaan minua ja kostamaan Dorieuksen surmaa. Ja, teidän varaanne
jääden, olisi nyt kaikki tämä barbarien vallassa. Mutta asiat ovat
kääntyneet meille onneksi ja parempaan päin. Vaan nyt vasta, kun sota
on tehnyt kiertokulkunsa ja saapunut teillekin, muistuu mieleen Gelon.
Mutta vaikka teidän puoleltanne olen kohdannut halveksumista, en tahdo
olla teidän kaltaisenne, vaan olen valmis auttamaan ja asettamaan
kaksisataa kolmisoutua, kaksikymmentätuhatta raskasaseista,
kaksituhatta hevosmiestä, kaksituhatta jousimiestä, kaksituhatta
linkoojaa ja kaksituhatta kevytaseista ratsastajaa. Ja minä sitoudun
hankkimaan viljaa koko helleenien sotajoukolle siksi ajaksi, minkä sota
kestää. Ja tämän minä lupaan sillä ehdolla, että minä pääsen helleenien
ylipäälliköksi ja johtajaksi barbaria vastaan. Mutta muulla ehdolla en
tahtoisi itse tulla enkä lähettää muitakaan."

159. Tämän kuultuaan ei Syagros voinut itseään hillitä, vaan lausui
näin: "Kyllä tosiaan pelopidi Agamemnon kovasti vaikeroisi, jos kuulisi
Gelonin ja syrakusalaisten riistäneen spartalaisilta johdon. Mutta älä
enää mainitse mitään siitä ehdoituksesta, että meidän tulisi sinulle
luovuttaa ylijohto. Vaan jos tahdot auttaa Hellasta, niin tiedä, että
olet oleva lakedaimonilaisten johdon alaisena. Jos siis et tahdo
alistua hallittavaksi, niin älä tule avuksikaan."

160. Kun Gelon kuuli Syagroksen tylyt sanat, lausui hän lopuksi näin:
"Oi spartalainen vieras, kun ihmistä kohtaan syydetään herjauksia,
joutuu tavallisesti hänen mielensä kuohuksiin. Mutta vaikka puheesi on
osoittanut röyhkeyttä, et kuitenkaan ole saattava minua vuorostani
esiintymään sopimattomasti. Vaan koska te niin kiivaasti pidätte kiinni
ylijohdosta, olisi luonnollista, että minä, vielä enemmän kuin te,
siitä pitäisin kiinni, minä, joka olen paljoa suuremman sotajoukon ja
monta vertaa lukuisampien laivojen johtaja. Mutta koska tämä ehdoitus
on niin kovin vastenmielinen teille, tahdomme mekin jossakin kohden
peräytyä entisestä vaatimuksestamme. Jos siis te johdatte
maasotajoukkoa, johdan minä laivastoa. Mutta jos teitä haluttaa johtaa
merellä, tahdon minä johtaa maajoukkoa. Ja teidän täytyy joko tyytyä
tähän tai mennä matkoihinne, vailla tämmöisiä sotatovereita."

161. Tämän esityksen siis Gelon teki. Mutta atenalaisten sanansaattaja
ehätti lakedaimonilaisen edelle ja vastasi näin: "Oi syrakusalaisten
kuningas, ei johtajan, vaan sotajoukon tarpeessa on Hellas meidät
luoksesi lähettänyt. Mutta näyttää siltä kuin et sinä tahtoisi
lähettää sotajoukkoa muulla ehdolla, kuin että itse pääset Hellaan
ylijohtajaksi, ja että vain halusta tähän olet tuova sotajoukkosi. Niin
kauan kuin nyt pyysit johtaa koko helleeniläistä sotajoukkoa, oli
meille atenalaisillo kyllin pysyä alallamme, koska ymmärsimme
lakonilaisen jaksavan puhua meidän molempienkin puolesta. Mutta koska
luovut koko sotajoukon johdosta ja pyydät vain laivaston päällikkyyttä,
niin on asianlaita tämä. Vaikkakin lakonilainen sallisi sinun olla sen
päällikkönä, niin me emme kuitenkaan ole sitä sallivat. Sillä se on
meidän, jos nimittäin eivät lakedaimonilaiset itse sitä halua. Jos siis
nämä tahtovat sitä johtaa, emme me pane vastaan, mutta kenenkään muun
emme aio sallia olla laivaston päällikkönä. Suottahan olisimme silloin
itsellemme hankkineet suurimman merivoiman helleenein kesken, jos
myöntäisimme johdon syrakusalaisille -- me atenalaiset, jotka
muodostamme vanhimman kansan ja olemme ainoat helleenit, jotka emme ole
muualta siirtyneet. Atenalaisten keskuudestahan runoilija Homeroskin
sanoi sen miehen tulleen Ilioniin, joka parhaiten osasi asettaa
taistorintamaan ja järjestää sotajoukon. Niinpä ei meitä ollenkaan voi
moittia, kun näin puhumme."

162. Gelon vastasi näin: "Atenalainen vieras, näyttää siltä kuin teillä
olisi käskijöitä, mutta ei tulisi olemaan käskettäviä. Koska nyt
kuitenkin, missään kohden myöntymättä, tahdotte kaikkea, niin lähtekää,
kuta pikemmin, sitä parempi, takaisin ja ilmoittakaa Hellaalle, että
sen vuodelta on riistetty kevät." Sen lausunnon merkitys on tämä.
Samoinkuin on selvää, että vuodessa kevät on arvokkain, samoin oli
helleenien sotajoukossa Gelonin sotavoima arvokkain. Hän oli siis sitä
mieltä, että kun Hellaalta oli riistetty liitto hänen kanssaan, oli
ikäänkuin jos vuodelta olisi riistetty kevät.

163. Näin siis Gelonin kanssa neuvoteltuaan helleenien sanansaattajat
purjehtivat tiehensä. Senvuoksi Gelon, joka pelkäsi, että helleenit
eivät voisi päästä voitolle barbarista, ja piti kovana ja
sietämättömänä tulla Peloponnesokseen ja joutua lakedaimonilaisten
hallittavaksi, vaikka itse oli Sikelian itsevaltias, heitti sikseen sen
tien ja kääntyi toiselle. Sillä heti saatuaan tietää persialaisen
astuneen Hellespontoksen yli, hän lähetti erään Kos-saaren miehen,
Kadmoksen, Skytheen pojan, kolmella viisikymmenairokkaalla Delfoihin,
mukanaan paljon rahaa ja huulillaan ystävällisiä sanoja, odottamaan,
mille puolelle taistelu kallistuisi; ja jos barbari voittaisi, tulisi
hänen antaa tälle rahat sekä maata ja vettä niiden puolelta, joita
Gelon hallitsi, mutta jos helleenit voittaisivat, tuli hänen tuoda ne
takaisin.

164. Mainittu Kadmos oli ennen näitä tapauksia isältään vastaanottanut
Kos-saaren vahvaksi lujitetun itsevaltiuden, mutta vapaaehtoisesti,
eikä minkään vaaran pakosta, vaan oikeamielisyydestä, hän oli
luovuttanut hallituksen Kos-saarelaisten omiin käsiin ja lähtenyt
Sikeliaan, missä hän samolaisilta oli ottanut Zanklen kaupungin, joka
sittemmin on saanut nimen Messene, ja sinne asettunut. Tämän Kadmoksen,
joka sillä tavoin oli Sikeliaan saapunut, siis Gelon lähetti matkaan
hänen oikeamielisyytensä takia, minkä hän muistakin seikoista tunsi. Ja
muitten oikeamielisten tekojensa lisäksi Kadmos jätti muistoksi myös
tämän, joka ei ollut vähimpiä. Vaikka hän olisi voinut jäädä pitämään
niitä suuria rahasummia, jotka Gelon hänen huostaansa oli uskonut, ei
hän sitä tahtonut tehdä, vaan senjälkeen kuin helleenit olivat
meritaistelussa päässeet voitolle ja Xerxes lähtenyt matkoihinsa,
saapui hänkin Sikeliaan, tuoden takaisin kaikki rahat.

165. Sikelian asukkaat kertovat myös näin, että vaikkakin Gelon olisi
joutunut olemaan lakedaimonilaisten päällikkyyden alaisena, hän
kuitenkin olisi auttanut helleenejä, ellei Terillos, Krinippoksen poika
ja Himeran itsevaltias, akragantilaisten yksinvaltiaan, Theronin,
Ainesideraoksen pojan, Himerasta karkoittamana olisi tähän samaan
aikaan tuottanut maahan kolmeasataatuhatta foinikialaista, libyalaista,
iberiläistä, ligyiläistä, elisykiä, sardolaista ja kyrnolaista heidän
päällikkönsä Amilkaan, Annonin pojan, karkhedonilaisten kuninkaan
johdolla, jonka Terillos oman kestiystävyytensä nojalla ja varsinkin
Anaxilaoksen, Kretineen pojan alttiuden avulla oli siihen taivuttanut.
Tämä, joka oli Rhegionin itsevaltias, oli antanut omat lapsensa
panttivangeiksi Amilkaalle ja sitten, appeansa auttaakseen, tuonut
Amilkaan Sikeliaan. Anaxilaos oli näet nainut Terilloksen tyttären,
jonka nimi oli Kydippe. Tästä syystä ei muka Gelon kyennyt auttamaan
helleenejä ja siksi hän lähetti rahat Delfoihin.

166. Tähän he vielä lisäävät senkin, että samana päivänä, jolloin Gelon
ja Theron voittivat karkhedonilaisen Amilkaan Sikeliassa, myös
helleenit voittivat persialaisen Salamiin luona. Mutta Amilkaasta, joka
isän puolelta oli karkhedonilainen, vaan äidin puolelta syrakusalainen,
ja miehuutensa vuoksi oli päässyt karkhedonilaisten kuninkaaksi, olen
kuullut, että hän hävisi heti taistelun jälkeen, jouduttuaan siinä
tappiolle. Sillä häntä ei näkynyt missään, ei elävänä eikä kuolleena,
vaikka Gelon antoi etsiä häntä järjestänsä kaikkialta.

167. Mutta karkhedonilaiset itse kertovat tällaisen tarinan, joka onkin
todennäköinen, että nimittäin barbarit taistelivat helleenejä vastaan
Sikeliassa, alkaen aamunkoitosta iltamyöhään saakka -- niin pitkälle
kerrotaan näet ottelun venyneen --, mutta että Amilkas sill'aikaa
viipyi leirissä uhraten ja poltti suurella roviolla kokonaisia
teuraanruumiita. Ja kun hän parhaillaan valellessaan uhriteuraita, näki
omaistensa pakenevan, heittäytyi hän tuleen. Ja siten hän paloi poroksi
ja hävisi. Mutta Amilkaan kunniaksi, hävisipä hän sitten sillä lailla,
kuin foinikialaiset kertovat, tai jollakin muulla tavoin, he edelleen
uhraavat, ja lisäksi he ovat siirtolain kaikkiin kaupunkeihin tehneet
hänestä muistomerkkejä, mutta varsinkin itse Karkhedoniin.

168. Sen verran Sikeliasta. Mutta kerkyralaiset vastasivat
lähettiläälle seuraavasti, ja tekivät näin. Sillä samat henkilöt,
jotka olivat saapuneet Sikeliaan, koettivat saada puolelleen
kerkyralaisetkin, puhuen heille samalla tavoin kuin Gelonille. Ja nämä
lupasivatkin heti paikalla lähettää apua, selittäen, etteivät voineet
sietää Hellaan joutuvan perikatoon. Sillä jos se sortui, ei heillä
itsellään ollut edessään muuta kuin ensi tilassa joutua orjiksi. Niinpä
heidän tulisi auttaa, mikäli mahdollista. Näin kauniilta kuulostavan
vastauksen he antoivat. Vaan kun tuli aika lähteä avuksi, miehittivät
he, vaikka heillä olikin mielessään muuta, kuusikymmentä laivaa, mutta
laskivat töin tuskin ulapalle ja pysyttelivät lähellä Peloponnesosta,
pitäen laivoja ankkurissa Pyloksen ja Tainaronin kohdalla,
lakedaimonilaisten maassa, ja odottaen hekin, mille puolelle sota oli
kallistuva. Eivätkä he uskoneet helleenien pääsevän voitolle, vaan
luulivat persialaisen täydellisesti voittavan ja saavan koko Hellaan
valtaansa. He tekivät siis tahallaan näin, voidakseen persialaiselle
lausua tähän tapaan: "Oi kuningas, silloin kun helleenit koettivat
saada meidät liittolaisiksi tähän sotaan, emme me tahtoneet asettua
vastaasi emmekä tehdä mitään sinun mieltäsi vastaan, vaikka meidän
sotavoimamme ei ollut suinkaan pienin ja vaikkemme olisi mukaamme
ottaneet vähintä laivamäärää, vaan päinvastoin useimmat, ainakin
atenalaisten jälkeen." Näin sanomalla he toivoivat voittavansa
suurempia etuja kuin muut. Ja niin olisikin luullakseni käynyt.
Helleenien varalle taas oli heillä valmiina toinen puolustus, jota he
todella käyttivätkin. Kun nimittäin helleenit syyttivät heitä siitä,
etteivät he olleet tulleet avuksi, sanoivat he miehittäneensä
kuusikymmentä kolmisoutua, mutta eivät muka olleet asuntatuulilta
voineet sivuuttaa Maleaa. Tämä oli ollut syynä siihen, etteivät olleet
tulleet Salamiiseen, eivätkä he suinkaan mistään pahasta aikeesta
olleet jättäytyneet meritaistelusta pois.

169. Täten he pettivät helleenit. Mutta kun kreetalaisten luokse
määrätyt helleenit koettivat saada nämä puolelleen, tekivät
kreetalaiset näin. He lähettivät yhteisesti tiedustelijoita Delfoihin
kysymään jumalalta, olisiko heidän edullista auttaa Hellasta. Mutta
Pytia vastasi: "Oi te houkkiot, te valitatte niitä kyyneleitä, joita
Minos Menelaokselle antamanne avun vuoksi teille tuotti, vihoissaan
siitä, että helleenit eivät auttaneet kostamaan hänen surmaansa
Kamikoksessa, mutta että itse autoitte heitä, silloin kun muukalainen
mies ryösti tuon naisen Spartasta." Kuultuaan tämän vastauksen
kreetalaiset pidättäytyivät lähtemästä avuksi.

170. Kerrotaan näet Minoksen, etsiessään Daidalosta, saapuneen
Sikaniaan, jota nyt sanotaan Sikeliaksi, ja siellä kärsineen
väkivaltaisen kuoleman. Mutta jonkun ajan kuluttua saapuivat
kreetalaiset jumalan yllytyksestä, kaikki, lukuunottamatta
polikhnelaisia ja praisolaisia, suurella sotajoukolla Sikaniaan ja
piirittivät viiden vuoden ajan Kamikos-kaupunkia, jossa minun aikoinani
akragantilaiset ovat asuneet. Vaan kun he eivät kyenneet sitä
valloittamaan eivätkä nälän ahdistamina voineet jäädä paikoilleenkaan,
jättivät he aikeensa sikseen ja läksivät tiehensä. Mutta heidän
jouduttuaan matkallaan Iapygian kohdalle, yllätti heidät ankara myrsky,
joka viskasi heidät maihin. Ja kun alukset särkyivät eikä heillä
niinmuodoin näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta matkata Kreetaan,
perustivat he siihen paikkaan Hyrian kaupungin, jäivät sinne ja
muuttuivat kreetalaisista iapygilaisiksi messapiolaisiksi sekä
saarelaisista mannermaalaisiksi. Hyrian kaupungista käsin he perustivat
muitakin kaupunkeja, joita tarantolaiset paljoa myöhemmin koettivat
hävittää, mutta kärsivät suuren tappion, niin että siitä koitui
kaikista meille tunnetuista tappioista suurin helleenein mieshukka. Ja
siinä kuoli sekä tarantolaisia itse että kolmesataa Rhegionin
kansalaista, jotka Mikythoksen, Khoiroksen pojan, pakoittamina, olivat
saapuneet auttamaan tarantolaisia, mutta kaatuneita tarantolaisia
itseään ei laskettu. Vaan Mikythos oli Anaxilaoksen palvelija ja oli
jätetty Rhegionin vallanpitäjäksi. Sittemmin hänet karkoitettiin
Rhegionista, jonka jälkeen hän asutti Tegean Arkadiassa sekä vihki
Oiympiaan useita kuvapatsaita.

171. Mutta se, mikä rhegionilaisista ja tarantolaisista mainittiin, on
välikohtaus kertomuksessani. Vaan autioksi jääneeseen Kreetaan asettui,
kuten praisolaiset kertovat, paljon ihmisiä, muiden muassa varsinkin
helleenejä. Ja kolme miespolvea Minoksen kuoleman jälkeen sattuivat
Troian tapaukset, joissa kreetalaiset eivät esiintyneet kehnoimpina
Menelaoksen puoltajina. Tämän johdosta kohtasivat, heidän Troiasta
palattuaan, nälkä ja rutto heitä, samoinkuin heidän karjaansa, kunnes
Kreeta toistamiseen joutui autioksi ja siihen asettui kolmas
asujaimisto, joka nykyään, vanhan väestön jäännösten keralla, sitä
viljelee. Näistä seikoista siis muistuttamalla Pytia pidätti
kreetalaisia, kun he halusivat lähteä avustamaan helleenejä.

172. Tessalialaiset taas pitivät aluksi pakosta meedialaisten puolta,
sillä he osoittivat, että aleuadien vehkeet eivät heitä miellyttäneet.
Heti näet saatuaan tietää persialaisen aikovan astua Europan puolelle
he lähettivät sanansaattajia Isthmokseen. Isthmoksessa olivat nimittäin
koolla Hellaan edustajat, jotka Hellaan parasta tarkoittavat kaupungit
olivat valinneet. Heidän luokseen saavuttuaan lausuivat tessalialaisten
sanansaattajat: "Hellaan miehet, tulee vartioida Olympoksen ääreistä
pääsypaikkaa, jotta Tessalia ja koko Hellas olisivat turvassa sodalta.
Me puolestamme olemme valmiit ottamaan osaa vartioimiseen, mutta
teidänkin täytyy lähettää suuri sotajoukko, sillä, jollette lähetä,
niin tietäkää, että aiomme tehdä sovinnon persialaisen kanssa. Sillä ei
meidän yksinään tarvitse, niin kaukana muun Hellaan edustalla vahtia
pitäen, teidän puolestanne tuhoutua. Mutta jollette tahdo auttaa, ette
toisaalta myöskään saata pakoittaa meitä mihinkään. Sillä kaikkea
pakkoa voimakkaampi on mahdottomuus. Ja silloin me itse koetamme keksiä
jonkun keinon pelastuaksemme." Näin lausuivat tessalialaiset.

173. Helleenit päättivät tämän johdosta lähettää Tessaliaan merta
myöten maasotajoukon vartioimaan pääsypaikkaa. Ja kun sotajoukko oli
kokoontunut, purjehti se Euripoksen kautta. Päästyään Alokseen
Akhaiassa se astui maihin ja matkasi Tessaliaan, jätettyään laivat
siihen paikkaan, sekä saapui Tempe-laaksoon, joka alisesta Makedoniasta
kulkee Tessaliaan Peneios-joen vartta pitkin, Olympos- ja Ossa-vuorten
välitse. Sinne asettuivat kokoontuneet helleenit, noin kymmenentuhatta
raskasaseista, leiriin, ja niitten lisäksi tuli tessalialaisten
ratsuväki. Lakedaimonilaisten päällikkönä oli Euainetos, Karenoksen
poika, joka oli valittu polemarkkien joukosta, mutta ei ollut
kuninkaallista sukuperää, atenalaisten taas Themistokles, Neokleen
poika. Siellä he viipyivät vain muutamia päiviä. Sillä makedonialaisen
Alexandroksen, Amyntaan pojan, luota saapui sanansaattajia, jotka
neuvoivat heitä lähtemään matkoihinsa eikä jäämään solaan, jotteivät
joutuisi lähestyvän sotaväen jalkoihin tallatuiksi, viitaten sillä
lukuisaan sotajoukkoon ja laivastoon. Kun sanansaattajat neuvoivat
heitä näin ja kun neuvo näytti hyvältä ja makedonialainen ilmeisesti
oli heitä kohtaan hyvänsuopa, niin he noudattivat sitä. Mutta minun
luullakseni taivutti heidät siihen pelko, koska kuulivat toisestakin
Tessaliaan vievästä tiestä, joka ylisen Makedonian puolelta kulki
perraibien alueen kautta Gonnos-kaupungin kohdalta ja josta itse
asiassa Xerxeen sotajoukko tunkeutuikin maahan. Niinpä helleenit
astuivat takaisin laivoihinsa ja matkasivat jälleen Isthmokseen.

174. Tämä Tessalian-retki tapahtui silloin, kun kuningas juuri oli
astumaisillaan Aasiasta Europan puolelle ja jo oli Abydoksessa. Mutta
liittolaisensa menettäneet tessalialaiset kävivät nyt alttiisti, eikä
enää epäröiden, meedialaisten puolelle, niin että he tapausten
kehittyessä osoittautuivat kuninkaalle mitä hyödyllisimmiksi.

175. Mutta Isthmokseen saavuttuaan helleenit keskenään neuvottelivat
Alexandroksen sanojen johdosta, miten ja mihinkä paikkoihin he
järjestäisivät sodan. Ja voitolle pääsi se mielipide, että tuli
vartioida Thermopylain solaa. Se näet näytti olevan kapeampi
Tessaliassa olevaa ja samalla lähempänä heidän omaa maataan. Vaan siitä
polusta, jonka avulla helleenit sitten Thermopylaissa saarrettiin, he
eivät tienneet mitään, ennenkuin Thermopylaihin saavuttuaan saivat
siitä tiedon trakhinialaisilta. Tätä solaa he siis päättivät vartioida
estääkseen barbaria tunkeutumasta Hellaaseen; laivaston taas oli määrä
purjehtia Histiaiotis-maakunnassa sijaitsevaan Artemisioniin. Nämä
paikat ovat näet lähellä toisiaan, niin että toisesta voi saada tietää,
mitä toisessa tapahtuu, ja ne ovat tämänluontoiset.

176. Mitä ensiksikin Artemisioniin tulee, on siinä leveä Traakian-meri
joka kapenee kaidaksi, Skiathos-saaren ja Magnesian mantereen väliseksi
väyläksi. Ja heti tämän kapean salmen ääressä on jo Artemisionin
rannikko Euboiassa, ja siinä on Artemiin pyhättö. Trakhinian kautta
Hellaaseen vievä sola taas on kapeimmalta kohdaltaan puolen pletrin
levyinen. Kapein väli ei kuitenkaan ole tällä kohdalla, vaan muualla
maassa, nimittäin Thermopylain edessä ja takana; toinen paikka on solan
takana olevan Alpenoin ääressä, missä on vain yksien vaunujen
kuljettava tie, toinen sen edessä, Foinix-joen varrella, lähellä
Anthelen kaupunkia, missä niinikään on vain yksien vaunujen kuljettava
tie. Thermopylain länsipuolella on pääsytön, jyrkkä ja korkea vuori,
joka jatkuu Oitaan saakka. Tiestä itäänpäin taas alkavat meri ja
rämeet. Solassa on tällä kohtaa lämpimiä lähteitä, joitten nimenä maan
asukasten kesken on Khytroi (s.o. "Padat"), ja näitten ääressä
sijaitsee Herakleen alttari. Tämän solan kohdalle oli rakennettu muuri,
jossa vanhastaan oli portti. Muurin olivat fokilaiset pelosta
rakentaneet, silloin kun tessalialaiset olivat tulleet thesprotien
alueelta asettuakseen asumaan Aiolismaahan, jonka he vielä nytkin
omistavat. Ja kun nyt siis tessalialaiset silloin koettivat laskea
heidät valtansa alle, torjuivat fokilaiset heidät ja johdattivat kuumaa
vettä solaan, saattaakseen seudun tulvilleen. Ja he tekivät kaiken
voitavansa estääksensä tessalialaisia samoamasta heidän maahansa.
Ikivanha muuri oli nyt siis ennestään olemassa, mutta enin osa siitä
oli aikojen kuluessa jo sortunut. Vaan nytpä helleenit päättivät
uudestaan pystyttää sen ja siltä kohtaa torjua barbarin Hellaasta.
Aivan lähellä tietä on Alpenoi niminen kylä. Siitä arvelivat helleenit
saavansa elatusta.

177. Nämä paikat siis näyttivät helleeneistä sopivilta. Sillä kaikkea
ennakolta harkittuaan ja ottaen huomioon, että barbarit eivät voisi
käyttää suurta mieslukuaan eikä ratsuväkeään, he päättivät siellä
kohdata Hellaaseen hyökkäävää vihollista. Ja saatuaan tietää
persialaisen olevan Pieriassa he hajaantuivat Isthmoksesta ja läksivät
sotaan, toiset heistä jalkasin Thermopylaihin, toiset merta myöten
Artemisioniin.

178. Siispä helleenit kiireimmän kautta riensivät sinne, mihin kukin
oli määrätty. Mutta sillä välin delfolaiset, peloissaan omasta ja
Hellaan puolesta, kysyivät jumalalta neuvoa, ja heille vastattiin, että
heidän tuli rukoilla tuulia; näistä näet oli Hellas saapa vahvat
liittolaiset. Saatuaan tämän oraakelinvastauksen delfolaiset ensiksi
ilmoittivat niille helleeneille, jotka tahtoivat pysyä vapaina,
saamansa vastauksen, ja ilmoittamalla sen näille, jotka kovasti
pelkäsivät barbareja, he hankkivat itselleen ikuista kiitosta. Tämän
jälkeen delfolaiset vihkivät tuulille alttarin Thyiassa. missä
Kefisoksen tyttären, Thyian, pyhä alue sijaitsee, hänen jonka mukaan
itse paikkakin kantaa tätä nimeä, ja uhrasivat niille.

179. Niinpä delfolaiset oraakelinlauseen johdosta vielä nytkin
suostuttavat tuulia. Mutta Xerxeen laivasto lähti liikkeelle Thermen
kaupungista ja suuntausi kymmenellä parhaiten kulkevalla laivallaan
suoraa päätä Skiathosta kohti, missä ennestään oli vartioimassa kolme
helleeniläistä laivaa, troizenilainen, aiginalainen ja attikalainen.
Vaan nähdessään kaukaa barbarien laivat helleenit lähtivät pakoon.

180. Jälestä seuraavat barbarit valtasivat heti troizenilaisen laivan,
jonka päällikkönä oli Prexinos, ja sitten he veivät sen miehistön
kauniimman miehen laivan kokkaan ja teurastivat hänet, pitäen
onnellisena enteenä, että se helleeni, jonka he kaikista ensiksi olivat
saaneet haltuunsa, myös oli kauniin. Mutta tämän teurastetun miehen
nimi oli Leon. Ja kenties hän kohtalostaan osaksi myös sai kiittää
nimeään [Leon merkitsee "jalopeuraa"].

181. Mutta aiginalainen laiva, jonka päällikkönä oli Asonides, tuotti
heille vastusta. Siinä oli soturina Pythes, Iskhenooksen poika, joka
sinä päivänä esiintyi mitä urhoollisimmin. Sillä laivan jouduttua
vihollisten valtaan hän teki vastarintaa siihen saakka, kunnes oli
miltei kappaleiksi hakattu. Mutta kun hän kaatuessaan ei kuollut, vaan
jäi henkiin, tekivät laivastosotureina palvelevat persialaiset
kaikkensa pelastaakseen hänet, lääkiten hänen haavojaan mirhamilla ja
käärien niitten ympäri byssos-liinaisia siteitä. Ja saavuttuaan
takaisin omaan leiriinsä he suuresti ihaillen näyttelivät häntä koko
sotajoukolle ja hoitelivat häntä hyvin. Mutta muita, samasta laivasta
vangitsemiaan helleenejä, he kohtelivat orjina.

182. Sillä tavoin vallattiin kaksi näistä laivoista. Kolmas sitä
vastoin, jonka päällikkönä oli eräs atenalainen Formos, pakeni, mutta
ajautui karille Peneioksen suulla, jolloin barbarit saivat haltuunsa
laivan, mutta eivät miehistöä. Sillä heti karille jouduttuaan
atenalaiset hyppäsivät maihin Tessaliassa ja matkasivat kotia Atenaan.

183. Tämän saivat Artemisionin luo leiriytyneet helleenit tietää
Skiathos-saaressa olevista vartionuotioista. Ja saatuaan sen tietää he
pelästyivät ja siirtyivät Artemisionista Khalkiiseen, vartioidakseen
Euriposta, mutta jättivät päivävahteja Euboian kukkuloille. Vaan
barbarien kymmenestä laivasta kulki kolme Skiathos-saaren ja Magnesian
välisen riutan luo, jonka nimenä on Myrmex. Sinne barbarit pystyttivät
kivipatsaan, jonka olivat tuoneet muassaan. Sitten itse laivasto lähti
liikkeelle Thermestä, ja koska heillä oli reitti selvänä, laskivat he
kaikilla laivoillaan vesille, yhdentoista päivän kuluttua siitä, kun
kuningas oli alkanut marssia Thermestä. Mutta riutan, joka on melkein
itse salmessa, oli heille näyttänyt skyrolainen Pammon. Ja koko päivän
purjehtien barbarit suorittivat matkan Magnesian aluetta olevaan
Sepias-niemeen saakka sekä Kasthanaian kaupungin ja Sepias-niemen
väliseen rantaan.

184. Tähän paikkaan ja Thermopylaihin saakka oli sotajoukko päässyt
vaurioitta, ja sen lukumäärä oli silloin vielä, kuten minä laskemalla
olen havainnut, tämä. Aasiasta tulleilla laivoilla, joita oli
tuhatkaksisataaseitsemän, teki alussa kaikista kansoista muodostunut
väkijoukko kaksisataaneljäkymmentäyksituhatta neljäsataa
miestä, kun laskee kussakin laivassa olleen kaksisataa miestä.
Näillä laivoilla palveli sotilaina, lukuunottamatta kunkin
laivan vakinaisia merisotamiehiä, kolmekymmentä miestä,
persialaisia, meedialaisia ja sakeja; tämä toinen joukko tekee
kolmekymmentäkuusituhattakaksisataakymmenen miestä. Tähän ja
aikaisempaan lukumäärään minä vielä lisään viisikymmenairokkaitten
miehistön, olettaen sen -- oli se sitten suurempi tai pienempi --
kahdeksaksikymmeneksi mieheksi kutakin kohti. Näitten alusten luku
laskettiin, kuten jo ennen on mainittu, kolmeksi tuhanneksi; siis
tekisi niissä olevien miesten luku kaksikymmentäneljätuhatta. Tämä
siis oli Aasiasta tullut merisotaväki, joka teki kaikkiaan
viisisataaseitsemäntoistatuhatta kuusisataakymmenen miestä.
Jalkaväkeä taas oli miljoona seitsemänsataatuhatta, ratsuväkeä
kahdeksankymmentätuhatta. Näihin minä vielä tahdon lisätä kameleilla
ratsastavat arabialaiset ja vaunuissa ajavat libyalaiset, joitten
määrän oletan kahdeksikymmeneksituhanneksi. Siispä laivaväen ja
maasotajoukon lukumäärä yhteenlaskettuna tekee kaksi miljoonaa
kolmesataaseitsemäntoistatuhatta kuusisataakymmenen miestä. Tässä on
mainittu itse Aasiasta tuotu sotajoukko, jättämällä sikseen
myötäseuraava palvelusväki ja viljankuljetus-alukset sekä kaikki ne,
jotka niissä purjehtivat.

185. Mutta nyt on koko tämän jo yhteenlasketun sotajoukon lisäksi
luettava vielä Europasta tuotu sotajoukko. Tässä täytyy kuitenkin
rajoittua vain arveluihin. Niinpä Traakian ja Traakian edustalla
olevien saarten helleenit asettivat satakaksikymmentä laivaa, ja
näitten laivojen miehistö teki kaksikymmentäneljätuhatta. Ja sen
maasotaväen määrä, jonka asettivat traakialaiset, paionit, eordit,
bottiaiïlaiset, khalkidien heimo, brygit, pieriläiset, makedonialaiset,
perraibit, ainianit, dolopit, magnetit, akhaialaiset ja kaikki
Traakian rannikolla asustavaiset -- näiden kansojen maasotaväen
lukumäärä teki luullakseni kolmesataatuhatta miestä. Tämä summa,
lisättynä Aasiasta tulleitten lukuun, tekee kaikkiaan kaksi miljoonaa
kuusisataaneljäkymmentäyksituhatta kuusisataakymmenen taistelukuntoista
miestä.

186. Näin suuri oli luvultaan taistelukuntoinen sotaväki, mutta sen
mukana seuraavaa palvelusväkeä, viljankuljetusveneitä ynnä muitten
sotajoukon myötä purjehtivien alusten miehistöä en arvele olleen
ensinmainittua joukkoa vähemmän, vaan enemmän. Mutta minä oletan
niiden luvun yhtä suureksi kuin taistelukuntoisen väen, en ollenkaan
suuremmaksi enkä pienemmäksi. Ja jos niiden luku pannaan yhtä
moneksi kuin oli taistelukuntoisia, teki niitten määrä täyteen
yhtä monta tuhatta miestä. Niin muodoin vei Xerxes, Dareioksen
poika, Sepias-niemeen ja Thermopylaihin saakka viisi miljoonaa
kaksisataakahdeksankymmentäkolmetuhatta kaksisataakaksikymmentä miestä.

187. Tämä siis oli Xerxeen koko sotajoukon miesluku, mutta naisten,
sekä ruuanlaittajain että jalkavaimojen, samoinkuin kuohilasten määrää
ei kukaan saattane täsmälleen sanoa. Eikä myöskään juhtien ynnä muiden
taakkoja kantavien elukoiden sekä mukana seuraavien indialaisten
koirien lukumäärää kukaan voisi ilmoittaa. Näin ollen ei minusta ole
ensinkään ihme, että jokien vedet ehtyivät, vaan enemmänkin minua
kummastuttaa, että ruokavarat riittivät niin monelle kymmenelle
tuhannelle hengelle. Sillä olen laskenut ja havainnut, että jos kukin
päivässä olisi saanut khoiniksin vehnää, eikä enempää, olisi kutakin
päivää kohti suoritettu satakymmenentuhatta kolmesataaneljäkymmentä
medimniä. [Summassa on laskuvirhe. Jos jokainen 5,283,220:sta miehestä
kunakin päivänä sai khoiniksin, tekee, koska 1 medimni oli 48
khoiniksia, puheenalainen määrä 110,067 1/12 medimniä.] Vaan sitä, mikä
meni naisille, kuohilaille, juhdille ynnä koirille, en laske. Mutta
niin monien tuhansien miesten joukossa ei yksikään kauneutensa eikä
kokonsa puolesta paremmin ansainnut olla tämän sotajoukon johtajana
kuin Xerxes itse.

188. Ja kun nyt laivasto liikkeelle lähdettyään purjehti vesille ja
laski Kasthanaian kaupungin ja Sepias-niemen väliseen rantaan,
kiinnitettiin ensimäiset laivat maahan, mutta muut näitten eteen
ankkureihin. Sillä koska rannikko ei ollut laaja, olivat laivat
asetetut, keula merelle päin, kahdeksaan riviin. Sen yön he viettivät
täten, mutta varhain aamulla alkoi, ilman oltua selkeä ja tyyni, meri
kohista, ja nousi ankara myrsky ja raju itätuuli, jota näitten seutujen
asujamet sanovat "Hellespontoksen tuuleksi". Kaikki ne miehistöstä,
jotka huomasivat tuulen yltyvän ja joitten ankkuripaikka sen salli,
vetivät ennen myrskyn tuloa laivansa maihin ja pelastuivat siten itse,
samoinkuin heidän laivansa. Mutta kaikki ne laivat, jotka myrsky
ulapalla yllätti, se ajoi osaksi niinsanottuun Ipnoihin, Pelionin
äärelle, osaksi rannikkoa kohti. Toiset ajautuivat itse Sepias-nientä
vastaan, toiset Meliboian kaupunkiin, toiset taas viskautuivat
Kasthanaiaan. Ja myrskyä oli kerrassaan mahdoton kestää.

189. Mutta kerrotaan sellainen tarina, että atenalaiset erään
ennuslauseen nojalla olivat kutsuneet avukseen Boreaan [s.o.
Pohjatuulen], koska heille aikaisemmin oli tullut toinen oraakelineuvo,
joka käski heidän kutsua avukseen vävynsä. Helleenien kertomuksen
mukaan on näet Boreaalla attikalainen vaimo, Erekhtheuksen tytär
Oreithyia. Tämän lankouden nojalla siis, kuten maine käy, atenalaiset
päättivät Boreaan olevan heidän vävynsä. Ja kun he, ollessaan
laivaleirissä Euboian Khalkiissa, huomasivat myrskyn kiihtyvän tai jo
sitä ennen, he kutsuivat avuksi Boreasta ja Oreithyiaa, rukoillen näitä
auttamaan heitä itseään sekä tuhoamaan barbarien laivat, kuten ennenkin
olivat Athoksen luona tehneet. Tämänkö vuoksi Boreas kävi barbarien
kimppuun heidän ollessaan ankkurissa, sitä en saata sanoa. Mutta
ainakin atenalaiset kertovat Boreaan, joka jo ennen oli heitä auttanut,
nytkin tämän teon aikaansaaneen. Ja palattuaan kotiin he pystyttivät
Boreaalle pyhätön Ilisos joen partaalle.

190. Tässä onnettomuudessa kertovat ne, jotka vähimmän määrän
mainitsevat, tuhoutuneen ainakin neljäsataa laivaa ja miehiä
suunnattoman luvun sekä äärettömän paljon tavaraa. Niinpä tämä
haaksirikko koitui erinomaisen hyödylliseksi eräälle Ameinokles
nimiselle magnetille, Kretineen pojalle, joka omisti maata
Sepias-niemen seuduilla. Hän korjasi näet haltuunsa paljon kultaisia
juoma-astioita, jotka myöhemmin ajautuivat maihin, ja niinikään paljon
hopea-astioita; löysipä hän persialaisten sotarahastonkin ja anasti
suunnattomat määrät tavaraa. Mutta vaikka hän löydöstään suuresti
rikastuikin, ei hän muissa kohdin ollut onnellinen. Sillä hänelle
tuotti surua muuan tuskallinen tapaus, hän kun joutui oman poikansa
surmaajaksi.

191. Mutta tuhoutuneitten viljankuljetus- ja muiden alusten määrää ei
laskettukaan. Niinpä laivaston päälliköt, peloissaan että
tessalialaiset heitä ahdistaisivat, kun heidän oli käynyt näin
huonosti, laittoivat itselleen korkean suoja-aitauksen laivahylyistä.
Sillä myrskyä kesti kolme päivää. Lopuksi maagit toimittivat
teurasuhreja ja koettivat loitsuilla tyynnyttää tuulta, jonka ohella he
myös uhrasivat Thetiille ja nereideille. Ja neljäntenä päivänä he
taltuttivat tuulen, taikka sitten se muuten itsestään asettui. Mutta
Thetiille he uhrasivat, kuultuaan ioonilaisilta sen tarinan, että hänet
oli tästä paikasta ryöstänyt Peleus ja että koko Sepias-niemen rannikko
oli hänen ja muiden nereidien oma.

192. Niinpä tuuli neljäntenä päivänä asettui. Mutta seuraavana päivänä,
ensimäisenä siitä, kun myrsky oli päättynyt, juoksivat päivävahdit alas
Euboian kukkuloilta ja ilmoittivat helleeneille kaikki, mitä
haaksirikossa oli tapahtunut. Saatuaan siitä tiedon nämä rukoilivat
Poseidon pelastajaa ja valoivat juomauhrin, jonka jälkeen he kiireimmän
kautta riensivät takaisin Artemisioniin, toivoen tapaavansa vain
aniharvoja laivoja vastassansa.

193. Tultuaan nyt toisen kerran Artemisionin kohdalle he asettuivat
sinne laivaleiriin. Ja helleenit ovat siitä perin käyttäneet Poseidon
"pelastajan" nimitystä aina näihin saakka. Mutta tuulen taltuttua ja
laineiden asetuttua barbarit työnsivät laivansa vesille ja lähtivät
purjehtimaan manteren rantaa myöten. Ja kierrettyään Magnesian niemen
kärjen he oikopäätä purjehtivat Pagasaihin johtavaan poukamaan. Tässä
Magnesian poukamassa on se paikka, mihin Iasonin tovereineen kerrotaan
jättäneen Herakleen, silloin kun tämä, heidän ollessaan matkalla
kolkhilaiseen Aiaan noutaakseen oinaantaljan, oli Argo-laivasta
lähetetty hakemaan vettä. Sieltä oli heidän määrä, otettuaan vettä,
laskea ulapalle. Tämän johdosta paikka sai nimen Afetai. [Nimi
muistuttaa erästä kreikkalaista verbiä, joka merkitsee: lähettää pois
t. liikkeelle.] Siihen siis Xerxeen väki asettui ankkuriin.

194. Mutta viisitoista näistä laivoista sattui lähtemään vesille paljoa
myöhemmin kuin muut, ja ne nähtävästi huomasivat Artemisionin luona
olevat helleenien laivat. Tällöin barbarit luulivat näitä omikseen,
mutta purjehtiessaan niitä kohti he joutuivatkin helleenien käsiin.
Niitten päällikkönä oli Aiolian Kymen käskynhaltija Sandokes,
Thamasioksen poika, jonka Dareios kuningas ennen näitä tapauksia
tällaisesta syystä oli otattanut kiinni ja käskenyt ristiinnaulita.
Sandokes, joka oli kuninkaallisia tuomareita, oli ottanut lahjoja ja
langettanut väärän tuomion. Mutta kun hän parhaillaan ristissä riippui,
havaitsi Dareios punnitessaan, että Sandokeen kuninkaallista huonetta
kohtaan tekemät hyvät työt olivat suuremmat kuin hänen hairahduksensa.
Sen havaittuaan ja käsittäen itse menetelleensä suuremmalla
pikaisuudella kuin viisaudella Dareios päästi hänet vapaaksi. Mutta
vaikka siis Sandokes täten oli pelastunut Dareios kuninkaan määräämästä
kuolemanrangaistuksesta ja jäänyt henkiin, ei hänen nyt, helleenejä
vastaan purjehtiessaan, ollut sallittu toistamiseen pelastua ja jäädä
eloon. Sillä nähtyään barbarien purjehtivan päin, helleenit, jotka
huomasivat heidän tekemänsä erehdyksen, laskivat heitä vastaan ja
vangitsivat heidät huokeasti.

195. Yhdessä näistä laivoista purjehti ja joutui vangiksi Aridolis,
Kaarian Alabandan itsevaltias, toisessa pafolainen sotapäällikkö
Penthylos, Demonooksen poika, joka toi kaksitoista laivaa Pafoksesta,
mutta, Sepias-niemen luona vallinneessa myrskyssä kadotettuaan niistä
yksitoista, purjehti ainoalla jälellejääneellä laivallaan, silloin kun
hän Artemisionin luona joutui vangiksi. Näiltä utelivat helleenit, mitä
tahtoivat saada tietää Xerxeen sotajoukosta, ja lähettivät heidät
sitten sidottuina Korintoksen kannakselle.

196. Barbarien laivasto, lukuunottamatta niitä viittätoista, joita
mainitsin Sandokeen johtaneen, saapui siis Afetaihin. Mutta Xerxes ynnä
maasotajoukko matkasi Tessalian ja Akhaian kautta ja oli jo kolme
päivää sitten tunkeutunut Malis-maakuntaan. Sitä ennen hän oli
Tessaliassa pannut toimeen ratsukilpailun, missä koetteli omaansa ja
tessalialaista hevosväkeä, koska hän oli kuullut tämän olevan
helleenien kesken parhaimman. Mutta siinä jäivät helleeniläiset hevoset
toisista paljon jälelle. Ja Tessalian joista oli Onokhonos ainoa, joka
ei riittänyt sotaväelle, kun sen vettä juotiin. Mutta Akhaiassa
virtaavista joista yksin sekin, joka niistä on suurin, nimittäin
Epidanos, riitti vain töin tuskin.

197. Xerxeen saavuttua Alokseen Akhaiassa kertoivat hänelle oppaat,
jotka tahtoivat kaikkea selittää, Zeus Lafystioksen pyhättöä koskevan
paikallistarun, jonka mukaan Athamas, Aioloksen poika, oli, yksissä
neuvoin Inon kanssa, keksinyt Frixoksen pään varalle salajuonen ja
kuinka sittemmin akhaialaiset oraakelinlauseen johdosta ovat säätäneet
tämän jälkeläisille tämmöiset tehtävät. Sitä, joka tästä suvusta on
vanhin, he käskevät pysyttelemään poissa "Leiton'ista" (s.o.
kansantalosta) ja vartioivat sitä itse. "Leiton'iksi" sanoivat näet
akhaialaiset prytaneionia. Mutta jos hän käy siihen sisälle, ei hän
millään keinoin pääse sieltä ulos, ennenkuin hänen on määrä joutua
uhrattavaksi. Jo monet näistä, joitten täytyy joutua uhrattaviksi,
ovat, tätä peläten, lähteneet karkuun toiseen maahan; mutta jos he ajan
vierittyä palaavat takaisin ja saadaan kiinni, toimitetaan heidät
prytaneioniin. Sitten viedään mies ylt'yleensä seppeleiden peittämänä
ja juhlasaatossa uhrattavaksi. Tämä kohtalo on tullut Kytissoroksen,
Frixoksen pojan, jälkeläisten osaksi, siitä syystä, että kun
akhaialaiset oraakelinlauseen johdosta aikoivat tehdä Athamaasta,
Aioloksen pojasta, sovitusuhria maan puolesta ja juuri olivat
uhraamaisillaan hänet, tämä Kytissoros saapui kolkhilaisesta Aiasta ja
pelasti hänet. Mutta tämän tekonsa kautta hän nostatti jumalan vihan
omiin jälkeläisiinsä. Vaan kun Xerxes tämän kuultuaan saapui pyhän
lehdon läheisyyteen, pysytteli hän itse aina siitä syrjässä ja käski
koko sotajoukon tehdä samoin; ja Athamaan jälkeläisten taloa hän piti
kunniassa samalla tavoin kuin temppelialuettakin.

198. Tämä tapahtui Tessaliassa ja Akhaiassa. Niiltä seuduilta Xerxes
kulki Malis-maahan merenlahden vartta, jossa joka päivä syntyy vuoksi
ja luode. Tämän lahden rannoilla on tasainen kohta, joka toiselta
puoleltaan on leveä, toiselta hyvin kaita. Paikan ympärillä on korkeita
pääsyttömiä vuoria, niinsanotut Trakhinian kalliot, jotka sulkevat koko
Malis-maan. Ensimäinen kaupunki lahden äärellä, Akhaiasta tullessa, on
Antikyra, jonka luona ainianien maasta virtaava Sperkheios-joki laskee
mereen. Siitä on noin kahdenkymmenen stadionin päässä toinen, Dyras
niminen joki, jonka tarina tietää ilmestyneen Herakleen avuksi, silloin
kun tämä paloi. Siitä on, taaskin kahdenkymmenen stadionin päässä,
kolmas joki, jonka nimenä on Melas.

199. Tästä Melas-joesta on noin viiden stadionin päässä
Trakhis-kaupunki. Siltä kohtaa on koko tämän maan levein väli vuorilta
mereen, ja niiden luona sijaitsee Trakhis. Tasanko on näet siitä
paikasta kahdenkymmenenkahden tuhannen pletrin levyinen. Mutta
Trakhinian maata ympäröivässä vuoressa on, Trakhis-kaupungista etelään
päin, rotko, ja tämän rotkon halki virtaa Asopos-joki pitkin vuoren
juurta.

200. On myös toinen, ei varsin suuri joki, Foinix, joka on etelään
päin Asopoksesta ja, virraten näistä vuorista, laskee Asopokseen.
Foinix-joen kohdalla on väli kapein, sillä siellä on ainoastaan siihen
rakennettu ajotie. Foinix-joesta taas on viisitoista stadionia
Thermopylaihin. Mutta Foinix-joen ja Thermopylain välillä on Anthele
niminen kylä, jonka ohitse juuri Asopos virtaa ja sitten laskee mereen,
ja sen ympärillä on leveä tasanko, mihin on perustettu Demeter
Amfiktyoniin pyhättö ja missä sijaitsevat amfiktyonien istuimet ja itse
Amfiktyonin pyhättö.

201. Kuningas Xerxes siis piti leiriä Malis-maan Trakhiniassa, mutta
helleenit solatiessä. Tämän paikan nimenä on useimpien helleenien
kesken Thermopylai, mutta maanasukasten ja ympärillä asuvaisten kesken
Pylai. Molemmat sotajoukot olivat niinmuodoin leirissä näissä
paikoissa, ja Xerxes vallitsi koko pohjoista seutua Trakhis-kaupunkiin
saakka, helleenit taas koko etelän ja suven puoleista seutua tällä
mantereella.

202. Ja ne helleenit, jotka tässä paikassa jäivät odottamaan
persialaista, olivat seuraavat: kolmesataa raskasaseista
spartalaista, tuhat tegealaista ja mantineialaista, puolet kumpiakin,
satakaksikymmentä miestä Arkadian Orkhomenoksesta sekä muusta
Arkadiasta tuhat. Näin monta oli arkadialaisia. Korintoksesta taas oli
neljäsataa ja Flius-kaupungista kaksisataa sekä Mykenaista
kahdeksankymmentä miestä. Nämä olivat saapuneet Peloponnesoksesta;
boiotilaisia taas oli seitsemänsataa thespialaista ja neljäsataa
teebalaista.

203. Näitten lisäksi tulivat opuntilaiset lokrilaiset, jotka koko
sotavoimineen olivat aseisiin kutsutut, sekä tuhat fokilaista. Heidät
olivat näet helleenit kutsuneet avukseen, sanansaattajien kautta
ilmoittaen itse tulleensa toisten etujoukkona ja muiden liittolaisten
olevan joka päivä odotettavissa; meri oli heillä turvattuna, sitä kun
vartioivat atenalaiset, aiginalaiset ynnä muut laivastopalvelukseen
määrätyt, eikä heillä ollut mitään pelättävää. Sillä se, joka Hellasta
vastaan hyökkäsi, ei ollut jumala, vaan ihminen, eikä ollut eikä tulisi
olemaan ketään kuolevaista, jota ei heti hänen syntymästään saakka
onnettomuus olisi seurannut; ja kuta suurempi henkilö oli, sitä
suurempi oli onnettomuuskin. Siis täytyi myös hyökkääjän, koska kerran
oli kuolevainen, voida suistua kunniastaan. Tämän kuultuaan he
riensivät helleenien avuksi Trakhis-kaupunkiin.

204. Näillä oli kyllä useitakin sotapäällikköjä, kullakin kaupungilla
omansa, mutta se, jota enimmin ihailtiin ja joka johti koko
sotajoukkoa, oli lakedaimonilainen Leonidas, Anaxandrideen poika; tämän
isä oli Leon, hänen isänsä Eurykratides, hänen Anaxandros, hänen
Eurykrates, hänen Polydoros, hänen Alkamenes, hänen Teleklos, hänen
Hegesilaos, hänen Doryssos, hänen Leobotes, hänen Ekhestratos, hänen
Agis, hänen Eurysthenes, hänen Aristodemos, hänen Aristomakhos, hänen
Kleodaios, hänen Hyllos ja hänen isänsä Herakles. Ja Leonidas oli
saavuttanut Spartan kuninkuuden odottamattaan.

205. Sillä koska hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä, Kleomenes ja
Dorieus, oli kuninkuuden toivo häneltä riistetty. Mutta kun Kleomenes
oli kuollut jättämättä jälkeensä miespuolista perillistä eikä
Dorieuskaan enää ollut elossa, vaan hänkin oli Sikeliassa kuollut,
joutui kuninkuus niinmuodoin Leonidaalle, niin hyvin siitä syystä, että
hän oli syntynyt ennen Kleombrotosta -- tämä näet oli Anaxandrideen
nuorin poika -- kuin siitä syystä, että hän myös oli nainut Kleomeneen
tyttären. Tämä Leonidas läksi silloin Thermopylaihin, valittuaan
mukaansa tavanmukaiset kolmesataa miestä semmoisten joukosta, joilla
oli lapsia. Ja hän saapui kutsuttuaan aseisiin nämä sekä teebalaisia
niin monta kuin luetellessani mainitsin; näiden päällikkönä oli
Leontiades, Eurymakhoksen poika. Ja Leonidas oli siitä syystä katsonut
tärkeäksi kutsua aseisiin ainoastaan nämä helleenit, että heitä kovasti
syytettiin meedialaismielisyydestä. Senvuoksi hän kutsui heidät sotaan,
koska tahtoi tietää, lähettäisivätkö he väkeä muitten mukana vai
hylkäisivätkö he julkisesti helleenien liittolaisuuden. Ja he
lähettivät, vaikka heiliä olikin muuta mielessään.

206. Spartalaiset olivat lähettäneet Leonidaan ja nämä hänen
seuralaisensa ensimäisiksi, jotta muut liittolaiset, nähdessään heidät,
lähtisivät sotaan eivätkä menisi meedialaisten puolelle hekin, jos
kuulisivat näiden vitkastelevan. Mutta sitten -- heillä oli näet
esteenä Karneia-juhla -- he aikoivat, juhlittuaan ja jätettyään
vartiostoja Spartaan, kiiruimmiten miehissä rientää avuksi. Samalla
tavoin aikoivat myös muut liittolaiset tehdä. Sillä samoihin aikoihin
näiden tapausten kanssa sattui Olympia-juhla. Ja koska he eivät
luulleet Thermopylain ottelun niin nopeasti tulevan ratkaistuksi,
lähettivät he vain nämä etujoukot.

207. Näin nyt siis he aikoivat tehdä. Mutta kun persialainen lähestyi
solaa, ajattelivat Thermopylaissa olevat helleenit peloissaan
lähteä pois. Niinpä nyt muut peloponnesolaiset päättivät mennä
Peloponnesokseen ja vartioida Isthmosta. Mutta koska fokilaiset ja
lokrilaiset tästä päätöksestä olivat kovin suutuksissaan, äänesti
Leonidas, että jäätäisiin siihen paikkaan ja lähetettäisiin
sanansaattajia kaupunkeihin, käskien näitä tuomaan heille apua, koska
itse olivat liian harvalukuiset torjuakseen meedialaisten sotajoukon.

208. Heidän tästä neuvotellessaan lähetti Xerxes vakoojana ratsumiehen
katsomaan, montako heitä oli ja mitä he mahtoivat tehdä. Vielä
Tessaliassa ollessaan hän näet oli kuullut, että tähän paikkaan oli
koottu vähäinen sotavoima, ja että johtajina olivat lakedaimonilaiset
ja Leonidas, joka sukuperältään oli herakleidi. Leirin luo
lähestyttyään ratsumies katseli sitä, mutta ei nähnyt sitä kokonaan.
Sillä sen muurin sisäpuolelle asetettuja, jonka he olivat pystyttäneet
ja jota he vartioitsivat, ei ollut mahdollista nähdä. Vaan hän tarkasti
ulkopuolella olijoita, jotka olivat asettuneet muurin edustalle. Ja
sillä haavaa sattuivat lakedaimonilaiset olemaan sijoitettuina
ulkopuolelle. Tällöin hän näki toisten miesten voimistelevan, toisten
sukivan hiuksiaan. Tätä katsellessaan hän ihmetteli ja otti selvän
heidän luvustaan. Ja täsmälleen otettuaan joka asiasta selvän hän
kaikessa rauhassa ratsasti takaisin. Sillä ei yksikään häntä ajanut
takaa, vaan häntä kohtasi täydellinen välinpitämättömyys. Ja palattuaan
hän kertoi Xerxeelle kaiken, mitä oli nähnyt.

209. Sen kuullessaan Xerxes ei voinut käsittää asianlaitaa, että he
nimittäin voimiensa takaa varustautuivat itse kuolemaan ja vihollisia
surmaamaan. Vaan koska he hänestä näyttivät tekevän jotakin
naurettavaa, noudatti hän luokseen Demaratoksen, Aristonin pojan, joka
oleskeli leirissä. Hänen saavuttuaan kysyi Xerxes tätä kaikkea, koska
hän tahtoi saada selville, mitä lakedaimonilaiset tekivät. Mutta
Demaratos lausui: "Sinä olet ennenkin minulta kuullut näistä miehistä,
silloin kun läksimme liikkeelle Hellasta vastaan. Mutta sen kuultuasi
teit minusta pilkkaa, sanoessani, kuinka näin tämän kaiken päättyvän.
Sillä korkein pyrkimykseni on sinun edessäsi, kuningas, noudattaa
totuutta. Kuule siis nytkin. Nämä miehet ovat saapuneet taistelemaan
meitä vastaan solasta, ja siihen he valmistautuvat. Sillä heillä on
tällainen tapa. Aina milloin he ovat aikeessa panna alttiiksi henkensä,
he koristavat päänsä. Ja tiedä, että jos kukistat nämä sekä Spartaan
jääneen joukon, ei yksikään muu kansa maailmassa ole jäävä paikoilleen
nostaen kättään sinua vastaan, kuningas. Sillä nyt käyt Hellaan
kauneinta kuningaskuntaa ja sen parhaimpia miehiä vastaan." Kovin
uskomattomalta tuntui Xerxeestä tämä kuulemansa, ja toistamiseen hän
kysyi, millä tavoin he, noin vähäinen määrä, voivat hänen sotajoukkoaan
vastaan taistella. Vaan Demaratos virkkoi: "Oi kuningas, kohtele minua
valehtelijana, jollei tämä asia pääty, niinkuin minä sanon."

210. Näin hän lausui, mutta ei voinut saada Xerxesta uskomaan sanojaan.
Ja neljä päivää oli jo Xerxes antanut kulua, aina vain toivoen
helleenien karkaavan tiehensä. Mutta kun he viidentenäkään päivänä
eivät lähteneet pois, vaan, kuten hänestä näytti, julkeudesta ja
ymmärtämättömyydestä aikoivat edelleen sinne jäädä, lähetti hän
suutuksissaan heitä vastaan meedialaiset ja kissiläiset, joille hän oli
antanut tehtäväksi ottaa helleenit elävinä käsiinsä ja tuoda heidät
hänen eteensä. Ja kun meedialaiset hyökkäsivät ja kävivät helleenien
kimppuun, kaatui heitä useita; mutta uusia tuli sijaan, kääntymättä
takaisin, vaikka he kärsivätkin suuren tappion. Ja he tekivät selväksi
jokaiselle, eikä vähimmin kuninkaalle itselleen, että heitä kyllä oli
paljon ihmisiä, mutta vähän miehiä. Ja ottelua kesti koko päivän.

211. Mutta saatuaan näin tuiman vastaanoton väistyivät meedialaiset
pois, ja heidän sijalleen astuen hyökkäsivät ne persialaiset, joita
kuningas nimitti "kuolemattomiksi" ja joitten päällikkönä oli Hydarnes;
näiden piti muka helposti tehdä loppu helleeneistä. Mutta jouduttuaan
näitten kanssa käsikähmään ei heidän ollenkaan käynyt sen paremmin kuin
meedialaisenkaan sotajoukon, vaan samalla tavoin, syystä että he
taistelivat ahtaassa paikassa ja käyttivät lyhyempiä keihäitä
kuin helleenit eivätkä voineet levittää sotavoimaansa. Mutta
lakedaimonilaiset taistelivat mainehikkaasti. Ja he osoittivat monella
tavoin taistelevansa sotataitoisina taitamattomia vastaan. Mutta
varsinkin he sen tekivät, aina milloin he käänsivät selkänsä ja olivat
joukossa pakenevinaan. Silloin barbarit, nähdessään heidän pakenevan,
huudolla ja melulla kävivät päin, mutta juuri kun he olivat
saavuttamaisillaan helleenit, kääntyivät nämä heitä vastaan ja löivät,
kääntyessään takaisin lukemattomia persialaisia. Kuolipa siinä myös
muutamia itse spartalaisista. Mutta kun persialaiset kaikista
yrityksistään huolimatta eivät ollenkaan voineet saada haltuunsa solaa,
vaikka he sekä osastottain että koko voimallaan hyökkäsivät,
vetäytyivät he takaisin.

212. Näiden rynnäkköjen kestäessä kerrotaan kuninkaan, joka katseli
taistelua, kolmasti kavahtaneen valtaistuimeltaan, pelästyen
sotajoukkonsa puolesta. Näin he silloin kamppailivat, mutta seuraavana
päivänä eivät barbarit otelleet ollenkaan sen paremmin. Sillä koska
helleenejä oli niin vähän, luulivat he näiden olevan yli-yltään
haavoitettuja eikä enää kykenevän kättänsä kohottamaan, ja kävivät
heidän kimppuunsa. Mutta helleenit olivat järjestyneinä aselajien ja
heimojen mukaan ja taistelivat kukin rivissään, lukuunottamatta
fokilaisia. Nämä olivat asetetut vuorelle vartioimaan polkua. Ja kun
nyt persialaiset huomasivat, ettei edellisestä päivästä ollut mitään
muutosta tapahtunut, vetäytyivät he pois.

213. Mutta kuninkaan ollessa neuvotonna, mitä tehdä asian tällä
kannalla ollessa, tuli hänen puheilleen eräs Efialtes niminen
malilainen, Eurydemoksen poika. Arvellen kuninkaalta saavansa suuren
palkinnon, tämä ilmoitti, että vuoren kautta vei Thermopylaihin polku,
ja syöksi siten turmioon sinne jääneet helleenit. Myöhemmin hän,
peläten lakedaimonilaisia, pakeni Tessaliaan, ja hänen paettuaan
julistivat Pylaia-istuntoon kokoontuneet pylagorit palkkion hänen
hengestään. Sittemmin hän palasi Antikyraan, jossa sai surmansa
Athenades nimisen trakhinialaisen kädestä. Tämä Athenades kuitenkin
tappoi hänet toisesta syystä, jonka myöhemmissä kertomuksissani aion
mainita; mutta yhtä kaikki iakedaimonilaiset sen johdosta osoittivat
hänelle kunniata.

214. Tällä tavoin siis Efialtes kuoli näitä tapauksia myöhemmin. Mutta
on myös olemassa toinen kertomus, jonka mukaan karystolainen Onetes,
Ifanagoraan poika, ja antikyralainen Korydallos ovat ne, jotka asian
ilmaisivat kuninkaalle ja veivät persialaiset vuoren ympäri. Vaan tämä
ei ainakaan minusta ole ensinkään uskottava. Sen saattaa näet
ensiksikin päättää siitä, että helleenien pylagorit, jotka kaiketi
tarkimmin olivat asian tutkineet, eivät kuuluttaneet palkkiota Oneteen
eikä Korydalloksen, vaan trakhiniaiaisen Efialteen päästä. Toiseksi
tiedämme Efialteen tästä syystä paenneen. Olisihan tosin Onetes voinut
tuntea tuon polun, vaikkei ollutkaan malilainen, syystä että oli siinä
maassa paljon oleskellut. Mutta oli miten oli, Efialtes oli se, joka
johdatti persialaiset vuoren ympäri polkua myöten, ja siksi minä
mainitsen hänet syylliseksi.

215. Mutta koska Efialteen lupaus miellytti Xerxestä, ihastui hän heti
suuresti ja lähetti matkaan Hydarneen ynnä hänen johdonalaisensa väen.
Ja he läksivät liikkeelle leiristä siihen aikaan, jolloin valot
sytytetään. Tämän polun olivat Malis-maan asukkaat keksineet, ja sen
keksittyään he olivat opastaneet tessalialaiset fokilaisia vastaan,
silloin kun fokilaiset, sulkemalla solan muurilla, olivat turvanneet
itsensä sodalta. Ja näistä ammoisista ajoista saakka oli malilaisille
selvää, ettei sola ollut miksikään hyödyksi.

216. Tämä polku on tällainen. Se alkaa Asopos-joen luota, joka virtaa
rotkon halki, ja vuorella sekä polulla on sama nimi, Anopaia.
Anopaia-polku kulkee pitkin vuorenselkää ja päättyy Alpenos-kaupungin
kohdalla, joka on lokrilaisten ensimäinen kaupunki malilaisia vastassa,
sekä niinsanotun Melampygos-kiven ja kerkopien istuinten kohdalla,
siinä, missä myös on kapein väli.

217. Tätä tämänluontoista polkua myöten persialaiset, astuttuaan
Asopos-joen yli, kulkivat koko yön, oikealla kädellään Oitan,
vasemmalla Trakhinian vuoret. Aamunkoitossa he pääsivät vuoren
kukkulalle. Tällä kohtaa vuorta vartioi, kuten ennenkin olen
osoittanut, tuhat fokilaista raskasaseista, varjellen omaa maataan ja
suojellen polkua. Sillä allaolevaa pääsypaikkaa vartioivat mainitut
helleenit, mutta vuoren päällitse kulkevaa polkua olivat fokilaiset
Leonidaalle tarjoutuneet vartioimaan.

218. Ja tällä tavoin fokilaiset havaitsivat vihollisten päässeen
vuorelle. Noustessaan olivat näet persialaiset jääneet heiltä
huomaamatta, koko vuori kun on puiden peitossa. Mutta koska oli tyyni,
syntyi luonnollisesti kova kahina lehdistä, joita oli paksulta
kulkijain jaloissa. Silloin fokilaiset kavahtivat pystyyn ja pukivat
aseet ylleen. Ja samassa olivatkin barbarit läsnä. Nähdessään siinä
aseellista väkeä hämmästyivät barbarit, sillä he olivat toivoneet,
etteivät kohtaisi mitään vastarintaa; sensijaan he tapasivatkin
edessään sotajoukon. Tällöin Hydarnes, joka pelkäsi näiden olevan
lakedaimonilaisia, kysyi Efialteelta, mitä miehiä he olivat. Saatuaan
tarkoin tietää tämän hän järjesti persialaiset taisteluun. Ja kun nyt
fokilaiset joutuivat ankaran ja taajan nuolisateen alaisiksi, läksivät
he pakoon vuoren huipulle, siinä uskossa, että viholliset ensi sijassa
olivat heitä vastaan lähteneet, ja valmistautuivat kuolemaan. Tämä siis
oli heidän ajatuksensa, mutta Efialtesta ja Hydarnesta seuraavat
persialaiset eivät ensinkään välittäneet fokilaisista, vaan
laskeutuivat kiireesti vuorelta.

219. Thermopylaissa oleville helleeneille oli ensiksi Megistias
tietäjä, uhriteuraita tutkittuaan, julistanut, että heitä aamun tullen
odotti kuolema; lisäksi oli myös saapunut karkulaisia, jotka
ilmoittivat persialaisten kiertomarssin. Nämä ilmaisivat tietonsa vielä
yön aikana. Mutta kolmanneksi, päivän jo valjetessa, toivat sanan
päivävahdit, juosten kukkuloilta alas. Helleenit silloin neuvottelivat
keskenään, ja heidän mielipiteensä kävivät eri suuntiin. Toiset näet
kehoittivat jäämään paikoilleen, toiset epäsivät. Vihdoin he erkanivat
toisistaan, jolloin toiset läksivät pois ja hajaantuivat eri tahoille
sekä kääntyivät kukin kaupunkiinsa; toiset taas valmistautuivat yhdessä
Leonidaan kanssa jäämään paikoilleen.

220. Kerrotaan myös Leonidaan itsensä lähettäneen heidät pois, pitäen
huolta siitä, etteivät joutuisi hukkaan; mutta hänen itsensä,
samoinkuin saapuvilla olevien spartalaisten ei käynyt päinsä jättää
sitä paikkaa, mitä he alun pitäen olivat tulleet vartioimaan. Itsekin
olen täydellisesti sitä mieltä, että kun Leonidas näki liittolaisten
olevan haluttomia ja vastahakoisia kohtaamaan yhteisesti vaaraa, niin
hän käski heidän lähteä tiehensä, mutta katsoi sopimattomaksi itse
poistua; jos hän sitävastoin pysyi paikoillaan, oli hän jättävä
muistoksi suuren kunnian, eikä Spartan onni ikipäivinä ollut sammuva.
Kun näet spartalaiset heti sodan sytyttyä olivat tämän johdosta
kysyneet oraakelilta neuvoa, oli Pytia vastannut heille, että joko
Lakedaimon oli joutuva barbarien hävitettäväksi tai heidän kuninkaansa
hukkuva. Tämän hän heille julisti näin kuuluvin kuusimitta-säkein:

    "Teilt', oi Spartan aukeatanterisen asujoilta,
    suuren, mainion kaupungin joko Perseun pojat
    kaatavat, tai jää kaihoamaan Lakedaimonin ääret
    kaattua valtijataan, jok' on Herakleen sukukantaa.
    Ei näet estää voi väki sonnin, ei jalopeuran
    vainoajaa, väki Zeun häll' on, eik' estyvä ennen
    lie, kuin raastanut jommankumman on kappalehiksi."

Tätä lauselmaa siis Leonidas ajatteli, ja koska hän tahtoi jättää
kunnian yksistään spartalaisille, niin luulen pikemmin hänen
lähettäneen luotaan liittolaiset, kuin poislähteneiden olleen eri
mieltä hänen kanssaan ja siksi noin kurittomasti menneen menojaan.

221. Tästä on mielestäni melkoisena todistuksena se, että Leonidas
ilmeisesti myös käski luotaan sotajoukon mukana seuraavan tietäjän,
akarnanilaisen Megistiaan, jonka sanottiin polveutuvan Melampuksesta ja
joka uhriteuraitten nojalla oli lausunut, kuinka heidän oli käyvä. Ja
tämän Leonidas oli tehnyt siinä tarkoituksessa, ettei tietäjä kuolisi
hänen kerallaan. Mutta vaikka hänen käskettiinkin poistua, ei hän
kuitenkaan hyljännyt Leonidasta. Sen sijaan lähetti hän luotaan
sotajoukon myötä olleen ainoan poikansa.

222. Leonidaan luota lähetetyt liittolaiset läksivät nyt
pois, totellen häntä, mutta thespialaiset ja teebalaiset
jäivät yksin lakedaimonilaisten luo. Näistä jäivät teebalaiset
vastahakoisesti ja tahtomattaan, sillä Leonidas pidätti heidät luonaan
ikäänkuin panttivankeina. Sitävastoin jäivät thespialaiset täysin
vapaaehtoisesti, selittäen etteivät aikoneet jättää Leonidasta ynnä
hänen seuralaisiaan ja lähteä matkoihinsa; vaan he jäivät paikoilleen
ja kuolivat heidän kerallaan. Ja heidän päällikkönään oli Demofilos,
Diadromeen poika.

223. Auringon noustessa toimitettuaan juomauhrin Xerxes pysyi alallaan
noin toriaikaan saakka ja teki sitten hyökkäyksen. Sillä niin oli
Efialtes neuvonut. Vuorelta lasku on näet suorempi ja väli siltä kohtaa
paljoa lyhyempi kuin kiertotie ja vuorelle nousu. Niinpä Xerxes
joukkoineen kävi lähemmäksi. Ja Leonidas ynnä hänen mukanaan olevat
helleenit, jotka nyt astuivat kuoloa kohti, etenivät tällä kertaa jo
paljoa loitommas kuin alussa, nimittäin solan leveimpään kohtaan.
Muurin suojavallia tosin vielä vartioitiin, mutta sen sijaan, että he
edellisinä päivinä olivat väistyneet kapeaan kohtaan ja siellä
taistelleet, ottelivat he nyt sen ulkopuolella. Ja lukuisa joukko
barbareja kaatui. Sillä osastojen takana seisoivat päälliköt, jotka
ruoskalla sivalsivat joka miestä, siten aina vain hoputtaen heitä
eteenpäin. Siksi monet heistä suistuivat mereen ja hukkuivat, vielä
useammat tallaantuivat kuoliaiksi toistensa jalkoihin; eikä yhtään
välitetty siitä, joka hukkui. Sillä koska helleenit käsittivät, että
heitä uhkasi kuolema vuoren ympäri kiertäneitten puolelta, ponnistivat
he, mistään piittaamatta ja vihan vimmoissaan, kaikki voimansa
barbareja vastaan.

224. Jo olivat useimmilta keihäät katkenneet, mutta nyt he miekoillaan
alkoivat tuhota persialaisia. Ja tässä ottelussa kaatui Leonidas, mitä
urhoollisimmin taisteltuaan, ja hänen kerallaan muut mainehikkaat
spartalaiset, joiden nimistä olen ottanut selvää, koska he sen ovat
ansainneet. Ja minä olen saanut selville kaikkien kolmensadan nimet.
Mutta persialaistenkin puolella kuoli tässä monta mainittavaa miestä,
muiden muassa myös kaksi Dareioksen poikaa, Abrokomes ja Hyperanthes,
jotka Artaneen tytär Fratagune oli Dareiokselle synnyttänyt. Tämä
Artanes oli Dareios kuninkaan veli ja Arsameen pojan, Hystaspeen,
poika. Ja naittaessaan tyttärensä Dareiokselle hän samalla antoi tälle
koko omaisuutensa, koska hänellä ei ollut muuta lasta kuin tämä yksi
tytär.

225. Niinpä kaatui täällä taistellen kaksi Xerxeen veljeä. Mutta
Leonidaan ruumiista syntyi persialaisten ja lakedaimonilaisten kesken
ankara temmellys, kunnes helleenit urhoudellaan vetivät sen puolelleen
ja käänsivät vastustajat neljästi pakoon. Tätä kesti siihen saakka,
kunnes Efialtes tovereineen saapui. Helleenien saatua tiedon näiden
tulosta, muuttui jo taistelu. He näet väistyivät jälleen solatiehen, ja
kuljettuaan muurin ohi he asettuivat miehissä kaikki, paitsi
teebalaiset, eräälle kummulle. Tämä kumpu on siinä paikassa, mistä
pääsee solaan ja missä nyt sijaitsee Leonidaan muistoksi pystytetty
kivijalopeura. Tässä paikassa puolustautuivat puukoilla ne, joilla
vielä sattui semmoisia olemaan, toiset taas käsin ja hampain. Ja siinä
he hautaantuivat barbarien heittoaseitten alle, kun toiset näistä
hyökkäsivät heitä kohti suoraan edestä ja hajoittivat muurin
vallituksen, toiset taas kiersivät heidät ylt'ympäri joka puolelta.

226. Miten urhoollisesti lakedaimonilaiset ja thespialaiset
esiintyivätkään, mainitaan kuitenkin erään spartalaisen Dienekeen
olleen kaikista urhoollisimman. Kerrotaan näet hänen, ennenkuin
helleenit iskivät yhteen meedialaisten kanssa, kuulleen eräältä
trakhinialaiselta, että kun barbarit ampuvat, pimenee heidän nuoliensa
paljoudesta aurinko. Niin suuri oli muka niiden luku. Mutta tästä
hämmästymättä ja meedialaisten paljoudesta välittämättä hän sanoi, että
trakhinialainen vieras ilmoitti pelkkää hyvää, jos meedialaiset
pimittivät auringon: silloinhan helleenit saivat taistella varjossa
eikä päivänpaisteessa.

227. Tämän ynnä muita samankaltaisia lausuntoja kerrotaan
lakedaimonilaisen Dienekeen jättäneen muistoksi itsestään. Hänen
jälkeensä kerrotaan kahden lakedaimonilaisen veljeksen, Alfeoksen ja
Maronin, Orsifantoksen poikien, kunnostautuneen parhaiten.
Thespialaisten joukosta taas herätti enimmin huomiota eräs, jonka nimi
oli Dithyrambos, Harmatideen poika.

228. Nämä, samoinkuin ne, jotka olivat kaatuneet ennenkuin Leonidas
lähetti osan helleeneistä pois, ovat haudatut siihen paikkaan, mihin he
kaatuivatkin. Ja niiden hautapatsaisiin on piirretty näin kuuluvat
kirjoitukset:

    Torjui kolmea miljoonaa tuhatkuntia neljä
    tässä; ne Pelopsin niemi on kasvattanut.

Tämä siis on kirjoitettuna kaikille yhteisesti; mutta spartalaisille
erityisesti:

    "Vieras, Spartaan vie tämä viesti, me uinumme tässä,
    käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain."

Tämä siis on omistettu lakedaimonilaisille, tietäjälle taas tämä:

    "Tään sai haudan kuulu Megistias; surmasi meedit
    tietäjän, kun yli pääs' Sperkheios-joen nuo.
    Tuiman vartoavan tuhosurman ties, toki voinut
    ei Lakedaimonin pään luota hän luopua pois."

Nämä hautakirjoitukset ja patsaat, paitsi tietäjälle omistettua
kirjoitusta, ovat amfiktyonit heidän kunniakseen toimittaneet. Mutta
Megistias tietäjälle sepitetyn kirjoituksen teki Simonides, Leoprepeen
poika, syystä että he olivat toistensa kestiystäviä.

229. Kerrotaan, että kaksi näistä kolmestasadasta, Eurytos ja
Aristodemos, olisivat molemmat yksissä tuumin voineet yhdessä pelastua
Spartaan; he olivat näet Leonidaalta saaneet luvan lähteä sotajoukosta
pois ja viruivat Alpenoissa, sairastaen ankaraa silmätautia. Jos he
taas eivät olisi tahtoneet palata, olisivat he toistensa kera voineet
kuolla. Mutta vaikka heidän olisi ollut tilaisuus tehdä jompikumpi
näistä, eivät he tahtoneet menetellä samalla tapaa, vaan joutuivat
erimielisiksi. Kuultuaan näet persialaisten kiertomarssista Eurytos
pyysi saada aseensa, ja puettuaan ne ylleen hän käski helootin viedä
itsensä taistelevien keskelle. Ja vietyään hänet perille palvelija
läksi pakoon, mutta Eurytos syöksyi keskelle taisteluntuoksinaa ja
tuhoutui. Aristodemos sitävastoin jättäytyi pelkurimaisesti taistelusta
pois. Ja jos nyt Aristodemos yksin olisi, mistään väliä pitämättä,
palannut Spartaan taikka myös heidän molempien matkansa olisi
tapahtunut yhteisesti, eivät spartalaiset luullakseni ensinkään olisi
kantaneet vihaa häntä kohtaan. Nyt sitävastoin, kun toinen heistä oli
saanut surmansa, mutta toinen, jolla ei ollut sen parempaa perustetta
menettelyynsä kuin toisellakaan, ei ollut tahtonut kuolla, seurasi
välttämättömästi, että he vihastuivat ankarasti Aristodemokseen.

230. Tällä tavoin ja tämmöisestä syystä kertovat muutamat
Aristodemoksen pelastuneen Spartaan, toiset taas kertovat, että hänet
sanansaattajana oli lähetetty leiristä ja että hän, vaikka ajoissa
olisi voinut ehtiä parhaillaan kestävään taisteluun, ei sitä tahtonut,
vaan oli viipynyt matkalla ja siten jäänyt henkiin; mutta hänen
toverinsa oli saapunut taisteluun ja kuollut.

231. Mutta Lakedaimoniin palattuaan Aristodemos sai osakseen häpeätä ja
kunniattomuutta. Ja kunniattomana ollen hänen täytyi kärsiä tällaista
kohtelua: ei yksikään spartalainen sytyttänyt hänelle tulta eikä häntä
puhutellut, ja hänen täytyi kestää sitä häväistystä, että hän kulki
nimellä "pakolais-Aristodemos".

232. Vaan Plataian taistelussa hän puhdistautui koko siitä syytöksestä,
jonka hän oli vastaansa aiheuttanut. Kerrotaan, että myös eräs toinen
näiden kolmensadan joukkoon kuuluva mies, joka oli sanansaattajana
lähetetty Tessaliaan, siten oli pelastunut, ja hänen nimensä oli
Pantites. Mutta kun hän Spartaan palattuaan menetti kunniansa, niin hän
hirttäytyi.

233. Mutta teebalaiset, joiden päällikkönä oli Leontiades, taistelivat
pakosta jonkun aikaa yhdessä helleenien kanssa kuninkaan sotajoukkoa
vastaan. Vaan kun he näkivät persialaisten pääsevän voitolle, niin he,
Leonidaan mukana olevien helleenien rientäessä kummulle, erosivat
näistä ja menivät, kurottaen käsiään, lähemmäs barbareja. Ja samalla he
vallan totuudenmukaisesti sanoivat olevansa meedialaismielisiä ja
olleensa ensimäisiä, jotka kuninkaalle antoivat maata ja vettä; he
olivat pakosta saapuneet Thermopylaihin ja olivat syyttömiä kuningasta
kohdanneeseen vaurioon. Tämän ilmoituksen johdosta he saivat jäädä
eloon, sillä näiden heidän väitteittensä puolesta todistamassa olivat
myös tessalialaiset. Mutta ei heillä kuitenkaan kaikessa ollut onnea.
Sillä kun he tulivat barbarien luo, niin nämä vangitsivat heidät ja
surmasivat muutamia heistä heidän lähestyessään. Vaan useimpiin heistä
he Xerxeen käskystä polttivat kuninkaalliset poltinmerkit, alkaen
ylipäälliköstä Leontiadeesta, jonka pojan Eurymakhoksen plataialaiset
myöhemmin surmasivat, kun hän neljänsadan teebalaisen miehen etunenässä
oli vallannut plataialaisten kaupungin.

234. Näin kamppailivat helleenit Thermopylain luona. Mutta Xerxes
kutsui luokseen Demaratoksen ja alkoi kysyä häneltä näin: "Demaratos,
sinä olet kunnon mies. Sen minä päätän tosiasioista. Sillä kaikki on
päättynyt sillä lailla, kuin olet maininnut. Sano nyt siis minulle,
kuinka monta muuta lakedaimonilaista on olemassa ja kuinka monet näistä
ovat yhtä sotakuntoisia kuin nämä, vai ovatko kaikki sellaisia." Hän
virkkoi: "Oi kuningas, kaikkien lakedaimonilaisten luku on suuri ja
monet ovat niiden kaupungit. Mutta sen, minkä tahdot saada tietää,
olet saava. Lakedaimonissa on Spartan kaupunki, jossa on noin
kahdeksantuhatta miestä. Kaikki nämä ovat samanlaiset kuin ne, jotka
täällä ovat taistelleet. Muut lakedaimonilaiset eivät tosin ole
samanlaisia kuin nämä, mutta ovat kelpo miehiä nekin." Tähän lausui
Xerxes: "Demaratos, millä keinoin me vähimmällä vaivalla saamme nämä
miehet kukistetuiksi? Selitä se! Sinähän tunnet heidän ajatusjuoksunsa,
koska olet ollut heidän kuninkaanaan."

235. Ja Demaratos vastasi: "Oi kuningas, koska nyt niin hartaasti kysyt
mieltäni, on kohtuullista, että ilmaisen parhaimman neuvoni. Niinpä
sinun pitäisi lähettää laivastostasi kolmesataa laivaa Lakonian maahan.
Sen ääressä on Kythera niminen saari, josta Khilon, viisain meidän
keskuudessamme elänyt mies, sanoi, että spartalaisille olisi
etuisampaa, jos se vajoaisi mereen, kuin että se siitä kohoaa. Hän näet
aina aavisti siitä koituvan jotakin sentapaista, kuin mitä minä nyt
lähden esittämään. Ja kuitenkaan ei hän ennakolta sinun retkestäsi
mitään tietänyt, vaan pelkäsi yhtä lailla mitä miesten retkeä hyvänsä.
Tästä saaresta käsin säikytelköön sinun väkesi lakedaimonilaisia.
Sillä, jos heillä on läheisyydessään heitä itseään koskettava sota, ei
sinun ensinkään tarvitse pelätä, että he rientävät muun Hellaan avuksi,
silloin kun maasotajoukkosi sen valtaa. Ja jos muu Hellas orjuutetaan,
jää Lakonia yksin heikoksi. Mutta jos et tätä tee, saat odottaa käyvän
näin. Peloponnesoksessa on kapea kannas. Jos kaikki peloponnesolaiset
siinä paikassa liittyvät kohtaamaan sinua, on sinulla odotettavissa
toisia taisteluita, vielä ankarampia kuin tähänastiset. Mutta jos
menettelet neuvoni mukaan, on tämä kannas, samoinkuin kaupungit,
taistelutta joutuva sinulle."

236. Hänen jälkeensä puhui Akhaimenes, Xerxeen veli ja merivoiman
ylipäällikkö, joka sattumalta oli keskustelussa läsnä ja pelkäsi, että
Xerxes taipuisi tekemään, niinkuin neuvottiin. Ja hän lausui näin: "Oi
kuningas, minä näen, että kuuntelet miehen sanoja, joka kadehtii sinun
myötäkäymistäsi taikka myös kavaltaa sinun asiasi. Sillä tämmöinen on
helleenien tapa ja tästä he iloitsevat: toisen myötäkäymistä he
kadehtivat ja etevämmyyttä he vihaavat. Mutta jos, asiain tällä
kannalla ollen, niistä laivoista, joista neljäsataa on joutunut
haaksirikkoon, lähetät vielä toiset kolmesataa kiertämään
Peloponnesosta, tulevat vastustajamme tasaväkisiksi. Vaan jos
merivoimamme pysyy koossa, on vihollisten oleva hankala käydä sen
kimppuun, eivätkä he ensinkään voi vetää sille vertoja, ja koko
laivasto on puolustava maasotajoukkoa ja maasotajoukko laivastoa, jos
ne liikkuvat yhdessä. Mutta jos poistat nuo laivat, et sinä voi olla
niille hyödyksi, eivätkä ne sinulle. Ja minä olen sitä mieltä, että
sinun tulee vain hyvin järjestää omat asiasi, puuttumatta vihollisten
asioihin ja välittämättä siitä, mihin paikkaan he tahtovat sijoittaa
sodan, mitä he aikovat tehdä ja kuinka suuri heidän mieslukunsa on.
Sillä kun he kykenevät itse hoitamaan omat asiansa, niin kykenemmehän
mekin samalla lailla hoitamaan omamme. Ja joskin lakedaimonilaiset
käyvät persialaisia vastaan taisteluun, eivät he kuitenkaan voi
parantaa jo kärsimäänsä vauriota."

237. Xerxes vastasi näin: "Akhaimenes, sinä puhut mielestäni hyvin, ja
minä tahdon tehdä tällä tavoin. Ja Demaratos lausuu myöskin, mitä hän
katsoo minulle parhaimmaksi, mutta sinun mielipiteesi vie hänen
antamastaan voiton. Vaan sitä väitettä minä en hyväksy, että muka hän
ei olisi hyvänsuopa minua kohtaan. Sen minä päätän jo hänen
aikaisemmista lausunnoistaan, mutta varsinkin tästä tosiasiasta:
kansalainen kadehtii toista, onnellista kansalaista ja hautoo
mielessään ääneti nurjuutta häntä kohtaan; ja jos kansalainen kysyy
toiselta neuvoa, ei luultavasti tämä neuvo hänelle sitä, mikä hänestä
itsestään on parasta, ellei hän ole erittäin pitkälle edistynyt hyveen
tiellä. Mutta semmoisia on harvassa. Kestiystävä sitävastoin on
onnellista kestiystäväänsä kohtaan kaikkein hyväntahtoisin ja olisi
valmis antamaan tälle, hänen neuvoa kysyessään, mitä parhaimman neuvon.
Niinpä minä siis en salli kenenkään vastaisuudessa panetella
Demaratosta, joka on minun kestiystäväni."

238. Näin lausuttuaan Xerxes kulki kuolleitten välitse, ja tultuaan
Leonidaan luo sekä kuultuaan hänen olleen lakedaimonilaisten kuninkaan
ja ylipäällikön, hän käski hakata häneltä pään ja naulita sen paaluun.
Monesta merkistä, mutta kaikkein parhaiten tästä minusta käy ilmi, että
Leonidas oli kaikkein ihmisten joukosta se, johon kuningas Xerxes hänen
eläessään oli enimmin vihastunut. Sillä ei kuningas muuten olisi näin
vasten kaikkea lakia ja tapaa kohdellut vainajaa, koska juuri
persialaisilla, enemmän kuin keilläkään ihmisillä, joita minä tunnen,
on tapana kunnioittaa sodassa urhoollisia miehiä. Niinpä ne, joitten
tehtävänä se oli, panivat käskyn toimeen.

239. Mutta minä palaan siihen kohtaan kertomustani, mihin se
aikaisemmin keskeytyi. Lakedaimonilaiset olivat ensimäiset, jotka
olivat saaneet tietää kuninkaan hankkiutuvan sotaan Hellasta vastaan,
ja lähettivät niinmuodoin sanan Delfoin oraakelin luo, mistä heille
annettiin vähän ylempänä mainitsemani vastaus. Ja tästä he saivat
ihmeellisellä tavalla tiedon. Demaratos. Aristonin poika, joka oli
paennut meedialaisten luo, ei ollut, kuten luulen, -- ja sen puolesta
puhuu myös todennäköisyys -- lakedaimonilaisia kohtaan suopea;
kuitenkin on täysi valta otaksua hänen tehneen sen, josta kohta tulee
puhe, joko hyväntahtoisuudesta tai vahingonilosta. Kun näet Xerxes oli
päättänyt lähteä sotaretkelle Hellasta vastaan, tahtoi Demaratos,
joka oleskeli Susassa ja oli kuullut asian, ilmoittaa sen
lakedaimonilaisille. Mutta kun hän ei muulla tavoin voinut sitä
ilmaista -- hän oli näet vaarassa joutua kiinni teostaan -- keksi hän
tämän juonen. Hän otti kahdenkertaisen kirjoitustaulun, kaapi siitä
pois vahan ja kaiversi puuhun kuninkaan päätöksen. Ja sen tehtyään hän
valoi sulaa vahaa kirjoitukselle, jottei tyhjä taulu kuljetettaessa
herättäisi mitään epäluuloa tienvartijoissa. Kun sitten taulu tuli
perille Lakedaimoniin, eivät lakedaimonilaiset voineet arvata sen
merkitystä, ennenkuin, kuten olen kuullut, Kleomeneen tytär Gorgo,
Leonidaan vaimo, itsestään sen keksi. Hän näet neuvoi ja käski heitä
kaapimaan pois vahan, sanoen heidän silloin löytävän kirjoituksen
puusta. He tottelivat, löysivät kirjoituksen ja lukivat sen; ja sitten
he lähettivät taulun muille helleeneille. Näin kerrotaan tämän
tapahtuneen.



KAHDEKSAS KIRJA


1. Ne helleenit, jotka olivat määrätyt laivastossa taistelemaan, olivat
nämä. Atenalaiset asettivat satakaksikymmentäseitsemän laivaa, jonka
ohella plataialaiset, vaikka olivat kokemattomia meriasioissa,
urhoollisuudesta ja alttiudesta palvelivat atenalaisten keralla
laivoissa. Korintolaiset asettivat neljäkymmentä laivaa ja megaralaiset
kaksikymmentä. Khalkidilaiset olivat miehittäneet kaksikymmentä
laivaa, jotka atenalaiset olivat heille jättäneet, aiginalaiset
kahdeksantoista, sikyonilaiset kaksitoista, lakedaimonilaiset kymmenen,
epidaurolaiset kahdeksan, eretrialaiset seitsemän, troizenilaiset
viisi, styralaiset kaksi, keolaiset kaksi kolmisoutua ja kaksi
viisikymmenairokasta. Opuntilaiset lokrilaiset olivat tulleet
helleenien avuksi, mukanaan seitsemän viisikymmenairokasta.

2. Nämä siis olivat ne, jotka lähtivät sotaretkelle Artemisioniin, ja
olen myös maininnut, kuinka suuren määrän laivoja kukin valtio asetti.
Ja Artemisioniin kokoontuneitten laivojen luku oli, paitsi
viisikymmenairokkaita, kaksisataaseitsemänkymmentäyksi. Mutta
ylipäällikön, jolla oli korkein valta, asettivat spartalaiset,
nimittäin Eurybiadeen, Eurykleideen pojan. Sillä liittolaiset
selittivät, että ellei Lakonian mies johtaisi, eivät he lähtisi eivätkä
seuraisi atenalaisten johtoa, vaan hajoittaisivat muodostumaisillaan
olevan laivaston.

3. Sillä alusta alkaen, jo ennenkuin lähetettiin sanansaattajia
Sikeliaan pyytämään liittoutta, kulki semmoinen puhe, että laivasto oli
uskottava atenalaisten huostaan. Mutta kun liittolaiset panivat
vastaan, antoivat atenalaiset myöten, koska pitivät Hellaan säilymistä
tärkeänä ja oivalsivat, että jos helleenit keskenään kiistelivät
ylijohdosta, oli Hellas joutuva perikatoon. Ja siinä he olivat
oikeassa. Sillä sisällinen eripuraisuus on saman verran turmiollisempi
yksimielistä sotaa, kuin sota rauhaa. Käsittäen siis tämän, atenalaiset
eivät vetäneet vastahankaa, vaan väistyivät aina siihen saakka, kunnes
muut suuresti tarvitsivat heitä, kuten sittemmin osoittautui. Sillä
kun he, häädettyään persialaisen, jo kamppailivat hänen maansa
omistamisesta, ottivat he Pausaniaan kopeudesta aiheen riistääkseen
ylivallan lakedaimonilaisilta. Mutta tämä tapahtui vasta myöhemmin.

4. Nähdessään nyt, että niin suuri joukko laivoja oli laskenut
Afetaihin ja että kaikki paikat olivat täynnänsä sotaväkeä, pelästyivät
ne helleenit, jotka todella olivat Artemisionin luo saapuneet, koska
barbarien asema olikin aivan toisenlainen, kuin miksi he olivat sitä
kuvitelleet, ja aikoivat lähteä Artemisionin luota pakoon Hellaan
sisävesille. Huomattuaan heidän miettivän tätä, pyysivät euboialaiset
Eurybiadesta viipymään vähän aikaa, kunnes he ehtisivät toimittaa
turviin lapsensa ja talon väkensä. Vaan kun he eivät saaneet häntä
siihen suostumaan, kääntyivät he atenalaisten päällikön, Themistokleen,
puoleen ja taivuttivat tämän kolmenkymmenen talentin hinnasta
toimittamaan niin, että helleenit jäisivät Euboian edustalle ja
suorittaisivat siellä meritaistelun.

5. Mutta Themistokles sai helleenit pysymään alallaan tällä tavoin. Hän
antoi saamistaan rahoista viisi talenttia Eurybiadeelle, kuten omistaan
ainakin. Ja hänen taivutettuaan siten puolelleen tämän, teki muitten
joukosta ainoastaan korintolainen Adeimantos, Okytoksen poika, tenää,
selittäen, että hän aikoi purjehtia Artemisionin luota pois eikä jäädä
paikoilleen. Tälle siis Themistokles lausui vannoen: "Et sinä ole meitä
jättävä, sillä minä aion antaa sinulle suurempia lahjoja, kuin mitä
meedialaisten kuningas voisikaan sinulle lähettää, jos hylkäisit
liittolaiset." Samalla kuin hän näin julisti, lähetti hän Adeimantoksen
laivalle kolme hopeatalenttia. Niinpä he lahjojen kiehtomina taipuivat
ja tekivät euboialaisille mieliksi. Mutta kaikista hyötyi enimmin
Themistokles, sillä ei tullut ilmi, että hän itse jäi pitämään loput
rahoista. Vaan osansa saaneet luulivat rahojen tulleen atenalaisten
puolelta juuri tässä tarkoituksessa.

6. Täten siis helleenit jäivät Euboian luo ja suorittivat
meritaistelun. Ja siinä kävi näin. Saavuttuaan varhain iltapäivällä
Afetaihin barbarit, jotka jo aikaisemmin olivat saaneet tietää vain
muutamien harvojen helleeniläisten laivojen olevan sijoittuneina
Artemisionin kohdalle ja nyt itse olivat sen nähneet, halusivat käydä
niiden kimppuun, siinä toivossa, että ehkä voisivat ne vallata. Mutta
suoraan edestä eivät he vielä katsoneet edulliseksi purjehtia
helleenejä vastaan, jott'eivät nämä, nähdessään hyökkääjät, lähtisi
pakoon, jolloin yö peittäisi pakenevat. Sillä tietysti helleenit
tulisivat pakenemaan. Mutta eipä barbarien puheen mukaan edes
"tulenkantajankaan" pitänyt jäädä eloon.

7. Tämän varalta he siis keksivät seuraavan juonen. Eroitettuaan koko
laivojensa luvusta kaksisataa lähettivät he nämä Skiathos-saaren
ulkopuolitse, jott'eivät viholliset niitä näkisi, niiden purjehtiessa
Euboian ympäri Kafareus- ja Geraistos-nienten sivu Euripos-salmeen.
Sieltä päin oli näet niiden määrä saapua, saartaen helleenit sekä
sulkien heiltä paluun, kun taas päävoiman tuli hyökätä suoraan edestä.
Näin päätettyään barbarit lähettivät matkaan tähän tarkoitukseen
määrätyt laivat, mutta itse eivät he sinä päivänä, eivätkä, ennenkuin
ympäri purjehtijat olivat merkillä ilmoittaneet tulleensa perille,
aikoneet käydä helleenien kimppuun. Nämä laivat he lähettivät Euboian
ympäri, mutta Afetaissa he panivat toimeen muitten laivojen
katselmuksen.

8. Siihen aikaan, jolloin barbarit panivat toimeen laivojen
katsastuksen, oli laivaleirissä Skyllias niminen skionelainen, joka
aikalaistensa kesken oli paras sukeltaja. Hän oli myös Pelionin luona
sattuneessa haaksirikossa pelastanut persialaisille paljon tavaraa, ja
paljon hän oli itselleenkin anastanut. Tämä Skyllias oli kyllä jo
ennenkin mielessään miettinyt karata helleenien puolelle, mutta hänellä
ei ollut siihen saakka ollut tilaisuutta tähän. Millä lailla hän nyt
sitten pääsi helleenien luo, en saata täsmälleen mainita, mutta
ihmettelen, jos se, mikä kerrotaan, on totta. Kerrotaan näet, että hän
Afetaissa sukelsi mereen eikä noussut pinnalle, ennenkuin saapui
Artemisioniin, kulkien tämän noin kahdeksankymmenen stadionin pituisen
matkan veden alitse. Tästä miehestä kerrotaan myös paljon muuta, mikä
tuntuu epätodelta, mutta yhtä ja toista tottakin. Olkoon kuitenkin
minun puolestani tästä miehestä se otaksuma lausuttu, että hän veneellä
saapui Artemisioniin. Ja heti perille päästyään hän ilmoitti
päälliköille, kuinka haaksirikossa oli käynyt ja että osa laivoista oli
lähetetty Euboian ympäri.

9. Tämän kuultuaan helleenit alkoivat keskenään neuvotella. Ja niiden
monien mielipiteiden joukosta, jotka esitettiin, pääsi voitolle se,
että heidän tuli siksi päiväksi jäädä paikoilleen ja leiriytyä
rannalle, mutta sitten, annettuaan keskiyön kulua, lähteä kohtaamaan
Euboian ympäri purjehtivia laivoja. Mutta sittemmin, kun ei kukaan
purjehtinut heitä kohti, laskivat he itse, myöhään iltapäivällä,
barbareja vastaan, koetellakseen heidän taistelutapaansa ja kykyään
tunkeutua rintaman läpi.

10. Nähdessään helleenien harvalukuisilla laivoillaan purjehtivan päin
pitivät Xerxeen sekä sotamiehet että päälliköt heitä kerrassaan
mielettöminä ja laskivat hekin laivansa ulapalle, toivoen huokeasti
saavansa heidät valtaansa. Heidän toivonsa olikin vallan oikeutettu,
kun he näkivät toisaalla helleenien harvat laivat, toisaalla omat
lukuisat ja parempikulkuiset laivansa. Tässä vakaumuksessa he koettivat
saartaa helleenit, muodostaen piirin heidän ympärilleen. Tällöin kaikki
ne ioonilaiset, jotka olivat hyvänsuopia helleenejä kohtaan ja
vastahakoisesti ottivat osaa sotaretkeen, olivat suuresti murheissaan,
huomatessaan nämä saarretuiksi, sillä he eivät luulleet kenenkään
heistä palajavan. Niin heikolta näytti heistä helleenien asema. Kaikki
ne sitävastoin, jotka iloitsivat tapauksesta, kilpailivat keskenään
siitä, kuinka itsekukin ensi maisena voisi vallata attikalaisen laivan
ja saada kuninkaan lupaamat lahjat. Sillä atenalaisista oli heidän
leirissään enimmin puhetta.

11. Mutta niin pian kuin merkki oli annettu, asettuivat he ensin, kokka
barbareja vastaan, ja tunkivat peräkeulat keskustaa kohti; toisen
merkin jälkeen he, vaikka olivat suljetut tiukkaan tilaan, kävivät
käsiksi työhön, keula vasten keulaa. Siinä he valtasivat kolmekymmentä
barbarien laivaa sekä vangitsivat salaminilaisten kuninkaan Gorgoksen
veljen, Filaonin, Khersiin pojan, joka sotajoukossa oli huomattava
mies. Ensimäisenä helleenien joukosta valloitti vihollislaivan
atenalainen Lykomedes, Aiskhraioksen poika, ja hän sai voitonpalkinnon.
Mutta heidän kamppaillessaan vaihtelevalla onnella tässä
meritaistelussa yllätti ja hajoitti heidät yö. Niinpä helleenit
purjehtivat takaisin Artemisioniin, barbarit taas Afetaihin,
taisteltuaan aivan toisella menestyksellä kuin olivat odottaneet. Tässä
meritaistelussa meni kuninkaan myötä tulleista helleeneistä ainoastaan
lemnolainen Antidoros helleenien puolelle, ja atenalaiset lahjoittivat
palkinnoksi siitä hänelle maatilan Salamiissa.

12. Mutta yön tultua syntyi, vaikka oli keskikesän aika, suunnaton
sade. jota kesti läpi yön, ja kuului kumeita ukkosenjyrähdyksiä
Pelionin puolelta. Ja ruumiit ja laivan hylyt ajautuivat Afetaihin,
missä ne sotkeutuivat laivankeuloihin ja särkivät airojen lavat. Ja
tämän kuullessaan sikäläiset sotamiehet joutuivat pelon valtaan,
luullen kokonaan hukkuvansa, kun olivat moisiin onnettomuuksiin
joutuneet. Sillä ennenkuin he vielä olivat toipuneet Pelionin kohdalla
sattuneesta haaksirikosta ja myrskystä, oli heidän kestettävä ankara
meritaistelu, ja meritaistelun jälkeen seurasi raju rankkasade ja
voimakkaat tulvavedet, jotka syöksyivät mereen, sekä kumeat
ukkosenjyrähdykset.

13. Sellaiseksi muodostui heidän yönsä. Mutta niille heistä, joitten
oli määrä purjehtia Euboian ympäri, oli tämä sama yö vielä paljoa
kauheampi, koska se yllätti heidät, heidän ajelehtiessaan ulapalla, ja
heidän loppunsa koitui surkeaksi. Sillä kun myrsky ja rankkasade tapasi
heidät Koilan kohdalla Euboiassa, ajelehtivat he tuulen varassa, ja
tietämättä, minne kulkivat, he viskautuivat vasten kallioita. Kaiken
tämän matkaansai jumala, jotta persialainen sotavoima tulisi
tasaväkiseksi helleeniläisen kanssa eikä olisi sitä niin paljoa
suurempi.

14. Niinpä nämä tuhoutuivat Koilan kohdalla Euboiassa. Mutta Afetaissa
olevat barbarit pitivät, sittenkuin päivä heidän ilokseen oli
valjennut, laivansa liikkumatta, ja heidän oli huonossa tilassaan
tyytyminen pysymään alallaan toistaiseksi. Vaan helleeneille tuli
avuksi viisikymmentäkolme attikalaista laivaa. Näiden tulo lisäsi
heidän voimiaan, ja samalla saapui sanoma, että kaikki Euboian ympäri
purjehtineet barbarit olivat heitä kohdanneessa myrskyssä tuhoutuneet.
Ottaen taas vaaria samasta ajasta päivää kuin viimeksikin he läksivät
vesille ja hyökkäsivät kilikialaisten laivojen kimppuun. Tuhottuaan
nämä purjehtivat he yön tultua jälleen Artemisioniin.

15. Mutta kolmantena päivänä barbarien päälliköt, jotka panivat
pahakseen, että niin vähäinen luku vihollislaivoja häpäisi heidän
laivansa, ja myös pelkäsivät Xerxeen nuhteita, eivät enää odottaneet,
kunnes helleenit alkaisivat taistelun, vaan rohkaisten toinen toistaan
he laskivat laivansa keskipäivällä ulapalle. Ja sattui niin, että nämä
meritaistelut ja Thermopylain maataistelut tapahtuivat samoina päivinä.
Ja merellä olevien koko kamppailu tarkoitti Euriposta, samoinkuin
Leonidaan ja hänen seuralaistensa taistelun tarkoitus oli vartioida
pääsyä Hellaaseen. Toisella puolen oli kannustimena estää barbareilta
pääsy Hellaaseen, toisella puolen tuhota helleeniläinen sotajoukko ja
vallata Hellaaseen vievä kulkupaikka.

16. Järjestäydyttyään purjehtivat Xerxeen miehet vihollisiaan kohti,
mutta helleenit pysyivät liikkumatta Artemisionin edustalla. Vaan
barbarit asettivat laivansa puolikuun muotoon saartaakseen heidät.
Vihdoin helleenit purjehtivat päin ja ryhtyivät käsikähmään. Tässä
meritaistelussa joutuivat molemmat tasaväkisiksi. Sillä suuruutensa ja
lukuisuutensa vuoksi Xerxeen laivasto vahingoitti itseään, kun laivat
joutuivat hämmennyksiin ja syöksyivät toisiansa vasten. Kuitenkin se
piti puoliaan eikä väistynyt. Sillä barbareja sydämystytti, että
muutamien harvojen laivojen piti ajaa heidät pakoon. Niinpä monet
helleenien laivat tuhoutuivat ja myös monet miehistä, mutta vielä
useampia barbarien laivoja ja miehiä. Näin taisteltuaan he erkanivat
toisistaan, kumpikin taholleen.

17. Tässä meritaistelussa kunnostautuivat Xerxeen sotilasten joukosta
enimmin egyptiläiset, jotka useiden muiden suorittamiensa suurtöiden
ohella myös valtasivat viisi helleeniläistä laivaa miehineen päivineen.
Helleeneistä taas kunnostautuivat sinä päivänä atenalaiset, ja
atenalaisten joukosta varsinkin Kleinias, Alkibiadeen poika, joka
omalla kustannuksellaan otti osaa sotaretkeen, asettaen kaksisataa
miestä ja oman laivan.

18. Erottuaan toisistaan molemmat laivastot kiiruhtivat ilomielin
ankkuripaikkaansa. Ja helleenien erottua sekä meritaistelusta
poistuttua oli heillä tosin hallussaan ruumiit ja laivanhylyt, mutta he
olivat saaneet kokea kovia, erittäinkin atenalaiset, joitten laivoista
puolet oli vioittunut. Sen vuoksi helleenit siis aikoivat vetäytyä
pakoon Hellaan sisävesille.

19. Mutta Themistokles käsitti, että jos ioonilaiset ja kaarilaiset
saataisiin erkanemaan barbarien sotavoimasta, niin he kyllä kykenisivät
pääsemään voitolle muista. Senvuoksi hän, kun euboialaiset parhaiksi
ajoivat karjansa samalle merenrannalle, kutsui kokoon sotapäälliköt ja
lausui heille, että hän luuli tietävänsä keinon, jolla toivoi saavansa
parhaimmat kuninkaan liittolaiset hänestä luopumaan. Niin pitkälle hän
siis sillä kertaa paljasti tuumansa. Mutta asiain silloisessa tilassa
hän sanoi, että heidän oli tehtävä näin: heidän tuli teurastaa
euboialaisten elukoita, niin paljon kuin kukin tahtoi, sillä oli
parempi, että ne sai heidän oma sotajoukkonsa kuin viholliset. Ja hän
kehoitti itsekutakin päällikköä käskemään miestensä sytyttää tulia.
Mutta lähtöhetkestä hän oli itse pitävä huolta, niin että he
vahingoittumatta pääsisivät Hellaaseen. He suostuivat tekemään näin, ja
kohta he sytyttivät tulet sekä kävivät karjan kimppuun.

20. Sillä euboialaiset, jotka olivat halveksineet Bakiin ennuslausetta
muka tyhjänpäiväisenä, eivät olleet vieneet mitään omaisuudestaan
turviin eivätkä olleet varanneet itselleen elintarpeita, ikäänkuin sota
olisi kokonaan sivuuttava heidät. Mutta nyt he olivat itse kääntäneet
asiansa turmiokseen. Sillä Bakiin näitä seikkoja koskeva ennuslause
kuuluu näin:

    "Vieras-ääninen mies meren bybloksella kun iestää,
    muistaos kätkeä pois Euboiasta määkyvät vuohet."

Ja siitä, että he silloisissa ja vastaodotettavissa onnettomuuksissaan
eivät ensinkään olleet noudattaneet näitä neuvoja, he saivat mitä
haikeimmin murehtia.

21. Helleenien tätä toimittaessa saapui vakooja Trakhiniasta.
Artemisionin luona oli näet vakooja Polyas, syntyperältään
antikyralainen, jonka oli määrä ilmoittaa Thermopylaissa oleville, jos
laivasto joutuisi alakynteen, ja jolla oli sitä varten valmiiksi
varustettu alus. Aivan samalla lailla oli myös Leonidaan
tykönä atenalainen Abronikhos, Lysikleen poika, valmiina
kolmikymmenairokkaalla viemään sanaa Artemisionin luona oleville, jos
jotakin odottamatonta kohtaisi maasotajoukkoa. Tämä Abronikhos siis
saapui ja ilmoitti, kuinka oli käynyt Leonidaan ja hänen sotajoukkonsa.
Saatuaan tästä tiedon eivät helleenit enää lykänneet lähtöään, vaan
laittautuivat matkaan, siinä järjestyksessä, mihin kukin osasto oli
asetettu, korintolaiset ensiksi ja atenalaiset viimeiseksi.

22. Mutta silloin Themistokles valitsi itselleen atenalaisten parhaiten
purjehtivat laivat, läksi vedenotto-paikoille ja hakkautti kiviin
kirjoituksia, joita ioonilaiset seuraavana päivänä Artemisioniin
saapuessaan lukivat. Mutta kirjoitukset kuuluivat näin: "Ioonian
miehet, te ette tee oikein, kun lähdette sotaan isiänne vastaan,
orjuuttaaksenne Hellaan. Vaan tulkaa kaikin mokomin meidän puolellemme.
Mutta jos teidän on mahdoton tehdä näin, niin pysytelkää ainakin tästä
puolin sekä itse erillänne taistelusta että pyytäkää kaarilaisia
tekemään samoin. Vaan jos kumpikin näistä on mahdotonta ja teitä painaa
liian ankara pakko voidaksenne luopua barbarista, niin esiintykää
taistelussa tahallanne pelkureina, silloin kun iskemme yhteen,
muistaen, että polveudutte meistä, ja että vihollisuutemme barbaria
kohtaan alkuaan on teidän aiheuttamanne." Tämän Themistokles kirjoitti,
mielessään luullakseni nämä molemmat mahdollisuudet: joko täytyi
kirjoitusten jäädä kuninkaalta huomaamatta, jolloin he saisivat
ioonilaiset luopumaan ja käymään helleenien puolelle, tai tulla ilmi ja
joutua Xerxeen tietoon, jolloin ne saattaisivat ioonilaiset
epäluulonalaisiksi ja poistaisivat heidät meritaisteluista.

23. Nämä kirjoitukset Themistokles kirjoitutti. Vaan barbarien luo tuli
kohta tämän jälkeen aluksella histiaialainen mies, ilmoittaen
helleenien lähteneen Artemisionista. Mutta he eivät uskoneet, vaan
pitivät sanantuojaa vartioituna, ja lähettivät muutamia nopeakulkuisia
laivoja tiedustelemaan. Näiden ilmoitettua asianlaidan läksi koko
koottu laivasto auringonnousussa purjehtimaan Artemisioniin.
Pysyteltyään siinä paikassa keskipäivään saakka he sitten purjehtivat
Histiaiaan. Ja sinne saavuttuaan he ottivat haltuunsa histiaialaisten
kaupungin ja ahdistivat kaikkia Histiaiotiin alueen rantakyliä
Hellopian maakunnassa.

24. Heidän ollessaan siellä lähetti Xerxes laivastoon kuuluttajan, sitä
ennen ryhdyttyään erääseen toimenpiteeseen vainajiinsa nähden. Ja
toimenpide oli tämä. Kaikista sotaväkeensä kuuluvista, jotka olivat
kaatuneet Thermopylaissa -- niitten luku nousi ainakin kahteenkymmeneen
tuhanteen --, hän jätti paikoilleen noin tuhat ruumista, mutta muut hän
hautautti kaivamiinsa hautoihin sekä antoi luoda niiden päälle maata ja
levittää ylle lehtiä, jottei laivaston väki niitä näkisi. Kuljettuaan
siis Histiaiaan kuuluttaja kutsui koko sotajoukon kokoon ja lausui
näin: "Miehet, liittolaiset, Xerxes kuningas sallii sen teistä, joka
haluaa, jättää paikkansa ja mennä katsomaan, kuinka hän taistelee noita
mielettömiä ihmisiä vastaan, jotka luulivat pääsevänsä voitolle
kuninkaan sotavoimasta."

25. Kuuluttajan ilmoitettua tämän ei senjälkeen mikään ollut niin
harvinaista kuin alukset: niin monet tahtoivat mennä katsomaan. Perille
päästyään he sitten katselivat ruumiita, kulkien niiden ohi. Ja
jokainen uskoi kaikkien siinä makaavien olevan lakedaimonilaisia ja
thespialaisia, vaikka näkivät joukossa helootejakin. Mutta eipä sinne
kulkeneilta kuitenkaan jäänyt huomaamatta, mitä Xerxes oli tehnyt omien
miestensä ruumiille. Ja sehän olikin naurettavaa: toisia näkyi vain
tuhat ruumista makaamassa, toiset taas makasivat kaikki yhteen paikkaan
koottuina, luvultaan neljätuhatta. Sen päivän he omistivat
katselemiseen, mutta seuraavana päivänä toiset purjehtivat Histiaiaan
laivojen luo, Xerxes taas miehineen lähti maitse etenemään.

26. Ja persialaisten luokse tuli Arkadiasta karkulaisina muutamia
miehiä, jotka pyysivät elatusta ja tahtoivat työtä. Persialaiset veivät
heidät kuninkaan eteen ja tutkiskelivat heiltä, mitä helleenit tekivät.
Ja oli yksi, joka kaikkien puolesta tätä heiltä kyseli. Mutta he
kertoivat persialaisille, että helleenit viettivät Olympia-juhlaa ja
parhaillaan katselivat voimistelu- ja ratsukilpailuja. Hän kysyi
edelleen, mikä palkinto heillä oli säädettynä, jonka voittamisesta
he kilpailivat. Ja he sanoivat, että palkinnoksi annettiin
öljypuunlehvä-seppele. Tällöin lausui Tigranes, Artabanoksen poika,
mitä jaloimman sanan, vaikka kuningas häntä sentakia syytti
pelkuruudesta. Saatuaan näet tietää palkintona olevan seppeleen, eikä
rahaa, ei hän voinut pysyä ääneti, vaan lausui kaikkien kuullen näin:
"Voi Mardonios, millaisia miehiä vastaan oletkaan vienyt meidät
taistelemaan, he kun eivät kilpaile saavuttaakseen tavaraa, vaan
hyvettä!" Näin siis hän lausui.

27. Sillä välin lähettivät tessalialaiset heti Thermopylain tappion
jälkeen kuuluttajan fokilaisten luo, joita kohtaan he alati kantoivat
vihaa, mutta varsinkin viimeisen vaurionsa jälkeen. Tessalialaiset itse
ynnä heidän liittolaisensa olivat näet muutamia vuosia ennen tätä
kuninkaan retkeä hyökänneet koko sotajoukollaan fokilaisten maahan,
mutta joutuneet tappiolle ja kärsineet näiltä suuria vaurioita.
Fokilaiset tungettiin tosin Parnassokseen, mutta heillä oli mukanaan
Elis-maalainen, Tellias niminen tietäjä, joka heidän hyväkseen keksi
tämän sotajuonen. Hän siveli kipsillä kuusisataa urhoollisinta
fokilaista aseineen päivineen ja käski heidän yöllä käydä
tessalialaisten kimppuun, neuvottuaan heitä tappamaan jokaisen
kohtaamansa, joka ei ollut valkoinen. Nähtyään heidät pelästyivät
ensiksi tessalialaisten vartiastot, pitäen heitä joinakin kummituksina,
ja vartiastojen jälkeen itse sotajoukko, niin että fokilaiset saivat
haltuunsa neljätuhatta ruumista ynnä kilpeä, joista jälkimäisistä he
vihkivät puolet Abaihin, puolet Delfoihin. Mutta tästä taistelusta
saatujen tavarain kymmenyksistä tehtiin ne suuret kuvapatsaat, jotka
esittävät taistelua kolmijalan omistamisesta ja sijaitsevat Delfoin
temppelin edessä. Ja muita samanlaisia pyhitettiin Abaihin.

28. Näin fokilaiset tekivät tessalialaisten jalkaväelle, kun se heidät
saartoi. Ja heidän maahansa hyökänneelle ratsuväelle taas he tuottivat
korvaamattoman vaurion. He tekivät näet Hyampoliin kohdalla olevaan
solaan suuren kaivannon, asettivat siihen tyhjiä ruukkuja ja loivat
niiden päälle maata sekä tekivät sen muun paikan näköiseksi. Sitten he
asettuivat ottamaan vastaan tessalialaisten hyökkäystä. Kun nyt nämä,
muka tallatakseen fokilaiset maahan, ajaa karauttivat näitä vastaan,
suistuivat he ruukkuihin. Ja siinä taittoivat hevoset jalkansa.

29. Näitten molempien tapausten vuoksi siis kantaen kaunaa fokilaisia
kohtaan, tessalialaiset lähettivät kuuluttajan, joka julisti näin: "Oi
fokilaiset, myöntäkää nyt jo, ett'ette ole meidän vertaisiamme. Sillä
jo ennenkin, niin kauan kuin meitä halutti pitää helleenien puolta, oli
meillä heidän keskuudessaan aina paljoa enemmän vaikutusvaltaa kuin
teillä. Ja nyt on meillä barbarin luona niin suuri valta, että meidän
varassamme on, riistetäänkö teiltä maa, vieläpä joudutteko orjiksi.
Mutta vaikka meillä onkin käsissämme niin suuri mahti, emme mieti
kostoa. Vaan annettakoon meille korvaukseksi viisikymmentä
hopeatalenttia, ja me lupaamme torjua teidän maatanne uhkaavat vaarat."

30. Tämän tessalialaiset ilmoittivat fokilaisille. Sillä nämä olivat
ainoat sikäläisistä asukkaista, jotka eivät pitäneet meedialaisten
puolta; ja sen he, kuten minä olen päätellyt ja havainnut, tekivät
yksinomaan vihasta tessalialaisia kohtaan. Mutta jos tessalialaiset
olisivat kannattaneet helleenien asiaa, olisivat fokilaiset minun
luullakseni olleet meedialaismielisiä. Kun siis tessalialaiset
ilmoittivat tämän, eivät fokilaiset sanoneet antavansa rahaa: olihan
heillä itselläänkin, samoinkuin tessalialaisilla, tilaisuus pitää
meedialaisten puolta, jos muuten vain sitä tahtoisivat. Mutta ehdoin
tahdoin he eivät aikoneet ruveta Hellaan kavaltajiksi.

31. Ja kun tämä puhe tuotiin perille, vihastuivat tessalialaiset
fokilaisille ja näyttivät barbareille tien. Niinpä nämä Trakhiniasta
hyökkäsivät Doris-maahan. Doris-maasta pistäytyy näet tältä kohtaa
kapea, noin kolmenkymmenen stadionin levyinen kaistale, sijaiten
Malis- ja Fokis-maitten välillä. Se oli muinainen Dryopis. Ja tämä
Doris on Peloponnesoksessa asuvien doorilaisten emämaa. Tätä
Doris-maata siis barbarit eivät ryöstelleet, siihen tunkeuduttuaan.
Sillä asukkaat pitivät meedialaisten puolta, eivätkä tessalialaiset
tahtoneet sitä ryöstettävän.

32. Hyökätessään Doris-maasta Fokis-maahan he eivät saaneet käsiinsä
fokilaisia itseään. Sillä osa fokilaisia oli noussut Parnassoksen
kukkuloille. Ja Parnassoksen huippu, joka sijaitsee erillänsä, lähellä
Neonin kaupunkia, on kyllin laaja antaakseen tilaa ihmisjoukolle. Sen
nimi on Tithorea. Sinne olivat he siis toimittaneet tavaransa sekä itse
nousseet. Mutta useimmat heistä olivat laittautuneet ozolilaisten
lokrilaisten maahan, Krisan tasangon yläpuolella sijaitsevaan Amfissan
kaupunkiin. Vaan barbarit risteilivät kautta koko Fokis-maan. Siten
näet tessalialaiset opastivat sotajoukkoa. Ja kaiken, minkä vain
barbarit saivat haltuunsa, he polttivat ja ryöstivät, sytyttäen sekä
kaupunkeja että pyhättöjä.

33. Sillä matkaten tätä tietä, pitkin Kefisos-joen vartta, he
hävittelivät kaiken, polttivat poroksi Drymos-kaupungin, polttivat
Kharadran, Erokhoksen, Tethronionin, Amfikaian, Neonin, Pedieain,
Triteain, Elateian, Hyampoliin, Parapotamioin ja Abain, missä oli rikas
Apollonin pyhättö, täynnään aarrekammioita ja vihkilahjoja. Silloin jo,
samoinkuin vielä nytkin, siellä oli ennuspaikka. Ja tämän pyhätön he
ryöstivät sekä sytyttivät tuleen, jonka ohella he vuoristossa ottivat
kiinni muutamia takaa-ajamiansa fokilaisia sekä raiskasivat
paljoudellaan joitakuita naisia kuoliaiksi.

34. Sivuutettuaan Parapotamioi-kaupungin barbarit saapuivat
panopeolaisten alueelle. Siitä alkaen heidän sotajoukkonsa
jakaantui osastoihin ja hajaantui. Suurin ja vahvin osa sotajoukkoa
matkasi itse Xerxeen keralla Atenaan ja hyökkäsi Boiotiaan sekä
siellä orkhomenolaisten alueeseen. Koko Boiotian väestö oli
meedialaismielistä, ja heidän kaupunkejaan suojelivat niihin sijoitetut
makedonialaiset, jotka Alexandros oli sinne lähettänyt. Ja nämä
suojelivat heitä sillä, että ilmoittivat Xerxeelle boiotilaisten olevan
meedialaisten puolella.

35. Nämä barbarit siis kääntyivät sinne päin, mutta muut heistä
läksivät oppaiden johdolla Delfoin pyhättöön, jättäen Parnassoksen
oikealle puolelleen. Ja kaiken, minkä nämäkin Fokis-maasta ottivat
haltuunsa, he hävittivät. Niinpä he polttivat panopeolaisten,
daulilaisten ja aiolidien kaupungit. Ja he erosivat muusta sotajoukosta
ja matkasivat tänne, ryöstääkseen Delfoin oraakelin ja tuodakseen
Xerxes kuninkaan nähtäväksi sen aarteet. Ja Xerxes tunsi, kuten olen
kuullut, kaikki pyhätön merkilliset kalleudet paremmin kuin kotiin
jättämänsä, syystä että monet aina niistä puhuivat, ja varsinkin hän
tunsi Kroisoksen, Alyatteen pojan, vihkilahjat.

36. Saatuaan tästä tiedon delfolaiset joutuivat kauhuihinsa, ja
suuressa pelossaan he kysyivät oraakelilta neuvoa, mitä tehdä pyhille
esineille, kaivaako ne kätköön vai viedä toiseen maahan. Mutta jumala
kielsi heitä liikuttamasta niitä, sanoen itse kyllä kykenevänsä
suojelemaan omaisuuttaan. Tämän kuultuaan delfolaiset huolehtivat vain
itsestään. Lapsensa ja vaimonsa he lähettivät salmen poikki Akhaiaan,
mutta useimmat itse miehistä nousivat Parnassoksen huipuille ja veivät
omaisuutensa Korykionin luolaan; toiset väistyivät Amfissaan
Lokris-maahan. Sanalla sanoen, kaikki delfolaiset jättivät kaupunkinsa
kylmilleen, lukuunottamatta kuuttakymmentä miestä ynnä ennuspappia.

37. Mutta silloin kun saapuvat barbarit olivat läheisyydessä ja jo
matkan päästä näkivät pyhätön, huomasi Akeratos niminen ennuspappi,
että temppelin edustalla makasi pyhiä aseita, jotka oli tuotu ulos
temppelistä, vaikka ei kenenkään ihmisen ollut lupa niihin koskea. Ja
hän meni ilmoittamaan ihmeestä läsnäoleville delfolaisille. Mutta kun
barbarit kiiruhtaen saapuivat Athene Pronaian pyhätön kohdalle, yllätti
heidät äskeistä vielä suuremmat ihmeet. Onhan tämäkin jo hyvin suuri
kumma, kun sota-aseet ilmestyvät maahan, temppelin ulkopuolelle. Mutta
se, mikä äskenmainitun jälkeen tapahtui, on kaikkia muita ilmestyksiä
ihmeellisempi. Sillä samalla hetkellä, kun barbarit jo olivat
lähestyneet Athene Pronaian pyhättöä, iski heihin taivaasta salamoita,
ja Parnassoksen huipulta lohkesi kaksi kallionkärkeä, jotka suurella
jyskeellä vyöryivät heidän päälleen ja murskasivat useita heistä. Ja
Pronaian pyhätöstä kuului ääniä ja sotahuutoja.

38. Kun kaikki tämä sattui näin yht'aikaa, valtasi barbarit kauhistus.
Ja huomattuaan heidän pakenevan astuivat delfolaiset alas ja surmasivat
melkoisen joukon heitä. Mutta henkiin jääneet pakenivat suoraa päätä
Boiotiaa kohti. Ja nämä palanneet barbarit kertoivat, kuten olen
kuullut, edellisten lisäksi nähneensä muitakin yliluonnollisia
seikkoja. Kaksi ihmiskokoa suurempaa raskasaseista miestä oli heitä
seurannut, surmaten ja takaa ajaen.

39. Nämä olivat delfolaisten kertomuksen mukaan kaksi kotimaista
sankariolentoa, Fylakos ja Antonoos, joiden temppelialueet sijaitsevat
pyhätön läheisyydessä, Fylakoksen itse tien varrella, Pronaian
pyhätön yläpuolella, Antonooksen taas lähellä Kastalian lähdettä,
Hyampeia-huipun alapuolella. Mutta Parnassokselta syöksyneet lohkareet
ovat säilyneet aina minun aikoihini saakka ja sijaitsevat Athene
Pronaian temppelikartanossa, siinä paikassa, mihin ne barbarien rivien
välitse vieriessään pysähtyivät. Täten tapahtui näiden miesten lähtö
pyhätön luota.

40. Mutta Artemisionista lähdettyään pysähtyi helleenien laivasto
atenalaisten pyynnöstä Salamiiseen. Ja atenalaiset olivat pyytäneet
heitä pysähtymään Salamiin ääreen siitä syystä, että itse voisivat
toimittaa lapsensa ja vaimonsa Attikasta turviin ja lisäksi neuvotella,
mitä heidän olisi tehtävä. Sillä heidän täytyi tehdä päätös silloiseen
asemaan nähden, koska olivat käsityksessään pettyneet. He luulivat näet
tapaavansa peloponnesolaiset Boiotiassa miehissä odottamassa barbaria.
Mutta mitään semmoista he eivät tavanneet, vaan kuulivat heidän
sensijaan linnoittavan Isthmosta, koska pitivät Peloponnesoksen
säilymisen tärkeimpänä ja vartioivat sitä, heittäen kaiken muun oman
onnensa nojaan. Saatuaan tietää tämän atenalaiset siis pyysivät heitä
pysähtymään Salamiin luo.

41. Niinpä muut laskivat laivansa Salamiiseen, mutta atenalaiset omaan
rantaansa. Mutta sinne saavuttuaan he julistivat, että kunkin
atenalaisen tuli, mihin parhaiten saattoi, pelastaa lapsensa ja
kotiväkensä. Silloin useimmat lähettivät ne Troizeniin, toiset
Aiginaan, toiset Salamiiseen. He jouduttivat tätä muuttoa halusta
noudattaa oraakelinneuvoa ja vielä enemmän seuraavasta syystä.
Atenalaiset kertovat näet suuren käärmeen linnan vartijana asustavan
pyhätössä. Näin he kertovat, ja sitäpaitsi, että he asettavat sen eteen
ja suorittavat sille "kuukautis-uhreja", kuten elävälle olennolle
ainakin. Mutta "kuukautis-uhrina" on mesileipä. Tämä mesileipä, joka
aina ennen oli kulunut loppuun, oli nyt jäänyt koskematta. Kun papitar
oli tämän ilmoittanut, jättivät atenalaiset vielä paljoa halukkaammin
kaupunkinsa, koska muka jumalatarkin oli hyljännyt linnan. Ja
korjattuaan kaiken omaisuutensa turviin he purjehtivat laivaleiriin.

42. Sittenkuin Artemisionista tulleet olivat laskeneet laivansa
Salamiiseen, tulvi, tiedon siitä saatuaan, muukin helleenien laivasto
Troizenista sinne. Oli näet käsketty kokoontumaan troizenilaisten
satamaan Pogoniin. Ja nyt kokoontui paljoa useampia laivoja kuin ne,
mitkä Artemisionin luona olivat taistelleet, ja useammista
kaupungeista. Laivastonpäällikkönä oli nyt sama mies kuin
Artemisioninkin luona, spartalainen Eurybiades, Eurykleideen poika,
joka ei kuitenkaan ollut kuninkaallista sukua. Mutta kaikkein useimmat
ja parhaiten purjehtivat laivat asettivat atenalaiset.

43. Ja laivastossa olivat nämä. Peloponnesoksesta lakedaimonilaiset,
asettaen kuusitoista laivaa, korintolaiset, asettaen saman täyden
määrän kuin Artemisionin luona, sikyonilaiset asettivat viisitoista
laivaa, epidaurolaiset kymmenen, troizenilaiset viisi, hermionelaiset
kolme; nämä ovat, paitsi hermionelaiset, doorilaista ja makednilaista
heimoa, ja olivat viimeksi lähteneet liikkeelle Erineoksesta,
Pindoksesta ja Dryopis-maasta. Mutta hermionelaiset ovat dryopeja,
jotka Herakles ja malilaiset karkoittivat siitä maasta, minkä nimenä
nyt on Doris.

44. Nämä nyt olivat ne peloponnesolaiset, jotka olivat
laivastossa mukana. Ulkopuolisesta mantereesta taas olivat nämä.
Atenalaiset, jotka, vastapainona kaikille muille, yksin asettivat
satakahdeksankymmentä laivaa. Salamiin luona näet eivät plataialaiset
taistelleet yhdessä atenalaisten kanssa tällaisesta syystä. Kun
helleenit, poistuessaan Artemisionin luota, olivat päässeet Khalkiin
kohdalle, kulkivat plataialaiset salmen poikki, vastapäätä olevaan
Boiotian rantaan, toimittaakseen kotiväkensä turviin. Ja siten he,
pelastaessaan nämä, jäivät muista jälkeen. -- Mutta siihen aikaan,
jolloin pelasgit pitivät hallussaan sen maan, jota nyt sanotaan
Hellaaksi, olivat atenalaiset pelasgeja ja nimitettiin kranaeiksi.
Kekrops kuninkaan aikana heitä sanottiin kekropideiksi, Erekhtheuksen
otettua vastaan hallituksen muutettiin heidän nimensä atenalaisiksi ja
Ionin, Xuthoksen pojan, tultua atenalaisten sodanjohtajaksi nimitti hän
heidät ioonilaisiksi.

45. Megaralaiset asettivat saman täyden määrän kuin Artemisioninkin
luona, amprakialaiset tulivat seitsemällä laivalla avuksi,
leukadilaiset kolmella, ollen nämä doorilaista heimoa, Korintoksesta
peräisin.

46. Saarelaisista asettivat aiginalaiset kolmekymmentä laivaa. Heillä
oli kyllä muitakin laivoja miehitettyinä, mutta niillä he vartioivat
omaa saartaan, vaan kolmellakymmenellä parhaiten purjehtivalla
laivallaan he ottivat osaa Salamiin meritaisteluun. Ja aiginalaiset
ovat Epidauroksesta tulleita doorilaisia; mutta saaren nimi oli
aikaisemmin Oinone. Aiginalaisten jälkeen asettivat khalkidilaiset
samat kaksikymmentä laivaansa kuin Artemisioninkin luona, ja
eretrialaiset seitsemän laivaansa. Nämä ovat ioonilaisia. Edelleen
asettivat keolaiset samat laivansa, ollen ioonilaista heimoa ja
Atenasta peräisin. Naxolaiset asettivat neljä laivaa. Heidät olivat
heidän maanmiehensä lähettäneet meedialaisten laivastoon, samoinkuin
oli laita muidenkin saarelaisten; mutta välittämättä ohjeista he olivat
saapuneet helleenien luo erään kansalaistensa kesken arvossa pidetyn
miehen, Demokritoksen, vaikutuksesta, joka silloin oli laivaston
päällikkönä. Naxolaiset ovat ioonilaisia, Atenasta peräisin.
Styralaiset asettivat samat laivat kuin Artemisioninkin luona,
kythnolaiset yhden, joka oli viisikymmenairokas, ollen nämä molemmat
kansat dryopeja. Myös serifolaiset, sifnolaiset ja melolaiset ottivat
osaa sotaan. Nämä olivat näet ainoat saarelaiset, jotka eivät olleet
antaneet kuninkaalle maata ja vettä.

47. Kaikki nämä, jotka ottivat osaa taisteluun, asuvat thesprotilaisten
ja Akheron-joen tällä puolen. Thesprotilaiset rajoittuivat näet
amprakialaisiin ja leukadilaisiin, jotka sotaan tulleiden joukosta
olivat kauimpana asuvaiset. Näitten ulkopuolella asuvista olivat
krotonilaiset ainoat, jotka tulivat vaaranalaisen Hellaan avuksi ja
yhdellä laivalla, jota johti eräs pytholaisissa kilpailuissa kolmasti
voittanut Fayllos niminen mies. Krotonilaiset ovat sukuperältään
akhaialaisia.

48. Muut, jotka ottivat taisteluun osaa, asettivat kolmisoutuja, mutta
melolaiset, sifnolaiset ja serifolaiset viisikymmenairokkaita.
Melolaiset, jotka ovat peräisin Lakedaimonista, asettivat kaksi,
sifnolaiset ja serifolaiset, jotka ovat ioonilaisia, alkuisin Atenasta,
yhden kummatkin. Ja laivojen koko määrä oli, lukuunottamatta
viisikymmenairokkaita, kolmesataaseitsemänkymmentäkahdeksan.

49. Kokoonnuttuaan Salamiiseen neuvottelivat mainituista kaupungeista
tulleet sotapäälliköt keskenään. Ja tällöin Eurybiades kehoitti
jokaista, ken vain halusi, ilmaisemaan mielipiteensä siitä, mikä heidän
vallassaan olevista paikoista katsottaisiin soveliaimmaksi
meritaistelun suorittamiseen. Attika oli jo heitetty sikseen, mutta hän
esitti keskusteltavaksi muista maista. Ja useimpien puhujain
mielipiteet kävivät siinä kohden yhteen, että tuli purjehtia
Isthmokseen, Peloponnesoksen edustalle, ja he huomauttivat samalla,
että jos helleenit voitettaisiin meritaistelussa, niin he Salamiissa
ollen joutuisivat piiritykseen saaressa, missä heille ei voisi ilmestyä
mitään apua, jota vastoin he Isthmoksen luona ollessaan voisivat
pelastua omaistensa tykö.

50. Peloponnesolaisten sotapäällikköjen harkitessa tätä tuli muuan
atenalainen ilmoittaen, että barbari oli tunkeutunut Attikaan ja
poltteli koko maata. Boiotian kautta Xerxeen kera samoava sotajoukko
oli näet, sytytettyään tuleen thespialaisten kaupungin, jonka asukkaat
olivat vetäytyneet pois Peloponnesokseen, ja niinikään plataialaisten
kaupungin, tullut Atenan alueelle, hävittäen siellä kaikki. Ja se oli
sytyttänyt Tbespiain ja Plataiain, saatuaan teebalaisilta tietää, että
väestö ei pitänyt meedialaisten puolta.

51. Siitä saakka, kun barbarit astuivat Hellespontoksen yli, mistä he
aloittivat marssinsa ja missä he viipyivät yhden kuukauden, jonka
kestäessä he menivät Europan puolelle, oli kulunut vielä kolme
kuukautta, kun he, Kalliadeen ollessa atenalaisten arkonttina,
saapuivat Attikaan. Ja he ottivat haltuunsa kaupungin, joka oli
autiona, ja löysivät pyhätöstä muutamia harvoja atenalaisia, pyhätön
kaitsijoita ja köyhiä ihmisiä, jotka laudoilla ja hirsillä olivat
vahvistaneet linnaa ja koettivat torjua hyökkääjiä; osaksi he elatuksen
puutteesta eivät olleet väistyneet pois Salamiiseen, mutta sen lisäksi
he myös itse luulivat keksineensä Pytian heille antaman oraakelilauseen
merkityksen: puinen muuri oli muka oleva valloittamaton. Tämän näet he
luulivat olevan ennuslauseen tarkoittaman pakopaikan, eikä laivojen.

52. Mutta persialaiset asettuivat vastapäätä linnaa olevalle kummulle,
jota atenalaiset sanovat Areiopagin kukkulaksi. Ja he käärivät rohtimia
nuolenkärkien ympäri ja sytyttivät ne, aina milloin ampuivat vallitusta
vasten. Tällöin piiritetyt atenalaiset pitivät puoliaan, vaikka
olivatkin joutuneet äärimmäiseen hätään, kun suojus petti. Mutta silti
he eivät ottaneet vastaan niitä sopimus-ehtoja, jotka peisistratidit
esittivät. Ja muitten käyttämiensä puolustuskeinojen ohella he myös
vierittivät kivimöhkäleitä portteja lähestyviä barbareja vastaan, niin
että Xerxes kauan aikaa oli neuvotonna, kun ei voinut heitä saada
valtaansa.

53. Aikaa myöten kuitenkin ilmaantui barbareille keino päästä
pulasta. Sillä ennustuksen mukaan oli niin säädetty, että koko
mantereenpuoleinen Attika oli joutuva persialaisten valtaan. Linnan
etupuolelta, mutta portin ja nousupaikan takaa, missä ei kukaan
vartioinut ja mistä ei kukaan luullut kenenkään ihmisen koskaan voivan
kiivetä, nousivat muutamat persialaiset Kekropsin tyttären Aglauroksen
pyhätön kohdalta, vaikkakin paikka oli jyrkkä. Nähtyään heidän nousseen
linnaan viskautuivat toiset atenalaiset muurilta alas maahan ja
tuhoutuivat, toiset taas pakenivat temppelisaliin. Mutta linnanvuorelle
kiivenneet persialaiset kääntyivät ensin portille ja avasivat sen;
sitten he surmasivat alttareilla turvaa anovat atenalaiset. Ja lyötyään
maahan kaikki he ryöstivät pyhätön ja sytyttivät koko linnan tuleen.

54. Saatuaan täydellisesti haltuunsa Atenan Xerxes lähetti ratsumiehen
sanansaattajana Susaan ilmoittamaan Artabanokselle persialaisten
menestyksestä. Mutta toisena päivänä kuuluttajan lähettämisestä hän
kutsui kokoon mukanaan seuranneet atenalaiset pakolaiset ja käski
heidän nousta linnaan ja oman tapansa mukaisesti toimittaa uhrit, joko
hän sitten näkemänsä unen tähden näin määräsi tai hänen omatuntonsa
vaivasi häntä siitä, että hän oli sytyttänyt pyhätön tuleen. Ja
atenalaiset pakolaiset tekivät, niinkuin oli määrätty.

55. Minkä vuoksi minä olen tämän maininnut, sen tahdon ilmaista. Tässä
linnassa on Erekhtheuksen temppeli, hänen, jonka sanotaan syntyneen
maasta, ja siinä on öljypuu ja "meri" ["mereksi" sanottiin erästä
Erekhtheionissa olevaa suolavesilähdettä], jotka atenalaisten puheen
mukaan Poseidon ja Athene, maan omistuksesta kiistellessään, jättivät
todistuksiksi. Tämä öljypuu paloi pyhätön keralla barbarien käden
kautta. Mutta kun ne, joita kuningas oli käskenyt uhraamaan, palon
jälkeisenä päivänä nousivat pyhättöön, näkivät he noin kyynärän
pituisen vesan versoneen kannosta. Sen he siis ilmoittivat kuninkaalle.

56. Vaan kun Salamiissa oleville helleeneille ilmoitettiin, kuinka
atenalaisten linnan oli käynyt, joutuivat he niin suureen hämminkiin,
että muutamat sotapäälliköt eivät edes odottaneet päätöstä
käsiteltävänä olevassa asiassa, vaan syöksyivät laivoihin ja nostivat
purjeet puikahtaakseen tiehensä. Mutta jälelle jääneet heidän
joukostaan päättivät suorittaa meritaistelun Isthmoksen edustalla. Ja
tuli yö, ja kokouksesta eronneet astuivat laivoihinsa.

57. Mutta kun tällöin Themistokles oli saapunut laivaansa, kysyi muuan
atenalainen, Mnesifilos, mitä he olivat päättäneet. Saatuaan
Themistokleelta tietää, että oli päätetty viedä laivat Isthmokseen ja
suorittaa meritaistelu Peloponnesoksen puolesta, lausui hän: "Jos he
todella laskevat laivoillaan pois Salamiista, ei sinulla ole oleva
isänmaata, minkä puolesta taistella. Sillä he kääntyvät kukin
kaupunkiinsa, eikä Eurybiades, enemmän kuin kukaan muukaan
ihminen, saata pidättää sotajoukkoa hajaantumasta. Ja Hellas on
ymmärtämättömyydestä joutuva hukkaan. Mutta jos mitään keinoa on
olemassa, niin mene ja koeta purkaa päätös; kenties voisit taivuttaa
Eurybiadeen muuttamaan mieltään, niin että hän jää tänne."

58. Neuvo miellytti suuresti Themistoklesta, ja mitään tähän
vastaamatta hän meni Eurybiadeen laivalle. Perille saavuttuaan hän
sanoi tahtovansa keskustella tämän kanssa eräästä yhteisestä asiasta.
Eurybiades käski hänen astua laivaan ja puhua, jos mitä tahtoi. Siinä
Themistokles istuessaan Eurybiadeen vieressä toisti kaiken, minkä hän
oli Mnesifilokselta kuullut, omina ajatuksinaan ja lisäsi paljon
muutakin, kunnes hän pyynnöillään sai Eurybiadeen taivutetuksi astumaan
pois laivasta ja kutsumaan sotapäälliköt kokoukseen.

59. Heidän nyt siis kokoonnuttuaan Themistokles puhui lavealti ja
vetosi heihin hartaasti, ennenkuin vielä Eurybiades oli esittänyt syyn
siihen, minkä vuoksi hän oli kutsunut kokoon sotapäälliköt. Hänen
puhuessaan lausui korintolainen päällikkö Adeimantos, Okytoksen poika:
"Oi Themistokles, kilpaleikeissä saavat ne selkäänsä, jotka ennen
aikojaan astuvat esiin." Vaan Themistokles virkkoi puolustuksekseen:
"Mutta ne, jotka jättäytyvät jälkeen, eivät saa seppeltä."

60. Sillä kertaa Themistokles vastasi näin leppeästi korintolaiselle.
Mutta Eurybiadeelle hän ei enää puhunut mitään siitä, mitä aikaisemmin
oli puhunut, että nimittäin, kun helleenit kerran olisivat nostaneet
ankkurin Salamiin luona, he lähtisivät karkuun; sillä liittolaisten
läsnäollessa ei hänen sopinut syyttää ketään. Mutta hän käytti muita
perusteluja ja lausui näin: "Sinun vallassasi on nyt pelastaa Hellas,
jos tottelet minua ja jäät tänne suorittamaan meritaistelun etkä,
noudattaen näiden puheita, anna laivojen lähteä Isthmokseen. Kuule siis
ja vertaa keskenään molempia ehdoituksia! Jos Isthmoksen luona isket
yhteen, olet taisteleva aukealla ulapalla, mikä ei suinkaan ole
edullista meille, joilla on raskasliikkeisemmät ja harvalukuisemmat
laivat. Toiseksi menetät Salamiin, Megaran ja Aiginan, vaikkapa meillä
muissa kohdin olisikin menestystä. Mutta heidän laivastonsa keralla
seuraa heidän maasotajoukkonsakin, ja siten sinä itse olet vievä
viholliset Peloponnesosta vastaan ja saattava koko Hellaan
vaaranalaiseksi. Mutta jos teet, niinkuin minä puhun, olet tästä
voittava kaikki nämä edut. Ensiksi näet, jos me ahtaassa paikassa
harvoilla laivoilla iskemme yhteen useiden kanssa, pääsemme me, jos
käy, niinkuin on luultavaa, heistä suuressa määrin voitolle. Sillä
meritaistelu ahtaassa paikassa on meidän asiamme, laajalla alalla taas
heidän. Edelleen säilyy Salamis, johon olemme vieneet vaimomme ja
lapsemme turviin. Ja tähän ehdoitukseen sisältyy itse asiassa myöskin
se, josta te enimmin pidätte kiinni: jos jäät tänne, olet täällä
taisteleva Peloponnesoksen puolesta yhtä hyvin kuin Isthmoksenkin
luona. Ja jos olet järkevä, et ole vievä heitä Peloponnesosta vastaan.
Jos nimittäin käy, niinkuin minä toivon, ja me voitamme laivoillamme,
eivät barbarit saavu teidän Isthmokseenne eivätkä etene kauemmas
Attikassa, vaan lähtevät täydessä epäjärjestyksessä pois; ja me
voitamme sen edun, että megaralaiset säilyvät, samoinkuin myös Aigina
ja Salamis, josta meillä on semmoinen ennuslausekin, että siinä olemme
vihollisista saavat voiton. Jos nyt ihmiset tekevät järkeviä päätöksiä,
käy yleensä heille tavallisesti mieltä myöten. Mutta jos he eivät tee
järkeviä päätöksiä, ei ole jumalankaan tapana edistää inhimillisiä
suunnitelmia."

61. Themistokleen puhuttua näin kävi korintolainen Adeimantos taaskin
hänen kimppuunsa, käskien hänen vaieta, hänen, jolla ei ollut
isänmaata, ja sanoen, ettei Eurybiadeen pitänyt sallia kotikaupunkia
vailla olevan miehen äänestää. Ja hän käski Themistokleen esittää
ajatuksensa vasta silloin, kun tämä voisi osoittaa kotikaupunkinsa.
Tämän moitteen hän kohdisti Themistokleeseen siitä syystä, että Atena
oli valloitettu ja vihollisten hallussa. Mutta silloinpa Themistokles
lausui hänelle ja korintolaisille monta kovaa sanaa ja todisti, että
atenalaisilla oli suurempi sekä kaupunki että maa kuin noilla toisilla,
niin kauan kuin heillä oli miehitettynä kaksisataa laivaa; sillä heidän
hyökkäystään eivät mitkään helleenit voisi torjua.

62. Tämän hän osoitti ja kääntyi sitten Eurybiadeen puoleen, puhuen jo
entistä jyrkemmin: "Jos sinä jäät tänne, olet sinä oleva kunnon mies!
Mutta jollet jää, syökset Hellaan turmioon. Sillä sodan ratkaisu
riippuu nyt laivoista. Tottele minua! Mutta jos tätä et tee, otamme me
muitta mutkitta mukaamme talonväkemme ja laittaudumme Italiaan,
Siris-kaupunkiin, joka ammoisista ajoista on meidän, ja johon, kuten
ennustukset lausuvat, meidän tulee asettua asumaan. Ja kun te jäätte
vaille tämmöisiä liittolaisia, tulette kyllä muistamaan minun sanaani."

63. Tämä Themistokleen puhe sai Eurybiadeen muuttamaan mielensä. Ja
minun luullakseni hän muutti mielensä pelosta, että atenalaiset
hylkäisivät heidät, jos hän veisi laivat pois Isthmokseen. Sillä
atenalaisten poistuttua eivät muut enää olisi taistelussa vihollisten
vertaisia. Siksi hän valitsi sen ehdoituksen, että heidän tuli jäädä
paikoilleen ja siellä suorittaa meritaistelu.

64. Näin Salamiissa olijat kiistelivät keskenään. Vaan kun Eurybiades
tämän sanakiistan jälkeen oli päättänyt jäädä paikoilleen,
varustautuivat helleenit suorittamaan meritaistelun. Mutta kun tuli
päivä, syntyi auringon noustessa maanjäristys maalla ja merellä. Ja he
päättivät rukoilla jumalia ja kutsua liittolaisikseen aiakidit. Näin he
päättivät ja tekivätkin. Sillä rukoiltuaan kaikkia jumalia he kutsuivat
itse Salamiista avukseen Aiaan ja Telamonin, ja lisäksi vielä he
lähettivät laivan Aiginaan tuomaan Aiakoksen ynnä muut aiakidit.

65. Ja Dikaios, Theokydeen poika, muuan atenalainen pakolainen, joka
näihin aikoihin nautti arvoa meedialaisten kesken, on kertonut tämän.
Silloin kun Xerxeen maasotajoukko oli hävittänyt Attikan alueen ja tämä
oli atenalaisista tyhjänä, sattui Dikaios yhdessä lakedaimonilaisen
Demaratoksen kanssa olemaan Thrian kedolla. Tällöin hän näki tomupilven
nousevan, ikäänkuin kolmikymmentuhantisen joukon liikkuessa, ja
kulkeutuvan Eleusiistä päin. Ja ihmetellessään, mitkä ihmiset sen
mahtoivat synnyttää, he olivat äkkiä kuulleet äänen, joka Dikaioksesta
kuulosti kuin salaismenoja viettävien "Iakkhos"-huuto. Mutta Demaratos,
joka ei tuntenut Eleusiin pyhiä menoja, kysyi häneltä, mitä tuo ääni
tiesi. Siihen Dikaios virkkoi: "Demaratos, ei ole muuta mahdollista,
kuin että joku suuri vahinko kohtaa kuninkaan sotajoukkoa. Sillä on
ilmeistä, että koska Attika on autiona, ääni on jumalallinen, tullen
Eleusiistä päin atenalaisten ja liittolaisten avuksi. Ja jos se
pysähtyy Peloponnesokseen, on vaara uhkaava kuningasta itseään ynnä
hänen mantereella olevaa sotajoukkoaan, mutta jos se kääntyy Salamiin
luona oleville laivoille päin, on vaara, että kuningas kadottaa
merivoimansa. Mutta tätä juhlaa viettävät atenalaiset joka vuosi 'Emon'
ja 'Tytön' [s.o. Demeterin ja Koren (Persefonen) kunniaksi] kunniaksi,
ja kuka vain heistä itsestään taikka myös muista helleeneistä tahtoo,
vihitään näihin salaismenoihin. Ja huuto, jonka kuulet, on sama
'Iakkhos'-huuto, jota he tässä juhlassa kajahuttelevat." Tähän
Demaratos virkkoi: "Ole vaiti äläkä kenellekään muulle tätä puhu. Siliä
jos nämä sanat saatetaan kuninkaan tietoon, menetät pääsi, enkä minä,
yhtä vähän kuin yksikään muukaan ihminen voi sinua suojella. Vaan ole
levollinen; tästä sotajoukosta pitävät jumalat huolta." Näin hän
varoitti Dikaiosta. Mutta tomupilven ja äänen jälestä nousi
pilvenlonka, joka korkeuteen kohoten ajautui Salamista ja helleenien
laivaleiriä kohti. Ja tästä he ymmärsivät olevan niin säädetyn, että
Xerxeen laivasto oli hukkuva. Näin kertoi Dikaios, Theokydeen poika,
vedoten Demaratokseen ynnä muihin todistajiin.

66. Mutta kun Xerxeen laivaston miehistö, käytyään katsomassa
lakonilaisten tappiota, Trakhiniasta oli kulkenut meren poikki
Histiaiaan, viipyi se siellä kolme päivää, purjehti sitten Euripoksen
kautta ja saapui kolmessa päivässä Faleroniin. Eivätkä persialaiset,
hyökätessään Atenaan, minun luullakseni olleet mantereella ja laivoilla
sen harvalukuisempia kuin saapuessaan Sepias-niemelle ja
Thermopylaihin. Sillä korvaukseksi niistä heidän miehistään, jotka
hukkuivat myrskyssä, Thermopylaissa ja Artemisionin meritaisteluissa,
tahdon asettaa nämä kansat, jotka eivät silloin vielä seuranneet
kuningasta, nimittäin: malilaiset, doorilaiset, lokrilaiset ja
boiotilaiset, (jotka seurasivat koko sotavoimallaan, lukuunottamatta
thespialaisia ja plataialaisia), edelleen karystolaiset, androlaiset,
tenolaiset ynnä kaikki muut saarelaiset, paitsi niitä viittä kaupunkia,
joiden nimet aikaisemmin mainitsimme. Sillä kuta syvemmälle Hellaaseen
persialainen tunki, sitä useammat kansat häntä seurasivat.

67. Sittenkuin nyt kaikki nämä, paitsi parolaiset, olivat saapuneet --
parolaiset olivat näet jättäytyneet Kythnokseen, odottaen kuinka sota
päättyisi -- sittenkuin siis muut olivat saapuneet Faleroniin, läksi
Xerxes itse laivoille keskustellakseen laivaston päällikköjen kanssa ja
tiedustellakseen heidän mieltään. Ja kun hän perille tultuaan istuutui
kunniasijalleen, saapuivat kutsusta kaikkien kansojen hallitsijat ja
laivanpäälliköt ja istuutuivat siinä järjestyksessä, kuin kuningas
kutakin kunnioitti, ensimäiseksi Sidonin kuningas, toiseksi Tyroksen,
ja sitten muut. Ja kun he nyt istuivat kukin paikallaan rivissä,
lähetti Xerxes Mardonioksen kysymään ja koettelemaan jokaista, tahtoiko
hän, että kuningas panisi toimeen meritaistelun.

68. Kun Mardonios kulki ympäri kysymässä tätä jokaiselta, alkaen
sidonilaisesta, esittivät kaikki muut saman ajatuksen ja kehoittivat
ryhtymään meritaisteluun, mutta Artemisia virkkoi näin: "Lausupa,
Mardonios, kuninkaalle tällä tavoin, kuin minä nyt puhun, minä, joka
meritaisteluissa Euboian luona kunnostauduin yhtä paljon kuin muutkin
enkä vähimmin urotöitä suorittanut. On kohtuullista, että minä, oi
valtias, lausun todellisen mielipiteeni, ja sen, minkä luulen sinun
eduillesi parhaimmaksi. Niinpä minä sanon näin. Säästä laivojasi äläkä
pane toimeen meritaistelua. Sillä nämä miehet ovat merellä yhtä paljon
sinun väkeäsi etevämmät kuin miehet naisia. Minkä vuoksi täytyy sinun
kaikin mokomin antautua alttiiksi meritaisteluihin? Eikö sinulla ole
vallassasi Atena, jonka takia juuri lähditkin sotaan, eikö muukin
Hellas? Eihän tiellesi asetu yksikään. Ja niiden, jotka vastaasi ovat
asettuneet, on käynyt ansion mukaan. Mutta minä tahdon ilmaista, kuinka
luulen vastustajiemme asiain päättyvän. Jos et jouduta meritaistelun
toimeenpanoa, vaan annat laivojesi jäädä tänne maan ääreen tai myös
etenet Peloponnesokseen, on huokeasti käyvä sillä tavoin, kuin
ajattelit tänne tullessasi, oi valtias. Sillä kauan aikaa eivät
helleenit voi pitää puoliaan sinua vastaan, vaan sinä olet hajoittava
heidät, ja he tulevat pakenemaan kukin kaupunkiinsa. Sillä, kuten olen
kuullut, ei heillä tässä saaressa ole ruokavaroja, eikä ole
todennäköistä, että jos marssitat maasotajoukkosi Peloponnesosta
vastaan, ne heistä, jotka sieltä ovat tulleet, pysyvät alallaan;
eivätkä he huoli merellä taistella Atenan puolesta. Mutta jos heti
paikalla joudutat meritaistelua, niin pelkään, että laivastosi kärsii
tappion ja vielä syöksee maasotajoukonkin turmioon. Pane vielä lisäksi,
oi kuningas, mieleesi tämäkin, että kunnollisilla ihmisillä
tavallisesti on huonot orjat, ja huonoilla hyvät. Mutta sinulla, joka
kaikista miehistä olet paras, on niitten joukossa, jotka lukeutuvat
sinun liittolaisiksesi, huonoja orjia, nimittäin egyptiläiset,
kyprolaiset, kilikialaiset ja pamfylit, joista kaikista ei ole mitään
hyötyä."

69. Artemisian puhuessa Mardoniokselle näin olivat kaikki ne, jotka
soivat naiselle hyvää, pahoillaan hänen sanoistaan, koska pelkäsivät
hänen kuninkaan puolelta kärsivän jotakin pahaa, syystä että hän kielsi
panemasta toimeen meritaistelua. Mutta ne, jotka Artemisialle soivat
pahaa ja kadehtivat häntä senvuoksi, että häntä kaikkien liittolaisten
joukosta enimmin kunnioitettiin, iloitsivat hänen vastaväitteestään,
koska muka hän sen takia oli joutuva turmioon. Mutta kun eri
mielipiteet ilmoitettiin Xerxeelle, oli hän erittäin mielissään
Artemisian lausunnosta, ja vaikka hän jo ennenkin oli pitänyt tätä
arvossa, niin hän silloin kiitti häntä vielä entistä enemmän. Kuitenkin
hän käski noudattaa enemmistön neuvoa. Ja koska hän varmasti uskoi
väkensä Euboian luona tahallaan esiintyneen huonosti siksi, että hän
itse ei ollut läsnä, oli hän nyt ryhtynyt toimenpiteeseen voidakseen
omin silmin katsella meritaistelua.

70. Kun nyt annettiin käsky purjehtia esiin, veivät barbarit
laivansa Salamista kohti ja asettautuivat kaikessa rauhassa
taistelujärjestykseen. Sillä kertaa ei päivä heille riittänyt
meritaistelun toimenpanoon, yö näet yllätti heidät. Mutta he
varustautuivat seuraavaksi päiväksi. Vaan helleenit olivat pelon ja
huolen vallassa, ja ennen muita peloponnesolaiset. Heitä näet
huolestutti se, että heidän piti jääpyä Salamiiseen ja ryhtyä
meritaisteluun atenalaisten maan puolesta; jos heidät voitettaisiin,
joutuisivat he katkaistuiksi ja saarretuiksi saareen, samalla kuin
olivat jättäneet oman maansa suojattomaksi. Mutta barbarien maasotaväki
matkasi samana yönä Peloponnesosta kohti.

71. Täällä oli kuitenkin ryhdytty kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin,
jotta barbarit eivät mantereen puolelta maahan tunkisi. Sillä heti
tiedon saatuaan Leonidaan ja hänen seuralaistensa kuolemasta olivat
peloponnesolaiset rientäneet kaupungeistaan kokoon Isthmokseen ja sinne
asettuneet, ja heillä oli päällikkönään Kleombrotos, Anaxandrideen
poika, Leonidaan veli. Asetuttuaan Isthmokseen ja luotuaan umpeen
Skironin tien he rakensivat, niinkuin neuvotellessaan olivat parhaaksi
havainneet, muurin Isthmoksen poikki. Ja koska heitä oli useita
kymmeniä tuhansia ja joka mies teki työtä, saatiin työ valmiiksi. Sillä
sinne kannettiin kiviä, tiilejä, hirsiä ja hiekkaa kantovaunuissa,
eivätkä avuksi rientäneet hetkeäkään levähtäneet työstään, ei yöllä
eikä päivällä.

72. Ja ne helleenit, jotka miehissä olivat rientäneet Isthmokseen
avuksi, olivat nämä: lakedaimonilaiset, kaikki arkadilaiset,
elis-maalaiset, korintolaiset, sikyonilaiset, epidaurolaiset,
fliuntilaiset, troizenilaiset ja hermionelaiset. Nämä ne olivat, jotka
olivat rientäneet avuksi, huolissaan vaaranalaisen Hellaan puolesta.
Mutta muut peloponnesolaiset eivät ensinkään siitä välittäneet. Ja
kuitenkin olivat jo Olympia- ja Karneia-juhlat ohi.

73. Peloponnesoksessa asuu seitsemän kansaa, joista kaksi on
alkuväestöä ja asuu niissä maissa, missä ne ammoisista ajoista ovat
eläneet, nimittäin arkadilaiset ja kynuralaiset. Yksi kansa,
akhaialaiset, ei tosin ole poistunut Peloponnesoksesta, mutta kuitenkin
omasta maastaan, ja asuu nyt vieraassa maassa. Mutta muut neljä noista
seitsemästä kansasta ovat tulokkaita, nimittäin doorilaiset,
aitolilaiset, dryopit ja lemnolaiset. Doorilaisilla on monta
huomattavaa kaupunkia, aitolilaisilla ainoastaan Elis, dryopeilla
Hermione ja Lakonian Kardamylen luona sijaitseva Asine; lemnolaisia
ovat kaikki parorealaiset. Kynuralaiset taas ovat alkuasukkaita ja
näyttävät olevan ainoat ioonilaiset; mutta aikaa myöten he, argolaisten
vallan alle jouduttuaan, ovat doorilaistuneet ja ovat orneateja.
[Argolaiset olivat saattaneet valtaansa Argoliin Orneai-kaupungin
asukkaat, jotka silloin joutuivat samaan asemaan kuin Spartan
perioikit. Sittemmin siirtyi nimitys "orneatit" muillekin Argoliin
"perioikeille".] Näitten seitsemän kansan muut kaupungit, paitsi
luettelemiani, pysyivät erillään taistelusta. Ja jos minun on lupa
puhua suuni puhtaaksi, pysyttelivät ne erillään siitä syystä, että
olivat meedialaismielisiä.

74. Niinpä Isthmoksessa olijat näkivät tällaista vaivaa, koska heidän
mielestään jo oli kysymys elämästä tai kuolemasta ja koska he eivät
toivoneet laivoilla saavansa mitään loistavaa tekoa aikaan. Saatuaan
tästä tiedon Salamiissa olevat kuitenkin olivat huolissaan -- tosin ei
niin paljon omasta puolestaan peläten kuin Peloponnesoksen. Jonkun
aikaa he nyt kävivät toinen toisensa luona keskustelemassa hiljaa mies
mieheltä ja kummeksivat Eurybiadeen ajattelemattomuutta. Mutta lopulta
purkautui tyytymättömyys ilmi. Niinpä pantiin toimeen kokous, jossa
keskusteltiin paljon noista samoista asioista; toiset olivat sitä
mieltä, että tuli purjehtia pois Peloponnesokseen ja sen puolesta
antautua vaaraan eikä jäädä taistelemaan jo valloitetun maan puolesta,
mutta atenalaiset, aiginalaiset ja megaralaiset vaativat, että
jäätäisiin paikoilleen puolustautumaan.

75. Kun nyt siinä peloponnesolaisten mielipide pääsi Themistokleen
mielipiteestä voitolle, meni tämä huomaamatta kokouksesta pois.
Ja tultuaan ulos hän lähetti meedialaisten leiriin aluksella
Sikinnos-nimisen miehen, joka oli Themistokleen orja ja hänen lastensa
opettaja, sekä antoi hänelle tehtäväksi sanoa, mitä oli sanottava.
Saman miehen Themistokles toimitti näitä tapauksia myöhemmin Thespiain
kansalaiseksi, silloin kun thespialaiset ottivat uusia kansalaisia,
sekä teki hänet varakkaaksi. Saavuttuaan aluksellaan perille Sikinnos
silloin lausui barharien sotapäälliköille näin: "Minut lähetti
atenalaisten ylipäällikkö muiden helleenien tietämättä -- hän on näet
kuninkaan puolella ja tahtoo mieluummin, että te pääsette voitolle kuin
helleenit -- tänne ilmoittamaan, että helleenit peloissaan miettivät
pakoa. Ja nyt on teidän tilaisuus suorittaa kaikista teoista kauniin
teko, joll'ette salli heidän päästä karkuun. Sillä he eivät ole
keskenään yksimielisiä eivätkä ole vastustavat teitä, vaan saatte nähdä
heidän taistelevan keskenään, teidän puoltanne pitävien toisia
vastaan."

76. Tämän barbareille ilmoitettuaan Sikinnos poistui. Ja koska sanoma
tuntui uskottavalta, laskivat he ensiksi maihin suuren joukon
persialaisia Salamiin ja mantereen välillä sijaitsevalle Psyttaleian
luodolle. Sitten he sydänyön tultua antoivat läntisen sivustansa lähteä
purjehtimaan ja muodostivat piirin Salamista vastaan, ja liikkeelle
läksivät ne, jotka olivat sijoitetut Keoksen ja Kynosuran tienoille.
Niinpä he ottivat laivoillaan haltuunsa koko salmen aina Munykhiaan
saakka. Ja he veivät laivansa vesille siinä tarkoituksessa, ettei
helleeneillä edes olisi tilaisuutta paetakaan, vaan he joutuisivat
saarroksiin Salamiin luo ja saisivat palkkansa Artemisionin otteluista.
Mutta niinsanotulle Psyttaleian luodolle laskivat persialaiset väkeä
maihin siitä syystä, että kun meritaistelu oli suoritettu, sinne
varsinkin oli ajautuva miehiä ja laivahylkyjä, koska saari sijaitsi
siinä väylässä, missä meritaistelu aiottiin suorittaa. He toivoivat
näet siten voivansa pelastaa toiset ja tuhota toiset. Ja tämän he
tekivät hiljaisuudessa, jott'eivät vastustajat saisi siitä vihiä.
Niinpä he, vain hiukan nukuttuaan yöllä, valmistelivat tätä hanketta.

77. Oraakelilauseitten todenperäisyyttä en saata kieltää, ja ottaessani
huomioon seuraavan ennustuksen, en edes tahdo koettaakaan kumota niitä,
ne kun puhuvat niin selvää kieltä:

    "Miekan kultaisen kantaja, Artemis, sun pyhän rantas
    laivat kun silloittaa merenääreiseen Kynosuraan,
    sortanut sorjan Ateenan kun on raju vimma, jo uhkan,
    röyhkeyden pojan, on jumalainen suistava Dike,
    ääreti raivoavan, joka kaiken ahmata mieli.
    Lyö näet vaskeen vaski, ja veet verin ruskovi Ares.
    Silloin Zeus, Kronos-syntyinen, jylyn laatija laajan,
    Hellaan vapauspäivän tuo sekä korkea Nike."

Kun nyt Bakis puhuu tämmöistä ja näin sattuvasti, en uskalla itse
väittää mitään oraakelilauseita vastaan enkä hyväksy muittenkaan
vastaväitteitä.

78. Mutta Salamiissa olevien sotapäällikköjen kesken syntyi ankara
sanasota. He näet eivät vielä tienneet barbarien saartaneen heidät
laivoillaan, vaan luulivat heidän olevan samassa paikassa, mihin
päivällä olivat nähneet heidät sijoittuneina.

79. Mutta päällikköjen parhaillaan riidellessä tuli Aiginasta muuan
atenalainen, Aristeides, Lysimakhoksen poika, jonka kansa
liuskaäänestyksellä oli ajanut maanpakoon. Häntä minä, kuultuani hänen
luonteestaan, pidän Atenan parhaimpana ja oikeamielisimpänä miehenä.
Tämä mies jäi seisomaan kokouksen edustalle ja kutsui sieltä pois
Themistokleen, joka ei ollut hänen ystävänsä, vaan päinvastoin ankarin
vihamiehensä. Mutta silloisten onnettomuuksien suuruus sai hänet
unohtamaan tuon vihollisuuden, ja hän kutsui Themistokleen ulos
keskustellakseen hänen kanssaan. Hän oli nimittäin ennestään kuullut,
että peloponnesolaiset pyrkivät laivoineen laskemaan Isthmokseen.
Themistokleen tultua ulos Aristeides lausui näin: "Meidän tulee joka
tilaisuudessa, mutta varsinkin tässä, kilpailla siitä, kumpiko meistä
saattaa tehdä suurempia palveluksia isänmaalle. Niinpä minä sanon, että
on yhdentekevää, puhuuko peloponnesolaisille paljon vai vähän laivaston
lähdöstä täältä. Sillä minä väitän silminnäkijänä, että vaikka
korintolaiset ja Eurybiades itse nyt tahtoisivat purjehtia matkoihinsa,
eivät he sitä kykene tekemään. Viholliset ovat näet saartaneet meidät
piiriin. Mene nyt sinä sisälle ilmoittamaan heille tämä."

80. Themistokles vastasi näin: "Vallan oivallisen neuvon sinä annat ja
hyvän sanoman olet tuonut. Sinä olet näet silminnäkijänä tullut
kertomaan juuri sen, jonka minä tahdoin tapahtuvaksi. Sillä tiedä, että
se, minkä meedialaiset ovat tehneet, on minun aloitteestani tapahtunut.
Kun nimittäin helleenit eivät vapaaehtoisesti tahtoneet ryhtyä
taisteluun, täytyi heidät saattaa puolellemme vasten heidän omaa
tahtoaan. Mutta koska nyt olet tullut ilmoittaen näin oivallisen
uutisen, niin ilmoita se heille itse. Sillä jos minä sen kerron,
luulevat he minun sepittävän valheita, enkä voi saada heitä uskomaan
barbarien näin tekevän. Vaan mene sinä itse saapuville ja osoita
heille, kuinka asianlaita on. Parasta on, jos he uskovat ilmoituksesi,
mutta jos he eivät sitä usko, on asia meille samantekevä. Sillä nyt he
eivät enää pääse karkuun, koska kerran olemme joka puolelta saarretut,
kuten sinä sanot."

81. Silloin Aristeides meni sisälle ja kertoi tulleensa Aiginasta sekä
töin tuskin päässeensä huomaamatta vihollisten ankkurissa väijyvältä
miehistöltä, kulkiessaan heidän laivojensa välitse. Sillä koko
helleenien sotavoima oli Xerxeen laivojen saartama. Ja hän neuvoi heitä
valmistautumaan torjuakseen viholliset. Tämän sanottuaan hän astui
syrjään, mutta kokouksessa olijain sanakiista alkoi uudestaan. Sillä
useimmat sotapäälliköistä eivät uskoneet koko sanomaa.

82. Mutta heidän ollessaan epäilevällä kannalla karkasi kuninkaan luota
tenolaisten miehittämä kolmisoutu, jonka päällikkönä oli Panaitios,
Sosimeneen poika, ja ne kertoivat koko totuuden. Tämän teon
johdosta piirrettiin tenolaisten nimi siihen Delfoissa olevaan
kolmijalkaan, johon barbarin kukistaneitten nimet kirjoitettiin. Tämän
Salamiiseen karanneen ynnä aikaisemmin, Artemisioniin saapuneen
lemnolaisen laivan kautta tuli helleenien laivojen määrä täyteen
kolmeksisadaksikahdeksaksikymmeneksi. Sillä kaksi laivaa puuttui
silloin tästä luvusta.

83. Helleenit uskoivat tenolaisten ilmoituksen ja valmistautuivat
meritaisteluun. Ja aamunkoiton valjetessa he kutsuivat kokoon
merisotilaansa. Tällöin lausui ennen muita Themistokles oivallisia
ajatuksia, ja hänen puheessaan oli kauttaaltaan asetettuina vastakkain
ihmisen luonnosta ja laadusta johtuvat paremmat ja huonommat
vaikuttimet. Ja kehoitettuaan heitä valitsemaan näistä paremmat hän
päätti puheensa käskemällä astumaan laivoihin. Niinpä he astuivat
laivoihin, ja samalla tuli Aiginasta se kolmisoutu, joka oli lähtenyt
hakemaan aiakideja.

84. Tällöin laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin, mutta heidän
laskiessaan kävivät barbarit kohta heidän kimppuunsa. Silloin muut
helleenit alkoivat huovata taapäin ja ajaa kohti rantaa, mutta muuan
atenalainen, pallenelainen Ameinias, laski rivistä ulos ja ajoi
vihollislaivaa vastaan. Kun nyt molemmat laivat takertuivat toisiinsa
eivätkä voineet irtautua, riensivät muut Ameiniaan avuksi ja joutuivat
siten käsikähmään. Näin kertovat atenalaiset meritaistelun alkaneen,
aiginalaiset taas väittävät, että Aiginaan aiakideja hakemaan lähtenyt
laiva oli se, joka sen alkoi. Kerrotaan myös, että helleeneille oli
näyttäytynyt naisen haamu, joka ilmestyttyään oli heitä rohkaissut,
niin että koko helleenien laivasto sen kuuli; mutta ensin se oli
nuhdellut heitä näillä sanoin: "Oi te kurjat, kuinka kauan aiotte
huovata taapäin?"

85. Vastapäätä atenalaisia olivat nyt foinikialaiset asetetut -- näillä
oli näet hallussaan Eleusiiseen ja länteen päin oleva siipi --
lakedaimonilaisia vastassa taas olivat ioonilaiset. Näillä oli itään ja
Peiraieukseen päin oleva sivusta. Mutta vain harvat näistä esiintyivät,
Themistokleen kehoituksia noudattaen, tahallaan pelkurimaisesti,
vaan useimmat eivät sitä tehneet. Saatanpa luetella useita
kolmisoudunpäälliköitä, jotka valloittivat helleeniläisiä laivoja,
mutta en tahdo niistä mainita muita kuin Theomestorin, Androdamaan
pojan, ja Fylakoksen, Histiaioksen pojan, molemmat samolaisia. Minä
mainitsen ainoastaan nämä siitä syystä, että Theomestor tämän tekonsa
johdosta persialaisten asettamana pääsi Samoksen itsevaltiaaksi.
Fylakos taas kirjoitettiin kuninkaan hyväntekijäin joukkoon ja sai
lahjaksi paljon maata. Ja kuninkaan hyväntekijöillä on persiankielellä
nimenä "orosangit".

86. Näin oli siis heidän laitansa. Mutta enin osa laivoja hukkautui,
mitkä atenalaisten, mitkä aiginalaisten tuhoamina. Sillä koska
helleenit taistelivat järjestyksessä ja rintamassa, barbarit taas eivät
enää olleet järjestyksessä, vaan tekivät kaikki umpimähkään, oli
luonnollista, että heidän oli käyvä, niinkuin kävikin. Ja kuitenkin he
sinä päivänä esiintyivät paljon urhoollisemmin kuin Euboian luona,
koska itsekukin kohdastaan osoitti alttiutta ja pelkäsi Xerxestä, sillä
jokainen luuli kuninkaan katselevan juuri häntä itseään.

87. Mitä nyt muihin tulee, en saata täsmälleen mainita, miten mikin
barbarien tai helleenien osasto otteli. Mutta Artemisialle sattui
tapaus, josta hän saavutti entisestään vielä enemmän arvoa kuninkaan
puolelta. Silloin kun jo kuninkaan asiat olivat joutuneet suureen
hämminkiin, ajoi näet attikalainen laiva Artemisian laivaa takaa. Ja
kun hänellä ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon hänen edessään oli
näet muita oman laivaston laivoja ja hän itse sattui olemaan lähimpänä
vihollislaivoja, päätti Artemisia menetellä tavalla, jonka toimeenpano
koitui hänelle hyödyksi. Attikalaisen laivan takaa-ajamana se kiidätti
kohti omia laivoja, iskien erääseen, jossa oli kalyndalainen miehistö
ja jossa kulki itse kalyndalaisten kuningas Damasithymos. Oliko
nyt Artemisialla siitä ajasta perin, jolloin he vielä olivat
Hellespontoksen seuduilla, jotakin riitaa tämän kanssa, sitä en
kuitenkaan saata mainita, enkä myöskään, tekikö hän sen tarkoituksella,
vai joutuiko kalyndalaisten laiva sattumalta hänen tielleen. Mutta
iskemällä siihen ja upottamalla sen saavutti kuningatar tämän
onnellisen tapauksen kautta kaksinkertaisen edun. Sillä nähdessään
hänen iskevän barbarilaivaan attikalaisen kolmisoudun päällikkö joko
piti Artemisian laivaa helleeniläisenä tai luuli sen karanneen
barbarien puolelta ja auttavan helleenejä, jonka vuoksi hän kääntyi
siitä pois ja suuntausi muita vastaan.

88. Niinpä Artemisian ensiksi onnistui päästä pakoon ja pelastua
hukkumasta ja toiseksi kävi niin, että juuri hänen aikaansaamansa
vahinko tuotti hänelle enimmin kunnioitusta Xerxeen puolelta. Kerrotaan
näet kuninkaan katsellessaan huomanneen, kuinka Artemisian laiva iski
toiseen, jolloin joku läsnäolijoista lausui: "Näetkö valtias,
kuinka hyvin Artemisia ottelee ja mitenkä hän äsken juuri upotti
vihollislaivan?" Kun Xerxes kysyi, oliko Artemisia todella sen tehnyt,
väittivät he varmasti tuntevansa laivan kokkamerkin, vaan tuhoutunutta
he luulivat vihollislaivaksi. Mutta paitsi muuta, joka Artemisialle
kääntyi parhaaksi, oli hänellä, kuten on mainittu, siinäkin onni, ettei
yksikään kalyndalaisen laivan miehistöstä pelastunut ja voinut häntä
syyttää. Vaan Xerxeen kerrotaan lisänneen: "Minun mieheni ovat tulleet
naisiksi ja naiseni miehiksi." Näin mainitaan Xerxeen lausuneen.

89. Tässä taistelussa kaatui sotapäällikkö Ariabignes, Dareioksen poika
ja Xerxeen veli, kaatuipa myös useita muitakin mainittavia persialaisia
ja meedialaisia ynnä liittolaisia, mutta vain muutamia harvoja
helleenejä. Sillä koska nämä osasivat uida, niin ne, joitten laivat
tuhoutuivat ja jotka eivät käsikähmässä saaneet surmaansa, uivat
Salamiiseen. Mutta barbareista hukkuivat useat mereen, koska eivät
osanneet uida. Ja silloin kun ensimäiset kääntyivät pakosalle,
tuhoutuivat useimmat. Sillä koettaessaan laivoillaan tunkeutua esiin,
itsekin kuninkaan nähden suorittaakseen jonkun urotyön, törmäsivät
taakse asetetut laivat pakenevien kanssa yhteen.

90. Tässä hämmingissä sattui myös seuraava tapaus. Muutamat
foinikialaiset, joitten laivat olivat tuhoutuneet, tulivat kuninkaan
tykö ja panettelivat ioonilaisia, väittäen laivojen heidän
kavalluksensa kautta joutuneen hukkaan. Mutta kävikin niin, että
ioonilaisten sotapäälliköt eivät joutuneetkaan turmioon, vaan että
päinvastoin panettelevat foinikialaiset saivat tällaisen palkan. Heidän
näet vielä näin puhuessaan syöksi samothrakelainen laiva attikalaista
vastaan. Attikalainen laiva vajosi, mutta aiginalainen kävi
samothrakelaisten laivan kimppuun ja upotti sen. Vaan samothrakelaiset,
ollen taitavia heittokeihästen käyttäjiä, lennähyttivät ne sen laivan
miehistöön, joka ajoi heidän omansa upoksiin, syöksivät heidät veteen,
astuivat itse laivaan ja valtasivat sen. Tämä tapaus pelasti
ioonilaiset. Sillä nähdessään heidän suorittavan tämän suurtyön kääntyi
Xerxes foinikialaisia vastaan, koska oli perin pahoillaan ja syytteli
kaikkia; ja hän käski hakata heiltä päät poikki, jott'eivät, itse
pelkureina, parempiansa parjaisi. Sillä aina milloin Xerxes, istuessaan
vastapäätä Salamista olevan Aigaleos nimisen vuoren juurella, näki
jonkun väestään meritaistelussa suorittavan urotyön, tiedusteli hän sen
tekijää, ja kirjurit merkitsivät muistiin laivanpäällikön nimen ynnä
hänen isänsä ja kotikaupunkinsa. Tähän foinikialaisten vastoinkäymiseen
vaikutti osaltaan myös muuan saapuvilla oleva persialainen Ariaramnes,
joka oli helleenien ystävä. Niinpä teloittajat kävivät käsiksi
foinikialaisiin.

91. Mutta kun barbarit kääntyivät pakoon, purjehtien Faleroniin päin,
asettuivat aiginalaiset heidän tielleen kulkuväylään ja suorittivat
siinä muistettavia tekoja. Sillä atenalaiset hävittivät taistelun
tuoksinassa sekä vastarintaa tekevät että pakoon pyrkivät laivat,
aiginalaiset taas ne, jotka purjehtivat taistelusta. Ja aina milloin
jotkut vihollisista pääsivät atenalaisten käsistä pakoon, ajautuivat he
aiginalaisia kohden.

92. Siinä tapasivat toisensa Themistokleen laiva, joka ajoi takaa
erästä vihollislaivaa, ja muutaman aiginalaisen, Polykritoksen,
Krioksen pojan, laiva, joka juuri iski sidonnaiseen laivaan. Tämä oli
sama, joka oli vallannut Skiathos-saaren luona vartioivan aiginalaisen
laivan, missä purjehti Pytheas, Iskhenooksen poika, hän, jota
persialaiset pahasti haavoitettuna pitivät laivassaan, koska ihailivat
häntä hänen urhoollisuutensa vuoksi. Nyt samainen sidonilainen laiva,
joka persialaisten keralla kuljetti Pytheasta, vallattiin, joten tämä
näin pelastui Aiginaan. Mutta nähdessään attikalaisen laivan, jonka
tunsi merkistä päällikönlaivaksi, huusi Polykritos Themistoklesta
nimeltä ja ilkkui häntä, ivallisesti viitaten aiginalaisten muka
meedialaismielisyyteen. Tämän letkauksen siis Polykritos antoi
Themistokleelle iskiessään vihollislaivaan. Mutta kaikki ne barbarit,
joiden laivat säilyivät, pakenivat ja saapuivat maasotajoukon suojassa
Faleroniin.

93. Tässä meritaistelussa saavuttivat helleenien joukosta aiginalaiset
enimmin mainetta, toisessa sijassa atenalaiset; yksityisistä taas
aiginalainen Polykritos ja atenalaiset Euraenes, Anagyruksen kunnasta,
sekä pallenelainen Ameinias, joka myös oli ajanut takaa Artemisiaa. Ja
jos hän olisi tietänyt Artemisian siinä laivassa kulkevan, niin eipä
hän olisi herjennyt, ennenkuin joko olisi vanginnut tämän tai itse
joutunut vangiksi. Sillä semmoinen käsky oli annettu kolmisoutujen
päälliköille, ja lisäksi oli säädetty kymmenentuhannen drakman palkinto
sille, joka hänet elävänä ottaisi kiinni; sillä atenalaiset pitivät
sietämättömänä, että nainen oli mukana sotaretkellä Atenaa vastaan.
Mutta Artemisia pääsikin pakoon, kuten ylempänä mainittiin. Ja myös
muut, joiden laivat olivat säilyneet, olivat Faleronissa.

94. Atenalaiset kertovat, että korintolainen sotapäällikkö Adeimantos
heti alussa, kun laivat iskivät yhteen, oli hämmentyneenä ja perin
peloissaan nostanut purjeensa ja lähtenyt pakoon; ja nähdessään
päällikkölaivan pakenevan olivat korintolaiset niinikään lähteneet
tiehensä. Mutta heidän päästyään pakomatkallaan Athene Skiraan pyhätön
kohdalle Salamiissa oli heitä jumalallisesta vaikutuksesta kohdannut
pikapursi, jonka lähettäjästä ei koskaan saatu mitään tietoa. Se oli
laskenut korintolaisia kohti, jotka eivät ollenkaan vielä tienneet,
kuinka taistelussa oli käynyt. Ja tästä seikasta he päättävät tapauksen
olleen yliluonnollisen. Pikapurren näet tultua lähelle korintolaisten
laivoja oli sen miehistö puhunut näin: "Adeimantos, sinä olet kääntänyt
laivasi poispäin ja lähtenyt pakoon, pettäen helleenit. Vaan nämä
saavat nyt vihollisista niin loistavan voiton, kuin mitä ikinä ovat
toivoneet." Kun Adeimantos ei uskonut heidän sanojaan, lausuivat he
uudestaan voivansa vaikka antautua panttivangeiksi ja kuolla, jollei
ilmenisi helleenien voittaneen. Niinmuodoin olivat siis Adeimantos ynnä
muut kääntäneet laivansa takaisin, mutta tulleet laivaston luo, kun
kaikki jo oli suoritettu. Tämmöinen huhu liikkuu heistä atenalaisten
kesken. Korintolaiset itse kuitenkaan eivät tätä myönnä, vaan katsovat
olleensa ensimäiset meritaistelussa. Heidän puolestaan todistaa myös
muu Hellas.

95. Mutta atenalainen Aristeides, Lysimakhoksen poika, josta vähän
aikaisemmin mainitsin, sanoessani häntä mitä parhaimmaksi mieheksi,
teki tässä Salamiin luona syntyneessä hämmingissä näin. Hän otti
mukaansa useita raskasaseisia, jotka olivat sijoitetut pitkin Salamiin
maan rantaa ja olivat syntyperältään atenalaisia, sekä vei ja laski
heidät maihin Psyttaleian saareen. Nämä surmasivat kaikki tällä
luodolla olevat persialaiset.

96. Ja kun meritaistelu oli tauonnut, vetivät helleenit maihin
Salamiiseen kaikki ne laivahylyt, joita vielä sattui siellä olemaan, ja
valmistautuivat uuteen meritaisteluun, siinä luulossa, että kuningas
vielä aikoi käyttää säilyneitä laivojaan. Mutta suuren joukon
laivahylkyjä tempasi länsituuli ja ajoi niinsanottua Kolias-nientä
kohti Attikaan. Siten kävi kaiken muun ohella, mitä Bakis ja Musaios
tästä meritaistelusta olivat ennustaneet, toteen myös se, minkä tähän
paikkaan ajautuneista laivahylyistä monta vuotta tätä ennen eräässä
ennuslauseessa oli maininnut muuan atenalainen oraakelinselittäjä
Lysistratos. Tämä ennustus, jonka merkitys oli jäänyt kaikille
helleeneille käsittämättömäksi, kuului:

    "Airoill' ohria kerran, Kolias, naisesi paahtaa."

Tämä oli nyt kuninkaan lähdettyä toteutuva.

97. Saatuaan tiedon kärsimästään tappiosta Xerxes pelkäsi, että joko
joku ioonilaisista neuvoisi helleenejä tai he itsestään purjehtisivat
Hellespontokseen purkamaan sillat, joten syntyisi vaara, että hänen
paluunsa katkaistaisiin ja hän joutuisi Europassa perikatoon. Hän
mietti senvuoksi pakoa. Mutta koska hän ei tahtonut, että tämä tulisi
tunnetuksi helleeneille, yhtä vähän kuin hänen omallekaan väelleen,
koetti hän luoda padon salmen poikki Salamiiseen ja kiinnitti toisiinsa
foinikialaisia kauppalaivoja, jotta ne kävisivät samalla kertaa sekä
sillasta että linnoituksesta, sekä teki sotavarustuksia ikäänkuin
pannakseen toimeen uuden meritaistelun. Nähdessään hänen tätä puuhaavan
uskoivatkin kaikki varmasti, että hän täydellä todella oli
valmistautunut jäädäkseen taistelemaan. Mutta Mardoniokselta, joka
parhaiten tunsi Xerxeen mielenlaadun, ei jäänyt huomaamatta, mikä oli
kaikkien näiden hankkeiden tarkoitus.

98. Samalla kuin Xerxes tämän teki, lähetti hän myös Persiaan
viestinviejän ilmoittamaan heitä kohdanneen onnettomuuden. Ei ole
olemassa mitään kuolevaista olentoa, joka nopeammin tulisi perille kuin
nämä sanansaattajat. Ja sen ovat persialaiset saaneet aikaan tällä
tavoin. Kerrotaan näet, että määrätyn välimatkan päähän toisistaan on
sijoitettuina yhtä monta hevosta ja miestä, kuin koko matkaan menee
päiviä, niin että hevonen ja mies on asetettuna kutakin päivämatkaa
kohti. Heitä ei estä lumi, ei rankkasade, ei helle eikä yö erinomaisen
kiireesti suorittamasta heille säädettyä pikamatkaa. Riennettyään
määrämatkansa ensimäinen jättää sanan toiselle, toinen taas
kolmannelle. Siitä perin viesti kulkee niin, että toinen aina uskoo sen
toiselle, aivan kuten on laita helleenien soihtujuhlassa, jota he
viettävät Hefaistoksen kunniaksi. Tälle hevospostille persialaiset ovat
antaneet nimeksi "angareion".

99. Ensimäisen sanoman saavuttua Susaan siitä, että Xerxes oli
vallannut Atenan, herätti se kotiin jääneissä persialaisissa niin
suurta riemua, että he levittivät myrtinoksia pitkin kaikkia katuja,
polttivat suitsutusta ja panivat toimeen uhrijuhlia ja kemuja. Mutta
toinen heille saapunut sanoma hämmensi heidät siihen määrään, että he
kaikki repivät vaatteensa ja huusivat sekä vaikeroivat suunnattomasti,
syyttäen Mardoniosta. Eivätkä persialaiset niin paljon tätä tehneet
murheissaan laivoista, kuin peloissaan itse Xerxeen puolesta.

100. Ja Persiassa vallitsi tämä mieliala koko ajan, aina siihen saakka,
kunnes Xerxes itse tulollaan teki siitä lopun. Mutta nähdessään Xerxeen
olevan kovasti pahoillaan meritaistelun takia Mardonios, joka epäili
hänen ajattelevan lähtöä Atenasta, harkitsi itsekseen, että hän tulisi
kärsimään rangaistuksen, koska oli taivuttanut kuninkaan lähtemään
sotaan Hellasta vastaan. Ja hänestä näytti edullisemmalta yrittää joko
kukistaa Hellas tai itse suurien tarkoitusperien puolesta antautua
vaaraan ja jalosti kuolla. Enemmän kuitenkin kallistui hänen luulonsa
sille puolelle, että hän oli saava Hellaan kukistetuksi. Ottaen tämän
huomioon hän siis esitti kuninkaalle tämmöisen ehdoituksen: "Valtias,
älä murehdi äläkä ensinkään ole kovin pahoillasi äskeisestä
tapahtumasta. Sillä ei sotaamme ratkaise puu-, vaan mies- ja
hevostaistelu. Ei kukaan näistä, jotka luulevat jo kaiken tehneensä,
ole astuva laivoista ja yrittävä tehdä sinulle vastarintaa, eikä
myöskään kukaan tältä mantereelta. Ja ne, jotka ovat meitä vastaan
tulleet, ovat kärsineet rangaistuksensa. Mutta jos nyt hyväksi näet,
niin käykäämme heti Peloponnesoksen kimppuun. Jos taas katsot parhaaksi
toistaiseksi pidättyä siitä, saattaa niinkin tehdä. Mutta älä ole
alakuloinen. Sillä helleeneillä ei ole mitään mahdollisuutta pelastua
kärsimästä rangaistusta siitä, mitä he ovat tehneet nyt ja ennen, ja
joutumasta sinun orjiksesi. Tee nyt mieluummin sillä tavoin. Mutta jos
olet vakaasti päättänyt itse lähteä pois ja viedä sotajoukon mukaasi,
on minulla siltäkin varalta neuvo. Älä anna, kuningas, persialaisten
joutua helleenien silmissä naurettaviksi. Sillä ei sinun mahtisi
persialaisten toimesta ole kärsinyt mitään vauriota, etkä saata
mainita, missä kohden me olisimme olleet huonoja. Vaan jos
foinikialaiset, egyptiläiset, kyprolaiset ja kilikialaiset ovat
pelkurimaisesti esiintyneet, ei niiden tuottama tappio persialaisille
kuulu. Koska nyt siis persialaiset eivät ole sinua kohtaan rikkoneet,
niin tottele minua. Jos olet hyväksi nähnyt olla tänne jäämättä, niin
lähde kotia ja vie mukaasi enin osa sotajoukkoa; minun velvollisuuteni
taas on valita kolmesataatuhatta miestä sotajoukostasi ja saattaa
Hellas orjuutettuna valtaasi."

101. Tämän kuultuaan Xerxes, mikäli hän onnettomuuksiensa jälkeen vielä
saattoi, ihastui ikihyväksi ja sanoi vastaavansa Mardoniokselle,
kummanko ehdoituksen hän oli paneva toimeen, ensin siitä neuvoteltuaan.
Mutta neuvotellessaan koolle kutsuttujen persialaisten kanssa hän
päätti noudattaa neuvotteluun myös Artemisian, koska tämä aikaisemmin
oli osoittautunut ainoaksi, joka ymmärsi, mitä oli tehtävä. Artemisian
saavuttua Xerxes käski kaikkien muiden, sekä persialaisten
neuvonantajien että henkivartijoiden, poistua, jonka jälkeen hän puhui
näin: "Mardonios kehoittaa minua jäämään tänne käydäkseni
Peloponnesosta vastaan, väittäen, että persialaiset ja maasotaväki
eivät ole syypäitä mihinkään minun tappiooni, ja että tilaisuus tämän
seikan osoittamiseksi olisi heille tervetullut. Siispä hän joko
kehoittaa minua tekemään tämän tai tahtoo itse valita kolmesataatuhatta
miestä sotajoukostani, saattaakseen valtaani Hellaan orjuutettuna, ja
käskee minua itseäni lähtemään muun sotajoukon keralla kotia. Neuvo nyt
siis minua, kumminko minun tulee menetellä, tehdäkseni hyvän päätöksen.
Sillä sinähän annoit niin hyvän neuvon äsken tapahtuneeseen
meritaisteluun nähden, kieltäessäsi siihen ryhtymästä."

102. Näin Xerxes kysyi Artemisialta neuvoa, ja tämä vastasi täten:
"Kuningas, vaikeata on minun antaa parasta neuvoa, kun sitä kysyt;
nykyisessä asemassa minusta kuitenkin näyttää edullisimmalta, että itse
lähdet takaisin, mutta jätät Mardonioksen tänne niitten keralla, jotka
hän haluaa pitää, jos hän nimittäin niin tahtoo ja lupaa tämän tehdä.
Sillä toiselta puolen, jos hän kukistaa sen, minkä hän väittää
tahtovansa kukistaa, ja hänelle onnistuvat ne aikomukset, joista hän
puhuu, on kaikki oleva sinun työtäsi, oi valtias. Sillä silloinhan
sinun orjasi ovat sen toimittaneet. Toiselta puolen taas, jos käy
päinvastoin kuin Mardonios ajattelee, ei vahinko ole oleva kovinkaan
suuri, kun vain sinä säilyt sekä sinun apuvarasi tuolla Aasiassa. Sillä
jos sinä ja sinun huoneesi säilytte, saavat helleenit omasta puolestaan
vielä useasti kestää monet kamppailut. Mutta jos Mardoniosta jokin
onnettomuus kohtaa, ei siitä ensinkään välitetä, eivätkä helleenit
mitään voita, jos voittavatkin, koska vain ovat tuhonneet sinun orjasi.
Ja koska nyt olet polttanut Atenan ja siten saavuttanut retkesi
tarkoituksen, voit lähteä takaisin."

103. Tästä neuvosta ihastui Xerxes, sillä Artemisia osui puhumaan juuri
niin, kuin hän itsekin ajatteli. Mutta vaikka kaikki miehet ja kaikki
naiset olisivatkin neuvoneet Xerxestä jäämään, ei hän luullakseni
sittenkään olisi jäänyt. Siihen määrään hän oli peloissaan. Mutta nyt
hän kiitti Artemisiaa ja lähetti tämän viemään hänen lapsensa
Efesokseen. Sillä muutamat Xerxeen äpäräpojista olivat seuranneet hänen
mukanaan.

104. Lastensa keralla Xerxes lähetti niiden vartijaksi Hermotimoksen,
joka syntyperältään oli pedasalainen ja kuohilasten joukosta nautti
suurinta arvoa kuninkaan luona. [Pedasalaiset asuvat Halikarnassoksen
tuolla puolen. Ja Pedasassa tapahtuu tällä tavoin. Aina milloin tämän
kaupungin naapureita, keitä hyvänsä, jonkun ajan kuluttua on kohtaava
joku kova isku, kasvaa sikäläiselle Athenen papittarelle pitkä parta.
Tämä on jo kahdesti heille tapahtunut.]

[Hakasten välinen kappale on aikaisemmin (I. 175) esiintynyt, vieläpä
osaksi samoilla sanoilla, ja on nähtävästi tässä paikassa myöhempi
lisäys.]

105. Näitä pedasalaisia oli siis Hermotimos, joka ankarammin kuin
kukaan muu ihminen, jonka me tunnemme, kosti kärsimänsä vääryyden. Hän
joutui näet vihollisten vangiksi ja myytiin, jolloin hänet osti muuan
khiolainen Panionios, joka eli mitä jumalattomimmasta toimesta. Hän
hankki nimittäin itselleen kauniita poikia, jotka hän aina kuohitsi ja
vei suurista rahasummista myytäväksi Sardeeseen ja Efesokseen. Sillä
barbarien keskuudessa ovat kuohilaat uskollisuutensa vuoksi kaikissa
kohdin suuremmassa arvossa kuin kuohitsemattomat. Niinpä Panionios
useiden muiden muassa -- tästä ammatista hän näet sai toimeentulonsa --
myös kuohitsi Hermotimoksen. Mutta eipä tämä kuitenkaan kaikessa ollut
onneton; hän saapui näet Sardeesta kuninkaan tykö muiden lahjojen
myötä, ja jonkun ajan vierittyä hän oli kaikkein kuohilasten joukosta
saavuttanut suurimman arvon Xerxeen luona.

106. Silloin kun kuningas pani liikkeelle persialaisen sotajoukon
Atenaa vastaan ja oleskeli Sardeessa, matkusteli Hermotimos jossakin
asiassa Myysian maahan, jossa khiolaiset asuvat ja jolla on nimenä
Atarneus. Siellä hän tapasi Panionioksen. Tunnettuaan tämän hän lausui
hänelle monta ystävällistä sanaa, luetellen ensiksi kaikkia niitä
etuja, mitkä hän Panionioksen toimesta oli saavuttanut. Ja sitten hän,
palkaksi tästä, lupasi tehdä hänelle hyvää, jos hän toisi talonväkensä
Hermotimoksen luo ja asettuisi sinne asumaan. Panionios otti ilolla
vastaan tarjouksen ja toimitti sinne lapsensa ja vaimonsa. Kun nyt
Hermotimos oli saanut hänet koko huonekuntineen käsiinsä, lausui hän
näin: "Oi sinä, joka kaikkein ihmisten joukosta olet jumalattomimmalla
toimella hankkinut elatuksesi, mitä pahaa olin minä itse tai joku minun
esi-isistäni tehnyt sinulle tai jollekin sinun esi-isistäsi, ettäs teit
minut miehestä epatoksi? Sinä luulit jumalilta jäävän huomaamatta
tekosesi. Mutta oikeutta noudattaen he ovat saattaneet sinut,
jumalattomien töiden tekijän, minun käsiini, niin että sinun ei
tarvitse moittia sitä palkkaa, minkä minulta olet saapa." Näin hän
ilkkui Panioniosta, ja sitten hän tuotti eteensä tämän pojat. Ja
Panionios pakoitettiin kuohitsemaan neljä poikaansa; ja hänen oli pakko
tehdä se. Mutta hänen tehtyään tämän pakoitettiin hänen poikansa
tekemään hänelle itselleen samoin. Siten tapasi Panionioksen samalla
kertaa Hermotimos sekä kosto.

107. Uskottuaan poikansa Artemisian huostaan Efesokseen vietäviksi
Xerxes kutsui luokseen Mardonioksen ja käski hänen valita sotaväestä
ne, mitkä hän tahtoi, ja koettamaan tehdä, niinkuin oli sanonut. Sinä
päivänä tapahtui sen verran; mutta yöllä laskivat päälliköt kuninkaan
käskystä laivoillaan Faleronista ulapalle Hellespontosta kohti niin
kiireesti kuin kukin taisi, suojellakseen siltoja, niin että kuningas
niitä myöten pääsisi kulkemaan Aasian puolelle. Mutta kun barbarit
purjehtiessaan olivat lähellä Zosteria, missä tästä mantereesta
pistäytyy mereen vähäisiä kallio-särkkiä, luulivat he näitä laivoiksi
ja pakenivat kauas. Viimeiseltä kuitenkin huomattuaan, että ne eivät
olleetkaan laivoja, vaan särkkiä, he kokoontuivat jälleen ja matkasivat
edelleen.

108. Päivän tultua nähdessään maasotajoukon viipyvän paikoillaan
luulivat helleenit laivojenkin olevan Faleronin seuduilla ja otaksuivat
niiden aikovan ryhtyä meritaisteluun, jonka vuoksi he hankkiutuivat
puolustautumaan. Mutta saatuaan tietää laivojen menneen menojaan he
kohta päättivät ajaa niitä takaa. Niinpä he ajoivat takaa Xerxeen
laivastoa Androkseen saakka, kuitenkaan näkemättä sitä. Mutta
Androkseen saavuttuaan he neuvottelivat keskenään. Themistokles lausui
nyt sen ajatuksen, että heidän tuli suunnata matkansa saarien välistä
ja, ajaen laivoja takaa, purjehtia oikopäätä Hellespontosta kohti
purkamaan sillat. Eurybiades taas esitti tälle vastakkaisen mielipiteen
sanoen, että jos he purkaisivat sillat, tuottaisivat he sen kautta
Hellaalle mitä suurimman onnettomuuden. Jos näet persialaisen paluu
katkaistaisiin ja hänet pakoitettaisiin jäämään Europaan, ei hän
mielisi pysyä levossa. Sillä jos hän jäisi lepoon, ei mikään hänen
hankkeistaan voisi menestyä, eikä hänelle tarjoutuisi mitään
tilaisuutta paluuseen, vaan hänen sotajoukkonsa menehtyisi nälkään; jos
hän sitävastoin ryhtyisi toimeen ja kävisi käsiksi tehtäväänsä,
joutuisi kaikki Europassa, niin kaupungit kuin kansatkin, hänen
valtaansa, joko niin, että ne heti vallattaisiin, tai että ne ensin
tekisivät välirauhan. Ja elatusta tulisivat barbarit aina saamaan
helleenien vuotuisesta viljasadosta. Mutta Eurybiadeesta näytti siltä,
kuin persialainen ei aikoisi jäädä Europaan, jouduttuaan voitetuksi
meritaistelussa; oli siis sallittava hänen paeta, kunnes hän paeten
pääsisi kotiinsa. Ja hän kehoitti sitten vasta ryhtymään taisteluun
kuninkaan omasta maasta. Tähän mielipiteeseen yhtyivät muidenkin
peloponnesolaisten päälliköt.

109. Huomattuaan, ettei hän voisi taivuttaa enemmistöä purjehtimaan
Hellespontokseen, kääntyi Themistokles atenalaisten puoleen. Nämä
olivat näet enimmin suutuksissaan vihollisten paosta ja paloivat
halusta purjehtia Hellespontokseen omalla uhallaankin, vaikk'eivät muut
sitä tahtoisikaan. Heille hän puhui näin: "Olen itsekin ollut läsnä
monessa sellaisessa tapauksessa ja vielä useammin olen kuullut
semmoista tapahtuneen, että kun ihmiset ovat joutuneet tappiolle ja
ovat saatetut pakkotilaan, he uudistavat taistelun ja korjaavat
aikaisemmin kärsimänsä vaurion. Niinpä älkäämme me, jotka olemme
ikäänkuin löytäneet itsemme ja Hellaan, torjuessamme luotamme moisen
ihmispilven, ajako takaa pakenevia miehiä. Sillä emme me ole tätä
suorittaneet, vaan jumalat ja puolijumalat, jotka katsoivat karsaasti,
että yksi ainoa mies, vieläpä jumalaton ja rikollinen, oli päässyt
Aasian ja Europan hallitsijaksi -- mies, joka yhtälailla kohteli pyhiä
ja yksityisiä esineitä, polttaen ja maahan syösten jumalten kuvia, joka
myös ruoski merta ja laski siihen kahleita. Vaan koska tällä haavaa
asiamme ovat hyvällä kannalla, on meidän edullisempi pysyä Hellaassa ja
pitää huolta itsestämme ynnä talonväestämme. Ja rakentakoon kukin
jälleen talonsa ja toimittakoon huolellisesti kylvön, koska
täydellisesti olemme karkoittaneet barbarin maasta pois. Mutta kevään
tullen purjehtikaamme Hellespontokseen ja Iooniaan." Näin hän lausui,
siten ikäänkuin velvoittaaksensa persialaista kiitollisuuteen, jotta
hänellä olisi turvapaikka, jos jokin onnettomuus atenalaisten puolelta
häntä kohtaisi. Ja niin kävikin.

110. Näin puhumalla Themistokles petti atenalaiset, ja he tottelivat.
Sillä kun hän, jota jo ennenkin oli pidetty viisaana, nyt oli
osoittautunut todella viisaaksi ja hyväksi neuvonantajaksi, olivat he
empimättä valmiit noudattamaan hänen ehdoitustaan. Ja kun nyt
atenalaiset olivat suostuneet tuumaan, lähetti Themistokles heti
aluksen ja miehiä, joitten hän varmasti tiesi pitävän salassa, mitä hän
oli käskenyt heidän ilmoittaa kuninkaalle, vaikkakin heitä
kidutettaisiin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Niiden joukossa oli
taaskin hänen kotiväkeensä kuuluva Sikinnos. Attikan rantaan
saavuttuaan jäivät toiset alukseen, mutta Sikinnos astui Xerxeen eteen
ja lausui näin: "Minut lähetti Themistokles, Neokleen poika,
atenalaisten sotapäällikkö ja kaikkien liittolaisten joukosta paras ja
viisain mies, ilmoittamaan sinulle, että hän, tehdäkseen sinulle
palveluksen, on pidättänyt helleenit, kun he tahtoivat ajaa laivojasi
takaa ja purkaa Hellespontoksen sillat. Ja matkusta nyt kaikessa
rauhassa." Tämän ilmoitettuaan he purjehtivat takaisin.

111. Mutta senjälkeen kuin atenalaiset olivat päättäneet olla enää
kauemmas takaa ajamatta barbarien laivoja ja purjehtimatta
Hellespontokseen purkamaan siltoja, saartoivat he Andros-saaren
valloittaakseen sen. Themistokles oli näet saarelaisten joukosta
ensiksi näiltä vaatinut rahaa, mutta he eivät olleet sitä antaneet. Hän
huomautti silloin heille, että atenalaiset olivat tulleet, tuoden
mukanaan kaksi mahtavaa jumalaa, Taivutuksen ja Pakon, jonka vuoksi
androlaisten ehdottomasti oli annettava rahaa. Vaan nämä vastasivat
siihen sanoen, että Atena luonnollisesti kyllä oli mahtava ja varakas
ja että se oivallisten jumaliensa turvissa oli onnellinen, jota vastoin
androlaiset itse olivat päässeet mitä pisimmälle puutteessa. Oli näet
olemassa kaksi kelvotonta jumalaa, jotka eivät heidän saarestaan
luopuneet, vaan alati siellä viihtyivät, nimittäin Köyhyys ja
Mahdottomuus. Ja kun androlaisilla oli sellaiset jumalat, eivät he
aikoneet antaa rahaa. Sillä atenalaisten voima ei milloinkaan ollut
voittava heidän voimattomuuttaan.

112. Koska androlaiset siis näin vastasivat eivätkä antaneet rahaa,
joutuivat he piiritetyiksi. Mutta Themistokles, joka ei herjennyt
ahneudestaan, lähetti muihin saariin uhkaavia julistuksia ja vaati
rahoja niiden samojen lähettilästen kautta, joita hän oli käyttänyt
kuninkaankin luo toimittaessaan sanan. Ja hän käski lausua, että jos he
eivät antaisi, mitä vaadittiin, niin hän oli vievä helleenien
sotajoukon heitä vastaan ja piirittävä sekä hävittävä heidän
kaupunkinsa. Näin puhumalla hän sai suuria rahasummia kerätyksi kokoon
karystolaisilta ja parolaisilta. Kuullessaan näet Androsta kostoksi sen
meedialaismielisyydestä piiritettävän ja Themistokleen nauttivan
suurinta mainetta sotapäällikköjen joukossa, he peloissaan tästä
lähettivät rahaa. En saata mainita, antoivatko jotkut muutkin
saarelaiset rahaa, mutta luulen kuitenkin muutamien muidenkin antaneen,
eikä ainoastaan näiden. Ei siltä kuitenkaan, ainakaan karystolaisiin
nähden, onnettomuus lykkäytynyt toistaiseksi. Mutta parolaiset
pelastuivat sotajoukon tulosta, rahoilla lepyttämällä Themistokleen.
Niinpä Themistokles Androksesta käsin hankki itselleen rahoja
saarelaisilta muiden sotapäällikköjen tietämättä.

113. Mutta viivyttyään muutamia päiviä meritaistelun jälkeen Xerxes
ynnä hänen väkensä marssi samaa tietä takaisin Boiotiaan. Mardonios
katsoi näet hyväksi saattaa kuningasta tielle, ja samalla hänestä
näytti olevan liian myöhäinen vuodenaika sodankäyntiin. Hänestä oli
nimittäin edullisempi talvehtia Tessaliassa ja sitten, kevään tullen,
käydä Peloponnesoksen kimppuun. Ja sotajoukon saavuttua Tessaliaan
Mardonios ensin valitsi itselleen kaikki niinsanotut kuolemattomat
persialaiset, paitsi heidän päällikköään Hydarnesta -- tämä näet
selitti, ettei hän aikonut luopua kuninkaasta --, sitten muista
persialaisista haarniskapukuiset ja nuo tuhat ratsumiestä, sekä
meedialaiset, sakit, baktrialaiset ja indialaiset, sekä jalkaväen että
ratsuväen. Nämä kansat hän otti kokonaan mukaansa, mutta muista
liittolaisista hän otti vain pieniä joukkoja, valiten semmoisia miehiä,
joilla oli kaunis ulkomuoto, tai joiden tiesi suorittaneen jonkun
kelpotyön. Enimmin hän kansojen joukosta valitsi persialaisia,
nimittäin kaulakäätyjä ja rannerenkaita kantavia miehiä, toisessa
sijassa meedialaisia. Nämä eivät olleet lukumäärältään persialaisia
harvemmat, mutta voimiltaan he olivat heikommat. Ja heidän lukunsa teki
kaikkiaan, ratsumiehet niihin luettuina, kolmesataatuhatta miestä.

114. Siihen aikaan, jolloin Mardonios muodosti itselleen eri sotajoukon
ja Xerxes oleskeli Tessaliassa, oli lakedaimonilaisille Delfoista
tullut sellainen oraakelilause, että heidän tuli vaatia Xerxeeltä
hyvitystä Leonidaan surmasta ja ottaa vastaan se korvaus, minkä hän
tarjosi. Niinpä spartalaiset kiireimmiten lähettivät kuuluttajan, joka
saavutti koko sotajoukon Tessaliassa ja astui Xerxeen eteen sanoen
näin: "Oi meedialaisten kuningas, lakedaimonilaiset ja Spartan
herakleidit vaativat sinulta hyvitystä taposta, kun surmasit heidän
kuninkaansa hänen puolustaessaan Hellasta." Xerxes naurahti ja pysyi
kauan aikaa ääneti; sitten hän, viitaten Mardoniokseen, joka sattui
seisomaan hänen vieressään, lausui: "Kyllä tämä Mardonios tässä on
maksava heille sellaisen korvauksen, kuin heille sopii."

115. Tämän vastauksen saatuaan läksi kuuluttaja tiehensä. Mutta
jätettyään Mardonioksen Tessaliaan Xerxes itse matkasi kiireesti
Hellespontoksen rannalle ja saapui ylimenopaikalle viidessäviidettä
päivässä, viemättä mukaansa sanalla sanoen ainoatakaan osaa
sotajoukostaan. Mutta mihin tahansa persialaiset matkallaan joutuivat
ja keiden ihmisten luo vain tulivat, he ryöstivät ja söivät näiden
viljan. Ja milloin he eivät mitään viljaa löytäneet, niin he nyhtivät
maasta versovan ruohon, koloivat puiden, sekä istutettujen että
metsäpuiden, kuoren, riipivät niistä lehdet ja söivät ne, eivätkä
jättäneet jälelle mitään. Tämän ne tekivät nälissään. Lisäksi tarttui
sotaväkeen rutto ja vatsatauti, jotka tuhosivat sitä matkan kestäessä.
Muutamia sairaita Xerxes myös jätti jälkeensä, käskien niitä
kaupunkeja, joihin hän milloinkin marssiessaan joutui, hoitamaan ja
elättämään näitä; niinpä hän jätti muutamia Tessaliaan ja Paionian
Siris-kaupunkiin sekä Makedoniaan. Siris-kaupunkiin hän marssiessaan
Hellasta vastaan myös oli jättänyt Zeun pyhät vaunut. Mutta
poistuessaan Xerxes ei niitä saanutkaan takaisin. Hänen niitä
vaatiessaan väittivät näet paionit, jotka olivat antaneet ne
traakialaisille, että hevosten ollessa laitumella olivat Strymon-joen
lähteillä asuvat ylämaan traakialaiset ryöstäneet ne vaunuineen
päivineen.

116. Tällöin teki myös bisaltilaisten ja Krestonian-maan kuningas
hirmuisen teon. Hän oli itse selittänyt, ettei hän vapaaehtoisesti
rupeaisi Xerxeen orjaksi, ja oli vetäytynyt Rhodopen vuoristoon. Olipa
hän myös kieltänyt poikiaan lähtemästä sotaan Hellasta vastaan. Mutta
nämä eivät siitä piitanneet, taikka sitten heidän muuten teki mieli
katsella sotaa; ja he olivat persialaisen keralla ottaneet osaa
sotaretkeen. Kun senvuoksi kaikki kuusi olivat vahingoittumatta
palanneet, puhkaisi isä heiltä silmät.

117. Niinpä nämä saivat sen palkan. Mutta matkallaan Traakiasta
saavuttuaan ylimenopaikalle kulkivat persialaiset kiireesti laivoillaan
Hellespontoksen yli Abydokseen. Sillä he eivät enää tavanneet siltoja
kunnossa, vaan ne olivat myrskyn hajoittamat. Sinne he pysähtyivät ja
saivat enemmän ruokaa, kuin mitä matkan varrella olivat saaneet. Mutta
kun he nyt hillittömästi ahmivat ja vaihtoivat juomavetensä toiseen,
kuoli säilyneestä sotaväestä useita. Vaan muut saapuivat yhdessä
Xerxeen kanssa Sardeeseen.

118. On myös olemassa toinen kertomus, että sittenkuin Xerxes Atenasta
lähdettyään oli saapunut Eioniin Strymonin varrelle, ei hän enää
matkustanut maitse, vaan uskoi sotajoukon Hydarneen vietäväksi
Hellespontokseen ja astui itse foinikialaiseen laivaan sekä matkusti
Aasiaan. Mutta hänen purjehtiessaan yllätti hänet ankara ja laineita
nostava Strymonin-tuuli. Ja myrsky kävi sitä vaarallisemmaksi hänelle,
kun laiva oli täpötäysi, syystä että kannella oli useita Xerxeen
keralla matkustavia persialaisia. Tällöin oli kuningas joutunut pelon
valtaan ja huutaen kysynyt perämieheltä, oliko heillä mitään
pelastuksen toivoa, johon tämä oli vastannut: "Valtias, ei ole mitään
toivoa, ellei jollakin tavoin päästä tästä lukuisasta miehistöstä."
Tämän kuultuaan kerrotaan Xerxeen silloin lausuneen: "Persian miehet,
osoittakoon nyt kukin teistä, että hän huolehtii kuninkaasta. Teistä
näet näyttää minun pelastukseni riippuvan." Näin hän puhui, mutta he
lankesivat maahan hänen eteensä ja heittäytyivät sitten mereen. Ja
täten keventyneenä laiva pelastui Aasiaan. Mutta heti maihin astuttuaan
oli Xerxes tehnyt näin. Hän lahjoitti perämiehelle kultaisen seppeleen
siitä hyvästä, että oli pelastanut kuninkaan hengen; mutta koska hän
oli syössyt perikatoon monta persialaista, käski kuningas leikata
häneltä pään poikki.

119. Tämä on se toinen kertomus, joka Xerxeen paluusta on olemassa.
Mutta minä en sitä saata uskoa, en muissa kohdin, enempää kuin mitä
tulee tähän persialaisten onnettomuuteenkaan. Sillä jos perämies olisi
näin puhunut Xerxeelle, en kymmenentuhannen henkilön joukosta voisi
tavata yhtä ainoatakaan, joka olisi eri mielipidettä ja väittäisi
kuninkaan semmoista tehneen; vaan hän olisi käskenyt kannella olevien,
jotka olivat persialaisia, vieläpä persialaisten ensimäisiä, astua
laivanruumaan ja heittänyt soutajista, jotka olivat foinikialaisia,
mereen yhtä suuren määrän kuin oli persialaisia. Mutta, kuten jo
ennenkin olen maininnut, palasi Xerxes muun sotajoukon keralla maitse
Aasiaan.

120. Siitä on tärkeänä todistuksena myös tämä seikka. On näet
tunnettua, että Xerxes paluumatkallaan saapui Abderaan, teki asukasten
kanssa kestiystävyysliiton ja lahjoitti heille kultaisen tikarin ynnä
kultakirjaisen hiippalakin. Ja, kuten abderalaiset itse kertovat,
vaikka tosin minä puolestani en saata sitä uskoa, irroitti Xerxes
siellä ensi kerran, Atenasta takaisin paetessaan, vyönsä, koska vasta
siellä katsoi olevansa turvissa. Mutta nytpä Abdera sijaitsee lähempänä
Hellespontosta kuin Strymon ja Eion, missä juuri väitetään hänen
astuneen laivaan.

121. Mutta kun helleenit eivät kyenneet valloittamaan Androsta,
kääntyivät he Karystokseen, ja hävitettyään tämän alueen he läksivät
takaisin Salamiiseen. Ensi työkseen he nyt muusta saaliista eroittivat
esikoislahjat jumalille; muiden muassa he pyhittivät kolme
foinikialaista kolmisoutua, yhden Isthmokseen, joka on ollut siellä
aina minun aikoihini saakka, toisen Sunioniin, kolmannen Aiaalle itse
Salamiiseen. Tämän jälkeen he jakoivat saaliin ja lähettivät
esikoislahjat Delfoihin, ja näistä tehtiin kuva, joka esittää miestä,
keulankärki kädessä, ja on kahdentoista kyynärän korkuinen. Se
sijaitsee samassa paikassa, missä makedonialaisen Alexandroksenkin
kultapatsas.

122. Lähetettyään esikoislahjat Delfoihin kysyivät helleenit yhteisesti
jumalalta, oliko hän saanut riittävän määrän ja mieleisiänsä
esikoislahjoja. Ja jumala vastasi muilta helleeneiltä kyllä saaneensa,
mutta ei aiginalaisilta, vaan vaati heiltä itselleen kunniapalkinnon
Salamiin meritaistelusta. Saatuaan tämän tietää aiginalaiset pyhittivät
Delfoihin kolme kultatähteä, jotka ovat kiinnitetyt vaskisen maston
nenään ja sijaitsevat nurkassa, aivan lähellä Kroisoksen
sekoitusastiaa.

123. Saaliinjaon toimitettuaan helleenit purjehtivat Isthmokseen
antaakseen kunniapalkinnot niille helleeneille, jotka sodassa olivat
esiintyneet urhoollisimmin. Kun sotapäälliköt sinne saavuttuaan
jakoivat äänestysliuskansa Poseidonin alttarin ääressä ratkaistakseen,
ketkä kaikkien joukosta saisivat ensimäisen ja toisen palkinnon,
silloin antoi jokainen heistä itselleen ensimäisen äänen, katsoen kukin
itse esiintyneensä urhoollisimmin, mutta toisen sijan yhtyivät useimmat
antamaan Themistokleelle. Siten he siis jäivät yksikseen, mutta toiseen
palkintoon nähden Themistokles pääsi paljon edelle muita.

124. Vaikka helleenit kateudesta eivät tahtoneet ratkaista tätä
kysymystä, vaan purjehtivat kukin kotiinsa sitä ratkaisematta, joutui
kuitenkin Themistokles suureen huutoon ja häntä pidettiin kautta koko
Hellaan kaikkein viisaimpana miehenä helleenien joukossa. Mutta koska,
Themistokleen voitosta huolimatta, Salamiin luona taistelleet eivät
häntä kunnioittaneet, saapui hän kohta tämän jälkeen Lakedaimoniin
saadaksensa kunnioitusta osakseen. Ja lakedaimonilaiset ottivat hänet
komeasti vastaan ja kunnioittivat häntä suuresti. Ja urhoollisuuden
palkintona he tosin antoivat Eurybiadeelle öljypuunlehvä-seppeleen,
mutta viisauden ja taitavuuden palkinnon he antoivat Themistokleelle,
ollen sekin öljypuunlehvä-seppele. Ja he lahjoittivat hänelle
kauniimmat vaunut, mitä Spartassa oli. Ja lakedaimonilaisten paljon
ylistettyä vierastaan saattoi häntä kolmesataa valiospartalaista, nuo,
joita nimitetään ratsumiehiksi, aina Tegean rajoille saakka. Ja hän on
kaikista meille tunnetuista ihmisistä ainoa, jolle spartalaiset ovat
suoneet kunniasaaton.

125. Themistokleen saavuttua Lakedaimonista Atenaan soimasi
afidnalainen Timodemos, joka oli hänen vihamiehiään, mutta muuten ei
mikään huomattava henkilö, kateudesta aivan hurjistuneena
Themistoklesta. Hän veti esille tämän tekemän matkan Lakedaimoniin ja
väitti hänen Atenan vuoksi saaneen lakedaimonilaisilta nuo
kunnianosoitukset eikä suinkaan oman itsensä vuoksi. Kun nyt Timodemos
ei herjennyt näin puhumasta, lausui Themistokles: "Asianlaita on näin.
En minä spartalaisten puolelta olisi näin paljon kunniaa osakseni
saanut, jos olisin belbinalainen, yhtä vähän kuin sinä, hyvä mies.
vaikka oletkin atenalainen." Sen verran tapahtui silloin.

126. Vaan Artabazos, Farnakeen poika, joka jo ennestäänkin oli
persialaisten kesken huomattava mies, mutta Plataiain taistelun jälkeen
tuli vieläkin huomattavammaksi, saattoi, mukanaan kuusikymmentätuhatta
miestä Mardonioksen valitsemasta sotaväestä, kuninkaan ylimenopaikalle
saakka. Mutta kun nyt kuningas oli Aasiassa, matkasi Artabazos takaisin
ja saapui Pallenen kohdalle. Ja koska hänellä ei vielä ollut mitään
kiirettä lähteä toiseen leiriin -- Mardonios talvehti näet Tessaliassa
ja Makedoniassa --, ei hän katsonut voivansa jättää valtansa alle
laskematta kuninkaasta luopuneita poteidaialaisia, koska he kerran
olivat hänen tielleen joutuneet. Sillä kuninkaan marssittua heidän
ohitseen ja persialaisten laivaston lähdettyä pakoon Salamiista, he
olivat julkisesti luopuneet barbareista. Niin myös muut Pallenen
asukkaat.

127. Silloin siis Artabazos piiritti Poteidaiaa. Mutta koska hän epäili
myös olyntholaisten luopuvan kuninkaasta, piiritti hän heidänkin
kaupunkiaan. Se oli bottiaiïlaisten hallussa, jotka makedonialaiset
olivat karkoittaneet Thermen lahden ääreltä. Ja piiritettyään sekä
vallattuaan kaupungin hän antoi viedä asukkaat järven rannalle ja
teurastutti heidät siellä, mutta kaupungin hän uskoi toronelaisen
Kritobuloksen ja Khalkidiken väestön hoidettavaksi, ja siten saivat
khalkidikelaiset haltuunsa Olynthoksen.

128. Valloitettuaan tämän Artabazos innokkaasti puuhasi Poteidaian
valloittamista. Ja hänen tätä hartaasti puuhatessaan teki skionelaisten
päällikkö Timoxeinos hänen kanssaan sopimuksen kavalluksesta -- millä
tavoin hän aluksi sen teki, sitä en saata mainita, sillä sitä ei
kerrota. Lopulta kuitenkin kävi näin. Aina milloin Timoxeinos tahtoi
lähettää kirjeen Artabazokselle ja Artabazos Timoxeinokselle, käärivät
he kirjoittamansa kirjeen nuolen uurteiden viereen ja sulittivat sen,
jonka jälkeen he ampuivat sovittuun paikkaan. Mutta Timoxeinos
joutuikin ilmi Poteidaian kavaltamisesta. Sillä ampuessaan kerran
sovittuun paikkaan Artabazos ampui siitä harhaan ja osasikin erästä
poteidaialaista olkapäähän. Ammutun ympärille kertyi, kuten sodassa
tapa on, pian paljon väkeä, jotka heti poistivat nuolen, jolloin he
huomasivat kirjeen ja veivät sen sotapäälliköille. Ja saapuvilla oli
myös muiden pallenelaisten liittolaisjoukko. Mutta luettuaan kirjeen ja
saatuaan selville kavallukseen syyllisen sotapäälliköt päättivät
Skionen vuoksi olla murskaksi musertamatta hänet kavalluksesta, jottei
skionelaisia vastaisuudessa aina pidettäisi kavaltajina.

129. Tällä tavoin siis hän joutui ilmi. Mutta Artabazoksen kolmatta
kuukautta piirittäessä kaupunkia syntyi sattumalta meressä vahva luode,
jota kesti kauan aikaa. Huomattuaan, että oli muodostunut matalikko,
alkoivat barbarit samota sitä myöten Palleneen. Mutta kun he olivat
kulkeneet kaksi viidennestä koko matkasta ja vielä oli jälellä kolme,
heidän päästäkseen Palleneen, nousi meressä ankara vuoksi, jommoista ei
vielä monasti, kuten maan asukkaat kertovat, ollut sattunut. Niinpä ne
persialaiset, jotka eivät osanneet uida, tuhoutuivat, uimataitoisten
kimppuun taas purjehtivat aluksillaan poteidaialaiset ja tekivät heistä
lopun. Ja syyksi vuokseen ja persialaisten tapaturmaan mainitsevat
poteidaialaiset sen, että juuri ne persialaiset, jotka meri tuhosi,
olivat rikkoneet Poseidonin temppeliä ja etukaupungissa olevaa
jumalankuvaa vastaan. Ja mainitessaan tämän syyn he mielestäni puhuvat
hyvin. Mutta henkiin jääneet Artabazos vei Tessaliaan Mardonioksen luo.
Siten kävi näiden, jotka olivat saattaneet kuningasta matkalle.

130. Kun Xerxeen säilynyt laivasto pakomatkallaan Salamiista oli
laskenut maihin Aasiaan ja oli kuljettanut kuninkaan ynnä sotajoukon
Khersonesoksesta Abydokseen, piti se talvea Kymessä. Mutta aikaisin,
kevään tultua, se kokoontui Samokseen, mihin myös muutamat laivoista
olivat jääneet talvehtimaan. Useimmat laivasoturit olivat persialaisia
ja meedialaisia, ja heidän päällikköinään olivat Mardontes, Bagaioksen
poika, ja Artayntes, Artakhaieen poika. Heidän mukanaan oli päällikkönä
myös Artaynteen veljenpoika Ithamitres, jonka Artayntes itse oli
ottanut myötänsä. Mutta koska heitä oli niin ankarasti lyöty, eivät he
edenneet kauemmas länteen -- eikä myöskään kukaan heitä siihen
pakoittanut, -- vaan he jäivät Samokseen pitämään silmällä, ettei
Ioonia luopuisi; ja heillä oli kolmesataa laivaa, ioonilaiset niihin
luettuina. Eivätkä he edes odottaneetkaan helleenien tulevan Iooniaan,
vaan luulivat näiden tyytyvän suojelemaan omaa maatansa. Ja sen he
päättivät siitä, että helleenit eivät olleet persialaisia ajaneet
takaa, näiden paetessa Salamiista, vaan olivat iloisina lähteneet
taistelusta pois. Niinpä persialaiset mielestään olivat merellä
joutuneet tappiolle, mutta maalla luulivat he Mardonioksen suuresti
pääsevän voiton puolelle. Samoksessa ollessaan he nyt miettivät,
voisivatko he tuottaa jotakin vauriota vihollisille, samalla kuin he
myös pitivät silmällä, mihin päin Mardonioksen hankkeet kallistuisivat.

131. Mutta helleenit pani liikkeelle kevään tulo ja Mardonios, joka
oleskeli Tessaliassa. Heidän maavoimansa ei vielä ollut kokoontunut,
mutta laivasto, luvultaan satakymmenen laivaa, saapui Aiginaan.
Sotapäällikkönä ja laivaston johtomiehenä oli Leutykhides, Menarcen
poika, Hegesilaoksen pojanpoika. Tämän isä oli Hippokratides, tämän
Leutykhides, tämän Anaxilaos, tämän Arkhidemos, tämän Anaxandrides,
tämän Theopompos, tämän Nikandros, tämän Kharilaos, tämän Kunomos,
tämän Polydektes, tämän Prytanis, tämän Euryfon, tämän Prokles, tämän
Aristodemos, tämän Aristomakhos, tämän Kleodaios, tämän Hyllos ja tämän
isä Herakles. Ja Leutykhides kuului toiseen kuningashuoneeseen. Kaikki
nämä, paitsi niitä seitsemää, jotka ensiksi lueteltiin Leutykhideestä
taaksepäin, olivat olleet Spartan kuninkaita. Atenalaisten päällikkönä
taas oli Xanthippos, Arifronin poika.

132. Kaikkien laivojen saavuttua Aiginaan tuli ioonilaisilta
lähettiläitä helleenien laivaleiriin. He olivat vähän tätä ennen myös
saapuneet lakedaimonilaisten tykö ja pyytäneet näitä vapauttamaan
Ioonian. Heidän joukossaan oli muiden muassa Herodotos, Basileideen
poika. Nämä ioonilaiset olivat keskenään tehneet salaliiton ja
väijyivät Strattiin, Khioksen itsevaltiaan henkeä, ollen alkujaan
luvultaan seitsemän. Mutta kun yksi yritykseen osallisista antoi sen
ilmi ja heidän salajuonensa siten tuli tunnetuksi, väistyivät muut
kuusi Khioksesta ja saapuivat Spartaan sekä sitten myös Aiginaan, missä
pyysivät helleenejä purjehtimaan Iooniaan. Kuitenkin he töin tuskin
saivat nämä houkutelluiksi Delokseen saakka. Sillä kaikki, mikä oli
edempänä, oli helleeneistä peloittavaa, koska nämä eivät tunteneet
paikkoja, vaan otaksuivat kaiken siellä olevan täynnä sotaväkeä; ja
Samoksen luulivat he olevan yhtä kaukana kuin Herakleen patsaat. Niinpä
sattui sillä tavoin, että barbarit peloissaan eivät uskaltaneet
purjehtia Samosta edemmäksi länteen päin ja että helleenit, khiolaisten
pyynnöistä huolimatta, eivät uskaltaneet purjehtia Delosta edemmäksi
itään. Siten pelko varjeli heidän välillään olevaa aluetta.

133. Siispä helleenit purjehtivat Delokseen, mutta Mardonios talvehti
Tessaliassa. Sieltä käsin hän lähetti oraakeleihin Mys nimisen miehen,
joka oli syntyisin Europos-kaupungista, ja antoi hänelle toimeksi käydä
kysymässä neuvoa joka paikassa, missä persialaisten oli lupa kysellä.
Mitä hän nyt tämän tehtävän antaessaan tahtoi oraakeleilta saada
selville, sitä en saata mainita, sillä sitä ei kerrota. Mutta minä
puolestani luulen hänen lähettäneen kysymään neuvoa silloisista
hankkeistaan, eikä muista asioista.

134. On tunnettua, että tämä Mys saapui Lebadeiaan ja sai palkalla
taivutetuksi erään kotimaisen miehen astumaan alas Trofonioksen luo ja
että hän myös saapui Fokis maassa olevaan Abaihin. Ensiksi hän tuli
Teebaan ja sinne päästyään hän kysyi neuvoa ismenolaiselta Apollonilta;
siellä kysytään oraakelia tarkastamalla uhriteuraita, kuten on laita
Olympiassakin. Toiseksi hän rahalla taivutti erään muukalaisen, joka ei
ollut teebalainen, menemään nukkumaan Amfiaraoksen pyhättöön. Sillä ei
kenenkään teebalaisen ole lupa sieltä pyytää ennustusta. Ja siihen on
syynä tämä. Amfiaraos käski antamallaan oraakelilauseella teebalaisten
valita, kumpaako näistä kahdesta he halusivat, käyttääkö häntä
ennustajana vai liittolaisena; sillä jommastakummasta heidän
täytyi luopua. Ja he valitsivat sen, että saisivat Amfiaraoksen
liittolaisekseen. Tästä syystä ei kenenkään teebalaisen ole lupa siellä
nukkua.

135. Mutta seuraava teebalaisten kertoma tapaus on minusta mitä suurin
ihme. Tämä Europoksesta oleva Mys oli, kierrettyään kaikki
oraakelipaikat, tullut Apollon Ptooksen temppelikartanoon. Tämän
pyhätön nimenä on Ptoon, se on teebalaisten oma ja sijaitsee
Kopais-järven yläpuolella erään vuoren luona, aivan lähellä Akraifian
kaupunkia. Kun mainittu Mys tuli tähän pyhättöön, hänellä oli
seurassaan kolme miestä, jotka valtion puolesta olivat kansalaisten
joukosta valitut kirjoittamaan muistiin, mitä jumala oli julistava, --
alkoi ennuspappi heti ennustaa barbarikielellä. Ja mukana seuranneet
teebalaiset olivat ihmeissään, kun kuulivat barbarikieltä Hellaan
kielen sijasta, eivätkä osanneet mitään siihen asiaan. Mutta
europolainen Mys tempaisi heidän käsistään kirjoitustaulun, joka heillä
oli mukanaan, ja kirjoitti siihen ennuspapin sanat, selittäen hänen
antavan vastauksen Kaarian kielellä. Ja kirjoitettuaan tämän muistiin
hän läksi matkoihinsa Tessaliaan.

136. Luettuaan oraakelien lauseet Mardonios lähetti sitten Atenaan
sanansaattajana makedonialaisen Alexandroksen, Amyntaan pojan. Sen
hän teki osaksi siitä syystä, että persialaiset olivat sukua
Alexandrokselle. Muuan persialainen Bubares oli näet nainut
Alexandroksen sisaren, Gygaian, Amyntaan tyttären, josta hänelle oli
syntynyt aasialainen Amyntas; tälle, jolla oli äidinisänsä nimi, antoi
kuningas suuren Alabandan kaupungin Fryygiassa asuttavaksi. Osaksi
Mardonios lähetti Alexandroksen siksi, että oli saanut tietää hänen
olevan Atenan valtion kestiystävän ja hyväntekijän. Täten näet hän
luuli parhaiten voittavansa puolelleen atenalaiset, joiden hän
tietenkin kuuli olevan lukuisan ja uljaan kansan ja joiden hän ennen
muita tiesi tuottaneen persialaisille merellä kärsityt vauriot. Jos hän
saisi nämä puolelleen, toivoi hän varmaan helposti pääsevänsä meren
valtiaaksi, niinkuin todella olisikin käynyt. Ja koska hän maalla
katsoi olevansa paljoa voimakkaampi, laski hän niin, että hän täten oli
pääsevä helleeneihin nähden voiton puolelle. Kenties myös oraakelit
julistivat hänelle tämän, neuvoen häntä tekemään Atenan kansan
liittolaisekseen, jossa tapauksessa hän siis niitä totellen olisi
lähettänyt Alexandroksen Atenaan.

137. Tämän Alexandroksen seitsemäs esi-isä oli Perdikkas, joka oli
hankkinut itselleen makedonialaisten itsevaltiuden. Ja se tapahtui
tällä tavalla. Argoksesta pakeni Illyriaan kolme veljestä, jotka olivat
Temenoksen jälkeläisiä, Gauanes, Aeropos ja Perdikkas. Illyriasta he
kulkivat rajan toiselle puolelle Ylä-Makedoniaan ja saapuivat Lebaian
kaupunkiin. Siellä he palvelivat kuninkaan palkkalaisina, yksi
paimentaen hevosia, toinen härkiä ja nuorin heistä, Perdikkas, pientä
karjaa. Ja kuninkaan vaimo keitti itse heille ruuat; muinoin näet
olivat ihmisten hallitsijatkin rahoista köyhiä. Mutta aina milloin hän
leipoi leivän, tuli Perdikkas pojan leipä kaksinkertainen. Kun joka
kerta kävi samalla tavoin, ilmoitti hän sen miehelleen. Sen kuultuaan
juolahti kuninkaalle heti mieleen, että tapaus oli ihme ja että se
merkitsi jotakin suurta. Niinpä hän kutsui luokseen päiväpalkkalaiset
ja käski heidän poistua maastaan. He sanoivat, että heillä oli oikeus
saada palkkansa ja vasta sen saatuaan he lupasivat mennä pois. Ja juuri
silloin paistoi päivä savureiästä huoneeseen. Kun kuningas tällöin
kuuli palkasta puhuttavan, lausui hän jumalain sokaisemana: "Palkaksi
annan minä ansionne mukaan tämän." Ja samalla hän viittasi
auringonpaisteeseen. Sen kuultuaan jäivät molemmat vanhemmat veljekset,
Gauanes ja Aeropos, siihen ällistyneinä seisomaan. Mutta poikanen,
jolla sattui olemaan kädessään veitsi, lausui: "Me otamme, oi kuningas,
vastaan, mitä sinä annat", ja piirsi samassa veitsellään huoneen
permantoon piirin päivänpaisteen ympäri. Ja sen tehtyään hän kolmasti
ammensi poveensa auringonpaistetta, jonka jälkeen hän läksi matkaansa,
ja muut hänen kanssaan.

138. Siispä he läksivät tiehensä. Mutta eräs kuninkaan neuvoksista
huomautti hänelle, kuinka epäviisaasti hän oli menetellyt ja kuinka
mielevästä nuorin veljeksistä oli ottanut, mitä annettiin. Tämän
kuultuaan kuningas vihastuneena lähetti veljesten jälkeen ratsumiehiä
surmaamaan heidät. Tässä maassa on joki, jolle näiden Argoksesta
tulleiden miesten jälkeläiset uhraavat kuten pelastajalleen. Kun nyt
temenidit olivat kulkeneet joen yli, paisui se niin suureksi, että
ratsumiehet eivät kyenneet pääsemään sen poikki. Vaan veljekset
saapuivat toiseen osaan Makedoniaa ja asettuivat lähelle niinsanottuja
Midaan, Gordiaan pojan, puutarhoja, missä itsestään kasvaa ruusuja,
joissa kussakin on kuusikymmentä terälehteä ja joitten tuoksu voittaa
kaikkien muiden tuoksun. Näissä puutarhoissa vangittiin myös, kuten
makedonialaiset kertovat, Silenos. Puutarhojen yläpuolella sijaitsee
Bermion niminen vuori, joka talvisen ilmanalansa vuoksi on pääsytön.
Otettuaan tämän maan haltuunsa veljekset sieltä käsin laskivat
valtaansa muunkin Makedonian.

139. Tästä Perdikkaasta polveutui Alexandras näin. Alexandras oli
Amyntaan poika, Amyntas Alketeen; Alketeen isä oli Aeropos, Filippoksen
poika, Filippoksen isä Argaios, ja hänen isänsä taas Perdikkas, joka
hankki itselleen hallituksen.

140. Tämä siis oli Alexandroksen, Amyntaan pojan, sukujohto. Vaan
saavuttuaan nyt Mardonioksen lähettämänä Atenaan hän lausui: "Atenan
miehet, Mardonios sanoo näin: Minulle on kuninkaalta tullut täten
kuuluva viesti: 'Minä annan atenalaisille anteeksi kaikki heidän minua
kohtaan tekemänsä rikokset. Mutta tee nyt, Mardonios, tämä. Anna heille
ensiksi takaisin heidän maansa, ja valitkoot he sitten itse tämän
lisäksi vielä toisen maan, minkä hyvänsä tahtovat, ja olkoot
itsenäisiä. Ja jos he tahtovat tehdä kanssani sovinnon, niin pystytä
jälleen kaikki heidän pyhättönsä, mitkä minä olen polttanut.' -- Ja
koska nyt kerran tämä käsky on minulle tullut, täytyy minun
välttämättömästi tehdä näin, jollei teidän puoleltanne ole mitään
estettä. Ja minä lausun teille tämän. Miksi te nyt olette mielettömät
ja nostatte sodan kuningasta vastaan? Ettehän te kuitenkaan pysty häntä
voittamaan ettekä te kaikiksi ajoiksi voi häntä vastustaa. Olettehan
nähneet Xerxeen sotajoukon lukuisuuden ja teot, olettehan myös
kuulleet, mikä sotavoima minulla tätä nykyä on, niin että, vaikka
pääsisittekin voitolle ja etukynteen -- josta teillä tosin ei voi olla
mitään toivoa, jos olette ymmärtäväisiä, -- on heti oleva käsillä
toinen monta vertaa suurempi sotajoukko. Älkää siis, koettamalla vetää
vertoja kuninkaalle, laittako niin, että menetätte maanne ja saatte
henkenne kaupalla puolustautua, vaan sopikaa hänen kanssaan. Teillä on
tilaisuus mitä kunniakkaimmalla tavalla tehdä sovinto, koska kerran
kuningas on tälle kannalle asettunut. Olkaa vapaat, tehkää meidän
kanssamme aseliitto vilpittä ja petoksetta!' Tämän, oi atenalaiset,
Mardonios käski minun sanoa teille. Omasta hyväntahtoisuudestani teitä
kohtaan taas en tahdo puhua mitään, sillä ette kaiketi nyt ensi kertaa
sitä huomaa. Mutta minäkin pyydän teitä tottelemaan Mardoniosta.
Näenhän minä, ett'ette kaikiksi ajoiksi kykene sotimaan Xerxestä
vastaan. Jos olisin teissä tämän kyvyn havainnut, en näet olisi koskaan
teidän luoksenne tullut esittämään näitä ehdoituksia. Sillä kuninkaan
mahti käy yli ihmisten voimain, ja hänellä on pitkä käsi. Mutta jos te
nyt ette kohta tee sovintoa, vaikka he tarjoavat näin edullisia
rauhanehtoja, niin pelkään teidän puolestanne, jotka enimmin kaikista
liittolaisista asutte valtatien varrella ja yksin joudutte kärsimään
vaurioita, koska te omistatte erikoisen, sotajoukkojen välisen
riitamaan. Vaan taipukaa! Teillehän tuottaa suurta kunniaa, jos
suurkuningas yksin teille kaikista helleeneistä antaa rikoksenne
anteeksi ja tahtoo tulla ystäväksenne."

141. Näin puhui Alexandras. Mutta saatuaan tietää Alexandroksen tulleen
Atenaan saattaakseen atenalaiset tekemään sovinnon barbarin kanssa,
pelkäsivät lakedaimonilaiset kovasti, että atenalaiset sopisivat
persialaisen kanssa. He muistelivat näet niitä ennuslauseita, joiden
mukaan meedialaisten ja atenalaisten oli määrä karkoittaa heidät ynnä
muut doorilaiset Peloponnesoksesta. He päättivät senvuoksi heti
lähettää sanansaattajia. Nytpä osui niin, että molempien lähetystöjen
esiintyminen sattui samaan aikaan. Atenalaiset olivat näet
vitkastelleet ja venytelleet aikaa, hyvin ymmärtäen, että
lakedaimonilaiset saisivat tietää kuninkaan luota saapuneesta
sanansaattajasta, jonka tuli keskustella sopimuksesta. Ja he
käsittivät, että lakedaimonilaiset, siitä tiedon saatuaan, kiireimmiten
tulisivat lähettämään sanansaattajia. Siksi he olivat tahallaan näin
menetelleet, siten osoittaakseen lakedaimonilaisille kantansa.

142. Mutta kun Alexandros oli lakannut puhumasta, lausuivat vuorostaan
Spartasta tulleet sanansaattajat näin: "Meidät lähettivät
lakedaimonilaiset pyytämään teitä, ett'ette panisi toimeen selkkauksia
Hellaalle ettekä barbarilta ottaisi vastaan ehdoituksia. Sillä se ei
ole suinkaan oikeata eikä soveliasta kenellekään helleenille, ja
monesta syystä kaikkein vähimmin teille. Tehän olette tämän sodan
herättäneet, vaikka me emme sitä ensinkään tahtoneet, ja teidän
maastanne on alusta alkaen kamppailu ollut, jos kohta se nyt koskee
koko Hellastakin. Mutta, puhumatta tästä kaikesta, ei ole suinkaan
siedettävä, että helleenien orjuuteen joutuvat syypäiksi atenalaiset,
te, jotka alati ja ammoisista ajoista saakka olette olleet tunnettuja
siitä, että olette useita heimoja saattaneet vapaiksi. Me suremme
kanssanne ahdinkotilaanne samoinkuin sitä, että teiltä jo on mennyt
kaksi satoa hukkaan ja niin kauan jo olette elannonpuutetta kärsineet.
Korvaukseksi tästä ilmoittavat lakedaimonilaiset ynnä liittolaiset
aikovansa elättää teidän vaimojanne ja kaikkea sotaan kykenemätöntä
kotiväkeänne koko sen ajan, jonka tämä sota kestää. Mutta älköön
makedonialainen Alexandras, joka näin siloittelee Mardonioksen sanoja,
teitä taivuttako. Hänen on kyllä niin tehtävä. Sillä koska hän on
itsevaltias, niin hän auttaa toista itsevaltiasta. Mutta teidän ei tule
niin tehdä, jos nimittäin olette mielevät; ymmärrättehän, että
barbareihin ei ole mitään luottamista ja ettei heissä ole mitään
totuutta." Näin puhuivat sanansaattajat.

143. Atenalaiset vastasivat Alexandrokselle näin: "Me ymmärrämme kyllä
itsekin sen, että meedialaisen mahti on monta vertaa suurempi kuin
meidän, niin ettei tarvitse meitä siitä herjata. Mutta kuitenkin me,
innolla vapauden puolesta taistellen, voimiemme takaa aiomme
puolustautua. Älä sinä koeta taivuttaa meitä tekemään sovintoa barbarin
kanssa, sillä me emme aio siihen suostua. Vaan ilmoita Mardoniokselle,
että niin kauan kuin aurinko kulkee tätä samaa rataansa, jota se nyt
kulkee, me emme milloinkaan aio tehdä sovintoa Xerxeen kanssa. Vaan me
menemme häntä torjumaan, luottaen jumalien ja puolijumalien apuun,
joiden asumukset ja kuvat hän poltti, vähintäkään heistä välittämättä.
Älä sinä vastedes tämmöisiä ehdoituksia tuoden näyttäydy atenalaisille,
äläkä, muka tehdäksesi meille hyviä palveluksia, kehoita tekemään
rikollisia tekoja. Sillä me emme tahdo, että sinä, joka olet
kestituttavamme ja ystävämme, atenalaisten puolelta kärsisit jotakin
ikävyyttä."

144. Näin he vastasivat Alexandrokselle, mutta Spartasta tulleille
sanansaattajille he lausuivat: "Oli vallan inhimillistä, että
lakedaimonilaiset pelkäsivät meidän aikovan tehdä sovinnon barbarin
kanssa. Mutta kuitenkin näyttää teidän pelkonne olevan häpeällinen,
koska hyvin tunnette atenalaisten mielenlaadun ja tiedätte, ettei
missään koko maailmassa ole niin paljon kultaa eikä mitään kauneudessa
ja hyvyydessä niin erinomaista maata, jonka tahtoisimme ottaa vastaan
sillä ehdolla, että kävisimme meedialaisten puolelle ja orjuuttaisimme
Hellaan. On näet monta tärkeätä syytä, jotka estävät meitä tätä
tekemästä, vaikka tahtoisimmekin. Ensiksi, ja ennen muita, poltetut ja
hävitetyt jumalien kuvat ja asumukset, joiden puolesta meidän on pakko
mieluummin kostaa kuin tehdä sopimus sen kanssa, joka tämän teon on
tehnyt. Toiseksi Hellaan heimo, joka on yhtä verta ja yhtä kieltä,
yhteiset jumalien sijat ja uhrit sekä samankaltaiset tavat, joitten
kaikkien kavaltajiksi rupeaminen ei olisi atenalaisille onneksi.
Tietäkää siis, joll'ette ennestään sitä tiedä, että niin kauan kuin
yksikään atenalainen on hengissä, me emme milloinkaan aio tehdä
sovintoa Xerxeen kanssa. Mitä kuitenkin teihin tulee, niin me kiitämme
huolenpitoanne meistä, kun siihen määrään olette meistä murhetta
nähneet, että tahdotte elättää meidän kotiväkeämme. Niinpä te olette
kylliksi osoittaneet suosiotanne, mutta kuitenkin tahdomme edelleen
pysyä samalla kannalla kuin tähänkin asti, tuottamatta teille mitään
rasitusta. Mutta kun nyt asiat ovat tällä kannalla, niin lähettäkää
mitä pikimmin sotajoukko. Sillä, niinkuin me arvelemme, ei ole kauan
aikaa viipyvä, ennenkuin barbari hyökkää maahamme, vaan sen hän tekee
heti saatuaan sanoman, että me emme aio täyttää mitään hänen pyyntöään.
Ennenkuin hän siis saapuu Attikaan, on tärkeätä, että sitä ennen
riennämme puolustamaan Boiotiaa." Atenalaisten tällä tavoin vastattua
läksivät lähettiläät kotia Spartaan.



YHDEKSÄS KIRJA


1. Kun Alexandros palattuaan oli Mardoniokselle ilmoittanut
atenalaisten vastauksen, läksi Mardonios liikkeelle ja vei kiireesti
sotajoukkonsa Atenaa vastaan. Ja mistä hän kulki, otti hän asukkaat
liittolaisikseen. Eivätkä Tessalian johtomiehet ensinkään katuneet,
mitä ennen olivat tehneet, yllyttivät vain yllyttämistään persialaista,
ja larisalainen Thorex, joka oli saattanut Xerxestä hänen
pakomatkallaan, antoi nyt julkisesti Mardonioksen kulkea Hellasta
vastaan.

2. Mutta kun sotajoukko matkallaan oli joutunut Boiotiaan, koettivat
teebalaiset pidättää Mardoniosta. He selittivät näet, ettei ollut
sopivampaa leiripaikkaa kuin heidän maansa, eivätkä sallineet
Mardonioksen mennä edemmäs, vaan neuvoivat häntä asettumaan Boiotiaan
ja menettelemään niin, että hän taistelutta laskisi koko Hellaan
valtansa alle. Sillä jos helleenit pysyisivät yhtä yksimielisinä kuin
tähänkin asti, olisi kenenkä hyvänsä oleva vaikeata asevoimin heidät
voittaa. "Mutta jos teet, niinkuin me neuvomme", sanoivat he, "olet
vaivatta saava tietää kaikki heidän ankarat tuumansa. Lähetä rahaa
vaikuttaville miehille eri kaupunkeihin; jos sen teet, olet saattava
Hellaan eripuraiseksi. Sitten sinä helposti puoluelaistesi avulla olet
laskeva valtasi alaisiksi ne, jotka eivät pidä sinun puoltasi."

3. Näin he neuvoivat Mardoniosta, mutta tämä ei totellut, sillä hänessä
oli herännyt kiihkeä halu toinen kerta valloittaa Atena. Ja siihen oli
syynä osaksi uhkamielisyys, osaksi hän tahtoi merkkitulilla saaresta
saareen ilmoittaa Sardeessa oleskelevalle kuninkaalle valloittaneensa
Atenan. Attikaan saavuttuaan hän ei kuitenkaan silloin tavannut
atenalaisia, vaan sai tietää useimpien heistä olevan Salamiissa ja
saarissa. Ja niin hän valloitti aution kaupungin. Mutta kuninkaan
valloituksesta oli tähän myöhempään, Mardonioksen sotaretkeen, kulunut
kymmenen kuukautta.

4. Atenaan päästyään Mardonios lähetti Salamiiseen Murykhides nimisen
hellespontolaisen tekemään samoja esityksiä, kuin mitä makedonialainen
Alexandros oli tehnyt atenalaisille. Tämän sanan hän uudestaan lähetti
atenalaisille, vaikka ennestään tunsikin atenalaisten epäystävällisen
mielialan, sillä hän toivoi heidän herkeävän ymmärtämättömyydestään,
kun kerran Attikan maa oli valloitettu ja Mardonioksen vallan alaisena.

b. Tästä syystä hän lähetti Murykhideen Salamiiseen, ja tämä saapui
neuvoston eteen sekä esitti Mardonioksen tarjouksen. Neuvoston jäsenten
joukosta lausui Lykides mielipiteenään, että hänestä tuntui
edullisemmalta ottaa vastaan Murykhideen tekemä ehdoitus ja esittää se
kansalle. Tämän mielipiteen siis hän lausui, joko sitten Mardonioksen
lahjomana tai koska se häntä todella miellytti. Vaan atenalaiset, sekä
neuvoston jäsenet että sen kuultuaan ulkopuolellakin olevat, ympäröivät
Lykideen ja kivittivät hänet, mutta laskivat hellespontolaisen
Murykhideen vahingoittumattomana menemään. Lykideen vuoksi syntyi
Salamiissa hälinä, ja kun atenalaisten vaimot saivat tietää, mitä oli
tapahtunut, kehoittivat he toinen toistaan ja menivät joukossa
kenenkään käskemättä Lykideen talolle sekä kivittivät hänen vaimonsa ja
lapsensa.

6. Salamiiseen olivat atenalaiset muuttaneet tästä syystä. Niin kauan
kuin he odottivat sotajoukon Peloponnesoksesta tulevan heidän avukseen,
viipyivät he Attikassa. Mutta kun peloponnesolaiset lykkäämistään
lykkäsivät tulonsa ja vitkastelivat, ja toiselta puolen taas vihollisen
jo kerrottiin olevan Boiotiassa, toimittivat atenalaiset turviin kaiken
omaisuutensa ja siirtyivät itse Salamiiseen, mutta lähettivät samalla
sanansaattajia Lakedaimoniin moittimaan lakedaimonilaisia siitä, että
olivat sallineet barbarin hyökätä Attikaan eivätkä yhdessä atenalaisten
kanssa olleet menneet heitä vastaan Boiotiaan; ja samalla
sanansaattajien tuli muistuttaa lakedaimonilaisia siitä, mitä
persialainen oli luvannut atenalaisille, jos nämä muuttaisivat
kantansa, ja julistaa, että jos lakedaimonilaiset eivät puolustaisi
atenalaisia, nämäkin kyllä voisivat löytää jonkun mahdollisuuden
pelastua.

7. Tähän aikaan viettivät näet lakedaimonilaiset parhaillaan
Hyakinthia-juhlaa, he kun aina pitivät jumalan palvomista tärkeimpänä.
Mutta samalla valmistui valmistumistaan heidän Isthmokseen rakentamansa
muuri, ja oli jo ehditty rintasuojukseen. Niin pian kuin nyt Atenasta
tulleet sanansaattajat Megaran ja Plataiain lähettilästen kera olivat
saapuneet, menivät he eforien puheille ja lausuivat näin: "Meidät
lähettivät atenalaiset sanoen, että meedialaisten kuningas antaa
meille takaisin maamme sekä tahtoo tehdä meidät liittolaisikseen
kohtuullisilla ja tasapuolisilla ehdoilla, tahtoopa hän oman maamme
lisäksi antaa vielä toisenkin maan, minkä vain itse valitsemme. Mutta
kunnioituksesta Zeus Helleniosta kohtaan ja koska pidämme Hellaan
kavaltamista kauheana, emme ole tähän myöntyneet, vaan olemme
hyljänneet tarjouksen, vaikkakin helleenit ovat meille tehneet
vääryyttä ja meidät pettäneet ja vaikka ymmärrämmekin, että on
edullisempi tehdä sovinto persialaisen kanssa kuin sotia häntä vastaan.
Vaan emme silti vapaaehtoisesti aio tehdä sovintoa. Niin vilpittömästi
me menettelemme helleenejä kohtaan. Te sitävastoin pelkäsitte silloin
mitä ankarimmin, että me tekisimme sovinnon persialaisen kanssa. Mutta
kun olitte selvästi huomanneet meidän kantamme, että nimittäin me emme
milloinkaan aio kavaltaa Hellasta, ja teidän Isthmoksen poikki
rakentamanne muuri nyt on valmistumaisillaan, ette ollenkaan välitä
atenalaisista. Vaan vaikka olitte meidän kanssamme sopineet siitä, että
läksisitte persialaista vastaan Boiotiaan, petitte te ja sallitte
barbarin tunkeutua eteenpäin Attikaan. Atenalaiset ovat nyt siis tätä
nykyä vihoissaan teille, sillä te ette ole menetelleet, niinkuin olisi
pitänyt. Mutta nyt he ovat käskeneet teitä mitä pikimmin meidän
kerallamme lähettämään sotajoukon kohdataksemme barbaria Attikassa.
Sillä Boiotian menetettyämme on meidän maassamme Thrian tasanko sopivin
taistelupaikaksi."

8. Kuultuaan nyt tämän lykkäsivät eforit vastauksen antamisen
seuraavaan päivään, seuraavana päivänä taas sitä seuraavaan. Näin he
tekivät kokonaista kymmenen päivää, lykäten aina asian päivästä
päivään. Sillä välin kaikki peloponnesolaiset rakensivat suurella
kiireellä Isthmoksen muuria, ja työ oli heillä jo lähellä loppuaan.
Mutta siihen seikkaan, että he makedonialaisen Alexandroksen saavuttua
Atenaan tekivät kaiken voitavansa, jott'eivät atenalaiset menisi
meedialaisten puolelle, kun he sitävastoin nyt eivät siitä ensinkään
välittäneet, -- siihen seikkaan en saata mainita muuta syytä, kuin että
Isthmoksen muuri nyt oli heillä valmiina, jonka vuoksi eivät katsoneet
enää ollenkaan tarvitsevansa atenalaisia. Siihen aikaan sitävastoin,
jolloin Alexandros saapui Attikaan, ei muuri vielä ollut rakennettu,
vaan he työskentelivät parhaillaan, koska suuresti pelkäsivät
persialaisia.

9. Vihdoin kuitenkin spartalaiset antoivat vastauksen ja lähtivät
liikkeelle. Ja se tapahtui tällä tavoin. Viimeisen esittelyn edellisenä
päivänä sai muuan tegealainen Khileos, joka muukalaisten joukosta oli
vaikuttavin mies Lakedaimonissa, eforeilta tietää koko asianlaidan. Sen
kuultuaan hän lausui täten: "Näin on laita, miehet eforit. Jos
atenalaiset eivät ole meidän kanssamme sovussa, vaan barbarin
liittolaisia, on, huolimatta Isthmoksen poikki rakennetusta vahvasta
muurista, persialaisella oleva laaja portti selkoselällään avoinna
Peloponnesokseen. Vaan totelkaa atenalaisia, ennenkuin he tekevät
toisen päätöksen, semmoisen, joka tuottaa Hellaalle tuhon."

10. Tämän neuvon hän antoi lakedaimonilaisille. He ottivatkin sen heti
varteen, puhumatta kuitenkaan siitä mitään eri kaupungeista saapuneille
sanansaattajille. Mutta he lähettivät vielä samana yönä viisituhatta
spartalaista matkalle, määräten kunkin mukaan seitsemän helootia, ja
jättivät heidät Pausaniaan, Kleombrotoksen pojan johdettaviksi.
Ylijohto oli tosin Leonidaan pojalla, Pleistarkhoksella, mutta tämä oli
vielä lapsi, ja Pausanias oli hänen holhoojansa ja serkkunsa. Sillä
Kleombrotos, Pausaniaan isä ja Anaxandrideen poika, ei enää ollut
elossa, vaan oli kuollut vähän aikaa senjälkeen, kuin oli Isthmoksesta
tuonut takaisin sen sotajoukon, joka oli rakentanut muurin. Ja
Kleombrotos oli tuonut sotajoukon Isthmoksesta takaisin tästä syystä.
Kun hän marssiessaan persialaista vastaan toimitti uhria, oli aurinko
pimennyt taivaalla. Ja Pausanias otti mukaansa myös Euryanaxin,
Dorieuksen pojan, joka oli samaa huonetta.

11. Nämä siis läksivät Pausaniaan keralla Spartasta sotaan. Mutta
päivän valjettua sanansaattajat, jotka eivät tietäneet mitään
spartalaisten lähdöstä, tulivat eforien luo, aikoen palata itsekukin
kotiinsa. Ja näiden eteen astuttuaan he lausuivat näin: "Te
lakedaimonilaiset vain pysytte täällä kotosalla, viettäen
Hyakinthia-juhlaa sekä leikkejä, ja petätte siten liittolaisenne. Mutta
koska te olette loukanneet atenalaisia, ja he ovat liittolaisten
puutteessa, aikovat he mikäli mahdollista tehdä sovinnon persialaisen
kanssa. Ja jahka olemme heidän kanssaan sopineet -- onhan ilmeistä,
että meistä tulee kuninkaan liittolaiset --, niin lähdemme sotaan mihin
maahan vain he meitä johdattavat. Ja te saatte huomata, mitä teille
siitä on koituva." Tähän sanansaattajien puheeseen eforit vastasivat
vannoen, että luulivat spartalaisten jo Orestheionissa astuvan
"muukalaisia" vastaan. He sanoivat näet barbareja "muukalaisiksi".
Mutta sanansaattajat, jotka eivät asiasta tienneet, kysyivät mitä
tarkoitettiin. Saatuaan kyselemällä tietää koko totuuden he ihmeissään
läksivät pikimmiten matkoihinsa, seuraten spartalaisia kintereillä. Ja
heidän mukanaan oli viisituhatta lakedaimonilaisten perioikien joukosta
valittua raskasaseista miestä.

12. Nämä siis riensivät Isthmokseen. Mutta heti tiedon saatuaan siitä,
että Pausanias seuralaisineen oli lähtenyt Spartasta pois, lähettivät
argolaiset Attikaan parhaimman päiväjuoksijansa, mikä oli saatavissa;
he olivat näet aikaisemmin Mardoniokselle luvanneet itse estää
spartalaisia lähtemästä liikkeelle. Atenaan saavuttuaan viestinviejä
lausui näin: "Mardonios, meidät lähettivät argolaiset ilmoittamaan
sinulle, että Lakedaimonin nuori miehistö on marssinut kotoaan ja että
argolaiset eivät kykene estämään heitä lähtemästä matkalle. Onnistukoon
sinun keksiä joku hyvä neuvo tämän varalle."

13. Näin siis lausuttuaan sanansaattaja läksi takaisin. Mutta kun
Mardonios kuuli tämän, ei häntä ollenkaan enää haluttanut jäädä
Attikaan. Ennenkuin hän oli saanut tämän tietää, pysyi hän alallaan,
koska tahtoi päästä selville siitä, miten atenalaiset tulisivat
menettelemään. Siksi hän ei vahingoittanut eikä hävittänyt Attikan
maata, koska toivoi heidän aikaa myöten tekevän sovinnon hänen
kanssaan. Mutta kun hän ei saanut heitä taivutetuiksi ja nyt kuuli koko
asianlaidan, niin hän vetäytyi pois, ennenkuin Pausanias joukkoineen
oli saapunut Isthmokseen. Sitä ennen hän kuitenkin poltti Atenan ja
hajoitti sekä tasoitti maata myöten kaiken, mitä muureista ja
rakennuksista mahdollisesti enää oli pystyssä. Ja hän marssi tiehensä
siitä syystä, että Attikan maa ei ollut sovelias hevosväen liikkeille
ja että, jos hän vihollisen kanssa yhteen iskiessään olisi joutunut
tappiolle, hänellä ei olisi ollut muuta pääsöpaikkaa kuin sola, missä
muutamat harvat miehet saattoivat pidättää hänen väkensä. Hän päätti
siis väistyä Teebaan ja kohdata vihollista ystävällisen kaupungin
läheisyydessä ja hevosväelle sopivalla paikalla.

14. Siispä Mardonios vetäytyi takaisin. Ja hänen jo ollessaan tiellä
saapui sanoma, että toinen, tuhannen lakedaimonilaisen suuruinen
sotajoukko oli etujoukkona tullut Megaraan. Saatuaan tietää tämän hän
itsekseen neuvotteli, voisiko hän jollakin tavoin ensiksi vangita nämä.
Niinpä hän käänsi sotajoukkonsa takaisin ja vei sen Megaraan. Ja
ratsuväki, joka kulki edellä, hävitti tallaamalla koko Megaran maan. Se
oli etäisin kohta lännessä, mihin tämä Persian sotajoukko Europassa
saapui.

15. Mutta sitten tuli Mardoniokselle sana, että helleenit olivat
kokoontuneet Isthmokseen. Senvuoksi hän läksi takaisin Dekeleian
kautta. Siliä boiotarkit olivat noudattaneet luokseen asopolaisten
naapurit, ja nämä opastivat hänet Sfendaleaihin sekä sieltä Tanagraan.
Oltuaan Tanagrassa yötä ja käännyttyään seuraavana päivänä Skolokseen
Mardonios jo pääsi teebalaisten alueelle. Tällöin hän havitteli
teebalaisten maita, vaikka he olivatkin meedialaismielisiä. Eikä hän
tehnyt sitä vihamielisyydestä heitä kohtaan, vaan ankarasta pakosta;
hän tahtoi näet sinne tehdä suojavarustuksen leirilleen, ja laittaa
turvapaikan itselleen siltä varalta, että hänen kävisi taistelussa
toisin, kuin hän toivoi. Ja hänen leirinsä ulottui Erythraista alkaen
Hysiain sivu aina Plataiain alueeseen saakka pitkin Asopos-jokea. Sen
muuria ei kuitenkaan tehty näin laajaksi, vaan kukin sivu tehtiin noin
kymmenen stadionin pituiseksi.

16. Barbarien tätä puuhatessa valmisti muuan teebalainen Attaginos,
Frynonin poika, komeat vieraspidot ja kutsui niihin Mardonioksen
itsensä ynnä viisikymmentä huomattavinta persialaista. Nämä
noudattivatkin kutsua, ja ateria oli järjestetty Teebaan. Mutta sen,
mikä nyt tästä puolen seuraa, kuulin itse eräältä Thersandros nimiseltä
orkhomenolaiselta, joka oli innokkaimpia miehiä Orkhomenoksessa. Tämä
Thersandros kertoi, että Attaginos oli kutsunut hänetkin samoihin
pitoihin, joihin myös oli kutsuttu viisikymmentä teebalaista; eikä hän
ollut molempia kansoja sijoittanut erilleen toisistaan, vaan aina
kulloinkin persialaisen ja teebalaisen samalle leposijalle. Mutta
heidän jo aterialta päästyään, vaan vielä juodessaan oli Thersandroksen
persialainen vierustoveri alkanut puhua Hellaan kieltä ja kysynyt
häneltä, mistä päin hän oli, jolloin hän oli vastannut olevansa
orkhomenolainen. Siihen oli persialainen virkkanut: "Koska nyt olet
ollut pöytä- ja juomatoverini, tahdon jättää sinulle muiston
ajatuksistani, jotta myös voisit katsoa eteesi ja tehdä itsellesi
edullisimman päätöksen. Sinä näet nämä aterioivat persialaiset ja
sotajoukon, jonka jätimme leiriin joen rannalle. Näistä kaikista olet
vähän ajan kuluttua näkevä aniharvojen jääneen eloon." Näin lausuessaan
oli persialainen samalla viljalti vuodattanut kyyneleitä. Ihmeissään
moisesta puheesta Thersandros oli sanonut hänelle: "Eikö siis tule
tästä mainita Mardoniokselle ja niille persialaisille, jotka ovat häntä
lähinnä kunniassa?" Mutta persialainen virkkoi siihen: "Vieras, sitä,
minkä Jumala tahtoo tapahtuvaksi, on ihmisen mahdoton torjua. Sillä ei
kukaan tahdo uskoa, vaikka puhunkin uskottavia. Ja jos kohta monet
meistä persialaisista tämän ymmärrämme, niin me kuitenkin seuraamme
mukana, koska meitä sitoo pakko. Niinpä tuottaa ihmiselle mitä
katkerimman tuskan se, että vaikka ymmärtää paljon, ei ole voimaa estää
mitään." Tämän keskustelun kuulin orkhomenolaiselta Thersandrokselta ja
lisäksi sen, että hän itse heti oli kertonut sen muille ihmisille, jo
ennenkuin Plataiain taistelu oli tapahtunut.

17. Mardonioksen leiriydyttyä Boiotiaan asettivat kaikki siellä päin
asuvat helleenit, jotka olivat meedialaismielisiä, sotaväkeä. He olivat
myös hyökänneet Attikan alueelle. Ainoastaan fokilaiset, jotka nekin
täydellisesti olivat meedialaisten puolella, eivät olleet muiden mukana
hyökänneet; sitä he eivät kuitenkaan vapaaehtoisesti olleet tehneet,
vaan pakosta. Mutta muutamia päiviä siitä, kuin Mardonios oli saapunut
Teeban alueelle, tuli fokilaisia, tuhat raskasaseista miestä, ja heitä
johti muuan kansalaistensa kesken erittäin suuressa arvossa pidetty
mies, Harmokydes. Näidenkin saavuttua Teebaan Mardonios lähetti
ratsumiehiä, jotka käskivät heitä asettumaan erikseen omaan leiriinsä.
Fokilaisten niin tehtyä saapui paikalle heti koko ratsuväki. Silloin
levisi kautta koko meedialaisten mukana olevan helleeniläisen
sotajoukon huhu, että ratsuväki aikoi ampua fokilaiset kuoliaiksi, ja
tämä sama huhu liikkui myös itse fokilaisten keskuudessa. Tällöin
heidän päällikkönsä Harmokydes rohkaisi heitä näillä sanoin: "Oi
fokilaiset, on päivän selvää, että nämä ihmiset aikovat syöstä meidät
ilmeisen surman suuhun, sillä tessalialaiset ovat meitä panetelleet,
kuten minä arvelen. Nyt täytyy jokaisen teistä esiintyä urhoollisena.
Sillä parempi on jotakin toimittaa ja henkeään puolustaen lopettaa
elämänsä, kuin mitä hyvänsä sietäen saada tuhonsa häpeällisimmän
kohtalon kautta. Ja huomatkoon kukin heistä, että ne, joitten pään
varalle he, barbarit, ovat surmaa punoneet, ovat helleeniläisiä
miehiä."

18. Näin hän heitä rohkaisi. Mutta ratsumiehet saartoivat fokilaiset,
ajaa karauttivat heitä kohti, ikäänkuin surmatakseen heidät, ja
ojensivat jousiaan muka ampuakseen heitä, ja ehkäpä joku ampuikin.
Mutta fokilaiset asettuivat vastarintaan, joka puolelta vetäytyen
yhteen ja muodostaen niin taajan joukon kuin suinkin. Silloin
ratsumiehet peräytyivät ja ratsastivat takaisin. En saata täsmälleen
sanoa, tulivatko he tessalialaisten pyynnöstä todella surmatakseen
fokilaiset, mutta ratsastivat takaisin, nähdessään näiden käyvän
puolustautumaan, koska he itse pelkäsivät siitä kärsivänsä jotakin
vauriota -- niin oli näet Mardonios heille määrännyt --, vai tahtoiko
tämä vain koetella, oliko heissä uljuutta. Ratsumiesten ajettua
takaisin Mardonios lähetti kuuluttajan, jonka hän käski sanoa näin:
"Olkaa huoleti, fokilaiset. Te olette osoittautuneet urhoollisiksi
miehiksi ettekä semmoisiksi, kuin miksi minä olin teitä kuullut. Niinpä
käykää nyt innolla tätä sotaa, sillä hyvien töiden teossa te ette ole
voittavat minua ettekä kuningasta." Niin kävi fokilaisten.

19. Mutta Isthmokseen tultuaan lakedaimonilaiset leiriytyivät sinne.
Saatuaan tästä tiedon muut peloponnesolaiset, jotka kannattivat
parempaa asiaa ja jotka myös näkivät spartalaisten marssivan maastaan,
eivät katsoneet oikeaksi jäädä pois sotaretkeltä. Siispä he,
suoritettuaan hyväenteiset uhrit, matkasivat kaikki Isthmoksesta ja
saapuivat Eleusiiseen. Sielläkin toimitettuaan onnekkaita uhreja he
marssivat eteenpäin, ja heidän muassaan atenalaiset, jotka olivat
siirtyneet Salamiista ja Eleusiissä olivat heihin yhtyneet. Ja
saavuttuaan Boiotian Erythraihin huomasivat helleenit barbarien olevan
leirissä Asopos-joen rannalla, jonka vuoksi he asettuivat leiriin
vastapäätä vihollisia Kithaironin juurelle.

20. Mutta koska helleenit eivät laskeutuneet tasangolle, lähetti
Mardonios heitä vastaan koko ratsuväkensä. Sen päällikkönä oli muuan
persialaisten kesken arvossa pidetty mies, Masistios, jolle helleenit
ovat antaneet nimeksi Makistios, ja hänellä oli kultasuitsinen sekä
muutenkin kauniisti koristettu nesalainen hevonen. Kun nyt ratsumiehet
tällöin ajaa karauttivat helleenejä vastaan, hyökkäsivät he joukoissa
ja aikaansaivat hyökkäyksellään näille suurta vauriota sekä herjasivat
heitä naisiksi.

21. Sattumalta oli osunut niin, että megaralaiset olivat sijoittuneet
siihen paikkaan, mikä enimmin oli rynnäkköjen alaisena ja miltä
puolelta vihollisten ratsuväki teki useimmat hyökkäyksensä. Siksi
megaralaiset, ratsuväen hyökkäyksen ahdistamina, lähettivät helleenien
päällikköjen luokse kuuluttajan. Ja näiden luokse saavuttuaan lausui
kuuluttuja heille tämän: "Näin sanovat megaralaiset: 'Me, liittolaiset,
emme kykene yksin kestämään persialaisten ratsuväkeä, ollessamme tässä
paikassa, mihin me alusta pitäen asetuimme. Mutta vaikka ahdistettuina,
olemme kuitenkin sitkeästi ja miehuullisesti pitäneet puoliamme. Vaan
jos te nyt ette lähetä joitakin muita meidän sijaamme rintamaan, niin
tietäkää, että me jätämme paikkamme.'" Tämän hän siis ilmoitti heille.
Siiloin Pausanias kyseli helleeneiltä, tahtoivatko jotkut muut
vapaaehtoisesti mennä tuohon paikkaan ja asettua megaralaisten sijalle.
Kun eivät muut tahtoneet sitä tehdä, ottivat atenalaiset sen
tehdäkseen, ja heidän joukostaan kolmesataa valiomiestä, joiden
päällikkönä oli Olympiodoros, Lamponin poika.

22. Nämä ne olivat, jotka suostuivat tähän tehtävään ja sijoittuivat
muiden läsnäolevien helleenien edelle Erythraihin; sitä ennen he
kuitenkin olivat ottaneet mukaansa jousimiehet. Heidän taisteltuaan
jonkun aikaa sai taistelu tämmöisen päätöksen. Kun barbarien ratsuväki
joukottain hyökkäsi helleenejä vastaan, ammuttiin Masistioksen hevosta,
joka eteni muista edelle, nuolella kylkeen, jolloin se tuskasta kavahti
pystyyn ja ravisti selästään Masistioksen. Tämän suistuttua maahan
kävivät atenalaiset heti hänen kimppuunsa. Niinpä he ottivat hänen
hevosensa ja surmasivat hänet itsensä, vaikka hän kyllä koetti
puolustautua. Alussa he kuitenkaan eivät sitä voineet. Hänellä oli näet
tällaiset varustukset. Alla oli hänellä kultainen suomuhaarniska ja
haarniskan ylle hän oli pukenut purppuraisen ihopaidan. Senvuoksi eivät
helleenit lyömällä haarniskaan saaneet aikaan mitään, ennenkuin joku
huomasi asianlaidan ja iski Masistiosta silmään. Siten hän kaatui ja
kuoli. Tämä tapaus oli jostakin syystä jäänyt muilta ratsumiehiltä
huomaamatta. He näet eivät nähneet, kuinka hän suistui hevosen selästä,
enempää kuin hänen kuolemaansakaan, vaan vetäytyessään takasin ja
peräytyessään eivät he huomanneet tapausta. Mutta heti pysähdyttyään he
alkoivat häntä kaivata, kun ei ollut ketään heitä järjestämässä.
Huomattuaan nyt, mitä oli tapahtunut, he kaikki rohkaisten toisiaan
kannustivat hevosiaan vihollisia kohti, saadakseen haltuunsa ruumiin.

23. Nähdessään, että ratsumiehet eivät enää hyökänneet joukottain, vaan
kaikki yhdessä, huusivat atenalaiset muuta sotajoukkoa avukseen. Mutta
sillä välin kun koko jalkaväki riensi heidän avukseen, syntyi kiivas
taistelu kaatuneen ruumiista. Niin kauan kuin nuo kolmesataa olivat
yksinään, taistelivat he vallan alakynnessä ja jättivät ruumiin
sikseen. Mutta kun muu väki ennätti heidän avukseen, eivät vihollisten
ratsumiehet enää voineet pitää puoliaan, eikä heidän ollut mahdollista
saada ruumista valtaansa, vaan he kadottivat päällikkönsä lisäksi vielä
muitakin ratsumiehiä. Niinpä he vetäytyivät takaisin noin kahden
stadionin verran ja neuvottelivat, mitä oli tehtävä; ja tällöin he
katsoivat parhaaksi ratsastaa takaisin Mardonioksen tykö, koska olivat
menettäneet päällikkönsä.

24. Ratsuväen saavuttua leiriin herätti Masistioksen kuolema koko
sotajoukossa ja varsinkin Mardonioksessa mitä haikeinta surua; he
leikkasivat hiuksensa sekä hevosten ja juhtien harjat ja vaikeroivat
suunnattomasti. Ja koko Boiotia kaikui tästä, sillä Mardonioksen
jälkeen persialaisten ja kuninkaan luona suurinta arvoa nauttiva mies
oli menetetty.

25. Niin barbarit omalla tavallaan kunnioittivat Masistios-vainajaa.
Mutta kun nyt helleenit olivat kestäneet ratsuväen hyökkäyksen ja
torjuneet sen, kävivät he vielä paljon rohkeammiksi ja asettivat ensin
ruumiin vaunuihin sekä kuljettivat sitä pitkin rivejä. Ja ruumis
ansaitsi kyllä kokonsa ja kauneutensa vuoksi katsomista, jonka vuoksi
he myös tekivät näin: he jättivät paikkansa rintamassa ja kävivät
katsomassa Masistiosta. Sitten he päättivät laskeutua Plataiaihin.
Sillä Plataiain alue näytti heistä paljoa sopivammalta leiripaikaksi
kuin Erythrain seutu, samalla kuin siellä myös oli runsaammin vettä.
Tähän paikkaan ja siinä sijaitsevalle Gargafian lähteelle he siis
katsoivat parhaaksi tulla ja asettua järjestykseen sekä leiriytyä.
Niinpä he läksivät liikkeelle ja kulkivat, Kithaironin juurta kiertäen,
Hysiaihin Plataiain maahan. Ja saavuttuaan perille he järjestäytyivät
kansojen mukaan lähelle Gargafian lähdettä ja Androkrates nimisen
puolijumalan temppelialuetta, sekä pitkin matalia töyräitä että
tasaiselle maalle.

26. Tällöin syntyi järjestyttäessä sotarintaan ankara sanakiista
tegealaisten ja atenalaisten välillä. Kummatkin katsoivat näet
oikeudekseen johtaa toista siipeä ja toivat tämän tueksi esille sekä
uusia että muinaisia tekojaan. Niinpä tegealaiset lausuivat näin:
"Meidän ovat kaikki liittolaiset aina katsoneet ansaitsevan tämän
paikan kaikilla niillä yhteisillä retkillä, jotka peloponnesolaiset
sekä muinoin että nykyisin ovat suorittaneet, hamasta siitä ajasta
saakka, jolloin herakleidit Eurystheuksen kuoltua koettivat palata
Peloponnesokseen. Silloin me saimme sen oikeuden tällaisen teon kautta.
Kun me yhdessä akhaialaisten ja siihen aikaan Peloponnesoksessa asuvien
ioonilaisten kanssa olimme rientäneet Isthmokseen ja asetuimme leiriin
vastapäätä kotiinpalaajia, julistutti Hyllos -- niin kertoo tarina, --
ettei sotajoukon ollut tarvis iskeä yhteen sotajoukon kanssa ja
antautua alttiiksi vaaraan, vaan että peloponnesolaisten leiristä sen,
jonka nämä itse katsoivat urhoollisimmakseen, tuli hänen kanssaan
ryhtyä kaksintaisteluun sovituilla ehdoilla. Peloponnesolaiset
päättivätkin menetellä näin, ja sotajoukot tekivät sellaisen valallisen
sopimuksen, että jos Hyllos voittaisi peloponnesolaisten johtajan,
saisivat herakleidit palata perintömaahansa, mutta jos hänet itsensä
voitettaisiin, tuli herakleidien lähteä matkoihinsa ja viedä
sotajoukkonsa pois, eivätkä he sataan vuoteen saisi koettaa palata
Peloponnesokseen. Niinpä valitsivat kaikki liittolaiset vapaaehtoisesti
Ekhemoksen, Eeropoksen pojan ja Fegeuksen pojanpojan, joka oli meidän
sotapäällikkömme ja kuninkaamme, ja tämä suoritti kaksintaistelun
Hylloksen kanssa sekä surmasi hänet. Tästä teosta me saimme silloisilta
peloponnesolaisilta useiden muiden suurien kunniaetuuksien ohella,
joita yhä vielä nautimme, ennen muita oikeuden aina johtaa toista
siipeä, milloin yhteinen sotaretki tehdään. Teidän kanssanne nyt, oi
lakedaimonilaiset, emme kiistele, vaan myönnämme teille oikeuden
valita, kumpaako siipeä tahdotte johtaa. Mutta toisen siiven johdon
väitämme kuuluvan meille, samoinkuin ennenkin. Ja yksinpä tästä
kerrotusta teosta huolimattakin, me ansaitsemme paremmin kuin
atenalaiset tämän paikan rintamassa. Sillä monta mainehikasta taistelua
me olemme taistelleet teitä vastaan, Spartan miehet, monta taistelua
myös muitakin vastaan. Näin ollen on siis oikeampi, että siipi on
meidän hallussamme kuin atenalaisten, jotka eivät ole suorittaneet
semmoisia tekoja kuin me, ei uudempina aikoina, enemmän kuin
muinoinkaan."

27. Näin tegealaiset puhuivat. Siihen virkkoivat atenalaiset: "Me
ymmärrämme kyllä, että olemme kokoontuneet tänne taistellaksemme
barbaria vastaan emmekä riidelläksemme sanoista. Mutta koska
tegealainen on ottanut esittääkseen niitä sekä muinaisia että nykyisiä
urotöitä, joita me molemmat aikojen kuluessa olemme suorittaneet, on
meidän välttämättä osoitettava teille, minkä nojalla ennemmin meillä,
kuin arkadilaisilla, on isiltä peritty oikeus kelpomiehinä aina olla
ensi sijalla. Kun herakleidit, joiden johtajan nämä väittävät
Isthmoksessa surmanneensa, aikaisemmin olivat joutuneet kaikkien niiden
helleenien karkoittamiksi, joiden luo he paetessaan mykenalaisten
orjuutta olivat saapuneet, niin me yksin otimme heidät vastaan, siten
suistaen Eurystheuksen kopeuden, ja voitimme yhdessä heidän kanssaan
silloiset Peloponnesoksen valtiaat. Toiseksi väitämme, että kun
Polyneikeen myötä seuraavat argolaiset olivat käyneet Teebaa vastaan,
mutta sitten kaatuneet ja viruivat hautaamatta, me läksimme sotaan
kadmolaisia vastaan, korjasimme haltuumme kaatuneitten ruumiit ja
hautasimme ne omaan maahamme Eleusiiseen. Mainehikas on myös se teko,
jonka suoritimme silloin kun amazonit Thermodonjoen rannoilta kerran
hyökkäsivät Attikaan, emmekä me Troian sodassa jääneet kenestäkään
jälelle. Mutta ei näitä seikkoja kannata muistella. Sillä ne, jotka
silloin olivat kelpomiehiä, saattavat nyt olla kehnompia, ja ne, jotka
silloin olivat kehnoja, voivat nyt olla parempia. Mutta kylliksi nyt
muinaisista teoista. Sillä vaikka emme olisikaan muuta suorittaneet --
ja kuitenkin on meillä, jos keillään helleeneillä, useita mainehikkaita
tekoja näytettävänä, -- niin ansaitsemme ainakin Marathonin taistelun
nojalla tämän kunniaetuuden ynnä sen lisäksi muitakin me, jotka yksin
helleenien joukosta ryhdyimme taisteluun persialaista vastaan ja
kävimme käsiksi moiseen tehtävään, mutta kuitenkin säilyimme ja
voitimme kuusi viidettä kansaa. Eikö meillä jo yksin tämänkin tekomme
nojalla ole oikeutta pitää tätä paikkaa rintamassa? Mutta eihän
tämmöisessä tilaisuudessa sovi paikan vuoksi riidellä. Olemme senvuoksi
valmiit tottelemaan teitä, oi lakedaimonilaiset, ja asettumaan sinne,
missä ja keitä vastaan tahansa te näette hyväksi meidät asettaa
seisomaan. Sillä mihin paikkaan ikinä meidät asetettaneekin, tahdomme
koettaa olla kunnon miehiä. Johtakaa siis meitä, me kyllä tottelemme."
Näin he vastasivat. Ja koko lakedaimonilaisten sotajoukko huudahti
ääneen, että atenalaiset paremmin ansaitsivat paikan siivellä kuin
arkadilaiset. Siten atenalaiset pääsivät siivelle ja veivät voiton
tegealaisista.

28, Tämän jälkeen järjestyivät myöhemmin saapuvat ja aikaisemmin
tulleet helleenit näin. Oikealla sivustalla oli kymmenentuhatta
lakedaimonilaista. Näitten joukossa oli viisituhatta spartalaista,
joita ympäröi kolmekymmentäviisituhatta kevytaseista helootia,
seitsemän kutakin spartalaista kohti. Lähimmiksi vierustovereikseen
spartalaiset olivat valinneet tegealaiset, sekä kunnioittaakseen heitä
että heidän urhoollisuutensa vuoksi. Heitä oli tuhatviisisataa
raskasaseista. Näiden jälkeen asettuivat korintolaisten viisituhatta
miestä. He olivat Pausaniaalta hankkineet poteidaialaisille luvan
seisoa heidän vieressään, ja näitä oli Pallenesta saapunut kolmesataa.
Näiden vieressä seisoi kuusisataa Arkadian orkhomenolaista ja näiden
vieressä kolmetuhatta sikyonilaista. Näiden vieressä oli kahdeksansataa
epidaurolaista. Näitten viereen asettui tuhat troizenilaista,
troizenilaisten vieressä oli kaksisataa leprealaista, näiden vieressä
neljäsataa mykenalaista ja tirynsiläistä, näiden vieressä tuhat
fliuntilaista ja näiden vieressä kolmesataa hermionelaista. Lähinnä
hermionelaisia seisoi kuusisataa eretrialaista sekä styralaista, näiden
vieressä neljäsataa khalkidilaista, näiden vieressä viisisataa
amprakialaista, näiden jälestä seurasi kahdeksansataa leukadilaista ja
anaktorilaista, ja näitten vieressä oli kaksisataa palelaista
Kefalleniasta. Näiden jälkeen tuli viisisataa aiginalaista, ja näiden
jälkeen asettui kolmetuhatta megaralaista. Näihin liittyi kuusisataa
plataialaista. Viimeksi ja etumaisina seisoivat atenalaiset, joilla oli
hallussaan vasen sivusta, kahdeksantuhatta miestä. Heidän päällikkönään
oli Aristeides, Lysimakhoksen poika.

29. Lukuunottamatta niitä, joita oli asetettu aina seitsemän kunkin
spartalaisen ympärille, olivat helleenit raskasaseisia, luvultaan
yhteensä kolmekymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa miestä. Näin
monta oli kaikkiaan barbaria vastaan kokoontuneita raskasaseisia.
Kevytaseisten määrä taas oli tämä: spartalaisten riveissä oli
kolmekymmentäviisituhatta miestä, seitsemän kutakin spartalaista kohti,
ja niistä oli jokainen varustautunut kuten sotaan ainakin. Muiden
lakedaimonilaisten ja helleenien kevytaseisia, joita oli yksi kutakin
miestä kohti, oli kolmekymmentäneljätuhatta viisisataa.

30. Kaikkien taistelukuntoisten kevytaseisten luku teki siis
kuusikymmentäyhdeksäntuhatta viisisataa, ja koko Plataiaihin
kokoontuneen sotajoukon luku teki, raskasaseiset ja taistelukuntoiset
kevytaseiset niihin luettuina, tuhatta kahdeksaasataa vaille
satakymmenentuhatta miestä. Mutta eloonjääneiden thespialaisten kanssa
teki luku täyteen satakymmenentuhatta. Eloonjääneet thespialaiset
olivat näet myös saapuvilla leirissä, luvultaan noin tuhat
kahdeksansataa. Mutta he eivät olleet raskasaseisia. Nämä nyt siis
olivat asetetut leiriin Asopos-joen varrelle.

31. Mutta kun Mardonios ynnä hänen barbarinsa olivat kylliksi
murehtineet Masistiosta, saapuivat hekin, kuultuaan helleenien olevan
Plataiain alueella, niillä seuduin virtaavan Asopoksen rannalle. Ja
heidän saavuttuaan määräpaikkaansa Mardonios järjesti heidät vihollisia
vastaan tällä tavoin. Lakedaimonilaisia vastaan hän asetti
persialaiset. Ja koska persialaisia oli lukumäärältään niin paljon
enemmän, niin he olivat järjestetyt tavallista useampiin riveihin,
mutta ulottuivat kuitenkin vielä tegealaistenkin kohdalle. Ja Mardonios
asetti heidät tällä tavoin. Hän valitsi koko voimakkaimman osan heistä
ja asetti sen lakedaimonilaisia vastaan, mutta heikomman osan hän
sijoitti tegealaisten kohdalle. Tämän hän teki teebalaisten
osoituksesta ja neuvosta. Lähimmäksi persialaisia hän järjesti
meedialaiset. Nämä ulottuivat pitkin korintolaisia, poteidaialaisia,
orkhomenolaisia ja sikyonilaisia. Meedialaisten viereen hän järjesti
baktrialaiset. Nämä olivat epidaurolaisia, troizenilaisia,
leprealaisia, tirynsiläisiä, mykenalaisia ja fliuntilaisia vastassa.
Baktrialaisten jälkeen hän asetti indialaiset. Nämä olivat
hermionelaisia, eretrialaisia, styralaisia ja khalkidilaisia vastassa.
Indialaisten viereen hän sijoitti sakit, jotka olivat amprakialaisia,
anaktorilaisia, leukadilaisia, palelaisia ja aiginalaisia vastassa.
Sakien viereen hän asetti atenalaisia, plataialaisia ja megaralaisia
vastaan boiotilaiset, lokrilaiset, malilaiset, tessalialaiset ja tuhat
fokilaista. Kaikki fokilaiset näet eivät olleet meedialaismielisiä,
vaan muutamat heistä myös kannattivat helleenejä ja olivat suljettuina
Parnassoksen seutuihin, mistä käsin he ryöstivät ja raastoivat
Mardonioksen sotajoukkoa ja häneen yhtyneitä helleenejä. Ja Mardonios
järjesti myös makedonialaiset ja Tessalian asukkaat atenalaisia
vastaan.

32. Täten ovat nimitetyt suurimmat ja samalla mainioimmat ja
huomattavimmat niistä kansoista, jotka Mardonios asetti rintamaan.
Näiden joukkoon oli sekoitettu väkeä muistakin kansoista, kuten
fryygialaisia, traakialaisia, myysialaisia, paioneja ynnä muita,
sitäpaitsi myös etiopilaisia ja egyptiläisistä niinsanotut hermotybit
ja kalasirit, jotka käyttävät aseenaan väkipuukkoa ja ovat
egyptiläisten ainoat soturit. Näiden, jotka palvelivat merisotilaina,
hän vielä Faleronissa ollessaan oli antanut astua laivoista pois, sillä
egyptiläisiä ei oltu määrätty siihen maasotajoukkoon, joka Xerxeen
keralla saapui Atenaan. Näitä barbareja siis oli kolmesataatuhatta
miestä, kuten ennenkin olen osoittanut. Mutta niiden helleenien
lukumäärää, jotka olivat Mardonioksen liittolaisia, ei kukaan tiedä,
sillä niitä ei laskettu. Arviolta päättäisin niitä kerääntyneen
viiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Nämä näin järjestetyt olivat
jalkaväkeä, mutta ratsuväki oli erikseen asetettuna.

33. Kun nyt siis kaikki olivat järjestyneet kansoittain ja
osastoittain, panivat he seuraavana päivänä kummallakin puolella
toimeen uhreja. Helleenien puolella oli Teisamenos, Antiokhoksen
poika, uhraajana. Hän seurasi näet tietäjänä tämän sotajoukon myötä.
Tämän miehen, joka oli elis-maalainen ja iamidien sukua, olivat
lakedaimonilaiset tehneet omaksi kansalaisekseen. Kun näet
Teisamenos kerran Delfoissa kysyi, oliko hän saava lasta,
julisti Pytia, että hän oli voittava viidessä mitä ankarimmassa
ottelussa. Erehtyen oraakelilauseen tarkoituksesta hän silloin
antautui voimisteluharjoituksiin, saavuttaakseen voittoja
voimistelukilpailuissa. Ja Teisamenos harjoitteli viisiottelua ja
voittikin Olympiassa kaikissa, paitsi yhdessä kilpailussa, jolloin hän
kiisteli androlaisen Hieronymoksen kanssa. Mutta lakedaimonilaiset,
jotka älysivät, että Teisamenoksen saama ennustus ei tarkoittanut
voimistelukilpailuja, vaan taisteluja, koettivat maksusta taivuttaa
häntä rupeamaan heidän herakleidi-syntyisten kuningastensa keralla
heidän johtajakseen sodassa. Kun nyt Teisamenos huomasi spartalaisten
pitävän tärkeänä, että saisivat hänet ystäväkseen, niin hän korotti
hintaa, ilmoittaen, että jos he tekisivät hänet kansalaisekseen ja
osalliseksi kaikista tähän kuuluvista oikeuksista, oli hän sen tekevä,
mutta muusta hinnasta ei. Kuullessaan tämän spartalaiset ensiksi
suuttuivat ja heittivät kokonaan sikseen pyyntönsä, mutta lopulta, kun
suuri pelko valtasi heidät persialaissotajoukon uhatessa, he antoivat
myöten ja suostuivat ehtoon. Mutta huomattuaan heidän muuttaneen
mielensä ei Teisamenos enää sanonut tyytyvänsä vain tähän, vaan vaati,
että myös hänen veljensä Hegias pääsisi Spartan kansalaiseksi samoilla
ehdoilla, kuin hän itsekin.

34. Näin sanoessaan hän jäljitteli Melampusta, jos nimittäin saattaa
keskenään verrata kuninkuuden ja kansalaisoikeuden vaatijoita. Sillä
kun Argoksen naiset olivat sairastuneet raivotautiin ja argolaiset
palkkasivat Melampuksen Pyloksesta parantamaan heidän naistensa tautia,
niin tämä vaati palkakseen puolet kuningaskunnasta. Argolaiset eivät
siihen suostuneet, vaan läksivät tiehensä. Mutta kun yhä useammat
naiset joutuivat raivoihinsa, ottivat argolaiset suorittaakseen, mitä
Melampus vaati, ja menivät antamaan sen. Nähdessään nyt heidän
muuttaneen mielensä tämä vaati yhä enempää, sanoen, että elleivät he
antaisi hänen veljelleen Biaallekin kolmannesta kuningaskunnasta, hän
ei aikonut tehdä, mitä he tahtoivat. Niinpä argolaiset ahdingossaan
suostuivat siihenkin.

35. Samalla tavoin myös lakedaimonilaiset, jotka hartaasti halusivat
Teisamenosta, myöntyivät kaikkiin hänen pyyntöihinsä. Ja heidän
suostuttuaan hänen viimeiseenkin vaatimukseensa tuli elis-maalainen
Teisamenos spartalaiseksi ja auttoi näitä, heidän tietäjänään,
saavuttamaan viisi mitä suurinta voittoa. Teisamenos ynnä hänen
veljensä ovat kaikkien vierasten joukosta ainoat, jotka ovat tulleet
Spartan kansalaisiksi. Ja nuo viisi ottelua olivat seuraavat:
ensimäinen tässä mainittu Plataiain taistelu, toinen se, joka
suoritettiin Tegeassa tegealaisia ja argolaisia vastaan, sitten
Dipaiassa kaikkia arkadilaisia, paitsi mantineialaisia vastaan käyty,
ja edelleen messenialaisia vastaan Isthmoksessa suoritettu; viimeinen
näistä viidestä ottelusta oli se, joka tapahtui Tanagrassa atenalaisia
ja argolaisia vastaan.

36. Silloin nyt siis tämä Teisamenos seurasi spartalaisten mukana ja
toimi tietäjänä Plataiain alueella. Ja uhrit lupasivat menestystä
helleeneille, jos he puolustautuisivat, mutta silloin eivät, jos he
astuisivat Asopos-joen yli ja itse aloittaisivat taistelun.

37. Mardoniokselle taas, joka innokkaasti halusi aloittaa taistelua,
eivät uhrit onnistuneet, mutta lupasivat menestystä siinä tapauksessa,
että hänkin vain puolustautuisi. Sillä Mardonioskin käytti
helleeniläisiä uhreja, ollen hänellä tietäjänä muuan elis-maalainen
Hegesistratos, joka oli huomatuin mies telliadien suvussa. Hänet olivat
spartalaiset ennen näitä tapauksia ottaneet vangiksi ja sitoneet
surmatakseen hänet, syystä että olivat hänen puoleltaan kärsineet
paljon kiusaa. Tässä onnettomassa tilassa, kun kysymyksessä oli henki
ja häntä ennen kuolemaa vielä odottivat monet surkeat kärsimykset, hän
suoritti uskomattoman teon. Hän oli kytkettynä raudoitettuun
jalkapuuhun, mutta sai kerran jollakin tavoin käsiinsä huoneeseen
tuodun rauta-aseen ja päätti heti panna toimeen teon, joka on
miehuullisin kaikista meille tunnetuista teoista. Hän mittasi näet
ensin, kuinka pitkälle hän voisi saada jalkansa pölkystä irti, ja
sitten hän leikkasi loput jalkaterästä pois. Tämän tehtyään hän, koska
vartijat häntä valvoivat, kaivoi puhki seinän ja karkasi Tegeaan,
matkaten öisin, mutta päivin piiloutuen metsiin ja pysytellen alallaan.
Ja vaikka lakedaimonilaiset miehissä häntä etsivät, pääsi hän
kolmantena yönä Tegeaan. Ja he ihmettelivät suuresti hänen rohkeuttaan,
kun näkivät toisen puolen jalkaa paikoillaan, mutta eivät voineet häntä
itseään löytää. Sillä kertaa hän täten pääsi lakedaimonilaisten käsistä
ja pakeni Tegeaan, joka ei niihin aikoihin ollut ystävyydessä
lakedaimonilaisten kanssa. Mutta terveeksi tultuaan hän laittoi
itselleen puujalan ja nyt hän julkisesti esiintyi lakedaimonilaisten
vihollisena. Tämä vihollisuus lakedaimonilaisia vastaan, johon hän oli
joutunut, ei kuitenkaan koitunut hänelle onneksi. Hänen näet
ennustellessaan Zakynthoksessa nämä ottivat hänet vangiksi ja
surmasivat hänet.

38. Hänen kuolemansa tapahtui kuitenkin vasta Plataiain taistelun
jälkeen. Mutta nyt Hegesistratos, joka Mardoniokselta oli saanut
melkoisen rahasumman palkaksi, Asopoksen varrella uhrasi suurella
innolla sekä vihasta lakedaimonilaisia kohtaan että voitonhimosta. Kun
nyt taistelua tarkoittavat uhrit eivät olleet hyväenteiset
persialaisille itselleen, enemmän kuin heidän mukanaan oleville
helleeneillekään -- näilläkin näet oli oma vasituinen tietäjänsä, muuan
leukadilainen Hippomakhos -- ja toiselta puolen tulvimistaan tulvi ja
karttui helleenejä, neuvoi eräs teebalainen Timegenides, Herpyksen
poika, Mardoniosta vartioimaan Kithaironin solia, huomauttaen, kuinka
helleenejä joka päivä siitä tulvi, ja että hän voisi ottaa suuren
joukon heitä vangiksi.

39. Kahdeksan päivää sotajoukot jo olivat olleet leirissä vastatusten,
kun Timegenides antoi tuon neuvon Mardoniokselle. Tämä käsitti, että
neuvo oli hyvä, minkä vuoksi hän yön tultua lähetti ratsuväkensä
Kithaironin soliin, jotka vievät Plataiaihin ja joita boiotilaiset
sanovat "Kolmeksi pääksi", atenalaiset taas "Tammenpäiksi". Eivätkä
paikalle lähetetyt ratsumiehet turhaan sinne saapuneet. He saivat näet
haltuunsa viisisataa juhtaa, jotka kuljettivat ruokavaroja
Peloponnesoksesta helleenien leiriin, ynnä juhtia seuraavat ihmiset,
näiden juuri astuessa solista tasangolle. Tämän saaliin saatuaan
persialaiset säälimättä tappoivat kaikki, ollenkaan säästämättä juhtia,
yhtä vähän kuin ihmisiäkään. Ja kyllikseen murhattuaan he saartoivat
loput ja ajoivat ne Mardonioksen luo leiriin.

40. Tämän tapauksen jälkeen molemmat sotajoukot taas kuluttivat
toimettomuudessa kaksi päivää, koska ei kumpikaan tahtonut aloittaa
taistelua. Barbarit tunkivat näet Asopos-joelle saakka, koetellen
helleenejä, mutta ei kumpikaan sotajoukko astunut sen yli. Kuitenkin
Mardonioksen ratsuväki alati ahdisti ja häiritsi helleenejä. Sillä
teebalaiset, jotka olivat erittäin meedialaismielisiä, kävivät
innokkaasti sotaa ja opastivat aina barbareja siihen saakka, kunnes
taistelu alkoi, mutta sitten astuivat persialaiset ja meedialaiset
heidän sijalleen, ja ne etenkin osoittivat kuntoa.

41. Kymmeneen päivään ei nyt tapahtunut mitään sen enempää.
Mutta kun molempien yhdettätoista päivää ollessa vastatusten leirissä
Plataiain alueella helleenien luku yhä kasvoi ja Mardonios jo kävi
kärsimättömäksi joutenolostaan, syntyi keskustelu Mardonioksen,
Gobryaan pojan, ja Artabazoksen, Farnakeen pojan, välillä, joka
jälkimäinen nautti aivan erikoista arvoa Xerxeen luona. Ja
neuvottelussaan he lausuivat nämä mielipiteet. Artabazos arveli, että
mitä pikimmin oli pantava sotajoukko liikkeelle ja mentävä Teeban
muurien sisälle, mihin he olivat vieneet paljon muonavaroja itseänsä
sekä rehua juhtia varten; siellä oli kaikessa rauhassa istuttava ja
ryhdyttävä keskusteluihin vihollisten kanssa menettelemällä tällä
tavoin. Koska persialaisilla oli paljon kultaa, sekä rahaksi lyötyä
että lyömätöntä, ja paljon myös hopeata sekä juoma-astioita, tuli
heidän säästämättä lähetellä niitä helleeneille, ja näiden joukosta
varsinkin eri valtioiden johtomiehille, jotka silloin kyllä pian
hylkäisivät vapauden asian. Mutta heidän ei tullut iskeä vihollisten
kanssa yhteen ja siten antautua vaaraan. Hänen ajatuksensa oli siis
sama kuin teebalaistenkin, koska hänkin oli kaukonäköisempi kuin
Mardonios; sillä tämä oli raju ja varomaton eikä vähintäkään tahtonut
antaa myöten. Mardonioksesta oli näet hänen oma sotajoukkonsa paljoa
vahvempi helleenien sotajoukkoa, jonka vuoksi hänen mielestään
viipymättä oli oteltava näiden kanssa eikä sallittava heitä kerääntyä
vielä enemmän, kuin mitä heitä jo oli koolla. Mutta Hegesistratoksen
uhrit hän jätti omaan arvoonsa eikä tahtonut pakoittamalla pakoittaa
niitä onnistumaan, vaan arveli, että tuli noudattaa persialaisten tapaa
ja käydä taisteluun.

42. Tätä Mardonioksen mielipidettä ei kukaan vastustanut, joten se
pääsi voimaan. Sillä hänhän se oli kuninkaalta saanut sotajoukon
päällikkyyden, eikä Artabazos. Noudatettuaan siis luokseen seurassaan
olevien helleenien osastonpäälliköt ja johtajat hän kysyi, tunsivatko
he mitään ennustusta, jonka mukaan persialaisten oli määrä tuhoutua
Hellaassa. Kun kokoukseen kutsutut pysyivät ääneti -- toiset näet
todella eivät tunteneet oraakelilauseita, toiset kyllä tunsivat, mutta
pitivät arveluttavana puhua niistä --, lausui Mardonios itse: "Koska
nyt te joko ette mitään tiedä tai ette uskalla puhua, niin tahdon minä
mainita asian, sillä minä tunnen sen hyvin. On olemassa sellainen
ennustus, että persialaisten on määrä, Hellaaseen saavuttuaan, ryöstää
Delfoin pyhättö ja ryöstön tehtyään joutua järjestänsä perikatoon.
Koska tunnemme tämän, emme aio mennä tuohon pyhättöön ja koettaa sitä
ryöstää, joten me siitä syystä emme joudukaan hukkaan. Näin ollen
kaikki ne teistä, jotka suotte persialaisille hyvää, voitte sen
puolesta olla iloissanne, sillä me pääsemme voitolle helleeneistä."
Näin sanottuaan hän käski heidän varustautua ja tehdä kaikki
taisteluvalmiiksi, sillä seuraavana päivänä oli aikomus iskeä yhteen
vihollisten kanssa.

43. Mutta sen oraakelilauseen, jonka Mardonios sanoi tarkoittavan
persialaisia, tiedän varmasti sepitetyksi illyrialaisista ja
enkheleiläisten sotajoukosta, eikä persialaisista. Sitävastoin on
olemassa toinen, Bakiin sepittämä juuri tätä taistelua tarkoittava
ennustus:

    "... Kuulevi Thermodon ja Asopos heinäväranta
    rynnäköt helleenein sekä barbaarein sotahuudon.
    Sielläpä suistuva on moni jousenkantaja meedi,
    vastoin salliman säätöä, tultua turmion päivän."

Tämän ynnä muita samanlaisia ennustuksia tiedän Musaioksen sepittäneen
persialaisista. Ja Thermodon-joki virtaa Tanagran ja Glisaan välitse.

44. Mutta senjälkeen kuin Mardonios oli tiedustellut oraakelilauseita
ja pitänyt rohkaisevan puheensa, tuli yö, ja sotajoukot asettuivat
vartijapaikkoihinsa. Vaan kun yötä oli pitemmälle kulunut ja näytti
siltä kuin kautta leirien olisi vallinnut hiljaisuus ja ihmiset
nukkuneet sikeimmässä unessaan, silloin ratsasti atenalaisten
vartijastojen luo Alexandros, Amyntaan poika, makedonialaisten
sotapäällikkö ja kuningas, ja pyysi päästä päällikköjen puheille.
Useimmat vartijat jäivät paikoilleen, mutta jotkut juoksivat
päällikköjen luo, ja sinne tultuaan he kertoivat, että meedialaisten
leiristä oli ratsain saapunut muuan henkilö, joka ei ollut mitään muuta
ilmaissut, kuin että mainitsi sotapäälliköt nimeltä ja sanoi tahtovansa
päästä heidän puheilleen.

45. Tämän kuultuaan päälliköt heti seurasivat näitä vartijastoille. Ja
heidän sinne saavuttuaan Alexandros lausui heille näin: "Atenan miehet,
nämä sanani uskon salaisuutena teidän huostaanne ja kiellän teitä
ilmaisemasta niitä kenellekään muulle kuin Pausaniaalle, jott'ette
minua syöksisi turmioon. Sillä en minä puhuisi, ellen olisi kovin
huolissani koko Hellaan puolesta. Olen näet itse syntyperältäni
alkujaan helleeni enkä soisi näkeväni Hellaan vapaasta joutuneen
orjuutetuksi. Niinpä minä siis ilmoitan, että uhrit eivät saata
onnistua Mardoniokselle ja hänen sotajoukolleen, sillä muuten olisitte
jo kauan sitten saaneet taistella. Mutta nyt hän on päättänyt jättää
uhrit omaan arvoonsa ja päivän valjetessa ryhtyä taisteluun. Hän näet
luullakseni pelkää, että teitä kokoontuisi vielä enemmän. Varustautukaa
siis tämän varalle. Jos taas Mardonios lykkää yhteentörmäyksen
toistaiseksi eikä siihen nyt ryhdy, niin jääkää kuitenkin itsepäisesti
paikoillenne, sillä muutamassa päivässä ovat heidän ruokavaransa
lopussa. Mutta jos tämä sota päättyy teille mieliksi, niin
muistettakoon silloin minunkin vapauttamistani, minun, joka alttiudesta
helleenejä kohtaan olen suorittanut näin uskalletun teon ja olen
tahtonut teille ilmoittaa Mardonioksen aikeen, jott'eivät barbarit
äkkiarvaamatta ja teidän mitään aavistamattanne hyökkäisi teidän
kimppuunne. Minä olen makedonialainen Alexandros." Näin sanottuaan hän
ratsasti takaisin barbarien leiriin ja paikallensa rintamaan.

46. Mutta atenalaisten päälliköt menivät oikealle sivustalle ja
kertoivat Pausaniaalle, mitä olivat Alexandrokselta kuulleet. Tästä
sanomasta säikähtäneenä hän, persialaisia peljäten, lausui näin: "Koska
nyt taistelu on määrätty tapahtuvaksi aamunkoitossa, tulee teidän,
atenalaisten, asettua persialaisia vastaan, meidän taas boiotilaisia ja
teidän kohdallenne sijoitettuja helleenejä vastaan. Ja tämä siksi, että
te tunnette meedialaiset ja heidän taistelutapansa, koska olette
Marathonin luona taistelleet, me sitävastoin emme ole kokeneet emmekä
oppineet tuntemaan näitä miehiä. Sillä ei yksikään spartalainen ole
mitellyt voimiaan meedialaisten kanssa, mutta olemme kyllä koetelleet
boiotilaisia ja tessalialaisia. Siispä tulee teidän lähteä liikkeelle
ja mennä tälle sivustalle, meidän taas vasemmalle." Tähän virkkoivat
atenalaiset näin: "Jo alusta saakka, kun näimme persialaisten
asettuneen teitä vastaan, aioimme sanoa teille sen, minkä nyt itse
ennätitte ennen meitä. Mutta me pelkäsimme, että tämä puhe ei olisi
teille mieleen. Vaan koska nyt itse olette tästä muistuttaneet, olemme
mielihyvällä kuulleet ehdoituksen ja olemme valmiit tekemään niin."

47. Koska tuuma miellytti molempia, vaihtoivat he aamun valjettua
paikkansa. Mutta boiotilaiset huomasivat, mitä oli tekeillä, ja
ilmoittivat asian Mardoniokselle. Sen kuultuaan tämäkin koetti muuttaa
asentoaan ja vei persialaiset lakedaimonilaisia vastaan. Huomattuaan
tämän Pausanias, joka ymmärsi aikeensa joutuneen ilmi, siirsi
spartalaiset takaisin oikealle sivustalle. Ja samoin teki myös
Mardonios persialaisiin nähden vasemmalla siivellään.

48. Kun kummatkin jälleen olivat asettuneet entisille paikoilleen,
lähetti Mardonios spartalaisten luo kuuluttajan, joka lausui näin: "Oi
lakedaimonilaiset, teitähän täkäläiset ihmiset sanovat urhoollisimmiksi
miehiksi, kehuen, että te ette pakene sodasta ettekä jätä riviänne,
vaan paikoillenne jääden joko tuhoatte vastustajanne tai itse
tuhoudutte. Mutta tässä kaikessa ei ollutkaan mitään perää. Sillä jo
ennenkuin iskimme yhteen ja antauduimme käsikähmään, näimme kuinka te
pakenitte, jätitte paikkanne, ja annoitte atenalaisten koetella meidän
urhoollisuuttamme, mutta itse asetuitte meidän orjiamme vastaan. Tämä
ei suinkaan ole kelpomiesten työtä, ja me olemme mitä suurimmassa
määrin teihin nähden pettyneet. Maineenne takia me näet odotimme, että
te olisitte lähettäneet luoksemme kuuluttajan haastamaan meidät
taisteluun ja olisitte tahtoneet otella vain persialaisia vastaan, ja
me olimme valmistautuneet niin tekemään. Mutta emme olekaan mitään
sellaista saaneet teistä kuulla, vaan pikemmin, että olette pötkineet
pakoon. Koska siis te ette ole tätä ehdoitusta ensin tehneet, niin
tahdomme me sen tehdä. Eikö nyt helleenien puolesta teidän, joita
pidetään urhoollisimpina, ja barbarien puolesta meidän tulisi, yhtä
monta kummallakin puolen, taistella toisiamme vastaan? Ja jos hyväksi
nähdään, että muidenkin tulee taistella, niin taistelkoot he kernaasti
sitten. Mutta jos ette niin katso hyväksi, vaan on kyllin, että me
yksin taistelemme, niin ratkaiskaamme me taistelu. Ja kummat tahansa
meistä voittanevatkin, niin he ovat koko sotajoukkonsa puolesta
voittaneet."

49. Näin lausuttuaan ja jonkun aikaa odotettuaan kuuluttaja läksi
takaisin, koska ei kukaan hänelle vastannut, ja perille saavuttuaan hän
ilmoitti Mardoniokselle, kuinka hänen oli käynyt. Ylen iloissaan ja
tyhjänpäiväisestä voitostaan ylpeänä tämä käski ratsuväkensä hyökätä
helleenejä vastaan. Ja hyökätessään ratsumiehet tuottivat suurta
vahinkoa koko helleenien sotajoukolle heittämällä keihäitään ja
ampumalla nuoliaan. Sillä koska he olivat hevos-jousiväkeä, ei voinut
päästä likelle heitä. Ja he hämmensivät ja loivat umpeen Gargafian
lähteen, josta koko helleeniläinen sotajoukko otti vettä. Tämän lähteen
kohdalle olivat ainoastaan lakedaimonilaiset asettuneet, mutta toisista
helleeneistä lähde oli enemmän tai vähemmän etäällä, aina sen mukaan,
mihin mikin osasto oli sijoitettu. Sitävastoin oli Asopos lähellä, vaan
koska he olivat Asopoksesta suljetut, kulkivat he lähteellä. Joesta
näet ei heidän ollut mahdollista noutaa vettä vihollisten ratsumiehiltä
ja heidän nuoliltaan.

50. Kun asiain tällä kannalla ollessa sotajoukolta oli riistetty
vedensaanti ja ratsuväki sitä häiritsi, kokoontuivat helleenien
sotapäälliköt neuvottelemaan niin hyvin näistä kuin muistakin seikoista
ja tulivat Pausaniaan tykö oikealle sivustalle. Sillä oli toinen
seikka, joka, enemmän kuin tämä, heitä huolestutti. Heillä näet ei enää
ollut ruokavaroja, syystä että heidän palvelijoiltaan, jotka olivat
lähetetyt Peloponnesokseen hankkimaan muonaa, oli ratsuväki sulkenut
tien, niin ett'eivät he voineet päästä leiriin.

51. Neuvotellessaan päättivät sotajoukot, siinä tapauksessa että
persialaiset sinä päivänä lykkäisivät taistelun suorittamisen
toistaiseksi, mennä "saareen". Tämä sijaitsee Asopoksesta ja Gargafian
lähteeltä, minkä ääressä helleenit silloin olivat leirissä, kymmenen
stadionin päässä, Plataiain kaupungin edustalla. Mainittu, keskellä
mannermaata sijaitseva saaren tapainen muodostuu tällä tavoin.
Virratessaan Kithaironin vuorelta alas tasangolle joki jakaantuu
kahteen uomaan, jotka ovat toisistaan noin kolmen stadionin päässä,
mutta yhtyvät sitten yhdeksi. Joen nimi on Oeroe, ja maanasukkaat
sanovat sitä Asopoksen tyttäreksi. Tähän paikkaan siis helleenit
päättivät siirtyä, jotta heillä olisi käytettävänään runsaasti vettä ja
jott'eivät vihollisten ratsumiehet heitä vahingoittaisi, kuten tekivät
nyt, jolloin he olivat suoraan vastapäätä helleenejä. Ja nämä katsoivat
parhaaksi toimittaa siirtymisen toisen yövartion aikana, jott'eivät
persialaiset näkisi heidän lähtevän liikkeelle ja niiden ratsuväki
seuraisi ja saattaisi heitä epäjärjestykseen. Edelleen he päättivät,
saavuttuaan tähän paikkaan, jonka ympäriltä Kithaironista virtaava
Asopoksen tytär Oeroe juuri juoksee, samana yönä lähettää puolet
sotaväestään Kithaironiin tuomaan kuormaväestön, joka oli lähtenyt
hankkimaan ruokavaroja. Tämä oli näet suljettu Kithaironiin.

52. Näin he päättivät tehdä, ja koko sen päivän ahdisti heitä
vihollisten ratsuväki, joten heillä oli kestettävänään hellittämätön
työ. Vaan kun päivä päättyi ja ratsumiehet olivat herjenneet
ahdistamasta, niin useimmat yön tultua ja lähtöön sovitun hetken
saavuttua nousivat ja läksivät tiehensä. Mutta heiliä ei ollutkaan
mielessä lähteä sovittuun paikkaan, vaan liikkeelle päästyään he
iloissaan pakenivat vihollisten ratsuväen edestä plataialaisten
kaupunkia kohti ja saapuivat pakomatkallaan Heran temppelille. Tämä
sijaitsee plataialaisten kaupungin edessä, kahdenkymmenen stadionin
päässä Gargafian lähteeltä. Ja sinne saavuttuaan he laskivat aseensa
pyhätön eteen.

53. Niinpä nämä leiriytyivät Heran temppelin ympärille.
Mutta huomatessaan heidän lähtevän leiristä käski Pausanias
lakedaimonilaisiakin tarttumaan aseihinsa ja menemään muitten jälestä,
jotka kulkivat edellä, arvellen heidän menevän sovittuun paikkaan.
Tällöin suostuivat muut osastonpäälliköt tottelemaan Pausaniasta, mutta
Amomfaretos, Poliadeen poika, pitanelaisten osaston päällikkö, sanoi,
ettei hän ainakaan aikonut paeta muukalaisia ja vapaaehtoisesti
häväistä Spartaa, ja kummasteli huomatessaan tekeillä olevan hankkeen,
koska hän ei ollut edellisessä neuvottelussa ollut läsnä. Mutta
Pausanias ja Euryanax pitivät arveluttavana, että hän ei totellut
heitä, mutta vielä arveluttavampana, siinä tapauksessa että hän
kieltäytyisi seuraamasta, jättää pitanelaisten osaston oman onnensa
nojaan, sillä jos he sen tekisivät, oli Amomfaretos seuralaisineen
yksikseen jättäytyneenä joutuva perikatoon. Näin he harkitsivat ja
antoivat lakonilaisen sotajoukon pysyä alallaan, mutta koettivat
vakuuttaa Amomfaretokselle, ettei tullut tehdä niin.

54. Niinpä he kehoittelivat Amomfaretosta, joka yksin
lakedaimonilaisista ja tegealaisista oli jäänyt jälelle. Mutta
atenalaiset taas tekivät näin. He pysyttelivät alallaan siinä paikassa,
mihin olivat asettuneet, koska ymmärsivät, että lakedaimonilaiset
puhuivat yhtä, ajattelivat toista. Vaan kun sotajoukko pantiin
liikkeelle, niin atenalaiset lähettivät joukostaan ratsumiehen
katsomaan, hankkivatko spartalaiset todella lähtöä vai eivätkö he
ollenkaan aikoneetkaan poistua, sekä kysymään Pausaniaalta, mitä tuli
tehdä.

55. Lakedaimonilaisten luo saavuttuaan kuuluttaja näki nämä
sijoittuneiksi paikoilleen ja heidän ensimäiset miehensä ilmi riidassa.
Sillä kun Euryanax ja Pausanias kehoittivat Amomfaretosta miehineen
olemaan antaumatta vaaraan jäämällä yksin lakedaimonilaisten joukosta
paikoilleen, eivät he häntä saaneet taivutetuksi. Lopulta syntyi heidän
välillään riita, ja samassa saapui atenalaisten kuuluttaja ja seisahtui
heidän viereensä. Riidan kestäessä Amomfaretos tarttuu molemmin käsin
kiveen ja asettaa sen Pausaniaan jalkojen eteen, lausuen sillä
äänestysliuskalla äänestävänsä, ettei paettaisi muukalaisia,
tarkoittaen tällä barbareja. Mutta Pausanias sanoi häntä hulluksi ja
mielensä menettäneeksi ja käski sitten atenalaisten kuuluttajan, kun
tämä kysyi kysyttävänsä, kertoa millainen asiain tila heillä oli, ja
pyysi atenalaisia vetäytymään heidän luokseen ja menettelemään
lähtöönsä nähden niinkuin he itsekin.

56. Kuuluttaja läksi siis takaisin atenalaisten luo. Mutta toiset
kiistelivät yhä, kunnes aamunkoitto heidät yllätti. Sill'aikaa
Pausanias pysyi liikkumatta, vaan koska hän ei luullut, että
Amomfaretos jäisi paikoilleen, jos muut lakedaimonilaiset lähtisivät
pois, niinkuin todella kävikin, niin hän antoi merkin ja vei kukkuloita
myöten pois kaikki muut. Ja tegealaiset seurasivat mukana. Mutta
atenalaiset kulkivat taistelujärjestyksessä toiseen suuntaan kuin
lakedaimonilaiset. Edelliset näet pysyttelivät penkereillä ja
Kithaironin juurella, koska pelkäsivät vihollisten ratsuväkeä,
atenalaiset taas kääntyivät alas tasangolle.

57. Amomfaretos, joka alussa ei luullut Pausaniaan ollenkaan uskaltavan
jättää heitä, pysyi lujasti siinä päätöksessään, että hänen miehineen
tuli jäädä paikoilleen eikä siitä lähteä minnekään. Mutta kun Pausanias
ynnä hänen väkensä olivat jonkun matkaa edenneet, käsitti Amomfaretos
heidän täydellä todella aikovan hyljätä hänet, jonka vuoksi hän käski
osastoansa tarttumaan aseisiin ja kulkemaan askel askeleelta muun
joukon luo. Vaan poistuttuaan noin kymmenen stadionin verran tämä jäi
odottamaan Amomfaretoksen osastoa, asettuen Moloeis-joen ja Argiopion
nimisen paikan lähistöön, missä myös on eleusiläisen Demeterin pyhättö.
Ja se jäi siitä syystä odottamaan, että, jos Amomfaretos ynnä hänen
joukkonsa eivät poistuisi siitä paikasta, mihin olivat asettuneet, vaan
jäisivät sinne, se voisi tulla heidän avukseen. Siinä saavutti heidät
Amomfaretos koko joukkoineen, ja samassa koko barbarien ratsuväki
hyökkäsi heidän kimppuunsa. Sillä ratsumiehet tekivät niinkuin heidän
aina oli tapana tehdä. Mutta nähtyään sen paikan tyhjäksi, mihin
helleenit edellisinä päivinä olivat olleet sijoittuneina, he hoputtivat
hevosiaan yhä vain eteenpäin, ja heti saavutettuaan helleenit he
alkoivat ahdistaa näitä.

58. Saatuaan tietää helleenien yön suojassa poistuneen ja nähdessään
paikan tyhjänä Mardonios kutsui luokseen larisalaisen Thorexin ynnä
hänen veljensä Eurypyloksen ja Thrasydeioksen ja lausui heille näin:
"Oi Aleuaan pojat, mitä te nyt enää sanottekaan, nähdessänne tämän
paikan tyhjänä? Tehän, lakedaimonilaisten naapurit, väititte, että nämä
eivät pakene taistelusta, vaan ovat ensimäisiä miehiä sodassa -- nuo,
joiden aikaisemmin itse näitte siirtyneen paikaltaan rintamassa ja
joiden nyt me kaikki näemme kuluneena yönä karanneen. Nyt kun heidän
tuli suorittaa ratkaiseva taistelu maailman kieltämättä urhoollisimpia
miehiä vastaan, he ovatkin osoittautuneet epatoiksi, jotka vain
mitättömien helleenien kesken ovat voineet jotakin aikaansaada. Teille,
jotka ette ole kokeneet persialaisia, olen mielelläni antanut anteeksi
sen, että olette kiittäneet näitä, joista teillä toki oli jotakin
tietoa. Mutta enemmän minä ihmettelin, että Artabazos pelkäsi
lakedaimonilaisia ja peloissaan lausui sen perin arkamaisen ajatuksen,
että tuli käskeä sotajoukon lähteä liikkeelle ja mennä teebalaisten
kaupunkiin joutuakseen siellä saarroksiin. Sen on kyllä vielä kuningas
minulta saapa tietää. Vaan toiste on siitä oleva puhe. Mutta nyt ei ole
sallittava heidän tehdä näin, vaan on heitä ajettava takaa, kunnes he
joutuvat kiinni ja kärsivät meiltä rangaistuksen kaikesta siitä, mitä
he ovat persialaisille tehneet."

59. Näin lausuttuaan Mardonios vei persialaiset juoksujalassa Asopoksen
yli helleenien jälestä, ikäänkuin ne olisivat olleet karkureita, mutta
suuntautui ainoastaan lakedaimonilaisia ja tegealaisia vastaan.
Atenalaisia taas, jotka olivat kääntyneet tasangolle, hän ei voinut
kukkulain vuoksi nähdä. Vaan nähdessään persialaisten lähtevän
liikkeelle ajaakseen takaa helleenejä nostivat heti kaikki muutkin
barbari-osastojen päälliköt merkkinsä ja alkoivat ajaa helleenejä takaa
täyttä jalkaa. Eivätkä he olleet asetetut mihinkään järjestykseen tai
vakinaisiin riveihin rintamassa.

60. Niinpä nämä huudolla ja melulla kävivät helleenejä kohti muka
sortaakseen heidät maahan. Kun nyt vihollisen ratsuväki ahdisti
helleenejä, lähetti Pausanias atenalaisten luo ratsumiehen, joka lausui
näin: "Atenan miehet, nyt kun edessämme on ratkaiseva kamppailu siitä,
onko Hellas oleva vapaa vai orjuutettu, ovat liittolaiset pettäneet
meidät, lakedaimonilaiset, ja teidät, atenalaiset, ja viimekuluneena
yönä lähteneet karkuun. Nyt on siis päätetty asia, että tästä lähtien
on tehtävä näin: meidän tulee puolustautua niin urhoollisesti kuin
suinkin ja suojata toinen toistamme. Jos nyt vihollisten ratsuväki
alussa olisi hyökännyt teidän päällenne, olisi tietysti meidän ja
tegealaisten, jotka meidän kerallamme eivät petä Hellasta, pitänyt
rientää teille avuksi. Mutta koska nyt koko ratsuväki on hyökännyt
meidän päällemme, on kohtuullista, että te tulette enimmin ahdistetun
osaston avuksi. Vaan jos teidän on mahdotonta itse tulla avuksemme,
niin tehkää meille ainakin se palvelus, että lähetätte jousimiehenne.
Mehän tiedämme, että te tämän sodan aikana olette olleet mitä
alttiimpia, niin että uskomme teidän tässäkin meitä kuulevan."

61. Saatuaan tästä tiedon atenalaiset läksivät liikkeelle mennäkseen
lakedaimonilaisten avuksi ja voimiensa takaa heitä puolustaakseen.
Mutta atenalaisten jo parhaillaan kulkiessa sinne kävivät heidän
kimppuunsa ne heitä vastaan asetetut helleenit, jotka olivat kuninkaan
puolella, niin että he eivät enää voineetkaan päästä avuksi,
sillä heidän kimppuunsa hyökännyt joukko ahdisti heitä. Siten siis
jäivät lakedaimonilaiset ja tegealaiset, joita oli, edellisiä
kevytaseisten keralla luvultaan viisikymmentätuhatta, tegealaisia taas
kolmetuhatta, yksikseen; viimemainitut näet eivät koskaan luopuneet
lakedaimonilaisista. Ollessaan nyt iskemäisillään yhteen Mardonioksen
ja hänen sotajoukkonsa kanssa he juuri toimittivat uhreja. Mutta heidän
uhrinsa eivät onnistuneet, ja sillä välin heitä kaatui useita ja vielä
useampia haavoittui. Persialaiset muodostivat näet palmikoiduista
kilvistään suojamuurin ja ampuivat suuren määrän nuolia. Ja kun nyt
spartalaiset olivat tällaisessa ahdinkotilassa eivätkä uhrit
onnistuneet, käänsi Pausanias katseensa plataialaistem Heran-temppeliin
päin ja kutsui avukseen jumalatarta, rukoillen että hän ei sallisi
spartalaisten pettyä toiveessaan.

62. Hänen vielä näin rukoillessaan nousivat ensiksi tegealaiset ja
kävivät barbareja vastaan, ja heti Pausaniaan rukoiltua kääntyivät
enteet uhraajille suotuisiksi. Kun tämä vihdoin viimeinkin tapahtui,
kävivät spartalaisetkin persialaisia vastaan, ja persialaiset
heittivät jousensa ja asettuivat torjumaan näitä. Aluksi taisteltiin
kilpi-suojuksen ääressä. Mutta kun tämä oli kaatunut, syntyi ankara
ottelu itse Demeterin pyhätön ympärillä, ja sitä kesti kauan, kunnes he
joutuivat keskenään käsikähmään. Sillä barbarit tarttuivat heidän
keihäisiinsä ja mursivat ne poikki Persialaiset eivät olleet
rohkeudeltaan ja voimiltaan huonompia, mutta aseettomia kun olivat ja
lisäksi ymmärtämättömiä eivätkä taidossa vastustajiensa vertaisia, he
syöksyivät esiin yksitellen tai kymmenen kerrallaan, liittäytyen
suuremmiksi tai pienemmiksi joukkueiksi, ja hyökkäsivät spartalaisten
kimppuun, mutta tuhoutuivat.

63. Aina missä Mardonios itse taisteli, istuen valkoisen hevosen
selässä ja ympärillään tuhat urhoollisinta valiopersialaista, barbarit
myös kiivaimmin ahdistivat vastustajiaan. Ja niin kauan kuin Mardonios
oli elossa, he pitivät puoliaan ja torjuessaan vihollisia kaatoivat
useita lakedaimonilaisia. Mutta kun Mardonios oli saanut surmansa ja
hänen ympärilleen asettunut joukko, joka oli kaikista vahvin, oli
kaatunut, silloin kääntyivät muutkin ja väistyivät lakedaimonilaisten
edestä. Erittäin suuressa määrin haittasi näet heitä heidän pukunsa,
koska heillä ei ollut haarniskaa. He ottelivat näet kevytaseisina
raskasaseisia vastaan.

64. Täällä saivat, kuten oraakelilause oli julistanut, spartalaiset
Mardonioksen kuoleman kautta hyvityksen Leonidaan surmasta, ja
Pausanias, Kleombrotoksen, Anaxandrideen pojan poika, saavutti
kauniimman kaikista voitoista, mitä me tunnemme. Hänen esivanhempiensa
nimet taaksepäin ovat mainitut Leonidaan yhteydessä. Heillä oli näet
samat esi-isät. Ja Mardonios sai surmansa Aeimnestos nimisen
huomattavan spartalaisen kädestä. Tämä iski jonkun aikaa
meedialaissotien jälkeen, sodan vallitessa, kolmensadan miehen
etunenässä Stenyklaroksessa yhteen messenialaisten koko sotavoiman
kanssa, mutta kaatui itse kolmensadan miehensä keralla.

65. Vaan kun persialaiset Plataiain luona kääntyivät lakedaimonilaisten
edestä pakosalle, pakenivat he epäjärjestyksessä leiriinsä ja sen
puisen muurin sisäpuolelle, jonka he olivat itselleen rakentaneet
Teeban alueelle. Mutta ihmeellistä minusta on, että vaikka he
taistelivat Demeterin lehdon ääressä, ei havaittu ainoankaan
persialaisen astuneen temppelikartanoon eikä siinä kuolleen, vaan
useimmat kaatuivat pyhätön ympärille vihkimättömään maahan. Ja luulenpa
-- jos nimittäin on lupa jumalallisista asioista lausua jotakin arvelua
--, että jumalatar itse ei laskenut heitä sisälle siitä syystä, että he
olivat polttaneet hänen pyhän temppelinsä Eleusiissä.

66. Niin kävi siis tämän taistelun. Mutta Artabazos, Farnakeen poika,
oli jo alusta saakka ollut tyytymätön siihen, että kuningas jätti
Mardonioksen Hellaaseen, ja oli nytkin vastustanut taistelua, vaikka
hän kovasta epäämisestään huolimatta ei voinut sitä estää. Ja koska
Mardonioksen toimenpiteet eivät häntä miellyttäneet, oli hän itse
tehnyt näin. Kun sotajoukot iskivät yhteen, johdatti Artabazos
ennakolta harkitun suunnitelman mukaan joukkojaan -- hänellä ei ollut
mikään vähäinen joukko, vaan kokonaista neljäkymmentätuhatta miestä
ympärillään ja koska hän hyvin ymmärsi, minkä tuloksen taistelu oli
saava, hän käski heitä kaikkia menemään sinne, mihin vain hän heidät
johdattaisi ja milloin näkisivät hänen ponnistavan voimiaan. Tämän
käskyn annettuaan hän johdatti väkensä ikäänkuin taisteluun. Mutta
jonkun matkaa edettyään hän jo näki persialaisten pakenevan. Siksi hän
ei enää johdattanutkaan heitä samassa järjestyksessä kuin ennen, vaan
riensi kiireimmän kautta pakoon, vetäytymättä puisen muurin turviin,
enemmän kuin Teebankaan muurien sisäpuolelle, vaan läksi fokilaisten
maahan, koska hän niin pian kuin suinkin tahtoi päästä Hellespontoksen
rannalle.

67. Niinpä he pakenivat Hellespontokseen päin. Ja muut kuninkaan mukana
olevat helleenit esiintyivät tahallaan pelkurimaisesti, mutta
boiotilaiset taistelivat kauan aikaa atenalaisia vastaan. Sillä ne
teebalaiset, jotka pitivät meedialaisten puolta, osoittivat taistelussa
melkoista intoa eivätkä tahtoneet olla pelkureita, niin että kolmesataa
heidän etevintä ja urhoollisinta miestään siinä sai surmansa
atenalaisten kädestä. Kun nämä teebalaisetkin olivat kääntyneet,
pakenivat he Teebaan, eikä sinne, mihin persialaiset ja koko muiden
liittolaisten suuri joukko, ketään vastustamatta ja mitään urotyötä
suorittamatta, pakenivat.

68. Ja minusta on ilmeistä, että koko barbarien mahti riippui
persialaisista, koskapa he silloinkin, ennenkuin ryhtyivät ottelemaan
vihollisten kanssa, pakenivat heti nähdessään persialaisten niin
tekevän. Näin he pakenivat kaikki, lukuunottamatta ratsuväkeä,
varsinkin boiotilaista. Tämä turvasi heidän pakoaan siten, että se aina
oli lähinnä vihollisia ja hääti helleenit pois pakenevista ystävistään.

69. Mutta voittajat seurasivat Xerxeen väkeä, ajaen takaa ja surmaten.
Tämän paon alkaessa ilmoitettiin muille helleeneille, jotka olivat
sijoittuneet Heran temppelin ympärille eivätkä olleet ottaneet osaa
taisteluun, että se oli suoritettu ja että Pausanias joukkoineen
oli voittanut. Tämän kuultuaan helleenit läksivät täydessä
epäjärjestyksessä liikkeelle, korintolaiset ja heidän seurassaan
olevat vuorenvierustaa ja kukkuloita myöten sitä tietä pitkin,
joka vei suoraan ylös Demeterin pyhätölle, megaralaiset ja
fliuntilaiset taas tovereineen kulkivat tasaisinta tietä poikki
kentän. Mutta kun megaralaisten ja fliuntilaisten jouduttua lähelle
vihollisia teebalaisten ratsumiehet näkivät heidät kaukaa, heidän
epäjärjestyksessä rientäessään eteenpäin, niin he ajaa karauttivat
näitä vastaan, johtajanaan Asopodoros, Timandroksen poika. Ja
hyökkäyksellään he löivät heitä maahan kuusisataa miestä sekä ajoivat
heitä takaa, tunkien heidät Kithaironiin.

70. Siten siis nämä hukkuivat, sen enempää huomiota herättämättä. Mutta
paettuaan puisen muurin turviin persialaiset ynnä muu joukko ennättivät
nousta torneihin, ennenkuin lakedaimonilaiset saapuivat, ja niihin
noustuaan he parhaimpansa mukaan vahvistivat muuria. Ja kun nyt
atenalaiset lähestyivät, syntyi varsin ankara linnataistelu. Sillä niin
kauan kuin atenalaiset olivat poissa, puolustautuivat barbarit ja
olivat kokonaan voitolla lakedaimonilaisista, koska nämä eivät olleet
perehtyneet linnataisteluun. Mutta atenalaisten tultua saapuville
syntyi ankara linnataistelu, jota kesti kauan aikaa. Lopulta kuitenkin
atenalaisten miehuus ja itsepintaisuus sai voiton, he nousivat muurille
ja repivät sen maahan. Ja siitä sitten muut helleenit tulvivat sisälle.
Ensiksi syöksyivät tegealaiset muurin sisäpuolelle, ja nämä ne
ryöstivät Mardonioksen teltan, vieden sieltä muun muassa myös sen
hevosseimen, joka oli kokonaan vaskesta ja näkemistä ansaitseva. Tämän
Mardonioksen seimen tegealaiset pyhittivät Athene Alean temppeliin,
vaan kaikki muut ottamansa esineet he veivät helleenien yhteiseen
varastoon. Mutta muurin sorruttua eivät barbarit enää liittyneet
taajaksi parveksi, eikä kukaan heistä ajatellut puolustautumista, vaan
he joutuivat kerrassaan pois suunniltaan, koska olivat ajetut niin
tiukkaan tilaan ja niin monia kymmeniä tuhansia ihmisiä tungettu yhteen
kohtaan. Ja helleeneillä oli tilaisuus surmata heitä niin paljon, että
koko sotajoukon kolmestasadastatuhannesta miehestä ei kolmeakaantuhatta
jäänyt henkiin, lukuunottamatta niitä neljääkymmentätuhatta, joiden
keralla Artabazos pakeni. Spartan lakedaimonilaisia kuoli ottelussa
kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi, tegealaisia kuusitoista ja atenalaisia
viisikymmentäkaksi.

71. Barbarien joukosta kunnostautui persialaisten jalkaväki ja sakien
ratsuväki, yksityisistä sotureista Mardonios. Helleeneistä taas olivat
kyllä tegealaiset ja atenalaiset urhoollisia, mutta uljuudessa
voittivat kuitenkin lakedaimonilaiset. Tätä tosin en saata mistään
muusta päättää -- kaikki nämä näet voittivat vastassaan olevat --. kuin
siitä, että lakedaimonilaiset hyökkäsivät vihollisten vahvinta osaa
vastaan ja kuitenkin voittivat heidät. Ja kaikkein urhoollisimmin
esiintyi mielestäni Aristodemos, joka yksin noiden kolmensadan joukosta
oli pelastunut Thermopylaista ja siitä saanut kärsiä herjausta ja
kunniattomuutta. Hänen jälkeensä kunnostautuivat Poseidonios, Filokyon
ja spartalainen Amomfaretos. Tästä huolimatta, kun oli puhe siitä, kuka
heidän joukostaan oli ollut urhoollisin, päättivät läsnäolevat
spartalaiset, että Aristodemos ilmeisesti oli häntä painavan syytöksen
vuoksi tahtonut kuolla ja siitä syystä raivona jättänyt paikkansa
rivissä ja suorittanut suurtekoja, jota vastoin Poseidonios oli
esiintynyt urhoollisesti, vaikka hän ei tahtonut kuolla. Tämä oli siis
ollut urhoollisempi. Mutta niin he kaiketi lausuivat kateudesta. Kaikki
nämä tässä taistelussa kaatuneet, jotka olen maininnut, saivat osakseen
kunniata, lukuunottamatta Aristodemosta. Vaan Aristodemos, joka tahtoi
kuolla, ei tästä syystä saavuttanut kunniata.

72. Nämä ne olivat, jotka Plataiaissa saivat suurimman maineen. Sillä
Kallikrates kuoli syrjässä taistelusta, hän, joka oli kaunein mies
kaikista silloin helleenien leiriin saapuneista, ei ainoastaan itse
lakedaimonilaisten, vaan muittenkin helleenien joukosta. Silloin kun
Pausanias uhrasi, niin tämä Kallikrates, joka istui rivissään, sai
nuolenhaavan kylkeensä. Niinpä hänet toisten taistellessa kannettiin
pois, ja kuolinkamppailussa hän lausui Arimnestos nimiselle
plataialaiselle, että häntä ei surettanut kuolla Hellaan puolesta, vaan
se, että ei ollut saanut käyttää käsivarttaan ja että hän ei ollut
suorittanut mitään arvoistansa tekoa, vaikka hartaasti oli sitä
halunnut.

73. Atenalaisten joukosta kerrotaan Sofaneen, Eutykhideen pojan, joka
oli kotoisin Dekeleian kunnasta, saavuttaneen kiitosta. Hän oli siis
dekeleialaisia, niitä, jotka kerran olivat suorittaneet kaikiksi
ajoiksi hyödyllisen teon, kuten atenalaiset itse kertovat. Kun
nimittäin tyndaridit muinoin suurella sotajoukolla hyökkäsivät Attikan
maahan tuodakseen Helenan kotiinsa ja havittelivat kuntia, koska eivät
tietäneet, missä Helena piili, kerrotaan dekeleialaisten, toisten
mukaan Dekeloksen itsensä, suuttuneina Theseuksen röyhkeydestä ja
peloissaan koko atenalaisten maan puolesta, ilmoittaneen heille
asianlaidan ja johdattaneen heidät Afidnaihin, jonka sitten muuan sen
asujamista, Titakos, kavalsi tyndarideille. Ja tästä teosta alkaen on
aina näihin saakka dekeleialaisilla yhä ollut verovapaus ja
kunnia-istuin Spartassa. Vieläpä siihen sotaan saakka, joka monta
vuotta myöhemmin syntyi atenalaisten ja peloponnesolaisten kesken,
lakedaimonilaiset jättivät Dekeleian rauhaan, vaikka he ryöstelivät
muuta Attikaa.

74. Tästä kunnasta oli Sofanes, joka silloin kunnostautui atenalaisten
kesken. Hänestä on olemassa kaksi eri kertomusta. Toisen mukaan hän
kantoi rauta-ankkuria, joka vaskivitjoilla oli sidottu haarniskan
vyöhön, ja aina milloin hän tuli lähelle vihollisia, hän viskasi sen
maahan, jott'eivät viholliset, syöksyessään esiin rintamasta, voisi
saada häntä liikahtamaan paikaltaan; kun taas viholliset pakenivat, oli
tarkoitus nostaa ankkuri maasta ja sitten ajaa heitä takaa. Näin kuuluu
toinen kertomus. Toinen kertomus taas, joka poikkeaa edellisestä,
mainitsee, että Sofaneella oli ankkurin kuva kilvessään, joka alati
heilui sinne tänne, milloinkaan pysymättä alallaan, mutta ei
haarniskaan kiinnitettyä rauta-ankkuria.

75. On myös toinen loistava teko, jonka Sofanes suoritti, kun hän
nimittäin atenalaisten piirittäessä Aiginaa haastoi kaksintaisteluun
Eurybates nimisen argolaisen, joka oli voittanut viisiottelussa, sekä
surmasi hänet. Itse Sofaneen kohtaloksi tuli, että kun hän näitä
tapauksia myöhemmin yhdessä Leagroksen, Glaukonin pojan, kanssa johti
atenalaisia, hän urhoollisen vastarinnan jälkeen sai surmansa edonien
kädestä, Datoksessa taistellessaan kultakaivoksista.

76. Helleenien lyötyä Plataiain luona barbarit tuli heidän luokseen
karkulaisena eräs nainen. Saatuaan tietää persialaisten tuhoutuneen ja
helleenien voittaneen pukeutui tämä nainen, joka oli erään persialaisen
Farandateen, Teaspiin pojan, jalkavaimo, palvelijattarineen runsaasti
kultiin ja mitä kauniimpiin vaatteisiin, astui vaunuista maahan ja
kulki lakedaimonilaisten luo, näiden vielä parhaillaan tehdessä
surmatyötään. Ja nähdessään, kuinka Pausanias johti kaikkea, nainen,
joka useasti oli kuullut mainittavan tämän nimeä ja synnyinmaata ja
siksi ennakolta ne hyvin tiesi, tunsi hänet ja tarttui hänen polviinsa
näin lausuen: "Oi Spartan kuningas, pelasta minut, joka sinulta turvaa
anon vankeuden orjuudesta! Olethan sinä tähän saakka minua auttanut,
tuhotessasi nämä, jotka eivät piittaa haltioista eivätkä jumalista.
Minä olen sukuperältäni Kos-saaresta ja Hegetorideen, Antagoraan pojan,
tytär. Väkivallalla otti minut Kos-saaressa haltuunsa persialainen,
joka on minua pitänyt vankinaan." Siihen Pausanias vastasi näin: "Ole
hyvässä uskalluksessa, nainen, koska olet turvananoja ja varsinkin, jos
tämän lisäksi puhut totta ja olet Hegetorideen tytär Kos-saaresta,
hänen, joka on paras kestiystäväni kaikista sielläpäin asuvaisista."
Näin lausuttuaan Pausanias uskoi naisen läsnäolevien eforien huostaan,
ja myöhemmin hän lähetti hänet Aiginaan, johon hän itse tahtoi päästä.

77. Kohta senjälkeen kuin nainen oli saapunut, tulivat mantineialaiset
perille, jolloin kaikki jo oli loppuun suoritettu. Huomattuaan
myöhästyneensä taistelusta he olivat siitä kovin pahoillaan ja sanoivat
ansaitsevansa tästä rangaistuksen. Ja saatuaan tietää Artabazoksen
meedialaisineen pakenevan he alkoivat ajaa näitä takaa Tessaliaan
saakka. Mutta lakedaimonilaiset eivät sallineet ajaa pakenevia takaa.
Niinpä he vetäytyivät takaisin omaan maahansa ja karkoittivat
sotajoukon johtajat maanpakoon. Mantineialaisten jälkeen tulivat
elis-maalaiset, jotka, samoinkuin mantineialaisetkin, panivat
tapauksen pahakseen ja läksivät sitten matkoihinsa. Kotiin palattuaan
nämäkin karkoittivat johtajansa. Sen verran mantineialaisista ja
elis-maalaisista.

78. Plataiain luona oli aiginalaisten sotajoukossa ensimäisiä miehiä
Lampon, Pytheaan poika. Tämä riensi Pausaniaan luo ja teki mitä
jumalattomimman ehdoituksen. Saavuttuaan näet perille hän kiihkoissaan
puhui näin: "Oi Kleombrotoksen poika, sinä olet suorittanut
suunnattoman suuren ja ihanan teon, ja jumala on suonut sinun pelastaa
Hellaan ja siten, mikäli me tunnemme, saavuttaa suurimman kunnian,
minkä helleeni milloinkaan on voittanut. Mutta tee tämän lisäksi se,
mikä vielä puuttuu, jotta joutuisit entistä suurempaan huutoon, ja että
vastedes jokainen barbari kavahtaisi alkamasta harjoittaa ilkitöitä
helleenejä kohtaan. Leonidaan näet kaaduttua Thermopylaissa Mardonios
ja Xerxes leikkauttivat poikki hänen päänsä ja seivästivät sen. Maksa
sinä hänen puolestaan samalla mitalla, ja sinä olet saapa kiitosta
ensiksikin kaikilta spartalaisilta ja sitten myös muiltakin
helleeneiltä. Sillä jos seivästät Mardonioksen, kostat setäsi
Leonidaan."

79. Näin Lampon lausui siinä luulossa, että hän puhui Pausaniaalle
mieliksi. Mutta tämä vastasi näin: "Oi aiginalainen vieras, minä kiitän
sinun hyväntahtoisuuttasi ja huolenpitoasi, mutta sinä olet kuitenkin
erehtynyt siitä, mikä on oikeata. Sillä kun juuri olit pilviin
kohottanut sukuperääni ja tekoani, sinä samassa syöksitkin minut
mitättömyyteen, kehoittaessasi minua häväisemään vainajaa, ja väität
minun joutuvan parempaan huutoon, jos sen teen. Moinen menettelyhän
sopii pikemmin barbareille kuin helleeneille, ja heissäkin me sitä
paheksumme. En minä tällä tavoin soisi saavuttavani aiginalaisten enkä
niiden suosiota, joille tämmöinen teko on mieleen, vaan minulle riittää
tehdä spartalaisten mieliksi, hurskaasti toimien ja hurskaasti myös
puhuen. Mutta Leonidaan, jota käsket minun kostamaan, väitän saaneen
täyden koston, ja näiden vainajain lukemattomat henget ovat häntä
itseään sekä muita Thermopylain luona kaatuneita kunnioittaneet. Älä
sinä enää tämmöisillä ehdoituksilla minua lähesty äläkä minulle neuvoja
anna, vaan kiitä onneasi, että rankaisematta pääset menemään."

80. Tämän kuultuaan Lampon läksi tiehensä. Mutta Pausanias kuulututti,
ettei saisi käydä käsiksi saaliiseen, ja käski helootien toimittaa
tavarat kokoon. Nämä hajaantuivat kautta leirin ja löysivät kullalla ja
hopealla koristeltuja telttoja, kullattuja ja hopeoituja lepovuoteita,
kultaisia sekoitusmaljoja ja kulhoja ynnä muita juoma-astioita.
Vaunuista he löysivät säkkejä, joissa huomattiin olevan kultaisia ja
hopeisia kattiloita. Maassa makaavilta vainajilta he ryöstivät
rannerenkaat ja kaulakäädyt sekä heidän kultaiset lyhyet miekkansa,
mutta kirjavista puvuista ei ensinkään välitetty. Tällöin helootit
varastivat paljon ja möivät varastamansa aiginalaisille, paljon he myös
toivat näytteille, nimittäin semmoista, mitä ei saattanut kätkeä. Siitä
saivat alkunsa aiginalaisten suuret rikkaudet, he kun ostivat
helooteilta kullan vasken arvosta.

81. Kerättyään kokoon rahat he asettivat Delfoin jumalaa varten
erikseen kymmenykset, joista pyhitettiin se vaskinen kolmijalka, mikä
seisoo kolmipäisen vaskikäärmeen päällä lähinnä alttaria, ja eroittivat
niinikään Olympian jumalalle kymmenykset, joista he teettivät ja
pyhittivät kymmenkyynäräisen vaskisen Zeun kuvan, sekä vihdoin
Isthmoksen jumalalle kymmenykset, joista tehtiin seitsenkyynäräinen
vaskinen Poseidonin kuva. Tämän he eroittivat pois ja jakoivat sitten
keskenään muun saaliin, ottaen kukin ansionsa mukaan persialaisten
jalkavaimot, kullan, hopean ynnä muut tavarat sekä juhdat. Mitä nyt
erittäin annettiin Plataiain luona kunnostautuneille, sitä ei
kukaan kerro, mutta luulen kuitenkin heillekin annetun joitakin
erikoisia palkintoja. Pausaniaalle taas eroitettiin ja annettiin
kymmenkertaisesti kaikkea, naisia, hevosia, rahaa, kameleja, ja samalla
lailla muutakin tavaraa.

82. Kerrotaan myös tämmöinen tapaus. Paetessaan Hellaasta Xerxes oli
jättänyt Mardoniokselle koko matkakalustonsa. Havaitessaan nyt
Mardonioksen teltan koristeltuna kullalla, hopealla ja kirjavilla
peitteillä Pausanias käski leipojia ja keittäjiä valmistamaan aterian
samalla lailla kuin Mardoniokselle. Nämä tekivät niinkuin määrättiin.
Ja nähdessään kauniisti peitetyt kultaiset ja hopeiset leposijat sekä
kultaiset ja hopeiset pöydät ynnä uhkeat aterianvalmistukset Pausanias
käski, hämmästyksissään kaikesta siitä hyvästä, mikä oli tarjona,
piloillaan omia palvelijoitaan valmistamaan lakonilaisen aterian. Kun
Pausaniaan kestitys oli valmis ja molempien aterioiden välillä oli
suuri ero, noudatti hän naurahtaen luokseen helleenien sotapäälliköt
ja lausui näiden kokoonnuttua, viitaten kumpaisenkin aterian
valmistuksiin, näin: "Hellaan miehet, olen kutsunut teidät kokoon
osoittaakseni teille tämän meedialaisten johtajan ymmärtämättömyyden,
miehen, joka tämmöistä elintapaa noudattaen on tullut luoksemme
riistämään tämän näin kurjan omaisuutemme." Näin kerrotaan Pausaniaan
lausuneen helleenien sotapäälliköille.

83. Mutta paljoa myöhemmin löysivät useat plataialaiset arkkuja
täynnään kultaa, hopeata ynnä muuta tavaraa. Myös tällainen
merkillisyys tuli myöhemmin ilmi, kun ruumiit jo olivat mädänneet
lihattomiksi. Plataialaiset kasasivat näet luut yhteen paikkaan.
Silloin tavattiin pääkallo, jossa ei ollut mitään saumaa, vaan joka oli
yhtä ainoata luuta, tulipa myös ilmi yläleuka, jossa kaikki hampaat,
sekä etu- että poskihampaat, olivat kasvettuneet yhteen ja olivat yhtä
luuta. Myös ilmestyivät viiden kyynärän pituisen miehen luut.

84. Mutta Mardonioksen ruumis katosi seuraavana päivänä -- kenenkä
toimesta, sitä en saata täsmälleen mainita. Olen kyllä kuullut
mainittavan useita, mikä mistäkin olevia henkilöitä, jotka muka olivat
haudanneet Mardonioksen, ja tiedän monen tästä teosta saaneen suuria
lahjoja Artonteelta, Mardonioksen pojalta. Mutta kuka näistä todella
oli se, joka korjasi pois ja hautasi Mardonioksen ruumiin, siitä en ole
voinut saada tarkkaa tietoa; onpa myös olemassa sellainenkin huhu, että
muuan efesolainen Dionysofanes olisi haudannut Mardonioksen. Joka
tapauksessa hän kuitenkin haudattiin tällä tavalla.

85. Vaan jaettuaan Plataiain luona keskenään saaliin
helleenit hautasivat kuolleensa, kukin kansa omansa eri paikkaan.
Lakedaimonilaiset loivat itselleen kolme hautaa. Yhteen he hautasivat
nuoret miehensä, joiden joukossa myös olivat Poseidonios, Amomfaretos,
Filokyon ja Kallikrates. Yhteen paikkaan haudattiin siis nuoret miehet,
toiseen muut spartalaiset, kolmanteen helootit. Tällä tavoin
lakedaimonilaiset hautasivat kuolleensa, tegealaiset taas hautasivat
omansa eri paikkaan ja kaikki yhteen, niinikään atenalaiset kaikki
kuolleensa samaan paikkaan, sekä megaralaiset ja fliuntilaiset ne,
jotka ratsuväki oli tuhonnut. Kaikkien näiden haudat ovat siis täysiä,
mutta ne kaikkien muiden kansojen hautakummut, jotka ovat Plataiain
alueella nähtävänä, ovat tyhjiä, ja ne loi, kuten olen kuullut, kukin
kansa vastaisten sukupolvien varalle, häpeissään siitä, että olivat
olleet poissa taistelusta. Niinpä siellä myös on niinsanottu
aiginalaisten hauta, jonka olen kuullut erään plataialaisen Kleadeen,
Autodikoksen pojan ja aiginalaisten kestiystävän, näiden pyynnöstä
vielä kymmenen vuotta myöhemmin luoneen.

86. Haudattuaan nyt siis vainajansa Plataiain luona helleenit päättivät
heti neuvotellessaan lähteä sotaan Teebaa vastaan ja vaatia pois ne,
jotka olivat pitäneet meedialaisten puolta, ja etupäässä Timegenideen
ja Attaginoksen, jotka ennen muita olivat olleet johtomiehinä. Ja jos
teebalaiset eivät näitä luovuttaisi, eivät he aikoneet poistua
kaupungin luota, ennenkuin he sen valloittaisivat. Näin he päättivät,
ja niinpä he, yhdentenätoista päivänä taistelusta saapuivat saartamaan
teebalaisia ja käskivät heitä luovuttamaan miehet. Kun teebalaiset
eivät tahtoneet näitä luovuttaa, hävittelivät helleenit heidän maataan
ja tekivät hyökkäyksen muuria vastaan.

87. Mutta kun helleenit eivät lakanneet vahinkoa tekemästä, lausui
teebalaisille kahdentenakymmenentenä päivänä Timegenides näin: "Teeban
miehet, koska helleenit ovat niin päättäneet, etteivät lakkaa
piirityksestä, ennenkuin olette jättäneet meidät heidän käsiinsä, niin
älköön siis meidän tähtemme Boiotian maa enempää kärsikö. Jos he
sitävastoin vain näennäisesti meitä vaativat, mutta itse teossa
tavoittelevat rahojamme, niin antakaamme heille valtion varoista rahaa
-- olemmehan me koko yhteiskunnan kanssa pitäneet meedialaisten puolta,
emmekä vain me yksin. Vaan jos he piirityksellään todella meitä
tarkoittavat, aiomme me itse tarjoutua menemään ja vastaamaan
puolestamme." Koska hän näytti puhuvan varsin hyvin ja sattuvasti,
julistuttivat teebalaiset heti Pausaniaalle tahtovansa luovuttaa
miehet.

88. Vaan kun he näillä ehdoilla olivat tehneet keskenään sopimuksen,
karkasi Attaginos kaupungista, mutta hänen lapsensa tuotiin
Pausaniaalle. Tämä kuitenkin julisti heidät syyttömiksi, sanoen, että
lapset eivät ollenkaan olleet vikapäitä meedialaismielisyyteen. Muut
teebalaisten luovuttamat taas luulivat voivansa puolustautua ja
luottivat myös siihen, että rahalla saattaisivat torjua rangaistuksen.
Mutta saatuaan heidät valtaansa Pausanias, joka epäili juuri tätä
samaa, lähetti koko liittolaisten sotajoukon pois ja vei miehet
Korintokseen, missä hän mestautti heidät. Näin kävi Plataiaissa ja
Teebassa.

89. Mutta Artabazos, Farnakeen poika, oli pakomatkallaan Plataiaista jo
ennättänyt kauas. Hänen saavuttuaan tessalialaisten luo nämä kutsuivat
hänet vieraakseen ja kyselivät muusta sotajoukosta, tietämättä mitään
siitä, mitä oli tapahtunut Plataiain luona. Mutta Artabazos käsitti,
että jos hän totuuden mukaisesti kertoisi otteluista, häntä itseään
ynnä hänen sotajoukkoaan uhkaisi tuho, sillä hän luuli, että jokainen
karkaisi hänen kimppuunsa, jos saisi tietää, mitä oli tapahtunut. Tätä
silmällä pitäen hän ei ollut fokilaisille mitään kertonut, ja nyt hän
lausui tessalialaisille näin: "Minä, oi Tessalian miehet, riennän,
kuten näette, pikimmiten marssiakseni Traakiaan, ja minulla on kiire,
kun olen lähetetty näiden keralla sotajoukosta erään toimen vuoksi.
Itse Mardonios joukkoineen marssii kintereilläni ja on kohta
odotettavissa. Kestitkää häntäkin hyvin ja osoittakaa tekevänne
hänellekin hyvää. Sillä ei teidän vastaisuudessa tarvitse katua, jos
niin teette." Näin lausuttuaan hän kiireesti marssitti sotajoukkonsa
Tessalian ja Makedonian kautta oikopäätä Traakiaa kohti, ikäänkuin
hänellä todella olisi ollut kiire, ja kulki suorinta tietä sisämaan
halki. Ja hän saapui Byzantioniin, jätettyään tielle jälkeensä suuren
osan sotaväestään, osaksi traakialaisten surmaamia, osaksi nälkään ja
rasituksiin nääntyneitä. Byzantionista taas hän kulki aluksilla salmen
poikki. Siten hän palasi Aasiaan.

90. Mutta samana päivänä, jolloin Plataiain luona kärsittiin tappio,
sattui myöskin, että suoritettiin taistelu Iooniassa Mykalen luona.
Sill'aikaa näet kun ne helleenit, jotka lakedaimonilaisen Leutykhideen
kera olivat laivoissa saapuneet, pitivät leiriä Deloksessa, tulivat
heidän luokseen sanansaattajina Samoksesta Lampon, Thrasykleen poika,
Athenagoras, Arkhestratideen poika, ja Hegesistratos, Aristagoraan
poika, jotka samolaiset olivat lähettäneet persialaisten ja oman
valtiaansa Theomestorin, Androdamaan pojan, tietämättä, hänen, jonka
persialaiset olivat asettaneet Samoksen itsevaltiaaksi. Näiden astuttua
sotapäällikköjen eteen Hegesistratos puhui lavealti kaikenlaista,
kuinka muka ioonilaiset heti luopuisivat persialaisista, jos vain
näkisivät helleenit, ja kuinka muka barbarit eivät uskaltaisi jäädä
paikoilleen. Ja jos he jäisivät, eivät helleenit toista kertaa saisi
haltuunsa samanlaista saalista. Ja avuksi huutaen yhteisiä jumalia hän
hartaasti pyysi heitä orjuudesta pelastamaan helleeniläisiä miehiä ja
häätämään barbarin. Helposti hän sanoi sen heille onnistuvan. Sillä
vihollisten laivat olivat huonokulkuiset eivätkä vetäneet vertoja
helleenien laivoille. Itse puolestaan sanansaattajat, siltä varalta
että helleenit epäilisivät heidän vilpillisessä mielessä koettavan
heitä houkutella, sanoivat olevansa valmiit panttivankeina kulkemaan
näiden laivoissa.

91. Kun nyt samolainen innokkaasti rukoili, niin Leutykhides -- joko
sitten tahtoen saada hyvän enteen tai sattumalta jostakin
jumalallisesta vaikutuksesta -- kysyi näin: "Oi samolainen vieras, mikä
sinun nimesi on?" Tämä vastasi: "Hegesistratos." Silloin Leutykhides,
keskeyttäen häntä, jos toinen vielä olisi aikonut jotakin lausua,
virkkoi: "Minä otan ennemerkiksi nimen 'Hegesistratos' [s.o.
'Sotajoukon johtaja'], oi samolainen vieras. Mutta ennenkuin
purjehditte pois, tulee sinun itsesi ja näiden, jotka sinun kanssasi
ovat, antaa vakuutus siitä, että samolaiset todella aikovat olla
hartaita liittolaisiamme."

92. Samalla kuin Leutykhides tämän julisti, hän myös pani tuumansa
toimeen. Samolaiset antoivat uskollisuudenvakuutuksensa ja vannoivat
pitävänsä helleenien kanssa tekemänsä liiton. Tämän tehtyään he
purjehtivat pois. Helleenit taas pysyivät alallaan sen päivän, mutta
seuraavana päivänä he uhratessaan saivat hyviä enteitä, jolloin ne
selitti heille Deifonos, erään apollonialaisen Euenioksen poika, joka
oli kotoisin Ioonian-lahden ääreisestä Apolloniasta.

93. Tämän isälle, Eueniokselle, sattui tämmöinen tapaus. Mainitussa
Apolloniassa on auringon pyhä karja, joka päivisin käy laitumella
Khon-joen varsilla, mikä virtaa Lakmon-vuoresta Apollonian alueen halki
ja laskee mereen Orikos-sataman kohdalla; öisin taas sitä vartioivat
varakkaiden ja syntyperältään huomattavien kansalaisten keskuudesta
valitut miehet, vuoden ajan kukin. Tätä karjaa pitävät Apollonian
asukkaat suuressa arvossa erään oraakelilauseen johdosta. Ja yötä
elukat ovat muutamassa luolassa, kaukana kaupungista. Siellä niitä
vartioi tämä Euenios, joka siihen toimeen oli valittu. Mutta kerran kun
hän kesken vahdinpitoaan nukkui, tuli luolaan susia, jotka tuhosivat
noin kuusikymmentä elukkaa. Sen huomattuaan Euenios oli vaiti eikä
ilmaissut asiata kellekään, vaan aikoi korvata kadonneet ostamalla
toisia. Tapaus ei kuitenkaan pysynyt salassa apollonialaisilta, vaan
saatuaan siitä tiedon he haastoivat Euenioksen oikeuteen ja tuomitsivat
hänet menettämään näkönsä, koska hän vartioidessaan oli nukkunut. Mutta
heti senjälkeen kuin he olivat sokaisseet Euenioksen, lakkasi heidän
karjansa synnyttämästä, eikä heidän maansa enää kantanut hedelmiä,
kuten ennen. Kun he nyt kysyivät syytä tähän vastoinkäymiseensä,
julistettiin heille niin hyvin Dodonassa kuin Delfoissa, että he
aiheettomasti olivat riistäneet silmät pyhän karjan kaitsijalta,
Eueniokselta. Jumalat itse olivat muka nostattaneet sudet, eivätkä he
aikoneet lakata kostamasta Euenioksen puolesta, ennenkuin
apollonialaiset olivat teostaan antaneet tälle sen hyvityksen, minkä
hän itse määräisi. Ja jahka tämä olisi suoritettu, lupasivat jumalat
itse antaa Eueniokselle semmoisen lahjan, jonka omistamisesta monet
tulisivat häntä kiittämään onnelliseksi.

94. Nämä oraakelilauseet julistettiin apollonialaisille, mutta he
pitivät ne salassa ja antoivat muutamien kansalaistensa toimeksi
suorittaa asian. Ja he suorittivat sen tällä tavoin. Kun Euenios kerran
istui istuimellaan, tulivat nämä hänen luokseen, istuutuivat hänen
viereensä ja puhelivat ensin muista asioista, kunnes vihdoin joutuivat
valittamaan hänen onnettomuuttaan. Vähitellen johdattaen hänet tähän he
kysyivät, minkä rangaistuksen hän määräisi, jos apollonialaiset
tahtoisivat antaa hänelle hyvityksen heidän teostaan. Euenios, joka ei
ollut kuullut oraakelilausetta, määräsi, että hänelle annettaisiin
muutamia peltoja, mainiten samalla niiden kaupunkilaisten nimet, joilla
tiesi olevan kaksi kauniinta tilusta Apolloniassa, ja lisäksi vielä
kauniimman talon, minkä tunsi kaupungissa. Ja hän lausui, että jos hän
saisi haltuunsa nämä, ei hän vastaisuudessa kantaisi mitään kaunaa,
vaan tämä hyvitys olisi hänelle riittävä. Näin hän lausui, mutta
vieressä istujat puuttuivat heti puheeseen sanoen: "Euenios, tämän
hyvityksen apollonialaiset saamiensa oraakelilauseitten nojalla antavat
sinulle siitä, että ovat sinut sokaisseet." Saatuaan sittemmin tietää
koko asianlaidan Euenios pani tämän pahakseen, koska muka hänet oli
petetty. Vaan he ostivat omistajilta ja antoivat hänelle sen, minkä hän
oli valinnut. Ja kohta tämän jälkeen Euenios sai luontaisen
ennustuskyvyn, niin että hän tuli siitä kuuluisaksikin.

95. Tämän Euenioksen poika oli siis Deifonos, joka korintolaisten
tuomana ennusteli sotajoukolle. Olenpa kuullut senkin, että Deifonos
oli anastanut Euenioksen nimen ja ottanut maksua vastaan ylt'ympäri
Hellasta suorittaakseen tehtäviä, vaikka ei ollutkaan Euenioksen poika.

96. Kun nyt uhrit olivat helleeneille onnistuneet, laskivat he
laivoillaan Deloksesta Samosta kohti. Mutta saavuttuaan Kalamisaan
Samoksen alueelle he ankkuroituivat sinne sikäläisen Heran temppelin
kohdalle ja valmistautuivat meritaisteluun. Vaan saatuaan tiedon siitä,
että helleenit lähestyivät heitä, persialaisetkin laskivat muut
laivansa mannermaata kohti, mutta antoivat foinikialaisten laivojen
purjehtia pois. Neuvotellessaan näet he päättivät olla suorittamatta
meritaistelua, sillä he eivät arvelleet olevansa tasaväkiset
vihollisten kanssa. Ja he laskivat manteretta kohti saadakseen suojaa
Mykalessa olevalta maasotajoukoltaan, joka Xerxeen käskystä oli muusta
sotajoukosta jätetty vartioimaan Iooniaa. Sen lukumäärä teki
kuusikymmentätuhatta miestä, ja sen päällikkönä oli Tigranes, joka
kauneudelta ja koolta voitti kaikki persialaiset. Tämän sotajoukon
turviin siis laivaston päälliköt päättivät paeta ja vetää laivansa
maihin sekä rakentaa laivoille vallituksen ja suojamuurin, samoinkuin
itselleen turvapaikan. Näin päätettyään he laskivat vesille.

97. He saapuivat "kunnianarvoisten jumalatarten" [nimitys tarkoittaa
joko Demeteriä ja Persefonea tahi Eumenidejä] temppelin sivuitse Gaison
ja Skolopoeis nimisiin paikkoihin Mykalen alueelle, missä on se
eleusiläisen Demeterin pyhättö, jonka Filistos, Pasikleen poika,
pystytti, seuratessaan Neileusta, Kodroksen poikaa, silloin kun tämä
lähti perustamaan Miletosta. Siellä he vetivät laivansa maihin. Ja he
ympäröivät ne kivi- ja puu-aitauksella, jolloin he kaatoivat
istutettuja puita sekä iskivät maahan aitauksen ympärille paaluja ja
valmistautuivat niin hyvin piiritykseen kuin voitolliseen hyökkäykseen.
Kumpaakin seikkaa näet he pitivät silmällä varustautuessaan.

98. Mutta saatuaan tietää barbarien lähteneen matkoihinsa mannermaalle
helleenit olivat pahoillaan siitä, että viholliset olivat päässeet
pujahtamaan heidän käsistään, ja olivat neuvottomia, mitä tehdä,
lähteäkö takaisin kotiin vai purjehtiako Hellespontokseen. Lopuksi
päätettiin, ettei tehtäisi kumpaakaan näistä, vaan purjehdittaisiin
mannermaan rantaan. Varustettuaan siis meritaistelua varten
valtaussiltoja ynnä muita tarpeita, he purjehtivat Mykalea kohti. Mutta
helleenien tultua lähelle leiriä ei kukaan näyttänyt laskevan heitä
kohti, vaan he huomasivat laivat vedetyiksi muurin sisäpuolelle ja
suuren maasotajoukon asetetuksi rintamaan pitkin rantaa. Silloin
Leutykhides ensiksi purjehti laivallaan rantaa myöten, kulkien niin
läheltä sitä kuin suinkin, ja antoi kuuluttajan julistaa ioonilaisille
tämän: "Ioonian miehet, kaikki ne teistä, jotka voitte tämän kuulla,
ottakaa se varteen! Sillä persialaiset eivät ollenkaan ymmärrä, mitä
minä teille käsken. Kun nyt iskemme yhteen, muistakoon jokainen ensiksi
vapautta ja toiseksi sotahuutoamme: 'Hebe'. Ja se, joka tämän on
kuullut, ilmoittakoon sen sille teistä, joka ei ole sitä kuullut."

99. Leutykhideen annettua tämän neuvon tekivät helleenit sitten näin.
He laskivat laivansa rantaan, astuivat maihin ja asettuivat
tappojärjestykseen. Mutta nähtyään helleenien varustautuvan taisteluun
ja kuultuaan heidän kehoitelleen ioonilaisia ottivat persialaiset,
jotka epäilivät samolaisten pitävän helleenien puolta, näiltä aseet
pois. Sillä kun ne atenalaiset sotavangit, jotka olivat jääneet
Attikaan ja jotka Xerxeen väki oli vanginnut, olivat saapuneet
barbarien laivoissa, olivat samolaiset lunastaneet heidät kaikki
vapaiksi ja lähettäneet heidät Atenaan, antaen heidän myötään
matkarahaa. Siitä syystä samolaiset joutuivat ankaran epäluulon
alaisiksi, koska olivat lunastaneet viisisataa Xerxeen vihollista.
Edelleen he määräsivät Mykalen kukkuloille vievät pääsypaikat
miletolaisten vartioitaviksi, koska nämä tietenkin parhaiten tunsivat
seudun. Tämän he tekivät siinä tarkoituksessa, että miletolaiset
olisivat poissa leiristä. Tämmöisiin varokeinoihin persialaiset
ryhtyivät niitten ioonilaisten varalta, joitten varmasti uskoivat
panevan toimeen selkkauksia, jos saisivat siihen tilaisuutta. Mutta
itse he asettivat yhteen punotut kilpensä suojamuuriksi itselleen.

100. Saatuaan kaikki varustuksensa valmiiksi helleenit ryntäsivät
barbareja vastaan. Ja heidän rynnätessään tuli huhu liitäen kautta koko
leirin, ja samalla nähtiin kuuluttajansauva meren partaalla. Ja huhu,
joka heille saapui, tiesi, että helleenit olivat voittaneet
Mardonioksen sotajoukon, boiotilaisten maassa taistellessaan. Niinpä
monesta merkistä ilmenee jumalallinen johto tapausten kulussa, koska
nytkin, kun Plataiain luona jo suoritettu ja Mykalen luona juuri
suoritettava taistelu sattuivat samaksi päiväksi, huhu ennätti saapua
täkäläisille helleeneille, niin että sotajoukko kävi paljoa
rohkeammaksi ja entistä innokkaammin halusi antautua vaaraan.

101. Tapahtuipa toinenkin yhteensattumus. Molemmat taistelut
suoritettiin näet eleusiläisen Demeterin temppelitarhain lähistössä.
Sillä Plataiain alueella taistelu tapahtui itse Demeterin temppelin
vieressä, kuten jo ennen olen maininnut, ja Mykalen luona oli määrä
käydä samalla tavoin. Ja huhu siitä, että Pausanias helleeneineen oli
voittanut, saapui toisille helleeneille oikeaan aikaan. Sillä Plataiain
taistelu suoritettiin jo aikaisin aamulla, mutta Mykalen iltapäivällä.
Mutta että molemmat tapahtuivat samana päivänä ja samassa kuussa, se
kävi heille vähän myöhemmin ilmi, heidän sitä tiedustellessaan.
Ennenkuin tämä huhu saapui, vallitsi heidän keskuudessaan pelko, ei
niin paljon heidän omasta puolestaan kuin helleenien, koska he pitivät
mahdollisena, että Mardonios tuottaisi Hellaalle tuhon. Mutta niin pian
kuin tämä ennemerkki oli Mykalessa oleville helleeneille liitänyt, he
vieläkin innokkaammin ja nopeammin tekivät hyökkäyksensä. Ja molemmat,
sekä helleenit että barbarit, halusivat kiihkeästi taistelua, koska
sekä saaret että Hellespontos heillä olivat voiton palkkana.

102. Atenalaisten ja heidän viereensä asetettujen, jotka
muodostivat lähes puolet koko sotaväestä, oli kuljettava pitkin
rannikkoa ja tasankoa, lakedaimonilaisten taas ja heidän jälkeensä
sijoitettujen erästä puron uomaa ja vuoria myöten. Ja sillä välin kun
lakedaimonilaiset vielä kiersivät, taistelivat jo muut toisella
sivustalla. Niin kauan kuin nyt persialaisten kilpisuojus oli pystyssä,
puolustautuivat he eivätkä ollenkaan antaneet taistelussa myöten.
Mutta kun atenalaiset ja heidän vierustoverinsa rohkaisivat toiset
toisiaan sanoen, että heidän tuli saada kunnia tästä teosta eikä
lakedaimonilaisten, ja he vielä innokkaammin kävivät käsiksi
taisteluun, vaihtui jo asema toiseksi. Työnnettyään näet kumoon
kilpisuojuksen helleenit miehissä ryntäsivät persialaisia vastaan.
Nämä pitivät puoliaan ja torjuivat kauan aikaa hyökkäystä, mutta
lopulta he kuitenkin pakenivat muurin sisälle. Mutta atenalaiset,
korintolaiset, sikyonilaiset ja troizenilaiset -- nämä olivat näet
asetetut tähän järjestykseen -- seurasivat vihollisten myötä ja
hyökkäsivät heidän kerallaan muurin sisälle. Mutta kun muurikin oli
vallattu, eivät barbarit enää tehneet vastarintaa, vaan läksivät
pakoon, lukuunottamatta persialaisia. Nämä taistelivat, vaikka
harvalukuisina, yhtämittaa muurin sisäpuolelle tunkevia helleenejä
vastaan. Persialaisista sotapäälliköistä pakeni kaksi ja kuoli kaksi.
Artayntes ja Ithamitres, laivaston päälliköt, pakenivat, Mardontes ja
maasotajoukon päällikkö Tigranes kaatuivat taistelussa.

103. Vielä persialaisten taistellessa saapuivat lakedaimonilaiset
tovereineen ja auttoivat tekemään taistelusta lopun. Tällöin kaatui
useita helleenejäkin, varsinkin sikyonilaisia ynnä heidän
sotapäällikkönsä Perilaos. Mutta kun meedialaisten sotajoukkoa
seuranneet samolaiset, joilta oli riistetty aseet, näkivät, että
taistelu heti alun pitäen alkoi horjua sinne tänne, niin he tekivät,
minkä voivat, auttaakseen helleenejä. Ja nähdessään samolaisten tekevän
alun luopuivat muutkin ioonilaiset persialaisista ja kävivät barbarien
kimppuun.

104. Omaksi turvakseen persialaiset olivat antaneet miletolaisille
käskyn valvoa solia voidakseen, nämä oppainaan, pelastua Mykalen
kukkuloille, jos heidän kävisi niinkuin todella kävikin. Miletolaiset
olivat siis määrätyt tähän toimeen niin hyvin mainitussa tarkoituksessa
kuin siinä, etteivät, ollen leirissä, panisi toimeen mitään
levottomuuksia. Vaan he tekivätkin aivan päinvastoin kuin oli määrätty,
opastaen persialaisia pakomatkalla toisia teitä myöten, jotka veivät
vihollisten luo, ja lopuksi he itse esiintyivät heidän pahimpina
vihollisinaan. Tällä tavoin siis Ioonia toisen kerran luopui
persialaisista.

105. Tässä taistelussa kunnostautuivat helleenien joukosta atenalaiset
ja atenalaisten joukosta Hermolykos, Euthoinoksen poika, mies, joka oli
harjoitellut pankration-kilpailua. [Pankration, "kaikki-voimailu",
painiskelusta ja nyrkkitaistelusta yhdistetty kilpailulaji.] Tämän
Hermolykoksen osaksi tuli näitä tapauksia myöhemmin semmoinen kohtalo,
että hän, sodan vallitessa atenalaisten ja karystolaisten välillä,
taistelussa kaatui Kyrnoksessa Karystoksen alueella, ja hän on
haudattuna Geraistoksessa. Atenalaisten jälkeen taas kunnostautuivat
korintolaiset, troizenilaiset ja sikyonilaiset.

106. Tehtyään lopun useimmista barbareista näiden joko taistellessa tai
paetessa helleenit sytyttivät heidän laivansa sekä koko muurin, sitä
ennen vietyään saaliin rannikolle, ja löysivät muutamia raha-aarteita.
Poltettuaan muurin ja laivat helleenit purjehtivat pois. Samokseen
saavuttuaan he neuvottelivat, pohtien Ioonian tyhjentämistä
asukkaistaan sekä mihin kohtaan heidän vallitsemaansa osaa Hellaasta
heidän tuli sijoittaa ioonilaiset, aikoen luovuttaa Ioonian
barbareille. Heistä näytti näet mahdottomalta puolustaa ioonilaisia ja
alati vartioida heitä. Toiselta puolen taas, jos he eivät puolustaneet
ioonilaisia, ei näillä ollut mitään toiveita rankaisematta päästä
persialaisten käsistä. Tämän vuoksi katsoivat peloponnesolaisten
viranomaiset parhaaksi, että oli hävitettävä meedialaisten puolta
pitäneitten helleenien kauppapaikat ja annettava maa ioonilaisten
asuttavaksi, atenalaisten mielestä sitävastoin ei ensinkään
ollut paikallaan, että Ioonia jäi tyhjäksi asujamista ja että
peloponnesolaiset neuvottelivat ioonilaisten siirtoloista. Kun nyt
atenalaiset innokkaasti tuumaa vastustivat, antoivat peloponnesolaiset
myöten. Niinpä he siis ottivat liittoonsa samolaiset, khiolaiset,
lesbolaiset ja muut saarelaiset, jotka seurasivat helleenien
sotajoukkoa, ja antoivat heidän tehdä uskollisuudenlupauksia ja valalla
vannoa pysyvänsä niissä koskaan luopumatta. Vannotettuaan heitä he
purjehtivat matkoihinsa purkaakseen sillat, sillä he luulivat vielä
tapaavansa ne lujina. Niinpä he purjehtivat Hellespontosta kohti.

107. Mutta ne harvat barbarit, jotka olivat tungetut Mykalen
kukkuloille, matkasivat Sardeeseen. Heidän ollessaan tiellä lausui
Masistes, Dareioksen poika, joka oli ollut läsnä onnettomuuden
sattuessa, paljon ankaria soimauksia sotapäällikköä Artayntesta
kohtaan, muun muassa herjaten häntä huonommaksi naista, koska hän sillä
lailla oli hoitanut päällikkyyttään, ja sanoen hänen ansaitsevan
kaikkea mahdollista pahaa, kun hän oli tuottanut semmoisen vahingon
kuninkaan huoneelle. Mutta persialaisten kesken on mitä suurin
häväistys, jos ketä sanotaan naista huonommaksi. Kun nyt Artayntes
kauan aikaa oli tätä kuunnellut, sivalsi hän vihastuksissaan miekkansa
Masistesta kohti surmatakseen hänet. Vaan huomattuaan hänen syöksyvän
esiin tarttui muuan halikarnassolainen Xeinagoras, Prexilaoksen poika,
joka seisoi Artaynteen takana, vyötäisistä häneen, kohotti hänet ilmaan
ja paiskasi hänet maahan. Sillävälin ehtivät Masisteen henkivartijat
asettua tämän eteen. Tällä teollaan Xeinagoras saavutti Masisteen ja
myös Xerxeen kiitoksen, koska hän oli pelastanut tämän veljen. Ja tämän
teon vuoksi Xeinagoras kuninkaalta sai lahjaksi koko Kilikian
hallituksen. Heidän matkatessaan edelleen ei sitten mitään sen enempää
tapahtunut, vaan he pääsivät määräpaikkaansa Sardeeseen.

108. Kuningas oleskeli yhä vielä Sardeessa aina siitä ajasta saakka,
jolloin hän, jouduttuaan meritaistelussa tappiolle, oli paennut
Atenasta ja saapunut sinne. Ja tällöin Sardeessa oleskellessaan hän
rakastui Masisteen vaimoon, joka hänkin oli siellä. Niinpä Xerxes
lähetti tämän luokse sanansaattajia, mutta ei voinut saada häntä
suostutetuksi. Kuitenkaan ei hän, kunnioituksesta Masistes veljeänsä
kohtaan, tahtonut väkisin häntä pakoittaa. Sama seikka pidätti myöskin
vaimoa, ja hän tiesi hyvin, että kuningas ei aikonut käyttää
väkivaltaa. Kun nyt ei mikään muu keino auttanut, pani Xerxes toimeen
häät Dareios nimiselle pojalleen, naittaen hänet juuri tämän vaimon
sekä Masisteen tyttärelle; näin tekemällä hän näet luuli paremmin
voittavansa vaimon puolelleen. Kihlattuaan heidät ja toimitettuaan
tavanmukaiset menot hän matkusti pois Susaan. Vaan hänen sinne
saavuttuaan ja tuotuaan taloonsa vaimon Dareiokselle, sammui hänen
rakkautensa Masisteen vaimoon. Sen sijaan hänen mielensä muuttui ja hän
rakastui Dareioksen vaimoon, Masisteen tyttäreen. Tämän naisen nimi oli
Artaynte.

109. Mutta jonkun ajan kuluttua asia tuli tunnetuksi seuraavalla
tavalla. Xerxeen vaimo Amestris oli kutonut suuren, kirjavan ja
ihmeteltävän vaipan ja antanut sen Xerxeelle. Iloissaan kuningas
kääriytyi siihen ja tuli Artaynten luo. Ja koska tämäkin tuotti hänelle
iloa, niin hän käski hänen pyytää, mitä tahtoi, palkaksi osoittamastaan
alttiudesta. Nainen oli näet saava kaikki, mitä vain anoi. Mutta koska
kerta kaikkiaan kohtalo oli niin säätänyt, että koko Artaynten huoneen
oli käyvä huonosti, lausui hän tämän kuultuaan Xerxeelle näin: "Annatko
minulle, mitä sinulta pyydän?" Ja Xerxes, joka luuli hänen ennemmin
pyytävän vaikka mitä muuta, lupasi ja vannoi antavansa. Mutta heti
hänen vannottuaan nainen häpeämättömästi pyysi vaippaa. Xerxes koetti
kaikilla mahdollisilla keinoilla päästä asiasta, koska hän ei tahtonut
sitä antaa -- tosin ei mistään muusta syystä kuin siksi, että pelkäsi
Amestriin, joka jo ennestään epäili, mitä oli tekeillä, siten tapaavan
hänet itse teosta. Sensijaan hän tarjoili kaupunkeja, suunnattomasti
kultaa ja sotajoukkoa, jota ei kukaan muu saisi johtaa kuin Artaynte
yksin. Persiassa pidetään näet sotajoukkoa erinomaisena lahjana. Mutta
kun Xerxes ei saanut häntä taivutetuksi, niin hän antoi vaipan, ja ylen
ihastuksissaan lahjasta Artaynte kantoi sitä yllään ja ylvästeli siitä.

110. Näin Amestris sai tietää, että Artayntella oli vaippa. Mutta koska
hän ymmärsi asianlaidan, ei hän kantanut kaunaa tätä naista kohtaan,
vaan piti hänen äitiänsä vikapäänä ja kaiken toimeenpanijana, jonka
vuoksi hän mietti turmiota Masisteen vaimolle. Niinpä hän otti varteen
sen päivän, jolloin hänen miehensä Xerxeen piti antaa kuninkaallinen
ateria. Tämän aterian kuningas valmistuttaa kerran vuodessa,
syntymäpäivänään. Sen nimenä on "tykta", joka merkitsee "täyttymystä".
Ainoastaan silloin myös kuningas antaa voidella päätään ja antaa
lahjoja persialaisille. Tästä päivästä siis Amestris otti vaarin ja
pyysi Xerxeeltä, että hänelle annettaisiin Masisteen vaimo. Xerxes piti
julmana ja vastenmielisenä antaa alttiiksi veljensä vaimon, varsinkin
koska tämä oli viaton koko asiaan. Hän käsitti näet kyllä, minkä vuoksi
nainen tätä pyysi.

111. Lopulta kuitenkin, kun vaimo itsepintaisesti rukoili ja Xerxes
sitäpaitsi oli sidottu lakiin, jonka mukaan kuninkaallisen aterian
kestäessä heillä ei ole lupa hyljätä mitään pyyntöä, niin hän,
vaikkakin kovin vastahakoisesti, suostui siihen. Ja luovuttaessaan
naisen hän teki täten. Vaimonsa hän käski tehdä, mitä tahtoi, mutta
itse hän noudatti luokseen veljensä ja puhui näin: "Masistes, sinä olet
Dareioksen poika ja minun oma veljeni ja lisäksi olet vielä kelpomies.
Älä sinä täst'edes enää elä yhdessä sen naisen kanssa, jonka kanssa nyt
elät, vaan hänen sijaansa minä annan sinulle tyttäreni. Elä hänen
kanssaan. Mutta älä pidä vaimonasi sitä, joka sinulla nyt on, sillä
minä en sitä katso hyväksi." Ihmeissään näistä sanoista Masistes lausui
näin: "Oi valtias, minkä nurjan neuvon annatkaan minulle käskiessäsi
minun erota vaimostani, josta minulla on sekä täysikasvuisia poikia
että tyttäriä, joista itsekin olet ottanut yhden vaimoksi pojallesi, ja
joka on vallan mieleni mukainen. Hänetkö sinä käsket minun hyljätä ja
naida sinun tyttäresi? Minä kyllä, oi kuningas, pidän suurena kunniana,
että olet katsonut minut tyttäresi arvoiseksi, mutta en kuitenkaan aio
tehdä kumpaakaan näistä. Älä suinkaan väkivalloin pakoittamalla koeta
saavuttaa, mitä pyydät. Tyttärellesi on kyllä ilmestyvä toinen mies,
joka ei ole minua huonompi, vaan salli minun elää vaimoni kanssa."
Tällä tavoin hän siis vastasi, mutta Xerxes virkkoi vihastuneena: "Näin
ovat nyt, Masistes, sinun asiasi. En minä enää huoli sinulle antaa
tytärtäni naimisiin, mutta et sinä myöskään saa tuon vaimosi kanssa
tämän koommin elää, jotta oppisit ottamaan vastaan, mitä tarjotaan."
Tämän kuultuaan Masistes läksi ulos, lausuen vain tämän: "Valtias, et
kaiketi ole syössyt minua turmioon?"

112. Sill'aikaa kuin Xerxes keskusteli veljensä kanssa, noudatti
Amestris luokseen Xerxeen henkivartijat ja silvotutti Masisteen vaimon.
Hän näet leikkautti pois tältä rinnat ja viskasi ne koirille, ja samoin
nenän, korvat ja huulet sekä viilsi kielen kannastaan ja lähetti naisen
sitten silvottuna kotiin.

113. Masistes, joka ei vielä ollut kuullut mitään tästä, mutta epäili,
että jokin onnettomuus häntä odotti, riensi juoksujalassa kotiinsa.
Nähtyään vaimonsa silvottuna hän heti neuvotteli poikiensa kanssa ja
matkusti sitten Baktraan poikiensa ja kaiketi myös joidenkuiden muiden
keralla nostattaakseen Baktran piirin kapinaan ja tuottaakseen
kuninkaalle niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Ja tämä olisikin
luullakseni onnistunut, jos hän olisi ennättänyt päästä baktrialaisten
ja sakien luo. He rakastivat näet häntä, ja hän oli baktrialaisten
käskynhaltija. Mutta saatuaan tietää hänen puuhaavan tämmöistä Xerxes
lähetti häntä vastaan sotajoukon, joka tiellä surmasi hänet itsensä ja
hänen poikansa sekä hänen sotajoukkonsa. Niin oli laita Xerxeen
rakkauden ja Masisteen kuoleman.

114. Mykalesta lähteneitten helleenien täytyi vastatuulten pidättäminä
ensiksi ankkuroitua Lektonin niemen luo, ja sieltä he saapuivat
Abydokseen, missä näkivät särkyneiksi sillat, jotka luulivat vielä
tapaavansa lujina; ja varsinkin näiden vuoksi he juuri saapuivatkin
Hellespontokseen. Siksi nyt Leutykhides ynnä hänen muassaan olevat
peloponnesolaiset katsoivat parhaaksi purjehtia takaisin Hellaaseen,
atenalaiset ja heidän sotapäällikkönsä Xanthippos taas päättivät jäädä
paikoilleen ja käydä Khersonesoksen kimppuun. Niinpä edelliset
purjehtivat pois, mutta atenalaiset kulkivat salmen poikki Abydoksesta
Khersonesokseen ja saartoivat Sestoksen.

Ilo. Tähän Sestokseen, joka oli vahvin sikäläisistä linnoituksista,
oli, heti kun kuultiin helleenien saapuneen Hellespontokseen,
kokoontunut väkeä ympäristöstä, muiden muassa myös Kardian kaupungista
eräs Oiobazos niminen persialainen, joka oli toimittanut siltojen
köydet sinne. Tämä kaupunki oli aiolilaisten maanasukasten hallussa,
mutta näitten ohella oli siellä myös persialaisia ynnä lukuisa joukko
muita liittolaisia.

116. Tämän piirin hallitusmiehenä oli Xerxeen käskynhaltija Artayktes,
muuan julma ja rikoksellinen persialainen, joka myös, kuninkaan
marssiessa Atenaa vastaan, oli pettänyt tämän, varastamalla
Protosilaoksen, Ifikloksen pojan, rahat Elaius-kaupungista.
Elaius-kaupungissa Khersonesoksen alueella on näet Protesilaoksen hauta
ynnä sen ympärillä pyhä alue, missä oli paljon rahaa sekä kulta- ja
hopeamaljoja, vaskea, pukuja ynnä muita vihkilahjoja. Ne Artayktes
ryösti kuninkaan suostumuksella. Ja hän petti Xerxeen lausumalla näin:
"Valtias, täällä on erään helleeniläisen miehen talo, joka läksi sotaan
sinua vastaan, mutta sai palkkansa ja kuoli. Anna minulle hänen
talonsa, jotta jokainen muukin oppisi olemaan lähtemättä sotaan sinun
maatasi vastaan." Näin puhuen hän helposti sai Xerxeen taivutetuksi
antamaan miehen talon, koska tämä ei ensinkään aavistanut, mitä toinen
tarkoitti. Mutta puhuessaan sotaretkestä kuninkaan maata vastaan
Artayktes tarkoitti tätä. Persialaiset katsovat koko Aasiaa omakseen ja
sen omaksi, joka kulloinkin on heidän kuninkaanaan. Ja saatuaan aarteet
Artayktes vei ne Elaius-kaupungista Sestokseen sekä kylvi ja viljeli
temppelikartanoa; ja aina milloin hän itse saapui Elaiukseen, hän
kaikkein pyhimmässä piti yhteyttä naisten kanssa. Mutta nyt atenalaiset
piirittivät Artayktestä, joka ei ollut varustautunut piirityksen
varalle eikä odottanut helleenejä. Ja nämä hyökkäsivät, niin ettei hän
kerrassaan päässyt minnekään pakoon.

117. Kun nyt piirityksen kestäessä tuli syysmyöhä, alkoivat atenalaiset
käydä kärsimättömiksi, syystä että olivat poissa kotoaan eivätkä
kyenneet valloittamaan linnoitusta. He pyysivät senvuoksi päälliköitä
viemään heidät takaisin, mutta nämä kieltäytyivät sitä tekemästä,
ennenkuin he joko olivat valloittaneet linnan tai atenalaisten esivalta
oli lähettänyt noutamaan heidät pois. Siten siis atenalaiset saivat
tyytyä silloiseen tilaansa.

118. Mutta linnoituksessa olijat olivat jo joutuneet mitä suurimpaan
hätään, niin että keittivät ja söivät vuoteittensa hihnoja. Vaan kun
heillä ei enää ollut näitäkään käytettävänään, läksivät persialaiset
ynnä Artayktes ja Oiobazos yön aikana karkuun, astuen muurin
takapuolelta maahan, missä se oli tyhjänä vihollisista. Mutta päivän
valjettua ilmoittivat khersonesolaiset torneista tapauksen
atenalaisille ja avasivat porttinsa. Näistä useimmat läksivät ajamaan
vihollista takaa, toiset taas ottivat haltuunsa kaupungin.

119. Oiobazoksen, joka oli päässyt pakenemaan Traakiaan, ottivat
traakialaiset apsintholaiset kiinni ja uhrasivat tapansa mukaan
kotimaiselle Pleistoros nimiselle jumalalleen, mutta hänen väkensä he
surmasivat muulla lailla. Artayktes taas ynnä hänen miehensä, jotka
myöhemmin olivat lähteneet pakoon, saavutettiin hiukan tuollapuolen
Aigospotamoi-joen, ja he puolustautuivat kauan aikaa, kunnes toiset
heistä kaatuivat ja toiset joutuivat vangiksi. Helleenit veivät heidät
kahleissa Sestokseen ja heidän myötään sidottuna Artaykteen itsensä
ynnä hänen poikansa.

120. Ja khersonesolaiset kertovat eräälle vartijoista sattuneen
tämmöisen ihmeen hänen paistaessaan suolakaloja. Tulella ollessaan
kuivat kalat alkoivat hyppiä ja sätkytellä, kuten vastapyydetyt kalat
konsanaan,, ja väki tulvi kummissaan katsomaan. Mutta nähtyään ihmeen
Artayktes kutsui luokseen suolakalojen paistajan ja lausui:
"Atenalainen vieras, älä ollenkaan pelkää tätä ihmettä. Ei se näet
sinulle ole mitään ilmoittanut, vaan minulle osoittaa Elaiuksessa
asustava Protesilaos, että hän, vaikka onkin kuollut ja kuiva, on
jumalilta saanut vallan kostaa väärintekijälle. Senvuoksi tahdon siis
säätää itselleni nämä sakot: pyhätöstä anastamieni rahojen sijasta aion
jättää jumalan huostaan sata talenttia ja omasta ynnä poikani puolesta
tahdon suorittaa kaksisataa talenttia atenalaisille, jos minut jätetään
henkiin." Tällä lupauksellaan ei hän kuitenkaan saanut sotapäällikköä
Xanthipposta taivutetuksi. Sillä Elaiuksen asukkaat, jotka tahtoivat
kostaa Protesilaokselle, vaativat Artaykteen surmaamista, ja sinnepäin
kallistui myös itse päällikön mieli. Niinpä he veivät hänet sille
kallioniemelle, johon Xerxes johti sillan, toisten mukaan taas
Madytos-kaupungin yläpuolella sijaitsevalle kummulle, sekä naulitsivat
hänet lautoihin kiinni ja ripustivat hänet ristiin. Vaan pojan he
kivittivät Artaykteen nähden.

121. Tämän tehtyään he purjehtivat pois Hellaaseen, vieden myötänsä
muiden kalleuksien muassa myös siltojen köydet, vihkiäkseen ne
pyhättöihin. Eikä sinä vuonna sitten enää tapahtunut mitään sen
enempää.

122. Tämän ristiinnaulitun Artaykteen esi-isä oli Artembares, joka teki
persialaisille erään ehdoituksen, minkä he hyväksyivät ja esittivät
Kyrokselle. Ja se kuului näin: "Koska Zeus on Astyageelta ottanut
ylivallan ja antanut sen persialaisille ja heidän joukostaan sinulle,
Kyros, niin siirtykäämme pois tästä vähäisestä ja karusta maasta, jonka
me omistamme, ja ottakaamme haltuumme parempi. Monta semmoista on
naapuristossamme, monta on myös edempänä. Ja jos me saamme haltuumme
yhden semmoisen maan, olemme vielä useammissa kohdin herättävät
ihailua. Onhan paikoillaan, että hallitseva kansa näin tekee. Ja
milloinka on tähän tarjoutuva kauniimpi tilaisuus kuin juuri nyt,
jolloin hallitsemme useita kansoja ja koko Aasiata?" Tämän kuultuaan
Kyros, vaikka ei ihaillut ehdoitusta, kuitenkin käski tehdä näin. Mutta
samalla kuin hän antoi tämän neuvon, hän sanoi, että heidän tuli
valmistautua vast'edes joutumaan hallittaviksi eikä enää hallitsemaan.
Tavallisestihan hempeissä maissa myös syntyy hempeitä miehiä, sillä
eihän sama maa kykene yht'aikaa tuottamaan ihmeteltäviä hedelmiä ja
sotakuntoisia miehiä. Niinpä persialaiset myönsivät hänen puhuvan
oikein ja poistuivat sekä menivät matkoihinsa. Ja hyväksyen Kyroksen
mielipiteen he päättivät mieluummin hallita, asuen ankarassa maassa,
kuin ketoa viljellen palvella toisten orjina.



Herodotoksen elämä ja kirjallinen toiminta


_Herodotos_ oli syntynyt vuosien 490-480 välillä e.Kr. Vähän-Aasian
lounaisrannikolla sijaitsevassa Halikarnassoksen kaupungissa ja
polveutui arvossa pidetystä perheestä. Halikarnassoksessa asui niihin
aikoihin sekä kaarialaisia että kreikkalaisia, joista jälkimmäiset
olivat osaksi ammoisina aikoina Peloponnesoksesta (Troizenista)
siirtyneitten doorilaisten jälkeläisiä, osaksi naapuristosta sinne
muuttaneita joonialaisia. Valtakielenä näkyy kaupungissa olleen Joonian
murre, ja sitä myös Herodotos kirjailijana käyttää huolimatta siitä,
että hän katsoi itsensä doorilaiseksi. Valtiollisessa suhteessa taas
Halikarnassos kuului laajaan Persian valtakuntaan ja muodosti yhdessä
muutamien läheisten pikkusaarten kanssa vähäisen vasallikunnan, jota
hallitsi syntyperäinen kaarialainen ruhtinassuku.

Herodotoksen elämästä on varsin vähän luotettavia tietoja, ja nekin
ovat siksi hajanaiset, ettei niiden nojalla saata luoda eheää kuvaa
hänen vaiheistaan eikä määrittää niille varmoja ajankohtia, jonka
vuoksi niihin nähden vallitsee suuri erimielisyys.

Herodotoksen isä oli nimeltään _Lykses_, äiti _Dryo_ (tahi _Rhoio_);
läheiseksi sukulaiseksi mainitaan eepillisenä runoilijana tunnettu
_Panyassis_. Hänen varhaisin ikänsä sattui aikaan, joka kreikkalaisen
heimon elämässä oli erinomaisen tärkeä: persialaissotien mullistaviin
vuosiin. Epäilemättä kertomukset näistä tapauksista, joihin
Herodotoksen maanmiesten oli täytynyt ottaa osaa palvelemalla
suurkuninkaan laivastossa ja taistelemalla emämaan helleenejä vastaan,
painoivat herkkään lapsenmieleen häipymättömän jäljen ja kylvivät
siihen sen siemenen, josta kypsyneen miehen maailmanhistorian harrastus
kerran oli versova. Emme tarkemmin tunne Herodotoksen kasvatuksen
kulkua ja opintojen laatua. Mutta hänen teoksensa todistaa hänen hyvin
tunteneen siihenastisen kreikkalaisen kirjallisuuden, ja varsin
luultavaa on, että nuoren halikarnassolaisen opintoihin on vaikuttanut
herättävästi yllä mainittu sukulainen.

Nuoruudestaan saakka Herodotos näkyy liikkuneen maailmalla kaukana
syntymäkaupungistaan, osaksi vapaaehtoisesti, osaksi, kuten väitetään,
pakosta. Erään tiedon mukaan näet Herodotos oli ottanut osaa siihen
kapinaan, johon hänen maanmiehensä olivat ryhtyneet hallitsijaansa
_Lygdamista_ vastaan. Mutta yritys ei ollut onnistunut; siinä oli muun
muassa saanut surmansa Panyassis, ja Herodotoksen oli ollut pakko
siirtyä Samokseen. Varmaa on, että Herodotos pitkän aikaa oleskeli
tässä saaressa. Myöhemmin mainitaan hänen muiden maanpakolaisten
keralla palanneen synnyinkaupunkiinsa ja osaltaan vaikuttaneen
itsevaltiaan kukistamiseen, mutta pian "kansalaistensa kateuden" vuoksi
sieltä poistuneen -- tällä kertaa ainiaaksi.

On suuressa määrin epäilyksenalaista, pitävätkö nämä kertomukset
Herodotoksen osanotosta kotikaupunkinsa valtiollisiin selkkauksiin
paikkansa. Sitä vastoin tiedämme varmasti, että hän on paljon
oleskellut Ateenassa, jonka oloihin hän oli täydellisesti perehtynyt.
Niinpä hän oli erittäin läheisissä väleissä silloisen Ateenan etevinten
miesten, ennen kaikkea Perikleen ynnä tämän ystävien kanssa.

Sittemmin Herodotos asettui ateenalaisten v. 444 tai 443 e.Kr.
Etelä-Italiaan perustamaan siirtokuntaan, jolle annettiin nimeksi
_Thurioi_ ja jonka muodostamiseen otti osaa useimpien kreikkalaisten
yhteiskuntien jäseniä, niiden joukossa muutamia varsin tunnettuja
henkilöitä. Erään ilmoituksen mukaan sijaitsi Herodotoksen hauta
mainitussa siirtokunnassa, jonka vuoksi on otaksuttu hänen koko
loppuiäkseen jääneen samaiseen kaupunkiin asumaan.

Toiselta puolen viittaavat selvät merkit siihen, että Herodotos
myöhemmin on käynyt Ateenassa; arvellaanpa hänen viipyneen Thurioissa
vain muutamia vuosia ja jo vuoden 440 paikkeilla puolueriitojen
johdosta muuttaneen takaisin Ateenaan. Siellä hän mahdollisesti on
kuollutkin, peloponnesolaissodan ensi aikoina (vuosien 430-425 e.Kr.
välillä).

Ateenassa oleskellessaan Herodotos myös näkyy lukeneen julki osia
suuresta historiallisesta teoksestaan. Mutta ennen kuin hän saattoi
ryhtyä sen lopulliseen sommitteluun, oli hänen täytynyt suorittaa sitä
edellyttävät pitkälliset esityöt ja tutkimusmatkat. Viimeksi mainitut,
jotka varmaan ovat täyttäneet runsaan osan hänen elämäänsä, ovat
suoritetut eri aikoina. Laajimmat matkansa -- niin on arveltu -- hän on
tehnyt viimeisinä viitenätoista tai kymmenenä elinvuotenaan. Hänen
loppuikänsä lienee kulunut aineiston järjestämiseen ja sommitteluun; ja
vaikkakaan, kuten jotkut ovat olettaneet, tekijän aikomus ei olisi
ollut jatkaa kertomustaan kauemmas siitä ajankohdasta, johon teos
nykyisessä muodossaan päättyy, on ilmeisesti kuitenkin kuolema
kohdannut hänet, ennen kuin hän oli saanut teoksensa lopullisesti
viimeistellyksi.

Herodotoksen matkoista eivät muinaisajan kirjailijat kerro, joten
kaikki tietomme niistä perustuvat hänen omiin viittauksiinsa. Niinpä
kuulemme, että hän muun muassa varta vasten teki matkan Tyyrokseen
päästäkseen selville sikäläisen Herakleen palveluksen iästä ja että hän
oli käynyt Arabian rajoilla asti nähdäkseen omin silmin sielläpäin
asustavat siivekkäät käärmeet. Me tiedämme hänen oleskelleen Olbian
kaupungissa Mustan meren pohjoisrannalla ja etelässä matkanneen Niiliä
myöten aina Elefantinen saareen saakka; Aasiassa hän oli edennyt
Ekbatanaan asti ja lännessä hän näkyy käyneen Sisiliassa. Näiden
äärimmäisten kohtien väliset maat ja meret hän oli vaeltanut ja
purjehtinut ristiin rastiin: omasta näkemästään hän tunsi Etu-Aasian
vanhat sivistysmaat, Vähän-Aasian sekä Syyrian rannikon; hän oli
kiertänyt Mustan meren ääreiset seudut ja tyystin tutkinut Egyptin
ihmeelliset muistomerkit; myös Kyreneä ja osaa Libyaa hän näkyy omin
silmin käyneen katsomassa. Euroopassa hän erittäin hyvin tunsi
Traakian, Makedonian ynnä Epeiroksen, ja varsinaisessa Kreikassa hän
oli omin silmin nähnyt useimmat huomattavat paikat. Mutta siitä, missä
järjestyksessä nämä matkat suoritettiin, on olemassa vain arveluita.

Mainittuja laajoja matkoja helpotti se seikka, että ne suureksi osaksi
tehtiin silloisen Persian valtakunnan rajojen sisäpuolella, jotenka hän
saattoi käyttää hyväkseen kuningas Dareioksen toimeenpanemaa oivallista
postitiejärjestelmää. Mutta sittenkin senaikaisella matkustajalla
epäilemättä oli voitettavanaan monenlaisia vastuksia ja kestettävänään
sekä vaikeuksia että vaaroja, joista Herodotos kuitenkaan ei
sanallakaan mainitse. Korvaamatonta haittaa tuotti Herodotoksen
tutkimuksille hänen perin vaillinainen vierasten kielten taitonsa,
sillä kreikkalaisia siirtolaisia ja kauppamatkustajia, joiden puoleen
hän tietenkin ensi sijassa kysellessään kääntyi, ei suinkaan ollut joka
paikassa tarjona, eipä edes aina hänen äidinkieltään taitavia
muukalaisiakaan.

Se Herodotoksen teos, johon ylempänä monesti on viitattu, on hänen
elämäntyönsä, hänen suuri maailmanhistoriansa, joka täydellä syyllä on
tekijälleen hankkinut "historian isän" nimen.

Voidaksemme täysin arvostella Herodotoksen "Historia-teoksen"
merkitystä on muistettava, millä kannalla historiankirjoitus
kreikkalaisilla oli ennen häntä. Runsaista hengenlahjoistaan huolimatta
olivat helleenit verrattain myöhään alkaneet merkitä muistiin
huomattavia tapauksia. Syitä tähän seikkaan oli useampia, mutta kenties
vaikuttavin oli heidän vilkas mielikuvituksensa, joka ennen pitkää
verhosi verrattain vereksetkin tapaukset runon ja sadun pukuun. Niinpä
runous, ja lähinnä ns. _genealoginen_ (sukutieto-) eepos, pitkät ajat
tavallaan edusti kreikkalaisten historiallista tietämystä ja tyydytti
heidän historiallista tarvettaan. Vasta puolivälissä 6. vuosisataa
e.Kr. syntyi Jooniassa varsinainen suorasanainen historiankirjoitus,
joka liittyi toisaalta jo mainittuun eepilliseen runouteen, toisaalta
erinäisiin luetteloihin (kuten Olympian kilpailujen voittajia,
vuotuisia virkamiehiä ym. koskeviin). Koruttomassa muodossa, usein
kronikkatyyliin, se esitti hallitsevien sukujen syntyperän,
heimosankarien vaiheet, kotikaupunkien perustamissadut ym. tekemättä
varsinaista eroa tarun ja todellisuuden välillä. Laajemmaksi väljeni
käsiteltävä ala, kun näköpiiri kaupan ja merenkulun johdosta avautui,
ja alettiin kertoa vieraistakin maista ja kansoista. Huomattavin tämän
suunnan edustajista, ns. _logografeista_, oli miletolainen _Hekataios_,
joka 6. vuosisadan lopulla oli miehuutensa parhaassa iässä. Hän oli,
säilyneistä katkelmista päättäen, huolellisesti koonnut tietonsa osaksi
matkustelemalla -- ja käytti niitä kriitillisesti. Hän on myös
ensimmäinen historiankirjoittaja, joka on koettanut selittää tai
järkiperäiseen suuntaan muutella mahdottomilta tuntuvia taruja.

Hekataioksen etevin seuraaja oli häntä vähän nuorempi Herodotos, joka
usein vastustaa edeltäjänsä käsitystä mutta kuitenkin on hänestä
ottanut paljon vaikutusta. Hänkin on tavallaan logografeja, koska hän
osaksi käsittelee samoja aiheita kuin nämä. Mutta hän kohoaa monessa
kohden heidän yläpuolelleen. Kun näet muut esittivät helleenien ja
barbaarien oloja ja laitoksia toisistaan riippumatta, otti Herodotos
ensiksi kuvaillakseen maailmantapaukset yhtenäisessä teoksessa, joka
käsittää noin 240 vuoden ajan, mutta johon tekijä on osannut sovittaa
tuntemiensa kansojen varhaisemmatkin vaiheet. Nämä tapaukset hän on
liittänyt toisiinsa tietyn, johtavan aatteen varaan, ja koko teosta
kannattaa eetillinen maailmankatsomus -- kaksi seikkaa, joitten
perusteella Herodotoksen teos olennaisesti eroaa varsinaisten
logografien teoksista. Ja vihdoin se eroaa viimeksi mainituista siinä,
että tekijä on sille antanut taiteellisen muodon.

Se johtava aate, jonka ympärille Herodotoksen historiateos punoutuu, on
Euroopan ja Aasian, helleeniläisyyden ja barbaarisuuden, kansanvallan
ja itsevaltiuden vastakkaisuus, jonka juuret juontuvat tarujen hämärään
ja jonka huippukohtana ovat persialaissodat. Nämä ne oikeastaan ovatkin
koko teoksen aatteellinen keskus ja se päämäärä, jota kohti kertomuksen
eri haarat pyrkivät ja missä ne yhtyvät.

Herodotoksen eetillinen maailmankatsomus taas osoittautuu siinä, että
hän kaikkialla, niin kansojen kuin yksityistenkin elämässä, näkee
yli-inhimillisten voimien välitöntä vaikutusta. Hänessä on horjumaton
usko maailmaa hallitsevaan ja järjestävään valtaan, jota hän, usein
karttaen kansanomaisten jumalien nimiä, sanoo milloin vain "jumaliksi",
milloin "jumalaksi", "jumaluudeksi", "kaitselmukseksi" jne. Ja jumaluus
ilmoittaa oraakkelivastausten, unennäköjen, aavistusten ym. kautta
ennakolta tahtonsa jokaiselle, ken vain haluaa ja osaa sen vihjauksista
ottaa vaarin ja selittää ne oikeaan päin, sillä monesti ne
kaksimielisyydessään voivat viedä turmioon.

Viimeksi mainitussa suhteessa samoin kuin käsityksessään puolijumalien
(heerosten) ilmestymisistä Herodotos on kansanuskonnon kannalla. Mutta
käsityksessään jumalista hän kohoaa sitä ylemmäksi. Hän tosin ei ole
monoteisti, sillä hän ei kiellä yksityisten jumalien olemassaoloa.
Mutta hän vastustaa kaikkea törkeätä antropomorfismia; puhuessaan esim.
persialaisten kuvattomasta luonnonpalveluksesta hän selvästi asettaa
tämän oman kansansa käsitystä korkeammalle. Hänen mielestään helleenien
jumalat alussa olivat nimettömiä ja ovat saaneet nimityksensä
myöhemmin: Homeros ja Hesiodos ovat kaksi- tai kolmesataa vuotta ennen
Herodotoksen aikoja luoneet kreikkalaisten jumalaistaruston.

Mutta huolimatta Herodotoksella tavattavista rationalismin oireista ja
joskus julkilausutuista epäilyksistä taruihin nähden kunnioitus
perinnäisiä kansankäsityksiä kohtaan ja kenties vainon pelko tekevät
hänet tässä kohden varovaiseksi; tällöin kuitenkaan se seikka ei herätä
kummastusta, että Herodotos, joka oli vihitty sekä koti- että
ulkomaisiin salaismenoihin, on näistä puhuessaan erittäin
pidättyväinen, sillä niitten suhteen hänen oli pakko noudattaa
vaiteliaisuutta. Mutta tuntuupa Herodotokselle erityisesti olleen
ominaista jonkinmoinen luontainen positivismi, joka teki hänelle
vastenmieliseksi laveammalti lausua mieltään "jumalallisista" asioista,
joista, hänen arvelunsa mukaan, kaikki ihmiset lopultakin tietävät yhtä
paljon -- tai yhtä vähän. Tositeossa Herodotos, samoin kuin hänen
aikalaisensa ja hengenheimolaisensa Sofokles, uskonnollisessa suhteessa
edustaa "vanhan kansan" luottavaisen uskon ja sofistien epäilyksen ynnä
jumalankiellon välistä kantaa.

Herodotoksen vakaumus on, että kaitselmus ei koskaan jätä rikosta
rankaisematta, ja jos sen käsi milloin ei tapaa pahantekijää itseään,
niin se säälittä iskee tämän jälkeläisiin hamaan kolmanteen ja
neljänteen polveen. Mutta tämän tavallaan yleissiveellisen periaatteen
rinnalla esiintyy Herodotoksella toinenkin käsitys jumaluudesta, joka
kyllä tavataan monella muullakin kreikkalaisella kirjailijalla, mutta
tuskin kenelläkään niin selvänä kuin juuri hänellä. Tarkoitamme hänen
uskoaan "jumalien kateuteen". Jumaluus muka ei salli kenenkään
kuolevaisen kohota liian paljon muita ylemmäksi eikä suuren onnen olla
kauan saman henkilön osana. Vaan niin kuin salama iskee varsinkin
korkeimpiin huippuihin, niin tapaa jumaluuden tasoittava tuomio ennen
muita onnen kukkuloilla olevat; sillä "se, mikä on matalata, ei ärsytä
jumalia".

Sukua tälle pohjaltaan synkälle maailmankatsomukselle on toisinaan
ilmoille puhkeava surunvoittoinen käsitys ihmiselosta, joka
lyhyydestään huolimatta on niin täynnä tuskaa ja vaivaa, että moni
usein kaihoten ikävöi kuolemaa. Mutta moinen mielensuunta ei vie
Herodotosta toimettomaan pessimismiin. Päinvastoin. Elämää on juuri
semmoisenaan, ylivoimaisine rajoituksineen ja kaikkine siitä johtuvine
vastuksineen, miehekkäästi katsottava suoraan silmiin. Ja elämää
kannattaa elää, sillä -- Herodotos on helleeni ja Joonian hengen lapsi.
Ihmiselon säälittävyys saa hänet vain lämmöllä ottamaan osaa
ihmiskohtaloihin. "Herodotos iloitsee hyvien ja suree huonojen kanssa",
lausuu muuan muinaisajan kirjailija. Mutta enimmäkseen hän ei
välittömästi lausu moraalisia tuomioita: hänen siveellinen
peruskantansa kuvastuu parhaiten siitä näkökohdasta, mistä hän katselee
tapauksia.

Herodotoksen harrastus ulottuu kauas yli oman kansallisuuden rajojen.
Ollakseen kreikkalainen hän on harvinaisen laajasydäminen,
ennakkoluuloton ja suvaitsevainen vieraita kansoja ja niiden tapoja
kohtaan, eikä hänessä ole merkkiäkään maanmiestensä tavallisesta
"barbaarien" halveksumisesta. Milloin hän viimeksi mainituilla tapaa
kiitettäviä ominaisuuksia, hän on valmis näistä huomauttamaan ja menee
joskus liiankin pitkälle muiden kansojen ihailussa; niinpä hän
varsinkin Egyptin sivistystä kohtaan ilmaisee miltei pyhää
kunnioitusta. Eikä hänen lämpönsä Kreikan vapaustaistelijoita kohtaan
estä häntä lausumasta tunnustusta heidän vihollisilleenkaan.

Herodotoksen pyrkimys etsiä välitöntä yliluonnollista vaikutusta
kaikessa, yksin siinäkin, missä luonnollinen selitys on silmiinpistävä,
himmentää hänen historiallista katsettaan, niin että hän ei koetakaan
syventyä toimivien henkilöiden sielullisiin vaikuttimiin ja tunkeutua
tapausten sisimpään syy- ja seuraussarjaan. Usein hän ei kyllin erota
olennaista epäolennaisesta. Hänen tutkimustapaansa onkin sanottu
"puolihistorialliseksi"; se määrä järki- ja kokemusperäistä kritiikkiä,
joka Herodotoksella oli käytettävänään, ei tietenkään täytä niitä
vaatimuksia, joita nykyaikainen käsitys historiankirjoittajalle
asettaa. Mutta silti ei suinkaan saata kieltää hänellä olevan
kritiikkiä. Hän erottaa tarkasti toisistaan taruperäisen ja
historiallisen; oman heimonsa taruja hän näkyy uskovan vain mikäli
niitä tukevat muiden kansojen kertomukset. Useita taruja hän tulkitsee
käyttämällä järkiperäistä selitystapaa, mihin toisinaan kyllä varsin
omituisella tavalla yhtyy lapsellinen herkkäuskoisuus.

Jos on olemassa eri esityksiä samasta tapauksesta, asettaa Herodotos
mielellään ne rinnakkain lukijan eteen jättäen tämän ratkaistavaksi,
mitä niistä milloinkin on pidettävä uskottavimpana. Välistä taas hän
itse nimenomaan kannattaa jotain tiettyä esitystä koettaen tukea sitä
-- usein kylläkin avuttomalla -- perustelullaan. Esimerkkinä hänen
kriitillisestä menettelystään mainittakoon, että hän Egyptissä
ollessaan kävi eri paikoissa varta vasten todentamassa, että hänen
sieltä täältä saamansa tiedot pitivät yhtä. -- Useita muistitietoja hän
on säilyttänyt semmoisinaan yrittämättä keskenään sovitella
eri toisintoja. Ja siitä on jälkimaailma hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa, koska totuuden selville saaminen siten käy
mahdolliseksi.

Ja Herodotoksen käyttämä kritiikki on rehellistä. Hän pitää jyrkästi
erillään omat näkemänsä siitä, mitä muilta on kuullut, sekä ilmaisee
aina, milloin hän esittää vain omia arveluitaan. Hän katsoo
velvollisuudekseen kertoa asiat sellaisina, kuin hän ne on kuullut, ja
julistaa yleispäteväksi, koko teokseensa soveltuvaksi periaatteeksi,
että hänen tulee kertoa kaikki, mitä kerrotaan, mutta että hänen ei
suinkaan tarvitse kaikkea uskoa. Hänen on siten joskus pakko lausua
monelle kenties ikäviäkin totuuksia; toisinaan taas hän jonkinmoisesta
hienotunteisuudesta tai säälistä tahallaan jättää nimeltä mainitsematta
huonoon huutoon joutuneita henkilöitä.

Varsinaisesta lähdetutkimuksesta ei ylimalkaan voi olla puhetta. Varmaa
on, että Herodotos on edeltäjiltään perinyt paljon. Hekataiokselta,
joka tässä kohden on ensi sijassa mainittava, hän on esim. ottanut
useita Egyptiä koskevia tietoja, eräältä toiselta kirjailijalta hän
mahdollisesti on saanut luettelot Persian valtakunnan satraappikunnista
sekä Kserkseen myötä sotaretkelle seuranneista kansoista. Erinäisissä
tapauksissa hän on kopioinut muistomerkkien piirtokirjoituksia.
Teoksensa maan- ja kansatieteellisissä osissa hän nojautuu myös omiin
havaintoihinsa jne. Vihdoin on, mitä erittäinkin tulee persialaissotien
esitykseen, joka historiallisessa katsannossa on Herodotoksen teoksen
arvokkain osa, tärkeänä pohjana ollut suusanallinen traditio; siinä
kohden näet hänellä oli tilaisuutta käyttää hyväkseen sellaisten
henkilöiden kertomuksia, joiden likeiset sukulaiset monesti olivat
mieskohtaisesti ottaneet osaa tapausten kulkuun.

Herodotokselle oli ominainen sammumaton tiedonhalu, joka ajoi hänet
vaivoista välittämättä mikäli mahdollista itse ottamaan kaikesta
selvän. Suhteellisesti nuoren kulttuurin edustajana hän suuntasi
avonaisen katseensa joka taholle, suureen yhtä hyvin kuin pieneen. Kun
lisänä oli ylimalkaan terve arvostelukyky, ovatkin hänen omiin
näkemiinsä perustuvat tiedot yleensä luotettavia.

Toiselta puolen on myönnettävä, että Herodotos usein liian herkästi
uskoi niitä sepustuksia, joita vieraat papit, temppelivirkailijat,
oppaat ym. muutenkin kaikkeen ihmeelliseen kallistuvalle
kreikkalaiselle matkamiehelle uskottelivat, varsinkin kun he hyvin
tuntien helleenien taruston osasivat sovittaa tämän kanssa sopusointuun
oman kansansa sadut.

Pahoja erehdyksiä on hänelle myös tuottanut puutteellinen
maailmanrakenteen ja luonnon tuntemus, jonka siihenastiseenkaan
ennätykseen hän ei ollut täydellisesti perehtynyt. Edelleen hän
tekee laskuopillisia virheitä, ja hänen ajanmäärityksensä ovat
epätäsmällisiä, syystä että hän noudattaa keskenään soveltumattomia
kronologisia järjestelmiä.

Myöhemmin syytettiin Herodotosta tarujen, jopa suorastaan valheiden
esittämisestä. Uudempi tutkimus on kuitenkin erinäisissä tapauksissa
todistanut, että monessa niistä ihmeellisistä kertomuksista, jotka
hänen aikalaisistaan, joskus kertojasta itsestäänkin, tuntuivat
uskomattomilta, sittenkin usein piilee jokin määrä totuutta.

Arveluttavampi kenties on toinen, niin ikään vanhalla ajalla tehty
syytös, joka koskee Herodotoksen puolueellisuutta. On olemassa
erityinen Plutarkhoksen sepittämä kirjoitus "Herodotoksen
pahansuopuudesta", jossa väitetään hänen tahallisesti esittäneen toisia
kreikkalaisia valtioita ja henkilöitä hyvässä, toisia huonossa valossa.
Tämä osaksi loukatun paikallis-isänmaallisuuden synnyttämä syytös ei
ole aivan perätön. On ilmeistä, että Herodotos yleensä kuvailee
erityisen myötätuntoisesti ateenalaisia, jota vastoin hän jonkin verran
koettaa vähentää muiden, kuten esim. korinttolaisten, ansioita.
Themistokleen nerokkuutta hän ei saata kieltää, mutta suo tälle niin
vähän tunnustusta kuin suinkin ja olettaa hänessä aina itsekkäitä
pyyteitä. Selityksensä tämä seikka saa Herodotoksen läheisistä
suhteista Perikleen piiriin, jonka käsityksen edellisen polven
toimivista henkilöistä hän tahtomattaankin tuli omaksuneeksi. Joka
tapauksessa hänen Ateenan ihailunsa aiheutti vankka vakaumus tämän
valtion ratkaisevasta merkityksestä Hellaan vapaustaistelussa. Ateenan
puolustaminen samoin kuin hyökkäykset eräitä toisia Kreikan valtioita
vastaan johtuvat sitä paitsi myös siitä, että niihin aikoihin, jolloin
Herodotos valmisteli teostaan, vallitsi tyytymättömyys Ateenan
ylivaltaan, mikä tyytymättömyys sittemmin puhkesi peloponnesolaissotana
ilmi; ja tällöin koetettiin selittää ateenalaisten koko entinenkin
toiminta huonompaan päin. -- Tässä yhteydessä saattaa vielä mainita sen
kertomuksen, jonka mukaan Herodotos oli ateenalaisilta saanut kymmenen
talenttia eräästä näitä miellyttävästä luennosta; mutta on kuitenkin
epävarmaa, pitääkö tämä tieto paikkansa.

On luonnollista, että sellaista teosta kuin Herodotoksen ei ole
arvosteltava samalla tavoin kuin nykyaikaista historiallista teosta.
Se on näet samalla kaunokirjallinen tuote, jota voi verrata
historialliseen romaaniin. Kun esim. tekijä selostaa kahdenkeskisiä
vuoropuheluja, salaisia neuvotteluja ym., ei tietysti voi olla
kysymystäkään, että näitä esityksiä olisi pidettävä historiallisina
todistuskappaleina: kirjoittaja toimii tällöin vapaasti luovana
runoilijana. -- Samainen epätieteellinen taipumus näyttäytyy siinäkin,
että Herodotos erityisesti rakastaa legendamaisia tapauksia sekä tarun
ja todellisuuden välimailta valittuja henkilöitä -- sellaisia, joitten
kuvaamisessa kertoja jotenkin esteettömästi voi noudattaa
mielikuvitustaan.

Jos jo Herodotoksen "Historia-teoksen" romaania lähentelevä sävy
oikeuttaa meitä pitämään sitä taideteoksena, niin vertailun tekee vielä
oikeutetummaksi itse teoksen sommittelu. Yllä mainitsemamme johtava
aate tekee näet sen suurin piirtein eheäksi kokonaisuudeksi. Ja
eepillistä vaikutusta lisäävät ne lukemattomat eripituiset, pääjuoneen
kiinteästi tai höllästi juotetut välikertomukset, joita tekijä mitä
anteliaimmin taritsee.

Herodotoksen esitystapa on havainnollista, vilkasta ja vaihtelevaa,
mutta samalla levollista, mitkä ominaisuudet juuri ovatkin asettaneet
hänet kaikkien aikojen etevinten kertojain riviin. Jo vanhalla ajalla
verrattiin hänen tyyliään verkalleen vierivään virtaan. Usein se
tuoreudessaan johdattaa mieleen suullisen esityksen, mikä jonkin verran
kaiketi johtuu siitä, että pohjana ovat toisten henkilöiden
suusanalliset kertomukset. Mutta osaksi tämä varmaan tulee myös siitä,
että ainakin erinäisiä teoksen kohtia on ennen lopullista kirjaanpanoa
luettu julki. Suullista esitystä muistuttavat esim. monet viittaukset
aikaisemmin sanottuun, saman asian toistelut, lausejaksojen katkomiset
ym.

Herodotoksen tyyli on vielä sangen kehittymätöntä ja osoittaa, kuinka
alullaan kreikkalainen suorasanainen esitys vielä hänen aikanaan oli.
Silti olisi kuitenkin väärin olettaa, että Herodotos ei lainkaan olisi
tuntenut silloisen puhetaidon sääntöjä. Tarkempi tutkimus on näet
osoittanut hänen kylläkin osaavan käyttää hyväkseen eräitä retoriikan
ohjeita.

Se kieliasu, johon Herodotos on teoksensa pukenut, ei semmoisenaan
edusta vasituista kansanmurretta, vaan on kirjakieltä (ns.
"sekoitettua", nuorempaa Joonian murretta). Joonian murre, jonka
Herodotos, kuten edellä mainittiin, hyvin tunsi, oli muuten se
kielenparsi, jonka kreikkalaisen proosan ensimmäiset viljelijät --
luonnonfilosofit, logografit ym. -- olivat omaksuneet ja jota
enimmäkseen käytettiin suorasanaisessa esityksessä, kunnes Attikan
kieli astui sen sijalle.

Mainitsimme aikaisemmin, että kuolema näyttää estäneen Herodotosta
saamasta teostaan lopullisesti valmiiksi. Sitä niin ikään jo
mainitsemaamme väitettä, että teos alkujaan oli suunniteltu
jatkettavaksi pitemmälle, kuin mihin se nyt päättyy, on muun muassa
perusteltu sillä, että tekijä eräissä kohdin lupaa myöhemmin palata
johonkin kysymykseen, mutta jättääkin lupauksensa täyttämättä. On myös
vedottu teoksen muka katkonaiseen loppuun. Epäilemättä on, kuten
alumpana on huomautettu, viimeinen silotus ja tasoitus jäänyt
suorittamatta, mutta sittenkään ei ole riittävää syytä pitää teosta
semmoisenaan keskeneräisenä. Moni lupaus on työn varrella saattanut
unohtua, taikka sitten ei ole myöhemmin tarjoutunut sopivaa tilaisuutta
sen täyttämiseen. Se ajankohta, johon teos nyt päättyy -- Sestoksen
valloitus v. 479 e.Kr. -- ei tosin lopettanut kreikkalaisten ja
persialaisten välistä sotaa, mutta oli kuitenkin tavallaan
käänteentekevä, koska siitä perin kreikkalaisten puolustussota muuttuu
hyökkäyssodaksi, minkä vuoksi saattaa hyvin ajatella tekijän alun
pitäen päättäneen pysähtyä siihen tapaukseen.

Mitään määrättyä nimitystä ei Herodotoksen "Historia-teoksella"
alkujaan ollut, vaan se oli luultavasti vain tunnettu nimellä
"Historiat". Toinen, kirjallisuudessa usein esiintyvä nimitys, _Muusat,
(Runottaret)_ johtuu siitä, että Aleksandrian oppineet myöhemmin
jakoivat teoksen yhdeksään kirjaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Herodotoksen historia-teos VII-IX" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.