Title: Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta
Author: Castrén, Kaarle Alfred
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta" ***


MUISTELMIA VUOSIEN 1808-1809 SODASTA

Kansan suusta kokoillut

K. A. Castrén



Helsinki,
J. F. Frenckell ja Poika,
1865.



      Imprimatur: _C. R. Lindberg_.



SISÄLLYS:

 A) Kahakat Kälviällä v. 1808.
 B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.
 C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.
 D) Hajapaikkaisia liikkeitä v. 1808.
      I. Tapahtumia Saarijärvellä.
     II. Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.
    III. Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.
     IV. Koiviston tappelu Toukokuun 29. p.
      V. Tapahtumia Keuruulla.
     VI. Kahakka Alahärmässä.
    VII. Kahakka Kantin keskievarissa.
   VIII. Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.
     IX. Tapahtumia Rautalammilta.
 Viiteselitykset.



Alkulause.


Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian
palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne
kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia
kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa edestä, ovat
etenkin tässä ikimuistettavassa uros-näyttelyssä liikuttavia ja
välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää
jokapäiväisten tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta
vaikutuksesta kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen
into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isämaanrakkaus synnytti nämä
rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin
ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä,
eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta
puolustusta, ja samassa näidenkin Muistelmain ilmestymisen oikeus
myönnetään.

Haastanen ehkä ensin sanasen näiden Muistelmain keräyksestä
ylipäätänsä. Käydessäni useamman luona, sain tietää hiukan siltä
toisen tältä. Mutta näiden tietoin sovittaminen ja järjestäminen ei
ollutkaan helpointa, kun huomasin ukkoin juttuin ei pitävänkään yhtä,
kun huomasin äijä parkain muistin jo ajan hävityksistä pettävän.
Ei siinä muuta neuvoksi kuin panna jokaisen jutut rinnan ja sitten
seurata niiden antamia tietoja, jotka puheissaan paraiten sopivat
historian kertomuksen ja toistensa kanssa yhteen, ehkä asuivat eri
suunnilla pitäjäässä ja siis arvattavasti eivät olleet kuulleet
ainakaan kaikkea toisiltansa. Tämä oli, pait monta muuta seikkaa,
vaikeimpia töitä, joka vaati useampia käymisiä saman vanhuksen luona,
jotta saisi kaikki järjelliseen juoksuun ja tiedot sekä varmemmiksi
että täydellisemmiksi. On tuokin tukalimpia hankaluuksia, kun moni
vanhus pelkää haastella kaikki mitä tietää, juttelee vaan päällisin
puolin eikä muta kuulekkaan jos sattuu kyselemään asioita, joita
hän pitää vaarallisina ja siis salaa. Niinpä satuin, tultuani
puhuttelemasta muutamaa vanhusta, kuulemaan hänen virkanneen:
"Kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en
uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita
rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkään lie mielessä."
Harvoin semmoisissa tiloissa auttaa vakuutukset, ja parasta olisi
jos osaa ikäänkuin leikitellen saada jutun matkaan. Moni ehkä luulee
esim. Kälviän kahakkain kertomissa löytävänsä jotain ala-upsieri
Hake'n tappeluista Järvenaution taloissa Kälviällä ja jälemmin
Ala-vetelissä, mutta hänen töistänsä en ole saanut edes sen vertaa
kerätyksi, että voisin häntä mainita ollenkaan: vaan harva tuntee
nimen, ja tuskin kukaan mitä hän on toiminut.

Kälviän muistelmat olivat minulla jo ennalta kerätyt, kun kesällä
1864 pääsin avarammalle keräys-matkalle. Ensinnä vaelsin pitkin
Etelä-pohjamnaan rannelmia Koivulahdelta Sidebyy'n seurakuntaan
saakka. Koivulahdellahan kenraal-adjutantti Bergenstråle astui maalle
ja marssi sieltä Waasan kaupunkiin. Sulvan, Maalahden, Petäjälahden,
Korsnäs'in, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan seurakunnathan ovat
olleet kaikki talonpoikaissodan tappelu-tantereina ja muutoinkin
sodan jaloissa, joten sieltä siis aineita kyllä. Lapvärtistä olisi
myös ollut yhtä ja toista tallentamista, mutta kokoelmiani sieltä
kohtasi kova onni, joka, pahoin kyllä, usein kohtaapi töllistä
toiseen jalan kuljeskelevaa ja jollekkin paperille saatuja tietojansa
panevaa kerääjää. Pait sitä onkin tärkein muistelma Lapväärtissä
tämän sodan ajasta, nimittäin tappelu siellä Elokuun 29 p., tarkoin
selitetty sekä Montgomeryn että Brakel'in historiassa. Sieltä
pitkitin matkaani Ömossa'n keskievariin ja Sidebyy'hyn, tapahtumia
sieltä keräilläkseni. Niistä tuskin puhumistakaan, kun en saanut
tietää senkään vertaa mitä jo ennen on tuttua eikä yksityisyyksiä
ollenkaan, muuta kuin jonkun julmuuden, jotka tässäkin sodassa
olivat niin yleisiä varsinkin vihollisen puolelta, ett'ei niistä
juuri kehtaa yksinänsä haastaa mitään. Sidebyy'stä poikkesin Isojoen
läpi Karvian ja niin Parkanon seurakuntiin, jossa sain tietoni
tapahtumista Kantin keskievarissa. Kurun kappelissa supenivat
sotajutut epäselviin kertoelmiin majuri Eek'in onnettomuuksista ja
vältvääpeli Roth'in urostöistä. Ruovedellä tapasin muutamia viime
sodan aikuisia vanhuksia, jotka itse olivat olleet Ritoniemen eli
Komppania-lakean kahakassa ja kertoivat asiat niinkuin itse olivat
älynneet ja nähneet ne, ehkä heidän kertomansa eroaa muista jo
ennemmin tehdyistä, kuni vasta paremmin näkyy. Kun en mielestäni
voinut saada luotettavia tietoja muista Roth'in vehkeistä, heitin
ne siksensä, koska ne jo ennen ovat kerrotut. Ruovedeltä tulin
Keuruulle, jossa kerrottiin kahakasta Hoskarin keskievarissa, rovasti
Rosenbach'in rääkkäyksistä j.n.e. Siellä satuin saamaan käsiini
muutaman vanhemman, entisen kirkkoväärtin tekemän, kynäilyksen näistä
asioista; paha vaan että kertoelmasta ei enään ollut monta lehteä
jälellä. Matkattuani Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukkaan kautta,
jossa tiedustelin yhtä ja toista, tulin Saarijärvelle, jossa sain
tiedot Pohjanmaan talonpoikain hyökkäyksestä vihollisen kuormastoa
ryöstämään. Liimattalan kylän ja Sumiasten seurakunnan kautta tulin
Rautalammille, jossa vielä sain vähän tietoja v. 1808-1809 sodasta.
Se, minkä Suonenjoella, Kuopiossa ja Maaningalla sain, oli aivan
vähästä arvosta ja jo ennen tuttua. Siihen kuulustelemiseni v.
1808-1809 sodasta melkein taukosivatkin. Kesäni oli jo kyllä kulunut
edellisillä matkoillanikin ja siis en kiireellä paluumatkallani
ennättänyt enkä suurin huolinutkaan tiedustella suurista
tappelukentistä, niinkuin Lintulahdella, Salmella ja Lapualla. Tiedot
näet semmoisista valtatappeluista eivät mielestäni ole rahvaan
hallussa, varsinkin kun se tappelun aikana ainakin enimmäksi oli
paossa; sitä vastaan ovat ne jo kyllä tarkoin kerrotut Montgomery'n
historiassa, joka tosin, ehkä ylimalkaansa kyllä tarkka ja
täydellinen, ei ole sekään ilman virheittänsä. Sivu-tapahtumia olisin
kentiesi voinut saada, mutta, ehkä hekin ovat arvosta, en ennättänyt,
kuni sanoin jo äsken. -- Maininnen tässä tuonkin ehkä vastaisille
saman aineen kerääjille, jotta Saarijärvellä itää kohden enemmän
muistellaan ison vihan tapahtumia ja jutellaan enemmin kivekkäistä
kuin tästä sodasta.

Mennä vuonna vielä ei ollut aivan myöhäinen kokoilla viime sodan
tapahtumia, mutta sen kyllä kuuli ja huomasi, että monta tärkeätä
tietoa on vaipunut multiin. Wielä satuin useimmiten saamaan tietoni
vanhuksilta, jotka itse olivat toimineet ja puuhanneet tässä
sodassa, ehkä monen muisti jo oli ijästä ja ajan vaivaloisuuksista
hämärtynyt. Niin on muutaman vuoden perästä tämmöisten seikkain
keräileminen hyvin vaikeaa, jos ei aivan mahdotonta, kun näiden
kuluneitten, milloin riemuin kulloin polon, päiväin todistuksia on
vaan Tuonelan tuvilla. -- Näistä vanhuksista puhellessani, en voi
olla vaiti heidän nykyisen tilansa laidasta. Joku heistä kyllä vielä
elää elatusvaarina entisessä omassa talossaan, mutta moni on kululla
talosta taloon, kylästä toiseen. Usea valitti katkerasti köyhyyttänsä
ja kyseli, miksi entiset sotamiehet saavat apurahaa vanhoilla
päivillänsä, eikä heille anneta mitään, ehkä hekin ovat tapelleet
ja uskaltaneet yhtä paljon kuin moni sotilas. Warsinkin Närpiön
pitäjään vanhukset nurkuivat tilaansa, kun heistä moni on ollut
suojelusväessäkin eikä siltä tule mitään apua heille. Eräs Petsjärvi,
josta vasta tulen haastamaankin, näytti muutamia leipiä, joitten,
ynnä jonkun vähän jyvä-avun hänen ruotutalostansa, sanoi vesissä
silmin olevan ainoan, mistä hänen piti elää koko seuraava osa vuotta.
Arvattavasti äijä parka vaikerteli vähän liiaksikin, mutta totta oli
hänen valituksissaan joku perä, koska hartain toiveensa oli päästä
Ruotsiin kuolemaan. Kylläpä luulisi, niinkuin Petsjärvi ja moni muu
vanhus arveli, niitten, jotka ovat riidelleet vihollista vastaan,
ehkä omankin komentonsa alla, ansaitsevan luettaa niiden joukkoon,
joille annettaisiin eläkkeen apua muistakin varoista pait köyhäin
holhouskunnan.

Niin ovat nämä Muistelmat saaneet syntynsä ja siten on aine aivan
otettu kansan omasta suusta. Bennvik'in tilan kohtaloita kertoessani,
olen kuitenkin seurannut enimmäksi C. J. Bladh'in kirjaa "Minnen
ifrån Finska kriget", jonka kirjoittaja epäilemättä tietää ne asiat
parahiten. Kykyäni myöten olen kokenut seurata totuutta ja kertoa
asiain totista juoksua. Missä olen huomannut vanhusten muistin
pettävän tai jutun muutoin olevan väärän, olen hyljännyt sen. Tosin
on hyvinkin mahdollista, että olisin muistelmissani harhaillut,
mutta sitä ei pantako ainakaan tahtoni syyksi, vaan missä virheet
ilmestynevät, luettakoon vaillinaisten tietoin, väärän käsityksen
ja puuttuvan kykyni matkaan-saamisiksi. Muun muassa on monta
tallennettavaa seikkaa voinut joutua syrjään ja huomaamatta, vaan sen
vuoksi ei kohdeltane tätäkään vähää tylyyden ankaruudella.

Muistelmain muodosta on jo vähän vihiä annettu ja näin siitä ei
enään suurin haastelemistakaan. Ne eivät ole puetut sodan yleisen
juoksun kuvaelmain pukuun, niinkuin ehkä moni ensiksi luuli. Näissä
kuvailla asiallisesti sodan mainittavimpia tapahtumia, sankareita
eikä muitakaan osan-ottajia. Waan kansan pyrinnöt ovat olleet
tarkoituksena saada jotensakin kokoon ja tallelle.

Usein on lukia tapaava Muistelmissa poikkeemisia historiallisistakin
tapahtumista. Semmoiset poikkeemiset ovat vaan harvoin sivumaineessa
osoitetut ja tapahtumat kerrotut niinkuin jutteliat ovat ne
haastaneet ja asian haarat ne todistaneet. Niiden joka kerta
historiain kanssa rinnan paneminen olisi vaan vaatinut liian laveita
arvosteluja. Missä rahvaan muistelmat ovat aivan sotineet historiaa
vastaan ja niillä ei ole ollut otollista eikä nähtävää syytä
uskottavammiksi luettaa, olen heittänyt ne mainitsematta.



A) Kahakat Kälviällä v. 1808.



I.


Suomen sotajoukon, joka paloi halusta saada mitellä miekkojaan
vihollisensa kanssa, oli täytynyt päällikkönsä kelvottomuudesta
paeta perimmäiseen Pohjolaan. Tämä päällikkö, kreivi Wilhelm Mauritz
Klingspor, sai sen korkean ammatin, joka vaati suuria sekä sielun
että ruumiin vointia, kuningas Gustaf IV Adolfin suosiosta eikä
omasta ansiostansa. Klingspor oli arka ja hänen sotajoukkonsa täytyi
olla arkana. Hämeenlinnasta, jonka jätti "laahinkia laukaisematta"
-- niin sanoi eräs vanhuskin -- vihollisensa valtaan, oli hän jo
marssinut lähelle Oulun kaupunkia, jättäen koko eteläisemmän maan
hangasteliainsa valtaan. Ainoat linnatkin alkoivat antauta. Suomen
miesten täytyi paeta vesissä silmin mielipahasta, kun näin piti
pötkiä kotomailtaan. Mutta tämä arkana olo oli niin sotaherrain että
sotureinkin mieliä kaiketi vastoin. Tämä pahoillaan olo muuttuikin
toki Siikajoen tappeluun, jossa uljas Adlercreutz synnytti ensimäisen
kunniapäivän. Jo oli sama uros, joka Revonlahdella rohkeni 160
miehellä rientää toistakymmentä kertaa väkilukuisempaa vihollista
vastaan, kääntänyt häpeällisen pakomatkan riemulliseksi voiton
retkeksi. Jopa oli mainio sankari Sandels'kin kolmanna kunniapäivänä
voittanut viholliset Pulkkilassa ja jo pakeni vihollinen vuorostaan.

Tämä olikin tapahtuma, josta voimme alkaa.

Kun Kälviän miehet saivat kuulla venäläisten nyt palaavan pohjasesta,
kokoitsi heitä aika joukkonen Asujan taloon. Muutamat sanovat heidän
kokouneen kuulutuksen kautta, toiset taas väittävät erään jäykän
talon-isännän Pietari Suonperän lähettäneen sanan lähimäiseen
taloon. Sana saatettiin siitä toiseen ja niin pian ympäri koko tätä
pientä pitäjästä. Wallan vaikeaa on sanoa, kumpi näistä puheista on
uskottavampi, kun ei sodan aikuisia papereita eikä siten mainittua
kuulutustakaan ole tallella enään. Nämä erilaiset tiedot saisi siten
sopimaan että päättäisi kuulutuksen olleen jonkun kreivi Klingspor'an
tahi Kuninkaan julistuksen ja Pietari Suonperän vainajan sen johdosta
lähettäneen sanan vastustus-tuumistaan. Wihollisen oma tuttu käytös
ja menetys oli toki varmaankin paras syy että käskyä niin toteltiin.
Eräs vanhus virkkoikin: "en tiedä kuka käskyn lie pannut alkuun. Sitä
ei silloin kyseltykään: mieli vaan teki tapella vihollista vastaan!"

Tämän Asujan taloon kokountuneen miehistön mieli oli estää vihollista
pääsemästä ylös pitäjäälle rappaamaan tahi sieltä Kannuksen tietä
Wiitasaarta ja Jyväskylää kohden. Aseiksi olivat ottaneet mitä
vaan käsiin päätyi ja saapuville sattui. Mikä sai vanhan ruotsin
kiväärin, josta ei enään paljo minnekään, kuka kerskaili hyvästä
hylje- eli luoti-pyssystänsä. Usealla ei ollut muuta kuin viikatteen
poikkeimia pitkissä varsissa, seipäitä, vanhoja miekkoja ja taisipa
olla jollakulla nuijakin. Pitäjälle pääsystä estäminen oli näet
paraana tuumana miehillämme; mutta siltä eivät aikoneet pitää suurin
väliä, jos rupeisivat hekin auttamaan Klingspor'aa, jonka luulivat
yhtä kyytiä ajavan vihollista takaa. Tämä mielessä, lähtevät astua
teppomaan Peitson keskievarin tykö, joka on noin kolme neljännestä
kirkolta pohjoseen rantatien varrella ja jonka tykönä Kälviän
pitäjään-tie yhtyy rantatien kanssa. Tämä pitäjään-tie on aika
mäkistä ja loppupuoli on metsää, joka sitten korkeine kuusineen
loppuu Peitson taloin tykönä paljaalla kalliolla, jonka rinta
on rantatielle päin. Tähän metsään asettausivat miehemme pitkin
tie-puolia. Oli miehiä äsken mainitun kallionkin takana, josta oli
paras näkö-ala maantielle, jota pitkin vihollisen piti tulla. Näin
täältä kuusien takaa toivoivat saavansa ja voivansa tappaa vihollisia
oikein ololta.

Miehet vuottivat vuottamistaan, niin jo näkivät kallion takana
seisojat vihollisia laumottain laskevan alas mäkeä, jonka ylitse
tie juoksee. Nämä laumat olivat samoja, jotka olivat paluutetut
Siikajoelta, Revonlahdelta ja Pulkkilasta. Ne astuivat taloon, jossa
tunnin ajan levähtivät. Nyt eivät pakkauneetkaan pitäjäälle päin, --
eikä kreivi Klingspor'aa näkynyt ei kuulunut. Tästä sekä siitä että
talonpojat huomasivat huonoine aseineen olevansa aivan kelvottomat
säännöllistä ja säännöllisesti varustettua sekä väkilukuista, jos
kohta voitettuakin, sotajoukkoa vastaan, päättivät miehemme heittää
tuumansa sikseen.

Hiljaisuudessa kätkivät aseensa kuusien juurille, kivien alle,
taloihin ja mikä minnekin. Nyt osuus heistä päätti mennä, kuni
hyvinkin viattomat ja rauhalliset, likemmältä katselemaan noita
keskievariin tulleita koreita sotaherroja. Toisten oli jääminen
metsään, jott'ei vihollinen arvaisi mitään; taisipa moniaat jäädä
pelvostakin. Heidän kartanolle tultuaan rupesivat viholliset
ainakin tinkimään: "mitä miehiä he ovat" ja "mitä varten tuommoinen
miesjoukko tulee." Ensimäiseen kysymykseen kyllä vastasivat niinkuin
asian laita olikin, mutta jälkimäistä kysymystä vastattaessa jäi
totuus syrjään; vastattiin näet miten mieleen vaan johtui ja miten
paraiten luultiin pääsevänsä. Se lie onnistunutkin kun tinkimiset
loppuivat. -- Kun talonpojat tarkastelivat kasakkain komeita
hevosia, oli jonkun ruvennut tekemään mieli tuommoista varsaa.
Hän ei tuumannut vähempää kun viekoitella muutaman varsallisen
viiksihuulen vähän nurkan taaksi, siellä kolhaista hengen miehestä,
istua itse hevosen selkään ja niin ajaa kuusikkoon. Tämä tuuma
toki ei käynyt toimeen, kaikeksi onneksi toisille miehille ja ehkä
koko pitäjäällenkin. Siten raukesivat nämä puuhat tässä paikassa,
mutta kyllä vielä tointakin tuli ehkä toisaalla. Useimmat läksivät
kotio, mutta mitä lie jäänyt miehiä parikymmentä vielä maille.
Heidät oli Hakunin talon isäntäväki pyytänyt taloansa vartioimaan,
jos vihollinen sattuisi liian likelle tulemaan. Niin läksivätkin
matkaan ja perille päästyään kehutaan heitä aika hyvin hoidetun ja
ruokitun. Wenäläiset taas läksivät, niinkuin sanottiin, tunnin verran
levähdettyänsä marssimaan Kokkolaan, jossa heidät vielä tapaamme.

Kun viholliset läksivät Peitsosta edellensä kulkemaan, veivät tien
varrella olevista taloista kärryjä ja kaikenlaisia muita ajokaluja,
joista heillä oli puute. Osasivatpa Järvenkin taloon (-- Hakunin ja
Järven talot ovat lähellä toisiansa --). Mainittuun Järven taloon
ajaa kapsautti 60 (?) viiksihuulta sieltäkin kärryjä hankkiakseen.
vaan tässä talossa ottivat talon miehet ensinnä heitä kovasti
vastaan, kunnes vihdoin saivat sanan rymäkästä Hakunin taloon, jossa
tiesivät apumiehiä olevan varalla. Saatuansa sanan läksivät nämä
Hakunista naapurin miehiä auttamaan. Taistelupaikalle tultuansa
alottivat heti kovan ottelun. Kotvasen tuimasti tapeltua kummankin
puolin, alkoivat vihollisen asiat kallistua tappiolle. Warsinkin
mainitaan erään ruotsin armeijassa olevan rumparin pojan, nimeltään
Lindgren, hätyyttäneen heitä. Wihollisen oli ollut asia peräytyä aina
missä Lindgren liikkui, pitkä ja vanha vaan nyt teräväksi laskettu
miekka kädessänsä. Yhtäällä leikkeli hän vihollisen kauhtanan selkiä
rikki ja viilti muita haavoja, toisaalla hän katkaisi "pari päätäkin"
(?). Lopuksi viholliselle ei muuta neuvoksi kuin pötkiä pakoon.
Muudankin onneton heistä, joka jo oli kerjennyt tuvasta korjailemaan
mitä silmiin pisti, ei enään ennättänytkään ovesta ulos kun näki
kumppaninsa aika kyytiä pakenevan, vaan hypätä hurautti akkunasta
lumihankeen pihalle. Kova onnensa saatti että upposi vyötäriänsä
myöten kinokseen, ja miten lie siinä hädissään huppuroinut, niin jäi
toinen saapas, joten sitten kiireissään juoksi toiselta jalaltaan
avojaloin toveriensa luoksi, eivätkä talonpojatkaan huolineet
hätyyttää tuota yksinäistä. Tässä sanotaan haavoitetun useampia
vihollisia ja vieläpä jonkun kuolleenkin, mutta talonpojille ei ollut
vahinkoa tullut.

Kummalta kuuluu, että se muutoin tämmöisistä syistä vastakin aina
niin ankara ja armahtamaton vihollinen jätti tämän vastarinnan
kostamatta, ja syytä siihen lie vaikea saada ilmi. Pelkäsikö hän,
samoin kuin talonpojat luulivat ja toivoivat, että Klingspor
voittaneen sotajoukon päällikkönä ajaisi heitä takaa. Turha pelko!
Nytkin päästi Klingspor käsistään vihollisensa, joka paitsi sitä
oli tämän ainoan kerran vähemmällä väellä kuin hän itse. Klingspor
näet vaan jäi verellä ostetuille kentilleen levähtelemään, kunnes
vihollisensa taas sai lisää väkeä ja muuta muonaa. Tämä vahingollinen
lepo kesti seitsemän viikkoa, järkiään Kalajoen seuduilla, Raahen
kaupunki pääkorttierina: aikapa sitten syyttää semmoista velttoutta
keliriiton eli muun tekosyyn viaksi.

Luokaamme silmäilys sodalle ja sen johtajille. Suomen joukko
saatti itsensä syypääksi pahaan vikaan jo sodan alusta, kun ei
tehnyt todellista vastarintaa; mutta venäläiset saavat lukea
syykseen toisen miltei suuremman vian, kun eivät heti todestaan
toimittaneet valloitusliikkeitään ja samalla Suonten valloitusta
Kuopion kautta Ouluun, vaan minkä vihollinen sodan alussa laiminlöi,
sitä ei kadottanut koskaan enään tarkoitustensa ja liikkeittensä
näköpiiristä. Klingspor sitä vastaan ei huolinut käyttää
vastustajansa vahingoita ja vikoja niin nerollisesti kuin asian
tärkeys olisi vaatinut. Sandels, joka sai liikkua omin mielineen,
näyttikin mitenkä karkoittaa väkevämpääkin vihollista. Sepä onkin
Klingspor'an suurimpia vikoja, että jätti Sandels'in avutta paljoa
väkevämpää vihollista vastaan. Wihollinen sai apuväkeä; Sandels'in
joukot supeni alituisissa tappeluissa, mutta Klingspor ei puuttunut
häneen eikä vehkeisinsä ennenkuin Rauman sotilakon kautta käski
hänen vetäitä takaisin. Rohkeus ja liike oli Klingspor'an luontoa
vastaan; hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti.
Siikajoen tappelun voitettua oli hän järkähtämättä yhdeksän päivää,
ennenkuin Adlercreutz sai hänen myöntymään Revolahden tappeluun. Sen
voitettua lepäsi hän samoin seitsemän viikkoa Raahen tienoissa. Uuden
Karlepyyn tappelusta kului täydet kolme viikkoa, ennenkuin läksi
liikkeelle. Lapualla voitettua lepäsi hän yhtä huolettomasti neljättä
viikkoa j.n.e. Kuitenkin piti hän virkansa niin kauan: se oli
kuninkaan omapäisyyden suuri vika. Toisin kävi vihollisten leirissä.
Tutschkoff'in maali oli Oulun valloitus, mutta kun hän paluutettiin
Siikajoelta, menetti hän päällikkyyden ja haastettiin vastaamaan
käytöksestään. Hänen jälkeisensä kenraali Rajevskij menetti myös
kohta päällikkyyden, kun hänen täytyi peräytyä, kun kadotti Lapuan
tappelun ja kun paetessaan oli aikeissa peräytyä vältvääpeli Roth'in
urotöiden vuoksi aina Hämeenlinnaan.

Näin hoidettiin ruotsin ja venäjän joukot. Wiholliset käyttivät,
ensi vikansa tehtyä, kaikkia apukeinoja. Suomalaisten päällikkö
hylkäsi kaikki. Kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen ja
toivat tiedot että rahvas oli valmissa käymään mies talosta sotaan.
Klingspor vastasi: "Kyllä mä kutsun teidät, kun tarvitsen"!!!



II.


Wiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa.
venäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa
Wetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa.
Ruotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme.
Eteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H.
H. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat
pistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen
Riipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä
varttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli
vievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän
tienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten
viimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.

Näinä parina viikkona oli talonpoikain olo ja elo jo muuttunut
kovasti. Tien varrella olevista taloista, samoin kuin vihollisen
hallussa olevista, olivat asukkaat paenneet metsiin ja synkkiin
sydänmaihin, vieden muassaan kaikki mitä voivat ja kerkesivät.
Niistä taloista, jotka eivät vielä olleet vihollisen vallassa,
eivät asukkaat kuitenkaan olleet supi paenneet, mutta huonompi
väki vaan. Metsätalot ja syrjätorpat olivat vieraita täynnä.
Kummako siis, jos tautejakin tahtoi ilmauta! Ison vihan ajoista
säilyneitä pakopirttejäkin viljeltiin. (Ne ovat maahan kaivetuita
kuoppia, joihin mahtuu muutamia henkiä. Heidän kattonsa kuuluvat
olleen harjattomia ja maantasaisia turpeiskattoja. Usein on
pari tämmöistä kuoppaa vieressään). Kansa luuli, että nyt taas
oli tekeminen ison vihan vihollisten kanssa. Monenkaltaiset
sadut saattivat heidät siihen uskoon: vihollisilla olisi muka
muassaan "koiran-kuontolaisia", jotka löytäisivät kaikki, kätkipä
miten tarkkaan hyvänsä. Kuka ei ole kuullut vanhain haastavan
ihmisen muotoisista eläimistä, nimeltä "kalmunkit", jotka muka
vaskipilleillään imisivät veren tämän puolen ihmisistä. Kummallakin
vainosuvulla luultiin olevan oma muotonsa: "koiran-kuontolaisilla"
ihmisen ruumis ja koiran pää; "kalmunkeille" annetaan pitkä häntä ja
ihan karvainen ruumis. Näin ei heitä luultu suinkaan ihmisiksi, vaan
pedoiksi heitä arveli sivistymätön kansa. Tämä tunto ja semmoiset
sadut ovat pysyneet meidän aikoihimme, ehkä luultavasti saivat
alkunsa ison vihan aikana jos ei sitäkin ennen. Todella tämmöisten
satuin esineet olivat ryökkeimpiä Don-virran kasakoita eli Aasian
rajan sivistymättömiä pakanoita, jotka omilla hietiköillään olivat
oppineet eroittamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet
ja joille oma julmuutensa tuotti ansaitun eläinten ja petoin
rinnalle arvaamisen. Mutta kun ihmiset nytkin kuvailivat täkäläisiä
vihollisiansa ison vihan röykkeiksi vihollisiksi, olivat he väärässä.
Isosta vihasta oli jo lähes sata vuotta kulunut, joka aika oli
ainakin ennättänyt sivistää ylhäisempiä säätyjä; ja kyllä oli
rahvaskin paljon muuttunut, ehkä raakuus kyllä vielä vallitsi. Niinpä
tapaammekin usean päällikön pidättävän käskettäviänsä jokseenkin
ihmisten rinnalla. Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa
korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti:
eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää
vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä
tapahtunut, johon lie paraina syinä ollut Tutschkoff'in leiri
Kokkolassa ja asukasten paossa olo.

Haastettuamme tämän, on aika ryhtyä taas kertomukseen Kälviällä
tapahtumista vehkeistä näiden kahden viikon kuluttua. -- Taas
tapaamme pitäjään miehiä ko'ossa; he olivat kokouneet vartioimaan
pitäjästään samoin varustettuina ja samoista syistä kuin kokousivat
Peitsonkin tykö. Nyt vartioivat he kahdella suunnalla: vastatusten
kumpaakin vihollisen vartiajoukkoa. Riipan pellolla oli noin sata
vihollista, joita vielä oli edusvartioina kymmenen[2] miestä noin
neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin, tahi toisin sanoen
olivat nämä kymmenen miestä lähellä Suonperän taloja: vähäinen neva,
jonka yli pitäjääntie kulkee, eroitti heidät talosta. Heitä vastaan
vartioivat taas talonpojat Suonperässä, Kapraalin mäellä.

Heti kun venäläiset Riipalle tulivat, tekivät töitä, joilla kielsivät
ihmis-arvoansa. Eivät nimittäin olleet kauan talossa, ennenkuin
riensivät aitan ovelle. Tätä rikki murtaakseen ottivat miehissä
hirren, jolla töyttivät oven auki. Kun tuossa työskentelivät,
karkasi eräs mies tuvasta kirves kädessä heitä aitan ovelta ajamaan.
Tämä mies parka oli mielipuoli, jota ei oltu saatu muitten kanssa
pakenemaan. Muudan vanha ämmä oli hänen kanssaan jäänyt myös taloon.
Tämän vaivaisen miehen ottivat nyt käsilleen ja kasakat pampuillaan
pieksemään, rangaistakseen häntä rohkeudestaan. Ämmä, joka jo oli
ijällinen, juoksi hätään avuksi kokien selvittää miehen olevan
mieltänsä vailla. Siitä eivät viholliset huolineet, vaan sanoivat
hänen tarvitsevan selkäänsä, kun tuli kirves kädessä heitä vastaan.
Äijän pään-vikaisuuden kiistivät valheeksi ja väittivät vaan hänen
olevan tuiki pahankurisen. Siis pieksivät kiljuen ja karjuen
pieksemistään. Wihdoin vaipui äijä poloinen: hän oli pyörtynyt. Niin
makasi maassa kasvot kaikki verissä ja koko ruumiinsa vereslihalla,
kunnes taas potkimalla saivat hänen tointumaan. Ämmä rukoili hänen
edestänsä, mutta se ei auttanut yhtään -- ämmälle itselleen eivät
tehneet pahaa. Nyt alkoi miehen mielipuolen kanssa uusi leikki.
Wihollisensa vetivät hänen käsistä ulommas kartanolle ja jättivät
nauraen sekä irvistellen hänen sinne makaamaan veriinsä. Nyt
valmistausi kymmenkunta kasakkaa hevostensa selkiin. Päällikkö
kiljasi käskyn ja heti ratsasti yksi täyttä laukkaa pahoin jo piestyä
miesparkaa kohti. Pian ajoivat toisetkin samoin. Nähtävästi oli
heillä aikeena hevosillaan poljetuttaa tämän onnettoman mielipuolen
hengiltä pois. Useampia toveja koettivat uudelleen tätä hirmutyötään,
mutta korkeampi käsi varjeli aina raukkaa. Siten eivät saaneet
täyttää julmaa aikomustansa sillä keinoin, eivätkä toki enään
muutakaan rääkkäystä käyttäneet. Lienevätkö vihdoin ämmän rukoukset
myönnyttäneet heidän kovat sydämmensä, tahi liekö ollut joku muu
syynä. Semmoisia käytöksiä kuin tämä ei suinkaan saata lukea sodan
koviksi välttämättömyyksiksi, ehkä tapana on sillä sanalla peittää
monta inhottavaa tuhotyötä, joita raakuuskin häpeää, jos kohta ei
tunne katumuksen tunteita.

Jatkojoella oli vihollisen vartiajoukko samoin noin 100 miehen
kokoinen. Heitäkin vastaan vartioi joukkonen Ruotsalon kylän miehiä
omasta toimestaan. Näiden toisiansa vartioivain joukkoin välillä
syntyi kerran riitakin, ja koska tämä riita luultavasti oli ainoa
joka tässä tapahtui, niin voipi sen kertoa tässä.

Eräänä päivänä menivät talonpojat ilman-aikojaan likemmältä
katselemaan, miten vihollinen elelee ja muuta semmoista. He
lähestyivät vihollisiaan ja tulivat lähelle rantaa, s.o. lähelle
Jatkojoen rantaa, jonka yli vievää siltaa talonpojat pitivät
revittynä. Sillan kohdalla ja alapuolella on joki jakaunut moneen
haaraan, jotka tekevät pikku saarekkeita ja sitten kohta taas
juoksevat yhteen. Rantain väliä voi tässä olla toistasataa askelta ja
vasemman puolinen kohoaa korkeaksi törmäksi. Oikean käden puoliselta
rannaltaan huomasivat, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön"
rannalla. Täältä näkyi sitten hartaasti harovan koukulla jotain
joesta. Kohta tuleekin rysä näkyville. Ryssä näet kalasti noin
rysällä. Tuosta toisten kalavesille tulemisesta suuttui talonpoika
Eerik Kippo, joka oli ollut Järvenkin kahakassa, jotta hän, arvellen:
"Äläs vielä hävytön! Et kauan ihmisten rysiä koe", lähetti tuonne
tuuheaan pensikkoon luodin hyvästä pyssystään. Mutta väli oli liian
pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan, ett'ei luoti tainnut sattuakaan.
Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta
törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan
ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan
aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä
takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.

Muuta kahakan-tapaista tässä tuskin tapahtui, kun kumpikin
vartiajoukko kentiesi päätti paraaksi olla aloillansa eikä suotta
suututtaa toistansa, ennenkuin hätä tulisi ja täytyminen pakottaisi.
Eivät talonpoikain vastustus-tuumat tässä olleetkaan niin todelliset,
joten miehiä meni Ruotsalonkin kylästä Suonperään vartioimaan, jossa
aijottiin lujasti panna vastaan.



III.


Talven paahto-pakkaset olivat loppuneet ja suloinen kevät ennusti
kesän tuloa. Wesiltä oli jääkansi sulanut ja auringon säteet olivat
saaneet kinokset sulamaan. Jopa alkoi taas jää sulaa ruotsinkin
leiristä. Kohta valkeni näet päivä, jotta övesti Gripenberg lähetti
Raumalta välivääpeli Spåre'n 30 miehen kanssa katselemaan miten
vihollinen Kälviän seutuja vartioinee. Ei ole helppo sanoa, lähettikö
Gripenberg hänen omia aikojaan vai pyysivätkö Kälviän miehet häntä
lähettämään apuväkeä itsellensä. Eräs vanhus kuitenkin muisteli
heitä käyneen pyytämässä: "sinne tehtiin useampia reissuja." Kyllä
se näyttääkin uskottavalta, että heidän tulonsa paraasta päästä oli
talonpoikain toimittama, sillä tämä Spåre'n tänne lähettäminen olikin
ainoa retki sotatuumissa noiden seitsemän häpeällisten lepoviikkoin
aikana.

Näine miehineen astui Spåre Hakunin taloihin, jotka ovat noin puolen
neljännestä tie-poskessa.[3] Täältä sai hän miehen soutamaan itseänsä
väkineen muutaman vähäisemmän järven (Isojärven) yli; hänellä näet
oli mielessä metsien läpi päästä vihollisten selkään Riipan pellolle,
ja mainittu järvi oli ensinnä edessä, kun läksivät Hakunilta. Mies
soutikin heidät yli järven ja toiselle rannalle päästyään virkki
Spåre hänelle: "älä lähde täältä pois, jotta pääsisimme takaisin,
jos hätä tulee." Siltä ei mies viipynyt kauan tässä, vaan palasi
kyllä petollisesti pois, huolimatta mitään sotamiehistä. Metsän
läpi Spåre kulki suoraan ja sukkelaan, kun oli saanut Ruotsalon
kyläläisiä koko joukon mukaansa, jotka kyllä tunsivat radat metsissä.
Talonpoikain mainitaan seuranneen häntä hyvin kernaasti sen vuoksi
että oli sanonut saavansa koht'ikään apuväkeä lisäksi ruotsin
leiristä, ehkä nämä ja semmoiset lupaukset olivat vaan pikku petoksia
saadakseen miehiä paremmin seuraamaan. Tultuansa metsäpolkuja myöden
lähemmäs Riipan taloa, laittaa hän sanan Suonperässä Kapraalin
mäellä vartioiville talonpojille että ehtiä lisäksi, ja käski
heidän kello 8 aikana olla saapuvilla. Ei kuitenkaan malttanutkaan
itse odottaa 8 asti, vaan alkoi ennen jo hiljaa hiipiä männikössä
Riipan pellon aidan taaksi, jossa viholliset oleskelivat. Ehkä
Spåre alkoi vehkeensä ennen määräaikaa, oli hänen luoksensa toki
karttunut aikainen miesparvi Suonperästä, heti saatuansa tiedon
hänen tulostansa ja aikeistansa. Hekään näet innoissaan eivät
malttaneet odottaa 8 asti, ja ehkä saattikin heidän nopea tulonsa
ja malttamattomuus Spåren vehkeilemään ennen omaa määräämää aikaa.
-- Ennenkuin lähdettiin, muistutti Spåre talonpoikia yrityksen
vaarasta ja lupasi jokaisen uskaltamattoman jäädä metsään. Taisipa
aina moniaita jäädä aseitten puutteesta ja joku pelvostakin. Omat
miehensä sanotaan hänen asettaneen puitten suojaan, vaan ei huolinut
talonpoikain säilyttämisestä. Kyllä mainitaan hänen ensin vähän
epäilleen, mutta sitten hypätä hurautti hän ensimäisnä tasakäpälässä
yli aidan ja kiljaisi samassa miehilleen, jotta laukaisivat. Yleinen
hämmästys nousi venäläis-leirissä. Ei se kummakaan, kun eivät olleet
aavistaneet mitään. He vaan istuivat huolettomina nuotioinsa äärissä,
joilla kiehua porisi kattiloita talonpojilta varastettua lihaa
täynnä. Mutta nytkös kiire tuli! Männiköstä lähetettiin ehtimiseen
tulisia tuliaisia ja rohki oli talonpoika-parvikin aidan yli. Pian
säännölliset soturitkin samoin. Muutamia tuli-tuprakoita lähetettiin
toisilleen, mutta pian kävi aika liian tiukaksi siihenkin. Pyssyin
ja kiväärein ponsilla nyt käytiin toisiinsa käsiksi. Spåre itse
joutui miekkasille erään vihollisen herran kanssa ja löi herralta,
pyytäessään häntä vangikseen, käden kalvosesta poikki. Jo oli
Spåre saamaisillansa, kun tämä urhoollinen vihollinen nakkausi
pää edellä hevosensa selästä verissään aidan taaksi ja pääsi niin
pakoon. Spåre, joka kyllä ei miekkaillut huonosti itsekään, sai
vaan hevosen aseineen kaluineen. Kohta päällikön paettua täytyi
toisten vihollistenkin paeta. He pääsivät mikä metsää, kuka tietä
myöten Kokkolaan, jossa omassa leirissään tiesivät olevansa hyvässä
turvassa, sillä Tutschkoff oli ja saanut apuväkeä ja lisävaroja.

Täll'aikaa lisäytyi Suonperästä ehtimiseen väkeä, mutta nämä eivät
enään ennättäneet paraasen pöläkkään, kun jo kello 7 aikana kuulivat
tiheän ammunnan ja he siis hiljastuivat. Wihollisen miestappiosta
ei ole tarkkaa tietoa, mutta muudan vanhus arveli noin kymmenkunnan
vihollisia tapetuksi ja saman verran eli useampiakin haavoitetuksi.
Talonpojille ei tullut muuta vahinkoa kuin että Järvenaution
isäntää ammuttiin käsivarresta läpi, kun laahasi pyssyänsä. Tätä
vikaansa parannuttamassa oli hän kauan ruotsin leirissä, jossa häntä
muutoinkin kohdeltiin hyvästi niinkuin sopikin.

Kun Riipassa oteltiin olivat ne 10 miestä -- 8 sotamiestä ja 2
"korkeampaa" --, jotka muistamme asetetuiksi neljänneksen päähän
Riipasta kirkolle päin, kahdella päällä mitä tehdä: lähteäkö sinne
mistä ammunta kuului, vai pysyä paikoillansa niinkuin käsky oli
ja velvollisuus siis vaati. Paikoilleen päättivät jäädä, arvellen
venäläisten voittavan kun heitä oli siksikin monta. Waan tästä
luulostansa pian pääsivät kun näkivät jonkun ajan kuluttua Spåren
väkineen ja talonpoikineen astuvan Riipasta. Wenäläiset näkivät kohta
että ainoastansa pikanen pako metsään voisi tarjota pelastusta.
Kohta juoksivatkin metsään. Mutta täällä eivät tavanneetkaan
toivottua turvaa, sillä talonpojat eivät tyytyneet heidän pakoansa
katselemaan vaan ajoivat heitä takaa. Täällä metsän sisällä syntyi
kovia yhteenottoja ja hirmuisuuksiakin, kun yksi tulvillaan oleva oja
teki vihollisten etemmäksi pakenemisen tätä suuntaa mahdottomaksi.
Talonpojat olivat menestyksestä Riipassa hyvin innostuneet ja
juoksivat ympäri metsiä saavuttaaksensa vihollisiansa. Mainitun
ojan reunalla tapasivatkin moniaita. Eräs esimerkiksi juoksi heti
ojan tykö kun tuli maille ja näki mihin vihollinen mieli. Täällä
hän kohta kohtasi 3 vihollista ja saavutti juoksemalla jälkimäisen
heistä, tarttui takin kaulustasta häntä ja paiskasi maahan. Tässä
löivät painia kotvan, vihollinen alla, hän päällä pieksäen aika
lailla hangasteliaansa. Mutta kohta lakkasi tämä leikki. Talonpoika
huomasi samassa noiden kahden toisen vihollisen aikovan käydä häneen
käsiksi kivääreillään; nämä näet tuumasivat kolmen päästä tuosta
painajaisesta, kun näkivät miehen olevankin aivan yksin. Pahoin
näyttikin jo käyvän ukollemme, kun oli aivan aseitta, mutta samassa
tuli toki toisia tovereita hänelle avuksi. Heidän avullansa saikin
hän nyt nämä kaikki kolme vihollistansa kiinni. Kaksi husaaria oli
myös kätkeynyt muualle metsään ja olisivat luultavasti jääneet
löytämättä, ellei sattuma olisi toisin sallinut. Jo palattiin
metsästä kun kuultiin hevosen hirnuvan. Heti hyppäsikin miehiä
hirnuntaa kohden, jotka kohta löysivät kaksi hevosta sidottuina
puihin. Siitä arvasivat hevosten omistajainkin olevan lähellä. He
siis hakemaan, kunnes löysivät husaarit, jotka olivat lymynneet
tuuheaan katajikkoon, luullen tässä säilyvänsä. Toisaalla oli eräs
lyhytläntä, mustanverinen ja matala-otsanen pyssynseppä juosnut
metsään, piilonnut risukkoin ja pensikkoin ta'a, josta hänen sopi
tehdä tekojansa. Aina kun hänen sivutsensa juoksi ryssiä, niin ampui
takavarikostaan heidät hartioista läpi. Hänen mainitaan olleen
pelkurin, jott'ei uskaltanut ampua edestä, peläten heidän ampuvan
takaisin. Niin sai ammutuksi kolme vihollisparkaa, jotka eivät mitään
vaaraa täältä odottaneet. Paikalle eivät siltä kaatuneet; totta
vääntyivät johonkin metsään: "heidät olisi kyllä löynnyt, jos heistä
vuotavia veripilkkoja olisi seurannut."

Tämä kaikki tapahtui metsässä. Mutta tielläkin sattui sattuma, jossa
eräs mies sai näyttää kuntoansa. Kun näet näki toisen näistä kahdesta
korkeammasta vihollisesta ajavan hänen sivutsensa pakoon, niin juoksi
herran rinnalle ja kun oli aivan aseetta, repäisi sen käsivarrella
huiskaavan karpiinan. Sitten kävi hän hevosen päähän käsiksi, josta
herra häntä hosumaan miekallansa. Jo olisikin miehemme tainnut käydä
pahoin, ellei olisi takaa ammuttu herraa käsivarresta läpi, jotta
miekka putosi. Itse ei antaunut ammuttunakaan, vaan käski hevostansa
ja ajoi matkoihinsa ehkä pahoin haavoitettuna. Tämän nuorukaisemme
isä oli ruotsin väessä ja hän itsekin Tyrnävän kappelista, mutta
hänen nimensä on jo unohtunut.

Samalla tiellä oli Spåre'nkin käydä pahoin, ehkä oli äsköisistä
riitapaikoista metsässä erillään. Hän näet ratsasti Suonperän taloja
liki, Kapraalin mäen alle, jolla tiedämme talonpoikain entistä
paremmin varustauneina vartioivan. Nyt oli Spåre'lla päässä melkeen
samanlainen korkea hattu kuin venäläisherroillakin tavallisesti
oli. Jakob Suonperä jo valmistausi ampumaan, luullen hänen olevan
vihollisia, varsinkin kun toinen lähellä oleva mies yllytti häntä
laukaisemaan. Se toki arvelutti Suonperää itseä, että miten
yksinäinen vihollinen uskaltaisi tulla kahden tulen keskelle --
Spåren oman väen ja talonpoikain. -- Samassa huusi Spåre'kin: "älkää
minua ampuko; minä olen ruotsin herroja." Siten pääsikin hengissä.

Tämä kaikki tapahtui lauantai-iltana Toukokuun 21 p.[4] Ruotsalaiset
saivat talonpoikain avulla näissä taisteluissa 8 vankia -- missä ja
miten ne kaikki saatiin, on nyt jo hyvin vaikea sanoa, -- hevosta
ja muuta kalua kuormallisen: kiväärejä, miekkoja, satuloita ja
muuta, jota ei viety Raumalle. Kansa sai jälleen kattilat lihoineen
päivineen, rosvottuja vaatteita j.n.e. Muutamassa muuripadassa kiehui
kokonainen sika, jonka, Krekelän ison talon nyt ainoan eläimen,
olivat ottaneet. Siasta saivat Spåre'n miehet aika aterian, josta
sotamiehet kokivat lyödä laukkuihinsakin sian-lihaa. Eivät suinkaan
viholliset aavistaneetkaan tuon komean saaliin jäävän heiltä syömättä
ja joutuvan heidän vihollistensa ravinnoksi. Pyhänä palasi Spåre
Raumalle, josta oli tullutkin.

Ennen yritykseen ryhtymistään lupasi Spåre joka miehelle, joka
ottaisi osan taisteluun aika rehevästi 2 riksiä; "mutta eipä
tullut tuon enempää." Wanhukset täällä tahtovat syyttää Spåre'a
uskalluksen puutteesta, vaan liekö siinä syytöksessä perää. Ainakaan
ei hänen rohkea käytöksensä Riipassa kantele hänen pahaksensa.
Sitä myös nurkuvat vielä, että aina tahtoi säästää omia miehiään
ja pani talonpojat sinne missä vaarallista. Toisen ja vähäisemmän
edusvartiakunnan paettua metsään, asetti hän myös omat miehensä
maantielle seisomaan, mutta yllytti talonpoikia juoksemaan metsään
ajamaan vihollisia takaa. Siten olivat useat vangitkin talonpoikain
saamia, ehkä Spåre ei mainitse luultavasti virkakirjassaan
talonpojista ollenkaan eikä anna siis heille ansiotakaan, että
olisivat saaneet kiinni vangit. Jos Spåre taas olisi maininnut
talonpoikain avusta mitään, niin olisi varmaan Montgomery'kin
seurannut hänen virkakirjaansa. Wieläpä kummastuttaa tuokin, että
tämä tapahtuma Kälviällä on mainitussa historiassa joka kohdassa
väärin selitetty, johon vääryyteen nähtävästi käsillä olleen
(Spåren?) virkakirjotuksen vääryys on ensi syynä.

Samana iltana oli virkeä liike vihollisenkin leirissä, kun paenneet
viholliset tappiostaan toivat sinne sanan. Witikan sen-aikuiseen
keskievariin vietiin tykkejä ja kovasti väkeä. Witikkaa vähän
pohjoisempana laitettiin ammunta-varustuksia tykeille. Lähellä olevan
töllin ulkokatto purettiin maahan ja välikatolle pantiin kasakoita
vahtiin, josta voivat katsella Kälviän kyläntietä vähän matkaa.
Hämmennystä enentämään tulivat Jatkojoellakin olleet vahdit, jotka
olivat lähteneet matkoihinsa kun Riipasta kuulivat ammunta-räiskeen.
Kasakoita lähetettiin nyt kahdelle haaralle, valtatietä ja Kälviän
tietä, katsomaan, tuleeko koko ruotsin väki nyt heitä vastaan. Samana
iltana tuli Suonperäänkin asti kaksi kasakkaa, mutta talonpojat
alkoivat ilman-aikojansa ampua heti heidät nähtyään. Siitä nämä
palaamaan aika vonkaa, jotta vaan kavioin kapse iltamassa kajahteli.



IV.


Näistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä
muuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään
säännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli
odotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli
heille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen
sopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi
nyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet.
Talonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli
tavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin
mäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä
enemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta
kuusen parkista tehdyt viilekkeet eli "kihängit" kuni sotamiehillä
ainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen
parkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa.
Joilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5]
sotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin.
Tämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka
yhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat
heitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat
sen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen
polttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos
tuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei
heillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat
kun Peitsonkin luona.

Kaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä
oli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu
kantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa
ja taloissa, riihien lakassa -- jonne kalut katon kautta laskettiin
-- kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin
vetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako
oli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän
ja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven
kyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin
kylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan
pakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi.
Kirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut
ja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän
pohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä -- Raumalta Raaheen asti.
-- Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin
rivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys
ja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta
ja loistamasta.

Toukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin.
Mitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti
se itse sen.

Edeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain
vihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin
ja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia -- joita
tätä nykyä juur oli 180 -- meni Krekelään vieraitaan katselemaan
ja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun
aivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu
Jakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota
myöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun
hyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. -- (Jo ennen olemme nähneet
että Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli
vähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee.
Sen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen
pituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) -- Tuon Jakob
Suonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä
laukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä,
niin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! "niillä oli
vaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat
housuissani." Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta
ainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski
siis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla
paikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä
miestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään,
lähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös
nekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin
pois.

Saapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava
mies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään
vihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos
sanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat
ja muuta semmoista. "Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein
tietää asiat." Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin
rohki palasivat.

Päivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä
liikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja
minkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin
heidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli
ijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain
joukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten
joukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä
oli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön.
Siis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt
elettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että
Wenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan -- ett'eivät
vartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla
aseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä.
-- Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten
talonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin
kuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen
kielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että
salaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut.
Siinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei
hänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä
siltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole
täydellisiä todistuksia saatavina.

Tämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä
yhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin
päättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät
Krekelän talosta "suuren summattoman" lauman miehiään Järvenaution
talon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot
seudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin
vanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä;
siinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä
miehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta
ja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui
aivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät
joukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten
marssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla
näkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä
olisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä
ollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli
joko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä
olleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois,
niin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille
talonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn
vastarintaan. Kaikki tämä -- ehkäpä jollakulla arkuuskin -- sai
matkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin
menivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen
tämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon
taivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet
henkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät
aivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat
seuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan
yksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään
manaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä
yksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa
ampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin
jo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä,
jotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt
tuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu
silta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse
ampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä
oli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille,
jotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen
ha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia
ehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.

Näin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset
ulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä
saataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen
ollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin
tulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan;
hevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat
revittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.

Tällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan
yli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka
Spåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan,
joita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa
alkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon
nimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä
ja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen
keskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi
auttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa?
Enemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi
jäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä.
Siispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen
syrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät
onnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan
pakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs
hopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän
ja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot
arvelivat "etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne."

Jo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä
tarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt
tavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin
mallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia
lehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein
ensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja
heille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä.
Kasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja
ja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä,
ellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta
tahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen,
olisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan
valittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: "hehän olivat jo
niin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään." Niin
saivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni "kenraalin" luoksi
rukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö -- kenraali eli joku
alhaisempi -- myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta
käski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja
ukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät.
Nämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan
juosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa
kuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä
kihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä
vastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän
kiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin
äijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta
ja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa
luoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä
tuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta
lempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä
sodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden
muistelemisessa.



V.


Jo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä.
Heidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta
hekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa
olleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat
tietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa
asian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin
ja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen
voitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon,
sillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet
talonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin
enemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs
tulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi
pakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin
siltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei
vihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta,
mutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta
kirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä,
jotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan
revityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli
päälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni
ja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon
asti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä -- matka oli toista venäjän
virstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin
oven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä
siltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin
ja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan
äkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa
ymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin
taas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata,
kuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän
jo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen
kauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta
nähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.

Ehkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen
suunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut
isoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät
pappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis
Simukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen
Kristofer Carlenius. -- Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen
virka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius
kuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius
hartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat
Simukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle,
sivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko
vastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki
yllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä?
Waan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden,
tarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat
häntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei
arveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot
pamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten
paljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja
rupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.

Rouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi
lunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas
puoleltaan vakuutti jäykästi -- "valoilla vannoen (!)" -- itsensä
ja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä
olivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin
eivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi
vaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät
tuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat,
ellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta
kieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet
uhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan
äijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset
tahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista,
polvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään
ennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta
kuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana "votka" papin hengen
pelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus
pappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia
syytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä
suuresti pelkäävää Riipan äijää.

Jättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan
ja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle -- etämmäs
pääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme
niihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin
mäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä
luulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua
ja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi
ei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta
hengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin
jäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti
suojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle
eversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia
vihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman
eli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä.
Nopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu
vallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen
turviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran,
ehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt
talonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä
ylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: "en minä arkoja ajele
suojaan."

Heidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita
siellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli
matkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in
tuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan
kuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä
lähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan
ja siis "pyysivät hartaasti" Suonperää toverineen oikein uskosta
kärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun;
he lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä
sitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään
toivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän
päästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä
oli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan
Suonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta.
Suonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän
omista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: "Eipähän
nekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne
saavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?" "Elättäköön
Keisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät", virkki
Suonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon
mitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon,
mainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: "Minäkö sinne väkeäni
panisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä
ei tule mitään." Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin
saivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita
sekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki
siihen: "Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet?
Kun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä
tarvitsemme." Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.

Heti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan
palasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen
venäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät
hänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa
Kainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös
petollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta
kirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in
kunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän
ja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen
käytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman
ja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki
isänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että
kansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä,
kun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen
petollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö
kreivi Klingspor'assa.

Palatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten
asiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat
jo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen
seuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan
ruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä
tynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat -- jotka
kentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa -- siitä hiiden
kyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee
kaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis
kokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat
Suonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet
olevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin
hyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt
ja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme,
lymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin.
Suonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in
kourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat
rohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin
ovella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain
juomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan
heidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan.
Wenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine
aseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin
selvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon
ja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään.
"Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?" virkki vielä
Jaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun
vihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili.
Samassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään
huolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan
ne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen
äkkinäistä pakoa.



VI.


Sotalaumoja kyllä marssi vieläkin edestakaisin sitten syksymmällä,
vaan kun eivät toimineet täällä mitään sanottavaa eikä niiden
vehkeissä enään suuresti ollut osaa talonpojilla, joiden sotaisia
pyrinnöitä aikomuksemme olikin asiallisesti kertoa, niin voinevat
sotakertoelmat tähän loppua. Sen siaan tahdomme kertoa moniaita
tapahtumia ensimäisestä venäjän vallan alle tulosta ja niin moniaalla
pikku tapahtumilla kuvata millä mielin ja silmin tätä uutta tilaa
katsottiin ja ehkä miten rahvaan mieli täällä meidän aikanamme
katselee sitä.

Ensi ajat venäläis-sotajoukkoin vallassa oli kyllä kurjaa niinkuin
ainakin; mutta ehkä kansalla oli väkevän voittajan kanssa tekemistä,
niin ei se aina jättänyt sikseen sen harjoittamia vääryyksiä
ja vallattomuuksia, jos suinkin voi panna vastaan. Heillä oli
puolellansa Buxhövden'in julistukset, nyt kun eivät enään vehkeilleet
venäläisiä vastaan ja sepä antoi uskallusta usealle. -- Sydän ei
voinut sulattaa ajatusta, että viimeinenkin vaikealla työllä ansaittu
ja sodan hävityksistä säilynyt omaisuus ainakin väkisin joutuisi
vihollisen valtaan. Se oli tosin kovaa ja siis kokivat kostaa. Kosto
tapahtui usein julkisesti, mutta kussa eivät niin kyenneet sitä
tekemään, otettiin pikku viekkaus avuksi.

Niin sattui kerran keväillä v. 1809, että eräs mies tuli heinästä.
Häntä vastaan tuli ajaen seurakunnan räättäri ja muutamia venäläisiä,
joista heti hyppäsi muutamia heinämiehen hevosen päähän käsiksi,
toisia kamusi miestä häkiltä maahan vetämään. Nyt sanoivat vaativansa
miehen hevosta kuljettaakseen muutamaa vihollisen heinäkuormastoa,
jota tuotiin Kannuksesta. Mies ei luvannut hevostaan ennenkuin itse
saisi kuormansa kotiin viedyksi; sitten lupasi tuoda hevosen minne
vaativat. Tästä vastaan-pistännästä ryssät suutuksiin, kellistävät
miehen lumihankeen ja alkavat "luimia" miestä pitkin selkää. Räättäri
vaan yllytti sanoen: "luimikaa, luimikaa perkelettä." Toiset olivat
sill'aikaa jo riisuneet hevosen heinähäkin edestä, jolla läksivät
niin ajamaan tiehensä. Mies tuosta saunasta toki pian tointui ja
läksi, ruumiinsa mustelmissa ja pää verissä, kävelemään kotiinsa,
jonne enään oli vaan neljänneksen matka. Kotio tultuansa söi
ateriansa, painoi lakin päähänsä ja läksi ulos mitään hiiskumatta
toisten kysymyksille. Kartanosta lähtiessään pistäysi talliin,
josta toi tullessaan suitset. Nämä saatuaan läksi astua teppomaan
kaupunkia kohden, ajatellen jos jotakin. Kotvasen kuljettuaan näkikin
kuormaston pysähtyneeksi Krekelän kartanolle, jonne hän nyt hiivi
hiljaa. Kohta näki oman hevosensakin talon puuladon edessä muutamaan
heinäkuormaan sidottuna. Miehemme pujahti latoon ja paneiksi ladon
lattialle maata, katsellen alinomaa kartanolle seinässä olevasta
reijästä. Tässä saikin maata tovin, ennenkuin sai sopivan tilaisuuden
panna aikeitaan toimeen, kun pihalla oli hyvin paljon sekä venäläisiä
että kyytimiehiä. Oleppashan vaiti ollakkaan, niin jopa näkee erään
venäläisherran rupeevan hieromaan hevoskauppaa erään talonpojan
kanssa. Tuota katsomaan katosivat kaikki toiselle puolen kartanoa ja
yksin kuormain vahditkin. Nyt pujahti miehemme ladosta, pani suitset
hevosensa suuhun, irroitti sen kuormasta ja istui itse selkään
sekä löi kerran virkkuansa. Jo oli matkasen joutunut ja jo karjuu
iloissaan hevoselleen, kun yht'äkkiä mielensä taas musteni. Ajoi
näet muudan kasakka häntä jo perästä ja sillä näytti olevan oiva
ruuna ratsastettavana. Joka kerta kun kurkisti taaksensa näki heidän
välinsä vähenneen ja kohta näki joutuvansa varrastetuksi mokoman
pitkälle piikille. Sen vuoksi kyllä koki sukia hevostaan, mutta eipä
sekään suurin auttanut. Kerran katsahtaessaan taas taaksensa ei enään
nähnytkään jälestä ajavaa kasakkaa: se oli näet saanut käsiinsä
Järvenaution rengin hevosineen ja väkisin vienyt sen kuormastoa
vetämään. Tästä kyllä kerraksi oli miehellemme iloa.

Samassa hevosten pulakassa oli Riipan äijäkin ollut pääsemättömissä.
Hän näet oli lautamiehiä, jotka velvoitettiin hankkimaan hevosia
kulkevia kuormastoja varten. Kun kerran ryssät eivät saaneet
hevosia, niin suuttuivat siitä silmittömiksi ja pieksivät äijän
pahan-päiväseksi. Häntä pidettiin niin kauan pahoin, kunnes äijän
vartiat läksivät itse Suonperästä hevosia hakemaan. Suonperään
tultuaan kysyivät venäläiset heti hevosia, herätettyänsä jyrinällään
ja porituksillaan koko talonväen makeasta unestaan. Yksi pojista
pantiin heitä talliin opastamaan. Täältä hakivat hevosia vaan eivät
löynneet niitä; aikapa niitä löytääkkin, kun olivat missä kaukana
lienevät olleetkaan. Nyt taas kasakat viljelemään pamppujaan
yksillään olevan pojan selällä. Poika pääsi piestynä tupaan ja
painajaisensa perässä. Yörauhan rikkojat julistivat nyt, että miehet
pääsevät, ellei heillä ole hevosia, jos maksavat heille mieheensä
riksin. Tuo julistus vihloi makaavan Jaakko Suonperän korvia, joka
rohkeasti hyppäsi vuoteeltaan lattialle lausuen miehilleen: "hoi
miehet, tämä ei käy laatuun!" Itse sai käsiinsä puisevan tuolin ja
alkoi sillä sukia hävyttömiä vieraitaan korville. Niin saivatkin
rohki vieraansa ajetuiksi tuvasta pois. Palatessaan Riippaan tältä
onnettomalta retkeltään huomasivat Riipan äijän karanneeksi. Hän
näet, kun jäi vartioitta, läksi pois ja rämmittyänsä vetelää nevaa
tuli hän Klapurin saunaan, jonne yötyi ja joten pääsi ainakin tämän
kerran kovat kohtelemiset.

Öitä he lienevät rakastaneetkin tehdäkseen tuhojaan, Yöllä tuli niin
tuvallinen viiksihuulia Järvenaution taloon kerrankin. Kun jo ennen
olivat käyneet kerjäilemässä (ja jos eivät saaneet rosvomassa), niin
oli isäntä -- sama jota Riipan kahakassa ammuttiin käsivarresta
läpi -- kyllästynyt heidän vierastelemisilleen. -- Aina kun ei
heille tahdottu antaa mitä vaativat, niin porittivat uskonsa
heikkoudesta jos viekkaudestakin, jotta "bohu luimii" ("Jumala lyö,
rankaisee") ellei anneta heille mitä tahtovat. Niin aina tekivät,
kussa eivät väkisin uskaltaneet ottaa. -- Koska siten taas rikkoivat
yö-rauhan Järvenautiossa ja kamusivat seiniltä viemään mitä näkivät
päret-soiton valossa, niin isäntä ei enään tyytynyt pahastumisiin.
Siis sivalsi hän, nopeasti noustuaan vuoteeltaan, ovensuusta
rautakangen ja hänen veljensä sai aika halon. Näillä aseillaan
alkoivat nyt he "luimia" venäläisiä mitä ennättivät. Heidän vanha
äitinsä nousi myös vuoteettaan ja yllytti poikiansa vaan sukimaan
herjoja aika-lailla selkään. Pian olivatkin ovesta ulkona, ja
jälimmäisiä sanotaan pökertyneenkin pihalle.

Waan eivät ainoastaan miehet otelleet heidän kanssaan, mutta
näyttipä moni vaimonpuolikin rohkeutensa. Seuraava tapahtuma olkoon
esimerkkinä. -- Tikkasen talossa eli tähän aikaan impi, joka
tyttöjoukossa oli paraita kuntonsa ja kauneutensa, rotevuutensa
ja rohkeutensa puolesta. Rohkeuttaan saikin näyttää, kun kerran
astui tupaan "joku kolmekymmentä" (?) vihollista ryöstämään ja
rappaamaan kaikkea, minkä sen veroiseksi katsoivat. -- Rahvas näet
oli taas jo aikaa palannut entisille aloilleen paostansa kaikkine
kiluineen kaluineen Buxhövden'in julistusten turvissa. -- Eräs
kiipesi kattoonkin leipiä leipähäkistä hulmuamaan. Tuo oli isännästä
jo aivan liiaksi, jonka vuoksi manasi vihollista tuosta ja väitti
heillä ei olevan minkään-laista lupaa menetellä noin kansan kanssa.
He taas uhkaamaan Jumalan "luiminnalla" isäntää, ellei heille muka
tarvitseville antane. Isäntä ei huolinut siitä, vaan torui heitä
hävyttömyydestään, kunnes suuttuivat ja ottivat miehen kynsiinsä,
paiskasivat hänen penkille pitkäkseen ja rupesivat itse Jumalan
siaisiksi uhatussa luiminnassa, jotta isäntä parka alkoi parkua
mitä voi heidän käsissään. Kuullessaan hätähuudot tuli mainittu
impi sisälle tupaan, näki kuinka pahoin isännän asiat noin monen
kurittaessa olivat ja teki samassa rohkean päätöksensä. Sivaltaa näet
tuosta lämpiämästä uunista aikaisen halon, jonka toisessa päässä tuli
vielä paloi ja jo oli polttanut sitä kekäleelle. Sillä aseellaan
sitten alkaa mätkiä isäntänsä kiristäjiä korville. Wenäläiset
ällistyivät nähdessään noin oudon vastustelian; mutta tyttö -- nyt jo
vanha ämmä -- suki lakkaamatta halolla ympärilleen ja poltti usean
korvallisia kangella tulisella. Kohta saikin ne kaikki pötkimään
pihalle. Heidän pötkittyänsä tulivat talon lapsetkin ilmi. Ne olivat
pelosta konttinut mikä vuoteiden, kuka penkkien alle; vanhin poika
oli hurjain tullessa lähettäinyt akkunasta ulos.

Wiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä
myöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin
pääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet
useinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo
tarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen
taloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä
lehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; --
he näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa
tarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat
olivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää
äijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään
tehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä
vastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei
tunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta,
vaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta
vihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan
tuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa
lattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat
viittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla
paistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat.
Toiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä
uhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin
sen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista
lähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä
olisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt
taikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti
vihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä
liian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan.
Hän hiiskui vaan: "Polttakaa jos tahansa", eikä myöntynyt sittenkään.
Siitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä
sytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä
kovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä
tietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta
väkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin
korviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.

       *       *       *       *       *

Jopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät
jutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa
mikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut
edes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain
vehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan
varmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat
kalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan
rienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä
kuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten
tapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava,
että sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin
se että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun
raskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän
kansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä
olemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin
muuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut
voimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että
täytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen
kansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon
kohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä
paljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin
nykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat
kuunnella vanhain -- heidän mielestään -- vain "loruja" ja "satuja"
edesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa
muinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi
isäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen
vanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä
liekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat
sulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen
kahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi
eräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki:
"Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on."
"No mitenkä niin?" "Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä
härnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin", vastasi
vaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.

Tämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja
josta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen
kansan ensimäinen sota yksinään ja -- kentiesi -- viimeinen sota
kaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin
suomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät
siteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi
"urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään
hillitsemättömän kohtalon kanssa." Waan vanhusten jäykkä luulo
koko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa
maassamme, se että oli vaan "veristä leikkisotaa", jota ruhtinaat
tyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus
ilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä
kuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan
oli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta
ja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon
koskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan
keskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin
upsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: "Pidä sinä viina
tästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå)." Toinen
suostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe
kovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut
todestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia
eikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta,
virkki vihdoin heille: "Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme
valtaan?" "Näin", vastasi toinen herra, "ruhtinaat pitävät keskenänsä
sarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja
Ruotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan." "Ja niin kävikin", jatkoi
kertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä
päättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa
tuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta,
"ehkä kaikki oli ennen jo sovittu."

Gustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he
kuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää
Suomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs
vanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan.
Warmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta
varmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo
ammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander
kävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin
ja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen:
muiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.



B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.



I.


Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä
puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut
yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa
kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä
huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia
rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.

Warovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen
tarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen,
Itähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille.
Aluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n
osuus nousi tässä maalle.

Kauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan,
luvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin
lähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään
siitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä
Löfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että
monen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi
toivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle
päättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä
Ruotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on
yksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin
Ruotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta
liekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja
Suomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain
portille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä
suhteessa menestyneetkään.

Bergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin,
ja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4
tykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia
Itähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä
Kesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia,
joilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen
olopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa
jalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in
komennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n)
kylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella.
Toinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali
Jankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat
voittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut
vielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon
Siikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij,
joka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. --
Tälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että
mieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa
toimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys,
tai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää.
Sillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa
Demidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt
ajatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän
armeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas
häntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen
joukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti
olisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat
ja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä
tehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään,
ennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin
on myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta.
Kuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat
parahiten.

Noustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia
ryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät
tarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti
viha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja
valhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos
pitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei
kansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja
ja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa
oleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä
ajoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä
Wenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin
kutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä
usein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana
riensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina,
totta lujuuden vuoksi, sanat: "joka ei lähtene, hirtetään oman
porttinsa päälle" -- samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa,
jossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä
hyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa
sotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa
ja vieläpä Karjalassakin. -- Sekä huolimatta käskyn uhkauksista,
että suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä
myöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään,
on rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat
Koivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten
heillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia
luotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua
viikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa
meni kaikki kalusta.

Heti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä
seuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä
Lappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille,
käskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta
päinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin.
Tämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen
saisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä;
sillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä
näin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta
säännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat
tavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon
maalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä
jossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan
Wörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä
toimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan
kertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä,
varuillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka
suunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen
kirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi
jääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies,
nimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi,
antoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa
yli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja
kivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli.
Mutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti.
Wankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä
veneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin,
joilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä
kaksi. -- Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af
Lund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa
se näiden seikkain tapahtuessa olikin. -- Talonpoikia tarjousi
kernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan
maksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait
sitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja
että nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu
talonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä
oikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin
pitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien
käsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon
kiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä
oli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla
haukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki
kaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin,
kun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen
vallesmanniksi pääsemistänsä.

Mutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi
joukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti
Bergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana,
Kosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa
rantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse
aikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä
Sandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista.
Eroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan
Weikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen
talonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa,
tarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä
sattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä
pyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia
eli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha.
"On", vastaa vanhus, "mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa
tykkejä vedättämässä." "Saat ukko", sanoo taas Bergenstråle, "mennä
kotisi. Waan poikasi seuratkoot!" "En", vastaa ukko, "en lähde.
Tahdon tapella maamme vihollisia vastaan." Myhäellen kääntyi nyt
Bergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet,
jotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen
käytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa
vähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa "Jumalan ja
talonpoikain avulla" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin
valloitetuksi ennen auringon laskeumista. -- Tämä aurinko,
Juhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja
tulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän
ihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä,
joka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät
ovat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä
muistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.

Ruotsalaisten tultua Martoisten kylään tapasivat he Holtin talossa
Wenäläisiä 17 jääkäriä ja yhden ala-upsierin. Luutnantti Hamrén, joka
johdatti Ruotsalaisten edusjoukon, piiritti tämän vartiakunnan, kun
vielä yö-unessaan makasivat. Siitä he toki pian heräsivät. Hamrén
kehoitti heitä antaumaan; mutta he vastasivat kiväärin ammunnalla.
Ruotsalaiset puoleltaan vastasivat samoin, ja niin nousi hirveä
räiske. Waikeaa on sanoa, taistelivatko Wenäläiset näin tuimasti
todesta urhoollisuudesta vai rajusta toivottomuudesta, kun näkivät
itsensä olevan yksin tätä heidän rinnallaan summatonta voimaa
vastaan. Eräs ukko antoi siitä sen selityksen, että olivat "unen
horroksissa" ja "vähän pöllöjä." Wihdoin suojellaksensa itseään
monta vertaa mahtavampia Ruotsalaisia vastaan, joita yhä ehti
tulla enempi paikalle, taikka kentiesi oikeimmin liikuttaaksensa
heitä säälimään, sieppasi venäläis-kersantti tuvasta, jossa olivat
majaa, lapsen ja piteli sitä edessänsä akkunan ulkopuolella,
josta Ruotsalaiset lakkaamatta olivat ampuneet sisälle ja tehneet
piiritettyin joukossa aika vahinkoja. Siltä ei sattunut lapseen eikä
kersanttiinkaan: tottapa siitä akkunasta silloin ei ammuttu. Ammunta
ei toki herjennyt, kun toisista akkunoista räiskytettiin, ammuttiin
toisiinsa. Taisipa olla niinkin, että piirittäjät olivat niin
palavassa innossa, ett'eivät tuon merkin merkitystäkään joutaneet
kyselemään; eikäpä se niin kummaakaan, kun tämä oli sekä talonpojille
että useimmalle sotamiehellekkin ensimäinen tappelunsa ja he siitä
innoissaan. Eivät he havainneet sitäkään, kuinka eräs Wenäläinen
pisti kätensä akkunasta, kaksi sormea yläällä, ja pyysi armoa. Kun
ei sormista älytty mitä tarkoitti, ja huutonen ei kuulunut, niinkuin
ammunnalta ei sopinutkaan, ammuttiin vaan edellensä, ja muutama luoti
vei miesparan sormet. Hän siitä suutuksiin ja alkaa laahata taas
kivääriänsä, niin sukkelaan kun verta vuotava kätensä myönti, ja
ampui entistä kerkeämmin ja innokkaammasti. Näin lähettivät molemmin
puolin papu-sateita toisilleen vielä kotvan. Kuu se vihdoin näin
näytti Ruotsalaisille mahdottomalta, aikaa tuhlaamatta saada vielä
elossa oleviakaan antaimaan, ja ajasta oli tuiki tiukka, annettiin jo
käsky käyttää tehoisampia keinoja. Tykki näet tuotiin eteen ja sillä
mielittiin lähettää läpi huoneen seinien, jossa viholliset suojelivat
itsensä. Tuota julmaa asetta ei kyllä käytetty; mutta sen siaan
sytytettiin sama tupa joka nurkasta. Koska siis viholliset näkivät
itsellensä kohta tarjona olevan taistelemista luonnon voimia vastaan
ja tulen alkavan jo sisälle leimuta, nostivat taas ulos lapsen, sitä
pelastaaksensa, ja sitten pyysi kolme miestä armoa, jonka saivatkin
kun toiset älysivät heidän mielensä. Oli neljäskin elossa vielä tätä
vartiajoukkoa, mutta tämä juoksi, jo päästyänsä kerran ulos, jälleen
tuleen muutamain hurjain talonpoikain ajamana; sai siellä niin
loppunsa. -- Siten pääsivät Ruotsalaiset taas kulkemaan edellensä.

Tiedon näistä tapahtumista pian levittyä tienoosen, kokivat
täkäläiset talonpojatkin auttaa asian menestymistä. Jott'ei
Rajevskij'lle tulisi tietoja asiasta, asettuivat talonpojat
Merikaarron (Wähäkyröä) ja Weikkars'in (Mustasaarta) kylissä
tiepuoleen väijymään kuriereja, joita alati ajoi Rajevskij'n ja
Demidoff'in välillä. Nytkin niitä olisi kulkenut aivan kuin ennenkin,
mutta mitä jo ammuttiin tai otettiin vangiksi näissä paikoin, kuka
toisilta enemmän Waasaan päin asettuneilta. Niin ei päässyt yksikään
kulkemaan sanaa viemään kenraaleille. Yksikin ukko oli ottanut
vangikseen erään kurierin, joka oli lähetetty Wähästä-kyröstä ja
tullen Waasasta mieli palata sinne jälleen. Ottaja tuli luutnantin
luoksi Weikkars'iin pyytämään kasakan aseita omikseen, kun oli
ottanut hänen vangiksi: "sitten hänkin muka kykenisi lähtemään Waasaa
valloittamaan." Kun luutnantti sanoi itsellänsä ei olevan lupaa antaa,
pyysi hän edes kasakan varalaukkua, jotta olisi millä ampua jos
jostain sattuisi saamaan pyssyn. Mies sai laukun, hankki itselleen
pyssyn ja läksi Waasaan.



II.


Weikkars'in kylästä ei ollut Ruotsalaisilta Waasaan enään
peninkulmaa enempää. Ennenkuin tulivat Waasaan, saivat levätä
tuntikauden Höstveden kylässä, josta oli vaan neljännes Waasaan;
tästä lähtiessään ottivat taas kasakan. Kello 10 aikana edeltä
puolipäivän saapuivat Ruotsalaiset Waasaan, ja hyökkäsivät hurraa
huutaen tullista sisään, kenenkään vastassa olematta. Niin päästiin
kaupunkiin hangastelematta, ehkä kuitenkin Bergenstråle turhaan
ammututti tykeilläkin; seisahtumatta rynnistettiin kahta poikkikatua
pitkin kauppakadulle, jossa edusväki seisahtui. Wihollisella
oli neljä tykkiä eräässä kadun risteyksessä, josta heidän sopi
pyhkiä kaikkia siinä yhtyviä. Tykit alkoivat pian pitää peliänsä,
lähettäen surman ja kuoleman Länsipohjalaisten joukkoon; kaatumusta
lisäsi myös Wenäläisten kivääri-tuli huoneitten akkunoista. Itse
Demidoff ei ollut kaupungissa Ruotsalaisten tullessa; mutta muita
käskijöitä tuli pian toimiin, Demidoff itse oli aika-joukon kanssa
marssinut pohjoistullista Smedsbyy'hyn päin, josta oli saanut tiedon
Ruotsalaisten aikovan rynnistää. Tämän sanan toi eräs kasakka.
Ajettuaan aika vauhtia Smedsbyy'stä pysäytti kasakka vaahdesta
varsin valkean hevosensa Demidoff'in majan kartanolle, ja astui itse
sisään. Demidoff oli juuri einettä syömässä. Kiireestä ajostaan ja
hätäyksistänsä ei saanut kasakka muuta sanaa esiin, kuin: "Svetski".
Eipä enempää tarvittukaan, ja Demidoff hyppäsi pöydästä, jättäen
murkinoitsemisensa toistaseksi. Kasakka oli näet nähnyt siellä sinne
jo joutuneen Sandman'in osuuden. Sitä tietä ei Demidoff kuitenkaan
ennättänyt kauas, ennenkuin kuuli tykin järinän kaupungista. Kun
ei lähellä nähnyt vihollista Smedsbyy'stä päin, pyörti hän heti
siis kaupunkiin. Kiireesti rientäen hyökkäsi hän Bergenstrål'ea
vastaan. Hän joutui tähän, tuoden muassaan jalkaväkeä ja kasakoita,
melkein samassa, kun Ruotsalaisetkin seisahtuivat. Kolmen tunnin
tappelu syntyi. Se oli tuima. Tapeltiin askel askeleelta, katu
kadulta. Toinen ei tahtonut jättää voittoansa, toinen ei peräytyä.
Ruotsalaisten uljuus oli suuri, ja vimma kummallakin puolen iso.
Kumminkin tunkivat Ruotsalaiset eteenpäin, ehkä vähitellen. Vihdoin
esti tunkemisen muutamat kadun poikki jääneet venäläis-vaunut,
joiden edestä hevoiset olivat ammutut. Nyt seisoi kummatkin
voimat. Kummankin tykit pyhkivät katuja; kivääreillä, musketeillä
ammuttiin akkunoista. Usea kaatui kadulle, moni heitti henkensä
huoneisinkin. Tykit olivat kohta taas raivanneet tien, ja taas
hyökkäsivät Ruotsalaiset hurraten edellensä. Tykin jyskeesen ja
kiväärien paukkeesen sekottiihen myös ukkosen järäyksiä. Taivas
musteni paksuista pilvistä, ja vahva ruutinsavu peitti koko kaupungin
huntuunsa. Kuulia lensi maassa, ja taivaasta satoi rankka vesi. Tämä
kaikki oli hirveän ihanaa kuulla ja nähdä.

Tällä aikaa oli vihollinen lähettänyt kuriereja Tuovilaan (Tobyy'hyn)
käskemään siellä olevia joukkoja avuksensa. Mutta pitkään ei apua
tullut, eikä kurieritkaan palanneet. Sillä oli, näet, jo ennen
kaupunkiin hyökkäämistä katteini Dalberg eroitettu sotajoukkoa
seuraavien talonpoikain kanssa vasemmalle kädelle vihollista
siellä ahdistamaan. Nämä ampuivat yhden kurierin, niin toisen ja
kolmannenkin. Wasta neljäs tai viides pääsi perille; totta sekin
kierrellen. Sitten hetken kuluttua laumasikin isoja vihollis-joukkoja
eteläisestä tullista kaupunkiin. Siitä olikin syytä varoa Dalberg'in
joutuvan talonpoikinensa kierroksiin. Senpätähden lähetettiin
majuri Amneus 100 miehen kanssa valtaamaan kannaksen vastapäätä
hovioikeuden rakennusta, eli niinkutsuttua Korsholm'an vallia, jossa
oli muinaan mainio Korsholm'an linna. Mitä nämä Dalberg ja Amneus
toimivat, vihollisten Tuovilasta (Tobyy'stä) avuksi tultua, ei ole
aivan selvä. Arvattavasti palasivat hetken kuluttua toveriensa
joukkoon, niinkuin Amneus näyttää lähetetynkin Dalberg'in joukkojen
peräymistä suojelemaan ja niitä kierroksiin joutumasta estämään. --
Eräs talonpoika, Jonas Ström, oli nähnyt Wenäjän herroja hovioikeuden
rakennuksessa. Hän juoksi sinne, piilihe itse kallioiden kolohon
ja ampui sieltä aina kun näki jonkun. Wäli oli kyllä pitkä; mutta
hänellä oli oiva hyljepyssy, ja oli itse tarkimpia ampumiehiä, jotta
pyssynsä hyvin kantoi ja hän osasi. Näin muutamia kertoja tehtyänsä,
sai kuulan otsaansa ja jäi siihen. Hän oli kentiesi ainoa talonpoika
joka kaatui, sillä useimmat olivat tainneet nähdä paon paraaksi, kun
tykeillä jyskyttämään ruvettiin; ainakin pakeni isoin osa niitä,
jotka olivat aseettomina.

Toisaalla kaupungissa kesti yhä tappelu. Wihollinen jo vähitellen
vetäysi kaupungista, kun näki Ruotsalaisten hurraten voittavan
muutamia askeleita katua. Sanovat moniaat, ja vihollinen itsekin,
heidän peräytyneen mielien saartaa Ruotsalaiset kaupunkiin. Toiset
väittävät vaan hänen vetäyneen odottamaan apuväkeä Tuovilasta
(Tobyy'stä), jonka jo näimme tulevan. On niitäkin, jotka päättävät
hänen peräyneen epätoivosta voida yksinänsä enään mitään, ennenkuin
Wähästä-kyröstä tulisi apua. Olipa näistä tosi mikä tahansa, se
varmin on että vetäysi jo kaupungista; mutta herkesi pian sitäkin
tekemästä. Siitä syytetään tämän-aikuista pitäjän apulaista Isaak
Siniusta. Hänen näet kertovat moniaat kavunneen kirkkotorniin, josta
näki, tuulen kerran vähän savua haihduttaessa, Ruotsalaisten vähäisen
joukon. Hän, joka jo oli vannonut uskollisuutensa valan vihollisille,
olikin uuttera ja uskollinen heidän asioitaan ajamaan. Sinius nyt
kertoi tämän Ruotsalaisten vähyyden Demidoff'ille, joka vetäysi
vetäymistään ja jo oli lähtemäisillänsä Smedsbyy'hyn ja sen kautta
pakoon. Waikea on ratkaista, oliko se Sinius'en antamain tietoin,
vain muiden syiden tähden, kun Demidoff yht'äkkiä palasi jälleen,
ja hyökkäsi nyt hänkin vuorollaan tuimalla innolla. Tätä uutta
hyökkäystä eivät Ruotsalaiset ensinkään odottaneet. Kun tuuli vei
savun vihollisten päälle ja peitti ne pimeyteensä, eivät Ruotsalaiset
nähneet vihollisiansa ennenkuin olivat aivan likellä. Jo ennenkin
tappelussa oli pitänyt ampua pitkin katuja ja suunnatta vaan; tässä
sokko-ammunnassa ampuivat Wenäläiset enemmiten yli, niinkuin ainakin
--. Taas syttyi tuiki kiihkeä ja julma tappelu. Mutta Demidoff oli
palannut niin arvaamatta ja alkanut hyökkäyksensä erinomaisella
nopeudella ja rajuudella, että Ruotsalaiset seisahtuivat. Pian käski
jo haavoitettu Bergenstråle joukkonsa vähitellen vetäimään takaisin,
enemmin kuitenkin vapaehtoisesti kuin pakosta. Everstiluutnantti
L. von Knorring, näet, kun näki Bergenstråle'n olevan aikeissa
paeta, oli neuvonut häntä vetäymään itätullin eteen, josta oli
tultukin; siellä sanoi hän, olisi otollinen ottaa taas vastaan
vihollista järjestyksellä ja jäykkyydellä. Siten muka tykitkin
voisivat vihollisten riveihin paremmin saattaa epäjärjestystä:
painetti-hyökkäys päättäisi sitten kaikki onnellisesti. Tullin
ulkopuolella olisi myös paluu helpompi, jos tulisi välttämättömäksi.
Bergenstråle suostui tähän esittelyyn. Mutta samassa kun v. Knorring
ajoi antamaan käskyä tästä, ammuttiin häntä päähän, että putosi heti
hevosensa selästä. Tämä oli Ruotsin väelle suureksi vahingoksi; sillä
toisilla johtajilla kenraal-adjutantti Bergenstrål'illa ja majureilla
Ulfhjelm'illa ja Amneus'ella, ei ollut v. Knorrring'in mielen malttia
eikä hämmästymättömyyttä ja rohkeutta saada kapealla kadulla noita
vähän epäjärjestykseen joutuneita joukkojansa taas järjestykseen.

Nyt täytyi Ruotsalaisten peräytyä, mutta eivät tehneet sitä kuin
vähitellen. Wielä kerran tekivät komentajat ja komennettavat minkä
voivat ja velvollisuutensa. Muutamalta tykiltä olivat tykkimiehet
ammutut, jott'ei muut kun yksi ainoa ollut jälillä. Tämä pitkitti
kuitenkin hätäytymättä kuolemakoneensa puhdistamista, laahausta ja
laukaisemista, ehkä oli aivan yksin. Tuli taas kuula, niin vei toisen
pyöränkin lavoista. Mutta vieläkin väänti tämä uros sen niin, että
sopi ampua hetken siihen saapuneiden talonpoikain kanssa, joita vielä
oli muutamia loppuun astikin. Tämän tapahtuessa oltiin jo tullin
ulkopuolella, johon Ruotsalaiset taas olivat seisahtuneet. Samassa
huusi itse kenraal-adjutantti Bergenstråle, jonka jo äsken sanoimme
haavoitetuksi: "missä minun poikani!" Paikalla ajoi hän vihollisia
kohden, heidän joukkonsa läpi, vaikka ammuttiin, ja sitten lähellä
tullia olevalle kauppias Malander'in kartanolle, jossa Wenäläisten
päällikköviraston maja oli. Tänne tultuansa sanotaan hänen viskanneen
miekkansa menemään, ja antauneen vangiksi. Totta teki sen, kun ei
enään nähnyt keinoa miten päästä pakoon, kun kerran innoissaan joutui
sinne. Moni tosin tahtoo rumentaa tätä Bergenstråle'n käytöstä; mutta
syitä sitä rumemmalta puolen katsella, emme tiedä. Eräs vanhus, joka
silloin oli ollut vielä joukossa, muisteli jonkun sanoneen samassa:
"tuo kajahtaa hyvältä Klingspor'an korvissa." Liekö sanelija näillä
sanoillansa tarkoittanut Klingspor'an ja Bergenstråle'n kiinteää
väliä, siitä kun Bergenstråle'n sanotaan saaneen vallan käydä sotaa
omavaltaisesti ja aivan Klingspor'asta huolimatta. Tämän valtuuksen
hänen muka olisi pitänyt saada palkkioksi, kun oli jolloinkulloin
jäänyt syrjään ennen päällikkyyksiä jaettaessa.

Kun korkeimmat johtajat olivat kadotetut, ei ollut enään mahdollista
pitää paikkaansa tässä. Warsinkin kun ampuvarat loppuivat aivan
Ruotsalaisilta, paljon senkin vuoksi, että Bergenstråle jo kaupunkiin
tultaessa oli aivan joutavastaan ammuttanut sekä kivääreillä että
tykeillä. Ilman sitä, että varat meni hukkaan joutavastaan, antoi
tämä tyhjä ammunta paraan sanan Ruotsalaisten tulosta. Olipa
muutamat asukkaat vaarassa saada surmansa tältä ystävältä, joka
tuli niin suuresti paukuttaen. Kauppias Malander oli seisonut
puotinsa portailla samassa, ja yksi tykinkuula oli juuri mennyt
vähän sivutsensa, hyvä ett'ei sattunut: ei yhtään vihollista ollut
silloin näkyvissä. -- Ruotsalaiset pakenivat nyt kiireesti. Heidän
ainoa korkeampi upsierinsa oli majuri Ulfhjelm: toiset olivat mikä
kuollut, kuka vangiksi saatu. Läpi yön paettiin, ja kello 2-3 aikoina
päästiin jälleen Itähankmon satamaan, josta samaan aikaan eilen
olivat lähteneet. Tuskin olivat pakenevat Ruotsalaiset Weikkars'ista
ehtineet kääntyä Koivulahden tielle, kun kasakoita tuli samalle
paikalle. Tykin jyske näet oli antanut Wähään-kyröön -- matka ei
olekkaan 2 peninkulmaa pitempi -- sanan tappelusta Waasassa. Nämä
kasakat lähetti Demidoff'ille nyt Rajevskij edeltäkäsin jo avuksi.
Kasakat nyt ratsastivat pakenevain Ruotsalaisten perään; mutta nämä
olivat toki saaneet jo niin pitkän ennätyksen, että kerkesivät
vesille, ennenkuin kasakat rantaan ehtivät. Kasakat kun eivät voineet
muuta, niin lähettivät karpiinan-laukauksia pakenevain perään, ehkä
vahingoittamatta.

Waasasta pakenevat olivat niin väsyksissänsä, että usea tahtoi
heittäytä tien viereen maata, ehkä tiesi vihollisten tulevan
perässä. Hepä eivät olleet saaneet levätäkkään eilis-aamusta saakka,
kun läksivät Itähankmosta, jonne läpi öiseen tulivat, muuta kuin
tuntikauden Höstvedellä Waasaan marssittaissa. He olivat marssineet
Waasaan, tapelleet siellä tiimakausia, ja nyt taas juosten tulleet
kolmen peninkulman pituisen matkan. Siispä ei kumma, jos väsyi
moni. Heitä heittäysikin usea maantien viereen makaamaan. Mutta oli
talonpoikia, jotka ottivat näitä haavoistansa ja vaivoista uupuneita
korjataksensa ja kantoivat loimilla toisten luoksi veneisin. Mutta
niillä, jotka jo ennen omin voiminsa olivat pääsneet veneisin, oli
niin kova kiiret ja pelko, ett'eivät mielestänsä olisi kerjenneet
enään uupuneita ja haavoitettuja tovereitaankaan korjaamaan; mutta
talonpojat pakottivat heidät siihen, uhaten nakata raukat vihollisen
jaloista edes mereen, jos eivät Ruotsalaiset korjaisi omia veljiänsä:
itsestään eivät näy niin huolineen. -- Jo siitäkin, että Rajevskij
oli lähettänyt kasakoita Demidoff'in apuun, ja että samat kasakat
olivat aivan sulkemaisillansa Ruotsalaiset pakoonkaan pääsystä
laivoillensa, näkee kuinka peräti vaaralliseen tilaan Bergenstråle
oli heittäynyt; totta oli outoutensa seutuin kanssa painavinna syynä
hänelle näin omaan onneensa nojaumiseen, joka muutoin olisikin vielä
enemmin moitittavaa.

Katteini Sandman oli sillä aikaa kulkenut Smedsbyy'n kylään,
ottaen tiellänsä vihollisen vartiakuntia ja majoituksia, joita
hän joka kylässä tapasi. Myöskin sai hän Wenäläisiltä vähäisemmän
nahkakuormaston, joka lähetettiin oitis Norrgård'in taloon
Koivulahden kirkonkylään, jonne se jäikin. Kaikki Wenäläiset, joita
sai, salpasi hän riihiin ja latoloihin. Jätettyänsä kunnekkin pari
kolme vanhusta vartiaksi, marssi hän aina edellensä. -- Mainittavaa
myös on, että hän poikkesi kyliin, jotka eivät olleet ollenkaan
tiensä varrella. Esim. Jungsund'in[10] kylään hän poikkesi, josta
otti muutaman kymmenkunnan vangiksensa. Päästyänsä Smedsbyy'n kylään
revitti Sandman siltapalkit pois, että arvon pääsi kulkemaan; mutta
hän jätti sillan orsihirret sillensä. Häntäpä vastaan Demidoff
arvattavasti marssi, kasakalta sanan saatuansa, luullen koko Ruotsin
väen tulevan täältä käsin, ennenkuin kuuli tykin jyskeen.

Smedsbyy'ssä oleva silta vie yli nyt jo kuivanneen, mutta silloin
vielä virtoavan salmen, joka juoksi sillan paikalla etelästä
pohjoseen. Tämä salmi yhdisti Karperöö'n lahdelman (joka Kofköö'n
salmen kautta on Pohjanlahden kanssa yksiä vesiä) nyt jo maatuneen
Lågfjerd'in lahden kanssa, joka myös puoleltaan oli kanavan kautta
yhteydessä Pohjanlahden kanssa. Siten leikkasivat nämä yhteydessä
olevat vedet länsipuolellansa olevat maat saariksi. Tultuansa
Smedsbyy'hyn lähetti hän noin viisikymmentä miestä mainitun sillan
luoksi, ja antoi erään ala-upsierin käskijäksi näille, jotka
luultavasti olivat Länsipohjalaisia. Itse pysähtyi hän isoimman
joukkonsa kanssa Brännholm'an taloon, joka kyllä on Smedsbyy'n
kylää, ehkä hyvin erillänsä siitä. Hänen sillan luoksi lähettämät
miehensä asettuivat sen korvaan salmen itäpuolelle, jossa maa oli
sileä, eikä huoneita, ei puita suojana. Wenäläiset taas, joita oli
ollut majoitettu Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja joka kylään, ja joita
Sandman ei ollut käynyt ottamassa, kokousivat aika sukkelaan ja
ottivat olonsa salmen länsipuolella, noin kymmenkunta askelta sen
reunalta, jossa oli vähäinen harjukin. Waasastakin sanotaan tänne
saapuneen lisää väkeä Sandman'in tultua: ehkä lähetti Demidoff vähän
sinnekin, kun itse tieltä palasi. Tässä ennätettiin laukaista ainakin
kolme laukausta toisiansa vastaan, kunnes Bergenstråle'n tykin
järinä alkoi kuulua kaupungista. Tykkitulen aljettua kaupungissa,
palasi kohta avuksi tulleet joukotkin; totta Demidoff kutsui ne
sinne, arvellen niitä siellä paremmin tarvittavan. Wenäläiset olivat
tuoneet muassaan myös jonkun tykin, jolla eivät kuitenkaan mitään
vahinkoa tehneet, kun taas ampuivat liian korkealle. Nyt vietiin ne
pois Waasaan. Wihollisten enimmäksi huvennettua, läksivät nämäkin
kulkemaan Karperöö'n lahden itärantaa, eli Silend'in puolta. -- Sen
aikaa, minkä oli puuhailtu sillan vieressä, oli Sandman järkähtämättä
Brännholm'an talossa eikä liikkunut sieltä minnekään, ehkä sekä moni
hänen omaa väkeänsä että varsinkin joukkoansa seuraavat talonpojat
tahtoivat häntä menemään taisteluun. Hänen sekä monen näiden
Jemtlantilaisten sanotaan näyttäneen pettureilta. Wasta kun näki
vihollisten vetäivän taas kaupunkia kohden, oli Sandman'kin tullut
sillan luokse. Täällä hän kuitenkin viipyi tarkastellen vähän aikaa,
kunnes kaupungista pakenevilta saaristolaisilta sai tietää, miten
Bergenstrål'en asiat Waasassa olivat käyneet. Sitten palasi hän samaa
tietä kuin toisetkin, joiden kanssa yhtyi metsässä, josta seuraavat
talonpojat opastivat. Kun tuli Petsmo'n kylään, hankkivat talonpojat
hänelle veneitä, joilla pääsi joukkonensa Koivulahden edustalla
oleviin mainittuihin laivoihin. Sandman'in muassa olleita talonpoikia
luuli eräs osan-ottaja saatettavan arvata noin 70 miehen paikoille.

Paljon on moitittu katteini Sandman'ia näistä tapahtumista, ja hänen
sekä kenraal-adjutantti Bergenstråle'n neuvottomuuden viaksi on
Ruotsalaisten tappio Waasassa laskettu. Sandman'ille lasketaan
pääsyytökseksi sitä, kun muka ei olisi ehtinyt oikeaan aikaan
määräpaikalle. Mutta usea näkiä todistaa vieläkin Sandman'in ei
ainoastansa tulleen Smedsbyy'hyn samaan aikaan kuin Bergenstråle tuli
Waasaan, vaan että tuli jo tuntia paria ennemmin. Myös moititaan
Sandman'ia siitä, kun muka ei olisi antanut minkäänlaista tietoa
olostansa. Mutta olisihan sen vähäisenkin kahakan, joka tapahtui
Smedsbyy'n sillan korvassa, pitänyt antaa tarpeeksi tietoa, semminkin
kun ei Smedsbyy'stä ole enemmän, kuin korkeintaan kaksi neljännestä
Waasaan, ja Wenäläiset kahakassa käyttivät tykkejäkin. Siis katoavat
pää-syytökset, ja niin ei ole tätä tappiota enää laskeminen hänen
syyksensä viivytyksestä, eikä myöskään sanan antamattomuudesta.
Se kyllä on myönnettävä, että hän kentiesi rikkoi korkeamman
käskyn, kun läksi kyliin, jossa hänen ei ollenkaan olisi tarvinnut
tiensä vuoksi käydä. Mutta ensiksi emme ole varmat siitä, saiko
hän semmoista kieltoa; toiseksi emme tiedä mitä painaviakin syitä
hänellä on voinut olla poikkeamisiinsa. Että semmoisia oli hänellä,
sen jo voimme arvata siitä, että hänen, joka oli sotamiehiä, piti
tietää ja tuta yllinkyllin, kuinka tarkkuus ja aika ovat tärkeitä
varsinkin sota-yritysten menestymiselle. Ja totta varovaisuus
käskikin tämän poikkeamisen, selkänsä takaa vihollisia vangiksi
ottamaan; sillä nehän olisivat voineet kaikki kokountua siellä ja
pahoinkin ahdistaa häntä, itsensä ja Waasassa olevain keskelle. Sehän
näyttääkin puolustavan tätä arvelua, kun Smedsbyy'n kahakan alussa
oli Sandman'ia vastustamassa Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja muihin
kyliin majoitettuja, mutta Sandman'in ottamattomia vihollista. Mutta
se jääpi hänen syyksensä, ett'ei tunkenut Waasaan asti, jos varsinkin
oli käsky, mutta vaan sen lähisyyteen, ehkä vastustajansa peräysivät
häntä vastustamasta. Jos lie jäykillä syillä puollustamatonta, että
hän kahakassa pitäysi enimmän väkensä kanssa syrjässä, on se myös
luettava hänen viaksensa. Oliko se pelkoa? Oliko se muuta?

Näin tämän tappelun loppuna oli tappio Ruotsalaisille. Tarkemmin
ajatellessamme olikin se parasta; sillä myöhemmin tai varemmin olisi
Bergenstråle'n vähäinen joukko hukkunut Jankovitschin ja Rajevskijn,
Demidoff'in ja Orloff-Denisoff'in kanunain keskelle, liiatenkin
kun Uudenkarlebyy'n voitosta saatuja etuja ei käytetty. Taas,
näetsen, oli jääty lepäämään pariksi viikkoa, kun saatiin verinen
tappelu-tanner lepopaikaksi; näin kävi tähän aikaan useimmiten. --
Tappelun tauottua peitti 400 ruumista kaupungin katuja. Toisia makasi
verissään ja haavoissaan huoneissa. Tässä kaatui Ruotsalaisilta
paljo väkeä: patterin päällikkö, luutnantti Hård, ja rykmentin
korttierimestari Turdsjell, ynnä moniaita ala-upsiereja ja iso
joukko sotamiehiä. Wangiksi joutui: päällikkö, kenraal-adjutantti
Bergenstråle, uljas ja pahoin haavoitettu everstluutnantti von
Knorring, upsieriston adjutantit Lychou ja Bergenstråle -- edellisen
poika --, luutnantti Hoffstedt, vänrikki kreivi Cronhjelm ja parooni
Ulfhjelm, majuri Amneus ja katteini Stjernfelt sekä 192 alhaisempaa
miestä. Smedsbyy'ssä kaatui 2 Ruotsalaista ja 6 venäläistä. Muutoin
on tietymättömissä, kuinka paljon vihollinen menetti väkeä; varmaan
ei hän pääsnyt niinkään vähällä kuin Ruotsalaiset.



III.


Tappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen
aika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät,
joita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista
verestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan
rakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat
kurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: "rosvoa!" ja
se hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta
riistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin
akkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät
sisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen
onnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin
surkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä
pois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja,
kirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja,
ihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä
näki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)!
Se joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä
eli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja
vastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden
mielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut
mihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä
alhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies
hyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch.
Reuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän
olisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa
painetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi
kunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli
uskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös
lähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat
hänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa
kaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra
Krabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella
painetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille.
Toista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa
kantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia
siksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan
ja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin,
he luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko
kartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin
palasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan
rahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri
oli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian
miehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja
ampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat
saada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan
Tengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään
tunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin
niistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen,
että ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja
muita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava
peljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.

Kun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä
korttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja
sitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin
kumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain
ja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne.
Länsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti
haavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan
kasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen
luoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten,
haasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin
armeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään
päästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla
hänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa,
pyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen
ulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista
henkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia;
haavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.

Tämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää
taukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen
siellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut
semmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali
lähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet
hänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen
väkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli
kovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä
toteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen
pistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita,
kun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui
Demidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin
jäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä.
Tämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes,
että kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he
olivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he
asukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen
akkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja
aivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat
asukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät
suinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua
odottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua
saaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin;
mutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä
että Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa
huoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan
Demidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa
oli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat
eivät ole niin hevillä unhotetut.

Oli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat
tämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat
julmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa.
Heitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa
sitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä
jalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä
vielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä
Wähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti
vastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen
Ruotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen.
Sitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja
palasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa,
joiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten
koko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit
eteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi;
ehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n
mieltä.

Demidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p.,
oltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.



C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.



I.


Eihän mikään sido oikeata valtiasta ja rehellisiä alamaisia
lähemmäs toisiinsa kuin suosio ja keskinäiset liitot; eikä
myöskään tiedä omasta arvostansa huoliva kansalainen ja ihminen
jäykemmistä siteistä, kuin valan kovat sitomussanat ovat. Jospa
valaa herjettäisiin valana pitämästä, ja sanainsa syömiselle ei
enään annettaisi palkkioksi ylenkatsetta ja inhoa, niin olisivat
järjestyksen solmut auenneet ja yhteisöelämä hajoamaisillansa. Walan
arvosta seuraa myös, ett'ei sitä saa vannoa muut eikä vaatia muilta,
kuin jotka voivat vannoa valansa omantuntonsa ja mielipiteidensä
myöntäessä. Alatipa sanan palveliatkin saarnastuoleiltansa ja
oikeuden käyttäjät istuimiltansa muistuttelevat rahvasta valan
painosta ja arvosta. Mutta näiden aikain uusi hallitus unhotti
tämän, taikka ei huolinut siitä; se piti sitä päinvastoin oikein
"otollisna keinona", ja saattoi itsensä siten syypääksi älyttömään
ja luonnottomaan siveys-opillista lakia rikkovaan työhön, kuin valan
väkisin-ottamiseen. Eikö Wenäjän hallitus ymmärtänyt sen valan
heikkoutta, joka pakolla otettiin sodan vielä riehuessa ja aikana,
jona Wenäjän vallan vastaisuus Suomessa näytti olevan melkeen
sumuin saartamana? Tuttuhan oli Suomen kansan luottamus Ruotsin
valtakuntaan; mitä se siis maksoi, pakolla ottaa Ruotsin alamaisilta
valaa, ennenkuin sodan loppu oli aavistettavanakaan? Eihän lie
ollut toivoa eikä toivomistakaan saada Suomalaisia pakko-valan
kautta Wenäläisiksi, varsinkin kun vapaehtoisesti olivat vannoneet
uskollisuuden valansa Ruotsin vallalle ja valtiaalle.

Luonnottomuus ja virhe ovat aina luonnottomuus ja virhe; mutta
vasta kun valan otto tuli Pohjanmaalle, aukenivat kentiesi monen
silmät oikein arvaamaan tätä oivallista käytöstä, "otollista
keinoa". Pohjalaiset näet eivät suosiolla tahtoneet sitoutua
tämmöisellä pakkovalalla, siltä he ovat aikain kuluen enemmän
kentiesi kuin muut heidän kansalaisensa oppineet arvaamaan ja
rakastamaan vapauttansa; he näet luulivat orjuuden olevan tämän valan
seurauksena. Sitä vastaan ovat itäisemmät rajamaakunnat saaneet aina
tavan takaa kukistua vihollisen alle, ja toiset maakunnat olivat
enimmästi saaneet osaltansa oppia ja kokea vapasukuisten heimojen
usein itsepäistä valtaa, josta kansan mieli aikoja voittaen tuli
alakuloiseksi ja muutoksia, mullistuksia räpähtämättömin silmin
katselevaksi. Siis voivat he tunnottomampina ja kylmemmillä tunteilla
katsella tätäkin uutta isäntää, olletikkin kun eivät tienneet koko
sodasta paljon muuta, kuin että sotajoukkoja kulki läpi heidän
seutunsa; mutta Pohjalaiselle ei se voinut tuntua niin.

Koska eivät asukkaat useimmissa muissa maakunnissamme, joissa
vala ensiksi otettiin, panneet niin paljoa vastaan tätä pakolla
vannottamista, niin voidaan kentiesi kreivi Buxhövden'ille, "jota
kaikkien häntä tuntevien Suomalaisten täytyi rakastaa", suoda
tämä työ anteeksi hänen seikoista tietämättömyytensä ja asiain
arvaamattomuutensa vuoksi. Mutta kenraali Orloff-Denisoff ja Demidoff
tiesivät ja näkivät kaikki; heille siis ei sovi niin helposti antaa
anteeksi tätä siveyttä loukkaavaa työtä, heidän ottaessaan pakolla
uskollisuuden valaa, ennenkuin uusi vannottaja oli voittanut maan ja
kaikki toivo isänmaan-rakastajalta sammunut.

Älkään kukaan luulko tämän valan vannotun vapaehtoisesti sielläkään,
missä ei julkisesti pantu vastaan. Kuni äsken sanoimme, ei rahvaan
enemmistö, totuttuansa olemaan jonkun valtakunnan tai yksityisen
hallussa, huolinut isännän muutteesta; hepä olivat enimmästi sodan
jaloistakin poissa. Wirkamiehillä ja papeilla taas oli joitakin
ulkonaisia syitä riitelemättä suostua väkevämmän vaatimuksiin, kun
heidän monen tilansa, onnensa oli saman väkevämmän käsissä; mutta
kuitenkin tekivät hekin sen epäilemättä huo'aten. Waan kun valan otto
kerkesi Pohjanmaalle ja Pohjalaisen tuli vuoro vannoa, muisti hän
entisen valansa eikä ollut hetikään vielä toivotonna oman entisen
hallituksensa voitosta. Hän ei myöskään ajatellut apeilla tunteilla
sitä aikaa, jos tuo tulisi isännäksi, joka aina ennenkin käydessään
oli jättänyt hävityksen asukkaille ja hirmuja itsensä muistoksi.
Siksipä syntyikin riitoja, jotka vasta miekka ja tuli ratkaisi.
Myönnettävä on, että tämä vastaan-pano ei ollut älykkäästi tehtyä
järjen työtä, jonka lopullisia seurauksia etenkin ei edeltäkäsin
odotettu, mutta se on aina kantava kaunista todistusta kansan
isänmaallisista ja esivallallensa uskollisista tunteista, jos väliin
sattui niinkin, että vimma valtasi säveliäisyyden ja ihanan innon
sian. Warsinkin rahvas Pohjalassa oli liian jäykkää sujuttamaan
itseänsä ja mieltänsä laittomuuden alle; sillä vasta rauhan tultua
vihollisten käytös ja vannoitus herkesi olemasta laittomuutena ja
muuttui päinvastoin lailliseksi asiaksi, kun Ruotsin kuningas päästi
Suomalaiset hänelle vannotusta valastansa.

Tehoisimpia syitä kansan riitelemisiin oli tämä valan vaatiminen.
Toukokuussa heitä jo vaadittiin vannomaan, mutta jo silloin katsoivat
asiata laittomuudeksi, kuten sopikin; he eivät vannoneet. Toiseksi
on ajateltava, kuinka karvaalta se tuntui eteläisen Pohjanmaan
Ruotsalaisille erota Ruotsista ja joutua emävallan tuimimman ja
silloin raaimman vihollisen käskettäväksi. Jo äsken näimme ajan ei
olevan otollisen, ja siis arveli moni valasta niinkin, että, lopun
vielä tietämättömissä ollessa, Wenäläisten julistamat edut voivat
helposti muuttua yhtä suuriksi vahingoiksi, ja heidän uhkaavat
rangaistuksensa yhtä suuriksi palkkioiksi. Siinä kyllä syitä
pidättämään kansaa vannomasta; mutta siinä myös syitä valmistamaan
talonpoikain tulevia liikkeitä. Tuli vielä samalta viholliselta käsky
antaa kaikki aseet hänen tallehdittavikseen. Talonpojat kun eivät
tienneet mistä hyvästä tuon tekisivät, vihastuivat vieläkin enemmän,
arvellen heiltä aseita vaadittavan, jotta sitten heidän kanssaan
voitaisiin menetellä miten mieli tehnee: he eivät antaneet. Olipa
vielä toinenkin samanlainen käsky tullut, joka vaati heitä antamaan
aluksensa, yksinpä airotkin samalle viholliselle. Tässä käskyssä
näkivät muutamat esteen yhteydelle veljiensä kanssa Ruotsissa, toiset
väittivät vaan vihollisten sulan ilkeyden synnyttäneen tämän käskyn.
Pane siihen sitten vielä lisäksi alituisia majoituksia, kuormastoin
vedättämisiä, joissa hevoiset ja kärryt usein menivät sitä tietänsä;
muutamaa niistä vielä muistellaan nimellä "pitkä syyti". Nämä
kaikki seikat pantua yhteen, eikö ehkä seljenne heidän sotaisten
vehkeittensä tuleentumisen syyt. Odottamatonta ei se lie ollut
vannottajainkaan omille tunnoille, koska kohta käskettiin ilmoittaa
jo Wenäläisten hallussa oleville virkakunnille, missä ja milloin
rahvas joukottain kokoontui, mitä se toimi j.n.e.

Mutta jättäkäämme jo tämä syiden tarkastaminen, katsellaksemme syiden
seurauksien ensimäisiä alkuja, talonpoikain ensimäisiä liikuntoja,
-- syitten sytyttämiä seurauksia, jotka ensin kydettyänsä nyt ulkoa
sattuvan tuulen vaikutuksessa virisivät palona leimuamaan.



II.


Kenraal-adjutantti Bergenstråle oli jo merenkurkussa eroittanut
laivastostansa yhden aluksen, joka oli ennen vakoillut kauppalaivana
merta, mutta nyt oli varustettu sota-aluksen tavoin ja ristitty
nimellä "Kronprinsen." Tämän tehtävänä oli yllyttää kansaa Waasan
eteläpuolella sotaa nostamaan Wenäläisiä vastaan. Aluksella oli 18
miestä laivaväkeä, luutnantti af Lund'in komennon alla, ja se toi
pait niitä 50 miestä Jemtlannin rykmenttiä, joiden päällikköinä
olivat katteini Fr. Ridderhjerta ja luutnantti Ad. Fr. Jakobson.
Laivan tultua Korsör'in saarelle, tuli sinne talonpoikia Wallgrund'in
ja Raippaluodon (Replot'in) saarilta sanomaan, että Wallgrund'in
kappalainen K. Wennman olisi venäläismielinen ja että jo olisi
vannonut uskollisuuden valan vihollisille. Ruotsalaiset astuivat
maalle, Wennman otettiin kiinni ja vietiin aluksen, joka purjehti
edellensä Wargöö'n (Susiluodon) saarelle, jossa kuni muuallakin
yllytettiin kansaa aseisinsa ryhtymään.

Juhannuspäivänä läksivät Ruotsalaiset purjehtimaan rannemmas
Brändöö'n eli Storfjerd'in selkää, ja laskivat samana päivänä
ankkurinsa pohjaan Sundom'in kylän edustalle, joka tähän asti on
kuulunut Mustasaaren, mutta kohta Sulvan uuteen pitäjääsen. Tänne
tultua näkyy näillä seuduin Jakobson yksinänsä näillä paikoin
pitäneen päällikkyyttä. Hän astuikin miehinensä maalle, kun sai
kuulla Sundom'in kylässä, samoin kuin muissakin merikylissä, olevan
rantavartioita asetetun. Näillä vartiakunnilla oli työnä tarkastella,
josko ruotsalaisia laivoja lähestyisi rantoja, tuodaksensa apuväkeä.
Sundom'in kylässä oli tämä vartiajoukko 15 miehen voimainen. Samana
iltana, jona Ruotsalaiset tulivat, olivat kasakat laittaneet tanssit,
joissa hyppelivät hyvässä sovussa kylän tyttärien ja poikain kanssa.
Kun näet viholliset eivät ilmi-ilkeyksillä nostaneet asukasten
vihaa ja inhoa, ei heidänkään tähän saakka ollut juuri tarvinnut
pelätä vihaa talonpoikain puolelta; ehkä toki salassa heidän täällä
olonsa puri monen sisuksia. Talonpoikia oppaina, läksi Jakobson
heti miehinensä hyppytaloon 'Ulko-sundom'. Waivalla saatiin täällä
olevat viholliset antaumaan, sillä kun hyppyä varten olivat riisunet
aseensa ja asettaneet ne seinälle nauloihin, eivät kerjenneetkään
saada niitä käsiinsä, ennenkuin tupa oli täynnä heidän vihollisiansa
ja aseet Ruotsalaisten hallussa. Wankien luku oli 8, ja nämä, sekä
YIi-sundom'iin asetetut ja nyt samoin helposti vangitut 7 miestä,
vietiin aluksen. Sana Ruotsalaisten maalle astunnasta ja apuväen
tulosta leveni tuiki nopeasti kylästä kylään, niin että jo ensi
yönä Sulvan kirkonkylässä kaikki viholliset oli uhkauksilla ajettu
unestansa, sidottu ja viety laivaan. Nämä täällä olleet kasakat
eivät olleet raainta rotua Mustanmeren seuduilta eikä Don'in virran
äärettömiltä alangoilta, vaan Keisarin henkivartiajoukkoa tai
niin kutsuttuja "puna-kasakoita", heidän punaisista röijyistänsä
ja sinisten housuinsa punaisista palteista. -- Talonpoikain uusi
ja tähän saakka outo kohtelustapa peljästytti heitä kovasti, kun
ajattelivat sitä loppua, jonka nyt luulivat kohtaavan heitä, koska
olivat kaiketi hillitsemättömäin ja kentiesi kostoa vaativain
talonpoikain käsissä ja mielivallassa. Kun heitä sitten vietiin
rantaan, laivaan majoitettaviksi, huusivatkin iloissaan: "terve
toveri!" Jakobsonille ja hänen Jemtlantilaisillensa, kun nämä
marssiessansa Sundom'in ja Munsmo'n rantakylistä ylös Sulvan kirkon
seuduille tapasivat vastaansa tulevia talonpoikia, jotka toivat vasta
otettuja vihollis-vankejansa. Ilonsa näet tuli siitä, kun toivoivat
säännöllisen sotaväen heitä paremmin kohtelevan.

Tultuansa Sulvaan ja koska häntä seuraava rahvasjoukko joka
askeleella eneni, pysähtyi luutnantti Jakobson Åbro'n sillan
päähän, joka viepi tuon kohta pohjois-puolella Sulvan kirkon
juoksevan Thölbyy-puron yli. Tästä repi hän palkit pois, ja
laitti, loi kaksi vähäistä patteria, yhden sillan korvaan ja
toisen noin venäjän virstan päähän sillasta. Nämä patterit
olivat yhtä kehnot antamaan Ruotsalaisille ja tuolle päivän
pitkään kokoontuvalle talonpoika-joukolle suojaa, kuin mitättömät
Wenäläisten vastustamiseksi. Warsinkin kun Jakobson'illa ei ollut
maalle astuessansa muuta, kuin yksi ainoa pahanpäiväinen tykin
tapainen. Mutta sittemmin sai hän Brändöö'n haminasta, kauppias
Wasastjerna'n kauppalaivasta, kaksi samanmoista mitätöntä asetta.
Warustus-laitokset taasen olivat joka suhteessa mitä kelvottomimpia;
sillä ehkä talonpoikia oli niin paljon, oli kumminkin enin osa
pätevittä ampu-aseitta, jos olisiki joku varustettu pyssyllä ja
etenkin tarkasti ja pitkälle sattuvalla hyljepyssyllä. Useimmilla
taisi olla vaan viikatetta, puukkoa seivästen päässä, kankia ja
mitä vaan päätyi kullekkin. Olipa aivan aseettomiakin. Pait sitä
oli Jakobson'illa tuiki vähän ampu-varoja; jo neljän, viiden päivän
kuluttua oli ne huvenneet niin, että hänellä ei enään ollut antaa
ruutia eikä luoteja heille mieheensä kolmeksi laahingiksi. Jo
siihenkin saakka oli talonpoikain täytynyt aina välistä käyttää omia
vähiä varojaan. Yhä huonommat oli hänen ampu-varansa kelvottomia
tykkejänsä varten. Ne olivat lavoitta, ja kuuliksikin oli täytynyt
ajaa muutama kuorma pikkukiviä Maalahden metsästä. Kuu tähän
lisätään kolme hirremkappaletta, jotka Jakobson pani kolmen tykkinsä
rinnalle ja joitten toiseen päähän tervattiin ymmyrjäinen pilkka,
joka asetettiin näkymään viholliselle kun lähenisi, niin ovat meillä
selvissä ne varat ja varustukset, joilla Jakobson kehui saavansa
kenraali Demidoff'in pataljoonat ja Orloff-Denisoff'in kasakat sekä
muun väestön ahdinkoon. Tämä todistaa Jakobson'in herkkä-uskoisuutta
ja liiallista luottamista omiin kelvottomiin voimiinsa, ja myös
viallista vakuutusta omain aikomustensa menestymisestä, kun esim. ei
epäillyt Bergenstråle'n yrityksen onnellisesti päättyvän.

Wenäläiset, joita oli joukko Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman
päässä Sulvasta Waasaan päin, saivat kohta kuulla mitä Jakobson
ja talonpojat puuhasivat. Ratsastipa siis muutamia kasakoita joka
vuorokausi lähelle Jakobson'in pattereita tarkastelemaan. He eivät
kuitenkaan uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Aluksi näet olivat hänen
kolme vähäistä ja toiset kolme vale-tykkiänsä jotakin sen silmissä,
joka ei tuntenut niiden oikeata laitaa. Sitä pait oli Jakobson
ollut sukkela levittämään rahvaasen puheen, jotta 9000 miestä
oli jo astunut maahan, taikka oli maahan astumaisillaan jonnekin
rannemmalle Sulvan eteläpuolelle. Myös vakuutti hän, että mainittu
voima tuossa tuokiossa tulisi Sulvaan ja auttaisi heitä karkoittamaan
vihollisia. Tämän teki hän monesta syystä, eikä ollutkaan ajatuksensa
päätön, jos se ei voinut auttaakkaan muuta kuin aluksi, jonka
jälkeen valheen seuraukset taas olivat aivan tietymättömissä. Mutta
siitä ei Jakobson'illa paljo muretta, kun vaan pääsi matkaan.
Ensinnä mietti hän näet, että tuolla keinollaan saa talonpojat
vielä paremmin puolelleen ja suostumaan hänen toimiinsa; tuolla
myös pidättää hän kansan uskalluksen yllä, kunnes saa sen ottamaan
askeleita, joiden otettua se ei enään voisi peräytyä, joten saisi
heidät sitten myös täytymisestä auttamaan itseänsä. Wielä tuumasi
hän, että levitettyänsä tuon huhun uskoisi rahvas sen ja niinpä
sen kyllä vihollinenkin saisi tietää, mutta kuultuansa myös tuon
suuren miesluvun, ei uskaltaisi käydä häneen käsiksi; jota vastoin
vihollinen kentiesi kohtakin rynnistäisi hänen päällensä, jos saisi
tietää asiain haarain oikean laidan. Niin kävikin, kuin Jakobson
oli arvellut. Kasakat saivat semmoisia tietoja, että jos kohta
Jakobson'in joukko ei olisikkaan niin väkevä, niin hänen takanansa
olisi suunnattaman suuri joukko, joka tuossa tuokiossa ehtisi avuksi.
Sattuipa toinenkin seikka Jakobson'in mieltä myöten. Kun hän oli
jokaiselle kertonut saman asian samaan tapaan, sopivat Wenäläisten
saamat tiedot aina yhteen ja näyttivät siis hyvin luotettavilta.
Siitä taas seurasi, ett'eivät uskaltaneet rynnistää pattereita
vastaan eivätkä tehdä useampia hirmutöitä, kuin että saivat kaksi
miestä hengettömiksi.

Nämä olivat kumpikin harmaapäisiä äijä parkoja. Ehkä heidän
antamat tietonsa olivat sopineet toisiinsa ja kaikkein muiden
antamiin tietoihin, oli se heidän kova onnensa joutua vihan
uhriksi ja kidutettaviksi. Tämä kävi näet näin. Thölbyy'n kylässä
ottivat he nämä vanhukset ynnä erään nuorukaisen, heitä ensin
tarkoin tutkittuansa, opastamaan itseänsä Åbro'n sillan luoksi.
Mies parat saivat juosta kasakkain välissä, kärsien alinomaisia
pampulla-lyömisiä. Yksi äijistä sanoi tässä juoksussa nuorukaiselle,
pojallensa: "Itse olen liian vanha, mutta pyri sinä pakoon! Ei
sinun aikasi vielä ole tullut; vaan toista on meidän vanhusten ja
voimattomain laita." Nuorukainen katsahti kerkeästi ympärillensä,
kuiskasi jää-hyväisensä isällensä ja heittäysi arvelematta ojan ja
aidan yli; sitten katosi hän viitojen ja pensasten ta'a niitylle,
ett'eivät takaa ajavat kasakat voineet löytää häntä. Mutta nyt
kohtasi kosto vanhuksia. Oikein julmasti kostaaksensa, päästivät he
toisen niistä irroillensa vähän matkaa juoksemaan; mutta syöksivät
kohta keihään hänen hartioistansa läpi, hänen, joka luuli itsensä
jälleen saaneen vapauden ja hänelle sallittavan ummistaa rauhassa
ajasta ryppyiset silmänsä. Samoin sai toinenkin vanhus loppunsa
sapelin haavoista ja keihään pistämistä.

Warustuksien takana kokouneet talonpojat olivat hyvin hyvillä mielin,
eivät pelänneet ollenkaan vihollista ja tekivät senkin seitsemän
temppua. Kun kerran isompi joukko kasakoita lähestyi talonpoikain
varustuksia, nakkausi muutama talonpoika vangitun kasakan hevosen
selkään, kiinnitti kukon sulkia lakkiinsa, ja ratsasti täyttä laukkaa
alangolle viita-metsikköön, alati karjuen: marssi! marssi! Toiset
talonpojat katselivat häntä ällistyneinä, luullen häntä hassuksi.
Waan tällä tempullaan sai mies sen matkaan, että kasakat katsoivat
paraaksi vetäytyä takaisin: he näet luulivat häntä joksi kuksi
Ruotsin upsieriksi, joka viidakossa komenti marssivaa väestöänsä.
Miehen nimi oli Jonas Hvass.[11]

Toisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin
tarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso
ja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden
nuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen
vasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa,
kotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta
nuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan,
läksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi
kasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui
se aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse.
Mutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen,
ojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin
saattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja
lähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin
saavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa
muutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn
laukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa
nousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi;
mutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri
kasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi
laatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla
laahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä
jätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen
rintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen
jumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu
rinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi
luodin niskasta suun kautta ulos. -- Nämä laukaukset oli kaksi
latoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui
ensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja
pelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä
näki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle
piloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin,
uskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat
miehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla
malttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen
aikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden
mahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. -- Kun kasakkaa
piti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän
isolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki
rahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita.
Rahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni
vasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat
itse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen
rehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin
antavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden
rehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin
kohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan
esim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa
koko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman
tapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin
kehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.

Jonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän
aikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä
väestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän
antoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta
oli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta
tullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati
hän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta
tätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät
suvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan
talonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.

"Koska katteini", sanoi talonpoika Isak Baas, "on houkutellut meidät
onnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä.
Ei ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette
valhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen,
joka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän
jakaa vaaramme!"

Tähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa
mainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen
itsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa.
Jakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja
ylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian
puheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen
vuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä
oltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen
leirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti
pyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta
Jakobson vastasi: "Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan
varmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli." "Eikö mitä! Minä
vastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!" vastasi vaan kersantti.
Mutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka
"hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan."
Ridderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon
miestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei
kehunut. -- Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen
ympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista
väestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia
auttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä
lahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja,
joita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden
lato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä,
aina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa
ja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n
sillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön
etuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa
sitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin
Thölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä
pelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia
ja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja
alkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: "pitäisiköön
laukaista?" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa
ja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa
vastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat
saaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle
heti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan
miekan hamaralla.

Ehkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi
aikomuksettakin -- ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon
olleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi
nähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen
pois --, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan
mitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin
toitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä
varten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut
valmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, "totta
luullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin
muka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä." Toisna
päivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]

Tiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain
vartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja
purjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen
sotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.



III.


Sulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi
ajassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä
ennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein
hyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan
seikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.

Kertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson
tuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia
seurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä
Sulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista
otettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli
Maalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman
pituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8
aikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa
ne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in
tilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti
Jakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä.
Mutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle
lähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti
niin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8
miestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille,
miten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia
aseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä.
Heidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja
sen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri
täälläkin.

Taas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin,
talosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin
maamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei
tarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet
odottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä
touhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat
Ulko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa
kohden.

Eivät vielä olleet kerjenneet käydä pitkälle, ennenkuin Brännbacka'n
mäellä tapasivat vastaansa tulevan kasakka-kurierin, jonka piti
lennättää sana Petäjälahdelle. Häntä koettelivat talonpojat pyytää
vangiksensa. Muutamat joutuivat käsikähmäänkin, jotta kasakan,
laukaistuansa turhaan pistoolinsa, täytyi paljastaa miekkansa.
Ottelussa löi eräs talonpoika sapelin hänen kädestänsä pirstoina
menemään. Samassa pyörti kasakkakin hevosensa kertoaksensa tapahtuman
everstilleen, jonka nimi oli Jagodin. Kuu tulivat talonpojat
sitten paikalle, tapasivat siis kasakat aseissa hevostensa selissä
Åminneborg'in kartanolla ja niin valmiina ottamaan vastaan.

Ennenkuin miesjoukko oli ehtinyt Åminneborg'iin, oli eräs
Sulvalainen tullut mainitun tilan omistajan luoksi, joka oli
entinen laivaston katteini meriväessä, nimeltään Edman -- jolta
Ruotsinsalmen tappelussa tykin kuula oli vienyt toisen jalan, jonka
vuoksi Edman nyt kulki puujalalla -- sanomaan hänelle, että ennen
pitkää tultaisiin kasakoita tervehtimään. Tästä ei Edman hiiskunut
mitään kasakoille eikä kellenkään; hän nakkeli vaan sinne tänne
komppasanoja, joita ei kukaan älynnyt vielä. Hän oli edellisnä
päivänäkin eli Juhanuspäivänä, ollessaan eversti Jagod'in kera
hupailemassa saaristossa, ilvehtien sattunut sanomaan Jagodin'ille:
"Mitäs sanoisitte, jos ottaisin teidät vangiksi?" Eversti naurahti
vaan, ja he jatkoivat leikkiänsä, kummankaan silloin sen enempää
huolimatta nyt katteinin sanoista.

Mutta jälemmin muisti Jagodin Edman'in puheen; hän varoi sen vuoksi
Edman'in olevan talonpoikain kanssa yksissä tuumin, ja luuli nyt
vasta oikein älyävänsä katteinin kysymyksen saaressa. Todestaan
katteini Edman'illa ei kuitenkin ollut mitään osaa koko yrityksessä,
eikä ollut siitä tiennyt tuon taivaallista, ennenkuin Sulvalainen
kuiskasi hänelle siitä, kertoen samana aamuna asian, tuskin
tuntia ennen tapahtumaa. Sepä lieki syynä ollut siihen, että
Jagodin vaati Edman'ia rouvinensa käskemään talonpoikia luopumaan
vehkeistänsä, luullen hänen olevan heidän päänsä; ja senpä Edman
rouvinensa oli tainneet tehdäkkin. Mutta siitäkös talonpojat
huolivat. Kun everstikin näki tämän satamäärän miehiä uhkaavina
ja järkähtämättöminä seisovan häntä vastassa, hän päätti paraaksi
antautua vastustamatta, ja niin olikin jo antamaisillansa aseensa.
Mutta talonpojat kun olivat järjestävää komentajaa vailla ja
tämmöisiin tuiki tottumattomia, ampua räiskyttivät, huolimatta noista
hänen antaumisensa tuumistansa. Kasakat tuosta luulivat, hurjain
talonpoikain kostonsa vimmassa ei säästävänkään heidän henkiänsä.
Siis muuttivatkin heti mielensä, ajoivat talonpoikajoukon läpi,
vaikka nämä ampuivat vastaan, pyörtivät hevosensa ja pakenivat merta
kohden, josta nakkausivat ratsastamaan metsään.

Kasakat pakenivat metsän läpi Sulvaa kohden. Mutta kun se heistä,
jonka olivat lähettäneet tarkastamaan, palasi sillä tiedolla, että he
Sulvalla kokoontuneiden ja aseihinsa ryhtyneiden talonpoikain kautta
olivat estetyt Waasaan pääsemästä tätä tietä, niin palasivat metsään,
ratsastelivat siellä ristin rastin ja tulivat lopuksi keskellä
Maalahden metsää ylös maantielle. Tarkastamasta palannut mies jutteli
myös nähneensä muutamalla harjulla savun Waasasta ja kuulleensa
tykin-ammunnankin sieltä, -- sehän olikin samana päivänä, jona
Waasassa tapeltiin. Siinä maantiellä ollessansa tapasivat he kolme
talonpoikaa. Kaksi heistä oli ollut Åminneborg'in rymäkässä, jotka
sen loputtua nyt palasivat Sulvaan, yhdistyäksensä siellä vartioivain
Sulvalaisten joukkoon. Kolmas oli mies, joka palasi kuormaston
viennistä Sundom'issa olevaan alukseen; sillä Riimal'an kylässä
Maalahdella olivat talonpojat ottaneet Wenäläisiltä kuormaston, joka
oli nyt kuljetettu laivaan.

Kasakat sulkivat näiltä tien, ja kun kummallakin ensimäisellä
näkivät olevan pyssynsä kärryillä, sivalsivat he miehet lavoilta
ja hakkasivat sapeleillansa. Kuu yksi, pahoin haavoitettuna jo
ja verisenä monituisista haavoista päässänsä ja joka ruumiin
osassa, pyrki pakoon metsään, syöksi yksi kasakka keihäänsä hänen
hartioistansa läpi. Sama kohtalo tapasi toistakin. Kolmas, joka oli
aseitta ja kasakkain tutkiessa vakuutti itsensä tulevan kuormastoa
vedättämästä -- varmaan hän heitti sanomatta kenen jauhoja oli
vedättänyt -- ja että hän siten ei millään mokomin olisi voinut ottaa
osaa Åminneborg'in kahakkoihin, pääsi pahoilla sapelin-haavoilla ja
maan mainion pampun pieksemällä. Mutta voi viheliäistä vapautta! Ei
mies parka elänyt enään kolmea päivää näiden rääkkäysten perästä.
Muutamat Maalahdelta palaavat Sulvalaiset tapasivat hänen ynnä hänen
jo kuolleet kumppaninsa makaavina tien vierisestä ojasta. Kasakoita
maantiellä ei enään silloin näkynyt, ei kuulunut.

Tämän urostyön tehtyänsä poikkesivat kasakat taas metsään,
päästäksensä uudelle maantielle, joka suorempana kulkee Waasasta
eteläänpäin ja nyt sittemmin on aivan vallannut entisen rantatien
arvon ja matkustajat; sillä vanhaa maantietä, joka kulkee rantakyläin
läpi, ei muut kulje kuin niiden kyläin asukkaat. Mutta kasakkain
kova onni sääti, että heidän metsässä samotessaan tuli eteen
muutama avara ja vetelä suo, jota kulkemaan tuskin jalkamies pääsi.
He olivat ratsastaneet hevosinensa suota niin kauas kuin suinkin
pääsivät, mutta täytyi viimein jättää ne vetelään ja lähteä tästä
pahasta paikasta jalkaisin. Suota sanotaan Kalasaaren suoksi. Kaksi
vuorokautta vaelsivat he taistellen moninaisten vastusten kanssa
metsässä oppaatta ja ruuatta, kunnes tultuaan lähemmäs uutta tietä
tapasivat miehen, joka karhitsi peltojansa. Hänen ottivat oppaaksensa
Tuovilaan, jonne päästyänsä antoivat miehen palata kotiansa,
maksamatta hänelle opastajain tähän aikaan tavallista palkkaa,
nimittäin pampun pieksemiä ja rääkkäyksiä. Itse siitä matkasivat
edellensä Waasaan, jossa vielä piisasi ryöstöä. Rapatessaan olivat he
varsinkin muistaneet katteini Edman'in siellä olevaa kartanoa, josta
kaikki otettava otettiin ja loput lyötiin murskaksi: ovet, pöydät,
tuolit, huonekalut, astiat j.n.e.

Kaikkiaan oli Åminneborg'iin majoitettuja kasakoita 36, joita vaan
15 pääsi Waasaan, ja niiden joukossa myös itse Jagodin. Toiset
olivat joinkin joutuneet talonpoikain käsiin, joista taas muutamia
tapettiin, toisia tuotiin aluksen vangiksi. Wankien joukossa oli
eräs majuuri, yksi Jagodin'in tulkki ja "monta muuta kasakkaa."
Åminneborg'in ottelussa ei ammuttu yhtään talonpoikaa, vaan kahta
haavoitettiin. Wihollisiakaan ei ammuttu muuta kuin yksi kasakka
selän läpi, jotta paikalle kaatui, ja talonpoikain lopetettua viime
hengen, tämä haudattiin erääsen savikuoppaan; haavoitettuja kasakoita
oli kuusi.

Asiain näin loputtua Åminneborg'in tilalla, ja miesjoukon alinomaa
enettyä, päätti se ottaa kiinni kaikki, jotka olivat vannoneet
uskollisuuden valansa Wenäläisille. He läksivät siis sen aikuisen
varanimismiehen Udd'in luoksi, joka heidän tullessansa juuri murkinoi
lautamies Köping'in kanssa. He olivat vähää ennen talonpoika-joukon
Åminneborg'iin tuloa palanneet sieltä, jonne Jagodin oli heidät
kutsunut käskeäksensä heidän pitää muretta muutaman kasakkain
tarvitseman jauhokuormaston tulosta.

Muutamat arvelivat talonpoikain Riimal'assa ryöstäneen juuri
saman kuormaston, jota Jagodin odotti ja heidän kauttansa mieli
toimittaa Åminneborg'iin. -- Atrian täytyi jäädä siksensä, kun
joukko vaan uhkasi armahtamatta köyttää heidät. Kun kysyivät
syytä semmoisiin uhkauksiin, saivat vastineeksi: "Siinä on syytä
kyllä, kun on vannonut itsensä vihollisen alle." Nyt ei auttanut
nimismiehen eikä lautamiehen vastaamponnistaminen, vaan täytyi
totella. Niin he vietiin sidottuina, kädet ristissä selän takana,
kärryillä Sundom'iin ja sieltä alukseen. -- Samoin kävi Maalahden
provastille Laurin'illekkin. Hän yritti ensiksi panna vastaan; mutta
muutama voimakas mies tarttui rovastin käsivarteen, avasi oven ja
komenti: "mene!" Tätä komentoa vastaan ei ollut tiuskaaminen, ja
niin täytyi rovastinkin antaa ajaa itsensä alukseen. Se kumma on
näiden "valtapetturein" vankeuden-olossa, että heidän itsensä oli
hankkiminen ruokansa, elleivät "tahtoneet kuolla nälkään." Näille
mainituille ja muille uskollisuusvalansa vannonnasta vangituille piti
ruoka tuotaman vangitun kotoa koko se aika kun olivat aluksessa, jota
kesti toista viikkoa. Muutoin heitä kohdeltiin tylymmin kuin itse
vihollisia, sillä heitä pitivät talonpojat maansa kavaltajina.

Wasta iltamalla tuli, näiden jo aikaa tapahduttua, luutnantti
Jakobson Sulvasta tänne ajaen tohussaan. Hän käski talonpoikain mennä
Helga- eli Halenejoen sillalle, niin kutsutulle "mustalais-tielle",
joka kulkee Maalahdelta Johannisdal'in keskievarin kautta
Pirttikylään -- ja Närpiölle. Tännekkin näet oli toimitettava
samanlainen vartiajoukko kuin Sulvaankin. Seuraavana päivänä
läksivätkin talonpojat tänne ja laittoivat mullasta, seipäistä,
turpeesta, haoista ja minkä mistäkin pahanpäiväisen rintasuojan
tapaisen. Rinta-nojan keskelle pistivät he mitättömän tykin,
jonka saivat lainaksi eräältä "Jonas vaarilta" Ylimaalahden
kylästä. Tämä tykki kantoi tuskin kahta pyssynkannatusta etemmäs.
Taisi tämä vartiakunta varustuksineen päivineen olla koko joukon
kelvottomampi sitäkin joka Sulvassa oli. Mutta se ei estänyt
ollenkaan siinä vartioivia talonpoikia olemasta hyvillä mielin ja
iloisia. He toivoivat vaan, että vihollinen tulisi. Kerran tuli
Ridderhjerta'kin katselemaan näitä varustuslaitoksia, ja miehet
arvelivat hänelle: "Tulkootpa nyt! Kyllä me suolaamme heidät!"
Ridderhjerta naurahti vähän ja virkkoi: "Rukoilkaa Jumalaa etteivät
tulisi, sillä se on varmaan onnettomuutenne. Mutta yhden neuvon voin
minä antaa teille: kun vihollinen tulee, niin levittäkää rivinne
niin paljon kuin suinkin voitte tuonne niitylle, että luulisi teitä
voimakkaammiksikin, eikä niin huolisikkaan rynnistää päällenne."

Näin vartosivat he kaksi viikkoa tässäkin, jonka jälkeen hajosivat
mikä minnekin. Nyt arvelivat ukkoset pelkän lapsellisuuden vallinneen
heidän töissänsä. Kylläpä se niin olisikin, jos ei huolittaisi muusta
kuin heidän voimattomista vehkeistänsä, luottamisesta omiin voimiinsa
ja tarjoumisesta monituisille vaaroille.

Näiden tapahtumien perästä ei katteini Edman enään luullut
tilaisuuttansa Äminneborg'in tilalla luotettavaksi, vaan luuli
itsensä, ehkä oli aivan viaton, vielä siellä joutuvan arvattavasti
pian palaavain kasakkain koston esineeksi; sillä itsekin älysi
asian varjon olevan hänen pahaksensa. Siis hän jonkun ajan kuluttua
kannatti paraan ja arvokkaimman tavaransa isoihin veneisin. Ensin
muutti hän pakoon eräälle vähäiselle saarelle Maalahden saaristossa,
nimeltä Alholma. Mutta oltuansa siellä jonkun viikon, ei hän luullut
itsensä olevan suojassa sielläkään, vaan purjehti muutamassa aivan
avoimessa hyljeveneessä Tukholmaan, vieden muassansa rouvansa,
kaksi poikaansa ja uskollisimmat palveliansa, sekä kalliimman
irtaimen omaisuutensa. Hänellä oli ammattina salpetterikeitämöin
tirehtöörin virka, jonka hänen sanotaan saaneen Gustaf III:lta siten,
että olisi mennyt jolloinkin kuninkaan luoksi virkaten: "Nyt ovat
Wenäläiset vieneet minulta teidän palveluksessanne toisen jalan;
miten minä tästä lähtien elän ja tulen toimeen?" Tähän kerrotaan
kuninkaan vastanneen, taputtaen häntä olkapäille: "Oh! kyllä minä
palvelioistani murheen pidän. Jos tahdotte, niin saatte paikalla
matkata Suomeen."



IV.


Sillä aikaa oli varustus-käsky alinomaa ehtinyt eteenpäin.
Ihmeteltävää on nähdä, kuinka se lensi nopsasti seudusta seutuun:
todella varma todistus siitä, mitkä tunteet silloin vallitsivat
asukasten povissa. Näissäkin seurauksiensa suhteen vähäisissä
tapahtumissa saamme ymmärtää kapinan hengen luontoa, joka muissa
maan äärissä muutti mailman olennon ja kentiesi suhteessansa
olisi täälläkin tehnyt ihmetöitä, jos sillä olisi ollut parempaa
puoluetta ja johdatusta, kuin Jakobson'in lupaukset ja oppimattomain
talonpoikain vaillinainen äly tämmöisissä asioissa. -- Jo samana
päivänä, jona Bergenstråle yritti onnettoman yrityksensä, Waasan
ryöstö tapahtui ja varustukset Sulvassa tulivat toimeen, sekä översti
Jagodin'ia joukkoneen oli pyydetty vangita, oli Ruotsalaisten
maalle-astumisesta levinnyt sana Närpiönkin eteläisimpiin kyliin.
Siis oltiin jo joka paikassa valmisna, kun talonpoika-joukkoja alkoi
rynnistää Maalahdelta etelään päin, ottaen kiinni kaikki, mitä
Wenäläisiä tiesivät seudussa olevan ja vieden kaikki Jakobson'in
huostaan Sundom'iin, joka niistä "oli antavinaan" kuitteja.[13]

Todella voi sattua niinkin, ett'eivät aivan kaikki mielellänsä
tahtoneet ryhtyä aseihinsa; mutta heidän oli silloin täytyminen,
varsinkin jos joku pelosta ei tohtinut lähteä. Sillä kun eteläänpäin
rynnistävä joukko tuli johonkin kylään, niin pakoitti se usein
vastahakoiset lähtemään kanssaan ja ryhtymään sotaan, uhaten muutoin
ampua; heidän mielensä näet oli ko'ota niin paljon väkeä kuin
suinkin. Useimpia heidän ei tarvinnut käskeäkään; sillä taikka eivät
he odottaneet mitään parempaa kuin päästä vihollisensa kimppuun,
taikka luottivat he sen huhun totuuteen, joka kertoi useita tuhansia
sotamiehiä jo astuneen maalle ja tuossa paikkaa tulevan heidän
avuksensa: heidän muka tarvitsisi vaan alkaa. Jo ennen olemme
nähneet mitkä syyt valmistivat rahvaan mieliä näihin liikuntoihin.
Tämä toisten talonpoikain uhkaus ja pakoittaminen olkoon myös
muutamana syrjäsyynä. Mutta se, joka eniten vaan kyteneen kipinän sai
ilmivalkeana palaa roihuamaan, oli tämä Ridderhjerta'n ja Jakobson'in
lähettämä varustussana, joka liikkui kuninkaan ja esivallan nimessä.
Sitä ei ole myöskään unhottaminen, minkä huhu tiesi todeksi, että
summaton sotajoukko oli juuri tulemaisillansa heidän avuksensa. --
Useimmat aseihinsa ryhtyjistä olivat nuoria miehiä, joiden silmiin
vaarat eivät näyttäneet miltään, kun kysymyksessä oli asia, jonka
niin voimallisesti täytyi liikuttaa Ruotsalaisen tunnettua vapauden
rakkautta. Kun tämä joka talosta miestä vaativa käsky tuli, kerrotaan
monen nuorukaisen, jonka sydän muutamia hetkiä ennen oli sulanut
kyyneleihin saarnaajan liikuttavasta puheesta, häntä rippilapsena
päästettäissä ensi kerta ehtoollispöydälle, nyt sivaltaneen seinältä
pyssynsä. Äsken soinnutti puheet taivaallisesta rakkaudesta sydämmen
kieliä, nyt liikutti isämaanrakkaus samoja sydämmiä, ja iloisna
yhtyi niin moni nuorukainen joukkoon. Usea seitsentoista vuotinen
nuorukainen tuli mieheksi ja heitti samassa liian ahtaaksi tulleen
kotonsa, tahtoen toki hengellänsä suojella sitä, itkevää äitiänsä
sekä sisaruksiansa.

Maalahdelta riensi joukko Maalahtelaisia ja Sulvalaisia Petäjälahden
kautta, joka silloin oli Närpiön pitäjästä ja Korsnäs'in kappelia,
Korsnäs'iin,[14] joukon yhä enetessä. Kun miesparvi tuli tänne,
olivat kasakat ja talonpojat hyvin sopuisesti täälläkin laittaneet
tanssit. Joukko, kun sai asian kuulla Korsnäs'iläisiltä, päätti ottaa
kasakat vangiksi ja lähettää nekin af Lund'in jo mainittuun alukseen.
Muutamia talonpoikia, jotka päättivät aloittaa leikin, astui sisään,
toisten hyppyhuonetta piirittäessä ja pyssyinensä joka akkunan
alle asettuessa, jotta poistaisivat kaikki pakoon pyrkimisetkin.
Sisälle astuneet antoivat kasakoille tietää, porittaen venäjää kuten
osasivat ja viittoen, että nyt olivat heidän vankejansa, ja että
vastaan-paneminen oli turhaa. He kummastuivat tuota, kun ystävyys
niin sukkelaan oli muuttunut vihollisuuteen, ja alkoivat tarttua
aseihinsa. Mutta nämä olivat jo muutamat talonpojat anastaneet,
kun olivat penkille pantuina karkelon vuoksi. Kun myös kurkistivat
akkunasta, näkivät vaan pyssynpiippuja ojennettuja vastaansa. Niin
oli sekä vastustus- että pako-tuumat turhia ja heidän täytyminen
antautua. Heidän päällikkönsä everstluutnantti Fermin oli majaa
toisessa lähellä olevassa talossa. Talonpojat läksivät sinnekkin;
turhaa ja vihollista herättävää melua nostamatta, piirittivät he
hänenkin huoneensa. Isäntä, jonka luona Fermin majaili, meni häntä
kamaristaan herättämään ja sanomaan, miten asiat olivat. Hänen
avatessansa ovea, kirpasi Fermin ylös, aikoen ulos. Siveä isäntänsä
siivosti sanoi hänelle, että hän nyt oli heidän vankinsa ja käski
hänen antautua. Fermin, joka oli rohkea ja uskalias mies, sivalsi
miekkansa miestä lyödäksensä; mutta isäntä esti sen, avasi oven,
jonka avattua översti huomasi koko joukon pyssynpiippuja. Nyt juoksi
hän akkunoita kohden, mutta näki täällä ei olevan paremman paeta; hän
antautui siis. Kaikki nämä vietiin mainittuun Kronprinsen nimiseen
alukseen. Warsinkin everstluutnanttia kohtelivat talonpojat kaikella
kunnioituksella, jonka ansaitsikin.

Täältä pitkitti joukko matkaansa Herrström'in kylään, joka on
ensimäinen kylä Närpiön seurakuntaa Korsnäs'm kappelista. Täälläkin
isoni joukko ja sen johtajaksi asettui tuo näillä seuduin mainio
ja tosiaankin kelvollinen ja kunnokas talonpoika Anders Maars
Korsnäs'istä, jonka tulemme vasta paremmin tuntemaan. Hänen
päälliköksi asettuessaan, ei kukaan tehnyt vastusta, sillä jokainen
tunsi hänen kykynsä olevan paraan joukosta, ja hän olisikin
saanut äänettömiksi kaikki kelvottomuuden ja keskinkertaisuuden
panettelemiset. Ilman sitä oli hän mainioin hylkeen ampuja
likiseuduilla, ja senkin vuoksi piti usea häntä etuisimpana. Hänellä
oli nytkin muassaan suurin ja pelättävin hyljepyssy kaikista, ehkä
niillä on aina erinomaisempi painonsa ja pituutensa. -- Tämän
päällikkyytensä hän aloitti siellä olevia kasakoita vangiksi
ottamisella. He läksivät kasakkain majapaikkaan ja piirittivät sen.
Nämä olivat äsken tulleet saunasta ja istuivat nyt jähdytellen tuvan
penkillä. Talonpoikia astui sisään ja Anders Maars, yksi sisään
tulleista, ehti seinälle anastamaan kasakkain sinne ripustettuja
aseita ja vei niitä ulos niin paljon kuin hänen syliinsä mahtui.
Kun kasakat näkivät tämän äkkinäisen päälle-karkauksen, antautuivat
he, kun eivät aseitta saattaneet vastustella. Heidän päällikkönsä,
erään majurin, joka oli sisukamarissa, ottivat toiset miehet kiinni;
mutta se ei ollut niin helppoa ja kova taistelu nousi, ennenkuin hän
saatiin antaumaan. Täällä otettuja kasakoita oli 17 miestä. Meri näet
pistää lähelle kylää tässä, ja siis ei maalle-nousu olisi mahdoton
tässäkään, jonka vuoksi tässä oli enemmän väkeäkin.

Joukon ehtimistään enetessä, kulkivat talonpojat tästä ensimäiseen
kylään, peninkulman päässä etelään Herrström'in kylästä, nimeltä
Långviken, jossa oli 7 kasakkaa rantavartiana. Tultuansa kylään
tuli heitä vastaan vanha ämmä, joka tiedusteli heidän aikeitansa
ja vehkeitänsä. Ensin ei tahdottu tehdä selvää, vaan ämmän vihdoin
saatua vihin heidän tuumistansa, arveli hän hetken. Aprikoituaan
kieltää hän heitä mitään tekemästä, ennenkuin hän olisi antanut
sanan, ja käski heidän kätkeä aseensa. Sen tekivätkin, piilottivat
aseensa katajikkoon, ja ämmä läksi poikkeen. Kotvanen kului ja
miehet rupesivat jo ajattelemaan, josko se oli oikein kohdalleen
ja varovasti tehtyä, antaa ämmän mennä sinänsä. Ken sen tiesi,
mitä se toimi? Kuitenkin odottivat vähän aikaa, levottomina, miten
kävisi heidän itsensä sekä tuumansa. Waan eipä aikaakaan, niin jo
palaa ämmä, sanoen: "Menkää nyt, niin saatte jokaisen. Yksi seisoo
tuossa mäellä tuvassa vahtia tekemässä; toiset ovat Wallvik'in talon
tuvassa." Tästäkös ukot mieliinsä. Aluksi läksivät yksinäisen kasakan
kimppuun. Hänen tapasivat juuri ovessa, joten se ei tiennyt ollenkaan
olla varoillansa. Usiampia miehiä karkasi hänen päällensä, sillä
talonpojatkin älysivät kyllä, ett'ei tämän saisi päästä pakoon, jos
ei kaikki heidän tuumansa kävisi nurin. Hänessä yksinään ei ollut
voittamistakaan niin monelle miehelle, jotka, otettuansa häneltä
aseet pois, rupesivat köyttämään häntä siinä, kun makasi seljällänsä
lattialla. Nyt rupesi hän hädissään huutamaan apua. Tätä estääksensä
saivat päänalustan vuoteesta, jolla tukkivat kasakalta suun. Sitten
heittivät hänen siihen köysiinsä, eräs 70 vuotinen vanhus vartiana.
Toiset läksivät mainittuun taloon, sieltä, kuni ämmä sanoi, saamaan
loput. Ennenkuin tulivat kartanolle, neuvoteltiin, kuka menisi
ensimäisnä sisään. Kuusi miestä, yhtä monta kuin vihollistakin,
ottivat mennäkseen. Sisälle tultuansa käskivät kasakkain antautua,
jonka tinkimättä tekivätkin. Mutta Johan Petsjärvi (Petäjäjärvi),
joka oli ottanut osallensa heidän kersanttinsa, meni kamariin, jossa
se majaili. Hän käskee kersantin antautua; mutta tämä antaa vaan
kirouksia vastaukseksi. Kersantti oli ollut maata panemaisillansa,
oli jo puoleksi riisunut ja siis aseettakin. Petsjärvi päätti
painellen ratkaista riidan; mutta samassa sieppasi kasakka miekkansa
seinältä ja oli paljastamaisillaan sen tupesta. Petsjärvi, tuon
havaittuaan, tarttui tuppeen ja väistää sukkelasti liikkuen kersantin
huiskaukset vetäessänsä miekkaa tupesta. Tässä ottelivat kotvan,
kunnes sapelin pää lähti irti, ja Petsjärvelle jäi tuppi sekä terä,
pää vaan kersantille. Saaliinsa Petsjärvi viskasi loukkoon ja alkoi
käsin käydä vihollisensa päälle. Paininlyönnissä ei asia oikein
luonnistunutkaan Petsjärvelle; sillä aina kun hänen piti jäykemmästi
tarttua vastustajaansa, niin repesi sen hieno paita. Sitä vastaan
kasakan ei ollut kummakaan tarttua niin lujaan, kuin vaan halutti,
Petsjärven sarkavaatteisin. Senpä seuraus se, että Petsjärvi
joutui alle ja kersantti tarttui hänen kaulahuiviinsa ja oli niin
kuristamaisillansa Petsjärven. Nyt kun oli alla, ei hän tiennyt muuta
neuvoa, kuin litistää kersanttia itseensä päin mitä mahdollista,
ett'ei sekään saattaisi vapaasti liikkuen tehdä mitä halutti. Tässä
tilaisuudessaan hän kuuli kehoittavan ja levottoman äänen takaansa.
Ääni oli erään talonpojan, jota Petsjärvi ei taistellessaan ollut
huomannutkaan, ja joka osaltansa samoin oli täydessä työssä toisen
kasakan kanssa, eikä niin pääsnyt Petsjärven apuun. Jo musteni mailma
Petsjärven silmissä, ja hän luuli viime hetkensä tulleen, kun muutama
talonpoika astuu sisään ja auttaa jo melkeen voitetut talonpojat
valloillensa, jonka jälkeen kasakatkin pannaan köysiin. Eivät
tahtoneet ensiksi saada köysiäkään millään mokomin, sillä talonväki
oli tappelua pelätessään paennut metsään, talonpoikain tultua. Wasta
kun rikottiin muutamia ovia saatiin köysiä. Kaiken tämän tapahtuessa
oli osa ulkopuolelle jääneitä talonpoikia seurannut talonväkeä
metsään, kun kuulivat melskeen alkavan sisällä. Mutta vähän aikaa
piilittyänsä palasivat hekin metsästä, kun eivät enään aikaan nähneet
eivät kuulleet enempää koko ryskeestä. Sitten piti nämäkin vietämän
sinne, jonne muutkin vangit; mutta ennenkuin lähdettiin matkalle,
käski kersantti entistä hangasteliaansa Johan Petsjärveä käymään
hänen kamaristansa noutamaan muutaman viinapullon, joka oli jäänyt
huoneesen. Hän tekikin niin ja toi sen kersantille, joka ryyppäsi
itse ensinnä, antoi sitten Petsjärvelle ja niin joka miehelle minkä
piisasi. Sittemmin käski hän häntä myös noutamaan rahavyötänsä,
jonka oli unhottanut ja jonka saikin. Sundom'iin vietäessä sanoi hän
Petsjärvelle, joka myös oli viemämiehiä: "Saat toveri, hevoseni! Se
on hyvä eläin, enkä antaisi sitä pakosta itselle keisarillekkaan;
sillä se on omani." Hevonen olikin ollut erittäin kaunis, karvaltaan
kiiltävän valkea. Juttu ei kerro, saiko Petsjärvi tätä hevosta.



V.


Taas täytyy katkaista tapahtumain juoksu näillä seuduin,
katsellaksemme mitä muualla mahdettaisiin toimia samana aikana.
-- Pirttikylän kappeli on uuden tien varrella, Waasasta noin 4
peninkulmaa Ristiinan kaupunkiin kuljettaessa. Jo Kesäkuun 24 levesi
tännekin huhu Ruotsalaisten vehkeistä ja ruotsalais-sotajoukon
tulosta. Eipä ollut täälläkään asukkaille vasten-mielistä, tehdä
samoin kuin rautakylissäkin, jos vaan tilaisuutta saataisiin; täällä
näet ei ollut eikä tarvittu niitä vartiajoukkoja, joita merikyliin
oli asetettu. Kerkeästi sentään saivatkin tilaisuuden hekin,
tehdä pahuutta viholliselle, kun samana iltana tuli ohrakuormasto
Waasasta, jota vedättämässä oli aina 80 hevoista. Tämä kuormasto
pysähtyi yöksi Erkkaan keskievariin, pitkittääksensä matkaa
huomenisna. Kuljettajat olivat enimmäksi Mustasaarelaisia, jotka
hyvin haluttomasti vedättivät heidän omilta seuduiltansa rosvottuja
viljavaroja. Tästä vastahakoisuudestansa haastoivatkin iltasella
keskievarituvassa muutamille Pirttikyläläisille. Siitäpä lähtikin
kohta muutamia Pirttikyläläisiä hiljaisuudessa ulos. Nämä näet
läksivät naapuriensa ja kyläläistensä kanssa tuumimaan, miten ryöstää
kuormasto ja saada sen vartiat, joita oli 25 miestä, vangiksi, sekä
saada Mustasaarelaiset vapaiksi koko häijystä vedättämisestä.

Eipä aikaakaan, niin oli heillä jo tiedossa tarpeeksi miehiä, ja
sitten neuvottelivat miehissä, miten ryöstö parahiten onnistuisi.
Mietittyä ja päätettyä meni kukin kotiinsa yöksi, taas kokoontuakseen
varhain aamusella määräpaikalle, päätöstä tuleennuttamaan.
Huomis-aamuna kokousivat he kappaleen matkan päähän keskievarista, ja
3 heitä läksi ennakolta keskievariin, kenenkään huomaamatta mitään
erinomaisempaa, valtaamaan toista ulkoporttia, ett'eivät viholliset
sieltä pääsisi pakoon. Se onnistuikin mieltä myöten, vaikka muutamat
kartanolla seisovat venäläiset vähän kantoivat epäluulojansa, tuon
kolmikunnan aikomuksista näin varhain aamuselle ja murisivat siitä
vähän mennessään tupaan. Kohta jälestä tuli toisiakin, jotka sulkivat
toisenkin veräjän. Talonpojat riensivät tupaa kohden; mutta heitä
vastasi portailla sieltä työtäävät viholliset. Nyt ei muuta avuksi,
kuin alkaa tapella. Niin kolhivatkin siinä toisiansa seipäillä,
kiväärinponsilla, kivillä ja nyrkeilläkin, kunnes eräs ensinnä
tulleista 3 miehestä näki kasalta kiväärejä yhden kuorman päällä ja
viskasi niitä tovereillensakin, itse taas juosten paikallensa jott'ei
vihollisia pääsisi pakoon. Kun talonpojat saivat kiväärit, täytyi
vihollisen antautua ja he sekä kuormasto joutuivat talonpoikain
valtaan.

Ehkä talonpojat kokivat kaikin puolin olla varoillansa, oli kuitenkin
yksi sola jäänyt vartioimatta, jonka vuoksi muutama vihollinen oli
päässytkin pakoon. Tämäpä voiton ilon hämmentikin, kun nyt saivat
pelätä hänen pääsneen kertomaan tapahtumaa muille vihollisille, jotka
arvattavasti eivät viivyttelisi kauan ennenkuin tulisivat kostamaan.
Siitä neuvoteltiin kahda-käteen ja oltiin se päivä vielä yksissä.
Maantie vartioitiin kovasti, eikä kukaan, ei talonpoika eikä muu,
pääsnyt kulkemaan kummallekkaan haaralle. Se olikin sangen tarpeesta,
sillä ei mailma silloinkaan puuttunut pettäjiä eikä halpoja oman
pyyntönsä hakioita. Senkin vuoksi oli se välttämätöntä, ett'ei
vihollinen saisi kurierejansa kulkemaan. Siinäpä saivatkin useampia
kuriereja, joiden joukosta mainitaan erästä, jolla olisi ollut hyvin
tärkeitä tietoja vietävänä ynnä aika suuri rahasumma. Saatiinpa
kiinni sama sotamieskin, joka oli karannut Erkkaan keskievarin
kartanolta ja joka jo kulki muutaman kurierin kanssa, jonka
paetessansa oli tavannut tiellä ja jolle jo oli jutellut kaikki;
kurierikin otettiin.

Ehkä saivat muutamia kuriereja kiinni eivätkä tienneet, olivatko
viholliset saaneet vihiä heidän vehkeistänsä, pelkäsivät he kuitenkin
kostoa. Mutta voitetun kuormastonsa he ainakin tahtoivat säilyttää;
jos eivät itsekään saisi sitä pitää rauhassa, eivät aikoneet antaa
sen joutua jälleen vihollisenkaan valtaan. Siksi päättivät lähettää
sen Sundom'issa olevaan laivaan ja seuraavana päivänä huomeneltain
lähdettiinkin matkaan. Samat miehet, jotka sen toivatkin, läksivät
mielellänsä viemäänkin, kun niin pääsivät kotiinsa. Nämä olivat
olleet rauhassa sen aikaa, kun toiset taisteli; taisipa se ollakin
parasta, kun voittajasta ei tietoa ja he olivat voittavan hallussa.
Kyllä toki olisivat hekin menneet joukkoon, mutta eivät tienneet
mistään mitään, ennenkuin omin silmin näkivät; hämmästyneinä
olivatkin katselleet tuota äkkinäistä hyökkäystä ja kuumaa taisteloa,
joka kerkesi loppua, ennenkuin oikein älysivät asian; sillä mitä
viidessä-kolmatta vihollisessa niin monta vastaan? Kun kuormastoa
vietiin Sundom'iin läksi Pirttikyläläisiä sitä suojelemaan. Koko
sen ajan, jonka viipyivät siellä, vartioittiin maantie, samoin
kuin muutamia päiviä jälemminkin, kunnes käsky tuli miehen talosta
kokoutua Närpiölle.

Samana iltana tuli hämäriä puheita kuormaston ryöstön onnistumisesta
Övermarkun kylään, jossa oli oma rukoushuoneensa ja joka on etelään
ensi kylä Pirttikylästä. Samalla tiettiin myös kertoa eräästä
etelästä tulevasta kuormastosta. Kuormasto tulikin oikein; sen
määrä oli kulkea Waasaan. Päälle-päätteeksi sen puhuttiin olevan
rahakuormaston. Sillä olikin 100 sotamiestä vartiana, ja sitä
vetämään tarvittiin vaan 7 eli 8 hevosta. Nyt Markkulaisten teki
mieli ryöstää tätä. Kuu näet tiesivät sen tulosta jo edeltäkäsin,
olivat he jo tuumanneet tuumansakin valmiiksi. Alku oli se, ett'ei
ollut hevosia koko kylässä, joten saataisiin kuormasto yöpymään
siihen. Kuormasto kun ei arvannut mitään ja olikin yö tulossa, jäi
huomiseksi hevosia odottamaan. Wasta aamulla annettiin hevosia,
aikoivat antaa sen väijymättä kulkea vähän matkan päähän kylästä,
kunnes joutuisi tuolle puolen muutamaa vähäistä siltaa; sitten
karattaisiin muutamassa tien mutkassa vihollisten päälle. Mutta
jott'eivät pääsisi pakenemaan Orloff-Denisoff'in luoksi jälleen,
joka oli Lapväärtissä, piti mainittu silta hävitettämän vihollisten
mentyä sen yli. Sitä varten olikin laitettu sillan alle jo valmiiksi
tuohta, risuja, tervatynnyriä ja kaikenlaista herkkäpaloista
ainetta. Tämä tuumittiin näin lauantaina. Seuraava Heinäkuun 26 p.
oli rukouspäivä. Aamusella kävivät kuormaston vartiain johdattajat
eineelle vierashuoneesen, jolla aikaa olivat käskeneet valjastaa
hevosia kuormiensa eteen; mutta hevosia ei löytty nytkään mistään.
Keskievarin tallista hirnahti hevonen; lähdettiinpä sinne katsomaan.
Mutta jäykkä ja äkäinen keskievari, nimeltä Abram Brenn, ei
päästänyt sinne ollenkaan. Brenn kun näki vihollisten sinne aikovan,
juoksi oitis oven eteen ja sai käsiinsä re'en, jolla alkoi hosua
ympärillensä niin sukkelaan ja rohkeasti, että siihen kokouneiden
sotamiesten piti peräytyä. Kun eivät nähneet muun auttavan, niin
käskivät herrat ampua tuon äkäisen ukon. Sen tekivätkin, mutta
kun eivät osanneet, ei tämäkään jo 70 vuoden vanha, mutta vöyräs
äijä herjennyt hosumasta re'ellänsä. Jo astui eräs vihollinen
lähemmäs ja ojensi kiväärinsä Brenn'in rintoja vasten, kun samassa
tuli toisaalta eräs talonpoika ja ampui tämän paikalle. Kaikkein
silmät kääntyivät sinne mistä luoti tuli. Kerteästi joutui useampia
talonpoikia saapuville, ja kun oli monta molemmin puolin, syntyi
taas kova yhteen-otto. Kahakka kääntyi talonpoikain tappioksi.
Eipä se kummakaan, kun ei puoletkaan kylän miehistä ollut tässä
saapuvilla, vaan vartosivat määräpaikalla. Brenn'in ukolla oli ollut
pitkin matkaa omat tuumansa, joita piti toisten päätöksiä parempina.
Tässä kartanolla hän teki oman päänsä jälkeen, huolimatta toisten
päätöksistä. Hän oli saanut muutamia aluslaisiansa ja muitakin
suostumaan hänenkin tuumiinsa; tämä kohta tappeli jo kartanolla,
toisten tien mutkassa sillan takana vartioidessa. Kaikesta näkyy
toisten päätöksen olleen paljon pätevämmän tätä äkäisen Brenn'in
ukon mielettömyyttä, jonka vuoksi yrityksen kävi huonosti. Tässä
tappelussa 3 talonpoikaa heitti henkensä paikalle ja neljäs
murhattiin sittemmin syyttömästi. Tämä näet kävi näin. Jonkun päivän
perästä vaelti eräs vanhus Kotnäs'in (Kotaniemen) kylään Närpiölle,
jonka muutama kasakka huomasi. Hän toisten kanssa ukkoa kiinni
ajamaan, luullen hänen olevan keskievari Brenn'in. Saavuttivatkin
ja antoivat hänen, ansa kaulassa ja käsivarressaan, juosta kahden
kasakkahevosen välissä Lapväärtiin, jossa ukkoa tutkittiin tuiki
tarkkaan. Luonnollisesti ukko ei osannut antaa mitään tietoja,
semminkin Markun tapahtumista, kun ei ollut maillakaan. Mutta
äijän tietämättömyyttä pidettiin teeskenteleväisyytenä, kun olivat
olevinaan aivan varmoja siitä, että ukko ei olisi kukaan muu kuin
äijä Brenn. Sen vuoksi hän kidutettiin kuoliaaksi Lapväärtissä olevan
kenraalin käskystä keihäin pistämillä ja miekan pykällyksillä. --
Tappelun kestäessä oli eräs talonpoika vetäynyt muutamaan myllyyn ja
ampui sieltä Wenäläisiä, jotka vaan varovasti uskalsivat lähestyä
myllyä. Sillä joka kerta kun yrittivät likemmäs saivat vastaansa
laukauksen, joka aina kellisti miehen. Kun sitten kotvaan eivät
kuulleet myllystä napsaustakaan, astuivat he taas lähemmäs; vaan
samassa räjähti vielä kerta laukaus, joka kaatoi miehen. Mutta tämä
oli viimeinen laukauksensa; sillä miehellä ei ollut enään millä
ampua. Taas arvelivat vähän, mutta kun vielä kerran koettelivat
lähestyä myllyä, ei tullutkaan enään mitään laukausta. Siitä
he tulivat rohkeammiksi, ryntäsivät myllyyn, ampuivat hänen ja
rääkkäsivät hänen ruumistansakin kuoleman jälkeen kaikin mokomin.

Erästä Linholm'aa ja ukko Brenn'ia syytetään tämän yrityksen
menestymättömyydestä; sillä hehän eivät malttaneet mieliänsä eivätkä
seuranneet toisten paljon älykkäämpää tuumaa, joka, niinkuin näimme,
oli karata vihollisen päälle vasta metsästä, kun jo silta ja niin
palaamisen mahdollisuus olisi hävitetty.

Karkoitettuansa talonpojat kartanolta, hankkivat sotamiehet itse
hevosia kuormastolle, joka heti läksikin matkaan. Mutta niinkuin
aikomus alusta oli ollut, karkasi heidän päällensä tien varrella
varttoneet talonpojat. Waan edellisestä karkauksesta Brenn'in
keskievarissa olivatki varuillansa, ja talonpoikain täytyi tässäkin
paeta, pait ne muutamat jotka kuolivat tai joutuivat vangiksi. 2
talonpoikaa ammuttiin tässä toisessa rymäkässä; 2 lisäksi kuoli
haavoistansa. Neljä tai viisi miestä joutui vangiksi ja vietiin
Lapväärtiin, jossa kuolivat kauheista kidutuksista ja julmista
rääkkäyksistä, pait eräs vanhus, jonka päästivät irroillensa
kotiojääneille kertomaan toveriensa onnettomuuksia ja surullista
loppua. Kuormasto toki ei uskaltanut enään pitkittää matkaansa, vaan
palasi Lapväärtiin, kun näki teitten olevan näin rauhattomia. Eipä se
olisi rauhassa pääsnytkään kauas kulkemaan, kun Pirttikylässä vielä
yhtä mittaa vartioittiin.

Tämän yrityksen näin pahoin onnistuttua paraasta päästä äkäisyyden
ja omapäisyyden vuoksi, loppuivat talonpoikain kapinalliset vehkeet
näillä paikoin ja koko tämän tienkin varrella.



VI.


Wiimeksi jätimme ukot rantatietä kulkemaan Långvik'in kylästä.
He astuivat sieltä Norrnäs'in isoon kylään. Jo edeltäkäsin
olivat he lähettäneet sinne erään Herrström'iläisen ynnä erään
entisen kersantin, nimeltä Thölberg, jonka myös saivat joukkoonsa
Herrström'in kylästä, jossa äijä asui. Nämä tulivat kylään vähää
ennen joukkoa ja kokivat toimia asiatansa; heillä näet oli asiana
antaa tiedoksi Norrnäs'iläisille talonpoikain tuumat sekä kehoittaa
heitäkin yhtymään joukkoon. Heillä oli oikein kynäilty kehoitus- ja
käskykirja muassaan, jonka muutamat muistelevat olleen sotamarsalkki
Klingspor'an allekirjoituksella varustetun. Mutta jos hänen nimensä
olikin alla, niin oli se kuitenkin arvattavasti Ridderhjertan eli
Jakobson'in tekemä. Kirja käski heitä sotaan Kuninkaan ja esivallan
nimessä ja vakuutti kivenkovaan erään Ruotsin sotajoukon astuneen
maalle jonnekin Waasan ja Närpiön välillä.

Norrnäs'in kylän miehet eivät tahtoneetkaan niin kernaasti ryhtyä
aseihinsa. Kerrotaan heidän käyneen neuvoa etsimässä Bennvik'in
omistajalta, nimeltä G. J. Bladh, joka käski kaikkein olla alallansa.
Arvattavasti sen aikuinen herastuomari Erik Snickars, kaikissa
erinomattain älykäs ja kykyinen mies, oli saanut kyläläisensä
myös ajattelemaan seurauksia ja mahdollisuuksia. Pait sitä olivat
he pitäneet kovin sopimatonna, ruveta nyt vihamiehiksi niille
kasakoille, jotka omalla tahdollansa olivat asetetut talonpoikain
luoksi, kun eivät tehneet mitään eri ilkeyksiäkään. Mutta Thölberg
ja talonpoika olivat innokkaita, ja kun itse joukko saapui, niin se
ei kauan kehoittanut eikä houkutellut vastahakoisia, mutta sanoi
ampuvansa paikalle jokaisen, joka olisi vihollisen vangitsemista
vastaan. Kun Norrnäs'iläiset kuulivat toisten tuumat liikunnoistansa,
kävi usea heidän puolellensa; ei ollutkaan kauan nilkuttaminen
kahden puolin, mutta parasta yhtyä joukkoon. Heti aljettiin tässäkin
pyytää kasakoita, jotka sattuivat olemaan yhdessä paikkaa, "totta
yöksi saamassa komentajaltansa käskyjä" eli jotain muuta semmoista;
heidän hevosensakin olivat päällikön maja-kartanolla sidotut hänen
kamarinsa akkunain alle. Talonpoikia astui majatalon tupaan ja
käski heidän antautua. Sen tekivätkin, kun näkivät kartanolla sen
mahdottoman joukon, -- kaikki pait päällikkö, joka suuren ruumiinsa
ja pitkän huulipartansa tähden kylän kesken kantoi nimeä: "isoviiksi"
("storborren"). Hän liikkui ensin kamarissansa sapelillaan, mutta
heittäysi sitten ulos akkunasta, juoksi joukon läpi sapeli kädessään
ja pakeni niin peltoa vasten. Kaksi vilkasta ja ripsaa talonpoikaa
ajoi häntä takaa ja tavottivatkin, että kasakan täytyi kääntyä päin
suojellaksensa itseänsä. Toinen talonpoika löi korennolla, joka
hänellä oli aseena, kasakkaa käsivarteen, että se meni turruksiin ja
sapelinsa samassa usiampia syliä hänen kädestänsä. Nyt läksi kasakka
taas juoksemaan ja entistä vielä vilkkaammin, jotta talonpojat jo
pelkäsivät hänen pääsevän karkuun ja niin helposti tuottaman heille
kadotuksen. Mutta eräs ukkokäpä, joka kulki puujalalla, katseli vähän
syrjästi tätä leikkiä. Olevinaan koukussa ja viatointa, kuukkasi
hän vastaan sille tielle, jota näki kasakan pakenevan. Hänellä
sattui olemaan kirves kädessänsä ja oli sillä karsivinaan jotakin
rankaa, ei tietävinään mistään mitään. Mutta samassa kun kasakan
piti juosta hänen sivutsensa, heitti hän rangan kasakan kintuille,
josta se paikalla kompastui ja talonpojat saavuttivat hänen, joten
vihdoin vaan ukon avusta saivat kasakan käsiinsä. Hän ynnä toiset 13
kumppaniansa köytettiin ja lähetettiin menemään samaa matkaa, jota
muutkin vangit kaluineen kiluineen.

Ehkä jokainen tiesi rahoja olevan heidän vöissänsä, niin ei
kukaan koskenut niihin; semmoinen järjestyksen henki voi vallita
talonpoikaisessakin sotajoukossa, jossa kuitenkin kapinan henki
vimmastutti monta miestä. Kerran oli yksi mies (talonpoika vai
sotamieskö?) näpistänyt rahaa muutamasta pussista; mutta kun
talonpojat saivat tämän tietää, ottivat he pois varastetut rahat ja
lähettivät ne alukseen. Mutta tämän rehellisyytensä vuoksi saivat
sittemmin kärsiä; sillä tämän varkaan mainitaan haastaneen käräjiin
rauhan tultua v. 1809 ne, jotka olivat ottaneet häneltä Wenäläiset
rahat pois, kiistäen muka, että olivat nämä ryöstäneet hänen rahansa,
josta syystä hän vaati rosvoin-rangaistusta heille. Oikeuden päätös
oli tuominnut samat miehet maksamaan kysymyksessä olevat rahat, vaan
ei määrännyt toki muuta rangaistusta. Tämäpä olikin kyllä loukkausta
isämaanrakkaudelle ja rehellisyydelle; mutta sen täytyy niin olla
maissa, joissa kaikenlaiset asiat tutkitaan samain lakien jälkeen,
eikä juri'a eli omantunnon tuomiokuntia ole saatu toimeen.

Kaikesta näemme rahvaalla olleen mielessä tehdä vahinkoja
vihollisille eikä mitään hirmutöitä; päin-vastoin tahtoivat he päästä
vähimmällä mahdollisella ankaruudella näissä seikoissa. He tahtoivat
enemmän heikostuttaa vihollista, kuin kostaa hänelle. Waan asiain
pakosta täytyi talonpoikain välistä huolia enemmän omasta onnestaan
kuin jonkun vihollisen hengestä. Niinpä ammuttiin tässä Norrnäs'in
kahakassa yksi, joka nakkausi hevosensa selkään ja läksi ajamaan
kiiruusti Närpiölle päin, jossa oli isompi joukko majaa ja eräs
eversti Birnkoff komentajana. Jos Birnkoff nyt olisi saanut tiedon
talonpoikain vehkeistä ja rantavartiain kohtalosta, ei hän suinkaan
olisi viipynyt tehdä tehtäviänsä hillitäksensä ja kostaaksensa
talonpoikain liikuntoja. Luoti meni kasakkaa selästä läpi ja rinnasta
tultua ulos vielä hevosen niskasta pään kautta ulos, jotta kumpikin
kaatui siihen.

Warovaisuuskaan ei auttanut aina; vaan Tjerlaks'in (Tervalahden)
kasakoita pyydettäissä pääsi yksi metsiä ja syrjäteitä myöten pakoon.
Sepä tekikin, ett'eivät talonpojat enään uskaltaneet pitkittää
näitä valloitus- ja vangitus-tuumiansa, vaan alkoivat ajatella
suojeluskeinoja itsellensä; sillä he miettivät eversti Birnkoff'in,
130 kasakkansa sekä husaariensa ynnä komentonsa alla Närpiöllä olevan
jääkäri-osuuden kanssa, alkavan kokea hävittää heidän joukkoansa. He
päättivät pysähtyä ja varustautua Långbro-nimisen sillan korvassa.
Tämä silta vie erään mitättömän ojan yli, eikä ansaitse ensinkään
nimeänsä; sillä sen pituus on korkeintaan neljä tai viisi syltää.
Se etu on sillä paikalla, että se nytkin vielä, saatikka sitten
ennen, on hyvin lieju ja vetelä; niinmuodoin kasakoillakin oli paha
ratsastaa sen yli. Waikea sitä oli kiertääkkin, kun vetelää oli niin
pitkältä.

Talonpojat toivat rinta-suojia, että itse seisoen suojain takana
voisivat ampua pitkin tietä, jos vihollisia tulisi. Päällikkyyttä
oli ukko Thölberg pitävinään, koska joskus ennen oli ollut sodassa.
Mutta joukko totteli paremmin talonpoikaisia päälliköitänsä, joita
joka kyläkunnan miehillä oli omansa. Heitä ei kukaan ollut valinnut
eikä he myöskään paljon erottaineet muussa toisista talonpojista,
kun että heidän neuvojansa seurattiin ja pidettiin paraina. Niin oli
Anders Maars Herrström'iläisten johtaja, hänen lankonsa Kristian
Herrbål Töjbyy'n (ennen Tööbyy'n) kyläläisten, Erik Snickars[15]
Norrnäs'iläisten, Karl Röös Nempnäs'iläisten, Gabriel ja Paulus Rusk
Kaalahden kylän miesten johtaja.



VII.


Tuotuamme talonpoika-joukon Närpiölle tahdomme jättää sen
varustustensa taaksi Långbro'n sillan luona ja niin katkaista taas
kerran hetkeksi sotaisten tapahtumain ulkojuoksun silmäilläksemme
uskollisuusvalan vannomista ja vannottamista.

Ett'ei valan vannonnasta tahtonut tulla mitään, näyttävät ne monet
tätä varten määrätyt päivät. Ensinä näet kutsuttiin kansaa vannomaan
Toukokuun 29 p., Kesäsuun 5 p. ja vihdoin saman kuun 28 p. Alusta
oli aikeena saada asukkaat vannomaan kirkossa, ja sitä vasten oli
Närpiönkin kirkkoon asetettu koko joukko sotaväkeä valaa pakolla
ottamaan. Mutta se ei onnistunut paremmin, kuin että vaan muutamia
virkamiehiä saatiin antamaan uskollisuutensa lupausta, muita näet
ei ollut tullut saapuvillenkaan. Totta lienevät venäjän päälliköt
varoneet tämän ensi yrityksensäkin käyvän nurin, kun Toukosuun 25
päivänä tuli julistus,[16] ett'ei tarvitsisikaan jokaisen vannoa,
vaan se oli kyllä, että jotkut valitut vannoisivat koko seurakunnan
puolesta. Tämä muutos julistuksen mukaan oli tehty talonpoikain oman
hyödyn vuoksi! Näiden valiomiesten olisi vannominen Waasassa Kesäk. 5
p., joka oli määrätty koko maalle yleiseksi valanpäiväksi; mutta eipä
niitä mennytkään sinne muuta kuin joku, jotta siellä vannotettiin
herrasväkiä enimmästi.

Niiden edut, jotka vannoivat, oli lupa saada pitää henkensä ja
omaisuntensa rikkomatta; mutta tämän lupauksen jälkeen liitettiin
se uhkaus, että ne jotka mutkistelisivat tai kokonaan kieltäisivät
vannoa, kadottaisivat kansalliset oikeutensa, osan omaisuuttansa ja
he itse ajettaisiin kuni pahimmat pahantekiät maan pakolaisuuteen;
ja jos ei kirjallisesti, niin uhkasi moni venäläinen suusanallisesti
Siperialla, jonne ne vastahakoiset vietäisiin ijäksi päivää.
Maanpakolaisuus tai kansalliset oikeudet olivat niille tarjona, joita
kutsuttiin Kesäk. 5 p. vannomaan. Jo olemme nähneet tänne kutsutun
mainittuja valiomiehiä, kihlakunnan ja laamannin lautamiehiä, pappeja
ruununpalvelioita, virkamiehiä ja muuta säätyväkeä. Kesäk. 5 p. tuli.
Liikuttaaksensa ja paremmin säikähdyttääksensä ihmisiä vannomaan,
koetettiin kaikenmoista konnanpeliä samana päivänä. Tykkiä vedettiin
Waasan torille palavine sytytys-soittoineen, hevosjoukkoja ratsasteli
ristin rastin kaduilla, jalkaväkeä marssi täysissä aseissa torvien
toitotellessa ja rumpujen rämistessä. Sotaväkeä oli ollut kirkossakin
peljästyttääkseen vannomaan. Tosin peljästyikin tästä aina joku ja
vannoi säikähdyksissänsä. Moni vannoi muustakin syystä, muutamat
olivat vannomatta ja useatkin olivat jääneet kaiketi pois koko
kaupunkiin tulematta.

Uskollisuusvalan kielsivät muiden muassa: kauppaneuvos Fahlander ja
laamani Bergvall, joka jälkimäinen kiivastui, kun vaadittiin valaa
ja selitti itsensä ei elävänä suostuvan semmoiseen käytökseen. Siitä
näitä kumpaakin syytettiin salaisista vehkeistä venäjän valtaa
vastaan; he vietiin Turkuun, jossa he tuomittiin ammuttaviksi,
mutta saivat ystäväinsä rukouksista pitää henkensä ja pääsivät
Ruotsiin, jossa he koroitettiin vapasukuisten säätyyn, kumpikin
nimellä Wasastjerna (= Waasantähti). Kauppias Rundell ei myöskään
vannonut. Kun jo mainitun Bennvik'in tilan omistajan P. J. Bladh'in
väkisin vaadittiin vannomaan, ei totellut; vaan väisti sen. Hän pyysi
kahden kesken saada puhutella venäläistä päällikköä ja kun pääsi
virkamaaherra Emine'n luoksi, kielsi hän itsensä koskaan vannovan
pakkovalaa; vaan sanoi antavansa kunnian-lupauksen ett'ei kävisi
kummallekkaan puolen sodan kestäessä. Niin hän ei vannonutkaan.
Närpiön rovasti, tohtori Hägg, taas vannottuaan pisti maaherra
Wanberg'in käteen epäyskirjeen, jossa juhlallisesti vakuutti itsensä
vannoneen ainoastaan rakkaudesta omaisiansa, vaimoansa ja lapsiansa
kohtaan, vapahtaaksensa heidät onnettomuuksista ja surkeuksista.
Luettuansa tämän kirjeen vihastui maaherra silmittömäksi, kun muka
noin uskallettiin heitä ärsyttää ja tehdä vastoin. Niin uutterana
venäläisten apulaisna kuin oli, ei Wanberg voinut aavistaakkaan että
juuri sama hänen isäntänsä laittaisi nöyrän palveliansa virkaheitoksi
jo ennen saman kuun loppua! Hän sekä monta muuta vannonuttakin
virkamiestä pantiin viroiltansa Kesäk. 29 p.; totta oli syynä, että
heidän luultiin suosineen Bergenstråle'n hyökkäystä.

Tiedämme miten Kesäk. 5 p. kävi. Siis määrättiin taas uusi päivä
kansan valiomiesten vannottamista varten, sillä heitä ei ollut monta
Waasassa vannomassa. Täksi päiväksi määrättiin Kesäk. 23 p. Nyt oli
kihlakunnan oikeus asetettu vannottamaan, ja luultavasti samaa varten
tuli översti Birnkoff taas 130 miehen kanssa käräjäpaikkaan. Mutta
nytkin onnistui se huonosti. Ei näet paikallekkaan tullut muita
kuin Närpiön pitäjään urkuin-soittaja Ramstedt ja lautamies Joppas
Östermarkun kylästä, jonka vuoksi vaan heitä voitiin vannottaa.
Wannottajana oli ollut kihlakunnan tuomari F. Söderlund.



VIII.


Nyt voimme palata taas Närpiön sotaisten tapahtumain juoksua
pitkittämään. Kuten muistamme, pakeni yksi kasakka Tjerlaks'in
kylästä. Sepä tulikin heti eversti Birnkoff'in tykö ja kertoi kaikki.
Wenäläiset kyllä jo tiesivät, varsinkin; Markussa hätyytettyin ja
palanneitten vihollisten kautta talonpoikain olevan rauhattomia
mutta näkyvät muutoinkin saaneen vähän vihiä rantakyläläistenkin
vehkeistä.[17] Mutta tämän varman tiedon tultua joutuivat
Wenäläiset liikkeelle. Lentokäskyjä lähetettiin talonpoikain vielä
valtaamattomiin kyliin, kaikille sinne majoitetuille sotamiehille,
että kiireimmittäin tulisivat pois. Sitten marssivat nämä Birnkoff'in
komennon alla olevat 130 kasakkaa ja osasto husaareja, rakuunoita
ja jääkäriä muutaman aitan luoksi, joka ennen oli ollut Närpiön
komppanian varustus-aittana ja jonka luona useampia teitä yhtyy,
siellä katkaistaksensa talonpoikain keskinäisen yhteyden, jos
kapina olisi levinnyt useammalle haaralle. Mutta kun ei yhtään
vihollista näkynyt ei kuulunut, vetäytyivät he takaisin Lapvärtiä
kohden samana päivänä. Sitte lähettivät sitä ennen kasakkaparven
tarkastamaan vihollisensa oloa. Tämä tarkastusväki palasi, nähtyänsä
talonpojat varustauneina Långbro'n sillan takana, eikä lähestynyt
edes pyssykudillenkaan, kun näki pari kolme sataa talonpoikaa
siellä varuillansa, eikä antaunut tarkastamaan oikein heidän
varustuksiansakaan, olivatko ne semmoisia miltä näyttivät. Sanovatkin
muutamat heidän palanneen siitä, kun tiellä olivat tavanneet erään
sukkelan koiransilmän, joka hyvin totisena kertoi paljon sotaväkeä
olevan tulossa, josta kasakat heti olisivat pyörtäneet ja ajaneet
toisten luoksi. Sittemminkin ratsasti joukko rakuunoita talonpoikain
varustusten sekä Näsbyy'n kylän ja hiukan eteläisemmän Finbyy'n
sillan välitse, kun huomasivat ett'eivät talonpojat olleet aivan
rauhassa varustustensa takana, vaan muutamia tunkeusi etelämmäs
Kotnäs'in kylää kohden. Tämä tapahtui Kesäkuun 27 p., joka oli
maanantai. Ensi tiistaina vetäytyivät nämäkin pois eteläispuolelle
Närpiön jokea, joka eroittaa Näsbyy'n ja Finbyy'n kylät toisistansa,
eivätkä näyttäineet pariin päivään. Innokkaimmat ja malttamattomimmat
talonpojista käyttivät näitä rauhan päiviä kahlehtiaksensa niitä,
jotka jo olivat vannoneet uskollisuuden valan Wenäjän keisarille. Jo
ennenkin olemme nähneet kuinka talonpojat vangitsivat ja kiukkuisesti
kohtelivat vannoneita. Närpiöllä vangittiin kaikki lautamiehet ja
mainittu urkuin-soittaja Ramstedt sekä kirkkoväärti. Rovasti tohtori
Hägg'kin oli vähällä joutua samaan pulaan, Hänen apulaisensa Asculin
otettiin kiinni ja köytettiin kädet selkänsä taaksi, joten sai maata
kotvan pappilan pirtin lattialla. Wihdoin astui eräs talonpoika,
joka ei hyväksynyt semmoista käytöstä omaa sielun-paimenta vastaan
ja irroitti hänen köysistänsä, ehkä toiset olivat siitä kiukuissansa
ja uhkailivatkin, arvellen sen kaiken olevan parahiksi vihollisten
alle itsensä vannoneille; mutta mies siitä ei paljon pitänyt lukua,
joten Asculinkin pääsi. Nimismies Ingströmillä oli myös vaikea päästä
heidän väijymisistänsä. Järjestyksen hoitaja ja pitäjään-kirjuri
Forsman'in, joka jo oli 70 vuoden ikuinen, joutui poikinen heidän
käsiinsä ja lähetettiin, kädet köysissä selän takana, af Lund'in
alukseen. Entisen kappalaisen Holstius'en poika, tuomari (?)
Holstén pakeni talonpoikain tullessa, mutta saatiin kiinni. Sanovat
muutamat hänenkin viedyn samaan laivaan. -- Warsinkin vaikeana olisi
tähän aikaan ollut olla ruununpalveliana, kun hänen täytyi pysyä
ammatissaan ja yhtenä päivänä oli yksi käskiänä, toisna oli toinen.
Todella tänä aikana jäykän ja valtio-mielipiteellisen miehen olisi
ollut sangen paha hoitaa semmoisia ammatteja.

Muutoin talonpojat kulkea tallustelivat näinä rauhallisina päivinä
kylissä, mikä missäkin. Mutta jotta ei vihollinen aivan äkisti
karkaisi heidän päällensä, oli kellotapuliin asetettu vartioita
katsastamaan, milloin Wenäläiset tutisivat; soittamalla heidän oli
määrä antaa tietoja tapulista, josta oli avara näköala. Kun oli
semmoinen vartiopaikka eikä juuri tarvinnut pelätä vihollisen aivan
äkkipäätä karkaavan päälle, heittäysi aina joku liian huolettomaksi
ja rupesi siitä roistoilemaan. Samat nyt jouten juoksiat pakoittivat
tohtori Hägg'inkin pakenemaan, ahdistain häntä niin tuiki valastansa.
Hän pakeni ensinnä Bennvik'in isolle tilalle, mutta kun sielläkään
ei ollut varma vihollisen tervehtimisistä, pakeni hän Ruotsiin.
Lähtiessänsä ijäksi Närpiöltä, pysähtyi tohtori Hägg kellotapulin
eteen selittämään siellä vartioiville talonpojille, kuinka heidän
paraatkin varustuksensa olivat kelvottomat säännöllistä sotaväkeä
vastaan, ja näyttämään heidän töittensä mahdolliset vaaralliset
seuraukset; varsinkin nuhteli hän monen nykyistä roistoilemista
ja kansalaisia vastaan riehumista. Tämän puheen tähden sanotaan
erään vimmastansa sokean talonpojan tarttuneen luukuin salpapuuhun
ja juosneen, se käsissään, alas. Mutta ennenkuin ennätti alas oli
tohtori jo ehtinyt nousta kärryihinsä. Nähdessänsä myöhästyneensä oli
mies pakissut: "Olisit odottanut vielä räpäyksen, niin olisit jäänyt
hiipaksi".[18]

Aina Heinäkuun 1 päivään ei tapahtunut mitään erinomaisempaa
talonpoikain sotaisissa liikunnoissa. Heitä voi olla 400 eli 500
miestä Långbro'n varustuksissa. Mutta perjantaina Heinäk. 1 p. tuli
taas parvi kasakoita ja rakuunoja Lapväärtistä. Osa heitä pysähtyi
pappilan kohdalle, toinen ajoi pitkin tietä Näsbyy'hyn, toisia
taas Kotnäs'in kautta Långbro'n sillan luoksi. Talonpojat saivat
tapulista sanan heidän tulostansa ja olivat siis varuillansa. He
laittoivat osan asettumaan vähän matkaa varusteensa ulkopuolelle eli
tien varrelle metsikköön sillan eteläispuolelle. Heidän oli käskynä
päästää viholliset, kun tulevat, sivutsensa rauhassa kulkemaan
lähemmäs siltaa, jotta he siten saataisiin ristituleen. Jo olivat
nämäkin paikoillaan, kun tuli sana, että vihollisia olisi suunnaton
lauma, ja ett'ei vähän joukon ollut kuvitteleminenkaan niille saada
mitään vastusta. Siis vetäytyvät he toisten joukkoon varustustensa
suojaan. Kohta tulivatkin kasakat; mutta karvaalla mielin näkivät nyt
talonpojat, ett'ei niitä ollutkaan paljon, vaan ett'ei heidän olisi
ollut kummakaan tulla selville näitten kanssa. Nyt ei enään saatettu
asiaa auttaa, ja kaikki täytyi jättää sillensä. Kasakat eivät tulleet
nytkään varsin likelle; mutta muutama, joka osasi vähän venäjätä,
käski jonkun talonpojista tulla hänen puheillensa sovintoa eli
sotilakkoa hieromaan.

Waan päälliköt varoivat kavaluutta ja kielsivät jokaisen sinne
menemästä; jonka vuoksi muutamia voimattomia laukauksia vaan saivat
vastimeksi ja palasivat sillä.

Nytpä talonpojat päättivät heidän mentyä, ähmissään kentiesi siitä
kun niin helpolla väärän puheen kautta kasakat pääsivät, muuttaa
leiriänsä Finbyy'n sillan korvaan. Muutamat läksi edeltä jo
katsastamaan, mutta joutuivat eräällä mäellä Kaalahden ja Kotnäs'in
kyläin välillä kahakkaan sinnepäin uudestansa pyrkiväin kasakkain
kanssa. Tämä taistelu tuli talonpojille aivan äkkiä, jonka vuoksi
ottivat paetaksensa ammuttuaan aikansa. Eräs torppari ja muutama
renkimies kaatui tässä kasakkain keihäillä pistettyinä. Kasakoita ei
kuollut muuta kun yksi, ehkä usiampi taisi tulla haavoitetuksi.

Kun kahakassa ampueltiin, kutsui pauhe likikylistä lisää, semmoisia
jotka tulivat kahakoissa ja muulloin tarpeen aikana joukkoon, mutta
muutoin olivat kotonaan; niinpä he paukkeesta nytkin älysivät
tulla, arvellen heitä ehkä tarvittavan. Nyt talonpojat vuoroltaan
hyökkäsivät vihollisen päälle ja ajoivat sen tuolle puolen
Finbyy'n siltaa, josta se itsestään pakeni Lapväärtiin, vieden
muassaan muutamia miehiä, joiden luuli olleen talonpoikajoukossa.
Mutta nämä pääsivät irti jonkun herrasmiehen rukouksista, pait
yksi, jonka ihan syyttömästi murhasivat. Nyt vetäytyivät kaikki
talonpojat Finbyy'n sillan pohjoisempaan korvaan, joka on lähes
pari neljännestä etelään entisistä varustuksista Långbro'n sillan
päässä. Tähän taas laativat varustuksiansa sekä maasta, mullasta
että haloista, joita oli joltinen joukko jokirannalla uittamista
varten siitä mereen, josta Närpiöläiset itse tavallisesti veivät
niitä Tukholmaan ja muualle. Poikki tien ladottiin halkopino
rintavarustukseksi, jonka keskelle asetettiin muutama Waasasta
saatu vähäinen lysti. Samoin kokivat laatia varustuksia pitkin koko
pohjoisrantaa, paitsi itse joensuuta, jonka heittivät varustuksitta.
Pattereilla ja rinta-suojilla varustettua rantaa voi olla pari
venäjän virstaa. Pääleirinsä asettivat pappilan mäelle, jossa
autiossa talossa nyt olivat herroina, ja kun useimmat vihasivat
tohtori Hägg'iä siitä, kun vannoi ja muka vapaehtoisesti (!) oli
pitänyt vihollisia upsiereja majassa luonansa, olivat he hänen
talollensakin vimmassa. Hänen omaisuutensa kanssa meneteltiin hyvin
tavattomasti; kaikki hävitettiin, kalliita huonekaluja lyötiin
paljon ihan ilman aikojaan pirstaksi. Niinpä muutama oivallinen
pianokin turmeltiin aivan tuholle. Semmoinen sopimaton ja raaka
käytös on alati oleva talonpojille ja koko liikunnolle häpeäksi,
tulipa se sitten mistä hyvänsä. Mutta iloittava on nähdä tämän olevan
ainoan kerran, jolloin liikunto häväisee itsensä, ja meidän on
aina ajatteleminen, että tämä joukko oli pelkkiä harjaantumattomia
talonpoikia ja melkein päätöntäkin väkeä. Myönnettävä myös on, että
nämä talonpoika-liikunnot samanlaisten rinnalla useimmissa muissa
maissa ovat mitä siveimpiä ja järjestetyimpiä. Se on enimmästi näiden
talonpoikapäällikköin ansio, että tämä työttömyys ainoastaan hyvin
harvoin muuttui kaikkea mullin mallin muuttavaisiin mullistuksiin,
ja että vain harvoin syntyi järjestystä loukkaavia tapahtumia. Tämä
heidän ansionsa tässä suhteessa on sitä suurempi, kun on ajateltava
että tässä nyt oli saapuvilla pari kolme tuhatta joutilasta miestä,
joita ei suinkaan ollut aina helpoin pitää järjestyksessä. Wannoneita
hätyyttäessä tosin eivät päälliköt kaikki olleet muita malttavammat
eikä mielevämmät; mutta siinä heidät sokeutti intonsa. Yli päätänsä
sanotaan näitten päällikköjen hyvin sopineen keskenänsä, kun kullakin
oli omat käskettävänsä. Heitä tosin ei kukaan ollut asettanut
käskiäksi, eikä ruvennut käskettäväksi, vaan päälliköt olivat aina
asettauneet itse sille paikalle, eikä sitä muut panneet vastaan.
Ainoastaan ensi alusta Finbyy'n sillan korvassa oli heidän välinsä
tainnut olla vähän eripuraista varustus-tuumissa.

Koko sen ajan, minkä olivat leirissänsä hätyyttämättä, olivat hyvin
hyvillä tuulin, eikä yhtään surullista eikä pelvon luikkausta
tuntunut. Joka ilta ja aamu pidettiin rukousta, jolloin miehistö
veisasi virren ja joku päälliköistä, joskus pappikin toisista
seurakunnista, luki rukouksen -- koska sekä oma rovasti läksi
patoon, että hänen apulaisensa jätti Närpiön. -- Pait tämmöisiä
hartauden hetkiä, mainitaan muiden muassa ukko Thölberg'in pitäneen
kehoituspuheita, jotka useimmiten lopetti sanoen: "Ainoa, minkä
minä päällikkönä vaadin teiltä on: hiljaisuutta, tottelemista ja
-- kunnioitusta itseäni kohtaan". Totta ukko ei siltä lie saanut
mitä vaati, vallankin tottelemista, kun jätti koko joukon ynnä
päällikkyyden tässä suhteessa onnellisemmille kilvoittelioillensa --
talonpoikais-johtajille.

Jos joku uskalsi virkata vähääkään halventavaa heidän
varustuksistansa ja suojeluslaitosten lujuudesta vihollisen
rynnistäessä, niin vaikeni hän pian toisten pilkkasanoista ja
naurusta. Niinpä sanoi muutama äijä mainittua Ridderhjertaakin,
joka ei aina tainnut tuuvitella heitä huolimattomuuden eikä liian
levollisuuden uneen, että Ridderhjertan (= Ritarisydämmisen) siaan
olisi hänen nimensä pitänyt olla Harehjerta (Jänissydämminen), "sillä
jänis hänellä oli sydämessä". Kun ei heillä ollut yhteistä, yleistä
muonavarastoa, tahtoi siitä syntyä epäjärjestystä kun muutamain aina
tavan takaa oli lähteminen hankkimaan ruokavaroja ja viipyivät niissä
toimissaan päivän tai yön. Tämä oli päälliköitten mieliä vastoin;
mutta mitäs siinä auttoi, kun miehet vakuuttivat itsensä "ei osaavan
elää ruuatta". Tavallista sentään oli, että leirissä olevain omaiset
toivat heille sinne ruokaa, jolloin kodosta saadut varat usein
jaettiin tasan toisten kanssa, jotka olivat ilman.

Myös oli täälläkin tapana koristaita sotamiesten tavoin ainakin;
sepä ei niin päätöntä aina ollutkaan, sillä siten saivat viholliset
useita kertoja arvelemaan, eivätkö olisikin säännöllistä sotaväkeä,
eli ainakin että semmoisia oli heidän joukossansa. Pait sitä tykkiä,
jonka pistivät keskelle Finbyy'n sillan rintavarustusta, oli heillä
Långbro'n varustuksissa ollut pölkky, musta pilkku päässä, joka
ulompaa näytti tykiltä. Ilman sitä oli heillä kuusen kuorista
valkeina hohtavia hihnoja ja kihängiä. Tähän aikaan käytettiin
yleisesti villtihattuja; niihin pistivät pyrstöjä ja sulkia, ja kun
ei kukoilta, kanoilta saatu tarpeeksi, kävivät variksenkin ja muitten
lintuin siivet kalusta; olipa vielä jollakulla jäniksen käpäläkin
hatussaan. Tämä kyllä näyttää joutavalta; mutta jo heidän ollessansa
entisten varustustensa takana, olivat viholliset tohtori Hägg'iltä
tutkineet "mitä väkeä nuo olisivat"; hän ei ollut tietävinään enempää
kuin vihollisetkaan. Se heitä kummastutti, että muutamilla oli
punaiset liivit, toisilla siniset tai muun näköiset.

Talonpojat eivät mielellänsä suvainneet kenenkään vieraan kulkevan
heidän varustustensa läpi, olletikkin jos sattui olemaan joku aivan
muukalainen tai jonka tiesivät vannoneeksi. Warsinkin katsoivat
he karsain silmin herrasmiehiä. Niinpä kun sotapappi, sittemmin
Lapväärtin kirkkoherra, J. Estlander kulki tästä läpi, otettiin hän
tutkittavaksi. Ensi kysymyksiä oli: "Oletkos vannonut pappi?" Ehkä
oli tehnyt sen, ei uskaltanut suoraan tunnustaa tuota, vaan kun ei
tahtonut valhetellakaan, arveli hän vähän ja virkkoi: "Harvoin minä
vannon." Talonpojat eivät siinä hoksanneet papin mutkaa ja päästivät
hänen niin kulkemaan.



IX.


Heinäkuun 3 p. tuli Kaskisten kaupungin satamaan ruotsalainen
sota-alus eli "priki", nimeltä "Fredrik", jolla oli päällikkönä
luutnantti D. J. Thornton. Tämä hänen tulonsa näinä vaaran aikoina
ilahutti sekä kaupunkilaisia että varsinkin Bennvik'in kotiväkeä ja
sinne tulleita pakolaisia, joita oli parikin kymmentä. Bennvik'issä
olleet olivat juuri päässeet kovasta hädästä, jonka muutaman
riehuvan talonpoikajoukon sinne-tulo tuotti. He näet olivat tulleet
varustuksiinsa vaatimaan Bennvik'in omistajalla olevia muutamia
tykkilöitä. Kun ei niitä annettu, syyttivät venäläisyydestä ja
vihollisien puolen pidosta ja tahtoivat väkisinkin ottaa. He
uhkailivat kovastikin; mutta paikan jäykkä omistaja ei myöntynyt,
eikä luvannut elävänä päästää heitä sisälle, kun väkisin yrittivät
rynnistää sinne. Syynä sanoi hän olevan sen, että kun ei heillä
ollut ampuvaroja, niin tykit joutuisivat vihollisten käsiin, ja
kun eivät tienneet miten niitä käyttää, ne heiltä otettuina vaan
ojennettaisiin heitä itsiänsä kohti; josta näytti kaikki käyvän
heidän omaksi onnettomuudeksensa. Niin teki isännän jäykkyys ja
muutoin kunnioitusta herättävä olento, että talonpoikain täytyi
vastoin mieltänsä ja kiukkuisina palata, eivätkä rohjenneet
käyttää väkivaltaa. Kun vanhus Bladh näki tämän talonpoikain
malttamattomuuden ja tiesi heidän tuimuutensa vannoneita ja luultuja
vihollis-ystäviä vastaan, sekä myös oli kuullut puhuttavan heidän
ei oikein sopineen keskenänsä Finbyy'n sillan luona, kehoitti hän
luutnantti Thornton'ia käymään heidän varustustensa luoksi, heidän
mieliänsä ja aivojansa jähdyttämään. Tänne Kaskisiin tultuansa
läksikin Thornton jo seuraavana päivänä Närpiölle. Heti tultuansa
talonpoikain leiriin, käski hän irroittaa erään lautamiehen, kun
ei häntä tietty syyttää muusta kuin vannonnasta, virkkaen sen ei
olevan eri rikoksen esivaltaa eikä talonpoikia vastaan, että miehen
pakosta oli täytynyt vannoa. Sillan luona irroitti hän samasta syystä
vangitun kirkkoväärtin. Myös käski hän päästää erään Lapväärtin
lukkarin, Hellman'in, jota hätyytettiin vakoilemisesta vihollisille.
Wasta näemme, että tämä viime päästäminen oli vahingoksi. Thornton'in
näin käskiessä alkoivat muutamat murista, mutta kun hän, ollen
varteva ja pulska mies, astui lähemmäs ja ankaralla äänellä
kuulusteli napisiaa, ei kukaan uskaltanut vastata. Muutoin tämä
Thornton'in käynti teki, ett'eivät enään vimman innosta käyttäineet,
vaan hyvä sopu vallitsi kaiken nyt seuraavan ajan.

Kaskisiin tullessa oli Thornton ampua järähytellyt, jotta se
kajahteli loitommaskin ja kuului Ristiinan kaupungissa oleville
kasakoillekkin, jotka siitä pelästyivät ja luulivat nyt koko
ruotsalaisen laivaston tulleen, tuoden Suomeen apuväkeä. Tämän heidän
pelästyksensä kuuli Thornton ja päätti käyttää sitä hyväksensä. --
Thornton kokosi Kaskisten "kalakaupungista" niin monta venettä kuin
suinkin sai ja koki saada niihin aseihin kykeneviä kaupunkilaisia.
Näiden sekä "prikin" väen, 8 muun sotilaan ja kahden aluksensa paatin
kanssa lähti hän soutamaan Ristiinaan päin. Lähemmäs tultuansa oli
hän täällä maalle pyrkivinänsä. Kun Ristiinan kirkkomäellä oleva
vartiakunta huomasi hänen veneensä, teki se melun, ja niin pakeni
siellä olevat 6 kasakkaa ja 20 jääkäriä upsierinensa. Wieläpä
läksi itse Orloff-Denisoff'kin, näiden tultua melusanansa kanssa
Lapväärtiin, leiristänsä säikäyksissään yhtä kyytiä marssimaan
itää kohden Isolle-joelle ja Honkajoelle, josta vasta 11 p. palasi
Kauhajoen kautta Lapväärtiin kenraali Kniper'in yhdyttyä hänen
joukkoonsa. Näin oli teeskelty rynnistys muutamilla silakka-veneillä
saanut koko tällä suunnalla olevan venäläisen sotavoiman pelosta
pakenemaan laukausta ampumatta.

Sitten purjehti "Fredrik" pois ja majuri Martin'in johdossa tuli
samaan satamaan korvetti "Der Biedermann". Wenäläiset palattuansa
häpeällisestä paostaan asettivat taas kasakoita Ristiinan kaupunkiin,
jotka käyttivät itsensä julmasti, muka poistaaksensa paon häpeää
tällä törkeällä tavalla. Martin, sen kuultuansa purjehti sinne, ja
kun viholliset taas näkivät sotalaivan niin pakenivat heti-kohta.
Oltuaan siellä muutaman päivän, palasi Martin jälleen Kaskisiin, kun
ei uskonut voivansa ainakaan pitkään pitää kaupunkia.

Näin olivat viholliset täydessä touhussa sen aikaa, minkä talonpojat
hätyyttämättä olivat leirissään; tästäpä selveääkin, miten niin kauan
saivat olla rauhassa. Mutta arvattava oli, että Orloff-Denisoff
olisi nyt ähmissäänkin kostava talonpojille pakonsa jo häpeänsä. Sen
hän näyttikin ihan syyttömille asukkaille Lapväärtissä, Ristiinan
kaupungissa ja Närpiön kylissä, varustuksien ulkopuolella, eli toisin
sanoen joen eteläis-puolella. Thornton käydessänsä talonpoikain
varustuksissa varoi vihollisen vielä rynnistävän koko joukollansa
ja tappion ennen pitkää tulevan talonpojille, ellei hallitukselta
tai Suomen sotajoukolta apua tulisi. Siitäpä hän lähettikin jo
Heinäk. 4 p. Suomen sotajoukon pääkorttieriin, joka nyt oli Uudessa
Karlebyy'ssä kurierin sekä tulostansa että töistänsä ja siitä minkä
nähnyt oli. Samalla kertoi sinne myös vanhus Bladh ja tohtori Hägg
tapahtumat täältä. Wastauksia ja avun lupauksia tulikin; mutta
päällikköin luvatta tämä apuväki jäikin välille Waasaan, joten
talonpojat taas jäivät Jumalan ja omiin turviinsa.

Se hyöty näistä kirjeistä Suomen väestön päällikkyydelle toki
oli, että kohta sen perästä tuli kuulutus, jonka kautta asukkaita
kutsuttiin kokoon Närpiön pappilaan Heinäk. 11 päiväksi tuumaileman,
eivätkö suostuisi asettamaan omaa suojelus-väkeänsä (landtvärn),
jonka taitavat sotaupsierit harjottaisi ja johdattaisi, mutta
jonka ei tarvitsisi kulkea yli maaherran lääninsä rajain minnekään
päin. Kenraal-majuri Aminoff tuli tähän kokousta pitämään. Hän oli
jo sitä ennen käynyt Maalahdella samassa aikeissa. Aminoff piti
vähäisen puhelman rahvaalle, kehoitti heitä kiitettäviä sotaisia
vehkeitänsä pitkittämään, kiitti heitä kun vapaehtoisesti panivat
henkensä alttiiksi isämaansa suojelemiseksi ja lupasi pikaista apua.
Myös tarkasti hän heidän varustuksiansa, kehui paikkaa hyväksi
vastustuspaikaksi, mutta kielsi samalla muuttamasta suojeluslinjaa
etämmäs, koska se voisi olla isoksi vahingoksi ja tuottaa nyt vielä
arvaamattomia poloja kaikille seuduille Närpiön ja Waasan välillä. --
Huolimatta niistä raskauksista, joita Aminoff'in esitys oli tuottava,
suostuivat asukkaat siihen kernaasti; varsinkin siitä syystä, kun
tämä laitettava suojelus-väki oli asetettava talonpoikain joukkoa
auttamaan ja vahvistamaan. Joka ruodun oli nyt laittaminen kaksi
miestä,[19] pait joka jo oli laitettu säännölliseen sotaväestöön.
Melkein sukkelaan asetettiinkin ripeitä nuoria miehiä; muutamat
ruvenneista suojelusmiehistä kyllä katuivat kauppaansa, mutta
toisia oli valmiita astumaan siaan, jotta heidän lukunsa ei siitä
vähennyt. Sittemmin pakoitettiin moniaat vastahakoisetkin asettamaan
suojelus-miehensä. Nimismies sai Suomen päällikkyydeltä useampia
kirjoja, joissa käskettiin ennen vapautettuin postitaloin ja
pappilankin asettaa miehensä. Suojelusmiehen palkka tosiaan ei ollut
kaksinen; muutamat saivat vuoteensa 3 riksiä, toiset pari plootua
kuukauteensa; mutta palkastako tässä paljon huolittiinkaan. -- Tämän
suojelusväen melkein saatua kokoon, luulivat muutamat Maalahtelaiset
ja Sulvalaiset itsiänsä enään ei niin tarvittavan ja lähtivät
vähitellen kotiinsa päin. Eipä tietoa, sanoako tätä heidän lähtöänsä
pahaksi vai hyväksi; sillä tuskin olisivat asiat käyneet paremmin,
jos jokainen olisikin ollut saapuvilla koko ajan. Kun taas vihollinen
koetti koetuksensa, niin oli suojelusväki jo melkein valmisna ett'ei
jonkun kymmenkunnan poissa-olo voinut tuntua paljo minnekään.
Tälle heidän pois-lähdöllensä ei saa hakea muuta syytä, kuin että
luulivat itsiänsä ei enään niin kaivattavan; syynä oli sekin, että
joutilasna-olo leirissä kävi tukalaksi ja maa kotona näytti paremmin
tarvitsevan hoitoa ja huolta tänä tärkeänä kesäis-aikana, kuin tämä
joukko, jonka viholliset näyttivät unhottaneen.

Tässäpä sopii kerrassaan haastella tämän suojelusväen vaiheista,
kun siitä kerran on puhe. Sen olon-aika oli ylipäätänsä lyhyt, eikä
se ottanut kokonaisna osaa muuhun, kuin yhteen kahakkaan. Heinäkuun
20 p. näistä tulemme laveammin juttelemaan. Silloinkaan ei ollut
tämä väki tottumatonta talonpoikajoukkoa parempi, kun sen luvattu
opettaja tuli vasta saman kuun 18 p. perille. Muutamat vanhukset
sanovat suojelusmiehinä olleensa Pielahden kahakassa; mutta heitä
on silloin vielä tuskin eri väeksi lukeminenkaan, kun töin-tuskin
olivat ehtineet semmoisiksi kirjoitettaakkaan. Kun vihollinen
sitten poistui Lapväärtistä ja Närpiöstäkin, yhdistettiin tämä väki
katteini Gyllenbögel'in vapaehtois-joukon kanssa, joten melkein
katoaa tämän sodan historiasta nimi "suojelusväki", jos sitä eri
väestöksi luettaisiin. Yhdistettynä Gyllenbögel'in väestön kanssa
oli osa suojelusmiehiä myös Lapväärtin tappelussa Elokuun 29 p.,
jossa von Begefach oli päällikkönä. Ihastuksella ja kunnioituksella
muistelevat entiset suojelusmiehet tätä kenraalia: urhoollisempaa
ja kelvollisempaa he eivät tiedä. Woiton perästä Lapväärtissä, tuli
hänen luoksensa kurieri kovalla käskyllä pakenemiseen; -- Fieandt'in
tappio Karstulassa kenraali Wlastoff'ia vastaan teki näiden
Suomen sotajoukon liian kauas eroitettuin sivujoukkoin toisiinsa
kokoamisen tarpeelliseksi. Juuri olivat voittaneet ja heti pakoon!
Se hämmästytti heitä ja vihastutti niin von Begefach'ia, jotta hän
kiukuissaan ja kasvoiltansa vaaleana oli kovasti kiroillut ja oikein
korviansa väännellyt.

Suostumuksen jälkeen ei suojelusväen olisi tarvinnut käydä lääninsä
rajain yli; mutta tuolle puolen eli Oulun lääniin tuli kuitenkin
osa. Lienevätkö kulkeneet sinne vapaehtoisesti vai liekö väkisin
tahdottu viedä, sitä emme tiedä. Se vaan varma on, että toinen
toisensa perästä palasi karaten kotiinsa, astuttuansa rajan yli ja
joku jo ennenkin. Loppu palasi Kalajoelta. Sinne tultua, heitä ei
ollut enään kaikkiaan muuta, kuin kolme-, korkeintaan neljäkymmentä
miestä; muut olivat omin luvin palanneet. Näistä jälille jääneistä
näytti karkaaminen väärältä, ehkä heitä väärin tahdottiin edemmäskin
kulkemaan; mutta ei tämä marssinta toki ollut heidänkään mieltänsä
myöten. He latoivat aseensa kokoon ja sanoivat kersantilleen, nimeltä
Wikström, ett'eivät enään käy askelettakaan sinnepäin, ett'eivät
aijo marssia koko maan rajan yli ja että vastoin suostumusta he
jo ovat saaneet marssia maaherran lääninsä rajan tuolle puolen.
Kersantti kertoi seikan päälliköille, jotka näkivät hyväksi
antaa näittenkin palata kotiinsa; niin loppui tämä väki supi.
Suojelusväestössä oli Mustasaarelaisia, Sulvalaisia, Maalahtelaisia,
Petäjälahden ja Korsnäs'in miehiä, Pirttikylä-, Markku- ja
Teuvalaisia; mutta enimmäksi oli kuitenkin Närpiöläisiä.



X.


Pitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa
vailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä
kymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet
Wiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa
linnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa;
heidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä
vastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten
ei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää
näitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi,
kun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi
kerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta
alkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi;
kentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen
ja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan
olleet niille mieliksi.

Närpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka
olivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään
pahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon
kanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan.
Mutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan
huomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä
enempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun
olivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan
karsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä
varustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin
etelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta
tuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin
kenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa
linjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n
ja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, "koko
pitäjästä suojeltaisiin." Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai
halveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he
sen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet
herjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus
lujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli
heittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan
tulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut
heidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle
astuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas
kävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat
kuin koskaan ennen.

Äsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman
tykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä
tietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä
vihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme
vähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet
luutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden
kylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. -- Wihollisen
päävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan
(Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme
neljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia
talonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa,
ehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia
vastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä
sen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös
ruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia.
Tykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja
itse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström
itsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen
ennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia,
jotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen
heidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat
lemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein
vetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia
laukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun
ei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia
tykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet
käyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät
kuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui
päälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä
väärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen
tykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli
sisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu
laahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa
paloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat
lähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät
talonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan.
Kyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt
kasakkaparvea, ja niin "tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli
miestäkin." Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset
tulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi
noutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä;
mutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka
olivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin
leiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut
aikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti
Wikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi
Finbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat,
kertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa
ja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa
ei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa,
joka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström
oli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti "Der
Biedermann'ista". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka
nyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun
olivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia
jäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]

Niin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt
matkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän
luottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös
epäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun
13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja
muuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli
kaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin,
karjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan
muutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman
piti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä
rääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei
taas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä
rauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus.
Täällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko
heidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta
vuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina,
eikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä
eikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa
kohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle
vähää vanhempain lasten seurassa. -- Närpiölle onneksi, oli
Orloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta
oikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan
Ikaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes
vähän pakoon.



XI.


Wihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin
heitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät
nyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat
käsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla
julman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo
pois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin
siellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun
viholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta
ruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko
olivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja
veräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä,
jotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita
sytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä
rantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa
paeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki
rantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin,
kaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo
saivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin
neljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti
pelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi
hänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä
äskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä
toki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen
rannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa
oli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja
ampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä
ja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin.
Avutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon
veneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan
suojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren
aallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle.
Hän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha
ukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa;
he pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää
selkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa
roimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi
kyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi
kodista pois pakolaisuuteen.

Monta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia
otettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin
Lapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä
ja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä,
kun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten
keskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat
Lapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse
irti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen
taivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli
säännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja
käski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan
salvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta ("30 eli 40") muutakin
onnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä,
varsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän
rintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka
saadaksensa heitä tunnustamaan.

He kun tunnustivat minkä tiesivät -- ja onneksi kumpikin puhuivat
aivan yhtä, niin saivat pitää henkensä; mutta 20 vuorokautta
pidettiin heitä salvattuina riihessä, jossa saivat kärsiä
rääkkäysstä, uhkauksia ja ruuan puutetta useinkin. Ei heidän
sallittu keskenäänkään haastaa, semminkään hiljaa. Kun äijä ja
ämmä tästä huolimatta sanoivat toisilleen muutaman sanan, sai tämä
vanha sotilas ruuan tuojalta semmoisen kolauksen vasten suutansa,
että äijä parka virkki: "Nyt en tarvitse enään ruokaa." Ja niinpä
kävikin; kohta sen perästä kuoli ukko ijästään sekä näistä sielun
että ruumiin rääkkäyksistä. Ämmä taas, joka kentiesi vaimonpuolia oli
ainoa vanki, sai erään tutun Lapväärtiläisen rukouksista vaihettaa
nykyisen vankeutensa toista vastaan saman Lapväärtiläisen talossa;
siellä vartioittiin häntä vielä muutama viikko, ennenkuin päästettiin
vapauskirjan kanssa kotiinsa menemään. -- Wangittuin joukossa oli
myös Kauhajoen kappalainen, Abram Mellenius. Hän saarnasi ja piti
tovereillensa onnettomuudessa vahvistavia ja lohduttavia hengellisiä
puheita, joten usein sai heidät unhottamaan julman tilansa. Miten
lie loppulaskussa käynyt kaikkein vangittuin; totta pääsivät
irroillensa useimmat. Mutta ainakin kaksi ammuttiin lähellä pappilaa
ja kolme varrastettiin keihäälle. Sanotaan petoin käyttäneen
muutamia ammunta-pilkoikseenkin. Julmasti rääkättynä toivat kasakat
Mellenius'en Kauhajoelta Lapväärtiin, juoksuttaen häntä hevostensa
välissä. Riihessä hän kauan kärsi kurjuutta, kunnes vihdoin vietiin
Turkuun tutkittavaksi. Siellä hän kyllä julistettiin vapaaksi, mutta
sai vieläkin välillä usein kokea kuljettajainsa koiruutta.

Näin julmaa oli heidän ilmestymisensä voittonsa jälkeen. Syytä
oli pelätä heidän kohta tulevan tervehtimään leirissään olevia
talonpoikiakin, olletikkin kun vihollinen varsinkin Pielahden
kahakassa näki tämän joukon olevan tottumattomia talonpoikia. Pait
sitä on syytä varoa heidän saaneen tietoja hangastelioistansa sitäkin
ennen. Epäluulot tästä lankeavat raskaina useammankin hartioille.
Waikea voi olla saada ilmi sen työn tekijää, sillä tämmöiset pilatyöt
tahtovat aina asua pimeydessä. Welkapääksi mainitaan samaa lukkaria
Hellman, jonka Thornton käski irroittaa ynnä muita venäläisyyden
epäluulon uhreja, ja onkin monta seikkaa miksi uskoa sen hänen
työksensä; sitten mainitaan Markun lautamiestä, Joppas'ta, ja Närpiön
urkuin-soittajaa Ramstedt'iä -- samat, jotka vannoivat kihlakunnan
oikeudelle uskollisuus-valansa; vieläpä varotaan erään talonpojan
Finbyy'n kylästä tehneen sen. Warotaan sitä usean muunkin tehneen.
Talonpojat näet luottavaisuudesta tai huolimattomuudesta antoivat
kansakuntain ja yhdyselämäin ilkeimmän ja irstaisimman hylkiön --
muutamain porttojen -- vapaina kulkea sillan yli puolelta toiselle
kodoistansa Wenäläisten leiriin; heidän sanotaan usein tehneen
tuonkin ilkeyden ja sepä hyvin mahdollista onkin.

Kun viholliset näin olivat saaneet tietoja hangastelioistansa
ja toiset tointuneet niistä säikäyksistänsä, joita Thornton'in
ja Martin'in tekoliikkeet olivat tuottaneet heille, ja myöskin
levähtäneet paostansa, niin päättivät rynnistää heidän varustuksiansa
vastaan. He olivat myös huomanneet, ett'eivät talonpojat
vartioineetkaan koko joki-rantaa sillalta joen suuhun asti.
Saivat myös tietää tämän joen olevan suussansa kahlattavan ja
siinä kovapohjaisen. Minkä niin kuulleet olivat päättivät käyttää
hyväksensä. He laittoivat joukkosen jääkäreitänsä ampuilemaan
talonpoikia vastaan sillan seuduista, jotta saisivat talonpojat
uskomaan heidän siitä aikovan koettaa päästä yli, ehkä silta oli
revittynä ollut jo leirissä-olon ensi päivistä. Silmätkäämme vielä
kerran talonpoikain leiriä ennenkuin tämän ammunnan seurauksista
virkamme.

Samana päivänä, jona viholliset käyttivät itsensä niin julmasti
Pielahden kylässä, tuli talonpojille apuväkeä. Muistanemme vielä
ehkä kenraal-majuuri Aminoff'in käyneen Maalahdella ja Mustasaaressa
ennen Närpiölle tulemistansa, kuulustelemassa asukkaita sielläkin
samasta asiasta. Hekin olivat suostuneet, ja tätä suojelusväkeä
toi nyt tänne eräs soutumestari Hellgren. Hän nyt tultuansa oli
päälliköttömässä talonpoika-joukossa etuisimpia, kunnes luvattu
suojelusväen harjoittaja tuli vasta maanantaina Heinäkuun 18 p.
Tämä luvassa jo kauan ollut "taitava" upsieri nyt oli entinen
tuttumme katteini Ridderhjerta. Tämä hänen viipymisensä olisi hyvin
moitittava, ellei hänellä olisi ollut pakoittavia ja aivan la'illisia
syitä tähän viipymiseensä, nimittäin sairaus.[21] Tultuansa otti
hän päällikkyyden suojelusväen yli, ynnä edellisistä tapahtumista
epäjärjestykseen saatetun ja häviämäisillään olleen talonpoika-joukon
yli, joka nyt taas hänen tultuaan oli oikein kokounut ja jälleen
järjestäinyt. Kuitenkaan ei Finbyy'n sillan varustukset olleet
koskaan aivan autioina.

Yöllä Heinäkuun 20 p. vastaan lähetti, kuni näimme, vihollinen
isohkon joukon paraasta päästä jääkäreitä, mutta myös tarkk'ampujia
ja kasakoita Finbyy'hyn, jotta "etelä-rannalla oli päätä kun
mätästä." Jääkärit kokousivat sillan kohdalle ja näyttivät siitä
pyrkivän yli, ampuen toiselle puolen, josta talonpojat vastasivat
samoin. Enin osa heitä vetäysikin tälle suunnalle, arvellen
apunsa siellä tarvittavan parahiten. Mutta tämäpä sillan kohdalta
pyrkiminen olikin vaan tavallisia kavalluksia vihollisilta, jotka
pyysivät kiinnittää talonpoikain huomion tälle suunnalle, paremmin
mieltänsä myöten toisaalla toimiaksensa. Kasakat näet olivat
käsketyt joen suuhun, jossa se oli kahlattava; sieltä päästyänsä
pohjoisrannalle, jossa talonpojatkin olivat, oli heidän vielä
käskynsä hyökkäistä täältä talonpoikain niskaan, jos nämä ennen eivät
älyäisi kavallusta eivätkä olisi varuillansa. Sen tiedämme jo, miten
heidän varuilla-olonsa laita oli. Kohta olivatkin kasakat yli joen
ja oikaisivat samassa mitä kiireintä voivat talonpoikain taaksi.
Nämä puolestaan olivat täydessä kahakassa jääkärien kanssa, jotka
ampuivat hyvin virkeästi. Siten eivät tienneet mitään kasakoista,
kun yht'äkkiä kuulivat takaansa kavion kopseen, aitain ratisten
kaatuvan ja tuon hirmuisen sotahuudon: ihaa, ihaa! Nyt oli heidän
hämmästyksensä suuri, kun näkivät kaiken olevan turmiossa ja itsensä
kierroksissa. Siitäpä tyhmistyivätkin niin, ett'ei heistä mihinkään
muualle kuin pakoon, olletikkin kun ei Ridderhjerta'llakaan ollut sen
vertaa malttia, että olisi järjestänyt talonpojat ottamaan vastaan
uudestaan; sillä heiltä ei puuttunut uskallusta mutta johdattajaa.
Päin-vastoin pani Ridderhjerta'kin heti pakenemaan Markkuun päin,
josta sanoo tietäneensä apua tulevan; näiden hänen sanainsa totuutta
emme ollenkaan uskalla vakuuttaa, mutta pidämme uskottavampana
hänen tätä tietä aikoneen päästä Suomen sotajoukkoon. Isoin osa
talonpoikia seurasi häntä, muutamia toki jäi paikalle sekä omasta
tahdostaan ampumaan, että täytymisestä kun joutuivat kierroksiin.
Nämä osittain tapettiin, osittain vangittiin. Mutta vankeutta ja sen
seurausta välttääkseen ei muutamat pyytäneet armoa, eivätkä antaneet
sitä vihollisilleenkaan, ehkä kuinka rukoilivat. -- Niin pelottava
oli vankeus Wenäläisten luona, ja niin kaiketi toisenlaiset olivat
nämä ajatukset siitä, mitä vihollisen olemme nähneet ajattelevan
vankeudesta Suomalaisen säännöllisen sotaväen luona.

Rohkeita olivat useat talonpojat. Siinä suhteessa etuisimpia
olivat varsinkin Anders Maars, Kristian Herrbål ja vanha sotamies
Pihl. Tämä Pihl oli Brennvik'issä asuntoaan ja hänellä ammattina
kalastaa ja linnustaa herrasväelle, jossa olikin varsin sukkela,
jotta yksinkertaiset luulivat häntä velhoksi. Niinpä kertovat
yksinkertaiset ämmät vieläkin, että kerran kun isäntänsä käski
häntä linnustamaan, hän kiukuissaan mielestänsä muka alituisista
käskyistä kerran noitui metson lentämään talon yli ja ampui sen
sitten lennosta, jotta pudota kapsahti suoraan savutorvesta kyökkiin;
mutta siitä olisi isäntänsä niin vihastunut, että pani paikalla
pois hänen.[22] Pihl, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli saanut
johtoonsa tykin, jota vedettiin työkärryillä. Kuu sen hoitajat,
vetäjät ja vartiat -- kymmenkunta miestä -- alkoivat paeta, käänsi
hän hiljakseen tykkinsä päin heihin ja uhkasi ampua elleivät palaisi,
jonka tekivätkin. Nyt hänkin hyvässä järjestyksessä päätti paeta ja
palata kun sai aseensa muassaan kulkemaan. Kasakat kyllä yrittivät
sitä aina anastamaan; mutta pakenivat kun Pihl heidän lähestyessä
vei sytytyssoittoa paloreijän luokse. Niin onnistui hänelle saada
väkensä ja aseensa korjatuiksi, eikä tarvinnut laukaista kertaakaan;
hänenpä tykkinsä yksin jäikin vihollisen saamatta: kaikki muut olivat
menneet. Jo ennestään tunnemme vähän talonpoikia Anders Maars'ia
ja Kristian Herrbål'ia tarkoiksi pyssymiehiksi, joiden luodeista
nyt moni kasakka kaatui samoin kuin ennen moni hylje oli heittänyt
henkensä. Leirissä olivat nämä langokset aina vierekkäin ja heillä
oli yhteinen patterikin. Tästä ampuivat he nytkin ja saivat matkaan
tuntuvia vahingoita vihollisille. Kummallakin oli erinomainen
hyljepyssynsä, ja kun toinen ampui, niin laahasi toinen. Kun muut
pakenivat, jäivät he kahden vaan järkähtämättä paikoilleen ampumaan.
Joka laukauksella kaatui yksi kasakka, jotta ei heidän ollutkaan
hyvä lähestyä pattereita. Kasakat näet huomasivat, että tästä nyt
ammuttiin "mustilla pyssyillä", kuten kutsuivat hyljepyssyjä, joita
suuresti pelkäsivät. Jos nämäkin kaksi miestä olisivat tahtoneet,
niin olisivat helposti pääsneet pakoon, jos vaan olisivat ampuneet
vihollisen liiaksi lähestyessä. Wiimeiseksi pakenevaiset yllyttivät
heitäkin samaan; mutta nämä urhoot eivät lähteneet. Tappelun alusta
heille samoin kuin muillekkin oli annettu määrä-laahinkinsa, joista
olivat jo ampuneet 11, jotta vaan l laahinki oli jälillä. "Ei!"
sanoi Maars, "keitos[23] on vielä yhtä vailla." Samassa tähtäsi hän
muutamaa korkeaa upsieria, ampui viime laahinkinsa ja herra kaatui
kuolleena hevosensa selästä. Taas vetäysivät Wenäläiset takaisin, ja
vasta, kun ei ollut millä ampua, alkoivat nämä miehetkin peräytyä.
Kun viholliset taas pakkasivat päälle, ei heidän ensinnä tarvinnut
muuta, kuin ojentaa pyssynsä, niin pakenivat oitis. Mutta kun tuota
tekivät kotvan eivätkä laukaisseet kertaakaan, kuten ei sopinutkaan,
älysivät viholliset heidän olevan ampu-varoitta ja kiertivät heidät.
Nähdessänsä loppunsa viskasivat he pyssynsä jokeen, ett'ei vihollinen
niitä saisi, ja samassa hakkasivat viholliset heidät miekoillaan
ja sapeleillaan hengettömiksi. Ei voi niin säntilleen määrätä,
kuinka monta tässä tappelussa talonpoikia kaatui; mutta tuskin saapi
sitä arvata 15 enemmäksi, pikemmin ei niitä ollut niinkään monta.
Wenäläisten puolella on myös miestappio tietämätön; mutta huoletta
saanee sitä arvata enemmäksi kuin 15, katsoen useain talonpoikain
oivallisiin aseihin ja erinomaiseen tarkkuuteen. Johan Anders Maars
ja Kristian Herrbål'kin ampuivat 12 (keitoksen) vihollista.

Wangiksi joutui 10 miestä, jotka seisoivat varustuslinjan päässä
eivätkä hekään aavistaneet mitään kavallusta, jotta olisivat päässeet
toisten kanssa pakenemaan. Kun näkivät itsensä kierretyiksi,
anoivat he henkensä säästämistä. Henki heille heitettiin; mutta
kaikkein toisten paettua, pieksettiin heitä toista tuntia näillä
maan-mainioilla kasakka-pampuilla. Pieksännän vihdoin viimeinkin
loputtua, ruvettiin heitä tutkimaan, ja ensi kysymys oli: "Kuka
teistä tahtoo hirteen?" Kun tälle viisaalle kysymykselle ei
tullut muuta vastausta kuin "en minä" rupesivat viholliset heidän
vaatteitansa ja ruumiitansa tuiki tarkoin tutkimaan. Jopa olivat
saaneet tutkia ja hakea monen vaatteet eivätkä olleet löynneet
mitään vaarallista, kunnes tulivat muutaman miehen luoksi, jolla
liivinsä lakkarissa oli paperilippu. Tutkia antoi sen toiselle,
joka osasi lukea. Se lukikin sen ja päätti siitä sen omistajaa
soveliaimmaksi hirsipuussa rippumaan. Tämä paperi näet oli vapaakirja
sen omistajalle kaikista Wenäläisten hätyytyksistä; mutta sillä
ehdolla vaan, ett'ei saisi "tätä sotaa kestäessä kantaa kalpaa
hänen majesteettinsä keisari Aleksanteri I vastaan." Mies oli
tullut tänne mainitun kersantti Wikström'in ja muutamain muiden
kanssa; paperinsa oli hän saanut Wiaporin linnan antaumisessa
Toukokuun 3 p. Kuten tuomittiin, kävikin: hän hirtettiin. -- Toiset
vietiin, sidottuina kaksi aina yhteen, Lapväärtiin. Yksi näitä
oli jo ikämiehiä, jolle varsinkin kävi vaivaloiseksi kulkea näin
pitkiä matkoja köydestä sidottuna, kuni muu eläin, jonka vuoksi
usein virkkikin: "Se kun pyysin armoa! Olisinko tiennyt tämän,
niin kernaammin olisin sinne kaatunut." Lapväärtistä lähetettiin
vangit vartioituina Porin kaupunkia kohden marssimaan; vartioina
oli heillä kymmenen miestä, jotta pakoon ei ollut hyvä pyrkiä,
varsinkin kun heillä hyvät kiväärit oli, sekä kyllältä millä ampua,
ja vankeja kuljetettiin köysistä. Waivaloista oli matka Poriin,
jonne viimein tultuansa saivat kuulla heitä lähetettävän edemmäs
etelään. Porissa pantiin he muutamaan pirttiin, jossa heidän piti
odottaa, kunnes saisivat uudet kuljettajat. Pirtissä saivat olla
yksin, ja miten hieroi puuhasi, sai muuan kätensä vapaiksi köysistään
ja auttoi sitten toisiakin saamaan käsiänsä irti. Pakoon toki ei
ollut tuumaileminenkaan, kun olivat keskellä isoa kaupunkia, jossa
saattoivat tavata vihollisia, ennenkuin arvelisivatkaan; siis he
istuivat siivolla, köydet viskattuina penkin alle. Kohta astui
mies sisään, joka käski heidän seurata häntä; kartanolle tultuansa
näkivät vangit taas 10 sotamiestä: heidän uudet kuljettajansa. Kun
tulivat matkalle, rupesivat miettimään miten parahiten paeta; sillä
he saivat yhä olla irti: tottapa heidän uudet kuljettajansa luulivat
heidän niin köysittä tulleenkin. Tien muutamassa mutkassa, jossa myös
ojat oli leveät, juoksi yksi vankeja, Maalahtelainen Israel Berts,
sivulle ja sieltä metsään. Kuljettajat tosin ampuivat hänen peräänsä,
mutta osaamatta. Berts juoksi mitä nopeinta jaksoi näissä oudoissa
metsissä, luullen häntä ajettavan takaa; hän luuli juoksevansa itää
eli koillista kohden. Tässä metsässä sai hän kulkea tallustella
kauan; tämä ristin rastiin kulku oli ikävää, tukalaa ja vaivaloista,
kun ei tiennyt missä samoili, mistä tavata ihmisiä ja saada ruokaa.
Wihdoin vaeltaessaan tapasi hän yhden vankeus-kumppaneistansa, joka
myös oli paennut; kotvan kuljeskeltuansa löysivät he iloksensa
viisi-toista samoin paennutta. Yksissä he sitten samoilivat kolmatta
vuorokautta näissä synkissä sydänmaissa, kunnes löysivät muutaman
metsätalon. Kuu eivät osanneet yksikään Suomen kieltä, oli heidän
vaikea saada talon säikähtyneitä asukkaita älyämään ja uskomaan,
ett'eivät olleet rosvoja eikä Wenäläisiä, mutta vihollisen luota
paenneita vankeja; sitten vasta saivat tietoja missä olivat ja mitä
tietä päästä kotiin. Mikä toisten kolmen kohtalo oli, sitä ei tiennyt
kukaan. Kentiesi pääsivät hekin pakoon? Kentiesi saivat hengillään
maksaa onnellisempain veljiensä vapauttamisen.



XII.


Äsken jätimme Wenäläiset voittajiksi Finbyy'n varustuksiin. Siinä
he eivät kauan viipyneet; mutta hajosivat ympäri kyliä. Tultuansa
kirkkomäelle sytyttivät he ne pitkät ja monenkertaiset rivit
kirkkotalleja, joita oli paljon sileällä ja lavealla lakealla
kirkon ja pappilan välillä, jotka kumpikin ovat samalla mäellä.
Kohta nähtiin pitkiä tuliviivoja lieskaavan kummallakin puolen
tietä Kaskiseen, kilvoitellen kesä-yön hämärää poistamassa nyt
juuri koittavan auringon punaisen ruskon kanssa. Toisia riehui
pappilassa, josta rosvottiin kaikki, mitä talonpojat olivat jättäneet
eheäksi. -- Rovasti parka! Yhtä karsain silmin, kuin talonpojat
katsoivat häntä, syyttäen aivan suotta Wenäläisyydestä, silmäilivät
myös viholliset rovastia. Se on muutamain kohtalo olla vihattuna
kummallakin puolen, ehk'ei olisikkaan rikoksia kumpaakaan kohtaan,
vaikka nämä kumpikin luulevat itsellänsä olevan tukeviakin syitä
vihaansa, rakastavat pysyä siinä luulossaan, eivätkä uskalla ryhtyä
asiata tarkastamaan ainoastansa pelosta, että kentiesi tulisivat
näkemään itsensä harhaelleen. Kun viholliset havaitsivat tohtori
Hägg'in talon autioksi ja varsinkin kun eivät löytäneet häntä
itseään, sydämmistyivät julmasti; sillä jo edeltäkäsin olivat
tuominneet hänen hirtettäväksi. Senpä tähden päättivät hirttää hänen
kuvansakaan. He valmistivat vaatteista mustaan puetetun miehen,
panivat paperisen papin-kaulustan hänen kaulaansa ja hirttivät
sitten jonnekkin pappilan luoksi tämän kuvan, näyttääksensä miten
tohtori Hägg'in olisi käynyt, jos olisivat tavanneet hänen.[24]
Pikaan nähtiin tulen liekkien lieskaavan pulskan pappilan akkunoista
ja siinä savun keskellä tulen valossa vihollisia riehuvan paloa
vielä parantaaksensa, missä ei enään ollut rosvomista, ehkä ankara
etelä-tuulikin kiirehti liekkien julmaa hävitys-työtä. Niin ei
ainoastaan palanut tohtori Hägg'in oma omaisuus, mitä enään oli
palamista, mutta arvattavasti myös monta pitäjän vanhaa kirjaa ja
paperia, jotka sattui olemaan rovastin huostassa. Se ainakin varmaa,
että näinä aikoina paljon katosi, jota sen kovemmin ei ole saatu
jälleen; jonka kyllä olisi pitänyt käydä laatuun, jos olisivat
seuranneet omia kaluja pakoon.

Melkein samaan aikaan kun tuli roimusi kirkkomäellä, olivat
kaikki kylät ympäristöllä ilmi-valkeassa; ankara tuli kiidätti
pelottavia tuli-pylväitä taivoa kohden. Kaikki tien varrella
olevat kylät poltettiin Näsbyy'stä Kaalahtea myöten; -- jo
ennen olivat eteläisemmät kylät Näsbyy'stä Pielahteen enimmäksi
osaksi poltetut. Harva talo vaan jäi palamatta näissä sekä 15
p. poltetuissa kymmenessä isossa kylässä, nimittäin Pielahden,
Stobacka'n, Kallnäs'in, Granskog'in, Hertsböle'n, Finbyy'n,
Näsbyy'n, Kirkkokylän, Kobnäs'in ja Kaalahden kylissä. Ei vihollisen
tarvinnutkaan muuta kuin kantaa vähän pehkuja eli olkia huoneen
ympärille ja sytyttää ne, taikka pistää tuli katto-tuohiin: lopun
teki tuima tuuli. Kaalahden kylään jäi viisi taloa palamatta, ehkä
kaikki talot ympäriltä paloivat. Kolme näitä oli toisissaan kiinni
mäellä. Wiholliset tulivat sinne ja kiljasivat ovesta jo: "anna
viinaa!" Nyt ei aikaa arvella ja heti toikin ainoa talossa olija
muutaman viina-nassakan eteen. He ma'ustelivat, maistelivat ja joivat
kunnes unhottivat koko asiansa ja muuttuivat niin siinä nassakan
ääressä sovinnollisimmiksi ihmisiksi mailmassa. Siinä istuivat,
puhua lipattelivat, kunnes tovin takaa torvet ja rummut kutsuivat
kaikkia tulemaan viivyttelemättä pois kylistä: niin ei ollutkaan
aikaa polttaa näitä taloja. Juttu toisten kahden talon säilymisestä
on seuraava: Näissä taloissa yhtenään oli eräs erinomattain jumalinen
ruoti-tuora, joka vietti päiväänsä vaan rukouksissa ja hartauden
toimissa. Muun talonväen pelätessä ja pakoa puuhatessa, kehoitti hän
kaikkia pysymään paikoillansa kotona, vakuuttaen näille taloille
ei tapahtuvan mitään pahaa. Luonnollisesti eivät he luottaneet
hänen vakuutuksiinsa, vaan pakenivat, kun yöllä kuulivat kelloin
tapulista antavan sanaa vihollisten ilmestymisestä: ruoti-tuora vaan
jäi. Sauvansa nojassa asettausi hän -- tuora oli päälle-päätteeksi
sokeakin -- jyvä-aitan portaille. Kiivaasti rukoillen istui
hän vihollisen polttaessa hänen ympärillänsä. Hän kuuli heidän
hevosten kavioin kopseen, muukalaiset kirouksensa joka haaralta
ympäristöstänsä; mutta kumma! ei yhtäkään vihollista tullut edes
näiden taloin tienoille, vielä vähemmin poltettiin niitä, aivan
kuni ukko oli sanonutkin. Kentiesi arvelivat viholliset näittenkin
syttyvän toisista ympärillä palavista, kentiesi oli se muusta syystä.

Nyt tapahtui tuokin tuttu Bennvik'in ryöstö, joka todella oli vesiä
silmistä puristava. Jo 9 aikana aamulla tuli tänne sana kasakkain
tulosta, jotta pakenisivat; mutta tilan jäykkä ja tilan uskalias
isäntä ei itse paennut, eikä päästänyt pakoon niitäkään, jotka
hänen luonansa olivat turvaa etsineet. Mutta kohta ajaa hurahutti
50 kasakkaa ampuen karpiinoillansa kartanolle, jonka yli nyt vasta
juoksi pakenevia, jotka tuskin kerkesivät rannasta vesille vihollisen
saavuttamatta. Ainoastaan vanhus P. J. Bladh ja hänen poikansa C. E.
Bladh eivät paenneet, vaan saatuansa vaimoväen vesille, palasivat
he kartanolle kasakkain heitä uhkauksilla ottaen vastaan. Pian
tarttui muutama ukkoa takin kaulustasta kiinni ja talutti kartanolta
läheiselle mäelle. Poikaa nyt rupesivat toiset hätyyttämään, vaatien
mikä rahaa, mikä muuta; he kiljuivat vuoroon: "dengi", "koschit",
"raha", "votka" ja mikä mitäkin. Kun saivat yhtä, vaativat toista.
Tässä oli hän heidän käsissänsä pääsemättömissä, kunnes yksi kasakka
vapahti hänen, vapahti yhdestä pahasta toiseen vielä pahempaan.
Hänkin vietiin samalle mäelle, jossa hänen isänsä jo oli. Siellä oli
muitakin tilan asukkaita, joitten joukossa eräs mielipuoli ukko,
jota sanottiin "Bäck vaariksi"; hän istui ojan partaalla ja rupatti
itseksensä ulkoa raamattua Babylon'in vankeudesta. Heiltä mäellä
tutkittiin kaikenlaista; tulkkina oli eräs Suomalainen Wiipurin
seuduista, joka uhkasi hirttää vanhan Bladh'in, kun ei tunnustanut
mitä ei tiennyt eikä ollut tehnyt. Waan äijä oli nytkin sama kuin
ennen -- yhtä jäykkä ja vakaa. Hänen köyttivät sitten ja taluttivat
hihnasta kasakka-hevosen luoksi. Poikansa, nähdessään tämän, repäisi
itsensä irti, juoksi luutnantti Kaminoff'in tykö, joka vähää ennen
oli ollut Bennvik'issä majaakin, häneltä isällensä armoa anomaan.
Mutta mitäs tämä jalo Wenäläinen teki? Irvisteli vaan ja nauroi.
Wastaukseksi antoi hän hakea Bladh'in kaikki lakkarit, vei mitä
sieltä löyttiin yksin nenäliinankin, saatikka sitten kultakellon.
Päälle päätteeksi pantiin lämsä sekä hänen että vanhan isänsä
kaulaan. Lämsästä sidottiin hän sitten muutaman kasakka-hevosen
kanssa yhteen seipääsen, jossa sai maata, kumppaninsa nurmea
ympärillä jyrsiessä, sen aikaa kun muut ja hevosen isäntäkin olivat
Bennvik'iä ryöstämässä. Aina tavan takaa tulikin sieltä Bladh'in
näkyviin ihastuksesta kiljuvia kasakoita, joilla kullakin oli jotain
omaisuutta talosta. Millä oli hänen omat vaatteensa, kulla isänsä
kalliita ampu-aseita; tuo kantoi ulkomaalta tuotua tähtikiikaria,
tällä oli Indiasta tuotuja silkkipakkoja satulallaan; yksi söi voita
yhdestä kourastaan ja jyrsi lihaa toisesta; toisen lakkareista
tirkisti joku lusikka tai hopeinen kynttiläjalka; -- siinä meni
kaikki kalliin tavara.

Niin riehuivat, rähisivät kasakat tässä kaksi tuntia, kunnes
Närpiöstä tuli kasakka palaamisen käskyllä. Silloin täytyi nuoren
Bladh'in ja palveliain lähteä matkaan, talutettuina hevosten
perässä; -- äijä Bladh oli jo ennen viety. Bäck tuoralla oli oma
kuljettajansa; mutta kun jo oli hyvin vanha, niin ei jaksanutkaan
juosta niin nopeaa, kuin kasakat vaativat. Huolimatta ukko paran
vanhuudesta kiirehti, nykki kuljettajansa häntä myötäänsä; kun Bäck
oli mielipuoli, sydäntyi hän siitä ja koki tepastella vastaan.
Kasakat nyt häntä pieksää muksuttamaan, jotta koko metsä kaikui hänen
hirvittävästä älinästänsä, kun vielä pistelivät keihään kärjellä
mieletöntä miesparkaa selkään ja hartioihin, jotta kulkisi paremmin.
Siitäpä ei apua; ukko pani vastaan vaan, joten hän kuljettajineen
jäi jälille toisista näkymättömiin -- julma mölinä vaan kuului aina
kun pistettiin piikeillä tai pieksettiin. Häntä ei saatu Närpiön
kirkkomäkeä edemmäs kulkemaan, johon julmasti murhasivat hänen. Jos
olisivat olleet oikeita ihmisiä, niin kyllä olisivat sekä katsoneet
hänen harmaisin hiuksiinsa, että nähneet häneltä olevan mielen otetun.

Närpiön kirkkomäeltä sopi nähdä etelästä ison ilmivalkean suitsuavan
taivasta kohden: Bennvik paloi. Toisaalla näkyivät viholliset olevan
erinomaisessa hälinässä, ja vielä usealla muulla haaralla poltettiin.
Kohta tulivat nekin Bennvik'iin vielä jääneet kasakat, joita jo
toinen kurieri kävi käskemässä pois. Niin oikoivat aitain, ojain,
peltoin ja risukko-niittyin yli. Sidottuina hihnasta, täyttä laukkaa
ratsastavain kasakkain käsivarsiin ja satulan johonkin nappulaan,
annettiin näiden vankien juosta tämänpäiväisiä maita Lapväärtiin
asti, kenraalin luoksi, joka on 4 peninkulman matka. Häneltä
toivoivat armoa eli oikeemmin sanoen oikeutta; mutta siinä olivat he
kovasti erhettyneet. Kenraali oli kyllä kasvoiltaan sileä ja siveä;
mutta oikeastaan oli hän sanapatturi ja kohtelias konna. Rääkäten ja
antaen toisten rääkätä heitä, lähetti hän heidät, isän sekä pojan,
Turkuun tutkittaviksi. Siellä heitä kauan pidettiin vankina, ilman
aikojaan, muutamain Wenäläisten mutkistetemisista. Kerran olivat jo
päästävinään pojan irroilleen; mutta sama, joka toi hänen Poriin,
vaati häntä tulemaan taas Turkuun. Wihdoin pääsivät irti. Näistä
omista ja isoista vaivaloisuuksista kertoo C. E. Bladh laveammasti
tekemässä kirjassaan: "Minnen från sista finska kriget", josta enin
osa tätä tapahtumaa Bennvik'issä on otettu.

Tämä vihollisten julma käytös näyttää lankeavan kreivi
Orloff-Denisoff'in syyksi, joka käytöksissään näyttää olleen
matata-mielisiä ja oman haluinsa orjan, ehkä korkea arvonsa
ja sukunsa saa hänen nimensä ja monet mustat työnsä muutaman
historiankin palstoihin kuvatuiksi kullalla, kunnialla ja
kiitoksilla. Eräs sen aikuinen vanhus sanoi hänestä, että "oli
pahempi kaikkia muita Wenäläisiä yhteensä", jolla lauseella näkyy
olevan peränsä; sillä päällikkönä olisi hän kyllä voinut kieltää
tämän riehumisen, raivokkaan vimman, joka on aina pimentävä
hänen muistoansa. Tämän käytöksen selittäminen sodan muutamaksi
täytymiseksi ja pakoksi ei käy laatuun eikä huojenna ollenkaan hänen
-- niinkuin ei myöskään Waasan rosvoamisen suhteen Demidoff'in --
velkaa; sillä veri-velkoja ei niin hevillä voida sovittaa eikä pyhkiä
pois, vähintäkään P. von Suchtelen'in kynän-piirroksilla, koska
raivon, riehumisen muisto on elävä polvesta polveen.



XIII.


Mitä kolmetuhatta talonpoikaa kelvollisetta päälliköttä ei voinut
saada matkaan, sen toimitti 50 miestä säännöllistä väkeä. Sekä
talonpojat että muut olivat ammoin pyytäneet apuväkeä Klingspor'alta
Närpiölle vihollista vastaan, mutta turhaan. Kummastelevilla ja
surullisilla tunteilla tarkastamme tätä maamme säännöllisen väestön
päälliköitten kovuutta hyvistä aikeista aseihinsa ryhtyneitä
talonpoikia kohtaan, ja kuitenkin olivat melkein kaikki kansan
vehkeet seurauksia säännöllisen sotaväen käskyistä ja yllytyksistä.
Sandels oli pääkenraaleista ainoa joka oikein todestaan käytti
niitä voimia, joita kansa vapaehtoisesti tarjosi hänelle avuksi
hänen urhoollisesti suojellessansa varustuksiansa Savossa ja niin
piirtäen kalliita muistoja Suomalaisen tahdosta ja tunnosta aikain
avattuun kirjaan. Klingspor ei kallistanut korvaansa Närpiöläisten
avun huudoille voimallisempaa ja tuossa paikkaa kaikkia lannistavaa
vihollista vastaan, ehkä taas lepäsi, mainioin kenraaliensa
Adlercreutz'in ja Döbeln'in voiton saatua Lapuan avaralla lakealla
Heinäkuun 14 p. Hän vaan lupasi lupauksiansa, joita ei koskaan
pannut toimeen. Osuus oli Lapualta lähetetty Isonkyrön ja Ylistaron
seuduille everst-luutnantti von Otter'in johdossa. Hänen väestössään
sattui olemaan eräs nuori ala-upsieri, majoittajan ammattia hoitava,
nimeltä K. F. Thesslöf -- nyt luutnantti -- joka, saman pitäjän
lapsia, jossa nyt sodan soitto palaa riehusi rahvaassa, varsinkin
toivoi päästä rientämään ahdingossa olevain pitäjäläistensä avuksi.
Monta hankaluutta ja vastusta täytyi hänen voittaa ennenkuin vihdoin
onnistui hänen saada von Otter'in lupa 50 miehen kanssa rientää
talonpoika-väestön avuksi, ja ilomielin läksi hän marssimaan.
Onnetonta oli, ett'ei annettu hänelle päällikkyyttä näiden yli, vaan
muutamalle luutnantti Melin'ille, jolle tämä asia ei ollut niin
painava kuin Thesslöf'ille ja sotamiehille, jotka olivat Närpiön
komppaniaa ja useimmat heitä Närpiön lapsia. Welttoudellaan ja
hitaudellaan sai Melin edellä-kerrotut palot matkaan; sillä hän piti
liiaksi useita ja pitkiä lepo-hetkiä, huolimatta käskettäväinsä
innosta. Nämä hänen liiat viivytyksensä näet saivat palot siten
matkaan, että myöhästyi, ehkä tulonsa silloinkin oli hyväksi. Waan
jos apunsa olisi tullut kolmea, neljää tuntia ennemmin, niin ei
vihollisen tuhoista tällä kertaa arvattavasti olisi tullut mitään.
Mutta kun nyt saapui, oli talonpoikain joukko hajotettu, sirotettu
ja iso osa pitäjästä oli jo tuhkana, -- tuhkana jossa kekäleet vielä
paloivat. Sama olisi kohdannut toisiakin kyliä, jos saamme uskoa
mitä voittavain Wenäläisten päällikön mainitaan sanoneen, kopistaen
vihoissansa piipustansa tupakan poroa, nimittäin: "niinkuin tässä
tupakan näette muuttuneen poroksi, niin pitää myös koko rannelman
tästä Waasaan asti muuttuman ihan raunioksi ja poroksi." Thesslöf
tai Melin miehineen ennätti kyllä aikaan estääksensä näitä uhkaavia
paloja, ehk'ei viivyttelemistä olisi ollut ollenkaan, sillä
madollista on hyvin, että vihollinen pian olisi pannut uhkauksensa
toimeen, kun luonnollisesti luuli kaikki, varsinkin Närpiön kylät
osallisiksi talonpoikain pyrintöihin, ja ne siis hänen silmissään
olivat sangen rikoksemalaisia.

Tietämättä talonpoikain tappiosta Finbyy'n sillan luona, olivat
nämä innokkaat apumiehet iloisina ja jäykkinä päätöksessään "ajaa
Wenäläiset hornaan" Närpiöltä ja likiseuduista, ehk'ei heitä ollut
sen useampaa, kunnes Ridderhjerta Markun kylästä paeten tuli heitä
vastaan ja kertoi miten käynyt oli.[25] Eivät tulleet tästäkään
surun sanomasta pahoille mielin, eikä nurkastuneet: päin-vastoin
leveni viha ja kiukku joka mieheen ja kiirehti heitä vaan nopeammin
marssimaan. Wastaansa tulevia talonpoikia otti Thesslöf myötänsä ja
asetti aina 2[26] joka sotamiehen väliin ja saapui niin lavennetussa
rivissä Näsbyy'n kylän alangolle. Tänne tultuansa alkoivat huutaa
vihollisten korviin hirmuisesti kaikuvan "hurraansa" ja rynnistivät
Finbyy'n siltaa kohden. Wenäläiset eivät edes aavistaneet tätä
hyökkäystä ja olivat hujan hajan kylissä: osa katsoi ett'ei jäisi
taloja palamatta, toinen katseli talojen tavaroita ja korjaili
niitä. Heidän pelkonsa oli surkea, kun näkivät säännöllistä väkeä
tulevan vastaansa, -- he jotka jo viettivät riehuen voittajaisia.
Heitä ratsasti ristin-rastiin, torvet toitottivat, kuikkuivat,
käskyjä lennätettiin joka suunnalle; samoja olivat nekin, jotka
Bennvik'iin kiidättivät paluukäskyjä, sillä Thesslöf miehineen oli
silloin jo tulossa. Wiholliset lähettivät erään sotilakon-hierojan
Thesslöf'in luokse; mutta ehkä se lähestyi puhaltaen torveen ja
välittäjän merkeillä, ei Thesslöf vihoissaan, innoissaan antaunut
mitään sovintoa hieromaan ja aika pamaus Pihl'in säilyttämästä
tykistä vastasi hänelle ja lopetti kaikki rauhan tuumat. Kun tämä,
jonka tarkoitus nähtävästi oli vaan voittaa aikaa, ei onnistunut,
käyttivät viholliset mielestään ainoata pelastuskeinoa, joka heillä
hädässään oli neuvona: pakenivat. Sillan, jossa muutama tunti ennen
tapeltiin, olivat jo laittaneet kuljettavaksi, panneet muutaman ladon
hirret siihen palkeiksi; siten pääsivätkin paremmin kuin tulivat.
Heidän pakoon pyrkiessä, toimittivat sotamiehet ja talonpojat,
joitten viime tappiosta masentunut into nousi ja koston himo kiihtyi,
urhoollisuutensa ihme-töitä, ehk'ei heitä kaikkiaan, palanneitten
talonpoikainkaan kanssa, ollut kolmeasataa enempää ja hangastelioita
monta vertaa enemmin, ei tiettyä kuinka paljon. He rynnistivät päälle
vaan, ajoivat takaakin vähän matkaa sillan eteläpuolelle, josta
sitten väsyksissään palasivat. Ei muisteta enään, kaatuiko yhtään
sotamiestä tai talonpoikaa; mutta muutamia oli haavoitettu. Kuinka
monta vihollista tässä kaatui, on mahdotointa enään saada selville;
sillä nämä ruumiit sekausivat niiden kanssa, jotka kaatuivat tässä
muutamia tuntia ennen. Nähtiin monta raatoa viruvan joessakin,
toisia oli rannoilla. Mutta enin osa oli vedetty latoon eli riiheen
lähellä siltaa, joka sytytettiin palamaan, ja jota koettivat
suojella kunnes se jo oli aivan valkean ja turmion omana, ennenkuin
kaikki pakenivat. Sittemmin löyttiin sen tuhkasta paljon kannuksia,
kiväärin piippuja, miekkoja j.n.e., joka kaikki oli jäännöksiä niistä
kaatuneista vihollisista, jotka heidän vielä elossa olevat toverit
olivat vetäneet tähän latoon, joka ruumiineen päivineen poltettiin,
"jott'ei viholliset eikä kukaan saisi tietää kuinka monta tosiaan
oli kaatunut." Poltettavain joukossa taisi olla usea vaan pahemmin
haavoitettukin; sillä sanotaan tulesta kuuluneen hätä-huutoja.

Wihollisten paettua, saivat aikaa silmäillä ympäristöänsä. Usealta
suunnalta nousi vielä savua, ja lieskasipa jossakin joku vasta
syttynyt huone. Pappila oli porona; mutta tämän pitäjään vanha
kivikirkko seisoi vielä, olkia sen ympärillä ja akkunareijissä.
Näitä olkia sanotaan vihollisten ruvenneen sytyttämään, kun Thesslöf
oli tulossa. Siitäpä he eivät kerjenneet katsoa kirkon syttymistä
paremmin, kuin että se jälleen sammui; se tapaus sanotaan muutaman
akan ansioksi, joka, kun viholliset poistuivat, astui ilmoihin
lymy-paikastaan jossakin läheisyydessä ja sammutti oljet.

Tämmöistä oli Heinäkuun 20 p. Kauheita paloja sai se matkaan; mutta
esti yhä kauheampia, kun voitto seurasi tappiota. Tällä tapahtumalla
loppuvatkin talonpoikain liikunnot näillä tienoin; sillä Melin ja
Thesslöf sai taas Ridderhjerta'n suojelusväen kuntoon, joka tietysti
sitten yhdistettiin katteini Gyllenbögel'in vapajoukon kanssa. Kuka
talonpoika ei tullut suojelusväkeen, se palasi kotiinsa, eikä heitä
enempi tarvittukaan, sillä äsken mainitun lähdön saatuansa, ei
vihollinen enempää pyrkinytkään Närpiölle, kun Finbyy'n sillan luona
seisoi katteini Gyllenbögel nyt suojelusväen ja Melin'in väen kanssa
600 miehen voimaisena ja vihollinen sai toisaalla tekemistä.



XIV.


Luokaamme vielä silmiämme näihin seutuihin ja niiden asukkaisin,
jotka saivat kärsiä niin paljon ja joitten vehkeistä meillä on
yhdessä tai toisessa suhteessa oppimista, ennenkuin ne kaiketi
jätämme. -- Enin osa asukkaita oli paennut kaukaisille karille
ja saarille. Helppo on arvata, minkäläistä elämä täällä oli.
Useimmilla ei ollut asuinhuonetta, jonka katon alla olisivat tänä
rauhattomuuden aikana saaneet nauttia ulkonaistakaan lepoa -- heidän
sydämmensä eivät kotvaan voinut rauhoittua, kärsittyänsä semmoisia
vammoja. Joku kalamiehen sauna ja siellä täällä nuottakota löytyi;
mutta riittikös ne monelle suojaksi! Ainoastaan heikoimmat lapset
ja sairaat, joita täällä oli paljon, voitiin majoittaa niihin.
Toiset olivat yöt päivät, mitä kumotun veneen alla, kuka kuusen
juurella; muutamat laittoivat asumusta itselleen tuuheimpiin paju- ja
kataja-pensikkoihin, toiset taas toimivat itselleen lehtimajoja.
Aika kyllä oli kesäinen; mutta he olivat kaukana meressä, jossa
tuimat tuulet usein jäähdyttivät ilmat olletikkin öiksi. Siitäkin
voi arvata, kuinka terveelliset heidän majansa olivat. Tähän
liittäypi vielä, että moni pääsi hädintuksin itse vihollisen käsistä
eikä kerjennyt katsoa itselleen kotoa ruoka- tai vaate-varoja,
vaan päästäksensä sen rääkkäyksistä, sinänsä päivänänsä heittäysi
venoseensa. Ne, jotka olivat lähteneet ennen ja kerjenneet ottaa
jotakin mukaansa, jakoivat usein tuomisensa tasan; toisten täytyi
henkensä vaaralla lähteä maalle katsomaan varoja itselleen ja
joukolleen. Nyt moni muutoin rikaskin tunsi, kuinka kova vieras
sisuksia pureva nälkä on, jos se kohta hänelle oli ensi kertakin.
Näitä viimeisiä oli eräs nuori tytär, joka läksi maalle ruokaa
hakemaan ja tuiki varovasti koki lymyten kulkea siellä; mutta hänen
kuitenkin äkkäsi muutama kasakka ja oikaisi heti hänen peräänsä.
Tuon kun havaitsi, täytyi tyttären nakkauta makaamaan lika-lampeen,
jott'ei vihollinen näkisi. Kasakka ajoi juuri hänen sivutsensa,
katsellen tarkkaan, minne esineensä oli lymynnyt; mutta ajoi toki
vähän syrjään, sieltä häntä hakeakseen. Lammista, jossa oli kotvasen
saanut rypeä, hiipi tyttönen konttien hiljaa viidakkoin ja risukkoin
läpi muutamaan ruis-peltoon.

Pellon vetisiä ja märkäruohoisia ojia myöten pakeni hän vielä rypien
rantaan, sieltä asiatansa ajamatta ja vilustuneena tuntikausien
konttaamisesta ja ryvennästä vedessä ja liassa, paetaksensa
toveriensa luoksi onnettomaan pakopaikkaansa. Tästä hän sairastui
ja sai niin maata 6 viikkoa vuoteen omana. Monta muuta samanlaista
ja paljon onnettomampaakin tapahtumaa olisi kerrottavana: mutta
siisteyskin kieltää niitä kaikkia kertomasta.

Näistä vaivoista ja kärsimisistä sikisi tauteja pakolaisten joukossa,
joka tautinen tila vielä paheni kun punatauti ja sotarutto kerkesivät
tänne. Siitäpä usea kuolikin tänne veneensä alle tai lehtimajaan!
Samoin olivat asiat niidenkin, jotka olivat paenneet metsiin
taikka pysyneet paikoillaan. Sillä vihollisen poltettua talot,
pyrkivät kodottomat sinne, missä katto oli vielä jäänyt entisillen.
Liiatenkin täyttyivät useat asumat aivan liiaksi, kun vähitellen
saaristoon paenneet alkoivat tulla maalle, jossa kotoinsa siassa
näkivät vaan kamaloita raunioita. Moni tupa oli kuin muurais-mätäs.
Wäen paljoudesta ja ahdingosta sikisi tännekin tauteja, pait muita
puutteita ja hankaloisuuksia, joita tämä elämä tuotti; sillä kun
vihollinen vei ja hävitti kaikki, ahdisti nälkäkin. Tämmöistä
kesti aikansa; maaherrakin koki toimia alastomille ja kodottomille
turvapaikkoja, miten hänen keinonsa sitten lienevät onnistuneetkaan.

Tämä sota ja nämä tapahtumat hävittivät pitkiksi ajoiksi
Närpiöläisten kaupanliikkeen, joka silloin oli joksikin virkeä,
ett'ei vieläkään ole koronnut entiseen kuntoonsa. He kävivät kauppaa
Ruotsin puolella isommillakin aluksilla; mutta kun heillä silloin
oli niin kutsuttuja kaljaasiakin parikymmentä, niin ei ole enään
kuin muutama. Jo Kesäkuun alusta kokivat Wenäläiset hävittää tätä
kaupan liikettä väkisinkin, kuten jo ennen olemme nähneet. Kun heiltä
vaadittiin pois kaikki veneet ja alukset, tiesivät he koukun tälle
kiellolle: he kätkivät aluksensa. Isoimmat aluksensa he laittoivat
ulkosaariin, jott'ei vihollinen saisi niitä käyttäässeen eikä
hävittääkseen. Pielahden kylällä yksin oli kolme isompaa alusta.
Kaksi niistä olivat vieneet ulommas; mutta kolmas oli ajaunut niin
lujaan karille, ett'ei sitä enään saatu irtikään. Tämän hävittivät
viholliset voitettuansa Lillmåssan nevalla ja Hertsböle'n kylässä.
Kun talonpojat olivat korjanneet veneensä, eivät viholliset tahtoneet
päästä alukselle. Mutta muutama kasakka, hyvä uimari, riisuikse
alasti ja nakkausi uimaan, sytytyskeinot hampaissaan tai missä
lienevät olleet; ui niin paikalle ja sytytti aluksen. Sitten palasi
hän samoin taas, levättyänsä hetken veden pinnalla ihaillaksensa
tuota näyttelyä, jonka itsellensä oli valmistanut. Toiset alukset
säilyivät.

Näitä päättivät pakolaiset itse täyttää apua toimittaaksensa. Kun
heillä oli aluksia, joilla pääsi edemmäskin ja selvä, vihollisista
vapaa meri edessä, minnekä he mielisivät luoda silmänsä jos ei
esivaltaansa, jota rakastivat suuresti, ehkä sekin oli jättänyt
heidät oman onnensa nojaan. Mutta jos omista ja muiden kokemuksista
tiesivät kavalluksen ja kelvottomuuden viittaavan Suomen sotajoukon
johtajan teitä ja polkuja, niin eivät voineet uskoakkaan,
että heidän hallituksensa olisi tuleennuttanut toimiansa vaan
teetteleväisyydestä, joten nyt sanovat. Ennen eivät suvainneet
kuningastaan moitittavan, nyt kaikki on Gustaf IV Adolfin syy!
Jo sanoin, että mielivät kuninkaansa puheille. Kuningas, joka
leikistä oli päättänyt tehdä toden, oli itsekin laivastolla
tullut Suomeen, sitä itse komentaakseen ja ollakseen muutoinkin
tantereita lähempänä, sodan juoksua paremmin johdattaakseen; ehkä
tiettyä on, että kova kohtalonsa tässäkin seikassa teki, ett'ei
esi-isäinsä onni seurannutkaan häntä, eikä hänelle paistanutkaan
Gustaf'vien kunnianpäivä. Hän oli nyt Grälsbyy'ssä Ahvenanmaalla.
"Wiisi- tai kuusikymmentä" henkeä, jaettuina tasan kumpaankin
alukseen, päätti purjehtia kuninkaan luoksi. He kelasivat ankkurit
syvyydestä ja toivovin silmin katsoivat he, kuten myötäinen tuuli
pullisti heidän purjeitansa. Heillä oli useampi tuuma tämän
kuninkaan luona käymisensä kanssa. Kun eivät kuninkaan asettamilta
johtajilta olleet saaneet apuväkeä, mutta vaan tyhjiä lupauksia,
jotka yllyttivät heidät liikojakin uskaltamaan, päättivät ilmoittaa
itselle kuninkaalle asiansa ja suinkin häneltä saada apua. Myös
oli heidän aikeensa pyytää hallitukselta apua heidän yleisessä
hädässään ja surkeassa, avuttomassa tilassaan. Wahingoitta, vaaroitta
pääsivät kuninkaan luoksi Grälsbyy'hyn ja pääsivätkin kohta hänen
puheillensa. Joukostansa valitsivat muutamia kunnokkaimpia kuninkaan
kanssa haastelemaan. Kuningas näyttäiksi hyvin "armolliselta" ja
"lempeältä"; hänelle kertoivat kuten osasivat sen minkä isämaansa
ja kotoinsa edestä olivat tehneet, ja ne polot ja kovuudet, joita
heidän oli täytynyt kärsiä. Kolme erityistä kertaa olivat he
kuninkaan puheilla, joka aina kohteli heitä hyvin suosiollisesti.
Kuitenkaan eivät saaneet siellä mitään toimiin, ja kun viime kerran
läksivät kuninkaan luota, pisti hän heille 15 riksiä käteen! Tätä
ihmettelivät ja paheksuivat talonpojat, kun nyt kohteli näin kummasti
heitä. Nyt näkivät itsensä ei saaneen täältäkään apua ja palasivat
murheellisin mielin kotimaillensa, jossa vasta myöhemmin, toisten
aikain aljettua, heidän vammansa sulivat kiinni ja tilansa taas
aikoja voittaen alkoi parata. Tietämätöntä lienee mitä Gustaf Adolf
tällä käytöksellään ja lahjallaan arveli. "Oliko tämä ainoa julmain
palojen palkkio, jonka nyt voi antaa?" Oliko tämä jotakin juomarahaa
vai todistiko se kuninkaan katkeroista tunteista, kun oli laittanut
itsensä yksin näin väkevää vihollista vastaan; toiko tämä hetki
hänen mieleensä tapahtumat Tilsit'issä ja England'in tarjotun avun,
jonka hylkäsi? -- Tällä Gustaf Adolf'in uudella eriskummaisuudella
tahdomme lopettaa nämä viimeisenkin kertoelmat Eteläpohjalaisten
rienteistä ja pyrinnöistä, sotaisista vehkeistä ja kärsimisistä tämän
iki-muistettavan sodan aikana, joka merkitsi uuden ajan aamuruskoa
Suomen saloille.



Viite.


Edellisessä kertoelmassani ei minun ole mieltä myöten sopinut
haastella yleisimmistä muista tapahtumista, näitä talonpoikain
liikkeitä ennen, eikä myöskään niitten loputtua, kun olin ottanut
kertoakseni tässä vaan talonpoikain tekoja ja töitä. Joku kuitenkin
ehkä ei halveksuisi saada joitakuita tietoja niistäkin ajoista.
Siis panen tähän luettelon sotaan koskevista virkakirjeistä
pää-sisältöinensä, jotka tähän aikaan tulivat Närpiön nimismiehen
arkistoon sekä Ruotsalaisilta että Wenäläisiltä.


W. 1808.

Helmik. 14 p. Nimismies Sandberg'ia käsketään laittamaan
keskievareihin hevosia kuriereja vasten.

    22 p. Maaherra Wanberg käskee ruotu-isäntiä kiireesti hankkimaan
    lampaanmahkaisia turkkeja sotamiehilleen, uhkaavia sotaretkiä
    varten; sillä muutoin täytyisi heidän lähettää ne kyytillä
    rykmenttiin.

    24 p. Haastetaan erään välipostin viivynnästä.

Maalisk. 2 p. Luettelo 84 uudesta sotamiehestä, joita kapraalit A.
Ludén, K. Westman ja N. Svarfvar määrättiin johtamaan.

    5 p. Kuninkaan Helmik. 6 annetun julistuksen johdosta, jossa
    oli tehnyt sodan tulon tiettäväksi ja yllyttänyt asukkaita
    urhoolliseen suojelukseen, kuuluttaa maaherra Klingspor'an
    käskystä, jotta joka miehen, kenen vaan haluttaisi, katsomatta
    tavalliseen sota-ikään, pitäisi olla tilaisuudessa saada
    kirjoituttaa itsensä sotamiesten joukkoon. Kehoitus tätä tekemään
    on kiihoittava ja voimallinen.

    15 p. Muonakuormaston matkamääräin asetus. Majuri Gripenberg'in
    käskystä muistuttaa maaherra nimismiestä, että hankkisi niille
    tarpeeksi hevosia. Kuormasto oli Porin rustholli-pataljoonan ja
    kulkeva Waasaan.

    20 p. Maaherra määrää Klingspor'an käskystä Närpiön ja Teuvan
    pitäjästä lähettämään 300 hevosta neljän päivän ruokavarain
    kanssa Lapvärtiin, läänin rajalle, jonne hevosia Hämeestä toi
    pakenevan Suomen sotajoukon kaluja. (Laihialta vaadittiin samaa
    varten 300 ja Isosta-kyröstä 400 hevoista).

    31 p. Kenraali Rajevskij'n sotajoukon piti kulkea läpi pitäjän.
    Jalkaväki-rykmentin Huhtik. 1 p., toisen jääkärirykmentin 1-4
    p., kuudennenkolmatta jääkärirykmentin 4-5 p. Nimismiesten
    oli velvollisuutena toimittaa kontua ja ruokaa, jonka
    lupasivat paikalla aina maksaa. Kenraali käskee myös toimittaa
    kurierihevosia Waasaan, Pirttikylään, Närpiölle ja Ristiinaan.
    Joka neljännes-peninkulmasta lupasivat maksaa 10 kop. kuparia
    (peninkulmalta 48 nykyistä penniä!)

Huhtik. 8 p. Ristiinan pormestari käskee nimismiehiä toimittaa
57 hevoista Näsbyy'n keskievariin kuormastoa varten.

Toukok. 9 p. Nimismies Ingström on valittanut maaherralle, että
Närpiöläisten täytyy Maalahtelaisten huolimattomuuden tähden kyyditä
venäläisiä kuormastoja aina Maalahteen, jonka vuoksi Teuvalaisetkin
jo kahdesti olivat kieltäneet tulla kuormaston kuljetukseen. Maaherra
uhkaa kovuudella.

    10 p. Wenäläisten käsky laittaa maantiet hyvään kuntoon.

    16 p. Nimismiestä käsketään tiedustelemaan, onko papeilla tai
    muulla säätyväellä Närpiöllä eloa kaupan Wenäläisille.

    21 p. Maaherra käskee nimismiehen luetuttaa tämän kuun 29 p.
    muutaman kuulutuksen uskollisuusvalan vannomisesta Wenäjän
    keisarille ja käskeä kirkkoherran, muutamain virkamiesten,
    lautamiesten ja valiomiesten kokoutua Waasaan kaupungin kirkkoon
    vannomaan Kesäkuun 5 p.

    25 p. Sanberg kuuluttaa valiomiesten valitsemisesta ja
    vannomisesta, sekä muitten siitä vapauttamisesta. (Tämän jo
    tunnemme.)

Kesäk. 5 p. Nimismiestä käsketään kokoomaan kaikkia isompia veneitä
otollisille paikoin, ottaa pois ja tallehtia purjeita, ruoreja ja
airoja ja siten estää kaiken purjehtimisen, ellei sitä keisarillinen
sotaväki lupaisi. Saadaksensa tilaa veneittensä viljelemiseen, olisi
heidän kääntyminen kenraali Rajevskij'n luoksi Kokkolaan ja Kniper'in
luoksi Waasaan.

    5 p. Nimismies saa käskyn Wenäläisiltä asianomaisen päällikön
    määräämäin upsierein avutta ottaa talonpojilta Kesäk. 19 p.
    Jumalan palveluksen päätettyä kiväärit, pyssyt, pistoolit ja muut
    aseet.

    14 p. Kisällejä, oppipoikia, joku kauppiaskin on tullut
    maaseutuihin ja siellä levittänyt perättömiä ja hirmuisia
    kutsupuheita. Semmoisia ihmisiä on nimismiesten etsiminen ja
    Waasaan lähettäminen.

    15 p. Waaditaan tarkkoja tietoja pitäjässä tapahtuvista
    seikoista, kansan kokoontumisista, sekä ruotsalaisten että
    venäläisten sotajoukkoin marssimisista (Käskyn sivulle on
    kirjoitettu: "19 p. Ei tuntunut mitään erinomaista").

    21 p. Kuulutetaan, että ne papit ja virkamiehet, jotka eivät
    seitsemän päivän sisään, tämän kirkossa kuulutettua, vanno
    uskollisuusvalaa Wenäläisille, pannaan viroiltansa pois,
    lähetetään lähinnä asuvan sotapäällikön luoksi, viedään sieltä
    vartioittuina Turkuun, josta he lähetetään Ruotsiin. Heidän
    Suomessa olevan omaisuntensa kanssa menetellään maanlakien
    mukaan (heitä pidetään maan pettureina). (Närpiöllä vannoi kuni
    muistamme 2 henkeä.)

    24 p. Waaditaan luetteloa vastaan-otetuista pyssyistä ja
    kivääreistä.

Heinäk. 7 p. Klingspor'an kuulutus Uudesta Karlebyy'stä. Kaikkein
Wenäläisten antamain käskyin ja kuulutusten pitää oleman voimatta ja
seurauksetta; heidän vangitsemansa pitää päästää irroillensa; asiain,
jotka vihollisen käskystä ovat haastetut oikeuksiin ratkaistaviksi,
pitää jäämän siksensä. Lopuksi kiittää Klingspor uskollisina
pysyneitä.

    19 p. Maaherra N. v. Schoultz julistaa Klingspor'an
    tyytyväisyyden rahvaasen Sulvassa, Maalahdella, Pirttikylässä,
    Närpiöllä, Korsnäs'issä, Teuvassa, Mustasaaressa ja Sundomin
    kylässä. Hän kiittää heidän suostumustansa asettamaan
    suojelusväkeä ja lupaa voimiensa mukaan jouduttaa ja tuleennuttaa
    heidän vehkeitänsä.

    23 p. Maaherra käskee vara-nimismies Myrberg'iä pakoittamaan
    muutamia huolimattomia ruotuja laittamaan niitä suojelusmiehiä,
    johon ovat sitouneet, väkinäisen oton uhalla, ja käskee lähettää
    nämä Finbyy'n sillan luoksi, jossa suojelusväki palveli. Kaikkea
    tätä näet oli tekeminen, jotta Lapuan tappelulla saadut voitot
    vihollisen yli säilytettäisiin.

    23 p. Postinkuljettajat, jotka ovat kieltäneet laittaa
    suojelussotamiehiä, ovat siihen velvoitetut.

Elok. 2-4 p. Maaherra käskee Myrberg'in, Klingspor'an käskystä,
keskievareihin toimittamaan kurierihevosia.

    17 p. Taas käsketään toimittaa vielä puuttuvia suojelusmiehiä --
    pappilatkaan eivät olleet vapautetut.

    18 p. 'Osuuden päällikön, katteinin ja tähtikunnan jäsenen
    Gyllenbögel'in käskystä saan käskeä herra ruununnimismiestä
    virkansa voimalla vaatimaan kaikkia sapeleita, miekkoja,
    pistooleja, tussareita, kiväärejä, muskettipyssyjä, valjaisia,
    joita voi olla rahvaalla Närpiön pitäjässä; sillä niitä tarvitaan
    kuninkaallisen majesteetin ja ruunun varalle yhteistä suojelusta
    varten. Se, jonka huomataan kätkevän jotakin tämmöistä, on
    mainittava ja oikeuteen haastettava. Torpparin poika Simon
    Johanpoika Skata on tänne lähetettävä ja velvoitettava tuomaan
    myötänsä sen miekan, jonka on ottanut eräältä venäläiseltä
    katteinilta. Lapväärtistä Elokuun 18 p. v. 1808.

                                       Fredr. Ridderhjerta,
                                      pataljoonan päällikkö.'

    27 p. Hevosia on hankkiminen Wähästä-kyröstä tulemaan ruunun
    kuormastoa varten.

    31 p. Ingström'in on hankkiminen 100 hevosta Näsbyy'hyn
    ruokakuormaston viemistä varten Lapväärtiin. Pait sitä pitää
    105 hevoista lähettää Brändöö'hön tuomaan sieltä Ristiinaan
    jauhokuormastoa. Laiva näet oli tullut Brändöö'hön.

Syysk. 24 p. Kenraalmajuri Knorring kuuluttaa, että hänen
ylhäisyytensä Buxhoevden, joka tullessaan tapasi läänin maaherratta,
on nimittänyt hänen maakunnan hallitusta hoitamaan. Myös käskee hän
jo maksaa verot Wenäjän ruunulle; ylöskanto oli alkava Lokak. l p.

Lokak. 24. p. Nimismiestä käsketään hankkimaan 40 hevosta, joka
keskievariin Lapväärtistä alkaen; sillä Suomen uusi pääkuvernööri
Buxhoevden seuranensa oli Turusta tulossa.

Marrask. l p. Ingström on valittanut maaherran luona, että varsinkin
merenrantakylät eivät tottele päätöstä Syysk. 30 p. koskeva jyväin
ja heinäin sekä kyydinmaksoa Wenäläisten tarvetta varten, ja ett'ei
hän voi la'illisestikaan menetellä heidän kanssansa, koska ovat
niin monta. Tästä syystä käskee Knorring eversti Alexejeff'in antaa
tarpeellista apua uppiniskaisia vastaan, jos Ingström vaatii;
Ingström'iä taas yllytetään mainitulta everstiltä ottamaan sotaväkeä
avukseen.

    30 p. Närpiöläinen sotamies Karl Tall päästetään kotiin,
    varustettuna vapauslipulla, hänen vannottuansa uuden
    uskollisuuden valan.

    30 p. Buxhoevden käskee maaherran kautta, että: Jos
    sotilas tulee Ruotsin sotajoukosta ja löydyttää itsensä
    keisarillisen sotapäällikön luona, niin otettakoon häneltä
    heti uskollisuusvala, laitettakoon hänelle matkakirja kotiinsa
    ja annettakoon leipää sekä 5 ruplaa rahaa. Waan jos sotilas
    salaa metsiä myöten palaa Ruotsin armeijasta, keisarillisen
    sotapäällikön luona itseänsä löydyttämättä, niin meneteltäköön
    hänen kanssaan asetusten mukaan. Ruunun palveliain on
    lähettäminen kertomus kaikista tulleista sotamiehistä,
    jotta kertoelma seikasta maaherran kautta lähetettäisiin
    Buxhoevden'ille.


W. 1809.

Tammik. 6 p. Maaherra käskee Ingström'in ilmoittaa niille 24
hengelle, jotka ovat sanoneet kärsineensä vahinkoja Wenäläisten
sotaväen kautta ja kadottaneensa omaisuutta 294 ruplan 32
killingin arvosta, että heidän, näitten vahinkomääräinsä totuuden
ja luotettavuuden tutkittamista varten, pitää saapua maaherran
virkakunnan tykö, jos tahtovat saada mitään hyvitystä.[27]

    9 p. Maaherran kirjeen kautta vapahdetaan kaikki ne, jotka ovat
    palovahinkoja kärsineet, hollia tekemästä, "jotta talvis-aikana
    voisivat hankkia hirsiä tarpeellisten asuntohuonetten
    rakentamista vasten."

Helmik. 16 p. Maaherra Carnall'ilta -- neljäs maaherra Waasassa
tämän sodan aikana -- Ingströmille: "Jotta voitaisiin järjestää ja
vähänkään auttaa niitten talollisten aikaan-tuloa, jotka vihan aikana
maassa ovat varsinkin palovahinkoin kautta kärsineet enimmän, niin
myös jotta voitaisiin auttaa köyhimpiä vähänkään viljan hyvitykseen
ja myös jotta neuvoteltaisiin miten kyydin teko sekä kuormasto- että
holli- ja kurieri-hevosten laitanto vähimmällä rasituksella ja
rahvaan kesken tehdyn mukailemisen jälkeen voitaisiin saada toimeen,
olen minä nähnyt tarpeelliseksi käskeä teidän, siinä valiomiehen
valitsemisesta valtiopäiville pitäjänmiesten kohta pidettävässä
kokouksessa, esitellä sen ratkaistaviksi seuraavia pykäleitä: 1:ksi
Eivätkö pitäjänmiehet katso kohtuullista olevan, että hirsillä
ja muilla rakennus-aineilla, ainakin sen verran mitä tarvitaan
yhden asuinhuoneen, yhden navetan ja yhden aitan rakentamiseksi,
auttavat niitä taloja, jotka palon kautta ovat kadottaneet
huoneensa, jonka kautta se hankaloisuus vältettäisiin, joka tulee
palovahinkoja kärsineitä perheitä tykönänsä pitämisestä; myöskin
ovat ne talolliset, jotka asuvat tien varrella ja ovat menettäneet
omaisuutensa ja olleet pakoitetut hakemaan suojaa etäisimmillä
paikoin, autettavat ainakin muutamalla halkokuormalla syrjätaloista,
kunnes voivat itse hankkia itselleen; 2:ksi pitää rahvaan neuvotella
ja päättää mistä suhteesta kyyditseminen on toimitettava, yhden osan
kadotettua hevosensa, sekä venäläisten että suomalaisten sotajoukkoin
marssimisista, tai saatuansa tätä ennen jostakin syystä siitä
vapautta tai lievitystä; 3:ksi toimitettakoon luettelo tärkeimmistä
elon tarpeista tulevaan leikkuusen saakka, sekä siitä minkä verran
suoloja joka talollinen arvelee tarvitsevansa tulevaksi kevääksi."

Toukok. 27 p. Käskee Cantall Ingström'iä, pääkuvernöri
Sprengporten'in Toukok. 18 p. ja venäläisten sotajoukkoin
pääpäällikön Wiljaminoff'in saman kuun 26 p. antamien kirjeiden
johdosta, Petäjälahden, Jutkas'en ja Jeppi'n kylissä osaksi
majoitetun Kiseloff'in kasakkarykmentin hevosille heti
toimitettavaksi laitumia talollisten luona. Ingström'in tämän kirjeen
syrjään kirjoitetuista muistutuksista näkee, että seuraavana Kesäkuun
6-7 ja 12 p. oli toimitettu laitumia 12 hevoselle Norrnäs'iin,
6 hevoiselle Töjbyy'hyn, 15 Herrström'iin, 15 Korsnäs'iin, 25
Moikepäähän, 33 Petäjälahdelle, 3 Stobacka'an ja 3 Näsbyy'hyn,
yhteensä 112 hevoselle.

Kesäk. 5 p. Maaherra käskee Ingström'in anastaa ja huostaansa ottaa
Wenäjän ruunun tarpeita varten kaikki pitäjässä olevat alukset.
Näistä aluksista luvataan maksaa vuora vissiin määrään ja tinkimättä
asiasta tehtyjä kauppakirjoja mukaan. Omistajain pitäisi vastaaman,
ett'eivät laivat luvatta purjehtisi satamoistansa muita asioita
varten. (!)

    17 p. Edellä-mainittu kielto kumotaan ja omistajille myönnetään
    oikeus purjehtia laivoillaan milloin mielivät; mutta tila siihen
    oli ylipäällikkyydeltä hankittavana. (!!)

    27 p. Kulku Ruotsiin kielletään kovasti.

    27 p. Käsketään valvoa, että luotseja löytyisi rannelmalla
    Ristiinan ja Raahen kaupunkien välillä, jossa tavallisesti
    ennenkin on ollut, entisillä ehdoilla ja samoja etuja vastaan,
    kuin Ruotsinkin vallan alla olivat nautinneet.

Heinäk. 3 p. Katteini Selivanoff'illa kirjoitetaan olevan oikeus
Wenäen ruunun tarpeiksi käyttää aluksia ja isompia veneitä, mitkä
vaan voivat otollisemmat olla, ja ovat omistajat ankarimman
rangaistuksen uhalla velvoitetut vastaan-pistämättä antamaan
aluksensa hänelle ja maksoa saadaksensa saapua maaherran tykö.

    13 p. Kolme sota- ja yksi muona-laiva ovat tulleet Kaskisten
    satamaan, ja käsketään, että 3 luotsaroimiseen tottunutta
    kaupunkilaista auttavat niiden päälliköitä maksoa vastaan.
    Ingström'in käsketään antaa luettelo luotsaroimiseen kykenevistä
    talonpojista, jotka sitten ovat velvoitetut toimittamaan luotsin
    työtä, jos niin vaaditaan ja tarvitaan.

Elok. 16 p. Maaherra Carnall Ingström'ille: Pääkuvernööri Barclay
de Tolly'n -- hän oli siis jo kolmas pääkuvernööri tämän sodan
aikana -- kirjeen johdosta, että muka on valitettu siitä, kun
ala-upsierit ja postinkuljettajat, asetetut postipaikkoihin, ovat
ottaneet matkaavilta kyytirahan eivätkä antaneet sitä täytenä
talonpojille, ja myös siitä, että kaikkia päälliköitä on muistutettu,
jotta postipaikoille asetetut ala-upsierit ja postin-kuljettajat
ovat sinne asetetut ainoastaan järjestyksen vuoksi ja rahvaan
sitojaksi, sekä että heidän ei tätä enemmin olisi kyytirahain kanssa
tekemistä, ja että matkustavien on velvollisuus seurata seuraavia
pykäliä: 1:ksi ett'eivät matkustavaiset vahingoittane keskievareita
eivätkä väkivaltaa käyttäne, ja 2:ksi että matkustavaiset maksavat
täydet kyytipalkat rahvaalle. Myös kuuluttaa maaherra, että joka
keskievarissa matkatien varrella on pidettävä 6 hevoista kuriereja
varten ja syrjäteillä 4 hevoista joka keskievarissa samaa varten,
joita matkustavaiset eivät saa käyttää.

Syysk. 15 p. Carnall käskee Ingström'in ennen uuden päivän kulumista
antaa tiedon kuinka paljon salpietaria pitäjäässä keitetään, kuinka
paljon vielä kerjetään keittää Wenäjän ruunun varalle ja mikä sillä
on hintana.



D) Hajapaikkaisia liikkeitä w. 1808.



I.

Tapahtumia Saarijärvellä.


Jo ennen olemme nähneet sotaisen hengen liikkuneen Pohjanmaalla,
ja se olis levennyt pitkin koko rannelmaa pohjoisimpiin osiinkin,
jos olisi saatu puoluetta säännölliseltä sotaväeltä. Yksikin
lähetys tarjosi Klingspor'alle, hänen Siikajoen tappelun voitettua
levätessään, käytettäviksi pari kolme tuhatta talonpoikaa, jos niille
annettaisiin aseita ja johdattajia. Mutta Klingspor ei huolinut
käyttää niitä voimia, joita kansa tarjosi hänelle. Kuitenkaan
ei asukasten halu vastustaa vihollistansa siitä sammunut, että
sotajoukkoin päällikkö ylenkatsoi heidän tarjouksensa. Senpä
vuoksi moni läksi omin tuumin etelämmäs kuljeskelemaan hakeaksensa
vihollisia, jotka vihdoin olivat saaneet syytä palata. Semmoisia
läksi muutama satakunta Lohtajan pitäjästä Kalajoelle ensinnä, josta
miehiä lisäysi ja lähdettiin kulkemaan Alavieskan, Ylivieskan,
Pidisjärven, Haapajärven ja Pihtiputaan kautta Wiitasaareen ja
Saarijärvelle, jossa saatiin tietää vihollisia olevan. Jokapaikasta
aina liittäysi miehiä lisää, niin että joukon Saarijärvelle tullessa
heitä jo oli useampia satoja miehiä. Tultuansa Wiitasaaresta Häkkilän
kylään, Pyhäselän rannalla, lähettivät sanoja rahvaalle, että
olisi joka paikassa avullisna karkoittamaan vihollisia Saarijärven
kirkolta. Wenäläisillä näet oli isohko kuormasto täällä kirkon
ja Ilolan talon välillä, jota vartioimassa oli joltinen joukko.
Tämäkin kuormasto oli tähän jääpynyt keliriiton vuoksi, kun ei
pääsnyt millään ajo-neuvoin kulkemaan edemmäs, Pohjanmaalle elo- ja
sotavaroja viemään. Wihollinen tässä ollessaan kyllä ei tehnyt
vahinkoja eikä paljon pahuuksia muuta, kuin vaan pikku ilkeyksiä,
otellen omin lupinsa mitä mieli teki vaan; mutta kumminkin hän oli
kutsumaton vieras, jonka läsnä-oloa ei suinkaan hyväksytty, jos ei
liioin uskallettu häntä hätyytelläkään. Siitäpä syystä suostuivatkin
varsinkin järvien takaiset kyläkunnat Pohjalaisten tuumiin vihollista
karkoittamaan; varsinkin kun he olivat järvien takana peninkulmien
päässä suojassa, jospa yritys toisikin myötänsä pahimpia seurauksia
kuin toivottiin.

Häkkilässä neuvoteltiin ensinnä ja päätettiin sitten miten menetellä
vihollista karkoittaaksensa. Ensinnä laittoivat kirkonkylään erään
Häkkiläisen antamaan tietoa asukkaille, että samana päivänä oli
tapeltava, jotta yksi osa auttaisi heitä, toiset laittautuisivat
pakosalle. Sanansaattaja ratsasti ensinnä Tarvaalaan, kappalaisen
taloon, jossa silloin oli kappalaisena vara-kirkkoherra Johan
Calonius. Tälle hän näytti paperin, joka Klingspor'an nimessä käski
olla talonpoika-joukolle avullisna; mutta Calonius huomasi heti
kirjan olevan talonpoikain omia kynäilemiä ja sanoikin sen tuojalle,
ehkä tämä väitti sen olevan Klingspor'an omasta kädestä. Sieltä
läksi hän rovasti Joh. Erik Roscher'in luokse, jossa näytti samoin
kirjeensä. Mutta täällä tuojan ei käynyt paremmin, kuin että ajettiin
ulos, kun rovastin nuhdellessa heidän vehkeistänsä, hän rupesi liian
mahtavaksi ja uhkaavaksi.

Samana päivänä, jälkeen puolipäivän tulikin talonpoika-joukko
kirkolle; mutta he eivät tavanneetkaan vihollisiansa huolettomina
ja varustamattomina. Sillä kyläläisten keskenään haastellen
tulevista tapahtumista saivat muutamat nais-heittiöt kuulla kaikki
ja juoksuttivat heti kohta sanan vartiaväelle, jotta siten tiesivät
varustaita. Heidän päällikkönsä, "katteini Hållbom", ei ollut
paikalla, vaan Karstulassa käymässä. Pahoin kyllä sattui hän juuri
palaamaan ennenkuin talonpojat rynnistivät käsiksi. Talonpojilla
oli tuumana kiertää vihollisen siihen missä oli. Sen vuoksi
jakausi heidän joukkonsa kahteen osaan. Isomman joukon piti tulla
ryntätä Laukkaalta päin tietä myöten, ja toisen joukon, toista
sataa miestä vahva, oli samaan aikaan määrä hyökkäistä vihollisen
niskaan takapuolelta. He sitä varten jo ennen eroitettiin matkaamaan
Lumperois-järven pohjoisimpaan lahteen, nimeltä Haralahti, josta
heidän oli tuleminen ilmoihin, kun kuulisivat ammuttavan toisaalla,
kirkon ja Tarvaalon pappilan välillä olevan Palavasillan luona, josta
toiset aikoivat aloittaa tappelun.

Tämä aije ei ollut huono; pila vaan että nuo nais-hylyt kerkesivät
kieliä kaikki vihollisille, jotta osasivat olla varuillansa. Kun siis
tämä isompi joukko joutui näkyviin, ampui ensinnä kellotapulissa
olevat vartiamiehet heitä vastaan ja samassa riensi toisiakin
sillalle päin, jonne talonpoika-joukko jo oli rientänyt, ja joka
on vaan muutama kymmenkunta askelta tapulista. Kun vihollisia tuli
täydessä asussa vastaan, niin hämmästyivät talonpojat, eivätkä
tienneet miten käyttäitä; huolettomia ja torkkuvia he näet olivatkin
tulleet ottamaan. Kaikki oli sitä hullumpi, kun ei aseistakaan ollut
varaa; harvalla oli koko joukosta pyssyjä ja vaan muutamilla Lohtaja- ja
Kalajokelaisilla avulliset hylje-pyssynsä; toisilla oli taas
seipäitä, oijettuja viikatteita, pitkiä puukkoja seipään päässä,
rautakankia, tuuria ja millä mitäkin. Pyssymiehet ampuilivatkin
vastaan ja varsinkin ne, joilla oli pitkäkutiset hylje-pyssyt.
Toiset eivät voineet tehdä mitään ja moni alkoi vetäytyä takaisin
sen vuoksi. Mutta karvasta oli pakokin, kun nyt kerran oli saatu
vihollinen silmäinsä eteen, niin pitkiä matkoja kuljettua ja tuhansia
hankaluuksia tänä kelittömänä aikana voitettua. Niinpä paljasti
muutama rintansa, heittäin hornaan mitättömän seipäänsä, jäi
seisomaan ja huusi viholliselle: "Ammu piru tuohon!" Liekö vihollinen
ampunutkaan, ainakaan ei se osannut pilkkaansa, ja kun ei mieskään
tahtonut antautua vangiksi, läksi hänkin muiden muassa pois.

Täll'aikaa oli Karstulasta tullut lisää 40 kasakkaa, jotka kangasta
tullessansa antoivat tulonsa siten tiedoksi, että jokainen lankasi
pyssynsä kankaalla juoksevaa Heikki Pekkasta kohden, mutta osaamatta.
Sitten vielä ajoi muutamat häntä perästä, että Pekkasen täytyi
juosta järvelle, ehkä sen jää jo oli aivan soraksi sulanut, eikä
sitä enään kukaan uskaltanut kulkea. Pekkanen upposikin kahdesti
jään alle; mutta pääsi toki ylös ja juoksi rannalle, jossa mätästen
väliin koki lymytä. Mutta sieltäkin löysivät hänen, vetivät ilmoihin
korva-tukasta ja veivät Ilolaan, jonne isoin osa näitä apu-kasakoita,
laukauksensa ammuttua jo oli ajanut suoraan. -- Kun mies pääsi tänne,
olivat talonpojat Palavansillan ja Tarvaalan väliltä jo paenneet
ja Wenäläisiä lähtenyt heitä ajamaan takaa, jota pitkittivät noin
pari venäjän virstaa. Samoin katosivat nekin Heralahdessa olleet, ei
mitään tehtyään ja tuskinpa näyttäytyänsäkään.

Moniaita tappelua varten tulleita talonpoikia sekä rauhallista
kylänväkeäkin joutui vangiksi tässä. Kummatkin papit sekä nimismies
otettiin vartioittaviksi ja tutkittaviksi. Herrat pantiin
lehmi-navettaan ja muille annettiin parempia vankihuoneita.
Wankeja tutkittiin kolmasti päiväänsä ja jokaista syytettiin
liittolaisuudesta kuormaston ryöstöä yrittäneiden talonpoikain
kanssa. Warsinkin pitelivät Pekkasta pahoin; hän pieksettiin kaiketi
veres-lihoille ja rahat vietiin. Mutta oltuansa kolme päivää vankina
pääsi irroillensa, kun voi selittää Hållbom'ille, joka selvään puheli
sekä suomea että ruotsia ja jonka sanottiin karanneen Wenäläisten
puolelle, ett'ei hän ollut ryöstäjäin joukossa. Kun oli poislähdössä
ja kulkenut vähän matkaa, toivat vartiat hänen aina takaisin, luullen
hänen karanneen. Sen vuoksi antoi Hållbom hänelle sitten passin,
jonka kanssa estämättä pääsi kulkuun. Kun everst-luutnantti v.
Fieandt myöhemmin tuli Karstulaan, läksi Pekkanen hänen luoksensa ja
antoi pitkin matkaa kaikenlaisia tietoja, Fieandt oli suvainnut ja
suosinut häntä hyvin, kun oli pikku tiedustelemisissa varsin sukkela;
sitä vastoin sanotaan hänen aina ajaneen läheisyydestänsä Saarijärven
kirkonkyläläiset, kiistäen heidän olevan vakoilioita.

Samoin päästettiin papitkin ja vallesmanni irti, kun ei heidän
päällensä saatu mitään syytä, ehkä heitä viikon päivät koettiin
salvata omiin sanoihinsa. Calonius pakeni päästyänsä tien varrelta
eikä palannut ennenkuin syksyllä. -- Ei saatettu syystä rangaista
mitenkään kirkonkyläläisiäkään, kun eivät olleet ehtineet mennä koko
rymäkkään ja he siis olivat syyttömiä, ehkä heitä kovin tahdottiin
saada syypäiksi, ja oikeutta pitämään oli tullut isompia joukkoja
varastoja varjelemaan. Kun taas Fieandt tuli hiljemmin Karstulaan, ei
vihollisilla ollut aikaa semmoisia seikkoja tutkia.

Näin päättyi tämä kahakka, jota varten niin pitkä-matkaisia oli
tullut tänne vaan sodan halusta. Tämä heidän retkensä sai tämmöisen
onnettoman päätöksen Toukokuun 15 p. Ehkä tämä yritys ei onnistunut
paremmin, on sillä kuitenkin suuri arvonsa todistusta varsinkin
Pohjalaisten innosta isänmaatansa suojellaksensa. Luultavasti
olisikin kaikki luonnistunut hyvin, jos vaan ei samat hylyt,
kuin Närpiölläkin olisi saaneet sanaa noille maan mainioille
viehätteliöille kasakoille. He, kun ensinnä kuulivat asian,
säikähtyivät ja kokivat olla varuillansa. Niin he olivat osaksi
repineet Palavasalmen siltaa vähän ja kokeneet ko'ota kaikki
veneet Lumperoisen ja Saarijärven rannoilta pohjoispuolelle, jossa
itse olivat. Näitä veneitä, jotka olivat täyttäneet tuohilla ja
tervaksilla kuten kerkesivät, asettivat Palavasalmeen sillan alle,
jotta pistäisivät ne tuleen ja hävittäisivät sillan, jos talonpojat
pitäisivät puolensa ja pyrkisivät yli sillan.



II.

Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.


Wallesmanninsa yllytyksistä käski Rautalampilaisia jo Toukokuun
21-23 p. Koivistoon varoja ryöstämään. Heidän oli tuumat tulla
aivan äkkiä ja vihollisen tietämättä; siksi olivatkin ottaneet
tullaksensa vanhaa maantietä, joka kulkee Kapeen virran yli.
Mutta heidän ei onnistunut päästä käsiksi vihollisen huomaamatta;
vaan löysivät vihollisia vastassaan, jo ennen kuin olivat tulleet
Koivistoon. Sanotaan Laukkaan sen-aikuisen siltavoudin laittaneen
sanan Wenäläisille sekä heidän tulostansa, tiestänsä ja muusta.
Siispä olivatkin viholliset heitä ottamassa vastaan jo Kapeen sillan
päässä, lähes kaksi neljännestä ennen Koivistoon tuloa. Talonpojat
tästä säikähtivät, kun tämä vastaan-pano tuli niin aivan odottamatta.
Senpä tähden päättivätkin paeta. Tässä joutui kuitenkin useampia
vangiksi, varsinkin niitä, jotka olivat rohkeampia eivätkä tahtoneet
paeta. -- Kaksi miestä pujahti muutamaan veneesen, paetakseen yli
virran; mutta viholliset tavoittivat heidät ja syöksivät heti
painettinsa, toisen hartioista, toisen rinnoista läpi. Edellinen
kuoli heti, mutta toinen sai kädellänsä painettia vähän väistetyksi,
ett'ei joutunutkaan paraalle paikalle. Hänen niin huomasi eräs
hellä-sydämminen vihollinen luutnantti kituvaksi, sitoi sen haavat
murennetulla suolalla ja leivällä sekä nosti hänen hevosensa selkään.
Wihollisten palattua Koivistoon vankinensa, laitettiin toisille
puiset pultit jalkaan; mutta hän sairasna pääsi ilman kaikkia
kahleita, hellän vihollis-luutnantin välittämisestä. Koiviston
pirtissä pidettiin heitä muutamia päiviä vartioituina, kunnes
sairas pääsi pakoon. Heidän vartiansa näet seisoivat oven suussa
ja porstuassa. Joku sattui porstuassa kolahtamaan ja vartia oven
suusta sitä katsomaan. Mutta samassa sieppasi sairas laudan ikkunasta
(silloin ei ollut lasi-akkunoita) ja pujahti reijästä ulos. Wasta kun
hän jo peltoa pakeni, huomasivat viholliset hänen ja ampuivat perään,
mutta osumatta. Toiset päästi uljas Fahlander, heidän viikon päivät
vankeina oltuansa.



III.

Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.


Saman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen
perästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai
tarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita
vihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta
muonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja
täytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko
tuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä
seikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja
missä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi
käräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla
ratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu
jauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa
siaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät
vapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden
ratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia
tämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään
nurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin
heidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita
Rautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt
kotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia
kuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata
myöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä
vesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli
useampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä
jauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki
mielensä ryöstää.

Sitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?),
jotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo
ennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa
muutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli
5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät.
Nämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi.
Tuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla,
että päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa
Laukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota
vartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen
otti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi,
jotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä
sopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi
noin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat
vähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä
pakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken,
marssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä
olevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon
olevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin
yötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän
koittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan
humalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin
viinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin
penkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan.
He nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo
oli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä,
sillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven
suussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä
mitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten
että viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten
siinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen
ja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle
kaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti
perään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa,
ennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä,
jotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään
pakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa,
ei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa
kyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon
pirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.

Nyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja
purettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin
toinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. --
Puralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi
talonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä
olikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa
työ oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he
lähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille;
mutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä
niin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun
pääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat
kauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon
osasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian
Koivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo
selvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi.
Senpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa
viljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan
voittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan,
kun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli
etukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: "minä olen tämän kylän herra
ja kuningas." Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello
4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.

Jälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati
vastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä
halkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja
neljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama
Laukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat
hänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä
läpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin
suupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen
toiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain
väliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin
hiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä
surkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli
löytäjänsä käsiin.

Nyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat
hakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä
löytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison
osan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei
vihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet
tappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon.
Siellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä
pääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi
eikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös
järkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta
päästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta,
pait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja,
joita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet
polttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin.
Moision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja
mutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian
jäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina
ollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.



IV.

Koiviston tappelu Toukokuun 29 p.


Sandels oli uljaan katteini Malm'in kautta Toukok. 12 päiv.
erinomaisella rohkeudella voittanut Kuopion kaupungin Wenäläisten
vallasta ja saanut siellä isoja varustuksia ja varoja huostaansa,
ehkä itse vielä oli Pulkkilassa käyttääksensä voittoansa siellä ja
käyttääksensä voiton etuja. Täällä sai hän kuulla, että Wenäläiset
Perhon, Saarijärven, Laukkaan ja Rautalammin kautta uhkasivat
valloittaa jälleen Kuopion kaupungin, jonka vuoksi heti läksi sieltä
ja tuli Toivalaan 20 p. Täältä hän heti lähetti alaluutnantti
Tavaststjerna'n 50 miehen kanssa Malm'in joukkoa Rautalammille
tiedustelemaan kaikenlaista ja ottamaan siellä olevan kuormaston;
myös oli Tavaststjerna'lla käskynä vartioida sieltä Pohjanmaalle
menevää tietä mainittuin seurakuntain läpi. Sittemmin lähetettiin
Tavaststjerna'n väen lisäksi katteini Spåre 100 miehen kanssa
Kajaanin pataljoonaa; hänen myös oli koko tätä nyt 150 miehen
voimaista joukkoa päällystäminen. Eversti Fahlander sai sitten käskyn
Spåre'n väen kanssa tunkea edemmäs ryöstämään vihollisen varoja
ja tiedustelemaan sen vehkeitä. Laukkaan kirkkoherran kautta sai
hän tietää yhtä ja toista; myös kuuli hän miten Karstulasta koko
joukko vihollisia oli tulossa. Ei siitä säikähtänyt, vaan päätti
miehinensä ottaa vihollisen melkoiset varat, ennenkuin vihollisia
ehtisi apuun. -- Koivistossa olevain varain vartiaväkeä oli enennetty
koko joukko jo ennestään talonpoikain yritysten vuoksi; senkin kuuli
Fahlander. Hän päätti jakaa väkensä kahteen osaan, joista pienempi
osuus kiertäisi vihollisen takapuolelle ja sieltä alkaisi hiljallensa
hyökkäystä, jotta vihollinen ei arvaisi mitään, kun hän itse isomman
joukon kanssa toisaalta rynnistäisi.

Tultuansa Kapeen sillan kautta vanhaa maantietä, pysähtyi eversti
Fahlander joukkonensa Louheesen tiedustelemaan. Hän sai muutaman
talonpojan lähtemään Koivistoon vakoilemaan. Hetken sillä tiellä
oltuansa, palasikin mies ja kertoi sinne saadun lisäväkeä noin 100
miestä ja luuli siellä nyt olevan vartioväkeä 250 ja 300 miehen
välillä. Tiedusteltuansa kaikellaista muutakin samalta mieheltä,
sai Fahlander hänen opastamaan itseänsä Koiviston takapuolelle,
Mäen torppaan, puolen venäjän virstaa Koiviston tuolle puolen. --
Mäen torppa on louheikkaalla harjulla, jonka takana on lahti ja
edessä isoja ja korkeita kallion lohkeimia. Se oli yö kun Fahlander
tuli tänne. Päivän koittoa vähän ennen läksi Fahlander joukkonensa
rynnistämään Koivistoa kohden. Ensi vartiakunta otettiin, ennenkuin
kerkesi antaa mitään merkkiä; mutta muutama välivahti, eli oikeimmin
hänen valpas hevosensa, huomasi nämä metsikön suojassa hiljaa
rynnistävät sotamiehet, hirnahti ja herätti niin isäntänsä, joka
nuolen nopeudella ajoi Koivistoon. Rynnistyshetki oli jo ohitse,
eikä hänen toista joukkoansa kuulunut. Tukalaa hänen oli odottaa,
varsinkin kun vihollisen rumput rämisivät ja sen torvet soivat
heitä herättämään. He tulivatkin erinomaisella nopeudella valmiiksi
ottamaan vihollisen hyökkäystä vastaan; etevimpiä ja toimikkaimpia
herättäjiä ja valmistajia oli eräs rumpari ja ala-upsieri. Nyt ei
Fahlander enään voinut odottaa; sillä vihollinen kerkesi varustautua
vaan paremmin. Hänen oli 100 miehensä kanssa rynnistäminen pitkää
kujaa, jota pitkin vihollisen hyvin sopi ampua kivääreillään.[28]
Etuansa kyllä viholliset kokivat käyttää, ja hirveän kuulasateen
saivat rynnistäjät vastaansa; mutta kummasti kyllä ei vahingoittanut:
mikä meni yleten, mikä alaten ja mikä sohisi sivuitse. Fahlander
oli kovasti jo edeltäkäsin kieltänyt väkeänsä ampumasta, ennenkuin
antaisi itse käskyn. Itse hän kävi pyörittäen miekkaansa päänsä yli
joukkonsa edellä, ja ehkä yhtenään sohisi kuulia ympärillänsä, ei
sattunut yksikään häneen.[29] Kun niin oli miehinensä hurraten ja
juosten tullut muutamien sylien päähän vaan vihollisistaan, niin
käski ampua. "Pam". Savu esti näkemästä mitä vaikutuksia ensi laukaus
tuotti; mutta voivotus-ääniä kuului. Toinen kerta laukastiin, ja kun
haiku vähän haihtui, nähtiin viholliselta kaatuneen paljon väkeä;
mutta sentään ei paennut. Aikaa ei ollut Suomalaisilla laahata; mutta
painetti ojennettiin siaan ja niin rynnistettiin alinomaa ampuvain
vihollisten päälle. Tämän piikki-muurin rynnistäessä harvenikin
vihollisen rivit, ja pian oli yleinen pako vihollisen ainoa apukeino.
Jo muita ennen oli vihollisen vartiakunnan päällikkö, kun häntä
herätettiin nukkumasta, hypännyt akkunasta ulos, niin nousnut
hevosensa selkään ja lähtenyt ajamaan tiehensä Jyväskylään, heittäen
kaikki siksensä. Lähtiessään oli hän virkannut: "lempo heitä vastaan
tapelkoon! Koettakaa mitä luulette voivanne! Minä menen." Tämän hänen
lauseensa kuulivat samassa huoneessa vangitut talonpojat edellisistä
kahakoista. He mainitsivat hänen olleen kovin leppyisän miehen ja
puhuneen selvästi suomea. Siitä päättivät muutamat ukot hänen olleen
Suomalaisen, joka ei tahtonut tapella kansalaisiansa vastaan, ehkä
oli vihollisen palveluksessa.

Koivistossa oli vihollisilla paljon varoja: pitkiä pinoja mattoja
ja paljon muuta kalua; tässä olevan vartiajoukonkin paljoudesta voi
älytä siinä olleen joltinenkin määrä. Fahlander ei voinut ottaa niitä
mukaansa; mutta hän laittoi talonpojille sanan, että heti kohta
tulisivat noutamaan niin paljon vilja-varoja kuin suinkin voisivat,
"muutoin hän polttaisi kaikki tyyni ja saattaa huoneitakin mennä."
Pikaan tulikin talonpoikia, että kohta enin osa saatiin korjuusen.
Muutamia jäi korjaamaan itselleen talven-varoja, kun Fahlander
miehinensä läksi pois. Hän näet oli saanut tiedon, että 2000
Wenäläistä oli tulossa Karstulasta, joita hän ei uskaltanut ruveta
vastustamaan, kuten ei sopinutkaan. Muassaan vei Fahlander 27 vankia.
Paikalle jäi 11 kuollutta ja 9 pahoin haavoitettua, joitten hautaa
maantien vieressä vieläkin matkaaville näytetään.

Kun Wenäläiset tulivat toisna päivänä Koivistoon, rupesivat he
hakemaan varojansa; paikoin löysivät, toisin ei. Missä vaan löysivät
"knalleja", jauhokuleja, hatun-höyheniä eli muuta semmoista, siinä
polttivat talon paljoja juttelematta, ehkä oikeus oli asetettu muka
Koivistoon. Nyt vasta rääkkäykset ja vainoomiset alkoivatkin, ja
ne koskivat kaikkein ankarimmin Laukkaalaisia, ehkä heitä Walkolan
rymäkässäkään ei ollut kun muutamia Rautalammin rajakylistä. Ei sillä
hyvä, että veivät, söivät sydänmaistakin eläimet; rääkkäsivätpä
ihmisiäkin. Mikä ammuttiin, kuka pieksettiin kuoliaaksi, tai
hirtettiin eli muutoin tapettiin. Niin ottivat erään räätälimiehen,
jonka päästä lämmintauti oli ajanut hiukset, ett'ei vielä ollut
kerjennyt kasvaa uusia siaan, muuta kuin vähän tynkiä. He luulivat
häntä päästään kapinoitsiaksi tai sotamieheksi ja hirttivät hänen
vaan siitä syystä, ett'ei ollut tukkaa. Kun lämmintauti tänä kevännä
raivosi täällä, ja siis moni oli tukatonna, niin annettiin usealle
syyttömälle "katulhöppiä" (kujapieksoa), johon joita-kuita kuolikin.
Sotapäällikkö Jyväskylässä, Karabenskij, oli vielä hyvin järkevä
ja hellä-sydämminen mies, jonka tykö käännyttiin aina, kun aivan
selvää vääryyttä tahtoivat toiset viholliset tehdä; sillä vääryydet
mainitaan hänen aina rangaisneen ja kieltäneen, missä vaan näki
ja voi. Laukkaan rovastia semmoisissa tiloissa usein käytettiin
tulkkina. Rovastin mainitaan muutoinkin muutaman Wiaporista
palanneen everstin (Wadenstjernan) kanssa käyneen vierastelemassa
tämän säädyllisen Karabenskij'n luona, joka oli ollut hupaisimpia
seuramiehiäkin.



V.

Tapahtumia Keuruulla.


Hankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet
Keuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin
tehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja
hävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan
eikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen
keväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin
sotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten
johdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut
kirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa
ei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli
kärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin
taikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.

Mutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa,
sillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet
tämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa
sotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen,
ett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät
olleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän
antaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja
eversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä
he aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan
antaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien
mikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin,
kun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan
vuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan
tiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista
vehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi
täytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja
antaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös
monen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä
vetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi
silloinkin, jotta "pakkolupa ei olekkaan mitään lupa" Ainakin yksi
joutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; -- he näet useimmiten
vaelsivat joukottain.

Tämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa;
he olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston,
jota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto
oli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei
epäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät
ajamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat
saivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin
hevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.

Kukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen
heidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit,
kun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa,
jossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat
pois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti
Keuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia
Jyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä
sen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten
taas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään.
Kuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja
sieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei
pääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.

Jämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta
vihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet
muuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä.
Pohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta
puetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän
aikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan.
Heti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja
muita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä
tietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin
taloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven
rantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä
paikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa
varsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö,
jonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä
odottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen
aina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.

Siten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon
kuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien
mutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään.
Täällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli,
hyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?),
ottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan
panna vastaan. Jääkärit -- joukossa kenties Jämsäläisiäkin -- ottivat
heiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja
seipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka
pahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin
suojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois.
Saatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä
halusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän
tien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua
kulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun
kerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.

Mutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin
oli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille
jälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet
ja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja
Alavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin
osa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin
kukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin
se oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin
aseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili
tehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut
talonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut
perjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli
Heinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: "oli silloin
Keuruullakin ihmisiä." Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut
kirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa
ja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät
uskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät
vihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä,
ehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet
saada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin
kutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan
muutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach,
oli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon
kirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu
Jumalan-palvelus.

Palaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli
vihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille.
He kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän
se auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen
pelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen,
karjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä.
Nähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan
sitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat
pääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän
peräänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei
ennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten
pakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine
päivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.

Täällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha,
kaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut
satulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty
ilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa
koko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään.
Sitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat
viholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain
ruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä
luulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden
häntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä
omassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön,
jos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut
pysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut
käskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai
toista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan.
Tosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan
kaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta
ja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.

Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset
kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin
aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä
yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai
hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin
juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti
raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti
enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi
heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät
aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin
kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada
hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia
maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean
antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja
savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja
alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas
heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla
riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut
vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän
koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään
eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten
rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän
Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén
(?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että
tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai
luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta
rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi,
ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan
vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan
on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai
häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa
ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat
häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja
moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin
annettiin nimeksikään.

Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä
luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut
ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset
toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille,
joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi
mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen
kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän
aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen
viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa,
koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti
raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa
vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in
käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista
eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä
siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana
tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin.
Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa
muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt
palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi
uusia aikoja ja uusia toiveita.

Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan
poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä
oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta --
sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. -- Tätä oikeutta ja
tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin.
Papin syyllisyyden määrääminen -- ei tutkiminen -- otettiin
ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä
kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään
säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin
heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään,
jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi.
Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin
rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja
kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen,
minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet.
Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin
pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista
kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta
ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he
häntä Jämsään.

Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama
kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä,
niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta
ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston
ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään
ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet
melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies
Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän
torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko
Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät
kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan,
jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia,
joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä
kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan,
jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in
ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin
tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä
muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä,
ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.

Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme
talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset
olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli
ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja
auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten
rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä
ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat
tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia
nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä,
veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä
poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä
katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet
katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan;
"mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet
talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?"
Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa
herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti
hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille
tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa
syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi
tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei
heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.

Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella
kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt
mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs
pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä.
Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama
töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä
kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein
takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan
paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia
asumia uudesta hankkimaan. -- Kauan muistellaan täällä vielä tätä
sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".



VI.

Kahakka Alahärmässä.


Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana
Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin
käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan
Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee
yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen
tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään
herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri
Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän
läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; -- hänen vetäymisestään ovat
joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään --.
Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla,
tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden
joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan
sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten
kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen
kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian
oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi
"hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta
läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan
tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä
ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut
muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet
erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä
ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että
sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset
eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.

Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain
vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian
ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen
vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan
nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli
juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään
hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti
syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja
rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki
aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä
kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan
Härmään.

Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin
neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä
ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät
paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin
olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät
niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei
jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi
toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä
hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä
huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä;
toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä
haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.

Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut,
asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä
he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia
vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä
kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se,
kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle
rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi
talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa,
katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä
vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan
toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä
rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin
raukesi nauruun. -- Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias
Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle,
nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan
sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen
upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.

Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle
puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi
komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan.
Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia
astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä
kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta
samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta
rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei
ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä
mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä
etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa
olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi.
Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät
takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut
käyttääkkään.

Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja
nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen
lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan,
olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista
sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka
ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä,
Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita
ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen
itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen
useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut:
viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he
hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät
hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen
päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran
aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä
pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt
niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka
vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati
uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä
paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa
heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi,
jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta,
hänen hyvistä varustuksistansa.

Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas
löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun
pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa
heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä
ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli
päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen
Pirin kylän.



VII.

Kahakka Kantin keskievarissa.


Wenäläiset lähettivät Waasan kaupungin ryöstöstä ja saman kaupungin
seuduilta saatuja jyvä- ja jauhovaroja muille eteläisemmissä osissa
maata oleville sotajoukoillensa. Tämän kuormaston muistellaan
olleen 70 hevosen vedettävän, ja sitä varten olivat nimismiehet
muutamat myöten, toiset vastoin tahtoansa, ko'onneet hevosia
läheisimmistä seurakunnista. Heinäkuun 17 p. tuli tämä kuormasto
Kauhajoelta Karvian kappeliin, joka nykyään on Kankaanpään
pitäjästä; Karvialaisten oli nyt laittaminen se edemmäs.
Kuormastossa oli 12 kasakkaa ja noin 50 jalkamiestä vartiaväkeä,
paitsi kuormastoa kuljettavat talonpojat, jotka tähän aikaan eivät
olleet luotettavimpia venäläis-varain suojelioita. Karvialaisetkin
olivat kokouneet määräajaksi; mutta ei hevosinensa, vaan enimmäksi
seipäinensä Kantin keskievariin, jossa viholliset aikoivat
muuttaa hevoisia. He näet olivat Kauhajoella vähän ennen saaneet
sotamarsalkki Klingspor'an nimeen kirjoitetun yllytyskirjeen
kuormaston ryöstöön. Heidän ei kirjeen mukaan tarvitsisikaan muuta
kuin vähän viivytellä vihollisia, kunnes Suomalaista säännöllistä
sotaväkeä ehtisi tulla kuormastoa oikein ottamaan pois: se muka
tulisi tuossa tuokiossa Kanttiin. Tämän kirjeen tekiäksi luullaan
Knuuttilan herraa Kauhajoella Gustaf Inberg'iä,[31] jonka sanotaan
lähettäneen samanmoisia joka naapuri-seurakuntaan. Että kirjeitä
oli samanlaisia lähetetty muuallekin, tahtoo sekin todistaa, että
tätä puheena olevaa kuormastoa ryöstämään kokousi Kanttiin miehiä
Isolta-joelta, Honkajoelta ja Parkanosta, pait Karvialaisia. Waan
harvalla heilläkään oli pätevämpiä aseita tai pyssyjä; mutta he
siitä vähän pitivät lukua, kun heidän ei muka tarvinnutkaan muuta
kuin vähän viivytellä vihollista. Näitä kirjeitä lennättämään oli
Kauhajoelta laitettu useampia ratsumiehiä, joitten täytyi ajaa aika
vauhtia, jos mieli kaikkein ei myöhästyä ja kuormaston ennättää sivu
Kantin.

Kauhajoen tietä Nurmijärveltä tulevaa kuormastoa vastaan läksi
Kantista kolme ratsumiestä tarkastamaan, jos ei hätyyttämään sieltä
tulevia Wenäläisiä; kaksi näistä oli Kantin talonmiehiä ja kolmas
oli kirjeentuoja, Tobias Kiviluoma nimeltään. He ratsastivat noin
kuusi neljännestä Nurmijärvelle päin tätä ikävää Hämeenkangasta,
kunnes pysähtyivät muutaman nevan eteläpuolelle. Sen pohjois-rannalla
olevalta mäeltä näkivät kohta laskeuvan sotaväkeä. Eivät ensinnä
tienneet oliko se luvattua Suomalais-väkeä vai vihollista, kunnes
hevosmiehillä näkivät olevan keihäitä kuni ainakin kasakoilla ja
muutoinkin kasakan hankkeet. Miehet arvelivat hetken pysyä vaan
paikoillaan ja sanoa kasakoille, että he toivat hevosia kuormastoa
varten; mutta päättivät sitten paon paremmaksi. Ennenkuin sieltä
läksivät ajamaan pakoon, pistivät maantien poikki olevan ojan-rumpun
palamaan. Rumpua sytyttäessä meni aikansa ja kun heidän ja kasakkain
väli ei suurin ollut Wenäjän virstaa pitempi, pääsivät kasakat heitä
lähemmäs. He kyllä kokivat ajaa aika vauhtia, mutta kun kasakat
aina lähestyivät, niin eivät enää uskaltaneet ajaa tietä myöten,
mutta poikkesivat metsään, ajettuansa tietä virstan verran. Sitä
ennen olivat kasakat jo saavuttaneet Kauhajokelaisen, jolla oli sekä
huonompi että matkasta väsyneempi hevonen. Hänen tappoivat siihen
ampuen ja sapeleilla, piikeillä tuhansiksi palasiksi hakaten. Jolla
kasakoista paras hevonen, se oikaisi taas niiden kahden toisen
kimppuun, pysähdyttyänsä räpäyksen Kauhajokelaisen ympärillä;
-- palama ojan-rumpu näet ei ollenkaan voinut estää hevosmiehiä
pääsemästä. Pakenevat Kanttilaiset ajoivat muutamaa mäkeä alas
keitaalle, jonka ranta oli parin kolmen sylen levyiseltä varsin
vetelää. He, jotka tunsivat paikat, tiesivät kyllä mistä ja miten
ajaa kiireissäänkin; mutta heitä takaa ajava innostunut kasakka ei
arvannut päältäpäin rahkaista, vaan alta hyvin liejua nevanrantaa
mitenkään vaaralliseksi, vaan ajaa hurotti täyttä laukkaa mäkeä alas.
Mutta samassa kun tuli keitaan rannalle, kaatuivat hevonen ja mies,
sekä tulon nopeudesta että suon vetelyydestä. Sepä olikin miesten
onni; sillä eivät olleet enään edempänä paria kolmea syltä jälestä
ajavasta kasakasta, kun se kaatui suohon. -- He siitä sitten edemmäs
ajamaan; mutta eivät uskaltaneet enään lähteä Kanttiin, vaan pyrkivät
kaiketi toisaalle syrjä-taloihin; sen enempää eivät enään joutaneet
katsella kaatuneen eikä muiden kasakkain perään, asetonna kuni
olivat, vaan pakenivat onnellisesti.

Tästä kasakat jälestä tulleen kuormaston kanssa vaan matkustivat
edemmäs Kanttia kohden, ollen aina varuillansa. Kauhajoelta saakka
olivat tulleet varsin varovaisesti, sillä heitä olivat talonpojat
hätyyttäneet siellä, kokien ryöstää koko kuormastoa, joka yritys
ei kuitenkaan onnistunut. -- Tämän kuormaston ryöstö-yrityksessä
ja muutaman toisen ryöstämisestä saikin Kauhajoki kärsiä
kielin kertomattomia poloja, joista kuitenkin jo ennen muut
ovat vaikeroinneet ja jotka eivät kuulukkaan tähän. -- Kantin
pohjois-puolella olevasta sillasta tapasivat Wenäläiset sinne
tultuansa moniaita palkkia sillan kannesta revityksi pois; mutta
hyvin oppineine hevosineen he helposti hyppäsivät yli tämän vähäisen
esteen, hämmästykseksi talonpojille, jotka älyttömyydessänsä luulivat
jo tämän repimisen auttavan eivätkä repineet koko siltaa auki, joten
he itse olisivat ehtineet päästä pakoon. Säännöllistä luvattua väkeä
ei ollut odottamistakaan; sillä se ei tullutkaan Nurmijärveä edemmäs.
Tätä luvattua ja pari tuntia vihollisten Nummijärveltä lähdettyä
sinne tullutta apu-miehistöä johdatti katteini Uggla, joka taisi
senvuoksi palata, kun luuli Nurmijärvellä olevan vihollisella aika
ison miehistön.[32] Mitenkä hän voi saada tämmöisen tiedon, on vaikea
arvata, varsinkin kun oli juuri asian alkain laitettu Kauhajoelta
Kanttiin sana rahvaalle, että ryhtyä aseisinsa, juuri tätä kuormastoa
ottamaan tai viivyttelemään. Kukatiesi Uggla oli ainoastaan
tietävinään; ehkäpä sentään joku olisi voinut tuoda hänelle vääriäkin
tietoja.

Talonpojat kun näkivät tehtyin esteittensä mitättömyyden ja
ennestäänkin vihaisten kasakkain rohkeuden, peljästyivät, semminkin
kun olivat tulleet aseitta eivätkä kukatiesi moni uskoneet koko
asiasta totta tulevankaan. Siis heittivät he seipäänsä yksi sinne
ja toinen tänne. Neljä talonpoikaa eivät ennättäneet tuon ampuvan
ja hirveällä nopeudella lähestyvän, innoistaan kiljuvan vihollisen
jaloista; heitä hirmuisesti viilleltiin ja leikeltiin sapeleilla ja
miekoilla, kunnes vihdoin keihään pistännällä murhattiin. Yksi näitä
oli jo vanha ja tutiseva äijä, jonka sydämmellä vielä oli nuoruuden
jäykkyys, joka tahtoi olla joukossa, kun jotakin oli tehtävänä.
Hän sekä yksi toinen olivat Karvialta, yksi oli Honkajoelta ja
neljäs Ilmajoelta. Paitsi näitä tässä murhattiin jo mainittu
Kauhajokelainen, sekä samalla yksi kuormaston kuljettajia, joka
pyrki pakoon, kun näki toisia tapettavan. Toiset talonpojat pääsivät
pakoon mikä minnekin. Kuormasto läksi täältä itse otetuilla hevosilla
kulkemaan edellensä Tamperetta kohden.

Koko sota-ajan oli Kantin keskievari sittemmin jonkun vartiajoukon
majana; heitä oli tavallisesti 25 miestä. Ne söivät kylän karjat ja
hävittivät paossa olevien talonmiesten elämisen. Ehk'ei rahvas enää
uskaltanut hätyyttää julkisesti heitä, niin oli usein kahden-kesken
riitoja, joissa aina tavan-takaa vihollinen heitti henkensä; mutta
kun ei ollut näkiää, niin kaivettiin ruumis maahan ja koko asia jäi
kaipailemiseen. Samoin kuoli hyvin monta vihollista, useimmissa
paikoin koko maassamme, metsän ja sydänmaan yksinäisyyksissä, joissa
ei toista todistamaan kykenevää vihollista ollut.

Warsinkin kävi monen niin, joka uskalsi liian syrjä-kyliin
rappaamaan. Heidän luultiin sitten eksyneen, väsymisistä, haavoista
tai taudeista nääntyneen ja kuolleen.



VIII.

Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.[33]


Heinäkuun 24 p., joka tänä vuonna sattui sunnuntaipäivälle, oli
tapeltu Kauhtuan sillan luona, ja vältvääpeti Roth oli samassa
ottanut Wenäläisiltä veneillä kuljetetun varaston. Saatuansa
vihollisen tavaran käsiinsä, möi Roth osan huutokaupalla, jakoi
toisen talonpojille. Wenäläisten patikoitua matkoihinsa, ja hänen
sen tehtyänsä, läksi hänkin pois, niinkuin hänen tapansa aina oli
äkkiä tulla ja yhtä äkkiä kadota teille tietämättömille. Wiholliset,
jotka eivät menneet kauas, palasivat jälleen, kun näkivät Roth'in
joukkonensa kadonneeksi taas vähäksi aikaa. Ruoveden kirkon seutuihin
asettivat he Ritoniemen taloon pari sataa miestä vartiaväeksi.
Nämä tässä majailiat viholliset pitivät aina tarkastusmiehiänsä
Matamäellä ja Ritoniemen ulkohuonetten katoilla, josta he varsinkin
voivat nähdä, jos vihollinen tulisi pohjois-tietä. Roth, joka
päätettyänsä Kauhtuan kahakan mieltänsä myöten, oli vetäinyt
Wisuveden ja Tarjanteen vesille, sai kuulla vihollisia taas olevan
Ritoniemessä ja päätti joukkonensa hätyyttää niitä sieltä. "Puolen
toista viikon" kuluttua Kauhtuan sillan rymäkästä, ryhtyi väsymätön
Roth hankkeisinsa. Tultuansa Ruovedelle, lähetti hän enimmän
osan miehiänsä sitä varten kapraali Kortman'in johdossa veneillä
Mustalahteen, jossa piti heidän astua maalle ja marssia sieltä
Peskan, Mustajärven, Kankaan ja muiden taloin kautta kirkolle, jossa
vihollisia oli.

Mustalahden kylään tultuansa vaativat jokaista, jonka tapasivat
kotosella, lähtemään joukkoonsa. Monta ottivat puoli-väkisin ja
kaikkia vaatiessaan lähtemään, lisäsivät aina tuon mokoman uhkauksen:
"ku ei lähtene, se hirtetään oman porttinsa päälle." Siten saivatkin
joltisen joukon miehiä mukiinsa, jotta heitä kaikkiaan nyt voi olla
saman verta kuin vihollisiakin. Luonnollista on, ettei näilläkään
hetikään kaikilla ollut aseita päteviä, kun ei Roth'in väelläkään
ollut antaa pois; seiväs kävi kalusta yhdelle, viikate toiselle ja
mikä millekin.

Roth ja hänen rahvaan muistossa paljoa pelkurimpi kumppaninsa
Spof läksivät purjehtimaan lähemmäs Ruoveden kirkkoa, kun olivat
eroittaneet Kortman'in joukon maalle. Luultavasti oli heidän mielensä
näyttäitä vihollisille samaan aikaan, kuin arvelivat Kortman'in
joukkonensa ehtineen maisin kirkolle, jotta vihollinen pelästyisi ja
luullen olevansa kierroksissa ehkä pötkisi tiehensä. Sen aikuiset
ukot tahtovat väittää Roth'in tehneen sen aivan aikomuksetta ja vaan
"ylimielisyydestä"; mutta semmoinenpa ei uljaan Roth'in tapa ollut.
-- Roth ehtikin aikaisin kirkolle ja näyttäysi heti vihollisille;
totta arveli Kortman'in jo ehtineen miehinensä maille. Wihollisen ei
tarvinnut nähdessään veneistä muuta kuin vilahduksen, ennenkuin tunsi
nuo veneet, jotka heille olivat tehneet niin monta pilaa. Siitäpä
saivatkin torvet soimaan ja rumput rämäjamään. Kohta joutuivat
jaloillensa ja asettausivat täydessä asussa komppania-lakealla,
joka on perinyt nimensä Ruoveden, Keuruun ja Orihveden sotamiesten
harjoituksista tässä. Siinä järjestettyinä odottivat viholliset
Roth'in maalle astumista; mutta hän souti vaan kahdakäteen, ett'eivät
saaneet mitään selkoa sen vehkeistä.

Wielä saikin Roth soudella kotvasen ennenkuin Kortman'ista kuului
mitään. Tämä hänen viivytyksensä tuli erhetyksestä eli väärin
älyämisestä. Jo näet edeltä-käsin oli tuumattu, ett'ei lähdettäisi
koko kimppuun, jos aamu olisi sateinen, ennenkuin sateen lakattua.
Aamu sattuikin sateiseksi, jotta taivas selveni vasta puolipäivän
rinnassa. Kortman siis viipyi sateen ajan Mustalahden kylässä ja
läksi vasta sateen lakattua kulkemaan miehinensä kirkkoa kohden.
Roth taas oli pitänyt sadetta niin vähänä ja vaan joutavana tuhruna,
ett'ei huolinut siitä eikä pitänyt sitä minäkään esteenä, ja lähti
siis jo varemmin matkaan. Siitä siis hänen odottamisensa.

Tultuansa Ritoniemen talon tykö huomasi valpas kapraali Kortman
vartian aitan katolla. Arvelematta hän ojensi kiväärinsä, jotta
vahtimies hänen ammuttuansa tuli rapisten alas, ennenkuin kerkesi
antaa mitään merkkiä kumppaneilleen Matomäen harjun takaisella
lakealla. Siitä kiirehdettiin toisten kimppuun, koska jo ilmankin
ja ammunnasta varoivat vihollisensa saaneen sanan heidän tulostaan
ja joutuvan varuilleen. Sen he jo ennestäänkin, kuni näimme
äsken, olivat, Roth'in veneet nähtyään. -- Ei ukkoin tarvinnut
kauan kiiruhtaa ja tuskin vielä tiesivät, missä vihollinen
nyt olikaan, niin jo alkoi yht'äkkiä kuulia sohista heidän
ylitsensä ja sivutsensa. He ampuivat vastaan. Niin oltiin kohta
komppania-lakealla. Tiheä ammunnan tuprake syntyi kummallakin puolen.
Tässä ei Suomalaisten hyvä ollut alussa, kun vihollisen kuulat
lensivät liian likeltä. Nähtyänsä tämän, komenti Kortman heidät
rynnistämään lähemmäs vihollista, joka vahvassa ruutin-savussa
hyvin onnistikin. Nyt lensivät vihollisen luodit korkealta yli;
Suomalaisten sitä vastoin nyt sopi hyvin ampua lyhempikutilla
pyssyillänsäkin. Tässä tapeltiin puolen tunnin aika. Kortman
joukkonensa rynnisti eteenpäin ja Wenäläiset peräytyivät vähitellen.
Tuosta leikistä suuttui eräs suutari Wirroilta, kun mielestään ei
tullut tolkkua niin rohki kahakasta. Hän juoksi lähemmäs vihollista
ja sai, tuulen vähän savua hälvennettyä, nähdä Wenäläisten herran
koreissa vaatteissaan. Suutari ojensi oitis luotipyssynsä ja
ampui, jotta herra kaatui. Totta oli juuri tämä suutarin teko, kun
päällikön vihollisilta ampui, syynä siihen, että kun nämä pari
sataa säännöllistä sotamiestä ottivat pakoon pötkiäkseen, ehk'ei
heitä vastassa ollut monta kymmenkuntaa säännöllistä suomen väkeä,
vaan enimmästi harjauntumattomia talonpoikia. Warmaan pelkäsivät
Roth'in edestakaisin-soudon myös tietävän jotakin. He pakenivat
Orihvedelle päin. Tästä heidän paostassa ällistyi sekä Kortman että
hänen miehensä, jott'eivät älynneet ajaa takaakaan, vaan vetäysivät
hiljallensa hekin, kun eivät voineet uskoa heidän oikein paenneen,
vaan varoivat heidän tekopaolla mielivän kiertää Kortman'ia
joukkoneen. Niin läksivät kumpikin pakotuumissa lakealta, peläten
kumpikin kiertämistä. Eroitusta oli sentään koko joukko kummankin
paossa. Wenäläiset juoksivat henkensä perästä, Suomalaiset peräysivät
hiljalleen, jutellen tovereilleen töistään ja muista tapahtumista.

Wenäläisiltä kaatui mainittu herra ja ainakin 16 sotamiestä, jotka
löyttiin lakealta jälemmin; yksi Ruoveden komppaniasta ammuttiin
kuoliaaksi. Ei ole tiettyä, kuinka monta vihollista haavoitettiin;
mutta yhtä talonpoikaa pistettiin painetilla kalvosesta läpi. Wankeja
ei saatu kummallakaan puolen, kun ei kumpikaan tiennyt pyytää
semmoisia, ennenkuin jo oltiin kaiketi erillään. -- Tappelussa oli
muutama toinenkin talonpoika pahassa pulassa, kun seipäinensä oli
joutunut käsikähmään muutaman vihollisen kanssa. Hänen olisi tainnut
lopuksi käydä pahoin; mutta tuli toki eräs sotamies, "tyranni-miehiä
niinkuin kapraali Kortman'kin", ja varrasti vihollisen painetilleen.
-- Kortman'in sanotaan olleen pelkäämättömän, vaan ankaran ja raa'an
miehen.

Palattuansa Mustalahden kylään tapasivat Roth'in ja Spof'in, jotka
juuri olivat hekin astuneet tässä maalle ja tulleet Kankaan taloon.
Paluumiehet kertoivat, miten asiain oli käynyt ja että Ritoniemessä
oli isoja varoja noudettavina; -- palatessaan olivat saaneet tiedon
Wenäläisten oikeasta paosta. -- Mutta Roth -- totta tulevista
syistä -- ei enään antanut lupaa lähteä niitä noutamaan, vaan käski
talonpoikainkin mennä kotiinsa. He sekä Kortman olivat sitä kovasti
vastaan; mutta Roth ei myöntynyt. Kortman'in mainitaan sanoneen
Roth'ille: "Jos nyt menemme sinne, niin kyllä saamme päiväpalkkamme."
vaan tässä ei auttanut mitään. Roth miehinensä läksi taas vesille
sissi-elämäänsä pitkittämään.

Mutta kun ei kukaan näkynyt huolivan Wenäläisten jättämistä
varoista, päätti eräs töllin mies, asuva vähäisellä saarella aivan
lähellä kirkkoa, korjata niitä omakseen. Niin korjasikin varsinkin
viljanpuolta, jota näki itsensä parahiten voivan käyttää, jos vähän
muutakin ja kätki kaikki tölliinsä permannon alle. Waan kun paenneet
Wenäläiset kolmen päivän kuluttua saivat kuulla, ett'eivät Roth'in
miehet olleetkaan anastaneet varastoa, palasivat he ja rupesivat
hakemaan läheisistä taloista ja tölleistä sitä, mitä oli otettu pois.
Hakemaan tulivat saaren tölliinkin ja nuuskittuansa kauan aikaa
kaikkia paikkoja löysivät varat permannon alta. Siitä poltettiin koko
saari töllineen päivineen. Wäki oli pääsnyt pakoon. -- Sitten seurasi
tutkimisia, joissa päättivät kiristää kuoliaaksi Aution sen aikuisen
isännän Törnqvist'in, jolla nykyinen senaattori taitaa olla sukua.
He vaativat häntä tunnustamaan tunnustamattomiakin ja pistelivät,
hakkasivat hänen kuoliaaksi. Samasta syystä juoksutettiin hevosten
välissä Antti Sillanpää ja muitakin Orihvedelle, jonne moni jäi sille
matkalle.



IX.

Tapahtumia Rautalammilta.


Rautalammin kautta kuljetettiin viinakuormastoa. Sekä Klingspor'an
kuulutuksista että vallesmannin yllytyksistä kokousi talonpoikia
tätä ainakin hätyyttämään, jos eivät voisi ryöstää. Kehnon kelin
vuoksi jäi se Hintikan keskievariin parempaa keliä odottamaan.
Eräänä sunnuntai-iltana kokousi miehiä talon lähisyyteen ja Hintikan
isännälle annettiin sana heidän aikeistansa. Isäntä suostui heti
ja lupasi antaa sanan, milloin olisi soveliainta karata käsiksi.
Sepä tulikin pian. Wiisi miestä ja talon-isäntä kuudentena läksi
tavallisuuden mukaan huoneesen, jossa kuormaston viisi vartiaa olivat
asuntoansa. Miehet tervehtivät, rupesivat porittamaan venäjää sen,
minkä osasivat: "paljoa ei tarvitsekkaan, tulla Wenäläisen kanssa
tutuksi." Mikä katseli aseita ja kiitti niitä, mikä teki muuta.
Wihdoin oli isäntä menevinään pois pirtistä, mutta samassa pyörähti
hän takaisin ja sieppasi seinältä heidän aseensa syliinsä, joiden
kanssa rohki juoksi ulos. Samassa anastivat toiset vihollisten
nurkkaan pinotut kivääritkin. Myös pölähti pirtti samalla talonpoikia
täyteen, joten vihollisten oli antauminen. Nämä vartiat vietiin
sitten vankeina Suomen väkeen. Tämä 17 eli 18 aamin kokoinen
viina-kuormasto joutui nyt vaivatta talonpoikain käsiin. Siinä
juotiin ja mässättiin aikansa, ja vei moni viinaa kotiinsakin; mutta
tälle elämöitsemiselle tuli Rautalammin vara-vallesmanni loppua
tekemään ja pani viinan muutamaan aittaan, lukun ja sinetin ta'a.
Sen ei kuitenkaan sanota pidättäneen talon väkeä sieltä viinaa
ammentamasta.

Pait että näin tässä ottivat "ryssän votkaa", tekivät he muutakin
vastusta viholliselle, kun kuormastoja ei sattunut kulkemaan.
Warismäen ja Hintikan taloin välillä on synkkä metsikkö-taival. Tälle
taipaleelle väliin kokousi talonpoikia syrjäkylistä pyssyinensä
vihollisen kurierien tuloa vartomaan. Usein saivat aikomisensa
tuleentumaankin. Ainakin 4 kurieria ampuivat tällä taipaleella; yhden
he hautasivat maantien rummun alle, kolme taas kaivettiin metsään,
joka siitä vieläkin kantaa nimeä: "kasakkakorpi."

Tämä toki ei voinut käydä kauan laatuun vihollisen huomaamatta.
Kummakos että suuttui tästä? Wenäläisten päällikkö oli vihoissaan
sanonutkin: "saan kurierit kulkemaan Ruotsin armeijankin läpi, vaan
en Warismäen kylän. Se on hävitettävä." Seuraavana sunnuntaina
lensikin oiva joukko kasakoita Warismäelle, toinen Hintikkaan.
Nämä kylät poltettiin ja hävitettiin aivan puhtaiksi, että tuskin
jäi mitään palamatta. Warismäen kylässä paloi niin kahdeksan
asumusta, taloja ja torppia, jott'ei säilynyt muuta kuin yksi aitta
sytytys-tuohineen, tervaksineen ympärinsä, kun ei niitä ollut
kerjetty oikein sytyttää. Aitta sisälti viljaa ja oli ainoa, joka
silloin jäi alastomille asukkaille. Nyt on kylä kukoistavimpia ja
varakkaimpia kyliä.

Yhtä isänmaallista mieltä kuin rahvas, kantoi myös Rautalammin
rovasti Mathias Calonius. Wenäläisten kosto kohtasi häntä sekä
mainittuja kyliä, ehkä ne enimmäksi nytkin olivat syyttömiä,
kun kurierien ammunta oli syrjäkyläläisten työtä. Wallesmanni
karttoi koston paeten. Tiettyähän on, että viholliset aina pitivät
herrasmiehiä talonpoikain yllyttäjinä ja siksi kohtasi kosto niin
syyttömästikin heitä. Mutta Calonius ei ollut tyytynytkään alallansa
olemiseen, vaan suosi ja koki auttaa Suomen sotajoukkoja missä voi.
Hänen näet piti kerrankin laittaa sana Sandels'ille vihollisten
olosta ja vehkeistä. Hän kirjoitti kirjeen, jossa kertoi asiain
haarat, ja tuumasi lähettää sen luotettavan miehen kanssa sotaväkeen.
Semmoiseksi luuli hän oman kirkkonsa unilukkaria. Mies mietti
miettimisensä, otti kirjan ja vei sen -- vihollisille. Siitäpä
syytä heille tulla nyt rovastia kahlehtimaan. Kuitenkaan eivät
rääkänneet häntä; totta siitä kun päällikkönsä Barclay de Tolly oli
lähellä, ett'eivät uskaltaneet. Samaan aikaan tuotiin myös Laukkaan
postinhoitaja Essbjörn Murtoniemeltä. Hän oli sattunut kiinni vaan
Wenäläisten inhottelevaisuudesta ja ilkeydestä. Hänen asiansa laita
oli näet tämä. Eräältä Koivistossa olevalta katteinilta oli Essbjörn
pyytänyt postikulun suojelemista varten vartioita taloonsa, jonka
saikin. Wihollisen päällikkö tässä oli olevinansa hyvin ystävällinen,
ehkä ajatteli toista. Se käski Essbjörn'iä myös laittamaan kalliinta
ja käytöllisintä omaisuuttaan piiloon johonkin vihollisen jätöistä.
Essbjörn tekikin niin ja laittoi parasta kaluansa metsään. Mutta
kun niitä tuotiin sinne, oli katteini jo ennestään asettanut sinne
sotamiehiä, jotka väkisin ottivat kalut omiksensa. Sitten ruvettiin
Essbjörn'iä hätyyttämään siitä, että muka olisi tiennyt jostakin
Suomalaisten rynnistys-aikeesta ja sen vuoksi ruvennut tavaraansa
piilottamaan. Myös syyttivät häntä siitä, kun oli antanut muutaman
palkan-määrän eräälle Klingspor'an lähettiläiselle, sekä siitä,
että olisi lähettänyt kaikenlaisia tietoja Suomen väestölle. Kun
asiaa tahdottiin väkisin ja näin julkisesti pahimmalle kannalle,
eivät selittämiset eivätkä mitkään auttaneet; vaan Essbjörn pantiin
kärryille ja sotamies ajamaan. Wälillä Rautalammille olisi hän
pääsnyt kyllä karkaamaan; mutta luuli vietävänsä pääpäällikön
tutkittavaksi, arveli itsensä siellä pääsevän vapaaksi ja itsensä
siis ei voittavan karkaamisesta mitään. Rautalammilla sai hän
Calonius'en toverikseen onnettomuudessaan. He lähetettiin sieltä
yksissä Pietariin; nyt olivat tällä välillä jo niin vartioituina,
ett'ei olisi ollut tuumailemistakaan pakoon. Täällä Pietarissa
saivat he olla Maarian päiville asti toisna vuonna. He vapautettiin
Calonius'en vanhan ijän ja veljesten kautta, jotka läksivät etsimään
häntä sieltä ja kuljettuansa kauan vankihuoneesta toiseen, tapasivat
he rovasti paran muutamasta koppelista. Samalla päästettiin
Essbjörn'kin. He eivät aina saaneet olla toistensa parissakaan, vaan
kumpikin surkeassa vankipuvussaan. Kun pääsivät, olivat jo hyvin
vanhenneet ja vaalenneet.



Viiteselitykset:


[1] Tässä niinkuin muuallakin on ehkä paras kutsua tätä kappelia
Raumaksi eikä Himangaksi, koska kansa enemmin käyttää nimeä Rauma,
jos kohta Himanka ja Himango ovat kirjoissa viljeltyjä nimityksiä.

[2] Näemme näiden lukuin ei sopivan yhteen Montgomery'n antamain
tietoin kanssa; mutta siitä enemmin kun tulemme laveammalta puhumaan
näistä vartiajoukoista.

[3] Siis ei hän tullut, niinkuin Montgomery sanoo, Keralan talon
kautta. Hän ei myöskään ollut tullut minkään venäläis-vartiajoukon
sivu, kun ei niitä tänne asti ollutkaan; sillä viimeisen vartiajoukon
tiedämme olleen Jatkojoen vasemmalla törmällä, jota Spåre väkineen
ei olisi voinut lähetä venäjän virstaa lähemmäksi, kun tie Hakuniin
eroaa maantiestä tämän matkan päässä Jatkojoen sillasta. -- Melkein
joka sana Kälviän käymistä olisi itseni saamain tietoin mukaan
väärä Montgomery'n historiassa; mutta enemmin pidän uskottavana
näiden kahakkain toimijoilta saatuja tietojani ja muita sen
aikuisia vanhusten kertomia kuin korotusta halaavan vältvääpelin
virka-kertomusta.

[4] Ei ole helppo sanoa, oliko se 14 vai 21 päivä, kuin ei muisteta
muuta päivän määrää kuin "lauantai." Luonnon joutumisesta ja toisista
pikku seikoista päättäisin päivän 21 päiväksi.

[5] Hänen asumapaikastaan oli sen niminen mäkikin saanut nimensä.

[6] Tässä taas ei ole päivän määrä oikein varma. Asian laita on tässä
sama kuin edellistä lauantaita määrätessä. Se vaan on varmaa, että
kaikki tämä tapahtui seuraavana perjantaina.

[7] Muudan toinen vanhus sanoi heitä olleen venäjän virstan pituisen
matkan täynnä. Sillekin välille jo mahtuisi muutamia tuhansia!
Yleisesti sanotaankin heillä olleen käskiänä kenraalin, johon luuloon
saamme syytä kohta seuraavastakin.

[8] Tämä näet kävi näin. Carlenius'kin kyllä oli päässyt kirkkoherran
vaaliin, vaan ei saanutkaan seurakunnan ääniä, kun ei ollut
kappalaisnakaan ollenkaan sen mieleen. Enemmistön huudot sai eräs
Lagus. Senpä vuoksi läksi Carlenius ajamaan Lohtajalle, jossa kreivi
Klingspor silloin oli. Hän Klingspor'alle valittamaan vaivojaan
ja uskotti, kertoman mukaan, vihdoin Klingspor'aa siihen luuloon
ett'eivät talonpojat muka sen vuoksi olisi anoneet häntä että aina
piti Ruotsin puolta -- (hän tosin oli kokenut toimittaa talonpoikia
vahtiin, mutta äijät arvelevat hänen silloinkin varoneen enemmin
oman omaisuutensa häviötä kuin ruotsin väen tappiota). Haastellen
Klingspor'alle näin, saikin taskuunsa avoimen kirjan Kälviän
kirkkoherran virkaan. Päivän parin perästä tuli Lagus samoin saamaan
valtuuskirjaa virkaansa Klingspor'alta; vaan kun sen jo oli antanut
toiselle, sai Lagus "vesissä silmin" palata perheensä luoksi entiseen
vähäiseen paikkaansa. Klingspor asetti papin Ullavaankin, ehk'ei se
tainnut tapahtua vääryyden kautta. Siis oli tällä ylipäälliköllä --
joka, Lohtajan pappilassa istuessaan ruokapöydän ääressä, itkien
valitti "nälkään kuolevansa tässä kirotussa maassa" kun ei saatu
tuoretta voita pöydälle -- aikaa ryhtyä asioihin, joihin hänellä ei
ollut mitään tekemistä, kun hän vaan pääsi kuulia, ruutia ja uljuutta
ajattelemasta.

[9] Todistuksena siitä, ett'eivät suomen sotajoukot puuttuneet
sota-intoa on tuhansien entisten joukossa tämäkin jääkärien toive.
Sama merkitys on silläkin tapahtumalla, että useimmat Kälviän
sotamiehet palasivat Kalajoelta pois kun valmistaittiin yhä etemmäs
pakenemaan. Eräs heistä, nimeltään Fast, oli vihoissaan virkannut:
"Lempo lähteköön kenenkään karjanmaita rämpimään, kun ei ollenkaan
taistella saa, mutta paeta vaan."

[10] Täältä Jungsund'in kylästä on meillä kertoma, joka kyllä
ei tule kehumaan kyläläisten käytöstä, koska julmuus häpäisee
isänmaallisenkin työn; muutoinpa olkoon syrjäpiirteenä tämä
sodan kauhuihin ja kuvaelmiin. Tännekkin vartomaan Ruotsalaisten
maalle astuntoa lähetettiin sotamiehiä. Grönvik'in lasitehtaasen
kuuluvalle niemelle, nimeltä Alskatan, oli asetettu 2 miestä; sillä
tämäkin mereen pistävä niemeke oli myös välttävä nousupaikaksi.
Mainitut 2 miestä, isä ja poika, toinen harmaapäinen, toinen isänsä
kukoistus-päivissä, saapuivat puolen yön aikana paikalle. Niemellä
oli kalasaunoja, joissa miehet toivoivat saavansa pahanpäiväisen
majasian. He sitoivat heponsa kiinni ja kävivät saunaan, jossa
kaikki oli pimeää ja hiljaa. Iskettyänsä valkean riisuivat aseensa
ja nukahtivat niin nopeaa. Mutta äkkiä herätti heidät kolina. Nyt
huomasivat, että heidän kätensä jo olivat sidotut. Näkivät samalla
saunassa kolme talonpoikaa, hyljepyssyt käsissänsä; yksi seisoi oven
suussa, toiset pyssyjänsä laahasivat. Nähtyänsä vankiensa avanneen
silmänsä, vetivät talonpojat heidät lavoilta alas saunan toiseen
päähän, asettuen itse toiseen, ja näyttivät selvästi mikä heidän
aikomus oli. Wanhus laskeusi polvillensa anoen armoa pojallensa;
mutta talonpojat nauroivat vaan, tähdäten kukin nuorukaista. He
laukasivat -- ja nuorukainen kuoli siihen isänsä silmäin alle.
Ehkä isä näki saman uhkaavan itseänsä, ei hän rukoillut enään.
Mutta talonpojat veivät hänen niittylle, sitoivat kiinni muutamaan
pylvääsen ja ampuivat kaukaa. Kun eivät hämärässä osanneet oikein,
eivätkä saaneet ammunnallaan muuta kuin miehen kerran parkaisemaan,
juoksi yksi esiin ja hutki vanhuksen päätä pyssynsä ponnella, kunnes
meni aivan muodottomaksi. -- Nyt lepäävät, kertoo taru, isä ja poika
saman niityn povessa, jossa kuolema vanhuksen tavoitti; ja pilatyön
tekiät eivät sen enempää enään puhuneet asiasta, ennenkuin vasta
rauhan tultua, kun kerran olivat saaneet ruumiit korjuusen vihollisen
silmistä.

[11] Tavallista oli, että nyt talonpojat täällä, samoin kuin
usein muuallakin tapahtui, kuusen kuorista leikkelivät itselleen
valkoisia nauhoja ja kihänkiä. Siten he kaukaa-katsojasta näyttivät
säännölliseltä sotaväeltä ja uskottelivat useinkin vihollista siihen
luuloon.

[12] Muutoin eivät täällä olleet kasakat ole jättäneet aivan kirottua
muistoa jälkeensä, niinkuin ne Närpiöllä ja monessa muussa paikassa.
Warsinkin mainitaan heidän antaneen arvonsa kaikelle, minkä tiesivät
olevan jotenkaan yhteydessä säännöllisen sotajoukon kanssa. Sen he
näyttivät kun esim. ratsastivat erään ala-upsieri K. Westman'in
kartanolle Thölbyy'n kylässä. He näet riensivät ensin porstuan
vielä suljettua ovea vastaan, tultuansa varhain aamulla sisään.
Kaikki nukkuivat, mutta nuori rouva heräsi ja kävi puolipukeissa
avaamaan, ei tietäen kuka kolisti. Kasakat töytäsivät häntä vastaan
kuumia kirouksia vannoen; muutama nakkasi keihäänsä huoneen toiseen
seinäänkin, vihansa todistukseksi. Mutta samassa huomasivat
sotamiehen virkapukeen rippuvan naulasta. Kun kysyivät kenen se
oli ja rouva sanoi sen olevan hänen miehensä, kerrotaan muutaman
sanoneen: "kunnia sotilaan talolle!" ja heidän käytöksensä kaiketi
muuttuneen.

[13] Tässä pantakoon semmoinen näytteeksi:

'Talonpojat Närpiön pitäjässä ja Norrnäs'in kylässä ovat
allekirjoittaneelle jättäneet seuraavia Keisarillisia Wenäläisiä
kaluja, nimittäin:

    Hevosia -- jotka ovat lähetetyt parooni von Otter'in luoksi ... 15.
    Siloja ... 4.
    Satuloita, kuolaimia ja 3 säkkilöä ... 18.
    Lakkeja ... 7.
    Housuja ... 3.
    Pyrstösulkia ... 2.
    Loimia ... 2.
    Matkalaukkuja ... 5.
    Hevosen pääkopsia ... 16.
    Siloja ... 1.
    Kärryjä ... 1.
    Kattiloita ... 1.
    Sinisiä takkeja ... 5.

Sulvasta Heinäkuun 7 p. 1808.

                           Ad. Fredr. Jakobson,
    päällikkö (chef) yli Sulvaan asetetun osuuden (commendering)
                    kuninkaallista Jemtlandin rykmenttiä.'

[14] Koska on puhe Korsnäs'in (risti-niemi) kappelista, suotakoon
anteeksi, jos asiasta vähän poikkean, haastellakseni sanasen
kappelin nimestä. Onpa arveltu Birger Jarl'in astuneen tässä maalle
ristiretkellänsä tänne ja niemen saaneen nimensä siitä. Selko asiasta
lie vaikea saada nyt enään, ja ainakin yhtä vaikeaa lie saada
niemelle ristiretkeläisten maalle-astunta-paikan arvoa. Kansan kesken
kulkevat tarut voisivat ehkä vähän valaista seikkaa; sen vuoksi
panen tähän ne tarut, joita minulle haasteltiin näistä ajoin. 1:ksi,
Yksi juttu on, että ensimäiset ristiretkeläiset olisivat heittäneet
muutaman ristin mereen sillä uhrilla, että minne sen vesi veisi,
sinne pitäisi kirkko rakentaa. Wesi ajoi sen Moikepään niemeen --
tämänkin kylän nimestä on oma juttunsa ja tulee sanoista: muikku,
täällä väännettynä moikka, ja pää. Mutta nuo alusta Korsnäs'in nimeä
kantavalla niemellä asuvaiset Suomalaiset valtasivat sen Moikepäässä
olevilta Suomalaisilta, jotka kuitenkin taas ottivat pois ristinsä.
Mutta ennen pitkää valtasivat Korsnäs'iläiset sen vielä kerran, ja
pitivätkin sitten, joten kirkko rakettiin heidän niemellensä ja sen
alue sai Korsnäs'in nimen. 2:ksi kertovat toiset sen saaneen nimensä
seuraavasta tapauksesta: Ruotsalaiset ristiretkellään aikoivat astua
maalle tässä niemessä ja siihen rakentaa linnansa, jota varten siihen
jo pystyttivätkin merkiksi puu-ristin. Mutta ennenkuin kerkesivät
saada mitään toimeen, ajoi heidät rannasta ylen mahdoton myrsky ja
vei sinne missä rakentivatkin linnansa, Korsholm'an (risti-saaren)
linnan. 3:mas kertomus asiasta on tämä: myrsky oli kerran ajanut
Ruotsalaiset tämän niemen nenään, ja sekä pelastuksen kiitokseksi
että muistoksi olivat samat istuttaneet tähän ristin, josta sitten
niemen nimi. 4:ksi. Neljäs taru kuuluu näin: kaupanmiehiä Närpiöstä
hukkui niemen nenään muutamassa myrskyssä; heidän heimolaisensa
istuttivat sitten ristin tähän kuni ainakin kuolleitten jälkeen. Nämä
tarut kerrottiin Korsnäs'issä minulle, ehkä en uskalla päättää niistä
mitään. Olipa se yhdestä tai toisesta syystä, niin rakettiin tähän
kirkko, jonka alue sai nimekseen Korsnäs. Mainittu kirkko on vieläkin
kuuluisimpia uhrikirkkoja, johon vieläkin, varsinkin merimiehet,
uhraavat suurissa hädissään, ja uskovat sen aina auttavan. Sen nimi
on Gertrud, sen vaimon jälkeen, joka kerkesi tuoda muka ensi kuorman
sen rakennus-aineiksi. -- Samalla niemellä, jossa kirkko on, on
myös kymmenkunta vuotta sitten löytty laivan pohja ja runko eräästä
maatuneesta suosta, joka jo kasvaa pitkiä kuusia. Mutta se on aikaa
hävitetty eikä sen muodosta tai muusta saa enään mitään selvää. Myös
on samalta niemeltä ennen löytty rautarenkaita, mutta sen enempää ei
niistäkään saa selvää. -- Mainittavimpia taloin ja paikkain nimiä
ovat: Taklax (Takalahti), Sebbfolk (Seppälä), Wiitaniemi, Finnviken,
Holtti (Holz?), Ragvald, Juuth, Jugels, Nispers, Maars, Hynick,
Msaine, Paitel, Edsviken j.n.e.

[15] Kun näki sodasta pidättäimisen ei käyvän laatuun, astui C.
Snickars Norrnäs'ilaisten tahdosta heidän johdattajaksensa.

[16] Tämä monessa kohdassa kummallinen julistus kuuluu suomennettuna
näin:

    Käsky.

    Korkein päällikkö yli Wenäjän keisarillisen sotajoukon, hänen
    ylhäisyytensä, herra kreivi Buxhoevden on tulleen kirjeen kautta,
    kirjoitettu 2/20 päivänä v. 1808, antanut minulle tiettäväksi
    seuraavan asetuksen:

    Katsoen siihen kulunkiin, ajan hukkaan, keliriittoon ja
    kaikkiin hankaluuksiin joita kansan _nyt voitetussa Suomessa_
    on voittaminen, jos asetuksen mukaan kokoontuisivat taikka
    emäkirkkoon, taikka kappeleihin vannomaan uskollisuusvalaansa,
    ja että se sama tähtynä heidän joka pitäjäästä tulleen
    valiomiehensä kautta, jotka ovat vannoneet valan ja mitkä
    samoin kuin valtiopäivämiehen valitsemisessa heidän veljensä
    tähän ovat hyviksi katsoneet, on samasta arvosta ja painosta,
    kuin jos joka mies erityisesti olisi täyttänyt tämän _pyhän
    velvollisuutensa_ esivaltaansa vastaan, jonka Jumala on asettanut
    maata hallitsemaan ja sen ajallisia etuja valvomaan, -- toivoen
    joka tilaisuudessa vähentää heidän kulunkiansa, käyttää mitä
    mahdollisinta vähimmän heidän maaviljelyksellensä niin tärkeää
    aikaansa, ja lievittää heidän vaivojansa, poistaen kaikenlaisia
    hankaluuksia, jotka kohtaavat heidän levollisia askareitansa,
    tahdon minä tämän kautta vapauttaa jokaisen erityisen rahvaan
    miehen uskollisuusvalansa vannomisen velvollisuudesta, ja
    säätää että ainoastansa ruununpalveliat, siltavoudit, tuomarein
    ja kihlakunnan oikeuksien lautamiehet, kirkossa olevien
    läsnä-ollessa, saman valan vannovat ja sitte Kaikkivaltiaan
    Jumalan alttarin edessä ottavat päällensä velvollisuudet, jotka
    juhlallisimmasti yhdistävät hallitsian hänen alamaistensa kanssa.

    Tätä asetusta on siis teidän noudattaminen, sillä käskyllä,
    että pappiskunnan, kaikkein Närpiön ja Teuvan pitäjissä olevien
    virka- ja ruununmiesten, teidän itsenne ja kaikkein muiden
    ruununpalveliain ja sääty-ihmisten vannottua, hyvin tarkkaan
    valvotte että ne tuomarin ja kihlakunnan lautamiehet, jotka eivät
    ele vannoneet täällä Waasassa maalle asetettuna määrä-aikana,
    tulevana Kesäkuun 5 p. Närpiön ja Teuvan pitäjästen kirkoissa
    vannovat, ja jos, arvelua vastoin, sattuisi ett'ei valiomiestä
    rahvaan puolesta teidän pitäjistänne lähetettäisi tänne vannomaan
    tämän kuun yhdeksäntenä-kolmatta päivänä, niin pitää rahvaan
    nyt heti, ennenkuin vannomista aloitetaan, valita, ja saman
    valiomiehen tulevan Kesäk. 5 p. vannoa vala yllämainittuin
    ihmisten kanssa, ja allekirjoittaessaan kirjoittaa, että ovat
    vannoneet sitä varten valittuina. Waasan Maankanselista Toukokuun
    25 p. v. 1808.

                                   M. Wanberg.
                                                Hinric Fleege.

[17] Seuraava kuulutus voi valaista paraiten asiaa. Tätä kuulutusta
on tuskin koskaan kuulutettu kirkossa; sillä vieläkin on se muutaman
talonpojan hallussa eikä sen alle eikä laitaan ole kirjoitettu mitään
sen kuuluuttamisesta, joka on tavallista; tuskin sen tuoja näyttikään
sitä kellenkään papille, varsinkin jos tiesi sen sisällön. Tämä
kummallinen ja Orloff-Denisoff'in suurta älyä ei suinkaan todistava
kuulutus kuuluisi suomennettuna näin:

    Kuulutus!

    Palattuani menneenä eilis-päivänä Närpiön pitäjästä, jonne
    matkani määränä oli antaa rahvaan vannoa kihlakunnan oikeuden
    edessä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisimmasti
    käskettyä uskollisuusvalaa, on hänen ylhäisyytensä, kenraali
    j.n.e, korkeakuinen herra kreivi Orloff-Denisoff tehnyt
    minulle tiettäväksi, miten osa Närpiön pitäjään rahvasta, eli
    paraasta päästä ne kyläkunnat, jotka ovat meren rannalla eli
    sen valtatien varrella, joka vie Waasaan, eivät ainoastaan ole
    kokouneet varustettuina pyssyillä ja muilla aseilla, ja siten
    pitäneet rikkoa sitä rauhaa ja lepoa, jota Hänen Keisarillisen
    Majesteettinsa sotajoukot toivoisi kaikkein maan asukasten saavan
    nauttia, niin kauan kun itse pysyvät rauhallisina eivätkä itse
    menetä suojeluksen oikeutta, vaan myös että samat kapinalliset
    ihmiset, vähimmättäkään syyttä ja aivan suotta, ovat rohjenneet
    saattaa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä mainittuihin kyliin
    asetettuja sotajoukkoja siten että kuuluvat pitävän muutamia
    vankeudessa ja toisia tappaneenkin. Hänen ylhäisyytensä antaa
    rahvaan, sen jo luultavasti mielen-malttiin tultua, itsensä
    ajatella tätä heidän käytöstänsä, koska Hänen ylhäistyytensä on
    vakuutettu, ett'ei löytyne ketään, joka ei ymmärtäne tätä heidän
    käytöksensä rikollisuutta.

    Hänen ylhäisyytensä käskee siis tässä suhteessa: että jos olisi
    toivomistakaan lievitystä rangaistuksesta, jonka täytyy seurata
    tällaista menettelemistä niin pitää:

    1:ksi Niitten kyläin, joissa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä
    sotajoukkoja on jotenkin hätyytetty, vangittu tai murhattu,
    lähettää yksi valiomies joka kylästä hänen ylhäisyytensä luoksi
    Lapväärtiin, ei ainoastaan tuomaan myötänsä ja antamaan pois
    niitä pyssyjä ja aseita, joilla nämä kapinalliset kylät ovat
    olleet varustetut, tai toisin vielä voi kylissä löytyä, mutta
    myös rukoilemaan armahtamista rangaistuksesta, jolloin heillä voi
    olla toivoa rangastuksen lievityksestä.

    2:ksi Pitää kaikki otetut ja vangitut upsierit ja kasakat taikka
    heti kohta tuotaman jälleen Lapväärtiin, taikka, jos se ei voi
    heti tapahtua, Hänen ylhäisyydellensä tiedoksi annettaman, minne
    ne ovat viedyt, missä ovat ja mistä heidät voi löytää.

    3:ksi Pitää ne kyläkunnat nimitettämän, missä kokouksia on
    tapahtunut ja missä joku majoitettu joukko on otettu ja vangittu.
    Myös pitää kaikki ne rikoksen alaiset, jotka ovat ottaneet osaa
    kokouksiin, nimitettämän ynnä paikka, jossa kapina on alkanut,
    sekä koko mainitun kapinan laita tietää annettaman.

    Ne kylät, jotka ovat etämpänä täältä ja joilla on lähempi
    Waasaan, niille annetaan vapaus tarjoutua herra kenraali
    Demidoff'in luoksi Waasassa edellämainittuja käskyjä
    noudattamaan. Sentään on näidenkin loitompana asuvain kyläläisten
    tuleminen Hänen ylhäisyytensä luoksi kirjallisen kertomuksen
    kanssa tässä edelläannettuin käskyin täyttämisestä ja
    noudattamisesta. Lapväärtistä Kesäkuun 29 p. v. 1808.

                                                Fr. Söderlund.

[18] Olla hiippasilla on leikki, joka hyvin vastaa ruotsalaiseen
leikkiin: "ge natthugg"; jäädä hiipaksi vastaa ruotsalaisiin
sanoihin: "få natthugg", joita tämä mies juuri nyt käytti.

[19] Toiset sanovat vaan yhden miehen asetetun kahdesta ruodusta,
pait säännöllisen sotamiehen. En ole ollut tilaisuudessa tarkastaa
tätä seikkaa mistään kirjeistä tai muista papereista, ja kun Bladh,
näiden asiain historioitsia, sanoo asetetun kaksi miestä ruodusta,
olen minäkin pitänyt saman määräyksen.

[20] Eräs pakolainen oli jo vähällä tulla saavutetuksi, eikä tiennyt
enään muuta neuvoa, kuin antautua taikka lymytä muutamaan riiheen.
Hän päätti koettaa jälkimäistä pelastuskeinoa, ja konttasi riihen
alle. Sitä tehdessään hän löysi yhden jo ennestään täällä; mutta
ollen itse nuori ja hoikka kontti hän edellistä edemmäs. Kasakat
näkivät hänen konttaavan riihen alle, tulivat riihtä tutkimaan ja
tekivätkin sen tarkkaan. Lattian alta löysivät _yhden_ miehen,
se vedettiin esiin ja -- murhattiin; mutta se, jota olivat takaa
ajaneet, pääsi. -- Toiseen riiheen oli ikään kaksi paennut. Kasakat
hakemaan; mutta eivät löynneet kumpaakaan; yksi näet oli kontannut
pesään, toinen kiivennyt parsille. Kun eivät löytäneet ja tiesivät
heidän olevan siellä, niin päättivät savustaa ne sinne. Pikaan
sytyttivätkin riihen joka nurkasta, jotta huone pian roimusi
ilmivalkeassa. Kun niin valkea liiaksi läheni, täytyi pakolaisten
jättää suojansa ja savuun tupehtymästä lähteä ulos. Onnensa ohjissa
pääsivätkin tuulen alle, joten paksun ja mustan savun keskeltä
pääsivät onnellisesti pois.

[21] Tähän ehkä sopinee panna muutama Ridderhjerta'n kirje, jossa
puhutaan tästäkin viipymisestä. Kirjeen enin osa koskee muita näihin
liikuntoihin kyllä koskevia asioita. Suomennettuna kuuluu se näin:

    Sotasihtierille pää-päällikkyyden luona, korkea-arvoiselle herra
    D. Monfelius'elle pääkorttierissa.

    Herra sotasihtierin kirjeen mukaan, tämän kuun 10 p., jonka
    eilen käsitin, saan antaa seuraavan kertomuksen: Wiime Heinäkuun
    alussa, kun sain käskyn lähdyttää itseni pääkorttierissa Uudessa
    Karlebyy'ssä ja olin sinne lähtemäisilläni Kronprinsen nimisellä
    aluksella, tuli katteini Edman Sulvan pappilaan toisenlaisen
    kalun kanssa, jonka hänen omistamalle tilallensa Åminneborg'iin
    eräs Wenäläis-eversti, nimeltään Jagodin, oli jättänyt; minä
    otin nämä kalut vastaan, kuni sanottiin, ja vein ne muassani
    edellä-mainittuun alukseen, kuten Sundom'in kylän talonpojat,
    jotka soutivat minua tälle alukselle, voivat todistaa. Sulvan
    pappilasta kuljetettiin kalut mainitun everstin omilla
    muonavaunuilla, jotka olivat hyvin rikkinäiset ja jätettiin
    tähän kylään, ollen mahdotonta niitä edemmäs kuljettaa. Kun
    tulin alukseen, oli siinä eräs kasakkamajuri, joka oli palvellut
    eversti Jagodin'in rykmentissä, ynnä everstin tulkki ja
    useampia vangittuja kasakoita, jotka olivat olleet majoitettuja
    Åminneborg'in tilalla. Heti kalut alukseen saatuamme, sanoi
    kasakkamajuri itsellään olevan everstin kaluin seassa muutama
    kuvilla ommeltu takki ja yhdet uudet housut, jonka tulkki
    todisti; tällä viimeksi mainitulla oli paljon kalua, samoin kuin
    toisillakin kasakoilla, jotka olivat olleet samaan majoitetut.
    Luutnantti af Lund, joka oli aluksen päällikkö, aukaisutti kalut
    ja antoi majurille, tulkille ja muille kasakoille mitä heidän
    omaa oli; loppu jäi alukseen, pait kaksi Wenäläistä pankon
    seteliä, yhteensä 120 ruplan arvosta, ynnä yksi avoin kirje, joka
    oli omassa lakkarissani sekä yksi yksinäinen mytty, sisältävä
    muutamia hopeisia koristuksia, jotka otin erittäin vastaan
    katteini Edman'ilta ja jotka pantiin omain kaluini sekaan.
    Aluksen tultua Uuden Karlebyy'n ulkosatamaan, soudimme luutnantti
    af Lund ja minä kaupunkiin. Minä kävin kunniatervehdyksillä
    Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luona, ja sain käskyn matkata
    jälleen Närpiölle ja siellä panna toimeen maan suojelusväen,
    jota asettamaan kenraali Aminoff'in silloin piti matkata.
    Lähtiessäni Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luota, tapasin
    kenraali Aminoff'in, joka käski minun heti matkustaa edellä,
    laittaakseni kyytin hänen tuloansa varten. Siis tulin kiireesti
    matkaamaan pois, ilman että satuin enempää tapaamaan luutnantti
    af Lund'ia. Tullessani Sulvan pappilaan, tuolla puolen Waasaa,
    sairastuin minä, kuni kenraali Aminoff tietää, ett'en 8 päivään
    pääsnyt matkaamaan alas Närpiölle. Heti kun voimani myöntivät
    matkustin määräpaikalle ja tulin Heinäkuun 18 p. Finbyy'n sillan
    luoksi, jossa samana päivänä kirjoitin sisään suojelusväen ja
    otin päällikkyyden siellä olevain laveain varustusten yli.
    Seuraavana päivänä eli Heinäk. 19 p., jolloin sain vähän joutoa
    korttierissani, otin esille luettelon katteini Edman'in antamista
    kaluista; minä jäljennin sen muistutuksineen ja panin pääkirjan
    sekä 120 ruplan arvoiset pankon-setelit samaan kuoreen, jossa
    kirja oli, ja panin kaikki muutaman pöydällä olevan peilin
    lokeroon, aikoen ensi tilaisuudessa lähettää ne pääkorttieriin.
    Sitten menin alas varustuksiin, jossa vietin sen yön. Heinäk.
    20 p. kello kahden aikana hätyytti vihollinen varjeluslinjaa.
    talonpojat pakenivat, kuten lähettämässä kertomuksessani mainittu
    on, ja itseni täytyi paeta luutnantti Melin'in väestään, jonka
    tiesin olevan tulossa. Palveluspoikani, jonka äsken olin ottanut
    palvelukseeni, makasi korttierissa kirkkoväärtin kanssa; hän
    herätettiin yht'äkkiä ja kiireimmittäin kokoili hän minkä
    kerkesi, ja tietämättä tietä, jota minä peräysin, ajoi hän erään
    ämmän kanssa rantatietä 8 peninkulmaa Maalahden pappilaan, koska
    minä taas peräysin tykkineni uutta Waasan tietä. Pojan palatessa
    varustuksiin kaipasin muutamia kalujani ynnä pöydällä muutamassa
    sopessa ollutta peiliä, jonka lokerossa ennen mainitut paperit
    ja rahat olivat; poika muistaakin tarkkaan itsensä unhottaneen
    peiliä. Eräs ämmä, ainoa kotona olija vihollisten tullessa,
    kertoi, jotta 15 tai 20 minuuttia poikasen matkustettua oli
    3 kasakkaa tullut kartanolle ja heti astunut huoneesen, jota
    olin asunut; sittemmin olivat tulleet pieksemään häntä ja
    pakoittaneet häntä kantamaan kaikenlaista, jota ämmä hädissänsä
    ei tiennyt mitä se oli. Siis joutui arvattavasti rahat, kirjeen
    ja muun kalun kanssa, vihollisen käsiin. Sitten oli minulla
    joka silmänräpäys niin paljon tekemistä minulle suotuun
    luottamuksen kuuluvista askareistani, ett'ei minulla ole ollut
    aikaa, ja jos joskus olisi ollut aikaakin, niin kunnian saattaa
    Hänen Ylhäisyytensä tiedoksi tapahtuman kysymyksessä olevien
    kaluin kanssa, jotka olin ottanut vastaan katteini Edman'ilta.
    Heti tultuani Lapväärtiin, käsitin kirjeen v. maaherra von
    Schantz'ilta ynnä muistutuksen lähettää pääkorttieriin mainitut
    tavarat; niin kerkeään kuin aika myönti kirjoitin kirjeen
    katteinille ja tähdistön jäsenelle Ulfsparre'lle, joka on Hänen
    Ylhäisyytensä adjutanttina ja jota minun on kunnia tuntea; siinä
    lähetin luettelon muistutuksinensa joka kappaleesta; sitten
    kerroin kirjeessä koko tapahtuman ja pyysin saada tiedon Hänen
    Ylhäisyytensä lauseesta rahoista ynnä kenelle mytty pitäisi
    annettaa. Ellei parooni y.m. Ulfsparre'lla ole lähettämä
    luetteloni tallella, lähetän toisen samanlaisen heti kun tapaan
    pataljoonan tavarakuormat, joka nyt kuuluu kulkeneen Kokkolan
    sivutse; sillä palveluspoikani tietämättömyydestä olopaikastani
    ei minulla nyt ole kapineitani luonani.

    Dörra Grip'istä Syyskuun 19 p. 1808.

                                             Fr. Ridderhjerta.

[22] Toinenkin juttu hänen koirasilmäisyydestänsä on, että häntä
väkisin vaadittiin kerran lukukinkereille, jonne hänen viimein
täytyi mennäkkin. Pappi häneltä kysyy: "onko monta pääkappaletta
katkismuksessa?" Pihl arvelee tuota tuohon ja tiuskuu papille:
"saanko minäkin kysyä teiltä?" Kun pappi lupaa sen, niin Pihl kysyy:
"onko monta ruuvia kiväärin lukussa?" ja kun pappi ei osannut sanoa,
läksi nauraen pois, arvellen että kummallakin on omat tietonsa.

[23] Hän kun puhui ruotsia, sanoi "koket" eli "kokon" (keitos), joka
puheenparsi merkitsee samaa kuin tusina eli 12.

[24] Bladh kertoo talonpojan hirtetyn tässä; mutta siinä ei liene
perää, kun ei siitä tiedetä enään ensinkään ja asia kerrotaan
enimmästi näin.

[25] Hän itse oli vähällä joutua heidän ammuttavakseen, kun ensi
silmäyksessä aivan näytti vaatteistaan ja asustaan kasakalta; mutta
aikanaan sattui joku tuntemaan tämän etukynnessä pakenevan päällikön.

[26] Mistä Bladh on saanut asiainsa määräykset varsinkin tässä
kohdassa, en voi ymmärtää. Ensinnäkin kun sanoo Thesslöf'in miehiä
100 sotamieheksi, ehkä jokainen, joka on ollut läsnä tapahtumassa,
sanoo niitä olleen vaan 50. Toinen Kumma on, kun sanoo 10 talonpoikaa
asetetun joka sotamiehen väliin, sillä useimmat sanovat kaksi
vaan pannun väliin ja joku väittää vaan joka toisen miehen olleen
talonpojan.

[27] Tässä näkee, että vaan vähin osa oli ensimäisten apua pyytävin
joukossa. En tiedä oikein, mitä Närpiö sai, ja mitä luvattu oli -- ei
näet annettu niin paljoa kuin luvattiin. -- Bladh'ille esimerkiksi
lupasi itse keisari 26000 ruplaa hop., mutta vasta hänen kuoltuansa
sai hänen poikansa 15000 ruplaa pankkoa lainaksi la'illista korkoa
vastaan.

[28] Fahlander oli jo ennen tarkoin tutkinut, oliko vihollisilla
tässä tykkiä. Miehensä vakuutti ei olevan; mutta Fahlander ei
tahtonut sittenkään uskoa, vaan kiisti häntä "Jumalan tähden"
puhumaan totta; sillä "muuten ollaan hukassa." Ehkä mies koki
kiistää ja vakuuttaa itsensä tietävän, ett'ei ole vihollisilla
semmoista asetta, niin ei uskonut oikein sittenkään; mutta vaati
miestä muassaan rynnistämäänkin, jotta siitäkin näkisi, tokko tuo
uskaltaisi. Mies ei tahtonut ensin tulla, mutta tuli vihdoin kun F.
sanoi: "tule pois, ei ne sinua tapa paremmin kuin muitakaan."

[29] Kun ei kuulat sattuneet Suomalaisiin ja kun hän itse hosuen
miekallaan ja väliin syljeskellen järkähtämättä vaan kulki edellensä,
luultiin Fahlanderin olevan lumotun rautaa vastaan, samoin kuin
Wenäläiset luulivat eversti Eek'istä, jolla myös oli tapana hosuen
miekallaan ja syljeskellen käydä joukkonsa edessä. Kun Eek kerran
kuljetti mustaa pässiä troski-vaunuinsa alla, niin luulivat tätä
näkevät Wenäläiset, että hänellä nyt oli itse paha-henki muassaan,
jonka kanssa oli muka käynyt liittoon heitä vastaan. Muutoinkin
piti moni Eek'iä uljuutensa vuoksi mahtavimpia velhoja olleen.
-- Everst-luutnantti v. Fieandt'ista sanotaan samoin, että oli
lumottu rautaa vastaan. Eräs vanhus kertoi kieltämättömänä totena,
kuinka hänen nähtiin tappelun Lintulahdessa päätettyä pudistavan
vaatteistaan "vihollisen luotia kuni herneitä", jotka olisivat kaikki
pysähtyneet hänen vaatteisinsa.

[30] Hoskarin talon kohdalle päästyä, tahtoivat viholliset häntä
taikka tunnustamaan tunnustamattomiakin, taikkapa himosivat muutoin
rääkätä häntä. He pystyttivät kaksi pylvästä Riitalahden mäelle,
panivat niiden päälle orren hirttääksensä hänen. Mikä kuitenkin
syynä ollut, kun eivät hirttäneetkään, vaan läksivät viemään häntä
edellensä, pitkittäin rääkkäyksiänsä.

[31] Blomstedt kirjassaan "Kapina Kauhajoella" sanoo Inberg'in olleen
aivan syyttömän talonpoikain vehkeisin ja mainitsee viisaustieteen
kokelasta Salomon Hanelles'ta ja nimismies Ovist'iä yllyttäjiksi.
Sepä voi ehkä olla niin, varsinkin kun Blomstedt on ollut Kauhajoella
ja siis tilaisuudessa asiata paremmin tutsimaan; mutta en ole
siltä epäillyt ottaa korviini täkäläisten äijäin luuloa asiasta,
joka näyttää, ett'eivät ainoastaan Wenäläiset pitäneet Inberg'ia
syynalaisena.

[32] Katso "Kapina Kauhajoella", sivu 16, rivi 3.

[33] Nämä tässä julkaistut tiedot kyllä eroavat Blomstedt'inkin
kertoelmasta samoista tapauksista (ks. "Suomi" 1857); mutta panen
ne kuitenkin tähän, ehkä en uskalla itsekään väittää heidän olevan
Blomstedt'in antamia tietoja oikeampia: erityiset sanomamiehet ja
asian näkiät ovat saaneet erinäisyydet matkaan. Kolme vanhusta,
joista kaksi sanoi olleensa tappeliain joukossa, kertoi minulle asiat
näin, kun tässä mainitsen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.