Title: Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Parisin tapoja
Author: Daudet, Alphonse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Parisin tapoja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

VANHEMPI***


FROMONT NUOREMPI JA RISLER VANHEMPI

Parisin tapoja

Kirj.

ALPHONSE DAUDET

Alkuteoksen kolmannesta viidettä painoksesta suomentanut
M. Wuori

Ranskan Akatemian palkitsema teos.



Pietarissa.
Anton Lindeberg'in kustannuksella.

Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa,
1885.



SISÄLLYS:

Esipuhe
Ensimmäinen kirja:
   I. Häät Vefour'in luona
  II. Pikku Chèben historia. -- Kolme perhekuntaa yksillä portailla.
 III. Pikku Chèben historia. -- Väärät helmet.
  IV. Pikku Chèben historia. -- Savignyn kiiltomadot.
   V. Kuinka pikku Chèben historia loppui.

Toinen kirja:
   I. Vaimoni vastaanottopäivä.
  II. Oikea ja väärä helmi.
 III. Blondelkadun olutmyymälä.
  IV. Savignyssa.
   V. Sigmund Planus vapisee kassansa tähden.
  VI. Tili.
 VII. Kirje.

Kolmas kirja:
   I. Tuomari.
  II. Selitys.
 III. Pikku neiti Sisi rukka.
  IV. Odotussali.
   V. Sanomissa.
  VI. Hän lupasi olla sitä enää tekemättä.

Neljäs kirja:
   I. Tarina pienestä sini-miehestä.
  II. Havaintoja.
 III. Maksupäivä!...
  IV. Fromont'in huoneen uusi kauppapalvelija.
   V. Café chantant.
  VI. Sidonien kosto.



ESIPUHE.


Tämä teos, joka herätti Parisissa suurta ja ansaittua huomiota,
on kieltämättä uuden ranskalaisen kaunokirjallisuuden paraimpia
tuotteita. Kaikki Ranskan etevimmät sanomalehdet tervehtivät sitä
yleisellä suosiolla ja vähässä ajassa on sitä ilmestynyt kymmeniä
painoksia.

Vielä tärkeämpi huomio tuli tämän kirjan osaksi sen kautta,
että Ranskan akademia kokouksessaan 10 p, Kesäkuuta v. 1875
_yksimielisesti päätti antaa sen tekijälle palkinnon, määrätyn
parhaimmasta vuoden kuluessa ilmestyneestä teoksesta, joka kuvaa
Parisin tapoja_. Tämän palkinnon, joka silloin ensi kerran annettiin,
sai hra Alphonse Daudet romaanistaan nimellä "Fromont jeune et Risler
aîné."

Tämä romaani oivallisine luonteenkuvauksineen on varmaan meilläkin
voittava yleisön suosion.

_Suomentaja_.



ENSIMMÄINEN KIRJA.



I.

Häät Vefour'in luona.


-- Rouva Chèbe!

-- Poikani...

-- Minä olen tyytyväinen...

Varmaankin kahdennen kymmenennen kerran sinä päivänä sanoi kelpo
Risler olevansa tyytyväinen, ja aina yhtä heltyneen ja rauhaisan
näköisenä, aina samalla harvalla, kumealla ja matalalla äänellä,
äänellä, joka ahdistaa mieltä, eikä tohdi puhua liian kovaa pelosta
puhkeavansa yht'äkkiä kyyneleisin.

Ei millään muotoa olisi Risler tahtonut silloin itkeä, -- sopiiko,
näette, se sulhaselle keskellä hääateriaa? -- Yhtä kaikki häntä
itketti kovin. Onnensa tukehdutti häntä, kuristi hänen kulkkuaan,
esti sanojen tulemasta esiin. Kaikki, mitä hän voi tehdä,
oli kuiskata aika ajoin hiukan värisevin huulin: "Minä olen
tyytyväinen... Minä olen tyytyväinen."

Siihen hänellä oli syytä todellakin.

Aamusta saakka luuli miesparka olevansa ihanan unen vallassa, josta
pelkää äkkiä havahtuvansa, häikäistynein silmin; mutta hänenpä
unestaan ei näkynyt koskaan tulevan loppua. Se oli alkanut kello
viideltä aamulla ja kymmeneen iltasella, kymmeneen hyvin tarkalleen
Vefour'in kellon mukaan, kesti sitä vielä...

Paljo oli tapahtunut sinä päivänä, josta pienimmätkin seikat pysyivät
hänen mielessään!

Aamu koitti, kun hän hyvillä mielin, vaikka hiukan kärsimättömänä
astuskeli huoneessaan, vanhana poikana, valmiiksi puettuna, parta
ajettuna, kaksi paria valkoisia hansikkaita taskussa... Mutta, kas
tuossa jo juhlavaunut, ja ensimmäisissä tuolla -- joilla on valkoiset
hevoset, valkoiset ohjat ja sisältä ovat verhotut keltaisella
damastilla -- näkyy kuni pilvenä, morsiamen hääpuku... Siitä sitte
mennään kirkkoon, astutaan kaksittain, aina tuo valkoinen pilvi
etupäässä, liehuen kepeänä, viehättävänä... Sitte urut, ovenvartija
ja kirkkoherran saarna, kynttelien valossa loistavat jalokivet,
kevät pu'ut... ja väentungos sakastissa, jossa pieni valkoinen
pilvi ikäänkuin katoaa upoksiin kaikkien sitä ympäröidessä ja
suudellessa, sillä välin kuin sulhanenkin jakelee kädenlyöntiä
kaikelle Parisin ylhäiselle kauppiasseuralle, joka on tullut häntä
kunnioittamaan... Sen jälkeen urkujen suuri loppusoitto, joka on sitä
juhlallisempi, kun kirkon selälleen avatut ovet sallivat koko kadun
ottaa osaa perheen juhlamenoihin. Hääkansaa seuraa esikartanossa
humina, katselijoiden puhelut; muun muassa eräs kiillottajatar,
suuri esiliina vyöllä, sanoo ihan kovaa: "Sulhanen ei ole kaunis,
mutta morsian on armottoman sievä..." Siitä sillä on sulhasella
ylpeilemistä...

Sitte aamiaiset tehtaalla, seinäpapereilla ja kukilla kaunistetussa
työ-huoneessa, huvimatka Boulognen metsään, mieliksi anopille,
rouva Chèbelle, joka, ollen parisilainen pikkuporvaritar, ei olisi
pitänyt tytärtään morsiamenakaan ilman ajoa järven ympäri ja käyntiä
vedenputouksella. -- Sen jälkeen tulo päivällisille, valkeita
sytytettäissä bulevaardeilla, jonne ihmisiä oli tullut katsomaan
häämatkaa, oikeita ylpeitä häitä, joita vuokrahevoset pitkässä
jonossa kuljettivat Vefourin portaille asti.

Sillä kohdalla hän oli unessaan.

Ikäänkuin turtuneena uupumuksesta ja mielihyvästä katseli kelpo
Risler epämääräisesti äärettömän suurta kahdeksalle kymmenelle
hengelle katettua, molemmista päistä hevosen kengän muotoista
pöytää, jonka ympäriltä kohosi hymyileviä, tuttuja kasvoja, ja
niiden kaikkien silmistä oli hän näkevinään oman onnensa kuvastavan.
Päivällinen oli loppumaisillaan. Haastelun huminaa aaltoili ympäri
pöytää. Siinä oli vastatusten kääntyneitä kasvoja vilkkaassa
keskustelussa, siinä näkyi mustia hihoja kukkien takaa, siinä nautti
lapsi ilomielin hedelmä-jäätelöään, ja isoja kasoja jälkiruokaa
kohosi kasvojen tasalle ylt'ympäri tuota iloista, kirjavaa ja
valoisaa hääpöytää.

Niinpä niinkin! Risler oli tyytyväinen.

Paitse hänen veljeään Franssia, olivat kaikki, joita hän rakasti,
läsnä. Ensin -- vastapäätä häntä, Sidonie, eilen pikku Sidonie,
tänään hänen vaimonsa. Hän oli heittänyt pois huntunsa päivälliseksi:
hän oli astunut ulos pilvestään. Ihan valkeasta ja sileästä
silkkihameesta kohosivat nyt sievät tummanvalkoiset kasvot, --
joita tuon säännöllisesti sidotun morsiusruunun peittämät kauniit
hiukset seppelöivät. Ja niidenpäs kätkössä vasta mylleröi elämään
pyrkivä myrsky, valmiina tuossa paikassa, köykäisten, pienten
untuvain tavoin, pois lentämään, katoamaan... Mutta eihän avio-miehet
semmoisia asioita huomaa.

Sidonien ja Franssin jälkeen rakasti Risler kaikkein enin maailmassa
rouva Georges Fromont'ia, jota hän kutsui "rouva Chorcheksi",
osakkaansa vaimoa ja entisen isäntänsä ja herransa, Fromont-vainajan
tytärtä. Risler oli istuttanut hänen viereensä ja puhutteli häntä
aina lempeällä ja suopealla tavalla. Rouva Fromont oli aivan
nuori nainen, melkein Sidonien ikäinen, mutta kauneutensa oli
säännöllisempi, tyynempi. Hän jutteli vähän, ollen outona tuossa
sekalaisessa seurassa, vaan kaikin voimin kumminkin koetti olla
rakastettava.

Toisella puolen Risleriä istui rouva Chèbe, morsiamen äiti, joka
säteili ja loisti viheriän kiiltävässä satiinihameessaan. Aamusta
saakka oli hyvän naisen mieli ollut yhtä loistava, kuin hänen
merkkikuvallinen vaatteensa. Tavan takaa sanoi hän itsekseen:
"Tyttäreni menee naimisiin Fromont nuoremmalle ja Risler vanhemmalle
Vieilles Haudriettes'in kadun varrelta!"... Sillä tyttärensä,
muka, ei mennyt naimisiin ainoastaan Risler vanhemmalle, vaan
koko kauppahuoneelle, tuolle Parisin kauppamailmassa kuuluisan
toimi-nimen, ja joka kerta kuin rouva Chèbe muisteli mainehikasta
tapahtumaa suoristi hän itseään ja silittää kahisteli väikkyvää
hamettaan.

Aika vastakohtana hänelle oli hänen miehensä, herra Chèbe, joka istui
muutamaa tuolia etempänä. Avioliitossa, yleensä, matkaan saattavat
samat syyt kokonaan erilaisia seurauksia. Tuo lyhytkasvuinen mies
jyrkkine kuhmura-otsineen, joka kiilsi ja oli ontto kuin puutarhan
pallo, oli yhtä jörön näköinen, kuin hänen vaimonsa säteilevä. Yhtä
kaikki se ei muuttanut herra Chèbeä, sillä hän vihoitteli pitkin
koko vuotta. Sinä iltana ei hän kumminkaan ollut niin kurjan ja
kuihtuneen näköinen, kuin tavallisesti, kun hän oli puettu leveään,
liehuvaan päällystakkiinsa, jonka taskut aina olivat pullollaan
öljy- tai viini-, multasieni- tai etikka-näytteistä, sikäli kun hän
niissä piteli jotakin näistä kauppatavaroista. Hänen oiva, uusi,
musta pukunsa oli vastineena viheriäiselle hameelle, mutta kovaksi
onneksi olivat ajatuksensa hänen pukunsa väriset... Miks'ei, näet,
häntä oltu pantu istumaan morsiamen viereen, niinkuin hänen oli
oikeus?... Miksi oli hänen paikkansa annettu Fromont nuoremmalle...
Ja ukko Gardinois, Fromont'ilaisten isoisä, mitä hän teki Sidonien
rinnalla?... Aha! vai niin! Kaikki Fromont'ilaisille, eikä mitään
Chèbeläisille... Ja sitte vielä ihmetellään, että vallankumouksia
syntyy!

Onneksi sai vimmattu pikku mies purkaa sappensa naapurilleen ja
ystävälleen, vanhalle virasta eronneelle näyttelijälle, Delobellelle,
joka juhlallisena kuunteli häntä levollisesti ja majesteetillisesti.
Vaikkapa oltaisikin oltu poissa teaatterista viisitoista vuotta,
tirehtöörien häijyyden tähden vaan, niin kyllä sitä aina löytyy, kun
tarvitaan, näyttämö-asentoja kaikkia tapauksia varten. Niinikään oli
Delobelle sinä iltana häävieraana, kasvot puoleksi vakavina puoleksi
hymyilevinä, samalla luontevana ja juhlallisena, sekä, nouteliaana
alhaista kansaa kohtaan. Olisi luultu hänen, koko teaatterihuoneen
edessä, olevan mukana ensimmäisen näytöksen pidoissa pahvilaatikoissa
annettujen ruokien ääressä, ja vieläkin enemmän näkyi tuo kummallinen
Delobelle näyttelevän jotakin osaa, kun hän, varmaan ajatellen, että
hänen kykyänsä iltamassa käytetään, siitä asti, kuin pöydässä oltiin,
ajatuksissaan muistutteli kauneimpia kappaleita näytelmistöstään.
Senpätähden hänen kasvojensa epämääräinen ja teeskennelty osoite
kuvasi näyttelijää, joka muka on tarkkaan kuulevinaan, mitä hänelle
sanotaan, vaan koko ajalla ei ajattele muuta kuin vastaustaan.

Omituista, että morsiamenkin kasvoissa oli hiukan samaa osoitetta.
Noissa nuorissa, sievissä piirteissä, joita onnellisuus elähytti
kirkastamatta niitä, näkyi salainen huoli; ja, hetkittäin, ikäänkuin
hän olisi itsekseen puhunut, vilahti hymyn väre hänen suupielissään.

Sellaisella pienellä hymyllä vastasi hän oikealla puolellaan istuvan
isoisä Gasdinoisin hiukan kujeellisiin pilapuheisin:

-- Sitä Sidoniea, yht' hyvin!... sanoi kunnon ukko nauraen... Kun
ajattelee, ett'ei ole kahta kuukautta siitä, kuin hän aikoi mennä
luostariin... Kyllä ne tunnetaan, tyttöjen luostarit!... Niin on
kuin meillä sanotaan: kahden virsut penkin alla, kahden kalsutkin
sopessa!...

Ja kaikki pöydän ääressä nauroivat luottoisasti vanhan berryläisen
maamiehen talonpoikamaisille ilveille. Suunnattoman rikkauden oli
elämä ukolle jakanut sydämen, hyvyyden ja kasvatuksen, vaan ei älyn
sijaan: sillä tätä tuolla ovelalla kyllä oli ja enemmänkin kuin
kaikilla noilla muilla porvareilla yhteensä. Niiden varsin harvojen
joukossa, jotka herättivät hänessä jonkinlaista myötätuntoisuutta,
miellytti häntä erittäinkin pikku Chèbe, jonka hän tunsi pienestä
tyttöhepakosta asti; ja tämä puolestaan, joka oli liian hiljan tullut
rikkaaksi ollakseen varallisuutta jumaloitsematta, puhui oikealla
istuvalle naapurilleen sangen kunnioittavalla ja veikistelevällä
tavalla.

Sitä vastoin käyttäytyi hän hyvin varovasti vasempaa naapuriaan,
Georges Fromont'ia, miehensä osakaskumppania kohtaan. Heidän
puhelunsa rajoittui vaan kohteliaisuuksiin, jopa oli heidän kesken
ikäänkuin teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.

Äkkiä kuului silkin kahinaa, tuolit kolisivat, puhelu lakkasi ja
nauru herkesi. Noustiin ruoalta. Tuossa puoli-äänettömyydessä sanoi
rouva Chèbe, joka oli käynyt puheliaammaksi, sangen kovaa eräälle
serkulle maaseudulta, joka oli ihastuksissaan nuoren, sillä hetkellä
herra Gardinois'in kanssa käsitysten seisovan morsiamen vakavasta ja
tyynestä käytöksestä.

-- Näettehän, serkkuni, tuota lasta. -- Ei kukaan olisi voinut
koskaan tietää, niitä hän ajatteli...

Kaikkien noustua mentiin suureen saliin.

Sill'aikaa kun tanssijaisiin kutsutut joukottain liittyivät
päivällisvierasten pariin, kun soittokunta valmistautui ja tanssijat,
pänsneet nenällä, pyörivät pienten, valkoisiin vaatteisin puettujen
malttamattomien neitosten ympärillä, oli sulhanen, tuota kaikkia
peläten, paennut ystävänsä Planuksen -- Sigismund Planuksen kanssa,
joka kolmekymmentä vuotta oli ollut Fromont'in kauppahuoneen rahaston
hoitajana -- turvaan tuohon pieneen kukilla koristettuun kalteriin,
jonka köynnöslehtoa kuvaavat seinäpaperit olivat ikäänkuin vihantana
perämönä Vefourin kullatuille saleille. Siellä he ainakin olivat
yksinään, siellä he voivat jutella:

-- Sigismund, vanhus... minä olen tytyväinen...

Ja Sigismund oli myöskin tyytyväinen, mutta Risler ei antanut hänelle
suuvuoroa sanoa sitä. Nyt kun hän ei enää pelännyt itkeä ihmisten
nähden, tulvasi hänen sydämensä koko ilo esiin.

-- Ajattelehan tok', ystäväni!... Eikö se ole tavatonta tykkänään,
että tuommoinen nuori tyttö huoli minusta. Sillä, suoraan sanoen,
enhän minä ole kaunis. Ja tiedänhän sen ilman että tuon hävyttömän
tarvitsi sitä minulle kirkossa sanoa. Sitte olen jo kahden viidettä
vanhakin... Hän taas, joka on niin suloinen!... Löytyihän
niitä paljo muitakin otettavana, paljo nuorempia ja rikkaampia
puhumattakaan Frans raukasta, joka häntä hyvin paljon rakasti...
Mutta kas ei! vanhan Rislerin hän tahtoi... Ja hullunkurisesti se
kävi... Kauan aikaa huomasin minä hänen olevan murheissaan, kokonaan
muuttuneen... Ja ajattelin kyllä, että rakkauden huolia siellä
pohjalla piilee... Me, äitinsä ja minä, urkimme ja mietimme päämme
halki, saadaksemme selkoa, ketä hän, näet, rakasti... Niinpä sitte
eräänä aamuna astuu rouva Chèbe huoneeseni ja itkee ja sanoo: "Teitä
hän rakastaa, ystävä kulta!"... Ja minua... minua rakasti hän...
Kah! kuka sitä olisi koskaan luullut?... Ja sekö vielä, että samana
vuonna kohtasi semmoinen onni!... Päästä osakkaaksi Fromont'in
kauppahuoneesen ja Sidonien sulhaseksi... Oi, tok!...

Silloin tuli, hurmaavan valssin soidessa, pari tanssijoita, ikäänkuin
tuuliaispäänä pieneen saliin. Ne olivat morsian ja Rislerin osakas,
Georges Fromont. Molemmat olivat yhtä nuoret, yhtä komeat, ja he
puhuivat puolikovaan, kietoen sanansa ahtaisin valssipiireihin.

-- Te valehtelette... sanoi Sidonie vaaleahkona ja yhä vähän
hymyilevänä.

Toinen, vaaleampana häntä, vastasi:

-- En valehtele. Enoni tahtoi minun naimaan. Hän oli kuolemaisillaan...
te olitte lähteneet pois... Minä en tohtinut kieltää...

Kaukaa ihaili heitä Risler:

-- Kuinka hän on sievä! kuinka he tanssivat hyvin!...

Hänet huomattuaan valssijat erosivat, ja Sidonie tuli sukkelaan
Rislerin luo:

-- Mitä? Oletteko täällä?... Mitä te täällä teette?... Teitä
etsitään joka paikasta. Miks'ette ole tuolla?...

Niin puhuessaan, korjasi hän somalla, kärsimättömällä liikkeellä
hänen kaulahuivinsa solmua. Ihastuneena hymyili Risler salavihkaa
Sigismundille, liian onnellisena tuntiessaan kaulallaan tuon pienen
hansikkakätösen kosketuksen, huomatakseen kaikkien hänen sormiensakin
vapisevan.

-- Antakaa käsivartenne, sanoi Sidonie Rislerille, ja yhdessä
astuivat he saliin. Pitkän, valkolaahoksisen hameen rinnalla näytti
Rislerin musta, huonosti tehty ja huonosti puettu takki vieläkin
kömpelömmältä; mutta takkia ei korjata, niinkuin kaulahuivia: se oli
vaan pidettävä semmoisena, kuin se oli... Se oli Sidonielle ylpeyden
ja tyydytetyn turhamielisyyden hetki, kun, heidän ohikulkiessaan,
kaikki riensivät hymyllä vastaamaan heidän tervehdyksensä. Kovaksi
onneksi ei se vaan ollut kestäväinen. Salin nurkassa istui nuori,
kaunis nainen, jota ei kukaan kutsunut ja joka katseli tansseja
levollisena ja iloisena, vast'ikään ensi kerran äidiksi tultuaan.
Heti hänen huomattuaan meni Risler suoraan hänen luoksensa ja istutti
Sidonien hänen viereensä. Tarpeetonta on mainita, että se oli rouva
Chorche. Kenelle muulle olisi hän puhunut noin kunnioittavasti ja
lempeästi? Kenenkä muun, kuin hänen käteensä, olisi hän voinut laskea
pikku Sidoniensa käden sanomalla: "Rakastattehan häntä paljo, eikö
niin? Te olette oikein hyvä... Hän tarvitsee hyvin paljon neuvojanne
ja mailman kokemustanne"...

-- Tokihan, hyvä Risler, vastasi rouva Georges, olemmehan me, Sidonie
ja minä, vanhoja ystäviä... Mistä syystä me emme vielä rakastaisi
toisiamme?...

Mutta turhaan etsi hänen rauhallinen ja suora katseensa vastausta
vanhan ystävänsä silmistä...

Täydellisesti naisia tuntematta ja kohdellessaan Sidoniea, kuin
lasta, jatkoi Risler samalla äänellä:

-- Ota, näet, hänet, tyttiseni, esikuvaksesi... Ei ole kahta
semmoista mailmassa, kuin rouva Chorche... Hänellä on aivan isänsä
sydän... Oikea Fromont!...

Silmät maassa, kumarsi Sidonie, niitäkään vastaamatta. Tuskin
huomattava väristys juoksi hänen satiini kenkänsä kärjestä aina
seppeleen ylimpään pomeranssi korteen asti. Mutta kelpo Risler
ei nähnyt mitään. Hän oli kuin juovuksissa ja hulluna hälinästä,
tanssijaisista, soitosta, kaikista noista kukista ja tulista... Hän
luuli kaikkien muidenkin hengittävän tuota verrattoman onnellisuuden
ilmaa, joka häntä ympäröi. Hän ei huomannut vähäistä kaihoa ja
kateuden kilvoituksia, jotka parveilivat koristetuilla otsilla.

Hän ei nähnyt Delobellea, joka, nojaten kyynäspäällään takkaa
vasten ja väsyneenä ikuiseen asemaansa, toinen käsi povessa, toinen
puuskassa, hattu reidellä, odotti tuntikausia, ilman että kukaan
aikoikaan pyytää häntä käyttämään kykyään seuran huviksi. Hän ei
nähnyt herra Chèbeä, joka synkeänä seisoa jörötti kahden oven
välissä, enemmän kuin koskaan vihoitellen Fromont'ilaisille...
Voi niitä Fromont'ilaisia!... Heiliäpä oli etevä sija häissä.
Vaimoineen, lapsineen, ystävineen ja ystävien ystävineen olivat he
kaikki läsnä... Oli kuin joku heistä olisi häitä viettänyt... Kukapa
siinä puhuikaan jostakin Risleristä tai Chèbestä? Häntä, isää, ei
oltu edes esiteltykään!... Ja vieläkin enemmän lisäsi pienen miehen
raivoa rouva Chèben käytös ja tapa hymyillä kaikille äidillisesti.

Muutoin oli sielläkin, kuin melkein kaikissa häissä, kaksi tyystin
erilaista virtaa, jotka koskettivat toisiinsa, kuitenkaan yhteen
sekoittumatta. Fromont'ilaiset, jotka kovin suututtivat herra
Chèbeä ja olivat tanssijaisten ylimyksinä, kauppakamarin esimies,
asian-ajajain vanhin kuuluisa shokolaatikauppias, joka oli esimiehenä
lakia laativassa valiokunnassa ja miljonien omistaja ukko Gardinois,
kaikki he lähtivät pois kahdentoista jälkeen. Heidän perästä astui
Georges Fromont vaimoneen vaunuihinsa, eikä jäänyt enää jäljelle kuin
Rislerin ja Chèben puolet. Ja kohta muuttui juhla iloisemmaksi ja
pauhaavammaksi.

Kuuluisa Delobelle, joka jo oli väsynyt, kun ei häntä mihinkään
pyydetty, päätti itse pyytää itseään, ja, sill'aikaa kun vieraat
tungeskelivat shokolaati- ja punssi-pöytien ympärillä, kävi hän
lausumaan jyrisevällä äänellä monoloogia Ruy-Blasista: "Hyvää
ruokahalua, herrat!"...

Vuoroonsa pääsivät nyt köyhemmätkin esille näyttämään säästeliäästi
tehtyjä vaatteuksiaan, ja nuoret kauppalaiset, jotka kauvan jo olivat
himonneet ilvehtimään, uskalsivat hekin käydä katrillia tanssimaan.
Morsian oli jo kauvan tahtonut lähteä pois, ja vihdoin hän katosikin
Rislerin ja rouva Chèben kanssa. Mitä herra Chèbehen tulee, joka
jälleen oli päässyt entiseen arvoonsa, niin oli mahdotonta saada
häntä pois. Pitihän jonkun toimittaa isännän virkaa, hitto vie!...
Että pieni mies asiaan hyvin ryhtyi, sen minä takaan!... Punaisena
ja innostuneena hyöriä mellasti hän melkein kuin kapinoitsija.
Ja kuuluipa hän alahalla laskettelevan politikkiakin Vefourin
ravintolanhoitajan kanssa sekä julkeudesta puheita pitävän...

... Pitkin katuja, Maraisiin päin, vierivät raskaasti häävaunut,
joiden humalan raskauttama ajuri tuskin jaksoi valkoisia ohjaksia
käsissään pitää.

Rouva Chèbe puheli paljon, luetellen muistettavan päivän kaikkia
komeuksia ja ihastuneena erittäinkin päivälliseen, jonka jotenkin
tavallinen ruokalista oli hänestä ylellisyyden korkeimpana
osoitteena. Sidonie haaveksi vaunujen suojassa ja Risler,
istuen vastapäätä häntä, ell'ei hän enää sanonut: "minä olen
tyytyväinen...", ainakin niin ajatteli itsekseen sydämen pohjasta.
Kerran koetti hän tarttua pieneen valkoiseen kätöseen, joka nojautui
nostettuun ikkunaan, mutta se vetäytyi pois niin pian, että hän jäi
hievahtamatta paikalleen vaipuen äänettömään ihaelemiseen.

Kuljettiin Halles'ien ja Rambuteau kadun kautta, joka oli täynnä
yrttitarhurien rattaita; sitte, Francs'-Bourgeoiskadun päässä
käännyttiin Arkistojen kulmasta Braque-kadulle. Siinä seisatuttiin
ensikerran ja rouva Chèbe astui alas porttinsa luona. Se oli
liian ahdas hänen komealle, viheriäiselle silkkihameelleen, jonka
liepeet ja reunukset kauhealla kohinalla katosivat käytävään...
Muutaman minuutin perästä aukeni selko selälleen jykeä portti
Vielles-Haudriettes-kadun varrella, päästääkseen juhlavaunut sisään.
Portilla, vanhan kartanon kilvessä, puoleksi kuluneen vaakunan
alla, oli kilpi, johon sinisillä kirjaimilla oli kirjoitettu:
"Seinä-paperia."

Sillä kertaa morsian, joka oli siihen asti ollut liikkumattomana
ja ikäänkuin nukuksissaan, näkyi äkkiä havahtuvan, ja ell'eivät
kaikki tulet olisi olleet sammutetut suurista rakennuksista, työ- ja
tavara-huoneista, jotka seisoivat rivittäin pihalla, olisi Risler
voinut nähdä riemastushymyn yht'äkkiä kirkastavan nuo kauniit,
ongelmoiset kasvot. Pyörät hiljensivät ratinansa puutarhan hienolla
hiekalla ja seisattuivat kohta pienen kaksikerroksisen rakennuksen
portaiden eteen. Siinä asui Fromont'ilaisten nuori perhe ja Risler
vanhempi vaimoineen asettui asumaan heidän yläpuolelle. Asumus oli
suurenlainen, ja aution kadun etäisessä kaupungin osassa korvasi
kauppasäädyn varallisuus. Portaissa oli lattiapeitto ylös asti,
etehisessä oli kukkia ja kaikkialla loisti marmoria, heijasti
kuvastimia ja kiilsi vaskea.

Sill'aikaa kun Risler tyytyväisenä käveli uuden asuntonsa suojissa,
oli Sidonie yksin huoneessaan. Lakeen ripustetun pienen sinisen
lampun valossa loi hän ensin silmänsä kuvastimeen, jossa hän näki
itsensä päästä jalkoihin asti, sitte kaikkeen uuteen ja hänelle
outoon loistoisuuteen; ja sen sijaan, että hän sitte olisi mennyt
maata, aukaisikin hän ikkunan ja nojautui liikkumattomana balkongiin.

Yö oli valoisa ja lämmin. Selvään näki hän koko tehtaan lukemattomine
ikkunoineen, kiiltävine, korkeine lasineen, sen pitkän savutorven,
joka hälveni taivaan avaruuteen, ja lähempänä pienen upean puutarhan,
vanhan kartanon seinustalla. Ylt'ympäri oli ikäviä, kurjia kattoja
ja kolkkoja, kolkkoja katuja... Yht'äkkiä vavahti hän. Tuolla,
synkimmässä, rumimmassa kaikista noista ylisistä, jotka, ikäänkuin
viheliäisyyden painamina, likistyivät yhteen, toisiinsa nojautuen,
aukeni viidennessä kerroksessa selki selälleen kolkko ikkuna. Hän
tunsi sen oitis. Se oli porrasikkuna hänen vanhempainsa asunnossa.

Porraslavan ikkuna!...

Kuinka paljo asioita tuo nimi yksistään muistutti hänelle! Kuinka
monta hetkeä, kuinka monta päivää hän siellä oli viettänyt,
kumarruksissa kosteaa ikkunalaitaa vasten, joka oli ilman rintanojaa,
ilman balkongia, katsellen tehtaasen päin...

Ja vielä nytkin oli hän näkevinään siellä ylähällä pikku Chèben
näppärät kasvot, ja tuon kurjan akkunan kehikossa aukeni hänen
silmiensä eteen koko hänen lapsuutensa elämä, Parisi-tytön surullinen
nuoruuden aika.



II.

Pikku Chèben historia. -- Kolme perhekuntaa yksillä portailla.


Parisissa, liian pienissä asunnoissaan ahtaasti asuville köyhille
perheille on yhteinen porraslava ikäänkuin lisäsuojana, asunnon
suurennuksena. Sen kautta pääsee kesä-aikaan vähän ilmaa ulkoa,
siellä puhelevat naiset, siellä kirmaavat lapset.

Kun pikku, Chèbe piti kovin paljon melua kotona, sanoi hänelle
äitinsä: "Ole tuossa jo minua vaivaamatta... mene leikkimään
portaille." Ja lapsi juoksi sinne hyvin sukkelaan.

Tuo porraslava, vanhan talon viimeisessä kerroksessa, jossa maar' ei
oltu tilaa säästetty, muodosti ikäänkuin suuren, korkean käytävän,
portaiden puolelta rautaisten käsipuiden suojeleman ja leveän ikkunan
valaiseman, josta näkyi kattoja, kartanoita ja muita ikkunoita, sekä
kauempaa Fromont'in tehtaan puutarha, ikäänkuin viheriäisenä nurkkana
vanhojen jättiläisseinien välissä.

Kaikki tuo ei ollut mitään varsin hauskaa, mutta lapsi huvittelihe
siellä paljoa paremmin, kuin kotonaan. Kotielämä oli ikävää,
olletikin kun satoi, eikä Ferdinand lähtenyt ulos.

Ferdinand Chèbe, aivot aina höyryävinä uusista aatteista, jotka
kovaksi onneksi eivät koskaan koituneet, oli niitä laiskoja ja
suurihankkeisia porvareja, joita Parisissa löytyy hyvin kosolta.
Vaimonsa, jota hän alussa oli viehättänyt, oli kohta huomannut hänen
mitättömyytensä ja kärsi sitte malttavaisesti ja yhtä lailla sekä
hänen alituiset onnellisuuden unelmansa että vauriot, jotka niitä
välittömästi seurasivat.

Neljästä kolmatta tuhannesta franc'ista myötäjäisiä, jotka vaimo
oli tuonut ja miehensä tuhlannut hulluihin yrityksiin, ei heillä
ollut jäljellä muuta kuin pieni korko, joka vielä piti heitä
arvossa naapurien joukossa, sekä myöskin rouva Chèben, kaikista
haaksirikoista pelastettu, kashimirishaali, hänen hääkarikkansa ja
kaksi sangen pientä, vähäpätöistä briljanttinappia, joita Sidonie
toisinaan pyysi äitinsä näyttämään, piirongin laatikonpohjalla,
vanhassa valkosamettisessa lippaassa, josta kauppiaan, kolmekymmentä
vuotta sitte kultakirjaimilla kirjoitettu nimi, oli ihan
kulumaisillaan. Se oli tuon köyhän, kasvuillaan elävän perheen ainoa
loistoisuus.

Kauan, hyvin kauan oli herra Chèbe hakenut paikkaa, josta riittäisi
vähän lisää heidän pieniin korkojäännöksiinsä. Mutta hän etsikin vaan
semmoista paikkaa, jota hän kutsui _kaupaksi seisoallaan_, sillä
hänen terveytensä, näet, oli kaikkia istuvia toimia vastaan.

Todellakin, avionsa ensi vuosina, silloin kuin hän oli suurissa
asioissa ja kun hänellä oli oma hevonen ja omat rattaat
kauppa-asioitaan varten, oli pieni mies kaatunut pahasti ja se
kaatumus, josta hän tuon tuostakin puheli, oli hänen laiskuutensa
puolustuksena.

Ei tarvinnut olla viittä minuuttia herra Chèben seurassa, ennenkuin
hän jo sanoi luottoisalla äänellä:

"Tunnettehan onnettomuuden, joka tapahtui Orleans'in herttualle?..."

Ja taputtaen kämmenellään hapsitonta pääkalloaan, jatkoi hän:

"Sama tapahtui minullekin nuoruudessani."

Tuon kuuluisan kaatumuksen jälkeen pyörrytti häntä kaikenlainen
istuva toimi ja hän näki olevansa katalasti tuomittu _kauppaan
seisoallaan_. Niinpä oli hän vuoroon ollut asiamiehenä viini-,
kirja-, tryffeli-, kello- ja monessa muussa kaupassa. Kovaksi
onneksi kyllästytti häntä hyvin pian kaikki ja hän ei pitänyt
koskaan asemaansa riittävänä entiselle kauppamiehelle. Sillä tavoin,
katsomalla kaikkea tointa arvoansa alemmaksi, oli hän vähitellen
käynyt vanhaksi ja kykenemättömäksi, oikeaksi tyhjäntoimittajaksi,
vetelehtijäksi.

Paljo on soimattu taiteilijoita heidän eriskummallisuuksistaan,
luonnon oikuistaan, tuosta tavan omaisen kauhusta, joka heittää
heidät syrjäpoluille, mutta kukapa taitaa koskaan luetella kaikkia
naurettavia mielijohteita ja hulluja eksentrillisyyksiä, joilla
joutilas porvari tahtoo täyttää tyhjää elämätään? Niinpä piti herra
Chèbe erityisenä lakina kaikenlaiset matkat ja kävelyt. Koko ajan,
kun Sebastoopolin bulevardia rakennettiin, kävi hän kaksi kertaa
päivässä katsomassa, tokko se muka "edistyi."

Ei kukaan tuntenut paremmin kuin hän maineessa olevia
erityistavara-kauppoja; ja hyvin usein, kun rouva Chèbe, itse
toimeliaasti korjatessaan talon liina-vaatteita, tuskaantui näkemään
miehensä joutilaana katsoa töllistelevän ikkunasta, pääsi hän hänestä
erilleen sanomalla: "Etköhän... tuota... kävisi tuosta, tiedäthän,
kadun kulmasta, jossa hyviä leivoksia myödään, niitä jälki-ruo'aksi
päivälliseksi"...

Ja mies lähti, käveli bulevaardia pitkin, poikkesi puoteihin,
odotteli omnibusta ja vietti siten puolen päivää ulkona kahden
kappaleen, kolmen sou'n maksavan leivoksen tähden, joita hän
juhlallisesti kantoi kotia, pyyhkien otsaansa.

Etenkin ihaeli herra Chèbe kesää, pyhäpäiviä, pitkiä kävelyjä
Clamart'issa tai Romainville'ssa ja juhlia, joissa oli paljo
kansaa ja hälinää. Hän oli kanssa niitä, jotka kokonaista viikkoa
ennen Elokuun 15 päivää kävivät tarkastamassa valmistuksia
juhla-valaistukseen. Eikä hänen vaimonsa ollut siitä pahoillaan
ollenkaan. Ainakaan ei silloin ollut hänen tuolinsa ympärillä päivät
pitkään vetelehtimässä tuo i'änikuinen ähkijä jättiläistuumineen ja
yrityksineen, jotka harkitessa, edeltäkäsin jo raukesivat tyhjään,
sekä muistoineen menneestä ajasta että raivossa siitä, ett'ei hän
voinut ansaita rahaa.

Eikä hänkään, vaimo-raukka, sitä ansainnut, mutta hän osasi sitä niin
hyvin tallettaa ja hänen ihmeellinen säästeliäisyytensä täydensi
sillä tavoin kaikki, ett'ei kurjuus, tuon kovan puutteen naapuri,
ollut koskaan päässyt noihin kolmeen aina siistiin huoneesen
hävittämään huolellisesti korjattuja kapineita, vanhoja, verhonsa
alle kätkettyjä huonekaluja.

Vastapäätä Chèbeläisten ovea, jonka vaskiripa porvarillisesti loisti
portailla, oli kaksi muuta pienempää ovea.

Toiseen oli neljällä naulalla lyöty käymäkortti, jossa oli nimi
"Risler, tehtaan piirustaja." Toisella oli pieni sahviaani
nahka-palanen ja siinä kultakirjaimilla:

          ROUVA DELOBELLE,
    lintuja ja kärpäsiä kuoseiksi.

Delobelleläisten ovesta, joka usein oli auki, näkyi iso
neliskulmainen suoja, jossa kaksi naista, äiti ja tytär, vielä
melkein kuin lapsi, yhtä vaaleina, yhtä väsyneinä kumpikin,
harjoittivat yhtä noista tuhansista fanttasiia-ammateista, jotka
käsittävät sen, mitä kutsutaan Parisin-kaluiksi.

Siihen aikaan oli kuosi koristaa hattuja ja tanssivaatteita siroilla,
hohtokiven värisillä, Etelä-Ameriikan eläväisillä, ja niiden
valmistaminen oli juuri Delobellen naisten erityistoimi.

Eräs tukkukauppias, jolle lähetykset tulivat suorastaan Antilleista,
laittoi heille aukaisematta pitkiä, keveitä arkkuja, joissa,
inhottavassa arsenikki pölyssä loistivat kärpäset, ladottuina ja
valmiiksi neuloille pistettyinä, sekä linnut, toinen toisiinsa
sullottuina, siivet hienossa paperisiteessä. Tuo kaikki oli kuntoon
pantava, kärpäset saatavat hytisemään messinkilangan päähän,
koliibrien höyhenet pöyhisteltävät ja kiilloteltavat, taittuneet
jalat silkkirihmalla korjattavat, sammuneiden silmien sijaan pantava
kiiltäviä helmiä ja hyönteiset tai linnut tehtävät sieviksi ja elävän
näköisiksi.

Äiti teki työtä tyttärensä johdolla; sillä Désiréellä, vaikka hän
olikin vielä ihan nuori, oli oiva aisti, tenhottaren kekseliäisyys,
eikä kukaan osannut niinkuin hän, asetella silmiä lintujen pikku
päihin ja levittää niiden kangistuneita siipiä.

Ontuva kun hän oli lapsuudestaan saakka, onnettoman tapauksen
tähden, joka ei kuitenkaan ollut laisinkaan vahingoittanut
hänen säännöllisten ja hienojen kasvojensa suloa, oli Désirée
Delobelle'lla, koska hänen siitä syystä oli melkein täytymys,
paikaltaan liikkumatta, alituisesti pysyä kotonaan, oikea
ylimyksellinen iho ja erittäin valkoiset kädet. Pitäen aina hiuksensa
veikeästi kammattuina, vietti hän päivänsä istuessaan upoksissa
nojatuolissaan, kuosikuvilla ja kaikenvärisillä linnuilla kukkuroidun
pöytänsä ääressä, ikäänkuin tuossa maailmallisen kauneuden
oikullisessa ammatissa unhoittaen oman onnettomuutensa ja siten
korvaten epäsuosiollista elämätänsä.

Hän ajatteli, että kaikki nuo pienet siivet lähtivät lentoon
hänen liikkumattomalta pöydältään oikeille matkustuksille Parisin
maailman ympäri tuikkimaan juhlissa, ruunujen valossa; ja yksin
hänen tavastaan asetella kärpäsiään ja lintujaan olisi voinut arvata
hänen ajatustensa suunnan. Alakuloisuuden ja murheen päivinä,
kuroittuivat suipot nokat eteenpäin, siivet levisivät ihan auki,
ikäänkuin ottaakseen huiman vauhdin lentääkseen kauas, hyvin kau'as
pois viidennen kerroksen asunnoista, puutteen alaisuutta ja kurjuutta
pakoon. Vaan kun hän joskus taas oli tyytyväinen, niin näyttivätpä
hänen eläväisensäkin elämään ihastuneilta, olivatpa oikein pienten
oikullisten ja rajujen kuosilintujen näköisiä.

Onnellisena tai onnettomana teki Désirée työtä aina yhtä innokkaasti.
Aamupuhteesta aina myöhään yöhön saakka oli pöytä täynnä työesineitä.
Ja päivän viimeisen säteen sammuessa, kun tehtaan kello kaikui
ylt'ympäri lähipihoja, sytytti rouva Delobelle jo lampun, ja heti,
tuon varsin niukan aterian jälkeen, ryhdyttiin uudelleen työhön.

Noilla molemmilla väsymättömillä naisilla oli maali tai luuletus,
joka esti heitä tuntemasta pakollisen valvomisen kuormaa. Se oli
kuuluisan Delobellen näyttelijäkunnia.

Siitä asti, näet, kun Delobelle oli jättänyt maaseudun teaatterit
tullakseen näyttelemään Parisiin, odotti hän vaan, että joku
ymmärtäväinen tirehtööri, kaitseleva ideaali-tirehtööri, joka keksii
nerot, tulisi tarjoamaan hänelle hänen mittaisen roolin. Kentiesi
olisi hän voinut, alussa etenkin, saada keskulaisen paikan jossakin
kolmannen luokan teaatterissa, vaan Delobelle'pa ei tahtonut häväistä
itseään.

Hänestä oli parempi odottaa, taistella, niinkuin hän sanoi!... Ja
nähkäähän, millä tavoin hän käsitti taistelun.

Aamuisin huoneessaan, vieläpä usein vuoteessaankin, kertoi hän
entisen repertoaarinsa rooleja; ja vavisten kuuli Delobelle'n
naisväki väliseinän takaa katkelmia _Antoonio'sta_ ja _Lasten
lääkäristä_ lausuttavan mahtipontisella, jyrisevällä äänellä,
joka sekaantui suuren parisilaisen työpesän pauhinaan. Sitte,
aamiaisen jälkeen oli hän poissa kotoa yöhön saakka: hän teki
"bulevaardi-kävelynsä," se on, astuskeli verkalleen Château d'Eau'n
ja Madeleinen väliä, hammaspuikko suupielessä, lakki hiukan toisella
korvalla, hansikkaat aina kädessä, harjattuna ja loistavana.

Tuo pukukysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Sen piti hän suurimpana
onnistumisen toiveena, houkuttimena tirehtöörille -- tuolle mainiolle
ymmärtäväiselle tirehtöörille, -- jonka päähän ei olisi koskaan
juolahtanut ottaa palvelukseen kulunut, huonosti puettu mies.

Myöskin Delobelle'n naisväki piti tarkan huolen siitä, ett'ei
häneltä mitään puuttunut; ja kyllä tarvittiinkin lintuja ja kärpäsiä
tuollaisen jyhkeän velikullan kaunistamiseksi! Näyttelijä piti sen
vallan luonnollisena.

Hänen mielestään vaimonsa ja tyttärensä ponnistukset ja puutteen
näkö eivät tarkoittaneet häntä nimen-omaan, vaan tuota salaperäistä
ja tuntematointa neroa, jonka ikäänkuin tallettajan hän arveli
olevansa. -- Chèben ja Delobellen perheiden asemassa oli jonkinlaista
yhtäläisyyttä. Delobelleläisten vaan ei ollut niin ikävä. Noista
pienistä kasvuillaan eläjistä tuntui heidän ahdas elämänsä
valottomalta, aina yhdenlaiselta, kun taas näyttelijän perheelle
toivo ja mielenkuvitus kaikkialla avasi oivallisia näkö-aloja.

Chèbeläiset olivat ikäänkuin umpikujassa elävät ihmiset,
Delobelleläiset asuivat ikäänkuin pienen, likaisen, kolkon kadun
varrella ilman päivää ja ilmaa, vaan siitäpä oli piakkoin käypä iso
bulevaardi. Lisäksi ei rouva Chèbe enää luottanut mieheensä, kun taas
hänen naapurinsa, tuon ainoan taikasanan "taiteen" nojassa, ei ollut
koskaan epäillyt miehestään.

Ja sillä välin otti herra Delobelle, monta monituista vuotta,
turhaan vermuutti-naukkuja teaatteriasiamiesten kanssa, absinttia
taputtajain päämiesten kanssa ja bitteriä vaudeville'in kirjoittajien
ja näytelmöitsijäin sekä tuon useiden suurten kappalten kuuluisan
sepustajan kanssa. Tarjoomuksia yhä vaan ei tullut. Ja niin oli mies
parka, kertaakaan näyttelemättä, luisunut nuoresta rakastajasta
vanhempien rooliin, sitte raha-asioitsijaksi, sitte korkeasukuiseksi
isäksi, vihdoin ukkonahjukseksi...

Ja siinä hän pysyi!

Kahteen tai kolmeen toviin oli hänelle hankittu tilaisuus ansaita
elatuksensa, koettamalla asettaa hänet klubin tai kahvilan hoitajaksi
ja suurien makaasiinien, niinkuin Phares de la Bastille'n ja Colosse
de Rhodes'in, tarkastajaksi. Siihen oli hyvät käytöstavat tarpeeksi,
eikä niitä Delobelle'lta puuttunut, Jumala nähköön!... Vielä vai,
suuri mies hylkäsi kun hylkäsikin sankarimaisesti kaikki hänelle
tehdyt tarjoomukset.

-- Minulla ei ole oikeutta luopua teaatterista!... sanoi hän.

Kuulla tuommoisia raukan suusta, joka vuosikausiin ei ollut
näyttämölle astunut, oli vastustamattoman koomillista. Mutta halua
ei ollut nauraa, kun näki hänen vaimonsa ja tyttärensä yöt päivät
nielevän arsenikki tomua ja kun kuuli heidän, taittaessaan neulojaan
pikkulintusten messinkilankaa vasten, totisina kertovan:

-- Ei, ei! Herra Delobellellä ei ole oikeutta luopua teaatterista.

Onnellinen ihminen, jolle hänen mulkosilmänsä, aina suopea hymynsä
ja tapansa hallita näytelmissä, oli elinajaksi hankkinut tuon
"hemmoitellun" ja ihmetellyn kuninkaan pojan harvinaisen aseman!
Kun hän käveli ulkona, tervehtivät häntä Francs-Bourgeois-kadun
puotilaiset Parisilaisten tavanmukaisella kunnioituksella ja
ihastuksella kaikkea kohtaan, mikä vaan teaatteria koskee. Hän
oli aina hyvin puettu! Ja sitte niin hyvä, niin kohtelias!...
Ihme sentään, että hän, tuo Ruy-Blas, Antonio, _Marmori-tyttöjen_
Rafaelia, _Savannin rosvojen_ Antreas, joka lauantai-ilta,
modistikotelo kainalossa, kantoi naistensa työtä Saint-Denis-kadun
kukkamyymälään...

Entä sitte! Semmoistakin asiaa toimittaessaan oli tuossa
mies-vietävässä niin paljon jaloutta ja luonnollista arvollisuutta,
että neiti, jolla oli toimena tarkastaa Delobelle'n tiliä,
oli pahemmassa kuin pulassa antaessaan noin moitteettomalle
herrasmiehelle vaivalloisesti ansaitut vähäiset viikkorahat.

Vaan niinäpä iltoina, näette, ei näyttelijä tullut kotia
päivälliselle, ja sen naisväki tiesi jo edeltäkäsin. Hän muka tapasi
aina bulevaardilla jonkun vanhan toverin, kova-osaisen, niinkuin
itsekin oli -- jommoisia kyllä löytyy tuossa pyhässä ammatissa
-- ja niitä hän kestitsi ravintolassa tai kahvilassa. Sitte toi
hän varsin uskollisesti, ja siitä annettiin hänelle kiitokset,
loppurahat kotiin, toisinaan kukkakimpunkin vaimollensa, pikku lahjan
Désiréelle, jotakin pientä, joutavaa. Mitäs tehdä? Semmoista se
tottumus teaatterissa on. Melodraamassa voi kyllä pian heittää kultaa
ikkunasta ja sanoa:

"Se, hupsu, tuoss' on kukkaro, meno sanomaan rouvalle, että häntä
odotan."

Huolimatta suuresta innostaan ja vaikkapa ammattinsa oli kyllin
tuottoisa, olivat Delobellen naiset usein pulassa, varsinkin Parisin
kauppalakon aikana.

Onneksi oli käsillä kelpo Risler, joka aina oli valmiit auttamaan
ystäviään.

Vilho Risler, kolmas asujain portailla, oli elänyt siinä noin
viisitoista vuotta nuoremman veljensä Franssin kanssa. Molemmat,
suurikasvuiset, rotevat, valkoveriset Schveitsiläiset olivat tuoneet
mukanaan himmeän työhuoneensa tukehduttavaan ilmaan maa-elämän
terveyden ja raittiuden. Vanhempi oli piirustaja Fromont'in tehtaalla
ja kustansi veljeään, joka kuunteli Chaptal'in luentoja tullakseen
Centralikouluun.

Tultuaan Parisiin ja tietämättä, miten järjestää pienen taloutensa,
oli Vilho saanut naapureiltaan, Chèben ja Delobellen naisilta
neuvoja ja opetusta, joka ehdottomasti oli suureksi avuksi tuolle
suoramieliselle, kainostelevalle, hiukan "jörölle" miehelle,
jota sitä paitsi hänen ulkomaalainen murteensa ja näkönsäkin
vaivasi. Jonkun aikaa naapureina oltuaan ja keskinäistä palvelusta
osoitettuaan, olivat veljekset Risler jo ikäänkuin jäseninä
molemmissa perheissä.

Juhlapäivinä oli heidän syömäneuvonsa aina pantu esille jommassa
kummassa paikassa, ja molemmille isänmaastaan poissa-oleville
veljille oli hyvin mieluista tavata noissa köyhissä perheissä, ehkä
yksinkertaisia ja puutteenalaisia olivatkin, hellää ja perheellistä
kohtelua. Ammatissaan sangen taitavan piirustajan palkka salli
hänen auttaa Delobelleläisiä, kun vuokra oli maksettava, ja tulla
Chèbelään "setänä," tuoden aina mukanaan surpriissejä ja lahjoja,
niin että pikku-tyttö, hänet, nähtyään, heti juoksi hänen taskujaan
koettelemaan ja kiipesi hänen syliinsä.

Sunnuntaisin vei hän kaikki teaatteriin; ja melkein joka ilta kävi
hän herrojen Chèben ja Delobellen kanssa oluenpanimossa Blondelin
kadun varrella, jossa hän kestitsi heitä oluella ja _prachtelilla_.
Olut ja prachtel, ne ne olivat hänen heikkoutensa.

Hänestä ei ollut suurempaa onnea, kuin istua oluttuopin ääressä
molempain ystäväinsä kanssa ja kuunnella heidän juttelevan, itse
yhtymättä muuten kuin suurella naurulla tai pään pudistuksella heidän
puheluunsa, joka oli ylipäätään pitkä valitustulva yhteiskuntaa
vastaan.

Lapsimainen arkaluontoisuus ja saksalainen murre, joka
lakkaamattomasta työssä-olosta yhä oli säilynyt hänen kielessään,
vaivasivat häntä kovin hänen ajatuksiaan lausuessaan. Sitä paitsi
herättivät hänessä pelkoa hänen ystävänsäkin. Heillä oli häneen
verrattuna joutilaan ihmisen suunnaton etevyys työtä tekevän
rinnalla; ja herra Chèbe, joka ei ollut niin hienotunteinen, kuin
Delobelle, ei pitänyt minäkään huomauttaa häntä siitä. Herra
Chèbe, se katseli häneen hyvin korkealta! Hänestä, näet, oli mies,
joka, niinkuin Risler, teki työtä kymmenen tuntia päivässä, siitä
päästyään, kykenemätön niitäkään järkevää mielipidettä lausumaan.
Toisinaan vielä, uupuneena tehtaalta tultuaan, kävi piirustaja
panemaan yötäkin lisäksi kiiruullisia töitä varten. Olisipa pitänyt
nähdä herra Chèben loukattua katsetta.

-- "Ei sitä minua pantaisi semmoista työtä tekemään," sanoi hän
pöyhistellen; ja katsellen Risleriä suoraan kasvoihin tutkivin
silmin, niinkuin sairaan luona oleva lääkäri, liitti hän: "Näette te,
kunhan hyvän puuskan saatte"...

Delobelle ei ollut niin julma, mutta hän katsoi häneen vielä
korkeammalta:

_El seeteripun näe ruusua juurellaan._

Delobelle ei nähnyt Risleriä jalkojensa juuressa.

Kun tuo suuri mies joskus sattumalta noin suvaitsi huomata hänen
läsnäolonsa, kumartui hän aina omituisella tavalla häntä kohti
kuunnellakseen häntä ja nauroi hänen sanoilleen, kuin lapselle,
tahi huvitti hän häntä kertomuksilla näyttelijättäristä, opetti
häntä itseään vaatehtimaan, antoi ompelijain osoitteita, eikä voinut
käsittää, kuinka mies, joka ansaitsi niin paljon rahaa, aina oli
puettu, kuin vasta alkava koulupoika nalkki. Kelpo Risler, joka kyllä
hyvin tunsi alemmuutensa, koki hankkia itselleen anteeksi antamusta
kaikenlaisella tarkkaavaisuudella ja avuliaisuudella ja, näette,
hienotunteinen kuin aina oli pysyi hän ikuisena hyväntekijänä.

Noiden kolmen samoilla portailla asuvan perheen välillä oli pikku
Chèbe ikäänkuin yhdistysmerkkinä heidän alituisessa hyörimisessä ja
pyörimisessä.

Tavan takaa pujahti hän Delobelleläisten työhuoneesen, katseli
ratokseen heidän työtään, ihaeli kaikkia noita eläväisiä, ja,
ollen jo enemmän koketti kuin kujeileva, koetti hän, jos matkalla
kärpänen oli kadottanut toisen siipensä, koliibri kaulauntuvansa,
tehdä itselleen noista hylyistä koristeen pistelemällä niitä
hienojen hiustensa kihariin. Désirée ja hänen äitinsä nauroivat
nähdessään hänen keimaillen kohottaivan varpailleen katsoakseen
vanhaan himmentyneesen kuvastimeen. Sitte, kun hän oli tarpeeksi
itseään ihmetellyt, aukasi lapsi, käyttäen pienten sormiensa kaiken
voiman, oven ja mahtavasti, pää pystyssä, pelosta turmelevansa
hiuslaitostaan, meni hän kolkuttamaan Rislerin ovelle.

Päivällä siellä ei ollut muita kotona, kuin koululainen Frans,
joka kirjojensa ääressä järkevästi valmisti lukuaan. Kun Sidonie
astui sisään, niin kirjat nurkkaan! Kaikki oli jätettävä syrjään
tuota kaunista naista vastaan otettaessa, joka näet oli olevinaan
koliibri prinsessa, joka tuli hänen luo vieraisin Chaptalin kouluun
pyytääkseen hänet puolisokseen johtajalta.

Todellakin oli omituista nähdä tuon ison pojan leikkivän kahdeksan
vuotisen tyttö tyngän kanssa, taipuvan hänen oikkujensa mukaan ja
jumaloivan häntä myöntämällä kaikkiin, niin että sitten, kun hän oli
kokonaan häneen rakastunut, mahdotointa oli tietää, milloin hänen
rakkautensa oli alkanut.

Miten hyvänä tahansa pikku Chèbe olikin pidetty noissa molemmissa
kodeissa, niin tuli kuitenkin aina hetki, jolloin hän karkasi porras
ikkunalle. Siellä hänellä sentään oli suurin huvituksensa, aina
aukea näköpiiri, ikäänkuin joku tulevaisuuden haave, jota kohti hän
kumartui uteliaana ja ilman pelotta, sillä lapsillahan ei, näet, ole
päänpyörrytystä.

Toinen toistaan vasten kallistuvien vuolukivikattojen keskellä,
näyttivät hänestä tehtaan suuri seinä, puutarhassa kasvavien
plataanien latvat ja lasiakkunaiset työhuoneet ikäänkuin hänen
unelmiensa luvatulta maalta.

Fromont'in talo oli hänestä suurin rikkaus jota voi ajatella.

Sen asema koko tuossa Haraisin kolkassa, joka määrättyinä tuntina
oli suljettu savuunsa ja tehtaiden ryskeesen, Rislerin innostus,
hänen tarumaiset kertomuksensa isäntänsä rikkaudesta, hyvyydestä ja
taitavuudesta, olivat herättäneet hänen lapsellisen uteliaisuutensa;
ja sitte ikkunaan näkyvät asuinrakennukset, hienot, koruleikkauksilla
varustetut puiset akkunavarjostimet, pyöreä kuisti, jonka eteen
puutarhakaluste oli järjestetty, suuri, valkoisesta messingistä
tehty ja kultalangoilla lävistetty lintu häkki, joka loisti
auringonpaisteessa, ja siniset kuomivaunut, jotka seisoivat pihalla
valjaissa, kaikki tuo oli myöskin, hänen alituisen ihmettelemisensä
esineenä.

Hän tunsi talon kaikki tavat; tiesi hetken, milloin kelloa
soitettiin, työmiesten poislähdön, maksulauantait, jolloin
rahastonhoitajan pikku lamppu paloi myöhään iltaan saakka ja pitkät
jälkeenpuolenpäivät sunnuntaina, jolloin työhuoneet olivat suljetut,
tulipesä oli sammutettu ja suuri hiljaisuus salli hänen kuulla neiti
Clairen kirmaavan puutarhassa serkkunsa Georgesin kanssa. Kaikki
erityisseikat sai hän tietää Risleriltä.

"Näytä minulle salin ikkunat, sanoi hän hänelle... entä Clairen
huone?"...

Mielissään tuosta tavattomasta myötätuntoisuudesta rakkaasen
tehtaasensa, selitti Risler lapselle ylähältä kunkin rakennuksen,
näytti hänelle paino-, kultaus- ja värinvalmistus-huoneet,
piirustussalin, jossa hän itse teki työtä, konehuoneen, josta
kohosi tuo kauhea torvi, joka mustasi kaikki lähiseinät uutteralla
savullaan, eikä varmaankaan aavistanut, että viereisen katon alla oli
kätkössä pieni olento, joka yhdisti hartaimmat aatoksensa sen kovaan,
väsymättömään huohotukseen.

Kerran vihdoinkin pääsi Sidonie tuohon haaveksimaansa paratiisiin.

Rouva Fromont, jolle Risler usein oli puhunut pienestä, sievästä
ja älykkäästä naapurittarestaan, pyysi hänen tuomaan Sidonien
lastentanssiaisiin, joita hän pani toimeen jouluksi. Siihen
vastasi herra Chèbe kuivasti kieltäen. Jo siihen aikaan, näet,
kiusasivat ja nöyryyttivät nuo Fromont'ilaistet, joiden nimi aina
oli Rislerin suussa, herra Chèbeä rikkaudellaan. Muutoin koski
asia naamiaishuveja, ja herra Chèbellä -- jolla, näet, ei ollut
seinä-paperi-kauppaa -- ei ollut varoja hankkia tyttärelleen
tanssijattaren pukua. Mutta Risler penäsi; sanoi ottavansa kaikki
toimittaakseen ja rupesi oitis piirustamaan pukua.

Se oli muistettava ilta.

Rouva Chèben huoneessa, joka oli täyteen sullottu kankaita, neuloja,
ja vähäisiä toaletti-kaluja, johti Désirée Delobelle Sidonien
koristelemista. Tyttönysä, suuremman näköisenä lyhyessä puna- ja
mustajuovikkaassa villahameessaan, seisoi kuvastimen edessä suorana
ja liikkumattomana Ja viehättävä oli hän loistavassa pu'ussaan.
Valkoiselle kaatille oli nauhoitettu samettipienoinen korsetti ja
pitkät, kauniit, kastanjan väriset palmikot laskeutuivat punotun
olkihatun alta. Vaan kaikkia noita hänen Schveitsiläispukunsa hiukan
jokapäiväisiä yksityisyyksiä ylensivät hänen älykkäät kasvonsa,
tavaksi otettu viehkeä käytöksensä ja tyytyväisyytensä tuohon
ylensirottuun, heleänväriseen teaatteri koristukseensa.

Kaikki katsomaan tulleet naapurit huudahtivat ihmetyksestä.
Sill'aikaa kuin käytiin Delobelleä hakemassa, korjasi pikku ontuva
hameen poimuja, kenkänauhoja ja loi viimeisen silmäilyn työhönsä.
Neula ei joutanut hänen kädestään, ja hänkin, lapsi rukka, oli
kiihtynyt juhlan huolettavasta hurmauksesta, vaikk'ei hän sinne ollut
menossakaan. Tuli sitte suuri mies. Hän kerrotutti Sidoniella pari
kolme tervehdystä, joita hän oli hänelle opettanut, neuvoi, miten oli
käytävä ja seisottava, ja hymyiltävä, suu pyöreäksi avattuna, juuri
sakarin kärjen suuruiseksi. Oli tosiaan koomillista nähdä, kuinka
säntillisesti lapsi teki temppujaan.

-- Hänellä on näyttelijän verta suonissaan!... sanoi vanha
näyttelijä innossaan, ja tietämättä, miksikä tuota suurta Frans
tolhoa itketti...

Vielä vuosi tuon onnellisen illan jälkeen olisi voinut kysyä
Sidonielta, millä kukilla etehiset olivat koristetut, minkäväriset
huonekalut olivat, mitä tanssia soitettiin, kun hän tuli
tanssiaisiin, niin syvä oli hänen huvinsa vaikutus. Hän ei unhottanut
mitään, ei pukuja, jotka pyörivät hänen ympärillään, ei lasten
naurua, eikä kaikkia noita pieniä askeleita, jotka riensivät yli
liukkaan parketin. Istuessaan suuren, punasilkkisen kanapeen reunalla
ja ottaessaan ojennetulta tarjottimelta ensimmäisen sorbetti juoman
elämässään, muistui hänelle yht'äkkiä mieleen mustat portaat ja
hänen vanhempainsa pieni tukehduttava asunto, ja se näytti hänestä
kaukaiselta, i'äksi jätetyltä maalta.

Muutoin oli hän kaikkien mielestä ihastuttava, kaikki häntä
ihmettelivät ja hyväilivät. Claire Fromont, pelkkiin karikkoihin
puettuna Cauchoisena, esitteli hänet Georges-serkulleen, komealle
husaarille, joka alin omaa kääntyi katsomaan miekkalaukkunsa
vaikutusta.

-- Kuulethan, Georges, se on minun ystäväni... Hän tulee leikkimään
meille sunnuntaina... Äiti lupasi sen.

Onnellisena ja ihastuneena suuteli hän viattomasti pikku Chèbeä
kaikesta sydämestä.

Täytyi, kuitenkin lähteä pois... Pitkän aikaa vielä, kolkolla
kadulla, jossa lumi suli, sammutetuilla portailla ja nukkuvassa
huoneessa, jossa hänen äitinsä häntä odotti, loisti salien hohtava
valo Sidonien huikaistuneissa silmissä.

Oliko kaunista?... Oliko sulla hauska? kyseli hiljaa rouva Chèbe
päästäessään hakasista hänen loistavaa pukuaan.

Ja väsymyksen painamana nukkui Sidonie seisoalleen, niitäkään
vastaamatta, alkaen ihanaa unta, joka oli kestävä koko hänen
nuoruutensa ja oli maksava hänelle paljon kyyneleitä.

Claire Fromont piti sanansa. Sidonie tuli usein kisaamaan kauniisen
hiekoitettuun puutarhaan ja sai läheltä nähdä kuvaleikkauksilla
varustetut ikkunavarjostimet ja kultalankaisen lintuhäkin. Hän
näki kaikki suuren-suuren tehtaan nurkat ja sopukat, ja oli usein
piilosilla painopöytien takana sunnuntai-ehtoon hiljaisuudessa.
Juhlapäivinä oli hänen syömäneuvonsa pantuina esille lasten pöydällä.

Kaikki häntä rakastivat, vaikk'ei hän osoittanut koskaan paljo
suosiota kellekään. Niin kauan kuin hän oli keskellä tuota
loistoisuutta, tunsi hän olevansa suopea ja onnellinen ja ikäänkuin
kaunistuneensa, mutta tultuaan vanhempiensa luo ja nähdessään
tehtaan, porrasikkunan himmeiden lasien läpi, heräsi hänessä
selittämätöin kaipuu ja viha.

Ja kumminkin kohteli häntä Claire Fromont hyvänä ystävänä.

Toisinaan pääsi hän noissa kuuluisissa sinisissä, vaunuissa heidän
kanssa Boulognen metsään tai Tuileriesen, tahi maalle koko viikoksi
isoisä Gardinois'in hoviin, Savignyyn Orgen varrella. Rislerin, joka
oli sangen ylpeä pikku tyttinsä menestyksestä, oli kiitos siitä,
että Sidonie oli aina siististi ja somasti pu'ettu... Sen piti
rouva Chèbe'kin kunnian asiana ja sievä ontuva oli myös aina valmis
tarjoamaan pienelle ystävälleen käyttämättömiä koruaarteitaan.

Herra Chèbe, joka aina oli närkästyksissään Fromont'ilaisille,
katseli karsain silmin tuota kasvavaa harrasta tuttavuutta. Oikea syy
oli kuitenkin se, ett'ei häntä kutsuttu vieraisin, mutta hän lykkäsi
syyksi muuta, sanoen vaimolleen:

-- Etkös näe, että tyttäresi aina palajaa sieltä alakuloisena ja
sitte istuu tuntikaudet mietteissään ikkunalla?

Mutta rouva Chèbe, joka oli ollut onneton naimisestaan saakka, oli
käynyt varomattomaksi. Hänen mielestään piti nauttia nyky-aikaa,
peläten tulevaisuutta, ja pitää onnesta kiinni sen ohi kulkiessa,
sillä usein ei ole elämässä muuta turvaa ja lohdutusta, kuin muisto
onnellisesta lapsuudesta.

Kerrankin näkyi herra Chèbe olevan oikeassa.



III.

Pikku Chèben histooria. -- Väärät helmet.


Kaksi- tai kolme-vuotisen tuttavuuden ja yhdessäkisailemisen jälkeen,
jona aikana Sidonie tottui loistoisuuteen ja rikkaiden lasten
suloisiin tapoihin, lakkasi ystävyys äkkiarvaamatta.

Kauan aikaa sitte oli Georges serkku, jonka holhojana oli herra
Fromont, tullut lyseehen. Claire vuorostaan, varustettuna kapioilla,
kuin pikku kuningatar, lähti kasvatuslaitokseen; ja juuri siihen
aikaan oli kysymys Chèbeläisillä lähettää Sidonie oppiin. Luvattiin
rakastaa toisiaan aina ja tavata toisiaan kahdesti kuukaudessa,
ulospääsysunnuntaina.

Pikku Chèbe kävi todellakin vielä toisinaan leikkimässä ystävänsä
kanssa, mutta sen mukaan kuin hän kasvoi, käsitti hän yhä paremmin
välin, joka heitä erotti, ja hänen vaatteensa alkoivat hänestä
näyttää hyvin yksinkertaisilta rouva Fromont'in salia varten.

Kun he olivat vaan kolmen kesken, ei lapsuuden ystävyys, joka teki
heidät yhden vertaisiksi, laskenut heidän väliin mitään tukaluutta;
mutta tuli vieraita, koulutoveria, muiden muassa suuri, aina
rikkaasti vaatetettu tyttö, joka äitinsä neitsyen saattamana,
sunnuntaisin tuli kisaamaan pienten Fromont'ilaisten kanssa.

Nähdessään vaan hänen, muhkeana ja korskeana, astuvan portaita
ylös, halusi Sidonie heti lähteä pois. Hän, näet, vaivasi Sidoniea
hankaloilla kysymyksillä: Missä hän asui? Mitä hänen vanhempansa
tekivät? Oliko heillä vaunut?...

Kuullessaan heidän puhelevan kasvatuslaitoksesta ja tovereistaan,
havaitsi Sidonie heidän elävän erityisessä mailmassa, tuhansia
peninkulmia hänestä; ja kuoleman suru valtasi hänen, etenkin, kun
hänen kotia tultuaan, äitinsä puhui hänelle oppiin menosta neiti Le
Mire'n luo, joka oli Delobelleläisten ystävä ja jolla Roi-Doré-kadun
varrella oli väärien helmien kauppa.

Risler puolsi kovin tuota tytin opinkäynti aatetta. -- "Oppikoon hän
jotakin ammattia," sanoi kelpo sydän... "Minä kyllä sittemmin otan
ostaakseni hänelle kauppavaraston..."

Sehän olikin sattumus, sillä neiti Le Mire sanoi luopuvansa toimesta
muutamien vuosien kuluttua.

Eräänä ikävänä lokakuun aamuna vei isänsä Sidonien Roi-Doré-kadun
varrelle, vanhan talon neljänteen kerrokseen, joka talo oli vielä
vanhempi, vielä mustempi, kuin heidän.

Alaalla oli käytävän kulmaan ripustettu joukko kilpiä
kultakirjaimineen: _Salkkutehdas; Sélahopea-vitjoja; Lastenleluja;
Lasikoneita; Kukkavihkoja morsiamia ja morsiusneitejä varten;
Erityisyys ketokukkia_ ja ihan ylähällä pieni lasikaappi, jossa
keltaisista helmistä, lasisista viinirypäleistä ja kirsimarjoista
tehdyt kaularenkaat ympäröivät neiti Angélina Le Mire'n suurellisen
nimen.

Hirveä talo!

Ei ollut enää edes Chèbeläisten leveätä, vanhuudesta himmeätä,
mutta ikkunansa valaisemaa porraslavaa eikä kaunista näkö-alaa,
jonka tehdas tarjosi... Vaan kapeat portaat, kapea ovi, jono hyvin
pieniä ja kylmiä neliskulmaisia suojia, ja viimeisessä vanha
neiti irtonaiskiharineen ja mustine tumppuineen, parasta kättä
lukemaisillaan töhrättyä annosta _Journal pourtous'ia_, ja näyttäen
olevan hyvin pahoillaan siitä, että hänet häirittiin lu'ussaan.

Neiti Le Mire otti vastaan isän ja tyttären, nousematta istualtaan,
puheli loivalle hävinneestä tilastaan, isästään, vanhasta
Rouergueläisestä aatelismiehestä, -- kuinka sanomattoman paljon
Rouergue jo on tuottanut vanhoja aatelismiehiä; -- ja uskottomasta
kartanonhoitajasta, joka oli vienyt koko heidän omaisuutensa. Neiti
oli heti hyvin herra Chèben mieleen, jolla säätyarvonsa hävittäneihin
oli vastustamatoin vetovoima, ja ukko lähti pois ihastuksissaan,
luvaten tulla tyttärensä perään iltasella, kello seitsemän, tehtyjen
sopimusten mukaan.

Sitte vietiin oppilas heti työhuoneesen, joka vielä oli tyhjä.
Neiti Le Mire asetti hänen suuren laatikon ääreen, joka oli täynnä
helmiä, silmäneuloja ja naskalia, husin hasin neljän sou'n maksavien
romaanivihkojen joukossa.

Sidonie sai toimekseen valikoida helmiä ja pujottaa ne yhtä pitkiksi
nauhoiksi, jotka solmittiin yhteen rihkamakauppioille myötäviksi.
Muutoin piti neitien kohta tulla ja näyttää hänelle tarkkaan, mitä
hänen oli tehtävä, sillä neiti Le Mire ei sekoittunut mihinkään, vaan
valvoi kauppaansa hyvin kaukaa, tuon pienen, mustan suojan perältä,
jossa hän vietti elämänsä lukemalla novelleja.

Kello yhdeksän tulivat työnaiset, viisi suurta, kalpeata,
kuihtunutta, huonosti puettua tyttöä, hiukset kuitenkin hyvin
sirotut, köyhien käsityöläisten vaatimusten mukaan, jotka paljain
päin kulkevat Parisia kaduilla.

Kaksi tai kolme heistä haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi siihen
paikkaan kaatuvansa unesta. Mikä sen ties, kuinka he olivat yönsä
käyttäneet?...

Vihdoin ryhdyttiin työhön pitkän pöydän ääreen, jossa jokaisella oli
laatikkonsa ja työkalunsa. Vast'ikään oli saatu surukorutilaus; oli
kiirehdittävä, Sidonie, jolle _johtajatar_, äärettömän etevyyden
äänellä, neuvoi, mitä oli tehtävä, alkoi alakuloisena valikoida
läjästä mustia helmiä, viinimarjoja ja harsotähkiä.

Toiset, huolimatta tyttökutaleesta, juttelivat keskenään työtä
tehdessään. Puhuttiin komeista häistä, jotka olivat samana päivänä
Saint-Gervais'issä.

-- Emmekö menisi sinne? sanoi iso, punatukkainen tyttö nimeltä
Malviina... Ne ovat puolen päivän aikaan... Me ehdimme kyllä
sukkelaan mennä ja palata takaisin.

Aamiaistunnilla tosiaankin koko joukkio tulla tupsahti nelin ryömin
portaita alas.

Sidoniella oli, kuin koulutytöillä, ateriansa pienessä korissa;
alakuloisena söi hän pöydän kolkalla ypöyksin ensimmäisen
kerran... Herra Jumala! kuinka elämä näytti hänestä viheliäiseltä
ja surulliselta! Kauhean korvauksen hän ottaisi vasta tuosta
surullisuudesta.

Kello yksi tulivat tytöt takaisin, pauhaten ja innoissaan.

"Olettekos nähneet semmoista valkonypläistä hametta?... Entä huntu,
Englantilaisine ompeluksineen?... Kas silläpä vasta onni oli!"

Sitte työhuoneessa alkoivat he uudestaan muistutuksiaan, joita
olivat tehneet hiljaa kirkossa, nojaten koko juhlamenojen aikana
kyynärpäihinsä. Kysymys rikkaista häistä ja kauniista pu'usta kesti
koko päivän, eikä se työtä estänyt, päin vastoin.

Pienet Parisilaiset kaupat, jotka valvovat vaatteusten vähäisimpiäkin
erityiskohtia, saavat työntekijänsäkin seuraamaan kuosia ja antavat
heille ikuisen huolen loistoisuudesta ja komeudesta. Köyhistä
tytöistä, jotka työskentelivät neljännessä kerroksessa neiti Le Miren
luona, ei mustia seiniä ja kapeita katuja ollut olemassakaan. Koko
ajan he miettivät muita asioita, kuluttaen aikansa kysymyksiin:

-- "Kuules, Malviina, mitä sinä tekisit, jos olisit rikas?... Minä
asusin Champs-Elysée'lla"...

Suuret puut skveerillä ja vaunut, jotka siellä veikeinä, vauhtiaan
hiljentäen, kääntyivät, olivat heille hetken viehättävänä ja
virkistävänä ilmiönä.

Nurkastaan kuunteli pikku Chèbe, sanaakaan sanomatta, ja laitteli
huolellisesti mustia viinirypäleterttujaan aikaiseen kypsyneellä
kätevyydellä ja aistilla, jonka hän oli oppinut Désiréen luona. Ja
iltasella, kun herra Chèbe tuli tytärtään noutamaan, lausuttiin
hänelle Sidoniesta suurimmat ylistykset.

Siitä pitäen olivat kaikki päivät yhtäläiset. Seuraavana päivänä
asetteli Sidonie mustien helmien sijaan valkoisia sekä punaisia
väärien korallien jyviä; sillä neiti Le Miren luona valmistettiin
vaan vääriä tavaroita, kiiltokaluja, ja siellä kai olikin pikku
Chèbe'n käytävä elämänsä oppikoulua.

Jonkun ajan eli uusi oppilas, joka oli nuorempi ja paremmin
kasvatettu, kuin muut, yksinäisenä heidän keskellä. Sittemmin,
suuremmaksi tultuaan, pääsi hän heidän ystävyyteen ja luottamukseen,
ottamatta kuitenkaan koskaan osaa heidän huveihin. Hän oli liian
ylpeä mennäkseen puolen päivän aikaan häitä katsomaan ja suurella
ylenkatseella kuuli hän aina puhuttavan yöllisistä tanssijaisista
_Waux-Hall'issa_ tahi _Délices du Marais'sa_ ja hienosta illallisesta
_Bonvalet'illa_ tahi _Quatre Sergents de la Rochelles'sa_.

Meillä sitä tähdätään korkeammalle, eikö niin, pikku Chèbe?

Muutoin, tuli hänen isänsä joka ilta häntä hakemaan. Toisinaan
kuitenkin, ennen uutta vuotta, täytyi hänen valvoa muiden kanssa
kiiruita tilauksia lopetettaessa. Sääliksi kävi nähdä noita kalpeita
Parisin tyttöjä, jotka kaasun valossa, kivuloisen ja ulean näköisinä,
valikoivat helmiä, yhtä valkeita, kuin itse olivat. Heissä näkyi sama
tekoloisto, samaa väärien hohtokivien haurautta. Muusta he eivät
puhuneet, kuin naamiaisista ja teaattereista.

-- Oletko nähnyt Adèle Pagen _Kolmessa Musketöörissä?_... Ja
Melinguen? Entä Maria Laurent'in?... Oi! Maria Laurent!

Näyttelijäin ihokkaat ja näytelmäkuningattarien koruilla neulotut
vaatteet heijastivat heidän silmissään valkoisista kaulanauhoista,
joita he sormissaan pyörittelivät.

Kesällä ei ollut niin kova työ. Se oli, "kuollut aika." Silloin,
suuren kuumuuden kestäessä, kun suljettujen sälyvarjostimien takaa
kuultiin pitkin katuja huudettavan mirabelleja ja renkloodeja [luumun
lajeja], makasivat tytöt sikeästi, pää pöydällä. Tahikka kävi
Malviina perähuoneesta pyytämässä neiti Le Mireltä annoksen _Journal
pourtoiis'ia_, jota hän luki muille ääneen.

Uutta pikku Chèbe ei pitänyt romaaneista. Hänellä oli päässä kaikkia
noita paljon hauskempi romaani.

Ei mikään ollut, näet, saanut häntä unhottamaan tehdasta.
Lähtiessään aamusin isänsä syleilyksestä, loi hän aina silmäilyn
sinnepäin. Siihen aikaan oli tehdas heräämäisillään. Torvi laski
korkealle ensimmäisen mustan savutuprunsa. Ohikulkiessaan kuuli
Sidonie työmiesten huudot, painimien kovat, raskaat iskut, koneiden
voimakkaan ja säännöllisen puhkumisen ja koko työn räyhyn, joka,
ollen hänen mielessään sekaisin muistojen kanssa juhlista ja
sinisistä kuomivaunuista, itsepintaisesti vainosi häntä.

Se puhui enemmän edukseen, kuin omnibusten rytinä, katuhuudot ja
vesiputoukset; työhuoneessakin, hänen valikoidessa vääriä helmiä
ja iltasin vanhempainsa luona, kun hän päivällisen jälkeen tuli
porrasikkunalle ilmaa hengittämään ja yöllä katseli sammunutta,
autiota tehdasta, humisi aina vaan hänen korvissaan tuo toimekas
hälinä, ikäänkuin alituisena säestyksenä hänen ajatuksilleen.

Pikku tytin on ikävä, rouva Chèbe... Häntä pitää huvitella... Ensi
pyhänä minä vien teidät kaikki maalle.

Sunnuntai-matkat, joita kelpo Risler toimitti Sidoniea huvittaakseen,
surettivat vaan yhä enemmän häntä.

Niinä päivinä oli noustava ylös neljän aikaan aamulla, sillä
ilmaiseksi eivät köyhät saa huvituksiaan, Aina, näet, tuli viimeisenä
hetkenä jokin tilkku silitettävätä tai garnityyri ommeltava,
koettamalla siten uusia i'änikuista, pientä, valkoraitaista
syreeniväristä hametta, jota rouva Chèbe tunnollisesti jatkoi joka
vuosi.

Lähdettiin kaikki yhdessä, Chèbeläiset, Risleriläiset ja kuuluisa
Delobelle. Désirée ja hänen äitinsä vaan eivät olleet muassa. Kovan
onnensa masentama, heikko tyttö-raukka ei tahtonut koskaan hievahtaa
istuimeltaan, ja äiti Delobelle jäi hänelle pitämään seuraa. Muutoin
ei kummallakaan ollut kyllin sopivaa vaatteusta näyttäytyäkseen
ulkona suuren miehen rinnalla; sillähän olisi koko hänen asunsa
vaikutus hävinnyt.

Lähtiessä kävi Sidonie vähän iloisemmaksi. Parisi, verhottuna
heinäkuu-aamun ruusuhuuruun, pysäyspaikat, täynnä heleitä
vaatteuksia, vaunujen ikkunoista näkyvät maaseudut, sitte
jalotteleminen puhtaassa, Seinevirran raitistuttamassa ilmassa, johon
metsän kolkka levitti virkeyttään, kukkivat niityt ja tähässä olevat
viljavainiot tuoksuaan, kaikki tuo huumasi hänen hetkeksi. Mutta
pianpa inhoitti häntä sunnuntain halpuus...

Oli aina vaan yhtä ja samaa.

Seisahduttiin ravintolan luo, jossa voipaistoksia valmistettiin,
hyvin pauhaavan ja vireän maalaisjuhlan läheisyyteen, sillä yleisöä
tahtoi Delobelle, joka, yhä vaan haaveensa valtaamana, kuljeskeli
harmaassa takissa ja harmaissa sääryksissä, pieni hattu toisella
korvalla, vaalea palttoo käsivarrella, ajatellen, että teaatteri
kuvasi tienoota Parisin lähellä ja että hän näytteli maalla
oleskelevaa Parisilaista.

Mitä herra Chèbeen tulee, joka kerskaili rakastavansa luontoa samoin
kuin Jean-Jacques vainaja, niin ei se ollut hänen mielestään mitään
ilman makarooniin ampumista, puuhevosia, säkissä juoksua, tomua ja
ruokopillin soittoa. Ja semmoinen oli myöskin rouva Chèben maaelämän
perikuva.

Sidonien taas oli aivan toinen; häneen nuo sunnuntait, jotka
Parisilaiset viettävät kävelemällä kylän teitä pitkin, vaikuttivat
kauhean ikävän. Hänen ainoa huvinsa tuossa väentungoksessa oli
tuntea olevansa huomattu. Mikä maalaisen, suoraan ja kovaan hänen
vieressään lausuma ihmetteleminen hyvänsä sai hänen hyville mielin
koko päiväksi, sillä hän oli niitä, jotka eivät halveksi mitäkään
sievistelemistä.

... Väliin, jättäen Chèbeläiset ja Delobellen juhlaan, käveli Risler
pitkin kenttiä veljensä ja "tytin" kanssa, kukkia poimiskellen
seinäverhomalliksi. Pitkillä käsillään taivutti Frans orapihlajan
korkeat oksat tahi kiipesi puiston aidalle taittaakseen nuortean
lehvän, jonka toiselta puolelta oli huomannut. Mutta joen rannaltapa
he korjasivat rikkaimman satonsa.

Siellä oli notkeita, pitkä- ja koukero-vartisia kasveja, jotka
ovat niin hyvän näköisiä seinäverhoilla, suuria, suoria ruokoja ja
pyöräkelloja, joidenka kukat -- puhjeten yht'äkkiä oikullisessa
piirustuksessa -- näyttävät eläviltä kasvoilta, joltakin, joka
katselee neuvottoman, lumoavan lehvän keskeltä. Risler ryhmitti
kukkakimppunsa, lajitteli ne taiteellisesti, viehättyen itse
kasvienkin luonnosta ja kokien hyvin panna mieleen niiden elintavan,
joka onkin käsittämätöin, kun vaan yhden päivän väsymys on niiden yli
kulkenut.

Kun kimppu oli valmis ja leveällä ruoholla, ikäänkuin nauhalla,
sidottu, sälytettiin se Franssin selkään, ja sitte matkalle!
Mietiskellen yhä taidettaan, etsi Risler kävellessäänkin aineita ja
meistejä.

-- Katsohan tyttäreni... tätä lehmänkieloa valkoisine kulkusineen
näiden ruusujen välitse... Hä? Mitäs luulet?... vesivihriällä tai
villaharmaalla pohjalla, sepä se koreata olisi.

Mutta Sidonie ei pitänyt enemmän lehmänkieloista, kuin ruusuistakaan.
Kedon kukat olivat hänestä köyhien kukkia, jotakin hänen
syreeni-värisen hameensa tapaista.

Hän muisti nähneensä muullaisia herra Gardinois'in hovissa,
ansareissa, porrasaidalla ja ylt'ympäri hiekoitettua, suurien vaasien
reunustamaa pihaa.

Kas semmoisia kukkia hän rakasti, niin käsitti hän maa-elämän!

Muisto Savignysta johtui hänen mieleensä joka askeleella. Kun he
kulkivat jonkun puiston ristikkoportin ohi, seisattui hän katselemaan
suoraa yhtämittaista kujaa, joka vei portaitten luo... Suurien puiden
säännöllisesti varjostamat nurmikot ja rauhalliset penkereet veden
partaalla muistuttivat hänelle muita penkereitä, muita nurmikoita.
Ja nuo loistoisuuden näyt, muistoihin yhdistyneinä, tekivät hänen
sunnuntainsa paljoa surullisimmiksi. Mutta varsinkin paluu lannisti
hänen.

Ne ovat niin hirveän täynnä väkeä ja tukehduttavaa ilmaa, noina
iltoina, Parisin pienet lähipysäkit! Siellä sitä on teeskenneltyä
iloa, tuhmaa naurua ja lauluja, vedettyjä viimeisellä äänellä, jolla
ei ole enää muuta voimaa, kuin kirkua!... Sillä kertaa oli herra
Chèbe haltioissaan...

Siinä sai hän tuuppia piljettiluukun ääressä, vihoitella junan
myöhästymisestä, sättiä asema päällikköä, yhtiötä, hallitusta, ja
sanoa kovaa Delobellelle, naapurien kuulla.

-- "Hä?... annas kun tämmöistä tapahtuisi Ameriikassa?"...
Ja, kiitos kuuluisan näyttelijän osoitteelliselle mimiikille ja
mahtavalle katsannolle, jolla hän vastasi: 'Kyllä kai!'... sai se
ympärillä olevat arvelemaan, että nuo herrat täsmälleen tiesivät,
miten Ameriikassa olisi käynyt moisissa tapauksissa. Hehän olivat
peräti yhtä tietämättömät kumpikin; mutta kansassa tuo heitä ylensi.

Istuen Franssin rinnalla, puolet hänen kukkakimpustaan polvillaan,
oli Sidonie ikäänkuin mitättömäksi hälvennyt keskellä tuota
melskettä, kauan odottaessa iltajunaa. Asemalta, jota yksi ainoa
lamppu valaisi, näki hän ulkona synkkävarjoiset varvikot, siellä
täällä viimeisten juhlavalaistusten läpäiseminä, mustan kyläkadun,
ihmiset, jotka tulivat, ja lyhdyn, ripustetun autiolle rannikolle.

Aika ajoin kulki lasiovien takaa pysähtymättä juna, hehkuvien hiilien
räiskinässä ja uhkuen höyryä. Silloin puhkesi asemalla huuto- ja
koputus-myrsky, jonka yli liiteli herra Chèben ylen kimakka sopraano
ääni, kirkuen kuin kalalokki ikään: "Murtakaa ovet! Murtakaa
ovet!"... jota pikku mies kyllä olisi kavahtanut tekemästä, hän
kun julmasti pelkäsi kaikkia shandarmeja. Tuokion kuluttua myrsky
lakkasi. Naiset, väsyneinä ja kovan ilman hajoittamine hiuksineen,
nukkuivat lavitsoille. Siinä oli rutistuneita hameita, särkyneitä
kapineita ja valkoisia, avorintaisia vaatteuksia, täynnä tomua.

Sitäpä kyllä karisi kaikista vaatteista, kohosi ilmaan joka
askeleella, se synkensi lamput, himmensi silmät, muodosti kuni pilven
ikään rasittuneille kasvoille. Vaunut, joihin vihdoin astuttiin,
tuntikausia odotettua, olivat myöskin tomun läpitunkemat... Sidonie
aukais ikkunan ja katseli mustia tasankoja, loppumatointa pimeyden
juovaa. Sitte nousivat esiin, lukemattomina tähtinä ensimmäiset
lyhdyt kaupungin laidan bulevaardeilla, linnoitusten lähellä.

Siihen loppui kaiken tuon köyhän väestön hirveä lepopäivä. Parisin
näky johti kaikkien mieleen seuraavan päivän työn. Kuinka ikävä
hyvänsä sunnuntainsa olikin, niin alkoi Sidonie kuitenkin kaivata
sitä. Hän ajatteli rikkaita, joille joka päivä elämässä on lepopäivä;
ja hämärästi, kuni unessa esiytyivät hänelle pitkät puistikot,
jotka hän päivällä oli nähnyt täynnä tämän mailman miekkoisia,
jotka kävelivät hienolla hiekalla, sillä välin kuin tuolla
ristikkoportilla, tomuisella tiellä, köyhien sunnuntai kului suurin
askelin, että tuskin ehti pysähtyä hetkeksi katsomaan ja kadehtimaan.

Kolmestatoista seitsemääntoista vuoteen oli pikku Chèben elämä
tuollaista.

Vuodet vuosia seurasivat tuomatta vähintäkään muutosta mukanaan.
Rouva Chèben kashimirishaali oli hiukan enemmän kulunut, pieni
syreenivärinen hame oli vielä kestänyt muutamia korjauksia, ja siinä
kaikki! Ainoastaan mikäli Sidonie kasvoi, loi Frans, joka nyt oli
tullut nuoreksi mieheksi; häneen äänettömiä, helliä katseita, osoitti
häntä kohtaan kaikille silmin nähtävää rakkauden huomiota, jota nuori
tyttö vaan yksin ei älynnyt.

Eikä mikään, muutoin, huvittanut pikku Chèbeä.

Työhuoneessa täytti hän tehtävänsä säännöllisesti, vaiteliaasti,
ilman pienintäkään ajatusta tulevaisuudesta tai aikaantulosta.
Kaikki, mitä hän teki, näkyi tapahtuvan toistaiseksi.

Frans sitä vastoin työskenteli jonkun aikaa jo erityisellä
innolla, vauhdilla semmoisella, kuni ne, jotka johonkin pyrkivät
ponnistustensa lopulla, niin että hän neljänkolmatta vanhana pääsi
toisena Centraalikoulusta insinöörin arvolla.

Sinä ehtoona oli Risler vienyt Chèbea perheen _Gymnase_-teaatteriin
ja koko illan tekivät rouva Chèbe ja hän alinomaa merkkejä iskemällä
toisilleen silmää lasten selän takana. Sitte lähtiessä, pani rouva
Chèbe juhlallisesti Sidonien käden Franssin käsivarrelle, ikäänkuin
sanoen rakastajalle: "Selvittäykää nyt... se on teidän asianne..."

Silloin koetti rakastaja parka selvittäydä.

Matka on pitkä Gymnase-teaatterista Marais'iin. Tuskin on muutamia
askeleita käyty, kun bulevardien loisto katoaa, jalkakadut käyvät
yhä pimeämmiksi, kulkiat yhä harvinaisemmiksi. Frans alkoi puhua
näytelmästä... Hän piti hyvin paljon kappaleista, joissa oli tunnetta.

-- Entä te Sidonie?

-- Oi! minä, tiedättekö, Frans, jos vaan löytyy komeita pukineita.

Laita on se, ett'ei hän teaatterissa muusta huolinutkaan. Hän ei
ollut noita tuntehikkaita _à la Bovary_, jotka tulevat teaatterista
valmiine rakkauden lauselmineen ja ylpeine ideaalineen. Ei! Himoa
loistoon ja komeuteen, sitä vaan teaatteri hänessä herätti; sieltä
hän saavutti ainoastaan meistejä hiuslaitoksiin ja vaateparsia...
Näyttelijättärien uudet, liioitellut pukineet, heidän käytöksensä,
aina heidän maalliseen, teennäiseen lausumiseensa asti, joka hänestä
näytti oikein erinomaiselta, ynnä kulloitusten ja tulien halpamainen
häikäistys, loistava ilmoitus ovella, vaunut, jotka seisattuivat,
koko tuo hiukan epäterveellinen melu maineessa olevan kappalen
ympärillä -- kas sitä hän rakasti, se kävi häneen.

Rakastaja jatkoi:

-- Kuinka hyvin he näyttelivät rakkauden kohtauksen!

Ja sanoessaan tuon rakkaus-sanan, kumartui hän hellästi pientä,
sievää päätä kohti, käärittyä valkoiseen villa päähineesen, jonka
alta kiehkuroivat suortuvat laskeutuivat.

Sidonie huo'ahti:

-- Oi, niin, rakkauden kohtaus!... Näyttelijättärellä oli hyvin
kauniit hohtokivet!...

Oli hetki äänettömyyttä. Frans paralla oli paljo vaivaa
selittääkseen. Sanat, joita hän etsi, eivät tulleet esille, sitte
anasti pelko hänen. Puhuakseen määräsi hän itselleen paikat:

-- Kunhan ollaan käyty Saint-Denis-portin sivu... Kunhan mennään
bulevaardilta.

Mutta Sidonie rupesi puhumaan muista ihan joutavista asioista, niin
että Franssin julistus jäätyi hänen huulilleen, tahikka seisautti
heitä vaunut, joten vanhemmat ehtivät yllättää heitä.

Maraisissa vihdoin ratkaisi hän yhtäkkiä päätöksensä:

-- Kuulkaas, Sidonie... Minä rakastan teitä...

Sinä yönä oltiin Delobellelässä valveella hyvin myöhään.

Noiden miehuullisten naisten tapa oli tehdä työpäivänsä niin
pitkäksi, kuin mahdollista, jatkaa se niin myöhään yöhön, että heidän
lamppunsa oli aina viimeiseksi sammuneita hiljaisen Braque kadun
varrella. Maata pannakseen odottivat he suuren miehen tuloa, jolleka
takan hiilloksella pidettiin varina pieni, vahvistava illallinen.

Hänen näyttelyaikanaan oli sillä olemissyynsä, koska näet
näyttelijät, joiden täytyy syödä aikaiseen ja sangen keveä
päivällinen, näyttämöltä päästyään tulevat kotia hirveän nälkäisinä.
Delobellehan ei enää ollut näytellyt moniin aikoihin; mutta
omaamatta oikeutta, kuten hän sanoi, luopua teaatterista, kannatti
hän kiihkoaan monituisilla ilveilijän tavoilla, joihin kuului tuo
palausillallinen samoinkuin jokapäiväinen kotiintulonsakin, sen
jälkeen kuin kaasu oli sammutettu bulevardi-teaatterin viimeiseltä
lamppu-partaalta. Panna levolle illallisetta, samaan aikaan, kuin
kaikki muut, sehän olisi ollut eroamista, luopumista taistelusta.
Eikä hän luopunut, hiisi vie!...

Puheenalaisena yönä ei näyttelijä vielä ollut palannut, ja molemmat
naiset odottelivat häntä jutellen ja työskennellen sangen vilkkaina,
ehkä jo varsin myöhä oli. Koko illan oli puhuttu yksinomaisesti
Franssista, hänen edistyksestään ja tulevaisuudestaan.

-- Nykyään, sanoi äiti Delobelle, ei häneltä puutu muuta, kuin hyvä
pikku vaimo.

Se oli myöskin Désiréen mielipide. Muuta ei puuttunut Franssin
onnesta, kuin hyvä, pikku vaimo, sauras, hilpeä ja työhön tottunut,
joka unhoittaisi kaikki hänen takia. Ja kun Désirée puhui siitä
tuollaisella vakuutuksella, tiesi se että hän oikein hyvin tunsi
tuon vaimon, joka oli niin sovelias Frans Rislerille... Désirée ei
ollut kuin vuotta nuorempi Franssia, juuri mitä tarvitaan ollakseen
nuorempi miestään ja voidakseen samalla kelvata hänelle äidiksi...

Kaunis?...

Ei ihan, mutta pikemmin sievä, kuin ruma, huolimatta hänen
vaivaisuudestaan, sillä hän ontui, poloinen!... Ja sitte älykäs,
reipas ja niin hempeä! Ei kukaan muu, kuin Désirée, tietänyt mihin
määrin tuo pikku vaimo rakasti Franssia ja kuinka hän oli ajatellut
häntä yöt päivät jo vuosikausia. Frans itsekään ei ollut sitä
huomannut, eikä hänen silmänsä näkynyt olevankaan muita, kuin tuota
tyttömukuraa, Sidoniea, varten. Mutta yhden tekevä! Hiljainen rakkaus
on niin kaunopuhelias, niin suuri voima on kätketty pidätettyihin
tunteisin... Kuka ties? ehkäpä jonakin päivänä...

Ja pikku ontuva, kumartuneena työnsä yli, lähti pitkälle matkalle
haaveiden maahan, niinkuin usein tapahtui tuon viallisen, istuessaan
nojatuolissaan, jalat nojattuina liikkumattomaan jakkaraan --
matkalle ihmeelliselle, jolta hän aina palasi onnellisena ja
hymyilevänä, nojaten Franssin käsivarteen rakastetun puolison
kaikella luottamuksella. Sormensa seurasivat hänen sydämensä unelmaa,
pikku lintu, jota hän silloin käsissään piteli ja jonka rutistuneita
siipiä hän korjaeli, sekin näytti olevan matkalla, lentämäisillään
tuonne, hyvin kauas, hilpeänä ja köykäisenä, kuin hän. Yht'äkkiä
aukeni ovi.

-- Enhän teitä häirinne? sanoi reimastunut ääni. Äiti, joka oli
hiukan nukahtanut, kohotti pikaisesti päätään:

-- Kah! herra Franshan se on... tulkaa vaan sisään herra Frans...
Näette, me odotamme isää... Näyttelijät peijakkaat ne tulevat aina
niin myöhään kotia... Istukaahan tuohon... syöttehän illallista
hänen kanssa...

-- Oi! ei, kiitoksia, vastasi Frans, jonka huulet vielä olivat
vaaleat äskeisestä mielenliikutuksesta; kiitos, minä en viivy... Minä
näin teillä tulta ja poikkesin vaan teille sanomaan... kertomaan
teille suuren uutisen, joka teitä on hyvin huvittava, sillä tiedän
teidän minua rakastavan...

-- Minkäs niin, Herra Jumala?

-- Herra Frans Rislerin ja neiti Sidonien kihlauksen!...

-- Tuota! Minä kun vast'ikään pääsin sanomasta, ett'ei häneltä muuta
puutu, kuin hyvä, pikku vaimo, pani siihen äiti Delobelle nousten
ylös hypätäkseen hänen kaulaansa.

Désirée ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hän kumartui vielä enemmän
työnsä yli ja, koska Franssin silmät olivat yksinomaisesti onnessaan
kiinni ja äiti Delobelle vaan katsoi kelloa, nähdäkseen, kohtako
hänen suuri miehensä tulisi, niin ei kukaan huomannut ontuvan
mielenliikutusta ja kalpeutta, eikä pikku linnun suonenvedon
tapaista väräjämistä, joka liikkumattomana oli hänen käsissään, pää
kallellaan, kuni kuolleeksi haavoitettu eläin.



IV.

Pikku Chèben histooria. -- Savignyn kiiltomadot.


    Savigny-sur-Orgessa.

    'Rakas Sidonie!

    Eilen istuimme pöydässä suuressa ruokasalissa, jonka tunnet, ja
    ovi oli selkoisen selällään täydessä kukassa oleville portaille.
    Minun oli pikkuisen ikävä. Isä kulta oli ollut huonolla tuulella
    koko aamupäivän, ja, äiti parka ei tohtinut hiiskua sanaakaan
    noiden rypistettyjen kulmakarvojen lannistamatta, jotka aina
    ovat hänelle lakia lukeneet. Minä ajattelin, että oli todellakin
    vahinko olla aivan yksin, kesäsydännä, näin kauniissa paikassa,
    ja että olisin varsin onnellinen, nyt kun, näet, olen päässyt
    kasvatuslaitoksesta ja kun minun on oltava kaiket vuoden ajat
    maalla, saadessani, kuni muinoin, jonkun kanssani juoksentelemaan
    pitkin metsiä ja pyökki-puistoja.

    Georges käy kyllä toisinaan täällä, mutta hän tulee aina hyvin
    myöhään, ainoastaan päivälliseksi, ja palajaa sitte seuraavana
    päivänä jo ennenkuin olen hereillä. Sitä paitsi onkin hän jo vaka
    mies, herra Georges. Hän tekee työtä tehtaalla, ja asioiden huoli
    vetää usein hänenkin otsalleen ryppyjä.

   ... Näin pitkälle olin ehtinyt mietteissäni, kun isäni yht'äkkiä
    nopeasti kääntyi puoleeni:

    -- Mitenkä pikku Sidonien laita on? Mielelläni tahtoisin pitää
    hänet täällä jonkun ajan.

    Arvaathan, kuinka olin onnellinen! Sehän vasta iloa taas kohdata
    toisensa ja sitoa tuo hyvä ystävyys jonka keskeyttäminen oli
    enemmän elämän, kuin meidän vikamme! Paljo niitä on meillä oleva
    asioita kerrottavana! Sinä, joka yksin voit huvittaa hirveää
    isoisää, sinä olet tuottava iloa meille, ja vakuutan sinua, että
    sitä kyllä tarvitaankin.

    Se on niin autio, tämä kaunis Savigny! Ajattelehan, että
    aamuisin välistä pistää päähäni virnaileminen. Pukeudun, teen
    itseni kauniiksi, hiukset kiharassa ja koreat vaatteet yllä;
    kävelen puistikoissa, ja äkkiä huomaan tehneeni kustannuksia
    joutsenien, sorsien, Muisku-koirani ja lehmien vuoksi, jotka
    niityllä eivät edes käännykään ohi kulkiessani. Silloin menen
    kiusalla hyvin sukkelaan takaisin, puen ylleni kattuuni-hameen,
    askartelen moisiossa, aitassa, vähän missäkin. Ja todellapa alan
    uskoa, että ikävä on minun vartuttanut ja että minusta tulee
    varmaan oiva emäntä....

    Onneksi tulee, näet, kohta metsästysaika, jolloin arvelen
    voivani huvitella hiukan. Ensiksi käyvät silloin Georges ja
    isäni, jotka molemmat ovat kovia metsästäjiä, useammin täällä.
    Sitte tulet sinä. -- Sillä vastaathan minulle heti, että tulet
    meille, eikö niin? Herra Risler sanoi tuonnoin sinun olevan
    raihnas. Savignyn ilma tekee sinulle oikein hyvää.

    Täällä kaikki sinua odottavat. Ja minä en malta enää elääkään.

                                                Claire.'

Kirjeensä kirjoitettuaan, pani Claire Fromont suuren olkihatun
päähänsä, sillä elokuun ensimmäiset päivät, olivat helteiset
ja ihanat, ja meni laskemaan sen pieneen laatikkoon, josta
kirjeenkantaja joka aamu ohimennessään otti hovin postin.

Se oli puiston päässä, tien käänteessä. Hän seisattui hetkeksi
katselemaan puita tien varrella ja ympäröiviä niittyjä, jotka
uinailivat päivän paistehessa. Tuolla elonleikkaajat korjasivat
viimeisiä lyhteitä, vähän kauempana taas kynnettiin. Mutta koko tuon
hiljaisen työnteon alakuloisuus oli kaukana nuoresta tytöstä, joka
loisti ilosta nähdäkseen ystävätään.

Ei yhtäkään tuulenhengähdystä kohonnut korkeilta kukkuloilta
taivaanrannalla, ei yhtäkään ääntä puiden latvoista tullut
varoittamaan häntä, edes aavistusta antamalla ja estämään häntä
lähettämästä tuota kovaonnista kirjettä. Ja oitis kotia palattuaan
kävi hän puuhaamaan Sidonielle sievää huonetta omansa viereen.

Kirje meni uskollisesti perille. Kuusaman ympäröimästä pienestä,
ruohonpäisestä portista tuli se Parisiin ja saapui samana iltana,
Savignyn postimerkkineen ja ihan tuoksuvana maa-ilmaa, viidenteen
kerrokseen Braque-kadun varrelle.

Sepä oli tapahtuma! Kirje luettiin kolmeen kertaan; ja viikonajan,
lähtöön saakka oli se takan reunuksella rouva Chèben tähteiden,
lasikuvulla varustetun kellon ja keisarikunnan aikuisien maljojen
joukossa. Sidoniesta oli se, kuni ihmeellinen romaani, täynnä
lumousta ja lupauksia, jota hän luki aukaisematta, katselemalla
vaan sen valkoista koteloa, jossa kohosi Claire Fromont'in koreiltu
nimikirjoitus.

Kyllä nyt puuhattiin, kuin häiksi konsanaan. Pääasia oli tietää,
minkälaisissa vaatteissa mennä hoviin. Huolta oli pidettävä siitä,
oli leikattava, sovitettava ja koetettava hameita ja hiuslaitoksia...
Frans raukka! Kuinka nuo valmistukset saivat hänen pahoille mielin!
Lähtö Savignyyn, jota hän turhaan oli koettanut vastustella, oli
vielä viivyttelevä heidän naimistaan, jota -- hänen tietämättä,
miksi? -- Sidonie oli siirtänyt joka päivä vähän. Frans ei, näet,
voisi mennä hänen luo; ja kun Sidonie kerran oli siellä, keskellä
kestejä ja huvia, niin ties' sen, miten kauvaksi hän sinne jäisi?...

Delobellen naisille kävi tuo toivotoin rakastaja aina luottamuksiaan
tekemässä, vaan huomaamatta kertaakaan, kuinka vireästi Désirée nousi
ylös, hänen sisään tullessaan, tarjotakseen hänelle sijaa vieressään
työpöydän ääressä ja kuinka hän sitte istuutui ihan punaisena,
hehkuvin silmin.

Muutamiin päiviin ei oltu enää tehty _lintuja ja kärpäsiä kuosiksi_.
Äiti tyttärilleen päärmäsivät ruusun punaisia sepaluksia Sidonien
hametta varten, eikä pikku ontuva ollut koskaan ommellut niin
kernaasti.

Hän ei ollut suotta Delobellen tytär, tuo pikku Désirée.

Isältään oli hän perinyt taipumuksen haaveilla ja toivoa loppuun
asti, oli mikä oli.

Franssin kertoessa hänelle rakkauden huoliaan, ajatteli Désirée, että
kun Sidonie on kerran lähtenyt pois, hän tulisi niinikään joka päivä,
vaikka kohta puhumaankin poissa olevasta; että hän olisi siinä hänen
vieressään, valvoisi yhdessä "isää" odottaessa, ja että hän kenties
jonakuna iltana, katsellessa häntä, huomaisi mikä ero on naisen
välillä, joka rakastaa ja sen, joka antaa rakastaa itseään.

Ajatus, että joka pisto, jonka hän hameesen teki, riennätti tuota
kärsimättömästä odotettua lähtöä, antoi silloin hänen neulalleen
tavattoman nopeuden ja kauhulla näki rakastaja raukka sepaluksia ja
reunustuksia läjittyvän silmin nähden hänen ympäri, kuohuen kuni
pienet aallot ikään.

Ruusun värisen hameen valmistuttua, lähti neiti Chèbe Savignyyn.

Herra Gardinois'in hovi oli rakennettu Orge-laaksoon, pienen joen
varrelle, jota niin oikullisesti sievistivät sen myllyt, saaret,
sulut ja laajat puistonurmikot, jotka siintoon hälvenivät sen ahteita
pitkin.

Kartano, vanha Lutvikki XV aikuinen rakennus mataloine
huone-kertoineen, mutta hyvin korkeine kattoineen, oli kovin
alakuloisen näköinen, omituista ylimyksellisen muinaisuuden muotoa:
-- leveät portaat, ruosteiset rautabalkongit, vanhat, sateen
hivuttamat vaasit, joista tuoreet kukat heleästi esiin pistivät
punertavaa kiveä vastaan. Silmän siintämättömiin ulottui rappeutunut,
kaatumaisillaan oleva muuri, joka laskeutui vienoa rinnettä alas
virralle. Mahtavasti kohosi niiden yli hovi vuolukivikattoineen,
moisio punaisine kattotiilineen, ja ihana puisto lehmuksineen,
saarnineen, poppelineen ja kastanjineen, jotka liittyivät tuuheaksi,
mustaksi juovaksi, kupukaariksi lehtikujien yli toisinaan aueten.

Mutta viehätys vanhalla tilalla oli vesi, vesi joka elähytti sen
hiljaisuutta, teki sen näyt juhlallisimmiksi. Savignyssa löytyi,
jokea lukematta, lähteitä, vesisuihkuja ja lampeja, joissa mailleen
menevä päivä kuvasti täydessä kunniassaan; ja tuo sopi hyvin
vanhanaikuiselle, sammaltaneelle ja vihertyneelle kartanolle, joka
oli kuni veden kuluttama kivi puron rannalla.

Pahaksi onneksi oli laita Savignyssa, kuin useimmissa ihmeteltävissä,
parisilaisissa kesäpalatseissa, jotka ovat joutuneet kauppa- ja
asioimis-nousukasten saaliiksi, ett'ei hovin herrat sointuneet yhteen
hovin kanssa.

Siitä saakka, kuin vanha Gardinois oli hovinsa ostanut, koki hän
vaan hävittää kaikki, mitä sattuma hänelle niin kauniina hankkinut
oli, kaadatti puita "näkyä varten", varusti puistonsa kummallisilla
aitauksilla rosvoja vastaan, ja pyhitti yksinäisyytensä komeaksi
kasvitarhaksi, joka, tuottaen äärettömän paljo hedelmiä ja
vihanneksia, oli hänestä enemmän hänen oma maansa, talonpojan maa.

Mitä tulee suuriin saleihin, joiden seinämaalaukset syksyn sumusta
vaalentuivat, vesistöihin, ulpukkojen anastamiin, ja rotkoihin ja
siltoihin näkinkenkineen, niin piti hän niistä ainoastaan siitä
syystä, että vieraat niitä ihailivat ja että kaikki tuo käsitti sen,
joka hyvin paljo mairitteli vanhan härkäkauppiaan turhamielisyyttä:
-- hovin!

Ollen jo iäkäs ja voimatta enää metsästää taikka, kalastaa, vietti
hän aikansa valvomalla äärettömän suuren tilansa vähäpätöisiä
yksityisyyksiä. Jyvät, jotka annettiin kanoille, hinta myydystä
viimeisestä viljan korjuusta, olkikupojen luku oivalla, pyöreällä
parvella, kaikki tuo antoi hänelle torumisen aihetta koko päiväksi;
ja kaukaa katsellessa kaunista Savignya vierulla sijaitsevine
kartanoineen, sen alatse juoksevan joen kuvastinta, kietolasten
siimestämiä korkeita penkereitä ja kivikerroksia, jotka puistoa
majesteetillisesti viettävällä tantereella kannattivat, ei olisi
suinkaan koskaan voinut arvata haltian kitsautta ja mielen niukkuutta.

Joutilaana rikkaudessaan eleli herra Gardinois, koska hän Parisissa
ikävöi, siellä koko vuoden, ja kauniina vuoden aikana pitivät
Fromont'ilaiset hänelle seuraa.

Rouva Fromont oli leppeä, vaan ei kovin mielevä nainen, jota hänen
isänsä tyly itsevaltiaisuus varhain oli taivuttanut kärsivään ja
alituiseen tottelevaisuuteen. Samassa asemassa oli hän mieheensä,
jonka hyvyys ja kestävä lempeys ei ollut voinut saada voittoa tuosta
nöyryytetystä, hiljaisesta, kaikesta välinpitämättömästä ja ikäänkuin
vastuuttomasta luonnosta. Elettyään aina asioista syrjässä, oli
hän rikastunut huomaamattaan ja ilman vähintäkään halua käyttää
sitä hyväkseen. Kaunis asuntonsa Parisissa ja isänsä uhkea hovi
vaivasivat häntä. Hän teki paikkansa siinä niin pieneksi, kuin
mahdollista, käyttäen elämänsä yhteen kiihkoon, -- järjestykseen,
näet, -- järjestykseen ihmeelliseen ja eriskummalliseen, johon kuului
harjaaminen, pyyhkiminen, tomuttaminen, ja kuvastimien, kulloitusten
ja oven-päällysten kiilloittaminen, omin käsin ja levähtämättä.

Kun ei hänellä ollut enää muuta siivoamista, kävi tuo kumma nainen
sormuksiinsa, kellonvitjoihinsa ja solidinsa käsiksi, puhdisti
hohtokivensä ja helmensä, ja yhä kirkastamalla omaa ja miehensä nimeä
kihlasormuksessansa, oli hän siitä kaikki kirjaimet kuluttanut.
Huolensa seurasi häntä Savignyynkin. Käytävistä noukki hän risut,
kaaputti sammaleen penkeistä päivänvarjostimellaan, olisipa
tahtonut tomuttaa lehdetkin ja nuohia vanhat puutkin. Vallan usein,
rautatiellä, kadehti hän pitkin radan vartta rivitettyjä pieniä
huviloita, loistavine vaskineen, englantilaisine kiiltopalloineen
ja pitkulaisine pikku puutarhoineen, jotka ovat aivan piirongin
laatikkoin näköiset. Se se oli hänestä maatalon perikuva.

Herra Fromont, joka kävi siellä ainoastaan pikimältään ja asiat aina
mielessään, ei myöskään nauttinut ollenkaan Savignysta. Claire yksin
oli todellakin kuin kotona tuossa kauniissa puistossa. Hän siellä
tunsi pienimmätkin pehkot. Pakotettuna itse itselleen riittämään,
niinkuin kaikki yksinäiset lapset, oli hän hankkinut itselleen
rattoa kaikenmoisissa kävelyissä ja kukoistuksen valvomisissa,
hänellä oli lehtikujansa, puunsa ja mielipaikkansa, jossa hän kävi
lukemassa. Ruokakello tapasi hänen aina tilan perältä. Pöytään
tuli hän hengästyneenä, tyytyväisenä, ulkoilman virkistämänä.
Pyökkipuiden varjo oli, hiipimällä hänen nuoren otsansa yli, jättänyt
sille jonkinmoisen surumielisen sulon ja vesistöjen vehreä syvyys,
päilyvien säteiden läpitunkema, kuvastavana löytyi hänen suurissa
silmissään.

Tuo kaunis maapaikka oli todellakin suojellut häntä keskuutensa
alhaisuudesta ja halpamaisuudesta. Tuntikausia saattoi herra
Gardinois valittaa hänelle hankkijien ja palvelusväen turmelusta,
laskea lukua siitä, mitä häneltä varastettiin joka kuukausi, joka
viikko, joka päivä, joka minuuttikin; rouva Fromont saattoi tehdä
kanteitaan hiiriä, koita, pölyä ja kosteutta vastaan, jotka kaikki
olivat raivossa hävittämään hänen kalujaan ja yhdessä liitossa hänen
kaappiaan vastaan, vaan ei tavuutakaan tuosta hurjasta puhelusta
ollut jäänyt Clairen mieleen. Käynti nurmikon ympäri, luku veden
rannalla toi heti tyyntä tuohon ylevään ja sangen vilkkaasen sieluun.

Isoisänsä piti hänen outona olentona, aivan kuulumattomana
perheesensä. Lapsena jo vaivasi hän ukkoa suurien, kirkkaiden
silmäinsä tautta, suoralla mielteellään kaikesta ja myöskin
sentähden, ett'ei hän hänessä nähnyt omaa tytärtään, nöyrää ja
kuuliaista lasta.

-- Siitä tulee ynseä ja omituinen, kuin isänsä on, sanoi hän
ollessaan huonolla tuulella.

Paljoa enemmän miellytti häntä pikku Chèbe, joka toisinaan kävi
kirmailemassa Savignyn käytävillä. Siinä hän ainakin huomasi
rahvasluonteen, kuin omansa oli, sekä rahtusen kunnianhimoa
ja kateutta, joka jo siihen aikaan ilmitoi tuommoista pientä
myhäilemistä suupielessä. Sen ohessa ihmetteli ja ihaeli tyttö
kovin hänen rikkauttaan, joka seikka liehakoi nousukkaan ylpeyttä;
ja toisinaan kun ukko häntä ahdisteli, käytti hän hullunkurisia
Parisilapsen sanoja ja jotenkin alhaisia lausumia, joille hänen soma,
kelmeähkö, pikku naamansa jokapäiväisyyksineen lisäsi omituisuutta.
Eikä vanhus myöskään ollut häntä koskaan unhoittanut.

Tällä kertaa etenkin, kun Sidonie pitkän poissaolon jälkeen tuli
Savignyyn, uhkuvine hiuksineen, sorea-vartaloisena, kasvot hilpeinä
ja vilkkaina, kokonaan sirottuna puotineideiltä hiukan lainatuilla
koristeilla, oli hänellä siellä paljon menestystä. Ukko Gardinois,
joka oli varsin ihmeissään nähdessään suuren, nuoren tytön
odottamansa lapsen sijasta, piti hänen paljoa sievempänä ja olletikin
paljoa paremmin puettuna, kuin Clairen.

Totta on, ett'ei neiti Chèbellä, tullessaan rautatieltä ja istuessaan
hovin suurissa vaunuissa, ollut liian huonoa ryhtiä, mutta häneltä
puuttui sitä, joka oli hänen ystävänsä kauneus ja viehätys,
tottumusta, käytöstä, teeskenneltyjen asentojen ylenkatsomista
ja varsinkin mielen vakuutta. Sulonsa muistutti hiukan hänen
vaatteitaan, huokeita kankaita, päivän aistin mukaan leikatutta,
tilkkuja, olkoon menneeksi, mutta tilkkuja, joille kuosi, tuo
mieletöin ja hurmaava tenhetär, oli antanut vivahduksensa, koristeen
ja meistin. Parisilla on tuollaisia pukineita varten pieniä,
vasituisia näpsiä, joita on sangen helppo sirota ja vaatehtia, siitä
syystä juuri, ett'ei heillä ole mitään tyyppiä, ja neiti Chèbe oli
noita näpsänaamoja.

Sepä ihastusta, kun vaunut kääntyivät pitkään kujaan, vehreän
nurmikon ja satavuotisten jalavain päärmäämään, jonka päässä Savigny
häntä vartoeli, portti selko selällään. Siitä päivästä lähtien eli
hän tuota lumottua elämää, jota hän kauan uneksinut oli. Loistoisuus
näyttäytyi hänelle kaikissa muodoissaan, alkaen salien muhkeudesta,
huoneiden suunnattomasta korkeudesta, ansarien ja tallien
rikkaudesta, aina pienimpiin erityiskohtiin saakka, joihin se näkyy
tiivistyvän, kuni oivallisimmat hajuvedet, joita pisara vaan riittää
tuoksuttamaan koko huoneen: -- niinkuin pöytäliinoille aseteltuihin
kukka-astioihin, palvelijain kylmään tapaan, rouva Fromont'in
surkeaan ja ikävään "valjastakaa"-sanaan asti...

Ja kuinka hyvä hänen oli olla keskellä tuota rikkaiden hienonnusta!
Sepä oli juuri hänen mielen mukaista elämää! Ja hänestä näytti, kuin
ei hänellä olisi koskaan muuta ollutkaan.

Yht'äkkiä, keskellä hänen hurmaustaan, tuli Franssilta kirje, joka
johti hänen takaisin hänen elämänsä todellisuuteen, hänen kurjaan
tilaansa virkamiehen tulevana vaimona; se vei hänen väkisin pieneen
niukkavaraiseen huoneesen, missä hän kerran oli asuva ylähällä
jossakin mustassa talossa, jonka raskasta, kurjuudesta paksua ilmaa
hän jo oli hengittävinään.

Rikkoako naimisliitto?

Sen hän kyllä voi, kosk'ei hän ollut muuta panttia antanut, kuin
sanansa. Mutta kun tämä oli mennyt, kuka ties, tulisi hän katumaan?

Tuossa pienessä kunnianhimon raivoamassa päässä törmäsivät vastattain
kummallisimmat aatteet. Toisinaan, kun isoisä Gardinois, joka hänen
kunniakseen oli heittänyt metsästysnuttunsa ja villamekkonsa,
suottaili hänen kanssaan ja piloillaan vastusteli häntä saadakseen
jonkun suolaisen tokauksen vastaukseksi, katseli hän ukkoa
vastaamatta, terävästi ja kylmästi vasten silmiä. Voi, jos _hän_
olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi... Mutta tuo ajatus päästä rouva
Gardinois'iksi ei ollut pitkällinen. Uusi henkilö, uusi toivo astui,
hänen elämäänsä.

Sidonien tulosta saakka, oli Georges Fromont, jota ei oltu nähty
Savignyssä muulloin, kuin pyhinä, ottanut tavakseen tulla sinne
päivälliseksi melkein joka päivä.

Hän oli solakka, kalpea ja näöltään komea poika. Ollen täysi
orpo, setänsä herra Fromont'in kasvattama, oli hän katsottu hänen
seuraajakseen kaupassa ja todenmukaisesti myöskin tulemaan Clairen
mieheksi. Tuo valmis tulevaisuus oli tehnyt hänen jokseenkin
kylmäkiskoiseksi. Ensiksi ikävystytti häntä kauppa. Mitä hänen
serkkuunsa tulee, oli heidän välillä olemassa hyväsävyinen
ystävällisyys, yhteisen kasvatuksen herättämä, ja tottumuksesta
syntynyt luottamus toisiinsa, eikä mitään muuta, ei ainakaan hänen
puoleltaan.

Sidonien kanssa taas tunsi hän oitis olevansa vaivattu, arka, ja
samalla haluavansa tehdä vaikutusta, täydellisesti muuttuneensa.
Hänestä, Sidoniessa oli juuri tuota väärennettyä, hiukan tyttömäistä
suloa, joka oli miellyttävä tuota hulivilin luontoa, eikä kauan
kestänytkään, ennenkuin Sidonie huomasi, minkä vaikutuksen hän oli
häneen tehnyt.

Molempien nuorten tyttöjen kävellessä puistossa oli Sidonie aina se,
joka ajatteli junan tuloa Parisista. Yhdessä he tulivat portille
matkustajia tähystelemään, ja ensimmäisen katseen loi Georges aina
neiti Chèbeen, joka oli hiukan ystävänsä takana, mutta sellaisessa
asemassa ja sen näköisenä, että silmät aina pysähtyivät häneen.
Tuota vehettä kesti heidän välillä jonkun ajan. Rakkaudesta siinä ei
puhuttu, mutta joka sana, joka hymy, jota vaihdettiin, oli täynnä
tunnustuksia ja salassa pitoa.

Eräänä pilvisenä ja raskaana kesäiltana, kun molemmat ystävät
päivällisen loputtua olivat nousseet pöydästä ja menivät pyökistöön
kävelemään, yhtyi Georges heidän joukkoon. He tarinoivat kolmen
kesken kaikenlaista, kävellessään verkalleen ritisevää kivitietä
pitkin, kun rouva Fromont'in ääni kutsui Clairen hoviin päin.
Georges ja Sidonie jäivät yksin. He jatkoivat kävelyään lehtikujaa
myöden, hämärästi vaalastavan hiekan opastamana, puhumatta taikka
lähestymättä toisiaan.

Leuto tuuli liikutteli humisten pyökkejä. Yltyneet aallot loiskuivat
hiljaa vasten pienen sillan kaareja; akaasiat ja lehmukset, joiden
irroittuneet kukat karisten lentelivät pyörtehissä, tuoksuttivat
sähkön täyttämää ilmaa... He tunsivat olevansa väräjävässä,
läpitunkevassa ukkosen ilmassa. Heidän silmäinsä pohjalla leimahteli
kuumuuden välähdyksiä, kuni taivaan rannalla syttyvät salamat...

-- "Oi noita kauniita kiiltomatoja"... virkkoi nuori tyttö, jota tuo
salamielisten melskeiden valtaama hiljaisuus rasitti.

Nurmikon reunalla valaisivat pienet, viheriäiset, huohottavat tulet
heinänkorsia. Sidonie kumartui ottaakseen yhden hansikkaalleen.
Georges polvistui aivan hänen viereensä: ja kyyristyneinä ruohon
tasalle kosketellen toistensa hiuksiin ja poskiin, katselivat he
tuokion toisiaan kiiltomatojen valossa. Kuinka Sidonie hänestä
näytti oudolta ja hurmaavalta tuon viheriän valon kuvastamana, joka
hohti hänen kumartuneita kasvojaan kohti ja haihtui hänen aaltoavien
hiustensa hienoon verkkoon!... Hän kiersi kätensä tytön vyötäisien
ympäri ja äkkiä, huomaten hänen heittäytyvän, likisti häntä rintaansa
vasten, pitkään ja huimasti.

-- "Mitäs te etsitte?" kysyi Claire, joka seisoi varjossa heidän
takana.

Hämillään ja ahdistunein rinnoin vapisi Georges niin kovin, ett'ei
hän voinut vastata. Sidonie sitä vastoin nousi ylös hyvin tyynenä ja
sanoi, pöyhötellen hamettaan:

-- "Ne on kiiltomatoja... Kas kuinka niitä on paljo tänä iltana...
ja kuinka ne loistavat!"...

Hänen silmänsä loistivat myös tavattomasta valosta.

-- "Tietävät ukkosta varmaan"... jupisi Georges vieläkin kokonaan
väristen.

Ukkonen olikin tulossa. Hetkittäin kulki kovia tuuliaispäitä,
kuljetellen lehtiä ja pölyä toisesta päästä pyökistöä toiseen, He
kävelivät vielä vähäisen ja menivät sitte kaikki kolme saliin.
Nuoret tytöt ottivat työnsä, Georges koetti lukea sanomalehteä,
sill'aikaa kuin rouva Fromont puhdisti sormuksiaan ja herra Gardinois
viereisessä suojassa pelasi biljaardia.

Ilta näytti Sidoniesta kauhean pitkältä. Hän ei halunnut muuta, kuin
päästä olemaan yksin, vapaana ajatuksineen.

Mutta hänen pienen huoneensa hiljaisuudessa, kun hän oli sammuttanut
tulen, joka haittaa ajatuksia liian selvään valaisemalla
todellisuutta -- sielläpä sitä oli mietteitä ja riemastusta!...
Georges rakasti häntä, Georges Fromont, tehtaan perillinen!... He
menisivät naimiseen; hän tulisi rikkaaksi... Tuossa turhamielisessä
sielussa, näet, ei ensimmäinen lemmen suudelma herättänyt muuta, kuin
kunnianhimon ja ylellisyyden aatteita.

Tullaksensa oikein vakuutetuksi rakastajansa totisuudesta, koki hän
johdattaa mieleensä heidän kohtauksensa vähimmätkin seikat, hänen
silmäinsä osoitteen, halailunsa innon ja suu suuta vasten kuiskutetut
valat kiiltomatojen hämärässä valossa, jonka yksi ainoa juhlallinen
hetki oli iäksi hänen sydämeensä kiinnittynyt.

Oi, noita Savignyn kiiltomatoja!

Koko yön ne tuikahtelivat, kuni tähdet, hänen suljettujen silmiensä
edessä. Puisto oli täynnä niitä, aina sen etäisimpiin, pimeisin
polkuihin saakka. Siellä oli ilotulia pitkin nurmikkoa, puissa ja
pensaissa... Käytävien hieno hiekoitus ja joen laineet vilisivät
viheriäisiä säkeneitä, ja kaikki nuo pienen pienet valkeat
muodostivat, kuin juhlatulituksen ikään, johon Savigny näkyi olevan
verhottu hänen kunniakseen, viettämään Georges'en ja Sidonien
kihlajaisia...

Kun hän seuraavana päivänä nousi ylös, oli hänen aikeensa valmis.
Georges häntä rakasti, se oli varma. Aikoiko hän naida hänet?...
Ett'ei, sen hän kyllä arvasi, veitikka! Mutta se ei häntä
säikyttänyt. Hän tiesi olevansa kyllin luja saamaan vallan tuosta
lapsellisesta, samalla heikosta ja innokkaasta hengestä. Sitä oli
vaan vastusteltava, ja sen hän juuri tekikin.

Muutaman päivän kuluessa oli hän välinpitämätöin, tarkkaamatoin ja
tahallaan sokea ja muistitoin. Georges tahtoi puhutella häntä, saada
jälleen auvoisen hetken, mutta Sidonie väisti häntä, pani aina jonkun
heidän väliinsä. Silloin hän kirjoitti.

Hän vei itse kirjeensä kiven koloon, lähelle kirkasta lähdettä,
joka kutsuttiin "Kummitukseksi" ja jota suojasi olkikatos puiston
perällä...

Sidoniesta oli tuo ihanaa. Iltasella täytyi valehdella, keksiä joku
tekosyy päästäkseen yksin "Kummituksen" luo. Puiden varjo tien
poikki, kolkon yön levottomuus, juoksu ja mielenliikutus saivat hänen
sydämensä suloisesti sykähtelemään. Hän löysi kirjeen, joka kasteesta
ja lähteen vahvasta kylmästä oli neiteä ja niin valkoinen kuutamossa,
että hän sen kätki hyvin sukkelaan pelosta tulevansa yllätetyksi.

Sitte, kun hän oli yksin, kuinka hauska avata se, lukea noita
lumoavia kirjaimia, noita rakkauden lauseita, joiden sanat
heijastivat sinisien ja keltaisien, huikaisevien kehien ympäröiminä,
ikäänkuin hän olisi lukenut kirjettään auringon paistehessa.

"Minä lemmin teitä... Lempikää minua..." kirjoitti Georges jos
johonkin tapaan.

Ensin ei Sidonie vastannut; mutta kun hän huomasi hänen jo
olevan aivan vangitun, täydellisesti käsissään ja vimmassa hänen
kylmyydestään, ilmoitti hän suoraan:

-- Minä en tahdo rakastaa muita, kuin miestäni...

Oi, hän oli jo täydellinen nainen, tuo pikku Chèbe.



V.


Kuinka pikku Chèben histooria loppui.

Tuli sitte syyskuu.

Metsästys oli koonnut hoviin suuren, meluavan ja rahvasmaisen seuran.
Oli pitkiä aterioita, joissa nuo rikkaat porvarit viivyttelivät
talonpoikain pitkäpiimäisyydellä, väsymyksellä ja uneliaisuudella.
Vaunuilla mentiin metsästäjiä vastaan syksynhämärästä jo kylmille
teille. Usma kohosi leikatuilta pelloilta; pelästyneet otukset lentää
hipasivat vakoja pitkin, päästäen ruikuttavia ääniä, ja yö näkyi
lähtevän ulos kaikista metsistä, joiden kamala synkeys kasvamalla
kasvoi, peittäen kentät ja kedot.

Vaunujen lyhdyt sytytettiin ja lämpimästi, auki käärittyjen
peitteiden alla, ajaa kiidätettiin kotia, raikkaan tuulen hyväillessä
kasvoja. Komeasti valaistu sali täyttyi pauhusta ja naurusta.

Claire Fromont, jota seuran raakuus vaivasi, ei puhellut sanaakaan.
Sidonie taas loisti täydessä valossaan. Ajo oli vilkastuttanut hänen
vaalean hipiänsä ja parisilaiset silmänsä. Hän osasi nauraa hyvin,
käsitti ehkä vähän liika paljon ja siellä olevista ihmisistä näkyi
olevan ainoa oikea nainen. Hänen menestyksensä hurmasi Georgesen
kokonaan, mutta mitä etemmäksi tämä meni, sitä maltikkaammin
käyttäytyi Sidonie. Siitä pitäen päätti Georges, että hän oli oleva
hänen vaimonsa. Hän vannoi sen itselleen tuolla heikkojen luonteiden
liioitellulla vakuuttamisella, luonteiden, jotka aina näkyvät
edeltäkäsin taistelevan niitä väitteitä vastaan, joiden eteen he
tietävät kerran taipuvansa...

Pikku Chèbestä oli tämä ihanin hetki hänen elämässään. Lukuun
ottamattakaan kaikkia kunnianhimoisia tarkoituksia, oli hänen
virnailevasta ja teeskentelevästä luonteestaan omituinen viehätys
tuossa salaperäisesti johdetussa rakkauden juonessa, kemujen ja
pitojen keskellä.

Ei kukaan heidän ympärillä olevistaan aavistanut niitäkään. Claire
oli siinä raittiissa ja ihanassa nuoruuden i'ässä, jolloin henki,
puoleksi puhjenneena, mieltyy asioihin, joita se tuntee, sokealla
luottamuksella, laisinkaan vilppiä ja valhetta tietämättä. Herra
Fromont ajatteli vaan kauppa-asioitaan. Hänen vaimonsa puhdisteli,
kuin vimmattu, hohtokiviään. Muita ei ollut pelättävänä, kuin ukko
Gardinois'ia ja hänen pieniä naskalisilmiään; mutta Sidoniehan
huvitti häntä ja jospa hän olisikin jotakin saanut ilmi, niin ei hän
ollut mies, joka olisi saattanut hänet tulevaisuuttaan puuttumaan.

Sidonie riemuitsi, kun äkkinäinen, odottamatoin turma kumosi hänen
toiveensa.

Eräänä sunnuntai-aamuna, palatessaan väjymysmetsästykseltä, tuotiin
herra Fromont kotia kuolettavasti haavoitettuna. Metsäkauriisen
tähdätty laukaus oli sattunut hänen ohimoihinsa. Koko hovi oli
ylösalaisin.

Metsästäjät, niiden joukossa osaamatoin ampuja, lähtivät kiiruusti
Parisiin. Claire, mieletöinnä murheesta, ei heittänyt huonetta,
jossa hänen isänsä makasi viimeisessä hengen lähdössä, ja Risler,
tapauksesta tiedon saatuaan, tuli kohta hakemaan Sidoniea.

Lähtöpäivän aattona oli tällä yhtymys Georgesin kanssa "kummituksen"
luona, jäähyväis-yhtymys, tuskallinen ja salainen, sekä juhlallinen
kuoleman läheisyyden tautta. Vannottiin sentään ainaista rakkautta;
sovittiin paikasta, jonne voisi kirjoittaa. Ja erottiin.

Surullinen palaus.

Tuota pikaa tuli hän jälleen jokapäiväiseen elämäänsä, ollen Rislerin
epätoivon vartioimana, hänelle kun rakkaan isäntänsä kuolema oli
korvaamatoin vahinko. Kotiin tultuaan piti Sidonien kertoa hänelle
olonsa vähimmätkin seikat, puhua hovin asukkaista, vieraista,
pidoista, päivällisistä ja viimeisestä onnettomuudesta. Mikä
rangaistus Sidonielle, joka, kokonaan yhden ja aina saman ajatuksen,
omana, kovin kaipasi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Sepä ei vielä
ollut kaikkein hirveintä.

Ensimmäisestä päivästä saakka oli Frans tullut istumaan vanhalle
paikalleen; hänen etsivät katseensa ja sanansa, lausutut Sidonielle
yksistään, näyttivät hänestä sietämättömän vaativilta.

Huolimatta kaikesta arkuudestaan ja luottamattomuudestaan, luuli
poika parka omaavansa hyväksytyn ja malttamattoman sulhasen oikeuden,
ja pikku Chèben täytyi jättää unelmansa, vastatakseen velkojalleen
lykkäämällä yhä tuonnemmaksi maksuajan.

Tuli kuitenkin päivä, jolloin ratkaisemattomuus enää oli mahdotoin.

Hän oli luvannut naida Franssin, kun tämä oli saanut paikan, ja nyt
tarjottiin hänelle semmoinen Etelässä, insinöörinä Grand'-Comben
valimolla. Yksinkertaiselle taloudelle oli se tarpeeksi.

Minkäänlaista keinoa ei ollut peräytyä.

Täytyi altistua tai löytää veruke. Mutta mikä?...

Tuossa kovassa pulassa ajatteli hän Désiréetä. Vaikk'ei pikku ontuva
koskaan ollut uskonut hänelle salaisuuksiaan, tiesi Sidonie hänen
kovin rakastavan Franssia. Kauan aikaa jo oli hän arvannut sen
noilla virnailevan tytön silmillään, -- kirkkailla ja muuttelevilla
kuvastimilla, jotka heijastivat muiden kaikki ajatukset, näyttämättä
laisinkaan omiaan. Ehkäpä juuri tuo ajatus, että toinen nainen
rakasti hänen sulhastaan oli ihan alussa tehnyt hänen mielessään
Franssin rakkauden kärsittävämmäksi, ja niinkuin haudoille pannaan
muistopatsaita, etteivät ne näyttäisi niin surullisilta, niin
olivat Désiréen sievät, pienet, kelmeät, kasvot tuon niin synkeän
tulevaisuuden kynnyksellä, tehneet sen hänestä vähemmin kamalan
näköiseksi.

Nyt hankki tämä hänelle kunniallisen ja helpon tekosyyn päästä
lupauksestaan.

-- En! näetsen, äiti, sanoi hän kerran rouva Chèbelle, en koskaan
minä suostuisi matkaan saattamaan onnettomuutta ystävälleni. Minulla
olisi siitä liika kovat tunnon vaivat... Désirée raukka! Etkös sitte
ole huomannut, kuinka sairaannäköinen hän on ollut minun tuloni
jälkeen ja kuinka hän katselee minuun rukoilevasti?... En! minä
en tahdo tehdä hänelle tuota vaivaa, minä en vie häneltä hänen
Franssiaan...

Ihmetellessäänkin tyttärensä jalomielisyyttä, piti rouva Chèbe
kuitenkin tuon uhrauksen liioiteltuna, väittäen vastaan:

-- Ota vaari, lapseni, me emme ole rikkaita... Semmoinen mies, kuin
Frans, ei ole tarjona joka päivä.

-- Sitä pahempi! Minä en naimisiin menekään... selitti suoraan
Sidonie, ja pitäen verukettaan hyvänä, iski hän siihen innolla
kiinni. Ei mikään saanut häntä muuttamaan ajatustaan, ei Franssin
kyyneleet, jota tuo hämärien syiden verhoama epäys saattoi
toivottomuuden, eikä Rislerin rukoukset, jolleka rouva Chèbe
suurimmassa salaisuudessa oli kuiskannut tyttärensä syyt ja joka,
kaikesta huolimatta, ei voinut olla moista uhrausta ihmettelemättä.

-- Elä häntä soimaa, kah!... Hän on enkeli sanoi hän veljelleen,
koettaen rauhoittaa häntä.

-- Niin kyllä, enkeli hän on, puolsi rouva Chèbe huoaten, niin
ett'ei petetyllä rakastaja paralla ollut oikeutta edes valittaakaan.
Epätoivossa päätti hän jättää Parisin ja paon vimmassa näytti
Grand'-Combe hänestä liian läheiseltä, jonka tähden hän etsi ja saikin
tarkastajan paikan Ismailiassa, Suezin kannaksen töissä. Hän lähti
niitäkään tietämättä tahi tahtomattakaan tietää mitään Désiréen
rakkaudesta, ja kumminkin, kuin hän tuli jäähyväisille, loi armas
heikko tytti häneen kauniita kainoja silmäilyjä, joissa selvään oli
kirjoitettu:

"Minä teitä rakastan, ell'ei hän rakasta"...

Mutta Frans Risler ei osannut lukea noiden silmäin kirjoitusta.

Kaikeksi onneksi on kärsimään tottuneilla sieluilla loppumatointa
kärsiväisyyttä. Ystävänsä lähdettyä, kävi pikku ontuva sievän
kuvitusvoimansa kannattamana, jonka hän isältään oli perinyt ja hänen
nais-luonteensa oli puhdistanut, jälleen miehuullisesti työhönsä,
sanoen:

-- Minä odotan häntä.

Ja siitä pitäen aukaisi hän ihko auki lintuinsa siivet, ikäänkuin he
olisivat lähteneet toinen toisensa jälkeen Ismailiaan Egyptiin... Ja
sepä oli kauas!

Ennen laivaan astumistaan kirjoitti nuori Risler Marseilestä
Sidonielle vielä viimeisen kirjeensä, samalla koomillisen ja
liikuttavan, jossa onnetoin insinööri, sekoittamalla yhteen
teknillisimmät seikat sydäntä särkevimpiin jäähyväisiin, ilmoitti
lähtevänsä, pakahtuvin sydämmin, _Sahib_-nimisellä kuljetuslaivalla,
"tuhannen viidensadan hevosvoiman aluksella", ikäänkuin hän olisi
toivonut, että moinen melkeä höyry-hevosten luku vaikuttaisi tuohon
kiittämättömään, jättämällä häneen ikuiset tunnon vaivat. Mutta
Sidoniella oli aivan muita asioita mielessä.

Häntä rupesi huolettamaan se, ett'ei Georgesista ollut mitään
kuulunut. Savignystä tultuaan oli hän saanut yhden kerran tietoja
häneltä, eikä sitte enää. Kaikki hänen kirjeensä olivat vastaamatta.
Totta on, että hän Risleriltä oli kuullut Georgesilla olevan paljo
askareita ja että hänen setänsä kuolema, jonka kautta tehtaan johto
oli joutunut hänen huostaansa, oli tuottanut hänelle vastaavaisuuden
yli hänen voimiensa... Mutta olla sanaakaan kirjoittamatta!

Porraslavan ikkunasta, jossa hän oli jälleen ottanut hiljaiset
asemansa -- sillä hän oli laittanut niin, ett'ei tarvinnut
enää palata neiti Le Miren luo -- koki pikku Chèbe saada nähdä
lemmittynsä, tähysteli kaikkia hänen hommiaan, pihalla ja
rakennuksissa, ja iltasella, Savignyn juna-aikana, näki hän hänen
nousevan vaunuihinsa lähteäkseen tätinsä ja serkkunsa luo, jotka
viettivät surunsa ensi kuukaudet iso-isän luona maalla.

Tuo kaikki häntä huoletti ja pelotti; ja tehtaan läheisyys etenkin
teki Georgesin kaukana olon vieläkin tuntuvammaksi. Sanokaahan,
että vähä kovemmin huutamalla, hän olisi saanut hänen kääntymään!
Sanokaahan, ettei ollut kuin seinä, joka eroitti heitä! Ja kumminkin
olivat he sinä hetkenä hyvin kaukana toisistaan.

Muistatteko, pikku Chèbe, tuota ikävää talvi-iltaa, kun kelpo Risler
tuli vanhempienne luo omituisen näköisenä ja sanoen: "Suuria uutisia!"

Suuria uutisia todellakin.

Georges Fromont oli vast'ikään käynyt hänelle ilmoittamassa, että
hän, yhtäpitävästi, setänsä viimeisen tahdon kanssa, aikoo naida
Claire serkkunsa, ja koska hän suorastaan ei voinut yksin tehdasta
johtaa, oli päättänyt ottaa hänet osakkaaksi ja antaa liikenteelle
toiminimen: _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_.

Mitäs te teitte, pikku Chèbe, pitääksenne kylmäverisyyttänne,
kuultuanne, tehtaan teiltä hukkaan menevän ja toisen naisen anastavan
paikkanne? Kamala ilta!... Rouva Chèbe parsiskeli pöydän ääressä,
herra Chèbe kuivasi valkean edessä pitkällä matkustuksella sateesta
kastuneita vaatteitaan. Oi, kurjaa kotia, täynnä murhetta ja ikävää!
Huonosti valaisi lamppu. Pikainen ateria oli jättänyt suojaan hajun
köyhien keitoksista. Ja tuota Risleriä, joka riemun hurmoksissa
jutteli, intoili ja teki suunnitelmiaan!

Kaikki nuo asiat ahdistivat sydäntänne, tekivät petoksen mielestänne
vieläkin kauheammaksi, verrattuna rikkauksiin, jotka pakenivat
kurotettuja käsiänne, ja katalaan keskulaisuuteen, jossa olitte
tuomittu elämään...

Siitä hän oli kovasti ja kauan sairaana.

Vuoteessaan ollen, kun ikkunat varjostimien takana tärisivät, luuli
tuo onnetoin aina, että Georgesin häävaunut kulkivat alahalla
kadulla; ja siitä hän sai hermosetiä, äänettömiä, selittämättömiä
kuin vihankuume, joka häntä riudutti.

Vihdoin sai aika, nuoruus, ja hänen äitinsä sekä erittäinkin Désiréen
huolet, joka nyt tiesi mikä uhraus hänelle oli tehty, taudista
voiton. Mutta kauvan oli Sidonie hyvin heikko, kuolettavan surun ja
itkun halun vaivuttamana, joka hermotaudin tavoin häntä pudisteli.

Milloin sanoi hän tahtovansa matkustaa ja jättää Parisi, milloin taas
piti hänen päästä luostariin. Hänen omaisensa olivat hänestä kovin
murheissaan, etsittiin syytä tuohon eriskummalliseen tilaan, joka
oli vielä huolettavampi, kuin tauti, -- kun hän yht'äkkiä tunnusti
äidilleen murheittensa salaisuuden.

Hän rakasti näet Risler vanhempaa... Hän ei ollut muka koskaan
uskaltanut sanoa sitä, mutta häntä hän rakasti, eikä Franssia.

Tuo uutinen hämmästytti kaikkia, Risleriä enemmän kuin muita; mutta
pikku Chèbe oli niin kepo, katseli häntä niin suloisilla silmillä,
että tuo kunnon mies rakastui häneen oitis, kuin hullu. Ehkäpä myös,
hänen sitä arvaamatta, tuo rakkaus oli ollut hänen sydämensä pohjalla
jo kauvankin aikaa...

       *       *       *       *       *

Ja, näet sen, miksikä nuori rouva Risler, ihan valkoisena
hääpukineessaan, hääpäivä-iltana katseli, voittoisasti hymyillen,
porrasikkunaan, johon kymmenen vuotta hänen elämästään oli ikäänkuin
ahtaasti puitettu. Tuo kopea hymy, jossa myöskin syvällistä surkua
ja pientä ylenkatsetta kuvautui, jota vasta rikastunut voikin tuntea
alottelujensa keskulaisuutta kohtaan, tarkoitti selvään köyhää
ja riutunutta lasta, jonka hän oli näkevinään tuolla ylähällä
vastassaan, menneen ajan ja yön synkeydessä, ja jolle hän näkyi
sanovan tehdasta osoitellessaan:

-- Mitäs tuosta sanot, pikku Chèbe?... Näet sen, tässä sitä ollaan
nyt...



TOINEN KIRJA.



I.

Vaimoni vastaanottopäivä.


Kello on kaksitoista. Marais on murkinalla.

_Angelus_-soiton mataliin väräjämisiin Saint-Paulissa,
Saint-Gervaissä ja Saint-Denis du Saint-Sacrementissa sekaantuu --
pihoilta kohoten -- tehdaskellojen kimeä helinä. Kullakin niistä on
oma omituinen muotonsa. Siinä on surullisia ja iloisia, vireitä ja
uneliaita. Siinä on rikkaita, onnellisia kelloja, jotka kilisevät
sadoille hengille; köyhiä, ujoja, jotka ikäänkuin piilottuvat muiden
taa ja tekeytyvät pienen pieniksi, peläten, että heitä vararikko
kuulisi. Ja sitte valheellisia ja röyhkeitä, jotka soittavat
ulkolaisille, kaduille, uskotellakseen, että muka ollaan mokomakin
kauppahuone ja että väkeä paljo löytyy.

Jumalan kiitos ei Fromont'in tehtaan kello niitä ole. Se on vanha
kunnon kello, hiukan rämisevä vaan, tunnettu Maraissa jo viisitoista
vuotta aikaa, eikä se joutilaana ole ollut koskaan muulloin kuin
sunnuntaina ja kinastuspäivinä.

Sen soidessa käydä marssii koko lauma työmiehiä vanhan rakennuksen
portista ja hajoaa likeisiin ruokaloihin. Oppipojat käyvät jalkakadun
laidalle muurarien kanssa istumaan. Saadakseen puolen tuhtia
joutoaikaa, einehtivät he viidessä minuutissa, syöden kaikkea, mitä
kuljetellaan Parisissa kiertolaiskansaa ja köyhiä varten, niinkuin
kastanjia, pähkinöitä, omenia, ja heidän rinnalla taittelevat
muurarit isoja leipäkakkuja, jotka ovat ihan valkoisia jauhosta
ja kalkista. Naisilla on kiire ja he juosta varvastavat pois.
Jokaisella heistä on lapsi katsottava kotona tai lasten majassa,
vanha sukulainen tai talous hoidettavana. Tehdasilman tukehduttamina,
silmäluomet turvoksissa, hiukset tummina samettipaperin hienosta
yskittävästä pölystä, kiiruhtavat he, vasu käsivarrella, pitkin
täpö täysiä katuja, joilla hevosradan vaunut hädin tuskin pääsevät
kulkemaan väen tulvan takia.

Portin lähellä, istuen pyykkikivellä, jota ratsastajat ennen olivat
käyttäneet hevosen selkään noustakseen, katseli Risler hymysuin
lähtöä tehtaalta. Hänestä oli aina hyvää, tuo yhteinen arvossa pito,
jota häntä kohtaan osoittivat kaikki nuo kunnon ihmiset, jotka hän
tunsi siitä saakka, jolloin hän oli pieni ja alhainen niinkuin
hekin. Sanat "hyvää päivää, herra Risler", jota niin monet erilaiset
ja lempeät äänet lausuivat, oikein lämmittivät hänen sydäntään.
Pelotta lähestyivät häntä lapset, pitkä partaiset piirustajat, osaksi
työmiehiä, osaksi taiteilijoita, pistivät hänelle ohimennen kättä,
sinutellen häntä. Kenties oli kaikki tämä vähä liian ystävällistä,
sillä kunnon mies ei ollut vielä käsittänyt uuden asemansa
viehätystä ja arvoa, ja tunnenpas erään, jonka mielestä tuommoinen
yhtäkaikkisuus on nöyryyttävää. Mutta tuo eräs ei voi häntä tällä
hetkellä nähdä, ja isäntä käyttää sitä hyväkseen kelpolailla
syleilläkseen vanhaa kirjanpitäjää Sigismundia, joka astuu kaikesta
viimeisenä, jäykkänä, pienoisena, isoon kaulukseensa kiristettynä ja
paljain päin -- oli minkälainen ilma hyvänsä -- peläten veren syöksyä
päähän.

Risler ja hän ovat maanmiehiä. Heidän ystävällinen kunnioituksensa
toistansa kohtaan on alkuansa niiltä ajoilta, kun he tulivat
tehtaasen, jolloin he yhdessä suurustivat pienessä maitolassa kadun
kulmassa, jonneka Sigismund nyt menee aivan yksin ja valitsee
ruoaksen seinälle ripustetusta taulusta...

Mutta varo! tuossa tulla laskettaa Fromont nuoremman vaunut portista.
Aamusta saakka on hän ollut ajolla; ja molemmat osakkaat, astuessaan
veikeään taloon päin, jossa he asuvat aivan puutarhan perällä,
haastelevat ystävällisesti asioistaan.

-- Minä kävin Prochassonilaisten luona, sanoi Fromont nuorempi.
Siellä minulle näytettiin uusia malleja, totta vie, hyvin sieviä...
Pitää olla varoillaan. Siinä on meillä vaarallisia kilpailijoita.

Rislerpä ei ole huolissaan. Hän tuntee hyvin kykynsä ja kokemuksensa,
ja sitte... mutta tämä suurimmalla luottamisella... on hän
ihmeellisen keksinnön jäljillä, täysikuntoisen painimen, jonkin...
annapahan olla, sitte nähdään. Jutellessaan tulevat he puutarhaan,
joka on hoidettu, kuin skveeri, pallomaisine akaasioineen, jotka
ovat yhtä vanhat, kuin kartano, ja komeine seineliäineen, jotka
peittelevät mustia, korkeita seiniä.

Fromont nuoremman rinnalla on Risler kauppapalvelijan näköinen, joka
tekee tiliä isännälleen. Joka askeleella pysähtyy hän puhuakseen,
sillä hänen liikkeensä ovat raskaat, ajatuksensa hitaiset, ja
työläästi tulevat häneltä sanansa esiin. Oi, jospa hän näkisi tuolla
ylähällä, toisen kerroksen ikkunan takana pienet ruusukasvot, jotka
vaarin ottavat kaikki tarkasti...

Rouva Risler odottaa miestään aamiaiselle ja tuskastuu kunnon miehen
hitaisuudesta. Kädellään viittaa hän hänelle: "Hyvä on jo!" Mutta
Risler ei sitä huomaa. Hän on puuhassa pikku Fromont'in, Georges'in
ja Clairen tytön kanssa, joka, loistaen karikoissaan imettäjänsä
käsivarrella, on ulkona auringon paisteessa. Kuinka hän on siro. --
Se on ihan teidän kuvanne, rouva Chorche.

-- Niinkö pidätte, hyvä Risler? kaikki kumminkin sanovat hänen
tulevan isäänsä.

-- Kyllä, vähän... Mutta sentään...

Ja siitä sitte kaikki, isä ja äiti, Risler ja imettäjä hakemaan
toimessaan yhtäläisyyttä tuosta pienestä ihmisen alusta, joka
katselee heitä epämääräisin silmin, huikaistuna aivan elämästä ja
päivästä. Puoleksi avatusta ikkunasta kumartuu Sidonie katsomaan,
mitä he tekevät ja miks'eikä miehensä tule.

Sillä hetkellä pitelee Risler pikkuruista sylissään, tuota somaa
myttyä valkoisia kankaita ja heleitä nauhoja, ja koettelee sitä
naurattaa ja jokelluttaa, hyväillen isoisän tavoin. Kuinka hän on
vanhan näköinen, mies parka! Iso ruumiinsa, jota hän pienentää lapsen
edessä, karkea äänensä, joka käy kumeaksi vienontaessa, ovat sekä
rumia että naurettavia.

Ylähällä polkaisee hänen vaimonsa jalkaa ja mutisee hampaiden lomitse:

-- Hölmö!...

Vihdoin, odottamaan väsyneenä, lähettää hän ilmoittamaan herralle,
että aamiainen on pöydällä; mutta huvi on parhaimmallaan, niin ett'ei
herra tiedä, miten keskeyttää tuota ilon ja kikatuksen puuskaa. Hän
saapi sentään lapsen annetuksi imettäjälle ja pujahtaa portaille
nauraen sydämen täydeltä. Hän nauraa vielä tullessaan ruokasaliin;
mutta vaimonsa katse keskeyttää hänen tuossa paikassa.

Sidonie istuu pöydässä, täysi ruo'an lämmitin edessään. Hän on,
näköään, vaseti huonolla tuulella tuossa uhrin asennossaan:

-- Vihdoin viimein... Sepä onni.

Risler käy istumaan, hiukan häpeissään.

-- Älä suutu kultaseni. Lapsihan on niin...

-- Olenhan teitä pyytänyt, ett'ette minua sinuttelisi. Se ei käy
laatuun meidän kesken.

-- Mutta yksin kun ollaan?

-- Sepähän, ett'ette opi mukautumaan uuteen asemaamme... Ja kuinkas
sitte käy? Ei kukaan täällä minua kunnioita. Akilles ukko minua
tuskin tervehtii kulkiessani hänen koppelinsa sivutse. Tosinhan en
minä ole mikään Fromont, eikä minulla ole vaunuja...

-- Olehan kultaseni, sinä... tuota... te kyllä tiedätte, että sinä...
että te voitte käyttää rouva Chorchen vaunuja.

-- Kuinka monta kertaa pitää minun teille sanoman, ett'en minä tahdo
niitäkään sitoumusta tuon naisen kanssa.

-- Mutta Sidonie...

-- Kyllä, me tiedetään, sehän on päätetty... rouva Fromont on Jumala
itse. Häntä ei muka saa koskeakaan. Ja minun, minun täytyy taipua
olemaan mitätöin talossa, antaa nöyristää itseäni, tallata itseäni
jaloissa...

-- Olehan, olehan, kultaseni...

Risler parka koettaa välittää ja puhua rakkaan rouva Chorchensa
hyväksi. Mutta hän on taitamatoin. Se on pahin lepytys; ja silloinpa
vasta Sidonie puhkeaa sanoihin:

-- Minä teille sen sanon, että hän hiljaisine katsantoineen on
pöyhkeä ja häijy nainen... Ensiksi hän minua inhoo, sen minä
tiedän... Niin kauan kuin minä olin pikku Sidonie parka, jolle
viskattiin särkyneet lelut ja vanhat vaatteet, oli kaikki hyvin;
mutta nyt, kun minä olen rouva, minäkin, niin se se häntä kiusaa
ja vihaksi pistää... Hän muka etevämpänä on antavinaan minulle
neuvoja; arvostelee tekojani... Väärin, näet, olen tehnyt pitäessäni
kamarineitsyttä... Tietty se. Enkös minä muka ollut tottunut
palvelemaan itseäni?... Joka paikassa etsii hän syytä loukatakseen
minua. Käydessäni hänen luona keskiviikkoina, niin kuulisittepa,
millä äänellä hän minulta kyselee tuosta hyvästä rouva Chèbestä...
Hyvä on! niin. Minä olen Chèbe, hän Fromont. Vertoja ne vetävät
toisilleen, luulen ma. Minun isoisäni oli rohtoilija. Entä mikäs
hänen on? Rikastunut talonpoika, koronkiskuri... Äläs huoli, minä
sen hänelle näytän jonakin päivänä, jos hän rupee liika paljon
ylvästelemään, ja sanonpa myöskin, että tyttöherjansa, vaikk'eivät
sitä aavistakaan, on aivan vanhan ukko Gardinois'in näköinen, ja
Jumala sen tietää, ett'ei hän kaunis ole.

-- Oi! sanoi Risler, joka ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

-- Niin! toden totta neuvon teitä ihmettelemään heidän lastansa! Aina
se on sairas, ja itkeä tillittää yöt pitkään, kuin kissan pentu,
ett'en saa maatakaan... Päivällä sitte äidin piano ja loilotukset...
ral la la la laa... Jospahan se sitte olisi hauskaa soitantoa.

Risler on hyvän osan valinnut. Hän ei sano enää sanaakaan; tuokion
kuluttua vasta, nähtyään hänen alkavan tyyntyä, päätti hän
rauhoituksen sievistelemisillä.

-- Ollaanpa sitä nyt korea tänään! Mennään kai vieraisin kohta?...

Välttääkseen sinuttelemisen hankaluuksia, käyttää hän epämääräisiä ja
persoonattomia muotoja.

-- En, en mene vieraisin, vastaa Sidonie jonkin laisella
ylpeydellä. Päin vastoin otan vastaan vieraita, Tänään on minun
vastaanottopäiväni.

Ja vasten miehensä, kummastuneita, nolostuneita kasvoja, lisää hän.

-- Niinpä juuri! tänään on minun vastaanottopäiväni... Rouva
Fromont'illa on päivänsä; minulla voi kai myöskin olla päiväni,
luulen ma.

-- Epäilemättä, epäilemättä, sanoo kelpo Risler, katsellen
ympärilleen hiukan levotoinna... Siksipä olikin niin paljo kukkia
joka paikassa, portailla ja salissa.

-- Niin, neitsyt kävi aamulla puutarhassa... Vai oliko se väärin
tehty? niin, te ette sitä sano, mutta olen varma teidän ajattelevan,
että siinä olen tehnyt väärin... Luulinpa, että kukat ovat yhtä paljo
meidän, kuin heidänkin.

-- Tietysti... vaan kuitenkin sinun... teidän olisi ehkä pitänyt...

-- Pyytää?... Kas niin... nöyryyttää vielä itseäni muutaman
päivänkakkara raukan ja parin kolmen heinäkorren vuoksi! Enpä niitä
sentään salaa ottanutkaan, noita kukkia; jo kun hän kohta tulee...

-- Tulee vai hän? Kas, sehän on kauniisti... Sidonie hypähtää
harmissaan:

-- Kuinka? Se on kauniisti?... Sekö muka vielä puuttuisi, ett'ei
hän tulisi. Minä, kun joka keskiviikko istun ikävissäni hänen luona
turhanpäisen virnakka-parven seurassa.

Hän ei mainitse, sitä, että nuo rouva Fromont'in keskiviikot ovat
häntä paljo hyödyttäneet, ovat hänelle ikäänkuin kerran viikossa
ilmestyvänä kuosilehtenä, pienenä ilmoitus-kokoelmana, jossa löytyy
osotettuna tapa, miten tulla sisään, mennä ulos, tervehtiä, asetella
kukat telineilleen ja sikarit astiaansa, lukuun ottamattakaan
piirroksia ja koko jonoa, joka seuraa hyvien ompelijattarien asunnon
osoitteita ja nimiä. Sidonie ei sano myöskään pyytäneensä kaikkia
Clairen ystäviä, joista hän noin halveksivasti puhuu, tulemaan
luokseen hänen vastaanottopäivänään, ja heidän itsen sen valinneenkin.

Tulevatko he? Saattaisiko rouva Fromont nuorempi rouva Risler
vanhemmalle häpeän jäämällä pois ensimmäisenä perjantaina? Tämä
huolettaa häntä kuumeen tapaisesti...

-- Mutta joutukaahan toki, sanoi Sidonie vähä väliä... Herranen aika,
kuinka te syötte hitaasti!

Seikka on se, että yksi kelpo Rislerin tavoista on syödä hitaasti,
sytytellä pöydässä piippuaan ja särppiä kahviaan vähin erin. Tänään
on hänen heitettävä rakkaat tapansa, piippu jätettävä koteloonsa
savun takia, ja heti viimeisen palan jälkeen mentävä pukeutumaan
hyvin sukkelaan, sillä vaimonsa vaatii, hänen, jälkeen puolisen,
tulemaan vieraita tervehtimään.

Sepä tapaus tehtaalla, kun Risler vanhempi arkipäivänä nähdään olevan
puettu mustaan takkiin ja juhlakaulahuiviin.

-- Häihinkös sinua viedään? huutaa hänelle rahastonhoitaja Sigismund
ristikkonsa takaa.

Ja Risler, vastaa ylpeän puolisesti:

-- Tänään on vaimoni vastaanottopäivä!

Pian tietää koko talo Sidonien vastaanottopäivän; ja Akilles
ukkokaan, puutarhan hoitaja, ei ole vallan hyvillään siitä, että
oksia on taitettu kasveista sisään käytävän luona.

Piirustuslautansa ääressä, korkeiden ikkunain valossa, istuu Risler
heitettyään yltään kauniin takkinsa, joka häntä vaivaa, ja vedettyään
ylös uuden uutukaiset kalvoisensa, mutta ajatus, että vaimonsa
odottaa vieraita, huolettaa, vaivaa häntä ja aika ajoin pukee hän
asunsa mennäkseen kotia.

-- Onko kukaan tullut? kysyy hän arasti.

-- Ei, ei kukaan.

Kauniisen punaisen saliin -- heillä on, näet, salissa kaikki punaista
damastia, kuvastin-pöytä on ikkunain välissä ja sievä pöytä keskellä
heleäkukkaista lattiapeittoa -- on Sidonie asettunut, kuni vieraita
vartova rouva, tuolipiirin keskelle. Siellä täällä on kirjoja,
aikakauslehtiä, suikean muotoinen punottu työkopsa silkkisine
tupsunauhoineen, orvokkivihko kidelasissa ja viheriöitseviä kasveja
telineillään. Kaikki on lajiteltu säntilleen, niinkuin Fromonti
Fromont'ilaisilla, alakerroksessa; mutta aisti vaan, tuo näkymätöin
juova, joka erottaa ylhäisen alhaisesta, ei ole vielä saavutettu.
Oli ikäänkuin keskulainen ote kauniista laatumaalauksesta. Rouvalla
itsellään on liian uudet vaatteet, hän näyttää pikemmin olevan
kylässä, kuin kotonaan. Rislerin silmissä on kaikki mainiota,
moitteetointa; hän on juuri sitä sanomaisillaan saliin astuessaan,
vaan vaimonsa vihastuneen katseen edessä seisattuu mies raukka
pelästyneenä.

-- Näette, kello on neljä, sanoi Sidonie hänelle, osoittaen kelloa
vihan liikkeellä... Ei tule ketään... Mutta Clairelle olen etenkin
vihoissani, kun ei hän tule... Hän on kotona... minä olen varma
siitä... kuulen sen.

Päivällisestä saakka oli Sidonie todellakin vaaninut pienintäkin
melua alakerrassa, lapsen itkua ja oven sulkemista Risler tahtoisi
mennä alas, välttääkseen alkavaa aamiaispuhetta, mutta hänen vaimonsa
ei päästä niinikään. Hän ainakin pitäköön seuraa, koska kaikki hänen
hylkäävät; ja Risler jääpi saamattomana, naulattuna paikalleen,
kuni ihmiset ikään, jotka eivät uskalla hievahtaa ukkosen aikana
peläten sen iskua. Sidonie on levotoin, menee ja tulee, muuttelee
tuolia, panee paikoilleen, katsahtaa sivumennen kuvastimeen, soittaa
neitsyttä ja lähettää hänen kysymään Akilles ukolta, eikö ole käynyt
ketään. Hän on häijy tuo Akilles ukko. Kenties vastaa hän, kun joku
tulee, että rouva on mennyt ulos.

Mutt'ei! Oven vartija ei ole vielä nähnyt ketään.

Äänettömyys ja kummastus. Sidonie seisoo vasemman puolisen ikkunan
luona; Risler oikeanpuolisen. Sieltä näkyy pieni puutarha, jossa
alkaa hämärtää, ja musta savu, jota korkea torvi lykkää matalalle
taivaalle. Sigismundin ikkuna valaistuu ensiksi maakerroksessa;
rahastonhoitaja valmistaa itse lamppunsa varovaisen huolellisesti ja
hänen iso varjonsa kulkee liekin edessä, taittuen kahtia ristikkoon.
Sidonien viha haihtuu hetkeksi noista tutuista asioista.

Yht'äkkiä ajavat pienet vaunut puutarhaan ja pysähtyvät oven eteen.
Kas vihdoinpa tuli joku. Tuossa kauniissa silkin, kukkien, helmin
etuleiden, nauhasolkien ja turkiksen pyörteessä, joka kiiti nopeasti
portaita ylös tunsi Sidonie erään hienon naisen Fromont'ilaisten
hyvistä tuttavista, rikkaan pronssikauppiaan vaimon. Sepä kunnia
saada moisia vieraita! Pian, pian, perhe käy asemaan, herra takan
luo, rouva tuoliin, selailemaan välinpitämättömästi jotakin
aikakauskirjaa. Hukkaan mennyt asento. Kaunis vieras ei tullutkaan
Sidonien luo; hän jäi alakerrokseen...

Oi, jospa rouva Georges olisi kuullut, mitä hänen naapurinsa puhui
hänestä ja hänen ystävistään.

Samassa aukeni ovi, ilmoitettiin:

-- Neiti Planus.

Tämä oli rahastonhoitajan sisar, vanha piika raukka, nöyrä ja
hiljainen, joka piti velvollisuutenaan käynnin veljensä isännän
vaimon luona. Hän oli ihan hämillään tuosta kiihkeästä vastaanotosta.
Häntä hyväillään jos joltakin haaralta. "Sehän nyt oli teiltä
ystävällistä... Tulkaa tok' lähemmäksi valkeata!" Siinä kuullaan ja
tarkastellaan joka ainoata sanaa. Kelpo Risler hymyilee lämpimästi
ikäänkuin kiitokseksi. Sidonie itse ilmaisee kaiken armautensa,
onnellisena näyttäytyäkseen kunniassaan vertaiselleen entisiltä
ajoilta ja ajatellessaan, että toinen alahalla kuulee varmaan, että
hänelle on tullut vieraita. Sitte jyristään, mitä mahdollisesti
enemmän, vetämällä tuoleja, työntämällä pöytää; ja kun vanha neiti
lähtee pois, loistavana, ihastuneena, ja hämillään, seurataan häntä
portaille kauhealla kahinalla, ja huudetaan hyvin kovaa, kumartuessa
käsipuiden yli, että ollaan kotona joka perjantai... Kuulettehan,
joka perjantai...

Nyt on yö. Salin molemmat suuret lamput ovat sytytetyt. Viereisessä
suojassa kuuluu neitsyt kattavaa pöytää. Se on päätetty: Rouva
Fromont nuorempi ei tule.

Sidonie on kalpea vimmasta:

-- Näette sen äkäpussia, kun ei voi nousta kahdeksaatoista
astintakaan... Rouvan mielestä olemme varmaan liian halpaa väkeä...
Mutta kyllä minä sen kostan...

Ja sen mukaan kuin hän purkaa vihaansa kunnottomiin sanoihin, käy
hänen äänensä rivoksi, saa alhaisen roistoväen lausunnon, joka
ilmaisee entisen oppilaan Le Miren makasinista.

Pahaksi onneksi sanoo Risler:

-- Kuka sen tietää? Ehkä lapsi oli sairas.

Raivossa kääntyi Sidonie häneen, ikäänkuin tahtoisi hän syödä hänen.

Jätättekö minun rauhaan tuosta lapsesta? Ensinkin, se on teidän
vikanne, mitä minulle tapahtuu... Te ette saa minua kunnioitetuksi.

Ja kun huoneen ovi tuimasti kiinni paiskattuna, tärisyttää lampun
kupuja ja kaikkia korukaluja hyllyllä, seisoo Risler yksin,
liikkumatoinna keskellä salia ja katselee hämmästyneenä ihko
valkeita kalvoisiaan, leveitä kiilloitettuja jalkojaan, ja jupisee
koneentapaisesti:

-- Vaimoni vastaanottopäivä!



II.

Oikea ja väärä helmi.


"Mikä hänen on?... Mitä minä olen hänelle tehnyt?" kyseli Claire
Fromont usein itseltään ajatellessaan Sidoniea.

Hän ei tietänyt mitään siitä, mitä muinoin oli tapahtunut ystävänsä
ja Georges'in välillä Savignyssa. Elämältään vilpitöin ja tyyni
sielultaan kun hän oli, oli hänen mahdotoin aavistaa, mikä
mustasukkainen ja halpa kunnianhimo oli kasvanut hänen rinnallaan
viisitoista vuotta. Kumminkin vaivasi häntä, tietämättään miksi,
tuo ongelmoinen katse, joka hymyili hänelle kylmästi noista somista
kasvoista. Liioiteltua, lapsuuden ystäväin kesken omituista,
kohteliaisuutta seurasi yht'äkkiä huonosti salattu viha, kuiva ja
koskeva puhe, jonka edessä Claire seisoi neuvotoinna kuni arvoituksen
edessä. Toisinaan yhdistyi myös tuohon levottomuuteen omituinen
aavistus, hämärä havainto suuresta onnettomuudesta; sillä kaikki
naiset ovat vähäisen ennustajattaria, ja kaikesta puhtaimmillekin
valkenee syvällinen paheen tietämättömyys hämmästyttävän kirkkauden
äkillisistä nä'yistä.

Ajoittain, hiukan pitkänlaisen juttelun, tuommoisen aavistamattoman
kohtauksen johdosta, jolloin äkkiarvaamatta tavatuista kasvoista
näkyy niiden todelliset ajatukset, ajatteli rouva Fromont vakaisesti
tuota omituista pikku Sidoniea; mutta toimellinen, kiire elämä,
verhottuna lempeensä ja huoliinsa, ei antanut hänelle aikaa pysähtyä
noihin vähäpätöisyyksiin.

On, todellakin, naisilla, aika jolloin olemus tekee niin pikaisia
pyöränkäänteitä, että kaikki näköpiirit ja näkökannat muuttuvat,
muodostuvat uudestaan.

Nuorena tyttönä olisi tuo ystävyys, joka poistui hänestä kappale
kappaleelta, ikäänkuin pahan käden raastamana, häntä hyvin
murehdittanut. Mutta hän oli kadottanut isänsä, nuoruutensa suurimman
rakkauden; sitte oli hän mennyt naimiseen. Tuli sitte lapsi
ihanine vaatimuksineen joka hetki. Sitä paitsi oli hänellä luonaan
äitinsä, joka oli vajonnut melkein lapsellisuuteen, jopa oli käynyt
höperöksikin miehensä surullisen kuoleman takia. Niin toimekkaassa
elämässä oli Sidonien oikuilla vähän sijaa; ja tuskinpa Claire
Fromont lienee tullut ihmetelleeksikään hänen aviotaan Rislerin
kanssa. Selvään oli hän liian vanha Sidonielle mutta yhtä kaikki,
koska he rakastivat toisiaan.

Harmistuakseen siitä, että pikku Chèbe oli päässyt tuohon
korkeaan asemaan, tullut melkein hänen, vertaisekseen, semmoisiin
joutavuuksiin oli Clairen varsin ylevä luonne kykenemätöin. Hän
olisi, päinvastoin, halunnut täydestä sydämestään nähdä onnellisena
ja kunnioitettuna tuon nuoren vaimon, joka asui liki häntä, eli niin
sanoakseni hänen elämätään ja oli ollut hänen lapsuutensa kumppani.
Sangen ystävällisesti koetti hän häntä neuvoa, johtaa maailmaan, niin
kuin tehdään lahjakkaan maalaistytön kanssa, jolta puuttuu aivan
vähän tullakseen viehättäväksi.

Kahden kauniin ja nuoren naisen kesken ei neuvoja niin helposti oteta
vastaan. Eräänä suurena päivällispäivänä vei rouva Fromont rouva
Rislerin huoneesensa ja hymyili hänelle suoraan silmiin, sanoakseen
hänelle häntä suututtamatta:

-- Kovin paljo koruja, kultani... Ja sitte, näet, korkeakauluksisten
vaatteiden kanssa ei panna kukkia tukkaan... Sidonie punastui, kiitti
ystävätään, mutta sydämensä pohjaan kirjoitti hän kaihon lisää häntä
vastaan.

Clairen vieraiden joukossa häntä kohdeltiin jotenkin kylmästi

Saint-Gervainin etukaupungilla on vaatimuksensa, mutta elkääpä
luulko, ett'ei Marais'illa ole omansa myöskin!

Nämä elinkeinolaisten, rikkaiden tehtailijain vaimot ja tyttäret
tiesivät pikku Chèben histoorian, olisivatpa arvanneetkin sen yksin
hänen tavastaan esiytyä ja olla heidän seurassaan.

Sidonie ei mitenkään ollut siihen oleentua. Häneen oli jäänyt jotakin
puotimamselin tapaista. Hänen hiukan väkinäiset, toisinaan liika
nöyrät herttaisuuden osotuksensa loukkasivat samoinkuin teeskennelty
ääni puodeissa; ja hänen ylenkatseellinen ryhtinsä muistutti
johtajattarien kopeita katsantoja, jotka uutismakasiineissa, koreissa
mustissa silkkivaatteissaan, joita panevat jälleen varastoonsa
illalla pois lähtiessään, katselevat mahtavasti, suurikiharaisten
hiuslaitostensa korkeudelta, vähäistä kansaa, joka tinkiä uskaltaa.

Hän havaitsi, että, häntä tutkittiin ja arvosteltiin, ja hänen
kainoutensa oli pakotettu varustaimaan sotaan. Nimet, jotka hänen
läsnä ollessa lausuttiin, huvit, pidot, kirjat, joista puhuttiin,
olivat hänelle tuntemattomat. Claire teki parastaan pitääkseen häntä
asiain juoksussa, ja koki yllä pitää häntä muiden tasalla kurotetuin
käsin, kuin ystävä ainakin; mutta, moni noista naisista piti Sidoniea
kauniina. Ja siinä oli syytä kylliksi pahaksua hänen olevan heidän
seuroissa. Muut, ylpeinä miestensä asemasta ja rikkaudestaan, eivät
voineet osottaa kylliksi loukkaavaa mykkyyttä ja alentuvaista
kohteliaisuutta häntä kohtaan, siten nöyryyttääkseen pientä
nousukasta.

Sidonie yhdisti heidät kaikki yhteen sanaan. Clairen ystävät, toisin
sanoin minun viholliseni!... Mutta oikein vihoissaan ei hän ollut
kuin yhdelle ainoalle.

Molemmat osakkaat eivät vähääkään aavistaneet, mimmoinen heidän
vaimoinsa väli oli.

Risler vanhempi, aina vaipuneena painimensa keksimiseen, istuskeli
toisinaan puoli yöhön saakka piirustuspöytänsä ääressä. Fromont
nuorempi vietti päivänsä ulkona, einehti klubissaan, eikä ollut
melkein koskaan tehtaalla. Hänellä oli syynsä siihen.

Sidonien naapuruus saattoi hänen levottomaksi. Tuo kiihkeä oikku
Sidoniea kohtaan, setänsä viimeiselle tahdolle uhrattu rakkaus tunki
liian usein hänen muistiinsa korvaamattomine kaipauksineen; ja
tuntien itsensä heikoksi, oli hän pakosalla. Hän oli vento, ponnetoin
luonne, kyllin älykäs itseään tuntemaan, liian heikko ohjaamaan
itseään. Rislerin hääpäivän iltana, oli hän, oltuaan itse naimisessa
tuskin muutamia kuukausia, löytänyt tuon naisen rinnalla Savignyn
myrskyiltain täydellisen tyrskyn. Siitä pitäen, voimatta itselleen
siitä tehdä tiliä, karttoi hän Sidoniea nähdä, puhutella häntä.
Pahaksi onneksi he asuivat samassa talossa, vaimot kävivät toistensa
luona senkin kymmenen kertaa päivässä, ja sattumus vei heidät usein
yhteen; niinpä tapahtui se omituinen asia, että tuo mies, joka tahtoi
pysyä kunniallisena, hylkäsi kokonaan kotonsa ja haki huvituksia
muualta.

Claire näki sen hämmästymättä. Hän oli tottunut isänsä kautta tuohon
alituiseen kauppaelämän "ulkona oloon;" ja noiden poissaolemisien
aikana, hyvin uuttera velvollisuuksissaan kun oli vaimona ja äitinä,
keksi hän suuria puuhia, kaikenlaisia toimia, kävelyjä lapsen kanssa
ja pitkiä levollisia viivähdyksiä päivän paisteessa, joista hän
palasi ihastuneena tyttökävyn edistyksestä, hurmautuneena kaikkien
ulkoilmassa olevien pikkuisten ilosta ja naurusta, hänkin, omaten,
hiukan heidän ilonsäteitä vakaisten silmäinsä pohjalla.

Sidonie kävi ulkona yhtä paljo. Usein yöpuoleen, pakottivat
Georges'in vaunut portissa rouva Rislerin nopeasti väistymään
syrjään, kun hän komeassa pu'ussaan palasi suurilta kaupungin
matkoiltaan. Bulevaardi, näytteille asetetut tavarat ja kauvan
aikaa valikoidut ostokset ikäänkuin maistelemalla nauttiakseen
uutta ostamisen huvia, pitivät hänen hyvin myöhään poissa kotoa.
Vaihdettiin tervehdys, kylmä katse portaiden käänteessä; ja Georges
meni nopeasti kotiinsa, ikäänkuin turvapaikkaan, kätkien siellä
hyväilytulvaan häntä kohden ojennetulle lapselleen yht'äkkiä tunteman
levottomuutensa.

Sidonie se ei näyttänyt enään muistavan mitään, vaan halveksivan
tuota velttoa ja hentoa luontoa. Muutoin, hänellä oli paljo muita
askareita.

Heidän punaiseen saliinsa, molempien ikkunoiden väliin, oli hänen
miehensä sijoittanut pianon.

Kauvan arveltuaan oli Sidonie päättänyt opetella laulua, koska, näet,
oli liian myöhään ruveta pianoa soittamaan; ja kahdesti viikossa tuli
rouva Dobson, sievä tuntehikas vaaleaverinen nainen antamaan opetusta
kahdestatoista yhteen. Läheisten pihain hiljaisuudessa kaikuivat nuo
a...a...a...t ja o...o...o...t, hartaasti venytettyinä ja senkin
kymmenen kertaa uudestaan laulettuina, avonaisista ikkunoista, kuin
jostakin opistosta ikään.

Se oli kyllä, tosiaan, koulutyttö, joka siellä harjoitteli, pieni
kokematoin ja häilyvä olento, täynnä käsittämättömiä haluja, jonka
oli kaikki opittava ja tunnettava tullakseen todelliseksi vaimoksi.
Mutta hänen kunnianhimonsa kellui vaan itse asian pinnalla.

-- Claire Fromont soittaa pianoa; minä rupean laulamaan... Hän
pidetään komeana ja arvoisana naisena, minä tahdon, että minusta
sanottaisi samaa.

Hetkeäkään ajattelematta hankkiakseen itselleen oppia, vietti
hän aikansa juoksemalla puodeissa ja suurten kauppiasten luona:
"Mitä tänä talvena ruvetaan käyttämään." Hän kävi uhkeissa
tavaranäyttelyissä ja kaikissa, mikä pistää ohikulkijain silmiin.

Noista vääristä helmistä, joita hän kauvan oli käsitellyt, oli
hänelle jäänyt jotakin näppihin, vähän teennäisraakun tapaista,
niiden onteloa haurautta, pohjatointa loistoa. Hän oli kyllä itsekin
väärä helmi, pyöreä, hohtava ja hyvin juotettu, johon alhaiso voi
tarttua kiinni; mutta Claire Fromont oli oikea helmi, rikasta ja
samalla maltillista valoa, ja eron voi kyllä, huomata, kun näki
heidät yhdessä. Saattoi arvata, että toinen oli helmi aina, pikkuinen
helmi lapsuudesta saakka, kasvanut somuuden ja oivallisuuden
aineksista, jotka olivat siitä tehneet, harvinaisen ja arvokkaan
luonnon. Toinen sitä vastoin, oli Parisin, tuon väärien jalokivien
kauppiaan tekoa, joka jakelee tuhansia ihania, loistavia turhuuksia,
mutta kestämättömiä, huonosti sovitettuja ja kiinnitettyjä: hän oli
todellinen rihkamakaupan tuote, jossa hän oli ollut osallisenakin.

Yli muuta kadehti Sidonie Claireä lapsen tähden, joka oli ylenmäärin
koristeltu kätkyensä uutimista aina imettäjänsä päähineesen saakka.
Hän ei ajatellut suloisia velvollisuuksia, täynnä kärsimystä ja
kieltämystä, pitkiä, vaivaloisia uneen tuudittamisia, ja lapsen
naurusuista, raikkaasta aamukylvystä loistavaa heräämistä. Ei!
lapsesta piti hän vaan seurana kävelyillä... Sehän on niin kaunista
tuo koristus häälyvine voineen ja pitkine höyhenineen, joka seuraa
nuoria äitejä katujen pyörteessä.

Itsellään ei hänellä ollut seuranaan muita, kuin vanhempansa tai
miehensä. Kernaammin kävi hän ulkona yksin. Kelpo Risler oli niin
kummallinen rakkaudessaan; hän leikitteli vaimonsa kanssa kuin
nuken kanssa, nipisteli häntä leukaan ja poskiin, tepasteli hänen
ympärillään huudellen: "hu! huu!" tahi katsellen häntä suurin hempein
silmin, kuin ystävällinen ja kiitollinen koira. Tuo typerä rakkaus,
joka teki Sidoniesta lelun, porsliinikorun, hävetti häntä. Mitä hänen
vanhempiinsa tulee, niin vaivasivat he häntä seurassa, johon hän
tahtoi kuulua, ja kohta naimiseen jouduttuaan vapautti hän itsensä
heistä vähitellen, vuokraamalla heille pienen talon Montrougessa.
Tämä oli tehnyt lopun pitkätakkisen herra Chèben ahkeroista
käynneistä hänen luonaan ja hyvän rouva Chèben loppumattomista
vieraista, jossa palannut vaurastus elähytti kielittelemisten ja
jouto-elämän vanhoja tapoja.

Samalla haavaa olisi Sidonie telellään tahtonut vieroittaa myöskin
Delobelleläiset, joiden naapuruus häntä painosti. Mutta Marais oli
keskuksena vanhalle näyttelijälle bulevaardi-teaatterin läheisyyden
vuoksi; sitte piti Désirée, niinkuin kaikki koturit, tutusta
näköalasta, ja ikävä, talviaikaan neljästä saakka, pimeä pihansa
näytti hänestä ystävältä, tuttavan kasvoilta, joita aurinko toisinaan
valaisi, kuni hymyillen hänen kätevyydelleen. Voimatta suoriutua
heistä, oli Sidonie päättänyt olla heitä näkemättä enää.

Ylimalkaan olisi hänen elämänsä ollut yksinäinen ja jotenkin ikävä
ilman muutamia huvituksia, joita Claire Fromont hänelle toimitti.
Joka kerta oli hän vihoissaan siitä. Hän ajatteli:

-- Kaikkihan minä saan hänen kautta!

Ja kun päivällisen aikana hänelle tuli alakerroksesta looshipiletti
tai kutsumusilta maan, ei hän pukeutuessaankaan, ihastunut kun oli
voidakseen näyttäytyä, ajatellut muuta kuin kilpailijansa polkemista.
Muutoin, nuo tilaisuudet kävivät yhä harvemmiksi, koska Clairelle
kasvoi yhä enemmän puuhia lapsestaan. Kuitenkin kun isoisä Gardinois
kävi Parisissa, ei hän koskaan jättänyt yhdistämättä molempia
perheitä. Puhjetakseen ilmi, tarvitsi tuon vanhan maalaisen iloisuus
pikku Sidoniea, jota hänen pilansa eivät hirvittäneet. Hän vei
kaikki neljä päivälliselle Philippin luo, valitsemaansa ravintolaan,
jonka isännät, palvelijat ja isännöitsijät hän kaikki tunsi, tuhlasi
paljo rahaa, ja sieltä saattoi heidät edeltä päin tilattuun looshiin
Opéra-Comiqueen tai Palais-Royal'iin.

Teaatterissa hän nauroi ääneen, puhutteli tuttavallisesti oven
aukaisijattaria, niinkuin palvelijoita Philippin luona, vaati kovalla
äänellä jakkaroita naisille, ja poislähtiessä tahtoi ennen kaikkia
muita saada päällystakit ja turkit, niinkuin hän olisi ollut ainoa
upporikas nousukas salissa.

Noihin hiukan rahvasmaisiin huveihin, joihin Georges useimmiten
oli tulematta, pukeutui Claire tavallisen älyllisyytensä mukaan
säädyllisesti ja kulki aina huomaamattomana. Sidonie, päin vastoin,
täysin purjein, levitettynä looshien eteen, nauroi täydestä sydämestä
iso-isän tarinoille, onnellisena päästyään kolmannesta ja toisesta
rivistä, entisistä paikoistaan, noihin kauniisin, kuvastimilla
koristettuihin avant-sceneihin, joiden sametti partaat näyttivät
hänestä vaseti tehdyiltä hänen vaaleita hansikoitaan, norsunluista
lornjettiaan ja liisteviuhkaansa varten. Julkisten paikkojen
jokapäiväisyys, punaiset seinäverhot, ja kultaus se oli hänestä
oikeata muhkeutta. Siinä hän loisti, kuni soma paperi kukka punotussa
metalli kopassa.

Eräänä iltana, huudossa olevan kappaleen näytännössä
Palais-Royalissa, läsnä olevien naisten, maalattujen kuuluisuuksien
joukossa, jotka, mikroskoopillisine hattuineen ja kauhean isoine
viuhkoineen näyttivät punattuja kasvojaan ja korsettiensa koverruksia
baignoiren pimennosta, oli Sidonien käytös, hänen pukunsa, ja tapansa
nauraa ja katsella hyvin esiinpistävät. Kaikki lornjetit salissa,
tuon ruumin alla niin mahtavan magneetillisen virran opastamina,
käänsivät suuntansa vähitellen looshiin, jossa hän oli. Clairea tuo
vihdoin vaivasi; ja, älykkäästi pani hän omalle paikalleen miehensä,
joka, pahaksi onneksi, oli sinä iltana tullut mukaan.

Georges, nuori ja komea Sidonien rinnalla, oli hänen luonnollisen
kumppaninsa näköinen, kun taas, heidän takana, Risler vanhempi,
aina tyyneenä ja raukeana näkyi olevan paikallaan Claire Fromont'in
vieressä, joka, hiukan tummassa vaatteuksessaan, oli ikäänkuin sievä
nainen incognito Opera naamiaisissa.

Poislähtiessä, otti kumpikin osakas naapurinsa käsivarteensa. Oven
aukaisijatar sanoi Sidonielle, Georgesista puhuessaan: "Teidän
miehenne..." ja pikku vaimo loisti siitä iloissaan.

Teidän miehenne!

Tuo yksinkertainen lause riitti kiihdyttämään häntä ja nostamaan
hänen sydämensä pohjalta joukon pahoja asioita. Käytävien ja lämpiön
läpi mennessään katseli hän Risleriä ja rouva "Chorchea", jotka
kulkivat heidän edellä. Clairen komeus näytti hänestä hävitetyltä,
halvennetulta Rislerin raskaasta käynnistä. Hän sanoi itsekseen:
"Kyllä hän mahtaa rumentaa minua yhdessä käydessämme!..." Ja hänen
sydämensä sykki ajatellessaan, mikä ihana, onnellinen ja ihmeteltävä
pari he olisivat olleet, hän ja Georges Fromont, jonka käsivarsi
värisi hänen käsivarrellaan.

Kun sitte siniset vaunut olivat noutaneet Fromont'ilaiset teaatterin
ovelta, kävi hän ensikerran ajattelemaan, että sittenkin tuo nainen
oli anastanut hänen paikkansa ja että hänellä oli oikeus koettaa
omistaa se jälleen.



III.

Blondelkadun olutmyymälä.


Naimisensa jälkeen oli Risler jättänyt käynnin olutmyymälässä.
Sidonien olisi ollut mieleen nähdä hänen menevän kotoa, iltasin,
komeaan klubiin, johonkin rikkaiden ja hyvin puettujen miesten
kokoukseen; mutta ajatus, että hän palajaisi piipun savuun, entisten
ystäväinsä Sigismundin, Delobellen ja hänen isänsä luo, tuo ajatus
lannisti hänen, teki hänen onnettomaksi. Risler ei siis käynyt
siellä enää; ja se hänelle maksoikin hiukan. Olutmyymälä, joka
oli jossakin vanhan Parisin unhottuneessa nurkassa, oli ikäänkuin
muistina kotimaasta. Harvalukuiset ajoneuvot, maakerrokset korkeine
ristikko-ikkunoineen, ja rohtojen ja farmaseutti tuotteiden tuores
haju antoivat pienelle Blondelin kadulle jonkinmoisen yhtäläisyyden
muutamien Baaselin ja Zyrichin katujen kanssa. Eräs Schveitsiläinen
piti tätä olutmyymälää, joka oli täpösen täynnä sikäläistä
kansaa. Ovea avatessa näkyi tupakkasavun läpi, raskaan, kankean
saksan murteen kaikuessa, kauhean avara, matala sali vuoliaisiin
ripustettuine pöystineen, oluttynnöreineen pitkissä riveissä,
sahajauhoa polvia myöten, pöydällä isoja kulhoja punaperunoineen, ja
koreja, vastaleivottuine _prachtelineen_, joiden kullankeltaisille
solmuille oli paksulta suolaa ripoteltu.

Kaksikymmentä vuotta oli Rislerillä siellä ollut piippunsa, pitkä,
hänen nimellään merkitty piippu, tuttujen kävijöiden hyllyllä, ja
pöytänsä, jonka ääressä istuskeli muutamat säveät ja hiljaiset
maanmiehet, jotka kuuntelivat ja ihmettelivät, Chèben ja Delobellen
loppumattomia väittelyjä heitä kuitenkaan ymmärtämättä. Kun Risler
kerta oli poissa, olivat molemmat jälkimäisetkin vuorostaan hylänneet
olutmyymälän monesta hyvästä syystä. Ensin asui herra Chèbe nyt liian
kaukana. Lasten anteliaisuuden kautta oli hän vihdoin onnistunut
toteuttaa koko elämänsä unelma.

-- Kun minä tulen rikkaaksi, sanoi aina tuo pikku mies ikävässä
asunnossaan Maraisissa, niin minulla on oleva oma taloni, Parisin
portin lähellä, melkein maalla, ja pieni puutarha, jota kaivan ja
kastelen itse. Se on oleva monta vertaa parempi terveydelleni kuin
pääkaupungin kaikki puuhat.

Hyvä! nyt oli hänellä talonsa, eikä hänellä siellä hauska ollut,
totta vie.

Se oli Monterougessa, lähellä valleja tuo "Pieni maja puutarhoineen",
niinkuin sanoi päällekirjoitus, jonka neliskulmainen paperi antoi
melkein tarkan käsityksen tiluksen ko'osta. Seinäverhot olivat uudet
ja maalaiset, maalaukset ihan vereksiä; viiniköynnös-majan viereen
asetettu kastelutynnöri toimitti järven osaa. Lisätkää kaikkiin
noihin etuihin, että pensasaita ainoastaan erotti tuon paratiisin
toisesta, aivan samanlaatuisesta "majasta puutarhoineen", jossa asui
rahaston hoitaja Sigismund Planus sisarineen. Rouva Chèbestä oli tämä
kallis naapuruus. Kun tuon kunnon vaimon oli ikävä, vei hän kutomis- ja
paikkaus-varastonsa vanhan piian lehtimajaan, jota hän viehätti
kertomuksillaan menneeltä loisto-ajaltaan. Pahaksi onneksi ei hänen
miehellään ollut samallaisia huvituksia.

Kaikki kävi hyvin vielä ensi aikoina. Oli sydän kesä. Herra Chèbe,
ollen alituisesti paitahihaisillaan, askarteli talon kuntoon
panolla. Pienin naula, joka talossa oli lyötävä, oli pitkäveteisten
miettimisten ja loppumattomain keskustelujen aineena. Puutarhan laita
samoin. Hän oli ensin päättänyt tehdä englantilaisen puutarhan, aina
viheriöine nurmikkoineen, kiertävine käytävineen ja varjoisille
pensaineen. Mutta pirun pensaat, kun vievät paljo aikaa kasvaakseen.

-- Toden totta! mieleni tekee tehdä siitä hedelmäpuiston, sanoi pikku
kärsimätöin mies.

Ja kas nyt hän ei enää uneksikaan muusta kuin kasvoslavoista,
turkinpapuriveistä ja persikkahäkeistä. Hän kuokki aamut pitkään,
kulmakarvat rypyssä huolesta ja pyyhkieli otsaansa vaimonsa nähden,
saadakseen hänen sanomaan:

-- Lepäähän toki... tapathan sinä itsesi.

Laskun loppu oli, että puutarhassa tuli olemaan sekaisin kukkia,
hedelmiä ja kasvoksia; ja joka kerta kun herra Chèbe meni Parisiin,
pani hän napinreikään koristeeksi ruusun kukkasarastaan.

Niinkauvan kuin kauniita ilmoja kesti, eivät nuo hyvät ihmiset
väsyneet ihaelemaan auringon laskua linnoitusten taa, pitkiä päiviä
ja ihanaa maa-ilmaa. Toisinaan, iltaisin, ikkunain ollessa auki
lauloivat he kaksi-äänisesti; ja taivaan tahteja katsellessaan, jotka
syttyivät yht'aikaa rautatievyön lyhtyjen kanssa, kävi Ferdinand
runolliseksi... Mutta sepä ikävää, kuin sateet tulivat, eikä enää
voinut käydä ulkona! Rouva Chèbe, täydellinen parisilainen, kaipasi
Maraisin pieniä katuja, käyntejä Blancs Monteauxin torilla ja muilla
ostoksilla.

Lähellä ikkunaa, tarkastus- ja ompelu-asemaltaan, katseli hän
pientä kosteata puutarhaa, jossa siementyvät pyöräkellot ja
kukkimasta laanneet kapusiinit itse irtaantuivat sauvoistaan
riutuneen näköisinä, pitkiä, suoria, aina viheriäisiä rinteitä, ja
vähän kauempana, kadun kulmassa Parisin omnibus-pysäkkiä, kaikkine
kulkupykälineen, jotka houkuttavilla kirjaimilla olivat kirjoitetut
lakeeratuille seinille. Joka kerta kuin omnibus lähteä täristi
liikkeelle, seurasi hän sitä katseellaan, niinkuin virkamies
Cayennessa tai Numeassa katselee Ranskaan palaavaa kuljetusalusta,
oli matkustavinaan siinä, tiesi millä kohdalla se seisattuu, millä se
kääntyy raskaasti, pyörillään hipaisten puotijen ikkunoita...

Vankina kävi herra Chèbe raukeaksi. Hän ei voinut enään hoitaa
puutarhaa. Pyhinä linnoitukset olivat autiot; oli enää mahdotointa
kävellä ruohikossa, evästään nauttivien työmiesten perheiden
joukossa, mennä parvesta toiseen, naapurina, koruilla neulotut
kotut jaloissa, rikkaan lähi-tilanomistajan oikeudella. Tuota hän
erittäinkin kaipasi, himoissaan kun oli, että hänelle pidettäisi
seuraa. Siitä lähtien, tietämättä mitä tehdä, omaamatta ketäkään,
kenen edessä mahtailla, kuka kuuntelisi hänen hankkeitaan,
tarinoitaan ja kertomusta Orleansin herttualle tapahtuneesta
onnettomuudesta, -- sama, tiedätte, tapahtui hänelle nuorena
ollessaan -- ahdisti onnetoin Ferdinand vaimoaan nuhteilla.

-- Tyttösi pitää meitä maanpaossa... tyttösi häpeää meitä...

Muuta ei kuultu kuin: "Tyttösi... tyttösi... tyttösi..." Sillä,
suuttuneena Sidonieen, eihän häntä tunnustanut omakseen, vaan jätti
vaimolleen vastuun tuosta luonnottomasta ihme-lapsesta. Oikea
helpotus rouva Chèbelle oli, kun hänen miehensä astui omnibus'een
mennäkseen etsiskelemään Delobellea, joka aina oli altis maleksimaan,
ja vuodattamaan hänen poveensa kaiken vihan, joka hänellä oli vävyään
ja tytärtään vastaan.

Kuuluisa Delobelle oli myöskin vihoissaan Rislerille, ja hän sanoi
kernaasti hänestä: "Hän on jonni joutava..."

Suuri mies oli toivonut pääsevänsä varsinaiseksi osaksi uuteen
talouteen, pitojen toimeen panijaksi, komeuden tuomariksi. Sen sijaan
kohteli Sidonie häntä sangen kylmästi, ja Risler ei häntä edes
vienyt enää olutmyymälään. Kumminkaan ei näyttelijä sitä valittanut
liian kovaan, ja joka kerta, kuin hän tapasi ystävänsä, vaivasi hän
häntä liialla kohteliaisuudella ja mielistelemisillä; sillä hän oli
tarvitseva häntä kohta.

Väsyneenä odottamaan järkevää tirehtööriä ja näkemättä koskaan roolin
tulevan, jota hän monta vuotta toivoi, oli Delobelle'n mieleen
johtunut ajatus ostaa teaatteri ja käyttää sitä itse. Risleriltä
toivoi hän varoja. Ihan parahiksi oli Temple'n bulevaardilla
teaatteri, pieni teaatteri myötävänä, tirehtörin vararikon johdosta.
Delobelle puhui siitä Rislerille, alussa hyvin yleisesti, ihan
hypoteetillisessa muodossa: "Olisipa siinä oiva asia..." Risler
kuunteli, niinkuin tavallisesti, kylmäverisesti: "Todella, se olisi
varsin hyvä teille..." Sitte, uskaltamatta vastata "ei" suoraan
alkajaispuheesen, turvasi hän sanoihin: "nähdäänhän... sittemmin...
ken tiesi..." ja lopuksi lausui onnettoman sanan: "Olisi tarpeen
nähdä kulunki-arvio."

Kahdeksan päivän kestäessä ponnisteli näyttelijä, teki ehdotelmiaan,
piirteli numeroitaan, istuen molempien naistensa keskellä, jotka
häntä ihaellen katselivat ja hurmoittuivat tuosta uudesta unelmasta.
Talossa hoettiin: "Herra Delobelle aikoo ostaa teaatterin."
Bulevaardilla, näyttelijäin kahviloissa puhua rähistiin vaan tuosta
ostosta: Delobelle ei salannut, että hän oli löytänyt asioimis-rahain
antajan, ja tämäpä kokoeli hänen ympäri koko lauman virattomia
näyttelijöitä, vanhoja tovereita, jotka tulivat taputtamaan häntä
olkapäille, muistuttivat häntä. -- "Tiedäthän ukkoseni..." Hän lupasi
pestauksia, suurusteli kahviloissa, kirjoitteli siellä kirjeitä,
tervehti, sormien liikkeellä ihmisiä, jotka sinne tulivat, piti hyvin
innokkaita puheluja jossakin nurkassa; ja kaksi kulunutta kirjailijaa
oli jo lukenut hänelle draamansa seitsemässä kuvaelmassa, joka, "sopi
kuin sormikas" avauskappaleeksi. Hän sanoi "minun teaatterini!" ja
kirjeitä kirjoitettiin: "Herra tirehtööri Delobellelle."

Toimitettuaan suunnitelmansa ja kulunki-arviot tehtyään meni hän
Risleriä tapaamaan tehtaalta. Tällä kun oli liian paljo työtä,
määräsi yhtymyksen Blondelin kadun varrella; ja sinä iltana, tultuaan
ensimmäisenä olutmyymälään, asettui Delobelle vanhan pöytänsä ääreen,
pyysi pullon ja kaksi lasia, ja kävi odottamaan. Kauan odotteli
hän, tarkastellen ovea ja vavisten kärsimättömyydestä, Risleriä ei
kuulunut. Joka kerta kuin joku astui sisään, kääntyi näyttelijä.
Hän oli pannut paperit pöydälle ja luki niitä, liikutellen käsiään,
päätään ja huuliaan.

Ei löytynyt sen vertaista, loistavaa asiaa. Hän jo oli näyttelevinään
-- se, näet, oli pääkohta -- näyttelevinään omassa teaatterissaan
vaseti häntä varten tehtyjä, hänen mittaisia rooleja, joissa hän oli
tekevä kaiken vaikutuksen...

Yht'äkkiä ovi aukesi, ja tupakan savusta näkyi herra Chèbe. Hän
oli yhtä hämillään ja tuskissaan nähdessään Delobellen siellä, kun
Delobelle itsekin hänestä, Hän oli kirjoittanut aamulla vävylleen
haluavansa häntä puhutella hyvin tärkeästä asiasta ja odottavansa
häntä olutmyymälässä. Näet, kunnia-asian tähden, aivan heidän
välillä, kahden kesken. Tuon kunnia-asian seikka on se, että
herra Chèbe oli antanut eron pienelle talolleen Montrougessa ja
vuokrannut Mail-kadun varrella, keskellä kauppa-asuntoja, makasiinin
välikerroksineen... Makasiinin?... Herra Jumala, niin... Nyt oli
hän hiukan pelossaan päähän pälähdyksestään ja huolissaan siitä,
mitä hänen tyttärensä tuosta pitäisi, semminkin koska makasiini
maksoi paljoa enemmän kuin talo Montrougessa ja koska siellä,
sinne muuttaessa, oli muutamia isoja korjauksia tehtävänä. Tuntien
ammoisista ajoista vävynsä hyvyyden, tahtoi herra Chèbe heti alussa
kääntyä hänen puoleensa, toivossa saada hänet puolelleen ja jättää
hänelle kaiken vastuun tuosta kodin valtiomulkkauksesta. Rislerin
sijaan tapasikin hän nyt Delobellen.

He katselivat toisiaan alakättä, karsaasti, niinkuin kaksi koiraa,
jotka ovat kohdanneet toisensa saman lautasen ääressä. Kumpikin
arvasi mitä toinen odotti, eivätkä he koettaneetkaan petkutuskauppaa.

-- Vävyni ei ole täällä? kysyi herra Chèbe, tähystäen pöydälle
levitettyjä paperirämiä, ja korottaen "vävyni"-sanaa, tarkkaan
merkitäkseen, että Risler kuului hänelle, eikä kellekään muulle.

-- Minä odottelen häntä, vastasi Delobelle, kooten paperejaan.

Hän puristi huulensa yhteen ja lisäsi mahtavasti, salamielisen ja
teaatterimaisen näköisenä:

-- Erästä varsin tärkeää asiaa varten.

-- Ja minä myös... vakuutti herra Chèbe, jonka kolme hiuskarvaa
kohosi pystyyn piikkisian harjaksien tapaisesti.

Samassa kävi hän istumaan sohvalle Delobellen viereen, pyysi, kuten
hän, pullon ja kaksi lasia; sitte, kädet taskussa, selkä seinää
vasten ja tanakkana, odottaa kökötti hän. Molemmat vierekkäin
seisovat lasit, jotka olivat määrätyt samalle poissa-olijalle, olivat
taisteluun vaativien näköiset.

Ja Risler kun ei tullut.

Molemmat hiljaiset juojat tuskastuivat, olivat levottomina
sohvallaan, toivossa aina vaan, että jompi kumpi väsyisi.

Lopuksi tulvi heidän paha mielensä yli partaidensa, ja,
luonnollisesti, sai Risler raukka kaikki osakseen.

-- Sepä säädyttömyyttä! antaa minun ikäiseni miehen näin kauan
odottaa, puuttui herra Chèbe puheeksi, joka ei koskaan muulloin
vetonut korkeaan ikäänsä, paitsi moisissa asianhaaroissa.

Herra Delobelle jatkoi:

-- Minä luulen, toden perään, että meistä tehdään pilkkaa.

Ja toinen:

-- Varmaan on tullut vieraita päivälliseksi.

-- Ja vielä millaisia!... pani halveksivalla äänellä kuuluisa
Delobelle, jossa heräsi haikeita muistoja.

-- Seikka on... pitkitti herra Chèbe.

He lähestyivät toisiaan ja puhelivat. Kumpikin oli pahoilla mielin
Risleristä ja Sidoniesta. He tyhjensivät sydämensä. Risler, vaikka
olikin kunnon pojan näköinen, ei ollut oikeastaan muuta kuin itsekäs,
nousukas. He pilkkasivat hänen lausuntoaan, vaatteustaan, matkivat
muutamia hänen tapojaan. Sitte he puhelivat hänen taloudestaan, ja,
alentaen äänensä, kertoivat salaisuuksia ja nauroivat ystävinä taas.

Herra Chèbe meni liika kauas; -- Ja varokoon hän itseään! Hän on
tehnyt tuhmuuden, antamalla isän ja äidin poistua lapsestaan; jos
tälle jotakin tapahtuu, ei hänellä ole meitä soimaamista. Tyttö,
jolla ei ole enään vanhempiaan esimerkkinä silmäinsä edessä,
ymmärrättehän...

-- Tietysti... tietysti... sanoi Delobelle; erittäin kun Sidonie on
käynyt sangen koketiksi... Mutta mitäs sille tekee. Risler saa, mitä
ansaitsee. Vai olisiko hänen ikäisensä miehen pitänyt... Vait!...
Tuossa hän on.

Risler oli tullut sisään, ja lähestyi heitä, pistellen kättä pitkin
istuimia.

Kolmen ystävän kesken oli hankala hetki. Risler pyysi anteeksi
parhaimman mukaan. Hän oli viivähtänyt, Sidoniella, näet, oli
vieraita, -- Delobelle kosketti Chèben jalkaa pöydän alla, -- ja
puhellessaan mies raukka, ollen hiukan pulassa molemmista laseista,
jotka häntä odottivat, ei tietänyt kenen viereen oli istuminen.

Delobelle oli jalomielinen:

-- Teillä on puhumista keskenänne, hyvät herrat, tehkää hyvin. Ja hän
sopotti, iskien silmää Rislerille:

-- Paperit on muassa.

-- Mitkä paperit?... sanoi toinen kummissaan.

-- Kulunkiarviot... kuiskutti näyttelijä. Siitä sitte, teeskennellen
suurta vaiteliaisuutta, kävi hän uudelleen nurkkaan lukemaan
papereitaan, pää kourissa, kourat korvissa.

Hänen vieressään juttelivat molemmat muut, ensin hiljaa, sitte
kovemmin, sillä herra Chèben kimakka ja kirkuva ääni ei voinut
hillitä itseään kauan... Hänen ei ollut näet vielä aika haudata
itsensä, perhana vie!... Hän olisi kuollut ikävään Montrougessa...
Mailin ja Sentier'in katua, kauppapaikkojen hälinää ja liikettä, kas
sitä hän tarvitsi.

-- Kyllä, mutta makasiini?... Mitä varten?... uskalsi Risler lausua
arasti.

-- Mitäkö varten makasiini?... Mitä vartenko makasiini? kertoi herra
Chèbe, punaisena kuin pääsiäismuna ja korottaen äänensä askelmansa
korkeimmalle asteelle... Sitä, varten, että minä olen kauppias,
herra Risler. Kauppias ja kauppiaan poika... Niin, kyllä mä yskän
ymmärrän. Mulla, muka, ei ole kauppaa... Mutta kenenkä vika?... Jos
ihmiset, jotka minun sulkivat Montroge Bicêtren portin luo, kuin
minkä parantumattoman ikään, olisivat olleet järkevät hankkimaan
minulle varoja yritykseen... Siinä sai Risler vaatia vaitioloa, eikä
kuulunut enää muuta kuin puheen palasia: "... mukavampi makasiini...
laipiolta korkeampi... hengittää paremmin... tulevaisuuden
hankkeita... jättiläis-asia... puhun kun aika tulee... Ihmiset
hämmästyvät." Kuunnellessaan noita lauseen pätkiä, vaipui Delobelle
vaipumistaan kulunkiarvioihinsa, ja oli, nerokkaan miehen tavoin,
kääntänyt selkänsä heidän puheilleen. Risler, tuskissaan, joi vähä
väliä kulauksen olutta saadakseen ryhtiä. Lopuksi, kun herra Chèbe
oli tyyntynyt, ja syystä, kääntyi hänen vävynsä nauraen kuuluisaa
Delobellea kohti, jonka ankara, järkähtämätöin katse näkyi sanovan:
"Hyvä! entä minä?..."

-- Ai! Herra Jumala... tosiaan... ajatteli miesparka.

Vaihtaen oitis tuolia ja lasia, kävi hän istumaan näyttelijän
eteen; mutta herra Chèbellä ei ollut Delobellen mailman tottumusta.
Sen sijaan että hän olisi ajattelevasti poistunut, lähensi hän
oluttuoppinsa ja liittyi joukkoon, niin että suuri mies, joka ei
tahtonut puhua hänen läsnä ollessaan, pani juhlallisesti toistamiseen
paperinsa taskuunsa sanoen Rislerille:

-- Katsotaanhan sitte myöhemmin.

Toden perältä sangen myöhään, sillä herra Chèbe oli harkinnut näin:

"Vävyni on hyväluontoinen nahjus... Jos minä jätän hänen tuon
visukintun kanssa, niin kuka ties mitä hän häneltä vielä kiskoo?"

Ja hän jäi heitä valvomaan. Näyttelijä oli vimmassaan. Lykätäkö
asia toiseen päivään? Mahdotointa, Risler oli vast'ikään kertonut
lähtevänsä seuraavana päivänä kuukaudeksi Savignyyn.

-- Kuukaudeksi Savignyyn?... sanoi herra Chèbe toivotoinna,
nähdessään vävynsä karkaavan hänen käsistään... Entä asiat?...

-- Oi! tulenhan minä Parisiin joka päivä Georges'in kanssa... Herra
Gardinois tahtoo nähdä välttämättä pikku Sidonieta.

Herra Chèbe pudisti päätään. Hän piti sen hyvin varomattomana.
Asiat on asiat. Niistä ei saa koskaan mennä pois, vaikka mikä
olisi. Ties sen? Voihan tehdas syttyä yöllä palamaan. Ja hän kertoi
mahtipontisesti: "Isännän silmä, veliseni, isännän silmä", sillä
välin kun hänen vieressään näyttelijä -- jolle myöskään tuo lähtö ei
ollut ollenkaan mieleen -- siiristi suuret silmänsä ja antoi niille
samalla terävän ja takaavan osoitteen, todellisen isännän silmän
osoitteen.

Vihdoin kesk'yön puoleen, vei viimeinen Montrougeen kulkeva omnibus
pois hirmuisen apen ja Delobelle sai puhua.

-- Ensin suunnitelma, sanoi hän, tahtomatta heti käydä
numerokysymyksen kimppuun, ja, pänsneet nenällä, alkoi hän
pontevasti, kun näyttämöllä aina: "Kun puolueettomasti katsellaan
sitä rappiotilaa, johon näytelmätaide on vaipunut Ranskassa, kun
mitataan matka, joka erottaa Molièren teaatterin..." Niinikään
oli useimpia sivuja. Risler kuunteli, imien piippuaan, tohtimatta
hiiskahtaa, sillä lukija katseli tuon tuostakin häneen pänsneensä
yli nähdäkseen lauseidensa vaikutuksen. Pahaksi onneksi, keskellä
suunnitelman parasta paikkaa, suljettiin kahvila. Valkea
sammutettiin, piti mennä pois... Ja kulunkiarviot?... Sovittiin,
että hän lukisi ne tiellä. Seisatuttiin joka kaasuliekin luona.
Näyttelijä lasketteli numeroitaan... Niin paljo salia varten,
niin paljo valaistukseksi, niin paljo köyhien eduksi, niin paljo
näyttelijöille... Tuossa näyttelijäkysymyksessä hän pysytteli:

-- Hyvä puoli asiassa on se, sanoi hän, ett'ei tarvita maksaa
ensimäistä roolia... Ensimmäinen roolimme on Bibi... (Puhuessaan
itsestään, kutsui Delobelle itseään kernaasti Bibiksi) Ensimmäinen
rooli maksaa kaksikymmentä tuhatta francia... kun ei sitä tarvitse
maksaa, niin on sama kuin ottaa ja panee 20 tuhatta francia
lakkariin. Eikö niin, vai?

Risler ei vastannut mitään. Hän näytti vastenmieliseltä,
silmät harhailivat, kuin sen, jonka ajatukset ovat toisaalla.
Luettuaan kulunkiarviot, esitti Delobelle, joka kauhistuen näki
Vieilles-Haudriettes käännöksen lähestyvän, kysymyksen suoraan.
Tahtoiko hän päättää asian, tahtoiko vai ei?

-- No siis!... en, sanoi Risler sankarimaisesti, rohkaistuna
erittäinkin tehtaan läheisyydestä ja ajatellessaan, että asia koski
hänen talonsa onnea. Delobelle ällistyi. Hän luuli asian olevan
tekeillä, ja aivan liikutettuna, paperit kädessä, katseli hän toista
pyöreillä silmillään.

-- En, kertoi Risler... Min'en voi tehdä sitä, mitä pyydätte...
näette miksi en.

Harvaan ja kankeasti, kuin tavallisesti, selitti kelpo mies, ett'ei
hän ollut rikas. Vaikka hän oli mahtavan kauppahuoneen osakas, ei
hänellä ollut rahaa käytettävänä. Georges ja hän nostavat joka
kuukausi määrätyn summan kassasta; sitte, vuoden lopulla tiliä
tehdessä, jakavat he voiton. Talon perustaminen oli hänelle maksanut
paljo: kaikki säästönsä. Vielä oli neljä kuukautta tilintekoon. Mistä
ottaisi hän 30,000 francia oitis teaatterin ostoon? Ja sitte lopuksi
voisi asia käydä huonosti.

-- Mahdotointa... Bibihän on elävä siellä! Niin puhuessaan suoristi
Bibi rukka vartaloaan; mutta Risler oli päättänyt, ja Bibin kaikki
keskustelut murtuivat aina samoja kieltoja vastaan: "Myöhemmin,
kahden vuoden, kolmen vuoden perästä, saattaa olla..."

Näyttelijä taisteli kauan, puolustaen aluettaan askel askeleelta.
Hän esitti uusien kulunkiarvioiden tekemistä. Voisi saada asia
helpommalla... "Se on aina liian kallista minulle, keskeytti
Risler... Nimeni ei ole minun. Se on osana toiminimessä. Minulla ei
ole oikeutta sitä käyttää. Minä kun joutuisin vararikkoon!" Hänen
äänensä värisi, lausuessaan tuon sanan: vararikko.

-- Mutta kun kaikki käy minun nimelläni, sanoi Delobelle, jossa ei
ollut ennakkoluuloa. Hän koetti kaikkia, otti avuksi taiteen pyhän
asian, jopa ryhtyi puhumaan pikku näyttelijättärien viehättävistä
silmäyksistä... Risler päästi suuren naurun:

-- Olkaahan, olkaahan, ilveilijä... Mitä tuossa mulle juttelette...
Te unhotatte, että olemme naineita miehiä molemmat, vieläpä ett'on
hyvin myöhä ja vaimomme varmaan jo odottavat meitä... Elkää panko
pahaksi, ettehän?... Eihän se ole kielto, ymmärättehän hyvin sen...
Tuota! tulkaa tilin jälkeen. Sitte siitä tuumitaan... Kas, Akilles
ukko tuossa jo sammuttaa kaasun... Lähden sisään. Hyvästi.

Kello kävi toista yöllä, kun näyttelijä tuli kotiinsa.

Molemmat naiset odottivat häntä, tehden työtä, kuin ainakin,
mutia hiukan kuumeentapaisesti ja ripeästi, joka ei muuten ollut
tavallista. Joka hetki värisivät erinomaisella tavalla suuret sakset,
joita äiti Delobelle käytti leikatakseen vaskilankoja, ja Désiréen.
pienet sormet, aika vauhtia hius-korua laitellessaan, oikein päätä
pyörryttivät niitä katseltaessa, niin sukkelaan ne liikkuivat.
Levitettyinä pöydälle hänen eteensä, näytti pitkissä kärpäs- ja
lintu-höyhenissä myös olevan jonkimmoinen loisto, komeampi väri kuin
muina päivinä. Se oli siitä syystä, että kaunis vieras nimeltä Toivo
oli tullut sinä iltana heidän luo. Se oli pannut kaiket voimansa
noustakseen viidenteen kerrokseen takaportaita myöten, tirkistääkseen
pienen asunnon oven ra'osta ja luodakseen sinne loistoisan katseen.
Olkoonpa mitä vilppiä tahansa elämässä ollut, niin nuo taika loistot
huikaisevat aina.

-- Oi, jospa isä onnistuisi... sanoi vähä väliä äiti Delobelle,
ikäänkuin yhdistäen joukon onnellisia ajatuksia, joihin hänen
haaveksimisensa oli vaipunut.

-- Hän onnistuu, äiti, olkaa varma. Herra Risler on niin hyvä, minä
takaan hänen. Sidonie myöskin rakastaa meitä paljo, vaikka hän
naimiseen mentyään näyttää hiukan välinpitämättömältä ystäviään
kohtaan. Mutta pitää ottaa lukuun hänen asemansa. Muutoin, minä en
koskaan unhota, mitä hän minulle on tehnyt.

Ja muistellessaan, mitä Sidonie hänelle oli tehnyt, kävi pikku
ontuva vielä kiihkeämmin työhönsä. Hänen sähkön täyttämät sormensa
liikkuivat kaksinkertaisella nopeudella. Olisi luullut niiden
ajavan takaa jotakin pakenevaa, kiinni saamatointa, niinkuin onnea,
esimerkiksi, tai jonkun rakkautta, joka ei vastaa rakkauteen.

"Mitä hän sitte sinulle on tehnyt?" olisi äidin ollut kysyttävä;
mutta mitä hänen tyttärensä sanoi, ei huvittanut häntä laisinkaan
silloin. Hän ajatteli ainoastaan suurta miestään:

-- Hä! mitäs luulet, tyttö?... Jos isällä tulee olemaan oma
teaatteri, jos hän käy näyttelemään, kuin ennen! Sinä et sitä muista,
sinä olit silloin liian pieni. Mutta hänelläpä oli kauhea menestys,
ja esille huudettiin, niin hurjasti, niin... Kerran, Alenconissa,
annettiin hänelle kulta seppele... Voi, kun hän silloin oli mainio
ja niin iloinen, niin onnellinen elääkseen. Jotka hänen nyt näkevät,
eivät tunne ollenkaan mies raukkaani, onnettomuus on hänen niin
muuttanut... Niin! minä olen varma, ett'ei tarvitsisi muuta, kuin
hiukan menestystä, niin kävisi hän nuoreksi ja tyytyväiseksi!... Ja
sitte sitä ansaitsee rahaa johtajana. Nantesissa oli tirehtöörillä
vaunut. Ajattelepas, me vaunuissa?... Älähän muuta, vaunuissa?...
Se, se olisi sinulle hyvää. Voisit käydä ulkona, päästä vähäksi aikaa
tuoliltasi. Isä veisi meidät maalle. Näkisit vettä ja puita, sinun kun
niin tekee mieli.

-- Niin! puita... sanoi aivan hiljaa, vapisten, pikku kelmeä
vankina-eläjä.

Silloin kuului talon iso ovi rutosti sulkeutuvan, ja herra Delobellen
säännölliset askeleet kajahtelivat käytävässä. Oli hetki ahdistusta,
ilman ääntä, ilman hengähdystä. Molemmat naiset eivät tohtineet
katsoa toisiinsa ja äidin isot sakset vapisivat niin kovin, että ne
leikkasivat vaski langan ihan väärin.

Varmaan oli viheliäistä kohdannut hirmuinen isku. Kukistuneet
unelmansa, masentava kielto, toverien pilkka, tili kahvilasta, jossa
hän oli suurustanut koko ajan velaksi, ja joka oli maksettava, tuo
kaikki näkyi hänelle yön hiljaisuudessa noustessaan viidenteen
kerrokseen. Hänen sydämensä oli pakahtua... Mutta hänen näyttelijä
luonteensa oli niin kova, että hänen, tuossa niin todellisessa
surussa, piti vielä ottaa sovelias traagillinen naamarinsa.

Hät'hätään sisään tultuaan, seisattui hän, loi katalan katseen
työhuoneesen, pöydälle, joka oli täynnä tavaroita, pieneen
illalliseensa, joka häntä odotti nurkassa, ja noihin rakkaisin
tuskallisiin olentoihin, jotka häntä loistavin silmin katselivat.
Näyttelijä oli varmaan minuutin ääneti ja tiedättehän, kuinka pitkä
minuutti äänettömyyttä teaatterissa on; sitte kävi hän kolme askelta,
vaipui matalaan tuoliin pöydän ääressä ja sanoi kuiskaavalla äänellä:

-- Oih! minä olen kirottu.

Samassa löi hän nyrkillä pöytään niin hirveästi, että linnut ja
kärpäset kuosiksi lensivät pitkin huoneen nurkkia. Pelästyneenä nousi
hänen vaimonsa ylös ja lähestyi häntä arasti, Désirée taas kohosi
puoleksi tuolillaan hermojen ahdistuksesta, joka veti kokoon hänen
kasvojensa piirteet.

Hyykistyneenä, masentuneena tuolillaan, kädet riipuksissa, pää
rinnalla, puheli näyttelijä yksin. Monolooginsa oli paloittainen,
katkonainen, täynnä huokauksia ja näytelmä nikotusta, täynnä
sadatusta itsekkäitä porvarijulmureja, noita hirviöitä vastaan,
joille taiteilija syöttää lihansa ja verensä.

Sitte kertoi hän kaiken teaatteri elämänsä, debyytti juhlistaan,
Alenconilaisten antamasta kultaseppeleestä ja naimisestaan tuon
"pyhän Taimon" kanssa; ja hän osoitti olento parkaan, joka seisoi
hänen vieressään, vuodattaen vetreitä kyyneleitä, vapisevin huulin
ja nyökötellen vanhojen tapaan, päätänsä joka sanasta, jonka hänen
miehensä lausui.

Todellakin, jokainen, joka ei ollut tuntenut kuuluisaa Delobellea,
olisi tuon pitkän monologiin perästä voinut kertoa kaikki hänen
elämänsä kohdat. Hän mainitsi tulonsa Parisiin, vastuksensa, puutteen
alaisuutensa... Oi! hänpä ei ollut puutetta kärsinyt, Ei tarvinnut
muuta, kuin nähdä hänen leveät kukoistavat kasvonsa noiden molempien
laihojen kuihtuneiden naisten kasvojen rinnalla. Mutta näyttelijä ei
katsonut niihen niin tarkkaan; hän hurmoittui yhä edelleen pöyhkeistä
sanoista.

-- Oih! sanoi hän, niin kauan olen taistellut... Kymmenen,
viisitoista vuotta olen taistellut noiden uskollisten olentojen
ylläpitämänä, heidän elättämänä.

-- Isä, isä, olkaa vaiti... rukoili Désirée kädet ristissä.

-- Niin kyllä, heidän elättämänä... enkä sitä häpeä... Sillä pyhän
taiteen vuoksi olen sallinut tuota uskollisuutta... Vaan nyt on
liiaksi. Minulle on liika paljon tehty. Minä luovun.

-- Oi! ystäväni, mitä tuossa puhut? huudahti rouva Delobelle syösten
häntä kohti.

-- Elä, heitä minut... Voimani on lopussa. Ovat tappaneet minussa
taiteilijan. Se on päätetty... Minä luovun teaatterista.

Olisittepa silloin nähneet molempien naisten ympäröivän hänet
käsillään, rukoilevan häntä vielä taistelemaan, vakuuttavan hänelle,
ett'ei hänellä ollut oikeutta luopua, niin ette olisi voineet
pidättää kyyneleitänne. Delobelle pani yhtä kaikki vastaan.

Vihdoin hän myöntyi, lupasi pitää kiinni vielä jonkun ajan, koska he
tahtoivat; mutta siihen sitä tarvittiin rukouksia ja hyväilemistä.

Neljännes tunnin perästä, monolooginsa tyhjentämänä ja lohdutettuna
epätoivonsa puhkeamisesta, istui suuri mies pöydän päässä ja illasti
hyvää kyytiä; eikä hän ollut muuta, kuin hiukan väsynyt vaan, samoin
kuin näyttelijä, joka on näytellyt hyvin pitkän ja traagillisen osan.

Semmoisissa tapauksissa näyttelijä, joka on liikuttanut kokonaisen
salin ja itkenyt oikeita kyyneleitä näyttämöllä, ei ajattele sitä
ulkona enää kertaakaan. Hän jättää looshiin mielen liikutuksensa,
samalla kuin pukimensa ja valetukkansakin, kun taas naiivimmat
katselijat, näytelmä mielessä, menevät kotiaan, silmät punaisina,
ahdistunein sydämin, ja hermojen kiihdytys pitää heidät valveella
vielä pitkän aikaa.

Pikku Désirée ja äiti Delobelle eivät maanneet paljo sinä yönä!



IV.

Savignyssa.


Molempien perheiden olo Savignyssa kuukauden ajan oli suuri
onnettomuus.

Kahden vuoden kuluttua olivat Sidonie ja Georges taas toistensa
rinnalla tuolla vanhalla tilalla, joka oli liian vanhanaikuinen
olematta aina itsensä näköinen ja jossa kivet, lammet ja puut,
muuttumattomina näkyivät olevan kuni pilkaksi kaikelle muuttuvalle
ja katoavulle. Olisi pitänyt olla kaksi toisin karaistua, toisin
kunniallista henkeä, ett'ei tuo likentäminen olisi heille ollut
turmiollinen.

Mitä Claireen tulee, ei hän ollut koskaan ennen ollut onnellisempi,
eikä koskaan Savigny ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta. Sepä
iloa talutella lastaan nurmikolla, missä hän pikkaraisena itse oli
kulkenut, ja istua nuorena äitinä penkeillä kalveessa, jossa hänen
äitinsä muinoin oli valvonut heidän leikkejään, ja Georges'in kanssa
käsitysten kävellä katselemassa pienimpiä soppeja, missä yhdessä
olivat kisailleet. Hän tunsi tuota levollista tyytymystä, jota tyyni
elämä täydellisenä onnena hiljaisuudessa nautitsee; ja joka päivä
laahasivat käytäviä myöten hänen pitkät peignoir'insa, joita lapsosen
pienet askeleet, sen huudot ja vaatimukset riennättivät.

Sidonie oli vähän mukana noilla äidillisillä kävelyillä. Hän sanoi
lasten melun väsyttävä itseään ja piti siinä yhtä ukko Gardinois'in
kanssa, jolle kaikki kelpasi tekosyyksi kiusatakseen tyttärensä
tytärtä. Semmoisen syyn hän luuli saavuttaneensa sillä, että hän
huoli yksistään Sidoniesta ja toimitti hänelle vielä enemmän kemuja,
kuin viimeisellä kerralla. Kaksi vuotta sitte vajaan sysätyt vaunut,
joita tomuutettiin kerran viikossa, koska hämähäkit kutoivat
verkkojaan silkki-istuimille, annettiin hänen käytettävikseen.
Valjastettiin kolmasti päivässä, ja portti kääntyi sarannoissaan yhtä
mittaa. Kaikki talossa seurasi tuota maallista kiihotinta. Puutarhuri
hoiti paremmin kukkiaan, sillä rouva Risler valitsi kauniimmat niistä
pannakseen hiuksiinsa päivälliseksi; sitte kävi paljo vieraita.
Laitettiin eväitä huviretkiä varten, joita rouva Fromont johti, mutta
joissa Sidonie erottamattomana loisti ylinnä hilpeydellään. Muutoin
jätti hänelle Claire paikkansa usein vapaaksi. Lapsella oli makuu- ja
kävely-aikansa, joita ei mikään huvi koskaan muuttanut, Äidin täytyi
mennä väkisen pois, eikä hän iltasellekaan monta kertaa päässyt
menemään Sidonien kanssa molempia osakkaita vastaan, jotka palasivat
Parisista.

-- Suothan mulle anteeksi, sanoi hän mennessään huoneesensa.

Rouva Risler riemuitsi. Uhkeana, joutilaana, ajaa nelisti
hän hevoisilla, tajunnottomana nopeasta ajosta, ja niitäkään
ajattelematta.

Vilvakka tuuli, joka puhalteli hänen harsonsa alle, elähytti häntä
vaan. Hämärästi, puoleksi suljettujen ripsiensä välistä, huomasi hän
tien käänteessä vierasmajan ja lapsia huonoissa vaatteissa kävelevän
ruohikossa maantien varrella; se muistutti hänelle muinaisia kulkuja
Rislerin ja vanhempainsa kanssa, ja pikku väristys, joka karsi hänen
ihoaan, tuota muistellessaan, sijoitti hänen paremmin pehmoisesti
poimuteltuun uuteen pukuunsa, joissa hänen ajatuksensa onnellisena ja
rauhallisina uinahtivat vienosti vaunujen tuudittamina.

Asemalla odotti muita vaunuja. Häntä hyvin katseltiin. Pari kolme
kertaa kuuli hän sopotettavan: "Se on rouva Fromont nuorempi..."
ja totta on, että saattoi erehtyä nähdessään heidän tulevan sillä
tavoin kaikki kolme rautatieltä, Sidonie perällä Georges'in vieressä,
nauraen ja haastellen hänen kanssaan, Risler vastapäätä heitä
rauhallisesti hymyillen, hiukan hämillään kauniiden vaunujen tähden
ja leveät kämmenet lappeellaan polvilla. Ajatus, että hänet pidettiin
rouva Fromont'ina, teki Sidonien hyvin ylpeäksi, ja joka päivä tottui
hän siihen yhä enemmän. Tultuaan kotia, molemmat, perheet erosivat
päivälliseen asti; mutta makaavan tyttärensä luona rauhallisesti
istuvan vaimonsa rinnalla, ajatteli Georges Fromont, joka oli liian
nuori ollakseen kiedottuna onnensa hellyyteen, aina tuota loistavaa
Sidonieta, jonka ääni riemuisasti kaikua liverteli puutarhassa
pyökkien alla.

Sillä välin kuin koko hovi muodostui nuoren vaimon oikkujen mukaan,
eli ukko Gardinois ikävystyneen joutilaan ja kykenemättömän rikkaan
supistettua elämää. Paraimpana huvituksenaan oli vielä hänellä
vakoileminen. Palvelijain työt ja toimet, haastetut hänestä
keittohuoneessa, vasut kasvoksineen ja hedelmineen, jotka tuotiin
joka aamu kasvimaasta ruoka-aittaan, ne ne olivat hänen alituisten
tutkistelemuksiensa esineenä. Hänellä ei ollut suurempaa huvia
kuin tavata joku rikoksesta. Se oli hänen toimensa, se oli hänestä
tärkeää, ja aterioidessa, vieraiden kuunnellessa, kertoi hän laajalti
ilkityön ja juonet, joita hän oli käyttänyt sitä ilmisaadakseen, sekä
rikollisen nä'ön, pelästyksen ja rukoukset.

Tuota palkollistensa ikuista silmällä pitoa varten oli ukkonahjus
omistanut itselleen maan peittämän kivipenkin, kauhean ison
paulownian takana. Lukematta tai ajattelematta istui hän siellä
päiväkaudet tähystellen, sisään- ja ulos-käviöitä. Yöksi oli hän
keksinyt toisen keinon. Sisään käytävän suuren etusuojan alle,
johon kukilla varustetut portaat veivät, oli hän laitattanut
aukon, joka oli yhteydessä hänen yläkerroksessa olevan huoneensa
kanssa. Täydellinen kuulotorvi johdatti hänelle ylös kaikki äänet
maakerroksesta, jopa palvelijain puheetkin, kun he portailla olivat
iltaisin ilmaa nauttimassa.

Kovaksi onneksi enensi tuo liian täydellinen kone kaikki äänet,
hämmensi ja venytti ne. Suuren seinäkellon alituinen tik-tak,
papukaijan huuto, joka kuului alaalta orrelta, jonkun kadonnutta
jyväänsä etsivän kanan kotkotus, siinä kaikki, mitä herra Gardinois
kuuli, pannessaan putken korvaansa. Äänet, ne tulivat vaan sekavana
hurinana ja huminana, josta oli mahdotoin erottaa mitäkään. Siihen
olivat hänen laitoskustannuksensa menneet, ja siitä pitäen kätki hän
akustillisen ihmeensä vuoteensa uutimen poimuun.

Eräänä yönä oli ukko vast'ikään nukkunut, ja heräten kavahti
ylös oven narinasta. Siihen aikaan oli tämä jotakin tavatointa.
Kaikki talossa makasivat. Ei kuulunut muuta kuin vahtikoirien
käpälien tassutus hiekalla, tai niiden pysähtyminen puun juurelle,
jonka latvasta huhkaja huutaa liuhutteli. Hyvä tilaisuus käyttää
akustillista torvea. Pannen sen korvaansa vakuuttihe herra Gardinois,
ett'ei hän ollut erehtynyt. Kopinaa kuuluu edelleen. Aukeni ovi,
aukeni toinen. Porrasoven loira soljahti auki ponnistuksesta.
Mutta ei Pyramis, eikä Thisbe, eikä edes Muiskukaan, julma
New-foundlantilainen, ollut hievahtanut. Hän nousi hiljakseen
nähdäkseen, ketkä nuo omituiset rosvot saattoivat olla, jotka menivät
ulos sen sijaan, että sisään tulisivat, ja varjostimen säleiden läpi
näki hän:

Hoikka, solakka mies, ryhdiltään Georges'in näköinen, tarjosi
käsivartensa kaapuun puetulle naiselle. He seisattuivat ensin
paulownian luo, jonka oksat olivat täydessä kukassa.

Oli ihmeen kaunis, lumivalkoinen yö. Kuu, puiden latvoja hipaisten,
kokoeli loistavia hahtuvia tiheiden lehvien välistä. Säteiden
valkaisemat penkereet, joilla kiherä-turkkiset New-foundlantilaiset
edes takaisin kuljeskelivat yöperhoisia väjyen ja siintävä rasvatyyni
vedenkalvo, kaikki hohti äänettömässä, levollisessa loistossa,
ikäänkuin hopeakuvastimesta heijastuen. Siellä täällä nurmikon
reunalla tuikahtelivat kiiltomadot.

Paulownian siimeksessä, kadonneina synkkään pimentoon, jota kirkas
kuutamo sen ympäri muodosti, istuivat molemmat kävelijät tuokion
ääneti. Äkkiä ilmestyivät he täyteen valoon, ja yhteen kiedottuna,
raukeana ryhmänä kulkivat he portaiden sivu, ja katosivat pyökistöön.

-- Min'olen varma siitä, sanoi itsekseen ukko Gardinois, joka tunsi
heidät. Mitäpä muutoin tarvitsi heitä tunteakaan? Vai eikö koirien
levollisuus, nukkuvan talon näkö ilmaissut hänelle paremmin, kuin
kaikki muu, minkälainen julkea rikos, rankaisematta, tietämättä,
majaeli yöllä hänen puistonsa käytävillä? Yhden tekevä, vanha
maamies oli ihastunut keksintöönsä. Valkeata ottamatta palasi hän
makaamaan, hymyillen itsekseen, ja pienessä suojassa, joka oli täynnä
metsästysaseita ja josta hän oli heitä vakoellut, luullen alussa
itsellään olevan tekemistä rosvojen kanssa, ei kuun säteet kohta
enää valaisseet muuta, kuin seinälle järjestettyjä pyssyjä ja kaiken
kokoisia kuti-koteloja.

He uudistivat rakkautensa entisen lehti kujansa nurkassa. Kulunut
vuosi, täynnä epäilystä, hämärää taistelua ja vastustuksia, näytti
olleen vaan valmistus heidän kohtaamiseensa. Ja, sanokaahan, että
kerran rikoksen tehtyään, he ihmettelivät ainoastaan, kuinka niin
kauan olivat myöhästyneet... Etenkin Georges Fromont oli hurjan
intohimon vallassa. Hän petti vaimonsa, parahimman ystävänsä; hän
petti Rislerin, osakkaansa, tuon aina uskollisen toverin.

Hänen rikoksensa suunnattomuudesta kiihtyi hänen rakkautensa
ylenpalttisuuteen ja alituisesti karttuviin omantunnon vaivoihin.
Sidonie oli hänen pysyväisenä ajatuksenaan, ja hän huomasi, ett'ei
hän ollut siihen asti elänytkään. Mitä Sidonieen tulee, niin lähti
hänen rakkautensa turhamielisyydestä ja vihasta. Yli kaikkea nautti
hän sitä, että hän, näet, oli nöyryyttänyt Clairen. Oi! jospa hän
olisi voinut hänelle sanoa: "Miehesi rakastaa minua... hän pettää
sinut minun tähteni"... niin silloin olisi hänen mielihyvänsä ollut
vieläkin suurempi. Risler taas oli hänen mielestään hyvin ansainnut
sen, mitä hänelle tapahtui. Vanhalla oppilas murteellaan, jolla hän
ajatteli, ehk'ei hän sitä enää lausunut, oli mies parka vaan "ukko",
jonka hän oli ottanut päästäkseen varallisuuteen. Ja petettäväksihän
"ukot" ovatkin luodut.

Päivällä oli Savigny Clairen ja lapsen hallussa, joka kasvoi,
juoksenteli hiekalla, ja nauroi linnuille ja pilville. Äitiä ja
lasta varten oli valo, ja päiväntäyttämät käytävät. Mutta siniset
yöt olivat avionrikosta vasten, tuota vapaasti perehtynyttä rikosta
varten, joka haasteli hiljaa, kävi melutta suljettujen varjostimien
alatse ja jolle uneen taintunut talo tekeytyi mykäksi ja sokeaksi,
ja näytti kallion kovaa järkähtämättömyyttä, ikäänkuin sitä olisi
hävettänyt nähdä ja kuulla.



V.

Sigismund Planus vapisee kassansa tähden.


-- Vaunut, ystävä Chorche?... Vaunut, minulle?... Ja mitä varten?...

-- Minä vakuutan, kallis Risler, että ne ovat teille välttämättömät.
Joka päivä yhteytemme ja asiamme laajenevat; yhdet vaunut eivät
meille riitä. Eikä muutoin ole sopivaakaan aina nähdä toisen osakkaan
ajavan, toisen kävelevän. Uskokaa, se on välttämätöin meno, ja se
luetaan, tietysti, asiamme yhteisiin kulunkeihin. No, antautukaahan
toki.

Se olikin oikea antautuminen.

Mielestään Risler ikäänkuin varasti jotakin ostaessaan nuo ylelliset
vaunut; Georgesin karttamisesta hän sentään vihdoin myöntyi,
ajatellen itsekseen:

-- Sidoniepa on oleva tyytyväinen!

Miesparka ei aavistanut, että Sidonie itse kuukausi takaperin oli
valinnut Binderin luonta vaunut, joita Georges Fromont tarjosi ja
jotka muka pantiin yhteisille kulungille, siks' ett'ei mies siitä
huolestuisi.

Hän oli semmoinen koko ikänsä, petetyksi määrätty olento, tuo
kelpo Risler. Hänen synnynnäinen rehellisyytensä ja luottamuksensa
ihmisiin ja asioihin, mikä oli pohjana hänen perin suorassa
luonnossaan, olivat jo jonkun aikaa sitte kasvaneet kaksinkertaisiksi
levottomuuksista, joita hänellä oli tuosta _Rislerin painimen_
hankkeesta, joka oli määrätty kumoomaan koko seinäpaperi-teollisuuden
ja joka, hänen silmissään esitti hänen osuusmaksuaan yhtiössä.
Jätettyään kaavapiirroksensa ja pienen työhuoneensa, oli hän aina
ajatuksiin vaipuneen näköinen, niinkuin ne, joilla on elämänsä
toisella ja huolensa toisella haaralla. Mikä onni myöskin hänelle
nähdä, palatessaan, rauhaisan kotonsa, vaimonsa hyvällä tuulella,
aina koreana ja hymyilevänä. Voimatta selittää muutoksen syytä, näki
hän todeksi, että jonkun aikaa jo "pikkuisensa" ei ollut sama häntä
kohtaan, kuin ennen. Nyt salli hän Rislerin ottaa vanhat tapansa:
piipun jälkiru'an aikana, pienen ruokalevon päivällisen jälkeen,
yhtymykset olutmyymälässä herra Chèben ja Delobellen kanssa. Heidän
kotonsakin oli muuttunut ja kaunistunut. Päivä päivältä mukavuus
teki sijaa loistoisuudelle. Huokeista kukkapöytäin keksinnöistään
ja tulipunaisesta salistaan muutti Sidonie hienoihin kuoseihin,
antiikki huonekalujen sekä harvinaisten fajansien käyttämiseen. Hänen
huoneensa oli verhottu heleänsiniseen silkkiin ja sisustettu kuni
hohtokivi-lipas ikään. Flyygeli, kuuluisaa tekoa, seisoi salissa
vanhan paikalla, eikä enää kahdesti viikossa, vaan joka päivä nähtiin
laulun-opettajattaren Dobson'in tulevan, romansi-kääre käsissä.

Hän oli jotenkin omituinen tyyppi tuo nuori vaimo ameriikkalaista
syntyperää, jonka, ikäänkuin sitroonin soseen väriset, happamen
vaaleat hiukset valuivat vimmastuneelle otsalle ja metallin
sinerville silmille. Koska hänen miehensä oli estänyt hänet astumasta
näyttämölle, niin hän antoi laulu opetusta ja lauloi itse muutamissa
porvariperheissä. Elämällä tuossa sävelmien te'ennäisessä mailmassa,
oli hän joutunut jonkinmoiseen senttimenttaaliseen toivottomuuteen.

Hän oli romanssi itsekin. Hänen suussaan näkyi "lempi"- ja
"into-himo"-sanoilla olevan senkin seitsemänkymmentä tavuuta, sillä
semmoisella osoitteella lausui hän ne. Oi! osoite. Sitäpä juuri
mistress Dobson piti kaikkea muuta ylempänä, ja sitä hän koki turhaan
jaella oppilaalleen.

Silloin oli tuon "Ay Chiquita'n" kaunis aika, jolla Parisi kokonaiset
vuoden ajat kulkkuansa huuhtoi: Sidonie opetteli sitä tunnollisesti,
ja koko aamun kuultiin hänen laulavan:

    Minulle kerrottiin sun naivan;
    Siis mua vartos kuolema...

-- Kuolemaaaaa! keskeytti osoitteellinen rouva Dobson, voipuvasti
painaen pianon mustaa kosketinta; ja hän kuolehtui todellakin, loi
vaaleat silmänsä kattoon ja heitti päänsä huimasti taaksepäin.
Niin pitkälle ei Sidonie koskaan tullut. Hänen ilkkuisat silmänsä
ja elämää uhkuvat huulensa eivät olleet luodut eolilaisen harpun
hellätuntoisuuksia varten. Offenbach'in tahi Hervè'n soinnut,
äkkiarvaamattomien säveleiden maustamina, joissa autetaan liikkeelle
päännyökkäyksellä tahi lanteen heilauksella, olisivat sopineet
hänelle paljoa paremmin; mutta hän ei tohtinut sitä tunnustaa
raukeamieliselle opettajattarelleen. Ja, vaikka häntä olikin paljon
laulatettu neiti Le Mire'n luona, oli hänen äänensä vielä nuori ja
jotenkin sievä.

Ollen seuraa vailla, sai Sidonie vähitellen ystävän itselleen
laulun-opettajattarestaan. Hän piti hänen aamiaisella, vei
mukanaan ajamaan uusissa vaunuissa ja kaikenlaisille ostoksille.
Rouva Dobson'in senttimenttaalinen ja säälivä ääni taivutti
hänen salaisuuksien uskomiseen. Hänen alituiset valituksensa
näkyivät tahtovan vetää puoleensa muitakin. Sidonie puheli hänelle
Georges'ista, heidän lemmestään, lievittäen vikaansa vanhempiensa
julmuudella, jotka muka väkisen olivat naittaneet hänen rikkaan
ja häntä paljoa vanhemman miehen kanssa. Rouva Dobson oli heti
altis heitä auttamaan; ei sillä, että hän olisi ollut luusittava,
mutta tuolla pikku vaimolla oli intohimo intohimoon ja taipumus
romantillisiin juoniin. Ollen onnetoin perheessään ja naitu
hammaslääkärin kanssa, joka häntä löi, oli hänestä kaikki miehet
hirviöitä, ja olletikin Risler parka näytti hänestä hirmuiselta
itsevaltiaalta, jota hänen vaimollaan oli oikeus vihata ja pettää.

Tämäpä oli toimellinen ja sangen hyödyllinen tuttava. Pari kolme
kertaa viikossa toi hän looshin Oopperaan tahi muihin pieniin
hyvin menestyviin teaattereihin, jotka yhden vuoden ajan kuluessa
panevat koko Parisin liikkeelle. Rislerin silmissä tulivat paikat
rouva Dobsonilta; niitä oli hänellä vaikka kuinka paljo kaikissa
lauluteaattereissa. Poloinen ei aavistanut, että pienin looshi
"ensimmäiseen näytäntöön" oli usein maksanut kymmenen tai viisitoista
louis'ia hänen osakkaalleen. Todellakin liian helppoa pettää moista
miestä. Hänen tyhjentymätöin herkkäuskoisuutensa otti levollisesti
vastaan kaikki valheet, ja sitte ei hän tietänyt mitään tuosta,
tekomailmasta, jossa hänen vaimonsa alkoi käydä tunnetuksi. Risler
ei häntä seurannut koskaan. Harvoina kertoina, heidän avionsa
alussa, jolloin hän oli mukana teaatterissa, oli hän häpeällisesti
nukkunut, liian yksinkertainen kun oli huoliakseen yleisöstä ja
liian hidasajatuksinen viehättyäkseen näytelmästä. Myöskin oli hän
äärettömän kiitollinen rouva Dobsonille, että hän täytti hänen
sijansa, Sidonien vieressä. Rouva Dobsonpa teki sen niin mielellään.

Iltaisin, kun vaimonsa lähti, aina muhkeasti puettuna, katseli
Risler häntä ihmetellen aavistamatta hintaa, mitä hänen vaatteensa
maksoivat, saatikka kuka ne maksoi, ja niitäkään epäilemättä, odotti
hän häntä, kotinurkassaan, piirustellen ja onnellisena voidakseen
sanoa: "Kyllä maar' hänellä on hauska!"

Alakerroksessa Fromont'in talossa näyteltiin samallaista komediaa,
mutta muutetuin roolein. Siellä taas nuori vaimo istui kotoa
vartioimassa. Joka ilta, puolen tuntia Sidonien lähdettyä, aukeni
suuri portti Fromont'in vaunuille, jotka kiidättivät häntä klubiin.
Kauppa vaatii omansa. Korttipöydän ääressä pannaan suuret asiat
kynällensä, ja sinne on mentävä ell'ei tahdota kauppahuonetta
vähentää. Claire uskoi sen suoraan. Miehensä lähdettyä oli hän
hetken suruissaan. Hän olisi niin mielellään pitänyt hänen luonaan
tahi lähtenyt ulos käsitysten hänen kanssaan yhdessä huvittelemaan.
Mutta nähdessään lapsensa, joka jokelteli lieden ääressä ja telmi
pikkuisilla punaisilla jalkasillaan, riisuttuansa, rauhoittui äiti
piakkoin. Ja sitte "asiat," tuo kauppiasten valtionperuste auttoi
häntä aina altistumaan.

Georges ja Sidonie tapasivat toisensa teaatterissa. Yhdessä ollessaan
tunsivat he alussa turhamielisyyden tyytymystä. Heitä katseltiin
kovin. Sidonie oli nyt todenperään sievä ja hänen näppärät kasvonsa,
jotka tarvitsivat kaikkia kuosin eriskummallisuuksia tehdäkseen
todellisen vaikutuksensa, soveltuivat niihin niin hyvin, että ne
näkyivät varten vasten hänelle keksityiltä. Hetken kuluttua, he
menivät pois, ja rouva Dobson jäi yksin looshiinsa. He olivat
vuokranneet pienen asunnon Gabrielin kadun varrella Champs-Elyséesin
pyörön luona, -- Le Miren työhuoneen tyttöjen haaveksima, -- kaksi
komeata ja rauhallista suojaa, jossa rikkaiden asuntojen hiljaisuus,
ainoastaan vierivien vaunujen häiritsemänä, suloisesti heidän
lempeänsä verhosi. Vähitellen rikokseensa totuttuaan, ilmestyi
Sidonieen rohkeita mielihaluja. Siitä asti kuin hän oli ollut
työssä, oli hänen muistissaan säilynyt tanssijaisten ja kuuluisien
ravintoloiden nimet, joihin hänen nyt teki mieli mennä, samoin kuin
hän tyytyväisenä näki itselleen auvaistavan selko selälleen suurien
ompelijattarien ovet, joista hän i'ässään ennen ei ollut tuntenut
muuta kuin kilvet. Tätähän hän etenkin etsi rakkaudessaan nuoruutensa
murheiden ja nöyryytyksien korvaukseksi. Ei mikään häntä huvittanut
niin paljon kuin, esimerkiksi, tultuaan teaatterista tai yömatkalta
Bois'ista, illallinen Café Anglaisissa, ylellisen paheen pauhinassa.
Noilla alituisilla matkustuksillaan oppi hän puhe- ja käytöstapansa,
rohkeat lauselmansa ja vaatteidensa leikkaukset, jotka toivat vanhan
kauppahuoneen porvarilliseen piiriin sen ajan Parisi-Cocotten tarkan
ja hurjan kuvauksen.

Tehtaalla alettiin epäillä jotakin. Köyhimmätkin työnaiset tekevät
tuota pikaa tiukan pu'usta... Kun rouva Risler lähti ulos kolmen
aikaan, katseli häntä viisikymmentä paria karsasta ja kirkasta silmää
lymyten kiillotushuoneen ikkunoiden takana, nähden hänen rikollisen
omantuntonsa pohjaan komeiden pukineiden läpi.

Vaarin pitämättä siitä, lentää levisivät tuon pienen hurjan kaikki
salaisuudet hänen ympärilleen, kuni nauhat, jotka häilyivät hänen
paljaalla niskallaan; ja hänen kymmenellä napilla varustettuihin,
kultajalkineihinsa hienosti kengitetyt jalkansa kertoelivat hänen
käydessään kaikenlaisista salaisista juoksuista, lattiapeitoilla
verhotuista portaista, joita ne astui yöllä illalliselle, ja
lämpimistä turkiksista, joihin hän kääriytyi vaunujen kiertäessä
järveä lyhtyjen pilkoittamassa pimennossa.

Työmiehet nauraa virnuttelivat, keskenään kuiskutellen: "Katsokaapas
tuota veikelettä!... Sepä kummallisesti on puettu ulos mennäkseen...
Ei hän ainakaan kirkkoon lähteäkseen ole noin itseään koristellut...
Ja ajatelkaa sitte, että hän kolme vuotta takaperin kulki joka
aamu oppiin sadevaipassaan ja kahden sousin kastanjat taskussa
hyppysiään lämmittääkseen... Nyt sitä vaan vaunuissa ajellaan..." Ja
talkki-kiven pölyssä, talvet ja kesät yhä punaisten uunien tohinassa,
moni köyhä tyttö ajatteli salliman oikkuja, jotka yht'äkkiä muuttavat
naisen elämän, ja kävi uneksimaan kaunista hämärää tulevaisuutta,
joka ehkä häntäkin odotti, vaikk'ei hän sitä aavistanut.

Kaikki pitivät Rislerin petettynä miehenä.

Kaksi tehtaan työmiestä -- uskollista Folies-Dramatiques'issa kävijää
-- vakuutti nähneensä rouva Rislerin useita kertoja teaattereissa
muutaman kansalaisen seurassa, joka kätkeytyi looshin perälle.
Akilles ukkokin kertoi ihmeellisiä juttuja... että Sidoniella oli
lemmitty, oli useampiakin lemmittyjä, sitä ei kukaan epäillyt. Vaan
ei kukaan ollut vielä ajatellut Fromont nuorempaa.

Yhtä kaikki Sidonie ei ollut varovainen suhteissaan häneen. Päin
vastoin näytti hän sillä koreilevan ja juuri se ehkä pelasti heidät.
Monta kertaa seisotti hän hänen julkeasti portailla sopiakseen
yhtymyksestä iltasella. Monta kertaa pani hän hänen vaseti vapisemaan
puhumalla hänelle vasten silmiä kaikkien nähden. Ensimmäisen
hämmästyksen ohi mentyä, oli Georges hänelle kiitollinenkin hänen
rohkeudestaan, pitäen sen ylellisenä rakkauden intona. Siinä hän
erehtyi.

Erittäinkin olisi Sidonie tahtonut, mielessään toki oikein sitä
hyväksymättä, että Claire heidät huomaisi, kohottaisi ikkunan
uudinta ja saisi epäluulon siitä mitä oli tekeillä. Häneltä puuttui
vaan, ollakseen täydellisesti onnellinen, kilpailijattarensa
mustasukkaisuus. Mutta turhaan tavoitteli hän sitä; Claire Fromont
ei huomannut mitään, hän eli kuin Risler, järkähtämättömässä
suruttomuudessa.

Vanha rahaston hoitaja Sigismund, hän vaan oli todellisesti levotoin.
Eikä hän vielä ajatellut Sidonieta, kun hän, kynä korvan takana,
seisattui hetkeksi tilissään, tuijottaen ristikkonsa läpi pienen
puutarhan märkään maahan. Hän ajatteli vaan isäntäänsä, herra
Chorchea, joka nyt otti paljo rahaa kassasta juoksevia menojaan
varten ja hämmensi kaikki hänen kirjansa. Joka kerta oli uusi veruke.
Hän tuli luukulle kysyen huolettomasti:

"Onko teillä pikkuisen rahaa, hyvä Planus?... Minut taas nylkivät
eilen illalla kortin lyönnissä, enkä tahtoisi lähettää pankkiin niin
vähää varten..."

Sigismund Planus aukasi, ikäänkuin vastenmielisesti kassansa,
antaakseen vaaditun summan, ja kauhulla muisti hän sitä päivää,
jolloin herra Georges, joka silloin oli kahdenkymmenen vanha,
tunnusti sedälleen hävittäneensä pelissä muutamia tuhansia franceja.

Ukko kammoksui klubia ja halveksi kaikkia sen jäseniä. Kun siihen
kuuluva rikas kauppias, kerran tuli tehtaalle, sanoi Sigismund
häikäilemättä:

-- Piru vieköön teidän klubinne... Kahdessa kuukaudessa on herra
Georges jättänyt sinne yli kolmekymmentä tuhatta francia.

Toinen purskahti nauruun:

-- Mutta tehän erehdytte, ukkoseni... siitä on vähintäkin kolme
kuukautta, kun emme ole nähneet isäntäänne.

Planus ei väittänyt vastaan; mutta hänen mielessään syntyi kauhea
ajatus, jota hän hautoi koko päivän.

Kosk'ei Georges käynyt klubissa; missäs hän sitte vietti iltansa?
minne hukkasi hän niin paljo rahaa?

Selvään piileili sen alla joku naisjuttu.

Siitä asti kuin tuo ajatus hänelle johtui mieleen, alkoi Sigismund
Planus totisesti vavista kassansa tähden. Tuo vanha karhu Bern'in
kantoonista, joka oli jäänyt naimattomaksi eläessään, pelkäsi
hirmuisesti naisia ylipäätään ja Parisittaria erittäinkin.

Ennen kaikkia, rauhoittaakseen oman tuntonsa, piti hän
velvollisuutenaan ilmoittaa siitä Rislerille. Alussa teki hän vaan
viittauksia:

-- Herra Chorche menettää paljon rahaa, sanoi hän eräänä päivänä.

Risler ei ollut siitä milläänkän:

-- Minkä minä sille teen, Sigismund ukkoseni?... Hänellä on oikeutta
siihen.

Kelpo mies ajatteli niinkuin hän puhuikin. Hänen silmissään oli
Fromont nuorempi talon itsenäinen herra. Sepä koreata olisi,
tosiaankin, jos hän, Risler, vanha piirustaja, rupeaisi muistutuksia
tekemään. Rahaston hoitaja ei uskaltanut siitä enää hiiskuakaan,
kunnes kerran eräästä suuresta shaalimakasiinista tarjottiin kuuden
tuhannen francin tili.

Hän meni tapaamaan Georges'ia hänen työhuoneestaan;

-- Onko tämä maksettava?

Georges Fromont oli hiukan hämmästyksissään. Sidonie oli unhottanut
ilmoittaa hänelle tuosta uudesta ostoksesta; hän teki nyt mielin
määrin mitä tahtoi.

-- "Maksakaa, maksakaa, Planus hyvä..." sanoi hän hämillään, ja
lisäsi: "Pankaa se Fromont nuoremman tilille... Se on minulle
toimitettavaksi annettu asia..."

Sinä iltana näki ukko Sigismund, lamppua sytyttäessään, Rislerin
kulkevan puutarhan poikki, ja koputti hänelle ikkunaan:

-- Se on nainen, sanoi hän ihan hiljaa... Nyt minulla on
todistuksia...

Lausuessaan tuon kauhean sanan "nainen", vapisi hänen äänensä
pelosta, joka kuitenkin hälveni tehtaan jyrinässä. Työn pauhina
kuului silloin katalalta tuosta onnettomasta rahaston hoitajasta.
Hänestä näytti että kaikki nuo käynnissä olevat koneet, kauhea
torvi, joka savua heittää tupsutteli ja eri toimissaan olevien
työmiesten hälinä, että kaikki tuo pauhasi, liikkui ja uupui pienen,
salaperäisen, samettiin puetun ja jalokivillä koristetun olennon
vuoksi.

Risler pilkkasi häntä, eikä ottanut uskoakseen. Hän tunsi ammon
ajoista maanmiestensä kiihkon nähdä kaikessa naisen turmiollista
vaikutusta. Sentään johtuivat ukon sanat toisinaan hänen mieleensä,
erittäin iltaisin, yksinäisyyden hetkinä, kun Sidonie, lähettyään
rouva Dobsonin kanssa teaatteriin, kaiken pukemismetelin jälkeen,
jätti huoneensa hyvin tyhjäksi niin kohta kuin hänen pitkä
laahuksensa oli kulkenut kynnyksen yli. Kynttelit paloivat kuvastimen
edessä; pienet toaletti kapineet, hajallaan ja mullin mallin
huoneessa ilmaisivat hurjia oikkuja ja liikanaisia menoja. Risler
ei huomannut mitään, ainoastaan silloin, kun hän kuuli Georges'in
vaunujen ajavan pihalla, oli hänen paha olla ajatellessaan, että
alakerrassa rouva Fromont vietti iltansa yksin. Poloinen! Jos
sentään oli totta, mitä Planus sanoi... Olikohan Georges'illa talous
kaupungissa... Oi! se olisi hirmuista.

Silloin ei hän mennyt työhön, vaan sen sijaan alas kysymään, oliko
rouva tavattavana, ja katsoi velvollisuudekseen pitää hänelle seuraa.

Tytti oli jo levolla; mutta pieni myssy ja siniset jalkineet
vetelehtivät vielä valkean ääressä lelujen joukossa. Claire luki
tai teki työtä, ja hänen vieressään istui hiljaa hänen äitinsä,
yhä hieroen, innokkaasti tomuttaen, ja puhaltaen kellokoteloon,
ja kymmenen kertaa peräkkäin tuolla itsepäisellä kiihkolla ottaen
ja pannen saman esineen paikalleen tuskallisella liikkeellä. Ei
hänkään, kelpo Risler, ollut liian iloinen seuran pitäjä; mutta se ei
estänyt nuorta vaimoa kohtelemasta häntä ystävällisesti. Hän tiesi
kaikki mitä Sidoniesta puhuttiin tehtaalla; ja vaikk'ei hän uskonut
puoliakaan, niin ahdisti hänen sydäntään nähdä tuon mies raukan
niin usein vaimonsa jättämänä. Molemmin puolinen sääli oli noiden
rauhallisten suhteiden pohjana, eikä ollut liikuttavampaa niitäkään
kuin nähdä noiden molempien hyljättyjen surkuttelevan ja koettelevan
huvitella toisiaan.

Istuessaan keskellä salia pienen valaistun pöydän ääressä, tunsi
Risler itsessään vähitellen kodon lämpöä ja ympäröivien esineiden
sopusointua. Siellä näki hän kaluston, jonka hän tunsi kaksikymmentä
vuotta aikaa ja vanhan isäntänsä kuvan, ja rakas rouva "Chorche,"
joka istui kumartuneena hänen vieressään jonkun sievän ompelutyön
ääressä, näytti hänestä vielä nuoremmalta ja herttaisemmalta noiden
vanhojen muistojen keskellä. Ajoittain nousi hän ylös ja meni
katsomaan makaavaa lasta, jonka kevyt huokuminen kuului viereisestä
suojasta. Tietämättään miksi, mutta Rislerin oli täällä parempi,
mieluisampi olla, kuin kotonaan; sillä välistä oli hänestä hänen
kaunis asuntonsa, jonka ovet yhtä mittaa aukenivat ja sulkeutuivat
Sidonien pikaisia kulkuja varten, aution, tuulien valtaan heitetyn
kojun näköinen. Hänen kotonaan elettiin nuotio elämää, täällä
asuttiin. Huolellinen käsi hoiti järjestystä ja somuutta. Piiriin
asetetut tuolit ikäänkuin juttelivat hiljaa keskenään, ihanasti palaa
räiskieli valkea takassa ja tytin pikku myssy sinisine nauhoineen
muistutti lapsen suloista hymyä ja katsetta.

Silloin, Clairen ajatellessa, että tuommoinen oiva mies olisi
ansainnut toisellaisen elämän kumppanin, arveli Risler, nähdessään
nuo tyynet ja kauniit kasvot puoleensa käännettyinä sekä nuo lempeät,
älykkäät silmät, minkähän ruojan tähden Georges Fromont oli hyljännyt
noin ihanan vaimon.



VI.

Tili.


Talo, jossa ukko Planus asui Montrougessa, oli sen talon, vieressä,
jossa Chèbeläiset jonkun aikaa olivat elelleet. Siinä oli yhtäläinen
kolme ikkunainen kerros maakerroksen päällä ja samallainen
pieni puutarha säleaitoineen ja viheriöine puksipuineen. Vanha
rahastonhoitaja asui siellä sisarineen. Aamulla lähti hän kotoa
ensimmäisellä omnibuksella, tuli takaisin päivälliseksi, ja pyhänä
pysyi hän kotonaan hoitaen kukkiaan ja kanojaan. Vanha piika, hänen
sisarensa, piti huolen taloudesta ja talon tarpeista. Onnellisempaa
paria ei ole koskaan ollut.

Molemmat olivat naimattomia ja vihasivat yhtä paljo avioa. Sisar
kammoi kaikkia miehiä, veli epäili kaikkia naisia, niin ollen
kunnioittivat he sentään toisiaan, pitäen kumpikin toinen toisensa
poikkeuksena sukupuolensa yleisestä turmiosta.

Puhutellessaan veljeään, sanoi sisar aina: "Herra Planus, veljeni!"
ja keskellä puhettaan mätti veli aina samalla juhlallisuudella:
"Neiti Planus, sisareni!" Huolimatta siitä, että nuo arat ja
suoraluontoiset olennot joka päivä kulkivat Parisin ristiin rastiin,
eivätkä he sitä laisinkaan tunteneet, vaan pitivät sen kahden
laatuisten hirviöiden tyyssijana, jotka kokivat tehdä toisilleen
pahaa, minkä suinkin voivat, ja kun joku perhenäytelmä, tahi juoruja
jostakin talosta, tuli heidän korviinsa, niin kumpikin, ajatustaan
seuraten, syytti eri rikoksellista.

-- Se on miehen syy, sanoi "neiti Planus sisareni."

-- Se on vaimon syy, vastasi "herra Planus veljeni."

-- Voi niitä miehiä...

-- Voi, niitä vaimoja...

Ja siinä oli heidän ikuinen väittely aineensa, niinä harvoina
joutohetkinä, joita Sigismund ukko pidätti itselleen päivästään, joka
oli yhtä hyvin täytetty ja järjestetty, kuin hänen kassakirjansakin.
Jonkun aikaa jo olivat veljen ja sisaren ottelut olleet tavattoman
vilkkaat. Mitä tehtaalla tapahtui oli heidän alituisena huolenaan.
Sisar surkutteli rouva Fromont nuorempaa ja piti hänen miehensä
käytöstä kokonaan kunnottomana; mitä Sigismundiin tulee, ei hänellä
ollut kyllin katkeria sanoja tuntematointa dattaa vastaan, joka pani
kassan maksamaan kuuden tuhannen franc'in shaalin. Hänestä koski asia
tuon vanhan kauppahuoneen kunniaa ja mainetta, jota hän nuoruudestaan
oli palvellut.

-- Mihin me tässä joudumme?... sanoi hän tuon tuostakin... Voi,
niitä vaimoja...

Kerran neuloi neiti Planus lieden ääressä, veljeään odotellen.

Pöytä oli jo ollut katettu puolen tuntia, ja vanha piika alkoi
huolestua noin odottamasta viipymyksestä. Samassa tuli Sigismund
sisään, masentunein kasvoin, ja sanaakaan lausumatta, mikä oli aivan
vastoin hänen tapojaan.

Hän odotti siksi kuin ovi oli ihan kiinni; sitte, vastaukseksi
sisarensa kysyvälle ja levottomalle katseelle.

-- Mull'on uutisia, sanoi hän matalalla äänellä. Tiedän naisen, joka
on meitä perikatoon saattamaisillaan.

Luotuaan tarkastavan katseen pienen ruokasalinsa mykkään kalustoon,
lausui hän vielä hiljemmin, niin kummallisen, niin odottamattoman
nimen, että neiti Planus vaati hänen kertomaan sen uudestaan.

-- Onko se mahdollista?

-- Kyllä se on niinikään!...

Ja huolimatta murheestaan, oli hän melkein riemuitsevan näköinen.

Vanha piika ei voinut sitä uskoa... Niin hyvin kasvatettu, niin
kohtelias ihminen, joka niin sydämellisesti oli häntä ottanut
vastaan!... Kuinka sitä voi olettaakaan?

Sigismund Planus sanoi: "Minulla on todistuksia..."

Siitä hän sitte kertomaan, että Akilles ukko oli eräänä iltana
yhdentoista aikaan nähnyt Georges'in ja Sidonien juuri silloin, kuin
he menivät pieneen maataloon Montmartren kaupungin osassa. Ja se
mies ei valehtele. Hänet tunnettiin jo kauan aikaa. Sitä paitsi oli
muutkin heitä nähneet. Tehtaalla ei muusta puhuttukaan, kun siitä.
Risler vaan ei aavistanut mitään.

-- Mutta velvollisuutenne on ilmoittaa hänelle, selitti neiti Planus.

Ukko kävi vakaisen näköiseksi.

-- Se on kovin arka asia... Mikä sen ensin tietää, uskooko hän minua?
Löytyyhän semmoisia umpisokeita... Ja sitte, joutuessani molempien
osakkaiden väliin, on paikkani vaarassa... Voi, niitä naisia...
niitä naisia... Entä Risler, kun olisi voinut olla niin onnellinen.
Kun minä hänen tuotin kotimaaltaan veljineen, eikä hänellä ollut
penniäkään; ja nyt on hän Parisin yhden ensimmäisten kauppahuoneiden
etunenässä... Hänkö vai pysysi alallaan!... No, ja vielä mitä...
Naida sen piti... Niinkuin hän muka olis tarvinnut naida... Ja sitte
vielä ottaa Parisitar, pörröpää, joka tuo turmion rehelliselle
huoneelle, kun kyllä käsillä löytyi melkein hänen ikäisensä kelpo
tyttö, oman maan lapsia, joka on tottunut työtä tekemään ja, totta
maarin, salvoksista pitää!...

Neiti Planus-sisarellani, jonka ruumiinrakennukseen hän viittasi,
olisi ollut hyvä tilaisuus huudahtaa: "Voi, niitä miehiä... niitä
miehiä..." mutta iän oli vaiti. Se oli liian arka kysymys, ja ehkä,
todellakin, jos Risler ennen muinoin olisi tahtonut, niin olisi hän
ollut ainoa...

Ukko Sigismund jatkoi:

-- Kas nyt, missä sitä ollaan... Kolme kuukautta jo on Parisin
ensimmäinen seinäpaperitehdas riippunut tuon joutavan rievun
helmoissa. Nähdä pitää vaan kuinka rahat juoksee. Joka päivä on
herra Georges ensimmäisenä luukullani. Minuun hän aina kääntyy,
sillä pankissa tuota liian huomattaisi, kun taas kassassa raha aina
liikkuu, tulee ja menee... Mutta annapas tilin tulla!... Siinä sitä
vuoden lopussa kauniita laskuja saadaan!... Hulluinta kaikista
on se, ett'ei Risler vanhempi pane sitä mieleensäkään. Minä olen
monesti sanonut: "Varo vaan, herra Georges tekee hulluuksia tuon
naisen tähden..." Joko hän menee pois hartioitaan kohottaen, tahi
vastaa, ett'ei se häneen kuulu ja että Fromont nuorempi on isäntä...
Tosiaankin mulla ei ole luottamusta... mulla ei ole luottamusta...

Rahaston hoitaja ei lopettanut lausettaan; mutta hänen vaikenemisensa
oli runsas salaisista ajatuksista.

Vanha piika oli kummissaan; mutta niinkuin useimmat naiset
samallaisissa tapauksissa, niin hänkin, etsiäkseen keinoa pahetta
vastaan, sen sijaan eksyi monenlaisiin surkutuksiin... Kova onni,
ett'ei hän sitä tietänyt ennen, kun Chèbeläiset vielä olivat heidän
naapureina. Rouva Chèbe oli niin arvokas ihminen. Olisi voinut sopia
hänen kanssa, että hän olisi katsonut Sidonien perään ja puhunut
vakavasti hänen kanssaan.

-- Todellakin, se on kelpo ajatus, keskeytti Sigismund. Teidän
olisi mentävä Mailkadun varrelle ilmoittamaan vanhemmille. Minä
arvelin ensin kirjoittaa Franssille... Hän on aina vaikuttanut
veljeensä, ja hän on ainoa maailmassa, joka voisi sanoa hänelle
joitakuita asioita... Mutta Franssi on niin kaukana... Ja sitte olisi
hirveätä tulla sieltä asti... Risler parka, minun käy häntä sentään
sääliksi... Mut ei! parasta on vielä ilmoittaa Chèbelle... Otattehan
sen toimeksenne, siskoni?...

Asia oli arveluttava. Neiti Planus esteli hiukan; mutta hän ei ollut
koskaan osannut vastustaa veljensä tahtoa, ja halu ollakseen hyödyksi
vanhalle Risler ystävälleen sai hänet tekemään päätöksen.

Vävynsä hyvyyden tähden, oli herra Chèbe'n onnistunut toteuttaa
uusi haaveensa. Kolme kuukautta oli hän jo asunut kuuluisassa
makasiinissaan Mail-kadun varrella, ja tuo makasiini ilman tavaroita,
jonka ikkunaluukut au'aistiin joka aamu ja joka ilta suljettiin, kuni
suurissa kauppahuoneissa, ihmetytti koko kaupungin osaa. Hyllyjä oli
laitettu ylt'ympäri, uusi kauppapöytä, salalukkoinen kirstu ja suuri
vaaka. Sanalla sanoen, herra Chèbe'lla oli valmiina tarpeet mihin
kauppaan hyvänsä, mutta hän ei tietänyt vielä varmaan, minkä hän
valitsisi.

Hän ajatteli sitä joka päivä kävellessään ristin rastin
makasiinissaan, joka oli täyteen läjitetty useita makuuhuoneen
kaluja, jotka eivät olleet sopineet takasuojaan; sitä hän ajatteli
myöskin, seisoessaan ovensa kynnyksellä ja, kynä korvan takana,
suloisissa mietteissään kiintyessään parisilaisen kauppa elämän
touhuun. Ohikulkevat kauppapalveliat, näytekirjat kainalossa,
kuljetuslaitosten vankkurit, omnibukset, kantomiehet puriluineen,
käsipyörät, tavarain purkaus naapurein ovilla, kangasmytyt ja nauhat,
jotka laahasivat katu-ojan lo'assa ennen kuin alustaan pääsivät,
noihin rikkauksilla sullottuihin loukkoihin, jossa kauppahuoneiden
varallisuus orastaa, kaikki tuo viehätti herra Chèbeä...

Huvikseen koetteli hän arvata kääryjen sisällystä, oli ensimmäisenä
rähinässä, kun joku taakka putosi kulkijan jaloille, tahi kun ajurien
virmat hevoset pillastuivat ja käänsivät pitkät ajokalut kadun poikki
siten estäen kaiken liikkeen. Sitä paitsi oli tuhansia huvituksia,
niin kuin pikku kaupustelijalla, jolla ei ole ostajia, esim.
rankkasateet, onnettomuudet, varkaudet ja torat...

Päivän kuluttua, huumautuneena, masentuneena ja runneltuna muiden
työstä, loikoi herra Chèbe nojatuolissaan, ja sanoi vaimolleen,
otsaansa pyyhkiessään:

-- Kas semmoista elämää oli minun tarvis! -- toimellista elämää...

Rouva Chèbe nauroi hiljaa, mitäkään vastaamatta. Uupuneena miehensä
alinomaisista oikuista, oli hän sijoittunut, parhaimman mukaan,
takasuojaan, joka antoi mustalle kartanolle päin, lohdutti itseään
ajattelemalla vanhempainsa hyvää oloa ennen muinoin ja tyttärensä
varain vaurautta, ja, ollen aina siististi puettu, oli hän jo
ennättänyt saavuttaa muonan hankkijainsa ja naapuriensa kunnioituksen.

Enempää hän ei vaatinutkaan, kun ei häntä vaan sekotettu työmiesten
vaimojen kanssa, jotka usein olivat häntä varakkaimpiakin, ja
kun hän vaan sai pitää, muusta huolimatta, pienen porvarillisen
arvo-asteensa. Se oli hänen pysyvä huolensa; sekä myös tuo pieni
suoja perällä, jossa hän asui ja jossa oli pimeä jo kolmen aikaan,
loisti aina järjestettynä ja hyvässä kunnossa. Päivällä pantiin
vuode kokoon sohvaksi, vanha shaali oli pöytäliinana, uunin päällys
toimitti ruokahuoneen virkaa varjostimen takana, ja hiilosastian
kokoisella liedellä kiehui siististi ruoka. Rauha se se oli tuon
vaimo raukan unelma, jota tukalan kumppanin ainainen juonittelu
häiritsi.

Sinne muutettuaan, kirjoitti herra Chèbe suurilla jalan korkuisilla
kirjaimilla vastamaalatulle oven päällyställe:

TOIMITUS- JA VIENTI-ASIOIMISTO.

Mitään erityistä ei mainittu. Hänen naapurinsa möivät tylliä, verkaa
tai palttina kankaita; hän oli valmis vaikka mihin, tietämättä
oikeastaan, mitä yrittäisi. Siinä sitä toimitettiin rouva Chèbe'lle
iltasin maata pannessa!

-- Min'en oikein hyvin tunne palttina kankaita; mutta verasta minä
kyllä vastaan. Vaan jos verkakauppaa harjoittaisi, niin täytyy mulla
olla matkustaja; sillä Sedanista ja Elbeuf'ista tulee paraimmat
lajit. Painetuista kankaista, ei puhettakaan; niillä on vaan kesällä
menekkiä. Tylli taas ei käy päinsä, kun sen aika jo on kauas ehtinyt.

Useimmiten lopetti hän epävarmuutensa sanoilla:

-- Aamu on iltaa viisaampi... pannaan maata.

Ja sen hän tekikin suureksi lohdutukseksi vaimolleen.

Kolmen neljän kuukauden perästä kyllästytti tämäkin elämä herra
Chèbeä. Päänkivistykset ja pyörrytykset palasivat vähitellen. Asunto,
näet, oli rauhatoin ja epäterveellinen. Muutoin eivät asiatkaan
käyneet. Ei mikään kulkenut, ei verka, ei kankaat, ei mikään.

Juuri tuon uuden taitteen aikaan tuli neiti Planus sisareni
vieraisiin Sidonien jutun tähden.

Vanha piika ajatteli tiellä: "Käydään varovasti käsiksi..." Mutta,
niinkuin kaikki ujot ihmiset, höllitti hän kuormansa heti ensi
työkseen sisään tultuaan.

Se oli oikein teaatteri kohtaus. Kuullessaan, että hänen tytärtään
syytettiin, kiepsahti rouva Chèbe ylös harmissaan. Saattaako hän
uskoa moisia asioita koskaan. Hänen Sidonie parkansa oli joutunut
katalan herjauksen uhriksi.

Herra Chèbe, hän taas katseli asiaa korkealta, tavanmukaisine
puheenparsine ja katsantoineen, tarkoittaen kaikkea itseensä. Kuinka
voisi olettaa, että hänen oma lapsensa, neiti Chèbe, kymmeniä
vuosia tunnetun kunniallisen kauppiaan tytär, saattaisit... Olkaa
joutavia!...

Neiti Planus väitti edelleen. Hänellepä maksoi se, että hänet
pidettiin kielittelijänä, juorunaisena. Mutta löytyypä varmoja
todistuksia. Asia ei ollut enää keltäkään salassa.

-- Ja jospa vielä niin olisikin, karjasi herra Chèbe, raivossa
tuosta itsepintaisuudesta... Vai meidänkö siitä on huolta pitäminen?
Tyttömme on naimisissa... Se on hänen miehensä asia, joka on
häntä paljoa vanhempi, neuvoa ja johdattaa häntä... Onko hän sitä
ajatellutkaan?

Tuosta pikku mies sulmimaan vävyään, tuota Schveitsiläistä pölkkyä,
joka ikänsä kökötti huoneessaan etsimällä koneita, eikä seurannut
nuorta vaimoaan maailmaan, vaan ennen pysyi kaikissa noissa vanhan
pojan tavoissaan, piipussaan ja olutmyymälässä.

Olisittepa nähneet, miten halveksivasti ja aristokraatillisesti herra
Chèbe mainitsi "olutmyymälän"... Ja kumminkin hän melkein joka ilta
kävi siellä Risleriä tapaamassa, ja purki hänelle soimauksia, jos hän
kerrankin oli tulematta.

Kaiken tuon tuulen pieksemisen pohjalla oli Mailkadun kauppiaalla
selvä ajatus. Hän tahtoi heittää makasiininsa, vetäytyä pois
asioista, ja jonkun ajan oli hän jo aikonut mennä Sidonien luo
suostuttaakseen hänen uusiin mietteihinsä. Tietty se, ett'ei
silloin ollut aika matkaan saattaa ikäviä kohtauksia ja puhua isän
oikeudesta ja perheen maineesta. Mitä rouva Chèbeen tulee, niin hän,
ollen jo hiukan vähemmin vakuutettuna, kuin vast'ikään, tyttärensä
erehtymättömyydestä, ei hiiskunut pikkuistakaan. Vaimo raukka olisi
tahtonut olla kuuro ja sokea, ja koskaan tuntemattakaan neiti
Planusta.

Niinkuin kaikki, jotka ovat olleet hyvin onnettomat niin hänkin
tahtoi elää näennäisessä levossa, ja näkyi pitävän tietämättömyyttä
kaikkea parempana. Eikös elämä sitten muutenkin ollut kyllin ikävä,
Jumala paratkoon! Ja olihan Sidonie sitä paitsi aina ollut kunnon
tyttö, miks'ei hän olisi myöskin kunnon vaimo? Tuli hämärä.

Mahtavasti nousi herra Chèbe ylös sulkeakseen ikkunaluukut ja sytytti
kaasun, joka valaisi alastomat seinät, tyhjyydellään loistavat
hyllyt ja kaiken tuon omituisen sisustan, joka muistutti vararikkoa
seuraavaa päivää. Vaitiolonsa ja yhteen puristetut huulensa
näkyivät sanovan vanhalle piialle: "Päivä on lopussa... aika on
mennä kotiaan..." Samaan aikaan kuului rouva Chèbe nyyhkyttelevän
takasuojassa, illallista puuhatessaan.

Sen neiti Planus oli saanut vieraisistaan.

-- No? kysyi ukko Sigismund, joka odotti häntä kärsimättömänä.

-- He eivät uskoneet minua, ja koreasti ajoivat ovesta ulos.

Hänellä oli kyyneleet silmissä tuosta halvennuksesta.

Ukko kävi ihan punaiseksi ja tarttui kunnioituksella hänen käteensä:

-- Neiti Planus sisareni, sanoi hän arvollisesti; pyydän anteeksi,
että matkaansaatoin tuon toimen; mutta asia koski Fromontin
kauppahuoneen mainetta.

Siitä hetkestä lähtien kävi Sigismund yhä murheellisemmaksi. Hänen
kassansa ei näyttänyt hänestä enää varmalta eikä vakaalta. Vieläpä
kun Fromont nuorempi ei pyytänytkään rahaa, pelkäsi hän ja yhdisti
kaiken pelkonsa neljään sanaan, jotka yht'mittaa johtuivat hänen
mieleensä, puhellessaan sisarensa kanssa.

-- Minulla ei ole luottamusta!... sanoi hän omituisella raskaalla
murteellaan.

Aina kassastaan huolissaan, uneksi hän siitä toisinaan yölläkin,
että se oli kaikki alta mennyt rikki ja oli auki, vaikka hän kyllä
useimpia kertoja oli kiertänyt avainta tahi myös kova tuuliaispää
hajotti paperit, piletit ja tshekit, ja että hän juoksi niiden
perästä pitkin tehdasta, menehtyen väsymyksestä koettaessaan koota
niitä.

Päivällä, istuessaan ristikon takana rauhallisessa huoneessaan,
näytti hänestä, kuin pieni, valkea hiiri olisi pujahtanut arkun
pohjalle ja aika kyytiä syödä nakerteli ja hävitti kaikkia, käyden
sitä lihavammaksi ja kauniimmaksi, mitä enemmän vaurio lisääntyi.

Myöskin kun Sidonie jälkeen puolen päivän ilmestyi portaille
kauniissa kokottihöyhenissään, niin ukko Sigismund vapisi raivosta.
Hänestä tuo oli talon häviö, suureen pukuun puettu häviö, onnellisen
virnakan levollisine katsantoineen, jota sen pienet vaunut pihalla
odottivat.

Rouva Risler ei arvannut, että maakerroksen ikkunasta vihollinen
joka hetki väjyi hänen pienimpiäkin tekojaan, elämänsä pikkuisiakin
erityskohtia, opettajattaren käyntiä, ompelijattaren tuloa, kaikkia
arkkuja, joita tuotiin, "Louvre'n" palvelijan kalunalakkia jonka
suuret vaunut seisattuivat ovelle kulkusien helinällä, ikäänkuin
vahvojen hevosten vetämä dilishanssi, joka aika vauhtia kiidättää
Fromont'in huonetta vararikkoon.

Sigismund luki kääryt, punnitsi ne silmällään ohimennen, ja katseensa
tunki uteliaasti auaistujen ikkunoiden kautta Rislerin kotoon.
Lattiapeitot, joita kovalla paukkinalla pudistettiin, ulostuodut
kukkaispöydät, täynnä nääntyviä kalliita ja harvinaisia kukkia
huikaisevat seinäverhot, ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta.

Uudet ostot, jotka sattuivat yhteen kovien rahavaatimusten kanssa,
pistivät hänen silmiinsä.

Mutta yli kaikkia tarkasteli hän Rislerin kasvoja.

Sigismundista oli tuo vaimo tekemäisillään hänen paraimmasta
ystävästään, rehellisimmästä miehestä kunnottomimman lurjuksen. Siitä
ei ollut vähääkään epäillystä. Risler tunsi häpeänsä, hän hyväksyi
sen. Hänelle maksettiin vaiti-olosta.

Tietysti oli moinen oletus hirveä. Mutta omituista on puhtaille
luonteille, jotka kuulevat paheen, ollen sitä itse koskaan
tuntematta, että he menevät oitis liian kauas, yli rajain.
Tultuaan kerran vakuutetuksi Sidonien ja Georges'in petoksesta,
näytti Rislerin kelvottomuus rahaston hoitajasta vähemmin anteeksi
annettavalta. Ja mitenkä muutoin selittää tuo huolettomuus osakkaansa
tuhlauksista?

Kelpo Sigismund niukkoine ja piintyneine käsitteineen kunniasta ei
voinut käsittää Rislerin hienotunteisuutta. Hänen metoodilliset
tapansa kirjan pitäjänä ja selvätajuisuutensa kauppa-asioissa olivat
kaukana tuosta hajamielisestä, huumautuneesta puoleksi taiteilijan
puoleksi keksijän luonteesta. Hän arvosteli kaiken sen itsensä
mukaan, arvaamatta minkälainen ihminen on, joka, keksimisen taudissa,
on kokonaan aatteensa vallassa. Nuo ihmiset ovat, kuni unessa
kävijät, jotka katsovat näkemättä, silmät sisään päin käännettyinä.

Sigismundin mielestä Risler kyllä näki.

Tuo ajatus teki vanhan rahastonhoitajan onnettomaksi. Joka kerta
kun ystävänsä tuli rahastoon, katsoi hän häntä terävästi silmiin;
mutta vihdoin tuon puutuneen välinpitämättömyyden lannistamana,
jonka hän luuli olevan ehdollisen ja tahallisen, ikäänkuin naamiona
hänen kasvoillaan, kääntyi hän hänestä pois, kaivellen papereitaan
välttääkseen hänen valhe katseitaan, eikä enää puhutellut Risleriä
muuten, kuin silmät kiinnitettyinä puutarhan käytäviin tai
ristikkoon. Sanansakin olivat aivan toisilla teillä ja yhtä karsaat
kuin katseensakin. Oikeastaan ei tietty ketä hän puhutteli.

Ei ollut enään ystävällistä hymyilyä, eikä muistoja, yhdessä tehtaan
kassakirjoja selaillessa.

"Kas tuona vuonna tulit virkaasi... Ensimmäinen palkankorotuksesi...
Muistatko sen? Silloin oltiin yhdessä päivällisellä Douix'in luona...
Sitte iltasella 'Sokeiden' kahvilassa... hä? Sielläpä mässättiin!"

Ajan pitkään huomasi Risler omituisen jäähtymisen Sigismundin ja
hänen välillään. Hän puhui siitä vaimolleen.

Jonkun aikaa jo oli tämä huomannut vastatuntoisuutta ympärillään.
Toisinaan, kulkiessaan pihan poikki, ikäänkuin rasittivat häntä nuo
pahansuovat katseet, jotka ehdottomasti käännättivät hänen vanhan
rahaston hoitajan lutoa kohti. Molempien ystävien eripuraisuus
pelotti häntä, ja hyvin sukkelaan ryhtyi hän asettamaan miestään
varolle Planuksen pahoja aikeita vastaan.

-- Ettekö näe, että hän on mustasukkainen teidän ja teidän asemanne
tähden... Hän ei voi sulattaa sitä, että te, joka ennen olitte
hänen vertaisensa, nyt olette ylempänä häntä... Mutta kylläpä
käskisi huolia kaikesta häijyydestä... Jopahan!... Minäkin olen sen
ympäröimänä täällä.

Kelpo Risler siiristi suuret silmänsä: --

-- Sinä?

-- Niinpä niin, se on selvä... kaikki minua vihaavat, siitä, että
pikku Chèbe nyt on rouva Risler vanhempi... Jumala ties, mitä
ilkeyttä minun tililleni pannaan... Ja kyllä rahaston hoitajannekin
osaa kieltään pieksää, sen minä takaan... Mikä häijy mies!

Noilla sanoilla oli vaikutuksensa. Risler suutuksissaan ja liian
ylpeä valittamaan, maksoi samalla mitalla. Nuo kunnon miehet,
täynnä epäluottamusta toisiinsa, eivät voineet nähdä toistansa
ilman tuskallista mielenliikutusta, niin että vihdoin jonkun ajan
kuluttua Risler vanhempi lakkasi käymästä rahastossa. Muutoin
se oli helppokin, sillä Fromont nuoremmalla oli toimena kaikki
raha-asiat. Hänen kuukausi maksunsa tuotiin hänelle kotia. Siten
oli Georges'ille ja Sidonielle mukavampi elää, ja helpompi matkaan
saattaa kaikenlaisia katalia rettelöitä.

Sidonie jatkoi edelleen komean elämänsä programmin täydentämistä.
Häneltä puuttui huvila. Sydämessään vihasi hän puita, maata,
ja maanteitä, jotka pölyä suitsuttivat: -- "Kaikkein ikävintä
maailmassa," sanoi hän. Vaan Claire Fromont vietti kesän Savignyssa.
Kun ensimmäiset kauniit päivät tulivat, täytettiin remetit
alakerroksessa, uutimet otettiin ikkunoista ja suuret muuttovaunut,
joiden päällä ylimpänä tytin kätkyt kiikkui, kuin sininen ruuhi
ikään, lähtivät menemään isoisän hovia kohti. Sitte lähtivät eräänä
aamuna äiti, isoäiti, lapsi ja imettäjä, ajaen vaunuissa täyttä
juoksua päivänpaisteisia nurmikenttiä ja pyökkien suloisia siimentoja
kohti.

Silloin oli Parisi ruma ja väestä köyhä; ja vaikka Sidonie siitä piti
kesä-aikaankin, joka sitä lämmittää, kuin kiu'as, vaivasi häntä kovin
ajatus, että kaikki parisilaiset komeudet ja rikkaudet kävelevät
heleiden päivänvarjostimiensa suojassa meren rannikkoa pitkin,
ja matkoistaan saavat tekosyitä tuhansiin uusiin keksintöihin,
omituisiin, rohkeisin kuoseihin, joissa on sallittu näyttää somaa
säärtä ja pitkiä kiharia, kastanjan värisiä hiuksia, ihan omia.

Merikylvyt? niitä ei ollut ajattelemistakaan, sillä Rislerin ei
käynyt poistuminen kotoa.

Ostaa huvila? siihen ei ollut vielä varoja.

Rakastaja kyllä löytyi, joka ei olisi parempaa pyytänyt, kuin saada
tyydyttää tuo uusi oikku; mutta huvilaa ei käynyt salaaminen,
niinkuin rannerengasta tahi kashmirishaalia. Se oli miehen
hyväksyttävä. Helppo sitä ei ollut tehdä, vaan saattoihan Risleriä
koettaa.

Valmistaakseen tietä, puheli Sidonie lakkaamatta pikkuisesta,
huokeasta huvilasta likellä Parisia. Risler kuunteli häntä hymyillen.
Hän ajatteli korkeata heinikkoa, kauniita hedelmäpuistoja ja häntä
alkoi jo kiusata tuo saamisen halu, joka seuraa aina varallisuutta;
mutta varova, kun hän oli, sanoi hän:

-- Sittepä nähdään... Odotetaanhan vuoden loppua.

Vuoden loppua, se on tiliä.

Tili!

Se se taikasana on. Koko vuoden mennä hyöritään asioissa. Raha tulee,
menee, kiertää, tuottaa lisää ja hajoaa; ja huoneen rikkaus on
ikäänkuin kiiltävä, liukas kyykärme, joka lakkaamatta on liikkeessä,
venyy, vetäytyy kokoon, supistuu tai kasvaa, ja mahdotointa on tehdä
selkoa sen tilasta ennenkuin lyhyen levon jälkeen. Tilissä vasta
tiedetään, miten laita on, ja onko vuosi, joka näyttää hyvältä,
semmoinen todellakin.

Tavallisesti tapahtuu tili joulukuun lopulla, lähellä joulua ja uutta
vuotta. Koska se vaatii lisätunteja, niin sitä tehdessä valvotaan
pitkälle yöhön. Koko huone on jaloilla. Lamput, jotka palavat
konttoreissa kauan aikaa sen jälkeen, kun ne ovat suljetut, ikäänkuin
ottavat osaa juhlanäköön, joka elähyttää vuoden viimeistä viikkoa,
jolloin monet monituiset ikkunat valaistaan perheiden iltamissa.
Jokainen, vähinkin virkamies huoneessa on utelias tietämään tilin
loppua. Palkan korotukset ja uuden vuoden palkinto-rahat riippuvat
tuosta onnellisesta numerosta. Ja sillä välin kuin rikkaan tehtaan
asiat ottelevat, niin monessa viidennessä kerroksessa tahi pienessä
asunnossa kaupungin laidalla puhelevat virkamiesten vaimot, lapset
ja vanhat vanhemmat tilistä, jonka loppupäätös on tuntuva joko
säästäväisyyden lisäämisessä tahi kauan aikaa lykätyssä ostoksessa,
jonka palkinto-rahat vihdoin tekevät mahdolliseksi.

Fromont nuoremman ja Risler vanhemman kauppahuoneessa on Sigismund
Planus silloin oikea jumala ja hänen pieni aituuksensa on pysäkkö,
jossa kaikki kauppa-palvelijat valvovat. Nukkuvan tehtaan
hiljaisuudessa kahisevat suurien kirjojen raskaat lehdet niitä
kääntäessä; kovaan mainitut niinet etsitään muista luetteloista.
Kynät ne ratisevat. Vanha rahaston hoitaja, apulaistensa ympäröimänä
on hirveän kiireissään. Ajoittain, ennen vaunuihin astuttuaan,
tulee Fromont nuorempi, sikari hampaissa, hansikkaat käsissä, ihan
valmiina. Hän astuu hiljaa, varpaisillaan ja kumartuu aituutta kohti:

-- No!... luistaako?...

Sigismund jupisee jotakin, ja huoneen nuori isäntä menee tiehensä,
tohtimatta kysellä enempää. Hän arvaa hyvin rahaston hoitajan
kasvoista, että uutiset ovat huonot.

Todenperään ei vallan kumouksesta saakka, jolloin tapeltiin tehtaan
pihalla, oltu koskaan niin kurjaa tiliä nähty Fromontin kauppa
huoneessa. Menot ja tulot olivat tasapainossa. Yhteiset kustannukset
olivat nielleet kaikki ja, sitä paitse, jäi Fromont nuorempi
kassalle melkoisia summia velkaa. Olisittepa nähneet ukko Planuksen
ällistyneen näön, kun hän joulukuun 31 päivänä vei Georgesille tilin
teoistaan.

Tämäpä katseli asiaa hyvin iloiselta kannalta. Kaikki, näet, sujuu
vast'edes paremmin. Ja saadakseen rahaston hoitajan taas hyvälle
päälle, antoi hän hänelle tuhannen francin palkinnon sen sijaan,
kun hänen setänsä oli antanut viisi sataa. Kaikkia koski sellainen
jalomielinen anteliaisuus, ja yleinen tyytymyys saattoi kohta noiden
surkuteltavien laskujen loppupäätöksen unhotuksin. Mitä Risleriin
tulee, niin Georges tahtoi ottaa toimekseen ilmoittaa hänelle asian
laidan.

Tultuaan osakkaansa pieneen työhuoneesen, johon päivä pystysuoraan
ylähältä lankesi, valaisten keksijän mietteitä, epäröi Fromont
nuorempi hetkisen, häpeissään ja oman tunnon vaivaamana siitä, mitä
aikoi tehdä.

Kuultuaan oven narinan, kääntyi Risler iloisesti:

-- Chorche, Chorche ystäväni... Tässä se nyt on meidän
_painimemme_... Puuttuu vaan vielä muutamia pikku seikkoja... Niistä
vähät! asiastani nyt olen varma... Saatte nähdä... Saatte nähdä...
Antaapa Prochassonilaisten vaan ponnistella... Kyllä Rislerin
_painin_, kaikki kilpailijat kukistaa...

-- Bravo, kumppanini, vastasi Fromont nuorempi... Kas siinä on
tulevaisuutta varten, mutta ettekö nykyaikaa ajattelekkaan... Ja
tiliä!...

-- Kah! niin vainkin. Minä sitä en muistanutkaan... Se kai ei ole
loistava, vai?

Sen sanoi hän Georgesin hämmästyneiden ja levottomien kasvojen edessä.

Tämäpä virkkoi: "Onpa niinkin, päinvastoin sangen loistava. Saamme
olla tyytyväiset ensimmäiseksi vuodeksemme... Meillä on kummallakin
voittoa neljä kymmentä tuhatta francia, ja koska arvelen, että
tarvitsette rahaa uuden vuoden lahjoiksi vaimollenne niin..."

Uskaltamatta katsoa rehellistä miestä silmiin jota hän parasta kättä
oli pettämäisillään, pani Fromont nuorempi pöydälle kimpun tshekkejä
ja pilettejä.

Risler vanhempi oli hetken liikutettu. Min paljo rahaa kerrallaan ja
hänelle yksistään! Hän ajatteli heti Fromontilaisten jalomielisyyttä,
jotka olivat hänestä tehneet sen, mikä hän oli, sitte pikku Sidonien
ja hänen niin usein lausumia toiveitaan, joita hän nyt voi tyydyttää.

Kyyneleet silmissä ja sydämellinen hymy huulilla, ojensi hän molemmat
kätensä osakkaalleen:

-- Minä olen tyytyväinen... minä olen tyytyväinen...

Nämä olivat hänen sanansa suurissa tilaisuuksissa. Sitte, osottaen
noita hänen eteensä levitettyjä arvopilettejä, jotka näyttivät olevan
valmiit tuossa paikassa joutavina paperi palasina pois lentämäin:

-- Tiedättekö mitä tämä on? sanoi hän Georgesille riemuitsevan
näköisenä... Se on Sidonien huvila, se.

Peijakas!



VII.

Kirje


    Hra Frans Rislerille, Ranskalaisen yhtiön insinöörille.

    Ismailia (Egypti).

    Frans, poikaseni, vanha Sigismund kirjoittaa sinulle. Jos minä
    osaisin paremmin panna ajatukseni paperille, niin minulla olisi
    sinulle hyvin paljon kertomista. Mutta tuo kirottu Ranskan kieli
    on liian vaikeaa, ja ulkopuolella numeroitaan, ei Sigismund
    Planuksesta ole mihinkään. Siis, sanon sinulle pian, mistä
    kysymys on.

    Veljesi talossa tapahtuu asioita, jotka eivät ole hyviä. Vaimo
    pettää hänen sekä osakkaan. Hän on tehnyt miehensä naurettavaksi,
    ja jos tätä vielä kestää, pidetään hän kohta konnana. Kuulehan
    hyvä Frans, sinun pitää tulla oitis. Sinä yksin voit puhua
    Rislerille ja au'aista hänen silmänsä Sidonieta kohtaan.
    Meikäläisiä ei hän usko. Ota virkavapaus ja tule.

    Minä tiedän, että sinä siellä ansaitset leipäsi ja toivot
    tulevaisuutta; mutta kunnon miehen tulee ennen kaikkea katsoa
    vanhempainsa antamaa nimeä. Niin muodoin! ell'et, sanon minä,
    tule heti paikalla, niin käy siten, että Rislerin nimi joutuu
    sellaisen häväistyksen alaiseksi, ett'et sinä uskalla sitä enää
    pitääkään.

                                         _Sigismund Planus_.
                                          Rahaston hoitaja.



KOLMAS KIRJA.



I.

Tuomari.


Ihmiset, jotka aina elävät kotona, ikkunaloukkoonsa työn tai
kivulloisuuden sitomina, muodostavat itselleen näköalan likeisistä
seinistä, katoista ja ikkunoista sekä ovat myöskin huvitetut ohi
kulkevista ihmisistä.

Liikkumatta koskaan paikaltaan, he yhdistyvät katuelämään, ja kaikki
kiirehtiväiset, jotka heille näyttäytyvät, toisinaan joka päivä
samalla hetkellä, eivät aavista, että he ovat ajan määrääjänä muille
ihmisille ja että heitä ystävälliset silmät katselevat, kaivaten
heitä, jos joskus ottavat mennäkseen toista tietä.

Delobellen naisilla, jotka olivat kotiinsa suljettuina päivät
pitkään, oli tällaisia mykkiä tarkastuksia. Koska ikkuna oli
kapea, niin äiti, jonka silmät alkoivat kulua kovasta työstä,
kävi lähemmäksi päivää, nostetun musliini uutimen vastaan. Hänen
vieressään, mutta vähän kauempana, istui hänen tyttärensä, joka
mainitsi hänelle heidän päivälliset ohikulkijansa. Se oli heidän
huvinsa ja puheen aineensa; ja pitkät työ-tunnit tuntuivat
paljoa lyhemmiltä noiden, myöskin sangen kiireisien ihmisten
säännöllisen ilmestymisen väliytymisestä. Oli siinä kaksi nunnaa,
muuan herra harmaassa palttoossa, lapsi, joka vietiin kouluun ja
sieltä noudettiin, ja vanha puujalka virkamies, jonka askeleet
katuvierustalla kapsoivat kamalasti.

Hän nähtiin tuskin, tämä mies, sillä hän kulki aina, kun jo oli
pimeä, mutta hän kuultiin, ja joka kerta tuntui tuo kolina pikku
ontuvasta hänen ikävimpien ajatustensa julmimpana kaikuna. Kaikki nuo
katuystävät askarruttivat tietämättään molempia naisia. Kun satoi,
sanottiin:

"Nyt he kastuvat... Ehtiiköhän lapsi ennen rankkasadetta sisään?"
Ja vuoden-ajan muuttuessa, kun kevät-aurinko pani kadun vierustat
tulvimaan tai kun joulukuun lumi peitti ne valkoisilla kokkareillaan
ja mustilla levyillään, muistutti uuden vaatteuksen ilmestyminen
jollakulla heidän ystävistään molemmalle kotona olijoille: "Nyt on
kesä" tahi "jo tuli talvi."

Vaan tämäpä päivä oli ehtoopuoli toukokuulla, noita valoisia
ja ihania iltoja, jolloin kotielämä levittäytyy ulos avatuista
ikkunoista. Désirée ja hänen äitinsä liikuttelivat joutuisasti neulaa
ja sormia, tarkkaan ammentaen laskevan päivän viimeisiä säteitä
ennen lampun sytyttämistä. Kuului pihalla kisaavien lasten kirkunaa,
kumeita pianon ääniä ja kulku-kauppiaan huutoa, joka kadulla
veti puoleksi tyhjiä rattaitaan. Kaikkialla tuntui kevät-ilmaa,
hyasinttien ja syreenien sekaista tuoksua.

Äiti Delobelle oli vast'ikään laskenut työnsä käsistään ja kuunteli,
ennen ikkunan sulkemista, nojaten kyynärpäillään sen lautaan, hälinää
suuressa työkaupungissa, joka päivänsä lopetettuaan, onnellisena
kuljeskeli kaduilla.

-- Kah! tuossahan kulkee herra Sigismund. Hänpä tänään lähtee
aikaiseen tehtaalta... Pitenevät päivät ehkä sen tekevät, vaan
minusta näyttää, ett'ei kello vielä seitsemän ole... Mut kenenkäs
kanssa ukko on?... Sepä kummallista!... Eikö se ole... Totta toisen
kerran... Ihan se on kuin herra Frans... Vaan eihän se tok' ole
mahdollista... Kaukana täältä herra Frans on tällä hetkellä; ja sitte
ei hänellä ollut partaa... Oli mikä oli! Mutta kovin yhteen näköön...
Katsohan tuossa tok', tyttö.

Tyttö se vaan ei heitä tuoliaan, ei edes hievahdakaan. Tuijottavin
silmin, neula ilmassa kivettyneenä somaan työnteon liikkeeseen, on
hän lähtenyt sinimaahan, tuohon ihmeelliseen maahan, jonne pääsee
vapaasti, huolimatta niistäkään heikkoudesta. Franssin nimi, jonka
hänen äitinsä, sattuneesta yhtänäköisyydestä, koneentapaisesti
mainitsi, oli hänestä koko mennyt aika, täynnä haaveksimia ja
lämpimiä toiveita, yhtä haihtuvia, kuni puna, joka lehahti hänen
poskilleen, kun Frans iltaisin astui sisään puhellakseen hetkisen
hänen kanssaan. Kuinka tuo kaikki jo on kaukana! Silloin, näet, asui
hän pienessä viereisessä huoneessa, silloin kuultiin hänen askeleensa
portailla, ja hänen pöytänsä, jota hän veti lähemmäksi ikkunaa
piirustaakseen. Kuinka tuskallista ja kuinka suloista oli kuulla
hänen puhuvan Sidoniesta, istuessaan hänen jalkojensa luona matalalla
tuolilla, sill'aikaa kun hän laitteli kärpäsiään ja lintusiaan.

Työtä tehdessäänkin Désirée lohdutteli ja rohkaisi häntä, sillä
Sidonie oli matkaan saattanut Frans raukalle paljon pieniä huolia
ennen tuota suurta. Hänen äänensä, puhuessaan tuosta toisesta, hänen
silmäinsä loiste, häntä ajatellessaan hurmasivat Désiréen niin, että
kun Frans epätoivossa oli lähtenyt pois, hän jätti jälkeensä vielä
kovemman rakkauden, kuin se, jonka hän itse vei mukanaan, rakkauden,
jonka aina samallainen huone, istuva, liikkumatoin elämä säilytti
koskemattomana kaikkine katkeroine tuoksuineen, sillä välin kuin
Franssin rakkaus oli katoava, haihtuva vähitellen pitkien matkojen
aavoille ilmoille.

... Päivä sammuu kokonaan. Tyttö raukan valtaa kauhea suru illan
suloisten varjojen laskeutuessa. Menneen ajan onnellinen valkeus
heikkonee hänen silmissään, niinkuin päivänvalokin ikkunan loukossa,
jossa hänen äitinsä nojaa kyynärpäihinsä.

Yht'äkkiä aukenee ovi... Joku tuli, jota ei voi nähdä... Kuka se on?
Delobellen naisien luona ei käy koskaan vieraita. Äiti kääntyi ja
luuli ensin, että makasiinista tultiin viikon työtä hakemaan.

-- Mieheni meni vast'ikään teille... Meillä ei ole täällä enään
mitään. Herra Delobelle vei kaikki pois.

Mies lähestyy vastaamatta, ja kuta likemmäksi ikkunaa hän tulee,
sitä selvemmäksi käy hänen kuvansa. Se on iso, roteva, päivettynyt,
tuuheapartainen vaaleaverinen mies; äänensä on vahva, puheensa hiukan
kankea.

-- Vai niin, äiti Delobelle, ettekö siis minua tunnekaan?

-- Kyllä, herra Frans, minä tunsin teidät heti, sanoi Désirée hyvin
tyynesti, kylmällä, vakavalla äänellä.

-- Herranen aika! herra Frans. Joutuisaan juoksee äiti Delobelle
lampun luo, sytyttää sen, ja sulkee ikkunan.

-- Mitenkä! tekö, Frans ystäväni... Kuinka tyynesti hän sen lausua,
tuo pikkuinen... minä tunsin teidät heti... Voi sitä, jäämurua. Aina
hän on oleva sama.

Oikea pikku jäämuru todellakin. Hän on niin vaalea, niin vaalea; ja
Franssin kädessä on hänen kätensä ihan valkea, ihan kylmä.

Franssista hän on kaunistunut, vieläkin enemmän hienontunut.

Hänestä taas Frans on muhkea, kuin ainakin, silmäin osoite hiukan
väsyneen ja murheellisen näköinen, joka tekee hänen miehekkäämmäksi,
kuin hän lähtiessä oli.

Hänen väsymyksensä tulee äkkiarvaamattomasta, Sigismundin kauhean
kirjeen johdosta tehdystä matkasta. "Häväistys"-sanan kiihdyttämällä
oli hän lähtenyt heti paikalla matkalle, odottamatta virkavapauttaan,
tulevaisuutensa ja paikkansa uhalla; ja suoraa tietä niissäkään
pysähtymättä tuli hän Parisiin. Syytä on olla väsynyt, olletikin
kun kiirehtii perille ja koko ajan kärsimättömänä ja huolestuneena
epäilyksen, pelon ja alituisen neuvottomuuden vaiheella on kulkenut
matkan jo kymmeneen kertaan.

Surullisuutensa on aikaisemmilta ajoilta. Se alkoi silloin, kun
se, jota hän rakasti, kielsi naimasta hänen, ja kuitenkin, puolen
vuotta myöhemmin, meni hänen veljensä vaimoksi; kaksi kauheata iskua
perätysten, ja toinen vielä hirveämpi ensimmäistä. Totta on, että
Risler vanhempi, ennenkuin hän nai, oli kirjoittanut veljelleen
ja pyytänyt saada lupaa tulla onnelliseksi, ja sen teki hän niin
liikuttavilla, niin hellillä sanoilla, että saattamansa iskun julmuus
oli siitä hiukan lieventynyt; lopuksi sitte olo vieraalla maalla,
työ ja pitkät matkat pääsivät voitolle hänen huolestaan. Pohjalla
oli jäljellä ainoastaan syvä alakuloisuus. Joll'ei vaan sentään ja
viha tuota naista kohtaan, joka hänen veljeänsä häpäisee, olisi vielä
jonkinlaista vanhaa rakkautta?!

Vielä mitä! Frans Risler tahtoo vaan kostaa Rislerien kunnian
puolesta. Hän ei ole tullut rakastajana, mutta tuomarina; ja pitäköön
Sidonie puoliaan.

Heti suoraan, rautatieltä, oli tuomari mennyt tehtaalle, aikeessa
hämmästyttää ja siten odottamattomalla tulollaan saada silmän
räpäyksessä kaikki ilmi.

Kovaksi onneksi ei hän tavannut ketäkään.

Ikkuna varjostimet pienessä kartanossa puutarhan perällä olivat
olleet kiinni kaksi viikkoa.

Akilles ukko ilmoitti, että naiset asuivat asianomaisissa
huviloissaan, jonne molemmat osakkaat matkustivat joka ilta.

Fromont nuorempi oli mennyt makasiineista hyvin varhain; Risler
vanhempi oli vast'ikään lähtenyt.

Frans päätti puhutella vanhaa Sigismundia. Mutta oli lauantai,
maksu-ilta, ja hänen oli odottaminen, siksi kuin pitkä jono
työmiehiä, alkaen Akilleen kopista ja loppuen rahaston hoitajan
aituukseen, oli vähitellen rahansa saanut.

Vaikka kärsimättömänä ja hyvin murheissaan, oli tuo kelpo mies, joka
lapsuudesta saakka oli elänyt parisilaisten työmiesten joukossa,
hyvillä mielin ollessaan noiden vilkkaiden, omituisten tapojen
keskellä. Kaikista, sekä rehellisistä että paheellisista kasvoista
loisti tyytymys viikon loppumisesta. Näkyi, että heidän pyhänsä alkoi
lauantai-iltana kello seitsemän, rahaston hoitajan pikku lampun
ääressä.

Joka on elänyt kauppiasten parissa, se vaan tuntee tuon lepopäivän
viehätyksen ja juhlallisuuden. Monet köyhät ihmiset, kahlehdittuina
epäterveellisiin töihinsä, odottavat tuota siunattua sunnuntaita,
kuin raitista, heidän terveydelleen ja elämälleen välttämätöintä
tuulahdusta. Sepä hurmoitusta ja pauhaavan ilon tarvetta! Viikon
työn rasitus katoaa samalla kun koneiden höyry viheltäen ja tupruten
haihtuu ilmoille.

Työmiehet poistuvat aituuksen luota lukien heidän mustissa kourissaan
hohtavaa hopeata. Siinä nuristaan ja naristaan vääryydestä; poissa
olleista tunneista ja edeltäkäsin saaduista rahoista; ja keskeltä
rahan helinää kuuluu Sigismundin levollinen ja armotoin ääni, joka
järkähtämättä puolustaa isäntänsä etuja.

Frans tunsi kaikki maksun näytelmät. Äänestä hän erotti valheen
ja toden. Hän tiesi kuka anoi enempää perheelleen, maksaakseen
leipurille, rohtolaan, tai koulumaksut, kuka juomiseen ja vielä
pahempaan. Surulliset, kuihtuneet varjot kulkivat edestakaisin
tehtaan portilla, luoden pitkiä katseita pihan perälle, hän tiesi,
että kaikki siinä odottivat ja tähystelivät, kuka isää, kuka miestä,
viedäkseen heidät pikemmin kotia, muistuttavalla ja kehoittavalla
äänellä.

Oi! noita avojalkaisia, lapsukaisia, pikkaraisia, vanhoihin huiveihin
kapaloittuja ja likaisia naisia, joiden kyynelten liottamat kasvot
olivat yhtä vaaleat, kuin heidän valkoiset päähinensä.

Oi! tuota lymyävää pahetta, joka maleksii maksun ympärillä, hökkeliä,
jotka valaistaan mustien katujen perällä ja juomaloiden himmeitä
ikkunoita, joiden takana tuhannet viinimyrkyt levittävät valheellisia
värejään.

Frans tunsi kaikki nuo kurjuudet; mutta ne eivät olleet koskaan
näyttäneet hänestä niin surkeilta, niin sydäntä kouristavilta, kuin
tänä iltana.

Maksu oli loppunut, ja Sigismund tuli ulos konttooristaan.

Molemmat ystävät tunsivat toisensa ja syleilivät; ja neljäksi
kolmatta tunniksi seisahtuneen tehtaan tyhjien huoneusten
hiljaisuudessa selitti rahaston hoitaja Franssille asian laidan.
Hän kertoi Sidonien käytöksestä, hurjista tuhlauksista ja talon
i'äksi menetetystä maineesta. Risleriläiset, näet, olivat ostaneet
huvilan Asnieressa, erään näyttelijättären entisen talon, johon
hyvin ylellisesti olivat asuttuneet. Heillä oli hevosia ja vaunuja,
loistoisuutta ja elämää! Yli kaiken huoletti kelpo Sigismundia
se, ett'ei Fromont nuorempi enää melkein ollenkaan ottanut rahaa
kassasta, ja yhtä kaikki kulutti Sidonie enemmän kuin milloinkaan.

-- Mulla ei ole luottamusta!... sanoi onnetoin rahaston hoitaja,
ravistaen päätään... Mulla ei ole luottamusta.

Sitte jatkoi hän alentaen äänensä:

-- Mutta veljesi, Frans kulta, veljesi?... Kukas sen selittää? Hän
vaan käypi keskellä kaikkea tuota, silmät taivasta kohti, kädet
lakkarissa ja aprikoipi kuuluisaa keksintöään, joka kovaksi onneksi
ei suju sukkelaan... Hä! sanonkoma sulle?... Hän on joko lurjus tahi
hölmö.

Niin puhellessaan kävelivät he puutarhassa, seisahtuivat ja lähtivät
taas käymään. Frans luuli näkevänsä pahaa unta. Pikainen matka,
paikan ja ilmanalan rutto muutos, Sigismundin loppumatoin sana tulva,
uusi käsitys Risleristä ja Sidoniesta, Sidoniesta, jota hän kovasti
oli rakastanut, kaikki nuo seikat huumasivat hänen, tekivät hänen
mielettömäksi.

Oli myöhä. Sigismund pyysi hänen yöksi Montrougeen; hän kielsi,
lykäten verukkeeksi väsymystä, ja jäätyään yksin Maraiseen, tuohon
arveluttavaan ja ikävään aikaan päivästä, joka jo on loppunut, vaan
jolloin kaasu ei vielä ole sytytetty, kävi hän koneentapaisesti
vanhaa asuntoaan kohti Braquekadulle.

Sisään-käytävässä oli ilmoitettu: _Poikamiehen huone_ vuokrattavana.

Se oli juuri sama huone, jossa hän oli kauan aikaa asunut veljensä
kanssa. Hän tunsi maantieteen kartan, joka neljällä neulalla oli
pistetty kiinni seinään, porras-ikkunan ja Delobelleläisten pienen
levyn: _Lintuja ja kärpäsiä kuosiksi_. Heidän ovensa oli lengolla ja
hän astui sisään.

Tietysti hänellä ei ollut koko Parisissa turvallisempaa suojaa,
jossa häntä olisi siten kohdeltu ja jossa hän voi niin rauhoittaa
levotointa sieluaan, kuin tuossa uuraassa, hiljaisessa kodossa.
Hänen eksyneen elämänsä hyökynässä oli se ikäänkuin tyynenä, syvänä
valkamana, valon ja rauhan satamana, jossa naiset tekevät työtä
miehiään ja isiään odottaessaan, sillä välin kuin ulkona tuuli
ulvoo ja meri kuohuu. Erittäinkin oli se, ilman että hän voi siitä
itselleen tehdä tiliä, varmojen tunteiden yhteys ja se hellyyden
suloinen ihme, joka saattaa rakkauden meitä kohtaan kalliiksi,
vaikk'emme omaa vastarakkauttakaan.

Désirée, tuo armas pikku jäämuru, rakasti häntä kovin. Hänen
silmänsä loistivat ihmeellisesti, joutavistakin asioista Franssille
puhuessaan. Niinkuin fosforiin kastetut esineet helottavat kaikki
yhtälailla, niin pieninkin sana, jonka Frans lausui, valaisi hänen
sievät ilosta loistavat kasvonsa. Mikä mieluinen levähdys Franssille
Sigismundin tuimuuksien perästä.

He haastelivat keskenään vilkkaasti, sillä aikaa kuin äiti Delobelle
kattoi pöytää:

-- Syöttehän meidän kanssa, eikö niin, herra Frans?... Isä meni
viemään työtä; mutta hän tulee varmaan päivälliseksi.

Hän tulee varmaan päivälliseksi!

Oiva vaimo lausui tämä jonkinmoisella ylpeydellä.

Tosiaankin, siitä saakka kuin hänen teaatteri hankkeensa raukesi, ei
kuuluisa Delobelle enää syönyt kaupungilla, ei edes niinä iltoinakaan
kuin hän kävi rahoja noutamassa. Onnetoin tirehtööri oli syönyt
niin monta kertaa velaksi ravintolassaan, ett'ei hän uskaltanut
sinne enää palatakaan. Korvaukseksi siitä ei hän lauantaisin koskaan
jättänyt tuomatta mukanaan paria, kolmea nälkäistä ja odottamatointa
ruokavierasta, vanhoja tovereja, kova-onnisia. Niinikään tuli hän
sinäkin iltana kotia, erään Metsin teaatterin traagikon ja Angersin
teaatterin koomikon saattaessa, jotka molemmat olivat palvelukseen
saatavina.

Koomikko, parta sileäksi ajettuna, ryppyinen ja lamppu partaan
tulista näivettynyt, oli vanhan veitikan näköinen; traagikko kävi
pieksut jalassa ilman vähääkään näkyvää liina vaatetta. Sisään
astuessaan ilmoitti Delobelle mahtipontisesti heidän tulonsa, mutta
Frans Rislerin näky keskeytti hänen esittelynsä.

-- Frans!... Frans veliseni!... huudahti vanha ilveilijä
melodramaatillisella äänellä viuhtoen suonenvedon tapaisesti
käsillään, vasta pitkän ja juhlallisen tervehdyksen perästä, esitteli
hän päivällisvieraansa toinen toisilleen.

-- Herra Robricart, Metzin teaatterista.

-- Herra Chandezon, Angers'in teaatterista. -- Frans Risler,
insinööri.

"Insinööri" sanan lausui Delobelle hyvin pontevasti.

Isänsä ystäväin sisään tultua, meni Désiréen suu nyrpälleen. Olisi
ollut niin hauska olla tänään omiensa kesken. Mutta suuri mies huoli
siitä viis! Hänellä oli kyllin työtä lakkariaan tyhjentäessään. Ensin
veti hän esille mainion piirakkaan; "naisille", sanoi hän, unhottaen,
että hän itse piti siitä. Sen jälkeen tuli meriäyriäinen, sitte oiva
lihamakkara, sokeritettuja kastanjia ja kirsimarjoja, ensimmäisiä
sinä vuonna.

Sill'aikaa kuin innostunut traagikko kohotteli näkymättömän paidan
kaulusta ja koomikko teki "gnuff, gnuff" liikkeen, joka jo kymmenen
vuotta oli ollut Parisissa unohduksissa, ajatteli Désirée kauhistuen,
minkä kauhean rei'än tuo äkki-arvaamatoin ateria oli tekevä heidän
niukoissa viikko rahoissaan, ja äiti Delobelle häärien mullisti koko
kaapin löytääkseen tarvittavan määrän syömäneuvoja.

Ateria oli hyvin iloinen. Molemmat näyttelijät syödä ahmasivat,
Delobellen suureksi iloksi, joka kaivoi esille vanhoja muistoja
näyttelijä-elämästä. Ei toista kurjempaa! Ajatelkaa kannattimien
pirstaleita, sammuneita lamppuja ja vanhaa varastoa, homehtuneita ja
murskaksi hajoavia näyttämön tarvekaluja.

Puhellen ystävällisesti keskenään halpaa ja raakaa siansaksaa, ja
sinutellen toisiaan, kertoivat he lukemattomista menestyksistään;
sillä, heidän puheesta päättäen, oli yleisö ihastuneena taputellut
jokaiselle ja koko kaupungit riemastuneina antaneet heille seppeleitä.

Puhellessaan söivät he, niin kuin näyttelijät syövät, istuen,
kolmenneljättä osaa kasvoista yleisöön päin näennäisesti kiirehtien,
kuin paperilaatikoista illastavat teaatteri vieraat, vuoroon puhuen,
vuoroon syöden, kokien tehdä vaikutusta tavallaan, asetella lasia,
lähentää tuolia, lausua tyytymyksensä, kummastuksensa, ilonsa,
säikähdyksensä ja hämmästyksensä, taidokkaasti käsittelemällä veistä
ja haarukasta. Äiti Delobelle kuunteli heitä hymyillen.

Eipä olla kolmekymmentä vuotta näyttelijän vaimona, hiukan tottumatta
noihin omituisiin tapoihin.

Mutta pieni pöydän kolkka oli erotettu muista ruokavieraista
ikäänkuin pilvellä, joka sieppasi raa'at sanat, naurun honotukset
ja kerskaukset. Frans ja Désirée puhuivat hiljakseen kuulematta,
niitäkään, mitä heidän ympärillä sanottiin. Heidän lapsuutensa
tapaukset, naapurien tarinat, koko hämärä mennyt aika, jolla ei ollut
muuta arvoa, kuin että se oli heidän yhteisenä heränneenä muistona,
ikäänkuin yhtälailla molempien silmissä loistavana säkenenä, oli
heidän suloisen puhelmansa aineena.

Yht'äkkiä pilvi repeytyi ja Delobelle'n kamala ääni keskeytti
haastelun:

-- Etkö ole nähnyt veljeäsi? kysyi hän Franssilta, ett'ei muka
kokonaan jättäisi häntä syrjään... etkä hänen vaimoaan myöskään?...
Kas! siinä sinä näet rouvan vasta. Pukineita, veli kulta, ja
muhkeutta! Muuta en sanokaan. Heillä on oikea hovi Asnières'sa.
Chèbeläiset ovat siellä myöskin... Niin! tuo kaikki, pyhä veli, se
meidät pysyttää kaukana. Rikkaaksi kun tullaan, halveksitaan vanhat
toverit... Ei puhuta sanaakaan, ei tulla koskaan vieraisin... Minä
puolestani, näet sen, siitä vähät, mutta noita naisia kohtaanhan se
tosiaan on loukkaavaa...

-- Oi, isä, sanoi Désirée vilkkaasti, tiedättehän sen hyvin, että me
rakastamme Sidonieta liika paljo voidaksemme olla hänelle vihoissaan.

Näyttelijä löi raivoisasti nyrkkinsä pöytään:

-- He, sepä se juuri väärin on... Vihoissaan täytyy olla ihmisille,
jotka vaan toista tahtovat loukata ja sortaa.

Hänellä oli vielä sydämellään teaatteri hankkeesensa kielletyt rahat,
eikä hän muutoin koettanut salata vihaansa.

-- Jospa tietäisit, sanoi hän Franssille, jospa tietäisit sitä rahan
hukkaa. Oikein käy sääliksi... Ei siellä ole lainkaan vakavuutta, ei
järkevyyttä... Minä itse juuri tässä pyysin veljeltäsi pienen summan
tulevaisuuttani turvatakseni ja hänelle vakuutin melkoisen voiton.
Kielsi kun kielsikin... Hitto vie! rouva on aivan liian vaativa. Hän
ratsastaa, ajelee vaunuissa kilpa ajoihin ja antaa miehelleen saman
kyydin kuin hevoselleenkin ajellessaan pikkuisissa ajoneuvoissaan...
Meidän kesken, min'en luule että hän on onnellinen, tuo kelpo Risler.
Kyllä hän tuon pikku vaimon kanssa on kaikkia kokea saanut...

Entinen näyttelijä lopetti tiraadinsa iskemällä silmää koomikolle ja
traagikolle, ja hetken kuluessa kesti heidän kesken kaikenlaisten
katseiden, hymyilemisten, "he, he!" ja "hum, hum'in!" vaihtelua,
kaikenlaista salakäsitysten pantomiimia.

Frans oli kuin maahan kaivettu. Vasten hänen tahtoaankin kohtasi
kauhea varmuus häntä joka haaralta. Sigismund oli puhunut tavallaan,
Delobelle samoin. Loppupäätös oli sama.

Onneksi oli päivällinen syöty. Kolmet näyttelijät nousivat pöydästä
ja menivät Blondelkadun olutmyymälään. Frans jäi molempien naisten
kanssa.

Nähdessään hänet vieressään, lempeänä ja ystävällisenä, innostui
Désirée yht'äkkiä kiitollisuudesta Sidonieta kohtaan. Hän arveli,
että Sidonien jalomielisyydelle sittenkin hänen tuli olla kiitollinen
tästä onnen haameesta, ja tämä ajatus rohkaisi häntä puolustaakseen
vanhaa ystävätään:

-- Näette, herra Frans, ei tarvitse uskoa kaikkia, mitä isäni kertoi
kälystänne. Hän liioittelee aina vähäsen, tuo isä kulta. Minä sen
tiedän hyvin, ett'ei Sidonie kykene tekemään kaikkea pahaa, josta
häntä syytetään. Olen varma että hänen sydämensä on pysynyt samana ja
että hän yhä rakastaa ystäviään, ehkä hän heitä laimin lyö hiukan...
Elämä se on semmoista... Tahtomattansakin sitä eritään. Eikö se ole
totta se, herra Frans?

Oi, kuinka hän näytti Franssista sievältä, noin puhellessaan. Ei
koskaan ollut hän yhtä hyvin huomannut noita hienoja piirteitä
ja tuota ylimyksellistä hipiää; ja, pois lähtiessään iltasella
liikutettuna tuosta innosta ja tavasta, jolla Désirée puolusti
Sidonieta, ajatteli Frans Risler, hyvillä mielin, että lapsukainen
oli häntä rakastanut, että hän ehkä rakasti häntä vieläkin ja
säilytti sydämensä pohjalla hänelle lämpimän, turvallisen paikan,
jonne paetaan ikäänkuin suojaan elämän verisaunasta.

Maatessaan entisessä huoneessaan, matkan liikunnon, aaltojen ja kovan
tuulen tuudittamana, jommoinen tunne aina seuraa pitkiä merimatkoja,
uneksi hän kaiken yötä nuoruutensa ajasta, pikku Chèbestä, Désirée
Delobellesta, heidän kisailuista ja töistä ja Centraalikoulusta,
jonka suuret rakennukset, lähellä häntä, lepäsivät synkkinä Marais'in
pimeiden katujen keskellä.

Kun sitte, aamun tultua, aurinko, ilman uutimia olevista ikkunoista
paistoi häntä vasten silmiä muistuttaen hänelle velvollisuuden
tunteen ja päivän huolet, uneksi hän, että oli aika mennä kouluun ja
että hänen veljensä, tehtaalle mennessään, ra'oitti ovea, huutaen
hänelle:

-- Ylös! laiskuri, ylös!...

Tuo rakas ääni, liian vilkas, liian todellinen ollakseen unta, sai
hänen aukaisemaan silmänsä kokonaan.

Risler seisoi hänen vuoteensa luona, vartoen hänen heräämistään
ihmettelevällä, hiukan heltyneellä hymyllä; ja todistukseksi, että se
varmaan oli Risler, oli se, että hän ilosta, nähtyään veljensä, ei
tietänyt muuta sanoa kuin:

-- Minä olen tyytyväinen... minä olen tyytyväinen.

Vaikka olikin pyhäpäivä, oli Risler, niinkuin tavallisesti, tullut
tehtaalle saadakseen rauhassa ja levossa miettiä painintaan. Kohta
kuin hän oli tullut, ilmoitti Akilles ukko hänelle hänen veljensä
pysähtyneen Braque kadun varrelle, ja Risler lähti sinne heti
iloissaan ja hämmästyneenä, mutta pahoillaan, ett'ei hän ollut saanut
tietoja edeltäpäin, sekä erittäin, ett'ei hän saanut olla yhdessä
Franssin kanssa jo ensimmäisenä iltana; tuo mielipaha keskeytti hänen
puheensa tuon tuostakin ja kaikki, mitä hänellä oli sanottavana, jäi
kesken tuhansien eri kysymysten, ilon ja tyytymyksen tähden. Frans
syytteli väsymystä ja huvia, kun sai olla taas entisessä huoneessaan.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Risler; mutta nyt en sinua päästäkkään... ja
sinä tulet Asnières'iin heti... Tänään olkoon minulla lupapäivä...
Näet, nyt on mahdotointa enää tehdä työtä, kun sinä juuri olet
tullut... Mutta Sidoniellapa on oleva siitä silmät suurena ja mieli
hyvä... Me olemme hyvin usein puhuneet sinusta... Sepä onni! Sepä
onni!

Ja miesparka loisti ilosta, hänkin kävi puheliaaksi, tuo hiljainen
ihminen, ihaili Franssiaan, sanoi hänen kasvaneen. Olihan
Centraalikoulun oppilas yhtä kaikki koko jykeä jo lähtiessäänkin;
mutta hänen piirteensä olivat vakaantuneet, hartiansa olivat käynee
leveämmiksi, ja paljon oli väliä tuosta poikakyörästä joka ryhdiltään
koululaisena pari vuotta sitten oli lähtenyt Ismailiaan, tähän
kauniisen, ruskettuneesen, vakavaan ja lempeään merirosvoon.

Rislerin häntä katsellessa, Frans puolestaan tarkasteli veljeään, ja,
pitäen hänen aivan samana, yhtä suorana, yhtä lempeänä ja silloin
tällöin yhtä hajamielisenä, kuin ennenkin, arveli hän:

-- Ei! se on mahdotointa... hän on vieläkin kunnon mies.

Silloin, ajatellessaan kaikkea, mitä oli tohdittu olettaa, kääntyi
koko hänen vihansa tuota ulkokullattua rietasta vaimoa kohtaan, joka
niin hävyttömästi ja rankaisematta petti miehensä, että saattoi
luulla hänen olevan osallisena rikoksessa. Kyllä siitä oli oleva
kauhea selitys heidän kesken, ja ankarasti aikoi hän puhua hänelle.
-- Minä kiellän teitä, rouva, kuulettehan, minä kiellän teitä
häpäisemästä veljeäni!...

Sitä hän ajatteli koko matkan, nähdessään vielä hoikkien puiden
vilahtavan pitkin Saint-Germain'in rautatien vartta. Risler istui
hänen vastassaan ja jutteli juttelemistaan. Hän puheli tehtaasta
ja heidän asioistaan. Kukin oli edellisenä vuonna voittanut
neljäkymmentä tuhatta francia; mutta toista siitä tulee kun
_painin_ alkaa käydä... "Kiertävä painin, Franssiseni, kiertävä- ja
kaksitoistakulmainen, joka yhdessä pyöräyksessä tekee kahdestatoista
viiteentoista väriseen kuvaukseen tulipunasta ruusunpunaselle,
tummanvihreätä heleänvihereälle, sekoittamatta tai imemättä värejä,
vahingoittamatta lähivärejä tai turmelematta ja poistamatta muita...
Ymmärrätkös sen, veikkoni?... Kone, joka työskentelee yhtä
taidokkaasti kuin ihminen... Se on mullistus seinäpapereille."

-- Mutta, kysyi Frans, hiukan levotoinna, oletko jo keksinyt
painimesi vai etsitkö sitä vielä?

-- Löytänyt... perin löytänyt!... Huomenna näytän sinulle kaavan.
Samalla olen keksinyt myös automatisen koneen, joka ripustaa paperit
kuivattimelle... Ensi viikolla menen ylös meidän ullakollemme ja
te'etän läsnä ollessani itse, salassa ensimmäisen koneeni. Kolmen
kuukauden perästä on minulla oleva patentti ja _painin_ käymässä...
Saat nähdä, veli Frans, että siinä on meidän kaikkien rikkautemme...
ja arvaathan kuinka olen tyytyväinen voidessani palkita vähän
Fromont'ilaisia siitä hyvästä, mitä minulle ovat tehneet... Niin,
näet tosiaankin, Jumala on vuodattanut minulle yltäkyllin hyvää
elämässäni.

Ja annahan kun hän siitä sitte lähti luettelemaan menestyksiään.
Sidonie, näet, oli paras olento maailmassa, armahin pikku vaimo, joka
tuotti hänelle paljon kunniaa. Heillä on viehättävä koto. Heillä käy
vieraita, sangen hienoa seuraa. Vaimonsa laulaa kuin satakieli, josta
kiitos rouva Dobson'in osoitteelliselle opetustavalle. Sekin oikein
hyvä ihminen, tuo rouva Dobson... Yksi ainoa asia kiusasi Risler
raukkaa, nimittäin käsittämätöin epäsopu Sigismund'in kanssa. Frans
ehkä auttaa häntä selittämään salaisuuden.

-- Kyllä! kyllä minä autan, vastasi Frans kiristäen hampaitaan; ja
vihan puna kohosi hänen kasvoihinsa, ajatellessaan, että oli voitu
epäillä tuota suoraa ja vilpitöintä, miestä. Onneksi oli hän tullut
panemaan kaikki asiat kohdalleen.

Tultiin tuosta Asnières'iin. Frans huomasi jo sen kaukaa
oikullisista, tornin tapaisista portaista, loistavine, uusine
ja sinisine vuolukivikattoineen. Se näytti olevan vaseti tehty
Sidonielle, oikeaksi häkiksi tuolle kirjava- ja heleä-höyheniselle
linnulle.

Se oli kaksikerroksinen Schveitsiläisrakennus, jonka kirkkaat ikkunat
puna-alustuksine uutimineen näkyi rautatielle, kuvastaen vehreän.
nurmikon perältä, jolla koreili kauhean iso metalli pallo.

Joki juoksi aivan läheltä, muistuttaen Parisia puomineen,
kylpyhuoneineen, suurine lossineen ja vähin laine keikutteli monia
pieniä, keveitä valkamaan sidottuja venosia hiilipölyn peittämine
vaateliaine, juuri ikään maalattuine nimineen. Ikkunoistaan voi
Sidonie nähdä rannalla olevat ravintolat, jotka, olleti viikon
kuluessa hiljaisia, pyhinä vilisivät kirjavaa hälisevää kansaa,
joiden ilot sekaantuivat airojen raskaisiin mulahduksiin ja lähtivät
molemmilta rannoilta yhtyäkseen joen yläpuolella tuohon melun ja
huudon, naurujen ja laulujen virtaan, joka, juhlapäivinä nousee ja
laskee lakkaamatta Seine'ltä kymmenen penikuorman matkalla.

Viikon aikana nähtiin siellä harhailevan renttuja, joutoväkeä ja
kulkulaisia, miehiä, suuret, leveät ja suippopäiset olkihatut
päässä, villa mekko yllä, ja naisia, jotka toimetoinna istuivat
vieruilla, katsella töllistellen kuin lehmät laitumella. Kaikki
kiertävät saksat, soittoniekat ja silmänkääntäjät seisattuivat
siihen, kuin kaupungin läheisyyteen. Rannikko oli täynnä heitä ja
samaten pienet kyysät joen partailla aina aukenivat heidän saapuessa;
valkoiset, avonaiset liivit, pörröiset hiukset ja piippunysä näkyivät
ikkunoista, vakoillen tuota kiertävää törkyä, joka muistutti Parisin
läheisyyttä.

Se oli ikävää ja inhoittavaa. Tuskin orastunut ruoho kellersi
tallattuna maassa. Pöly oli mustaa; ja kumminkin kulkivat joka
torstai, ylhäiset kokotit sen kautta Casinoon kauhealla pauhinalla
huonoissa vuokravaunuissaan. Kaikki tuo miellytti Parisilaista
Sidonieta riivattua. Asnières'ista, oli pikku Chèbe, näet,
lapsuudessaan kuullut kuuluisan Delobellen puhuvan, joka olisi
tahtonut omata tuossa väylässä, kuin monet muutkin näyttelijät,
pienen huvilan, maakaistaleen, jonne, teaatterista päästyä, mennään
junalla kello puoli yksi yöllä.

Sidonie Risler toteutti kaikki pikku Chèben unelmat.

Molemmat veljet tulivat satamaportille, johon avain tavallisesti
oli jätetty. He astuivat sisään ja kulkivat vielä nuorien pensaiden
keskitse. Missä oli biljaardisali, missä puutarhurin huone, missä
pieni lasinen ansari, jotka muistuttivat schveitsiläisten majojen
eri osia, joita annetaan leluiksi lapsille: kaikki oli niin
köykäistä, tuskin maahan kiinnitettyä ja valmiina pois lentämään
vähimmästäkin vararikon tai oikun tuulen puuskasta. Oikea kokotti- tai
peluri-huvila.

Frans katseli ympärilleen hiukan hämillään. Perällä, kukka-vassien
ympäröimälle perrongille, aukenivat salin korkeat ikkunat.
Amerikalainen nojatuoli, kokoon pantavia renkkuja ja pöytä,
jolla kahvi oli tarjottuna, seisoivat oven luona. Sisältä kuului
pianonakkordeja, ja epäselvää laulunhuminaa.

-- Kyllä maar' Sidonie hämmästyy, sanoi kelpo Risler kävellessään
hiljaa hiekalla; hän ei odota minua ennenkuin illalla... Nyt opettelee
hän rouva Dobson'in kanssa.

Ja avaistuaan nopeasti oven, huusi hän kynnykseltä, sisään astumatta,
suurella äänellä:

-- Arvaa, kuka minulla on mukanani.

Rouva Dobson, joka istui yksin pianon ääressä, hypähti ylös, ja
salin perältä, vierasmaisten kasvien takaa, jotka seisoivat kopeina
kauniilla pöydällä, nousivat kiiruusti Georges ja Sidonie esiin.

-- Kuinka minua pelästytitte... sanoi Sidonie astuessaan Risleriä
kohti. Hänen valkoisen peignoir'insa poimukset, joita siniset nauhat
risteilivät ikäänkuin pienet taivaan viirut pilvien välistä liehuivat
lattialla, ja päästyään hämmeksistään, astui hän, miellyttävän
näköisenä ja ikuinen pikku hymy huulillaan, miestään suutelemaan ja,
tarjoten Franssille otsansa; sanoi:

-- Hyvää päivää, veljeni.

Risler jätti heidät kahden kesken ja lähestyi Fromont nuorempaa, joka
hänen kummakseen oli siellä:

-- Kah, Chorche, sinä olet täällä... Minä luulin sinun olevan
Savignyssä.

Niin kyllä, nähkäähän... Minä tulin... Minä ajattelin, että te
sunnuntaisin olette Asnières'issa... Minun oli puhuttava eräästä
asiasta...

Nopeasti, takertuen sanoihinsa, lähti hän puhelemaan hänelle jostakin
tärkeästä tilauksesta. Vaihdettuaan muutamia yhden tekeviä sanoja
Franssin kanssa, joka häntä välinpitämättömästi kuunteli, katosi
Sidonie. Rouva Dobson jatkoi hiljaisia tremolojaan, jommoisilla
teatterissa säestetään kriitillisiä kohtia.

Laita oli se että tämäkin oli jotenkin jännittävä. Rislerin hyvä
mieli vaan karkoitti kaiken väkinäisyyden. Hän pyysi anteeksi
osakkaaltaan, ett'ei ollut kotona ja tahtoi näyttää Franssille
talonsa. Salista mentiin talliin, tallista aittoihin, vajoihin ja
ansareihin. Kaikki oli uutta, loistavaa ja komeata, mutta liian
pientä ja epämukavaa.

"Mutta, sanoi Risler hiukan ylpeillen, siihen on mennyt paljo rahaa!"

Hän halusi, että ihmeteltäisi Sidonien ostoja mitä tarkimmasti,
näytti kaasu- ja vesijohdon joka kerroksessa, täysikuntoiset
soittokellot, puutarhakaluston, englantilaisen biljaardin,
kylpykoneet, ja kaikkea näyttäessään lausui hän kiitollisuutensa
Fromont nuoremmalle, joka, hänen kauppahuoneensa osakkaana, nimen
omaan oli antanut hänelle rikkauden.

Joka kerta kuin Risler vuodatti kiitollisuuttansa, väisti Georges
Fromont häveten ja rasitettuna Franssin omituista katsetta.

Aamiainen puuttui hilpeyttä.

Rouva Dobson puhui melkein yksin, onnellisena saada kellua keskellä
romantillista juonta. Tuntien, tai pikemmin luullen tuntevansa perin
pohjin ystävänsä histoorian, käsittäen Franssin salaisen vihan,
vanhan kiihkeän rakastajan vihana, joka näkee toisen sijassaan, ja
Georges'in levottomuuden kilpailijan tulon hellittämänä, rohkaisi
hän. toista katseella, lohdutti toista hymyllä, ihmetteli Sidonien
levollisuutta, ja lykkäsi kaiken ylenkatseensa tuolle inhottavalle
Rislerille, röyhkeälle ja julmalle tyrannille. Hänen ponnistuksensa
tarkoittivat erittäinkin, ett'ei pöytään pääsisi tuo kauhea
hiljaisuus, jota haarukkaiden ja lautasten kalina naurettavasti ja
tukalasti säestää.

Oitis aamiaisen loputtua, ilmoitti Fromont nuorempi palaavansa
Savignyyn. Risler vanhempi ei uskaltanut pidättää häntä,
ajatellessaan, että rakas rouva Chorche viettäisi ihan yksin pyhänsä
kotona; ja voimatta sanoa sanaakaan lemmitylleen lähti rakastaja
kovassa helteessä mennäkseen jälkeen puolisen junalla, asemalle asti
hänen miehensä seuraamana, joka ei millään mokomin tahtonut jättää
häntä saattamatta.

Rouva Dobson istui hetken Franssin ja Sidonien kanssa
pienessä lehtimajassa, jonka niiniköynnös tahditti punaisilla
kukkasilmikoillaan; sitte, nähden vaivaavansa heitä, meni hän saliin,
ja, niinkuin vast'ikään Georges'in ollessa, kävi hän soittamaan ja
laulamaan vienosti, tuntehikkaasti. Hiljaisessa puutarhassa oli
tuo kuolehtuva soitanto, joka hiipi lehvien läpi, ikäänkuin linnun
kuherrusta myrskyn tulossa.

Vihdoin he olivat yksin.

Toukokuun aurinko paahtoi kovasti vielä harvalehtiseen majaan.
Sidonie varjosti kädellänsä silmiään, katsellessaan rannalla
kulkijoita. Frans katseli myöskin ulospäin, mutta toiselle haaralle;
ja molemmat, kokien näyttää ihan riippumattomilta toinen toisestaan,
kääntyivät samalla kertaa toisiinsa yhtäläistä liikettä ja ajatusta
noudattaen.

-- Minulla on teille puhumista, sanoi Frans, juuri kuin Sidonie oli
au'aista suunsa.

-- Minulla kanssa, vastasi hän totisesti; mutta mennään tänne...
täällä on parempi olla.

Ja he menivät yhdessä pienen puutarhan perälle rakennettuun
paviljongiin.



II.

Selitys.


Todellakin oli aika tuomarin tulla.

Parisin kurimuksessa pyöri pikku vaimo huimasti. Köykäisyytensä
pysytteli hänen vielä ylähällä; mutta liiat menot, loistonsa,
yhä kasvava soveliaisuuden halveksimisensa, kaikki ennusti hänen
kohta kaatuvan kumoon, vetäen perässään miehensä kunnian ja
ehkäpä hävittäen myöskin suuren kauppahuoneen rikkauden ja nimen
hurjuudellaan.

Keskus, jossa hän eli, riennätti vieläkin hänen lankeemustaan.
Parisissa, noissa pikkukauppiasten kaupungin osissa, jotka ovat
oikeita maaseutukaupunkeja, kateellisuuteensa ja kielittelemisiinsä
nähden, oli hän pakoitettu olemaan varovaisempi; mutta Asnières'issa,
keskellä näyttelijäin huviloita, salaisia asumuksia ja kaikenlaisia
virkaheittoja, ei häntä enää vaivannut mikään. Häntä ympäröi
ilma-piiri, täynnä pahetta, joka hänelle sopi ja jota hän hengitti
ilman vastenmielisyyttä. Tanssiaissoitto huvitti häntä iltasin, hänen
kävellessä pienessä puutarhassaan.

Kerran, yöllä, naapuritalosta kuulunut pistoolin laukaus, joka
koko tienoolla levitti huhun inhosta ja tyhmästä juonesta, saattoi
hänen uneksimaan samallaisista seikkailuista. Hänkin olisi tahtonut
olla osallisena "jutuissa." Hänellä ei ollut mitäkään rajaa
enää puheessaan ja vaatteuksessaan; niinä päivinä, jolloin hän
ei ollut kävelemässä Asnières'in rannikolla, lyhyt hame päällä
ja keppi kädessä, niinkuin joku komea nainen Trouvillessa tai
Houlgatessa, istui hän kotonaan puettuna peignoir'iinsa, aivan kuin
naapurinsa ihan työttömänä, tuskin huolien talostaan, jossa häneltä
varastettiin kuin kokotilta, hänen siitä mitäkään tietämättä. Aamut
pitkään nähtiin hänen ratsastelevan ulkona, kotona taas hän puheli
tuntikaudet neitsyensä kanssa kummallisista naapureistaan.

Vähitellen vaipui hän entiselle tasapinnalleen, jopa alemmaksikin.
Rikkaasta, vakavasta porvaristosta, johon hänen naimisensa hänen
oli kohottanut, langeta keikahti hän elättinaisten riviin.
Matkustelemalla rautatiellä oudosti koristeltujen naisten parissa,
joilla oli hiukset silmillä à la chien tai hajallaan selässä à la
Geneviève de Brabant, muuttui hän vihdoin heidän kaltaiseksi. Kaksi
kuukautta oli hän vaaleatukkaisena, Rislerin suureksi ihmeeksi ja
hämmästykseksi nukkensa muutoksesta. Georgesia taas nuo hulluudet
huvittivat, hän kun niissä luuli näkevänsä aina vaan uusia naisia.
Hän se oli oikea mies, talon isäntä.

Sidonieta huvittaakseen oli hän hankkinut hänelle jotakin seuran
tapaista, naimattomia veikkojaan, muutamia iloisia kauppamiehiä, vaan
tuskin koskaan naisia; naisilla, näet, on liian hyvät silmät. Rouva
Dobson vaan oli ainoa nais-ystävä.

Pantiin toimeen suuria päivällisiä, veneretkijä ja ilotulituksia.
Päivästä päivään kävi Risler raukan asema yhä hullummaksi, yhä
loukkaavammaksi. Kun hän iltasella tuli kotia väsyneenä ja huonoissa
vaatteissa, oli hänen heti mentävä huoneesensa, hiukan toalettiansa
tekemään.

-- Meillä on vieraita päivälliseksi, sanoi hänen vaimonsa; joutukaa.

Ja viimeiseksi kävi hän ruo'alle, tervehdittyään ensin kaikkia
vieraita pöydän ympärillä, noita Fromont nuoremman ystäviä, joiden
nimet hän tuskin tunsi. Omituista, että tehtaan asiat käyteltiin
usein tässä pöydässä, johon Georges toi tuttaviaan maksavan isännän
levollisessa vakuudessa.

"Asioima-aamiaiset ja päivälliset!" Rislerin silmissä selittivät
nuo sanat kaikki: osakkaan alituisen siellä olon, vieraiden
valitsemisen ja Sidonien ihmeelliset vaatteukset, hän näet, teki
itsensä kauniiksi ja veikisteleväksi kauppahuoneen asioissa. Tuo
lemmittynsä virnaileminen saattoi nuoren Fromont'in epätoivoon. Joka
hetki päivästä tuli hän odottamatta häntä katsomaan huolissaan,
epäluuloisena ja peläten jättää kauan yksin tuon teeskennellyn ja
nurjan luonteen.

-- Mitäs sinun miehesi toimittaa?... kysyi ukko Gardinois
pilkallisesti sisarensa tytöltä... Miks'ei hän käy useimmin minun
luonani?

Claire antoi Georges'ille anteeksi, mutta tämä alituinen poissa olo
alkoi huolettaa häntä. Nyt hän itki aina saadessaan pienet kirjeliput
tai lennätinsanomat, jotka tulivat joka päivä ruoka-aikaan: "Älä
odota minua tänä iltana, kultaseni. Minä en voi tulla Savign'yyn
ennenkuin huomenna tahi ylihuomenna yöjunalla."

Hän söi ikävissään vastapäätä tyhjää paikkaa ja, tietämättä olevansa
petetty, havaitsi miehensä vieroittuvan hänestä. Kun joku perhejuhla
tahi muu tapaus pidätti Georges'in väkisin kotona, oli tämä aina
hyvin hajamielinen, eikä sanonut, mikä häntä vaivasi. Koska Clairella
ei ollut mitään lähemmin tekemistä Sidonien kanssa, ei hän tietänyt
mitäkään, mitä Asnières'issa tapahtui, mutta, kun Georges jälleen
lähti pois kiireissään ja hymysuin, kiusasi häntä, hänen yksinään
ollessaan, outo epäily ja, niinkuin ne, jotka odottavat suurta
murhetta, tunsi hän sydämessään suuren, aukon, paikan valmiin
mullistuksia varten.

Hänen miehensä ei ollut vähääkään onnellisempi häntä. Sidonie julmaa
näkyi huvittavan kiusata häntä. Hän antoi kaikkien suositella
itseään. Siihen aikaan muudan Cazabon, kutsuttu Cazaboniksi,
italialainen tenoorilaulaja Toulouse'sta, rouva Dobsonin esittämä,
kävi joka päivä heillä laulamassa kiihdyttäviä duettejä. Georges,
joka oli hyvin mustasukkainen, juoksi Asnières'sä joka jälkeen
puolen päivä, laimin löi kaikki ja alkoi jo pitää Risleriä liian
huolimattomana vaimostaan. Georges olisi tahtonut, että hän olisi
ollut sokea ainoastaan häneen nähden.

Oi! jospa hän olisi ollut Sidonien mies, niin kyllä hän olisi
pitänyt hänen alallaan. Mutta Georges'illa ei ollut mitäkään
oikeutta Sidoniesen kuuli hän Sidonielta itseltä. Toisinaan saattoi
tuo tyhmissäkin usein herännyt ajatus-oppi hänen ajattelemaan
että hänkin, itse pettäessään, ansaitsisi olla petetty. Ikävä
se oli ylipäänsä hänen elämänsä. Aikansa vietti hän juoksemalla
jalokivikauppiasten ja vaatemyyjien luona löytääkseen Sidonielle
lahjoja ja syrpriissiä. Hänen maar' Georges kyllä hyvin tunsi! Hän
tiesi, että Sidonieta voi huvitella jalokivillä, vaan ei pidättää
häntä ja että jos hän kerran alkaa ikävöidä...

Sidonie ei ikävöinyt vielä. Hänellä oli tarpeellinen elantonsa,
kaikki hyvä, mitä hän voi saavuttaa. Hänen rakkautensa Georges'iin
ei ollut mitäkään hehkuvaa, eikä romantillista. Sidoniesta hän oli
hänen toinen miehensä, joka oli nuorempi ja rikkaampi entistä.
Salatakseen aviorikostaan, tuotti Sidonie vanhempansa Asnières'iin
ja majoitti heidät pieneen taloon ihan seudun perälle, ja tuosta
turhanpäiväisestä, ehdollisesti sokeasta isästä, sekä hellästä, aina
sokaistusta äidistä teki hän itselleen kunniakeskuuden, jota hän
huomasi sitä enemmän tarvitsevansa, mitä enemmän arvossa väheni.

Kaikki oli hyvin sommiteltu tuossa häjyssä päässä, joka
kylmäkiskoisesti arvosteli pahetta; ja hän luuli elämänsä jatkuvan
aina yhtä rauhallisesti, kun yht'äkkiä saapui Frans Risler.

Nähtyään hänen vaan astuvan sisään, käsitti Sidonie oitis rauhansa
olevan vaarassa ja jotakin hyvin tähdellistä tulevan tapahtumaan
heidän kesken.

Silmänräpäyksessä oli hänen suunnitelmansa valmis. Se oli nyt vaan
pantava toimeen.

Paviljooni, johon he menivät, suuri ympyrän muotoinen suoja, jonka
neljät ikkunat antoivat eri näköaloille, oli sisustettu etsoneita
varten kuumana kesäaikana, turvapaikaksi auringon säteistä ja
hyönteisten hyrinästä. Hyvin matala leveä sohva kiersi pitkin suojaa.
Pieni matala pöytä seisoi keskellä, täynnä hujan hajan olevia kuosi
lehtiä.

Uudet seinäpaperit, jotka kuvasivat sinertävien ruokojen välissä
lenteleviä lintuja, herättivät mieleen todellakin kesä-unelmia,
synnyttivät köykäisiä kuvia liitelemään sulkeutuvien silmien eteen.
Alas lasketut ikkuna varjostimet, permannolle levitetty peitto
ja ulkopuolelta seiniä kiertelevä jasmiini ylläpitivät huoneessa
erinomaista vilvakkuutta, jonka suloutta lisäsi läheisen joen humina
lakkaamatta vyörivien aaltojen loiskinasta sen ahteita vastaan.

Kohta sisääntultuaan, kävi Sidonie istumaan, syrjästen jalallaan
pitkiä valkoisia helmojaan, jotka lumisateena laskeutuivat sohvan
vierustalle, ja kirkkain silmin, hymysuin, pikku päähyt hiukan
kallellaan, jonka oikullista itsepäisyyttä nauhasolmu korvalla
lisäsi, odotti hän.

Frans, hyvin vaaleana, jäi seisomaan ja katseli ympärilleen. Sitte,
hetken kuluttua:

-- Teen teille komplimenttini, sanoi hän; tepä hyvin ymmärrätte
mukavuuden.

Ja oitis, ikäänkuin peläten liika kaukaa alkaneensa puhelun, lisäsi
hän rutosti:

-- Kenelle on kiitos tuleva kaikesta tästä komeudesta?...
Miehellenne vai rakastajallenne?...

Hievahtamatta sohvalta, luottamatta edes silmiään häneen vastasi
Sidonie.

-- Molemmille.

Frans joutui hiukan ymmälle tuosta pontevuudesta.

-- Te siis tunnustatte tuon miehen olevan rakastajanne.

-- Sepähän!... hitossa!...

Frans katseli häntä hetken, mitäkään sanomatta. Sidoniekin,
huolimatta tyyneydestään, oli käynyt vaaleaksi, eikä ikuinen pikku
hymy enää väreillyt hänen suupielessään.

Silloin sanoi Frans:

-- Kuulkaahan, Sidonie. Veljeni nimi, jonka hän vaimolleen on
antanut, on minun myös. Koska Risler on niin hullu, niin sokea, että
hän antaa teidän pilata sitä, niin on minun asiani sitä puolustaa
teidän solvauksianne vastaan... Siis, minä pyydän teitä ilmoittamaan
herra Fromont'ille, että hänen on pian haettava toinen lemmitty, ja
että hän menköön muualta perikatoa etsimään... Ell'ei...

-- Ell'ei? kysyi Sidonie, joka, hänen puhuessaan, koko ajan oli
nypistellyt sormuksiaan.

-- Ell'ei, niin ilmoitan veljelleni, mitä täällä tapahtuu, ja
oletteko hämmästyvä nähdessänne Rislerin yhtä ankarana, yhtä
pelättävänä, kuin hän tavallisesti on leppeä. Ilmi-antoni hänen ehkä
tappaa, vaan olkaa varma, että hän tappaa teidän ensin.

Sidonie kohotti hartioitaan:

-- Kah! Tappakoon... Mitäs minä siitä?

Sen lausui hän niin pakahtuneen näköisenä ja niin kylmäkiskoisesti,
että Franssin ehdottomasti tuli hieman surku tuota kaunista,
nuorta, onnellista olentoa, joka puhui kuolemasta noin itsestään
välinpitämättömänä.

-- Rakastattehan siis häntä kovin? sanoi Frans hiukan jo leppeämmällä
äänellä... Rakastattehan siis kovin tuota Fromont'ia, että ennemmin
kuolette, kun jätätte hänet?

Ripeästi nousi hän seisoalleen:

-- Minäkö? minäkö rakastaisin tuota hassua, tuota riepua, tuota
akkahölmöä miehen vaatteissa?... Kylläpä käskis!... Minä otin
hänen, niinkuin minkä muun hyvänsä olisin ottanut...

-- Minkätähden?

-- Sentähden että niin piti, sentähden että olin hullu, sentähden
että sydämessäni oli, ja että siellä on vieläkin rikoksellinen
rakkaus, jonka tahdon temmata pois maksoi, mitä maksoi.

Sidonie puhui hänelle silmistä silmiin, suu likellä hänen suutaan ja
vavisten koko olennossaan.

Rikoksellinen rakkaus!... Ketäs hän sitte rakasti?

Frans pelkäsi udella.

Aavistamatta vielä mitään, käsitti hän hänen katseestaan ja
huokumisestaan, että hän ilmoittaisi jotakin kauheata.

Mutta hänen tuomarin virkansa velvoitti hänen ottamaan selon kaikesta.

-- Kukas se on, jota rakastatte?... kysyi hän.

Toinen vastasi kumealla äänellä:

Tiedättehän hyvin, että se olette te. Sidonie oli hänen veljensä
vaimo. Kaksi vuotta oli Frans pitänyt hänen aina vaan kuin
sisarenaan. Hänestä veljensä vaimo ei ollut enää mitenkään sama, kuin
hänen entinen morsionsa, ja rikostahan olisi ollut hänen kasvojensa
yhdestäkin piirteestä pitää häntä sinä, jolle hän muinoin niin usein
oli sanonut: "Minä rakastan teitä."

Ja nyt hän, Sidonie, sanoi rakastavansa häntä. Onnetoin tuomari
oli kuin maahan kaivettu, huumautunut, eikä osannut vastata
sanaakaan. Sidonie, hänen vastassaan, odotti... Päivä oli noita
kirkkaita, helteisiä kevätpäiviä, joihin menneet sadehuuhdot ovat
jättäneet lienteyttä ja omituista alakuloisuutta. Ilma oli lämmin
ja levitteli kovin ensi helteestä vasta puhjenneiden kukkain hajua.
Puoli-avonaisista ikkunoista täyttyi huone, jossa he olivat, tuosta
hurmaavasta tuoksusta. Ulkoa kuului sunnuntaisoittoa ja etäisiä
huutoja rannalta, ja lähempää, puutarhassa, rouva Dobsonin voipuva ja
rakkautta huokaava ääni:

    Minulle kerrottiin sun naivan;
    Siis mua vartoo kuolemaaaa...

-- Niin, Frans, minä olen teitä aina rakastanut, sanoi Sidonie.
Rakkautta jonka kielsin ennen, koska olin nuori tyttö, ja nuoret
tytöthän, näet, eivät aina tiedä mitä tekevät; sitä rakkautta ei
mikään ole voinut poistaa minusta, ei mikään sitä vähentää. Kun
kuulin, että Désirée, tuo onnetoin, tuo poloinen teitä myöskin
rakasti, tahdoin jalomielisessä tarkoituksessa tehdä hänen elämänsä
onnelliseksi uhraamalla oman elämäni ja oitis hylkäisin teidät, että
menisitte hänen luo. Oi! silloin kun jo olitte kaukana, käsitin tuon
uhrauksen olevan yli voimieni. Pikku Désirée raukka! Kovin olen häntä
kironnut sydämeni pohjasta. Uskotteko? Siitä ajasta asti en ole
tahtonut nähdä häntä, en kohdata häntä. Hänen näkönsä teki minulle
liian paljo vaivaa.

-- Mutta jos te rakastitte minua, kysyi Frans aivan hiljaa, jos te
rakastitte minua, miksi naitte te sitte minun veljeni?

Sidonien katse ei muuttunut.

-- Naida Risler, oli päästä lähemmäksi teitä, Minä ajattelin: "Minä
en voinut olla hänen vaimonsa. Hyvä, minä rupean, hänen sisareksensa.
Ainakin siten minun on sallittu häntä vielä rakastaa, emmekä vietä
koko elämäämme vieraina toisillemme... Oi! ne on unelmia kahden
kymmenen vuoden i'än ajoilta, ja niiden mitättömyyden kokemus meille
kyllä pian näyttää". Minä en ole voinut rakastaa teitä niinkään,
Frans; minä en ole voinut unhoittaa teitä myöskään, sen on naimiseni
estänyt. Toisen miehen kanssa olisi se ehkä käynyt päinsä, mutta
Rislerin kanssa se oli mahdotointa. Hän puhui mulle aina teistä,
teidän menestyksestänne, tulevaisuudestanne... Frans sanoi niin,
Frans teki näin... Poloinen, hän teitä rakastaa kovin Ja sitte,
julminta minulle oli se, että veljenne on teidän näköön. Ryhdissänne,
piirteissänne on ikäänkuin sukunäköä, ja olletikin äänessänne, sillä
usein, hänen minua hyväillessään, suljin silmäni ajatellessani: "Se
on hän... Se on Frans..." Nähtyäni että tuo rikoksellinen ajatus
muuttui rasitukseksi, kiusaukseksi, rupesin sitä karkoittamaan
mielestäni. Minä suostuin kuulemaan tuota Georges'ia, joka kauan
aikaa minua oli vainonnut, ja muuttamaan elämääni tekemällä sen
iloiseksi, pauhaavaksi. Mutta, sen vannon teille, Frans, ett'en
tuossa huvin pyörteessä ole koskaan unhoittanut teitä, ja jos kellään
oli oikeutta tulla tänne vaatimaan minua tilille käytöksestäni, niin
toden totta sitä oli vähimmin teillä, joka tahtomattanne olette
saattaneet minun siksi, mikä olen...

Hän vaikeni...

Frans ei tohtinut katsoa häneen. Hetken ajan piti hän hänen liika
kauniina, liika himottavana. Hän oli hänen veljensä vaimo!

Eikä hän uskaltanut puhuakaan. Poloinen tunsi vanhan rakkauden
itsevaltaisesti heräävän sydämessään ja tiesi, että nyt joka katse,
joka sana, kaikki, mikä hänestä purskuisi esiin, osoittaisi pelkkää
rakkautta.

Ja hän oli hänen veljensä vaimo.

-- Voi, meitä onnettomia, onnettomia, kun olemme, sanoi tuomari parka
vaipuen alas sohvalle hänen viereensä.

Nuo muutamat sanat jo olivat velttoutta, taipumisen alkua, ikäänkuin
sallima, näyttäytyen julmalta, olisi ottanut häneltä voiman
puolustaida. Sidonie oli pannut kätensä hänen kädelleen:

-- Frans... Frans.

Ja he istuivat siinä vastatusten, ääneti ja hehkuvin mielin rouva
Dobsonin laulun viihdyttäminä, joka puuskittain tunki lehvien läpi:

    Sun lempes' on mun mielen' vaivan',
    Oi! siit' en voi parantuaaaa!

Äkkiä näkyi ovella Rislerin iso vartalo:

-- Tänne, Chèbe, tänne. He ovat paviljongissa. Samassa astui kelpo
mies sisään appensa ja anoppinsa seuraamana, joita hän oli käynyt
hakemassa.

Hetki kului sydämellisiin tervehtimisiin. Olisittepa nähneet miten
suojelevan näköisenä herra Chèbe tarkasteli isoa miestä, joka oli
päätä ja hartioita häntä pitempi:

-- Noh, poikaseni, käykö se mieltänne myöten tuo Suez'in kanava, vai?

Rouva Chèbe, joka piti Franssia yhä hiukan tulevana vävypoikanaan,
halaili häntä molemmin käsin, sill'aikaa kuin Risler, kömpelönä,
kuin tavallisesti, ilossaan ja riemastuksessaan, puheli useimpien
juottovasikkojen teurastuksesta tuhlajapojan palauksen vuoksi, ja
karjuvalla äänellä, joka kajahteli kaikissa lähipuutarhoissa, huusi
laulun opettajattarelle:

-- Rouva Dobson, rouva Dobson... pyydän nöyrästi, tuo laulunne on
liian surullista... Hiiteen, tänään osoitteellisuus... Soittakaapa
meille ennen jotakin hyvin iloista, jotakin tanssittavaa, että mä
pistäisin pienen pyörähdyksen rouva Chèben kanssa...

-- Risler, Risler, hulluko te olette? vävyni!...

-- No, no, mammaseni... Pitää tok'... hei!... Raskaasti, pitkin
käytävää, raahasi hän myötään, automaatilliseen kuusiaskeliseen,
oikeaan Vaucansonilaiseen valssiin anoppimuorinsa, joka hengästyen
seisattui tuon tuostakin korjatakseen hattunsa lauenneita
leukanauhoja ja shaalinsa, Sidonien häitä varten hankitun shaalin
kasikoita.

Hän oli ilosta juovuksissaan. Risler parka.

Franssista tämä oli pitkä, unhoittumatoin tuskan päivä. Ajomatka,
veneretki, välipala nurmella Ravageus-saarella, ei mitäkään
Asnières'in huvitusta säästetty; ja koko ajan sekä päivänpaisteessa
maantiellä että aaltojen heijastuksessa, piti hänen nauraa, jutella,
kertoa matkastaan, puhua Suezin taipaleesta ja työhankkeista,
kuunnella herra Chèben vimmassaan valittavan lapsiaan ja veljensä
selityksiä _painimesta_. Kiertävä, Franssiseni, kiertävä ja
kaksitoistakulmainen! Sidonie antoi herrojen jutella keskenään ja
näkyi olevan syviin mietteisin vajonneena. Silloin tällöin lausui
hän sanan tahi hymyili rouva Dobsonille, ja Frans uskaltamatta häntä
katsella, seurasi hän sinialusimisen päivänvarjonsa liikkeitä ja
hameensa häälymistä...

Kuinka hän oli muuttunut kahdessa vuodessa! Kuinka hän oli tullut
kauniiksi...

Sitte seurasi kauheita ajatuksia. Sinä päivänä oli kilpa-ajot
Longchampsissa. Vaunuja kulki ihan heidän sivuitse, naisten
ohjaamina, joilla oli maalatut kasvot ja kaidat, ahtaat harsot.
Liikkumattomina istuimellaan, pitivät he nuken tapaisesti suuren
piiskansa hyvin suorana kädessään ja ikäänkuin elottomina tuijottivat
heidän noetut silmänsä hevosen päähän Kaikki kääntyivät katselemaan
heidän ryöppyävää ajoaan.

Sidonie oli heidän näköisensä. Hän olisi itse samaten voinut ajaa
Georgesin vaunuja; sillä Frans istui niissä. Frans oli juonut
Georges'in viiniä. Kaikki tuo ylellisyys, jota perheessä nautittiin
tuli Georges'ilta.

Se oli häpeällistä, innoittavaa. Hän olisi tahtonut siitä huutaa
veljelleen. Se hänen olisi täytynyt tehdä, tultuaan vaseti sitä
varten. Mutta hänellä ei ollut siihen enää uskallusta.

Oi, onnetointa tuomaria... Iltasella, päivällisen jälkeen, kun salin
ovet olivat auki ammentaakseen joen viileätä ilmaa, pyysi Risler
vaimoansa laulamaan, näyttääkseen Franssille hänen uusia taitojaan.

Nojaten pianoon, vastusteli Sidonie surullisen näköisenä, sillä
välin kuin rouva Dobson soitteli alkusäveleitä, ravistellen pitkiä
kiharoitaan.

-- Enhän minä osaa mitään. Mitäs minä teille laulan?

Hän päätti vihdoin laulaa. Kalpeana vastenmielisenä, ihan toisia
ajatellen, alkoi hän, kynttelin liehuvassa valossa ja puutarhan
häkkien levittämässä tuoksussa, Louisianassa hyvin tavallisen
kreoolilaisen laulan, jonka rouvan Dobson itse oli sovittanut laulua
ja pianoa varten:

    Pikku neiti Sisi rukkaa.
    Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.

Ja laulaessaan tuon onnettoman pikku Sisi rukan historiaa, jonka
rakkaus oli tehnyt hulluksi, näytti Sidonie itsekin potevan rakkauden
tautia. Millä sydäntä särkevällä tunteella millä haavoitetun
kyyhkysen huudolla kertoi hän tuon surumielisen loppusäkeen, joka
kuului niin ihanalta seudun lapsimaisella murteella.

    Lempi, lempi, se se hänen mielen hukkaa.

Voihan siitä käydä hulluksi hänkin, tuo onnetoin tuomari.

Eipä vaan. Tenhotar oli huonosti valinnut laulunsa. Tuo neiti Sisin
nimi yksin oli muuttanut Franssin yht'äkkiä pieneen huoneesen
Maraisissa, hyvin kauas Sidoniesta, ja sääli hänen sydämessään loitsi
esiin tuon pikku Désirée Delobellen kuvan, joka häntä kauan oli
rakastanut. Yhteentoista vuoteen saakka ei hän ollut kutsuttu muuksi
kuin Sirèeksi tai Sisiksi ja hän se oli tuo kreoolilaisen laulun
_pikku Sisi raukka_, aina hylätty, aina uskollinen rakastajatar.
Vaikka Sidonie nyt olisi mitä laulanut, ei Frans kuullut, eikä nähnyt
mitään. Hän istui tuolla tuon suuren nojatuolin vieressä, pienellä
matalalla jakkaralla, jolla hän usein oli valvonut odottaessaan isää.
Niin, siellä oli hänen pelastuksensa, siellä, eikä muualla. Paettava
oli tuon lapsukaisen lemmen turvaan, heittäydyttävä sinne umpisilmin
sanoen: "Ota minut... pelasta minut..." Ja ken ties? Désirée rakasti
kovin. Ehkä pelastaisi hän hänen, parantaisi hänen rikoksellisen
intohimonsa.

-- Minnekä menet?... kysyi Risler nähdessään veljensä äkkipikaa
nousevan ylös, heti ensimmäisen laulun loputtua.

-- Minä lähden pois... Jo on myöhä.

-- Mitä? etkö sinä jää tänne yöksi? Huoneesi on valmis.

-- Aivan valmis, liitti Sidonie omituisella katseella.

Frans empi kovasti. Hänen, näet, piti välttämättä olla Parisissa
muutamien tärkeiden asioiden tähden, joita yhtiö oli antanut hänelle
toimitettavaksi. Koetettiin vielä pidättää häntä, vaan hän oli
jo etehisessä, kävi puutarhan läpi kuuvalossa, ja, Asnières'in
kaikenlaisen hälinän keskitse riensi hän juoksuun asemalle.

Hänen mentyä, lähti Risler huoneesensa. Sidonie ja rouva Dobson
viipyivät salin ikkunalla. Soitto läheisestä Casinosta kuului
soutajien hoilotuksien sekä säännöllisen ja kumean tamburinin
tapaisen tanssipauhun keskeltä.

-- Sepä vasta ilonhäiritsijä!... sanoi rouva Dobson.

-- Ei hätää! minä hänen masensin, vastasi Sidonie; minun täytyy vaan
olla varoillani... Nyt minut pidetään tarkalla silmällä. Hän on
mustasukkainen... Minä kirjoitan Cazabonille, ett'ei hän tulisi tänne
vähään aikaan; ja sinä, huomeaamuna, menet sanomaan Georges'ille,
että hän pysyisi kaksi viikkoa Savignyssa.



III.

Pikku neiti Sisi rukka.


Oi; kuinka Désirée oli onnellinen.

Frans kävi joka päivä istumassa hänen jalkojensa juurella, niinkuin
ennen muinoin tuolla pienellä matalalla tuolilla, muttei nyt enää
puhuakseen Sidoniesta.

Aamusella, heti työhön ruvetessaan, näki Désirée oven hiljaa
aukenevan: "Hyvää päivää, neiti Sisi." Frans kutsui häntä nyt aina
siten, niinkuin hänen nimensä pienenä tyttinä oli; ja, jospa
tietäisitte, kuinka sievästi hän sanoi: "Hyvää päivää, neiti Sisi."

Iltasella odottivat he "isää" yhdessä, ja Désiréen työtä tehdessä,
kertoi Frans vavistuttavia kertomuksia matkoiltaan.

-- Mikä sinun on? Sinä et ole enää sama kuin ennen, sanoi hänelle
rouva Delobelle, hämmästyksissään nähdessään hänen niin iloisena ja
etenkin niin hilpeänä. Seikka on se, että sen sijaan kuin hän ennen
lakkaamatta istui vajonneena nojatuoliinsa isoäidin tapaisesti, pikku
ontuva nousi ylös tuon tuostakin, meni ikkunalle semmoista vauhtia,
kuin olisi hänelle siivet kasvaneet, harjoitteli seisomaan hyvin
suorana ja kyseli hiljaa äidiltään:

-- Näkyykö _se_, kun minä en kävele? Ennen koristi hän ainoasti
pienen sievän päänsä, mutta nyt koski hänen mielistelynsä koko hänen
henkilöään. Hän oli sangen, sangen koketti nyt, ja sen kaikki kyllä
huomasivat. Linnut ja kärpäsetkin olivat silloin aivan omituisen
näköiset.

Niin kyllä, Désirée Delobelle oli onnellinen. Muutamia päiviä oli
Frans kä'ennyt viemään kaikki yhdessä maalle, ja, koska isä, joka
aina oli niin hyvä, niin jalomielinen, suostui antamaan naisilleen
yhden päivän virkavapautta, lähtivät kaikki neljä eräänä sunnuntai
aamuna matkalle.

Mahdotointa ajatella, kuinka kaunis ilma sinä päivänä oli. Kun
Désirée aukasi ikkunansa kello kuusi, kun aurinko aamuhuurussa
lämpöisesti paistoi ja hän ajatteli metsiä, ketoja ja vainioita,
ja koko tuota ihmeellistä luontoa, jota hän niin pitkään aikaan ei
ollut nähnyt, vaan nyt sai nähdä Franssin seuralla, niin kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä. Kellot soivat, kadulta kuului jo hälinää,
köyhätkin pukeutuivat pyhävaatteisinsa ja juhla valkaisi pienten
sydenpolttajainkin posket. Pitkään ja herkuitellen nautti Désirée
tuota harvinaisen päivän kultaista aamukoittoa.

Edellisenä iltana oli Frans tuonut päivän-varjostimen, pienen,
norsunluuvartisen varjostimen; huolellisesti, mutta yksinkertaisesti
puki hän itsensä, niinkuin tuleekin köyhän, pienen, viallisen, joka
tahtoo kulkea huomiota herättämättä. Eikä ole kylliksi sanottu, että
hän vaan oli viehättävä, tuo pikku viallinen.

Hyvin säntilleen kello yhdeksän tuli Frans vuokrarattaineen hakemaan
kutsutuitaan. Neiti Sisi astui aivan yksin, nojaten käsipuihin,
veikeästi ja aristelematta. Takana kävi rouva Delobelle katsoen
tytärtään; kuuluisa näyttelijä, palttoo käsivarrella, riensi edelle
nuoren Rislerin kanssa ovea aukaisemaan.

Oi, hauskaa ajomatkaa, kausista seutua, kaunista jokea, kauniita
puita...

Elkää kysykö missä; Désirée ei sitä koskaan tietänyt. Hän vastaa vaan
että aurinko loisti sillä seudulla enemmän kuin missään muualla,
linnut visertelivät iloisemmin, metsä oli jylhempi; eikä hän
valehtelekaan.

Pikkuruisena oli hän toisinaan ollut kauniina päivinä kävelemässä
maalla. Mutta sittemmin piti alituinen työ, köyhyys ja viallisille
niin suloinen istuva elämä hänen kuni naulattuna vanhaan asuntoon
Parisissa, jossa hän eli ja jonka korkeat katot, rautabalkongeilla
varustetut ikkunat, tehtaiden torvet, vanhanaikuisien rakennusten
mustista seinistä silmään pistävine punaisine tiilineen, olivat hänen
aina samallaisena ja riittävänä näköalanaan. Moniin aikoihin ei hän
nähnyt muita kukkia kuin kyöräkellokukkansa ikkunallaan, eikä muita
puita, kuin akaasioita, jotka kaukaa Fromont'in tehtaalta savun läpi
haamoittivat.

Hänen sydämensä paisui ilosta, kun hän pääsi maalle. Huvin ja
nuoruuden elvyttämänä ihmetteli hän kaikkia, taputteli kämmeniään,
huutaa inahtaen kuni linnun puiput; ja suoran uteliaisuutensa into
peitti aivan hänen epävakaisen käyntinsä. Todellakin, sitä ei kovin
paljo näkynytkään. Sitä paitse oli Frans aina läsnä, valmiina
auttamaan ja tarjoamaan kätensä hänen hypätäkseen ojien yli, ja niin
kiihkeänä, katsellen häntä hellin silmin. Tuo ihmeellinen päivä kului
kuin uni. Oksien välissä huurun tapaisesti väräjävä sinitaivas,
puiden, juurella leviävä varjoisa, salamielinen metsä-näky, jossa
kukat suorina, kopeina ylenivät ja kullan-keltaiset jäkälät näyttivät
tammien rungosta loistavilta auringon säteiltä, valoisat nurmikot,
kaikki, jopa väsymyskin ulkona vietetystä päivästä, ihastutti,
hurmoitti hänen.

Illan suussa, kun hän metsän rinteeltä, hämärän tullessa, katseli
haaraantuvia, kellertäviä teitä, hopeavyönä kimmeltelevää jokea, ja
tuolla edempänä molempien mäkien kätkössä pilven tapaisia harmaita
kattoja, tornin huippuja ja kuvukkoja, joiden hänelle sanottiin
olevan Parisin, anasti hän yhdellä katseella muistiinsa koko tuon
ihanan, lempeä ja kesä-ilmaa tuoksuavan kukkamaiseman, ikäänkuin ei
hän koskaan, koskaan enää näkisi sitä.

Kukkaisvihko, jonka pikku ontuva vei kävelyltään kotia, tuoksui koko
viikon hänen huoneessaan. Hyasinttien, orvokkien ja orapihlajain
joukkoon yhdistyi paljo pieniä, nimettömiä kukkia, noita kainokaisia,
jotka lentosiemenistä kasvavat kaikkialla pitkin maantien vartta.

Katsellessaan noita hentoja, vaaleansinisiä ja heleän punaisia
kukkateriä, kaikkia noita ylen hienoja värin läikkeitä, joita kukat
ovat keksineet ennenkuin mitkään maalarit, uudisti Désirée kävelynsä
viikon kuluessa monta monituista kertaa. Orvokit muistuttivat
hänelle pientä mätästä, josta hän ne oli poiminut, etsimällä niitä
lehtien alta, sormet Franssin sormien joukossa. Suuret vesikukat
olivat talven kirrestä vielä kostean ojan partaalla, ja niitä
saavuttaakseen, oli hän nojannut hyvin lujasti Franssin käsivarteen.
Kaikki nuo muistot juolahtivat hänen mieleensä, hänen työtä,
tehdessään. Silloin kimalteli avonaisesta ikkunasta paistava aurinko
kolibrin höyhenille. Kevät, nuoruus, laulut ja tuoksu muuttivat tuon
surullisen, viidennen kerroksen työhuoneen muodon, ja totisena sanoi
Désirée äidilleen, haistellessaan ystävänsä antamaa kukkaisvihkoa.

-- Oletko huomannut, äiti, kuinka kukat tänä vuonna haisevat hyvin?...

Ja Frans alkoi myöskin lumoutua. Vähin erin anasti neiti Sisi hänen
sydämensä, josta tämä oli karkoittanut muistonkin Sidoniesta. Totta
on, että tuomari parka teki siinä kohden parastaan. Yhtä mittaa
istui hän Désiréen luona, ja likistyi häntä kohtaan kuin lapsi. Ei
kertaakaan ollut hän tohtinut palata Asnières'iin. Sidonie peloitti
häntä vielä liioiksi.

-- Käyhän toki meillä... Sidonie pyytää sinua tulemaan, sanoi tuon
tuostakin kelpo Risler, kun Frans kävi häntä tehtaalla katsomassa.
Mutta Frans piti puoliaan, syytti kaikenlaisia asioita lykätäkseen
aina käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Se oli helppo tehdä Rislerin
kanssa, jolla oli enemmän kuin koskaan puuhaa _painimestaan_, joka
silloin jo oli tekeillä.

Joka kerta kuin Frans tuli veljensä luota, odotti häntä ukko
Sigismund ja käveli muutamia askeleita ulkona hänen kanssaan, leveä
hihainen lystriini mekko yllä, kynä ja kynäveitsi kädessä. Hän teki
aina nuorelle miehelle selon tehtaan asioista, jotka jonkun aikaa jo
näkyivät käyvän paremmin. Herra Georges tuli säännöllisesti työhön
ja meni joka ilta Savignyyn yöksi. Tiliä ei enään tuotu kassaan.
Rouvakin näkyi siellä pysyvän rauhallisemmin paikallaan.

Rahastonhoitaja riemuitsi.

-- Näetsen, kultaseni, että hyvä oli kun sinulle ilmoitin... Et
tarvinnut muuta kuin tulla, niin oli kaikki taas järjestyksessä...
Yhden tekevä, lisäsi kunnon ukko tavan mukaan innostuneena, yhden
tekevä... _mulla ei ole luottamusta_.

-- Elkää pelätkö, herra Sigismund, minä olen läsnä, sanoi tuomari.

-- Ethän vielä lähde, Franssiseni, vai?

-- En, en vielä... Minulla on ensin toimitettava suuri asia.

-- Ahaa! sitä parempi.

Hänen suuri asiansa oli Désirée Delobellen naiminen. Frans ei ollut
siitä vielä puhunut kenellekään, ei edes hänelle itsellekään; mutta
neiti Sisi epäili kai jotakin, sillä päivästä päivään kävi hän yhä
iloisemmaksi ja sievemmäksi, ikäänkuin hän olisi aavistanut hetken
kohta tulevan, jolloin hän tarvitsisi kaiken ilonsa ja kauneutensa.

Eräänä sunnuntaina jälkeen puolisen olivat he yksin työhuoneessa.
Rouva Delobelle oli mennyt ulos ylpeänä oikein saada käydä käsitysten
suuren miehensä kanssa; ja Franssin oli hän jättänyt pitämään seuraa
tyttärelleen. Sinä päivänä oli Frans erittäin huolellisesti puettu,
ihan pyhänpäiväiseksi, mutta samalla oli hän omituisen näköinen;
katseensa oli kaino ja päättäväinen, hellä ja juhlallinen; ja
yksistään hänen tavastaan liikutella pientä matalaa tuolia lähemmä
suurta nojatuolia, käsitti suuri nojatuoli, että sille aiottiin uskoa
hyvin tärkeä asia, jota se kyllä vähän aavistikin. Puhelu alkoi ensin
kaikenlaisista asioista, joita tavan takaa pitkät äänettömyydet
keskeyttivät, samoin kuin matkalla pysähdytään purtoa pitämään joka
kyytipaikassa ja levähtämään perille pääsemisen vuoksi.

-- Tänään on kaunis ilma.

-- Oi, oikein kaunis.

-- Kukkakimppumme tuoksuu yhä hyvin.

-- Oi, oikein hyvin.

Ja tavallisista asioista puhuessaankin olivat heidän äänensä
liikutetut tunteista, jotka olivat sanoihin puhkeamaisillaan.

Vieläkin läheni pieni matala tuoli vieläkin enemmän suurta
nojatuolia; ja katsellen toisiaan, käsi kädessä, molemmat lapset
mainitsivat hiljaa ja harvaan toisiaan nimeltä:

-- Désirée.

-- Frans.

Samassa kolkutettiin ovelle.

Hiljainen varova nakutus oli hienosti hansikoitun käden, joka pelkää
likaantuvansa pienimmästäkin kosketusta.

-- Sisään!... sanoi Désirée hiukan kärsimättömällä äänenväreellä.
Sidonie, kauniina ja ystävällisenä, astui sisään. Ohikulkiessaan
poikkesi hän tervehtimään pikku Sisiä, jota hän, näet, kauan aikaa
oli halunnut nähdä.

Franssin läsnä-olo näkyi häntä kovin hämmästyttävän, ja iloisesti
puhellessaan vanhan ystävänsä, Désiréen kanssa, hän tuskin katsoi
Franssiin. Kaikenlaisten hyväilyjen, ystävällisten puheiden ja
hauskojen tarinoimisten jälkeen menneestä ajasta, tahtoi hän nähdä
porrasikkunan ja Risleriläisten asunnon. Häntä huvitti, näet, siten
muistella nuoruutensa aikoja.

-- Muistatteko, Frans, kun kolibri prinsessa astui huoneesenne,
pää-nupukka suorana ja koristettuna pätineellä lintujen höyhenistä?

Frans ei vastannut mitään. Hänen mielensä oli liiaksi liikutettu
voidakseen vastata. Jokin ilmoitti hänelle, että tuo nainen oli
tullut ainoastaan hänen tähden, tahtoi omistaa hänen, estää hänen
kuulumasta toiselle, ja poloinen huomasi kauhistuen, ett'ei siihen
suurta ponnistusta tarvittu. Nähdessään vaan Sidonien astuvan sisään,
oli hänen sydämensä jo voitettu.

Désirée taas ei aavistanut niitäkään. Sidonie oli aivan vilpittömän
ja ystävällisen näköinen. Ja olivathan hän ja Frans sisaruksia.
Rakkaus ei ollut enää mahdollinen heidän välillä.

Kumminkin oli pikku ontuvalla hämärä aavistus onnettomuudestaan,
kun Sidonie, pois lähtiessään, kääntyi ovella välinpitämättömästi,
sanoakseen langolleen:

-- Niin vainkin, Frans, Risler pyysi minun tuomaan teidät
päivälliselle tänä iltana meille... Vaunut ovat täällä, portilla...
Sivukulkiessamme otamme hänet tehtaalta.

Sitte, mitä ikänä sievimmällä hymyllä:

-- Päästät kai hänen meille, eikö niin, Sirée? Ole huoleti, kyllä me
hänen takaisin annamme.

Kiittämätöin Frans! Hän uskalsi mennä pois.

Hän meni empimättä, kertaakaan kääntymättä, intohimonsa, ikäänkuin
raivoavan meren, valtaamana, eikä sinä päivänä, ei seuraavina, ei
koskaan sitte enää, saanut neiti Sisin suuri nojatuoli tietää, mitä
hauskaa pienellä matalalla tuolilla oli sanottavaa.



IV.

Odotussali.


    "Oi, niin, minä rakastan sinua... rakastan sinua enemmän kuin
    konsana, ja ikipäiviksi... Mitä varten taistella ja vastustella?
    Rikoksemme on väkevämpi meitä... Muutoin, onko rikosta, että
    rakastamme toisiamme?... Olimmehan määrätyt toinen toisellemme.
    Eikös meillä ole oikeutta yhdistyä, vaikka elämä meidät onkin
    erottanut? Siis, tule. Lähtömme on päätetty... Huomen-iltana,
    Lyon'in asemalla, kello kymmenen... Otan piljetit ja odotan sinua
   ... Frans."

Kuukauden oli Sidonie toivonut tuota kirjettä, kuukauden ajan oli
hän käyttänyt kaikkea imarteluansa ja kavaluuttansa saadakseen
lankonsa intohimoja kirjallisesti puhkeamaan esiin. Vaikea oli
hänen siinä onnistuessaan. Helppoa ei ollut houkutella rikokseen
moista rehellistä ja nuorta sydäntä, kuin Franssin oli, ja tuossa
omituisessa taistelussa, jossa se, joka todellisesti rakasti, soti
omaa asiataan vastaan, tunsi Sidonie usein voimainsa pettävän ja
melkein vaipui toivottomuuteen. Kun hän ihan jo luuli kukistaneensa
vastustajansa, niin tämän rehellisyys yht'äkkiä ryntäsi ilmi, ja hän
oli aivan pakenemaisillaan, luiskahtamaisillaan Sidonien käsistä
karkuun.

Sepä myös riemastus hänelle, kun hän eräänä aamuna sai tuon
kirjeen. Juuri silloin oli rouva Dobson siellä. Hän oli vast'ikään
tullut, tuoden tietoja Georgesilta, joka valitti ikävää ja alkoi
olla huolissaan langosta, joka oli kiihkeämpi, mustasukkaisempi ja
vaativampi, kuin itse Sidonien mies.

-- Voi, armasta raukkaa, armasta raukkaa, sanoi senttimenttaalineen
amerikkalainen rouva, jospa näkisit, kuinka hän on onnetoin.

Ja ravistaen kiharoitaan, aukaisi hän nuotti käärynsä, otti
sieltä esiin kirjeen armaalta raukalta ja kätki sen huolellisesti
romanssilehtien väliin, onnellisena ollakseen sekoitettu
rakkausjuttuun ja innostuneena salajuoniin, josta hänen kylmät
silmänsäkin ja kuiva, vaalea hipiänsä olivat hiukan lievistyneet.

Kummallisinta on, ett'ei nuori ja sievä Dobson, joka hyvin kernaasti
tarjoutui tuohon lakkaamattomien rakkauskirjeiden toimittamiseen,
ollut itse koskaan kirjoittanut, eikä saanut yhtäkään semmoista
omalle osalleen.

Ollen alinomaa matkalla Asnières'in ja Parisin välillä, rakkaussanoma
siiven alla, pysyi tuo omituinen kirjekyyhkynen uskollisena
lakalleen, eikä kuhertanut muulloin kuin täydestä syystä.

Kun Sidonie näytti hänelle Franssin kirjeen, kysyi rouva Dobson:

-- Mitä ai'ot vastata?

-- Se on tehty. Minä lupasin.

-- Mitä? Lähdetkö tuon hullun kanssa.

Sidonie rupesi nauramaan:

-- Enpähän. Minä lupasin vaan siksi, että hän menisi minua odottamaan
asemalle. Pitihän minun toki saada kiusata häntä neljännestunnin
ajan! Hän on minua kylläksi vaivannut koko kuukauden. Ajattelepa,
että olen muuttanut koko elämäni tuon herran tähden. Minun on
täytynyt sulkea oveni ystäviltäni, kaikilta, mitä nuorta ja
rakastettavaa tunnen, alkaen Georgesista aina sinuun saakka. Sillä,
näet, rakkaani, sinä et myöskään ollut hänen mieleensä, hän tahtoi
laittaa sinutkin pois, niin kuin kaikki muut.

Sidonie vaan ei puhunut siitä, joka olikin kovin syy hänen vihaansa
Franssia vastaan, että tämä oli pelottanut häntä kovin, uhkaamalla
sanoa hänen miehelleen. Siitä hetkestä lähtien oli hänen hyvin paha
olla, ja hänen elämänsä, kallis, hemmoiteltu elämänsä, näkyi olevan
kovassa vaarassa. Noissa valkoverisissä, näöltään kylmäkiskoisissa
ihmisissä, niinkuin Risler, on kauhea, tuima viha, jonka seurauksia
on mahdotoin arvata, samoin kuin pelottaa käyttää tuota muodoltaan
vähäpätöistä hajutointa, räjähtävää ruutia, kun ei tunne sen voimaa.
Nimenomaan kauhisti häntä ajatus, että hänen miehensä jonakin päivänä
voipi saada tiedon hänen käytöksestään.

Entisestä elämästään, köyhästä elämästään väekkäässä kaupunginosassa,
johtui hänelle mieleen muistoja rappiolla olevista perheistä, miesten
kostoista hurmea tahroista, häpeällisten aviorikosten tähden.
Kuolleet kummitukset vainosivat häntä. Ja kuolo, ikuinen lepo haudan
hiljaisuudessa kammotti tuota pientä olentoa, joka hurjasti isosi
huvituksia, himosi, riehuvan elämän pauhinaa.

Tuo auvoinen kirje teki lopun hänen ahdistuksestaan. Nyt oli
Franssin mahdotoin ilmiantaa hänet, jopa raivossakin pulmastaan,
tietäessään, minkälainen ase hänellä oli käsissään; muutoin, jos hän
puhuisi, näyttäisi Sidonie kirjeen, ja kaikki syytökset näyttäisivät
Risleristä pelkältä panettelulta. Äläs! herra tuomari, jouduittepa
nyt pälkääsen.

Äkkiä valtasi hänen mieletöin ilon vieska.

-- Minä virkoan... minä virkoan... sanoi hän rouva Dobsonille. Hän
juoksi pitkin puutarhan käytäviä, teki suuria kukkavihkoja saliin,
aukaisi auringolle kaikki ikkunat selälleen, antoi määräyksiä
keittäjälle, ajajalle ja puutarhurille. Talo oli kaunistettava
Georgesin tuloa varten ja, aluksi, valmisti hän suurta päivällistä
viikon lopulla. Todellakin, näytti, kuin hän olisi ollut poikessa
kuukauden ja palannut ikävältä ja väsyttävältä asiamatkalta, niin
kova kiire oli hänellä panemaan ympärillään kaikki liikkeesen ja
eloon.

Seuraavana päivänä, iltasella, olivat Sidonie, Risler ja rouva
Dobson yhdessä salissa. Sillä välin kuin Risler selaili erästä
suurta mekaniikki kirjarämää, säesti rouva Dobson piaanolla Sidonien
laulaessa. Yht'äkkiä tämä lakkasi keskellä romanssia ja remahti
kovaan nauruun. Kello löi kymmenen. Risler kohotti nopeasti nenänsä:

-- Mikä sinua naurattaa?

-- Ei mikään... muistui vaan jotakin mieleeni, vastasi Sidonie,
osoittaen rouva Dobsonille kelloa silmää iskemällä.

Se oli yhtymykseksi määrätty hetki, ja hän ajatteli rakastajansa
tuskaa, häntä odottaessaan.

Kun sanansaattaja oli tuonut tuon kuumeentapaisesti odotetun
lupauksen Sidonielta, muuttui Franssin levotoin mieli yht'äkkiä
tyyneksi ja rauhalliseksi. Ei ollut enää horjuvaisuutta, eikä
taistelua intohimon ja velvollisuuden välillä. Tuota pikaa tunsi
hän keventyneensä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut omaatuntoa
rahtuakaan. Suurimmalla levollisuudella teki hän valmistuksiaan,
hinasi remettinsä lattialle, tyhjensi piirongit ja kaapit, ja paljo
ennen aikaa, jolloin hän oli määrännyt tavaroita noudettaviksi, istui
hän arkun päällä keskellä huonettaan, katsellen seinälle naulattua
karttaa, harhailevan elämänsä vertauskuvaa, seuraten silmällään
teiden suoria viivoja ja merta kuvaavia aaltomaisia juovia.

Ei kertaakaan pistänyt hänelle päähän ajatus, että toisella puolen
porraslavaa joku itki ja huokaili hänen tähden. Ei kertaakaan
ajatellut hän veljensä toivottomuutta ja hirmuista näytelmää,
jonka hän oli jälkeensä jättävä. Hän oli kaukana noista asioista,
edellä jo tuolla aseman laiturilla Sidonien kanssa, joka oli puettu
mustiin matka- ja pako-vaatteisin; kohta vielä kauempana, sinisen
meren rannalla, jonne seisattuivat vähäksi ajaksi vainustellakseen
takaa-ajoja; ja yhä vaan kauempana, tuntemattomassa maassa, josta ei
kukaan voinut tiedustella, eikä ottaa kiinni heitä. Toisinaan olivat
he istuvinaan rautatievaunuissa, yöllä, aavalla kentällä. Sievä,
kelmeä pää lepäsi hänen rinnallaan, huulet hänen huuliensa kohdalla
ja syvälliset silmät katselivat häntä lamppujen hämärässä valossa,
pyörien ja höyryn tuudittaessa.

Ja nyt, veturi, vohku ja karju, järisytä maa, punasta taivas, sylje
tulta ja savua. Sukella tunneliin, kiidä vuorten ja virtojen poikki,
lennä, leimua, jylise; mutta vie meidät kanssasi, vie kauas pois
asutusta mailmasta, pois sen la'eista, tunteista, ulos elämästä, ulos
itsestämmekin!...

Kaksi tuntia ennenkuin kassa avattiin oli Frans jo Lyon'in asemalla,
tuolla ikävällä asemalla, joka, ollen aivan Parisin reunalla, näyttää
ihan, kun se olisi ensimmäinen pysäkki maalla. Hän kävi istumaan
pimeimpään nurkkaan, hievahtamatta, ikäänkuin pyörryksissä. Hänen
aivonsa olivat silloin yhtä levottomat ja sekavat, kuin asemakin.
Hänen valtasi kaikenlaiset johdottomat ajatukset, himmeät muistot,
eriskummalliset yhdistykset, Hänen päässään kulkivat kerran semmoiset
kaukaiset matkustukset, että hän pari kolme kertaa arveli, miksi
hän oli siellä ja mitä odotti. Mutta noista sekavista ajatuksista
ilmestyi Sidonien muisto esiin ja kirkasti ne täydellä valollaan.

Hän oli tulossa.

Ja vaikka yhtymyksen aika ei ollut vielä lähelläkään, katseli
hän koneentapaisesti noita ihmisiä jotka kiirehtivät ja huusivat
toisiaan, ja etsi, eikö huomaisi komean haamun ilmestyvän yht'äkkiä
väen joukosta, väistämällä sen syrjään joka askeleella loistavalla
kauneudellaan.

Monta junaa ehti mennä, monta tulla, monta vihellystä, ikäänkuin
repäisemällä, kajahtaa katon kaarissa, ja asemalla oli yht'äkkiä
autiota ja tyhjää kuni kirkossa arkipäivinä. Kymmenen juna lähestyi.
Muita ei enää ollut sitä ennen. Frans nousi ylös.

Nyt se ei ollut enää unta, eikä ajan aavojen, epävarmojen rajojen
sisällä harhailevaa hourailua.

Neljännestunnin, viimeistään puolen kuluttua oli Sidonie tuleva.

Silloin alkoi hänessä odotuksen julma tuska olemisen taukoaminen,
tuo ruumiin ja hengen omituinen tila jolloin sydän ei syki, hengitys
huohottaa kuin ajatuskin, liikkeet ja lauseet loppuvat kesken ja
kaikki odottaa. Runoilijat ovat satoja kertoja kuvanneet rakastajan
tuskallista ahdistusta, kun hän kuuntelee vaunujen rytinää autiolla
kadulla ja salaisia askeleita portailla.

Mutta odottaa lemmittyään asemalla, odotussalissa on aivan toisin
kamalaa, Hämärät lamput, jotka valaisevat tomuisen permannon, suuret
akkunat alituinen jalkojen kapse ja ovien jyske, jotka kaikuvat
levottomissa korvissa, korkeat, tyhjät seinät, leveät ilmoitukset,
matkustuksen, muutoksen, haluttomuuden ja epävakaisuuden tunne, kaikki
tuo likistää sydäntä ja lisää ahdistusta.

Frans käveli edestakaisin, piti silmällä kaikkia vaunuja, jotka
tulivat ja seisattuivat pitkien kiviastinten eteen. Niiden ovet
aukenivat, sulkeutuivat paiskattuina ja ulkoa pimeästä astui kasvoja
esiin valoisalle kynnykselle, sekä rauhallisia että huolestuneita,
onnellisia, ja kärsiviä, harson peittämiä höyhenhattuja,
talonpoikaislakkia ja uneliaita lapsia, joita kädestä talutettiin.
Joka uusi ilmiö värisytti häntä. Hän luuli näkevänsä Sidonien,
epäilevänä, huntuun verhottuna, hiukan hämillään. Sukkelaan juoksisi
hän hänen luo levottaakseen, puolustaakseen häntä.

Kuta enemmän asema täyttyi, sitä vaikeampi oli varalla pito. Vaunuja
tuli lakkaamatta. Hänen oli juostava ovesta toiseen. Silloin meni hän
ulos, arvellen siellä voivansa nähdä paremmin; hän ei voinut kauemmin
kärsiä tukalassa, tukehduttavassa salin ilmassa pakahduttavaa
ahdistusta.

Oli lauha ilma syyskuun lopulla. Keveän sumun läpi näyttivät vaunujen
lyhdyt hämäriltä ja tummilta viettävän, ison valtatien perältä.
Jokaiset tulivat ikäänkuin sanoen: "Tässä olen..." Mutta Sidonie
vaan ei niistä koskaan astunut ulos, ja nuo vaunut, joita hän oli
nähnyt kaukaa tuleviksi, sydän toivosta paisuneena, niinkuin ne olisi
sisältäneet enemmän kuin hänen elämänsä, palasivat hävyttömästi,
tyhjinä ja keveinä, Parisiin takaisin.

Lähtöhetki lähestyi. Hän katsoi kelloa. Oli, jäljellä ainoasti
neljännestunti; mutta avottu kassa kutsui häntä. Hän juoksi sinne ja
asettui pitkään riviin.

-- Kaksi ensimmäisen luokan Marseilleen, sanoi hän. Hänestä tämä jo
näytti haltuun ottamiselta.

Tavaroilla kuormitettujen rattaiden ja toisiaan tuuppivan,
myöhästyneen väkijoukon lävitse palasi hän tarkastuspaikalleen.
Ajurit huusivat: "Karttakaa!" Hän jäi tielle, hevosten jalkoihin,
korvat lumossa, silmät suurina tuijottaen. Enää viisi minuuttia.
Mahdotointa oli hänen ehtiä ajallaan. Kaikki riensivät sisäsaleihin.
Remetit vierivät tavaravaunuun; palttinaan käärityt suuret mytyt,
vaskinauloilla varustetut matkalaukut, kauppa-asiamiesten oluksessa
riippuvat pienet salkut, kaikenlaiset ja kaiken kokoiset vakat
syöksyivät samaa ovea kohti, täristen ja heiluen, yhtä kiireesti
kaikki.

Vihdoin hän ilmestyi...

Niin, kas tuossa, hän se on varmaan, tuo nainen mustissa, hoikka,
solakka, mukana toinen, pienempi, epäilemättä rouva Dobson. Mutta
tarkemmin katsoessa huomasi hän erehdyksensä. Se oli nuori nainen,
joka oli hänen näköisensä komea, kuin hänkin, Parisitar, kasvot
onnellisina. Nuori mies myöskin tuli häntä tapaamaan. Varmaan
vastanaineita, jotka lähtivät matkalle, äiti saattoi heitä, istutti
heidät vagongiin. Onnellisina riensivät he Franssin ohitse. Vimman
ja kateuden tunteella näki hän heidän kulkevan suuresta ovesta ulos,
nojaten toisiinsa, kansan tunkemina ja likistäminä.

Hänestä näytti, kuin he olisivat jotakin häneltä varastaneet ja että
he anastavat hänen ja Sidonien paikan junassa...

Kaikki ovat lähdön vimmassa, soitetaan viimeinen kerta, höyry
humisten purskuaa, myöhästyneet juosta kapsivat, kuuluu ovien
paisketta ja omnibusten jyminää. Eikä Sidonie tule. Ja Frans odottaa
yhä. Silloin tuntee hän käden olallaan. Jumalan kiitos!

Hän kääntyy. Herra Gardinois'in iso pää, korvakkeilla varustetussa
lakissa, on hänen edessään.

-- Ell'en erehdy, olette herra Risler. Lähdette kai Marseilleen? Minä
lähden myös, vaan en kauas.

Hän selittää Franssille myöhästyneensä Orleans'in junasta ja
koettavansa päästä Savignyyn Lyon'in rataa myöten; sitte puhuu hän
Risler vanhemmasta ja tehtaasta.

-- Näköään, asiat siellä ei käy oikein, viimeisinä aikoina...
Bonnardelin vararikko koski kipeästi heihinkin... Olkoon meidän
nuoret miehet vaan varovaisia... Jos tämmöistä kyytiä ajoivat, niin
kumoon sitä mennään, kuin Bonnardelliläisetkin... Mut, anteeksi. Joko
kassa suljetaan. Näkemään saakka.

Frans tuskin kuuli, mitä hänelle sanottiin. Veljensä häviö,
koko mailman kukistuminen on hänelle yhden tekevä. Hän vartoo
vartomistaan...

Ja äkkiä sulkeutuu kassa, ikäänkuin hänen itsepäisen toivonsa
viimeiseksi salvaksi. Asema on tyhjä uudelleen. Häly on siirtynyt,
muuttanut tielle; ja äkkinäinen kova, vihellys katoaa yöhön,
kajahtaen rakastajalle iroonisena jäähyvästinä.

Kymmenen juna lähti.

Hän koettaa olla tyyni ja järkevä. Silminnähtävästi on Sidonie
myöhästynyt Asnières'sista; mutta tietäen, että hänet odotetaan, tulee
hän, vaikka millä tunnilla yöllä. Odottakaamme vielä. Sitähän varten
tämä sali on tehty.

Onnetoin istuu rahille. Suuret ikkunat teljetään. Kirjakauppias
korjaa unenhorroksissa myömäläänsä. Koneentapaisesti katselee hän
kirjariviä, tuota rautatien kirjastoa, jonka nimikirjoitukset hän jo
osaa ulkoa, oltuaan siellä neljä tuntia.

Siinä on kirjoja, jotka hän on lukenut teltissä, Ismailiassa ja
laivalla, Suezista tullessaan, ja noissa halvoissa, tyhjissä
romaaneissa on hänestä ikäänkuin meren ja vieraan maan tuoksua. Mutta
ennen pitkää sulkeutui kirjamyymälä, eikä hänellä ollut enää sitäkään
varaa pettääksen väsymystään ja kuumettaan. Lelukoju astui myös
kohdakkoon kokonaan lauta-aitaukseensa. Vihellys pillit, käsirattaat,
ruiskuttimet, lapiot, haravat, huviloissa asuvien Parisilaisten koko
työkalusto katoaa silmänräpäyksessä. Myöjä eukko, vanha kivulloinen,
surullisen näköinen nainen kääriytyy vanhaan vaippaansa ja menee
pois, lämmitin kädessä.

Kaikki nuo ihmiset ovat lopettaneet päivänsä, venytettyään sen
viimeiseen hetkeen saakka miehuullisesti ja itsepäisesti, Parisin
tavalla, joka ei sammuta lyhtyjään ennenkuin päivän noustessa.

Ajatellessaan tuota myöhään valvomista, juolahti hänelle mieleen
hyvin tunnettu huone, jossa lamppu sillä hetkellä valaisi koliibrien
ja kiiltomatojen peittämää pöytää, mutta nopeasti läpäisi tuo näky
hänen mielessään johdottomain ajatusten sekasorron, jonka odottamisen
vimma oli herättänyt.

Äkkiä huomasi hän nääntyvänsä janoon. Aseman ravintola oli vielä
auki. Hän menee sinne. Palvelijat nukkuvat penkeillä. Permanto on
märkä solkkuvedestä, jolla lasia on huuhdottu. Hänelle tarjotaan
äärettömän hitaasti, sitte, juodessaan, ajattelee hän, että Sidonie
ehkä on tullut ja etsii häntä odotussalista hän kavahtaa ylös, ja
syöksee ulos kuin hullu, jättäen lasin täyteen ja rahat pöydälle.

Hän ei tule enää.

Frans tuntee sen.

Hänen askeleensa kajahtelevat pitkin aseman siltaa, yksitoikkoisesti,
säännöllisesti, kiihdyttäen häntä todistamalla hänen yksinäisyyttään
ja vauriotaan.

Mitäs sitte on tapahtunut? Mikä häntä on voinut estää? Onko hän
sairastunut, vai lieneekö hänellä jo edeltäpäin tunnon vaivoja
rikoksestaan? Niin ollen, olisi hän kai ilmoittanut, laittanut rouva
Dobsonin. Tai kuka ties' on Risler nähnyt kirjeen? Sidoniehan on niin
hurja ja varomatoin.

Ja hänen sillä lailla arveluihin vaipuessaan, kului aika. Mazasin
rakennusten harjat, jotka olivat pimentoon vaipuneet, alkoivat
jo vaalastaa ja käydä selkeimmiksi. Mitäpä tehdä? Oli mentävä
Asnières'iin oitis tiedustelemaan, kuulustelemaan. Hän olisi jo
tahtonut olla siellä.

Päätöksen tehtyään, astui hän pikaisin askelin portaita alas. Tiellä
tuli hänelle vastaan sotamiehiä, laukut selässä, ja köyhiä, jotka
menivät aamujunalle ja olivat ylähällä jo ennen päivän nousua.

Aamupuhteessa näytti Parisi ikävältä ja kolkolta. Lyhdyt heittivät
kaduille punertavan valon ja vartijat astuivat kaksin, seisattuen
katujen kulmissa ja tarkasti katsellen kulkijoita.

Yhden vartijapaikan luo oli seisattunut väkeä, ryysynkerääjiä ja
maalaisämmiä. Epäilemättä oli jonkun yönäytelmän suoritus tapahtuva
poliisikomsarjuksen luona... Oi, jos Frans olisi tuntenut tuon
näytelmän; mutta hän ei sitä aavistanutkaan, katseli vaan kaukaa
kylmäkiskoisesti.

Kaikki nuo törkeydet, tuo koitto, joka kalvaana levisi Parisin
yli, lyhdyt, jotka vilkkuivat Seinen rannalla, ikäänkuin kynttelit
ruumiinvalvojaisissa, ja voipumus unettomasta yöstä, kietoivat hänen
syvään suruun.

Tultuaan Asnières'iin, pari kolme tuntia käytyään, heräsi hän kuin
unesta.

Aurinko nousi kaikessa kunniassaan tulehduttaen kedot ja joet. Silta,
talot ja laituri, kaikki näyttivät somilta aamun valossa, joka
ilmitoi uuden päivän, iloisena, hymyilevänä, yön synkästä sumusta.
Kaukaa näki hän veljensä asunnon, joka, heränneenä, näytteli kukkiaan
avatuista ikkunoista. Hän käveli vähän aikaa uskaltamatta mennä
sisään.

Yht'äkkiä huutaa hoilotti hänelle joku joen ahteelta:

Kali, herra Frans... Tehän varhain olette noussut tänä päivänä.

Se oli Sidonien renki, joka oli hevosien uitossa.

-- Eikö mitään uutta taloon kuulu?... kysyi Frans vavisten.

-- Ei mitään, herra Frans.

-- Onko veljeni kotona?

-- Ei, hän oli yötä tehtaalla.

-- Eihän kukaan ole sairas?

-- Ei, herra Frans, ei minun tietääkseni.

Ja hevoset astuivat veteen rintaa myöten, purskuttaen vaahtoa.

Silloin päätti Frans soittaa kelloa.

Puutarhan käytäviä kaspittiin parasta aikaa. Talossa oli kova hälinä;
ja vaikka olikin vielä varhain, kuuli hän Sidonien heleän äänen,
niinkuin linnun laulun, otsikon ruusujen keskeltä.

Hän puheli vilkkaasti.

Levottomin mielin astui Frans kuunnellakseen.

-- Ei, ei taalesosetta... Siinä jo on tarpeeksi... Vaan sen pitää
olla hyvin jäädytetty, ja kello seitsemäksi... Niin, ja alkuruo'aksi...
mietitäänhän vähän...

Hän oli kovassa keskustelussa emännöitsijänsä kanssa kuuluisasta
päivällisestä seuraavaksi päiväksi. Lankonsa äkkinäinen ilmestyminen
ei häirinnyt häntä ollenkaan.

-- Ahaa! hyvää päivää, Frans, sanoi hän rauhallisesti... Heti
paikalla olen käskettävänne. Meille tulee huomenna vieraita
päivälliseksi, talon tuttavia, suuri asioimispäivällinen...
Suvaitsette, kaiketi?

Raittiina, hymyilevänä, valkoreunustuksineen, laahaava peignoiri yllä
ja pieni karikkasäpsä päässä, jatkoi hän ruokalistansa osoittelua,
hengittäen tuoresta ilmaa, joka nousi niityiltä ja joelta. Hänen
tyynillä kasvoillaan ei ollut vähintäkään huolen tai levottomuuden
jälkeä. Hänen sileä otsansa, tuo hämmästyttävä katseen sulous, joka
kauan aikaa nuorensi hänen näköään, ja puoli-avonaiset, ruusuiset
huulensa muodostivat kummallisen vastakohdan rakastajan yöllisen
tuskan ja väsymyksen raastamille kasvoille.

Hyvän neljännestunnin istui Frans salin nurkassa ja
kuuli lueteltavan, tavallisessa järjestyksessään, kaikki
porvarillis-päivällisen ruokalajit, aina pienistä lämpöisistä
leivoksista, ja Normandilaiseen pallakseen kuuluvista lukemattomista
aineksista, Montreuilin persikkoihin ja Fontainebleaun viinimarjoihin
saakka.

Vihdoin, kun he olivat yksin ja hän voi puhua:

-- Ettekö siis ole saanut kirjettäni?... kysyi hän kumealla äänellä.

-- Kyllä, aivan oikein.

Hän nousi korjatakseen kuvastimen edessä muutamia pieniä kutria,
jotka olivat takertuneet hänen häilyviin nauhoihinsa, ja jatkoi
itseään katsellessaan:

-- Kyllä, sainpa hyvinkin kirjeenne... Olinpa siitä
ihastuksissanikin... Ja nyt, jos teitä haluttaa antaa veljellenne
ilkeät kanteenne, joilla minua uhkasitte, niin näytän helposti
toteen, että valheellisesti syytätte minua ainoastaan sentähden,
kun minä, niinkuin minun tulikin tehdä, hylkäsin rikoksellisen
rakkautenne. Pitäkää se teille sanottuna... ja näkemään saakka.

Onnellisena kuin näyttelijätär, joka on lopettanut mahtipontisen
katkelmansa, kulki hänen ohitse ja meni ulos salista hymyillen,
suupieli kohotettuna, riemuiten ja vihatta.

Eikä Frans häntä tappanut!



V.

Sanomissa.


Tuon katalan päivän aattona, vähän sen jälkeen kuin Frans salaa oli
jättänyt huoneensa Braque-kadun varrella, tuli kuuluisa Delobelle
kotiinsa, aivan pahoilla mielin, väsyneen ja kylmäkiskoisen
näköisenä, niinkuin aina jotakin vastaista tapahtuessa.

-- Voi, Herra Jumala, mitä nyt, poloiseni, on tapahtunut?... kysyi
kohta äiti Delobelle, jota liioiteltu, teaatterillinen osoittelu ei
vielä ollut kahdessakymmenessä vuodessa tylsyttänyt.

Ennen vastausta, entinen näyttelijä, joka ei koskaan jättänyt
mitäkään sanaa ilman jotakin edelläkäypää, muinoin näyttämöä
varten opittua kasvojen liikettä, väänsi alas suunsa iletyksen ja
vastenluontoisuuden merkiksi, ikäänkuin hän juuri olisi nielaissut
jotakin hyvin karvasta.

-- Varmaan, sanoi hän, orat Rislerit joko kiittämättömiä, itsekkäitä,
tahi sitte hyvin huonosti kasvatettuja ihmisiä. Tiedättekö mitä
kuulin portinvartijattarelta, joka pilkallisesti loi minuun karsaan
silmäilyn?... No niin, Frans Risler on lähtenyt pois. Hän on
äskettäin jättänyt asuntonsa ja ehkä tällä hetkellä Parisinkin,
tulematta edes kättäni puristamaan ja kiittämään häntä kohtaan täällä
osoitetusta ystävyydestä... Mitäs te siitä pidätte?... Sillä eihän
hän sanonut hyvästi teillekään, vai? Ja kuitenkin -- siitä ei ole
kuukauttakaan -- istua kökötti hän meillä alinomaa, soimaamatta
puhuakseni.

Rouva Delobelle päivitteli ja pahoitteli. Désirée, sitä vastoin, ei
sanonut sanaakaan, ei edes liikahtanutkaan. Aina vaan sama jäämuru.
Eikä messinkilankakaan seisattunut hänen vikkelissä sormissaan... --
Olkaapa sitte ystäviä, jatkoi kuuluisa Delobelle. Mitäs minä olen
sitte vielä tehnyt hänelle?

Hän tahtoi luuletella itseään, että koko mailma häntä
vihasi ja vainosi. Se, näet, kuului hänen asemaansa elämässä,
ristiinnaulitsemiseensa taiteen puolesta.

Lempeästi, melkein äidillisellä helleydellä -- sillä aina löytyy
äidillisyyttä hemmoittelevassa, anteeksiantavassa rakkaudessa, jonka
suuret lapset herättävät -- lohdutti rouva Delobelle miestään,
hyväili häntä, lisäsipä herkkuruo'an päivälliseksi. Viheliäinen oli
todellakin pahoillaan. Franssin lähdettyä, oli ikuinen kestitsijän
paikka, joka Rislerillä ennen oli, taas avoin ja näyttelijä muisti
herkkuja, jotka häneltä menivät hukkaan.

Ja ajatelkaapa tuon itsekkään, pintapuolisen kiukun rinnalla oli
vielä todellinen, kauhea murhe, kuolettava murhe, jota ei sokea äiti
edes huomannutkaan... Mutta katsohan toki tytärtäsi, onnetoin vaimo.
Katso tuota kuuleata kelmeyttä, noita kyynelettömiä silmiä, jotka
loistavat tuijottaen, ikäänkuin olisivat keskittäneet aatoksensa
ja katseensa yhteen ainoaan niille vaan näkyvään esineesen.
Aukaisuta tuo pieni, suljettu, kärsivä sielu. Kuulustele lastasi.
Saata hänet puhumaan, saata hänet etenkin itkemään, vapautuakseen
masentavasta taakasta, ett'eikä kyynel-lähteiden synkistämät silmät
tähystäisi avaruudessa tuota hirveätä, tuntematointa esinettä, siihen
toivottomasti kiintyen.

Voih!...

Löytyy naisia, joissa äiti kuolettaa aviopuolison. Tässä aviopuoliso
oli kuolettanut äidin. Ollen jumalassa, Delobelle'n, papittarena
huolimatta muusta kuin tuosta idolistaan, ajatteli hän, että
tyttärensäkin oli syntynyt maailmaan pyhittääkseen itsensä vaan
samaan palvelukseen ja polvistuakseen samalla alttarilla. Heillä
molemmilla ei näet ollut kuin yksi maali elämässä, -- tehdä työtä
suuren miehen kunnian puolesta, lohduttaa hänen väärin arvosteltua
neroaan. Muuta ei ollut olemassakaan. Ei koskaan äiti Delobelle,
huomannut Désiréen pikaista punastumista Franssin sisään tullessa,
eikä rakastuneen tyttärensä mutkia puhuakseen, oli mikä oli, hänestä
ja mainitakseen hänen nimensä tuon tuostakin keskusteluissaan työtä
tehdessä, tämä kun jo oli tapahtunut monta vuotta, aina siitä, ajasta
saakka kun Frans aamuisin lähti Centraali-kouluun, siihen aikaan kuin
he sytyttivät lamppunsa päivää alottaakseen. Ei koskaan kysellyt
hän noista pitkistä äänettömyyksistä, jolloin luottoisa onnellinen
nuoruus sulkeutuu tulevaisuuden haveksimiin; ja jos hän toisinaan,
kun Désiréen vaitiolo häntä väsytti, sanoi hänelle: "Mikä sinun on?"
niin nuoren tytön vastaus: "Ei mitään", oitis johti äidin hetken
hajamieliset ajatukset jälleen hänen lempihuoleensa.

Niinikään tuo nainen, joka käsitti miehensä sydämmen ja pienimmänkin
rypyn hänen olymppilaisella ja arvottomalla otsallaan, ei omannut
koskaan mitäkään hellyyden ennettä pientä Sisi rukkaa kohtaan, vaikka
sen kautta vanhimmatkin, elähtyneimmätkin äidit nuorentuvat niin,
että tulevat lastensa hartaimmiksi ystäviksi ja neuvon antajiksi.

Ja siinäpä sellaisten miesten, kuin Delobelle'n, tunnotoin
itsekkäisyys onkin hirvein.

Se synnyttää muitakin ympärillään. Tottumus muutamissa perheissä
pitää silmämääränä yhtä ainoata olentoa, jättää väkisenkin syrjään
ilot ja murheet, jotka sille ovat välinpitämättömät ja hyödyttömät.

Ja kysytään, mitä nuoren, lakastuneen tyttöraukan sydäntä särkevä
tuskainen draama kuuluu suuren näyttelijän kunniaan.

Kuitenkin hän kärsi kovin.

Lähes kuukauden, siitä päivästä saakka, kun Sidonie tuli hakemaan
Franssia sinisissä vaunuissaan, tiesi Désirée jo, ett'ei häntä
enää rakastettu ja tunsi kilpailijansa nimen. Hän ei ollut
heille vihoissaan, hän surkutteli heitä pikemmin. Vaan miksi
oli Frans tullut? Minkätähden oli hän kevytmielisesti antanut
hänelle valheellisen toivon. Niinkuin onnettomat, vankeuden
pimeyteen tuomitut pian totuttavat silmänsä synkeyden varjoihin
ja jäsenensä ahtaasen tilaan ja sitte, jos heitä hetkeksi viedään
ulos päivän valoon, palatessa vankeus heistä näyttää paljoa
synkemmältä; niin hänenkin, tuon lapsi raukan, oli suuri, hänen
elämässään yht'äkkiä leimahtanut valo, poistuessaan, yhä kolkompana
palauttanut vankeuteen. Oi, kuinka paljo kyyneleitä hän oli
niellyt yksinäisyydessä siitä hetkestä saakka! Kuinka paljo hän
oli kertonut murheistaan pienille lintusilleen! Sillä vielä tämän
kerrankin ylläpiti hänen työ, hurja, viivyttämätöin työ, joka
säännöllisyydellään, yksitoikkoisuudellaan, alituisesti samojen
huolien, samojen liikkeiden palauttamisella, oli hänen ajatustensa
hillitsijänä.

Ja niinkuin hänen sormissaan pienet kuolleet linnut saivat
elon nä'ön, niin hänen haaveensakin, toiveensa, jotka samaten
olivat kuolleet ja täynnä vielä hienompaa, vielä läpitunkevampaa
myrkkyä kuin se, joka pölynä lenteli hänen työpöytänsä ympärillä,
räpyttelivät silloin tällöin siipiään tuskan ja ylösnousemisen innon
ponnistuksella. Frans ei ollut kokonaan häneltä kadonnut. Vaikka
hän nyt tuli ainoastaan harvoin häntä katsomaan, niin tiesi Désirée
hänen olevan kuitenkin lähellä, kuuli hänen tulevan ja menevän,
kävelevän nopeasti porraslavalla, ja toisinaan näki hän oven ra'osta
hänen rakkaan vartalonsa ohi vilahtelevan. Hän ei ollut onnellisen
näköinen. Ja mitä onnea saattoi hän odottaa? Hän rakasti veljensä
vaimoa. Ja ajatellessaan, ett'ei Frans ollut onnellinen, unhoitti tuo
hyvä olento melkein oman surunsa, muistaessaan ystävätään.

Että Frans vielä tulisi häntä rakastamaan, sen hän hyvin tiesi
olevan mahdotointa. Mutta hän ajatteli, että jonakuna päivänä ehkä
hän näkisi hänen tulevan sisään kuolehtuvana, masentuneena, istuisi
pienelle matalalle tuolille ja, pannen päänsä hänen syliinsä, itkeä
nyyhkyttäen kertoisi hänelle surunsa ja sanoisi: "Lohduta minua..."

Tuo kurja toivo oli elättänyt häntä jo kolme viikkoa. Niin vähän,
näet, hän tarvitsi.

Vaan ei. Sekin häneltä kiellettiin. Frans oli lähtenyt, lähtenyt
katsahtamatta häneen, hyvästiäkään sanomatta. Rakastajan petoksen
jälkeen ystävän petos. Se on hirveätä...

Isänsä ensimmäisistä sanoista tunsi hän syöksyvänsä pohjattomaan,
jäiseen, synkkään kuiluun huikeasti, tunnottomasti, tietäen, ett'ei
hän sieltä koskaan voisi valoon palata. Hän tukehtui. Hän olisi
tahtonut vastustella, taistella, huutaa avuksi.

Vaan ketä?

Hän tiesi hyvin, ett'ei äitinsä häntä kuulisi.

Sidonieta?... Oi, hän tunsi hänen nyt hyvin. Parempi olisi hänen
ollut kääntyä pienten kiilto-höyhenisten lintustensa puoleen, joiden
terävät silmät kylmäkiskoisella ilolla häntä katselivat.

Hirmuisinta oli, että hän oitis käsitti, työnkään tällä kertaa ei
häntä pelastavan. Se oli kadottanut hyväntekeväisen ominaisuutensa.
Tenhottomilla käsillä ei ollut enää voimaa; väsyneet, hervottomat
sormet jäivät lannistuneesta mielestä työttömiksi.

Mikäs hänen olisi voinut ylläpitää tuossa semmoisessa onnettomuudessa?

Jumalako? Vai se, jota kutsutaan taivaaksi?

Se ei hänelle muistunut mieleenkään.

Parisissa, työväen asunnoissa etenkin, ovat talot niin korkeat,
kadut liian kapeat, ilma liian sumea, että taivasta huomattaisi. Se
katoaa tehtaiden savuun ja kosteista katoista nousevaan huuruun;
ja sitte on elämä niin kova useimmille noista ihmisistä, että jos
heidän kurjuudessaan joskus johtuukin ajatus Kaitselemukseen, niin
tapahtuu se vaan nyrkkiä sille näyttääkseen ja sitä kirotakseen.
Senpä tähden tapahtuukin niin paljon itsemurhia Parisissa. Kansa,
joka ei osaa rukoilla, on kuolemaan valmis, vaikka koska. Kaikissa
sen kärsimyksissä näyttäytyy sille kuolema, kuolema, joka vapauttaa
ja lohduttaa.

Sitähän pikku ontuvakin niin tarkkaan katseli.

Päätöksensä oli oitis tehty: oli kuoltava.

Mutta miten?

Liikkumattomana sijallaan, sillä välin kuin inha elämä meni menojaan
hänen ympärillään, kuin äitinsä valmisti päivällistä ja suuri mies
esitti pitkää monoloogia ihmiskunnan, kiittämättömyyttä vastaan,
harkitsi hän, mikä kuolontapa oli valittava. Olematta melkein
koskaan yksin, ei hän voinut ajatella lämmitintä hiilineen, joka
sytytetään ovet ja ikkunat tukkeessa. Käymättä koskaan ulkona, ei
hän voinut ostaa lääkeyrttijen myöjältä myrkkyäkään, pientä tukkua
Valkosta jauhoa, jonka sopii pistää taskun pohjalle neulakotelon
ja sormistimen joukkoon. Oli sitä paitse tulikiveä virittimissä,
ruostetta vanhoissa vaskirahoissa ja suuri ikkuna, joka antoi
kivitetylle kadulle; mutta ajatus, että hänen vanhemmilleen oli
hirmuista nähdä hänen omatakeista kuolontuskaa ja väkijoukon keskeltä
nostettua, rujostunutta ruumista, sai hänen hylkäämään nuo keinot.

Oli vielä jäljellä virta.

Vesi ainakin viepi toisinaan niin kauas pois, ett'ei kukaan voi löytää
ja kuolema jääpi ikuiseksi salaisuudeksi...

Virta!

Hän vapisi sitä ajatellessaan. Vaan ei häntä kauhistuttanut musta,
syvä vesi! Vielä vai, Parisin tytöt sitä vaan nauravat Heitetään
esiliina pään yli silmien peitteeksi, ja loiskis! Mutta sinne oli
mentävä ihan yksin ja katu häntä pelotti.

Ja sill'aikaa kuin tyttöraukka edeltäkäsin otti viimeisen vauhdin
kuolemaa ja unhotusta kohti, kuin hän katseli kaukaa pohjattomuutta
harhailevin silmin, joihin jo nousi itsemurhan hurjuus, virkistyi
kuuluisa Delobelle vähitellen, ja puhui jo vähemmin mahtipontisesti;
ja, koska päivälliseksi oli kaalia, jota hän hyvin rakasti, lauhtui
hän syödessään, muistutteli vanhoja voittoriemujaan, kultaseppeleitä,
Alençon'in yleisöä, ja oitis päivällisen syötyään, meni Odéoniin
_Misanthrooppia_ katsomaan, Robricart'in ensimmäistä näytäntöä,
koristettuna ja pinnistettynä, ihan valkoiset kalvoiset käsissä ja
taskussa uusi, kiiltävä sadan sousin kappale, jonka hänen vaimonsa
oli antanut hänelle hänen herrastellakseen.

-- Minä olen oikein tyytyväinen, sanoi äiti Delobelle syömäneuvoja
korjatessaan. Isä söi hyvin tänä iltana. Se lohdutti hiukan häntä,
mies parkaa, Teaatteri lopullisesti virkistää hänen. Sitä hän kyllä
tarvitseekin...

... Niin, se se oli kauheinta, käydä yksin kadulla. Oli odotettava,
kunnes kaasu oli sammutettu, astuttava portaita myöten hyvin hiljaa
kun äiti oli nukkunut, ja mentävä Parisin läpi, jossa miehet
vastaan tullessa katselivat röyhkeästi silmiin, ja kuljettava
komeasti valaistujen kahvilojen ohitse. Tuo kammo katua vastaan oli
Désirée'ssa ollut lapsuudesta saakka. Ihan pienenä ollessaan, kun
hän kerran meni asialle, seurasivat häntä pilkaten katupojat, eikä
hän tietänyt mikä oli hirveämpää, hänen epäsäännöllisen käyntinsä
ivaaminenko, noiden pienten, hävyttömien nuttujen nilkutus, vaiko
ohitsekulkevien sääli ja laupiaat katseet. Sitte hän pelkäsi vaunuja
ja omnibuksia. Virta oli kaukana. Hän väsyisi näet, kovin. Kumminkaan
ei ollut siihen muuta neuvoa.

-- Minä panen maata, tyttö, entä sinä, vieläkö ai'ot valvoa?

Silmät työssä kiinni, vastasi tyttö valvovansa. Hän tahtoi lopettaa
tusinan.

-- Hyvää yötä sitte, sanoi äiti Delobelle, jonka heikontunut näkö ei
kärsinyt kauemmin valoa. Minä panin isän illallisen lämpiämään. Katso
sitä ennenkuin maata panet.

Désirée ei valehdellut. Hän tahtoi lopettaa tusinan, että isällä
olisi huomenna se valmiina vietäväksi; ja tosiaankaan nähdessään tuon
pienen rauhallisen pään kumarruksissa lampun kelmeässä valossa, ei
olisi koskaan voinut kuvitella, mitä katalia ajatuksia siinä mylleröi.

Kas nyt on menossa viimeinen lintunen tusinasta, ihmeellinen
pikkuinen lintunen, jonka siivet näyttivät meriveden kastamilta, ihan
safiirin vihreiltä.

Huolellisesti, veikeästi, pistää Désirée sen messinki langalle,
lentoon pyrähtävän, säikähdetyn linnun somaan asentoon.

Oi! kuinka se lentää kauas, tuo pikkuinen, sininen lintu. Kuinka
huimasti se kiitää löyhöttää avaruuteen. Hyvin tuntuu, että se lähtee
tällä kertaa pitkälle matkalle, pitkälle, ikuiselle matkalle, josta
se ei palaa koskaan enää...

Nyt on työ lopussa, pöydät järjestetty, viimeiset silkkinöyleet
tarkalleen kootut ja nuppineulat neulikossaan.

Lampun kiertää hän puoleksi alas, illallisen isälleen jättää hän
kuumalle hiilokselle. Ja tuo hirvittävä, katala ilta on näyttävä
hänestä yhtä levolliselta, kuin muulloinkin, Talossa on kaikki
järjestyksessä ja tavat tarkkaan noudatetut. Hyvin hiljaa aukaisee
Désirée kaapin, ottaa sieltä pienen shaalin, kääriytyy siihen, ja
lähtee.

Mitä? Eikö katsettakaan äidille, ei mykkää jäähyvästiä, eikä
heltymistäkään?... Ei, ei mitään. Niinkuin kuoleman kielissä olevat,
näki hän hirvittävän selvästi yht'äkkiä minkälaiselle itsekkäälle
rakkaudelle hän oli uhrannut lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän tuntee
varsin hyvin, että suuren miehen lausuma ainoa sana on lohduttava
nukkuvaa naista, jolle hän on melkein vihoissaan siitä, ett'ei hän
heräjä, vaan antaa hän siten mennä räpäyttämättäkään suljetuita
silmäluomia.

Nuorena kuoleminen, vaikka vapaaehtoisestikin, ei tapahdu koskaan
ilman yllytystä, ja Désirée raukka lähti, elämästä närkästyksissään
kohtaloaan vastaan.

Kas, hän on jo kadulla. Minne menee hän? Kaikki on jo autiota.
Nämä kaupungin osat, jotka päivällä ovat niin vireät, asettuvat
iltasin varhain. Siellä tehdään liika kovaa työtä, ett'ei uni pian
tulisi. Sillä välin kuin Parisin bulevaardeilta, jotka vielä ovat
täynnä elämää, kohoaa yli koko kaupungin etäisen tulipalon näköinen
punertava heijastus, ovat täällä jo kaikki portit kiinni, luukut
suljetut ikkunoissa ja ovissa. Aika ajoin häiritsee hiljaisuutta
myöhästynyt palovartijan askeleet, jotka kuuluvat yön pimeästä, tai
juopuneen puhelu, jota hänen hoipertelemisensa toisinaan keskeyttää,
tahi likeisestä valkamasta tullut tuulen puuska kolisuttelee lyhdyn
lasia ja pieksättää vanhaa väkipyörän nuoraa, laantuu kadun kulmassa
ja vinkuen katoaa hataran kynnyksen alle.

Désirée astuu sukkelaan, shaaliinsa kierrettynä, pää pystyssä, silmät
kuivina. Tuntematta tietä kulkee hän suoraan, ihan suoraan eteenpäin.

Maraisin synkät, kapeat kadut, joilla pilkoittaa kaukaa kaasunliekki,
risteilevät ja kaarielevat niin että, hän kuumeen tapaisesti
kulkiessaan, eksyen palaa yhä samalle paikalleen. Aina jotakin
asettuu hänen ja virran väliin. Mutta viileä, kostea tuuli puhaltelee
häntä kasvoihin. Ja todellakin näyttää kuin vesi pakenisi, varustaisi
itsensä aitauksella, ja paksut seinät, korkeat talot varta vasten
kävisivät kuoleman eteen, mutta pikku ontuva on rohkea, vanhojen
katujen epätasaisella kivityksellä hän vaan astuu astumistaan.

Oletteko koskaan iltasella metsästyksen jälkeen nähneet haavoitetun
peltopyyn pakenevan piiloon vakoon? se vaipuu alas, kyykistyy, vetäen
veristä siipeään johonkin suojaan voidakseen kuolla rauhassaan. Tuon
pienen varjon pieltävä käynti pitkin seinää katuvierusta myöten
antaa aivan saman käsityksen. Ja ajatellaanpa, että samaan aikaan,
melkein samassa kaupungin osassa, joku myöskin harhailee pitkin
katuja, odottaen, tähystäen toivottomana. Oi! jospa voisivat kohdata
toisensa. Jospa hän voisi kääntyä tuon levottoman kulkijan puoleen
kysyäkseen tietä:

-- Olkaa hyvä, herra, sanokaa, miten mennään Seinelle?...

Ja herra tuntisi hänen heti.

-- Kuinka! Tekö, neiti Sisi? Mitä te teette ulkona tähän aikaan?

-- Menen kuolemaan, Frans. Teidän tähden en voi elää enää.

Liikutettuna ottaisi hän silloin ja puristaisi hänen syliinsä ja
kantaisi pois sanoen:

-- Oi, elä, elä kuole. Minä tarvitsen sinua lohdutuksekseni, avukseni
kaikesta pahasta, mitä tuo nainen on minulle tehnyt.

Mutta se on runoilijain haavetta, kohtaus, jota elämä ei osaa keksiä.
Liian julma, liian kova on elämä! Ja kun kerran tarvitaan niin vähän
hengen pelastukseksi, ei se mitenkään tahdo antaa tuota vähää. Senpä
tähden oikeat romaanit ovatkin niin surullisia...

Katuja, yhä katuja vaan, sitte tori ja silta, jonka lyhdyt kuvastavat
mustassa vedessä toisen valaistun sillan. Kas siinä on vihdoin
virta. Kostean, leudon syksy-illan usmassa näkee hän tuon hänelle
tuntemattoman Parisin sekavan suuruuden, jota vieläkin enemmän lisää
hänen tietämättömyytensä paikoista. Tässä sitte pitäiskin kuolla.

Hän tuntee olevansa niin pieni, niin eristetty, niin kadonnut tuossa
laajassa, valaistussa, autiossa kaupungissa. Hänestä näyttää, kuin
hän jo olisi kuollut. Hän lähestyy rantaa; ja, yht'äkkiä seisattaa
hänen kulkunsa kukkakasvien ja kaivetun maan haju. Hänen jalkojensa
juurella, veteen rajoittuvalla käytävällä on olkiin käärityitä
pensaskasveja ja kukka-astioita valkoisissa paperituuteissaan,
kaikki valmiiksi järjestetty kaupittaviksi huomenna. Viittoihinsa
käärittyinä, jalat lämmittimien päällä, makasivat myyjät tuoleillaan,
unen ja yön viileyden kangistamina. Kaiken väriset tähtikukat,
reseedat, syksyruusut, tuoksuttivat ilmaa, seisoen hämärässä kuun
valossa keveine varjoineen ympärillään ja odottaen nukkuvan Parisin
oikkuja.

Pikku Désirée rukka! Näytti, kuin koko hänen nuoruutensa, harvat
ilon-päivänsä ja petetty rakkautensa olisivat heränneet hänen
sydämessään tuon kuljeskelevan puutarhan tuoksusta. Hän astuu hiljaa
kukkien keskitse. Toisinaan kahisuttaa tuulen puuska pensaiden
lehtiä ja maan päällä olevista kopista, jotka ovat täynnä juurineen
temmattuja kasveja leviää kostea multa haju.

Hän muistelee kävelyjä maalle Franssin kanssa. Luonnon tuoksu,
jota hän silloin hengitti ensimmäisen kerran, puhaltelee hänen
kuolonhetkellään. -- "Muisto," näkyy se hänelle sanovan, ja hän
vastaa itsekseen: "Kyllä, kyllä minä muistan."

Hän muistaa vaan liian hyvin. Tultuaan tuon ikäänkuin juhlaksi
koristetun sataman päähän, seisattuu salainen pikku varjo portaille,
joka vie alas rannalle...

Melkein oitis kuuluu huutoa, hälinää pitkin koko rannikkoa. "Pian
vene ja keksit." Merimiehiä ja poliisi-palvelijoita kokoontuu
ahteelle. Rannalta päästetään vene, lyhty kokassa.

Kukkamyyjät heräävät, ja yhden heistä haukotellen kysyttyä, mitä on
tapahtunut, vastaa hänelle sillan nurkkaan kyyristynyt kahvimuija
rauhallisesti:

-- Mikä lie nainen hypätä mulahtanut veteen.

Eipä vaan. Virta ei huolinut tuosta lapsesta. Sen oli sääli tuota
ihanuutta ja suloa. Alahalla veden partaalla näkyy lyhtyjen valossa
musta parvi, joka lähtee liikkeelle. Hän pelastui!... Eräs hiekan
vetäjä onki ylös hänen. Poliisimiehet kantavat häntä, merimiehiä
ja halon purkajia ympärillä; ja pimeässä kuuluu matala käheä ääni
pilkkaavan: "Sepä koko vesilintu, ett'en ollut kiinnikään saada. Niin
muljahti sormien välistä, että olisittepa nähneet!... Ei maar muka
tahtonut mulle palkintoa antaa..." Vähitellen melu tyyntyi, uteliaat
hajosivat, ja mustan parven poistuessa polisihuoneesen päin, kävivät
kukkamyyjät uudestaan makaamaan ja autiolla rannikolla värisytti
yötuuli kukkia.

Ah! tyttö rukka, luulit olevan helppoa päästä elämästä, kadota
yht'äkkiä. Et tietänyt, että sen sijaan että virta veisi sinun
sukkelaan etsimääsi mitättömyyteen, se heittäisikin sinun
kaikenlaiseen häpeään ja rauenneen itsemurhan epäkunniaan. Ensin
poliisi konttoori, iljettävä polisikonttoori likaisine rahineen,
permantoineen, jossa märkä tomu näyttää katuloalta. Siellä oli
Désiréen lopetettava yönsä. Hän pantiin maata leirivuoteelle takan
eteen, joka hänen hyväksi oli laupiaasti täyteen mätetty halkoja
ja jonka epäterveellinen lämpö nöyryytti hänen raskaita, vettä
purskuavia vaatteitaan. Missä hän oli, siitä hän ei saanut selkoa.
Himmeästi, käsittämättä kuunteli ja katseli pikku ontuva hänen
ympärillään samanlaisissa vuoteissa makaavia miehiä, ikävää, tyhjää
suojaa ja lukittujen päihtyneiden ulinaa, jotka jyskyttelivät
peräovea, hirveästi kiroillen.

Likellä häntä istui repaleinen nainen, hiukset hajallaan
kyykkysillään lieden suun edessä, jonka punertava hohde ei
muuttanut lainkaan hänen synkeitä, kalpeita kasvojaan. Se oli
yön selästä korjattu hullu olento raukka, joka koneen tapaisesti
ravisteli päätään ja lakkaamatta kertoeli tajunnottomalla, melkein
huulien liikkeestä riippumattomalla äänellä: "Niin, niin, se vasta
kurjuutta... Niin, niin, se vasta kurjuutta..." Ja tuo kamala
vaikeroiminen keskellä makaavien kuorsaamista teki Désiréehen hirveän
pahaa. Hän sulki silmänsä, ett'ei enää näkisi noita vimmastuneita
kasvoja, jotka pelottivat häntä ikäänkuin hänen oman itselöimänä.
Ajoittain aukeni kadun puoleinen ovi, päällikön ääni mainitsi nimiä,
ja kaksi polisimiestä astui ulos, toisten tullessa sisään, jotka
heittäytyivät poikittain vuoteelle masentuneina, kuin vuorovahdissa
koko yön kannella olleet merimiehet.

Vihdoin koitti päivä sairaita hirvittävine, kovine väreineen.
Havahduttuaan yht'äkkiä horroksistaan, kavahti Désirée ylös
vuoteellaan, tempasi auki viitan, johon hän oli kääritty ja,
huolimatta väsymyksestä ja kuumeesta, koetti nousta seisoalleen
hallitakseen itse ja omatahtoisesti itseään. Hän ajatteli vaan
yhtä, näet, paetakseen kaikkia noita silmiä, jotka aukenivat hänen
ympärillään, ja lähteäkseen tuosta julmasta paikasta, jossa unella
oli kovin raskas huokuminen ja kovin rasittavia ruumiin asentoja.

-- Laskekaa, hyvät herrat, sanoi hän kokonaan vavisten, laskekaa
minut takaisin äidin luo.

Kuinka paatuneet he lienevät olleetkin parisilaisista tapahtumista,
käsittivät nuo kunnon ihmiset, että tämä oli jotakin merkillisempää,
liikuttavampaa, kuin tavallisesti. Mutta he eivät voineet vielä
saattaa häntä hänen äitinsä luo. Ensin oli mentävä komissarjuksen
luo. Sitä oli mahdotointa jättää siksensä. Tuotiin rattaat säälistä
häntä kohtaan, mutta polisikonttoorista oli lähdettävä ulos, ja
ovella oli kansaa katselemassa, kun pikku ontuva oli kulkeva
ohi, märät hiukset ohimoihin tarttuneina ja sarkaviitta yllä,
joka kuitenkaan ei estänyt hänen hampaitaan kalisemasta vilusta.
Komissarjuksen luona oli hänen noustava pimeitä ja kosteita portaita,
joilla tuli ja meni roiston näköisiä naamoja. Kaksipuolista ovea
aukaisi ja sulki tuon tuostakin törkeät palvelijat, suojat olivat
kylmät, huonosti valaistut, raheilla istui kansaa, äänettömänä,
kummastuksissaan, torkuksissa, mierolaisia, rosvoja, tyttöjä ja
vanhan viheriäisen pöydän ääressä kirjoitteli "komissarjuksen koira,"
koko isopäinen peto, kuluneessa takissa; tässä se oli.

Désiréen sisään tultua astui hänen vastaansa mies kurottaen
kättään, Se oli hänen julma pelastajansa, joka pyysi palkintoaan,
viittäkolmatta francia.

-- No, mummuseni, sanoi hän riettaasti nauraen ja kamalalla äänellä,
miltäkäs sauna nyt tuntuu?

Ja hän kertoi oikeuden istujalle, millä keinon hän oli hänen
onkinut vedestä, että hän oli tarttunut häneen ensin noinikään,
sitte näinikään, ja että ilman häntä olisi hän ihan varmaan mennä
hujauttanut Rouen'in luo veden pohjalla.

Poloinen oli ihan punainen kuumeesta ja häpeästä ja niin hämillä,
että hänestä näytti kuin vesi olisi jättänyt harson hänen silmiensä
eteen ja huminaa hänen korviinsa. Vihdoin vietiin hän pienempään
suojaan juhlallisen henkilön eteen, jolla oli tähtiä rinnassa. Se
oli itse herra komissarjus, joka parast' aikaa joi kahviaan ja luki
sanomalehtiä.

"Ahaa! vai te..." sanoi hän tylyn näköisenä, kastellessaan vehnästään
ja luomatta silmiään sanomalehdestä; ja oitis alkoi polisimies, joka
oli tuonut Désiréen, lukea esitystään:

"Neljännestä vailla kaksitoista yöllä. Mégisserien satamassa, n:o
17 kohdalla, muudan Delobelle, neljänkolmatta vanha, kukkientekijä,
asuva Braque kadun varrella vanhempainsa luona, on tehnyt itsemurhan
yrityksen heittäytymällä Seineen, josta hänen veti ylös terveenä
ja vahingoittumattomana herra Parcheminet, hiekanvetäjä, majaileva
Butte-Chaumont kadun varrella."

Herra komissarjus syöden ehtimiseen, kuunteli tyynen ja haluttoman
näköisenä, niinkuin mies, jota ei mikään enää kummastuta; lopuksi loi
hän Delobelleen asian tuntevan ja ankaran katseen, ja antoipa korean
varoituksen. Hänen tekonsa, näet, oli hyvin ilkeä. Mikä oli saanut
hänen tuohon häijyyn rikokseen? Minkä tähden tahtoi hän surmata
itsensä? Vastatkaapa, Delobelle, miksi?

Mutta Delobelle oli itsepäisesti vaiti. Hänestä olisi ollut
rakkautensa tahraamista tunnustaa moisessa paikassa. "En tiedä... En
tiedä..." sanoi hän hiljaa ja vavisten.

Suuttuneena, tuskastuessaan, ilmoitti herra komissarjus, että hän oli
vietävä vanhempainsa luo, mutta yhdellä ehdolla: että hän lupaisi
olla sitä koskaan enää tekemättä.

-- Lupaatteko sen, hä?...

-- Kyllä, lupaan minä, herra...

-- Ette tee sitä koskaan enää?...

-- En, ihan varmaan, en koskaan enää... en koskaan enää...

Huolimatta hänen vakuutuksistaan, pudisti poliisikomissarjus päätään,
ikäänkuin hän ei olisi uskonut hänen valaansa.

Ja nyt on hän ulkona, tiellä kotiin, suoja-paikkaan; mutta hänen
kidutuksensa ei ole vielä lopussa.

Vaunuissa oli poliisimies, joka häntä saattoi, liian kohtelias,
liian ystävällinen. Désirée ei ollut sitä käsittävinään, väisti
häntä, veti kätensä pois. Kiusausta!... Hirmuisinta oli tulo Braque
kadulle, jossa koko talo oli liikkeellä, ja naapurien uteliaisuuden
kärsiminen. Aamulla oli todellakin koko kaupungin osa saanut tiedon
hänen häviämisestään. Huhu kävi, että hän oli lähtenyt Frans Rislerin
kanssa. Aikaiseen oli nähty kuuluisan Delobellen lähtevän ulos,
hirvittävän näköisenä, hattu takaperin päässä, rutistunein kalvoisin,
joka oli tavattoman huolestumisen merkki; ja piika, tuodessaan
ruokavaroja, tapasi äiti raukan puolihulluna juoksemasta huoneesta
toiseen, etsien vaikka sanaa lapseltaan, vaikka kuinka pientä
jälkeäkin, joka voisi ainakin herättää arveluita.

Onnettoman äidin päässä selveni vihdoin tyttärensä tila viimeisinä
päivinä ja hänen vaitiolonsa Franssin lähdöstä. "Elä itke, vaimoni...
minä tuon hänen jälleen..." sanoi isä lähtiessään, ja hänen
mentyä yhtä paljo tiedustellakseen, kuin vetäytyäkseen tuosta
tuskallisesta näytelmästä, käveli vaimo yhtämittaa portailta
ikkunalle, ikkunalta portaille. Pienintäkin askeleen kapsetta
kuultuaan, aukasi hän oven, sykkivin sydämin, ja juoksi ulos, sitte
hänen sisääntullessaan, lisäsi asunnon yksinäisyyttä vieläkin enemmän
Désiréen suuri, tyhjä nojatuoli, joka oli puoleksi käännetty
ompelupöytää kohti. Tämä sai hänen purskahtamaan itkuun.

Samassa seisattui vaunut portin eteen. Kuului ääniä ja askeleita.

-- Rouva Delobelle, tässä on hän!... Tyttärenne on löytynyt.

Todellakin astui Désirée portaita ylös, vaaleana, vaipuneena
tuntemattoman käsissä, ilman shaalia, ilman hattua, käärittynä
suureen ruskeaan levättiin. Huomattuaan äitinsä hymyili hän hiukan,
houkkamielisen näköisenä.

-- Elä pelästy... ei se ole mitään... yritteli hän sanomaan vaan
voipui sitte portaille. Ei koskaan luullut äiti Delobelle olovanaa
niin väkevä. Hän otti tyttärensä, kantoi hänen, pani maata, ja kaikki
tuo tapahtui siunaaman aikaan, ja hän puhutteli häntä ja suuteli
häntä.

-- No jo vihdoin viimein löysinkin sinun. Missä sinä nyt olet ollut,
siukku rukka? Eikö niin, sano, että tahdoit tappaa itsesi?...
Sinulla oli siis kova murhe?... Miksikäs sen salasit minulta?

Nähdessään äitinsä tuossa tilassa, kylpien kyyneleissä, vanhettuneen
muutamassa tunnissa, tunsi Désirée olevansa kauheiden tunnonvaivojen
valtaamana. Hän muisti menneensä hyvästiäkään sanomatta ja soimaten
häntä sydämessään siitä, ett'ei hän häntä rakastanut.

Ett'ei häntä rakastanut!

-- Kuolemasihan olisi tappanut minun, sanoi vaimo parka... Voi,
kun minä nousin tänä aamuna, eikä vuoteesi ollut kosketettu, eikä
sinua ollut huoneessakaan... Minä kävin kerran ympäri ja lankesin
tainnoksiin... Onko sulia lämmin nyt?... Onko hyvä?... Ethän enää
tee sitä, ethän tahdo kuolla?

Ja hän tukki hänen peitettään, lämmitti hänen jalkojaan ja viihdytti
häntä rinnallaan.

Vuoteessaan leväten, silmät kiinni, näki Désirée itsemurhansa kaikki
kohdat, kaikki kamalat seikat, joiden läpi hän oli kulkenut kuolemaan
lähtiessään. Kasvavassa kuumeessaan, raskaassa, valtavassa unessaan,
rasitti ja vaivasi häntä hurja kulkunsa Parisin kautta. Tuhansia
mustia katuja kuvautui hänen silmissään, Seinen virta kunkin päässä.

Tuo kamala virta, jota hän ei yöllä löytänyt, vainosi nyt häntä.

Hänestä näytti kuin hän olisi kokonaan ollut mudan ja lo'an
ryvettämä; ja painajaisen ahdistamana, lapsi raukka, tietämättä,
kuinka päästä muistojensa kiusauksista, sanoi hiljaa äidilleen:

-- Kätke minut... kätke minut... minua hävettää!



VI.

Hän lupasi olla sitä enää tekemättä.


Oi! ei, ei hän tee sitä enää. Herra komissarjus saa olla rauhassa,
Ei siitä pelkoa ole, että hän sen tekee uudelleen. Mitenkä hän ensin
pääsisi virralle kun hän ei enää voi hievahtaa vuoteeltaankaan? Jos
herra komissarjus olisi nähnyt hänen silloin, niin hän ei olisi
epäillytkään hänen sanojaan. Epäilemättä näkyy koko hänen olennossaan
vielä tahto ja halu kuolla jotka niin katalasti olivat piirretyt
hänen kalpeisin kasvoihinsa toissa aamuna; ne ovat vaan lieventyneet
maltillisemmat. Muudan Delobelle tietää, että vähän pikkuisen vaan
aikaa odotettuaan, hänellä ei ole enää mitään toivottavana.

Lääkärit sanovat hänen kuolevan keuhkokuumeesen, jonka hän oli
saanut märistä vaatteistaan. Mutta lääkärit erehtyvät, se ei ole
keuhkokuumetta. Siis rakkautensa on syy hänen kuolemaansa?... Ei.
Tuosta kauheasta yöstä lähtien hän ei enää ajattele Franssia, hän ei
pidä itseään enään arvollisena rakastamaan ja olemaan rakastettu.
Siitä pitäen on toinen pilkku hänen puhtaassa elämässään, ja siitäpä
juuri hän kuoleekin.

Kaikki nuo hirveän näytelmän tapaukset ovat tahrana hänen
ajatuksissaan: nosto vedestä kaikkien ihmisten läsnä ollessa, sikeä
unensa poliisi konttoorissa, rivot laulut, joita hän siellä kuuli,
mielipuoli, joka lämmitteli itseään lieden ääressä, kaikki, mihin
rikokselliseen, törkeään, ja sydäntä särkevään hän oli koskettanut
komissarjuksen portailla, ja sitte toisien ylenkatse, toisien
julkeus, hänen pelastajansa pilanlasku, polisipalvelijain hyväily,
koko hänen i'äksi hävinnyt naisellinen arkuutensa, nimensä, joka
hänen täytyi antaa ja hänen tukala viallisuutensa, joka vainosi häntä
kaikkien noiden pitkien kiusauksien kestäessä, ikäänkuin ivana,
naurettavaisuuden korvennuksena hänen itsemurhastaan lemmen tähden.

Hän kuolee häpeästä, sanon minä. Öisin hourailee hän yhä lakkaamatta:
"Minua hävettää!... Minua hävettää!..." ja levollisempana
aikana painuu hän peitteesensä, vetää sen kasvoilleen ikäänkuin
kätkeytyäkseen tai haudatakseen itsensä.

Désiréen vuoteen vieressä, ikkunan valossa, tekee äiti Delobelle
työtä, hoitaen tytärtään. Ajoittain kohottaa hän silmänsä
tarkastaakseen tuota mykkää toivottomuutta, selittämätöintä tautia,
sitte ryhtyy hän työhönsä jälleen; köyhän suurimpia tuskia on, ett'ei
hän voi kärsiä mielikseen. Työtä on tehtävä lakkaamatta, ja vieläpä
kun kuolokin lähellä liitelee, on ajateltava välttämättömiä tarpeita,
elämän huolia.

Rikas voipi sulkeutua suruunsa, hän voi siinä aikeella, siitä
elääkin, eikä tehdä muuta, kuin kärsiä ja itkeä.

Siihen ei köyhillä ole varaa eikä oikeuttakaan. Kotiseudullani,
maalla, tunsin vanhan vaimon, joka samana vuonna oli kadottanut
tyttärensä ja miehensä, kaksi kauheaa koetusta toistensa perään;
mutta hänellä oli pojat kasvatettavana, moisio hoidettavana.
Aamunkoitosta oli oltava toimessa, jouduttava kaikkialle, johdettava
eri töitä, eri haaroilla matkojen päässä pellolla. Sureva leski sanoi
minulle: "Minulla ei ole hetkeäkään aikaa itkeä viikon ajalla; mutta
sunnuntaisin, oi, silloin otan kaikki takaisin..." Ja, toden perään,
niinä päivinä, kun lapset leikkivät ja olivat kävelemässä ulkona,
sulki hän lukon kahteen kertaan ja koko jälkeen puolisen itki ja
nyyhkytti hän ja huusi autiossa talossa miestään ja tytärtään.

Äiti Delobellellä ei ollut pyhääkään. Ajatelkaas, että hän nyt oli
yksin työssä, ett'ei hänen sormillaan ollut Désiréen somien sormien
ihmeellistä näppäryyttä, että lääkkeet olivat kalliit, ett'eikä hän
mistään maailmassa olisi tahtonut kieltää "isältä" hänen kalliita
tapojaan. Niinpä, milloin hyvänsä sairas aukasi silmänsä huomasi
hän äitinsä joka varhaisen aamun hämärässä tahi yölamppunsa valossa
lakkaamatta työskentelevän työskentelemistään.

Kun hänen vuoteensa uutimet olivat suljetut, kuuli hän pientä kuivaa
kalinaa saksia pöydälle pantaessa.

Äitinsä väsymys ja alituinen valvominen, joka yhä piti seuraa hänen
kuumelleen, vaivasi häntä kovin, toisinaan enemmän kuin mikään muu:

-- Annahan minulle vähän työtäni, sanoi hän koetellen istua
vuotessaan. Se oli ikäänkuin heijastusta päivä päivältä yhä enemmän
synkistyvällä taivaalla. Äiti Delobelle, joka siten näki sairaan
haluavan palata elämään, asetti hänen niin hyvin kuin suinkin ja veti
pöydän lähemmäksi. Mutta neula oli liian raskas, silmät liian heikot
ja ikkunaan kuuluvat huudot muistuttivat hänelle, että katu tuo
kauhea katu, oli ihan hänen vieressään. Ei, hänellä lopullisesti ei
ollut voimia. Oi, jospa hän ensin olisi voinut kuolla ja sitte syntyä
uudelleen... Ja nyt hän kuoli luopumalla vähitellen kaikesta. Joka
kerta kun äiti pujotteli nöylettä neulan silmään, katseli hän yhä
kalpenevaa lastaan kysyen:

-- Onko sinun hyvä?

-- On, oikein hyvä... vastasi sairas sydäntä särkevällä hymyllä,
joka hetkeksi kirkasti hänen tuskallisia kasvojaan ja näytti kaiken
niiden hävityksen, niinkuin köyhään majaan pilkistävä auringon
säde, sen sijaan, että sitä elähyttäisi; paremmin vaan paljastaa
sen kurjuuden ja puutteet. Sitte seurasi pitkä äänettömyys; äiti
ei puhunut enää, peläten rupeavansa itkemään, tytär oli kuumeen
tainnuttamana ja jo verhottuna näkymättömiin huntuihin, joilla
kuolema ympäröi ikäänkuin säälistä niitä, jotka taistelevat
viimeisiin voimiensa puolesta, viedäkseen ne hiljaa ja ilman
melskettä pois.

Kuuluisa Delobelle ei ollut koskaan läsnä. Hän ei ollut muuttanut
mitään elämässään virattomana näyttelijänä. Kuitenkin tiesi hän
tyttärensä olevan kuolemaisillaan; lääkäri oli sen hänelle
ilmoittanut. Se oli hänelle kovakin isku, sillä itse asiassa hän
rakasti paljo lastaan; mutta hänen kummallisessa luonteessaan
tosimmat, suorimmat tunteet kääntyivät väärälle, luonnottomalle
raitille sen la'in mukaan, että jos mitä pannaan ylösalaisin olevalle
perustukselle, se ei koskaan näy seisovan suorassa.

Delobelle piti ennen kaikkia kävelemisestä siten suruaan
haihduttaakseen. Hän näytteli onnetointa isää pitkin bulevaardia.
Hänet tavattiin teaattereissä, kahviloissa, silmät punaisina,
kalpein kasvoin. Hänen oli mieliksi, kun kysyttiin; "No, ukko parka,
kuinka teillä jaksetaan?" Silloin pudisti hän päätään hermoisella
liikkeellä, mursi kasvojaan ikäänkuin kyyneleitä pidättääkseen ja
mykkänä ja täynnä vihaa heitti kiroavan katseen taivaasen, niinkuin
näytellessään _Lasten lääkäriä_, mikä tietysti ei estänyt häntä
olemasta huomiota osoittava ja noutelias tytärtään kohtaan.

Niinikään oli hän tottunut, tyttärensä sairaana ollessa, tuomaan
hänelle kukkia kävelyiltään Parisissa: ja hän ei tyytynyt tavallisiin
kukkiin, kainoihin orvokkiin, joita saa helpolla joka kadun kulmassa,
vaan noina surullisina syksypäivinä tahtoi hän välttämättä ruusuja,
neilikoita ja erittäinkin ansareissa kasvaneita valkoisia liljoja,
joiden kukat, varsi ja lehdet ovat niin vihertävän valkoiset, kuin
luonto kiireissään olisi kasvattanut ne aivan yhtänäköiseksi.

-- Oi, tämä on liikaa... ihan liikaa minä suutun siitä, sanoi pikku
potilas useita kertoja, nähdessään hänen riemastuneena astuvan
sisään, kukkavihko kädessä; mutta ukko vastasi niin surullisesti:
"Annahan... annahan... ", ett'ei tyttö tohtinut vastustella.

Maksu oli sentään suuri, ja äidin oli hyvin vaikea ansaita elatusta
kaikille...

Vielä vähän olisi äiti Delobelle sitä valittanut, hän piti sen varsin
kauniinakin suuren miehen puolelta.

Tuo rahan ylenkatse, erinomainen huolettomuus ihmetytti häntä kovin,
ja enemmän kuin koskaan luotti hän miehensä neroon ja tulevaisuuteen
näyttelijänä.

Tälläkin oli keskellä noita tapauksia järkähtämätöin usko. Vähällä
olivat hänen silmänsä kuitenkin au'eta todellisuudelle. Vähällä oli
pieni polttava käsi, laskeutuessaan hänen juhlallisen, haaveksivan
päänsä päälle, karkoittaa siitä kaiken siinä kauan aikaa jo
mylleröivän houreen, Kas kuinka se tapahtui:

Eräänä yönä kavahti Désirée ylös unesta hyvin kummallisessa tilassa.
Sanottava on, että lääkäri, joka illalla oli tullut häntä katsomaan,
oli kovin hämmästynyt nähdessään hänen äkkiä elpyneen ja tyynempänä,
kuumeen kadottua. Tietämättä itsekkään tuon odottamattoman toipumisen
syytä, oli hän lähtiessään sanonut: "odotetaanhan", uskoen pikaisen
muutoksen nuoruuden ytimekkäiden voimien vaikuttamaksi, jotka usein
kasvattavat uuden elämän taimen itse kuolemankin oireista. Jospa hän
olisi katsahtanut Désiréen pieluksen alle, niin olisi hän sieltä
löytänyt Kairosta tulleen kirjeen, joka olikin tuon onnellisen
muutoksen salaisuus. Neljä, Franssin allekirjoittamaa sivua, tunnusti
koko hänen käytöksensä armaalle pikku Sisille.

Semmoisesta kirjeestä sairas oli haaveksinutkin. Vaikkapa hän itse
olisi sanellut sen, niin kaikki sanat, joiden tuli liikuttaa hänen
sydäntään, kaikki arat estelmykset, joiden tuli sitoa hänen haavansa,
eivät olisi voineet olla täydellisimmin lausutut. Frans katui,
pyysi anteeksi, ja, mitäkään hänelle lupaamatta, saati mitäkään
häneltä pyytämättä, kertoi uskolliselle ystävälleen taistelunsa,
tunnonvaivansa, kärsimyksensä. Hän oli närkästyksissään Sidonielle,
rukoili Désirée'ta kavahtamaan häntä, ja puhui, vanhan rakkauden
mahleen selvittämällä ja hirmuisella tunteella, tuosta riettaasta,
pintapuolisesta luonteesta, joka niin puhtaasti taisi valehdella,
eikä koskaan ollut hairahtunut puhumaan sydämen kieltä, sillä päästä
lähtivät tuon Parisinuken sekä sanat että toiminta.

Kovaksi onneksi ei tuo kirje tullut muutamia päiviä myöhemmin. Kaikki
sen lohduttavat sanat olivat Désiréelle nyt kuni nälkään kuolevalle
liika myöhään tuodut herkkuruo'at. Hän haistaa, haluaa niitä, vaan
ei ole enää voimia maistella. Koko päivän luki sairas kirjettä. Hän
otti sen esille kuoresta, pani jälleen rakkaasti kokoon, ja silmät
kiinnikin näki hän sen aivan selvän, jopa postimerkin värinkin. Frans
oli ajatellut häntä! Se yksistään toi hänelle suloisen levon, johon
hän vihdoin nukkui, tuntien ikäänkuin ystävän käsivarren kannattavan
hänen heikkoa päätään.

Äkkiä heräsi hän, ja niinkuin sanoimme vast'ikään, tavattomassa
tilassa. Häntä vaivasi heikkous, tuska koko ruumiissa, jotakin
selittämätöintä. Hänestä näytti, kuin hänen elämänsä olisi riippunut
vaan hiuskarvasta, joka oli katkeamaisillaan ja jonka hermoinen
väräjäminen pani kaikkiin häneen aistiinsa ylenluonnollisen
herkkyyden ja tunteellisuuden. Oli yö. Suojassa, jossa hän makasi --
hänelle oli annettu hänen vanhempainsa huone, joka oli raittiimpi ja
avarampi, kuin hänen sopukkansa -- oli hämärä. Yölamppu kierrätteli
laipiossa valokehiä, otavan kultaisia, surullisia kuvia, joita
unettomuus sairaissa herättää; ja ompelupöydällä valaisi alennettu,
varjostimen peittämä lamppu, ainoastaan husin hasin olevat työt ja
tuolilleen uinahtaneen äiti Delobellen varjokuvan.

Désiréen päässä, joka tuntui hänessä tavallista keveämmältä, syntyi
yht'äkkiä kova ajatus ja muistojen selkkaus. Hänen kaukainen elämänsä
näkyi lähestyvän häntä. Pienimmätkin te'ot hänen lapsuudestaan,
tapaukset, joita hän ei silloin ollut käsittänyt, ikäänkuin unissaan
kuullut sanat, esiintyivät hänen mielessään.

Hän hämmästyi pelästymättä. Hän ei tietänyt, että ennen mitättömäksi
tekevää kuolemaa, siten usein sattuu hetki outoa kiihtymystä,
ikäänkuin koko olento yllyttäisi kykynsä ja voimansa viimeiseen
taipumattomaan taisteluun.

Vuoteestaan näki hän äitinsä vieressään, ja isänsä työhuoneessa,
jonka ovi oli jätetty auki. Äiti lepäsi nojatuolissa vaipuneena
vihdoin kovan väsymyksen valtaan; ja kaikki naarmut ja arvet, joita
ikä ja kärsimykset jättävät vanhettuneille kasvoille, näkyivät
vaikeilta ja lähtemättömiltä, unen painamina. Päivällä, tahto ja
huolet panevat ikäänkuin naamarin kasvojen todellisen osoitteen
yli; mutta yöllä se on omansa. Sillä hetkellä, tuon hilpeän
vaimon syvät kurtut, punaiset silmäluomet, harmeutuneet hiukset
ohimoilla, laihojen, työn rasittamien käsien kouristus, kaikki tuo
näkyi Désiréen silmissä. Hän olisi tahtonut olla kylliksi väkevä
noustaksensa ylös suutelemaan tuota kaunista levollista otsaa, jota
rypyt uurtelivat, sitä himmentämättä.

Vastakohtana hänelle, näkyi ra'olla olevasta ovesta kuuluisa
Delobelle lempiasemassaan. Istuen pienelle valkoiselle pöytäliinalle
katetun illallisensa ääressä, silmäili hän karahviinia vasten
asetettua kirjaista. Suuri mies oli vast'ikään tullut kotia --
hänen askeleensa olivatkin herättäneet sairaan -- ja mieli vielä
levottomana kauniista näytelmästä, illasti hän yksin, mahtavasti,
juhlallisesti, pingoitettuna uuteen takkiinsa, pyyhe leuan alla,
hiukset pikkuisen kiharoittuina.

Ensimmäisen kerran elämässään huomasi Désirée silmiin koskevan eron
noiden molempien välillä. Äitinsä oli riutunut, töin tuskin puettu
huonoon mustaan hameesen, joka hänen teki vieläkin laihemmaksi ja
kalpeammaksi, isänsä taas oli onnellisen näköinen, hyvin ruokittu,
ilman työtä, vaivoja ja huolia. Tapa katsella kaikkia himmeässä,
omituisessa valossa, oli yht'äkkiä hänestä kadonnut. Nyt arvosteli
hän vanhempiaan määrätyn matkan päästä, ikäänkuin huomaamattaan
heistä poistuneena. Sekin oli vielä kiusa lisää, tuo selvyys
viimeisenä hetkenä. Kuinka heidän oli käypä, kun ei häntä ollut
enää? Joko tekisi äitinsä liiaksi työtä ja kuolisi siihen; tahi
täytyisi vaimoraukan lakata työstä ja tuo itsekäs puoliso, aina vaan
kiinni teatterikunniassaan, antaisi heidän vähitellen vaipua suureen
kurjuuteen, tuohon mustaan koloon, joka käy sitä laajemmaksi ja
syvemmäksi, mitä alemmaksi laskeudutaan.

Kuitenkaan hän ei ollut mikään häjy mies. Sen hän oli näyttänyt
useita kertoja. Siinä oli vaan kauhea sokeus, jota ei mikään saanut
pois... Entä jos hän koettaisi. Jos hän ennen lähtöään -- jokin sanoi
hänelle sen tapahtuvan kohta -- jos hän ennen lähtöään tempaisi
paksun siteen, jota tuo mies parka vapaatahtoisesti ja väkisin piti
silmillään.

Kepeä, rakastava käsi vaan, semmoinen kuin hänen, voi koettaa tehdä
sitä.

Hänellä yksinään oli oikeus sanoa isälleen: -- Ansaitse elatuksesi...
Luovu teaatterista. Siis kuin aika kiiruhti, varusti Désirée
Delobelle kaiken rohkeutensa ja kutsui hiljaa: -- Isä... isä...

Kuultuaan tyttärensä äänen, juoksi suuri mies heti hänen luo hyvin
sukkelaan. Sinä iltana oli näytetty uusi kappale Ambigu'ssa, ja hän
oli palannut kotia tulistuneena, sähköitettynä. Valaistus, käsien
paukutukset, puhelut käytävissä, kaikki kiihdyttävät yksityisseikat,
jotka hänen hourettaan jännittivät, olivat saaneet hänen haaveksimaan
enemmän kuin milloinkaan.

Hän astui sisään Désiréen huoneesen säteilevänä ja pöyhkeänä, lamppu
kädessä, hyvin suorana, kameelia napin rei'ässä.

-- Hyvää iltaa, Sisi. Sinä et makaakaan?

Ja hänen sanoissaan oli iloinen poljenta, joka kaikui omituisesti
surullisessa keskuudessa.

Kädellä teki Désirée hänelle merkin olemaan vaiti, osoittaen makaavaa
äitiään.

-- Pankaa lamppunne pois... Minulla on teille puhumista.

Hänen mielenliikutuksesta katkonainen äänensä koski ukkoon; ja
silmänsä koskivat häneen myöskin, sillä ne olivat paljoa suuremmat,
läpitunkevan katseen kirkastamat, jota hän ei ollut niissä koskaan
nähnyt.

Hiukan aristellen lähestyi hän tytärtään, kameelia kädessä,
tarjotakseen sen hänelle, suu "hiukan supukassa," narisuttaen uusia
saappaitaan, mikä hänestä oli hyvin ylimyksellistä. Hänen tilansa
oli, näköään, tukala, joka epäilemättä perustui liian suureen
vastakohtaan, jonka valaistulle, pauhaavalle teaatterille, josta
hän vast'ikään oli lähtenyt, muodosti sairaan pieni huone, missä
tukahutetut äänet, himmeä valo hälvenivät kuumeiseen ilmaan.

-- Mikä sinun on, käpyseni?... Tunnetko olevasi huonompi?

Désiréen pienen kalpean pään nyökytys vastasi, että hän todellakin
oli huonona ja tahtoi puhua isänsä kanssa ihan, ihan läheltä. Kun
tämä oli tullut hänen päänalaisensa luo, pani Désirée kuuman kätensä
suuren miehen käsivarrelle ja kuiskutti hiljaa hänen korvaansa... Hän
oli hyvin huono, perin huono. Hän käsitti kyllä, ett'ei hänellä ollut
kauan aikaa elettävänä.

-- Siis jäätte, isä, aivan yksin äidin kanssa... Elkäähän tok' noin
vapisko... Tiesittehän kyllä tämän tapahtuvan, vieläpä sen olevan
hyvinkin lähellä... Minä tahdoin vaan sanoa... Minun lähdettyä,
pelkään, ett'ei äiti jaksa oikein yllä pitää taloa... Katsokaa,
kuinka hän on kalpea ja väsynyt.

Näyttelijä katseli pyhää vaimoaan, ja oli näköään hyvin
hämmästyksissään nähdessään hänen niin huonona. Sitte lohdutti hän
itseään itsekkäällä muistutuksella:

-- Hän ei ole ollut koskaan oikein vahva... Tuo huomautus ja ääni,
millä hän sen lausui, närkästyttivät Désiréetä, vahvistivat häntä
hänen päätöksessään. Hän jatkoi, säälimättä näyttelijän haaveita:

-- Mitenkä teidän käy molempien, kuin ei minua enää ole?... Kyllä
minä tiedän, teillä on suuria toiveita, mutta ne toteutuvat hyvin
hitaasti. Seuraukset, joita jo kauan olette odottaneet, voivat vielä
viipyä; ja mitä te tästä pitäen teette?... Nähkääs, isäkulta,
minä en tahtoisi suututtaa teitä; mutta minusta, teidän i'ällä,
ymmärtäväinen kun olette, teidän olisi helppo... Herra Risler
vanhempi ei pyytäisi enempää, minä olen varma...

Hän puhui hitaasti, ponnistuksella, etsien sanoja, pitäen kunkin
lauseen jälkeen kauan väliä, toivoen isänsä täyttävän ne liikkeellä
tai mieltymyksen osoitteella. Mutta näyttelijä ei käsittänyt. Hän
kuunteli, katseli silmät suurena, himmeästi tuntien, että lapsen
viattomasta, leppymättömästä omasta tunnosta nousi syytös häntä
vastaan; minkälainen, sitä hän ei vielä tietänyt.

-- Minä luulen, että tekisitte hyvin, puuttui Désirée jälleen arasti
puheesen, minä luulen, että tekisitte hyvin luopumalla...

-- Hä?... mitä?... kuinka?...

Hän pysähtyi nähdessään sanainsa vaikutuksen. Vanhan näyttelijän
liikkuvat kasvot olivat yht'äkkiä kurtistuneet kovasta epätoivosta;
ja kyyneleet, joita hän ei aikonutkaan olla salaavinaan käden
selällä, niinkuin hän teki näyttämöllä, turvottivat hänen luomensa,
vuotamatta, semmoinen tuska kuristi hänen kurkkuaan. Poloinen alkoi
käsittää... Niinikään, kahdesta ihmettelevästä, jotka olivat olleet
hänelle uskollisia, kääntyi toinenkin pois hänen kunniastaan.
Tyttärensä ei luottanut enää häneen! Se ei ollut mahdollista. Hän
oli väärin käsittänyt, kuullut väärin... Mistä luopumalla tekisi hän
hyvin, sano, mistä?... Mutta tuon armoa pyytävän katseen mykästä
rukouksesta ei Desireellä ollut rohkeutta lopettaa. Muutoin olivatkin
lapsiraukan voimat ja elämä lopussa. Hän sopisi pari kolme kertaa: --
Luopumalla... luopumalla... Sitte vaipui pikku pää alas ja hän kuoli
uskaltamatta sanoa hänelle, mistä luopumalla hän tekisi hyvin...

Muudan Delobelle on kuollut, herra komissarjus. Sanoinhan minä,
ett'ei hän sitä tee enää. Tällä kertaa säästi kuolema häneltä tien ja
vaivan; se tuli itse häntä noutamaan. Ja nyt, uskomatoin mies, neljä
hyvää, vahvasti naulattua, petäjäistä lautaa takaavat teille lapsen
sanat; Hän lupasi olla sitä enää tekemättä; eikä hän tee sitä enää.

Pikku ontuva on kuollut. Se uutinen surullisesta tapahtumasta käy
Francs--Bourgeois'in kaupungin osassa. Ei sen tähden että Désirée
olisi ollut hyvin tuttu, hän kun näet, ei koskaan käynyt ulkona, vaan
näytti ajoittain ikävästä ikkunasta vaaleuttaan ja väsymättömästä
työstä sinikehäisiä silmiään. Mutta kuuluisan Delobellen tyttären
hautajaisissa oli varmaan oleva paljo näyttelijöitä, ja niihin on
Parisi kovin ihastunut. Se katselee mielellään kadulla, keskellä
päivää, noita illan epäjumalia, tarkastelemalla heidän kaikesta
ylenluonnollisesta vapaita, todellisia kasvojaan. Niinikään sinäkin
aamuna, kun pienen, kapean oven luona Braque-kadun varrella kuului
vasaran iskuja valkoisia verhoja naulattaessa, anastivat uteliaat
kadunvierustan ja pihan.

Se on kyllä oikein, että näyttelijät rakastavat toisiaan tahi että
ainakin heitä yhdistää yhteissitoutumus, virkaside, joka kokoo heidät
kaikenlaisiin ulkonaisiin juhlatilaisuuksiin, niinkuin tanssijaisiin,
laulajaisiin päivällisiin ja hautajaisiin.

Vaikkapa kuuluisa Delobelle ei enää kuulunutkaan teaatteriin ja
hänen nimensä kokonaan oli kadonnut arvosteluista ja ilmoituksista
viisitoista vuotta sitte, ei tarvinnut muuta kuin muutamia rivejä
jossakin vähän tunnetussa teaatteri lehdessä: _Herra Delobelle,
entinen ensimmäinen näyttelijä Metz'in ja Alecon'in teaattereissa,
on suruksi_, j.n.e... Kokoonnutaan j.n.e... niin kaikista Parisin
ja sen ympäristön nurkista saapui joukottain näyttelijöitä tuon
kutsumuksen johdosta.

Kuuluisat tahi ei, kaikki he olivat läsnä; ne jotka olivat
näytelleet Delobelle'n kanssa maaseudulla, jotka tapasivat hänen
teaatterikahviloissa, missä hän oli yhtenä niistä aina huomatuista
henkilöistä, joiden nimeä tietämättä muistaa keskuudesta, jossa heitä
alituisesti näkee ja johon he ikäänkuin näkyvät kuuluvan; sitte
oli myös maaseutunäyttelijöitä, jotka olivat käymältä Parisissa,
teaatterin johtajan pakeilla, hyvää paikkaa hakemassa.

Ja kaikki, mitättömät ja kuuluisat, Parisilaiset ja maakuntalaiset,
halusivat vaan nähdä nimensä jossakin sanomalehdessä, jossa
kerrottiin hautajaisista. Nuo turhanpäiväiset olennot, näet, himoavat
kaikenlaista julkisuutta. He pelkäävät niin kovin, että yleisö
heitä unhoittaa, että silloin kuin he eivät näyttäydy, heillä on
välttämätöin tarvis saattaa itsensä puheen aineeksi ja johdattaa
itsensä kaikin tavoin Parisilaisten kovin häilyvään muistoon.

Yhdeksältä, Marais'in -- tuon kielevän maakunnan -- rahvasto odotti
ikkunoissa, ovilla ja kadulla näyttelijäin kulkua. Ammattilaiset
tähystelivät tomuisista laseistaan, poroporvarit ikkunaloukoistaan
uutimien takaa, emännöitsijät koppa kädessä, oppipojat, mytyt pään
päällä.

Vihdoin he tulivat, mikä jalkaisin, mikä ajaen, yksin ja yhdessä,
He tunnettiin ajetuista kasvoistaan, sinertävästä leu'asta ja
poskista, luonnottomasta nä'östä, joka oli joko liian pöyhkeä tai
liian yksinkertainen, teeskennellyistä liikkeistä ja erittäinkin
ylellisestä tunteellisuudesta, johon heidät oli totuttanut
näyttämöllä välttämätöin liioitteleminen. Miten nuo kunnon
ihmiset ilmaisivat mielensä kukin eri tavalla tuossa surullisessa
tilaisuudessa, oli tosiaan huvittavaa nähdä. Kunkin tulo tuon
hautajaistalon pienelle synkeälle pihalle oli ikäänkuin esiintyminen
näyttämöllä ja vaihteli kunkin näyttelijän viran mukaan. Suuret
traagikot, onnettoman näköisinä, silmäkulmat rypyssä, alkoivat, heti
tultuaan, hansikkaan kärjellä pusertaa pois silmäpielestä kyyneltä,
jota eivät voineet pidättää, sitte huokailivat, katselivat taivasta
ja jäivät seisomaan keskelle näyttämöä, se on pihaa, hattu reidellä,
hetkutellen hiljaa vasenta jalkaa, joka auttoi heitä hillitsemään
surua: "Ole vaiti, sydämeni, ole vaiti." Koomikot, sitä vastoin,
"surivat" yksinkertaisesti. He lähestyivät toisiaan, kutsuivat
toisiaan "ukko paraksi," lyöden kättä vakuutettuina ja vavisten,
posket hermottomasti väristen, alentaen silmä- ja suupieliä, josta
heidän osoitteensa kävi halvan ilveen näköiseksi.

Kaikki oli tavoiteltua ja kaikki totista...

Kohta sisään tultuaan erosivat nuo herrat kahteen leiriin. Kuuluisat
katselivat halveksivasti tuntemattomia, jotka heidän ylenkatseisin
vastasivat tuhansilla säädyttömillä muistutuksilla: "Oletteko
huomanneet, kuinka se ja se on vanhentunut ja muuttunut?... Hän ei
voi enää kauan pitää virkaansa."

Molempien ryhmien keskellä kuuluisa Delobelle, mustissa vaatteissa,
mustissa ylentarkasti puetuissa hansikkaissa, käveli edes takaisin,
silmät punaisina, äänettömänä jaellen kädenlyöntejä. Poloinen oli
pakahtua kyyneleihin, mutta se ei estänyt häntä käherryttämästä
hivuksiaan. Kummallinen luonto! Ei kukaan olisi voinut sanoa, missä
hänen todellinen ja tekosurunsa erosivat, siihen määrin olivat ne
toisiinsa sekaantuneet... Näyttelijöiden joukossa oli paljo muitakin
tuttujamme. Herra Chèbe tavallista mahtavampana ja toimekkaampana
hääri maineessa olevien näyttelijöiden ympärillä, sillä välin kun
rouva Chèbe piti seuraa äiti raukalle. Sidonie ei voinut tulla;
mutta Risler vanhempi oli saapuvilla, melkein yhtä liikutettuna kuin
isäkin, kelpo Risler, ystävä viimeiseen hetkeen saakka, sillä hän oli
maksanut kaikki surujuhlan kustannukset. Myöskin olivat ruumisvaunut
oivat, verhot olivat hopeahetaleilla, katafalkki koristettu ruusuilla
ja valkoisilla orvokeilla. Kurjalla, synkeällä Braque-kadulla
nuo vaatimattomat menot kynttelineen, kukkineen pyhän veden
pirskoittamina muistuttivat lapsiraukan kohtaloa, jonka pienintäkin
hymyä aina kyyneleet kostuttivat.

Lähdettiin liikkeelle, käyden, hitaasti, mutkailevia katuja pitkin.

Etupäässä kulki Delobelle, itkeä nyhkyttäen, tuo lasta kantava isä
parka, melkein yhtä paljo surren itsestään kuin tyttärensä kuolemaa,
ja todellisen surunsa pohjalla säilyttäen ikuisen turhamaisen
itsekkäisyytensä, joka lepäsi siinä kuin kivi joen pohjalla,
liikkumattomana vyörivien aaltojen alla. Juhlamenojen komeus, tuo
musta jono, joka pidätti kulullaan liikkeenkin, hunnulla katetut
ajoneuvot, Rislerin pienet kuomivaunut, jotka Sidonie oli lähettänyt
muodon vuoksi, kaikki tuo imarteli ja kiihdytti häntä. Kerran,
voimatta enää olla vaiti, kääntyi hän Robricast'in puoleen, joka kävi
hänen rinnallaan:

-- Oletko huomannut?

-- Mitä niin?

Ja isä parka, silmiä pyyhkiessään, kuiskutti hiukan ylpeänä:

-- On kahdet omat vaunut...

Armas Sisi rukka, tuo hyvä ja yksinkertainen olento! Kaikki nuo
teennäiset surut, koko tuo juhlallisten itkijäin saatto ei ollut
lainkaan häntä varten.

Ylähältä ikkunasta suljettujen varjostimien takaa katseli äiti
Delobelle, jota ei oltu voitu siitä estää, tyttönsä lähtöä.

-- Hyvästi... hyvästi... sanoi äiti hiljaa, melkein itsekseen,
huiskuttaen kättään oudolla tajunnottomalla liikkeellä.

Ja kuinka hiljaa hän lausuikin tuon hyvästin, oli Désirée Delobelle
kuuleva sen.



NELJÄS KIRJA.



I.

Tarina pienestä sini-miehestä.


Uskokaa taikka elkää, mutta minä puolestani uskon lujasti pieneen
sini-mieheen. En sillä, että olisin hänen koskaan nähnyt; mutta eräs
runoilija-ystäväni, johon minulla on täysi luottamus, kertoi minulle
olleensa varsin usein yöllä kasvoista kasvoihin tuon kummallisen
pikku haltian kanssa, ja nähkääs minkälaisissa asianhaaroissa.

Ystävälläni oli ollut heikkous antaa velkakirja ompelijalleen; ja
niinkuin kaikki kuvittelun ihmiset semmoisissa tapauksissa, oli
hän, kohta nimikirjoituksensa annettuaan, uskonut päässeensä irti
velastaan ja velkakirjan ajatus oli hänen mielestään kadonnut.
Sattuipa kerran yöllä, että runoilijamme kavahti unesta, takasta
lähtevän, omituisen ryminän herättämänä. Hän arveli ensin, että se
oli paleltunut varpunen, joka etsi sammuneen valkean lämpimää höyryä
taikkapa viiri, jota kääntyvä tuuli viuhtoeli. Mutta tuokion kuluttua
ryminä kävi selvemmäksi, ja hän eroitti varsin hyvin rahapussin
kilinän yhdistettynä ikäänkuin vitjojen nitinään. Samalla kertaa
kuuli hän pienen äänen, kimakan, kuin veturin kaukaisen vihellyksen
ja heleän, kuin kukon laulun, huutavan hänelle katon rajalta:
"Maksu-päivä! Maksu-päivä!"

-- Voi, hyvä Jumala... velkakirjani! ajatteli poika raukka
muistaessaan äkkiä, että hänen ompelijansa vekseli oli maksettava
viikon kuluttua; ja aamuun saakka ei hän muuta tehnyt, kuin
viskelihe, etsien unta vuoteensa kaikista nurkista ja löytämättä
sieltä muuta, kuin ajatuksen tuohon kirottuun, määräämälle
maksettavaan velkakirjaan. Tulevana, sen jälkeisenä, ja kaikkina
sitä seuraavina öinä, heräsi hän samaan aikaan ja samalla tapaa,
yhä tuo rahojen helinä, vitjojen nitinä ja pieni ääni, joka huusi
ilkastellen: "Maksu-päivä! Maksu-päivä!" Hirveintä oli, että mitä
lähemmäksi maksu-päivä tuli, sitä kimakkaammaksi ja kamalammaksi kävi
ääni, uhaten yhä ryöstöä ja pyyttöä.

Onnetoin runoilija! kylliksi ei ollut päivän vaivat ja juoksut pitkin
kaupunkia rahan hankkimista varten, vaan vielä piti tuon hirveän
pikku-äänen tulla ryöstämään häneltä unen ja levon. Kenenkäs se sitte
oli, tuo haaveenomainen ääni? Mikä pahuuden henki huvitteli itseään
kiusaamalla häntä sillä tapaa? Hän tahtoi päästä siitä selville.
Eräänä yönä sitte, sen sijaan, että olisi pannut maata, sammutti hän
valkean, aukaisi ikkunan ja kävi odottamaan.

Minun ei tarvitse sanoa, että ystäväni, lyyrillinen runoilija kun
oli, asui hyvin korkealla, ihan katon rajassa. Tuntikausiin hän ei
nähnyt muuta, kuin tuon ihailtavan avaruuden ryhmittyneitä, toinen
toistaan kohti kallistuneita kattoja, joiden välissä kadut joka
taholle äärettöminä syvänteinä risteilivät ja joita kuuvalossa
savutorvet ja lovikkaat seinänpäätyt oikullisesti kirjoivat. Yli
nukkuneen ja pimeän Parisin muodosti tämä ikäänkuin toisen kaupungin,
kaupungin ilmahisen, joka riippui ja häilyi pimeyden varjojen kuun
häikäisevien säteiden keskellä.

Ystäväni odotti, odotti kauan aikaa. Vihdoin, kahden kolmen
aikaan aamulla, kun kaikki yön pimeään kohoavat kellontornit
lausuivat toisilleen hetken, juoksi hänen läheltä keveitä
askeleita kattotiilien ja vuolukivien yli ja pieni kimeä ääni
huuteli savutorveen: "Maksupäivä! Maksupäivä..." Silloin, hiukan
kumartuessaan, huomasi runoilijani häijyn pikku peikon, ihmisten
kiusaajan, joka viikkoon oli estänyt hänen makaamasta. Tarkalleen
hän ei osannut sanoa minulle sen kasvua; -- kuu kun, näet, tekee
kolttosiaan haaveenomaisilla ko'oilla, joita se antaa esineille ja
niiden varjoille. Hän huomasi vaan, että tuo omituinen pikku piru oli
puettu, kuin Pankin palvelijat, siniseen, hopeanappiseen takkiin,
kersantin kaluunat hihan suissa, ja korkeaan hattuun, ja että se
kantoi kainalossa nahkasalkkua, joka oli melkein yhtä paksu, kuin hän
itse, ja jonka avain, riippuen pitkissä vitjoissa, kamalasti helisi
joka askeleella, niin kuin rahapussikin, jota hän pudisteli toisella
kädellään. Niinikään näki ystäväni pienen sinimiehen vilahdukselta,
kun tämä nopeasti kulki ohitse kuun valossa; sillä se näkyi olevan
hyvin kiireissään ja toimessaan, juosta loikkasi katuja pitkin,
hyppäsi savutorvesta toiseen hiipien pitkin katon harjoja.

Sillä on monilukuinen yleisö, tuolla perhanan pikku miehellä.
Parisissa löytyy paljo kauppioita, paljo väkeä, joilla on
kuukaustiliä, paljo onnettomia, jotka ovat kirjoittaneet ja
hyväksyneet velkakirjoja. Kaikille niille laittoi sivumennen sinimies
hätä huutonsa Hän huusi tehtaiden päällä, jotka siihen aikaan olivat
sammuneet ja mykät, suurien kauppahuoneiden päällä, jotka uinailivat
puutarhojensa ylenpalttisessa hiljaisuudessa ja viiden-kuuden
kertaisten talojen päällä, joiden epätasaiset, erilaiset katot
yhteenläjittyivät köyhien kaupungin osien perällä. "Maksupäivä!...
Maksupäivä!..." Toisesta päästä kaupunkia toiseen, kidekirkkaassa
ilmassa, joka pakkasesta ja kuutamosta kattojen yli vallitsi, kaikui
säälitöinnä pieni kirkuva ääni. Kaikkialla, missä se kulki, karkoitti
se unen herätti levottomuutta, uuvutti aatokset ja silmät ja ylhäältä
alas asti pani Parisin talot tuntemaan pahoinvoinnin, ja unettomuuden
värettä.

Ajatelkaa, mitä tahdotte, tästä tarinasta, mutta kaikissa
tapauksissa, nähkää, voin vakuuttaa runoilijani kertomuksen tu'eksi,
että kerran yöllä, tammikuun lopulla, Fromont nuoremman ja Risler
vanhemman kauppahuoneen vanha rahastonhoitaja, Sigismund, kavahti
ylös unestaan pienessä asunnossaan Montrougessa, saman kiukkuisen
äänen ja vitjojen vitinän herättämänä, jota seurasi katala huuto:

Maksupäivä!

-- Totta niinkin, arveli kunnon mies, noustessaan pystyyn
vuoteellaan, ylihuomenna on kuun viimeinen päivä... Ja minä uskallan
maata!...

Asia koski, todellakin, melkoista summaa; sata tuhatta francs'ia
maksettavana kahdesta vekselistä, ja aikaan semmoiseen, jolloin ensi
kerran kolmeen kymmeneen vuoteen Fromontin kauppahuoneen kassa oli
typö tyhjä. Kuinka oli meneteltävä? Useita kertoja oli Sigismund
koettanut puhua siitä Fromont nuoremmalle; vaan tämäpä näkyi
pakenevan asioiden raskasta vastuunalaisuutta, kulki konttuorien läpi
aina hyvin kiireissään ja kuumeentapaisesti, näkemättä tai kuulematta
mitään ympärillään. Rahastonhoitajan levottomiin kysymyksiin vastasi
hän, hienoja viiksiään pureskellen:

"Hyvä, hyvä, ukko Planus... Elkää olko huolissanne... Minä
toimitan..." Ja tätä sanoessaan näytti hän ajattelevan aivan toista,
olevan tuhat penikulmaa poissa siitä, mitä tapahtui. Tehtaalla, jossa
hänen yhdistyksensä rouva Rislerin kanssa ei ollut enää kellekään
salaisuutena, kävi huhu että Sidonie hänen pettää, tekee hänen
sangen onnettomaksi; ja todenperään huolettivatkin hänen lemmittynsä
hurjuudet häntä enemmän, kuin rahastonhoitajan murheet. Risleriä taas
ei nähty koskaan; hän vietti elämänsä suljettuna ylisiin, jossa hän
valvoi koneidensa salaperäistä ja loppumatointa rakennusta.

Tämä isäntien välinpitämättömyys tehtaan asioista ja täydellinen
hoidon puute oli vähitellen vienyt kaikki epäkuntoon. Työntekijät
ja palvelijat toimittivat kaikki mielensä mukaan, tulivat myöhään
askareihinsa, pujahtivat pois aikaiseen, huolimatta vanhasta
kellosta, joka niin kauan työtä johdettuaan, nyt näkyi soittavan
hätäkelloa ja perikatoa. Asiat vielä kävivät, sillä kulkuun saatu
kauppahuone käy yksin vuosikausia, ensimmäisen vauhdin voimasta,
mutta mimmoista sekasotkua ja hämmennystä tuon näennäisen vaurauden
alla!

Sigismund sen tiesi paremmin, kuin kenkään muu, ja senpä tähden
pienen sinimiehen huuto olikin niin rutosti temmannut hänen ylös
unesta. Ikäänkuin selvemmin nähdäkseen keskellä tuota tuskallisten
aatosten paljoutta, jotka riensivät, liitelivät, pyörivät hänen
edessään, oli rahastonhoitaja sytyttänyt kynttelin, ja, istuen
vuoteellaan, ajatteli hän... Mistä saada nuo sata tuhatta francia?
Varmaankin oli enemmänkin velkoja kauppahuoneella. Löytyi vanhoja
luetteloita, jotka vetelehtivät ostajien luona, maksun jäännöksiä
Prochassonilaisilla ja muilla; mutta masentavaista olisi hänelle
mennä keräämään kaikki nuo vanhat tilit. Tuommoistahan ei tapahdu
suuremmissa kauppapiireissä; näyttäisi aivan pikkukauppiaan
tapaiselta. Ja kuitenkin oli tämä parempi, kuin kieltäytyminen
maksamasta velkakirjaa... Oi! ajatus, että pankin palvelija tulisi
hänen ristikkonsa eteen, varman ja luottoisan näköisenä, että hän
panisi rauhallisesti paperit pöydälle, ja että hänelle Planus,
Sigismund Planus olisi pakotettu sanomaan:

-- Viekää takaisin velkakirjanne... Minulla ei ole rahaa suorittaa...

Ei, ei. Se ei ollut mahdollista. Kaikki nöyryytykset olivat
voitettavat sen edessä.

-- Hyvä, se on päätetty... Minä lähden huomenna liikkeelle, huokaili
rahastonhoitaja parka.

Ja hänen näin tuskissaan ja huolissaan ollessa, voimatta ummistaa
koko yönä silmiään kuljeskeli pieni sinimies ja pudisteli
rahapussiaan ja vitjojaan Beaumarchhaisin bulevaardin varrella pienen
lakan päällä, jossa Désiréen kuoleman jälkeen asui kuuluisa Delobelle
vaimoineen.

"Maksupäivä! Maksupäivä!..."

Oi! pikku ontuva ei ollut pettynyt ennustuksissaan. Hänen pois mentyä
ei äiti Delobelle voinut enää kauan valmistaa lintuja ja kärpäsiä
kuosiksi. Kyyneleet olivat turmelleet hänen silmänsä, ja vanhat kädet
vapisivat liian kovin voidakseen uhkeasti asetella koliibria, jotka,
huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, aina näyttivät surkeilta
ja viheliäisiltä. Silloin kävi miehuullinen nainen ompeluksiin
käsiksi. Hän korjasi karikkoja ja koruompeluksia, joutui vähitellen
ompelijattaren asemaan. Hänen yhä vähenevä ansionsa riitti tuskin
talouden välttämättömiin tarpeisin ja Delobellen, jota hänen kauhea
toimensa näytteliänä _in partibus_ pakotti alituisiin maksuihin,
oli täytynyt ruveta velkoja tekemään. Hän oli velkaa ompelijalleen,
suutarilleen, paidan neulojalleen; mutta mikä häntä huoletti enin,
olivat nuo mainiot aamiaiset, jotka hän oli nauttinut bulevaardin
varrella, teaatterin johtaja-aikana.

Lasku nousi kahteen sataan viiteen kymmeneen franciin, jotka olivat
maksettavat tammikuun lopussa, ja sillä kertaa ilman niitäkään
uudistamisen toivoa; päälle päätteeksi saattoi sinimiehen huuto
kauhun väreitä kaikkiin hänen jäseniinsä...

Päivä vaan maksupäivään! Päivä vaan kahden sadan viidenkymmenen
francin löytämiseen! Ellei hän niitä löytäisi, myötäisi heiltä
kaikki. Myötäisi nuo köyhät huonekalut, jotka olivat samat talouden
alkamisesta saakka, riittämättömät, epämukavat, mutta rakkaat
muistoista, jotka liittyivät niiden kulunnaisuuksiin ja reunojen
vartilla olemiseen. Myötäisi pitkä pöytä, jonka ääressä valmistettiin
lintuja ja kärpäsiä kuosiksi ja oli syöty kaksikymmentä vuotta;
myötäisi Sisin suuri nojatuoli, jota ei voitu katsellakaan ilman
kyyneleitä ja joka näytti säilyttäneen jotakin tuosta armaasta, hänen
liikkeistään, ryhdistään, ja hänen raukeutensa siinä päivät pitkään
haaveksiessa ja työtä tehdessä. Äiti Delobelle kuolisi siitä varmaan
nähdessään kaikkien noiden rakkaiden muistojen katoavan...

Tätä ajatellessaan käänteli ja väänteli itseään vuoteellaan,
raskaasti huo'aten, onnetoin näyttelijä, jota hänen törkeä
itsekkäisyytensä ei kuitenkaan aina suojellut omantunnon vaivoista;
ja koko ajan oli hänellä silmissään Désiréen pienet, vaaleat kasvot
rukoilevine, helline katseineen, jotka hän käänsi tuskallisesti
häntä kohti kuolon hetkenä, pyytäessään hiljaa isäänsä luopumaan...
luopumaan... Mistäs hän hänen tahtoi luopumaan? Hän kuoli voimatta
sitä sanoa; mutta Delobelle oli yhtä kaikki vähän käsittänyt,
ja siitä lähtien oli tuohon säälimättömään luonteesen astunut
levottomuus, epäily, jotka tänä yönä julmasti yhdistyivät hänen rahan
huoliinsa...

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."

Tällä kertaa päästi pieni sinimies herra Chèben savutorveen
ohimennessään katalan huutonsa.

Sanottava on, että herra Chèbe jonkun aikaa oli lyöttäytynyt
melkoisiin yrityksiin, hyvin epämääräiseen, äärettömän epämääräiseen
kauppaan "seisoalla," joka häneltä nieli paljo rahaa. Useita kertoja
jo oli Rislerin ja Sidonien täytyi maksaa isän velkoja nimenomaan
ehdolla, että hän pysyisi olollaan, eikä enää asioihin ryhtyisi;
mutta moiset alituiset sukellukset olivat välttämättömät hänen
olemiselleen. Joka kerta karaisi hän itseään uudella voimalla,
kiihkeimmällä toimeliaisuudella. Kun ei rahaa löytynyt, antoi
herra Chèbe nimensä; sitä hän vielä surkeasti väärin käyttikin,
tuota nimeään, luottaen aina yrityksen voittoihin täyttääkseen
sitoumuksiaan. Pahus vaan, ettei noita voittoja koskaan näkynyt,
sillä välin kuin allekirjoitetut velkakirjat, kuljeskeltuaan Parisin
päästä päähän, palasivat asuntoonsa hirmuisen säntillisesti, ihan
mustina matkalla lisäksi tulleista hieroglyyfeistä.

Niinpä oli nyt tammikuun maksupäivä hänelle hyvin tukala, ja
kuullessaan, pienen sini-miehen kulkevan ohi, muisti hän yht'äkkiä,
ett'ei hänellä ollut penniäkään maksaa. Tuhat tulimmaista! Hänen
täytyi vieläkin nöyrtyä Rislerin edessä, pelätä saavansa kielto,
tunnustaa syöneensä sanansa... Mies paran tuskaa, hänen noita asioita
ajatellessa, lisäsi yön hiljaisuus, jolloin silmä on joutilas,
ajatuksella ei ole mitäkään huviketta ja mieli, ruumiin täydellisesti
liikkumattomana ollessa vaakasuorassa asemassa, esteettömästi
joutuu pelon ja huolien valtaan. Tuon tuostakin sytytti herra Chèbe
lamppunsa, otti sanomalehtensä, koki turhaan lueskella, hyvän rouva
Chèben suureksi tuskaksi, joka hiljaa, ähki ja kääntyi seinään päin
pois valosta..

Ja sill'aikaa lähti kamala pieni sini-mies, ihastuksissaan
häijyydestään ja ilkastellen, kauemmaksi kilistelemään rahapussiaan
ja vitjojaan. Kas nyt on hän Vieiller-Haudriettes'in kadun varrella,
suuren tehtaan päällä, jossa kaikki ikkunat ovat pimeät, paitsi yhtä,
ensimmäisessä kerroksessa, puutarhan perällä.

Vaikka jo onkin myöhä, ei Georges Fromont vielä ole levolla. Istuen
valkean ääressä, pää käsissä, sokeasti ja mykkänä vaipuneena
parantamattomiin vaurioihinsa, ajatteli hän Sidonieta, tuota hirveätä
Sidonieta, joka samalla hetkellä makasi yläkerroksessa. Sidonie sai
hänen suorastaan hulluksi, hän petti hänen, se oli varma, petti tuon
Toulouselaisen tenoorilaulajan Cazaboni'n tähden, jonka rouva Dobson
oli tuonut taloon. Kauan aikaa oli Georges pyytänyt Sidonieta, ett'ei
hän ottaisi vastaan tuota miestä; mutta Sidonie ei kuunnellut häntä,
ja päivällä vielä, suurten tanssijaisten johdosta, jotka Sidonie
aikoi toimittaa, oli hän julistanut suoraan ett'ei mikään estänyt
häntä kutsumasta tenoorilaulajaa.

-- Mutta hän on rakastajanne! oli Georges huudahtanut vihoissaan,
tujoittaen silmillään häneen.

Hän ei sitä ollut kieltänyt; hän ei ollut edes kääntänyt pois
katsettaan. Vaan, kylmänä kuin ainakin, pieni häijy hymy huulilla,
oli hän osoittanut, ett'ei hän myöntänyt kellekään oikeutta tuomita
ja häiritä tekojaan, että hän on vapaa, että hän aikoi pysyä vapaana,
eikä sallia hänen enemmän kuin Rislerinkään sortaa ja supistaa
hänen valtaansa. Niinikään olivat he viettäneet kokonaisen tunnin
vaunuissa, uutimet alaalla, väittelemällä, kiistelemällä, melkeinpä
tappeluun valmiina...

Ja tuolle naiselle oli hän sitte uhrannut kaikki, omaisuutensa,
kunniansa, jopa tuon viehättävän Clairen, joka makasi lapsen kanssa
viereisessä huoneessa, kaiken tuon onnen, joka oli käsin saatavana
ja jonka hän oli hylännyt tuon ruojan tähden!... Vast'ikään oli
tämä tunnustanut, ett'ei hän häntä enää rakastanut, että hän rakasti
toista. Ja hän, veltto, sitte vielä halusi häntä. Mitäkös hän hänelle
sitte oli juottanut?

Tuskan kiihoittamana, joka veressään kiehui, oli Georges Fromont
noussut nojatuolistaan, astuskeli kuumeentapaisesti huoneessaan, ja
hänen askeleensa kaikuivat äänettömän rakennuksen hiljaisuudessa
elävänä unettomuutena... Sidonie taas makasi ylähällä, makasi
tajunnottoman luonteensa etuoikeudella, ja ilman omantunnon vaivoja.
Ehkäpä hän vielä ajatteli Cazaboni'ansakin.

Kun tämä ajatus johtui Georges'in mieleen, tuli häneen hullu himo
mennä ja herättää Risler, sanoa hänelle kaikki ja kadottaa samalla
itsensä Sidonien kanssa. Typeräpä hän oli liiaksi, tuo petetty mies.
Kuinka hän ei häntä enemmän vartioinut? Hän oli kylliksi kaunis,
varsinkin kylliksi paheellinen, pidettää silmällä.

Ja hänen siten taistellessa keskellä noita julmia ja hyödyttömiä
aatoksia, kaikui pienen sinimiehen hätähuuto yht'äkkiä tuulen
puuskassa:

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."

Onnetointa! Vihassaan ei hän sitä ollut enää ajatellutkaan. Ja
kuitenkin oli hän jo kauan aikaa nähnyt tammikuun viimeisen päivän
lähestyvän. Kuinka monta kertaa, kahden yhtymyksen väliajalla,
jolloin hänen ajatuksensa, vapaana tuokion ajan Sidoniesta, palasi
asioihin, todellisuuteen, kuinka monta kertaa oli hän arvellut: "Tuo
päivä, se on mullistuksen päivä!" Mutta, kuten kaikkia, jotka elävät
juopumuksen kuumeessa, niin häntäkin hänen velttoutensa luulotti,
että oli myöhäistä niitäkään korjata, ja hän astui sukkelammin,
lujemmin, huonoa tietään unhottaakseen, hurmottuakseen.

Nyt ei ollut enää mahdollista hurmottua. Hän näki selvään pulinan,
näki sen perin pohjin; ja Sigismund Planuksen kuivat, vakavat kasvot
ilmestyivät hänen eteensä veitsen murtamine juonteineen, joiden
jäykkyyttä ei ainoakaan osoite lieventänyt, ja hänen kirkkaat
Schveitsiläiset silmänsä vainosivat yhä häntä leppymättömin katsein...

Niinpä niin! ei, ei, hänellä ei ollut noita sataa tuhatta francia,
eikä hän tietänyt, mistä ne ottaa. Kuusi kuukautta oli hän,
tyydyttääksensä jalkavaimonsa turmioon syökseviä haaveita, pelannut
kovin, oli kadottanut suuria summia. Päälle päätteeksi erään
pankkiirin vararikko, viheliäinen tilikirjoitus... Muuta hänellä ei
ollut jäljellä, kuin tehdas, ja mimmoisessa tilassa!

Minne nyt mennä ja mitä tehdä? Se, mikä muutamia tuntia sitte
hänestä näytti sekasorrolta, ryöpyltä, jossa ei voinut erottaa
mitään selvään ja jonka hämmennys oli hänelle vielä toivona, näytti
hänestä nyt kauhistuttavalta selvyydeltä. Tyhjiä kassoja, suljettuja
ovia, maksamattomia velkakirjoja, perikato, kas sitä huomasi hän,
mihin vaan kääntyi. Ja koska tähän vielä liittyi Sidonien petos,
ei onnetoin vimmassaan tietänyt, mihin tarttua tässä kovassa
haaksirikossa, ja yht'äkkiä pääsi häneltä tuskanhuuto, nyyhkytys,
rukous jonkun Kaitselmuksen puoleen.

-- Georges, Georges, minä se olen... Mikä sinun on?

Vaimonsa seisoi hänen edessään, vaimonsa, joka nyt odotteli häntä
joka yö, vartoeli tuskallisesti hänen palaustaan klubista, sillä hän
yhä vielä uskoi hänen siellä viettävän iltansa. Nähdessään miehensä
muuttuvan, käyvän yhä synkemmäksi joka päivä, kuvitteli Claire, että
varmaan oli hänelle joku hyvin ikävä raha-asia, epäilemättä häviöitä.
Hänelle oli sanottu Georgesin pelaavan kovin, ja huolimatta,
välinpitämättömyydestä, jota hän osoitti, oli Claire huolissaan
hänestä, olisi tahtonut, että hän olisi ottanut hänen uskotukseen
ja antanut hänelle tilaisuuden näyttäytyä jalomielisenä ja hellänä.
Tänä yönä oli Claire kuullut hänen astuskelevan hyvin myöhään
huoneessaan. Koska pikku tyttönsä yski kovin ja vaati joka hetki
hänen hoitoaan, oli hän jakanut huolensa lapsen ja isän kärsimisille;
ja hän oli pysynyt siten, teroittaen kuulonsa vähimpäänkin meluun,
hellässä ja tuskallisessa valvonnassa, jommoisessa naiset kokoovat
kaiken miehuutensa kärsiäkseen moninkertaisen velvollisuuden raskasta
taakkaa. Vihdoin oli lapsi nukkunut, ja, kuullessaan isän itkevän,
juoksi Claire hänen luo.

Oi, kun Georges näki hänen edessään niin hellänä, niin liikuttuna,
niin kauniina, mitä kauheita ja myöhäisiä omantunnon vaivoja hän
sai! Niin, hän se on kyllä, tuo oikea kumppani, ystävä. Kuinka oli
hän voinut hylätä hänet? Kauan, kauan itki Georges hänen olkapäätään
vasten voimatta mitäkään puhua. Ja onnellista oli, ett'ei hän
puhunutkaan, sillä hän olisi sanonut kaikki, kaikki. Onnettoman oli
tarvis vuodattaa sydämensä, vastustamatoin halu syyttää itseään,
pyytää anteeksi, vähentää omantunnon vaivojensa kuormaa, joka hänen
sydäntään musersi.

Claire säästi häneltä vaivan lausua sanaakaan: -- Olet pelannut, eikö
niin? Olet kadottanut... ja paljokin?

Hän teki merkin: niin: sitte, kun hän voi puhua, tunnusti hän
tarvitsevansa ylihuomeneksi satatuhatta francia eikä tietävänsä,
miten hankkia ne.

Claire ei lausunut soimaustakaan. Hän oli niitä, jotka, onnettomuus
vastassaan, ajattelevat vaan sen auttamista ilman vähintäkään
syytöstä. Jospa hän sydämensä pohjassa siunasikin tätä vauriota, joka
lähensi Georgesin häneen ja oli siteinä heidän molempien niin kauan
aikaa erotetun elämänsä välillä. Hän mietti hetkisen. Sitte paljon
kipua maksaneen päätöksen ponnistuksella, sanoi hän:

-- Ei mitään ole vielä kadotettu. Minä lähden huomenna Savignyyn
pyytämään nuo rahat isoisältä.

Ei koskaan ollut, Georges uskaltanut puhua hänelle tästä. Se ajatus
ei olisi hänelle johtunut mieleenkään. Claire oli niin ylpeä ja
ukko Gardinois niin kova! Tämä oli varmaan suuri uhraus, jonka
hän hänelle teki, loistava rakkauden todistus, jonka hän antoi.
Äkkiä valtasi Georgesin tuommoinen sydämmen kuumuus, hilpeys, joka
seuraa ohimennyttä vaaraa. Claire hänestä näytti ylenluonnolliselta
olennolta, jolla oli hyvyyden ja viihdytyksen lahja, samoin kuin
toisella, tuolla ylähällä oli hurmauksen ja turmion lahja. Mielellään
olisi hän käynyt polvilleen noiden kauniiden kasvojen eteen, joita
hänen mustat, uhkeasti yöksi kiinnitetyt hiuksensa ympäröivät
suloutta loistavana sädekruununa ja joissa hiukan ankarien piirteiden
säännöllisyys suli ihmeteltäväksi hellyyden osoitteeksi.

-- Claire, Claire... oi, kuinka olet hyvä!

Mitäkään vastaamatta vei hän hänen lapsensa kätkyeelle.

-- Suutele häntä... sanoi hän hiljaa, ja koska he olivat lähellä
toisiaan, musliini uutimien suojassa, pää kallistuneena yli
tuota pientä huokumista, joka jo oli rauhoittunut, vaan vieläkin
hiukan läähötteli olleista taudin pudistuksista, pelkäsi Georges
herättävänsä tyttönsä, ja suuteli äitiä innokkaasti.

Kas siinä varmaan ensimmäinen vaikutus laatuaan, jonka koskaan on
missään perheessä tehnyt pienen sinimiehen ilmaus. Tavallisesti
kaikkialla, missä se kulkee, tuo hirveä pikku peikko, erottaa
se kädet ja sydämmet, vieroittaa mielen rakkaimmista tunteista,
kiihottaen sitä tuhansilla huolilla, joita se herättää vitjojensa
kitinällä ja katalalla huudollaan kattojen päällä:

"Maksupäivä!... Maksupäivä!..."



II.

Havaintoja.


-- Ahaa! kas, Sigismund... Kuinka jaksatte, isä Sigismund? Entä
asiat?... Käykö teillä hyvin?

Vanha rahastonhoitaja hymyili hyvänsävyisesti, pisteli kättä
isännälle, hänen vaimolleen ja veljelleen, ja puhellessaan
katseli uteliaana ympärilleen. Tämä tapahtui seinäpaperitehtaalla
Sain-Antoinen etukaupungissa vähäisten Prochassonilaisten
luona, joiden kilpailu alkoi käydä pelottavaksi. Nämä Fromontin
kauppahuoneen entiset palvelijat, jotka olivat ruvenneet omiin
asioihin, olivat alkaneet hyvin pienesti ja vähitellen tulleet
saamaan itselleen aseman seudulla. Fromont vainaja oli heitä kauan
aikaa kannattanut rahalainoilla, ja tämä seikka synnytti molempien
huoneiden kesken ystävällisiä suhteita. Tilin jäännös -- kymmenen tai
viisitoista tuhatta francia -- oli jäänyt lopullisesti sovittamatta,
sillä tiedettiin, että Prochassonilaisilla rahat olivat hyvissä
käsissä.

Todellakin oli mieltä levottavaa nähdä heidän tehtaansa. Savutorvet
ravistelivat kopeasti töyhtöjään. Kovasta työn pauhusta tuntui,
että tehdas oli täydessä toimessa. Rakennukset olivat hyvässä
kunnossa, ikkunat kirkkaat, kaikki näytti vilkkaalta, hilpeältä
ja säännölliseltä, ja kassanristikon takana istui tarkastavana
ja hartaana laskien pitkiä lukuriviään toisen veljen vaimo,
yksinkertaisesti puettuna, hiukset silitettyinä ja arvokas katsanto
kasvoilla.

Sydämessään ajatteli vanha Sigismund katkerasti erotusta, joka
oli muinoin niin äveriään, nyt vaan entisellä maineellaan elävän,
Fromontin kauppahuoneen ja yhä kasvavan vaurauden välillä
laitoksessa, joka oli hänen silmiensä edessä. Hänen vaaniva katseensa
tunki pienempiinkin nurkkiin, etsien virhettä, moitittavaa paikkaa,
ja koska hän ei mitäkään löytänyt, kouristi se hänen sydäntään, antoi
hänen hymylleen jotakin epäoikeaa ja levotointa.

Erittäinkin vaivasi häntä se, millä tavoin hän vaatisi isäntäinsä
rahat, näyttämättä kassan pulaa. Mies parka oli olevinaan
käytökseltään vapaan ja huolettoman näköinen, niin että oikein
sydämeen koski... Asiat, näet, kävivät hyvin... varsin hyvin...
Hän poikkesi pikimältään heille, koska muka tuli siihen kaupungin
osaan... Tuo kaikki on luonnollista, eikö niin? Mielelläänhän sitä
tapaa vanhoja ystäviä...

Mutta kaikki nämä johdatukset ja mutkat, jotka kävivät yhä
laajemmiksi, eivät vieneet häntä sinne, johon hän tahtoi; päinvastoin
ne syrjäyttivät hänen ajatuksestaan, ja luullen näkevänsä hämmästystä
kuulijoidensa silmissä, hän lopuksi hämmentyi, änkytteli, joutui
ymmälle, vihdoin viimein otti lakkinsa ja käkesi lähtemään pois.
Ovella hänellä äkkiä muistui mieleen:

-- Niin vainkin, koska olen täällä.

Ja hän vilkutti hiukan silmäänsä, kokien näyttää viekkaalta, vaan
näyttikin hyvin surkuteltavalta.

-- Koska olen täällä, niin jospa päättäsimme vähän tuon vanhan tilin.

Molemmat veljekset ja nuori vaimo, joka istui konttorissa, katselivat
hiukan toisiaan, mitäkään ymmärtämättä:

-- Tilit? Mitkä tilit?

Sitte rupesivat kaikki kolme nauramaan yht'aikaa ja sydämen
pohjasta, ikäänkuin tuo olisi ollut liika tuimaa pilaa vanhalta
rahastonhoitajalta. Hiton ukko Planus, kah!... Hänpä, vanha parka
nauroi myöskin! Hän nauroi ilman että häntä naurattikaan nauroi vaan
muiden muassa.

Vihdoin selitettiin asia. Fromont nuorempi oli itse käynyt puoli
vuotta sitte hakemassa rahat, jotka olivat jääneet heidän käsiinsä.

Sigismund tunsi alistuvansa. Kuitenkin oli hänellä kylliksi rohkeutta
vastata:

-- Niinhän! se on totta, se. Minä olen ihan unhottanut... Kah,
toden perään, Sigismund Planus käy vanhaksi... Alaspäin mennään
lapsukaiseni, alaspäin mennään...

Ja kelpomies meni matkoihinsa pyyhkien silmiään, joissa vielä
helmeili suuret kyyneleet tuosta äskeisestä naurunpuuskasta. Hänen
takanaan nuoret katselivat toisiaan pyöritellen päätä. He olivat
käsittäneet.

Vanhaa rahastonhoitajaa huumasi saamansa isku niin, että hänen, ulos
päästyään, täytyi istuutua penkille. Kas senpä tähden ei Georges
ottanut rahaa kassasta. Hän toimitti keräyksensä itse. Mitä oli
Prochassonilaisilla tapahtunut, oli varmaan tapahtunut myöskin
muualla. Siis oli ihan joutavaa antautua uusiin nöyrytyksiin. Niin,
mutta maksupäivä, maksupäivä! Se ajatus lisäsi hänelle voimia: Hän
pyyhki hiestynyttä otsaansa ja lähti matkalle koettaakseen vielä,
erään heidän ostajainsa luona etukaupungissa. Vaan tälläpä kertaa hän
ryhtyi varakeinoihin, ja kynnykseltä, sisään astumatta, huusi hän
rahastonhoitajalle.

-- Hyvää päivää ukkoseni... Antakaapa, olkaa hyvä, pikku tieto...

Hän piti ovea ra'ollaan, puistaen kädellään ripaa.

-- Mihinkäs aikaan me päätimme viimeisen tilimme? Olen unhottaa
kirjoittaa kirjaan.

Oi! siitä oli kauan, hyvin kauan sitte, kun tili oli päätetty.
Fromont nuoremman kuitti oli syyskuulta. Siitä oli viisi kuukautta.

Ovi sulkeutui äkkiä.

Kaksi jo! Näköään olisi kaikkialla samoin.

"Voi, herra Chorche, herra Chorche..." jupisi Sigismund parka, ja
hänen jatkaessaan matkustustaan selkä kyyryssä, vapisevin jaloin,
kulkivat rouva Fromont nuoremman ajoneuvot aivan hänen läheltä,
ohjaten kulkuaan Orleans'in asemalle; mutta Claire ei nähnyt ukko
Planusta enemmän, kuin hän, vast'ikään kotoa lähtiessään, oli nähnyt
herra Chèbenkään pitkää päällystakkia ja kuuluisan Delobellen lakkia,
hekin kaksi maksupäivän marttiiraa, jotka kääntyivät kukin kulmastaan
Vieilles-Haudriettes'in kadulle, tehdas ja, Rislerin rahakukkaro
matkansa määränä. Nuori vaimo oli liika ystävällisissä mietteissä
katsoakseen kadulle.

Ajatelkaahan! Se on hirmuista. Mennä pyytämään satatuhatta francia
herra Gardinoisilta, mieheltä, joka kehui, ett'ei hän ollut koskaan
ottanut eikä antanut lainaksi penniäkään elämässään, joka kertoi
tuon tuostakin, että kerran kun hänen täytyi pyytää neljäkymmentä
francia isältään ostaakseen itselleen housut, hän oli maksanut
nuo neljäkymmentä francia vähittäin takaisin. Kaikkien, jopa
lastensakin suhteen, seurasi ukko Gardinois oppiaan raatelevasta
kitsaudesta, jota maa, tuo kova ja niille, jotka sitä viljelevät,
usein kiittämätöin maa, näyttää tyrkyttäneen kaikkiin talonpoikiin.
Suunnattomasta omaisuudestaan ei mies, eläessään, mielinyt mitäkään
antaa omaisilleen.

-- He saavat omaisuuteni, kunhan kuolen, saneli hän usein.

Seuraten tätä perusajatusta oli hän naittanut tyttärensä, äidin-rouva
Fromontin, ilman niitäkään myötäjäisiä, ja myöhemmin hän ei antanut
anteeksi vävylleen, että tämä oli hankkinut varallisuutensa ilman
mitäkään apua hänen puoleltaan. Se, näet, oli vielä, yksi tuon sekä
turhanpäisen että omanvoiton pyytävän luonteen ominaisuuksia, että
hän tahtoi, että jokainen olisi tarvinnut hänen apuaan ja kumartanut
hänen rahojensa tähden. Kun Fromontilaiset iloitsivat hänen läsnä
ollessaan onnellisesta käänteestä, jonka heidän asiansa alkoivat
ottaa, hymyilivät hänen pienet, siniset veitikkamaiset ja viekkaat
silmänsä pilkallisesti ja hänen sanoissaan: "perästä kuuluu" asui
poljento, joka oikein ihoa karmi. Toisinaan myöskin, iltaisin
Savignyssa, kun puisto, kujat, kartanon siniset vuolukatot, tallien
punaiset tiilet, lammet ja vesilaitokset kimaltelivat mailleen
menevän auringon kultaisessa hohteessa, sanoi tuo kummallinen
nousukas, silmäiltyään ympärilleen, kovaan lastensa läsnä ollessa:

-- Se minua lohduttaa kerran kuullessani, ett'ei yksikään omaisistani
ole kyllin rikas pitämään hovia, jonka ylläpito maksaa viisikymmentä
tuhatta francia vuodessa.

Kuitenkin olisi ukko Gardinois, tuon hellyyden ohessa, jota isoisät,
kaikkein kuivimmatkin, löytävät sydämensä pohjalta, kernaasti
tahtonut lellitellä tyttärensä tytärtä. Mutta Clairella oli jo
pikkuisenakin voittamatoin vastatuntoisuus vanhan talonpojan sydämen
kovuutta ja kunnianhimoista itsekkäisyyttä kohtaan. Ja sitte, kun
rakkaus ei pane siteitä niiden väliin, joita kasvatuksen erilaisuudet
eroittavat, kasvaa vastatuntoisuus tuhansissa muodoissa. Clairen
naimisiin mennessä Georges'in kanssa, oli ukko sanonut rouva
Fromontille:

-- Jos tyttäresi tahtoo, saapi hän minulta ruhtinaallisen lahjan:
mutta hänen pitää se minulta pyytää. Eikä Claire saanut mitään, kun
hän ei tahtonut mitään pyytää.

Sepä nyt rangaistusta, tulla kolmea vuotta myöhemmin, anomaan sataa
tuhatta francia muinain ylenkatsotulta jalomieliseltä antajalta,
tulla nöyrtymään, rinnustelemaan loppumattomia saarnoja, typerää
irmailemista vastaan, joka kaikki oli höystetty berrieläisillä
piloilla, maalaisilla sanoilla ja puheenparsilla, ylimalkaan
todenperäisillä, vaan ahdasmielisten, ja loogillisten ihmisten
keksimillä, jotka jokapäiväisen maakielensä tähden loukkaavat, ihan
kuin alhaisemman solvaus.

Claire parka! Hänen miehensä, hänen isänsä olivat nöyrtyvät hänen
kauttaan. Tunnustettava oli toisen menestymättömyys ja kukistus,
joka uhkasi toisen perustamaa kauppahuonetta, josta hän eläessään
ylpeillyt oli. Ajatus, että hänen oli puolustettava kaikkia, mitä
hän enin maailmassa rakasti, oli sekä hänen väkensä ja samalla hänen
heikkoutensa.

Kello oli yksitoista, kun hän saapui Savignyyn. Koska hän ei ollut
ilmoittanut kellekään tulostaan, ei hovin vaunuja ollut asemalla ja
hänen täytyi kulkea matka jalkaisin.

Kylmä ali ankara, tie kova ja kuiva. Pohjatuuli puhalteli vapaasti
hedelmättömillä tasangoilla ja joella, jossa se laantui ilman
estettä lehdettömien puiden väliin. Matalan taivaan alla näytti
kartano ikäänkuin kehittävän auki pitkiä muuri- ja häkki-riviään,
jotka erottivat sen ympäröivistä kedoista. Kattojen vuolukivet
olivat yhtä synkät, kuin taivas, jota ne kuvastivat; ja koko tuo
uhkea, talven muuttama kesä-asunto, yrmeänä, mykkänä, ilman yhtäkään
lehteä puissa tahi kyyhkyläistä katolla, ei näyttänyt säilyttäneen
muuta elävää, kuin vesistöjensä kostean väräjämisen ja vaikerruksen
isoissa poppeleissa, jotka kumartuivat kohti toisiaan, ravistellen
latvoihinsa vatvottuja harakan pesiä.

Kaukaa näytti Clairesta hänen nuoruutensa asunto tylyltä ja
surulliselta. Hänestä tuntui, kuin Savigny olisi katsonut häneen
kylmillä, ylimyksellisillä kasvoilla, joita se näytti valtatielle
kulkeville, jotka seisattuivat porttien rautaristikkojen taa.

Oi, hirveätä näköä!

Eipä kuitenkaan niinkään hirveä. Sillä Savigny suljetun talon
muotoineen näkyi hänelle sanovan: "Mene pois... elä tule sisään..."
Ja jos Claire olisi tahtonut sitä kuunnella, olisi hän luopuen
aikeestaan puhutella isoisää, palannut hyvin sukkelaan Parisiin
säilyttämään elämänsä lepoa. Mutta hän ei sitä ymmärtänyt, lapsi
raiska, ja tuo suuri New-foundlandilainen, joka hänen oli tuntenut,
tulla hyppi karisseiden lehtien yli hänen vastaansa ja läähötteli
sisään käytävän portilla.

-- Hyvää päivää Françoise... missä isoisä on? kysyi nuori vaimo
puutarhurittarelta, joka tuli hänelle aukaisemaan, nöyränä,
teeskentelevänä, vavisten, kuten kaikki hovin palkolliset tuntiessaan
olevansa isännän katseen alaisina.

Isoisä oli konttorissaan, pienessä sivurakennuksessa, joka
ei ollut yhteydessä pääasunnon kanssa ja jossa hän vietti
päivänsä kaivelemalla koteloissa, kaapeissa ja suurissa,
viheriäselkäisissä kirjoissa virkavaltaisen kiihkolla, jonka hän
oli saanut alkuperäisestä tietämättömyydestään ja haaveenomaisesta
vaikutuksesta, jonka häneen muinoin oli tehnyt hänen syntymäkylänsä
kirjurin työhuone.

Nyt oli hän siellä suljettuna vartijansa, jonkinlaisen vakojan, ja
palkatun ilmiantajan kanssa, joka ilmoitti hänelle kaikki, mitä
seudulla tapahtui ja puhuttiin...

Hän oli isännän suosikki. Nimensä oli Fouinat ja hänen lituskainen,
pahanilkinen ja verenhimoinen päänsä muistuttikin näätää (la fouine),
josta hänen nimensä johtui.

Nähdessään tyttärensä tyttären, vaaleana ja vapisevana tuskissaan,
käsitti ukko, että tekeillä oli jotakin tähdellistä ja tavatointa,
ja teki merkin Fouinatille, joka katosi, pujahti raollaan olevasta
ovesta, ikäänkuin hän olisi mennyt seinästä sisään.

-- Mi sun on, tyttinen?... oothan ihan _mullistunut_, kysyi isoisä,
istuessaan kauhean ison työpöytänsä takana.

_Mullistunut_ merkitsi hänen sanakirjassaan levotoin, hurja, nurja,
ja sopi täydellisesti Claireen. Hänen pikainen käyntinsä kylmässä
ilmassa tasangolla, ponnistuksensa päästä perille antoivat hänen
kasvoilleen, jotka olivat vähemmin vakaat, kuin tavallisesti, oudon
osoitteen. Ilman että ukko häntä vähääkään kehoitti, tuli hän häntä
syleilemään ja istui valkean eteen, jossa halot, kuivan sammaleen
ja puiston käytäviltä kerättyjen männyn käpyjen joukossa, paloivat
iloisesti räiskien, mahlan kihistessä. Hän ei ottanut edes aikaa
karistaakseen härmää, joka helmeili hänen harsollaan, ja lausui
oitis, uskollisena päätökselleen, sisään tultuaan, käyntinsä syyn,
ennenkuin antaisi itseensä vaikuttaa tuon pelon ja kunnioituksen
ilmapiirin, joka ympäröi isoisää, teki hänestä jonkinlaisen
hirvittävän jumalan.

Hän tarvitsi rohkeutta, ett'ei joutuisi hämille, keskeyttyisi tuon
kirkkaan katseen edessä, joka häntä tähysteli, hänen ensimmäisistä
sanoistaan saakka häijyn riemun elähyttämänä, -- tuon ankaran suun
edessä, jonka kiinnitetyt pielet näyttivät vasituisen mykkyyden,
itsepäisyyden ja kaiken tunteellisuuden kieltämisen sulkemilta.
Hän laski yhteen kyytiin loppuun asti, kunnioitettavana, ilman
nöyrtymistä, salaten mielenliikutustaan, vahvistaen äänensä puheensa
todenperäisyydellä. Tosiaankin, nähdessään heidät toinen toisensa
vastassa -- ukko, kylmänä, levollisena, loikovana nojatuolissaan,
kädet harmaavillaisen mekkonsa taskussa, Claire, tarkastavana
pienimpiäkin sanoja, jotka hän lausui, ikäänkuin jokainen niistä
olisi voinut hänet tuomita syylliseksi tahi vapauttaa -- ei olisi
koskaan voinut sanoa, että se oli lapsi isoisänsä edessä, vaan
pikemmin kanteenalainen tutkijatuomarin edessä.

Ukko Gardinois'in ajatus oli aivan hänen voittonsa ilon ja
ylpeyden vallassa. Kas siinäpä vihdoin ovat voitetut, nuo kopeat
Fromontilaiset! Tarvittiinpa vihdoinkin ukko Gardinois'ia.
Turhamielisyys, hänen valtava intohimonsa, paisui yli väkistenkin
koko hänen käytöksessään. Kun Claire oli lopettanut, otti hän puheen
vuoron, alkoi luonnollisesti sanoilla: "minä olin varma siitä...
sanoinhan minä sen... tiesinhän minä hyvin, että perästä kuuluu..."
ja jatkoi samalla halvalla, loukkaavalla äänellä lopettaakseen
ilmoittamalla, että "hänen hyvin tunnettuihin perusaatteihinsa
nähden" hän ei lainaisi penniäkään.

Silloin puhui Claire lapsestaan, miehensä nimestä, joka oli samalla
hänen isänsäkin nimi, ja vararikosta, joka oli hänet häpäisevä. Ukko
pysyi yhtä kylmänä, yhtä leppymättömänä, ja käytti hänen nöyryyttään
nöyryyttääkseen häntä vieläkin enemmän; sillä hän oli sitä kelpo
maalaisheimoa, joka, kun vihollinen on kaatunut, ei heitä sitä
koskaan jättämättä sille naarmuja kasvoihin saappaansa nauloista.

-- Kaikki, mitä sinulle voin sanoa, tyttiseni, on, että Savigny on
teille avoin... Tulkoon miehesi tänne. Minäpä juuri tarvitsenkin
kirjurin. Georges saa hoitaa kirjani kahdestatoista sadasta francista
vuodessa ja elatuksesta kaikille... Tarjoa tämä hänelle minun
puolestani, ja tulkaa...

Claire nousi ylös harmissaan. Hän oli tullut hänen luo tyttärenä ja
tämä otti hänen vastaan kerjäläisenä, jumalan kiitos! siihen asti he
eivät vielä olleet joutuneet.

-- Luuletko? virkkoi herra Gardinois, julmasti vilkuttaen silmiään.

Vavisten astui Claire ovelle päin, mitäkään vastaamatta. Ukko
seisatti hänen liikkeellä.

-- Ole varoillasi, sinä et tiedä, mitä kiellät... Sinun hyväksesi,
kuulehan, esittelen, että miehesi tulisi tänne... Sinä et tiedä,
minkälaista elämää hän siellä viettää... Sinä et sitä tiedä, ihan
varmaan, muutoin et tulisikaan minulta pyytämään rahaani menemään
sinne, minne omasi on mennyt... Niin! Minäpä kyllä tunnen miehesi
asiat. Minulla on poliisini Parisissa ja Asnières'sakin, samoin kuin
Savignyssa... Minä sen tiedän, mihin hän kuluttaa yönsä ja päivänsä,
tuo velikulta; enkä minä tahdo, että rahani menisivät semmoisiin
paikkoihin, joihin hän menee. Se ei ole kyllin siistiä rehellisesti
ansaituille rahoille.

Claire aukaisi hämmästyneenä silmänsä suureksi, tuskalla tuntien,
että hirmuinen näytelmä sillä hetkellä alkoi hänen elämässään,
ilmestyen kanteiden pienestä halvasta portista, Ukko jatkoi
ilkkuisasti:

-- Sillä on ylpeät maitohampaat, tuolla pikku Sidoniella,

-- Sidonie!

-- Totta perin, sitä pahempi. Tulin sanoneeksi nimen... Muutoin,
olisithan sen kuitenkin joskus saanut tietää... Ihmeellistäkin, että
siitä asti... Mutta te naiset, te olette niin turhanpäisiä... Että
teitä voi pettää, se on varmaan viimeinen ajatus, joka johtuisi
päähänne... Niinpä vain; sillä lailla se on. Sidonie se on, joka
häneltä kaikki on haaskannut... miehensä suostumuksella, sitä paitse.

Ja säälittä kertoi hän nuorelle vaimolle, mistä rahat tulivat
Asnières'in huvilaan, hevosiin, vaunuihin, ja kuinka heidän soma
pikku pesänsä Gabrielin kadun varrella oli sisustettu. Hän selitti
ja määritteli tarkalleen kaikki. Näkyi, että hän, saatuaan uuden
tilaisuuden harjoittaa vakoilemiskiihkoaan, oli sitä laajalti
käyttänyt hyväkseen; ehkäpä myös oli kaiken tuon pohjalla hämäränä
salainen kaiho hänen pikku Chèbeään kohtaan, harmi vanhojen päivien
rakkaudesta, joka aina oli jäänyt tunnustamattomaksi.

Claire kuunteli häntä mitäkään sanomatta ja soma uskomattomuuden hymy
huulilla. Tämä hymy kiihotti vanhusta, kannusti hänen ilkeyttään...
Vai niin! et usko minua... Tahdot vai todistuksia... Ja hän
antoi niitä, lisäsi niitä, seuloi ikäänkuin veitsen iskuja hänen
sydämeensä. Clairen muka ei tarvinnut muuta, kuin mennä Darchesin,
la Paix'in-kadun hohtokivien myöjän luo. Kaksi viikkoa sitte oli
Georges ostanut sieltä kolmekymmentä tuhatta francia maksavan
timanttikoristuksen. Se oli Sidonien joululahja. Kolme kymmentä
tuhatta francia tiamantteihin, vararikkoa tekemäisillään!

Hän olisi voinut puhua koko päivän ilman että Claire olisi häntä
keskeyttänyt. Claire tunsi, että vähinkin ponnistus olisi saanut
tulvimaan kyyneleet, joita hänen silmänsä olivat täynnä, ja hän
tahtoi hymyillä sitä vastoin, hymyillä loppuun asti, hän, tuo rakas
ja uljas olento. Toisinaan vaan hän katseli tielle päin. Hänen oli
kiire lähteä ulos, paeta tuota häijyä ääntä, joka häntä vainosi
armahtamatta.

Vihdoin ukko taukosi; hän oli puhunut loppuun, Claire kumarsi ja
lähti ovelle päin.

-- Menetkö jo pois?... Kuinka olet kiireissäsi... sanoi isoisä
seuratessaan häntä ulos.

Itse asiassa oli hän hiukan näpeillään julmuudestaan.

-- Etkö tahdo syödä aamiaista minun kanssani?

Hän vastasi _ei_ päällään, voimatta lausua yhtään sanaa.

-- Odotahan ainakin, että valjastetaan... saatetaan sinut asemalle.

Ei, yhä ei.

Ja hän jatkoi käyntiään, ukko kinterillä.

Suorana, kopeana, kulki hän niinikään pihan poikki, joka oli täynnä
lapsuuden muistoja, kertaakaan kääntymättä. Ja yhtä kaikki, kuinka
monta iloista naurunkajahdusta, kuinka monta auringon sädettä
nuoruuden ajalta oli pysynyt pienimmässäkin hiekanjyvässä tällä
pihalla.

Hänen puunsa, lempipenkkinsä olivat yhä samalla paikallaan. Hänellä
ei ollut katsettakaan niille, ei fasaaneille, eikä edes suurelle
Muisku-koirallekaan, joka häntä seurasi kuuliaasti, odottaen
hyväilyä, jota sille ei annettu. Hän oli tullut, kuni talon lapsi
ainakin, meni pois outona, hirveät aatokset mielessä, joita vähinkin
muisto hänen onnellisesta ja tyyneestä menneestä ajastaan vaan
raskautti enemmän.

-- Hyvästi, isoisä.

-- Hyvästi sitte.

Ja portti sulkeutui rutosti hänen jälkeensä. Ollen kerran yksin,
rupesi hän astumaan sukkelaan, sukkelaan, melkein juoksuun. Hän ei
astunut, hän pakeni. Yht'äkkiä, tultuaan maatilan muurin päähän, näki
hän olevansa tuon pienen viheriäisen portin luona, jossa oli hovin
postilaatikko. Vaistonmukaisesti seisattui hän, äkkinäsen muiston
herättämänä, jommoinen muisto usein puhkeaa ihmisessä ratkaisevalla
hetkellä ja esittää silmissämme erinomaisen selkeästi vähimmätkin
elämämme tapaukset, ollen yhteydessä nykyisten onnettomuuksien tahi
ilojen kanssa. Oliko se aurinko viistoine, punertavan hohtavine
sateineen, joka yht'äkkiä näyttäytyi, valaisten äärettömän tasangon
tänä talvisena jälkeen puolen päivänä, samoin kuin elokuulla
mailleenmeno-aikaan? Oliko se häntä ympäröivä hiljaisuus, jota vaan
luonnon sointuisat, melkein joka vuoden aikaan yhtäläiset, säveleet
keskeyttivät?

Ainakin on, että hän näki itsensä semmoisena, kun hän oli, tällä
samalla paikalla, kolme vuotta sitte, päivänä, jolloin hän pani
postiin kutsumuskirjeen Sidonielle tulemaan kuukaudeksi hänen luo
maalle. Jokin ilmaisi hänelle, että koko hänen onnettomuutensa
oli silloin saanut alkunsa. "Oi! jos olisin tietänyt... jos
olisin tietänyt..." Ja hän oli vielä tuntevinaan sormiensa päissä
satininkaltaisen kirjeen kuoren, joka oli putoamaisillaan laatikkoon.

Silloin, ajatellessaan olleensa suora, toivorikas ja onnellinen
lapsi, valtasi hänen inho elämän vääryyttä kohtaan, niin lempeä
kun hän olikin. Hän kysyi itseltään; "Minkätähden! Mitä minä olen
tehnyt?"

Sitte, yht'äkkiä: "Ei! se ei ole totta. Se ei ole mahdollista...
On valehdeltu..." Ja kulkiessaan asemaa kohti, koki poloinen
vakuuttaida, saada itselleen varmuutta. Vaan siinä hän ei onnistunut.

Hämärä totuus on kuin varjostettu päivän paiste, joka uuvuttaa silmiä
enemmän kuin tulisimmat säteet. Puolisiimeksessä, joka vielä ympäröi
vaimoparan onnea, näki hän selvemmin, kuin olisi tahtonutkaan. Nyt
hän käsitti, selitti itselleen miehensä elämän yksityiskohdat, hänen
poissa olonsa, levottomuuden, tukalan näön muutamina päivinä, ja
monet asiat, mitä hän toisinaan kotia tullessaan luetteli matkojensa
syyksi, luettelemalla ensin nimiä, ikäänkuin todistukseksi, jota
Claire ei koskaan pyytänytkään. Kaikista noista arveluista esiintyi
hänelle rikoksen silminnähtäväisyys. Kuitenkin hän vielä kieltäytyi
sitä uskomasta ja odotti tuloaan Parisiin päästäkseen epäilystään.

Ei ollut yhtäkään henkeä asemalla, tuolla pienellä yksinäisellä ja
ikävännäköisellä asemalla, jossa ei näy ainoatakaan matkustavaista
talvella. Siinä istuessaan ja odottaessaan junaa sekä katsellessaan
asemapäällikön surkeata puutarhaa ja kietolaiskasvien jäännöksiä
pitkin aituutta tienvarrella, tunsi Claire hansikkaallaan kuumaa
ja kostean puhalluksen. Se oli hänen ystävänsä, Muisku, joka häntä
oli seurannut ja joka muistutti hänelle heidän iloisia huvejaan
ennen muinoin, huiskuttamalla häntäänsä ja alinomaa hyppelemällä,
ilolla täynnä nöyryyttä, joka päättyi siihen, että se heitti
pitkäksi kauniin valkoisen turkkinsa rouvansa jalkojen juureen,
odotussalin kylmälle lattialle. Nämä nöyrät hyväilyt, jotka tulivat
häntä etsimään ikäänkuin arkana ja uskollisena myötätuntoisuutena,
saivat hänen hyrähtämään nyyhkytyksiin, joita hän kauan aikaa oli
pidättänyt. Vaan yht'äkkiä hävetti häntä hänen heikkoutensa. Hän
nousi ylös, ajoi pois koiran, ajoi sen pois säälittä, liikkeellä,
äänellä, näyttäen sille kaukana olevan talon, ankarin kasvoin, joita
Muisku parka ei hänessä tuntenut. Sitte pyyhki hän nopeasti silmänsä
ja kostean kätensä; sillä Parisiin menevä juna oli tulossa ja hän
tiesi tuossa paikassa tarvitsevansa kaiken rohkeutensa.

Clairen ensimmäinen huoli, astuessaan ulos vaunuista, oli viettää
itsensä la Paix-kadun hohtokivien myöjän luo, joka -- isoisän
lausunnon mukaan -- oli tehnyt Georgesille tiamanttikoristuksen.
Jos tämä oli totta, olisi kaikki muukin totta. Hänen pelkonsa
saada kuulla totuus oli niin suuri, että hän tultuaan tuon komean
kauppahuoneen eteen, seisattui, uskaltamatta astua sisään.
Rohkaistakseen itseään, oli hän hyvin tarkasti katselevinaan
samettikoteloille levitettyjä hohtokiviä; ja nähdessään hänen,
komeana vaatimattomassa pu'ussaan, kumartuen tuon pienen,
houkuttelevan tuikkeen yli, olisi voinut luulla häntä onnelliseksi
vaimoksi, joka parasta kättä valitsi jotakin koristetta, pikemmin
kuin murheelliseksi ja levottomaksi hengeksi, joka oli sieltä tullut
etsimään elämänsä salaisuutta.

Kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Talvella, siihen aikaan
päivästä on la Paix'in-katu todellakin loistavan näköinen. Lyhyen
aamupäivän ja aikaisen ehtoon välillä tekee elämä kiirettä noissa
komeissa kaupungin osissa. Siellä sitä ajaa kiidätetään alati,
ja lakkaamatta kuuluu pyörien rytinää; katuvieruksilla veikeästi
riennetään silkin ja turkisten kahinassa. Talvi on Parisin oikea
vuodenaika. Nähdäkseen tuota pahuksen Parisia kauniina, onnellisena,
mahtavana, on nähtävä sen elämä matalan, lumen painaman taivaan alla.
Luonto on, niin sanoakseni, poissa kuvasta. Ei tuulta, ei aurinkoa.
Juuri tarpeeksi valoa, että himmeimmät värit, vähimmät heijastukset
saavat ihmeellisen arvon, muistopatsaiden punertavan harmaasta
paineesta aina pikihelmiin saakka, jotka kiiltelevät naispukineissa.
Teaatteri- ja laulajais-ilmoitukset loistavat ikäänkuin lamppupartaan
valaisemina Makasiinit eivät tyhjene. Näyttää, kuin kaikki nuo
ihmiset hyörisivät alituisia juhlavalmistuksia varten. Jos silloin
suru sekaantuu tähän pauhuun, näyttää se paljoa hirmuisemmalta.
Viisi minuuttia kärsi Claire tuskaa, joka oli kovempi kuin kuolema.
Tuolla, Savignyn tiellä, aavojen tasankojen keskellä, hajosi hänen
epätoivonsa raittiisen ilmaan ja näkyi ottavan vähemmin sijaa. Täällä
se häntä tukehdutti. Äänet, jotka kajahtelivat hänen ympärillään,
askeleet, kävelijöiden tajunnotoin hälinä, kaikki lisäsi hänen
tuskaansa.

Vihdoin meni hän sisään...

-- Kyllä! niin, rouva, aivan oikein... Herra Fromont... Koristus
hohtokivistä ja ruusutimanteista. Voimme tehdä teille samallaisen
kahdestakymmenestä viidestä tuhannesta francista.

Viidestä tuhannesta francista helpommalla, kuin hänelle.

-- Kiitoksia, sanoi Claire... Minä mietin...

Kuvastimesta, joka oli hänen vastassaan, näki hän pelästyen, kehien
ympäröimät silmänsä ja kuoleman kalpeat kasvonsa. Häh lähti sukkelaan
ulos, pitäen itseään jäykkänä, ett'ei kaatuisi maahan.

Hän ajatteli vaan, kuinka pääsisi pakoon katua ja sen hälinää,
ollakseen yksin, ihan yksin, voidakseen vaipua, syöstyä tuohon
sydäntä särkevien aatosten ja synkkien seikkojen kuiluun, jotka hänen
sielunsa pohjalla mylleröivät. Oi katala ilkiö! Ja häntä silloin
viime yönä vielä lohdutteli, halaili!

Yht'äkkiä, tietämättä, kuinka se oli käynyt, näki hän olevansa
tehtaan pihalla. Mitä tietä hän oli tullut? Jalkaisinko vai ajaen?
Hän ei muistanut enää niitäkään. Hän oli toiminut tajunnottomasti,
kuin unessa ikään. Todellisuuden tunne palasi häneen, hirmuisena,
polttavana, hänen saapuessaan pienen kartanonsa portaille. Risler oli
parast'aikaa kannattamassa vaimolleen kukka-astioita loistavaa juhlaa
varten, jonka hän aikoi toimittaa iltasella. Tyynenä, kuin ainakin,
johti hän työmiehiä, piteli suuria oksia, jotka olisivat voineet
taittua: "Ei niin... menkää sivuttain... varokaa lattiapeittoja..."

Tämä huvin ja juhlan ilmapiiri, joka häntä vast'ikään inhotti,
vainosi häntä kodissakin. Sepä oli liikaa ironiiaa, vihdoinkin!
Hän kiihtyi; ja Rislerin häntä tervehtiessä, suosiollisena ja
kunnioittavana, kuin ainakin, asui hänen kasvoillaan kauhea inhon
osoite, ja hän astui ohitse niitäkään puhumatta, tai näkemättä
hämmästystä, joka siristi tämän hyviä, suuria silmiä.

Siitä lähtien oli hänen päätöksensä tehty.

Viha, rehellisyyden ja oikeuden viha johti hänen toimintaansa.

Hän kerkesi tuskin astua sisään, suudella lapsen raittiita poskia, ja
juoksi äitinsä suojaan.

-- Pian, äiti, pukeutukaa... Me lähdemme... Me lähdemme...

Vanha rouva nousi verkalleen nojatuolista, jossa hän istui,
uutterasti puhdistellen kellon vitjojaan, pistämällä nuppineulaa
jokaiseen renkaasen äärettömällä huolellisuudella. Claire pidätti
kärsimättömyyden liikkeen:

-- Joutuun, joutuun... Valmistakaa kapineenne.

Hänen äänensä vapisi, ja houruraukan huone näytti hänestä kamalalta,
kokonaan loistavan tuolta siisteydeltä, joka oli käynyt hänen
raivokseen. Hän oli tuommoisessa katalassa tilassa, jolloin yksi
harhaluulo saapi kaikki katoamaan ja näyttää vaan perinpohjin koko
inhimillisen kurjuuden. Ollen hullun äidin ja uskottoman miehen ja
liian nuoren lapsen keskellä, johtui hänelle yksinäisyytensä tajunta
ensi kerran mieleen; mutta se vaan vahvisti hänen päätöksensä.

Hetken kuluttua oli jo koko talo puuhassa tekemällä tuon pikaisen,
odottamattoman lähdön valmistuksia. Claire kiiruhti hämmästyneitä
palvelioita, puki äitinsä ja lapsensa, joka nauroi keskellä kaikkea
tuota hommaa. Hän tahtoi lähteä ennen Georgesin tuloa, että tämä
löytäisi kehdon tyhjänä ja talon autiona. Minne menisi hän? Siitä hän
ei tietänyt vielä mitään. Kentiesi tädin luo Orleansiin, kentiesi
Savignyyn, mihin hyvänsä. Ennen kaikkia piti lähteä, paeta tätä
petosten ja valheiden keskuutta.

Tällä hetkellä hän oli huoneessaan täyttämässä remettiä, kokoomassa
kapineita. Sydäntä särkevä toimi. Jok'ainoa esine, jota hän
käsitteli, herätti hänessä joukon ajatuksia, muistoja. Paljo meidän
omaa itseämme löytyy siinä, mitä me käytämme. Välistä hajupussin
tuoksu tai karikkokaava sai hänen itkemään. Yht'äkkiä kuului
raskaita askeleita salista, jonka ovi oli ra'ollaan; sitte pieni
rykäys ikäänkuin ilmoitukseksi, että joku oli tullut. Hän luuli
sitä Risleriksi; sillä hänellä yksin oli oikeus tulla noin suoraan.
Ajatus, että hän taas seisoisi noiden ulkokullattujen kasvojen ja
tuon valehtelevan hymyn edessä, inhoitti häntä niin, että hän syöksi
sulkemaan ovea.

-- Minä en ole kotona ketäkään varten.

Ovi pani vastaan ja Sigismundin iso pää näkyi ra'osta.

-- Minä se olen, rouva, sanoi hän hiljaa. Minä tulin rahoja hakemaan.

-- Mitä rahoja? kysyi Claire, joka ei enää muistanut, mitä varten hän
oli käynyt Savignyssa.

-- St... Rahat huomiseksi maksupäiväksi, Herra Georges sanoi minulle
lähtiessään, että te kohta antaisitte ne minulle.

-- Niin vainkin!... se on totta... Sata tuhatta francia... Ei
minulla niitä ole, herra Planus; minulla ei ole mitään.

-- Siis, sanoi rahaston hoitaja oudolla äänellä, ikäänkuin hän olisi
puhunut itsekseen, siis tulee vararikko.

Hän kääntyi hitaasti.

Vararikko!

Claire istuutui, kauhistuneena, kadonneena. Muutamiin tuntiin oli
hänen oman onnensa häviö saanut hänen unhottamaan talon häviön; mutta
nyt muistui se hänelle mieleen.

Miehensä oli siis hukassa.

Oitis, kotiin tullessaan, oli hän kuuleva vaurionsa ja samalla, että
hänen vaimonsa ja lapsensa olivat lähteneet, että hän oli yksin
keskellä turmaa. Ihan yksin, hän, tuo vento, heikko olento, joka
ei osannut muuta kuin itkeä, valittaa, pudistaa nyrkkiä elämälle,
kuni lapsi. Miten oli tuon poloisen käypä? Clairen kävi häntä sääli,
huolimatta hänen rikoksestaan.

Sitte heräsi ajatus, että hän ehkä näyttäisi paenneen vararikkoa,
kurjuutta. Georges voisi sanoa:

"Jos olisin ollut rikas, olisi hän minulle antanut anteeksi!"

Pitikö hänen jättää hänet tuohon epäilyyn? Ylevän ja ylpeän sielun,
kuni Claire, ei tarvinnut enempää muuttaakseen päätöstään. Tuokiossa
tunsi hän itsessään kaiken inhon, kaiken metelin rauhoittumisen
ja ikäänkuin äkkinäisen valon, joka valaisi hänelle hänen
velvollisuutensa. Kun hänelle tultiin sanomaan, että lapsi oli
puettu, matkalaukut valmiit, oli hänen uusi päätöksensä jo tehty:

-- Se on turhaa, vastasi hän hiljaa... me emme lähdekään.



III.


Maksupäivä!...

Saint-Gervaisin iso tornikello löi yksi yöllä. Oli niin kylmä, että
hieno lumi, joka tuiskusi ilmassa, pudotessaan jäätyi, muodostuen
kaduilla ihan valkoisiksi ja narskuviksi kulmehdoiksi.

Risler, viittaansa kiedottuna, palasi olutmyömälästä ripeästi astuen
autiota Marais'ia. Hän oli tyytyväinen, tuo kelpo Risler. Hän tuli
viettämästä molempien uskollisten lainanottajainsa, Chèben ja
Delobellen, seurassa ensimmäistä ulkona käyntiään, tuon pitkällisen
suljennan loppua, jonka aikana hän oli valvonut painimensa tekoa
keksijän kaikkine koettelemisineen, iloineen ja harmineen. Se oli
käynyt hitaasti, hyvin hitaasti. Viimeisellä hetkellä oli huomattu
vika. Kiinnittäjä-kone ei käynyt hyvin; ja oli pitänyt tehdä uudet
piirrokset ja laskut. Vihdoin tänä päivänä oli koeteltu uutta
konetta. Kaikki onnistui toivon mukaan. Kelpo mies riemuitsi.
Hänestä tuntui, kuin hän suorittaisi velan, antamalla Fromontin
kauppahuoneelle tulot uudesta keksinnöstä, joka oli vähentävä työn,
työmiesten päivät, lisäten voittoa ja tehtaan mainetta. Ja kauniita
unelmia oli hänellä, totta perin, kävellessään. Askeleensa kaikuivat
ylpeästi, hänen ajatuksensa onnellisen ja lujan ryhdin vahvistamina.

Kuinka paljo toiveita!

Hän voisi Asnières'in huvilan sijaan -- jota Sidonie piti hökkelinä
-- rakentaa jonkun kauniin maatalon kymmenen tahi viidentoista
peninkulman päähän Parisista, myöntää Chèbelle suuremman eläkerahan,
auttaa useammin Delobellea, jonka onnetoin vaimo tappoi itsensä
työllä; sitte voisi hän kutsuttaa Frans kotiin. Sepä se olikin hänen
rakkahin halunsa. Lakkaamatta ajatteli hän tuota poika parkaa,
epäterveelliseen maahan ajettua, jossa hän oli itsevaltiaan hallinnon
mielivallan alainen, joka antoi virkamiehillensä eron ja kutsui
heitä melkein kohta takaisin, ilman mitäkään selitystä. Rislerillä
oli, näet, aina mielessä Franssin pikainen ja käsittämätöin lähtö
hänen viimeisellä matkallaan, ja tuo veljensä lyhyt ilmaus, joka,
antamatta hänelle aikaa tuskin omistaa hänet, oli elähyttänyt kaikki
rakkauden ja yhteisen elämän muistot. Myöskin aikoi hän, kun painin
oli käymässä, toimittaa tehtaalla pieni paikka, jossa Frans voisi
olla hyödyksi ja valmistaa itselleen turvallisen tulevaisuuden. Kuten
ainakin, ei Risler ajatellut muuta, kuin lähimmäistensä onnea. Hänen
ainoa itsekäs tyydyttämisensä oli nähdä jokainen iloisena ympärillään.

Kiirehtien saapui hän Vieilles-Haudriettes-kadun kulmaan. Pitkä jono
ajoneuvoja oli asettunut talon eteen, ja niiden lyhtyjen valo, sekä
ajajien varjot, jotka olivat käyneet suojaan lumelta soppiin ja
sopukkoihin, joita nuo vanhat rakennukset ovat säilyttäneet vastoin
katuvierusten suoruutta, vilkastuttivat tätä autiota ja hiljaista
kaupungin osaa.

"Kah! se on totta, arveli kelpo mies, meillähän on tanssijaiset."
Hän muisti että Sidonie oli pannut toimeen soitannollisen ja
tanssijais-iltaman, jossa läsnäolemasta Sidonie muutoin oli
vapauttanut hänen, "tietäen, että hänellä oli paljo työtä." Keskellä
hänen mietteitään ja haaveitaan jalomielisestä rikkaudesta, teki
tämä juhla, joka kaikui aina häneen asti, hänen kokonaan iloiseksi
ja ylpeäksi. Jonkinlaisella juhlallisuudella sysäsi hän auki raskaan
portin, joka oli raollaan vieraiden kulkua varten, ja tuolla,
puutarhan perällä, huomasi hän rakennuksen, jonka toinen kerros oli
loistavasti valaistu.

Varjoja kulki edestakaisin liehuvien uutimien takana, soittokunta,
jonka maseutuneet säveleet tuntuivat luoteelta ja vuokselta, näkyi
säestävän noiden salaisten ilmiöiden liikettä. Tanssittiin. Hetkeksi
loi Risler katseensa tuohon tanssijaisten varjokuva-näytelmään, ja
pienessä salin viereisessä suojassa tunsi hän Sidonien kuvan.

Hän seisoi suorana ylen uhkeassa pu'ussaan, kuni kaunis nainen,
kuvastimen edessä. Hänen takanaan pienempi varjo, epäilemättä
rouva Dobson, korjasi epäjärjestykseen joutunutta hametta, kaulaan
kiinnitettyä nauhasolmua, jonka pitkät häilyvät päät laskeutuivat
kuohkealle laahukselle. Tuo kaikki näkyi hyvin hämärästi, mutta
naisen viehkeys esiintyi noissa tuskin huomattavissa piirteissä, ja
Risler viipyi kauan katsellakseen.

Vastakohta ensimmäisessä kerroksessa oli silmiin pistävä. Siellä ei
ollut muuta valoa, kuin pieni lamppu syrenivärisessä makuusuojassa.
Risler huomasi tämän ja koska Fromontilaisten pikku tyttö oli ollut
sairas muutamia päiviä sitte, kävi hän levottomaksi, muisti rouva
Georgesin omituisen katsannon, kun tämä jälkeen puolen päivän kulki
nopeasti hänen sivuitse, palaisi takaisin ja meni ukko Akilleksen luo
kuulustelemaan.

Hänen huoneensa oli täysi. Ajurit lämmittelivät lieden ääressä,
juttelivat ja nauroivat, poltellen piippujaan. Rislerin tullessa
tapahtui suuri hiljaisuus, utelias, viekas, tarkasteleva hiljaisuus.
Varmaan oli puhuttu hänestä.

-- Onkos lapsi vielä sairas Fromontilassa?... kysyi hän.

-- Ei lapsi ole sairas. Mutta herra.

-- Vai herra Georges on sairas?

-- On. Hän sairastui tänä iltana kotiin tultuaan. Minä kävin lääkäriä
hakemassa vast'ikään... Hän sanoi, ett'ei se ole mitään, että herra
vaan tarvitsee levätä.

Ja kun Risler sulki oven, lisäsi ukko Akilles puolikovaan osaksi
pelkäävällä, osaksi rohkealla julkeudella, kuten alamainen, joka
samalla tahtoo tulla kuunnelluksi ja tuskin kuulluksi:

-- Niin! totta vie, ei sitä niin nyt _kikoteta_ ensimmäisessä
kerroksessa, kuin toisessa.

Nähkääs, mitä oli tapahtunut:

Fromont nuorempi, iltasella kotia tullessaan, oli tavannut vaimonsa
niin pakahtuneen, niin muuttuneen näköisenä, että hän aavisti
onnettomuutta. Mutta kahtena vuotena oli hän niin hyvin vakaantunut
petoksensa rankaisemattomuudessa, ettei hänelle johtunut kertaakaan
mieleen, että vaimonsa olisi voinut saada tiedon hänen käytöksestään.
Claire puolestaan, ollakseen häntä rasittamatta, oli niin
jalomielinen, ett'ei hän puhunut muusta kuin Savignysta.

-- Isoisä ei tahtonut, sanoi hän.

Poloinen, kalpeni hirmuisesti.

-- Minä olen hukassa... Minä olen hukassa... kertoi hän pari kolme
kertaa, kuin kuumeen houreissa; ja hänen unettomat yönsä, kauhea
ja viimeinen kohtaus, joka hänelle vast'ikään oli ollut Sidonien
kanssa estääkseen häntä toimeenpanemasta tätä juhlaa häviön aattona,
herra Gardinois'in kielto, kaikki nuo mullistukset, jotka seurasivat
toisiaan vuorotellen olivat häntä huolettaneet, yhtyivät todelliseksi
hermoretkeksi. Clairen kävi häntä sääli, hän pyysi hänen panemaan
maata ja asettui hänen vuoteensa viereen. Hän koetti puhutella
Georgesia, rohkaista häntä; mutta hänen äänellään ei ollut enää sitä
hellyyden osoitetta, joka levottaa ja vakuuttaa. Hänen liikkeissään,
tavassaan, miten hän kohotteli pielusta sairaan pään alle ja valmisti
hänelle rauhottavan juoman, asui välinpitämättömyys, omituinen
mielenraukeus.

-- Mutta olenhan saattanut sinut perikatoon! puhui Georges ajoittain,
ikäänkuin poistaakseen tuon kylmäkiskoisuuden, joka häntä vaivasi.
Claire teki kauniin, ylenkatseellisen liikkeen... Oi! Jospa Georges
ei olisi hänelle muuta tehnyt!

Lopuksi yhtä hyvin hänen hermonsa rauhoittuivat, kuume väheni ja hän
nukkui.

Claire jäi hänen luo valvomaan.

"Se on velvollisuuteni," ajatteli hän.

Hänen velvollisuutensa!...

Siinä hän nyt oli vastapäätä, tuota olentoa, jota hän niin sokeasti
oli jumaloinut, toivoen pitkää ja onnellista avio-elämää.

Sillä hetkellä alkoivat tanssiaiset käydä vilkkaimmiksi. Laipio
tärisi tahdin mukaan, sillä tanssia varten oli rouva Risler otattanut
kaikki peitot salin permannolta. Toisinaan myöskin kuului ääntä
ikäänkuin puuskittani, sitte tiheitä, kovia käsien taputuksia, josta
voi arvata vieraiden paljouden ja huoneiden täyteyden.

Claire mietiskeli. Hän ei menehdyttänyt itseään valituksiin ja
hyödyttömiin vaikerruksiin. Hän tiesi elämän olevan taipumattoman
ja ett'ei mitkään keinottelut voi hillitä sen välttämättömän
juoksun surullista johdonmukaisuutta. Hän ei kysellyt itseltään,
kuinka tuo mies oli voinut häntä niin kauan pettää, kuinka hän oli
oikun vuoksi voinut hävittää talonsa ilon ja kunnian. Se oli tehty
eikä mitkään mietiskelyt voineet poistaa, korjata korjaumatonta.
Mutta hänen huolensa koski tulevaisuutta. Uusi elämä kehittyi
hänen silmiensä eteen, synkkänä, ankarana, täynnä kieltäytymisiä
ja vaivoja; ja omituisella tavalla antoi häviö häneen rohkeutta,
ollenkaan häntä pelottamatta. Ajatus välttämättömästä muutosta
säästöillä, jotka olivat käytettävät ja työstä, johon Georgesin
ja ehkä hänenkin täytyi ryhtyä, pani omituista uutteruutta hänen
toivottomuutensa laimeaan tyynyyteen. Mikä raskas sielun taakka
hänellä oli oleva noista kolmesta lapsesta: äidistään, tytöstään ja
miehestään! Vastaavaisuutensa tunne esti häntä liiaksi heltymästä
onnettomuudestaan ja rakkautensa häviöstä; ja sen mukaan kuin hän
unhotti itsensä ajatellessaan heikkoja olentoja, jotka hänellä oli
suojeltavana, käsitti hän paremmin "uhraus"-sanan arvon, tuon sanan,
joka on niin epämääräinen välinpitämättömästi puhuttaessa, vaan niin
vakava, kun se käy säännöksi elämässä.

Sitäpä ajattelekin vaimo parka surullisen valvonnan, tuon ase- ja
kyynel-valvonnan aikana, jolloin hän varustaihe suureen taisteluun.
Sitäpä valaisikin tuo pikku salamielinen lamppu, jonka Risler
alahalta oli nähnyt, kuni tanssijaisten loistavista ruunuista
pudonneena tähtenä.

Levottomana ukko Akilleksen vastauksesta, aikoi kelpo Risler mennä
kotiaan huoneesensa, välttääkseen juhlaa ja vieraita, joista hän
huoli vähät.

Tällaisissa tapauksissa kulki hän pieniä palvelusväen portaita
myöten, jotka veivät rahastoon. Hän joutui siis työhuoneisin, joita
lumen heijastama kuutamo valaisi, kuni keskellä päivää, Niissä tuntui
vielä päivän työn ilmaa, ummehtunutta lämpöä täynnä talkki- ja
vernissa-höyryjä. Kuivatustelineille levitetyt paperit muodostivat
pitkiä, kajahtelevia käytäviä. Kaikkialla vetelehti lekeitä ja siellä
täällä huomiseksi valmiiksi ripustettuja mekkoja. Ei koskaan kulkenut
täällä Risler ilman mielihyvää.

Yht'äkkiä huomasi hän, tämän pitkän, aution huonerehdon päässä valoa
Planuksen konttoorista. Vanha rahaston hoitaja teki työtä vielä.
Kello yksi yöllä, todellakin tavatointa.

Rislerin ensimmäinen liike oli palata takaisin. Todellakin, siitä
saakka, kun hän joutui eripuraisuuteen Sigismundin kanssa, siitä
saakka kun tämä oli päättänyt näyttää häntä kohtaan äänetöintä
kylmyyttä, väitti Risler joutumasta yhteen hänen kanssaan. Hänen
loukattu ystävyytensä oli yhä poistanut hänet selityksestä; hän piti
jonkinlaisena ylpeytenä olla kysymättä Planukselta minkä tähden
hän oli vihoissaan. Kuitenkin tunsi Risler tänä iltana sellaista
ystävällisyyden ja sydämen vuodattamisen halua, olletikin kun oli
niin oiva tilaisuus saada olla kahden kesken vanhan ystävänsä kanssa,
ettei hän kokenutkaan häntä välttää, vaan astui uljaasti rahastoon.

Rahastonhoitaja istui siellä liikkumattomana paperilajien ja
suurten selailtujen kirjain keskellä, joista muutamia oli luistanut
lattiallekin. Isäntänsä sisään tullessa ei hän nostanut silmiäänkään.
Hän oli tuntenut Rislerin askeleet. Tämä, hiukan aavistellen, epäröi
hetkisen; sitte sysäsi häntä yksi noista salaisista jousista,
joita jokaisessa löytyy ja jotka kaikesta huolimatta, vievät hänen
kohtalonsa tielle, ja hän astui suoraan kassan ristikolle:

-- Sigismund... sanoi hän vakavalla äänellä.

Vanhus nosti päätään ja näytti sorrettuja kasvojaan, joita myöten
juoksi kaksi suurta kyyneltä, ensimmäiset ehkä, joita tuo numeromies
i'ässään vuodattanut oli.

-- Sinä itket, vanha mies?... Mikä sinun on?

Ja liikutettuna ojensi kelpo Risler kättä ystävälleen, joka nopeasti
veti omansa takaisin. Tämä peräyttämisen liike oli niin vaistomainen,
niin rutto, että Rislerin koko mielenliikunto muuttui harmiksi.

Hän suoristihe ankarasti:

-- Minä ojennan sinulle kättä, Sigismund Planus, sanoi hän.

-- Ja minä en sinulle anna kättä... virkkoi Planus, nousten ylös.

Seurasi kauhea äänettömyys, jonka aikana kuului ylähältä kumeaa
soittoa ja töminää, tuota raskasta, outoa töminää tanssin
tärisyttämästä lattiasta.

-- Miksikä kiellät antamasta minulle kättä? kysyi suoraan Risler,
ristikon, johon hän nojasi, vavistessa metallimaisella tärinällä.

Sigismund seisoi hänen vastassaan, molemmat kädet pöydällä, ikäänkuin
lausuakseen kohdalleen ja pontevasti, mitä hän aikoi vastata:

-- Miksikä?... Siksi, että olette hävittäneet talon, siksi, että
kohta, samalta paikalta, jossa te nyt olette, pankista tullaan
hakemaan sata tuhatta francia ja että, teidän takia, minulla ei ole
penniäkään kassassani... siksipä juuri!

Risler oli kuin puulla päähän lyöty:

-- Minä hävittänyt talon, minä?... minäkö?

-- Pahemmin vielä, herra... Olette saattaneet sen häviöön vaimonne
kautta; ja olette tahtoneet hyötyä meidän häviöstämme ja teidän
epäkunniastanne... Oi! kyllä minä kujeenne näen, kyllä niinkin!
Rahat, joita vaimonne on petkuttanut onnettomalta Fromont'ilta,
Asnières'in huvila, tiamantit ja muut, kaikki on pantava hänen
nimelleen, suojaan onnettomuuksilta; ja te epäilemättä luulette
voivanne vetäytyä asioista nyt.

"Oi!... Oi!..." sanoi Risler sammuneella tai pikemmin kuristetulla
äänellä, riittämättömällä lausumaan kaikkia hänen ajatuksiaan; ja
niin änkyttäessään, veti hän ristikkoa puoleensa niin ankarasti, että
siitä repesi palanen. Viimeiseksi hän horjahti, vieri lattialle ja
oli siinä liikkumatoinna, äänetöinnä, säilyttäen vaan siinä, mitä
hänessä vielä oli elävää, lujan tahdon olla kuolematta, ennenkuin oli
puhdistunut. Varmaan oli tämä tahto kovin valtava; sillä sill'aikaa
kuin hänen ohimonsa jyskyttelivät, veren vasaroimana, joka sinisti
hänen kasvojaan, sill'aikaa kuin hänen korvansa humisivat ja silmänsä
verhottuina näyttivät kääntyneen yhä tuota hirveätä tuntematointa
kohti, sanoi poloinen itselleen käsittämättömällä äänellä, äänellä
haaksirikkoisten, jotka puhuvat suu täynnä vettä, myrskyävässä
tuulessa: "täytyy elää... täytyy elää..."

Kun tajunta häneen palasi, istui hän sohvalla, johon työväki
sulloutuu istumaan maksupäivinä. Takkinsa oli lattialla,
kaulahuivinsa auki, paidan oli Sigismund halaissut kynäveitsellään.
Onneksi oli hän haavoittanut kätensä temmatessaan ristikkoa; verta
oli vuotanut runsaasti, ja se seikka pelasti hänen halvauksesta.
Avattuaan silmänsä huomasi hän vieressään Sigismundin ja rouva
Georgesin, jota rahaston hoitaja oli käynyt hakemassa, pulassaan.
Kohta kuin Risler voi puhua, kääntyi hän rouva Georgesin puoleen
äänellä:

-- Onko totta, rouva Chorche, onko totta, mitä minulle kerrottiin.

Hänellä ei ollut rohkeutta pettää ja käänsi pois silmänsä.

-- Siis jatkoi onnetoin, siis talo on hukassa, ja minä...

-- Ette, Risler hyvä... Ette te...

-- Vaimoni, eikö niin? Oi, se on hirmuista... Vai siten olen siis
maksanut teille kiitollisuudenvelkani... Mutta, te, rouva Chorche, te
ette ole toki voinut uskoa minua osalliseksi tuohon häväistykseen?...

-- En, ystäväni, en, rauhoittukaa... Minä tiedän teidän olevan
rehellisimmän miehen maan päällä.

Risler katseli häntä hetkisen, värisevin huulin, kädet ristissä,
sillä tuon suoran luonteen kaikessa mielen ilmaisemisessa oli jotakin
lapsellista.

-- Oi, rouva Chorche, rouva Chorche... jupisi hän... Kun ajattelen
minun saattaneen teidät perikatoon...

Tuossa kovassa iskussa, joka koski häneen ja erittäinkin oli sattunut
hänen sydämeensä, joka oli täynnä rakkautta Sidonieta kohtaan, oli
hänen mielestään, pää asia Fromontin huoneen raha-asiain perikato,
jonka syy oli hänen sokeutensa vaimoaan kohtaan. Yht'äkkiä nousi hän
sukkelaan ylös.

-- Siis, sanoi hän, elkäämme heltykö... Tilimme ovat suoritettavat...

Rouva Fromont pelästyi.

-- Risler, Risler... minne menette?

Hän luuli Rislerin aikovan mennä Georgesin luo. Risler sen käsitti
ja hymyili halveksivan ylpeästi: -- Olkaa huoleti, rouva... Herra
Georges saapi maata rauhassa... Minulla on muuta kiireempää tehtävää
kuin kostaa aviomiehen kunniaani. Odottakaa minua täällä... minä
tulen takaisin.

Hän hyökkäsi ulos pieniä portaita myöten; ja, uskollisena sanalleen,
jäi Claire kahden kesken Planuksen kanssa kovana ja epätietoisena
hetkenä, jommoiset hetket tuntuvat vielä pitemmiltä kaikenlaisten
arvostelujen tähden, jotka silloin mielessä pyörivät.

Muutaman hetken kuluttua, kuului nopeita askeleita, vaatteen
kahina täytti kapeat ja pimeät portaat. Sidonie näkyi ensiksi,
tanssijaispu'ussa, muhkeana ja niin vaaleana, että kaikkialla hänen
ulealla ihollaan tuikkivat hohtokivet näkyivät enemmän eläviltä
kuin hän, kylvettyinä kylmälle marmori patsaalle. Hengästyminen
tanssista, vapiseminen mielen liikutuksesta ja pikaisesta
juoksusta pudistivat koko hänen ruumistaan, ja hänen keveät
nauhansa, sepaluksensa, kukkansa, uhkea pukineensa surkastuivat
hänen ympärillään traagillisesti Risler seurasi häntä, kantaen
lippaita, arkkusia, papereita. Tultuaan kotiinsa oli hän hyökännyt
vaimonsa kirjoituspöydän kimppuun, oli ottanut kaikki, mitä
siellä oli kallisarvoista, jalokivet, korkopaperit, Asnières'in
huvilan kauppakirjan; sitte, huoneen kynnykseltä, kutsui hän hänet
tanssijaisista kovalla äänellä:

-- Rouva Risler!...

Tämä oli juossut hänen luo hyvin sukkelaan, ilman että tuo äkkinäinen
kohtaus ollenkaan oli häirinnyt vieraita, jotka silloin olivat
iloisimmillaan. Nähdessään miehensä seisovan hänen kirjoituspöytänsä
edessä, jonka laatikot olivat auki, murretut, ylös alaisin lattialla
tuhansine kaluineen päivineen, joita ne sisälsivät, käsitti hän, että
jotakin hirveätä oli tapahtunut.

-- Tulkaa pian, sanoi Risler, minä tiedän kaikki.

Hän tekeytyi viattomaksi ja kopeaksi; mutta Risler tarttui hänen
käsivarteensa niin tuimasti, että Franssin sanat muistuivat
hänen mieleensä: "Hän siitä kuolee ehkä, mutta teidät hän tappaa
ensin..." Koska hän pelkäsi kuolemata, antoi hän viedä itsensä ilman
vastarintaa, eikä hänellä ollut rohkeutta valehdellakaan.

-- Minne me menemme? kysyi hän matalalla äänellä.

Risler ei vastannut, mitään. Sidoniella ei ollut aikaa muuta, kuin
heittää paljaille hartioilleen, itsestään huolta pitävä kun hän aina
oli, keveän tyllihuivin; ja Risler veti, tai pikemmin survasi hänet
rahaston portaille, joita hän astui samalla kuin Sidonie, aivan hänen
kintereissään, peläten saaliinsa karkaavan häneltä.

-- Kas tässä, sanoi hän sisään tullessaan...

Me olemme varastaneet, me annamme takaisin...

Ota, Planus, kyllä tästä kaikesta voi rahaa tehdä... Ja hän pani
rahaston hoitajan pöydälle kaiken tuon komean saaliinsa, jota hänen
kätensä olivat täynnä, naisten koristeita, pieniä veikistelemisen
esineitä, karttapaperikääryjä.

Sitte kääntyi hän vaimonsa puoleen:

-- Ja nyt hohtokivenne... Pian, joutuun...

Tämä kävi hitaasti toimeen, aukaisi vastentahtoisesti
käsiranteiden ja korvarenkaiden jouset, ja erittäinkin komean
tiamantti-kaulanauhansa, jossa hänen nimensä alkukirjain, -- säihkyvä
S, -- näytti nukkuvalta käärmeeltä, vankina kultakehässä. Risler,
josta tämä kävi liian hitaasti, mursi rutosti hauraat ha'at. Komeat
esineet kirkuivat hänen sormissaan, kuin rangaistuina ikään.

-- Nyt minun vuoroni, sanoi hän sitte... minun on myöskin kaikki
annettava... Tässä lompakkoni... Mitäs mulla vielä on?... mitäs
mulla vielä on?...

Hän haki, kaiveli taskujaan kuumeen tapaisesti.

-- Niin! kelloni... Vitjoneen siinä on tuhannen francia...
Sormukseni, vihkimä-sormukseni... Kaikki kassalle, kaikki. Meillä
on satatuhatta francia maksettavana tänä aamuna... Päivän tultua on
ryhdyttävä toimeen, myömään, muuttamaan kaikki rahaksi. Tunnen erään,
joku haluaa ostaa Asnières'in huvilan. Kauppa on oitis tehtävä.

Hän puhui ja toimi yksin. Sigismund ja rouva Georges katselivat
häntä niitäkään sanomatta. Sidonie taas näytti tarmottomalta,
tajunnottomalta. Kylmä ilma, joka tuli puutarhasta pienen oven
kautta, joka oli raollaan, Rislerin pyörtymisestä saakka, pani hänet
värisemään, ja koneen tapaisesti kääri hän ympärilleen vyöhyensä
poimut, silmät tuijottaen, hajamielisenä. Kuuliko hän ainakin soiton,
joka ajoittain kajahteli, ikäänkuin kamalana ironiiana, tanssivien
raskaan jyskeen seuraamana?... Rautainen käsi, joka koski häneen,
herätti hänen äkkiä huumauksesta. Risler tarttui hänen olkavarteensa
ja vei hänen osakkaansa vaimon eteen:

-- Polville, sanoi hän. Rouva Fromont poistui, kielsi. -- Ei, ei,
Risler, ei niin.

-- Täytyy, sanoi leppymätöin Risler... Palautus, parannus...
Polville siis, katala!... Ja vastustamattomalla liikkeellä heitti
hän Sidonien Clairen, jalkojen juureen, sitte, pitäen häntä yhä
käsivarresta kiinni:

-- Kertokaa minun jälkeeni sanasta sanaan, mitä minä sanon "Rouva..."

Sidonie, puolikuolleena pelosta, kertoi hiljaa: "Rouva..."

-- Koko elämä nöyryyttä, alamaisuutta...

-- Koko elämä nöyryyt... Vaan en, min'en voi... sanoi hän nousten
ylös petoeläimen vauhdilla, ja irtaantuen Rislerin puristuksesta,
juoksi hän ulos tuosta avonaisesta ovesta, joka kiusasi, häntä
tämän hirveän kohtauksen alusta, houkutteli häntä yön pimeään ja
pa'on vapauteen, juoksi lumituiskuun ja tuuleen, joka pieksi hänen
alastomia hartioitaan.

-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet... Risler, Planus, minä
pyydän, rukoilen, elkää antako hänen niin ikään mennä...

Planus astui askeleen ovelle päin.

Risler pidätti hänen.

-- Minä kiellän sinua hievahtamasta paikaltasi... Pyydän teiltä
anteeksi, rouva, mutta meillä on paljoa tärkeimpiä asioita
käyteltävinä, kuin tämä. Nyt ei ole enää puhe rouva Risleristä...
Meidän on pelastettava Fromontin huoneen kunnia, ainoa, joka on
vaarassa, ainoa, joka minulla on huolena tällä hetkellä... Siis,
Planus, kassallesi ja tehdään laskut.

Sigismund ojensi hänelle kätensä.

-- Sinä olet kelpo mies, Risler. Suo minulle anteeksi, että sinua
epäilin.

Risler ei ollut häntä kuulevinaan.

-- Sata tuhatta francia maksettavana, niinhän?... Kuinka paljo on
jäljellä kassassa?...

Vakavana istui hän ristikon taa, selaili kirjoja, korkopapereja,
aukaisi lippaat, arvosteli Planuksen kanssa, jonka isä oli ollut
jalokivien myyjä, kaikki nuo tiamantit, joita hän ennen vaimollaan
oli ihmetellyt aavistamatta niiden arvoa.

Sill'aikaa katseli Claire, kokonaan vavisten, ikkunasta pientä,
lumesta valkeata puutarhaa, jossa Sidonien jäljet jo katosivat
satavien lumisinkaleiden alle ikäänkuin todistukseksi, ett'ei hänen
salaperäisellä lähdöllään ollut enää palaumisen toivoa.

Ja ylähällä tanssittiin vielä. Luultiin emännän puuhailevan
illallista, sillä välin kuin hän pakenikin paljain päin, ahdistuen
vimman huutoon ja nyyhkytyksiin.

Minne meni hän?...

Hän oli lähtenyt kuin hullu, poikki puutarhan, tehtaan pihan, ja
synkkien holvien kautta, joihin hirmuinen, jäinen tuuli tunki sisään.
Ukko Akilles ei ollut häntä tuntenut, hän oli nähnyt tänä yönä niin
paljo valkoiseen kiedottuja varjoja kulkevan ohitsensa.

Nuoren vaimon ensimmäinen ajatus oli mennä tenoorilaulajan Cazabonin
luo, jota hän sittenkään ei ollut tohtinut kutsua tanssijaisiin;
mutta tämä asui Montmartressa, ja sinne oli hänen hiukan pitkä
matka sellaisessa pu'ussa, kun hänellä oli, ja olisiko hän sitte
kotonakaan? Hänen vanhempansa olisivat hänet kyllä ottaneet vastaan,
mutta hän luuli kuulevansa rouva Chèben valituksia ja pikku miehen
alituisia lavertelemisia. Silloin ajatteli hän Delobelleä, vanhaa
Delobelleään. Kaiken loistonsa lankeemuksessa muisti hän sen, joka
oli ollut hänen ensimmäinen johdattajansa mailman tielle, joka oli
antanut hänelle opetusta tanssissa ja käytöstavassa ja opettanut
häntä pitämään itseään kauniina, ennenkuin kukaan hänelle sitä
vielä oli sanonut. Jokin kuiskasi hänelle, että tuo arvostaan
alennut oli pitävä hänet oikeassa vasten kaikkia muita. Hän nousi
vaunuihin, jotka seisoivat portilla ja käski ajamaan Beaumarchaisin
bulevaardille näyttelijän luo.

Jonkun aikaa jo oli äiti Delobelle valmistanut olkihattuja
vientitavaroiksi: -- ikävä ammatti ammatikseen, joka tuotti hänelle
tuskin puoli kolmatta francia kahdentoista tunnin työstä.

Ja Delobelle lihoi lihomistaan, mikäli hänen "pyhä vaimonsa"
laihtunut laihtumistaan laihtui. Tällä hetkellä oli hän
alkamaisillaan höyryävää juustokeitosta, joka oli säilytetty
lämpimällä hiiloksella, kun nopeasti kolkutettiin ovelle. Näyttelijä,
joka oli vast'ikään nähnyt Beaumarchaisissä erään kamalan näytelmän,
veren tahraaman aina sen kuuluisaan ilmoitukseen saakka, säpsähti
kolkutuksesta näin sopimattomalla ajalla.

-- Kuka siell' on? kysyi hän hiukan hämillään.

-- Minä... Sidonie... Aukaiskaa pian.

Hän astui sisään ihan vavisten, ja, heittäen taaksepäin
olkavaatteensa, lähestyi liettä, jossa valkea oli sammumaisillaan.
Hän puhui oitis, purki vihansa, joka ahdisti häntä jo tunnin ajan, ja
hänen kertoessaan kohtauksesta tehtaalla, hillityllä äänellä lähellä
makaavan rouva Delobellen tähden, antoi hänen pukunsa loisto tässä
niin tyhjässä, köyhässä viidennessä kerroksessa, hänen rutistuneiden
koristuksiensa valkoinen hohde keskellä karkeiden hattujen kasoja ja
huoneesen hajoiteltuja olkitähteitä -- sanalla sanoen, kaikki antoi
kuvan näytelmästä, yhdestä noita kauheita elämän mullistuksia, joissa
arvot, tunteet, varat ovat rajusti ylös alasin heitetyt.

-- Oi, kotia minä en enää mene... Se on päätetty... Vapaa, minä olen
vapaa!

-- Mutta, kysyi näyttelijä, kukas sen sitte on voinut, ilmiantaa
miehellesi?

-- Frans. Minä olen varma, että se on Frans. Muita hän ei olisi
uskonut... Juuri eilen illalla tuli kirje Egyptistä... Oi! kuinka hän
minua kohteli tuon naisen edessä... Pakottaa minua polvilleni...
Mutta kyllä minä kostan. Onneksi otin mukaani, ennenkuin lähdin,
millä kostaa.

Ja hänen entinen hymynsä kiemuili hänen kalpeissa suupielissään.

Vanha ilveilijä kuunteli kaikkea tätä hyvin hartaasti. Huolimatta
säälistään Risler raukkaa, ja Sidonietakin kohtaan, joka hänestä
näytti, teaatteritapaan, "kauniilta rikokselliselta," ei hän voinut
olla katselematta asiaa pelkältä näyttämölliseltä kannalta, ja hän
huudahti innoissaan.

-- Mikä mainio kohta, yht'hyvin, viidenneksi näytökseksi!...

Sidonie ei häntä kuullut. Vajonneena johonkin häijyyn ajatukseen,
josta hän hymyili edeltä käsin, lähensi hän likelle valkeata hienot
sukkansa ja kenkänsä, jotka olivat läpimärät lumesta.

-- Entä mitäs nyt ai'ot tehdä? kysyi Delobelle hetken kuluttua.

-- Jäädä tänne aamuun saakka... Levätä hiukan... Sittehän näen...

-- Vaan minullapa ei ole tarjota sinulle vuodetta, tyttö parka. Äiti
Delobelle makaa...

-- Elkää olko huolissanne minusta, Delobelle hyvä... Minä käyn maata
tähän nojatuoliin. Minä en, näette, tee vaivaa!

Näyttelijä huo'ahti.

-- Niin! tuo nojatuoli... Se oli Sisi raukkamme se. Siinä hän valvoi
monta monituista yötä, kun oli kiire työ... Sepähän! Toden perään
ovat ne, jotka Manalaan menevät, sentään onnellisimmat.

Hänellä oli aina käsillä joku itsekäs ja lohduttava perusohje.
Tuskin oli hän sen muodostanut, kun hän kauhulla huomasi keitoksensa
kokonaan jäähtyvän. Sidonie näki hänen liikkeensä.

Vaan tehän olitte rupeamaisillanne illalliselle?... Jatkakaahan.

-- Niin, tuhat tulimmaista, minkäs sille saa?... Sepä kuuluu
ammattiin, tuohon kovaan elämään, jota meikäläiset viettävät... Näet
sen, tyttöseni, niinä pysyn kiinni mielipiteessäni. En ole voinut
luopua. Enkä luovu koskaan...

Mitä vielä jäljellä olis Désiréen sielusta tuossa, kurjassa kodissa,
jossa hän oli elänyt kaksikymmentä vuotta, niin vapisi se varmaan
tuosta kauheasta lauseesta. Hän ei aikonut koskaan luopua!...
Delobelle jatkoi:

-- Sanokoot, mitä sanovat, näet sen, mutta se on kuitenkin paras
ammatti mailmassa. Ollaan vapaita eikä riippuvia kestään. Kaikki
kunnialle ja yleisölle!... Minäpä kyllä tiedän, mitä tekisin
sinun sijassasi. Sinä et ollut syntynyt elämään kaikkien noiden
poroporvarien joukossa, et perhana vie!... Sinä tarvitsit
taiteilijain elämää, menestyksen kuumetta, sattumuksia, mielen
liikettä.

Puhuessaan, oli hän käynyt istumaan, solmi pyyhkeensä leuan alle ja
valoi itselleen suuren lautasellisen lientä.

--... Lukuun ottamatta, että menestyksesi kauniina naisena eivät
haittaisi menestystäsi näyttelijättärenä... Tuota! tiedäpäs, sinun
tulisi ottaa muutamia tuntia sanelemisessa. Äänelläsi, älylläsi,
välikappaleillasi saisit oivan tulevaisuuden.

Ja yht'äkkiä, ikäänkuin vihkiäkseen hänet näyttelytaiteen iloihin:

-- Mutta, luullakseni, et ole syönyt illallista?... ne hiukaisevat,
näet, nuo mielenliikutukset; istu tuohon ja ota tämä lautanen. Minä
olen varma, ett'et ole syönyt juustokeitosta moniin aikoihin.

Hän kaivoi kaapin ylös alaisin löytääkseen hänelle syömäneuvot ja
pyyhkeen; ja Sidonie istui vastapäätä häntä, auttaen ja nauraen
hiukan toimeen panon vaikeuksille. Nyt oli hän jo vähemmin vaalea.
Olipa hänen silmissään kaunis loisto vasta itketyistä kyyneleistä ja
iloisuudesta silloin.

Ilveilijätär!

Koko hänen elämänsä onni oli i'äksi kadotettu: kunnia, perhe,
varallisuus. Hän oli pois ajettu kodistaan, riistetty puhtaaksi,
häväisty. Hän oli kärsinyt kaikki nöyryytykset, kaikki vauriot. Se
ei kuitenkaan estänyt häntä illastamasta ihmeellisellä ruokahalulla
ja iloisesti pitämästä vastapainoa Delobellen pilanlaskuille
tulevasta kutsumuksestaan ja menestyksestään. Hän tunsi itsensä
keveäksi, onnelliseksi ja ikäänkuin olevansa matkalla Hurjuuksien
maahan, hänen oikeaan kotimaahansa. Miten oli hänen kanssaan vielä
käypä? Kuinka monta nousua ja laskua oli vielä oleva hänen uudessa,
odottamattomassa ja oikullisessa elämässään? Sitä hän ajatteli
nukkuessaan Désiréen suuressa nojatuolissa; mutta myöskin ajatteli
hän kostoaan, rakasta kostoaan, joka hänellä siinä oli kädessään ihan
valmiina, ja niin varmana, ja niin julmana!



IV.

Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.


Päivä oli korkealla, kun Fromont nuorempi heräsi. Koko yön, alahalla
näytellyn draaman ja ylähällä riemuitsevan juhlan välillä, oli hän
maannut kädet nyrkissä miemoksen tapaista unta, kuin pahantekijä
mestauksensa aattoyönä tai voitettu sotapäällikkötappion jälkeen,
unta semmoista, josta ei toivo koskaan heräävänsä ja jossa kuolema
tutaan edeltäkäsin kaiken havainnon poissaolon tähden.

Kirkas valo tunki huoneesen uutimien läpi luminietosten heijastamana,
jotka peittivät puutarhat ja likeiset katot, johtivat hänen mielensä
takaisin todellisuuteen. Hän tunsi väristyksen koko onnessaan,
ja, jo ennenkuin voi ajatellakaan, tuommoisen epämääräisen surun
vaikutuksen, jonka unhoittuneet onnettomuudet jättävät jälkeensä.
Tehtaan tunnettu touhu, koneiden raskas huohotus oli täydessä
toimessa. Mailma oli siis vielä paikallaan! ja vähitellen heräsi
vastaisuuden ajatus hänessä.

-- Tänään... arveli hän, tehden ehdottoman liikkeen ulko-oviin päin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut uudestaan vajota pitkään uneensa.

Tehtaan kello soi, sitte muut lähitienoon kellot, sen jälkeen Angelus.

-- Puolipäivä... nyt jo... kauanpa olen maannut!...

Hänellä oli hiukan tunnonvaivoja ja samalla suuri helpotus
ajatellessaan, että maksu-aika oli mennyt ohi ilman häntä. Kuinka oli
alahalla tehty? Miks'ei oltu hänelle siitä ilmoitettu?

Hän nousi ylös, raotti uutimet ja huomasi Risler vanhemman ja
Sigismundin, jotka puhelivat keskenään puutarhassa. He, jotka
eivät, olleet pitkiin aikoihin puhutelleet toisiaan. Mitä oli siis
tapahtunut?... Valmiina mennäkseen alas, tapasi hän huoneensa ovella
Clairen.

-- Elä mene ulos, sanoi tämä hänelle.

-- Miksi ei?

-- Jää tänne... Minä selitän sinulle.

-- Mikäs sitte on hätänä?... Onko täällä käyty pankista?

-- On kyllä... velkakirjat ovat maksetut.

-- Maksetut?

-- Risler on saanut rahat... Hän ja Planus ovat olleet hankkimassa
aamusta asti... Näköään oli hänen vaimollaan kalliita hohtokiviä...
Tiamanttinen kaulanauha yksistään myytiin kahdestakymmenestä
tuhannesta francista... Hän möi myöskin Asnières'in huvilan kaluineen
päivineen; mutta koska tarvittiin aikaa kauppakirjan tekemiseen,
antoivat Planus ja hänen sisarensa edeltäpäin summan...

Claire kääntyi puhuessaan poispäin hänestä. Hän puolestaan kumarsi
alas päänsä välttääkseen Clairen katsetta.

-- Risler on kunnon mies, jatkoi Claire, ja kun hän sai tietää, keltä
hänen vaimonsa oli saanut kaiken loistoisuutensa...

-- Kuinka, sanoi Georges säikähtyen Hän tietää?...

-- Kaikki... vastasi Claire, alentaen äänensä. -- Onnetoin vaaleni,
jupisi muutamia sanoja:

-- Silloinhan... sinä?

-- Oi! minä tiesin kaikki, ennen Risleriä. Eilen tultuani kotia,
muistatkos, sanoin sinulle, että siellä, Savignyssa, olin kuullut
hirmuisia asioita ja että olisin antanut, kymmenen vuotta elämästäni,
ett'en olisi käynyt siellä.

-- Claire!...

Hän tunsi itsessään kovan hellyyden, ja astui askeleen lähestyäkseen
vaimoaan; mutta tämän kasvot olivat niin kylmät, niin surullisen
päättävät, hänen epätoivonsa oli niin selvään kirjoitettu kovaan
kylmäkiskoisuuteen koko hänen olennossaan, ett'ei Georges uskaltanut
likistää häntä vasten sydäntään, kuten hän tahtoi, vaan kuiskasi
hiljaa:

-- Anteeksi!... Anteeksi!...

-- Mielestäsi olen varmaan hyvin levollinen, sanoi miehuullinen
vaimo; se on siksi, että eilen itkin kaikki kyyneleeni. Luulet ehkä:
häviömme tähden; vaan siinä petyt. Niin kauan kuin ollaan nuoria ja
voimakkaita, kuten me olemme, ei semmoiset velttoudet ole sallittuja.
Me olemme varustetut kurjuutta vastaan, ja kestämme ottelun sen
kanssa... En, siksi en itkenyt. Vaan itkin hävinnyttä onneamme, itkin
sinua, itkin hurjuuden tähden, joka sai sinun hylkäämään ainoan
todellisen ystäväsi...

Hän oli kaunis puhuessaan sillä lailla, kauniimpi, kuin Sidonie
koskaan oli ollut, hän -- puhtaan valon ympäröimänä, joka näkyi
ylähältä lankeavan hänen päälleen heleän, pilvettömän taivaan
kirkkautena, kun taas jälkimmäisen näppärät piirteet aina
näyttivät saaneen loistonsa, vallattoman, kopean viehätyksensä
jonkun pikku-teaatterin lamppupartaan teennäisestä valaistuksesta.
Mitä muinoin kasvoissa oli ollut hiukan kylmää ja kankeata, sen
elävyyttäneet levottomuudet, epäilykset, kaikki rakkauden kidutukset;
ja, niinkuin kultaharkoilla ei ole arvonsa, ennen kuin rahan leima
siihen on painettu, niin nämä kauniit naisen kasvotkin, murheen
kuvasimen merkitsemät, olivat eilisestä saakka säilyttäneet
lähtemättömän osoitteen, joka niiden kauneuden täydensi.

Georges katseli häntä ihmetellen. Claire näytti hänestä elävämmältä,
enemmän naiselta ja ihmeteltävältä kaiken eron ja esteiden tähden,
jotka hän tunsi heidän välillään olevan. Tunnonvaivat, toivottomuus,
häpeä, astuivat hänen sydämeensä samalla, kuin tämä uusi rakkaus, ja
hän tahtoi ruveta polvilleen hänen eteensä.

-- Ei, ei, nouse ylös, sanoi hänelle Claire; jos tietäisit, mitä
minulle muistutat, jos tietäisit, mitkä valheelliset kasvot, täynnä
vihaa, olen nähnyt jalkojeni juuressa tänä yönä...

-- Oi! minäpä en valehtele... vastasi Georges vavisten... Claire,
minä rukoilen, lapsemme nimessä...

Silloin kolkutettiin ovelle:

-- Nousehan ylös. Näet sen hyvin, että elämä vaatii meitä... sanoi
hän matalalla äänellä katkerasti hymyillen; sitte tiedusteli hän,
mitä tahdottiin.

Herra Risler pyysi herraa alas konttoriin.

-- Hyvä, vastasi hän, sanokaa, että tullaan. Georges astui askeleen
mennäkseen, vaan Claire pysäytti hänet.

-- Ei, anna minun mennä. Hän ei saa sinua vielä nähdä.

-- Mut yhtä kaikki...

-- Niin, minä tahdon sen. Sinä et tiedä, kuinka harmissaan ja
vihoissaan tuo poloinen on, jonka olette pettäneet. Olisitpa nähnyt
hänen viime yönä puristelevan vaimonsa ranteita...

Tämän lausui hän, katsellen Georgesia silmiin, häntä itseänsäkin
hirvittävällä uteliaisuudella; mutta Georgesin mieli ei muuttunut, ja
hän tyytyi vastaamaan:

-- Elämäni kuuluu tuolle miehelle.

-- Se kuuluu minulle myöskin; ja minä tahdon ett'et mene alas. Isäni
talossa on ollut kylliksi häväistystä. Ajattelehan, että koko tehtaan
tiedossa on, mitä on tapahtunut. Meitä väijytään, meitä vakoillaan.
On tarvittu työnjohtajien koko voima panemaan tänään työ käymään,
kääntämään nuo uteliaat katseet askareihinsa.

-- Mut minähän näyttäisin kätkeytyvän.

-- Ja olisipa niinkin! Semmoiset ne miehet ovat. He eivät peräydy
suurimpien rikosten edessä; pettää vaimoaan, pettää ystävätään,
mutta ajatus, että voitaisi syyttää heitä pelosta, se koskee
heihin enemmän, kuin mikään... Muutoin, kuule. Sidonie on lähtenyt
ainaiseksi pois, ja jos täältä lähdet, voin ajatella sinun menevän
häntä tapaamaan.

-- Hyvä, minä jään, sanoi Georges... Minä teen kaikki, mitä tahdot.

Claire meni alas Planuksen konttoriin.

Nähdessään Risler vanhemman kävelevän edes takaisin, kädet selän
takana, yhtä rauhallisena, kuin tavallisesti, ei olisi mitenkään
voinut aavistaa, mitä kaikkia oli tapahtunut hänen elämässään
eilisestä saakka. Mitä Sigismundiin tulee, niin säteili hän
nähdessään tässä kaikessa, että maksu oli tehty määrätyllä ajalla ja
yhtiön kunnia pelastettu.

Rouva Fromontin tullessa hymyili Risler surullisesti ja pudisti
päätään.

-- Ajattelin kyllä, että te tahdoitte tulla hänen sijastaan; mutta
teidän kanssa minulla ei ole asioita päätettävänä. Minä tahdon
välttämättä nähdä hänet, puhutella häntä. Me olemme suorittaneet
maksun tänä aamuna, kovin on mennyt ohitse; vaan meidän on
keskusteltava monista seikoista.

-- Risler hyvä, minä pyydän, odottakaa vielä vähän aikaa.

-- Miksikä, rouva Chorche? hetkeäkään ei ole hukattavana... Oi! minä
arvaan, te pelkäätte minun joutuvan vihaan... Rauhoittukaa itse...
rauhoittakaa hänet... Tiedättehän, mitä teille sanoin: kunnia on,
joka on mielestäni ennen omaani, ja se on Fromontin kauppahuoneen.
Minä olen sen häväissyt vikani kautta. Ennen kaikkia minun on
korjattava paha, jonka olen tehnyt tai jota antanut tehdä.

-- Käytöksenne meitä kohtaan on ihmeteltävä, rakas Risler, minä
tiedän sen hyvin.

-- Oi! rouva... jos te hänen käsittäisitte... se on pyhimys...
sanoi Sigismund raukka, joka ei uskaltanut enää puhutella ystävätään,
tahtoi ainakin todistaa hänelle tunnon vaivojaan.

Claire jatkoi:

-- Vaan ettekö pelkää itseänne?... Ihmisvoimilla on rajansa... Ehkä
nähdessänne sen, joka teille on niin paljo pahaa tehnyt...

Risler tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä silmien pohjaan
vakavalla ihmettelemisellä:

-- Rakas olento, joka vaan puhuu pahasta, mikä minulle on tehty...
Ette siis tiedä, että minä vihaan häntä yhtä paljo petoksestaan teitä
kohtaan... Vaan semmoista ei minulla ole olemassakaan tällä hetkellä.
Tässä on ainoastaan kaupanharjoittaja, joka tahtoo keskustella
osakkaansa kanssa huoneen hyvästä. Tulkoon hän pelkäämättä, ja jos
varotte jotakin pikaistumista minun puolestani, niin jääkäät meidän
kanssamme. Minun ei tarvitse muuta, kuin nähdä entisen isäntäni
tyttären muistaakseni sanani ja velvollisuuteni.

-- Minä uskon teitä, ystäväni, sanoi Claire, ja hän meni hakemaan
miestään.

Yhtymyksen ensimmäinen hetki oli kauhea. Georges oli kalpea,
liikutettu, nöyrtynyt. Hän olisi sata kertaa ennemmin tahtonut seisoa
tuon miehen pistoolin edessä, kahdellakymmenellä askeleella, odottaen
tulta, kuin tulla hänen eteensä rankaisemattomana rikoksellisena
ja olla pakotettu sovittamaan tunteensa porvarilliseen tyynyyteen
puhellessa kauppaeduista ja asioista.

Risler ei ollut häneen katsovinaan ja jatkoi kävelemistään pitkin
askelin, puhellen:

--... Huoneellamme on kestettävänä hirveä taite... Olemme välttäneet
vaaran tänään; vaan se ei ollut ainoa maksettava... Tuo kirottu
keksintö on minut kauan vieroittanut asioista. Onneksi olen nyt
vapaa ja voin käydä niihin käsiksi. Teidän myös on tekeminen samoin.
Työ- ja virka-miehet ovat hiukan isäntien esimerkkiä. Ääretöintä
huolimattomuutta ja leväperäisyyttä kaikkialla. Tänä aamuna,
ensimmäisen kerran kokonaiseen vuoteen, ruvettiin työhön oikealla
ajalla. Luotan siihen, että te panette kuntoon kaiken tämän. Minä
taas ryhdyn piirustuksiini. Kuvamme ovat vanhettuneet. Uusia
tarvitaan uusia koneita varten. Minä toivon paljo painimestani.
Kokeet ovat onnistuneet paremmin, kuin luulinkaan. Sillä varmaan
voimme korottaa kauppaamme. En ole puhunut teille siitä ennen, sillä
tahdoin kummastuttaa teitä; mutta nyt ei ole enää mitään kummastuksia
toisillemme tehtävänä. Eikö niin, Georges?

Hänen äänessään oli niin pistelevän ironian osoite, että Claire
vapisi, peläten puhkeamista; mutta hän jatkoi samaan tapaan:

-- Niin, luulenpa voivani vakuuttaa, että _Rislerin painin_ puolen
vuoden kuluttua on tuottava oivallisia tuloksia. Mutta puoli
vuotta on oleva kova aika. Meidän on supistaminen vaatimuksemme,
vähentäminen menoamme, säästäminen, minkä vaan voimme. Meillä
on ollut viisi piirustajaa, nyt on oleva vaan kaksi. Minä otan
asiakseni, panemalla yötä lisäksi, että muiden poissaolo unohdetaan.
Muutoin, tästä kuukaudesta lähtien luovun osastani yhtiössä. Minä
nostan vast'edes palkkani työnjohtajana, kuin ennen, eikä muuta
mitään.

Fromont nuorempi aikoi sanoa jotakin, vaan hänen vaimonsa pidätti
hänen, ja Risler vanhempi jatkoi:

-- Nyt en ole enää osakkaanne, Georges. Minä tulen olemaan jälleen
apulaisena, josta minun ei olisi pitänyt koskaan luopua... Tästä
päivästä on yhtiökirjamme peruutettu. Minä sen tahdon, ymmärrättehän,
minä tahdon sen. Me jäämme siten toinen toisiamme kohtaan, siihen
asti, kuin huone on vapautettu asioista ja minä voin... Mutta mitä
minä nyt teen ei koske muihin, kuin minuun... Tätä minulla oli
teille sanottavana, Georges. Teidän on toimekkaasti pitäminen huoli
tehtaasta, teidät on nähtävä, on tunnettava isännän läsnäoloa,
ja uskonpa, että kaikkien onnettomuuksiemme joukossa on vielä
parannettaviakin.

Äänettömyyden aikana, joka seurasi, kuului pyörien rytinää pihalla ja
kahdet muuttovaunut seisattuivat portaiden eteen.

-- Pyydän anteeksi, sanoi Risler, että minun täytyy jättää teidät
hetkeksi. Mutta tultiin hakemaan huutokaupalle vietäväksi, mitä
minulla ylähällä on.

-- Kuinka! myöttekö huonekalunnekin? kysyi rouva Fromont.

-- Tietysti... kaikki... Minä palautan ne kauppahuoneelle. Ne ovat
sen.

-- Mut se on mahdotointa, sanoi Georges... Min'en voi sitä sallia.

Risler kääntyi vihastuneena.

-- Kuinka sanotte? Mitä ette voi sallia? Claire pysäytti hänen
rukoilevalla liikkeellä.

-- Se on totta... se on totta... jupisi Georges; ja hän lähti ulos
välttääkseen kiusausta antaa sydämensä vihdoin tulvata yli.

Toinen kerros, oli autio. Palvelijat, jotka aamuselta olivat
pois lähetetyt ja maksetut, olivat jättäneet talon semmoiseen
epäjärjestykseen, kun se oli juhlan seuraavana päivänä; ja kyllä
siellä olikin sellaisten paikkojen omituinen näkö, joissa vast'ikään
on tapahtunut joku draama ja jotka ovat ikäänkuin kahden vaiheella
päättyneiden ja tulossa olevien tapahtumien välillä. Auki olevat
ovet, nurkkiin läjitetyt lattiapeitot, tarjottimet, täynnä
laseja, illallisvalmistukset, katettu ja vielä koskematoin pöytä,
tomu kaikilla huonekaluilla, punssin, lakastuneiden kukkien ja
riisipuuterin sekainen haju, kaikki nuo seikat koskivat Risleriin
hänen sisään astuessaan.

Salissa oli kaikki mullin mallin: piano oli auki, sen nuotin
kannattimelle oli levitetty bachanaali "Orpheuksesta Manalassa", ja
heleät, poimutetut verhot, kaadetut, niin sanoakseni kauhistuneet,
istuimet muistuttivat haaksirikkoon joutuneen laivan salongia
hirveänä pelästyksen yönä, jolloin yht'äkkiä, keskellä juhlaa
laivalla, huudetaan, että törmäys on särkenyt laivan kyljen ja että
se vuotaa kaikkialta.

Ruvettiin kantamaan alas huonekaluja.

Risler katseli muuttoa kylmäkiskoisesti, ikäänkuin hän olisi ollut
jonkun vieraan luona. Tuo loistoisuus, josta hän ennen oli ollut
onnellinen ja ylpeä, vaikuttivat hänessä nyt voittamattoman inhon.
Kuitenkin hän, astuessaan vaimonsa huoneesen, tunsi jonkinlaista
epämääräistä mielenliikuntaa.

Se oli iso suoja, verhottu siniseen, valkoisilla karikoilla
peitettyyn satiniin nipuilla. Oikea kokottipesä. Siellä virui
revittyjä ja rutistuneita tyllisepaluksia, nauhasolmuja ja
tekokukkia. Kuvastimen edessä seisovat kynttelit olivat, palaneena
loppuun, halaisseet kynttelijalkain torvet; ja vuode silkki
karikkoineen rankisineen, suurine nostettuine ja syrjään vedettyine
uutimineen, koskemattomana keskellä tuota mullistusta, näytti
kuolleen vuoteelta, paraatisisijalta, jossa ei kukaan enää tulisi
makaamaan.

Rislerin ensimmäinen liike astuessaan sinne, oli hirvittävän vihan
liike, halu syöstäytyä kaikkien noiden kalujen päälle, raastaa rikki
kaikki, paloitella kaikki, musertaa kaikki. Ei mikään, näet, ole niin
yhtä pitävä naisen kanssa, kuin hänen huoneensa. Poissa olevanakin
hymyilee hänen kuvansa kuvastimista, jotka sitä ovat heijastaneet.
Jotakin hänestä, hänen mielihajuaineistaan jääpi kaikkeen, johon
hän koskettaa. Hänen asentonsa näkyvät sohvien pieluksista ja
hänen hyörimistään kuvastimien ja toaletin ympärillä voi seurata
mattojen kaavojen mukaan. Täällä muistutti Sidonieta etenkin hylly,
täynnä lasten kapineita, vähäpätöisiä, pieniä kiinalais-teoksia,
mikroskoopillisia viuhkoja, nukkiastioita, kullatuita kenkiä,
pieniä paimen-poikia ja tyttöjä vastatusten, vaihdellen kiiltäviä
ja kylmiä porsliini katseita. Se oli Sidonien sielu, tuo hylly, ja
hänen ajatuksiaan, aina halpoja, vähäisiä, turhanpäiväisiä ja tyhjiä
kuvasivat nuo mitättömyydet. Niin todellakin, jos viime yönä, kun
Sidonie vielä oli hänen käsissään, Risler vimmassaan olisi musertanut
tuon pienen hauraan pään, niin olisi hän siitä nähnyt vierivän esiin,
aivojen asemasta, kokonaisen hyllykalujen mailman.

Surullisena ajatteli mies parka näitä asioita vasaroiden jyskeessä
ja muuttomiesten hälinässä, kun hänen takanaan kuului pieniä,
sipsuttelevia ja arvonsatuntevia askeleita; ja näyttäytyi herra
Chèbe, punaisena, hengästyneenä, salamoivana. Hän kohteli, kuin
ainakin, vävyään korkealta:

-- Mitä tämä on! Mitä kuulen minä? Vai niin! olette siis muuttamassa?

-- Minä en muuta, herra Chèbe... vaan myön.

Pikku mies hypähti, kuin kala kiehuvasta vedestä.

-- Myötte? Ja mitä niin?

-- Myön kaikki, sanoi Risler kumealla äänellä, katsomattakaan häneen.

-- Malttakaahan, vävyseni, malttakaahan hiukan mieltänne. Herra
Jumala, en minä sano, että Sidonien käytös... Muutoin, minä en tiedä
mitään. En ole koskaan tahtonut mitään tietääkään... Mutta, muistutan
teille vaan arvoanne. Likaiset vaatteethan kotona pestään, piru vie!
Kuka sitä nyt narriksi rupeaa, niinkuin te olette tehneet aamusta
saakka. Näette, kaikki ihmiset ikkunoista katselevat, entä portilla
sitte!... Koko kaupunkihan teistä on kertova, hyvä ystävä.

-- Sitä parempi. Häväistys on ollut julkinen, parannus on oleva
julkinen myöskin.

Tuo näennäinen tyyneys ja välinpitämättömyys kaikista hänen
muistutuksistaan sai herra Chèben vimmaan. Hän muutti äkkiä
puhetapansa ja rupesi puhumaan vävylleen vakavalla ja käskevällä
äänellä, niinkuin puhutaan lapsille ja hulluille:

-- Niin! mutta teillä ei ole oikeutta viedä täältä mitään. Minä
panen nimen-omaan vastaan, koko miehen voimallani, kaikella isän
vallallani. Luuletteko, että minä annan teidän heittää lapseni
keppikerjäläiseksi... Eipä vaan!... Eipä niinkään!... Kylliksi
hullutuksia tässä jo. Ei mitään talosta enää ulos pääse.

Ja herra Chèbe, suljettuaan oven, asettui sen eteen sankarimaisella
liikkeellä. Niin, jumal'aut', tämähän koski hänen etujaan myöskin.
Kun lapsensa kerran oli keppikerjäläisenä, kuten hän sanoi, niin
ei hänenkään enää ollut rikkaan miehen päiviä vietettävä. Hän oli
uljas tuossa asennossaan suuttuneena isänä; mutta ei hän siinä kauan
pysynyt. Kaksi kättä, kaksi ruuvipenkkiä, tarttui hänen ranteihinsa,
ja hän oli keskellä huonetta, jättäen oven vapaaksi muuttomiehille.

-- Chèbe, poikaseni, kuunnelkaa tarkkaan, sanoi Risler kumartuneena
häntä kohti... En voi enää hillitä itseäni... Aamusta saakka olen
pannut siihen viimeiset voimani; vaan paljoa ei tarvita, että vihani
puhkeaa ilmi, ja onnetoin se, jonka yli se lankeaa... Minä voin
tappaa kenen hyvänsä... Siis, menkää tiehenne pian...

Näissä sanoissa oli semmoinen voima, ja tapa, jolla vävynsä häntä
pudisteli puhuessaan, oli niin kaunopuhelias, että herra Chèbe oitis
tuli vakuutetuksi. Hän jupisi anteeksi antamustakin. Varmaan oli
Rislerillä oikeus tehdä niin. Kaikki kunnon ihmiset puoltaisivat
häntä... Ja hän peräytyi, askelittain ovelle päin. Tultuaan sinne
asti, kysyi hän arasti: jatkettaisiko rouva Chèben pientä eläkettä.

-- Kyllä, vastasi Risler, mutta sen yli elkää nousko koskaan, sillä
nyt asemani ei ole täällä enää sama. Minä en ole kauppahuoneen osakas.

Herra Chèbe siiristi hämmästyneet silmänsä, ja kasvonsa saivat
tuommoisen heikkomielisen nä'ön, joka sai monen miehen uskomaan,
ett'ei onnettomuus, joka häntä oli kohdannut, -- tiedättehän,
ihan sama, kuin Orleansin herttuata -- ollutkaan vaan hänen oma
keksimä kertomuksensa; mutta hän ei uskaltanut tehdä pienintäkään
muistutusta. Vävynsä oli suorastaan muuttunut. Oliko se Risler, tämä
tiikeri, joka pöyhisti karvojaan pienimmästäkin sanasta, eikä puhunut
mistään vähemmästä, kuin murhasta.

Hän puikki pois, sai ryhtinsä vasta portailta päästyään, ja kulki
pihan poikki voittajan nä'öllä.

Kun kaikki suojat olivat tyhjennetyt, kävi Risler niiden läpi vielä
kerran, sitte otti hän avaimen ja meni Planuksen luo antaakseen sen
rouva Georgesille.

-- Voitte antaa asunnon vuokralle, sanoi hän, siinä on lisä tuloja
tehtaalle.

-- Entä te, ystäväni?

-- Oi! minä en suuria tarvitse. Rautavuode tuolla ylähällä
lakkahuoneessa. Siinä on kylliksi kauppahuoneen palvelijalle. Sillä
minä, minä kerron sen teille, tästä lähin en ole enää muuta kuin
kauppa-palvelija.

... Hyvä palvelija, näet, valpas ja luotettava, josta teidän ei ole
valittaminen, sen minä vannon.

Georges, joka tarkasteli laskuja Planuksen kanssa, tuli niin
liikutetuksi kuullessaan tuon poloisen siten puhuvan, että hän tuota
pikaa heitti paikkansa. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Claire oli
myöskin hyvin liikutettu, ja lähestyen Fromontin kauppahuoneen uutta
palvelijaa, sanoi hän:

-- Risler, kiitän teitä isäni nimessä.

-- Häntä olen koko ajan ajatellut, vastasi tämä yksinkertaisesti.

Tällä hetkellä astui ukko Akilles sisään, tuoden postia.

Risler otti kirjekasan, aukaisi ne yksittäin rauhallisesti, ja antoi
sen mukaan Sigismundille.

-- Kas tässä tilaus Lyonista... Miksi ei ole vastattu Saint-Etienneen?

Hän antautui kaikin voimin asioihin, ja siinä oli hänellä ymmärryksen
selkeys, joka tuli juuri tuosta ikuisesta mielenjännityksestä kohti
lepoa ja unhotusta.

Yht'äkkiä, noiden suurien kirjekuorien joukossa, jotka olivat
toiminimellä merkityt ja joiden paperi, kokoonpano tuntui
kauppakonttorilta, kiireiseltä lähetykseltä, näki hän yhden
pienemmän, huolellisesti suljetun, joka niin kavalasti oli pujahtanut
muiden sekaan, ett'ei hän sitä alussa ollut huomannutkaan. Hän tunsi
hyvin tuon hienon, harvan, vakavan käsialan. "_Herra Rislerille. --
Yksityisesti_." Se oli Sidonien käsiala. Sen nähdessään tunsi hän
samaa itsessään kuin ylähällä hänen huoneessaan.

Koko hänen rakkautensa, koko hänen vihansa petettynä miehenä nousi
hänen sydämeensä suuttumuksen voimalla, joka synnyttää murhaajia.
Mitä kirjoitti tämä hänelle? minkä valheen hän oli vielä keksinyt?
Hän oli auaista kirjeen, vaan pysähtyi. Hän käsitti, että, jos sen
lukisi, olisi hänen uljuutensa lopussa; ja, kumartuen kohti rahaston
hoitajaa:

-- Sigismund, ukkoseni, sanoi hän hänelle hiljaa, tahdotko tehdä
minulle palveluksen?

-- Totta kai!... virkkoi kelpo mies innossaan. Hän oli kovin
onnellinen kuullessaan ystävänsä puhuttelevan häntä suopealla
äänellään.

-- Tässä, näet, kirje minulle, jota nyt en tahdo lukea. Olen varma,
että se estäisi minua ajattelemasta ja elämästä. Säilytäthän sen
minulle, ja sitte tämän...

Hän veti taskustaan pienen huolellisesti sidotun kääryn, jonka hän
kurotti ristikon läpi.

-- Siinä on kaikki, mitä minulla jäljellä menneestä ajasta, mitä
minulla on jäljellä tuosta naisesta... Olen päättänyt olla näkemättä
häntä tahi mitään, joka muistuttaa häntä, ennenkuin toimeni täällä on
päättynyt, jo ihan päättynyt... Minä tarvitsen ajatukseni kokonaan,
ymmärräthän... Sinä olet maksava Chèbeläisten korot... Jos _hän_
itse jotakin pyytää, niin anna hänelle tarpeelliset... Vaan elä puhu
minulle hänestä koskaan... Ja pidä tämä tallella, siksi kuin ne
sinulta jälleen pyydän.

Sigismund sulki kirjeen ja kääryn salaiseen laatikkoon pöydässään
muiden arvopaperien joukkoon. Oitis rupesi Risler tarkastamaan
kirjevaihtoaan; mutta koko ajan näki hän silmissään hienoja
kirjaimia, pienen käden piirtämiä, käden jota hän usein ja tulisesti
oli puristanut vasten sydäntään.



V.

Café chantant.


Sepä harvinainen ja tunnollinen mies, tuo Fromontin huoneen uusi
kauppapalvelija!

Joka päivä oli hänen lamppunsa ensiksi sytytetty ja viimeiseksi
sammutettu tehtaan ikkunoissa. Hänelle oli toimitettu ylirakennuksessa
pieni huone aivan siihen tapaan, kun hänellä ennen oli ollut Franssin
kanssa, oikea luostarikammio, jossa oli rautavuode ja valkoinen
puupöytä hänen veljensä kuvan alla. Elämänsä oli yhtä toimekas,
säännöllinen ja eristetty, kuin ennen aikaan.

Hän teki työtä lakkaamatta jo oli uudistanut ateriansa vanhassa
pienessä maitotalossaan. Mutta, voi! nuoruus, i'äksi kadonnut
toivo ovat vieneet viehätyksen kaikilta näiltä muistoilta. Onneksi
oli hänellä vielä jälellä Frans ja rouva Chorche, kaksi ainoata
olentoa, joita hän voi ajatella ilman surua. Rouva Chorche oli
aina läsnä, piti tarkkaa huolta hänestä, lohdutti häntä ja Frans
kirjoitti hänelle usein, puhumatta, näet, koskaan mitään Sidoniesta.
Risler ajatteli, että joku oli hänelle ilmoittanut tapahtuneista
onnettomuuksista, ja hän karttoi myöskin kirjeessään kaikellaisia
viittauksia tuohon aineesen. "Oi, kunhan voin saada hänet tänne!"
Hänen unelmansa, hänen ainoa kunnianhimonsa oli: kohottaa tehtaan
asiat ja kutsua veljensä.

Sillä välin seurasivat päivät toisiaan hänelle aina yhtäläisinä
kaupan toimellisessa pauhussa ja hänen surunsa sydäntä särkevässä
yksinäisyydessä. Joka aamu meni hän alas, kulki työhuoneiden läpi,
missä syvä kunnioitus, jonka hän herätti, ankarat ja äänettömät
kasvonsa olivat palauttaneet hetkeksi häirityn järjestyksen. Alussa
oli paljo jaariteltu, ja eri tavoin selitetty Sidonien lähtö.
Mitkä sanoivat hänen paenneen rakastajan kanssa, mitkä Rislerin
hänen ajaneen pois. Se, joka eksytti kaikki arvelut, oli molempien
osakasten asema toisiinsa, nyt yhtä luonnollinen kuin ennenkin.
Toisinaan yhtä hyvin, kun he puhelivat kahden kesken konttoorissa,
säpsähti Risler yht'äkkiä Hän ajatteli, että nuo silmät, jotka olivat
hänen edessään, tuo suu, nuo kasvot olivat valehdelleet hänelle
tuhansin muodoin.

Silloin teki hänen mieli hypätä tuon kurjan kimppuun, tarttua
hänen kulkkuunsa, kuristaa hänet säälittä; mutta ajatuksensa rouva
Chorchesta pidätti hänen aina. Olisiko hän vähemmin miehuullinen,
vähemmin herra itsensä yli, kuin tuo nuori vaimo!?... Ei Claire, ei
Fromont, eikä kukaan aavistanut, mitä hänessä liikkui. Tuskin voi
hänen käytöksestään arvata jonkinlaista kankeutta, taipumattomuutta,
joka ei ollut omaansa hänelle. Nyt vaikutti Risler vanhempi
kunnioitusta ja pelkoa työmiehiin; ja ne heistä, joihin ei koskeneet
hänen yhdessä yössä harmentuneet hiuksensa, kurtistuneet ja
vanhentuneet piirteensä, vapisivat hänen omituisen katseensa edessä,
katseen, mustan sinertävän kuin teräs. Aina ennen hyvin hyvä, lempeä
työmiehiä kohtaan, oli hän nyt käynyt pelättäväksi pienimmästäkin
sääntöjen rikkomisesta. Näytti, kuin hän olisi kostanut jotakin
mennyttä velttoutta, jota kohtaan hän syytti itsensä sokeaksi ja
rikokselliseksi.

Todellakin ihmeellinen tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.

Kiitos hänen, oli tehtaan kello, huolimatta vanhan ja särkyneen
äänensä räminästä, hyvin pian astunut entiseen arvoonsa; ja se, joka
johdatti kaikkia, kielsi itseltään pienimmänkin lohdutuksen. Raitis,
kuin oppipoika, antoi hän kolme neljättä osaa palkastaan Planukselle
Chèbeläisten eläkerahoiksi, vaan heistä ei hän koskaan tiedustellut.
Kuun viimeisenä päivänä kävi pikku mies säännöllisesti noutamassa
pienet tulonsa, jäykkänä ja mahtavana Sigismundia kohtaan, kuten
palveluksissa olevan koronsaajan tuleekin. Rouva Chèbe oli koettanut
päästä vävynsä luo, jota hän surkutteli ja rakasti; mutta hänen
shaalinsa ilmestyminen vaan portilla sai Sidonien miehen pakenemaan.

Koko tuo rohkeus, jolla hän varusti itsensä, oli, näet, paljoa
enemmän näennäinen, kuin todellinen. Muisto vaimostaan ei jättänyt
häntä koskaan. Kuinka oli hänen käynyt? Mitä teki hän? Hän oli
melkein vihoissaan Planukselle, ett'ei tämä hänestä puhunut. Kirje,
etenkin, kirje, jota hänellä ei ollut rohkeutta au'aista, huoletti
häntä. Hän ajatteli sitä alinomaa. Oi, jos hän olisi uskaltanut
pyytää sitä Sigismundilta.

Kerran oli kiusaus liian kova. Hän oli yksinään alahalla konttorissa.
Vanha rahastonhoitaja oli mennyt suurukselle ja vastoin tavallisuutta
jättänyt avaimen laatikkoon. Risler ei voinut vastustaa. Hän aukaisi,
etsi, nosteli papereita. Kirjettä siellä ei ollut enää. Sigismund
oli varmaan lukinnut sen vielä huolellisemmin, kentiesi aavistaen
sitä, mitä nyt juuri tapahtui. Toden teolla ei Risler suuttunut tästä
vastuksesta, sillä hän tunsi hyvin, että jos hän olisi löytänyt
kirjeen, niin hän olisi, kadottanut toimekkaan mielen malttinsa,
jonka hän niin suurella vaivalla oli päällensä ottanut.

Koko viikko kului vielä hyvin. Olo kävi laatuun kauppahuoneen
tuhansien huolien tähden, vaikka se oli niin väsyttävä, että Risler,
yön tultua, vaipui vuoteelleen, kuin tajunnotoin läjä. Mutta
sunnuntai oli hänestä pitkä ja tuskallinen. Hiljaisuus pihalla ja
autiossa työhuoneessa aukaisi hänen aatoksilleen avaramman alan. Hän
koetti tehdä työtä, mutta muiden työn kiihoitus puuttui häneltä.
Hän yksin oli työssä tuossa suuressa lepäävässä tehtaassa, jonka
huokuminenkin oli lakannut. Loirot olivat kiinni, ikkunat suljetut,
tyhjällä pihalla koiransa kanssa leikkivän ukko Akilleen ääni, kaikki
puhui hänelle yksinäisyydestä. Ja kaupungin osa teki häneen saman
vaikutuksen. Avaroilla kaduilla, joilla kävelijät olivat rauhallisia
ja vähälukuisia, soi ehtookello alakuloisesti, ja toisinaan kaiku
parisilaisesta touhusta ja ohikulkevista pyöristä, myöhästynyt
positiivi, leivosmyöjän kalkkare keskeytti hiljaisuuden, ikäänkuin
sitä lisätäkseen vielä.

Risler etsi kukka- ja lehti-kaavoja, ja kun hän sillä välin ohjasi
kynäänsä, karkasi hänen ajatuksensa, joka ei löytänyt siinä kylliksi
toimialaa, palasi entiseen onneen, unohtumattomiin tapauksiin, kärsi
tuskaa ja, jälleen takaisin tullessaan, kysyi onnettomalta unissa
kävelijältä, joka yhä istui pöytänsä ääressä: "Mitä olet tehnyt
poissa ollessani?" Oi! Hän ei ollut mitään, tehnyt.

Voi, noita pitkiä, ikäviä, hirmuisia sunnuntaita! Ajatelkaa,
että tuohon kaikkeen sekaantui hänen sielussaan kansan käsitys
joutopäivistä, tuosta hyvästä levosta, jolloin saadaan voimia ja
miehuutta. Jos hän olisi mennyt ulos, olisi hän, nähdessään jonkun
työmiehen, lapsensa ja vaimonsa 'seuraamana', ruvennut itkemään,
mutta hänen suljetuksissa eläminen antoi hänelle muita kärsimyksiä
erakon epätoivoa, heidän hirveitä huolia, kun Jumala, jolle itsensä
ovat pyhittäneet, ei vastaa heidän uhriinsa. Sillä Rislerin Jumala
oli työ, ja koska hän siinä ei enää löytänyt rauhoitusta eikä valoa,
ei hän siihen enää uskonut, vaan kirosi sitä.

Usein näinä taistelun hetkinä aukeni piirustussalin ovi hiljaa,
ja Claire Fromont näyttäytyi. Miesparan yksin olo noina pitkinä
sunnuntain jälkeen puolen päivinä kävi häntä sääliksi, ja hän tuli
pikku tyttöineen pitämään Rislerille seuraa, tietäen kokemuksesta
mitä puheliaisuutta on lasten suloudessa. Tytti, joka nyt käveli,
laskeutui äitinsä sylistä juostaksensa ystävänsä luo. Risler kuuli
nuo pienet, nopeat askeleet. Hän tunsi keveän hengityksen takanaan,
ja kohta vaikutti se häneen virkistävästi ja levottavasti. Tyttö
laski niin lempeästi pienet pulleat käsivartensa Rislerin kaulan
ympäri, nauroi somasti ja ilman syytä ja suuteli häntä kauniilla
huulillaan, jotka eivät olleet koskaan valehdelleet. Claire Fromont,
seisoen oven takana, hymyili, katsellessaan heitä.

-- Risler hyvä, sanoi häh, käykää hiukan puutarhaan... te teette
liika paljon työtä. Tulette sairaaksi.

-- En, en, rouva... päinvastoin... työ se minut pelastaakin... Se
estää minua ajattelemasta...

Sitte pitkän vaitiolon jälkeen, jatkoi hän:

-- Näette, Risler hyvä, pitää koetella unhottaa. Risler pudisti
päätään.

-- Unhottaa... Onko se mahdollista?... asioita löytyy, jotka ovat
voimia ylempänä. Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta.

Melkein aina sai hänet lapsi vihdoin viimein puutarhaan. Väkisenkin
oli lyötävä palloa tai leikittävä hiekassa hänen kanssaan; mutta
kumppalinsa kömpelyys ja välinpitämättömyys koski kohta tyttiin.
Silloin oli hän rauhassa, tyytyen kävelemään vakavasti puksipuiden
välissä, käsi kädessä ystävänsä kanssa. Hetken kuluttua, ei Risler
enää ajatellutkaan hänen läsnäoloaan; mutta, hänen aavistamattakaan,
omasi tuo pieni lämmin käsi magneetillisen voiman sulostuttamaan
hänen loukattua sieluaan.

Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta!...

Claire parka tiesi siitä myöskin jotakin; sillä hän ei ollut
niitäkään unhottanut, huolimatta rohkeudestaan ja käsitteestä, jonka
hän oli tehnyt velvollisuudestaan. Hänestä, niinkuin Risleristäkin,
oli keskuus, jossa hän eli, alituisena muistutuksena hänen
kärsimyksistään. Säälittä aukaisivat esineet, jotka häntä ympäröivät,
hänen haavansa, joka oli umpeen kasvamaisillaan. Portailla,
puutarhalla, pihalla, kaikilla noilla aviorikoksen äänettömillä
todistajilla ja osallisilla oli joina kuina päivinä leppymätöin
näkö. Huolenpitokin ja varovaisuus, jota hänen miehensä käytti
säästääkseen häneltä tuskallisia muistoja, kiihkonsa olla iltaisin
enää ulkona käymättä ja kertoa tekemistään matkustuksista kaupungilla
muistuttivat vaan paremmin hänen rikostaan. Clairen teki toisinaan
mieli pyytää häntä, sanoa hänelle: "Elä tee liiaksi..." Usko hänessä
oli murrettu, ja kauhea kärsimys, kuten papilla, joka epäilee ja
kuitenkin tahtoo pysyä uskollisena valalleen, ilmaisi itsensä hänen
katkerassa hymyssään, kylmässä lempeydessään, vaan koskaan ei hän
valittanut mitään.

Georges oli hyvin onnetoin. Hän rakasti nyt vaimoaan, jonka ylevä
luonne oli hänen voittanut. Tässä rakkaudessa oli ihmettelyä, ja
miksikä ei sanoa sitä! Clairen murhe oli hänestä veikistelemisen
sijasta, jota ei hänen luonteessaan ollut löytynyt, ja joka aina
oli ollut hänessä puute hänen miehensä silmissä. Georges oli noita
omituisia miehen tyyppejä, jotka rakastavat valloituksia. Oikullinen
ja kylmä Sidonie oli tuon nurjan sydämen mukainen. Jätettyään hänet
hellän jäähyvästin jälkeen, tapasi Georges hänet seuraavana päivänä
kylmäkiskoisena, muistamattomana, ja tuo ikuinen tarve palauttaa
hänet entiselleen oli hänessä todellisen rakkauden sijassa. Tyyni
lempi väsytti häntä, niinkuin merimiehiä purjehdus ilman myrskyä.
Tällä kertaa, oli hän ollut vaimoineen hyvin lähellä haaksirikkoa;
ja vieläkään ei vaara ollut tykkänään ohi. Hän tiesi, että Claire
oli vieroittunut hänestä, oli kokonaan lapsen oma, joka tästä lähin
oli ainoa side heidän välillään. Tämä etäisyys teki Clairen hänestä
vielä kauniimmaksi, haluttavammaksi; ja häntä jälleen omistaakseen
käytti Georges kaikkea houkutustaitoaan. Hän tunsi, kuinka se oli
vaikeata ja ett'ei hänellä ollut tekemistä halvan sielun kanssa.
Kuitenkaan hän ei ollut epätoivossa. Toisinaan, pohjalla tuon leppeän
ja nä'öltään niin järkähtämättömän katseen, joka katseli hänen
ponnistuksiaan, näkyi hämärä valo lupaavan hänelle toivoa.

Mitä Sidonieen koskee niin ei hän ajatellut häntä enää. Ja elköön
ihmeteltäkö tätä äkkinäistä siveellistä taitetta. Noilla molemmilla
pintapuolisilla olennoilla ei ollut mitään, joka olisi syvemmältä
voinut sitoa heidät toisiinsa. Georges oli kykenemätöin tuntemaan
kestäviä vaikutuksia, ell'ei ne lakkaamatta uudistuneet; Sidonie
puolestaan ei voinut herättää niitäkään lujempaa tai ylevämpää. Se
oli tuommoista kokotti- ja teikari-rakkautta, turhamielisyyden ja
suuttuneen itserakkauden synnyttämää, joka ei herätä uskollisuutta
eikä lujuutta, vaan traagillisia seikkailuja, kaksintaisteluja,
itsemurhia, joista melkein aina palaa entiselleen ja palaa
parannettuna. Kentiesi, Georges, jos hän olisi vielä nähnyt, olisi
uudelleen langennut; mutta paon tuuliainen oli vienyt Sidonien liika
nopeasti ja liika kauas, että palaus olisi ollut mahdollinen. Kaikin
tavoin oli hänelle lohdutus voida elää valehtelematta; ja uusi
elämänsä, jota hän vietti työssä ja kieltäymyksessä, onnistuminen
kaukaisena tarkoitusperänä, ei häntä kyllästyttänyt. Onneksi; sillä
kauppahuoneen korottamista varten ei molempien osakasten miehuus ja
tahto ollut liikaa.

Se vuoti kaikkialta tuo onnetoin Fromontin kauppahuone. Myöskin ukko
Planus vietti vielä hyvin pahoja öitä, maksupäivän painajaisen ja
pikku Sinimiehen kamalan ilmestymisen kiusaamana. Mutta säästämällä
saatiin aina kaikki maksetuiksi.

Kohta työskenteli tehtaalla neljä Rislerin paininta, lopullisesti
kuntoon saatuina. Tämä herätti liikettä seinäpaperikaupassa. Lyon,
Caen, Rixheim, teollisuuden suuret keskukset olivat hyvin huolissaan
tuon ihmeellisen "kiertävän ja kaksitoistakulmaisen" takia. Sitte
eräänä kauniina päivänä tulivat Prochassonilaiset, tarjoten kolme
sataa tuhatta francia saadakseen vaan jakaa patentti oikeutta.

-- Mitä on tehtävä?... kysyi Fromont nuorempi Risler vanhemmalta.

Tämä kohotti olkapäitään välinpitämättömästi:

-- Tehkää, mitä tahdotte... Se ei minuun; kuulu. Minä olen vaan
kauppapalvelija.

Lausuttuna kylmästi, ilman vihaa, koski tämä sana Fromontin
ajattelemattomaan iloon ja muistutti hänelle aseman tärkeyttä, jonka
hän aina oli unhottaa.

Kuitenkin, ollessaan kerran yksin rakkaan rouva Chorchensa kanssa,
neuvoi hänelle Risler olla hyväksymättä Prochassonilaisten
tarjoumusta.

-- Odottakaa... elkää kiirehtikö. Myöhemmin myötte te enemmästä.

Hän ei puhunut, kuin heistä tässä asiassa, joka niin kunniakkaasti
koski hänen itseensä. Näkyi, että hän edeltäpäin erotti itsensä
heidän tulevaisuudesta.

Sillä välin karttui tilauksia kosolta. Paperin ominaisuus ja
teon helppouden tähden alennettu hinta teki kaiken kilpailun
mahdottomaksi. Epäilemättä olivat Fromontilaiset saavat äärettömät
varat. Tehtaalla oli taas entinen kukoistava näkönsä ja mehiläispesän
tapainen kova kihinänsä. Liikkeessä olivat kaikki rakennukset,
joita sadat työmiehet täyttivät. Ukko Planus ei nostanut enää
nokkaansa pöydästään; pienestä puutarhasta nähtiin hänen istuvan
kumarruksissaan suurien kauppakirjojensa ääressä, piirrellen komeihin
numeroriveihin _Painimen_ tulot.

Risler työskenteli myöskin ilman huvitusta, levähdystä. Palannut
vauraus ei muuttanut ollenkaan hänen tapojaan elää suljettuna
huoneessaan; ja talon viimeisen kerroksen ikkunasta, sieltä kuuli
hän koneidensa uutteran paukkinan. Eikä hän siitä ollut vähemmin
synkeä taikka hiljainen Kerran kuitenkin saatiin tehtaalla tietää,
että _Painin_, jota yksi kappale oli laitettu Manchesterin suureen
näyttelyyn, oli saanut kultamitalin, menestyksensä lopullisen
vahvistuksen. Rouva Georges kutsui Rislerin puutarhaan aamiais
aikaan, ja tahtoi itse kertoa hänelle tämän uutisen.

Sillä erää lievensi ylpeyden hymy hänen vanhoja synkistyneitä
kasvojaan. Keksijän mielihyvä, ylpeys kunniastaan ja etenkin ajatus
voivansa oivasti korjata vaimonsa, kauppahuoneelle saattaman vaurion,
tuottivat hänelle hetkeksi todellista onnea. Hän puristi Clairen
kättä ja jupisi kuin muinoin onnellisina päivinä:

-- Minä olen tyytyväinen... Minä olen tyytyväinen...

Vaan mikä ero lauselmissa! Tämä oli sanottu ilman innostusta, ilman
toivoa, tyytymyksellä täytetystä työstä, eikä muuta.

Kello soitti työväen kokoon, ja Risler meni rauhallisesti ylös
ryhtyäkseen työhönsä, kuin muinakin päivinä.

Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin. Yhtä kaikki, oli tämä uutinen
häntä enemmän liikuttanut, kuin hän tahtoi sitä näyttääkään. Hän
harhaeli puutarhassa, kuljeskeli rahaston ympärillä, surullisesti
hymyillen ukko Planukselle ikkunaan.

-- Mikä hänen on? ajatteli itsekseen vanha mies... Mitä hän minulta
tahtoo.

Vihdoin, iltasella, konttoria suljettaissa, päätti Risler astua
rahastoon ja puhutella häntä:

-- Planus ukkoseni, minä tahtoisin... Hän epäröi hiukan:

-- Minä tahtoisin, että antaisit minulle... kirjeen, tiedäthän, tuon
pienen kirjeen ja kääryn.

Sigismund katseli häntä hämmästyen. Yksinkertaisuudessaan oli hän
luullut, ett'ei Risler enää ajatellutkaan Sidonieta ja että hän oli
hänen kokonaan unhottanut.

-- Kuinka!... sinä tahdot?...

-- Noh, kuule, olenhan minä sen hyvin ansainnut. Voinhan nyt niukan
ajatella itseänikin. Olenhan kylliksi muita ajatellut.

-- Sinä olet oikeassa sanoi Planus. Siis, kas mitä me teemme.
Kirje ja kääry ovat kotonani. Montrougessa. Jos tahdot, menemme
yhdessä päivällistä syömään Palais-Royal'iin, muistat, niinkuin
ennen vanhaan. Minä nyt kestitsen... Kastelemme mitalisia vanhalla
viinillä, jollakin hienolla!.. Sitte mennään kotiini. Saat kapineesi;
ja jos on liian myöhä mennäksesi kotia, niin neiti Planus, sisareni,
tekee sinulle vuoteen ja makaat meillä... Siellä on hyvä olla...
maalla... Huomenaamuna, kello seitsemän, palaamme yhdessä tehtaasen
ensimmäisellä omnibuksella... Niin, maamieheni, tee mulle se hyvä.
Muuten luulen, että aina olet vihoissasi vanhalle Sigismundillesi...

Risler suostui. Hän ei ajatellut ollenkaan mitalinsa harjakaisia,
vaan kuinka sai auaista muutamia hetkiä aikasemmin pienen kirjeen,
jota lukemaan hän vihdoin oli voittanut oikeuden.

Oli pukeutuminen. Se oli koko juttu, sillä kuusi kuukautta oli hän
käynyt työmekossaan. Ja sepä tapahtuma tehtaalla. Rouva Fromontille
ilmoitettiin oitis:

-- Rouva, rouva... Nähkää herra Risler menee ulos.

Claire katseli häntä ikkunoistaan; ja tuo surun köyristämä iso
vartalo, joka nojasi Sigismundin käsivarteen, teki häneen syvän
omituisen liikutuksen, jota hän aina muisti lähin.

Kadulla tervehtivät ihmiset Risleriä mielihyvällä. Tuo "hyvä päivä"
yksistään lämmitti hänen sydäntään. Hyväntahtoisuutta hän oikein
tarvitsikin! Mutta rattaiden pauhina huumasi häntä hiukan:

-- Päätäni pyörryttää...sanoi hän Planukselle.

-- Nojaa minuun vanha mies... elä pelkää.

Ja kelpo Planus astui suorana, taluttaessaan ystävätään omituisella
ylpeydellä, kuten Etelän talonpoika kantaessaan kylänsä pyhimystä.

Vihdoin saapuivat he Palais-Royaliin.

Puutarha oli täynnä väkeä. Sinne tultiin soitantoa kuulemaan;
tomussa ja tuolien kolinassa, koki kukin päästä istumaan. Molemmat
ystävät menivät heti ravintolaan välttääkseen tuota hälinää. He
asettuivat suureen saliin ensimmäisessä kerroksessa, josta näkyy
puiden vihanta, kävelijät ja vesisuihkut keskellä alakuloisia
kukkasarkoja. Sigismundista se oli loistoisuuden ihanne, tämä
ravintolan sali, kultaa kaikkialla, kuvastimien ympärillä, ruunuissa
ja aina seinäpapereihin saakka. Valkoinen pyyhe, pienet Leipäpalat,
päivällislista määrättyine hintoineen täytti hänen ilolla.

-- Meidän on hyvä olla, eikö niin?... sanoi hän Rislerille.

Sitte ihmetteli hän jokaista tämän puolen kolmatta francin aterian
ruokalajia ja täytti väkisen ystävänsä lautasen:

-- Syöhän tätä... se on hyvää.

Toinen, huolimatta halustaan tehdä kunniaa pidoille, näytti
mietiskelevän ja katselevan yhä ulos ikkunasta.

-- Muistatko, Sigismund?... virkkoi hän hetken perästä.

Vanha rahaston hoitaja, aina entisissä muistoissaan Rislerin tulosta
tehtaasen, vastasi:

-- Totta kai minä sen muistan!... Ensimmäisen kerran, kun söimme
yhdessä Palais-Royalissa, oli helmikuussa 46, jona vuonna
toimitettiin kaavalaudat tehtaalle.

-- Eipä... minä tarkoitan kolme vuotta sitte... Tuolla, vastapäätä,
me söimme sinä kuuluisana iltana.

Ja hän osoitti hänelle Vefourin salin ikkunoita, joita mailleen
menevä aurinko valaisi, kuni ruunu hääateriassa.

-- Kah, se on totta... jupisi Sigismund hiukan hämillään. Mikä
onneton aatos oli saanut hänen tuomaan ystävänsä paikkaan, joka
muistutti hänelle niin ikäviä asioita.

Risler, joka ei tahtonut tehdä ateriaa surulliseksi, nosti nopeasti
lasinsa.

-- Siis! terveydeksesi, vanha kumppalini.

Hän koetti kääntää pois puhelun. Mutta hetken kuluttua hän itse
saattoi sen jälleen samaan esineesen, ja hiljaa, ikäänkuin
häpeissään, kysyi hän Sigismundilta:

-- Oletko häntä nähnyt?

-- Vaimoasi?... En, en koskaan.

-- Ei... ei mitään.

-- Mutta sitte, olet varmaan hänestä kuullut. Mitä hän on tehnyt
näiden kuuden kuukauden kuluessa? Asuuko hän vanhempainsa kanssa?

-- Ei.

Risler vaaleni.

Hän oli toivonut, että Sidonie palaisi äitinsä luo, ja tekisi työtä,
kuin hänkin, unhottaakseen ja sovittaakseen. Hän oli usein ajatellut,
että hän sen mukaan, mitä saisi Sidoniesta kuulla, kun hänellä olisi
oikeus hänestä puhua, järjestäisi tulevan elämänsä, ja tuommoisessa
kaukaisessa, unelman tapaisessa, epätietoisessa tulevaisuudessa oli
hän toisinaan elävinään Chèbeläisten kanssa jossakin maan perällä,
missä ei mikään muistuttanut entistä häpeää. Se ei ollut mikään
ehdotelma, totta se; mutta se oli syvällä hänen mielessään, ikäänkuin
toivona ja sinä tarpeena, joka löytyy kaikissa olennoissa onnessa
korjautuakseen.

-- Onkos hän Parisissa?... kysyi Risler vähän aikaa mietittyään.

-- Ei... Hän lähti kolme kuukautta sitte. Eikä tiedetä, minne hän on
mennyt.

Sigismund ei lisännyt, että hän oli lähtenyt Cazaboninsa kanssa,
jonka nimellä hän nyt kävi, että he kulkivat yhdessä maakunnan
kaupungeita, että hänen äitinsä oli epätoivossa, ei nähnyt häntä
enää, eikä kuullut hänestä muuta kuin Delobellen kautta. Sigismund
ei luullut tarpeelliseksi mainita tästä mitään, ja viimeisen sanansa
jälkeen: "Hän lähti," vaikeni hän.

Risler puolestaan ei uskaltanut kysyä mitään enää.

Heidän siinä istuessa vastatusten, jotenkin hämillään pitkästä
äänettömyydestä, alkoi sotaväen soitto kaikua puutarhan puiden alla.
Soitettiin yhtä noista italialaisista opera-uvertyyreistä, jotka
näkyvät tehdyiksi soitoksi taivasalla yleiskävelyjä varten ja joiden
monilukuiset säveleet sekaantuvat, nousten ilmoille, pääskysten
sirkutukseen ja vesisuihkujen helmiheittoon. Räikeät torvet
ylentävät kyllä haalean vienoa suloutta noina kesäpäivien ehtoina,
jotka ovat niin uuvuttavat, niin pitkät Parisissa; näkö kuuleekin
vaan niitä. Etäinen pyörien tärinä, leikkivien lasten huudot,
kävelijöiden askeleet hälvenevät näihin heleihin aaltoihin, uhkuviin,
virkistyttäviin, jotka ovat Parisilaisille yhtä tarpeelliset, kuin
heidän kävelypaikkojen jokapäiväinen kasteleminen. Ylt'ympärillä
väsyneet kukat, tomusta valkeat puut, kasvot, jotka kuumuus tekee
vaaleiksi ja uleiksi, suuren kaupungin kaikki surut ja kurjuudet,
kummastuneina ja miettiväisinä puutarhojen raheilla, saavat siitä
lohduttavaa, elähyttävää mieltä. Ilma liikkuu, uudistuu, noista
säveleistä, jotka sen soinnulla täyttävät.

Risler parka tunsi ikäänkuin höllitystä hermoissaan.

-- Tekee oikeen hyvää kuulla hiukan soittoa... sanoi hän loistavin
silmin; ja hän jatkoi alentaen äänensä.

-- Sydämeni on raskas, vanha mies... Jospa tietäisit...

He eivät puhuneet mitään, vaan nojasivat ikkunaan, sillä välin kuin
kahvia tarjottiin.

Sitte herkesi soitto, puisto kävi autioksi. Myöhästynyt valo nousi
kattoja kohti, lähetti viimeiset säteensä korkeimpiin ikkunoihin,
lintujen, pääskysten seuraamina, jotka räystäiltä, jossa he
likistyivät vasten toisiaan, sirkuttelivat viimeiset hyvästinsä
sammuvalle päivälle.

-- Noh... Minne mennään? sanoi Planus ravintolasta lähtiessä.

-- Minne tahdot...

Aivan lähellä, Montpensierin kadun varrella, eräässä ensimmäisessä
kerroksessa, oli "café chantant", jonne näkyi menevän paljo väkeä.

-- Jos menisimme?... kysyi Planus, joka tahtoi mihin hintaan tahansa
haihduttaa ystävänsä ikävyyttä... on mainiota.

Risler antoi viedä itsensä; kuuteen kuukauteen ei hän ollut juonut
olutta...

Se oli vanha ravintola, muutettu laulajaissaliksi. Kolme suurta
suojaa perättäin, joista väliseinät olivat lyödyt alas, kannatti
ja erotti kullatut pylväät heleän punaisine ja vaalean sinisine
maurilaisine maalauksineen, pienet puolikuut ja käärityt turbaanit
koristeina.

Vaikka vielä oli aikaista, olivat kaikki paikat täynnä; ja ikäänkuin
tukehdutti jo ennenkuin sisään tulikaan, nähdessään ainoastaan
ihmisparvet, jotka istuivat pöytien ääressä, ja perällä, puoleksi
kätkössä pylväsrivin takana, nuo naiset, ladottuina laululavalle,
valkoisiksi koristettuina, kaasun häikäisevässä kuumuudessa.

Molempien ystäviemme oli hyvin vaikea saada paikka itselleen, ja
vielä sitte pylvään taakse, josta eivät voineet nähdä muuta, kuin
puolen lavaa, jolla sillä hetkellä seisoi komea herra mustissa
vaatteissa, keltaisissa hansikkaissa, kiherrettynä, maalattuna,
voideltuna, ja hän lauloi väräjävällä äänellä:

    Mun kultaharja leijonain,
    Jotk' himoatte laumoain
    Seis!... Min oon vartijanaaa...

Yleisö -- vähäisiä kauppamiehiä rouvineen, tyttärineen -- näytti
olevan ihastuksissaan, naiset etenkin. Hän oli ihan puoti kuvitelmien
ihanne, tuo erämaan komea paimen, joka puhui jalopeuroilleen noin
arvokkaasti ja vartioi laumaansa tanssipu'ussa. Ja huolimatta
porvarillisesta käytöksestään, kainoista pukineistaan ja halvasta
puotihymystään, kurottivat kaikki nämät naiset pieniä nokkiaan kohden
tunteellisuuden onkikoukkua ja vierittelivät raukeita silmiä laulajan
puoleen. Koomillista oli nähdä tuon katseen lavallepäin yht'äkkiä
muuttuvan, käyvän ylenkatseelliseksi ja julmaksi sattuessaan
aviomieheen, puolisoraukkaan, joka parasta kättä joi rauhallisesti
olutta tuopistaan vaimonsa vastassa: 'Et sitä sinä kelpaisi olemaan
_vartijanaan_ leijonain partaa vastaan ja sitte vielä mustissa
vaatteissa ja keltaisissa hansikkaissa...

Ja miehen silmä näkyi vastaavan:

-- Niin! totta perin, koko velikulta, tuo tuossa.

Jotenkin välinpitämättöminä sellaisesta sankarimaisuudesta,
maistelivat Risler ja Sigismund oluttaan, kääntämättä suurta huomiota
soittoon, kun, laulun loputtua, käsien taputuksessa, huudoissa,
hälinässä, joka sitä seurasi, ukko Planus huudahti:.

-- Kah! kummallista... näköään... niinpä niin, enhän minä
erehdykään... Se on hän, se on Delobelle!

Todellakin huomasi hän kuuluisan näyttelijän tuolla, ensi rivissä
lähellä lavaa. Hänen harmeentuva päänsä näkyi kolmen neljättä osan
kulman asennossa. Huolimattomasti nojasi hän pylvääsen, hattu
kädessä, komea "ensimmäisten näytäntöjen" puku yllä, häikäisevät
alusvaatteet, tukka hiukan kiherrettynä, musta takki kameelioineen
napinreiässä, kuin tähtenä ikään. Hän katseli aijoittain yleisöä
aivan ylpeällä katseella; mutta lavaa kohti kääntyi hän useimmiten,
herttaisille silmäyksineen, rohkaisevine pikku hymyineen, salaisine
taputuksineen jollekin, jota ukko Planus paikaltaan ei voinut nähdä.

Kuuluisan Delobellen olo kahvila laulajaisissa ei ollut mitäkään
tavatointa, sillä hän vietti kaikki illat ulkona, kuitenkin tunsi
vanha rahastonhoitaja jonkinlaista levottomuutta huomatessaan samassa
katselijarivissä sinisen kapotin ja kaksi terässilmää. Se oli
rouva Dobson, tuntehikas laulun opettajatar. Piippujen savussa ja
väen tungoksessa, tekivät nuo molemmat, lähetysten olevat henkilöt
Sigismundiin saman vaikutuksen, kuin kaksi kummitusta, jommoisen
pahan unen yhteensattumiset synnyttävät.

Hän pelkäsi ystävänsä tähden, tietämättä oikeastaan miksi; ja oitis
tahtoi hän viedä hänen pois:

-- Mennään tiehemme, Risler... Täällä kuolee kuumaan.

Juuri kun he nousivat ylös -- sillä Rislerille oli saman tekevä jäädä
taikka lähteä -- rupesi orkesteri, johon kuului piano ja muutamia
viuluja, soittamaan kummallista riturnellia. Salissa tapahtui
uteliaisuuden liike. Huudettiin: "Hiljaa!... Hiljaa!... Istualle!"

Heidän täytyi istua paikoilleen. Ja Risler alkoikin käydä
levottomaksi.

-- Minä tunnen tuon laulun, arveli hän. Missäs minä sen olen kuullut?

Taputusten jylinä ja Planuksen huudahdus sai hänen nostamaan silmiään.

-- Tule, tule... mennään pois... sanoi rahaston hoitaja, koettaen
vetää häntä ulos.

Mutta oli liian myöhää.

Risler oli jo nähnyt vaimonsa astuvan lavan portaalle ja kumartavan
yleisölle, tanssijattaren hymyllä. Hän oli valkoisessa vaatteessa,
kuin tanssijaisyönä; mutta nyt oli vähemmin rikkautta hänen
pukineessaan ja silmään sattuvaa yhtäkaikkisuutta.

Vaate piti tuskin kiinni olkapäistä; hiukset liitelivät vaaleana
pilvenä silmillä ja kaulan ympäri kierteli komeine välkyttimineen
nauha helmiä, liian suuria ollakseen oikeita. Delobelle oli oikeassa:
mustalaiselämää hänen oli tarviskin. Hänen kauneutensa oli saanut
jonkimmoisen suruttoman osotteen, joka kuvaeli häntä, teki hänestä
paenneen vaimon oikean tyypin, joka on jätetty salliman varaan
ja vaipuu askelittain parisilaisen hornan syvyyteen, ilman että
mailmassa olisi enää mitään kyllin väkevää saattamaan hänet vapaasen
ilmaan ja valoon.

Ja kuinka tyytyväiseltä hän näytti ilveilijä elämässään. Miten
reimasti hän astui lavalla! Oi! jos hän olisi voinut nähdä
toivotointa ja hirveätä katsetta, joka häneen tuijotti alaalta
salista, piilosta pylvään takaa, niin eipä hänen hymyssään olisi
ollut tuota rivoa tyynyyttä, eikä hänen äänensä olisi löytänyt
mielisteleviä ja hiukenevia taipumisia kuhertaakseen ainoata laulua,
jonka rouva Dobson oli saanut hänen oppimaan:

    Pikku neiti Sisi rukkaa,
    Lempi, se se hänen
    Mielen hukkaa.

Risler oli noussut ylös huolimatta Planuksen ponnistuksista.

-- Istualle... istualle... huudettiin hänelle.

Poloinen ei kuullut mitään.

Hän katseli vaimoaan.

    Lempi, lempi, se se häneen
    Mielen hukkaa,

kertoi Sidonie imarrellen.

Hetken ajatteli Risler, hyppäisikö hän lavalle ja tappaisi kaikki.
Punaisia pyörijä näkyi hänen silmissään ja ikäänkuin raivon sokeutta.

Sitte valtasi hänen yht'äkkiä häpeä ja inho ja hän syöksi ulos
kaataen tuolia, pöytiä, kaikkien häväistyjen porvarien suuttumuksen
ja kirousten seuraamana.



VI.

Sidonien kosto.


Ei koskaan ollut Sigismund Planus, asuessaan yli kaksikymmentä vuotta
Montrougessa, tullut niin myöhään kotia, edeltäpäin ilmoittamatta
sisarelleen. Neiti Planus oli kovassa tuskassa hänkin. Eläen yhtä
pitäen sekä mielen että kaiken puolesta veljensä kanssa ja omaten
saman sielun häntä ja itseään varten, oli vanha piika useimpina
kuukausina tuntenut kajahdusta rahastonhoitajan kaikista huolista,
kaikista vastuksista; ja häneen oli vielä jäänyt suuri herkkyys
vavista ja olla liikutettu. Jos Sigismund vallankin myöhästyi
ajatteli hän:

-- Voi! Herra Jumala... Kun ei vaan olisi jotakin tapahtunut
tehtaalla!

Senpä tähden tänä iltana, kun kanakansa oli lentänyt orrelle
nukkumaan ja päivällinen oli korjattu kenenkään siihen koskematta,
oli neiti Planus käynyt istumaan pieneen matalaan saliin, ja odotti,
mieli täynnä ahdistusta.

Vihdoin soitettiin yhdentoista aikaan. Se oli arka ja surullinen
kellonsoitto, joka ei mitenkään ollut Sigismundin lujan käteenoton
kaltainen.

-- Tekö se olette, herra Planus?... kysyi vanha neiti ylhäältä
portailta.

Se oli hän; vaan hän ei tullut yksin. Iso kyyryselkäinen vanhus
seurasi häntä ja sanoi sisään astuessaan hyvää päivää verkallisella
äänellä. Silloin vasta tunsi neiti Planus Risler vanhemman, jota
hän ei ollut nähnyt uuden vuoden käynnistään saakka, se on vähää
ennen kaikkia tapahtumia tehtaalla. Hänen oli vaikea pidättää säälin
huudahdusta; mutta molempien miesten vakavan äänettömyyden edessä
käsitti hän, että oli oltava vaiti.

-- Neiti Planus, sisareni, pankaa puhtaat raidit vuoteeseni.
Ystävämme Risler tekee meille kunnian makaamalla meillä tänä yönä.

Vanha piika meni heti kohta valmistamaan huonetta melkein hellällä
huolella; sillä tiedetäänhän, että paitsi herra Planus-veljeäni,
Risler oli ainoa poikkeus yleisestä hylkäämisestä, johon hän luki
kaikki miehet.

Lähtiessään kahvilaulajaisista, oli Sidonien mies alussa ollut
tuokion hirvittävässä mielen liikutuksessa. Hän astui käsitysten
Planuksen kanssa, hervotoinna koko ruumiiltaan. Nyt ei ollut enää
kysymystä mennä hakemaan kirjettä ja kääryä Montrougesta.

-- Anna minun olla... mene pois... sanoi hän Sigismundille, minä
tarvitsen olla yksinäni.

Mutta tämäpä olisi kyllä kavahtanut heittämästä hänet siten
epätoivoonsa. Rislerin huomaamatta, vei hän hänen kauas tehtaalta, ja
sydämensä älykkäisyyden puhuessa vanhalle rahaston hoitajalle, mitä
hänen oli sanominen ystävälleen, ei hän koko matkalla puhunut hänelle
muusta kuin Franssista, hänen pienestä Franssistaan, jota hän kovin
rakasti.

"Se, niin, se se oli rakkautta, ja oikeata ja lujaa... Petosta, ei
ollut pelättävää semmoisilta sydämmiltä!"

Puhellessaan olivat he jättäneet pauhuisan keski-Parisin. He
kävelivät nyt satamia pitkin, kulkivat Jardin des Plantes'in ohi,
tulivat sisään Saint-Marceau'n etukaupunkiin. Risler antoi viedä
itseään. Planuksen sanat tekivät hänelle kovin hyvää!

Siten saapuivat he lähelle Bièvreä, sillä kohdin määlikkäin
ympäröimää, joiden suuret kuivatustelineet pienapuineen siinsivät
taivaan kantta vasten: sitte Montsouris'in äärettömille
tasangoille, aavoille tantereille, polttamille ja hivuttamille
tulihengähdyksen, jota Parisi levittää ympäri jokapäiväisen työnsä,
kuni jättiläislohikäärme, jonka savu- ja höyryhenki ei kärsi mitään
kasvullisuutta kantomatkallaan.

Montsouris'ista Montrougen linnoituksiin on askel vaan. Kerran sinne
tultua, ei Planuksen ollut kovin vaikea saada ystävätään luokseen.
Hän ajatteli syytäkin, että hänen tyyni kotinsa, rauhallisen ja
hartaan veljellisen ystävyyden näkö tuottaisi tuon onnettoman
sydämeen ikäänkuin esima'un onnesta, joka odotti häntä hänen veljensä
Franssin rinnalla. Ja, todellakin, tuskin olivat he astuneet taloon,
kuin pienen talon herttaisuus jo teki vaikutustaan.

-- Niin kyllä, sinä olet oikeassa, vanha mies, sanoi Risler
astuessaan suurin askelin matalassa salissa, minun ei ole enää
ajateltava vaimoani. Hän on kuin kuollut minulta nyt. Minulla ei ole
enää mailmassa, kuin pieni Franssini... En tiedä vielä tuotanko hänet
tänne, vai menenkö hänen luo, se on vaan varma, että tulemme elämään
yhdessä... Minä, joka niin kovin halusin omata pojan. Siinä se nyt
löytyi, poikani. Muita en tahdokaan. Kun ajattelen, että kerran
tahdoin kuolla... Eihän tok! Hän olisi ollut siitä liian onnellinen
tuo rouva tuolla!... Minä tahdon elää, päin vastoin, elää Franssin
kanssa ja ainoastaan häntä varten.

-- Bravo! sanoi Sigismund, kas semmoisena minä tahdoin nähdä sinut.

Samassa tuli neiti Planus ilmoittamaan, että huone oli valmis.

Risler pyysi anteeksi vaivasta, jonka hän heille saattoi.

-- Te asutte täällä niin hyvin, niin onnellisina... Todellakin
vahinko tuoda teille suruani.

-- Oh! vanha mies, sinä voit tehdä itsellesi samallaisen onnen, sanoi
kelpo Sigismund säteillen... Minulla on sisareni, sinulla veljesi.
Mitäs meiltä sitte puuttuu?

Risler hymyili epämääräisesti. Hän jo oli näkevinään itsensä Franssin
kanssa pienessä rauhallisessa ja kvääkarin tapaisessa talossa, kuin
tämä oli.

Todella oli ukko Planuksen ajatus hyvä.

-- Lähde makaamaan, sanoi hän riemuitsevan näköisenä. Me tulemme
näyttämään sinulle huoneen.

Sigismund Planuksen huone oli suoja alakerroksessa, suuri
yksinkertaisesti, mutta siististi sisustettu suoja puuvilla
uutimineen ikkunoissa ja rankisessa ynnä pienine nelisnurkkaisine
mattoineen tuolien edessä, kiiltävällä permannolla. Äiti-rouva
Fromontillakaan ei olisi ollut mitään moittimista sen järjestyksessä
ja kunnossa. Laudoille, jotka muodostivat kirjaston, oli muutamia
kirjoja rivitetty. _Onkijan käsikirja, Täydellinen emäntä, Barèmén
korkolaskut_. Se oli talon tieteellinen puoli.

Ukko Planus katseli ympärilleen ylpeästi. Vesilasi oli paikallaan
pähkinäpöydällä, partaveitsilipas toaletilla.

-- Näet sen, Risler... Kaikki löytyy, mitä tarvitaan... Muutoin jos
sinulta jotakin puuttuisi, niin ovat avaimet paikoillaan... et
muuta, kuin aukaiset vaan... Ja katso, kuinka kaunis näköala täältä
on... Nyt on hiukan pimeä; mutta huomen aamuna, herätessäsi, saat
nähdä se on komeata.

Hän aukaisi ikkunan. Alkoi sataa suuria sadepisaroita ja salamat,
viiltäen pimeyttä, valaisivat pitkän, äänettömän juovan penkereitä,
jotka levisivät etäällä sananlennätin patsaineen rivittäin
tai mustine kasemattiporttineen. Ajoittain, vartijan askeleet
vahtipaikalla, pyssyn tai miekan kalske muistuttivat, että oltiin
sotaväen läheisyydessä. Tämä se oli Planuksen kehuma näköala,
alakuloinen näköala, jos mikään.

-- Ja nyt, hyvää yötä... Makaa hyvin. Vaan kun vanha rahastonhoitaja
oli pois menemäisillään, kutsui ystävänsä häntä.

-- Sigismund?

-- Täss'ollaan... sanoi kelpomies, ja odotti.

Risler hiukan punastui ja huulensa liikkuivat, kuten sen, joka aikoo
puhua; sitte kovalla ponnistuksella hillitsi hän itseään:

-- Ei, ei mitään... Hyvää yötä, vanha mies.

Ruokasalissa juttelivat veli ja sisar vielä kauan aikaa hiljaa.
Planus kertoi illan hirveän tapahtuman, kohtauksen Sidonien kanssa;
ja tietysti siinä kuului: "oi, niitä vaimoja!..." ja "oi! niitä
miehiä!"... vihdoin, kun oli pantu lukkoon pienen puutarhan portti,
meni neiti Planus huoneesensa ja Sigismund asettui, niin hyvin kuin
voi, pieneen viereiseen suojaan.

Keskiyön aikaan kavahti rahastonhoitaja ylös unesta sisarensa
herättämänä, joka kutsui häntä puolikovaan, hyvin säikähtyneenä.

-- Herra Planus-veljeni?

-- Hä?

-- Oletteko kuulleet?

-- En... Mitä niin?

-- Voi, se on hirveätä... Jotakin, ikäänkuin raskas huokaus, mutta
niin kova, niin surullinen... Se tuli alahuoneesta.

He kuuntelivat. Ulkona satoi vettä virtana sellaisen lehtien rapinan
seuraamana, joka antaa maalle täydellisen osoitteen yksinäisyydestä
ja autiudesta.

-- Se on tuuli... sanoi Planus.

-- Olen varma, ett'ei... Vait!... kuulkaa... Rajuilman melskeessä
kuului valitus, ikäänkuin nyyhkytys tuskallisesti lausutusta nimestä.

-- Frans!... Frans!... Se oli kamalaa ja haikeata.

Kun Kristus ristillä päästi avaruuteen taivasta kohti toivottoman
huutonsa: "Eli, Eli, lamma sabacthani", niin ne, jotka sen kuulivat,
varmaan tunsivat samallaista ylenluonnollista pelkoa, kuin se, joka
yht'äkkiä valtasi neiti Planuksen.

-- Minä pelkään, sopisi hän... jos menisitte katsomaan.

-- Ei, ei, jätetään hän. Hän ajattelee veljeään... Mies parka! Tuo
ajatus voi hänelle vielä tehdä hyvin hyvää.

Ja vanha rahastonhoitaja nukkui jälleen.

Seuraavana päivänä hän heräsi, kuten ainakin, herätysrummun kuuluessa
linnoituksista; sillä pikku talo, kasarmien ympäröimänä, järjesti
koko elämänsä sotilasten soittojen mukaan. Sisar, joka jo oli
noussut, ruokki kanoja. Nähdessään Sigismundin ylähällä, tuli hän
hänen luo hiukan liikutettuna.

-- Omituista, sanoi hän, minä en kuule mitäkään Rislerin luota...
Yhtä kaikki on ikkuna selkoselällään.

Sigismund, hyvin hämmästyneenä, meni kolkuttamaan ystävänsä ovelle:

-- Risler!... Risler!

Hän kutsui häntä levottomalla äänellä:

-- Risler oletko siellä makaatko, vai?

Ei mitään vastausta. Hän aukaisi oven.

Huone oli kylmä. Tuntui, että avonaisesta ikkunasta kosteus ulkoa
oli tulvinut koko yön. Ensimmäisestä silmäyksestä, jonka Planus loi
vuoteesen, ajatteli hän; "Hän ei ole pannut maata..." Todellakin,
peite oli koskematoin, ja huoneessa levotoin valvominen näkyi
vähimmistäkin seikoista, vielä savuavasta lampusta, joka oli jätetty
sammuttamatta ja unettomassa kuumeessa tyhjennetystä karahvista;
mutta se, joka pelästytti rahastonhoitajaa, oli, että hän näki
piirongin laatikon ihan auki, jonne hän huolellisesti oli tallettanut
ystävänsä hänelle uskoman kirjeen ja kääryn.

Kirjettä ei ollut. Au'aistu kääry oli pöydällä ja siinä näkyi
Sidonien valokuva, kun hän oli viidentoista vanha. Entinen pikku
Chèbe, neiti Le Miren oppilas, hameineen, kaattineen, otsalle
hajoitetut vallattomat hiukset ja vielä kömpelön tytön väkinäinen
ryhti, ei ollenkaan ollut nykyisen Sidonien näköinen. Ja siitä syystä
juuri oli Risler säilyttänyt valokuvan, muistona ei vaimostaan, vaan
pikku "tytistä."

Sigismund joutui hämille:

-- Se on minun vikani, ajatteli hän... Minun olisi pitänyt ottaa pois
avaimet... Mutta kuka olisi luullut, että hän häntä vielä ajatteli?...
Hän oli minulle niin kovin vannonut, ett'ei tuota vaimoa hänelle
enää ollut olemassa.

Samassa tuli neiti Planus sortunein kasvoin.

-- Herra Risler on lähtenyt... virkkoi hän.

-- Lähtenyt?... Eikö puutarhan portti sitte ollut lukossa?

-- Hän on mennyt muurin yli... Näkyy jälkiä.

He katselivat toisiaan hämmästyneinä.

Planus ajatteli: "Se on kirje!..."

Näköään oli vaimonsa kirje ilmoittanut Rislerille jotakin tavatointa;
ja ett'ei herättäisi isäntäväkeä, oli hän lähtenyt hiljaa ikkunasta,
kuin varas. Miksi? Mitä varten.

-- Näettehän vielä, sisareni, sanoi Planus parka, lopettaen
pukeutumista kiireissään, näette, että, tuo ruosa on hänelle vielä
tehnyt kepposen. Ja kun vanha piika koetti vakuuttaa häntä, palasi
kelpo mies aina lempilauseesensa:

-- _Minulla ei ole luottamusta!_... Sitte, niin pian, kun hän oli
valmis, riensi hän ulos.

Yöllisen rankkasateen lioittamassa maassa näkyivät Rislerin jäljet
puutarhan portille saakka. Hän oli varmaan lähtenyt ennen päivän
nousua, sillä kasvassarat ja kukkaympärykset olivat sieltä täältä
syvien jälkien puhkaisemat pitkien harppausten välimatkalla;
perämuurissa oli valkoisia viiruja ja ylähällä pieniä lohkeamia. Veli
ja sisar menivät tielle. Siellä oli mahdotointa seurata jälkiä. Näkyi
kuitenkin, että Risler oli mennyt Orleansin tielle päin.

-- Todellakin, uskalsi neiti Planus arvella, kyllä me joutavia
itseämme vaivaamme, hän on ehkä palannut ihan yksinkertaisesti
tehtaalle...

Sigismund pudisti päätään. Oi, jospa hän olisi sanonut kaikki, mitä
ajatteli.

-- Siis menkää kotia, sisareni... Minä lähden katsomaan.

Ja vanha "minulla-ei-ole-luottamusta" lähti menemään tuuliaisena,
valkoinen harjansa tavallista enemmän pystyssä.

Siihen aikaan oli maantiellä sotamiehiä, yrttikauppioita,
talutettavia upsierien hevosia, muonan myöjiä rattaineen,
kaikenlaista hälinää ja liikettä, jommoista löytyy aamuisin
linnoitusten edustalla. Planus astui suurin askelin keskelle hälinää,
kun hän yht'äkkiä seisattui. Vasemmalla, penkereen juurella, pienen
neliskulmaisen rakennuksen edessä, jonka tuoreelle savelle mustilla
kirjaimilla oli kirjoitettu:

          PARISIN KAUPUNKI.
    SISÄÄN KÄYTÄVÄ KIVILOUHOKSIIN.

huomasi hän joukon kanssa sota- ja tulli-miesten pukuja keskellä
kulkijaimien renttumaisia ja tahrattuja mekkoja. Vaistomaisesti astui
ukko lähemmäksi. Rautakangilla suljetun kaartavan oven juurella,
istui tullimies portailla, puhellen ja laajasti liikutellen käsiään
ikäänkuin hän olisi pitänyt esitelmää.

-- Hän oli tässä, missä minä nyt, sanoi hän... Hän hirtti itsensä
istualleen, vetämällä kaikin voimin nuoraa... näinikään... vuh!...
Ja uskottava kyllä on, että hänen ainoa ajatuksensa oli kuolla, sillä
hänen taskustaan löydettiin partaveitsi, jota hän olisi käyttänyt
siinä tapauksessa, että nuora olisi katkennut.

Joukosta kuului ääni: "Raukka!..." Sitte toinen, vaan vapiseva ja
mielen liikutuksen tukehduttama, kysyi arasti:

-- Onko ihan varma, että hän on kuollut? Kaikki rupesivat nauramaan,
katsellen Planukseen.

-- Katsos tuota vanhaa vekkulia, virkkoi tullimies... Sanoinhan
minä, että hän oli ihan sininen tänä aamuna, kun me päästimme hänen
nuorasta, viedäksemme hänet tarkk'ampujien kasarmiin.

Kasarmi ei ollut kaukana; ja kuitenkin oli Sigismund Planuksen mitä
vaikeinta mailmassa päästä sinne. Kuinka hyvään hän ajattelikin,
että itsemurhat eivät olleet harvinaisia Parisissa, etenkin näillä
rantamilla ja ett'ei mene päivääkään ilman, että korjataan ruumis
näiltä pitkiltä linnoitus riveiltä, ikäänkuin vaarallisen meren
rannalta, ei mikään voinut karkoittaa hirveätä tunnetta, joka aamusta
saakka ahdisti hänen sydäntään.

-- Vai niin! Te tulette hirttänyttä varten, sanoi käskyläispäällikkö
kasarmin ovella... niin! Hän on tuolla.

Ruumis oli pantu jonkinlaiseen vajaan pukkien päälle laitetulle
pöydälle. Hevosmiehen viitta, joka oli sen yli heitetty, peitti sen
kokonaan ja riippui käärepoimuissa, joita ankara kuolema uurtaa
kaikkialla ympärillään. Ryhmä upsierejä, muutamia sotamiehiä
jokapäiväisissä housuissa katseli kaukaa, puhellen hiljaa, kuin
kirkossa: ja korkean ikkunan hulpilolla kirjoitti apulaismajori
kuolontodistusta. Hänen puoleen kääntyi Sigismund.

-- Minä tahtoisin nähdä hänet, kysyi hän hiljaa. -- Saatte.

Hän lähestyi lautoja, epäröi hetken, rohkaisten itseään sitte,
paljasti tarponeet kasvot, suuren liikkumattoman ruumiin sateesta
läpi märjissä vaatteissaan...

-- Hän siis vihdoin tappoi sinun, vanha toverini... jupisi Planus ja
vaipui nyyhkyttäen polvilleen.

Upsierit olivat uteliaina tulleet katsomaan kuollutta, joka oli
peittämättä.

-- Katsokaahan, majori, sanoi yksi heistä... Kätensä on kiinni,
ikäänkuin hän puristaisi jotakin.

-- Tosiaankin, vastasi majori astuen lähelle... Se tapahtuu toisinaan
viimeisissä suonenvedoissa... Muistatteko Solferinossa? Komendantti
Bordy piti niinikään kädessään pienen tyttönsä medaljongin. Meidän
oli hyvin vaikea saada se irti hänen kädestään.

Niin puhuessaan koetti hän au'aista kouristunutta ja kuollutta
käsiraukkaa.

-- Kah! sanoi hän, se on kirje, jota hän niin kovasti puristi.

Hän kävi lukemaan sitä; mutta yksi upsiereista otti sen ja antoi
Sigismundille, joka yhä vielä oli polvillaan:

-- Katsokaa, herra. Varmaan viimeinen tahto täytettäväksi.

Sigismund Planus nousi ylös. Koska suoja oli pimeä, meni hän horjuen
ikkunalle ja luki kyynelein hämärtävin silmin:

"... Oi, niin, minä rakastan sinua... rakastan sinua enemmän, kuin
konsana ja ikipäiviksi... Mitä varten taistella ja vastustella?...
Rikoksemme on väkevämpi meitä."

Se oli kirje, jonka Frans oli kirjoittanut kälylleen vuosi takaperin
ja jonka Sidonie oli lähettänyt miehelleen tuon kohtauksen jälkeisenä
päivänä kostaakseen sekä hänelle että hänen veljelleen.

Risler olisi voinut elää vaimonsa petoksen jälkeen, mutta veljensä
petos tappoi hänen heti.

Kun Sigismund käsitti asian, oli hän kuin maahan kaivettu... Hän
seisoi siinä, kirje kädessä, katsellen koneentapaisesti eteensä
avonaisesta ikkunasta.

Kello löi kuusi.

Tuolla, Parisin yllä, jonka hälinä kuului, vaikk'ei kaupunkia
näkynyt, kohosi raskas, lämmin usma, verkalleen liikkuva, puna- ja
musta-reunainen, kuni ruutipilvi tappelukentällä... Vähitellen
kellotornit, valkoiset otsikot, kultaiset kuvukot erkanivat huurusta,
kirkastuivat heräämisen loistossa. Sitte, tuulen myötä, rupesivat
tuhannet tehdastorvet, jotka kohosivat epätasaisten kattoryhmien
yli, samalla kertaa puhaltamaan huohottavaa höyryään innokkaasti,
kuni lähtöön valmis laiva... Elämä alkoi uudelleen... Kone käymään!
Ja sitä pahempi sen, joka tielle jää!... Silloin teki ukko Planus
hirveän vihan liikkeen: -- Ah! ruoja... ruoja... huusi hän
pudistaen nyrkkiään; eikä tiedetty, vaimolleko vai kaupungille hän
sen sanoi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi - Parisin tapoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.