Title: Salliman oikkuja
Author: Alkio, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salliman oikkuja" ***


SALLIMAN OIKKUJA

Kirj.

Santeri Alkio



Helsinki,
Edistysseurojen Kustannus,
1921.



I.


"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja
varpaita tahtoo koperoon vetää... Jalatkin nuljahtelevat tilaltaan
tuossa roustikossa. Mikä liekin, kun ei lunta tule enempää, vaikka
marraskuu on jo puolivälissä... Kengänpaulakin retajaa irrallaan."

Heistrokin Liisa laski kannettavansa viereensä maantielle ja rupesi
sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaa jatkaa ja
itsekseen pakista:

"Nuo pellavatkin ovat raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat ne
leivätkin... Hyvä se on se Juntan emäntä, kun aina mulle antaa
kehruunsa, vaikka kyllä olis akkoja likempänäkin. Ei kehruulla paljoa
kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt vain työtä piisaisi talven
yli, niin Jumalan avulla taas elettäisiin kesään... Jumalan kiitos, ei
meillä vielä kuitenkaan ole niin kovaa kuin Nurkanperässä -- millä
elänevätkään talvensa yli, kun niitä lapsiakin on niin paljo. Mutta
mitä? Tulipalohan tuolla ruskottaa meidän mäeltä! Ja meillä ei ole kuin
mukulat kotona. Voi herra Jumala!"

Hän kiljahti sydäntä särkevällä epätoivon äänellä ja hyökkäsi
juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran, niin että luuli
rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet pakotukseen, mutta
sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi puutua, jonka ohessa voima tuntui
pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan ensinkään, vaan
tarvitsi luonnottomasti ponnistaa saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes
hitaaseen liikkeeseen.

"Varmaan se on kotona ja lapset kun siellä ovat kahden kahdestansa.
Herra..."

Liisa-raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa
paloa kohti, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen henkäys sai kipeän
valitusäänen.

"Oih!"

Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti käppyrään
ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoi
lähteä, vaikka vieläkin tuntui. Olisi saattanut kuolla ennenkuin
paikalleen jäädä.

Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle
pitäisi tuollainen onnettomuus sattua?

"Oi herra, kun se oliskin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä
huudahti. Olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalansijaa,
että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän
pidättyi katselemaan.

"Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."

Toivo elähtyi rinnassa yhä ja jalkoihin palasi uusia voimia.

Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei
eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus,
kun pelon- ja toivontunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa
teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden,
että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan ilosanoman, että se olisi
jonkun muun?

Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä,
ainoastaan kammottava punainen hohde taivaalla.

Kun olisikin huutoja eroittanut selvään .. olisi saanut tietää, ettei
se oma koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään.

Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo
kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin
ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.

"Herra Jumala, nyt en enää jaksa", hän huokasi ja seisahtui. Ja kun
kerran seisahtui, niin omituinen painava puuttumus taas laskeusi
jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa.

Tiellä hän seisoi tietämättä mitä piti tehdä. Kylästä kuului rattaiden
pärinää ja epäselviä huutoja.

"Heistro..." Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa,
johon tuo vastaus huudettiin.

"Oo-o-i!"

Liisan huuto oli epätoivon parahdus. Samassa jonkullainen hermottomuus
kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynärpäihin.
Kipua ei nyt joutanut huomaamaan ... sydän oli toisaalla ja tuntokin
siellä.

"Voi lapsiani!"

Todellisuuden tieto sai hänet voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän
jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti
siinä Pekkolaisen, joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohti. Ei
joutanut Liisa mitään puhumaan kun sivuutti.

"Sinullapa kiirettä on", virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja
välinpitämättömästi.

"Entä jos ... omanne palais teidänkin, niin..." Liisa yhä vain riensi
eteenpäin.

"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä kenelt' tahansa, ei se niin suuri
vahinko ole."

"Nurkanperä? Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa seisahti.

"Te-eidän", veti Pekkolainen pitkään. "Nurkanperän Matin mökki se on!
Korkeintaan kymmenen markan arvosta olis polttopuita tullut siitä
mökistä, ei mitään muuta."

"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennenkuin Pekkolainen ehti lopettaakaan.
Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota
hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut,
oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.

"Katso itse ... voot!"

Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään
palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä näkyi.

"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä
ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa", toimitti Pekkolainen.

Liisa sai heti selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa
seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän mäenrinteessä
Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen
pakkautunut tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen ohella
sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava kiitollisuuden
tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:

"Jeesukselle kiitos olkoon!"

       *       *       *       *       *

Pienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla,
enimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutustoimiin
ruveta moni, koska vahinko oli niin pieni, -- vanha, ränstynyt, läjään
jo muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli siinä miesten mukava polttaa
ja lämmitellä, seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä
kylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi
joutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on
surkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka
paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä enemmän huviksensa
tekevän kuin tarkoituksella saada tulenvoima hillityksi. Kun ruiskusta
vesi loppui, niin komensivat noituen joutilaita veden hakuun ja saivat
siten aikaan, että ainakin näennäinen sammutustoimi oli aina vireillä.
Muutamilla naapurimökkien miehillä oli nähtävästi tositarkoitus saada
jotain pelastetuksi, sillä nokisina ja märkinä koettivat he purkaa
palavaa rakennusta.

Katsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tulee varsin
vähäinen.

Pekkolainen seisoi eräässä ryhmässä kädet selän takana ja suussansa
mälliä mämmelsi toisesta poskesta toiseen. Muuan nuori mies tuli
siihen, asettui seisomaan Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi.

"Ei tuossa suuri vahinko tullut", sanoi ja antoi suunsa muodostua
ymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen.
Tämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vain suu
hymyssä tuleen, ikäänkuin osoitaaksensa, että hän sen seikan tietää
juuri paikalleen, mutta ei viitsi semmmoisille miehille juttelemaankaan
ruveta.

"Korkeintaan 40 markan vahinko tuvassa ja irtainta ei lie ollut
paljoa", lausui joku, jolla vakavuudesta päättäen näytti olevan
tarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.

"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!" ärjäsi Pekkolainen
kiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi summaa vaadittu, ja katseli
voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että useimmat
muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäsemisen
vaikutuksesta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja
tavallisuutensa mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän
kertoa:

"Äsken kun tänne kävelin, Heistrokin Liisa kauheasti ähkyen ja puhkuen
laukkasi kylästä päin, ettei eteensä nähnyt. Hän luuli että heidän
tupansa palaa. Ämmällä oli sille hätä. Mutta kun sanoin, että
Nurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa
kiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan! Siinä minä jo sanoin että
korkeintaan kymmenen markan polttopuut ... ettei sen sammuttamiseen
mitään niin ankaraa rottomia ole. Eikä akalla enää ollut kiirettä, kun
kuuli ja näki ettei oma mökki palanut. Tuskin olis huolinut vaikka
kaikki muut mökit olisivat palaneet, hä häh."

Pekkolainen katseli suoraan tuleen.

"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylällä koottu", hän vielä jatkoi
ja rykäsi päälle.

"Joo", sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."

"Mutta väärin te puhutte miehet", rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä
tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan
päiväistä komeilemista tuollainen puhe!"

"Voi velikulta, mitähän sinäkin", rupesi Pekkolainen vastustajaa
kukistamaan.

"Ymmärrän ainakin yhtä paljon kuin tekin."

"Mitä sinä...!"

"Kyllähän se niin on", sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa
keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olis ollut
Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt."

"Eei", yhtyi Pekkolainen: "läjään olis mennyt tuota päätä kuin tyhjä
säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."

Se oli niin hauskasti sanottu, että sitä täytyi purskahtaa koko joukon
nauramaan.

"Mutta se siinä nyt on paha", puhui äskeinen isäntä, "mihin Matti-parka
saa talvikortteerin joukkoineen".

Joku myönsi sen olevan tosin ikävän seikan; mutta hyvin suuri osa
jatkoi kaakotusta ja ilvettä.

"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä
häärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa", nauroi
muuan.

Pekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas
yltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä
raikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.

Erään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta. Hän
virkkoi:

"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi
leikitsee."

Isku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin
rinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi
vanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä
etteivät pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.
Nuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan
laskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä sujuvasti. Marketa pakeni
pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä piesten. --

       *       *       *       *       *

Palosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna
vaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä
sylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa
valitellen kolmivuotias Tuppu, lakittoniin päin.

"Voi, voi, voi", valitti viisivuotias Liinu piehtaroiden äidin
vieressä.

"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö ... minä oikein kuolen!"
huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.

Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla
puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.

"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia
syntis-raukkoja", huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinan
nurkalla silmäkuoppiaan.

"Niin", liitti siihen eräs naapurimökin vaimo. "Älä nyt Sanna-parka
anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi. Pitää aina
ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."

Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi,
että asia niin oli kuin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa, sitä hän
myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin raskaalta, että
luonto tahtoi kapinaan nousta.

"Hoh ... Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään us-ko!"
Heistrokin Liisa hohkasi, viimeisen sanan lopputavun kiljahtaen itkuun
pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli
kylästä tullessaan oman tupansa palavan.

"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa", sanoi joku.

"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan,
niinkuin minä", itki Heistrokin Liisa.

"Niin no, mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut, eihän
sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja
tietää", selitti äskeinen vaimo. Heistrokin Liisa oikein kiukustui.

"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta
samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut
käänsivät huomionsa sinnepäin.

"Soo lastani, so ... soo... Voi rakas taivaallinen Isä! Mitä minä olen
tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä, kuin muut, ettäs näin rankaiset?
mitä, mitähän?" Ja hän itki niin katkerasti.

"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen
kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan, mutta me..."

"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella
kertaa, ei se kaikille yht'aikaa tapahdu", sanoi joku.

"Niinhän se on", alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo
ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä, niin nurkumaan sitä tulee, kun
vahinko omalle kohdalle sattuu. Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."

"Jopahan", myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa muistutti:

"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kun
itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toisiaan
auttamaan."

"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi
Nurkanporän Sanna.

"Et olekaan juuri... Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vain
yksin paloi."

"Älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin
huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani." Sanna huiskutti
Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata paremmin Tupun päähän
huiviriekaletta, joka siinä kihnatessa oli luisunut.

"Tuppu-parkani."

Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana, kun tunsi että Tupun oli
niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun
vaikutuksesta hänkin.

"Voi hyvä armias Isä! ... tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee
pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan. Vaikka kuollahan tässä täytyykin
meidän kaikkien ... ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan
kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua helmaansa ja
itki.

"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden
tulee, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku toisesta
kylästä oleva vaimo.

"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"

"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eiväthän
ihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa! Vaikka meille
tulisitte, jos ette likempää sijaa saa."

Puhe loppui siihen muutamaksi hetkeksi, sillä likellä asuvat eivät
mielellään ruvenneet puhumaan asiasta. Useimmat tunsivat, että jos
jotain sanoisi, niin olisi välttämätöntä kutsua kotiinsa, ja siihen ei
ollut halua.

"Heistrokin Liisaa, kuinka pyyhkäsi pois, kun ruvettiin puhumaan
yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on
tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli
oman tupansa palavan. Voi sitä ihmisluontoa. Olis nyt luullut
kaksinkäsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus
tapahtui."

"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", säesti
Helpon Tiina.

"Tule meille Sanna lastesi kansia", jatkoi hän. "On siellä ainakin
lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu
linnulle, jota linnulla itselläkin."

"Kiitoksia Tiina."

Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä
huone oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden
tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutuspuuhissa hyörivät,
vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohi mennyt.

"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.

Yksi toisensa perään lähtivät akat pois -- kotiinsa.

"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.

"En minä ole ainakaan nähnyt."

"Ei kattoa pään päällä ... ei ainoatakaan leipää!..."

Siinä yksinään istui kivellä, kyynärpää polven ja poski käden nojassa,
Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset
sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina
kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia,
jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä,
ennenkuin kokonaan paloivat.

Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut.
Miehen sydämellä oli raskas taakka. Puutetta oli heillä ollut ennenkin,
mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään ... se oli tullut
jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja
kotoista tuossa vanhassa mökissä.

Mutta nyt?

Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan,
mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat -- viides äidin
sylissä -- ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa
ollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän
elättämisestään edesvastuussa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.

Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt,
osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi
muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.

Ei ollut leivänpalaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta
varasta, jolla tyydyttää omaa ja lasten nälkäisiä vatsoja aamulla. Niin
aamulla! Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö entisen
kodin raunioilla kylmässä pakkasessa ... kuolla siinä kaikin ja kadota
kodin kanssa yht'aikaa?

Eihän siitä elämisestä enää puhettakaan. Työtä ei saa kuin silloin
tällöin. Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon. Entinenkin oli
häärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneeseensa tällaista
joukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi
riittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea vuorokausi ja talo,
koskaan lakkaamatta kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin väsyy ... ja
kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta rinnasta. Hän oikasi
lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi Aukusti-nimiseen
seitsenvuotiseen poikaan, joka oli ottanut vapaaksi heitetyn ruiskun
suihkupillin käsiinsä koettaaksensa, muka hänkin, vettä tuleen ohjata.
Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat muutkin tässä... Ei
sieltä tullut vettä, kun ei kukaan painellut.

"Sinä siinä!"

Muuan nuorekas mies tempasi äkäsisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi
ynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella. Pillin pitelijä käänsi
vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti ja
satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kun kylmä vesi ilkeästi
niskasta valui pitkin ruumista.

"Hä-hä-hä-hääh!..." nauroivat painajat ja suihkunohjaaja.

Julmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja
pukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa
pitelijänsä kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan hyvän
kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen tämän samalla
toisten huviksi kovasti äkältelemään.

"... ei saata antaa edes lasten olla rauhassa ... oikein täytyy
ylenmäärin suuttua", puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun
oli miehen kumoon survaissut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja
alkoi vetäytyä poispäin.

Poika tuli isänsä luo itkien:

"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä..."

"Suus kiinni! Jaska on rikas ja röyhkiä... Mutta ei sitä köyhääkään
sentään tappaa saa", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä
luonnosta ... ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi.

Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi ... hän haukkui ja kirosi.

Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpaisenkin riitapuolen asiaa
ruvettiin puolustelemaan. Mattia se kovasti masensi, kun vielä muutkin
rupesivat tuon konnan työtä puolustamaan ... eivät edes häpeä.

Jaska pakkasi Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut tappelumiehiä ...
pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja katui jo
äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä polttavan, niin
Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.

"Polttaako vielä?" kyseli isä.

"Ei se enää niin..."

Jaska pauhasi:

"... kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset
sammuttamaan ovat tulleet, muutama kerjäläinen, mutta odota!"

"Ei se sinulta vahinko ollut, varsin sinä sen pojan päälle vettä
panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat useat muutkin
vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa väittivät
tapahtuneen.

"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kun juttukin! Kerranko sitä
tehdään sellaista leikkiä."

Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.

"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.

"Se taas poltaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.

Vähitellen ihmiset siirtyiliväät palopaikalta lämpöisiin koteihinsa
rauhallisin tuntein. Muutamia joutilaampia enää siinä hehkuvan
hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkui sinne
tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoitusta. Liikkui vain ja unohti että
yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat,
kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen vastannut. Eihän tästä
mihinkään sopinut liikkua ennenkuin tuli sammuu Se oli jonkullaisena
vaistomaisena tietoisuutena.

Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään.
Kun sitä koetti tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut
kuullessa kumppaninsa valituksia. Lohdutusta eivät he uskaltaneet
toisiltaan toivoakaan.

Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin
kaunalla ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:

"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pitemmälle
jatkaneeksi.

"Voi hyvä Jumala!"

Vaimo alkoi itkeä.

Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.

Matti tunsi että häneltäkin pyrki itku, mutta koetti rohkaista
itseänsä.

"Tuota ... ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla ... jonnekin
täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.

Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä
enää näkynytkään. Ei ketään naapureita, ei valkeatakaan heidän
tuvistaan. Heistrokissakin jo maattiin.

"Ei Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso
tupa ja vähä väkeä", virkkoi Sanna.

"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan ... eihän
ne mielellään. Mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja
kuolla?"

"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole
mailmassa muita!" valitti Sanna.

"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen
lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut",
arveli muuan poikanen, joka seiseli siinä.

Se tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan. Tekee hyvää
vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.

"Kai ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään
menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.

"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja
Aukusti perässä.

"Täytyyhän sitä jonnekin ... koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon
Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole
tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin
pitkä."

Matti lähti. Päässä risteili monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän
tuntui raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista
varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä
toiseen kituuttamaan. Mutta tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole
kotiakaan ja, Jumala ties' koska enää sellaisen saa.

"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"

"Toisten mökkiläisten perheet saavat rauhallisesti nyt nukkua
kodeissaan ja minun yksin... Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa
minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"

Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen oikkuja vastaan.

Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen
oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.

"Kymmenen markan!"

Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman
tunnottoman.

Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti
vielä, kun Pekkolaista ajatteli.

Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan
alle ja koputti lasiin.

"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun..."

Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Vielä pari kertaa hän
sormenpäillä koetti ikkunaan.

"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin että sisään varmaankin
kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vain yhtään halua
auttaa kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla."

Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi
hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa
antanut.

"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa ...
ei yhtään."

"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin Matille, että mennään
Tiinan luo, kyllä se antaa."

"No Jumala armahda, mihinkä sitä mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan
navetasta olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle
panna."



II.


Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat
jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, joka lähes yhteen jaksoon äänteli.

"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko
Tiinakaan unenrauhaa".

Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Se koski Sannan tunteisiin,
sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen
itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia
ollut.

Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekijäänsä rasitettavan.

"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi. "Kun aamu
edes joutuisi ja lopettaisi tämän yön."

Tiinakin taas kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi
itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti
että sekin häiritsisi Tiinaa.

Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen
johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaiseksi. Se oli
mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut. Nyt sekin toivelma haihtui.
Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä
edelleen, joka päivä...

Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa
sietämättömäksi. Ei ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut
pukemisenkaan vaivaa.

Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi
Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.

"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.

"Kirvestä vain etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi
noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."

Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli
vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen, otti oven haasta ja
meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.

Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä
varten nousta.

"Kyllähän niitä puita olis ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut
yösydännä mennä", sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli
siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vivahdusta.

"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes
kävelemään aikansa kuluksi", koetti Sanna puolustaa.

"Jopahan... Kyllä se surkea tapaus oli teille."

"Oli se."

Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä
tuntui niin unelias olevan.

Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan itkivät, kun kaikellaiset möröt ja
painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan
kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Kun lapset huomasivat että äiti
oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat
pian, kun äiti vakuutti, ettei enää näe pahaa unta. Aukustikin
toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolln rasvalla
voideltu.

Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkaan käsiltään pois panna. Pelotti että
pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennenkuin tyystytetyksi saa ja yhä
enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.

Rahia vasten Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään
raatsinut vetää silloin kun Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä
kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi, josko olisi
jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.

Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas
tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei enää
yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä
pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla usein pyyhki,
rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään
tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja
valkeata takkaan tehnyt, ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta
laannut.

Jos vielä tulevat kipeiksi silmätkin ja rupeavat oikein pakottamaan,
niin sitten on ainakin hukka käsissä.

Tämä vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne
rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa.
Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin
monta, eikä yhtään joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään
toivoa herättänyt.

Vihdoin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo
monesti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet
hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin
ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Sitä hän
ajatteli ja yhä levottomammin odotti aamua. Kello löi 4.

Tiina oli ollut hetkisen unessa, mutta kuuli kuitenkin.

"Neljäkö se löi?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein varma.

"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti nousee?"

"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan
viidenkin aikana", puhui Tiina unisella äänellä.

"Mitähän teidän on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen
ihminen ja muutenkin."

Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:

"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"

"Niin, ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan,
häiriinnytte vielä pahemmin. Meistä on teillä niin paljon vaivaa."

"Nouse vain ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö.
Kyllähän minä tämän yhden yön aina jaksan. Puuvärkkiä on loukossa ja
tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä... Minä
vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin."

"Jollei teidän mielenne siitä vain pahastu, niin kyllä minä... Tuntuu
niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita
ajatuksia vain päässä liikkuu, kaikellaisia..."

Sanna koetti laskea Miinan oljille. Nousi ja teki tulen takkaan. Pani
pataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan
aamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna.
Huolista osa unohtui tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän
pitemmältä sai rauhaa eikä häirinnyt.

Sanna istuutui takan ääreen. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet
helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.

... Jospa saisikin tässä talven yli olla... Mutta kun Tiina jo äsken
sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää." Ei taida olla
turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla.

Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes joulun taakse?
Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut.

Mutta eihän sitäkään raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivaantuisi.

"Hyvä Jumala, mihin tässä joutuu!"

Matti tuli, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille
takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin
harvaksensa savuja vedellen.

Vaimo katsahti mieheensä, tokko edes vähän iloisemmalta jo näyttäisi?
Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa, Sannaan loi.
Varmaankin pettivät kumpaisenkin toiveet, koska ei mitään puhetta
syntynyt. Äänetönnä vain kumpainenkin tuleen katseli.

Matti silmäili pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi kappaletta.
Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa. Sisällä vavahti niin
omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi pelännyt
jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja katsahti Mattiin
syitä tutkien.

"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?" kysyi Matti.

"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli
pelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enää mitään
pelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa."

Mies oli vähän aikaa vaiti. Jonkunlaisella tyytymättömyyden
vivahduksella hän sitten sanoi:

"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että..."

"Eihän lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että
villikissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt
pärevalkioissa etsimään ja valkia oli ottanut sängynolkiin."

"Olisi Liinu heti mennyi edes Heistrokkiin huutamaan."

"Kunpa oliskin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna,
raukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla
aikanansa, etteivät sinne palaneet."

Vähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:

"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun eivät koskaan pidä
totteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin
lähteissäni, että älkää vain sillä aikaa menkö kylään, taikka annan
raippoja."

"Olisit voinut itsekin pysyä kotona."

"Olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi, kun
siunaaman ajaksi vain menin Pertun-Mikkoon." Sanna alkoi itkeä. Matin
teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä hänen
selkäänsä. Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä
kylänjuoksusta.

Muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa kylänjuoksusta
nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina siitä että akka
joutilaana vain kaiket talvet juoksentelee, eikä mitään käsityötä
yritä. Vihaksi oli pistänyt, kun ihmiset sekautuivat heidän asioihinsa.
Kiukuissaan hän tästä tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin
sopi. Mutta ei asia sillä ollut parantunut. Sen johdosta oli vain aina
syntynyt kotiriita, jossa Sanna voitti. Mattiin sen johdosta oli
vakautunut ajatus, että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.

Nuorempana Matti oli tuuminut, että saisi akka oppia, eihän ole niin
kummaa naisten töihin harjaantua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun
vielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään
ja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan,
sekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kuin niitä
tavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja
juuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.

Sen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein
toimellisia ja kykeneviä olleet kumpainenkaan. Mutta vähitellen tottui
olettamaan kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse millään
toiseksi muuttaa.

Parasta siis olla nurkumatta, tyytyä. Tälle suunnalle Matin ajatukset
taas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään
akallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten
välttynyt.

"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?" Matti vähän ajan kuluttua
alkoi kysellä.

"En ymmärrä."

Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpaisellakaan ollut
mitään ehdotusta.

Tiinakin nousi ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja Matillekin.
Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä kertaa, niin
hyvälle, ettei milloinkaan ennen, kuten itse Tiinalle kertoivat.

Lapset heräsivät miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa pahnain
päällä vehkeillä niin kauan kun äiti käski pukemaan ja korjasi oljet
pois.

Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Siitä ilmoitettiin
alussa vain niinkuin totutusta tavasta, eikä erityistä kiirettä
osoiteltu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät
oikein todellista leivänikävää saapumasta. Kunnes mökin vähäpätöiset
uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui myöskin nälkä. Pienemmät
rupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei
nyt enää asettuisi muusta kuin leivästä.

Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin
sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Sitä kävi pitkäksi
odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä,
Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa
itsellä. Käski olla siivosti, kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä
saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä
annettaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.

Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla,
missä sisälle pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita,
jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella
antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.

Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti
uskalsi jo vähin toivoa, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta
käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui niin että sitä tuskin
muisti ensinkään, kun koko pussillisen ruokavaroja vaimolle käteen toi.
Tämä rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei
hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät.
Oli luullut ihmisiä tylymmiksi kuin he todella olivat.

Toisen ilahtunut mieli vaikutti toiseen ja muodosti sointuvaa
tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.

Lapset tulivat kotiin iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä
jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun
vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne ne vasta tosiriemua
tuottivat.

Tiinakin rauhottui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi
hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa
syöttämään. Sitä hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä
hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.

Yöllä häntä oli oikein kiukuttannt toisinaan kun ei ollenkaan tahtonut
unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä
pitemmälle. Ovathan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kuin hänkin,
köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.

Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen
huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli
nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli huokimisenkin
vaikuttavan.

Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja
kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan
pienimmistäkin vallattomuuksista, johtui mieleen ajatus, että antaa
heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kun jaksaa sietää.

Se samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta
kyläläisten osanottavaisuus siinäkin suhteessa rohkaisi. Illan tullessa
jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei
Tiina tässä salli olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa.

"Minnekähän sitä nyt lähtisi pyytämään kortteeria talven yli?" hän
alkoi päivitellä.

Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.

Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi
hiukan ruuvia. Pyöräytti pari ympärystää, ruuvasi taas ja alkoi
harvaksensa sanella:

"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä, taitaapa sitä tilaa olla."

Tiina puhui niinkuin se, joka tietää toista ilahuttavansa lupauksella,
joka samalla tuottaa itselle jonkunlaista uhrausta.

Sanna oli levottomalla mielellä odottanut. Kohta Tiinan lopetettua
sanoi ilahtunein mielin:

"Kyllähän se olis kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt
vielä ... jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."

Matti otti vastaan Tiinan lupauksen ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen,
johon kannattaa suostua.

"Noo, jos Tiinan vain sopii", lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua,
"niin kyllä me nyt olisimme tässä... Tuota, en minä sitä nyt
ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina.
Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii
asettua ja silmänsä saa."

"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse
polttaa", lausui Sanna.

"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"

Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua
olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa
tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan
luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enää
murheissansakaan olevan. Huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät,
eivät edes oikein kiittäneet.

Se haihdutti säälintunnetta Tiinasta. Maksamisestakin puhui Matti ...
pyh! Siinä olis kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä
elättämään tarvitsisi ruveta.

"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he
käskeneet yöksi kotiinsa, kun paljaan taivaan alle jäimme", rupesi
Sanna sanomaan samassa, kun Tiinan ajatukset epäedullisille aloille
liikkuivat.

"Niin ... noo, mitähän se nyt sitten... Kukapas sitä ihmisille
maailmassa apuansa tarjoo jos eivät ihmiset", puheli Tiina selvästi
tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.

"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niinkuin Jumalan sallimasta leski ja
yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa", liitti Matti
akkansa kiitoksiin.

Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä
rauhoittumaan ennenkuin tuli sanotuksi:

"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman
tilan."

"No niin", äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä
onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vain ajatteli ja ymmärsi.

Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai eräässä talossa
halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan. Sitten
oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi erääsen
taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa, jolloin
ei kukaan tarvinnut.

Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi
liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat ympäri
kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni sen mukaan kuin ihmisten liikutus
palon johdosta haihtui. Vaan tämä se oli ainoana elinkeinona. Mitään
muuta ei saanut, kun ei talokkailla ollut työtä antaa.

Kerta päivässä kävi Matti hakemassa puita. Loput päiviä hän istuskeli
takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa, joihin kuvitteli
soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa, kun mielten
tyytymättömyys ei enää voinut kätkössä pysyä.

Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja
itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään yritä."

Ei Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen
oli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.

"Mitä minä, kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä voi
työtä saada!"

"Tekisit jotain puusta."

"Puusta", matki Matti, "millä minä teen, kun kaikki työkalut paloivat!
Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan niistä
naperroksista saisi."

"Aina jotain, mutta kun ei mitään yritä."

"Hmm", mumisi Matti.

"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle", jatkoi akka.

"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niinkuin
kehrätäkin. Kehruuta aina saa, saapa Tiinakin."

"Miten minä kehrään, kun ei ole rukkia!" tiuskasi akka, "ja kuten näet,
tämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa."

"Eihän tuo enää niin kipeä ole."

"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä
mitään työtä saisi. Ja mitä saa, niin toisten vaatteiden korjaukseen se
aika menee."

Tiinankin jo täytyi sekautua asiaan.

"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankutusta".

"Mitäs, kun tuo aina härnää", puolusteli Matti.

"Härnää", matki akka, katsoi syrjittäin Mattiin eikä jatkanut puhetta
sen pitemmälle.

Matin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä yritti
jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan, että
hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin ... minkä
hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet!

Toisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei sen ajatuksen
johdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti
mahdottomalta. Siihen se aina päättyi että jos jotain oikein hyvää
ansiota ilmestyisi, niin...

Se häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa. Ei
näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.

Itse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mielummin niitä
paloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa
kerjätä, eikä sitä juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa olisi ollut
pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut. Eikä siinä ruokaa paljoa
palanut.

Yhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään
tullut, eikä ole yhtään edes kuollut. Rikkailta niitäkin vain kuolee ja
vähemmän niille näyttää niitä tulevankin... Joutaisi olla
Pekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten
taitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen
hissukseen...

... Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät
vanhaksi tulevat, niin eivät heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää.
Vaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten
kirottavaksi ja lasten vuorostaan käy samoin, kun vanhenevat... Kun
talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin itse rupeavat
syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään.

Matti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli,
hakemaan leivänpalan. Silakankin sieltä löysi. Takkakivellä istuen hän
rupesi jyrsimään, joi vettä päälle, kaivoi piipunperät suuhunsa ja
rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten, takanperään katselemaan...

Sanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat
kylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia
asioitaan.



III.


Joku oli kehoittanut Maitia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan
aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuumaan erittäinkin kun asiassa
neuvoa kyseltyä, useimmat eivät sitä vastustaneet, vaan arvelivat:
"Taitaisipa käydä päisin."

Mutta sitten kun aikoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset
pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin
tule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä
ystävyyden vuoksi. Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen
ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään.

Mattia rupesi arveluttamaan.

"Jos olisit edes puolen manttaalin isäntä", sanoi kerrankin eräs
mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä joitain kunnan
luottamusvirkoja, niin saisitpas tottavie vaikka kaksikerroksisen
tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota pyytäisit. Mutta nyt
se on toista, kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä
tarvitsisit kipeästi, niin eivät vain monetkaan tuo. Eivät ne sinun
ystävyydestäsi välitä."

Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että
olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan", niin
päätti yrittää. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli,
että edes jonkunlaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta
yrittämään, ei auta", hän saneli.

Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä
ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa;
muitakin talkoisiin pyytäjiä oli jo kulkenut, niin että epäilivät josko
niihin kaikkiin voi joulunalla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja
täytyi itsekin hirsiä ostaa, kun rakennuspuita tarvitsi, kuten itse
kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa".

Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska
Pekkolainen oli rikas ... ja saattaisi häntä joskus tarvita.
Hampaankolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä,
ainakin toistaiseksi.

Lupasi Pekkolainen tuoda.

"Huono jo olikin se sun tupasi", sanoi sitten vielä, lämmitellessään
takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niinkuin Mattia kiusatakseen.

"Huonohan se oli", myönsi Matti, "mutta olisihan siinä vielä mennyt".

"Parempi on kun saat uuden", jatkoi Pekkolainen ja keikisteli,
saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.

"Niin ... jos saan."

"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä
kirvesvarteen."

"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"

Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.

"Ei meillä nyt", Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui
totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään
köyhemmäs tilas kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole
mistään tuloja." Pekkolainen näytteli surkeata naamaa. Mutta Matti,
ikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:

"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat,
kun ei saa työtä?"

"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."

"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään
anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"

"Mene muualle, jos et omassa kylässä saa."

"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä
niissäkin joutilaina."

"Joutilaina", matki Pekkolainen, "ovat vain niin komeiksi paisuneet
tähän aikaan, etteivät viitsi tehdä kohtuus palkoilla".

"No antakaa vain halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä
kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"

"Ei meidän nyt tarvita halkoja."

"Jotain muuta sitten."

"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään
työtä."

"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja,
kun ette anna työtä?"

"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."

"Niillä on kaikilla tekijöitä."

"Älä nyt kovin."

"No kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä
ole, ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat
paremmin kuin talolliset ... kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas
kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."

Matti lähti.

"Kakaroista olet sinäkin ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää...!"
ilkkui Pekkolainen Matin perään. Se nosti Matin kiukkua. Sakea veri oli
ruvennut aaltoilemaan. Porstuanovella hän kirosi, löi jalkaa lattiaan
ja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja
tappaa paikalle ... muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran!
Mutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä
Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää
minnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta purren, suoraapäätä
kotiin.

       *       *       *       *       *

Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli
Nurkanperän Matti.

"Yksi, kaksi, kolme..." Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne
loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän
tarpeesta. "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei
tultu. Karpiseen vain mentiin päätänsä täyttämään."

"Eipä tullut paljoa puuvärkkiä", virkkoi muuan mökin mies, joka tuli
Matin luo.

"Ei niitä paljoa."

"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen
kanssa samalle päivälle."

"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."

"Ei ne välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen
tarkoituksessa, pääasiallisesti vain suolensa tähden."

Mattikin hymähti.

"Lienevät nyt saaneet kyliänsä Karpisessa", hän sanoi.

"Sen tietääkin. Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin
ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."

"Hm ... ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja", huokasi Matti. "Mutta
sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka
minä hänen kanssansa riitelin."

"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähänpistos ... arveli
ehkä että muutkin tuovat."

Kumpainenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi uskomaan kävellessään, että
kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten
muisti että viina oli jo melkein loppunut. Se oli harmillista, kun
velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinkin.

Hän meni toisinaan ääneensä puhuen, toisinaan ajatellen ja väliin
ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi
hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneen virkkoi:

"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki,
joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää."



IV.


Vähiin supistui kyläläisten hirsien veto Matille. Kun aikansa
viivyttelivät ja "ehtiihän tuonne vastakin" hokivat, niin rupesivat
vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät muutkin vieneen, ei ne siitä
paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy
tulevan." Lopuksi, kun vielä tyyneemmin ehtivät parempia liikutuksiansa
kuolettaa, päättivät kukin itsessään: olkoon sinään. Kukapa niitä
kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!

Tällä tavalla rauhoitettiin omattunnot.

Nurkanperäisten elämä kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan
puuhastakaan mitään tulevan ja leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.

Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa
esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään, että hänelle
annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot
arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puolustivat,
mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin,
ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen
asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat mennä vaivais-apua
pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä pitäjälle apua
kerjäämään, niin jokainen vähän liiostaa.

Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.

Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja
uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna.

Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta
tullessa niin iloinen mieli kuin otaksuttiin.

Yksin hän käveli ... ei tahtonut muiden seuraa.

"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja --
kerjuulle..."

Se oli ajatus, joka koski niin kipeästi, että muodostui ääneensä
lausutuiksi sanoiksi.

Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hylkäisi avun
pyyntöä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa
rakentamaan. Mutta kun Matti tuli ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin
Sannan kiukku kuohahti ja hän huudahti:

"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän
käskemättäänkin!" Äänenväreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.

"Eivätpä näkyneet tietävän. Vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä."

Sannasta tuntui jo paremmalta:

"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.

"Ei luvattu mitään, käskettiin vain mennä sinne."

Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan
hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa paloapua. Siitä oli jo
iloinnut edeltäkäsin ja nuhdellut itseänsä, että ennen oli niin syvän
murheen alaiseksi antaunut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä.
Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille myös. Ei
tullut akkaparka ajatelleeksi, kun tuota toivoansa kasvatteli, että
edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi
pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua
antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on
elämä. Nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet
heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa
kiukkuansa kunnallishallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hän muuta
ymmärtänyt kuin sen, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä kuin hyvän
tahdon puute.

Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli
sananharkkaa jo ennenkin ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä
ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi
isäntävaltaansa näyttää.

Matti ei ollut kotona, kun se tapahtui.

Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut
Sannalle:

"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! ... ovat kuin päättömät
lampaat."

Sannan kävi aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä muistutettavan, kun
muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei
alinomainen nälkä kurrasi.

Vimmatusti hän sieppasi puuloukosta kepin ja alkoi silla hutkia poikia.

"Senkin riivatut!"

Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin. Pihalle
yrittivät, mutta äiti oli ovessa edessä.

Tiinan täytyi sekautua asiaan.

"Johan sinä nyt hulluna olet... Vaivaiseksihan ne tuolla tavalla
piekset... Äläs sinä riivattu ... anna tänne se puu!" Tiina tavotteli
puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara.
Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan
tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun ja heitti loukkoon.

"Muutama hullu ... lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään
kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vain kasvattaa ... kun
vihoissaan lyö mielipuolen tavalla", torui Tiina henkäyksissään.

"Kun tekin aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta."

"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina. "Kyllä
lapsia kurittaa saakin ja näitä sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et
vain hoksaa kohtuutta, lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla
tavalla, niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä."

"Mitä teidän siihen tulee!"

"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"

Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennenkuin Tiina
sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä
mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille,
aivan paikalla!

Kun riidan ensi kohaus oli ohi, niin Sanna jo oli vähällä ruveta
katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut
niin, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että
vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä
puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojelijana aluksi ja
lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen mä&rään,
että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.

Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama
riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan omaksi vahingokseen. Ei
joutanut enää muistelemaan taivasalle joutumista, kun Tiina hänen
mielestään niin ylpeästi isännyydestään kerskui ... tuollaisen mökin
isännyydestä! Vieläpä kuin mökkikin!...

Siten hän ensin ajatteli ja myöhemmin jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi
vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, jos ei hänen Mattiansa olisi
ollut. "Mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään, aivan
ihan varmaan!"

"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta
vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä
koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"

"Jopahan! ... hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja
polttanut!"

Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi
kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.

Nyt Sanna mustui kasvoilta ja samaa laatua oli puhekin, jota suusta
tulvasi.

Kovin akat riitelivät. Mitä vain sylki hävyttömämpää ja toista
loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle
huudettiin katkerana sappena.

Matti tuli kotiin juuri kun akkain kiukku vielä viimeisiänsä
säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.

Iloisempi tavallistaan oli Matin naama, kun pihalla tuli. Vaan tupaan
astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli, että akat riitelivät.

"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa. Mutta kun
Matti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpainenkin
selvittämään omaa puoltansa riidassa. Niin alkoivat uudestaan riidellä,
sillä kumpainenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti
pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän
aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen hirsillä.

Oli niin uutta, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että akat alkoivat
pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli kylässä
tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että
hänellekin sellainen toimi olisi varsin sovelias. Oli jo ajatellut
sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä
rakennetaan ja ruveta hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli hän jo
kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja
hevoskonin väliä.

Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen
hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kun itse rupesi Matin puuhasta
oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos
heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki mielensä sanoa Tiinalle jotain,
mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan valtaa.

Kun rupesi näyttämään siltä, että akat olivat rauhan tehneet, rupesi
Matti kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes huomiseen vielä olla.

Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän
juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut.

Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten
puhumatta. Ei enää tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta. Ajatteli
vain että ei köyhä saisi koskaan suuttua.

Matti alkoi hyvittellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.

Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi
yösijan ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin
paikkoihin".

       *       *       *       *       *

Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri, ei
kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia
joutilaita tupia, joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.

Matilla oli taas hätä kädessä, semminkin kun Tiina oli kokonaan
taipumaton enää pitennystä myöntämään.

Kun mies oli aikansa juossut, tuli hän suutuksissaan kotiin -- Tiinan
kotiin, vei akkansa pihalle saadakseen siellä kahteen kynteen nuhdella
häntä eilisestä riitelemisestä.

Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä
tarvinnut lisätä. Mutta ei mies sitä ymmärtänyt. Ymmärsi vain, että
akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivasalla ollaan ja käski
Sannan itse mennä hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä
saamaan koko joukon taivasalle.

Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, Matilla
oli nähtävästi asiassa oikeus. Kyllä hän koetti sanoa, että joskus
ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun oikein kiusaantuu.
Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vain.

Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea kuinka vaivaista on, kun ei ihminen
saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä olisi
ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa-aatamia, niin paremmin masentuisi
rikasten armoille... Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan anteeksi
anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa. Köyhillä on pakko aina heti
unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa jälkeenpäin
muistella, jos vähänkin armoa toivoo.

Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt pakko.
Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen
mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.

Kaupat tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi,
hevoskalul 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä
luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.

Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa
hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi melu. Ne, jotka olivat jo
vieneet puita, kirosivat ja noituivat.

"Kun hyväntahtoiset ihmiset sillä tavalla auttoivat, että olisi saanut
mökin päällensä, eikä viitsinyt vähää lisäksi hankkia, kun rupesi
laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"

Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat
kuinka he juuri olivat aikoneet viedä, mutta onneksi eivät ehtineet.
Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa. Muutamat
jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa
viemänsä puut Nurkanperän läjältä.

Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha.

Sitten levisi tieto, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään
karkoittanut. Ja kun ei ollut enää missään sijaa saanut, niin oli
päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja
keräämään, ainakin kesään asti.

"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo, kyllä se on helppo
elinkeino, kulkea vain hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet.
Kun Nurkanperänkin selskaapi levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen
toiseen taloon, niin kyllä vain sillä tavalla kokoon tulee. Katsotaan
vain eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"

Tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten
sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja
uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä
oikein laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että
Mattia vetää ahneus kerjuulle.

Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enää antaisi Nurkanperän
lapsille niin mitään.

"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!..."

Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli
hän matkaa varten. Sai jostain jo ulospalvelleen lautakopsan, josta
korjaamalla tuli vielä kalu.

Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä
niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä,
kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat
ilveälleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua.

Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse
todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vain matkaan pääsee ja kaupan
alkuun, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin ... kuka tietää
minkälaiseksi muuttuukaan.

Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin
auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.

"Nuoria olette vielä", sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja
leipänne ansaita. Niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita
vaivaishoidon niskoilla."

Sanna koetti hämillään selvittää, ettei saa työtä ja he eivät olleet
oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, palovahingon
palkkioksi vain.

"Olisitte vakuuttaneet", sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia
vahingoita korvata". Joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja niin sai
Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3 ohria,
kiitti ja meni.

Niitä ei ehditty matkaan lähdön kiireessä enää jauhattamaan. Matti otti
ne mukaansa iltahämärässä, kun meni kauppamieheltä itsellensä
kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli
myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti
tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, ja
jyvät. "Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee."

Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten
käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat
hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.

Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kun
tavarain hintaa yhteen laskettiin, nousikin se 25 penniä yli Matin
varain. Nyt rupesi Matti pyytämään helpottaa. Mutta kauppiaan ei
kannattanut ... helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli,
että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle
miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin
jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli
itsekseen, että "pussiporvarit" muutenkin nylkevät, niin että saa
monesti niille myydä alle ostohinnan. Vielä näille nyt kenkkäämään
ruveta! Kun sille oppivat, niin varmaankin joka kerta saman tempun
uudistavat.

Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15
penniä takaisinkin.

Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli
etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Eivät hänen velkansa
yleensä suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu
velaksi antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Oli
viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.

Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan
puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta, kaikella tavalla koetelleet,
josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli
tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta
olivat jääneet.

Nyt ne kilvassa juoksivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen
käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo
mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän
tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:

"Tuota ... eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä
seitsemääkymmentäviittä penniä? Olisin tässä tarvinnut", sanoi muuankin
talon isäntä.

"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla ole, velikulta. Odota nyt
siksi kun tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."

"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"

"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."

"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"

"Sainhan minä 6 kappaa yhteensä, mutta..."

"On vain niin ilkeätä", pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi
jäänyt, unohtuukin pian."

"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä maksan kun
jaksan, mutta en minä nyt jaksa."

Katseltiin hetkinen ilmaan, kun ei tuntunut olevan mitään sanomista.
Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan
ruveta ... olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut
vieraitamiehiäkään, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää.
Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikäänkuin narrailemalla.

"Etkö tulisi siitä työhön kahdeksi päiväksi?"

"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä
aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."

"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta
tule toinen kerta hätäsi kanssa!"

Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana vannoen ettei
hän enää anna tuollaisille. Ajatteli, ettei siitä nyt juuri häviö tule.
Tunsi sen johdosta itsensä onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti.
Velkojiansa karkuun hän muuten arveli Matin tositeolla menevänkin,
häntä ja muita.

Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui mielessään
kitupiikiksi. --

Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja röyhkeämmin. Haukkuivat
taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin kertoa
sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:

"Jäi minunkin siltä saatavaa... Kävin vaitelemassakin, mutta parempi
olis ollut, kun olis vienyt."

Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin
useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka
salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan, annettiin uteliaiden
kyselijäin vain arvaella, että lienee ollut joku kymmen.

Tämä asia antoi Matin kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa
mahtailemisen aihetta.

Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa
oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa
halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen,
"pitäiskö minun nyt rahaksi muuttua!" Nauroi päälle ja alkoi morkata
ihmisiä nylkijöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan viitsisi toki
jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa perimään.



V.


Eräänä päivänä oltiin valmiit lähtemään.

Hiirakko seisoi vakavana huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin
laiskasti päätänsä katsomaan, kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä
kummastutti hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti
ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa
kohtaloa ... mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla
reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemänhenkisen perheen ainoa
koti?...

Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista... Se ehkä vain huoli
omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan
aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin
todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa
piti.

"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään
kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin
pidetä ohjaksista kun ajetaan?"

"Mitä sinä, mutta minä... Katsos noin sitä pitää ... noin! Eikö niin,
isä?" Hernmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi
liikahtamaan.

"Noo siinä ... olkaa siivolla!"

Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta. Tuppu ja Liinu
käärittiin reenperään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle
ja itselleenkin tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista
kamaa, jota matkalle katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. perheen
koko omaisuus.

Hemmua ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta
he anastivat oikeuden istua kaidepuilla, saadakseen katsella maailmaa
ja nauttia hevosella ajamisen riennista. Matti vihdoin itse istui
poikittain reenpohjaan ja hiirakko sai lähteä.

Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihanpoikitse.

"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi
tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.

"Jo", vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen,
hän huusi:

"Hyvästi nyt, Anna!"

"Hyvästi, hyvästi!"

Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle ... oli
mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen kun
ei ollut paloyönä huoneeseensa laskenut.

Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi
muuttuivat kumpainenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkkaneet
toisilleen.

"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi", huokasi
vihdoin Heistrokin Liisa.

"Niin on, niin on, kova on tässä maailmassa köyhän kohtalo", liitti
toinen.

"Kova se on, jumala paratkoon, noidenkin."

"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että on oma
syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään aina oma syy...
Kun olis raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei
olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei
kortteeria, niin kovaa se on, kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."

"Niin, hyvä ihminen, sanos muuta. Sinä iltana kun se palo tapahtui..."
Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.

"Hyi kun on kylmäkin", keskeytti Anna. Menivät tupaan, lämpimälle
takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.

Mutta koditon joukko ajoi pois, ohitse entisten kodin raunioitten,
missä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.

Itketti Sannaa. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja miettiväinen
hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät. Vilkasta keskustelua
he väliinsä pitivät. Se tuotti heille iloa, mikä vanhemmille syvää
murhetta. Lapset tuskin olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan
kotiin. Tuppu ja Liinukin tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin
olisivat itsensä onnelliseksi tunteneet, jos olisivat saaneet olla
siinä, missä Hemmu ja Aukusti. Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa
valittivat ahdistavan ja puhuivat äidillekin siitä. Äiti ei ottanut
huomatakseen. Hän oli omiin ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut
muistelemaan entisiä nuoruuden aikoja, jolloin piikana palveli missä
milloinkin ja ainoana suruna oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat
ja haukkuivat. Muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän
kiukusta ja itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä. Eivät ne syyt
ainakaan tällä kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet ... muisti
miten oli silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että
kun sen saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Nuo ajat nyt
muistuivat niin onnellisilta.

Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä,
mutta vähitellen rupesi tykkäämään ... ja siitä koitui avioliitto.
Ruunuhäätkin pidettiin.

Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä
läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan
puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja
toivoi häittensä verrattomassa humussa. Väkeä oli ollut niin paljon ...
rikkaitakin ... ja kaikki olivat niin hyvin viihtyneet. Hän ja Matti
olivat isäntänä ja emäntänä olleet... Kaikkeen oli heiltä määräystä
odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.

Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin
tupa.

Siitä oli ainoastaan 10 vuotta.

Nyt on jo näin ... edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä
vuosia.

"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakotti
ääneen huokaamaan. Matti kyllä kuuli, mutta ei se hänen huomiotansa
herättänyt. Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä surullisilla aloilla ja
vaimon huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta nousevalta.

Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.

"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.

"Ei mitään." Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.

Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat että äidin nyt on
kovin paha olla.

       *       *       *       *       *

Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin mihin vain tulivat. Kun kylmä
säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä
ikävän luonteen. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon
pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kapistivat, Liinu ja Tuppu
perässä, sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennenkuin äiti ehtikään,
olivat lapset jo takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen
kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.

Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti
päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat sulattelemaan
itseänsä teuhaamisella.

Ihmiset aina katselivat äänettöminä ja vakavina tulokasten käytöstä. Ei
vakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista
yleisemmin kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset
repaleiset kerjäläiset.

Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen muistutus
äännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan, eikä
siihen paljoa aikaa tarvittukaan.

"Anna olla rauhassa, poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat
tähän pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat
vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän
kärsimättömyydestä, kuin kalun vahingoittumisen pelosta. Jospa hitaasti
laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, silmät jo samassa kiintyivät
johonkuhun toiseen esineeseen ja kädet unohtuivat sitä käpälöimään...

Mutta sitä vain eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet siten
huvitella. Asianmukaisempaa oli nähdä heidän myrryisinä ja sorrettuina
paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista
asioista muistuttaa siisteihin vaatteisiin puettuja lapsia, kuin mistä
näitä muistutettiin. Mutta ... syntihän olisi ollut antaa kerjäläisen
suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!

"Eivätpä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!" Uudistettu
muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä lausuttu. Silloin
äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:

"Panetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin
tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon kiertää, että..."

Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.

"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi
vielä tuvan palosta y.m.

Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi
kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.

Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä rääsypankkojansa penkoamaan.
Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.

Matin kauppapuuhat kävivät semminkin ensi alussa hyvin huonosti, niin
että pelotti jo konkurssi. Mutta vähitellen siihen harjautui, kunnes
pakko ja toimessaolo opetti uusia keinoja.

Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavarat olivat
loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle, joka suuremmassa määrässä
tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi
vähensi sekin säästöä kun yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä
hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.

"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen", tapasi Matti sanoa, kun Sanna
rahaa pyysi maitotilkan ostoon.

"Hyvä ihminen", vastusteli Sanna, "miten nuo toimeen tulevat kuivalla
leivällä ja silakoilla... Joskus edes tarvitsevat maitotilkan,
lapsiraukat ... ei niillä muutenkaan ole herkulliset olot..." Sanna
heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.

Pojat olivat oppineet hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen -- useinkin jo
ennen jyrsitty -- ja siihen kellastunut silakka päälle, oli tavallisin
annos mitä saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin
tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että
kerjäläinen jotain muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui,
niin leipäpalasta antaessaan käski mennä toiseen paikkaan piimää
pyytämään...

Mutta ei silti nälkää tarvinnut nähdä. Äidillä, kun hän pienempäin
kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat
tuoreempia ruokia, niinkuin perunain- ja puuronjätteitä. Pojat kun sen
huomasivat, pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset
eivät silloin antaneetkaan. Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon
vatsoja täyttää! Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen
juoksentelemaan, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.

Matti oli aina, niin kauan kun kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri
joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan, pyyteli vain paikottain
palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.

Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita,
joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski pojat toisaalle.
Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon
kulkea. Siispä, kun parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa,
kunnes kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia
paikkoja löytää. Monesti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä
pojat jo olivat käyneet. Niissä toisinaan emännät alkoivat haukkua.
Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun
tahtovat oikein talot kuiviin syödä ... eivät yhtään häpeä mokomat, kun
kulkevat moneen kertaan, sama joukko...

Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain
täällä käyneen ja ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle vaatinut.
Kun hän masennettuna kääntyi pois, niin jotkut emännät ovensuuhun
leivänpalasen veivät, motkottaen:

"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla. Jos ei niille anna,
niin sitten pitkin maailmaa mölöttävät, että siellä ja siellä oltiin
niin kovia. Tuos on, ota!"

Paha oli ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta
olisi myrsky noussut kerjäläisten ylpeydestä. Sen oli hän kohta, tämän
matkan alussa, karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa
vastaan, niin pääsee vähemmällä haukkumisella. Mutta karvaalta maistui
sellainen leipä, jo nälän vei sen paljas näkeminenkin. Katkerat
kyyneleet vuosivat, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen
portailta alas, Tupun ja Liinun hameen helmasta kiinni pitäessä, ja
Miinaa kantaen toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä
mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään
pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armeliaita ihmisiä asui.
Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä. Eivät
sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa
täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti
taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassaolijain
katseita.

Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armeliaita ihmisiä
löysi, jotka esim. istumaan käskivät, niin siihen jäi lepäämään. Ja kun
ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo
mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon naapurin
emäntä... Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat
toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa
pitämään. --

"Ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat.

"Eihän sitä saanut", koetettiin vakuuttaa.

"Eipä tainnut olla haluakaan", jatkettiin toiselta puolen.

"Hyvät ihmiset! Luuletteko että sitä vain noin huvikseen näin
kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivähänkin kulkea meidän teitä,
niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Puhuessa alkoi ääni
värähdellä, kumpi sitä vain sanomaan sattui, Matti tahi Sanna, ja
kyselijän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään.

Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin
oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset
olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään
kerjäläisten kestikievari ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä
toisissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein
joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin
muillakaan.

Tällä tavalla meni monesti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin
myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yönselkään
jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän heltyi.

Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Se piti vireillä jonkunlaista
riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein
pettivätkin, niin eleli toivo.

Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaaseen
taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.

Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.

"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän huudahti, lapsia tarkoittaen.

Sanna huomasi että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.

"Monta niitä on. Ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea, niin
se on niin katkeraa, että..."

Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja
vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja
piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi.
Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei
siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten
räytyneet.

Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin
rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan
hyörinään takan ympärillä.

"Mistä te olette?" kysyi emäntä.

Sanna mainitsi kotipaikkansa.

Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.

"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltaneet lähteä näin
kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jääneet?" jatkoi emäntä
Sannalle.

"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä,
niin täytyi lähteä."

"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuo lapset?"

"Terveinä ne ovat, jokseenkin."

"Tuo pieninkin?"

"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä
sairastaisivat, on muutenkin niiden kanssa tekemistä."

"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet,
nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin, kahden vuoden vanhana."

Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakottivat itkemään, samalla kun
hän tunsi sydämessään kateutta köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli
noin viljalta.

"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna, "että rikkailta, jotka kyllä halusta
antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niiltä
ne kuolevat. Köyhillä elävät, eivät kuole vaikka annetaisiinkin. Ei
Jumala huoli antipaloista."

"Ja niin kun minä olen koettanut hoitaa ... niinkuin silmäterääni ...
ja kuolevat ne vain", itki emäntä.

"Ei siihen hoito auta", vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niinkuin
meidänkin mukulat, hoidon hyvyydestä eläisivät, kun pyryssä ja
pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää. Ei, kyllä se niin on, kuinka
se sallitaan!"

"Niinhän sen täytyy olla. Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuo
lapset saavat lämmitellä", käski emäntä toista palvelijaa.

Sannan sydämessä alkoi liikkua.

Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä
valkea oli ensimäinen, joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty
lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä
ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa
mökissä, niin tuntui selittämättömältä tämän emännän hyväntahtoisuus.
Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ulkokultailemetta. Useammiten oli
hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkausi,
niin sanottiin aivan orjailematta:

"Älkäähän nyt koko takkaa vallatko!"

Siihenkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei enää kaikin ajoin
loukkautunutkaan. Pojat tuskin ollenkaan pahoittelivat. He olivat
tottuneet kohtaamaan ihmisiä yleensä yrmyisinä ja vastaamaan siihen
härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin hiukan toisellaisen
vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen vaatia itselleen
edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia kun syyttömästi
kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä suhteessa eivät
tunteet lamautuneet ... ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?

Mikä merkillinen tunne saattoi tämän emännän näin sääliväisesti
kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi
elämäntoivoa säilyttää? Jumalan sallimaksi hän sitä kuvitteli.

Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä
elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät
että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa, kun hätä on suurin.

Sanna tunsi hataran uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi.
Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennenkuin itsensä lämmittelisi hyvin
ja heitti hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut
tapahtunut pitkään aikaan.

Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin
vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämärämmässä muodossa. Kumpaisenkin
ajatukset pakkausivat sanoiksi tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille
tuomaan.

Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli
saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki
hyvää hänellekin. Jonkunlainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan
ruokaa _pöydälle_ ja käskemään joukon syömään.

Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat sen
kautta vähenisivät talosta. Jos sellainen ajatus olisikin mieleen
johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.

Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat
he olla talossa, vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei
tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaatteita sai vain rauhassa
korjailla sillä aikaa kun Matti ja pojat kiersivät.

Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät, toivottivat he Jumalan
siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja
kyynelet herahtivat äidin silmiin.

Hiirakko sai vain hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kaunis ja
kiire ei painanut. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin
ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustusvoimaa,
että milloin vain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti
kintereillä seurasi vastakohta. Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas
samalla mitalla tuon myötäkäymisen jälkeen, jota tuossa siunatussa
talossa kohdattiin, niin ... ajatteli Sanna ja taikamainen pelko sai
hänet valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen, jota äskeisiä kohtauksia
muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.

Matti istui vakavana, kaiteella ja katseli ympäristöä. Pitkän vaitiolon
perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:

"Ei ruvennut tämä lumppujen keräyskään kannattamaan, ettei ...
ettei ... olisi tarvinnut kerjätä."

Sanna äännähti jotain ilmoittaaksensa, että hän oli kuullut puheen.

Vähän ajan kuluttua Matti taas jatkoi:

"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa,
että saisi perheensä elätetyksi, kun parhaassa iässään pitää
kerjuulla..." Jonkunlainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä,
samassa kun lujasti sivalsi raipalla hiirakkoa, joka kuitenkaan ei
paljoa aristellut. Matti rupesi ajattelemaan, että kun tällainen
kovaonninen kerjäläinen jaksaisi olla vastoinkäymisestään yhtä
välinpitämätön kuin kulunut hevoskoni, niin sitten se elämä menisi
jotenkin.

Mies alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä
ihmisten pahuutta moittia, -- ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.



IV.


Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä
rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla
markalla nuijatorille, sillä sen voimat eivät enää riittäneet
hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi asunnoksi erään talon ränstyneen
pihatuvan.

Elämäntoivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön.
Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä
varoilla. Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kun
Matti sai ensi kerran palkkansa.

"Loppui se kitu meiltäkin", sanoi hän laskiessa rahojaan, joita oli 42
markkaa. Semmoista rahasummaa ei hänellä ollut kädessä ollut häittensä
jälkeen.

"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaateita lapsillekin, kun on millä
ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa", tuumaili
Sanna.

"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle
laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä
saanut uuden nutun.

"Ja saanko minä äiti karttuunihameen?" tutkaili hyväillen Liinu.

"Saatte, jos isä antaa rahaa", sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla
oli yleinen riemu.

Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.
Kahvia vehnäsen kanssa juotiin, keitettiin puuroa riisiryyneistä ja
syötiin.

Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu kuin viime
talvisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.

"Kun nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies,
joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan", sanoi Matti, kun ryynipuuroa
poskeensa pisteli. Sanna otti puheeseen kiini, ruvettiin tekemään
laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on
joulunaikana jonkunlainen mökin hinta säästössä.

Matti päätteli että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan
perheellensä, kun ikään vain niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse
pysyvänsä rautatien työssä niin kauan kun sitä vain riittää.

Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon
tuonnempana kokolailla ... mutta nyt ei vielä kovin paljoa. Täytyyhän
saada hetkisen elää vähän vapaammin, kun oli niin kauan saatu kärsiä
puutetta.

Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin, kun puhuttiin näistä
asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä
rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut
kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Hän oli tuntevinaan
mielessään rauhoittavaa lepoa siitä että Jumala oli antanut anteeksi.

Toisinaan, kun mieli oli kiitollisena ja sen johdosta viime talviset
ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus
ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta sellaista kurjuutta
näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin
epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen
tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkunlaisena
savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.

"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän ajatteli ja toisinaan
tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin isommiksi aina,
että rupeavat kelpaamaan ihmisille ja sittenhän sitä menotkin
vähenevät."

Toivo päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan
rauhoitti. Se oli varmaan tiedossa joskus tulevaisuudessa tapahtuvana.
Kun vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi, niin se vaivutti
jonkunlaisen rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.

Kun kesä kului pitemmälle, ikävyyden kohtaukset harvenivat. Säästöjä
tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina jokseenkin
tarkoin loppuun siksi kunnes uutta rahaa saatiin. Mutta se ei
erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko
vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä
olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet
kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä nyt kun siihen oli
tilaisuutta.



VII.


Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa asemalle. Työmiehet,
jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä
ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa
työmiesten pois menoa varten, ainoastaan vauhtia hiukan hiljentää.

Juna jarrutti aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään
kuin ori, jolla on vimmattu halu eteenpäin.

Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi
miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaununreunalle alas
hyppäämistä varten.

"Piii pii piii..." kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan
paikkaa.

"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat
toisille, jotka vielä kuhnailivat.

"Pii..." vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.

Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien
ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin
kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisauttamaan, että siitä
jäseniänsä loukkaamatta voisi alas astua.

"Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?"

Huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli niin hätäinen, että se sai kaikki
miehet sinne päin juoksemaan.

"Mitä siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä.

"Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle."

Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti sanoma kuten sähkö, yhteen ääneen
rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokoontuivat tiheään ryhmään
Matin ympärille.

"Kuollut!... Kuollutko on?"

Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polvenalta
niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiinni pitivät. Kasvot
olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.

Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä
pidättäen katselivat hirveätä näkyä.

"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja
rupesi hiljaa Mattia liikuttamaan.

"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat. "Meidän täytyy kiiruhtaa viemään
häntä tuohon likimäiseen taloon", sanoi vihdoin joku. Puuhaan
ryhdyttiin, hankittiin jonkunlainen lava, jonka päälle Matti
varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.

Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai
nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin
vuoteensyrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja
oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.

"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä.

"Ei se vielä... Minä täällä vain." Se oli outo, vieras miehen ääni, ja
Sanna nousi ylös.

"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"

Mickelson rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä
sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän
peremmäksi, katselemaan ikkunasta.

"Tuota ... kyllä hän tulee heti."

Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän
saanut oikein selvää mitä hänen piti siitä ajatteleman.

"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?"

Mickelson istui penkille, kynsäsi korvantaustaa ja näytti kokonaan
neuvottomalta.

"Tuota ... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta
ehkäpä se siitä paranee."

Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.

Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.

"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?"

Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi
vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain
kuitenkin täytyi sanoa.

"Älkää nyt kovin surko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."

"Eihän vain ole kuollut? Kuollutko hän on?"

"Eei, mitäs te nyt niin, ei hän kuollut ole, mutta ... kyllähän Jumala
teistä huolen pitää."

Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan vaimo joutui. Hän
harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,
niin että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.
Siitä johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,
vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.
Nyt tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,
kun kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyllähän Jumala teistä huolen
pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisesti
itsessään, että se oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi
lohduttaa epätoivoista vaimoa.

"Mutta missä Matti on, Mickelsoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! Hän
on kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!..."

"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on
siellä talossa rautatieaseman lähellä."

"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää..."

Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne
jo saapuivat tupaan, Aukusti eellimäisenä.

"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin alle!"

"Voo-o-i!"

Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä
äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana eteenpäin kyyryyn ja kädet
rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi
ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei
tahdolla ollut mitään valtaa. Äärettömän tuskan pusertamina ne
tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään
ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja
hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista
väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi
itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään
lohdutusta tuollaiseen tuskaan.

"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin..."

Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.

"Voi lapseni, raukkani! Herra!..."

Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia
ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.

"Pysykää kotona te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että
tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni
ohjaamaan. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden
juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää
mitenkään olisi voinut näkyä.

"Pysykää lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee", varoitti Mickelson
lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.

Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja
surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.

Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuspaikalta
vietiin, saatiin hänet tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle
työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin,
että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi
sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat
hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsy lasten tähden
niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.

Odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle
jäähyväisiä, -- kenties viimeisen kerran. --

Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikuttaa
eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä
valitus sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.

Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna
Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon
turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä aiheutti.

Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se
seisahtui. Matti kuuli ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna
alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vain muodostui ... sanoja ei
siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä
kuulemaan mitä hän sanoisi.

"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa..."

Sannan hytkytys kasvoi.

"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi".

"Sen vuode täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli junanjohtaja sanomaan.

Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot värähtelivät ja
sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.

Miehiä tarttui vuoteeseen ja nostivat sen vaunuun.

"Älkää nyt kovin surko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys
oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson
Sannalle, vaunuun mennessään.

Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.

"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin
ei hänestä muuta tule kuin kotikuntansa ruotivaivainen."

Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki
parahdellen.

"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku.
Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi
itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kun häntä
huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat
myötätuntoisuuttaan pitemmällekin, joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun
äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä
puhuivat he Sannalle osanotolla ja lohduttaen.

Sanna tunsi tämän johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläiselämä ja
sen tuskallisimmat varjopuolet tunkeutuivat mieleen vastustamattomalla
voimalla.



VIII.


Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi, kun
toivo ja pelko sydämessä taistelivat.

"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:
"Mitä teillä nyt olisi sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti
Sannaa, nojasi toista kyynärpäätään pöydänreunaan ja hiveli käsiään.

Sanna notkisti polviaan, kun insinörille puhumaan rupesi.

"Se minun mieheni ... kun sen niin huonosti kävi."

"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli
ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle
puhua?"

Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että
hän osasi ruveta selvittämään.

"Niin ... minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat,
että valtio antaa aina palkintoa, kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu.
Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä että saako sitä.
Me olemme niin kovin köyhässä tilassa, kun on viisi lasta, eikä
kotoakaan..."

"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään
korvausta, koska se ei tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä
tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli
vain rautatieonnettomuus."

"Eikö siitä annettaisi edes vähän?"

"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä, jos joku huolettomuudessaan
itsensä junan-alle heittää."

"Mutta ei Matti huolettomuudessaan... Toiset miehet sanoivat, että jos
juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä,
niin ei Matti olisi joutunut junan alle."

"Kuulkaapa, se on koneenkuljettajan syy. Ja entäpä, jos eivät miehet
vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä
pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."

"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttamaan, mutta..."

"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään
sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne
paranemaan?"

"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin
on poikki."

Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen
polven päällä.

"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin,
valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"

"Eihän minulla muuta..."

Hyvästellen lähti hän pois, toiveiden turhiin rauettua.

Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat kankeassa tilassa. Kyllä
ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen
korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut sitä
oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut
insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei oltu tehty
sopimusta junankuljettajain kanssa sen seisauttamisesta.

Niin, siinäpä se. Onnettomuudella on aina syynsä! --

Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai
toisinaan tietoja Matistakin, mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos
paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna
ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan:
"Kuolema taitaisi parempi olla."

Päivät pääksytysten hän itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat
käydä verisiksi ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän
tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa,
jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta
tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun havahtui, tuntui se raskaasta
unesta heräämiseltä, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa
itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia
oikeastaan mieltä painoi ... lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei
ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.

"Herra armahda! ... kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen ...
ihmisten kirottavaksi!..." Se hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Ei
ollut edes yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut
lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta koko
perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ja kohtaloansa valittaa.
Mutta tämä tieto kukkuroitsi hänen mittansa ylitsevuotavaksi. Jos
olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua... Mutta ihmiset eivät
tässä enää voi lohduttaa... Ne vain hämmästyneinä rupeavat kurjuutta
voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niinkuin niiden tapa on,
kun köyhille lapsia tulee.

Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vain
katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi
ollut paratiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu
kerran käydä, tullakseen takaisin helvettiin piinattavaksi.

Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana
toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi
muiden ihmisten armoleipään turvautua.

Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.

Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Muisti kotipuolen väkeä, muisti
miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kun palo tapahtui. Kyllä
muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu,
kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän
uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan
turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut
oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt.

Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan niihin,
tarttui vetoaisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja
Liinu juoksivat edellä ja perässä, väliin auttoivat äitiä vetämisessä.
Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku vaikea ja vankkurien veto
hankalaa.

Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa
ohjasi.

"No kuinkas nyt", puhutteli emäntä painolla, "kun niin kovat kohtalot
ovat kautta käyneet?"

Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan
rupesi, virkkoi:

"Tässähän sitä ... täytyy mennä."

"Jopahan... Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee
muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.

"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä", sanoi Sanna.

"On se. Mutta ei suinkaan Matti kuollut ole vielä?"

"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."

"Sen toki tietääkin."

"Reidestä on jalka sahattu poikki."

"Hyvä Isä sentään!"

Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään
tapausta.

"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan
päästä puhelemaan ja pisti sokeripalasen tälle käteen.

"Taati", käski äiti.

Miina nosti kättänsä.

"Hyvä lapsi Miina onkin."

Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.

"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä
paiskata?" Emäntä kohotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin
kehoitettua meni ja läiskäytti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi
ja haki hänellekin sokerimurusen.

"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä vakavan
näköisenä.

Sannan sydäntä viilsi kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus,
että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi.
Kyyneliä vain pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas
karvaan palan.

"Minnekä te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.

"Ei tiedä ... saaneeko missään."

"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan
jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."

Se lohdutti Sannaa.



IX.


Nurkanperäisten kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon, että
kutsuivat kokoon muitakin päivittelemään mitä olisi heidän hyväksensä
tehtävä. Useat lausuivat kokouksessa tylyjä sanoja ja arvelivat, että
asia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon autettava, eikä yksityisen
kyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen, että ostettiin eräs
hylkymökki, kun eivät missään saaneet vakinaista kortteeria.
Elatuksesta saisi Sanna itse huolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon,
jos ei muuten toimeen tulisi.

Niin sai Sanna lapsinensa päänsuojaa, leivästä koettaisi itse pitää
huolta.

Hänellä oli vielä vähän rahoja, kun rautatieltä tuli ja niillä rupesi
hän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät pääksytysten
olla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli kaupoillaan.
Vanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin pitäjiin.
Matista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.

Kevättalvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi
eläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti turvautua vaivaisapuun.

Pekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnasss ja Sanna kuului hänen
piiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.

Kovalta tuntui. Sydän pani vastaan, mutta puute pakotti ja voitti.
Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi koettaa edes leipää hankkia
lapsille ... vettä he kyllä itse saisivat särpimeksensä.

Vielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi... Ei hän ollut talossa käynyt
pitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin viimeisessä
hädässä.

"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei
hän ainakaan liiaksi köyhiä armahda", ajatteli Sanna. Mutta hän
rohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella
kymmenellä oleva palvelustyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului
kovaäänistä miesten puhetta.

"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon
listalleni 10 markkaa", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.

"Hä hä hä hää!" nauroi Pekkolainen, "oikeinko siihen sitte pitää panna
sen mukaan mitä kukin voi? hä hää..."

Kuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen
itserakkautta.

"Kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?"

"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden
käsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin
tarkoituksiin."

"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon
viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia
sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori
Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen... No mitä nyt?" Kysymys koski
tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi
muristen, kun oli tultu häiritsemään, meni Pekkolainen tupaan.

"Mitä sillä Sannalla nyt?" hän kysyi seisahtuen keskilattialle itseänsä
keikistellen ja suu ivahymyssä.

Sanna arveli että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana oloaan,
ja huokasi.

"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin
puolustaisi vähän vaivaisapua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen
vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa
alta katseli.

"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan
ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puolilattiaan:

"Tuota ... se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä,
josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni
perä-ikkunasta katselemaan.

"Koska J----lan tähden?"

Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta katsellen:

"Niitä elätettäviä karttuu vaivaishoidon niskoille niin, että lopuksi
ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa vaivaismakasiinille
laiskain elättämistä varten."

Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyynelet alkoivat ripistä
poskille.

"Rupeaako se Masa paranemaan?"

"Niinpä se kuuluu."

"Sekin", jatkoi Pekkolainen, "kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä,
laiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan ja rautatielle isoja
palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjään sitä sitten on raja kun ruodin
paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti elitte
ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa jotain on
kasautunutkin?"

Isännän suu oli hymyssä kun hän kääntyi Sannaan. Sanna katsahti
Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että hän oli
juovuksissa.

Pekkolainen astui likemmäksi.

"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää", sanoi hän ikään kuin
jonkunlaisella harrastuksella. "Valtion työssä Masa teloittui, niin
valtio elättäköönkin!"

"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vain
kaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy."

"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos
joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuulepas, tuota, Sanna, kyllä
sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää
kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi paheksuakaan."

"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä
kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta
enää pyytääkään!" purkausi Sanna suunniltaan raivossa.

"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoitokuntaan, niin ei sillä muuta
tarkoiteta kuin sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikasten
vaivana olemasta! Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä, kun se köyhiä
loi rikasten rasitukseksi, kun ei se luonut vain rikkaita ja sellaisia
kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään..."

"Älä motkota, sen vietävä!" Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli
mennäksensä Sannan kimppuun.

Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:

"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä
minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään
muu kiellä minulta apua!... Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin
vaalis, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen
pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vain
rommia isävainajas rahoilla ja särvi kaapin oven takana, kyllä kestää!"

Sanna meni kaiken jaksonsa mukaan ja purki sydäntänsä.



X.


Eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli
synnyttänyt kaksi tyttöä. Tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan.
Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat juustoa,
leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät
katsomaan.

Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset
käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu
itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan
kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä
akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista antaa.

"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät, kun katselivat
lapsia.

Sanna alkoi voimistua, kun sai ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin
voimistumisen kanssa yhden rinnan.

"Olis noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.

"Olishan niitä ... mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka
monta niitä kullekin --"

"Kun Jumala korjaisi pois!"

Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä samaa toivoi, mutta
ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vain
sydämessään Jumalaa rukoili lapsia luoksensa korjaamaan, pois
kurjuudesta.

Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä
rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin
tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.

Kamalan kolkkoa oli elämä, synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä
koettivat huoltaa pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät
karkeat kerjupalat virvoittaneet.

Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.

"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko
minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"

Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla
ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.

Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn
laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi
hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset
ja vaivat hänet itsensä pian sortavat.

Ja jos elämään jäävät lapset!?

Se ajatus painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi
vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten
hän itse kylmänä ruumiina makaa jonain päivänä tuossa vuoteella ja
lapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enää kuule ...
henkisilmillään vain saa katsella, miten ne ensin joku korjaa
huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnantuvalle huutokauppaan. Ja
miten ihmiset siellä sanovat että ei sekään pari muuta kyennyt kuin
lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka
vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille, Korvisen ja
Karttulan haltijat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule,
mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet
kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille
sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä
elättää.

... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä
tukalammaksi, kun en pääse lapsilta edes kerjuulle.

"Hyvä Jumala riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi
nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia katsellen.
Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi
istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että täytyi
kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilvoittaa.

Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen
valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen
asemasta.

Se oli Matti. Tuli kainalosauvoihin nojaten kuihtuneena ja vaaleana
sisään. Ainoastaan lyhyt tynkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.

Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä
sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten
astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui tuijottaen kaksoisiin.

"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta kättelemään.
Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys
ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan
hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteenlaidalle lapsia yhä
katsellen.

"Niin, siinä ne ovat", sanoi Sanna.

"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin
ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."

"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti.

"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja
Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja
Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."

       *       *       *       *       *

"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa
kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Kaksi
päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja
laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia, haudattiin
samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin
Nurkanperänkin lasten. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat
kuolemata vastaan, kun se ankaralla kädellään oli pois pyyhkäissyt
heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäiset eivät kuolemata nuhdelleet,
vaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä siitä että
kuolema oli pelastanut lapset.

Erittäinkin äiti itki, kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta
kurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... "iäiseen iloon Jumalan
luokse".

Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpanijais-ateriansa
ihmisten antipaloista.

Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodinpaikka
olis avoinna ja jos Matti haluaisi, niin hänet pantaisiin siihen.

Kova oli Matilla taistelu itsensä kanssa, ennenkuin saattoi isännälle
mitään vastata.

"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta
osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.

"Niin ... kyllähän minä tulen jos vain otetaan. Mikäpä tässä muukaan."

"Minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten
eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.

"Kyllähän se niin on."

Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli
vastahakoinen. Hän oli luullut ilosanomaa vievänsä!

"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät,
ettei se jo ollut rapissut.

Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan
taistelun.

"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten
kun oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti sitä sanoessaan
verrattain tyytyväiseltä.

"Niinpä taitaa olla", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki
Matin alistuvan kohtaloonsa. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi
vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.

"Mutta sinä ja nuo?..." virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja
katsahti lapsiin, Liinuun, joka hiljaisena ja surkastuneena istui
ristissäkäsin takkakivellä, ja katseli Tuppua sekä Miinaa, jotka
lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.

"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kuin Jumalaan turvata,
joka luonutkin on, niin tottahan huolen pitää ja antaa voimia kitua
kestämään siksi kun..."

"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristinalaisen elämän", päätti
Matti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salliman oikkuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.