Title: Suomalaisen teatterin historia I - Teatterin esihistoria ja perustaminen
Author: Aspelin-Haapkylä, Eliel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisen teatterin historia I - Teatterin esihistoria ja perustaminen" ***


SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA I

Teatterin esihistoria ja perustaminen


Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 115 Osa.



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1906.



SISÄLLYS:

      Tekijältä.
   I. Ennen vuotta 1869.
  II. Kirjalliset edellytykset.
 III. Emilie ja Kaarlo Bergbom.
  IV. "Lea" ja Suomalainen seura.
   V. Kaarlo Bergbom ulkomailla vuonna 1871.
  VI. Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.



Tekijältä.


Kun Kaarlo ja Emilie Bergbom keväällä 1905 erosivat Kansallisteatterin
johdosta, ilmoitettiin jäähyväisjuhlassa, että näyttelijäin ja
teatterin ystäväin kesken oli koottu 2000 markkaa Suomalaisen Teatterin
-- kunniavieraiden elämäntyön -- historian aikaansaamista varten.
Sittemmin annettiin nämä rahat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle
pyynnöllä, että Seura ottaisi asian ajettavakseen. Täysin oivaltaen
yrityksen kansallisen merkityksen Seura suostuikin siihen ja ryhtyi
viipymättä keräämään aineksia teokseen. Ennen pitkää oli niitä
kokoontunut niin runsaasti, että tehtävän suoritus alkoi näyttää
mahdolliselta, ja silloin Seura uskoi sen allekirjoittaneelle.

Näiden toimien tuloksena tarjotaan täten yleisölle ensimäinen osa
Suomalaisen Teatterin historiaa, jossa on esitetty teatterin
esihistoria ja perustaminen. Luonnollista on, että lukija samalla
toivoo saavansa tietää minkalaatuiseksi ja -laajuiseksi teos
kokonaisuudessaan on suunniteltu. Siitä on kumminkin tätä nykyä
mahdoton antaa täsmällisempiä tietoja kuin seuraavat. Teatterin
historia v:sta 1872 v:een 1905 jakautuu kerrottavien harrastusten ja
vaiheiden laatuun nähden kahteen jaksoon, joista toinen käsittää
teatterin alkuajan ja Suomalaisen oopperan toimen s.o. tapahtumat
1870-luvun loppuun ja toinen 1880- ja 1890-luvut ja uuden vuosisadan
ensi vuodet. Tämän mukaan on toisen ja kolmannen osan sisällys
ikäänkuin itsestään määrätty. Vaikeampi on jotakin varmaa sanoa näiden
osien laajuudesta. Kumminkin on tekijä arvioinut, että jos toinen osa
ei tule niin laajaksi kuin ensimäinen, niin paisunee sitä vastoin
kolmas osa kahta vertaa suuremmaksi. On kyllä eri syistä luonnollista,
että esitys on supistettava mitä lähemmäs omaa aikaa tullaan, mutta
kolmannessa osassa on niin pitkä aika kuvattavana, että se lyhyestikin
kerrottuna vaatii paljo tilaa.

Varsinaista historiaa seurannee vihdoin neljäntenä ja viimeisenä osana
järjestelmällinen selonteko ohjelmistosta, luettelo näyttelijöistä
lyhyine elämakerrallisine tietoineen ynnä koko teoksen aineisto, joka
tekee sen käyttämisen mukavaksi. Näin suunniteltuna kasvaa teos ehkä
laajemmaksi kuin moni on ajatellut, mutta toiselta puolen on
huomattava, että teatterin toimi esiytyäkseen oikeassa valossaan vaatii
jotenkin seikkaperäistä kertomusta. Ainoastaan siten on tuleva
selville, minkä tärkeän "lehden" Suomalainen teatteri muodostaa maamme
sivistyshistoriansa. Kuinka pian nämä jälkimäiset osat valmistuvat,
jääköön tarkemmin määräämättä. Tekijä on kyllä koettava mahdollisuuden
mukaan jouduttaa työtä, mutta jos varsinkin kolmas osa tulisi kauemmin
viipymään, niin ei vahinko liene kovin suuri, koska teoksen edellisiä
osia voi varsin hyvin lukea ilman että jatko on kohta käsillä.

Tekijä katsoo mieluiseksi velvollisuudekseen jo tässä Seuran ja omasta
puolestaan kiitollisuudella mainita ne arvoisat henkilöt, jotka
kirjeiden ynnä muiden asiakirjojen lähettämisellä hyväntahtoisesti ovat
edistäneet tätä kirjallista hanketta:

rouva _Augusta af Heurlinin_ kautta on saatu Kaarlo ja Emilie Bergbomin
jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;

lehtori _A. Almberg_ ja maisteri _E. Nervander_, jotka kumpikin
aikoinaan ovat keränneet aineksia Suomalaisen teatterin historiaa
varten, ovat antaneet kokoelmansa tarkoitukseen käytettäväksi, jota
paitse jälkimäinen on lähettänyt paljon kirjeitä sekä yksityisiä
muistoonpanoja ja tietoja;

rouva _E. Wahlströmin_ kautta on saatu asessori F. Wahlström vainajan
teatteria koskevat jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;

ja vihdoin on protokollasihteeri _Sanfrid Aejmelaeus_ antanut joukon
hänen hallussaan olleita ainetta koskevia asiapapereita;

Edelleen ovat rouvat _Hedvig Charlotte Winterhjelm, Ida
Basilier-Magelsen ja Emmy Florell, neiti Betty Elfving,
valtionarkeoloogi J.B. Aspelin, valtioneuvos M.A. Bergh,
teatterinjohtaja Jalmari Finne ja kauppias W. Parmanen_ Kristiinan
kaupungista lähettäneet kirjekokoelmia taikka yksityisiä kirjeitä.

Täydellisyyden vuoksi mainittakoon lopuksi, että näin kerääntyneiden
ainesten ohella lähteinä on käytetty ja käytetään sanomakirjallisuutta,
teatterin arkistoa ja kirjastoa sekä myöskin tekijän omia
muistoonpanoja ja kirjekokoelmia.

Koska epäilemättä vielä monen yksityisen säilyssä on kirjeitä ynnä
muita teatterin toimintaa ja sen palveluksessa olleiden taiteilijain
elämää valaisevia muistoonpanoja, pyydetään nöyrimmästi, että kukin
puolestaan antaisi vähäpätöisiltäkin näyttävät ainekset tekijän
käytettäväksi. Muistettakoon, että suurikin kokonaisuus syntyy pelkistä
pikku tiedoista.

Rauhalahdella, elokuussa 1906.

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.



I.

Ennen vuotta 1869.


Jos kerrottavana olisi näytelmätaiteen historia Suomessa täydessä
laajuudessaan, olisi pitkä taival edessämme. Silloin olisi ehkä
aloittaminen kansanrunoudestamme, jolta, niinkuin hää- ja
karhunpeijaisrunot osottavat, ei puutu draamallisia alkuaineksia,
taikka ainakin 1600-luvun päämäärältään opettavaisista
koulunäytelmistä, joiden joukossa ihmeeksi nähtiin joku
suomenkielinenkin[1] ja joita 1700-luvun loppupuolella seurasivat
kiertelevien ruotsalaisten näyttelijäjoukkojen parhaasta päästä
katsojain huvitusta tarkoittavat näytännöt. Edelleen tulisi silloin
1800-luvulta tehdä selkoa ei ainoastaan ulkomaalaisten, niin
ruotsalaisten kuin saksalaistenkin, teatteri- ja oopperaseurojen
vierailuista eri kaupungeissa, vaan myöskin vuosisadan keskivaiheilta
alkaen eri paikkakunnilla ilmaantuvista, hajanaisista mutta lukuisista
ruotsalaisista ja suomalaisista seuranäytännöistä sekä yrityksistä
aikaansaada pysyviäkin yhdistyksiä ja laitoksia näyttämötaidetta
varten. Koska kumminkin esityksemme tarkoittaa yksinomaan ensimäistä
varsinaista suomalaista teatteria, sitä nimittäin joka nyt on
kansallisteatterimme, on se tämän aineen mukaan rajoitettava.

Vuonna 1827 Helsinki sai ensimäisen teatteritalonsa sijoitettuna siihen
osaan nykyistä esplanaadia, joka ulottuu Mikaelinkadulta "Uuteen
teatteriin". Tässä vaatimattomassa puurakennuksessa, joka myöhemmin,
muutettuna Arkadiahuvilan alueelle Espoon tullin ulkopuolella,
"Arkadiateatterina" oli tuleva suomalaisen näyttämön ensimäiseksi
kodiksi, esittivät ruotsalaiset ja saksalaiset näyttelijäseurat milloin
näytelmiä milloin oopperoita. Toistakymmentä vuotta kului ennenkuin
uskallettiin julkilausuakaan ajatus kotimaisen teatteriseuran
perustamisesta. Se tapahtui 1844, ja aatteen rohkea esittäjä oli
A(gathon) M(eurman), joka silloin 18-vuotiaana ensi kerran esiintyi
julkisuudessa.[2] Kotimainen teatteri, hän arveli, tekisi meidät
riippumattomiksi ruotsalaisista, tukkisi ainakin yhden kultasuonen,
josta rahaa vuotaa ulkomaille, ja saisi luultavasti suomalaisetkin
kirjailijat sepittämään alkuperäisiä näytelmiä. Näin puhuessaan nuori
lähettäjä kuitenkin käytti niin epämääräistä lausetapaa, että lehden
toimittaja, Z. Topelius, syystä huomautti ettei tietänyt, tarkoittiko
hän ruotsinkielistä vai "täysin kansallista, suomenkielistä teatteria".
Jälkimäinen, hän lisäsi omasta puolestaan, haamoittaa sumuisessa
etäisyydessä, mutta edellinen on mahdollinen.

Samana vuonna kun Meurman ensikerran otti puheeksi kotimaisen teatterin
tarpeellisuuden maassamme, Snellman korotti äänensä Saima lehdessään
herättääkseen kansalaisiaan itsetietoisuuteen ja kaikinpuoliseen,
omaperäiseen harrastukseen. Suomalaisesta teatterista hän kyllä ei
kirjoittanut, mutta välillisesti hän kuitenkin vaikutti siihen että
ajatus kansallisesta näyttämöstäkin yhä useammin julkilausuttiin.
Varsinkin näyttää se olleen vireillä Pietari Hannikaisessa, joka Saima
esikuvanaan perusti Kanava lehden Viipurissa 1845. Siinä hän jo ensi
vuoden helmi- ja maaliskuulla julkaisi alkuperäisen, kaksinäytöksisen
ilveilyksen "Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään"
(erikseen painettuna 1847) ja seuraavana vuonna (1846) viisinäytöksisen
komedian "Antonius Putronius", mukailemalla tehty suomennos Holbergin
alkuteoksesta "Erasmus Montanus". Paitse näitä kappaleita, jotka,
niinkuin alempana saamme nähdä, ovat tulleet näyttämöllä esitetyiksi,
tavataan Kanavassa muitakin näytelmiä sekä siellä täällä hajanaisia
lauselmia, jotka ilmaisevat kuinka Hannikainen kaipasi suomenkielistä
näyttämöä. Siten hän joulukuulla 1846, kertoessaan että Viipurissa
par'aikaa ruotsalainen teatteriseura näytteli ylipäätään huonolla
menestyksellä, huomauttaa, että "se onkin luonnollista, sillä kaupungin
asukkaat ovat enimmäkseen suomalaisia, osalta myös venäläisiä ja
saksalaisia; ruotsia osaavat vain virkamiehet ja käsityöläiset."
Mainittuaan että saksalaiset teatterijoukot ovat olleet milt'ei
suositummat kuin ruotsalaiset, hän lisää: "Suomalaisen teatterin
luulisimme täällä edullisemmaksi -- mutta mistäpä se tuli!" -- Kanavan
kolmannessa ja viimeisessä vuosikerrassa -- vuoden 1847 lopulla se
lakkautettiin niinkuin Saima edellisenä vuonna -- kohtaamme
todistuksen, että Hannikainen ei ollut aivan yksin ikävöidessään
suomalaista teatteria. Hänen hyvä ystävänsä majuri J.F. Lagervall,
"Ruunulinnan" tekijä, julkaisi näet siinä[3] kirjoituksen
"Suomalaisesta Kuvaistosta", jossa hän lämpimästi puolustaa
suomenkielisen "kuvaiston" (teatterin) perustamista. "Mikä siihen olisi
esteenä?" kysyy hän. Onhan kielemme kaunista ja sulavaa. Esteet tulevat
"penseyvestämme ja typeryyvestämme", päättää hän itse. Me emme muka
tahdo tulla osallisiksi niistä sadoistatuhansista ruplista, jotka
muukalaiset kuljeksivine teatterijoukkoineen vievät, mennen "matkaansa
kuin kissa saaliineen ja nauravat meijän yksinkertaisuuvellemme, että
mikä heillä on huonointa se on meille ylen hyvä". -- Tarvittaisiin vaan
miestä, joka kykenisi johtamaan ja valitsemaan seurueeseen kelvollisia
jäseniä. Vastuksia kyllä olisi -- sen Lagervallkin myöntää -- "vaan hän
kuitenkin viimein vuiskan [voiton] veisi". Eräässä kirjeessä
Lönnrotille (1 p:ltä maalisk.) Lagervall vähän ennen oli puhunut
samasta asiasta ja silloin innostunein, liikuttavin sanoin, jotka
nostavat tämän nykyään melkein unohtuneen miehen korkealle
jokapäiväisyyden yli. Ensin esitettyään luulonsa, että "Ruunulinna" ja
vielä paremmin hänen myöhemmät draamatekeleensä sopisivat näyttämölle,
hän jatkaa:

"Naurat! minulla on tosi. Lienetkö nauranut, koska minä avasin solmun
näyttäen että suomeksikin voipi kuvauksia kirjoittaa. Ja ennen kymmentä
vuotta meillä pitää niitä löytyä sata. Haneeni [Hannikainen] ja minä
voimme toimittaa puolet niistä. Nauraisit jos joku varustaisi
suomalaisen kuvaiston, vaan ilosta nauraisit kun näkisit miten hän
hapsisi rahoja sääveliinsä [kukkaroonsa], joita nyt muukalaiset
kokoilevat ja menevät häntä suorana kuin kissat saaliineen. Kuin moni
löytäisikään siinä toimialansa, ja rahat jäisi kotiin. Minä tuota
miestä tahtoisin palvella palkatta, kirjoittaa, kiljua ja sotia hänen
puolestaan. Vuosikymmenistä tätä ennen en uskaltanut sinullenkaan tätä
toivoa ilmoittaa. Nyt on jo ilmoituksen aika ja siitä näen, että
täyttymyksen aika ei mahda olla loittona." --

Lönnrot vastaa tähän luontonsa mukaan vakavan tyyneesti: "Hyväpä jos
toivosi suomalaisen kuvaiston toimeensaamisesta puoliksikaan
toteutuisi; jo minä olisin siitäkin iloinen".[4]

Suomenkielisenä ja vieläpä maaseutukaupungissa ilmestyvänä Kanava
luonnollisesti ei vaikuttanut laajalti. Tärkeämpi oli sentähden että
Z. Topelius Helsingfors Tidningar'issa puoli vuotta Lagervallin jälkeen
otti selvemmin ja perusteellisemmin suunnitellakseen teatterin
tulevaisuutta Suomessa, pitäen silmällä kumpaakin kieltä.[5] Ensiksi
olisi, niin runoilija tuumi, perustettava pysyvä teatteriseura, jonka
jäsenet hankittaisiin Ruotsista, mutta se olisi oleva vain välikappale
kotimaisen teatterin aikaansaamiseksi. Kun ruotsalaiset näyttelijät
viipyisivät täällä pitemmän ajan, he ensiksikin oppisivat tuntemaan
maata ja kansaa ja samalla myös esittämään niitä näyttämöllä, ja
edelleen he kunnollisina ihmisinä vähitellen saisivat katoamaan
poroporvarillisen ennakkoluulon näyttelijänammattia kohtaan, niin että
lahjakkaat nuoret miehet ja neitoset epäilyksettä antautuisivat siihen.
Kun kotimaisia kykyjä olisi liittynyt seuraan, oltaisiin päästy alkuun.
Kotimaiset näyttelijät joko jo ennestään osaisivat taikka helposti
oppisivat suomea, ja silloin aloitettaisiin niin, että ruotsalaisiin
alkuteoksiin sovitettaisiin joku suomalainen laulu tai kohtaus.
Jokainen ymmärtää että tämä ei olisi edullista taiteelle, mutta
välitysasteena olisi sillä merkitystä. Sen kautta näet totuttaisiin
kuulemaan suomea näyttämöltä ja sen jälkeen voitaisiin esittää
pienempiä ja vihdoin isompiakin kappaleita samalla kielellä. Kun olisi
tultu niin kauas, olisi aika toisistaan erottaa ruotsalainen ja
suomalainen näyttämö, vaikka kuitenkaan ei kokonansa, vaan niin että ne
edelleen toimisivat saman johdon alla ja taloudellisestikin olisivat
yhteydessä keskenään. "Suomella olisi silloin kansallisteatteri
ruotsalaisen ohella." -- "Olkoon niin", kuuluu loppumietelmä, "että
tämä toivomus monen mielestä on harhaluulo. Meistä se on jotakin
enempää, ja nojaamme siinä kohden Unkarin esimerkkiin, jossa saksan
ylivalta on tuskin ollut vähempi kuin ruotsin meillä. Ei ainoakaan
isänmaanystävä pidä toivoa suomalaisen kirjallisuuden syntymisestä
tyhjänä unelmana; miksi siis epäillä suomalaisen näyttämötaiteen
mahdollisuutta?"

Nämä loppusanat todistavat Topeliuksen suunnitelman syntyneen J.V.
Snellmanin luomasta hengestä ja luottamuksesta kansalliseen
tulevaisuuteen. Itsessään oli ehdotettu menettely epäkäytännöllinen,
mutta siitä huolimatta pitivät parikymmentä vuotta eteenpäin kaikki,
jotka miettivät suomalaista näyttämöä, kiinni Topeliuksen
julkilausumasta perusjohteesta, että nimittäin suomenkielinen teatteri
oli alkunsa saava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja
suojissa.

Jo maaliskuulla 1848 kerrotaan samassa lehdessä, että aikomus oli
kevään kuluessa Helsingissä toimittaa seuranäytäntöjä, joiden ohjelma
olisi osaksi suomen- osaksi ruotsinkielinen, ja suomalaisista
näytelmistä mainitaan nimeltä "Sisaren sukkeluus", (J.F. Granlundin,
Gemptin mukaan, kirjoittama) "leikinteko" yhdessä näytöksessä. Tästä
aikeesta, jonka luultavasti Topeliuksen kirjoitus oli aiheuttanut, ei
kuitenkaan näy mitään tulleen. Ja onhan se itse asiassa ymmärrettävää,
että Topelius ruotsinkielisenä runoilijana ei suoranaisesti ole mitään
mainittavaa tehnyt aatteensa toteuttamiseksi, mutta silti hän, toimien
kotimaisen ruotsalaisen teatterin hyväksi, epäilemättä on enentänyt
suomalaisenkin näyttämön edellytyksiä.

Seuraavan vuosikymmenen alkuvuodet muodostuivat oikeaksi loistokaudeksi
Helsingin teatterin historiassa. Kymmenluvun ensi näytäntökautena oli
teatteri Pierre Delandin ja kolmena seuraavana kyvykkään Edv.
Stjernströmin vuokraamana. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan se
että useita eteviä kotimaisia teoksia esiintyi näyttämöllä. Topeliuksen
draama "Viidenkymmenen vuoden jälkeen" näyteltiin 14 p. maalisk. 1851
ja "Regina von Emmeritz" 13 p. huhtik. 1853, joista jälkimäinen
saavutti erinomaisen menestyksen. Mutta aikalaisten todistusten mukaan
oli F. Berndtsonin näytelmä "Elämän taistelusta", ensi kerran
näyteltynä 19 p. toukok. 1851, jo sitä ennen herättänyt tavattoman
isänmaallisen innostuksen, kun itse Döbeln "vanne otsallansa"
Porilaisten marssin kaikuessa astui näyttämölle. Kumminkaan ei
yhdelläkään mainitulla runollisella ilmiöllä ollut ratkaiseva merkitys.
Se on näet oikeastaan Topeliuksen sepittämän ja F. Paciuksen säveltämän
oopperan, "Kaarle kuninkaan metsästyksen", ensi ilta Helsingin
ränstyneessä puuteatterissa, 24 p. maalisk. 1852, josta uusi aikakausi
on luettava teatteriolojemme historiassa. Osat olivat kotimaisissa
käsissä, tosin ei ammattitaiteilijain, vaan yksityisten helsinkiläisten
taiteenharrastajain, ja isänmaallisen runo- ja sävelteoksen loistava
menestys herätti ennen kuulumattoman innostuksen näyttämötaiteeseen.
Pidoissa näytännön jälkeen se puhkesi ilmi hehkuvissa puheissa, ja
maljoja tyhjennettiin kotimaisten näyttämötaiteilijain, kotimaisen
kirjallisuuden ja ennen kaikkea uuden, pian rakennettavan kiviteatterin
onneksi. Kaikki tämä kuviteltiin läheisessä tulevaisuudessa
toteutuvaksi ja rohkeasti merkittiin osakkeita ehdotetuksi
rakennusyhtiöksi.

Topelius mainitaan puhujain joukossa, mutta sitä ei sanota, muistuttiko
hän sinä iltana suomenkielisestäkin teatterista. Tuskin hän sitä
tekikään, koska hän unohti sen innokkaasti kirjoittaessaan lehteensä:
"Että pääkaupungin ja maan sivistynyt yleisö niin vilkkaalla
myötätuntoisuudella on vastaanottanut hra Paciuksen teoksen, tuottaa
kunniaa sen arvostelukyvylle ja aiheuttaa iloisia toiveita. Siihen
sisältyy tietoisuus, että maassamme säveltaiteelle ja näyttämölle, jopa
koko taiteelle, uusi aika koittaa."

Eikä ihme että suomalainen näyttämö unohtui. Kannattiko siitä puhuakaan
aikana, jolloin suomalaisen näytelmän painattaminenkin oli kielletty!

Kumminkin toinen runoilija, Fredr. Cygnaeus, jo seuraavana vuonna
kosketteli asiaa. Tutkimuksessaan "Traagillinen aines Kalevalassa" hän
pitää Kullervoa todistuksena siitä, että Suomen kansan runotar ei
ollutkaan, niinkuin oli väitetty, yksinomaan eepillinen eikä edes
ainoastaan eepillinen ja lyyrillinen, vaan myöskin draamallinen.[6] Ja
kun sama taiteenystävä -- joka lähes kymmenen vuotta varhemmin oli
sanonut Parisissa nauttineensa suurta näyttämötaidetta "sydän täynnä
uskoa, että Suomellakin voisi olla draamallinen taide" -- yhä samana
vuonna laajassa kirjoituksessa esittää mietteitään teatterin
tulevaisuudesta Helsingissä,[7] hän ottaa Kullervon lähtökohdakseen:
tästä vastasyntyneestä ilmiöstä levisi muka valoa pimeään ympäristöön
samoinkuin Correggion Betlehemin yötä kuvaavassa taulussa valo nähdään
lähtevän lapsesta. Hän selittää pätevillä syillä, miksi ja kuinka
näyttämötaide välttämättömästi on rakennettava kotimaiselle ja
suomalaiselle perustalle, joskin käyttämänsä sana "finsk" saattaa
tarkoittaa yhtä hyvin ruotsin- kuin suomenkieltä. Ainoastaan yhdessä
kohden käy ilmi, että Cygnaeus todella piti kansamme kieltä mielessään.
Hän puhkee näet seuraaviin sanoihin: "Jos Suomi siinä määrin olisi
isäntä omassa talossaan, että ne, jotka voivat tulla kysymykseen kun
teksti on kirjoitettava ja musiikki sävellettävä johonkin oopperaan,
voisivat pitää ja käyttää maan kieltä varsinaisena äidinkielenään.
Jos", jatkaa tekijä välissä puhuttuaan Topeliuksen harvinaisesta
runoilijakyvystä, "hänelle olisi suotu käyttää lahjojaan
sepittääkseen oopperatekstin, jonka aine olisi otettu esim. Kalevalan
Lemminkäisepisodista, kiitollisimmasta, mikä minkään maan runoudessa on
tarjona, niin olisi äidinkielemme samassa astunut ainakin yhden
seitsenpenikuorma-askeleen kehityksen ja kunnian tietä." Kumminkin oli
Cygnaeuksen mielestä tämä tuuma niinä aikoina mahdoton toteuttaa
ja melkein haaveellisempi kuin ajatus tarkoituksenmukaisen
taiteentemppelin synnystä.

Vielä vuosikymmenen viimeisenä vuonna Cygnaeus palasi aineeseen, ja
silloin hän puhui suoremmin.[8] Eräässä lehdessä oli kirjoitettu
pysyvän teatteriseuran tarpeellisuudesta, ja sen johdosta hän nyt
lausui, että hänen mielestään oma teatteriseura ehkä helpoimmin
saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin
suomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Kumminkin hän
jälleen vetäytyi kannattamasta omaa ajatustaan, sillä eihän
suomenkielellä ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa näytelmä --
"Silmänkääntäjä" -- ja sekin kovin arvoton. Yritys olisi siis kokonaan
epätoivoinen.

Miten tämän lieneekin, juuri näinä vuosina, jolloin kanuunain jyskeen
tauottua ja uuden hallitsijan noustua valtaistuimelle valtiollinen
taivaamme oli alkanut seljetä, kuultiin ensi kerran suomenkieltä
näyttämöltä. Ylioppilaitten kesken oli perustettu draamallinen yhdistys
eli "yli-oppilasten näytelmä-yhtiö", ja se toimitti marraskuulla 1857
ensimäisen näytäntönsä, jonka varsinainen ohjelma oli ruotsalainen,
mutta jonka ohella ylioppilas Julius Krohn lausui "Döbeln Juuttaalla"
suomeksi käännettynä. Seuraavan vuoden huhtikuulla sama yhdistys
toimitti rakennettavan ylioppilastalon hyväksi neljä kertaa uudistetun
näytännön, jossa paitse ruotsalaisia kappaleita näyteltiin Hannikaisen
"Silmänkääntäjä". Tämä kappale oli jo 1847 esitetty Kuopiossa, mutta
Helsingissä se oli uusi ja sai nyt kunnian olla ensimäinen
suomenkielinen näytelmä, joka täällä on näyttämöllä nähty. Edelleen
näyteltiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1859 melkoista
vaativampi kappale viisinäytöksinen "Antonius Putronius eli Antti
Puuronen", alkuansa Hannikaisen tekemä ja nyt A. Ahlqvistin ja O.
Joppeliuksen korjaama mukaelma Holbergin komediasta "Erasmus
Montanus". Pääosassa esiintyi suurella menestyksellä ylioppilas
(sittemmin senaattori) S.W. Hougberg.[9] Viimeinen sarja näitä
ylioppilasnäytäntöjä annettiin toukokuulla 1860, jolloin suomeksi
esitettiin R. Benedix'in yksinäytöksinen, Ahlqvistin mukailema ja
kääntämä huvinäytelmä "Riita-asia" sekä "Antonius Putronius", jolla
vieläkin oli viehätysvoimaa.

Loistavin menestys oli 1859 v:n näytännöillä, ja silloin määräsivät
ylioppilaat enimmän osan tuloista, 500 ruplaa, pohjarahastoksi
Helsingissä perustettavaa teatterikoulua varten, "jossa suomalaisille
oppilaille annettaisiin näyttelijöille tarpeellista opetusta". Alempana
saadaan nähdä mitä tästä kauniista alotteesta koitui.

Nämä ylioppilasnäytännötkin, joissa suomen- ja ruotsinkieli soivat
rinnakkain näyttämöltä, olivat tavallaan ennen mainitsemamme "Kaarle
kuninkaan metsästyksen" nostaman innostuksen kannattamia.
Sodanjälkeisinä vuosina oli näet teatteri-into pääkaupungin yleisössä
uudestaan virkistynyt, ja juuri näinä aikoina rakennettiin se
kiviteatteri, joka silloin oli haamoittanut mielikuvituksessa, ja 28 p.
marrask. 1860 se juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Vaikka
juhlaohjelma melkein kauttaaltaan oli ruotsinkielinen, ansaitsee se
kuitenkin huomiotamme sentähden että jok'ainoa numero perustui
aitosuomalaiseen aiheeseen. Aluksi soitettiin F. von Schantzin
säveltämä uusi Kullervo-uvertyyri, sitten seurasi Cygnaeuksen
kirjoittama Kalevalanaiheinen ja osaksi -mittainenkin ruotsalainen
alkajaisruno ja sen jälkeen Julius Krohnin sepittämä, niinikään
Kalevalaan nojaava, suomalainen tervehdysrunoelma sekä vihdoin
Topeliuksen laatima ja Paciuksen säveltämä satunäytelmä "Kyypron
prinsessa", jossa on vapaasti käsitelty juuri se Kalevalan aihe,
Lemminkäistarina, jota, niinkuin ylempänä on kerrottu, Cygnaeus oli
niin suuresti kiittänyt ja jonka hän oli ikäänkuin suositellut
Topeliukselle. Näyttää siltä kuin olisivat kaikki ohjelmanumerojen
luojat olleet saman harhaluulon vallassa kuin suomalainen runoilija,
kun hän pitäen uutta taloa rakennettuna Suomen runottarelle
riemastuneena tervehti palannutta Väinämöistä:

    "Terve tänne, Väinämöinen,
    Taas nyt soittamahan!
    Terve, käyrä kanteloinen.
    Taasen kaikumahan!
    Ilollen nyt ilot tuntuu,
    Riemullen nyt riemut!
    Heitä pois jo huolihuntu,
    Koko Suomenniemyt!"

Syystä kun puoluejako 1850-luvulla oli tuskin alullaan, silloinen
innostuskin näyttämötaiteeseen oli ollut yhteinen kaikille
taiteenystäville eikä senvuoksi ajateltukaan muuta kuin että saavutettu
voittokin olisi yhteinen. Niille, jotka toivoivat osan siitä lankeavan
suomenkielisenkin näyttämön puolelle, oli kumminkin 1860-luku tuottava
katkeran pettymyksen.

Ensimäisenä näytäntökautena 1860-61 uusi teatteri oli vuokrattuna
Pierre Delandin seuralle; mutta syksystä 1861 siinä alkoi toimensa
pysyvä näyttelijäseura, jonka jäsenet poikkeuksetta olivat Ruotsista
palkatut. Ymmärrettävää on, että näin ollen suomen sanaa ei
kuultu näyttämöltä, jota oli kuviteltu Väinämöisen ilopaadeksi.
Teatterikoulukin, jota varten ylioppilaat olivat koonneet rahoja ja
joka oli ajateltu toimivaksi teatterin turvissa, jäi vastaiseksi
perustamatta.

Väärin olisi silti luulla, että tämä asianlaita välittömästi herätti
katkeruutta suomalaisella taholla. Olihan teatterin johtokunnassa
ainakin kaksi jäsentä, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius, joiden hyvää
tahtoa ei epäilty. Etteivät he enemmän kuin muutkaan saaneet mitään
näkyvää aikaan, siitä syytettiin vain kehittymättömiä oloja. Silloisten
kiivaimpien suomenmielisten, veljesten Yrjö ja Jaakko Forsmanin ja A.
Meurmanin, vastaperustamassa lehdessä, Helsingin Uutisissa, lausuttiin
tammikuulla 1863 hyvin alistuvaisesti:

"Se aika, jolloin voisimme puhua suomenkielisestä teatterista,
suomenkielisestä näytelmätaiteesta ja näytelmäkirjallisuudesta, ei ole
vielä koittanut. Pääkaupunki, jonka pitäisi astuman semmoisen
kansallisen toimen etupäässä, on siksi liian vähän suomenmielinen, ja
sen suomalainen väestö, jonka lukumäärä kuitenkin on kolmas osa koko
väkiluvusta, ei ole vielä saanut edes tarpeellisia kouluja, saati
taiteellisia etuja nauttiaksensa. Kuitenkin tahdomme toivoa, että
kansallishenki tässäkin asiassa pian tulee muutosta vaikuttamaan, ja
sen vuoksi emme suinkaan pidä halpana sitä taiteellista aistia, joka
nykyistenkin laitosten kautta leviää yleisössä. Tulemme siis joskus
puhumaan jonkun sanasen teatterista ja sen tuotteista."

Nämä maltilliset sanat luetaan johdatuksena palstanpituiseen
kirjoitukseen J.J. Wecksellin "Daniel Hjort" ja J.L. Runebergin "En
voi" näytelmistä, merkillisinä kotimaisina (ruotsalaisina) alkuteoksina
näytäntökauden ohjelmistossa. Eikä myötätuntoisuus ollut vain tyhjää
puhetta. Vähän myöhemmin tavataan samassa lehdessä ensimäinen
seikkaperäinen suomenkielinen teatteriarvostelu. Se koskee V. Hugon
näytelmää "Angelo", käsittää kokonaista puolineljättä (!) palstaa ja on
syntynyt Emil Nervanderin ja Jaakko Forsmanin yhteistyöstä.
Luonnollista on että outo ala pakotti käyttämään outoja sanoja,
niinkuin: seikallisuus, maskieraus, kasvojen-osoittelu, peräpohja,
yhtä-sointuvaisuus j.n.e.; mutta ei se estänyt arvostelua olemasta
hienotuntoinen. Kuinka somasti esim. osattiin lohduttaa näyttelijätärtä
yleisön kylmyydestä teatteria kohtaan, nähdään seuraavasta otteesta:

"Msli Ryberg vietti tällä kertaa ehkä kauniimpaa voittoriemuansa
melkein tyhjässä teatteri-salongissa, mutta ilahuttavaa oli nähdä,
ettei tämä vaikuttanut häneen vähintäkään haitallisesti. Näin tapahtuu
usein Suomessa, että taiteen kauniimmat voitot usein ovat anastettavat
autiossa (!)."

Tietysti Helsingin Uutiset ei kauan olisi jaksanut saman mittakaavan
mukaan jakaa huomaavaisuutta ruotsalaiselle teatterille. Kumminkaan ei
sitä tarvittu suoraan tunnustaa, sillä jo ennen näytäntökauden loppua
oli uhkea kiviteatteri raunioina. Yöllä, jonka jälkeen valkeni 8 p.
toukokuuta 1863, tuntemattomalla tavalla syttynyt tulipalo hävitti koko
tämän "taiteentemppelin" ja tuhosi samalla kaikki siihen ehkä vielä
kiinnitetyt suomenkielistä näyttämöä tarkoittavat toiveet.

Niiden tuhansien joukossa, jotka kyynelsilmin katselivat, kuinka tuli
katosta ja akkunoista hulmuavine liekkeineen riehui niin suurella
innolla rakennettujen muurien sisällä, oli ainakin kaksi nimeltä
tunnettua, jotka käsittivät onnettomuuden kohtaavan suomenkielistäkin
näyttämöä. Ne olivat Fredr. Cygnaeus ja eräs nuori ylioppilas, joka
myöhemmin suomalaisena näyttelijänä on tullut tunnetuksi nimellä Vilho,
mutta silloin omisti nimen Oskar Vilhelm Gröneqvist. Varsinkin
jälkimäinen arvosteli tapahtumaa siltä kannalta. Hän oli näet
ensimäinen nuori mies, joka oli päättänyt uhrata elämänsä suomalaiselle
näyttämötaiteelle, ja sentähden on hän saava lehden tässä
kertomuksessa.

Gröneqvist oli syntynyt 1840 Hämeen Kuhmalahdella, joten hän
lapsuudestaan osasi suomea, vaikka hän alkoi koulunkäyntinsä
Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä oli koulunopettaja. Jo koulussa
Pohjanmaalla hän toverien kanssa leikki teatteria ja keväällä 1861 hän
Hämeenlinnan lukiossa oli mukana toimittamassa näytäntöjä, joissa
paitse ruotsalaisia kappaleita "Silmänkääntäjä" esitettiin. Samaan
aikaan hän sommitteli näytelmää, jonka sankari oli 1850-luvun alulla
Pohjanmaalla (Kokkolan ja Vaasan seuduilla) etevänä lääkärinä
kuuluisaksi tullut, unkarilainen maanpakolainen Bolliger, sekä
suomenkielistä draamallista kansanelämän kuvausta. Sen ohella hän luki
Shakespearea Hagbergin käännöksestä ja opetteli englanninkieltä,
voidakseen alkukielellä tutustua suureen draamarunoilijaan. Syksyllä
1862 hän jo oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. "Kun sanomista näin,
että oli kysymys saada toimeen oma näyttämö Suomelle, hytkähti sydämeni
ja rintani paisui", hän kirjoitti eräälle ystävälleen,[10] "sen
asian tähden tahdon elää ja kuolla!" Tultuaan ylioppilaaksi hän
kevätlukukautena 1863, ensimäisenä jona oli Helsingissä, esitti itsensä
teatterin johtokunnan jäsenille, sillä hänen oli mahdoton odottaa siksi
kuin teatterikoulu "parin kolmen vuoden päästä" avattaisiin. Outoa
vierasta kohdeltiin ystävällisesti, sillä hän oli ensimäinen
ylioppilas, joka oli ilmoittanut aikovansa näyttämön palvelukseen.
Hänelle myönnettiin vapaa pääsy harjoituksiin ja näytäntöihin, ja hän
sai esiintyä sanattomissa osissa (m.m. "Daniel Hjortissa"), Edelleen
oli P. Deland itse antava hänelle opetusta -- Cygnaeuksen ja
Topeliuksen laskuun, sillä Gröneqvist oli kokonaan varaton. Toukokuun
7 p. hänelle sanottiin, että hänelle seuraavana päivänä määrättäisiin
pieni osa A. Blanchen näytelmässä "Engelbrekt Taalalaisineen"; mutta --
yöllä teatteri paloi.

Cygnaeus käänsi onnettomuuden onneksi neuvomalla Gröneqvistiä lähtemään
Tukholman teatterikouluun. Vanha taiteenystävä kehoitti häntä samalla
olemaan rohkea ja ajattelemaan, että valitsemallaan uralla vastukset
olivat välttämättömiä, ja kysyi sitten, oliko hän koskaan epäillyt
pysyvän kansallisen teatterin syntyä maassamme? -- "En", vastasi
Gröneqvist, "koska Suomi kerran edistyy yhdessä kohden, on se
edistyvä kaikissa muissakin, sillä tietenkin kehitys on tapahtuva
sopusuhtaisesti." -- Tyytyväisenä vastaukseen Cygnaeus vain joudutti
lähtöä. Ja lokakuulla Gröneqvist jo olikin Tukholmassa, jossa hän
Emil von Qvantenin välityksellä pääsi kuninkaallisen teatterin
"oppilaskouluun". Täynnä tulevaisuuden unelmia hän nyt tarmokkaasti
harjoitti opintoja, väliin sommitellen murhenäytelmää, jonka päähenkilö
oli Birger jaarlin tytär Hildegard ja toimintapaikka vanha
Hämeenlinna. Keväällä 1864 teatterikoulun opettaja, näyttelijänä ja
näytelmänkirjoittajana tunnettu Jolin, eräänä päivänä sanoi hänen
tovereilleen: "Lausukaa niin luonnollisesti ja sydämellisesti kuin hän
(Gröneqvist), niin teillä on jotain toivottavaa tulevaisuudessa!" Mutta
tälle itselleen Jolin jo puhui pienestä osasta, jossa hänen sopisi
esiintyä kuninkaallisella näyttämöllä. Onko ihme että nuori intoilija
oli iloissaan! Kumminkaan hän ei hetkeäkään ajatellut tulevaisuutta
Ruotsissa. Päinvastoin hänen tuumansa kävivät tähän suuntaan:
Teatterikoulu Helsingissä on jo ensi syksynä avattava, ja silloin
kykenen ehkä jo hoitamaan aliopettajan virkaa. Kansallisteatteri
Suomessa on viipymättä perustettava, ja siinä on suomi ehdottomasti
oleva pääkielenä. Kun kiviteatteri nousee raunioistaan, tulee maamme
omain lasten, puhuen kansankieltä, ensimäisinä astua sen näyttämölle.
Sentähden teatterikoulu on jo syksyllä avattava, niin että suomenkieli
vihkiäisjuhlassa voi kaikua näyttämöltä. "Kun ensikerran esiinnyn
näyttämöllä Helsingissä, on se tapahtuva suomenkielellä!" -- Kun muuan
ruotsalainen näyttelijä sanoi: "Jää tänne, teatteriimme, täällä ovat
olot paremmat, täällä saat isomman palkan; odottaa saat ennenkuin suomi
kelpaa teatterissa -- jos se päivä koskaan valkeneekaan." Silloin
Gröneqvist kiivastui: "Suomi kelpaa teatteriin yhtä hyvin kuin ruotsi,
oman maani ja suomenkielen tähden olen tänne tullut, rahasta en välitä
enempää kuin että elän, pääasia on suomenkieli Suomen näyttämöllä!"

Olisihan ollut sula ihme, jos Gröneqvistin unelmat olisivat
toteutuneet. Teatterikoulu jäi vieläkin pariksi vuodeksi avaamatta,
mutta 1865 tapahtui kuitenkin, että hän ensi kerran julkisesti
esiintyen Helsingissä teki sen suomenkielellä. Se oli syksyllä, mutta
jo keväällä s.v. hän oli aikaansaanut suomalaisen seuranäytännön,
joskin suljetussa piirissä. Talvella 1864 oli muutamien suomalaisten
perheiden seurapiiristä kehittynyt laajempi "Suomalainen seura", jonka
päämääränä oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä
seurustelussa ja joka sitä varten kerran viikossa kokoontui Kleinehn
hotelliin viettääkseen iltaa kuulemalla esitelmiä, laulua ja soittoa
sekä tanssilla. Maaliskuulla 1865 tässä seurassa Gröneqvistin
alotteesta toimeenpantiin seuranäytäntö, jossa ensi kerran
suomenkielellä esitettiin murhenäytelmä, nimittäin Th. Körnerin "Syyn
sovitus" (Die Sühne) ja sen jälkeen "Silmänkääntäjä". Ensi näytäntö oli
29 p. ja toinen 30 p. Kaivohuoneella, ja "mielistyneet katsojat",
sanotaan H. T:ssa, "osottivat suosiotansa tälle yritykselle saada
suomenkieli kotiutumaan näyttämöllä". Näytäntö syksyllä
oli ylioppilasten toimittama. Marraskuun 11 p. näyteltiin
Arkadiateatterissa "Jeppe Niilonpoika", K.J. Gummeruksen suomennos
Holbergin komediasta "Jeppe paa Bjerget". Mainittuaan yleisön olleen
lukuisan ja suosiollisen, H. T:n teatteriarvostelija lausuu:

"Näytäntö herätti erikoista mielenkiintoa niiden kauniitten taipumusten
kautta, jotka huomattiin pääosaa esittävässä nuoressa ylioppilaassa.
Varsinkin toisessa, neljännessä ja viidennessä näytöksessä hän näytteli
Jeppeänsä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ettei kukaan voisi
senvertaista aikaansaada ilman opintoja ja todellista taipumusta
näyttämötaiteeseen. Me epäilemme sitä vähemmin mainita häntä nimeltä
kuin hra O. Gröneqvist ei ainoastaan hetkellisesti palvellut
teatteria, vaan on päättänyt kokonaan antautua tälle uralle. Hänen
esiintymisellään on siis lupaava merkitys tulevaan omaan teatteriimme
nähden."

Samassa lehdessä sanoo toinen kirjoittaja tästä näytännöstä, että
nuoret näyttelijättäret olivat erinomaisia sotilaallisine ryhtineen ja
bassoäänineeen. Tämän selitykseksi mainittakoon, että ajan
ylioppilasnäytännöissä naisosatkin säännöllisesti olivat nuorten
miesten näyteltävinä.[11] Edelleen huomautetaan että naiskatsojia oli
kovin vähän saapuvilla, johon muka syynä oli se että kappale oli
suomalainen. Näytösten välillä ylioppilaat lauloivat neliäänisiä
lauluja, joiden sanat ylioppilas A. Rahkonen oli kääntänyt. Se oli
jotakin ennen kuulumatonta. "Suomalaiset sanat näyttivät erinomaisesti
soveltuvan laulettavaksi, ja on sentähden hra Rahkosen aikomus
tunnettuihin ylioppilaslauluihin laatia suomalainen teksti todella
ansiokkaaksi arvosteltava".[12]

Puheena olevana aikana Gröneqvist ei mitenkään olisi voinut esiintyä
suotuisammalla tavalla kuin seuranäytännössä, sillä se uusi teatteri,
joka edellisenä vuonna oli päätetty rakennettavaksi entisen
kiviteatterin säilyneille perusmuureille, valmistui vasta seuraavana
vuonna, 1866, jolloin se myös 2 p. lokak. vihittiin tarkoitukseensa.
Tämä "Uusi teatteri" -- se sama, josta vieläkin käytetään tätä nimeä,
milloin ei sitä yksinkertaisesti ja asianmukaisemmin sanota
"ruotsalaiseksi teatteriksi" -- onko se sitten enemmän kuin edellinen
edistänyt suomenkielisen näyttämötaiteen syntyä? Ei kenkään tahtone
sitä väittää. Ensimäiseksi näytäntökaudeksi 1866-67 se uskottiin W.
Åhmanin ja Pousetten etevän näyttelijäseuran haltuun, joka jo vuonna
1864-65 näytellen Arkadiateatterissa oli saavuttanut yleisön suosion;
mutta syksystä 1867 aina nykyaikaan saakka on siinä toiminut pysyvä
teatteriseura, kokoonpantu ja tarpeen mukaan täydennetty ja uudistettu
samalla tavalla kuin ylempänä mainittu 1861 perustettu "pysyvä
teatteri". Toisin sanoen ruotsalainen teatteri Helsingissä on,
huolimatta siitä että sitä sanotaan "kansalliseksi laitokseksi", koko
ajan pysynyt ruotsalais-ruotsalaisena, jossa kotimainen ruotsalainen
murre on tuskin vähemmin outoa kuin suomenkieli. Kuvaavampaa tämän
taidelaitoksen tulevaisuuteen nähden kuin arvattavasti kukaan osasi
aavistaa oli se tosiasia, että Gröneqvist 1867 turhaan pyrki sen
palvelukseen.[13] Se palkka, joka hänelle tarjottiin, oli niin mitätön,
että tämän vaatimattoman miehen täytyi peräytyä. Ihmekö että ääni
kirjeessä ystävälleen muuttui katkeraksi! -- "Olen tullut tietämään",
hän kirjoitti, "että en ole 1000 markan arvoinen ruotsalaisessa
teatterissa. Jos ajattelee että koko kansamme näkee nälkää [olihan
par'aikaa katovuosien surkein hätäkausi], niin on johtokunta
perusjohteellisesti oikeassa, mutta olisihan sen myöskin pitänyt
muistella maamme köyhyyttä palkatessaan ruotsalaisia keskinkertaisia
kykyjä. Omatunto vaivaa minua kun olen uhrannut niin paljon aikaa ja
varoja asian tähden, joka petti juuri perille tullessani. Aion
täydentää tietoni englanninkielessä ja koettaa tulla toimeen
kielenopettajana. Teatteria tulen kuitenkin kaipaamaan niinkuin olisin
menettänyt toisen puolen sieluani." -- Todellisuudessa Gröneqvist
palasi yliopisto-opintoihin, suoritti kameraalitutkinnon ja tuli 1869
ylimääräiseksi kamarikirjuriksi senaattiin. Vastedes saamme nähdä,
kuinka teatteri kuitenkin avautui hänelle.

Mutta joskin ruotsalainen teatteri semmoisenaan ei ole mitään tehnyt
suomalaisen näyttämön hyväksi, on kuitenkin muistettava, että sen
keskuudesta on lähtenyt henkilö, jolla siihen katsoen on unohtumattomat
ansiot ja jolle on sitä ehdottomampi tunnustus annettava kun hän oli
syntyperältään ruotsalainen. Tarkoitamme näyttelijätärtä, joka ensin
neiti Hedvig Charlotte Forssmanina, sitten rouva Raana ja vihdoin rouva
Winterhjelminä on piirtänyt nimensä Helsingin ja varsinkin Suomalaisen
teatterin historiaan. Syytä on jo tässä kohden tutustua häneen.

Neiti Forssman oli kultasepän tytär Tukholmasta ja tuli 16-vuotiaana
1854 kuninkaallisen teatterin kouluun. Suuri näyttelijä O.U. Torsslow
huomasi kohta, että tytöllä oli tavallista suuremmat lahjat, ja sai
aikaan, että häneen nähden määräys koevuodesta syrjäytettiin.
Väsymättömällä ahkeruudella hän suoritti opintonsa, nauttien mainitun
taiteilijan erikoista ohjausta, ja pian hän esiintyi kuninkaallisella
näyttämöllä, mutta koska vanhemmat näyttelijättäret eivät mielellään
luovuttaneet suurempia tehtäviä vasta-alkajalle, hän rohkein mielin
liittyi O. Anderssonin teatteriseuraan, kun tämä oli lähtemäisillään
Helsinkiin 1858. Näin tuli neiti Forssman 20-vuotiaana Suomeen ja ensi
kerran esiintyen Jane Eyrenä hän kohta paikalla reippaalla,
ilmehikkäällä taiteellaan ja nuorekkaalla olennollaan valloitti
yleisön. Hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että yleisö niinä
kahtena vuotena, jotka hän tällä kertaa oli Helsingissä, yhä uudelleen
tahtoi nähdä suosikkinsa näyttämöllä, ja nuori näyttelijätär saikin
mielin määrin rooleja ja niitti yllin kyllin kukkia ja laakereita.

Palattuaan Ruotsiin neiti Forssman ennen pitkää liittyi Edv.
Stjernströmin teatteriin Tukholmassa, johon Torsslowkin oli muuttanut
kuninkaalliselta näyttämöltä, ja nyt koitti hänelle uusi edistymiskausi
näiden mainioiden näyttelijäin vaikutuksen alla. Torsslow, joka piti
häntä lahjakkaimpana kaikista oppilaistaan, luki hänen kanssaan m.m.
Ebolin prinsessan osan Schillerin Don Carlos draamasta, jolla
näyttelijätär saavutti yhden loistavimpia voittojaan Tukholmassa.
Stjernströmin teatterin tuottamaan edistykseen tuli tasoittavana ja
syventävänä lisänä vuoden opintoaika Parisissa. Nyt kuninkaallinen
teatteri mielellään olisi avannut hänelle korkeat ovensa; mutta neiti
Forssman lähti mieluummin Helsinkiin, jonka yleisön osottama
sydämellinen suosio häntä kohtaan oli hänessä herättänyt vastaavia
tunteita. W. Åhmanin ja Pousetten seuran jäsenenä hän siis jälleen
näytteli Suomessa näytäntökautena 1864-65. Silloin olivat hänen
suurimmat menestyksensä Ebolin prinsessa ja Theresia Kaarlo Bergbomin
murhenäytelmässä "Pombal ja jesuiitat". Oltuaan sen jälkeen vuoden
poissa, näyttelijätär -- joka sillä aikaa oli mennyt naimisiin
niinikään Åhmanin ja Pousetten seuraan kuuluvan nerokkaan näyttelijän
Frithiof Raan kanssa -- palasi saman seuran mukana syksyllä 1866
Suomeen, ja vuotta myöhemmin hän tuli Helsingin vakinaisen
teatteriseuran jäseneksi.

Tästä ajasta, vuodesta 1867, alkoi rouva Raan merkillisin toimi
Suomessa, missä hän, jos luetaan pois talvi ja kevät 1871, jolloin hän
teki toisen ulkomaalaisen opintomatkansa, viipyi yhtä mittaa v:een
1872. Mitä hän tällä ajalla sai aikaan suomalaisen teatterin hyväksi,
on alempana kerrottava; tässä on vain mainittava että hän näinä vuosina
miehensä ohella oli etevin ja suosituin taiteilija Helsingin
näyttämöllä. Pääalallaan, suurien traagillisten naisosien
esittämisessä, olikin rouva Raa kohonnut korkeaan taiteellisuuteen,
jonka vaikutus katsojiin oli pettymätön. Se raitis todenperäisyys, joka
näennäisesti vastakkaisen ihanteellisen käsitystavan ohella oli hänen
perusominaisuuksiaan, oli hartaitten tutkimusten kautta kypsynyt
taiteeksi, jonka pohjana oli toiselta puolen näyttämöllisen tekniikan
täydellinen omistaminen, toiselta puolen tieto että teknillisellä
taidolla on arvoa ainoastaan mikäli se, vaatimatta semmoisenaan
erikoista huomiota, tekee näyttelijälle mahdolliseksi luonnonomaisissa,
suurissa, yksinkertaisissa piirteissä havainnolliseksi saattaa se kuva
esiteltävästä henkilöstä, joka hänessä on syntynyt tarkoin tutkiessaan
koko draamaa.[14] Pääasia oli kumminkin, että tätä taidetta kannatti
hehkuva, nerollinen innostus, joka vastustamattomasti tempasi katsojat
mukaansa. Esitti hän Lady Macbethia tai Ofeliaa, Jeanne d'Arc'ia tai
Ebolia, Sapphoa tai Maria Tudoria, Katria tai Regina von Emmeritziä,
Leaa tai Paola Moronia tai mitä muuta tahansa hyvin laajasta
repertoaristaan, aina hän sai katsojat unohtamaan jokapäiväisen
ympäristön ja seuraamaan häntä tunteitten ja intohimojen temmellykseen.
Täydennykseksi lisättäköön sekin, että rouva Raa ei pysähtynyt kerran
saavuttamalleen kannalle vaan yhä kehitti taidettaan uusien vaatimusten
mukaan. Merkillinen todistus siitä on olemassa niin myöhäiseltä ajalta
kuin 1891, jolloin hän Kristianiassa esiintyi rouva Alvingina
"Kummittelijoissa". Silloin Ibsen nimenomaan antoi ehdottoman
tunnustuksensa taiteilijattaren käsitystavalle sekä täysin
uusaikaiselle, realistiselle ja niin "modernissa" kappaleessa
sopimattomista taidesäännöistä vapaalle esitykselle. Hän oli muka
osunut runoilijan sisimpiin ajatuksiin ja tunteisiin, hän oli
runoilijassa palauttanut sen alkuperäisen tunnelman, jossa tämä oli
näytelmän kirjoittanut, ja hän oli ollut se ilmielävä rouva Alving,
jonka runoilija oli kuullut puhuvan ja nähnyt liikkuvan siinä kodissa,
jonka hän oli tahtonut kuvata: "kokonaan minun rouva Alvingini".

Siinä pikakuva näyttelijättärestä, joka uhrautuvaisesti oli sovittava
mitä ruotsalainen teatteri rikkoi laiminlyöden velvollisuutensa edistää
suomalaisen näyttämön aatteen toteuttamista. Että hän antautui
semmoiseen toimeen, tuli siitä että hän ei ollut ainoastaan suuri
taiteilija vaan myöskin jaloluontoinen, suuria tavoitteleva ihminen.
Hänellä ei ollut vain kunnioitettu asema näyttämöllä, vaan teatterin
ulkopuolellakin; piireissä ja perheissä, joissa hän personallisesti
tunnettiin, oli hän vilpittömän ystävyyden hellimä. Eräässä Emilie
Bergbomin 1875 kirjoittamassa kirjeessä olemme tavanneet seuraavat
kauniit sanat rouva Raasta: "Vaikea on löytää ylevämielisempää ja
jalompaa luontoa kuin hänellä on, ja minä luulen että vasta sitten
oikein käsittää hänen arvonsa, kun on koetellut toisia. Hän asettaa
aina aatteen ensi sijaan ja oman itsensä toiseen, joka on aivan
tavatonta meidän aikana."

Entäs teatterikoulu? Entisestä tiedämme että ylioppilaat 1859 sitä
varten varasivat melkoisen summan, 500 ruplaa. Aate näyttää innostaneen
ei ainoastaan helsinkiläisiä vaan maaseutulaisiakin, sillä Fredr.
Cygnaeuksen ja O. Toppeliuksen allekirjoittamasta kehoituksesta
kerättiin vuosina 1860-62, toimeenpanemalla seuranäytäntöjä, ympäri
maata rahoja tarkoitusta varten. Viime mainitun vuoden kevätpuolella
oli noin 13,000 markkaa koossa ja silloin oli jo aikomus perustaakin
koulu saman vuoden syksynä. Huhtikuulla pidettiin näet julkinen kokous,
jossa yrityksen innostunein harrastaja, dosentti O. Toppelius, esitti
seikkaperäisen suunnitelman opetuksen järjestämisestä koulussa.
Laajasta suunnitelmasta[15] mainitsemme vain, että se oli hengeltään
suoraan kansallinen. Suomen kielen opetusta varten otettaisiin
erityinen opettaja, mutta ruotsinkieleenkin nähden olisi vältettävä
että ulkomaalainen opettaja estäisi oppilaita käyttämästä ruotsinkieltä
semmoisena kuin sitä Suomessa puhutaan ja äännetään. Sentähden olisi
ehkä tanskalainen "instruktööri" eli näyttämöllisen taiteen opettaja
otollisempi kuin Ruotsista tullut (kotimaista kun ei ollut
ajateltavissakaan). Suunnitelma hyväksyttiin ja sanomissa julkaistiin
jo kehoitus halukkaille nuorille kumpaakin sukupuolta ilmoittautumaan
kouluun ennen toukok. 20 p. Kumminkaan ei koulun avaamisesta tullut sen
enempää. Pääsyynä oli luultavasti opettajan puute. Muutoin oli kenties
innostusta laimentanut pitkä polemiikki teatterikoulusta, jonka
mainitun kokouksen jälkeen F. B(erndtson) oli alkanut H. D:ssa. Tämän
"asiantuntijan" mielestä oli koko yritys turhaa turhempi, mikäli sillä
tarkoitettiin aikaansaada kansallista teatteria. Kun hän samalla kielsi
ruotsinkieliseltä teatterilta Suomessa kaiken kansallisen merkityksen,
eksyi polemiikki kansallisuuskiistan okaiseen tiheikköön. Sitten kun
Toppelius oli puolustanut kantaansa, sekaantui näet H. D. ja muutkin
syrjäiset väittelyyn, ja lopulta sananvaihto ei tuottanut mitään
valaistusta asiaan, vaan arvattavasti heikonsi monen luottamusta
yritykseen. Seuraavana vuonna tapahtui sitten teatterin palo, joka
tietysti myöskin vaikutti ehkäisevästi. Vasta v. 1865 ryhdyttiin
uudestaan puuhaan. Ennenkuin W. Åhmanin ja Pousetten seura keväällä
1865 lähti Helsingistä, sovittiin Åhmanin kanssa, että hän, kun seura
syksyllä 1866 tulisi takaisin, rupeaisi teatterikoulun opettajaksi.
Tämän sopimuksen mukaan laitos vihdoin avattiin mainittuna aikana.
"Hitaita ovat herrain kiireet", saattaa siis sanoa tästäkin puuhasta,
mutta vähät siitä, jos yrityksestä olisi hyvää koitunut. Mutta huono
oli jo alkukin -- ainakin suomalaiseen näyttämöön nähden --, sillä 12
vastaanotetusta oppilaasta osasi vain 3-4 suomea. "Jos uusi
teatteriseura tehdään ruotsinkieliseksi", tähän tapaan arvosteltiin
asiaa Kirjallisessa Kuukauslehdessä, "niin emme voi muuta kuin
vastustaa koko yritystä aivan tarpeettomana. Ruotsalaisen näyttämön
tarvetta voivat ruotsalaiset teatteriseurat tyydyttää vastedes
niinkuin ennenkin; sitä vastoin on suomenkielinen teatteriseura ihan
tarpeen. Siinä toivossa että koulunkasvattama teatteriseura tulisi
mahdollisuuden mukaan suomenkieliseksi, lieneekin suurin osa lahjoja
annettu. Kouluun pyrkiviltä olisi vaadittava taitoa kummassakin
kielessä. Nyt on koko yritys laskettu väärälle perustukselle."

Vaikka tämä ankara muistutus oli oikeutettu, on myönnettävä, että
yrityksen onneton alku ja kehnot tulokset varsinkin suomenkieliseen
näyttämöön katsoen ovat helposti ymmärrettävissä. Ennakkoluulot
vaikuttivat, että oppilaita saatiin ainoastaan varattomista kodeista ja
nekin melkein poikkeuksetta Helsingistä, joka siihen aikaan vielä
pääasiassa oli ruotsalainen paikkakunta. Kun lisäksi näiltä oppilailta
puuttui perusteellisempaa koulusivistystä, oli jotenkin toivotonta
opettaa heille outoa kieltä, jota ei puhuttu sivistyneiden hienoissa
kodeissa ja jota he luonnollisesti pitivät aivan tarpeettomana
teatterissakin, johon mieli paloi. Tästä huolimatta opetettiin koulussa
suomeakin, mutta tuloksista tietysti ei kannata puhuakaan. Maaseuduilta
olisi kai voitu saada suomenkielisiä oppilaita, mutta mistä ottaa varat
heidän ylläpitoonsa vieraassa kaupungissa? Marraskuulla 1868 oli
suomalaista ainesta teatterikoulussa vähempi kuin sen alkaessa,
ja koulun johtajalla, hartaalla suomalaisuuden ystävällä, O.
Toppeliuksella, ei ollut muuta neuvoa kuin ehdottaa, "että taidetta
rakastavaiset maaseudun asukkaat tarpeellisella raha-avulla
varustaisivat ja kouluun lähettäisivät nuorukaisia, joiden
näytelmällisistä luonnonlahjoista heillä on hyvä ajatus ja joissa
ruotsinkieli ei ollut niellyt suomenkieltä.(!)"

Itse koulusta kerrottakoon vain, että opettajina toimi paitse Åhmania
(lausumisessa ja roolien harjoittamisessa), nti Charlotte Ekman
(laulussa), nti C. Rylander (tanssissa, plastiikassa ja pantomiimissa),
nti Emilie Bergbom (ranskan-) ja O. Gröneqvist (suomenkielessä).
Syksystä 1868 tuli rouva Raa Åhmanin sijaan. Häntä hämmästytti koulussa
vallitseva "hiljainen, melkein tylsä henki", jonka syynä kuuluu olleen
Åhmanin sovinnainen ja kulunut opetustapa. Sitä vastoin hänen oma
innokas ja innostava opetuksensa ennen pitkää loi aivan uuden hengen
oppilaisiin, mutta sittenkin koko laitos seuraavana vuonna -- hajosi!
Syynä tähän lienee osaksi ollut se myötätuntoisuutta ja ymmärtämistä
puuttuva kritiikki, jolla sanomalehdet katsoivat hyväksi kohdella
ensimäisiä julkisia koenäytäntöjä, mutta tietysti pääasiassa se, että
ruotsalainen teatteri, jolla välittömästi olisi voinut olla hyötyä
siitä, hylkäsi tämän hyödyn. "Olisihan ottaa leipä omasta suustamme,
jos me auttaisimme suomalaisia eteenpäin!" lausui muuan mainitun
teatterin järjestäjä.[16]

Vaikka teatterikoulukin siis petti kaikki toiveet, jotka suomalaisen
näyttämön kaipaajat olivat kohdistaneet siihen, niin liittyy sen
lyhyeen toimintaan kuitenkin ainakin yksi muisto, jolla todella on
enteen ja kipinän luonne. Sanoma sen perustamisesta houkutteli näet
esiin Aukusti Öhqvistin (Korhosen),[17] joka, miten lyhyt hänen
elämänsä olikin, kumminkin on luettava alkavan Suomalaisen teatterin
valoisimpiin muistoihin. Käsityöläisen kodista Kuopiossa lähti
17-vuotias nuorukainen Helsinkiin tullakseen näyttelijäksi
olemattomassa teatterissa. Voidakseen elää vieraalla paikkakunnalla hän
rupesi kaartilaiseksi, ja kun hän osasi suullisesti ja kirjallisesti
käyttää maamme molempia kieliä, hänet pian, voitettuaan päällikkökunnan
luottamuksen, otettiin kirjurin apulaiseksi kansliaan. Tässä asemassa
hän sammumattomalla tiedonhalulla rikastutti tietovarastoaan, sepitteli
runoja (m.m. "Suomen kaartin sotahymnin", jonka pataljoonan
kapellimestari Leander sävelsi) ja -- kävi teatterikoulua saaden
ensimäiset perustukset ihailemassaan taiteessa. Kun oppilaitos ennen
aikaansa lakkasi, Korhonen lohdutti itseään sommittelemalla näytelmiä.
Silläkään alalla ei toki vielä valmista syntynyt, mutta kyllä aikaa
voittaen niinkuin saamme nähdä. Teatterikoulun kautta pääsi Korhonen
Kaarlo ja Emilie Bergbomin ja heidän välityksellään useain kirjailijain
tuttavuuteen ja Fredr. Cygnaeuksen erikoiseen suosioon. "Kaikilta
näiltä", sanoo Nervander, "hän sai osakseen suurta hyväntahtoisuutta.
Hänen yksinkertainen, ujo ja kuitenkin luonnollisella tavalla
itsetietoinen olentonsa teki hänet heidän vertaiseksensa henkisellä
alalla. Tämä tapahtui ihan itsestään, sillä se naivisuus, joka myöskin
tavattiin hilpeässä nuorukaisessa, oli jalojen, suurellaisten
kuvittelujen naivisuutta, se oli, kuten Cygnaeus nuorukaisen aikaisen
kuoleman johdosta lausui, 'lempeä kuin tuulahdus paremmasta
maailmasta'. Olen vakuutettu, että moni, joka tunsi hänet, myöntää
minun kanssani, että usein puheltuansa puhdassydämisen ja koko nuorella
sydämellänsä isänmaatansa rakastavan sotilaan kanssa, tunsi itsensä
ikäänkuin parantuneen ja jalostuneen."

Edellisessä on jo tullut näkyviin, kuinka suomalaisen näyttämön aate
oli voittanut alaa ja kannatusta yliopiston nuorison piireissä; mutta
vielä on mainittavana eräitä yrityksiä, joista ei ole ollut tiettynä
että ne ovat saaneet alkunsa siltä taholta, sekä aikeista, jotka
tuloksia tuottamattominakin osottavat miten uusi taidelaitos leijaili
ilmassa.

Tässä astuu eteemme mies, joka vielä elää ja toimii ja tietenkin
mieluummin pysyisi varjossa, mutta jolla ehdottomasti on oleva sijansa
teatterin esihistoriassa, tarkoitamme silloista ylioppilasta Emil
Nervanderia. Nervander, joka syntyneenä 1840 oli tullut ylioppilaaksi
1858, oli ajan nuorien joukossa se, jossa rakkaus teatteriin oli
syvempi ja kehittyneempi kuin kenties yhdessäkään toisessa. Jos hänen
elämäkertansa olisi kyseessä, olisi siitä enemmänkin sanottavaa, mutta
väitteen todistamiseksi riittää sekin joka seuraa.

Nervanderin runoilija- ja kirjailijalahjat ajoivat hänet
vastustamattomasti tuotteliaisuuteen ja jo 1863 hän painosta julkaisi
5-näytöksisen näytelmän "Vid Anjala" (Anjalan luona). Se oli kuitenkin
ruotsinkielinen, niinkuin koko hänen kirjallinen toimensa, eikä siis
suoranaisessa yhteydessä suomalaisen teatterin kanssa. Mutta
kansallismielinen kun Nervander oli, hän osasi toisinkin tavoin
osoittaa pitävänsä suomenkielistä näyttämöä silmällä. Hänen
alotteestaan syntyi 1860-luvun ensi vuosina ylioppilasten kesken
kirjallis-taiteellinen yhdistys, jota sanottiin "Arkadiayhdistykseksi"
(joskus myös, toverien kesken, "akatemiaksi") sentähden että sen
kokoukset pidettiin Arkadiateatterin lämpiössä. Yhdistykseen
kuului jäseniä kaikista osakunnista, runoilijoita, säveltäjiä,
soitannonharjoittajia ja taiteenystäviä.[18] Kokouksissa esitettiin,
kirjoitetun ohjelman mukaan, mitä kulloinkin uutta eri taiteiden alalla
oli tarjottavana, lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muita
runoteoksia, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä j.n.e.
Käytös- ja esiintymismuotoon nähden siroutta tavoitteleva yhdistys oli
hengeltään hyvin isänmaallinen, vaikka ei sentään nimenomaan
fennomaaninen. Tässä piirissä Nervander syksyllä 1863 ehdotti, että
Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhla pantaisiin toimeen 23 p.
huhtikuuta 1864, sekä samalla että joku tämän suurimman draamallisen
runoilijan teos oli suomeksi käännettävä. Ulkopuolella yhdistystä
olevien välityksellä saatiin todella aikaan, että mainittuna päivänä
Shakespearen juhla vietettiin Ritarihuoneella ja että samaksi ajaksi
yksi mestarin näytelmä ilmestyi suomennettuna. Marraskuun 4 p. 1863
O. Toppelius näet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa ehdotti
että määrättäisiin palkinto sille, joka ennen sanottua riemupäivää
toimittaisi hyvän suomennoksen jostakin Shakespearen etevimmästä
näytelmästä. Vaikka epäiltiin oliko niin lyhyessä ajassa tehtävä
suoritettavissa, hyväksyttiin ehdotus, ja toimen tulos oli Kaarlo
Slöörin oivallinen, alkukielestä tehty ja alkuteoksen runomittaan
laadittu Macbethin käännös. Totta kyllä Nervanderin toiset ehdotukset
ja aatteet eivät samoin toteutuneet, mutta silti nekin viehättävästi
kuvaavat sekä häntä itseään että tätä henkisesti virkeää aikaa, että ne
ansaitsevat mainitsemista.

Marraskuulla 1866 Nervander miettii, että ei mikään olisi hänelle
sopivampaa kuin ruveta "suomalaisen näyttämön uranaukaisijaksi", ja hän
laati seikkaperäisen suunnitelman yrityksen alkuunpanosta ja
kehittämisestä kolmena vuotena eteenpäin. "Teatteriseuralla, johon
kuuluisi 3 naista ja 5 herraa, 1 kuiskaaja, puhtaaksikirjoittaja ja
ihomaalaaja [kaikki yhdessä!], 1 teatterirenki, 1 neulojamatami, sekä
kenties viisihenkinen orkesteri -- johon ylellisyytenä tulisi pikku
tanssijatar (!), yhteensä 17 henkeä, minä alottaisin Helsingissä
toimittaen sen sivistyneimmälle ja isänmaallisimmalle yleisölle 3 tai 5
seuranäytäntöä, jotka ohjelmaan nähden kunakin iltana tarjoisivat sekä
suomalaista että ruotsalaista, kuvaelmia, tanssia, lausuntoa, laulua
j.n.e. -- Palkat olisivat, valitettavasti, pienet; välikirjat
tehtäisiin 3 vuodeksi ja keskinäisellä sopimuksella määrättäisiin
tarkoin kaikki tapoihin, asioihin ja velvollisuuksiin katsoen."

Ensimäinen näytäntö olisi annettava Cygnaeuksen syntymäpäivänä 1 p.
huhtikuuta. Sen jälkeen matkustettaisiin kaupungista kaupunkiin
Tornioon saakka. Loma-aikoina harjoitettaisiin uusia kappaleita, jota
paitse johtaja saisi vapautta kirjoittaakseen jotakin. Kun ensimäinen
kolmivuotiskausi olisi lopussa, jatkettaisiin yritystä vähän
laajennetussa muodossa. -- Ensimäistä matkasuunnitelmaa seurasi toinen,
jossa kiertomatkat määrättiin viittä vuotta varten, eikä edes Kaskista
eikä Naantaliakaan unohdettu. -- Ohjelmisto käsittäisi aluksi noin 10
Molièren, Holbergin, Heibergin, Herzin y.m. kappaletta, jonkun
operetin, 5 tai 6 soolotanssia, 5 tai 10 kuvaelmaa. Arviolasku menoista
nousi 16,000 markkaan, tuloja laskettiin "häilyvin keskimäärin" 100 m.
illasta, yhteensä 18,500 m. Tulot olivat siis 2,500 m. isommat; mutta
menoarvio oli vaillinainen ja laskelma päättyi sanoihin: "Matkat
(kaikille vapaat) j.n.e. teatterivarasto, omat tarpeeni -- kuinka
paljo!!!" -- Saman vuoden lopulla Nervander vakavasti arveli voivansa
luoda "todellisesti kotimaisen näyttämön", jos valtio koetteeksi
myöntäisi hänelle avustusta, 4,000 m. vuodessa.

Toukokuulla 1867 Nervander suunnitteli "dramaattisen kaksitoistikon"
kiertokulun maassa. "Se olisi ensimäinen kotimainen teatterijoukkomme
ja olisi sen ohjelmistokin kotimainen, suomen- ja ruotsinkielinen." --
Ei vain itsekseen vaan muittenkin kanssa hän edelleen neuvotteli
"draamallisen yhdistyksen" perustamisesta Helsinkiin. Yhdeksi sen
tärkeimmäksi tehtäväksi hän ehdotti "koko Shakespearen" suomentamisen.
Iltamilla y.m. kerättäisiin rahoja, niin että vuosittain yhden tai
parin näytelmän kääntäminen ja painatus voitaisiin kustantaa.

Vihdoin Nervander samana vuonna ajatteli pari vuotta ennen nukahtaneen
Arkadiayhdistyksen uudistamista. Se olisi oleva jonkunlainen salainen
vapaamuurarien seura, joka ulkonaisesti ja yleisön silmissä harrastaisi
runoutta, teatteria ja soitantoa, mutta jonka varsinaisena päämääränä
olisi suojella ja tasoittaa tietä suomalaisille taiteilijoille, niin
ettei heidän tarvitsisi tuntea kannatuksen puutetta ei aineellisella
enemmän kuin henkiselläkään alalla. Tätä tuumaa sanoi Nervander "Kustaa
III:n unelmakseen". -- Osaksi samaa päämäärää tarkoitti toinenkin
Nervanderin, myöhemmin toteutunut, aie. Hän mietiskeli näet eläkekassan
perustamista kirjailijoita ja taiteilijoita varten. Rahoja hyvään
tarkoitukseen kerättäisiin seuranäytännöillä, joiden alkuunpanija ja
johtaja olisi ehdotuksen tekijä itse.

Näihin tuumiin liittyi toisia kirjoitettavista näytelmistä. Koko sarja
suomalaisia aiheita pani runoilijan mielikuvituksen toimimaan.
Varsinkin Kullervon ja Lallin tarinat houkuttelivat häntä, mutta
myöskin iloisempia aiheita oli mielessä. Lemminkäisen häät esimerkiksi
olisivat kansankomediassa kuvattavat, "Haastelevat kuuset", "Suulas
akka" y.m. sadut ja tarinat tarjoutuivat luotavaksi keveiksi
huvinäytelmiksi j.n.e.

Ystävät ja toverit, joilta Nervander tietysti ei salannut aatteitaan,
olivat nekin sitä mieltä, että hän oli sopiva teatterin johtajaksi,
jota vastoin Kaarlo Bergbomia, joka todellisuudessa oli siksi tuleva,
pidettiin vastaisena tiedemiehenä. Tähän aikaan eivät ystävät enemmän
kuin Nervander itsekään vielä tulleet ajatelleeksi, kuinka välttämätön
suomenkielen taito oli suomalaisen näyttämön johtajalle.

Täydentääksemme ylempänä annettuja tietoja suomalaisista
seuranäytännöistä Helsingissä, mainitkaamme lisäksi pari semmoista,
jotka toimitettiin hyvää tarkoitusta varten. Bergbomin ja professori
von Willebrandin perheiden alotteesta annettiin 22 p. maaliskuuta 1866
Kaivohuoneella seuranäytäntö, johon pääsylippuja myytiin ainoastaan
yksityisesti ja jonka ohjelma käsitti Z. Topeliuksen "Tizianin ensi
lempi" ja Cormonin ja Grangen "Huone vuokrattavana" (molemmat
ruotsiksi) sekä Heibergin "Katsokaa peiliin", K.J. Gummeruksen
suomentamana.[19] Viime mainitussa rouva, nyk. vapaaherratar S. von
Willebrand näytteli pääosaa. Yrityksen tarkoitus oli kerätä varoja
Viktor Salinille, millä tämä lahjakas teatteriin innostunut nuorukainen
pääsisi Tukholman teatterikouluun. Salin, joka sittemmin jonkun ajan
toimikin ruotsalaisessa teatterissa, oli asunut samassa talossa kuin
mainitut perheet ja sen kautta saavuttanut niiden suosion. Näytännön
johtaja ja harjoittaja oli Kaarlo Bergbom. -- Marraskuulla 1868
pohjalaiset ylioppilaat panivat toimeen iltaman Johannes Takasen
hyväksi ja ohjelman päänumerona oli "Riita-asia", joka näyteltiin Uuden
teatterin oppilasnäyttämöllä. Arvokkaimmat katsojat olivat rouva Raa ja
J.V. Snellman, joista jälkimäinen sanoi, että tämä ylioppilasnäytäntö
oli parasta mitä hän oli nähnyt suomenkielellä näyteltävän.

Kun kaiken kerrotun ohella huomioon otetaan että maaseuduillakin
seuranäytelmien toimeenpaneminen tällä vuosikymmenellä oli tullut hyvin
yleiseksi, niin on myönnettävä että taiteellinenkin herätys oli
ilmaantunut, joka oli sopusoinnussa aikakaudelle omituisen,
kaikensuuntaisen yhteisen elämän virkistymisen kanssa. Mutta sittekin
näytti suomalaisen teatterin synty kovin epätietoiselta. Katovuodet
olivat pelottavassa määrässä rajoittaneet kansan henkisenkin kehityksen
ehdot, ja moni muukin seikka oli omansa synnyttämään toivottomuutta.
Sentapainen oli esimerkiksi Arkadian joutuminen venäläisen
teatteriseuran haltuun. Kirjallisessa Kuukauslehdessä lausuttiin sen
johdosta katkeralla ivalla (syysk. 1868):

"Meillä tulee tästälähin olemaan kaksi 'kansallisteatteria', toinen
ruotsalainen Uudessa teatterissa, toinen venäläinen Arkadiassa. Tuo
ruotsalainen, jolla on vanhemman veljen oikeus, on jo ennättänyt
kupeistansa synnyttää teatterikoulunkin, jossa kasvatetaan oikein
kotimaista ruotsalaista näyttelijätaidetta. Tätä ylevää esimerkkiä
epäilemättä uusi venäläinen teatteri aikoo noudattaa: sekin ehkä
synnyttää teatterikoulun, jossa oikein kotimaista venäläistä
näyttelijätaidetta meille kasvatetaan. Me olemme epäilemättä luodut
draamallisimmaksi kansaksi maailmassa!"

Ilmeistä oli että tavalliset seuranäytäntöpuuhat eivät enemmän kuin
turhat toiveet ruotsalaisen teatterin ja teatterikoulun antamasta
avusta aikaansaisi suomalaista näyttämöä. Rohkeammin oli asiaan
käsiksi käytävä, ja se tapahtuikin kymmenluvun viimeisenä vuotena.
Siitä on vastedes kerrottava, sittenkun kahdessa seuraavassa luvussa on
tehty selkoa erinäisistä suomalaisen teatterin edellytyksistä, jotka
hiljaisesti ja huomaamatta kehittyneinä ratkaisevalla hetkellä
ilmenivät, tehdäkseen toivomusten ja unelmien toteuttamisen
mahdolliseksi.



II.

Kirjalliset edellytykset.


Kun edellisessä luvussa ilman muistutusta on kerrottu Cygnaeuksen 1859
esittämät epäilykset perustaa näyttämö kielelle, jolla oli olemassa
yksi ainoa näytelmä, niin näyttänee kai mielettömältä ruveta puhumaan
kymmenen vuotta myöhemmin alkavan teatteripuuhan kirjallisista
edellytyksistä. Huomattava on kumminkin että kymmenessäkin vuodessa
olot voivat melkoisesti muuttua, ja niin oli tällä kertaa todella
tapahtunut. V. 1869 suomenkielisellä teatterilla oli kuin olikin
edellytyksiä omansa rohkaisemaan niitä, jotka sitä harrastivat, vaikka
Cygnaeus kymmenen vuotta ennen olikin pääasiassa ollut oikeassa.

Turhaa olisi nimittäin ollut Cygnaeukselle muistuttaa, että majuri
J.F. Lagervall, tuo kunnon soturi, joka vaihtoi miekkansa auraan ja
kynään, jo 1834 oli julkaissut Macbethin mukaelman nimeltä
"Ruunulinna", joka outona ilmiönä oli herättänyt hämmästystä
ulkomaillakin, ja sittemmin kirjoittanut muitakin draamallisia
"kuvauksia", niinkuin "Judithi", "Josephi", "Kaini" ja "Tuhkapöperö".
Ei niistä kuitenkaan ole ennen eikä myöhemmin ollut mitään hyötyä
näyttämölle. Ja miksi mainita Antero Vareliuksen "Vekkulit ja
kekkulit", jota ei myöskään ole mahdolliseksi katsottu, taikka
mukaelmia ja käännöksiä niinkuin Gemptin "Sisaren sukkeluus",
Stagneliuksen "Martyrat", Nicanderin "Taikamiekka" ja jo ennen puheena
ollut "Antonius Putronius", jolle viimeiselle toki oli suotu kunnia
tulla näytellyksi -- eivät nekään olisi muuttaneet hänen mieltään.

Mutta toiselta puolen, oliko se tosiasia että suomalaiselta
kirjallisuudelta, joka muutoinkin oli tuskin alulla, puuttui
draamallista kirjallisuutta, oliko se todella oudoksuttava ja oliko
oikein pitää sitä voittamattomana esteenä suomalaisen näyttämön
perustamiselle? Ei suinkaan. Onhan kaikkina aikoina ja kaikissa
kansoissa draamallinen runous kasvanut ja kehittynyt lähimmässä
yhteydessä teatterin kanssa. Teatteri saa näytelmäkirjallisuuden aikaan
eikä päinvastoin. Sitä paitse teatterit suurissakin sivistysmaissa
nykyaikana suureksi osaksi elävät lainaamalla näytelmiä muilta
kansoilta. Mitä etevää ja mieltäkiinnittävää syntyy siellä taikka
täällä, se käännetään toisille kielille ja näytellään ympäri Eurooppaa.
Ainoastaan Ranskan kansallisteatteri syystä ylpeilee siitä että se
tulee toimeen omillaan. Kävihän meidänkin valitseminen maailman
kirjallisuudesta mitä otollista oli, kävihän meidän siinäkin
noudattaminen ruotsalaisten esimerkkiä, joiden teatterit niinikään
pääasiallisesti täyttävät ohjelmistonsa lainatavaralla.

Tämänkaltaisista mietteistä ei kuitenkaan etsitty lohdutusta, kun
Cygnaeus oli huomauttanut draamallisen kirjallisuutemme köyhyydestä
taikka oikeammin olemattomuudesta, vaan ryhdyttiin aivan kuin käskystä
poistamaan puutetta. Toimen etupäähän Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
asettui, joskin alote ensi kädessä tuli aivan yksityiseltä taholta.

Keväällä 1858 oli eräs Seuran jäsen, nähtyänsä "Silmänkääntäjän",
nimeänsä mainitsematta lähettänyt 100 ruplaa palkintona annettavaksi
parhaimmasta suomenkielisestä näytelmästä, huolimatta oliko se
alkuperäinen vai mukaelma.[20] Seuraavan vuoden alussa lähetettiin
Seuralle kaksi näytelmää, joita ei kuitenkaan voitu palkita. Silloin
ilmoitus palkinnosta uudistettiin, ja tuo nimetön lahjoittaja antoi,
nähtyänsä "Antonius Putroniuksen", 50 ruplaa lisää, joten palkinto
nousi 150:een ruplaan. Kilpailuun lähetettiin tällä kertaa kolme
näytelmää: "Kullervo", murhenäytelmä viidessä näytöksessä, "Ensimäinen
rakkaus", ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben, ja "Liukaskielinen",
komedia viidessä näytöksessä Schillerin mukaan. Dosentti Ahlqvistin
esittämän tutkijakunnan lausunnon johdosta annettiin vuosikokouksessa
16 p. maalisk. 1860 palkinto "Kullervon" tekijälle, ylioppilas Aleksis
Stenvallille (Kivelle). Mutta koska toisetkin näytelmät olivat sekä
"onnellisesti valitut" että niin "taitavasti käännetyt, että
semmoisten kappaleiden jättäminen painamatta olisi rikkaammallekin
kirjallisuudelle kuin suomalaiselle vahingoksi", tutkijakunta ehdotti
ja Seura päätti toimittaa nekin julkisuuteen erinäisenä osana
toimituksiansa. Tämä päätös täydennettiin sitten niin että ryhdyttiin
hankkimaan muitakin käännöksiä, joten syntyisi runsaampi kokoelma
suomenkielisiä näytelmiä. Semmoinen oli Näytelmistön alku, jonka
ensimäinen osa ilmestyi 1861, toinen 1863, kolmas 1864 ja neljäs 1867.

Ohimennen mainittakoon että toukokuulla 1862 suomenmielisten kesken
neuvoteltiin erityisen yhdistyksen perustamisesta suomenkielisen
näytelmäkirjallisuuden edistämistä varten. Yrjö Koskinen, joka siitä
puhuu Mehiläisessä,[21] sanoo hanketta "kansalliseksi asiaksi, joka ei
tule yksistään Helsingin eduksi", ja toivottiin sentähden että
"osamiehiä" saataisiin maaseuduiltakin. Samassa mainitaan
teatterikoulukin, jota varten par'aikaa rahoja kerättiin. Sen toimen
hartain ystävä [O. Toppelius] oli myöskin suomenkielen ystäviä ja oli
koulun tarkoituksena suomenkielisen näyttämön aikaansaaminen.
Ensiksikin tätä koulua ja toiseksi tulevaa kotimaista teatteria varten
oli näytelmäkirjallisuutta hankittava. Painaakseen lukijain mieleen
kuinka tärkeä yritys oli, kirjoittaja viittaa siihen, että sen kautta
edistettäisiin Helsingin suomalaistumista -- "Helsinki meidän täytyy
valloittaa Suomen kielelle". -- "Suomalainen Teateri-yhteys" jäi
kuitenkin syntymättä. Syytä emme tiedä, mutta varmaa on, että se
tarkoitus, jota varten se aiottiin perustaa, kuitenkin pääasiassa
saavutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimen kautta.

Katsoen silloisten suomalaisten kirjailijain vähäiseen lukuun on
tunnustettava, että Näytelmistön julkaisemispuuhaa ajettiin
erinomaisella tarmolla. Kaikkiaan sisältää kokoelma 16 draamallista
teosta, 2 alkuperäistä ja 14 käännöstä. Jälkimäisten joukossa --
edellisistä on alempana erikseen puhuttava -- oli paitse keskiaikaisen
farsin mukaelmaa (Pietar Patelin) jo edustettuna Shakespeare (Macbeth),
Lessing (Minna von Barnhelm ja Emilia Galotti), Schiller (Kavaluus ja
rakkaus ja Liukaskielinen), Th. Körner (Syyn sovitus), Holberg (Jeppe
Niilonpoika, Ei ole aikaa ja Don Ranudo de Colibrados), Sheridan (Pyhän
Patrikin päivä) muita mainitsematta. Mitä taasen suomennoksien
kirjalliseen arvoon tulee, saattaa syystä sanoa että niissä ylipäätään
tarjottiin parasta mitä siihen aikaan oli saatavissa, sillä etevimmät
kirjailijamme Helsingissä ja maaseuduilla olivat työssä osallisina.
Kääntäjinä esiintyi näet A. Oksanen, Julius Krohn, Kaarlo Slöör, K.J.
Gummerus, P. Hannikainen, E. J. Blom, J. Bäckvall ja C.J. Dahlberg.
Huomattavin näistä käännöksistä on kieltämättä Macbethin suomennos,
jonka synnystä on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Se on laatuaan
merkkiteos runollisessa kirjallisuudessamme, joskin Paavo Cajander
myöhemmin mestarillisilla Shakespearekäännöksillään on voittanut
vasta-alkajan, ja sen julkaisemisella otti syrjäinen kansamme
arvokkaalla tavalla osaa suuren runoilijan syntymän riemujuhlaan.

Näytelmistön neljäs osa oli viimeinen. Seura katsoi voivansa siihen
päättää tämän yrityksen, sillä olihan jo tositeolla todistettu, että
ei mikään estänyt tarpeen mukaan kääntämästä suomenkielelle
draamallistakin kirjallisuutta. Muutoin oli Seuran perusjohteena ollut
ottaa kokoelmaansa ainoastaan semmoisia teoksia, joidenka kirjalliset
ansiot olivat kieltämättömiä ja jotka siis enensivät kirjallisuutemme
arvoa, vaikka niitä ei näyteltäisikään. Niin sanoaksemme päivän
tarpeita tyydyttävien s.o. seuranäytännöiksi sopivien pikku kappalten
suomentamisen ja kustantamisen Seura jätti toisille. Itse asiassa
toimittikin siten Viipurin suomalainen kirjallisuusseura julkisuuteen
pari vihkoa pienempiä näytelmiä ja yksityisten kustannuksella ilmestyi
toisia, niin että käännösten ja mukaelmain luku ennen vuosikymmenen
loppua nousi alulle neljättäkymmentä.

Monta vertaa tärkeämpi ja rohkaisevampi oli kumminkin se, että tällä
samalla ajalla laskettiin vahva perustus alkuperäiselle suomalaiselle
näytelmärunoudelle. Salaperäinen kohtalo määräsi näet juuri tämän
vuosikymmenen, niin täynnä virkistävää, kiihottavaa aamuvaloa, mutta
samalla vielä niin kolean karkea, Aleksis Kiven toimikaudeksi. Ylempänä
mainittu palkinto sai runoilijan ryhtymään ensimäiseen suureen
voimanponnistukseen, ja niin syntyi ensimäinen alkuperäinen suomalainen
murhenäytelmä. Saatuansa palkinnon tekijä kirjoitti teoksensa
uudestaan, joten "Kullervo" tuli painetuksi vasta Näytelmistön
kolmanteen osaan. Mutta silloin se esiintyikin Macbethin rinnalla ja
Shakespearen muiston riemuvuonna. Eipä se sattumus ollut hulluimpia
laatuaan!

Vielä merkillisempi oli runoilijan toinen suuri teos, kuolematon
kansankuvaus, "Nummisuutarit", joka sekin ilmestyi painosta 1864 --
"tekijän omalla kustannuksella". Kiven elämäkerrassa mainitaan tämän
käyneen mahdolliseksi sen kautta, että eräs hänelle ennen tuntematon
herrasmies, kun runoilija oli sanonut olevansa epätietoinen miten teos
oli painoon saatava, oli pistänyt hänen käteensä seitsemän sataa
markkaa. Tässä lienee paikka oikaista ja täydentää tämä kertomus. --
Oikein on että Kivi kaikin mokomin tarvitsi 150 ruplaa saadakseen
komediansa painetuksi ja niinikään että ennestään hänelle tuntematon
mies -- 22-vuotias Kaarlo Bergbom -- antoi runoilijalle rahat, mutta
väärin on se, että tämä muitta mutkitta olisi ottanut ne omasta
taskustaan. Bergbomin tasku oli näet sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin
Kiven, mutta kun runoilija oli selittänyt hätänsä ja kuinka hän turhaan
oli koettanut lainata tuon summan, silloin Bergbom omassa nimessään
lainasi rahat Yhdyspankista. Sen hän uskalsi tehdä, kun hän juuri ennen
oli vastaanottanut paikan Helsingfors Tidningar'in toimituksessa, ja
ensi "kvartaaleillaan" hän velan maksoikin.[22] -- Cygnaeus puolestaan
julkaisi (talvella 1865 H. T:ssa) komediasta laajan arvostelun, jossa
hän näytti täysin oivaltavansa, mikä arvoltaan yksinäinen ja pysyvä
draamallinen teos näin odottamatta oli ilmestynyt, ja toisella
kirjoituksella hän ratkaisevasti vaikutti siihen, että tekijälle
samasta teoksesta annettiin kaunokirjallinen palkinto, 2000 markkaa,
ensimäinen, jonka valtio (J.V. Snellmanin alotteesta) oli varoistaan
myöntänyt.

Paitse näitä näytelmiä julkaisi Kivi tällä vuosikymmenellä vielä neljä.
Ne olivat: "Kihlaus", tuo pieni, mutta sekin laatuaan verraton
kansankuvaus, joka ilmestyi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettuna
1866; murhenäytelmä "Karkurit" Näytelmistön viimeisessä osassa, sekä
draamallinen idylli "Yö ja päivä", jotka tulivat julkisuuteen 1867, ja
vihdoin ihanteellinen kuvaus Vapahtajan ajalta ja läheisyydestä, "Lea",
jonka ilmestymisvuosi oli 1869. Runoilijan viimeinen synkkämielinen,
E. Nervanderin luonnoksen pohjalle laadittu, näytelmä "Margareta"
painettiin vasta 1871.

Kiven jälkeen on Tuokko mainittava suuren alkuperäisen murhenäytelmän
"Saulin" luojana. Tämä runoilija tosin ei kyennyt pitämään silmällä
näyttämön vaatimuksia -- joita Kivi luontaisesta vaistosta tyydytti --
mutta silti oli hänenkin teoksensa, etenkin runolliseen ja sujuvaan
kieliasuun nähden, lupaava enne draamallisen runoutemme alalla.

Sanomattakin on ymmärrettävissä, kuinka näiden lueteltujen
alkuperäisten näytelmäin ilmestyminen oli omansa innostavasti
vaikuttamaan niihin, jotka ikävöivät suomalaisen näyttämön syntyä. Niin
innostavasti, jos katkeroittavastikin! Ne sanat, joilla Kaarlo Bergbom
päätti arvostelunsa Kiven "Karkureista", ilmaisevat ne tunteet, joita
epäilemättä muutkin runoilijan teokset herättivät hänen aikalaisissaan:
"Lukiessamme 'Karkurit' suomalaisen teatterin puute tuntuu mitä
katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin
vaatimuksien mukaan."

"Kirjallisia edellytyksiä" oli siis 1860-luvun lopulla riittävässä
määrässä olemassa. Yhdessä vuosikymmenessä oli niin paljo alkuperäistä
ja käännettyä draamallista kirjallisuutta ilmestynyt, että tuotannon
jatkuminen samassa määrässä ilman teatteria olisi ollut suorastaan
luonnotonta.



III.

Emilie ja Kaarlo Bergbom.


    Joukkoja voidaan kaikkialla pestata ja harjoittaa. Ainoastaan
    suuria päälliköitä täytyy nöyrällä kärsivällisyydellä odottaa
    "Jumalan armosta".

                   F. Gygnaeaa, Teatterin tulevaisuudesta, 1853.

Valtaan päässyt käsitys, että suomenkielinen näyttämö oli aikaan
saatava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja siis ainakin
aluksi toimiva yhdessä sen kanssa yhteisen johdon alla, tekee
ymmärrettäväksi, että julkisuudessa ei kertaakaan kysytty: oliko
tiedossa miestä, joka kykeni suomalaista teatteria johtamaan?
Ainoastaan Cygnaeus lainaamissamme otsikkosanoissa ohimennen viittasi
siihen, että semmoinen toimi ei suinkaan ollut joka miehen asia, vaan
edellytti aivan erikoisia lahjoja, mutta ei hänkään silti näy
ajatelleen että teatterin syntyminen oli riippuva päällikön
ilmaantumisesta. Mutta niin kävi kuitenkin todellisuudessa: teatteri
syntyi vasta silloin kuin päällikkö astui esiin. Jollei johtaja
"Jumalan armosta" olisi ruvennut keräämään joukkoa ympärilleen, olisi
kuka ties kuinka kauan saatu teatteria odottaa. Tämä johtaja oli Kaarlo
Bergbom.

Välttämättömänä episoodina suomalaisen teatterin esihistoriassa seuraa
tässä kertomus Kaarlo Bergbomin, ja myöskin hänen sisarensa ja
työtoverinsa, neiti Emilie Bergbomin, nuoruuden ajasta ennenkuin he
ryhtyivät siihen tehtävään, joka oli tuleva heidän varsinaiseksi
elämäntyökseen.

Bergbom-suvun kantaisä Pohjanmaalla, josta sisarukset polveutuivat, oli
1700-luvun alkupuolella Ruotsista tullut Erik Bergbom, mutta suvun
ruotsalaisuus ei sentähden ole täysin taattu, sillä mahdollisena
pidetään että Erik Bergbom oli alkuaan Satakunnasta, missä mainitun
vuosisadan alussa samanniminen suku oli olemassa. Bergbomit ovat
arvossa pidettyinä kyvykkäästi toimineet mitkä liike- mitkä
virkamiehinä. Jälkimäisiä oli sisarusten isä, Johan Erik Bergbom.
Syntyneenä 1796 hän oli vihitty filosofian maisteriksi ja tohtoriksi
1819 ja, suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon,[23] Vaasan
hovioikeudessa tullut ylimääräiseksi viskaaliksi, kun hän nai
laamannintyttären, 17-vuotiaan Fredrika Juliana Roschierin. Pariskunnan
ensimäinen lapsi, _Emilia_ Sofia, syntyi 7 p. helmik. 1834. Emilien
käydessä kuudetta vuotta isä 1839 nimitettiin Viipurin hovioikeuden
asessoriksi, ja perhe muutti Viipuriin. Täällä Kaarlo Juhana syntyi
2 p. lokak. 1843.[24]

Siihen aikaan kun Kaarlo veli ensikerran näki päivänvalon, oli Emille
tullut kouluikään. Onneksi oli Viipurissa tyttökoulu, kovin harvinainen
laitos maassamme 1840-luvulla, mutta opetuskieli oli saksa. Tietenkin
tämä oli omansa arveluttamaan Emilietä, joka ei osannut muuta kuin
ruotsia, mutta luultavasti häntä lohdutettiin sillä että ensi
kuulustelu tapahtuisi tällä kielellä. Ja eräs hänen toverinsa, joka
samana päivänä tuli "Töchterschuleen" ja pääsytutkinnossa näki hänet
ensi kerran, muistaa vielä, kuinka vilkkaalta ja samalla varmalta pikku
pohjalainen tyttö näytti. Lyhytläntänä, hieman lyhytkaulaisena,
vaaleanverisenä, hiukset sidottuna kahteen lettiin korvien taakse,
tyttö oli tutkittaissa seisonut tyynenä ja tarkkaavaisena ja niin
sukkelasti vastannut kysymyksiin, että toinen, jonka vuoro oli tulossa,
huokasi itsekseen: jospa osaisi vastata noin! -- "Hän oli jo silloin
ihan sama kuin myöhemmin", päätti kertoja muistelmansa.

Emilie Bergbom oli todella harvinaisen etevä hengenlahjoiltaan, ja kun
vertaa hänen ominaisuuksiaan siihen mitä tiedämme hänen vanhemmistaan,
näyttää siltä kuin olisi kumpikin antanut hänelle parhaimpansa. Hän oli
selväjärkinen ja selväpuheinen, hänellä oli terävä ja hieno ymmärrys ja
luja tahto, toisin sanoen hänessä tavataan juuri ne piirteet, jotka
tekivät isästään erittäin kykenevän, mitä erilaisimpiin tehtäviin
käytetyn laki- ja virkamiehen, ja toiselta puolen hän oli tavattoman
käytännöllinen ja vilkasluontoinen niinkuin äitinsä sanotaan olleen.

Asessori Bergbomin Viipurin ajalta on tässä kerrottava yksi piirre,
joka osottaa, että hän mielipiteiltään melkoisesti erisi tavallisista
virkamiehistämme, ja myöskin luo valoa kotiin, jossa kertomuksemme
päähenkilöt kasvoivat. V. 1845 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura Viipurissa ja seuran esimieheksi valittiin Bergbom. Seuran
ensimäisessä vuosikokouksessa hän piti sangen merkillisen puheen. Siinä
hän näet, luultavasti ensimäisenä, tulevaisuuteen nähden kielsi
kaksikielisen sivistyksen mahdollisuuden maassamme.

"Ei pääkielenä", hän muun muassa lausui, "eikä sivullisena, jonkun
erinäisen säädyn kielenä, saata enää ruotsinkieli meillä olla
pysyväinen; sillä liian vähäinen on ruotsalaisten asujanten luku
omituista kirjallisuutta hengissä pitämään. Sentähden täytyy
ruotsinkielen ja sitä seuraavan kirjallisuuden meidän maasta hävitä,
tilaa antain maamme perintökielelle ja sen päälle perustetulle
kotimaiselle, suomalaiselle kirjallisuudelle; ja ainoastaan tämän
olevan Suomenmaalle sopivaisen näkyy siitäki, että ruotsi satoja vuosia
kaikella suosiolla kannatettuna, ei kuitenkaan ole jaksanut
suomenkielen alalla erittäin suurta voittoa saada eli oikioita
suomalaisia peräti luovuttaa suomalaisista tavoista ja menoista."

Tuskin kahdeksan vuotta Bergbom oli asunut Viipurissa, kun hänen,
jäsenenä eräässä hallituksen asettamassa toimikunnassa, täytyi
perheineen muuttaa Helsinkiin. Se tapahtui 1847 ja siitä lähtien perhe
jäi ainiaaksi pääkaupunkiin, sillä 1851 Bergbom nimitettiin
senaattoriksi.

Käytyään kolme vuotta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa --
suomalaisesta siihen aikaan tietysti ei oltu untakaan nähty -- Emille
Bergbom 16-vuotiaana oli saanut sen tietomäärän, joka silloin
julkisessa oppilaitoksessa oli naisille tarjona, mutta siihen
tyytymättä hän jatkoi lukujaan osaksi yksityisten opettajain johdolla,
osaksi omin päin. Tällä tavoin hän ennen pitkää sekä uusissa kielissä
että suurten sivistyskansojen kirjallisuuden tuntemisessa sivuutti
useimmat sen ajan naiset Suomessa. Hän perehtyi täydellisesti paitse
saksan myöskin ranskan- ja englanninkieliin ja rupesi, aivan omasta
alotteestaan, suomeakin oppimaan. Tämä viimeksi mainittu yritys
todistaa, että Emilie huolimatta nuoruudestaan oli ajan hengen
koskettama ja ymmärsi kansan kielen merkityksen, ja aikaa voittaen
hänestä tuli suomalaisuuden uskollinen edistäjä, jonka vertaista ei ole
nähty Suomen naisten joukossa. Lopuksi on mainittava, että hän halusta
kirjoitellen niin runomittaista kuin suorasanaista ilmaisi omaavansa
luontaisia kirjailijataipumuksia. Kun etenkin Kalevalan kääntäjänä
tunnettu ranskalainen kirjailija Léouzon Le Duc oleskeli Helsingissä ja
1852 asui samassa talossa, Emilie Bergbom hänelle käänsi suorasanaiseen
muotoon ranskan kielelle Runebergin "Hirvenhiihtäjät" ynnä muuta oman
maan ja Ruotsin kirjallisuutta.

Tuskin edemmäksi kuin viime mainittuun aikaan, jolloin Emilie täytti 18
vuotta, pysyivät hänen päivänsä niin huolettomina kuin nuoruudelle
soveltuu. Silloin näet ensiksi havaittiin äidissä se tauti, joka kahden
vuoden kärsimysten jälkeen vei hänet hautaan. Kun sen lisäksi isäkin
samaan aikaan ja melkein yhtä kauan oli vuoteen omana, täytyi vanhimman
tyttären näinä perheen koettelemuksen-vuosina ja sittemmin äidin
kuoltua (1854) yhä edelleen kodissa hoitaa emännän virkaa ja täyttää
äidin velvollisuudet sisaruksiansa kohtaan, joista nuorin veli oli vain
viisivuotias. Tämä oli raskas tehtävä nuorelle tytölle, semminkin kun
perheen varallisuussuhteet olivat ahtaanlaiset. Niin esim. täytyi
Emilien itse neuloa sekä sisarustensa että omat vaatteensa. Mutta eihän
se haitannut, että hänen luonnonlahjansa tälläkin alalla pääsivät
kehittymään. Emilien sanotaan olleen oikea taituri neulojana. Yhden
neulojattaren avustamana hän tyydytti omaistensa tarpeet, ja
ystävilleenkin hän antoi neuvoja ja apua, kun hatun taikka jonkun muun
pukuosan aistikas laittelu tai koristelu oli kyseessä. Hän tottui
ahkeraan, edesvastaukselliseen työhön, hänen elämänkokemuksensa karttui
ja hänen luonteensa vakaantui ja hän valmistui elämäntyöhön, josta
hänellä vielä ei ollut vähintäkään aavistusta.

Mutta miten kävi henkisen kehityksen, kun käytännöllinen elämä tällä
tavoin sitoi Emilie Bergbomin jalat ja kädet? Yhdessä kohden tämä
kehitys -- totta kyllä aivan erikoisesta syystä -- täydellisesti
katkesi. Kuolinvuoteellaan äiti, joka monen silloisen naisen tapaan ei
pitänyt kirjailijatointa naiselle soveliaana taikka onnea tuottavana,
otti tyttäreltään lupauksen, että tämä ainaiseksi luopuisi
runoilemasta. Kaarlo veli, ainoa, kuten näyttää, jolle Emilie on
kertonut sen, on todistanut lupauksen noudattamisen tuntuneen hänestä
raskaalta uhraukselta, "sillä hänen rakkain unelmansa oli ollut toimia
runoilijana". Toisissa kohden Emilie Bergbom ei suinkaan jäänyt
takapajulle. Se, joka rakastaa kirjoja, saa aina jonkun vapaan hetken
lukemiseen, ja niin hänkin. Sitä paitse hän vastaanotti syviä ja
pysyviä vaikutuksia seurustelustaan eräiden ajan nerokkaimpien miesten
kanssa. Bergbomin perhe oli läheisessä suhteessa Tengströmin perheen
kanssa, jonka koti 1840-, 50- ja osaksi 60-luvullakin oli pääkaupungin
älymystön keskuspaikka. Talon isäntä oli kaikkien isänmaallisten ja
nuorten pyrintöjen suosija filosofian professori J.J. Tengström ja
emäntä J.L. Runebergin vaimon sisar.[25] Heidän luonaan viihtyivät kuin
kotonaan J.J. Nervander, J.V. Snellman,[26] E. Lönnrot, Fredr. Cygnaeus
ja Z. Topelius. Perheessä oli neljä lasta, kaikki ensimäisestä aviosta,
nimittäin yksi poika, lahjakas, ennenaikaiseen hautaan vaipunut Robert
Tengström, ja kolme tytärtä, joista vanhin tuli professori Herman
Kellgrenin, keskimäinen tohtori P. Tikkasen ja nuorin M.A. Castrénin
vaimoksi. Jo nämä mainitut nimet ilmaisevat, että Tengströmin
"salongissa" vallitseva henki oli silloisen nuoren Suomen, ja
luonnollisesti oli niin laita Bergbominkin perheessä, joka tuskin
muualta kuin sieltä etsi seurustelua.

Tengströmillä sattui seuraava pikku tapahtuma joku aika sen jälkeen
kuin Emilie oli eronnut koulusta. Hän oli Snellmanille sanonut, että
hän mielellään tekisi tuttavuutta Lönnrotin kanssa. Kun tämä sitten
kerran tuli Helsinkiin ja oli vieraana Tengströmillä, Snellman keskellä
suurta piiriä esitti Emilien kuuluisalle "Kajaanin tohtorille". Nuori
neiti oli ihastunut ja lausuikin ilonsa siitä että sai nähdä Lönnrotin.
Mutta silloin Snellman, joka hyvällä tuulella ollessaan mielellään
saattoi ihmisiä hämille, ehdotti, että he, Emilie ja Lönnrot, lähemmän
tuttavuuden vuoksi suutelisivat toisiaan. Vaikea on tietää kumpi
asianomaisista tuli suurempaan hätään, sillä jos veri lensi Emilien
kasvoihin, niin kävi Lönnrotin samoin. Vihdoin jälkimäinen sanoa
tokasi: "Enköhän voisi päästä vähemmällä?!"

Ylempänä mainituista suurmiehistä Snellman ja Cygnaeus olivat ne,
joiden kanssa Emilie Bergbom tuli lähimpään ystävyyssuhteeseen. Emilie
oli ensimäisiä naisia, jotka ymmärsivät Snellmanin kansallisia
harrastuksia, ja kun tämä ennestään oli tuttu senaattori Bergbomin
kanssa, kävi hän samoin kuin Cygnaeuskin usein perheessä. Keskustelut
tämmöisten miesten kanssa, joista Snellman kuuluu usein tulleen
ainoastaan viettääkseen jonkun hetken Emilien seurassa, eivät voineet
olla jättämättä syviä vaikutelmia nuoreen henkevään naiseen eikä liene
liiallista väittää, että ei yksikään samanaikuinen nainen samassa
määrässä kuin hän omakseen omistanut heidän humaanista ja isänmaallista
maailman- ja elämänkäsitystään.

Mitä tähän saakka on kerrottu Snellmanin ja Emille Bergbomin
keskinäisestä suhteesta, on ennen tunnettua niinkuin sekin, että
jälkimäinen 1850-luvun loppuvuosina kääntäjänä oli avullisena
"Litteraturbladin" toimituksessa. Sitä vastoin on ainoastaan ahtaassa
piirissä ollut tiettynä, että Snellman, joka 1857 oli tullut leskeksi,
1860-luvun alulla pyysi Emille Bergbomia vaimokseen. Vastaus oli epäävä
-- Emilie jäi iäkseen naimattomaksi eikä Snellmankaan mennyt toisiin
naimisiin. Syy tähän ratkaisuun oli, ei suinkaan mikään vastenmielisyys
kosijaa kohtaan, johon Emilie niin monta vuotta oli ollut kiintynyt
ihailevan kunnioituksen ja sydämellisen ystävyyden kautta, vaan
velvollisuuden tunto. Hän näet ei tahtonut jättää sisaruksiansa ja
vanhaa isäänsä ja luopua siitä perheenäidin tehtävästä, joka
äidin kuoleman kautta oli tullut hänen osakseen. Tämä oli Emilie
Bergbomin toinen suuri uhraus, toinen oli jo mainittu lupaus luopua
runoilija-unelmistaan. Tämmöiset kokemukset, jotka olisivat olleet
omansa joko katkeroittamaan taikka tylsistyttämään heikompaa luontoa,
ovat varmaan erikoisella tavalla kehittäneet ja terästäneet Emilie
Bergbomin voimakasta, ylevää henkeä. Ne ovat -- emme voi asiaa toisin
käsittää -- vahvistaneet hänen itsetuntoansa ja kiihoittaneet hänen
toimintahaluaan. Minulta on kielletty, on hän kai tarmoa kysyvinä
hetkinä ajatellut, minulta on kielletty runoilijan tie maineeseen ja
niinikään oma koti rakkaan suuren miehen rinnalla, olen näyttävä että
sittenkin kykenen johonkin. Se selittänee myöskin, että hänen
olennossaan ei ollut huomattavissa runoilijanomaisia piirteitä --
jollei oleteta, että hän, niinkuin usein tapahtuu, oli kokonaan
erehtynyt, kun hän luuli olleensa kutsuttu runoilijaksi. Mutta oliko
hän kutsuttu taikka ei, oli uhrauksen tunto hänelle itselleen yhtä
raskas, kun hän kerran uskoi siihen.

Tässä yhteydessä on mainittava, että Fredrika Runebergin 1850-luvun
keskivaiheilta alkaen Litteraturbladissa ilmaantuvat kuvaelmat
("Teckningar och Drömmar") tekivät syvän vaikutuksen Emilie Bergbomiin.
Niissä kuvattiin naisen riippuvaista asemaa, joka mitä erilaisimmissa
kansoissa ja mitä erilaisimmissa kulttuurioloissa samalla tapaa sitoi
ja ehkäisi hänen kehitystään. Kun nämä asiat tulivat puheeksi, kuuluu
Emilie usein innokkaasti asettuneen rouva Runebergin kannalle ja
kiihkeästi valittaneen naisen kohtaloa. Kuitenkaan hän ei julkilausunut
sentapaisia vaatimuksia kuin myöhemmin on kuultu naisasian
kannattajilta, vaan oli hän pääasiassa pitänyt henkisen elämän
pakollista ahtautta silmällä. Tietty on että hän myöhemminkin pysyi
jotenkin samalla kannalla. Välttäen julkista esiintymistä hän verraten
myöhään (vasta 1891) liittyi Suomalaiseen naisyhdistykseen ja
silloinkin hän sukupuolensa vapauttamiseen nähden katsoi tärkeimmäksi,
että korkeamman opin tiet avattaisiin naisille, että siveellisyyttä
kohotettaisiin ja vihdoin että naisillekin myönnettäisiin valtiollinen
äänioikeus. Että naisen päätehtävä ja suurin vaikutusala sittenkin
olisi oleva kodin seinien sisällä, sitä hän ei koskaan epäillyt.

Ensimäisen ulkomaanmatkansa Emilie Bergbom teki kesällä 1860 Emsiin ja
Interlakeniin. Se tapahtui lääkärin määräyksestä taudin johdosta,
joka oli käynyt vaaralliseksi vilustumisesta kuuluisissa
promotsionitanssiaisissa samana vuonna -- noissa tanssiaisissa, jotka
kansalaiset antoivat maistereille sittenkun kenraalikuvernööri kreivi
Berg oli Pietarista toimittanut näille kiellon pitää tanssiaisia.[27]
Toisen kerran Emilie Bergbom kävi ulkomailla 1863 isänsä kanssa, joka
hallituksen puolesta matkusti Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan tutkiakseen
koppivankiloita, joista kertomus oli valmistettava ensikerran
kokoontuville Säädyille. Matka oli niin kiireellinen ja tapahtui niin
sopimattomalla vuodenajalla, että Emilie verraten vähän hyötyi siitä.
Berlinissä hän kuitenkin ennätti käydä taidemuseoissa ja näki
teatterissa Grillparzerin "Medean". Muutoin hän huomauttaa kirjeessään
Kaarlolle, että älykäs Berlin näytti unohtaneen että kansaa kannattaisi
muistuttaa muustakin kuin voiton jumalattaresta ja sen suosikeista,
joiden kuvapatsaita nähtiin kaikkialla; Schillerin muistopatsas oli
vasta tekeillä. Potzdamissa ihana puisto isoine tuuheine puineen
ihastutti häntä enemmän kuin "Sanssoucin linna ja Fredrik suuren
nenäliina" (!).

Kun matkustajat palasivat kotia, oli Kaarlo veli Saarijärvellä suomea
oppimassa. Sitä asianhaaraa on meidän kiittäminen muutamista Emilien
tekemistä kirjeistä, jotka tarjoavat lisäpiirteitä hänen kuvaansa.
Kuinka kypsyneesti hän arvosteli kirjallisuutta ynnä muitakin seikkoja,
todistavat seuraavat otteet:

(Elok. 30 p. 1868.) -- "Kysyt Grillparzerin 'Medeaa'. Minä olin hyvin
tyytyväinen siihen. Tosin pyytää tekijä etupäässä jännittää ja
kiihoittaa tunteitamme mahdollisimman korkealle, mutta teos on
mielestäni tavallisia paljo etevämpi, ja siinä on useita tarmokkaita ja
nerollisia kohtia. Grillparzer näyttää ylipäätään kuvaavan
mieshaamujaan veltoiksi ja noloiksi ja sitä vastoin naisiansa
sankarillisiksi ja mahtaviksi tunteiltaan. Medea, Kolchiin
raakalaisnainen, on tämän nimen arvoinen, mutta hän on suurisuuntainen
ja kannattaa koko kappaletta. Jason ei ole edes jokapäiväinen
teatterisankari, vaan kehno ja heikko raukka. Kieli on paikoittain
sangen kaunista ja huoliteltua; mutta yleensä tekijä ei näy panevan
varsin suurta painoa siihen. -- Minusta tulee nuoren kirjailijan
harrastaa kaunista ja huolellista kieliasua; älä laiminlyö sitä, oma
Kaarloni. Mihin luulet Topelius olisi päässyt ilman herttaisia ja somia
sanankäänteitään. Siihen on luullakseni ylen helppo tottua, ja vertaus
taikka kuva voidaan hyvin pukea kauniiseen asuun ilman että sen voima
ja ydin pilaantuu."

"Sinua surettaa että Snellmanin viimeiset publisistiset hetket ovat
katkeroittuneet niiden monien alhaismielisten viittailujen ja
loukkaavien syytösten kautta, joiden esineeksi hän nyt jälleen on
tehty. Luonnollisesti koskee kipeästi nähdä henkilö, jota on ihaillut
ja pitänyt arvossa, tallattuna maahan, mutta ollakseni täysin suora
täytyy minun tunnustaa etten ollut aivan tyytyväinen hänen viimeisiin
kirjoituksiinsa Litteraturbladissa. En pitänyt siitä että hän muistutti
meille, että paljo, jota katsomme oikeudeksemme, ainoastaan on
keisarikunnan mahtavan hallitsijan armosta myöntämää; onpa hän aina
ennen puolustanut sitä väitettä 'että kansakunnat itse luovat
kohtalonsa'. -- Toivon että hän ei olisi kirjoittanut niin." -- --

"Suurenmoisia valmistuksia tehdään valtiopäivien ja keisarin
vastaanottamiseksi. Ääretön tyhmyys on kuitenkin tapahtunut, kun tänne
on sijoitettu niin suuria sotajoukkoja. Sanotaan kyllä että ne
lähetetään pois kun keisari on matkustanut tiehensä, mutta pahalta
kuuluu kuitenkin että valtiopäivät ovat avattavat semmoisella
kunniavahdilla. -- Muutoin puhutaan tanssiaisista ja kaikenlaisista
juhlallisuuksista, mutta kun en tiedä mitään varmaa, niin ei ole mitään
kerrottavaa. Sitä paitse en ole laisinkaan huvitettu koko tästä
komeudesta. -- Hupaista olisi saada sinut tänne valtiopäivien ajaksi ja
vähän pakinoida kanssasi, mutta olisihan se kovin ajattelematonta.
Joskus on vähän ikävää kun ei ole järkevää ihmistä, kenen kanssa
vaihtaa ajatuksia. Nainen, joka on suljettu kyökin ja silmäneulan
välille, elää kuitenkin koko lailla säkissä, vaikka asutaan itse
Helsingissä."

(Syysk. 21 p.) "Valtiopäivät, niin kauan ikävöidyt valtiopäivät ovat
nyt toden totta avatut. -- Minusta on suuri syy olla tyytyväinen
keisarin valtaistuinpuheessa lausumiin lupauksiin ja vakuutuksiin,
mutta koko skandinavilainen puolue huutaa ja valittaa sen
sisällyksettömyyttä. Ylipäätään oli ihastus ja innostus keisariin
nähden aivan suunnaton. Kun hän lähti, kuuluu puoli seurakuntaa
itkeneen ääneen. Niinkuin vanhastaan tiedät kammoksun väentungosta eikä
minulla senkään tähden ollut halua juosta mukana kaikkialla." --

Seuraavan kevätlukukauden Kaarlo oleskeli Jyväskylässä ja lainaamme
Emilien sinnekin lähettämistä kirjeistä pari otetta:

(Helmik. 15 p. 1864.) -- "Olethan sinä kuitenkin onnen poika, kun saat
oppia suomea. Tulee oikein alakuloiseksi ja huolestuneeksi
ajatellessaan, että muutaman vuoden päästä kenties on vieras omassa
maassansa; jos silloin vielä elämää piisaa." --

(Huhtik. 18 p.) "Puolitoista viikkoa sitten oli Cygnaeus täällä; hänen
runoelmiansa painetaan par'aikaa, ja hän toi tänne yhden kappaleen,
niin että minä, 'edustaen yleisön hienotuntoisempaa puolta', lukisin
sen ja neuvoisin, onko se otettava kokoelmaan vai ei. Runoelman nimi on
'Pyhänryöstömme' [Vårt helgerån] ja se on vastalause Wasa nimen
hylkäämistä vastaan, kirjoitettu 1856. H&n sanoi tahtovansa välttää
syytöstä illojalisuudesta, ja sentähden oli hän kahden vaiheilla
painattaako runo vai ei. Kaksi ensimäistä säkeistöä on kenties
hämäränlaista, mutta loppupuoli on erinomaisen voimakas ja kaunis.
Koska hän milt'ei kokonaan syyttää itseämme 'pyhänryöstöstämme', oli
minun halpa mielipiteeni että olisi synti, jollei yleisö eikä
jälkimaailma saisi nähdä kaunista sepitelmää; sitä paitse on minusta
velvollisuus jälkimaailmaakin kohtaan, että jossakin paikassa protesti
on julkilausuttu. Kaikki tämä minun täytyi kirjoittaa Cygnaeukselle,
kun seuraavana päivänä palautin runoelman, ja voithan käsittää kuinka
vaikeaa se oli." -- --

Ei ainoastaan lainaamassamme kohdassa vaan pari kertaa muutenkin Emille
Bergbom näissä kirjeissään valittaa ikävää ja suljettua elämää.
Kodin hoito sitoi hänet, mutta silti on tiettynä, että hän suoritti
tehtäviä sen ulkopuolellakin. Kun 1860 vaiheilla valtiollinen ja
yhteiskunnallinen elämä vilkastumistaan vilkastui ja ihmisten aivot
olivat täynnä "aatteita" ja "kysymyksiä", silloin Helsingin naiset
näyttäytyivät olevansa ajan hengen koskettamia siten, että he ryhtyivät
milloin mihinkin yhteiseen yritykseen, useimmin rahankeräykseen toista
tai toista yleistä tarkoitusta varten. Tämmöisissä yrityksissä Emilie
Bergbom milt'ei aina oli mukana ja säännöllisesti johtavassa asemassa.
Hänen järkevyytensä ja tarmokas toimeliaisuutensa tekivät sen
luonnolliseksi asiaksi, ja monesti oli niin, että toimeen käytiin
käsiksi vasta sitten kun hän oli luvannut myötävaikuttaa. Niin hän oli
yksi niitä naisia, jotka ylioppilaskunnan pyynnöstä asettuivat
rahankeräysten johtoon, kun 1858 ylioppilastalon rakennuspuuha tuli
päiväjärjestykseen. Edelleen hän 1860-luvulla oli johdossa, kun rahoja
kerättiin taiteellisiin tarkoituksiin ("Väinämöisen laulu" korkokuvan
sekä "Apollo ja Marsyas" ryhmän tilaamiseksi, edellisen Sjöstrand'ilta
ja jälkimäisen W. Runebergiltä, J. Takasen avustamiseksi y.m.)
puhumatta jokavuotisista arpajaisista taikka muista hankkeista rahojen
keräämiseksi hyväntekeväisyystarpeisiin. Kun Z. Topelius, joka kauan
oli ollut hyväntekeväisyyttä varten perustetun Helsingin rouvasväen
yhdistyksen rahastonhoitaja, 1860-luvun keskivaiheilla luopui siitä
toimesta, tuli Emilie Bergbom ensimäisenä naisena tähän virkaan. Että
hän pysyi tässä maksuttomassa, mutta silti ei suinkaan vähemmän
edesvastuullisessa toimessa ainakin 25 vuotta, tiedämme eräästä
Adelaide Ehrnroothin sepittämästä tervehdysrunosta, missä häntä
yhdistyksen pylväänä kiitetään järkevistä neuvoista ja toimenpiteistä
sekä optimistisesta, luottavaisesta mielenlaadusta, joka ei koskaan
kieltämällä vastannut köyhän rukoukseen.

Paitse viimemainitussa virassa Emilie Bergbom oli kauan toisessakin,
jossa vaadittiin muuta taitoa kuin kodin askareissa. Kun Suomen
Hypoteekkiyhdistyksen yhtiökokous 1869 oli valinnut Snellmanin
johtokunnan puheenjohtajaksi, tämä otti entisen avustajansa
Litteraturbladin ajoilta laitoksen palvelukseen kirjanpitäjänä,
joten Emilie tuli olemaan ensimäisiä julkisissa tehtävissä käytettyjä
naisia. -- Tältäkin ajalta on tieto eräästä tapahtumasta, joka
todistaa kuinka suuressa arvossa Snellman piti Emilie Bergbomia.
Jossakin tilaisuudessa oli Snellman avannut sydämensä luotettavalle
ystävättärelleen ja purkanut hänelle elämänsä monet katkerat
kokemukset niin vastustajain kuin niidenkin puolelta, jotka pitivät
itseään hänen kannattajinaan. Katkeroittunut mieliala oli m.m. saanut
hänen, vanhan sanomalehtimiehen, vetäytymään pois julkisuudesta. Kun
sitten Snellman erään joulun edellä -- arvattavasti v. 1875 -- oli
hypoteekkiyhdistyksessä ystävällisesti kysynyt Emilie Bergbomilta mitä
hän mieluummin ottaisi joululahjaksi, oli tämä vastannut, että hän ei
toivo muuta kuin että Snellman jälleen ryhtyisi kirjoittamaan
sanomalehtiin. Snellman kätki toivomuksen sydämeensä, ja uudesta
vuodesta alkaen hän Morgonbladetissa usein ja entisellä voimalla
julkilausui ajatuksensa päivän kysymyksistä. -- V. 1881 Snellman erosi
hypoteekkiyhdistyksestä; mutta Emilie Bergbom pysyi virassaan v:een
1900.

Ymmärrettävää on, että Emilie Bergbom ei kaivannut seuraelämää
tavallisessa merkityksessä. Me, jotka olemme tunteneet hänet, tiedämme
kuitenkin että hän oli hilpeämielinen seurassa, vilkas ja henkevä
puhelussa, mutta tuskin hän koskaan nuorempanakaan on etsinyt huvia
tanssiaisista. Äidin asemaan joutuneena hän huvituksiin mennessään vain
noudatti velvollisuuttaan sisariansa kohtaan. Siten hän esim. talvella
1857-58 säännöllisesti seurasi Betty sisartaan hienoihin "tilattuihin"
tanssiaisiin Oelzen salongissa. Vaikka hän tuskin oli täyttänyt 23
vuotta, hän avonaisesti ja arvokkaasti toimitti "esiliinan" virkaa
kaksi vuotta nuoremmalle, iloiselle ja vallattomalle sisarelleen.
Samaan suuntaan käy seuraava tieto. Kun Kaarlo 1863 oli Saarijärvellä,
Emilie kirjoitti veljelleen, että Augusta oli ollut kenraalikuvernööri
Rokassovskyn luona eräänä maanantai-vastaanottoiltana ja oli hänestä
siellä ollut ihastuttavan lystiä. Sen johdosta vanhemmat sisaret olivat
päättäneet vuorottain seurata häntä sinne. "Usein se ei kumminkaan
tapahtune, sillä ymmärräthän että se huvi, jonka minä saan siellä, on
jotenkin vähäinen." -- Mitä itse seurustelutaitoon tulee, Emilie
Bergbom ei tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. Missä hän esiintyikin,
herätti hän huomiota, ja tunnettu on kreivinna Adlerbergin kuvaava
arvostelu hänestä: "Niistä suomalaisista naisista, jotka tunnen, on
neiti Bergbom ainoa, joka ei ole mikään épicière (maustekauppiatar)!"

Kuvaelmamme täydennykseksi on vihdoin mainittava, että Emilie, itse
harrastamatta mitään erikoista taidetta, nuoruudestaan saakka hartaasti
seurasi pääkaupungin taide-elämää. Mielellään hän kävi teatterissa ja
konserteissa ja taidenäyttelyissä, saavuttaen varhain melkoisen
asiantuntemuksen varsinkin näyttämötaiteessa ja musiikissa. Varhemmilta
ajoilta tiedämme hänen Betty sisarensa kanssa olleen mukana
näyttämölläkin kun Weberin "Preciosa" annettiin seuranäytäntönä 1858.
Seuraavalta vuosikymmeneltä on merkille pantava, että hän O.
Toppeliuksen kanssa oli jäsen teatterikoulun johtokunnassa ja sitä
paitse oli ottanut vaivakseen antaa koulun oppilaille opetusta
ranskankielessä. Muutoin on luultavaa, että hänen harrastuksensa
suomalaisen teatterin hyväksi saivat alkunsa ja selvisivät
tavoitettavaan päämäärään nähden samalla kuin Kaarlon huomio kiintyi
suureen kansalliseen tehtävään.

       *       *       *       *       *

Nyt on meidän käännyttävä Kaarloon, josta oli sukeutuva se päällikkö
"Jumalan armosta", jota kansallisen näyttämön synty edellytti.
Inhimillistä on että hänen tulevaisuutensa viimeiseen saakka pysyi
hänen läheisimmilleenkin salattuna, vaikka hänen kehityksensä oli kuin
suorastaan suunniteltu hänen erikoista elämäntyötänsä varten.

Ei liene enää ketään elossa, joka voisi kertoa jotakin Kaarlon
varsinaisesta lapsuusajasta; mutta se mitä tiedämme hänen poikaijältään
ja kouluajaltaan, luo niin täydellisen kuvan hänen olennostaan, että
siitä tuskin puuttuu yhtäkään tärkeämpää piirrettä. Kaarlo oli
hiljainen, helläsydäminen ja vaatimaton, ja uskollinen katseensa painui
vieraankin mieleen. Kun Emilie kesällä 1854 lähetti pienet veljensä,
Kallen, Ossin ja Atten, sodan jaloista Sääksmäen Voipaalaan sukulaisten
luo,[28] jätti ensinmainittu hiljaisena ja kilttinä unohtumattoman
muiston täti Beata Nervanderiin, joka myöhemmin usein kuuluu lausuneen:
"Oh, minä muistan aina Kalle Bergbomin uskolliset silmät!" Toiset
veljet melusivat niinkuin tavalliset pojat, mutta Kaarlo ei ottanut
osaa heidän eikä toverien leikkeihin ja vielä vähemmin hän riiteli
ikäistensä kanssa. Enemmän kuin seuraa hän rakasti kirjoja, runojen
lausumista ja soitantoa, joskin hän sillä välin saattoi olla herttaisen
iloinen ja hilpeäpuheinen ja mielellään tanssikin. Hän ei siis ollut
mikään mököttäjä, joka vetäytyi pois toisten seurasta; hän oli kyllä
mukana, mutta omalla tavallaan. On tunnettua että pojat eivät pidä
toverista, joka on heidän leikkeihinsä yhtymättä, jopa he ovat
taipuvaiset ylenkatsomaan miehenalkua, joka ei, kun ilma on otollinen,
heidän kanssaan lähde luistinjäälle, kelkkamäkeen taikka lumisille;
mutta Kaarlossa oli jotain erikoista, omatakeista, joka veti puoleensa
ja teki että hänen arvonsa tunnustettiin. Kun hänessä ei ollut mitään
teeskenneltyä, annettiin hänelle anteeksi hänen omituinen olotapansa ja
epäkäytöllisyytensä; toiselta puolen hänen suuremmat tietonsa, hänen
henkevyytensä ja muut avunsa herättivät kunnioitusta. "Oli kuin hän
aina olisi ollut meitä toisia ylempänä", todistaa kaksi vuotta nuorempi
veli.

Kaikesta päättäen Kaarlon harvinaiset hengenlahjat kehittyivät hyvin
varhain. "En ole koskaan ollut lapsi", hän sanoi kerran ollessaan
kolmannella kymmenellä, "13--14-vuotiaana olin aivan kuin nyt." Hän
tarkoitti henkistä kypsyyttään, kykyänsä ymmärtää kirjallisuutta ja
ihmeellisen tarkassa muistissaan säilyttää mitä hän oli lukenut, nähnyt
ja kuullut. Itse on hän antanut siitä hämmästyttävän todistuksen
kirjoittaessaan 19 p. heinäk. 1863, siis ennenkuin oli täyttänyt 20
vuotta, ystävälleen Otto Florellille seuraavan teatterimuistelman:
"Rouva Krüger-Fürthin näin minä kolmetoista vuotta sitten Antoninana
'Belisariossa' ja Lucrezia Borgiana samannimisessä oopperassa. Vaikka
olin erittäin ihastunut häneen (olin vain 6 vuotta) muistan kuitenkin,
että jo silloin valitettiin hänen kulunutta ääntänsä ja isoa nenäänsä.
Ainoastaan kun hän sai laulaa oikein furioso, niinkuin ariassa
'Schleudre Gott vom Wolkensitze', onnistui hän paremmin".[29] -- Ei ole
oudoksuttavaa että isä, jolla virkatoimien tähden yleensä ei ollut
paljo vapaata aikaa perhettään varten, seurasi Kaarlon edistystä
suuremmalla huomaavaisuudella kuin muitten lastensa sekä että Emillekin
erityisellä äidillisellä hellyydellä koetti ohjata tämän veljen
kehitystä. Isänmaallisen ja kansallisen mielensä ja elämänkäsityksensä
Kaarlo tunnustikin saaneensa sisareltaan. Suuressa tuttavapiirissä 1870
hän sanoi eräälle ystävälleen: "Koko tässä seurassa luulen olevani
ainoa, jonka nainen on tehnyt suomenmieliseksi."

Koulunkäyntinsä Kaarlo alotti maisteri A.F. Roosin 1853 perustamassa
ja 1857 lakkauttamassa yksityisopistossa, josta hän syksyllä
viimemainittuna vuonna muutti Helsingin lyseen seitsemännelle luokalle.
Kahdessa vuodessa hän suoritti tämän oppilaitoksen molemmat korkeimmat
luokat ja tuli ylioppilaaksi 17 p. syysk. 1859 saatuaan tutkinnossa
korkeimman arvolauseen.

Koulussa hänellä säännöllisesti oli korkein arvolause (10) historiassa
ja "stilistiikassa", joka ilmaisee mihin suuntaan hänellä oli
luontaisia taipumuksia. Historiallista kirjallisuutta hän lukikin
erityisellä halulla, ja mielellään hän sisarilleen ja tovereilleen
seikkaperäisesti kertoi mitä oli lukenut. Jo tähän aikaan hän varsinkin
rakasti memoarieli muistelmakirjallisuutta, jonka avulla hänen
mielestään paraiten oppii tuntemaan aikakausien hengen- ja
historiallisten henkilöitten luonteenlaadun. Sitä paitse hän hartaasti
luki runoutta ja kaikenlaista muutakin kirjallisuutta, vaikka siitä ei
koulussa ollutkaan suoranaista hyötyä. Tämä kaikki on merkille
pantavaa, sillä yksistään se että hän jo poikana laski perustukset
kirjallisuuden tuntemukselleen, puhumatta verrattomasta muististaan,
tekee ymmärrettäväksi, että hän kirjallisuustiedoillaan herätti
huomiota ja hämmästystä ijässä, jolloin muut tavan mukaan vasta alkavat
perehtyä kirjamaailmaan.

Mutta runoilijalahjojakin ilmaantui hänessä jo poikaijällä. Hän sepitti
näet ahkerasti runoja ja erittäinkin näytelmiä. Kaarlon vieruskumppani
ja paras ystävä lyseessä oli kaksi vuotta vanhempi Johan August
Florin[30] ja heitä näyttää etupäässä mieltymys teatteriin ja
draamalliseen runouteen yhdistäneen. Florin, jonka isä oli Suomen
pankin johtaja A.V.O. Florin, asui saman katon alla kuin Bergbom, ja
sentähden he mukavasti saattoivat käyttää kaiket vapaat ajat
mielitoimeensa.[31] He sommittelivat ja kirjoittivat kilvan näytelmiä,
niin että niitä sanotaan syntyneen oikein kasottain. Mutta ei siinä
kyllä, he puuhasivat yhdessä tekeleittensä näyttelemistäkin. Tältä
Kaarlo Bergbomin ensimäiseltä tuotantokaudelta ei liene mitään säilynyt
eikä sitä tarvitse suurena vahinkona pitää; säilyihän itse rakkaus
näyttämötaiteeseen, muuttumattomana ja kehityskelpoisena.

Että Kaarlo jo tällä nuorella ijällään oli oppinut varsinaista
teatteria tuntemaan, on luonnollista, sillä tuskin yksistään lukeminen
olisi herättänyt niin innokasta näyttämöllistä harrastusta kuin hänen
ja Florinin teatterileikeissä näyttäytyvä. Koulupoikien teatteri-into
johtui kai ainakin osaksi siitä yleisestä innostuksesta, millä,
niinkuin jo on kerrottu, teatterin rakentamista ja näyttelijätaiteen
vakaannuttamista Suomessa tähän aikaan ajettiin. Kun uusi kiviteatteri
vihittiin, oli ylioppilas Kaarlo Bergbom julkisesti esiintyvienkin
joukossa. Hän näytteli nimittäin Megapontoksen, kuninkaan ylimmän
juomanlaskijan, osaa "Kyypron prinsessassa"; aikakirjat eivät
kumminkaan mainitse millä menestyksellä.

Paitse lukuhalua sekä runoilija- ja teatteri-intoa on Kaarlon
poika-ajoilta muistettava myöskin hänen varhain ilmaantuneet
soitannolliset taipumuksensa. Emilie kuuluu joskus sanoneen Kaarlolla
lapsena olleen kauniin lauluäänen, vaikka se myöhemmin näyttää
kadonneen. Arvattavasti hän laulullaan oli ilmaissut musikaaliset
lahjansa, koska hän jo kuusivuotiaana pääsi oopperaan ja pienenä
poikana alkoi opetella pianonsoittoakin ja jatkoi sitä koko
koulunaikansa ja ylioppilaaksi tultuaankin. Hänen opettajattarensa oli
tohtorinleski Hedvig Arnell (o.s. Lönnblad), jonka sanotaan olleen
hyvin musikaalinen ja taitava pianonsoittaja, joskaan hän ei julkisesti
esiintynyt. Hänellä oli kehittynyt aisti soitannon alalla, eikä hän
suvainnut muuta kuin klassillista musiikkia. Kaarlo tuli pian
opettajattarensa suosikiksi, ja rouva Arnell, joka piti häntä
etevimpänä oppilaanaan, teki parastaan perehdyttääkseen häntä soitannon
kauneusmaailmaan. Itse asiassa hän tällä ajalla oikeastaan oppi mitä
hän soitannossa on oppia saanut; myöhemmästä edistyksestään on hänen
kiittäminen erinomaisia luonnonlahjojaan. Hän oppi siis rouva Arnellin
luona soittamaan pianoa, tosin ei teknillisen täydellisesti, mutta
kuitenkin niin että soitin oli hänen vallassaan. Hän soitti aina ulkoa,
sillä sävelteoksiin nähden oli hänen muistinsa yhtä tarkka kuin
kirjallisuuteen katsoen. Riippumattomuus nuottitekstistä taasen teki,
että hän soittaessaan saattoi antautua tunteittensa valtaan ja laskea
ne kokonansa soittoon. Sentähden hänen soittonsa vaikuttikin kuulijaan.
Rouva Arnellin mainitaan olleen sitä mieltä, että Kaarlo Bergbomin
olisi ollut kerrassaan antauduttava musiikin alalle, mutta, mikäli
tiedetään, se ajatus ei koskaan tullut vakavan harkinnan alaiseksi.
Kaikissa tapauksissa oli Kaarlon oppiaika ja seurustelu tämän rouvan
luona tärkeä hänen kehitykselleen. Hän kävi näet usein muutoinkin kuin
"tuntia" saamassa hienosti sivistyneessä, varakkaassa kodissa, joka oli
niitä joissa pääkaupungin etevimmät musiikin ja kirjallisuuden
harrastajat seurustelivat.

Vihdoin sopii jo tässä mainita, että Kaarlo Bergbomin erinomaisen
laajat tiedot sävelteos-kirjallisuudessa ylipäätään ja erittäin
ooppera-kirjallisuudessa ei ollut tulos varta vasten harjoitetuista
opinnoista, vaan konserteissa ja oopperanäytännöissä kootut. Kaikki
mitä hänelle oli uutta tahtoi hän kuulla ja kerran kuultuaan hän
säilytti sen muistissaan. Muun muassa kerrotaan hänen kesällä 1862
ystävänsä Otto Florellin kanssa mitä suurimmalla innolla seuranneen
niitä näytäntöjä, jotka Tukholman kuninkaallisen teatterin oopperaseura
silloin toimitti Helsingissä. Noin kuuden viikon aikana esitettiin
varsin oivallisesti Donizettin "Lemmenjuoma" ja "Rykmentin tytär",
Bellinin "Norma", Verdin "Trubaduri" ja "Ernani", Flotowin "Alessandro
Stradella", Adamin "Alppimaja" ja "Nürnbergin nukke", Rossinin
"Sevillan parturi", Weberin "Noita-ampuja" ja Mozartin "Don Juan". Jos
näin luettelisimme kaikki mitä Bergbom kotikaupungissaan jo nuoruutensa
aikana saattoi kuulla, niin nähtäisiin että tilaisuutta ei puuttunut
saamaan laajoja tietoja tälläkään alalla -- kun vain pystyi kaikki
vastaanottamaan ja omakseen omistamaan niinkuin hän. Sitten hän
myöhemmin, mutta kuitenkin jo ennen kuin hän itse tuli teatterin ja
oopperan johtajaksi, Pietarissa ja edempänä ulkomailla tavattomassa
määrässä laajensi soitannollisia tietojaan.

Tullessaan ylioppilaaksi Bergbom ei vielä ollut täyttänyt
17 vuotta. Luonnollista on, että hän näin nuorena ja kotona asuen
suoritti ensimäiset yliopisto-opintonsa niin sanoaksemme koulun
täsmällisyydellä. Hän kuunteli luentoja -- m.m. Cygnaeuksen, Lönnrotin,
Snellmanin ja Ahlqvistin -- ja luki niin ahkerasti, että hän seitsemän
lukukauden päästä keväällä 1863 oli filosofian kandidaatti, saatuaan
korkeimman arvolauseen historiassa ja estetiikassa.

Tavalliseen iloiseen ja useinkin kevytmieliseen ylioppilaselämään
Bergbomilla ei ollut aikaa eikä halua. Kumminkin hän oli muassa ainakin
sen verran että hän sai uusia ystäviä. Useimmat näistä olivat
pohjalaisia, sillä hän oli, tietysti isänsä syntyperän nojalla,
ilmoittautunut pohjalaiseen osakuntaan, joka "laittomana" oli olemassa,
vaikka ylioppilasosakunnat v:sta 1852 saakka olivat virallisesti
kielletyt. Osakunnassa oli tähän aikaan koko joukko lahjakkaita
nuorukaisia, jotka olivat uuden suomalaisen kansallishengen innostamia
ja joista useat myöhemmin ovat piirtäneet nimensä suomalaisuuden
historiaan. Semmoisia olivat Jaakko Forsman, Emil Nervander, J.V.
Calamnius, J.F. Perander, E.A. Forssell, August Hagman, Waldemar
Eneberg, W.K. Cronström, K.F. Eneberg, K.J. Gummerus y.m. Näiden
kanssa Bergbom tuli toverilliseen tuttavuuteen, mutta kahteen ensin
mainittuun hän kiintyi koko sillä haaveellisella ystävyydellä, johon
jaloluontoiset ja herkkätuntoiset nuorukaissydämet enimmäkseen ovat
taipuvaisia.

Nervanderin ja Bergbomin ystävyys alkoi 1860 vaiheilla. Yhdyssiteenä
olivat eräät yhtäläiset luonnonpiirteet: molemmat olivat herkkä- ja
hienotuntoisia ja täynnä kauneudenkaipuuta, molemmat uneksivat
runoilijan tulevaisuutta ja molemmat rakastivat teatteria. Nervander
oli kolme vuotta vanhempi ja samassa määrässä kokeneempi; luonteeltaan
vilkkaampana ja käytännöllisempänä hän, niinkuin ensimäisessä luvussa
jo on kerrottu, viehätti ympäristöään ja tietysti Bergbomiakin
ehdotuksillaan ja aatteillaan; mutta tätä etevämmyyttä vastaan oli
Bergbomilla vastapainona ylen runsaat kirjalliset tietonsa ja
soitantonsa, josta Nervander suuresti nautti, vaikka hän itse ei
soittanut. Ymmärrettävästi kilpailu ei tullut kysymykseen, mutta toisen
ansiopuolet vaikuttivat vaistomaisesti kiinnittäen toiseen. Heidän
kirjeenvaihtonsa todistaa runouden ja kauneusmaailman yleensä olleen
heille yhteisalana. -- Jaakko Forsman taasen veti Bergbomin puoleensa
aivan toisilla, jopa vastakkaisilla ominaisuuksillaan. Hän ei ollut
nimeksikään runoilija, vaan selvän todellisuuden mies, joka katseli ja
arvosteli elämää harvinaisen tyynesti ja järkevästi. Siinä kohden hän
jo nuorena -- hänen kirjeensä sen todistavat -- oli sama kuin sitten
vanhempana. Vakavan elämänkäsityksen ja rehellisen mielen ohella oli
hänen olennossaan jotain erikoisesti luottamusta herättävää ja
myötätuntoista, joka teki että hän näki ainoastaan ystäviä ympärillään,
vihollista tai kateellista ei ainoatakaan. Lisäksi hän oli iloinen ja
luontaisen humoristinen ja sentähden mitä hupaisin seuramies
ystäväpiirissä. Forsmanissa Bergbom tapasi koko sen tasaisen elämän
varmuuden, jonka hän vaistomaisesti tunsi runoilijaluonnoltaan
puuttuvan, ja täydellä antautumuksella hän liittyi häneen ja noudatti
hänen neuvojaan. Nähtävästi olikin Jaakko ystävän vaikutus häneen suuri
ja ehdottomasti terveellinen. -- Kolmas yhtä läheinen ystävä oli Otto
Florell, uusmaalainen, joka olematta itse runoilija oli erittäin
innostunut runouden, soitannon ja kaiken muunkin taiteen ihailija ja
varsinkin ajatteli suuria Bergbomin runoilijakutsumuksesta. Ollen
seurustelussa tavattoman vilkas- ja sukkelapuheinen, hän oli varsin
kykenevä karkoittamaan alakuloisuuden puuskat runollisesta ystävästään.
Muutoin hän oli sydämellinen, puhdas luonto, jonka ystävyys Bergbomiin
pysyi muuttumatta läpi elämän. Florell oli vuotta nuorempi ylioppilas
ja sen sekä luontonsa tähden vähän toisessa, niin sanoaksemme
tasa-arvoisemmassa, asemassa Bergbomiin kuin vanhemmat ja edistyneemmät
Nervander ja Forsman. -- Kaikkien näiden ystävien kanssa oli Bergbom
kirjeenvaihdossa, kun joku heistä tai hän itse oleskeli poissa
Helsingistä. Siten syntyneitä kirjeitä on kiittäminen monesta
mieltäkiinnittävästä piirteestä tässä kertomuksessa.

Varmana saatamme pitää että Bergbom oli ensimäisiä Nervanderin
perustamassa Arkadiayhdistyksessä (kts. ylemp. s. 31). Olihan sen
päämääränä runouden ja soitannon viljelys ja juuri se, niinkuin on
sanottu, yhdisti heidät alusta aikain. V:lta 1860 on olemassa
pettämätön todistuskappale heidän läheisestä suhteestaan. Silloin näet
Bergbom sepitti lyyrillisen näytelmän kahdessa näytöksessä "Liuksialan
Ruusu" (Liuksialas Ros), ja se on meille täydellisenä säilynyt
ainoastaan yhdessä -- Nervanderin tekemässä -- käsikirjoituksessa.[32]
Päähenkilö pikku draamassa on Eerik XIV:n onneton poika, Kustaa
prinssi, joka ikävöiden omaisiaan ja isänmaataan, huolimatta Juhana
kuninkaan kiellosta on erään ystävän kanssa palannut Liuksialan
tienoille, missä hänen äitinsä Kaarina kuningatar oleskelee. Jo ennen
kuin hän on ilmoittanut itsensä äidilleen, hän on rakastunut
mökintyttöön Anniin, "Liuksialan ruusuun", ja kihlannutkin hänet, niin
että hän samassa kohtauksessa, jossa hän astuu kävelyllä olevan
äitinsä, kuningattaren, eteen, myöskin esittää tälle morsiamensa (!).
Onni on kuitenkin lyhyt, sillä mustasukkaisuudesta Annin entinen
kosija Eero kavaltaa prinssin Liuksialan läheisyydessä vaaniville
sotilaille, ja karkulainen pelastuu ainoastaan siten, että Anni, joka
ajattelemattomilla puheillaan oli ilmaissut salaisuuden Eerolle,
uhraamalla rakkautensa saa tämän sovitetuksi, ja Kustaa prinssi itse
pakenee.

Niin kypsymätön kuin näytelmä onkin, on siinä ainakin yksi naivisen
runollinen kohtaus. Kun Anni tiedustelee mistä nuori vieras oikeastaan
oli kotoisin, lupaa toinen vastata suudelman hinnasta. Tyttö ei suostu
kauppaan, mutta prinssin kysyttyä oliko Anni aina oleskellut näillä
seuduilla, tämä sanoo olevansa kuninkaan entisen palvelijan tytär ja
muinoin Auran rannoilla leikkineensä Sigrid prinsessan ja Kustaa
prinssin kanssa.

_Kustaa_. Sanos, muistatko vielä Kustaa prinssiä?

_Anni_. Enkö muistaisi! Hän oli niin herttainen poika, keltatukka ja
sinisilmä.

_Kustaa_. Ja häntä kai uskaltaisit suudella?

_Anni_. Uskaltaisin kyllä! Hän on vain pikku poikanen. Miksi en voisi
häntä suudella.

_Kustaa_ (suutelee häntä). Otan sinut kiinni sanoistas; minä se olen
Kustaa!

_Anni_. Mitä! Sinäkö! Ei se ole mahdollista! Sinä lasket valheita, hän
on aivan pieni poika.

_Kustaa_. Niin hän oli kun viimein näit hänet, mutta pieni tulee isoksi
ja niin on minunkin käynyt.

_Anni_. Voi, sinä siis olisit! jaa, täytyy sen niin olla, ethän sinä
voi valehdella.

Tämä kohta 17-vuotiaan runoilijanalun tekeleessä on suorasanainen
muodoltaan, mutta enimmäkseen on näytelmä runomittainen, täynnä pitkiä
lyyrillisiä tunteenpurkauksia.[33]

Nervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09
vuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi,
saatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, "Margareta".

Kuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden
kannalta, joka on "Liuksialan ruusun" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä
jouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän
ymmärtäväisesti arvostelee Runebergin "Kan ej" komediaa. -- Samassa
kirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin
kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan
pohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt
ollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä,
joissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi
useampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.

Jo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea.
Sen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa
ympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä --
Nervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä
Voipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi
kandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se
suoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti
Saarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.

Bergbom asettui asumaan Varvikon taloon järven rannalle, jossa hän
ennenkin oli asunut ja jossa hänet vastaanotettiin "liikuttavalla
ystävyydellä". Ympäristö oli täysin suomalainen ja tilaisuus puhua
suomea aina tarjona, paitse niinä päivinä, kun talonväki oli työssä
kaukana kotoa. Sitä paitse Bergbom ahkerasti lueskeli suomea ja
kirjoitti aineita, jotka ylioppilas Aksel Stenius pappilasta oikaisi.
Tästä kaikesta hän tekee selkoa Jaakko Forsmanille niinkuin millekin
sedälle.

Muutoin Bergbom puhuessaan Saarijärven oloista sanoo herännäisyyden
kansassa yhä enemmän levinneen ja tehneen lopun häiden,
maahanpaniaisten ja ristiäisten viettämisestä, joten häntä nyt ei enää
niinkuin edellisellä kerralla kutsuttu semmoisiin pitoihin eikä hän
sentähden yhtä helposti saanut tuttavia kansan kesken. Paitse
herännäisyyttä olivat katovuodetkin, hän arvelee, saaneet kansan
entistä vakavammaksi. Herrasperheihin Bergbomin ei tehnyt mieli.
Ainoastaan pappilassa hän joskus kävi, ei niinkään seurustelun vuoksi,
vaikka kyllä rovasti Stenius oli "ystävällinen, kelpo ja hupainen
mies", vaan soittaakseen hyvällä pianiinolla. Hän oli turhaan koettanut
saada pianoa asumapaikkaansa ja kaipasi sentähden musiikkia.

Juhanuspäivänä Bergbom oli kutsuilla pappilassa. Vieraiden huviksi
hän soitti "Hebridit". -- "Seura istui salissa", hän kertoo
Nervanderille, "piano oli toisessa huoneessa, niin että minä yksin ja
häiritsemättömänä sain uneksia itseni Mendelsohnin sävelmaailmaan."
Kuultuaan lasien kilinän hän lähti tiehensä. --

"Koko illan", hän sitten jatkaa, "aina yön selkään minä soutelutin
itseäni ympäri järveä. Oli yksi niitä ihania öitä, jolloin luonto ei
vaivu uneen vaan vavisten pyhimmässä morsiustunteessa raukeaa yön
syleilyyn. Soudellessamme yksi soutajista alkoi laulaa surumielistä
laulua, en ollut koskaan kuullut sitä, mutta ymmärsin sen
täydellisesti; koko ympäristö käänsi sen minulle. -- Omituinen on
täkäläisen luonnon ihanuus. Varsin harvoja näköaloja, joissa näkee
lukemattomia vihantia saaria ja hymyileviä lahtia heijastavan laajaan
vedenpintaan ilta-auringon hohteessa; sitä vastoin tapaa usein korkeita
harjuja, joilta silmä näkee synkkiä metsiä, joiden keskeltä ainoastaan
siellä täällä avonainen ahonrinne taikka järven sinertävä lahdelma
pilkistää esiin. Lumouksen vallassa vaeltaja on näissä salaperäisissä,
synkissä metsissä. Luonnon surumielisyys on samalla kertaa sydäntä
kouristava ja majesteetillinen." -- --

Vaikka Bergbom niin vähän välitti paikkakunnalla tarjona olevasta
seurustelusta, hän ei suinkaan tyytyväisyydellä antautunut
yksinäisyyteensä. Sanomien lukeminen ja kirjeenvaihto olivat ne
välttämättömät virkistyskeinot, jotka tekivät hänelle maalla-olon
siedettäväksi. Ennen mainittujen ystävien kanssa hän koko ajan oli
ahkerassa kirjeenvaihdossa, joka ainoastaan Florelliin nähden taukosi
noin pariksi viikoksi elokuun lopulla ja syyskuun alussa, jolloin tämä
ystävä tuli vieraaksi Bergbomin luokse "aikaansaaden vallankumouksen"
hiljaisessa Varvikossa. Säilyneet kirjeet sisältävät iloisen juttelun
muodossa ja ohella kaikenlaista mieltäkiinnittävää. Tässä on
tärkeimpään rajoituttava.

Säälimättömästi Bergbom, jolle Forsman oli luonut pikakuvauksen
keisarin käynnistä Helsingissä, tuomitsee imartelevaisuuden ja
teeskennellyn kaunopuheliaisuuden, millä F. Berndtson F.A.T:ssa puhui
Majesteetista, ja myöskin H. D:n hartauden tehdessä tiliä jokaisesta
tämän askeleesta. Toiselta puolen hän erään Litteraturbladin
kirjoituksen johdosta ihailee Snellmanin mestarillisen esitystavan
suuruutta, voimaa ja lämpöä, joka on tunnustettava, vaikka ei joka
kohdassa voisikaan hyväksyä hänen mielipiteitään; sitä vastoin hänestä
H. D. taistellessaan Snellmania vastaan aina on kehno.

Kirjeistä saadaan edelleen tietää, että Bergbomilla, kun hän vetäytyi
maalaiselämän yksinäisyyteen, paitse suomenkielen oppimista oli
toinenkin tehtävä mielessään. Hän oli päättänyt tänä kesänä kirjoittaa
suuren murhenäytelmän, eikä tuuma ollut ystäville mikään salaisuus;
alusta alkain hän puhuu heille "Pombalista" tunnettuna asiana.

Tositeossa käsiteltävä aine Portugalin historiasta jo kauan oli kytenyt
hänen sisässään. Se oli hänelle, joka nuoruudestaan huolimatta oli niin
syvästi perehtynyt historiaan, etsimättä ja pyytämättä ilmaantunut
otollisena aiheena. Että niin oli laita, voi päättää eräästä kirjeestä
Nervanderille, jossa hän leimaa aivan vääräksi semmoisen kritiikin,
joka -- niinkuin juur'ikään oli tapahtunut Nervanderiin nähden ("Vid
Anjala") -- moittii runoilijaa siitä, että tämä on "valinnut" toisen
tai toisen aiheen, "ikäänkuin eivät aiheet yllättäisi runoilijaa hänen
aavistamattaan". Sillä tavoin Pombalkin oli yllättänyt Bergbomin, joka
aluksi ei tiennyt miten aine oli rajoitettava. "Ensi aikomukseni oli
kirjoittaa noin 12 näytöstä käsittävä jättiläisdraama, joka esittäisi
merkillisen miehen historialliset elämänvaiheet." Sittemmin hän supisti
aineen siihen tapahtumaryhmään jonka huippukohdan muodosti salaliitto
kuningas José Emanuelia vastaan (syyskuulla 1758) ja sitä seuraava
jesuiittain karkoitus.

Kuinka tarkasti ja seikkaperäisesti Bergbom oli miettinyt aineensa,
todistaa eräs aatteellinen selonteko ("idéell exposé"), jonka hän
Saarijärveltä lähetti Nervanderille vähän sen jälkeen kun oli alkanut
sepittää näytelmää. Koska tämä kirjoitus on mitä oivallisin näyte
tekijänsä henkisestä kypsyydestä, ansainnee se tässä paikkansa:[34]

"Niinkuin ehkä muistanet, on minua aina vähin huolestuttanut, että
murhenäytelmälläni ei ole päähenkilöä; kumminkin olen tyytyväinen kun
siltä vaan ei puutu pääaatetta."

"Pombal on uuden ajan, vapauden ja edistyksen mies. Alhaista syntyperää
ollen ja varhain lähteneenä ulkomaille hän on Wienissä, Lontoossa ja
Parisissa omakseen tehnyt ne kirkolle ja kaikille historiallisille
traditsioneille vihamieliset teoriiat, joita 18 vuosisadalla varsinkin
ranskalaiset ensyklopedistat esittivät ja levittivät. Palattuaan
kotimaahan hän huomaa siellä kaikki olevan kaukana muun Euroopan
jäljessä. Voimakkaalla kädellä hän joka taholla ryhtyy asiain menoon
murtaen kaikki, joka asettuu hänen tiellensä. Hän on luonteeltaan
rohkea, luja ja suurisuuntainen. Hän ei kunnioita mitään. Niinkuin
kaikki nousukkaat hän on luulevainen, niinkuin kaikissa väkivaltaisissa
uudistajissa hänessäkin on taipumusta julmuuteen. Teräväsilmäisenä hän
kohta näkee, missä hänen vaarallisimmat vihollisensa ovat, missä sen
pahan juuret ovat, jonka hän tahtoo kukistaa. Jesuiitat ovat ainoat,
jotka noudattavat aatteita, ainoat joilla on yksi päämäärä, jotka
ajavat tarkoitustaan takaa niin suoraan, ettei niitä voida työntää
syrjään, vaan on niiden kanssa taisteltava elämästä ja kuolemasta.
Heillä on puolustettavana katolinen kirkko, joka oikeastaan on ainoa
Etelän lapsille sovelias uskonto. Salaliittoa kuninkaan henkeä vastaan
Pombal käyttää yksistään verukkeena heidän kukistamisekseen. Hän ei
välitä ovatko keinot oikeuden mukaisia vai vastaisia. Jopa kelpaa
hänelle vihattu inkvisitsionikin, kun se auttaa häntä hänen
tarkoitustensa perille. Mutta tällä säälimättömällä kovuudellaan hän
myöskin karkoittaa luotaan kaikki, jotka rakastavat häntä. Hän on
pakotettu uhraamaan viattoman vävynsäkin, ja voittajanakin hän lopulta
seisoo kaikkien ylenantamana, sillä hänen rakkain tyttärensäkin eroaa
hänestä haudatakseen hävitetyn elämänonnensa pirstaleet luostariin.
Minusta hänen kohtalonsa on täysin traagillinen, vaikka hän ei kuole
näytelmän päättyessä."

"Pombalin etevin vastustaja on jesuiittalaisuuden edustaja pater
Moreira, Hän on kuitenkin jotain enemmän kuin ainoastaan abstraktinen
aate; olen ajatellut hänet itsenäiseksi luonteeksi. Hän on syntynyt
munkiksi ja hän on elänyt askeettista munkinelämää; hänen sydämmessään
on vain hämäriä aavistuksia hellistä tunteista, maallisista himoista,
inhimillisistä pikkuheikkouksista. Kirkon onnellisina aikoina hänen
levoton henkensä olisi tehnyt hänet reformaattoriksi Savonarolan taikka
pyhän Theresian tapaan, mutta nyt hän koko sielunsa voimalla on sen
yltiöpäisin puolustaja. Hänen luonteeseensa nähden historia ei ole
antanut minulle mitään johtoa, sillä vaikka hänellä kuninkaan
rippi-isänä oli tärkeä osa Pombalin vihollisten joukossa, en ole saanut
vähintäkään vihiä hänen persoonallisuutensa laadusta. Eipä
laajaperäisissä 'Pombalin memoaareissakaan' mainita muuta kuin hänen
nimensä. Näet siis että hän on niitä henkilöitä, joihin nähden
runoilija on täysin vapaa."

"Pater Moreira on runollinen, sillä hän taistelee suuren historiallisen
aatteen puolesta. Traagilliseksi tulee hänen kohtalonsa sen kautta,
että hän kukistuessaan tuntee, että tämä aate on elänyt aikansa ja että
hänen taistelunsa siis tavallaan on ollut turha. Kuolinhetkellään
täytyy hänen ainoalle henkilölle, johon hänellä on jonkinlainen
rakkaus, lausua: 'Luovu asiastamme, sillä se on kadotettu.'"

"Tragedian kolmas päähenkilö on Donna Theresia Tavora. Kun Pombal oli
pääasiassa Ranskassa julistettujen aatteiden johtama, kun Moreira
taisteli Rooman puolesta, oli Theresia taasen Portugalin kansallisen
aineksen edustaja. Hänen sielunsa elää yhä vielä keskiajan loistavia
ritaripäiviä, jolloin Portugalin maine kuului ympäri Eurooppaa ja sen
sotapäälliköt järkyttivät aasialaisia keisarikuntia. Hän on ylimys
pohjaan saakka. Hän vihaa Pombalia sentähden että hän vihaa sitä
pintapuolista, levotonta, ivailevaa aikakautta, jossa hän elää. Hänen
runollinen tunteensa katkeroittuu siitä, että hänen maanmiehensä
ylenkatsovat kansallista Camoensia taikka syvämielisen Calderonin
teoksia ja etsivät sielunravintoa Voltairen rivoista kirjoista. Oikeana
espanjalaisnaisena (taikka oikeammin, mikä kuitenkin tässä on
yhdentekevä, portugalilaisena) ovat ylpeys ja kunnia hänen luonteensa
pääpaatoksena. Hän ei tahdo taipua miehen vallan alle. Rakkaus on
hänestä arvoton ies. Haaveellisena katolilaisena hän on erään lupauksen
johdosta aviossakin pysynyt neitsyeenä. Hän rakastaa aavistamattaan
Lafoensin herttuata, syystä kun hän hänen ihanteellisessa
nuorukaisluonnossaan luulee näkevänsä oikean ritarihaamun, vastakohdan
ajan pikkumaisille itsekköille (hän se on, joka puhuu, enkä minä).
Salaliittoa hän ei tahdo, vaan ainoastaan suoraa, avonaista kapinaa.
Kun vasallit huomaavat, että kuningas on rikkonut valansa, he
valitsevat uuden, niin hän ajattelee. Silloin kuningas loukkaa hänen
kunniaansa. Vasta silloin hän noudattaa vanhaa espanjalaista sääntöä --
semmoisessa asemassa ei tapella vaan murhataan -- ja ylpeä, kaikkea
alhaista inhoava Theresia suostuu salamurhaan. Luullakseni hänen
luonteensa tulee mieltäkiinnittäväksi. Rakkaus kostaa julmasti. Hän,
joka ylimielisessä neitsyeellisyydessään vastustaa jaloa Lafoensia,
pakotetaan antautumaan raukkamaiselle, vihatulle hekumoitsijalle.
Kumminkin hän kuolee onnellisena, sillä hänelle on ainakin elämänsä
viime hetkessä sallittu pelastaa se, jota hän rakastaa. Hänen loppunsa
ehkä muistuttaa vähän Thisbeä [V. Hugon draamassa 'Angelo'], kuitenkin
on Thisbe antautuvaisempi, Theresia suurempi."

"Kuningas, johon kappaleen ulkonainen toiminta osaksi kohdistuu, on
halpamainen henkilö. Pelkurimaisuus ja hekumallisuus ovat hänen
luonteensa pääpiirteet. Moreira uhkaa häntä helvetillä, Pombal
jesuiittain tikareilla. Vaikka hän on äärettömän taikauskoinen, on hän
kuitenkin jälkimäisen vallassa, sillä pelkurimaiset ihmiset pitävät
aina lähintä vaaraa silmällä. Hän vihaa sekä Pombalia että Moreiraa,
syystä kun hän tuntee että toinen kuin toinenkin on häntä etevämpi.
Salaliitto saa hänen kavaluutensa tasapainosta ja heittää hänet
Pombalin syliin. -- Pombalin vävy Elvas'in herttua on heikko
luonnoltaan ja haaveksija, mutta kunnon ihminen. Pysyen hyvänä
puolisona ja hyvänä poikana hän koettaa välttää kaikkia niitä
taisteluja, joihin hänen perheensä ja Pombal ovat sekaantuneet.
Kuitenkaan ei semmoinen puolinaisuus kelpaa levottomina aikoina,
jolloin jokaisella miehellä täytyy olla määrätty väri; vaikka hän on
viaton, tempaavat tapahtumat hänet pyörteeseensä ja hän joutuu
perikatoon."

"Muista näytelmässä esiintyvistä jesuiitoista on Malagrida tärkein.
Kuvatessani tätä puoleksi (jollei kokonaan) hullua vanhusta, jossa
raivoisa yltiöpäisyys ja väkinäisesti kiihoittunut haaveellisuus
yhtyvät, olen kerrassaan noudattanut historiaa; erittäinkin olen
ahkerasti käyttänyt muistelmia, jotka sisältävät muutamia otteita hänen
teoksistaankin -- todella kallisarvoisia minulle."

"Vahinko että toiminta tarjoo niin vähän tilaisuutta kardinaali
Saldanhan luonteen kehittämiseen. Hän on tärkeä sentähden, että hän
paavin lähettiläänä näyttää miten uuden ajan henki on saanut jalansijaa
kirkon ruhtinastenkin joukossa. Ensiksi ajattelin tehdä tämän luonteen
koomilliseksi. Kenties olisi hän siten ollut luonnollisempi ja samalla
myöskin tuonut näytelmään merkitsevämmän lisäpiirteen kuin nyt on laita
hänen esiintyessään vakavana. En ole asiasta varma. -- Aatelispuolue,
joka on osallinen salaliittoon, on merkitykseltään vähäpätöinen.
Tavora, Theresian puoliso, on yksinkertainen, raaka ja saituri. Aveiro,
Elvas'in isä, on häilyvä, salakavala ja tunnoton. Kaikki runollinen,
mikä puolueessa on tavattavissa, on keskittynyt yhteen naiseen,
Theresiaan. Ei voikaan olla toisin. Sillä miehen täytyy elää aikansa
mukana, ainoastaan naisen on sallittu uneksia itsensä toisiin oloihin.
Lafoensin herttua, kuninkaan serkku, on jalo nuorukainen Max
Piccolominin tapaan. Hän on salaliittolaisten hallitsijaehdokas.
Beatrice, Pombalin tytär, on naisellinen köynnös, joka sydämellisellä
antautuvaisuudella kiertyy jokaisen rakastamansa esineen ympäri. Hän on
puolisonsa Elvas'in vastine, naisena. Muut sivuhenkilöt ovat niin
mitättömiä ettei niillä ole selväpiirteistä luonnetta." --

Heinäkuulla Bergbom ei vielä päässyt alkuun. Ensimäiset kohtaukset
olivat hänestä vaikeimmat. Sitä paitse häntä häiritsi Jaakko Forsmanin
kehotus "jättää koko estetiikka sikseen" sekä ajatus että hänen tulisi
paremmin oppia suomea ennen kuin hän pani aikaa niin laajaan
ruotsinkieliseen teokseen. Elokuun alussa hän kumminkin ryhtyi työhön
ja saman kuun lopulla, kun Florell tuli, oli jo kolme näytöstä
valmiina. Luultavasti hän olisi nopeamminkin suorittanut tehtävän,
jollei hän soutoretkellä olisi pudottanut toisen näytöksen
käsikirjoitusta järveen ja ainoastaan vastahakoisesti kirjoittanut sen
uudestaan. Syyskuun alussa syntyi sitten neljäs ja viides näytös, joten
Florell lähtiessään sai käsikirjoituksen mukaansa. Draama oli näet
kohta Nervanderin, Jaakko Forsmanin ja Emilie sisaren arvosteltava ja
sen kohtalo heidän tuomiostaan riippuva. Florell, joka ensimäisenä oli
siihen tutustunut, oli niin tyytyväinen, että hän vaatimalla vaati
Bergbomia julkaisemaan teoksensa.

Emilie ilmaisi mielensä näillä sanoilla: "Kiitos, oma Kaarloseni,
rakkaasta kirjeestäsi ja Pombalistasi. Olen lukenut sen
odottamattomalla nautinnolla ja tyytyväisyydellä ja onnittelen
vilpittömästi sinua että olet kyennyt kirjoittamaan sen. Kaiken
lähemmän arvostelun jätän siksi kun olen lukenut kappaleen
toistamiseen; tahdon vain sanoa että olen tyytyväinen; mutta kyllä
minusta näkyy, että olet erityisellä mieltymyksellä lukenut Victor
Hugota." -- Ylipäätään oli ystävien arvostelu samansuuntainen,
hekään eivät näy odottaneen niin kypsää ei sisällykseen eikä muotoon
nähden. Samoin kuin Bergbom elokuulla, kun Nervander oli hänen
arvosteltavakseen lähettänyt koko kasan runoelmia ja kysynyt, neuvoiko
hän häntä julkaiseman kokoelman jouluksi, oli tunnollisesti ja
avonaisesti sanonut ajatuksensa joka runosta ja lopuksi lausunut
pitävänsä ystävälleen edullisempana olla samana vuonna painattamatta
kahta runollista julkaisua, samoin Nervander nyt laajassa kirjeessä
yksityiskohdittain tarkasteli murhenäytelmää. Forsman taasen puhui
yleisemmin, mutta kiittäen ja tunnustaen, että näytelmä oli häntä
tyydyttänyt ja syvemmin vaikuttanut häneen kuin hän oli voinut odottaa.
"Sinä kirjoitit niin lämpimästi", Bergbom vastasi siihen, "aloin useat
kerrat puhua, aivan kuin olisit ollut läsnä. Olen koettava, niinkuin
sanot, olla viekoittumatta itsekylläisyyteen. Tiedätkös, ei se aina ole
niinkään helppoa, sillä tavan takaa heilun liikaluulon ja
alakuloisuuden välillä."

Kun ne läheiset, joiden arvosteluun hän luotti, olivat niin
tyytyväisiä, saattoi runoilijanalku itsekin olla tyytyväinen. Olihan se
jotakin, että hän ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta oli saanut
käsistään murhenäytelmän, joka oli täytenä runoteoksena eikä
vain kokeiluna arvosteltava. Enempää tällä hetkellä ei ollut
toivottavissakaan. Bergbomilla näet ei laisinkaan ollut halua painattaa
teostaan[35] ja sen näyttelemisestä ei voinut olla puhettakaan, kun
teatteri oli raunioina. Pombal, jonka Florell vielä samana syksynä luki
Arkadia-yhdistyksessä, jäi sentähden vastaiseksi suuremmalta yleisöltä
salaan.

Mutta Pombal ei suinkaan ollut ainoa runollinen ajatus, joka tänä
kesänä kiinnitti Bergbomin mieltä. Kuinka runolliset aiheet häntä
ylättivät, näyttää seuraava kohta eräästä kirjeestä Nervanderille:

"Me olemme", hän kirjoittaa, "par'aikaa rovasti Steniuksen
luona käyttääksemme talon erinomaista pianiinoa. Eilen kun
soitettiin Chopinin 'marche funébreä', juolahti päähäni aihe uuteen
murhenäytelmään, nimeltä Salomon de Caus. Brachvogelin Mondecaux on
hyvä näyttämökappale -- ei muuta, ja Munchin Calomon de Caus'ta tosin
en ole lukenut, mutta eräästä selonteosta päättäen on kelpo aate
sekoitettu pietistis-ortodoksisella värillä. Olen ajatellut
perusaatteen jotenkin tähän tapaan. Richelieun kardinaali, suuri
vaitiomiehennero, ylenkatsoo, jopa tahtoo musertaa kaiken nerollisen
ylivoiman rinnaltaan. Tiedettä ja taidetta hän tosin suvaitsee, mutta
niiden harjoittajain on taipuminen hänen yliherruutensa alle. Hän
hallitsee niitä yksinvaltiaasti niinkuin koko Ranskaa. Kaksi neroa
tahtoo kuitenkin vetäytyä riippuvaisuudesta, Corneille ja Salomon de
Caus. Kumpaakin kardinaali vainoaa. Corneille pelastaa itsensä luomalla
kuolemattomat mestariteoksensa ja saamalla sen kautta koko Ranskan
puolustajakseen. Mondecaus jälleen elää ainoastaan unelmissaan eikä saa
mitään todellista aikaan; hän on vain aavistava nero, eivätkä ihmiset
sentähden ymmärrä vaan vierovat häntä, ja Richelieu (käytännöllinen
mies, joka pitää ainoastaan tuloksia silmällä) pistää hänen
omahyväisenä uneksijana houruinhuoneeseen. -- Ymmärräthän että kaikki
on minulle vielä täydellinen kaaos, josta paitse mainituita haamuja
ainoastaan Marion de l'Orme hämärästi pilkistää. Asettaa yhteen
Corneille ja de Caus on rohkeaa, tunnustan sen, mutta enhän
tarkoitakaan historiallista tragediaa, ja onhan silloin täysi vapaus
käsitellä tarjona olevia tosiasioita."

Myöskin Jaakko Forsmanille Bergbom useissa kirjeissä puhui runollisista
aikeistaan: Kerran että hän suunnitteli jonkinlaista taiteilijanovellia
nimeltä "Däumchen" (Peukaloinen), jonka toiminta tapahtuisi osaksi
Suomen sisämaassa osaksi Düsseldorfissa, toisen kerran että hän oli
miettinyt murhenäytelmää Rooman keisariajalta, Nero sankarina, ja
monesti tietysti Pombalista, joka par'aikaa oli tekeillä. Tämän
johdosta oli Forsman, ennen kuin hän oli Pombalin lukenut, kirjoittanut
kirjeen, joka on kadonnut, mutta jonka sisällyksen voi aavistaa
Bergbomin mieltäkiinnittävästä vastauksesta. Forsman näyttää ensin
puhuneen omasta elämänpäämäärästään, jota Bergbom sanoo "suureksi ja
kauniiksi", ja sitten -- arvattavasti viitaten ystävänsä runollisiin
aikeihin -- "moittimatta ja kummeksimatta", niinkuin tämä nimenomaan
huomauttaa, kysyneen, minkä päämäärän hän oli asettanut itselleen ja
eikö hänen nyt tulisi tehdä työtä ja jättää runoileminen tuonnemmaksi?
-- Siihen toinen vastaa nähtävästi sydämensä pohjasta:

"En olo kirjoittanut Pombalia sentähden että tahdoin, vaan sentähden
etten voinut olla sitä tekemättä. Mahdollisesti olisin voinut lykätä
sen jonkun kuukauden eteenpäin, mutta asianlaita olisi sittenkin ollut
sama. Pombal ei ollut minussa tämän päivän eikä eilispäivän tuoma, jo
kolme vuotta sitten koetin luoda haamut päivän valoon, etteivät ne
vaivaisi minua. Se oli kypsymätön ja liian hätäinen koe. -- --
Sittemmin olen sisässäni uudestaan muodostanut aineen -- se oli valmis
sisässäni ja sen täytyi päästä esiin. Kirjeesi oikeastaan ei sisältänyt
minulle mitään uutta; olen aavistanut ja tuntenut sen. Eikä se ole
loukannut minua, eikä edes kummastuttanut, ei, päinvastoin olen sitä
odottanut. Usko pois, sisässäni tunnen sanojesi totuuden ja hengen.
Minä tunnen että minulla, ainoastaan jos ahkeroitsen ja teen työtä, on
oikeus innostua siitä päämäärästä, jonka minä itse ja sinäkin (oi, suo
minun uskoa sitä sinusta) olemme asettaneet minulle: tulla suureksi
tosisuomalaiseksi runoilijaksi, -- -- Elä pelkää Neroa taikka jotain
muuta fantasiakuvaa, joka kyllä sumussa voi minulle haamoittaa aika
selvänä, mutta vielä tarvitsee pitkän ajan ennen kuin se uskaltaa
päivän valoon. Kun olen erinäisen tunnelman vallassa voin tosin
ajatella toista tai toista ainetta, mutta vastaiseksi se rajoittuu
semmoisiin haihtuviin mietelmiin. Minulla ei ole halua eikä aikaa niin
syventyä johonkin aineeseen, että siitä sukeutuisi jotakin eheää
saatikka ilmituotavaa. Siitä voit olla varma." --

Syyskuun keskivaiheilla Bergbom kirjoittaa, että hänen polkunsa
metsässä olivat alkaneet käydä märiksi ja että hän oli päättänyt lähteä
kauas sydänmaahan, jossa eräs hänen isäntänsä pojista nuoren vaimonsa
kanssa asusti yksinäisessä talossa. Varvikosta sinne oli puolikolmatta
peninkuormaa, ja sentähden hän aikoi viipyä siellä ainakin viikon
päivät. "Sydänmaan seudut ovat mitä ihanimpia, ja minä aion siellä
oikein nauttia juhlallisesti synkkämielisen syksyn kauneudesta." --
Lokakuun 10 p. hän sanoo maan jo kylmettyneen edellisenä yönä. "Kaunis,
surumielinen syksy värivivahduksineen on mennyt, ja luonto alkaa jo
ommella kuolinvaatteitaan, tuota minulle niin vastenmielistä valkeaa
lumi- ja jääpukua." -- Näissä otteissa ilmaantuu yksi omituinen piirre
Bergbomin luonteessa, joka pysyi muuttumattomana niin kauan kuin hän
eli ja jolla myöskin oli merkitystä hänen teatteritoimeensa nähden. Hän
rakasti niin luonnossa kuin elämässä kaikkea voimakkaan värikästä ja
lämpimän tehoisaa; sitä vastoin oli lumi ja valkea väri, arvattavasti
yksitoikkoisuutensa tähden ja elämänkielteisenä hänelle aina
vastenmielinen.

Viimeisessä kirjeessään Forsmanille Bergbom pyytää neuvoa, mihin hänen
tulevana lukukautena olisi lähdettävä suomenkielen oppiin. J.V.
Snellman oli keväällä kehoittanut häntä menemään Kajaaniin, jossa hän
ainakin pääsisi ruotsia kuulemasta, mutta hänellä oli pääkaupunkilaisen
kammo Kajaania kohtaan. Sitä vastoin hän itse ajatteli joko Jyväskylää,
jota hän luuli kirjalliseksi, soitannolliseksi ja vilkaseloiseksi
kaupungiksi, taikka edelleen Saarijärveä -- "mutta kyllä se on oleva
kauheaa".

Oltuansa kolme kuukautta kotona Bergbom tammikuun lopulla 1864 lähti
Jyväskylään. Matkustaen Hämeenlinnasta kyydillä, hänen huomiotaan
kiinnitti luonto, "jota hän ei koskaan ennen ollut oikein nähnyt
talvipuvussa"; mutta uuden olopaikan ensi vaikutus oli masentava. Kun
hänelle kerrottiin, että Jyväskylässä ei suinkaan yleisesti puhuttu
suomea, hän jo katui koko matkaansa. "Semmoinen on luontoni: pieninkin
vastoinkäyminen lannistaa mieleni, mutta kun olen saanut vähän tyyntyä,
niin on kaikki taas hyvin." Niin kävi nytkin, asuen lehtori Veilinillä
hän pian tutustui kaupungin opettajiin ja huomasi, että ne olivat kelpo
miehiä. Lehtori Järvinen antoi hänelle tunteja. Vaikeinta Bergbomille
oli suomenkielen oikea lausuminen ja juuri sitä hän tunneillaan
harjoitteli.

Että vieras pääkaupungista avoimin sylin otettiin vastaan "Suomen
Ateenan" seurapiireissä, on ymmärrettävää. Itse hän tästä kertoo
humoristisesti Nervanderille (15/2):

"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine
ominaisuuksineni seuraelämässä -- sirona caballerona (eräällä
rekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia
konkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena
maailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin
tanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) --
lyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna
henkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä."

Helsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna
seuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän
kuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan.
Jyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista
harrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka
olivat kuulleet puhuttavan "Pombalista", pyysivät häntä lukemaan
kappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että
viimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan!
Bergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen
unohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen
silloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m.
olleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla.
Siellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus
ihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja
voimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä
kuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka
hän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä
kirjakaupalla oli vähän tarjona. "Minua on huvittanut", hän kirjoittaa
Forsmanille, "katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan
kirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt
ääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on
suomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle
tuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä
kynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m.
s. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä
semmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia,
niin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei
kaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä
evankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden
kertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä
Kantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan
ja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty."
-- Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: "Kuka on lähettänyt Rosvojen ja
Macbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa
minulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee
Stenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme
vanhoja tuttuja." -- Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on
kerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.

Jyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti
kaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää
suomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä
lyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän
lähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet
kirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun
alussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen
kuvaelman "Belsazzarin pidot", joka on painettuna samana vuonna
ilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen
julkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään
Florellille sanoi miettivänsä "kyläkertomuksen" aihetta, joka on niin
draamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä;
mutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta
hän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.

Huhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin.
Siitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, että
Emilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.

Kesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja
sisarustensa kanssa Kouvolan talossa, "punaisessa rakennuksessa".
Sieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: "Minulla on pieni
ullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala
nimi Hiidenvesi -- Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä,
kimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole
hituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle,
Attelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se
viehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken
Paavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden
pidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn
Englannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään
historiankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin
Kankelta." -- Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa,
joista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: "Unelmia minulla on
kenties enemmän kuin riittävästi -- niin paljo, että ne oikein
tungeskelevat aivoissani." Florellille hän kertoo suunnitelmansa
novelliin "Mustalaisnainen", joka on jäänyt "unelmaksi", niinkuin
useimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee
huomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen
taipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.

"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen
arvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on
kovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti
vihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa
ja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole
kysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä.
Siten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa
kaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet
ovat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja
intohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan,
voimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas
ilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan
hyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin
notkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta
kokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen
tulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja
mukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen
suvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta
kiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää
heimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema
sietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus
herää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian
hän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän
milloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä
häntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu
Saaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää
että asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti
puoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle
niminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa
koko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä
tyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa
pitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu
Aaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä
lapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää
hänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan
itsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän
menettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka
pian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon
niin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan
välittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa
hänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman
menestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea
kohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa
tervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia
tarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa
rakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka
pelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää
pelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet
tuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. -- Siihen saakka olen
selvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän
hämärä."

Puhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko
Forsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui
tarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten
lyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin
selvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se
sittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen
tuottamisintoaan.

Syksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä
edelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista
lähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja
Florellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa
lukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta
päästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan
Saksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.

Kun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat
kieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen
osakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin
osaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan
Nervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä.
Ensimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: "Koko
ajan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt
und Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das
Schwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille
sävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii
Eichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'". Hän käsitti tehtävänsä
vakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin
"lapsellinen", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka
Heine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa,
kun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista
haluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja
rajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen
historiallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä,
jotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi,
ja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis
itsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä
Nervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen
historiallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä
jo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. -- Muutoin
Bergbom Heineen nähden lausuu: "Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen
suloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti
minussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla
onneton hänen kanssaan." Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti
vapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.

Esitelmä valmistui ajoissa, mutta julkinen esiintyminen peloitti häntä.
Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Juhla vietettiin 9 p. marraskuuta -- ei
Kaisaniemellä, niinkuin tavallisesti ennen, vaan Kaivohuoneella -- ja
kun Cygnaeuksen "vanha, rakas ääni" oli avannut sen, Bergbom piti
esitelmänsä, "onnistuen paremmin kuin oli odottanut".

Ainoastaan professori A.W. Ingman oli, tunnustaen esitelmän olleen
valaisevan ja hyvin kirjoitetun, ihmetellyt, että tekijä oli valinnut
aineekseen niin diaboolisen henkilön.

Kirjeiden mukaan voimme edelleen kertoa kaikenlaista Bergbomin
elämänpiiristä tällä syyskaudella. Lokakuun 18 p. oli hänen kodissaan
juhla, kun vietettiin Betty sisaren ja vapaaherra G. von Troilin häät.
Sen jälkeen palasi siellä kaikki entiselleen, paitsi että innokkaasti
tehtiin suunnitelmia ulkomaanmatkaa varten. Senaattori Bergbom aikoi
näet vielä lähteä jatkamaan vankilatutkimuksiaan ja silloin ottaa
molemmat kotona olevat tyttäret ja Kaarlon seuraansa. Nämä tuumailut
viihdyttivät vähän Kaarlon ikävöimistä ulkomaille, joka ystävien
kirjeiden johdosta oli hyvin kiihtynyt. Syystä tai toisesta jäi matka
kumminkin tekemättä. -- Arkadiayhdistys piti ensimäisen kokouksensa
lokakuun alussa Kleinehn hotellissa ja valittiin siinä J.V. Calamnius
puheenjohtajaksi sekä Bergbom ja Lagermarck "programmisteiksi" s.o.
heidän asiakseen tuli katsoa, että joka kokousta varten oli riittävä
ohjelma valmiina. Muutoin ensimäisessä (ja toisessa) kokouksessa
suurella mieltymyksellä kuunneltiin Gustaf Ranckenin julkilukevan
tekemänsä ruotsinnoksen Kiven "Kullervo" murhenäytelmästä, joka
niinkuin tiedämme samana vuonna oli painosta ilmestynyt. Sittemmin
päätettiin kokoontua joka toinen (ei niinkuin ennen joka) viikko, ja
tarjottiin seuraavissa kokouksissa paitse K.F. Enebergin "Karin"
runoelmaa enimmäkseen musiikkia, jota esittivät Bergbom, Homénit,
V. Ekroos ja Lagermarck. Tänä syksynä yhdistyksessä perustettiin
erityinen "suomalainenkin osasto", joka oli kokoontuva joka
lauvantai-ilta. Siihen kuuluivat J.V. Calamnius, Jaakko Forsman,
V. Löfgren, K.J. Gummerus, O. Blomstedt, A. Hagman ja Bergbom. Osaston
ensi kokouksessa Calamnius luki alun tekemästään Aristoteleen
runousopin suomennoksesta, jonka jälkeen keskusteltiin hänen
käyttämistään oppisanoista. -- Julkinen taide-elämä oli tähän aikaan
sangen laimea. Syksyn ainoat huomattavat soittajaiset antoi K.J.
Lindberg, "joka niinkuin aikamies esitti erään ihanan Mendelsohnin
konsertin ja Viottin sonaatin". -- "Samalla esiintyi myös uusi
suomalainen laulajattaremme, neiti [Charlotte] Ekman Turusta --
voimakas, helkkyvä ääni, mutta ei vielä riittävästi koulutettu. Tyttö
parka säälitti minua, sillä mitä tulevaisuutta on laulajattarella
kylmässä, taiteelle vieraanvarattomassa maassamme. Hänen kohtalonsa
on oleva sama kuin neiti [Hilda] Stadiuksen -- se on jotenkin
surkuteltava." -- Kuvaamataiteitten alalla oli merkillisin tapaus
Werner Holmberg vainajan harjoitelmain näyttely, 17 luvultaan.
Keskeneräisten teosten vaikutus Bergbomiin oli pääasiassa
surunvoittoista laatua. "Jos tahtoo", hän jatkaa kerrottuaan
näyttelystä, "etsiä lohdutusta sen jälkeen kun on ajatellut että Werner
Holmberg ei enää toimi taiteemme tulevaisuuden hyväksi, niin on mentävä
katsomaan millä innolla uutta teatteria rakennetaan. Tarkoitus on että
koko sisustus, aitiot, koneisto j.n.e. on tehtävä talven kuluessa, niin
että katto voidaan panna ensi keväänä ja kaikki olla valmiina tulevana
syksynä. Gropiukselta on tilattu 12 isoa dekoratsionia, m.m. 'ein
reizender finnischer Gegend'. Paljon rettelöitä on friisi aikaansaanut,
jonka naiset ovat lahjoittaneet teatterille. Ei Benois enemmän kuin
Gropiuskaan tahdo sitä salongiin, vaan ovat ehdottaneet, että se
asetettaisiin lämpiöön.[37] Joka kerta kun olen tavannut Enebergin
taikka Hagmanin, olen kehoittanut heitä kirjoittamaan H. T:iin, että
kerätyt rahat olisivat käytettävät teatterikouluun. Silloin niistä
olisi jotakin hyötyä. Rahoja on rakennukseen tuhlattu jumalattomasti.
Aikomus on sitten kun määräraha on loppunut Walleenin kautta saada
keisari suorittamaan loput."

Lokakuun alkupuolella oli Åhmanin ja Pousetten näyttelijäseura alkanut
toimensa Arkadiateatterissa. Bergbom kiittää sitä erinomaisen hyväksi
ja hän luettelee sen jäsenet tunnusmerkkeineen omalla luontehikkaalla
tavallaan, joka tässä ensi kerran esiintyy kirjallisesti. "H:ra Åhman
on hyvin monipuolinen kyky, hieno, hyvin ajatteleva, aina tasainen,
kuitenkin joskus vähän kylmähkö; Pousette voimakas, ilmeikäs,
luontehikas, kumminkin joskus liioiteltu; Lagerqvist teräväpiirteinen,
eloisa, tehoisa, mutta silloin tällöin epätasainen; Ahlström
miellyttävä, miehinen rakastaja, kuitenkin vähän yksitoikkoinen;
Lichtenberg, kaunis ääni kun lausuu, voimakkaasti värittävä, joskus
hieman tottumaton; Raa, komea vartalo, kaunis barytonääni; A. Åhman
oivallinen pienemmissä koomillisissa osissa -- siinä tärkeimmät
miehiset jäsenet ansioineen ja virheineen. Tärkeimmät naisista ovat:
rouva Andersson kokenut, loistokas, mutta jo vähän esitystavaltaan
kangistunut; rouva Pousette kaunis, voimakas, kun situatsioni on
myötäinen runollinen, mutta kun niin ei ole laita tyhjänpuhuva; neiti
Forssman intohimoinen, naivinenkin, yleisön suosikki, sentähden joskus
ei oma itsensä; neiti Hartman ei hyvä eikä huono; neiti Pettersson
reipas, itsetietoisesti naivinen, keimaileva, Nermanin ja rouva
Fornellin keskivälillä; rouva Lagerqvist sirokas, aina oikea sävyltään,
hieno, mutta joskus eloton." -- Tämä näyttelijäin luonnekuvaus tavataan
kirjeessä Florellille noin kaksi viikkoa senjälkeen kuin teatteriseura
oli alkanut näytäntönsä. Jos arvostelussa lieneekin ollut jotakin
oikaistavaa, on kaikissa tapauksissa myönnettävä, että siinä ilmaantuu
tulevan teatterijohtajan tarkka silmä.

Yksityisistä näytännöistä mainitsee Bergbom erittäin Brachvogelin
Narciss Rameaun ja tekee samalla itsetunnustuksen, joka sallii meidän
luoda katseen hänen sisäänsä. "Erinomaisen oiva ilta oli se, jona
annettiin 'Narciss Rameau'", hän kirjoittaa juur'ikään mainitulle
ystävälleen. "Tiedäthän että aina olen ollut erikoisesti mieltynyt
siihen näytelmään, kuinka monesti onkaan se ajatus vilahtanut aivojeni
läpi, että minunkin kohtaloni voisi olla narcissoitua, jollen
elämässäni tapaa vaikutuspiiriä, jossa tunnen kykeneväni hyödyttämään."
Mainittuaan sitten että Nervander usein pilalla oli sanonut hänelle,
että hän (Bergbom) varmaan tulee päättämään elämänsä kuin eräs tunnettu
nerokas, mutta tasapainonsa menettänyt yliopiston mies, hän jatkaa:
"Vaikka olen sitä salannut, on tämä pila kovin tuskastuttanut minua,
sillä usein olen todella vavissut juuri saman asian tähden, kaikki sen
narcissmaisen särkyneisyyden tähden, joka minussa tosiaan on," -- Yhtä
varmaa kuin se on, että Bergbom tässä puhuu sydämensä sisimmästä, yhtä
epäilemätöntä meistä on, että se synkkämieli, joka näin esiintyi, oli
ilmaus siitä enemmän tai vähemmän tilapäisestä, painostavasta
alakuloisuudesta, joka on niin tavallinen herkkätuntoisissa,
nerollisissa luonnoissa. Ennen kuin he pääsevät selvään tehtävään
käsiksi ja usein keskellä luomistyötäkin se laskeutuu heidän päällensä
kuin painajainen, sitten taas väistyäkseen kirkkaan toimi-innon edestä.
Ainoastaan jos siihen yhtyvät ulkonaiset vastoinkäymiset ja esteet,
jotka tekevät kaivatun tositoimen mahdottomaksi, saattaa tämänlainen
taipumus tulla tuhoavaksi.

Åhmanin ja Pousetten seuran etevyys herätti Bergbomissa ajatuksen, että
hän nyt voisi saada murhenäytelmänsä näyttämölle. Ajatus toteutuikin
ennen näytäntökauden loppua, sitten kun hän oli saanut kokea kaikki
pettymykset ja tuskat, kaikki hermostuttavat kinastelut ja vitkastelut,
joilla teatterinjohtajien on tapana höystää nuorten runoilijain
laakereita. Kun hänen oma menettelynsä myöhemmin oli toisenlainen, on
mahdollista että siihen jossakin määrin vaikutti jalomielinen harrastus
vapauttaa toisia semmoisista kokemuksista, jotka olivat tulleet hänen
osakseen. Kaikissa tapauksissa olemme saapuneet mieltäkiinnittävään
episoodiin Bergbomin elämäkerrassa, joka ansaitsee tulla
seikkaperäisesti esitetyksi, varsinkin kun enimmäkseen voimme käyttää
hänen omia sanojaan.

Joku päivä Porthaninjuhlan jälkeen Bergbom "Pombal" kainalossaan meni
mahtavan teatterinjohtajan W. Åhmanin luokse. Käsikirjoitus jäi tämän
haltuun, ja kohtuullisen ajan päästä oli vastaus tuleva, otetaanko
draama näyteltäväksi vai ei. "Minä olen hirmuisen levoton", kirjoitti
Bergbom Nervanderille. Kuinka kävi, kertoi hän myöhemmin Florellille.

"Hän toivoi että minä itse lukisin näytelmän ääneen ja niin
tapahtuikin. Luimme sitä kaksi iltaa teatterin jälkeen, ensiksi 2,
sitten 3 näytöstä. Ensi illan jälkeen hän oli ynseänlainen, sanoi
kappaletta mahdottomaksi näytellä, se oli muka ilman vilkasta
toimintaa, venytetty, vaikka hän sen ohella myönsi sillä olevan monta
ansiotakin. Tunnustan odottaneeni kaikkia moitteita paitse riittävän
toiminnan puutetta. Jälkimäisellä kerralla hän puhui toisin. Tosin
sanoi hän silloinkin että siinä puhuttiin liiaksi, että ainakin kolmas
osa oli karsittava pois, jos tahdottiin että kappale menestyisi
näyttämöllä, mutta hän myönsi toiselta puolen, että se suuressa
teatterissa olisi sangen viehättävä -- kumminkin lisäten että tuskin
millään muulla teatterilla koko Euroopassa kuin mahdollisesti Berlinin
hoviteatterilla oli riittävästi kykyjä niin erinomaisen vaikeasti
näyteltävään kappaleeseen. Hän itse ei voinut ottaa sitä, sillä
harjoittaminen veisi häneltä niin paljo aikaa ja voimia, mutta hän
lupasi, jos tahtoisin, toimittaa sen Tukholman kuninkaalliseen
teatteriin, joka, siitä hän oli varma, ottaisi sen näyteltäväksi. Jopa
lupasi hän itse pitää huolta näyttämöllisestä toimituksesta, koska hän
ei luullut minulla olevan riittävästi tottumusta semmoiseen työhön.
Minä kiitin, mutta sanoin etten tahtonut vaivata häntä. Minä pelkäsin
näet, että hän poistaisi siitä kaiken runouden mikä siinä ehkä on,
sillä vaikka hän on sangen paljo lukenut, ovat hänen käsityksensä
draamallisesta runoudesta ylen jokapäiväisiä. Hän piti esim.
Shakespearea mahdottomana näytellä meidän aikana, Cygnaeuksen draamoja
sanoi hän raakalaisiksi, Daniel Hjort oli hänestä kauhean ikävä j.n.e.
Näet siis -- jälleen toivomus pettynyt!"

Näin olivat asiat marraskuulla; mutta joulukuulla Bergbomilla oli
toista kerrottavana: "Pombal tulee kuitenkin näyteltäväksi. Vaikka
Åhmanilla ensin oli epäilyksiä, ei Cygnaeuksen tarvinnut puhua hänen
kanssaan kuin 5 minuuttia, ja hän oli muuttanut mielensä.[38] Åhman on
ehdottava muutoksia, jonka jälkeen Cygnaeus ja minä otamme ne harkinnan
alaisiksi. Maaliskuun lopulla saanen nähdä sen näyttämöllä." --

Samaan aikaan kuin Pombal täten häiritsi Bergbomin mielenrauhaa, päätti
hän vastaanottaa tarjomuksen ruveta Helsingfors Tidningarien
toimituksen jäseneksi. Sopimuksen mukaan hänen tuli hoitaa
ulkomaanosastoa ja vastata "palstantäytteestä" s.o. ulkomaalaista
kulttuurielämää koskevista tiedoista. Palkka oli 560 ruplaa vuodelta.
Sitä paitse hän sitoutui kevätlukukaudeksi kirjoittamaan Suomettareen
teatteri- ja musiikkiarvosteluja, josta hänelle ei kuitenkaan tulisi
muuta hyötyä kuin vapaa pääsy teatteriin ja soittajaisiin.[39] Vaikka
sanomalehtitoimi ei näy Bergbomia erittäin houkutelleen, oli hän
ainakin ensi hetkessä tyytyväinen, sillä täytettyään 21 vuotta oli
hänestä vaikea pyytää isältään rahoja tarpeisiinsa. Kuinka vähän hän
sittenkin ajatteli aineellista etuaan, tiedämme siitä mitä jo
edellisessä luvussa on kerrottu hänestä ja Kivestä.[40]

Tuskin olikaan Bergbom ryhtynyt ensimäiseen julkiseen toimeensa, joka
tapahtui joulukuun keskivaiheilla, kun häntä kohtasi ikävä kokemus,
joka ei suinkaan ollut omansa herättämään hänessä mieltymystä
sanomalehtimiehen ammattiin. Kerrottuaan Florellille, että hän oli
ottanut arvostellakseen vuoden joulukirjallisuutta, hän jatkaa:
"Kaupanpäälliseksi sain minä ristikseni polemiikin Dagbladin kanssa
sentähden että vähän haukuin K. Collania hänen toimittamastaan
runollisesta lukukirjasta. Arvostelu, joka, vaikka itse sanon sen, oli
täysin oikeutettu, on esplanaadiylimystössämme herättänyt oikean
paheksumismyrskyn ja huudon ultrafennomaniasta j.n.e. Elä usko
sanaakaan siitä. Tiedäthän että minä en ole niitä, jotka kiivastuvat.
Nyt olen lisäksi tullut herrojen skandinaavien kauheihin vihoihin
muutamasta, myönnän sen, ajattelemattomasta lauseesta keskustellessani
Åhmanin kanssa Pombalista."

Asia oli niin että Bergbom kirjoittaessaan Collanin kirjasta oli
huomauttanut siitä nurinkurisuudesta, että toimitetaan "runollinen
lukukirja Suomen nuorisolle", jossa on ainoastaan ruotsinkielisten
runoilijain tuotteita, mutta ei viitatakaan siihen että Suomessa on
suomenkielistäkin kirjallisuutta; ainakin olisi kansanrunous ansainnut
tulla edustetuksi. Tämä aiheutti H. D:n puolesta hyökkäyksen, johon
m.m. sisältyi epäsuora viittaus, että muka H. T:ssä olisi sanottu
"Portugalin historian olevan meitä yhtä lähellä kuin Ruotsin". Kun
syytös sitten uudistettiin ja täydennettiin mieskohtaisilla
viittauksilla Bergbomiin ja sen johdosta joku maaseutulainen H. T:ltä
kuulusteli, mitä sillä tarkoitettiin, julkaisi Bergbom, joka ei voinut
epäillä että H. D. piti silmällä erästä hänen lauselmaansa, selityksen
ja vastalauseen, jonka pääkohta on seuraava:

"Joku aika sitten luin teatterinjohtaja hra Åhmanille erään
kirjoittamani murhenäytelmän, jonka toiminta tapahtuu Portugalissa.
Keskostelun kuluessa hra Åhman oudoksui, että olin valinnut aiheen niin
kaukaisesta maasta, vaikka 'omassa kotimaisessa ruotsalaisessa
historiassamme on niin ylen runsaasti traagillisia aiheita'. Saadakseni
hra Åhmanin käsittämään, että me suomalaiset teemme eroitusta
suomalaisen ja ruotsalaisen historian välillä, vastasin: 'minusta on
Portugalin historia meitä jotenkin yhtä lähellä kuin Ruotsin'. Että
sanat olivat keskustelun innossa lausuttu liioittelu, jota tietysti ei
voi puolustaa, on selvää. Ainoa, joka sanoja lausuttaessa oli läsnä,
hra Åhman, käsittikin sen niin. Mutta H. D:n toimitus, joka ei ollut
saapuvilla, vaan siis on kuullut sen juorutietä, ymmärtää sen paremmin.
Hyvin tunnetulla taktiikallaan on se sattumalta siepatusta lauseesta
laatinut valtiollisen ohjelman, jonka kautta se nyt oikein voi näyttää
yleisölle, mihin kauheihin seurauksiin kerettiläinen 'suomalainen
itsetunto' johtaa." -- Lopuksi arvostellaan halpamaiseksi menettelyä
käyttää juorutietä kuultua satunnaista lausetta aseeksi H. T:n
toimitusta vastaan, jolle Bergbom, silloin kun hän sanat lausui, oli
vieras.

Mitä hienotuntoinen Bergbom piti tästä alkusoitosta hänen uudelle
toimelleen -- alkusoitosta, joka jatkui vielä uuden vuoden alussa,
ilmaisee hänen huudahduksensa Nervanderille uuden vuoden päivänä:
"Tiedätkös, kirjailijatoimi on jotakin hirveää!"

Tämän jälkeen seurattakoon "Pombalin" vaiheita kevätkaudella 1865.
Tammikuulla Bergbom Åhmanin neuvojen ja ehdotusten mukaan pyyhkii ja
karsii ja muuttelee näytelmäänsä, ja menee siihen enemmän aikaa kuin
hän oli laskenut. Sitten hän vie sen Cygnaeukselle, "ainoastaan
kohteliaisuudesta, odottamatta että hän viitsisi tarkastaa muutoksia.
Mutta siinä erehdyin. Cygnaeus ei hyväksynyt että olin pyyhkinyt niin
paljon, vaan väitti että eri kohtia pitäisi palauttaa entiselleen,
varsinkin pitäisi minun saada takaisin muutamia 'meheviä' piirteitä
kuninkaan kuvaukseen. Se taas ei ollut Åhmanin mieleen ja niin täytyi
minun muuttelemistaan muutella useat kerrat voimatta oikein tyydyttää
kumpaakaan, siksi kun vihdoin toissa päivänä [25 p. helmik.] niin
väsyin kaikkeen, että menin Åhmanin luokse ja sanoin etten enää töherrä
kirjaintakaan. Nyt on alettu puhtaaksikirjoittaa rooleja, mutta kuinka
ne jaetaan sitä en ole saanut tietää. Kappale on nyt noin kolmas tai
neljäs osa lyhempi kuin ennen".[41] -- Vasta viiden viikon päästä
kohtaamme kirjeissä "Pombalin" uudestaan. Silloin, huhtikuun alussa,
Bergbom kirjoittaa: "Siunattu Pombal on jälleen hankkinut minulle
puuhaa. Åhman näet (kumma kyllä) ei ole kutsunut minua olemaan läsnä
harjoituksissa, ja minun täytyy sentähden kirjoittaa pitkiä esityksiä
näyttelijöille, selittääkseni heille heidän rooliensa sisällistä
puolta. Kun sanon että esitykseni Theresiasta täyttää kokonaisen arkin,
niin ymmärrät kuinka tämä tehtävä on vienyt aikaa."

Ylipäätään näyttää Bergbom suurella vaatimattomuudella taipuneen
Åhmanin mielen mukaan. Lyhennyksistä, jotka hän tietysti teki
kirvelevin sydämin, hän ei kiukkuisemmin ilmaise tyytymättömyyttään
kuin seuraavissa lauseissa: "Vähän kuitenkin suutuin Åhmaniin. Voitkos
ajatella! Kappale ei tule kestämään kuin vähä yli k:lo 10. Siinä nyt
seuraus ylellisestä myöntyväisyydestä pyyhkimään ja muuttelemaan
loppumattomasti kaikki mitä hän vaati!" Tuskallisemmin vaikuttivat
nähtävästi alituiset lykkäykset. Kun ensi ilta viimeinkin näytti
peruuttamattomasti olevan määrätty huhtikuun loppuun, tapahtui
perintöruhtinaan kuolema Nizzassa, jonka tähden teatteri oli suljettava
kahdeksi viikoksi. Toukokuun 10 p. "Pombal ja jesuiitat" lopultakin
annettiin ensi kerran. Lähes viikkoa myöhemmin Bergbom kirjoittaa
asiasta Florellille. Valitettuaan että sekä Nervander että Florell
olivat poissa silloin kuin "Pombal" -- "jossa teillä on ollut melkein
yhtä paljo osaa kuin minulla" -- astui päivän valoon yleisön edessä,
hän jatkaa:

"Kuinka olenkaan teitä ajatellut! Kuinka olisittekaan iloinneet
kanssani! Kuinka olisitkaan kuullut kaikkia ihmisiä teatterissa, jos
olisit ollut täällä. Kuinka kiitollinen minun tuleekaan olla teitä
molempia kohtaan teokseni menestyksestä, mitä olisin minä kyennyt, minä
joka olen niin riippuvainen rakkaudestani toisiin ihmisiin ja siitä
rakkaudesta, jonka he suovat minulle takaisin, jollei minulla olisi
ollut teitä, jotka elvytitte minua kun olin masentunut, iloitsitte
kanssani, kun toivoin. Toukokuun 10 p., kaksi vuotta ja kaksi päivää
teatterin palon jälkeen, päivänä Pombalin kuolinpäivän jälkeen ja kaksi
päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä,[42] esiintyi teokseni. Voit
käsittää levottomuuteni. Åhman ylipäätään ei ollut antanut minulle
mitään tietoja kappaleesta. Vasta viimeisinä päivinä sain oikein tietää
roolien jaon. Ja edelleen olin jätetty tietämättömyyteen, milloin
kappale näyteltäisiin. Ensimäinen määräaika oli maaliskuun loppu,
sitten huhtikuun alku, sitten 19 ja sitten 28 p. huhtikuuta, mutta aina
minut petettiin, näytännöstä ei tullut mitään ennen kuin toukokuulla.
Kysyt kenties miltä nyt tuntuu olla tavallansa historian oma; olin
kaksi vuotta pelvolla odottanut tätä päivää, olin kuvitellut että
tulisin ikäänkuin toiseksi ihmiseksi kun kappale olisi näytelty, mutta
kumma kyllä en nyt, kun se on ohi, huomaa mitään varsinaista muutosta,
en sisässäni enkä suhteessani muihin ihmisiin. Olen jotenkin päässyt
kuulemasta kysymyksiä, huudahduksia ja tiedonantoja kappaleesta, joita
odotin. Yleensä on teoksella ollut menestys. Olen tosin kuullut
useitten voivottelevan sen kauheaa epäsiveellisyyttä, mutta ihmeeksi
eivät valittajat ole niitä siveellisimpiä -- esim. Bolin ja Mannerheim.
-- Kolme tärkeää muistutusta olen kuullut asiantuntijoilta. Neljännen
näytöksen ensi kuvaelma on aivan tarpeeton, koska se ei ollenkaan vie
toimintaa eteenpäin, Moreiran tunnustus Lafoensille lopussa ei ole
johdonmukainen (ukko parka onkin julmasti kärsinyt näyttämöllisestä
toimituksesta), Pombal on liiaksi valtiomies, hänen suhteensa tyttäreen
laiminlyöty. Mielipiteet kuninkaasta ovat eriävät, muutamat pitävät
häntä, niinkuin Nervander, kappaleen loistavimpana kohtana, toisista
realismi hänen kuvauksessaan käy kauneuden rajojen yli. Mikä enimmin
ilahuttaa minua on se, että kaikki, joiden käsitykseen panen arvoa,
Cygnaeus, O. Toppelius, Calamnius, ovat olleet ihastuneet.
Berndtsonilla on lyhyt, mutta hyvin valaiseva ja mieltäkiinnittävä
arvostelu F.A.T:ssa. -- Voitkos ajatella kuinka Cygnaeus on ihmeellinen
-- hän tahtoo toimittaa 'Pombalin' Kööpenhaminan suureen teatteriin --
ajatteles -- Kööpenhaminan! Hän matkustaa keväällä ulkomaalle ja ottaa
kappaleen mukaansa. Eikö hän ole ihmeteltävä! Tietysti voi olla
hupaista saada teoksensa näytellyksi eräällä Euroopan ensimäisiä
näyttämöjä, mutta pääasia on kuitenkin nähdä uuden kauniin piirteen
omassa, omassa Fredrikissämme. Ei koskaan lie runoilijalla ollut
taisteltavana niin paljoa vastaan kuin hänellä, eikä kellään ole ollut
enemmän syytä tulla ihmisvihaajaksi, ja mitä hän tekee? Hän rohkaisee
jokaista kykyä, hankkii sille menestystä, jota hän ei koskaan ole
ymmärtänyt hankkia itselleen, harrastaa innokkaasti että ei mitään
menisi hukkaan tältä yleisöltä, joka sydämettömästi pilkkaa häntä.[43]
-- Kysyt kai kuinka näyteltiin. Ihmeteltävästi! Et voi kuvitellakaan
kuinka [neiti] Forssman oli suuri Theresiana; olin ajatellut Freja
Rybergiä[44] tässä osassa, mutta hän ei olisi koskaan voinut näytellä
sitä niin. Kuulisit hänen ensi näytöksessä huutavan Lafoensllle: 'ette
tiedä millä tikareilla te leikitte -- -- menkää! menkää! minä inhoan
teitä!' taikka kun hän murtuneena jättää hänelle hyvästi viime
näytöksessä. Näkisit hänen kun hän vie lampun balkongille taikka kun
hän taikauskoisessa hädässä luulee kuningasta saatanaksi ja ojentaa
krusifiksin häntä vastaan (ah! ethän sinä tunnekaan sitä kohtaa, se on
myöhemmin lisätty). Myöskin Lagerqvist Moreirana oli erinomainen,
Pousette kuninkaana ainoastaan muutamissa kohdin esim. koko neljännessä
näytöksessä. Niinikään oli José (Lichtenberg) oivallinen. Sivuosatkin
esitettiin nuhteettomasti, ainoastaan Hafgren Saldanhana oli hirmuinen.
Kuolemaan tuomittujen retki viime näytöksessä jätettiin pois väen
puutteesta. Samasta syystä oli luostarikohtaus kolmannessa näytöksessä
onnistumaton." --

Täydellisyyden vuoksi on tähän liitettävä tietoja aikalaisten
arvostelusta. Bergbomin mainitsema Berndtsonin arvostelu kuului näin:

"Uusi kotimainen näytelmä, K. Bergbomin 'Pombal ja jesuiitat',
näyteltiin eilen ensi kerran. Kappale, joka on mieltäkiinnittävä ja
jota tervehdittiin vilkkailla ja hyvin ansaituilla suosionosoituksilla,
on nuoren tekijän ensimäinen yritys draamallisessa runoudessa, mutta
silti on sillä suuria ja oleellisia ansiopuolia. Siinä on draamallista
eloisuutta ja tarmoa, jaloa henkeä, runollista lentoa, suurta
aaterikkautta, selväpiirteisiä luonteita ja kaunista, ytimekästä
kieltä. Totta kyllä ilmaisee aineen käsittely monessa kohden enemmän
nuorekasta, kaikkia rajoituksia ylenkatsovaa innostusta kuin tyynen ja
kypsyneen luojahengen inspiratsionia, mutta huomattava on, että
murhenäytelmä on runoustaiteen korkeimpia tehtäviä. Tekijällä ei ole
vielä keskittymiskykyä, hän ei osaa vielä niin sanoaksemme
polttopisteeseen koota aatteen ja toiminnan hajanaisia säteitä, niin
että kuvaelma esiintyisi voimakkaana, kirkkaana ja rajoitettuna; hän
päästää rikkaan mielikuvituksensa tulvimaan ja vapaasti juoksemaan
kohisten ja meluten sadoissa pienissä puroissa, sen sijaan että hän
antaisi sen syvänä ja hiljaisena virtana, viljavien rantojen välitse ja
heijastaen taivasta, kulkea päämääräänsä kohti. Mutta niin se on:
nuoruuden etuoikeus on omistaa tämä 'liikamäärä voimaa, jota runoilija
ei raski hillitä'. Tämän liikamäärän kautta on näytelmä saanut pituuden
ja laajuuden, joka vain on haitaksi sen todelliselle kauneudelle ja
sille vaikutukselle, jonka se on omansa aikaansaamaan. Mutta, me
sanomme vielä kerran, että kappaleella oli suuri menestys ja että sen
monet ja kauniit ansiopuolet oikeudella herättävät yleisössä suuria ja
iloisia toivomuksia nuoreen tekijään nähden."

"Esitys oli huoliteltua ja etevimmät osat näyteltiin eloisasti,
totuudella ja lämmöllä. Nti Forssman, rouva Pousette sekä hrat
Pousette, Åhman, Raa, Lagerqvist ja Lichtenberg suorittivat tehtävänsä
kauniisti ja kiitettävästi."

"Näytännön lopussa huudettiin tekijä esiin."

Lähettäessään tämän lausunnon irtileikattuna on Bergbom lisännyt
viimeiseen lauseeseen sanat: "men kom ej" (mutta hän ei tullut). Toisin
sanoen ujo kun oli, hän ei taipunut julkisesti vastaanottamaan yleisön
suosionosoituksia. -- Kaikkiaan näyteltiin näytelmä viisi kertaa, mutta
ainoastaan ensi kerran aivan täydelle huoneelle, joka ihmetyttää H. T:n
tilapäistä arvostelijaa (O. Toppeliusta). Vasta kesäkuun keskivaiheilla
tämä arvostelija julkaisi seikkaperäisen arvostelun kappaleesta. Hän
sanoo varsinkin ajankuvausta oivalliseksi ja siinä ilmaantuvaa
realistista tarmokkaisuutta ihailua herättäväksi. Jesuiittain vaikutus
mikäli se tulee näkyviin kuninkaassa y.m. henkilöissä on kuvattu
suurissa, voimakkaissa piirteissä sekä niin rohkealla ja varmalla
siveltimellä, että se voisi saada monen jo kuuluisan kirjailijan
kateelliseksi. Edelleen kiitetään varsinkin Theresian ja Lafoensin
huolellista luonnekuvausta, jonka ohella rikas lyriikkakin tulee
käytäntöön. Loppupäätös on että "Pombal ja jesuiitat" runollisena
tuotteena kohoo yli jokapäiväisten tragediain. Reipas, rohkea
luonnekuvaus, paljo lupaava keksintökyky, voimakas realismi sekä
vihdoin nuorekkaan tulen ja innostuksen runsaus -- kaikki saa
aavistamaan, että tekijällä on oleva tulevaisuus draamallisen runouden
alalla. -- Näyttelemiseen katsoen oli neiti Forssmanin Aveiron
herttuatar illan loistokohta.

Toinen niistä ystävistä, joita Bergbom oli kaivannut, Nervander, tuli
kotia päivänä sen jälkeen kun "Pombal" oli viimeisen kerran näytelty.
Hän oli tietysti pahoillaan myöhästymisestään. -- Tahtoisitko todella
oikein mielelläsi nähdä kappaleeni? kysyi Bergbom. -- Tietysti,
ymmärräthän sen, vastasi toinen. -- No, kyllä tiedän yhden keinon,
sanoi Bergbom miettiväisesti. Åhman ei ole vielä maksanut minulle
mitään. Kun luovun palkkiosta, niin hän varmaan vielä antaa yhden
näytännön. Jos salongi onkin tyhjä, niin palkkioni korvaa tappion! --
Nervander luonnollisesti ei suostunut tähän ehdotukseen, joka mainiosti
kuvaa Bergbomin luonnetta ja sydäntä. --

Pombalia seuraten olemme jo joutuneet kesän kynnykselle, mutta nyt on
palattava katsomaan, kuinka Bergbom viihtyi uudessa toimessaan ja mitä
muuta hän koki tänä aikana. Edelliseen asiaan nähden on totuuden mukaan
kerrottava, että sanomalehtityö ei tuottanut hänelle tyydytystä. Jo
helmikuulla oli asia hänelle selvinnyt, koska hän seikkaperäisesti
puhuu siitä maaliskuun alussa (Florellille 1/3). Hän oli tahtonut
totuttaa itsensä järjestettyyn työhön, sen sijaan että hän ennen oli
lueskellut ja tutkinut mitä häntä viehätti, mutta luettuaan päivän
ulkomaan postin hän mieluummin vaipui unelmiinsa kuin ryhtyi
kirjoittamaan. Tietysti hän aina lopulta suoritti tehtävänsä ja pysyi
mahdollisimman hyvissä väleissä muun toimituksen kanssa, mutta itse hän
ei pannut mitään arvoa työhönsä. Kokonainen vuosi, hän valitti, menee
häneltä hukkaan. Hän oli toivonut voivansa sanomalehtityön ohella
jatkaa soitto- ja suomenkielen opintoja, mutta toisesta ei tullut
enemmän kuin toisestakaan. "Varsinkin olen pahoillani suomenkieleen
nähden. Olin toivonut syksyllä osaavani sitä sen verran, että
voisin aloittaa Sauliani, mutta nyt huomaan surukseni että unohdan
senkin vähän, jonka olen osannut. Saul on minulla jo melkein
valmiina päässäni, vaikka en vielä tiedä miten ryhmittelen
kohtaukset. Myöskin Tuomas piispaan nähden olen saanut paljo
uusia ja luullakseni mieltäkiinnittäviä aatteita. Traagillinen
ristiriita tässä murhenäytelmässä on sekin jotenkin selvinnyt,
mutta ympäristö puuttuu vielä." Emme suurestikaan erehtyne
olettaessamme, että tyytymättömyys sanomalehtitoimeen s.o. poliittisten
ulkomaanuutisten seulomiseen ja valmisteluun verraten pienen
lehden lukijakunnalle, aivan yksinkertaisesti johtui hänen
runoilijaluonnostaan. Kun pää on täynnä murhenäytelmän kohtauksia, ei
silloin helpostikaan tuommoinen päiväläistyö vedä puoleensa. --
Kirjeessä Nervanderille, joka alkaa: "Rooma ja Helsingfors! 30 astetta
kylmää ja kesälämpö keskellä talvea! Siellä ainoastaan muistoja, täällä
ainoastaan toivomuksia!" ja jossa osaksi puhutaan samasta masentuneesta
mielentilasta, kohtaamme tiedon että Jaakko Forsmanin järkevät puheet
olivat ainakin joksikin ajaksi karkoittaneet synkän tunnelman: "Olen
jälleen saanut elämänhaluni, on kuin olisin unesta herännyt."

Maaliskuun lopulla Bergbom palaa runollisiin aikeisiinsa kirjeessä
(Florellille 27/3), joka valitettavasti ei enää ole täydellinen, mutta
jonka alkupuolesta kuitenkin teemme seuraavan otteen:

"Käyn siellä [teatterissa] joka päivä, mutta olen niin esteettisesti
tylsistynyt, että ainoastaan Stenvallin 'Nummisuutarit' nykyään
viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun.
Sentähden olen palannut [Hebbelin murhenäytelmiin] Maria Magdalenaan ja
Judithiin. Edellinen on oleva alpha ja omegani uudemmassa
dramatiikassa. Judithista toivon taas että se siunaavasti vaikuttaa
juutalaisen taustan kuvaamiseen Saulissa. Maria Magdaleenaan olen aina
kääntyvä, kun ajattelen yhteiskunnallista tragediaani kansanelämästä.
Tiedät luultavasti että kerran olen miettinyt semmoista -- nyt palaa
ajatus laatia jotain siihen tyyliin. Sankari on oleva pietisti --
ristiriita on siinä, että se oikeus, joka on julkilausuttu raamatussa
ja etenkin Vanhassa testamentissa ja joka yleisenä tapana on juurtunut
kansan sydämeen, törmää sitä oikeutta vastaan, joka on ilmituotu
porvarillisessa laissa. Luullakseni on aine mieltäkiinnittävä ja
valojen ja varjojen jako on tuleva sitä tehoisammaksi, kun
vastakohtaisuus talonpojan ja herrasmiehen välillä on otettava mukaan."

Tämän jälkeen hän samassa kirjeessä alkaa laajasti tehdä selkoa
mietteistään Tuomas piispa murhenäytelmästään. Hankkiakseen
tarpeelliset tiedot, joiden nojassa hän voisi realistisesti kuvata
Suomen kansan elämää noina muinoisina aikoina, Bergbom ajatteli kesällä
-- "ei ensi kesänä, vaan vuoden päästä" -- matkustaa Rääveliin ja
Riikaan tutkimaan Itämeren maakuntain asiakirjoja ja kronikoita. Viron
ja Liivinmaan asukkaat seisoivat saksalaisten tullessa jotenkin samalla
kulttuurikannalla kuin suomalaiset ruotsalaisen valloituksen aikana.
Silloisia saksalaisia historiallisia muistiinpanoja kävisi siis
käyttäminen suuresti erehtymättä. -- Mitä sitten seuraa aiotun draaman
"ideaalisesta päätoiminnasta" on vain katkelmana säilynyt.

Muulloinkin kuin tässä kirjeessä julkilausui Bergbom ihastuksensa
"Nummisuutarein" johdosta. Niin hän mainittuaan, että Cygnaeus H. T:iin
oli kirjoittanut "verrattoman arvostelun" komediasta, huudahtaa
Nervanderille: "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvästi
runollisia yksityiskohtia! -- Helsingin esteettisille herkkusuille se
ei kuitenkaan ole mieleen." Varsinkin Ahlqvist oli (Suomettaressa)
äärettömän halveksivasti arvostellut sekä "Kullervoa" että
"Nummisuutareita". Vähän myöhemmin tuli Bergbomin asiaksi oikein
virallisesti esittää käsityksensä komediasta. Senaatti oli nimittäin
10 p. elokuuta 1864 -- ensi kerran -- määrännyt palkintoja annettavaksi
vuosina 1863-1864 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista
teoksista sekä kansankirjoista, ja kun 12 p. huhtikuuta 1865
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuli puolestaan asettaa
jäseniä siihen palkintolautakuntaan, jonka oli arvosteleminen
kaunokirjallisuutta, valittiin siihen G.Z. Forsman, K. Bergbom, J.V.
Calamnius, Jaakko Forsman ja A. Törneroos.[45] Tämä vaali ei ollut
herättämättä tyytymättömyyttä "esplanaadikotteriassa". Muuan "Bomfeldt"
selitti Hufvudstadsbladetissa, että seura valitsemalla niin
tuntemattomia henkilöitä kuin Bergbom, Calamnius ja J. Forsman
palkintotuomareiksi oli häväissyt tarkastettavia teoksia (!). Eräs
lähettäjä H. T:ssä taasen puolusti vaalia, mutta "Bomfeldtin
kirjoitus", kertoo Bergbom Nervanderille, "on kumminkin herättänyt
tyytyväisyyttä sillä taholla, missä joka letkaus fennomaaneja kohtaan
vastaanotetaan riemastuksella". Kaunokirjallisen palkinnon sai kuin
saikin Kivi, vaikka päätös ei ollut yksimielinen.

Musiikkielämästä Bergbomilla ei tänäkään vuonna ole paljo kerrottavana.
"Konserteista puhuakseni", kirjoittaa hän Florellille maaliskuulla, "on
pikku Alle Lindbergin iltama ollut mieltäkiinnittävin. Tiedätkös -- hän
on oikea pieni helmi. Luulisi täysikasvaneen miehen eikä hennon tytön
istuvan pianon edessä, semmoinen voima hänellä on." -- Teatteri se
sittenkin oli, joka tarjosi enimmän nautintoa Bergbomille. Tammikuulla
annettiin Schillerin Don Carlos viisi kertaa peräkkäin täydelle
huoneelle ja siitä Bergbom ihastuksella kirjoittaa kummallekin
ystävälleen. Nervanderille: "Nautin sanomattomasti. En tiedä
näyttämöllisen esityksen koskaan vaikuttaneen minuun niin
mieltäylentävästi." Florellille laajemmin:

"Et usko, kuinka nautin! Tiedän tuskin koskaan olleeni niin onnellinen
teatterissa kuin Schillerin nuoruudenteoksen ensi näytännössä, kun näin
elävinä edessäni nämä suurenlaiset haamut, kun korvani saivat
vastaanottaa nämä säkeet, jotka jaloin ja hehkuvin rakkaus on
sielullisentanut. Erittäinkin Fiilipin suurisuuntainen persoona sai
sydämeni sykähtämään. Huomaan että minulla on kokonaan toinen käsitys
Schillerin Fiilipistä kuin ystävälläsi Wernerillä[46] näyttää olevan.
Kuinka vakaantuneena, kypsyneenä selkeine ja käytännöllisine katseineen
hän seisookaan vastapäätä molempia idealisteja, Carlosta ja Posaa, hän
tietää voivansa maailmassa, todellisuudessa aikaansaada mitä hän
tahtoo, sill'aikaa kun nämä eivät vielä ole keksineet sovintoa
unelmiensa ja elämän välillä. Mutta toiselta puolen miten syvälti
onkaan hänen sielunsa juurtunut samaan korkeaan ihanteellisuuteen,
miten lämpimästi hän rakastaakaan Posaa, jossa hän näkee maallisesta
kuonasta puhdistetun, jalouden perikuvan, kuinka ihmisellisesti ja siis
kauniin heikkona hän seisookaan suurinkvisiittoria, tuota kuivettunutta
ukkoa vastaan, joka ei enää ole olentokaan, vaan haudasta noussut aate.
-- Don Carlos näyteltiin yleensä oivallisesti, varsinkin neiti Forssman
esitti Ebolia traagillisen ylevästi, niinkuin ei suinkaan joka päivä
ole nähtävissä. Muutoin on näytelty Molièren Malade imaginaire, jolle
nauroin kuollakseni. Myöskin Halmin 'Erämaan poika' annettiin nykyisin,
mutta ilman menestystä, joka osottaa aistin puutetta yleisössä, sillä
joskaan ei kappale perussuunnitelmaltaan ole runollinen, on se
kuitenkin suoritettu aistikkaasti ja runollisella tunnolla, joka
harvoin tavataan uudenaikaisissa runoteoksissa."

Se ihastus, millä Bergbom puhuu "Don Carlos" draamasta, johtaa mieleen,
että tämä näytelmä tuli olemaan viimeinen, jonka hän eläissään
teatterissa näki -- tammikuulla 41 vuotta myöhemmin.

Sanomalehtitoimi pidätti Bergbomin Helsingissä koko kesäkuun. Kirje
Florellille 21 p:ltä sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Hän
oli nyt hyvin yksin. Nervander oli lähtenyt Sääksmäelle, pois oli myös
matkustanut E.A. Forssell, johon hän sanoo hyvin mieltyneensä, ja
A. Stenvall (Kivi), "jonka mieltäkiinnittävä persoonallisuus on
suuresti vetänyt minua puoleensa". Sitten hän puhuu toisista
tuttavuuksista, jotka hän vähän ennen oli tehnyt, mutta jotka nekin
olivat jättäneet Helsingin, nimittäin muutamista Åhmanin ja Pousetten
teatteriseuran jäsenistä. -- Bergbom kertoo että se huoli, jolla
näyttelijät olivat esittäneet hänen kappaleensa, oli herättänyt hänessä
halua tulla persoonallisesti tutuksi heidän kanssaan. Muutamille hänet
esiteltiinkin, mutta "ujo kun olen, en uskaltanut lähestyä heitä".
Varsinkin kolmen tuttavuutta hän toivoi tehdä -- Lagerqvistin,
Ahlströmin ja neiti Forssmanin.

"Et voi kuvitellakaan", kirje jatkun, "mikä helmi seuralla oli
Lagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia
henkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän
näytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria,
loistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan
häntä etevämmän. -- Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin
tutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka
persoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä.
Hän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta
sitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen
kasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen
olennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa
oli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta,
jota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa,
mutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta
henkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti
minua." -- --

Viikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan
Villingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku
aika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että
hän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti
lähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella
tuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli
teatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän
kuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli
hupaista tutkia häntä.

"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde
hänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat
lämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas.
Ajatteles Chateaubriand'in René'tä -- ei Amerikan aarniometsän
ympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan --
keskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen
maaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo
Ahlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin
hänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen
niinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt
ja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän
näyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas)." -- Neiti
Forssman seisoo "traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja
totuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin
on hän vähemmin monipuolinen." -- Raalla on "aivan tavattomat
luonnonlahjat"; hän on "luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi
minuun todella haaveellisella mieltymyksellä -- mieltymyksellä, joka
hänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen
kieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia
tunteita."

Tässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden
kahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen
tehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman --
silloin rouva Raa -- josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin
puhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana
seikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle
kertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä
kehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia
harvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus
hänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee
Raan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä
nojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka
eivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella,
välittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi
erehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka
jollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen
hän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia
fantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen
vartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna
ilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi
näyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa
henkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi
näyttämöllisen taiteen mittapuuksi.

Juhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja
sydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten
sukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen,
johon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan
Grönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui
lavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että
Otto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka
poissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet
Helsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan
lehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei
voinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.

Tuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän
ryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen
kirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta
julkaista aikakauskirjan: "Kirjallinen Kuukauslehti", ja esiintyivät
hän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander
tilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat
varsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja
Yrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä
osaa sisällystä ja arvoa.

Bergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä,
sillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa.
Hän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä
vuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin
Bergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta
1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen
draaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa
arvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin
kirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää,
sanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.

Koska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on
ensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että
kykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin
vapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi.
Joskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista,
jota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin
menevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa
kirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että
lauserakennuksessakin -- kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin
kirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin
tunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe
suomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä
painavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä
kirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat
oivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän
jälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei
olisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä
kansaa.

Voimme siis pitää epäämättömänä tosiasiana, että puuttuva suomenkielen
taito ehkäisi Bergbomin runollisen tuotannon. Hän ei näy koettaneenkaan
sepittää mitään runomittaista ja muutoinkin alkuperäinen tuotteliaisuus
supistui supistumistaan. Salomon de Caus, Saul, Tuomas piispa y.m.
runolliset aiheet, jotka niinkuin edellisestä tiedämme kuitenkin olivat
täyttäneet hänen koko sielunsa, jäivät sikseen, ja ainoa draama, jonka
hän enää sai käsistään, oli Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870
julkaistu kaksinäytöksinen "Paola Moroni". Siitä ja niistä seikoista,
jotka aiheuttivat sen synnyn, on seuraavassa luvussa puhuttava. Muutoin
hän on tuskin muuta runollista tuottanut kuin kolme novellia, "Julian",
"Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmistelmeessä", jotka samassa järjestyksessä
yksi kunakin vuonna tavataan aikakauskirjassa 1867, 1868 ja 1869.

Nämä novellit todistavat kauttaaltaan tekijän kirjallista koulutusta,
mutta tuntuvat -- osaksi juuri sentähden -- enemmän nuoruudenteoksilta
kuin kypsyneen kirjailijan tuotteilta. Pääasiana kertomuksissa on
tavallaan sielunelämän kuvaaminen, mutta ei kuitenkaan nykyiseen
pienimpiä piirteitä myöten analyseeraavaan tapaan, vaan niin että
voimakkaat intohimot esitetään rikosten syvinä alkusyinä. Tämä koskee
kahta ensimäistä, jotka jossakin määrin muistuttavat George Sandia --
enemmän toki aiheiden kuin esittelyn puolesta. Kaikki kolme osottavat
tekijän kehittyneen romanttisuuden aikana sekä että hänessä oli
erikoinen taipumus draamallisiin aiheisiin ja kohtauksiin. Jos
ajattelee Juliania, hämäläisen paroonin, vakavaan elämään kykenemätöntä
poikaa, joka palatessaan pitkiltä ulkomaanmatkoilta tapaa kotikartanon
veljensä hallussa ja entisen lemmittynsä veljen vaimona ja joka
intohimonsa ajamana ensin koettaa vietellä kälynsä ja sitten
epätoivoisena aikoo surmata itsensä, mutta sen sijaan tulee syypääksi
veljensä tapaturmaiseen kuolemaan, niin täytyy myöntää että hän olisi
omansa romanttisen perhedraaman sankariksi. Muutoin Julian on
jonkunlainen Renétyypin toisinto; toinen päähenkilö, Magdalena, on
puhdas, haaveista vapaa luonne ja vasta hänen kuoltuaan Julian eräästä
kirjeestä saa tietää, että vainaja kuitenkin oli häntä rakastanut. Jos
taasen ajattelee Sakaria, tuota taikauskoista saituria, joka elää
erakkona mökissään vieraalla paikkakunnalla ja antaa entisen
tuttavansa, Vilho rosvon, viekotella itsensä "aarnihaudasta" nostamaan
ja säilyttämään toisen varastaman raha-aarteen sekä vihdoin
menetettyään rahansa epätoivoon joutuneena murhatun postinkuljettajan
pienestä tyttärestä saa sydämelleen paremman lohdun kuin kadotettu
aarre oli ollut, niin ei ole vaikea nähdä hänessä päähenkilöä pienessä
liikuttavasti päättyvässä kansannäytelmässä. Sangen draamallinen on
vihdoin pääkohtaus novellissa "Sydämiä ihmistelmeessä", jossa kerrotaan
miten Puolan kapinan aikana eräässä Etelä-Suomen pikkukaupungissa
nälkää kärsivän kansannaisen laulu saa erään venäläisen upseerin
puolalaista syntyperää olevan puolison julkilaulamaan sorretun kansansa
tuskantunteet.

Näytteeksi ottakaamme tähän kuvaukset suomalaisen ja puolalaisen naisen
lauluista -- molemmat kauniimpia, lyyrillisimpiä kohtia näissä
novelleissa:

"Suloisia lauluja Wappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä,
hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi
sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähdikästen talvi-öitten ylevyyttä,
hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja
järven aaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi
salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punastuivat, paleltuneen
kasken vieressä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön
hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa
pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo
itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten
toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa;
käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi laulu, synkkä,
yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa
vastaan, satavuotisten kesäin pettyneistä toivoista ja satavuotisten
talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta
urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta."

"Wanda lauloi puolalaista laulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi
ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui
palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja
polttavista suudelmista. Tuliset oriit lensivät sotakenttäin yli,
terävät sapelit kimaltelivat auringon säteissä, komeat naiset
halailivat innostuneita ritareita; kirjava, melkein riemuitseva suru
hehkui Wandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava
riemu peitti katkerimman epätoivon."

Tämä viimeinen novelli on ylipäätään sujuvammin kirjoitettu kuin
edelliset ja näyttää siinäkin edistystä, että kertomus, miten se
aiheeltaan tuntuukin romanttiselta, on tekijän omalta ajalta ja
sisältää piirteitä hänen omasta kokemuksestaan. Mutta juuri samana
vuonna (1869) kun hän sen kirjoitti, alkoi Bergbomille haamoittaa
toinen elämäntehtävä kuin runoilijan.

Enin osa Bergbomin kirjoituksia Kuukauslehdessä on joko
kirjallishistoriallisia tai kriitillisiä. Edelliset koskevat paraasta
päästä ranskalaista, mutta myöskin muiden maiden kaunokirjallisuutta
1850- ja 1860-luvuilta; esitys nojaa epäilemättä alkuperäisiin
tietoihin, sillä tällä alalla Bergbom oli lukenut kaikki mitä
saatavissa oli. Jälkimäiset ovat arvosteluja siitä suomen- ja
ruotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta, joka ilmestyi niinä vuosina,
jolloin Bergbom oli osallinen aikakauskirjan toimituksessa.

Varsinkin Kuukauslehden kahtena ensimäisenä vuotena ilmaantui ylen
vähän uutta kirjallisuutta, sillä sattuihan juuri silloin tuo kauhea
nälkäaika, jolloin kansamme taisteli olemassa-olostaan tuhoavaa hätää
vastaan. "Luonnollista on", Bergbom eräässä arvostelussa v:lta 1868
lausuu ajatellessaan mennyttä aikaa, "luonnollista on, että kamalan
sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä,
liika arka on luonteensa, liika heikot aseensa semmoista vihollista
vastaan kuin nälkä." Eikä sen jälkeenkään kirjallinen sato ollut
erittäin runsas. Mutta arvostelija kohteli vähäarvoistakin mitä
suurimmalla myötätuntoisuudella, ja toisinaan ilmestyi kumminkin
semmoista, jonka todellinen kirjallinen arvo antoi hänelle aihetta
julkilausua vilpittömän ilonsa ja tunnustuksensa, niin Kiven "Karkurit"
ja "Lea", niin Oksasen "Säkeniä II".

Bergbomin toimi Kirjallisessa Kuukauslehdessä luonnollisesti ei vienyt
mainittavasti aikaa, vaan hän saattoi esteettömästi jatkaa lukujaan ja
tutkimuksiaan, joiden lähimpänä päämääränä oli lisensiaattitutkinto.
Keväällä 1868 valmistui väitöskirja "Om det historiska dramat i
Tyskland" (Historiallisesta draamasta Saksassa), ja julkinen väittely
tapahtui 30 p. toukokuuta. Virallinen vastaväittäjä oli O. Toppelius,
custos W. Lagus ja praeses Fredr. Cygnaeus. Tämän alottajaispuheesta
siteerattakoon runollinen lauselma, joka sisältää kauniin tunnustuksen
väitöskirjan tekijälle. Cygnaeus, joka edellisenä vuonna oli eronnut
professorinvirastaan, sanoi näet "tämä väitöskirja oppaanaan"
palanneensa kateederiin "niinkuin maanviljelijä palaa niille saroille,
joihin hän on kätkenyt paraimmat siemenensä ja jotka ollen täydessä
kukoistuksessa lupaavat runsaita, kypsyviä satoja". -- Itse
väitöskirjasta sanottakoon tässä vain että se, niinkuin senaikuiset
ylipäätään, oli verraten lyhyt, ainoastaan satakunta sivua. Siitä
huolimatta se todistaa tekijän tavatonta kirjallisuuden tuntemusta.
Lyhyesti, mutta itsenäisesti Bergbom näet siinä karakteriseeraa pitkän
sarjan runoilijoita ja heidän teoksiaan tuolla nerokkaalla ja
ytimekkäällä tavallaan, joka vastustamattomasti herättää lukijan
mielenkiinnon. Kielellisen esityksen puolesta, joka oli liian vähän
huoliteltu, se herätti mielipahaa ruotsinkielen vaalijoissa.

Bergbomin yksityisestä elämästä näinä vuosina meillä ei ole
seikkaperäisiä tietoja eikä tältä ajalta ole olemassa kirjeitä, jotka
antaisivat meidän luoda silmäyksiä hänen ajatus- ja tunnemaailmaansa.
Kesällä 1868 Bergbom oleskeli Säämingissä Savonlinnan lähellä, mutta
hänen kirjeenvaihtonsa näyttää supistuneen vähään. Eräästä Florellille
lähettämästään kirjeestä päättäen hän silloin hieman ivallisesti
katseli sekä elämäänsä että ympäristöään. Kumminkin on siinä kaksi
huomattavaa kohtaa. Toinen koskee sikäläistä luontoa:

"Se mikä täällä on ihmeellisintä ja todella ansaitsee näkemistä on
luonto. En ole koskaan nähnyt suomalaisempaa -- samalla kertaa lujaa ja
tunteellista, rauhallista ja synkkää, rikasta ja yksitoikkoista. Olen
täällä usein mielessäni peruuttanut sen syytöksen, jonka ajatuksissani
joskus olen tehnyt Nervanderin (ja suuresti katsoen Runeberginkin)
runoutta vastaan, että se nimittäin liiaksi syventyy luontoon ollakseen
unohtamatta ihmisen. Täällä tuntee että luonnon täytyy olla voima
suomalaisessa runoudessa. Kun seisoin Punkaharjulla, ymmärsin ensi
kerran täydellisesti, että on voinut olla aika, jolloin isänmaanrakkaus
olemassa-olonsa tueksi osotti luonnon kauneutta ja lausui runoilijan
kanssa: 'Maan eestä kuolisitko tään?' Että tämä aika kuitenkin jo on
ohi mennyt, on selvää, siitä kai olemme kaikki yksimielisiä."

Toisessa kohdassa Bergbom pahoittelee venäläisen teatterin perustamista
Helsinkiin, lausuen toivonsa että siitä olisi ainakin se hyöty, että
alettaisiin käsittää suomalaisen näyttämön välttämättömyys. Tästäkin
pikku piirteestä huomaa, kuinka suomalaisen teatterin aate eli hänen
mielessään, vaikka emme silti tiedä hänen vielä hetkeäkään ajatelleen
ryhtyä sen toteuttamiseen. Jo ennen on sanottu toveripiirin ja ystävien
pitäneen häntä tiedemiehenalkuna, ja tutkimustensa jatkamista hän nyt
itsekin alkoi miettiä, mutta ymmärrettävissä on että ratkaisu oli
vaikea.

Niin kauan kuin Bergbomilla oli lisensiaattitutkinto suorittamatta,
kysymys tulevaisuudesta luultavasti ei ollut "polttavaksi" käynyt,
mutta sen jälkeen vaati se vastausta. Runoilija-unelmat olivat kai
taistelussa suomenkielen kanssa alkaneet hälvetä, mutta katkeraa oli
kumminkin heittää ne kokonaan sikseen. Sitä paitse seurusteli Bergbom
syksystä 1866 alkaen, jolloin hänen tuttavansa keväältä 1865 olivat
palanneet, entistä enemmän näyttelijäin kanssa. Emilie sisar oli
teatterikoulun johtokunnan jäsenenä, ja läheinen ystävyys ja seurustelu
varsinkin rouva Raan ja Bergbom sisarusten välillä oli syntynyt. Tämä
tuttavuus, jolla niinkuin saamme nähdä oli suuri merkitys suomalaiseen
teatteriin nähden, tietysti ylläpiti Kaarlossa hänen runollisia ja
taiteellisia mielitekojaan ja sekin vaikeutti puheena olevan kysymyksen
ratkaisua. Emme siis ollenkaan ihmettele kuullessamme, että tähän
aikaan sentapaiset alakuloisuus- ja masennus-kohtaukset, joista hän
itse on puhunut kirjeissään ystäville, monesti uudistuivat. Vihdoin
kypsyi kumminkin päätös, että hän keväällä 1869 hakisi Aleksanterin
stipendin lähteäkseen ulkomaille jatkamaan tutkimuksiaan ja keräämään
aineksia väitöskirjaksi, jolla pääsisi dosentiksi. Vaikka Bergbom
hartaasti halusi päästä ulkomaille, lähemmin perehtyäkseen suurten
sivistysmaiden kirjalliseen ja taide-elämään, on luultavaa, että
vanhan, rakkaan isän kysyvät katseet enemmän kuin tämä halu olivat
syynä lopputulokseen. -- Seuraavassa saamme nähdä kuinka päätöksen
toimeenpano lykkääntyi tuonnemmaksi ja kuinka se toimeenpantunakaan ei
johtanut tarkoitettuun päämäärään.

       *       *       *       *       *

Kun nyt olemme oppineet tuntemaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin, nämä
kaksi henkilöä, joiden elämä pian on siinä määrässä yhteensulava
suomalaisen teatterin elämän kanssa, että heidän yksityiselämänsä ei
enää mitenkään ole siitä eroitettavissa, annettakoon vielä tässä
samassa luvussa itse perheestä seuraavat tiedot.

Ennen on mainittu, että senaattori Bergbom 1850-luvun alussa kesti
pitkän taudin. Siitä parannuttuaan hän pysyi terveenä ja työvoimissa
aina syksyn alkuun 1869, jolloin hän lyhyen sairauden jälkeen 13 p.
syyskuuta erosi tästä elämästä. Perheen isän jälkimaine, semmoisena
kuin se silloin julkilausuttiin, luo puolestaan valoa Emilie ja Kaarlo
Bergbomin lapsuuden kotiin. "Senaattori Bergbom oli niitä harvoja
miehiä", sanotaan U. S:ssa, "joidenka henki pysyy valppaana ja sydän
lämpimänä, vaikka vuosien raskas taakka masentaa ruumiin voimat. Vielä
73-vuotisena oli hänen mielensä harras kaikkiin jaloihin pyrintöihin ja
isänmaallisiin harrastuksiin. Suomen kielen, kirjallisuuden ja
kansallisuuden harrastajat tulevat aina kiitollisuudella ja
kaipauksella häntä muistamaan, koska hän oli niitä harvoja
kansallismielisiä miehiä, jotka korkeimmassa hallituskunnassamme ovat
suositelleet ja puolustaneet Suomen kielen ja kansallisuuden asiaa.
Itse oli hän oikea perikuva suomalaisesta kansallisluonteesta sen
kauneimmassa merkityksessä: vaatimaton, suora ja teeskentelemätön.
Hänen mahtinsa ei ollut suurissa sanoissa, vaan väsymättömässä
työnteossa. Suuri joukko niitä lakiehdotuksia, jotka kahdella viime
valtiopäivillä ovat maan säädyille esitellyt, ovat saaneet alkunsa
hänen ahkerasta kädestään." -- Eräs yksityinen nuori tuttava,
E. Nervander, todistaa että hänellä on sanomattoman hyvä ja kaunis
muisto senaattori Bergbomista, jonka haudalla hän on vuodattanut
kyyneleitä. Haudan partaalla laulettiin säkeitä, jotka hän oli
kirjoittanut sydämestään.

Kun isä kuoli, oli viisitoista vuotta äidittömänä ollut perhe
jo hajalla. Vanhin poika, Leonard, oli läpikäytyään Haminan
kadettikoulun mennyt venäläiseen sotaväkeen. Majurina 1:sen Orenburgin
tarkk'ampujapataljoonassa hän oli siirretty Turkestaniin, jossa Venäjä
1860-luvulla oli alkanut levittää valtaansa. Siellä kuolema hänet
saavutti everstiluutnanttina Kodschendin linnan päällikkönä 1876.
Kotimaassa hän oli viimeisen kerran käynyt jotakuta vuotta ennen isän
kuolemaa. Kaarloa nuoremmista veljistä Ossian, läpikäytyään Aleksanteri
I:sen tie- ja vesirakennusten instituutin Pietarissa, oli insinööri ja
toimien par'aikaa rakennuksenalaisen Riihimäen--Pietarin rautatien
ensimäisen työpiirin apulaisinsinöörinä hän asui Pietarissa. Aksel
taasen oli ylioppilas, valmistautui vuoden päästä suoritettavaan
tuomarintutkintoon ja asui sen jälkeen eri paikkakunnilla kaukana
lapsuudenkodista. Tyttäristä oli, niinkuin on kerrottu, Betty
naimisissa vapaaherra G. von Troilin kanssa ja asui Vaasassa; nuorin,
Augusta, oli vielä kotona, mutta hänkin meni, ei täyteen kaksi vuotta
myöhemmin naimisiin kirjapainonomistaja Oskar af Heurlinin kanssa.

Näin näemme että se tehtävä kodin hoitajana, jonka Emilie Bergbom
18-vuotiaana oli osakseen saanut, näinä vuosina loppui. Kumminkaan
hänen ei tarvinnut jäädä yksin elämään eikä myöskään ilman tehtävää.
Juuri silloin kuin hän luuli olevansa ilman semmoista elämänpäämäärää,
jota hän voisi harrastaa koko rikkaalla hengellään ja lämpimällä
sydämellään, se ilmaantui hänelle hänen veljensä Kaarlon elämäntyössä.
Eikä mikään sattumus olisi voinut onnellisempi olla, sillä
toteuttaessaan yhteistä suurta isänmaallista aatetta heillä oli
keskinäisessä rakkaudessaan tyhjentymätön voiman ja kestäväisyyden
lähde.



lV.

"Lea" ja Suomalainen Seura. 1869-1871.


Marraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän
ympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta -- vanhimmat
seurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander -- kaikki täynnä
isänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin
oli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet
Porthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten
avulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten
toimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset
vaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys
vaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin
ollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat --
historiallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan
tapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka
kuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana
lukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö,
jossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti
Bergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden
näytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.

Tämä "päätös", joka ei suinkaan johtunut neuvotteluista rouva Raan
kanssa, oli neronleimaus, joka käsitti suomalaisen näyttämön
syntysanan. Se on käyvä selväksi seuraavasta.

V:n 1869 ensimäinen puuha, jonka keskustana oli Bergbomin perhe ja sen
ystävä- ja tuttavapiiri, ei kumminkaan ollut seuranäytäntö, vaan
arpajaiset Kööpenhaminassa opiskelevan kuvanveistäjänalun Johannes
Takasen hyväksi. Nämä huvit, joiden johto oli Emilie Bergbomin ja
Nervanderin käsissä, olivat 2 p. helmikuuta ja ne ansaitsevat
mainitsemista myöhempien seuranäytäntöjen tähden. Avustajina
arpajaisiltamassa oli 15 ylioppilasta ja yhtä monta nuorta naista,
jotka jälkimäiset erilaisiin kansallispukuihin puettuina möivät
tarkoitusta varten lahjoitettuja kirjoja. Melkoinen osa näistä nuorista
jatkoi koko kevätkauden ystävällistä seurustelua keskenään ja niiden
joukosta saatiin ensimäiset vapaaehtoiset "statistit" suomalaiselle
näyttämölle.

Tasan viikko arpajaisten jälkeen Bergbom kutsui luokseen pienen
ystäväpiirin neuvottelemaan suomalaisen näytännön aikaansaamisesta.
Kumminkaan ei kokous tarkoittanut yksistään neuvottelua, vaan saatiin
myöskin kuulla julkiluettavan näyteltävä kappale -- A. Kiven "Lea". Jo
ennen kuin Nervander oli ennättänyt ryhtyä lupaustaan täyttämään oli
Bergbom saanut Lean käsikirjoituksen[48] ja kohta huomannut, että siinä
se nyt oli kuin taivaasta pudonnut näytelmä, joka tarvittiin, ja
kauniimpana kuin oli osattu uneksiakaan. Gröneqvist luki ääneen pikku
draaman, jota Bergbom sittemmin Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli
seuraavin sanoin:

"Leassa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt
helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se
on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat
sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä
ajoilta, Libanonin seeterien ja Saronin liljain kertoelma, ja samassa
tämä suloinen tarina käsittää erään ihmiskunnan ja ihmishistorian
korkeimpia kysymyksiä. Avarin näky-ala aukenee meille; Itämaan
heloittava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla
valonheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin
sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon."

Ihastuneet kuulijat olivat tietysti yksimieliset siitä, että näytelmä
oli esitettävä, mutta kuka suorittaisi pääosan? Siinä suuri kysymys.
Bergbom ei ollut vielä puhunut rouva Raalle päätöksestämme, jossa hänen
myötävaikutuksensa oli otettu lukuun ilman että hänelle oli sanaakaan
hiiskuttu asiasta, ja luultavaa on että hän, hienotuntoinen kun oli,
arasteli esittää näyttelijättärelle ehdotusta, jonka toteuttaminen
edellytti niin suurta uhrautuvaisuutta. Siitä johtui että lopulta ei
hän itse vaan eräs toinen henkilö ensi kerran julkilausui rohkean
ajatuksen rouva Raalle.

Taiteilijatar itse kertoo tapahtuman näin: Ensi kerran tämä kysymys
esitettiin minulle eräänä iltana Bergbomilla. Puhuttiin Leasta ja
olisiko mahdollista saada se näytellyksi. Miehenpuolisiin osiin, niin
arveltiin, saataisiin kyllä hyviä esittelijöitä -- mutta Lea? Silloin
tohtorinrouva Sanmark[49] nousi, tuli luokseni ja lausui laskien
kätensä pääni päälle: "Tässähän meillä on Lea!" -- "Onko hän siis oleva
mykkä?" sanoin minä, lisäten, kuultuani että Lea oli kappaleen pääosa,
"enhän minä osaa enemmän suomea kuin 'hyvää päivää'!"

Seuraavana päivänä Bergbom oli tullut rouva Raan puheille ja kysynyt,
eikö asia todella olisi mahdollinen? Oli sitten kauan neuvoteltu,
kuinka olisi meneteltävä, jos hän koettaisi, ja lopulta oli sovittu,
että hänelle toimitettaisiin käännös sanasta sanaan, niin että hän
tietäisi panna oikean painon sanoille. Käännös hankittiin, ja
näyttelijätär alkoi lukea osaa ulkoa!

Pitikö rouva Raa uhkarohkeaa yritystä tositeossa mahdollisena on vaikea
sanoa, mutta ainakin hän tahtoi koettaa. Kenties oli hän tähän aikaan
tavallista varmempi kyvystään senkin tähden että hän juur'ikään oli
saanut yhden kauniimpia voittojaan Helsingin näyttämöllä. Helmikuun 12
p. oli ensikerran uudestaan näytelty "Daniel Hjort", Raa nimiroolissa
ja rouva Raa Katrina, ja yleisö oli ollut erinomaisen ihastunut
nerokkaasta tavasta, jolla kumpikin suoritti tehtävänsä. Miten tämän
lieneekään, ei peräytyminen enää tullut kysymykseen, kun taiteilijatar
10 p. maaliskuuta Bergbomilla, saapuville kutsutun tuttavapiirin
edessä, oli näytteeksi ulkoa lausunut Lean pitkän yksinpuhelun.
Läsnäolijat ihmettelivät kuinka selvästi hän lausui sanottavansa, ja
joskin muutamien sanojen ääntämisessä havaittiin vieras sointu, oli
kumminkin epäilys yrityksen mahdollisuudesta kadonnut.

Tällä välin Bergbom oli pyytänyt Kiveltä lupaa "Lean" näyttelemiseen,
ja on hänen vastauksensa liian kuvaava runoilijalle ja ajalle, että
voisimme olla tähän ottamatta sitä. Ensin Bergbom ei näy maininneen
kenelle pääosa oli aiottu, ja se selittää miksi runoilijakin vastaa
kuivakiskoisesti:

"Huvittaisihan minua, että se näyteltäisiin, mutta sen luulen tukalaksi
asiaksi. Miesten roolit siinä ovat kylläkin helpot, mutta kuka tyttö
Helsingissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee?
Minun mielestäni on se vaikea rooli ja vaatii tottuneen aktriisin."

Vähän myöhemmin, nähtävästi saatuaan uuden kirjeen Bergbomilta, hän
palaa asiaan:

"Jos saatte neidon, joka luulee taitavansa näytellä Lean roolin, niin
olkoon menneeksi. Nainenhan tavallisesti, vapaana miehen kopeasta
pöyhkeydestä, täyttää sen, mihin kerran uskaltaa ruveta. Minulle
itselleni olisi suuri huvitus nähdä kerran teostani näyteltävän. Ja jos
näyttäminen onnistuisi hyvin, niin saisi se ehkä kirjankustantajat
vähän mieluisemmiksi ostamaan kirjojani. He katsovat vielä kovin
viistoon ja epäillen teoksiini. Älä mainitse muille että sanon Leaa
vaikeaksi rooliksi; se ehkä kuuluu hieman tyhmältä. Mutta aatokseni on,
ettei rooli, jota pidän vaikeana näytellä, sentähden välttämättömästi
ole mestariteos. Minä tulin mainitsemaan Leasta viime kirjeessäni aivan
vähän ja niinkuin välinpitämättömästi, mutta syy oli se että luulin
teidän aikovan Leaksi jonkun nuoren tutentipojan (!), niinkuin on ollut
laita kaikissa suomalaisissa teatterinäytännöissä, jotka olen nähnyt.
Mutta siinä tilassa en ensinkään tahtoisi katsella Leaa näytettävän.
Mutta nyt, koska tiedän että teillä totisesti on toivo saada siihen
tyttö, niin soisin kaikesta sydämestäni aikeesi onnistavan. Toista
tällaista tilaisuutta nähdä teostani 'tiljoilla' saan ehkä vuosia
vartoa."

Yritys oli siis mahdolliseksi havaittu, ja nyt oli työhön käytävä
käsiksi. Eikä luonnollisesti yksistään "Leasta" ollut kysymys, vaan oli
ohjelma täydennettävä muilla kappaleilla. Kiven kappale oli liian lyhyt
yksin esitettäväksi, jota paitse aikomus oli toimeenpanna ainakin kaksi
näytäntöä. Lisäksi päätettiin ottaa Z. Topeliuksen laulunsekainen
huvinäytelmä kahdessa näytöksessä "Saaristossa" (Ett skärgårdsäfventyr)
sekä toinen näytös F. von Flotowin oopperasta "Martha". Molemmat
suomennettiin kiireimmiten ja sopivia henkilöitä pyydettiin mikä
mitäkin osaa näyttämään. Eikä niitä tarvittu kaukaa etsiä. Kyvykkäimmät
kuuluivat ennestään Emilie ja Kaarlo Bergbomin tuttava- ja
ystäväpiiriin. Niin etevä laulajatar Mili Mechelin, joka varsinkin
laulunopettajana on suuresti vaikuttanut soitannollisen elämän
kehitykseen maassamme, niin neiti Ilta Lagus (sittemmin rouva Ekroos),
jolla samoin suosittuna laulajattarena on ollut arvossa pidetty asema
Helsingin musiikkielämässä, ja niin neiti Therese Decker (sittemmin
rouva Hahl), joka ei ainoastaan taitavana laulajattarena vaan eritoten
innokkaana avustajana laulukappalten harjoittamisessa alusta aikain
viimeiseen saakka -- s.o. neljättäkymmentä vuotta on ollut Bergbom
sisarusten hartaimpia, uhrautuvaisimpia ja uskollisimpia työtovereita.
Miehistä taasen ovat etupäässä seuraavat mainittavat: Gröneqvist,
jonka jo tunnemme edellisestä; varamaansihteeri sittemmin
esittelijäsihteeri Berndt Ahnger,[50] jolla oli niin suuret taipumukset
näyttämötaiteeseen, että hän kokonaan olisi antautunut sille alalle,
jos olot olisivat olleet suotuisammat; ylioppilas (sittemmin maisteri)
Taavi Hahl, joka kyvykkäänä laulajana ja soitannontuntijana oli
Bergbomien ansiokkaimpia apumiehiä "Suomalaisen oopperan" aikana, mutta
jonka kuolema tempasi liian varhain kotimaista taidetta ja tiedettä
harrastamasta; ja ylioppilas Elis Duncker, joka kaksi vuotta myöhemmin
luopuen lakimiehen uralta rupesi oopperalaulajaksi ja jolle niinikään
kovin lyhyt elämänaika oli suotu.

Tämmöisellä kantajoukolla kävi jotakin yrittäminen. Harjoitukset
alkoivat, ja ensi kerran Bergbom sisarukset näyttivät tarmonsa. Heidän
johtamanaan sujuivatkin kaikki valmistukset erinomaisesti, sillä
innostus oli kaikissa yhtä suuri, vaikka tuskin kukaan aavisti mihin
käänteentekevään puuhaan oli ryhdytty.

Valmistuksiin kuului myös esiintymisluvan hankkiminen rouva Raalle ja
teatterin vuokraaminen. Sopimuksenhieronta asianomaisten kanssa, jossa
m.m. Nervander oli apuna, johti lopulta seuraavaan tulokseen.
Ruotsalaisen teatterin johtokunta suostui yhteen esiintymiseen sillä
ehdolla, että rouva Raa näyttelisi Uudessa teatterissa, joka
seuranäytäntöjen toimeenpanijain tuli siksi illaksi vuokrata.
Jälkimäiseltä taholta tarjottiin silloin 650 mk, mutta siihen
vastattiin: "Tarjousta valitettavasti ei voida hyväksyä, vaan vaatii
johtokunta vuokraa 850 markkaa, joka nykyään on näytäntöjen
bruttotulojen keskimäärä".[51] Näin, vaikka ilta oli oleva semmoinen,
jolla ruotsalaisella teatterilla ei ollut tapana näytellä! Oli pakko
myöntyä, vaikka siten pettyikin toivo voida antaa "Lean" tekijällekin
joku osa illan tuloista. Venäläisen teatterin johtokunta, jonka
hallussa Arkadia oli, osoitti sitä suurempaa kohteliaisuutta, se kun ei
vaatinut enempää kuin 100 m. illasta.[52]

Puolentoista kuukautta touhu oli kestänyt, kun vihdoin ensimäinen
näytäntö tapahtui maanantaina 3 p. toukokuuta. Huone täyttyi
"permannosta kattoon" yleisöstä, joka jännityksellä odotti mitä oli
tulossa, sillä huhuista tiettiin, että yritys tarkoitti jotain toista
kuin entiset ylioppilasnäytännöt. Kun orkesteri oli soittanut
Mendelsohnin uvertyyrin Ruy Blas'iin, nousi esirippu ja näyttämöllä
nähtiin aitauksen ympäröimä kirkkomaa, jolla nuorukaisen ruumiin
ympärillä seisoi maalaiskansaa ryhmissä. Se oli loppukohtaus Runebergin
"Pilven veikosta". Ja orkesteri alkoi taas soittaa säestääkseen
Lindbladin säveltämää kaksinlaulua kaatuneen sankarin morsiamen ja isän
välillä, jonka neiti Therese Decker ja maisteri F.H. Alopaeus lauloivat
ylen kauniisti. Yksinkertaisen somasti sommitellun kuvaelman (Pilven
veikon kasvot oli Fritiof Raa mestarillisesti maalannut situatsionin
mukaan) ja varsinkin sydäntä kouristavan laulun vaikutus oli
vastustamaton. Kuvaelma uudistettiin kohta, niinkuin sittemmin
säännöllisesti tapahtui, joka kerta kun se uudelleen esitettiin
suomalaisen teatteriohjelman osana -- ja oikea tunnelma oli viritetty
koko illaksi.

Tuli sitten Topeliuksen iloinen huvinäytelmä, ja se näyteltiin
seuranäytännön kannalta arvostellen erinomaisesti. Kohtaukset
seurasivat toisiaan reippaassa vauhdissa, ja "olipa aivan hauska
kuulla, kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea,
jommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiintuoda"
(U. S.). Mutta paras valtti oli jälellä. Kun välillä oli soitettu
Flotowin oopperan Alessandro Stradellan uvertyyri, seurasi "Marthan"
toinen näytös, sävelteoksen ihanin osa, johon m.m. ikikaunis
irlantilainen laulu "Kesän viime kukka" on sijoitettu. Tässäkin esitys
voitti yleisön toiveet. Pääosaa esittikin etevä laulajatar, neiti
Mechelin, eivätkä muutkaan osiaan pilanneet.

Tyytyväisinä lähdettiin teatterista, ja vaikka vain oli nähty
seuranäytäntö, oli suomenmielisillä jonkunlainen voitontunne mielessä.
Eikä illan vaikutus rajoittunut ainoastaan heihin. Eräs ruotsinmielinen
katsoja puhkesi näet sanoihin: "Sellainen näytäntö voi tehdä
proselyyttejä!" Tyytyväisimmät kaikista olivat tietysti toimessa mukana
olleet, ja he erosivat vasta yhteisen illallisen jälkeen teatterin
lämpiössä.[53]

Viikko myöhemmin, maanantaina 10 p. toukokuuta -- siis tuona samana
päivänä, joka jo ennestään (kts. ylemp. s. 102) oli merkkipäivä
kotimaisen teatterin historiassa -- tuli toinen näytäntö, se johon
oikeastaan kevätkauden odotukset ja toiveet olivat kohdistuneet. Nyt
oli siis suomenkieli ensi kerran kaikuva itse Uudessa teatterissa ja --
mikä ihme -- tämän teatterin ruotsalaisen näyttelijäseuran etevimmän
taiteilijattaren huulilta! Olihan semmoinen tapaus taide-elämässämme,
jos mikään, omansa jännittämään mieliä. Joka lippu oli myyty, ja
teatteri ahtautui täpösen täyteen yleisöä, jossa tietystikin
suomenmieliset muodostivat enemmistön, mutta jossa nähtiin lukuisasti
uteliaita toismielisiäkin.

Mozartin iki-ihanan Don Juanin alkajaissoiton jälkeen tuli ensin
niinkuin ensimäisessäkin näytännössä "Pilven veikko", jonka vaikutus
oli yhtä syvä kuin silloin, ja ohjelman loppunumerona oli taas
"Martha", josta ei suinkaan tällä kertaa nautittu vähemmän kuin
ensimäisellä. Näiden väliin oli "Lea" sijoitettu niinkuin helmi
kehykseensä.[54]

Vaistomaisesti aavistaen, kuinka paljo oli kyseessä, suurin osa
katsojia esiripun noustessa istui "sydän kourassa". Levottomuus oli
niin suuri, että alkukohtaukset -- Sakeuksen lyhyt vuoropuhelu Rubenin
kanssa, hänen yksinpuhelunsa ja rahanlaskunsa sekä kohtaus Joaksen
kanssa, joka päättyy tämän aitofarisealaiseen rukoukseen -- tuntuivat
pitkiltä, sillä vaikka ne näyteltiin tavallisen hyvin, eivät ne
merkinneet mitään ratkaisevaa. Mutta silloin, samassa kun Joas nousee
polviltaan, Lea astuu sisään, astuu keveästi ja varmasti, ja kun isä
moittii hänen viipyneen kauemmin kuin lupa myönsi, hän nostaa
hunnun kasvoiltaan ja puhuu sisällisen hehkun vallassa, mutta
selvällä äänellä: "Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämemme
askartelee taivaan ihmetöissä." -- Olihan siinä hieman outoa sävyä
lausumistavassa, mutta sanat soivat kuitenkin selvinä ja heleinä, niin
että katsojain milt'ei tuskallinen jännitys siinä tuokiossa laukesi ja
vaihtui levolliseksi, vaikkei sentään hiiskaustakaan sallivaksi
tarkkaavaisuudeksi. Ja sitten pikku näytelmä sujui luontevasti kohtaus
kohtaukselta ilman vähintäkään häiriötä, Lean ainoatakaan kertaa
kompastumatta. Päinvastoin hänen tositaiteellinen näyttelemisensä sai
aikaan, että esityksen taiturimainen puoli -- pitkän vieraskielisen
osan ulkoalukeminen -- unohtui ja sen sijaan antauduttiin taiteen
tenhon valtaan.

Todella mieltäylentävä ja juhlallinen oli se ihastuksen- ja
kunnioituksenosoitus, jolla kukkuroilleen täysi teatteri tervehti illan
sankaritarta -- mainesanalla on tässä tavallista todenperäisempi
merkitys! Kättentaputukset olivat voimakkaita, tasaisia, pitkällisiä ja
kolme kertaa huudettiin taiteilijatar esiin oikeassa suosion myrskyssä,
jommoiseen hidas luontomme harvoin ratkeaa. Ihmiset olivat kuin
haltioissaan. Muuan ruotsalaista syntyperää oleva rouva (Sopetoff)
joutui, vaikka hän ei suomen sanaa ymmärtänyt, niin intoihinsa, että
hän otti sormuksen sormestaan, pisti sen kukkaskimppuun ja heitti sen
lahjana taiteilijattarelle. Muista kukkaskimpuista yksi toisia isompi
sisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty kannel oli kuvattu,
ja johon oli piirretty muistosanat: _Charlotte Raalle 10/5 1869, Kuin
kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle_.[55]

Riemutunnelma oli niin mahtava, että se valloitti kaikki läsnäolijat ja
välinäytöksen aikana tuntui kuin olisi kaikki erimielisyys kadonnut.
Semmoisetkin, jotka muutoin tuskin tervehtivät toisiaan, puristivat
toistensa käsiä kilvan purkaessaan tulvillaan olevain sydäntensä
tunteita. Mukana olleet eivät ole sitä unohtaneet.

Näytännön jälkeen suomalaisuuden ystävät kutsuivat kaikki, jotka olivat
myötävaikuttaneet, illanviettoon teatteriravintolan yläkertaan.
Ensimäinen puhe omistettiin tietysti rouva Raalle. Yrjö Koskinen
julkilausui ne kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteet, jotka ei
ainoastaan läsnäolijain sydämissä, vaan paljo laajemmissakin piireissä
hehkuivat taiteilijatarta kohtaan, joka niin loistavasti oli näyttänyt
kielemme kelpaavan näyttämöltä tulkitsemaan mitä ylevimpiä
mielenliikutuksia. Eikä se voitto, jonka suomenkieli rouva Raan kautta
oli saavuttanut -- siihen tapaan puhe päättyi -- ollut mikään
tavallinen näyttämömenestys, vaan historiallinen tapahtuma, joka
merkitsi todellista käännettä teatteriolojemme kehityksessä. Sitten
seurasivat maljat "Marthan" ja "Pilven veikon" laulajattarille,
A. Kivelle ja Suomen draamalliselle kirjallisuudelle, Bergbomin
perheelle, jonka -- joskin etupäässä Kaarlo Bergbomin -- ansioksi
näytäntöjen toimeensaanti luettiin. Puoliyö oli jo ohi, kun joukko
ylioppilaslaulajia myrskyssä ja sateessa laulaen saattoi rouva Raan
kotia. Erotessaan hän kätteli saattajiaan, voimatta muuta lausua kuin:
"Olen niin onnellinen!"

Näin päättyi tämä ilta, jonka suurteosta rouva Raa jälkeenpäin on
sanonut, että hän ei mistään hinnasta tahtoisi toista kertaa kokea
samaa. Vasta sillä hetkellä kun hänen oli astuminen näyttämölle, hän
oikein oli käsittänyt mitä hän uskalsi. Emilie Bergbomin ja erään
toisen naisen täytyi suorastaan käsivarsista tukea häntä hänen
odottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin hänen piti astua esiin. Hän
oli näet hervottomuudesta maahan vaipumaisillaan, mutta, sanoo hän
itse, siinä tuokiossa kun hän astui ensi askeleen yleisön näkyville,
oli kuin korkeampi voima olisi pyyhkäissyt pois taakan ja ottaessaan
hunnun kasvoiltaan lausuakseen ensimäiset sanat hän tunsi itsensä
autetuksi. Hän ei ajatellut yleisöä eikä itseänsä vaan ainoastaan Leaa
-- ja kaikki meni hyvin!

Näytteeksi siitä mitä julkisuudessa lausuttiin näytännöstä, olkoon
seuraava ote U. S:sta. Kerrottuaan illan menosta ja arvosteltuaan rouva
Raan uskallusta sitä ihmeteltävämmäksi kuin ne, jotka olivat olevinaan
draamallisen taiteen varsinaiset kannattajat maassamme, eivät suinkaan
olleet vahvistaneet häntä kehoituksillaan ja hänen suomenkielen
lausumistaan tarkaksi, sujuvaksi ja puhtaaksi, kirjoittaja jatkaa:

"Jos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata,
että ennen kaikkea se on osoittanut suomenkielisen teatterin
mahdollisuutta meidän maassa. Se into, joka on pannut nämä
seuranäytelmät toimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on
syntynyt, ennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta
kansalliselle teatteri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on
sekin, että muukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut
näin jalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen
toimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti
valloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä
teatteri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen
kansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen
teatterijoukon ylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta
joukosta yksi, sen etevin jäsen, on ikäänkuin sanaimme tutkaimen
katkaissut, on asia, josta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi
sula sattumus, josta ansio ei missään määrässä tule teatterin
johtokunnalle, vaan yksistään rouva Raalle. Vaan totta on, että hänen
ansionsa onkin erinomaisen suuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että
hänen nimensä on säilytettävä tavallista merkillisempänä meidän
kansallisen taiteemme historiassa. Sillä sitäpä uskallamme nyt toivoa,
että sitä myötäistä hetkeä, joka näkyy tulleen suomenkieliselle
draamataiteelle, ei ole päästettävä tyhjään haihtumaan, vaan että
jotakin perustusta nyt koetetaan laskea tulevaisuudelle. Ja siinä
tapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että vielä saadaan luottaa rouva
Raan jäntevään tahtoon ja intoon."

Kolmas henkilö, jonka ansio Lea-illasta oli ainakin tasalla rouva Raan
ja Kaarlo Bergbomin ansioiden, tarkoitamme näytelmän tekijää, ei ollut
voitonhetkenä saapuvilla. Säilyneistä kirjeistä ei myöskään huomaa
hänen saaneen oikeaa käsitystä tapahtuman merkityksestä, jossa hänellä
oli ollut niin suuri osa -- sillä olihan se verraton asia, että niin
arvokas alkuperäinen teos kuin "Lea" oli voiton pohjana! Eräässä
kirjeessä 19 p:ltä toukokuuta Bergbomille ilmaantuu vähemmän iloa kuin
katkeruutta, jonka Helsingfors Dagbladissa Lea-näytännön jälkeisenä
päivänä julkaistu arvostelu kappaleesta oli aiheuttanut. Siinä "Leaa"
-- "tunnetun [den bekante!] Aleksis Kiven tekemää alkuteosta" --
vastaan esitetään erinäisiä muistutuksia, jotka runoilija syystä pitää
perusteettomina. Mutta kuulkaamme häntä itseään:

"Mielin vielä sanoa jotain Leasta. Onko sinunkin mielestäs Joas niin
'misstecknad karakter', kuin Dagblad sanoo? -- Mutta niinhän täällä
käy: minä hänen pidin parhain esiteltynä, ja muiden silmissä on se
perin onnistumaton. Kuinka hyvänsä; mutta niinkuin Israelin kansassa
hengittää se hellin, riutuvin, hohtavin ja taivaallisin rakkaus, niin
sen povessa myös puuskuttaa verraton viha ja kiukku, aina kärkäs
käymään mustenevaksi raivoudeksi. Se on tunnettu asia, ja sen näyttää
melkein joka lehti pipliassa. Ja mistä vartosit enemmän kiukkua ja sen
riehuvaa, raakaa osoitusta kuin eräältä fariseukselta, kitsaalta,
saidalta fariseukselta, jolta hangoittelija (toisesta, vihatusta
lahkokunnasta) tempasee silmänräpäyksessä sekä kaikki varrotut aarteet
että kauniin morsiamen? -- Mutta tämä olkoon. Nyt tulen toiseen
kysymykseen, jossa kaiketi olen oikeassa. Dagblad sanoo, että
ainoastaan 'Joasta ei liikuta se ihmeellinen oppi' ja sittemmin että
'toiminta loppuu ennen itsensä kappaleen loppua'. Mutta minä sanon,
että toiminta kestää aina kunnes 'esirippu putoaa' ja juuri siinä
hetkessä näytetään, että kristinuskon taivaallinen lempi ylivoittaa
suurimmankin maallisen vihan. Joas oksentaa ympärillensä kirousta,
mutta saa takasin paljasta siunausta (kristinuskon tärkein pykälä).
Joas kummastuu ja kysyy: 'mitä?' mutta aina vaan sataa hänen päällensä
rakkautta ja hän 'poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla'. Kukaties
ei Dagblad olekaan huomannut näitä ihan viimeisiä sanoja paranteesien
välissä, kukaties ette tekään, jotka sen näytitte, ole niitä
huomanneet, vaan osoititte sen teatterissa saman mielipiteen mukaan,
joka on Dagbladin. No olkoon menneeksi. Hyvähän että tapahtui minulle
se kunnia, että teokseni näyteltiin; ja hyvä, että kävi se niin hyvin
ja hän (Joas) sillä tavalla osoittaa selvästi, että se ihmeellinen oppi
on häneenkin sattunut; vaikka minun mielestäni se ei sopinut, että hän
yhtyi siihen yleiseen riemuun, vaan parasta, että hän poistui. Mutta
nyt tulen kolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt
ensinkään esitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä' (niinkuin
muistan sanain kuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se
(moite) on kaikissa paikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle
muuta lohdutusta kuin: 'den som är slagen till slant' j.n.e. Siinä on
oman henkeni ikivoiman puute. -- Kerran vielä: kuinka hyvänsä; mutta
Dagblad piti kyllä murheen että samasta koususta kuin hänen täytyi
(Frouva Raan kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi
kyllä jäähdytystä (itsensä kappaleen arvostelemisen kautta)."

Edellisestä tiedämme, että näytäntö ei voinut antaa rahallista voittoa.
Voidaksensa lähettää runoilijalle edes jotakin -- hän ilmoitti näet
ennen kesää välttämättömästi tarvitsevansa 200 mk -- Bergbom sai
aikaan, että 3 p. toukokuuta annettu näytäntö uudistettiin 30 p. Oli
promotsioonikevät ja saattoi siis toivoa täyttä huonetta. Toivo pettyi
kumminkin. Näytäntö onnistui yhtä hyvin kuin ensi kerralla, mutta
katsojia oli vähän. Siitä huolimatta Bergbom ja hänen sisarensa
lähettivät Kivelle 300 mk, joka mainitaan esimerkkinä siitä, kuinka he
valvoivat kun muut nukkuivat.

       *       *       *       *       *

Tästä lähtien elettiin siinä tunnossa, että suomalainen teatteri oli
lähempänä kuin ennen, mutta vielä oli taival kuljettava ennen kuin se
nähtiin totena. Meidän on nyt askel askeleelta seuraaminen etenemistä
päämäärää, kohti.

Ensi hetkellä näytti kai reima-askeleelta eteenpäin se odottamaton
tapaus, että Kaarlo Bergbom heinäkuulla 1869 valittiin ruotsalaisen
teatterin johtokunnan jäseneksi, vaikka se pian osottautui
harha-askeleeksi. Asianlaita oli seuraava. Keväällä, samaan aikaan kun
suomalaiset näytännöt tapahtuivat, hajosi ruotsalaisen teatterin
kannatusyhdistys, ja teatterin olemassaolo näytti vähän aikaa
arveluttavalta. Yritys oli tuottanut tappiota, ja sen jatkamiseksi
katsottiin enennetty valtioapu välttämättömäksi. Ennen oli teatteri
saanut valtiolta 12,000 mk orkesterin ylläpitämiseksi; nyt pyydettiin
16,000 mk itse teatteria ja 4,000 mk teatterikoulua varten, siis
yhteensä 20,000 mk. Tästä summasta myönnettiin 16,000 mk ja uusi
kannatusyhdistys muodostui, joka heinäkuun lopulla kokoontui
valitsemaan johtokuntaa. Tässä tilaisuudessa eräs kaupungin
varakkaimpia liikemiehiä, jonka avustus oli teatterille tärkeä,
puolusti Bergbomin valitsemista, ja niin tämä tuli pormestari,
tri W. Zilliacuksen ja varatuomari K.A. Weckströmin (toimitusjohtaja)
rinnalle johtokunnan kolmanneksi jäseneksi, niinkuin sanottiin,
kirjalliseksi neuvonantajaksi.

Bergbomin toimesta tässä uudessa asemassa on vähän tietty, ja se mikä
tiedetään todistaa hänen joutuneen vieraaseen ympäristöön, johonka
hänen oli mahdoton kotiutua. -- Jo ennen näytäntöjen alkua hän
huolehtien teatterikoulun tulevaisuutta koetti saada Nervanderin
laitoksen johtajaksi, sillä O. Toppelius, joka tähän saakka oli
tehtävää hoitanut, oli, nimitettynä kreikankielen lehtoriksi, muuttava
Vaasaan. Tarkoitus oli järjestää koulu mitä säästäväisimmin, jotta
varat eivät kesken loppuisi. Opettajina toimisivat ainoastaan rouva Raa
ja Gröneqvist, ja musiikkiopetus jätettäisiin kokonaan pois, koska
neiti Mechelin, jonka varassa se viimeksi oli ollut, aikoi syksyllä
lähteä Parisiin. Nervander kieltäytyi kuitenkin ja kehoitti Cygnaeuksen
neuvon mukaan -- "hajoittamaan koko hökötyksen". Ja siihen asia lopulta
menikin, sillä syyskuulla U. S. kertoo: "Teatterikoulu on joku aika
sitte hajoitettu, mistä syystä emme tiedä. Rouva Raa on kuitenkin
hyväntahtoisesti ottanut johtaakseen koulun oppilaita." Tämä viimeinen
tarkoittaa kai sitä, että joillekin vanhoille oppilaille annettaisiin
edelleen johtoa itse näyttelemistaidossa, mutta uusia ei otettaisi
vastaan eikä myöskään enää vaivattaisi entisiä suomenkielen
opetuksella. Siihen päättyi siis yritys, josta kymmenen vuotta
varhemmin oli niin suuria toivottu!

Ymmärrettävää on, että Bergbomin ollessa Uuden teatterin johtokunnan
jäsenenä ajateltiin niiden toiveiden toteuttamista, jotka
suomenmieliset niinkauan olivat kohdistaneet ruotsalaiseen näyttämöön.
Olihan aina vuodesta 1847 luultu, että kotimainen ja suomalainen
teatteri olisi syntyvä ja kehittyvä sen yhteydessä. Nyt, jos koskaan,
oli se tapahtuva. -- Itse asiassa on meille säilynyt kirjallinen
seikkaperäinen suunnitelma miten teatterin toiminta olisi
järjestettävä, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin. Se on Nervanderin
kirjoittama ja hänen ilmoituksensa mukaan pääasiassa syntynyt
neuvotteluista hänen ja Emilie Bergbomin välillä, koska ehdotusta ei
katsottu sopivaksi suorastaan esittää Kaarlon tekemänä. Toiselta puolen
on luonnollista, että Emille ei ehdottanut mitään, joka olisi ollut
veljelleen tuntematonta saatikka vastenmielistä. Suunnitelmasta
mainittakoon tässä vaan seuraavat pääkohdat:

Teatteriseura jaettaisiin kolmeen osastoon, joista ensimäinen
yksinomaisesti ruotsalaista näyttämöä varten tarkoitettu, käsittäisi
silloisen seuran etevimmät kyvyt, toisen jäsenet toimisivat etupäässä
suomalaisella näyttämöllä ja kolmannen olisivat avullisia sekä
ruotsalaisissa että suomalaisissa näyttämöissä. Kaikki toisen ja
kolmannen osaston jäsenet olisivat tietysti kotimaalaisia. --
Ensimäisenä vuonna annettaisiin ainoastaan 2 tai 3 suomenkielistä
näytäntöä kuukaudessa. -- Teatterin johto uskottaisiin johtokunnalle,
jossa paitse toimitusjohtajaa ja esimiestä olisi kolme ruotsalaista ja
kolme suomalaista johtajaa. -- Teatterikoulu ylläpidettäisiin
lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa ja johdettaisiin pitäen silmällä
samassa määrässä ruotsalaista kuin suomalaista näyttämöä. --
Orkesterissa olisi opetusta annettava kotimaisille oppilaille. --
Erityinen kannatusyhdistys perustettaisiin takaamaan teatterille 1000
markan tulo kummastakin jokaisen suomenkielisen ohjelman kahdesta
ensimäisestä näytännöstä.

Tuskin tarvinnee sanoa, että ehdotus ruotsalaisella taholla
arvosteltiin "epäkäytännölliseksi", ilman että tarjouduttiin
neuvotteluihin, joista olisi voinut käytännöllisempää syntyä. Myöhemmän
kokemuksen nojalla saattaa kumminkin sanoa, että tarkoitettu
yhteistoimi, jos se olisi saavuttanut ruotsalaisen teatterin johtajain
ja ystäväin hyväksymisen, epäilemättä varmemmin olisi hyödyttänyt
niitä, jotka meillä tahtovat ylläpitää ruotsalaista kulttuurimuotoa,
kuin suomenkielisiä. Edellisillä olisi luultavasti nyt kotimainen
näyttämö, jota heillä ei vieläkään ole; mutta suomalainen osasto olisi
tuskin ruotsalaisen yhteydessä kehittynyt yhtä ripeästi kuin
itsenäisenä ja vapaana. Tämän ohella on mainittava, että Bergbom
yksityisesti oli ryhtynyt keskusteluihin eri henkilöitten kanssa,
jotka, vallassäätyymme kuuluvina, liittyen noihin kotimaisiin
osastoihin, olisivat avanneet niiden kehitykselle aavistamattomia
mahdollisuuksia. -- Kun Bergbomille oli selvinnyt, että hän teatterin
johtokunnan jäsenenä ei voisi mitään aikaansaada kotimaisen taiteen
hyväksi, ja kun muissakin kohdin erimielisyyttä oli ilmaantunut, hän jo
ennen joulua vapaaehtoisesti luopui jäsenyydestään.

Kenties tärkein tulos koko tästä episoodista Bergbomin elämässä
sisältyy seuraavaan kaskuun. Eräänä päivänä Bergbom hyväntahtoisen,
mutta aitoruotsalaisen puvustonhoitajattaren kanssa tarkasteli
joitakuita teatterin pukuja. Niiden joukossa oli osa ollut kovin
likaisia ja repaleisia, niin että Bergbom ei voinut olla kysymättä:
"Kuka voi tuommoisiin pukeutua?" -- "Kyllä ne suomalaisille kelpaa!"
vastasi naivisesti rouvasihminen. Silloin, kertoi Bergbom myöhemmin,
vakaantui hänessä ajatus että suomalaisilla sittenkin on oleva oma
teatterinsa!

Verrattomasti tärkeämpi tapahtuma kuin Bergbomin lyhyt toimi Uuden
teatterin johtokunnassa oli suomalaiseen näyttämöön nähden Suomalaisen
Seuran perustaminen 15 p. lokakuuta 1869. Tämänniminen seura ja eräs
toinenkin nimeltä "Suomen ystäväin seura" olivat jo ennenkin tällä
kymmenluvulla Helsingissä syntyneet ja toimineet; mutta niiden
päämääränä oli ollut suomenkielen käytännön laajentaminen, jota vastoin
uudella seuralla oli erikoisena tarkoituksena edistää suomalaisuuden
asiaa taiteen alalla, ja siinä kohden sen toimi tulikin sangen
merkilliseksi. Tuskin tarvinnee mainita, että tämmöisen seuran
perustaminen oli seuraus ennen kerrotuista tapahtumista. Eräässä
kirjeessä samalta syksyltä Bergbomille tavataankin lause: "Voit tuntea
itsesi onnelliseksi, Suomalainen seura on milt'ei välittömästi saanut
alkunsa viimekeväisistä suomalaisista seuranäytännöistä."

Ensimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta,
oli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista
varten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville
oli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen
yliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja
yksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden
jaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja
kirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina
taiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen
osastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran
toimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta
tämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos
pyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden
ohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran
kuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä
toimeenpantaisiin. -- Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin
yhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista
osastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva
M. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti
Therese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori
A. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie
Bergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin
johtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin
sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.

Jo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut
innostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta
kokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin
hyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen
syntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului
paitse Ahlqvistin esitelmää "Katoavista luonnonkansoista" kaksi Suonion
julkaisematonta runoelmaa, "Karkuri" ja "Purjehdusretki", jotka
runoilija itse lausui, laulua -- Achtén johtamia mies-kvartetteja ja
sekaäänisiä lauluja -- ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä
kertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin
"Preciosaa" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa
aiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset
vastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua
siitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä
kööriä ja yksi soololaulu "Preciosasta". Mutta muutenkin oli toisen
iltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti
esitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista
seuduista, rouva Raa lausui Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet" ja rouva
Mina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst
Fabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen
vieläkin paljo laulettu "Ainoa hetki").[56] Tämän lisäksi oli
kuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten
omistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen
muovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva
pientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina
Maununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja
uudempia maalauksia.

Jälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen
aikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina
yleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä
käsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä.
Hänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat
aavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner
y.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen
oli keksinyt arvonimen "Kangasalan oraakeli" ja joka vastasi tapansa
mukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin
verhossa.

Näin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa.
Jäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa.
Jäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan "fennomaanit"
Helsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin
ovat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai -- inhimillistä.
Cygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti
tunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme
esiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen,
B.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen
nimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden
historioitsijalle. -- Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran
toimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.

       *       *       *       *       *

Ennen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta
esittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta,
jotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä
taiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.

Ida Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana
hän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua
Kokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut
Helsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin
toukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän
huhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden
päästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että
konservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi
kerran itsenäiset laulajaiset -- hätää kärsivien hyväksi -- sitä paitse
laulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun
hän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden
opiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri
kaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p.
lokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo
eräs innostunut arvostelija, "mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli
sanomaton". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne
kuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että
hänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis,
vilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle
kriitillisemmänkin yleisön suosion.

Kun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta
vielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen
ruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan
neiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla
maailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi
julkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa
teatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli
osaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja "Yksin istun" huudettiin
da capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän "mitä
suurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla" --
arvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. -- Vastedes saamme nähdä mitkä
merkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin
historiassa.

       *       *       *       *       *

Edellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli
hakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa
päätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen
tutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa
Böhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa
niistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut
luodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa
piti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä
puoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä
huolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän
kirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän
eri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa
kirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei
kuitenkaan asettunut tälle kannalle. -- Bergbomin toivo oli siis
pettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän
kuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori
Bergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt
jälkeensä sanottavaa omaisuutta.

Keväällä 1870 Bergbom uudisti hakemuksen. Matkasuunnitelma oli
pääasiassa sama, paitse että hän sanoi olevansa aikeissa kirjoittaa
19. vuosisadan runouden ja taiteen historian, josta hän julkaisisi
ensimäisen osan väitöskirjana dosentuuria varten. Tällä kertaa
Estlander ei ainoastaan ollut Bergbomia puoltamatta, vaan näytti hän
lausunnossaan olevan sitä mieltä, että tämä ei kykenisi kyseessä
olevaan tehtävään. Hän näet moittii, että hakija oli ottanut
tutkittavakseen "päivän vaihtelevia, vaivoin arvosteltavia ilmiöitä,
jotka ovat vaikeat selvittää semmoisellekin tutkijalle, joka on
vakaannuttanut metoodinsa kirjallisuuden ja taiteen vanhemmilla
aloilla, mutta ovat aivan arveluttavia semmoiselle, jolla vielä on
metoodinsa kehitettävänä". Emme tiedä missä määrin tämä lausunto ja
mielipide, joka vähintäänkin osoittaa kuinka vähän Bergbomin kyky ja
luonteenlaatu oli konsistoorissa tunnettu, oli ratkaiseva; mutta
kaikissa tapauksissa annettiin stipendi nytkin eräälle toiselle
hakijalle. Ainoa, joka muistuttamalla Bergbomin innokkaita harrastuksia
kansallisen draamallisen taiteen synnyttämiseksi ehdottomasti puolsi
hänen hakemustaan, oli Yrjö Koskinen, mutta se ei vaikuttanut mitään
asian päätökseen. Bergbom jäi vielä täksikin vuodeksi kotia.

Mieskohtainen vastoinkäyminen kääntyi eduksi suomalaisen teatterin
asialle, sillä se mitä Bergbom tänä vuonna suoritti sen hyväksi ei
suinkaan ollut yhdentekevää sen tulevaisuuteen nähden. Kuinka hän tähän
aikaan oikeastaan ajatteli teatterin perustettavaksi nyt, kun hän itse
ja muut varmaankin olivat luopuneet kaikista toiveista saada mitään
toimeen ruotsalaisen teatterin välityksellä ja avulla, sitä emme
tarkoin tiedä. Kumminkin näyttää hän ainakin ajoittain jo miettineen
näyttelijäseuran kokoamista. Siihen viitataan eräässä kirjeessä
tammikuulta; mutta sama kirjoittaja mainitsee huhtikuulla Gröneqvistin
ryhtyneen puuhaamaan suomalaista teatteriseuraa, joka 12-henkisenä
rouva Raan kanssa syksystä alkaen kiertelisi maaseuduilla virittääkseen
innostusta aatteeseen. Kuitenkaan Gröneqvist ei toiminut Bergbomin
tietämättä, vaan he päinvastoin neuvottelivat yhdessä. Kaikesta tästä
ei vielä tullut mitään, mutta nämä epämääräisetkin tiedot todistavat
kysymyksen vireilläoloa.

Vastaiseksi pysyttiin Suomalaisen seuran asettamissa rajoissa, ja
Bergbom osasi sitenkin aikaansaada varsin huomattavaa. Edellisestä
tiedämme, että "Preciosaa" harjoitettiin, mutta puhenäytäntökin oli
tarpeen. Rouva Raa oli edelleen taipuvainen suomaan apuansa, mutta
mistä saada sopiva kappale? Suuri, koko illan näytelmä ei voinut tulla
kysymykseen, sillä jos taiteilijatar olisikin ottanut näytelläkseen
pääosan jossakin semmoisessa draamassa, niin olisi ollut mahdotonta
arvokkaasti täyttää muut roolit. Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa
uusi näytelmä, jossa olisi yksi rouva Raalle sopiva päärooli ja muita
helpompia sen ympärillä, ja niin Bergbom tekikin sepittäen lyhyessä
ajassa 2-näytöksisen murhenäytelmän, "Paola Moroni". Tämän draaman
näyttelemisellä draamallinen osasto, niinkuin alempana on kerrottava,
aloitti julkisen toimintansa.

Näytelmä "Paola Moroni", sommiteltu "saksalaisen aiheen mukaan", luo
eteemme kiihkoisan ja verisen kuvaelman, jonka taustana ovat Guelfien
ja Ghibellinien hurjat puoluetaistelut 13:nnella vuosisadalla
Italiassa. Ghibellinien päämiehen, Ezzelino da Romanon, poika Manfred
on tappelun telmeessä joutunut hänen verivihollisensa Giordano Moronin
linnaan, mutta tämän tytär Paola, joka rakastaa nuorukaista, pelastaa
hänet. Tämä lemmenteko ei kumminkaan tuota onnea, sillä omituisesta
asianhaarain yhtymisestä Paola tulee siihen vakaumukseen, että Manfred
on väärinkäyttänyt hänen luottavaisuuttaan pettääkseen hänet ja
syöstäkseen koko hänen perheensä turmioon, ja hän pistää tikarin
rakastajansa rintaan ja kohta sen jälkeen, saatuaan tietää että tämä
oli viaton, omaansakin. Ezzelino, joka verikohtauksen aikana on
valloittanut linnan, saapuu parahiksi paikalle nähdäkseen Paolan
kuolemassa yhtyvän jo hengettömään Manfrediin. -- Kahteen näytökseen
tekijä on puristanut intohimoista kuohuvan toiminnan, joka helposti
olisi riittänyt neljäksi tai viideksikin. Luonnollista on, että siitä
on kärsinyt ei ainoastaan luonnekuvaus, henkilöt kun esiintyvät ihan
valmiina, vaan myöskin toiminta, joka alusta alkaen on tulisen
jännittävä -- tilaa ei ole ollut asteettaiseen kehitykseen. Mutta siitä
huolimatta on kaikki riittävästi perusteltua, kohtaukset seuraavat
toisiaan ankaran johdonmukaisesti ja kokonaisuuden leimaa tunnelma,
joka on intohimoisen kansan ja aikakauden omainen. Tässä sekä
tenhokkaiden situatsionien keksimisessä ja hillityn lyhyessä,
täsmällisessä vuoropuhelussa, joka ei lainkaan ole runollisuutta
vailla, käy hyvin ilmi, kuinka tekijässä luontaiseen draamalliseen
kykyyn liittyi perinpohjainen teatterintuntemus. Tietty on, että
Bergbom itse ei pitänyt tätä teostaan suuriarvoisena. Olihan se
tavallaan "tilapäinen" tekele; mutta sittenkin se antaa aihetta
valittamaan, että hänen tuotteliaisuutensa siihen päättyi.

Paitse tätä näytelmää, joka kirjoitettiin, näyteltiin ja painettiinkin
(Kirjalliseen Kuukauslehteen) samana vuonna, Bergbom tähän aikaan
suunnitteli kotimaista oopperaa. Jo ylempänä mainitun nuoren säveltäjän
Ernst Fabritiuksen kanssa, joka suurella innolla otti osaa Suomalaisen
seuran soitannollisiin harrastuksiin, hän asiasta neuvotteli. Fabritius
oli halukas koettamaan kykyänsä, ja Bergbom laati seikkaperäisen
suunnitelman oopperaan, jonka aiheeksi oli valittu "Elinan surma" runo
Kantelettaresta. Tästä on säilynyt kaksi eri toimitelmaa, joista
kumpikin käsittää neljä näytöstä. Otamme tähän myöhemmän toimitelman.

Ensin oli Bergbomin aikomus antaa toiminnan alkaa Sääksmäellä
helluntaina, Helkajuhlassa. Sinne oli kokoontunut paljo maalaisväkeä,
ritareja, kauppiaita sekä matkustavia, ja tämä yleisö avaa oopperan
alkajaisköörillä. Ritarien joukossa loistaa mahtava Laukon herra, Klaus
Kurki, joka on tullut keräämään tovereja ja liittolaisia sotaretkelle
lappalaisia vastaan; nähtyään suloisen Elinan neitsyeitten saatossa hän
tämän vanhemmilta pyytää neitoa puolisokseen. Vanhemmat suostuvat
ilolla, mutta Elina ainoastaan vastahakoisesti ja itkien luopuu
nuoruutensa rauhasta. Myöhemmässä toimitelmassa on tämä värikäs
alkukuvaelma uhrattu ja toiminta niin supistettu, että Elina jo on
Laukon emäntänä, kun ooppera alkaa.

Henkilöt: Klaus Kurki (baritoni); Elina Kurki (soprani), Uolevi,
"ylimystrenki" (tenori); Kirsti, hänen sisarensa. Kurjen entinen
rakastajatar (mezzo-soprani); Maunu, Kurjen asemies (tenori); Pater
Hemming, Elinan kotipappi (basso); Antti, vanha talonpoika (basso);
Tuovi, noita-akka (altti).

_Ensimäinen näytös_. Näyttämö Laukon iso asesali. Varustettuja
sotilaita, Maunu ja Uolevi sisällä esiripun noustessa. Sotilaat alkavat
köörillä, joka tyyliltään on raikas, sotaisen marssintapainen. He
ilmaisevat Klaun valmistauvan sotaretkelle lappalaisia vastaan
veroittaakseen näitä. Köörin lopetettua kehoittaa muuan sotilas Maunua
laulamaan heille jotakin ajanvietteeksi siksi kun Klaus saapuu. Maunu
laulaa luontehikkaan ja humoristisen ballaadin, jossa kerrotaan kuinka
Klaun kantaisä, Matti Kurki, kerran kaksintaistelussa surmasi
jättiläismäisen venäläisen ja siitä sai palkinnoksi Laukon kartanon.
Ballaadin kertoen kööri yhtyy. Klaus tulee. Lausuntolaulu hänen ja
Uolevin välillä. Uolevi pyytää saada Klaun asemesta johtaa retkeä
lappalaisia vastaan ja lausuu syrjäkohdassa tämän toivon syntyneen
hänessä, syystä kun oli rakastunut Kiaun puolisoon Elinaan ja sentähden
ikävöi pois. Klaus, jossa sitä vastoin viikinkiluonne on ylinnä, vastaa
Uoleville kieltäen. Resitatiivista (joka on oleva lyhyt) kehittyy aria,
jonka Klaus laulaa. Andantessa Klaus ilmaisee ystävyytensä Uolevia
kohtaan sekä antaa tälle täyden oikeuden hänen poissaollessaan hallita
ja vallita mielensä mukaan. Allegrossa, jonka aikana asemiehet pukevat
varustuksen hänen päälleen, Klaus laulaa urhoollisesta kalvastaan ja
julkilausuu taisteluhalunsa. Arian jälkeen Elina ja Pater Hemming
astuvat sisään. Sotilaat poistuvat. Kvartetti Klaun, Uolevin, Hemmingin
ja Elinan kesken, joka kehittyy jotenkin tähän tapaan: ensin Elina
yksinlaulussa rukoilee Klausta jäämään, sillä hän aavistaa pahaa. Klaus
horjuu jo. Silloin Hemming esiintyy ja kehoittaa häntä lähtemään
retkelle, koska lappalaiset ovat pakanoita ja kastettavat, Uolevi
jälleen ilmaisee tuskansa kun on pakoitettu näkemään Elinan ja Klaun
keskinäisen rakkauden. Kvartetti päättyy yhteislauluun, joka on oleva
tyyliltään hyvin soinnukkaan sulava. Elina menee kappeliin
rukoillakseen Jumalalta onnea Klaun yritykselle, Uolevi ja Hemming
seuraavat häntä. Kirsti tulee ja on pahoillaan siitä että Klaus ei ole
jättänyt hyvästi hänelle. Klaus vastaa kylmästi väsyneensä häneen.
Kirsti muistuttaa häntä kaikista hehkuvista uskollisuudenvaloista ja
pyytää saada seurata häntä ja taistella hänen rinnallaan.
Lemmenhuumauksessaan hän lankeaa polvilleen ja suutelee palavasti hänen
kättään. Samassa tulee Elina, Hemming, Maunu ja kööri sisään. Syvästi
loukattuna tahtoo Elina poistua, mutta Klaus estää hänet työntäen
ylenkatseellisesti Kirstin luotaan. Ylpeänä ja vihan valtaamana Kirsti
nousee ylös ja sanoo olevansa Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina,
vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä. Klaus, Elina, Hemming ja kööri
julkilausuvat yhteislaulussa mielipahansa Kirstin käytöksestä. Klaus
käskee Kirstin osoittamaan kunnioitustaan hallitsijatartansa, Elinaa,
kohtaan. Täynnä mustasukkaisuutta ja raivoa Kirsti vastustelee, mutta
Klaus pakottaa hänet. Se draamallisempi kvartetti, jonka tämä kohtaus
on aiheuttanut, kehittyy Uolevin tulon kautta, joka ilmaisee kaikki
olevan valmiina lähtöä varten, soinnukkaaseen loistavaan
loppu-yhteislauluun, tyyliltään sentapainen kuin viimeinen kööri
Kaarle kuninkaan metsästyksessä.

_Toinen näytös_. Jylhä metsäseutu saaressa. Yö. Esiripun noustessa on
joukko pakanallisia suomalaisia kokoontuneena salassa viettääkseen
uskonnollista juhlaansa. Kööri, jossa rukoillaan Hiittä ja yön
pimeitä valtoja. Kööriä seuraa ballaadintapainen soolo, jossa vanha
(noita-akka) Tuovi kertoo miten Väinämöinen toisten hyvien suomalaisten
jumalien kanssa pakeni pois, kun valkea Kristus tuli maahan; ainoastaan
Hiisi ja yön pimeät vallat jäivät jälelle, ja sentähden he vihasta
kristityitä kohtaan palvelevat näitä. Kun ballaadi on päättynyt, laulaa
kööri jälleen ensimäisen laulunsa. Kirsti tulee. Duetto Kirstin ja
Tuovin kesken. Kirsti kertoo miten häntä oli häväisty ja vaatii kostoa
Tuovi lupaa kostoa, jos hän luopuu Kristuksesta ja antautuu Hiidelle ja
hänen valloilleen. Silloin on hän (Kirsti) saava voimaa taikakeinoilla
mielensä mukaan vahingoittaa vihattua kilpailijaansa. Vähän epäiltyään
Kirsti suostuu. Tuovi käskee hänen silloin uhrata tuleen ristin, jota
kantaa rinnallaan. Siinä hetkessä kun Kirsti on noudattamaisillaan
neuvoa, kuuluu näyttämön takaa helluntaivirsi, joka soi kaukaa,
Laukosta. Kirstin epäilys uudistuu. Pakanat alkavat silloin
uhriköörinsä. Molemmat köörit taistelevat hetken keskenään rohkeissa
soinnuissa; -- vihdoin pakanat voittavat, virsi katoaa vähitellen
kuulumattomiin ja Kirsti heittää ristinsä tuleen. Kohtaus päättyy
hurjaan kosto-allegroon.

(Näyttämön muutos.) Laukon puutarha. Perällä kappeli. Kuutamo.
Kappelista tulevat nuoret tytöt virittävät köörin. He menevät. Uolevi
tulee ja laulaa ariassa julki hehkuvan lempensä. Elina astuu ulos
kappelista. Duetto hänen ja Uolevin kesken. Elina kehoittaa Uolevia
sulostamaan kaunista iltaa laulamalla. Uolevi laulaa kansanlaulun
tapaisen romansin, jossa hän ikäänkuin kierrellen ilmaisee tunteensa.
Lopulta hän ei voi hillitä itseään, vaan heittäytyy polvilleen,
keskeyttää romansin ja tunnustaa intohimoisessa allegrossa lempensä.
Elina työntää hänet luotaan, mutta intohimonsa sokaisemana Uolevi ei
välitä hänen närkästyksestään, vaan tahtoo syleillä häntä. Hurja
ilkkunauru taka-alalta keskeyttää kaksinlaulun. Se on Kirsti
Hämmästyneenä Uolevi päästää irti Elinan, joka rientää pois. Duetto
Uolevin ja Kirstin välillä. Kirsti lupaa Uoleville, että tämä on saava
Elinan omakseen, jos hän lupaa kaikessa totella hänen käskyjään. Uolevi
lupaa. Esirippu.

_Kolmas näytös_. Klaun sotateltta. Klaus ja Maunu. Maunu ilmoittaa
sanansaattajan tulleen Laukosta. Kirsti saatetaan sisään. Duetto
Kirstin ja Klaun välillä. Kirsti kertoo Elinan pettäneen puolisonsa ja
tehneen häpeällisiä lemmentarjomuksia Uoleville. Klaus vannoo kauhean
koston, jos Kirsti on puhunut totta. Kirsti lupaa todistaa sanansa ja
väittää voivansa loihtia salaisenkin päivän valoon. Loihtu. Kirsti
vaatii pahuuden valtoja näyttämään mitä oli tapahtunut sekä (hän lisää
pianissimo) myöskin mitä ei ollut tapahtunut. Taka-ala avautuu ja
Laukko näkyy. Uolevi nukkuu puutarhassa. Elina lähestyy, kumartuu hänen
ylitsensä ja suutelee häntä tulisesti. Vihan vimmassa syöksee Klaus
kalpa kädessä näköä kohti, mutta samassa se häviää. Ariassa Klaus
lausuu päätöksensä olevan rangaista uskotonta puolisoaan ja tuomitsee
hänen aviorikoksestaan ansainneen rovio-kuoleman.

(Näyttämön muutos.) Laukon tupa. Väki leikkii ja tanssii. Miehet
tuovat esiin ammutun karhun, jolle lauletaan ilkkuvia lauluja. Antti
laulaa laulun, jossa hän kehoittaa karhua menemään metsään ja
houkuttelemaan toverinsa tulemaan lämpimään tupaan, jossa heitä hyvin
vastaanotettaisiin. Elina tulee ja ottaa osaa väen iloon. Kirsti
saapuu. Hän koettaa uhkamielisesti suututtaa Elinaa, mutta tämä pysyy
lempeänä. Kööri uhkaa Kirstiä. Silloin tämä syyttää Elinaa, että hän on
tahtonut vietellä Uolevia. Kööri tahtoo vihastuneena hyökätä Kirstiä
vastaan, mutta samassa tulee Klaus Uolevin ja sotilaitten seuraamana.
Klaus lausuu Elinan syylliseksi. Tämä kysyy hädissään, onko Uolevikin
syyttänyt häntä. Uolevi vastaa myöntäen ja Klaus tuomitsee Elinan
roviolla poltettavaksi. Menehtyen vaipuu Elina maahan, ja kööri laulaa
surkutellen hänen kohtaloaan.

_Neljäs näytös_, Laukon vankila. Elina tuudittelee lastaan. Yö. Elinan
tuutilaulu, joka allegrossa muuttuu palavaksi rukoukseksi. Ovi aukeaa.
Uolevi. Hän on lahjonut vahdit ja tarjoo Elinalle tilaisuuden paeta.
Elina kieltää, hän tahtoo mieluummin kuolla viattomana kuin elää
syyllisenä. Uolevi rukoilee häntä intohimoisella lemmellä. Elina pysyy
horjumattomana. Uolevi tahtoo väkisin viedä hänet pois. Elina huutaa
apua Jumalalta. Uolevi sanoo hänen olevan hänelle Jumalaa kalliimpi.
Silloin Elina riuhtaisee itsensä irti, asettuu lapsen kätkyen taakse ja
rukoilee liikuttavassa cavatinassa Uolevia kunnioittamaan hänessä
äitiä, jollei hän kunnioita naista. Häpeän valtaamana Uolevi ryntää
ulos. Elinan naispalvelijat ja neitsyet tulevat saattaakseen häntä
mestauspaikalle. Heidän valituksensa päättää kohtauksen.

(Näyttämön muutos.) Avonainen kenttä Laukon kartanon edustalla, tyrmä
taka-alalla. Kööri laulaa surunsa Elinan kuolemasta. Klaus tulee. Kööri
rukoilee armoa Elinalle, mutta Klaus kieltää. Elina saatetaan sisään.
Hän jättää hyvästi kaikille, jopa Klaullekin, jolle hän antaa anteeksi,
ja viimein lapselleen. Hänet viedään tyrmään, joka sytytetään palamaan.
Munkit laulavat requiem. Uolevi tulee rientäen paikalle, tunnustaa
lyhyessä ariassa, että Elina oli viaton; kun hän ei eläessään saanut
häntä omakseen, tahtoo hän ainakin kuolla hänen kanssaan. Samassa hän
karkaa tyrmälle, joka siinä hetkessä romahtaa maahan ja peittää hänet
raunioonsa. Kirsti, Klaus ilmaisevat lyhyissä huudahduksissa
katumuksensa ja epätoivonsa, kööri kaihonsa. Esirippu.

Että tämä mieltäkiinnittävä yritys jäi keskeneräiseksi, ei ollut
enemmän Bergbomin kuin Fabritiuksenkaan syy. Tosin tiedämme, että
jälkimäinen ennen pitkää terveydellisistä syistä oli pakotettu
luopumaan soitannon viljelyksestä, jota hän oli tutkinut Leipzigissä ja
johon hän oli näyttänyt perehtyneensä sekä viulunsoittajana että
pienempien sävelteosten luojana; mutta kenties olisi hän vielä pystynyt
säveltämään tämän kotimaisen oopperan, jos olisi tavattu ketterä
runoseppä, joka olisi kyennyt valamaan libretton valmiiseen muotoon.
Kun Bergbom itse ei siihen kyennyt, jäi asia sikseen. -- Eräästä Emilie
Bergbomin kirjeestä Kaarlolle (2/7 1871) nähdään, että aikomus oli
ollut saada ooppera valmiiksi valtiopäivien ajaksi 1872. Nimirooli oli
aiottu Ida Basilierille, ja juuri tämän kysymys, milloin ooppera
valmistuu, antoi Emilielle aihetta mainita asiasta veljelleen, joka
silloin ollessaan Berlinissä ymmärrettävästi ei voinut mitään tehdä
siihen. -- Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli sama kotimainen
traagillinen aihe toisessa muodossa näyttämölle. Se esiintyi silloin
puhedraamana ja toisen tekijän nimellä; kumminkin oli Bergbomilla
osansa siinäkin teoksessa, niinkuin vastedes on tarkemmin esitettävä.

       *       *       *       *       *

Suomalaisen seuran kuukausikokoukset eli iltamat jatkuivat entiseen
tapaan. Vuoden ensimäiset olivat tammikuun 29, maaliskuun 3 ja
huhtikuun 1 p. Ohjelmista mainittakoon vain, että joka kerta oli
tarjona E. Fabritiuksen, K. Collanin ("Suksimiesten laulu"), R.
Faltinin ja J.R. Laethénin uusia sävellyksiä, että maaliskuun iltamassa
rouva Raa lausui Orleansin neitsyeen jäähyväissanat kotiseudulleen ja
että vuosijuhlassa, jossa O. Blomstedt piti esitelmän Unkarin
kansallisrunoilijasta Petöfi Sándorista, ohjelman alkupuoli oli
kokoonpantu unkarilaisista soitto- ja laulukappaleista ja esitettiin
kaksi nuorena kuolleen, nerokkaan norjalaisen R. Nordraakin sävellystä
suomalaisille sanoille (toinen Oksasen "Epäilijä").

Kolme päivää viimeksi mainitun illan jälkeen, se on huhtikuun 4, oli
draamallisen osaston ensimäinen näytäntö ei Arkadia- vaan Uudessa
teatterissa -- erinäisistä syistä, joiden esitys on näyttävä mitä
vastuksia Bergbomilla ja hänen harrastuksissaan osallisilla askel
askeleelta oli voitettavana. "Paola Moronin" ensi illan esihistoria
kerrottakoon sitä mieluummin kun meillä sattumalta on luotettava
asiakirja lähteenä ja sitä voidaan pitää monen muun samantapaisen
välinäytöksen perikuvana. Näytännön edellisenä päivänä eräs
"Kansallisen teatterin ystävä" Hufvudstadsbladetiin lähettämässään
kirjoituksessa oli kysynyt, oliko niissä huhuissa perää, jotka sanoivat
ruotsalaisen teatterin johtokunnan rettelöineen rouva Raan esiintymistä
vastaan. Kysymyksen johdosta Bergbom Suomalaisen seuran draamallisen
osaston puolesta laati asiallisen selityksen tapahtumista, joka ei
kuitenkaan tullut julkisuuteen, mutta joka nyt säilyneenä hänen
paperiensa joukossa tarjoaa tarkat tiedot asiain menosta.

Muistutettuaan ensin kuinka ruotsalaisen teatterin johtokunta
edellisenä keväänä oli pakottanut "Lea"-näytännön toimeenpanijat
kohtuuttomasta hinnasta vuokraamaan Uuden teatterin ja osoitettuaan
kuinka ruotsalaisen näyttelijättären epäitsekkyys oli vastakohtana
(hän kun ei vaatinut mitään korvausta avustaan) kotimaisen
teatterijohtokunnan menettelylle, Bergbom kertoo, että kesällä 1869
muodostunut uusi kannatusyhdistys oli perusjohteenaan lausunut, että
ohjelmisto vast'edes pääasiassa oli kokoonpantava keveistä
laulukappaleista ja iloisista huvinäytelmistä. Tämän johdosta
valiokunta, jonka asiana oli tehdä välikirjat näyttelijäin kanssa,
ehdotti että rouva Raan palkka, syystä kun hän enimmäkseen esiintyi
murhenäytelmissä ja ylemmissä komedioissa eikä siis enää tulisi niin
usein näyttelemään, alennettaisiin 5,000:sta 4,000:teen markkaan.
Näyttelijätär, joka juur'ikään oli Ruotsista saanut kaksi paljo
edullisempaa tarjousta, ei tahtonut suostua palkanvähennykseen, mutta
taipui vihdoin kun hänelle kuviteltiin teatterin hänen eroamisensa
kautta taiteeseen nähden joutuvan häviöön. Sitä paitse valiokunnan
edustaja omasta ja muittenkin puolesta lupasi korvaukseksi hyväksyä ne
ehdot, jotka rouva Raa ehkä muutoin tahtoi määrätä. Näyttelijättären
ainoa ehto oli, että hänen myönnettäisiin "ilman esteitä" esiintyä
kuusi kertaa suomalaisissa näytännöissä. Hän toivoi myöskin että tämä
merkittäisiin välikirjaan, mutta valitettavasti jäi se tekemättä, ja
rouva Raa tyytyi selitykseen että suullinen lupaus olisi täysin sitova.
-- Tällä suullisella sopimuksella, huomauttaa Bergbom, oli kumminkin
samallainen kohtalo kuin useimmilla muilla semmoisilla -- se nimittäin
että sitä ymmärrettiin eri tavoin. Kun rouva Raa oli suostunut
avustamaan Suomalaisen seuran draamallista osastoa parissa näytännössä
Arkadiateatterissa, vaati Ruotsalaisen teatterin johtokunta, että
näytännöt tapahtuisivat Uudessa teatterissa, sillä niin se ymmärsi
lupauksensa taikka niin katsoi se olevansa oikeutettu käsittämään sen,
koska Arkadiateatterista ei oltu mitään puhuttu. Rouva Raa puolestaan
piti tätä vaatimusta lupauksen rikkomisena ja pyysi eronsa. Siihen ei
kuitenkaan myönnytty, vaan oli kuin olikin Suomalaisen seuran
draamallinen osasto pakotettu näyttelemään Uudessa teatterissa.
Vuokraksi määrättiin, niinkuin "Lea"-illastakin, 850 mk taikka määrätty
maksu jokaisesta myydystä piletistä. Jälkimäinen maksutapa olisi voinut
olla edullisempi, mutta toinen vaihtopuoli hyväksyttiin sentähden että
teatterin johtokunta silloin otti pitääkseen huolta tarpeellisista
järjestystoimista. -- Kertomus päättyy tietoon, että teatterin
toimitusjohtaja oli uhannut erota, jos asiasta kirjoitettaisiin
sanomiin.[59]

Itse näytännöstä, jonka ohjelman päänumero oli "Paola Moroni",
Bergbomin 2-näytöksinen murhenäytelmä, saamme seikkaperäisiä tietoja
eräästä Nervanderin kirjoittamasta "kirjeestä ystävälle
Paltamossa".[60] Kirjeen alku on sangen kuvaava:

"Pelkäämättä väärinkäsitystä uskallan kirjoittaa Sinulle
muutamia sanoja suomalaisesta näytännöstä Uudessa teatterissa.
Julkisesti ilmilausuttuna olisi tietysti vielä vähänkään vilkkaampi
mielenkiinto siihen kaikkea muuta kuin comme-il-faut. Te maalaiset
voitte kai kamminkin siistissä seurassa iloita siitä, ettei meillä
epäsuotuisimmissakaan oloissa väsytä jatkamaan alotettaa
tulevaisuudentyötä kansallista näyttämöä varten. Toisin on meidän,
pienen maan suuren pääkaupungin asukkaitten laita, me olemme liian
läheltä sukua naapuriemme, ruotsalaisten ja venäläisten, kanssa,
ollaksemme uskollisesti noudattamatta heidän, onneksi heidän omassa
maassaan yhä enemmän käytännöstä joutunutta, tapaansa säälivällä ja
ylhäisellä mielihyvällä katsella kotimaisen kulttuurityön
ensimäisiä kömpelöitä ja tottumattomia kokeita. Mutta samoinkuin
naapurikansoissamme tavataan meilläkin haaveksijoita, jotka eivät luovu
päämäärästään, sekä joltinenkin osa yleisöä, joka huolimatta tee- ja
samppanjaseurojen kritiikistä todellisella hartaudella seuraa
suomalaisen teatterinäytännön menoa, vaikka esteettinen nautinto ei
olisikaan ylen suuri."

Kaipaako tämä selitystä? "Lea" oli mieltäkiiimittävä "probleemi"
(H. D.), mutta se että tahdottiin jatkaa suomalaisten näytäntöjen
toimittamista oli ilmeistä -- maniiaa, kiihkoa! Ja sen mukaan oli
yleisön mieliala muuttunut. Yleisö, sanoo Nervander, näytti vieraalta,
vanhat tutut teatterissakävijät olivat poissa, ja niiden sijassa
nähtiin parhaasta päästä akateemisten piirien edustajia, permannon ja
koko toisen rivin täyttivät ylioppilasten tummat, sankat parvet.
Orkesterin virkaa hoiti Floesselin johtama kaartin soittokunta;
teatterin oma orkesteri ei ollut katsonut arvonsa mukaiseksi esiintyä
avustajana.

"Oikealla kättentaputus-myrskyllä tervehdittiin kunnioitettua
näyttelijätärtä. Puku oli mustaa samettia, täpötäyteen helmitetty.
Kummallakin olkapäällä oli tähden muotoinen jalokivikoriste. Mitä
jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella kuuntelee yleisö joka sanaa, jonka
ylistetty taiteilijatar lausuu läsnäoleville rakkaalla suomenkielellä.
Ensi hetkessä huomaa, että hän ei julkilausu koneellisesti opittua
läksyä. Oikea ajatus esiintyy joka lauselmassa ja ilmaantuu usein
hienoimmassa puheen värittelyssä. Omituisesti vaikutti kuulla suuren
sarkapukuisen kansan kielen siten soivan näyttämöltä, kielen
korkeimmalta foorumilta, sivistyneen taiteilijan huulilta ja roolissa,
joka liikkui elämän ylimmissä kysymyksissä. Ääntämisessäkin, joka viime
keväisessä 'Lea'-näytännössä tuntuvasti osoitti ulkomaalaista,
huomattiin nyt hyvin vähän vierasta. Kiitos olkoon taiteilijan
näyttämökyvyn ja lausumistaidon esiintyi kieli jaloimmassa muodossaan,
ja epäilemättä jokainen käsitti näytännön suurimman merkityksen olevan
siinä kauniissa tulevaisuudenkangastuksessa, jossa ruotsalainen
taiteilijatar näytti meille vastaisen suomalaisen näyttämön."

Täytteeksi näyteltiin "Yökausi Lahdella", laulunsekainen ilveilys 1:ssä
näytöksessä (E. Labichen "Une chambre à deux lits"), joka, niinkuin
teatteriarvostelijain on tapa sanoa, tuotti katsojille oikean
naurujuhlan.[61] -- Kun rouva Raa lähti teatterista, seisoi ulkona
häntä vastaanottamassa lukuisa joukko ylioppilaita. Taiteilijatarta
tervehdittiin eläköön-huudolla ja sitten hänet laulun kaikuessa
saatettiin kotia. Erotessaan saattojoukostaan rouva Raa lausui
suomeksi: "Minä kiitän sydämellisesti! Minun sydämeni tulee aina
lempeästi sykkimään Suomen edestä."

Suomalainen seura ei semmoisenaan enää kokoontunut huhtikuulla, mutta
ainakin välillisesti koski sitä se konsertti, jonka soitannollisen
osaston johtaja, Achté, 21 p. antoi yliopiston orkesteriyhdistyksen
avulla. Siinä esitettiin muun muassa uusi suuri teos: Kuningas Davidin
84:s virsi, jonka soittajaisten toimeenpanija itse oli soolille,
kööreille ja orkesterille säveltänyt.

Tämän jälkeen suomalaisen yleisön odotukset kohdistuivat
"Preciosaan", joka vihdoin torstaina 12 p. toukokuuta oli esitettävä
Arkadiateatterissa. Oliko ilta valittu Snellmanin syntymäpäivää
silmällä pitäen vai muusta syystä, sitä emme tiedä, mutta varmaa on
että näytäntö muodostui juhlaksi. Ei toki sentähden että C.M. von
Weberin romanttinen, laulunsekainen näytelmä olisi ollut yleisölle uusi
-- sillä 12 vuotta ennen oli se jo seuranäytäntönä näytelty Helsingissä
ylioppilastalon hyväksi, puhumatta siitä että sen ihana, helppotajuinen
musiikki muutoinkin oli kaikkien tuntema -- vaan sen vuoksi, että
"Preciosa" nyt ensi kerran esitettiin suomenkielellä ja että yritys
siis oli uusi rohkea askel eteenpäin siihen suuntaan, johon oli alettu
ponnistaa.

Ja tälläkään kertaa odotukset eivät ainoastaan tulleet tyydytetyiksi
vaan voitettiin. Köörit, joissa 50 herraa ja naista esiintyi, olivat
erinomaisesti harjoitetut, ja orkesteri Richard Faltinin johtamana
toimitti tehtävänsä yhtä oivallisesti. Niinikään suoritettiin näytelmän
draamallinen puoli varsin viehättävästi. Eritoten on mainittava, että
Preciosa itse -- neiti Ottilia Meurman -- hurmasi katsojia ei yksistään
kauneudellaan ja suloudellaan, vaan myöskin sorealla suomenkielellään.
Onko ihme että katsojain ihastus lähestyi kiehuma-astetta ja että
Bergbomin sanotaan esiripun laskettua koko köörin edessä syleilleen
Preciosaa!

Toisen kerran Preciosa annettiin 17 p. toukokuuta Uudessa teatterissa,
joka nyt kun ruotsalainen teatteriseura oli vierailumatkalla Turussa,
oli saatu vuokrata 350 markasta. Somemmassa ympäristössä ja
soitannollisessakin suhteessa edullisemmassa paikassa näytännön
vaikutus oli vielä parempi kuin ensi iltana. Tuskin tarvinnee sanoa,
että teatteri oli täpösen täynnä ja yleisön mieltymys täydellinen.
Mutta jos katsojat olivat innostuneet, niin olivat toimessa osalliset
sitä samassa määrässä ellei enemmänkin. Ja sentähden ei tarvittu muuta
kuin että eräs naisista (rouva Mina Ahnger) ehdotti, että näytäntö
vielä kerran uudistettaisiin rouva Raan hyväksi, niin kaikki siihen
riemulla suostuivat. Kahdesta esiintymisestään suomalaisissa
näytelmissä taiteilijatar tähän saakka ei ollut saanut mitään
rahallista korvausta. Syy siihen oli tietysti lähinnä se, että,
niinkuin edellisestä tiedämme, tulot oli visusti korjattu toisiin
taskuihin, mutta toiselta puolen sekin, että hän, hyvin tietäen kuinka
kaikki muutkin uhrautuivat kansallisen asian hyväksi, ei ollut mitään
pyytänytkään vaivastaan. Emilie Bergbom, joka paremmin kuin muut tiesi,
miten rouva Raa käsitti toimensa suomalaisen taiteen palveluksessa
kunnianasiaksi, oli mainittuun ehdotukseen nähden ensiksi vastustavalla
kannalla; mutta muitten innostus voitti kaikki epäilykset. "Preciosa"
näyteltiin siis vielä 22 p. toukokuuta sanotun tarkoituksen hyväksi, ja
näytäntö muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosoitukseksi rouva Raalle,
joka itse ruotsalaisen teatteriseuran mukana oleskeli Turussa.

Näytäntö alkoi siten että Berndt Ahnger lausui Fredr. Cygnaeuksen
sepittämän alkajaisrunoelman.[62] --

Jokapäiväisestä hälinästä -- tähän tapaan runoilija julkilaulaa
mietteensä ja tunteensa -- olemme kerääntyneet tänne kokeaksemme,
kykeneekö Preciosa vielä niinkuin ennen runottaren asunnossa
tenhokkaasti iloon, rauhaan ja sovintoon yhdistämään mitä elämä on
hajoittanut. Ulkona kysyttänee kenties, joko taas Weberin jaloa luomaa
häväistään, joko taas sävelteoksista ihanin heitetään raakalaiskielen
mustalaisjoukon raadeltavaksi? Teistä, jotka olette tänne kokoontuneet,
tämä näyttämö on kuin keväinen lehto, joka valmistaa kukoistustaan
kiertääkseen seppeleen Suomen ohimoille. Ja niinkuin kevään valo on
tämä laulukin, jossa kielemme puhuu yhdessä jumalten kielen kanssa,
herättävä vastakaikua laaksoissamme ja täyttäen sieluja johtava niitä
pois alhaisesta. Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin
karkoittaa veljesriita, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on
yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja
saaneet yhteisen päämäärän, kumpaa kieltä puhummekin on kohtalomme
yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä; jollei --
me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se
joka häiritsee sointua rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta
vastaan. Kun hajoatte täältä, nuoren laulun ääni mielessä, kertokaa
paljo kärsineelle kansalle, että se kieli, joka tähän saakka on
lepattanut katkotuin siivin, on riemulla leijaava saloilla ja
vainioilla, että äänet, joidenka paljas puhe on musiikkia, että
sivistys, suloisen tunteen ja kauneuden kantamana, täällä ovat
rakentaneet jalon liiton luonnon kanssa ja aateloineet suomenkielen,
niin että se esiintyy pelvotonna ja moitteetonna.

Mutta kun iloitsemme aateluudesta, jonka suomenkieli on tällä
näyttämöllä voittanut, niin on meidän muistaminen Sinua, jota niin
usein olemme ylistäneet. Näytellen kuningattaren osaa kuninkuutesi ei
perustunut ainoastaan rooliin, vaan neroosi, jonka avulla
kuninkaallisesti tulkitsit elämän ilot ja surut. Ja kuninkaallista oli
sekin kun Sinä nähtyäsi, kuinka kansan kieltä ylenkatsottiin sen oman
lieden ääressä, henkesi runsaalla lahjalla rohkaisit sitä vaatimaan
oikeuttansa. Sitä lahjaa tämä maa ei unohda, ja sen antaja Charlotte
Raa on muistossa elävä; ja kun täällä uneksitaan näyttämön
tulevaisuutta, on hänen kuvansa antava unelmalle loistoa.

Samana iltana allekirjoitettiin seuraava rouva Raalle osoitettu kirje:

"Vastaanottakaa suosiollisesti, kunnioitettu Rouva, myötäseuraava
vähäinen rahasumma -- koottu 'Preciosa' näytelmä antamalla tänä iltana
-- halpana osoitteena siitä syvästä ja vilpittömästä kiitollisuudesta,
jota tunnemme Teitä kohtaan siitä, että Te jalolla alttiiksi
panemisellanne olette raivannut tietä kansalliselle draamataiteelle
isänmaassamme ja etevällä taidollanne lemmekkäästi johdattanut sen
ensimäiset horjuvat askeleet tällä tiellä. Yhtä vakuutetut kuin olemme,
että tämä näin hyvillä enteillä perustettu taide on varttuva ja kasvava
sekä rikkaita hedelmiä kantava, yhtä varmaan on muisto Teistä ja Teidän
ansiostanne oleva siihen kiinnitetty ja aina elävä. Kunnioituksella,
kiitollisuudella":

"Minä Ahnger, Emilie Bergbom, Ottilia Meurman, Anton Almberg, Alfred
Cedervaller, Kaarlo Engelberg, M. Alarik Zitting, Emilie Paldani, Mimmi
Cadenius, Augusta Johnson, Ina Brotherus, Mimmi Fabritius, Alma
Paldani, Otto Ticcander, Augusta Bergbom, Elis Stenberg, Fridolf
Wahlström, Therese Decker, Helena Aminoff, Hilma Aminoff, Joh. Castrén,
Ismaël Edvard Nyberg, Edvard Lang, Georg Ahlén, Karl Kaslin, Aina
Kruskopf, Waldemar Jahnsson, Alfred Poppius, Olga Tamelander, Gideon
Brummer, Rafael Laethén, Constance Björkman, David Airaksinen,
Elisabeth Avellan, Johannes Lagus, Carola Avellan, Werner Strömmer,
Olga Parastschuk, Nikodemus Hauvonen, Ida Molander, Karl Collin, Eva
Ticcander, Adla Wetzer, Aina Strömborg, Welly Oiva Gottlund, G.
Cederhvarf, L.N. Achté, Aina Tavaststjerna, Hilda Stråhlman, Hilja
Tavaststjema, Betty Stråhlman, Amelie Stråhlman, Elna Aminoff, Reinh.
Castrén, H. Nybergh, David Hahl, Joh. Alfr. Winsten, Ernst Fr.
Albrecht, Theodor Leopold Eck, A.J. Ahnger, Wendla Arppe, Alfred
Backman, Petter Ervast, F.F. Brummer, Oskar af Heurlin, Oskar
Gröneqvist, Kaarlo Bergbom."

Olemme ottaneet tähän 69 allekirjoittaneen nimetkin, jotta nähtäisiin
kutka "Preciosassa" esiintyivät. Huomattava on kuitenkin, että jotkut
ensi näytännössä mukana olleet olivat matkustaneet pois ja toisia
astunut heidän sijaansa sekä myöskin, että joukossa luultavasti on
joitakuita, jotka ottivat osaa kunnioituskirjeeseen ilman että olivat
näyttämöllä myötävaikuttaneet.

Se menestys jolla tähän asti oli toimittu, sai Kaarlo Bergbomin
ystävineen toimien Suomalaisen seuran nimessä ryhtymään yhä suurempiin
puuhiin. Jo toukokuulla tiettiin kertoa, että "syyssäsongi" tulisi
olemaan loistava. Ida Basilier, joka puolikolmatta vuotta
harjoitettuaan lauluopintoja Parisissa ei enää aikonut sinne palata,
oli syyskaudeksi otettu draamallisen osaston palvelukseen, ja hänen
avullaan oli ensimäinen oikea ooppera -- Giuseppe Verdin "Il Trovatore"
-- suomeksi esitettävä. Eikä siinä kylläksi, edemmäskin ulottuivat
suunnitelmat. Päättymäisillään olevan näytäntökauden jälkeen oli rouva
Raa eroava ruotsalaisesta teatterista tehdäkseen opintomatkan
ulkomaille, syksyksi 1871 hän palaisi ja silloin perustettaisiin
teatterikoulu, jossa hän olisi opettajana ja joka ei ainoastaan
tyytyisi oppitunteihin suljettujen ovien sisällä, vaan, kerättyään
parhaiten edistyneet oppilaat, alusta alkaen koettaisi esiintyä, joskin
vaatimattomana, kumminkin julkisesti toimivana teatteriseurana.
Valmistuakseen tähän tehtävään ja voidakseen muutoinkin entistä
paremmin vaikuttaa asian hyväksi rouva Raa oli opiskellut suomenkieltä
ja lähtisi täksi kesäksi Keuruulle kansan keskellä varttuakseen tämän
kielen käytännössä. -- Nämä niinkuin muutkin sentapaiset suunnittelut
ja valmistelut ovat vaillinaisesti tunnetut. Ne kätkeytyvät
luonnollisesti niiden tulosten taakse, jotka tosiasioina ovat
esiintyneet julkisuudessa; ainoastaan yksityisissä kirjeissä tavataan
niistä satunnaisia tietoja.

Siten tiedämme, että rouva Raa todella heinäkuulla lähti Jyväskylän
kautta Keuruulle. "Jyväskylässä", hän kirjoittaa Bergbomille, "minut
vastaanotettiin semmoisella riemulla kuin olisin ollut rakas ystävä.
Ylitarkastaja Cygnaeuksen perhe oli niin sanomattoman rakastettava ja
sydämellinen minua kohtaan, etten voi koskaan unohtaa sitä."
Cygnaeuksen luona tuli tri Schildt, jonka lehdessä ennen oli ollut mitä
ankarimpia hyökkäyksiä teatteria vastaan, esittämään "yleisen pyynnön
kaupungin puolesta", että näyttelijätär antaisi yleisön kuulla jollei
muuta niin ainakin lausuntoa. Kun rouva Raa ei kuitenkaan katsonut
mahdolliseksi esiintyä yksistään lausujana, niin heräsi ajatus "Lean"
näyttelemisestä, johon hän puoleksi suostuikin ukko Schildtin
äärettömäksi ihastukseksi. Kuitenkin vaati asia valmistuksia ja
sentähden se lykättiin siksi kun näyttelijätär oli päättänyt olonsa
Keuruulla. Eräästä myöhemmästä kirjeestä (16/8) nähdään puuhan jo
olleen niin edistyneen, että rouva Raa antoi määräyksiä pukujen
lähettämisestä Helsingistä Jyväskylään. Mistä syystä asiasta ei
sittenkään tullut mitään, on tuntematonta. -- Keuruulla rouva Raa asui
eräässä talossa kirkonkylässä. Hän oli tyytyväinen hiljaiseen sisämaan
elämään ja ystävälliseen kohteluun, joka kaikkialla tuli hänen osakseen
(m.m. pappilassa rovasti Bergrothin perheessä). Samana kesänä
oleskelivat myöskin neidit Elisabet ja Kaarola Avellan Keuruulla
Häkkisellä, ja heidän luonaan rouva Raa oli vieraana viikon päivät
tehden matkan kirkkoveneellä. Näyttelijätär vakuuttaa, että hänen
olonsa Suomen sisämaassa suomea oppimassa ei suinkaan tuntunut hänestä
"uhraukselta", vaan oli hän toimiva suomalaisen teatterin
aikaansaamiseksi ja kohottamiseksi niin kauan kuin häntä tarvittiin.

Edelleen tiedämme Bergbomin elokuun alkupuolella lähettäneen Ouluun Ida
Basilierille "Trubadurin" ja Massen operetin "Jeannetten häitten"
partituurit suomennettuine teksteineen. "Olen kerrassaan hämmästynyt ja
ihastunut", laulajatar vastasi, "onnistuneesta suomennoksesta. Olen
todella ihmeissäni nähdessäni kuinka uskollisesti ranskalainen teksti
on käännetty niin kokonaan erilaiselle kielelle kuin suomi; poljennosta
ja musiikista on täydellisesti lukua pidetty.[63] Trubaduria olen jo
harjoitellut -- se on ihanaa! En koskaan olisi uskonut, että kaunis
kielemme olisi niin sointuvaa laulussa! Itse satakieli-aria helkkyy
suloisesti suomeksi. Pelkään vain etten varsinkaan Trubadurissa jaksa
tyydyttää vaatimuksia -- kumminkin toivon yleisön antavan anteeksi
vasta-alkajalle." -- Samassa kirjeessä Ida Basilier kertoo Oulussa
tutustuneensa tenorilaulajaan Gunnar Fogelbergiin, joka edellisenä
näytäntökautena oli debyteerannut Tukholman oopperassa. Hänellä oli
miellyttävä, laajanlainen ääni, hän oli halukas tulemaan joksikin
ajaksi Helsinkiin ja laulaisi mielellään suomeksikin, jollei se vain
olisi hänelle mahdotonta. Vihdoin laulajatar mainitsi, että hänen
"pikku sisarensa" oli myöskin tuleva Helsinkiin ja he voisivat ehkä
yhdessä laulaa kohtauksen "Noita-ampujasta", vaikka hänen äänensä on
heikonlainen. Eräs serkku, maisteri J.A. Bergman, käänsi par'aikaa
tekstiä. Kaikki mitä näin esiteltiin kirjeessä, oli syksyllä toteutuva.

Rouva Raa oli todella alkavaksi näytäntökaudeksi eronnut ruotsalaisesta
teatterista, ja kun hän lykkäsi lähtönsä ulkomaalle joulun aikaan, ei
mikään estänyt häntä syksyllä esiytymästä erinäisissä suomalaisissa
näytännöissä. Ensimäiset näistä näytännöistä toimeenpani hän itse,
palattuaan Keuruulta, suomalaisten ystäviensä avulla hankkiakseen
matkarahoja, ja kaksi varhaisinta tapahtui Turussa, jossa sitä varten
jo kesäkuulla oli valmistuksiin ryhdytty. Syyskuun 23 p. saatiin Suomen
vanhassa pääkaupungissa -- jollei oteta lukuun 1600-luvun näytäntöjä --
ensi kerran kuulla suomenkieltä teatterilavalta. Ohjelma käsitti
Bergbomin "Paola Moronin" ja O. Gastineaun yksinäytöksisen
huvinäytelmän "Pitokengät" eli "Tanssikengät" (jälkimäistä nimeä
käytettiin myöhemmin Helsingissä). Tässä hupaisessa puhelukappaleessa
on ainoastaan kaksi naisosaa, ja rouva Raa näytteli toisen (Marguerite
de Chatenay). Muut näyttelijät kummassakin näytelmässä olivat
turkulaisia, josta näkyy että ei ainoastaan pikku komedia vaan "Paola
Moronikin" oli Turussa uudestaan harjoitettu. Teatterin sanotaan olleen
täynnä katsojia, jotka vilpittömillä suosionosoituksilla ilmaisivat
tyytyväisyytensä. "Todella ihmetyttävää", kirjoitettiin U. S:lle, "oli
se taito ja sujuvaisuus, millä rouva Raa puhui äidinkieltämme, jota hän
niin vähässä ajassa on oppinut; selvää on, että tämmöisen taidon
saavuttamiseksi tarvitaan intoa ja rakkautta, jota ei löydy juuri joka
hengessä, ja joka sen vuoksi ansaitsee sitä suuremman kunnioituksen ja
kiitoksen." "Paola Moronin" tekijä, tohtori Bergbom, joka itse oli
saapunut Turkuun johtamaan näytäntöpuuhaa, huudettiin hänkin esille.
Suomalaisen näytännön vaikutuksesta mainitsee siteeraamamme
kirjoittaja, että "moni ylpeä ylimys ja moni 'fiini fröökinä' on sen
kautta tullut huomaamaan, että isäimme kieli, josta hän tätä ennen on
puhunut pilkalla ja ylenkatseella, kuitenkin kelpaa muuhunkin kuin
ainoastaan torilla käytettäväksi, että sillä voi esittää korkeimpiakin
henkisiä asioita ja että se kaikuu kauniilta ja suloiselta". --
Näytäntö annettiin toistamiseen 25 p., jolloin jälkikappaleena
esitettiin Benedixin "Riita-asia".

Suomalaisen seuran toiminta syksyllä alkoi 11 p. lokakuuta iltamalla,
jossa rouva Raa lausui Kallion iki-ihanan "Oma maa" runoelman ja Ida
Basilier esitti useita soololauluja. Alku oli siis hyvä, ja tämä syksy
tulikin loistavimmaksi ajanjaksoksi seuran elämässä. Silloin näet sen
draamallinen osasto sai aivan erinomaista aikaan ja sen tavalliset
iltamatkin olivat erittäin onnistuneita. Muun muassa on merkille
pantava, että Alma Fohström näissä iltamissa ensi kerran esiytyi
suuremman yleisön edessä. Luultavaa on, että tulevan kuuluisan
laulajattaren vanhempi sisar, nti Augusta Fohström, joka oli nti
Augusta Bergbomin koulutoveri ja jossa suomalaisuuden asia oli
herättänyt mielenkiintoa, ensiksi kertoi Emilie Bergbomille 15-vuotiaan
sisarensa harvinaisesta lauluäänestä. Miten lieneekään, varmaa on että
tämä Emilie Bergbomin kehoituksesta lauloi ensin yhdessä ja sitten
muutamissa toisissakin iltamissa. Laulajatar itse muistelee vielä
laulaneensa Collanin "Rose-Marie", arian "Excusez du peu!" oopperasta
"Traviata" ja "Minun kultani", ja olivat suosionosoitukset olleet
erinomaisen lämpimiä. Eikä sitä kenkään oudoksune, joka muistaa pienen
vaaleapukuisen tyttöhaamun silloisen seurahuoneen salin lavalla.
Hänen hienot kauniit kasvonsa rusottivat kultakiharain keskeltä ja
helkkyvä laulu oli luontaisen musikaalisen aistin leimaama, joka
sai jäykimmänkin kuulijan huomaamaan, että tässä oli jotakin
jokapäiväisyydestä eroavaa. -- Se menestys, jonka laulajattarenalku
saavutti Suomalaisen seuran iltamissa, kuuluu ratkaisevasti
vaikuttaneen kysymykseen hänen tulevaisuudestaan. Harjoitettuaan
opintoja nti Anna Blomqvistin edessä Alma Fohström 1873 lähti Pietariin
ruvetakseen rouva H. Nissen-Salomanin oppilaaksi. Kun ehdimme
Suomalaisen oopperan aikaan, on kerrottava mitä tästä Suomalaisen
seuran suosikista sukeutui.

Mitä teatterinäytäntöihin tulee, annettiin samoin kuin Turussa
ensimäinen näytäntö Helsingissäkin, 17 p. lokak., rouva Raan nimessä
"Suomalaisen seuran draamallisen osaston ja neiti Ida Basilierin
suosiollisella avulla". Paitse "Paola Moronia" joka keväällä oli
näytelty ainoastaan yhden kerran, kuului ohjelmaan jo ylempänä mainittu
V. Massen operetti "Jeannetten häät". Edellisessä huomattiin rouva Raa
kieleen nähden niin edistyneeksi, että tuskin mitään enää oli
muistutettavana. Sen ohella kiitettiin Noran osassa neiti Handolinia
(joka kesällä Suomalaisen seuran apurahalla varustettuna oli opiskellut
suomenkieltä). Suurin osa mielenkiintoa oli sinä iltana kuitenkin
varattu operetille, sillä siinä Ida Basilier ensi kerran julkisesti
esiintyi näyttämöllä. Ja hän -- tuli, lauloi ja voitti. Hän liikkui
näyttämöllä kuin tottunut näyttelijätär, ja hänen heleä äänensä kaikui
keveästi ja sulosointuisesti. Tietysti enensi hänen esiintymisensä ja
kokonaisuuden vaikutusta se, että hänen vastanäyttelijänsäkin,
ylioppilas Viktor Cajanus, huolimatta ensikertalaisuudestaan,
oivallisesti suoriutui tehtävästään. Solakkavartaloinen Jean kauniine
baritoniäänineen ja viehkeä helkkyääni Jeannette muodostivat mitä
somimman pariskunnan, ja kun he laulun lomissa puhuivat keskenään, soi
suomenkieli heidän huuliltaan sirommin kuin sitä ennen oli näyttämöltä
kuultu. Ihastus olikin suuri, ja Julius Krohn lausui: "Nyt kuultiin
ensi kerran suomea teatterissa!"

Seuraava näytäntö, joka niinkuin myöhemmätkin jälleen annettiin
Suomalaisen seuran draamallisen osaston nimessä, oli määrätty 25 p:ksi
lokak., mutta tapahtui todellisuudessa vasta 29 p. Syy lykkäykseen oli
vaikeus ruotsalaisen teatterin kanssa sopia orkesterista, joka oli
yhteinen. Kun Bergbom pyysi orkesteria harjoitusta varten, ilmoitettiin
ruotsalaiselta taholta milloin mikäkin este. Rettelöt, jotka tästä
johtuivat ja jotka -- niin ainakin suomalaisten puolella luultiin --
olisivat olleet vältettävissä, jos hyvää tahtoa olisi ollut, jatkuivat
näinä aikoina lakkaamatta, eikä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin ruveta
puuhaamaan omaa orkesteria. Richard Faltin, joka 1869 keväällä
kutsuttuna ruotsalaisen teatterin soittokunnan ynnä sinfoniakonserttien
johtajaksi oli Viipurista muuttanut Helsinkiin, ja josta Suomalaisen
seuran soitannolliset harrastukset olivat saaneet hartaan ystävän,
alkoi silloin kerätä amatöörejä orkesteriksi, joka vapauttaisi seuran
ruotsalaisen teatterin mielivallasta. Tehtävä ei ollut helpoimpia,
mutta silti se onnistui, ja ansaitsee Faltin tästä niinkuin
myöhemmästäkin, vastedes kerrottavasta toimestaan Suomalaisen oopperan
hyväksi mitä vilpittömimmän tunnustuksen. Tämä nykyään Suomessa niin
tunnettu ja kunniassa pidetty säveltaiteilija, joka syntyneenä 1835
Danzigissa oli 1856 tullut Viipuriin Behmin saksankielisen koulun
soitannonopettajaksi ja sitten on meillä kotiutunut, niinkuin ennen
häntä Fredrik Pacius, tutustui kohta muutettuaan Helsinkiin Bergbom
sisarusten kanssa, ja samalla hänet valloitti heidän palava kansallinen
ja taiteellinen innostuksensa. Niin sai suomalaisen näyttämön aate
alkuperäisestä saksalaisesta, Faltinista, niinkuin ennen ruotsalaisesta
naisesta, rouva Raasta, mitä kykenevimmän edistäjän. Ja vielä tänä
päivänäkin hän muistellen noita innostuksen aikoja tunnustaa, että
semmoisia ihminen kokee ainoastaan kerran elämässään.

Mainitussa näytännössä lausui ensin rouva Raa Johanna d'Arc'in molemmat
mainiot monoloogit Schillerin "Orleansin neitsyeestä", toiseksi Ida
Basilier esitti kohtauksen rukin ääressä ja peilin edessä Gounodin
"Faust" oopperasta, jonka jälkeen tuli "Tanssikengät" ja "Jeannetten
häät". Tällä kertaa esiintyi tavallista vähemmän dilettantteja,
ja oli näytäntö sentähden yleissävyltään entisiä taiteellisempi. Hyvin
näkyi, että rouva Raa antoi katkelmia yhdestä traagillisen
ohjelmistonsa pääosia, ja Ida Basilier, joka lauloi Margaretan osan
ranskankielellä, miellytti suuresti näyttäessään, että hän osasi laskea
persoonallisuuttaan Parisissa opittuun taiteelliseen muotoon.
"Tanssikengissä" näytteli kappaleen toista osaa rouva Raan rinnalla
nuori ja kaunis rouva Jenny Ståhlberg (o.s. Westerlund) varsin
viehättävästi.

Kolmas näytäntö oli marraskuun 1 p. ja siinä tarjottiin uutta hyvää
parhaimman entisen lisäksi. Ohjelman kaksi ensimäistä numeroa oli samat
kuin edellisellä kerralla, mutta sen jälkeen tuli "Lea" ja toinen
näytös C.M. von Weberin "Noita-ampujasta". "Lea", jota ei oltu näytelty
toukok. 10 p. jälkeen 1869, oli tietysti monelle uusi, ja niillekin
katsojille, jotka olivat olleet mukana tuona verrattomana "ensi
iltana", oli mitä suurin nautinto jälleen nähdä Charlotte Raa
itämaisena neitsyeenä.

"Sama Lea", kirjoitettiin U. S:ssa, "joka silloin lumosi katselijat,
ilmaantui nyt tuttuna, rakkahana yleisölle, jonka rohkeimmat toiveet
hänessä olivat toteutuneet. Vielä viehättävämpänä, vielä ihanampana, --
tahtoisimme sanoa: vielä hengellisempänä -- toimitti Lea nyt
tehtävänsä; vielä luontevammin, vielä kauniimmin kuin koskaan ennen soi
suomenkieli hänen huuliltaan. Se hehkuva itämainen runollisuus, joka
muutoinkin ilmaantuu tässä Kiven miellyttävässä näytelmässä, sai rouva
Raassa ikäänkuin näkyväisen muodon." --

"Noita-ampujan" toisen näytöksen esitys oli käynyt mahdolliseksi sen
kautta, että ennen mainittu nuori ruotsalainen oopperalaulaja, Gunnar
Fogelberg, kuukauden ajaksi (600 markan palkkiosta) oli otettu
Suomalaisen seuran palvelukseen. Hän esiintyi nyt Maxina, Ida Basilier
Agathana ja nuorempi sisar, Emmy Basilier, Annana. Fogelbergin ääni
oli miellyttävä, joskaan ei tavattomampi laadultaan, Emmy oli,
samanaikuisen muistoonpanon mukaan, "kuin puoleksi puhjennut ruusu",
Ida voitti toiset laulun taiteellisuudessa -- kokonaisuus oli soma ja
tunnelmallinen.

"Trubaduria", jota varten Fogelberg oikeastaan oli otettu,
harjoitettiin näinä aikoina väsymättä. Lukuunottamatta edelläkäypiä
kööriharjoituksia ynnä muita valmistuspuuhia, kesti tätä työtä vähän
neljättä viikkoa, jolla ajalla ei ollut julkista näytäntöä vaan
ainoastaan yksi Suomalaisen seuran iltama (8 p. marrask.), jossa
Basilier sisarukset lauloivat. Vihdoin perjantaina 25 p. --
ylioppilastalon monen viikon rettelöitä puolueiden välillä aiheuttaneen
vihkiäisjuhlan aattona -- oli Arkadiateatterissa oopperan ensi ilta.

Teatteri oli kukkuroillaan väkeä, tietysti etupäässä suomenmielisiä,
mutta myöskin musiikin harrastajia, näyttämöllisen taiteen ystäviä ja
uteliaita pääkaupungin kaikista seurapiireistä. Tapahtuma -- ensimäisen
täydellisen oopperan esittäminen suomenkielellä -- oli siksi outo ja
merkillinen, johdon ja esiintyvien kykyjen laatu lupasi niin paljo ja
yrityksestä oli niin kauan puhuttu, että ainoastaan jyrkimmät
'viikingit'[64] pysyttelivät kaukana Arkadiasta. Ja Verdin
maailmankuulu Trubaduri laulettiin ja näyteltiin niin, että yleisö
hämmästyi ja ihastui. Ida Basilier Leonorana saavutti tietysti
suurimman tunnustuksen, sillä hänen heleä, voimakas ja hyvässä koulussa
kehitetty äänensä, hänen soitannollinen aistinsa ja esityksensä, jolla
hän jo ennen konserttisalissa oli voittanut yleisön suosion,
vaikuttivat näyttämöltä vielä tenhokkaammin. Mutta Fogelbergkin, joka
niinkuin kaikki muutkin esitti osansa suomeksi, lauloi Manricon osan
tunteellisesti ja sointuvasti; ja sangen kiitettävästi suoriutuivat
niinikään Achté -- kreivi Luna -- ja neiti Ilta Lagus -- Azucena --
vaikeista tehtävistään. Kun vielä mainitsemme, että lukuisa kööri --
jonka jäsenistä, niinkuin tavallisesti meillä, toinen puoli oli nuoria
naisia sivistyneistä säätyläisperheistä, toinen puoli ylioppilaita --
oli huolellisesti harjoitettu sekä että Richard Faltin, saatuansa uuden
orkesterinsakin jotakuinkin tehtävän tasalle, tyynellä varmuudella
johti kokonaisuutta, niin ei liene vaikea käsittää yleisön innostusta.
Olihan uusi voitto merkittävä suomalaisen näyttämötaiteen hyväksi. Kun
sitten laulajattaret ja laulajat olivat vastaanottaneet heille tulevat
myrskyiset suosionosoitukset, alettiin huutaa Kaarlo Bergbomia esiin --
niinkuin sittemminkin oli tapana varsinaisen teatterinkin aikana, joka
kerta kun näytäntöä katsottiin erikoisen merkilliseksi. Vaatimaton kun
oli ja tavallisessa arkipuvussa, hän ei mitenkään halunnut noudattaa
tämäntapaista kutsua. Mutta yleisö oli itsepäinen eikä rauhoittunut,
ennen kuin Bergbom Leonoran ja Azucenan taluttamana oli astunut
näkyville.

Trubaduri annettiin vielä 29 p. marrask. sekä 2 ja 5 p. jouluk. Neljäs
ja viimeinen näytäntö muodostui edellisiä juhlallisemmaksi. Joka lippu
oli myyty ja ihastus nousi korkeimmilleen. Esittely oli näet parantunut
parantumistaan ja viime kerralla oli vähimmän syytä muistutuksiin.
Puolueettomat henkilöt, jotka usein olivat kuulleet Trubadurin
Saksassa, väittivätkin, että useat osat suoritettiin meillä yhtä hyvin
jollei paremmin kuin siellä. Mutta ei sekään riitä menestyksen
selittämiseksi; lisäksi on lukuunotettava elävä tunto siitä ettei tässä
laulettu eikä vaivaa nähty rahasta, vaan suomalaisen taiteen,
suomalaisuuden, isänmaan edestä. Tämä tunto synnytti näyttämön ja
katsomon välille näkymättömiä sähkövirtoja, jotka salaperäisesti
innostuttivat ja liikuttivat. Eikä se tunnelma, joka oli näille
näytännöille omituinen, vallannut ainoastaan ystäviä. Moni suomalaisen
teatteripuuhan halveksijakin oli kerran Arkadiassa käytyään palannut
toisenkin kerran. Vastahakoinen uteliaisuus oli muuttunut
mielenkiinnoksi. -- Lopuksi huudettiin Bergbom taas esiin, ja yleisön
tervehtiessä häntä ylistyshuudoilla hänen silmänsä loistivat ilosta.
Olihan kaikki mennyt parhaimman toivon mukaan!

Seuraavana päivänä oli suuret pidot kaikille myötävaikuttaneille. Siinä
tilaisuudessa annettiin Ida Basilierille komea kultainen rannerengas
muinoispohjoista tyyliä, ja Julius Krohn sanoi laulajattarelle
pitämässään puheessa sen olevan esikuvan niistä rakkauden ja ystävyyden
kahleista, joilla Suomi pyysi sitoa laululinnun, joka ollen oikeastaan
etelästä kotoisin kuitenkin silloin tällöin kävi armasta, kylmää
syntymämaatansa tervehtimässä. Emme tarvitse sanoa, että puheita
riitti kaikille muillekin, joilla oli osaa syksyn loistavassa
teatteritoimessa.

Samana päivänä kun nämä päättäjäispidot vietettiin, kirjoitti Bergbom
Otto Florellille seuraavan kirjeen, joka antaa tietoja kulissien takaa
ja luo yleiskatsauksen Trubaduri -päiviin:

"Vihdoin olen siis vapaa, s.o. jälleen ihminen, ja mahdollista on
ajatella muutakin kuin 'Urhosi unhoita kohta' taikka 'jää hyvästi
Leonorani', muistaa muitakin velvollisuuksia kuin tarkastaa ovatko
puvut ja koristukset järjestyksessä. -- -- Sinua on kauheasti kaivattu.
Paitse että sinulla itselläsi olisi ollut lysti, olisi iloinen
ystävällisyytesi huojentanut monen hetken, jolloin kärsivällisyys oli
loppumaisillaan. -- -- Pieni mutta uskollinen joukko (m.m. täti
Sanmark) oli pyhäiltana asemalla vastaanottamassa sinua, mutta -- yö
petti minun, tein suuren hairahduksen' (Trubadurista -- kaikki muut
sitaatit ovat nykyään vanhanaikuisia!). -- -- En matkustane ennen
joulua, kun olen viipynyt niin kauan; saamme siis olla yhdessä ainakin
joitakuita päiviä. Tarvitsen seurustelua ja ystävyyttä, sillä muutoin
ihminen hukkuu teatterinjohtajaan."

"Nyt Trubaduriin. Niinkuin sanomista tiedät, on se annettu neljä kertaa
ja saanut osakseen mitä myrskyisimmät suosionosoitukset. Tulot olivat
ensi kerralla 1150 mk, toisella yhtä paljo, kolmannella 1100 ja
neljännellä 1050 -- niinkuin näet kunnioitettavia summia. Ajattele
levottomuuttamme ensi iltana, kun sanon ettemme ainoatakaan kertaa
olleet saaneet harjoittaa oopperaa kokonaisuudessaan teatterissa, kun
emme olleet ennättäneet näytellä ainoatakaan kokonaista kuvaelmaa
kulissien kanssa, jaa, kun oopperan loppukohtaus oli niin
vaillinaisesti harjoitettu orkesterin kanssa, että laulajat eivät
kertaakaan olleet harjoittaneet sitä näytellen, sillä kun se aina tuli
viimeiseksi, seisoivat venäläiset näyttelijät valmiina ajamaan meidät
tiehemme, niin että viimeinen allegro laulettiin miten kuten
päästäksemme pois. Kun tähän tulee että n.s. kenraaliharjoituksessa
yhden kokonaisen näytöksen ryhmitys (saadaksemme erään laulajattaren
etäämmäksi puhallussoittimista) oli muutettava, että mustalaiset,
joiden piti takoa köörissä, katsoivat hyväksi olla tulematta samaan
harjoitukseen, niin etteivät olleet harjoittaneet muuta kuin
pianonsäestyksellä, niin voit ymmärtää että ajatukseni perjantaina --
noin 1/2 7 eivät olleet mieluisimpaa laatua. Mutta levottomuuteni oli
vielä enentyvä. Moukarit pajakööriin tulivat ja olivat niin raskaita,
ettei kukaan jaksanut nostaa niitä. Hädässämme muistimme että
kaasulaitos oli lähellä ja pyysimme sieltä lainaksi kevyempiä. Sitten
oli venäläinen teatteri luvannut meille 9 kypärää sotilaillemme. Mutta
mies, jolla oli avain varastohuoneeseen, oli juonut itsensä niin
humalaan, että hän ei kyennyt sanallakaan ilmoittamaan missä ne olivat.
Tämä oli k:lo 1/2 7. Paikalla Emilie lähetti kaupunkiin noutamaan
ruskeaa villakangasta ja kultanauhakkeita, asetti muutamia naisia
kööristä neulomaan ja k:lo 7 oli 9 kunniallista sotilaspäähinettä
valmiina. Se oli 'sitä plinkemmin!' Mutta kaikista näistä vastuksista
huolimatta voitti hetken innostunut tunnelma kaikki vaikeudet, ja
ooppera meni oivallisesti -- vaikka itse sanon sen. Basilierin aria,
kvinttetti toisessa näytöksessä, Manricon suuri aria ja koko neljäs
näytös olivat loistokohtia, jotka palkittiin esiinhuudoilla ja
kättentaputuksilla. Jälkimäisiä tarjottiin voimalla ja edellisten luku
nousi 15;een, josta voit arvata mielialan astemäärän. Niistä sain
minäkin, kuinkas muuten, yhden, Lagus ja Basilier vetivät minut esiin
ja minä kumarsin vinoon. Toinen näytäntö valitettavasti ei mennyt
läheskään niin hyvin. Basilier oli tanssinut edellisenä yönä k:lo
3:een, niin että hän oli väsynyt ja hermostunut, kööri alkoi väärällä
kohdalla, Pekka Herlin nukkui joka toinen kerta kun hänen oli
laulettava, Miserere meni aivan huonosti j.n.e. Epätoivokseni oli juuri
sinä iltana kaikki mahdolliset musikaaliset suuruudet läsnä, Pacius,
Emanuel, rouva Brummer, Collan j.n.e. Olin äärettömän harmistunut,
kuritin oikealla ja vasemmalla, haukuin oikealle ja vasemmalle ja olin
niin tyhmä kuin tiedät minun voivan olla kuin olen menettänyt
tasapainon. Seuraus oli että kolmannella kerralla kaikki taas meni
loistavasti eikä minulla neljännelläkään ollut mitään muistutettavaa.
Ihastus on pysynyt samallaisena kaikkina iltoina."

"Luonnollisesti Basilier on miellyttänyt enemmän, vaikkei ehdottomasti.
Hän laulaa useat kohdat erinomaisen runollisesti ja varsinkin hän on
oivallinen kuolemankohtauksessaan, jossa hän tapaa sydämenääniä, joita
en osannut häneltä odottaakaan. Loistonumeroista hän laulaa paraiten
duetton Achtén kanssa, ja koska se on jälkimäisenkin varsinainen
loistonumero, on heidät aina esilipun laskettua huudettu esiin pari
kolme kertaa. Vähimmän hän tyydyttää ensi näytöksen suuressa ariassa,
vaikka yleisön kasvot silloin aina oikein paistavat, kun korvia
mieluisasti hivelevät rakkaat tutut sävelet: 'Hänt' ainoastaan
sielussani kannan', joiden mukaan on hölkötetty niin monen franseesin
läpi."

"Ilta Lagus on hämmästyttänyt voimakkaalla, loistavalla äänellä, jota
ei kukaan olisi luullut hänellä olevan, samoin kuin aavistamattoman
tenhokkaalla ja ilmeikkäällä laululla. Kun hän lauloi niin
oivallisesti, hän myöntyi esittämään nekin numerot, jotka ensin
olimme jättäneet pois Azucenan osasta s.o. suuren kertomuksen
toisessa näytöksessä ja vangitsemiskohtauksen kolmannessa (hurja
galopadi-allegro 'Te teloittajat kauheat' jäi toki edelleen pois).
Azucena tuli siten yhdeksi pääosaksi. Näytteleminenkin on ollut varsin
tyydyttävä, mimiikki ilmeikäs eikä liikunnoilta ole puuttunut
plastiikkaa. Ainoa tärkeä muistutus, jonka saattoi tehdä, oli se, että
äänenanto ei aina ollut puhdas, jota suuri yleisö ei kuitenkaan
huomannut, sillä menestyksessä hän kilpaili Basilierin kanssa."

"Fogelberg on ollut kiltti, rakastettava, hienotunteinen, niin ettemme
olisi saattaneet toivoa häntä paremmaksi. Hän laulaa musikaalisesti,
vaikka ääni ei ole voimakas. Hänen ariansa herätti myrskyisen
mielisuosion. Hän oli mielestäni paras suuressa kaksinlaulussa Azucenan
kanssa. -- Achté olisi ansainnut suuremman menestyksen kuin hänellä
oli, sillä oikeastaan hänen äänensä ja esitystapansa oli enimmän Verdin
mukainen. On kyllä olemassa pieni ryhmä, joka häntä ihailee, mutta
suurta yleisöä hän ei ole miellyttänyt. Muutoin on hänellä ollut
vastoinkäymisiä. Ensi kerralla hänen äänensä ei ollut parhaimmillaan,
toisena iltana kun hän todella lauloi ariansa oivallisesti, tuli
säestävä kööri liian varhain ja hävitti hänen allegronsa ja kolmantena
iltana oli fagotti, jolla on suuri merkitys hänen ariassaan, poissa.
Myötätuntoisuus häntä kohtaan on kuitenkin joka kerta kasvanut. --
Pekka Herlin [Fernando] oli kokonaan epäonnistunut. Häntä pidetään
liian kyklooppimaisena. Kööri on ollut suuri ja voimakas, mutta
tahdintarkkuus ei ole ollut täydellinen. Täyteläisyyteen nähden on se
tyydyttänyt kaikki toiveet."

"Faltin on ollut ihmeteltävä. Mitä erilaatuisimmista aineksista oli
hänen onnistunut luoda orkesteri, joka soitti kunnioitettavalla
eloisuudella ja reippaudella. Andantossa tosin ei runollinen värittely
kuulunut sen ansioihin, mutta jos allegro vivace tuli eteen, niin kyllä
se soitettiin vivace. Toisella ja neljännellä kerralla oli meillä hyvä
avustus suuren teatterin orkesterista, mutta silloin se olikin melkein
liian voimakas -- ainakin säestäessä, jolloin se ajatteli, 'toinen
on yhtä hyvä kuin toinenkin' ja huusi laulajien ylitse, minkä
jaksoi. -- --"

Vaikka suurimmalta osaltaan vapaaehtoinen teatteriseura hyvin olisi
ansainnut lepoa, ei sitä sille vieläkään suotu. Joulukuun 3 p. oli
Viipurista Suomalaisen seuran draamalliselle osastolle lähetetty kuuden
henkilön allekirjoittama pyyntö, että sikäläinenkin yleisö saisi "nähdä
niitä draamallisia esityksiä, joilla suomenkieli on astunut ensimäisiä
askeleitaan korkeamman näytelmätaiteen alalla". Tätä pyyntöä Bergbom
joukkoineen päätti noudattaa toivoen voivansa siten ainakin vähentää
sitä 1200 markan kassavajausta, jonka näytännöt olivat tuottaneet.[65]
Teatteriseura lähti siis 11 p. jouluk. Viipuriin ja antoi siellä kolme
näytäntöä: ensimäinen, jossa esitettiin "Paola Moroni" ja "Jeannetten
häät", 13 p. ja toiset kaksi 15 ja 16 p., jolloin annettiin kohtaukset
(monoloogit) Orleansin neitsyeestä ja Trubaduri. Suosionosoituksia
eivät viipurilaisetkaan säästäneet, mutta väärin olisi luulla että
laakerit täälläkään leikattiin ilman erityisiä ponnistuksia. "Täällä
olen nyt", Bergbom kirjoitti Florellille Viipurista, "jotenkin
alakuloisena, mutta kuitenkin varustettuna vanhalla, yhä kestävällä
rohkeudella." Kolme Helsingissä mukana ollutta esiintyjää oli ollut
estettynä lähtemästä matkalle ja niiden sijat olivat täytettävät. Se
tapahtui siten että Ida Basilier ja Bergbom itse näyttelivät edellinen
Noran ja jälkimäinen Gorellon osan "Paola Moronissa", sekä että neiti
Anna Forstén lauloi Azucenan osan "Trubadurissa". Kaikki kolme oppi ja
harjoitti tehtävänsä parissa päivässä.

Viipurissa seura hajosi. Rouva Raa ja Gunnar Fogelberg jatkoivat sieltä
ulkomaille, suunnaten matkansa edellinen Wieniin, jälkimäinen Milanoon.
Useimmat muut palasivat Helsinkiin.

       *       *       *       *       *

Tämän vuoden harrastukset suomalaisen näyttämön hyväksi olivat
vihdoinkin päättyneet, ja kun ne kaikin puolin olivat onnistuneet, niin
luulisi tyytyväisyyden olleen yleisen; mutta todellisuudessa oli
olemassa piiri, jossa mielipaha enentyi samassa määrässä kuin
Suomalaisen seuran toimi ja menestys kasvoi. Joulukuulla se oikein
julkisesti puhkesi ilmi. Mutta ennen kuin siitä puhumme, palatkaamme
vähän taaksepäin.

Edellisestä tiedämme, että suomalaisen näyttämön aate ei edistynyt
askeltakaan toteutumiseen päin, niin kauan kun elettiin siinä luulossa,
että uusi teatteri oli syntyvä ruotsalaisen teatterin kupeesta ja
kehittyvä sen turvissa ja rinnalla. Ja olihan se todellisuudessa aivan
luonnollista, koska tämän teatterin kannattajat eivät ajatelleet edes
kotimaista ruotsalaista näyttelijäseuraa -- jonka perustamisen Z.
Topelius jo 1847 oli katsonut luonnolliseksi asiaksi ja yhtä tärkeäksi
kuin suomenkielisen seuran aikaansaamisen. Näin ollen saattaisi
ajatella, että Ruotsalaisen teatterin johtokunnalla ja kannattajilla
olisi ollut syytä iloita siitä, että heidät vapautettiin moraalisesta
velvollisuudestaan tehdä jotain suomalaisen näyttämön hyväksi. Mutta
niin ei ollut laita. Ajat olivat muuttuneet ja puolueiden väli oli
vuosi vuodelta käynyt kireämmäksi. Ruotsinmielisten suuri
äänenkannattaja Helsingfors Dagblad, joka kyllä kauniisti vakuutti
olevansa valmis "ojentamaan kätensä" jokaiselle oikeutetulle
harrastukselle suomenkielen hyväksi, tositeossa ei koskaan huomannut
aihetta olevan noudattaa jaloa lupaustaan, vaan se katseli päinvastoin
karsain silmin ja arvosteli nurjasti kaikkia suomenmielisten toimia.
Niin tapahtui myöskin kun ruvettiin toimittamaan suomalaisia
näytäntöjä. Kaukana siitä että ruotsalaiselta taholta esim. olisi
ihailtu Rouva Raan uhrautuvaista harrastusta asian hyväksi, hän
päinvastoin joutui melkein vainon alaiseksi. Näyttelijätär, jonka taide
sitä ennen oli saanut yksimielisen tunnustuksen, havaittiin nyt monesti
ja monessa kohden keskinkertaiseksi jollei heikoksi; ja saattaa siis
oikeuden mukaan sanoa, että hän suorittaessaan uljaan tekonsa
suomalaisen taiteen hyväksi pani alttiiksi paljo enemmän kuin tehtävä
itsessään edellytti. Sama henki tuli, niinkuin jo tiedämme, näkyviin
Ruotsalaisen teatterin johtokunnan alituisessa vastahakoisuudessa ja
hyvän tahdon puutteessa, kun suomalainen teatteritoimi olisi tarvinnut
avustusta ja myötätuntoisuutta. Kun johtokunta vaati kohtuuttoman
kallista vuokraa teatterista, niin H. D. ei siitä lausunut moitteen
sanaakaan, vaan koetti sen sijaan sepittää ivallisia sukkeluuksia sen
johdosta että suomalaiset, pakotettuna vuokraamaan Arkadiateatterin,
joka silloin oli venäläisten hallussa, näyttelivät samalla näyttämöllä
kuin nämä. Fennomaanit ja venäläiset sopivat muka mainiosti yhteen!
Tietysti ei tullut kysymykseenkään ilmaista, että venäläinen johtokunta
toisin kuin ruotsalainen oli aina valmis sovitteluun ja kohtuullinen
vuokravaatimuksissaan.

Minkälaatuinen ruotsalaisen johtokunnan hyväntahtoisuus oli, saamme
tietää eräästä kohdasta siinä polemiikissa Helsingin teatterioloista,
johon, niinkuin vastedes on kerrottava, Bergbom keväällä 1872 joutui
H. D:n kanssa. Kun hra Beta H. D:ssä oli lausunut, että suomalaisten
näytäntöjen toimeenpanijoilla oli sitä vähemmän syytä valittaa
nurjamielisyyttä johtokunnan puolelta, kun tämä syksyllä 1870 "oli
tehnyt tarjomuksen yhteistyöstä ruotsalaisen vakinaisen teatterin
kanssa", kirjoittaa Bergbom:

"Me voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjomuksia teatterin
johtokunnan puolelta on tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myöskin
keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterijohtokunta -- jos sen omia
vakuutuksia on uskominen -- ei halua mitään enemmän kuin palvella
suomalaista teatteria, mutta valitettavasti se ei koskaan ole keksinyt
sopivampaa muotoa tälle myötätuntoisuudelleen kuin vaatia itselleen
melkoisen osuuden tuloista. Sitä tarkoitti myös se neuvottelu, jonka
johtokunta syksyllä 1870 aloitti meidän kanssamme. Asia oli seuraava.
Muutamia suomalaisia näytäntöjä oli jo menestyksellä annettu, kiitos
olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen; odotettiin
'Trubadurin' esittämistä. Sitä vastoin oli hra ja rouva Raan eroaminen
suuresta teatterista aiheuttanut häiriön ohjelmistossa, joka tuotti
johtokunnalle monta vaikeutta. Silloin teki teatterijohtokunnan
toimitusjohtaja ja kirjailija useita ehdotuksia molempain
teatteriyritysten yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin
hämmästyksellä vastaanotimme nämä ehdotukset, sillä osaksi meitä
liikutti johtokunnan mielenmuutos, osaksi oli mahdollisuus saada
näytellä kauniissa, valoisassa ja tilavassa kiviteatterissa erittäin
houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen
Arkadiateatteriin. Pian harhaluulomme kuitenkin haihtui, sillä
valitettavasti huomasimme, että taaskin oli vain kysymys
rahankeinottelusta. Ehdotettiin että ruotsalainen ja suomalainen
kappale annettaisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia kappaleita ei sillä
hetkellä ollut olemassa, jota paitse epäilimme, herättäisikö semmoinen
sekanäytäntö yleisön mielenkiintoa. Sitä vastoin tarjosimme silloin
harjoitetut laulukappaleet 'Jeannetten häät' ja toisen näytöksen
'Noita-ampujasta'. Tulot olivat jaettavat tasan teatterien kesken. Nämä
laulukappaleet eivät kuitenkaan olleet mieleen, sillä ne oli muka
'loppuun näytelty' (toinen näytös 'Noita-ampujasta' oli esitetty yhden
kerran Arkadiateatterissa). Sen sijaan johtokunta arveli, että
'Trubaduri' yhdessä ruotsalaisen esikappaleen kanssa olisi sopiva
yhteenliittymisnäytäntö. Verdin pitkä ooppera 8 kuvaelmassa
esikappaleen kanssa! Tämä olisi enemmän haitannut kuin hyödyttänyt.
Teatterin johtokunta vaati siis puolet semmoisen näytännön tuloista,
jota varten yksistään me olimme kärsineet vaivat ja kustannukset,
hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain
palkat. 'Trubaduri' tuotti neljänä iltana, joina se näyteltiin
Arkadiateatterissa, noin 5000 markkaa, joka kai vastaa 6000
kiviteatterissa. Jos olisimme saaneet teatterin, olisi se vielä
antanut ainakin pari hyvää huonetta -- olettakaamme 1000 markkaa
kumpaisestakin, yhteensä siis 8000 markkaa. Ja siitä johtokunta, ilman
työtä ja uhrausta (sillä ruotsalaisen esikappaleen antamista emme
tosiaankaan lue siksi), tahtoi saada puolet. Neljätuhatta markkaa
ilmaiseksi -- emme epäile että mikä johtokunta tahansa olisi halukas
semmoiseen 'yhteistyöhön'. Me voimme lisätä, että olot eräänä aikana
näyttivät niin pakottavilta, että me hetkeksi jo päätimme hyväksyä
johtokunnan tarjomuksen, joka sillä välin oli kohonnut vaatimukseen
saada 850 kerralta (ilman esikappaletta). Myötävaikuttavat,
loukkaantuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät
kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, jonka tähden asia raukesi."

Otteessamme mainittu ruotsalaisen johtokunnan huomautus, että
"Jeannetten häät" ja toinen näytös "Noita-ampujasta" olivat "loppuun
näytellyt", oli ilmeisessä ristiriidassa ruotsinmielisten yleisen
puhetavan kanssa. Heidän puheestaan päättäen he eivät ollenkaan
tienneet mitä Arkadiassa tapahtui, eikä siellä käyviä ihmisiä luettu
Helsingin "yleisöön". Se käsitystapa tuli muun muassa kuuluviin
seuraavassa kohtauksessa, joka muutenkin kuvaa oloja. -- Samana päivänä
kun "Trubaduri" annettiin ensi kerran, eräs ruotsalaisen puolueen
johtomiehiä ja teatterin johtokunnan jäsen tuli Ida Basilierin luokse
ja tarjosi hänelle paikan ruotsalaisessa teatterissa 300 markan
palkasta kuukaudessa. -- Vai niin, vastasi laulajatar, 300 markkaa
kuukaudessa tekee kymmenestä kuukaudesta 3,000; herrat luulevat siis
että olen kolme vuotta harjoittanut opintoja Pariisissa saadakseni 200
markkaa enemmän kuin neiti W. [muuan ruotsalainen näyttelijätär, joka
oli laulajattarena otettu teatteriin 2,800 markan palkasta ja joka
todellisuudessa ei kelvannut juuri mihinkään], en voi pitää
tarjoustanne muuna kuin loukkauksena! -- Silloin ruotsalaisen teatterin
edustaja arveli, että neiti Basilierin toki pitäisi panna arvoa siihen
että hänelle tarjottiin tilaisuutta esiintymään. -- Sitä olen jo
saanut, laulajatar vastasi, enkä tietääkseni ole aivan huonosti
onnistunutkaan! -- Näin päättyi keskustelu, joka, kuinka olikin
yksityistä laatua, antoi H. D:lle aihetta julkisesti moittia Ida
Basilieria. Semmoisen laulajattaren kuin hän olisi muka pitänyt tyytyä
tarjottuun palkkaan. -- Näiden pikku piirteiden lisäksi voisi kertoa
toisiakin, esimerkiksi kuinka sukulaiset ja tuttavat kuultuaan että
joku heidän läheisensä neiti oli luvannut laulaa Suomalaisen seuran tai
teatterin kööreissä hätääntyneinä riensivät tämän ajattelemattoman
luokse varoittamaan häntä ja pyytämään häntä kaikin mokomin
peruuttamaan sanansa. Että harva lienee tämmöisten varoitusten johdosta
peräytynyt, siitä on pääasiassa kiittäminen Kaarlo ja Emilie Bergbomia,
joiden yhteiskunnallinen asema ja taiteellinen innostus kaikesta
huolimatta antoivat arvoa näille yrityksille ja loivat niihin hengen,
joka tenhoisasti vaikutti nuorten mieliin.

Kun sitten "Trubaduri" oli annettu suurella menestyksellä, ja, mikä oli
pahinta, oli vetänyt "yleisöäkin" Arkadiaan,[66] silloin H. D. ei enää
malttanut mieltään vaan sepitti oikein yleväkantaisen kirjoituksen
"dilettantismista ja teatterista". Siinä sekä Suomalaista seuraa että
yleisöä aika lailla läksytettiin, edellistä näytäntöjen toimittamisesta
ja jälkimäistä siitä että se oli ollut niistä huvitettu, sillä "nämä
näytännöt ovat suurimmassa määrässä antaneet sijaa hutiloimiselle
('dilettantväsende') teatterin alalla, joka ajan pitkään saattaa
turmella hyvänkin kauneusaistin" (!). Siinä siis oikea syy
ruotsinmielisten vastahakoisuuteen suomalaisia näytäntöjä kohtaan, että
ne muka olivat vaarallisia kauneusaistille! Tämä mainio keksintö,
esitetty samaan aikaan kun Ruotsalainen teatteri oli selittänyt
olevansa estetty täyttämästä erästä lupausta antaa näytäntöjä
Viipurissa sentähden että sillä herra ja rouva Raan erottua ei ollut
kelvollista ohjelmistoa, millä sopisi vierailuretkelle lähteä, tuotti
suomalaisen näyttämön ystäville pitkiksi ajoiksi aihetta nauruun ja
vitseihin. -- Vastakohtana H. D:n esiintymistavalle on mainittava, että
Hufvudstadsbladet aivan toisin kohteli alkavaa suomalaista teatteria.
Siinä kirjoitti näytännöistä, niinkuin olemme nähneet, Nervander, joka
mitä ystävällisimmin arvosteli niitä -- ei liian kiittäväisesti, mutta
mainiten mitä niissä oli ansiokasta ja tunnustaen niiden merkitystä
tulevaisuuteen nähden sekä osallisten uhrautuvaista harrastusta. Lehden
perustaja ja silloinen omistaja August Schauman, joka mielenkiinnosta
ja kunnioituksesta yritystä kohtaan, salli Nervanderin täysin vapaasti
esittää mielipiteensä, ansaitsee tästä kiitollisen tunnustuksemme.
Suomalaiselle teatterille oli tietysti suureksi eduksi, että sillä
ainakin toisessa pääkaupungin ruotsalaisessa lehdessä oli luotettava
ystävä.

Ei minään suomalaisen teatteriaatteen kehityshistorian jaksona vaan
episoodin tapaisena ilmiönä on vielä vuodelta 1870 lyhyesti kerrottava
teatteriyrityksestä, joka sekin todistaa kuinka suomenkielisen
näyttämön ajanmukaisuus oli selvinnyt. Keväällä mainittuna vuonna ovela
ruotsalainen näyttelijä August F. Westermark nimittäin ilman pitemmittä
mutkitta perusti "Uuden oppilasteatterin", jonka tarkoituksena oli
näytellä ei ainoastaan ruotsalaisia vaan suomalaisiakin kappaleita.
Julkaisemalla ilmoituksen Åbo Underrättelser'issä (n:o 111).
heinäkuulla Westermark lupasi ilmoittautuville oppilaille maksutonta
opetusta ja etevimmille myös kuukausipalkkaa, ja todella hän saikin
"taidelaitoksensa" syntymään. Muiden muassa liittyi siihen August
Öhqvist[67] ja hän on suosijalleen Fredr. Cygnaeukselle eräässä
kirjeessä Porista niin hyvin kuvannut tämän näyttämön laadun ja ensi
ajat, ettei parempaa kertomusta ole tarpeen.

"Olisin lupaukseni mukaan kirjoittanut K. Herra Valtioneuvokselle jo
Turusta, jolleivät suomalaisen oppilasteatterimme asiat olisi
näyttäneet niin pimeiltä ja toivottomilta, että joka hetki aioin
persoonallisesti K. Herra Valtioneuvokselle esittää teatterikoulumme
vastukset ja onnettomuudet. Turun sanomalehdet osottivat kaikkea
mahdollista hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta meidän
taiteellisille kokeillemme, mutta yleisö oli sitä kylmempi ja
välinpitämättömämpi, ja herra Westermark sai näytellä tyhjille seinille
sekä kärsiä paljon murheita ja ikävyyksiä, kun tulot illasta tuskin
riittivät menoihin; useimmiten ei sitäkään! Lopulta hän sai kuitenkin
enemmän väkeä ja kaksi viimeistä näytäntöä sai hyvän huoneen, ja sitten
hän sai lainata rahoja matkakustannuksiin, niin että nyt olemme
päässeet Poriin, Jumalan kiitos, ja nyt uskon meidän voittaneen
pahimmat vaikeudet, ja toivomme kaikki että, koska Porin yleisö näyttää
enemmän suosivan meitä, me menemme valoisampaa tulevaisuutta kohti.
Vähän ajan perästä saanen kertoa Herra Valtioneuvokselle näytäntöjemme
tuloksista täällä."

"Suomalaisessa oppilasteatterissamme on nykyään seuraavat henkilöt:
herrat Renholm, Aspegrén, Himberg sekä allekirjoittanut ja neidit
Welén, Gullsten, Sarén ja Wickström, kaikki suomalaisia, paitse neiti
Louise Welén, joka on tukholmalainen, suurilla näyttelijälahjoilla
varustettu. Suomenkieltä osaa ainoastaan kaksi, paitse minua,
neiti Gullsten ja herra Himberg, joilla molemmilla, varsinkin
viimemainitulla, on hyvä lauluääni. Meidän ohjelmistomme on varsin
rikas, ja siihen kuuluu: (12 nimeltä mainittua ruotsalaista kappaletta
sekä suomenkieliset) Kalatyttö, Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Kukka
kultain kuusistossa."

Näin Westermarkin teatteri kuleksivien näyttelijäseurojen tapaan alkoi
toimensa muutellen toisesta maaseutukaupungista toiseen. Kevätpuolella
1872 seura esiintyi Helsingissäkin ja saamme sentähden ajan tullen
vielä mainita jotakin tästä yrityksestä.



V. Kaarlo Bergbom ulkomailla 1871.


Mitä virkeämpi suomalainen teatterielämä oli ollut 1870, sitä
hiljaisempi se oli 1871 -- jopa olisi saattanut luulla, että kaikki
oli jälleen vajonnut entiseen toivottomaan horrostilaan. Niin ei
kuitenkaan ollut laita, vaan johtui hiljaisuus siitä, että edellisen
vuoden näyttämöllisen toimen päähenkilöt oleskelivat oppi- ja
virkistysmatkoilla ulkomailla. Rouva Raa lähti, niinkuin ennen on
kerrottu, jo vanhan vuoden lopulla Wieniin, ja tammikuun lopulla
lähtivät myöskin Kaarlo Bergbom ja, vähän myöhemmin, Ida Basilier.
Ilman että kukaan saattoi sitä selvästi aavistaa, oli täten syntynyt
väliaika teatteripuuhissa viimeinen odotuksentaival. Seuraavan
"säsongin" harrastukset ja tapahtumat olivat kuin olivatkin päättyvät
Suomalaisen teatterin perustamiseen.

Tässä teatterin esihistorian lähinnä viimeisessä luvussa aiomme seurata
Bergbomia hänen ulkomaanmatkallaan. Siihen on kaksikin aihetta.
Toiseksi on tämä matka tärkeä jakso hänen elämäkerrassaan, toiseksi me
siten saamme nähdä hänen täydentävän tietonsa ja kokemuksensa tulevaa
tehtäväänsä varten teatterinjohtajana. Totta kyllä hän lähti ulkomaille
ei ainoastaan perehtyäkseen teatteri- ja muuhun taide-elämään vaan
myöskin, jopa pääasiassakin, tieteellisiä tutkimuksia varten; mutta
niissä kirjeissä, joihin kertomuksemme nojaa, kohtaa meitä enimmäkseen
vain tiedot, jotka ovat yhteydessä edellisen tarkoitusperän kanssa. Ja
itse asiassa oli matkan tulos lankeava taiteen eikä tieteen hyväksi.
Samoin kuin ennen toivo tulla suomalaiseksi runoilijaksi, oli Bergbomin
ajatus että hänen oli astuminen tiedemiehen uraa näyttäytyvä
harhaluuloksi. Ettei syy tälläkään kertaa ollut halun taikka kyvyn
puutteessa, on seuraavasta ilmenevä.

Sekä Bergbom että Ida Basilier olivat vielä saapuvilla Suomalaisen
seuran ensimäisessä kuukausikokouksessa uutena vuonna, Z.
Topeliuksen syntymäpäivänä tammik. 14. Laulajatar esitti siinä arian
"Noita-ampujasta", Klaran laulun "Egmontista" ja Achtén kanssa duetton
"Trubadurista". Niinikään olivat molemmat läsnä sanomalehdistön
satavuotisjuhlassa 16 p. tammik., jossa J.V. Snellman kehotettuaan Ida
Basilieria laulamaan talutti hänet lavalle ja lausui kirjailijoille
tapahtuvan onnen saada juhlassaan kuulla kauniimpia säveleitä mitä
isänmaalla oli tarjottavana.[68]

Ohimennen mainittakoon, että Suomalainen seura edelleen kuukausittain
toimitti iltamiaan, joissa esitettiin kirjallista ja soitannollista
hyvää, mutta ei mitään draamallista. Sentähden ei liene tarpeen
lähemmin puhua seuran elämästä tällä kevätkaudella, vaikka se ei
suinkaan ollut yhdentekevä teatteriinkaan nähden. Pitihän se
vastaiseksi koossa sen piirin, jonka avustus ja harrastus oli ollut
välttämätön ehto entisille näytännöille ja tulevaisuudessa oli tukeva
teatterin ensi askeleita. Iltamista oli vuosikokous, joka pääsiäisten
vuoksi sekä pitkällisten valmistusten tähden lykkääntyi 19:een p.
huhtik., muita merkillisempi. Siinä esitettiin Faltinin johdolla suuri
mieltäkiinnittävä sävelteos, nimittäin Andreas Rombergin säveltämä
Schillerin "Laulu kellosta", joka käsittää pitkän sarjan osaksi varsin
kauniita soolo- ja köörilauluja. Tämä oli suurenmoisin, puhtaasti
soitannollinen, yritys, mitä ylipäätään seurassa toimeenpantiin, ja
onnistui se oivallisesti.

Tammikuun viimeisellä viikolla tapaamme Bergbomin Pietarissa. Siihen
aikaan täytyi vielä yliopistoon kuuluvien pyytää lupa ulkomaille
matkustamiseen itse kanslerilta, ja kun Bergbom ei kotona ollessaan
ollut hankkinut itselleen semmoista lupaa ja passia, oli hänen pakko
täällä odottaa toista viikkoa ennen kuin kaikki oli selvillä. Hukkaan
tämä odotusaika ei kumminkaan mennyt, sillä Eremitashin taidekokoelmat
ja suurkaupungin oopperanäytännöt tarjosivat hänelle paljon uutta ja
mieltäkiinnittävää, vaikka hän, niinkuin kirjeistä näkyy, kerran
ennenkin oli käynyt Pietarissa.[69] Asunto hänellä oli vanhan toverin
ja ystävän August Hagmanin luona, joka, 1868 muutettuaan Pietariin, oli
siellä toiminut P. Marian seurakunnan koulujen inspehtorina, sekä
opettajana ja vihdoin 1870 perustanut sanomalehden Pietarin Sanomat.
Suomenmielinen henki, jota Hagman koetti levittää, oli kuitenkin
tuottanut hänelle voimakkaita vastustajia (joskaan ei venäläisten
kesken). Bergbom surkutteli sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi
jättää toimialansa Pietarissa, joka tositeossa oli suurin suomalainen
kaupunki, siellä kun asui 20,000 suomalaista.

Varhaisin, matkalta säilynyt kirje on osoitettu (27/1) Florellille.
Siinä Bergbom vielä muistelee sanomalehdistön juhlaa. "Sinua kaivattiin
piirissämme, olisit varmaan tuntenut itsesi onnelliseksi, sillä en
monestikaan ole ollut juhlassa, jossa tunnelma olisi ollut parempi ja
lämpimämpi. -- Snellmanin puheen olet kai lukenut; Basilierin laulu on
harvoin helkkynyt niin raittiisti ja vilkkaasti kuin silloin." -- --
"Matkani Helsingistä Pietariin meni erittäin hyvin, vaikka ajoin
kolmannessa luokassa. Siellä on riittävän mukavaa, ja sitten kun vaunut
lämmitetään, ei ole palelemisen pelkoa." Tämän jälkeen kirjoittaja
kertoo näkemistään oopperoista:

"Päähuvitukseni on ollut [italialainen] ooppera, joka todella on
erinomainen. Olen ollut siellä kolme kertaa: 'Martha', 'Othello' ja
'Hugenotit'. Iloiset, kodikkaat sävelmät Marthassa viehättivät minua
erittäin tällä kertaa, sillä kaikki meni reippaasti ja eloisasti.
Volpini (Martha) on kaunis, hyvin iloinen, siro, miellyttävä
laulajatar, mutta ei mikään suuruus, joksi pietarilaiset tahtovat
häntä. Hänen laulussaan on tahti ja harmonia, joka vaikuttaa hyvin,
mutta luovaa kipinää hänessä ei ole. Pidin hänestä paljon, kumminkaan
mitenkään asettamatta häntä ensi riviin, 'Kesän viime ruusun' hän
lauloi keskinkertaisesti, eikä läheskään niin hienosti kuin Perelli,
jonka ennen olen kuullut siinä roolissa. Barbara Marchisiolla (Nancy)
on ihana, syvä, suuri altti-ääni. Millainen hän on laulajattarena, sitä
en voi sanoa, sillä siksi on osa liian mitätön ja sopimaton hänen
kokonaan traagilliselle luonteelleen. Everardi (Plumkett) oli
oivallinen niinkuin aina, mutta Corsi (Lyonel) valitettavasti ei mikään
Calzolari, vaikka muutoin kunnioitettava laulaja. Mikä 'Marthassa'
erikoisesti tyydytti minua, oli se, että tempot toisessa näytöksessä
otettiin aivan niinkuin meidän sitä esitellessämme, eikä niinkuin
ruotsalaisten esiintyessä kesällä."

"'Othellossa' sain kuulla Pattin. Olin maksanut yhden ruplan
paratiisipiletistä, joka muuten maksaa 25 kop. Kuumuus oli melkein
sietämätön. Päätäni pyörrytti kauheasti -- onneksi istuin taaimmaisella
penkillä. Kaasuvalokin häiritsi minua. Ja kuitenkin ahmin korvillani
suloisia, lempeitä, kellonheleitä säveleitä. Kyllä hänen äänensä
kuitenkin on ihmeellinen -- varsinkin keskiäänet, eikö sinustakin? Ja
kaikki on niin kevyttä, vapaata ja helmeilevää niinkuin säveleet
olisivat vesipisaroita, jotka juosta lirisevät vuorenrinnettä alas.
Monginikin (Othello) on aika etevä laulaja. Täysin uudenaikainen ääni,
voimakas, Verdin kylläinen, väräjävä. Hänenkin esityksessään oli paljo
moitittavaa, se oli epätarkkaa, joskus liioiteltua, joskus
jokapäiväistä, mutta sittenkin oli siinä hehku ja brio, joka
ehdottomasti veti mukaansa ja sai kuulijan antamaan anteeksi silloin
tällöin epäpuhtaan äännännän. 'Hugenoteissakin' olin ihastunut häneen,
vaikka sekä virheet että ansiot siinä esiintyivät räikeämmin. Hänen
esityksensä neljännessä näytöksessä oli loistava. Hänen näyttelemisensä
on hänen laulunsa tapaista, mutta niinkuin italialaisilla yleensä
laulua ala-arvoisempi. Siinä kohden on laita italialaisessa oopperassa
jotenkin sama kuin viimein käydessäni täällä, s.o. näytteleminen on
keskinkertaista ja yhteisnäyttöä ei ole ollenkaan. Tämä häiritsi
varsinkin 'Hugenoteissa', joka kuitenkin tuotti minulle yhden
nautintorikkaimpia iltoja elämässäni: Volpini (Margareta), Perelli
(Urbain), Steller (suuri loistava ulkomuoto ja ääni, mutta jäykkä --
Nevers), Bagagiolo (Marcel) kaikki kolme hyviä! Valentinena ei
esiintynyt Sass, niinkuin olin odottanut, vaan Carlotta Marchisio.
Pietarissa näytellään ooppera niin että Valentine esiintyy vasta
toisessa näytöksessä kuningattaren suuren arian jälkeen. Volpini,
kauniina ja sirona kuin ainakin, niiasi par'aikaa ja kiitti
apploodeista, kun astuu sisään -- rouva Agardh 'Naurettavissa
kohtauksissa'. Käynti, liikunnot, puku, ulkonäkö -- erehdyttävän
yhdenlaatuiset. Odotin vain että hän contra-e'llä alkaisi 'Lottaa',
silloin olisi kuvittelu ollut täydellinen. Mutta kolmannen näytöksen
jälkeen olin kääntynyt ja neljännen jälkeen ihastunut. Hänessä ei ollut
ainoastaan tuota italialaista kirkuma-intohimoa, vaan todella sielu,
joka vapisi kirkunnassa, ja sentähden tämä ei myöskään koskaan tullut
rumaksi. Hän lauloi niin lämpimästi ja ilmehikkäästi, että usein tunsin
sydämeni kuumenevan. Muutoin ei tyttöparassa ole mitään viettelevää.
Hänen äänensä ei ole läheskään niin loistava kuin hänen sisarensa,
Barbaran, ja hänen näyttelemistänsä ei kannata arvostellakaan. Hänen
pää- ja lähes ainoa liikuntonsa oli hakea kirppuja rinnan alta ja
sitten sirottaa saaliinsa kaikille neljälle ilmansuunnalle. Mutta
sittenkin on Carlotta Marchision Valentine oleva yksi kauniimpia ja
rakkaimpia teatterimuistojani. Hänellä oli tuota omituista
traagillista, joka vaikuttaa minuun epäsuotuisissakin olosuhteissa.
Muutoin hänen laulunsa ei ole epätarkka kuin Monginin vaan oivallisesti
koulutettu. Tänään menen venäläiseen oopperaan kuullakseni 'Faustin',
Levitzkaja Gretcheninä ja Lavroffskaja Siebelinä. Sitä paitse olen
ollut baletissa ja nähnyt Granzou'n, joka todella on verraton lumoavaan
sulouteen ja viehkeyteen nähden, sekä ranskalaisessa teatterissa (Le
roman d'un jeune homme pauvre). Worms mestarillinen ja Stella Colas
mieltäkiinnittävä, vaikka maneerimainen, mutta yhteisnäyttöä olen ennen
nähnyt parempaa."

Ensimäisestä kirjeestä Berlinistä Emille sisarelle otamme muutamia
lisäpiirteitä. Käynti venäläisessä oopperassa virkisti Bergbomin
toiveita suomalaiseen teatteriin nähden. Levitzkajalle oli taputettu
hurjasti ja hänet oli huudettu esiin noin 12 kertaa, mutta sekä äänensä
että laulutapansa eivät suinkaan olleet Basilierin vertaisia, ja
muutkin laulajat olivat "semmoisia, jommoisia meillä ei ollenkaan olisi
vaikea saada". -- Seuraavana päivänä Bergbom oli rautatiellä
vastaanottamassa Ida Basilieria, joka kreivinna Adlerbergin
kehoituksesta oli viipynyt Helsingissä laulaakseen kreivinnan
toimeenpanemissa arpajaishuveissa 24 p. tammikuuta.[70] Siitä hyvästä
oli ylhäinen rouva suositellut laulajatarta kälylleen Pietarissa,
eräälle toiselle kreivinna Adlerbergille, joka oli pääkaupungin
johtavia naishenkilöltä ja itse etevä laulajatar. Yhdessä neiti
Basilierin kanssa Bergbom vielä kuuli oopperat "Ballo in Maschera" ja
"Lucrezia Borgia". Pattista Bergbom puhuu sisarelleenkin ihastuksella.
Hän kiittää hänen teeskentelemättömyyttään, mutta "tuo erinomainen,
sydämen sisimmästä lähtenyt innostus, joka traagillisella
lumousvoimalla vapisuttaa rintaamme, puuttui ainakin hänen
Desdemonaltaan, mutta eihän se kuulu hänen alaansa ja miksi silloin
vaatiakaan sitä." -- Ida Basilierista mainitaan vielä, että hän sai
kauniin tervehdyksen Pietarin sanomissa, ja että suomalaiset miettivät,
kuinka saada hänet laulamaan klubissaan. Kreivinna Adlerbergin
välityksellä hän ehkä voisi saada engagementin Varsovassa, "ellei hän
tule Helsinkiin suomalaiseen oopperaan". -- "Uskon varmaan, että voimme
häneen luottaa; hän puhui sinusta ystävyydellä ja kunnioituksella, joka
ei ollut teeskenneltyä. -- Hän sanoi sinun vaikutuksesi häneen olevan
niin suuren, että joka asiassa hänen ensimäisiä ajatuksiaan on, 'mitä
sanoisi siitä Emilie Bergbom?' Minä puolestani sanoin, että en moneen
vuoteen ollut nähnyt sinua niin mieltyneenä kehenkään vieraaseen kuin
häneen, mikä näytti suuresti miellyttävän häntä." -- Ida Basilier
jäi kevätkaudeksi Pietariin, jossa hän jatkoi opintojaan rouva
Nissen-Salomanin johdolla sekä myöskin lauloi kreivinna Adlerbergin
edessä. Kreivinna, joka itse oli saanut opetusta Bosiolta ja Garcialta,
oli näet ihastuneena laulajattaren ääneen tarjoutunut hänelle
opettajattareksi.

Helmikuun 2 p. Bergbom oli valmis lähtemään. Lämpömittari osoitti -27°
ja asemalla hän sai kuulla, ettei toisenkaan luokan vaunuja lämmitetty.
Hagman kehoitti häntä jäämään ja odottamaan lauhkeampaa säätä, mutta
"lujamielisenä otin rohkeasti kolmannen luokan piletin Eydtkueneniin
asti, josta voisin matkustaa toisessa luokassa, jos pakkanen tuntuisi
sietämättömältä. Se maksoi 10 ruplaa. Mutta kyllä minä sen matkan
muistan. Kun tultiin asemille, vapisin niin että tuskin jaksoin kaataa
kurkkuuni kahvia tai teevettä. Minulla oli neljä toveria Pietarista:
kaksi kauppamatkustajaa, nuori saksalainen kotiopettajatar Moskovasta
ja vanha rouva karmosiinivärisessä kapotissa ja puuhkiossaan pullo
varsin arveluttavaa laatua." Ainoastaan Bergbom ja toinen
kauppamatkustaja kestivät rajalle saakka, ja Eydtkuenenissa Bergbom
niin virkistyi, että hän yhä jatkoi matkaansa kolmannessa luokassa.

"Enkä tuota kauppaa katunut", jatkaa hän kertomustaan, "vaunu täyttyi
vähitellen saksalaisilla Landwehr-sotilailla, joiden puheet ja
kertomukset sodasta olivat niin eläviä, niin olosuhteita valaisevia,
että harvoin olen ollut viehättävämmässä seurassa. Suurin osa heistä
oli haavoittuneita, yksi oli menettänyt sormensa Gravelotten
tappelussa, toinen silmänsä Belfortin edustalla, kolmas joutunut
rammaksi Sedanissa. Yksi oli käynyt hautaamassa vaimonsa. 'Tautiko
hänet tappoi?' kysyin minä. 'Ei, hän kuoli surusta ja kurjuudesta',
vastasi hän hiljaa. Kaikki olivat täynnä rohkeutta, mutta toivoivat ja
halusivat kovasti rauhaa. Olen tuskin nimeksikään huomannut tuota
suurisuista röyhkeyttä, jonka luulin olevan täydessä kukoistuksessa ja
joka saksalaisissa sanomalehdissä niin loukkaa meitä. Eräs sotamies
(nassaulainen talonpoika) selitti kyllä, että Saksanmaa voi vielä
asettaa kaksi vertaa enemmän sotamiehiä, jos tarvitaan, mutta sen hän
sanoi paremmin innostuksesta kuin ylpeydestä." --

Matkalla sattui Bergbomille se onnettomuus, että hänen vasen kätensä
joutui väliin, kun vaunun ovi suljettiin. Käsi paisui kohta
liikkumattomaksi, ja ensimäisinä päivinä se tuotti hänelle semmoisia
tuskia, että hän, vaikka oikea käsi oli terve, vaivoin sai
kirjoitetuksi sen kirjeen (7/2), josta nämä tiedot on otettu.

Kun käsi oli alkanut parantua, Bergbom vuokrasi itselleen asunnon
Friedrichstrassen varrella (n:o 3, kolm. kerros), ja sieltä hän lähetti
sisarelleen toisen kirjeensä (19/2), jossa hän esittää Berlinin
ensimäiset vaikutelmat.

Suuresti Bergbom, joka kotona aina oli ollut uskotun sisarus- ja
ystäväpiirin ympäröimänä, kaipasi omaisiaan. Kun hänellä ei ollut
ketään, johon olisi voinut luottamuksella liittyä, yksinäisyyden tunto
häntä painosti. Hän oli huomannut, sanoo hän, olevansa vielä
piintyneempi "kotikissa" kuin -- ukko Benin[71] mukaan -- Heurlin.
Tietysti tähän vaikutti, vaikka Bergbom ei suorastaan sitä sanokaan,
kipeä käsi, joka teki että hän kauan oli avun tarpeessa. Humoristisesti
hän kertoo, kuinka vaikea hänen oli pukea kaulus ja mansetit päälleen
ja lisää sitten -- "niin, rakas Emilie, vääntele nyt käsiäsi niin paljo
kuin tahansa ja valittele 'että noista lapsista on ainoastaan surua',
niin on kaikki kumminkin niin tapahtunut enkä minä ole sille mitään
voinut". -- Hänen palvelijattarensa, jonka saksa ei kaukaakaan
muistuttanut Goethen kieltä, joka puhutellessaan Bergbomia vuorotellen
käytti kolmea, neljää toisintoa hänen nimestään, oli kuitenkin
sääliväinen kipeää kättä kohtaan ja ehdotti tavan takaa yhä uuden
hevoskeinon vamman parantamiseksi. Mutta yksinäisyydestä ja kaikesta
muusta huolimatta Bergbom sanoo viihtyvänsä melko hyvin: "täällä on
niin äärettömän paljo nähtävää, kuultavaa, opittavaa ja nautittavaa --
elämä esittäytyy täällä katsojalle niin verrattoman suurenmoisemmissa
kuvissa kuin siellä kotona, että todella tuntuu virkistävältä antaa
tuulen viedä pikkukaupungin tomu päältään."

Harjoitellakseen saksankielen puhumista, Bergbom oli alkanut ottaa
puhetuntia erään nuoren lakimiehen, tri Gottsteinin luona. Tämä oli
älykäs ja rakastettava ja kykeni antamaan oppilaalleen yleiskatsauksia
Saksan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, jossa paljo oli
Bergbomille hämärää, syystä kun kaikki sodan tähden oli joutunut
käymistilaan. Sitä paitse Gottstein Berlinissä syntyneenä ja kasvaneena
tiesi yllin kyllin jutella pääkaupungin kirjallisista, valtiollisista
ja taiteellisista merkkihenkilöistä, niin elävistä kuin vainajista.
Kaunokirjallisuuden tuntemuksessa oli Bergbom etevämpi, eikä hän siis
sillä alalla tarvinnutkaan opastusta. Gottstein oli myöskin ottanut
saattaakseen Bergbomin preussilaisen edustajakunnan istuntoihin.
Valtioelämän painopiste oli kyllä nykyään Versaillesin pääkortteerissa,
mutta opettavaista oli kuulla Laskerin, Dunckerin, Virchowin y.m.
puhuvan, vaikkapa toisarvoisistakin aineista. Mieltäkiinnittävän
tuttavuuden Bergbom oli tehnyt näyttelijässä, nimeltä (Emmerich)
Robert, joka oli Berlinin teatterin[72] ensimäinen Heldenliebhaber ja
etevin sen nuoremmista jäsenistä. Oltuaan Berlinissä ainoastaan kaksi
vuotta oli hän jo kohonnut yleisön suosikiksi ja kannatti klassillista
ohjelmistoa, erikoisesti Schilleriä.

"Minua hän on viehättänyt", sanoo Bergbom, "enemmän kuin kukaan muu
näyttelijä täällä (paitse luonnollisesti semmoista suuruutta kuin
Döring) enkä tiedä kuinka voitaisiin näytellä Don Carlosta, Mortimeria
'Maria Stuartissa' ja Melchthalia 'Wilhelm Tellissä' ihastuttavammalla
hehkulla ja ideaalisemmalla lennolla. Hänen tulevaisuutensa on
kieltämättä niin lupaava kuin 23-vuotias näyttelijä voi pyytää.
Persoonallisesti hän on ystävällinen, vaatimaton, rakastettava ja
lapsellinen. Tapasin hänet sattumalta muutamassa ravintolassa samana
iltana, jolloin olin nähnyt hänet Don Carloksena, enkä voinut olla
puhuttelematta häntä ja kiittämättä häntä siitä nautinnosta, jonka hän
oli tuottanut minulle. Me puhelimme sitten kauas yön selkään, ja sen
jälkeen olen pari kertaa tavannut hänet samassa paikassa. Hän on
pyytänyt saada käydä luonani (ja minä tietysti hänen luonaan), sitten
kun hänen aikansa tulee vapaammaksi. Prinssi Georg (kirjallinen
dilettanti kuninkaallisessa perheessä -- kenties olet kuullut hänen
'Fedrastaan') on näet kirjoittanut erään tragedian, 'Cleopatran', joka
hovin ja suljetun piirin edessä on näyteltävä tämän viikon lopulla.
Robertilla on siinä miehinen päärooli, ja kun hän sitä paitse näyttelee
Schauspielhausissa, täytyy hänen luopua kaikista vieraissakäynneistä
siksi kun prinssin tragedia on laskettu teloiltaan. Hänellä on
jotakuinkin tietoja Suomesta ja suomalaisista oloista, sillä
Zürichissä, jossa hän on aloittanut teatteriuransa, hän on asunut
samassa pensionissa kuin suomalaiset insinöörimme (Frosterus, Gummerus,
Stenberg y.m.) ja ollut läheinen tuttu heidän kanssaan."

Kirjastossa Bergbom jo oli työskennellyt muutamia päiviä, vaikka hän ei
vielä ollut täysin kotiutunut. Erittäin kohteliaita oli siellä oltu,
niinkuin muissakin julkisissa paikoissa. "Aivan toisin kuin
Helsingissä, jossa kerran maailmassa en saanut Heinen teoksia, 'sillä
kalliimpia tuotteita ei anneta tuntemattomille'."

Ilmoituksissa tavallinen kerskaus: "Berlin wird
Weltstadt", samanniminen ilveilys (Posse) Wallnerteatterissa sekä
matka-käsikirjojen käyttämä Berlinin mainesana "Euroopan kolmas
kaupunki" antoivat Bergbomille aihetta verrata Berliniä ja Pietaria
toisiinsa. Suurisuuntaisuuteen ja loistoon nähden hänestä jälkimäinen
oli voitolla. Nevskin prospekti oli mahtavampi kuin "Unter den Linden",
ja ulkonainen ylellisyys ajopeleissä ja puvuissa niinikään paljoa
suurempi Pietarissa, jota paitse luonto on Nevan virrassa antanut sille
myötäjäiset, jotka tekevät sen useimpia muita kaupunkeja rikkaammaksi.
Mutta Berlinillä oli kuitenkin älykkäisyyden leima, joka herätti
kunnioitusta. Kuninkaallinen linna teki verrattomasti syvemmän
vaikutuksen kuin ylellisesti loistokas Eremitashi, ja kun Nikolain
taikka Barclay de Tollyn muistopatsaat korkeintaan taiteellisen
tekotapansa kautta kiinnittivät mieltä, oli mahdoton olla
välinpitämätön Ranchin Friedrich-muistomerkin edessä, sillä pronssista
puhui sama aate, sama henki, joka on elähyttänyt mallin ja taiteilijan
-- Preussin aate. Oli kyllä usein arveltu, että kaikki tunnettujen ja
tuntemattomien kenraalien pystykuvat olivat tyhjää, teeskenneltyä
koreilua, mutta viimeisen vuoden tapaukset todistivat Preussin olleen
oikeassa kunnioittaessaan suuria sotilaitaan, sillä niissä oli
kuitenkin elänyt se kallionluja velvollisuudentunto, joka oli asettanut
henkisesti vähimmän lahjakkaan saksalaisia heimoja kansakunnan
etupäähän. Bergbom myöntää että kaikki se, joka ulkonaisesti
ihannoitsee elämän ja antaa sille värikkään leiman, oli huonosti
viihtynyt tässä ilmassa, mutta olihan Saksalla ollut riittävästi
semmoistakin Weimarissa ja Münchenissä; Berlinissä se oli oppinut, että
sillä oli muutakin tehtävää kuin "näytellä Hamletin osaa kansakuntain
joukossa maailmannäyttämöllä".

Edelleen Bergbom vertaa Eremitashin taidekokoelmia Berlinin museoon.
Edellinen voittaa loistoisuudellaan ja kenties osaksi taideteostensa
arvollakin -- Eremitashissa kun usein tapaa kymmenittäin tauluja
mestareilta, joilta Berlinissä oli joku ainoa. Mutta kumminkin hengitti
Berlinin museossa kokonaan toista ilmaa. Taideteosten järjestelyä ei
ollut määrännyt mukavuus taikka loistonpyynti, vaan melkein
uskonnollinen kunnioitus taidetta kohtaan, sen voimaa ja merkitystä
kohtaan elämässä. Kaikkialla näyttäytyi punainen lanka, joka
symbolisesti ilmaisi taiteen yhteyden ihmiselämän ja historian
suurimpien kysymysten kanssa, kaikkialla ilmaantui kunnioitus ja ihailu
älykkäisyyden ja hengen voimaa kohtaan, ulkonaisen voiman vastakohtana.

Luvaten vast'edes puhua laajemmin sekä museosta (joka kuitenkin näyttää
jääneen tekemättä) että teatterista, Bergbom tästä jälkimäisestä
kirjoitti seuraavaa:

"Että siihen [teatteriin] nähden en ole hukannut aikaani, voit arvata
siitä mitä olen nähnyt: Schauspielhausissa: 'Don Carloksen', 'Wilhelm
Tellin' (unohtumaton ilta), 'Maria Stuartin' (keskinkertainen) sekä
Spielhagenin erittäin herttaisen 'kyläkertomuksen' 'Hans und Grete'
(sopisi hyvin suomalaisen teatterin ohjelmistoon). Oopperassa olen
nähnyt: 'Don Juanin' (mallikelpoisesti, Lucca Zerlinana), 'Jessondan'
(myöskin oivallisesti näytelty), 'Mustan Dominon' (Lucca) ja 'Sevillan
parturin' (jotenkin heikosti esitetty). 'Parturin' ja 'Mustan Dominon'
jälkeen seurasi kaksi balettia: isänmaallinen '70:nes syntymäpäivä' ja
koomillinen 'Robert und Bertrand'. Molemmat kerrat kun olen kuullut
Luccan, on minulla ollut ilo seisoa jonossa 2,5 tuntia klo 8:sta
aamulla, ja kun vihdoin pääsin luukulle, oli minun tyytyminen
kalliisiin ja huonoihin piletteihin. Lucca on näet vasta näinä
viikkoina esiintynyt lapsivuoteensa ja sitä seuraavan kuumeen jälkeen.
Häntä ei nyt ole kuultu puoleen vuoteen, ja sentähden on ihme, jos saa
piletin. Jollei ole halua liassa ja sateessa odottaa jonossa, joka
tavallisesti ulottuu kadulle noin helsinkiläisen kortteerin pituudelta,
niin ei ole muuta neuvoa kuin ostaa pilettijuutalaisilta, jotka
vaatimattomasti ottavat noin 5 tai 6 Thaleria permantopiletistä. Siten
olen saanut kuulla Luccan, Mallingerin ja Betzin, mutta Berlinin
molemmat ensi tenorit Wachtel ja Niemann ovat vierailumatkoilla ja
palaavat vasta kolmen, neljän viikon päästä. Olen kyllä kuullut neljä
tai viisi n.s. ensi tenoria, mutta toinen on ollut toista
keskinkertaisempi. Ei yksikään ole ollut edes Arnoldsonin vertainen."

Ne kuukaudet, joiksi Bergbom oli sattunut tulemaan Berliniin, olivat
valtiollisesti mitä merkillisimpiä Saksan historiassa, ja hänellä oli
onni nähdä vastasyntyneen "maailmankaupungin" semmoisina hetkinä,
jolloin kansanhenki vastustamattomasti näyttäytyi innoissaan.

"Spree-Athen", Bergbom sanoo kirjeessä Uudelle Suomettarelle 8 p:ltä
maaliskuuta (johon esityksemme tässä nojaa, syystä kun yksi kirje
Emilie sisarelle näiltä päiviltä on kadonnut), "'Spree-Athen' ei ole
niitä kaupunkeja, jotka helposti kiihtyvät innostukseen. Jo luonto on
markilaisen hiekan ja tasaisuuden kautta antanut kansalle jonkinlaisen
flegmaatillisen kuivuuden, ja tuo humanistain, hegelianein ja
Jung-Deutschlandin kouluja käynyt Berlin on tähän kansallisavuun
lisännyt ivailevan kylmyyden vivahduksen, jonka korkein ihanne ja
edustaja Kladderadatsch on. Sentähden kun sanoma Parisin antaumisesta
tuli, otettiin se vastaan suosiollisella hymyllä, ihan kuin se olisi
ollut mitä luonnollisinta juttua maailmassa; myöskin uusi keisarinarvo
synnytti enemmän huonoja sukkeluuksia kuin innostusta ja ylpeyttä.
Toista oli kun maanantaina 27 p. helmik. sanomalehtipojat aamulla
juoksivat pitkin katuja huutaen 'Friedensnachrichten' noiden
tavallisten 'Siegesnachrichtenien' sijasta, silloin ihmiset niinkuin
tenhosauvalla koottuina yht'äkkiä täyttivät kadut ja torit."

Ja hän kertoo edelleen, kuinka ihmisvirrat suuntausivat kuninkaallisen
linnan edustalle, jonka balkongille keisarinna-kuningatar ylhäisine
perheineen astui esiin ja luki puolisonsa lähettämän sähkösanoman
rauhanehdoista. Elsassin ja Lothringenin voittoa tervehdittiin
riemuhuudoilla, mutta Belfortin luovuttaminen synnytti epävirallista
murinaa, joka kuitenkin vaihtui melkein lapselliseen iloon, kun
kuultiin kansallista ylpeyttä hivelevä tieto että saksalainen armeija
oli marssiva sisään Parisiin. Siinä tilaisuudessa "näin ensi kerran
keisarinna-kuningattaren. Hänen kasvonsa olivat jotenkin jokapäiväiset,
mutta koko hänen olennossaan ilmestyi selvä tunto hänen korkeasta
asemastaan. Huhu kertoo hänen sanoneen: 'yksi päivä keisarinnana on
ollut parempi kuin kymmenen vuotta kuningattarena'". Mielten kiihko
nousi seuraavina päivinä yhä korkeammalle, kun tieto tuli että
Bordeaux'in kansalliskokous oli hyväksynyt rauhanehdot ja että rauha
siis oli varma. Liputetussa kaupungissa alkoi nyt voittojuhlien
vietto, joka saavutti huippunsa perjantaina mitä loistavimmassa
riemuvalaistuksessa. Bergbom vetäytyy kuitenkin sen seikkaperäisestä
kuvaamisesta ja neuvoo lainaamaan samanaiheisen kuvaelman -- Finlands
Allmänna Tidningarista(!) Sitä vastoin hän lähemmin puhuu teattereista:

"Oopperassa annettiin juhlanäytäntönä Mozartin 'Don Juan'. Eipä olisi
voitu valita paremmin, sillä tuo ihana teos on mitä suurimpia voittoja
mitä Saksalainen on maailmassa saavuttanut, ja sillä on todella
voitettu enemmän kuin Sedanin ja Metzin voitoilla. Aluksi näyteltiin
eräs sangen typerä kuvaelma tuota sokerileivoslaatua, jolla meitäkin on
usein ravittu teatterissamme. Hirmuinen joukko mamseleja baletista,
joista yksi oli olevinaan 'Rauha', toinen 'Sota', kolmas 'Germania'
j.n.e., toinen toistaan kauniimpi ja -- tyhmempi. Sitä vastoin
annettiin 'Don Juan' niin mainion taiteellisesti, etten vielä
Berlinissä enkä muuallakaan ole nähnyt semmoista teatterinäytäntöä.
Ensimäisen näytöksen finaalissa, kun Don Juan tervehtii vieraitaan,
laulaja Betz improvisoi tervehdyksen rauhalle. Kaikki laulajat yhtyivät
riemuiten lauluun, ja yleisössä nousi ihastus kukkuroilleen. Varmaan
kokonaisen neljänneksen tuntia kaikui sali hurraa- ja ilohuutoja."

Mainittuaan muutamia piirteitä ajan tilapäisistä laulunsekaisista
ilveilyistä (Gesangspossen) Bergbom päättää kirjeensä kertomalla
havainnon itse kansan ajatustavasta:

"Niinä päivinä, jotka kuluivat maanantaista perjantaihin, oli minulla
tilaisuutta ihmetellä tuota rautaista tarkkuutta, joka elähyttää
preussilaista sotakoneistoa. Rauha oli jo milt'ei päätetty asia, mutta
ei vähintäkään jälkeä siitä huomattu sotalaitoksissa. Uusia rekryyttejä
tuli joka päivä maalta, niitä harjoitettiin semmoisella ahkeruudella ja
he itse ryhtyivät toimeensa semmoisella innolla kuin olisi heidän ollut
seuraavana päivänä lähdettävä tappeluun. Leikilläni kysyin eräältä
rekryytiltä, mihin tuo ahkeruus enää oli tarpeellinen, nyt kun rauha
oli melkein varma. Hän vastasi: 'siihen ei voi luottaa, kyllä Napoleon
sittenkin voi karata päällemme.' Kansalle näet vieläkin Napoleon on se
oikea vihollinen. -- 'Mutta istuuhan Napoleon', muistutin, 'vankinanne,
hän ei voi mitään tehdä.' Jos tuo rekryytti olisi ollut saksalainen
sanomalehdenkirjoittaja, olisi hän paatoksenomaisesti lausunut;
Napoleoneja ovat ranskalaiset kaikki; mutta hän oli vain pommerilainen
talonpoika ja sentähden hän ei vastannut mitään."

Huolimatta hänen ympärillään kuohuvasta valtiollisesta elämästä,
Bergbom oli kaikin voimin käynyt työhönsä käsiksi. Siitä hän kirjoittaa
sisarelleen (20/3):

"Olen ollut suunnattoman ahkera näinä kolmena viimeisenä viikkona.
Kirjastossa harjoittamieni tutkimusten rinnalla olen löytänyt
lukemislähteen, josta olen juonut melkein kuumeentapaisella janolla.
Tiedät kuinka ylimalkaan on vaikea saada käsiinsä uusinta
kirjallisuutta. Kirjoja, jotka ovat 50 vuoden vanhoja, tapaa helposti,
10-vuotiset ovat jo vaikeita saada, mutta semmoisia, jotka ovat
ilmestyneet viimeisinä vuosina, voi tuskin oppia tuntemaan muuten kuin
sanomien arvosteluista, sillä ostaa vaikkapa vain kahdeskymmenes osa
tulisi liian kalliiksi. Nyt olen tavannut kirjakaupan, joka niin
vähästä kuin 20 Sgr kuukaudessa tarjoo lainattavaksi uusinta
kirjallisuutta kaikilla aloilla. En ymmärrä kuinka se kannattaa, sillä
usein olen saanut avaamattomiakin kappaleita. Sitä paitse saa sieltä ei
ainoastaan saksalaista vaan ulkomaalaistakin kirjallisuutta.
Luonnollisesti olen tavannut paljon kirjoja, jotka olen oikein
ahmimalla lukenut, jotka ovat mieltäkiinnittäviä, mutta joita kirjastot
eivät hanki, joko sentähden että ne ovat toisen luokan kirjailijoilta
taikka käsittelevät toisarvoisia aineita. Varsinkin kulttuurihistorian
alalla olen löytänyt äärettömän paljo mieltäkiinnittävää, memoaareja,
kirjeitä y.m. -- Sinä tiedät kuinka tämä historianhaara --
kulttuuri- ja tapojenhistoria, varsinkin semmoisena kuin se kuvastuu
kirjallisuudessa -- aina on viehättänyt minua, siihen nähden minulla
nyt on ollut tilaisuutta äärettömästi laajentaa tietojani. Olen näinä
viimeisinä viikkoina lukenut semmoisella janolla, joka muistuttaa minua
kiihkoisimmasta romaaninlukemisajastani."

Samassa kirjeessä Bergbom valittaa, että hän oli ollut estettynä
menemästä suomalaisen taiteilijan, neiti Alie Lindbergin konserttiin,
josta hän ennen mainitsemaamme kirjeeseen U. S:lle oli pannut muutamia
otteita sanomalehtien arvosteluista.

"Hän on heitättänyt tavatonta huomiota soitannollisissa piireissä. --
Seuraava tapaus todistaa, kuinka suosittu hän on. Paronitar Schleinitz,
eräs johtava grande dame täkäläisessä musiikkimaailmassa toimeenpani
toissa päivänä patrioottisen konsertin sosieteetin crême de la crêmeä
varten. Esiintyjät olivat Berlinin etevimmät taiteilijat -- Lucca,
Brandt, Betz ja Tausig. Sattumalta Tausig tuli sairaaksi ja silloin
käännyttiin Alien puoleen, joka muka oli arvokkain täyttämään hänen
sijansa. Berlinissä, instrumenttisoitannon toisessa pääkaupungissa
(Leipzig on kai toinen), tämä jotakin merkitsee, sillä Tausig on
arvattavasti nykyään Rubinsteinin jälkeen Euroopan suurin soittava
pianisti. Syystä kun konsertti oli puoleksi yksityistä laatua, ei siitä
ole ollut arvosteluja sanomissa."

Edelleen Bergbom kertoo, kuinka Berlin oli muuttanut ulkonäkönsä,
kuinka ennen kangistuneelta näyttänyt elämä oli vilkastunut, sen
jälkeen kun joka päivä uusia joukkoja palasi sodasta, loistavine
univormuineen saaden kaikki "sivilistit" varjoon. Edellisenä
perjantaina olivat keisari ja kruununprinssikin saapuneet lukemattomien
merkkimiesten seurassa.

Mitä Bergbom suomalaisena tunsi nähdessään saksalaisen valtiollisen
elämän mahtavuutta, hän julkilausui erään Emilien kirjeen johdosta,
jossa tämä oli antanut tietoja julkisesta elämästä kotimaassa,
enimmäkseen sangen vähän ilahuttavia. Siinä näet mainittiin, kuinka
suuresti kaivattiin Oskar Blomstedt vainajaa, kuinka parooni Kothenin
ja kouluylihallituksen vaino suomalaisuutta vastaan koulujen alalla
saavutti myötätuntoisuutta ruotsinmielisten taholla y.m.s. Bergbom
kirjoitti (15/4):

"Blomstedtin kuolema on koskenut minuun yhtä paljo hänen itsensä
tähden, sillä rehellisempää, puhtaammin innostunutta luontoa ei ollut
toista, kuin meidän kaikkien tähden, sillä meillä ei ole varaa kadottaa
taistelijoita eikä varsinkaan niin luotettavia kuin hän. Täällä olen
enemmän kuin koskaan tuntenut itseni suomenmieliseksi. Millä kateudella
olenkaan katsellut saksalaisten kohtaloa. Ei Sedanin ja Metzin
voittoja, ei keisarinarvoa taikka ulkonaista yhteyttä ja voimaa, ei
edes sitä rikasta kukoistavaa henkistä ja valtiollista elämää, joka
kaikesta päättäen tulee versomaan tämän vuoden kylvöstä -- vaan tätä
yhteisyyttä innostuksessa, jossa kaikki tuntevat samoin, kaikki
ymmärtävät toisensa, kaikki näkevät yhteisen päämäärän. Ja meillä --
tämä välinpitämättömyys kansallista asiaa kohtaan, tämä itsekkyys
sivistyksen edustajissa, joka muuttaa kaikki aatteet korupuheiksi --
eikö se kerran ole ymmärtävä, että kaikki ulkonainen sivistys kuihtuu,
jollei se ime mehua siitä maasta, josta se on noussut. Saksalaiset
olivat valtiollisen yhteyden tarpeessa -- he ovat saaneet sen, me
tarvitsemme henkistä yhteyttä, milloin on kansallinen puolue meillä,
hengen alalla saavuttava Sedanin ja Metzin voittonsa!" --

Tästä pitkästä kirjeestä teemme toisenkin otteen. Berlinin
ylioppilasnuoriso -- yliopiston, taide-akatemian ja teollisuusakatemian
oppilaat -- olivat päättäneet viettää yhteisen rauhanjuhlan ja samalla
muistojuhlan sodassa kaatuneille tovereilleen. Se oli tavallinen n.s.
"ylioppilaskomerssi", jossa juotiin olutta, laulettiin ja pidettiin
puheita. Bergbom oli samaksi illaksi tilannut piletin "Hugenotteihin"
(Lucca Valentinena, taiteilijattaren ihanin rooli, ja Niemann
Raoulina) ja tuli sentähden myöhään juhlaan, jolloin useimmat puheet
olivat pidetyt, mutta kuitenkin hän sai siellä kuulla "kenties
mieltäkiinnittävimmän puheen, minkä hän elämässään oli kuullut".

"Soreavartinen, solakka mies astui esiin hurraata huudettaissa, kaikki
lähestyivät tunkeillen kuullakseen hänen sanojaan. Vaikka hän ei
näyttänyt juuri vanhalta, oli tukkansa ja partansa harmahtavat. 'Kuka
se on?' minä kysyin. -- 'Kenraali Willich', vastattiin. -- 'Mainio
amerikkalainen sotapäällikkö?' -- 'Sama mies.' -- 'Vai niin -- onko hän
saksalainen, sitä en tiennyt.' -- Kuuntelin tietysti uteliaasti. Hän
puhui 'nykyiselle saksalaiselle sukupolvelle'. Esityksensä ei suinkaan
ollut akateemillista, vaan kodikasta, yankeemaista laatua, hänen
saksankielensä oli amerikkalaista, mutta kaikki mitä hän sanoi ilmaisi
omituista henkeä, mahtavaa henkeä. Hän alkoi kuvailemalla elämänsä
historiaa. Hän oli ollut preussilainen tykistön upseeri, mutta oli
tullut vedetyksi sotaoikeuteen 'kansaaviettelevistä vehkeistä' (hän oli
pitänyt Posamaisen puheen kuninkaalle). Hänet tuomittiin tietysti
kuolemaan, ja sanoi lukeneensa Preussin nykyisen kuninkaan kirjoittaman
kirjeen, jossa tämä oli käskenyt toimittaa mestauksen heti, jotta ei
armoa kerittäisi antaa. Tämä ehti kuitenkin tulla. Sitten hän otti osaa
1848 vuoden vallankumoukseen, tuomittiin vielä kaksi kertaa kuolemaan,
mutta hänen onnistui paeta ensin Ranskaan ja sitten Englantiin. Siellä
me kokoonnuimme -- hän kertoi -- eräänä iltana 7 saksalaista, kaikki
maanpakolaisia. Me olimme yhteensä 18 kertaa tuomitut kuolemaan, ja
moni meistä oli vain ihmeen kautta sen välttänyt. Me päätimme lähteä
Amerikkaan. Euroopan jätimme kiehuva viha sydämissä, kirous
huulillamme. Meillä oli syytä muistaa paljon ja muistaa paljon
vihalla, mutta enimmin vihasimme preussilaista sortovaltaa ja sen
välikappaletta, armeijaa. Sitten -- jatkoi Willich -- minä tulin
amerikkalaiseksi ja isossa sodassa siellä osastonkenraaliksi. Ja nyt
olen jättänyt kaiken tämän omilla silmilläni nähdäkseni, mimmoinen se
sukupolvi on, joka on toimittanut viimeis- ja tämän vuoden suurteot.
Jos minä nyt jollekin maailmassa toivon siunausta, niin se on
preussilaiselle monarkiialle; jos nyt jotakin ihmettelen, niin se on
Preussin armeijaa. -- Puhe tietysti vastaanotettiin innostuksella ja
omituisella, suoralla muodollaan se vaikutti syvästi minuunkin."

Vielä muitakin kuvauksia ja piirteitä Berlinin elämästä sisältävät
Bergbomin laajat kirjeet sisarelleen, mutta täytyy niiden väistyä
semmoisen edestä, joka lähemmin kuuluu aineeseemme. Huhtikuulla, siis
jotenkin samaan aikaan kuin edellisen kirjeen, Bergbom laati toisen
rouva Raalle Wienissä.[73] Siinä hän loi laajaperäisen, loistavan
yleiskatsauksen Berlinin teatterioloihin, joka kokonaisuudessaan
ansaitsee sijan tässä teatterihistoriassa:

"Nyt jotakin teatterivaikutelmistani. Jätän sikseen oopperan, josta kai
vähemmin välität. Se on oivallinen ja valitettavasti paljoa etevämpi
kuin puhedraama. Tällä nykyään ei missään suhteessa ole loistoaika.
Ylipäätään valitetaan -- ollaanko oikeassa, sitä en tiedä -- teatterin
alasmenoa. Saksassa ja varsinkin Berlinissä on se mieluinen virsi. --
Kumminkin on minulla ollut hyvin nautintorikkaita iltoja, erittäinkin
kun Schilleriä on näytelty. Hänet esitetään näet tunnollisesti ja
lämmöllä, joka ehdottomasti vaikuttaa katsojaan. Ylimalkaan on
ohjelmisto hyvä, klassillisia kappaleita annetaan ainakin 2 kertaa
viikossa; ja pelkkää rojua vältetään. Mutta ohjelmistolta puuttuu
eloisuutta. Paljous uusia kappaleita suljetaan siitä pois, aloitehalua
puuttuu, otetaan mikä ennen on onnistunut Dresdenissä, Wienissä,
Münchenissä, mutta mitä pikkumaisimmista arveluista ollaan
näyttelemättä sisäänlähetettyjä uusia kappaleita. Se kirous seuraa
hoviteatteria, joka ei ole kansallisteatteri. Näytellään hoville eikä
yleisölle, ohjelmistoa määrätessä ajatellaan hovia, näyttelijättäriä
ottaessa pidetään silmällä siroja kamariherroja ja kreivejä j.n.e.
Asian ulkonaiseen, niin sanoakseni, virkavaltaiseen puoleen tämä
hovihallinto tosin tuottaa suurta tarkkuutta ja koneellista
täsmällisyyttä, mutta taiteellinen, vapaasti luova henki tukehtuu
sääntöperäisyyden alle."

"Myöskin näytteleminen on tästä hovihengestä riippuvainen. Sentapaista
giganttimaista traagillista voimaa, joka vetää mukaansa kylmimmänkin,
ei ole olemassa, mutta runsaasti taiteellista järkevyyttä, aistia ja
sivistystä. Luonnolliseen puheluääneen ei osata päästä, se on
teennäistä ja teeskenneltyä. Hyväsävyinen, porvarillinen huvinäytelmä
käy sitä vastoin oivallisesti. Uutta aavistamatonta en ole kokenut. Sen
sijaan olen oppinut paljon yksityiskohtiin nähden ja ennen kaikkea,
kuinka klassillisia kappaleita on esitettävä."

"Schilleriltä olen nähnyt: 'Wilhelm Tell', unohtumaton ilta; vaikk'ei
ainoatakaan roolia näytelty täydellisesti, esitettiin kuitenkin
kappaleen henki erinomaisesti; 'Don Carlos', vähän epätasaisesti, mutta
ainakin osittain loistavasti, samoin 'Maria Stuart'. Sitä vastoin oli
yhteisnäyttö 'Kabale und Liebe'ssä' semmoinen, ettei ankarimmallakaan
kritiikillä olisi ollut valittamisen aihetta. Se oli jotain toista kuin
kappaletta näyteltäessä meillä. Lessingin 'Emilia Galotti' sitä vastoin
ei onnistunut, ei kukaan näytellyt huonosti, mutta sävy oli kokonaan
pilattu. Osaksi oli samoin Shakespearen 'Kuningas Learissa', jota ei
esitetty kyllin giganttimaisesti, daimoonillisesti, satumaisen
suuresti, mutta siinä, niinkuin 'Hamletissakin', näyteltiin yksityisiä
rooleja todella taiteellisella lennolla. 'Kesäyön unelmassa' oli
päinvastoin jokainen yksityinen keskinkertainen, mutta kokonaisuuden
ylitse lepäsi tuo omituinen shakespeareläinen lumous. Gutzkowin
'Werner' annettiin hervottomasti, saarnattiin sen sijaan että olisi
puheltu. Lauben 'Gottsched und Gellert', Putlitzin 'Testament des
grossen Kurfürst's' annettiin nuhteettomasti, sekä Mosenthalin
'Isabella Orsini' että Krusen 'Gräfin' akateemisen tarkasti.
Brachvogelin 'Narciss' oli suurinta ja surkeinta mitä olen Berlinissä
nähnyt; Dessoirin osalle tulee edellinen, kaikkien muiden jälkimäinen.
Kolme juhlailtaa oli Lessingin 'Minna von Barnhelm', Spielhagenin 'Hans
und Grete' ja Freytagin 'Die Journalisten'. Ne näyteltiin suurella
humoristisella reippaudella ja gemyytilliset laatukuvat sotilaselämästä
ensimäisessä, maalaiselämästä toisessa ja kirjailijaelämästä
kolmannessa kappaleessa olivat kuin virkistävä kylpy mielelle. Sitä
paitse olen nähnyt muutamia vähäpätöisyyksiä ja pari ranskalaista
kappaletta, joissa ei kuitenkaan ole pystytty olemaan edes vähänkään
ranskalaisia. Pieni Holmin tekemä 1-näytöksinen draama 'Camoens'
annettiin loistavasti."

"Nyt henkilökuntaan. Kun aloitan naisista, tapahtuu se vain
kohteliaisuudesta, sillä ne muodostavat ehdottomasti Berlinin teatterin
heikon puolen. Sietämätön suosintajärjestelmä on vaikuttanut, että ei
ajoissa ole haettu raittiita voimia, sentähden ovat muutamat
taiteilijat jo nähneet parhaimman aikansa, toiset ovat vasta alulla,
harvat ovat taiteellisuutensa kukoistuksessa. Sitä paitse on olemassa
aukkoja, joita ei tulisi kärsiä keisarikaupungin teatterissa.
Tunteellisia, traagillisia rakastajattaria (Louiseja, Cordelioita,
Emilia Galotteja j.n.e.) varten ei oikeastaan ole ainoatakaan
edustajaa, ja vielä enemmän kaivataan semmoista siroja maailman- ja
salonkinaisia varten. Edellisten edustajilla ei ole sentimentaalista
tragiikkaa, jälkimäisillä ei ole siroutta -- siis juuri sitä mitä
tarvitaan."

"Primadonna on rouva (Luise) Erhartt (tavallisessa elämässä kreivinna
von der Goltz). Hän on suurikasvuinen, täyteläs, vaaleaverinen nainen,
kasvonpiirteet jotenkin tavalliset, mutta ei rumat. Hän lausuu
nuhteettomasti, ei puutu paatosta, eikä kykyä luonnekuvaukseen -- niin,
varmaankin teen väärin kun kiittelen häntä niin kylmästi, mutta
koko hänen olentoaan ja näyttelemistään leimaa tuo kultainen
keskinkertaisuus, jota en ihaile elämässä enemmän kuin taiteessakaan.
Huolimatta siitä että kritiikki erikoisesti ihaili häntä Ebolina, hän
ei osannut luoda siitä yhtä ihmistä, vaan antoi luonteen eri puolet
esiintyä toisen toisensa jälkeen ilman että ne sisällisesti sulautuivat
yhteen. Hän oli milloin haaveileva, milloin aistillinen, milloin
keimaileva, milloin sankarimainen, mutta ei koskaan kaikkia yhdellä
kertaa. Sen silmänräpäyksen, jolloin hän huomaa erehtyneensä Carlokseen
nähden, hän näytti sydäntä kouristavasti. Hänen Lady Milfordinsa oli
kaavamainen, mutta sitä vastoin oli Orsinansa 'Emilia Galottissa'
tuote, joka todella ankaraltakin kannalta katsoen oli oivallinen.
Totta kyllä muuttui Orsinan italialainen hehku saksalaiseksi
tunteellisuudeksi, mutta se oli lämmintä ja todenperäistä ilmaisultaan.
Hänen Ofeliansa oli akateemisesti tarkkaa tekoa, niinikään Maria
Stuart. Hänen käsityksensä tästä roolista ei ollut alkuperäinen eikä
voimakas, mutta sittenkin häntä katseli voimatta kertaakaan syystä
valittaa. Komediaan Erhartt ei kelpaa. Hänen puhelutapansa ei ole siksi
tarpeellisen kevyt ja luonnollinen."

"Berlinin teatterin eurooppalaisin nimi on kai Jachmann-Wagner. Muinoin
Johanna Wagnerina Euroopan suurimpia laulajattaria, hän on 8 vuotta
sitten muuttanut puhedraaman alalle, ja sillä hänellä on, jollei
eurooppalainen, niin kumminkin etevä sija. (Porvarillisessa elämässä hän
on salaneuvoksenrouva Jachmann.) Hän on suurenmoinen, oikea
jättiläinen karkeine, suurine piirteineen ja plastillisine muotoineen.
Mahdotonta olisi löytää sopivampaa Germaniakuvan mallia. Koko hänen
taiteellisuutensa tavoittaa suurisuuntaista, klassillisen ankaraa.
Ylenkatsoen pyytää liikuttaa yksityispiirteillä hän pitää aina
kokonaisvaikutusta silmällä. Hän on todella taiteilijatar Jumalan, eikä
yleisön armosta. Mutta -- -- niin, on olemassa mutta, joka näyttää
vähäpätöiseltä, vaikka se kuitenkin on tärkeä. Hän tulee oopperasta, on
elänyt siellä parhaimman aikansa, ja sen muistelmat estävät häntä
olemasta yhtä suuri puhe- kuin hän on ollut lauludraamassa. Hän on
luonnenäyttelijätär. Siihen vaaditaan psykoloogista rikkautta -- ja
sitä hänellä ei ole, sillä sitä ei tarvita oopperassa, jossa vaan
annetaan mitä on yleistä ei yksilöllistä luonteessa. Mitä enemmän
psykoloogista yksityispiirteiden kuvaamista joku rooli kysyy, sitä
heikompi Jachmann-Wagner on (hänen Pompadourinsa oli esim. kokonaan
epäonnistunut), mitä suuremmin rajapiirtein se on piirusteltu, sitä
kodikkaammalta hänestä siinä tuntuu. Hänen Elisabethinsa 'Maria
Stuartissa' oli todella suurenmoinen. Valitettavasti en ole koskaan
saanut nähdä häntä antiikkisissa rooleissa, jotka ovat hänen
erikoisalansa. Antigonena esim. hän kuuluu kilpailevan Ristorin kanssa.
Antiikkisessa draamassa katoaakin yksilöllisesti luonteenomainen
yleistyypillisen edestä."

"Madame (Minona) Frieb-Blumauer on taiteilija, johon olen kerrassaan
ihastunut. Hän näyttelee vanhoja koomillisia rooleja. Jotain
humoristisempaa kuin hänen hullunkuriset laatukuvansa on mahdoton
ajatella. On kuin lukisi Dickensiä taikka katselisi jotain Teniersin
taulua. Kun hän vain tulee sisään, olkoon rooli iso tai pieni,
kiitollinen tai epäkiitollinen, hän levittää päivänpaistetta ja
hupaisuutta ympärilleen. Rouva Deland, jota eräs kotteria meillä ihaili
non plus ultrana semmoisissa osissa, on Frieb-Blumaueriin verrattuna
kuin vahakuva elävien kasvojen rinnalla. Täytyy nähdä hänet
oivaltaakseen, kuinka erinomaisen lystillinen ja rakastettava hän on
samalla kertaa. Häneen nähden on vaikea sanoa mikä rooli on paras,
sillä ne ovat kaikki yhtä oivallisia. Häviämättömimmin hän on painunut
muistiini hyväntahtoisena, uteliaana, vanhana maalaispiikana, sukat
sylkyssä, puukengät jalassa, Spielhagenin 'Hans ja Grete'ssä'. Oletko
nähnyt kappaleen? Eikö se sinusta ole herttainen?"

"Neiti Marie Kesslerillä on jotain myötätuntoista esityksessään, jonka
tähden mielellään näkee häntä, siinä on jotain sydämellisen hyvää ja
tunnollista, joka vetää puoleensa. Mutta tosidraamallinen kyky hän ei
ole eikä hänessä ole rahtuakaan neroa. Jos hänen on oltava innostunut,
antaa hän tyhjintä, hiekkamaisinta proosaa (niin esim. Doris
Quinault'ina). Sitä vastoin hän todella ansaitsee näkemistä rooleissa,
joissa luonnonlaatu on pääasia, joissa hieno naisellinen aisti on
tärkeämpi kuin loistava näytteleminen. Hänen Elisabethinsa 'Don
Carloksessa' esim. oli mielestäni erittäin sympaattinen. Myöskin
saksalaisessa porvarillisessa komediassa (Benedix etc.) tapaa hän
onnellisesti sen vilpittömän, yksinkertaisen sävyn, joka sopii sen
hieman proosamaisille sankarittarille."

"Neiti Buska on viehättävä naivisissa, mielistelevissä rooleissa. Hän
jäljittelee Raabea, saavuttamatta häntä, mutta hän on kylläksi
veitikkamainen ja sievä ihastuttaakseen permantoa. Hän on ihannoittu
Grabow, tietysti Berlinin mittapuun mukaan verrattuna helsinkiläiseen.
Eräässä Benedixin komediassa, 'Aschenbrödel', hän oli todella suloinen.
Tragediassa hänen ei ole näytteleminen. Hänen Cordeliassaan ei ollut
hituakaan shakespeareläistä runoutta, ja hänen Emilia Galottinsa
muistutti Grabowin Maritanaa."

"Neiti Kühle on nuori lupaava kyky, jonka tulevaisuudesta on vaikea
sanoa mitään varmaa. Hän on nuori ja kaunis -- jotain kuulumatonta
Berlinin näyttämöllä."

"Toisen luokan naisnäyttelijät jätän sikseen. Tärkeämpi
kuin naishenkilökunta on miehinen. Etupäässä seisoo kaksi
eurooppalaismaineista nimeä, (Theodor) Döring ja (Ludvig) Dessoir,
suurimpia vastakohtia muutamissa seikoissa, mutta yhtäläisiä toisissa,
kummallakin on loistavin puoli taiteilijauraa takanaan. Dessoir on
hyvin kivuloinen, hän on liiaksi vaivannut itseään vierailumatkoilla,
hänen aivonsa eivät kärsi raskasta työtä, hän sekaantuu silloin
helposti ja lankeaa tylsyyteen, joka lähenee mielipuolisuutta. Sillä
ajalla kun olen ollut Berlinissä, hän on näytellyt ainoastaan 7 kertaa
(2 kertaa Narciss Rameauna, 2 Ludvig XI 'Gringoiressa' ja 3
Cambensina). Luonnollisesti olen nähnyt hänet kaikissa näissä
rooleissa, etupäässä Narcissina, jonka hän on luonut ja jossa häntä
tähän saakka pidetään voittamattomana ja saavuttamattomana. Hänen
kykynsä tehdä havainnolliseksi sieluntiloja onkin todella ihmeteltävä.
Jonkunlaisella katkeran vahingoniloisella, taipumattomalla
johdonmukaisuudella hän nyhtää luonteen hajalle, paljastaa sen
sydänjuuriin asti ja asettaa sen havainnollisessa alastomuudessa
yleisön eteen. Hän on hyvässä ja huonossa merkityksessä realisti. Hän
on todellinen sydämenjuuriin saakka, mutta kaipaa sitä sovittavaa
huumoria, joka leikkien kultaa katkeran todellisuuden. Hänen
näyttelemisessään on pelottava vakavuus. Tyyliä hänellä ei ole, vaan
ainoastaan maneeria ja siinä hän muistuttaa Dahlqvistia. Tämä voittaa
kuitenkin Dessoirin ulkonaisessa voimassa samoin kuin Dessoir on
suurempi sisällisessä psykoloogisessa analyysissä. Kuinka todella suuri
hän oli Narcissina voin ymmärtää siitä, että minä vasta silloin
huomasin kuinka kurja kappale itse asiassa on. Olin aina pitänyt sitä
hyvin mieltäkiinnittävänä, mntta nähdessäni kuinka Dessoir niin
sanoakseni kauheasti elähytti sen kyynillisen sentimentaalisuuden,
jolla Brachvogel on varustanut sankarinsa, havaitsin myöskin kuinka
äärettömästi näyttelijä siinä kohosi tekijän jokapäiväisyyttä
korkeammalle. Dessoir on taituri sanan korkeimmassa, mutta osaksi
myöskin sen alemmassa merkityksessä. Tämä näyttäytyy esim. siinä, että
hän näyttelee itsekseen, välittämättä yhteisnäytöstä. Vahinko että hän
ei enää jaksa näytellä Kuningas Learia eikä Macbethia, Molemmat on
ilmoitettu hänen näyteltävinään, mutta valitettavasti on ollut pakko
peruuttaa näytännöt."

"Döring on samoin kuin Dessoir luonnenäyttelijä, mutta toista lajia.
Kun Dessoirissa ihmettelee rohkeaa, herättävää analyysia, Döring
asettaa ensi hetkessä luonteen eheänä ja valmiina katsojan eteen; jos
hän ei kohta tapaa oikeaa sävyä, niin jää se tapaamatta. Luulisi että
kuka tahansa voi näytellä niinkuin Döring, niin luonnollisesti ja
raittiisti hän käy rooleihinsa käsiksi; siinä kohden hän suuresti
voittaa Pierre Delandin, jota hän muutoin joissakin määrin muistuttaa.
Mutta kaikella luonnollisuudellaan Döring on kaukana antamasta
semmoisia muotokuvia, jotka näyttävät näköisiltä sentähden että niistä
puuttuu terävämpiä luonteenomaisia piirteitä, päinvastoin on hänen
huumorinsa rohkea, melkein shakespearemäinen. Paha kyllä en ole saanut
nähdä häntä hänen suurissa traagillisissa luonnerooleissaan (Shylock ja
Mefistofeles), mutta mainiompaa Poloniusta, Justia ('Minna von
Barnhelm'), Piepenbrinkiä ('Journalistit'), Angeloa ('Emilia Galotti')
en voi ajatella. Olisi liian laajaperäistä läpikäydä kaikki hänen
roolinsa, sillä hän näyttelee usein."

"(Brichard) Kahle on aivan nuori näyttelijä, mutta on jo hankkinut
itselleen kunnioitetun nimen. Hän on noin 25 vuotta ja näyttelee jo
Kuningas Learia y.m.s. rooleja. Hän ei ole ainoastaan koulunkäynyt vaan
oppinutkin, hän oli toivorikkaimpia filoloogeja yliopistossa ja
esiintyi silloin niin loistavasti yhdessä niistä kreikkalaisista
näytännöistä, joita ylioppilaat tavasta toimittavat, että häntä
yksimielisesti kehoitettiin rupeamaan näyttelijäksi. Hän on kehittynyt
Lauben johdolla. Kahle on ennen kaikkea mietiskelevä taiteilija, joka
vivahdus luonteessa on yhteydessä peruskäsityksen kanssa, ei mitään ole
jätetty riippuvaksi sattumuksesta taikka bravuurista. Niinä hetkinä kun
hän ihastuttaa, hengen voima riemuitsee, sillä luonto on kohdellut
häntä äitipuolen tapaan, hän on pieni, vähäpätöinen, ruma, hänen
äänensä ei ole miellyttävä eikä mahtava, mutta hän on tosiaan semmoista
puuta, josta veistetään luonnenäyttelijöitä. Hänen Learinsa näytti
hänen kykynsä voimalliset ja heikot puolet kirkkaimmassa valossa. Niin
kauan kuin Lear on valtava kuningas. Kahle oli hervoton, mutta
mielipuolisuuden mukana hän kasvoi sekunti sekunnilta ja tuntiessaan
Cordelian hän oli todella ihastuttava. Pienissä rooleissa hän
mielellään antaa liikaa, jonka tähden semmoisilta haamuilta puuttuu
raittiutta, ne ovat liian teennäisiä, varsinkin komediassa. --
(Siegwart) Friedmann on samoin kuin Kahle aivan nuori ja niinikään aika
kyvykäs, mutta Kahlen vastakohta siinä että hän on loistava
pikkurooleissa (esim. hänen Domingonsa 'Don Carloksessa' on
erinomainen, niin myös Gessler), mutta suurissa hän kaipaa sitä
välttämätöntä daimoonillista tahdonvoimaa, joka tekee että traagillinen
olija murtuu eikä taivu. Hänen Edmundinsa 'Kuningas Learissa' oli oikea
käsityksen puolesta, mutta liian kuivakiskoinen. Tämän näytäntökauden
jälkeen hän lähtee pois Berlinistä, koska häntä muka ei oikein
ymmärretä, ja itse asiassa hänellä on paljo epäkiitollisia rooleja."

"Berliniläisteatterin Heldenspieler (sankarinäyttolijä), tuki ja enimmin
käytetty jäsen on (Karl Gustav) Berndal. Jos tahtoo nähdä laitoksen
virheineen ja ansioineen yhden henkilön edustamana, niin on hän
otollisin esimerkki. Luonto on varustanut hänet hyvillä lahjoilla,
mutta oikeata, korkeinta, luovaa neronkipinää hänessä ei ole. Hän ei
ole myöskään nerollisen mietiskelyn kautta etevä näyttelijä; hän
onnistuu syvimmissäkin tehtävissä, mutta ainoastaan sentähden että hän
välttää syvyydet. Hänen käsityksensä on selvä, joskus liian selvä,
vapaa kaikesta teeskennellystä nerokkaisuudesta, mutta vapaa myöskin
niistä hämmästyttävistä salamoista, jotka heittävät kokonaan uuden
valon roolin ylitse. Jos kuvittelet Åhmanin omistavan hyvän, jalon
luonteen (sillä tämä vaikuttaa aina näyttelemiseen, saarnattakoon sitä
vastaan kuinka paljo tahansa), sivistystä, sorean vartalon, soinnukkaan
äänen, ihanteellisuutta, niin voit jotenkin ajatella mitä Berndal on.
Hän ei ole kielteisesti kunnioitettava taiteilija s.o. että häneltä
vain puuttuisi häiritseviä virheitä (niinkuin Erhartt ja Kessler),
ei, hän on todella luova taiteilija, mutta hänen luomiensa äiti on
aina ollut taiteellinen kohtuullisuus eikä taiteellinen tuli.
Yksinkertaisissa luonteissa, joissa ei tarvita tuota säteilevää,
rikkaampaa nerollisuutta, on Berndal täysin onnistunut. Hänen
Wilhelm Telliänsä en ole unohtava enkä myöskään hänen Odoardo
Galottiansa. Mitä jännitetyimmällä mielenkiinnolla minä myöskin
seurasin hänen Hamletiansa ja Filip II, ja sydämestäni yhdyin lukuisiin
kättentaputuksiin, jotka hän niistä niitti, mutta en kuitenkaan voinut
salata itseltäni, että hän oli ollut koskettelematta vaikeimpia kohtia
näiden kahden luonteen esittämisessä. -- Sietämätön on herra (Emil
Hermann) Karlowa, jolla on toinen puoli traagillista rakastaja-alaa.
Hänellä on jonkunlainen kamarineitsyeenkauneus, joka miellyttää yhtä
osaa naisia, ja alkuaan sangen voimakas ääni, jonka hän kuitenkin on
turmellut teeskentelyllä. Muuten on hänen käsitystavassaan tekopaatosta
ja jokapäiväisyyttä, jotka ovat sietämättömiä. Komediassa hän esiintyy
jollakin loikomaisella mukavuudella, jota hän pitää siroutena. Nyt olen
alkanut vähän tottua häneen, mutta ensin oikein epäilin mennä
teatteriin, kun näin hänen nimensä ohjelmassa. Saksalaisiin kohdistetun
yleisen moitteen, että ne suosivat huutavaa paatosta, olen huomannut
olevan aiheettoman. Karlowaan nähden on se kuitenkin aivan paikallaan.
Hänen Posansa muistutti todella Pousettea, ainakaan ei roolin käsitys
ollut vähääkään henkevämpi."

"Herra (Theodor) Liedtke näyttelee siroja rakastajia komediassa taikka
saksalaisen teatterikielen mukaan bonvivants-rooleja. Hän on sangen
kunnioitettava kyky, puhelee oivallisesti (harvinainen taito täällä),
hänellä on paljo huumoria ja hän suoriutuu aika hyvin tragedioistakin.
Valitettavasti harvoin näkee ikävämpää lakeijanaamaa kuin hänellä on,
mikä tietysti häiritsee, kun hän näyttelee mustassa frakissa eikä voi
parantaa ulkonäköänsä historiallisella naamarilla. Hänen kunniakseen on
sanottava, että hän näytellessään on kokonaan vapaa tuosta veltosta
dandyismista, jonka avulla teatterisankarit frakissa tavallisesti
luulevat herättävänsä mielenkiintoa. -- Mutta parhaimman olen jättänyt
viimeiseksi, suosikkini teatterissa, Robertin. Hänet pitäisi sinun
nähdä, häntä kohtaan pitäisi sinun näytellä. Kas, siinä on eloa,
hehkua, intohimoa, runoutta, ihanteellisuutta! Hänen rinnallaan on
Fritiof [Raa] retoorisen kylmä ja kuiva. Tulee nähdä Robertin
näyttelevän Schilleriä, toisin sanoen runoutta, joka on sukua hänen
oman luontonsa kanssa. En tiedä kuinka määrittelisin hänen luonteensa
-- hän on nuoruus, haaveellisuus, usko ihanteelliseen. Hän on Don
Carlos, jolle rakkaus ja vapaus ovat yhtä, Mortimer, jolle kauneus ja
uskonto ovat yhtä, Ferdinand, jolle totuus ja rakkaus ovat yhtä. Tiedän
olevani kokonaan epäkriitillinen Robertia kohtaan, mutta olen
onnellinen että voin niin olla. Tiedän että hänen tekniikkansa ei ole
niin kehittynyt kuin yleiseen berliniläisnäyttelijäin, mutta mitä
merkitsee tekniikka neron rinnalla. Kun hän ei saa tehtävää, joka
kiinnittää hänen mieltään, on hän hervoton. Mutta -- vielä kerran,
näkisit hänet kun hän näyttelee Schilleriä!"

"Toisen luokan näyttelijöissä on useita, jotka ansaitsevat huomiota
(esim. Wiinler vanhoissa, rehellisissä ukkorooleissa, Holler (?) toisen
arvoisissa rakastajarooleissa, Krause luonneosissa, Hiltl koomillisissa
j.n.e.), mutta kävisi liian laajaksi tehdä selkoa kaikista."

"Ensi luokan koomillista näyttelijää ei ole. Hyvin tuntuva puute.
Nykyään täällä vierailee herra (Heinrich) Oberländer täyttääkseen tätä
alaa. En ole vielä nähnyt häntä, mutta huomenna olen hänet näkevä
Hackländerin 'Geheime Agent'ssa'."

"Kaksi taiteilijaa on sairastanut tällä ajalla: neiti Augsberger
(Jeanne d'Arc, Donna Diana etc.) ja hra Dahn. Jälkimäinen näyttelee
jotenkin samoja rooleja kuin Karlowa. Vaikka siis en ole nähnyt heitä,
en luule että he muuttaisivat kokonaiskäsitystäni Berlinin
näyttämöstä." --

Tässä yleiskatsauksessa osoittautuu mestaruudeksi kehittyneenä se kyky
arvostella näyttämötaiteilijoita, käsittää ja määritellä heidän kunkin
erikoisluonteensa, josta ensimäinen näyte on tunnettu v:lta 1864 (kts.
ylemp. s. 94). Emme muista koskaan kirjallisuudessa kohdanneemme
samanlaatuista esitystä, jossa luonnekuvaus olisi suoritettu
suuremmalla tositaiteen rakkaudella ja rikkaammalla värittelyllä.
Bergbom ei ole noudattanut mitään opittua akateemista metoodia eikä
ylipäätään kuivia teoriioja, vaan hän on menetellyt niinkuin hänen
alkuperäinen syvä tunteensa ja nerollinen taiteenymmärryksensä ovat
vaatineet. Toisin sanoen noissa lyhyissä täsmällisissä piirteissä,
joilla hän luo taiteilijakuvan havainnolliseksi, ei esiinny oppineen
esteetikon taituruus sovelluttaa tietojaan tosielämän ilmiöihin, vaan
synnynnäisen draamallisen runoilijan psykoloogisen tarkka silmä.
Runoilijaluonto ilmaantuu muutoin siinäkin, että Bergbom on ainoastaan
ystäviensä hyödyksi ja nautinnoksi tuhlannut näitä luonnekuvauksiaan.
-- Erityistä huomiotamme ansaitsee, että milloin siellä milloin täällä
joku välilause ilmaisee, että Bergbom nauttiessaan ja yhä syvemmin
oppiessaan tuntemaan näyttämötaidetta aina piti mielessään suomalaista
teatteria. Edellisissäkin otteissamme on se jo tullut näkyviin ja
pitkän kirjeen lopussa rouva Raalle kohtaamme seuraavan muistutuksen:
"Pane merkille pikkunäytelmiä, jotka sinusta sopisivat suomalaiselle
teatterille, varsinkin jos niissä on joku loistorooli sinulle. Vahinko
että [Anzengruberin] 'Der Pfarrer von Kirchfeld' ei ollenkaan sovellu
oloihimme."

Huhtikuun 24 p. Bergbom kirjoitti laajanlaisen kirjeen Uudelle
Suomettarelle, jossa hän tekee selkoa Saksan valtiollisista puolueista,
semmoisina kuin ne esiintyivät ensimäisillä valtiopäivillä sodan
jälkeen. Hän aikoi myöskin luoda kuvauksen etevimmistä kansakunnan
edustajista, mutta se jäi tekemättä samoin kuin keskeneräiseksi jäi
eräs laajempi kirjoitussarja Saksan kirjallisuudesta 1848-70, jonka hän
oli aloittanut Kirjallista Kuukauslehteä varten.[74] Syy miksi
kirjalliset tulokset tästä ulkomaanmatkasta supistuivat niin vähään, on
alempana selitettävä. Nyt on kerrottava eräästä kiertomatkasta, jolle
Bergbom lähti toukokuulla ja joka ei ainoastaan tuottanut hänelle
erinomaista huvia vaan samalla melkoisesti laajensi hänen käsitystään
eurooppalaisesta taide- ja kulttuurielämästä. Aihetta matkaan antoi
lähinnä hänen sisarensa ja Oskar af Heurlinin tulo Berliniin.
Vietettyään häänsä 10 p. toukokuuta nuori pari oli kohta lähtenyt
häämatkalleen, ja siihen Kaarlokin sitten liittyi.

Kiertomatkastaan Bergbom palattuaan Berliniin laati Emilielle (25/6)
38 sivua käsittävän kirjeen, jossa hän on esittänyt "matkakertomuksen
peruspiirteet". Siitä otamme ne kohdat, jotka ovat kuvaavimmat
kirjoittajaan itseensä nähden:

"Toukokuun 16 p. Heurlinin ystävällinen katse herätti minut. Olin
tietysti edellisinä päivinä, oli aika mikä tahansa, juossut asemalla
enkä odottanut heidän tulevan aamulla. Iloni oli sanomaton. Tunnet
luontoni. Kiviin ja kantoihin, katuihin ja taloihin -- lyhyesti siihen
mitä sanotaan luonnoksi en koskaan ole ollut kiintynyt. Minulle isänmaa
on ihmiset ja etenkin ihmiset, joita rakastan. Koti-ikäväni -- jota
usein olen kovasti tuntenut -- ei koskaan ole tarkoittanut muuta kuin
ihmisiä, ei hetkeäkään muuta kuin ihmisiä, se oli sentähden rauhoitettu
kun sain nähdä ainakin joitakuita niistä, joista pidän. Minulle oli
siis tämä viikko Berlinissä todella onnellinen, ja se olisi ollut sitä
enemmänkin, jos Augusta ja Heurlin olisivat paremmin olleet
voimissaan." -- --

"25 p. tulimme Leipzigiin -- vanha kunnioitettava, viehättävä kaupunki.
Museo sisältää oikeita aarteita, vaikka se on pieni. Varsinkin eräs
Delarochen taulu, Napoleon Fontainebleaussa, on kauniimpaa mitä olen
nähnyt. Suuren sielun traagillista epätoivoa, kun se murtuu, en ole
koskaan nähnyt niin sydäntä kouristavasti esitettynä kuin siinä -- en
runossa, en kankaalla. Jos olisin maalaaja, matkustaisin varmaan
Leipzigiin ainoastaan tämän taulun tähden. Teatterissa näimme
Shakespearen 'Romeo ja Julian' (ihastuttava vasta-alkaja Juliana,
Frankenfelt, mutta ei mikään löntäre) ja Mozartin 'Tituksen'. Olen
mielissäni että olen nähnyt jälkimäisen, joka niin harvoin esitetään,
mutta muuten se oli niin epämozartilaisesti ikävä kuin mahdollista --
vanhaan italialaiseen, Rossinintakaiseen kaavaan. Thomaskirkossa
kuulimme ihania Bachin ja Hauptmannin hengellisiä sävelteoksia, jotka
eräs diletanttikööri suoritti niin mestarillisesti, että harvat
taiteilijat ovat tuottaneet minulle niin puhdasta nautintoa. Tunsi että
se nojasi satavuotisiin taiteellisiin traditsioneihin. Samassa kirkossa
kuulin tri Arendin saarnaavan, jota sanotaan Saksan kenties
parhaimmaksi nykyaikaiseksi hengelliseksi puhujaksi. Lämmin,
rauhallinen, ystävällinen helluntaiesitelmä, mutta taivaan avarasti
erillään siitä mitä meillä sanotaan saarnaksi. Noin toisen puolen aikaa
hän puhui sodasta ja tapauksista Parisissa [kommunikapinasta]. Ei
mitenkään loukkaavasti taikka katkerasti. Oikeastaan hän ei saarnannut,
vaan esitteli ja selvitteli asioita. Hänen liikuntojaan olisi meillä
pidetty sopimattomina ja teatterimaisina, täällä ne tuntuivat
luonnollisilta. Kirkossa herätti huomiotani, että siellä oli enemmän
miehiä kuin naisia (aivan toisin kuin meillä) ja että varsinainen
'matamiyleisö' oli harvalukuisempi kuin meillä."

"Sunnuntaina 28 p., iltapäivällä tulimme Dresdeniin. -- Jotta emme
kadottaisi aikaa, menimme kohta katsomaan katolista kirkkoa --
loistava, mutta prameileva. Ehtoolla näimme Wagnerin 'Meistersinger'.
Vaikk'ei se vedä vertoja Tannhäuserille taikka Lohengrinille, on siinä
ihania, äärettömän viehättäviä kohtia, täynnä raikkainta runollisuutta.
Mutta kun sitten tulimme kotia, pelkäsin menehtyvämme väsymyksestä --
yksi saarna, kolmen tunnin matka, kahden tunnin kävely, yksi katolinen
jumalanpalvelus ja neljä tuntia Wagnerin musiikkia samana päivänä --
myönnät kai, että se on enemmän kuin ihmishermot kestää. Vielä
seuraavana päivänä olimme niin väsyneet, ettemme jaksaneet käydä
muualla kuin Brühlin terrassilla, joka ei kumminkaan saavuttanut
tunnustustamme. Se muistutti niin onnettomasti Kaivopuistosta. Dresden
on pikkukaupunki, huolimatta tuhansista vieraista, jotka siellä käyvät.
Seuraavat päivät kuluivat etupäässä museossa, joka voitti kaikki
odotukseni. -- Puhumatta Sixtiniläisestä madonnasta taikka Correggion
'Yöstä', saa monesta muustakin mestarista vasta täällä aavistusta,
miksi ne ovat niin mainiot. Rubensin esim. käsitin vasta täällä (en
ollut vielä nähnyt hänen loistavia luomiaan Münchenissä ja Wienissä).
Nyt olen oikein ihastunut Rubensiin, joka ennen oli minulle melkein
vastenmielinen. Mielenkiintoni ja aistini kuvaamataiteisiin nähden ovat
ylipäätään matkallani suuresti kehittyneet, enkä suinkaan pidä sitä
vähimpänä tuloksena ulkomailla-olostani. Enimmin on Dresden vaikuttanut
siihen, sillä Berlinissä (ja vielä enemmän Pietarissa) näyttää taide
joltakin ulkonaiselta, päälle liisteroidulta; Dresdenissä tuskin
muistaa, että taulut eivät ole syntyneet Elbekaupungissa taikka
että niillä on ollut joku toinen tarkoitus kuin koristaa
kuninkaallissaksilaista museota. Tuskin oli museo hetkeäkään auki
meidän siellä olematta. Hauskaa oli nähdä kuinka ihastuksemme nousi
keskinäisyyden kautta, Tullus Eneberg[75] sanoi että hänelle avautui
uusi maailma, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin hurmaavaa
hänestä siellä oli. Ainoastaan Jahnsson oli nähtävästi enemmän
mieltynyt runsaihin ja hyvämakuisiin kotletteihin Café français'issa
kuin kaikkiin madonnoihin maailmassa. -- -- Uusi teatteri on vastikään
aloitettu. Semper johtaa rakennustyötä. Nyt näytellään tilapäisessä
ladossa. Näin pari hyvästi esitettyä huvinäytelmää, Gounodin 'Faust' ja
siinä uuden nuoren tähden, neiti Zimmermannin, jolla luultavasti on
oleva loistava tulevaisuus, Auberin 'La part du diable' ja, niinkuin jo
mainitsin, 'Meistersinger'. Augusta ja Heurlin ovat jo yhtä kiihkoisia
Wagneriaaneja kuin minä."

"Matka Dresdenistä Müncheniin oli miellyttävä, malgré kolmatta luokkaa.
Samassa junassa seurasi näet joukko ranskalaisia vankeja, jotka
palasivat kotimaahansa, ja ne tuottivat meille sanomatonta huvia.
Rakastettava, viehättävä kansakunta se sittenkin on kaikkine
heikkouksineen! Ne olivat tyytyväisiä siihen tapaan, jolla heitä oli
vankeudessa kohdeltu, varsinkin ne, jotka olivat olleet Saksenissa.
'Ah, les saxonnes ont des coeurs extrèmement tendres!'[76] selitti yksi
ja piteli kahta piiansormusta, jotka oli saanut muistoksi. Heidän
käytöksessään, puheessaan oli jotain herttaisen lapsellista -- kaukana
saksalaisesta vakavuudesta ja röyhkeydestä. Olin kerrassaan ihastunut
heidän puheluunsa, joka oli mitä Darvisimmin hullunkurista ja
sydämellisen lapsellista. Mutta en ollenkaan ihmettele, että
saksalaiset ovat heidät voittaneet. Ranskan kansakunta mahtaa olla
fyysillisesti huonontunut, sillä ruumiinrakennukseltaan heikompia kuin
ne sotamiehet, jotka olen nähnyt täällä Saksassa (ja olen niitä nähnyt
jotenkin paljon), en ole muualla tavannut. Pieniä, kutistuneita ja
heikkoja, niin että olen hämmästynyt, ainoastaan poikkeukselta joku
lujempi. Minä itse en suinkaan ole isoläntä ja kuitenkin harva näkemäni
ranskalainen sotamies on ollut yhtä roteva, eikä kenties ainoakaan niin
harteva kuin minä. Mutta suuri eloisuus ja jonkunlainen tanssiva sulo
liikunnoissa. Hofissa (baijerilainen raja-asema) sattui omituinen
kohtaus. Tuli vastaan suuri juna täynnä saksalaisia sotilaita, jotka
palasivat Ranskasta. Sankat kansanjoukot tervehtivät heitä. Heidän
vaununsa olivat peitetyt seppeleillä ja kukilla. Kun nyt ranskalaiset
ja saksalaiset sotamiehet kohtasivat toisensa, syntyi kauhea nauru,
mutta sattuma käsitettiin humoristisesti, saksalaiset tarjosivat olutta
ranskalaisille ja iloisesti juotiin veljien tapaan samasta seidelistä.
Sotilaselämälläkin on toki silläkin runollisen inhimilliset puolensa."

"Kesäkuun 2 p. tulimme Müncheniin. Kaupunki ansaitsee näkemistä, kuinka
paljo sitä onkin moitittu. Ettei keinotekoisempaa kaupunkia ole maan
päällä, on tosi; on kuin se olisi rakennettu turisteja eikä tavallisia
asukkaita varten, niin kohoaa loistorakennus loistorakennuksen
rinnalla, samalla kuin kadut ovat autiommat kuin Porvoossa. Mutta
Ludvig kuninkaan harrastus tehdä München taidekaupungiksi, niinkuin
Firenze loistoajallaan, osoittaa niin nerollisia pyrintöjä, että
hänelle on anteeksi annettava että hän ei menestynyt. Totta on, että
hän taidekiihkonsa tähden on laiminlyönyt muuta, mutta kuinka moni
hallitsija ei ole tehnyt samoin vähemmän jaloista syistä ilman että
häntä on siitä soimattu. Samoin on minusta aivan väärin nauraa
nykyistä kuningasta. Jos hän olisi irstailija niinkuin Ruotsin
kuningas, tyhmä kuin Würtembergin, hulluuteen saakka ylpeä kuin
exhannoverilainen, katsoisi jokainen sen olevan niinkuin pitää, mutta
olla musiikkihaaveilija, sitä pidetään sopimattomana. Hän on kuitenkin
elämänsä kahtena tärkeimpänä hetkenä, sodassa ja Döllingerin asiassa,
osoittanut lujuutta, jonka vertaista harvalla hallitsijalla on ollut.
Döllingerin juttu[77] kiinnitti tietysti kaikkien mieliä Münchenissä,
mutta millainen yleinen käsitystapa oli, siitä en saanut selkoa, sillä
vierasta kohtaan koetti tietysti jokainen olla niin vapaamielinen ja
valistunut kuin mahdollista. Niin paljon kuin kunnioitankin
'Telingerin' (niin lausutaan nimi Münchenissä) luonnetta, epäilen
kuitenkin suuresti piileekö hänessä uusi Luther, niinkuin
Pohjois-Saksassa luullaan, siksi hän on liian oppinut ja liian
epäkäytännöllinen. Kirkonkokousten auktoriteetin asettaminen lahovaa
paavin valtaa vastaan ei juuri osoita erittäin produktiivista
oppositsionia. Münchenissä on varsin kauniita, kaikentyylisiä kirkkoja,
ja vaikka ne usein näyttävät olevan rakennetut ei seurakunnan vaan
arkkitehdin tähden, niin ne kuitenkin miellyttävät sen vuoksi, että ne
seisovat protestantisten kirkkojen kuivan alastomuuden ja katolisten
kirkkojen liiallisen loiston keskivälillä. Useimpien oville oli
kiinnitetty julistuksia Döllingerin epäuskon johdosta, uhkauksia,
häväistyksiä, selityksiä, hurskaita huokauksia, kaikki arkkipiispan
suostumuksella, joka nyt hartaudellaan tahtoo saada unohtumaan, että
hän itse muinoin on ollut uskonkappaleen vastustajia."

"Jos tahtoisin tehdä selkoa Glyptoteekissä ja molemmissa
Pinakoteekeissä saamistani vaikutelmista, en koskaan pääsisi loppuun,
sillä niin paljo oli niissä katsomisen arvoista ja opettavaa. Suuri
vahinko että aika ei myöntänyt yhdistää tutkimista katsomiseen.
Sanomattomasti kiinnitti minua [vanhassa Pinakoteekissä] Boisseréen
kokoelma muinaissaksalaisia maalauksia, ainoa joka vetää vertoja ja
kenties voittaa mitä sillä alalla tavataan Berlinin museossa, jossa van
Eyckin lempeät, suloiset, uskolliset enkelit aina ovat olleet
erikoisena silmänherkkunani. -- Teatterissa näimme Grossen draaman
'Albrecht Dürer' (keskinkertaisesti näyteltynä, jos luen pois
Possartin, joka oli mestarillinen), erään sievän Putlitzin komedian ja
'Noita-ampujan'. -- Maxina lauloi tenori Vogel, jota pidän
eurooppalaisena suuruutena. Pehmeydessä ja lämpimässä täyteläisyydessä
olen kuullut vain yhden tenorin, joka voittaa hänet (Calzolarin),
tunnollisuudessa laulua kohtaan en ketään."

"Münchenin asujamisto on kaunista, hyväntahtoista, suurikasvuista,
lihavaa, ystävällistä, puheliasta, mutta luullakseni ahdasmielisempää
ja tietämättömämpää kuin pohjoissaksalainen. Sanomalehdistö ei näy
seisovan korkealla kannalla. Hallitsevasta munkkivallasta ei
ulkonaisesti ole paljo nähtävissä, mutta ei tarvitse muuta kuin astua
jollekin kirkon ovelle ja siinä lukea alituisia esityksiä
pyhiinvaelluksista ja juhlista 'verta vuotavan Jeesuksen sydämen'
taikka 'pyhän Skolastikan haavojen' kunniaksi, huomatakseen että
hengittää toista ilmaa kuin se mihin ennen on tottunut. Kumminkin
luulen, että viihtyisin siellä kauemminkin, varsinkin kun elämä siellä
on hyvin halpaa (laskuni ravintolassa kolmesta päivästä nousi
3 markkaan)".[78]

"Aamulla 5 p. lähdimme Münchenistä. K:lo 10 ehtoolla olimme
Venetsiassa. Ja rautateitä sanotaan proosallisiksi! Aivan päinvastoin,
matkustaja kiidätetään toisesta paikasta toiseen ihan kuin
noitasauvalla. Tyroli! Alpit! Niin -- mitä se on sinulle, joka olet
nähnyt Sveitsin, minulle oli kaikki uutta ja valtavaa. Nähdä kuinka
pilvenhattarat kulkivat ohitse aivan läheltä, kuinka alppikinosten
loisto sulaa yhteen auringonvalon kanssa, kiitää huimaavien syvyyksien
ohi ja kuilujen yli, jotka ovat niin lähestymättömiä että ainoastaan
uhmailevin alppipuro siellä löytää tiensä, kaikki kiinnitti ja
hämmästytti meitä. Lähellä Inspruckia olimme pari syltä lumirajalta,
olisimme voineet astua ulos ja koskea lumeen. Edullista oli että ilma
sinä päivänä oli hyvin vaihteleva, päivänpaisteinen, harmaan kylmä,
kolkon pilvinen vuorottain. En tiedä missä valaistuksessa alpit olivat
kauniimmat, kun ne uhkaavina näyttivät tahtovan syöksyä alas laaksojen
yli tukehduttaaksensa näitä taikka kun ne hohtivat etäisessä
kaukaisuudessa."

"Inspruckissa saimme pienen näytteen siitä kuinka etelässä tunnetaan
historiaa ja maantiedettä. Vaunussa istui inspruckiläinen herra, joka
näytti minulle fransiskanilaiskirkon, lisäten, että se oli merkillinen
sen tähden että Philippine Welser[79] oli sinne haudattu. Minä arvelin
että se kai oli merkillisempää, että Ruotsin Kristiina samassa kirkossa
oli luopunut protestanttisesta uskostaan. 'Kristiina' -- -- 'Ruotsi'
hyvä inspruckiläiseni oli suloisimmassa tietämättömyydessä niin
toisesta kuin toisestakin."

"Alppiluonnon komeuden nähtyämme oli mielestämme Lombardian
puutarha-tasanko jotensakin ikävä. Kahdenkertainen oli sentähden
tyytyväisyytemme, kun vihdoin näimme 'Meren kuningattaren' vähitellen
nousevan aalloista."

"Venetsia -- niin, se nimi helkkyy vieläkin kuin tenhosoitanto
korvissani. En voi vieläkään ilman jonkinlaista sielun huumausta
muistella sitä viikkoa, jolloin keinuin sen kanavilla. Minäkin sain
tuntea tuon siteen olemassaoloa, joka yhdistää joka taiteilijasielun
Italiaan. -- Se josta ihmiset puhuvat suuriäänisimmin, Italian luonto,
sinertävä taivas, paahtava aurinko, lempeä ilma, ei minua
innostuttanut. Suoraan sanoen on meillä Suomessa riittävästi
luonnonkauneutta. Luovuttaisin mielelläni parisen sataa harjua ja
järveä yhdestä miljoonasta asukkaita lisää, se olisi meille paljo
enemmän tarpeen."

"Mutta itse ihmiset, itse elämä, historialliset muistot, taiteellinen
henki! Gondolinsoutaja kun hän nojaa airoonsa, on jo veistoteos
itsessään. Ja tämä aitosivistynyt, inhimillinen käytöstapa verrattuna
meidän ylpeään kömpelyyteen. Siellä ei olla salaneuvos taikka lakeija,
ei pakkahuoneen-päällysmies taikka puotimies, ei talonpoika taikka
edeskäypä, vaan ihminen ja käyttäydytään ihmistavoin, eikä olla
lihajoukko, joka vasta virkapuvun kautta saa arvonsa. Me kaikki neljä
samoilimmekin kuin suloisessa unessa, nauroimme kaikelle kuin lapset,
tunkeilimme ihmisten välitse tavalla, jota hyvin kasvatettu ihminen
muutoin kammoksuu, me söimme kadulla, me katsoa töllistelimme niinkuin
olisimme olleet lampaita, lyhyesti sanoen me unohdimme kaikki mitä
sivistykseksi sanotaan oikein ollaksemme itsenämme. Augusta säilytti
parhaiten arvostelukykynsä, Tullus Eneberg vähimmin, ja se ilahutti
minua, sillä huomasin kuinka hänen näköpiirinsä ikäänkuin laajentui
hetki hetkeltä".

"En yritäkään edes viittauksilla kuvaamaan Venetsiaa, laguneja, Lidoa,
Canale grandea, palatseja, Markuskirkkoa, 98 muuta kirkkoa (kävimme
noin puolessa lukua), huokausten siltaa, museota. Ja kuitenkin olen
unohtanut ensimäisen ja parhaimman -- dogeinpalatsin. Mitä
arkkitehtuurilla on mahtavaa, maalauksella kietovaa, kuvanveistolla
kaunista, ylellisyydellä häikäisevää, tieteellä viekoittelevaa,
historialla suurta, löydöillä opettavaa, kaupalla sivistävää, itämailla
haaveellista, länsimailla eloisaa, luonnolla rikasta, ihmisillä jaloa,
tavataan yhdistettynä näissä saleissa, joissa muisto ja todellisuus
joka askeleella vaihtuvat toisiinsa, joissa ei tiedä mitä on enemmän
ihmetteleminen -- tarmokasta henkeä, joka on luonut, taikka niitä
äärettömän rikkaita varoja, jotka ovat olleet tämän hengen käytettävinä
sen luomisia varten."

"Ja sittekin, vaikka siis luen lyhyen Italiassa käyntini elämäni
onnellisimpiin hetkiin, uskotkos, että minä en tahtoisi, jos voisinkin,
oleskella siellä kauemmin, esim. vuoden, jota vastoin mielelläni
viipyisin Saksassa, jossa kumminkin olen tuntenut itseni hyvin tyyneksi
ja kriitilliseksi ja jossa minulla usein on ollut ikävä. Italian
elämässä on jotain veltostuttavaa, hennontavaa, laiskeliasta, joka
pohjalaiselle tulisi vaivuttavaiseksi. Saksassa ovat käsitteet
velvollisuus ja työ ne kohtalomaiset vallat, joiden alle kaiken, joka
elää, täytyy kumartua -- Italiassa on ihanuudella ja nautinnolla
kotimaansa. Tiedän hyvin että vanha Italia nyt juuri astuu hautaan ja
että uusi elokas syntyy sen sijaan -- mutta tämä uusi miellyttää meitä
kuitenkin vähemmän. Rauniot ja luostarit ovat valitettavasti
muukalaiselle paljoa mieluisemmat kuin uudenaikaiset koulut ja tehtaat,
ja lazzaronijoukon tähden, joka -- ylenkatsoen työtä -- keskellä päivää
tanssii saltarellaansa, unohdamme tärkeimmät parlamentti-istunnot.
Tahdon kuitenkin kernaasti myöntää, että havaintoni ehkä ovat tulleet
yksipuolisesti väritetyiksi sen kautta että olen nähnyt ainoastaan
kuolleitten kaupungin, Venetsian. Jos olisin ollut Firenzessä, olisi
kenties arvosteluni enemmän kallistunut uuden Italian puolelle. --
Uskotkos, että minä jo sillä lyhyellä ajalla, minkä olin siellä, tunsin
sieluni veltostuvan. Kun ajattelin Suomea, oli kuin olisin ajatellut
Japania. Eräänä päivänä havaitsin, etten minä siellä edes vihannut
Kothenia -- minä pelästyin itseäni!"

"Mielten jännitys Italiassa paavin menettelyn johdosta on suuri.
Kristuksenruumiin juhla oli vietettävä Venetsiassa, ja siihen kuuluu,
niinkuin tiedät, iso processioni eli juhlakulkue kaduilla. Se
kiellettiin levottomuuksien pelosta. Kulkue supistui sentähden kävelyyn
Markuskirkossa, joka oli erinomaisen loistava teatterimaisuudessaan,
mutta kyllä kevytmielinen protestanttiselta kannalta katsoen. Samana
päivänä saarnattiin ja koottiin kolehtia katoliselle lähetystoimelle
Norjassa. Tromsööhön on näet uusi lähetysasema perustettava,
samallainen kuin ne, jotka jo ovat olemassa Kristianiassa ja
Bergenissä. Kuulin yhden saarnan, ja vaikka tietysti ymmärsin
ainoastaan irtonaisia lauseita, huomasin kuitenkin, että saarnaaja
(eräs saksalainen tri Stub) pahoin piteli protestantteja, varsinkin
pappeja, joiden hän sanoi olevan maanviljelijöitä, lainoppineita,
valtiomiehiä, lääkärejä ja ravintolanisäntiä -- kaikkea paitse pappeja.
Ivakuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ei kuitenkaan kokonaan
perätönkään."

"Fenice teatteri oli suljettu. Eräässä toisen luokan teatterissa
näyteltiin 'Rigolettoa' ja 'Traviataa'. Laulettiin huonosti, mutta
aitoitalialaisesti. Omituista oli sitä kuulla, sillä italialainen
ooppera Pietarissa on puhtaasti yleismaailmallinen -- siellä ei saa
käsitystä italilaisten varsinaisesta laulutavasta. Hauskinta oli toki
itse yleisö. Sekaisin hillittömiä bravohuutoja ja hurjia hyssytyksiä,
resitatiivikohdissa meluttiin kuin markkinoilla, mutta arioita
kuunneltiin hartaan tarkkaavaisesti kuin kirkossa; yleisö viittoili
melkein innokkaammin kuin näyttelijät."

"13 p. jätin Venetsian ja erosin Augustasta ja Heurlinistä, joita
Eneberg vielä seurasi." --

Bergbom palasi Wienin kautta Berliniin. Wienissä hän tapasi rouva Raan
ja näki muutamia teatteri- ja oopperanäytäntöjä, vaikka etevimmät kyvyt
olivat lomalla. Hän kiittää puhelukappaleiden esittämistä, mutta on
sitä mieltä että Berlinissä traagillinen sävy luonnistuu paremmin.
Ooppera oli loistavin kaikista, jotka hän oli nähnyt, mutta Berlinin
henkilökuntaa hän piti etevämpänä. Sekä puhe- että lauludraamassa
pidetään huolta yhteisnäytöstä, joka pahoin laiminlyödään Berlinissä.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin kerromme Kaarlon viimeisestä ajasta Berlinissä, on luotava
katsaus Emilie sisaren elämään hajaantuvassa lapsuudenkodissa. --
Ahkerasti hän koko kevätkauden kirjoitti Kaarlolle kirjeitä, kertoen
päivän tapahtumista ja kysymyksistä ja omista oloistaan, niinkuin
uskotulle veljelle ja ystävälle on tapa tehdä. Joka kirjeestä näkyy,
kuinka hän oli kiintynyt poissaolevaan. "Kaikkein lämpimimpiä ja
sydämellisimpiä terveisiä meiltä kaikilta, oma kallis Kaarloni;
tuhansia kiitoksia ystävällisestä, hellivästä ja kehottavaisesta
kirjeestäsi. Et tiedä kuinka kauheasti olen ikävöinyt sinua, vaikka
minun nyt, saatuani ensimäisen kirjeesi, on ollut paljo parempi olla."
Niin alkaa kirje helmikuun lopulta ja samassa tapaamme vielä sanat:
"Kirjoita nyt, oma Kaarlo kultani; kirjeesi tuottavat minulle niin
äärettömän suurta iloa, ja minä tarvitsen todella kaiken sen
kehotuksen, jonka voin saada. -- Et tiedä kuinka monta, monta kertaa
olen lukenut rakkaan kirjeesi." Ja kuukausi myöhemmin: "Kiitos, oma
kallis Kaarloseni, viimeisestä kirjeestäsi; käsitän kyllä, että on
uhrausta sinulta tuhlata aikaa kirjoittamalla minulle, mutta olen
kuitenkin niin itsekäs, että kehotan sinua siihen; et tiedä kuinka
paljo todellista iloa kirjeesi ovat tuottaneet minulle; Jumala
siunatkoon sinua siitä, oma Kaarloseni!" Ja vielä huhtikuulla: "Jos
tietäisit millaisen juhlan tuotat meille kirjeilläsi, niin varmaan et
katuisi sitä aikaa, jonka olet tuhlannut niihin; voin melkein sanoa,
että kirjeesi ovat olleet ainoa iloni tänä ikävänä talvena."

Näiden hellien sanojen takana on paitse vilpittömintä, milt'ei
äidillistä rakkautta kasvattamaansa veljeen (se ilmestyy myöskin
huolestuneissa neuvoissa kuinka kipeä käsi oli hoidettava) jotakin
erikoista sydämen levottomuutta, joka aika ajoin vilahtaa rivien
välistä. Tarkoitamme epätietoisuutta, kuinka tulevaisuus oli
muodostuva. Nuorinkin sisar oli nyt kihloissa ja viettäisi häitänsä
lyhyen ajan päästä. Morsiamen ja sulhasen suunnitellessa häämatkaansa
ja uuden kotinsa järjestämistä, Emilie luonnollisesti tunsi olevansa
enemmän tai vähemmän asioitten ulkopuolella (joskin hän sitten nuoren
parin poissa ollessa itse pani toimeen heidän päätöksensä ja järjesti
heidän kotinsa), tunsi entisen tehtävänsä vanhassa kodissa olevan
lopussa ja häntä alkoi vaivata sentapainen painostava mieliala, joka
niin kauan oli Kaarloakin rasittanut. Helmikuulla hän sai sydämellisen
kirjeen Betty sisareltaan, joka omasta ja miehensä puolesta tarjosi
hänelle kodin luonansa. Tämä ystävyys liikutti Emilietä ja teki hyvää
hänen sydämelleen, mutta vastaiseksi hän kumminkin antoi kieltävän
vastauksen -- ensi vuodeksi hän jo oli vuokrannut itselleen asunnon
Helsingissä. Kun Kaarlokin kirjoitti sisarelleen, että tämä olisi
tekemättä hätäistä päätöstä tässä asiassa, hän vastasi: "Tietysti jään
minä mielelläni tänne, jos tiedän ettei Ossianilla eikä sinulla ole
mitään sitä vastaan, taikka ainakin niin kauan kun en huomaa että
tuotan Teille vaivaa; kenties voin jollain tavoin olla Teille
hyödyksi." Nuoremmat veljet olivat tähän aikaan enimmäkseen
Helsingissä, mutta niistä ainoastaan Ossian näyttää tuottaneen
sisarelleen kevennystä hänen huolissaan, sillä hänestä Emilie lausuu:
"Ossian on ollut hyvä ja rakastettava; Jumala siunatkoon häntä; en
tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä." Kirjeiden muusta
sisällyksestä täytyy meidän jättää se mikä ei varsinaisesti kuulu
aineeseemme. Eihän se levottomuus ja mielten kuohu, minkä
asevelvollisuuskysymys herätti, josta Kaarlo myöhemmin aikakauskirjan
"Preussische Jahrbücher" mukaan tiesi kertoa, että Venäjän keisari
aikoi panna sen toimeen Suomessa kuulematta säätyjä, taikka
kouluylihallituksen "nerokas" päätös muuttaa suomalainen normaalikoulu
Hämeenlinnaan taikka kissannaukujaiset professori Nordqvistille ja
Kothenin raivo sen johdosta, eihän se kuulu teatterin historiaan,
vaikka se kenties kuitenkin ansaitsee mainitsemista siitä syystä, että
se muistuttaa kuinka epäsuotuisissa oloissa elettiin. -- Vanhasta
ystävästään Cygnaeuksesta Emilie kirjoitti helmikuulla: "Ukko Cygnaeus
on kovin kivuloinen, saa nähdä toipuuko hän vielä. Olen luvannut
auttaa häntä ja kirjoittaa sanelun mukaan (mitä hänellä ehkä on
keskeneräistä), niin pian kun häät on ohitse ja minulla on paremmin
aikaa. On sovittu että hänen veljensä, Reinhold Cygnaeus, ja minä
yhdessä hoidamme huvilaa. Meidän tulee laatia ehdotus testamentiksi,
vaikka siitä muutama päivä sitten, kun hän sitä varten oli luonani, ei
tullut mitään." Cygnaeus virkistyi kuitenkin keväämmällä ja hänen
kanssaan Emilie usein puhui teatteri- (s.o. ruotsalaisen teatterin)
asioista. M.m. Cygnaeus oli puhunut rouva Raan palaamisesta teatteriin
sekä Ida Basilierin kiinnittämisestä laitokseen. Jälkimäisestä
tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään, lienevätkö asianomaiset
oikein yrittäneetkään saada häntä. Laulajattaren sanottiin näet
loukanneen ylhäisiä suosijoitaan sekä Pietarissa että Helsingissä
suorapuheisuudellaan: hän oli kieltäytynyt esiintymästä venäläisessä
oopperassa, lausuen, että hänen tulevaisuutensa kotimaassa olisi
menetetty, jos hän suostuisi siihen. Rouva Raa sitä vastoin palasi
todella ruotsalaiseen teatteriin, mutta tehdäkseen kerrassaan lopun
hänen suomalaisista teatteriharrastuksistaan johtokunta ehdottomasti
kielsi häntä esiintymästä suomalaisissa näytännöissä! Emilie Bergbom,
joka oli ystävällisessä kirjeenvaihdossa molempain kanssa, puolusti
niin toista kuin toistakin, mutta turhaan hän puhutteli Kiseleffiä
koettaen saada rouva Raalle luvan näytellä ainakin kerran Kiven
viimeisessä draamassa, "Margareta". Sitä ei otettu kuuleviin korviin.
Muuten oli ruotsalaisen teatterin ohjelmistoa suunnitellessa päätetty
edelleen supistaa vakavampaa (traagillisten näytelmien) puolta ja
enentää oopperain ja muiden laulukappalten lukua. Sentähden otettiinkin
teatterin palvelukseen neiti Mechelin, jonka ei kuitenkaan itse
tarvitsisi usein esiintyä vaan sen sijaan johtaa lauluharjoituksia.

Suomalaiseen teatteriin nähden Emiliellä oli tuskin ainoatakaan hyvää
uutista kerrottavana. Helmikuulla oli Arkadiateatterin omistavalla
yhtiöllä kokous ja siinä päätettiin uudestaan viideksi vuodeksi
eteenpäin vuokrata teatteri venäläisille. Sen johdosta Emilie
epätoivoisena lausuu: "Jotenkin tarpeetonta on enää ajatella
suomalaista teatteria." Kumminkin hän näyttää vielä kevään kuluessa
ajatelleen suomalaista seuranäytäntöä, vaikka hääpuuhat estivät häntä
ryhtymästä toimeen. Edelleen hän pari kertaa puhuu teatterikoulusta ja
juuri siihen hän kiinnitti jotakin toivoa tulevaisuuteensakin nähden.
"En voi sanoa", hän kerran huudahtaa, "kuinka iloiseksi tulisin, jos
saisimme koulun. Silloin olisi minullakin raukalla jotain, joka
kiinnittäisi mieltäni. Nyt olen kokonaan lopussa. Ei ole mitään niin
julmaa kuin pitää elämäänsä hukkaan ja turhaan kuluneena!" Kesän
alkupuolella hän oli kehittänyt tätä ajatusta niin, että koulu hänen
mielestään olisi oleva puhtaasti suomalainen, ja hän kysyy Kaarlolta,
olisiko hyvin hullua, jos hän menisi senaattori Molanderin puheille
pyytämään 4,000 markkaa valtioapua tämmöisen yrityksen kannattamiseksi?
Nämä teatterikoulu-mietteet herättivät tietysti sekä Kaarlon että rouva
Raan osanottoa, mutta tietääksemme jäi anomus kuitenkin tekemättä.

Jättäen Emilie Bergbomin kuvaamallemme kannalle, jonka tuskallisuutta
hänen, epätietoisena tulevaisesta tehtävästään, vielä täytyi kärsiä
kokonainen vuosi, palaamme takaisin Kaarloon, nähdäksemme kuinka
hänenkin toimensa ja toivonsa ulkomailla seisoi hyllyvällä pohjalla.

Huhtikuulla Emilie muistutti Kaarloa siitä, että Aleksanterin
matkastipendi jälleen oli haettavana, ja kysyi, eikö hän aikonut hakea
sitä jatkaakseen tutkimuksiaan ulkomailla. Kaarlo oli hyvin epäröivällä
kannalla. Mielellään hän kyllä tahtoi kauemmin viipyä ulkomailla, mutta
kun hän kaksi kertaa oli turhaan hakenut stipendiä, olisi hänestä sula
"häväistys" tulla kolmannen kerran hyljätyksi eikä hänellä ollut mitään
takeita ettei niin kävisi, jos hän vielä koettaisi. Sittenkin hän
lähetti valtakirjan sisäänjättää hakemus, mutta tarkoin varoittaen että
asiasta luovuttaisiin, jos edeltäkäsin voitaisiin arvella yrityksen
olevan turhan. Missä määrin Bergbomin ystävät luulivat hänen
menestyksestään olevan toiveita, on tietysti vaikea sanoa, mutta
pääasia on, että hakemus jätettiin sisään. Syystä kun hänen
matkasuunnitelmaansa ennen oli katsottu liian laajaksi, Bergbom oli nyt
supistanut sen siihen, että hän tutkisi kirjallisia ja taiteellisia
oloja muutamissa Euroopan pienemmissä kansakunnissa, joissa kaksi
rinnakkaisin seisovaa kulttuurimuotoa, toinen historiallisten olojen
luoma vieras ja toinen alkuperäinen kotoinen, tämän vuosisadan
kansallisuusharrastuksen kautta oli joutunut "käymistilaan". Mutta yhtä
vähän kuin ennenkään sai suunnitelma armoa akateemisten isien puolelta.
Yrjö Koskinen sanoikin äänellään puoltaen Bergbomin hakemusta, että hän
teki niin, vaikka se ei ollut saanut samaa suosiota niiden puolelta,
joiden etupäässä olisi pitänyt puhua sen edestä. Professori siinä
tieteessä, jota Bergbomin tutkimukset tarkoittivat, C.G. Estlander, ei
konsistorin pöytäkirjasta päättäen katsonut hakemuksen ansaitsevan
sanallakaan mainitsemista, puhumattakaan puoltoäänellä kannattamisesta.

Kun Emilie Bergbom sai tietää, että Kaarlon hakemus siis kolmannen
kerran oli jäänyt huomioon ottamatta, oli hän niin pahoillaan, että hän
ei voinut itse kirjoittaa veljelleen, vaan jätti Ossianin asiaksi
toimittaa tälle jobinpostin. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta meillä
on se kirje, jossa Kaarlo ensiksi puhuu sisarelleen pettyneestä
toivostaan. Se on kirjoitettu Venetsiasta 10 p. kesäkuuta:

"Rakas, kallis Emilie! -- Kun minä, niinkuin päätetty oli, seurasin
Augustaa ja Heurliniä Leipzigiin, aioin kohta palata Berliniin. Silloin
tuli hetki, jolloin sain tiedon hakemukseni turhuudesta. Hävinnyt
illusiooni! Tuntui tosin raskaalta, hyvin raskaalta, sillä sydämeni oli
antautunut unelmaan että voisin, vielä viipyen vuoden ulkomailla,
hankkia sivistykselleni sen ryhdin ja mehun, jonka se vielä tarvitsee.
Mutta sitä tunnetta lievensi kuitenkin se suloinen luottamus, että Te
kaikki siellä kotona pidätte minusta: kiitä Ossiania hänen kirjeestään,
oli paraimpia hetkiä elämässäni kun sen luin, kiitä Jaakkoa, kiitos
sinullekin, rakas sisar. Omistaa semmoisia ystäviä ja olla niiden
kanssa vetää vertoja parin tusinan museon ja oopperan näkemiselle.
Persoonallisesti olen täysin lohduttanut itseäni, johon ei vähimmin ole
vaikuttanut se, että Waldemar [Eneberg] ystävä oli stipendin saaja[80]
-- -- Sitä vastoin en kiellä, että suunnittelemani matka olisi ollut
erinomaisen siunausta tuottava tutkimuksilleni. Tiedät että
tulevaisuuteni päätehtävänä olen pitänyt kirjoittaa eurooppalaisen
kirjallisuuden historian 19:llä vuosisadalla. Suurten kansojen ja
skandinavilaisiin kirjallisuuksiin olen jotenkin perehtynyt;
venäläiseen voin helposti tutustua Helsingissä, mutta juuri muut pienet
(Unkarilaisen, tshekkiläisen, vlamilaisen, hollantilaisen) olisin
ehdottamallani matkalla hyvin oppinut tuntemaan; koettaa päästä niiden
perille kotimaassa tuottaisi kauheasti työtä. Jättäkäämme kuitenkin
tämä ikävä aine. Kun sain tietää että minun täytyy syksyllä palata
kotia, mietiskelin näin. Jos nyt tällä mielialalla palaan Berliniin,
niin menehdyn ikävästä. Ensi aikoina en voi tehdä työtä kun kaipaan
Augustaa ja Heurliniä, mieluummin tahdon juoda täyden siemauksen
maljasta ja sitten laskea sen kädestäni. Tahdon, vaikka vain hetkisen
-- se tulee kai olemaan ainoa elämässäni -- nähdä Italian. Tullus
Eneberg oli erittäin innostunut, Heurlin tuli kuin toiseksi ihmiseksi,
kun Italia mainittiin, lyhyesti, me päätimme olla hetken onnellisia
houkkoja, ollaksemme koko tulevan vuoden sitä ymmärtäväisempiä."

[Ja sitten seuraa tämä dityrambi, joka liittyy ylempänä luettuun
matkakertomukseen:] "Nyt olen täällä, edessäni on Lido satoine
gondoleineen, oikealla Canale grande muistoineen, palatseineen,
ruhtinaineen, kirkkoineen, näen dogeinpalatsin kohoavan ylevyydessään,
San Marcon tornit heloittavat auringossa, Piazzettalta kuuluu laulua ja
melua -- kaikki mitä me elämämme romanttisissa hetkissä olemme unessa
nähneet. Venetsia on suuri -- äärettömän suuri. Ei ylellisyys, ei
loisto, eivät muistot yksistään tee sitä siksi vaan näköala
maailmansivistykseen, joka siellä avautuu, yhtyneenä ankarimpaan
kansalliseen väriin. Edellinen ominaisuus eroittaa sen semmoisista
kaupungeista kuin Berlin, Wien, Madrid, jälkimäinen semmoisista kuin
Lontoo, Parisi, Rooma. Puhun tietysti muistojen Venetsiasta, ei
nykyisestä, jota vähän tunnen."

Loppupuoli tästä kirjeestä on myöskin mieltäkiinnittävä, mutta ennen
kuin se siteerataan, on huomioon otettava eräs Emilien ensimäinen kirje
tuosta samasta pettyneestä toivosta. Siinä tapaamme seuraavan kohdan:

"Snellman piti eräänä päivänä pitkän esitelmän sinusta ja pyysi minun
rehellisesti sanomaan sinulle terveisiä häneltä ja kehottamaan sinua
jättämään estetiikka; 'ei kelpaa, ei kelpaa meidän maassamme,
kiittämätön ja leivätön ala, leivätön ala'. Mutta jättääkseni hänen
puhetapansa ja ollakseni lyhyt, niin hän pyysi minun sanomaan sinulle,
että sinun tulee noudattaa hänen esimerkkiänsä; hänkin taisteli kauan,
kauan; hän yritti siksi kun hän oli 37 vuotta! Ja viimeisenä kolmena
vuotena oli hänellä 200 ruplan kirjallinen apuraha. Hän tuli 10 vuotta
myöhemmin kuin sinä! 'Miehen voima kuluu, voima kuluu, pyytäkää hänen
katsomaan minua.'"

"Minä huomautin silloin, ettet sinä eikä sinun maasi koskaan uskaltanut
toivoa sinusta tulevan semmoista kuin hän, mutta hän keskeytti minut
mutisten jotain: 'paljo parempi, paljo parempi.' -- 'Jos hän edes olisi
historioitsija!' -- Hän puhui hellästi ja lämpimästi sinusta ja pyysi
minun sanomaan, että mitä ennen alistuu (resignerar) sitä parempi;
nuoruus ei tiedä mikä paino jalassa taloudelliset huolet ovat; se sitoo
miehen itsenäisen toiminnan. -- Kentiesi teen väärin esiintuodessani
hänen sanansa, mutta ne tulivat sydämestä ja sentähden on kai syytä
että ajattelet niitä. Tosin on kauheaa että sinun täytyy ajatella
lehtorin virkaa."

Kaarlo sai Emilien kirjeen kirjoittaessaan tuota kirjettä Venetsiasta,
josta jo tunnemme alkupuolen, ja hän päätti sen sitten seuraavaan
tapaan:

"Kirjeesi, jossa puhut Snellmanin ystävällisyydestä minua kohtaan, sain
hetki sitten. Olen ylpeä hänen rakastettavaisuudestaan, sillä en
uskonut hänellä olevan aavistustakaan minusta. Olen pannut hänen
sanansa sydämelleni, mutta en aio sokeasti seurata niitä.
Hänentapaisille titaaniluonnoille on huudettava: 'alistu', mutta
minunlaatuinen hento luonto veltostuu helposti, jos se väistyy
taistelussa. Jos ilman muuta alistun, ei minusta tule Snellman vaan
Oskar Toppelius. Kaikessa tapauksessa aion pitää Snellmanin sanat
mielessäni ja syksyllä ruveta auskulteeraamaan normaalikoulussa. -- --
Sano terveisiä Cygnaeukselle laguneilta, Rialtolta, Foscarilta,
Morosinilta, Giorgionelta ja Canovalta, Tizianin Assuntalta ja Byronin
Haydéelta, Maninin haudalta ja Uga Foscolon katafalkilta; on tuntunut
hyvältä, että hän on puhunut puolestani".[81]

Palattuaan kiertomatkaltaan Bergbom oli kuin huumaantunut rikkaista
vaikutelmista. Berlin näytti hänestä harmaalta, ja hän tunsi tyhjyyttä
ja ikävää ympärillään. Kumminkin hän pian asettautui todellisuuteen.
Emilie oli luvannut hankkia hänelle rahoja, jotta hän voisi viipyä
vuoden ulkomailla. Siitä Kaarlo kiittää, mutta lisää samalla: "En
uskalla -- olisi kevytmielistä asettaa vekseli niin epämääräiselle
tulevaisuudelle." Kuitenkin hän tahtoi jäädä koko kesäksi Berliniin
jatkaakseen tutkimuksiaan. Hän ajatteli näet vielä kirjoittaa
väitöskirjan dosentuuria varten, joskaan ei hänellä enää ollut
varsinaista toivoa tiedemiehen uraan. Siksi oli häntä liian tylysti
kohdeltu yliopiston puolelta. Aineekseen hän oli valinnut 19:nnen
vuosisadan romaanin. Kun tiedämme kuinka harvinaisen laaja hänen
kirjallisuuden tuntemuksensa oli, niin on helppo ymmärtää, että aineen
vaikeus oikeastaan oli sen supistamisessa. Juuri se, että aine,
niinkuin sanotaan, kasvoi hänen päänsä ylitse, lieneekin ollut pääsyynä
siihen, että tämäkin teos jäi kesken. Jos se olisi ollut helpompi
suorittaa, niin olisi se voinut valmistua hänen ulkomailla ollessaan;
kotona hänen tietysti oli vaikeampi saada siihen tarpeellista aikaa ja
mielenrauhaa.

Näiltä viimeisiltä kuukausilta ei ole monta kirjettä säilynyt. Eräässä
kirjeessä syksyn alussa (20/9) Bergbom arvelee joutuneensa
valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin, koska sekä hänen lähettämänsä että
hänelle osoitetut kirjeet olivat alkaneet kadota. Joku syy
kirjeenvaihdon häiriöön oli kai siinäkin, että Emilie Bergbom vietti
loppupuolen kesää Waasassa. Koko sydänkesältä on olemassa vain yksi
laajempi kirje Otto Florellille (14/7), joka sisältää viehättäviä
lisätietoja Bergbomin teatterikokemuksista. Tässä kirjeessä, jossa hän
lämpimästi onnittelee ystäväänsä hänen juurikään tapahtuneihin
kihlauksiinsa Emmy Basilierin, Ida Basilierin sisaren kanssa, Bergbom
näet luo yleisen pikakatsauksen siihen mitä oli teatterin alalla nähnyt
ja oppinut matkansa kuluessa. Täydentääksemme edellisen esityksen
otamme vielä joitakuita piirteitä.

Bergbom sanoo kaikkiaan nähneensä "noin 40 oopperaa ja samassa
suhteessa puhekappaleita". Wagneria hän ihailee "suorastaan
yltiöpäisesti". Meyerbeeriin nähden hän oli kylmennyt ("Hugenotteihin"
hän kuitenkin oli edelleenkin ihastunut). Ihanimmat illat olivat
hänelle tuottaneet "Don Juan", "Taikahuilu", "Fidelio" ja "Jessonda".
Vanhat suosikkinsa "Lucrezian" ja "Noita-ampujan" hän oli nähnyt
loistavasti esitettävän. "Faustista" hän oli oppinut pitämään,
kumminkaan kunnioittamatta sitä; Auber oli kohonnut arvossa, mutta
Mehul päinvastoin ("Josef" hävinnyt illusiooni); Gluck, jota hän oli
epäillyt, oli hänestä äärettömän ylhäinen. -- Ennen mainittujen
ooppera-taiteilijain lisäksi Bergbom luettelee suuren joukon, joista
tässä merkittäköön: Lucca, perin runollinen, sievä, luontehikas,
kirpeä, naisellinen haltia-olento; Mallinger ihanteellinen,
haaveellinen, suloinen, perin saksalainen, mutta sentähden mahdoton kun
hän pyysi olla muuta; Brandt, suurin taiteilijattarien joukossa,
klassillinen, elävän draamallinen, täynnä suuria pyyteitä
(valitettavasti hänen äänensä ei ollut hänen henkensä tasalla);
Peschka-Leutner (Leipzig), Saksan suurin koloratuurilaulajatar,
aistikas, keimaileva, eloisa, siro niinkuin italialaiset, mutta ei yhtä
säkenöivä eikä loistava; Dustmann-Meyer, ylevä, klassillinen, puhdas
ihanan laulunsa tähden unohtumaton. Miehenpuolisista laulajista
Bergbomin mieleen muistuvat paitse muita: Niemann, suuri, melkein
giganttimainen, ritari pelvoton ja moitteeton, usein epätasainen,
joskus raaka, toisinaan huoleton, mutta oikea taiteilija Jumalan
armosta; Walter, keimailevan aistikas, hurmaava pianissimossa,
luonnollisen lapsekas; Wachtel, loistava, voimakas, helkkyvä-ääninen,
mutta tyhjä -- tyhjä -- tyhjä; Betz, ensiluokan taiteilija,
resitatiiviin, leveään äännäntään, crescendoon nähden kiitoslauseitten
yläpuolella -- ainoastaan luonnekuvauksessa hän on heikko; Fricke, aina
hyvä, aina voimakas, aina todenperäinen; Vogel (München) saksalaisen
laulajan ihanne; haaveellinen, mutta ei naisellinen, syvä, täyteläs
ääni, sydämellinen, voimakas, yksi ihanimpia muistojani; Beck,
nerollisin ja luovin laulaja, jonka olen kuullut, mutta valitettavasti
vain yhdessä roolissa ("Rigoletto").

Puhedraaman alalla, jota Bergbom sanoo tutkineensa tarkkaavaisemmin
kuin oopperaa, hän, kirjoitettuansa jo tuntemamme katsauksen rouva
Raalle, oli nähnyt paljo uutta ja tutustunut uusiin kykyihin. Näistä
mainittakoon ainoastaan kaikkein tärkeimmät. Vanhan rouva Haizingerin
Wienissä hän asetti Frieb-Blumauerin rinnalle raikkaudessa ja
rakastettavaisuudessa; tragedianäyttelijätärtä Wolteria Wienissä hän
piti etevänä taiteilijattarena, hänessä oli tulta ja ylhäisyyttä, mutta
kenties hän sittenkin oli loistavampi kuin suuriarvoinen; kaikkia
ylempänä seisoi Clara Ziegler, jota todella kannatti tutkia, hänen
äänensä, vartalonsa, kasvojensa piirteet suurenmoisia, niinkuin näkisi
kreikkalaisen, traagillisen runottaren edessään -- sitä mitä
saksalaiset sanovat "Gemüthiksi" hänellä ei ollut -- hänen
tunteellisuutensa oli joko kylmä taikka teeskennelty, mutta mikä
ylhäinen voima ja intohimo! -- antiikkisia rooleja hän näytteli
parhaiten (Medea, Antigone, Iphigenie), hänen Schiller-henkilönsä
olivat heikkoja. Miesnäyttelijöistä Bergbom oli entisten lisäksi
oppinut tuntemaan monta etevää ja suurta, niinkuin Mitterwurzerin
(Leipzigissä), Possartin (Münchenissä), erinomaisen nerollisen
Levinskyn, ranskalaisesti sivistyneen, aistikkaan Sonnenthalin,
voimakkaan, miehekkäästi runollisen Hallensteinin (kaikki Wienissä).

Mahdollisesti olemme monen lukijan mielestä tähän ottaneet liiaksi
näitä arvostelevia katsauksia, semminkin kun useimmat mainituista
taiteilijoista jo ovat ijäksi poistuneet ei ainoastaan teatterin vaan
elämänkin näyttämöltä. Mutta tuleehan juuri niissä näkyviin mitä luvun
alussa lausuimme, että näet Bergbom ulkomaanmatkallaan täydensi
tietonsa ja kokemuksensa teatterinjohtaja-tointaan varten. Ne
todistavat, kuinka perin pohjin hän oivalsi mitä teatteritaide
ylipäätään kykenee luomaan katsojan nähtäväksi ja miten eri
luonnonlahjat vaihtelevine värivivahduksineen siinä soveltuvat runoutta
ja aatteita palvelemaan. Näin syvästi perehtymällä näyttämölliseen
taiteeseen hän todella kypsyi tehtäväänsä kotimaassa, hän sai sen
varman, omiin itsenäisiin havaintoihin ja tutkimuksiin perustuvan
pohjan, jolla seisoen hän saattoi luottaa yrityksensä menestymiseen ja
vaikuttaa rohkaisevasti ympäristöönsä, joka puolestaan ehdottomasti
luotti hänen tietoihinsa ja arvostelukykyynsä.

Bergbom palasi Helsinkiin lokakuun alussa.



VI.

Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.


Olemme saapuneet -- teatterikieltä käyttääksemme -- siihen
näytäntökauteen, jolloin Suomalainen teatteri perustettiin. Koska
kuitenkin itse perustaminen tapahtui vasta myöhään keväällä, ei tässä
vielä ole puhuttava uuden laitoksen toimesta, vaan erinäisistä
seikoista, jotka vihdoin veivät tähän onnelliseen tulokseen. Mitä tulee
kerrottavamme tapahtuman taustaan, on lukija jo edellisestä saanut
yleiskäsityksen vallitsevista näyttämöllisistä oloista, ja on siihen
sitä vähemmän tarpeen mitään lisätä kun me pian tulemme tutustumaan
erääseen kirjoitukseen, jossa Bergbom, aikalaisena, on kuvannut
silloiset teatteriolot. Sen ohella ansaitsee kansallisvaltiollinen
elämä huomiotamme, sillä sen merkitys teatterin perustamiseen nähden
oli melkoinen. Ymmärrettävästi ei se kumminkaan tässä sovi tulla
laajaperäisemmän esityksen esineeksi; ainoastaan lyhyesti on siihen
viitattava.

Taistelu suomalaiskansallisen ja sitä vastustavan ruotsinmielisen
puolueen, se on fennomaanien ja svekomaanien ("skandinaavein",
"dagbladistein", "viikingein") välillä, joka 1860-luvulla oli
kiihtymistään kiihtynyt, oli 1870-luvun alussa tuimempi kuin koskaan
ennen. Niistä kysymyksistä, joita taistelu koski, oli silloin
koulukysymys kaikista polttavin. Suomenmielisten yhtä kohtuullisia kuin
oikeutettuja vaatimuksia siinä kohden hallitseva ruotsalainen puolue
vastusti kynsin hampain. Jos sen mielestä joku suomalainen koulu olikin
suvaittava toisessa tai toisessa syrjäisessä kaupungissa, niin oli
kumminkin pääkaupunki pysytettävä vapaana semmoisesta laitoksesta.
Suomalainen normaalikoulu päätettiin sentähden hävittää Helsingistä, ja
kun sen tarpeellisuutta ei käynyt tykkänään kieltäminen, katsottiin
sopivaksi määrätä, että se oli sijoitettava Hämeenlinnaan. Tässä ja
muissa suomalaisuuden edistyksen ehkäisemistä tarkoittavissa puuhissa
olivat vallanpitäjät yksimielisiä. Senaatti oli yhtä epäsuomalainen
kuin koulu-ylihallitus kuuluisan päällikkönsä parooni Kasimir von
Kothenin johtamana, ja kenraalikuvernööri kreivi Adlerberg oli mitä
parhaimmissa väleissä heidän ja ruotsinmielisten johtomiesten kanssa.
Se joka vähimmän välitti niin toisista kuin toisista oli sittenkin
Kothen, mutta hänen omavaltaisuutensa erinäisissä yksityisissä (esim.
yliopisto-) asioissa suotiin hänelle mielellään anteeksi, kun hän oli
niin johdonmukainen ylenkatsoessaan ja polkiessaan suomalaisuuden
vaatimuksia ja pyrintöjä.

Toiselta puolen tämä sortojärjestelmä nosti aavistamattomia voimia
liikkeelle. Suomalainen kansa ei ole koskaan esiytynyt yksimielisemmin
ja voimakkaammin kuin juuri tähän aikaan, kun siltä väkisin tahdottiin
sulkea tie sivistykseen ja samalla siihen vaikutukseen maan asioihin,
johon ainoastaan sitä tietä päästään. Päätös hävittää normaalikoulu
Helsingistä sai kansan perustamaan alkeisopiston pääkaupunkiin, ja
jatkuva vaino suomalaisia kouluja vastaan maaseutukaupungeissa vei
siihen, että yksityisiä kouluja, jotka valtio aikaa voittaen oli
pakotettu ottamaan huostaansa, perustettiin ympäri maata, niin että
niiden luku lopulta oli monta kertaa isompi kuin se, johon olisi
mielihyvällä tyydytty, jos hallitsevat olisivat menetelleet järkevästi.

Elettiin siis aikana ja oloissa, joissa joka edistyksenaskel
kansalliseen suuntaan vaati mitä sitkeintä taistelua, mutta joissa
myöskin uhraavaisuuden henki oli voimakas ja tahdon tarmo
korkeimmilleen jännitetty. Niissä oli suomenmielisten mahti, joita
soimattiin vanhoillisiksi, mutta jotka tositeossa harrastivat
yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän uudistumista; toisilla, jotka
sanoivat itseään vapaamielisiksi, mutta itse asiassa kaikin voimin
vastustivat tuota uudistusta, heillä oli valtakeinot puolellaan. Uusi
Suometar, jossa suomalaisuus niinkuin ainakin pyrki kuuluville, oli
alituisesti tekemisissä sensuurin kanssa.

"Ainakin joka toinen päivä", Emilie Bergbom kirjoitti Kaarlolle
(27/2 1871), "se otetaan takavarikkoon. Milloin on kirjoitus
tarkoittanut asevelvollisuutta, milloin kouluylihallitusta, milloin
muutoksia yliopiston statuuteissa, milloin painoylihallitusta; on ollut
oikein surkeata. Löfgren on saanut pienen viittauksen, että hän pian on
saava ensimäisen varoituksen, mikä niin suuresti ilahutti häntä, että
hän lupasi toimittaa muille pidot, jos siitä tulee totta. --
Merkillisiä ovat kuitenkin nuo fennomaanit. Kun luulee että heidän on
masentuminen, niin he sen sijaan keksivät toisen keinon toisensa
perästä. Tuskin lienee missään maassa heidän vertaisiaan kestävässä
sitkeydessä. Jumala siunatkoon heidän lujaa luottamustansa!" --

Ainoastaan valtiopäivillä kansan ääni pääsi vaikuttavalla tavalla
kuuluviin, mutta säädyt kokoontuivat harvoin. Ikävällä oli nyt
viidettä vuotta odotettu säätykokousta, ja ilolla vastaanotettiin
valtiopäiväkutsumus, joka julkaistiin 4 p. lokak. ja määräsi että
säätyjen oli kokoontuminen 1 p. helmik. 1872.

Tämmöinen oli luonteeltaan Suomalaisen teatterin syntyaika. Ymmärtäähän
sen että ne, joiden mielestä suomalaiset oppikoulut eivät olleet
"todellisen sivistystarpeen" vaatimia, katsoisivat suomalaista
teatteria ei ainoastaan tarpeettomaksi vaan hulluudeksi. Tämäkin
sivistyslaitos oli siis yksistään taistelulla saatavissa ja uhrauksilla
kannatettavissa; mutta juuri sen vuoksi sen aikaansaanti olikin
mahdollinen nyt kun oltiin opittu esteistä huolimatta, uhrauksia
pelkäämättä toteuttamaan kansallisia aatteita. Ja että siihenkin nähden
jotain toivottiin säätykokoukselta, se oli jo 1869 julkilausuttu. Sinä
vuonna näet Ruotsalainen teatteri, niinkuin tiedämme (kts. s. 142),
anoi korotettua valtioapua (20,000 mk) ja puolustettiin sitä H. D:ssä
m.m. sillä, että laitos muka oli kansallisesti tärkeä ("representerade
ett nationalintresse"). Sen johdosta U. S., joka jo kevätpuolella
ankarassa kirjoituksessa oli vastustanut valtioavun antamista,
heinäkuulla julkaisi erään "Maalaisen" kirjoituksen (jolta H. D. oli
kieltänyt tilaa ja jossa, samalla kuin teatterin sivistävää vaikutusta
ylipäätään epäiltiin, anottua apua arveltiin ylen suureksi, varsinkin
aikana, jolloin ihmiset olivat kuolemaisillaan nälkään) ja otti sitten
itsekin asian uudestaan käsiteltäväkseen. Kahdessa kirjoituksessa
lehti[82] esitti mielipiteensä olevan, että teatteri kieltämättä on
sivistyslaitos, jopa tärkeäkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se
on kansallinen ja taiteellisesti etevä. Meilläkin on teatteri tarpeen,
nimittäin suomalainen; ruotsalainen teatteri [tietysti semmoisena kuin
se oli olemassa] ei ollut mikään kansallinen laitos eikä ansainnut
kannatusta Suomen kansalta. Suomalaisen teatterin aikaansaaminen oli
sentähden katsottava tärkeäksi kansallisasiaksi, ja koska se ei ollut
ajateltavissa ilman valtioapua, oli sitä pyydettävä -- ei kuitenkaan
nälkäaikana, vaan vastedes, kun anomus voitaisiin tehdä "laillista
tietä, maan säätyjen kautta". -- Pian saamme nähdä, ettei sitenkään
päästy uhrauksista.

Mutta vähän olisi kansallismielisten uhrautuvaisuuskin merkinnyt,
jollei olisi ollut tiedossa mies, joka kykeni astumaan yrityksen
johtoon. Suomalaisen teatterin aate oli kolmena viimeisenä vuonna
heidän tietoisuudessaan ruumistunut Kaarlo Bergbomissa, se oli siten
haaveiden maailmasta muuttanut tosielämään, ja teatterin perustaminen
oli nykyään enemmän kysymys sopivasta hetkestä kuin mahdollisuudeltaan
epäilty hanke. Näin oli laita sitä luonnollisemmin kuin Bergbomin
tieteelliset aikeet eivät olleet tunnetut laajemmissa piireissä. Hän
itse palasi syksyllä 1871 ulkomaanmatkaltaan pettynein toivein ja
miettien -- kohtalon pakosta -- antautua koulu-uralle. Syyskuulla
Emilie oli kirjoittanut hänelle Berliniin kahdesta avonaisesta
virasta yliopiston kirjastossa sekä niinikään haettavana olevasta
historianopettajan virasta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa.
Mutta olihan Bergbom lausunut, että hän ei aikonut taistelutta alistua.
Se selittää meille miksi hän, kotonaan kahden kesken Emilien kanssa
neuvotellessaan heidän kummankin tulevaisuudesta, vielä päätti jättää
pedagoogiset ja muut virat sikseen ja ryhtyi uudestaan ja entistä
rohkeammin teatterisuunnitelmiinsa. Olihan suomalaisen näyttämön
luominen suuri kansallinen tehtävä, jossa heille molemmille olisi
riittävästi työtä, työtä, johon he pystyisivät ja jota suorittaessa he
voivat toimia yhdessä, avustaen ja rohkaisten toisiansa. Vasta jos
sekin toivo pettyi, oli leipäkysymykselle myönnettävä määräävä
merkitys.

Syksyllä ei kumminkaan käyty mihinkään näyttämölliseen puuhaan käsiksi.
Bergbomin ollessa ulkomailla olivat tarpeelliset valmistukset jääneet
tekemättä, parhaimmat kyvyt olivat sentähden kiinni toisaalla ja
vihdoin saivat valtiopäivät kaikki harrastukset kohdistumaan
kevätkauteen, jolloin pääkaupungin elämä niiden tähden tulisi
tavallista vilkkaammaksi. Ida Basilier oli 11 p. syysk. antanut
konsertin Oulussa, johon maalaiskansaakin oli saapunut ja jossa muun
muassa "Trubadurin" miserere kohtaus, suomeksi esitettynä, oli suuresti
liikuttanut yleisöä, ja sen jälkeen lähtenyt Tukholmaan. Siellä hän
18 p. jouluk. kuninkaallisessa oopperassa ihailevan yleisön edessä
debyteerasi Rosinana "Sevillan parturissa" ja jäi sinne edelleenkin.
Rouva Raa taasen oli ruotsalaisen teatterin jäsenenä kokonaan kielletty
esiintymästä suomalaisissa näytännöissä. Ainoastaan Suomalainen seura
toimitti entiseen tapaansa iltamia, ja niissä kuultiin joskus rouva
Raankin lausuvan. Siten hän iltamassa 25 p. lokak. lausui Bürgerin
mainion "Lenore" ballaadin, jonka Tuokko oli suomentanut, ja 15 p.
jouluk. Runebergin "Torpan tytön", niinikään suomeksi käännettynä.
Samana iltana laulettiin Azucenan ja Manricon kaksinlaulu
"Trubadurista" ja suomalaisia kansanlauluja esitti Emmy Strömerin
nuorempi sisar, Sofie Strömer, jonka äänen laajuus ja heleä voima
herätti vakaumuksen, että hänessäkin oli oiva kyky tulevia
ooppera-näytäntöjä varten. -- Achté vihdoin antoi 25 p. marraskuuta
sävellyskonsertin, joka ansaitsee mainitsemista sentähden, että siinä
ensi kerran esitettiin hänen säveltämänsä alkajaissoitto Topeliuksen
"Regina von Emmeritz'iin".

Enemmän kuin teatterikysymys, kiinnitti tänä syksynä eräs valtiollinen
yritys mieliä. Sen jälkeen kun Helsingfors Tidningar 1866 oli lakannut,
ei pääkaupungissa ollut ainoatakaan ruotsinkielistä lehteä, joka olisi
edustanut suomalaisuutta taikka edes ollut sen ystäville avoinna,
milloin joku heistä tahtoi ruotsinkielisen yleisön edessä puolustaa
suomalaiskansallista käsitystapaa yleisissä asioissa. Kun sen lisäksi
alituisesti nähtiin, että vastapuolueen suuri äänenkannattaja,
Helsingfors Dagblad, ani harvoin täysin rehellisesti, puhumattakaan
tyydyttävän laajasti teki selkoa Uuden Suomettaren kirjoituksista, oli
suomalaisuuden asiaa puoltavan ruotsinkielisen lehden tarve käynyt yhä
tuntuvammaksi. Nykyään voidaan -- joskaan ei vahingotta -- tulla
toimeen ilman semmoista, mutta 1870-luvulla oli suomea lukeva
sivistynyt yleisö melkoista vähälukuisempi, jota paitse moni
kansallisen puolueen parhaimpia miehiä oli kykenemätön suomenkielellä
kirjoittamaan. Nämä asianhaarat tekevät ymmärrettäväksi, että sama
harvalukuinen piiri Helsingissä, joka muutoinkin ajoi suomalaisuuden
asiaa, katsoi välttämättömäksi perustaa sanomalehden, joka nimellä
Morgonbladet 1872 vuoden alusta toimi 1884 loppuun saakka. Jos mikään,
oli tämäkin yritys uhrauksia kysyvä, mutta, niinkuin jo on sanottu,
niitä ei tähän aikaan peljätty.

Tässä paikassa ei sovi kertoa, mitä vaikeuksia oli voitettavana ennen
kuin lehti saatiin syntymään. Pääasia on, että noin kuukauden kuluessa
merkittiin 40 osaketta à 500 markkaa kahden ensimäisen vuoden
vakuudeksi. Päätoimittajaksi rupesi terävästä ja hienosta kynästään
tunnettu mol. oik. kand. E.A. Forssell, joka kuitenkin terveydellisistä
syistä jo syksyllä 1872 luovutti toimensa maisteri August Hagmanille,
ja aputoimittajiksi Kaarlo Bergbom sekä filos. kand. Eliel
Aspelin, edellinen ulkomaanosaston ja jälkimäinen teatteri- ja
kaunokirjallisuusarvostelua y.m. varten. Lehden avustajiksi taasen
lupautuivat, joko nimeltä mainittuina taikka mainitsemattomina,
O. Donner, C.G. Ehrström, W. Eneberg, A.F. Granfelt, H.L. Melander,
Th. Rein, J.V. Snellman, Z. Topelius y.m. -- Näin Bergbom -- lyhyeksi
ajaksi -- palasi sanomalehtitoimeen, ja yrityksen alkuunpanoon nähden
mainitaan eräässä kirjeessä siltä ajalta: "Bergbomin perhekunta on
tässäkin enimmät tehnyt -- nimittäin hankkinut useimmat osakkaat".[83]
Mikä merkitys uudella lehdellä oli suomalaiseen teatteriin nähden,
huomaa yksistään siitä, että ilman sitä Bergbomin alempana
mainitut kirjoitukset teatterioloistamme tuskin olisivat päässeet
ruotsinkielisen yleisön näkyviin.

Morgonbladetin näytenumero sisälsi paitse ulkomaanosastoa muitakin
Bergbomin kynän jälkiä. Hänen kirjoittamansa oli näet oivallinen ja
kauttaaltaan suosiollinen arvostelu "Martha" oopperan marraskuulla
tapahtuneesta esityksestä Uudessa teatterissa. Ensiksi lyhyesti
määriteltyään suositun sävelteoksen taiteellisen arvon, hän huomauttaa,
että Helsingin yleisö, jolle sekä ruotsalaiset että saksalaiset
oopperaseurat olivat ennen monesti ja etevämmin esittäneet kappaleen,
ei kuitenkaan koskaan ollut tervehtinyt sitä lämpimämmin kuin nyt
kotimaisen kyvyn, neiti Emille Mechelinin, ensi kerran esiytyessä
pääroolissa. Sen jälkeen hän seikkaperäisesti puhuu laulajattaren
äänestä ja laulutavasta. Ääni oli puhdas, pehmeä ja täyteläinen sekä
hyvin koulutettu; tekniikka oli virheetön ja vakava, äännäntä ihmeen
varma, milloin ei osa noussut liian korkealle. Intohimoiset kohdat hän
suoritti jotenkin arkailevasti, mutta lyyrilliset tunteellisesti,
koloratuurikohdilta taasen ei puuttunut melkoista siroutta. Vihdoin
annetaan laulajattarelle ja kapellimestari Emanuelille täysi tunnustus
siitä taidosta, millä he vähistä apuneuvoista huolimatta olivat saaneet
oopperanäytännön menestymään.

Mutta yhtä vilpittömästi kuin Bergbom tässä kiitti tositaiteellista
harrastusta, yhtä säälimättömällä ivalla hän toisessa paikassa ruoski
päinvastaista kantaa ja ulkomaalaisen ihailua sekä teatterissa että
yleisössä. Kerrassaan kuvaavana kirjoittajalle otettakoon siitä muuan
kohta:

"Viime päivien taidehuveista mainitsemme L. N. Achtén konsertin. Koska
vain noin 200 henkeä oli saapuville tullut, lienee hra Achtélla ollut
rahallista tappiota illastaan. -- Mutta emme voi pitää ketään muuta
kuin hra Achtéta itseään syypäänä tähän yleisön oikeutettuun
myötätuntoisuuden puutteeseen. Miksikä hra Achté niin itsepäisesti
tahtoo olla säveltaiteilija, vaikka hän ei ole syntynyt Boråsissa eikä
Nishnij-Nowgorodissa, vaikka hän ei ole ensimäinen baritonilaulaja
Sköfden oopperassa eikä Reusz-Schleiz-Greiz-Lobensteinin ruhtinaan
hovimuusikko. Silloin hän tietysti 'kansallisena' säveltaiteilijana
olisi herättänyt mielenkiintoa -- mutta nyt olla syntyisin Porista,
kuinka halpamaista ja jokapäiväistä. Hra Achtén ohjelmakin ilmaisi
täydellistä korkeamman musikaalisen aistin puutetta. Mozart, Beethoven,
Mendelsohn -- kuinka vanhanaikuista, kuinka yksitoikkoista. Miksei
mitään 'Sköna Galateasta' taikka 'Frihetsbrödereistä'? Se olisi
sivistyneelle ihmiselle otollista. Ajattelemattomuutensa huipun hra
Achté kuitenkin saavutti esittämällä omia sävellyksiään. Olemme tosin
kuulleet muutamien yksinkertaisten muusikkojen väittävän, että hänen
Turun-marssinsa oli eloisa, tunnelmallinen ja voimakas, että
hänen bassoariansa oli tyyliltään suuri ja puhdas ja että hänen
Regina-uvertyyrinsä oli sommittelultaan rohkea ja rikkaasti soittimille
sovitettu, mutta me, jotka olemme kuulleet vähän enemmän musiikkia,
jotka olemme ihailleet kaikkia operettinäytäntöjä Uudessa teatterissa,
voimme vakuuttaa että se on pelkkää lorua."

Luopuen ivallisesta esitystavasta Bergbom sitten mainitsee hra Achtén
aikovan lähteä Saksaan ja Italiaan jatkamaan opintojaan ja kertoo sen
ohella, että Elis Duncker harjoitteli lauluopintoja Milanossa -- sitä
ennen Pietarissa nautittuaan mainehikkaan Everardin ohjausta, joka
imartelevasti oli tunnustanut hänellä olevan "une belle voix et grande
intelligence musicale",[84] että Emmy Strömer yhä Massen johdolla
Parisissa kehitti rikkaita lahjojaan, ja että Ida Basilier Tukholmassa
jo ennen ensi esiintymistään "Sevillan parturissa" oli, erään
ruotsalaisen arvostelijan mukaan, Musikaalisessa akatemiassa
laulaessaan Gildan arian "Rigolettosta" "helkkyvällä äänellään,
loistavalla koloratuurillaan ja oivallisella laulutavallaan" herättänyt
yleistä hämmästystä.

Ensimäinen merkki Bergbomin teatteripuuhista 1872 vuoden aljettua oli
tammikuun lopulla sanomissa näkyvä ilmoitus uudesta teatterikoulusta.
Siinä sanotaan, että "teatterioppilaskoulun johtokunta" (tietysti
1869 lakkautetun koulun johtokunta) oli päättänyt alkavalla
kevätlukukaudella avata valmistavan oppilaitoksen kotimaista näyttämöä
varten. Koulussa oli oleva kaksi osastoa: suomalainen ja ruotsalainen,
ja oli opettajaksi näyttelijätaiteessa lupautunut Charlotte Raa. Paitse
tässä pääaineessa annettaisiin opetusta suomen- ja ruotsinkielessä,
plastiikassa, laulussa ja tanssissa. Kouluun pyrkiviltä vaadittiin,
että he osaisivat virheettömästi käyttää toista tai toista kieltä sekä
että heillä olisi koulusivistystä ja taiteilijataipumusten ohella
yleistäkin sivistystä. Ilmoittautuminen oli tapahtuva "koulun
johtajan", tri K. Bergbomin luona.

Tämä ilmoitus oli kai tulos niistä mietteistä teatterikoulun
uudistamisesta, joista Emilie Bergbom edellisenä vuonna oli
kirjoittanut veljelleen. Alempana saamme tietää, että ainakin toista
kymmentä naisoppilasta ilmoittautui kouluun, mutta silti yritys raukesi
tyhjiin. Sen vaikutti arvattavasti suomalaisen teatterin perustaminen,
sillä olihan uusi teatteri ensi aluksi oleva enemmän kouluntapainen
kuin valmis taidelaitos.

Uuden vuoden kahdella ensimäisellä kuukaudellakaan ei kuultu
suomenkieltä näyttämöltä. Uudessa teatterissa vallitsi ruotsin- ja
Arkadiassa venäjänkieli.[85] Sitä vastoin saatiin maaliskuulla
jälkimäisessä teatterissa vihdoin tutustua Westermarkin "Nuoreen
suomalaiseen teatteriin", niinkuin tämä näyttelijäseura nyt nimitti
itseänsä. Tästä teatteriyrityksestä, jonka toinen toimivuosi nyt oli
käymässä, otamme seuraavat tiedot kirjeestä, jonka A. Öhqvist 16 p.
jouluk. 1871 kirjoitti Emilie Bergbomille. Tänäkin näytäntökautena
seura oli aloittanut toimensa Turussa ja käytyään sen jälkeen Porissa
oli se vuoden lopulla saapunut Tampereelle. Enimmäkseen oli näytelty
ruotsalaisia kappaleita, mutta sen ohella suomalaisiakin. Suomalainen
ohjelmisto oli kuitenkin hyvin pieni, syystä kun vain kolme jäsentä,
neiti Gullsten, sekä hrat Öhqvist ja Himberg osasivat suomea. Toinen
syy oli se, että sopivia suomalaisia kappaleita oli niin vähän. Tähän
saakka oli näytelty "Kalatyttö", "Yökausi Lahdella" ja "Koira jakissa",
jonka maisteri Malmgren Porissa oli kääntänyt; neljäs, "Yksi levotoin
yö", Öhqvistin kääntämä, oli ensi kerran esitettävä Tampereella.
Kirjoittaja kysyy, kerrottuaan tämän, eikö tri Bergbomilla olisi aikaa
kirjoittaa heille pienehkö kappale, jossa olisi kolme tai neljä
henkilöä.

"Me olemme", jatkuu kirje sitte, "sekä Turussa että Porissa ja
Tampereella saaneet paljo kehotusta ja suosiota harrastuksessamme,
varsinkin suomalaisiin näytäntöihimme katsoen, ja yhä enemmän näkyy,
kuinka suuresti meillä kaivataan kansallista teatteria. Taitavaa
johtajaamme, hra Westermarkia, ei voida liiaksi kiittää hänen
tarmokkaasta työstään kotimaisen näyttämön hyväksi ja päätöksestään
'näyttää että ruotsalaiset eivät ole välttämättömän tarpeellisia
suomalaisen näyttämön ylläpitämiseksi'; tämän mielipiteensä on hra
Westermark avonaisesti ja peittelemättä lausunut -- ja hän on kuitenkin
ruotsalainen! Hänen aikomuksensa on vastaisuudessa tulla Helsinkiin
näyttääkseen työnsä tuloksia." --

"Meillä on", lausuu lopuksi lämminsydäminen nuorukainen, "niinkuin
neiti Bergbom hyvin ymmärtänee monessa suhteessa vaikeat olot, mutta
kuitenkin me kaikki työskentelemme iloisella mielellä ja elävällä
luottamuksella hyvän asiamme menestykseen, ja me toivomme, että se aika
ei enää ole kaukana, kun me saamme suomalaiselle yleisölle esittää
ainoastaan suomalaisten tekijäin ja runoilijain teoksia!" --

Maaliskuun 13 p:stä alkaen Westermarkin teatteri, "ensimäinen
kotimainen näyttelijäseura" (paitse johtajaa olivat kaikki 9 jäsentä
suomalaisia), antoi näytäntöjä Arkadiassa. Suurin mielenkiinto tuli
luonnollisesti niiden osalle, jotka olivat joko kokonaan tai osaksi
suomenkielisiä, ja yleisö oli ylimalkaan suosiollinen ja tyytyväinen.
Paitse ennen lueteltuja kappaleita esitettiin Goethen "Sisarukset",
joka kumminkin näyttäytyi liian vaikeaksi nuorille kyvyille. Enimmän
tunnustusta sai neiti Gullsten teeskentelemättömyydestään ja
huomattavista runollisista pyyteistään, mutta sekä hän että Öhqvist ja
Himberg olivat vielä jotenkin tottumattomia näyttämöllä esiytymään.
Mainittujen rinnalla näytteli joskus hra Aspegrenkin suomalaisissa
näytelmissä, vaikk'ei hän lapsuudestaan osannut suomea. Sanomalehdet
olivat kyllä hyväntahtoisia arvosteluissaan, joskaan ei koko yritys
semmoisenaan ollut omansa suurempia toiveita synnyttämään. Westermark
itse näet ei osannut suomea, eikä hänen harrastuksellaan sentähden,
huolimatta Öhqvistin vakuutuksesta, voinut olla mitään korkeampaa
aatteellista saatikka kansallista päämäärää.

Tällä välin olivat säädyt kokoontuneet ja ryhtyneet toimeensa.
Maaliskuun alkupuolella levisi sanoma, että talonpoikaissäädyssä oli
ilmoitettu teatterioloja koskeva "pyyntöesitys", ja 16 p. se luettiin
julki. Anomuksessa, jonka olivat allekirjoittaneet P. Kumpulainen
(Iisalmi), M. Heikura (Pielisjärvi), E. Sassi (Kemi), L. Keränen
(Kajaani), A. Miettinen (Pielavesi), R. Niemi (Jämsä) ja Adolf Silén
(Hollola), huomautettiin ensin, että Helsingin teatterille oli
valtiovaroista annettu noin 250,000 markan rakennuslaina, josta viitenä
vuotena ei oltu korkoa vaadittu, sekä että sille sen jälkeen oli
soittokunnan ylläpitämiseksi myönnetty viitenä vuotena 12,000 markkaa
vuoteensa eli yhteensä 60,000 markkaa ja sen lisäksi kolmena vuotena
näyttelijäseuran kustantamiseksi 12,000 markkaa vuoteensa eli yleensä
36,000 markkaa, ja esitettiin sitten se pyyntö, että teatteri, jos se
on katsottava ainoastaan huvituslaitokseksi pääkaupungin ruotsalaiselle
yleisölle, jätettäisiin kokonaan yleisillä varoilla avustamatta, mutta
jos se on pidettävä koko maata tarkoittavana sivistyslaitoksena, oli se
vastaisuudessa oleva "yhtä paljon suomen- kuin ruotsinkielinenkin".
Keskustelussa, joka syntyi anomuksen johdosta ja jota jatkettiin
kahdessa istunnossa, lausuttiin ruotsalaiselta taholta, että esitys oli
hyljättävä, syystä kun ei ollut olemassa suomenkielistä draamallista
kirjallisuutta eikä näyttelijöitä eikä edes yleisöä suomalaista
näyttämöä varten; toiselta puolen taas väitettiin että mitä ei
näyttänyt olevan olemassa oli saatavissa, kun vain sen eteen jotakin
tehdään, niin esim. olisi kyllä suomalaisia näyttelijöitä, jos edes
puolet orkesterille annetusta avustuksesta olisi käytetty semmoisten
kasvattamiseksi j.n.e. Se käsitystapa, jonka pohjalle anomus oli
rakennettu, että nimittäin valtiovaroista myönnetty kannatus
teatterille oli kohtuuden mukaan tuleva samassa määrässä suomen- kuin
ruotsinkielistenkin hyväksi, sai lopulta siksi yleisen tunnustuksen,
että anomus suurella enemmistöllä lähetettiin valitusvaliokuntaan:
"Vastustajia ei liene ollut useampia kuin kaksi" (U. S.).

Tämä teatterikysymyksen saattaminen julkisen keskustelun alaiseksi ja
puoleksi hallitukseen, puoleksi valtioapua nauttivaan teatteriin
kohdistettu vaatimus, että näyttämölliseen taiteeseen nähden
suomalaisille myönnettäisiin samat edut ja oikeudet kuin
ruotsalaisille, herätti asianomaisissa suurta kiukkua. Erittäin näytti
heitä suututtavan, että asia oli otettu esiin talollissäädyssä. Vaikka
vuosikausia kestäneet puuhat suomalaisen teatterin hyväksi
luonnollisesti olivat olleet omansa herättämään kansan huomiota, ei
tahdottu pitää mahdollisena, että anomuksentekijät olivat toimineet
omin päin. H. D. antoi Nissensä esittää julkisen viittauksen, että he
vain puhuivat mitä toiset olivat heille syöttäneet. Nissestä olivat
muka talollissäädyn tuumailut teatterioloistamme erinomaisen
huvittavia, kun huomasi "näkymättömien henkien kuiskuttavan erämaan
ukoille aatteita ja lauseita, jotka henkien omassa suussa näyttäisivät
hyvinkin tutuilta, mutta jotka nyt tekevät mitä koomillisimman
vaikutuksen". Tämä arvoton syytös, joka loukkasi neljännen säädyn
jäseniä niin, että vakavasti mietittiin kanteen nostamista lehteä
vastaan, sai tietysti ansaitun arvostelun suomenmielisten lehtien
puolelta. Pelastaakseen suurta äänenkannattajaa täytyi Nissen selittää,
että hän yksin vastasi sanoistaan.

Nyt katsoi Kaarlo Bergbomkin hetken tulleeksi, jolloin hänen oli
luopuminen vaitiolostaan, jotta ei sitä käsitettäisi "alistumiseksi".
Hän otti kuin ottikin teatterikysymyksen koko laajuudessaan
käsiteltäväksi. Se tapahtui kirjoituksessa, joka ensin ilmestyi
Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihossa ja sitten Morgonbladetissa
(huhtikuun 10-12 p.). Tämä kirjoitus on siksi tärkeä, että katsomme
välttämättömäksi ottaa se tähän milt'ei kokonaan. Samalla kuin se kuvaa
silloisia oloja sisältää se Bergbomin elämäntyön ohjelman: me näemme
siitä, kuinka hänen mielestään teatteri olisi ollut johdettava ja
niinikään, missä hengessä hän tositeossa johti suomalaista teatteria.

_Muutamia sanoja nykyisistä teatteri-oloistamme_.

Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet
suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on
talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut
monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen
tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan
ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että
talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa
se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin,
jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt,
todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on
vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat
olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko
kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa
ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole
siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat
niin. Mutta useat muutkin -- tasamieliset, sivistyneet ihmiset -- eivät
talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita,
joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu
osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyyn, jota
epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei
sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen
tuntemukseen.

Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä
syyt säädyn anomukseen.

Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen
valtiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee
näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti
tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut
valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun
hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan
toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen
synnyttämiseksi.

Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen -- -- onko kohtuullista
että suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: --
tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän
oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin
sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella
useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme
siis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä
vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta
vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osoittaa niiden perättömyyden.

Yksi näistä vastaväitteistä on se, ettei ole olemassa mitään
suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja
siis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat
espanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat
suomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin
luullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä
piireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta,
se tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on
kääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat
näytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät
pääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä
puuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö
Suomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan
semmoista dramaatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä,
jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kuin suuren mestarin,
Runebergin, kantele on vaiennut 'Salaminin kuninkaissa', ei ole
ruotsinkielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi
'Nummisuutarien' taikka 'Lean' vertainen -- eipä koko ruotsalaisessa
kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa
komediaa kuin 'Nummisuutarit'. Jos vielä lisätään useampia osittain
hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime
vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista
näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan,
jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä
suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella
teatterilla, silloin kuin Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi
sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria
Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret
näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä
sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista
teosta koin 'Nummisuutarit'. Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä,
kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien
silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen
kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä
laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan
ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin
nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä
vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä,
semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.

[Tämän jälkeen tekijä luettelee tuntemansa suomalaiset näytelmät:
50 painosta ilmestynyttä; 13 näytettyä, mutta painamattomia; 4 Kiven
jälkeenjäänyttä teosta; 11 Suomalaisen seuran draamallisen osaston
ohjelmistoon otettua -- niiden joukossa alkuperäiset: "Hölmölän
maailmanparantajat", "Näyttelijätär", "Halikon kautta Ruotsiin" ja
"Kosijat", 3 "Nuoren suomalaisen teatterin" ohjelmistoon otettua ja
8 muuta suomennettua taikka par'aikaa suomennettavaa. Yhteensä 89
kappaletta.]

Toinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin
näytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain
osittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia
näyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat
osittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille
aloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on
toki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen
taiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi
suomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät
hänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra
E. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava
ääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdannon kautta menee
hukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi
näyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä
toimitti Joaksen osan "Leassa"; kansallisteatterin puutteessa kääntyi
hän toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m.
Nämä kaikki ovat osoittaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä
luonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomenkieltä. Ne
nuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat
suomeksi näytelleet, ovat kaikki osoittaneet kykyä tulemaan ainakin
hyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten,
semmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen
teatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on toista
kymmentä naista ilmoittanut itsensä, joissa ainakin muutamissa sopii
toivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs
suomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole
kehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella
näyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita
miespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin
täyterooleihin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa
että siitä sukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät
näyttelijätoimen, kun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä
kehotusta, joka runsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin
ruotsalaisten näyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin
toistakymmentä henkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osoittaneet
omistavansa luonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen
eivätkä ole olleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako
että me tämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen
henkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; -- mutta,
ensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja
olemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim.
nykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi
tulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain
tottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita rooleja
täyttämässä. Ja viimein -- end well, ali well -- on ruotsalaisen
teatterin tätä nykyä ensimäinen traagillinen näyttelijätär, rouva
Charlotte Raa, osoittanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen
teatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole
pysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin
aikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä mitä hän on kannattanut
ruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia
kuvaelmia.

Hyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu.
Ainoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt
näitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen
teatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin
vakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme
suinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia
hedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo.
Vaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran
antamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä
olisi sopinut toivoa. Niin "Lea", niin "Martha", niin "Jeannetten
häät", niin "Trubaduri", niin "Yökausi Lahdella".

Kolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomenkieli muka ole
tarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan,
ettei suomenkieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten
ilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas
luulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin.
Sitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä,
joka on kyennyt Davidin salmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi
milloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raajaksi. Samoin
nykyaikainenkin suomenkielemme osoittaa esimerkkejä runollisesta
ylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä
kielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, "Leassa"!
Verrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monoloogin ruotsinnos ja
suomennos Schillerin "Orleansin Neitsyen" 4:nnestä näytöksestä;
muutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi
Ruotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä
vastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee
kummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia
lausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia
käänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita eroitusta. Mutta
jos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomenkieli
ilmeisesti ruotsinkieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen
puute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen
erinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia
italialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän
etevyyden suomenkielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille
myöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. -- Jos taasen
arvellaan, että suomenkielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii
esim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan
enemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomenkieli
on puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä -- miksi ei sivistynyt
suomenkieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä
salonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä
vastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä
ranskankielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa
määrässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä
välikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen
synnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden
esimerkki. "Théâtre français", siihenpä ranskalainen ylpeydellä
viittaa, jos kysytään, missä ranskankieltä oikeimmin ja puhtaimmin
puhutaan, ja saksankieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti
puhuttavan paitse etevimmissä teattereissa.

Usein kuulee myös mainittavan: -- "Jos löytyisikin näytelmiä ja
näyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä." Niitä, jotka näin
päättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki
saarnaaminen, että Suomessa löytyy muita ihmisiä kuin he ja heidän
ruotsia puhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on
kuitenkin lukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä
ruotsia puhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen
huomaa jokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt
yleisö ei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän
perheistään on kasvanut suomenkielisissä paikkakunnissa ja ymmärtää
siis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia.
Näiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat
harvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää mikä
tärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä
paitse ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko
isänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämet
ovat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi
tunkea suomalaisiin sydämiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi.
Meillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän
omiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän
tunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät
sitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot,
jotka sydämeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita, vaikka
puhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön olemassaolon,
se luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme olevan lähempänä
ruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä usko. Jokainen, joka
esim. on nähnyt sen innostuksen, jonka "Lea" ensi kerran näytettynä
herätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta. Muutoin kokemuskin
todistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä olevan. Niistä
neljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka Suomalainen
seura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytetty sillä
menestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä
ainoaakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin
sitä paitse ei tarvitse eikä se saakaan supistaa vaikutustansa
ainoastaan Helsinkiin -- Wiipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja,
joissa on teatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin
enimmäkseen suomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset
teatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä
suinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä
olevan vireillä.

Eräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta
teatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä
teemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen;
suomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriötä ja
teatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on
vakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen.
Noita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää
vieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se
suomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa,
eivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän
palkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että
teatteri tunnustetaan kansalliseksi? -- Paljon -- olimme sanoa kaikki.
Me emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomenkielen
kaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan
enemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta
että se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa,
vaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain
tosiasioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä
sopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi,
kivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin
kaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät
ruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen -- ainoastaan
teatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä
väärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö
hituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka
esiintyvät näyttämöllämme; se osoittaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta
-- sillä he ovat muukalaisia -- kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me
olemme heille kiitollisuuden velassa monesta runsasta nautintoa
tuottaneesta hetkestä -- mutta me sanomme vain, etteivät he muutu
suomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole
kansallisia sentähden että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu
suomalaisista hongista. Mutta -- mainitaan vastaukseksi -- onhan
johtokunta suomalainen. Syntyänsä -- kyllä -- mieleltään -- ei! Vai
miksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää
kotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen
"Drottning Filippa") niinä viitenä vuotena, jotka "vakinainen" teatteri
on ollut olemassa. Minkätähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä
ainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa?
Minkätähden johtokunta ei ole kehottanut niitä nuoria dramaatikkoja,
jotka meillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan?
Minkätähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä
mestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalaissuomalaista
kirjallisuuttamme. Minkätähden "Salaminin kuninkaat" eivät ilmaannu
näyttämöllä? Minkätähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan
kiitollisuuden velastansa Cygnaeukselle näyttämällä "Clas Flemingiä"
taikka "Hertig Johans Ungdomsdrömmar"? Minkätähden ei oteta
esitettäväksi muutamia ennen näytettyjä kotimaisia kappaleita, jotka,
vaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa
ohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut -- niin esim. Bolinin
"Konungens Guddotter" tahi Mannerheimin "Ett original"? Minkätähden
enimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi
otettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella,
että niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty -- niin "Erik
Fleming", "Klubbehöfdingen", "En julafton i Tobolsk", "Pygmalion"?
Minkätähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista
oopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osoittaa kykyänsä kuin
tuolla runollisesti aivan vähäarvoisella "Semfiralla"? Minkätähden ei
teatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa?
Minkätähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi toimittanut
yhtäkään A. Kiven teoksista? Minkätähden teatteri ei ole ryhtynyt
esittelemään Paciuksen "Kung Karls jagt" taikka "Prinsessan af Cypern"?
Minkätähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa viettää
Suomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään
arvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla
näyttelemisellä? Minkätähden -- mutta me olemme jo kylläksi kyselleet;
nämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterijohtokunta
olisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta
useimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osoittamalla käytännöllisiin
vastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa
-- mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että
vastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi
saatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On,
vastataan, "Daniel Hjort" ja "Regina". Valitettavasti tämäkin
johtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. "Reginan" jätti Åhmanin
näyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina roolien,
yhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen
juhlahetki taasen, jonka "Daniel Hjortin" näytteleminen on tuottanut
Helsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja
rouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen
innostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia
päärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä "Reginan" ja "Daniel Hjortin"
suhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto.
Kuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen
teatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava
käsityöntapaisuus, joka ilmaantuu "Reginan" näyttämölle-panossa.

Kansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on
osoittanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden.
Teatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja
halullinenkin tarvitsee kehotusta antautuakseen siihen. Teatterin
johtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehotuksen suhteen. Kuitenkin on
hyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei
ole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia
tarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen
oppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on
tarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on
maksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi
esimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida
Basilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria
laulutehtäviä Ruotsin ensimäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme,
tarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei
hän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen,
viidennen luokan offenbachinlaulajatar sattui pääsemään vapaaksi
jostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta
tarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta -- hän oli ruotsalainen ja
statisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se
nurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia
taiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdon alla pantiin
toimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saamansa. Sen jäseniä on
teatteri "eksploateerannut" ahneudella, josta se ei koskaan ole mitään
tietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen, jota
vastoin jäykin "non possumus" aina on tullut esiin, kun teatteri olisi
voinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu heistä
tietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein kokonaan
tukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö oli
osoittanut tälle laitokselle.

Mutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat
katsoneet kaikkia kokeita "ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen"
aikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana
on ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä
yrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla
tervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt
ainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä
että Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa
tahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen
teatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on
selvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa
kehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihottavan,
synnyttävän eripuraisuutta j.n.e.

Olkoon niin -- sanonee joku -- olkoon niin, teatterimme ei ole
kansallinen. Ei sen tarvitsekaan sitä olla. Meidän on yhdentekevä millä
tavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne
tyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään
yleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on
puhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni
kansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa
teatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän;
sillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa
mustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa
-- mutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen
teatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että
suomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi?
Tarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin,
että teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin
teoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta
päinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut
tietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramaatikot
runsain määrin ovat luoneet.[86] Päinvastoin on hartaalla halulla
tavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet
näytelmät, joiden ottamiseen on pantu enimmän huolta? Niin -- inhottava
melodraama ("Fosterland"), irstas farsi ("Richelieu"), vähäpätöinen
kyhäelmä, täynnä huijausta ("Nya garnison"), taiteellisesti
turmelevainen buffa ("Frihetsbröderna"), viaton, mutta mitätön
laulunäytelmä ("Wermlänningarna") j.n.e. "Martha" ja "Macbeth"
ovat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa
teatterijohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden
tänä näytäntökautena on osoittautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä,
ideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen
teatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita
pidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on
siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta
houkutellaan pois "Richelieun" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta
jaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee "Vapauden
veljesten" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän ihanan
haaveksimisen kuutamolla! Mutta -- väittelee joku vanhan ja "kultaisen
kohtuuden mies" -- olkoon niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei
ole niin taiteellinen kuin sen pitäisi oleman, olkoon niin, että
suomalaisen teatterin ystäväin tekemä kehotusavun anomus on
kohtuullinen, olkoon niin, että oikeudentuntokin puolustaa, että toisen
pitää saaman valtioapua, kun sitä suodaan toiselle -- minkätähden sen
pitää nyt juuri tapahtuman? Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen
teatteri on kohonnut sille kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin
joutuu kohtuuden hetki. Minkätähden suomalaisen teatterin harrastuksen
välttämättömästi pitää ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria
vastaan? Niin ei olekaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä
ruotsalaisen teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä
olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osoittaa itsessään olevan
elinvoimaa; jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin
Helsingissä taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun
suomalainen teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo
sanoa, että ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla
kannatettava, niin että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen
edistyskannan mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden
hetki olisi joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme
ainoastaan vapaata kilpailua -- taistelkoon ruotsalainen teatteri
varmemmalla tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan,
apujoukoillaan Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä --
suomalainen teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren
tahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä
vapaasta ja rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää
kummallekin puolen. Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi
estokeinoilla, toisen teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että
toinen jo syntyessään tukehtuu.

Kun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja,
kääntyvät he tavallisesti toisapäin, sanoen: "Kaikki puhe taiteen
jalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua;
teatteri on vaan ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus."
Tässä katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on
todenperäistä ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että
perätöntä on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on
ylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion
puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan
henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehotusta ja apua valtion
puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen
kehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä
tykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee
taideasioita. Ainoa taide, joka, paitse runoutta, meillä todellakin on
ollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus,
Laurens, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osoittavat, että
todellinen kansan sydämessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt
raivaamaan itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin
vähentänyt, milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin
niukan valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti
johdettu ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys
nauttii. Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole
johtunut määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä
vastoin annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on
Suomessa ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa
kuin mitä taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei
suomalainenkaan teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä
on kuitenkin tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen
teatteri päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi
olla muuta kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa
on ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille
on tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin
teatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun
kansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta --
hyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät
nälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä -- se
on julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu
rakkautta kaikkeen kauniiseen, lempoihin tapoihin, jotka saattavat
elämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat,
täysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen -- miksi meiltä, kansan
suomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen
lähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei
meille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä
ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat
runoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa, mitä
olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja halvannäköisestä
elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta että sitä voi
käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta, joka
on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen
suurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen
taiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä
suomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten
innostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä,
tanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain
sillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa,
jotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten
Shakespeare runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan
ihmissydämeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan
ihanuuden rinnalla, miten Molière osoittaa kehnon mitättömyyttä, miten
Schiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten
kohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien
tasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.

       *       *       *       *       *

Tämä kirjoitus herätti tavatonta huomiota, jopa hämmästystä, sillä
vaikka Ruotsalaisen teatterin heikot puolet olivat sen ystävienkin
piireissä hyvin tunnetut, oli samalla ikäänkuin salaisesti sovittu,
että näitä ei saataisi julkisesti paljastaa. Teatteria ahdistava
kritiikki oli hyökkäys ruotsalaisen sivistyksen pyhyyttä ja
erehtymättömyyttä vastaan -- mahdollinen ainoastaan julkean fennomaanin
puolelta, joskaan ei oltu arvattu ketään niin rohkeaksi, että hän
siihen ryhtyisi. Kun nyt kuitenkin arastelematon, seikkaperäinen
arvostelu "kansallisen taidelaitoksen" toiminnasta oli julkaistu, on
helppo käsittää, että yleisö joutui kuohuksiin. Ruotsalaisen teatterin
ystävät olivat vimmastuneet, jota vastoin suomenmieliset olivat
ihastuneet Bergbomin rohkeasta ja loistavasta esiintymisestä.
Ainoastaan harvat osasivat tyynesti arvostella hänen tekonsa suuruutta
ja kantavuutta. J.V. Snellman lausui Bergbomin kirjoituksesta: "En ole
pitkiin aikoihin lukenut mitään niin mahdikasta (öfverlägset)", ja
August Schauman, joka ei ollut suomenmielinen, sanoi, että hän
suurimmalla nautinnolla oli lukenut sen kaksi kertaa, "siinä kuvastuu
kokonainen ihmiselämä". Tämä henkevä lauselma ilmaisee oikein
kirjoituksen merkityksen. Arvostellessaan ruotsalaista teatteria
Bergbom oli suunnitellut todellisen kansallisteatterin ohjelman, kuinka
sen tuli pitää kotimaista ja kansallista pyhänä samalla kun se
korkealla kantoi tositaiteen lippua. Sekä toisen että toisen puolen
tehtävää oli ruotsalainen teatteri laiminlyönyt. Jos suomalainen
teatteri syntyi, riippui sen olemassaolon oikeutus yksistään siitä,
että se menetteli päinvastoin. Bergbomin kritiikki oli siis semmoista
tuottavaa, uutta luovaa kritiikkiä, jota Lessing pitää ainoana oikeana.
Tahtoiko ruotsalainen teatteri ottaa siitä ohjausta, se oli sen ja sen
yleisön asia; Bergbom puolestaan oli päättänyt että suomalainen
teatteri nyt oli perustettava ja siinä oli, mikäli mahdollista,
hänen ohjelmansa toteutettava. Sentähden hän oli julkisesti
esittänyt kantansa ja mietteensä, niin että koko hänen hehkuva
persoonallisuutensa ja koko hänen elämäntyönsä sisältyy laatuaan
yksinäiseen kirjoitukseen.

Ymmärrettävästi kirjoitus synnytti äänekkään ja pitkällisen vastakaiun,
oikean "mielipahan myrskyn" ruotsalaisessa sanomalehdistössä. H. D:ssä
hra Beta, jonka merkin takana piili suuren lehden monivuotinen
teatteriarvostelija, maisteri K. Bremer, astui esiin laajapuheisesti
puolustamaan teatteria. Jos tällä kynäniekalla ennestään oli vähäinen
maine taiteentuntijana, niin se tuskin kohosi hänen jouduttuaan
käsikähmään Bergbomin kanssa.[87] Että jälkimäinen ollenkaan vastasi,
ei tullut siitä että hra Betalla olisi ollut mitään pätevää ja
asiallista esitettävänä, vaan siitä että hänen takanaan tiettiin
neuvojana seisovan jollei koko ruotsalainen johtokunta niin ainakin
joku sen jäsenistä. Ne kolme kirjoitusta, jotka Bergbom vielä julkaisi
Morgonbladetissa (27, 29 p. huhtik. ja 13 p. toukok.), olivat
kauttaaltaan niin pirteitä, niin täynnä uusia todistuksia ja tietoja,
niin älykkäitä vastustajan pintapuolisten ja ristiriitaisten väitteiden
paljastamisessa, että vaikutus oli "murhaava" eikä hra Betalla ollut
muuta neuvoa kuin vaieta.[88]

Kirjoituksillaan Bergbom oli täydellisesti valaissut teatteriolomme,
niin että jokainen huomasi niiden puutteet ja tarpeet; mutta sen ohella
hän tahtoi varsinkin kansan edustajille, jotka eivät olleet nähneet
entisiä suomalaisia näytäntöjä, näyttää mitä jo voitiin suomenkielellä
teatterissa esittää, hän tahtoi antaa niiden kuulla tämän kielen soivan
näyttämöltä. Mutta miten tehdä, kun rouva Raa oli kontrahdin kautta
kielletty esiintymästä ainoassakaan suomalaisessa näytännössä? Tästä
pälkähästä selviydyttiin kekseliäisyydellä, joka muistuttaa niitä
ihmetteleviä sanoja suomenmielisten masentumattomuudesta, jotka Emilie
Bergbom vuotta ennen oli kirjoittanut Kaarlo veljelleen. Ruotsalaisen
teatterin johtokunnan kielto tarkoitti ymmärrettävästi julkista
esiintymistä, sillä eihän muunlaisista näytännöistä ennen ollut
puhettakaan ollut. Nojaten tähän tosiasiaan päätettiin panna toimeen
yksityinen näytäntö, johon katsojat kutsuttiin ilman että ainoatakaan
pilettiä myytiin! Kumminkin Emilie Bergbom, jonka nimessä näytäntö oli
annettava, välttääkseen syytöstä salamyhkäisestä menettelystä, kysyi
eräältä ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneltä, asessori
Krogiukselta, jonka hän joka päivä tapasi hypoteekkiyhdistyksen
toimistossa, oliko johtokunnalla mitään asiaa vastaan. Tähän vastasi
Krogius kirjallisesti, että se tosin soti rouva Raan allekirjoittamaa
välikirjaa vastaan, mutta "katsoi hän kumminkin voivansa vakuuttaa,
että sentapainen esiintyminen ei tulisi aiheuttamaan mitään
toimenpidettä johtokunnan puolelta".

Tämä näytäntö, jota ei ilmoitettu eikä muutenkaan mainittu sanomissa,
tapahtui Yrjönpäivänä, huhtikuun 23, Arkadiateatterissa. Katsojat,
etupäässä valtiopäivämiehiä -- suomenmielisiä ja muitakin -- sekä
suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä Helsingistä, olivat kaikki Emilie
Bergbomin nimessä kutsutut. Ohjelman päänumerot olivat A. Kiven
kappaleet "Margareta" ja "Lea"; niiden välissä esitettiin "Pilven
veikko". Rouva Raa näytteli tietysti nimiroolin kummassakin draamassa
ja hän onnistui mainiosti. "Tuskin koskaan", sanotaan erään aikalaisen
kirjeessä, "olen nähnyt rouva Raan näyttelevän niin elävästi, niin
ihanasti, eikä toisiakaan vastaan ollut paljo muistutettavaa." Yleisö
oli "erinomaisen ihastunut"; ilta oli "Suomen miehille täällä
Helsingissä todellinen juhlahetki". Samassa kirjeessä mainitaan yhden
pappissäädyn edustajan, tohtori Lampénin, puhjenneen sanoihin: "Tämä on
ihanin hetki, mikä minulla on ollut Helsingissä."

Mutta Bergbom ei olisi ollut se innostunut kansallisen taiteen
puolustaja, jommoisena hän tätä ennen oli esiytynyt, jos hän ei olisi
tahtonut tehdä Ida Basilierinkin näyttämöllisenä laulajattarena
tunnetuksi sille harvinaiselle yleisölle, joka tänä keväänä oli
Helsingissä saapuvilla. Se tarkoitus kävi kumminkin erinäisistä syistä
vaikeanlaiseksi toteuttaa. Taiteilijatar oli vielä Tukholmassa, jossa
hän kuninkaallisessa oopperassa helmikuun 21 p. oli täysilukuisen ja
ihastuneen yleisön kuullen laulanut pääosan Donizettin "Lammermoorin
Luciassa" ja myöhemminkin oli esiintyvä kolmannessa debyyttiroolissa,
Rose Friquet'inä Maillartin "Villars'in rakuunoissa"; mutta siitä
huolimatta hän jo maaliskuulla lupasi Bergbomille mielellään tulla
Helsinkiin näytäntökauden lopulla, milloin vain tahdottiin. Ja
huhtikuun 20 p. Bergbom Morgonbladetissa kertoikin Suomalaisen seuran
tehneen Ida Basilierin kanssa sopimuksen toukokuulla toimitettavasta
sarjasta näytäntöjä, joissa laulajatar esiintyisi paitse Jeannettena ja
Leonorana samoissa rooleissa, joissa hän Tukholmassa oli saanut
osakseen niin yleistä ja vilpitöntä tunnustusta, sekä mahdollisesti
myöskin pienemmän "Laulajatar" nimisen operetin pääosassa. Näin oli
kaikki hyvin, mutta silloin tapahtui odottamaton isku. Huhtikuun 24 p.
kuoli laulajattaren isä sydämenhalvaukseen. Luonnollisesti tämä tapaus
esti alkuperäisen laajan suunnitelman toimeenpanemisen; mutta
kuitenkaan Ida Basilier ei kokonaan peruuttanut lupaustaan. Hän esiytyi
yhden kerran kesäkuun 4 p.

Tämä näytäntö, viimeinen Suomalaisen seuran nimessä toimitettuja, alkoi
Tyyko Hagmanin kirjoittamalla burleskimaisella ilveilyllä "Hölmölän
maailmanparantajat" -- jonkinlainen "Silmänkääntäjä" muutettuna
valtiollis-yhteiskunnalliselle alalle -- joka esitettiin kovin
liioitellen. Sen jälkeen tuli "Kolme näytöstä yhteensovitetut Rossinin
oopperasta Sevillan parturi". Käytettävillä voimilla oli näet mahdoton
näyttää koko oopperaa, mutta yhteensovitus oli niin taitavasti tehty,
että sekä toiminnan pääpiirteet että kauniimmat ja viehättävimmät
musiikkikappaleet olivat säilyneet. Laulajatarta tervehdittiin heti
mitä lämpimimmin, ja hän osasi yhtä hyvin laulullaan kuin
näyttelemiselläänkin yhä vain enentää yleisön innostusta. Ennestään
tunnettu helkkyvä ääni huomattiin voimistuneeksi ja tasaantuneeksi ja
esitystaitokin vakaantuneeksi. Näyttämöllä liikkui nyt milt'ei täysin
kypsynyt taiteilijatar, joka näytteli ja lauloi sitä henkevämmällä
suloudella ja kujeellisemmalla viekistelyllä kuin Rosinan luonne oli
sopusoinnussa hänen omansa kanssa. Laulukohtauksessa laulajatar
ihastuttavasti esitti romansin "Jeannetten häistä" ja Venzanon Tadolini
valssin.

Niinkuin jo sanottiin, oli tämä viimeinen Suomalaisen seuran
näytäntöjä. Sen johdosta kirjoitti se, joka oli tuleva tämän kirjan
tekijäksi, Morgonbladetiin seuraavat rivit, jotka vieläkin muuttamatta
pitävät paikkansa:

"Ei voitane kieltää, että näillä yhä uudistuvilla seuranäytännöillä on
omituinen merkitys suomalaisessa sivistyshistoriassa. Alkunsa saaneina
heräävästä käsityksestä siitä, kuinka tärkeä kotimainen näyttämö on
itsenäisen, kaikinpuolisen sivistysmuodon kehittämiselle, muodostavat
ne huomattavan ilmiön kansallisissa edistyspyrinnöissämme.
Isänmaallisen hengen elähyttämät taiteenharrastajat ovat sikäli
suorittaneet tehtävänsä mikäli ovat kansallishenkisen ja -muotoisen
teatterin edelläkävijöitä ja uranaukaisijoita. Siihen katsoen on
luonnollisesti pääasiallinen arvo annettava heidän hyvälle tahdollensa,
ja kohtuutonta olisi ollut odottaa heiltä taiteellista täydellisyyttä.
Semmoista ei ole voitu tarkoittaakaan, eivätkä esiintyjät ole käyneet
tehtäväänsä käsiksi suurilla vaatimuksilla taikka harhaluuloisina.
Mutta kun sittekin ihanteellinen loiste pysyväisesti on kiintynyt
näiden suomalaisen teatterin ensi askelten muistoon, niin on siitä
kiittäminen kahta todellista näyttämöllistä taiteilijaa. Rouva
Charlotte Raa ja neiti Ida Basilier ovat lämpimällä mielellä ja
elävällä tunteella kannattaneet päätehtäviä sekä nerokkaalla ja
taiteellisella esityksellään innostuttaneet myötävaikuttavia
diletantteja."

"Nämä seuranäytännöt, jotka ainoastaan osallisten innostus hyvään
asiaan ja rajaton uhrautuvaisuus on aikaansaanut, ovatkin johtaneet
pätevään käytännölliseen tulokseen, joka on omansa ilahuttamaan
jokaista isänmaanystävää. Ne ovat pääkaupungin yleisölle, joka samalla
on maamme sivistynein ja teatteriin enimmän tottunut yleisö, selvästi
osoittaneet suomalaisen näyttämön mahdollisuuden. Melkoinen osa tätä
yleisöä onkin oivaltanut näitten yritysten johtavan aatteen ja
sydämestään omistanut sen omakseen. Kolme vuotta sitten oli kysymys
yleisön silmissä arveluttava haavekuva, johon nähden optimistinenkin
saattoi lausua oikeutettuja epäilyksiä; nyt on perustus laskettu ja
enempi on vain ajan kysymys. Kannatusyhdistys, johon yleisesti on
otettu osaa, on muodostunut kotimaisen teatteriseuran aikaansaamiseksi,
ja sallittakoon meidän toivoa, että suomalainen näyttämötaide ennen
montakaan vuotta on edustajakseen saanut joukon taiteellisesti
kehitettyjä näyttelijöitä ja sitten edistymistään edistyy lupaavaa,
turvallista tulevaisuutta kohti."

Näistä viimeisistä sanoista näkyy, että suomalaisen teatterin
perustaminen oli tosiasiaksi tullut. Se oli tapahtunut toukokuun 22 p.
klo 6 i.p. Uuden teatterin ylemmässä ravintolahuoneustossa pidetyssä
kokouksessa, johon monien yksityisten neuvottelujen jälkeen julkisesti
oli kutsuttu "herroja ja naisia", jotka harrastivat asiaa. Saapuville
tuli noin 70 kansalaista, kaupunki- ja maakuntalaisia kumpaakin
sukupuolta. Kokouksen aloitti Yrjö Koskinen, joka, ensin mainittuaan
kuinka tärkeää olisi että meilläkin saataisiin aikaan teatteri kansan
kielellä, viittasi tarpeellisiin valmistuspuuhiin. Suomalaisen
näyttämön aate oli niin kypsynyt, että eri mieliä saattoi ilmaantua
ainoastaan yksityiskohdista -- että taidelaitos oli perustettava, siitä
oltiin kohta yksimielisiä. Keskustelu kosketteli siis yrityksen
suunnitelman pääpiirteitä. Ensi aikana olisi näyttelijäin luku
rajoitettava 10 tai 12. Ensimäinen vuosi olisi pääasiallisesti
käytettävä valmistaviin opintoihin ja harjoituksiin, ja tulisi
näyttelijäseuran sen jälkeen esiintyä eri paikoissa, esim. 3 kuukautta
Helsingissä, 2 Viipurissa, 2 Turussa, 1 Hämeenlinnassa ja 1
Tampereella; kesällä kun kulkuneuvot olivat mukavammat, olisi käytävä
Kuopiossa, Porissa, Oulussa taikka muillakin paikkakunnilla. Erittäin
tärkeänä asiana pidettiin, että näytelmäin kieli olisi virheetöntä ja
puhdasta sekä että painoa pantaisiin oikeaan lausumiseen.
Näytelmäkirjallisuuden edistämiseksi olisi palkintoja jaettava
ansiokkaista alkuperäisistä teoksista. Puhuessa tarjona olevista
näyttelijävoimista ilmoitettiin Ida Basilierin luvanneen avustaa, jotta
tuon tuostakin voitaisiin toimittaa suurempiakin laulunäytelmiä, jota
paitse varmuudella toivottiin, että rouva Raa, vuoden päästä Ruotsista
palattuansa, rupeaisi "teatterin opettajaksi ja tukipylvääksi".
Teatteritoimen kustantamiseksi arveltiin aluksi tarvittavan 6000 markan
vuotuinen kannatus, ja kokouksen päätulos oli kannatusyhdistyksen
perustaminen viideksi vuodeksi. Jotta vähävaraisemmatkin voisivat olla
mukana, määrättiin osake 12 markaksi vuodessa, ja olivat merkityt
osakkeet tarpeen mukaan suoritettavat. Esiinpannuille listoille
merkittiin kohta 186 osaketta. Vihdoin päätettiin asettaa toimikunta,
jonka tulisi laatia ehdotus säännöiksi yhdistykselle. Siihen valittiin
jäseniksi tohtori K. Bergbom, lakitiedetten kand. J. Forsman,
professori G.Z. Forsman (Yrjö Koskinen), dosentti J. Krohn ja filos.
kand. E. Nervander,[89] sekä varajäseniksi amanuensi B.O. Schauman.

Kesäkuun 10 p. pidettiin uusi kokous, jossa sääntöehdotus tarkastettiin
ja valittiin kolmimiehinen johtokunta. Tämän jäseniksi tulivat
K. Bergbom, Yrjö Koskinen ja B.O. Schauman. Varajäseniksi valittiin
maisteri A. Almberg, eversti A. Järnefelt ja J. Krohn.

Päivänä sen jälkeen kun täten vastaperustetulle Suomalaiselle
teatterille oli valittu ensimäinen johtokunta, esitettiin
Talonpoikaissäädyssä yksityisen valitusvaliokunnan mietintö
teatteriasiaa koskevasta anomuksesta. Valiokunta ehdotti anomusta
tehtäväksi siihen suuntaan, "että kun vastaisuudessa kysymys nousee sen
12,000 markan suuruisen rahamäärän uudistamisesta, joka tuleviksi 2
vuodeksi pysyväisen näyttelijäjoukon kannattamiseksi Helsingin Uudessa
teatterissa on annettu, kohtuulliset apurahat, suomalaisen
näytelmätaiteen hyväksi, annettaisiin sille kansalliselle
teatteriyhdistykselle, joka ehkä silloin on saatu toimeen". Tätä
ehdotusta vastaan esiintuotiin kumminkin erinäisiä muodollisia
muistutuksia, jota paitse säädyn sihteeri ilmoitti käsityksensä olevan,
että anomus oli suunnattu pois alkuperäisestä tarkoituksestaan ja että
se sentähden oli katsottava sopimattomaksi. Keskustelua seuraavassa
äänestyksessä mietintö hyljättiinkin 21 äänellä 18 vastaan. Heikura,
Klami ja Puhakka ilmoittivat vastalauseen päätöstä vastaan. -- Näin
siis tarkoitukseltaan hyvä yritys raukesi tyhjiin. Suomalainen teatteri
oli kuin olikin yksityisten uhrauksilla kannatettava. Että
teatteriasian esille ottaminen valtiopäivillä kuitenkin oli sille
hyödyksi, ei liene kiellettävissä. Saatiinhan sen kautta entistä
laajemmat kansalaispiirit huomaamaan, mikä puute tässäkin kohden oli
olemassa sivistyselämässämme, ja olihan se samalla myöskin muistutus
vallanpitäjille, että taiteenkin alalla tasapuolisuutta oli
noudatettava, jos tahdottiin oikeutettua mielipahaa kansassa välttää.

Omituinen sattumus oli, että juuri silloin kun Suomalainen teatteri
perustettiin, kadotti Ruotsalainen teatteri loistavimman kykynsä,
Fritiof Raan, joka vaikka olikin synnyltään ruotsalainen Suomessa oli
kohonnut taiteensa huipulle. Tämä taiteilija kuoli näet 20 p. toukok.
ainoastaan 32 ja puolen vuoden ikäisenä, ja hänet haudattiin yleisen
osanoton vallitessa 23 p. Bergbomin kirjoittamat lämpimät muistosanat
Morgonbladetissa (21 p.) päättyivät lauseeseen: "Hän oli näyttämömme
sielu eikä hän koskaan voi tulla siellä korvatuksi" -- joka tähän
saakka on osoittautunut todeksi. Ja Cygnaeus, joka 12 p. kesäk. kehotti
yleisöä ottamaan osaa patsaan pystyttämiseen kaivatun taiteilijan
haudalle, mainitsi häntä "suurimmaksi mestariksi taiteessaan, jonka
maamme on nähnyt kehittyvän kansansa keskellä". Tämä kuolemantapaus
vaikutti välillisesti Suomalaisenkin teaterin elämään. Kun rouva Raa
oli saanut kyllänsä täkäläisestä ruotsalaisesta teatterista eikä
aviosuhde enää häntä sitonut, hän ijäksi erosi tästä laitoksesta.
Lähtiessään Helsingistä oli hänen aikeensa kyllä, niinkuin ylempänä on
sanottu, palata liittyäkseen Suomalaiseen teatteriin; mutta itse
asiassa kävi niin, että hänelle ennen pitkää koitti uusi elämänjakso,
jonka velvollisuudet pysyttivät hänet kaukana meistä. Taiteilijattaren
vierailut näyttämöllämme todistavat kuitenkin, että se taimi, jonka
istuttamisessa hän oli ollut niin harras osallinen, yhä edelleen pysyi
hänelle kalliina.



Viiteselitykset:


[1] Gyllenius kertoo päiväkirjassaan, että 10 p. toukok. 1650
ylioppilaat Turussa vastavalitun rehtorin kunniaksi näyttelivät
suomalaisen komedian Tuhlaajapojasta, jonka Ericus Johannis Justander
oli ruotsinkielestä suomentanut. Hist. Arkisto H.

[2] Hels. Tidn. 9/3 1844 n:o 19: Om inrättandet af en Finsk Theater.

[3] N:o 21, kesäk. 2 p. Kts. myös Lauri Suomalainen, Jaakko Fredrik
Lagervall, Helsingissä 1901.

[4] Lagervallin kirje Lönnrotille siteerattu Suomalaisen julkaisusta.
Ote Lönnrotin kirjeestä on julkaistu Kanavassa.

[5] H. T. 17-20/11 1847 n:ris 90, 92: Theaterns framtid i Finland.

[6] Fredr. Cygnaeus, Saml. Arbeten, III: Det tragiska elementet i
Kalevala.

[7] Sam. p. VI: Om teaterns framtid i Helsingfors.

[8] Sam. p. VI: Ännu en gång om teaterns framtid i Helsingfors.

[9] k. 1906.

[10] Se ystävä, jolle Gröneqvist kirjoitti tämän ynnä muut siteeraamani
kirjeet oli ylioppilas, sittemmin valtioarkeoloogi J.E. Aspelin.
Heidän ystävyytensä johtui yhteisistä iloista ja suruista Vaasan
yläalkeiskoulussa, josta Gröneqvist muutti Hämeenlinnan
"siviililukioon".

[11] Ylioppilasnäytäntöjen päätyttyä 1859 kuuluu olleen kysymys
seuraavana vuonna ottaa Schillerin "Rosvot" näyteltäväksi. Amaliaksi
ajateltiin E. Nervanderia, joka toverien mielestä olisi ollut varsin
sopiva siihen tehtävään.

[12] Näitä käännöksiään Rahkonen julkaisi kuvalehdessä "Maiden ja
merien takaa".

[13] Muutamia muita suomalaisia nimiä nähdään tosin ensimäisten
näyttelijäin luettelossa, mutta kyllä, pidettiin huolta siitä että
niiden omistajat eivät päässeet kotimaisella murteella häiritsemään
"ensemblea".

[14] Norjalaisessa viikkolehdessä "Figaro", 1883 n:ssa 31 ja 32, on
painettuna eräs rouva Winterhjelmin tanskalaiseen "National
tidende'en" lähettämä kirje, jossa hän laajanlaisesti esittää
käsityksensä näyttämötaiteesta.

[15] Se on julkaistu H. T:ssä 1862 n:o 85.

[16] Tietoja koulusta antaa neiti E. Degerholm, joka itse oli siinä
oppilaana, julkaisemassaan "Vid svenska scenen i Helsingfors, minnen
och bilder", 1900. -- Varsinkin F. Berndtson, F.A.T:n toimittaja ja
teatteriarvostelija, oli arvostelussaan kohtuuton ja juuri hän
katkeroitti sekä opettajain että oppilaitten mielet. Erittäin julkeasti
hän hyökkäsi teatterikoulua vastaan koenäytännön johdosta 15 p.
helmikuuta 1869. Näytteleminen ilmaisi muka "ainoastaan harrastuksia
invita Minerva" eikä "ainoakaan ollut kohonnut edes keskinkertaiseksi
dilettantiksi". Fredr. Cygnaeus esiintyi "valtion virallista
talonvahtia" vastaan kirjoituksessa "Ukkosenjohtaja kriitillistä
rajuilmaa varten", (Saml. Arb. VI, s. 130.)

[17] Korhos-nimen Öhqvist otti vasta 1872 tultuaan Suomalaisen
teatterin jäseneksi. Isä Johan Petter Öhqvist, ammatiltaan sorvari, oli
Ruotsista muuttanut Suomeen; äiti Johanna Fredrika Broberg oli
linnanhoitajan (slottsbefallningsman) tytär Kuopiosta. Aukusti,
syntynyt 1851, oli toinen järjestyksessä seitsemästä sisaruksesta. --
Kts. muutoin E. Nervanderin kuvaelmaa "Kaatunut etuvartija", U. S.
1891, n:o 119 ja 120.

[18] Täydellistä jäsenluetteloa ei näy säilyneen. Mainittakoon
kuitenkin kirjeiden ja suusanallisten tietojen mukaan seuraavat
enimmäkseen yleisesti tunnetut nimet: L.N. Achté, Kaarlo Bergbom, J.V.
Calamnius, Henrik Borenius, Emil Böök, Victor Ekroos, K.F. Eneberg,
Otto Florell, Jaakko Forsman, Alexander Homén, Lars Homén, Herman
Lagermarok, Gabr. Linsén, Emil Nervander, Kola ja Mischa Paldani,
Gustaf Bancken.

[19] Samaan aikaan näytelmä, joka oli tätä seuranäytäntöä varten
käännetty, ilmestyi painettuna kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa".

[20] Lahjoittaja oli konsuli sitten kauppaneuvos N. Kiseleff (k. 1883),
innokas taiteen ystävä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi ruotsalaisen
teatterin monivuotisena toimitusjohtajana. Että ylioppilasnäytännöt,
joissa suomenkieltä ensikerran kuultiin näyttämöltä, saivat tämän
miehen, joka sittemmin tuskin osottautui suomalaisen teatterin
suosijaksi, koettamaan edistää suomalaista draamallista kirjallisuutta,
on varsin kuvaavaa ajan luonteelle. Kun seuraavalla vuosikymmenellä
puoluetaistelu yltyi, Kiseleffinkin mieli nähtävästi muuttui. Toiselta
puolen on häntä aina kiitetty hyväntahtoisuudesta ja ritarillisesta
mielenlaadusta, jonka tähden on syytä olettaa hänen tylyytensä
alkavaa suomalaista näyttämöä kohtaan aiheutuneen luonnollisesta
riippuvaisuudesta johtokunnan muista jäsenistä. Kaikessa tapauksessa
oli hänen kehoittava lahjansa Seuralle jalon luonnon vapaa, kaunis
ilmaisu, joka on luettava hänelle kunniaksi.

[21] Yrjö Koskinen, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I
s. 525 (Kirje Toukokuulta, Mehiläinen 1862 nro 5).

[22] Näin Bergbom muutamia kuukausia myöhemmin kertoo asian kirjeessä
ystävälleen Otto Florellille, joka silloin oleskeli Parisissa ja jolle
hän tahtoi selittää, miksi hänellä oli matti taskussa.

[23] Bergbom vihittiin molempain oikeutten tohtoriksi yliopiston
riemujuhlassa 1840.

[24] Muut sisarukset olivat Fredrika Elisabet (_Betty_) s. 8/3 1837,
Gustaf _Leonard_ s. 24/10 1838, Erik _Ossian_ s. 1/9 1845, _Augusta_
Helena s. 6/1 1847 ja _Axel_ Gabriel s. 22/10 1848.

[25] Johanna Karolina Tengström (Senaatin kamreerin K.F. Tengströmin ja
erään Anna Margareta Bergbomin tytär), J.J. Tengströmin toinen vaimo,
oli ennen ollut naimisissa senaattori Bergbomin sedän, professori
Fredrik Bergbomin (k. 1830), kanssa; J.J. Tengströmin edellinen vaimo
oli arkkipiispa Joh. Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström.

[26] Snellman nimitti 1876 J.J. Tengström vainajaa "isälliseksi
ystäväkseen".

[27] Kts. Aug. Schauman, Från sex ärtionden II s. 355 ss.

[28] Voipaalan kartanossa, jonka omistaja silloin oli J.J. Nervanderin
veli, kapteeniluutnantti Frans Nervander, asui myöskin heidän vanha
äitinsä Beata Nervander (o.s. Bergbom) kahden tyttärensä, Lauran ja
Beatan, kanssa (kolmas oli kuollut edellisenä vuonna). Beata Bergbom ja
senaattori Bergbomin isä olivat serkkuja. Tekstissä mainittu täti oli
nuorempi Beata.

[29] Rouva Krüger-Fürth oli primadonna H.W. Gehrmannin
oopperaseurassa, joka kesäkuulla 1849 Helsingissä antoi loistavan
sarjan oopperanäytäntöjä. A. Schauman, Från Sex ärtionden I s. 301 s.

[30] Florin tuli lääkäriksi, dosentiksi 1870, lääkintöneuvokseksi
lääkintöhallituksessa 1878 ja kuoli 1902.

[31] Bergbomin perhe asui 1860-luvun keskivaiheilta v:een 1864
Pihlflychtin, nykyään Willebrandin talossa Hallitus- ja Ritarikatujen
kulmassa, puurakennuksessa jälkimäisen kadun varrella.

[32] Bergbomin alkuperäisestä käsikirjoituksesta on ainoastaan
ensimäinen näytös tallella. Se on kirjoitettu lyijykynällä isän
varastosta otetulle viralliselle paperille!

[33] Niin esim. Anni, kun Eero on kavaltanut prinssin, puhkee
kansanrunontapaiseen valitukseen:

    Min brudsäng jag bäddar i svartan mull
    Bland blommorna nere på ängen,
    Der liljorna stå med kronor af guld
    Ooh vinden framsusar af vällukter full
    Från häggamas doftande hängen.
    Der bortflyr väl natten, der kommer väl dag,
    Der får jag väl slumra, som brud också jag,
    Bland blommorna nere på ängen j.n.e.

[34] Syystä kun tekstiin otettu kirjoitus itse asiassa antaa syvemmän
käsityksen Bergbomin nuoruudentragediasta kuin tavallinen lyhyt
kertomus toiminnasta, jääköön se tekemättä. Draama on ennen pitkää
ilmestyvä suomennettuna Kaarlo Bergbomin kirjoitusten joukossa.

[35] Syy miksi Bergbom ei koskaan painattanut "Pombalia", oli kai
pääasiassa se että se oli ruotsiksi kirjoitettu eikä semmoisena voinut
rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta. Syksyllä 1864 hän mainitsee
Cygnaeuksen kehoittaneen häntä julkaisemaan näytelmän, mutta sanoo
samalla että hän ei aio sitä tehdä, koska hän sen kautta ehkä veisi
ansion joltakin suomalaiselta kirjailijalta, joka paremmin kuin hän
tarvitsee kehoitusta eikä niinkuin hän voi saada teostaan näyttämöllä
esitetyksi. Tämä syy näyttää etsityltä -- niin vähän sillä on
todellista pohjaa -- mutta epäilemättä se hänen tuntonsa mukaan oli
täysin pätevä. -- Muutoin mainittakoon että alkuperäinen käsikirjoitus
on kadonnut tietämättömiin. Säilynyt taikka tiedossa on kaksi vanhaa
jäljennöstä, joista ainoastaan toinen, naisen kirjoittama, on
täydellinen; toisesta, O. Florellin kirjoittamasta, puuttuu toinen
näytös.

[36] Tietysti tarkoitti tuuma avun hankkimista Helsingin uuden
teatterin rakentamiseksi entisen tulipalon hävittämän sijaan.

[37] "Friisillä" tarkoitetaan Sjöstrandin suurta korkokuvaa
"Väinämöisen laulu", joka nyt koristaa yliopiston eteistä. Helsingin
naiset olivat arpajaisilla keränneet 8,000 mk sen tilaamiseksi
taiteilijalta. Pietarilainen arkkitehti Benois ja berliniläinen
teatterikoristus-tehtailija Gropius arvostelivat oikein, että se ei
ollut paikallaan ruotsalaisessa teatterissa -- vaikka he tietysti eivät
katsoneet asiaa aatteelliselta kannalta.

[38] Cygnaeuksen kirjoituksessa "Jälleen teatterin tulevaisuudesta"
(1867) tapaamme lauseen, joka ilmaisee hänen ajatuksensa Bergbomin
draamasta. Luetellen 1860-luvun alkupuolella syntyneitä draamoja hän
sanoo: "Liitäen kodin rannoilta Euroopan äärimmäiselle laidalle, Kaarlo
Bergbomin fantasia runoili 'Pombalin ja jesuiitat' nuorekkaalla
tarmolla, joka muistutti Schillerin ensimäistä draamallista
kehityskautta."

[39] Tämä sopimus näyttää jostakin syystä rauenneen, sillä v. 1865 ei
Suomettaressa ollut kuin yksi teatteriarvostelu (Don Carloksesta), joka
mahdollisesti on Bergbomin kirjoittama.

[40] Paremmin esimerkkinä Bergbomin huumorista kuin kevytmielisyydestä
mainitsemme, että hän kerran toveripiirissä, kun toiset pilalla
sanoivat: "Sinä tulet varmaan kuolemaan nälkään, kun et sinä ansaitse
mitään!" vastasi: "Oletteko koskaan kuulleet, että senaattorin poika
Suomessa olisi kuollut nälkään?"

[41] Teatteria varten laadittu toimitus on kadonnut. Sitä ei ole
Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa eikä myöskään Ruotsalaisen
teatterin kirjastossa. Hra intendentti Wetzerin tiedonannon mukaan
ovat jälkimäisessä paikassa säilyneet ainoastaan roolit erikseen
kirjoitettuina.

[42] Tähän sopii nyt lisätä: Samana päivänä kun historiallisesti
tunnettu ensimäinen suomalainen näytäntö tapahtui Turussa 1650 ja
samana päivänä kun, neljä vuotta myöhemmin, Kiven "Lea" ensi kerran
näyteltiin, ilta, josta on tapa lukea suomalaisen teatterin synty.

[43] Tiettävästi "Pombal" ei ole näytelty muualla kuin Helsingissä,
mutta silti Cygnaeus kumminkin täytti lupauksensa. Florell mainitsee
näet kirjeessään Parisista 24/8 edellisenä iltana tavanneensa
Cygnaeuksen, "täysin näköisenään, niin loistavana, niin lämpimänä", ja
hän oli kertonut: "Niin pian kun tulin Kööpenhaminaan, menin vanhan
ystäväni professori Holst'in luokse ja kysyin häneltä: Osaatteko te
tähän aikaan Tanskassa kirjoittaa kelvollisia draamallisia teoksia? ja
lisäsin sitten että minä muuten voisin tarjota hänelle yhden semmoisen.
Minä kerskasin aika lailla Bergbomin näytelmästä, mutta tein sen
vakaumuksesta. Päätös oli se että kappale suurimmalla varmuudella
luvattiin ottaa esitettäväksi." Tämän johdosta tuli Bergbomin niin pian
kun mahdollista lähettää käsikirjoitus kuninkaallisen teatterin
johtajalle H.P. Holstille Kööpenhaminaan. -- Jättikö Bergbom
kehoituksen noudattamatta vai oliko ehkä Cygnaeuksen käsitys Holstin
myöntyväisyydestä liian optimistinen, siitä ei meillä ole tietoja.

[44] Freja Ryberg oli etevimpiä näyttelijättäriä Helsingin ensimäisessä
V. 1861 perustetussa, pysyvässä ruotsalaisessa teatteriseurassa. Neiti
Ryberg lähti täältä Parisiin ja meni siellä 1866 naimisiin Alphonse
Vinatyn kanssa.

[45] Yliopiston Filosofisen tiedekunnan hist.-kielitiet. osasto oli
neljä päivää ennen valinnut samaan palkintolautakuntaan jäseniksi:
B.O. Lillen, Z. Topeliuksen, J. Krohnin ja O. Toppeliuksen.

[46] Ruotsalainen maalaaja Werner mainitaan usein Florellin kirjeissä
Parisista. Florell ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tässä taiteilijassa
oli Florellin mielestä paljo, joka muistutti Bergbomista. Werner oli
Belgiassa kääntynyt katoliseen uskoon, ja kun Florell oli hänelle
lukenut "Pombalin ja jesuiitat", oli hän ollut hyvin mielissään
puolueettomuudesta, millä Bergbom oli kuvannut jesuiittoja, ja
julkilausunut sen toivon, että tämä uudessa tragediassa käsittelisi Don
Carlos aihetta -- tehden sen historiallisemmin ja osottamalla suurempaa
oikeutta Fiilip kuningasta kohtaan kuin Schiller.

[47] Kauppias J.A. Grönberg oli naimisissa Bergbomin tädin, Augusta
Roschierin, kanssa.

[48] Lehtori B.F. Godenhjelm on hyväntahtoisesti näyttänyt tekijälle
erään kirjeen runoilijalta, josta nähdään että "Lea" oli jo valmis
keväällä 1868. Silloin Kivi lähetti sen ja kaksi muuta pienempää
kappaletta Godenhjelmille pyytäen, että tämä oikaisisi kieltä näissä
teoksissa, kirjoituttaisi ne puhtaaksi ja lähettäisi ne Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralle Viipuriin, jonka kustannuksella "Lea" myöskin
ilmestyi seuraavana vuonna. Bergbom näyttää saaneen käsikirjoituksen
vasta myöhään vuoden lopulla taikka uudenvuoden alussa. Tekijä muistaa
varsin hyvin, että kappale hänen luonaan luettiin käsikirjoituksesta
(eikä painetusta vihosta). Godenhjelm sanoo "Lean" olleen niin
huolellisesti kirjoitetun, että hänellä ei ollut mitään korjattavaa.

[49] O.s. Roschier, K. Bergbomin täti.

[50] Ahnger kuoli 4/7 1890. Kaarlo Bergbom, joka silloin oli
Tukholmassa, kirjoitti sen johdosta sisarelleen: "Ahngerin
kuolemansanoma koski minuun kipeästi. Ettemme koskaan elämässä tule
sanoneeksi ihmisille, kuinka pidämme heistä, ennen kuin äkkiä huomaamme
että se on liian myöhäistä! Mikä suora, vilpitön, lämmin sydän! Ja
kuinka hän oli ystävällinen, kun hänen apuansa tarvittiin! Muistathan
Lean päiviä?"

[51] N. Kiseleffin kirje Emilie Bergbomille, päivätty 30 p. maalisk. --
Näytäntö annettiin Emilie Bergbomin nimessä. Suoraksi loukkaukseksi
häntä kohtaan käsitettiin sitä, että ruotsalaisen teatterin
toimitusjohtaja itse ennen näytännön alkua otti piletinmyyjältä
vuokrarahat haltuunsa. Toiselta puolen sanottiin sen tapahtuneen vanhan
tavan mukaan -- varovaisuudesta eikä epäluulosta.

[52] Väärinkäsityksen välttämiseksi huomautettakoon, että ruotsalaisen
teatterin vuokrasummasta lähes puolet eli noin 400 markkaa on
laskettava päiväkustannuksiin. Kun venäläinen seura tyytyi 100
markkaan, on se epäilemättä niin ymmärrettävä, että vuokraaja vastasi
päiväkustannuksista, jotka Arkadiassa laskettiin noin 250 mk:ksi.

[53] Näytännössä esiintyivät seuraavat henkilöt: "Pilven veikossa":
Pilven veikko -- ylioppilas Kaarlo Kaslin; torpan tyttö -- neiti
Therese Decker; isä -- maisteri F.H. Alopaeus; kansana: rouva Matilda
von Fieandt, neidit Ellen Nervander, Minette ja Lilli Munck, Augusta
Bergbom ja Alma Mechelin sekä varalääninsihteeri Berndt Ahnger ja
ylioppilaat Emil Nervander, Johannes Vegelius, Eliel Aspelin ja Berndt
Ingman.

"Saaristossa": prinssi Fredrik Adolf -- neiti Anni Cajanus; amiraali
Anckarström -- ylioppilas Igor Östling; luutnantti Otto Sparre --
ylioppilas F. Snellman; kreivinna Dannesköld -- neiti Alma Mechelin;
neiti Eeva -- neiti Augusta Bergbom: Repekka -- rouva Matilda von
Fieandt; Stiina -- neiti Selma Ekbom; Lassi -- ylioppilas Carl Bäck;
Grip -- ylioppilas Carl Ahrenberg (myöhemmin ylioppilas Sanfrid
Aejmelaeus); Kabys -- varalääninsihteeri Berndt Ahnger; kreivinnan
seuraneiti -- rouva Matilda Krohn.

"Martha": Lady Harriet Durham Marthana -- neiti Emilie Mechelin; Nancy
-- neiti Ilta Lagus; Lord Tristan Mickleford -- ylioppilas Rudolf
Duncker; Lyonel -- ylioppilas Taavi Hahl; Plumkett -- ylioppilas Elis
Duncker.

[54] "Leassa" esiintyvät sivuhenkilöt olivat: Sakeus -- O. Gröneqvist;
Aram -- ylioppilas Niilo Perander; Joas -- varalääninsihteeri Berndt
Ahnger; Ruben -- ylioppilas P.E. Ervast.

[55] Sanat on otetta Lean viimeisestä lauselmasta.

[56] Laulujen sanat olivat painetut pieneen vihkoseen "Peipposen
viserrys", joka illan kuluessa myytiin normaalikoulun suomalaisen
osaston hyväksi.

[57] S. 10 p. syyskuuta 1846 Pidisjärvellä (Nivalassa). Vanhemmat
maanmittari Kaarle Fredrik Basilier ja Gustaava Matilda Garvoli.
Perhetarinan mukaan on, niinkuin nimestäkin voi päättää, suku alkuaan
ranskalainen.

[58] Emma Charlotta Strömer s. 14 p. marrask. 1850; vanhemmat
kultaseppä Metrus Strömer ja Emilia Charlotta Carlson. Laulajattaren
isänisä oli talonpojan poika, nimeltä Rytkönen, Iisalmen pitäjän
Ruotalahden kylästä, talosta n:o 1, Haapajärven rannalla. Hän lähti
Ouluun, jossa tuli kultasepäksi (ja myöskin kellosepäksi) ja otti nimen
Strömer.

[59] Kenties Bergbomin kirjoitus tästä syystä jäi julkaisematta. Muuten
saattaa olettaa hänen tulleen ajatelleeksi, että vastaus kysymykseen
Hufvudstadsbladetissa oikeastaan oli ruotsalaisen teatterin puolelta
annettava (vaikka siitä ei mitään kuulunut).

[60] Hbl nro 83.

[61] "Paola Moronin" sivuosissa esiintyvistä mainitsemme seuraavat,
joiden nimet tunnemme: Giordano Moroni -- B. Ahnger; Gorello -- O.
Gröneqvist; Nora -- neiti Handolin; Angelo -- D. Airaksinen; Manfred --
ylioppilas Th. Erich.

"Yökausi Lahdella" näyttelivät B. Ahnger -- Agapetus Jurvelin; ja O.
Gröneqvist -- Josias Pölkkylin.

[62] Prolog den 22 maj 1870, Saml. Arbeten IX, s. 88.

[63] Sattumalta on säilynyt tieto siitä kenelle ansio tästä tulee.
Kirjeessä Bergbomille (Helsingistä 16/7) Florell kertoo, kuinka paljo
puuhia ja huolia L.O. af Heurlinillä oli kirjapaino-osakeyhtiön
toimitusjohtajana, ja lisää sitten ivallisesti: "Välityönä konttorissa
on hänellä kiitollinen tehtävä kirjoittaa teksti Trubadurin nuottien
alle -- varsin miellyttävä toimi kun Tuokon käännös, olkoon se tehty
kuinka taitavasti tahansa, mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä on
vapauttanut itsensä sävelmästä, äänenpainosta ja tahdista. Verraton
Laurimme istuu nyt kuitenkin ja vaivaa päätänsä saadakseen kaikki
käymään yhteen, mutta joskus täytyy hänen jättää pois kokonaisia
säkeitä, sillä Törneroosilla ei näy olleen vähintäkään aavistusta siitä
tarkkuudesta, jota semmoinen käännös vaatii."

[64] Tämä puoluenimi tuli käytäntöön juuri tänä vuonna (1870), jolloin
"Vikingen", ultrasvekomaaninen lehti, alkoi ilmestyä.

[65] Vajauksen syynä olivat etupäässä oman orkesterin tuottamat
kustannukset sekä vuokra, jonka venäläiset olivat korottaneet 150
markalla illasta.

[66] Jo marraskuun 1 p. Nervander Hufvudstadsbladetissa todistaa, että
"sopivilla ja vaihtelevilla ohjelmilla sekä taidokkaasti käyttämällä
tarjona olevia kykyjä oli suomalaisille näytännöille voitettu se arvo
ja tunnustus, että yleisön mieli on alkanut kiintyä niihin ei
ainoastaan tulevaa suomalaista näyttämöä valmistavina yrityksinä, vaan
alkoi se tulla teatteriin viettääkseen siellä miellyttävän ja
nautintorikkaan illan."

[67] Kts. ylemp. viite 17 ja k.o. kohta itse tekstissä.

[68] Sanomalehdistön satavuotisjuhlasta tek. on julaissut
seikkaperäisen kuvauksen Joukahaisessa XIII.

[69] Se oli tapahtunut luultavasti tammikuulla 1866. Kaarlo lähti
silloin matkalle veljensä Ossianin seurassa, joka harjoitti opintoja
Pietarissa, ja asui jonkun ajan hänen luonaan nauttien oopperasta ja
teatterista.

[70] Lähtiessään Helsingistä oli laulajatar ruusukimpun muassa saanut
seuraavan (Ellein sepittämän) runollisen hyvästin:

    Nouse yhä, nouse korkealle,
    Vakain siivin tuonne kukkulalle,
    Jolta taiteen valtikalla
    Mahtavasti vallitset
    Minkä kohtalonkin alla
    Taistelevat sydämet.

    Loista kuni päivän säde kirkas,
    Loista lämmin, suloinen ja vilkas;
    Isänmaa sä rintaan sulje,
    Pidä vaikuttimenas.
    Silloin kansas lempi, kulje
    Vaikka minne, seuranas.

[71] Ukko Ben (Benjamin Levin) oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kirjapainon vanha faktori, omituinen olennoltaan ja puheiltaan.

[72] Tässä niinkuin muulloinkin Bergbom nimityksellä "Berlinin
teatteri" tarkoittaa kuninkaallista teatteria (Schauspielhaus'ia);
nykyiset suuremmat teatterit (Deutsches Theater, Berliner Theater,
Lessing Theater y.m.), jotka monesti voitokkaasti kilpailevat
hoviteatterin kanssa, ovat kaikki myöhemmin perustetut.

[73] Kaksi ensimäistä lehteä kirjeestä puuttuu ja niiden mukana
päivämääräkin. -- Bergbom oli jo ennenkin kirjoittanut rouva Raalle
kirjeen, joka ei kuitenkaan ollut tullut perille, ja vasta huhtikuulla
hän sisarensa kautta sai tietää näyttelijättären osoitteen Wienissä.

[74] Hän arvelee että se olisi jaettava neljään numeroon ja että hän
myöhemmin julkaisisi sen eri vihkona. Tietääksemme ei mitään katkelmaa
tästä kirjoituksesta ole säilynyt.

[75] K.F. Eneberg (jonka nimi toverien kesken oli "Tullus") ja A.W.
Jahnsson, jotka tieteellisiä tutkimuksia varten oleskelivat
Leipzigissä, olivat liittyneet hauskaan matkaseuraan: jälkimäinen
Dresdeniin, edellinen Italiaan saakka.

[76] Ah, saksalaisneitosten sydämet ovat erinomaisen lempeät!

[77] Kuuluisa katolinen teoloogi ja Münchenin yliopiston rehtori
Döllinger oli juurikään julkisesti kieltäytynyt tunnustamasta paavin
erehtymättömyys-uskonkappaletta, jonka tähden hänet julistettiin
pannaan. Häntä pidettiin sitten n.s. vanhainkatolisten päämiehenä.

[78] Loppuijällään Bergbom joskus julkilausui ajatuksen, että hän
mielellään asettuisi asumaan Müncheniin -- samoinkuin J.V. Snellman
mietti muuttamista Schwabeniin (Tübingeniin).

[79] Augsburgilaisen patrision älykäs ja kaunis tytär, jonka keisari
Ferdinand I:n poika arkkiherttua Ferdinand Tyrolilainen nai 1557
vastoin isänsä tahtoa.

[80] Todellisuudessa ei Enebergkään saanut stipendiä 1871.
Sijaiskanslerin parooni v. Kothenin vaikutuksesta Pietarissa ei
noudatettu konsistoorin ehdotusta. Vasta seuraavana vuonna annettiin
stipendi Enebergille.

[81] Luultavasti tarkoittavat nämä sanat, että Cygnaeus, joskin
turhaan, oli koettanut vaikuttaa Bergbomin hyväksi konsistoorin
jäseniin.

[82] U. S. 1869 n:ris 59 ja 60.

[83] Emilie Bergbomin ansioksi on myöskin luettava lastenlehden
"Pääskysen" perustaminen. Se tapahtui kokouksessa hänen luonaan 25 p.
Lokak. 1870, johon oli kutsuttu rouva Godenhjelm, neiti Elisabet
Avellan, herrat J. Krohn, V. Löfgren, Eliel Aspelin y.m. Näytenumero
varustettuna "nuoren lyseistin" Albert Edelfeltin piirustamalla
alkukuvalla, ilmestyi joulun aikana s.v.

[84] Kaunis ääni ja soitannollinen äly.

[85] U. s. (12/11 1871) lausui näistä teattereista ivallisesti: "Me
emme puhu teatterista, sillä ruotsalaisessa 'kansallisteatterissa'
käydään tätä nykyä paremmin mielenosoituksia varten kuin saadaksensa
ylentävää ja ilahuttavaa nautintoa; venäläisessä ei käytäne ensinkään,
kosk'ei tällä haavaa ole saatavissa mitään korkeita ja lihavia
virkoja."

[86] Jos tahtoo verrata, mimmoinen taiteellisten tarkoitusten ohjaama
teatterijohto on käsityöntapaisen suhteen, asetettakoon rinnakkain
Åhmanin teatteriseuran repertoari täällä vuonna 1866-67 ja nykyinen.
Totta on, että pari kuukautta tästä näytäntövuodesta vielä on
kulumatta; mutta me epäilemme, tuleeko ne repertoaria suuresti
rikastuttamaan. Åhmanilla näemme seuraavat klassilliset näytelmän
tekijät edustettuina: Shakespeare 4, Schiller 3, Molière 4,
Beaumarchais 2, Holberg 1, Oehlensohläger 1, mutta tämän vuoden
repertoarissa ainoastaan yhden, Shakespearen, 2:lla näytelmällä.
Hyvistä ulkomaan kirjailijoista oli Åhmanin repertoarissa:
Björnstjerne-Björnson (2), Musset (2), Legouve (2), Banville (1),
Sardou (2), Augier (1), Mosenthal (l), Brachvogel (1), Börjesson (2);
kuinka kuivalta näyttää sen rinnalla tämän vuoden repertoari, jossa
tavataan: Sardou (1), Björnstjerne-Björnson (1), Grillparzer (1),
Börjesson (1). Ei kenenkään myös sopine sanoa, että hra Åhmanin
näyttelijäseura oli köyhempi hyvistä taiteilijoista, ja
yhteisnäytteleminen nyt ja silloin tuskin sietänee vertaamista.

[87] Sattuvin lauselma Dagbladin teatteriarvosteluista, jonka tunnemme
-- sanoo Bergbom eräässä vastakirjoituksessaan -- kuulimme pari vuotta
sitten. Eräänä päivänä kohtasimme yhden etevimpiä näyttelijöitämme
hyvin alakuloisena. Kysymykseen mikä häntä vaivasi, hän vastasi
toisella kysymyksellä: "Varmaankin näyttelin eilen roolini surkeasti?"
-- "Kuinka niin?" -- "No, kun Dagbladi minua tänään kiittää, tietysti
olin kovin epäonnistunut!"

[88] Muistona tästä polemiikista säilyi suomenmielisten kesken kauan
"lentävinä lauseparsina" Dagbladin teatteriarvostelijan sanat Nicolain
iloisen oopperan "Die lustigen Weiber von Windsor" musiikista "vakava
ja vaikea" (seriös och svår) sekä vakavasta klassillisesta
ohjelmistosta "tragedioja ja muita pitkäveteisiä kappaleita".

Seuraava tapahtuma teatterielämästä olkoon vielä
kerrottuna, koska se hyvin kuvaa ajan kiihkoista mielenlaatua. --
Pääkirjoituksessaan Bergbom oli maininnut teatterin johtokunnan
Ida Basilierin sijaan palkanneen erään "neljännen tai viidennen luokan
offenbachinlaulajattaren". Sanat tarkoittivat neiti P:tä, joka toista
sataa kertaa oli ihastuttanut tukholmalaisia "Frihetsbrödereissä" ja
Helsingissä niinikään menestyksellä oli esiintynyt samassa operetissa.
Sitä vastoin hän ainoastaan puutteellisesti pystyi täyttämään Anna
Page'n osaa juur'ikään mainitussa Nicolain oopperassa, jota näyteltiin
niinä päivinä, jolloin Bergbomin kirjoitus ilmestyi. Mielenosoitukseksi
Bergbomia vastaan alkoivat "teatterikalifit" (Fredr. Cygnaeuksen
keksimä nimi teatterin kantavieraille) kuin riivatut taputtaa käsiään
neiti P:lle, jopa heitettiin hänelle eräänä iltana 15 (!) kukkakimppua.
Samana iltana päättivät muutamat suomenmieliset ylioppilaat tehdä
kepposet innostuneille parterriherroille. Seuraavana iltana, kun
ooppera jälleen annettiin, olivat he kaikki teatterissa, ja kun
"kalifit" tapansa mukaan alkoivat taputtaa käsiään neiti P:lle,
applodeerasivat ylioppilaat kahta kiivaammin. Eikä siinä kyllä, vaan
samalla hetkellä kapellimestari Emanuel ojensi laulajattarelle --
laakeriseppeleen, kaunis runo ohella. Kaunis runo oli kuitenkin liian
kaunis. Kun se luettiin kulissien takana, heräsi aavistus että kaikki
ei ollut oikein, ja pian siellä sekä "kalifien" piirissä tiedettiin,
että kunnottomat fennomaanit olivat juonen alkuunpanijat. Ymmärtäähän
mikä jupakka tästä syntyi! Miten he ovatkaan raakoja, huudettiin
yhdellä suulla, häväistä pyhää laakeria, loukata viatonta tyttöparkaa
j.n.e. -- Kieltämättä oli yritys poikamainen, mutta keksintönsä innossa
ylioppilaat eivät olleet ajatelleet, että neiti P:kin voisi siitä
kärsiä, heidän juonensa oli tähdätty "kalifeja" kohtaan, joiden
taideinnostusta tahtoivat ivata. Ja siinä he hyvin onnistuivat, sillä
jollei runo olisi paljastanut vehkettä, ei laakeria -- sen innokkaat
kättentaputukset todistivat -- olisi pidetty väärinkäytettynä.

[89] Nervander luopui kuitenkin jäsenyydestä sentähden, että hän
Hufvudstadsbladetin teatteriarvostelijana tahtoi säilyttää itselleen
täyden vapauden julkilausua mielensä uudesta yrityksestä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisen teatterin historia I - Teatterin esihistoria ja perustaminen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.