Title: Aasian erämaissa - Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa
Author: Hedin, Sven Anders
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aasian erämaissa - Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa" ***


AASIAN ERÄMAISSA

Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomensi Uuno Helve



Werner Söderström, Porvoo, 1900.



SISÄLTÖ:

  1. Pekingiin.
  2. Kirgiisien aron yli.
  3. Pamirin poikki.
  4. Jakin selässä Mus-tag-ataa ylös.
  5. Vesillä pähkinänkuoressa.
  6. Aavikolle lähtö.
  7. Kuolonhiljaisuuden koti.
  8. Vedetönnä.
  9. Vettä.
 10. Kaksi viikkoa lehtimajassa.
 11. Viimeiset kameelit.
 12. Vaarallisia kulkupaikkoja.
 13. Muuan haudattu kaupunki.
 14. Kuoleva joki.
 15. Villin kameelin kotimaan poikki.
 16. Lopultakin Tarimin rannalla.
 17. Kuinka minä hankin Islamille hyvitystä.
 18. Muuan kanoottimatka Lop-vesillä.
 19. Muuan tyly herra.
 20. Muuan jälkilasku.
 21. Karkaus ja käräjät.
 22. Poikki villiaasin ja villijakin maiden.
 23. Tapaamme taas ihmisiä.
 24. Tanguuttilais-rosvoja.
 25. Määrän päässä.
 26. Kotoisille rannoille.



1.

PEKINGIIN.


Elokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti
Pietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja,
parrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä
sarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä
lyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri
sama taulu matkustajan silmäin ohi.

Kun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa.
Itsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin
tupakaksi ja alettiin pakinoida. "Minne matka?" kyseltiin toisiltaan.
Useimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin
vuoroni.

"Entä minnekkä teillä on matka?" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä
sohvalta.

"Pekingiin".

Kysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.

"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain
toisessa kuvernementissa".

Pari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät.
Nähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.

Mutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin
olin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle,
hyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä
nyt kulimme.

Olin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin
pituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.

Peking oli oleva tämän matkan loppupäänä, vaikkei varsinaisena määränä.
Oikea matkani määrä oli se mahtava ylänkö, joka kohoo tämän maanosan
keskustassa, jota kannattavat ja ristiin rastiin halkovat maailman
korkeimmat vuoriselänteet ja jonka harjalla leviää avaroita aroja ja
hiekka-aavikoita. Monet osat tätä Ylä-Aasiaa ovat vielä hyvin vähän
tunnettuja tai aivan tuntemattomia. Näitä seutuja oli tarkoitukseni
tutkia, uusilla löydöillä rikastuttaakseni tietoja maapallomme
pinnasta.

Ei siis ollut tarkoitukseni matkustaa kuin sananlennättäjä,
mahdollisimman suoraan, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Päinvastoin,
aijoin kulkea ristiin rastiin, tehdä lukemattomia mutkia, kiipeillä
vuorien yli, vaeltaa tasankojen halki, milloin vesirikkaita,
hedelmällisiä seutuja, milloin vedettömiä aroja ja aavikoita.

Monta eri kulkuneuvoa olin tällä retkelläni käyttävä. Kameelilla oli
minun ratsastettava hiekka-aavikoiden halki, hevosella yli Pamirin ja
Tibetin ylätasankojen, röhkijähärällä pitkin Mus-tag-atan jäätöyräitä,
etuhevosten ja -kameelien vetämänä oli samottava yli arojen, kanootilla
melottava Lop-järvien kaislametsien läpi ja vihdoin kantotuolissa
suoritettava viimeinen osa pitkästä matkastani. Monenmoisiin
seikkailuihin ja vaaroihin olin varmaankin joutuva, olin tuleva
tekemisiin moniin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa, olin
näkevä villin kameelin vapaana harhailevan Kerijan aroilla ja löytävä
kaupunkien jäännöksiä, joissa on kerran ollut hyvätaitoinen asutus,
mutta jotka ehkä jo vuosituhansia sitten ovat hautautuneet aavikkomeren
hiekkavyöryihin; ja vasta kolme ja puolivuotisen retkeilyn suoritettua
olin näkevä isänmaani.

Aasia ei minulle muutoin ollut tuntematon maa. Olin jo kahdella
edellisellä matkallani tutkinut melkoisia osia sen läntisestä
puoliskosta, käynyt _Isfahanissa_ ja _Bagdadissa_, noissa
itämaisten satujen kuuluisissa kaupungeissa, kavunnut korkean
_Demavendin_, persialaisten pyhän vuoren yli, taivallettuani Venäjän
Länsi-Turkestanin keitaiden ja arojen yli yllättänyt sen pääkaupungin
_Tashkentin_, ja lopuksi olin pitkin äärettömän jyrkkää vuoren solaa,
joka täältä johtaa Ylä-Aasiaan, kohonnut Kiinan Itä-Turkestanin
läntisimpään kaupunkiin, _Kashgariin_.

Täältä olin nähnyt laidattoman aron, joka ulottui itään päin aavikon
rajaan asti, ja tänne häämöittivät etelästä valtavat vuorijättiläiset,
jotka, päälaellaan ikuinen lumi ja hartioilla ja kylillä teräs kirkas
jääpantsari, vartioivat salaperäisen _Tibetin_ portteja.

Mutta tässä, aivan Ylä-Aasian kynnyksellä, minä olin kääntynyt takaisin
saatuani niin sanoakseni vain kurkistaa sisälle minulle tuntemattoman
maailman ovesta, joka siinä avautui.

Kolmen vuoden kuluttua oli minulla nyt kuitenkin oleva tilaisuus ryhtyä
tutkimuksiani jatkamaan aivan samasta kohti, missä ne olin lopettanut;
ja niinpä mainittuina lokakuun päivinä istuin junassa, joka kiidätti
minua hyvää kyytiä itään _Orenburgia_ kohti.



2.

KIRGIISIEN ARON YLI.


Orenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja
tataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma
kaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita
kertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja
tavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki
olekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.

Täällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli,
kun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole
rautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai
kameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: _tarantassia_,
nelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai
kameelia.

Pietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista _Tashkentiin_
206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä
pitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani -- kaksisataa
peninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai
lumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman
tuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin
jo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi
käyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja
kirgiisiläisen Kara-kum-aavikon ("Mustan hiekan").

Ken tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin
muuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa
käsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta
on. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin,
järjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle
heiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla
niin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin -- tarantassissa ei näet ole
istuinta eikä linjaaleja -- ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla
hevoset muuttaa.

Ennen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin
ruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää
saatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja,
muttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet
vahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella
asemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi.
Orenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken
sivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on
viimein kokonaan oman onnensa nojassa.

Orenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja
lujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen
sittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin
siihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19
vuorokautta yhtämittaa oleiltava.

Marraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen _buraani_
(lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut
lykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot
ommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni
tarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita
usein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä
matot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit
pantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta
hämärän tullen oli kaikki kunnossa.

Raskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui
iloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme
jo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja
tuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin
taukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta
lumivaippaa.

Uraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä
avautuu valtava, tasainen _Kirgiisien aro_. Tällä arolla asuu harvassa
kirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan
siellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat
ympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat
tylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa
_kamishiruoko_ läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin
hiekka-aavikoilla kasvaa _saksaoli_ takkuisina pehkoina, jotka monesti
ovat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria
kirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä
kerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa _äidissä_ (telttakylässä) tietää
varmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja
matkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.

Aron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan
ovat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden
rannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä.
Purojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja,
"ujta" eli "yjtä" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi
rakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine
karjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä;
siellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000
lammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella
tässä seudussa, pohjois-_Turgajssa_, vallitsee pureva pakkanen ja
tammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit
silloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan
tarhoissa ja ruokoaituuksissa.

Kirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä
kansaa. He rakastavat nimittää itseään _kaisakiksi_, urhoolliseksi ja
sotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä,
jumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä,
jotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu
olemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja,
joka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta
ja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan
hehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.

He rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät
vapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä
kuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa.
Totta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta
äärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa
vauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi
suuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan
saavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan
pallon muodon.

Vain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään.
Suloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät
uskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen
elinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa
kaikki.

Olin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään
vaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun
pohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden
asematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin
valjaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen
yön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin
pieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa
teetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli
aron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella
untuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.

Ja sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko.
Himmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena
kuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla.
Omituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä
hullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei
ole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka
tarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja
jalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua
purppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa
minuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön
varjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on
puhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo
väreilee yli kirgiisien kotimaan.

Kulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme _Kara-kumin_
(Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan
päästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin
Aralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin
keskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille,
missä matkustajani "huoneena" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän
vuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin
saakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä
kameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita
ajoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia
särkkiä.

En ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului
hyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen
kameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin
troikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta
hölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan
ne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.

Yleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi
istua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot
juonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka
vuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on
kiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla
tavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.

Vaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin
turvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo
katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa
asemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei
saatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti
piiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja
kiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää
mies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia
sateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun
sudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä
kahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi
troikan eteen, josta nyt tuli "pätjorkka" eli viisivaljakko.
Yhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon
ne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien
ympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa
pitkin.

Tie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain
jokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka
oli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä
kamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin
asemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi,
saksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi
viidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on
tiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia,
sorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi
mainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat
ohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne
pyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta
ruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi,
etenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.

On totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla.
Edellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä
pyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla
ajaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia
vaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja
tarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja
vain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain
sen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman
päässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän
koossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.

Viimeinkin näkyvät Turkestanin puutarhojen korkeat poppelit ja pitkät
harmaat savimuurit, osaksi uusia, osaksi ja enimmäkseen ikivanhoja ja
raunioiksi rauenneita, ja niin ajamme tänään, perjantaina (jouluk. 1
p.), tyhjien ja hylättyjen myymälöiden läpi asematalolle, missä
kirgiisiläinen seppä heti saa ryhtyä parantelemaan rikkinäistä
tarantassiamme.

Iltahämyssä saavuimme Tjimkentin kaupunkiin, ensi paikkaan, minkä
tunsin edelliseltä matkaltani. Se näytti äänettömältä ja autiolta;
kaikki elämä oli tauoksissa, mutta ikkunoista loistivat lamput ja
kynttilät.

Mutta nyt lähestyimme kenraalikuvernöörin asuinpaikkaa; vielä pari
hankalata kyytiväliä ja sitten on vain viimeinen enää jälellä. Se venyi
minusta äärettömän pitkäksi, vaikka tie olikin varsin hyvää, mutta olin
jo saanut tarantassissa ajosta kyllikseni ja mielihyvää tuntien
pyörähdin heti puoliyön jälkeen jouluk. 4 p. vaunusta Tashkentin
kadulle.

19 vuorokaudessa olin ajanut 206 peninkulmaa, sivuuttanut 11,5
leveysastetta ja 96 asemaa. Minua oli ollut kyyditsemässä 111
jämshtshikkaa ja vetämässä 317 hevosta sekä 21 kameelia. Olin huomannut
kuinka päivät pitenivät, vaikka keskitalvi lähestyi. Olin lähtenyt
seudusta, jota lumimyrskyt tuhosivat ja jossa täysi talvi vallitsi, --
lähtöpäivänä oli ollut 19 asteen pakkanen -- ja nyt joutunut maahan,
missä kevät jo teki tuloaan, leppoinen ja ihana ilma teki ulkona
oleskelun nautinnoksi ja lämpömittari osoitti 10 à 12 pykälää lämmintä.



3.

PAMIRIN POIKKI.


Tashkentissa viivyin lähes kaksi kuukautta tehden valmistuksia uutta
matkaa varten. Aikomukseni oli ensin ollut lähteä täältä suoraan
Kashgariin, jota olin aikonut Ylä-Aasian matkojeni lähtökohdaksi. Mutta
tämän suunnitelmani nyt muutin. Päätin sen sijaan tehdä suuren mutkan
etelään ja kaakkoon, _Pamirin_ jylhään ja hyvin vähän tunnettuun
vuorimaahan, josta sitten tehden suuren polven pohjoiseen saapuisin
Itä-Turkestanin pääkaupunkiin.

Pamiri on mahtava vuorijoukko, joka suunnattomana niemenä äkkijyrkin
seinin pistää Ylä-Asiasta Länsi-Turkestanin alatasankoihin. Se on
sekasotku lumipeitteisiä, jäälakisia vuoria, kaljuja ylätasankoja ja
syviä laaksoja. Täällä yhtyy myöskin, kuin jossain jättiläissolmussa,
kokonaista viisi korkeata vuorijonoa, niiden joukossa molemmat maailman
korkeimmat: Himalaja ja Kvenlun. Ylä-aasialaiset nimittävät Pamiria
"maailman katoksi", josta taivasta tavottavat vuorijättiläiset
katselevat koko muuta maailmaa.

Useimmat Venäjän upseereista Tashkentissa kyllä kielsivät minua
lähtemästä nyt, keskellä talvea, tuohon vuorimaahan, jonka vaarat he
omasta kokemuksestaan hyvin tunsivat. Jyrkät polut kuuluivat olevan
iljangolla, laaksoissa lunta syvältä, ja solissa sanoivat he myötäänsä
äärettömäin lumivyöryjen, "laviinien", uhkaavan haudata alleen ne
uskalikot, jotka näille kukkuloille yrittelivät.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni, jota myöskin koko lailla
kannatti itse kenraalikuvernööri pitäen suunnitelmani toteuttamista
mahdollisena ja luvaten kaikin tavoin auttaa minua. Niissä kylissä
asuvat kirgiisit, joiden kautta aijoin kulkea, saivat käskyn aukaista
minulle tietä lumikinosten läpi ja pitää huopatelttaa, "jurttia",
valmiina minun yökortteerikseni. Kenraalikuvernööri antoi minulle
myöskin suosituskirjeen _Pamirskij Postin_, erään Pamirinmaan
keskustassa olevan venäläisen linnoituksen komentajalle.

Ennen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki
olivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli
mennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat
sen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta
tärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani
kummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa
haulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot,
joissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin
suuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet
nalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin
äkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia
lisää ja pakata uudelleen.

Lopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin
ruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e.
pitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä
kuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita,
kompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja,
koristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille,
kiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein
rahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai
ruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin
erikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.

Nuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä
miellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta
oli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka
talossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.

_Tammik. 25 p._ 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja
matkustin _Margelaniin_, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana
maakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja
tarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.

Eräältä vanhalta sartilaiselta [_sarteiksi_ nimitetään Turkestanissa
asuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja
seitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä
kultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten
Kashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en
tarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta.
Kaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli
saattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja
paljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), _Rehim Bajn_, joka
lisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi
miehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja "asunnon",
mutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli
vähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan
Kashgariin.

Toinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla
Rehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli _Islam
Baj_, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras
palvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta
seuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua
kaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun
ensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan
suunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä
pelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä
Aasiassa odottivat.

Yhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla
janoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani.
Hän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän
johti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi
uskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän
teki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi
niin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla
ja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.

Margelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan,
kunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset
matka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia "jakhtaaneja",
nahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi
sijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja
nahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.

_Helmikuun 22 p._ läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti.
Yhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa
jakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja
viidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut
tavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen
ja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.

Molemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä,
djigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja
ylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse
jäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit
eurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui
sinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini
verraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja
luutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja
vierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua
sydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella
Margelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35
virstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli
900 m korkeudessa täällä jo ollaan.

Margelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa
vartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta
autetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen
pitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä
sitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti
vahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi _Jolltji_ eli "tieltä
löydetty".

Sivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon.
Joen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten.
Yhdellä niistä oli kuvaava nimi "Syvä silta." Kun sitä katsoo korkealta
kallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se
olevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku
vie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista
kuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka
kymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä
korjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin.
Miesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria
kalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin
jalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.

Vähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen
peittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja
jonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät.
Ensimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun
telttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä
huolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui
pitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson
pohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi
jokeen.

Hevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa
kivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin
vaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta
taluttamalla -- en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.

Hämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson
synkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet
valaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa
montakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä
Langariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin
kestänyt.

Ensimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä
oli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme
verkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien
syvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja
niitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen
piteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos
hevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas
jaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi
ajoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla
uudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni
kulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin.
Olisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani
saanut.

Sanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli
olla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin
miesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa,
kun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen
ja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista
tuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme
Langarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine
tulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan _Tengis-bajn_
solaa.

_Helmikuun 26 p:n_ yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden,
rautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä.
Varhain aamulla seurasi karavaani jälessä. _Karakijan_ luona tulimme
ensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa
astimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut
vesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa
(80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas,
kiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat
uskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään
peittämillä ja syvänteesen viettävillä.

Kara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat
kallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot
vallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa
menee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän
vesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia
maisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja
sekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja
suurenmoista luontoa.

Joen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli
niin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen
pölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko
laakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen
reunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi
tapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn
hakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin
niin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös
työntämässä.

Laakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa
vähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli
vaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein
kaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät
lumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten
taas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen
vyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli
kannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn
karavaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin
jurtti.

Olin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt.
Olimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua
ja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja
sydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä
kärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.

Tietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna
läksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli
paksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä
jouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli
lähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen
poikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva
porras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas
aikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.

Lounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, _Kara-kir_, joka ilman ja
tuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin
merimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen
polku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa
voimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki
kapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan
ihaillen hurmaavata maisemaa.

Hengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa,
laskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin
pohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä
olivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä
huomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään,
petolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja
lähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat,
että saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin
olimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon
valtavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta
jääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan
jääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät
luultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.

_Maaliskuun 4 p._ satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun
peitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja
taivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani,
tumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi
sumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat
etsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos
jonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin
syvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein
kokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.

Hevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet
laahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.

Saadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit
ottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja
näiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa.
Järestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien
vaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle
pohjalle.

Ilmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa
kasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu
hehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän
aikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse
enempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on
taas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin
pergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä
paahtuukin ruskeaksi kuin hindu.

Mentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein
syvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, _Ak-Bajtalin_ poikki, tulemme
tasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä
lähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen
luoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu "maailman katolla". Tulemme
lähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten
lujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni
_Sajtseff_, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on
huone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on
laitettu jurtti.

Saatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin
päivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista,
tuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin
yli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää
komentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on
kelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle
kattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, "maailman katolla",
3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä
Aasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden
vuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.

Vieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen.
Pitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien
vuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen
kaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna
ottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja
vierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton
tuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään
Pamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö
ollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun
upseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää
että minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla
pohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti
koko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.

Pamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat,
laaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein
kävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin
etäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa,
mistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on
posti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.

Hänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat
kaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki
seisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä,
sanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea
jouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun
muut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä
muuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin,
minkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.

       *       *       *       *       *

_Huhtikuun 7 p._ läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten
upseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi,
suurimmaksi osaksi Kiinan alueella.

Rehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä
kykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä.
Islam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla
minä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen
ominaisuuksia.

Tiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei
kestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren
huippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui
jäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli _Mus-tag-ata_,
Jäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä
korkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen.
Lähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä
lumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi _Pieni Kara-kul_, jonka
samalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan
naapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli
houkutteleva minut näille seuduille.

Lähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen
rajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta
sen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän
päällikkönsä, _Togdasin Bek_, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä
sain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit
osoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut
luokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin,
_bajgan_, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa
neliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan
ratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen
111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana
ja muhkeana istui satulassa.

Kirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta
asuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen
eurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta,
sillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja
vierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat
heistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli
kirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle
lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun
aulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat
minut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja
tarjosivat "dastarkhania".

Lapset minua enimmän huvittivat, ja monet heistä olivat niin somia
juoksennellessaan ympärilläni, päässään värillinen patalakki eikä
vaateriepua yllä tai puettuina isiensä suunnattomiin nahkasaappaihin,
että minun monesti oli vaikea heistä erota. Ensi kerran silmättyään
outoa ilmiötä, jolla oli silmälasit ja kummalliset vaatteet, he
puittivat tavallisesti pakoon ja piiloutuivat äitiensä taa tai jurtin
nurkkiin; mutta ei tarvittu enempää kuin sokeripala voittaakseen heidän
luottamuksensa.

Kirgiisit huomasivat pian, että minäkin puoleltani katsoin heidät
ystävikseni ja viihdyin heidän parissaan. Asuin myötäänsä heidän
jurteissaan, söin samaa ruokaa kuin hekin, ratsastin heidän jakeillaan
seudusta seutuun, sanalla sanoen minusta tuli lopuksi täysiverinen
kirgiisi. He mielistelivätkin usein minua sanoen: "_siss iudi kirgiss
bo olldiniss_, nyt teistä on tullut kirgiisi".

Kirgiisien luona sain toisenkin uskollisen ystävän. Eräänä päivänä oli
matkaamme lyöttäytynyt viheliäinen kirgiisiläiskoira ja mieheni olivat
sitä vaalineet. Pian se meihin perehtyi. Nimitimme sitä _Jolldashiksi_
(matkatoveriksi). Olimme tavanneet sen muutamien kiinalaisten
ratsastajien seurasta, jotka silminnähtävästi parhaansa mukaansa olivat
koettaneet näännyttää sitä niin nälkään kuin suinkin. Meidät nähtyään
koira kai ajatteli, että mitä väkeä lienemmekin, me varmasti olisimme
kiinalaisia parempia; se pyörsi sen vuoksi takaisin ja seurasi meitä
uskollisesti.

Minusta elukka näytti niin laihalta ja surkealta, että olisin ajanut
sen heti tiehensä, mutta miehet rukoilivat uuden toverin puolesta, ja
niin se sai jäädä joukkoon. Hyvin se jaksoi meidän luonamme, sai
syödä niin paljon kuin halutti ja yksinään pitää hyvänään kaikki
ruokaverojemme jätteet. Kohta se tointuikin ja koheni tavattoman
kauniiksi ja hauskaksi koiraksi, erinomaiseksi vartijaksi ja mitä
parhaaksi toveriksi, ja kun myöhemmin kävimme Venäjän Pamirissa,
herätti _Jolldash_ hilpeydellään oikein upseerien huomiota. Siitä tuli
vähitellen minulle seura, jota ilman en voinut olla, ja katkerata oli
ero, kun se aavikkomatkalla kuoli janoon.

Jolldash oli siis matkassani toisellakin retkelläni Pamirin yli, kesti
pahimmat rasitukset nurkumatta, piti mitä tarkinta yövahtia
leiripaikoissamme ja oli aina erinomaisella tuulella. Eikä se ollut
arkalasta kotoisin. Kun me milloin tahansa marssiessamme lähenimme
aulia, kiiti Jolldash nuolena etukäteen ja oli heti kinassa aulin
koirien kanssa. Vaikka se ihailtavan ketterästi iski oikeaan ja
vasempaan, tuli kuitenkin aina selkään, mutta ei se siltä vähän vähää
hätkähtänyt kymmenenkertaisenkaan ylivoiman edessä.

Kun sen nyt rientomarssissa täytyi juosta Pamirskij Postiin, lyöttyi
siltä takakäpälät. Miehet ompelivat sen vuoksi sille parin nahkasukkia,
jotka tekivät sen saapasjalkaisen mestarikissan näköiseksi. Äärettömän
hullunkuriselta se näytti ylen varovasti koetellessaan näitä
ihmeellisiä kojeita. Ensinnä se käytti vain etukäpäliä ja laahautui
istuallaan eteenpäin. Sitten se juoksi kolmella jalalla nostaen
vuorotellen toista takajalkaa. Viimein se kuitenkin älysi että saappaat
olivat käytännölliset ja suojelivat käpäliä haavoittumasta.



4.

JAKIN SELÄSSÄ MUS-TAG-ATAA YLÖS.


Jo ensi kerran silmätessäni Mus-tag-ataa oli minut vallannut vilkas
halu kiivetä sen kukkuloille, ja kun nyt olin sitä niin lähellä, päätin
yrittää. Kirgiisit neuvoivat luopumaan aikeestani. Metsästäjiä, jotka
olivat harhaantuneet melkoisen korkealle, oli ruvennut pyörryttämään,
ja kun eräällä metsästysretkellä oli ahdistettu metsävuohia ylös
jyrkkiä jääseiniä vastaan, olivat yksin nämäkin notkeat ja nopeat
eläimet peräytyneet. Kotkankin siivet väsähtävät ennenkuin se yllättää
korkeimmat paltaat. Kirgiisit pitävät Mus-tag-ataa pyhänä vuorena,
jonka laella heidän pyhien miestensä henget pitävät asuntoaan.
Näkymättömät olennot vartioivat linnaa ja syöksevät alas ne ylen
rohkeat, jotka uskaltavat nousta sen valleille.

Minä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni ja eräänä aamuna seisoi
vuorikaravaani odottamassa telttani ulkopuolella. Siinä oli kuusi
ahavoittunutta kirgiisiä lämpimissä lammasnahkaturkeissa ja sauvat
kädessä, yhdeksän jakia, isoja mustia otuksia, ja kaksi lammasta.
Jakeille sälytettiin tarpeelliset ruokavarat sekä lapioita, vartaita,
kirveitä, köysiä, turkkeja, huopapeitteitä, valokuvauskoneita j.n.e.
Arimpia kojeita ja tähystimiä saivat kirgiisit kantaa laukuissa.

Muut jakit satuloitiin, noustiin ratsaille, heitettiin hyvästit
Togdasin Bekille ja lähdettiin verkkaisessa marssissa nousemaan vuorta
kaakkoon päin. Jakia ohjataan nuoralla, joka on pujotettu nenäruston
läpi; se tallustaa muutoin, vaikka kuinka panee vastaan, enimmäkseen
oman päänsä mukaan, turpa maassa, ja sen puhkutus kuuluu kuin etäisen
sahan jyske.

Illan suussa yllätimme lumettoman paikan, joka oli tuulen suojassa
ja 4,439 metrin korkeudella. Olimme siis nousseet lähes 700 metriä
Su-bashin aulista, joka oli 3,756 metrin korkeudella. Pysähdyimme
tähän ja panimme pystyyn yksinkertaisen leirimme. Huopamattojen,
alppisauvojen ja köysien avulla miehet pystyttivät suojavarjostimen
navakkaa etelätuulta vastaan. Teurastettiin toinen lammas kirgiisien
rukoillessa: "Allahu ekbär, bismilla errahman errahim", eikä liha
ehtinyt jäähtyä ennenkuin se pistettiin pataan, jossa lumivesi kiehui
jakin lannasta tehdyllä tulella.

Illalla tuli muuan kirgiisi vielä kahden jakin kera, kuormana
tereskejä. Viritettiin komea tuli, jonka ympärille asettauduimme
piiriin syömään. Pirteä loimu heittelihe huolettomasti kuin
keveämielinen tanssijatar milloin sinne milloin tänne, suudellen
katsojiaan ja kärventäen parran yhdeltä tai toiseltakin viluiselta
kirgiisiltä, mikä sai koko joukon hilpeälle tuulelle. Kuu nousi
Mus-tag-atan takaa loistavan kehän ympäröimänä; tuli sai vähitellen
sammua, ja paljaan taivaan alla nukuimme rauhassa Hasrett-i-Musan
vuorella.

Seuraava päivä, _huhtikuun 18 p._, oli ikävä. Taivas oli pilvessä, ilma
oli kolea ja tuulla porotti, mutta päätimme kuitenkin koettaa. Vain
kolme jakia otettiin mukaan, kirgiisit näet pitivät parempana käydä
jalan. Jyrkkiä polvekkeita tehden etenimme verkalleen pitkin rinteitä,
jotka yhä jyrkkenivät. Jakit kulkevat erinomaisen varmasti, mutta
lepäävät usein. Kun pilvet joskus raottuivat, avautui nähtäviimme mitä
ihanimpia tauluja.

Tultuamme _Jam-bulak-jäätikön_ kalliosolaan pysähdyimme lepäämään.
Olimme täällä 4,850 metrin korkeudella, joten kaikki Euroopan vuoret
olivat meitä matalammalla. Jäätikkö on tästä syväksi uurtamastaan
kaivannosta lähtiessä uhkea kuin kuningas, joka astuu ulos linnansa
portista; mutta päästyään vuoren solasta aukealle, se levenee kahta
jopa kolmea kertaa väljemmäksi ja ohenee sitä mukaa.

5,336 metrin korkeudella yllätti meidät lumimyrsky niin raivoisa, että
meidän täytyi pysyä aloillamme useita tunteja ennenkuin suurimmalla
varovaisuudella uskalsimme lähteä paluumatkalle vereksien kinosten
poikki, jotka kätkivät salakavaloita kuoppia ja kivilouhia. Kun monien
vastuksien ja seikkailujen perästä palasimme leiripaikkaan, tapasimme
sieltä jurtin, jonka Togdasin Bek ystävyydessään oli meille lähettänyt,
sekä lisiä ruoka- ja polttoaineita hänen aulistaan.

_Huhtikuun 19 p._ riehui lumimyrsky sillä vuoren korkeudella, jossa oli
leiripaikkamme, ja kun oli ilmeistä, että saisimme hyvää säätä
kauvankin odottaa, lähetin erään kirgiisin noutamaan laaksosta
ruokavaroja useammaksi päiväksi. Itse tein Islam Bajn ja kahden
kirgiisin kanssa pienen retken; muut, joita vaivasi päänsärky ja
sydäntä ellosteli, saivat levätä.

Teimme hyvin hauskan ja opettavan kävelyretken Jam-bulak-jäätikön
kielekkeesen. Köysien, kirveiden ja sauvojen avuin kulimme jäätikköä
320 metriä sen reunasta lähtien, mutta siinä 18 jalan syvyinen halkeama
meidät seisautti. Lähistössä olevista 30 m korkuisista jääpylväistä
päättäen lienee jäätikkö täällä vähintäin 50 m paksuinen. Tällä
vaarallisella matkallamme olimme hypänneet useiden ammottavien railojen
yli, mutta käytimmekin silloin kaikkia varokeinoja.

Illalla tehtiin suunnitelma seuraavaksi päiväksi; päätettiin, jurtti
mukana, lähteä vuoren etelärinteelle koettaakseemme sieltä päin kiivetä
ylös. Silloin tuli esteeksi, kuin mikäkin paha henki, vanha
silmätulehdukseni (iritis) aikaansaaden ankaran säryn. Rohtovaroistamme
ei lähtenyt apua, ja seuraavana päivänä kivistys oli niin kova, että
minun oli jätettävä väkeni jälelle ja ratsastettava Su-bashiin. Ylväs
suunnitelma raukesi, niin suurella vaivalla järjestetty retki meni
myttyyn. Kirgiisit saivat palkkansa ja Mus-tag-ata, joka nyt välkkyi
mitä loistavimmassa auringon valossa, -- ihana näky niille, jotka
saattoivat pitää silmiänsä auki -- sai tällä kertaa jäädä rauhaan.

Kun silmät yhä huononivat, pidin viisaimpana kokonaan poistua näiltä
korkeilta seuduilta loistavine lumikenttineen ja lähteä Kashgariin,
johon vaivaloisen matkan suoritettua toukokuun keskipaikoilla saavuin.
Täällä sain venäläisen pääkonsuli _Petrovskijn_ vierasvaraisessa
talossa nauttia hyvin tarpeellista lepoa. Olin alkuaan aikonut lähteä
täältä suoraan matkalle itään päin. Mutta painostavan kuuma kesä teki
tuloaan ja jos sen kuluessa olisin lähtenyt aavikkomatkalle, olisi se
ollut "hehkuvien hiilien keräämistä pääni päälle". Pidin parempana
suunnata kulkuni etelään päin palaten Mus-tag-atan ja Pienen
Kara-kulin viileisiin seutuihin ja Su-bashin laaksossa asuvien
kirgiisiläisystävieni luo.

Täältä kiipesin useita kertoja uudelleen jättiläisvuorelle ja sen
jäätiköille eli jäävirroille, joita vuoren laella -- "firnissä",
niinkuin sitä nimitetään -- olevilta lumikentiltä virtaa joka suuntaan
pitkin vuoren kupeita. Halusin tutkia näiden jäätikkövirtojen paksuutta
ja liikkumisnopeutta, samoinkuin vuoren rakennetta yleensä.

Kahden kirgiisiläisoppaan seuraamana ja ratsastaen komealla mustalla
jakilla läksin _heinäk. 27 p:nä_ itään päin ensimäiselle tutkittavalle
jäätikölle, _Gorumdehille_. Ajelimme hiljalleen tutkittavalle
pohjoiseen päin viettävää vuoren kylkeä, jonka halki virtaa kolme
pientä jääpuroa. Oikealle puolen jää Mus-tag-atasta esiinpistävä
jyrkkäpiirteinen, nokimusta kallioryhelmä, ja sen ylitse välkkyy pieni,
lyhyt jäätikkö, jonka yläosa on äärettömän jyrkkä ja päättyy suppeaan
lakeen.

Useita kertoja ratsastuksen kestäessä ihmetytti minua vuorikasviston
väriloisto. Kukat, jotka usein viihtyivät keskellä itaroita moreeneja
[moreeneiksi nimitetään sora- ja kiviharjuja, joita muodostuu
jäätiköiden eteen ja sivuille], olivat aina merkillisiä melkein
häikäisevistä väreistään. Kuta ylemmä tulimme, sitä puhtaammilta ja
kirkkaammilta niiden värit näyttivät.

Muutamalta ruokoiselta harjulta läksimme jakeilla ratsastamaan
tavattoman hankalaa moreenikenttää pitkin, missä möhkäleitä oli
möhkäleen vieressä ja missä jakit usein polkivat näiden välissä oleviin
koloihin, kuitenkaan kompastumatta.

Joka askelella on aihetta ihailla jakin taitavuutta päästä etenemään
pahimmissakin paikoissa. Mutta täytyy olla jonkun verran tottumusta
ennenkuin tuntee itsensä turvalliseksi sen satulassa istuessaan. Raskas
eläin milloin keikkuu kivimöhkäleen terävällä syrjällä, milloin hyppää
ketterästi mustan, ammottavan kolon yli ja saa heti jalansijan
seuraavalla möhkäleellä, milloin luisuu liikkumattomin, jäykin säärin
pitkin äkkijyrkkää soratöyrästä, missä kaksijalkainen olento
ehdottomasti kaatuisi.

Ainoa, mikä jakilla ajaessa kärsimystä koettelee, on eläimen jörömäinen
hitaus, sillä liian usein pitää se matkan jatkamista tarpeettomana, ja
silloin täytyy sitä karahkalla muistuttaa velvollisuuksistaan.
Ratsuvitsasta jaki ei ole tietääkseenkään ja pitää sivallusta
jonkunlaisena ystävyyden osoitteena, johon vastaa tyytyväisesti
äyhkien. Vain tanakka karahka saa sen vakuutetuksi, ettemme ole
huviksemme kuleksimassa, ja tohisevasti röhkien se jatkaa sitten
kulkuaan hiljaa hölkytellen.

Kun moreenit etempänä olivat paljaita möhkälekasoja, joten kulkumme
kävi yhä tukalammaksi, jätimme jakit jälkeen ja menimme jalkaisin
jäätikölle. Lähdettyämme viimeiseltä rantamoreenilta, joka yhtenään on
muodostumassa, tulemme lujalle jäälle, joka kuitenkin alussa melkein
kaikkialla on kiviröykkiöiden ja soran peitossa ja vain siellä täällä
pistää esiin kirkkaina jääpyramiideina. Jäätikön synnyttämä
rantamoreeni on täältä 450 m levyinen ja loppuu jotenkin äkkiä siihen,
missä valkoinen jää alkaa.

Siinä on sikin sokin pyramiideja ja kartioita, ei kuitenkaan
teräväsärmäisiä, pikemmin hyvin pyöreitä ja hohkaisen, kostean
jääkerroksen peittämiä, joka loistaa liituvalkoisena kuin lumi. Tämä
johtuu luonnollisesti nyt kaikkialla tapahtuvasta sulamisesta, ja joka
paikassa kuulee kuinka sulanut vesi, möhkäleitten ja kivien välissä,
tihkuu ja tippuu rakoihin tai jään pinnassa oleviin lätäköihin.
Jäätikkö paukahtelee ja ritisee, siellä täällä kuulee pienemmän
möhkäleen ja sorapaakun helisten putoavan ammottavaan halkeamaan ja
etäämpänä kohisee jäätikköpuro, johon nyt auringon hellittäessä
viljalti karttuu vettä joka haaralta.

Olin nyt tutkinut ja kartoittanut näitä jäätiköitä yhden toisensa
perään; yöllä lepäsimme pienessä jurtissa, jonka olimme pystyttäneet
suojaiseen paikkaan alemma vuoren rinteelle.

Sillä ajalla, minkä olimme viettäneet tällä korkeudella, jota ei monen
alppihuipun korkeus voita, olimme usein niin sanoakseni väijyneet
vuorta odottaen sopivaa tilaisuutta kiivetä sen kukkuloille. Mutta ilma
näytti yhä laittavan meille voittamattomia esteitä. Milloin satoi lunta
ja rakeita, milloin porotti jäinen pohjoinen, joka vei meiltä kaiken
halun pyrkiä noihin korkeihin seutuihin, missä tuuli ryöpyttää lunta
kuin pölyä sankkoina pilvinä.

Hetkisen saattoi aurinko heloittaa mitä poutaisimmalta taivaalta,
seuraavana rajuilma jo raivosi ehkäisten päivän aikeet. Parilla
kerralla meillä jo oli jakitkin sälytettyinä, kantamukset jaettuina
kantajilleen ja oltiin juuri taipaleelle lähtemäisillään, kun samassa
nouseva myrsky pakotti meidät odottamaan ja jottei päivä menisi hukkaan
tekemään vain lyhemmän jäätikköretken.

Niin elettiin _elokuun 5 p:vään_ ja kun olimme liiankin hyvin
huomanneet, että talvi tällä kukkulalla oli aikainen vieras ja ettei
meillä ollut pitkää aikaa hukattavana, päätimme huomiseksi varustautua
lähtöön. Päivä käytettiin muuten lepoon, ja jurtissa vallitsi
juhlallinen hiljaisuus. Viime aikojen paljosta liikkumisesta
rasittuneet jakit hylättiin ja saivat omistajineen palata kotiinsa.
Molla Islam oli hankkinut sijaan uusia levänneitä ja muhkeita eläimiä.
Satulat, rautakärkiset sauvat, köydet, eväät ja tutkimuskojeet
tarkastettiin ja pantiin kuntoon illalla.

Päivä oli ollut kaunis, mutta hämärissä alkoi sataa rakeita ja tuulla
kuten tavallisesti. Vuori, joka valkoisine lumi- ja jääkenttineen äsken
oli säteillyt hohtavan kirkkaana, peittyi taas sankkaan pilveen, ja
illan suussa tuulen jumalat pistivät hurjaksi piiritanssiksi tämän
korkean valtaistuimensa ympärillä.

Jätettyäni Islam Bajn leiriä vartioimaan, läksin _elokuun 6 p._ klo
puoli 7 Jehim Bajn, Molla Islamin ja kolmen muun kirgiisin sekä
seitsemän muhkean jakin kera matkaan.

Päivä oli loistavan kaunis ja aivan sees, niin että pienimmätkin
esineet saattoi huomata jo vuoren juurelta ja huiput näyttivät olevan
aivan lähellä. Rinteiden tautta eivät nimittäin korkeimmat huiput
näkyneet, ja tämä oli syynä siihen, että yhtenään pettyi. Ei tuulen
leyhkää tuntunut eikä pilven hattara taivaan puhdasta sineä
himmentänyt.

Ratsastimme ensiksi Jam-bulak-bashin verkalleen kohoavaa rinnettä
auringon noustessa, kulimme sitten jyrkänteitä pitkin varjossa, kunnes
aurinko oli niin ylhäällä, että paistoi suoraan kasvoihimme.

Painettiin reippaasti eteenpäin ja klo 7.10 olimme päässeet 4,500 m
korkeuteen. Jyrkkiä rinteitä peitti joka paikassa rapautunut sora. Sitä
oli niin sakeassa, ettei ainoakaan kasvi ollut päässyt juurtumaan. Jo
nyt jätimme jälelle kaksi jakia, jotka myötäänsä seisattuivat ja
viivyttivät meitä. Niillä ratsastaneet kirgiisit läksivät jalkasin
taluttaen vuoron perään minun isoa, oivallista jakiani, joka ilman
huomattavaa ponnistusta kiipesi sorassa ylös.

Klo 8 olimme Mont Blancin korkeudella ja heti sen perästä, 4,950 m
korkeudessa tapasimme lumirajan. Alussa oli lunta pienempinä täplinä
paljaiden soraläjien välissä, sitten tasaisena kenttänä, josta vain
siellä täällä joku yksinäinen kivi pisti näkyviin; lumi oli tiivistä ja
hienorakeista, mutta ei ollut hangella. Vasta pari sataa metriä
ylempänä peitti lumikenttää ohut hangen kuori, niin kova, ettei siihen
miesten pehmeistä nahkasaappaista jäänyt mitään merkkiä, ainoastaan
jakien terävien sorkkien alla se narskui kovasti, mutta jakit eivät
koskaan livenneet.

Lumikerros kävi paksummaksi kuta ylemmä nousimme, muodostamatta
kuitenkaan mainittavimpia kinoksia. Muutamista sentimetreistä se
lisääntyi desimetriin ja korkeimmassa kohdassa, mihin pääsimme, oli se
vasta 35 cm paksuinen. Lumen pinta kimmelsi aurinkoa vastaan tuhansina
loistavina särminä, ja vaikka minulla oli kahdet silmälasit, rasitti
silmiäni tuo häikäisevä valkonen lumikenttä, joka nyt levisi
kaikkialla. Miehet, joiden silmät olivat aivan suojattomat, valittivat,
että koko maailma näytti pyörivän ja että välistä löi silmät aivan
mustaksi.

5,100 metrin korkeudella Molla Islam ja kaksi muuta kirgiisiä jättivät
jakinsa oman onnensa nojaan lumeen väittäen jalan paremmin pääsevän. He
eivät jaksaneet kuitenkaan nousta 200 m enempää, kun kaatuivat
väsymyksestä ja päänsärystä ja nukkuivat kuolon raskaasti kinoksiin.

Kahden jälellä olevan kirgiisin ja kahden jakin kanssa jatkoin matkaa.
Toinen miehistä talutti aina jakiani ja toisella jakilla saivat he
ratsastaa vuorotellen. Hekin valittivat ankaraa päänsärkyä ja olivat
miltei tukehtua hengenahdistukseen. Minua ei kumpikaan erikoisesti
vaivannut, kuitenkin tuntui päätäni jonkun verran kivistävän, mikä
lisääntyi ylemmä tullessa; mutta hengenahdistusta en muulloin tuntenut
kuin mennessäni havaintoja tekemään. Mutta kun taas piti nousta
satulaan, rupesi sydämmeni mitä kiihkeimmin tykyttämään ja olin
mokomasta ponnistuksesta tukehtua henkihätään. Jakin yhä
vastahakoisemmat ja reutovammat liikkeet sitä vastoin eivät minua
ollenkaan rasittaneet.

Paljoa matalammilla kukkuloilla Demavendissa Persiassa olin vaivautunut
paljoa enemmän; mutta siellä kulinkin jalan ja koko salaisuus on siinä,
että on niin vähän kuin mahdollista rasitettava ruumistaan, esim.
ratsastettava. Jos ratsastaminen käy laatuun, saattaa ilman
pahoinvoinnin tunnetta kohota melkoisen korkeille kukkuloille. Nytkin
olivat kaikki kirgiisit sairaina, selittipä pari heistä olevansa
kuoleman kielissä, kun minä taas olin verrattain ripsas koko ajan.
Mutta kirgiisit olivatkin ymmärtämättömyydessään vasten neuvoani
jättäneet jakinsa ja taksineet lumessa ja pitkin jyrkänteitä, siten
lopettaen voimansa, jotka niin tyystin olisi tarvittu vastustamaan
ilman ohenemisen heikontavaa vaikutusta.

Sillä välin alkoi tuulla lounaasta aika navakasti; jauhon hienoinen
lumi, joka täällä ei ollut hangella, ryöppysi pieninä pyörteinä ja
taivas meni sakeaan pilveen. Olimme kaikki niin uuvuksissa, että
päätimme levätä. Otettiin esiin leipää ja teetä sekä polttopuita; mutta
kun vain katsoimme niihin, alkoi sydäntä ellostella, eikä kellekään
ruoka kelvannut. Meitä vaivasi vain jano ja imeksimme myötäänsä lunta;
jakitkin nuoleksivat suuria lumipaakkuja.

Täytyi käydä neuvottelemaan. Päivä alkoi olla lopussa ja tuuli alkoi
vilulla puistatella. Kirgiisit olivat niin riutuneita, etteivät
jaksaneet lähteä liikkeelle ja jakit läähättivät kielet pitkällä.
Olimme juuri kupoolinmuotoisen töyryn juurella, joka yläpäästään
tasoittui lakeaan päälakeen. Sen rinteillä oli yhä paksumpia
lumikerroksia, joihin oli ilmestynyt rakoja ja halkeamia, mistä
lumivyöryjä helposti saattoi muodostua.

Kirgiisit varoittivat menemästä tälle jyrkälle, putoamaan valmiille
lumipaltaalle, missä jakit painollaan helposti saattavat panna
lumivyöryn liikkeelle, jossa tapauksessa olisimme päässeet vuoren
juurelle pikemmin kuin halusimme, mutta surkuteltavassa tilassa. He
kertoivat, että laaksosta joskus näki lumivyöryjä syöksyvän tältä
rinteeltä. Valtavina pilvinä kuului silloin lumi tupruavan, pyörivän ja
kierivän jyrkänteitä pitkin ja paiskautuessaan laakson pohjaan
muuttuvan osittain jääksi.

Kirvelevin sydämmin päätin kääntyä ja aimo vauhtia kiiruhdimme alas
omia jälkiämme myöten, tulimme yhä lämpimämpiin ja tyynempiin
ilmakerroksiin, haimme käsiin molemmat miehet ja jakit, jotka vielä
olivat samassa paikassa, mihin ne olimme jättäneet, ja saavuimme
seitsemän aikaan onnellisesti leirille, missä muutamat ystävämme
syötävine antimineen meitä odottivat.

Mutta meidän oli vielä tutkittava kolme suurta jäätikköä, jonka vuoksi
muutimme leirin _elokuun 8 p. Tergen-bulakiin_.

Molla Islamin kera tein kierroksen pitkin vuoren läntistä juurta.
Tahdoimme ensiksi nähdä Jam-bulakin jäätikköuoman siinä kohdassa, missä
siihen kaikki lisävirrat ovat yhtyneet. Kummallakin rannalla kohoaa
suunnattomat moreenipenkereet. Missä kymi kohisten kiitää eteenpäin, on
se huuhdellut irti suuremmat möhkäleet, niin että ne uomaan
kasautuneina synnyttävät putouksia ja koskia.

Ei ole sen vuoksi helppoa kahlata yli jakeilla, sillä vesi on niin
sameata, etteivät ne näe, mihin jalkansa sovittavat ja usein tuntee
eläimen ikäänkuin häviävän altaan, kun se on sattunut polkemaan
petollisten möhkäleitten väliin, joiden ympärillä vesi kiehuu ja
sähisee. Helpotusta tuntien ratsastaa toiselle rannalle. Komea
näköpiiri avautuu tästä itään päin, missä valkoinen jäätikkökieleke
lepää jättiläismäisten moreenivallien välissä vuoren juuressa.

Tämän gneissimöhkälesokkelon läpi ei ole helppo päästä. Jakienkin
kulettavaksi ne olivat liian suuria ja Molla Islamin täytyi sen vuoksi
tehdä niiden kanssa kierros ja yhtyä minuun moreenin juurella.

Yksinäni uskollisen Jolldashin kera jatkoin matkaa, milloin kontaten,
milloin keikkuen möhkäleillä, joita erotti toisistaan ammottavat,
pimeät, kylmät halkeamat, joiden pohjalla sulavesi helkki kiviä
vastaan. Kerran luisuin kahden möhkäleen väliin, jolloin täytyi päästää
toinen kenkä, joka oli tarttunut niin kovasti kiinni, etten saanut sitä
jalan kanssa irti kiskotuksi. Parissa paikassa pidin mukavampana käydä
vedessä möhkäleitten alla ja välissä ja helpoituksesta huokasin, kun
viimein onnistuin pääsemään pois näistä vaarallisista ja synkistä
sokkeloista, missä kompassitta helposti eksyy.

Mutta monien seikkailujen perästä tultuani moreenin juuressa olevalle
mäelle, näin Jolldashin vielä seisovan korkealla möhkäleellä, ulvovan
ja uikuttavan surkeasti eikä se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Viimein
se kuitenkin katosi möhkäleen taa. Kuulin sen ulvovan ja molskahtavan
veteen, ja niin se tuli moreenin alapuolelle nähtävästi tyytyväisenä,
mutta myös suutuksissaan siitä, että olin peijannut sen mokomiin
loukkuihin, sekä kepeästi liikaten toista jalkaansa.

Kulettuamme vähän matkaa viettävää niittymaata, jonka läpi juoksi
raikas puro, lähestyimme Tjal-tumak-jäätikön kielekettä, jonka vietto
on kokonaista 24,9°. Sen pinta on mustan soran peittämä, josta
yksinäisiä valkoisia pyramiideja pistää esiin, mutta jäätikön reuna on
kirkas kuin teräs.

Hämärässä saavuimme uuteen leiriin, missä kaikki oli järjestyksessä.
Lähistössä on Tjal-tumakin agili (auli eli telttakylä), jossa on neljä
ujta. Päällikkö _Togda Baj Bek_, kaunis, ylhäisen näköinen tadjikki,
tuli heti tervehtimään ja ilmoitti, että kylässä oli kaikkiaan 25
asukasta, että yhdessä teltassa asui tadjikkeja (aarilainen heimo,
puhuva persialaista murretta), mutta kolmessa muussa neimankirgiisejä,
sekä että he vuoden läpeensä asuivat tässä seudussa. Talvella kuului
olevan kamalan kylmä, lunta viljalti, joten lampaiden on vaikea käydä
laitumella. Pitkällisen sateen jälkeen tavallisesti liukuu suunnattomia
lumimääriä pitkin vuoren kupeita lumivyöryinä vetäen kiviä ja soraa
mukaansa.

Vanha, ystävällinen beki lahjoitti meille lampaan ja pytyn jakin maitoa
ja sanoi olevansa valmis hankkimaan kaikki mitä tarvitsimme, valittaen
vain ettei hän itse vanhuutensa vuoksi voinut seurata meitä
vuoriretkillämme. Istuimme pitkän aikaa jutellen uusista
suunnitelmista, ja vasta iltamyöhällä ukko palasi moreenien keskessä
olevaan yksinäiseen kotiinsa.

Ilma on tavallista leudompi, kirkas ja tyyni ja lumikentät loistavat
liituvalkoisina ja ihanina kuutamossa. Moreenikummut heittävät tummia
varjoja, mutta allamme katsoo laakso kuin pohjaton syvyys yön usvaan.

Seuraavana päivänä kävimme vuorostamme Togda Baj Bekin luona, joka
kutsui kokoon kylän ylhäisemmät miehet ja tarjosi dastarkhania. Auli
oli jäätikköjoen rannalla ja sitä ympäröi niittymaat, missä bekin
jakit, kameelit ja hevoset söivät naisten lypsäessä lampaita. Useammat
näistä tadjikkivaimoista olivat kauniita, näyttivät iloisilta ja
ystävällisiltä ja touhusivat jos jotakin saadakseen vilaista vieraasen.

Näköala itään on suurenmoisimpia mitä saa nähdä. Edessämme kohoaa koko
suunnaton vuoripaljous huimaavia korkeuksia kohti, missä huippujen lumi
kehrää ne kankaat, jotka vuoren juurella tarjotaan uhrilahjoina
auringolle, missä tuulet tuivertavat hillittömän rajuina ja missä
kuolonrauha tasaa herruusvallan pakkasen kanssa.

Näemme jäätikön hiljaa ja juhlallisesti astuvan ulos vuoresta kuin
kuningas salistaan ja moreenien kohoavan kuin vallituksina tämän
valloittamattoman linnan ympärillä. Auringon paisteessa kimmeltää samea
jäätikköpuro, joka iloisin hypyin karkelee kivien lomassa uomassaan,
virmana ja ylen iloisena kuin koulupoika loma-aikana, onnellisena että
on päässyt vapaaksi jään kahleista ja saadessaan kiitää lämpimämpiin ja
hedelmällisempiin seutuihin.

Mutta Mus-tag-atan jäätikköjä tutkiessani en ollut vielä luopunut
aikeesta koettaa vielä kerta nousta sen huipulle. _Elokuun 11 p._
varhain aamulla läksimme leiripaikasta. Ilma oli erittäin suotuisa
nousemiseen, ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja heikko tuulikin, mikä
puhalsi, taukosi kohta tykkänään. Meillä oli aikomus nousta noin 6,000
m korkeuteen, viettää siellä yö ja seuraavana päivänä jatkaa
mahdollisimman ylös. Otettiin sen vuoksi mukaan pikku jurtti, jonka
Togda Baj oli minulle hankkinut, neljä suurta nippua tereskiä
polttoaineeksi, sauvoja, köysiä, kirveitä, turkkeja ja ruokavaroja,
joita kaikkia yhdeksän jakia kantoi.

"Bismillah, Jumalan nimeen!" kaikui kun kaikki oli valmiina kuuden
musleemin huulilta, ja verkkaista vauhtia alettiin nousta vuorta ylös.
Olin päättänyt rasittaa itseäni niin vähän kuin suinkin säästääkseni
voimiani kunnes ne olivat parempaan tarpeesen seuraavana päivänä,
jolloin varsinaisen nousemisen keveillä varustuksilla ja mukana noin
kolme miestä piti tapahtua.

Sen vuoksi kohdeltiin minun jakiani jo matkan alusta kuin vetojuhtaa.
Muuan kirgiisi jalan tai ratsain talutti sitä koko ajan nenäruston läpi
pistetystä nuorasta ja toinen hoputti takaa päin karahkalla, kun jaki
näytti pitävän minun tuumiani liian korkealle pyrkivinä, seisattui ja
rupesi miettimään, ihmetellen, mitä apua tästä ijankaikkisesta
kapuamisesta mahtoi lähteä. Näin ollen minä en tarvinnut edes hoputtaa
jakia, toimi, joka muutoin on hyvin rasittava, vaan saatoin istua
rauhassa kädet taskussa.

Pieni karavaanimme ponnistaa pitkiä ja vitkallisia mutkia tehden pitkin
Tjal-tumak-jäätikön vasenta sivuvuorta, joka viettää pienenä
tasajyrkkänä harjuna. Jakit läähättävät ja ähkyvät ja niiden siniset
kielet riippuvat vetisinä turvasta.

Sama soraharju tämä oli, jossa olimme 9 p. käyneet. Siinä kohti, mihin
silloin olimme pysähtyneet, lepäsimme nyt ensi kerran. Klo 1 olimme
noin 5,200 m korkeudella. Lunta oli täällä joku täplä maakuopissa ja
ainoastaan suurempiin syvänteihin ja kalliohalkeamiin oli sitä kertynyt
suuremmat määrät.

Viimein kapenee alaston vuoriharju kiilaksi, joka katoaa pantsarijään
alle. Se on reunasta aivan ohutta, joten me helposti pääsimme nousemaan
tuolle hienosen lumivaipan peittämälle jäälle. Jakit lipesivät tuon
tuostakin, mutta kohta oli lunta siksi syvältä, että ne astuivat siinä
yhtä varmasti kuin äsken somerikolla.

Äkkiä kuului oikealta kallioseinältä Tjal-tumak-jäätikön toiselta
puolen huumaava jyrinä ja ryske. Jäätikkölaviini siellä vyöryi alas
ylhäällä riippuvasta pantsarijäästä. Isot siniset jäämöhkäleet
syöksyivät reunasta, murtuivat ja pirstautuivat kallion ulkonemaa
vastaan hienoksi valkoiseksi jauhoksi ja hajosivat viimein jauhona
pääjäätikön pinnalle. Jyrisi kotvan aikaa niinkuin ukkosen lähellä
ollessa, ja kaiku kierteli monta kertaa pystysuorissa kallioseinissä,
ennenkuin kuoli ja tavallinen äänettömyys taas seurasi.

Näimme täällä neljän kijikin jälet, jotka olivat juosseet vuorta ylös
kahta sinistä jääkumpua kohti, ja lumesta pisti eräässä kohti esiin
semmoisen eläimen luuranko.

Edessämme ja yläpuolellamme leveni nyt pantsarijää hohtavan valkoisena.
Tiesimme kyllä sen kestävän, mutta kuitenkin tuntui kuin olisimme
yksiöiselle jäälle uskaltaneet astuessamme tälle tuntemattomalle
alueelle, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut tallannut ja jossa
monet jääseudun tavalliset vaarat meitä ehkä uhkasivat.

Kohta tulimmekin jäärailojen verkkoon, jotka kuitenkaan eivät
tavallisesti olleet kuin yhden jalan levyisiä. Mutta meidän täytyi
kulkea sinne tänne niitä kierrellen, kun ne tavallisesti ulottuivat
molemmille tahoille. Välistä kulimme niiden yli lumisiltoja myöten tai
saattoivat jakit helposti harpata niiden poikki. Kirgiisit vaativat,
että meidän piti noudatella kijikin jälkiä ollaksemme turvassa. Teimme
niin ja usein sillat kestivät, mutta yhtä usein jakit upota hurahtivat
lumeen, mikä kyllä oli kestänyt kevyen, nopsajalkaisen metsävuohen.

Etempänä kulimme tunnin ajan alueella, joka oli täynnä railoja ja jossa
usein kompastuttiin; tavallisesti meidän oli jakeja kiittäminen, että
meni niinkin hyvin kuin meni. Kun jakin jalat uppoavat lumeen ja se
kaatuu väijyvään halkeamaan, varaa se näet turvallaan toiseen
jääreunaan ja kämpyröi taas ylös.

Jäätä peitti nyt 20 cm syvä lumi, mutta kohta sitä oli 40 ja 50 cm ja
eläimet hyppivät ja kaaloivat kinoksissa. Halkeamat sitä vastoin
vähenivät. Kulimme kauvan verrattain sileätä kenttää, joka ylemmä
vuorella näytti tasaisesti pyöristyvän kuin patalakki.

Pantsarijäässä oli täällä paljon myhkyröitä ja kumpuja. Samosimme
yhdeltä toiselle ja olimme juuri erään semmoisen verrattain tasaisella
laella, kun Molla Islamin jaki, jota omistajansa talutti jonon
etumaisena, äkkiä katosi, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin oikea
takajalka, sarvet ja tereskikimput.

Se oli pudonnut metrin levyiseen lumen peitossa olevaan halkeamaan ja
riippui ammottavan kuilun yli. Siinä se nyt makasi ähkyen ja
puuhkuttaen, mutta liikahtamatta osoittaen siten täysin käsittävänsä
vaaran, sillä jos se olisi hievahtanutkaan, olisi alaspäin kapeneva
halkeama sen nielaissut, ja mennyttä kalua se silloin olisi ollut.

Siinä meni pitkä aika touhutessa. Ylen varovasti kirgiisit punoivat
köysiä jakin sarviin ja ruumiin ympäri, nämä kiinnitettiin toisiin
jakeihin, miehet kävivät niihin kiinni kaikin voimin ja siten
onnistuimme saamaan tuon painavan konin ylös surman suusta. Vähän
matkan päässä kohtasi sama onnettomuus, mutta silloin jaki seisattui
ajoissa ja pääsi itse pälkäästä. Seuraavalla kerralla yksi kirgiisi
suistui alas jääden käsivarsistaan riippumaan halkeamaan. Silloin
pidimme viisaimpana pysähtyä ja tutkia tuota pauloja ja loukkuja täynnä
olevaa jäätä.

Havaittiin, että koko se jäätynyt töyräs, jolla olimme, oli ristiin
rastiin halkeillut, joten tiemme oli kaikille tahoille pystyssä.
Pahinta oli, että huomasimme halkeaman, joka oli 3:sta 4:n m levyinen
ja 6 m syvä ja jonka pohjalla oli suuria lumikasoja. Kurkistimme
varovasti sen reunalta ja huomasimme sen ulottuvan molemmille tahoille
mahtavan kaivannon tapaisena, pohjoisessa aina Tjal-tumak-jäätikön
uomaan, kaakossa muutaman korkeimman jääpilarin juurelle. Sen yli meno
tai kiertäminen oli sula mahdottomuus. Pysähdyimme ja pidimme
neuvottelua.

Lunta oli täällä 20 cm paksuisena peitteenä jäällä. Se oli
pingoitettuna kuin tavarapeite halkeamien päälle; ainoastaan leveämpäin
kohdalla se oli murtunut tai sisään pudonnut. Missä jakit olivat
puhkaisseet lumikuoren syntyi suuria mustia läpiä, joiden pohja aluksi
näytti sysimustalta; mutta silmän totuttua pimeään havaitsi sen
kuumottavan siniseltä, ja pohjan olevan lumen peitossa, mutta seinät
kirkkaan sinistä jäätä, sekä että lumipeitteestä tihkuva vesi oli
muodostanut pitkiä jääpuraita, jotka riveissä riippuivat kuiluun päin.
Syvin näistä halkeamista oli 6,8 m.

Ilta alkoi olla käsissä, ja minun täytyi vielä kerran päättää kääntyä
paluumatkalle, sillä vaikka jo seuraavana päivänä olisin koettanut
löytää toista kulkupaikkaa, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tästä
kohti taas oli ilmeisesti mahdotonta nousta Mus-tag-atan laelle ilman
apuneuvoja, joita meillä ei ollut käytettävänämme. Yläpuolellamme
kaartui vuoren korkein huippu, jonka jyrkkiä sivuja pitkin huippujää
liukuu alas, osaksi virratakseen jäätikköjen säiliöihin, osaksi
pinoutuakseen suunnattoman suuriksi todellisiksi jäämuureiksi,
-torneiksi ja -kuutioiksi. Näiden ohi pääsemään eivät nähtävästi
ihmisvoimat riittäneet.

Noustessamme Jam-bulakin oikean puolista kallioseinää oli meillä
molemmilla kerroilla ollut parempi onni. Sieltä käsin päätimme nyt
vielä kerran koettaa ennenkuin jätimme vuoren omaan nojaansa.

Sunnuntaina _elokuun 12 p._ lepäsimme. Sää näytti retkelle lähtiessä
epäsuotuisalta: ilma oli samea, tuuli kovasti ja vuori oli paksujen
pilvien peitossa. Kaikilla miehillä oli lomaa; heidät oli kutsuttu
vieraisiin Togda Baj Bekin luo. Minä yksin Jolldashin kera olin kotona
ja nautin rauhaisaa lepoa, joka ei koskaan tuntunut ihanammalta kuin
milloin ulkona myrsky myllersi ja tuuli vinkui ja vihelsi
moreenimöhkäleitten välissä. Näissä etäisissä jäätiköissä, missä yksi
päivä ylimalkain oli niin toisensa kaltainen, en toki koskaan tuntenut
yksinäisyyttä.

Eikä ollut siihen suurin aikaakaan; minulla oli enemmän kuin tarpeeksi
tekemistä, ja se vain huolestutti, että kesä kului niin nopeaan, jotten
nähnyt mitenkään mahdolliseksi suorittaa laatimaani suunnitelmaa.
Päivät tuntuivat minusta liian lyhyiltä.

Saatuani vaatteet aamulla ylleni oli ensi tehtäväni katsoa
ilmatieteellisiä kojeitani, sillä aikaa kun Islam Baj laittoi kuntoon
teetarjotinta, joka päivät päästään "nääntyi" samojen ruokalajien alla:
"tjisslikkaa" (vartaassa tulisilla hiilillä paahdettua lampaan lihaa)
"ashia", riisivanukasta ja leipää, jota osaksi saimme kirgiiseiltä,
osaksi itse leivoimme. Minä kyllästyin kuitenkin pian tjisslikkaan
niin, etten viitsinyt katsoakaan siihen, vaan söin yksinomaan riisiä ja
leipää ja sitä samaa ruokalistaa minä seurasin vielä kaksi ja puoli
vuotta, aina Pekingiin saakka.

Jonkun kerran avattiin uusi säilykerasia, mutta varasto oli pieni ja
aika pitkä, jonka vuoksi minun piti säästäen nauttia semmoisia
herkkuja. Onneksi minä en koskaan kyllästynyt riisiin ja teehen ja
pysyin hyvissä voimissa yksinkertaista ruokajärjestystä seuratessani.
Teetä juotiin aina jakin maidon tai kerman kanssa, eikä meidän
tarvinnut sen parempi näitä mainioita tavaroita säästellä. Tupakkaa
olin Tashkentista ottanut runsaasti mukaan, vähän sikareja, mutta sitä
enemmän piippu- ja paperossitupakkaa, ja tunnustanpa heikkouteni, että
koko lailla köykäseksi olisin itseni tuntenut, jollei minulla olisi
jäätikköretkillä ollut piippua toverina.

Niinä päivinä, joina sää pakotti meidät "sisällä" pysymään, oli minulla
aina jälkitöitä suoritettavana: kartanluonnoksia, muistiinpanoja y.m.

Jurtin sisusta oli niin hauska, että siellä tunsi olevansa kuin
kotonaan. Keskellä "lattiaa" paloi tereskistä ja jakin lannasta tehty
tuli, muutoin oli maa peitetty huopamatoilla. Sisäänkäytävän vastapäätä
oli sänkyni, jona oli kaksi kankea, joiden päät oli nahkasilmukoilla
arkkuihin kiinnitetty. Niiden väliin oli pingoitettu säkkikangas. Muut
tavarat oli järjestetty pitkin seiniä. Siinä oli laatikkoja ja
ruokatavara-arkkuja, astioita, aseita, satuloita, tieteellisiä kojeita
y.m. Söin vain kahdesti päivään. Illallisella oli ruokalista sama kuin
aamiaisellakin.

Paneuduttuani vuoteelle luin tavallisesti hetkisen steariinikynttilän
valossa jotain ruotsalaista sanomalehteä, vanhaa kuin taivas; mutta
täällä loitolla näyttivät minusta kaikki otsakkeet äärettömän
mieltäkiinnittäviltä ja semmoisetkin kohdat, joiden yli silmä muutoin
välinpitämättömästi kiitää, minä luin mitä suurimmalla halulla. Ja
sitten minä vaivuin uneen ja makasin kuin pölkky kunnes Islam Baj tuli
herättämään seuraavana aamuna -- tuulipa kuinka kovasti tahansa ja
ulvoipa Jolldash kuinka surkeasti hyvänsä vuorilla kuleskelevia susia.

Varustettuna kahden päivän eväillä ja kerallani kymmenen jakia sekä
kuusi kirgiisiä ja mielipalvelijani Islam Baj, koetin siis _elokuun
16 p._ neljännen kerran nousta Mus-tag-atan laelle, samasta kohti mistä
kapusimme huhtik. 18 p. ja elok. 16 p. Päästyämme lumen rajaan
noudattelimme vanhoja jälkiä. Tie näkyi selvään. Jyrkkiä vinkuramutkia
tehden se suikersi vuorelle jäätikön oikean puoleisen kallioseinän
vieressä.

Kun lumivaippa alussa oli ohut, olivat meidän jälkemme sulaneet jättäen
suuria ympyröitä, joiden pohjassa oli rapautunutta soraa paljaana.
Ylempänä taas oli kaikki jälet sinisen vihreän jään täyttämiä ja yhä
ylempänä lumikerroksen peittämiä, joka oli ohutta kuin paperi. Muutamin
paikoin oli pyry ummennut polun, ei kuitenkaan niin tukkoon, ettei sitä
olisi voinut erottaa. Kymmeneen päivään ei täällä siis ollut ollenkaan
satanut lunta.

Islam Bajn ja erään kirgiisin kera yllätin paikan, jossa olimme 6 p.
pysähtyneet; toiset tulivat hiljalleen, Jehim Baj etumaisena. Kaikkien
saavuttua paikalle pidimme neuvottelua ja päätimme viettää yön tällä
paikalla, missä muutamia pieniä kivisaaria pisti lumimerestä. Jakit
sidottiin irtonaisiin liuskakivimöhkäleihin, ja terävään soraan, joka
yltäänsä oli enemmän tai vähemmän lumen peitossa, kirgiisit lapioivat
niin hyvin kuin mahdollista puhtaan pälven, mihin jurtti pystytettiin.
Se oli hyvin pieni, vain kolmelle makuusijalle oli tilaa. Siinä ei
ollut savuhormia, vaan tangot yhtyivät käressä ja pistettiin ne
yksinkertaisesti köysi- ja ryysymyttyyn, joka piti niitä koossa.

Vaikka lapioilla koetimme mikäli mahdollista tasoittaa maata, seisoi
jurtti kuitenkin hieman viettävällä pohjalla, jonka vuoksi se
kytkettiin vahvoilla kameelinvilla-köysillä kahteen kivimöhkäleesen.
Illalla puhalsi tunnin ajan heikko tuulenviuhka, joka silloin tällöin
tuiskutti hienoja lumipilviä jurtin ympärille ja sen monien reikien ja
rakojen läpi sisään. Kirgiisit loivat sen vuoksi lumivallin jurtin
ulkosivujen ympäri.

Alussa kaikki voivat hyvin. Viritimme tereskistä ja jakin lannasta
suuren tulen, mikä lämmitti hyvästi ja verrytti kohmettuneet jäsenemme,
mutta työnsi jurtin täyteen tukehduttavaa savua, joka kirveli silmiä ja
vain hitaasti otti mennäkseen ulos auki pannusta sisäänkäytävästä. Lumi
suli teltassa, mutta kun tuli alkoi sammua, muuttui kaikki taas
jääköntäksi.

Kirgiisit alkoivat perästä päin valitella päänsärkyä ja kaksi heistä
oli niin pahassa pulassa, että pyytelivät päästä paluumatkalle, joka
sitä kernaammin myönnettiin, kun he silminnähtävästi eivät kyenneet
enempiin ponnistuksiin. Muista oireista mainittakoon alinomainen
korvien sointi, lievä kuurous, valtimon lyöntien kiihtyminen ja
alhaisempi ruumiin lämpömäärä kuin tavallisissa oloissa, täydellinen
unettomuus, nähtävästi enimmän päänkivistyksen seurauksena, joka aamun
lähetessä kävi sietämättömäksi, sekä silloin tällöin vähäiset
hengenahdistus-puuskat.

Kirgiisit valittivat koko yön lakkaamatta. Turkit tuntuivat kauhean
raskailta ja painavilta, makaava asento vaikeutti hengitystä, ja
selvästi tuntui sydämmen kiihkeästi jyskyttävä lyöminen. Tee ja leipä
eivät kelvanneet ollenkaan, ja kun yö yllätti, oli kirgiiseissä
havaittavissa hillittyä nyreyttä, sillä he olivat yhtä vähän kuin
minäkään tottuneita viettämään yötään yli 20,000 jalkaa meren pintaa
korkeammalla, mikä on yhtä kuin 21 Eiffeltornia päällekkäin eli enemmän
kuin kolme kertaa Sulitelman korkeus.

Suurenmoisempaa yösijaa minulla ei ole koskaan ollut; vuori, jonka
lumipeitteiselle rinteelle olimme sijoittuneet, oli maapallon
korkeimpia, alhaalla sen juurella olivat jäätikkökielekkeet, purot ja
järvet pimeän peitossa, ja olimme aivan jäävirran vierellä, jonka
vertaista tuskin missään vuoristossa löytynee. Jos siis olisimme
astuneet muutaman askeleen etelään päin, olisimme suistuneet 400 m
syvyiseen kuiluun teräskirkasta, sinisenä välkkyvää jäätä vasten.

Aurinko laski pilviin, jotka hohtivat punakeltaisilta vielä kauvan
auringon mentyä näkyvistä ja jota vasten Pamirin vuoret muodostivat
jyrkän vastavärin. Koko Sarik-kol-laakso lepäsi kotvasen varjossa, kun
auringon viimeiset säteet vielä heloittivat Mus-tag-atan huipulla.
Mutta kohta leirimmekin peittyi synkkiin, kylmiin varjoihin, vuoren
huippu kimmelsi tuokion kuin tulipunainen tulivuoren kartio, kunnes
tuota pikaa sekin pimeni.

Menin yöllä ulos nähdäkseni täysikuun nousun. Ääretön maailman avaruus
ei ollut meistä etäällä, ja yön valtias esiintyi täällä sen vuoksi niin
häikäisevässä loistossa, että sitä vain vaivoin saattoi katsoa. Hiljaa
ja majesteetillisesti se kohoaa mustan kallioseinän yli jäätikön takaa.
Alhaalla syvyydessä jäätikkö on varjossa. Välistä sieltä kuuluu kumea
pamaus, kun uusi halkeama syntyy, tai möhkäleitten jyrinää, kun ne
vierevät alas pantsarijäästä.

Kuu valaa hopeitaan yli majapaikkamme loitsien esiin lumoavia
vaikutteita. Jakit seisovat tuossa mustina valkoista lunta vasten päät
riipuksissa, yhtä äänettöminä kuin kivet, joihin heidät on sidottu,
vain jonkun kerran kirskuttaen hampaitaan yläleuvan rustoon tai
narisuttaen lunta sorkkainsa alla asentoa muuttaessaan. Kolme
kirgiisiä, jotka eivät ole jurttiin mahtuneet, on virittänyt tulen
kahden suurehkon möhkäleen väliin ja sen sammuttua kyykistynyt
polvilleen pää maassa, kääriytyneinä turkkeihinsa ja kokoonkutistuneina
surkastuvan hiiloksen ympärille kuin yölepakot talvella.

Kaunein on näköala kuun puoleiseen suuntaan. Sen näyn valtaamana seisoo
aivan kuin paikkaansa naulattuna. Se on loitsunäytelmä, jonka
suurenmoisuutta ei kynä eikä sivellin pysty selittämään. Tuossa lepää
jäätikkö mustien, jää- ja lumikenttien pantsaroimain kallioseiniensä
välissä; tuolla kohoaa viisipäinen vuorijättiläinen korkealle taivasta
kohti. Vastassamme oleva kallioseinä on niin synkässä varjossa, että
vaivoin erotamme, missä sen harjalla oleva läpinäkyvä jää loppuu ja
musta vuori alkaa.

Vasemmalla näemme, muutamia satoja metrejä yläpuolellamme, jäätikön
huipun kuutamossa kylpevän. Kaakkoisella pimeällä harjalla karkeloivat
pienet valko-harsoihin puetut keijut päänkaupallista kierto-karkeloaan
jäätikön huipun ympäri. Nuo keveät pilvet, heikon etelätuulen ajamina,
muodostavat kuun eteen sateenkaaren värisiä renkaita, kuunkehiä ja
muita nopeasti vaihtuvia kuvioita.

Pakkasesta välittämättä seison yhdessä kohti lumessa ja hämmästyneenä
ja ihmetellen seuraan tuota kirjavaa, haaveellista sekasotkua, joka
tuhansina muotoina vilahtelee ohi.

Hiljaista yltympäri; kaikua ei saa vastaamaan toisella puolen olevasta
kalliomuurista. Ohut ilma ei värähtele, jollei kerrassaan lumivyöry
saata sitä liikkeelle. Jakien hengitys näkyy, mutta hengenvetoa ei
kuulu. Niistä ei kuulu mitään eivätkä ne liikahdakkaan. Outo tunne
valtaa mielen. Meidän on vaikea käsittää, että neljä maanosaa on
jalkaimme alla. On kuin seisoisimme rajalla, josta alkaa äänetön,
kylmä, laidaton maailman avaruus.

Teltassa istuivat palatessani Islam ja Jehim Baj turkkeihinsa
kyyristyneinä niin lähellä savutulta kuin mahdollista, virkkamatta
sanaakaan. Meitä paleli kaikkia kolmea niin että hampaat kalisivat,
ja kun tuli uudelleen viritettiin, tuprahti teltta täyteen
kirvelevää savua. Teimme iltahavainnot, peittäydyimme turkkeihin ja
huopapeitteisiin, tuli sai sammua ja kuu uteliaasti kurkistaa teltan
kaikista raoista sisään.

Yö oli kolkko ja pitkä, ei tuntunut loppuvankaan. Vaikka millä lailla
kyyristyimme loukkoihimme ja vedimme polvet ihan leukaan asti, oli
ruumiinlämmön mahdoton saada joka paikasta sisään tunkeutuvaa pakkasta
nöyrtymään. Yhä tuntuvammaksi se kävi, kun lounastuuli alkoi tunti
tunnilta yhä vihaisemmin porottaa. Ei kukaan voinut silmänräpäystäkään
nukkua. Vasta aamupuoleen minä vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, mutta
heräsin myötäänsä ilman puutteessa ja tuskaisesti haukkoen henkeä.
Miehet vaikeroivat kuin piinapenkillä, vähemmän kylmän kuin yhä
kiihtyvän päänkivistyksen tautta.

Lopultakin aurinko nousi, mutta nyt koittanut päivä oli kaikkea muuta
kuin onnekas. Melkein hirmumyrskyn tapainen lounastuuli riehui vuoren
sivuja pitkin, ryöpyttäen sankkoja pilviä jauhon hienoa lunta
ympärillemme. Kolme kirgiisiä, jotka olivat yönsä ulkosalla viettäneet,
laahautui puolikuolleina pakkasesta vaivoin jurttiin, missä iso tuli
viritettiin. Kaikki olivat sairaita ja synkkiä, ei kukaan puhunut, ei
kukaan tahtonut syödä, ja kun tee, joka ei päässyt kunnolleen
lämpimäksi, oli juotavissa, saatoin tuskin sitä huulien päillä
maistella. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat samassa
pälvessä kuin edellisenä iltana.

Huippua peitti läpipääsemättömät pyrylumipilvet. Jos olisi
ajatellutkaan tänä päivänä jatkaa nousemista, olisi se ollut Jumalan
kiusaamista. Tuntemattomalla jääkentällä, joka ehkä oli täynnä jään
halkeamia, meidän olisi ollut taisteltava lumimyrskyn kaikkia hirmuja
vastaan, joutuaksemme lopuksi, näihin vieraita kammoviin seutuihin
eksyneinä, varmaan perikatoon. Huomasin heti että oli mahdotonta olla
olevinaan vuorta pelkäämättä. Ensin koettelin kuitenkin miehiäni
käskien heidän laittautumaan kuntoon huippuun lähtöä varten. Ei kukaan
virkkanut tyytymättömyyden sanaa; kaikki nousivat ylös yhdellä kertaa
ja kävivät touhuun, mutta tulivat nähtävästi iloisiksi kuullessaan
peruutuskäskyn.

Jos teltan aukosta kurkisti ulos puolen minuutin verran, teki heti
mieli ryömimään takaisin. Olihan siellä sisällä ainakin tuulen
suojassa, joka tunkeusi turkkien, nahkavaatteiden ja huopasaappaitten
läpi. Minä kuitenkin yhä toivoin, että myrsky asettuu puolipäivään
mennessä, jotta silloin pääsemme matkaan. Mutta se kävi päin vastoin
yhä rajummaksi ja 12 aikaan oli selvä, että päivä oli mennyttä. Kolme
kirgiisiä sai jäädä ottamaan jurttia alas ja sälyttämään kuormia jakien
selkään. Islam, Jehim ja minä käärimme ympärillemme kaikki mitä meillä
oli, istuuduimme jakin selkään ja alas mentiin tuimaa vauhtia kinosten
läpi. Jakit heittäytyivät ihan suinpäin menemään pitkin jyrkänteitä,
sukelsivat kuin saukot lumen läpi ja huolimatta raskaista ruumiin
möhkyröistään eivät livenneet eivätkä kompastuneet kertaakaan.

Satulassa istuu kuin korkeilla aalloilla keikkuvassa venosessa ja omaa
huonouttaan saa syyttää, jolleivät polvet pidä kutiaan. Usein saa
heittäytyä selälleen, niin että makaa selätysten jakin kanssa, ja
heilua koko ruumis tahdissa jakin odottamattomien, mutta notkeiden ja
kekseliäiden temppujen kanssa.

Ihanaa oli, jätettyämme viimeiset lumipilvet yläpuolellemme, taas
katsella leiripaikkaa, joka oli alhaalla syvyydessä, mutta vielä alpin
huipun korkeudella. Siellä syötiin hyvin hyvään tarpeesen oleva
päivällinen kiehuvan teen kera ja elinvoimien näin tultua taas
liikkeesen vaivuimme kukin nurkkaansa hyvää tekevään ja raskaasen
uneen. Mutta vielä koko seuraavan päivän tuntui meistä kuin olisimme
olleet parhaallaan tervehtymässä pitkällisestä taudista.



5.

VESILLÄ PÄHKINÄNKUORESSA.


Neljä onnistumatonta yritystä tehtyäni luovuin nyt tuumastani nousta
Mus-tag-atalle ja läksimme Su-bashiin taas. Siellä viivyimme vähän yli
viikon. Osaksi olimme levon tarpeessa eikä meidän pitänyt korkeahkoilta
kukkuloilta heti kiiruhtaa itäpuolella oleviin laaksoihin, osaksi
tahdoin syvyysluojauksien kautta tutkia järven muodostumistapaa.

Aivan lähistössä oli kuusijurttinen auli. Sen miesasukkaiden, Togdasin
Bekin ja muutamien muiden ystäviemme kanssa neuvottelimme ensimäisenä
päivänä luojaustavasta. Venhettä ei luonnollisesti ollut, vain yksi
ainoa koko kirgiiseistä oli ylimalkaan venhettä nähnytkään. Muilla ei
ollut hämärintä aavistustakaan mikä kummitus venhe on eivätkä voineet
kuvitellakkaan, miten semmoinen kalu oli tehtävissä. Koko Sarik-kolin
laajassa laaksossa on ainoastaan kuusi pientä koivua Kajindehmasarin
pyhimyshaudalla ja niiden liikuttamista olisi pidetty pyhän ryöstönä.
Muutoin oli meillä noin 15 peninkulmaa lähimäiseen metsikköön.

Lähitienoilla ei ollut muita tekoaineita kuin "okia" eli lievästi
väännettyjä tankoja, jotka kannattavat jurtin kupukan muotoista
huopakattoa, sekä nahkoja. Mutta kuinka tästä aineesta sai venheen
kyhätyksi, sitä eivät kekseliäimmätkään kirgiisit saaneet päässään
selville. Minä tekasin silloin puutikuista ja öljytystä palttinasta
pienen mallin mastoineen, purjeineen, peräsimineen ja emäpuineen, ja se
liikehti vedessä kirgiisien suureksi kummastukseksi ja iloksi erittäin
hyvin.

Mutta Togdasin Baj sanoi suoraan, että moinen "rakkine" suurikokoiseksi
tehtynä varmaan maksaisi minulle henkeni, ja hän neuvoi minua
kernaammin odottamaan kunnes järvi menee jäähän, minkä hänen
luullakseen piti tapahtua kuudessa viikossa.

Niinä kymmenenä päivänä, jotka Kara-kulin rannalla vietimme, lensi
aamusta iltaan täysihöyhenisiä etelämyrskyjä irtonaisin siivin järven
yli ja oli niillä kauheasti kiire Bulun-kuliin. Mutta me emme olleet
peloissamme. Olin ennen kuullut aaltojen sähinää ja pidin nyt parempana
uhmata hilpeätä Eolusta kuin odottaa järven jäätymistä.

Olin laitattanut jurtin tuskin kahden metrin päähän rannasta voidakseni
läheltä kuunnella aaltojen laulua, ja "veistämö", missä venhe piti
rakentaa, oli teltan vieressä. Siellä laitettiin emäpuu, sitkeät rimat
punottiin lujilla köysillä yhteen ja parissa tunnissa oli kehä valmis,
ainoastaan kahta metriä pitkä ja yhtä leveä.

Edellisenä päivänä kaatuneelta hevoselta saimme nahan ja kun yksi
lammaskin oli avustanut omalla nahallaan, oli runko valmis. Masto
tulipunaisine puuvillapurjeineen nostettiin, kummallekin puolelle
nuorittiin kaksi ilmalla täytettyä vuohennahkaa ja yksi perään, mikä jo
arveluttavasti osoitti alaspäin. Airot tehtiin okista, toinen pää
halaistiin ja haaroihin kiinnitettiin vuohennahka; peräsimenä oli
yksinkertaisesti perään nuorittu lapio.

Hullunkurinen alus se oli, joka _lokakuun 3 p._ laskettiin veistämöstä.
Se ei tuottanut totta puhuen kunniaa Ruotsin laivanrakennustaidolle ja
puuttui siltä kokonaan noita kauniin luontevia muotoja, jotka ovat
ruotsalaisten kuttereiden merkittäviä omituisuuksia. Päinvastoin se oli
joka puolelta yhtä kiero ja kulmikas kuin romuksi joutunut
sardinirasia, ja kun tämä mainio jaala, joka nyt viikkokauden tuli
purjehtimaan pienellä Kara-kulilla, keinui rannassa pullakoiden
vuohennahkojensa varassa, muistutti se jostain tuntemattomasta
eläimestä ennen vedenpaisumuksen aikoja, maaten siinä muniaan hautoen.

Aluksen vesille laskeminen oli tässä seudussa merkkitapaus. Henkeään
pidättäen kirgiisit seurasivat sen liikkeitä ja kummastelivat
suurenmoisesti, kun minulla oli päätä astua siihen ja tehdä sillä
lyhempi purjehdusmatka, vaikka tuuli kovasti. Mutta venhe pysyi hyvästi
veden päällä viiden vuohennahkasäkkinsä varassa, ja Togdasin Bek
ilostui tämän nähdessään niin kovin, että tuli mukaan.

Koskaan eivät puhtaat, siniset ja vilppaat aallot ole huuhtoneet
ränstyneempää venhettä kuin tämä, joka näytti vesillä likipitäin yhtä
nololta kuin uimasille erehtynyt kissa tai kana. Se ei näyttänyt
ollenkaan pöyhkeilevän siitä, että oli ensimäinen purjehtija
Kara-kulilla ja niin paljoa ylempänä valtamerta. Hätäpäissään se
kiikkui iloisilla aalloilla, jotka näyttivät siitä pilkkaa tekevän.
Vaikka sen runko oli liitetty yhteen pelkistä hevosen, lampaan ja
vuohen nahoista, se kuitenkin myötäänsä teki "lehmänkäännöksiä" s.o.
kääntyi myötätuuleen, silloinkin kun sitä vähimmän odotti.

Oi, voi tätä Sven Dufvaa venheiden joukossa, joka "tek' oikeaan ja
vasempaan, päin mäntyyn aina vaan", joka ei välittänyt vähääkään
mistään purjetempuista ja oli ymmärtävinään että vettä satoi, kun
toinen riuhtoi peräsintä kuin mikäkin kaleeriorja! Minne tahansa
yritimme, pohjoiseen tai etelään, se piti tiettynä asiana että me aina
laskimme myötätuuleen, ja kun koetimme hieman risteillä, kampesi se
aina takaisin, piirrätti rauhaisesti myötätuuleen, oli sanalla sanoen
itsepäinen kuin jaki.

Kun etelätuuli puhalsi yhtenään, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin
jokaista purjehdusta varten vetää venhe etelärannalle ja sitten
myötätuuleen laskea järven yli ja suorittaa luojaukset. Tähän
menettelytapaan ryhdyttiin _lokakuun 4 p:nä_, jolloin hevonen hinasi
venheen rantamatalaa myöten etelärannalle, mistä minä _Muhammed Turdun_
kanssa siihen nousin. Ei tuullut kovasti, mutta kylmä oli, jonka vuoksi
minulla oli vankat turkit ylläni.

Olimme vielä lähellä rantaa, kun hirmumyrskyn tapainen vihuri etelästä
kiiti järven yli pannen aallot pahasti myllertämään. Käärimme purjeet
ja pysyttelimme partaista kiinni, sillä venhe hyppeli kuin äksy
hevonen. Keskijärvelle se ajelehti -- rantaan oli pitkä matka.

Minä istuin "perää pitämässä", kun äkkiä perä painui veteen, hyökyaalto
loiskahti sisään, venhe meni vettä puolilleen ja me kastuimme pahan
päiväisesti. Perää kannattava vuohennahkasäkki oli irtautunut ja ajeli
nyt omin päin järvellä. Jokainen meidät yllättänyt hyökyaalto valeli
meitä uudelleen, vaikka minä lapiolla koetin nujertaa niitä ja kirgiisi
loi vettä henkensä edestä.

Tilamme oli toden perään vakava, etenkin kun kummatkin oikean puoliset
vuohennahkasäkit äkkiä kutistuivat. Ilma sirisi näet pois niistä ja
venhe oli nyt tälle sivulle kallellaan. Aallot iskivät joka taholta ja
hyppivät ympärillämme kuin hurjat, salavihaiset meren haltijat
valkoiset lakkipahat päässä.

Niin ajelehdimme kuohuvien aaltojen selässä tuntemattomien syvyyksien
yli. Minua pelotti että nuo toisetkin neljä pussia pääsisivät
tuuliajolle tai kokonaan menettäisivät kantovoimansa ennenkuin rantaan
päästäisiin. Tuon tuostakin mittailin silmämäärällä, jaksaisinko uida
jälellä olevaa matkaa.

Mielialaa ei kohentanut se, että Muhammed Turdu oli merikipeänä. Hän
olisi ollut valkoinen kuin palttina, jollei olisi ollut päivettynyt
kuin mustalainen. Miesparka ei kuuna päivänä ollut venheessä istunut
eikä kuullut meritaudista puhuttavan ja luuli sen vuoksi, nyt ensi
kerran tautiin tutustuttuaan, viimeisen hetkensä olevan käsissä.

Kirgiisejä keräytyi mikä hevosella mikä jalan rannalle ja odottivat
vain näkevänsä aluksen vajoavan. Me onnistuimme kuitenkin pitämään sitä
vesivarassa ja tunsimme selittämätöntä helpotusta, kun lopultakin
pääsimme matalaan veteen. Onnellisesti, mutta märkinä kuin uitetut
koirat, saavuimme vihdoin maihin, riensimme leiriin ja viritimme suuren
roihun, jonka ääressä kuivailimme vaatteitamme.

Seuraavina päivinä saimme seikkailuitta kolme luojaussuuntaa valmiiksi
ja 8 p:nä läksimme vesille etelärannan länsiosasta. Olimme tahallamme
alkaneet myöhään jotta tuuli ehtisi hieman laimeta. Kulimme hiljallensa
järven yli käyttämättä purjetta saadaksemme mahdollisimman tarkat
luojaukset. Tunti kului tunnin perästä; ilta hämärtyi ja pimeni
ennenkuin ehdimme matalalle, josta rantaan oli vain enää pari sataa
metriä.

Tuokion oli rasvatyyni, mutta sitten riehahti pohjoinen tuulemaan ajaen
venheen kuin pähkinänkuoren taas järvelle. Koko järvi ja koko yö oli
nyt edessämme. Ei auttanut vaikka me tenäsimme airoilla kaikin voimin
vastaan: tuuli pääsi voitolle ja ajoi meidät keskelle järveä. Oli
pilkkosen pimeä kunnes kuu nousi ja leirillä Islam Baj, joka oli
huolissaan meidän viipymisestämme, teki ison tulen muka majakaksi
meille. Pohjoistuuli taukosi kuitenkin ja soutamalla saavuimme puoliyön
aikaan leiriin.

Kun nyt olen tehnyt oivan aluksemme naurun alaiseksi, sanottakaan
kuitenkin lopuksi joku sana sen kunniaksikin. Olin kovasti pahoillani
siitä että ylväs huvipursi, sittenkuin purjehdus loppuun suoritetun
työn ja epäsuotuisain ilmojen takia lopetettiin, piti särkeä ja aineet
antaa omistajalleen takaisin sen sijaan että se olisi lähetetty
kokonaisuudessaan Pohjoismaiden museoon, missä se varmaan olisi
herättänyt huomiota. No niin, se oli opettanut kirgiiseille mikä laitos
venhe oikeastaan on, mutta mitään ylenmäärin suuria luuloja
ruotsalaisten purjehdustaidosta ei se kyllä ollut heissä herättänyt.



6.

AAVIKOLLE LÄHTÖ.


Lokakuun lopulla olin taas Kashgarissa ja lepäilin jonkun ajan vanhan
ystäväni pääkonsuli Petrovskijn luona. Tällä ajalla en suinkaan ollut
toimetonna. Järjestelin Pamirista saamiani kokoelmia, valmistin kartan
luonnoksia ja ottamiani valokuvia ja valmistauduin lopuksi matkalleni
itään päin, jota en tahtonut kauvemma lykätä.

Helmikuulla 1895 tälle matkalle lähdettiinkin. Tuiki välttämättömän
Islam Bajn seuraamana matkustin Itä-Turkestanin arojen poikki
_arbassa_, kuomilla katetuissa kärryissä, joita veti neljä hevosta,
niistä yksi valjastettuna aisoihin ja muut kolme rinnakkain nuoriin sen
eteen. Matka kävi ensiksi Kashgar-joen varrella olevaan Maral-bashiin,
josta toivoimme saavamme ostaa kameeleja aavikkomatkalle. Mutta kun
niitä ei ollut siellä saatavissa, läksimme lounasta kohti pitkin
Jarkent-darjaa, muuatta noista suurista joista, jotka Kvenlunin jää- ja
lumikentiltä virtaavat pohjoiseen ja koilliseen päin.

Lajlikissa joen vasemman puoleisella rannalla pysähdyttiin ja siellä
käännytettiin arba-kuskit takaisin. Sillä vähän matkan päässä
toisesta rannasta alkaa suuri hiekka-aavikko _Takla-Makan_, mahtavan
Gobi-erämaan länsiosa, ja tämän hiekkameren poikki minä aijoin kulkea
aina Khotan-darjaan, erääsen toiseen etelästä tulevaan jokeen saakka,
joka virtaa erämaan halki. Mutta tätä matkaa varten tarvitsin
ehdottomasti kameeleja, ainoita vetoeläimiä, jotka pitemmän aikaa
voivat sietää aavikon polttavaa kuumuutta. Lähetin sen vuoksi Islamin
ja erään toisen mieheni Jarkentiin ja Kargalikiin, kahteen ylempänä
joen varrella olevaan kaupunkiin, ostamaan niitä. Heidän poissa
ollessaan muutatin leirimme _Merket_ kylään Jarken-darjan itärannalle.

Niinä viikkoina, jotka minun piti siellä viettää miehiä ja kameeleja
odotellen, hankin kyläläisiltä kaikki tiedot aavikosta mitä saatavissa
oli. Vain harvat olivat siellä olleet, etsimässä kultaa, jota siellä
vanhojen tarinain mukaan piti viljalti löytyä. Mutta he eivät olleet
koskaan urenneet kauvemmaksi kuin missä hietikkoon kaivoja kaivamalla
saivat vettä. Aavikon sydänseudusta heillä ei ollut pienintäkään
tietoa. Mutta kaikki he tunsivat tarinan, että aavikon perällä löytyisi
hyvin vanhan kaupungin rauniot, nimitetty myöskin Takla-makaniksi, joka
isot ajat sitten oli hautautunut hiekkameren aaltoihin.

Mutta mistä kaikki nämä tarinat olivat peräisin? Kuinka olivat
selitettävissä nämä yhtäpitävät tiedot hautautuneista kaupungeista ja
nuo kirjavat sadut muinaisajan suuresta Takla-makanin kaupungista,
jonka hiekka oli niellyt? Vain sattumaltako nämä tarinat kulkivat
suusta suuhun, Khotanista Jarkentin ja Maral-bashin yli Ak-suun, ja
tämä vanha kaupunki aina mainittiin samalla nimellä? Vierastako vain
huvittaakseen alkuasukkaat tarkoin kuvailivat hylättyjä taloja, joita
sanoivat nähneensä, ja vakuuttivat ennen muinoin erämaan syvyydessä
löytyneen suuria metsiä, tuoksupeuran ja muiden otusten asuinpaikkoja?

Ei, satunnaista se ei voinut olla; näillä tarinoilla _täytyi_ olla joku
alku ja synty; niillä löytyi varmasti todellinen pohja, -- kuinka
syvällä se sitten lienee ollutkaan -- jolle ne perustuivat, eikä niitä
ollut halveksittava.

Näin minä kuuntelin kuin lapsi noita tarumaisia satuja, jotka joka
päivä yllyttivät vaaralliselle retkelle, jolle aijoin uskaltautua. Ne
lumosivat minut, sokesin kaikille vaaroille, tuo kamala aavikko minut
tenhosi; yksin hiekkamyrskytkin, joilla on juurensa aavikkojen
syvyydessä, näyttivät minusta komeilta ja ihastuttavilta.

Ja tuolla loitolla taivaanrannassa pinoutuivat korkealle jalomuotoiset
hiekkasärkät, joita minä en väsynyt katselemasta, ja niiden takana
lepäsi kuolonhiljaisuuden rauhassa tuntematon, loihdittu maa, jonka
olemisesta ei edes vanhimmilla aikakirjoillakaan ole aavistusta, tuo
maa, johon minä olin ensimäisenä astuva.

Viimeinkin Islam ja Jakub palasivat _huhtikuun 8 p:nä_. Kauvan kauppaa
hierottuaan ja vaivaa nähtyään he olivat onnistuneet Kargalikissa
ostamaan kahdeksan komeata ja suurella huolella valittua uroskameelia
180 markasta kappaleen.

Niiden nimet ja ijät olivat:

_Ak-tuja_ (Valkoinen kameeli) 8 vuotias, _Boghra_ (Uros) 4 vuotias,
_Näär_ (Korkea) 2 vuotias, _Babaj_ (Ukko) 15 vuotias, _Tjong-kara_ (Iso
Musta) 3 vuotias, _Kitjick-kara_ (Pikku Musta) 2 vuotias, _Tjong-sarik_
(Iso Kimo) 2 vuotias, _Kitjick-sarik_ (Pikku Kimo) 1,5 vuotias.

Emme mitenkään silloin aavistaneet, että vain yksi näistä kameeleista,
nimittäin Tjong-sarik oli jäävä eloon matkan loppuun asti. Ak-tuja
kulki kyllä aavikon poikki, mutta kuoli rasituksista. Se oli kaunis,
valkoinen kameeli ja kulki etunenässä kantaen kaulassaan nuoran päässä
roikkuvaa suurta vaskikelloa, jossa oli raskas rautakieli. Boghra oli
tavattoman siroruumiinen, kestävä ja säyseä ja sillä minä ratsastin.
Näär oli torantekijä, koki purra ja potkia heti kun joku tuli sitä
lähelle. Babaj, joukon vanhin ja väriltään harmaa, kaatui ensimäisenä.
Muut kolme olivat nuoria, hilpeitä eläimiä, jotka olivat levänneet
kauvan ja näyttivät nauttivan siitä, että taas pääsivät liikkeelle.

Kameeleilla oli juuri villankarisemisaika ja paksuja, lämpimiä
talvivilloja karisi nyt suuret tukut päivässä, minkä vuoksi ne
näyttivät hankaantuneilta ennen koko turkin vaihtumista. Kaikilla oli
hyvät, pehmeät, heinillä ja olilla täytetyt kuormasatulat, ja Islam Baj
oli myös ostanut sylyyksellisen "arkkania" (kameelinvillanuoraa)
matka-arkkujen nuorimista varten sekä kolme suurta karavaanikelloa.

Isolle pellolle bekin talon kohdalla pantiin kameelit kammitsaan ja
saivat syödä kyllältään rehevää heinää, herkkua, jota ne täällä
viimeisen kerran maistoivat. Ihanaa oli katsella omain komeiden
kameeliensa makaavan pureskellen tuoksuvaa heinää ja nähdä niiden
suurten, ruskeiden silmien hyvinvoinnista loistavan. Molemmat koiramme,
Jolldash ja Hamra, olivat kuitenkin toista mieltä. Etenkin
ensinmainittu ei sietänyt kameeleja; se haukkui äänensä käheäksi,
hyökkäsi niiden kimppuun ja oli hyvin iloissaan saadessaan niistä
villatukun kiskaistuksi.

Jarkentista oli Islam Baj ottanut palvelukseen kaksi luotettavaa
miestä: _Muhammed Shakin_, 55 vuotiaan harmaapartaisen ukon, joka oli
tottunut hoitamaan ja kulettamaan kameeleja ja ainoa, joka saattoi
lähestyä Nääriä ilman että se häntä puraisi. Hänellä oli vaimo ja
lapset Jarkentissa eikä hän pelännyt aavikkoa ollenkaan. Rehellinen ja
rehti mies hän oli. Näen hänet vielä edessäni aivan kuin eilen olisimme
eronneet. Tyyneytensä ei pettänyt häntä koskaan ja silloinkin, kun
onnettomuuden pilviä kokoontui kuolevan karavaanimme ympärille, hän
aina pysyi hyvällä tuulella. Niin, vieläpä etäisellä aavikolla hourien
maatessaan hänen silmistään loisti suurenmoinen tyyneyden ilme ja rauha
levisi hänen kokoonkuivuneille, kuparinruskeille kasvoilleen.

_Kasim Akhunin_, joka oli 48 vuotias, naimaton, syntynyt Ak-sussa,
asuva Jarkentissa, karavaaninohjaaja ammatiltaan, oli oltava apuna
kameelien hoidossa. Hän oli keskikokoinen, mustapartainen,
lujaruumiinen, vakava, ei nauranut koskaan, oli aina ystävällinen ja
kodikas, mutta häntä täytyi vähän väliä muistuttaa velvollisuuksistaan.

Mutta yhden miehen vielä tarvitsimme ja Merketin beki hankki meille
siksi _Kasim Akhunin_ Jangi-hissarista. Hän oli yhtaikainen Muhammed
Shahin kanssa, oli kuutena vuotena joka kevät tehnyt kymmenestä
neljääntoista päivään kestävän matkan aavikolle etsiäkseen kultaa ja
silloin aina aasilla kulettanut leipää mukanaan eikä mennyt loitomma
kuin missä sai kaivamalla vettä. Matkalla ollessa nimitimme häntä
osaksi Jolltjiksi (Oppaaksi), osaksi Kumtjiksi (Aavikkolaiseksi)
erottaaksemme hänet toisesta Kasimista. Hänellä oli vaimo ja
täysikasvuiset lapset Merketissä, mihin hän oli muutamia vuosia sitten
muuttanut.

Hänen vikansa se osaksi oli, että matkamme meni niinkuin meni. Hän oli
raaka ja kiivas ja toimi niin, etteivät toiset miehet, joita hän koetti
kannustaa, häntä kärsineet. Aavikon tuntemisensa nojalla hän käyttäytyi
hyvin kopeasti eikä sietänyt varsinkaan Islam Bajta sen takia, että
tämä oli nimitetty "karavaaninbashiksi" eli karavaaninohjaajaksi ja
muiden täytyi häntä totella. Monet Merketin asukkaat varoittivat meitä
hänestä kertoen että häntä monet kerrat oli rangaistu varkaudesta.
Mutta se oli liian myöhään. Me luulimme sitä paitsi saaneemme hänessä
arvokkaan löydön, ainoassa koko kylän väestä, joka omasta
kokemuksestaan tunsi aavikkoa.

Paitsi kameeleja ja koiria oli meillä vielä kolme lammasta, jotka
myöhemmin aijottiin teurastaa, kymmenen kanaa ja kukko, joka herätti
meidät aamuisin. Ensi päivinä löysimme yhden tai pari munaa
kanakopista, jotka komeilivat ylinnä kameelin kantamuksen päällä, mutta
kun veden saanti väheni, lopettivat kanat munimisensa. Kukko oli
oikeastaan aika hulivili eikä sitä miellyttänyt ollenkaan kameelilla
ratsastaminen. Kulkiessa se veitikka pujottelihe myötäänsä kopsan
ristikkokatosta ulos, seisoi vaappuen tuokion ylhäällä, ennenkuin
kimakasti laulaa heläyttäen räpiköi maahan. Lepopaikoissa kanat
laskettiin aina irti ja vilkastuttivat ne jossain määrin autiota
ympäristöä. Muutamia pivollisia ohria sirotettiin niille hietikkoon
nokittavaksi.

Islam oli Jarkentista tuonut yhtä toista aavikkomatkalla tarpeellista
kalua: rautaisia vesisäiliöitä, leipää, riisiä, köyttä, joukon
työaseita kuten lapioita ja kirveitä sekä sesamiöljyä (jaghia) ja saman
hedelmän puserrettuja kuoria (kyntjyr) j.n.e. Öljyä käytetään kameelien
elatukseen aavikolla. Jos kameeli saa puoli litraa öljyä päivään, ei se
kuukauteen kaipaa muunlaista ruokaa. Edullista on tietysti aina, jos
matkalla tapaa kasvullisen seudun, missä eläimet voivat hieman
virkistäytyä. Maalis- ja huhtikuulla ei niiden lasketa hyvästi voivan
kulkea yli kolmea päivää ilman vettä, mutta talvella ja tasaisella
maalla kuusi päivää, vieläpä enemmänkin, jos tarve vaatii.

_Huhtikuun 9 p._ tehtiin viimeiset valmistukset. Pariin säkkiin
sullottiin leivät, jotka oli edeltä käsin tilattu, ja neljä
rautasisterniä täytettiin raikkaalla jokivedellä. Ne vetivät 80, 86, 87
ja 122 litraa, jonka lisäksi tuli 80 litraa vuohennahoissa, siis
yhteensä 455 litraa, jonka pitäisi riittää 25 päivän matkalle. Näitä
soikeita, nelikulmaisia sisternejä käytetään hunajan kuletukseen
Intiasta Jarkentiin ja ympäröi niitä luja puuristikko suojellakseen
ohutta rautalevyä kuhmuilta. Ristikkoihin miehet pistivät ruohoja ja
kaisloja lämpiminä päivinä pitääkseen sisternit viileinä.

Jo kauvan ennen auringon nousua seuraavana päivänä oli pihalla
elämää ja liikettä. Miehet kulettivat kaikki matkatavara- ja
ruokavara-arkkumme ulos järjestääkseen ja punnitakseen ne tasaisiin
taakkoihin ja sitoakseen nuorilla. Ne asetettiin sitten parittain
maahan niin kauvas toisistaan, että kameeli voi astua niiden väliin.
Siihen pakotettiin se sitten paneutumaan polvilleen ja taakat
kiinnitettiin kuormasatulaan. Kameelin ylös noustua sidottiin
varmuuden vuoksi vielä köysi ristiin rastiin koko kantamuksen ympäri,
joten se sopi niiden vaakasuorien tankojen väliin, jotka ovat
kuormasatulan kehyksenä.

Meillä oli suuret varustukset: ruokavaroja useammaksi kuukaudeksi,
varsinkin riisiä ja leipää, säilykkeitä, sokeria, teetä, vihanneksia,
jauhoja y.m. Olimme myöskin ottaneet mukaan joukon talvitamineita,
turkkeja ja mattoja, aikomuksemme näet oli jatkaa Khotan-darjasta
matkaa Tihettiin. Minulla oli kerallani tieteellisiä kojeita, kaksi
valokuvauskonetta, lähes tuhat levyä niitä varten, muutamia kirjoja,
kokonainen vuosikerta erästä ruotsalaista lehteä, jota aijoin lukea
yhden numeron joka ilta, keittolaitokset, metalli- ja posliniastioita,
kolme pyssyä ja kuusi revolveria ampumatarpeineen kahdessa raskaassa
arkussa sekä joukko muita kaluja. Kun meillä sitä paitsi oli vettä
kahdeksikymmeneksi viideksi päiväksi, olivat kameelien tarakat koko
lailla raskaat.

Kameelit sidottiin nelittäin köysillä, joiden toiset päät kiinnitettiin
nenäruston läpi pistettyyn puikkoon, ja toinen oli silmukkana löyhästi
solmittu edellä kulkevan kameelin häntään, siten että jos eläin kaatuu,
aukeaa silmukka itsestään. Puikon toisessa päässä on puupalli, joka
estää sitä luisumasta irti.

Neljä nuorta kameelia kulki etumaisina, sitten tulin minä Boghralla ja
jälestäni Babaj, Ak-tuja ja Näär. Muhammed Shah talutti aina Boghraa,
joten minun ei tarvinnut vähääkään huolehtia kameelin kulusta, vaan
saatoin yksinomaan pitää huolta kompassista ja kellosta, jotka
ilmaisivat suunnat ja matkan pituuden, sekä tehdä havaintoja
maanlaadusta.

Islam Baj oli oivallisella tavalla järjestänyt kameelini kantamuksen.
Boghralla oli kannettavana molemmat arkut, jotka sisälsivät arimpia
tieteellisiä kojeita ja semmoisia tavaroita, joita minä joka
leiripaikassa tarvitsin teltassani. Kyttyröiden väliin ja molemmille
arkuille oli levitetty mattoja, huopapeitteitä ja patjoja, ja minä
istuin kuin nojatuolissa jalat etumaisen kyttyrän molemmin puolin.

Kevät oli tulossa ja sen merkit olivat viime päivinä käyneet yhä
lukuisemmiksi. Lämpömäärä nousi vähin erin joka päivä. Ilma tuntui
päivällä lämpimältä, kevättuulet suhisivat, kentät olivat veden alla,
kärpäset ja muut hyönteiset surisivat ilmassa. Keskellä tätä ihanaa
aasialaista kevättä, toiveiden aikaa, aloimme matkamme maahan, missä
kaikki elämä nukkuu tuhatvuotista untaan, missä jokainen hiekkasärkkä
on hautakumpu ja mihin verraten tuiminkin talvi olisi meistä
hymyilevältä keväältä näyttänyt.

Tyynesti ja majesteetillisesti, ryhdikkäin päin kameelit kulkivat
pitkässä jonossa kylän ahtaita kujia, missä väkeä seisoi taajat joukot.
Hetki oli juhlallinen, kaikki mukaansa tempaava, ja kyläläiset
seisoivat äänettöminä kuin hautajaisvieraat. Ajatellessani nyt tuota
lähtöä en voi matkuettamme verrata muuhun kuin ruumissaattoon. Vielä
tälläkin hetkellä kuulen karavaanikellojen kumean, kammottavan
kalkatuksen verkkaisessa ja juhlallisessa tahdissa, soiden kuin
karavaanin omiin hautajaisiin. Mikäpä muu meitä useampia tosiaan
odottikaan tuolla loitolla kaukaisen idän aavikolla kuin äänetön hauta,
tehty ikuiseen hiekkaan!

Mentiin niin rauhallisesti ja hiljaa puoli tuntia, kun äkkiä kamala
rytäkkä syntyi. Kaksi nuorinta kameelia pillastui, katkoi
turpanuoransa, pudisti pois kuormansa ja alkoi hurjasti koiveta pitkin
peltoa jotta pöly tuprusi. Toisella oli kuormassa kaksi vesisäiliötä;
näistä toinen rupesi vuotamaan, ei kuitenkaan vuotanut kuin reunaa
myöten, joten vaara oli helposti torjuttu. Karkurit vangittiin kohta ja
kuormitettiin uudelleen. Hetkisen perästä raastautui kaksi muuta
kameelia; osa kapineista hankautui irralleen ja ruutiarkku roikkui
pitkin kameelin lanteita. Muhammed Shah sanoi minulle, että kameelien,
oltuaan yhdessä kohti jonkun aikaa, aina tarvitsee oikoa koipiaan ja
sen vuoksi äksyytyvät, mutta jonkun päivän ponnisteltuaan ne käyvät
lauhkeiksi kuin lampaat. Varmuuden vuoksi sai nyt kuitenkin mies
taluttaa kutakin kameelia, kunnes ne talttuivat.

Minä itse istuin valtiaana melkoisen korkealla maasta ja minulla oli
erinomainen näköala kaikille tahoille. Alussa siinä kyllä melkein
hirvittää, mutta pian niihin yhtäläisiin edes ja takaisin ja sivuille
vaappuviin liikkeisiin tottuu. Minulla niistä ei ollut mitään
haittaa, mutta meritautiin arasta henkilöstä ne varmaan tuntuvat
vastenmielisiltä.

Jätettyämme kylän viimeiset talot ja istutukset taaksemme tulimme
tasaiselle arolle ("däshtille"), missä kasvoi takkuisia pensaita ja
viitametsää jotensakin yleiseen ja siellä täällä poppelilehdikkökin
näkyi. Tuuli kävi länsiluoteesta ja korkeita keltasenharmaita
hiekkapatsaita ajelehti itään päin, yläpäät vähäsen kaarevina
tuulen suuntaan. Maa on osaksi hienon, pehmoisen tomun, osaksi
suolakerrostumain peittämä; mutta sitten alkaa pelkkä hiekka pieninä,
mataloina särkkinä. Se oli kuitenkin vain hiekkavyö, sillä sen takana
oli taas viitametsää ja kamishi- ja poppelilehdikköä, ja siellä me
vesiuurroksen luona pysähdyimme.

Puolessa tunnissa oli kuormat purettu ja kameelit sidottu piiriin,
jotteivät pääsisi pitkäkseen, niiden jalat kun siinä asennossa kuuluvat
jäykistyvän, ja niin saivat ne seistä pari tuntia ennenkuin päästettiin
irralleen kamishiviidakkoon. Leiripaikka kaikkine esineineen ja
eläimineen näytti aika somalta.

Astuin ensi kerran poppelin juurelle pystytettyyn telttaani, samaan
intialaiseen upseerintelttaan, jonka olin saanut ystävältäni Englannin
asiamieheltä Kashgarissa hra Macartneyltä. Miehet virittivät tulen,
jonka ympärille asettuivat laittamaan päivällistä: riisivanukasta ja
munia, joita meillä oli suuri varasto. Lampaat päästettiin laitumelle
ja kanat ripostelivat kuin kotosalla ruuvan jätteitä tulen luona.
Koirat saivat lihapalansa ja ajoivat sitten toisiaan. Kokonaisuudessaan
siis ylen hupaisa maalaiskuva.

Jos kuormain purkaminen ja teltan nostaminen kävi nopeaan, niin
lähtöpuuhiin sen sijaan hupeni koko seuraava aamu ja tavaroiden
sijoittelemiseen hyvinkin kaksi tuntia, aamiaisen syöminen siihen
luettuna. Kameelit juonittelivat kuormatessa, mutta käyttäytyivät
matkalla siivosti. Kasvullisuus väheni taas ja me harhailimme
hiekkasärkkäsokkelossa, jonka 5-6 metrin korkuiset särkät olivat
muodoltaan aivan säännöttömiä, enimmäkseen kuitenkin suuntautuen
pohjoisesta etelään päin.

Koetimme kierrellä niitä mikäli mahdollista, mutta sittenkin oli
mentävä parin vaikean harjun yli, joilla molemmat vesikameelit
kaatuivat. Ne kaatuvat kuitenkin aina koreasti etujaloilleen, mutta nyt
niiden kuormat täytyi riisua ja sitten taas panna paikoilleen.
Semmoisen harjun toista sivua ne luisuvat taitavasti alas tenäten
vastaan jäykiksi ojennetuilla takakoivillaan.

Kolmannessa leiripaikassa ryhtyi kaksi miestä kuten tavallisesti kaivoa
kaivamaan. 178 cm kaivettuaan he eivät enää huolineet jatkaa;
odotettiin pari tuntia ja sillä aikaa tihkui vettä esiin pieni
lätäköllinen kaivon pohjaan. Kaivaessa koirat ja kanat katselivat
tarkasti vieressä; niiden oli aina kauheasti jano.

Vielä siis oli kaikki hyvin ja saatoimme säästää varastoamme. Kameelin
ruokavaroihin ei oltu koskettukaan, eläimet saivat tyytyä kamishiin ja
suolaveteen; koirille annettiin leipää, kanat saivat jyviä ja
munankuoria. Ensimäisenä päivänä ne munivat kolme, toisena päivänä
kaksi, kolmantena päivänä yhden munan; sitten se kävi yhä
harvinaisemmaksi, mutta meillä oli suuri joukko munia silppuihin
pakattuna vasussa.

Poppeleja näkyi neljäntenä päivänä sangen yleiseen. Kevätvesat olivat
alkaneet monessa puheta ja tuore vihanta saattoi veden valahtamaan
kameelien kielelle. Useimmissa tapauksissa hiekkasärkät näyttävät
karttavan poppeleja, joiden ympärille ne muodostavat pyöreän vallin.
Kuopan keskellä seisoo poppeli ja tuulen suojaan on sinne kuivia oksia
ja kellastuneita lehtiä kasautunut.

Päivä oli lämmin. Koirat etsivät turhaan vettä ja juoksivat kaikkiin
kuoppiin, jotka olivat samannäköisiä kuin ne, joihin miehet
tavallisesti kaivoivat kaivojansa. Paremman siimespaikan puutteessa ne
lepäsivät kaikkien poppelien varjossa, joiden ohi kulettiin. Raapasivat
siitä päällimäisen auringon lämmittämän hiekkakerroksen pois ja
paneutuivat pitkäkseen alemmalle, joka vielä tuntui viileältä.

Islam Baj ratsasti ensimäisellä kameelilla, jota talutti Jolltji,
oppaamme. Mutta kun Islamilla oli parempi näköala kuin tällä, oikaisi
hän monesti opasta ehdottaen toista suuntaa. Tämä suututti
rajuluontoista aavikkolaista ja pari kertaa hän hujahdutti
talutusnuoran kädestään, heittäytyi hietikolle sanoen että siinä
tapauksessa Islam saa itse johtaa karavaanin.

Yöpaikassa yltyivät molemmat miehet kovaan riitaan. Jolltji tuli
telttaani sanoen että kun Islam yhtenään ojenteli häntä, vieläpä itaroi
vettä ja leipää antaessaan, hän tahtoi kääntyä pois. Vaan kerrassaan
mies ällistyi, kun minä aivan tyynesti ilmaisin suostuvani siihen,
mutta ehdolla että hänen oli ensin annettava takaisin kuukauspalkkansa,
100 tengehiä, jotka hän oli etukäteen saanut. Silloin hän mitä
nöyrimmällä äänellä pyysi saada pysyä paikoillaan, mikä myönnettiinkin
ehdolla, että hänen tästä lähtien oli vastaan sanomatta Islamia
toteltava.

Minua pelotti että tuommoisia riitoja etemmä päästyä syntyisi tuhka
tiheään yksinäisyyden ja yksitoikkoisen elämän villittyä mielet. Mutta
kaikki meni sitten rauhallisesti. Jolltji oli vaiti, mutta kantoi yhä
yltyvämpää kaunaa Islamia vastaan. Hän kulki aina yksinään, ei puhunut
muiden kanssa ja makasi yksinään muista erossa. Leiritulelle hän ryömi
vasta toverien maata mentyä. Syystä tai syyttä nämä uskoivat, että hän
tahallaan vei meitä harhateille. Siinä tapauksessa hän itse lankesi
omaan kaivamaansa kuoppaan, sillä hänkin kuoli aavikolla janoon.

1,15 m syvältä löysimme tänään vettä, 10,4° lämmintä. Koirat olivat
niin janoissaan, että kokivat pakkautua kaivoon, jonka vuoksi ne
sidottiin kiinni.

Seuraavana päivänä ne olivat hyvin levottomia ja juoksivat kaukana
karavaanista. Kerran ne viipyivät neljännestunnin poissa ja palatessaan
olivat mahaansa myöten märkinä ja siis ilmeisesti löytäneet vettä.
Kulettuamme vain 18,5 km jouduimme mekin sattumalta lätäkölle. Käskin
Kasimin koettamaan miltä vesi maistui. "Makeata kuin hunaja!" vastasi
hän otettuaan aimo kulauksen. Siihen me sitten telttamme pystytimme.
Miehet, koirat, lampaat ja kanat kiiruhtivat janoansa sammuttamaan.

Vesi oli hopeankirkasta, ihan suolatonta ja pulppusi lähteestä 80 m
pituiseen ja 4 m levyiseen uomaan. Vesihämähäkkejä ja kuoriaisia oli
viljalti. Jälkimäisiä surisi ympäriinsä ilmassa maata pitkin ja niitä
kanat puhaltuivat hurjasti ajamaan. Täällä teurastettiin nyt ensimäinen
lammas juhlallisilla menoilla ja koirat saivat hyvän atrian verta ja
sisälmyksiä.

Miellyttävä leiripaikka houkutteli pitämään lepopäivän, joka oli yhtä
tarpeen miehille kuin eläimille. Kaikki nukkuivat kauvan ja päivän
kuluessa tehtiin yhtä ja toista pikku askaretta. Vesisäiliöt täytettiin
uudelleen, vaatteita pestiin, korjattiin satuloita ja hihnoja. Päivä
oli lämmin, hiekka kuumeni 44,6° lämpöiseksi, mutta pohjoiskoillisesta
silloin tällöin kulkeva tuulispää vilvotti ihanasti, ja joutumatta
omantuntomme kanssa käräjiin saatoimme nyt juoda niin paljon kuin
jaksoimme. Kameelit ja koirat joivat niin utakasti, että ihan näki
niiden pullistuvan. Kanat käyttivät tilaisuutta hyväkseen muniakseen
neljä munaa levähdyspäivänä.

_Huhtikuun 16 p._ painumme yhä etemmä tuntemattomaan aavikkomereen. Ei
mitään eloa näy, ei kuulu ääntä muuta kuin kameelin kellojen
yksitoikkoinen kalkatus. Pikku levähdyksiä tulee välistä, kun olemme
epävarmat oikeasta suunnasta. Miehet syövät silloin aamiaista. Se on
ihan yksinkertainen: pari kourallista "talkania" (ruskeaksi paahdettuja
jauhoja) veteen sotkettuna; tätä velliä särpivät he puumaljoista. Minä
sivuutin aina aamiaisen ja tyydyin kahteen ruokaveroon päivässä.

_17 p:nä_ näimme, pohjoisen taivaan puolella jotenkin korkean vuoren
kuvastuvan heikkona, pilventapaisena varjostuksena. Monta tuntia
ratsastimme sitä kohti, vaan vuori ei käynyt sitä selvemmäksi emmekä me
näyttäneet sitä lähestyvän. Hiekkaharjut olivat 5 metrin korkuisia ja
usein hyvin haitallisia, mutta niiden välissä leveni nyt yhä rehevämpiä
kamishiaroja, missä joku pelästynyt jänis koikki pakoon karavaanin
lähestyessä.

_Huhtikuun 18 p._ koitti navakan koillistuulen kera. Taivas pysyi
harmaana, joten pääsimme puolipäiväpaahteesta. Päätimme kulkea suoraan
vuorelle, jonka toivoimme yllättävämme iltaan mennessä, mutta painuimme
metsään ja vuorta emme muutenkaan olisi nähneet tomuisen ilman vuoksi.

Edessämme oli sankka metsä; maassa oli läjittäin kuivaneita lehtiä,
kuivia runkoja, oksia ja rytöjä. Aavikon luonne oli kokonaan hävinnyt.
Karavaani kierteli puiden välitse, ja silmänsä täytyi pitää auki oksien
alla ratsastaessaan.

Niin yllätimme pitkän lammen, joka oli yleensä kamishien peitossa. Sen
rannalla poppelit olivat tuoreempia ja vehreässä lehtipuvussa.
Kummaksemme näimme täällä ihmisten ja hevosten jälkiä ja tulesta
jäänyttä tuhkaa ja hiiliä.

Tiemme sulkivat pian pitkät kaidat lammesta lähtevät lahdekkeet, joiden
yli täytyi mennä. Yksi miehistä astui paljain jaloin edeltä näyttäen
tietä. Lahdekkeissa oli kova, kameelin kannattava savipohja. Etempänä
huomasimme lammen yhtyvän pitkään järveen, joka levenee pohjoiseen
päin; noudattelimme nyt sen rantaa. Jotenkin korkeita hiekkasärkkiä
laskeutui täällä puhtaasen, siniseen, mutta matalaan veteen, jossa
hanhia uiskenteli suurissa joukoin.

Metsä oli yhä sankka ja sen läpi pääseminen kävi yhä hankalammaksi.
Saatoimme kuitenkin pysytellä lähellä rantaa, josta kevätvihreiden
puiden lomitse avautui ihania näköaloja merensiniselle järvelle.
Etempänä maisema katosi harmaasen sumuun.

Järven jätämme nyt vasemmalle kädelle ja harhailemme suunnattoman
sankassa, miehenkorkuisessa kamishikossa. Kameelien ympärillä kohisee
ja ruskaa, kun ne tunkeutuvat eteenpäin kuivan, hauraan viidakon läpi;
vain ratsastavilla on täällä vapaa näköala.

Taas tulimme metsään, niin sankkaan, että minun täytyi laskeutua alas
satulasta, poppelinoksien pari kertaa yritettyä raapaisemaan minut
maahan. Muuan kuivanut vesakko meidät aivan seisautti. Miesten täytyi
kirveillä raivata tie ja hukattuamme paljon aikaa ja vaivaa pääsimme
lopulta taas tasaiselle arolle, missä pystytimme leirin yksinäiselle
hiekkasärkälle, jonka laidat olivat etelään ja lounaasen päin.

19 p:nä kulimme vain 12,4 km aroa, missä vesiuomat ja lammet
vaikeuttivat kulkua. Mutta nyt kävi vuori yhä selvemmäksi; sen
murentunut rosoinen pinta kuvastui tarkoin piirtein ja sen
pohjoisrinteillä hiekkasärkät kohosivat melkoisen korkealle. Vuoren
pohjoisjuurella oli useampia pieniä, makeavesisiä järviä, joita
toisistaan erotti pitkät niemet. Suurimpaan järveen laskeva kanava
osoitti niiden saavan vetensä joesta; epäilemättä paisuvat ne kesällä
yhdeksi järveksi.

Järvien kannakselle pystytimme leirimme muutamien tuuheiden poppelien
alle. Huomasimme että vuori oli aivan yksinäinen. Teurastettiin toinen
lammas, ja koirat, jotka olivat kauvan paastonneet ja saaneet tyytyä
leipään, saivat taas hyvän atrian. Muuan haukka, joka risteili kanojen
ympärillä, pelotettiin laukauksella pois.

Leiripaikka oli siksi miellyttävä, että meidän piti suoda itsellemme
vieläkin yksi lepopäivä. Lämmin päivä se olikin, vaikka koko yön ja
aamupuolen puhalsi navakka koillistuuli. Janottaa lakkaamatta ja juoda
täytyy pari kertaa tunnissa. Pitääksemme vettä rautakannussa raikkaana,
käärimme astian kostealla liinalla ja ripustimme sen varjoon
puunoksalle tuulenkäypään paikkaan.

Muutaman pienen järven rannalla näimme ihmisen jälkiä. Olipa rannalla
hylätty ruohomajakin ja kun _huhtikuun 21 p:nä_ jatkoimme matkaa itään
järven ja vuoren välitse, löysimme muutamien korkeiden hiekkasärkkien
toiselta puolen tien, jossa oli arbain jälkiä kulkien harvan
poppelimetsän poikki. Tämä havainto kummastutti kaikkia. Miehet
luulivat, että se oli juuri sama tie, jonka he olivat kuulleet
noudattavan Khotan-darjan länsirantaa; mutta minä otaksuin että se oli
joku tähän saakka tuntematon tie vieden Masar-tagia myöten viimeksi
mainitulle joelle. Päästäksemme varmuuteen päätimme kulkea tietä veipä
se mihin tahansa, eikä kauvan kestänyt, kun arbain jälet katosivat ja
tie päättyi. Metsäkin pian loppui.

Erään idässä näkyvän yksinäisen vuorenharjun ja eilen näkemämme vuoren
välitse jatkoimme nyt matkaa kaakkoon. Edessämme oli tasainen ja kova,
harvapuinen aro, missä kulku oli tavattoman mukavaa. Kameelit astuivat
tasaisessa tahdissa ja kellot soivat säännöllisesti. Itäisen vuoren
juurella oli pitkä, kaita järvi, jonka rannalta löysimme kummaksemme
kolme hevosta syömästä.

Nyt oli saatava selvä hevosten omistajasta. Niinpä läksi pari miestäni
noudattelemaan tuoreita jälkiä, jotka hiekkasärkkien välitse veivät
läntiselle vuorelle. He palasivat kohta, kerallaan _Maral-bashista_
oleva mies. Mies kertoi tuon tuostakin käyvänsä täällä keräämässä
suolaa, jota on viljalti vuoressa ja joka näytti varsin oivalliselta.
Mies möi sitä Maral-bashin myymälöihin ja sanoi liikkeen hyvin
kannattavan.

Hän osoitti luoteesen näyttääkseen kaupungin asemaa ja sanoi sinne
olevan kaksi lyhyttä päivänmatkaa. Koillista seutua hän ei tuntenut
eikä hänellä ollut tietoa pitkäkö matka oli Khotan-darjaan, mutta sanoi
kuulleensa, että etelään päin on paljasta hiekkaa, jossa ei löydy
pisaraakaan vettä, ja sen hän tiesi, että aavikkoa nimitetään
Takla-makaniksi.

Heitimme hyvästit yksinäiselle kuleksijalle ja jatkoimme matkaa etelään
ja kaakkoon päin kovan, hedelmättömän, poluttoman tasangon yli. Vuori
oikealla puolellamme aleni vähitellen etelään päin ja muuttui särkän
harjaksi, joka painui aavikkoon.

Kun aavistimme että tämä oli viimeinen paikka, missä voimme saada
raikasta vettä, käytettiin _huhtikuun 22 p._ lepoon. Kameelit ja
viimeinen lammas saivat viimeisen kerran ahmia kylläkseen rannalla
kasvavia ruohoja. Minä kapusin vuoren laelle, jonka juurella järvi oli,
ja sieltä oli laaja näköala yli seudun.

Vuori katoaa kaakkoiseen päin kuin niemi aavikkomereen. Sen jatkona
kohoaa vain vähäpätöinen kalliosaari maasta; muutoin ei näy jälkeäkään
vuoresta. Olimme siis pienen vuorenselänteen kaakkoisimmassa päässä.
Kaakkoon, etelään ja lounaasen aukeni niin kauvas kuin silmä kantoi
aavikon kolkko meri ja tällä suunnalla taivaanranta muodosti tasaisen
viivan.

Päivän kuluessa neuvottelimme. Jolltji vakuutti, että Khotan-darja oli
täältä neljän päivämatkan päässä itään. Parhaiden venäläisten karttojen
mukaan mitä minulla oli, piti matkaa olla 120 virstaa, joten 20 km
päivässä kulkien tulisimme joelle kuudessa päivässä; mutta jo kahden
päivämatkan päässä arveltiin saavamme kaivamalla vettä kuten olimme
Jarkent-darjan luona tehneet. Käskin miesten kuitenkin ottaa vettä
kymmenen päivän varalle, niin että vesisäiliöt täyttyivät vain
puolilleen, jottei kameelit liiaksi rasittuisi syvässä hietikossa.

Näin varustettuna arvelin täysin turvallisesti voivamme lähteä
aavikolle. Vettä piti riittää kaksi kertaa kameeleillekin juottaa
kuutena päivänä. Kaikki laskut näyttivät niin selviltä ja
yksinkertaisilta. Jolltjin ja Kasimin tehtävä oli täyttää sisternit.
Illan he siinä hääräsivät; kuulin kallisarvoisen nesteen hölkkävän
säiliöissä. Illalla pantiin kaikki kuormatkin kuntoon voidaksemme
varhain seuraavana aamuna lähteä matkaan.

_Huhtikuun 23 p._ oli helteinen päivä, mutta eläimet olivat levänneet,
ja me kulimme 27,5 km. Alussa samosimme vähäpuisen pölyaron yli, järven
kaakkoispuolella. Kaikkialla näkyi pieniä savikartioita ja hylättyjen
talojen näköisiä pengermiä. Puolitoista tuntia kulettuamme muuttui
maisema. Hiekka alkoi keräytyä pieniksi särkiksi ja kymmenen minuutin
matkan päässä ne muodostivat loppumattoman sekasotkun, jonka jyrkät
rinteet viettivät etelään, lounaasen ja länteen päin.

Ne olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän
hankala päästä. Sellaista miehet nimittivät "jaman-kumiksi" (kamalaksi
hiekaksi), "tjong-kumiksi" (isoksi hiekaksi) tai "igis-kumiksi"
(korkeaksi hiekaksi).

Edessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki
näköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit
kapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä
mies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu
vähän matkaa taaksepäin.

Sen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan
kauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän
meren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia
jättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden,
joka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan.
Ei, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva
äänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se
oli, majesteetillinen maisema.

Halu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti
minua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen
kätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli
minun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi
aavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen
tuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei
taaksepäin!

Mutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen
korkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman
vaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti
jyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että
kuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä
tien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä
eläimille.

Nyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin
samotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli
mahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella
päästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän
luonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia
harjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas
jyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat
silloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat
juoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy
polveen.

Hiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti
tapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki
hiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä
uhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa,
hienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee
äärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla
kantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet
ovat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun
vuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.

Paksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra
haukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli
puolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen
savipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit
kuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat
tyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli
aivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.

Hamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi
teillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen
raappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan
siihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen
auringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin
kyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä
vain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy
pahoin, jos meitä etemmä seuraa.

Aivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa
hyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja
kylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne
päästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani
minä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash
seurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle
hengen.

Omituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme
tällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet,
nauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista
laitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan
lähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän
laitumen olevan.

Haudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät
kilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs
hengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä
yöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.



7.

KUOLONHILJAISUUDEN KOTI.


Islam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän
astui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi
kädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle
harjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka
muodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen
painanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita
yhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä
kulkupaikkoja.

Teki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni
pyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään
päin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä
hankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: "hetj
joll jock", mahdoton päästä eteenpäin! "Her taraf jaman kum": häjyä
hiekkaa joka paikassa! tai "kum-tag": hiekkavuori! Silloin täytyi
meidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme
vaikean paikan.

Miehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä,
helteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta
vesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia
rautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää
suojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan
kuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas
vilvoittaa ruumista tuulessa.

Seuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana.
Korkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin
levenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja
takana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia
hiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia
vuoren selkiä.

Kameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin,
missä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa
kulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme
hyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle,
käyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: "Khoda kallesa" (Jumala
antakoon), "inshallah" (jos Jumala tahtoo) ja "bismillah" (Jumalan
nimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee
tiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.

Pysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas.
Yksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat
kyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku
tarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa.
Viimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin
koira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin
kuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.

Kameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin.
Kaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn.
Eräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan
purkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen
särkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.

Olimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja
leiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme
yrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa.
Ei liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes
kellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit
sidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.

Aamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui
hölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä.
Niissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät
olleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He
vastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan.
Nuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti,
että voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain
neljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.

Hänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä
enemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet
paikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka
itään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle
järvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja
suruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat
meidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!

Päätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin
Islam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia
säiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä.
Kameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.

Hiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka.
Olimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme
kidutti meitä.

Minä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista
Boghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi
lakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan
aivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut
lähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli
purettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli
kuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi
taluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja
Babajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on
nähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.

Tähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria
niin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma
äkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo
heräsi ja taas uskoimme että "maa" oli lähellä. Mutta luultavasti se
olikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa
rauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.

Babaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua
tunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja
sylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti
poskeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen
haava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa
olevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli
tuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta
Muhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan
kuului.

Korkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat
30 ja 35 m.

"Karga, karga!" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka
kaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja
katosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän
Khotan-darjan läheisyyttä -- eihän se omiksi iloikseen olisi
uskaltautunut näin kauvas aavikolle.

Olimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi
eteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää
kolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan
heinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli
täytetty heinillä ja olilla.

Illalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää
korkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen
saapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle
teltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko
tuuliajolla jostain läheisestä metsästä?

Seuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa
minä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa
särkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis
voinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen
nyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua
miellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui
voittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon
valoisammaksi.

Kompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä
virran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän
harjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein
silmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen
äänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä
häiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi
kirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.

Särkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla
ja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa,
sillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.

Tilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin
korkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen
juurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä
lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän
_täytyi_ päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.

Puolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja
aurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta
silloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä
virkosin taas. "Koeta vielä vähän matkaa!" kaikui korvissani; "laahusta
vain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet
siten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria
kohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja
elämän keväästä."

Minä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella
selälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko,
riennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan
ja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka
kuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!

Olin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin
horroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa
heinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen
leyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven
rantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu
helkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.

Oli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut
ja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea
kalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi
istuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti
keltaisen hiekan kirpeä heijastus.

Tuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä
loisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt
enää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam
Baj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan
kera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat
leiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.

Uupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä
enää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja
Jolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään:
molemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät
ottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja
tulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä
noutamaan.

Tavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet
tähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi
matalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain
10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja
pystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana
ajatus, rohkaisi meitä kaikkia.

Telttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme
tärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla.
Ainoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä
suorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta
tuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.

Kuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän
sittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim
innostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun
päivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa,
sylkäsi kouraansa ja tarttui "ketmeniin", sartilaiseen suippoteräiseen
kuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä
kanssa.

Jälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme
vuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi
kysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on
kolmenkymmenen "gulatjin" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi
kahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.

Tämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti
yksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt
olimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan
ympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää
ylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä
nostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille
kohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään
saadakseni paremmin tilaa.

Mukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti
koko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4°
lämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi
ja virkistäväksi.

Hiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä
löytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m
syvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja
kädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut
otsansa sitä vastaan.

Niin meni pari tuntia. Miehet olivat uuvuksissa. Hiki valui heidän
paljaista selistään, yläruumis oli heillä paljaana. Yhä useammin he
lepäsivät ja vahvistivat voimiaan ottamalla siemauksen vettä silloin
tällöin. Tänä iltana joimme ilman omantunnon nuhteita, sillä kaivo oli
kyllä täyttävä uudelleen tyhjät vesisäiliömme.

Sillä välin oli tullut pilkko pimeä ja kaksi kynttilän pätkää pantiin
pieniin koloihin kaivon seinään. Vaisto ajoi kaikki eläimet kaivoksen
suulle. Kameelit seisoivat siinä kaulat ojolla saaden vainua viileästä
kosteasta hiekasta, missä Jolldash makasi mahallaan. Yksinpä kanatkin
tulivat kaivoon kurkistamaan.

Epätoivon voimalla kaivettiin tuuma tuumalta henkemme edestä.
Pelastuksen toivo antoi uusia voimia. Emme aikoneet antaa perään. Me
jäämme tähän huomiseksi päiväksi, jos niiksi tulee, mutta vettä meidän
täytyy saada.

Puhuimme juuri tästä, seisoimme piirissä ammottavan kaivoaukon
ympärillä ja katsoimme Kasimia, joka kynttilän heikosti valaisemana ja
alastomana näytti aivan haaveelliselta tuolla syvyydessä, -- -- kun hän
äkkiä pysähtyi, antoi kuokan huolimattomasti pudota, päästi puoleksi
tukahtuneen huudon ja seisoi kuin ukkosen iskemänä. "Mikä nyt on, mitä
on tapahtunut?" kysyimme kaikki hämillämme. -- "Kurruk kum", hiekka on
kuiva, kaikui ääni haudasta.

Pari velttoa kuokan iskua saattoi meidät vakuutetuiksi, että hiekka
aivan äkkiä taas oli käynyt kuivaksi kuin taula. Petollinen kosteus oli
alkuaan mahdollisesti jostain talvellisesta lumisateesta tai
sadekuurosta. Todellista syytä emme tienneet eivätkä hiekkasärkät
salaisuuksiaan ilmaisseet.

Vasta nyt tunsimme olevamme väsyksissä ja turhaan kuluttaneemme
kalliita voimiamme kolmena viime tuntina. Me ihan kokoon lyyhistyimme,
hervottomina ja tahdottomina; syvä ja katkera nyreys oli kaikkien
kasvoilla huomattavissa. Mutta me kartoimme toistemme katseita ja
itsekukin hoiperteli makuupaikkaansa raskaasen ja pitkään uneen
unohtaakseen tämän päivän kamalat pettymykset.

Mutta ennen maata rupeamistani haastattelin Islam Bajta kahdenkesken.
Emme salanneet pelkoamme toisiltamme, mutta päätimme viimeiseen saakka
pitää rohkeutta yllä toisissa. Khotan-darjaan ei meillä karttojen
mukaan saattanut olla pitkältä, mutta meidän täytyi odottaa pahintakin.

Toiset kolme jo nukkuivat, kun me tarkastimme vesisäiliöitä. Vielä oli
vettä yhdeksi päiväksi. Sitä oli vartioitava kuin kultaa. Jospa
olisimme voineet ostaa vettä vielä yhdeksi päiväksi kaikella Kiinan
hopealla mitä meillä oli, olisimme sen tehneet.

Mutta viimeinen tilkka oli jaettava tipoittain. Sen täytyi riittää
vielä kolmeksi päiväksi. Siitä tulisi kaksi pikarillista mieheen
päivässä. Kameelit eivät olleet viime päivinä saaneet tippaakaan
eivätkä enää saaneetkaan. Jolldash ja lammas saivat kuppinsa joka päivä
ja olivat vielä voimissaan.

Ja niin kävimme mekin levolle, vaan kameelit kärsivällisinä ja
sävyisinä kuin uhrikaritsat yhä turhaan odottelivat ammottavan kaivon
ympärillä.



8.

VEDETÖNNÄ!


Auringon noustessa _huhtikuun 27 p._ uhrattiin kameeleille mitä
uhrattavissa oli pitääksemme jos mahdollista vielä jonkun ajan niiden
voimia yllä. Otimme yhdestä satulasta heinätäytteen ja panimme niiden
eteen. Ne ahmivat heinät ahvakasti ja jäivät sitten odottelemaan
juomavettä. Kostutimmekin niiden huulia muutamilla pisaroilla
virkistääksemme niitä; jälisteeksi annettiin kokonainen säkki vanhoja
leipiä sekä öljyä. Leiripaikalle jätettiin uuni, minun telttasänkyni,
matto ja joukko vähemmän tärkeitä tavaroita.

Minä riensin edeltä käsin, mutta katosin taas pian korkeiden tukalien
särkkien sekaan, yhtä ylinäkemättömien kuin tähänkin asti. Jyrkät
rinteet olivat itään ja etelään päin. Ei elämän merkkiä, ei yksinäistä
tamariskia taivaanrannassa, ei mitään ilmaisemassa "maan" läheisyyttä!
Minä tähystelin kenttätähystimellä jokaiselta korkealta särkän harjalta
aina toivoen kaukaa idästä näkeväni sen tumman viivan, jonka
muodostavat Khotan-darjan metsät; mutta mitään ei näkynyt.

Kulkiessani muutaman rinteen yli näin pienen esineen, joka näytti
juurakolta. Kumarruin ottamaan sitä, kun se äkkiä piipersi tiehensä. Se
oli sisilisko, yhtä keltainen väriltään kuin hiekka. Se katosi pieneen
särkän kovassa syrjässä olevaan koloon. Mistä se eli? Eikö se tarvinnut
koskaan vesipisaraa ruumistaan kosteana pitääkseen?

Päivä oli ihana, taivas keveässä pilvessä, helle ei rasittanut eikä
hiottanut niin kovasti kuin tavallisesti. Kolmen ja puolen tunnin
perästä yllätti minut karavaanini, joka koko päivän kulki hyvin.
Muhammed Shah ja kaksi sairasta kameelia olivat poissa nytkin, mutta
kuuluivat kyllä tulevan hiljalleen jälelläpäin.

Näimme kaksi hanhea, jotka melkoisen ylhäällä lensivät luoteesen päin.
Ne virittivät meissä uudelleen toivon kipinän, kun otaksuimme niiden
tulevan Khotan-darjasta ja olevan matkalla tuolle vuoren juurella
olevalle järvelle. Tämä oli oikeastaan itsensä pettämistä, sillä kun
hanhet lentävät ylhäällä, ovat ne tavallisesti pitkällä matkalla, ja
mitä merkitsee heille 30 peninkulman levyinen erämaa!

Hetkeksi istuuduin taas pulskan Boghrani selkään, joka nurkumatta otti
tämän kuorman lisäyksen vastaan. Minua tuntui nyt kauheasti väsyttävän,
mutta nähdessäni kameelin koipien joka askeleella vapisevan, laskeuduin
kuitenkin astumaan.

Särkät kävivät tänä päivänä korkeimmilleen: kokonaista 60 metriä.
Tämmöisillä jättiaalloilla ei kulkeminen käynyt nopeaan. Meidän täytyi
myötäänsä tehdä aikaa viepiä mutkia kiertääksemme niitä; menimmepä
joskus kappaleen matkaa länteen, joten monta askelta meni hukkaan.

Jolldash ulvoo ja haukkuu pysytellen aina säiliöiden läheisyydessä,
missä viimeiset vesipisarat laulavat kuolinlauluaan rautalevyä vastaan.
Epäröiden pysähtyessämme muutamiksi minuuteiksi se nalkuttaa ja
uikuttaa ja raappii hiekkaa, ikäänkuin muistuttaakseen meitä kaivon
kaivannasta ja saadakseen meidät ymmärtämään, että hänen on kauheasti
jano.

Levätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa
minua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa.
Hyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet
ymmärtämään, että _siellä_ oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi
sille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja
pettyneenä.

Pyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi,
levähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien
lomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä
merta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun
keskipisteenä!

Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme
saatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se
tapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä
harjalla, mihin _15:s leiri_ "pystytettiin" ja missä meitä kaikilta
puolin ympäröi tukalat paikat.

Kohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat
kameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli
ne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka
myös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut
mukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli
kaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan
mennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin
varmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät
kovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!

Babaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli
oli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät
loistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka
kuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.

Iltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä
oli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja
tihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko
huomiomme puoleensa.

Toivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä,
levitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina
tarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät
vähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.

Islam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah
selitti, että olimme joutuneet "telesmatiin", s.o. meidät oli noiduttu,
luulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi
tyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa
perästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin
juttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, _ett'emme_
kuolisi.

_Huhtikuun 28 p._ heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn
riehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin
ympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia
särkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten
toisiaan huimassa tanssissa.

Ilma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä
näkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes
seijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin
myrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita
karaburaaneja, "mustia myrskyjä", jotka muuttavat päivän yöksi.

Kulkeminen kävi tukalaksi, sillä ympäristöämme emme nähneet vähääkään
emmekä tienneet, mihin meidän olisi mentävä. Mutta ilma tuntui
viileältä ja tuulen tautta unohdimme janon.

Tänään en luonnollisesti voinut kulkea oppaana, sillä jälet olivat
tuokiossa ummessa. Piti vain pysytellä aivan yhdessä. Jos toiset
häipyivät näkyvistä, ei huuto eikä pyssyn laukaus voinut kuulua myrskyn
yli; joutui eksyksiin ja oli auttamattomasti hukassa. Ei nähnyt muita
kuin lähimäisen kameelin; toiset katosivat läpinäkemättömään usvaan.

Kovaa marssia se oli. Keskellä päivää oli usein pilkko pimeä. Muutoin
vallitsi himmeä, punakeltainen tai harmaa valaistus ympärillämme.
Olimme usein tukehtua, kun kokonaisia sylyyksiä hiekkaa tuprahti
vastaamme. Myötäänsä täytyi meidän pysähtyä, kun rajuimmat tuulen
puuskat iskivät meitä. Kyyristyimme silloin alas kasvot jonkun kameelin
suojanpuolta kohti; kameelitkin paneutuivat pitkäkseen häntä tuulta
kohti ja kaulat kurotettuina maata pitkin.

Särkät eivät tulleet matalammiksi: niitä kasautui tiellemme emmekä
olleet yhden harjan yli päässeet, kun jo uusi häämöitti usvan läpi.
Muuan nuorimpia kameeleja riutui päivän kuluessa. Näkee hyvin milloin
niistä alkaa tulla loppu. Ne astuvat hoiperrellen vapisevilla
koivillaan, silmiin ilmestyy raukea, lasimainen loiste, alahuuli
riippuu ja sieramet laajenevat.

Hilauduimme juuri muutaman harjan yli, missä myrsky tuntui riehuvan
kahta kauheammin. Kuolevata kameelia talutti Jolltji viimeisenä
jonossa. Itään päin vietti rinne laaksoon, missä hiekka vähän matkaa
oli tasaista. Täällä tuli Jolltji kiireen vilkkaan jälestämme, jottei
päästäisi meitä näkyvistään. Kameeli ei ollut jaksanut käydä viimeisen
särkän yli; se oli kaatunut lähellä harjaa, heti paneutunut kylelleen
eikä ollut noussut millään neuvolla ylös.

Komensin karavaanin pysähtymään ja lähetin pari muuta miestä katsomaan,
kuinka kameelin laita oli. He hävisivät muutamiksi minuuteiksi
pölyusvaan, mutta palasivat kohta kertoen, ettei jälkiä enää näkynyt ja
etteivät he olleet uskaltaneet poistua karavaanin luota. Niin meni tämä
kolmas matkueemme jäsen hukkaan.

Vähitellen karaistuimme näiden eroamisten tuottamaa katkeruutta
vastaan. Nyt oli kysymyksessä vain oman henkemme pelastaminen.
Semmoisissa kovissa kohtaloissa tulee välinpitämättömäksi ja
tunteettomaksi. Lähtiessämme aamulla liikkeelle tahdoin mielelläni
tietää kenen vuoro oli päivän kuluessa lähteä viimeiselle matkalle.

Klo 6 pysähdyimme 20,6 km samottuamme. Hetkisen neuvoteltua päätimme
jättää pois kaikki, mitä ei välttämättömästi tarvittu, ja Islam Bajn
kera minä tarkastin kaikki matkatavarat. Suuri ruokatavaravarasto, joka
oli laskettu kolmeksi kuukaudeksi: sokerit, jauhot, hunajat, riisit,
perunat ja muut vihannekset, makaroonit sekä pari sataa rasiaa
säilykkeitä purettiin pois. Useita turkkeja ja huopapeitteitä,
pieluksia, muutamia kirjoja, tukku sanomalehtiä, keittolaitos
fotogeenivarastoineen, keittoastiat, posliinit y.m. jätettiin jälelle.

Kaikki nämä kalut sullottiin arkkuihinsa, jotka peitettiin parilla
matolla ja pantiin kahden särkän väliin. Lähimmälle korkealle särkän
harjalle, joka näkyi kauvas, lyötiin sauva ja sen nenään kiinnitettiin
ruotsalainen sanomalehti lipun muotoisena. Aijoimme palata tavarat
korjaamaan, jos saamme vettä. Tätä varten valmistettiin illalla eräästä
arkusta parikymmentä keppiä, ja niiden ympärille käärittiin
sanomalehti. Seuraavana päivänä aijoimme lyödä niitä korkeille särkän
harjoille opastamaan meitä, kuten meriviitat tuntemattomalla
purjehdusvedellä, takaisin leiriin _n:o 17_, mihin arkut jätettiin.

Säilykkeistä valitsin kaikki, mitkä sisälsivät vähänkään vettä, kuten
herkkusienet, hummerit ja sardiinit. Otettuaan selvän ettei rasioissa
ollut sianlihaa nauttivat miehet näitä herkkuja hyvällä halulla. Loput
otettiin mukaan ja syötiin seuraavana päivänä.

Jälellä olevaa vettä, tuskin kaksi litraa, säilytettiin kahdessa
"kunganissa" (rautakannussa). Viimeiset pari rautasisterniä säilytimme
siltä varalta, että löytäisimme vielä vettä. Kameeleille annettiin
vielä yhden kuormasatulan heinät, mutta ne eivät syöneet halulla, sillä
niiden nielu oli kokoon kuivunut. Minä sain viimeisen kerran teetä ja
nautin vankan atrian kosteita säilykkeitä.

Auringon laskiessa läksimme viimeisten viiden kameelin kera, jotka
pysyivät vielä jaloillaan. Islam Baj tuli surullisena ilmoittamaan
minulle tavanneensa toisen rautasisternin tyhjänä ja että hän sekä muut
miehet epäilivät Jolltjia, joka yöllä oli ryöminyt ympäriinsä ja
hamuillut pimeässä. Ei voitu kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi.

Mutta epäilyksemme kasvoivat hänen tullessaan ryömien luokseni itkien
ja valittaen tuskia rinnassa ja mahassa. Luulimme sen olevan
teeskentelyä. Mutta velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä ja
pitää rohkeutta toisissa vireillä ja niin annoin hänelle puolet omasta
osastani. Sitten hävisi hän näkyvistämme ja vasta seuraavana aamuna
yhtyi karavaaniin.

Kulkumme oli toivotonta harhailemista, turhaa "maan" tähystämistä. Ei
elämän merkkiä näkynyt. Aavikkomeri näytti meistä äärettömältä.
Särkkäin harjat olivat nyt pohjoisesta etelään päin ja niiden jyrkät
sivut länsipuolella, mikä vielä enemmän vaikeutti kulkua.

Kun korkealta harjalta katsoo itään, sattuvat silmään kaikki nuo jyrkät
sivut ja näyttää kuin edessä olisi hiljalleen kohoava porraspengermä.
Länteen päin sitä vastoin katse liukuu yli loivien nousulaineiden ja
hietikko näyttää sinne päin melkein tasaiselta. Tämä näköhäiriö saattaa
katsojan melkein epätoivoon. Edessä tuntuu hietikko kohoilevan yhä
pystymmiksi, yhä hankalammiksi laineiksi.

Koko päivän kulimme syvässä hietikossa. Hiljalleen eestyttiin; kellot
soivat yhä verkkaisemmin. Kameelit olivat puolikuolleita väsymyksestä,
mutta jatkoivat vielä majesteetillisen arvokasta ja tyyntä käyntiään.
Niiden lannassa oli vain joku korsi, sillä ne elivät nyt enimmäkseen
lihansa kustannuksella ja laihtuivat sen takia nopeasti. Ne näyttivät
surkeilta ja kylkiluut olivat koholla sivuissa. Jälelle jätettyjä
kolmea kameelia pidettiin nyt jo kuolleina; kaikissa tapauksissa oli
niitä myöhä pelastaa, vaikkapa "maa" ja vesi olisi ollut lähellä.

Päiväksi tyyntyi, mutta ilmassa oli vielä pölyä. Miehet sanoivat,
syystäkin, Jumalan armoksi, että ilma viime päivinä oli ollut niin
raikas ja ettei meidän ollut tarvinnut kärsiä auringon paahdetta,
muutoin olisivat kaikki kameelit varmasti menehtyneet ja me itse liki
pitäen joutuneet saman kohtalon omaksi.

Astuin kaksitoista ja puoli tuntia yhteen menoon ja 27 km kulettiin
ennenkuin leiriydyimme. Idästä päin ei ollut helpotusta havaittavissa:
särkkämeri leveni taivaanrantaan saakka eikä näkynyt ainoatakaan
esinettä, jossa olisi katsetta voinut lepuuttaa.

_Huhtikuun 30 p._ tuntui aivan kylmältä aamulla. Hienoa pölyä häälyi
vielä ilmassa, mutta se alkoi kevetä siksi paljon, että kajastuksesta
voimme päättää auringon aseman. Kameelit saivat vielä yhden
kuormasatulan sisällyksen ja luultiin niiden kestävän tämänkin päivän.

Kaksi lasia oli vettä jälellä rautakannussa. Toisten miesten
kuormatessa kameeleja Islam Baj äkkiarvaamatta tapasi Jolltjin
seisomassa selin tovereihin ja kannu suulla. Syntyi tuommoinen
vastenmielinen ja tuskallinen kohtaus, jotka ovat tämmöisissä
tilaisuuksissa tavallisia. Islam Baj ja Kasim syöksyivät raivosta
kiehuen Jolltjin kimppuun, runttasivat hänet maahan, potkivat häntä ja
siihen paikkaansa olisivat tappaneet, ellen minä ankarasti olisi
käskenyt heitä herkeämään.

Puolet, noin puoli litraa, oli jälellä. Puolipäivän aikaan aijoin sillä
kostuttaa miesten huulia ja jäännös oli sitten illalla jaettava viiteen
yhtä suureen osaan. Ihmettelimme kuinkahan monta päivää sitten
kestettäisiin. Muhammed Shah muisti kerran monta vuotta sitten
Tibetissä kontanneensa ja hamuilleensa kolmetoista päivää vedetöntä
polkua pitkin.

Soivat sitten taas kellot ja matkue läksi liikkeelle itään päin.
Alussa särkät olivat vain 8 m korkuisia, mutta kohta harhailimme taas
"tjong-kumissa" (isossa hietikossa). Pieni västäräkki lenteli visertäen
karavaanin kohdalla ja sytytti meissä uuden toivon kipinän. Islam Baj
tästä niin elpyi, että tarjoutui rientämään rautakannujen kera itään
tullakseen kiireimmän kautta veden kera takaisin. Mutta minä vastasin
kieltävästi: tarvitsin häntä nyt paremmin kuin koskaan, ja yhdessä taas
mentiin eteenpäin.

Jo marssin alussa oli Jolltji poissa. Toiset luulivat, ettei hän
jaksaisi tulla perästämme pitemmälle, vaan kuolisi jälellemme. Kaikki
olivat häneen vihastuneet. Hänhän se oli viimeisellä järvellä
vakuuttanut meidän tarvitsevan ottaa vettä vain neljäksi päiväksi ja
sen ajan kuluessa uskotellut löytävänsä kaivovettä. Luulivatpa he hänen
tehneen suunnitelman meitä vastaan, että hän tahallaan oli vienyt
meidät seutuun, missä meidän täytyi joutua hukkaan, että hän oli
ajatellut varastaa vettä pysyäkseen itse elossa ja sitten kiiruhtaa
asuttuihin seutuihin rosvotakseen muutamien toisten "kullanetsijäin"
kera meidän arkkumme. Eihän se ole helposti tiedettävissä eikä siitä
perästä päinkään selvää tullut.

Vielä olin joka ilta tehnyt seikkaperäisiä muistiinpanoja musteella
päiväkirjaani, ja ne ne ovat tämän kauhean matkan kuvauksen perusteena.
Viimeiset rivit, jotka olivat vähällä olla viimeiset ylimalkaan,
kirjoitettiin _huhtikuun 30 p._ ja kuuluivat näin:

"Levähdimme korkealla särkällä, mihin kameelit uupuivat. Tähystimme
kiikarilla itään: hiekkavuoria joka taholla, ei kortta, ei elämää.
Jolltjia ei kuulunut illalla eikä yöllä. Luultiin hänen palanneen
jälelle jätettyjen tavaroiden luo elääkseen siellä säilykkeillä kunnes
apua saapuisi. Islam luuli hänen kuolleen."

"Noin lasin verta vettä, viimeiset pisarat, oli vielä aamulla jälellä.
Puolella siitä kostutettiin puolipäivän aikaan miesten huulia. Kun
jäännös piti illalla jakaa, havaittiin että Kasim ja Muhammed Shah,
jotka olivat johtaneet karavaania, olivat juoneet nämä pisarat. Kaikki,
niin hyvin miehet kuin kameelit, ovat äärettömän heikot. Jumala meitä
auttakoon!"

Seuraavina päivinä minä tein aivan lyhyitä muistiinpanoja lyijykynällä
kokoon taitetulle paperiarkille. Mutta milloinkaan en jättänyt
merkitsemättä kompassisuuntia ja joka suuntaan otettujen askelten
lukumäärää sekä tapausten menoa. Viho viimein saavuttuani Khotan-darjan
rannalle täydensin ensi työkseni muistin tuoreena ollessa nämä
muistiinpanot.

Yö _toukokuun 1 p:vää_ vasten oli kylmä. Mutta puhdaspa oli ilmakin ja
tähdet tuikkivat verrattoman loistavasti. Päivällä oli helottavan
kaunis ja tyyni ilma: ei pilkkua näkynyt taivaalla, ei tuulen leyhkää
liikkunut särkillä. Heti auringon noustua tuntui kuumalta.

Varhain aamulla tuli kuolleena pidetty Jolltji leiriin. Hän oli taas
toipunut ja uskalsi lausua että tänään varmasti löytäisimme vettä. Muut
miehet eivät häntä enää puhutelleet. Istuivat äänettöminä ja
surumielisinä ja joivat jälellä olevan kameelien eltaantuneen öljyn
lämmittäen sen ja sekottaen siihen vanhaa leipää.

Minä en ollut edellisenä päivänä saanut pisaraakaan vettä ja janon nyt
äärettömästi vaivatessa join noin juomalasillisen inhottavaa
kiinalaista viinaa, jota muutoin käytettiin keittolaitokseen. Se
kirveli kuin rikkihappo kurkussa, mutta mitäpä siitä! Kostuttihan se
edes hieman ruumista.

Nähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen.
Osoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään
haukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin
inhoen pullon eräälle särkälle.

Voimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet
minua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot
soivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt
taaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?

Islam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed
Shah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti.
Upi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin
etäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse
toisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot
kalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut
ollenkaan.

Laahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös,
pyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä
etäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä
minä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.

Lopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt.
Kameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha
Muhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta
apua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja
henkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä
jaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko
ajan haastanut vedestä.

Islam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja
tarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän
luuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka
riutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.

Olimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän
pitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla
voimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.

Vaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen
kuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja
matto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei
ottanut noustakseen.

Käsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin
hapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi
ja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt
astumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.

Päätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja
jatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan,
mutta kuormat purettiin pois.

Islam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä
olisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä
levitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin
sinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja
Kasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät
varjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta
Muhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät
rohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien
kuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.

Kello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5
km ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt
enemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.

Tunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella
käännähtämään. Vain nyt -- en ennen enkä myöhemmin -- minä epäilin
tuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.

Niin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja
tuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta
katsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.

Vain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät
sekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin
lepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka
katkerata olikaan herätä todellisuuteen!

Kuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään
viimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan
tarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia!
Tunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja
jokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!

Mitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri.
Telttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän
tienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi
vaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä
vilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä
vedin huopapeitteen ylleni.

Nyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani
elpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se
punaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän
harjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut
taas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä
päivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en _tahtonut_
kuolla.

Päätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea,
ei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin,
kun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on
lepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta
pitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta
heittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli
omaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.

Islam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille
päätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä
samassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään;
molemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan
haastoivat puuta heinää.

Vasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin
hänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi
viiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: "Vettä, vettä, antakaa
meille vettä, herra!" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni
ja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.

Mitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli
varastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi
hänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti
nyyhkyttäen hän ryömi pois.

Eikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta
poistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi
kaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.

Katseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä.
Joisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja
verta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me
tarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas.
Kauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan
uskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti
seurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä
oli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos
joimme sen veren.

Kirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen
pään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja
voimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki
luuhun.

Paksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se
sankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä
ruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin
maistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava
haju löyhkäsi leppärieskasta.

Olin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää.
Miehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa
Jolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa.
Kaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se
oli.

Havaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja
muut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja
keltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat
sekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin
ilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo
oksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä
hetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli
heidät.

Laihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui
teltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli
kädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.

Minä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui
hieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen
kerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat,
jotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina:
muistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku
kaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.

Islam sai valita mitä hän piti tuiki tarpeellisena: ruokavaroja
kolmeksi päiväksi (jauhoja, teetä, sokeria, leipää ja pari rasiaa
säilykkeitä). Minä olisin jättänyt jälelle kaikki Kiinan hopeammekin,
mitä oli puoli kameelin kuormaa eli noin 7,500 markkaa, sillä minun
mielestäni nyt oli kysymyksessä vain henkemme pelastaminen. Minä
toivoin että jos löydämme vettä, voimme tulla takaisin korjaamaan
tavaroita.

Mutta Islam Baj tahtoi välttämättömästi, että hopeat piti ottaa mukaan,
ja sitten osoittautuikin, että hän oli oikeassa. Hän korjasi myös pari
laatikkoa sikareja ja paperosseja, muutamia keittoasteita, jotka vielä
oli otettu 17:nestä leiristä, sekä kaikki aseet ynnä pienen määrän
patruuneja ja lopuksi joukon muita pikku kaluja, kuten lyhdyn,
kynttilän, sangon, lapion, nuoraa y.m.

Jälelle jätettiin m.m. kaksi raskasta ampumavara-arkkua, teltta
viimeisine mattoineen ja vuoteineen, useita arkkuja kaikenlaista pikku
tavaraa, vaatteita, lakkeja ja khalateja, jotka oli aijottu
lahjoiksi alkuasukkaille, muutamia tärkeitä käsikirjoja, molemmat
valokuvauskoneet ynnä niihin kuuluvat tuhatkunta levyä, satuloita,
matka-apteekki, piirustusaineet, käyttämättömiä muistiinpanokirjoja,
kaikki vaatteeni, talvisaappaat, hatut, käsineet j.n.e.

Tavarat sullottiin sitten kahdeksaan arkkuun, jotka asetettiin telttaan
sisäänpäin käännetylle kankaalle, jotta ne pitäisivät sitä
myrskyilmalla pystyssä. Arvelimme nimittäin, että jos palaamme
paikalle, niin valkoinen, kauvas näkyvä telttakangas on oivallinen
merkki korkealta paikaltaan särkän harjalla.

Tuiki tarpeelliset tavarat pakattiin viiteen sartilaiseen "kurtjiniin",
purjekankaasta tehtyihin kaksoislaukkuihin, ja nämä sidottiin kameelien
selkään, joilta kuormasatulat oli päästetty pois. Yksi kameeleista
kantoi suurimmat kalut: pyssyt, lapiot ja semmoiset, kaikki nuorittuina
"kigiisiin" (huopamattoon).

Avasimme vielä pari säilykerasiaa, mutta vaikka sisällys oli kosteata
solui se vain kovasti ponnistaen kokoonkuivaneesta kurkusta alas.

Kameelit olivat maanneet päivän siinä, mihin ne oli aamulla jätetty, ja
niiden kuoleva, raskas hengitys yksistään kuului haudan tapaisessa
äänettömyydessä. Ne näyttivät välinpitämättömiltä; niiden suuret nielut
olivat valkosiniset ja kuivaneet. Vaivoin saimme ne pystyyn.

Kello 7 illalla kellot soivat viimeisen kerran. Voimiani säästääkseni
minä ratsastin valkoisella kameelilla, joka oli vahvin. Islam Baj, jota
nauttimansa inhottava juoma oli heikontanut, johti karavaania hitaasti
särkkien välitse. Kasim kulki jälessä hoputtaen. Ja niin vaelsimme pois
kuolonleiristä itää kohti, suoraan itään, missä Khotan-darja virtaa
metsäisten rantainsa välissä.

Lähdettyämme tuosta kamalasta paikasta oli Jolltji madellut telttaan ja
ottanut vuoteeni huostaansa. Hän pureskeli vielä lampaan keuhkoja,
joiden mehua hän mielihyvällä ja ahvatisti särpi sisäänsä.

Vanha Muhammed Shah makasi vielä siinä, mihin oli kaatunut. Ennen
lähtöämme menin häneen luokseen, sivelin hänen otsaansa ja huusin hänen
nimeään. Hän katsoi minuun silmät sepo selällään ja sekavin katsein,
mutta hänen kasvoillaan oli horjumattoman rauhan ilme ja kirkastuksen
hohde, aivan kuin hän olisi odottanut seuraavassa tuokiossa saavansa
astua paratiisin yrttitarhaan.

Tuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli
koraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen
ajatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista
ruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä
päätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla
ijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien
väliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut
pieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.

Hän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia
ja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin
hänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin
liikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään
vettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen
itsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella
jälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.

Hän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah
sanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki,
ettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta
tuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen
uinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava
tuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät
jatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti.
Säretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä
poistuin kuolevan vierestä.

Heitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin
jälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.

Surullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä
kuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä
teurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet
kukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.

Jättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme
takaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin
minä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa
etsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla
hengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä
toteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.

Läksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä
uskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla
minä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi
toveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi
lännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme.
Tunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää
taakseni kääntynyt.

Edessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin
ylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en _tahtonut_ kuolla aavikolle,
olin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian
paljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen
arvoa niinkuin nyt.

Matkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän
mantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen
kaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan
olleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin
säilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.

Hitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän
harjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan
kameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja
kaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin
selkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta
irroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä
kulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin
se jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän
harjaa kohti.

Kameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää
niitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen.
Joskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin
poissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä,
kääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.

Islam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein
äärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten
yllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli
tyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja
vääntelihe kuin mato.

Niin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme
saattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme
jättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja
läksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti
minua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä
sain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului
hyvin kaukaa.

Yhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä
yö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin
lyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut
vähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä
kaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta,
joka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki
oli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa.
Niin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.

Lopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta
läheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani,
hapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut
käydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Huomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että
sekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan
ja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat
riittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt
seuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen
paikkaansa.

Heitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu
hänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä.
Mutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset
oman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei
vastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti
avaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.

Kasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin
viisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain
molemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja
palasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian
säilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja -- enemmän
koneellisesti kuin tarkoituksella -- kymmenen paperossia.

Kasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon
kaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari
leipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti
ottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka
kääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.

Ruokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli
kuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme
syödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani
ja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa.
Näläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.

Kello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme
viimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon
keskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan
laivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä
rannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.

Tuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin
uhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa
hietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta
Jolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta
palaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja
siitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota
uskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.

Lyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana.
Osaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi
näyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän
harjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.



9.

VETTÄ!


Lähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen
vapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua
mahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.

Kulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi
niin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen.
Meillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen,
väljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut,
valkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja
pitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös;
astuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta
silloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta
pitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.

Jo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät,
nousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli
yhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.

Alkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten
saatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa
kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi
uupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä
särkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut
vielä ehtinyt lämmetä.

Kasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä
yöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi,
hautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan
päivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui
kylmänlaiselta.

Mutta ruumis ja ilma lämmittivät sitten hiekan. Pudistimme sen
päältämme ja Kasim kaivoi uutta kylmää hiekkaa valellen sitä päälleni.
Se oli suloista! Tuntui kuin kylmän suihkukylvyn olisi saanut keskellä
polttavaa auringon paahdetta. Päät vain pistivät ylös hiekasta ja ne me
suojelimme tarkoin auringonpistolta. Hyttynen ja kaksi kärpästä piti
meille seuraa; olivat kai tuuliajolla etäisestä maasta.

Niin makasimme hiekkaan hautautuneina sanaakaan virkkamatta ja voimatta
nukkua. Vasta kuuden aikaan nousimme ylös, pukeuduimme ja jatkoimme
matkaa verkalleen ja raskaasti, sillä nähtävästi oli ruumis heikontunut
kuivasta hiekkakylvystä. Mutta eteenpäin sentään painettiin, kompassi
kädessä, suoraan itää kohti, kello yhteen asti yöllä, jolloin väsyneinä
nukuimme muutamalle särkälle.

_Toukokuun 3 p._ läksimme liikkeelle kello puoli 5 vahvistavaa unta
otettuamme. Ennen auringon laskua oli aina paras kulkeaksemme, sillä
silloin voimme raittiissa ilmassa käydä pitkät matkat pysähtymättä.

Tämä päivä toi uutta virikettä sammuvalle toivollemme ja saimme taas
rohkeutta. Äkkiä pysähtyi Kasim, tarttui olkaani ja osoitti tuijottaen
itään päin sanaakaan lausumatta. Katsoin katsomistani tuohon suuntaan,
mutta en erottanut mitään tavatonta. Mutta kotkansilmillään Kasim oli
itäiseltä taivaanrannalta keksinyt vehreän tamariskin. Tähän keskittyi
nyt koko pelastuksemme toivo.

Kulimme suoraan tamariskia kohti ja kartoimme kadottamasta sitä
näkyvistämme. Ollessamme särkän laaksoissa se katosi, mutta seuraavalta
harjalta se taas näkyi. Tulimme sitä yhä lähemmäksi. Päästyämme sen luo
kiitimme Jumalaa, nautimme sen tuoreesta vihannuudesta ja pureksimme
kuin eläimet sen meheviä neulasia.

Se oli todellakin elävä kasvi. Sen juuret ylettivät nähtävästi
pohjaveteen, ja avoin vesi oli mahdollisuuden rajain sisäpuolella.
Hiekkasärkän harjalla se komeili eikä lähistössä näkynyt tasaisia
pilkkuja kovaa maata. Ihmeellistä elämää nämä tyytyväiset tamariskit
varmaan elävät, joiden korkeintaan kahden metrin korkuisiin, sitkeihin
ja nuorteihin varsiin ja oksiin aurinko päivät päästään hellittää, kun
taas juuret suikertavat tuntemattomaan syvyyteen imeäkseen imupillin
lailla ravintoa pohjavedestä kasviin, joka ulpukan tavoin kelluu
hiekkameren liikkuvalla, aaltoilevalla pinnalla.

Tamariskin katseleminenkin jo oli nautintoa, ja hekumaa oli hetkeksi
ojentaa väsyneet, kuivuneet jäsenemme sen ohueen varjoon. Se oli tuo
tamariski öljypuun oksa, joka ennusti, että aavikkomerellä kuitenkin
oli jokin raja, se oli ulkosaari, joka haaksirikkoisille ilmaisi
rannikon olevan lähellä! Otin kokonaisen vihon sen havun tapaisia oksia
ja vedin sitten mielihyvällä sisääni niiden tuoretta tuoksua. Toivoni
oli nyt lujempi kuin koskaan ja rohkein mielin ponnistimme nyt itään
käsin.

Särkät olivat nyt käyneet matalammiksi kuin tähän saakka: tuskin
kymmentä metriä, ja kahden semmoisen välistä löysimme kaksi pientä
harvaa kamishikasvia, joiden varsia pureskelimme. Tällä kertaa ei toivo
ollut meitä pettänyt: kello puoli 10 tapasimme vielä yhden tamariskin
ja idässä näkyi useampia.

Mutta päivän helle oli hervaissut voimamme ja me näännyimme
voimattomina tamariskin varjoon. Samoin kuin edellisenä päivänä
kaivoimme taaskin kuopan hiekkaan ja hautauduimme alastomina siihen.
Kokonaista yhdeksän tuntia makasimme kuin kuolleet, Kasim tuskin jaksoi
valella päälleni uutta vilvakkaa hiekkaa. Hämärissä, seitsemän aikaan
läksimme horjuvin askelin liikkeelle. Kolme tuntia taivallettua Kasim
äkkiä pysähtyi huutaen: "tograk" (poppeli)! Jotain tummaa häämöitti
parin särkän takaa ja siellä kasvoi todellakin kolme komeata
mehevälehtistä poppelia. Lehdet ovat kuitenkin niin karvaita, ettei
niitä mielellään pure; mutta me hieroimme niillä ihoamme, kunnes se
kostui.

Tuiki uupuneina viruimme sitten pari tuntia ennenkuin ryhdyimme paikkaa
lähemmin tutkimaan. Juurien viereen aloimme kaivaa lapiolla kaivoa,
mutta voimat väsähtivät, lapio hervahti käsistämme. Hiekka oli tuskin
huomattavasti kostea, vesi oli tietenkin hyvin syvällä. Kuitenkin
pysyimme yhä toivossa ja kuoputtelimme käsillämme, mutta peräti
uuvuksissa luovuimme pian koko yrityksestä.

Sen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet
kuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti
hurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt
häämöittivät kuin mitkäkin aaveet.

Tällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän
vielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää
huomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka
tiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli
siis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia
palamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.

Kasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui
kovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini.
"Ruokavarojen" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti
tahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin
mukaani, sillä siitä _minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä!_ Sitten
nukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.

Kolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja
hoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen
kello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen
vahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.

Muita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin
harvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin
masentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon,
jota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme
hervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia
polttavassa auringon paahteessa.

Kasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista
hiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka
vuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä
ja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama
pelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä
kuiskimaan.

Missä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet
meille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta
mustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat
vapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt
liittoutuneet tuhoamaan meidät.

Päättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran
läntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös,
pudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea
pergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän
kähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi
minulle pitävänsä kaikki menetettynä.

Läksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin
haudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin
muutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien
kanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät
minulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat
minulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan
tyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut.
Painoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin
kronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen.
Muutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä
löytyvän.

Sytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä
päivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain
määrin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut
ensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja
imi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun
asti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.

Niin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin
tamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin
sitten.

Mutta mitä nyt! Hiekka narahteli loitolla. Kuulin askeleita ja
ihmisvartalo häämöitti pimeässä. "Oletko se sinä, Kasim?" kysyin minä.
"Minä, herra", vastasi hän. Hän oli yöviileässä voimistunut ja
seurannut jälkiäni. Yhdyntä elähdytti meitä ja jatkoimme taas hetkisen
taivallustamme pilkko pimeässä.

Horjuvin voimin ja vapisevin jaloin taistelimme väsymystä ja unen halua
vastaan. Särkkien jyrkät rinteet olivat nyt enimmäkseen idän puolella.
Luisuin niitä pitkin ryömien pitkät matkat nelinkontin. Olimme
välinpitämättömiä ja velttoja, mutta ponnistimme vielä henkemme edestä.

Ajateltakoon siis hämmästystämme, kun muutaman särkän loivalla pinnalla
näimme jalan jälkiä hiekassa! Suin päin tarkastimme niitä. Ilmeisesti
täällä oli ihmisiä liikkunut, emmekä nyt voineet olla kaukana joesta;
sillä mitä näillä kulkijoilla olisi hietikolla ollut tekemistä? Tuossa
tuokiossa olivat unet karisseet silmistä. "Mutta jälet näyttävät
merkillisen tuoreilta", huomautti Kasim. Niin, arvelin minä, eihän se
ollut ihmeellistä, eihän ollut tuullut moneen päivään. Ehkä ne olivat
jonkun paimenen jälkiä, joka metsästä oli nähnyt tulemme toissa iltana
ja poikennut aavikolle ottaakseen selkoa mitä se oli.

Noudattelimme jälkiä särkän harjalle, missä hiekka oli kovaa ja missä
niistä paremmin sai selvän. Kasim horjahti maahan virkkaen tuskin
kuultavasti: "Omia jälkiämme!"

Kumarruin alas ja tulin vakuutetuksi että hän oli oikeassa. Omien
saappaittemme merkit olivat painuneet hiekkaan ja siellä täällä pienet
kuopat ilmaisivat lapiota, johon Kasimin aina oli tapana nojata. Se oli
surullinen havainto. Kuinka kauvan olimme tällä lailla kulkeneet
ympäri? Koetimme lohduttautua sillä, ettei sitä ollut kauvan kestänyt,
kun minä vain viime tunnilla olin ollut niin uninen, että olin
unohtanut katsoa kompassia. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme
hetkiseksi ja nukuimme jälille klo puoli 3.

Päivän sarastaessa heräsimme ja retustimme eteenpäin; kello oli silloin
kymmenen minuuttia yli 4. Kasim oli kamalan näköinen. Kieli oli
pöheissä, valkoinen ja kuiva, huulet sinervät, posket kuopalla,
silmät raukeat ja niissä lasimainen loiste. Häntä vaivasi nyt
suonenvedontapainen nikotus, mikä tärisytti koko ruumista, jonkunlainen
kuolemannikotus. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, mutta seurasi
minua kuitenkin.

Kurkkujamme poltti sietämätön kuivuus. Olimme kuulevinämme, kuinka
nivelet kitisivät ja olivat varistumaisillaan, ja silmät tuntuivat niin
kuivilta, että tuskin saatoimme niitä avata ja sulkea.

Auringon noustessa kuvastui itäinen taivaanranta teräväpiirteisenä
viivana. Hätkähdimme tuon viivan nähdessämme. Se oli toisen muotoinen
kuin tavallisesti. Se ei ollut noita sahan teriä, joita lukemattomat
särkän harjat muodostavat, vaan melkein tasainen, vaakasuora viiva.
Hetkisen perästä havaitsimme taivaanrannalla mustan juovan. Mikä ilo,
mikä onni! Se _oli_ Khotan-darjan rantametsä, joka ei nyt enää päässyt
meiltä pakoon!

Kello 5 tienoissa yllätimme erään "därän", notkon hietikossa, ja minä
olin kohta vakuutettu, että se oli vanha joen uoma. Sen pohjalla kasvoi
runsaasti poppeleja, ja täällä täytyi pohjaveden olla lähellä. Vielä
kerran tartuimme lapioon, mutta emme jaksaneet kaivaa, vaan jatkoimme
matkaa itään päin.

Nyt seurasi kaita vyö matalaa hiekkaa, mutta jo puoli 6 aikaan tulimme
sankkaan metsään. Siinä oli pimeitä varjoja lehtevien latvojen alla,
jotka juuri nyt kukoistivat täydessä vihannuudessaan. Emme mekään siis
jääneet osattomiksi keväästä, toivojen ajasta.

Käsi otsalla minä pysähdyin, tämän ihmeellisen näyn lumoamana. Minun
täytyi koota ajatuksiani, tunsin vielä olevani huumeuksissa kuin
kauhean unen, tuskallisen painajaisen jälkeen. Emmekö olleet äsken
viikkokausia, verkalleen kuolemaa lähestyen, retustaneet tulikuumassa
hietikossa, läpi kuolemanvarjojen laakson -- ja nyt!

Mihin katsoimme, sulaa elämää ja kevättä, linnunleikkiä, metsäkukkia,
vihannuutta kaikissa vivahduksissa ja varjoa. Tuolla puiden ijäkkäiden
runkojen välissä näkyi lukemattomia villien eläinten jälkiä: tiikerien,
susien, repojen, hirvien, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa
surisi kärpäsiä ja hyttysiä, kuoriaiset hurahtivat nuolennopeasti
ohitsemme ja niiden siivistä lähtevä ääni muistutti urkusäveleitä, ja
linnut lauloivat suurissa joukoin aamulaulujaan.

Metsä yhä sankkeni. Köynnöskasvit siellä täällä somistivat poppelien
runkoja. Välistä pysähdytti meidät läpipääsemätön, kuolleista puista,
murrokoista ja risukasoista muodostunut tiheikkö ja yhtä monesti
okaiset ja tiheät pensaat.

Kymmenen minuuttia yli 7 harveni metsä ja puiden välissä näimme selviä
ihmisten ja hevosten jälkiä sekä hevosen lantaa. Oli kuitenkin
mahdotonta päättää miten vanhoja ne olivat, sillä synkässä metsässä ne
olivat hiekkamyrskyiltä suojassa. Mikä ihastus! Olin selvillä, että
olimme pelastetut.

Ehdotin että kulkisimme metsän poikki edelleen itään päin, sillä
sielläpäin joki ei saattanut olla kaukana. Mutta Kasim luuli jälkien,
jotka epäilemättä merkitsivät tietä, vähitellen johtavan joen rantaan,
ja kun niitä oli mukava seurata ja ne koko ajan kulkivat varjossa,
hyväksyin minä ehdotuksen.

Horjuen ja heikkoina kävelimme siis polkua etelään päin; mutta jo
yhdeksän aikaan näännytti kova kuumuus meidät, niin että kaaduimme
parin poppelin varjoon. Käsilläni kaivoin kuopan juurien väliin,
makasin siinä koko päivän vääntelehtien lämpimässä enkä saanut koko
aikana silmää ummistetuksi. Kasim makasi liikkumatonna selällään,
silmät ja suu sepo selällään, houri, mutisi ja vaikeroi eikä vastannut
kun häntä puhuttelin, ei edes ravistaessani häntä.

Loppumattomalta tuntui tämä päivä ja kärsivällisyyteni joutui mitä
tiukimmalle, sillä tunsin itsessäni, että virta varmasti oli aivan
lähitienoossa, ja sinne minä ikävöin.

Vasta 7 aikaan kykenin pukeutumaan ja kehoitin Kasimia tulemaan veden
luo. Mutta hän oli nyt loppumaisillaan, pudisti päätään, teki
epätoivoisen liikkeen ja viittasi käsillään täysin tajuttavasti, että
minun piti mennä yksinäni, juoda ja sitten tulla takaisin hänen
luokseen vettä tuoden; muutoin hän kuolisi siihen, missä makasi.

Otin lapion huostaani. Vartta käytin sauvana ja aseena, mutta
rautaterän ripustin muutamalle metsäpolun yli riippuvalle oksalle
löytääkseni helposti kohdan, missä olimme metsään tulleet. Toivoin näet
nyt taaskin, että vastedes voimme pelastaa jälelle jätetyt tavaramme,
jos tästä kohti kulemme suoraan länteen päin. Noita kolmea miestämme
pidin sitä vastoin kuolleina.

Samosin metsän läpi itään päin; omat haittansa oli sielläkin. Pari
kertaa olin puuttumaisillani okaiseen varvikkoon, vaatteeni repeytyivät
rikki ja käsiini tuli veripiirtoja. Kannoilla ja kaatuneilla puun
rungoilla lepäsin yhtenään ja tunsin itseni kamalan väsyneeksi. Hämärsi
ja tuli pimeä ja vain kovasti ponnistaen minä onnistuin pysymään
valveilla.

Sitten metsä äkkiä loppui, aivan kuin olisi poltettu, ja itään päin
leveni ylinäkemätön tasanko, tasainen kuin lattia, ollen kovaa
hiekka- ja savimaata. Kun se oli noin 2 metriä alempana metsämaan
pintaa eikä siinä näkynyt särkistä jälkeäkään, käsitin minä heti,
ettei se voinut olla muu kuin Khotan-darjan jokiuoma.

Tätä vahvisti sekin, että tapasin kuivaneita poppelin runkoja ja
haaroja, jotka vain puoleksi pistivät ylös maasta, sekä
teräväreunaisia, jalan syvyisiä vakoja, jotka ilmeisesti olivat
juoksevan veden muodostamia. Mutta hiekka oli yhtä kuivaa kuin aavikon
särkillä, uoma oli tyhjä ja odotti kesätulvaa vuoristosta.

En kuitenkaan luullut olevani tuomittu itse joen uomassa sortumaan,
tulin ajatelleeksi kuinka Jarkent-darja oli ollut taipuvainen kulkemaan
itäpuolta uomassaan. Ehkä asian laita oli täälläkin sama ja ehkä
tämänkin joen vesijoukot etupäässä vierivät oikeata rantaa myöten,
missä siis saatoin odottaa tapaavani joen pohjan syvimmät kohdat.
Päätin sen vuoksi kulkea sen yli, ennenkuin jätin kaikki toiveet
hukkaan.

Nyt kulin kuitenkin suoraan lounaasen. Miksen itään, kuten tähän
saakka? Enpä tiedä. Ehkä kuu opasti minut tälle taholle, sillä se
loisti kapeine sakaroineen tässä ilmansuunnassa levittäen himmeätä,
sinikalpeata valoaan yli hiljaisen seudun.

Lujin askelin ja lapion varteen nojaten minä astuen suoraan tähän
suuntaan, vastustamattomasti, aivan kuin minua olisi näkymätön käsi
ohjannut. Mutta välistä minut valtasi petollinen unen halu, jonka
vuoksi lepäsin. Valtimo oli hyvin heikko, sitä tuskin huomasi, ja minun
täytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimani etten nukkuisi. Pelkäsin
nukkuvani niin sikeästi, etten enää heräisikään.

Astuessani katsoin värähtämättä kuuhun, odottaen sen alla saavani nähdä
joen veden hopeahohteen. Mutta ei näkynyt mitään, ja idässä seudun
peitti kylmä yösumu.

Kahden ja puolen kilometrin päässä häämöttää kuitenkin toisen rannan
tumma metsäjuova. Se käy yhä selvemmäksi. Tuossa erotan jo pensaikkoja
ja tiheitä ruohostoja, ja puoleksi kaatunut poppeli on kallellaan joen
pohjassa olevan syvänteen yli. En ole monen askeleen päässä metsän
rajasta, kun siitä pyrähtää sorsa lentoon nuolennopeasti ja
pelästyneenä, siivet havisten. Kuulen molskahtavan äänen ja seuraavassa
tuokiossa seison pienen, tuskin 20 metrin pituisen pataman reunalla,
jossa on raikasta, kylmää, suloista vettä!

       *       *       *       *       *

Tutkin valtasuontani, joka löi 49 kertaa. Sitten otin läkkirasian
taskustani, täytin sen ja join, ja miltä se juoma maistui, ei kukaan
voi ajatella, ken ei ole ollut janoon kuolemaisillaan. Kohotin pikarin
tyynesti, aivan tyynesti huulilleni ja join, join, join! Mikä hekuma,
mikä nautinto! Koskaan ei ole jaloin viini, jumalaisin jumalien juoma
paremmalta maistunut. Toivoni ei ollut pettänyt: onneni tähti loisti
yhä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.

En liioittele sanoessani, että kymmenessä minuutissa join kolme litraa.
Läkkirasiaan ei mahtunut täyttä tavallista juomalasia, ja minä
tyhjensin sen kaksikymmentä yksi kertaa. Tällä hetkellä en ajatellut
sitä, että on vaarallista pitkällisen janon jälkeen juoda niin
kiihkeästi. Mutta se ei tehnyt minulle ollenkaan pahaa. Päinvastoin
minä tunsin, kuinka elämä palasi tuon suloisen, kylmän, kirkkaan veden
kera, kun se tunkeutui ruumiin kaikkiin tiehykkeihin ja kudoksiin,
jotka kuivan pesusienen tavoin imivät itseensä eloa antavaa nestettä.

Rauvenneet valtimot tykyttivät taas voimakkaasti. Veri, joka äsken oli
ollut niin jäykkää ja sakonutta, että se tuskin pääsi hiustiehykkeissä
kulkemaan, virtasi taas keveästi tiehykkeissään. Kokoonkurtistuneet,
kuivat ja puukovat kädet pullistuivat taas. Pergamentilta näyttänyt iho
kävi taas kosteaksi ja nuorteaksi ja otsa alkoi kohta vilkkaasti
hikoilla. Tunsin sanalla sanoen, kuinka koko ruumis sai uutta eloa ja
uusia voimia -- se oli juhlahetki!

Juotuani kylläkseni ja mietittyäni ihmeellistä pelastustani ja ruumiin
saatua vähitellen koota uusia voimia, palasivat ajatukseni
todellisuuteen ja huomioni lähimpiin ympäristöihin. Patama oli jäännös
viime kesäisestä virran vuolteesta, joka oli tässä syvemmässä uomassa
oikeanpuolisen rantapenkereen vieritse virrannut. Tuo vähäinen
vesiläikkä oli siis syvänteessä, enkä minä sitä havainnut ennenkuin
aivan äärestä.

Silloin alkoi kuulua rapsetta viidakosta aivan läheltäni, kuulin
hiipiviä askeleita ja kuinka ruohot taipuivat sivulle. Se saattoi olla
tiikeri, mutta en tuntenut laisinkaan pelkoa saatuani nyt elämän toisen
kerran lahjaksi. Mutta askeleet ja rapse etenivät taas. Olkoonpa se nyt
ollut tiikeri tai joku muu metsän elävä, joka oli tullut patamalle
juomaan, kaiketi oli se pitänyt viisaimpana pysyä loitolla niin kauvan
kuin paikka oli ihmisen vallassa.

Mutta nyt lensi ajatus kuolevaan Kasimiin, joka makasi metsässä
taistellen kuoleman kanssa, saattamatta liikkua paikaltaan, sitä
vähemmän retustaa kolmen tunnin matkaa veden luo. Hän tarvitsi pikaista
apua. Läkkirasia oli liian pieni; siitä olisi hän päässyt vain
hätäiselti veden makuun. Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin viedä
hänelle tarpeellisen määrän vettä?

Saappaat! Tietysti Ruotsissa tehdyt vedenpitävät saappaani. Ne olivat
yhtä hyvät ja yhtä varmat kuin mikään muu astia. Molskahtaen ne
hurahtivat veteen ja niin pujotin minä vedikkeet lapion varren päihin,
kannoin sitä kuin iestä oikealla olallani ja astuin kiireisesti ja
kevein askelin takaisin omia jälkiäni.

Kuu heitti vielä vaisua valoaan joen uoman yli ja minä näin helposti
omat jälkeni hiekassa. Ei tuntunut nyt käynti rasittavan; väsymys oli
kadonnut, minä melkein lensin vasemman rannan metsää kohti. Siellä oli
sen sijaan vaikeampi kulkea. Minulla oli jotenkin ohuet sukat, joten
myötäänsä pisteli jalkoihini. Mutta pahempi juttu oli, että kuun eteen
kohosi sankka pilvenhattara, jonka arvatenkin ylös nouseva sumu oli
muodostanut, niin että tuli pilkko pimeä ja minä häivyin jäliltä.

Raapasin tulitikulla tulen ja koetin vaikka turhaan käyttää kompassia
ja huusin Kasimia äänellä, joka kuoli loitolla poppelien välissä, mutta
en saanut vastausta. Jatkoin sitten hetkisen kulkuani umpimähkään
huudellen pitkin matkaa palvelijani nimeä niin selvään kuin keuhkoni
saattoivat. Mutta lopulta havaitsin tämän harhailemisen päättömäksi;
sotkeusin yhä etemmä synkkään, äänettömään metsään, ja päätin lopulta
pysähtyä odottamaan päivän koittoa.

Etsin läpipääsemättömän tiheikön, missä oli kasoittain pärtöjä, oksia
ja kuivaneita runkoja, ja sytytin ne tuleen. Tuokiossa hulmahtivat
liekit ylös. Kuivat risukot ruskivat, räiskyivät ja paukkuivat, tuulen
veto pihisi ja vinkui, ja paksu savupatsas nuoleksi poppelien runkoja.
Oli valoisata kuin keskipäivällä, ja hirvittävä punakeltainen hohde
valaisi metsän äsken aitomustat komerot.

Kasimin täytyi nähdä tämä tuli ja kuulla sen räiskinä, sillä hyvin
kaukana hän ei saattanut olla. Huusin taas, etsin valon opastamana
jälkiä, mutta en löytänyt ja paneuduin sitten suin päin pehmoiselle
hietikolle nauttiakseni liekkien räiskeestä. Sitten nukuin
rauhallisesti ja hyvin pari tuntia paikassa, missä tuli ei saattanut
minua yllättää, mutta kuitenkin siksi lähellä sitä, että tunsin olevani
turvassa tiikereiltä ja muilta pedoilta.

Kun heräsin, sarasti jo päivä, tuli oli melkoisesti alennut, saamatta
syttymään ympärillä olevia tuoreita poppeleita, joiden runkoja se oli
vain mustannut ja kärventänyt, ja paksu, musta savupatsas kohosi taas
yli metsän. Saappaista, jotka seisoivat muutaman puun juurella, ei
ollut vesi ollenkaan vähentynyt, maa niiden alta ei ollut edes märkä.
Otin siemauksen vettä ja aloin taas etsiä jälkiä, jotka kohta löysin.

Kasim makasi hänen luoksensa tullessani yhä samassa asennossa kuin
hänet jättäessäni. Hän katsoi minuun ensin hurjasti tuijottaen ja
mielipuolen katsein; mutta tunnettuaan minut hän ponnisti voimiaan,
konttasi luokseni ja kähisi: "Minä kuolen!"

"Tahdotko vettä?" kysyin minä tyynesti. Hän pudisti vain päätään ja
painui kokoon. Hän ei aavistanut mitä saappaissa oli. Otin silloin
toisen saappaan ja loiskautin vähän vettä. Hän nytkähti, päästi
merkityksettömän äänen, ja asetettuani saappaanvarren hänen huulilleen
hän joi yhdellä henkäyksellä kaikki ja seuraavassa tuokiossa tyhjensi
toisenkin.

Kasimin muututtua samalla tavoin kuin minä edellisenä iltana ja päästyä
taas järkiinsä neuvottelimme hetkisen ja tulimme siihen tulokseen, että
meidän pitäisi mennä patamalle, levätä sen läheisyydessä, juoda ja
peseytyä, ylellisyys, josta meidän oli viime viikkoina täytynyt
kieltäytyä.

Hän oli kuitenkin vielä niin heikko, ettei kyennyt minua seuraamaan,
astui kuin juopunut ja istuutui vähä väliä. Kun hän kaikissa
tapauksissa oli oikeilla jälillä tullakseen veden luo enkä minä voinut
tehdä hänelle enempää kuin minkä olin jo tehnyt, riensin minä etukäteen
patamalle, missä join, kylvin ja odotin hyvinkin tunnin. Kasimia ei
vain kuulunut.

Nyt alkoi nälkä tuntua ankarasti. Tärkeintä oli minun siis niin pian
kuin mahdollista hakea ihmisiä käsiin osaksi heidän avullaan
koettaakseni palata aavikolle auttamaan Islamia ja korjaamaan
tavaroita. Sen vuoksi jätin Kasimin toistaiseksi oman onnensa nojaan ja
astuin nopeasti oikeata rantaa noudatellen suoraan etelään. Saappaat
olivat vielä niin likomärät, etten saanut niitä jalkaani ja astuin sen
vuoksi paljain jaloin.

Käytyäni kolme tuntia yhteen kyytiin alkoi jano taas vaivata. Siihen
oli apuna kuuma juoksuhiekka ja myrsky, joka oli minut läkähdyttää.
Poikkesin metsään oikealle rannalle ja hain suojaa tiheiköstä, missä
istuin hetken aprikoiden. Silloin pälkähti päähäni, että likimäiselle
vesipaikalle saattoi olla kokonaisia päivän matkoja ja että
ymmärtämätöntä olisi jättää ensimäinen, jonka niin ihmeellisellä
tavalla olin löytänyt. Sitä paitsi tuntui hauskalta tavata taas
Kasimia.

Pyörsin siis takaisin ja noudattelin nyt pohjoiseen päin menevää
rantaa, mutta en ollut kulkenut kuin puoli tuntia, kun sattuma toi
minut tuskin metrin suuruiselle patamalle, jossa oli sekaista, heikosti
suolanpitoista vettä. Minä join tavattomasti. Väsymys valtasi minut nyt
ja olin epäselvillä siitä mitä oli viisainta tehdä. Tässä oli vettä ja
Kasimitta tulisin kyllä toistaiseksi toimeen. Etelään päin en jaksanut
käydä. Pidin parhaana odottaa myrskyn taukoamista antaakseni tulen
avulla merkin vasemman rannan metsäpolulla ehkä kulkeville ihmisille.

Aivan läheltä patamaa etsin metsästä sankan viidakon, joka oli hyvin
tuulen suojassa. Siihen paneusin pitkälleni saappaat ja lakki
päänalaisena ja nukuin sikeästi ja raskaasti. Toukokuun 1 p:stä en
ollut muulloin kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli jo pimeä ja
myrsky ulvoi vielä metsässä. Kello oli 8 illalla. Juotuani patamasta
viritin kokkovalkean ja istuin kauvan liekkejä katsellen.

Nälkä vaivasi minua nyt kauheasti, kokosin sen vuoksi vähän ruohoja ja
ruovon vesoja sekä sammakon poikasia patamasta niillä pettääkseni
vatsaani. Sammakot olivat karvaan makuisia, mutta minä nipistin niitä
niskasta ja nielin kokonaisina. Syötyäni "illallisen" hilasin kokoon
kuivia oksia ja tein niistä yöksi nuotion.

Olisipa vain Jolldash ollut mulla seurana! Ehkä se oli vielä elossa ja
oli saapunut virralle jälkiämme myöten. Vihelsin niin kimakasti kuin
taisin ja vihelsin taas, mutta Jolldash oli ja pysyi poissa, ja sitten
minä taas nukuin.

_Toukokuun 7 p._ asettui myrsky, mutta ilmakehä oli vielä tomun
vallassa. Tämä musta buraani oli minussa herättänyt hirveän ja synkän
ajatuksen. Tämä oli ensimäinen myrsky, mikä oli riehunut karavaanin
jouduttua häviöön. Se oli heittävä ensimäiset lapiolliset multaa
kuolleiden palvelijaini ja kameelieni päälle. Se oli myöskin pyyhkivä
kaikki jälet hiekasta, niin ettei Islam Baj, jos hän vielä oli elossa,
ehkä koskaan meitä löytäisi, vaikkapa hänellä olikin kompassi. Jos
tapaisimmekin ihmisiä, jotka olisivat halukkaita seuraamaan meitä
aavikolle, olisi nyt ylen vaikea löytää telttaa, kun meillä ei enää
ollut jälkiä oppaanamme.

Sitten tulin ajatelleeksi toista asiaa. Tämä seutu näytti aivan
ihmisettömältä; täällä ei ollut edes tuoreita ihmisten jälkiä. Ehkei
tätä tietä kulettukaan kuumana vuodenaikana. Jos jään apua odottamaan,
saan ehkä maata nälkään kuollen. Katsoessani viimeisen kerran karttaan
olin laskenut, että meidän piti yllättää virta _Buksemiksi_ nimitetyssä
seudussa, joka sijaitsi 25 peninkulman päässä Khotanista. Jos astun
hyvin, pitäisi tuo matka olla suoritettu kuudessa päivässä.

Puoli 5 aikaan läksin matkalle. Niin suoraan kuin mahdollista kulin
keskellä joen uomaa ja varovaisuuden vuoksi otin nyt vettä mukaan
saappaissa. Muutamia tunteja astuttuani jalat heltyivät ja tulivat
rakoille; koettelin suojella niitä panemalla sukat kaksinkerroin
jalkaani sekä sitomalla ne pitkillä paidasta otetuilla kaistaleilla.

Muutamalla pikku patamalla vaihdoin suolapitoisen veden makeaan.
Noudattelin sitten vasenta rantaa ja löysin siellä ilokseni risuista
kyhätyn lammastarhan. Tutkin sitä tarkoin, mutta huomasin vain sen,
ettei sitä oltu käytetty pitkään aikaan. Sen alapuolella näkyi itse
joen uomassa kaivon jälkiä.

Helle ja väsymys ajoivat minut puoli 12 aikaan metsään. Siellä
pysähdyin, kokosin ruovon päitä ja ruohoja, jotka leikkelin ja sekotin
veteen: tämä oli aamiaiseni.

Iltapäivällä kävelin taas tuntikausia, kunnes 8 aikaan en jaksanut
pitemmälle, vaan "leiriydyin" metsään tavanmukaisen tulen ääreen.

_Toukokuun 8 p._ läksin liikkeelle ennen auringon nousua ja seurasin
vasenta rantaa, joka täällä kulki lounaasen. Kummallista ettei ihmisiä
näkynyt! Mutta ehkäpä tie kulki metsässä, ja jos jotain matkamiehiä
kulki sitä myöten, saatoimme mennä toistemme sivu siitä tietämättä.

Saadakseni asiasta selvän kävin kilometrin levyisen metsän poikki
länteen päin. Kun se loppui, avautui uudelleen eteeni kamala, keltainen
aavikkomeri, joka nyt minua kauhistutti. Tunnin matkan päässä metsä
kapeni, niin että aavikkomeri ulottui aivan joen rantaan.

Täällä kasvoi poppeleja yksitellen ja pitkien matkojen päässä
toisistaan. Muutaman poppelin siimekseen minä kaaduin helteen
uuvuttamana. Matkalla tähän kohti olin sivuuttanut kokonaista kahdeksan
pikku patamaa, joista useimpien vesi kuitenkin oli hieman
suolanpitoista.

Pari tuntia levättyäni jatkoin yksinäistä vaellustani etelää kohti. Jos
tietä oli olemassa, ei se ilmeisesti saattanut noudatella vasenta
rantaa, sillä hiekkasärkkien poikki ei kai kukaan kulkenut, kenen ei
ollut pakko sitä tehdä. Sen vuoksi oli oikeankin rannan metsä
tutkittava. Joen uoma oli täällä 2 kilometriä leveä, mutta tietä en
löytänyt oikealtakaan rannalta. Pysyttelihen sen takia uomassa, aivan
rantapenkereen ja metsän rannan vieressä.

Noin 300 m päässä siitä oli kuivassa uomassa kaksi pientä, pensaita ja
poppeleja kasvavaa saarta, ja eteläisimmän saaren ja rannan väliltä
minä havaitsin ennen auringon laskua kahden paljasjalkaisen miehen
tuoreet jälet, jotka päinvastaiseen suuntaan, s.o. pohjoiseen, olivat
ajaneet neljää aasia.

Ihmisten jälkiä! Se oli elähdyttävä näky. En ollut siis aivan yksinäni
tässä autiossa seudussa. Jälet olivat tuoreet, jalan pienimmätkin osat
olivat painaneet kuvansa hiekkaan. Saattoi olla korkeintaan päivä
siitä, kun nämä miehet olivat tästä kulkeneet. Kumma etten heitä
tavannut, kun kulimme päinvastaiseen suuntaan; mutta ehkä he ovat
levänneet päivällä ja kulkeneet yöllä.

Mistä he tulivat ja mihin he menivät? Missä he olivat viimeksi olleet
yötä? Ehkä ihmisasunnossa tai ehkä vain jonkun pataman vierellä? Heidän
seuraamisestaan ei ollut mitään hyötyä, sillä he olivat siksi edellä,
etten heitä tapaisi. Minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin noudatella
jälkiä päinvastaiseen suuntaan, ja tarkasti ja mielenkiinnolla minä
pidin silmällä näitä ihmisjälkiä. Niiden opastamana riensin etelää
kohti pitkin Khotan-darjan oikeata rantaa.



10.

KAKSI VIIKKOA LEHTIMAJASSA.


Hämärä alkoi jo levitä äänettömän seudun yli, kun minä kulkiessani
muutaman pitkän niemekkeen päitse olin kuulevinani omituisen äänen.
Pysähdyin äkkiä ja kuuntelin henkeäni pidättäen. Mutta kun ei sen
enempää kuulunut, ajattelin että se lienee ollut vain huutajalintu tai
rastas, jotka niin monesti olivat saaneet minut hätkähtämään ja
pysähtymään.

Mutta ei! Tuokion perästä kuulin selvästi huudon ja sitten lehmän
ammuntaa, mikä ääni minun korvissani soi kauniimmin kuin kaunein laulu.

Kiireen kipakassa vetäsin märät saappaat jalkaani, jotten aivan
hullulta näyttäisi, ehätin sydän kintaan peukalossa siihen suuntaan,
mistä ääni oli kuulunut, tunkeusin okaisten pensaiden läpi, hypin
kaatuneiden runkojen yli, kompastuin usein, mutta kiidin eteenpäin
sankkojen kamishitiheikköjen ja rutisevien murrosten poikki.

Kuta etemmä tulin, sitä selvemmin kuulin miesten puhelun ja lampaiden
määkinän, ja muutaman aukeaman luona häämöitti metsälaitumella kulkeva
lauma, jota paimen kaitsi pitkä sauva kädessä. Taisipa hän hämmästyä
aika lailla nähdessään minun ryysyisissä vaatteissa ja siniset
silmälasit päässä murtautuvan tiheikön läpi.

Luultavasti hän piti minua näkösälle tulleena metsänhaltijana tai
jonakin aavikon pahana henkenä, joka oli tänne eksynyt. Hän seisoi kuin
kauhistuksen kiinni kytkemänä ja katsoi vain minuun. Tervehdin häntä
ystävällisellä "salam alejkum'illa" (rauha olkoon teille)! ja aloin
lyhyin piirtein kertoa, kuinka olin sinne tullut. Mutta silloin hän
pyörähti kantapäillään ja katosi lähimpään tiheikköön jättäen lampaat
oman onnensa varaan.

Hetken perästä hän tuli kuitenkin takaisin vanhemman paimenen kera,
joka ei ollut niin kovin arka antautumaan puheisiin kanssani, ja
tällekin minä lausuin "salam alejkum'ini". Kerroin heille
seikkaperäisesti kohtalomme, ja sanottuani, etten ollut kahdeksaan
päivään syönyt ja pyydettyäni leivän muruista he veivät minut lähellä
olevaan majaan, joka oli tehty muutamista oksista ja oli tuskin 1,5 m
korkea.

Istuuduin repaleiselle huopamatolle ja nuorempi paimen otti esiin
puukaukalon, jossa oli tuoretta maissileipää. Kiitin, taitoin palasen
ja söin, mutta en ollut syönyt puolta nyrkillistä enempää, kun tunsin
itseni aivan kylläiseksi. Sitten he tarjosivat minulle kehlon lampaan
maitoa, joka maistui mainiolta. Olivat sitten hetken poissa. Vain kaksi
koiraa jäi majalle haukkuen minua hellittämättä.

Pimeän tultua he tulivat kolmannen paimenen kera takaisin majalle,
sillä sen lähellä oli tarha, johon lampaat kytkettiin yöksi, suojaan
tiikereiltä ja susilta. Makasimme kaikki neljä suuren nuotion vieressä
paljaan taivaan alla, eikä minun nyt tarvinnut pelätä kuolevani janoon
eikä nälkään.

Jo päivän koittaessa paimenet hävisivät laumoineen. Pikku maja oli
kyhätty kummulle metsän rantaan ja puiden välistä oli näköala
Khotan-darjan uoman yli. Aivan majan ääreen suikersi joen lahdelma, ja
siinä oli kirkasvesinen patama. Saadakseen raikasta kylmää vettä olivat
paimenet sitä paitsi kaivaneet kaivon joen uomaan.

Puolenpäivän aikaan he tulivat takaisin laumoineen, joka kuumimman
päiväsydämmen ajan lepäsi kaivon ympärillä. Nyt minulla oli tilaisuus
tutustua lähemmin isäntiini. Heidän nimensä olivat _Jussuf Baj, Togda
Baj_ ja _Pasi Ahkun_ ja paimensivat täällä 170 lammasta ja vuohta sekä
60 lehmää, kaikki erään khotanilaisen "bajn" omia.

Kesät talvet he ovat metsässä eläinten kanssa saaden yksitoikkoisesta
työstään vain 20 tengehia (= 12 mk) yhteensä kuukaudessa sekä
maissijauhoja leiväksi. Laitumen jossain paikassa loputtua vaeltavat he
toiseen ja kyhäävät kuhunkin uuteen paikkaan pienen majan, jollei
semmoista jo löydy joltain edelliseltä vuodelta. Viisi päivää he olivat
olleet siinä, mistä minä heidät tapasin, mutta kohdakkoin he aikoivat
siirtyä parempaan paikkaan. Metsäseutua nimitettiin Buksemiksi
("sankka, takkuinen metsä").

Vaikka heidän elämänsä varmasti oli äärettömän ilotonta ja toinen päivä
toisensa lainen näyttivät he kuitenkin iloisilta ja tyytyväisiltä.
Togda Baj oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa asui Khotanissa;
kysyttyäni miksei hän pitänyt vaimoaan mukanaan metsässä hän vastasi,
etteivät tätä tietä joskus kulkevat kiinalaiset antaisi alkuasukasten
naisten olla rauhassa, jonka vuoksi he pitivät parempana olla yksin.
Kerran tai kahdesti vuodessa hän kuitenkin saattoi käydä kaupungissa
vaimoaan tervehtimässä.

Minun saapumiseni oli tosin vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä,
mutta vielä he katsoivat minuun aroin katsein ja selvästi pitivät minua
epäiltävänä henkilönä. Se seikka että minä puhuin heidän kieltään
vaikutti kuitenkin rauhoittavasti ja keskustelu oli aina vireillä.

He elävät yksistään maissileivällä, vedellä ja teellä, jossa oli väkevä
pippurin sivumaku. Kahdesti päivään he leipovat ison leivän, joka
jaetaan. Suolalla ja vedellä sekoitettuna maissitaikina alustetaan ja
muodostetaan pyöreässä puumaljassa litteäksi kakuksi, joka pannaan
hiillokseen ja peitetään lämpimällä tuhkalla. Kolmen neljänneksen
kuluttua on leipä kypsi ja maistaa oivalliselta. Söin sitä ihastuneena
ja he olivat erittäin antelijaita, vaikka olivat kyllä havainneet,
ettei minulla ollut pennin pyörähtävää heille antaa.

Heidän irtaimistonsa ei ole suuri. Siihen kuuluu etupäässä heidän
vaatteensa: ryysyinen "tjapan" ja "telpek" eli Iammasnahkahattu, jonka
villatupsut töröttävät joka haaralle, edelleen "belbag" kuvevyö, johon
teevarasto on kääritty. Jaloissa on heillä pari punoksilla varustettua
lampaannahkan kappaletta ja säärien ympärille he käärivät pitkiä
siteitä.

Muutoin heillä ei ollut muuta kuin muutamia puukuppeja, vaskipata,
pumpun kuori "kapak", veden säilyttämistä varten, iso kauha,
konstittomasti koverrettu ontoksi poppelin juuresta, huopamatto ja
kolmikielinen kitara.

Tärkein heidän tarvekaluistaan on kuitenkin kirves, "balta", varustettu
varrella, joka on suorassa kulmassa terää vastaan, sillä tällä aseella
he eivät yksistään kyhää majojaan, vaan vieläpä raivaavat tietä
laumoilleen tiheikköön. Keväällä he hakkaavat baltalla nuoria oksia ja
vesoja lampaiden ja vuohien ruuaksi.

Tuiki tarpeellinen kalu on myöskin tulirauta. Mutta tulen kerran
tehtyään, johon käyttävät kuivattua eläimen lantaakin, he eivät päästä
sitä sammumaan niin kauvan kuin paikalla viipyvät. Hiilloksen he
peittävät tuhkalla ja tultuaan illalla takaisin puhaltavat helposti
tulen kuiviin oksiin. Maissijauhot, joita he säilyttävät säkissä, he
panevat muiden tavaroiden kera majan katolle suojellakseen niitä
koirilta.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat eläimineen, ja yksinäni olin, kun
kulki ohi karavaani, jossa oli lähes sata aasia vieden riisiä
Khotanista Ak-suun. Karavaaninkulettajat eivät minua huomanneet, vaan
jatkoivat matkaansa pohjoiseen, mutta Pasi Akhun oli puhutellut heitä.

Olin taas mennyt majaan levolle, kun kuulin outoja ääniä ja jalustinten
kolinaa ja riensin ulos. Kolme hyvinvoipaa kauppiasta siinä tuli
oivallisilla hevosilla Ak-susta matkalla Khotaniin. Ensiksi mainitusta
kaupungista he olivat lähteneet yksitoista päivää sitten, jälkimäiseen
toivoivat pääsevänsä kuuden päivän päästä.

He ratsastivat nopeata ravia metsän poikki suoraan majalle. Siellä he
laskeutuivat kiireisesti alas, tervehtivät kohteliaasti ja tulivat
epäröimättä luokseni, aivan kuin olisivat etsineet minua ja tienneet
minun siellä olevan.

Pyydettyäni heitä istumaan rupesi toinen, hyvin puettu, mustapartainen
mies, puhumaan ja kertoi minulle uutisen, joka täytti minut suurimmalla
ilolla. Päivän matkan päässä Buksemista pohjoiseen he olivat eilen
ratsastaneet vasenta rantaa, kun näkivät miehen, kuolleen enemmän kuin
elävän, makaavan valkoisen kameelin vieressä, joka söi ahnaasti metsän
rannassa.

Kuten laupias samarialainen he olivat pysähtyneet ja tiedustaneet mikä
häntä vaivasi. Hän oli vain kähissyt: "Su, su!" Vettä, vettä! He olivat
heti lähettäneet ratsastajan lähimmälle patamalle "kunganin" kera, ja
mies, joka ei saattanut, kuten heti käsitin, olla kukaan muu kuin Islam
Baj, oli tyhjentänyt sen yhdellä kertaa.

Hän oli sitten saanut pähkinöitä, rusinoita ja leipää, toipunut ja
kertonut, kuinka hän oli sinne tullut.

Sen jälkeen hän oli pyytänyt heitä ottamaan minusta selvää, vaikka hän
ei tiennyt olinko kuollut vai hengissä, kun hän pari päivää sitten oli
häipynyt jäliltäni, sekä jos minut löytävät, lainaamaan minulle hevosen
voidakseni päästä Khotaniin saamaan siellä lepoa ja hoitoa. He
olivatkin etsineet minua kunnes löysivät minut majasta. Hevosta
tarjosivat he nyt minulle voidakseni lähteä heidän kerallaan Khotaniin.

Minä en epäröinyt kuitenkaan silmänräpäystäkään päätöksessäni jäädä
tänne odottamaan Islamia. Kun hän oli onnistunut tuomaan yhden kameelin
mukanaan joelle, oli hän ehkä myös pelastanut osan tavaroistamme, ehkä
päiväkirjani ja karttani aavikkomatkalta. Kukaties voisimme laittaa
taas uuden karavaanin.

Nyt kangasti taas tulevaisuus valoisana edessäni. Aamulla olin
ajatellut kärsimäämme haaksirikkoa ja miettinyt itsekseni, kuinka
järjestäisin jälkimäisen osan matkaani, jotta sen tulos olisi niin
rikas kuin asianhaarat myöten antoivat. Olin ajatellut mennä minkä
tahansa tapaamani kauppiaan kera Khotaniin ja edelleen Kashgariin,
mistä voisin sähköteitse Euroopasta pyytää uusia tieteellisiä kojeita
ja varustuksia. Sitten matkustaisin Kashgariin jättämäni matkakassani
jäännöksellä Lopnoriin, mistä Siperian poikki palaisin kotiin.

Mutta kuultuani nyt Islam Bajn olevan elossa ja että yksi kameeli oli
pelastettu, olin täysin vakuutettu, että uskaltaisimme nyt lähteä
etsimään telttaa ja häviölle joutuneen karavaanin kuormia, ja ollenkaan
supistumatta tuumani sen sijaan laajenivat.

Nuo kolme kauppiasta saivat siis ratsastaa edelleen oltuaan siksi
ystävällisiä, että antoivat minulle kokonaisen sylyyksen vehnäleipää ja
lainasivat minulle 18 tengehiä hopeaa. Khotanissa, jossa sovimme
yhtyäksemme, aioimme sitten tehdä asioista selvän. Paimenet uskoivat
nyt kertomukseni kokonaan todeksi ja saivat aihetta toivoa, etteivät
jäisi aivan hyvityksettä tekemistään palveluksista.

_Toukokuun 10 p._ täytti kova koillismyrsky ilman tomulla minun
maatessani koko päivän majassa. Aavikkomatkan viimeisellä taipaleella
kartuttamani ruumiillinen väsymys otti nyt osansa, ja oloni tuntui kuin
vuoden kestäneestä taudista toipuvan potilaan.

Auringon laskiessa herätti minut kameelin mylvinä. Riensin heti ulos.
Siellä tuli Pasi Akhun taluttaen Ak-tujaa, valkoista kameelia, ja Islam
Baj ja Kasim tulivat jälestä. Heltyneenä heittäytyi oiva Islamini
ääneensä itkien jalkoihini hyväillen niitä käsillään. Nostin hänet heti
ylös tyynnyttäen häntä. Itse asiassa hän oli yhtä vähän kuin minäkään
toivonut jälleennäkemistä.

Valkoisella kameelilla oli kantamuksena kaksi kurtjinia. Toisessa oli
useimmat tieteelliset kojeet, paitsi kaikkia korkeusmittareita,
muistiinpanoni, paperia ja kyniä y.m., toisessa kiinalaiset hopeamme,
lyhty, teekannu, paperosseja y.m. Sitä paitsi oli kaksi Husqvarnan
pyssyä pelastettu ja ne kääritty huopaan.

Toinnuttuaan ja saatuaan palan leipää Islam kertoi seuraavaa.
Jätettyämme hänet toukokuun 2 p:n yönä hän oli maannut aloillaan
muutamia tunteja, mutta sitten verkalleen seurannut jälkiämme neljän
viimeisen kameelin kera, jotka vastahakoisesti tulivat mukana. Myöhään
toukokuun 3 p:n iltana: hän oli etäältä nähnyt suuren merkkitulemme
kolmen poppelin luona, ja tämä näky oli antanut hänelle uusia voimia ja
saanut hänet vakuutetuksi, että me olimme elossa ja päässeet metsän
rantaan, ehkäpä löytäneet vettäkin.

Aamupuoleen toukokuun 4 p. hän oli saapunut samalle paikalle ja nähnyt
turhaan kaivamamme kaivon jälkiä. Mutta kun päivä oli painostavan
kuuma, oli hän pysynyt siimeksessä, kirveellä iskenyt poppelin kylkeen
ja siitä imenyt pikarillisen mahalaa, mikä oli vahvistanut ja
virkistänyt häntä. Tähän jätti hän yhden kameelin kuorman.

Toukokuun 5 p. hän oli jatkanut matkaa meidän jälkiämme myöten ja
seuraavana päivänä yllättänyt kuiville käyneen entisen joen uoman,
jossa hän taaskin oli tavannut myttyyn menneen kaivomme. Siinä oli
muuan kameeli, kun siltä kuorma oli purettu, raastautunut irti ja omin
päin lähtenyt itää kohti. Sinne asti oli Jolldash kuolemaa tehden
retustanut mukana, mutta sitten kadonnut, jonka vuoksi Islam otaksui
koiran kuolleen.

Toukokuun 7 p. oli ratsukameelini Boghra kaatunut kuormineen ja
hetkisen perästä Näär, jolla oli kannettavana kaikki korkeusmittarit,
sikarit, tee, sokeri, kynttilät ja vähän makarooneja. Vihdoin Islam
pääsi valkoisen kameelin kera joen rantaan. Mutta kun hän näki sen
kuivaneeksi eikä jaksanut etemmä, oli hän joutunut epätoivoon ja
paneutunut pitkälleen tyynesti odottaakseen kuolemaa.

Se oli toukokuun 8 p:n aamuna. Puolenpäivän aikaan samana päivänä
olivat aivan kuin ihmeen kautta nuo kolme kauppiasta kulkeneet ohi ja
antaneet hänelle vettä ja leipää. Kohta sen perästä hän oli tavannut
Kasimin, joka oli kertonut minun voivan oivallisesti, mutta minne minä
olin mennyt, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuo kunnon mies
Kasim oli ollut siksi yksinkertainen, että oli luullut minun menneen
pohjoiseen päin Ak-suun. Onneksi Islamilla kuitenkin oli ollut enemmän
älyä ja hän oli päättänyt etsiä minua Khotanista päin. Pasi Akhun,
jonka olin lähettänyt häntä vastaan, oli antanut hänelle tarpeelliset
tiedot, ja nyt hän oli täällä.

Islam Baj oli kuten näkyy suorittanut todellisen sankarityön.
Päinvastoin kuin Kasim ja minä hän ei ollut ajatellut yksistään
itseään, vaan tehnyt kaikki koettaakseen pelastaa matkatavaroista ne
osat, mitkä tiesi kalliimmiksi, ja sen vuoksi vähitellen pannut nämä
tavarat valkoisen kameelin kannettavaksi, joka oli vahvin. Saatoimme
nyt jatkaa vuoden työtä.

Tulen ympärillä paimenmajan vieressä laitoimme illalla oikeat kemut.
Kauvan epäröityään antoi Pasi Akhun houkutella itsensä myömään meille
lampaan 32 tengehistä. Se teurastettiin heti. Minä sain hiilloksella
paistetut munuaiset, ja miehet keittivät padassa muutamia makupaloja.
Nyt oli valtimoni lyönti kohonnut 60:neen; vasta kolmea päivää
myöhemmin tarpeellisen levon ja hyvinvoinnin jälkeen se oli 82:ssa.

Laidun oli nyt lopussa tässä seudussa ja paimenet aikoivat siirtyä
toiseen paikkaan, joka oli vain peninkulman päässä jokea alaspäin
oikealla rannalla. Me astuimme jalkasin, kun taas Ak-tuja kantoi
matkatavaramme. Pienelle joen rannalla olevalle kummulle, jota ympäröi
kamishitiheiköt ja jonka huipulla oli ijäkkäitä poppeleja, rupesimme
toistaiseksi asumaan. Kahden poppelin väliin miehet kyhäsivät minulle
lehtimajan, jonka kehä tehtiin puiden oksista ja katoksi sekä seiniksi
palmikoitiin tiiviitä lehdeksiä. Majassa oli ihanan viileätä, jota
vielä ympärillä olevat puut lisäsivät. Sen permantona oleva maa
tasoitettiin ja peitettiin huopamatolla. Päänalaisena oli minulla
purjekangaslaukku, jossa säilytin hopeat, pöytänä pieni puinen
paperossilaatikko.

Tieteelliset kojeet, karttasalkut, muistiinpanokirjat ja
kirjoitusneuvot olivat mukavassa epäjärjestyksessä toisen poppelin
rungon luona. Meidän oloissamme en parempaa saattanut toivoakkaan.
Minulla oli oikein hauska tuossa lehtimajassani enkä olisi paremmin
lukukammarissanikaan Tukholmassa viihtynyt.

Islam ja Kasim asettautuivat kolmannen poppelin viereen, mihin he
virittivät "ikuisen tulen". Paimenet ja heidän karjansa makasivat
vierellä olevassa ruovostossa. Kaksi kertaa päivässä sain Pasi
Akhunilta pytyn rasvaista maitoa ja palan maissileipää, ja tupakkaakin
riitti vielä pariksi viikoksi. Hilpeinkään hyvänpäivänelostelija ei ole
nauttinut enempää elämästä kuin minä näinä päivinä, ja kuitenkin
yksinäinen olomme metsässä muistutti aika lailla Robinson Crusoesta.

Vähän yli kello 1 toukokuun 12 p:nä näimme kaukaa pienen karavaanin
pohjoisesta päin lähestyvän leiriämme joen uomaa myöten. Odotimme
kärsimättöminä sen tuloa. Islam ja Kasim riensivät huutamaan sille ja
opastamaan sen miehiä lehtimajalle. Ne havaittiin olevan neljä
khotanilaista kauppiasta, jotka kolmetoista päivää sitten olivat
lähteneet _Kutjar_ kaupungista; sinne he olivat joku aika sitten
vieneet viinirypäleitä Khotanista ja niiden sijaan olivat sieltä
ostaneet kymmenen hevosta, muutamia aaseja ja lehmän myydäkseen ne
Khotanissa, jossa semmoiset eläimet olivat hyvissä hinnoissa.

Iskimme kuin haukat näiden kauppiasten kimppuun ja puolessa tunnissa
ostimme heiltä 750 tengehillä kolme erinomaista hevosta, jotka
Kutjarissa olivat maksaneet 600 tengehiä (yksi khotanilainen
tengeh = 2 kashgarilaista tengehiä = 40 penniä.) Ostimme vielä kolme
kuormasatulaa, suitset, säkin maissia hevosille ja pussin vehnäjauhoja
itsellemme, parin saappaita Islamille, joka kuolonleiristä asti oli
astunut paljain jaloin, hyppysellisen teetä, kunganin ja pari
posliinimaljaa -- kaikki 65 tengehillä. Nyt meidän ei tarvinnut olla
Khotanista saatavan avun varassa ja katsoimme hevosten ja valkoisen
kameelin avulla voivamme pelastaa viimeksi kaatuneitten kameelien
kuormat.

Illalla saimme vieraiksi kaksi nuorta metsästäjää, joilla oli olallaan
pitkät haarukkaniekka pyssyt. He olivat äsken saapuneet Buksemin
metsiin ampumaan hirviä, joiden sarvia kiinalaiset lääketarpeiksi
halulla ostavat. Heidät otettiin heti palvelukseen, ja kun he tunsivat
seudun tarkoin, sovittiin että he läksisivät Islamin ja Kasimin kera
kuolonleiriä etsimään.

_Toukokuun 13 p._ kauppiaat läksivät Khotania kohti. Nuoret metsästäjät
katosivat viidakkoon, ja kun he palasivat puolen tunnin päästä, oli
heillä kantamuksenaan hirvi, jonka olivat edellisenä iltana ampuneet.
Hirvi nylettiin ja paloitettiin ja Islam valmisti sen hienosta,
hyvänmakuisesta lihasta mainion keiton.

Tänään saapui metsästäjäveljesten isä _Ahmed Mergen_ (mergen merkitsee
metsästäjä), muhkeamuotoinen suurinenäinen ja pujopartainen, kookas,
soleva ja hartiakas ukko. Hän oli hyvin ystävällinen ja seikkailumme
häntä kovasti huvittivat; innokkaasti otti hän osaa tuumailuihin
pelastusmatkasta. Kukaan ei ollut halukkaampi kuin hän lähtemään
aavikolle, olipa oikein onni että hänet tapasimme. Muistelipa hän
kerran metsästysretkillään joutuneensa niiden kolmen poppelinkin luo,
missä Kasim ja minä olimme virittäneet merkkitulen.

Aamupäivällä järjestettiin retkikunta ja kello yhden aikaan sen jäsenet
läksivät metsäleiriltä. Ne olivat: Islam Baj, Kasim, Ahmed Mergen ja
hänen poikansa. Karavaanissa oli kolme hevosta ja kameeli, ruokavaroina
leipää, jauhoja, lihaa, kolme kapakia ja vuohennahka täynnä vettä.

Ehtiäkseen ennen iltaa sille kohdalle metsätiellä, mihin minä olin
pannut lapion tien viitaksi, läksi retkikunta ratsain leiriltämme.
Ahmed yksin kulki jalan pyssy selässä. Oli oikein kaunista nähdä hänen
katoovan viidakkoon, jonka läpi hän mahtavan Nimrodin lailla tunki
kevein, melkein kiitävin askelin. Ja nyt minä olin taas yksin kolmen
paimenen kera ja sain varustaida kärsivällisesti odottamaan ehkä koko
viikkokauden. Ystävieni yösijat olivat muutaman sadan askeleen päässä
lehtimajasta, mutta Pasi Akhunin piti nukkua läheisyydessäni pitääkseen
yötulta vireillä. Kolme kertaa päivässä hän toi minulle leipää ja
maitoa; vettä oli joen uomaan kaivetussa kaivossa.

_Toukokuun 14 p._ heräsin viiden aikaan. Ilma oli paksussa sumussa,
taivas pilvessä ja hienosti sataa tuhutti vähän aikaa. Vaikkei maa
siitä sateesta huomattavasti kastunut, oli se kuitenkin erinomaisen
virkistävää -- ihana ja harvinainen ilmiö. Klo 7 nousin ylös. En
suinkaan ollut toimetonna näinä yksinäisinä ja pitkinä päivinä,
viimeistelin näet nyt muistiinpanojani aavikkomatkan viimeiseltä
taipaleelta ja tein joukon karttoja.

Seuraavat päivät kuluivat levossa ja rauhassa ja minä toivuin
vähitellen aavikkomatkan ylenmääräisten rasitusten perästä.
Kärsivällisyyttä oli kuitenkin tarpeen, sillä yksitoikkoiseltapa alkoi
ajan oloon tuntua istuminen yksikseen päivät päästään lehtimajassa.
Mutta olihan minulla kaikkea mitä tarvitsin, terveyteni oli hyvä,
nautin metsäilmasta ja koillistuulen huminasta poppeleissa. Helle ei
ollut milloinkaan painostava, sillä ilma oli tavallisesti tomun
vallassa, ja varjo oli suojaava ja viileä. Täällä oli äänetöntä ja
rauhaisaa kuin asumattomalla saarella. Ainoastaan Pasi Akhun tuli
puolenpäivän aikaan ja illalla tuoden hengenpidintä minulle sekä
tulelle. Seitsemän aikaan nousin ylös, mutta silloin paimen oli poissa
ja maitopytty ja leipä odottivat vierelläni.

Huhu matkastamme ja ihmeellisestä pelastuksestamme levisi kuin
kulovalkea sekä Ak-suun että Khotaniin, ja muuan viimeksi mainitusta
kaupungista tullut kauppias kertoi, että se oli yleisenä puheenaineena
basaareissa, joissa tuloamme odotettiin kärsimättömästi. Minä ikävöin
nyt Khotaniin, missä aijoin viipyä muutamia päiviä pannakseni kuntoon
uuden karavaanin ja sillä lähteäkseni Pohjois-Tibettiin.

Iltahämärässä toukokuun 21 p. palasivat Islam ja muut miehet. Heidän
tuomansa tiedot eivät olleet erikseen ilahduttavia. He olivat kulkeneet
suoraan länttä kohti metsästä, mutta eivät olleet uskaltautuneet
teltalle asti, päivät kun kävivät yhä kuumemmiksi. He eivät olleet
löytäneet muuta kuin kolmen poppelin luo jätetyn kuorman, jossa
kuitenkin oli yleensä vähemmän tähdellisiä tavaroita. Boghran raato oli
opastanut heitä, sillä siitä levisi kamala löyhkä ympäristöön.

Merkillisintä kuitenkin oli, etteivät he löytäneet Nääriä, jolla oli
kannettavana kolme aneroidia, keittolämpömittareita, kenttätähystimiä,
kaksi revolveria (toinen Ruotsin armeijan upseerirevolveri), 200
sikaria, 50 patruunaa y.m. Paikan, mihin Islam oli Näärin jättänyt, he
löysivät sitä helpommin, kun hän oli sitonut siihen kohti tamariskiin
vyönsä tien viitaksi. Tamariski kyllä seisoi särkällään, mutta vyön
asemesta he löysivät oksiin sidottuna valkoisen huopapalasen. Pensaan
ympärillä näkyi miehen jälkiä, jolla, päinvastoin kuin Islamilla, oli
ollut saappaat. Kameeli kallisarvoisine kuormineen oli sitä vastoin
poissa, ja vaikka kuinka kuleksittiin ristiin rastiin ympäristössä, ei
löytynyt eläintä eikä sen jälkiä. Mutta kukahan oli tuo mies, joka oli
ottanut vyön ja jättänyt huoparepaleen sijaan? Kysyin Islamilta,
luuliko hän, että se olisi saattanut olla Jolltji, joka mahdollisesti
olisi voimistunut sen perästä kun läksimme teltalta. Mutta tätä hän
piti mahdottomana, kun hän, vaikka kulki niin hitaasti, ei ollut nähnyt
Jolltjia kuolonleiristä lähdettyään.

Saattoiko se olla joku noista kolmesta kauppiaasta, jotka olivat
Islamille antaneet vettä ja lainanneet minulle 18 tengehiä. Ei,
olivathan he Islamin tavattuaan lähteneet suoraan Buksemiin etsimään
minua, ja kuinka he muutoin olisivat löytäneetkään aavikolle jätettyä
kameelia?

Olimme kovin ymmällä, mutta emme voineet tehdä asialle mitään. Jos
joku, olipa kuka tahansa, oli Näärin löytänyt elävänä ja vienyt sen
vesipaikalle ja laitumelle, olisi hän kai, jos rehellinen mies oli,
tuonut eläimen meille takaisin. Mutta jos hän oli kameelin ja sen
kuorman varastanutkin, ei hän missään tapauksessa olisi mennyt jälkeä
jättämättä, ja kaksi tietä hänellä vain oli valittavana, joko
pohjoiseen päin Ak-suun tai etelään Khotaniin. Mutta jälkimäiselle
taholle paimeneni aina tähystivät. Ainoa mahdollisuus siis oli Ak-sun
tie, ja epäilyksemme, että petos oli tässä tehty, eneni jälestä käsin.

Ahmed Mergen oli metsässä nähnyt kameelin jälet ja seurannut niitä.
Siten hän oli löytänyt sen nuoren kameelin, joka oli poppelien luona
ryöstäytynyt irti ja kulkenut omin päin metsään. Se oli nähtävästi itse
löytänyt vettä, ja oleskeltuaan viime päivät metsässä se nyt oli mitä
parhaissa voimissa. Ahmed oli töin tuskin onnistunut saamaan sen
kiinni. Kahdessatoista päivässä se oli niin arkiutunut, että töytäsi
pakoon niinkuin ei olisi ihmistä koskaan nähnyt.

Tibetin matkani, jota ennemmin olin ajatellut, oli nyt mahdotonta, kun
olin menettänyt kaikki korkeusmittarit. Varustuksemme olivat nyttemmin
ylimalkaan niin kehnot, että meidän täytyi palata Kashgariin asti
korvaamaan häviöitä. Vaikka tie Ak-sun kautta on pitempi, valitsimme
nyt kuitenkin sen.

_Toukokuun 23 p._ heräsin klo puoli 4 aamulla äärettömän rajuun
länsiburaaniin, joka uhkasi kiskoa puut juuriltaan ja kokonaan
tuhosi surkeasti kokoon kuivaneen lehtimajani. Poppelien latvoissa
humisi ja vinkui. Tuuheiden puitten rungot taipuivat melkein
suorakulmaisiksi ja uhkasivat joka hetki taittua. Ruovot kumartuivat
nöyrästi myrskyn hirmuvaltaisen valtikan edessä. Kuivat oksat ruskivat
ja paukkuivat pudotessaan puusta alas, ja metsän pimensi läpinäkymätön
juoksuhiekkapilvi, jota tuprusi Khotan-darjan tasaista uomaa myöten.
Buraani kesti vain puoli tuntia ja sitä seurasi kuten ennen sen
alkamista aivan tyyni ilma.

Klo puoli 8 oli karavaani valmiina lähtemään tästä pitkällisestä
lepopaikasta, joka kuitenkin minulle oli niin muistorikas ja johon
ajatukseni vielä usein kaihomielin ja kiitollisina palaavat. Täällä
minä olin uudelleen alkanut elää, jättänyt taakseni hirvittävän
aavikon. Täällä olin taas löytänyt ihmisiä, jotka olivat minua
ystävällisesti kohdelleet ja parhaimman mukaan vaalineet, ja täällä
minä olin tarpeellista ja vahvistavaa lepoa nauttinut kauniissa
varjoisassa metsässä.

Paimenet saivat kolmekymmentä tengehiä mieheen ja olivat ylen
onnellisia, ja niin läksimme matkoihimme kahdella kameelilla ja
kolmella hevosella ja viimeinen kello helähteli taas kimakasti ja
kirkkaasti, mutta ei enää kuin hautajaisiin, vaan niinkuin
ylösnousemukseen ja toivoon.



11.

VIIMEISET KAMEELIT.


Iltasella pääsimme tuolle pienelle patamalle, joka oli henkeni
pelastanut. Siinä seisoivat ruovot kuten ennen ja poppelin runko makasi
koholla veden yli, joka oli laskeutunut 11 cm toukokuun 7 p:stä.
Patamaila oli kuitenkin entinen muotonsa. Lepäilin sen ääressä tunnin
verran osaksi odottaakseni Islamia ja Kasimia, mutta erikseen
saadakseni kerran vielä juoda suloista, siunattua vettä. Ahmed Mergen
nimitti tuon pikku pataman _Khota- verdi- kölliksi_, Jumalan antamaksi
järveksi.

Kymmenen tuntia ratsastettuamme tulimme metsäseutuun, _Kujundehlikiin_
(jänispaikka), missä oli useita lammaspaimenia. Islam ei ollut tavannut
jälkiä metsässä, ja jos niitä olisi ollutkin, oli myrsky kyllä
pyyhkinyt ne pois.

_Kesäkuun 3 p._ meillä ei ollut pitkä matka muhammettilaiseen _Ak-sun_
kaupunkiin, missä länsiturkestanilaisten kauppiasten "aksakal"
(valkoparta, päällikkö), _Muhammed Emin_. otti meidät erinomaisen
ystävällisesti vastaan. Saimme asunnonkin hänen hauskassa ja siistissä
talossaan, kun taas kameelit ja hevoset majoitettiin muutamaan
naapuritaloon.

_Kesäkuun 4 p_. Kolmena viimeisenä marssipäivänä oli _Ak-tuja_,
valkoinen kameeli, riutunut, ei ollut tahtonut syödä heinää, vaan
välinpitämättömästi pureskellut vehnäleipää. Eilen se kuitenkin kulki
pysähtymättä pienen matkan uuden ja vanhan kaupungin välillä; mutta
perille päästessään se mylvi kärsivällä äänellä, aivan kuin olisi
pelännyt itselleen pahaa tehtävän. Yöllä se ei syönyt mitään. Kun Kasim
tänä aamuna surullisen näköisenä kertoi Ak-tujan olevan sairaana,
riensin majatalon pihaan. Tapasin sen siellä makaamasta kylellään,
polvet koukussa ja kaula oikona. Se hengitti raskaasti, vetäsi vielä
muutamia syviä hengenvetoja ja kuoli.

Tämä kameeli se oli pelastanut koko kantamustemme kallisarvoisimmat
tavarat. Oli aivan luonnollista, että minä katselin Ak-tujaa, joka niin
loistavasti oli täyttänyt paikkansa, säälivin katsein. Jokaisessa
pysähdyspaikassa tänne tullessamme olin muistanut sitä taputtaa. Mutta
se käänsi pois päänsä ja mylvi äkeissään luullen minun tarttuvan hänen
ohjausnuoraansa ja ikäänkuin aavistaen, että minä se olin hänelle
kaikki nuo viimeiset kärsimykset tuottanut.

Kun se nyt kuoli mairamjuhlan aamuna, oli karavaanimajalan pihalla
äänetöntä ja hiljaista. Oli pyhä päivä, jolloin ei karavaaneja tule
eikä lähde ja arkipäivän askareet ovat tauoksissa. Kaikki ovat ulkona.
Kadut ja tori vilisevät kirjavia, uusia, loistavia halaatteja. Minne
katsookin, pelkkiä hohtovärisiä suippolakkeja ja huikaisevan valkeita
turbaaneja. Kaikki kulkijat näyttävät iloisilta. Yksin halvin
palvelijakin saa tänään isännältään lahjan "ajd mubarekin", siunatun
juhlan kunniaksi, ja minaretin käytävältä kaikuvat selvemmin kuin
muulloin "muezzinin" rukoukset Ijankaikkisen kiitokseksi.

Kuinka vastakkaista näille kirjaville kuville ja näille ilosta ja
hurmaantumisesta loistaville katseille muhammettilaisten suurimpana
juhlapäivänä olikaan näky majatalon äänettömällä pihalla! Yhtä
majesteetillisesti ja varmasti kuin "valkonen kameeli" äsken oli
vaeltanut murhaavan hiekkameren poikki, Khotan-darjan kuivan joen uoman
ja lehtevien metsien läpi, yhtä arvokkaasti se nyt päätti maallisen
aavikkomatkansa; kärsimysten, puutteiden ja raskaan työn retken,
hirmuvaltaisen ihmisen palveluksessa. Se sortui aavikkomatkan
ponnistusten vuoksi keskellä yltäkylläistä laidunta ja vettä.

Sen matkatoveri, nuori _Tjong-sarik_, sukunsa jättiläinen, läksi
soimeltaan ja astui vaistonsa ohjaamana valkoisen kameelin luo
tarkkaavin ja kummastunein silmin katsellen sitä. Sitten se palasi
rauhallisesti soimelleen ja oivallisella halulla pureskeli viheriätä,
mehevää rehua. Se oli viimeinen noista kahdeksasta. Minulla ei ollut
sydäntä myödä sitä tietämättä kenen käsiin se joutui; muutoin majalan
miehet arvelivat senkin pian menehtyvän kärsimäinsä raskaiden
ponnistusten takia. Lahjoitin sen kuitenkin Muhammed Eminille, joka
aikoi syöttää sitä koko kesän Tengri-khanin juurella olevilla
niityillä.

Viivyimme Ak-sussa kolme päivää, joina panimme kuntoon uuden karavaanin
Kashgariin palausta varten.

Aksakali on jonkunlainen konsuli; kaikissa itä-turkestanilaisissa
kaupungeissa on Venäjän alamaisilla semmoinen, kuuluva Kashgarin
konsulin piiriin. Ystäväni Muhammed Emin oli parhaita muhammettilaisia
mitä olen tavannut, 60-vuotias, valkopartainen, iloinen ja hauska ukko,
joka tunsi maan hyvin ja antoi minulle parhaita tietoja. Jo ennen
kaupunkiin tuloani oli hän tehnyt minulle suuren palveluksen
koettamalla kaikilla etelästä Ak-suun johtavilla teillä tiedustella
varasta, jonka jälillä epäilimme kadonneen kameelimme olevan, --
kuitenkin menestyksettä. Mutta myöhemmin hän teki minulle vielä yhden
hyväntyön: hän läksi kerallani Kashgariin, jonne hän monta kertaa ennen
oli matkustanut.

Kashgariin oli neljäkymmentäviisi peninkulmaa; mutta meillä ei ollut
kiirettä ja päätimme sen vuoksi lähteä hätiköimättä tälle matkalle.
_Kesäkuun 7 p_. oli kaikki lähtövalmiina. Muhammed Emin oli hankkinut
uusia sartilaisia jakhtaneja sekä tarpeelliset ruokavarat: sokeria,
teetä, riisiä, vihanneksia, hunajaa y.m., lampaanlihaa oli saatavissa
pitkin matkaa.

Islam Baj ja Kasim saivat kummatkin rahapalkan palveluksistaan sekä
uudet vaatteet päästä jalkoihin asti. Omat vaatteeni olivat kaikki
repaleina; hankin sen vuoksi kiinalaisesta ja sartilaisesta pukineesta
yhdistetyn puvun, ainoan kerran jolloin uhrasin eurooppalaisen puvun
aina mukanaan tuovan arvon. Eräältä "karakeshiltä" vuokrasimme 4
hevosta, 55 tengehillä kappaleen, Kashgariin. Kesäkuun 7 p:n illalla
läksimme Ak-susta.

Jottei tämä matkakertomukseni venyisi kovin pitkäksi, riennän niiden
8 marssipäivän edelle, jotka vielä erottivat meitä Kashgarista. Ne
veivät meidät Taushkan-darjan laakson kautta, tätä jokea etelässä
rajoittavien matalien vuorien yli, ja sitten lounaasen arojen ja
erämaiden poikki Kiinan läntisimpään kaupunkiin.

Tulimme tekemisiin kirgiisien ja djaggataiturkkilaisten kanssa, saimme
aavikkomatkan helteen perästä nauttia raikasta vuori-ilmaa, jota juuri
nyt sadekautena vieläkin vilvotti usein aika runsas sade, sekä
länsi- ja itämyrskyt, jotka laaksosta syöksyvät ylös mylleröiden aivan
kuin pyssyn suusta.

Kesäkuun 21 p:n iltana saavuttiin ikävöityyn Kashgariin. Ne kolme
viikkoa, jotka viivyin Kashgarissa, menivät tuhansia hommia
suorittaessa. Vanha ystäväni Petrovskij, joka nyt oli saanut
kunnianimen pääkonsuli ja jolle kuningas Oskar heti sen perästä antoi
Vaasan ritarikunnan rintatähden hänen minulle osoittamistaan
arvaamattomista palveluksista, vastaanotti minut liikutettuna ja
iloisena ja auttoi minua kaikin tavoin uusien matkavarustusten
hankkimisessa.

Saatuaan Khotanin aksakalilta tiedon onnettomasta aavikkomatkastamme
hän oli heti mennyt korkeimman paikalla olevan Kiinan virkamiehen, Dao
Tajn luo ja saanut tämän ymmärtämään, että jollei hän heti ryhdy
tiedustelemaan kadonnutta kameelia, hän joutuu tekemisiin hallituksen
kanssa Pekingissä. Dao Taj teki velvollisuutensa, ja arvelkaapa kuinka
hämmästyimme, kun hän eräillä päivällisillä, joille oli meidät
kutsunut, asetti pöydälle ruotsalaisen upseerirevolverin, joka oli
ollut Näär kameelin kuormassa! Aseen oli muuan tuntematon ratsastaja
lahjoittanut eräälle talonpojalle Tavek-kelin kylässä. Tiedusteluja
jatkettiin kahta innokkaammin, mutta kiinalaiset mandariinit eivät
onnistuneet koskaan pääsemään varkaan jälille, enkä minä sitten
välittänyt koko jutusta, uusiin suunnitelmiini kun olin kiintynyt.

Ensi päivänä Kashgariin tultuani lähetettiin sananlennättäjä Oshiin.
Minulta hän sai viedäkseen koko pinkan kirjeitä ja tärkeitä sanomia,
m.m. opettajalleni ja ystävälleni vapaaherra von Richthofenille
Berliiniin, jolta pyysin uutta varustusta meteoroloogisia kojeita,
aneroideja ja keittolämpömittareja y.m. Tashkentista pyydettiin
sähköteitse vaatteita, ruokavaroja ja tupakkaa. Kashgarin
kasakkavartijakunnalta saimme patruuneja ja ruutia.

Kuitenkaan eivät Euroopasta tilatut tarpeet saattaneet joutua
Kashgariin ennenkuin kolmen kuukauden päästä, ja toimettomana viruen
niiden odottaminen ei tietysti juontunut mieleenikään, etenkin kun
kesäkuuma saattoi minut ikävöimään korkeille vuorille.

Ainoa, mikä minua vielä viivytti, oli poissa ollessani Kashgariin
saapunut Ruotsin posti, jonka kenraalikuvernööri pyynnöstäni oli
lähettänyt Kerijaan. Tässäkin teki Dao Taj minulle suuren palveluksen
antaessaan pikasananlennättäjän noutaa postin, joka tuli Kashgariin
12 päivän kuluttua. Edestakaisin on matka 145 peninkulmaa ja
sananlennättäjät olivat siis ratsastaneet 12 peninkulmaa päivässä.

Parissa viikossa olivat ensimäiset varustukset valmiina. En koskaan
unohda sitä alttiutta ja rakastettavuutta, jota minulle siinä
osoittivat hra Petrovskij, hra Macartney ja ruotsalainen
lähetyssaarnaaja Högberg, jotka kaikki kilvalla minua auttoivat.

Molemmilta ensin mainituilta sain lainaksi aneroideja ja hypsomeeterin,
maanmieheltäni useita käytännöllisiä tarvekaluja. Muuan kashgarilainen
räätäli valmisti kiinalaisista kankaista vaatteita, turkkeja ja
telttoja. Hevosia, satuloita ja ruokavaroja ostettiin basaareista, ja
kun _heinäkuun 10 p._ läksimme liikkeelle, saatoin tuskin huomata pari
kuukautta sitten kärsineeni häviön, joka silloin oli näyttänyt minusta
kerrassaan tuhoavalta.



12.

VAARALLISIA KULKUPAIKKOJA.


Päätin käyttää kesäni uuteen Pamiriretkeen, mutta tällä kertaa Pamirin
eteläosiin tutkiakseni suuren Jarkentjoen lähteitä. Tästä ei kuitenkaan
tullut mitään; sillä joki oli niin tulvillaan, että oli aivan
mahdotonta päästä tälle taholle, joten minun täytyi kääntyä tyhjin
toimin takaisin. Tällä matkalla minulla oli kuitenkin pari ylen
vaarallista seikkailua, joita en malta olla kertomatta.

Islam Bajn ja kahden muun palvelijan kera läksin heinäkuun 10 p.
kuudella hevosella Kashgarista. Aavikkomatkaystäväni Kasim jäi
porttivahdiksi konsulinvirastoon. Hevosista oli muuan pieni papuri ori
ollut mukana koko matkan Khotan-darjan lehtimajasta asti. Se oli aina
hilpeä ja hauska ja kesy kuin koira. Itseäni varten olin ostanut ison
oivallisen ratsun, joka oli yli vuoden ajan kantava minua Aasian
aavikoilla. Nuo viisi uutta hevosta maksoivat vain 124 ruplaa. Hevoset
ovat huokeita Kashgarissa.

Neljä solaa johtaa näillä tienoin Mus-tag-atan eli Kashgar-jonon yli,
joka idässä on Pamirin kanssa rajakkain. Valitsimme _Ullug-artin_
(Suuren solan).

Tie solaan kulkee verkalleen nousevaa, kolkkoa aroa, jota leikkaa syvät
ja leveät vesi-uurrokset, joiden pohjalla lammaslaumat syövät rehevillä
niityillä. Niin ratsastimme laakson suuhun. Vielä yhden päivän matkalla
olivat kataja, paju ja poppeli yleisiä, mutta lakkasivat sitten.
Laakson läpi juoksi hopeakirkas puro, joka oli kovertanut uomansa
vuoren pohjaan.

_Heinäkuun 14 p:n_ illalla pimenivät ylemmät seudut. Ukkonen alkoi
jyristä vuoristossa. Länsituulen mukana tuli paksuja sadepilviä laakson
suusta, ja vettä, kylmää ja ilkeää, alkoi valua kuin korvosta kaataen.
Turkkeihimme kääriytyneinä jatkoimme matkaa yhä jyrkemmin kohoavaa
laakson pohjaa myöten Ullug-artin auliin, joka oli ylhäällä laakson
oikealla puolella. Illalla satoi lunta viljalti ja maa kävi valkoisen
vaipan peittoon. Suuria, hiljalleen putoavia hiutaleita karkelehti
ilman läpi, ja paksut, lumiset pilvet peittivät koko maiseman.

Saattoi luulla olevansa keskellä talvea eikä heinäkuun keskivaiheilla.
Kylässä arveltiin yleisesti että kolmepäiväisen lumisateen
perästä sola tulee olemaan ummessa, ehkä tukossa koko vuoden,
jos lumentuloa jatkui. Kirkkainakin päivinä sattui usein hevosia
joutumaan Ullug-artilla hukkaan. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin
kärsivällisesti odottaa hyvää säätä. Eikä meillä hätää ollutkaan, sillä
kylässä oli kaksi muhkeata "ujta". Laidunta oli hevosille ja
isänniltämme ostimme lampaan. Nämä kirgiisit samoin kuin muutaman vielä
ylempänä olevan aulin asukkaat viettävät vain kesät ylemmissä
seuduissa, mutta siirtyvät talvella laakson suuhun ja tasangolle.

_Heinäkuun 16 p._ aijoimme juuri lähteä Ajag-artiin, erääsen toiseen
solaan, mihin kirgiisit tunsivat oikotien, jota pitivät melkoista
helpommin kulettavana, kun saapui muuan mies ylemmästä aulista
varoittamaan meitä Ajag-artiin menosta. Itse solan läpi kyllä mukavasti
kuului pääsevän, mutta toisella puolen olevan _Markan-su_ joen yli oli
mahdoton kulkea ja siitä meidän muka oli pakko kääntyä takaisin tyhjin
toimin.

Kirgiisi vastasi takaavansa, että ehein nahoin pääsisimme Ullug-artin
yli, ja jos hän saisi 150 tengehiä, lupasi hän kymmenen miehen kera
kulettaa matkatavaramme, joita oli kannettava, koska hevoset ilman
kuormiakin vain vaivoin saattoivat kiivetä jyrkänteitä. Ratsastimme
siis tuskin tunnin matkan ylä-aulin kuuteen jurttiin, missä olimme
yötä.

Puoli 6 aikaan _heinäkuun 17 p._ oli ilma kirkas ja tyyni, vaikka
pienempiä pilviä kokoontui solan kohdalle, jonka itä-rinteiltä eilisen
päivän auringon paiste oli lumijoukkoja hieman huventanut.

Tuntia myöhemmin läksimme liikkeelle kymmenen kirgiisin kera, joilla
itseään varten oli mukana kaksi hevosta, ruokavaroja ja kirves. Polku
kulki kaitaa ja jyrkkää solatietä, jonka pohjassa pieni kirkas puro
solisi pyöreäksi tahkoutuneitten gneissi- ja liuskakivipalaisten
välissä. Molemmin puolin kohosi usein pystysuorat kallioseinät. Niiden
pyöreillä kukkuloilla kameelit ja lampaat söivät nurmikoilla, joita
piti kosteina yläpuolelta sulava lumi.

Vielä ylempänä oli mustia kallion huippuja ja lumipeitteisiä harjoja.
9 aikaan peittyi sola toden teolla paksuun pilveen ja sitten satoi
lunta koko päivän. Ilma oli sanalla sanoen ylen epäsuotuisa ja
kirgiisit pudistelivat päitään.

Vasemmalta näimme kaksi pientä jäätikkökielekettä jyrkkine penkerineen,
pieniä loppumoreeneja ja puroja, jotka yhtyivät pääpuroon. Ratsastimme
puroa pitkin. Rinne kävi kauhean jyrkäksi. Hevoset seisattuivat usein
ja haukkoivat henkeä. Viimeinkin pääsimme itse solan juurelle, josta
satoja mutkia tehden ponnistelimme jyrkänteitä ylös. Lunta oli jalan
syvältä ja hevoset kompastuivat usein piilossa olevaan soraan.

Viimeinen tienpätkä oli tukalin. Kirgiisien täytyi kantaa kaikkia
matkatavaroitamme, vuorotellen he ottivat raskaan taakan selkäänsä.
Kutakin kirstua kantoi mies toisen tukiessa alta- ja takaapäin. Hevoset
vietiin ylös yksitellen.

Klo 11 aikaan pääsin jalkaisin solan kukkulalle, missä kohoo Pyhän
Ullug-artin hautapatsas (masari) -- pieni kiviläjä, jota koristi
muutama tanko ja riepu. Kirgiisit uskovat pyhimyksen täällä vallitsevan
solaa ja ilmoja, kulkijain onnea ja onnettomuutta, ja sen nimi on sen
vuoksi alituiseen heidän huulillaan, etenkin pahoissa kohdissa.

Kirgiisien rehkiessä arkkuineen ja tutkiessa länsirinnettä viivyin minä
puolitoista tuntia tuolla ylhäällä. Korkeusmittarit ilmoittivat 5,150 m
ja lämpömittari näytti -0,6°.

Jos nouseminen oli ollut vaikeata, niin laskeutuessamme me olimme
kerrassaan päätämme kaupalla. Kulettuamme vain hieman viettävää
rinnettä länteen olimme syvänteen reunalla, jossa oli jylhiä lumesta
esiin pistäviä kallion ulkonemia, joiden välitse meidän täytyi kavuta
ja laahautua käsin ja jaloin, selällään ja mahallaan.

Lunta oli 2 jalkaa syvältä ja hankeen kirgiisit hakkasivat kirveellä
polun, jota myöten hevoset sitten taitavasti laskettiin alas, kukin
kahden miehen johdolla. Toinen piti hännästä tarrautuakseen kiinni, jos
hevonen lipesi. Ne pääsivät onnellisesti ensimäisestä ja pahimmasta
jyrkänteestä alas. Sitten tuli arkkujen vuoro. Pitkiä köysiä sidottiin
niihin ja niin saivat ne omalla painollaan liukua lunta pitkin kahden
miehen pitäessä köyden päistä ja ohjatessa vauhtia.

Kallioiden juurelta alkoi 35,5° jyrkkä sorarinne, jossa hevoset saivat
kulkea itsekseen. Khotan-darjasta tuotu papuri ori lipesi ja vieri
muutamia satoja metrejä syvyyteen, selkäranka meni siltä murskaksi ja
siihen paikkaansa se kuoli. Ullug-art on hengenvaarallinen ja
vertaamatta hankalin sola, minkä yli olen kulkenut.

Oli oikea koiran ilma ja lounastuuli tuprutti ympärillemme sankkoja
pyrypilviä. Vasemmalta puolen näkyi pitkän matkan päästä komea
jäätikkö, jonka pintaa peitti lumi.

Sen oikealta reunalta näkyi pieni kolmisoppinen järvi, jonka muodosti
pienestä, kahden mustan kallion välisestä jäätiköstä juokseva puro.
Niiden juurelta vietti sorakartio järven rantaan asti. Viime päivien
kovat sateet olivat liottaneet koko tämän sorakartion epävarmaksi ja
ajaneet ylimmän kerroksen alas, niin että polku oli hävinnyt.

Marssiessamme nyt irtonaista pintaa soluimme me vähitellen 50 m
syvemmällä sijaitsevaa järveä kohti ja oli meillä pystyssä
pysyttelemistä. Kulkupaikka oli vaarallinen, ei vähimmän sen vuoksi,
että useammat, korkealla jyrkänteellä olevat möhkäleet olisivat voineet
lähteä vierimään. Hevosilta täytyi sen tähden taas kuormat riisua ja
kantaa kaikkia tavaroita puolen kilometriä.

Suunnaton Ullug-artin jäätikkö täyttää, keskeltä hieman kuperana,
yläosan laaksoa vuoren seinien välissä. Kulimme laakson oikeanpuolista
jyrkkää reunaa pitkin ja tulimme vielä järvelle, jonka väri vivahti
vaaleanvihreään ja jossa uiskenteli suuria alas pudonneita
jäämöhkäleitä. Jäätikön pystysuora kylki laski suoraan veteen, kuvastui
sen pintaan ja näytti läpinäkyvältä lasilta.

Kolmannen, suurimman järven luona, joka oli 3 kilometriä pitkä, tapasi
meidät taas läpipääsemätön lumituisku -- näimme tuskin mihin menimme.
Vasta tunnin päästä jyrkkien rinteiden loputtua seestyi ilma, mutta
yläpuolellamme korkeammissa seuduissa tuiskusi yhä.

Nyt laskeuduttiin nopeasti läntisen Ullug-artin laakson kautta. Laakso
yhä leveni ja lumikenttä ympärillä olevilla vuorilla yhä väheni.
Neljätoista tuntia ratsastettuamme pysähdyimme lopuinkin parin kummun
väliin, lähellä sitä paikkaa, missä laakso päättyy Sarik-kolin leveään
alankoon. Laidunta puuttui kokonaan, mutta vettä saimme suojatussa
onkalossa olevasta lumikinoksesta. Kirgiisimme olivat jo kääntyneet
paluumatkalle, kun oli päästy vaarallisten paikkojen ohi.

       *       *       *       *       *

Tämän matkakuvaukseni aikana olen jo niin kauvan viivyttänyt lukijaa
Pamirin eri seuduissa, ettei kirjani koko salli minun enää yhtä
seikkaperäisesti palata näihin seutuihin. Meillä on vielä pitkä taival
edessämme, ennenkuin ehdimme Pekingiin, ja meidän täytyy joutua.

Kulemme vielä yhdessä Takla-makanin aavikon poikki, sen hiekkamerestä
löydämme tähän saakka aavistamattomia merkkejä ikivanhasta
sivistyksestä ja hautautuneista kaupungeista. Käymme sitten katsomassa
villin kameelin autiota kotimaata, ja löydämme jäännökset _Lop-nor_
järvestä. Sieltä samoamme rientomarssissa sata peninkulmaa, ennenkuin
palaamme Khotaniin.

Tibetin pohjoisten ylätasankojen ja alppimaan yli tunkeudumme sitten
_Tsajdamin_ purolle ja tutustumme mongoleihin, tanguutteihin ja
tibettiläisiin, villiaasiin ja villiin jakiin, kunnes vihdoin
viimeinkin _Ordosin_ ja Pohjois-Kiinan halki kolme ja puoli vuotta
kestäneitten retkeilyjen perästä saavumme matkan loppumäärään
Pekingiin.

Matkan varrella poikkesin tervehtimään erästä komissioonia, johon
kuului ylempiä englantilaisia ja venäläisiä upseereja ja joka juuri nyt
oli Victoria-järvellä vetämässä tarkkaa rajaa Englannin ja Venäjän
Pamirin välille. Sieltä läksin paluumatkalle itään päin Kashgariin. Tie
kävi kokonaista neljän korkean vuorijonon yli, jotka kohosivat toinen
toisensa takaa ja joiden solatkin olivat ylen tukalia. Viimeiseltä
laskeutui karavaanini eräänä päivänä syyskuun loppupuolella
Jarkent-joen avaraan laaksoon.

_Syyskuun 22 p._ ratsastimme kahdeksan kylän läpi; niissä oli kussakin
vain muutamia taloja, joita ympäröi pellot ja puutarhat, missä
saksanpähkinöitä, aprikooseja, persikkoja, omenia, meloneja y.m.
viljeltiin. Vastaleikatun viljan tuoksu tekee miellyttävän vaikutuksen
matkustajaan, joka on kulkenut hedelmättömiä ylämaita. Jakeja ei ole,
ei kameelejakaan, vain lehmiä, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia
näkee.

Kaunein kylä on _Tong_, jonka upeat puutarhat näyttävät ihanilta,
paljaiden kallioseinäin vastakohtina. Kylän päällikkö, _Hassan Bek_,
oli hupainen ukko, tavattoman hajamielinen ja haasteli herkeämättä
puoliääneen itsekseen. Vähän matkaa loitompana olevassa _Kandalakshin_
kylässä poikkesimme "minbashin" (tuhannen miehen päällikön) luo ja
asetuimme levähtämään hänen ulkoparvelleen.

Tästä oli vain pari kilometriä Jarkent-darjalle, jota Tongissa
yksinkertaisesti nimitetään "Darjaksi" (joeksi). Kesällä joki on niin
tulvillaan, ettei sen yli mitenkään pääse, sen vuoksi vain syksyllä ja
keväällä käydään Jarkentissa, jonne mennäkseen ratsumies tarvitsee
kolme päivää. Kauppiaita saapuu silloin sinne kaupungista myömään
kankaita, sokeria, teetä y.m. Hassan Bek ja hänen miehensä arvelivat,
että jo nyt saatoimme päästä joen yli, mutta pyysi meitä odottamaan
huomiseen ehtiäkseen järjestää kaikki ylimenoa varten.

_Syyskuun 23 p._ ratsastimme Jarkent-darjalle. Vuoren seinässä olevat
merkit ilmaisivat, että joki nyt oli 3,5 m alempana kuin kesätulvan
aikaan, mutta kuitenkin kuului ilmassa kumeata pauhinaa, joka
omituisesti kaikui kallioseinissä, kun valtava kymi vieritteli sameita,
vihreältä vivahtavia vesiänsä syvässä uomassaan.

Tuon tiemme sulkeneen joen yli oli nyt yritettävä. Rannalla tapasimme
kuusi "sutjia" (vesimiestä) väljissä uimahousuissa ja "tulum" (ilmalla
täytetty vuohennahka) sidottuna rinnalle. He olivat kyhänneet "salin"
(lautan), joka ei näyttänyt varsin tukevalta -- tavallinen paari, jota
kannatti kaksitoista "tulumia". Hevosilta riisuttiin kuormat. Ensiksi
asetettiin lautalle muutamia ruokatavara-arkkuja. Yksi hevosistamme
valjastettiin hännästään lautan pitempään puoleen ja muuan sutji ohjasi
sen ulos rannasta virran pyöreäksi sorvaamain rantakivien välitse.
Toiset pitivät lauttaa kohdallaan kovassa aallokossa.

Kohta ei kuulunut pohjaa hevosen jalkain alla, ja se katosi päätään
myöten veteen. Sutji punaisi silloin oikean kätensä sen kaulaan, vaan
vasemmalla hän ui ja ohjasi suuntaa. Koko seurue joutui virran
vietäviin ja liukui huimaavaa vauhtia sitä pitkin vesimiesten pitkin
matkaa uidessa kaikin voimin.

Vastassamme oikealla rannalla oli äkkijyrkkiä kallioita, joita vasten
vesijoukot murskautuivat mielettömän raivoisesti; mutta niiden
alapuolella oli suvannossa pieni poukama, jossa oli loiva hiekkapohja;
sinne nyt hevoset ja vesimiehet varovasti nousivat maihin.

Kilometrin päässä lossipaikan alapuolella joki muodosti mutkan, missä
vesijoukko painui vasemmalle rannalle muodostaen kuohuvia putouksia;
sen vuoksi piti päästä joen yli ennenkuin virta veti pyörteesen, missä
varmasti olisimme ruhjoutuneet palasiksi kallioiden ja kivimöhkäleitten
väliin.

Sittenkuin kaikki matkatavarat oli neljässä erässä viety yli, oli minun
vuoroni. Olin odottanut kärsimättömästi, mutta kuitenkin likipitäen
samanlaisella tunteella kuin poikanen, jonka pitäisi vedessä kylpeä
eikä vielä osaa uida. Sillä lautta keikkui pahasti ilmalla täytetyillä
nahkoillaan ja varsinkin missä vesimäärät pahimmin kuohuivat, uhkasivat
ne kaataa sen joka hetki, olisivatpa tehneetkin sen, jolleivät sutjit
olisi pitäneet tasapainoa.

Minä pidin parempana olla käyttämättä hevosta, vaan annoin miesten
tarttua kuhunkin lautan nurkkaan. Tuokiossa tempasi virta meidät
valtoihinsa ja hurjaa vauhtia syöksyimme alaspäin.

Toisella rannalla olevat kalliot näyttävät kiitävän virran matkassa,
katsantoala muuttuu alinomaa, aivan kuin näköala pikajunan ikkunasta.
Voimakkaasti käsillään ja jaloillaan ponnistaen miehet kiskovat lautan
vuolteesta, ja viimeinkin olemme verrattain tyynessä lahdelmassa ja
nousemme maalle.

Paluumatkalla vasemmalle rannalle painoi virta lauttaa vielä hyvän
matkan jokea alas, jonka vuoksi se täytyi rannalla olevalla hevosella
vedättää lähtöpaikalle. Toiset hevoset vietiin uittamalla yli, kukin
sutjinsa ohjaamana.

Islam Bajkin piti parempana mennä joen yli tällä tavoin. Mutta hänen
päätään rupesi pyörryttämään, hän ei tuntenut enää paikkoja, pyöri
keskellä kymiä ympäri useita kierroksia, unohti minnepäin hänen piti
mennä ja oli hukuttaa hevosensa, jota hän ahdisti liian kovasti. Hän
katosi joen alapuolelle ja minä olin kovin peloissani, että vuolle
painaisi hänet koskiin, joissa hän ruhjoutuisi.

Mutta lopulta hänkin pääsi maalle, ja hauskalta tuntui, kun koko
karavaani kimpsuineen, kampsuineen oli onnellisesti Jarkent-darjan
oikealla rannalla. Sutjit saivat 100 tengehiä palkakseen, heidän
johtajansa sitä paitsi lakin ja veitsen, ja enemmän kuin tyytyväisiä he
olivat.

Tultuamme kaikki yli kuormitettiin taas karavaani ja lähdettiin
jatkamaan matkaa oikeata rantaa alas. Mutta kohta sulki tien
kallioryhelmä, joka laskeutui pystysuorasti veteen. Täällä olivat
tadjikit, luultavasti hyvin kaukaisena aikana, itse kallion seinään
hakanneet syvennyksen, jonka pohjaa pitkin polku kulki. Tämän
kalliopolun ulkoreuna oli jo rapautunut, niin että se alaspäin
viettää äkkisyvänteesen ja kuohuvaan kymiin. Salkojen, oksien ja
liuskakivipaasien avulla on sitä tasoitettu. Mutta parissa kohti on se
niin kaita, etteivät hevoset pääse siitä kulkemaan tavara-arkkuineen,
jotka myötäänsä raappivat oikeanpuoleisiin kallion seiniin.
Hiuskarvasta riippui, ettemme menettäneet yhtä kuormahevosta, joka
kaatui kapeimmalla kohdalla ja ehdottomasti olisi syöksynyt jokeen,
jollei Islam Baj olisi oikeana hetkenä heittäytynyt sen päälle ja
pitänyt sitä kiinni meidän toisten yhteisvoimin päästellessä arkkuja
irti. Kaikki tavarat oli sitten kannettava vaarallisten paikkojen
kohdalla.

_Lokakuun 3 p_. olin taas Kashgarissa. Täällä vallitsi vielä lauha
ilma. Äkkinäinen ilmanalan muutos tuotti minulle kuitenkin kovan
kuumeen, josta en tointunut ennenkuin marraskuun puolivälissä.

Onnettomalla aavikkomatkalla karsimani häviöt oli nyt korvattu.
Berliinistä oli minua vastassa arkku sisältävä erinomaisia tieteellisiä
koneita, kaikki parhaassa kunnossa, kiitos huolen, millä nämä hauraat
esineet oli pakattu Berliinissä ja Ruotsin konsuli Batumissa sitten ne
toimittanut edelleen.

Tashkentista oli saapunut 3 laatikkoa sisältäen useita tarpeellisia
tavaroita: vaatteita, säilykkeitä ja tupakkaa y.m. ja minulla oli taas
yhtä hyvät varustukset kuin pitkää matkaa alkaessani.



13.

MUUAN HAUDATTU KAUPUNKI.


Toinnuttuani kuumeesta ja saatuani uuden karavaanini kuntoon läksin
joulukuun 14 p. 1895 Kashgarista uudelleen matkaan. Karavaanissa
oli 6 miestä ja 12 hevosta, ja "karavaanibashina" oli kuten
aavikkomatkallakin vanha kokenut Islam Bajni.

Matkani suuntautui lähinnä Khotaniin, ylisen Khotan-darjan varrella
olevaan kauppakaupunkiin, jonka lukija jo tuntee kevään vaaralliselta
matkalta. Tällä kertaa varoin kuitenkin lähtemästä suoraan itään
Itä-Turkestanin hiekka-aavikon poikki, vaan kulin ensin pitkin
Jarkent-darjan rantaa etelään päin Itä-Turkestanin suurimpaan
kaupunkiin Jarkentiin ja jatkoin sieltä Kargalikiin Kvenlunin
pohjoispuolella; matkaa oli lähes 50 ruotsin peninkulmaa.

Kulimme läpi hedelmällisten, hyvin kasteltujen maa-alueiden --
kosteikkojen -- mutta suuri aavikkomeri ammotti aivan lähellä
pohjoisessa, kun taas Kvenlunin lumipeitteiset harjat kohosivat
etelässä.

_Tammikuun 5 p_. suoritimme viimeisen päivänmarssin, mikä meitä vielä
erotti Khotanista. Tie kulki komeata poppelikujaa, joka oli 15 m leveä,
ja kastelukanavia ja peltoja sen molemmilla puolilla. Ennen kaupunkiin
tuloa ratsastimme suurten kylien halki.

Ambani oli jo aamulla lähettänyt tulkkinsa länsiturkestanilaisten
kauppiasten aksakalin seurassa minua vastaan. He saattoivat meidät nyt
isoon, kauniisen ja tyynessä ja rauhaisessa kaupungin osassa
sijaitsevaan taloon, siistimpään mitä koko maassa olin nähnyt.

Kymmenen päivää viivyin Khotanissa, jonka ambani, _Liu Darin_, otti
minut vastaan todellisen vieraanvaraisesti; joka kerran kun ratsastin
sisään tai ulos hänen jamistaan, hän kunnioitti minua kanuunan
laukauksella. Kävin usein ja mielelläni Liu Darinin luona ja opin kohta
tuntemaan hänessä miehen, joka eurooppalaisenkin käsityksen mukaan oli
jalo, rehellinen ja oikeudenpitävä, ja välillämme kehittyi todellinen
ystävyys. Hän oli seitsemänkymmenvuotias kookas mies, jolla oli
päättävät kasvojenpiirteet, pienet viisaat silmät, harvat valkoiset
viikset ja hyvin ohut kankipalmikko.

Khotanissa oleskelu oli kaikin puolin mieluisa, enkä suurin
huolehtinut, joskaan en onnistunut saamaan aavikkomatkalla hävinneestä
kameelista tietoja, sillä olihan minulla kaikki varustukset mitä
tarvitsin. Arkkuni olivat isossa ja komeassa huoneessa, missä iloinen
takkavalkea myötäänsä paloi, ja ulkopuolella olevissa tuvissa oleilivat
mieheni.

_Tammikuun 14 p. 1896_ läksin Khotanista pienen oivallisen karavaanin
kera, jossa oli neljä miestä ja kolme kameelia. Otin sitä paitsi mukaan
kaksi aasia koetellakseni niiden sopivaisuutta pikaiseen
aavikkomarssiin. Miehet olivat molemmat oshilaiset Islam Baj ja _Kerim
Djan_ sekä kaksi metsästäjää Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka
edellisenä vuonna auttoivat meitä aavikko-haaksirikon perästä.

Kokemus tältä kovalta matkalta oli opettanut meidät ottamaan mukaan
niin keveät varustukset kuin mahdollista. Sen vuoksi otettiin nyt
ainoastaan mikä oli tuiki tarpeellista, yhteensä kolme kevyttä kameelin
kantamusta. Jos nyt olisi tullut pakko jättää karavaani oman onnensa
nojaan, olisivat häviöt olleet melkoista pienemmät. Suurin osa
tavaroitamme ja Kiinan hopeastamme jätettiin aksakalin taloon
Khotaniin, johon meidän siis ennemmin tai myöhemmin oli palattava.
Ruokavaroja otettiin vain viideksikymmeneksi päiväksi, mutta kun olimme
poissa neljä ja puoli kuukautta, täytyi meidän pitkän aikaa pitää
hyvänämme mitä maa tarjosi.

Ensimäinen suunnitelmani oli matkustaa erämaan halki itään
_Kerija-darjalle_, joka yhtä rinnan Khotan-darjan kanssa, Kvenlunista
lähtien, aavikon poikki virtaa pohjoiseen. Tämän matkan varrella olisin
käynyt katsomassa erään vanhan kaupungin raunioita, joista olin kuullut
Khotanissa puhuttavan. Paluumatka taas olisi käynyt etelään päin
Kerija-darjan uoman ja _Kerijan_ kaupungin kautta takaisin Khotaniin.
Kuinka tästä kainosta suunnitelmasta muodostui suuri tutkimusmatka,
rikas odottamattomista ja tärkeistä löydöistä, on lukija seuraavasta
havaitseva.

Pahin juttu oli, etten ottanut mukaani kiinalaista passiani; sen vuoksi
kerran olin joutua pahaan pulaan, mutta tämäkin seikkailu päättyi
onnellisesti. Tehdessämme suunnitelmaamme emme osanneet edes uneksia
joutuvamme kiinalaisten mandariinien kanssa tekemisiin.

Minun tavaroilleni ja kojeilleni piti olla arkku, kyökkikaluille
toinen, ja lisäksi tuli useita kurtjineja sisältäen jauhoja, leipää,
riisiä, kuivattuja vihanneksia, makaroonia, kattilan ja kastrulleja,
sokeria, teetä, lyhtyjä, kynttilöitä y.m. Lopuksi otimme turkkeja ja
suuren vuohennahkasta ommellun makuupussin minua varten, muutamia
huopamattoja, kaksi kirvestä, kaksi lapiota sekä aseita ja
ampumatarpeita.

Semmoisia ylellisyyslaitoksia kuin telttaa ja sänkyä ei huolittu
mukaan. Minä nukuin kuten miehenikin koko tämän matkan kestäessä
turkkeihin kääriytyneenä paljaalla maalla, talvisaikaan 22°
pakkasessakin. Mutta polttoaineiden puutteessa ei meidän tarvinnut
koskaan olla ja kevät lähestyi.

Istuuduin komean ratsukameelini selkään ja kellojen soidessa läksimme
matkalle pohjoista kohti. Neljä päivää samosimme autioita seutuja ja
hajanaisia metsäpalstoja viimeisille ihmisasunnoille. _Tavek-kelin_
kylässä Khotan-darjan oikealla rannalla annoimme kameelien levätä yhden
päivän ja teimme viimeiset matkavalmistukset. Edessämme avautui itään
päin ikuinen autio hietikko, mutta nyt vain puoleksi niin leveä kuin
se, jonka yli viime vuonna olimme kulkeneet, ja lisäksi paljoa vähemmän
vaarallinen. Tiesimme hiekan olevan matalampaa, tiesimme että joka
paikassa saattoi kaivaa kaivon pohjaveteen, ja että siellä täällä
tapaisimme tamariskin ja poppelin.

Kylästä otimme kaksi opasta, jotka useita kertoja olivat käyneet
hietikkoon hautautuneessa kaupungissa haeskelemassa kultaa ja muita
kalleuksia ja nyt luvanneet kunniallista palkintoa vastaan saattaa
meidät sinne.

_Tammikuun 19 p._ läksimme joelta ja kulimme suoraan itää kohti
hiekkasärkkien välitse. Ensi päivinä ne olivat aivan vähäpätöisiä, vain
parin metrin korkuisia, ja harvaa kasvullisuuttakin vielä huomasi.
Kolmantena päivänä ne kohosivat 5 ja 10 metrin korkuisiksi.

Kulimme tavallisesti vain viisi tai kuusi tuntia päivässä, jotteivät
eläimet rasittuisi. Asetuttuamme yömajalle oli aina samat askareet
suoritettavana. Pari miestä ryhtyi heti kaivoa kaivamaan, pari muuta
kaivoi esiin tamariskin juuria leirituliksi, Islam laittoi
päivälliseni, ja Kerim Djan puuhasi kameelien ja niiden
kuormasatuloiden kanssa.

Ensi päivinä tapasimme juotavaksi kelpaavaa vettä 2,41, l,81 ja 1,67
metrin syvältä, sen lämpömäärä vaihteli 0 ja 12° välillä. Maa oli
jäässä 22 sentimetriä syvältä. Tämän syvyisessä kaivossa oli vesi aivan
yhtä makeaa kuin jokivesi. Omituista kyllä, havaitsimme niin hyvin
täällä kuin Jarkent- ja Ugen-darjalla, että kuta lähemmä suurta jokea
kaivo kaivettiin, sitä suolapitoisempaa sen vesi oli.

On helppo oppia päättämään, maksaako vaivan kaivoa kaivaa vai ei. Jos
lähistössä kasvaa elävä tamariski tai poppeli ja jos maa on pelkkää
hiekkaa, joka on kosteata aina pinnan läheisyyteen, saattaa olla varma,
että makeaa vettä kumpuaa noin kahden metrin syvältä. Asetuimme yöksi
ainoastaan semmoisiin paikkoihin, ja kun päivänmarssi alkoi olla
lopussa, lähetettiin aina joku mies etukäteen etsimään edullisinta
paikkaa.

_Tammikuun 23 p._ kohosivat särkät 15 m korkuisiksi. Muutamasta
alanteesta tapasimme kaksi poppelia, joiden rungot olivat kuivaneet ja
halkeilleet. Oksat olivat kuitenkin vielä elossa ja rupesivat juuri
lehtiä tekemään. Sitä iloa ei niille kuitenkaan oltu suotu, sillä
kameelit ja aasit söivät ne halulla suuhunsa. Eläimille tämä matka
muutoin oli oikea nälkäkuuri, ja onni oli, että kameeleilla juuri oli
kiima-aika, jolloin ne syövät vähän, mutta ovat sitä innokkaampia
tappelemaan. Parin päivän matkan perästä ne kuitenkin talttuivat ja
rauhoittuivat. Puolen päivän tienoossa tulimme notkoon, jossa oli
runsaasti "köttekiä", kuollutta metsää. Matalat rungot ja kannot,
harmaita ja hauraita kuin lasi, oksat, kuivuuden vääntämiä kuin
korkkiruuvit, ja auringon vaalentamat juuret ovat ainoat, mitä on
entisajan metsästä jälellä. Se on noudatellut etelästä pohjoiseen
menevää notkoa, joka tuiki selvään osoittaa kuivaneen joen, täällä
nähtävästi Kerija-darjan uomaa.

Kuten jo edellä olemme havainneet, pyrkivät itä-turkestanilaiset joet
yleensä itään päin. Vielä oli kuitenkin jälellä pari elävätä poppelia,
viimeiset kuolevasta suvusta, äärimäiset etuvartijat murhaavaa hiekkaa
vastaan, ikäänkuin unohtuneina jälelle, kun rannoilla kasvava metsä
itse joen kera siirtyi itään päin. Meille tämä kuollut metsän kaistale
oli suuriarvoinen, sillä oppaani tiesivät hyvin, että tuo vanha
kaupunki, jota he nimittivät _Takla-makaniksi_, sijaitsi sen
itärannalla. Ja kun nyt maa-alasta näimme, että meidän piti olla sitä
lähellä, ja kun sitä paitsi löysimme poltettujen saviastiain siruja,
pysähdyimme, kaivoimme vettä 2,02 metrin syvyydeltä ja lähetimme oppaat
ottamaan rauniopaikasta selkoa.

Sillä välin toiset ottivat yhden kameelin ja palasivat hetkisen perästä
tuoden ison kantamuksen polttoaineita kuolleesta metsästä. Illalla
sytytimme pari aimo nuotiota, jotka olivatkin hyvään tarpeesen, sillä
lämpömäärä tavallisesti laskeutui 15 ja 20 asteesen nollan alapuolelle.

_Tammikuun 24 p._ jätettiin leiri paikoilleen ja lähdettiin miehissä
rauniopaikalle, lapioita ja kirveitä muassa, minä oivallisen kameelini
selässä. Meidän ei tarvinnut kauvan kulkea: paikka oli aivan lähellä.

Itä-Turkestanissa näkemistäni rauniopaikoista ei ainoakaan ollut
samanlaatuinen kuin se omituinen kaupunki, jonka jäännöksiä meillä
tässä oli edessämme. Yleensä näet tässä maassa rauniot ovat muureja ja
torneja, tehdyt auringon kuivaamasta tai parhaassa tapauksessa
poltetusta savesta. Mutta täällä olivat kaikki talot olleet puisia
(poppelista), eikä kivi- tai savitaloista ollut jälkeäkään
löydettävissä.

Ainoat mitä oli jälellä olivat muutoin 2-3 metrin korkuiset patsaat,
suippoja ylöspäin, tuulen ja hiekan syövyttämiä, halenneita, kovia,
mutta siitä huolimatta hauraita kuin lasi ja helposti särkyviä, kun
niitä löi.

Semmoisia huonerivejä täällä oli sadottain. Niiden keskenäisestä
asemasta ei voi kuitenkaan päättää entisen kaupungin pohjasuunnitelmaa
eikä löytää katuja, myymälöitä tai avonaisia paikkoja. Se riippuu
siitä, että koko kaupunki, joka sijaitsee laajalla alalla, 3-4
kilometriä poikkimitaten, on hautautunut korkeihin hiekkasärkkiin.
Ainoastaan niistä taloista, jotka ovat olleet töyryillä tai särkän
laaksoissa, pistää raunioita esiin hiekasta.

Kuivan hiekan kaivaminen on tuskallista työtä. Hiekka vieree alas ja
täyttää kuopan uudelleen. Koko särkkä täytyisi siirtää pois, jos mieli
nähdä mitä se sisältää, eikä tuo ole ihmisvoimain tehtävissä. Vain
buraanit saattavat täällä jotain aikaan saada. Kuitenkin onnistuin
tekemään kylliksi löytöjä saadakseni käsityksen tuon vanhan kaupungin
yleisestä ulkomuodosta.

Muutamassa talossa olivat seinät patsaiden välissä noin metrin
korkeuteen saakka jälellä. Ne olivat kamishipuuta, jota oli lujasti
sidottu pieniksi kimpuiksi kaitojen seipäiden viereen ja sivelty
ruumensekaisella savikerroksella. Siitä syntyi sitkeä, luja ja kestävä
rakennusaine. Sekä ulkoa että sisältä olivat nämä varsin ohuet seinät
valkoisiksi rapatut.

Tähän rappaukseen oli mestarin kädellä laadittu useita maalauksia,
jotka esittivät jotenkin keveästi puettuja naisia, polvistuneina, kädet
liitettyinä kuin rukoukseen, hiukset mustassa solmussa päälaella,
kulmakarvat yhteenkasvaneina ja nenän juuressa samanlainen merkki kuin
hinduilla tänäkin päivänä.

Edelleen löytyi mustapartaisia mieskuvia, joista ensi silmäyksellä
huomasi aarilaisen tyypin, samanlaisissa pukimissa kuin persialaiset
meidän päivinämme. Edelleen koiria, hevosia, laineilla kiikkuva laiva
-- kuva, joka tekee omituisen vaikutuksen täällä keskellä
hiekkaerämaata. Lopuksi koristemalleja, ovaalinmuotoisia, joiden
jokaisen kehyksessä oli istuvan naisen kuva rukousnauha kädessä, sekä
ennen kaikkia lotuskukkia viljalti.

Kaivaessamme näkösälle näitä seiniä löysimme paperipalan, jossa oli
hyvin säilyneitä kirjoitusmerkkejä jollain meille tuntemattomalla
kielellä. Löysimme myöskin kipsiin kaavaillun ihmisen jalan,
luonnollisessa koossa ja yhtä taitavasti tehtynä kuin maalauksetkin.

Kun tämä seinä oli tutkittu, kävimme toisen talon kimppuun. Sen seinän
pinta oli hajallaan ja patsaista oli vain muutamia harvoja jälellä.
Parissa niissä, muita pitemmissä, oli yläpäässä neliskulmaisia reikiä,
jotka samoin kuin muutkin merkit osoittivat, että talo oli ollut
kaksinkertainen. Hiekassa, joka tässä kohti oli matalaa, ohjasi sattuma
lapioomme 1-2 desimetrin korkuisia kipsikuvioita, joilla oli sileä
takapuoli, osoittaen niiden olleen seinäkoristuksia.

Vielä muutamista taloista saatiin pienempiä löytöjä. Niinpä löysimme
pitkän, veistellyn puupienan, silkkikoteron, pyörän akselin, joka
näytti kuuluneen rukkiin, saviruukun kappaleita, hyvin säilyneen
puuvääntiön ja porfyyrikivisen myllynkiven, jonka juokseva vesi kerran
oli pannut liikkeesen.

Useimpain särkkien välissä näkyi vielä puutarhain jälkiä. Tavallisten
poppelien kantoja oli pitkät rivit osoitteena siitä, että täällä on
muinoin ollut varjokkaita lehtikujia. Aprikoosi- ja luumupuillekin oli
tämä maa kerran antanut mehua ja ravintoa.

Tämä aavikkohiekkaan hautautunut kaupunki oli siis kerran ollut jonkun
joen -- Kerija-darjan -- rannalla ja sen talojen ja temppelien ohi oli
vesi virrannut lukuisia kanavia myöten. Kaupungin lähellä ja joen
rannoilla kasvoi silloin komeita metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjan,
ja kuumina kesäpäivinä asukkaat nauttivat vilpoista varjoa
aprikoosipuiden tuuheiden latvojen alla. Siellä oli löytynyt niin
voimakkaita vesipuroja, että ne olivat saattaneet pyörittää raskaita
myllynkiviä, silkinviljelys, puutarhanhoito ja teollisuus oli
kukoistanut, ja siellä oli elänyt kansa, joka oli maukkaalla ja
taiteellisella tavalla ymmärtänyt koristaa kotinsa ja temppelinsä.

Mihin aikaan tämä salaperäinen kaupunki oli ihmisten asuntona? Milloin
sen viimeiset aprikoosit kukkivat ja milloin sen poppelien lehdet
kellastuivat ainaiseksi? Milloin lakkasi soimasta ijäiseen yöhön tuon
puron solina, joka pani myllynkiven liikkeelle, ja milloin asukkaat
jättivät nämä talonsa aavikkokuninkaan valtaan?

Mitä kansaa täällä asui, mitä kieltä se puhui, mistä nämä ihmiset
tulivat, kuinka kauvan heidän kotiseutunsa kukoisti, ja mihin he
menivät huomattuaan, ettei heillä täällä ollut pysyväistä asuinsijaa?
Ne ovat kysymyksiä, jotka vielä odottavat vastausta.

Oppaani nimittivät tätä kaupunkia Takla-makaniksi. Sen olemassa olosta
ei kellään siihen saakka ollut edes etäistä aavistusta. Kukapa olisi
uneksinut, että Gobi-erämaassakin, vieläpä siinä osassa sitä, joka on
kolkoin kaikista maapallon erämaista, tavattaisiin suurten kaupunkien
raunioita ja kukoistavan sivistyksen jälkiä!

Ja tässä minä nyt seisoin ja ympärilläni oli noiden talojen
pirstaleita, missä nyt ainoastaan hiekkamyrsky päivätyötään suorittaa!
Seisoin siinä kuin prinssi lumotussa metsässä ja olin herättänyt
tuhatvuotisessa levossaan uinuvan kaupungin uuteen elämään.

Vanhassa kaupungissa annoin nyt eron tarpeettomille oppaille, jotka
palasivat jälkiämme myöten aikoen levähtää kaivamillamme kaivoilla.

25 p. kulimme kahdeksan "davanin" yli; davani on suunnaton
särkkäröykkiö ja voi kohota toisinaan 25 metrin korkuiseksi; kuitenkin
löysimme illalla vettä 1,87 metrin syvältä.

Seuraavana päivänä kävi hiekka yhä hankalammaksi. Hilauduimme taas
kahdeksan davanin yli. Kahdeksannen takana tapasimme muutamassa
notkossa joukon tamariskeja ja kuolevan kamishin. Se meitä viehdytti
pysähtymään, vaikka emme olleet kauvan kulkeneet. Idässä kohosi
suunnaton davani, joka usvan läpi näytti etäiseltä vuorelta.

Neuvoteltiin ja päätettiin katsoa mitä tuon davanin toisella puolen
oli. Se oli 40 metrin korkuinen ja rasittavin kaikista. Miehet olivat
allapäin, kameelit kulkivat kankeasti ja hitaasti, ja aasit jäivät
kauvas jälkeen.

Vihdoin kohosimme harjalle. Mikä hämmästys! Ei yhtään davania ollut
enää nähtävissä. Emme kuitenkaan nähneet kauvas, sillä ilma oli tomua
täynnä viimeisen myrskyn perästä. Kohta kulimme ketun jälkien ohi,
löysimme kuolleen sorsan, tamariskit ja muut aavikkokasvit kävivät yhä
lukuisemmiksi. Havaitsimme ihastuen että hiekkakerrokset kävivät yhä
ohuemmiksi, näimme hevosten ja ihmisten jälkiä, tulimme tasaiselle
maalle, missä poppelimetsää kasvoi, löysimme hylätyn, avaran majan,
jossa oli katto muutamien patsaiden varassa, ja asetuimme täksi yöksi
leiriin paksussa jäässä olevan Kerija-darjan rannalle.



14.

KUOLEVA JOKI.


Olimme niin muodoin onnellisesti kulkeneet tämän aavikkokaistaleen
poikki ja yllättäneet joen. Rantavyön rehevyys ihastutti silmiämme,
jotka kahdeksaan päivään eivät olleet nähneet muuta kuin keltaista
hiekkaa. Joki oli leirin kohdalla 32 m leveä ja nyt tanakan jääpeitteen
kattamana, johon hakkasimme paremman kaivon kuin mitä äsken olimme
hiekkaan kaivaneet. Kameelit saivat nyt juoda kylläkseen jääkylmää
jokivettä.

Viimeinen lammas teurastettiin, tehtiin isoja nuotioita ja kaikki
oltiin mitä parhaimmalla tuulella. Majassa oli nähtävästi vielä eilen
asuttu, päättäen tuskin hiiltyneestä leiritulesta ja tuoreista jälistä,
joita tuuli ei vielä ollut ehtinyt pois pyyhkiä. Mutta nyt ei näkynyt
yhtään ihmistä.

Lähtiessämme sitten _tammikuun 27 p._ pohjoista kohti joen vasenta
rantaa pitkin oli ensi ajatuksenamme mitä pikimmin saada opas. Häneltä
toivoimme myös saavamme tietoja tästä joesta, jolla eurooppalaisia tätä
ennen ei ollut koskaan käynyt ja jonka suuntaa Kerijan kaupungin
pohjoispuolella karttamme sen vuoksi osoittivat vain pilkutetulla
viivalla.

Mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Samosimme tuntikausia
milloin sankkaa poppelimetsää milloin tiheikköä, murrokkoa ja sankkaa
kellastunutta kamishikenttää. Joskus meidän taas täytyi kiertää
särkkiä, jotka jonkun kerran ulettuivat aina joen rantaan.

Joen kirkas jääpeite suikertaa pohjoista kohti jyrkkiä mutkia tehden;
tuon tuostakin se on niin tulvillaan, että näyttää järveltä, jonka
vastakkainen ranta katoo sumuun. Monesti kulimme polkujen yli, jotka
kohta taas katosivat tiheikköön, näimme lukemattomia metsäsian,
jäniksen, ketun, villipetojen, hirven, kesyn lampaan jälkiä, jonkun
kerran paljaan ihmisjalankin kuvauman, mutta seutu pysyi äänetönnä ja
hiljaisena: ei ääntä kuulunut.

Ihmisten ja lampaiden jälet olivat kaikki suunnatut etelään päin, ja
meitä pelotti, että paimenet mahdollisesti tähän vuoden aikaan
muuttivat lähemmä Kerijaa ja ettemme tapaisi ihmisiä. Päivänmarssit
lähenivät loppuaan, kun kappaleen matkan päässä joesta kulimme
kamishikentän poikki, jota kaikkialla ympäröi aarniometsä. Äkkiä
kuulimme lampaan määkinää. Suuri lammaslauma oli syömässä kamishikossa.
Täällä oli siis varmasti ihmisiäkin. Huusimme ja vihelsimme, mutta
vastausta ei kuulunut eikä ketään näkynyt.

Neljä miestä lähetettiin eri tahoille metsään, ja minä odottelin
hyvänkin puolituntia kameelien luona ennenkuin Ahmed Mergen palasi
paimenen ja hänen vaimonsa kera. Kauhistuneina tulostamme he olivat
sydän kintaan peukalossa huippineet vesakkoon ja kätkeytyneet. He
tyyntyivät kuitenkin pian ja näyttivät meille tien lähellä olevaan
"satmaan" (kamishimajaan), jossa me kaikki olimme yötä. Paimenelta
kyseltiin jos jotakin, koko hänen niukanpuolinen tietovarastonsa
seudusta tyhjennettiin pohjiaan myöten ja siirrettiin minun
päiväkirjaani. Hussein -- se oli paimenen nimi -- kertoi, että pitkin
koko joen rantaa, niin kauvas kuin se ulettui pohjoiseen, oli pitkien
välimatkojen päässä toisistaan paimenleirejä ja lammaslaumoja, joita
omistivat Kedjan bait. Laumoissa oli 300-2,000 lammasta. Kullakin
paimenella oli määrätty metsäalueensa, jonka yli hän ei saanut mennä.
Täällä hän eleli ympäri vuoden kuleksien yhdestä metsäseudusta toiseen
ja oleksien kymmenestä kahteenkymmeneen päivään kunkin "agilin"
(tarhan) tienoilla. Laitumen loputtua yhdessä kohti hän siirtyy
toiseen. Ystävämme Husseinin käytettävänä oli enemmän kuin kolmetoista
agilia sijaiten kahden päivän matkan päässä toisistaan.

Lauman omistaja asui Kerijassa ja tuli tavallisesti keväisin ja syksyin
metsään keritsemään ja lukemaan lampaitaan. Hän toi silloin mukanaan
maissijauhoja paimenille ja mitä nämä muutoin tarvitsivat, sillä
Hussein itse matkusti vain kerran joka toinen vuosi kaupunkiin, johon
siitä kohti, Kotjkor-agilista (Pässitarhasta), missä saavuimme joelle,
on vain neljän päivän matka. Alempana joen varrella kuului olevan
paimenia, jotka vain kerran eläissään olivat käyneet Kerijassa,
tapasimmepa erään 35-vuotiaan miehen, joka ei ollut käynyt siellä
koskaan eikä saattanut muodostaa itselleen mitään käsitystä kaupungista
eikä basaareista.

Kerija-darjan metsissä kaupungin alapuolella elää noin 150 ihmistä
muodostaen oman maailmansa, erillään kaikesta kanssakäymisestä muiden
kanssa, loitolla kaikista valtateistä, kaiken esivallan tapaamattomissa
ja kuolonäänettömän aavikkomeren ympäröiminä.

Paimenet eivät näe muita ihmisiä kuin lähimpiä naapurejaan ja baita,
jotka jonkun kerran kulkevat heidän leiriensä ohi käydäkseen alempana
olevilla agileilla. He ovat sen takia puolivillejä ja äärettömän
arkoja, syntyneitä ja kasvaneita kun ovat aarniometsän syvyydessä.
Ainoa mitä he osaavat on lampaiden hoitaminen ja kaitseminen, niiden
keritseminen, hyville laitumille vieminen, nuorien puiden ja oksien
kassaroiminen niille, niiden lypsäminen, vuohien vieroittaminen
aikanaan emistään. Vielä he osaavat paistaa maissileipää, laittaa
satmoja, kaivaa kaivoja, kun joki kuivuu tai he ovat loitolla siitä,
ynnä muita yksinkertaisia taitoja. "Ketme" (lapio) ja "balta" (kirves)
ovat sen vuoksi heidän tärkeimmät työkalunsa. Viimeksi mainittua he
kantavat aina selässään kuvevyöhön pistettynä.

Hussein jatkoi sitten kulkuaan etelään, me pohjoiseen erästä uomaa
pitkin, jonka joki oli hylännyt viisitoista vuotta sitten etsiäkseen
kolmea kilometriä etempänä idässä uuden, jota se noudattaa puolentoista
päivän matkan. Tämäkin joki osoittaa siis taipuvaisuutta siirtymään
itään päin.

_Tammikuun 28 päivän_ iltana tapasimme _Kurruk-akinin_ (Kuivan uoman)
luona taas paimenia. Niitä oli kolme ja heillä oli paimennettavana 400
lampaan suuruinen lauma. Heiltäkin urkittiin tiedot tuiki tarkkaan.
Levättyämme päivän matkasimme taas yhä etemmä pohjoiseen, kerallamme
opas, joka ohjasi meitä metsien läpi. Usein ratsastimme mahtavissa,
sankoissa aarniometsissä, missä kameelien oli tukala selviytyä
tiheiköstä ja minun tarkasti pidettävä varani, etteivät riippuvat oksat
saaneet kiskaista minua maahan.

_Helmikuun 1 p._ joki alkoi osoittaa yhä huomattavampaa taipuvaisuutta
kääntymään koilliseen. Mietiskelin jo lähteä kulkemaan poikki koko
tämän osan Gobi-erämaata etelästä pohjoiseen ja koettaa pyrkiä
_Tarimille_, suurelle lännestä itään juoksevalle joelle, jonka
muodostaa Kashgar- ja Jarkent-darjan yhteenjuoksu ja johon etelästä
vielä liittyy Khotan- ja Tjertjen-darja. Kerija-darja sitä vastoin, se
joki, jota nyt noudattelimme etelästä, ei ulotu Tarimille asti, vaan
kuivuu hiekkaan. Hieman levottomuutta tuntien tarkastelimme sen vuoksi
sen kääntymistä oikeaan, mikä ehkä kävisi yhä jyrkemmäksi kuta etemmä
tulimme. Kukaties joki lopulta, yhtä rinnan Tarimin kanssa, kääntyikin
_Lop-noriin_ päin. Kukin uusi päivänmatka tuli yhä jännittävämmäksi.
Onnistuisiko matka vai täytyisikö meidän palata samaa tietä takaisin?

Kuitenkin oli tämä joki, joka tähän saakka oli ollut meille verraton
opas aavikolla, kerran kuivuva ja sortuva taistelussa aavikkohiekkaa
vastaan. Yllätettyämme _helmikuun 7 p._ Katakin metsäseudun saimme
tietää joen ulottuvan vain puolitoista päivänmatkaa pohjoiseen ja että
sitten ikuinen aavikkohiekka levisi joka taholle. Levähdimme täällä
päivän ijäkkään metsänasukkaan _Muhammed Bajn_ luona, joka koko ikänsä
oli elänyt metsässä eikä tiennyt, että seutu oli kiinalaista aluetta.
Nämä ihmiset ovatkin verovapaita eikä heillä ole siis mitään tekemistä
kiinalaisten viranomaisten kanssa.

_Helmikuun 9 p._ mentiin taas pohjoista kohti. Joki, joka vielä Katakin
lähellä oli ollut 84 m leveä -- kuitenkin vain muutaman järven tapaisen
levenemän kohdalla -- kutistui nyt 15 m ja suikersi empien jyrkkiä
mutkia tehden läpipääsemättömien metsien välitse.

Illalla asetuimme taas salolle leiriin, sillä viimeisetkin paimenet
olivat jääneet kauvas jälellemme. Tällä kohdalla joki näytti 5 m
levyiseltä purolta, jossa kulki tuskin kuutiometriä vettä sekunnissa.

Viimeisen oppaan seuraavana päivänä käännyttyä takaisin
noudattelimme tätä surkastuvaa vesisuonta, milloin niin tiheiden
tamariskipensaikkojen läpi, että tietä täytyi kirveellä raivata,
milloin yli pienten kamishikenttien tai vähän pensaita kasvavien
hiekkasärkkien.

Sydämmeni hätkähti mennessämme sen paikan ohi, missä joki ehtyi
hietikkoon jääpeiton alle ja auttamattomasti sortui epätoivoisessa
taistelussaan erämaata vastaan. Oli meillä kuitenkin vielä yhtenä
päivänä suurta hyötyä tuosta kuivasta uomasta, mihin vain kesän
tulvavesi ylettää. Se oli täällä kaita ja syvä, ja rannoilla rehotti
aarniometsä niin sankkana, että vain tuli olisi saattanut siihen tien
aukaista. Siellä täällä oli tiheikössä tunneleja, joita myöten
metsäsiat kulkevat uomalle raappiakseen ylös ruovon juuria.

_Helmikuun 10 p._ laitoimme leirimme vedettömään joen uomaan, missä
kaivoimme vettä 1,85 m syvältä ja viime kerran pitkiksi ajoiksi
kuulimme tuulen kahistelevan keltaisia, kuivia viimesyksyisiä poppelin
lehtiä. Ijäinen hiekka ympäröi meitä taas joka puolelta, ja meidän oli
vielä kerran käytävä taisteluun sitä vastaan.



15.

VILLIN KAMEELIN KOTIMAAN POIKKI.


Huvimatkoillani unelmien maahan olin monesti toivonut saavani nähdä
villiä kameelia. Mutta että minulla olisi tilaisuus lähemmin tutustua
tähän merkilliseen eläimeen, kuten nyt kävi, sitä en ollut uskaltanut
uneksiakkaan.

Kun me nyt kuitenkin lähestyimme sen lempi-tyyssijaa, Gobi-erämaan
sisimpiä ja luoksepääsemättömimpiä osia, en tietysti tahtonut
laiminlyödä tilaisuutta hankkia villin kameelin nahkaa, jonka toivoin
kerran joutuvan Tukholmaan.

Omat puutteeni metsästystaidossa tulivat autetuiksi täydelleen sillä,
että Islam Baj ja molemmat Khotan-darjan miehet olivat oivallisia
pyssymiehiä ja nyt kiihkeästi halusivat nähdä tätä eläintä, josta
olivat kuulleet vain puhuttavan. Vaeltaessamme Kerija-darjan metsissä
oli villi kameeli mieluisimpia keskusteluaineitamme.

Tonkus-bastessa kuulimme _helmikuun 1 p._ ensi kerran puhuttavan
Kerija-darjan villeistä kameeleista. Seudun paimenet eivät kyllä olleet
niitä itseään nähneet, mutta jonkun kerran kyllä niiden jälkiä
hietikossa metsän laidalla. Sitten ei mennyt päivääkään, jottemme
kuulleet tuosta merkillisestä eläimestä yhä uutta kerrottavan.

Monet paimenet alempana joen varrella olivat nähneet kameeleja,
yksinerin tai viisi ja kuusi kappaletta karjassaan. Ne olivat
säntilleen kesyn heimolaisensa näköisiä, sama koko, liikkeet ja tavat
niillä oli kuin tälläkin. Kiima-aika oli molemmilla lajeilla samaan
aikaan, tammi- ja helmikuulla, niiden jalkain jäletkin hiekassa olivat
aivan yhtäläiset.

Minulle kerrottiin että villi kameeli on hyvin arka ja että se nähtyään
itseään takaa ajettavan katoaa kuin tuuli eikä pysähdy kahteen kolmeen
vuorokauteen. Mitään se ei kuitenkaan pahemmin pelännyt kuin
leiritulien savua, ja paimenet vakuuttivat, että jos se saa vainua
poltetusta puusta, se kaikkoaa pitkiksi ajoiksi niiltä mailta.

Kerran oli pidetty paria kesyä kameelia loitolla joen varrella, ja
vaikka näillä ei ollut selässä kuormasatuloita, olivat villit kameelit
kuitenkin kammoneet niitä kuin ruttoa ja niissä nähneet yhtä
vaarallisia vihollisia kuin tiikeri ja sudet.

Paimenet vakuuttivat että villi kameeli tuossa tuokiossa huomaa sen
nenärustoon puhkaistun reijän sekä puikon ja nuoran, joilla kesyä
kameelia ohjataan. Se muka heti vainuaa, että heimolaiset ovat
kantaneet kuormia, olipa sitten jauhoja, lihaa, lampaan villaa tai
muuta, ja huomaa että kuormasatula on niiden kyttyröitä litistänyt.

Vanha metsän- ja aavikonasukas Muhammed Baj, viimeinen joen varrella
tapaamamme paimen, tunsi villien naapuriensa tavat yhtä hyvin kuin
lampaiden. Hänen pienen agilinsa kymmenkunta henkilöä elivät
enimmäkseen villin kameelin lihalla talvikuukausina. Niinpä oli hän
tänä vuonna ampunut niitä kolme kappaletta.

Kuitenkin oli hänellä huono pyssy, jonka laukaus vasta 50 askeleen
päästä kävi maaliin. Hänellä oli sen vuoksi tapana maata tuulen alla
kärsivällisesti kameelia odottaen. Jos tämä huomaa vihollisensa,
syöksyy se hurjaan neliseen, eikä sitä maksa vaivaa takaa ajaa, se kun
ei pysähdy yhteen eikä kahteenkaan päivään.

Viime vuonna ukko oli onnistunut saamaan kiinni poikasen, korkeintaan
viikon vanhan. Se oli sitten koko kevään ja kesän aivan vapaana käynyt
lammasten kanssa laitumella ja perehtynyt ihmisiin yhtä paljon kuin
kesykin. Valitettavasti se oli kuollut.

Villistä kameelista saimme kuulla vielä, että se asustaa syvimmällä
hiekka-aavikolla ja siellä olevissa notkoissa, jotka se hyvin tuntee ja
joissa kasvaa poppeleja ja tamariskeja siellä täällä. Kesällä juoksee
joen tulvavesi hyvän matkan päähän viimeisistä ihmisasunnoista
aavikolle päin. Silloin tulee tuon tuostakin kameelikarjoja joelle
juomaan ja samalla syömään tanakan veron kamishia. Talvella se ei juo
ollenkaan, mikäli Muhammed Baj minulle vakuutti.

Se kammoo metsää eikä mene koskaan vesakkoon, missä näköala on ahdas ja
missä se ei kylliksi nopeasti voisi pelastua, jos kimppuun käytäisiin.
Se rakastaa hietikon avoimia lakeuksia.

_Helmikuun 9 p._ havaitsimme ensi kerran sen olevan lähitienoilla, kun
löysimme villatukon pensaasta. Vaan jo seuraavana päivänä kulimme
kuivassa joen uomassa paikan ohi, missä oli paljon tuoreita jälkiä ja
lantaa. Metsämiehet tästä entistä enemmän innostuivat, tekivät pitkiä
mutkia hietikolle, mutta palasivat pian nähtyään koko karjan, seitsemän
otusta, otaltavan aavikolle.

_Helmikuun 11 p._ samosimme seudun läpi, missä joen uomaa oli yhä
vaikeampi erottaa, metsä vähitellen loppui, tamariskit kävivät yhä
harvinaisemmiksi ja hiekka yhä korkeammaksi, kuitenkaan tuottamatta
meille mitään vaikeuksia. Vielä kasvoi siellä täällä pitkin entistä,
nyt hiekan valtaamaa uomaa joku yksinäinen poppeli. Mutta tiheään oli
hietikossa ijäkkäitä kantoja, hauraita kuin lasi, osoittaen uraa, mitä
joki oli noudatellut silloin, kun se vielä jollain menestyksellä
taisteli hiekkaa vastaan.

Semmoista maata kulimme enimmäkseen koko päivät, ja kameelin jälet
olivat niin tavallisia, ettemme niistä välittäneet enää mitään.

Niin olimme eräänä iltapäivänä juuri päässeet seutuun, missä vanha uoma
oli selvemmin huomattavissa ja tamariskeja lukuisemmin kuin ennen.
Silloin Kasim, joka aina pyssy olalla kulki edellä etsien parhaita
kulkupaikkoja, pysähtyi äkkiä kuin salaman iskemänä, kyyristyi kokoon
kuin kissa, viittasi meitä pysähtymään ja hiipi sitten kuin pantteri
kuulumattomasti tamariskin juurelle.

Näimme nyt kaikki karjan noin kahden sadan askeleen päässä. Minulla oli
kuten aina tähystin käsillä ja saatoin sen vuoksi varsin hyvin seurata
koko metsästystä. Kasimilla oli aseenaan piilukkoinen pyssy, Islamilla,
joka seurasi häntä, oli venäläinen Berdankivääri.

Kun Kasimin laukaus pamahti, säpsähtivät kameelit, silmäsivät pari
sekuntia vaaralliselle taholle, pyörähtivät ympäri ja läksivät
juoksemaan pohjoista kohti, ei kuitenkaan erikoisen nopeaan, kun
luultavasti eivät olleet vielä tointuneet hämmästyksestään tai saaneet
selville mistä oli kysymys.

Sekin kameeli, jota Kasim oli ampunut, juoksi hölkytellen, raskaasti ja
hitaasti, niin että me neliä ajaen tapasimme sen juuri kun se oli
kaatunut. Se oli vielä elossa, mutta kerran puukolla sivallettua
kaulaan loppui siltä kärsimykset.

Oli sinä iltana tarinoimista ja touhua! Olimmehan melkein luopuneet
toivosta saada edes nähdä villiä kameelia, ja tuossa se nyt maata
mojotti -- olin vähällä sanoa -- ilmi elävänä edessämme!

Nyt tarkastettiin otusta puolelta ja toiselta. Se havaittiin olevan
noin kaksitoista vuotias uros, saman kokoinen kuin meidän kesyt. Mutta
villa oli, lukuunottamatta kaulan alapuolta, niskaa, päälakea,
kyttyröitä ja lapojen ulkopuolia, lyhyttä, ja meidän kameeleihimme
verraten se sen vuoksi näytti paljaanlaiselta.

Kyttyrät olivat pienemmät ja näyttivät säännöllisiltä, suoraan pystyssä
olevilta kartioilta, kun taas kesyn kameelin kyttyrät sen työn ja
runsaamman rasvanmuodostumisen takia ovat vinossa. Väri vivahti hieman
punasen ruskeaan ja oli vähän vaaleampi kuin kesyjen. Villa oli
erinomaisen hienoa, pehmoista ja tasaista.

Mutta nyt ei ollut aikaa hukattavana. Aurinko laski yhä enemmän ja
iltakylmä alkoi tuntua. "Meidän täytyy korjata nahka", selitin minä.
Mutta Islam huomautti aivan oikein, että siitä tulisi vielä yksi
kameelin kuorma, ja juuri nyt piti eläimet olla niin keveästi
kuormitetut kuin mahdollista, koska edessämme oli hiekkameri ja vettä
piti ottaa mukaan. Kun siinä tuokio oltiin kahden vaiheella, ratkaisi
Kasim, joka otuksen oli ampunut, asian sanoen, että mukaan se nahka on
otettava, vaikka hän itse sitä kantamaan selviäisi.

Nyt jaettiin taas työt. Islam ja Ahmed nylkivät kameelia, Kasim kaivoi
sopivimmalle paikalle lähistöön kaivon, Kerim Djan laittoi leirin ja
ruokki kameeleja, joita tänä yönä pidettiin kytkettyinä, jotteivät
pääsisi heimolaisiaan etsimään. Minä laitoin itse illalliseni, tein
kuten tavallisesti muistiinpanoja ja piirsin päivän matkasuunnan.

Myöhään illalla olivat kaikki taas koolla tulen ympärillä. Vuota oli
niin raskas, että kolmen miehen oli vaikea kiskoa sitä leirille; pää ja
jalat olivat kuitenkin vielä nylkemättä. Työtä jatkettiin sitte tulen
ääressä, mutta monta tuntia kului ennenkuin koko vuodan saattoi
levittää maahan. Sen päälle ripoteltiin nyt lämmintä hiekkaa, jota
monta kertaa yössä muutettiin ja joka imi vuodasta kosteuden, niin että
se tuli melkoista keveämmäksi.

Kaivon kaivanta sitä vastoin antoi vähemmän ilahduttavan tuloksen.
Kasim kaivoi hellittämättä, mutta vielä 3,20 m syvällä oli hiekka niin
heikosti kosteata, että hän luopui koko hommasta.

Päätimme sen vuoksi viipyä paikalla koko seuraavan päivän, sillä
kokemus oli meille opettanut, että hukkaan joutuu, jos urkenee liian
loitos hietikolle ilman vettä. Olimme nyt yhtä mieltä siitä, ettemme
mene kauvemma kuin että paluumatka vesivaraston puolesta aina on
turvattu. Jos vesi jossain paikassa tykkänään loppui, aijoimme kääntyä
takaisin, vaikkakin tuntui kiusalliselta ajatellakkin palaamista samaa
tietä.

Ei lähtenyt apua, vaikka kuinka koetimme 12:nnen p:n aamuna etsiä
lupaavampaa kaivon paikkaa. Kasim jatkoi sen vuoksi uljaasti alkamansa
kaivon kaivamista ja 4,16 m syvästä alkoi vettä todellakin kihota.
Kaivon pohjaan oli tikapuut, ja vettä, jota nyt verkalleen tihkui
kahden savikerroksen välisestä hiekkakerroksesta, nostettiin sangossa
ylös.

Ensin saivat kameelit ja aasit juoda minkä jaksoivat. Sitten täytettiin
päivän kuluessa neljä vuohennahkaa, ja _helmikuun 13 p._ saatoimme taas
lähteä keveällä sydämmellä. Kameelin vuota oli lämpimällä hiekalla
käsiteltynä käynyt niin keveäksi, että yksi aasi, joka kyllä aina jäi
jälkeen, saattoi kantaa sitä.

Kuolleen metsän halki ja yksinäisten kuivaneiden poppelien ohi kulimme
siis edelleen pohjoista kohti pienehköjen hiekkasärkkien yli. Vielä
puolen päivänmatkaa saatoimme selvästi erottaa vanhan joen uoman, johon
vettä ei nyt enää ulottunut. Hiekkasärkät kävivät kuitenkin
korkeammiksi, 4:stä 6:teen ja 8:aan metriin, metsä harveni yhä, ja
idässä ja lännessä oli aivan lähellä korkea hietikko, jonka särkät
kohosivat kuin vuoren harjut.

Kohta sen perästä, kun olimme lähteneet selvältä virran uomalta, näimme
vasemmalla kädellä osaksi syömässä osaksi lepäämässä karjan, jossa oli
kuusi kameelia: iso uros ja kaksi poikasta, muut naaraita. Ihmeellistä
kyllä pääsimme niitä miltei 200 askeleen päähän sekä voimme tarkoin
nähdä eläimet ja niiden kaikki liikkeet, sitä paremmin, kun aurinko oli
korkealla ja ilma oli kirkas. Iso uros makasi rauhallisena poppelin
juurella; toiset seisoivat katsellen meitä sangen tarkkaavasti ja
kummastuneina, mutta ollenkaan aikomatta meitä paeta.

Verkalleen jatkaessamme marssiamme niiden sivu saattoi Islam sen vuoksi
kaarroksen tehden hiipiä 50 askeleen päähän niistä. Sillä välin eläimet
alkoivat epäillä vaaraa. Pitkällään oleva uros nousi ylös ja karja
läksi verkalleen juoksemaan kaakkoon päin käyden tiemme poikki ja
mennen sen tamariskin ohi, jossa Islam oli piilossa.

Laukaus pamahti, uros kaatui kolme askelta otettuaan ja oli jo kuollut,
kun pari minuuttia myöhemmin ehdimme paikalle. Luoti oli mennyt kaulaan
ja tehnyt aivan pienen reijän, jota vaivoin saatoimme havaita syystä
että verivirta oli pysähtynyt turkkiin.

Se oli komea otus; mutta meillä oli aavikkomatka edessämme emmekä
voineet hukata aikaa tämänkin nahkan korjaamiseen. Miehet leikkasivat
vain kyttyröistä rasvan, jonka sittemmin havaittiin olevan mainion
sopivaa riisivanukkaasemme. Villaa kerittiin hyvä joukko; siitä
punottiin nuoraa, jota tarvitsimme.

Tähteet saivat jäädä paikalleen ja olivat varmaan tervetullut
"dastarkhani" susille ja ketuille. Ensiksi ammuttu ja nyletty kameeli
oli yöllä jäätynyt kovaksi kuin jääkurikka. Epäilemättä elossa olevat
kameelit sitten pitkät ajat karttoivat niitä paikkoja, missä kuolleet
sukulaisensa makasivat.

Meidän kokemuksemme villistä kameelista ei siis käynyt yhteen sen
kanssa mitä paimenet olivat sen arkuudesta kertoneet. Emme olleet
nähneet sen olevan ollenkaan erikoisen varovainen tai nopea, vaan
olimme päässeet sitä aivan lähelle. Olimme lisäksi havainneet, että se
oli hyvinkin helposti ammuttavissa ja kaatui ensi luodista, kävi se
mihin kävikään: selkään, kaulaan tai sääreen.

Seuraavina päivinä näimme useita parvia, välistä yksinäisiäkin eläimiä.
Totuimme lopulta niihin niin, ettemme niistä sen enempää välittäneet.
Ne söivät kuivia poppelin lehtiä ja tamariskeja, ja paetessaan ne aina
kävivät korkealle hietikolle, jonka särkän harjoja pitkin ne juoksivat
ihmeteltävän keveästi.

Niiden hölkkäjuoksu on kuitenkin melkein yhtä kömpelöä kuin kesyjenkin
kameelien, ja pitkiä koipiaan ne heittivät samalla tavoin kuin nämäkin.
Mutta kun kesyjen kyttyrät vaappuvat ja kiikkuvat kuin höyhentöyhdöt
eläimen juostessa, pysyivät ne villillä liikkumattomina ja suoraan
pystyssä. Sen mölinä loppui samalla valittavalla loppusäveleellä kuin
meidänkin kameelien.

13 p:vän iltana meidän tarvitsi kaivaa vain 1,53 m saadaksemme kirkasta
ja makeaa vettä.



16.

LOPULTAKIN TARIMIN RANNALLA!


Helmikuun 14 i.p. kulimme pitkän matkan. Hiekka kävi hieman
korkeammaksi, elävät poppelit ja tamariskit yhä harvinaisemmiksi, mutta
kuollutta metsää näkyi pitkin päivää niinkuin ennenkin. Välistä oli
kovia, valkosia kantoja niin tiheässä kuin hautapatsaita kirkkomaalla,
ja me risteilimme hitaasti niiden välitse. Kun kameelien kuormat niitä
raapasivat, menivät ne rikki helisten kuin lasi.

Matkamme etenee verkalleen pohjoista kohti. Joka päivä lasketaan
suoritettu matka tarkoin ja joka ilta se matka, jonka otaksutaan vielä
eroittavan meidät Tarimista, jonka rannalle ikävöimme vaaralliselta
aavikolta. Aamupuolella hiekka oli matalampi kuin eilen, ja
kärsimättöminä tähystelimme pohjoiselta taivaanrannalta Tarimin
äärimäisiä metsiä.

Muuan keidas, jossa kasvoi 70 tuoresta poppelia, houkutteli meitä
levähtämään, mutta kun Ahmed metsästäjä täällä löysi pantterin jälet ja
selitti, ettei tämä eläin arvatenkaan etäänny veden tienoilta päivää
kauemma, jatkoimme matkaa, sillä ei pantteri tietenkään ollut etelästä,
Kerija-darjasta, tullut.

Hiekkasärkät kuitenkin kohosivat taas 15 m korkuisiksi, maisema oli
kuollutta kuten tavallisesti ja vain pari kertaa näimme villin kameelin
lantaa. Kun alkoi hämärtää, asetuimme yksinäisen poppelin ympärille,
jonka oksia kameelit riipivät. Aasit elivät tällä osalla aavikkomatkaa
enimmäkseen villin kameelin lannasta.

Oli liian myöhäistä ruveta kaivoa kaivamaan, mutta vuohennahkassa oli
meillä vielä hieman vettä. Polttoaineita oli, ja kohta istumme
pakinoiden iloisesti loimuavan roihun ympärillä sinisen mustan taivaan
alla, missä tähdet säkenöivät. Miehet ovat mainiolla tuulella ja
toivovat parasta huomiselta päivältä. Kerim Djan vaalii viittä
eläintämme, Ahmed ja Kasim ovat lähistöstä keränneet kuivia juuria ja
oksia, Islam istuu kyykistyneenä hämmenellen kapustalla pataa, missä
riisivanukas sipulin, rusinan ja porkkanan kera porisee kameelin
kyttyröistä saadussa rasvassa. Itse makaan minä suin päin matollani
piippu hampaissa ja kirjoitan tulen valossa päiväkirjaani.

Yit'ympärillämme häämöttävät hiekkasärkkien korkeat harjat. Poppeli,
tulen kirkkaasti valaisemana, seisoo tuossa yksinäisenä ja hylättynä,
ja tähdet näyttävät katselevan meitä terävin katsein, ikäänkuin
ihmetellen, olemmeko joitain muinaisten kaupunkien asukkaita, jotka
ovat nousseet uuteen elämään.

Parin poppelin luona pysähdyimme, koska maa siinä lupasi vettä. Sitä
rupesi tulemaan 1,63 m syvällä. Löytö oli sitä tervetulleempi kuin
eilen olimme lopettaneet varastossa olleen vetemme.

_Helmikuun 18 p._ Vettä oli tihkunut niin hitaasti, että olimme saaneet
vain yhden "tulumin" (vuohennahkan) täyteen, kun läksimme matkaan
aamulla. Maa-ala kävi yhä pahemmaksi. Muuan davani oli hyvinkin 40 m
korkea. Nousimme verkalleen noille kasaantuneille särkille ja yllätimme
lopultakin korkeimman kohdan. Täältä kuitenkin tuskin saattoi havaita
pohjoista taivaanrantaa äärettömän kaukaa. Yltyleensä oli hietikko
hedelmätöntä ja näytti Takla-makanin länsiosan kaltaiselta.

Sopivalla paikalla levähdimme ja kaivoimme kaivon. 1,5 m kaivettua
kostui hiekka, mutta niin kovin vähän, että herkesimme kaivamasta.
Vuohennahkassa säilytetty vesi ei riittänyt kuin illaksi ja aamuksi.
Kameelit olivat nälissään ja saivat syödä kuormasatulainsa sisällyksen.

Rohkeuttamme piti oiva lailla vireillä se seikka, että päivän kuluessa
olimme kahdesti tavanneet ketun jälet; se oli käynyt kurkistamassa
aavikolle ja sitten palannut suoraan pohjoiseen. Mitä ihmeitä sillä oli
täällä tekemistä? Oliko se jäniksiä etsimässä? Luultavasti, mutta
olisihan sen pitänyt löytää niitä lähempääkin. Korpin olimme myös
nähneet matkalla samaan ilmansuuntaan. Ahmed oli siinä uskossa, että se
oli ollut haistamassa ammuttuja kameeleja ja nyt oli paluumatkalla
Tarimiin kulettaakseen muitakin tuttaviaan herkkujen ääreen. Ehkä,
mutta viime päivinä oli tuuli käynyt pohjoisesta.

Niin, lopussa oli nyt vesi eikä kaivosta lähtenyt uutta.
Odottiko meitä taas yhtä hirveä aavikko ja yhtä kamala kohtalo kuin
Länsi-Takla-makanissa? Ei, tällä kertaa me aijoimme olla viisaita.
Neuvottelimme ja päätimme uskaltaa vielä yhden päivänmarssin
pohjoiseen. Eihän kettu ollut urennut kovin kauvas Tarimista; mutta
viekas veitikka se on, vaarallinen lietsari, emmekä me antaisi sen
itseämme nenästä vetää.

Jollemme huomenna löydä vettä, palaamme 27:nen leiripaikan kaivolle.

_Helmikuun 19 p._ särkät olivat 8-10 metrin korkuisia. Muutaman paljaan
davanin harjalta näimme viimeinkin loitolla aivan pienen kamishikentän;
siellä levähdimme kameelien vuoksi, jotka pistelivät yöllä poskeensa
sen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57 metrin syvältä, mutta
se oli kitkerän suolaista, niin etteivät eläimetkään juoneet sitä.

Ahmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon kuin
minä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä olin
kaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt tiesimme
Tarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin muutamia
astioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin melkoinen
määrä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain saatoimme niellä
muutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.

Repo oli tehnyt meille vain yhden päivän "jutkosen". Hiekkasärkät
alenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä
harvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla. Tamariskeja
ja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme etäältä Tarimin
mustan metsäviivan.

Mikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia
selviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä,
arvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme poikki,
sekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen askeleita.
Merkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin kameelin.
Ehkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet elävätkin Tarimin
itäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen alista juoksua? En
sitä tiedä.

Maa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä lisääntyi, ja
hiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten kuivan, itään päin
kulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku tulvahaara Tarimista.
Sen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle johti äsken polettu
polku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän, mutta jatkoimme, kun
pidimme varmana, että pääjoelle oli vain jonkun tunnin matka.

Metsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että
kaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan
suurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia kulimme
pohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt. Hämärä oli
käsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli pimeä, mutta
turhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan takerruimme
läpipääsemättömään metsätiheikköön.

Väsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan käytimme
polttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja jano
vaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta
menestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan aamuun
päivänkoittoon.

Tarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet vettä, mutta
näimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja hevosten jälkiä.
Joskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä minun täytyi sauvan
avulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat repiä kasvojani,
toisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas kuivien erämaiden
läpi, joissa oli harvassa mättäitä ja aavikkokasveja.

Silloin kuului Islam Baj, joka oli kulkenut edellä, äänekkäästi
huutavan: "su, su!" Syvässä, suikertavassa uomassa oli todellakin
sangen suuri lammikko, paksun jään peitossa. Nyt kovennettiin marssia
ja päästyämme paikalle miehet riensivät kirveet ja lapiot kädessä
jäälle ja hakkasivat parissa minuutissa avannon, jonka reunalle kaikki
asettuivat pitkälleen juomaan.

Laitoimme heti leirimme vanhoja, komeita poppeleja kasvavaan lehtoon.
Miehet kiskoivat yhdessä kasaan polttopuita ja tekivät niistä kaksi
suurta nuotiota.

Hyväpä oli taas ollaksemme, mutta yhä parempi vielä, kun kuulimme
etäällä koiran haukuntaa. Ahmed ja Kasim riensivät sinnepäin ja tulivat
kotvasen perästä takaisin kolmen miehen kera, joilta urkittiin tiedot
juurta jaksain. Muun muassa he ilmoittivat, että ensimäisen joen
uoman, jonka sivu olimme eilen kulkeneet, nimi oli _Atjik-darja_
(Suolainen joki) ja että metsäseutua, jossa nyt olimme, nimitettiin
_Kara-dashiksi_ (Mustaksi lammeksi). Paimenia on täällä useammissa
paikoissa ja on niillä paimennettavana neljä tuhatta lammasta, jotka
kuuluvat _Shah-jarin_ baille.

Seuraavana päivänä kulimme oppaan kera edelleen kaakkoon mennen
_Teressin_ kohdalla Jarkent-darjan (Tarimin) yli, joka täällä oli 156 m
leveä. Jää oli jotenkin lujaa, mutta notkui ja natisi kameelien
painosta. Niitä talutettiin sen vuoksi yksitellen, ja itsekin ne
pelkäsivät kylmää kylpyä. Jakaakseen painon suuremmalle alalle ne
levittivät vaistomaisesti koipensa niin loitos kuin mahdollista ja
pitivät päänsä aivan jään lähellä, jotteivät loukkaisi itseään, jos jää
murtuisi.

_Tjimenin_ kylässä olimme taas katon alla kehnossa hökkelissä. Ahmed ja
Kasim saivat suurista palveluksistaan riittävän hyvityksen ja aikoivat
Khotan-darjan uoman kautta palata täältä kotiinsa Tavek-keliin. Olin
niin kiintynyt näihin kunnon metsämiehiin, että aivanpa haikealta
tuntui erota heistä.

Paitsi Kiinan hopeaa lahjoitin heille myöskin molemmat aasit ja
ruokavaroja koko matkaksi Tavek-keliin. He saivat viedäkseen Khotaniin
villin kameelin nahkan ja tämänkin tehtävän he suorittivat kuin
rehelliset miehet konsanaan. Tarvitsimmehan nyt kaikissa tapauksissa
uusia oppaita, jotka tunsivat Tarimin metsät ja joen uomien sekaiset
suunnat.

Marssiessamme _helmikuun 23 p. Shah-jariin_ olimme 41 päivässä
samonneet Takla-makanin aavikon poikki ja suorittaneet matkan, joka oli
johtanut moniin odottamattomiin löytöihin. Jos ensimäinen matka
Takla-makanin poikki oli ollut onneton, oli tämä yhtenäistä menestystä.
Jos siellä turhaan olimme etsineet muinaismuistoja, olimme täällä sitä
vastoin tulleet vakuutetuiksi, ettei noita lukemattomia tarinoita
haudatuista aarteista ja maan nielemistä kaupungeista ollut
halveksittava.



17.

KUINKA MINÄ HANKIN ISLAMILLE HYVITYSTÄ.


Shah-Jarissa pälkähti päähäni suuri tuuma: mennäänkin suoraan
_Lop-noriin_, sen sijaan että palaisimme Khotan-darjan kautta, jonka jo
tunsimme, ja siten suoritetaan yhdellä tiellä tämä matka Lop-noriin,
joka oli yksi matkan päämääriä.

Monia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä.
Khotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200
ruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme
varustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli, etten
ollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso Kiinan
passini virui Khotanissa.

Sen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen
paikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä paperia
olin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea vain aavikon
poikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi. Näihin puutteihin
verraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli mukanamme vain
talvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja kirjoituskirjani,
teräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.

Mutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan Prshevalskijn
Lop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin joutumista tekemisiin
kiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi juohtua mieleen
kysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse ommella _Koriassa_,
mistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista. Shah-jarissa oli saatavana
vain huonoa paperia, mutta olivathan siihenkin tehdyt muistiinpanot ja
luonnokset siitä huolimatta yhtä tärkeät.

"Kok-tjajta" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista
tupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta
tuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi
hätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä,
leipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat
korjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme
kykenevämme uudelle matkalle.

26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä.
Kaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja
paimenia on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme
sitten Tarimia, jota täällä nimitetään _Ugen-darjaksi_; mutta sitten
kävi matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.

Aina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia
suuret joukot, mutta _helmikuun 28 p:nä_ niitä oli leirimme,
_Tuppe-teshdin_ aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän
kuin tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi
ohitsemme suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai
viisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.

Ne ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon yhtä
hyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit käytettävänä.
Ne lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa, huristivat
samojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan loitolta niiden
kirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta jonon johtaja
tulisi näkyviin.

Niiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on varmaankin
pitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan laskeutumistaan ne jo
painuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei leiripaikka ole kaukana.
Kerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta Siperiaan edes takaisin,
matkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja hänelle maksaisi paljon
vaivaa.

Kovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen suuria
valtateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen
mieltäkiinnittävä.

Yhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt
matkasimme, _Ugeniksi_. Mutta kullakin "satmalla" ympärillä olevine
metsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.

Yleensä talot on tehty savesta ja niissä on tasainen lautakatto. Mutta
muutoin on asukkailla myös keveitä, ilmavia katoksia, joissa on
ulkoneva katto pylväiden päällä, ja niissä he asuvat kesällä.
Retkeillessään metsissä ja aroilla nämä paimenet elävät samaa
paimentolaiselämää kuin heidän vertaisensa Khotan- ja Kerija-darjan
varrella. Eivät he kuitenkaan ole yhtä rauhallisia ja hyväluontoisia
kuin nämä, katselivatpa meitä usein suuresti epäillen. Taloja vartioi
puoli tusinaa hurjia ja vihaisia koiria.

Ei ole helppoa päästä näiden sankkojen metsien ja kenttien läpi, missä
kasvoi kolmen metrin korkuista ruokoa. Mutta onneksi oli meillä
shah-jarilainen _Islam Akhun_ luotettavana oppaana.

_Maaliskuun 10 p._ ratsastimme _Koriaan_. Kolme kameeliamme, jotka
olivat tottuneet erämaan hiljaiseen rauhaan, kammoivat häärinää ja
melua ahtailla kaduilla, missä joukko pojanviikareja nauraen ja
hoilaten seurasi meitä aivan kintuilla, pitäen ilonaan minua, joka
epäilemättä näytin hieman lystikkäältä istuessani ylhäällä korkean
kameelini selässä.

Basaareissa oli muutamia Venäjän turkestanilaisia kauppiaita, ja heidän
aksakalinsa, _Kul Muhammed_ Margelanista, otti minut vastaan
erinomaisen kohteliaasti ja antoi käytettäväkseni kaksi isoa huonetta,
missä minulla vain oli seurana lukemattomat rotat, joita yöllä juoksi
ja hipsutteli lattialla vuoteeni ympärillä.

Koria on Pekingin ja länsimaiden välillä käyvän suuren karavaani- ja
kauppatien varrella, ja sen ohi ratsastaa sen vuoksi usein ylhäisiä ja
rikkaita kiinalaisia. Erikseen minua siellä viehätti se, että se on
erään joen, _Kontje- eli Korla-darjan_ varrella, joka tulee sisimmän
Aasian suurimmasta järvestä, _Bagrash-köllistä_, johon verraten Lop-nor
on vain ummehtunut lampi.

Tutkiakseni tuon suuren järven lisävesiä tahdoin tehdä Koriasta retken
siellä kaakon puolella sijaitsevaan _Kara-sharin_ kaupunkiin, eikä se
seikka että siellä hallitsi mahtava ambani ja ettei minulla ollut
passia saanut minua säikähtämään.

_Maaliskuun 12 p._ ratsastin sinne ainoastaan Kul Muhammedin kera Islam
Bajn ja Kerim Djanin jäädessä Koriaan pitämään huolta kameeleista ja
tavaroista. Suoritimme nuo 6 peninkulmaa lujaa ravia ajaen yhtä monessa
tunnissa.

Kara-shar, "Musta kaupunki", ansaitsee nimensä, sillä sille on
ominaista suurempi määrä likaa kuin muissa sisimmän Aasian
kaupungeissa. Sen asema sileällä, hedelmättömällä arolla joen
vasemmalla rannalla on aivan jokapäiväinen. Mutta suuri kaupunki se on,
monta kertaa Koriaa suurempi. Muurit ympäröivät lukemattomia
viheliäisiä mökkejä ja taloja, basaareja ja mongolilaisia telttoja. Se
on sitä paitsi paikalliskaupan pääpaikka tässä osassa maata. Asukkaat
ovat suurimmaksi osaksi mongoleja ja kiinalaisia.

Katsoin kohteliaisuuden vaativan, että minun oli käytävä vieraisilla
Kara-sharin ambanin, _Hven Darinin_ luona, ja astuin Khotanissa käypä
passi kädessä aivan tyynesti ja yksin hänen "jameniinsa". Hän oli
pieni, kuusikymmenvuotias, hymyilevän näköinen mies, otti minut vastaan
erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti ja tarjosi tupakkaa, leivoksia
ja piipun. Kerroin hänelle tulkin avulla kuinka olin sinne tullut, ja
valittaessani ettei minulla ollut passia mukanani hän sanoi yhtä
rakastettavasti kuin ranskalainen: "Olettehan ystävämme ja vieraamme;
ette te mitään passia tarvitse; olette itse oma passinne." Luultavasti
minä en Hven Darinin mielestä näyttänyt erikoisesti vaaralliselta maan
rauhalle. Sitten hän valmistutti minulle maakunnassa käyvän
paikallispassin.

Vielä muutaman sattuman näissä seuduissa olostani tahdon kertoa.
Palattuamme maaliskuun 15 p. matkaamme tyytyväisinä Koriaan kertoi
Islam Baj pari päivää sitten istuneensa jonkun basaarin kauppakojun
vieressä ja puhelleensa erään länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa,
kun ohi ratsasti viisi kiinalaista sotilasta, joiden päällikkö tangon
nenässä kantoi keisari Kuang Tsyn vallan ja mahdin vertauskuvaa. Nyt on
asianlaita semmoinen, että kun tätä kapinetta kannetaan basaarin ohi
tai missä hyvänsä, täytyy kaikkien nousta ylös, kaikkien ratsastajien
laskeutua maahan ja tehdä kunniaa siten osoittaakseen alamaista
kuuliaisuuttaan.

Mutta Venäjän alamaisena Islam arveli, ettei hänen pidä eikä tarvitse
nousta, jonka vuoksi jäi istumaan. Soturit pysähtyivät silloin,
laskeutuivat alas, tarttuivat häneen kiinni, vetivät hänellä pois
"tjanit" ja neljän pitäessä häntä kiinni viides suomi häntä ruoskalla
selkään kunnes veri virtasi.

Hankkiakseni uskotulle palvelijalleni hyvitystä minä kirjoitin heti
Koriaan saavuttuani seuraavan sisältöisen kirjeen soturien päällikölle,
Li Dalojlle.

"Poissa ollessani ovat soturinne antaneet selkään palvelijalleni, joka
on Venäjän alamainen. Jos voitte näyttää minulle Venäjän ja Kiinan
välisen sopimuksen, joka myöntää Kiinan sotureille semmoisen oikeuden,
annan asian raueta, enkä vaadi teitä vangitsemaan väkivallantekijöitä
eikä julkisella paikalla tässä kaupungissa antamaan rangaista heitä.
Jos tämänkin laiminlyötte, sähkötän minä Kara-sharista tapahtumasta
sekä Venäjän konsulille Urumtjissa että myös Fu Tajlle (Itä-Turkestanin
kenraalikuvernöörille, joka asuu Urumtjissa)."

Vaikutus näkyi heti ja suurenmoisesti. Li Daloj tuli nöyränä ja itkua
tehden lupasi noudattaa vaatimuksiani. Sitten hän katosi, mutta palasi
kohta ilmoittaen, ettei syyllisten jälille päästy ja ettei kukaan ollut
tietääkseen koko jutusta. Islam sai silloin näyttää selkäänsä ja
kertoi, että sillä, joka ruoska kädessä oli liehunut, oli ollut syvä
arpi vasemmassa poskessa.

Minun vaatimuksestani komennettiin nyt koko "lansan" sen
karavaanimajalan pihalle, missä me asuimme. "Tässäpä hän on!" huusi
Islam arpiniekan miehen kulkiessa ohi, ja hän tarttui miestä kaulukseen
ja pyöräytti hänet Li Dalojn luo. Nyt esiintyi tämän ihailtava
pontevuus ja hän komensi kuin salama. Sitä kohtausta, joka nyt
suoritettiin, eivät korlalaiset hevin unohda. Heitä tuppausi piha täpö
täyteen, asettuivatpa läheisten talojen katoillekin.

Pahantekijä pantiin pitkälleen maahan, kaksi hänen toveriaan tarttui
häntä käsivarsiin, kaksi jalkoihin ja viides vapautti hänen olemuksensa
alaosan peitteestä, jonka perästä miestä rangaistiin samalla tavoin
kuin hän oli Islamia kohdellut. Tätä hetkisen suoritettua minä selitin,
että hän oli saanut tarpeeksi ja että rangaistus täysin hyvitti
rikoksen.

Eihän tämä mylläkkä tietenkään ollut miellyttävä. Minä rakastan
kuleksia rauhallisesti ja hiljaa matkoillani, mutta en saattanut
ummistaa silmiäni näkemästä, kun erästä miehistäni syyttömästi pahoin
pideltiin.

Mennessäni päivemmällä Li Dalojn luo kiittämään häntä avustuksestaan
minä olin jonkunlaisen huomion esineenä. Minulle tehtiin tilaa kaduilla
eivätkä pojan viikarit uskaltaneet enää minulle nauraa.



18.

MUUAN KANOOTTIMATKA LOP-VESILLÄ.


Korlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas
ruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät
meidät _Tikkenlikiin_, pieneen kylään sillä paikalla, missä
Kontje-darja laskee pieneen Maltakjärveen.

Hilpein mielin läksimme _maaliskuun 31 p._ Tikkenlikistä ja kulimme
suoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi
seutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä
kertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.

Olimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua. Huomattavimmat
näistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki _Kontje_ sekä _Hek_,
Kontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta etelään läpi
kokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä. Vanhempien
kiinalaisten karttojen mukaan ne ovat _Lop-norin_ jäännöksiä, jonka
vesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt suurimmaksi osaksi
ovat erämaana.

Kovin olin hyvilläni, kun _huhtikuun 4 p._ kolme päivää noudateltuamme
Hekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan pitkään järven
suikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä kolme päivää.

Järvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia vuosia
takaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri
osille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään.
Todellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin
paikoin halkovat.

Tämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä.
Sen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja
kiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun pienempiä
järventapaisia. _Shirge-tjapganin_ luona se yhtyy Tarimiin. Vain
yhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä
Tarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin
olivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden
syvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.

_Huhtikuun 4 p._ keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään
lopmiehen mukaan nimitetään _Avullu-kölliksi_, ja noudattelimme sitten
sen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin vaikea:
10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti suoraan
veden rannasta.

Missä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi rannalla
poppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia, siellä oli
sijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion huipulla, jonka
kehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä tamariskikartioita oli
usein niin tiheässä, että me samosimme todellisissa labyrinteissä ja
tuon tuostakin pidimme parempana tehdä pieniä mutkia hiekka-aavikolle.

Järvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan korkeimmilta
hiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä. Muutamia kertoja koetimme
tunkeutua matalamman tai aivan kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli
kaksi kertaa kameelin korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden
mökkien seinissä.

Yksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten miehet
taluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan väänsivät
ruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että ruski ja
paukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin iloisia
päästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko alueen.

Marssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit uupuivat niin,
että meidän täytyi suoda niille lepopäivä, _huhtikuun 6 p_. Asetuimme
leiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle
hiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen
tuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.

Enemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä
hyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas
näitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja auringon
laskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi ympärillämme
miljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin olisimme tulleet
varta vasten tarjoomaan heille illallista. Kirjoittaminen on melkein
mahdotonta, kun tuhat otusta tähtää pistimiään käteeni ja toisen käden
taukoomatta täytyy huiskuttaa niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea
muuta kuin hauskaa helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla,
joiden savu on aivan tukehduttaa sisässäolijan.

Kara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan
hyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan
ruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja
savu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin
valveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja
kostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi
nokena lentää maailman ääreen.

Öisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää
muuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja kasvoni
tupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa saadakseni
tarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja viideksikymmeneksi
päiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten haihtunut savuna
ilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen tupakka oli vain
hätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin Koriasta ostanut
kahdellatoista aasialaisella killingillä pienen tynnyrillisen maan
karvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten Geflen vaappeni olisi
tuoksunut aito havannalta.

Seitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, kunnes
viimein _huhtikuun 9 p._ asetuimme leiriin Kumtjekken luo, missä kolme
kalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen Hekjoen
rannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas, tummansininen,
järvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas yhtyäkseen
Tarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä, muodostettuaan
vielä kerran ketjun pienempiä järviä.

Täältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen
jokien yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa
kanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää lukuunottamatta
vei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.

Ihanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa matkustajaa
kantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna vaivaloisiin,
raskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.

Asukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät itseään
"loplikeiksi" ja kanoottejaan "kerneiksi", sana joka yleensä merkitsee
venhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti monta eri
kokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m leveä. Se,
jolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä paljoa enempää
kuin 0,5 m leveä.

Tervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme miestä
viidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos osaavat tehdä
hyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta käsittelevät sitä
vastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on ohut, leveä terä,
jota nimitetään "gädjekiksi" (sama sana, joka merkitsee muodoltaan
melkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä soutaja istuu
tavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän seisoo
nähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja pitää airoa
pystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti kaksi
soutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen muutoin estäisi
häntä näkemästä eteensä.

Tehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja keskinopeutta
nähdäksemme astuimme _huhtikuun 10 p._ alukseen. Toinen soutumies
asettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle, missä minä yhtä
mukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden huopapeitteen ja
päänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja kynä kädessä.
Työkojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja pariksi päiväksi
varatut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin, joita ei muuhun
tarvittu.

Mieluisana seurana oli minulla kiinalaiskoirani _Jolldash III_.  Se oli
pieni punakeltainen penikka lähtiessämme Koriasta, ja kun se ei
jaksanut seurata karavaania tämän pitkillä marsseilla, sai se ratsastaa
kameelin selässä eri vasussa. Ensimäisenä päivänä se kävi
merisairaaksi, mutta pian se tottui ratsastukseen ja väsyttyään
juoksemaan se vain paneutui makuulle jonkun hiekkamättään kupeesen ja
odotti kunnes joku miehistä tuli sitä noutamaan ja nostamaan taas
koriin.

Tämä koira oli koko jälellä olevalla matkallani Aasian poikki paras
seurani eikä se minun luotani ollut milloinkaan poissa. Nytkin se oli
kanootissa ja havaitsi kohta mielihyvällä kuinka mukavata oli tällä
tavoin matkustaminen. Ja mukana se oli sitten pitkällä paluumatkalla
Khotaniin, matkoilla Tibetin, Tsajdamin, Kiinan Mongolian ja Siperian
halki. Suurimman osan näistä suunnattoman pitkistä matkoista Jolldash
suoritti juosten, ja mainioissa voimissa se oli vielä, kun viimeinkin
saavuimme Pietariin.

Valitettavasti on koirien tuonti Ruotsiin kielletty ja minun täytyi sen
vuoksi viime hetkessä hylätä uskollinen matkatoverini. Mutta vielä
tälläkin hetkellä on tuo paljon matkustellut Jolldash mitä parhaassa
voinnissa valtioneuvos Backlundin luona Pulkovassa, missä siltä
aasialaiset tavat heti otettiin ja missä se kärsimätönnä odottaa uutta
matkaa suuriin erämaihin.

Kun kaikki oli kunnossa, tarttuivat miehet airoihin ja kanootti lipui
nopeasti ja notkeasti kuin ankerias tumman sinistä, suikertavaa jokea
pitkin.

Mutta nyt oli ilman tasapaino lopussa. Juuri tänä yönä oli kova "musta
myrsky" noussut idästä, himmentänyt taivaankaaren ja pannut vanhat
majesteetilliset poppelit nöyrästi taivuttamaan latvojaan. Niin kauvan
kuin olimme joella, ei ollut hätää mitään, se näet on uurtanut
itselleen syvän, kapean uoman, jota vielä ympäröi kamishitiheikkö ja
metsä, jotka taltuttavat myrskyä.

Mutta tätä riitti vain pariksi tunniksi, ja sitten oli meillä aukeita
järviä melkein koko matka. Näitä soutumieheni pelkäsivät ja minulla oli
paljon vaivaa saadessani heidät vakuutetuksi, että pelko oli turha.
Osasimme muutoin kaikki uida, Jolldash myös. Minuun nähden myrsky
pikemmin lisäsi kuin vähensi tämän matkan viehkeyttä, sillä lämpömäärä
nousi klo 1 vain 20,7 asteesen ja buraani lauloi poppeleissa hyvin
tuttua, valittavaa lauluaan, joka ei kuitenkaan koskaan väsytä ja aina
herättää uusia unelmia.

Kuitenkin läksimme ensimäisille järville, missä kohisevat aallot
korkein vaahtoisin harjoin vyöryivät länttä kohti. Uskallettua oli
lähteä ulapalle haipperalla kanootilla, sillä järvet olivat hyvin
matalia, ja jos kanootti olisi törmännyt paljasta hiekkapohjaa vastaan,
olisi se ehdottomasti kaatunut myrskyn ja aaltojen puskiessa
alahangasta. Pysyttelimme sen vuoksi mikäli mahdollista itärannalla,
missä olimme korkeiden hiekkasärkkien suojassa.

Viho viimein pääsimme onnellisesti _Sadak-köllin_ alkupäässä olevaan
nimettömään kylään, jossa oli useampia kamishimökkejä. Asukkaat ottivat
minut mitä ystävällisimmin vastaan, laittoivat syötäväksi vasta saatua
kalaa, sorsan munia, nuoria, pehmeitä kamishin vesoja ja leipää.
Nauttiessani tätä yksinkertaista, mutta kovin hyvältä maistavaa
illallista oli ympärilläni kokonainen parvi iloisia ja puheliaita
loplikeja, eri sukupuolta ja ikää. Nuoret naiset eivät häikäilleet
laisinkaan osoittaessaan minulle kukoistavia, mutta tuskinpa kauniita
kasvojaan.

Helposti sain selityksen siihen, minkä vuoksi he eivät minua ollenkaan
pelänneet eikä kainostelleet. He eivät olleet milloinkaan nähneet
eurooppalaista, mutta saaneet aivan toisen käsityksen semmoisesta. He
olivat nimittäin kuulleet puhuttavan "Tjong-turasta", suuresta
herrasta, Prshevalskijsta, joka oli tullut heidän etelässä olleiden
heimolaistensa luo kahdeksankymmenen kasakan kera, aseissa hampaita
myöten, mukana pitkät rivit kameeleja ja ylellisyyttä kaikkialla.

Nähdessään nyt minut aivan yksinäni, ilman palvelijoita ja karavaania,
venhematkalla heidän kahden veljensä kera, puhuen heidän kieltään,
syöden heidän ruokaansa ja melkein yhtä köyhänä kuin he, arvelivat he,
ettei erotus loplikin ja eurooppalaisen välillä itse asiassa olekkaan
mikään suuri.

_Huhtikuun 12 p._ oli myrsky niin kova, ettemme voineet lähteä matkaan.
Mutta seuraavana päivänä se oli hieman asettunut, niin että taas
työnsimme kanoottimme vesille. Kun purtta ei käytetä, vedetään se näet
aina maalle, käännetään kumoon sekä huuhdellaan silloin tällöin
vedellä, jottei se halkeilisi. Kymmentä vuotta kauvempaa kanootti
harvoin kestää. Ennen auringon laskua olimme taipaleella ja matka
olikin meillä mitä ihanin osaksi paljaita osaksi kamishia kasvavia
järviä pitkin. Puolenpäivän aikaan myrsky riehahti taas valloilleen
yhtä tuimasti, ja loppuosa päivänmatkasta oli kerrassaan vaarallinen.
Usein meidän täytyi päästä suurten aukeiden vesien ohi, joita yhdisti
kaidat salmet. Tullakseen seuraavalle salmelle ei ollut muuta neuvoa
kuin soutaa suoraan aukeiden selkien poikki.

Kuinka miehet osasivat ohjata purtensa oikeaan, oli minulle arvoitus,
sillä rantaviiva on äärettömän epäsäännöllinen lukemattomien lahtien,
niemien ja saarien vuoksi, jotka sitä pyältävät, eikä salmen suita
näkynyt ennenkuin oltiin aivan niiden sisällä. Lisäksi vielä tuprusi
itärannalla olevista hiekkasärkistä lentohiekkapilviä levittäen
keltaisen vaippansa järvien yli, joiden rannat monesti kokonaan
peittyivät sumuun.

Vesi myllersi kovasti. Aallot sähisivät kanootin ympärillä kastellen
meidät likomäriksi, ja vaahto ryöppysi huimasti jok'ikisen aallon
harjalla. Tarkasti siinä oli varansa pidettävä. Olimme riisuneet
yltämme useita vaatteita voidaksemme uida sitä helpommin, jos niiksi
tulisi. Meidän täytyi ruumiilla ja airoilla pitää venhettä tasapainossa
aalloilla ja tarkoin katsoa, ettei mikään petollinen hiekkamatalikko
ollut meitä väijymässä.

Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Kulimme selän yli toisensa perästä.
Ainoastaan keskellä suurta Nias-kölliä täytyi meidän pitää tunnin aika
tuulta pienen hiekkaluodon suojassa. Mutta sitten järvet kävivät yhä
kapeammiksi ja muuttuivat lopulta Hek-joeksi. Sen tyyniä vesiä pitkin
soudimme _Shirget-jappganin_ (lopliki Shirgen kanavan) kylään, jossa
asuu puoli tusinaa perheitä ja missä Islam Baj ja karavaani levottomina
meitä odottivat.

Pari päivää levättyä sai karavaani jatkaa matkaa maata myöten
Tjeggelik-ujhin Tarimin varrelle, kun minä taas sousin suurta jokea
pitkin sinne kanootissa.

Kun myrsky nyt riehui kahta kauheammin, olivat mieheni varovaisuuden
vuoksi sitoneet kaksi kanoottia yhteen. Ne pantiin vieretysten jättäen
jalan verran väliä, ja kaksi salkoa sidottiin molempien laitoihin.
Tähän niin sanottuun kaksoiskanoottiin astui neljä soutajaa, joiden
vastatuulessa täytyi ponnistaa lihaksiaan viimeiseen saakka, kun taas
länteen päin kääntyvissä mutkissa tuuli kiidätti venhettä huimaavaa
kyytiä rantojen ohi.

Nyt loppuu metsä vähitellen kokonaan ja asumattomia aavikkoseutuja
avautuu itään ja länteen.

Tjeggelik-uj on aito aasialainen kalastuspaikka. Rannalla kohoo rivi
keltaisia kamishimajoja, parikymmentä kanoottia on kumollaan maalla,
nuotat on ripustettu kuivamaan korkeihin tankoihin ja vastaan
tuoksahtaa äikeä kalan haju.

Kahdeksan perhettä asuu täällä ympäri vuotta, mutta talvella tulee
lisäksi viisitoista, jotka ovat kylvy- ja leikkuuajan Tjarkhlikissä,
missä he viljelevät maata, ja niin muodoin vain puoleksi ovat
paimentolaisia.

Karavaani sai kulkea yhä edelleen maitse Abdalliin, ja minä menin
vesitse Kara-buranin pieniä jäännöksiä pitkin, jotka kaksitoista vuotta
sitten vielä olivat olleet suurenmoisia.

Myrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa
rapisutti koko päivän _huhtikuun 18 p:nä_. Pahimpien kuurojen aikana
täytyi meidän olla pari tuntia _Tokkus-attamin_, "Kymmenen isän"
kylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.

Järvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä
ja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että
soutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten
kelkkaa.

Oltuamme yötä _Tjain_ kylässä soudimme seuraavana päivänä kokonaista 60
km (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja hyvällä ilmalla Tarimia
pitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.

Saapuessamme illalla _Abdalliin_ oli koko kylän väki rivissä rannalla,
ja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt,
huudahdin: "Tuossahan on _Kuntjekkan Bek_!" hämmästyivät he aikalailla.
Mutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin Prshevalskijn
neljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan mukaan. Hän ottikin
minut vastaan vanhana ystävänä vieden minut suuressa kamishimajassaan
olevaan puhdistettuun "saliin".

_Huhtikuun 21 p._ poikkesimme jokea myöten aika suureen
_Kum-tjappganin_ kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, "Nousevan auringon
päällikkö", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja
varmasti kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten.
Abdallissa oli minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea
Kum-tjappgania kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja
lampiin. Koko vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt,
oli muka nyt umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten
muuttaneet sieltä.

Kum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat soutaakseen
minua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen kohti, mistä ei
loitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään hinnasta laiminlyödä
mahdollisimman täydellisen kartan tekemistä näistä järvistä ja päätin
sen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme olleet ottaneet ruokavaroja
mukaan, täytyi meidän ensiksi palata Abdalliin.

_Huhtikuun 22 p._ astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam Baj
keittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen,
kolibrikanootin vanhan tottuneen _Tusunin_ kera oli raivattava ja
näytettävä tietä kamishikon läpi.

Mitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki
jakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka
kuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi aivan
läpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita kanavia
siinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut "tjappganit" kasvaisivat yhdessä
vuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen nyhdettäisi niiden
pohjasta kohoovia kamishin vesoja.

Tjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja molemmilla
puolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin puuseinä sekä
viidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin sidottu kupoihin tai
lyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi kanavaa.

Tjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain
vesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme satojen
verkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin lasisäiliöstä
näimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä otimme muutamia
saadaksemme tuoretta syötävää.

Kullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla ei
ole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat ristikkäin
joka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi hukassa.

Ei voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua
näissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään, avoimeen
allikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan keskustaan
yhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.

Tullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen ruohikko
näyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat ottavat
mitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle niin että
vesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä murskaksi menevän
kuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy syrjään päästäen
viheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin uutimet sivulle, ja
niin kiidetään seuraavaan tjappganiin.

Niin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva
Tarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli.
Illan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin
seitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi
pohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä kohdassa
kosteata liejua.

Seuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran syvyyttä
mitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä oli liian
kuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan olevan pitkän
matkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja otettuaan
virkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten
ruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät
raivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen
yksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä sain
eväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti tyynen
veden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.

Järven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8 m
korkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse harvoin
tänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi umpeen
kasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin helposti läpi,
mutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi tuuma tuumalta
työntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois, istuvat polvilleen ja
tekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen ruohikkoa vastaan työntääkseen
kanoottia eteenpäin.

Tuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei näy
pisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon sädettäkään
tunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä, lämmintä ja hiostavaa.
Pääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas solakko on takapuolella ja
venhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle, missä kevyt tuulen leyhkä
on alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.

Puolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään, missä
kamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata tietä
kanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten.
Kamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on
myrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä
niiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.

Ennenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran pohjoisrantaan,
missä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla hiekkakartioilla. Niiden
huipulta oli mainio näköala joka haaralle. Itään päin ei näkynyt
neliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala sinnepäin näytti
hyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se kapea vesiväylä,
jota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä nauhalta keltaisessa
ruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin kevään vihreitä nuoria
oraita. Niinpä käännyimme taas takaisin Abdalliin samaa tietä, jota
olimme tulleet.



19.

MUUAN TYLY HERRA.


Huhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella hevosella
Abdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan
Bekille.

Suloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin saavuttua
oli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta matkaohjelmassani:
tuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa -- sen tiesin pääkonsuli
Petrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta -- odotti minua
paksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan tapahtua kotona
pitkänä poissaoloaikanani!

Nämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun kestävä
itämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista lähtiessämme
ajaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta kuin olisi itse
taivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen puskea ja mietin
hiljakseen mielessäni: "Puhalla päälle vaan, tuulen akka, kuta enemmän,
sen parempi!" _Huhtikuun 27 p:vän_ illalla saapuessamme _Tjarkhlikiin_,
pieneen "kaupunkiin", jossa oli satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta
leirissä syntyi levottomuutta. Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota
noista kolmesta kameelista, jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat
tehneet meille niin suuria palveluksia. Mutta me olimme liian paljon
käyttäneet niiden voimia. Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden
ottaminen Khotaniin saakka olisi ollut raakalaisen tekoa, sillä
kameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä työssä, vaan saavat ne silloin
häiritsemättä käydä laitumella vuoristossa.

Haikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta
uroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei
kameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen.
Mutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa väleissä.
Kun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä turpanuorasta,
lähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta havaittuaan
etten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua aivan toisella
tavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen otsaa sen
osoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu minä annoin
sille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta niin tähän
"palasteluun", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli leirimattoni
luo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti minut
nykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.

Mutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta, jotka
niin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan
Iänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta, minkä
ne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme vielä neljä
hevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti ne pois.
Piha näytti tyhjältä ja kolkolta.

Onneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni
samassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani
huopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja
haukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta sitten
se tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.

Aloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani paria
tuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan,
päristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan,
jonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti
paikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä
hyväilyjä, joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.

Tjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, _Li Darin_.
Kiinalaiset olivat tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265
sotilasta, varustetut vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä
kuuskymmenluvulta. Kuten tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati,
lähetin heti saavuttuani kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä
Hven Darinin Kara-sharissa minulle antaman pienen paikallispassin ja
käskin kysyä, milloin persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.

Tähän Li Darin antoi tulkkinsa kautta vastata, että hän ensiksi vaati
nähdäkseen suuren, näissäkin seuduissa käyvän passin, ennenkuin saattoi
minua vastaanottaa. Pyysin tulkin, joka oli siivo muslemi beki,
selittämään, että suuret Pekingistä ja Kashgarista saamani passit
olivat Khotanissa, syystä että sieltä lähtiessäni en ollut edes
ajatellut matkustaa näin kauvas, mutta että paras olisi, jotta itse
puheille päästen saisin tehdä selkoa asiain tilasta.

Vastaus kuului, että henkilöä, jolla ei ollut edes paikallista passia,
ehdottomasti täytyi kohdella epäluulon alaisena miehenä, ettei ambani
ottaisi minua vastaan, että Khotaniin menevä eteläinen tie oli minulta
sulettu, mutta että minä pienen paikallispassin nojalla armosta ja
suosiosta saisin palata Kara-shariin ja sitten samaa tietä, jota olin
tullut, Khotaniin. Sepä oli hupaista! Kolme ja puoli kuukautta
aavikkojen poikki ennestään tutkittua tietä, kesäkuumalla, kun
eteläistä tietä Tjertjenin kautta pääsisimme Khotaniin kuukaudessa!
Pyysin tulkin sanomaan ambanilleen, ensiksi että minä halveksin häntä,
ja toiseksi että minä joka tapauksessa, ja jo huomispäivänä, aijoin
lähteä Tjertjeniin.

Lyhyt vastaus oli tämmöinen: "Matkustakaa, mutta siinä tapauksessa minä
vangitsen teidät ja vien teidät kymmenen soturin avulla takaisin
Kara-shariin!"

Nyt olivat auttavat neuvot hyvään tarpeesen. Kohta olin tehnyt
kuitenkin päätökseni. Seuraavana päivänä, huhtikuun 29 p:nä, aijoimme
lähteä matkalle Tjertjeniä kohti. Li Darin sai tilaisuuden vangita
minut ja viedä Kara-shariin. Sieltä jatkaisin matkaa Urumtjiin Venäjän
konsulin avulla hankkiakseni vapaan pääsyn Tjertjeniin ja Khotaniin,
vieläpä tarpeelliset nuhteet Li Darinille sekä hyvityksen siitä
vahingosta, minkä hän koukkuilemisellaan oli minulle tuottanut.

Sovittiin siis mainitun kauppiaan kanssa, että hän ottaisi huostaansa
matkatavaramme ja hevosemme. Vain Islam Baj seuraisi minua, ja se vähä
mitä tiellä tarvitsimme sopi hyvästi hihnojen väliin satuloiden taakse.

Kuitenkin minun onnen tähteni oli mahtavampi kuin Li Darinin,
Tjarkhlikin ambanin. Myöhään illalla saapui luokseni muuan 50-vuotias
hienopiirteinen mandariini esittäen olevansa _Shi Darin_, seudun
varustuskunnan päällikkö. Hän ilmoitti minulle saaneensa käskyn vangita
minut seuraavana päivänä, ja oli nyt tullut valittamaan Li Darinin
halpamaista käytöstä sekä lupasi koettavansa taivuttaa tätä olemaan
järkevä.

Shi Darin oli sivistynyt ja vapaamielinen kiinalainen. Keskustelimme
kauvan yhteisistä tutuistamme ja matkastani, jonka tuloksista hän oli
kovasti huvitettu. Meistä tuli kohta hyvät ystävät ja hän jäi luokseni
myöhään yöhön asti. Seuraavana päivänä minä kävin hänen luonaan
vastavieraisilla ja minut pyydettiin silloin päivällisellekin.

Päivällistä syödessä arvelin olevan ajan kysyä miten vangitsemisen
laita oli. Shi Darin kertoi silloin koko aamun olleensa ambanin
pakeilla, mutta tämä oli pysynyt taipumatonna sanoen itsellään olevan
käskyn dungani-kapinan [dunganeiksi nimitetään muhammettilaisia
kiinalaisia. He tekivät suuren kapinan 1894] aikana sulkea Tjertjeniin
ja Khotaniin menevä tie. Hän, Shi Darin, oli vastannut, ettei ollut
ollenkaan mistään dunganista kysymystä, vaan rauhallisesta
eurooppalaisesta. Mutta ambani ei ollut niin tarkoin voinut tietää mikä
minä olin miehiäni, minulla kun ei ollut passia.

"No, sitten kai minun on lähdettävä Urumtjiin", vastasin minä.

"Urumtjiin? Oletteko hullu!" huudahti Shi Darin pyrskähtäen äänekkääsen
nauruun. "Ei, matkustakaa huoletta Tjertjeniin, minä vastaan
seurauksista! Ambani on kyllä antanut käskyn vangita teidät,
mutta minä olen varustuskunnan päällikkö, ja semmoisiin hommiin en
laske ainoatakaan sotilasta. Jos Li Darin koettaa vangita teidät
alkuasukas-bekien avulla, annan minä turvaksenne sotilasvartijaväen."

Saattaako suurempaa onnea ajatella! Samat sotilaat, joiden äsken kopean
Li Darinin uhkauksen mukaan piti vangita minut, jos tarve vaatii,
väkivallalla, tulisivat nyt suojaamaan minua!

Seuraavana päivänä oli kaikki valmiina matkalle lähtöä varten.
Ikäänkuin hän ei vielä olisi tehnyt minulle tarpeeksi suuria
palveluksia, lähetti Shi Darin minulle nyt runsaan varaston sokeria ja
tupakkaa, juuri sitä mitä tarvitsin, ja sai vastalahjaksi muutamia
pikku kaluja ja karttoja, joita ilman tulin toimeen.

Ja niin lähdettiin länttä kohti. Eräässä puistossa Tjarkhlikin
ulkoreunalla seisoi kolme kameeliamme syöden lehtiä alas riippuvista
oksista. Lähetimme niille kaihomielisen jäähyväistervehdyksen, mutta ne
eivät kunnioittaneet meitä edes yhdellä silmäyksellä, söivät vain
tyynesti meheviä oksia.

Mutta nyt täytyy minun taas ahdasalaisen tilan vuoksi melkein lentää
niiden yhdeksänkymmenen peninkulman yli, jotka vielä erottivat meidät
Khotanista. Ja kuitenkin olisin kovasti mielelläni tahtonut
seikkaperäisesti kertoella näistä seuduista, missä keräsimme runsaan
määrän kokemuksia.

_Toukokuun 27 p._ ratsastimme Khotaniin, terveinä, mutta väsyneinä ja
selittämätöntä mielihyvää tuntien saadessamme nyt ruveta joksikin aikaa
lepäämään.



20.

MUUAN JÄLKILASKU.


Lukija muistaa epäilemättä, kuinka meidän onnettomalla
aavikkomatkallamme huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa 1895 täytyi
hiekkasärkille jättää teltta ynnä melkein kaikki matkatavarat,
arvoltaan lähes 7,500 markkaa, sekä kaksi miestä, jotka kuolivat
janoon. Heidän leskensä tulivat sitten itkien ja valittaen Kashgariin
minun siellä oleskellessani ja pyysivät saada kuolleet takaisin. Annoin
heille niin paljon hopeata kuin kassani myönsi. Uusia varustuksia
laittaessa ja uusia seikkailuja ajatellessa koko juttu sitten melkein
unohtui.

Kun kuitenkin jo, kesällä 1895 ruotsalainen upseerin revolveri, joka
oli kuulunut Näär kameelin kuormaan, odottamatta joutui käsiimme
Kashgarissa, heräsi meissä epäluuloja. Sekä pääkonsuli Petrovskij että
Kiinan kuvernööri käskivät Khotanissa toimeenpanna tutkimuksia, joista
kuitenkaan ei ollut mitään hyötyä.

Tammikuun alussa 1896 tulin itse Khotaniin ja läksin taas sieltä täysin
varmana, että teltta, matkatavarat ja kuolleet miehet aikoja sitten
olivat hautautuneet hiekkaan. Arvelkaa sen vuoksi hämmästystäni, kun
Liu Darin samana päivänä kuin palasin Khotaniin, toukokuun 27 p:nä,
lähetti suuren osan noita tavaroitani, joita en ollut vuosikauteen
nähnyt, asuntooni!

Tuo kauppias, Jussuf, joka oli antanut kuolevalle Islam Bajlle
vettä, oli Khotaniin palattuaan jättänyt ruotsalaisen revolverin
länsi-turkestanilaisten kauppiasten aksakalille, _Sejd Akhram Bajlle_,
ilmeisesti tarkoituksella voittaa hänen luottamuksensa ja vaitiolonsa.

Mutta aksakali, jota herra Petrovskij oli aikanaan varottanut,
ei ollut jättänyt asiaa siihen. Hän oli kuulustellut Jussufia
ankarasti, ja tämä oli lopulta tunnustanut saaneensa revolverin _Togda
Bekilta_, Tavek-kelin päälliköltä. Aksakali antoi revolverin sitten Liu
Darinille, joka Dao Tajn kautta toimitti sen minulle. Huomattuaan asian
herättävän jonkunlaista huomiota Jussuf oli pitänyt viisaampana lähteä
Urumtjiin. Kun hänestä ei sen enempää kuulunut, alkoi aksakali epäillä
ja lähetti ovelan vakoojan Tavek-keliin pitämään silmällä Togda Bekiä
ja tämän taloa. Ryysyihin pukeutuneena vakooja meni sinne ja suoritti
osansa niin hyvin, että Togda Bek otti hänet palvelukseensa pannen
hänet lammaspaimeneksi. Niin samoili hän ympäriinsä seudussa bekin
laumojen kanssa ja hoiti toimensa isäntänsä täydelliseksi
tyytyväisyydeksi.

Hänen palkkansa ei ollut suuri, mutta eräänä päivänä hän meni bekin
taloon saadakseen itselleen sen vähän mikä hänellä oli vaadittavana.
Hän aikoi juuri käydä sisään, kun beki syöksyi ylös ja ajoi hänet
pellolle. Mutta enempää hänen ei tarvinnut tietääkkään. Hän oli ehtinyt
nähdä, että beki sekä hänen seurassaan kolme metsästäjäämme: Ahmed
Mergen, Kasim Akhun ja Togda Shah, sekä Jakub Shah, joka oli opastanut
meidät ensimäisen kaupungin raunioille aavikolla, istui kyykistyneenä
muutamien arkkujen ympärillä. Useita tavaroita, jotka olivat saattaneet
kuulua vain eurooppalaiselle, oli otettu niistä ulos ja syydetty
matoille.

Vakooja pysyi tyynen näköisenä, sai palkkansa ja tallusteli hitaasti
matkaansa. Mutta parhaiksi päästyään näköpiiristä hän heittäytyi
parhaan hevosen selkään, minkä tapasi ja ajoi täyttä karkua Khotaniin
ilmoittamaan aksakalille mitä oli nähnyt. Tämä ilmoitti heti asian Liu
Darinille, joka lähetti kaksi virkamiestä ja muutamia sotilaita
Tavek-keliin tutkimaan bekin taloa ja panemaan tavarat takavarikkoon.

Mutta beki oli kohta kaivannut paimentaan, ja kun yksi hevonenkin oli
kateissa, aavisti hän pahaa ja lähetti ratsastajan täyttä laukkaa
ajamaan karkuria takaa. Tämä oli kuitenkin siksi paljon edellä, ettei
häntä enää yllätetty, ja käsitti sitä paitsi hyvin, että henki riippui
ensimäisenä joutumisesta.

Nyt oli beki pahassa satimessa; mutta hän suoriutui kuin valtioviisas,
latoi tavarat paikoilleen ja vei ne Khotaniin. Sinne hän saapui Liu
Darinin lähettien seurassa ja jätti koko roskan ambanille sanoen
tavarain vasta pari päivää sitten joutuneen hänen huostaansa.

Metsästäjätkin menivät kaupunkiin, missä kaikki liittolaiset asettuivat
samaan karavaanimajalaan asumaan. Mutta sielläkin oli aksakalilla
vakooja, ja tämä saattoi heti kertoa, että beki illoin opetti
metsästäjille mitä heidän pitäisi vastata Liu Darinille, kun hän
epäilemättä kohta kuulustelisi heitä.

Sitten aksakali kuulusteli metsästäjiämme, samoja miehiä, jotka Islam
Bajn kera vähää ennen haaksirikkoamme aavikolla turhaan olivat etsineet
telttaa. Nyt he kertoivat viime talvella palanneensa noiden kolmen
poppelin luo ja muutaman päivänmatkan siitä noudatelleensa ketun jälkiä
suoraan länttä kohti. He olivat lopulta löytäneet paikan missä kettu
oli pysähtynyt ja kuoputtanut syvältä hiekkaa, joka siinä oli
liituvalkoista. Se havaittiin olevan jauhoja.

Metsästäjät olivat silloin alkaneet kaivaa ja viimein löytäneet teltan,
jota nyt peitti jalan korkuinen hiekka yli teltan seipäiden. Siitä he
sitten olivat nostaneet tavaran toisensa perästä ja vieneet ne aaseilla
joelle.

Tämä kertomus oli itsessään oikein mieltäkiinnittävä. Se osoitti näet,
että hiekkasärkkä, jolle teltta oli pystytetty, oli kasvanut kaksi
metriä. Saattoihan sellaista tapahtua, sillä teltta tietysti pidätti
tuulen lennättämää hiekkaa. Kesällä 1895 oli nähtävästi tuullut paljon,
mutta talvi oli kuten tavallisesti ollut melkein tyyni, ja ketun jälet
pysyivät sen vuoksi selvästi näkyvissä.

Luultavasti ketut olivat jo kesällä saaneet vainua kanoista ja
ruokatavaroista ja lähteneet aavikolle kokeilemaan. Yhden kanan
luurangon metsästäjät olivat löytäneet muutamalta hiekkasärkältä kaukaa
leiristä, mutta kuolleiden ihmisten ruumiita he eivät olleet nähneet.
Mahdollisesti kuolleet olivat toukokuun 2 päivän yönä kontanneet
kappaleen matkan loitommaksi.

Aksakali teki heti johtopäätöksensä asiassa. Mikseivät he olleet heti
vieneet tavaroita Liu Darinille ennenkuin vakooja sekaantui asiaan?
Niin, se oli Togda Bekin syy; (tämä mies oli aikoinaan ollut jus-bashi
Jakub Bekin sotaväessä ja jo silloin tunnettu ja kammottu julmana ja
huonona miehenä), hän oli saanut tiedon asiasta ja houkutellut
itsessään rehelliset ja hyväsydämmiset metsästäjät piiloittamaan
kaikki, sittemmin perästäpäin myymään tavarat ja pitämään sen mitä
saattoi käyttää.

Sen vuoksi sainkin nyt takaisin vain semmoisia kaluja, joilla
alkuasukkaat eivät mitään tehneet, kuten osan tieteellisiä kojeita,
valokuvauskoneen jalustan, apteekin, sikareja, mittalaudan,
petroolikeittiön ja kaksi valokuvauskonetta. Viimeksi mainituista ei
ollut kuitenkaan paljon iloa, Tavek-kelin asukkaat kun olivat
anastaneet levyt käyttääkseen niitä ristikko-ikkunainsa ruutuina. Minun
täytyi sen vuoksi edelleen tyytyä tekemään kynäpiirroksia.

Metsästäjät olivat suostuneet Togda Bekin ehdotukseen ja ehtineet jo
hävittää tavaroita 3,000 markan arvosta. Ahmed Mergen ja Kasim Akhun,
jotka olivat olleet matkassamme Kerija-darjan tienoilla, olivat koko
matkan pysyneet hyvin viattoman näköisinä. Luultavasti heillä kuitenkin
oli paha omatunto, koska aina, kun puhe sattui koskemaan aavikkomatkaa,
vakuuttelivat, että kadotetut tavarat kyllä löydettäisiin ja että he
kotimatkalla _Tjimenista_ etsisivät niitä.

Niinikään ymmärsin nyt minkä vuoksi beki oleskellessani Tavek-kelissä
oli pitänyt minua tavallisessa talossa eikä milloinkaan ollut kutsunut
omaansa. Varastetut tavarat olivat näet siellä kätkettyinä mattoihin ja
huopapeitteisiin ja olisi ne mahdollisesti voinut huomata.

Myöskin Liu Darin oli kuulustellut miehiä, ja havaittuaan että
lukitsemani arkut oli murrettu auki hän oli kysynyt miehiltä, kuinka he
olivat uskaltaneet tehdä semmoista, ja eivätkö he tienneet, että niin
hyvin Kiinan laki kuin muhammettiläisten "sherie" kieltää väkivallan
teon toisen omaisuudelle. Arkut olivat olleet niin raskaat, olivat he
selittäneet, että sisällys täytyi kantaa pikku osissa.

Kaikki tämä tapahtui pari kuukautta ennen Khotaniin palaamistani.
Metsästäjiä oli kidutettu pakottaakseen heidät tunnustamaan, heille oli
annettu selkään ja sitten viety vankilaan. Vaan ovela beki oli vapaalla
jalalla.

Minun palattuani Khotaniin ruvettiin asiaa taas tutkimaan. Aksakalilla
oli vakooja "jamenissa" ottamassa selkoa mitä siellä tapahtui.
Olimme kuitenkin vakuutetut, että Liu Darin menettelisi täysin
oikeudenmukaisesti eikä antaisi itseään ostaa.

Mutta varkaiden kohtalo oli kokonaan minun vallassani, sillä
kiinalainen kidutus tekee rangaistavista raajarikkoja, ja ne päivät,
jotka vanki poloiset olivat viettäneet tuomiotaan odottaen, olivat
tuskin kadehdittavia. Alun pitäen oli tietysti aikomukseni päästää
heidät paljaalla säikäytyksellä ja kohdella heitä lempeästi.

Nyt rupesi Liu Darin tuomariksi ja esiintyi pontevasti ja mahtavasti.
Hän pyysi tietoa arkuissa olleista tavaroista ja niiden arvosta. Ne
saatuaan hän läksi itse etäiseen Tavek-keliin, missä jutun
käsitteleminen uudelleen alkoi, sittemmin Khotanissa jatkettavaksi.
Tiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Liu Darin tahtoi sen vuoksi käyttää
kiristyspenkkiä ja tulikouria. Mutta kun minä mitä lujimmin vastustin
sitä, tahtoi hän ainakin käyttää raipparangaistusta, ja piiskaajat
raippoineen olivat koko kuulusteluajan läsnä. Minä selitin silloin,
että minun, jos semmoinen tuomio pannaan toimeen, täytyy poistua, sillä
maani tavan mukaan pidetään vääränä rikollisenkin pahoin pitelemistä.
Hän lupasi täyttää toivomukseni.

Kun metsästäjät yksimielisesti väittivät jättäneensä kaikki tavarat
Togda Bekille ja että, jos jotain puuttui, vain hän saattoi antaa
tietoja, mutta hän puolestaan piti kiinni siitä, että metsästäjät
olivat varastaneet kaikki mitä oli kateissa, julisti Liu Darin
seuraavan Salomonin tuomion: "Toinen asianosainen valehtelee, mutta
kuulustelusta ei käy selville kumpiko. Minä tuomitsen siis molemmat
asianosaiset kahden päivän kuluessa vieraallemme maksamaan hävinneiden
tavarain arvon 5,000 tengehillä (3,000 markalla)."

Heti sen perästä ja rikoksellisten läsnäollessa minä selitin pitäväni
kyllä tuomiota täydellisesti oikeana, mutta en tahtovani ottaa
syytteenalaisilta rahoja vastaan, olivatpa he kuinka rikoksellisia
tahansa.

Liu Darin vastasi mitä päättävimmin, että vaikka summa olisikin minulle
yhdentekevä, oli sangen tärkeätä Kiinan viranomaisille opettaa
alamaisilleen, etteivät he rankaisematta saaneet rosvota eurooppalaista
vierasta, sillä siinä tapauksessa uudistuisi ryöväys heti ensi
kerralla, kun joku matkustaja näille tienoille saapui.

Kun minä kuitenkaan en katsonut täysin todistetuksi, että siltäkin
kameelilta, joka oli jätetty joelle, oli kuorma rosvottu, ja kun
metsästäjät olivat vakuuttaneet, ettei kaikkia tavaroita oltu otettu,
vaan osa oli jätetty telttapaikalle, onnistuin minä saamaan summan
tingityksi 1,000 tengehiin (600 mk.). Jollen minä asiasta muuta
hyötynyt, voitin ainakin kaikkien hyväksymisen ja pahantekijäin
kiitollisuuden.



21.

KARKAUS JA KÄRÄJÄT.


Mutta aika kului. Kuukautta enempää emme saattaneet uhrata lepoon, ja
kohta ikävöimme taas päästä liikeliepeelle. Kesäkuun lopulla oli kaikki
valmiina lähtöön. Islam Baj, joka yhä nautti rajatonta luottamustani,
oli hankkinut uusia palvelijoita ja täyttänyt arkkumme uusilla eväillä.
Muuan basaarin purjeentekijä ompeli ison teltan miesten varalle. Itse
puolestani olin nyt saanut takaisin vanhan, surullisessa muistossa
pysyvän aavikkotelttani.

Jo auringon noustessa _kesäkuun 29 p:nä_ olimme kaikki jalkeilla.
Hevoset valjastettiin kuormasatuloilla, ja arkkumme sälytettiin niiden
kannettaviksi. Muutamat niistä olivat pitkänä lepoaikana käyneet
äksyiksi ja aroiksi, jonka vuoksi niitä ensimäisenä päivänä piti
kutakin miehensä taluttaa.

Sillä aikaa kuin miehet laittoivat karavaania kuntoon ratsastin
minä jäähyväiskäynnillä Liu Darinin luona ja lahjoitin hänelle
kultakellon, jonka olin ostanut rikkaalta ladakilaiselta kauppiaalta.
Sotilaskuvernööri, joka oli antanut minulle oivallisen telttamaton, sai
kaikki liikenevät ampumatarpeemme sekä revolverin. Alim Akhun,
isäntämme, sai kellon ja levätin, ja kaikille miehille, jotka jollain
tavalla olivat palvelleet meitä, jaettiin juomarahoja.

Tattari _Rafikof_ oli ottanut kotiin lähettääkseen muinaiskokoelmani,
kameelin nahkan ja joukon Khotanista ostettuja mattoja. Ja kiitos hänen
ja herra Petrovskijn huolenpidon, saapuivat kaikki nämä tavarat eheinä
määräpaikkaansa.

Vasta klo 10 oli kaikki kunnossa, ja pitkä karavaani, jossa oli 20
hevosta ja 30 aasia ja jota ohjasi kokonainen joukkue palvelijoita
jalan tai ratsain, läksi liikkeelle itää kohti.

Hankkeeni oli erään Kven-lun-ketjussa olevan solan kautta nousta
Pohjois-Tibetin ylätasangoille, joiden yli aijoin kulkea varsinaiseen
Kiinaan. Mutta tälle matkalle tarvitsimme varmoja oppaita ja kameeleja,
ja _Parpi Baj_, muuan parhaita miehiäni, sai sen vuoksi etukäteen
lähteä Mölldjan joelle, jonka ylisen kesäuoman varrella kuului olevan
kameeleja suuret määrät, omistajainsa kaitsemina. Parpi suoritti
asiansa oivallisesti, ja levähtäessämme _heinäkuun 28 p:nä_ Mölldjan
varrella oli hän siellä meitä vastassa 15 hyvän kameelin ja niiden
omistajan kera.

Hyvissä ajoin olimme lähettäneet sananlennättäjän Kopan bekin, _Togda
Muhammed Bekin_ luo, joka nyt saapui ja auttoi meitä kaupanteossa ja
piti hintaa kohtuullisen huokeana. 1,275 tengehillä (715 mk.) ostimme
kuusi levännyttä uros-kameelia, vuoriston matkoihin tottunutta rotua.

_Leiri Mitt'in_ luona oli ensimäinen kokonaan asumattomassa seudussa.
Tuntematon ja asumaton Pohjois-Tibetti oli nyt edessämme, ja kaksi
kuukautta nyt kului ennenkuin tulimme ihmisten ilmoille. Täällä jätimme
ulkonaiselle maailmalle jäähyväiset, ja miellyttävältä tuntui olla
kiinalaisten mandariinien kynsistä loitolla. Mutta meidän täytyikin
tästä puoleen jouduttaa kulkua ja levätä vain semmoisissa seuduissa,
missä oli eläimille laidunta.

Vuoristolaisilta (taglikeilta) tässä suhteessa saamamme tiedot olivat
kuitenkin tuskin rohkaisevia. Ne vakuuttivat yksimielisesti, että maa
etelään päin oli aivan hedelmätöntä, ja minä ajattelin jo valmiiksi
senkin mahdollisuuden, että karavaanieläimet vähitellen uupuisivat ja
nääntyisivät. Mutta itseämme en luullut minkään vaaran odottavan, kun
toivoin pahimmassa tapauksessa jalan voivamme päästä asuttuihin
seutuihin, joko sitten pohjoiseen tai etelään päin.

Lama-tjimenin luona söivät eläimemme tyynesti ja rauhallisesti
viimeistä kertaa aavistamatta odottavaa kohtaloaan. Kaksi kuukautta
myöhemmin makasivat useimmat niistä kuolleina Pohjois-Tibetin
ylätasangoilla, eikä karavaanimme tälle matkalle lähtiessä ollut
suinkaan pieni. Meillä oli mukana 17 hevosta, 12 aasia ja 6 kameelia,
lukuunottamatta moniaita tilapäisesti vuokrattuja eläimiä. Mutta
Sarik-kolissa lisättiin karavaania 4 hevosella ja 17 aasilla. Aaseja
käytettiin kantamaan säkkejä, joissa oli maissia eläimille.

Kaikkiaan oli meillä siis 56 eläintä, ja jos mainitsen, että ainoastaan
3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi nääntyneinä ja puolikuolleina saapui
_Tsajdamin_ reunavuorelle eli toisin sanoen 90 % kaatui, saattaa
käsittää kuinka rasittavia ponnistuksia näiden eläin raukkojen oli
kestettävä. Itsessään ei se niin suuria tehnyt, että vähin erin
menetimme ne, sillä tämä tapahtui ylipäänsä sitä mukaa kuin
ruokavaratkin vähenivät, mutta niiden kärsimysten näkeminen oli
surkeata.

Sarik-kolin aulista olimme ostaneet 12 lammasta ja 2 vuohta liikkuviksi
ruokavaroiksi, jotka vuoronsa mukaan tulivat teurastettaviksi. Minä
olin tahtonut ottaa 20, mutta palvelijani selittivät, että tavattomilla
korkeuksilla, missä tästä puoleen tulisimme kulkemaan, liharuoka ei
maistu ja mieluummin syö riisiä. Osoittautui kuitenkin, että mukaan
otetut lampaat olivat hyvään tarpeesen, ja niitä riitti vain puolelle
matkalle, jonka vuoksi sitten ajoittain saimme pitää villin jakin lihaa
hyvänämme.

Kuleksivaan menaseriiaamme kuului lopuksi 3 komeata koiraa. Ensinnäkin
uskollinen korlalainen Jolldashini, joka aina nukkui vieressäni ja
vartioi telttaa niin innokkaasti, ettei kukaan muu kuin Islam Baj
päässyt sisään. Edelleen _Jollbars_ (Tiikeri) Kara-sajsta, iso,
keltainen, pörheä koira, sekä musta ja valkoinen _Buru_ (Susi)
Dalai-kurganista. Kaksi viimeksi mainittua pysyttelivät aina miesten
telttojen luona, missä ne pitivät hirveätä melua öisin, haukkuivatpa
karavaanieläimiäkin, jos nämä poistuivat kovin kauvas leiriltä.

Marssiessa seurasivat kaikki koirat leikkien ja toisiaan ajaen
karavaania, josta kuitenkin urkenivat pitkät matkat nähdessään joitain
otuksia vuorilla. Hauskoja matkatovereita ne aina olivat ja
vilkastuttivat suuresti yksinäistä vaellustamme sekä muutoin äänetöntä
leiriämme. Matkalla ylätasankojen yli koirat tulivat parhaiten koko
seurueestamme toimeen. Ilman oheneminen ei tuntunut rasittavan niitä
ollenkaan, ja syödä saivat ne kyllältään, sillä niiden osaksi tuli
teurastettujen lampaiden perkeet, vasta ammutut jakit ja khulanit sekä
paremman puutteessa kaatuneet hevoset ja aasit, joista etempänä yksi
tai useampia jäi joka leiripaikalle.

Minulla oli 8 vakinaista palvelijaa: Islam Baj, karavaaninbashi, Fong
Shi, kiinan tulkki, Parpi Baj Oshista, Islam Akhun Kerijasta, _Hamdan
Baj_ Tjertjenistä, _Ahmed Akhun_, puoleksi kiinalainen, _Roslak_
Kara-sajsta ja _Kurban Akhun_ Dalai-kurganista. Viimeksi mainitusta
paikasta otimme sitä paitsi 17 taglikia, heidän aksakalinsa johdolla.
Heidän oli autettava meidät vain pahimpien solien yli ja parin viikon
perästä palattava. Taglikit, joiden piti näyttää meille helpoimmat
Kvenlunin poikki johtavat solat eteläisille ylätasangoille, veivät
meidät tahallaan harhaan. He pelkäsivät nimittäin Kiinan viranomaisten
vihaa, jos osoittavat vieraille oikean solan. Lopulta heidän
aksakalinsa tunnusti vieneensä meidät harhaan, ja hänen johdollaan
tulimme kyllä helposti ylätasangoille.

Se ulottui laidattomana arona pohjoisen puolelta Kvenlunin ja etelässä
_Arka-tagin_ myös lumipeitteisen jonon välissä. Alussa kyllä löysimme
eläimille hyvää laidunta, mutta se kävi kohta yhä niukemmaksi; lopulta
oli kasvullisuus vain kankeita pensaita ja arokasveja.

Pahinta oli, että väkeni alkoi kovasta ilman ohenemisesta noilla
kukkuloilla sairastua vuoritautiin. Fong-Shi, kiinan tulkki, kävi niin
huonoksi, että minun täytyi päästää hänet pyynnöstään paluumatkalle, ja
paitsi muita sairastui itse Islam Baj niin kovin, että minä jo
muutamana hetkenä pelkäsin hänet kokonaan menettäväni. Hänen luja
luontonsa ja antamani lääke pelastivat hänet kuitenkin ja neljäntenä
päivänä hän oli taas täydessä touhussa.

Vielä toinenkin huoli oli minulla tällä aromarssilla. Taglikit, jotka
olivat seuranneet karavaania ylä-Kerijan varrella olevilta
vuoriseuduilta asti, rupesivat ikävöimään kotiaan, ja joukko heitä
karkasi eräänä yönä.

Elokuun 18 päivän iltana tehtiin seuraava sopimus muiden taglikien
kanssa. Kolmelle heistä maksettiin palkka palvelusajastaan, ja he
saivat nyt palata samaa teitä, mitä olimme tulleet. Muista oli kahden
seurattava Arka-tagin toiselle puolelle, jonne tultua hekin pääsisivät
paluumatkalle. Mutta jälellä olevien oli vakinaisten länsi- ja
itäturkestanilaisten palvelijaini kanssa seurattava karavaania, kunnes
saapuisimme asuttuihin seutuihin, tapahtui se sitten missä tahansa.

Jälelle jääneet taglikit pyysivät saada puolet palkastaan etukäteen ja
minä katsoin voivani huoletta suostua heidän pyyntöönsä. Muutamat
itäturkestanilaiset, joilla oli perheet Kerijassa ja Khotanissa,
lähettivät melkoisen suuria summia palkastaan palaavien taglikien
myötä, joiden ennen lähtöään seuraavana aamuna oli annettava
kirjallinen todistus siitä, että olivat vastaanottaneet rahat, ja siinä
myös sitoutua toimittamaan ne määrätyille henkilöille.

Kaiken tämän suoritettua menimme levolle. Taglikit makasivat kuten
tavallisesti paljaan taivaan alla, rakennettuaan suojaksi vallituksen
maissisäkeistä, satuloista ja muista tavaroista.

Palvelijani olivat sen vuoksi kuin puusta pudonneet viiden aikaan
seuraavana aamuna, _elokuun 19 p:nä_, havaitessaan että kaikki taglikit
lukuunottamatta sihteeriäni Emin Mirzaa -- olivat karanneet. Islam
herätti minut heti ja ilmoitti asianlaidan. Rupesimme neuvottelemaan.

Miehet olivat nukkuneet kuin pölkyt koko yön eivätkä olleet kuulleet
mitään epäiltäviä ääniä. He luulivat taglikien karanneen jo puoliyön
aikaan; ja kun nämä olivat päässeet siksi paljon edelle, olivat he
luultavasti uskoneet pääsevänsä kaikesta takaa-ajosta. He tiesivät
hyvin, että jokainen päivä oli meille kallis näissä laitumista niin
polonalaisissa seuduissa.

Tarkastaessamme karavaania havaitsimme, että kymmenkunta aasia, kaksi
hevosta ja runsas varasto leipää, jauhoja ja maissia oli poissa.
Pahinta kuitenkin oli, että he olivat saaneet palkkaansa etukäteen ja
veivät toisille miehille kuuluvat rahat jättämättä kirjallisia
sitoumuksia.

Pako oli nähtävästi suunniteltu edeltä käsin ja ovela oli epäilemättä
tuo tuuma hankkia mahdollisen suuret palkkarahat etukäteen. Mutta se
meitä kaikkia ihmetytti, että he olivat niin äänettömästi päässeet
pakoon. Joku miehistä oli kyllä kuullut koirien haukkuvan kiukkuisesti
puolissaöin, mutta luullut niiden haukkuvan vain kameeleja, jotka
tavallisesti läksivät leiristä liikkeelle ja tarsivat ohi kuin varjot
pimeässä.

Mutta niin hevin emme olleet petettävissä. Tutkimme leirin lähimmät
ympäristöt jälistä nähdäksemme minnepäin karkurit olivat lähteneet, ja
havaitsimme heidän eri suuntiin ja hajaryhmissä menneen pohjoisen
vuorijonon juurella olevaan yhtymäpaikkaan alusta pitäen eksyttääkseen
meidät. Pari varkaista oli käynyt jalan, pari ratsastanut hevosella,
muut aasilla.

Kun useimmat jälkimäisistä olivat kuitenkin melkoisesti riutuneita, ei
hätäisesti kuntoon pantu karavaani varmaankaan ollut ehtinyt kovin
kauvas. Käskin siis, että karkureja oli lähdettävä takaa-ajamaan ja
tuotava heidät hinnalla millä hyvänsä kimpsuineen kampsuineen takaisin
leiriin. He olivat pettäneet meitä niin hävyttömästi, että ansaitsivat
rangaistuksensa. Parpi Baj, joka oli vanha mies, määrättiin johtajaksi
ja sai seuralaisiksi Hamdan Bajn ja Islamin Kerijasta. Pyssyillä ja
revolvereilla varustettuna he hyppäsivät parhaiden ratsujen selkään ja
läksivät nelistä ajaen matkaan solan yli meneviä jälkiä noudatellen,
missä he heti katosivat näkyvistä. Jos karkurit kieltäytyivät mukaan
lähtemästä, oli näiden kolmen ammuttava muutamia laukauksia, mutta
ankarasti oli heitä kielletty haavoittamasta ketään.

Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa. Päivä meni
ja yö kului heistä mitään kuulumatta. Aloin pelätä heidän ratsastaneen
harhaan, jonka vuoksi toinen hämmennys tulisi ensimäistä pahemmaksi.
Klo 5 seuraavana iltana he palasivat viimeinkin melkein kuoliaiksi
uupuneilla hevosillaan ja kertoivat nyt seuraavaa.

Rivakkaa ravia ajaen he olivat noudatelleet jälkiä ja keskeyttämättä
ratsastaneet koko päivän ja illan. Kun heillä ei ollut kuormaa ja
hevoset olivat jotenkin levänneet, oli heillä matka hyvästi eistynyt.
Kulettuaan leiripaikkojemme n:o 7 ja 6 sivuitse, he olivat puolenyön
aikaan heti jälkimäisen takaa etäältä havainneet tulen, jota kohti
olivat heti lähteneet ajamaan.

Perille tultuaan he näkivät muutamia miehiä istumassa tulen ympärillä.
Siinä ne karkurimme olivat. Heidän kaksi hevostansa ja kaksitoista
aasiansa olivat laitumella. Miehistä oli viisi asettunut tulen
ympärille, toiset jo menneet levolle. Kaikki, niin hyvin miehet kuin
eläimet olivat nähtävästi tuiki uuvuksissa pitkän päivänmarssin
perästä. Heillä oli kuitenkin ollut etuna se, että kaikki olivat
lähtiessä olleet levänneitä ja matka kävi alamäkeen. Pysähtymättä
olivat he voineet sen vuoksi kulkea. Mutta kun useimmat heistä olivat
kulkeneet jalan, täytyi ratsastajaimme toki heidät lopulta yllättää.

Kun Parpi Baj kahden seuralaisensa kera ajaa karautti tulen luo, olivat
kaikki hypänneet pystyyn ja puhaltuneet pakoon eri tahoille. Mutta hän
läksi ajamaan takaa, ampui yhden laukauksen ilmaan ja huusi, että
jolleivät he heti paikalla tule takaisin, ampuisi hän heidät joka
kynnen. Karkurit heittäytyivät silloin suin päin ja rukoilivat armoa.
Heiltä sidottiin kädet selän taakse ja Parpi otti heiltä pois kaikki
rahat mitä olivat saaneet.

Pari tuntia nukuttua lähdettiin paluumatkalle varhain aamulla. Vain
eronsa saaneet kolme miestä saivat jatkaa matkaa edelleen. Karkurien
johtaja, muuan neljäkymmenvuotias tagliki, jonka hyvää työtä pako oli,
pakotettiin varkaan tavoin käymään koko matkan kädet selän taakse
sidottuina.

Vasta klo 10 illalla saapuivat sidotut pakolaiset Islamin johdolla
leiriin. Minulle annettiin nyt kaikki mitä heiltä oli saatu takaisin.
Mutta he olivat hukanneet meiltä kaksi kallista päivää, jotka eivät
olleet korvattavissa, johtaja tuotiin telttani luo ja muut saivat
asettua puoliympyrään hänen ympärilleen.

Osoitin hänelle, että hän oli varas ja lisäsin, että jos kiinalainen
ambani olisi saanut hänet kiinni samoissa oloissa, olisi hänet paha
perinyt. Jottei hän eikä hänen kumppalinsa luulisi rankaisematta
saavansa kohdella eurooppalaista niin kuin hän nyt oli tehnyt, sai hän
kuusi paria lieviä raippoja, vaikka uskolliset palvelijani vaativat,
että hänelle piti antaa vankka selkäsauna.

Tuomiossa määrättiin lisäksi, että varkaiden täytyi hyvittää petollinen
menettelynsä työllä ja öisin olla kahleissa siksi kunnes olimme heidän
suhteensa varmat. Edelleen he saivat suorittaa Parpille, Hamdan Bajlle
ja Islamille Kerijasta kolmen hukkaan menneen päivän palkan sekä oli
heidän seurattava meitä niin kauvas kuin tahdoimme, ja kun heille
viimein ero annettaisiin, riippuisi heidän palkkansa minusta ja heidän
vastedes osoittamastaan käytöksestä.

Tuomiota julistaessa miehet seisoivat turkkeihinsa puettuina,
äänettöminä teltan aukon edessä, kuun ja kynttiläin loisteen heikosti
valaisemina. Eihän ollut huvittavata heitä rangaista, mutta itsehän he
sen olivat ansainneet, ja hyvää se näytti heille tehneen, sillä heidän
käytöksensä oli sen perästä moitteeton.

Epärehelliset taglikit pidettiin sitten sidottuina. He nukkuivat paksun
huopapeitteen alla, joka oli pantu eläinten ruokavarasäkkien päälle,
sillä saatoimme milloin hyvänsä odottaa heiltä uutta pakoyritystä.
Heidän johtajansa pyysi muutamien päivien perästä hartaasti päästä
kotiinsa, ja kun emme häntä enää tarvinneet, suostuttiin pyyntöön.
Minua pelotti, ettei hän jaksaisi käydä pitkää matkaa kotiinsa, mutta
hän sanoi aikovansa etsiä käsiinsä muutamia Arka-tagin pohjoisrinteellä
olevia kullankaivajia. Hän sai riittävästi leipää, jauhoja ja rahaa ja
oli erittäin tyytyväinen.

Toiset taglikit pitivät parempana seurata meitä Tsajdamiin sieltä
palatakseen Tjimen-tagin kautta. Kun he olivat viime päivinä
käyttäytyneet tyydyttävästi, päästettiin heidät kahleistaan ja saivat
nukkua vapaasti.

Lähtiessämme elokuun 21 p:nä itää kohti sai eron saanut matkalle
lähtijä vielä aasin, jonka kannettavaksi hän sälytti neljäksitoista
päiväksi laskemansa ruokatavarapussit, ja tallusteli sitten aivan yksin
jälkiämme länteen päin ajaen aasia edellään. Minun tuli surku tuota
mies poloista, jonka yksinään piti kulkea pitkä taival, mutta hän oli
itse ylen tyytyväinen päästessään meistä eroon. Hän oli itse käynyt
meille virittämäänsä ansaan, eikä meitä ollut niin helppo rosvota kuin
hän oli luullut.

Joka ilta on meillä erikoinen ilo kameeleista, kun ne auringon
laskiessa juhlallisina kuin jumalat, hitaasti ja vaappuvin kyttyröin
astuivat teltalle syömään joka päivä annettavaa maissikappaansa. Se
kaadetaan purjekangaspalaselle maahan. Kameelit paneutuvat ympärille
pitkälleen ja syövät ahvatisti.



22.

POIKKI VILLIAASIN JA VILLIJAKIN MAIDEN.


_Elokuun 23 p._ kulimme helppopääsyistä solaa myöten Arka-tagin,
tuon korkean etelässä olevan vuorijonon yli, joka sulki meiltä tien
Sisä-Tibettiin. Mutta tultuamme sen laelle tapasimme vielä muutaman
ylätasangon, jota sitäkin etelässä rajoitti lumipeitteinen vuorijono
korkeine huippuineen. Tämän valtavan ylänkölaakson poikki ulottui
länteen ja itään pitkä rivi pieniä järviä, joissa oli suolapitoista
vettä.

Maa oli tasaista ja kuormaeläintemme oli siinä helppo kulkea, laidunta
löytyi ja juontiveden luo oli hyvä pääsy. Sitä lisäsi koko lailla
sadekuurot sekä rae- ja lumimyrskyt, jotka melkein joka päivä
pyyhkäsivät paljaan tasangon yli. Raekuurot tulivat melkein joka päivä
samalla kellon lyönnillä. Näistä vastenmielisyyksistä ja rasituksista
huolimatta jaksoivat karavaanieläimet kuitenkin jotenkin hyvin.

Näissä ylävissä seuduissa on lempi-tyyssijansa villiaasilla,
"khulanilla" ja villijakilla.

Khulaneja olimme jo nähneet joukottain, mutta ne pysyttelivät siksi
loitolla, ettei metsästyksestä tullut kysymystäkään. Jolldashilla oli
kuitenkin toinen mielipide. Se ajoi niitä takaa ja oli äärettömästi
hyvillään karkoittaessaan ne pakoon. Tämän temppunsa se uudisti monet
kerrat, mutta kuitenkin ajan perästä se tuli uskollisesti takaisin
karavaanin luo läähättäen ja kieli pitkällä riippuen. Hullunkuriselta
se näytti huomatessaan khulaneja. Korvat pystyssä ja säkenöivin silmin
se ensin istui hetkisen katsellen niitä taukoamatta. Sitten se meni
verkalleen niitä kohti ja puhaltui lopulta nuolena kiitämään.

Heti kun arat villiaasit näkivät koiran, karkasivat ne tuulen
nopeudella pakoon ja olivat muutamassa silmänräpäyksessä jättäneet sen
kauvas jälkeensä. Mutta se ei viisastunut kokemuksesta, vaan alkoi ajaa
uudelleen niin pian kuin näki jonkun uuden khulanin, ja väsytti niin
muodoin turhaan itseään.

Kun nyt tulimme lepopaikkaan oli koira poissa. Luulin ensin sen
uupuneen ja seuranneen kameelikaravaania, mutta sekin saapui perille
ilman Jolldashia. Miehet olivat nähneet sen viimeisen kerran, kun se
muutamien khulanien kinterillä oli kadonnut vuorien taakse oikealle
puolen tietä. Pelkäsimme sen jatkaneen ajoaan niin kauvan, että lopulta
oli häipynyt karavaanin jäliltä ja eksynyt.

Muuan mies lähetettiin takaisin sille paikalle, missä koira viimeksi
oli nähty ja minkä lähelle muuan raihnas aasi oli jätetty. Mutta hän
palasi näkemättä koiran jälkiä, ja aasin oli hän jättänyt kuolemaa
tekemään oman onnensa nojaan. Parin hevoskuluja, jotka niinikään olivat
äksyytyneet, toi hän sitä vastoin kerallaan. Kameelit ne nyt parhaiten
tulivat toimeen.

Ja niin tuli taas ilta. Sain teeni, leipäni ja riisivanukkaani ja
poltin pari piipullista valmistellessani päivän havaintoja. Ruvettuani
maata tuntui aivan tyhjältä Jolldashin takia, joka aina oli paras
seurani ja joka söi ja nukkui vierelläni.

3 aikaan aamulla heräsin siihen, että joku painautui vuodettani
vastaan. Siinäpä se kelpo Jolldash seisoikin ihastuksesta haukkuen,
häntäänsä heiluttaen ja kasvojani ystävällisesti nuollen. Poloinen oli
varmaan juossut koko illan ja yön ennenkuin meidät löysi, ja nyt se oli
niin uuvuksissa, ettei kyennyt syömäänkään, vaan hyvästä mielestä
huoaten painautui tavalliseen paikkaansa nukkumaan.

Koko tässä seudussa oli runsaasti laitumia (jejlakeja) ja khulanit
olivat sen vuoksi yleisiä. Niitä oli pikkukarjoissaan 3 ja 4
kappaletta. Muuan yksinäinen khulani, kauniin harmaankeltainen ja
ruskea, pieni aasinhäntänsä paetessa suoraan pystyssä, juoksenteli
edessämme lähes pari tuntia. Milloin pyyhkäsi se ravia, milloin neliä,
pää ylhäällä ja uljasryhtisenä, ja pysyttelihe aina tarpeellisen
välimatkan päässä karavaanista.

Vähän väliä se seisattui, kääntyi takaisinpäin ja katseli meitä
päästäen omituisen käheän äänen, mikä muistutti aasin kiljuntaa. Mutta
heti kun tulimme sitä liian lähelle, juoksi se taas kappaleen matkaa ja
niin jäpi järestään, aivan kuin meille tietä näyttääkseen.

Iso, pörheä Jollbars läksi nyt sitä ajamaan, mutta merkillistä kyllä
khulani ei sitä säikähtänyt, vaan pysähtyi nähdessään koiran, joka
aivan tyrmistyneenä seisattui siihen paikkaansa. Tämä näytti huvittavan
khulania, joka rohkasi mielensä ja porhalsi suoraan koiran päälle.
Tulipa koiralle vuorostaan kiire lähteä käpälämäkeen ja häntä koipien
välissä se oikasi karavaanin luo.

Harvaa ruohoa kasvavassa, kahden vuorenselänteen välillä olevassa
laakson notkossa yllätimme taas kauniin khulanin, joka kuten
tavallisesti juoksi kappaleen matkaa kerrallaan karavaanin edellä,
koirien takaa ajamana, niistä kuitenkaan sen enempää huolimatta. Sitä
vastoin se katseli joka kerran seisattuessaan karavaania ylen tarkasti
ja kummastuksissaan, heristi korviaan, sieramet torvella ja pää
pystyssä. Islam Baj sai siten tilaisuuden kierroksen tehden hiipiä sitä
aivan likelle. Parin kummun välisessä vesiuurroksessa hän laskeutui
ratsultaan, meni kyykyllään pyssyn kantaman päähän ja pamahdutti kaksi
laukausta khulania kohti. Niistä se ei ollut milläänkään. Siirtäytyi
vaan muutamia askelia, nuuhki ja heitti ihmetteleviä ja uteliaita
katseita meihin.

Kolmannen laukauksen pamahdettua se kääntyi ja juoksi verkalleen itään
päin, mutta ontui nyt nähtävästi, ja kun jouduimme sen jälille,
huomasimme niissä verta. Se oli siis haavoittunut, ja meidän täytyi
mihin hintaan hyvänsä saada nahka. Khulani oli nyt oppaamme, mutta vei
meidät etemmä pohjoiseen kuin halusimme. Sen oikea takajalka oli poikki
ammuttu ja roikkui irrallaan. Mutta khulani oli kuitenkin koko joukon
edellä, vaikka koirat "torvesivat" perästä melkein maasta koholla.

Tasaisella hiekkamaalla oli suo ja sen keskelle kaatui khulani. Islam
ja Parpi, jotka silloin olivat sitä lähellä, laskeutuivat alas ja
sitoivat sen. Tuossa se nyt makasi ilmi elävänä luontevimmassa
asennossaan ja katseli meitä ilman huomattavaa pelkoa. Joskus se koki
nousta ylös, otti pari askelta, mutta lyyhähti heti takaisin, kun
etukoivet olivat siteissä. Oikea takajalka oli kavion yläpuolelta
poikki ja veressä, ja osa sääriluuta näkyi haavasta. Komea eläin se
oli, lihava ja vankka ori, nähtävästi sen karjan vartija, jonka vähää
ennen olimme nähneet. Sitä varoittaakseen ja tutkiakseen mistä oli
kysymys se oli kai uskaltanut niin kauvas. Hampaat osoittivat noin 9
vuoden ikää.

Ylimalkaan khulani muistuttaa enimmän muulia, se näyttää toisin sanoin
olevan hevosen ja aasin rajalla, kuitenkin viimeksi mainittua
lähempänä. Korvat ovat pitemmät kuin hevosella, pienemmät kuin aasilla,
häntä näyttää aasin hännältä ja alapäässä on vain jouhia. Harjakin on
samanmuotoinen kuin aasilla. Se on näet suoraan pystyssä ja siinä on
noin desimetrin pituiset karvat. Muutoin se on musta, harva ja kulkee
pitkin selkärankaa melkein mustana juovana, joka jatkuu häntään.

Selän väri on ruskean punainen, mahan valkoinen. Kupeilla ruskea
muuttuu vähitellen valkoiseksi. Turpa on harmaa, korvat tummat, mutta
sisästä valkoiset. Koivet vaalistuvat alaspäin valkoisiksi. Vahvat, ei
täysin kovat kaviot ovat yhtä suuret kuin hevosella. Silmät ovat
ruskeat, suuri musta silmäterä aivan yhdenmuotoinen kuin hevosella ja
aasilla.

Se pysyi aloillaan sitä mitatessa ja siitä kuvaa piirtäessä eikä
näyttänyt tuntevan tuskia haavastaan. Sen kuonoa saattoi silitellä eikä
se sitä tuntunut pelkäävän.

Kun komea eläin näin oli tutkittu, annettiin sille vapauttava puukon
pisto. Sitten miehet nylkivät nahkan, joka hyvin varovasti päästettiin
irti ja levitettiin maahan kuivamaan. Lihasta otettiin parhaat osat
talteen. Jäännöksellä saivat koirat herkutella.

_Syyskuun 1 p:nä_ kävi marssimme ensiksi yli matalan, tasaisen
harjanteen, jonka kova maaperä olisi ollut oivallista eläinten kulkea,
jollei se olisi ollut kuin näkkileipä täynnä kuoppia, joita oli
kaivanut muuan pieni nakertaja, "teshikani", jonka joskus nähtiin
katoovan niihin. Näihin kuoppiin hevoset myötäänsä kompastuivat.

Etäältä näimme usein pieniä laumoja "jurge"-antilopeja, 5 tai 6 aina
karjassaan, joita tibettiläiset nimittävät "orongoiksi". Niillä on
pitkät, kaidat, lyyryn muotoiset sarvet. Emme koskaan onnistuneet
pääsemään niitä lähelle, vaikka kuinka kiihkeästi Islam olisi koettanut
päästä pyssyn kantaman päähän.

Varhain aamulla syyskuun 3 p:nä oli Islam Baj nähnyt jaki-lehmän, joka
kahden vasikan kera söi sen järven vastakkaisella rannalla, jonka
vierellä leirimme oli. Pyssy olalla läksi hän ratsain sinne. Puolen
päivän aikaan hän tuli takaisin kertoen hieman ylväästi, että olipa
jaki-lehmä kellistynyt saatuaan kaksi luotia, joista toinen oli
tunkeutunut selkärangan alle. Hevosensa hän oli sitonut tarpeellisen
matkan päähän ja sitten hiipinyt otuksen lähelle. Vasikkahölmöt eivät
olleet aavistaneet vaaraa, ja emä, joka oli juossut niitä varoittamaan,
oli sen takia helposti joutunut saaliiksi. Mutta sen kaaduttua olivat
vasikat töytänneet lähimpien kukkuloiden taakse.

Iltapäivällä minä menin paikalle tehdäkseni pari mittausta ja
piirustusta jaki-lehmästä. Kaasut olivat sen jo silloin pullistaneet
muodottomaksi ja kovaksi kuin rumpunahka. Väri oli nokimusta, hännän
tupsu muhkea, sorkat vahvat. Pitkin eläimen kupeita riippui kuin
verhona tiheitä, mustia villarimsuja. Mahassa niitä taas ei ollut
ollenkaan. Alaleuvassa oli kahdeksan vinossa olevaa etuhammasta,
yläleuvassa leveä sarveiskovettuma. Kieltä peittävät kitaan suunnatut
sarveisvä'ät, joilla se repii ruohoa, jäkälää ja sammalta, joten kieltä
käytetään syödessä enemmän kuin etuhampaita ja sarveiskovettumaa.

Huomattuamme, että seudussa oli runsaasti jakeja, emme huolineet ottaa
tätä nahkaa, vaan päätimme odottaa kunnes tapaisimme kauniin sonnin.
Miehet hakkasivat kuitenkin kirveillä parhaat palat lihasta sekä koko
kielen, jota minä sitten useina päivinä sain aamiaisekseni ja joka
maistui erinomaisen hyvältä.

Liha oli sitä vastoin sitkasta ja huonoa ja sitä täytyi keittää moneen
kertaan saadakseen vähänkään pehmiämään. Pääsyynä tähän oli ohennut
ilma, missä vesi kiehuu jo kahdeksankymmenen kahden asteen
lämpömäärässä. Häntä ja villarimsut otettiin myös mukaan. Niistä miehet
punoivat nuoraa ja narua, käyttivätpä otsallaankin otsatukkana lakin
alla suojellakseen silmiä auringolta.

Katsastaessamme vielä kaatunutta tuli toinen jaki-lehmä noin 150
askeleen päähän, pysähtyi ja katseli meitä kummastuneena. Jahtiin
tottumattomat koiramme kyyditsivät sen pakoon, ja hyvää kyytiä se
hölkytteli kumpujen taakse.

Illansuussa näimme mahtavan sonnin, joka käyskenteli yksin laitumella
eikä näyttänyt välittävän mitään hevosista, jotka söivät myöskin
lähellä. Islam, joka paloi metsästysinnosta, hiipi kuin pantteri sitä
kohti tuulta vasten ja alkoi sopivan matkan päästä pommittaa otusta.

Vasta kolmannen luodin saatuaan se kaatui, mutta oli tuokiossa taas
pystyssä, syöksyi vimmastuneena vainoojaansa kohti, sai vielä lisäksi
luodin, joka saattoi sen pyörtämään takaisin, mutta vain vielä kerran
uudelleen hyökätäkseen. Kaaduttuaan useat kerrat, mutta aina
pyörähdettyään jaloilleen, se lopultakin kellistyi pitkälleen
seitsemännen luodin saatuaan ja jäi liikkumatonna makaamaan.

Islam palasi riemuiten leiriin selittäen, ettei tätä komeampaa nahkaa
ole kuuna päivänä saatavissa. Kun sen lisäksi ammuttu sonni oli
sielläpäin, minne huomenna oli päätetty marssia, päätimme ohimennessä
jättää muutamia miehiä sitä nylkemään ja yhden kameelin kantamaan
nahkaa seuraavaan leiripaikkaan, vähän matkan päähän itään päin.

Samosimme siis _syyskuun 4 p:vän_ aamuna eteenpäin. Islam muisti
tarkoilleen, mihin jaki oli kaatunut parin kummun väliin. Ajatelkaapa
hänen ja meidän kummastusta, kun paikalle tultua näemme, ettei otus
siellä olekkaan.

Islam siitä niin hölmistyi, ettei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan.
Mutta sitten hän vakuutti, että jaki _oli_ kuollut hänen lähtiessään
illalla. Nyt havaitsimme kuitenkin jotenkin pehmeässä ja kosteassa
maassa olevista jälistä sen vironneen henkiin ja menneen matkoihinsa,
monista haavoista huolimatta. Jälistä näkyi kuitenkin, että se oli
yhtenään laukeillut, mutta sitten taas noussut ylös ja ottanut muutamia
askelia. Ei se toki liene kovin etäälle päässyt, ja seuratessamme sen
jälkiä näimmekin aivan oikein eräältä kummulta sen tyynesti kulkevan
lähdeallikon reunaa turpa maata nuuhkien.

Päästyämme siitä noin 100 askeleen päähän se kääntyi päin, seisattui ja
katseli meitä pää koholla. Taas livahti luoti sen turkkiin, mutta sai
sen vaan semmoiseen raivoon, että se puhaltui suoraan päällemme. Näimme
parhaaksi kääntyä pakoon, mutta tuskin olimme saaneet hevosemme
liikkeelle, kun se jo oli noin 20 askeleen päässä. Siinä se onneksemme
äkkiä pysähtyi, hurjasti röhkien, mulkoillen kamalasti silmiään,
puuhkuttaen ja ähkien, samalla tonkien hiekkaa pilveksi ilmaan
turvallaan ja sarvillaan ja huiskuttaen ankarasti häntäänsä.

30 askeleen päässä se taas sai luodin, mikä pani sen pyörimään ympäri
useita kertoja yhdellä paikallaan. Jo syöksähti Jolldashkin sen
kimppuun, mutta loikki heti pakoon, kun kiukkuinen sonni sarvet maassa
ja häntä suorana ähkyen karkasi sen perästä täyttä neliä.

Kymmenes luoti kävi vasempaan sorkkaan, niin että luuntynkä huiski sen
ympärillä, kun se epätoivoisen raivoisena tanssi vielä pari kierrosta.
Lyhyeltä matkalta ammuttiin viimein yhdestoista laukaus, jonka luoti
tunkeutui lavan taakse sattuen arempiin paikkoihin ja teki lopun sen
tuskista.

Jaki kaatui oikealle kylelleen. Tultuamme sen luo koki se viimeisen
kerran nousta ylös, ja kuoli sitten kuolemanvärähdyksittä.

Yhteisvoimin käännettyämme sen luonnolliseen makuuasentoon piirsin minä
siitä kuvan kahdelta puolelta. Komea otus se oli. Etuhampaat, jotka
olivat kuluneet melkein ikenien tasalle, osoittivat että se oli vanha
sonni. _Iskender_, muuan taglikeistamme, joka oli ollut mukana monilla
jaki-jahdeilla, sanoi sonnin olevan noin kaksikymmenvuotiaan, ja että
villijaki elää keskimäärin kuutta vuotta vanhemmaksi kuin kesy, jota
kahdenkymmenen ikäisenä pidetään ikäloppuna.

Turkki oli muhkea, tiheä ja tasainen, ja alasriippuvat kylkiripsut niin
paksut, että muodostivat todellisen alustan jakin ollessa pitkällään ja
tuntuivat riittävän suojaamaan Tibetin tuimilta talviltakin. Väri oli
aito musta, mutta selän kupeet vivahtivat hieman tummanruskeaan. Sarvet
ovat tavattoman vankat ja pelottavat terävien kärkiensä vuoksi. Tiheät
villaripsut viiltävät maata eläimen seistessä ja muodostavat, kuten
sanottu, pehmeän alustan sen ollessa pitkällään.

On itsestään selvää, että tuommoinen eläin on kuulumattoman raskas.
Vain vaivoin saimme päätä nostetuksi, ja kun nyletty nahka piti hilata
pitkällään olevan kameelin selkään, tarvittiin siihen neljä miestä. Pää
sai olla nahassa kiinni, leirissä kun paremmin joudettiin sitä
päästelemään.

Aivan hämmästyttää, että niin suunnaton eläin saattaa elättää itseään
ja kehittyä niin väkeväksi näiden ylämaiden kurjilla laitumilla,
laitumilla, joilla heinä talvella on kuollutta ja kuivettunutta ja
kesälläkin niin kovaa ja karvasta, että karavaanieläimemme vain nälän
pakosta söivät sitä.

Tämä kuninkaallinen eläin ei herätä huomiotamme yksin kokonsa, vaan
senkin vuoksi, että se yksinään kuolevaisista uhmailee kaikkia maan
korkeuksia, alimpia pakkasasteita, ankarinta ilmanalaa, rajuimpia
lumi- ja raemyrskyjä. Villijaki pitää kaikkia näitä pikkuseikkoina,
aivanpa tuntuu nauttivan, kun rakeet sen selkää ruoskivat. Tyynenä se
syö laitumella aivan kuin ei mitään olisi hätänä, kun lumimyrsky kietoo
sen valkoisiin pilviinsä. Ainoa mikä ei ole sille mieleen on kesän
päivänpaiste. Jos päivä tuntuu siitä liian lämpimältä, kylpee se
lähimmässä purossa tai kiipee ylös jäätikkö-alueelle ja ijäisten
lumikenttien raikkaille lakeuksille. Siellä tuottaa sille erikoista
mielihyvää jauhonhienossa firnilumessa piehtaroiminen ja lepääminen.



23.

TAPAAMME TAAS IHMISIÄ.


Matka suuren järvi-ylätasangon poikki kävi hyvin pitkäksi ja hyvin
onnettomaksi karavaanillemme. Marssittiin yhä itää kohti. Suolajärvi
toisensa jälkeen aukeni tiemme vierellä eikä niistä näyttänyt loppua
tulevankaan. Laidun yhä niukkeni ja yksi karavaanieläin toisensa
perästä kaatui voimattomana.

Nyt tarkastettiin eväsarkkuja. Tuloksena oli, että meidän oli tästä
puoleen säästellen elettävä. Jauhot, leipä ja tee mahdollisesti vielä
riittivät kuukaudeksi, mutta meitä oli yksitoista miestä, emmekä
tienneet kuinka pitkältä oli lähimpiin ihmisasuntoihin. Vain yksi
lammas oli jälellä. Pahimmassa tapauksessa saisimme elää jakin lihasta.
Puolitoista kuukautta oli kulunut siitä, kun läksimme asutuilta
seuduilta, ja kaikki ikävöivät nähdä ihmisiä, olivat ne sitten minkä
näköisiä hyvänsä. Marssiessamme _syyskuun 12 p._ menetimme yhden aasin.
Keltainen hevonen, joka oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja kantanut
molempia tieteellisiä kojeita sisältäviä arkkujani aina Koriasta asti
Lop-norin kautta Khotaniin ja sieltä tänne saakka, kuoli leiripaikassa
ja kaksi aasia samoin. Poloisista eläimistämme alkoi tulla aivan loppu.
Ei sitä päivää mennyt jottemme olisi kadottaneet paria niistä ja niiden
ruumiit, jotka ylätasangon ohuessa, puhtaassa, kylmässä ilmassa eivät
mätäne, vaan ainoastaan kuivuvat kokoon, viruvat nyt siellä osoittaen
tietä mistä olimme kulkeneet.

Tilamme alkoi käydä vähän arveluttavaksi eläinten surkastumisen vuoksi.
Se muistutti paljon 1895 vuoden aavikkomatkastamme. Kuten silloin,
hupeni nytkin karavaani kokoon. Kuten silloin, tähystelimme nytkin joka
päivä itään keksiäksemme huojennusta epäsuotuisissa maasuhteissa. Mutta
vedestä meillä ei nyt ollut ollenkaan puutetta, ja vaikka kaikki
eläimet nykertyisivät, tokihan itse pääsisimme ihmisten ilmoille.
Parissa kohti oli laidun melkoisen hyvä. Päätimme sen vuoksi uhrata
vielä päivän eläinten vuoksi. Nytkin sopi levähdys hyvin, sillä
varhaisesta aamusta saakka satoi rakeita, lunta ja tuuli kovasti.
Miehet istuivat kuten tavallisesti piirissä tulen ympärillä ja
paikkailivat ryysyisiä vaatteitaan ja satuloita Emin Mirzan lukiessa
heille ääneen. Huonoimmalla kameelilla oli suuret lyöttöhaavat
takakoipien polkutyynyissä. Sille tehtiin sen vuoksi khulanin nahkasta
pari sukkia, jotka ommeltiin kiinni ja kävivät sille mainiosti.

Meillä oli nyt vain 8 käyttökuntoista hevosta, kaikki nälkääntyneitä ja
laihoja. Ainoastaan minä sekä Islam ja Parpi Baj ratsastimme, muiden
täytyi astua. Kameeleista oli pari huonoa. Muut kestivät hyvästi.
Koirat jaksoivat mainiosti ja pitivät hyvänään kaatuneiden eläinten
lihaa.

Vain viisi kameelia yllätti _syyskuun 23 p:n_ leirin. Se, jolla oli
khulanisukat, oli kaatunut. Miehet olivat silloin teurastaneet sen ja
ottaneet huostaansa parhaat palat, jotka olivat hyvin tervetulleet
lisänä ruokavaroihimme. Eläimet olivat niin näännyksissä, että meidän
täälläkin täytyi päivä pysähtyä.

Astuessani aamulla ulos näin suureksi mielipahakseni ratsuhevoseni
makaavan kuolleena teltan vieressä. Kuusitoista kuukautta se oli ollut
kerallani, ei ollut koskaan kompastunut eikä kaatunut ja oli sen vuoksi
ollut erinomainen karttatöihini nähden. Khotanissa se oli saanut levätä
neljä kuukautta Liu Darinin tallissa ja näytti sen "kuurin"
suoritettuaan englantilaiselta täysiveriseltä hevoselta. Mutta nyt se
oli viime aikoina laihtunut, käynyt surkeaksi, takkuiseksi ja tylsäksi.
Sen perästä minä ratsastin eräällä pienellä mustalla hevosella, jonka
olimme ostaneet Koriasta ja joka oli ollut kerallamme Lop-norissa.

Jäniksiä koikki yleiseen leirin lähistössä ja muutamia ammuttiin
syötäväksi.

Levähdimme seuraavan päivän lumimyrskyssä. Karavaanissa oli nyt
5 kameelia, 9 hevosta ja 3 aasia sekä 11 miestä. Useimmat eläimistä
tekivät kuoleman kanssa tuttavuutta. Taglikeista oli Iskender sairaana
ja oli hänellä yksin oikeus ratsastaa aasilla. Emin Mirza sai sitä
vastoin astua, kun hevosensa ei kyennyt häntä kantamaan. Leirissä n:ro
30 saivat hevoset viimeisen kerran maissia. Sen perästä ne saivat joka
aamu annoksen vanhaa leipää ja mitä itse saivat irti kehnosta
laitumesta. Minulle ja miehille paistettiin leipää kahdesti päivään,
eikä meillä polttoaineista ollut puutetta: jakin lantaa oli yhä
viljalti.

_Syyskuun 27 p:nä_ kulettu taival _leiriin n:ro 35_ asti oli 27,5 km.
Tänään odotimme mieltäkiinnittävää päivämatkaa, sillä nyt oli taas
mentävä Arka-tagin yli ja jätettävä taaksemme Pohjois-Tibetin ylänkömaa
hedelmättömine, kupinmuotoisine suolakenttineen. Tiesimme että
koillisessa oli läpipäästävä sola; olin näet levähdyspäivänä lähettänyt
tiedustelijan, joka oli palannut ilmoittaen, että maasuhteet olivat
mukavat.

Laskeutuessamme eräänä päivänä vuoren solasta tasaiseen laaksoon näimme
tavattoman suuren jakikarjan laitumella vuoren juurella. Islam ajaa
karautti sinne ja ampui karjaan, joka samassa hajaantui. Useimmat
pakenivat vuorille, toiset törmäisivät taajassa ryhmässä suoraan minua
ja Emin Mirzaa kohti. Meillä ei ollut asetta minkäänlaista ja olipa jo
sydän vähän kuin kintaan peukalossa, kun hirviöt näyttivät aikovan
käydä päälle. 47 niitä oli ja etumaisena ryntäsi kaunis sonni. Pieni
vasikka ja viisi vanhaa sonnia hölkkäsi perästä minkä jaksoi.
Viimeisenä tuli Islam nelistä laskien. Karja oli tomupilven peitossa.
Niiden sorkkien kapse kävi yhä lujemmaksi. Tuokion näytti kuin koko
joukko tuossa paikassa olisi päällämme kuin lumivyöry.

Eivät ne kuitenkaan näyttäneet meitä vielä huomanneen. Vasta sadan
askeleen päässä johtaja meidät älysi ja pyörsi koko pataljoonan kera
toiseen suuntaan. Täten sai Islam tilaisuuden heittäytyä hevosen
selästä ja pistäytyä väijyksiin. Voiton ja tappion kaupalla laski hän
luodin keskelle rypäjästä. Luoti kävi muutaman sonnin etujalkaan.

Eläin syöksyi raivosta mieletönnä suoraan ampujaa kohti. Islam ponnahti
satulaan ja karkuutti pakoon niin kovasti kuin hänen tuiki uupunut
hevosensa pääsi. Vaikka jaki juoksi vain kolmella jalalla, niin se
kuitenkin parissa minuutissa tavotti vihollisensa. Mutta juuri kun se
aikoi ottaa hevosen miehineen sarviinsa keikkumaan, kääntyi Islam
satulassa päin ja tähtäsi, siinä hädässä kuitenkaan ehtimättä pidellä
pyssyä kyllin tyynesti. Mutta jaki oli siksi lähellä, että tuskinpa
saattoi syrjään ampua, ja luoti, käyden sydämmen tienoille, teki
kerralla lopun vaarallisesta leikistä.

Noin 8 vuotias sonni se oli. Sen kieli ja liha olivat sitä
tervetulleemmat arkkuihimme, kun jauho- ja riisivarastomme alkoi olla
lopussa. Jollei luoti olisi sattunut, olisi Islam varmasti ollut mennyt
mies. Villijakin metsästys ei aina ole yhtä onnellista.

Käännyimme nyt koillista kohti, menimme taas Arka-tagin yli ja tulimme
mongolien asumaan Tsajdamin maakuntaan. Merkkejä ihmisten olosta
lähitienoilla alkoi nyt näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme avaraan
laaksoon, jossa oli runsaasti hyviä laitumia ja jonka poikki juoksi
pieniä puroja; viljalti oli siellä myös khulaneja. Näimme laumoja,
joissa oli eläimiä 80:stä 200:teen. Ne liikkuivat kuin armeijat pitkin
vuoren rinteitä.

Keskipäivän tienoossa tehtiin löytö, joka oli sitäkin merkillisempi:
3 kameelin ja 6 hevosen jälet, siis koko karavaanin, joka oli mennyt
luoteesen. Hetkisen perästä tapasimme yksinäisen matkamiehen jälet,
jotka menivät päinvastaiseen suuntaan. Jälet saattoivat taglikien
puheiden mukaan olla korkeintaan 5 päivän vanhat. Kaikissa tapauksissa
ei meillä pitänyt olla pitkältä ihmisten asunnoille. Olimme saaneet
uutta virikettä, miehet tähystelivät uusia jälkiä ja milloin tahansa
saatoimme odottaa tapaavamme mongoleja tai karjalaumoja.

Jännityksellä odottaen tarkastelimme kulkiessamme _lokakuun 1 p._
kaikkia ihmisten lähellä oloa osoittavia merkkejä. Näimme tulisijan,
muutamia teltan kapuloita ja kameelin lantaa. Mutta sitten Islam Baj
huomasi muutamia jakeja, jotka söivät vastassa olevan kallioseinän
juurella. Hän hiipi varovasti kantaman päähän. Kolmannen laukauksen
pamahdettua tyhjiin tuli suureksi hämmästykseksemme ja iloksemme, vanha
mummo juoksujalassa hoilottaen ja huiskuttaen käsiään. Ymmärsimme heti,
että ne olivatkin kesyjä jakeja ja että nyt lopultakin 55 päivän
yksinäisyyden perästä olimme yllättäneet ihmisten olinpaikkojen
äärimäiset reunat.

Vähän matkan päässä näkyi mummon teltta. Sen lähelle asetuimme nyt
leiriin.

Lähitienoilla olivat hänen jakinsa, vuohensa ja lampaansa laitumella,
ja varsinkin viimeksi mainitut saattoivat veden valahtamaan
kielellemme.

Keskustelumme ämmän kanssa oli voimannäytös kaunopuheliaisuudessa. Hän
ei tiennyt luonnollisesti olimmeko lintuja vai kaloja, eikä meistä
kukaan ymmärtänyt mongoliankieltä. Parpi Baj muisti yhden sanan, "bane"
(oli), ja minä osasin kolme kartoilla tavallista sanaa "ula" vuori,
"gol" joki ja "nor" järvi.

Mutta eipä ollutkaan helppo saada mummoa näiden neljän sanan avulla
käsittämään, että me ennen kaikkea halusimme ostaa lampaan. Minä aloin
sen sijaan määkiä kuin pässi ja näytin hänelle kiinalaista
kahdenliangin rahaa, ja hän ymmärsi minut. Saimme todellakin tuoresta
lampaan lihaa illaksi.

Mieheni loistivat riemusta. Nyt oli loppunut tuo yksinäinen ja raskas
elämä korkeilla ylätasangoilla, nyt ei meidän enää tarvinnut elää
näppiä nuollen ja sitkeällä jakin lihalla. Ehkäpä voisimme täällä
paikkailla kerran niin upean karavaanimme pirstaleita.

Viittomapuheen avulla saimme selville, että mummon mies oli mennyt
"ulalle" (vuorille) "bokia" (jakeja) ampumaan, mutta tulisi kotiin
ennen "närin" (auringon) laskua.

Ahmustaessamme illalla tuoretta, maukasta lampaan lihaa tuli ukko
kotiin ammuttua jakia kiskoen. Hämmästyi hän hieman vieraita teltassa
nähdessään, mutta hän oli järkevä mies ja otti asian tyynesti. Hänen
nimensä oli _Dortje_.

Dortje oli aito mongolin perikuva, pieni päivettynyt ukko, jolla oli
kasvoissa tuhansia ryppyjä, pienet silmät, ulospäiset posket, parta ja
viikset ohuet ja suorrukkeiset. Yllään oli hänellä turkki ja
nahkahousut ja jalkoihin oli kääritty huovan kappaleita; päässä oli
pieni huopainen patalakki.

Viivyimme ensimäisten mongolien luona koko seuraavan päivän, mutta ei
meidän siltä tarvinnut toimettomina olla. Ensinnäkin ostimme kolme
pientä hyvässä lihassa olevaa hevosta sekä kaksi lammasta matkalle.
Huonoimmat eläimistämme, niiden joukossa kaksi laihtunutta kameelia,
erotettiin pois. Vuohen maito oli ainoa mitä mongoleilla oli
tarjottavana, mutta se olikin erittäin tervetullutta. Itse ihastuivat
he ikihyviksi saadessaan vähäsen määrän teetä ja leipää.



24.

TANGUUTTILAIS-ROSVOJA.


_Lokakuun 3 p._ läksimme taas matkaan koillista kohti vanha Dortje
oppaanamme. Matka kävi Tsajdamin aavikon tapaisten arojen ja
rämeikköjen poikki, usein hengenvaarallisia polkuja äkkijyrkänteiden
sivuitse. Tapasimme tiellä mongolilaisen ratsastajaparven, joka oli
matkalla Dortjen kodin luona oleville vuorille ampumaan jakeja talven
varalle.

Pitemmän aikaa levätessämme muutamassa mongolileirissä, mikä oli ylen
tarpeellista sekä meille että kuormaeläimillemme, saivat Hamdam Baj ja
kaikki taglikit pyynnöstään eron ja aikoivat mitä pikimmin palata
Tjimen-tagin yli taas maahansa.

Kestämiensä vaivojen vuoksi ja moitteettomasta palveluksestaan he
saivat palkkamääränsä kahdenkertaisena, suuren varaston ruokavaroja,
muutamia lampaita sekä hylätyt eläimemme, joiden piti saada toipua
vähän ennen lähtöä.

Toinen puuha, mikä kysyi sekä aikaa että huolta, oli uuden karavaanin
kuntoonpano. Mongolien käsitettyä että tarvitsimme hevosia tuli heitä
joka päivä myötäänsä tarjoomaan hevosiaan telttani aukolle. Eivätkä he
kohtuuttomia hintoja pyytäneet. Ratsastaessamme edelleen itään päin oli
meillä 20 uutta, tervettä ja uhkeata hevosta.

Mutta useimmille niistä piti olla kuormasatulat. Vanhat olivat tietysti
jääneet sinne, minne kaatuneet eläimemmekin -- Pohjois-Tibettiin. Parpi
Baj oli mestari tässä ammatissa, tarveaineita hankittiin mongoleilta ja
miesten teltan edusta muuttui satulamaakarin työpajaksi.

Minä puolestani tutkin päivät päästään kieltä ja tiedustelin
mongoleilta seudun maantietoa, ilmanalaa, elämäntapoja, uskontoa j.n.e.
Useimmat heistä olivat olleet _Hlasassa_ (Lassa) ja tiesivät kertoa
monta huvittavaa juttua tästä kaupungista ja sinne menevästä tiestä.

Iltahämyssä tulee kiire, kun eläimet on vaalittava. Naiset avaroine
huopahattuineen ja pitkine palmikoineen juoksevat hyörien ympäriinsä
lihavien tammojen ja määkivien uuhien joukossa, ja miehet ajavat
karjoja kylään pitkäkarvaisten mustien koirien pitäessä kauheata melua.
Palvelijani lopettavat päiväntyönsä, kokoontuvat tulen ympärille
syömään, ja Emin Mirza lukee ääneen heille _Imam Djafer Sadikin_
"teskerehiä" (aikakirjaa).

Kokonaisuudessaan se oli koko lailla miellyttävä kuva mongolien
kotielämästä. Tulet loistivat puoliavoimissa teltoissa. Nautimme täysin
siemauksin hyvää tekevää lepoa ja meistä tuntui kuin olisimme palanneet
kesäntapaiseen ilmanalaan matkoiltamme äänettömillä, paljailla
vuorilla. Saatoimme nyt liikkua tässä ohuessa ilmassa tuntematta
hengenahdistusta. Mutta korkeus meren pinnasta olikin vain 2,815 m.

Vaikka seurassani olevat muslemit sydämmensä pohjasta halveksivat
mongoleja ja pitivät heitä metsäläisinä ja pakanoina, sopivat molemmat
puoluelaiset kuitenkin mainiosti ja kokivat ymmärtää toisiaan. Saattoi
nauraa katketakseen nähdessään Dortjen aivan vakavana mitä
hullunkurisimmilla kasvojen sävyillä ja eleillä koettavan saada
muhammettilaisia käsittämään mitä hän tarkoitti. Hän kirkui kuin
kuuroja olisi haastatellut, väänsi kasvojaan aivan kuin ne olisivat
guttaperkasta olleet, lenteli ja hyppäsi kuin hullu. Ja kun asia
lopultakin valkeni kuulijoille, oli hänen ihastuksensa rajaton. Hän
seisoi nauraa hohottaen ja nyykyttäen pitkän ajan kuin kiinalainen
posliiniukko.

Auringon noususta saakka vallitsi _lokakuun 12 p._ leirissä sama
häärinä, huuto ja juokseminen kuin tavallisesti uutta karavaania
järjestäessä. Taakkoja punnittiin ja ryhmitettiin parittain
hevosilleen. Arimpia arkkuja kantoivat tyynet hevoset, karkeampia
kaluja, telttoja ja ruokavaroja rajut. Koko auli, päällikkö etunenässä,
oli liikkeellä, ja kun tarvitsimme lisää nuoraa, toimittivat mongolit
sitä, ja naiset antoivat meille maitoa kahdeksi kuukaudeksi.

Hyvältä se karavaani näytti. Nopeasti mentiin taas itää kohti Dortjen
tottuneesti johtaessa, ja mielihyvää minä tunsin nähdessäni ympärilläni
vain lihavia, terveitä ja levänneitä hevosia, joiden nyt tuli auttaa
meitä hyvä matka eteenpäin.

Saavuttuamme _lokakuun 16 p._ Togde-golin mongolikylään sai vanha
oppaamme Dortje palata yksinäisille vuorilleen ja villien jakiensa luo,
sillä hän oli peloissaan, että eukko alkaisi kotona käydä vähän
levottomaksi hänen viipymisensä takia. Hänen sijaansa otin erään
nuoren, kookkaan ja vankkarakenteisen mongolin, _Loppsenin_, joka useat
kerrat oli ollut Lassassa ja Sining-fussa ja tunsi seudun tarkoilleen.
Hän oli parhaita palvelijoita mitä minulla koskaan on ollut, oli aina
iloinen ja hilpeä ja elvytti minun mongoliankielen tietojani.

Loppsen kertoi, että Koko-norin, suuren järven luona, jonka ohi meidän
kohta oli kulettava, asui tanguutteja, jotka olivat tunnettuja rosvoja
ja varkaita ja että meidän heidän maassaan myötäänsä piti olla
varoillamme. Hän halusi tietää olimmeko hyvästi asestetut, ja
nähdessään kolme pyssyämme ja viisi revolveriamme, rauhoittui hän
melkoisesti.

Näissä tienoissa elävät mongolit kuuluivat _Tadjenur_-heimoon. Heillä
on aina yllään suuret nahkaturkit kuvevöineen, mutta he vetävät turkin
vyöllä niin ylös, että se riippuu kuin pussi kupeilla. Semmoisena sitä
pidetäänkin. Sivulla on heillä kannike veitsineen, piippuineen,
tupakkamassineen ja pienine näpittimineen, joilla he kiskovat
partakarvoja, kun nämä yrittävät kasvaa liian tiheiksi. Saappaat ovat
suippokäret.

Päässään he pitävät suippoja tai pyöreitä lakkeja, usein kuitenkin vain
otsalle asetettua ja niskaan sidottua huopapalaa, tai ovat aivan
avopäin. Tukka on tavallisesti lyhyeksi leikattu, sankka, ruskea tai
musta. Kankipalmikot ovat Tsajdamissa paljoa harvinaisemmat kuin
Khalkamongoleilla varsinaisessa Mongoliassa.

Ihonväri on kuparinruskea alituisesta ulkoilmassa olosta, on siinä
kuitenkin hyvä joukko likaakin; hampaat keltaiset ja pienet, mutta
tuntuvat kauvan kestävän. Poskipäät ovat ulkonevat, nenä jotenkin
litteä ja pieni, pää pallopyöreä, edestä litteä, parrankasvu hidas, ja
hienot haivenet kehittyvät vasta neljännellä ikäkymmenellä usein hyvin
harvaksi parraksi.

_Oova-tögörukissa_ saimme ostaa pari säkkiä ohria, jotka olivat sitä
mieluisempia, kun meidän oli pari päivää matkattava aavikkoseutuja.
Niitä kulettamaan otettiin nuori tamma. Levähdyspäivänä toimitti Islam
tarpeellisen puhdistuksen ja keittiöarkkujen tarkastuksen ja löysi
silloin pussin kahvinpapuja ja pullon siirappia. Kahvi oli mieluinen
vaihetus teen kera ja siirappi kelpaa jälisteeksi päivällisen perään.

_Lokakuun 23 p._ kääntyi tiemme koilliseen ja meidän oli nyt mentävä
Tsajdamin keski-aavikkovyön yli. Kasvisto harveni ja taukosi kohta.
Maa, paljas ja autio, nyhermäinen ja kostea, loisti usein valkoisena
suolasta, ja taas leveni eteemme kolkko aavikkomeri.

Khara-ussu joki (Musta joki), jonka yli meidän piti mennä, oli niin
tulvillaan ja sen liejupohja niin petollinen, että meidän täytyi kolme
päivää olla yhdessä kohti veden laskeutumista odottaen.

Minkä vuoksi tämä este piti tulla tielleni! Aloin käydä
kärsimättömäksi, sillä nyt ikävöin kotiin, ja jokaisen päivänmatkan,
minkä jätimme jälkeemme, minä laskin voittomaaksi, askeleeksi eteenpäin
tiellä, joka vei isänmaahan. Puoleen vuoteen en ollut saanut mitään
tietoja sieltä. Olin yksinäni enemmän kuin kolme vuotta, aina yhtä
yksinäni tämän rajattoman mannermaan sydänseudussa, jonka rannikot
tuntuivat minusta yllättämättömiltä.

Minua huvitti nyt erikseen joka ilta laskea, kuinka monta kilometriä
olimme päivän kuluessa kulkeneet, ja sitten vähentää ne niistä
tuhansista, jotka vielä erottivat meidät etäisestä päämaalistamme --
Pekingistä. Kara-ussusta oli meillä vielä 2,025 km sinne. Kuinka
äärettömän paljon kärsivällisyyttä tarvittiinkaan voittaakseen tätä
matkan pituutta, mitkä kohtalot meitä odottivatkaan ennenkuin
uupuneilla hevosillamme olimme ratsastavat porttien läpi äärimäiseen
Idän pääkaupunkiin!

_Lokakuun 25 p:vän_ aamuna oli vesi viimeinkin laskeutunut siksi
paljon, että saatoimme mennä yli. Arkut sidottiin mahdollisimman ylös
ja kutakin hevosta talutettiin erikseen. Lieju kävi yhä vetelämmäksi
kunkin eläimen yli mennessä, ja viimeiset vajosivat syvimmälle. Mutta
kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Oikealla rannalla pantiin kuormat
taas kuntoon. Polku kulki melkein suoraan koillista kohti autioita
seutuja.

Maa-ala ei ollut erittäin ratsastajaa miellyttävä. Maa oli enimmäkseen
kuivaa, ruskeanharmaata savea, suolasekaista, kovaa ja haurasta kuin
tiili, ja lukemattomine kuoppineen ja pikku myhkyröineen se näytti
näkkileivältä. Lentohiekkaa ei sitä vastoin ollenkaan ollut.

Tsajdamin erämaa on jokseenkin kaita ja 25 kilometriä ratsastettuamme
tapasimme seutuja, joissa oli kasvullisuutta. Vettä ei kuitenkaan ollut
leiripaikalla, jota nimitettiin _Tsakhatsakiksi_. Loppsenin
kehotuksesta olimme kuitenkin siltä varalta ottaneet mukaan muutamia
vedellä täytettyjä vuohennahkoja.

Meillä oli nyt 200 ruotsin peninkulmaa jälellä Pekingiin.

_Lokakuun 28 p._ noudattelimme Kurlyk-norin rantaa. Olimme yksinämme
näissä erämaissa. Ei elämää minkäänlaista näkynyt. Vain siellä täällä
ilmaisi hevosen luuranko, että tie oli käytetty. Aina Tengelikistä
lähtien emme olleet tavanneet edes ratsastavaa mongolia, ja Loppsen
sanoi, että kuta etemmä tulemme itään, sitä enemmän tanguuttilaiset
rosvot maata häiritsevät.

Polku kulki _lokakuun 30 p._ hiekka-aavikolla, jossa oli pieniä
hiekkasärkkiä vaihdellen soiden ja arojen kanssa. Loppsenin iloinen
luonne oli nyt kokonaan hävinnyt. Äänetönnä ja synkkänä hän istui
satulassaan, katseli herkeämättä tietä eteenpäin ja höpisi koko
päivän rukousta "on mane padme hum". Tiedusteltuani syytä hänen
synkkämielisyyteensä hän puisteli päätään sanoen nyt lähestyttävän
vaarallisia seutuja. Pari mongolia, joita hän oli tavannut viimeisessä
levähdyspaikassa, oli kertonut, että tanguuttilais-rosvot muutamia
päiviä sitten olivat olleet Kurlyk-norissa ja varastelleet hevosia.

Hän pyysi meitä pitämään kaikki tuliaseet saapuvilla, sillä vaikkapa
emme tanguutteja tapaisi tiellä, olisi niitä vuorilla, mistä voisivat
nähdä meidät ja yönuotioittemme ohjaamana parhaimmassa tapauksessa
varastaa hevosemme. Kolme kivääriä ja viisi revolveria pantiin sen
vuoksi latinkiin ja jaettiin ne ynnä riittävä määrä patruuneja
miehille.

_Sorgotsun_ luona oli seutu kuitenkin äänetön ja autio. Ei näkynyt
tulia arolla eikä vuoren juurella, ei ihmisten jälkiäkään. Tunsimme
itsemme täysin rauhallisiksi, mutta hevoset tuotiin hämärässä takaisin
leiriin ja aijottiin ne vasta päivän koittaessa laskea taas laitumelle.
Koiramme olivat muutoin oivallisia yövartijoita ja varoittivat
pienimmänkin epäluulon alaisen äänen kuullessaan.

Illat ja yöt olivat nyt säkenöivän kirkkaat, tyynet ja kylmät. Jo
neljän aikaan jääti musteen kynässäni ja minun täytyi huokumalla
sulattaa sitä. Vanha kashgarilainen turkkini, joka oli maannut
käyttämättä lähes vuosikauden, otettiin taas esiin. Kiehuva tee oli
tervetulleempaa kuin koskaan, ja joka ilta sai Islam paistaa minulle
vehnäpullan.

Pieni rautapeltinen kamiini, joka huopaan ommeltuna oli ollut mukana
koko matkan, tuli nyt hyvään tarpeesen. Koettelimme nyt sitä ensi
kerran. Se asetettiin maahan telttaan. Putki nuorittiin teräslangalla
kiinni etumaisen telttatangon vaskihaarukkaan, niin että se kurkisti
ulos teltan aukosta. Ja nyt viritti Islam alle tulen kuivista oksista
ja risuista, niin että paukkui ja ratisi laitoksen ympärillä. Ihana
tuuma!

Lämmintä, suloista ja hauskaa oli nyt sisällä. Viihdyin siellä yhtä
hyvin kuin kammarissani Tukholmassa. Jolldashkin piti tuumasta, vaikka
se alussa höristeli korviaan, kun kuivat oksat ratisivat niin että
kamiinin pelti helisi.

Yöllä sai tuli sammua itsekseen, jolloin telttaan taas tunkeutui
jäätävää kylmää. Mutta mitäpä siitä! Minä nukuin jo turkkeihini
kääriytyneenä, joista vain nenä pisti esiin. Illallisesta oli minulla
aina teekuppi päänalukseni vieressä, mutta mitä siitä jäi jälelle, oli
aamulla jääkönttänä.

_Lokakuun 31 p._ tulimme vedettömään seutuun. Ainoassa kaivossa minkä
löysimme oli vesi suolaista. Toinen vaara uhkasi täällä hevosiamme.
Auhdossa, pehmeässä maassa näkyi lukuisia karhun jälkiä; karhut
kuuluvat näet tulevan tänne vuorilta marjoja syömään. Loppsen kehotti
meitä pitämään hevosia silmällä, sillä karhuilla oli tapana olla
lymyssä pensaiden takana ja käydä hevosten kimppuun. Täälläkin
pidettiin sen vuoksi hevoset kammitsassa telttojen välissä, sitten kuin
olivat muutamia tunteja syöneet.

Meillä oli nyt muutoin joka yö kaksi vartijata, joita joka toinen tunti
vaihdettiin. Pysyäkseen valveilla ja vakuuttaakseen meitä toisia,
etteivät he olleet nukkuneet, oli heillä käsky tuon tuostakin rummuttaa
paria kastrullia sopivamman kalun puutteessa. Laulaa saivat he niin
paljon kuin tahtoivat estääkseen unta, ja monesti herätessäni keskellä
yötä kuulin heidän yksitoikkoisen, alakuloisen muhammettilaisen
laulunsa. Mutta kun päivä koitti, käsittivät he asian tyyneltä kannalta
ja uskoivat koirien valppauden riittävän meitä suojelemaan.

Yö kului levossa ja rauhassa. Ei tanguutteja eikä karhuja kuulunut, ja
pyssyt olalla jatkoimme matkaa koilliseen. Kohta katosi järvi näkyvistä
ja me tulimme jotenkin leveään laaksoon, joka verkalleen nousi tien
suuntaan. Molemmilla puolillamme oli nyt keskikorkeita vuoren harjoja
särmikkäine, lumettomine huippuineen. Keskellä laaksoa kulki polku
pensaiden ja viidakkojen välitse, pitkin nyt kuivilla olevaa uomaa,
joka on seudun laskukanavana.

Polulla näkyi aivan tuoreet karhun jälet, ja kun se oli juosta
hölkyttänyt samaan suuntaan kuin me, pyysivät Islam ja Loppsen päästä
ajamaan sitä ja katosivat niin pensaikkoon.

Karavaani kulki oikealla olevan vuoren vieritse. Kun tie pyörähti erään
kallion kielekkeen ympäri, pysähdyin minä Emin Mirzan kanssa tekemään
havaintoja. Sitten me ajoimme kilpaa karavaanin luo ja lähestyimme
juuri laakson keskikohtaa, kun noin tuntia myöhemmin hieman hämmästyen
näimme Islamin ja Loppsenin tulevan hurjinta neliä meitä kohti pyssyt
pään yli ja huutaen: "Tanguuttilais-rosvoja, tanguuttilais-rosvoja!"

He ajaa karkuuttivat luoksemme, kintereillään 12 ratsastavaa
tanguuttia, tomupilveen peittyneinä. Komensin tuokiossa karavaanin
seisattumaan. Kuormahevoset pantiin muutamien tamariskipensaiden taakse
vain yhden miehen vartioitaviksi. Aseet reilaan, patruunat varalle!
Islamin, Parpin ja Loppsenin kera minä asettausin savikummun harjalle.

Olimme kaikki laskeutuneet ratsuilta ja heittäneet turkit pois.
Muslemit olivat niin hädissään, että vapisivat. Parpi oli ollut mukana
eräässä hyökkäyksessä ennen, sillä hän palveli Dutreuil de Rhinsin
luona, kun tämän päälle kaksi ja puoli vuotta sitten hyökättiin ja
hänet murhattiin _Tam-buddan_ luona. Prshevalskijllakin oli ollut
näissä seuduissa samanlaisia seikkailuja, ja minä olin sen vuoksi
täysin selvillä aseman vakavuudesta.

Tanguutteja oli kuten äsken sanottiin kaksitoista, ja Loppsen vakuutti,
että heillä epäilemättä oli yhtä monta pyssyä kuin miestä. Meillä oli
vain 3 pyssyä ja 5 revolveria, ja vihollisen ylivoima oli siis
ilmeinen. Islam ja Loppsen olivat meidän parhaat ampujamme. Mutta
tanguutit ovat kaikki varmoja ampujia, tähtäävät kauvan ja
kylmäverisesti haarukan yli eivätkä laukaise ennenkuin ovat vakuutetut
siitä, että laukaus sattuu.

Kuinkahan meidän tämmöisissä oloissa kävisi? Revittäisiinkö karavaani
rikki ja koko viimeisen matkan työt menisivät hukkaan?

Ei toki! Ei tässä hätä ollut niin suuri kuin näytti. Kun rosvojoukko
näki meitä olevan useampia ja kirkkaiden aseidemme välkkyvän auringon
paisteessa, pysähti se äkkiä noin 150 askeleen päähän.

Näimme tanguutit selvään tomupilven laskeuduttua. He vaihtoivat
vilkkaasti ajatuksia, liikehtivät ja kirkuivat. Tuloksena heidän
sotaneuvottelustaan lienee ollut se, ettei heillä ollut syytä hyökätä
ennenkuin olivat saaneet selville meidän lukumme ja aseemme. Sillä
välin odotimme kummulla. Minä polttelin tyynesti piippuani, mikä
nähtävästi rauhoitti miehiäni.

Tarkkasin tanguutteja tähystimelläni, joka aina oli käsillä. Muutaman
minuutin neuvoteltuaan parvi pyörähti suoran kulman tehden oikeaan
eteläisten vuorten juurelle, missä se jakaantui. Toinen puoli ratsasti
kallioiden välissä kulkevaa solatietä, kun toinen taas jatkoi matkaa
kahden pyssyn kantaman päässä yhtä rinnan meidän kanssamme noustessamme
taas ratsuille ja tiheässä joukossa ratsastaessamme eteenpäin.

Kuitenkin laakso kapeni ja tie kävi ahtaan kallioportin läpi. Tänne
olivat tanguutit, pelkäsi Loppsen, kiiruhtaneet edeltä käsin
asettuakseen kallioiden taa väijyksiin ja ampuakseen meidät maahan.
Toista tietä ei ollut valittavana; takaisin kääntyminen ei tullut
kysymykseenkään.

Oli siis, jos mahdollista, ehdittävä ensimäisenä portille tai ainakin
kulettava sen läpi ennenkuin tanguutit olivat ehtineet ottaa edulliset
asemat. Heillä oli kuitenkin puolellaan se etu, että tarkoin tunsivat
vuoren rotkonsa, salatiensä ja piilopaikkansa. Meidän hevosillamme
muutoin oli raskaat kuormat, kun taas tanguutit olivat keveästi
varustetut. He ennättivätkin nähtävästi edellemme, lähenivät vähitellen
tietä, mutta katosivat sitten kallioiden joukkoon.

Riensimme kallioporttia kohti niin nopeasti kuin hevosemme pääsivät,
karavaanin oikea kylki ampujien suojaamana. Näimme sitten taas
tanguutit. He olivat pysähtyneet eikä heillä näyttänyt olevan
aikomuksena tehdä hyökkäystä. Ilman seikkailuja riensimme pyssyt
vireessä hyvin ahtaan solan läpi tähystellen oikeanpuolisille vuorille.

Toisella puolella laakso taas avartui ja miellyttävältä tuntui taas
avoimelle maalle pääseminen. Loppsen oli siinä uskossa, että tanguutit
olivat oikotietä menneet vuorten yli ajaakseen meitä takaa. He olivat
nähtävästi olleet matkalla Kurlyk-noriin varastamaan hevosia, mutta
kääntyneet takaisin luullen meiltä voivansa paremman saaliin siepata.

Laakso kävi lopulta leveäksi kuin tasanko, ja 14 km marssittuamme
asetuimme leiriin paikalle, jossa oli hyviä laitumia ja avonainen makea
vesiallikko, johon vettä kumpusi lähteestä. Ruohokkokentän laidassa
hevoset päästettiin irti ja ne saivat juoda kyllältään allikosta, mutta
loitos ei niitä laskettu ja koko ajan vartioivat niitä _Kurban_ ja
_Ahmed_, kaksi muslemia.

Heti kun pimeni pantiin hevoset kammitsaan teltan lähelle ruohokkoon.
Tuli, jolla päivällistä valmistettiin, pidettiin matalana ja kätkössä,
jottei loimo kovin selvästi meitä ilmaisisi. Loppsen pelkäsi yötäkin,
sillä tanguutit saattoivat helposti havaita meidät ollessaan itse
heinikossa piilossa.

Pilkkopimeässä kuulimme taas heidän äänensä. Yltympäri leiriä kuului
joka taholta heidän kamala ulvontansa, muistuttaen hyeenojen tai susien
ulvonnasta. Tässä oli viekkaus mielessä, mutta Loppsen tunsi sen.
Heillä oli tapana, sanoi hän, tällä tavoin vaania, oliko heidän
uhreikseen aijotuilla vahtikoiria vai ei.

Jos tämä oli heidän tarkoituksensa, niin vastausta vaille he eivät
jääneet, sillä koiramme haukkua säentivät vihaisesti koko yön ja
syöksyivät allikolle, jonka läheisyyteen tanguutit nähtävästi olivat
sitoneet hevosensa. Loppsen ei saattanut kylliksi voimakkain sanoin
ilmaista vihaansa tanguutteja kohtaan yleiseen. He eivät olleet itse,
tuumi hän, hituistakaan koiria parempia. Turkin helmat käännettyinä ja
pyssy oikeassa kädessä he hiipivät kuin kissat kyyryssä pitkin maata.

Mutta me pidimme varamme. Syöttöpaikan molemmille puolille pantiin
vartijoita, jotka myötäänsä löivät rumpua ja lauloivat. Vain pari
miestä sai nukkua kerrallaan. Melkein joka viides minuutti Parpi huusi:
"khabärdar?" (onko vartija valveilla?), mutta Loppsen istui äänetönnä
ja lämmitteli käsiään tulella.

Sinä yönä ei ollut levosta sanottavaksi asti. Miehet tarsivat edes
takaisin, hevoset polkivat tannerta ja hirnuivat, rummutusta
kastrullilla ja huutoja kuului säännöllisten väliaikojen perästä, ja me
olimme täydellisessä piiritystilassa. Mutta tanguuttien suunniteltu
päällekarkaus meni myttyyn; he eivät saaneet meiltä yhtään hevosta
varastetuksi.

Tämmöinen oli siis tulomme khara-tanguuttien maahan. Olimme alun pitäen
saaneet huomautuksen, että täällä piti liikkua silmät auki. Tanguutit
ovat tunnetut rosvoiksi ja varkaiksi ja rosvoovat erikoisella
mieltymyksellä rauhallisempia mongolilaisia naapurejaan. Kun nämä
lähtevät temppelijuhlaan Kumbumin luostariin, ratsastavat he
tavallisesti suurissa, hyvin aseilla varustetuissa joukoissa, sillä
heidän täytyy pakosta kulkea tanguuttien alueen läpi.

Luulen että mieheni pysyivät valveilla enemmän pelon kuin
velvollisuuden tunnon vuoksi. Heidän oli käsky herättää minut, jos
tanguutit alkavat ampua, ja pari kertaa herätessäni kuulin heidän
ijankaikkisen "khabärdar'insa?" Pitempien väliaikojen syntyessä
vartijahuutojen välillä, joihin kaikki muut miehet vastasivat,
virittivät tanguutit hurjan konserttinsa.

Auringon noustessa kyhäydyimme lähtemään. Tanguutit olivat silloin
taas vetäytyneet tarpeellisen välimatkan päähän. Mutta heti kun
karavaanimme läksi liikkeelle itää kohti, ratsastivat he meidän
leiripaikallemme. Tyhjistä tulitikkulaatikoista, kynttilän paloista ja
sanomalehtipapereista saivat he siinä selville, etteivät he olleet
yksistään mongolien kanssa tekemisissä. Senpä vuoksi he luopuivat
enemmästä takaa-ajosta.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapasimme erään ylhäisen
tanguuttipäällikön, jolla oli punainen viitta valkoisine
nahkareunuksineen, ratsastajaparven seuraamana. Hän kertoi että
_Ten-karissa_ (Donkhurissa) on yksinäinen "venäläinen" (orus) rouva ja
Si-ning-fussa kaksi tai kolme venäläistä. Aavistin heti, että hän puhui
englantilaisista lähetyssaarnaajista, sillä kaikkia eurooppalaisia
nimitetään Sisä-Aasiassa venäläisiksi.

Kappaleen matkaa etempänä tapasimme suunnattoman _Dsun-sassak_-heimoa
olevan mongolikaravaanin. Se oli ollut kymmenen päivää Ten-karissa
talviostoksilla ja palasi nyt samaa tietä, jota me olimme tulleet.
Nähtävästi on syksymyöhä sopivin aika pitkälle matkalle, sillä
kesäaikaan sulkevat tien usein Bukhain-gol, Jike-ulan-gol y.m. joet.

Luimme lähemmä 300 ratsastajaan, useimmat miehiä, monet varustetut
pyssyillä, kaikki miekoilla. Mutta naisiakin kirjavissa tummansinisissä
ja punaisissa puvuissa sekä puoleksi aikaisia lapsia oli jonossa.
Heidän matkatavaroitaan: jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita,
saappaita y.m. oli kulettamassa vähintäin 1,000 hevosta ja 300
kameelia. Eläimet kulkivat taajoissa joukoissa ja nostivat liikkeelle
läpipääsemättömiä tomupilviä. Kokonaisuudessaan se oli vilkas ja
väririkas taulu. Meiltä meni kotvan aikaa ennenkuin saimme heidät
sivuutetuksi. Alinomaa kuului huuto: "orus", kun he näkivät minut.
Hyvinkin 150 pyssyä oli joukolla, todistus siitä kuinka epävarma
tanguuttien maan läpi kulkeva tie itse asiassa on, kun niin vankka
suojusväki täytyy olla eläinten ja tavarain vuoksi.

Lähestyimme nyt ensimäistä kaupunkia, jonka olimme matkallamme
Khotanista lähdettyä tavanneet. Sen nimi oli _Ten-kar_. Kyliä oli nyt
yhä tiheämmässä, poppelien ja koivujen, lehtikuusten ja kuusten
varjostamina, missä tuuli suhisi suloisesti ja tuttavallisesti. Liike
vilkastui yhä enemmän, kiinalaisia, mongolilaisia, tanguuttilaisia
ratsastajia tavattiin vähän väliä. Pieniä aasikaravaaneja, jotka
kulettivat maaseututavaroita, kulki ohitsemme. Muulien vetämiä
kaksipyöräisiä kärrejäkin nähtiin menevän samaan suuntaan. Rinteillä
kävi sarvikarjoja laitumella ja kallion kielekkeillä komeili moni
temppeli. Kaikki osoitti meidän lähestyvän kaupunkia. Kohta puolen
päivän jälkeen vetäytyivät talot yhteen kadun ympärille, jolle me
ratsastimme, ja sen toisessa päässä kohosi edessämme Ten-karin kivestä
tehty kaupungin portti.

Ratsastimme kaupunkiin, jonka pääkatua kohti talot suuntasivat
omituisia etusivujaan. Mikä liike ja hälinä! Siihen tottumattomia kun
olimme, löi se meiltä miltei korvat lumpeesen.

Parpi Baj oli varhain aamulla saanut ratsastaa etukäteen kaupungin
kuvernöörille viemään minun passiani. Hän oli nyt meitä vastassa
kaupungin portilla tuoden lipun "venäläiseltä rouvalta", joka pyysi
minun olemaan tervetullut hänen taloonsa. En pitänyt oikein sopivana
lentää kuin pommi yksinäisen naisen luo, mutta päätin kuitenkin, ehkä
enimmän uteliaisuudesta, käydä siellä vieraisilla.

Hauskan kiinalaisen talon portilla tuli paljaspäinen nuori nainen,
jolla oli silmälasit ja kiinalainen puku, minua vastaan ja kysyi mitä
suurimmalla ystävyydellä: "Puhutteko englanninkieltä?" Kohta kun hän
sai kuulla niin olevan laidan, oli keskustelu käynnissä. Hän esitti
itsensä rouva _Reinhardiksi_, amerikkalaisnaiseksi; oli lääketieteen
tohtori ja naimisissa hollantilaisen lähetyssaarnaaja Reinhardin
kanssa, joka kuukaus takaperin oli matkustanut Pekingiin.

Rouva Reinhard oli tavattoman vierasvarainen ja rakastettava. Minun ei
tarvitse mainita, kuinka mieluisaa oli tavata henkilö, jonka kanssa
saattoi puhella muistakin asioista kuin laitumista, hengenvaarallisista
solista, villeistä jakeista ja kesystä karjasta. Se minua vain
ihmetytti, että hänen miehellään oli ollut niin paljon rohkeutta, että
oli jättänyt hänet yksin raa'an kansan keskeen Ten-kariin. Mutta
lääketieteellisten tietojensa avuin hän oli onnistunut hankkimaan
itselleen monta ystävää kansan seassa. Minä viivyin kaksi päivää
Ten-karissa antaakseni hevospoloisten levätä.

_Marraskuun 18 p._ sanoin hyvästit hyvälle emännälleni ja jatkoin
matkaa "Kymmenen tuhannen kuvan temppelin" ohi Si-ning-fuun,
ensimäiseen Kiinan tässä osassa olevaan kaupunkiin. Täällä oli
karavaani kokonaan toisin muodostettava Kiinan olojen mukaan ja täältä
piti uskollisten itä-turkestanilaisten palvelijaini palata kaukaisiin
koteihinsa. Heidän tuli ratsastaa takaisin länteen päin valtatietä
_Khamin_ ja _Korlan_ kautta.

Kutsuin heidät huoneeseni ja tein tilin heidän kanssaan. Saatua
selville kuinka paljon kullakin oli vaatimista lisäsin minä heidän
palkkansa kahta suuremmaksi, mikä tietysti herätti yleistä
tyytyväisyyttä. Mutta ei se liian paljon ollutkaan, sillä ilman heitä
olisi matkani mennyt myttyyn. Sitä paitsi lahjoitin heille kaikki
mongolilaiset hevoseni paitsi kahta, jotka me Islamin kanssa
tarvitsimme, sekä ruokavaroja koko matkalle. Parpi Baj, joka oli
suorittanut matkan ennen, tuli karavaanin johtajaksi ja sai hyvän
revolverin sekä ampumatarpeita. Kaikki olivat tyytyväisiä ja
kiitollisia, ja me erosimme hyvinä ystävinä niin monien yhdessä
kestettyjen vaarojen ja seikkailujen perästä. Sitten he läksivät
matkaan, ja minä toivon ja uskon, että he ovat päässeet kotiinsa yhtä
onnellisesti kuin minä. Ystävämme Loppsen oli jo Ten-karissa sanonut
meille jäähyväiset.

Tämän kassaani tulleen syvän loven perästä laskettiin ja punnittiin
jälellä olevat hopeaharkot. Ne tekivät 770 liangia ja piti niiden
hyvästi riittää Pekingiin asti. Mutta meillä oli vielä pitkänlainen
taival matkan päähän. Postikuriirit suorittivat sen 28 päivässä: meidän
oli oltava matkalla 3 kuukautta.



25.

MÄÄRÄN PÄÄSSÄ!


_Joulukuun 1 p:nä_ minä läksin uskollisen Islam Bajn kera Si-ning-fusta.
Uudessa karavaanissa oli 6 muulia ja 3 miestä. Arkut nuorittiin kerta
kaikkiaan taivutettuihin puukehyksiin, jotka sitten yksinkertaisesti
nostettiin kuormasatuloihin, ja ainoastaan ne tavarat, joita joka ilta
tarvitsimme, olivat helposti saatavissa. Mutta muulit juonittelivat ja
äksyilivät ja muuan viskoi myötäänsä kuormaansa kunnes puukehys meni
murskaksi.

Pahimmat olivat kuitenkin miehet itse, jotka koko matkan jankuttivat ja
noituivat, ja hyvilläni minä olin, etten ollut ottanut heitä
palvelukseeni kuutta päivää kauvemmaksi. Tämän ajan kuluttua erotin
sekä muulit että muulien omistajat ja vuokrasin kahdet suuret kärrit,
saman muotoiset ja näköiset kuin itä-turkestanilaisetkin. Niihin
ladottiin kaikki matkatavarat, laitettiin tunnelikatto ja pantiin
pohjalle olkia ja mattoja. Kärrejä veti aisoihin valjastettu muuli ja
kaksi hevosta nuorasta tämän edellä. Ajajina oli kaksi siivoa
kiinalaista, jotka olivat käsittäneet, että jos hyvin asiansa
suorittavat, saavat he runsaasti juomarahoja. Tämä oli sitä tärkeämpää,
kun olin nyt ilman tulkkia ja minun täytyi tulla toimeen mitättömällä
sanavarastolla, jonka olin ehtinyt koota.

Kuusi päivää ajoimme mäkiä ylös ja alas, yli mukuraisten solien,
jäätyneiden tai sulien purojen, päänkaupallisten siltain, ja ahtaita
solateitä. Rattaat tärisivät ja rämisivät, hytkyivät ja vaappuivat, ja
aivan kidutusta oli tämmöinen matkustus. Miehet astuivat eläimiään
hoputtaen, ja joka kylään, jonka ohi ajoimme, oli heidän poikettava
sanoakseen jotain jollekin tuttavalle tai ostaakseen ainakin
leipäpalasen, jota sitten matkalla söivät.

Tällä tavoin ehdimme viho viimein _Liang-tsheo-fuun_, erääsen Kiinan
suurimpia kaupunkeja. Täällä, kuten useammassa paikassa ennen ja
myöhemminkin tällä osalla matkaa, ottivat eurooppalaiset ja
amerikkalaiset lähetyssaarnaajat, niissä useita nuoria naisia, minut
mitä vierasvaraisimmin vastaan.

Taas oli aavikkomatka edessäni. Päästäkseni _Ning-shaan_, lähimpään
Pekingin tien varrella olevaan suureen kaupunkiin, oli minun kulettava
Ala-shanin aavikon yli. Kameeleja täytyi sen vuoksi taas hankkia ja me
onnistuimmekin, vaikka vasta kaksitoista päivää kauppaa hierottuamme,
saamaan niitä.

Liang-tsheo-fussa on sananlennätin-asema ja minä käytin tilaisuutta
Shanghain kautta lähettääkseni sähkösanoman kuningas Oskarille
ilmoittaen tulostani edelliseen kaupunkiin, ja oli minulla ilo itse
joulunaattona saada onnentoivotusvastaus kuninkaalta.

Liang-tsheo-fu on melkoinen kaupunki ja on siinä läheisine kylineen
lähemmä satatuhatta asukasta. Kaupunkia ympäröi paksut muurit ja siihen
johtaa neljä komeata porttia. Pääkadut ovat leveät, elämä niillä
vilkasta ja kirjavata, rattaita, karavaaneja ja kauppiaita teuhaa joka
nurkassa.

Tein koko joukon ostoksia Tien-tsin-makasiinissa, joka oli kokonainen
pasaasi komeine myymälöineen. Muun muassa ostin kaksi "shooloota" eli
käsiuunia, jotka olivat pyöreän teekannun muotoisia ristikkokansineen.
Ne täytetään tuhkalla ja niihin haudataan muutamia hehkuvia hiiliä,
jotka pitävät shooloon lämpimänä vuorokauden. Ilman tätä käytännöllistä
laitosta minä olisin matkalla Pekingiin useammassa kuin yhdessä
tilaisuudessa palelluttanut käteni.

Liang-tsheo-fussa vietin neljännen joulunaattoni tällä pitkällä
matkalla ja iloitsin ajatellessani saavani ensi joulunaattoa viettää
oman lieden ääressä syntymämaassa. _Joulukuun 24 p._ oli aina vaikea
päivä. Ikävöin silloin enemmän kuin koskaan kotiin. Tänä vuonna se
kului yhtä huomaamattomasti kuin tavallisetkin päivät. Minä olisin
haetuttanut vuorelta joulukuusen, mutta lähetyssaarnaajat pitivät sitä
pakanallisena tapana. Sen sijaan istuimme tarinoiden kamiinin ääressä
kunnes minä aikaiseen ryömin turkkiloukkaaseni kylmään kirkkosaliin,
joka minulle oli osoitettu asunnoksi ja missä lämpö jouluyönä
laskeutui -15,8°.

_Joulukuun 16 p._ saimme viimeinkin 3 miestä ja 8 kameelia. Vielä
kerran ladottiin taakat pitkää matkaa varten. Meillä oli 465 km
Ning-shaan.

_28 p._ varhain aamulla läksimme matkaan, mutta emme olleet ehtineet
etemmä kuin pohjoisen kaupungin portin ulkopuolella olevalle avoimelle
paikalle, kun kaksi ryysypukuista kiinalaista tuli meitä vastaan alkaen
vilkkaasti keskustella kameelinajajaimme kanssa. Toinen miehistä
kääntyi sitten Islam Bajn puoleen ja tarjoutui sujuvalla turkinkielellä
viemään meidät Ning-shaan viidestäkymmenestä taelista. Hän kertoi
olleensa Kashgarissa ja Aksussa useita vuosia ja itsellään olevan
yhdeksän komeata kameelia, paljon parempia kuin meidän.

Tämä tilaisuus samalla kertaa saada oivallinen tulkki oli liian kallis
antaaksemme sen mennä läpi käsiemme. Levähdimme keskellä tietä. Uudet
miehet tulivat yhdeksän kameelinsa kera ja tunnissa oli kuormat
muutettu.

Tiemme Ning-shaan kävi laajan kierroksen tehden Ala-shanin aavikon
poikki kaakkoon. Kameelit olivat mainiot, kulkivat tyynesti ja
varmasti, ja miellyttävältä tuntui taas tuommoisella kestävällä ja
muhkealla eläimellä ratsastaminen. Mutta hyvä oli tiekin kulkien kovaa,
tasaista, ruohoista maata. Seudun asutus väheni kuitenkin vähitellen,
kylät harvenivat, mutta vielä tapasimme aasikaravaaneja ja
härkärattaita, jotka kulettivat maalaistavaroita kaupunkiin. Jo nyt
leveni oikealle matalia hiekkasärkkiä: siinä oli aavikon reuna.

Pienessä _Tjing-Janin_ kaupungissa viivyimme päivän, sillä
kameelinajajat tahtoivat ostaa evästä itselleen ja eläimilleen
aavikkomatkalle. Kuvernööri koki taivutella minua lähtemään suurta,
eteläistä tietä Ning-shaniin. Siellä on ihmisiä, kaupunkeja ja
majataloja. Pohjoisella tiellä en sitä vastoin olisi tapaava muuta kuin
hiekkaa, olisinpa vielä vaarassa joutua mongolilaisten rosvojen
hyökkäyksen esineeksikin. Mutta minä annoin vastata hänelle, että
matkallani minua kohdanneet harmit olivat juuri Kiinan viranomaisten
aikaansaamia ja että parempana pidän levähtää teltassani aavikolla kuin
Kiinan majatalojen syöpäläisten seassa.

Kun minä _tammikuun 1 p. 1897_ olin lähdössä Tjing-faniin, ei kai
mandariini luullut voivansa laskea minua saamatta mielihyvikseen
tuottaa minulle harmia. Kaksi kiinalaista, joiden piti seurata minua
_Vang-je-fuun_, tulivat selittäen, etteivät he ole valmiit hevosineen
ja eväineen ennenkuin parin päivän päästä. Minä vastasin heille, etten
kuuna päivänä ollut pyytänytkään mitään saattuetta ja ettemme
tuntiakaan odottaisi heidän vuokseen, annoin käskyn että karavaani oli
kuormitettava ja läksin niin matkaan. Portin ulkopuolella pysähdytti
meidät joukko miehiä palatsista (jamenista) selittäen, että meidän
täytyi viipyä vielä yksi päivä, koska Mongolian passi ei ollut valmis,
ja että heillä oli käsky pidättää meidät väkisin, jos kieltäydyimme.

Karavaani sai odottaa portilla, kun minä moisesta julkeudesta
suuttuneena läksin jameniin. Kuvernööri ei ottanut vastaan: hän oli
"sairas". Roskaisessa hökkelissä ympäröi minut tusina oopiumia
polttavaa kirjuria, jotka huusivat ja teuhasivat kaikki yhtaikaa. Kun
he hetkeksi vaikenivat, viittasin minä Pekingistä saamaani passiin ja
sanoin, että jos mandariini uskaltaa viivyttää minua täällä, ilmoitan
minä Venäjän ministerin kautta hänen käytöksestään hallitukselle
Pekingissä ja hän olisi menettävä arvonsa ja asemansa.

Se naula veti. Tulkki tuli takaisin ja pyysi minut mandariinin luo
päivälliselle, mutta sai vastauksen, että vaikka hänen herransa tulisi
madellen maantietomussa karavaanin luo, niin minä en välittäisi hänestä
niin paljoa, että sinnepäin katsoisin. Hänen oli silmänräpäyksessä vain
toimitettava minulle passi ja molemmat ratsastajat.

Kirjurit herkesivät nyt kohteliaiksi ja panivat oopiumipiippunsa pois.
Tuota pikaa minä sain passin sekä ratsastajat ja esteettömästi
saatoimme taas lähteä matkaan.

Muutamia yksinäisiä taloja jätimme jälellemme ennenkuin tulimme
erämaahan. Täällä tapasimme kuitenkin paljon rattaita, lastattuja
eläinten lannalla, mitä kerätään tieltä ja on tässä seudussa asukasten
ainoa polttoaine. He kuivaavat sen auringon paisteessa ja lämmittävät
sillä "kangerejaan", savitiloja, joilla nukkuvat.

_6 p._ painuimme taas hiekka-aavikolle, missä oli 10 m korkeita
hiekkasärkkiä. Vain siellä täällä näkyi joku ohdake tai kuivanut,
okainen pensas. Maisema loitsi mieleen sekä surullisia että iloisia
muistoja kahdelta viimeksi kuluneelta vuodelta, ja kun Jolldash juoksi
särkän harjalle eikä itään päin nähnyt muuta kuin hiekkaa, ulvoi se
surkeasti ja muisti varmaan raskaita marssejamme Lop-norin rannoilla.

Ei täällä kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin Takla-makanissa.
_Ala-shanin_ aavikot eroavat läntisestä Gobista siten, että ne ovat
hajallaan olevia kaistaleita, joiden välillä avautuu aroja ja lampia.
Tie on kuitenkin usein hankala ja vaivaloinen; ainoastaan kameelit
saattavat täällä kulkea.

Että aavikkotietä siitä huolimatta kuitenkin käytettiin, sen
havaitsimme joka päivä. Nyt kohtasimme kiinalaisen karavaanin, jossa
oli 50 kameelia, vieden Bao-tosta kaikenlaisia tavaroita Ala-shanin
mongoleille. Se oli ollut matkalla 40 päivää. Kiinalaiset
kameelinajajamme olivat oivallisia miehiä, hoitivat yhdeksän
kameeliansa ja tavaramme ravakasti ja kulkivat varmasti ja tyynesti,
jankuttamatta ja nurisematta.

Seuraava päivänmatka kävi pelkkää aavikkoa myöten. Matkalla tapasimme
vain yksinäisen mongolin, puettuna koreaan siniseen turkkiin, tikari
pistettynä hopeahelaiseen tuppeen sivulle ja ratsastaen uhkealla
pitkäkarvaisella uroskameelilla hyvää kyytiä.

Keskellä yötä kuului taas kellot, ja suuri karavaani asettautui kaivon
ympärille, missä meillä oli leirimme. Tavarapaaleja ja kuormasatuloita
ladottiin päällekkäin, kameelit päästettiin laitumelle, teltta
pystytettiin, tulia viritettiin, kiinalaiset huusivat ja rähisivät.
Kokonaisuudessaan se oli vilkas taulu erämaan yöpimeässä.

Kameelikaravaanit Ning-shan ja Liang-tsheo-fun välillä käyttävät pitkää
pohjoista aavikkotietä kernaammin kuin eteläistä, paljoa lyhempää
ajotietä pääasiassa päästäkseen tullihuoneista ja majatalo-maksuista
ynnä muista kustannuksista, joita tulee kulkiessa asutuissa seuduissa.
Pohjoisella tiellä he ovat vapaat kaikista näistä maksuista ja
kulettavat kerallaan evästä minkä tarvitsevat, enimmäkseen suuria
leipäkakkuja. Kameelit hoitavat itse itsensä ja syövät erämaan kuivia,
kovia kasveja. Karavaani ei lähde liikkeelle ennenkuin kolmen aikaan
iltapäivällä, jotta kameelit saisivat syödä niin kauvan kuin on
valoisa, ja matkaavat sitten yöllä. Kaivolla laitetaan illallinen, jona
on "mieniä", kuivatusta lihasta ja vihanneksista sekä murennetusta
leivästä keitettyä soppaa, ja teetä.

Oivallista, leveätä ja kovaa tietä kulkien, joka keltaisena nauhana
suikersi arojen yli, saavuimme _tammikuun 12 p._ pieneen _Vang-je-fun_
kaupunkiin, missä lepuutimme kameeleja yhden päivän.

Oli meillä muitakin asioita toimitettavana. Molemmat tjing-fanilaiset
miehet saivat eron ja pari uutta otettiin palvelukseen, joiden oli
seurattava meitä Ning-shaan. Hankimme lisää eväsvaroja ja ostimme
joukon mongolilaisia koristeita. Minä kävin vieraisilla mongoliruhtinas
_Norvon_, erään "vang'in" eli Kiinan keisarin alle kuuluvan
vasallikuninkaan luona. Hän oli samalla kaupungin päämies ja asui
tavallisessa kiinalaisessa jamenissa kaupungin muurin sisäpuolella.
Useiden ylhäisten, kiinalaisessa puvussa olevien mongolien ympäröimänä
hän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan suuressa, yksinkertaisessa
paljasseinäisessä huoneessa. Hän oli valkoviiksinen vanha mies puettuna
aito valkeaan puseroon.

Keskustelu kävi vilkkaaksi ja luisti sujuvasti ilman tulkin apua.
Erittäin huvitti häntä tietää minkä maan miehiä minä olin, ja siinä
tarkoituksessa minä sain isolle paperiarkille piirustaa Ruotsin ja
osoittaa missä se oli Kiinaan nähden. Muuan sihteeri lisäsi
vaatimattomaan karttaan kaikki tarpeelliset nimet kiinankielellä.

_Tammikuun 18 p._ saavuimme viho viimein Ning-shaan ja menimme suoraan
lähetyssaarnaajien taloon.

Suuri ilo oli minulle tavata täällä kansalaiseni, _herra ja rouva
Pilquistit_, kahden mies- ja yhden naisapulaisensa kera, ja heidän
vierasvaraisessa talossaan levätä kaksi päivää. Mikä nautinto saadessa
nukkua hyvin lämmitetyssä huoneessa ja kunnollisessa sängyssä,
tarvitsematta pinota päälleen turkkivuorta, jottei paleltuisi
jääkurikaksi! Olipa kuin olisi ruotsalaisella pohjalla maannut tuolla
etäisessä maassa.

Ning-shassa tehtiin lähetystyötä voimakkaasti ja menestyksellä.
Siellä oli 30 kristittyä kiinalaista käsittävä seurakunta ja
raamatunselityksiä pidettiin aamuin ja illoin. Evankelisia kirjasia
kiinankielellä jaettiin lentolehtinä kaduilla ja ne olivat houkutelleet
monta kiinalaista, joskin vain uteliaisuudesta, lähetystalolle.
Kaupungin huomattavimman valtasuonen varrelta oli herra Pilquist
vuokrannut huoneen, ja siinä pidettiin jumalanpalveluksia, joissa
ohikulkijat kävivät.

Rouva Pilquist kertoi minulle kiinalaisnaisista. Ylen harvoin hän sanoi
tavattavan kaksikymmenvuotiasta naista, joka ei olisi naimisissa. Usein
he menevät miehelään kahdentoista tai viidentoista vuoden ijässä, ja jo
pikku tyttöinä ollessaan he pyytävät vanhempiaan silpomaan heidän
jalkansa ja ikävöivät sitä, sillä he tietävät, ettei kukaan mies
katsoisi heihin, jollei heillä ole pienet jalat.

Leikkaus suoritetaan heidän ollessa viiden tai kuuden vuoden ikäisiä.
Ison varpaan ja sen lähimmän naapurin väliltä leikataan jalka halki,
neljä varvasta väännetään käsivoimalla kyrsäksi jalkaterän alle, ja
sitten kääritään jalka vahvoilla siteillä, joka tekee, että tuo pakolla
aikaansaatu muodottomuus jää semmoiseksi. Kengät täytyy tehdä erikseen
kumpaankin jalkaan eikä niitä sen vuoksi ole koskaan myymälöissä
valmiina. Kantapää keikkuu käydessä hyvän matkaa maan yläpuolella ja
poloinen nainen tukee ruumiinpainoaan isoon varpaasen, joka on kengän
keskellä ja toisten varpaiden selkäpuolella.

Ei saata käsittää noita tämän mielettömän kidutuksen tuottamia tuskia.
Tyttöraukat eivät usein vuosikausiin leikkauksen suoritettua pääse
sängystä ja ruikuttavat ja itkevät yöt tuskissaan, jotka tuntuvat
seitsemätä kertaa pahemmilta vähänkään liikahtaessa. Ja kun kynnet
usein kasvavat lihaan, saattaa ajatella, että kiinalaisten naisten
käynti on kaikkea muuta kuin sulokasta. He käyvät kuin ankat, hitaasti
ja varovasti, käyvät kuin paljain jaloin nuppineulojen päällä tai
viholaispehkossa. Kun he jalottelevat mitättömän vähän, ovat heidän
säärensä hoikat kuin tikut. Ja kaikki tämä kidutus, tämä suunnaton
kärsimys, ainoastaan naimisiin pääsemisen takia!

Vielä yksi aavikko avautui tiellemme ennenkuin pääsimme varsinaiseen
Kiinaan, ja tämä matka _Ordosin_ erämaiden poikki oli vaikeimpia osia
matkastani Aasian halki. Olin nyt väsynyt ja saanut tarpeekseni
yksinäisyydestä ja vaivoista, ja jälellä olevat 111 peninkulmaa
tuntuivat paremmin kiireiseltä paluumatkalta sivistyneisiin oloihin ja
lepoon.

Ning-shasta menee useita teitä Bao-toon Keltaisen meren rannalla.
Kesällä on mukavinta kulkea venheellä jokea, ja kylmänä vuodenaikana
voi valita sen tien, joka noudattelee joen vasenta rantaa, tai jonkun
niistä monista teistä, jotka käyvät Ordos-maan halki, missä asuu
mongoleja ja joka on Keltaisen joen pohjoisen mutkan ja Kiinan muurin
välillä. Jos valitsee jälkimäisen näistä teistä, voittaa 5 päivää,
mutta saa antautua aavikkomatkan kaikkien vaivojen alaiseksi.

_Tammikuun 21 p._ läksimme liikkeelle, ja ystävälliset
lähetyssaarnaajat seurasivat meitä kotvan matkaa. Neljä ensimäistä
päivänmatkaa kävi läpi kylärivien, jotka sijaitsivat Keltaisesta joesta
johdettujen kastelukanavien varsilla. Joen yli menimme _tammikuun 25 p.
Shi-tsue-tsan_ kylän kohdalla. Hvang-ho oli paksussa jäässä, joka ei
edes ritissyt yhdeksän raskaan kameelimme alla, samojen, jotka olivat
kantaneet minua ja tavaroitani Liang-tsheosta saakka. Joki oli 342 m
leveä ja aution maiseman ympäröimä. Kun seisoo keskellä jäätä, näyttää
joki suunnattoman avaralta kadulta, joka yhtyy taivaanrantaan
pohjoiskoillisessa.

Tie oli pitkin matkaa mainio, kova, tasainen ja suora, kulkien melkein
mäetöntä tai merentasaista maata. Siinä oli vilkkaan liikkeen jälkiä;
se, että me tapasimme vain muutamia karavaaneja, johtui siitä, että
useimmat tähän aikaan pysytteleivät kotonaan viettämässä kiinalaisten
uudenvuodenjuhlaa.

Maan pohjoisosissa asuu ylen harvassa mongolilais-paimentolaisia ja
vain pari kertaa näimme heidän leirejänsä, jotka oli pystytetty
seutuihin, missä oli laitumia. Suuret alat pohjoista Ordosia ovat
muutoin aavikkomaata ja monet päivänmatkamme kävivät poikki kokonaan
hedelmättömien seutujen.

Ei tämän matkan vaivaloisuuteen kuitenkaan ollut syynä ihmisasuntojen
puute, sillä niistä me olimme jotenkin riippumattomat, kun meillä oli
mukanamme tarpeellinen määrä riisiä, leipää ja lampaan lihaa. Ei, vaan
ilma se synnytti tuon vastenmielisyyden, se kun koko ajan oli
inhottava, sillä melkein joka päivä riehuivat luoteismyrskyt, jotka
pakkasen kera melkein olivat jäätää meidät.

Eikä vain tuuli tavallisessa merkityksessä, vaan todelliset
hirmumyrskyt täällä Ordosin avonaisilla tasangoilla tuiversivat. Usein
tuntui kuin seuraavassa silmänräpäyksessä lentäisi ilmaan satulasta tai
kuin kameelit kadottaisivat jalansijansa. Turkit ja pukineet eivät
paljoa auttaneet: tuuli tunkeusi joka paikasta ihoon. Kuinka monesti
pysähdyimmekään tavatessamme matkalla kuivia arokasveja pannaksemme ne
ohimennessä tuleen ja lämmitelläksemme kohmettuneita, turtuneita
jäseniämme!

_Tammikuun 31 p._ riehui ankarin länsimyrsky, mihin tähän saakka olin
yhtynyt, eikä silloin ollut viisasta lähteä taipaleelle. Olimme silloin
leirissä _Khara-mooren_ (Mustan hevosen) luona, ja yltympärimme oli
maisema aukea, niin että myrsky estämättä saattoi rynnistää aron yli.
Telttani se puski nurin ja oli repiä sen riekaleiksi.

Miehet olivat laittaneet piirinmuotoisen linnan kuormista, joita
peittivät huopamatoilla, ja niiden alla he istuivat kyykistyneinä koko
päivän. Ruumiinlämpöä on mahdoton säilyttää. Kaikki on kylmää kuin jää.
Ja jos kaataa pari tippaa teetä turkilleen, hyytyy se heti kuin
steariini. Muste on jääkönttänä ja muistiinpanot täytyy tehdä
lyijykynällä.

Tuima vihuri keskipäivän lämpömäärän ollessa -17° (_helmikuun 1 p._)
saattaa olla hyvin vaarallista, ja varansa täytyy pitää, jollei tahdo
paleltua. En tiedä kuinka käsieni olisi käynyt, jollei minulla ollut
tuota kiinalaista käsikamiinia, joka aina pidettiin lämpimänä. Päivällä
pidin sitä polvillani kameelinselässä, illalla maata pantuani se
pistettiin vuoteen sisään. Ei ole myöskään mieluisata pestä silmiään,
kun vesi jäätyy poloiseen nahkaan, jollei liiku rivakasti.

Alimmillaan oli pakkanen helmikuun alussa: alin määrä yöllä helmikuun 2
päivää vasten -30° ja yöllä 3 päivää vasten -33°. Teltassa laskeutui
lämpö silloin -26,8 asteesen.

_Helmikuun 6 p._ yllätimme _Hoo-dji-toon_, ensimäisen kylän aavikon
pohjoisreunalla. Seuraavana päivänä menimme taas täällä 385 metriä
leveän Hvang-hon yli, ja 8 p. olimme _Bao-tossa_, missä ruotsalaiset
lähetyssaarnaajat, herra ja rouva _Helleberg_, ottivat minut
tavallisella vierasvaraisuudella vastaan. Heillä oli pieni seurakunta,
johon kuului kymmenen kastettua kiinalaista, ja koulu poikia varten, he
tekivät työtään innokkaasti ja olivat rakastettavimpia ihmisiä mitä
koskaan olen tavannut. He kuuluivat amerikkalaiseen _Christian
Alliance_ lähetysseuraan, jolla on Bao-tosta Pekingiin kokonainen ketju
asemia, missä 61 ruotsalaista lähetyssaarnaajaa toimii.

Mutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa, pelkäänpä että tämän
pitkän matkan kuvaaminen on koettanut liian paljon lukijankin
kärsivällisyyttä.

Uskottuani karavaanini ja Islam Bajn hyviin käsiin minä kiiruhdin
yksinäni vain yhden kiinalaisen kera pienillä kaksipyöräisillä muulien
vetämillä rattailla _helmikuun 12 p._ edelleen itää kohti _Sa-la-tjin,
Dör-tjin_ ja _Be-sia-tjin_ kautta Kvei-hva-tshungiin eli Koko-Khotoon
ja oli minulla kussakin näistä kaupungeista ilo tavata kansalaisiani.
Viimeksi mainitussa tapasin kahdeksantoista ruotsalaista, yhden
norjalaisen ja yhden tanskalaisen, kaikki kuuluvia äsken mainittuun
amerikkalaiseen lähetysseuraan. _Kvei-hva-tshung_ on lähetystön
keskipiste, ja täällä opettelevat tulokkaat kiinankieltä ennenkuin
heidät lähetetään asemilleen.

Sieltä minä ajoin kahdeksassa päivässä _Djan-dja-khuun_ eli
_Kalganiin_, missä Kiinan muuri suikertaa niiden vuorien huipulle,
jotka kohoutuvat kaupungin molemmilla puolilla. Täälläkin oli
lähetyssaarnaajia, ruotsalaisia ja amerikkalaisia. Mutta nyt minulla ei
ollut aikaa lepäillä. Vain neljän päivän matka erotti minut Pekingistä.

Kalganissa vuokrasin "too-djoon" (kantotuolin) ja kahden muulin
kantamana matkasin Nan-kho-laakson poikki, menin yli vuorijonojen,
jotka puolipiirissä rajoittavat Pekingin ympärillä olevia tasankoja ja
erottavat ne mongolilaisesta ylätasangosta.

_Maaliskuun 2 p._ olimme alamaalla ja kulimme läpi lukemattomien
kylien, ohi temppelien ja kanavien yli sekä tapasimme matkustajia
joukottain. Minut valtasi juhlallinen tunne tänä päivänä, joka oli
viimeinen matkallani Aasian halki. Tunnit tuntuivat minusta äärettömän
pitkiltä eivätkä muulit liene koskaan kulkeneet näin hitaasti. "Kohta
ollaan perillä", sanoi usein kiinalainen palvelijani rauhoittavasti,
mutta yhä vain tuli uusia kyliä, uusia temppelejä ja puutarhoja ja yhä
me vain hävisimme pitkille, mutkikkaille kylänkujille.

Tuhannessa ja yhdessä yössä minä olin kulkenut mannermaan läpi, mutta
tämä viimeinen marssipäivä tuntui minusta edellisiä pitemmältä.
Viimeinkin loisti jotain harmaata etäältä parin puuryhmän välistä.
"Siinä se on Pekingin muuri!" selitti palvelijani. Niin, Pekingin
kaupungin muuri se olikin.

Peking oli Aasianmatkani loppukohta, ja lukija saattaa ehkä ajatella
millä tunteilla minä ajoin sen eteläportista sisään. Toista tuntia
olivat muulit tepsutelleet kivettyä tietä kaupungin muurin läntistä ja
eteläistä sivua ennenkuin kiinalaisen kaupungin osan läpi kulettuamme
saavuimme _Taivaan portille_ tunnelin tapaisine holvineen, missä
ihmisiä, vaunuja ja eläimiä kuhisi kuin muurahaisia kekonsa luona.

Portilta ei ollut pitkältä eurooppalaisten lähettilästen kadulle, jonka
varrella tiesin muutaman ranskalaisen hotellin olevan. Vaatteeni olivat
pitkällä matkalla käyneet koko lailla nukkavieruiksi, ja ulkoasuni oli
semmoinen, että katsoin olevani pakotettu pysymään muutamia päiviä
hotellissa kunnes ehdin saada siistin puvun.

Kantotuoli ei ollut kuitenkaan kiikkunut kauvas Lähettilästen kadulla
ennenkuin minä näin ison valkoiseksi rapatun portin, missä pari
venäläistä kasakkaa oli vartioimassa. Huusin heille kysyen mikä talo
tämä oli ja sain vastaukseksi, että se oli Venäjän lähettikunnan talo.
Näillä sanoilla oli metsistyneissä korvissani niin lumoova sointu, että
minä hyppäsin alas kantotuolistani ja astuin sisään. Tässä tuokiossa ei
minua ollenkaan häikäilyttänyt se, että minä kasakoihin verrattuna
näytin kovin yksinkertaiselta. Sivelin hieman siistimätöntä partaani,
pudistin pahinta tomua itsestäni ja astuin eteenpäin.

Portilta meni kivetty käytävä puutarhan yli, jonka vastakkaisessa
päässä oli lähettikunnanhotelli. Täällä soitin kelloa. Muuan
kiinalainen avasi oven ja kysyi venäjäksi ketä minä etsin. Kysyin,
ottiko herra _Pavloff_ vastaan, sillä ministerin, kreivi Cassinin,
tiesin äskettäin lähteneen Pekingistä ja herra Pavloffin hänen
poissaollessaan hoitavan hänen paikkaansa. Ja niin minut ilmoitettiin.

Suurempaa rakastettavuutta kuin mitä herra Pavloff minulle osoitti
tullen heti minua vastaan ja pyytäen minua astumaan sisään ei voi
ajatellakkaan. Kauvan oli hän jo minua odottanut, sillä hänelle oli
Pietarista ilmoitettu minun tulostani, ja pari huonetta oli jo
kuukauden ajan ollut valmiina minun käytettäväkseni.

Minut vietiin somasti kalustettuun salonkiin, jossa oli kallisarvoisia
mattoja lattialla, kiinalaisia silkkikirjailuompeluksia seinillä, ja --
paras kaikesta -- vuode, missä en uneksinutkaan viime päivien kehnoista
majataloista.

Huoneeni pöydällä oli kokonainen vuori kirjeitä ja sanomalehtiä kotoa,
joista vanhimmat olivat 13 kuukautta vanhoja ja joita minä nyt
verrattomalla mielihyvällä lukea ahmin englanninkieltä puhuvan
kiinalaisräätälin laittaessa kuntoon uusia vaatteitani.

Sitten kävin vieraisilla lähettilästen luona ja otettiin minut
kaikkialla erinomaisen vierasvaraisesti vastaan ja kaikki osoittivat
kilvan minulle ystävyyttään ja toivottivat onnea suorittamani matkan
johdosta. Täällä sain myös tervetulosähkösanoman kuningas Oskarilta.

Mutta villien ja puolivillien aasialaisten heimojen keskuudessa
vietetyt yksinäisyyden vuodet eivät mene jälkeä jättämättä
eurooppalaiseen. Minä väsyin pian noihin hienoihin juhliin, tunsin
itseni kömpelöksi noissa loistavissa piireissä, jotka minua ympäröivät,
ja havaitsin siirtymisen Tibetin, Tsajdamin ja Gobin erämaista
eurooppalaisiin salonkeihin liian jyrkäksi.



26.

KOTOISILLE RANNOILLE!


Kaksitoista päivää viivyttyäni ja herra Pavloffin otettua huostaansa
matkatavarani, jotka maksutta aijottiin lähettää kotiin Siperian
kautta, heitin jäähyväiset uusille ystävilleni ja suuntasin kulkuni
kotia kohti. Kolme tietä Eurooppaan oli minulla valittavana. Suorin
kulkee itään Pohjois-Amerikan länsirannalla olevan Vancouver-saaren
kautta ja pohjoista Pacific-rataa New-Yorkiin, mukavin postilaivalla
Intian ja Suezin kautta. Mutta aikaan nähden pisin ja vaivaloisin on
Mongolian ja Siperian poikki kulkeva maantie.

Minä valitsin viimeksi mainitun, joka siis vielä kerran, kuitenkin
aivan toisissa oloissa, vei minut halki Aasian. Kaksipyöräisillä
kiinalaisilla rattailla, joita veti mongolilaiset hevoset ratsastajat
selässä, minä ajoin huimaa vauhtia Oobin laidattomien tasankojen,
aavikoiden ja arojen poikki Urgan kautta _Kiakhtaan_.

Täällä opin siis tuntemaan uuden kulkutavan. Aisojen yläpäässä on
kiekkurat, joiden läpi poikkitanko pistetään. Kaksi ratsastajaa ottaa
sen polvilleen satulaan, kaksi muuta kiertää vyötärönsä ympäri tangon
päihin kiinnitetyn nuoran ja niin mennä vilistävät he aron poikki
rattaineen, jotka tärisevät ja hetkuvat niin että selkä siinä leikissä
pahanpäiväiseksi pehmenee.

Sananlennättäjä lähetetään etukäteen viemään sanaa, että tietävät pitää
hevoset varalla, ja kaksikymmentä ratsastajaa seuraa rattaita kunkin
parin aseman välin. Kun ne neljä hevosta, jotka ovat olleet vetämässä,
väsyvät, otetaan niiden sijaan neljä uutta, ja vaihto käy niin helposti
ja nopeaan, ettei vaunuihin sulettu matkustaja sitä huomaa, jollei hän
kurkista ulos vaunun etumaisesta ikkunasta.

Tietä ei ole eikä asemiakaan. Tuoreet hevoset ja miehet odottavat
mongolien telttakylissä ja tietämistä on sen vuoksi missä noita
paimentolaisia tapaa. Senpä takia me emme voineet noudatella mitään
erikoista tietä. Miehet karkuuttavat karujen arojen, vesiuurrosten ja
kumpujen poikki suoraa tietä päästäkseen seuraavaan telttakylään.
Pohjois-Mongoliassa oli meillä muutamilla taipaleilla syvää lunta ja
piti käyttää kameeliratsastajia.

_Urgassa_ täytyi minun erota vanhasta uskotusta palvelijastani Islam
Bajsta, joka oli seurannut minua eri rattailla. Katkerata oli jättää
hänet, mutta niin paljon kuin halusinkin en kuitenkaan saattanut ottaa
häntä kerallani kotiin. Konsuli Luba Urgassa otti hänestä huolta
pitääkseen ja lähetti hänet hänen oman varmuutensa vuoksi venäläisenä
postikuriirina _Uljassutajhin_, mistä hän Urumtjin kautta meni
Kashgariin ja Oshiin. Huokasin helpotuksesta saatuani viho viimein
kapteeni Saitseffiltä tiedon, että hän oli onnellisesti saapunut
vaimonsa ja lastensa luo isäinsä kaupunkiin Oshiin Ferganassa.

Herra Pavloffin ystävällisyyden avuin oli minulla Pekingistä saakka
kasakkavartijasto, joka seurasi minua aina Kiakhtaan asti. Sieltä
jatkoin matkaa tarantasseilla, reellä ja telegoilla Baikalin ja
Irkutskin kautta Kanskiin. Sitten matkustin rautateitse yhdeksässä
vuorokaudessa Pietariin.

Toukokuun 10 päivänä 1897 näin Tukholman tornin huippujen ja talojen
kohoovan eteeni, ja ihanata, selittämättömän ihanata oli taas astua
ruotsalaiselle maaperälle samoiltuani kolme vuotta ja seitsemän
kuukautta suuren Aasian erämaissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aasian erämaissa - Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.