Title: Vaeltavat teinit - Kertomus rahvaan elämästä
Author: Rydberg, Viktor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaeltavat teinit - Kertomus rahvaan elämästä" ***


KULJEKSIVAT TEINIT

Kertomus rahvaan elämästä

Kirj.

VIKTOR RYDBERG

Suomentanut [De vandrande djäknarne] Emil Mannstén



Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1898.



SISÄLLYS:

    I. Teinien kujeita.
   II. Masuuni.
  III. Korpraali Brant.
   IV. Patruuna Brackander.
    V. Korpraalin luona.
   VI. Patruuna ja nimismies.
  VII. Kaksi kilpakosijaa.
 VIII. Kotoa pois.
   IX. Värvääjä.
    X. Teinit.
   XI. Huutokauppa.
  XII. Loppu.



I.

Teinien kujeita.


    "Oi, joudu, armas ilta,
    Suo lepo rauhainen...
    Kas päivyt taivahilta
    Jo vierii maillehen.

    Ja rusko hohtavainen
    Se kultiansa luo...
    Oi kuink' on ihanainen
    Maa, meri -- kaikki tuo!

    Vait', vait' on kaikki muuten --
    Yörastas laulaa vaan!
    Halk' öisen hiljaisuuden
    Se kutsuu kultoaan."

He alkavat uudelleen viimeisen värsyn:

    "Vait', vait' on kaikki muuten" --

-- Kyllä maarin, vait', lausui Aadolf, toinen teineistä, joka lauloi
ensimäistä ääntä, -- etkös kuule mitenkä pehtori... vai mikä lienee
miehiään... tuolla kiroilee ja pauhaa työväelleen? Sekö on yörastaan
laulua, häh?

-- Kyllä kuulen, Aadolf, vastasi toinen teini, -- mutta kun oleilee
laulun ylemmillä tienoilla, niin ei ota kuultaviinsa maan murassa
myllästävien ihmisten tyhjää touhinaa... No, etkös vielä laulaisi?

-- En, Yrjö, nyt juon.

-- Vai niin, janottaako sua, pikku veitikka! No, minä en sano siitä
mitään; päivä on ollut lämmin, ja maantien pölyä tarvitsee huuhtoa'
alas. Katsotaanpa... mitä pullossa on, jonka isäsi hyväntahtoisesti
hankki matkatoveriksemme? Vielä piisaa, näemmä. Kippis, Aadolf!

-- Terveeksi, pitkä Yrjö!... _Minun_ ei lopu janoni sillä että sinä
juot kaikki.

-- Älä oo milläskään, poika! Minä kyllä jätän niin paljon kuin
arviokaupalla otaksun pienen ruumiisi sietävän. _Parvum parva
decent_... vähähkölle vähä tarvitaan... sanoo ikiunohtumaton
ystävämme Haakoni Sjögren.

-- Pidä mielessäsi, Yrjö, että sinulla on huono todistus algebrassa!
So, piisaa!

Nuorukaiset, jotka näin keskenään juttelivat, olivat kaksi Veksiön
kimnaasilaista -- teiniä, joiksi rahvas vielä kutsuu heitä. He
olivat kasvien keräysretkellä, kuten heidän eväsrepuistaan ja
kukkalapioistaan sopi päättää; tahi ainakin olivat he kasveja
keräilevinään, kun he kesäisin lupa-ajoilla retkeilivät ympäri
maaseutuja hakien seikkailuja. Senlaatuiset huviretket ovat vanhoista
ajoista käsin olleet Veksiöpoikain mieleisiä, ja seudun talonpoikain
kesken liikkuu moninaisia tarinoita kuljeskelevien teinien
seikkailuista ja hullunkurisista kepposista.

Ystävät olivat paneutuneet pitkäkseen ruohikkoon kunnaalle
vehmastammen alle. Siitä aukeni heidän eteensä ihana smoolantilainen
maisema pienine järvineen, suikerteleville puroineen, hongikoineen,
viidakoineen.

Vanhempi heistä, Yrjö, oli pitkäkasvuinen, tarmokas nuorukainen,
jolla oli hymyilevät kasvot ja vähän poskiparran alkua. Hän oli
tuossa parinkymmenen korvilla ja oli nyt valmiina, se tiedonmäärä
päässään, joka Veksiössä annetaan ja ominpäin sitä tuntuvasti
kartutettuaan, lähtemään akatemiaan.

Aadolf, hänen toverinsa, oli solakka, hieno-ihoinen poika, jolla oli
veitikkamaiset silmät. Hän oli rikkaan ja yleisesti kunnioitetun
Odensvikin omistajan, parooni Sparrfältin poika, ja oli solminut
kiinteän ystävyysliiton talollisenpojan Yrjön kanssa, liiton, jonka
heidän ikäerotuksensa teki vain sitä pysyväisemmäksi. He asuivat
lukukausien ajat yhdessä, opettajat ja toverit suosivat yhtäläisesti
heitä kumpaakin, ja yhdessä he tekivät kaikki, yksin vähäiset
viattomat koirankurinsakin.

-- Ah, Yrjö, kuinka hupaisesti kului tämä päivä! sanoi Aadolf
oikoillessansa mukavasti ruohikossa ja katseli ylös sinitaivasta
kohden; -- ei koskaan nämä seikkailut mielestäni häivy.

-- Kyllähän sinulla koirankuria on piisannut, sanoi Yrjö.

-- Entäs sinulla? Oletko ollut rahtuakaan parempi kuin minä?...
Ha, ha, kun muistelen saituripappia, jonka luona tänään söimme
päivällistä, niin olen haljeta naurusta...

-- Mitäs lystiä siinä, että joit häneltä kaiken oluen? Mies parka,
hän katseli surusilmin jokaista nielemääsi pisaraa.

-- Ja mitäs lystiä siinä oli, että sinä otit vadin
pöystipannukakkuineen päivineen, ja annoit koko laitoksen kohta siinä
hetkessä luistaa hotkoon jättiläiskitaasi, ennenkun ukkokullalta
pääsi huokauskaan! Ha, ha, ha!

-- Mutta paremmat kemut meillä oli rikkaassa lautamiehessä
Lomarydissä, sanoi Yrjö.

-- Ah, se kaunis Stiina, hänen tyttärensä...

-- Jota sinä tahdoit suudella, vaan et saanut, vaikka olet muodoltasi
kaunis kuin kullannuppu...

-- Ja jota sinä, Yrjö, sait suudella huolimatta rumasta, punaisesta
poskiparrastasi.

-- Älä sano "huolimatta siitä", vaan "sen johdosta" että minulla
oli miehekäs, iltaruskon loistossa kihtaava poskiparta. Sinä et ole
tolkulla tyttöjen mieliteoista. Antaa sinulle tai jollekin muulle
pienelle neitoselle suukkonen lienee samantekevä... vaan minä -- minä
olen _mies_, ja semmoisista tytöt juuri pitävät.

-- Kehu paraiksi, Yrjö! Jos sinä et olisi osannut noitua, niin Stiina
ei olisi kehdannut edes katsoa sinuun.

-- Kyllähän noituus on erimerkillinen konsti. Kaiketihan huomasit
että rikkaassa lautamiehen talossa ensialussa ei tahdottu antaa
meille muuta kostuketta kuin kaljaa?

-- Toivoivat että menisimme matkoihimme, se näkyi ilmeiseen.

-- Mutta sattui sitten lautamiehen muori kysymään, mitä tiedettä minä
Veksiössä harrastan...

-- Ja minä vastata sukasin, että sinä harrastat noituutta... Eikös
ollut sattuvasti osattu, häh?

-- Heti tuli toinen ääni kelloon. Minua alettiin silmäillä
kunnioittavaisesti, melkein pelonalaisesti, ja murkina tuli, jossa
oli pöystiä, makkaraa ja olutta, ja minä pistelin poskeeni sillä
välin, kun sinä, pikku Aadolf, koetit parhaimmittain piipitellä talon
tyttärelle. Mutta siinä ei sinua, poika parka, onnistanut. Sinä et
tunne talonpoikaistyttösiä; heidän korvaansa ei mahdu sellaiset
korupuheet, jollaisia olet oppinut laskettelemaan ylhäisille
neitosille. Sillä aikaa tuli lautamiehen muori luokseni ja valitti
karjansa olevan lumotun, että vasikat kuolevat ja että lehmät eivät
anna maitoa... hän kysyi minulta neuvoa... -- Ja sinä vastasit?

-- Että hän ruokkisi ja hoitaisi elukoita hyvin.

-- Se oli hänestä tietenkin liian yksinkertainen keino.

-- Niin oli; hän teki ymmärrettäväkseni, ettei muu kuin loihtiminen
auttaisi ja pyysi minua koettamaan taitoani sillä alalla. Minä vedin
verukkeita sieltä ja täältä, mutta siitä eukko yhä enemmän kiihkeni.
Vihdoin, kun olin ottanut häneltä vaitiolon lupauksen, sanoin että
hän ottaisi kärpän silmän, kotkan sydämen, karhun etukäpälän ja
kolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan valkoisen käärmeen kielen,
ompelisi ne sisiliskon nahan sisään sekä kaivaisi ne kaikkinensa
jonakin torstai-iltana navetan kynnyksen alle, sanomalla _hokus pokus
filiokus_. Eukko ihastui ikihyviksi, kiitteli oivasta neuvosta ja
pyysi että antaisin hänelle nuo tenhokapineet (hän piti tiettynä
asiana, että ne olivat repussani), niin hän kunnollisesti minulle
maksaisi. Minä vastasin, että minulta varasto loppui ja kehotin, että
hän hankkisi ne itse.

-- Ja se oli eukolle kuin tulta tappuroihin, lausui Aadolf; -- minä
näin, kuinka hän suhkaili ja kuiskutteli kanssasi.

-- Niin, etenkin häntä huoletti, mistä hän tapaisi sanalleen kolme
ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan käärmeen. Minä kehotin häntä
pyytämään niitä läämältä ja katsomaan niitä hampaisiin, niinkuin
hevoskauppiaat tekevät...

-- Ha, ha, ha!

-- Eukon ahdistellessa minua rukouksillaan, pidin minä silmällä
pikku Stiinaa. Mielestäni hän oli varsin kaunis tyttö ja suu hänellä
niinkuin raitis ruusunkupunen. No, ajattelin, ennenkuin lähden
täältä, niin suukkosen minä Stiinalta otan, suututtaakseni sinua ja
herättääkseni sinussa lemmenkateutta, Aadolf...

-- Kuulkaas muori, sanoin, -- vielä tiedän yhden keinon joka auttaa;
minun on surko teitä ja tahdon ilmoittaa sen teille. Ottakaa kuusi
pikku naulasta ja lyökää ne navetan lattiaan, mutta naulat pitää
ensin loihtia.

-- Kuinka se tapahtuu? kysäsi hän.

-- Se on vallan helppoa... Vaaditaan vaan tyttöä, joka on alle
kahdenkymmenen vuoden...

-- Kelpaisikohan Stiina? Hän on vaan seitsemäntoista, sanoi eukko.

-- Kelpaa; minä, toverini ja Stiina asetumme lattialle seisomaan;
te emäntä ja lautamies vaari asetutte kumpikin tuolillenne, pysytte
kaiken aikaa ihan hiljaa ja hymisette itseksenne:

        "A, E, I, O
    Lypsäköön nyt lehmät jo,
        U, Y, Ä ja Ö
    Vasikat älkööt nääntykö."

Stiina sanoo _hokus_ ja ottaa naulan hampaidensa väliin, niin että
kärki vain pistäikse näkyviin; minä sanon _pokus_ ja otan naulan
suuhuni hänen suustansa; toverini senjälkeen tekee kumarruksen ja
sanoo _filiokus_, mikä on kaikista vahvin tenhosana ja vahvistaa
edellisiä. Siten loihditaan kukin naula erikseen ja siinä se on
koko temppu... No niin, asia oli tuota pikaa järjestetty, ja Stiina
kernaasti suostui olemaan osallisena puuhassa...

-- Niin, lehmien tähden, äsähti Aadolf.

-- Niin tosin, lehmien ja vasikkojen tähden, sen myönnän, sillä
minä olen liiaksi ujo välttääkseni, että soreat kasvoni olisivat
vaikuttaneet tuohon myöntymiseen. Sävähti hän tosin punaiseksi ja oli
hieman hämillään, mutta kaikki kävi toivon mukaan, ja minä sain kuin
sainkin kuusi suukkoa.

-- Ja minun kun oli vaikeata pidättää nauruani, kun näin äijän ja
eukon istuvan ja huojuttavan päitään ja hymisevän "A, E, I, O --"
j.n.e.

-- Vakaasti puhuen, Aadolf veikko, oli sinun tehtäväsi siinä mitä
surkein. Minun teki oikein pahaa nähdä. Sait vaan katsella, kuinka
minä otin suukon toisensa perään, ja kumartua ja sanoa _filiokus_.

-- Älä puhu siitä! Se oli sinun vaivaisia vehkeitäsi, Yrjö, josta
minä aikanaan vielä vaadin korvausta. Mutta kuules, meidän täytyy
nousta ja marssia edelleen etsiäksemme yömajaa... Aurinko menee
mailleen. Minnekä päin panemme suunnan?

-- _Quo fata trahunt retrahuntque sequamur_: menkäämme minne onnetar
ohjaa! Pysähtykäämme vain kotvaksi aikaa auringonlaskua tarkkaamaan!
Mikä ihana ilta! Kuinka herttaista sentään on luonnon vapaudessa
oleskella!

-- Keskiajan kuljeskelevain ritarien elämä mahtoi olla hupaisaa, Yrjö!

-- Ainakin kauniilla säällä... Kas, nyt häipyy sen säteilevä
majesteettisuus taivaanrannan alle. Oo, valtijatar, jonka edessä
alttarit muinen suitsivat Persian aavikoilla ja Meksikon vuorilla!

      "Oi, milloinka, oi
    Sun laillasi laskea saan
    Jo rantahan toivoni maan!"

No, nyt olen valmis! Eteenpäin, mars!

        "Nyt riemuiten
        Ja laulellen
    Jo matkahan lähteä saa.
        Ei huolta lie
        Tie minne vie --
    Meill' kaikkiall' on kotimaa."

Ystävät läksivät kunnaalta käsikkäin, ja heidän raikkaat äänensä
kajahtelivat metsässä.



II.

Masuuni.


Teinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa,
sillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen
valkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin
pappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan
kunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen
ja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä
sinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.

He poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen
havusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin
he olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi
rupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen
hupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää
peittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka
kirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä
enemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä
kohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin
se tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin
kuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain
jyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.

Nytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään
aukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi
nojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat
tulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui
tulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen
laulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja
yhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.

Aadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin
ylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti
vedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät
ystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä
vastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä
muilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis
kummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin
kyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun
nämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat
he muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja
kankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan
rikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena
oli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat
nähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton
alikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa
todellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies,
päällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten
kasvojen verhoksi.

-- Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.

-- Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja
jälkimäinen lisäsi:

-- Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät
ihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla
matkaamme.

-- Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; -- oletteko
eksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia
tarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla
majassa, niin on se omassa ehdossanne.

-- Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, -- ja olen sen
vuoksi hiukan utelias...

-- Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana...
Kyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen...

-- Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, -- niin olemme monena
yönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena...

-- Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; -- jos herrat
ovat sitä lajia, niin olette tervetulleet.

Mies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.

Oli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli
syvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää
palkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten
pystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi
miestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään
naulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo.
Laulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin,
niinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään,
olivat seuraavat:

    "Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan!
    Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton;
    Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan,
    Mi taivaalla tuul'ajoll' on."

-- Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi
pitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; -- minä
en jaksa kuulla sitä.

-- Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka
Larsson, -- etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi,
eivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.

-- Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, -- kyllä me sitä
halusta kuuntelemme.

-- Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, -- Pekka ei tee muuta kuin
laulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan
ja muuta sellaista jaaritusta... minä en jaksa kuulla sitä.

-- Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, -- sittenkun Sven sai morsiamen,
uskoo hän kaikista tytöistä hyvää.

-- Pidä suusi! sanoi Sven.

-- Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; --
muuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja
koko pitäjässämme; kuulisittepa -- vaan minua kirkossa. Lukkari
huutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita
huutamisessa.

Tuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun
viimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä
käteen, suusta suuhun.

-- Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota
hän koetteli kädessään.

-- On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.

-- Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti
käsivaralta moukaria vaakasuorassa.

-- Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; --
herra on Ruotsin poikia, sen huomaan.

-- Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf,
ojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; -- Yrjö ei ole väkevin
joukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen
saatte uskoa.

-- Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven
ja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; --
nostakaa se kanssa jos jaksatte.

Yrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.

Jättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten
takaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä
käteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja
kaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä
yli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä
paiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:

-- Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran "suutelemiseksi."

-- Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista
mestarinäytettä.

-- Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö
kummeksien.

-- Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, -- elleivät tahdo lyödä
nenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain
perillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin
taitavat... Ota lapio, Pekka Larsson... kuona on tyhjennettävä.

Pekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan
kuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis,
otti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin
aukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio
sen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina
ja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja
levittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä.
Se oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus
pian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten
se rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.

-- Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, --
ja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin
liittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa
tarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä,
vaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.

Yrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin
tarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni
kuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät
pidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä
ovat paraita ruuan maustimia.

-- En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven
aterian aikana suosiollisesti teineille; -- minnekä huomenna aiotte
mennä?

-- Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; -- menemme
minnepäin tuuli käy.

-- Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, -- ja minun on silloin
vuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta
kävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi
mukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia
kukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain
vaeltelette kukkia keräämässä...

-- Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.

-- Olkoon menneeksi, vastasi tämä, -- minä kohdastani hyväksyn sen.

-- Hyvä on, sanoi Sven, -- sittepä saatte nähdä äijän, joka on
eläissänsä nähnyt ruudinsavua.

-- Onko isänne ollut sodassa?

-- Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.

-- Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi
Yrjö.

-- Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta
kasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja
häntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt
eläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos
teitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?

-- Tulemme, Sven.

-- Mutta siinä tapauksessa herätän minä teidät kello kolme huomen
aamulla, ennenkun lintujen laulu on alkanut... Suostutteko siihenkin?

-- Kuinkas muuten.

-- Minun ei tosin tarvitse peljätä, että nukutte liian pitkään, sillä
te saatte kumpikin vaan kovan rahin maataksenne ja minun sekä Pekka
Larssonin puserot päänalukseksi.

Joutuisasti kului aika hilpeästi jutellessa. Teinit kertoivat
Kaarle XII:nnen seikkailuja, ja masuunin väki lateli lystikkäitä
kansantarinoita Bellmanista (joka Ruotsin kansan kesken on
säilyttänyt maineen leikillisimpänä hovinarrina, mikä milloinkaan
on ilveillyt kruunatulle henkilölle), sekä uskottavia juttuja
metsänneidoista, vuoripeikoista, ahtolan väestä, tonttuäijistä ynnä
muuta semmoista. Pekka Larsson väitti, että hän monena pimeänä
syysyönä, istuissansa sysihaudan ääressä ja kuunnellessansa tuulen
vinkunaa metsässä, oli nähnyt metsänneidon juhlallisin askelin
kulkevan ohi; ja eräs toinen työmiehistä, joka ennen oli ollut
kivenporaajana Tabergin luona, tiesi kertoa Tabergin ämmästä ja hänen
linnastaan syvällä vuorten povessa. Oli kerran päätetty, sanoi hän,
louhia holvi suoraa halki vuoren, mutta kun oli tultu joitakuita
syliä vuoren sisään, kuului ääni, joka kielsi heitä jatkamasta, sillä
he olivat joutuneet lähelle eukon sänkykammaria. Mutta aljettu holvi
on vieläkin jäljellä ja voi sen nähdä ken tahansa, joka Tabergissa
käy.

Oli jo myöhä yö ja teinit tunsivat olevansa levon tarpeessa. He
laskeutuivat penkille pitkäkseen ja, väsyneinä päiväsestä kävelystä,
uinahtivat he ennen pitkää viattomuuden ja nuoruuden rauhaisaan uneen.



III.

Korpraali Brant.


-- Ylös, pojat! kajahti ääni teinien korviin.

He heräsivät. Virta pauhasi, palkeet huohottivat, vasarat kalkkuivat:
iäti vanha humu se oli, joka lakkaamatta vuodet päästään kuuluu
tänlaisilla paikoilla. Mutta ystäväimme edessä seisoi Sven
maasmestari toisessa kädessä nyytty, toisessa suuri pinspakkikellonsa.

-- Te nukuitte niin makeasti, että minusta oli synti herättää
teitä ennemmin, mutta nyt on kello neljä ja meidän täytyy lähteä
taipaleelle, sanoi hän.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa valmiit. He sanoivat hyvästit
toisille masuunimiehille ja seurasivat Sveniä. Tosin he alussa olivat
hieman nurpeillaan, sillä heidän unensa ei ollut montakaan tuntia
kestänyt, eivätkä he myöskään olleet tottuneet vaatepäällä makaamaan,
mutta nyreys katosi pian, sillä aamutuuli puhalteli niin raikkaana
ja virkistävänä, ilma oli niin puhdas, taivas niin siintävä. Oli
herttainen sunnuntaiaamu Ruotsissa. Rastas ynnä muut pienet ilman
lentäväiset visertää helkyttelivät kaikkialla, kastehelmiä päilyi
joka ruohonkorressa, ja nurmikot tuoksuivat niin hyvälle, vanhat
kuuset lemuansa levittivät ja myös vanamot, jotka kuusten katveessa
kasvoivat. Ja kun siiten päivä nousi ja kultaisen hohteensa vuorille
loi, kun valot ja varjot alkoivat selvemmin näkyä ja maiseman
vaihtelevat väriväikkeet käydä mehevämmiksi, niin kuinkapa ihanana
ja muhoilevana levittelihenkään vaeltajain pienoinen, näköpiirin
rajoittama maailma heidän edessään!

Mieli raittiina sekä herkkänä ja avoimena kaikille luonnon kauneuden
vaikutuksille, povi vilvoittavan aamuilman paisuttamana kulkivat
teinit edelleen. Nuorellisten toiveiden kaunotähystimessä näkivät
he tulevaisuutensa uran edessään yhtä päivänpaisteisena, yhtä
sulotuoksuisena kuin tie, jota he kulkivat. Ei surua, ei uhkaavia
tulevaisuuden kuvia, ei mitään menneisyyden murhemuistoja.

Sven maasmestari harppaili pitkin askelin ja nyyttyänsä heilutellen
teinien edellä, vaan ei sen etempänä kuin että he saattoivat
pakinoida keskenään, ja pakinata kyllä piisasi. Kun lintu metsässä
äännähti, tahtoi Aadolf heti tietää sen nimen, ja Sven maasmestari
sekä halusi että osasi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Samoin kuin Dag
viisas näytti hän osaavan linnunäänet tulkita ihmisten kielellä. Jos
heidän tiensä kulki mökin ohi, mikä harvoin sattui, seutu kun oli
vähän asuttu, tiesi hän kertoa paljon järkevätä ja huvittavaa tuvan
asukkaista ja heidän vaiheistaan, elintavoista ja taloudellisista
seikoista. Siten kului aika pikaisesti ja vaelluskin tuntui
ratostavasti puhellessa helpolta.

Nämä kolme vaeltajaa tulivat nyt aukealle, aurinkoiselle paikalle
metsän sisässä, jossa kaitainen, mutta jokseenkin syvä puro ujuili
hiljaisena ja outona, työnnätellen kirkkaita laineitaan valkoisella
hiekka-alustallaan, kunnes se häipyi näreiden ja petäitten keskeen.

-- Kuulkaapa, pojat, sanoi Sven ja pysähtyi; -- tänään on sunnuntai.
Astua Herramme eteen puhtaalla sydämellä ei ole helppoa, mutta
astua ihmisten eteen kasvot puhtaina senkaltaisena päivänä, on
paljo helpompi. Minä tarkotan sillä, että kun kuljen sulatolta
isäni taloon, niin olen tavallisesti tähän pysähtynyt ja pessyt
noen päältäni. Se ei ole liikaa, semminkään kun on, kunnioittamalla
sanoen, morsian joka odottaa miestä kotona.

-- Onko Svenillä todellakin morsian? Onko hän kaunis? kysyi Aadolf.

-- Senpähän Aadolf pian näkee, vastasi Sven, -- mutta nyt kysyn,
tahdotteko pojat tehdä niin kuin minä, tahdotteko peseytyä purossa?

Sitäpä Yrjö ja Aadolf juuri tahtoivatkin, sillä puron vesi oli
kirkasta ja houkutteli uimaan. Sven peseytyi myötä-otetulla
saippualla ja nyt nähtiin, kun noki oli huuhdottu pois, avonaiset,
rehelliset ja verevät kasvot, melkoista nuoremmat kuin teinit olivat
otaksuneet.

Eikä Sven läheltä katsoen voinut olla viisikolmatta vuotta vanhempi.
Kun he tarpeeksi olivat nauttineet laineitten vilpoisuutta, aukasi
Sven nyyttynsä, jossa hänellä oli puhdas paita ja pyhävaatteensa,
tehdyt prässätystä sarasta. Nämä puettiin nyt ylle ja työpukimet
käärittiin nyyttyyn ja kätkettiin pensaaseen. Sen jälkeen jatkettiin
matkaa.

He tulivat nyt metsästä aukealle aholle, jossa siellä täällä kohoili
hietakumpu punaisten kanervan kukkien peittämänä. Kanervikkoahoja,
joilla valkovillaiset lampaat hakivat niukkaa ravintoa,
vetreänvehreitä niittyjä, missä jokunen hevonen ja lehmä ruohoa
pureskeli, vähäisiä peltosarkoja heijuvine ohra- ja kauralaihoineen,
ja soita, joidenka mustahkoa lietettä hopeanhohtavat vilukot ja
kullankellertävät keltaherukat runsaasti koristivat, vaihteli
ehtimiseen, ja kauimpana tuolla kimelteli järven pinta aamuauringon
valossa. Mutta järven rannalla oli punaiseksi sivuttu talo, ja sitä
osotti Sven lausuen:

-- Tuolla asuu isä.

Kohta olivat he perillä. Tupa oli ystävällisen ja miellyttävän
näköinen; sitä ympäröi kolmelta taholta vähäinen puutarha ja
vanhat, ryhmyiset, vaikka hyvin hoidetut omenapuut tarjosivat sille
siimestään. Puutarhassa kasvoi monenlaisia hyödyllisiä istukkaita,
kuten kaalia, porkkanoita ja nauriita, vaan nähtiinpä siellä myös
pieniä kukkasmaita, joissa versoi koreita kiekurakukkia ja uljaita
piooneja. Kukkia maalaistalon ympärillä, ne ovat aina hyviä merkkejä;
ne todistavat, että eläjien mieli ei vielä ole niin villiytynyt
tahi masentunut, ettei se olisi avoimena luonnon kauneudelle ja
hempeydelle. Toisen päädyn luona seisoi kolme mehiläispatsasta ja
niiden ympäriltä kuului selvään surina, jota kuunnellessa paimenet
Virgilion paimenlauluissa eli eklogeissa rakastavat uinailla.
Etupuolella tupaa, lähempänä järven rantaa, riippui verkkoja
päiväpaisteessa kuivamassa ja portaiden yläpuolelle oli muuan
pääskyaviopari rakentanut pesänsä.

Vaeltajat astuivat kolmen kesken tupaan. Tupa oli sisästä yhtä
viihdykäs kuin ulkoakin. Lattia oli valkoinen ja hyvänhajuisilla
katajahavuilla ripoteltu; punamaalinen sälesohva, muutamia tuoleja
sydämen muotoon leikellyillä selustimilla, sänky hehkivalkoisine
uutimineen, pöytä, messinkisilainen piironki, Moralainen kello
ja kaappi, jonka ovessa isännän nimi koreili taiteellisesti
maalattujen kukkien keskellä, siinäpä talon sisustus. Kalkitut seinät
olivat kaunistetut elävästi väritetyillä tauluilla, Lundströmin
taidelaitoksesta Jönköpingissä lähteneillä; siinä oli kuvauksia
Uudesta Testamentista ja Ruotsin historiasta, parrakkaita sulttaaneja
ratsain, Napoleon sekä "Kaarle XI:nnen näky Valtiosalissa".
Sälesohvan yläpuolella riippui musketti, painetti kiinni ruuvattuna,
ja vanha sotamieshattu. Ikkunasta paistoi aurinko ystävällisesti
sisään, synnyttäen pyhäpäivän tunnelman.

-- Sven, sinäkin olet kotona! sanoi nuori neitonen, joka oli yksin
tuvassa, koristellen koivun lehvillä ja kiekurakukilla valkeaksi
laastittua tulipesää. Se oli Inkeri, korpraalin nuorin tytär,
vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja vereväposkinen viisitoistavuotias
tyttöheilakka. Hän oli aikeessa sanoa muutakin, mutta nähtyänsä
Svenin tuntemattomat matkatoverit, vaikeni hän ja loi hämillään
silmänsä maahan.

-- Terve, pikku Inkeri, sanoi Sven ja nosti tytön korkealle kattoon;
-- mutta sanos, missä ovat isä ja äiti ja Johanna... Tokkos Johanna
on tullut?

-- Äiti meni kirkkoon, isä istuu tarhassa ja polttelee piippuaan,
mutta Johanna kaiketi pian tulee, luulemma, sanoi Inkeri. -- Minä
menen isälle sanomaan...

Neitonen riensi kyökin ovesta ulos, ja kohta senjälkeen tuli
korpraali.

Korpraali Brant kulki puujalalla -- sillä kun luoti sieppaa pois
potkimen, joka on lihasta ja luusta, ei kruunulla ole muuta antaa
korvaukseksi, kuin parhaimmassa tapauksessa -- kovasta ja hyvästä
niveräkoivusta tehty puukoipi. Mutta korpraali ei siitä ollut
niin millään: olivatpa puukoipi ja urhoollisuus-mitali tavallaan
korpraalin rakkainta omaisuutta: koskaan ei tanssija ole suuremmalla
ylpeydellä näytellyt yleisölle kaunismuotoista pohjetta ja somaa
jalkaa, kuin korpraali olisi näytellyt puukoipeaan jokaiselle,
joka olisi halunnut tarkastella tätä sorvaajan taitavasta kädestä
lähtenyttä vaatimatonta tuotetta.

Kuusikymmentä vuotta, elettynä osaksi musketin osaksi auran
parissa, ne olivat saaneet hänen hiuksensa ja mahtavat viiksensä
harmahtaviksi, mutta eivät onnistuneet taivuttamaan kumaraiseksi
hänen korkeaa hartevata vartaloansa, joka verhottuna siniseen
kiiltonappiseen takkiin oli vielä yhtä suora ja sotilasmainen kuin
kolmekymmentä vuotta takaperin. Kasvot olivat totisissa, miltei
tuimissa rypyissä, mutta silmät katselivat ystävällisen lempeästi
tuuheiden kulmakarvojen alta. Senlainen oli korpraali Brant
ulkonäöltään. Teinit tunsivat hänet nähdessään syvempää kunnioitusta,
kuin jos olisivat nähneet koko Veksiön konsistoorin astuvan sisään;
konsistoorin herroista tämä tuntunee hyvin kummalliselle, mutta niin
se vaan oli.

-- Ovatko herrat samoja teinejä, jotka pari päivää sitten kävivät
Lomarydissä? kysyi korpraali, ruveten istualle sälesohvaan, vetäsi
muutamia savuja piipusta ja siveli kädellä puukoipeaan.

-- Olemme, korpraali.

-- Sittenpä tahdon kysyä herroilta yhtä asiaa, joka vastaa kahta:
mitäs hullutuksia te, herrat, ajoitte lautamiehen emännän päähän?
Tästä on hetkinen aikaa kun tapasin Olavi Perssonin, ja hän kertoi
joistakin hullutuksista, joita herrat olivat lautamiehessä tehneet...

Aadolf kertoi nyt hyvin naurettavalla tavalla loihdituista
naulasista. Korpraali veti hetkeksi suunsa hymyyn, mutta pudisti
sen jälkeen vakaisena päätään ja lausui, samalla kun hän taas alkoi
hivellä puujalkaansa:

-- Pikku paroonista tuo tosin voinee tuntua lystiltä, mutta
luuletteko myös että se on oikein? Onko yksioikosia ihmisiä tehtävä
vielä tuhmemmiksi ja taikauskoisemmiksi kuin he ovat. Nuorten
miesten, joiden on suotu lukea ja opiskella ja saada tietoja, pitäisi
ennemmin koettaa auttaa ihmisiä erhetyksistään, kuin takerruttaa
heitä yhä syvemmälle niihin... Se on minun ajatukseni asiasta.

Ja sitten hulautti korpraali aika savupilven piipustaan.

Yrjö ja Aadolf kävivät melko hämilleen ja typertyivät, moiset
odottamattomat nuhteet kuultuaan.

-- Mutta herrat ovat sittekin vain nuoria pojanhulikoita, jatkoi
korpraali hilpeästi, -- ja poikien suhteen ei ole pidettävä niin
tarkasti väliä, jos välistä tekevätkin jonkin kepposen: se on heidän
luonnossaan. Ihmisen täytyy ensinnä, jatkoi hän totisena, -- käydä
läpi elämän ankaran rekryyttikoulun ja kärsiä paljon iskuja, ennenkun
hänestä oikea soturi varttuu.

Sven maasmestari, joka makeasti oli nauranut Aadolfin kertomukselle
ja sitten keskustelun jatkuessa katsellut ikkunasta ulos, käänsihen
ja lausui:

-- Järvellä näkyy vene, varmaankin on Johanna sieltä tulossa.

-- Hyvä on, sanoi korpraali, -- haluatteko lähteä häntä vastaan
järvenrantaan, minä lähden. Laitapa sinä, Inkeri, sillä välin meille
vähän suuhunpantavaa. Herrat saavat tyytyä siihen mitä talossa on
tarjona.

Ja Johanna, korpraalin vanhempi tytär, se sieltä tuli kuin tulikin
soutaen. Reipas tyttö oli yksin veneessä ja hoiti itse airoja
lujin ja tottunein käsin. Johanna palveli karjakkona patruuna
Brackanderilla Hupihaittolassa. Tuosta herrastalosta korpraalin
tuvalle, suoraan järven poikki, oli neljännespenikulman matka, mutta
nuori neitonen ei vaivojansa valitellut, kun oli lähdettävä kotia
rakkaitten omaisten ja sulhon luo, joka odotti häntä.

Kun vene läheni rantaa, nosti Johanna airot, hyppäsi maihin ja
nykäsi voimakkaasti venosen puolitiehen maalle. Johannan koko olento
osotti voimaa ja terveyttä. Ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa niin
hienot, hänen ihonsa niin puhdas ja hänen silmänsä niin kirkkaan
siintäväiset, että monen isoisen ja ylhäisen kaunottaren olisi ollut
syytä kadehtia häntä. Pienet kädet olivat kenties vähän liiaksi
punaiset ja työstä kamartuneet näyttääksensä viehättäviltä salongissa
-- mutta Sven maasmestari piti niistä sitä enemmän.

Pienoinen perhe palasi sitten vieraineen tupaan. Sven maasmestari
ojensi Johannalle pienen lemmenkukan, jonka oli löytänyt
järvenrannalta ja siinä se oli kaikki mielistely mitä hänessä voitiin
huomata. He astuivat rinnakkain puhumatta aivan monta sanaa, mutta
heidän teeskentelemätön käytöksensä todisti tarpeeksi sitä iloa, jota
he tunsivat, kun saivat nähdä ja olla toinen toisensa luona.

Semmoisia yhtymyksiä sattui aniharvoin; koska työ masuuneissa
jatkuu sunnuntaisinkin, niin saattoi Sven enintäin kerran tahi pari
kuukaudessa irtaantua työstä sitä varten, että kohtaisi Johannan
kirkossa tahi isän tuvassa.

Istuttiin pöytään. Valkoisella liinalla oli vati potaatteja, toinen
vati kaloja, jotka korpraali edellisenä päivänä oli omin käsin
pyytänyt, sekä suuri tekoposliininen kannu, täynnä mitä parhainta
maitoa. Leipä oli kauransekaisesta ohrasta, hyvin leivottua ja
murakkaa. Sen enempiä laitoksia ei ollut, mutta kukaan ei noussut
pöydästä nälkäisenä. Sen jälkeen korpraali otti postillan ja
virsikirjan, pani vanhat rillit nenälleen ja luki selkeällä äänellä
päivän evankeliumin ja pyysi Yrjöä sitten lukemaan saarnan.

Teinimme valtasi tunne, jommoista hänessä ennen ei ollut ollut.
Näitten vilpittömän jumalanpelon ja keskinäisen rakkauden
jalostuttamien luonnon-ihmisten piirissä tuntui aivan kuin
raittiimpi, mutta vakavampi elo olisi hänessä liikkunut. Suloisia
muistoja heräsi hänen povessaan, muistoja lapsuutensa ajoilta, kun
isä ja äiti vielä elivät ja hän itse, lasna viatonna, kasvoi heidän
hoidossaan vanhan tuvan katon alla. Hän luki postillata hengellä ja
vakuutuksella, ja saarnamiehen yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin
hänen omasta sydämestään kummunneita. Aineena oli ihmisen lapsensuhde
Jumalaan, ja mitenkä hän tämän suhteen kautta voi sisällisellä
tyyneydellä ja ilolla kestää kovimpiakin koettelemuksia, joiden
edessä sen, joka omaan voimaansa luottaa, täytyy sortua.

Saarnan loputtua puristi korpraali Yrjön kättä ja kiitteli hänen
kaunista ulosantiaan. Lähdettiin sitten talonisännän ehdotuksesta
puutarhaan ja istuttiin penkille, jota varjosti iäkäs yksinäinen
lehmus. Kaikki olivat vaiti, yksin puhelias Aadolfikin. Korpraali
Brant oli miettiväisen näköinen, pisti tupakkaa piippuunsa ja sanoi
vihdoin:

-- Sen johdosta mitä tänä päivänä kuulimme, tulin, kuten useasti
sattuu, ajatelleeksi manalle mennyttä ystävääni Stoolia, sinun
isääsi ja minun vanhaa sotatoveriani, Sven. Stool palveli niinkuin
minäkin Albon komppaniassa; hän oli sivusmies, sillä hänkin oli
kuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, kuten sinä Sven, ja minä olin
hänen lähin miehensä rivissä. Olimme hyviä ystäviä sekä myötä- että
vastoinkäymisissä, ja olimme aina toistemme rinnalla niin
luotituiskuissa kuin marssiessa ja nuotiotulien ääressä valvottaessa.
Mutta en minä nyt sitä aikonut kertoa, vaan jotakin toista. Stool
oli lapsellisen harras eikä yhtenäkään iltana jättänyt rukoustaan
lukematta. Rukouksensa, jonka hän oli oppinut äidiltään, ei ollut
pitkä, ja hän luki sen vanhaan tapaansa, kovalla ja selkeällä
äänellä, ennenkun hän laukku pään alla ja kivääri vieressään nukkui.
Se oli, sanalla sanoen, tuo pieni tuttu rukous: "Mä silmän luon
ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien,
Mä sydämestäni kiitän". Voittehan arvata, että se monen toverimme
mielestä tuntui lystikkäältä, kun vanha parrakas Stool, komppanian
pitkin mies, kutsui itseänsä "lapseksi", joka panee "kätensä ristiin",
mutta siitä hän ei ollut niin milläänkään, sillä, kuten hän sanoi,
Jumala ei mittaa ihmisiä kyynärämitalla, ja Jumalan lapsi tahtoi hän
olla sittenkin, vaikka hän kuinka vanhaksi eläisi.

Korpraali vaikeni taas vähäksi aikaa ja näkyi aivankuin vaipuvan
muistelmiinsa. Sven maasmestari pyyhkäsi kätensä nurjalla puolella
silmiään, joihinka oli ilmaantunut kostea loiste.

Niinkuin lukija jo tietää oli Svenin isä kaatunut sodassa Venäjää
vastaan. Kun korpraali Brant palasi kotiin, vei hän surusanoman
Stoolin leskelle, joka viisivuotisen pojan kanssa asui mäkituvassa
ja oli varsin hädänalaisessa tilassa, sillä hän oli sairas ja
työhön kykenemätön. Nyt oli Brantilla itsellään vaimo ja lapset
elätettävänä; oli käynyt sotaheitoksi, raihnistunut kenttäelämän
vaivoista ja kieltäymyksistä eikä niinmuodoin voinut yhtä pontevasti
kuin ennen hoitaa auraa ja lapiota. Mutta se ei estänyt häntä
ottamasta hyljätyn lesken poikinensa hoitoonsa, ja kun Stoolin vaimo
kuoli, otti hän hänen poikansa luokseen omaksi lapsekseen. Hän oli
itse opettanut poikaa lukemaan ja kaikissa kohden pitänyt hänestä
yhtä hellää huolta kuin omistakin lapsistaan. Kuitenkin täytyi
korpraalin usein Sveniä kasvattaessaan ryhtyä ankariin keinoihin,
sillä Sven oli jäykkäluontoinen poika; mutta tämä vika parani
vuosien kuluttua, niin että korpraalille koitui kunniaa, iloa ja
hyötyä kasvatuspojastaan. Sven oli reima ja säntillinen, taitava
masuunimiehenä ja seppänä, ja hänen ansaitsemansa kuukausirahat
olivat taloudenpidossa nyt suurena apuna. Soturivanhus havaitsi
sydämen tyytyväisyydellä että Sven ja hänen Johannansa pitivät
toisistaan; hän oli heidän vielä lapsina ollessa toiveittensa
päämaaliksi ajatellut nähdä ikiunohtumattoman Stooli-ystävän pojan
naimisissa Johannan kanssa.

-- Korpraali Brant, sanoi Aadolf, -- jos tahdotte tehdä meille suuren
ilon, niin kertokaa meille jotakin sodasta!

-- Kesäinen päivä on pitkä, vastasi korpraali, -- ja kaiketihan
jäätte meille huomiseen. Meillä on niinmuodoin kylliksi aikaa
kertoella sotajuttuja...

-- Missä Stool kaatui? kysyi Aadolf, joka tahtoi saada ukkoa heti
purkamaan sanasommeloaan.

-- Se oli Helsingin lähellä, sanoi korpraali kevyeen huoaten. --
Siellä olivat kronobergiläiset mukana, jatkoi hän, ojentaen suoraksi
vartalonsa ja hänen silmänsä sälähtelivät. -- Tiedätte historiasta,
pojat, että kronobergiläisistä senpäiväisen työnsä tähden tuli
Ruotsin sotajoukon ensimäinen rykmentti ja saivat kuninkaan kaartin
arvon. Lagerbring komensi ruotsalaisia joukkoja. Venäläisiä
oli kahta vertaa enemmän kuin meitä, mutta me pidimme urheasti
puoliamme kokonaista kaksi päivää. Mutta sitten tuli Kustaa Aadolf
ja määräsi toisen päällikön, ja siitä syntyi häiriötä; käskyjä ja
vastakäskyjä annettiin ehtimiseen, ja koko ylempi päällystö tuli
aivankuin pyörälle päästään. Mihin hyvänsä onneton kuningas ryhtyi,
kaikki meni nurinnarin, ja niin kävi nytkin. Jos vain olisimme
saaneet jatkaa niinkuin olimme alkaneet, niin olisimme paukuttaneet
venäläiset huuthelkkariin. Mutta sitte annettiin yhtäkkiä käsky,
että meidän tuli astua takasin laivoihin. Enpä huoli sanoa, mitä
me alhaiset sotamiehet ajattelimme ja tunsimme kun tuo käsky tuli
tiedoksi. Moni itki mielikarvauttaan, toiset mutisivat kovia ja
ehkenpä oikeudettomiakin sanoja kuningasta ja korkeampia päälliköitä
vastaan. Mutta kun me kronobergiläiset saimme tietää, että meidän oli
määrä suojella muita joukkoja niiden astuessa laivoihin, ilostuimme
siitä kuin lapset. Venäläiset, jotka sitä ennen olivat pysyneet
melko matkan päässä, astuivat nyt pelkäämättä esiin ja alkoivat
ampua ja jyrytä aivan vimmatusti. Me annoimme jymäkästi vastaan.
Moni urhea mies ja kelpo toveri sai niinä hetkinä heittää henkensä.
Mutta venäläiset kävivät yhä tunkeilevimmiksi; edessänsä näkivät he
vain pienen joukon, sillä toiset rykmentit olivat jo suurimmaksi
osaksi laivoissa. Tuossa vähäisessä joukossa olimme juuri me
kronobergiläiset, ja meistä riippui nyt kokonaan pienen sotajoukkomme
ja Ruotsin kunnian pelastus. Saimme käskyn tarttua painettiin ja
torjua venäläiset takasin. Hei, mikä elämä ja hyörinä siitä syntyi!
Meillä oli urhakkoja ja reippaita upseereja, kapteeneja, jotka
olivat meidän kanssamme eläneet ruodulla ja joita me rakastimme kuin
isiämme. Moisten upseerien keralla menee kuoloon niinkuin tanssiin
ikään. Me alhaiset sotamiehet tahdoimme heti lähteä odottamatta
komentosanaa, mutta Ulfsax ja Rappe, Bergman, Lindberg ja Aminoff
eivät hekään olleet myöhäisiä. He asettuivat rintaman eteen, ja
joukko lähti liikkeelle hurraa-huutoja kajahutellen. Venäläisten
ensimäinen rivi seisoi hiljaa painetit sojossa, kunnes teräspiikit
kävivät ristiin, mutta silloin hyökkäsimme heidän niskaansa, pistimme
tahi kolhimme kiväärinperillä, niin että ryssät kierivät maassa kuin
keilat. Venäläisten toinen linja ei jäänyt meitä odottamaan, vaan
lähti käpälämäkeen. Heidän olisi muuten käynyt samoin... Mutta meiltä
jäi monta miestä paikalle, niiden joukossa ystävämme Stool. Hän oli
minun rinnallani, ja ensimäisen venäläisen, jonka rynnätessämme näin
kaatuvan, tuhosi Stoolin kiväärinperä. Mutta tuskin olivat venäläiset
karussa kun häneen luoti sattui. Hän vaipui maahan; minä nakkasin
kiväärin kädestäni nostaakseni hänet ja kantaakseni hänet linjan
taa, mutta hän sanoi: "Hakkaa sinä venäläisiä, Brant, äläkä välitä
minusta; minä kuolen kohta. Terveisiä kotiin". Ja niin ummisti hän
silmänsä... panin käteni hänen sydämelleen, käsi tuli vereen... luoti
oli osannut oikeaan paikkaan... Stool oli paras ystäväni; minusta
tuntui senjälkeen tyhjältä ja ikävältä rintamassa olo, kun hän ei
ollut enää vierelläni, sillä me olimme, hän ja minä, niinkuin vanhat
hevoset, jotka kauan ovat yhdessä vetäneet. Mutta en minä siltä
oikeittain surrut, sillä Stoolia kohtasi kaunis kuolo... hän kaatui
isänmaan, Ruotsin eteen, pojat... ja minä luotan vahvasti siihen,
että hän on autuas.

Puhe kääntyi sitten muihin seikkoihin ja tulivat teinit muun
muassa tietämään, että torppa, jota korpraali piti arennilla, oli
Hupihaittolan patruunan Brackanderin hallussa. Korpraali Brant oli
monen monta vuotta, jo paljoa ennemmin kuin Brackander sanotun
maatilan osti, asunut tuolla pienellä tiluksella. Brackander oli
kuitenkin viime vuosina melkoisesti korottanut vuokrasummaa. Monista
Sven maasmestarin sivumennen suhkaamista lauseista, joita korpraali
silminnähtävästi ei hyväksynyt, päättivät teinit, ettei Svenillä
enemmän kuin kellään muullakaan alustalaisella ollut syytä pitää
patruuna Brackanderista. Sven kertoi muun lomassa iloisen näköisenä,
että hänen toimensa patruuna Brackanderin sulaton johtajana, johon
hän kontrahdin kautta oli määräajaksi sitoutunut, muutaman kuukauden
kuluttua loppuisi; senjälkeen aikoi Sven perustaa pajan, tehdä työtä
omintakein ja viettää häät Johannan kanssa.

Teinit viipyivät korpraali Brantin luona seuraavaan aamuun. Mutta
iltasella jo sanoivat he jäähyväiset Sven maasmestarille ja
Johannalle, näiden kun kummankaan erilaisten tehtäviensä vuoksi ei
sopinut olla yötä kotona.

Ja kun aamu tuli pudistivat Yrjö ja Aadolf sydämellisesti Brantin,
hänen vaimonsa ja pikku Inkerin kättä ja lähtivät edelleen kulkemaan.
Mutta koko vaelluksensa aikana eivät he mielestänsä olleet niin
hupaista päivää viettäneet, kuin äsken korpraalin talossa. Aadolf
huomasi seuraavina päivinä, että Yrjö mielellään puheli Inkeristä, ja
laski paljon pilaa hänen kanssansa siitä.

Jätämme nyt kuitenkin teinit oman onnensa nojaan. Kertomuksen
jatkuessa tapaamme heidät vielä. Ja nyt pyyhkäsemme järven poikki,
suorinta tietä Hupihaittolaan, tutustuaksemme pikimmältänsä sen
isäntään, patruuna Brackanderiin.



IV.

Patruuna Brackander.


Muutamia päiviä senjälkeen kun teinit vierailivat korpraalin luona,
näemme patruuna Nikolaus Brackanderin kävelevän eestaas pitkin
askelin konttoorihuoneessaan. Patruuna Nikolaus Brackander on pieni
kasvultaan, mutta hyvin ruumiikas ja harteva, pitää ylöskammattua
pystytukkaa, käy kädet ristissä selän takana sekä jalat hyvin
ulospäin niinkuin tanssimestari seitsemänneltätoista sataluvulta,
ja sylkäsee suoraan eteensä. Mitä muuten hänen ulkomuotoonsa tulee,
tahdomme mainita, että patruunan helmaystävä, kruununnimismies
Spökvist, kunniasanallansa oli vakuuttanut että hän (Brackander)
on hämmästyttävässä määrässä Napoleon I:n näköinen. Lisäämme vain,
että herra Spökvistin arvostelu perustui erääseen tuota suurta
keisaria esittävään puupiirrokseen, joka oli tehty J.P. Lundströmillä
Jönköpingissä.

Konttoorina on pimeä huone, ja siinä paraimpia huonekaluja
kirjoituspöytä, joka on täynnä karttapaperiasiakirjoja, piippuhylly
ja seinäkaappi, -- viimemainittu patruuna Brackanderin erityinen
kotirohtola, sisältävä suuren joukon pulloja, joiden kylkilipuissa
luetaan: "Punssia", "Aarrakkia", "Rommia" ja "Konjakkia". Seinät
on ripustettu täyteen ruoskia jos jonkinlaisia ja suuruisia,
kainostelevasta jouhipiiskasta alkaen, jolla kyytimies hosuu
voipunutta kaakkiansa, ja aina upikoreaan tallimestarin piiskaan
asti. Asia on nähkääs niin, että patruuna Brackander rakastaa
hullunkiihkoisesti ruoskia; ei se sentään ole niin yksipuolista tuo
kiihko, ettei se myöskin käsittäisi ratsuruoskia, joita on sangen
runsas varasto.

Unhotimme huonekalujen joukosta mainita patruuna Brackanderin
kirjahyllyn; älköön kukaan silti syyttäkö meitä puuttuvasta
arvonannosta tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan. -- Sanotulla
hyllyllä löytyy kirja hevosten taudeista, lainopillinen
käsikirja, kirjekaavio, korkolaskutaulu, ja vielä valtiokalenteri
(Nordstjärne- ja Vaasa-tähdistön ritariluettelon kohdalta hyvin
kulunut), sekä muutamia Paul de Kock'in romaaneja.

Paitsi patruuna Brackanderin ruoskakiihkoa on toiseksi hänen
luonteensa tunnusmerkkinä käräjöimiskiihko ja kolmanneksi
ryöstöhuutokauppa-kiihko. Missä patruuna vain sopimustensa
varjolla keksi vähintäkin syytä riidan alkamiseen, hetikohta oli
hänellä hakemus-, kanne- ja valituskirjat valmiina esiintuotavaksi
asianmukaiseen tahi -muattomaan oikeuteen. Tämä kiihko johtui kaiken
todennäköisyyden mukaan jalosta pyrkimyksestä saattaa lainkäyttö
yhä täydellisemmäksi ja antaa lakimiehille hyödyllistä tointa.
Kolmas eli ryöstöhuutokauppojen kiihko johtui yhtä todennähtävästi
kaikkien suurten sielujen synnynnäisestä taipumuksesta siihen, mikä
elämässä on traagillista ja parempaa sisältöä aiheuttavaa. Patruunan
mieltymys moisiin toimituksiin oli siihen määrään kehittynyt, ettei
hän yksinomaan vain ollut läsnä kaikissa hänen alustalaistensa luona
tuhkatiheään sattuvissa ryöstöhuutokaupoissa, vaan ajeli useasti
pitkiä matkoja, kruununnimismies Spökvist mukanaan, nähdäksensä
senlaatuisia näytelmiä.

Viime aikoina oli patruuna Nikolaus Brackander joutunut vielä
neljännenkin kiihkon uhriksi. Ja kuitenkaan ei patruuna Brackander
itsessään ollut mikään kiihkoilija, vaan päin vastoin kaikista
"käytännöllisimpiä" ihmisiä, joihin yhdeksännentoista vuosisadan
aurinko on paistanut! Kummallisia ristiriitoja ihmiselämässä!

Neljäs kiihko oli se, että patruuna Brackander tahtoi "_per fas et
nefas_" [millä keinoin hyvänsä. Suom.] ottaa itsellensä vaimon. Hän
oli nyt neljänkymmenenkahden vuoden iässä, miehuutensa kukkeimmillaan
ollessa, suuttunut vanhanpojan eloon ja päättänyt avioliittonsa
kautta tehdä jonkun Eevan tyttäristä onnelliseksi. Ja kukahan nainen
voisi vastustaa miestä, joka hiuskarvalleen on suuren Napoleonin
näköinen ja sen lisäksi omistaa herraskartanoita, masuuneja,
kankirautapajoja ja suunnattomia pääomia, luotetuimpiin käsiin
sijoitettuina?

Patruuna Brackander tunsi oman arvonsa; kaikessa kainoudessaan tiesi
hän olevansa vastustamaton, varsinkin jos hän tahtoi saada tytön
pauloihinsa; mutta hänpä juuri pelkäsikin, että tytöt tahtoivat saada
hänet pauloihinsa. Kysymys olikin nyt: kenenkä hän tuon suunnattoman
naistulvan joukosta valitsisi elämänsä kumppaniksi?

Tätä kysymystä hän juuri nyt parhaallaan pohtii mitellessänsä,
niinkuin mainitsimme, pitkin askelin konttoorin lattiata.

Patruunan sydän ei ollut harkko- eikä kankiraudasta, kaukana siitä;
se oli pehmoinen lihas, jonka Amorin jousen nuoli saattoi helposti
lävistää. Tällä sydämellä oli salaisuuksia -- salaisuuksia, joista
kaikki viisi maanosaa olisivat hämmästyneet, jos ne vain olisivat
tulleet tiedoksi. Ajatelkaahan: rikas ruukin patruuna, Napoleonin
ilmetty kuva, Vaasa-tähdistön ehdokas, Nikolaus Brackander rakastunut
-- kauhea totuus! -- karjapiikaansa!

Semmoinen oli asianlaita: Brackander oli rakastunut Johanna Brantiin,
korpraalin tyttäreen!! Mutta tuo rakkaus oli tyyntä ja hillittyä,
sillä suurissa sieluissa voivat jotkut kiihkot tosin herätä, mutta
niitä hillitään ja pidetään tarpeellisessa kurissa. Käytännöllisen
Brackanderin rakkaudellakin oli käytännöllinen suunta sekä, kun
oli kysymys karjakoista, jonkinlainen pyrkimys kohoomaan tyhjiä,
haaveilevain idealistien keksimiä muotoseikkoja, kuten vihkimystä,
avioliittokontrahtia ja papillista siunausta ylemmä. Mutta Johannan
koko olennossa ja ennen kaikkea hänen kirkasten silmiensä puhtoisessa
katseessa oli joku käytännölliselle järjelle käsittämätön voima,
joka piti patruunan asianmukaisen matkan päässä ja saattoi jokaisen
sanan, joka olisi voinut ilmaista hänen tunteensa, tyrehtymään hänen
huulilleen. Hänen sydämensä heikkoutta ei ilmaissut mikään, elleihän
se, että hän Johannan tultua Hupihaittolaan antautui erinäisellä
huolella karjansa hoitamiseen ja hääräili härkiensä, lehmiensä ja
hiehojensa luona paljoa ahkerammin kuin ennen.

-- Se on naurettavaa... se on hassua, mutisi hän ja seisahtui
äkisti kotiapteekkinsa eteen, josta hän valmisti itselleen sydäntä
virvoittavan juoman konjakista ja vesitilkkasesta; -- se on ihan
riivattua! Minä, Brackander, ruukinpatruuna, tuumin mennä naimisiin
karjapiikani kanssa?... Olenko todella niin tuuminut?... Niin,
semmoinen houkkahan olen! Häpeän itseäni! Brackander, Brackander!
mikä sinusta tulee? Tähän asti on sun meneminen, vaan ei etemmäs!

Hän otti aika kulauksen grogia ja jatkoi astumistaan, mutisten
katkonaisia lauseita ja sylkäisten suoraan eteensä. Nyt pysähtyi hän
äkkinäisen mielijohteen valloissa ja soittaa kilahutti.

Renki näyttäytyi ovessa.

-- Svalgren, sanoi patruuna, -- valjasta heti holsteinilainen
hevoseni kiessien eteen. Ota paraimmat silat, mitä tallissa on,
ja hankaa niitä että ne välkkyvät kuin aurinko. Pukeudu sitten
punapäärmeiseen, kiiltonappiseen livreijaasi, jonka vasta sait,
tiedäthän.

-- Tiedän, armollinen patruuna.

-- Ja pian... muuten saat selkääsi.

-- Tiedän, armollinen patruuna.

Palvelija, jolla sivumennen sanottuna oli liukastelevat, kettumaiset
kasvot, katosi, ja patruuna alkoi pyntätä päälleen. Hän pukeutui
kiiltonahkaisiin saappaisiin, mustaan hännystakkiin, valkoiseen
kaulahuiviin ja tapulinkorkuiseen juhlahattuun, sekä valoi koko
pullon makassar-öljyä pystytukkansa pehmitteeksi.

Sen jälkeen tarkasteli hän itseänsä peilissä -- ja huokasi. Huokaus
koski pois ajettua poskipartaa. Patruunan kasvoja kaunistivat näet
ennen naisia voimakkaasti viekoittelevat poskiparrat -- ne olivat
hänen lemmityisiään, hänen lohdutuksensa elämän synkkinä hetkinä --
mutta sittenkun nimismies Spökvist oli selittänyt, että Napoleon
ei pitänyt poskipartoja, hävisivät eräänä hyvänä päivänä nämä
kasvillisuuden ihme-ilmiöt taiteellisen kylänparturin tuhoisan aseen
uhreina. Mutta mitäpä ei suuri sielu uhraisi aatteelle!

Kun patruuna filosoofillisella syvämielisyydellä oli harkinnut,
kummanko sadoista ruoskistansa valitseisi, päätti hän viimein ottaa
aimo nahkaruoskan hopeahelaisella varrella, nousi kiesseihin ja lyödä
läiskähytti hevosta. Päivä paistoi kirkkaista siloista ja sävähteli
palvelija Svalgrenin suurista messinkinapeista, uljaan hevon
harja hulmuili tuulessa ja korkeana kuin Jupiter jymyjumala tahi
ainakin kuin Neero olympolaisissa kilpa-ajoissa, nojailihe patruuna
Brackander majesteetillisena taaksepäin kiesseissä ja kiiti maantietä
edelleen pölypilvien keskellä.

Mitä varten hän matkusti? Sepä tärkeä kysymys, jota koko maailman
olisi tullut mielenkiinnolla seurata!...

Olemme maininneet että patruuna Brackander oli suuri, rauhainen,
monipuolinen tuonne. Älköön siis luultako, että patruunan mieltymys
Johanna Brantiin esti tuumimasta aviokumppania muualtakin päin, kotoa
kauempaa. Hänen naapureittensa joukossa oli muuan aatelismies, jolla
oli ainoa kaunis ja rakastettava tytär. Aatelismies oli köyhä, mutta
läheistä sukua läänin korkeimmille ylimyksille ja vaikuttaville
magnaateille. Ja vaikka Brackander tavan takaa sanoi syvästi
halveksivansa kaikkia, mikä aatelia tai aateliutta oli, oli hän
kuitenkin sisimmässään sen hartaimpia ihailijoita ja olisi mielellään
antanut yhden masuuneistaan, saadakseen istunto- ja sananvallan
ritarihuoneessa nimellä Brackhjelm, Bracksköld, Brackhjärta,
Brackhufvud tahi muuta senlaista. Olihan Brackander tosin mahtava
mies, ja monen otsa kumartui maahan rikkaan rautapatruunan edessä,
missä hän vain liikkui, mutta hän oli kuitenkin mielikarvaudekseen
huomannut, että häntä eräissä piireissä kohdeltiin selvästi
halveksumalla. Hän tahtoi nyt, menemällä avioliittoon edellä mainitun
köyhän, mutta korkeasukuisen neidon kanssa, hankkia itselleen
tuttavuutta ylimyspiireissä, päästäksensä seuraelämässä siihen
sijaan, joka hänelle oikeittain kuului. Sitäpaitsi oli hän vähin
yritellyt tuumia millähän tavalla se Vaasan, tahi mieluummin vielä
Nordstjärnan ritaritähti saataisiin rinnalle kimottamaan -- ja
nämähän olivat tuumia, joita moisen lempiliiton välttämättä täytyi
edistää. Ettei tytön tahi hänen vanhempiensa puolelta mitään esteitä
kohtaisi, siitä hän oli varma, hän odotti päinvastoin, että vanhemmat
kiittäisivät häntä silmät ilokyynelissä ja että tyttö ihastuksissaan
menisi tainnuksiin.

Puolentoista tunnin kuluttua vierivät kiessit Hupihaittolan pihaan
takasin. Holsteinilainen raudikko oli hiessä ja kuohassa, patruunan
kasvot hehkuivat kiukusta ja raivosta. Hän antoi Svalgrenille
korvapuustin siitä, ettei tämä kyllin sukkelasti saanut jalkapolstaa
alas, potkasi talonkoiraa, joka häntäänsä hieputellen tuli isäntäänsä
vastaan, ja suisti konttooriinsa. Uskomaton tapaus -- ilmaus
ihmiskunnan aikakirjoissa! Brackander oli saanut rukkaset!... Nuori
neitonen oli kohteliaasti, mutta jyrkästi kieltäen vastannut!
Hän oli kieltäytynyt masuuneista ja kankirautapajoista ja ilosta
rakastettavan rautapatruunan sivulla! Oo nainen, nainen!

Kaksi päivää senjälkeen tuli kruununnimismies Spökvistille
kirjallinen kutsu saapua ystävä Brackanderin luo. Me näemme noiden
toisiinsa mukautuvain sielujen maallisine verhoineen istuvan,
nimismiehen sohvassa ja ruukinpatruunan keinutuolissa, ja heidän
välillään pöydän, johon on säälittynä kaikki jalon totijuoman
valmistamiseen tarvittavat ainekset.

Nimismies Spökvist on keski-ikäinen mies ja kasvot hänellä tuommoiset
guttaperkkanaaman kaltaiset, että kun niitä sormillaan vähänkään
likistää, niin ne voivat venyä sekä pituudelleen että leveydelleen
sekä virnistellä jos jollaisissakin eri vivahteissa. Kun tämä naama
joskus saa armon näyttäytyä maaherran edessä, niin se vetäytyy
ryppyihin, jotka ilmaisevat taivaallista kunnioitusta, ylevää
alamaisuutta; joka juonteessa on selvästi luettavana: _vaieta, kärsiä
ja kuolla!_ Alemman esimiehen, esimerkiksi kruununvoudin edessä,
nämä rypyt tulevat vähemmin jyrkiksi; niistä puhuu alamaisuus,
mutta johonkin määrin kunnioittavaan tuttavallisuuteen yhtyneenä.
Vertaisten ja hyvien ystävien parissa on samoilla kasvoilla
suopeuden, leikillisyyden ja hullunkurisuuden leima. Talonpoikain
edessä paneutuvat ne juhlallisiin virkavaltaisiin ryppyihin,
joita alava hymyily ainoastaan joskus lauhentaa, jos niikseen
että talonpojalla on vähintäin puoli kontua. Torpparien edessä
näyttävät nämä kasvot sfinksiltä, selittämättömältä, kivettyneeltä
arvoitukselta. Mutta ryöstöhuutokaupoissa loistaa niistä ilomielisyys
ja onni. Nimismies Spökvist on silloin oikeilla tulillaan...
huutokauppapäivät ovat hänen elämänsä hauskimpia. Vakautuaksensa
siitä täytyisi itsensä nähdä hänet vasara kädessä ja kuulla
hänen neronleimahtelevia, sukkelia, hassunkurisia huomautuksiaan
jokaisesta esineestä, jota hän näyttelee ja tarjoilee huutokaupassa
läsnäolevalle yleisölle.

-- Niin, sanoi Brackander ja laski kiivaasti totilasin pöydälle,
-- he saavat nähdä, ketä he ovat loukanneet. Minä laadin loistavan
koston heille, veli Spökvist.

-- Kostosi tulee olemaan parasta laatuaan, niinkuin tämä sokuri,
huomautti Spökvist sekottaen samalla uutta totia, -- mutta salli
minun sanoa: tuumasi ei ole uusi. Napoleon...

-- Napoleon, sanotko niin?

-- Niin, Napoleon kosi, kuten historia kertoo, erästä prinsessaa,
joka muistaakseni oli Unkarista. Yhtä kaikki, prinsessa oli yhtä
ylänenäinen kuin sinunkin ryökkinäsi ja vastasi jyrkästi kieltäen.
Mutta mitäs luulet Napoleonin tekevän, veli Brackander? Ei mennyt
viikkoakaan siitä kun hän sai rukkaset, niin nai hän Josefiinan,
joka oli hänen kamarineitsyensä... tahi... luulemma... hänen
karjapiikansa. Se synnytti selkkauksia hoveissa, kun näille saapui
siitä tieto. Unkarin prinsessa kuoli siinä paikassa mielikarvaudesta;
se koski häntä mukamas sydämeen, että karjapiialle noin yhtäkkiä
annettiin se arvo, joka vastikään oli tarjona prinsessalle itselleen.
Mutta kaikkien kuningattarien, keisarinnojen, ruhtinattarien ja
herttuattarien, mitäpä paavin rouvankin päälle päätteeksi oli pakko
suosia ja kursailla entisen karjapiian edessä, Missä hän kulki,
siellä täytyi kahdeksan kuningattaren käydä jälestä kantaen hänen
laahustaan. Mutta kaunis se Josefiina olikin, sitä ei käy kieltäminen.

-- Siinä Napoleon teki hyvin, lausui Brackander; -- päätökseni on
peruuttamaton: minä teen samoin. On se kaiveleva tuota ylhäistä
roskaväkeä ihan sydänjuuria myöten kun kuulevat, että annan heidän
naimahaluisen tyttärensä olla hiidenhinkalossa ja valitsen Johanna
Brantin ruukinemännäkseni. Kreivittäret, vapaaherrattaret ja armot,
jotka tyttäriänsä varten ovat minua ja omaisuuttani urkkineet ja
haparoineet, saavat seista siinä pitkin nenin. Ja hän, hävitön, joka
uskalsi kieltäytyä minulle tulemasta...

-- Kuules, Brackander, keskeytti hänet Spökvist ja pani kätensä
tuttavallisesti hänen kyynäsvarrelleen, -- luuletko tosiaankin, että
tyttö vakaasta aikomuksesta tahtoi sinulle rukkaset antaa?

-- Tottahan minun pitää uskoa korviani. Hän kiitti kunniasta, kuinkas
muuten, vaan ilmoitti, ettei hän voinut ottaa vastaan sitä... senkin
ylvästelijä!

-- Sinä et tunne naisia, sanoi Spökvist päätään pudistaen, -- hän
tahtoi vain nöyrryttää sinua ja piti varmana asiana, että tulisit
toistamiseen ikään kuin jonakin armona pyytämään hänen kättänsä.

-- Sen jos luuli, niin hyppäsi hän väärään tynnyriin, lausui
Brackander ja hykersi kämmeniään.

-- Sitä kipeämmin on se nyt koskeva hänen sydämeensä...

-- Sitä minäkin... eikä se ole oleva hänen ainoa tappionsa. Ei,
rehti ystäväni Spökvist, muuta nöyrrytystä on hän vielä kokeva. Kun
ylpeä neiti istuu köyhässä kodissaan, syö ratustaa mitä on, kun
hänellä tuskin on yhtäkään ehyttä pumpulileninkiä jossa komeilla ja
saa töpiköidä jalkasin kirkolle, niin hän on näkevä Johannani tulla
ajavan paraimmissa ajopeleissä ja puettuna uusiin silkkileninkeihin
joka viikko. Usko sinä, Spökvist, että se on kirvelevä turkasesti
tuota haihattajaa, sillä naiset, niinkuin tiedät, panevat suurta
huomiota sellaisiin asioihin.

-- Milloinkas tämän tuhoisan tempun teet? kysyi Spökvist.

-- Mikä on tarkoituksesi, veli?

-- Toisin sanoen: milloinkas aiot kosia ja naida? Sanon tätä
"tuhoisaksi" tempuksi, sillä minä vertaan sitä tappeluun St. Helenan
luona, jossa Napoleon perinpohjin tuhosi venäläiset.

-- Milloinka teen? No, nyt heti, nyt heti, veli Spökvist! lausui
Brackander kiivaasti, nousi keinutuolista ja alkoi marssia
edestakasin lattialla; -- minusta on näet parempi estää kuin estyä.
Luuletkos minun tahtovan olla kaikkien hampaissa renkuteltavana,
naurettavana ja ivattavana, seista häpeäpatsaana kaikille tämän
puolen ihmisille? "Brackander on saanut rukkaset! Brackander on
saanut rukkaset!" sillä uutisella tulevat kaikki juoruakat ja
kahvinhärppijät kilvan perään huippaamaan talosta taloon; siitä tulee
moneksi vuodeksi jutunaihetta, minua nauretaan, pilkataan ja ivataan,
ja kaikki minua kosijaksi toivoneet isoiset ja ylhäiset tekevät minut
naurunalaiseksi ja iloitsevat siitä, että korviani on korvennettu!
Ei, Spökvist, niin ei saa tapahtua! Ennenkun se huhu kerkiää levitä,
annan minä juoruakoille toista, jota he saavat juosta kantelemassa...

-- Se on oikea tapa, jolla edellinen huhu saadaan vaikenemaan,
huomautti Spökvist; -- se on terävästi ajateltu... Minä tunnen
Napoleonin tuosta tuumasta.

-- Minä panen koko maailman hämille ja ihmetyksiinsä, jatkoi
Brackander; -- huomen aamuna kutsun Johannan luokseni ja ilmoitan
hänelle onnensa; aamupäivällä matkustan korpraali Brantin luo ja
saatan päätökseni hänen tietoonsa, ja niinpian kun kaikki kerrat on
kuulutettu, niin me olemme naimisissa. Sinun, Spökvist, tulee jo
huomenna julistaa tämä päätökseni kaikkiin maailman ääriin. Sano
jokaiselle joka vastaasi tulee, että jo olen kosinut Johanna Brantia;
sanalla sanoen, että asia on jo kokonaan päätetty.

-- Hyvä on! kippis ja onneksi olkoon! huusi Spökvist.

Hengenheimolaiset kilisyttivät laseja ja joivat maljansa tyhjille.

Brackanderin ja Johannan naiminen miellytti Spökvistiä suuresti,
sillä hän tiesi varmasti, että patruunalla myöskin oli ollut
aikomuksena kosia rikkaan kruununvoudin tytärtä, Spökvistin omaa
naisellista ihannetta. Spökvist toivoi tällä tavoin pääsevänsä
ainoasta ja vaarallisesta kilpatoveristaan kuitiksi.

-- Mutta kuules, sanoi nimismies, -- ellen erehdy, niin taitaa
Johannalla olla sulhanen, maasmestarisi Sven Stool. Oletko ajatellut
sitä?

-- Pyh, vastasi Brackander nauraen, -- oletko niin yksioikonen, että
tuosta vähäisestä seikasta luulet koituvan minulle estettä? Ettenkö
minä saisi yhden työmiehistäni, kurjan rengin, lyödyksi laudalta?

-- Sitä en hetkeäkään epäile. Vaan vaikka tyttö unhottaisikin Svenin,
niin ei siltä ole varmaa, että Sven unhottaa tytön. Sven on mies,
jota en huolisi vihamiehekseni, sen sanon suoraan. Hän voisi taittaa
sinut keskeltä kahtia ja tehdä sinusta kaksi pyttyä, veli Brackander.

-- Ei mitään vaaraa, ystäväiseni. Jos mies alkaisi näytellä
hampaitaan, tyynnytän hänen tunteitaan viidelläkymmenellä
riikintaalerilla. Sitä paitsi on meillä talonkuria, jalkapihtejä
ja semmoisia miehiä niinkuin sinä, joilla saatamme masentaa moisia
lurjuksia, jolleivät mukaudu siivolla olemaan.

Jätämme nyt toistaiseksi nämä kaksi ystävää jatkamaan yhdessä oloaan,
joka päättyi hyvään illalliseen, jossa otettiin ryyppy jalalle,
toiselle jopa kolmannellekin, sekä juotiin pullo alkoholipitoista
portviiniä Spökvistin esittäminä maljoina Napoleonille (patruuna
vastaanotti tämän maljan jonkunmoisella kainoudella), Johanna
Brantille, naimiselle ja tuleville jälkeläisille.



V.

Korpraalin luona.


On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa
aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.

Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään
rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään.
Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta;
Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen
silmissään.

-- Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä
ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki
silmiään, -- niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.

-- Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; -- minä tiedän mitä
olen tehnyt.

-- Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet
turmellut oman lapsesi onnen?

-- Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen,
mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan
vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.

-- Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja
nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa
ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat
säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen
tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo
unhottaa sitä.

-- Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo
Johannan omakseen? lausui Kersti; -- sattuuhan niin useasti
maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen
köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja
Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan
ei ole ylenkatsottava, Brant... Sen sanon sulle, Brant, sinun
menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä
olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan
puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva...

-- Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi
korpraali; -- vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut
sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta.
Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni.
Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt...

-- Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti
ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; -- minä en voi
kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut
hautaan, Brant.

Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä
takasin.

-- Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali
hellästi.

-- Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva... se on
kirvelevä sydäntäsi... mutta silloin on jo myöhä.

-- Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan
pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen
toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin
pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta
käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen
toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole
häirinnyt viihtymystä majassamme... Niin olemme aikamme eläneet, ja
nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen
eroaman, jotka eivät koskaan...

-- Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.

Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.

-- Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi,
-- ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa.
Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on
rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo
tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä
tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin
sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan
kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole
vuosikausia ollut toiveittemme peränä?

-- Sven! puuttui Kersti puheeseen; -- pitäisikö meidän uhrata lihamme
ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin
hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme,
hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä
kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen?
Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän
omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta
kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän
ei voi meiltä mitään... Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt,
niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa... Hänen
tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki... Voi, Johanna
parkaa, koitoa lastani!

-- Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, -- ei,
sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi,
tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä
liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei
ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen...

-- Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin;
sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran
heräävä... voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme
laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja
kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi
tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt
estettä... Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua
haudassasi?

-- Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava
isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen
hänen maallisen onnensa perustamiseksi.

-- Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta
itseäni... Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi... olet
loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme... hän on kostava
meille... hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta
ja tilalta... tekevä meidät vaivaistupalaisiksi...

-- Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös,
ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, -- mutta se on
ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi
semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana
ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä
me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi... Mutta
olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön
nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.

Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä
Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin
nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan.
Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma
salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat
kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut
uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.

Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat
haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen
väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja
kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka
kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut,
vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla
kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava
puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului
kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa
pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni
melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman
järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata
mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.

-- Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi
rannalle vuottelemaan tytärtään.

Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin
ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren
harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta
sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä.
Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin
tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.

-- Isä, sanoi hän, -- minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän
kanssanne.

-- Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, -- minä en tahdo
sinun menevän ylös nyt...

-- Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle
vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.

Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut
mitään.

-- Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen
kaulaansa.

-- Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli
Johannaa; -- tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella
toisin... Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin
_kieltävästi_ enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija,
ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava... ja säädyllisesti, mutta
myös päättäväisesti minä vastasinkin... Vaan sinähän näytät niin
kalpealta, Johanna!

-- Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa
Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä
ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä
ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan
kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina
kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän
ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia
palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti... ja sen kautta saan minä
heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua;
piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit
väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi
minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille
ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut
ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.

-- Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla
rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät
ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan
tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia
ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä
muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian
asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa
palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi... Vaan
kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit,
sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun
hän lähti tänne.

-- Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen;
ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata
uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden
eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi
ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja
etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen
onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä,
ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain
ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet
mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse
saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä,
kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin;
olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no,
mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja
vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä
paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.

-- Hyvä... No, mitäs patruuna siihen vastasi?

-- Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja
virkkoi: -- tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät
vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et
varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit
päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden
tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni.
Hyvästi siksi. -- Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle
sanaakaan... Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?

-- En, tyttöseni.

-- Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan
hänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut
herrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan.
En voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska
en nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen
aamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä
minulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla,
että patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin
puoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa
pitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä,
josko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään,
että huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että
hän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi
uskollisuuttani.

-- Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. -- Souda sinä takasin
herrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä
masuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.

-- Kiitos, isä.

-- Jumala siunatkoon sinua, Johanna.

Tyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja
pian katosi kesä-illan hämyyn.

Korpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti
muorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon
tutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan
paateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin
vieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen
rengiksi.

-- Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias
saamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali
Brantin tuvassa harvinainen tapaus.

-- Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti
renkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi
Kerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.

-- Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä;
-- ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla
lähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen
muassaan jos tahdotte.

Kersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen,
aukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen
tyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti
parantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella
saattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan
arveluttavaa sekä tähdellistä.

Vihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit
silmiltään ja sanoi rengille:

-- Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä
lähden mukaan.

-- Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello
kolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.

-- Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.

-- Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu
kaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin
kuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen
kanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja,
jos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.

-- Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.

Korpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä,
josta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.

-- Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, -- kuinka vaikeata
lienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista
kuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia.
Ja kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee...
Niin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan
häntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on
kuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää
sun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa
rahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät...
Ah, rakas Brant, jatkoi Kersti, -- usein surulla ajattelen mitenkä
kävisi, jos sinä minulta kuolisit... ei, ei, kun minä joudun
viimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan
Jumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen...

Kerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja,
jotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti,
niinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja
kainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa
niinkuin oli Johannalle luvannut.

Niin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän
yön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään
jollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin
masuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää,
että kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä
patruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun
aamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti "Jumalan haltuun"
ja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia
ajatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia
tultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia,
ennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja
kahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa
hänen oli määrä matkustaa Veksiöön.



VI.

Patruuna ja nimismies.


Kertomuksemme yksinkertainen juoni vie meidät taasen Hupihaittolan
konttoorihuoneeseen, patruuna Nikolaus Brackanderin pariin.
Onnellinen tapaus! Kukapa ei mielellään taasen näkisi tuota
huvittavaa miestä?

Patruunalla on nyt, kuten edelliselläkin käynnillämme,
henkiheimolaisensa kruununnimismies Spökvist ja totilasit
seurakumppaneina. Sillä päivän selvää on, että missä joku Brackander
ja joku Spökvist kohtaavat toisensa, siellä pitää kahden totilasin
niinikään oleman.

Keskustelu on tärkeää... ylen vakavanlaatuista. Patruunan kasvot
hehkuvat ylevää suuttumusta; kruununnimismies Spökvistin ovat
totisissa rypyissä, paitsi joskus suupielet, jotka, kun patruuna
kääntyy selin, vetäytyvät kahtamieliseen, piammiten vahingoniloiseen
hymyyn.

Patruuna pitää aika selityspuheita, sylkäsee useasti ja heiluttelee
kädessään yhtä suosituimpia ruoskiaan.

-- Etkä sinä, Spökvist, kiellä kansan keskeen levittäneesi sitä
kirottua huhua, että minä olen kosinut Johannaa? jatkoi patruuna
asettuen kädet puuskassa puhutellun eteen.

-- Veli veikkoseni, vastasi Spökvist sävyisästi, -- minähän tein vain
mitä sinä käskit. Itsehän minulle sanoit: Spökvist veikkonen, toitota
se uutinen kaikille maailman tahoille tiedoksi...

-- Suus kiinni! Sinä oot viina-advokaatti! ärjäsi Brackander.

-- Sinä pikaistut, ystäväni, vastasi Spökvist lauhkealla, hillityllä
äänellä; -- sinä todellakin pikaistut. Puhukaamme tyynesti, veli
Brackander! Kukahan viisas ihminen olisi voinut otaksua, että sinä
saisit rukkaset siltä taholta...

-- Mene hiiden hinkaloihin rukkasinesi! jyrisi patruuna; -- sinä olet
ottanut suututtaaksesi minua silmittömäksi.

-- No, veli veikkonen, suo anteeksi, jos sanalla _rukkaset_ pahoitin
hienotuntoisen mielesi. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että jos pysyt
kiinni hankkeessa, josta meidän kesken oli sovittu, niin pääset
vaikeuksitta tarkotustesi perille.

Patruuna oli hetkisen vaiti ja käväsi muutamia kertoja lattiata
edestakaisin. Sitten heitälsihen hän tuoliin, pyyhkäsi otsaansa
punaisella silkkiliinalla ja virkkoi vähän tyynemmin:

-- Se täytyy minun tehdä. Arvoni ja kostontunteeni vaativat, etten
saa luopua päätöksestäni. Ja siihen tulee vielä, veli Spökvist,
lisäksi se, että... Rohkenen tuskin lausua julki mitä minulla on
mielessä; sinä nauraisit minulle... pitäisit minua naurettavana...

_Sinua_ naurettavana! Ei maarin, Brackander! Sitäpaitsi tiedän omasta
kokemuksesta, että joka sydämellä on omat heikkoutensa. Puhu vain
suusi puhtaaksi, ystäväiseni!

-- Mutta osaatko olla vaiti, Spökvist?

-- Minun luotettavuuteni on koeteltu, sanoi Spökvist, kilistäen
patruunan kanssa laseja.

-- Hyvä on, sanonpa siis sinulle, että... että minä tosiaankin olen
rakastunut, pihkaisesti rakastunut Johannaan. Sanokoot ihmiset sitä
hullutukseksi, vaan minä en sille mitään voi.

Patruuna oli valmis luomaan silmänsä maahan tehtyään tämän
ujostelevan tunnustuksen.

-- Niin aina, ihmissydän on kummallinen kapine, sanoi Spökvist
filosoofimaisesti; -- mutta kuules Brackander, milloinkas lähetit
sanan masuunille?

-- Svalgren lähti sinne tuntikausi takaperin.

-- Ja mihinkä aikaan siis voimme odottaa kilpatoveriasi tänne?

-- Iltasen perästä, vastasi Brackander.

-- Minulla on kiire, sanoi Spökvist katsoen kelloaan; -- monet
tärkeät tehtävät odottavat kotona...

-- Tuhat tulimmaista, huudahti patruuna, ethän tuumine jättää minua?
Sinun tarvitsee kaikin mokomin olla saapuvilla, Spökvist.

-- Noh niin, voinhan sitte jäädä tänne, sillä mitäs ei ystävän eteen
tekisi?

Ja sen sanottuaan vetäsi Spökvist lakkaristaan paperin kysyen, eikö
ystävä Brackander kirjoittautuisi takausmieheksi lainasta, joka
nimismiehen täytyi tehdä voidakseen kruununveron kannosta tiliä
tehdessään täyttää uhkaavan vaillingin.

Patruuna huokasi, mutta oivalsi ettei hänen käynyt kieltäminen.
Spökvist oli otollisen hetken valinnut. Hän kirjoitti siis nimensä
alle.

-- Palatakseni asiaan, virkkoi Spökvist kirkastunein kasvoin, --
niin olet sinä voiton puolella, jos vain saat kilpatoverisi, pitkän
masuunirengin poistumaan. Mitä ensinnäkin tytön vanhempiin tulee,
niin he ovat tunnetut herännäisjoukkioksi; ei muut kuin lukijat voisi
hyljätä niin loistavaa tarjousta kuin sinun on, Brackander; he eivät
taivas nähköön, suuria välitä maallisesta onnesta ja maallisista
tavaroista. Mutta he kyllä toivoakseni lankeavat jalkojesi juureen,
jos otat heiltä pois tuen ja turvan, sillä Sven Stool se tietenkin
ylläpitää koko perheen, ja häneen luotettanee vastaisuudessakin. Mitä
taasen tulee tyttöön itseensä, niin hän kyllä sopeutuu, jahka vaan
armaansa ei ole lähettyvillä. Johanna kohta unhottaa hänet ja suostuu
kiitollisena naimatarjoukseen, jonka kautta hänestä tulee rikas ja
ylhäinen vallasnainen karkean piian asemesta. Minä tunnen naisia,
Brackander, harvoin he rakastavat miestä hänen itsensä vuoksi, vaan
hänen yhteiskunnallisen asemansa, rikkautensa tai muiden korukalujen
vuoksi, jotka loistavat heidän silmissään.

Hetkisen kuluttua ilmoitettiin iltasen olevan valmiina. Keskustelu
kääntyi aterian jälkeen valtiolliselle alalle.

-- Vapaamielisten sanomalehtien häviön malja! sanoi Spökvist ja
kohotti lasinsa, -- vapaamieliset sanomalehdet ne juuri ovat,
jotka matkaansaattavat kaiken pahan Ruotsissa. Toista on Venäjä!
Siellä hallitus osaa salvata sanomilta suun! Täällä meillä uskaltaa
tuskin nimismies, perheestään kunniallista huolta pitäen, toimittaa
virkaansa niinkuin sitä tulee toimittaa, se on: nylkeä talonpoikia,
sillä jos kohta maaherra ei siitä liioin lukua pitäisikään, niin
saattaa kumminkin tapahtua, että vapaamielinen sanomakirjoittaja saa
jutun tietoonsa ja myllertää sekaisin maat ja taivaat... ja silloin
on virka mennyt... Ei, veliseni Brackander, eläköön Venäjä! Siellä
kunnon nimismiehen olisi maittavat olot; olenkin kuullut puhuttavan,
että nimismiehet Suomessa elostelevat kuin Jumalan kukkarossa.

-- Ja sitäpaitsi niin talonpojat Venäjällä ovat maa-orjia [tosin
siihen aikaan, jolloin Rydberg kertomuksensa kirjoitti. Suom.],
puuttui Brackander puheeseen; -- niin pitäisi olla meilläkin. Jos
maasmestarini olisi maa-orja, niin en tarvitseisi vetkutella ja
mutkitella niin paljoa, ottaakseni häneltä tytön.

-- Olet oikeassa. Ja ajatteles, veli Brackander, kuinka toisin
olisi, jos eläisimme Venäjällä, tahi jos venäläiset olisivat herroja
Ruotsissa. Etteikö erinomaiset ansiosi rautatehtailijana, ihmisenä
ja kansalaisena aikaa sitte olisi saavuttaneet tunnustusta? Kyllä
varmaan! Olisit paraikaa ollut sekä Pyhän-Yrjön että Sasu-Ketun-nahka
Tähdistön ritari.

-- Niinkö arvelet?

-- Olen varma siitä.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Brackander, -- sitten juomme vielä maljan,
Venäjänmaan onneksi!

Samassa raotettiin ovea, ja Svalgrenin ketunnaama ilmestyi näiden
kahden henkiheimolaisen nähtäville.

-- Armollinen patruuna, sanoi palvelija, -- Sven maasmestari on
täällä ulkona.

-- Käske hänen tulla konttooriin, vastasi Brackander.



VII.

Kaksi kilpakosijaa.


Patruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat
takasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen
muotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse
ja näytti miettiväiseltä.

Sven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti
ja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti
synkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi
levottomuutta ja mielenjännitystä.

-- Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; --
olen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä
asiasta... Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni
ja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni
Svenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja
uskollinen työmies.

-- Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; -- pidä aina
itsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!

Sven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari
kertaa lattian poikki ja jatkoi:

-- Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni
onnellisiksi...

(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen
kuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).

-- Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti
olen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä
ihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua
ilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni
ihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja
tuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella
mieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä
vallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä
olen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin
uskollista palvelijaa... Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni?
Minä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni... ja sovimmehan me kyllä
muutenkin.

-- Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, -- minä olen
tuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.

-- So-o?... No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten
ajatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon
kanssasi puhumista.

Sven istui tuolille ovensuuhun.

-- Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, -- jos minä täten, herra
kruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi
loputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan
sille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja
antamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi
alkamista varten.

-- Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi
Sven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä
epäilystä että hämmästystä.

-- Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; -- kas niin,
poikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!

Sven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla
sisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku
pohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi
olla.

-- Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, -- niin
tottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.

-- Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; --
kun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon
tulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta
siinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven... Minä tahdon
tehdä onnesi täydelliseksi.

-- Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen
levottomasti tuolilla.

-- Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti
rakastunut sinuun, Sven.

-- Hm... vai niin.

-- Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun
arvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi.
Minä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen
emännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän
on korviansa myöten rakastunut, ihmisparka...

-- Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus!
lausui Sven, kasvot tulipunaisina.

-- On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa
väkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän
itse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi...

-- Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten
tuolilta; -- vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei
kuuna päivänä tule mitään.

-- Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin
eteen; -- eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai
niskoittelua, hä?

-- Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; -- tarkotan vaan, etten
minä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.

-- Horun lorua! vastasi patruuna. -- Minä vaan sanon, Sven, että
sinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti... Älä luulekaan,
että aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä
niskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani
sen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt
kuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.

-- Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille,
sanoi Sven.

Patruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi
ollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:

-- Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä
nähnyt.

-- Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, -- siinä
nyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa.
Röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.

-- Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä
hyvää, jatkoi Spökvist; -- mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin
patukka.

Sven ojensi suoraksi pitkän vartalonsa ja mitteli Spökvistiä
halveksivin katsein. Mutta huolimatta siitä uljuudesta, joka,
nimismiehen lausuessa loukkaavat sanansa, loisti hänen otsaltaan, oli
nuorukaisen sydän surua ja ahdistusta täynnä. Matkalla masuunista
herrastaloon oli Svalgren esiin tuonut useita hämäriä viittauksia
siitä, mitä äskeisin oli patruunan ja Johannan välillä tapahtunut.
Nämä viittaukset ne tunkeilivat terävinä tikareina Sven maasmestarin
sydämeen, mutta ylpeyden ja miehekkyyden tunne ei sallinut
Svenin olla utelias ja urkkia tietoja syvästi halveksimaltaan
palvelijakuotukselta, jonka viekkaat silmät loistivat vahingonilosta.
Sven ei paljoa ollut jälillä viekkaudesta ja koukutteluista, mutta
siitä huolimatta alkoi häntä suuresti epäilyttää, että patruunan
esille tuoma ja niin houkuttelevaisiin etuihin liittyvä naimaehdotus
oli yhteydessä joittenkin toisten tarkotusten kanssa. Hän kääntyi
nyt isäntään ja lausui äänellä, jota koetti tehdä levolliseksi ja
päättäväiseksi:

-- Minä pyydän, patruuna, ettette ajattele minusta niin pahaa,
ikäänkuin minä tahtoisin olla häijy ja kiittämätön. Mutta minun on
mahdoton tehdä niinkuin patruuna tahtoo, sillä minä olen antanut
Johanna Brantille lupaukseni, enkä sitä koskaan petä.

-- Hi, hi, hi! naureskeli Spökvist; -- sepä lystikäs vekkuli!

-- Mutta oletko ihan varma, että Johanna huolii sinusta? kysyi
Brackander, teeskennellyllä hilpeydellä yhtyen Spökvistin nauruun.

-- Kyllä olen ihan varma, vastasi Sven avomielisen luottavaisena. --
Mutta näetkös, jatkoi Brackander, -- jospa sattuisikin niin, että
parempi kosija kuin sinä, rikas, peräti rikas ja lisäksi ylhäinen
mies, tahtoisi tehdä Johannalle sen kunnian että ottaisi hänet
vaimokseen, mitähän siihen sanoisit?

-- Niin vaan sanoisin, vastasi Sven jälleen saavutetulla
vakavuudella, -- että jos se rikas mies ennalta tietää, että Johanna
on minun morsiameni, niin hän käyttäytyy kehnon miehen tavoin.

-- Hi, hi, hi! nauraa irvisteli Spökvist; -- kyllä kuuluu, että
hävyttömällä riiviöllä on ääntä suussa.

Brackander oli kasvoiltaan kuin punaiseksi sivuttu seinä, ja hänen
pienet silmänsä katsoa illittelivät tavalla, josta kovan puuskauksen
tiesi olevan tulossa. Hän ei vielä sentään katsonut ajan tulleen
antaa kiukkunsa kipenöidä, vaan hillitsi itsensä ja jatkoi:

-- Mutta jos sinä tytöstä pidät, niin ethän kaiketi tahtoisi asettua
hänen onnensa tielle, hyvä ystävä?

-- Niinkö patruuna arvelee, että hän tulisi onnelliseksi, jos vaan
saa rikkaan miehen?

-- Älä kysele mitään, mies, vaan vastaa itse!

-- Sittenpä vastaan, että minä tunnen Johannaa siksi hyvin, ettei
hän semmoista saata ajatella; muutoin en pitäisi häntä kengänrajojen
vertaisena... en sittekään, silloin rikas mies kernaasti saisi
hänet ottaa. (Sven pyyhki samalla silmiään). Mutta nähkääs, Johanna
tietää, että minä olen työhön pystyvä, ja että voin elättää vaimon
yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä minun asemassani; ja jos pahat päivät
yllättäisivät, niin tietää hän Jumalan sanasta, että vaimon on
jakaminen iloa ja murhetta miehensä kanssa. Niin, herra patruuna,
Johanna ja minä ja hänen vanhempansa olemme usein puhelleet siitä
asiasta. Johanna tahtoo mielellään kärsiä minun vuokseni, jos Jumala
niin tahtoo...

-- Siinä pistäiksen "lukija" esiin! Eikös se jo ole kovin hassua? Hi,
hi, hi! röhötti Spökvist.

Sven punastui, ja kouristuksen tapainen värähdys hänen suupielissään
todisti, ettei hän ollut kylmäkiskoinen arvoisan kruununpalvelijan
jatkuvan pilkan suhteen. Svenin syntyperäinen kiivas mieli, samaten
kuin hänen ylpeä luontonsa, jättiläismäinen kasvunsa ja mahtavat
ruumiinvoimansa olivat sukuperintöä; hänen suonissansa virtasi
raittiina ja puhtaana vanhain viikinkien veri. Hänessä kyti hetkisen
harras halu oikein rutaista nimismiestä; mutta hän malttoi mielensä
ja hillitsi kuohuvan sisunsa. Mutta oikeutetun ja lakkaamatta
ärsytetyn mielikarvauden hillitseminen vaatii ponnistuksia ja kysyy
suurempia voimia, kuin mitä Sven kerta osotti itsellään olevan, kun
hän hämmästyneiden teinien nähden "suuteli" väkivasaraa.

Brackander ei tällä haavaa ottanut osaa Spökvistin
hilpeämielisyyteen. Pieni mies asettui mahtipontisesti seisomaan
jättiläisen eteen, jonka ryntäihin hän nipin napin ulottui, ja sähisi
käheällä äänellä.

-- Vaan jospa rikas mies, joka aikoi tehdä Johannan onnelliseksi,
ei olisi kukaan muu, kuin _minä itse... minä itse_, kuuletko!...
tahtoisitko sittenkin kutsua häntä kehnoksi mieheksi? Vastaapas
siihen!

-- En pyörrytä sanaani siinäkään tapauksessa, vastasi Sven; -- mutta
niin pahaa en kuitenkaan ajattelisi patruunasta...

-- Vai niin... sinä... lurjus... tohdit kutsua minua kehnoksi
mieheksi! änkytti Brackander sinivihreänä kiukusta; -- sen saat sinä
maksaa! Tiedätkö, hulttio, että minä olen isäntäsi? Tiedätkö mitä
siitä seuraa, kun syytää herjauksia isäntänsä silmille.

-- Minä olen todistajasi, Brackander, että renki kutsui sinua
roistoksi ja kehnoksi mieheksi, äänsi Spökvist.

-- Se on vale; sitä en ole koskaan tehnyt, vastasi Sven; -- patruuna
se päinvastoin oli, joka...

-- Minä olen todistajasi, jatkoi Spökvist, -- että hän on
syyttänyt sinua valeesta, elikkä kutsunut sinua valehtelijaksi ja
pääpeijariksi. Moisista haukkumasanoista, kun ne palvelija lausuu
isännästään, vedetään nelinkertaisesti sakkoa kuin mitä laissa
säädetty on, Rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan.

-- Rikoskaaren... sinäpä sanan lausuit, veli Spökvist, sanoi
patruuna, pyyhkäisten kädellä pystytukkaansa (tämän alla oli
silminnähtävästi pälkähtänyt sukkela ajatus) -- minulla on
Rikoskaareen nähden muutakin puheltavaa tämän aimo junkkarin kanssa.
Kolme viikkoa takaperin katosi suurpajasta joukko paraimman laatuisia
taerautoja. En vielä ole onnistunut saamaan tietoa varkaasta, mutta
pätevien syiden nojalla epäilen tätä miestä.

-- Oiva mielijohde, ajatteli Spökvist itsekseen; -- Brackander saa
sukkelia päähänpistoja, ainakin kun hän on kiukustunut.

Tämä hävytön syytös tuli niin odottamatta ja kaikui niin kamalasti
Sven Stoolin korvissa, että veri ikäänkuin jäätyi hänen suonissaan;
hän kalpeni ja tarttui, niin väkevä kuin muuten olikin, ovenpieleen
ettei horjuisi. Joka luulee, että puhdas omatunto tämän kaltaisina
hetkinä muodostaa haarniskan, josta väärät syytökset ponnahtavat
takasin kuin lysmistyneet nuolet, hän ei tunne ihmisluonnetta. Kuta
puhtaampi sydämen tajunta on, sitä suurempi kammo ja inho herää
jo pelkästä rikoksen ajatuksestakin... sitä raskaammalta, vieläpä
sietämättömältä tuntuu epäluulo... viaton katsoo moisen syytöksen
saastuttavan itseään. Jos konna punastuu, kalpenee ja vapisee
rikoksensa ilmitultua, on siihen syynä hämmästys, kun hän näkee
itsensä paljastettuna, tahi rangaistuksen pelko, ja kun hän ehtii
tottua moisiin onnettomuuksiin, saattaa hän julkein otsin kohdata
minkämoisia syytöksiä tahansa. Mutta sitä ei voi viaton; ennenkun
hänen kuohahtanut siveellinen luontonsa ehtii tyyntyä tasapainoon,
niin hän ei saata kestää katsetta häntä epäilevän vertaisensa
silmästä.

-- Katsos vaan, huusi Spökvist, -- katsos kuinka mies kalpenee ja
vapisee! Hän ilmaisee itsensä... hänen rikoksensa on ilmeinen.
Voisinpa uskaltaa pääni siitä että tunnustetusti tarkka silmäsi, veli
Brackander on osunut oikeaan. Konna on inttämättä varastanut raudan;
minä otan sen valalleni milloin hyvänsä.

-- Patruuna, minä olen viaton... minä en kärsi kantaa moista
epäluuloa; ottakaa sananne Herran nimessä takasin! sanoi Sven.

-- Ehee, vastasi Brackander säteillen ilosta; -- ehee! Sinä olet
varas, sen tiedän varmaan. Sinä saat vastata oikeudessa... ole
varma siitä... ja matkustaa ruununkyydillä ja maata häpeäpenkillä.
Siitä tulee sievä juttu. Ja ellen voi langettaa sinua, niin annan
yhtäkaikki merkitä päästökirjaasi, että sinä olet varkaudesta
epäluulon alaisena. Ha, ha, ha, onhan minulla oikeus epäillä
palkollisistani, ketä minä tahdon!

-- Herra Jumala, huokasi Sven juurikuin itsekseen, -- eiväthän
tuomarit saata langettaa minua siitä mitä en ole tehnyt, mutta
maineeni ja arvoni ihmisten edessä tulee turmelluksi. Minua saatetaan
kuitenkin luulla syypääksi... Se olisi kauheata!

-- Niin, semmoiset ovat lukijat, veli Brackander, puuttui nyt
puheeseen Spökvist; -- jumalisen näköisiä ja hurskaita pinnalta:
mutta tultuansa heidät tuntemaan, ovat he paljaita rosvoja
ja varkaita. Tuokin lurjus on ollut hyvässä koulussa. Vanha
puujalkasotamies... nimittäin hänen kasvatusisänsä, nilkuttaja...
on kasvattanut häntä oikealla tavalla. Jos hän on opettanut häntä
varastamaan, niin varmaan hän on opettanut kätkemäänkin. Et sinä,
Brackander, kuuna päivänä taida saada rautaasi takasin, kun se
moisten veijarien käsiin on joutunut. Mutta minä, nimismies, alan
vastapuoleen pitää tarkalla silmällä tuota korpraalia ja koko
herännäisjoukkiota...

Svenin kasvot hehkuivat, hänen silmänsä säkenöitsivät, suonet
ohaustensa luona paisuivat. Hän oli tähän asti kouristuksen
tapaisella voimalla pakottanut sydämensä noudattamaan sitä varotusta,
että kristityn juuri kiusauksen hetkenä on otettava vaari sydämensä
laadusta eikä milloinkaan kostettava pahaa pahalla; mutta nyt
oli mitta kukkurallaan: hän ei voinut enää taistella luontoansa
vastaan. Leimuava katse, jonka hän nimismieheen loi, mykistytti
tämän, ikäänkuin hän olisi nähnyt ukontulen päänsä päällä; urhea
kruununpalvelija siirräiksen vaistomaisesti kauemmaksi sohvankulmaan,
niin loitos Svenistä kuin suinkin voi.

-- Kavahda itseäs, käärmekieli, sanoi Sven, puristaen mahtavaa
nyrkkiään; -- jos vielä julkenet yhdenkään pahan sanan lausua
kasvatusisästäni, niin pehmitän sinut pahanpäiväiseksi, kurja.

Patruuna Brackander alkoi niinikään, kuten sanotaan, hörpistellä
korviaan. Mutta nyt nimismies uudestaan kikahutti tuon tutun
naurunsa, hi, hi, hi, salatakseen pelkoaan, ja nuo merkityksettömät
äänet tekivät patruunaan saman vaikutuksen, kuin torven toitotukset
tuliseen sotaorhiin. Hän muisti myös isännän oikeutensa ja että hän
hätätilassa saattoi luikata käpälämäkeen ja huutaa renkejään avuksi.
Täten rohkasi hän mielensä, ja sitä mukaa alkoi vihakin taas paisua
yli ääriensä.

-- Mies, ärjäsi hän, -- sinä uskalsit kutsua ystävääni ja vierastani,
kuninkaan käskyläistä herra Spökvistiä, kurjaksi.

-- Ja uskallan kutsua vielä sinuakin, pikku kääpiö pahainen, vastasi
Sven. -- Älä ärsytä minua liiaksi, kuuletko!... ja tuommoisesta
miehestä pitäisi Johannan huoliman! Hyi!

Silmitönnä vihasta ja tukka pystyssä kuin piikkisian harja, patruuna
tempasi seinältä ruoskan. Nimismies vapisi kuin haavan lehti
vartoen mitä tuleman piti. Brackander, sanoi hän, -- malta hetkisen
mielesi... ja... kutsu Svalgren sisään. Täällä saattaa vierasmies
olla tarpeen... Svalgren, Svalgren!

Palvelija Svalgren ei ollut kaukana. Hän oli ruokasalin ovella
kuunnellut mellakkaa. Hän astui nyt sisään, vaan piti varovaisesti
kiinni lukosta, osottaakseen, jos tarve vaatisi, kuinka sukkela hän
oli katoamaan.

Patruunan ensi aikomuksena oli heti ryhtyä toimintaan. Spökvistin
väliintulo ja Svalgrenin ilmestyminen aikaansaivat sen, että patruuna
katsoi täytyvänsä ennen toimen alkamista pitää sopiva puhe. Ja hän
avasi suunsa ja puhui siis, kaiken aikaa viuhtoen ruoskalla:

-- Tiedätkö sinä, sen varas-mölhö, mitkä isännän oikeudet ovat? Ei,
sitä et näy tietävän, vaan kyllä minä sinulle ne opetan. Minä voin
antaa sinulle päästökirjan ja toimittaa sinulle papintodistuksen,
jotka tuhoavat tulevaisuutesi ja lyövät sinuun häpeäleiman ja tekevät
sinut kaikkein halveksimaksi; sinä et koskaan tule saamaan työtä
tahi toimeentuloa, minne hyvänsä käännyt koko Ruotsinmaan rajojen
sisäpuolella, ellethän Vanäsin vallinkaivajain joukossa. Semmoisen
päästökirjan olen sinulle luvannutkin, ja siinä päätöksessä pysyn.
Sinä olet varastanut raudan suurpajasta; ehk'en voikaan näyttää
sitä toteen, mutta minulla on oikeus epäillä ketä tahansa, ja sillä
hyvä. (Svalgren oli tätä kuullessaan varsin tyytyväisen näköinen;
sillä _hän_ tiesi parhaiten kuka oli syypää varkauteen, ja _hänen_
seljässään oli vielä jälkiä todistamassa, ketä patruuna itse asiassa
epäili). -- Mutta kyllin siitä, jatkoi Brackander, -- Ruotsin laissa
on myös kohta, jota kutsutaan _talonkuriksi_. Ehk'et tiedäkään mitä
talonkuri on? Selkäsi, poikaseni, saa pian kokea sitä. Minulla on
laillinen oikeus pehmittää selkääsi, löylyttää sinua monenkirjavaksi,
kepittää sinua niin että sielu naukuu ruumiissasi...

-- Juuri niin, laillinen oikeus, puuttui lainoppinut Spökvist
väliin, -- kauppakaaren neljännentoista luvun ja rikoskaaren
kuudennenneljättä mukaan. Paragraafin numeroa en muista tällä kertaa,
mutta toisen sanat kuuluvat näin; "jos isäntä tahi emäntä lyöpi
palkollistaan, niin että tämä siitä tulee rammaksi eli ruhoksi,
rangaistakoon laillisella sakolla; jos he syynmukaisesti rankaisevat
häntä rikoksesta, jääköön kostamatta".

-- Ja kutkas muut siitä päättävät, rankaisenko "syynmukaan", kuin
minä itse? jatkoi Brackander voitonriemuissaan; -- jos minä näen
"syytä olevan" antaa sinulle syyttömästi selkään, niin on minulla
siihen oikeus. Tämän moisella aseella (patruuna viuhtoi ruoskalla)
minä en suinkaan voi lyödä sinun kaltaistas härkää rammaksi tahi
ruhoksi; mutta minä voin laskea veresi kuiville, mähjiä sinut
pahanpäiväiseksi, että kurja nahkasi retkattaa kuin mikin riepu,
ja _siihen_ näes on minulla oikeus, lakikirjassa hyväksytty ja
vahvistettu 1734 vuoden valtiopäivillä.

-- Älköön patruuna vain yrittäkö, sanoi Sven, -- se tulisi
patruunalle päättymään pahasti. Minä olen ruotsalainen mies ja
verensä isänmaan eteen vuodattaneen soturin poika; sentähden minä
en annakaan hutkia selkääni, hyvä patruuna; ja jos ken yrittää
viuhtomaan minua ruoskilla tai millä hyvänsä, niin surkuttelen häntä,
niinkauan kun minulla on nyrkit vapaana.

-- Te kuulette kumpanenkin, että hän uhkaa lyödä isäntäänsä, huusi
Brackander. -- Tiedätkö mitä siitä lähtee, jos sinä uskallat lyödä
takasin, tiedätkö?

-- Hoo, siitä lähtee vaan kaksineljättä paria raippoja, äänsi
Spökvist, -- hi, hi, hi, vaan kaksineljättä paria raippoja,
rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan. Se ei paljoa tunnu mokomaan
talonpojan selkään. Ja sitte puhuu hän sodassa kaatuneesta isästään!
Ikäänkuin sekin tulisi oikeudessa kuuluviin ja pelastaisi hänen
nahkansa selkäsaunasta! Jopa nyt jotakin! Niin hiivatin hassua!
Hutaise häntä nyt, Brackander!

-- Isäsi oli kaiketikin varas, niinkuin sinäkin olet, ja tuosta saat
sekä itsesi että isäsi ja koko sukusi puolesta.

Nordstjärnetähdistön ehdokas Nikolaus Brackander nosti samassa
ruoskan ja tavotti iskeä huimasta Sven Stoolia kasvoihin. Nahkainen
siima suhahti ilmassa, vaan ennenkun se ehti käydä tarkotettuun
maaliin, oli Sven pysäyttänyt sen ja tarttunut siihen voimakkaalla
kädellään.

Veri hyrskyi pelottavalla vauhdilla nuorukaisen suonissa, hänen
aivoissansa kieppuili, povi kuohuili... raivon vimma valtasi hänet...
hän oli valmis ryntäämään patruunan päälle ja ruhmaisemaan häntä
mahdottomilla kourillaan; mutta samassa kasvatusisän säyseän totiset
kasvot näyttäytyivät hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän oli
kuulevinaan pyhät sanat, jotka tämän huulilta usein olivat kaikuneet:
"_rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat_".
Ja Sven pysähtyi kesken hyökkäystä ja antoi kätensä vaipua. Mutta
syvä ahdistuksen huokaus, joka tunkihen hänen rinnastaan, todisti
siitä äärettömästä ponnistuksesta, jonka kautta hän oli saanut
mielensä talttumaan.

Svenin tehtyä uhkaavan liikkeensä, oli patruuna käynyt
kuolonkalpeaksi ja töytännyt takaperin, Spökvist kömpinyt
totipöydän alle ja Svalgren avannut oven, paetaksensa salaa koko
tappelupaikalta. Mutta kun sitte jättiläisen mieli näkyi äkisti
muuttuvan ja hänen päänsä masentuneen näköisenä vaipuvan alas
rinnalle, kiihtyi näitten kolmen urhon rohkeus uudelleen. He pitivät
tiettynä, että ajatus "kahdestaneljättä paria raippoja" oli hillinnyt
mahtavan miehen käden, sillä ylevämmistä syistä eivät he itse
suinkaan olisi luopuneet kostosta. Spökvist istahti jälleen sohvaan,
oltuansa mukamas hakevinaan nenäliinaansa pöydän alta; Svalgren
asettui entiselle paikalleen oven luo ja patruuna alkoi äkäisen
koiran tavoin riuhtomaan ja tempomaan ruoskasta, joka oli jäänyt
Svenin käteen.

-- Patruuna, sanoi Sven, -- älkää yrittäkö lyödä minua, vaan antakaa
minun rauhassa lähteä täältä. Tästä keskustelusta ei voi muuta
kuin pahaa seurata, jos sitä jatketaan, sillä me olemme kaikki
kiivastuksissamme ja nurjalla mielellä. Huomenna tulen takasin
patruunan tykö, jos tahdotte.

-- Päästä ruoska, päästä ruoska, sen koira! karjui patruuna ja
riuhtoi vimmatusti siimaa.

Sven päästi... ja patruuna, joka paraiksi taas sattui riuhtasemaan
ruoskaa, joutui pois tasapainostaan, kierrähtihen pudotessaan,
romahti pitkäkseen lattialle ja satutti nenänsä niin pahasti, että
veri virtaili lattialaahkoja pitkin.

-- Murha, murha! ulvoi Brackander Svalgrenin auttaessa herraansa
jalkeille.

-- Murha ja verenvuodatus! Auttakaa, auttakaa! huusi Svalgren
kimeällä äänellä.

Spökvist puri huultaan, ettei pyrskähtäisi kohti kurkkua nauramaan
ystävä Brackanderin onnettomuudelle, jonka jälkeen hän käänsi
vahingon ilosta loistavan katseensa Sveniin ja lausui hyvin
mahtavasti ja juhlallisesti:

-- Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt olet lain täyden ankaruuden
alainen; ei mikään saata pelastaa sinua oikeuden käsistä.

Sven seisoi ikäänkuin kivettyneenä.

-- Eikös tämä ole kotoylläkköä? Eikös se ole valtiavalan rikkomista?
Enkö voi saada miestä linnaan? sähisi patruuna rientäessään
huuhtomaan nenäänsä vesiastiassa.

-- Ei, ei, ystäväni, kotoylläkköä se ei mahda olla, sanoi Spökvist
säälittelevällä eleellä; -- sinun täytyy tyytyä kahteenneljättä paria
raippoja.

-- Mutta minä tahdon saada hänet vankeuteen... Voi, voi, nenääni...
Hän ei saa päästä käsistä elikkä karkuun. Minä vaadin, että sinä
kuninkaan käskyläisenä panet kiinni miehen... hetikohta, hetikohta,
ymmärrätkö!

-- Rangaistuskaaren toisen paragraafin mukaan on pahantekijät, kun
asia koskee ruumista tahi henkeä eikä ole rahalla sovitettavissa,
heti verekseltänsä otettavat kiinni, pantavat vankeuteen ja
viipymättä vedettävät oikeuteen, huomautti Spökvist; -- minä ryhdyn
siis heti toimeen käsiksi... Svalgren, vangitse tuo pahantekijä!

Svalgren silmäili ensin Sveniä sitten nimismiestä, kumarsihen ja
vastasi:

-- Olen tavattomasti mielissäni luottamuksesta; mutta koska en tiedä
mitenkä menetellä, niin pyydän että nimismies on hyvä ja näyttää.

-- Olipa paha, mutisi Spökvist itsekseen, -- ettei minulla ole
käsirautoja ja jalkapihtiä muassa. Ilman moisia kapineita ei pitäisi
yhdenkään ajattelevan Kunink. Majesteetin ja kruunun palvelijan
lähteä matkalle. Ja minulla kun kotona on niin mainiot käsiraudat,
omaa keksintöäni, käsiraudat, jotka aion näyttää maaherralle ja
joille tuumin hankkia patentin!...

Nimismiehen ajatus oli ikäänkuin tavannut vastakaiun patruunan
sielussa, sillä viimeksi mainittu nyt sanan virkkoi ja nimesi:

-- Svalgren, halkovajan viereisessä koppelossa on käsiraudat ja
jalkapihti. Juokse heti ottamaan ne! Ne tulevat nyt hyvään tarpeeseen.

Patruunan ja Svalgrenin hätähuudot kuultuaan olivat kaikki,
mitä talossa mies- sekä naisväkeä oli, sill'aikaa kerääntyneet
paikalle. Kuistinovi aukeni, ja porstuvassa nähtiin joukko päitä,
jotka uteliaina tirkistivät sisään. Kun rengit näkivät isäntänsä
huuhtelevan nenäänsä pesuvadin ääressä, puukkivat he toisiansa
kylkeen ja pureksivat takinhihojansa, etteivät naurullaan ilmaisisi
mitä laatua heidän säälintunteensa olivat. Kuinka asia itsessään
oli tapahtunut, sitä he eivät tienneet, mutta he arvelivat
todenmukaiseksi, että Sven maasmestari oli antanut heidän isännälleen
aimo lailla selkään.

Spökvist, ollen varovainen sotapäällikkö, laati tuossa paikassa
toimielusuunnitelman, jota katsoi viisaimmaksi noudattaa.
Hänen kasvonsa paneutuivat ryppyihin, joiden piti ilmaiseman
sääliväisyyttä, ja pani kätensä isällisesti hänen olalleen.

-- Poika parka, sanoi hän, -- virkani surullinen velvollisuus on
vangita sinut. Älä tee vastarintaa, ystäväni, sillä jos kohta
sinä tällä kertaa voisit tavattomilla ruumiinvoimillasi päästä
valloillesi, niin oikeuden käsi sinut varhemmin taikka myöhemmin
kuitenkin saavuttaa. Ajattele myös mitä siitä lähtee, jos
asettuu vastarintaan kruunun palvelijata vastaan hänen virkaansa
toimittaessaan. Jos vihamielisessä tarkotuksessa kosket minuun
sormellakaan, niin saat, rikoskaaren kahdeksannentoista luvun
mukaan, sovittaa sen kahdensadan taalerin sakolla tahi, ellet kykene
maksamaan, kahdeksankolmatta vuorokauden vesileipävankeudella...
Niinpä siis, jatkoi Spökvist, ottaen Svalgrenin kädestä käsiraudat;
-- niinpä siis huomaat, että vastustus vaan pahentaa asiata.
Muuten voinen tuttavuuden kauppaan ja tyynnyttääkseni sydäntäsi
sanoa (samalla Spökvist alensi äänensä kuiskaavaksi), että
pääset, kun kaikki otetaan lukuun, kahdeksallatoista parilla
raippoja kahdenneljättä sijasta, koska rikkomuksesi oikeittain on
tapahtunutkin "pikaistuksissa"... Hyvät ystävät (Spökvist korotti
taas äänensä ja kääntyi porstuvassa kokoontuneihin kuulijoihin, ja
näpelöi sillävälin yhä käsirautoja kuntoon), tämä esimerkki silmäinne
edessä on teille varoituksena siitä, kuinka käy kun palvelija nousee
isäntäänsä vastaan. Pitäkää se alati tuoreessa muistissanne.

Rengit puukkivat toisiansa kylkeen ja piileilivät toinen toisensa
selän taakse salatakseen, minkälaisen vaikutuksen Spökvistin saarna
oli heihin tehnyt. Joku joukosta näytti huolestuneelta, mutta näiden
oli ainoastaan surko Sveniä.

-- Ojenna tänne kätesi! sanoi Spökvist tälle. Svenin havahduttivat
nämä sanat aivankuin unesta.

-- Minä huomaan mistä kysymys on, sanoi hän kolkosti, -- vaan
älkää luulko, että minä vapaaehtoisesti antaun sidottavaksi ja
raahattavaksi kaakinpuuhun. Älkää pyrkikö lähentelemään käsirautojen
kanssa; siitä ei tule mitään. Ennemmin kuolen, kuin antaudun häpeään.

-- Kas niin, poika, olepas rohkea! Kädet tänne! sanoi nimismies ja
tarttui Sveniin.

Sven töyttäsi kruununpalvelijan takasin, pani hatun päähänsä ja
virkkoi:

-- Hyvästi patruuna! Kiitoksia tästä erästä! Minua ette enää näe
koskaan... Pois tieltä, hyvät ihmiset! Joka uskaltaa käydä minuun
käsiksi, syyttäköön itseään.

Ja niin poistui hän huoneesta ja astui vastusta kokematta joukon läpi.

Heti kun Brackander ja Spökvist olivat hämmästyksestä toipuneet,
huusivat molemmat yhdestä suusta:

-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä
karkuun! Jälestä rientäkää, sen lurjukset.

-- Kyllä, kyllä, armollinen patruuna! Kyllä, kyllä, herra nimismies!
huusivat rengit ja juoksivat toinen toisensa kumoon rappusissa
teeskennellyssä innossaan täyttää herrain käskyn. Tultuansa pihalle
luikkasivat he, huutaen ja hoilaten, kaikille tahoille, paitsi sille,
minne näkivät Svenin verkalleen ja vakavin askelin poistuvan.



VIII.

Kotoa pois.


Edellisessä luvussa kerrottu kohtaus oli sattunut Johannan käydessä
isänsä luona kotona.

Huumautuneena ja kykenemättä ajattelemaan yhtä selvää ajatusta lähti
Sven herrastalosta ja meni, ei tiennyt minne. Hänen sydämessään
peuhtoivat tunteet sekaisin, kuni aallot myrskyn myllertämällä
merellä; harmi ja mielikarvaus kärsimästään häpeällisestä kohtelusta,
synkät aavistukset, ahdistus ja surumielisyys paisuttivat hänen
sydäntänsä tahi puristivat sitä kokoon. Siten kuljeskeli hän
kauan, tuskin omaa itseänsä tajuten ja nostamatta maahan luotua
katsettaan. Kun hän vihdoinkin tuli jälleen tuntoihinsa ja silmäili
ympärilleen, oli hän syvällä metsän keskellä, ja yötaivas hiljaisine
tähtijoukkoineen kaareili hänen päänsä päällä. Väsyneenä heitäiksen
hän näreen juurelle ja koki pitää ajatuksiaan koossa miettiäkseen
tyynesti asemaansa ja päättääksensä mitä olisi tehtävä.

-- Olenko todellakin tehnyt itseni syypääksi rikkomukseen? ajatteli
hän itsekseen; -- enkös hillinnyt mieltäni, vaikka he mitä
julkeimmalla tavalla ärsyttivät minua? He syyttivät minua varkaudesta
ja pilkkasivat kasvatusisääni jumalanpelkonsa tähden ja kutsuivat
häntäkin sekä oikeata isääni varkaiksi... kun sitä ajattelen, niin
oikein sisuni kuohuilee... tahtoisin kuristaa heidät, katalat...
Epäilty syylliseksi varkauteen! sehän on kauheata! En koskaan voi
kestää sitä häpeätä... ja vielä tahtovat he minut vangita ja tuomita
raippapatsaaseen häväistäksensä minut kaikiksi ajoiksi ja antaaksensa
kasvatusvanhempieni kuolla suruun ja epätoivoon. Mutta voiko patruuna
sen tehdä? Hänhän on rikkonut minua, vaan en minä häntä vastaan!
Saako isäntä rankaisematta solvaista ja pahoin kohdella palvelijaansa
ja riistää häneltä kunnian ja maineen? Ei, semmoinen ei saata oikeus
maassamme olla; jumalatonta olisi ajatellakin sitä.

Mutta samassa muisti Sven, että patruuna ja moni hänen arvoisensa
isäntä tosiaankin lain avulla olivat syösseet viattomia palvelijoita,
joita Sven tunsi, samaan turmion kuiluun, kuin nyt avautui
nuorukaisen itsensä eteen. Se oli siis mahdollista, mitä Sven
niinkauan kuin suinkin tahtoi epäillä. Olihan mahdollista, jopa
todenmukaistakin, että nimismies ja hänen apulaisensa ajaisivat
Sveniä kuni järjetöntä eläintä, siksi kuin saisivat hänet kiinni,
salpaisivat vankeuteen ja veisivät oikeuden eteen, jossa Svenin
vakuutusta myöten syytteenalaisen palvelijan ei olisi mitään oikeutta
odotettavana. Pitäisikö hänen paeta? Ehkä, sitä hän hetkisen
mietti, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi kasvatusvanhempiaan,
joiden vanhuuden tukena hän oli ja joita kohtaan hänellä oli pyhiä
velvollisuuksia täytettävänä; hän ajatteli myös Johannaa, ja, ollen
katkeran, epätoivoisen mielialan vallassa, kiusasi hän nyt itseään
sillä väärällä luulolla, että tyttö kenties ei olisikaan haluton
saamaan patruunan miehekseen köyhän masuunirengin sijaan. Ja mikä
oli vielä pahempi: saattoiko Sven enää edes toivoakaan Johannaa
vaimokseen sittenkun häntä oli luultu varkaaksi ja häpeällisen
ruumiinrangaistuksen kautta halvennettu omaistensa ja kaikkein
ihmisten silmissä?

Moiset ajatukset tunkeilivat toinen toisensa sijaan sekaisin ja
hämmentyneinä. Sven ei kyennyt ratkaisevaa päätöstä tekemään; hänen
päänsä painui rintaan ja hänen nyrkkinsä puristuivat kouristuksen
tapaisella voimalla, aivankuin olisi hän käsivoimin tahtonut murtaa
kaikki ne näkymättömät paulat, joihin pahuus ja ilkeys olivat hänet
kietoneet. Olisipa patruuna Brackander vaan ollut sillä hetkellä
onnettoman ja tuimistuneen nuorukaisen vallassa, niin voi heitä
kumpaakin! Vaan eipä... ennenkun Sven olisi kerinnyt seurata loukatun
sydämensä vihan ääntä, olisi aivan varmasti joku toinen korkeampi,
alkuperäiselle luonnollemme outo voima kytkenyt hänen kostavan
kätensä, ja jos patruuna olisi ojentanut Svenille kätensä ja lausunut
yhdenkään sovinnollisen sanan, olisi Sven liikutetuin mielin antanut
kaikki anteeksi, sillä semmoinen oli korpraali Brantin kasvatuspojan
sydämenlaatu.

Sven saattoi jäntereidensä herpoutumatta tehdä työtä moukarilla
aamusta iltaan, mutta moisiin sieluntaisteluihin hän ei ollut
tottunut; hän tunsi olevansa väsynyt ja riutunut ja vaipui vihdoin
rauhattomaan, pahojen unien rasittamaan horrokseen, istuissaan vanhan
kuusen juurella, jonka nuokkuvien oksien läpi tähdet ystävällisen
lempeästi kimottivat, ikäänkuin tahtoen lohduttaa häntä ja sanoa,
että maalliset surut, yksin vaikeimmatkin, ovat vain ohimenevää
myrskyä, jonka jälkeen varhemmin tahi myöhemmin ei ainoatakaan jälkeä
ole näkyvä tyyntyneen sydämen pinnalla.

Sven heräsi lintujen iloiseen aamuviserrykseen. Hän toivoi olevansa
joku noista siivekkäistä olennoista, jotka Luojan sinitaivaan
alla viettävät elämänsä lempien, laulaen ja pitäen rakasta huolta
poikasistaan. Mutta eihän yksikään varpunen putoa Jumalan tahdotta
ja onhan Hän päämme hiuksetkin lukenut -- sitä tuli nyt Sven
ajatelleeksi, ja tämä ajatus se antoi hänelle voimaa. Hän päätti
lähteä korpraalin luo saamaan neuvoa ja sitten taas palata työhönsä
masuunille. Hyvin tuntien metsän harhapolut lähti hän lyhyintä
tietä ja näki kohtasillään järven laineiden läikkyvän kuusten ja
petäitten välistä. Oli kaunista katsella kuinka järven pinta siellä
täällä loisti aamuauringon kullasta, mutta toisin paikoin oli vielä
verhoutuneena köykäiseen, läpikuultavan pitsihunnun tapaiseen sumuun,
joka vähitellen kohosi ja haihtui puhtoiseen sini-ilmaan. Mutta
ainoastaan tyynimielinen voi nauttia luonnon kauneudesta; onnettoman
silmää ei ihastuta taivaan sini, nurmien vihervyys ja salojen
vaihteleva komeus. Muun luomakunnan tyyneys ja sopusointuisuus on
masentavana vastakohtana hänen omalle nuloudelleen; hän tuntee
olevansa luonnon ulkopuolelle suljettu olento, itsetietoisuutensa
kautta tuomittu elämään tykkänään toisessa, henkisten ristiriitain,
ajatusten, tunteiden ja kiihkojen näkymättömässä maailmassa.

Sven näki tutun, kauniiksi punatun tuvan, jonka savutorvesta
vaaleanharmaa savupatsas kieriskeli tyyneeseen ilmaan. Ennenkun
astui sisään meni hän alas venevalkamaan ja pesi kasvonsa kylmässä
järvivedessä hävittääkseen kyyneltensä jäljet sekä näyttääksensä
reippaammalta. Sen jälkeen meni hän sisään.

Kersti muori seisoi lieden ääressä hämmennellen pataa. Muita ei
näkynyt ketään, sillä Inkeri oli mennyt navettaan lehmän lypsäntään
ja päästämään lampaat laitumelle.

Kersti käännähtihen ja kysyi, miksi Sven oli tullut näin tavattomaan
aikaan. Eukon katsannossa ja äänessä, jolla hän kysymyksen lausui, ei
ilmennyt sitä iloisuutta ja herttaisuutta, jota kasvatuspoika aina
muulloin oli tottunut erottamaan.

-- Minä tahdon puhua isän kanssa, vastasi Sven.

Kersti jutteli nyt harvoin ja nyrein sanoin, että korpraali varhemmin
aamulla oli lähtenyt matkalle Veksiöön syystä, jonka jo tiedämme.
Sven luuli alkuaan, että tämä se olikin Kerstin ruppastuulen
nostanut, mutta pian pääsi hän erhetyksestään. Kersti jutteli --
ja Sven kuunteli sydän täynnä ahdistusta -- kuinka patruuna omassa
persoonassaan oli tullut ja pyytänyt Johannaa vaimokseen, mitä
korpraali oli patruunalle vastannut, sekä mitä... mutta mepä emme
saata seurata Kerstin sanatulvan juoksua. Sven ei ollut kuullut monta
sanaa ennenkun hän vuoron punastui, vuoron kalpeni ja tunsi olevansa
ikäänkuin mitättömäksi masennettu. Tuska, joka hänet nyt valtasi,
oli monin verroin haikeampi kuin edellisenä iltana ja kuluneena yönä
kokemansa.

-- Se on sinun syysi, Sven, sanoi Kersti, -- sinun syysi, että suru
ja eripuraisuus ja kina ovat osanneet rauhaisaan majaamme, sinun
syysi, että Johanna ei tullut osalliseksi siitä onnesta, jonka
Herramme hyvyydessään tahtoi hänelle valmistaa patruunan kautta,
sinun syysi, että meidät kenties karkotetaan kotoa pois... ja
kuitenkin olemme sinua elättäneet ja pitäneet huolta sinusta, kuin
omasta lapsestamme... Herra, hyvä Isä, se on kiitos, jonka tässä
maailmassa saa!

Jos Kersti olisi tiennyt, että hänen joka sanansa raastoi ikäänkuin
tylsä saha kasvatuspojan sydämen herkimpiä syitä, niin hän varmaankin
olisi suistanut kielensä, sillä häijy ei Kersti ollut. Ja jos
hän lisäksi olisi tiennyt, mitä Sven äsken oli kärsinyt... jos
hän olisi tiennyt, että Sven rauhattomalla sydämellä oli tullut
kasvatusvanhempiensa majaan saamaan lohdutusta, niinkuin aavikon
vettä himoitseva eläin etsii vilvoittavaa juomaa... niin olisi hän
kuolemaan asti katunut mitä nyt teki. Vaan hän ei sitä tiennyt
eikä myöskään nähnyt, mitenkä jättiläisvoimainen mies istui siinä,
kalpeana ja vavisten niinkuin vilutautia poteva, ja mitenkä karvaat
kyynelet vierivät hänen miehevistä silmistään ja yhtä nopeasti
katosivat hänen kuumeesta polttavan kätensä poispyyhkiminä.

Sentähden tuntui vähän kummalliselta, että Sven, kun Kersti muori oli
herennyt puhumasta ja enentyneellä innolla hämmenti pataansa -- että,
sanomme, Sven silloin nousi istualtaan ja sanoi tyynesti, melkein
iloisesti, joskaan ei tavalliseen tapaansa:

-- Kylläpäs nyt, äiti, syydätte syitä jos jonkinlaisia minun
päälleni! Ja kuitenkin olen niin viaton kuin lapsi. Minä olen
eilisiltaan saakka ollut sulatolla työssä tietämättä mitään kaikesta
tästä. Enhän minä tahdo tehdä Johannaa onnettomaksi, sen te, äiti,
kyllä tiedätte; ei, minä päinvastoin kaikesta sydämestäni toivon
hänen tulevan rikkaaksi ja ylhäiseksi, koskei hän muulla tavalla
saata tulla onnelliseksi. Ja mitä kinaan tulee, niin tunnen minä isää
sekä äitiä niin hyvin, että tiedän sen pian menevän ohi ja kaikki
taas muuttuvan hyväksi... Niin, äiti, oli se vähän kummallista, että
isä hylkäsi patruunan tarjouksen, ja vielä yksinomaan minun tähteni!
Minä olen kaikissa tapauksissa tässä talossa nauttinut niin paljon
hyvää, etten ikänä voi sitä palkita... Ei, kyllä kaikki vielä hyväksi
kääntyy, äiti; en minä tahdo olla kuin kiittämätön käenpoika, joka
pannaan vieraaseen pesään ja saa elatuksensa vierailta vanhemmilta ja
kiitokseksi siitä tunkee oikeat lapset pesästä ulos. Ei, siihen en
ryhdy! Minä en tahdo olla esteenä... Äiti, missä on kaapin avain?

-- Se on ikkunalla, sanoi Kersti jo vähän leppeämmin, sillä Svenin
sanat häntä miellyttivät eikä hän hoksannut, että ne tulivat
katkerien tuskien lannistamasta sydämestä; -- maltahan nyt vähäisen
aikaa, Sven, niin saat ruokaa ennenkun menet sulatolle takasin.

-- Kiitos, äiti, minulla ei ole nälkä, vastasi Sven aukaisten
kaapin, josta hän otti muutamia papereita, niitten joukossa
kastetodistuksensa, sekä ruutisarven ja haulisäävelin. Samaten aukasi
hän vähäisen, kyökin vieressä olevan koppelon oven ja otti sieltä
pyssyn, joka oli hänen omansa. Sitten painoi hän lakin alas otsalleen
ja lausui:

-- Hyvästi, äiti.

-- Miksi otat pyssyn kerällesi? kysyi Kersti ja katsahti Sveniin.

-- Enpähän muuta varten, vastasi Sven ja käännähtihen nopeasti, ollen
pyssyn lukkoa tarkastavinaan, -- juolahti vain mieleeni, että voisi
olla hupaista pudottaa jokunen lintu, jos tielle sattuisi. Hyvästi
nyt.

Ja Sven lähti. Hänen tiensä kulki vähäisen navettarakennuksen ohi, ja
hän poikkesi navettaan tapaamaan Inkeriä. Tytöllä oli parasta aikaa
sylyys heiniä ja olkia vietävänä lehmälle, kun Sven näyttäytyi ovessa.

-- Inkeri siskoseni, sanoi hän, -- minä vaan pistäysin tänne
nähdäkseni sinua kerran vielä, ennenkun lähden. Minulla on asia
toimitettavana kaukana pohjosessa päin, emmekä saane tavata toisiamme
pitkään aikaan. Hyvästi nyt!

Inkeri kysyi mikä asia se oli, vaan ei odottanut vastausta kun
Sveniin katsahdettuaan jo huudahti:

-- Kuinka sinä olet eriskummaisen ja kalpean näköinen, hyvä Sven!
Mikä sinun on?

-- Ei niin mitään, Inkeri... Kun näet Johannaa ja isää, niin sano
heille hyvin paljon terveisiä... terveisiä minulta.

Ja Sven puristi tytön kättä, kääntyi ja lähti nopeasti astumaan.
Ällistyneenä ja hämillään jäi Inkeri navetan ovelle ja katseli
poistuvan jälkeen.

Sven kulki kasvot poispäin käännettyinä tuvan ohi, mutta tultuansa
vähän matkan päähän, ei hän voinut olla vielä viimeisen kerran
luomatta silmiään rakkaaseen lapsuutensa kotiin ja siten sanomatta
hiljaiset jäähyväisensä kaikille niille esineille, joihin hänen
suloisimmat muistonsa liittyivät.

Sattuipa nyt niin, että Kersti muori samassa katseli ikkunasta ulos,
ja hänen sekä Svenin katseet yhtyivät. Hämmästyksekseen huomasi
Kersti, että kasvatuspojalla oli silmät kyynelissä, ja nyt hänelle
äkisti selveni mitenkä asianlaita oli. Oli aivankuin Svenin katse
olisi poltellut hänen sieluansa; ja kaikki se hellyys, jota hän
Sveniä kohtaan tunsi, heräsi yltyvällä voimalla eloon.

-- Herra Jeesus! mitä olen tehnyt! huudahti hän ja riensi ulos
kutsumaan kasvatuspoikaa takasin. Vaan Sveniä ei näkynyt enää; hän
oli peittynyt tiheään petäjikköön, joka oli venelahdelman takana.

Kersti muori juoksi niin nopeasti kuin hän vanhoilta jaloiltansa
jaksoi, alas järvelle päin ja huusi läähättävällä äänellä:

-- Sven, Sven, tule takasin!

Metsän kalliot kantoivat hänelle vastauksen, mutta kasvatuspoikaa
ei näkynyt. Jos hän olisi kuullut, kuinka tuosta huudosta huokui
hellyyttä, ahdistusta ja mielenliikutusta, niin olisi hän ehkä
kääntynyt takasin.

Kerstin huudon kuultuaan juoksi Inkeri navetasta sinne; hän näki
äitinsä istuvan paasijärkäleellä molemmat kädet puristettuina otsaa
vasten.

-- Äiti, äiti, mikä teidän on? kysyi tyttö pelästyneenä.

-- Lapsoseni, vastasi Kersti nyyhkien, onnettomuus on kotihimme
saanut, majanamme majoittunut, ja minä olen siihen syypää.



IX.

Värvääjä.


Sven eteni yhä kauemmaksi metsään. Hän kulki kulkemistaan, tietämättä
mitä päämaalia kohden, mutta vaistomaisesti pyrki hän salon
synkimpiin ja syrjäisimpiin sopukkoihin, vaelteli sydänmaiden halki,
joissa ei minkäänlaisia polkuja ollut, elleihän ahkerain muurahaisten
raivaamia, näiden jotka täällä elivät vanhoissa yhteiskunnissaan
taikka perustivat uusia, vaikkei kukaan historiankirjoittaja tiedä
kertoa näitten yhteiskuntain vaiheista, jotka itsessään lienevät
ehkä yhtä merkittäviä kuin vanhat muurahaispesät Athena, Korintho
ja Thebe ja niitten Välimeren rannoilla olevat uudisasunnot. Svenin
ajatukset ja tunteet olivat ikäänkuin turruksissa; hänen sielunsa
jänteet olivat höltyneet eivätkä enää tuskasta väräjäneet. Ei hän
myöskään välittänyt ajatella omaa kohtaloaan tahi mihinkä hänen
olisi ryhtyminen, vaan kulki väsymättä edelleen, niinkuin koko
hänen voimansa olisi ollut siirtyneenä käyntijäntäreihin. Se vain
oli hänellä selvillä, että jos takaa-ajajat hänet saavuttaisivat,
niin hän ei antautuisi vangittavaksi, vaan puolustaisi itseään
viime verenpisaraan asti; sentähden oli hän myöskin ladannut
pyssynsä järeillä susihauleilla, tarkoin puhdistanut sankin ja
pannut siihen uutta ruutia. Täten samoellessaan tuli hän masuunin
läheisyyteen, jossa hän niin kauan oli työskennellyt, ja kuullessaan
sen koneen jyrisevän ja metsävirran kohisevan, pysähtyi hän ensi
kerran, ja syvä mielihaikea valtasi hänet uudelleen; hän oli tuossa
jyrinässä kuulevinaan ikäänkuin jäähyväistervehdyksen ja hän halusi
hartaasti, ennenkuin kulki etemmäksi, saada sanoa hyvästit Pekka
Larssonille ja toisille tovereille. Mutta kun hän siinä mielessä
lähestyi metsänreunaa ja näki masuunin matkan päässä edessään,
huomasi hän ihmisjoukon purkautuvan ulos hytistä, ja erotti hän
joukosta patruunan, nimismies Spökvistin täydessä univormussa sapeli
vyöllä, nimismiehen kirjurin, palvelija Svalgrenin ja joitakuita
neljännysmiehiä. Nämä olivat epäilemättä tulleet Sveniä etsimään;
sittenkun he olivat hetkisen keskenään puhuneet, näki hän heidän
kääntyvän sille tielle, joka vei korpraalin torpalle. Sven katsoi
viisaimmaksi olla sulatossa käymättä, niinkuin aikomus alkuaan oli,
kääntyi toisaanne päin ja painautui taas yhä syvemmälle metsään. Kun
hän innolla ja kiirehtien oli jatkanut harhailuaan pohjoista kohti,
ja aurinko jo oli tullut keskipäivänkorkeuteen, tuntui nälkä ja
väsymys häntä vaivaavan ja hän heittäytyi maahan lepäämään. Metsän
olivat monin paikoin keskeyttäneet osaksi maan- ja kihlakunnantiet,
osaksi raivatut, viljellyt ja asutut alat, ja näitten poikki oli Sven
kiirehtien kulkenut, koskei hän tahtonut, että kenenkään pitäisi
näkemän hänet. Samaten näki hän nytkin tien pyyhkäisevän läheltä
ohitse sen paikan, mihin hän oli laskeutunut levolle, mutta koska
hän jo oli kaukana Hupihaittolan aluspiiristä, niin hän ei katsonut
tarvitsevansa olla niin varovainen kuin ennen.

Nälkä on epämieluinen vieras, kun ei tiedä millä keinoin siitä
pääsisi kuitiksi. Tunkevatpa tämän vieraan kärhentelevät vaatimukset
haaveksivaisimman romaaniurhonkin kuuluville ja saattavat tämän
joskus aivan todenteolla horjumaan päätöksessään, pysyäkö rakkautensa
ihanteelle uskollisena, vai valitako mielemmin maittava ruoka-ateria,
esim. pöystiä ja potaatteja. Että tämä seikka nyt kohtasi Sven
maasmestariakin, ei ole senvuoksi kummallisempaa, varsinkin koska hän
oikeastaan ei ollut haaveksivainen luonnostaan, vaan suoraan sanoen
turmeltumaton luonnonihminen. Kun hän siis ajatteli, kuinka katkerata
oli lähteä kotiseudultaan näkemättä ja hyvästijättämättä Johannaa
ja korpraali Brantia, ja paljon muita, näitä hänelle niin rakkaita
henkilöitä koskevia surullisia ajatuksia risteili hänen päässään,
mietti hän samalla myös, mitenkä hän saisi nälkänsä tyydytetyksi.
Ainoa keino oli, että hän möisi kiväärinsä; hän päätti siis kaupata
sitä niissä mökeissä, joiden ohi hän vaeltaissaan tulisi kulkemaan.
Tämän päätöksen tehtyään nousi hän jatkamaan matkaa, mutta samassa
hänen huomionsa kiintyi mieheen, joka astuskeli maantietä pitkin ja
äkkiä pysähtyi, nähtyänsä vuorostansa Svenin.

Mies oli puettu koreaan sotilasunivormuun, joka erosi maasotilaitten
tavallisesta puvusta. Hänellä oli samallaiset olukset, kuin
Sven oli Smoolannin ylväillä krenatyöreillä nähnyt, mutta hänen
takinrinnuksensa oli punaisesta verasta, ja hihansuut, kaulus ja
juovat hänen housuissaan valkoiset. Hänen vasemmalla kupeellaan
roikkui lyhkänen sapeli eli säilä, tuskin suurempi tavallista
paistiveistä. Mies oli suora- ja uljasryhtinen, ja hänen punakoita
kasvojaan kaunistivat tuuheat viikset. Niinkuin mainitsimme, hän
pysähtyi nähtyänsä Sven maasmestarin ja tarkasteli häntä kiireestä
kantaan, ikäänkuin hän olisi tuumaluvussa tahtonut arvioida
jättiläisen pituutta. Senjälkeen tervehti hän sotilaan tavoin käsi
kohotettuna arkihatun rajaan, -- ihan niinkuin Sven oli nähnyt
korpraalin tekevän kun tämä kirkkomäellä kohtasi jonkun vanhan
upseerin tahi aliupseerin entisten sotatovereidensa joukosta -- ja
äänsi, käsillään vilkkaasti viuhtoen:

-- Astu lähemmäs, ylävän männikön arvoisa poika! Ellet sinä ole joku
metsänhaltijoista, joku haamu Jättiläiskaudelta, vaan kuolevaisen
äidin lapsi, niin astu lähemmäs!

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi Sven, joka luuli miestä
juopuneeksi tahi sairashuoneesta karanneeksi.

-- Mitäkö minä sinusta tahdon? Katsoa ja ihmetellä Luojan tekoja,
jolla sinua tehdessään aivan varmaan oli tarkoituksena sorvata
henkisoturi kaikkein armollisimmalle kuninkaallemme. Mikä on nimesi,
korkea nuorukainen, jota ei muut kuin torninvartija voi katsoa yli
olkapään?

-- Nimeni on Sven Stool, vaan ken te olette?

-- Minä, poikaseni, vastasi mies juhlallisella käden viitteellä; --
minä olen _princeps prætorii_, se on toisin sanoin niin paljon kuin
korpraali kuninkaan toisessa henkivartijaväessä ja nimeni on Montan.
Kun nyt olemme tulleet keskenämme tuttaviksi, niin kysyn sinulta,
etkö kulje yksiä teitä minun kanssani; me voimme siinä tapauksessa
nauttia toinen toisemme seurasta, sillä tunnustan suoraan, että minua
huvittaa sanomattomasti kaikki mikä tässä maailmassa on suurta ja
ylevää, kaikki mikä kohoaa vähintäin kuusi jalkaa maan matalaista,
mitätöntä soraa korkeammalle.

-- Minun tieni käy metsän läpi, sanoi Sven.

-- Mutta siellä päin ei ole kapakkaa, muistutti Montan; -- seuraa
minua, ystäväni, minä panetan sulle päivällisen.

-- Ei, kiitos.

-- Sinä olet yhtä jyrkkä ja lyhyt sanoiltasi kuin olet pitkä
ruumiiltasi, ystäväni. Mutta minä en päästä sinua: _torvaleæna levana
lupum sequitur, lupus ipse capellam_... sieluni on takertunut sinuun
kuin humala humalasalkoon. Vaan miksi minuun noin töllötät, sinä
elävä kirkontorni? Olenko mielestäsi muka korea? Enkö ole?

-- Pelkään teidän olevan päästänne vähän vialla, vastasi Sven.

-- Hoo, arveletko minun hulluttelevan. Siinä olet tosiaankin
oikeassa, mutta näetsen, kaartilainen on niin onnellinen, niin
ylen verevä veitikka, että koko maailma ikäänkuin leikkii hänen
silmissään; loppumattomassa iloisuudessaan hän tuskin tietää millä
jalalla tulisi seista, saatikka sitten pitää suunsa kiinni. Niin,
poikaseni, sen sulle sanon, että kaartilainen on kadehdittava
kappale; nuorukainen, jonka onnistuu päästä kaartiin, on onnestaan
varma. Ajatteles sitä, ystäväni!

Sanoen päivänhellettä rasittavaksi ja että maantienpölyä tarvitsi
huuhtoa alas, rupesi kaartinkorpraali senjälkeen nurmelle istualle
vähän matkaa maantiestä, otti taskustaan pullon ja tarjosi siitä
Svenille. Kun Sven epäsi tarjouksen siitä syystä että hän ei koskaan
ollut viinaa maistanut, ilmaisi Montan tyytymättömyytensä siihen,
että maailmassa löytyi ehdottomasti raittiita ihmisiä, koska toisten
senvuoksi täytyi, ylläpitääkseen poliitillista tasapainoa, juoda sitä
enemmän. Noihin toisiin, poliitillisen tasapainon vuoksi itsensä
uhraaviin, näkyi Montan itse kuuluvan, sillä hän otti aimo kulauksen
pullosta, ja kohta vielä toisen. Sitten aukasi hän matkalaukkunsa ja
kuori sieltä esiin monenlaisia ruoka-aineksia, joita Sven halukkain
silmin katseli: muutama kakku hienoksi seulotuista ruisjauhoista,
savustettua liikkiötä, lihamakkaraa y.m. Hän pyysi Sveniä käymään
atrialle kanssaan, ja tämä ei odottanut toista käskyä, niinkuin
kansan kesken seuratapa vaatii, vaan ryhtyi heti tositoimeen.

Kävisi varsin pitkästyttäväksi kertoa mitä kaikkea nämä kaksi
toveria haastelivat; se vaan, että korpraali Montan alkoi puhua
kuin ymmärtäväinen mies konsanaan ja osasi tuota pikaa voittaa
pitkän vieraansa luottamuksen, niin että tämä hänelle jutteli
elämänsuhteensa ja kertoi nykyisen tilansa. Montan kysyi, tahtoiko
hän pestautua kaartilaiseksi ja alkoi uudestaan kuvailla kaartimiehen
onnellista osaa mitä loistavimmissa väreissä.

-- Mutta ennen kaikkea, lausui hän, -- tahdotko ruveta
kaartilaiseksi? Kysyn sitä sen vuoksi, että pidän sinusta ja toivon
sinulle hyvää. Ota onni lennosta kiinni, poikaseni, muuten häntä et
saavuta koskaan. Aluksi tarjoo hän sinulle minun kauttani kymmenen
hopeariksiä käsirahoina; sitten seuraat minua Tukholmaan ja saat
nähdä suuren pääkaupungin ja kuninkaan itsensä ja kaikki prinssit.
Sitten saat tämmöiset vaatteet, joilla on se kummallinen vaikutus,
että kaikki tytöt juoksevat perästäsi kuin hullut. Ajatteles, kuinka
ihanata! Saada marssia, tehdä sotatemppuja Ladugårdsgärdetillä sekä
kuninkaan ja isänmaan puolesta kulkea vartiona Kaarle kolmannentoista
patsaan ääressä! Minä puhun todesta takaa; minä en leikittele
tunteillasi, poikaseni. Minä tahdon luoda sinulle onnellisen
tulevaisuuden enkä vaadi mitään siitä -- korkeintain kiitollisuuden
kyynelen silmistäsi.

-- Hoo, nyt alkaa korpraali Montan hullutella taasen, vastasi Sven;
-- en minä ole niin tuhma, että antaudun peijarin vieteltäväksi. Minä
tiedän hyvin, millaista kaartilaisen elämä on...

-- Hm, sanoi Montan hämillään, -- en minä tahdo sinua petkuttaa.
Se, mitä äsken puhuin, on tuttu loru, jonka osaan ulkoa ja jolla
houkuttelen typeräpäisiä houkkia tarttumaan ansaan. Sinua en tahdo
peijata...

-- Kuulkaas, korpraali, keskeytti hänet Sven, -- minä en muuta huoli
kuin että totuudenmukaisesti vastaatte yhteen ainoaan kysymykseen:
liikeneekö kaartinmieheltä myös aikaa hyödylliseen työhön, niin että
voi ansaita syrjätuloja.

-- Kyllä riittää, jos vaan kellä on halua muuhun työhön. Minä tunnen
ahkeria ja säännöllisiä miehiä, jotka palvelusajan loputtua ovat
koonneet itselleen melko pääomia, riittäviä turvaamaan riippumatonta
tulevaisuutta. Mutta niitä ei ole monta; useimmat ovat laiskoja tahi
juovat he ansiot suuhunsa. Sanoit olevasi seppyyteen perehtynyt; jos
niin on, ei sinulta tule koskaan etuisaa työtä puuttumaan, ja luulen
voivani vakuuttaa, että sinulla on toiveita ansaita alasimesi ja
palkeesi ääressä enemmän rahaa Tukholmassa kuin muualla maaseudulla.

Sven ei ollut enää kahdellapäällä, ja hänen asemassaan
tuskin harva olisi ollut. Hänen suurimpana huolenansa oli,
että kasvatusvanhempansa hänen väkipakollisen pakonsa kautta
kotiseudultaan jäisivät tukea ja turvaa vaille, mutta Montanin
varma vakuutus oli tämän huolen karkottanut ja Sven seurasi
päivän aikaan Montanin mukana lähimpään kestikievaritaloon, jossa
tämä tarkasti hänen paperinsa, maksoi hänelle käsirahat ja sai
tarvittavan asiakirjan allekirjoitetuksi. Turvattuna, ainakin omasta
mielestään, kaartinkorpraalin siipein suojassa kaikilta patruuna
Brackanderin hätyytyksiltä, jatkoi Sven ja hänen uusi tuttavansa
toisena aamuna matkaa pohjoiseen, Jönköpingiä kohti. Montan oli
iloisa ja yleensä hyväsydäminen veitikka sekä hieman taipuvainen
raskasmielisyyteen, jolle hän kuitenkin hankki lievitystä pullostaan
sekä filosoofilliskäytännöllisestä laissez-aller opistaan,
säännellystä, kuten ennenaikaan Kreikanmaan seitsemän viisaan,
ajatelmiin semmoisiin kuin; "_tyydy huomispäivään semmoisenaan_"
tahi "_ei pidä surra pahemmin kuin että seuraavassa hetkessä on
valmis pistämään polskaksi_" j.n.e. Moisilla ajatelmilla ja useain
runoilijain teoksista lainaamillaan säkeillä koetti hän myös, vaikka
turhaan, hauskuttaa Sveniä.

-- Mutta hyvä mies, sanoi hän kerrankin, -- sinä näytät aivankuin
olisit puulla päähän lyöty. Kuulin sinun viime yönä unissasi puhuvan
jotakin Johannasta. Minä kernaasti myönnän, vaikken tunne häntä,
että hän on siveätapaisin ja ihanin impi kuin koskaan on kasvanut
Pohjan tunturien keskellä, mutta, saakeli olkoon, jos tyttö on sinut
pettänyt, niin heitä pois mielestäsi hänet. Niin tein minäkin, kun...

-- Korpraalin olisi parasta pitää suunsa kiinni sen asian suhteen...
minä en kernaasti soisi puheltavan siitä, vastasi Sven rypistäen
silmäkulmiaan.

-- No, no, lausui Montan, otti toisella kädellään Sveniä kainalosta
ja viuhtoi armottomasti toisella; -- minä en koskaan puhu siitä
mitään poikaseni; lisään vaan että,

    "Svante -- en ymmärrä huolias nuita
    Tyttösen tähdenkö sie suret noin?
    Veikkonen, sen sulle vannoa voin:
    Menetit yhden -- saat tuhannen muita".



X.

Teinit.


Kuukausi on kulunut edellä kerrotuista tapauksista. Sillä aikaa
ovat Yrjö ja Aadolf, nuo kaksi Veksiön teiniä, samoelleet
Smoolannin seudut ristin rastin, käyneet luonnon, muistomerkkien,
historiallisten tapausten tahi teollisuuslaitosten puolesta
merkittävissä paikoissa, kartuttaneet kasvikokoelmiansa harvinaisilla
kasveilla ja mineraloogisia kokoelmiansa näytepaloilla erilaisista
kaivoksista j.n.e. Lisäksi ovat he kohdanneet kaiken säätyisiä ja
ikäisiä originaaleja, elostaneet pikkuseikkailuja, joista heille
piisaa iloisen jutun ainetta koko tulevaksi lukukaudeksi, olleet
talonpoikaishäissä, merkinneet muistiin kansantaruja ja tarinoita,
sanalla sanoen: käyttäneet retkeilypäivänsä hyödyllisellä ja
huvittavalla tavalla. Aadolf Sparrfält, ollen taitava piirustaja,
on työksensä saanut albumissaan ikuistuttaa kaikkia esineitä,
jotka ovat häntä viehättäneet; tuossa albumissa nähdään lehti
lehdeltä maisemakuvain luonnoksia, talonpoikia kansallispuvussa,
kauniita tytönkasvoja, naurettavia talonpoikaisäijien naamoja,
riimikiviä, sukuhautoja, kirkkoja ja hullunkurisia kohtauksia heidän
omasta matkailuelämästään -- kohtauksia, joissa Yrjö useimmiten
on sankarina; niinpä nähdään mainitunlaisessa luonnoksessa muun
muassa, mitenkä Yrjö tavottaessaan harvinaista suokukkaa on vajonnut
kainaloitansa myöten mutaan ja mitenkä Aadolf tarttumalla molemmin
käsin Yrjön tukkaan koettaa vapauttaa ystävänsä hänen epämieluisasta
asemastaan.

On kaunis sunnuntain iltapuoli. Yrjö ja Aadolf oleskelevat
mahtavan Taberg-vuoren harjulla. Arvossapidetty ja vierasvarainen
inspehtori, kaivoksen ja vuorella olevien masuunien johtaja, jonka
luona teinit vastikään ovat olleet päivällisellä, seisoo heidän
vieressään, kaukoputki kummassakin kainalossa, ja puheskelee paikan
merkillisyyksistä. Näköala on erinomaisen ihana. Seutu, monen
peninkulman laajalta, levitteleksen ikäänkuin värillisenä karttana
heidän jalkainsa juurella. Synkät, korkeat ja avarat havusalot
seisovat siinä kuin syvät, määrättömät joukot vihreäpukuisia
sotilaita, joitten rivien välissä siellä täällä kirkontornien
huiput ikäänkuin lippuina ja standaareina kohoavat, ja osastojen
välissä suikertelevat Nissa, Laga ja lukemattomat vähemmät
joet oikullisissa mutkakkeissa, välkkyen auringon valossa kuin
pitkät kytkettyjen kiväärien linjat. Niin on kolmella taholla
tätä malmirikasta vuorijättiläistä; pitkin neljättä sivua, sen
pohjoisvierteen ja Vetterijärven välillä levitteleiksen aukeampi
maisema, jonka kukkulain keskeltä Jönköpingin kaupunki häämöttää,
koskien huoneriveillään kolmen järven rantaan, joista suurin aukiaa
mahdottomaksi seläksi vaihtelevin värein välkehtivää suvitaivasta ja
niitä romantillisia ylänteitä kohden, jotka seurailevat sen rantoja,
kunnes se kauempana ulohtaalla yhtyy ilman ääreen. Laskeva aurinko
kultailee oikealla rannalla kohoavat kukkulat ja luo niiden huipuille
purppuraisen hohteen, mutta vasemman rannan jyrkänteet esiytyvät
harmaina ja heittelevät yhä pitempiä varjoja järven pinnalle mitä
enemmän aurinko lähenteleksen petäjiä kantavia vuoria lännessä.
Jokunen purje liitelehtii laatelehtii tummalla, hopeanhohteisella
vedenselällä, jolla kaunis, satujen ja historian kuulu Visingsö
siniläikevänä huomautuu. Kaukoputkella saattavat teinit nähdä siellä
Brahe-linnan rauniot ja saaren kirkon, jonka vaskikatto kimaltelee
auringon loisteessa.

Heidän siinä katsellessa tuota lumoavaa luonnon kuvaa ja mielihyvällä
hengittäessä havusalon tuoksuilla täytettyä raitista tuulenhenkeä,
joka pöyryttelee vuoren lakea, panee inspehtori myötä ottamansa
metsätorven suulleen ja puhaltaa suurella mestariudella "Kuningatar
Hortensen romanssin". Vuoren tuhatkaiku vastaa täyteläisellä äänellä;
sävelet kierivät ja vyöryvät kuni lumivyörykkeet jyrkänteiden
keskellä, säikytellen vuoren onkaloihin asuutuneet haukat, jotka
käheällä rääkynällä yhtyvät konserttiin. Mutta eipä metsätorvea
säestele yksinomaan vaan haukat; yhtäkkiä kajahtaa ihmisenkin
ääni, miltei yhtä käheä kuin heidän, ja laulaa laulun, joka niin
huonosti soveltuu soinnun vastikkeeksi romanssiin, että inspehtori
puolittain suuttuneena pistää torven taskuunsa. Laulaja ei ollut
vielä näkösällä, mutta sen kuuli, että hän lähenemistään läheni sitä
jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, joka eteläpuolelta suikerrellen
kohoaa vuoren laelle. Laulu oli tuo vanha, jota Ruotsin sotamiehet
lauloivat Norjan sotaretken jälkeen:

    "Karl kahdestoista hän talvella
            Trallala,
    Päin marssi Fredrikshallea
            Trallala,
    Hän siellä kuolon kohtasi,
    Oi trallera, trallerallalallala,
    Vaan kostettu on nyt sankari,
            Hei trallerallalla."

-- Päivää, hyvät herrat ja Ruotsin miehet, sanoi laulaja tullen
äkisti näkyviin, -- metsätorven sulosävelet saivat minut
houkutelluksi tänne, mutta tie oli kauhean rasittava ja kurkkuani
kuivaa, kuin jos olisin niellyt masuunin. Suokaa anteeksi että
tuppaudun herrojen seuraan; nimeni on Montan, virka-arvoni korpraali
kuninkaan toisessa henkivartiaväessä, matkani määrä Jönköping, missä
markkinoita huomenna pidetään, ja jossa toivon tapaavani joitakuita
nuoria lujatahtoisia poikia, jotka haluavat antautua jaloon
sotilassäätyyn... Sen asian suhteen on minulla puhuttavana jotakin
teille, nuori ystäväni -- (Montan, joka parasta aikaa oli jokseenkin
kuten sanotaan "tujussa", kääntyi täten tuttavallisesti Yrjön
puoleen) -- ennen kaikkea, tahdotteko ruveta sotamieheksi? Minä kysyn
sen vuoksi että pidän teistä ja haluan saattaa teidät onnelliseksi,
sillä uskokaa pois että kaartilainen elää kadehdittavaa eloa, jota
itse Olympon jumalat eivät saata olla kadehtimatta...

Yrjö vakuutti nauraen, että korpraalin tarjous ansaitsi siinä
määrin miettimistä, että hän (Yrjö) tarvitsi koko ikänsä tarkoin
punnitaksensa asiaa ja että korpraalin ennen sen ajan loppua ei ollut
odotettavana mitään ratkaisevaa vastausta.

-- Tuhat pentelettä, murahti Montan käyden hieman noloksi, -- kyllä
huomaan, etten osunut oikeille apajille. Mutta asia on nähkääs se,
että metsän hiivatin pihkan- ja havuntuoksu on pannut minut vähän
niinkuin pyörälle... minä en siedä sitä hajua, vaikken muuten olekaan
hermoheikko. Herra taitaa olla opinteitä kulkevia, se näkyy herran
olennosta ja katseesta.

-- Ei, korpraali, minä ja tuo poika, toverini tuossa, olemme vain
lukiolaisia Veksiöstä.

-- Lukiolaisia! Ah! sanoi Montan surunsekaisesti, -- olin minäkin
aikoinani lukiolainen -- _Auch ich war in Arkadien geboren_ --;
kirjoitin kreikkaa ja puhuin latinaa niin että paikat soi, ja vanha
isäni, komministeri, samaten kuin opettajanikin, odottivat minusta
suurta tietoniekkaa. Mutta pirahti sitten muutamia parranhaituvia
leukaani, minä luulin olevani mies ja koetin irstasten tapojen kautta
saada toisetkin vakuutetuksi siitä. Seuraukseksi tuli että minut
kuten oikein oli karkotettiin koko oppilaitoksesta. Vanha isäni kuoli
mieliharmista ja minä tartuin epätoivosta muskettiin. Semmoinen on
elämäni tarina. Mutta sitäkö tässä seison ja rupattelen? Hiivatin
kuusenpihkahaju tekee ihmisen avomieliseksi. _Donec eris felix multos
numerabis amicos, tempora si fuerint nubila, solus eris_... niinkuin
kuuluu, on vanhalta Nasolta säilynyt muistissani sen verran kuin
kotoisiin tarpeihin vaaditaan.

Inspehtori, jonka takin lakkari kuten korkeanautuaan Kristoffer
Pettukuninkaan ennenaikaan, näkyi olevan pohjaton kormano, veti sen
tutkimattomista kätköistä esiin pullon kirsikkaviiniä, hänen ovelan
vaimonsa laittamaa, sekä muutamia rautapellistä tehtyjä pikareja,
ja kehoitti läsnäolijoita istahtamaan nurmikolle noita pikareja
pyllistämään. Montanin silmät seurasivat suurella mielihyvällä
isännän liikkeitä tämän täyttäessä pikarit, mutta korpraali parka
saattoi vaivoin salata pettyneen toivonsa kaihon, kun hänen
makuherkkä kurkkunsa oli vakauttanut hänet siitä, ettei viattomassa
viinissä ollut niin nimeksikään suruja suistavaa alkohoolia. Puhe
lähti kumminkin liikkeelle ja sai muun muassa koskeneeksi Montanin
pestausasioihinkin.

-- Niin, hyvät herrat, pakinoi hän sytyttäen matkapiippuaan, --
minä olen tehnyt joltisenkin hyviä kauppoja. Vernamon markkinoilla
vedin viisi palkintoa; siellä täällä pitkin seutuja sain käsiini
monikahtoja, jotka samaten sain suostutetuksi palvelemaan sodan
jumalaa. Jönköpingissä toivon niinikään kahmasevani hyvän otoksen.
Siellä olemme sopineet yhtyäksemmekin, minä ja kaikki suojattini, ja
kun saan heidät kokoon kerätyksi, lähden Smoolannista haalimallani
karjalla Tukholmaan. Kaikki ovat he urmakoita poikia, kaartilaisen
mitan täyttäviä, ja tulevat olemaan sotamiesrivissä kaunistuksena.
Mutta parahin heistä kaikista, kultasilmäni, kuusi jalkaa ja
joukon tuumia pitkä, on muuan masuuninrenki Hupihaittolasta, joka
erinäisistä syistä otti pestin sotamieheksi. Sen asian laita on
oikeastaan näinikään...

Ja Montan kertoi nyt Sven Stoolin historian. Yrjö ja Aadolf
kuuntelivat jännitetyllä mielenkiinnolla. He havaitsivat kuten
valitettavasti totta olikin, että sankari Montanin kertomuksessa oli
heidän vanha ystävänsä ja tuttavansa, maasmestari, emmekä liioittele
sanoessamme, että molemmat teinit olivat hyvin suruissaan Sveniä
kohdanneen onnettomuuden tähden. Aadolf kysyi vilkkaasti, missä Sven
paraillaan oleskeli.

-- Oh, hyvät herrat, sanoi Montan surullisen näköisenä, -- hän poika
parka on joutunut toisen värvääjän käsiin, joka kaikin voiminsa
koettaa riistää häntä pois minulta. Lain mukaan on minulla tosin
oikeus pitää rekryytti omanani, mutta kilpatoverini on vaarallinen
mies, joka ei pidä lukua lainsäännöksistä tahi kuninkaallisista
käskyistä; se on sanalla sanoen _Kuolema_.

-- Mitä! huudahti Aadolf, -- onko Sven kuollut?

-- Ei, sanoinhan äsken että minä ja Kuolema vielä riitelemme hänestä.
Poika sairastui noin kolme viikkoa takaperin kuumeeseen, joka näillä
tienoin liikkuu, ja minä majoitin hänet vanhan mökkiläiseukon
taloon, joka on täältä neljännespeninkulman päässä. Sittemmin en ole
retkeilyni aikana joutanut käydä häntä katsomassa ennenkuin tänä
päivänä. Jos hän surmalta säilyy, niin voin toivoa eri palkkiota
niin oivasta rekryytistä. Soisin vaan hänen pian tulevan entisiin
voimiinsa, niin että hän määräajalla voisi saapua yhtymäpaikalle.

Aadolf ja Yrjö halusivat tarkempaa tietoa siitä, missä mainittu
mökkiläiseukko asusti, mutta Montan, johon pöhnä ja kesälämmin yhä
tehokkaammin vaikuttivat, vastaili sekaisin ja ilmaisi kohta kovalla
kuorsaamisellaan, että hän oli uneen uupunut.

Inspehtori ja teinit lähtivät nyt tulemaan vuorta alas, jättäen
sotilaan rauhassa humalastaan selviämään. Vaikka teinejä pyytämällä
pyydettiin jäämään yöksi, niinkuin sitä toivoivat tarkastaja, hänen
rouvansa ja ennenkaikkea lapset, joitten erinäiseen suosioon teinien
oli onnistunut päästä, sanoivat he hyvästit näille vierasvaraisille
ihmisille ja suuntasivat matkansa etelään päin.

Ystävysten kesäloma läheni nyt jo loppuaan. He olivat päättäneet
Tabergilla käytyä suoraa tietä palata Veksiön seuduille, viipyä
parisen vuorokautta kukin kotonaan ja sitten syyslukukauden ensi
päivänä taas yhtyä yhteisessä teinikammiossaan Veksiössä. Nyt
muuttivat he matkasuunnitelmansa siten, että päättivät pikapäätä
poiketa korpraali Brantin luokse, kuulemaan millä kannalla siellä
asiat oikeittain olivat, sillä vanhan soturin kuva asui elävänä
heidän sieluissaan ja he olivat lyhyellä käynnillään hänen
rauhaisassa majassaan saaneet vastaanottaa vaikutuksia, joitten ei
niin kohta pitänyt haihtuman.

-- Ukko Brant, sanoi Aadolf kulkiessaan Yrjön rinnalla pajakuonan
mustaamalla tiellä metsän läpi, -- on mielestäni oikean ruotsalaisen
tyyppi semmoisena kuin Herramme kaiketi tahtoo hänen olevan --
urhoollinen, isänmaatansa ja sen sotakunniaa jumaloiden rakastava,
jumalaapelkääväinen, tyynimielinen, oikeutta harrastava ja
tuikirehellinen. Mikä erittäinkin kiintyi huomiooni, oli tuo hienous
ja tosiaristokraattisuus, joka kaikessa teeskentelemättömyydessä,
sydämellisyydessä ja luontevuudessa ilmeni sekä hänessä, hänen
tyttärissään, ettäpä itse Sven maasmestarissakin. Aristokraatillinen
käytös ei ole totuttujen salonkitemppujen taitavaa näyttelemistä,
vaan siinä että luonteen sisällinen jalous sekä oman ja toisten
ihmisarvon tunto ja tunnustus oikealla tavalla, teeskentelemättömästi
ja itsestänsä tulevat esiin ihmisen ulkonaisessa olemuksessa,
hänen puheissaan, liikkeissään ja käytöksessään. Niin havaitsin
laidan olevan muissakin majoissa, joissa ei viinanjuominen, puute
tahi raa'an sekä turmeltuneen herrasluokan moitittavat tavat ole
päässeet kansan keskellä leviämään. Ainoastaan tärveltymättömässä
Ruotsin talonpojassa ja vanhassa tosiruotsalaisessa aatelissa tapaa
luontoperäistä jaloutta. Skandinaavilaiset ovat luonnostaan määrätyt
kansakuntien aateliksi, vaikka he ovat suvustansa turmeltuneet ja
kadottaneet alkuperäisen leimansa... se on isäni mielipide ja se
minunkin, lisäsi Aadolf hyvin päättäväisesti.

Yrjö käänti keskustelun toiselle alalle; hän kuvaili nuorukaisen
innostuksella -- "mökin ja mökin haltijattaren" omistamisen onnea.
Tämä ajatus ei saavuttanut Aadolfin hyväksymistä; se päinvastoin
kiihdytti häntä mitä kovimmin. -- Olisitko sinä, hän virkkoi, --
halukas keskeyttämään lukusi ja vapaaehtoisesti luopumaan aikeestasi
pappina tahi lääkärinä toimia lähimmäistesi ja yhteiskunnan hyödyksi,
saadaksesi vain uunin nurkassa kuherrella hellän vaimon rinnalla
ja elää ja toimia oman arvoisan persoonasi onnen eteen? Ei, Yrjö,
niin kurjasti et sinä koskaan saattane ajatella! Kuinka monasti
olemmekaan, sinä ja minä, haaveilleet itsellemme tulevaisuutta,
jossa kahtena uskollisena kilvoittelijana toinen toisemme rinnalla
murtautuisimme maailman läpi, taistellen kuten Kaarle kahdestoista
kaikkea viekkautta, kataluutta ja halpamaisuutta vastaan, esiintyköön
sitä missä hyvänsä? Se vasta on elämä, johon kannattaa pyrkiä,
päämäärä jonka eteen ansaitsee kuolla! Etkös muista, mitenkä siinä
"pohjan nuorukaisen laulussa" sanotaan, jota laulamme kimnaasissa:

    "Hän pyrkii tietoon, valohon;
    Ei pelkää voimia pimeyden,
    Ei valtaa ennakkoluulojen --
    Vaan vapaa on kulkunsa horjumaton."

Yrjö oli ainoastaan yhdenkolmatta vuotias, eikä hänen sydämensä siis
vielä ollut tarpeeksi penstynyt ja kylmentynyt salliaksensa hänen
esiintyä sentapaisilla vastaväitteillä, joilla n.k. kypsynyt kokemus
ivaa raittiin ja lämpimän nuorukaismielen tunteita. Hän tarttui
pienen harrasmielisen ystävänsä käteen ja asteli äänetönnä eteenpäin.

Taivas alkoi sillä välin vähävähältä synketä. Sankkoja pilviä
ajelehti metsän päällä, ja teinit etsivät jotakin majaa, jonka katon
alla saisivat olla suojassa, kunnes uhkaava sade oli mennyt ohi. Sitä
kestikin etsiä, ja ennenkuin he sen löysivät, olivat he sateesta
läpimärkinä. Tien vieressä oli vähäinen harmaja mökki; sen savutorvi
oli kallistunut ja mökin ympärillä kasvoi joitakuita vanhoja
kuusia -- mökki oli juuri sellainen, joka tushilla piirustettuna
veliinipaperilla näyttää ihanalta, vaan jossa eläminen itsessään
sentään on varsin epämukavata ja kurjaa.

Surullinen oli nähtävä, joka kohtasi teinien silmiä heidän astuttua
matalaisesta ovesta sisään. Pimeässä huoneessa, joka näytti hyvin
köyhältä, mutta sentään puhtaalta, istui vanha nainen tuolilla
lyijyihin sovitetun ikkunan ääressä kähertäen n.k. pellavasta
eli eräänlaista päähinettä, jota arvoisat matamit vielä meidän
päivinämmekin käyttävät. Huoneen surullinen näkö ei johtunut
tästä, sillä eukko näytti tuiki herttaiselta ja iloisalta eukolta,
mutta huoneen peräalalta häämötti sänky ja sen päänpielukselta
kalmankarvaisten umpisilmäisten kasvojen ulkopiirteet. Sängyn
vieressä istui toinen nainen kumartuneena sairaan puoleen; hän
käännähtihen verkalleen teinien astuessa sisään, ja nämä tunsivat
taas Johanna Brantin.



XI.

Huutokauppa.


Sallimus oli ohjannut teinit samaiseen tölliin, johon sairas
Sven Stool oli majoitettu. Kaarina, -- se oli töllin iäkkään
omistajattaren nimi, -- oli torpparin leski ja hankki niukan
elantonsa kähertämällä "pellavasta" seudun naispuolisille eläjille.
Hän oli hiljainen ja ilomielinen eukko, kaiken ikänsä elänyt
köyhyydessä, vaan ei siltä koskaan kantanut köyhyyden _raskainta_
taakkaa, nimittäin tulevaisuuden pelkoa, sillä hän arveli, että vireä
ja säveä ihminen turvallisesti voi luottaa Jumalan huolenpitoon.
Monena iltana kävi hän levolle sittenkun viimeinen vaskikolikkonsa
oli kulunut päivän tarpeisiin, mutta seuraava aamu toi aina avun
tullessaan; joku hänen kannattajistaan osautui aina oikeaan aikaan
tuoden "pellavansa" ja maksaen hänen työnsä.

Vaeltaessaan Montanin seurassa oli Sven äkkiä kääntynyt sairaaksi ja
saattoi viimeiseltä vaivalla kulkea retostella edelleen huolestuneen
värvääjän rinnalla. Onneksi ei Kaarinan mökki ollut kaukana; eukko
ei apuansa kieltänyt hätään joutuneelta nuorukaiselta, kuten moni
kukaties olisi tehnyt, vaan luovutti häntä varten ainoan huoneensa,
valmisti hänelle tilan ainokaisessa sängyssään ja vaali tuntematonta
miestä sellaisella hellyydellä, kuin olisi hän ollut hänen ainoa
lapsensa. Pitäjän pastori, jonka tapa oli, kuten pappien jokseenkin
harvoin on, käydä laumansa jäsenten luona heidän majoissaan ja
puhua heidän kanssaan heidän sekä hengellisistä että maallisista
tarpeistansa, pistäysi myös joskus vanhan Kaarinan luokse ja autteli
häntä vähäisillä rahalahjoilla kantamaan uuden kutsumuksensa
taakkaa talonemäntänä ja sairaanhoitajana, sekä käytti tietojansa
lääkintätaidon alalla saattaaksensa Svenin jälleen terveeksi. Sven
oli huonona sairaana monta päivää ja houri paljon, mutta vähitellen
lamautui taudin voima nuorukaisen vahvan luonnon sekä Kaarinan ja
pastorin hellän huolenpidon yhteisestä vaikutuksesta. Kun hän taas
oli toipunut tajuntaansa ja saanut tarpeeksi voimia, kyseli pastori
häneltä hänen elämänsä vaiheita, ja tultuansa ne tietämään, kirjoitti
hän korpraali Brantille kirjeen ja ilmoitti hänelle asian.

Kirje saapui järven rannalla sijaitsevaan vähäiseen taloon samana
päivänä, jona korpraali palasi Veksiöstä, ja vaikka kirje toikin
heidän tiedoksensa surusanoman Svenin palkkautumisesta sotamieheksi
ja hänen sairaudestaan, vaikutti se samalla kuitenkin tyynnyttävästi
mökin asujamiin ja eritoten Kersti muoriin, jota hamasta siitä
aamusta, jona Sven oli lähtenyt kotoa, kalvoi hillitön epätoivon
tuska. Kun huhu patruunan ja Svenin välillä sattuneesta rymäkästä
ehti Kerstin korviin, oli hänen ahdistuksensa noussut ylimmilleen.
Hän pelkäsi Svenin lopettaneen elämänsä, ja tämä pelko se verisenä
hirmukummituksena kiusasi häntä päivän askareissa ja yöllä unessa.
Kun korpraali palasi kotiinsa huomasi hän niin muodoin entisen
rauhaisan asuntonsa muuttuneen murheiden majaksi. Itsekin tunsi hän
syvästi masentuneensa Kohtalon raskaiden iskujen painosta, vaan näki
hän kuitenkin asian melkoista kirkkaammassa valossa kuin Kersti
muori. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä ettei Sven ollut
eksynyt itsemurhaajan kamalaan rikokseen; hän koki siis päästää
Kerstin siitä pelosta ja saattaa samalla vaikenemaan ne ankarat
soimaukset, joita eukko itseänsä vastaan tähtäsi. Kaksi tuntia
senjälkeen saapui kirje, ja sai se aikaan enemmän kuin korpraali
kaikilla puuhillaan. Vanhuspari keskusteli nyt jokseenkin tyynesti
mihinkä olisi ryhdyttävä, kun patruunan kiessit heti samassa
pysähtyivät tuvan eteen ja hän itse sekä nimismies Spökvist nähtiin
astuvan korpraalin matalaiseen majaan.

Patruuna Brackander tervehti suopeasti. Vakaisuus ja surunvoittoinen
juhlallisuus asuelivat hänen otsallaan. Soveliaan johdannon jälkeen
alkoi hän puhua siitä surullisesta metakasta, joka äskeisin oli
sattunut Hupihaittolassa, kun Sven Stool ilman minkäänlaista
ymmärrettävää syytä oli hyökännyt hänen, isännän, kimppuun ja
pidellyt häntä sangen pahoin. Patruuna kuvasi Svenin käytöstä
räikeissä piirteissä, ja nimismies Spökvist loi kuvaukseen
sitä tuntuvampia varjoja. Vielä vakuutti patruuna, että hän
kunnioituksesta ja ystävyydestä kunnon Brantia kohtaan, joka
tietämättänsä oli kasvattanut käärmettä povellaan, aikoi antaa
armon ja olla ryhtymättä laillisiin toimenpiteisiin pahantekijän
suhteen. Nimismies näki hetken otolliseksi kysyä, missä Sven mahtoi
piileillä, johon korpraali vastasi vasta ikään saaneensa tiedon
että kasvatuspoika oli palkkautunut kaartilaiseksi ja oleskeli tätä
nykyä Jönköpingin seuduilla, -- joka tieto silminnähtävästi huvitti
patruunaa sanomattomasti.

-- Ystävä hyvä, sanoi hän korpraalille, -- huomaattehan nyt kuinka
suuresti olette pettynyt toiveessanne saada kasvatuspojastanne hyvää
ja kunnollista miestä. Hän on huonosti palkinnut huolenpitonne ja
rakkautenne. Kaikki siteet hänen ja teidän väliltänne tulee tästä
hetkestä asti olla katkaistuina; varsinkaan ette suinkaan enää
koskaan voine antaa Johannaa semmoiselle kadotetulle olennolle. Niin
on siis poistettu sekin ainoa este, jonka tunnollisuutenne asetti
minun ja Johannan naimisen välille, ja vaikka edellisen epäyksenne
kautta tulinkin syvästi loukatuksi, niin tulen minä nyt toistamiseen
anomaan teidän ja vaimonne myönnytystä avioliittoomme. Olen
vakuutettu ettei asiain tällä kannalla ollen mitään estettä Johannan
omalta puolelta tule kohtaamaan, vaan tahdon sittenkin antaa hänelle
pitkällistä ajatusaikaa. Aikomukseni on näetten teidän luvallanne
lähettää Johanna johonkin parempaan perheeseen saamaan sivistävän
kasvatuksen ja sen kautta tulemaan ansiolliseksi vastaanottamaan sen
yhteiskunnallisen aseman, jonka minä hänelle tarjoon.

-- Mikä jalo mies tuo Brackander! sanoi Spökvist ihmettelevästi.

Mutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli
saanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään
halukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin
puolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento,
joksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa
hänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti
ärtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla
käyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna
antaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen
olihan ansainnut.

Korpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen
tyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi
sanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta
juonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia
päässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen
nimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:

-- Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä
saatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä
olet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia
ihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet
tarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja
sen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi.
Ei, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan... ole _sinä_ jos olet
kivenkova kuolettaville solvauksille, vaan _minä_ en ole; _minä_ en
kärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan
käsiksi... kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään...
saatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan
tekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden
mukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.

Kun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät
siinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla
tavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa
ajoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa
kasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti
kuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli
yhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä
nimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi
ulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen
kruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän
että oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin
ja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen
johdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi
itseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti
tulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.

Illemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet
heti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut
hänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä
Hupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi,
ja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa
siitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne
sydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän
ilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan;
korpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi
hommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua,
mutta Kersti vastusti viipymistä.

-- Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii
perille, sanoi eukko vesissä silmin.

-- Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että
minun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut
hänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä
selvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti
kuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se
seikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän
varmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni,
lähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla
on palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen.
Johanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä,
lapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää
sekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!

Valmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti
Johanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi
yön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli
Kerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa.
Hän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus,
että Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen
askeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi
häntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan;
väliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia
maantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat
ryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä
oli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat
raa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan
ja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon
tunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä
ajattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.

Niinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan
nuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja
Kaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa
houriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä,
jota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt
Svenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja
Kaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa
yöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä
tapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli
taas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui
noista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen
otsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja
niillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus
kuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan
kukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä
avautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko
nuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi
nuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja
ainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna
hänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana
ja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.

Johannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin
parantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut
itsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.

Palaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi,
että hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven
nukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet
vieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi
laihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset
huoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla
poiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat,
että he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä
korpraali Brantin luo.

-- Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; -- sanokaa sitten isälle ja äidille
ja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole
mitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa
te Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin
tulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä
ansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää
kaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he
jää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille
niinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa
kevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät
ihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden
pauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan
sanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan,
nimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää
uskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne
minusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja
paitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi
niille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos
vähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan
kanna... Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka
sain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin.
Lukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo
Kaarina saava.

Yrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa
kaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan
ja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset,
jättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa.
Sade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain
pilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset
lemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot
ja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät
sateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä
Aadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni.
Vaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu,
oli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun
teinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi
se vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he
vasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen
matkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt
lähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon
he avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata
hyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten
unien kirjavaan maailmaan.

He nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat
matkaansa, puhellen vakavista asioista.

-- Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta
kuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani
ja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, -- että ne ihmiset ovat
onnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä
elämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista
olosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii
terveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä
povea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti
hautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin
kujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet
sinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että
koskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että
ovat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa,
suurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten
uhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla
huolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän
haudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet
tuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten
tarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa
mukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä
määrässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan
korkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön
hän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa
tai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat
erinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä
tarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.

Teinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät
tiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä
päivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat
masuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa
tuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan
olivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson,
jossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat
kukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma
teineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten
peltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja
lehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia,
jotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen,
haaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten
silloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten
kuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen
kuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.

-- Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen
punaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä
vilahti näkyviin; -- mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon
kansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?

Yrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:

-- Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!

Teinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi
näkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut
asianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan
joka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.

Yrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät
edessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat
niin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä
näyttelijöinä murhenäytelmässä.

Toisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana
heidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan
herrastalosta -- juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran
tutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas
miehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä
määrässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä
ja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna
Nikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies,
jolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä
huonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja,
vaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa,
toisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa
tarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla,
jotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin
näyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies
räjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että
koko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin
haljakkoihin silmiinsä.

Kolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka
istui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen,
nimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki
sitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut
selityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita
Spökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin
se, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa
ennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.

Teinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen
sälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät "Kaarle XI:nnen
näyn valtiosalissa" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun
oli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan
koreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.

Sitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu
kainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt
isältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja
kuolinpäivät oli merkitty... se oli se kirja, josta äijävanhus oli
hakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan,
saanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti
lamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. -- Muuan torppari
talutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän,
Inkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja
ruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien
läheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista,
jonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin
jahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin
pois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello,
joka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä
majassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin
riemuiten pois.

Emme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen
kohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet
todistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi
oikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella
niitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla
laadituksi kostonsa.

Ystävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä
korpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut
paiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian
käymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa
oli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut
"mustaa valkean päällä" todistaakseen että oli maksanut kuluneen
vuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja
lapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän
jokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies
anteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa
ansainnut.

Yrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin
kun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla
olevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän
mielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit
olivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika
vain erottamassa _silloin_ ja _nyt_ toisistaan! Ja nuorukaisista,
joiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla
kaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita
ja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla
kädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän
mieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja
tulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten
keskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista,
liiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.

Yrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan.
Nuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia
herrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä
Brackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa
välähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan
halveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti
pari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti
irvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn,
tahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin
renki "Puttetorpa-here", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt
patruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen
yleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi
liian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun
ja mielihaikeaan.

-- Yrjö, sanoi hän tälle, -- seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä
ennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!

Miettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he
pysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä
vilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen
liikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä
rinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän
hänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin
viiksiin... ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky
pöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä
viljavina vuotaa.

-- Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen
toverinsa kaulaan.

Kun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään
hänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään.
He näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle
korpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli
taistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan,
urhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta
oli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.

-- Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, -- hi, hi, hi, Borup
menee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä
kuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät
ihmiset... Seitsemän skillinkiä... Se on ollut mukana kaikkialla,
missä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi... Kahdeksan
skillinkiä... Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä...
Ei, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä
musketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika
niin ketterästi oikaisi pakoon...

-- Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno,
suuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli
kiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon
uteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta
säihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan
pudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti
hänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet
värähtelivät suonenvedon tapaisesti.

-- Te valehtelette, jatkoi poika. -- Ruotsin poika ei paennut Ratanin
luona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon
kivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla
käsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut
ja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta...

Nimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna
Brackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist
katsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia
teeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä
ja lausui:

-- Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet?
Kuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen
toimittaessaan virkaansa?

-- Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.

-- Nappapoika? äänsi Spökvist...

-- Maankulkija? uudisti Brackander.

-- Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle
miehelle, -- pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä
karkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.

-- Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; -- minä vastaan pojan
puolesta... hän on toverini... me olemme teinejä Veksiöstä...

-- Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; -- tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun
persoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?

-- Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander
tuimistuneena; -- etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä
roskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan...

Ja patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen
hävyttömälle "nappapojalle" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui
väliin ja kukkalapiollaan väisti sen.

-- Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; --
rohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla
ihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.

Patruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin
kuulumattoman rohkea että sanoi häntä "hyväksi mieheksi" ja lupasi
antaa hänelle "niin että töppöset heilahtaa". Moista hävyttömyyttä ei
Brackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen
huutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään
kaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.

Mutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut
että hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa
sangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi
luopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin
mahtipontiseen asentoon kuin suinkin -- se on: levitti jalkansa ja
pani kultaponnen nenälleen -- ja lausui arvoisan juhlallisesti:

-- Tiedättekö, nuori mies, kenenkä kanssa puhutte?

-- No välipä tuolla?

-- Nimeni on Brackander.

Patruuna odotti että nimensä vaikuttaisi ukkosen iskun tavoin
vastustajaan. Mutta Yrjö pysyi tyynenä kuin viilikehlo, ja Aadolf,
jonka herkkä mieli oitis läikähti rattoisalle suunnalle, virkkoi:

-- Brackander! Ha, ha, mikä omituinen nimi! Ei se ole tullut teille
sattumuksesta; siinä on syvempikin merkitys. Niinhyvin nimenne kuin
persoonanne muistuttaa minua joltisestikin pakaroista... [Brackander
= suomeksi Pakarainen.]

Yrjö saattoi rukoilevin katsein Aadolfin vaikenemaan. Brackander
kelmeentyi kiukusta. Kun hän sittenkään, muistaen Yrjön lupausta,
että hän patruunalle antaisi "niin että töppöset heilahtaa", ei
tohtinut kiukkuansa Aadolfia kohti purkaa, kääntyi hän nimismiehen
puoleen ja sanoi:

-- Veli Spökvist, saatatko kärsiä sitä, että nuo kaksi tuntematonta
henkilöä häiritsevät huutokaupparauhaa ja rankaisemattomina
solvaisevat meitä? Eikö varakas ja kunniassa pidetty kansalainen
omilla tiluksillaan ole suojattu herjauksilta ja uhkauksilta? Minä
kehoitan sinua lain ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä...

-- Hyvä on, veli Brackander, keskeytti hänet Spökvist, -- minä en
jätä asiata sillensä.

-- Onko herra Spökvist nimeltään? kysyi Aadolf nenäkkäästi.

-- Niin on, pikku maankulkuri, minä olen nimismies Spökvist, sinulle
rangaistukseksi ja muille varotukseksi, niinkuin kohta tulet näkemään.

-- Spökvist! mikä häijy, ilkeä nimi, jatkoi Aadolf; -- mutta kaikissa
tapauksissa soveltuu se teille vallan hyvin, ja teidän tulee olla
siihen tyytyväinen... [Spökvist = suomeksi Raippanen.]

-- Irtolainen, ärjyi Spökvist, -- kuka sinä olet? Mikä nimesi on?
Mistäpäin tulet? Tee selvä puolestasi, tahi panetan sinut kiinni ja
lähetän sinut vankikyydillä Veksiöön.

-- Siihen teidän ei ole mitään tekemistä, vastasi Aadolf.

-- Onko sulla passia, mies? jatkoi Spökvist kääntyen Yrjöön.

-- Niin, passia, säesti Brackanderkin; -- ellei sulla ole passia,
saat sinä ja toverisi, tuo löyhäsuinen poika, maata keräjävankilassa
ensi yönä.

-- Minä jo sanoin teille, hyvät herrat, että olemme teinejä, sanoi
Yrjö -- teinejä Veksiöstä, ja olemme täällä kasvinkeräysretkellä.
Kaihan herrat uskotte sanaani.

-- Hän nöyrtyy rukoilemaan, äänsi Brackander hykertäen kämmeniänsä;
-- heillä ei ole passia, se on ilmeistä.

-- Varsin ikävää on, lausui Spökvist, -- vaan kun teillä ei ole
kirjoja ja näytte olevan vetelehtiviä, yhteiskunnalle vaarallisia
henkilöitä, niin katson syytä olevan ottaa teidät huostaani.
Neljännysmiehet tänne! Riskvist tänne! Nämä lurjukset on tarkan
valvonnan alla heti vietävät keräjävankilaan.

-- Armahtakaa nuoruuteni vikoja, suurivaltaisin herra nimismies!
pyyteli Aadolf ivaten.

-- Eipä niinkään, nyt sinä kyykäärmeen sikiö olet pihdissä, sanoi
Spökvist.

Samassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin
esimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan
muutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien
eteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon
laadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen
ylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf
Sparrfältille.

-- Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, -- poikanulikka
on Sparrfält nimeltään... luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni
Sparrfältin poika... niinmuodoin läheistä sukua korkealle
päämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin
pulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä
imelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun
aikaa ja lausui sitten:

-- Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan
väärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista
laatua, että minun...

-- Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, -- ei ainakaan ole minun
puolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra
Spökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.

-- Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, --
te olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte,
että kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän... sydän, joka
verta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää... Mutta mitäs tehdä?
Virkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että...

-- Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot,
Spökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: -- pitääkö sun
seista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät
vielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä
herjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä
asti halveksin sinua... peräytän keskinäisen velittelemisemme... en
tahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella... lopeta
nyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!

Sen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen
ja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi
musketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.

Huutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois.
Ainoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset
jäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen
kanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta
sen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen
perästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona
ja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.

-- Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali
Brantin olalle, -- nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä
aiot maata ensi yönä.

Brant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi:

-- Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra
patruuna.

-- Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. -- Mutta täällä
sisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei
vaateryysyä, minkä allesi levittäisit. -- Ja huone on nyt minun. Minä
salpaan oven kiinni... Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet
pannut akkasi ja tyttäresi?

-- Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka
olette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin
luona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.

-- Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna;
-- minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla
tuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta...
Kuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan
kuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä,
kotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä
säälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies
Spökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?

-- Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.

-- Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako
hän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja?
Ei, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes
nuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa
että hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa?
Ei, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja
menettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan
hopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen,
karannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi
tytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan?
Piian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän
yli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla
työllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole
kattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä
yhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?

-- Nyt minä käsitän, veli, sanoi nimismies; -- hän on nyttemmin niin
kutsuttu _suojeluton_ henkilö...

-- Ja semmoisena kansalaisoikeutensa menettänyt, puuttui patruuna
puheeseen; -- hän ei saa ilman erityistä lupaa lähteä pitäjästä;
asianmukaisesti kaitsijamieheksi valittuna on minulla isäntävalta
hänen ylitsensä ja voin panna hänet millaiseen työhön minä
tahdon. Mutta koskei hän kelpaa työhön, käsken minä täten, että
hän suorastaan täältä lähetetään vaivaistaloon. Kunink. Maj:tin
asetus on tässä kohden selvä. Vaikkei valtiojärjestyksemme olekaan
sellainen kuin Venäjällä, on meillä kuitenkin Ruotsissa lakeja, jotka
tekevät erotusta henkilöiden välillä ja laskevat tarpeenmukaisen
ikeen roistojoukon niskoille. Neljännysmiehet, viekää mies
köyhäinhuoneeseen. Minä vastaan pitäjäntoimikunnan edessä ja, jos
vaaditaan, tuomioistuimen edessä menettelystäni... Ja kiitä sinä
Herraamme, vanha soturi, siitä lempeydestä ja ihmisrakkaudesta, jota
sinulle osotetaan sen kautta että vaivaishoito ottaa sinut vanhuutesi
ja saamattomuutesi päiviksi turviinsa. Hyvät ihmiset, jatkoi
patruuna, -- pitäjän hartioille lankeaa tosin taas uusi taakka, mutta
kaiken luultavuuden mukaan ei vanhalla ruutiäijällä liene pitkää ikää
enää elettävänä, jotenka ehkä kohtakin pääsemme hänestä kuitiksi.

-- Oi, Jumala, huokasi korpraali Brant ja painoi harmajan pään
rintaansa; -- tämmöinenkö hedelmä koitui pitkästä, rukouksessa ja
työssä vietetystä elämästä! Herra, suo minulle voimaa nurkumatta
kantamaan kuormaani, ja tapahtukoon Sinun tahtosi!... Ystäväni,
lausui hän sitte ääneen, -- kovalta tuntuu kun mies, joka aina on
otsansa hiessä uurastanut ansaitakseen leipänsä, lopulta kuitenkin
päätyy pitäjäläistensä vastukseksi. Mutta, niinkuin patruuna
mainitsi, jälellä olevat päiväni lienevät helposti luetut; olkoon
se lohdutuksena teille sekä minulle. Minä seuraan teitä, mutta sitä
ennen tahdon puhua muutaman sanan omaisteni kanssa.

Nyt astui Yrjö esiin, ojensi korpraali Brantille käden ja lausui:

-- Kiitos viimeellisestä, korpraali!

-- Ah, tekö se olette, herra Yrjö! sanoi äijä; -- te tulette
ilottomaan aikaan.

-- Toivon tulleeni juuri parhaaseen aikaan, vastasi teini, jonka
kasvot loistivat jalon ja miehekkään päätöksen johdosta; -- minulla
on kaksi asiaa teille. Ensiksi saan esiintuoda iloiset ja rakkaat
terveiset Sveniltä ja Johannalta. Olen kohdannut heidät ja puhellut
heidän kanssaan.

Ilon loiste sävähti ukon kasvoille.

-- Sven on melkein terve, jatkoi Yrjö; -- Johanna onkin vaalinut
häntä sydämellisimmällä huolella...

Nämä sanat herättivät patruuna Brackanderissa samanmoisen tunteen,
kuin jos hänen sydämensä olisi halstaroitu yhden hänen masuuniensa
lieskoissa Vaikka patruunan kiihkoinen rakkaus Johannaan viime
aikoina oli muuttunut yhtä kiivaaksi vihaksi, yhtyi tähän vihaan
lemmenkateus sellainen, joka vähimmästäkin aiheesta leimahti hurjaan
liekkiin. Kun sen lisäksi tulee, että patruuna omantuntonsa edessä
ei voinut kyllin kaunistella katalia tekojaan, vaan yhä enemmin
paljastui tämän tuomarin edessä sydämettömäksi konnaksi, niin
täytyy jokaisen myöntää, että rikas mies, onnistuneen kostonsa
ehtoisimmassakin ilossa, oli sangen kurja, onneton olento.

-- Minulla on paljon puheltavaa kanssanne Svenistä, jatkoi Yrjö,
-- mutta säästän sen sopivampaan tilaisuuteen. Mutta nyt on mun
esiintuotava toinen asiani, joka tavallansa on pyyntö teille,
korpraali. Neljätoista päivää sitten tulin lailliseen ikään,
minulla on hyvä ja sievä talo Bergin pitäjässä ja olen kypsyneen
harkinnan jälkeen päättänyt keskeyttää opintoni ja ruveta siksi mikä
isävainajanikin oli: talonpojaksi. Mutta talonpitoasioista olen
tuiki tietämätön eikä minulla ole sukulaista eikä omaista, jotta
voisin toivoa pätevää apua moisiin puuhiin. Pyyntöni sentähden on,
että te, korpraali Brant, muutatte luokseni kotiin auttajaksi ja
neuvonantajaksi. Olen isätön ja äiditön eikä minulla ole sisariakaan.
Jospa siis Kersti muori tahtoisi hoitaa taloni, Johanna hoitaa
karjani ja Inkeri olla apuna muissa toimissa, niin olisi se minulle
tervetullutta. Mitä sanotte tähän ehdotukseen, korpraali Brant?

Ilonihastuksella kuuntelivat läsnäolijat Yrjön sanoja. Ei ollut
ainoatakaan, joka ei olisi muistellut vanhaa sananpartta, että
milloin tarve suurimpana, silloin apu lähimpänä, ja ajatellut Jumalan
valvovaa kaitselmusta, -- ei ketään, sanomme, paitsi patruuna
Nikolaus Brackander, joka nyt äkkiä näki kostonsa tyhjiin rauenneen
ja pahojen aikeittensa kääntyneen parhaaksi niille, joita hän
sielunsa vinheimmällä vihalla oli päättänyt sortaa ja vainota.

Korpraali kiinnitti Yrjöön katseen, joka paremmin kuin sanat
ilmaisi, kuinka hänen vanha sydämensä oli ilosta, hellyydestä,
kiitollisuudesta ja ihmetyksestä liikutuksissaan. Yrjö oli samalla
mielestänsä sekä ylväs että ujosteleva, painoi silmänsä maahan ja
saattoi töin tuskin pidättäytyä puristamasta ukkoa syliinsä.

-- Mutta, sanoi korpraali pikaisesti, -- oletteko tarkoin miettinyt
asiaa, Yrjö? Olisikohan teidän lopetettava lukunne, teidän, joka
olette ehtinyt niissä jo niin pitkälle ja omaatte niin hyviä lahjoja
tullaksenne papiksi?

-- Päätökseni ei ole äkkipikaa tehty, korpraali Brant, vastasi Yrjö:
-- minä olen kauan pohtinut asiata mielessäni ja olen vakuutettu
menetteleväni vallan järkevästi. Toiste kerron teille syyt siihen, ja
te olette ne hyväksyvä. Nyt lähdemme yhdessä Kerstin ja Inkerin luo
puhuaksemme heidän kanssaan... Sinähän, Aadolf, teet minulle seuraa?

Siten päättyi ryöstöhuutokauppa, Patruuna Brackander oli kärsinyt
täydellisen tappion. Hän kirosi mielessänsä koko maailman, itsensäkin
siihen luettuna, istua retkahti kiesseihin ja palasi kotiin mitä
huonoimmalla päällä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna näemme molemmat teinit vieretysten istumassa
kalliolla venelahden luona. He ovat pitkään pakisseet: Aadolf näyttää
tavattoman synkältä ja on alla päin. Yrjö pitelee häntä kädestä ja
lausuu: -- Ei se ollut kuohahtava tunnelma, ei äkisti herännyt surku,
joka saattoi minut tekemään päätökseni, Ei, Aadolf, sen olin jo aikaa
sitten tehnyt; surullinen kohtaus, jonka eilen jouduimme näkemään,
saattoi minut vaan ilman viivytystä päätökseni toimeenpanemaan.
Mielipiteeni on, että ihminen omasta puolestaan ja aineellisessa
katsannossa ei voi tavotella suurempaa onnea kuin päästä itsenäiseen
ja riippumattomaan asemaan. Rehellisten ja uutterain esi-isäin
ahkeruudella on minun perinnökseni tullut täänkaltainen osa enkä minä
tahdo hukata sitä tavottelemalla sellaista tulevaisuuden päämäärää,
joka mahdollisesti on vain tyhjää kangastusta. Mieluummin kuin
tuhlaan vähäiset varani pitkällisiin lukuihin astuakseni viimein
leivättömälle, monihuoliselle ja riippuvalle virkamiesuralle,
mieluummin viljelen tyytyväisnä esi-isieni turvetta ja elän
itsenäisenä miesnä saman matalaisen katon alla kuin hekin.

-- Mutta tiedonhalusi, Yrjö, ja mielesi oppia...

-- Paraimmat tiedot ja opit, ne jotka ovat kuolemattoman henkemme
puhdistamiseen ja jalostamiseen välttämättömimmät, saavutetaan
elämän koulussa, ystäväiseni. Ja sitäpaitsi eivät tiedot ja opit
ole korkeakoulujemme yksinomainen monopooli; jokaisella on meidän
päivinämme tilaisuus kehittää itseänsä, enkä tiedä mitään, mikä
estää tiedonhaluista talonpoikaa tulemasta hyväksi teoloogiksi,
filosoofiksi tahi luonnontutkijaksi.

-- Ah, sanoi Aadolf surulloisesti, -- se on siis mennyttä, mennyttä
kaikki mitä muinoin uneksimme tulevaisuudestamme, veljesliitosta,
jonka uskollisesti solmimme koko eliniäksemme! Sinä eriät luotani,
Yrjö, sinä jota olen rakastanut hartaammin, kuin jos olisit ollut
veljeni...

-- Ei, Aadolf, ystävyytemme on iäinen. Mitä se merkitsee, että
suurempi tahi vähempi välimatka erottaa meidät toisistamme, kun
katkeamaton veljeysside yhdistää sielumme? Ennemmin tahi myöhemmin
täytyy toki kahden ystävän eritä; heidän tiensä elämän alhon läpi
ei aina voi olla yksi... heidän täytyy sanoa toisilleen hyvästit,
ellei ennen, niin haudan reunalla. Mutta menneisyyden muisto ja
tulevaisuuden toivo on heille yhteinen, ja kaukana etäisyydessä
viittaa heitä lopulta satama, miss'ei ero millainenkaan enää
vierrytä kaipauksen kyyneltä, missä heimohenget liittyvät ikuiseen
veljeysliittoon, Jumala todistajana ja veljeysvala vannottuna
rakkauden ikilähteen reunalla... Hyvästi, Aadolf! Vielä me näemme
toisemme, minä käyn useasti tervehtimässä sinua Veksiössä, ja
tultuasi akatemiaan, olemme ahkerassa kirjevaihdossa keskenämme, ja
loma-aikoina matkustat ystäväsi Yrjön luo.

Teinit syleilivät toisiaan, Yrjö koki näyttää lujalta ja iloiselta,
mutta siitä huolimatta pääsivät häneltäkin kyynelet, kun Aadolf
itkien puristi hänet rintaansa vasten. Siten seisoivat he pitkään,
mutta viimein Aadolf kirkasti luontonsa, kuiskasi jäähyväiset ja
riensi pois. Yrjö seisoi liikkumatta ja katseli kyyneltynein silmin
hänen jälkeensä. Päästyänsä metsänlaitaan, käännähtihen Aadolf,
viittasi vielä kädellään jäähyväiset ja katosi sitten kuusten
runkojen keskeen.



XII.

Loppu.


Kertomus kuljeksivista teineistä on nyt lopussa. Mutta monta vuotta
on kulunut siitä kun Yrjö ja Aadolf vaeltelivat Smoolannin metsissä
haeksien kukkia ja seikkailuja; he eivät ole enää nuorukaisia, vaan
miehiä, jotka eri teitä ovat läpikäyneet ankaran oppijakson elämän
koulussa. Monet nuorelliset toiveet ovat haalistuneet, monet heidän
tuulentuvistaan vajonneet näköpiirin taa, monet myrskyt elämän
merellä järistäneet heidän haaksiaan ja pakottaneet heitä käärimään
kokoon jonkun niistä purjeista, joilla he uraansa alkaessa ylväästi
puskivat ulos nuoruuden valkamasta. Mutta olemme iloiset voidessamme
sanoa, etteivät he koskaan ole kärsineet haaksirikkoa, vaan ovat
ponnistelleet eteenpäin kautta karien ja kuohujen luotsina hyve ja
kompassina rakkaus, ja että he, kauan erillään oltua, nyt purjehtivat
yhdessä tyynempiä vesiä hyvässä toivossa kerran saada heittää
ankkurin tuntemattomalla rannalla toisella puolen meren.

Näinä kuluneina vuosina on monenmoisia tapauksia sattunut niitten
henkilöitten elämässä, jotka kertomuksessamme olemme ottaneet
kuvattavaksi; muutama myös saavuttanut maallisen vaelluksensa
päämaalin ja kadonnut näkijän silmistä. Ennenkun sanomme lukijalle
hyvästit, tahdomme lyhykäisesti tehdä selkoa näitten henkilöitten
loppuvaiheista.

Sven Stool palveli kolme vuotta kaartissa nauttien esimiestensä
ja toveriensa suosiota. Hänelle tuli tuontuostakin kirjeitä
kasvatusvanhemmilta, Johannalta ja Yrjöltä -- kirjeitä, joissa
kerrottiin heidän onnestaan, viihtymyksestään ja karttuvasta
hyvinvoinnista viimemainitun talossa. Vihoviimein saapui kirje,
tuoden Svenille tiedoksi ei sen vähempää kuin että Yrjö oli mennyt
kristilliseen avioliittoon Inkerin kanssa, ja kuvaillen kaikkia
yksityiskohtia suurenmoisista häistä, joissa muun muassa Aadolf
Sparrfält, silloin Upsalan ylioppilas, toimitti sulhaspojan
virkaa. Niin onnelliselta kuin omaisten ja ystävien menestys
Svenistä tuntuikin ikävöi hän kuitenkin kotiseutuansa ja uskollista
Johannaansa. Tapaturma, jota Sven yhtäkaikki sydämessään siunasi,
teki että hän pikemmin kuin oli toivonut sai nähdä heidät; eräässä
koeammunnassa, jossa tarkastettiin uusia kiväärejä, menetti hän näet
yhden vasemman käden sormen, sai sen johdosta eron sotapalveluksesta
ja palasi täynnä iloa ja toivoa kotiseudulleen. Rahat, jotka hän
uutteralla työllään virantoimituksesta vapaina hetkinään ansaitsi,
oli hän aikeelleen uskollisena aina lähettänyt kasvatusvanhemmille,
vaikka hän hyvin tiesi etteivät nämä enää olleet niitten tarpeessa.
Yrjö oli näillä rahoilla tiluksilleen rakentanut ja sisustanut sievän
tuvan ja sen viereen pajan, ja Svenin palatessa kotiin oli kaikki
kunnossa hänen ja Johannan mennä naimisiin ja asettua tupataloseen
asumaan. Meidän ei tarvinne mainita, että he eivät turhanpäiten
viivytelleet asiata naimiskaarta tutkimalla, vaan rupesivat
kaikella kiiruulla ja riemulla avioliittoon. Lapsenlapsia kasvoi
korpraali Brantin ja Kersti muorin ympärillä; heidän vanhuutensa
aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti ja loi, ennen vaipumistaan
horisontin alle, ruusuhohteen elämän syksyyn.

Irtaumme vastahakoisesti tästä kodikkaisuuden ja onnen kuvaelmasta
tehdäksemme muutamalla sanalla selkoa herrojen Brackanderin ja
Spökvistin myöhemmistä elämänvaiheista. Ryöstöhuutokaupassa
näitten kaksoissielujen välillä herännyt kaihelma kasvoi
julkivihollisuudeksi, kun molemmat haluten luopua nuorenmiehen
taakasta, tuonnempana törmäsivät yhteen kilpaillessaan rikkaan
kruununvoudin tyttären kädestä ja kapitaaleista. Brackander löi
kuitenkin Spökvistin laudalta, vaan vihasi häntä seitsemän kertaa
pahemmin juuri sen johdosta, sillä patruuna havaitsi kohta, että
hän oli taloonsa saanut sietämättömän Xantipan, joka ei mitään niin
halunnut kuin antaa miehensä tuntea akkavallan rautaista kovuutta
ja sortoa. Sittenkun aviopuolisot vuosikausia olivat valmistelleet
toisillensa helvettiä maan päällä, sopivat he vihdoin ensi kerran
eräästä asiasta -- avioerosta. Patruuna, jolla nordstjärnetähdistön
ritarimerkki vielä yhä kyti mielessä, matkusti senjälkeen Tukholmaan
sitä itsellensä jollakin tavalla hankkimaan, esiintyi suurella
loistolla ja tuli jotenkin tunnetuksi tuhmasta pöyhkeydestään,
kauniista ajoneuvoistaan ja huonosta pelionnestaan. Rahasta melko
paljaaksi nylettynä palasi hän masuuneilleen Smoolannissa kiroten
hallitusta, joka oli antanut hänelle kiviä leivän asemasta -- hän
oli näet saanut Vaasan vaan ei nordstjärnetähden. Kuitenkin oli
patruuna sillä välin mielistynyt Tukholman elämään, jommoisena
se eräissä piireissä esiintyy, palasi sinne usein, eli hurjasti,
pelasi raivostuneesti, hoiti huonosti asioitaan, antautui niitä
parannellakseen seikkaileviin keinotteluihin ja hävisi niin
vihdoin kokonaan. Hupihaittola siihen kuuluvine masuuneineen ja
rautatehtaineen joutui vasaran alle. Mitättömällä osalla entistä
omaisuuttaan vetäytyi Brackander pois -- Jumala tiesi minne; niillä
seuduin, missä hän loistavuutensa päivinä oli mellastellut, ei
hänen onnensa vaiheista tietty mitään, kunnes hän äkisti monta
vuotta sen jälkeen taas näyttäytyi siellä, paljon muuttuneena ei
ainoastaan ulkonaisessa suhteessa vaan sisällisenkin ihmisensä
puolesta. Hän osti pienen paperitehtaan, joka sijaitsi peninkulman
päässä Yrjön kartanosta, eleli hiljaisesti erillään muista, sekä
voitti vielä entisten tuttaviensa suureksi kummastukseksi niitten
harvojen ihmisten suosion ja kunnioituksen, joittenka kanssa
joutui tekemisiin. Vastoinkäymiset olivat tietenkin panneet
hänet ajattelemaan ja saattaneet hänet syvemmälti katsastamaan
sieluunsa; sittenkun hänellä ei enää ollut turvaa rikkaudesta eikä
turhamaisuutensa tyydyttäminen enää kelvannut hänen päämääräksensä,
oli hänen, jotta ei joutuisi epäilyksiin, täytynyt hakea varmempaa
turvaa ja toista parempaa päämäärää, ja hän löysi viimein, kovien
taistelujen ja syvän itsensä nöyrrytyksen jälkeen sen, mitä hän haki.
Vastoinkäymiset ovat senkaltaisille luonteille hyvänä kurittajana
hyvään. Kukaties oli se sovinnon kaipio, joka johti hänet takasin
sille seudulle, johon surulliset muistot hänen kuluneelta elämältään
olivat kiintyneinä. Kun hän kohta palauksensa jälkeen joutui ankaran
taudin omaksi, kutsutti hän korpraali Brantin luokseen. Mitä silloin
noiden kahden miehen välillä tapahtui, sitä emme tiedä; patruuna
tuli jälleen terveeksi, mutta siitä hetkestä käsin oli vanhan
soturin ja hänen entisen vastustajansa välinen suhde kuin hellän
isän ja katuvaisen pojan, ja sellaisena se pysyi, kunnes Brant
vanhus, kyllääntyneenä vuosista ja maallisesta ilosta korkeampien,
täydellisempien ilojen toivossa sulki silmänsä lapsijoukkonsa
ympäröimänä. Hänen rakas vaimonsa oli ennen häntä siirtynyt parempaan
eloon. Heidän hautansa ovat vierekkäin pitäjän kirkkomaalla.

Kruununnimismies Spökvistin myöhemmät elämänvaiheet ovat yhtä
surkeat kuin lyhykäisyydessään mainittavat. Oltuaan useita kertoja
syytteenalaisena törkeistä virkavirheistä, joista kuitenkin
onnellisesti selviytyi, tulivat hänen lainvastaiset menettelynsä,
kavalluksensa ja ryöstöksensä yhä julkeammiksi, siksi kuin hän
viimein joutui ansaan, menetti virkansa ja tuomittiin sakkoihin,
joihin melkoinen osa hänen kokoon haalimasta omaisuudestaan
suli. Hän vietti senjälkeen kurjaa elämää nurkka-advokaattina
eräässä pikkukaupungissa, joi epätoivoisesti ja kuoli viimein
juoppohulluuteen.

       *       *       *       *       *

Kaksikymmentä vuotta on kulunut sittenkun molemmat teinit sanoivat
toisilleen hyvästit pienen venelahdelman luona ja erosivat eri teitä
vaeltaaksensa elämän läpi. On ihana kesäilta, päivätyö pelloilla on
päättynyt... aurinko painuu horisonttia kohden ja valelee suloista
ruusunhohdetta sadekuuron hiljan virkistämille seuduille. Hyvälle
haiskahtaa äsken niitetty heinä ja savupatsaat, jotka mökkien
savutorvista kieriskelevät taivaalle, ilmoittavat illallisvalmisteita
laitettavan väsyneille niittomiehille.

Viljavien peltojen ja vähäisen sievän puistikon ympäröimänä näkyy
puron reunalla valkeaksi sivuttu maatalo hupaisinta ja idyllisintä
ulkonäköä. Jos luomme silmäyksen puutarhan aidanpienojen läpi,
osuu katseemme kasvoihin, joidenka on näyttäminen meistä tutuilta,
vaikka onkin kulunut jo kaksikymmentä vuotta siitä kun viimeksi
näimme ne. Keski-ikäinen nainen, erinomaisen terveen ja kauniin
näköinen, hyörii valelemassa kukkapenkereitä. Pitkäkasvuinen mies
seisoo paitahihasillaan omenapuun juurella ja varistaa hedelmiä;
kauniit omenat putoovat ropisten maahan, vaan nopeasti ja reippaasti
naureskellen joukko punaposkisia lapsen mukuloita poimii ne vasuihin.
Näemme edessämme Yrjön, Inkerin ja heidän lapsensa.

Yrjö on arvossa pidetyin mies pitäjässään, koska hän on yleisesti
tunnustettu varakkaimmaksi, toimellisimmaksi ja taitavimmaksi.
Hänen tilansa, joka ennen oli vain tavallisen hyvä talonpojantalo,
on uutteralla työllä ja maanviljelyksen alalla myöhempinä aikoina
tehtyjen uusien kokeiden ja keksintöjen järkevällä käyttämisellä
saatu tuottamaan sellaisen erän, ettei sille vedä vertoja paljon
suurempain herraskartanoiden vuosisato paikkakunnalla. Omien
tehtäviensä ohella ei hän kunnankaan tehtäviä laiminlyö; hän on
ensimäinen mies pitäjäntoimikunnassa ja kaikenmoisissa kunnallisissa
laitoksissa. Missään ei koulut ja vaivaishoito ole paremmin
järjestetyt kuin hänen seurakunnassaan. Hänellä näkyy riittävän aikaa
kaikkeen, vaikkei hän koskaan rasita itseänsä liioilla tehtävillä.
Hänen mielensä on yhtä joustava, sydämensä yhtä lämmin, luontonsa
yhtä iloinen kuin nuoruudessa. Hänen kodissansa ovat viihtymys ja
perheonni vanhoja vieraita eikä niiden näy olevan aikeena koskaan
karkota sieltä.

Nyt kuuluu kolinata vaunuista, jotka lähestyvät ja pysähtyvät portin
ulkopuolelle. Lapset rientävät uteliaina esiin katsomaan ajopeliä. Se
on kuomi, edessä uljaat, tuliset hevot. Keski-ikäinen mies komeassa
matkapuvussa, vaan kelmeähkö, laiha ja synkännäköinen, astuu maahan.
Yrjö käy häntä vastaan. Heidän katseensa yhtyvät. Yrjö seisoo
silmänräpäyksen neuvotonna ja kahdenvaihein, vaan vieras tarttuu
nopeasti häntä käteen ja lausuu:

-- Sinä et erehdy: minä olen vanha ystäväsi Aadolf Sparrfält.

Yrjö ja Aadolf eivät olleet vuosikausiin toisiansa nähneet;
kirjevaihtokin heidän kesken oli kauan sitten lakannut. Ainoastaan
sanomista ja huhujen kautta Yrjö jotakin tiesi Aadolfin myöhemmästä
elämästä. Sydämessään oli Yrjöllä aina ollut pienoinen sija
nuoruutensa ystävän muistolle erityisesti pyhitettynä, ja kaiholla
hän usein ajatteli niitten tunteitten katoovaisuutta, jotka
nuoruudessa saattavat rintamme aaltoilemaan semmoisella voimalla
että luulisi sen pystyvän ajan vaiheitakin uhmaamaan. Mutta näitten
miesten elämän urat olivat kuljettaneet heitä toisistaan niin eriäviä
teitä, että aniharvoja yhtymäkohtia heidän kesken saattoi syntyä.

Aadolf Sparrfält oli niitä luonnon hyväosaisia lempilapsia,
joissa järki ja tunne, terävä käytännöllinen äly elämän olojen
ymmärtämisessä ja runollinen katsantotapa, joka kultahunnulla
peittää pimeän soran, ovat sopusointuisella tavalla yhtyneinä. Ja
kumminkin täytyy näiden luonnon suosikkien, juuri tuon sopusointuisen
sielunsa sivistyksen seurauksesta, varhemmin tahi myöhemmin joutua
maailman kanssa semmoiseen epäsuhteeseen, eripuraisuuteen vallitsevan
teollisuuden kanssa, joka riistää heiltä heidän rauhansa ja
katkeroittaa heidän elämänsä, sillä välin kuin tavalliset ihmiset
vaeltavat tietänsä rauhassa ja oivaltavat käyttää jokaista heitä
kohtaavaa asianhaaraa hyödykseen ja mukavuudekseen. Edellisten
terävä aju näkee kaikki ajan epäkohdat ja vammat ilmeisinä ja heidän
oikeuden tuntonsa ja ihanteen tavottelunsa ehkä suurentavat näitä
vikoja ja tekevät ne sietämättömiksi. Sisällinen vastustamaton
voima pakottaa heitä silloin esiintymään maailmanparantajina ja
reformaattoreina; nuoruuden ensi kiivaudessa, ennenkun he vielä
ovat oppineet tarpeeksi arvostelemaan voimiansa, antauvat he
ritarillisella innolla taisteluun, välittämättä vastustajiensa
luvusta; he taistelevat avokasvoin ja tähtäävät peitsensä kaikkeen,
mikä heidän käsityksensä mukaan on katalaa ja väärää. Vaan
harvat ovat, joitten voima kestää koetuksen, ja kestävimmätkin
saattavat parhaiten käydessä tuhota vain _yhden_ vihollisen niitten
tuhansien joukosta, joita vastaan he tuntevat olevansa kehotetut
nousemaan; näitten harvojen yksilöjen nimet jäävät historian
lehdille, esiintyen tulevien sukupolvien silmissä kunnioitettuina
sankareina tahi pilkattuina marttyyreina. Kaikki muut sortuvat
ja vetäytyvät taistelusta, sydän murtuneena, usko ihmiskunnan
tulevaisuuteen ja hyvän voittoon haipuneena. Niihin kuului Aadolf
Sparrfält. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen -- yksi niitä
lukemattomia, jotka rakentelevat yhdeksännentoista vuosisadan
suurta Filistealais-Baabelia, ei kukaan paremmin kuin hän olisi
voinut nauttia elämästä rauhassa ja ilossa, sillä hän oli rikas,
kantoi loistavaa nimeä ja oli ulkomuodoltaan varustettu niillä
ominaisuuksilla, joilla onni maailmassa on löydettävissä. Mutta
Aadolf Sparrfältillä oli liiaksi päätä ja sydäntä tullaksensa
maailman makeutta hekumoitsevaksi raukaksi. Senlisäksi tuli, että
hän oli käsittänyt kristinopin siveellisesti turmeltuneen ja
voimattoman sekä pohjaltaan pakanallisen ajan katsantokannasta
suuresti poikkeavalla tavalla. Totinen kristitty on, Aadolfin
meidän opistamme saaman käsityksen mukaan, sotamies, joka on
vannonut ikuista uskollisuutta totuuden lipulle ja sitoutunut
kaikki maalliset asiat uhraamalla taistelemaan viime hengenvetoon
asti pahuutta vastaan maailmassa tahi omassa povessaan; aselepoa,
sitä varten että huoahtaisi, ei ole hänelle sallittu; hän ei saa
valitella, hieroa sopimusta vihollisen kanssa, vaan lakkaamatta, yli
raukenevain toiveitten ja näivettyväin elämän ilojen, samoominen
edelleen ja vihdoin kaatuminen ristin lipun alla. Sen joka tunnustaa
Kristuksen, _täytyy ottaa ristinsä_ ja seurata häntä. -- Moisilla
mielipiteillä rynnisti Aadolf, kuni virkeä, taistelunhalusta palava
nuorukainen, ulos maailmaan; hän esiintyi joka paikassa missä vain
yhteiskunnallisia, poliitillisia tahi uskonnollisia kysymyksiä
pohdittiin; eikä siinä kyllin: hän oli mielestänsä riippumattoman
aineellisen asemansa ja paikkansa puolesta yhteiskunnassa ennen
kaikkia omiansa lähtemään sotaretkelle yhteiskunnan kukkuloilla
vallitsevaa siveellistä pahennusta vastaan, konnia vastaan, jotka
rikkauden turvissa tahi ylhäisyyden pyhyysloisteeseen kätkeyneinä,
rankaisemattomina pilkkaavat siveyttä ja lakia, polkevat heikompia
tahi esimerkkiensä kautta antavat rikoksille ja paheille jonkinlaista
oikeutusta alempana seisovain silmissä. Sitä etenkään ei voitu
antaa Aadolf Sparrfältille anteeksi; koko maailma huusi skandaalia
ja häväistystä, sillä nykyajan moraalinen kanta on sellainen, että
se surkuttelee jokaista rikasta konnaa, joka vedetään oikeuteen
perhejumaliensa piirissä harjoittamastaan hävyttömyydestä. Vanhaa
Catoa, joka aikanaan -- pakanalliseen aikaan -- paljasti ja rankaisi
rikkaitten ja ylhäisten paheita ja rikoksia, kunnioitettiin Rooman
jaloimpana kansalaisena; Aadolf Sparrfält taasen, joka yritti samaa,
asetettiin miltei häväistyskirjailijain tasalle ja viha ja riitaisuus
olivat yksinomaan seurauksena hänen ponnistuksistaan. Voipuneena ja
epätoivoisena vetäytyi hän viimein erilleen; hänen voimansa olivat
uupuneet, hänen sielunsa jänteet höltyneet, hänen uskonsa murtunut.
Ainoa päämäärä, jonka hyväksi hän oli katsonut ansaitsevan elää ja
toimia, oli vaipunut hänen näköpiirinsä alle. Maailma torjotti hänen
edessään synkkänä kytönä, elämä näytti hänestä kurjalta ilveilyltä ja
ihmiskunta kihisevältä muurahaisparvelta ilman muuta tarkotusta kuin
ainian samalla tavoin, suvusta sukuun, kuljetella korsia kekoonsa.

Semmoinen oli Aadolfin mieliala, nähdessään vanhan ystävänsä.
Mikä muutos oli näinä vuosina tapahtunut! Missä oli nyt
vilkas, punaposkinen, toivosta ja ilosta säihkyvä nuorukainen?
Surunsekaisesti katseli Yrjö noita synkkiä kasvoja, joiden tuhotut
piirteet vain heikosti muistuttivat hänen pienestä ystävästään
kimnaasiajalta. Ah, aika sallii ruusujen putkahtaa ainoastaan sen
vuoksi, että voisi huokua kuolemaa ja surkastusta niitten teriin ja
hajottaa niitten lehdet syystuulien mukana!

Aiheena Aadolf Sparrfältin käyntiin Yrjön luona oli se, että hän
tahtoi nähdä erään myytävänä olevan tilan, jonka maat koskivat
rajoillansa Yrjön tiluksiin. Sen mukaan kuin jälemmin olemme
tietoomme saaneet on Aadolf sinne asettunutkin, jotenka entiset
lukiotoverit nyt ovat likimpiä naapureita.

Yrjö oli lähettänyt sanan Sven Stoolille ja ilmoittanut Aadolfin
tulon. Sven ja Johanna ja heidän lapsensa ilmausivat kohta sen
perästä, illallisateria pantiin pöytään, ja Aadolf tunsi aivankuin
uutta eloa näitten yksinkertaisten, iloisten ja onnellisten ihmisten
piirissä. Myöhemmin illalla, Yrjön ja Aadolfin jäätyä kahden,
lähtivät he ulos hiljaista, tähtien valaisemaa seutua käyskentelemään
ja Aadolf tyhjensi pitkässä puheessa ystävälleen sydämensä, loi hänen
eteensä kuvauksen elämästään ja ilmaisi surullisin piirtein nykyisen
sieluntilansa.

-- Ystäväni, sanoi Yrjö -- sinä olet soturin kaltainen, joka on
jättänyt tappotanteren verinen haava povessaan. Mutta haava ei,
Jumalan kiitos, ole kuolemaksi: aika ja terve elämänviisaus sen
parantavat, jättäen jälkeen vain kunniallisen arven, rauhoittavan
muiston kaikesta mitä olet taistellut, kärsinyt ja kokenut. Sinä
vetäyt takasin omistettuasi sen hyödyllisen opin, että voimasi
eivät ole hyvän tahtosi vertaiset. Niin on useimpien laita, eikä
kenenkään tule sälyttää päällensä raskaampaa taakkaa, kuin hän
kykenee kantamaan: muussa tapauksessa kaatuu hän tiellä tekemättä
minkäänlaista palvelusta suuren päämäärän saavuttamisessa. Sinun
tulee jatkaa taistelua, ei niinkuin yksinäinen vaeltava ritari,
vaan soturina niitten tuhansien syvien rivien keskuudessa, jotka
toimivat hiljaisina ja huomaamattomina tosin vähäisessä piirissä,
vaan ei niin vähäisellä siunauksella. Minä luulen havainneeni, että
sen, joka tahtoo tehdä toiset onnelliseksi, täytyy itsensä olla
onnellinen. Ilman joustavuutta sielussa ja rohkeutta ja toivoa
sydämessä ei voi saada aikaan mitään tosi hyvää ja pysyväistä.
Ne ominaisuudet tulee sinun jälleen saavuttaa toimellisella ja
rauhallisella elämällä luonnon helmassa. Muistatko satua Herakleen
hirvittävästä vastustajasta, joka kulloinkin kun hän voitettuna
paiskattiin maahan, sai uutta voimaa tästä äitinsä povesta ja entistä
tulisempana intoutui leijonan kesyttäjän kanssa kilvottelemaan?
Versytä viljaa pelloillasi, saata lampesi kalaisiksi, tarhasi kukkaa
kasvaviksi. Kukin aamu on silloin tuottava sinulle uusia iloja; saat
askel askelelta seurata kukoistavain toiveittesi kehitystä ja lopulta
korjata vaivojesi sadon. Ja ennen kaikkea, luo onnellisia ihmisiä
ympärillesi, viljele omaistes mieliä ja koeta kylvää jumalaista
siementä heidän sydämiinsä! Ei ne kaikki jyvät sentään putoa
kalliolle: joku niistä aina nousee taimelle ja kantaa hedelmän ja
tuopi uusia siemeniä tulevien aikojen varalle. Miksi valittaa, jollei
yhtäkkiä saakaan uudistetuksi koko maailmaa? Mitä on yksityisen
ihmisen elämänikä ihmiskunnan äärettömään tulevaisuuteen verrattuna?
Toimi niinkauan kuin elät ja kuole siinä toivossa, että Jumalan
valtakunta aikain täydellisyydessä on tuleva maan päälle!

Ystävykset olivat puhellessaan kulkeneet paikkakunnan vähäistä
kirkkomaata kohden ja seisoivat nyt Brant vanhuksen haudan äärellä.

-- Aadolf, jatkoi Yrjö, -- paras lääke lannistuneelle sydämelle
on kuitenkin ajatus, että maallinen elämä on vain iankaikkisuuden
etusali. Elämä täällä alhaalla pienine huolineen on pian mennyt...
lyhykäinen päivä kuluu loppuun, ja sitten... sitten

    "Tyyn' on yö, niin hiljainen on
      Syömmen kalmistossa --
    Vieno hengähdys kuin keväimen on,
      Veen kuin välke kuutamossa.
        Huolet painollaan
        Mielt' ei synkäks' tee,
        Rauha hymyilee
        Haudan yli vaan --
    Kunnes ijäisyyden aamun koit' se
    Maan jo öisen purppuroitsee".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaeltavat teinit - Kertomus rahvaan elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.