Title: Tuhat ja yksi yötä
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tuhat ja yksi yötä" ***


TUHAT JA YKSI YÖTÄ

Suomeksi toimittanut

Valfrid Hedman



Hämeenlinna,
Karisto Oy,
1922.



SISÄLLYS:

 Johdanto.
 Aasi, härkä ja työmies.
 Kauppias ja henki.
 Ensimmäisen vanhuksen ja naarashirven tarina.
 Toisen vanhuksen ja kahden mustan koiran tarina.
 Kalastajan tarina.
 Kreikan kuninkaan ja lääkäri Dubanin tarina.
 Aviomies ja papukaija.
 Tarina rangaistusta visiiristä.
 Kalastajan myöhempiä seikkailuja.
 Mustain saarten nuoren kuninkaan tarina.
 Merenkulkija Sinbadin tarina.
 Sinbadin toinen retki.
 Sinbadin kolmas retki.
 Sinbadin neljäs retki.
 Sinbadin viides retki.
 Sinbadin kuudes retki.
 Sinbadin seitsemäs eli viimeinen retki.
 Kertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta.
 Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä.
 Tarina Aladdinista ja taikalampusta.
 Kalifi Harun-al-Rashidin seikkailu.
 Baba Abdullahin tarina.
 Seid Numanin tarina.
 Hodsha Hassan Alhabbalin tarina.
 Bagdadilaisen kauppiaan ali Hodshan tarina.
 Tarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä.



Johdanto


Sassanidien, Persian muinaisten kuninkaiden, aikakirjoissa kerrotaan,
että tässä mahtavassa suvussa oli ennen vanhaan hallitsija, jota
pidettiin aikansa oivallisimpana ruhtinaana. Hänen alamaisensa
rakastivat häntä yhtä paljon hänen viisautensa ja ymmärtäväisyytensä
vuoksi kuin hänen naapurinsa pelkäsivät häntä hänen urhoollisuutensa ja
hyvin opetetun sotajoukkonsa tähden.

Hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi, Shah-Riar, oli kelvollinen
valtakunnan perijä, ja hänellä oli kaikki isänsä hyveet. Nuorempi,
Shah-Zenan, oli yhtä ansiokas prinssi.

Pitkän ja maineikkaan hallituskauden jälkeen kuningas kuoli, ja
Shah-Riar nousi valtaistuimelle. Shah-Zenan, joka valtakunnan lakien
mukaan ei saanut mitään osuutta hallitukseen, ei lainkaan kadehtinut
veljensä onnea, vaan päinvastoin koetti parhaansa mukaan olla hänelle
mieliksi, mikä hänelle varsin helposti onnistuikin. Shah-Riar, joka
luonnollisesti oli hellästi kiintynyt veljeensä, antoi prinssille Ison
Tartarian kuningaskunnan. Shah-Zenan matkusti heti ottamaan alueen
haltuunsa ja sijoitti hallitusistuimensa maan pääkaupunkiin
Samarkandiin.

Kun he olivat eläneet kymmenen vuotta tapaamatta toisiaan Shah-Riar,
joka oli kovin halukas kohtaamaan veljensä, päätti lähettää visiirinsä
kutsumaan hänet hoviinsa. Visiirin saavuttua lähelle pääkaupunkia
Shah-Zenanille ilmoitettiin hänen tulostaan, ja Shah-Zenan meni häntä
vastaan ylhäisimpien hoviherrojensa saattamana, jotka erikoisesta
kunnioituksesta sulttaanin ministeriä kohtaan esiintyivät upeissa
puvuissa. Tartarian kuningas otti lähettilään suurin riemunilmauksin
vastaan ja tiedusti häneltä heti veljensä sulttaanin vointia.

Kun visiiri oli ilmoittanut hänelle, että itsevaltias oli terve,
visiiri mainitsi käyntinsä tarkoituksen. Shah-Zenan tuli kovin
liikuttuneeksi ja vastasi:

-- Viisas visiiri, sulttaani osoittaa minulle liian suuren kunnian.
Mikään ei voisi olla minulle mieluisempaa, sillä ikävöin yhtä
kiihkeästi veljeäni kuin hän minua. Kuningaskunnassani vallitsee rauha,
enkä tarvitse kuin kymmenen päivää valmistautuakseni matkalle
kanssanne. Suotta siis asettuisitte niin lyhyeksi ajaksi kaupunkiini.
Pyydän teitä pystyttämään telttanne tänne, ja käsken toimittamaan
teille kaikkea mitä seuralaisinenne tarvitsette.

Visiiri suostui kernaasti. Tehtyään matkavalmistuksensa Shah-Zenan
sanoi noiden kymmenen päivän kuluttua jäähyväiset vaimolleen
kuningattarelle ja lähti saattueineen illalla kaupungista. Hän pystytti
kuninkaallisen loistotelttansa visiirin teltan viereen ja puheli hänen
kanssaan puoliyöhön asti. Haluten vielä kerran nähdä kuningattaren,
jota hän kiihkeästi rakasti, hän palasi vielä yksinään palatsiinsa,
jolloin hän sanomattomaksi surukseen tapasi vaimonsa hieromassa kauppaa
vihollisten kanssa hänen kavaltamisestaan. Ennen kuin salaliittolaiset
havaitsivat hänen läsnäolonsa, onneton ruhtinas paljasti oikeutetun
suuttumuksensa kiihkossa käyrän sapelinsa, surmasi heidät ja paiskasi
heidän ruumiinsa palatsia ympäröivään vallihautaan.

Kostettuaan rikollisille hän palasi telttaansa hiiskumatta sanaakaan
tapahtumasta, käski panna teltat kokoon ja lähti ennen päivänkoittoa
matkalle patarumpujen ja muiden soittimien sävelten kaikuessa ja
täyttäessä riemulla jokaisen, paitsi kuningasta. Hän oli niin
murheissaan vaimonsa petollisuudesta, että hänet valtasi ääretön
synkkämielisyys joka masensi häntä koko matkan ajan.

Kun hän lähestyi Persian pääkaupunkia, sulttaani Shah-Riar tuli
hovilaisineen häntä vastaan. Ruhtinaat olivat ylen iloiset nähdessään
toisensa. Laskeuduttuaan satulasta he molemminpuolisten syleilyjen ja
muiden hellyyden- ja kunnianosoitusten jälkeen nousivat taas ratsaille
ja ajoivat kaupunkiin kansan riemuhuutojen kaikuessa. Sulttaani saattoi
veljensä tälle valmistettuun asuntoon, palatsiin jonka vain puutarha
erotti hänen omastaan. Se oli sitä upeampi, koska se oli varattu
juhlahuoneistoksi julkisia kemuja ja muita hovin huvituksia varten.

Shah-Riar jätti heti Tartarian kuninkaan yksikseen, jotta tämä saisi
aikaa kylpemiseen ja puvun vaihtamiseen. Niin pian kuin kuningas oli
näistä puuhista suoriutunut, sulttaani palasi hänen luokseen, ja
molemmat ruhtinaat istuutuivat yhdessä sohvalle ja rupattelivat
hauskasti, kuten veljeksiltä pitkän eron jälkeen saattoi odottaakin.
Kun illallisen aika tuli, he aterioivat yhdessä ja jatkoivat vielä
keskusteluaan, kunnes Shah-Riar huomasi että jo oli varsin myöhä ja
jätti veljensä lepäämään.

Onneton Shah-Zenan meni vuoteeseensa, mutta vaikka keskustelu veljen
kanssa oli vähäksi aikaa vaimentanut hänen suruaan, se palasi nyt
entistä kiihkeämpänä, niin että hän tarpeellisen levon asemesta kiusasi
itseään katkerilla ajatuksilla. Hänen vaimonsa petoksen kaikki
yksityiskohdat välähtivät jälleen hänen mieleensä niin elävinä että hän
oli kuin järjiltään. Koska hän ei kyennyt nukkumaan, hän nousi ja
antautui murheellisten ajatusten valtaan, ja ne painoivat hänen
kasvoihinsa leiman joka ei voinut jäädä sulttaanilta huomaamatta.
Veljensä synkkämielisyydestä huolestuneena Shah-Riar yritti huvittaa
häntä joka päivä uusilla viehätyksillä ja loistavan upeilla
juhlapidoilla. Mutta kaukana siitä, että ne olisivat tuottaneet
poloiselle lohtua, ne vain enensivät hänen suruaan.

Kun Shah-Riar eräänä päivänä oli järjestänyt suuren metsästysretken
parin päivän matkan päähän hallituskaupungistaan, paikkaan jossa vilisi
peuroja, Shah-Zenan pyysi häntä sallimaan hänen jäädä pois, koska hänen
terveytensä ei sallinut että hän lähtisi mukaan. Sulttaani, joka ei
tahtonut millään tavoin pakottaa häntä, antoi hänen menetellä mielensä
mukaan ja lähti eräretkelle ylimystensä kanssa. Kun Tartarian kuningas
oli jäänyt yksikseen, hän sulkeutui kammioonsa ja istahti puutarhan
puolisen ikkunan luo. Tästä paikasta, josta hän saattoi itse näkymättä
katsella ulos, hän pian havaitsi jotakin joka kokonaan kiinnitti hänen
huomionsa. Salaovi avautui sulttaanin palatsista, ja siitä astui ulos
useita henkilöitä joiden joukosta saattoi helposti erottaa
sulttaanittaren hänen majesteettisesta ilmeestään. Ruhtinatar, joka
arveli Tartarian kuninkaan lähteneen metsästämään veljensä sulttaanin
kanssa, tuli seuralaisineen hänen huoneensa ikkunoiden läheisyyteen, ja
kuningas kuuli hänen keskustelevan petoksesta kumppaniensa kanssa.

Veljen puolison halpamaisuus täytti Tartarian kuninkaan mielen
monenlaisilla mietteillä. Kuinka vähän syytä minulla olikaan, hän
tuumi, luulotella itseäni kaikkia muita onnettomammaksi! Nähtävästi on
kaikkien mahtavien ja korkeassa asemassa olevien välttämättömänä
kohtalona että heidän kunniaansa ja valta-asemaansa vastaan
juonitellaan. Olen siis aika hupsu, kun tapan itseni murheella. Päätän
että näin yleislaatuisen onnettomuuden muisteleminen ei enää koskaan
saa häiritä rauhaani.

Siitä hetkestä hän ei enää huolinut tuskitella. Hän pyysi tuomaan
illallisensa, söi paremmalla ruokahalulla kuin mitä hänellä oli ollut
Samarkandista lähdettyään ja kuunteli hiukan viehättyneenäkin laulua ja
soittoa, jota oli varattu hänen viihdykkeekseen aterian ajaksi.

Sen jälkeen hän oli yhä varsin hilpeä. Kuultuaan että sulttaani oli
palaamassa pääkaupunkiinsa hän meni veljeään vastaan ja lausui
kohteliaat tervehdyksensä hyvin iloisella äänellä.

Shah-Riar, joka oli odottanut tapaavansa hänet samassa mielentilassa
johon hän oli pari päivää sitten jäänyt, tuli ylen iloiseksi nähdessään
hänet hilpeänä. -- Rakas veli, hän sanoi, -- kiitän taivasta
muutoksesta, joka sinussa on minun poissaollessani tapahtunut. Olehan
hyvä ja kerro miksi olit niin alakuloinen ja miksi et enää ole.

Tartarian kuningas oli hetkisen vaiti ikään kuin miettien ja
suunnitellen mitä vastaisi. Vihdoin hän virkkoi: -- Sinä olet minun
sulttaanini ja herrani, mutta salli minun kuitenkin olla vastaamatta
kysymykseesi.

-- En salli, rakas veli, sulttaani sanoi, -- sinun pitää vastata
minulle. En tyydy kieltäytymiseen.

Kun Shah-Zenan ei voinut vastustaa näitä hartaita pyyntöjä, hän lausui.
-- No sitten, veli, täytän toivomuksesi, koska niin käsket. Ja hän
kertoi sulttaanille Samarkandin kuningattaren petollisuudesta. -- Tämä,
hän sanoi, -- oli murheeni aiheena. Eikö minulla mielestäsi ollut
kyllin syytä alakuloisuuteen?

-- Oi, veli hyvä, sulttaani huudahti, -- minkä kauhean tapauksen
minulle kerroitkaan! Annan sinulle hyväksyvän tunnustukseni siitä että
rankaisit itsesi ja valtakuntasi kavaltajia. Kukaan ei voi moittia
sinua teostasi. Se oli oikein, ja jos asia olisi minua koskenut,
olisin tuskin ollut yhtä kohtuullinen. Nyt en enää ihmettele
surumielisyyttäsi. Sellainen seikka koskee liian kipeästi ja on liian
nöyryyttävä ollakseen järkyttämättä mieltäsi. Voi taivas, mikä
merkillinen seikkailu! Mutta minun on kiitettävä Allahia, joka on
suonut sinulle lohdutusta. Ja koska en epäile, että lohduttautumiseesi
on riittävät syynsä, niin olehan hyvä ja kerro mikä sen aiheutti äläkä
salaa mitään.

Shah-Zenan ei ollut tässä kohdin yhtä helposti taivutettavissa kuin
äskeisessä, koska hän ajatteli veljeään. Mutta kun hänen täytyi myöntyä
tämän hartaisiin pyyntöihin, hän kertoi vihdoin sattumalta kuulemansa
keskustelun. -- Sen jälkeen, hän jatkoi, -- uskoin, että kaikki naiset
ovat luonteeltaan petollisia. Näin ajatellessani minusta näytti
käsittämättömältä heikkoudelta miesten puolelta, että he lainkaan
luottavat naisten uskollisuuteen. Tämä miete toi monta muuta mukanaan.
Sanalla sanoen katsoin parhaaksi olla omasta puolestani asiasta enempää
huolehtimatta ja varoittaa sinua ehkäistäksesi sulttaanittaren aikeet.

Kuullessaan veljensä kertomat hirveät uutiset sulttaani joutui
hillittömän raivon valtaan ja antoi heti määräyksen sulttaanittaren ja
hänen vehkeilykumppaniensa teloittamisesta.

Ankaran toimenpiteen jälkeen ja vakuuttuneena siitä että kehenkään
naiseen ei voinut luottaa, hän päätti ehkäistäkseen vastaisten
vaimojensa uskottomuuden naida yhden joka päivä ja kuristuttaa hänet
seuraavana aamuna kuoliaaksi. Laadittuaan itselleen tämän julman lain
hän vannoi panevansa sen täytäntöön heti kun Tartarian kuningas oli
matkustanut. Pian veli sanoikin hänelle jäähyväiset ja lähti upeilla
lahjoilla kuormitettuine juhtineen paluumatkalleen.

Kun Shah-Zenan oli lähtenyt hovista, Shah-Riar ilmoitti päätöksensä
suurvisiirille ja käski tätä hankkimaan hänelle uuden vaimon joka
päivä. Mitä vastahakoisuutta visiiri lienee käskyjen toimeenpanemisesta
tuntenutkin, täytyihän hänen alistua, koska oli velvollinen sokeasti
tottelemaan herraansa sulttaania. Niinpä sitten tuotiinkin sulttaanille
joka päivä uusi neitsyt puolisoksi, ja joka aamu uusi vaimo murhattiin.

Kun tieto ennen kuulumattomasta julmuudesta levisi pääkaupunkiin, se
synnytti yleisen hämmennyksen, eikä kuulunut muuta kuin itkua ja
valitusta. Täällä vuodatti isä kyyneleitä lohduttomassa murheessaan
tyttärensä menetyksestä, tuolla hellät äidit peläten kaunoistensa
joutuvan saman kohtalon uhreiksi täyttivät ilman voivotuksillaan ja
surullisia aavistuksiaan ilmaisten. Ylistysten ja siunausten asemesta,
joita sulttaani oli tähän asti alamaisiltaan saanut, nämä syytivätkin
nyt suustaan pelkkiä sadatuksia.

Suurvisiirillä, joka kuten jo mainittiin oli kauhean ja alati jatkuvan
vääryyden vastahakoisena toimeenpanijana, oli kaksi tytärtä. Vanhemman
nimi oli Sheherazade ja nuoremman Dinarzade. Jälkimmäinen oli hyvin
sivistynyt ja lahjakas, mutta edellinen oli rohkeudeltaan, älyltään ja
terävältä vaistoltaan äärettömästi sukupuoltaan korkeammalla. Hän oli
lukenut paljon, ja hänellä oli niin ihmeellinen muisti että hän ei
milloinkaan unohtanut lukemaansa. Hän oli menestyksellisesti
harrastanut filosofiaa, lääketiedettä, historiaa ja kaunotieteitä, ja
hänen runoelmansa voittivat sen ajan parhaiden kirjailijoiden
sepitykset. Sitä paitsi hän oli täydellinen kaunotar, ja kaikkien hänen
avujensa kruununa oli moitteeton hyveellisyys.

Visiiri rakasti intohimoisesti tytärtään joka oli niin suuressa määrin
hänen hellyytensä arvoinen.

Kun he eräänä päivänä keskustelivat, tyttö sanoi: -- Isä, minun on
pyydettävä sinulta erästä suosiota, ja anon nöyrästi, että suostuisit
siihen.

-- Minä en kiellä, visiiri vastasi, -- kunhan se vain on oikeamielinen
ja järkevä.

-- Sen oikeudesta, neitonen selitti, -- ei voi olla epäilystäkään,
kuten voit päätellä vaikutteesta joka minut pakottaa pyyntöni
esittämään. Haluan tehdä lopun raakamaisuudesta, jota sulttaani
harjoittaa kaupungin perheitä kohtaan. Tahdon karkottaa tuskalliset
aavistukset, joita niin monet äidit tuntevat peläten menettävänsä
tyttärensä kamalalla tavalla.

-- Suunnitelmasi, tyttäreni, visiiri vastasi, -- on sangen kiitettävä.
Mutta paha jota tahtoisit lääkitä näyttää minusta parantumattomalta.
Millä tavoin aiot panna tuumasi täytäntöön?

-- Isä, Sheherazade virkkoi, -- koska sulttaani sinun välitykselläsi
valitsee joka päivä uuden aviovaimon, niin minua kohtaan tuntemasi
hellyyden nimessä rukoilen sinua hankkimaan minulle kunnian päästä
hänen puolisokseen.

Visiiri ei voinut kuunnella kauhistumatta.

-- Voi taivas, hän huudahti suuttuneena, -- oletko menettänyt järkesi,
tyttö, kun teet niin vaarallisen pyynnön? Tunnet sulttaanin valan.
Tahtoisitko siis, että tarjoan sinut hänelle? Ajattele toki mihin
vaaraan varomaton intosi vie sinut.

-- Tiedän kyllä, rakas isä, vaaran johon antaudun, hyveellinen tytär
vastasi, -- mutta se ei pelota minua. Jos joudun turmioon, kuolemani on
kunniakas. Jos taas menestyn aikeessani, teen maalleni tärkeän
palveluksen.

-- Ei, ei, visiiri kielsi, -- millä tahansa yritätkin taivutella minua
sallimaan sinun heittäytyä sellaiseen välittömään vaaraan, älä
kuvittelekaan, että koskaan suostun siihen. Kun sulttaani käskee minua
työntämään tikarini sydämeesi, minun täytyy totella, ja mikä katkera
tehtävä se isälle onkaan! Jollet pelkääkään kuolemaa, älä toki tuota
minulle sitä haikeata surua, että minun täytyy tahrata käteni sinun
vereesi.

-- Pyydän vielä kerran, isä, Sheherazade rukoili, -- että suot minulle
anomani suosion.

-- Sinun itsepäisyytesi, visiiri tiuskaisi, -- saa minut vihastumaan.
Miksi tahdot syöksyä päätähavin turmioon? Ne jotka eivät kykene
näkemään vaarallisen yrityksen loppua eivät koskaan voi suoriutua siitä
onnellisesti. Pelkään että sinulle käy samoin kuin aasille joka vietti
hyviä päiviä, mutta ei voinut tyytyä osaansa.

-- Kuinka aasille sitten kävi, Sheherazade kysyi.

-- Kerron sinulle, visiiri vastasi, -- jos tahdot kuunnella.



Aasi, härkä ja työmies


Eräällä hyvin varakkaalla kauppiaalla oli useita maataloja, joissa hän
piti suuren joukon kaikenlaista karjaa. Hänellä oli kyky ymmärtää
eläinten kieltä, mutta sillä ehdolla ettei hän kuoleman uhalla
tulkitsisi sitä kenellekään. Hän piti samassa tallissa härkää ja aasia.
Eräänä päivänä, kun hän oli niiden lähettyvillä, hän kuuli härän
lausuvan aasille:

-- Kuinka onnellinen sinä mielestäni oletkaan, kun ajattelen
nauttimaasi mukavuutta ja sitä vähäpätöistä työtä jota sinulta
vaaditaan. Sinut suitaan ja pestään huolellisesti, sinulle tuodaan
hyvin puhdistettua viljaa ja raikasta lähdevettä. Sinun tärkeimpänä
toimenasi on kantaa isäntäämme kauppiasta, kun hänellä on jokin pieni
matka tehtävänä, ja muutoinhan viettäisitkin elämäsi aivan joutilaana.
Minun kohtaloni on yhtä surkuteltava kuin sinun on onnellinen. Tuskin
on aamu sarastanut, kun minut valjastetaan auran eteen ja pakotetaan
raatamaan iltaan asti. Se väsyttää minua niin, että voimani toisinaan
aivan uupuvat. Takanani kävelevä kyntömieskin pieksee minua alinomaa.
Nahkani on aivan kesinyt auran vetämisestä. Ja kun olen ahertanut
varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja minut tuodaan talliin, minulle
annetaan syötäväksi vain kehnoa ruokaa ja sitäkin riittämättömästi.
Näet siis, että minulla on syytä kadehtia sinun osaasi.

Aasi ei keskeyttänyt härän puhetta, ja vastasi sen vaiettua:

-- Ne jotka nimittivät sinua typeräksi eläimeksi eivät valehdelleet.
Olet liian yksinkertainen. Sallit viedä itsesi minne vain tahdotaan
etkä osoita minkäänlaista päättäväisyyttä. Mutta sinua ei kohdeltaisi
siten, jos sinulla olisi yhtä paljon rohkeutta kuin voimaa. Mikset tee
vastarintaa, kun tulevat kytkemään sinut talliin? Miksi et puske heitä
sarvillasi ja osoita suuttumustasi polkemalla jalkaasi? Ja mikset
pelotakin heitä äänekkäällä mylvinällä? Luonto on varustanut sinut
keinoilla joilla voit vaatia itsellesi kunnioitusta, mutta et käytä
niitä. Sinulle tuodaan huonoja papuja ja pehkaantuneita olkia. Älä syö
niitä, haistele vain ja jätä ne koskematta. Jos noudatat minun
neuvoani, saat pian kokea muutoksen josta kiität minua.

Härkä otti aasin neuvon tarkoin varteen ja myönsi olevansa sille hyvin
kiitollinen.

Varhain seuraavana aamuna työmies meni noutamaan härkää. Hän valjasti
sen auran eteen ja vei sen tavanmukaiseen raadantaan. Mutta härkä, joka
ei ollut unohtanut aasin neuvoa, temppuili ja kiukutteli kaiken päivää,
ja kun kyntäjä illalla talutti sen takaisin tallille ja alkoi sitoa
sitä kiinni, pahankurinen eläin ei ojentanutkaan nöyrästi päätään,
kuten oli tottunut tekemään, vaan oli itsepintainen ja perääntyi
vihaisesti mylvien. Sitten se hyökkäsi työmiestä kohti kuin aikoen
puskea häntä. Sanalla sanoen, se teki kaikki mitä aasi oli sille
neuvonut.

Seuraavana päivänä kyntäjä tuli tapansa mukaan noutamaan härkää työhön,
mutta havaitessaan hinkalon olevan täynnä papuja, edellisenä iltana
tuomansa oljet koskematta ja härän makaamassa koivet ojossa lattialla
omituisesti läähättäen, hän luuli sen tulleen sairaaksi, sääli sitä ja
ajatellen, ettei ollut sopivaa viedä sitä työhön, meni heti
ilmoittamaan isännälle juhdan tilasta. Kauppias, joka oivalsi härän
noudattaneen aasin häijyä neuvoa, päätti rangaista aasia ja käski
peltomiestä panemaan sen ikeeseen härän asemesta ja teettämään sillä
oikein kovasti työtä. Niin renki tekikin. Aasin täytyi vetää auraa koko
se päivä, ja työ väsytti poloista sitä enemmän, koska se oli siihen
tottumaton. Sitäpaitsi sitä oli niin ankarasti piesty, että se
palattuaan tuskin kykeni seisomaan jaloillaan.

Härällä oli sillä välin hyvin hauskaa. Se söi suuhunsa kaikki mitä sen
hinkalossa oli ja lepäsi koko päivän. Se riemuitsi kun oli noudattanut
aasin neuvoa, siunasi toveriaan tuhanteen kertaan sen osoittamasta
ystävällisyydestä eikä laiminlyönyt lausua julki kiitollisuuttaan, kun
aasi oli palannut. Aasi ei vastannut mitään, sen voimat olivat niin
uupuneet että se lysähti puolikuolleena pilttuuseensa.

       *       *       *       *       *

Tässä suurvisiiri kääntyi Sheherazaden puoleen ja sanoi:

-- Sinä olet aivan kuin tuo aasi. Erheellinen menettelysi syöksisi
sinut surman suuhun. Tottele neuvoani, pysy levollisena äläkä kiirehdi
kuolemaasi.

-- Isä, Sheherazade vastasi, -- kertomasi esimerkki ei saa minua
muuttamaan päätöstäni. En lakkaa kiusaamasta sinua ennen kuin esität
minut sulttaanille hänen morsiamenaan.

Havaitessaan tyttären pysyvän vaatimuksessaan visiiri vastasi:

-- Koska yhä olet itsepäinen, minun täytyy kohdella sinua samaan tapaan
kuin äsken mainitsemani kauppias vähän myöhemmin menetteli vaimonsa
kanssa.

Ja visiiri jatkoi kertomustaan.

       *       *       *       *       *

Kauppias, joka käsitti, että aasi oli kurjassa kunnossa, halusi tietää
mitä sen ja härän välillä tapahtui. Hän lähti sen vuoksi ulos
kuutamossa vaimonsa seurassa ja istahti tallin seinustalle. Pian hän
kuuli aasin lausuvan härälle:

-- Toveri, sanohan minulle, mitä aiot tehdä aamulla, kun työmies tuo
sinulle ruokaa?

-- Mitäkö minä tekisin, härkä virkkoi. -- Menettelen edelleenkin
opetuksesi mukaan.

-- Varo tekemästä niin, aasi vastasi, -- se on sinulle turmioksi.
Saapuessani kotiin tänä iltana kuulin isäntämme kauppiaan lausuvan
jotakin, joka saa minut vapisemaan puolestasi.

-- Mitä sinä kuulit, härkä kysyi. -- Jos minua vähänkin rakastat, älä
salaa minulta mitään.

-- Isäntämme, aasi vastasi, -- puhui tähän tapaan rengille: "Koska
härkä ei syö eikä kykene työhön, aion teurastuttaa sen huomenna. Muista
siis lähettää hakemaan teurastaja." Tämä minulla oli sinulle
kerrottavana, aasi puhui. -- Huoleni sinun elämästäsi ja ystävyyteni
sinua kohtaan pakottivat minut ilmoittamaan sen sinulle ja antamaan
sinulle uusia neuvoja. Heti kun sinulle tuodaan leseesi ja olkesi,
nouse ja syö ahneesti. Sillä silloin isäntämme arvelee sinun toipuneen
ja peruuttaa epäilemättä määräyksensä sinun tappamisestasi. Mutta jos
menettelet toisin, sinut varmasti teurastetaan.

Puheella oli aasin tarkoittama vaikutus. Härkä säikähti kauheasti ja
mylvi pelosta. Kauppias, joka oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut
keskustelua, purskahti äänekkääseen nauruun, mikä suuresti kummastutti
hänen vaimoaan.

-- Ukkoseni, hän virkkoi, -- sanohan minulle, miksi naurat noin
sydämestäsi, jotta voin nauraa kanssasi.

-- Eukkoseni, aviomies vastasi, -- sinun täytyy tyytyä vain
kuuntelemaan minun nauruani. En voi täyttää pyyntöäsi. Voin ainoastaan
ilmoittaa, että nauroin sille mitä aasimme vastikään sanoi härälle.
Loppu on salaisuus jota minulla ei ole lupa ilmaista.

-- Mikä, vaimo kysyi, -- estää sinua ilmaisemasta salaisuutta?

-- Jos kerron sen sinulle, mies vastasi, -- hukkaan elämäni.

-- Sinä vain teet pilkkaa minusta, vaimo huudahti. -- Se mitä minulle
uskottelet ei voi olla totta. Jollet heti ilmoita minulle miksi nauroit
ja kerro mitä härkä ja aasi puhuivat toisilleen, vannon kautta taivaan
etten enää elä kanssasi.

Näin puhuttuaan hän palasi huoneeseen ja istahdettuaan nurkkaan itki
siellä kaiken yötä. Kun hänen miehensä seuraavana aamuna näki hänen yhä
olevan samassa mielentilassa, hän sanoi, että vaimo oli perin hupsu
rasittaessaan itseään tuolla tavoin murheella. Asian tietäminen, hän
selitti, ei ollut vaimolle lainkaan tärkeätä, jota vastoin sen
salassapitäminen oli hänelle itselleen perin tähdellistä. -- Sen
vuoksi, mies lisäsi, -- pyydän ettet enää ajattele sitä.

-- Ajattelen sitä yhä niin paljon, vaimo vastasi, -- etten lakkaa
itkemästä ennen kuin olet tyydyttänyt uteliaisuuteni.

-- Mutta vakuutan sinulle ihan tosissani, mies sanoi, -- että typerään
ja varomattomaan pyyntöösi suostuminen maksaisi minun henkeni.

-- Tapahtukoon mitä tapahtuu, toinen tiukkasi, -- mutta vaadin sitä
kuitenkin.

-- Huomaan olevan mahdotonta palauttaa sinua järkiisi, kauppias jatkoi,
-- ja koska aavistan, että itsepäisyydelläsi aiheutat oman kuolemasi,
kutsun sisälle lapsesi, jotta he näkevät sinut vielä sitä ennen.

Hän siis kutsui lapset ja lähetti noutamaan vaimonsa isän, äidin ja
muut sukulaiset. Kun he olivat saapuneet ja kuulleet syyn miksi heidät
oli kutsuttu, he tekivät voitavansa vakuuttaakseen vaimolle, että hän
oli väärässä, mutta siitä ei lähtenyt apua. Vaimo sanoi mieluummin
kuolevansa kuin antavansa miehelleen periksi. Kun hänen lapsensa
näkivät että häntä ei millään voitu parantaa myrtyneestä
mielentilastaan he itkivät katkerasti. Kauppias itse oli
menettämäisillään järkensä ja melkein valmis uhraamaan oman henkensä
pelastaakseen vaimonsa jota hän vilpittömästi rakasti.

-- Kuulehan edelleen, tyttäreni, visiiri jatkoi Sheherazadelle, --
tuolla kauppiaalla oli viisikymmentä kanaa ja yksi kukko sekä koira,
joka huolellisesti tarkkasi kaikkea mitä tapahtui. Kun kauppias, kuten
sanoin mietti mitä oikeastaan olisi tehtävä, hän kuuli koiran kertovan
kukolle surkeasta tilanteesta, johon niiden isäntäpoloinen oli
joutunut.

-- Mitä, onko isäntämme niin typerä, kukko huudahti.

-- Hänellä on vain yksi vaimo, eikä hän osaa sitä hallita. Minä taas,
jolla niitä on viisikymmentä, teetän niillä kaikilla mitä vain haluan.
Ottakoon hän kepin ja rusikoikoon vaimoaan kelpo lailla, niin takaan
että akka tulee järkiinsä ja lakkaa kiusaamasta häntä ilmoittamaan mitä
hän ei saa sanoa.

Kauppias otti kepin, meni vaimonsa luo ja peittosi häntä niin
napakasti, että toinen parkui:

-- Riittää, puolisoni, riittää! Herkeä jo! En koskaan enää utele sitä
sinulta.

Kun mies huomasi, että eukko katui sopimatonta uteliaisuuttaan hän
lakkasi pieksemästä ja avasi oven. Vaimon sukulaiset ja ystävät
tulivat sisään ja havaitsivat ilokseen että vaimo oli parantunut
itsepäisyydestään ja onnittelivat aviomiestä hänen oivallisesta
keinostaan jolla hän oli palauttanut vaimon järkiinsä.

-- Tyttäreni, suurvisiiri lisäsi, -- sinä ansaitset samanlaista
kuritusta kuin kauppias käytti vaimonsa ojennukseksi.

-- Isä, Sheherazade vastasi, -- Älä pahastu, vaikka yhä pysyn
aikeessani. Tuon naisen tarina ei liikuta minua lainkaan. Voisin kertoa
sinulle monta muuta osoittaakseni sinulle, että sinun ei pitäisi
vastustaa tuumaani. Sitä paitsi, suo minulle anteeksi, että vakuutan
vastustuksesi olevan turhaa. Jos isänrakkautesi estää sinua myöntymästä
pyyntööni, menen itse tarjoutumaan sulttaanille.

Kun isä näki, että tytär oli taipumaton, hän mukautui vihdoin kiihkeään
pyyntöön, ja vaikka hän olikin kovin murheissaan, kun ei voinut saada
tytärtä luopumaan turmiollisesta päähänpistosta, hän meni heti
ilmoittamaan sulttaanille tuovansa hänelle ensi yöksi Sheherazaden.

Sulttaani kummastui kovin uhrauksesta jonka suurvisiiri tarjoutui
tekemään. -- Kuinka, hän sanoi, -- saatoit päättää tuoda minulle oman
tyttäresi?

-- Teidän majesteettinne, visiiri vastasi, -- tyttö tarjoutuu teille
itse. Häntä odottava surullinen kohtalo ei voinut pelottaa häntä. Siitä
kunniasta että saa olla yhden yön teidän majesteettinne puolisona hän
on valmis uhraamaan henkensä.

-- Mutta älä vain toimi minkään harhakuvitelman vallassa, visiiri,
sulttaani sanoi. -- Kun huomenna aamulla jätän Seherazaden sinun
käsiisi, vaadin että surmaat hänet. Jos laiminlyöt sen, vannon että
saat vastata omalla hengelläsi.

-- Teidän majesteettinne, visiiri vastasi, -- vaikka olenkin hänen
isänsä, niin takaan että käteni uskollisesti panee toimeen käskynne.

Kun suurvisiiri palasi tyttärensä luo, tämä kiitti isäänsä että isä oli
täyttänyt hänen pyyntönsä, ja havaitessaan visiirin olevan murheen
murtama hän sanoi toivovansa, että isän ei koskaan tarvitsisi katua
hänen naittamistaan sulttaanille, vaan että hän päinvastoin saisi
elinikänsä riemuita myöntymyksestään.

Tytön oli somistauduttava saapuakseen itsevaltiaan eteen. Ennen
lähtöään hän vei Dinarzade-siskonsa syrjään ja sanoi hänelle:

-- Rakas sisar, tarvitsen apuasi hyvin tärkeässä asiassa ja pyydän,
ettet kiellä sitä minulta. Isä vie minut kohta sulttaanin luo. Älä
hätkähdä, vaan kuuntele minua kärsivällisesti. Heti kun olen hänen
makuukammiossaan, pyydän että hän sallii sinun tulla aikaisin aamulla
luokseni, jotta saan nauttia seurastasi tunnin, pari ennen kuin sanon
sinulle hyvästi ja käyn kuolemaan. Jos sulttaani myöntää minulle sen
suosion kuten toivon, niin muista, että vähän aikaa saapumisesi jälkeen
lausut minulle tähän tapaan: "Sisar pyydän, että ennen kuin jätät
minut, minkä täytyy pian tapahtua, kertoisit minulle jonkin niistä
monista huvittavista tarinoista joita olet niin usein jutellut." Alan
heti kertoa sinulle tarinaa ja toivon sillä tavoin vapauttavani
pääkaupungin surusta, jonka vallassa se nykyisin on.

Dinarzade vastasi mielihyvin tekevänsä mitä sisar häneltä pyysi.

Suurvisiiri vei Sheherazaden palatsiin ja poistui saatettuaan hänet
sulttaanin huoneeseen. Heti kun itsevaltias oli jäänyt kahdenkesken
neitosen kanssa, hän käski tätä riisumaan hunnun kasvoiltaan. Hän
havaitsi tytön niin kauniiksi että joutui ylen ihastuksiinsa.
Nähdessään hänellä olevan kyyneleet silmissä hän kysyi syytä siihen. --
Teidän majesteettinne, Sheherazade vastasi, -- minulla on sisar, joka
minua hellästi rakastaa. Toivoisin että hänen sallittaisiin tulla
aamulla varhain tähän huoneeseen, jotta voisin nähdä hänet ja vielä
kerran sanoa hänelle jäähyväiset. Suvaitseeko teidän majesteettinne
suoda minulle sen lohdutuksen, että saan antaa hänelle tämän viimeisen
todistuksen rakkaudestani?

Shah-Riar suostui pyyntöön. Dinarzade saapui seuraavana päivänä tuntia
ennen aamunkoittoa eikä laiminlyönyt noudattaa sisarensa määräystä.

-- Rakas sisko, hän huudahti, -- ennenkuin jätän sinut, mikä tapahtuu
varsin pian, pyydän sinua kertomaan minulle jonkin niistä hauskoista
saduista joita tiedät niin paljon. Tämähän olisi viimeinen kerta
jolloin saan sen ilon.

Sen sijaan että olisi vastannut sisarelleen, Sheherazade kääntyi
sulttaanin puoleen lausuen: -- Salliiko teidän majesteettinne minun
tehdä sisarelleni mieliksi?

-- Hyvin kernaasti, sulttaani vastasi. Sheherazade pyysi sisarta
kuuntelemaan ja kääntyen Shah-Riariin päin jutteli tähän tapaan:



Kauppias ja henki


Oli kerran kauppias jolla oli paljon omaisuutta: maata, tavaraa ja
rahoja. Eräänä päivänä, kun hänen oli lähdettävä tärkeän asian vuoksi
pitkälle matkalle, hän nousi ratsun selkään ja otti mukaansa korpuilla
ja taateleilla täytetyn laukun, koska oli kuljettava laajan erämaan
poikki jossa ei ollut minkäänlaista muonaa saatavissa. Hän saapui ilman
seikkailuja matkansa perille, ja toimitettuaan asiansa hän lähti
jälleen ratsastamaan kotiin.

Matkansa neljäntenä päivänä hän tunsi auringon kuumuuden niin
rasittavaksi, että hän poikkesi tieltä virkistäytyäkseen puiden
siimeksessä, joiden juurelta kuului kirkkaan lähteen solinaa.
Astuttuaan hevosensa selästä hän sitoi sen kiinni oksaan, istuutui
lähteen reunalle ja otti laukustaan muutamia korppuja ja taateleita.
Hedelmiään syödessään hän viskeli niiden kiviä huolimattomasti sinne
tänne. Ateriansa päätettyään hän hyvänä muslimina pesi kätensä,
kasvonsa ja jalkansa sekä ryhtyi lukemaan rukouksiaan. Ennen kuin hän
oli päättänyt hartautensa ja noussut polvistuvasta asennostaan, hän
näki hirvittävän ison hengen tulevan raivostuneena häntä kohti ja
heiluttelevan sapelia kädessään.

Henki puhutteli häntä kauhealla äänellä.

-- Nouse, jotta voin surmata sinut tällä sapelilla, kuten sinä olet
surmannut poikani, se lausui ja säesti sanojaan hirvittävällä
karjunnalla. Säikähtyneenä yhtä paljon hirviön kamalasta ulkonäöstä
kuin sen uhkauksestakin kauppias vastasi vavisten: -- Kuinka olen
voinut surmata poikasi? En ole koskaan tuntenut häntä, en koskaan
nähnyt.

-- Etkö sinä tänne tultuasi, henki kysyi, -- ottanut taateleita
laukustasi ja syödessäsi viskellyt niiden kiviä sinne tänne?

-- Menettelin kyllä niin kuin sanot, kauppias vastasi, -- sitä en voi
kieltää.

-- Viskellessäsi kiviä sinne tänne, henki jatkoi, -- poikani kulki
ohitse, ja sinä nakkasit taatelinkiven hänen silmäänsä, ja se tappoi
hänet. Sen vuoksi minun täytyy tappaa sinut.

-- Armoa, armoa, hyvä herra, huudahti kauppias.

-- Ei mitään armoa, ei anteeksiantoa, henki tiuskaisi. -- Eikö ole
oikein surmata se, joka on surmannut toisen?

-- Sen kyllä myönnän, kauppias vastasi, -- mutta en ole tappanut
poikaasi, ja jos olenkin, tein sen tietämättäni ja kaikessa
viattomuudessani. Anon siis, että suot minulle anteeksi ja sallit minun
elää.

-- Ei, ei, väitti henki pysyen päätöksessään, -- minun täytyy surmata
sinut, koska sinä olet surmannut poikani. Se tarttui kauppiaan
käsivarteen ja paiskasi hänet suulleen maahan ja kohotti käyräsapelinsa
katkaistakseen hänen päänsä.

       *       *       *       *       *

Nämä sanat lausuttuaan ja havaittuaan päivän valjenneen sekä tietäen,
että sulttaani aamulla varhain meni rukoilemaan ja neuvostonsa
istuntoon, Sheherazade keskeytti kertomuksensa.

-- Rakas sisko, Dinarzade virkkoi, -- onpa se ihmeellinen tarina!

-- Sen loppuosa, Sheherazade vastasi, -- on vielä ihmeellisempi, kuten
myöntänet, jos sulttaani sallii minun elää tämän päivän ja jatkaa
huomenna kertomustani.

Shah-Riar, joka oli hyvin hartaasti kuunnellut Sheherazaden satua,
päätti olla surmauttamatta häntä sinä päivänä aikoen panna sen toimeen
vasta kun Sheherazade oli kertonut tarinansa loppuun. Hän nousi, meni
lukemaan rukouksensa ja lähti neuvoston istuntoon.

Sillä välin suurvisiiri oli tuhannessa tuskassa. Nukkumisen asemesta
hän vietti yönsä valittelemalla tyttärensä kohtaloa, uskoen pian
saavansa teloittaa hänet omin käsin. Kun hän surullista käskyä
odotellen pelkäsi kohdata sulttaania, hän joutui iloisen hämmästyksen
valtaan nähdessään ruhtinaan astuvan neuvostosaliin antamatta hänelle
turmiollista määräystä.

Tapansa mukaan sulttaani vietti päivänsä valtakunnan asioita
järjestellen ja yön tullen hän sulkeutui huoneisiinsa Sheherazaden
kanssa. Seuraavana aamuna sulttaani odottamatta että Sheherazade
pyytäisi lupaa käski hänen jatkaa kertomusta hengestä ja kauppiaasta,
ja tyttö jutteli edelleen näin:

Nähdessään, että henki aikoi iskeä hänen päänsä poikki kauppias huusi:
-- Pidätä taivaan tähden kätesi! Salli minun virkkaa sananen, suo
minulle vuoden armonaika mennäkseni sanomaan vaimolleni ja lapsilleni
jäähyväiset ja jakaakseni omaisuuteni heidän keskensä. Lupaan, että
kahdentoista kuukauden perästä tästä päivästä lukien palaan näiden
puiden alle antautuakseni käsiisi.

-- Kutsutko taivaan lupauksesi todistajaksi? henki kysyi.

-- Kutsun, kauppias vastasi, -- ja sinä voit luottaa valaani. Sen
jälkeen henki jätti hänet lähteen partaalle ja hävisi.

Kun kauppias kotiin ratsastettuaan kertoi, mitä hänen ja hengen välillä
oli tapahtunut, hänen vaimonsa parkui säälittävästi, löi kasvoihinsa ja
repi tukkaansa. Talo kaikui itkevien lasten valituksista, ja isä, joka
ei voinut vastustaa luonnon vaatimusta, vuodatti kyyneliä heidän
kanssaan.

Vihdoin kului vuosi, ja kauppiaan oli pakko lähteä. Hän pani
kääreliinat matkalaukkuunsa ja meni sanomaan hyvästi vaimolleen ja
lapsilleen. Näiden suru oli sanoin kuvaamaton. Äärettömästi
liikuttuneena, kun hänen täytyi näin rakkaistaan erota, kauppias vaelsi
paikalle, johon oli luvannut tulla henkeä tapaamaan. Istahtaen lähteen
reunalle hän odotti hengen saapumista ja oli sanomattoman murheen
vallassa. Istuessaan tuskallisen odotuksen masentamana hän havaitsi
naarashirveä taluttavan vanhuksen lähestyvän. Kun he olivat
tervehtineet toisiaan, ukko kysyi miksi kauppias oli niin autiossa
paikassa.

Kauppias kertoi hänen suureksi kummastuksekseen seikkailunsa, jonka
kuultuaan ukko huudahti: -- Tämä on kovin omituinen tapaus! Ja sinä
olet sitonut itsesi valalla, jota et millään muotoa voi rikkoa. Mutta
tahdonpa nähdä kohtauksesi hengen kanssa. Hän istahti kauppiaan
viereen, ja he alkoivat keskustella.

Jutellessaan kauppias ja naarashirveä taluttava vanhus äkkäsivät toisen
vanhan miehen tulevan heitä kohti kahden mustan koiran seuraamana.
Tulokaskin sai kuulla kauppiaan seikkailun ja päätti viipyä nähdäkseen
ratkaisun.

Lyhyen ajan kuluttua he havaitsivat paksun sumun, ikään kuin
pyörretuulen kohottaman tomupilven liikkuvan heitä kohti. Kun se oli
ehtinyt heidän kohdalleen, se haihtui äkkiä, ja sen sijalle ilmestyi
henki, joka heitä tervehtimättä astui kauppiaan luo paljastettu miekka
kädessään, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: -- Nouse, jotta voin
tappaa sinut, niin kuin sinä tapoit poikani!

Kauppias ja molemmat vanhukset alkoivat voivotella täyttäen ilman
valitushuudoillaan.

Kun naarashirven taluttaja näki hengen tarttuvan kauppiaaseen ja
aikovan tappaa tämän, hän heittäytyi hirviön jalkojen juureen ja sanoi
hänelle: -- Henkien ruhtinas, rukoilen sinua nöyrimmästi taltuttamaan
hetkiseksi vihasi ja osoittamaan minulle sen suosion, että kuuntelet
elämänkertani ja tämän naarashirven tarinan. Ja jos se on sinusta
ihmeellisempi ja kummastuttavampi kuin kauppiaan seikkailu, toivon
sinun antavan miespoloiselle puolet hänen rikoksestaan anteeksi.

Henki mietti ehdotusta vähän aikaa ja vastasi vihdoin: -- No hyvä, minä
suostun.



Ensimmäisen vanhuksen ja naarashirven tarina


Naarashirvi jonka tässä näette on vaimoni jonka nain hänen ollessaan
kaksitoistavuotias. Ja me elimme yhdessä kaksikymmentä ajastaikaa
saamatta lapsia.

Haluni saada perillisiä pakotti minut ottamaan omakseni orjattaren
minulle synnyttämän pojan. Vaimoni oli mustasukkainen ja kantoi kaunaa
sekä lapselle että sen äidille, mutta salasi vihansa niin hyvin, etten
tiennyt siitä mitään, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Ollessani poissa pitkällä matkalla hän turvautui taikakeinoihin, muutti
loihduillaan poikani vasikaksi ja äidin lehmäksi ja antoi ne
tilanhoitajani haltuun.

Palatessani kyselin äitiä ja lasta. -- Orjatar, vaimoni sanoi, -- on
kuollut. Omaksesi ottamastasi pojasta taas en tiedä mitään, koska en
ole nähnyt häntä kahteen kuukauteen.

Orjattaren kuolema suretti minua, mutta kun poikani oli vain hävinnyt,
toivoin hänen pian palaavan. Mutta kahdeksan kuukautta kului, enkä
kuullut hänestä mitään. Kun tuli suuri _bairam_-juhla, lähetin
noutamaan tilanhoitajaltani yhden lihavimmista lehmistä uhriteuraaksi.

Hän lähettikin minulle lehmän, ja minä sidoin sen, mutta kun aioin
uhrata sen, se ammui surkeasti, ja havaitsin kyyneleitä vuotavan sen
silmistä. Se oli minusta perin omituista, ja minut valtasi sellainen
säälintunne, etten hennonut antaa sille iskua, vaan käskin
tilanhoitajani tuoda minulle toisen.

Vaimoni, joka oli saapuvilla, joutui hellyydestäni raivoihinsa ja
vastustaen määräystä joka oli esteenä hänen häijyille juonilleen hän
huudahti: -- Mitä mietit, puolisoni? Uhraa tuo lehmä, tilanhoitajallasi
ei ole somempaa ja sopivampaa eläintä juhlaa varten.

Huomaavaisuudesta vaimoani kohtaan käskin tilanhoitajani, joka ei ollut
niin helläsydäminen kuin minä itse, uhrata sen. Nyljettyään teuraan hän
huomasi, että se oli pelkkää luuta ja nahkaa, vaikka se oli meistä
näyttänyt niin sileältä ja pehmeältä.

-- Vie se pois, sanoin hänelle, -- jaa sen lihat almuiksi tai käytä
miten vain haluat, ja jos sinulla on oikein lihava vasikka, tuo se
tilalle.

Hän palasi tuoden lihavan vasikan, mutta heti kun se näki minut, se
tempoili niin kovin päästäkseen luokseni että katkaisi köytensä. Sitten
se heittäytyi jalkoihini, pää maahan painettuna, ikään kuin
herättääkseen sääliäni ja rukoillakseen etten olisi kyllin julma
riistääkseni siltä henkeä.

Nämä liikkeet kummastuttivat ja liikuttivat minua vielä enemmän kuin
lehmän kyyneleet, ja virkoin kääntyen vaimoni puoleen: -- Vaimo, en
tahdo uhrata tätä vasikkaa, äläkä yritä minua siihen taivuttaa. Häijy
nainen ei välittänyt toivomuksistani, vaan kehotteli, kunnes myönnyin.
Sidoin eläinraukan ja tarttuen surmaveitseen olin juuri pistämäisilläni
sen vasikan kurkkuun, kun se kääntäen kyyneltyneet silmänsä kovin
kaihoisina minua kohti sai minut niin heltymään etten raaskinut tappaa
sitä. Annoin veitsen pudota ja sanoin päättäväisesti vaimolleni, että
tahdoin uhrata toisen vasikan, ja lepytin häntä hiukan lupaamalla, että
uhraisin tämän ensi vuoden bairam-juhlassa.

Seuraavana aamuna tilanhoitajani halusi puhutella minua kahden kesken.
Hän sanoi, että hänen tyttärensä, joka osasi hiukan loihtia, tahtoi
tavata minut. Kun tyttö päästettiin luokseni, hän ilmoitti minulle,
että vaimoni oli minun matkalla ollessani muuttanut orjattareni
lehmäksi ja lapsen vasikaksi. Hän ei voinut palauttaa orjatarta, joka
oli uhrattu lehmän hahmossa, mutta ottopoikani hän saattoi antaa
minulle takaisin ja oli valmis tekemään sen, jos saisi hänet
puolisokseen. Ja hän lupasi myös rangaista vaimoani hänen ansionsa
mukaan.

Kun olin antanut suostumukseni näihin ehdotuksiin, neitonen otti
kulhollisen vettä, lausui sen yli kumartuen minulle käsittämättömiä
sanoja ja pirskotti sitä vasikan päälle, joka heti sai luonnollisen
muotonsa takaisin.

-- Poikani, rakas poikani, huudahdin rientäen riemastuneena häntä
syleilemään. -- Tämä nuori neito on poistanut sen kauhean lumouksen
jolla sinut oli loihdittu, enkä epäile, että kiitollisuudesta otat
pelastajasi vaimoksesi, kuten olen luvannut. Nuorukainen suostui
ilomielin. Ennenkuin heidän avioliittonsa oli vahvistettu, neitonen
muutti vielä vaimoni naarashirveksi, ja tässä näette hänet.

Sittemmin on poikani jäänyt leskeksi ja lähtenyt matkoille. Kun en ole
hänestä moniin vuosiin kuullut, lähdin maailmalle tiedustellakseni
häntä. Ja kun en tohtinut jättää ketään vaimoni vartijaksi, kunnes
palaisin kotiin, katsoin parhaaksi kuljettaa häntä kaikkialla mukanani.
Tällainen on minun ja naarashirveni tarina. Eikö se ole ihmeellinen ja
hämmästyttävä?

-- Sen myönnän, henki vastasi, -- ja siksipä annankin kauppiaalle
puolet hänen rikoksestaan anteeksi.

Kun ensimmäinen vanhus oli lopettanut kertomuksensa, toinenkin, kahta
mustaa koiraa taluttava ukko, kääntyi hengen puoleen ja sanoi: --
Minäpä kerron sinulle, mitä tapahtui itselleni ja näille kahdelle
mustalle koiralle jotka ovat mukanani. Sen tehtyäni toivon sinun
antavan kauppiaalle anteeksi toisen puolen hänen rikoksestaan.

-- Olkoon menneeksi, henki vastasi, -- jos kertomuksesi on
merkillisempi kuin tarina naarashirvestä.

Ja toinen vanha mies aloitti tähän tapaan:



Toisen vanhuksen ja kahden mustan koiran tarina


Tiedä, oi mahtava henkien ruhtinas, vanha mies sanoi, -- että meitä on
kolme veljestä: nämä mustat koirat ja minä. Kuollessaan isämme jätti
meille tuhat sekiiniä kullekin. Sillä summalla me kaikki ryhdyimme
harjoittamaan kauppiaan ammattia. Veljeni päättivät matkustella ja
tehdä kauppaa vieraissa maissa.

Vuoden kuluttua he palasivat köyhinä ja kurjina menetettyään kaiken
omaisuutensa onnettomissa yrityksissä. Lausuin heidät tervetulleiksi
kotiin, ja koska onni oli ollut minulle myötäinen, annoin heille
kummallekin tuhannen sekiiniä auttaakseni heidät jälleen liikeuralle.
Jonkin ajan kuluttua he tulivat luokseni ehdottaen, että lähtisin
heidän kanssaan kauppamatkalle. Kieltäydyin heti. Mutta vastusteltuani
viisi vuotta heidän kehotuksiaan he saivat alituisilla houkutteluillaan
minut vihdoin luopumaan päätöksestäni.

Mutta kun aika tuli, jolloin meidän oli ostettava yritystämme varten
tarpeellisia vaihtotavaroita, havaitsin heidän tuhlanneen kaikki, niin
että heille kummallekin antamastani tuhannesta sekiinistä ei ollut
kolikkoakaan jäljellä. En moittinut heitä. Päinvastoin, koska
omaisuuteni nyt oli kasvanut kuudeksituhanneksi sekiiniksi, annoin
heille jälleen tuhat kultarahaa kummallekin ja ottaen yhtä suuren
summan itse mukaani kaivoin jäljelle jääneet kolmetuhatta maahan taloni
nurkalle. Ostimme tavaroita ja lastattuamme ne laivaan jonka olimme
yhteisesti vuokranneet lähdimme myötäisessä tuulessa merelle. Kaksi
kuukautta purjehdittuamme saavuimme onnellisesti satamaan, jossa
astuimme maihin ja myimme tavaramme hyvällä voitolla. Varsinkin minä
myin osuuteni niin edullisesti, että sain kymmenkertaisen hinnan.

Ollessamme valmiit lähtemään kotimatkalle tapasin merenrannalla nuoren,
hyvin kauniin, mutta kehnosti puetun naisen. Hän asteli sirosti
luokseni, suuteli kättäni ja rukoili hartaasti että naisin hänet.
Vastustelin hiukan, mutta hän esitti ehdotuksensa puolesta varsin monta
seikkaa vakuuttaakseen minulle, että minun ei tulisi hänen köyhyytensä
tähden hylätä tarjousta ja että minulla olisi syytä olla hänen
käytökseensä erinomaisen tyytyväinen, ja niinpä lopulta myönnyin.
Teetin hänelle kunnollisen puvun, ja kun olimme asianmukaisesti
vahvistaneet avioliittomme, otin hänet mukaani laivaan, ja nostimme
purjeet. Havaitsin vaimollani olevan niin paljon hyviä avuja, että
rakkauteni häneen kasvoi päivä päivältä. Veljeni taas, jotka eivät
olleet hoitaneet asioitaan yhtä menestyksellisesti kuin minä,
kadehtivat onneani ja menivät ilkeydessään niin pitkälle, että alkoivat
juonitella ottaakseen minut hengiltä. Sitten he eräänä yönä vaimoni ja
minun nukkuessa heittivät meidät molemmat mereen.

Tuskin olin pudonnut veteen, kun vaimoni nosti minut ylös ja kantoi
eräälle saarelle. Päivän tullen hän sanoi minulle: -- Näet, puolisoni,
että pelastamalla henkesi en ole huonosti maksanut minulle osoittamaasi
ystävällisyyttä. Tiedä siis, että olen haltiatar. Liikuskellessani
rantamalla sinun ollessasi astumaisillasi laivaasi, tahdoin koetella
kunnollisuuttasi ja esiinnyin sinulle valepuvussa. Sinä olet
käyttäytynyt minua kohtaan jalomielisesti, ja iloitsen saamastani
tilaisuudesta osoittaa sinulle kiitollisuuttani. Mutta minä olen kovin
suuttunut veljiisi, eikä minua tyydytä muu kuin heidän kuolemansa.

Kuuntelin hänen puhettaan ihaillen ja ihmetellen. Kiitin keijukaista
parhaani mukaan hänen minulle osoittamastaan suuresta ystävyydestä. --
Mutta, arvoisa rouva, sanoin, pyydän kuitenkin, että suot veljilleni
anteeksi. Vaikka he ovat antaneet minulle kuinkakin suurta
närkästymisen aihetta, en ole niin julma että haluaisin heidän
kuolemaansa. Kerroin hänelle mitä olin heidän hyväkseen tehnyt, mutta
se vain kiihotti hänen kiukkuaan, ja hän huudahti: -- Minun täytyy heti
lähteä ajamaan niitä kiittämättömiä pettureita takaa ja toimittaa
heille nopea kosto. Tahdon särkeä heidän laivansa ja hukuttaa heidät
meren syvyyteen.

-- Hyvä haltiatar, vastasin, -- hillitse taivaan tähden vihasi.
Ajattele että he ovat veljiäni ja että meidän tulee palkita paha
hyvällä.

Näillä sanoilla lauhdutin hänen vihansa, ja heti kun olin lopettanut
puheeni, hän kuljetti minut silmänräpäyksessä saarelta oman asuntoni
katolle. Astuin alas, avasin ovet ja kaivoin kätkemäni kolme tuhatta
sekiiniä esiin. Menin sitten puotiini, jonka myös avasin, ja naapurini,
kauppiaat, tulivat onnittelemaan minua paluuni johdosta.

Kun menin huoneisiini, näin siellä kaksi mustaa koiraa, jotka tulivat
luokseni nöyrän alistuvina häntä koipien välissä. En voinut käsittää,
mitä se merkitsi ja jouduin kovin hämilleni. Mutta haltiatar, joka heti
ilmestyi, sanoi: -- Rakas puolisoni, älä ihmettele nähdessäsi koirat.
Ne ovat sinun veljesi. Hätäännyin selityksestä ja kysyin, mikä voima
heidät oli siten muuttanut. -- Minä sen tein, hän sanoi, -- ja samalla
kertaa upotin heidän laivansa. Sinäkin menetit tavarasi, jotka olivat
laivassa, mutta korvaan ne sinulle toisella tavalla. Mitä veljiisi
tulee, olen tuominnut heidät elämään viisi vuotta tuossa hahmossa.
Petollisuudestaan he ansaitsevat sen rangaistuksen liiankin hyvin. Näin
sanottuaan ja ilmoitettuaan minulle, missä voisin kuulla hänestä,
haltiatar katosi.

Kun nuo viisi vuotta nyt ovat loppuun kulumassa, vaellan häntä
etsimässä. Tämä on tarinani, oi henkien henki! Eikö se sinusta ole
perin omituinen ja ihmeellinen?

-- Sen myönnän, henki vastasi, -- ja siksipä suon kauppiaalle anteeksi
toisenkin puolen rikoksesta jonka hän on minua vastaan tehnyt. Näin
lausuen henki nousi ja hävisi savupilveen kauppiaan ja molempien
vanhusten suureksi riemuksi.

Kauppias ei laiminlyönyt osoittaa asianmukaista kiitollisuutta
molemmille pelastajilleen. Nämä riemuitsivat nähdessään hänet vaarasta
pelastuneena ja sanoen hänelle jäähyväiset lähtivät kumpikin omille
teilleen. Kauppias palasi vaimonsa ja lastensa luo ja vietti lopun
elämäänsä rauhassa heidän parissaan.



Kalastajan tarina


Oli iäkäs kalastaja, joka oli niin köyhä että töin tuskin ansaitsi
elatuksen itselleen, vaimolleen ja kolmelle lapselleen. Hän meni joka
päivä aamulla varhain pyydystykselle ja oli laatinut itselleen lain
ettei laskisi verkkojaan useammin kuin neljästi vuorokaudessa. Eräänä
aamuna hän lähti kalastusretkelleen kuutamossa ja riisuutui meren
rannalle päästyään. Kolme eri kertaa hän laski verkkonsa ja sai raskaan
vedettävän. Mutta hänen kuvaamattomaksi pettymyksekseen se osoittautui
ensi kerralla aasinraadoksi, toisella kertaa vedestä nousi kivillä
täytetty vasu ja kolmannella joukko mutaa, näkinkenkiä ja leviä.

Kun päivä alkoi kajastaa, hän luki rukouksensa, sillä hän oli hurskas
muhamettilainen, ja uskoi itsensä kaikkine huolineen Luojansa haltuun.
Sen tehtyään hän heitti verkkonsa neljännen kerran ja veti ne, kuten
äskenkin, perin vaivalloisesti ylös. Mutta kalojen asemesta hän löysi
vain punakellervän vaskiastian johon oli painettu sinetti. Onnenpotkaus
riemastutti häntä. Myyn sen vaskenvalajalle, hän tuumi, ja ostan
rahoilla vakallisen jauhoja.

Hän tarkasti astiaa joka puolelta ja ravisti sitä koettaakseen
läiskähtelikö sen sisällys, mutta ei kuulunut mitään. Se seikka ja
lyijykanteen painettu sinetti saivat hänet otaksumaan, että astiassa
oli jotakin arvokasta. Ottaakseen asiasta selvän hän tarttui veitseen
ja avasi astian. Hän käänsi suun alaspäin, mutta astiasta ei tullut
mitään. Se kummastutti häntä äärettömästi. Hän asetti kapineen eteensä,
ja tarkastaessaan sitä huolellisesti hän näki sen sisältä nousevan
sankkaa savua, joka pakotti hänet pikaisesti vetäytymään muutaman
askeleen taaksepäin.

Savu kohosi pilviin ja leviten merelle ja rannikolle taajeni sankaksi
sumuksi, joka kovin hämmästytti kalastajaa, kuten hyvin voimme
käsittää. Kun astiasta oli tullut kaikki savu, se kerääntyi, tiivistyi
ja hahmottui hengeksi, joka oli kaksin verroin niin pitkä kuin
kookkaimmat jättiläiset. Hirviön nähdessään kalastaja olisi kernaasti
paennut, mutta hän säikähti niin kovasti ettei päässyt liikahtamaan
paikaltaan.

Henki tuijotti kalastajaan hurjin katsein ja huudahti pelottavalla
äänellä: -- Valmistaudu kuolemaan, sillä minä tapan sinut.

-- Miksi sinä minut tappaisit? kalastaja kysyi. -- Enkö vasta ikään
vapauttanut sinut? Oletko jo unohtanut ystävällisyyteni?

-- Kyllä minä sen muistan, henki sanoi, -- mutta se ei tuota sinulle
pelastusta. Vain yhden suosion voin sinulle myöntää.

-- Ja mikä se on, kalastaja kysyi.

-- Sallin sinun valita millä tavoin toivot minun surmaavan sinut, henki
vastasi.

-- Mutta millä olen sinut vihoittanut, kalastaja kysyi. -- Tämäkö on
palkkio sinulle tekemästäni palveluksesta?

-- En voi menetellä toisin, henki lausui, -- ja jotta tietäisit syyn
siihen, niin kuuntelehan tarinaani:

Olen niitä kapinallisia henkiä, jotka ryhtyivät vastustamaan taivaan
tahtoa. Salomo, Daavidin poika, käski minun tunnustaa valtansa ja
alistua käskyihinsä. Minä kieltäydyin ja sanoin hänelle, että
mieluummin jäisin alttiiksi hänen suuttumukselleen kuin vannoisin
vaadittua uskollisuutta. Rangaistakseen minua hän sulki minut tähän
vaskiastiaan, ja jotta en voisi murtaa vankilaani, hän painoi
lyijykanteen sinettinsä, johon oli kaiverrettu Allahin suuri nimi.
Sitten hän antoi astian eräälle hengelle käskien sitä heittämään minut
mereen.

Vankeuteni ensimmäisellä vuosisadalla vannoin, että jos joku minut
vapauttaisi ennen kuin sata ajastaikaa oli kulunut, tekisin hänet
rikkaaksi. Toisella vuosisadalla vannoin valan, että avaisin kaikki
maan aarteet sille joka päästäisi minut vapauteen. Kolmannella lupasin
tehdä pelastajastani mahtavan itsevaltiaan, olla aina hengessä hänen
lähellään ja täyttää joka päivä kolme hänen pyyntöään, olkoot ne mitä
laatua tahansa. Vihdoin vannoin suuttuneena tai pikemminkin hulluna
raivosta, kun täytyi olla niin kauan vankina, että kuka tahansa minut
vapauttaisi, surmaisin hänet armotta enkä soisi hänelle muuta suosiota
kuin ehdonvallan määrätä kuolemansa laadun. Ja koska sinä tänään olet
minut vapauttanut, myönnän sinulle valintaoikeuden.

Kalastaja tuli ylen murheelliseksi, ei niinkään itsensä tähden kuin
kolmen lapsensa kohtalosta, ja valitti kurjuutta johon heidän hänen
kuolemansa jälkeen täytyi joutua. Hän yritti lepyttää henkeä ja sanoi:
-- Sääli minua ja ajattele palvelusta jonka olen sinulle tehnyt.

-- Johan sanoin sinulle, henki vastasi, -- että juuri sen vuoksi minun
täytyykin sinut tappaa. Älä hukkaa aikaa, se ärähti sitten, -- mitkään
selittelysi eivät saa minua luopumaan aikeestani. Ilmoita minulle
viivyttelemättä mikä kuolema sinusta on mieluisin.

Hätä keinon keksii. Kalastajan päähän pälkähti sotajuoni. -- Koska
minun siis täytyy kuolla, hän virkkoi hengelle, niin alistun taivaan
tahtoon, mutta vannotan sinua sen suuren nimen kautta, joka oli
kaiverrettuna profeetta Salomon, Daavidin pojan, sinettiin, että
vastaat vilpittömästi sinulle tekemääni kysymykseen.

Kun henki havaitsi, että vannottaminen pakotti hänet varmaan
vastaukseen se vapisi ja sanoi kalastajalle: -- Pyydä mitä vain haluat,
kunhan vain teet sen nopeasti.

-- Haluaisin tietää, olitko todellakin tuossa astiassa. Rohkenetko
vannoa suuren Allahin nimen kautta?

-- Kyllä, henki vastasi, -- vannon hänen suuren nimensä kautta, että
todella olin siellä.

-- Sitä en mitenkään saata uskoa, kalastaja selitti, -- astiaan ei
mahtuisi edes toista jalkaasi -- kuinka silloin on mahdollista että
koko ruumiisi olisi ollut siellä?

-- Mitä, henki ihmetteli, -- etkö usko minua edes juhlallisen valan
vannottuani?

-- En tosiaan usko, kalastaja sanoi, -- enkä voi sinua uskoa ennen kuin
menet takaisin astiaan.

Hirviön ruumis hajaantui ja muuttui savuksi, joka taaskin levisi yli
koko rannikon, ja vihdoin se kokoonnuttuaan yhteen alkoi uudestaan
solua astiaan, kunnes mitään siitä ei jäänyt ulkopuolelle. Silloin
kalastaja tarttui lujasti lyijykanteen, työnsi sen kiireesti astian
suulle ja huudahti: -- Henki, nyt on sinun vuorosi rukoilla minulta
suosiota. Mutta minäpä viskaankin sinut takaisin mereen josta sinut
nostin ja sitten rakennan rantamalle majan jossa asun ja varoitan
kaikkia kalastajia, jotka saapuvat laskemaan verkkojaan,
sinunlaisestasi häijystä hengestä, joka on vannonut tappavansa
vapauttajansa.

Henki ei laiminlyönyt mitään millä luuli voivansa taivuttaa kalastajan
suopeaksi. -- Avaa astia, se sanoi, -- ja anna minulle vapauteni, niin
lupaan palkita sinut täysin tyydyttävästi.

-- Sinä olet pettäjä, kalastaja vastasi. -- Ansaitsisin menettää
henkeni, jos olisin kyllin hupsu uskoakseni sinua. Varmaan kohtelisit
minua samalla tavalla kuin eräs kreikkalainen kuningas kohteli lääkäri
Dubania. Se on tarina, jonka haluan sinulle kertoa. Kuuntelehan siis:



Kreikan kuninkaan ja lääkäri Dubanin tarina


Oli kerran kuningas, joka sairasti pitaalitautia, ja hänen lääkärinsä
olivat turhaan yrittäneet parantaa häntä. Vihdoin hänen hoviinsa saapui
hyvin taitava lääkäri nimeltä Duban. Hän oli kokenut luonnontutkija ja
ymmärsi täydellisesti kasvien ja rohtojen hyvät ja huonot ominaisuudet.
Kuultuaan mikä tauti kuningasta vaivasi ja että lääkärit olivat
hylänneet hänet parantumattomana Duban pyrki hänen luokseen.

-- Minä tiedän, hän sanoi alamaisen tavanmukaisten tervehdysten
jälkeen, -- että lääkärisi, oi kuningas, eivät ole kyenneet parantamaan
sinua pitaalista. Mutta jos suvaitset vastaanottaa palvelukseni, lupaan
tehdä sinut terveeksi juottamatta sinulle karvaita rohtoja ja ilman
ulkopuolista käsittelyä.

Kuningas vastasi: -- Jos kykenet täyttämään lupauksesi, teen sinut ja
sinun jälkeläisesi rikkaiksi. Saat koettaa.

Lääkäri palasi asuntoonsa, teki onton nuijan ja pani sen kädensijaan
rohtoja. Hän valmisti myös tarkoitukseensa sopivan pallon. Ja nämä
kapineet mukanaan hän saapui seuraavana aamuna kuninkaan luo sanoen: --
Oi kuningas, nouse ratsun selkään ja ryhdy lyömään tätä palloa
nuijalla, kieritä sitä, kunnes kätesi ja ruumiisi hikoilevat. Kun
lääke, jonka olen pannut nuijan onttoon kädensijaan, on kätesi
hankauksesta kuumentunut, se tunkeutuu läpi koko ruumiisi, ja heti kun
olet alkanut hikoilla, voit luopua urheilusta, sillä silloin lääke on
vaikuttanut. Palatsiin palattuasi sinun on heti mentävä kylpyyn,
annettava pestä itsesi hyvin ja hangata ihosi sileäksi. Käy sitten
vuoteeseen, ja huomenna noustessasi olet terve.

Kuningas otti nuijan ja löi palloa, jonka hänen kanssaan pelaavat
upseerit aina palauttivat hänelle. Hän leikki niin kauan, että hänen
kätensä ja koko ruumiinsa olivat kovasti hiessä, ja sitten nuijan
varteen suljettu lääke vaikutti, kuten lääkäri oli sanonut. Sen jälkeen
kuningas lopetti leikkinsä, palasi palatsiinsa, meni saunaan ja
noudatti hyvin tarkoin lääkärin määräyksiä.

Aamulla herätessään hän havaitsi yhtä ihmeissään kuin riemuissaankin,
että pitaali oli lähtenyt ja hänen ruumiinsa oli yhtä puhdas kuin jos
siinä ei olisi koskaan mitään tautia ollutkaan. Pukeuduttuaan hän lähti
heti neuvostosaliinsa, nousi valtaistuimelleen ja näyttäytyi
hovimiehilleen, jotka uteliaina tietämään mitä uusi lääke oli
vaikuttanut saapuivat sinne aikaisin ja ilmaisivat suurta iloa
nähdessään kuninkaan täydellisesti parantuneen.

Astuttuaan saliin lääkäri Duban kumartui valtaistuimen eteen koskettaen
kasvoillaan lattiaa. Hänet huomatessaan kuningas käski hänen istua
viereensä, esitteli hänet saapuvilla oleville ja ylisti häntä hänen
ansionsa mukaan. Mutta hän ei pysähtynyt siihenkään, vaan antoi
lääkärille uusia armon ja suosion osoituksia joka päivä.

Mutta kuninkaalla oli visiiri, joka oli saita, kateellinen ja
luonnostaan kykenevä kaikenlaiseen häijyyteen. Hän ei voinut
kadehtimatta katsella, mitä kaikkia lahjoja lääkärille annettiin, ja
päätti sen vuoksi alentaa hänen arvoaan kuninkaan silmissä. -- Suuri
hallitsija, hän sanoi kuninkaalle, -- onko viisasta, että siedät
luonasi miestä joka hyvinkin saattaa olla vihollisesi lähettämä
henkeäsi väijymään?

-- Ei ei, visiiri, kuningas keskeytti, -- olen varma, että lääkäri
jota epäilet lurjukseksi ja petturiksi on miesten parhaita ja
kunnollisimpia. Tiedäthän että hän paransi minut pitaalistani. Jos hän
olisi väijynyt henkeäni, miksi hän sitten pelasti minut? Hänen olisi
vain tarvinnut jättää minut tautiani potemaan. Huomaan, että hänen
kunnollisuutensa herättää kateuttasi, mutta älä luule, että minua
voidaan syyttömästi yllyttää häntä vastaan. Kerronpa sinulle mitä eräs
visiiri sanoi herralleen, kuningas Sinbadille, estääkseen häntä
surmauttamasta poikaansa prinssiä. Esitettyään, että kuninkaan tulisi
varoa tekemästä sellaista mikä johtui toisen vihjauksesta, se visiiri
kertoi seuraavan tarinan:



Aviomies ja papukaija


Eräällä kunnon miehellä oli kaunis vaimo, jota hän rakasti niin
hellästi että tuskin saattoi päästää häntä näkyvistään. Kun tärkeät
asiat kerran pakottivat hänet matkustamaan kotoaan, hän meni ensin
sinne missä myytiin kaikenlaisia lintuja ja osti papukaijan, joka ei
osannut ainoastaan hyvin puhua, vaan kykeni selostamaan kaikki mitä sen
lähettyvillä tehtiin. Mies vei sen häkissä kotiinsa, pyysi vaimoaan
sijoittamaan sen kammioonsa ja huolehtimaan siitä hänen poissa
ollessaan. Ja sitten hän lähti.

Palattuaan hän kyseli papukaijalta mitä sillä välin oli tapahtunut kun
hän oli ollut poissa kotoa, ja lintu kertoi hänelle sellaista josta hän
sai aihetta nuhdella vaimoaan. Vaimo päätteli, että jotkut hänen
orjattarensa olivat pettäneet hänet, mutta kaikki vannoivat olleensa
uskollisia ja olivat yksimielisiä siitä, että papukaija oli kielinyt.

Sen jälkeen vaimo mietti keinoja kuinka karkottaisi puolisonsa
mustasukkaisuuden ja kostaisi samalla papukaijalle. Kun hänen miehensä
oli taas lähtenyt matkalle, hän käski orjattaren kiertää öiseen aikaan
käsimyllyä papukaijan häkin alla, toisen hän määräsi pirskottelemaan
vettä häkin yli ikään kuin olisi satanut ja kolmannen kuljettamaan
kuvastinta edestakaisin kynttilän välkkeessä papukaijan edessä.
Orjattaret viettivät suuren osan yötä noudattamalla emäntänsä käskyjä
ja suorittivat työnsä hyvin taitavasti.

Seuraavana iltana mies palasi ja tiedusteli jälleen papukaijalta, mitä
hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Lintu vastasi: -- Hyvä isäntä,
salamat, ukkosenjyrinä ja sade häiritsivät minua niin suuresti kaiken
yötä, etten osaa kuvaillakaan kuinka paljon sain kärsiä.

Mies tiesi, että yöllä ei ollut käynyt ukkonen, ei salamoinut eikä
satanutkaan, ja tuumi, että papukaija, joka tässä suhteessa ei ollut
puhunut totta, oli saattanut valehdella edellisessäkin kertomuksessaan.
Hän otti sen ulos häkistä ja paiskasi sen niin kovasti lattiaan, että
se heitti henkensä. Mutta myöhemmin hän kuuli naapureiltaan, että
papukaijarukka ei ollut hänelle valehdellut, jutellessaan hänen
vaimonsa käytöksestä. Ja silloin hän katui, että oli surmannut sen.

       *       *       *       *       *

-- Ja sinä, visiiri, kuningas jatkoi, -- tahtoisit, että lääkäri
Dubanin pää katkaistaisiin, koska vihaat häntä, vaikka hän ei ole
milloinkaan tehnyt sinulle pahaa. Mutta minä varon sitä tekemästä,
etten saisi katua, kuten tuo mies papukaijansa surmaamista.

-- Armollinen kuningas, visiiri vastasi, -- papukaijan kuolema oli vain
pikkuseikka, enkä luule linnun isännän sitä kauan surreen. Mutta miksi
pelkosi tehdä vääryyttä viattomalle miehelle estäisi sinua surmaamasta
tätä lääkäriä? Ei minua kateus tee hänen vihollisekseen. Jos syytökseni
on väärä, ansaitsen saman rangaistuksen kuin muuan visiiri josta
sinulle kerron, oi kuningas, jos suvaitset kuunnella minua:



Tarina rangaistusta visiiristä


Oli kerran kuningas, ja hänellä oli poika, joka oli suuresti innostunut
metsästykseen. Usein kuningas salli hänen noudattaa mielihaluaan,
mutta käski suurvisiirinsä aina seurata häntä. Eräänä päivänä
metsästysretkellä oli saatu näkyviin komea hirvi, ja prinssi, joka
luuli visiirin olevan kintereillään seurasi otusta niin etäälle ja niin
hartaasti että jäi yksin. Havaittuaan eksyneensä hän pysähtyi ja koetti
palata visiirin luo, mutta seutua tuntematta hän samoili yhä
kauemmaksi.

Ratsastellessaan hän tapasi tiellään kauniin neidon, joka itki
katkerasti, koska hevonen oli pudottanut hänet selästään ja juossut
tiehensä. Prinssi sääli syvästi neitoa ja pyysi häntä nousemaan
taakseen ratsulle, ja siihen neito kernaasti suostuikin.

Heidän ratsastaessaan raunioituneen talon ohi neito ilmoitti haluavansa
astua alas. Prinssi pysäytti ratsunsa ja nostettuaan neitosen maahan
astui itsekin satulasta ja käveli rakennuksen luo taluttaen hevosta
perässään. Mutta voi arvata, kuinka hän säikähti kuullessaan
otaksumansa neidon lausuvan: -- Iloitkaa, lapsukaiseni, tuon nuoren
miehen syötäväksenne! Toiset äänet vastasivat heti: -- Missä hän on,
meidän on kova nälkä?

Prinssi oli kuullut kylliksi ollakseen varma vaarastaan. Hän ratsasti
kiireesti tiehensä, löysi onneksi oikean suunnan ja saapui
turvallisesti palatsiin kertoen kuninkaalle seikkaperäisesti vaaran
johon oli visiirin huolimattomuuden vuoksi joutunut. Kuningas vihastui
kovasti ministeriinsä ja kuristutti hänet heti paikalla.

       *       *       *       *       *

Oi kuningas, visiiri jatkoi, -- palaan lääkäri Dubaniin. Hän on sinut
parantanut, sanot. Mutta kuka voi todistaa sen sinulle? Kuka tietää,
vaikka hänen käyttämillään lääkkeillä olisi turmiolliset seuraukset?

Kuningas ei voinut arvata visiirinsä häijyä juonta eikä ollut kyllin
lujatahtoinen pysyäkseen alkuperäisessä mielipiteessään. Keskustelu sai
hänet horjumaan. -- Visiiri, hän myönsi, -- sinä olet oikeassa. Hän on
saattanut tulla vartavasten riistämään minulta henkeni, kuten hän
rohdoillaan helposti voisikin tehdä.

Ja kuningas kutsutti erään upseereistansa ja käski hänen noutaa
lääkärin palatsiin. Aavistamatta kuninkaan aikomusta Duban riensi
paikalle.

-- Tiedätkö, kuningas kysyi hänet nähdessään, -- miksi lähetin sinua
noutamaan?

-- En, armollinen kuningas, lääkäri vastasi, -- odotan kunnes
hallitsijani suvaitsee ilmoittaa sen minulle.

-- Tuotin sinut, kuningas sanoi, -- vapautuakseni sinusta ottamalla
sinulta hengen.

Kukaan ei voisi kuvailla lääkärin hämmästystä hänen kuullessaan nämä
sanat. -- Miksi, oi kuningas, haluat riistää minulta henkeni, hän
kysyi. -- Minkä rikoksen olen tehnyt?

-- Minulle on kerrottu, hallitsija vastasi, -- että saavuit hoviini
ainoastaan väijyäksesi henkeäni. Ehkäistäkseni aikomuksesi riistän
varmuuden vuoksi oman henkesi. Iske, hän sanoi saapuvilla olevalle
pyövelille, -- ja vapauta minut kavalasta konnasta joka tuli tänne
salamurhan hankkeissa.

Kun lääkäri kuuli julman määräyksen, hän arvasi heti, että hänen
kuninkaalta saamansa kunnianosoitukset ja lahjat olivat tuottaneet
hänelle vihamiehiä ja että he olivat kateudesta yllyttäneet heikon
ruhtinaan häntä vastaan. Hän katui parantaneensa kuninkaan pitaalista.
Mutta nyt se oli liian myöhäistä. -- Näinkö, lääkäri kysyi, -- sinä
palkitset minut, että paransin sinut? Ah, kuningas, hän huudahti, --
salli minun elää, jotta taivas pidentäisi omat päiväsi! Älä surmauta
minua, jotta Allah ei kohtelisi sinua samalla tavalla!

Kuningas vastasi julmasti: -- Ei, ei, minun täytyy välttämättä
hakkauttaa pääsi poikki. Muuten saatat salakähmäisesti murhata minut
yhtä taitavasti kuin paransit minut.

Vaikeroimatta, vaikka kuningas häntä näin pahoin palkitsi, lääkäri
valmistautui kuolemaan. Pyöveli sitoi hänen kätensä ja oli
paljastamaisillaan miekkansa, kun lääkäri kääntyen vielä kerran
hallitsijan puoleen lausui: -- Koska sinä, oi kuningas, et peruuta
kuolemantuomiotani, pyytäisin edes, että sallisit minun palata kotiini
antamaan määräyksiä hautajaisistani, sanomaan jäähyväiset perheelleni,
jakamaan almuja ja antamaan testamentillani kirjani perinnöksi niille
jotka osaavat niitä hyödyllisesti käyttää. Yhden erikoisen teoksen
haluaisin lahjoittaa kuninkaalleni. Se on perin arvokas kirja, jota
sinun sietäisi huolellisesti tallettaa aarreaitassasi.

-- Mikä, kuningas kysyi, -- sen tekee niin kallisarvoiseksi?

-- Suuri kuningas, lääkäri vastasi, -- sillä on monta merkillistä ja
ihmeellistä ominaisuutta. Tärkein niistä on, että jos vaivaudut
avaamaan sen kuudennen lehden kohdalta ja lukemaan vasemmalta sivulta
kolmannen rivin, niin katkaistu pääni vastaa kaikkiin sille tekemiisi
kysymyksiin.

Kuningas tuli uteliaaksi, siirsi mestauksen seuraavaan päivään ja
lähetti lääkärin vahvasti vartioituna kotiin.

Duban järjesti asiansa, ja kun oli levinnyt huhu, että ennen kuulumaton
ihme tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, kerääntyivät visiirit,
emiirit, henkivartioston upseerit ja sanalla sanoen koko hovi
seuraavana päivänä vastaanottosaliin ollakseen ihmeen näkijöinä.

Lääkäri Duban tuotiin sisään, ja astuen kirja kädessä valtaistuimen
juurelle hän pyysi kulhoa ja laski siihen päällyksen johon kirja oli
kääritty. Sitten hän tarjosi kirjaa kuninkaalle ja sanoi: -- Ota tämä
ja määrää, että pääni, sitten kun se on hakattu poikki, lasketaan
maljaan tuolle päällykselle. Silloin veri heti lakkaa vuotamasta. Avaa
sitten kirja, ja pääni vastaa kysymyksiisi. Mutta salli minun vielä
kerran rukoilla kuninkaallista armoasi, vakuutan olevani syytön.

-- Rukouksesi, kuningas vastasi, -- ovat turhia. Jo pelkästään siitä
syystä, että saisin kuulla pääsi kuolemasi jälkeen puhuvan tahdon, että
sinun on kuoltava. Näin sanottuaan hän otti kirjan lääkärin kädestä ja
käski teloittajan täyttää velvollisuutensa.

Pää katkaistiin niin taitavasti että se putosi kulhoon, ja tuskin se
oli kirjan suojuksella, kun verenvuoto tyrehtyi. Sitten se kuninkaan ja
kaikkien suureksi kummastukseksi avasi silmänsä ja sanoi: --
Suvaitseeko majesteetti avata kirjan?

Kuningas yritti tehdä niin, ja havaitessaan lehtien tarttuneen
toisiinsa kiinni hän pisti sormen suuhunsa ja kostutti sitä voidakseen
helpommin selailla kirjaa. Niin hän jatkoi, kunnes ehti kuudenteen
lehteen, ja kun hän ei nähnyt mitään kirjoitusta sillä kohdalla josta
häntä oli neuvottu sitä etsimään hän sanoi: -- Lääkäri, tähän ei ole
mitään piirretty.

-- Käännä vielä muutamia lehtiä, pää vastasi. Kuningas teki työtä
käskettyä pistäen aina sormen suuhunsa, kunnes hän äkkiä tunsi kauheaa
puistatusta, hänen silmänsä sumenivat ja hän lysähti valtaistuimensa
juurelle rajuissa kouristuksissa.

Kun lääkäri Duban tai oikeammin hänen päänsä näki, että lehdille
kätketty myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja kuninkaalla oli vain jokunen
silmänräpäys elettävänä, se huudahti: -- Hirmuvaltias, nyt näet, millä
tavoin kohdellaan ruhtinaita, jotka teloittavat viattomia ihmisiä.
Ennemmin tai myöhemmin rankaisee Allah heidän julmuutensa ja
vääryytensä. Tuskin pää oli lausunut nämä sanat, kun kuningas heitti
henkensä ja lääkärinkin päästä katosi siinä vielä viipynyt
elämänkipinä.

       *       *       *       *       *

Kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa Kreikan kuninkaasta ja
lääkäri Dubanista, hän sovitti sen henkeen jota yhä piti astiaan
suljettuna. -- Jos kuningas olisi sallinut lääkärin elää, Allah olisi
pidentänyt hänenkin elämäänsä. Samoin on sinunkin laitasi, henki, mutta
minun täytyy vuorostani olla yhtä kovasydäminen sinua kohtaan.

-- Kuulehan vielä sananen, henki huudahti, -- lupaan olla tekemättä
sinulle mitään pahaa. Kaukana siitä! Tahdon päinvastoin neuvoa keinon
kuinka tulet äärettömän rikkaaksi.

Toivo vapautua köyhyydestä vaikutti kalastajaan. Voisin kuunnella
sinua, hän virkkoi, -- jos sanoihisi voisi vähänkin luottaa. Vanno
minulle Allahin suuren nimen kautta, että tahdot uskollisesti täyttää
lupauksesi niin avaan astian. En usko että uskallat rikkoa moista
valaa.

Henki vannoi valan, minkä jälkeen kalastaja heti poisti lyijykannen.
Samassa kohosi savu, ja kun henki oli jälleen saanut hahmonsa, se
potkaisi astian mereen.

-- Älä pelkää, kalastaja, henki sanoi, -- tein sen vain nähdäkseni
säikähtäisitkö. Varmistuaksesi että olen tosissani ota verkkosi ja
seuraa minua.

He kulkivat kaupungin ohi ja tulivat vuorenhuipulle, jolta laskeutuivat
laajalle tasangolle, ja kävelivät sitä pitkin neljän kukkulan välissä
sijaitsevalle järvelle.

Kun he olivat päässeet sen rannalle, henki sanoi kalastajalle: -- Heitä
verkkosi ja pyydä kaloja! Kalastaja ei epäillyt saalisonneaan, koska
näki kaloja parvittain uiskentelevan vedessä, mutta hän kummastui
suuresti havaitessaan niiden olevan neljää eri väriä: valkoisia,
punaisia, sinisiä ja keltaisia. Hän laski verkkonsa ja sai yhden
kutakin väriä. Kun hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moisia, hän ei
voinut olla ihailematta niitä ja oli hyvin riemuissaan arvellen
saavansa niistä melkoisen summan.

-- Ota kalat, henki sanoi hänelle, -- ja vie ne sulttaanillesi. Hän
maksaa niistä runsaammin. Saat tulla joka päivä tälle järvelle
kalastamaan, mutta varoitan sinua laskemasta verkkojasi useammin kuin
kerran päivässä, sillä muutoin sinun käy huonosti.

Näin lausuttuaan henki polki jalallaan maata, joka avautui ja
nielaistuaan hänet sulkeutui jälleen.



Kalastajan myöhempiä seikkailuja


Kalastaja päätti noudattaa hengen neuvoa ja varoi laskemasta verkkojaan
toista kertaa ja palasi hyvin tyytyväisenä kaupunkiin. Hän meni heti
sulttaanin palatsiin tarjoamaan kalojaan. Sulttaani hämmästyi kovin
nähdessään kalastajan tuomat neljä kalaa. Hän otti ne käteensä toisen
toisensa perästä ja katseli niitä tarkkaavaisesti. Ihailtuaan niitä
pitkän aikaa hän sanoi visiirilleen: -- Ota nämä kalat ja vie ne
kokilleni. Ne maistuvat varmaan yhtä hyviltä kuin ne ovat kauniita. Ja
anna kalastajalle neljäsataa kultarahaa.

Kalastaja, joka ei ollut koskaan nähnyt niin suurta rahasummaa, saattoi
tuskin uskoa silmiään. Hän luuli, että kaikki oli pelkkää unta, kunnes
varmistui onnensa todellisuudesta voidessaan ostaa ruokaa ja muita
tarvikkeita perheelleen.

Heti kun keittäjätär oli perannut kalat, hän pani ne öljyttyinä
käristyspannussa tulelle ja kun luuli toisen kyljen jo kyllin
paistuneen käänsi ne toiselle kyljelle. Mutta ihmeitten ihme! Tuskin
kalat oli käännetty, kun keittiön seinä jakautui kahtia ja ihastuttavan
kaunis nuori nainen astui aukosta sisään. Hän oli pukeutunut
kukikkaaseen satiiniin, ja hänellä oli kellukat korvissa, suurista
helmistä sommiteltu kaulanauha, rubiineilla koristetut kultaiset
rannerenkaat ja kädessä myrttivitsa. Ilmestys astui pannua kohti
suuresti hämmästyttäen keittäjätärtä, joka jäi seisomaan kauhusta
tyrmistyneenä, ja lausui hipaisten yhtä kaloista varvullaan: -- Kala,
kala, täytätkö velvollisuutesi? Kun kala ei vastannut mitään, nainen
toisti sanat, ja silloin kaikki neljä eväkästä kohottivat päänsä ja
virkkoivat: -- Kyllä, kyllä. Jos te laskette lukua, laskemme mekin. Jos
te maksatte veikanne, maksamme mekin omamme. Jos te pakenette, me
yllätämme ja olemme tyytyväiset.

Heti kun kalat olivat lausuneet nämä sanat, nainen kaatoi paistinpannun
kumoon ja palasi seinän aukkoon, joka samalla sulkeutui ja muuttui
entiselleen.

Keittäjätär säikähti hirveästi tapauksesta ja ryhtyi hiukan
toinnuttuaan poimimaan arinalle pudonneita kaloja, mutta havaitsi
niiden olevan hiiltä mustemmat, joten niitä ei voinut viedä
sulttaanille. -- Voi, hän vaikeroi, -- kuinka minun käy? Jos kerron
sulttaanille mitä olen nähnyt, hän ei varmaankaan usko, vaan raivostuu
minulle!

Hänen voivotellessaan suurvisiiri astui keittiöön ja kysyi, olivatko
kalat valmiit. Kokki kertoi koko tapahtuman, joka kummastutti visiiriä,
kuten hyvin voi käsittää. Virkkamatta asiasta sanaakaan sulttaanille
visiiri keksi verukkeen, joka tyydytti valtiasta ja lähetti heti
noutamaan kalamiehen ja käski tätä tuomaan vielä neljä sellaista kalaa.
Kalastaja lupasikin hankkia ne huomenna.

Hän laski verkkonsa aikaisin seuraavana aamuna, pyydysti neljä kalaa,
samanlaisia kuin edellisetkin, ja toi ne määrätyllä tunnilla
visiirille. Tämä otti ne itse vastaan, vei ne keittiöön ja sulkeutui
sinne keittäjättären kera, joka perkasi ne ja pani tulelle, kuten
edellisenäkin päivänä oli tehnyt. Kun ne olivat käristyneet toiselta
kyljeltään ja keittäjätär oli kääntänyt ne toiselle, visiiri sai omin
silmin nähdä samat tapaukset kuin keittäjätär oli hänelle kertonut.

-- Tämä on liian ihmeellistä ja outoa, jotta salaisimme sen
sulttaanilta, hän sanoi. -- Menen ilmoittamaan hänelle tämän ihmeen.

Kovin kummastunut sulttaani käski heti noutaa kalastajan ja sanoi
hänelle: -- Ystäväni, etkö voi tuoda minulle vielä neljä sellaista
kalaa?

Kalastaja vastasi: -- Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa
huomisaamuun, teen sen.

Hän pyydysti neljä kalaa ja vei ne sulttaanille, joka riemastui niin,
että käski maksaa kalastajalle taas neljäsataa kultarahaa.

Sulttaani käski tuoda kalat yksityishuoneeseensa ynnä kaikki
käristystarpeet. Kun hän oli sulkeutunut sinne visiirinsä kanssa,
jälkimmäinen pani ne pannuun. Kun toinen kylki oli paistunut, ministeri
käänsi ne toiselle. Silloin seinä avautui, mutta nuoren naisen sijaan
aukosta astuikin orjaksi puettu jättiläismäinen neekeri paksu vihreä
sauva kädessään. Hän astui pannua kohti ja napauttaen yhtä kaloista
sauvallaan ärjäisi kauhistuttavalla äänellä: -- Kala, täytätkö
velvollisuutesi? Nämä sanat kuullessaan kalat kohottivat päänsä ja
vastasivat: Kyllä, kyllä me täytämme. Jos te laskette, laskemme mekin.
Jos te maksatte veikanne, maksamme me omamme. Jos te pakenette, me
yllätämme ja olemme tyytyväiset.

Tuskin kalat olivat lausuneet nämä sanat, kun neekeri paiskasi pannun
keskelle lattiaa ja kärvensi kalat sydelle. Tämän tehtyään hän poistui
raivokkaana ja palasi aukkoon, joka sulkeutui, ja seinä oli taas aivan
entisellään.

-- Sen jälkeen mitä olen nähnyt, sulttaani sanoi visiirille, -- en voi
mitenkään saada rauhaa. Nämä kalat tietävät varmaan jotakin
merkillistä.

Hän lähetti noutamaan kalastajan ja kuultuaan, mistä kalat olivat
pyydetyt, käski koko hovinsa nousta hevosten selkään, ja kalastaja oli
heillä oppaana. He nousivat kaikki vuorelle ja näkivät sen juurella
kummastuksekseen laajan tasangon jota kukaan ei sitä ennen ollut
huomannut ja saapuivat vihdoin järvelle, joka sijaitsi neljän kukkulan
välissä, kuten kalastaja oli kuvaillut. Vesi oli niin läpikuultavaa,
että he havaitsivat kaikkien kalojen olevan samanlaisia kuin ne jotka
pyydystäjä oli tuonut palatsiin.

Sulttaani seisoi veden partaalla ja katseli ihaillen kaloja. Hänen
kysyttyään hovimiehiltään, oliko mahdollista, että kukaan heistä ei
ollut ennen nähnyt järveä, joka oli niin lyhyen matkan päässä
kaupungista, he kaikki vastasivat etteivät koskaan olleet edes
kuulleetkaan siitä.

-- Koska kaikki myönnätte, että ette ole koskaan kuulleet siitä, ja
koska olen uutisesta yhtä kummastunut kuin tekin, päätän, etten palaa
palatsiini ennen kuin saan tietää miten järvi on tullut tänne ja miksi
kaikki kalat ovat neljää väriä. Näin sanottuaan sulttaani käski hovinsa
leiriytyä, ja heti pystytettiin hänen ja hänen huonekuntansa teltat
järven rannalle.

Päättäen poistua yksinään leiristä ottaakseen selkoa näistä
salaperäisistä ilmiöistä, jotka niin suuresti häiritsivät hänen
mieltään, sulttaani käski suurvisiirin ilmoittaa hoville, että sairaus
oli syynä hänen poissaoloonsa siihen asti kun hän palaisi.

Suurvisiiri koetti saada sulttaania luopumaan aikeestaan, mutta
turhaan. Itsevaltias piti päänsä. Hän puki ylleen kävelytamineet, otti
käyrämiekkansa ja lähti yksinään leiristä heti kun huomasi, että siellä
oli kaikki hiljentynyt. Auringon noustessa hän näki edessään melkoisen
matkan päässä suuren kiillotetusta mustasta marmorista tehdyn
rakennuksen, joka oli katettu hienolla sileällä teräksellä. Hyvin
mielissään että näin pian keksi jotakin mielenkiintoista, hän kulki
porttia kohti, joka oli osaksi auki. Vaikka hän olisi heti voinut astua
siitä sisään, hän katsoi sentään parhaaksi kolkuttaa. Hän kolkutti
monta kertaa ja kummastui äärettömästi, kun ketään ei tullut näkyville.

Vihdoin hän astui sisään ja tultuaan pylväskäytävään huusi: -- Onko
täällä ketään ottamassa vastaan muukalaista joka ohi kulkiessaan tulee
pyytämään vähän virvokkeita?

Mutta vaikka hän puhui varsin kovalla äänellä, hänelle ei vastattu
mitään. Äänettömyys lisäsi hänen kummastustaan. Hän saapui tilavaan
pihaan ja katseli ympärilleen joka taholle etsien asukkaita, mutta ei
tavannut ketään.

Hän astui useihin isoihin saleihin, joiden seinät olivat kirjosilkillä
verhoillut, komerot ja sohvat päällystetyt Mekan kankailla ja
ovikäytävät somistetut kallisarvoisilla, kullalla ja hopealla
koristetuilla intialaisilla kudoksilla. Sitten hän tuli uhkeaan
salonkiin jonka keskellä oli suihkulähde. Ja altaan jokaisessa kulmassa
oli kultainen leijona.

Kolmelta sivulta linnaa ympäröi puutarha kukkalavoineen ja
pensasriveineen, ja paikan ihanuutta sulostutti vielä lukematon joukko
lintuja, joiden sointuvat sävelet täyttivät ilman. Sulttaani käveli
huoneesta toiseen, ja niissä oli kaikki rikasta ja upeaa. Väsyneenä
kävelemiseen hän istahti kuistille, josta saattoi nähdä yli puutarhan.
Äkkiä hän kuuli jonkun valittavan surkealla äänellä. Hän kuunteli
tarkkaavaisesti ja erotti seuraavat sanat: -- Oi kohtalo, joka et
suonut minun kauan nauttia onnellista elämää, lakkaa minua vainoamasta
ja lähetä nopea kuolema lopettamaan murheeni ja kärsimykseni.

Sulttaani nousi, astui paikkaa kohti josta ääni kuului ja avaten suuren
salin oven työnsi uutimen syrjään. Kaunis, rikkaasti puettu nuori mies
istui siellä valtaistuimella. Hänen kasvonsa kuvastivat synkkää
alakuloisuutta. Sulttaani lähestyi ja tervehti häntä. Nuori mies
vastasi tervehdykseen pään nyökkäyksellä ja sanoi: -- Herrani, nousisin
ottamaan teitä vastaan, mutta surkea välttämättömyys estää minua ja
toivoakseni ette pane käytöstäni pahaksenne.

-- Arvoisa herra, sulttaani vastasi, -- olen teille kovin kiitollinen
siitä hyvästä käsityksestä, joka teillä minusta on. Olkoonpa esteenne
mikä tahansa, hyväksyn mielelläni puolustelunne. Valitustenne
opastamana olen saapunut tänne tarjoamaan teille apuani. Suokoon Allah,
että kykenisin lohduttamaan teitä tai huojentamaan huolianne! Kertokaa
minulle onnettomuutenne tarina, mutta ilmoittakaa minulle ensin, mitä
merkitsee palatsin läheisyydessä oleva järvi, jossa kalat ovat neljää
eri väriä, kenen tämä linna on, kuinka olette joutunut tänne ja miksi
olette yksinänne.

Sen sijaan, että olisi vastannut kysymyksiin, nuori mies alkoi
katkerasti itkeä. -- Kuinka epävakaa onkaan kohtalo, hän huudahti. --
Huvikseen se kukistaa ne jotka on korottanut. Kuinka olisi mahdollista,
etten murehtisi ja ettei silmistäni vuotaisi ehtymättömästi kyyneleitä?
Näin sanoen hän kohotti viittaansa ja näytti sulttaanille, että hän oli
ihminen vain päästä vyötäisiin ja että alaosa ruumista oli mustaa
marmoria.

Voi helposti käsittää sulttaanin kummastuksen, kun hän näki nuoren
miehen surkuteltavan tilan. -- Se mitä minulle näytätte, hän sanoi, --
täyttää minut kauhulla, mutta samalla se herättää uteliaisuuttani, niin
että olen perin kärkäs kuulemaan tarinanne, ja varmaankin järvi ja
kalat ovat osana siitä. Sen vuoksi pyydän teitä kertomaan.

-- En tahdo evätä pyyntöänne, nuori mies vastasi, vaikka niin tehden
elvytän murheeni. Ja sitten hän jutteli:



Mustain saarten nuoren kuninkaan tarina


Tietäkää, arvoisa herra, hän jatkoi, -- että isäni nimeltä Mahmud, oli
tämän maan kuningas. Tämä on Mustain Saarten kuningaskunta. Nimi johtuu
neljästä pienestä läheisestä vuoresta. Ne vuoret olivat ennen saaria.
Pääkaupunki oli sillä paikalla jolla näkemänne järvi nyt sijaitsee.

Isäni, kuningas, kuoli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä. Heti kun olin
perinyt hänen kruununsa, nain serkkuni. Alussa ei mikään voinut olla
täydellisempää kuin avioliitossamme vallitseva sopusointu ja ilo. Niin
vietimme viisi vuotta, mutta sen ajan lopussa havaitsin, että
huomaavaisuuteni ei enää viehättänyt vaimoani.

Kerran päivällisen jälkeen laskeuduin lepäämään sohvalle vaimoni
ollessa kylvyssä. Kaksi hänen kamarineitoaan tuli luokseni viuhkat
kädessä vilvoitellakseen minua ja torjuakseen kärpäsiä minua
häiritsemästä. Toinen heistä asettui pään puolelle ja toinen sohvan
jalkopäähän. Tytöt luulivat minun nukkuvan ja kuiskuttelivat
toisilleen. Olin vain sulkenut silmäni ja kuulin heidän koko
keskustelunsa.

Toinen heistä sanoi toiselle: -- Eikö kuningatar tee väärin, kun ei
rakasta näin herttaista ruhtinasta? -- Epäilemättä, toinen vastasi. --
En käsitä syytä siihen enkä myöskään tajua, miksi hän lähtee joka yö
ulos jättäen puolisonsa yksin. Onko mahdollista, että kuningas ei
huomaa sitä? -- Ah, toinen vastasi, kuinkapa hän sitä huomaisi?
Kuningatar sekoittaa joka ilta hänen juomaansa erään yrtin mehua, ja
sen vaikutuksesta kuningas nukkuu niin sikeästi kaiken yötä, että
kuningatar ehtii mennä mihin tahtoo. Ja päivän sarastaessa hän palaa
puolisonsa viereen ja herättää hänet pistämällä hänen sieraimensa alle
jotakin tuoksuvaa ainetta.

Voitte arvata, herra, kuinka suuresti keskustelu hämmästytti minua.
Osasin kuitenkin hillitä itseni niin että kykenin teeskentelemään ja
olin heräävinäni kuin en olisi kuullut sanaakaan.

Kuningatar palasi kylvystä. Söimme yhdessä illallista, ja hän tarjosi
minulle kupillisen juomaa johon olin tottunut. Mutta nyt en
kohottanutkaan sitä huulilleni, vaan astuin avoimen ikkunan luo ja
viskasin nesteen nopeasti, vaimoni huomaamatta, pihalle ja palasin
sitten hänen luokseen.

Pian sen jälkeen hän, luullen minun olevan unessa, sanoi kyllin
äänekkäästi, jotta sen selvästi kuulin: -- Nuku vain äläkä enää koskaan
herää!

Näin lausuttuaan hän pukeutui ja lähti huoneesta.

Tuskin hän oli mennyt, kun minäkin puin kiireesti vaatteet ylleni, otin
miekkani ja seurasin häntä niin nopeasti että pian kuulin hänen
askeleensa edestäni. Hiivin hänen jäljessään hyvin varovaisesti, ettei
hän erottaisi askeleitani. Hän kulki useiden porttien kautta, jotka
avautuivat hänen lausuessaan muutamia taikasanoja, ja viimeinen jonka
hän avasi oli puutarhan portti. Hän astui sisäpuolelle, mutta minä jäin
portille, jottei hän huomaisi minua kävellessään kukkalavan viertä.
Tuijotin hänen jälkeensä niin pitkälle kuin pimeässä saatoin ja näin
hänen menevän pieneen metsikköön. Hiivin sinne toista tietä ja
lymyttyäni näin hänen kävelevän siellä oudon miehen kera.

En laiminlyönyt korviani heristäen tarkata heidän keskusteluaan ja
kuulin hänen puhelevan rakastajalleen: -- Mikä todistus vielä puuttuu?
Vieläkö epäilet harrasta uskollisuuttani? Käske minua vain, niin ennen
päivännousua muutan tämän suuren kaupungin ja tämän suuren palatsin
kauheiksi raunioiksi, joissa vain susilla, pöllöillä ja korpeilla on
tyyssijansa. Vai tahtoisitko että kuljettaisin kaikkien näiden
vankkojen muurien kivet Kaukasus-vuoren tuolle puolen -- asuttavan
maailman ääriin? Sano vain sana niin kaikki muuttuu!

Lopetettuaan puheensa kuningatar kääntyi rakastajansa kanssa, ja he
astuivat ohitseni. Olin jo paljastanut miekkani, ja kun hänen
rakastajansa oli minua lähinnä, iskin hänet tantereeseen. Luulin
surmanneeni hänet ja sen vuoksi palasin kiireesti, antamatta
kuningattaren tietää kuka olin.

Hänen rakastajaansa iskemäni haava oli kuolettava, mutta loihduillaan
hän säilytti miehen olotilassa jota ei voinut nimittää kuolemaksi eikä
elämäksi. Kulkiessani puutarhan läpi takaisin palatsiin kuulin
kuningattaren valittavan ääneen ja päätellen hänen parkumisestaan,
kuinka murheissaan hän oli, olin hyvilläni että olin säästänyt hänen
henkensä.

Heti huoneeseeni tultuani laskeuduin vuoteeseen ja vaivuin uneen
tyytyväisenä rangaistuani minua loukannutta ja häväissyttä roistoa. Kun
seuraavana aamuna heräsin, huomasin kuningattaren lepäävän vieressäni.

En tiedä, nukkuiko hän vai ei. Nousin, menin yksityiskammiooni ja
pukeuduin. Sitten mietin asiaa. Palatessani kuningatar astui
surupuvussa tukka hajallaan ja osa siitä pois revittynä eteeni ja
sanoi: -- Tulen pyytämään, että kuninkaani ei ihmettelisi nähdessään
minut tässä tilassa. Syvän murheeni aiheuttaa tieto kolmesta
murheellisesta tapauksesta: rakas äitini, kuningatar, on kuollut,
isäni, kuningas, on kaatunut taistelussa, ja yksi veljistäni on
pudonnut jyrkänteeltä kuiluun ja saanut surmansa.

En ollut pahoillani että hän käytti veruketta salatakseen surunsa
oikean syyn ja päättelin että hän ei epäillyt minua rakastajansa
surmaajaksi. -- Puolisoni, sanoin, -- en suinkaan moiti sinua, vaan
päinvastoin vakuutan sydämestäni ottavani osaa suruusi. Lausuin vain
toivomuksen että aika ja mietiskely vaimentaisi hänen murheensa.

Vuosikauden surtuaan hän pyysi lupaa rakennuttaa itselleen hautakammion
palatsin alueelle sanoen haluavansa viettää siellä lopun elämäänsä.
Annoin suostumukseni, ja hän pystytti uhkean rakennuksen ja nimitti sen
Kyynelten palatsiksi. Kun se oli valmis, hän kannatti sinne
rakastajansa, jonka elonkipinää hän oli tähän asti ylläpitänyt sitä
varten valmistamillaan juomilla. Ja niitä hän itse yhä vei miehelle
joka päivä, sitten kun tämä oli tuotu Kyynelten palatsiin.

Mutta kaikilla loihduillaankaan hän ei voinut parantaa roistoa, joka ei
ainoastaan ollut kykenemätön kävelemään tai seisomaan, vaan oli
menettänyt puhelahjansakin ja ilmaisi elonmerkkejä vain katseillaan.
Joka päivä kuningatar teki hänen luokseen kaksi pitkää vierailua, kuten
hyvin tiesin, vaikka en ollut tietävinäni.

Eräänä päivänä uteliaisuuteni pakotti minut menemään Kyynelten
palatsille, ja kuulin hänen puhuttelevan rakastajaansa näillä sanoilla:
-- Olen äärettömästi murheissani nähdessäni sinut tässä tilassa.
Kärsimääsi raatelevaa tuskaa tunnen yhtä paljon kuin sinä itsekin.
Mutta, armaimpani, minä puhelen sinulle yhä, etkä sinä vastaa mitään.
Kuinka kauan pysyt vaiti? Oi hauta, oletko hävittänyt sen ylenpalttisen
hellyyden jota hän minua kohtaan tunsi? Oletko sammuttanut silmät jotka
ilmaisivat niin suurta rakkautta ja olivat ainoa iloni? Ei, ei, en voi
uskoa sitä. Sano minulle pikemmin, minkä ihmeen kautta tulit maailman
ihanimman ja arvokkaimman aarteen säilyttäjäksi.

Minun täytyy tunnustaa, arvoisa herra, että raivostuin näistä
lauseista, ja puhutellen hautaa, minäkin puolestani, huudahdin: -- Oi
hauta, miksi et nielaise kitaasi tuota ihmisluontoa ellottavaa
kuvatusta tai miksi et nielaise sekä rakastajaa että rakastajatarta?

Tuskin olin lausunut nämä sanat, kun kuningatar nousi kuin raivotar. --
Kurja mies, hän sanoi. -- Sinä olet murheeni aiheuttaja. Älä luule
etten tiedä sitä. Olen vain teeskennellyt liian kauan. Hän lausui
muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja lisäsi: -- Loihtujeni voimalla
käsken että tästedes olet puoleksi marmoria ja puoleksi ihminen.

-- Heti, oi herra, muutuin siksi jona minut näette, kuolleeksi elävien
joukossa ja eläväksi kuolleiden joukossa.

Sen jälkeen kun julma velho, joka ei ansaitse kuningattaren nimeä, oli
minut näin muuttanut ja toimittanut minut tähän saliin, hän tuhosi
toisella lumouksella pääkaupunkini, joka oli hyvin kukoistava ja
väekäs. Hän tasoitti maan tasalle talot ja julkiset rakennukset ja
hävitti torit ja muutti koko seudun järveksi ja autioksi tasangoksi,
jotka olette nähnyt. Järven eriväriset kalat ovat kaupungissa eläneitä
neljää eri uskontoa tunnustaneita asukkaita. Valkoiset ovat
muhamettilaisia, punaiset tulta palvelevia persialaisia, siniset
kristittyjä ja keltaiset juutalaisia. Ne neljä pientä kukkulaa olivat
neljä saarta, joista kuningaskunta oli saanut nimensä. Mutta alueitteni
perikato ja hänen minussa loihtimansa muutos ei tyydyttänyt hänen
kostonhimoaan, vaan hän tulee joka päivä antamaan minulle sata
ruoskansivallusta paljaisiin hartioihini, kunnes selkäni on yltympäri
verissä. Pantuaan toimeen tämän osan rangaistuksesta hän heittää ylleni
karkean vuohenkarvaisen vaatteen ja sen päälle tämän kullalla
kirjaillun viitan, ei kunnioittaakseen, vaan pilkatakseen minua.

Kun nuori ruhtinas oli päässyt tähän kohtaan kertomustaan, sulttaani
sanoi hänelle oikeamielisen vihan vimmassa ja tahtoen kostaa onnettoman
prinssin kärsimykset: -- Ilmoittakaa minulle, mihin se kavala velho
vetäytyy ja missä voin tavata hänen viheliäisen rakastajansa, joka on
jo ennen kuolemaansa haudattu.

-- Arvoisa herra, prinssi vastasi, -- hänen rakastajansa asustaa
Kyynelten palatsissa, uhkeassa kupulaella katetussa hautaholvissa.
Palatsi on linnan vieressä portin puolella. Kuningatar lähtee joka
päivä auringon noustessa rakastajansa luo, sitten kun on pannut toimeen
verisen kostonsa minua kohtaan, ja näettehän että en kykene
puolustautumaan.

-- Ruhtinas, sulttaani sanoi, -- teidän tilaanne ei koskaan voi kyllin
valittaa, ja se on jotakin ennen kuulumatonta ja aikakirjoissa
kertomatonta. Vain yksi asia puuttuu: kosto johon olette oikeutettu.
Teen kaiken voitavani hankkiakseni sen teille.

Seuranneessa keskustelussa he sopivat toimista joihin kostosuunnitelman
toteuttamiseksi oli ryhdyttävä, mutta siirsivät täytäntöönpanon
seuraavaan päivään. Tapansa mukaan nuori ruhtinas valvoi koko ajan. Hän
ei näet ollut ensinkään nukkunut siitä asti kun hänet loihdittiin.

Sulttaani nousi päivänkoitteessa ja lähti Kyynelten palatsiin. Hän näki
sen lukemattomilla valkeasta vahasta valmistetuilla tulisoihduilla
valaistuna ja tunsi suloisen tuoksun kohoavan useista hienosta kullasta
ihmeteltävän taidokkaasti tehdyistä suitsutusastioista. Heti kun hän
huomasi vuoteen, jolla neekeri virui, hän paljasti miekkansa ja riisti
roistolta vastusta kohtaamatta hänen kurjan henkensä. Sitten hän
laahasi ruumiin linnan pihalle ja heitti sen kaivoon. Sen jälkeen hän
asettui lepäämään neekerin makuusijalle, piilotti miekkansa peitteen
alle ja odotti tilaisuutta suunnitelmansa loppusuoritukseen.

Kuningatar lähti pian sen jälkeen liikkeelle, kävi ensin puolisonsa,
Mustain Saarten kuninkaan, huoneessa, riisui hänet ja antoi hänelle
suunnattoman julmasti sata sivallusta. Heitettyään vuohenkarvaisen
vaipan onnettoman hartioille hän pani päällimmäiseksi kalliin
kirjoviitan ja tuli Kyynelten palatsiin, jossa hän puhutteli tähän
tapaan neekeriksi luulemaansa henkilöä: -- Aurinkoni, elämäni, yhäkö
vain olet vaiti? Oletko päättänyt antaa minun kuolla suomatta kuulla
huuliltasi sitä lohdullista lausetta, että rakastat minua vielä?
Sydänkäpyseni, rukoilen sinua virka edes sananen.

Ikään kuin syvästä unesta heränneenä ja koettaen matkia neekerien
ääntämistä sulttaani vastasi vakavaan sävyyn: -- Ei ole mitään mahtia
tai voimaa, paitsi Allahilla ainoalla, joka on kaikkivaltias.

Nämä sanat kuultuaan velho päästi äänekkään riemun huudahduksen. --
Rakas herrani, hän sanoi, -- eivätkö korvani petä minua? Onko totta,
että kuulen äänesi, kuulen sinun puhuttelevan minua?

-- Onneton vaimo, sulttaani keskeytti, -- ansaitsetko sinä, että
sinulle vastaan?

-- Ah, kuningatar huudahti, -- miksi nuhtelet minua?

-- Puolisosi valitushuudot, sulttaani sanoi, -- hänen huokauksensa ja
kyyneleensä, kun sinä häntä joka päivä niin inhottavasti ja julmasti
piekset, estävät minua nukkumasta päivin tai öin. Riennä vapauttamaan
hänet, jotta hänen voihkimisensa lakkaisi häiritsemästä minua.

Velho lähti heti Kyynelten palatsista käskyä täyttämään ja palautti
loihduillaan nuoren kuninkaan hänen entiseen hahmoonsa käskien häntä
kuitenkin kuoleman uhalla heti poistumaan lähettyviltään. Taipuen
välttämättömyyteen ruhtinas vetäytyi etäiseen paikkaan odottaakseen
siellä kärsivällisesti sulttaanin onnellisesti aloittaman tehtävän
loppusuoritusta. Noita palasi takaisin Kyynelten palatsiin ja luullen
yhä puhuttelevansa neekeriä vakuutti hänelle, että oli totellut hänen
käskyään.

Matkien yhä neekerien ääntämistapaa sulttaani lausui: Se mitä nyt olet
tehnyt, ei suinkaan riitä minun parantumiseeni. Ajattele kaupunkia,
saaria ja asukkaita, jotka tuhosit turmiollisilla taioillasi. Aina
keskiyön aikaan kalat kohottavat päänsä vedestä ja huutavat kostoa
sinulle ja minulle. Se on oikea syy parantumiseni viipymiseen. Mene
nopeasti palauttamaan kaikki ennalleen, niin annan takaisin tultuasi
sinulle käteni, jotta voit auttaa minua pystyyn.

Toivon innoittamana velho kiirehti aikaa hukkaamatta järven rannalle,
otti kourallisen vettä ja pirskotellen sitä höpisi taikasanoja kalojen
yli, jolloin kaupunki heti kohosi ennalleen. Kalat muuttuivat miehiksi,
naisiksi ja lapsiksi, muhamettilaisiksi, persialaisiksi, kristityiksi
tai juutalaisiksi, vapaiksi tai orjiksi, niin kuin olivat ennen olleet:
jokainen sai jälleen oikean muotonsa. Talot ja myymälät täyttyivät heti
asukkaista, jotka havaitsivat, että kaikki oli kuten ennen lumoustakin.
Sulttaanin lukuisa seurue, joka huomasi olevansa leiriytyneenä
laajimmalle torille, kummastui nähdessään itsensä keskellä suurta,
kaunista, väekästä pääkaupunkia.

Velho taas palasi ihmeellisen muutoksen toimeenpantuaan kiireesti
Kyynelten palatsiin palkkiotaan vastaanottamaan.

-- Tule lähemmäksi, sulttaani sanoi yhä murtaen neekerien tapaan.
Kuningatar teki niin. -- Et ole kyllin lähellä, sulttaani jatkoi, --
astu vielä lähemmäksi. Toinen totteli. Sitten hänen majestettinsa nousi
ja tarttui niin äkkiä noidan käsivarteen, että tämä ei ehtinyt havaita
kuka siinä oli, ja halkaisi hänet miekallaan, niin että toinen puolisko
kaatui oikealle, toinen vasemmalle. Sen tehtyään hän jätti ruumiin
virumaan ja lähtien Kyynelten palatsista meni etsimään Mustain Saarten
nuorta kuningasta. -- Ruhtinas, sulttaani sanoi syleillen häntä, --
riemuitkaa! Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Julma vihollisenne on
kuollut.

Nuori ruhtinas kiitti sulttaania toivottaen hänelle onnea ja pitkää
ikää. -- Voitte tästä lähin, sulttaani sanoi, -- asua rauhassa
pääkaupungissanne, jollette kenties tahdo seurata minua omaani, joka on
neljän viiden tunnin matkan päässä täältä.

-- Mahtava hallitsija, nuori ruhtinas vastasi, -- uskon kyllä, että
saavuitte mainitsemassanne ajassa pääkaupungistanne tänne, koska omani
oli loihdittu, mutta nyt kun lumous on lauennut, asiat ovat muuttuneet.
Teiltä kuluu paluumatkaan kokonainen vuosi. Mutta se ei estä minua
seuraamasta teitä, vaikkapa olisi kuljettava maailman ääriin.

Sulttaani hämmästyi kovin kuullessaan olevansa niin kaukana
valtakunnastaan, eikä voinut käsittää kuinka se oli mahdollista.

-- Mutta, hän sanoi, -- se ei haittaa. Omaan maahani palaamisen vaivan
palkitsee kylliksi tyydytys siitä, että olen voinut auttaa sinua ja
saanut sinusta pojan. Sillä kun kerran tahdot kunnioittaa minua
lähtemällä mukaani, ja koska minulla ei ole lapsia, pidän sinua omana
poikanani ja nimitän sinut tästä hetkestä valtaistuimeni perilliseksi
ja jälkeläiseksi.

Vihdoin sulttaani ja nuori prinssi lähtivät matkalleen mukanaan sata
nuoren kuninkaan aarreaitasta otetuilla arvaamattomilla rikkauksilla
sälytettyä kamelia ja viidenkymmenen ratsastavan upeasti varustetun ja
puetun miehen saattamina.

Asukkaat tulivat suurin joukoin sulttaania vastaan, tervehtien häntä
riemuhuudoilla ja viettivät sitten monta päivää julkisia iloja.

Palaamisensa jälkeisenä päivänä sulttaani esitti kaikille
hovimiehilleen seikkaperäisen selostuksen tapahtumista, jotka vastoin
hänen otaksumaansa olivat niin kauan viivyttäneet häntä matkalla. Hän
ilmoitti heille ottaneensa pojakseen Neljän Mustan Saaren kuninkaan,
joka oli kernaasti jättänyt suuren valtakunnan seuratakseen häntä ja
elääkseen hänen kanssaan. Ja palkkioksi heidän uskollisuudestaan hän
antoi kullekin hänen arvonsa mukaisia lahjoja.

Kalastajalle taas, joka oli ollut nuoren ruhtinaan pelastuksen
aiheuttajana, sulttaani lahjoitti melkoisen omaisuuden, joten hän sai
lopun ikäänsä elää huoletta ja onnellisena perheineen.



Merenkulkija Sinbadin tarina


Kalifi Harun-al-Rasidin hallitessa Bagdadissa eli köyhä kantaja nimeltä
Hinbad, jonka oli usein kannettava melkein ylivoimaisen raskaita
taakkoja. Kerran kuumana kesäpäivänä hän ponnisteli outoa katua pitkin
ja istahti uupuneena komean talon edustalle lepäämään. Hänen istuessaan
siinä hänen korviinsa kuului ihanan soiton säveliä ja suloiset tuoksut
hivelivät leppoisesti hänen nenäänsä.

Uteliaana tietämään kuka niin upeassa talossa asui, hän kysäisi eräältä
palvelijoista. -- Mitä, mies huudahti, -- etkö tiedä, että täällä asuu
kuuluisa merenkulkija Sinbad, joka on purjehtinut maailman ristiin
rastiin?

-- Voi, Hinbad vastasi, -- mikä ero onkaan Sinbadin kohtalon ja omani
välillä! Mitä erikoisia ansioita hänellä on, jotta hän menestyy minun
nähdessäni nälkää?

Sinbad oli sattunut kuulemaan huomautuksen ja halusi nähdä miehen, joka
lausui moisia omituisia ajatuksia ja lähetti noutamaan luokseen
Hinbadin. Kantaja saatettiin suureen saliin, jossa oli katettuna
herkullinen ateria ja upea seurue koolla. Hinbad tunsi itsensä perin
hämmentyneeksi, kunnes Sinbad käski hänen lähestyä ja viitaten hänet
istumaan oikealle puolelleen tarjoili hänelle itse ja kaatoi oivallista
viiniä, jota sivupöydällä oli runsas varasto.

Kun ateria oli nautittu, Sinbad kysyi häneltä miksi hän valitti
osaansa. -- Arvoisa herra, Hinbad vastasi, -- myönnän että väsymykseni
oli saattanut minut huonolle tuulelle, ja niin tulin lausuneeksi
muutamia varomattomia sanoja, joita pyydän anteeksi.

-- En ole, Sinbad virkkoi, -- tarpeeksi pikkumainen suuttuakseni
sellaisesta valituksesta. Mutta jotta tietäisit, etten ole koonnut
varallisuuttani vaivatta, kerron sinulle matkoistani. Siitä voi olla
sinulle hyötyä. Ja luulen, että kertomukseni kuultuasi myönnät että
seikkailuni ovat olleet varsin ihmeelliset. Sitten Sinbad jutteli
ensimmäisestä retkestään tähän tapaan:

Ollessani vielä varsin nuori mies perin isältäni suuren omaisuuden ja
antauduin heti huvitteluihin. Elin ylellisesti ja pian havaitsin
rahojeni hupenevan, kun niihin ei lisätty mitään tuhlaukseni
korvaukseksi. Nopeasti älyten kuinka hupsua menettelyni oli ollut
sijoitin lopun omaisuuteni liikeyrityksiin muutamien Bassoran
kauppiaitten kanssa ja lähdin heidän seurassaan matkalle
purjehtiaksemme Persianlahden kautta Itä-Intiaa kohti.

Matkallamme menimme maihin useille saarille, joilla myimme tai
vaihdoimme tavaroitamme. Eräänä päivänä aluksemme yllätti tyven
pienoisen saaren lähettyvillä, joka kohosi vain hiukan veden pinnasta
ja näytti vihreältä niityltä. Kapteeni käski kääriä purjeet ja salli
niiden nousta maihin, jotka sitä halusivat. Minä olin heidän
joukossaan.

Mutta nauttiessamme halukkaasti ruokia ja juomia ja virkistäessämme
itseämme merielämän vaivoista saari alkoi äkkiä vavista ja tärisytti
meitä kauheasti.

Häilyminen huomattiin laivalta, ja meitä kehotettiin nopeasti
palaamaan, koska muutoin joutuisimme perikatoon: sillä se mitä olimme
luulleet saareksi osoittautui ison merihirviön seläksi. Ketterimmät
pääsivät veneeseen, toiset heittäytyivät uimaan, mutta minä olin vielä
valaan selässä, kun se sukelsi veteen. Töin tuskin ehdin tarttua
puupölkkyyn, jonka olimme tuoneet laivalta tehdäksemme tulen. Otettuaan
veneessä olijat laivaan ja ongittuaan muutamia uivistakin kannelle
kapteeni päätti käyttää hyväkseen juuri noussutta edullista
tuulenviimaa, levitti purjeensa ja jatkoi matkaa, niin että laivan
saavuttaminen kävi minulle mahdottomaksi.

Olin jäänyt aaltojen valtaan. Ponnistelin henkeni edestä koko lopun
päivää ja sitä seuraavan yön. Silloin havaitsin voimieni uupuneen enkä
toivonut enää pelastuvani, mutta kaikeksi onneksi laine paiskasi minut
erästä saarta vasten. Muutamien ulkonevien juurien avulla kapusin
vaivalloisesti jyrkkää rantapengertä ylös, laskeuduin puolikuolleena
ruohikolle ja nukuin auringonnousuun asti. Vaikka olin raskaasta
ponnistelusta ja ruoan puutteesta varsin heikko, ryömin kuitenkin
eteenpäin löytääkseni syötäväksi kelpaavia yrttejä, eikä minun
ainoastaan onnistunut keksiä sellaisia, vaan tapasin oivallisen
lähteenkin, jonka raikas vesi virkisti minua suuresti. Kulkiessani
kauemmaksi saaren sisäosaan kummastuin ja säikähdinkin aika lailla
kuullessani äänen ja nähdessäni miehen, joka kysyi kuka olin. Kerroin
hänelle seikkailuni, ja hän tarttui käteeni ja opasti minut luolaan,
jossa oli useita muitakin henkilöitä. Kaikki kummastuivat yhtä paljon
minut nähdessään kuin minä heidän tapaamisestaan.

Nautin hiukan ravintoa, jota he minulle tarjosivat. Sitten kysyin
heiltä mitä he niin autiolla paikalla puuhasivat, ja he sanoivat
olevansa maharadjan, saaren hallitsijan, tallirenkejä, jotka olivat
olleet paimentamassa kuninkaan hevosia ja veisivät ne pian takaisin
palatsiin. He lisäsivät, että he aikoivat huomenna palata kotiin ja
että olisin joutunut tuhon omaksi, jos olisin tullut päivääkin
myöhemmin, koska saaren asuttu seutu oli etäällä ja minun olisi ollut
mahdotonta löytää sinne oppaatta.

Kun hevospaimenet lähtivät matkalleen, liityin heidän joukkoonsa.
Perille päästyämme minut esiteltiin asianmukaisesti maharadjalle, joka
kuunteli kertomustani hyvin hartaasti ja pyysi minua viipymään luonaan
niin kauan kuin minua halutti.

Kauppias kun olin, etsin ammattitovereitani ja varsinkin muukalaisia
liikemiehiä, kuullakseni heiltä ehkä joitakin uutisia Bagdadista tai
saadakseni tilaisuuden palata kotiin. Sillä maharadjan pääkaupunki
sijaitsee meren rannalla ja sillä on oivallinen satama, johon joka
päivä saapuu laivoja maailman eri suunnilta. Kävin myös oppineiden
intialaisten seuroissa, ja heidän haastelunsa ilahdutti minua suuresti.
En kuitenkaan laiminlyönyt saapua säännöllisesti kunniatervehdykselle
maharadjan luo ja sain keskustella häntä ympäröivien maaherrojen ja
hänelle veroa maksavien pikkukuninkaitten kanssa. He tekivät minulle
tuhansia kysymyksiä maastani, ja kun halusin saada tietoja heidän
laeistaan ja tavoistaan, kyselin vuorostani heiltä kaikkea mitä pidin
tietämisen arvoisena.

Kuninkaan valtakuntaan kuuluu Kassel-niminen saari. Minulle
vakuutettiin, että joka yö sieltä kuultiin rumpujen pärinää, mistä
merimiehet päättelivät, että siellä asui paholainen. Päätin käydä
tuossa merkillisessä paikassa, ja matkallani sinne tapasin sadan ja
kahdensadan kyynärän pituisia kaloja, jotka kyllä herättivät pelkoa,
mutta ovat jokseenkin vaarattomia. Ne ovat näet niin vauhkoja, että
pakenevat kun kahta keppiä tai laudanpätkää lyödään vastakkain. Näin
sellaisiakin kaloja joiden päät olivat kuin pöllöjen.

Kun saarelta palattuani olin eräänä päivänä satamassa, saapui laiva,
jolla olin purjehtinut, ja miehistö alkoi purkaa tavaroita. Näin
tavaramyttyni, joihin oli merkitty nimeni, ja astuin kapteenin luo
sanoen: -- Olen Sinbad jonka luulitte kuolleen, ja nuo tavaramytyt ovat
minun.

-- Laupias taivas, kapteeni huudahti kuullessaan minun siten puhuvan,
-- keneen enää voimme luottaa? Vilpittömyys on hävinnyt ihmisten
keskuudesta. Näin omin silmin Sinbadin hukkuvan, niin kuin sen näkivät
laivani matkustajatkin, ja kuitenkin tulet väittämään että olet sama
Sinbad. Tämäpä on häikäilemätöntä! Ulkonäöstäsi päätellen sinua luulisi
rehelliseksi mieheksi, ja kuitenkin kerrot kauhean valheen anastaaksesi
toisen omaisuutta. Pitkän väittelyn jälkeen kapteeni pääsi kuitenkin
selville sanojeni totuudesta, ja kun useat laivan miehistöstä olivat
todenneet kuka olin, hän luovutti minulle tavarani ja onnitteli minua
pelastumisestani.

Valitsin arvokkainta mitä mytyssäni oli ja lahjoitin maharadjalle, joka
tietäen vastoinkäymiseni kysyi minulta, mistä olin saanut sellaisia
harvinaisuuksia. Ilmoitin hänelle, millä tavoin tavaramyttyni jälleen
joutuivat haltuuni. Hän oli hyvillään onnestani, otti lahjan vastaan ja
antoi minulle vastavuoroon paljon kallisarvoisemman lahjan. Sen jälkeen
sanoin hänelle jäähyväiset ja nousin samaan laivaan vaihdettuani ensin
tavarani maan tuotteisiin. Matkalla kävimme useilla saarilla ja
saavuimme Bassoraan, josta tulin tähän kaupunkiin sadantuhannen
sekiinin omaisuus mukanani.

Sinbad lopetti kertomuksensa ja käski soittajien jatkaa esityksiään
jotka tarina oli keskeyttänyt. Seurue huvitteli iltaan asti, ja kun
tuli levolle menon aika, Sinbad lähetti noutamaan sata sekiiniä
sisältävän kukkaron ja antoi sen kantajalle sanoen: Ota tämä,
Hinbad, palaa kotiisi ja tule huomenna takaisin kuulemaan lisää
seikkailuistani. Kantaja lähti kummastuneena hänelle osoitetusta
kunniasta ja saamastaan lahjasta. Seuraavana päivänä hän palasi
parhaisiin vaatteisiinsa pukeutuneena Sinbadin taloon. Otettuaan
vieraansa suopeasti vastaan ja kestittyään häntä Sinbad jatkoi
kertomustaan:



Sinbadin toinen retki


Ensimmäiseltä matkalta palattuani päätin viettää lopun ikääni
Bagdadissa. Mutta ei kestänyt kauan kun jo kyllästyin toimettomaan
elämään, ja niinpä lähdin uudelle retkelle. Astuimme kunnolliseen
laivaan ja uskottuamme itsemme Allahin haltuun nostimme purjeet.
Kävimme kauppaa saarelta saarelle ja vaihdoimme tavaroitamme hyvällä
voitolla.

Kerran laskimme saareen, jolla kasvoi erilaisia hedelmäpuita, mutta
jolla emme nähneet ihmisiä emmekä eläimiä. Menimme ruohoisille kedoille
hengittämään hiukan raitista ilmaa niitä kostuttavien purojen
partailla. Sillä aikaa kun jotkut poimivat huvikseen kukkia ja toiset
hedelmiä, otin viinileilini ja muonani ja istahdin puron lähelle kahden
korkean puun väliin, jotka loivat tiiviin varjon. Nautin hyvän aterian
ja nukahdin. En tiedä, kuinka kauan olin ollut unen helmoissa, mutta
kun heräsin, laiva oli lähtenyt.

Säikähdin kovin havaitessani että aluksemme oli jättänyt minut. Nousin
ja katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ainoaakaan kauppiaista, jotka
olivat astuneet minun kanssani maihin. Näin laivan täysissä purjeissa,
mutta niin etäällä että se pian katosi silmistäni. Nuhtelin itseäni
sataan kertaan, etten ollut tyytynyt ensimmäisen matkani voittoon, joka
olisi riittänyt minulle koko eliniäkseni.

Mutta se oli kaikki turhaa ja katumukseni hyödytöntä. Tietämättä mitä
tehdä kiipesin korkean puun latvaan, josta katselin ympärilleni joka
taholle nähdäkseni voinko havaita mitään, mikä olisi antanut minulle
pelastuksen toiveita. Tähystäessäni seudun yli näin jotakin valkoista
ja maahan kavuttuani otin jäljellä olevat evääni ja kuljin esinettä
kohti, koska välimatka oli niin pitkä, etten voinut erottaa mikä se
oli.

Lähemmäksi tultuani luulin sitä valkoiseksi ihmeen korkeaksi ja
laajaksi kupulaeksi, mutta kun pääsin sen viereen ja kosketin sitä,
havaitsin sen kovin sileäpintaiseksi. Kävelin sen ympäri nähdäkseni,
oliko millään puolella aukkoa, mutta en löytänyt sellaista, ja sen
huipulle kiipeäminen oli mahdotonta kun se oli niin sileä. Se oli
ainakin viisikymmentä askelta ympäri mitaten. Aurinko oli
laskemaisillaan, ja äkkiä taivas pimeni kuin sankka pilvi olisi
peittänyt sen. Äkillinen pimeneminen hämmästytti minua suuresti, mutta
vielä enemmän kummastuin nähdessäni, että siihen syynä oli suunnattoman
suuri lintu, joka lentää viiletti minua kohti. Muistin usein kuulleeni
merimiesten kertovan ihmeellisestä aarnista eli vaakalinnusta ja
käsitin, että suuresti ihailemani kupu olikin sen muna. Ennen pitkää
lintu laskeutui ja asettui munan päälle. Nähdessäni sen tulevan hiivin
hyvin lähelle munaa, niin että edessäni oli toinen linnun sääristä,
joka oli paksu kuin puunrunko. Sidoin itseni tukevasti turbaanillani
sen nilkkaan toivoen, että vaakalintu seuraavana aamuna kuljettaisi
minut mukanaan autiolta saarelta. Vietettyäni yön tässä tilassa lintu
lensi pois heti päivän koittaessa ja kantoi minut niin korkealle etten
voinut erottaa maata. Vihdoin se laskeutui niin vinhaa vauhtia että
menetin tajuntani. Havaitessani olevani maassa päästin nopeasti irti
solmun, ja tuskin olin ehtinyt tehdä niin, kuin hirmulintu siepattuaan
nokkaansa tavattoman pitkän käärmeen jo lensi pois.

Paikka johon se minut jätti oli joka taholta vuorien ympäröimä, jotka
näyttivät kohoavan pilvien yläpuolelle ja olivat niin jyrkkiä, ettei
ollut mitään mahdollisuutta päästä pois laaksosta. Se oli uusi pulma.
Niinpä verratessani laaksoa autioon saareen, josta vaakalintu oli minut
tuonut, tuuminkin, etten ollut vaihdosta mitään hyötynyt.

Kävellessäni laaksossa havaitsin, että sen pohja oli siroteltu täyteen
timantteja, joista muutamat olivat ihmeen isoja. Katselin niitä
huvikseni, mutta pian näin etäämpänä jotakin, joka suuresti vähensi
tyytyväisyyttäni ja sai minut kauhistumaan. Siellä oli näet suuri
joukko käärmeitä, niin hirvittäviä kooltaan, että pienin niistä olisi
voinut nielaista norsun. Ne vetäytyivät päivän ajaksi loukkoihinsa,
lymyten viholliseltaan vaakalinnulta, ja rohkenivat tulla esille
ainoastaan yöllä.

Vietin päiväni kävelemällä laaksossa ja levähtelin ajoittain
sellaisilla paikoilla, jotka mielestäni olivat siihen sopivimmat. Yön
tullen menin luolaan, jossa arvelin voivani turvallisesti nukkua.
Vieritin ison kiven sen suulle, joka oli matala ja ahdas, suojatakseni
itseäni käärmeiltä. En kuitenkaan sulkenut aukkoa niin tiiviisti, että
valo ei olisi päässyt tunkeutumaan sisälle. Illalliseksi nautin osan
muonastani, mutta käärmeet, jotka alkoivat sihistä ympärilläni,
pelottivat minua niin tavattomasti, etten tietenkään voinut saada unta.
Päivän valjetessa käärmeet poistuivat, ja kömmin luolasta. Voin
todellakin sanoa, että kävelin timanteilla tuntematta mitään halua
koskea niihin. Vihdoin istahdin ja jälleen hiukan haukattuani vaivuin
pelostani huolimatta uneen, kun en ollut yöllä ummistanut silmäänikään.
Mutta tuskin olin torkahtanut, kun viereeni pudota mäiskähti jotakin,
ja herätti minut. Se oli iso raa'an lihan kimpale, ja samalla näin
toisia putoavan eri paikkoihin kallioilta.

Olin aina pitänyt satuna, mitä olin kuullut merimiesten ja muidenkin
kertovan timanttilaaksosta ja niistä juonista joita kauppiaat käyttivät
saadakseen sieltä jalokiviä. Mutta nyt havaitsin, että he olivat
puhuneet silkkaa totta. Sillä kauppiaat saapuvat todellakin laakson
lähettyville kun kotkilla on poikueensa, ja kun he paiskaavat laaksoon
isoja lihamöhkäleitä, niin timantit, joiden päälle ne putoavat,
tarttuvat niihin kiinni. Kotkat, jotka tässä maassa ovat väkevämpiä
kuin missään muualla, hyökkäävät innokkaasti lihapalojen kimppuun ja
kuljettavat ne pesiinsä jyrkkien kallioiden koloihin poikasilleen
ravinnoksi. Sitten kauppiaat kiipeävät pesille, hätyyttävät huudoillaan
emokotkat pois ja poimivat lihaan tarttuneet timantit.

Ajatellessani sitä mieleeni juolahti tuuma, jonka avulla pelastuin
elävänä haudasta. Keräsin joukon isoimpia timantteja, täytin niillä
laukkuni ja sidoin sen vyöhöni. Sitten kiinnitin yhden lihankappaleen
turbaaniliinalla selkääni ja laskeuduin kasvoilleni maahan.

Tuskin olin laittautunut tähän asentoon, kun kotkat tulivat. Kukin
niistä sieppasi lihamöhkäleen. Yksi voimakkaimmista tarttui siihen
johon olin köytettynä ja kuljetti sen pesäänsä vuoren huipulle.
Kauppiaat alkoivat hoilata pelottaakseen kotkia, ja kun he olivat
pakottaneet ne jättämään saaliinsa, yksi tuli siihen pesään jossa minä
olin. Hän hätääntyi kovin minut nähdessään, mutta toinnuttuaan
säikähdyksestään hän ei edes tiedustellut kuinka olin sinne joutunut,
vaan alkoi haastaa riitaa ja kysyi miksi varastin hänen omaisuuttaan.

-- Kohtelet minua säädyllisemmin, vastasin, -- kunhan tunnet minut
paremmin. Ole huoletta, minulla on timantteja kylliksi sinulle ja
itselleni -- enemmän kuin kaikilla muilla kauppiailla yhteensä. Mitä
heillä lieneekin, siitä he saavat kiittää sattumaa, mutta minä keräsin
itse laakson pohjalta ne jotka näet tässä repussa.

Tuskin olin päättänyt puheeni, kun toiset kauppiaat kerääntyivät
ympärillemme kovin ihmeissään minut nähdessään. Mutta vielä enemmän he
kummastuivat, kun kerroin heille tarinani. He eivät sentään ihmetelleet
niin paljon sotajuontani jonka olin pelastuksekseni keksinyt kuin sitä,
että olin uskaltanut panna sen täytäntöön.

He opastivat minut leiripaikkaansa, ja kun avasin siellä laukkuni he
ihmettelivät timanttieni kokoa ja tunnustivat, että kaikissa hoveissa
joissa he olivat käyneet, he eivät olleet tavanneet minun timanttieni
vertaa suuruudessa ja täydellisyydessä. Pyysin sen pesän omistajaa,
jonne lintu oli minut kuljettanut (sillä jokaisella kauppiaalla oli
omansa), ottamaan niin monta kuin häntä halutti. Hän tyytyi yhteen
ainoaan, vieläpä kaikkein pienimpään, ja kun tyrkytin hänelle useampia
vakuuttaen ettei hänen tarvinnut pelätä loukkaavansa minua hän vastasi.
-- Ei, olen hyvin tyytyväinen tähän, joka on kyllin arvokas
säästääkseen minulta useampien matkojen vaivat ja tuottaakseen minulle
niin suuren omaisuuden kuin toivon.

Vietin illan kauppiaiden parissa kertoen heille tarinani toistamiseen
niiden huviksi, jotka eivät olleet sitä vielä kuulleet. Olin
hillittömän iloinen nähdessäni pelastuneeni mainitsemastani vaarasta.
Arvelin näkeväni unta ja voin tuskin uskoa, että olin säästynyt
uhkaavasta tuhosta. Kun vihdoin pääsin kotiin, jakelin runsaita almuja
köyhille ja elin loistavasti kovin ponnistuksin ansaitsemillani
varoilla.

Sinbad lopetti kertomuksen toisesta retkestään ja annettuaan Hinbadille
taaskin sata sekiiniä pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan
hänen muista seikkailuistaan.



Sinbadin kolmas retki


Hyvin pian väsyin toimettomaan ylelliseen elämääni ja lähdin uudelle
merimatkalle. Keskellä ulappaa meidät yllätti hirveä myrsky, ja
ajauduimme saarelle, jolla samoin kuin naapurisaarillakin kapteenin
ilmoituksen mukaan asui karvaisia villejä jotka pian hyökkäisivät
kimppuumme. Ja vaikka he olivat ainoastaan kääpiöitä, kova onni pakotti
meidät luopumaan kaikista puolustusyrityksistä, sillä he olivat
heinäsirkkojakin lukuisammat. Jos sattuisimme tappamaan yhdenkin
heistä, kaikki karkaisivat kimppuumme ja tuhoaisivat meidät.

Ennen pitkää kapteenin sanat kävivät toteen. Lukematon joukko noin
kahden jalan pituisia villejä, joiden ruumiit olivat punertavan karvan
peittämät, tuli uiden meitä kohti ja piiritti aluksemme. He haastoivat
meille, mutta emme ymmärtäneet heidän kieltään, ja kiipesivät
ihmeteltävän ketterästi laivan kylkiä pitkin kannelle. Kun villit
olivat kiskoneet purjeet alas ja katkaisseet ankkuriköyden, he
hinasivat laivan maihin, pakottivat meidät kaikki poistumaan siitä ja
kuljettivat sen toiselle saarelle, jolta olivat tulleetkin.

Me kuljimme edemmäksi saarellemme ja saavuimme upeasti rakennetun,
hyvin korkean palatsin edustalle, jossa oli mustapuinen pariportti.
Mursimme sen auki. Astuimme pihaan ja näimme ison suojan
pylväskäytävineen. Eteisen toisella sivulla oli kasa ihmisenluita ja
toisella suuri joukko paistinvartaita. Pelkomme ei suinkaan vähentynyt,
kun asumuksen ovi avautui kovalla ryskeellä ja kauhean muotoinen musta
mies, pitkä kuin korkea palmupuu astui esiin. Hirviöllä oli vain yksi
silmä, ja se sijaitsi keskellä otsaa, missä se kiilui punaisena kuin
hehkuva hiili. Hänen etuhampaansa olivat hyvin pitkät ja terävät ja
ulkonivat suusta, joka oli syvä kuin hevosen kita. Alaleuka oli
lerpallaan rinnan päällä, korvat olivat kuin norsulla ja peittivät
hänen olkapäänsä. Kynnet olivat yhtä pitkät ja käyrät kuin isoimpien
petolintujen. Moisen kauhean jättiläisen nähdessämme menetimme
tajuntamme ja viruimme kuin kuolleina. Kun hän oli meitä kyllikseen
katsellut, hän astui meitä kohti ja tarttuen kädellään minuun nosti
minut niskasta ja käänteli minua kuin teurastaja kääntelisi
lampaanpäätä. Tarkasteltuaan minua ja huomattuaan minun olevan liian
laiha, pelkkää luuta ja nahkaa, hän päästi minut menemään. Sitten hän
tarttui vuorotellen tovereihini ja tarkasteli heitä kaikkia yksitellen
samaan tapaan. Kapteenin, joka oli lihavin, hän kohotti toisella
kädellään, aivan kuin minä kohottaisin varpusen, ja työnsi sitten
paistinvartaan hänen lävitseen, sytytti suuren tulen, käristi hänet ja
söi hänet asunnossaan illallisekseen. Ateriansa päätettyään jättiläinen
palasi eteiseen, jossa hänen makuusijansa oli, ja vaipui uneen
kuorsaten ukkosen jyrinää äänekkäämmin.

Istua kyyrötimme pelosta jäykistyneinä, mutta seuraavana päivänä me
jättiläisen mentyä ulos neuvottelimme ja keksimme kostotuuman. Kun
hirviö oli taas ahmaissut yhden joukostamme iltapalakseen ja
laskeutunut nukkumaan, valmistauduimme panemaan rohkean aikeemme
täytäntöön. Kuullessamme hänen kuorsaavan lähestyimme yhdeksän
toveriani ja minä, kullakin kädessä paistinvarras jonka kärki oli
kuumennettu hehkuvaksi, ja työnsimme kaikki yhtaikaa vartaamme hänen
silmäänsä sokaisten hänet. Jättiläinen huitoi hurjasti yrittäen
tavoittaa meitä. Huomattuaan meidän kätkeytyneen hän läksi ulos karjuen
tuskissaan.

Viivyttelemättä pakenimme palatsista ja saavuimme pian rannikolle,
jossa rakensimme häthätää muutamia lauttoja paetaksemme niillä tiukan
tullen. Mutta tietäen mihin vaaraan sellaisella matkalla antautuisimme
odottelimme toivoen, että jättiläinen oli kuollut, koska hän oli
lakannut parkumasta. Tuskin oli kuitenkin päivä sarastanut, kun näimme
vihollisemme tulevan meitä kohti kahden muun melkein yhtä ison koljon
taluttamana ja parvi toisia jättiläisiä kintereillään.

Riensimme heti lautoillemme, jolloin ihmissyöjät raivostuneina siitä
että heidän yrityksensä oli mennyt myttyyn, poimivat isoja
kivenmöhkäleitä, juoksivat rantaan, kahlasivat vyötäisiin asti veteen
ja heittivät kivensä niin taitavasti, että upottivat kaikki muut lautat
paitsi sen jolla minä olin. Kaikki toverini hukkuivat paitsi ne kaksi,
jotka olivat minun lautallani. Soudimme voimiemme takaa ja pääsimme
jättiläisten ulottuvilta. Aallot viskelivät meitä sinne tänne kaiken
päivää ja koko seuraavan yön, kunnes vihdoin pääsimme saarelle, jolla
kasvoi runsaasti oivallisia hedelmiä.

Yöksi paneuduimme rannalle nukkumaan. Meidät herätti kuitenkin
hämmästyttävän pitkä ja paksu käärme, jonka suomut kalisivat sen
kiemurrellessa eteenpäin. Se nielaisi toisen tovereistani hänen
äänekkäistä huudoistaan huolimatta ja vaikka hän ponnisteli
irtautuakseen sen syleilystä. Paiskaten hänet usean kerran maata vasten
se murskasi miespoloisen, ja kuulimme kun se nakersi ja raastoi hänen
luitaan, vaikka olimme paenneet melkoisen matkan päähän. Käsittäen
itseämme uhkaavan vaaran kiipesimme seuraavaksi yöksi korkeaan puuhun
välttääksemme käärmettä. Kauhuksemme hirviö nousi puunrunkoa pitkin ja
huomasi toverini joka oli minua alempana, nielaisi hänet ja poistui.
Viivyin puussa päivään asti, laskeuduin sitten maahan ja keräsin suuren
joukon näreitä, risuja ja kuivia orjantappuroita, jotka sidoin
kimpuiksi ja laadin niistä laajan piirin puun ympärille. Muutamia
niistä sidoin myös oksiin pääni yläpuolelle. Sen tehtyäni sulkeuduin
illan tullen tähän kehään laihana lohdutuksenani tieto, etten ollut
laiminlyönyt mitään suojellakseni itseäni julmalta kohtalolta, joka
minua uhkasi. Käärme tulikin tavalliseen aikaansa ja kiersi puuta
etsien tilaisuutta minut hotkaistakseen, mutta rakentamani
suojavarustus esti sen siitä. Se loikoi siinä päivään asti kuin kissa,
joka turhaan väijyskelee turvapaikkaan pujahtanutta hiirtä. Päivän
tullen se vetäytyi pois, mutta en uskaltanut lähteä linnoituksestani
ennen kuin aurinko oli korkealla taivaalla.

Rientäessäni merta kohti varmasti päättäneenä, etten enää jatkaisi tätä
kurjaa elämää, havaitsin laivan melkoisen matkan päässä. Huusin minkä
jaksoin, irrotin turbaaniliinani ja liehutin sitä, jotta laivalta
paremmin huomattaisiin minut. Se tepsikin. Miehistö äkkäsi minut, ja
kapteeni lähetti veneen noutamaan minua. Heti kun pääsin kannelle,
kauppiaat ja merimiehet kerääntyivät ympärilleni udellen kuinka olin
joutunut autiolle saarelle. Kerrottuani heille kaikki mitä minulle oli
tapahtunut vanhin joukosta selitti, että he olivat usein kuulleet
edellisellä saarella majailevista jättiläisistä, jotka olivat
ihmissyöjiä ja ahmivat uhrinsa milloin raa'altaan, milloin
käristettyinä. -- Käärmeitä taas, he lisäsivät, -- on jälkimmäisellä
saarella viljalti. Ne kätkeytyvät päiviksi ja liikkuvat öisin.

Ilmaistuaan ilonsa siitä, että olin pelastunut niin monista vaaroista,
he toivat syödäkseni parasta mitä heillä oli. Ja kun kapteeni, sama
mies, joka oli toisella matkallani jättänyt minut oman onneni nojaan,
näki minun olevan ryysyissä, hän lahjoitti minulle jalomielisesti yhden
omista puvuistaan. Ilmoitin hänelle kuka olin, ja hän huudahti: --
Allah olkoon ylistetty! Riemuitsen siitä, että kohtalo on korjannut
minun vikani. Tuolla ovat tavarasi, joita säilytin huolellisesti. Otin
ne vastaan, kiitin häntä lämpimästi hänen rehellisyydestään ja
menestyin niin hyvin kaupoissani, että taaskin saavuin Bassoraan suuri
omaisuus mukanani. Sieltä palasin Bagdadiin, lahjoitin paljon köyhille
ja ostin toisen melkoisen tilan sen lisäksi joka minulla jo oli.

Päätettyään kertomuksen kolmannesta retkestään Sinbad lähetti Hinbadin
kotiin, annettuaan hänelle nytkin sata sekiiniä, ja kutsui hänet
seuraavaksi päiväksi päivälliselle kertoakseen hänelle lisää
seikkailuistaan.



Sinbadin neljäs retki


Ennen pitkää lähdin uudelle matkalle. Tällä kertaa vaelsin Persian
halki ja saavuin satamaan, jossa astuin laivaan. Emme olleet kauan
olleet merellä, kun meidät yllätti niin raju myrsky, että purjeet
repeytyivät tuhansiksi palasiksi ja laiva törmäsi karille. Monet
kauppiaista ja merimiehistä hukkuivat ja lasti tuhoutui.

Muutamien kauppiaiden ja merimiesten kanssa onnistuin pääsemään vedessä
ajelehtiville laudoille, ja virta kuljetti meidät edessämme olevaan
saareen. Sieltä löysimme hedelmiä ja lähdevettä, joten pelastimme
henkemme. Heittäydyimme melkein siihen paikkaan jossa olimme tulleet
maihin ja vaivuimme uneen.

Seuraavana aamuna kävelimme heti auringon noustua rannalta ja
havaittuamme majaryhmän kuljimme sitä kohti. Lähelle päästyämme meidät
saarsi heti suuri joukko neekereitä. He ottivat meidät kiinni, jakoivat
meidät keskenään ja kuljettivat kukin asunnolleen.

Minut ja viisi toveriani vietiin samaan paikkaan. Neekerit asettivat
meidät istumaan ja antoivat meille joitakin yrttejä viitaten meitä
syömään. Kiinnittämättä huomiotaan siihen, että neekerit itse eivät
niitä maistaneet, toverini ajattelivat vain nälkänsä tyydyttämistä ja
söivät ahneesti. Mutta minä epäilin jotakin kujetta enkä huolinut
niihin koskeakaan, ja viisaasti siinä teinkin. Sillä vähän ajan perästä
havaitsin toverieni menettäneen järkensä ja kuulin heidän puhuttelevan
minua älyttömin lausein.

Neekerit syöttivät meille vielä öljyllä ja kookospähkinöillä
suurustettua riisiä, ja mielipuolet toverini nauttivat sitä ahmimalla.
Minäkin söin, mutta hyvin niukasti. He olivat ensin tarjonneet meille
noita yrttejä riistääkseen meiltä järkemme, jotta emme käsittäisi meitä
odottavaa surullista kohtaloa, ja riisiä he syöttivät lihottaakseen
meitä. He olivat näet kannibaaleja ja aikoivat syödä meidät heti kun
lihoisimme. Niin tapahtuikin, ja he teurastivat toverini jotka eivät
tajunneet tilaansa. Mutta voi hyvin käsittää, että minä, joka olin
täysijärkinen, en suinkaan muiden tavoin lihonut, vaan päinvastoin
laihduin päivä päivältä. Kuolemanpelko, joka minua vaivasi, muutti
kaikki ruokani myrkyksi. Aloin riutua, ja se tuotti minulle
pelastuksen. Sillä kun neekerit surmattuaan ja syötyään suuhunsa
toverini näkivät minut kuihtuneena, laihana ja sairaana, he säästivät
minut toistaiseksi.

Minulla oli paljon vapautta, hommiini kiinnitettiin tuskin mitään
huomiota, ja siten sain eräänä päivänä tilaisuuden etääntyä kylästä ja
paeta. Eräs ukko, joka näki minut ja aavisti aikeeni, huusi minulle
täyttä kurkkua kehottaen minua palaamaan, mutta en totellut häntä, vaan
päinvastoin kiirehdin askeleitani ja pääsin pian näkyvistä. Taivalsin
niin nopeasti kuin voin, valiten sellaisia seutuja, jotka näyttivät
autioimmilta, ja elin seitsemän päivää tien varrelta poimimistani
hedelmistä.

Kahdeksantena päivänä saavuin meren rannalle ja näin muutamia
minunlaisiani valkoihoisia keräämässä pippuria, jota sillä paikalla
kasvoi hyvin runsaasti. Minut nähtyään he tulivat heti minua vastaan ja
kysyivät arabiankielellä kuka olin ja mistä saavuin. Tulin hyvin
iloiseksi kuullessani heidän haastavan omaa kieltäni ja tyydytin heidän
uteliaisuutensa kertomalla haaksirikostani ja kuinka olin joutunut
neekerien käsiin. Ne neekerit syövät ihmisiä, he vastasivat. -- Kuinka
ihmeessä vältit heidän julmuutensa? Selostin heille äsken mainitsemani
seikat, jotka kummastuttivat heitä tavattomasti.

Viivyin heidän luonaan siihen asti kun he olivat keränneet
pippurimääränsä ja purjehdin heidän kanssaan saarelle josta he olivat
tulleet. He esittelivät minut kuninkaalleen joka oli hyvä ruhtinas. Hän
kuunteli tarinaani, lausui minut tervetulleeksi ja alkoi pian tuntea
minua kohtaan suurta ystävyyttä, mikä seikka teki minut tärkeäksi
henkilöksi pääkaupungissa.

Kun kukaan siinä maassa ei ratsastaessaan käyttänyt satulaa eikä
suitsia, etsin kuningasta kunnioittaakseni työmiehen ja käskin hänen
valmistaa antamani mallin mukaan satulankehän. Kun hän oli saanut sen
valmiiksi, päällystin sen sametilla ja nahalla ja kirjailin kullalla.
Sitten menin sepälle, joka teki minulle kuolaimet näyttämäni
piirustuksen mukaan ja myös muutaman parin jalustimia. Kun kaikki
kojeet olivat valmiit, lahjoitin ne kuninkaalle ja valjastin niihin
yhden hänen hevosistaan. Hänen majesteettinsa nousi heti ratsunsa
selkään ja oli niin mielissään laitteistani, että tunnustukseksi antoi
minulle arvokkaita lahjoja ja sanoi: -- Haluaisin, että menisit
naimisiin etkä enää ajattelisi omaa maatasi, vaan jäisit tänne koko
eliniäksesi. En rohjennut vastustaa ruhtinaan tahtoa, ja hän antoi
minulle yhden hovinsa naisista, ylevän, kauniin ja rikkaan. Kun
hääjuhlallisuudet olivat ohitse, menin asumaan vaimoni kanssa, ja
jonkin aikaa elimme täydellisessä sopusoinnussa. En ollut kuitenkaan
tyytyväinen maanpakooni ja sen vuoksi aioin ensi tilassa lähteä tieheni
ja palata Bagdadiin, jota silloinen hyvinkin edullinen asemani ei ollut
saanut minua unohtamaan.

Sitten tapahtui, että erään minun kanssani hyvin läheisiin
ystävyyssuhteisiin joutuneen naapurini vaimo sairastui ja kuoli. Menin
katsomaan häntä lohduttaakseni häntä hänen murheessaan ja tavatessani
hänet surun vallassa lausuin heti hänet nähtyäni: -- Allah varjelkoon
sinua ja suokoon sinulle pitkän elämän!

-- Ah, hän vastasi, -- hyvät toivomuksesi ovat turhia, sillä tänä
päivänä minut haudataan vaimoni kanssa. Sen lain ovat esi-isämme tällä
saarella laatineet, eikä sitä milloinkaan rikota. Eloon jäänyt aviomies
haudataan kuolleen vaimonsa kera ja eloon jäänyt vaimo kuolleen
miehensä kanssa. Mikään ei voi pelastaa minua. Jokaisen täytyy alistua
tähän lakiin.

Hänen selostaessaan minulle tätä hirmuista tapaa, josta kuullessanikin
veri jo hyytyi suonissani, hänen sukulaisensa, ystävänsä ja naapurinsa
saapuivat joukolla hautajaistilaisuuteen. He pukivat vaimon ruumiin
hänen uhkeimpiin vaatteisiinsa ja koristivat kaikilla jalokivillään,
aivan kuin olisi ollut hänen hääpäivänsä. Sitten he laskivat vainajan
avonaiseen ruumisarkkuun ja lähtivät marssimaan hautauspaikalle.
Aviomies käveli saaton etunenässä, ja hänen perässään kannettiin
ruumista. Noustiin korkealle vuorelle, ja kun oli saavuttu
määränpäähän, syvän onkalon suulta nostettiin iso kivi ja ruumis
laskettiin aukosta sisään kaikkine koristeineen ja jalokivineen.
Syleiltyään sukulaisiaan ja ystäviään puoliso salli vastustamatta
sijoittaa itsensä toiseen avonaiseen arkkuun, johon hänelle annettiin
mukaan vesiruukku ja seitsemän pientä leipää. Ja sitten hänetkin
laskettiin alas. Vuori oli melkoisen pitkä, ulottuen pitkin
merenrantaa, ja kuilu oli aika syvä. Kun toimitus oli päättynyt, kivi
vieritettiin jälleen rotkon suulle, ja saattajat palasivat kotiin.

Vähän sen jälkeen tuli samanlainen kohtalo minun osakseni. Vaimoni,
jonka terveydestä pidin erityisesti huolta, sairastui ja kuoli.
Kaikista vastusteluistani ja selityksistäni huolimatta täytyi minunkin,
muukalaisen, alistua maan lakiin, koska olin ollut sen maan tyttären
kanssa naimisissa, ja niin minut kuninkaan ja ylimysten saattamana,
jotka olivat tulleet maahanpaniaisiani kunnioittamaan, laskettiin
hautaan vaimoni ruumiin viereen, ja evääkseni annettiin tavanmukainen
vesi- ja leipäerä.

Olin jo syönyt evääni loppuun ja odotin kuolemaa, kun kuulin puhkuvaa
ääntä, ikään kuin hengitystä. Hapuilin sinne päin mistä ääni tuli ja
kuulin käpälien sipsutusta eläimen juostessa pakoon. Ajoin sitä takaa
ja äkkäsin vihdoin etäältä jotakin tähdeltä näyttävää. Valotäplä
laajeni sitä lähestyessäni, ja pian huomasin, että vuoressa oli
rantajuovan yläpuolella aukko. Ryömin siitä ulos, heittäydyin hiekalle
riemusta raukeana, ja kun vähän myöhemmin kohotin silmäni taivasta
kohti, havaitsin laivan lyhyehkön matkan päässä. Liehutin turbaanini
liinaa ja kiinnitin merenkulkijain huomion. He lähettivät veneen, joka
kuljetti minut turvallisesti alukseen. Sanoin kapteenille, että olin
haaksirikkoutunut kauppias. Hän uskoi kertomukseni ja otti minut
enempiä utelematta mukaansa.

Pitkän merimatkan jälkeen, jonka aikana kävimme useissa satamissa ja
ansaitsin paljon rahaa, saavuin Bagdadiin äärettömin rikkauksin, joita
olisi vaikea seikkaperäisemmin kuvailla. Kiitollisena Allahia kohtaan
hänen minulle suomastaan armosta lahjoitin auliisti rahasummia useiden
moskeijoiden kunnossapitoon ja köyhien avustamiseksi. Ja antautuen
sukulaisteni ja ystävieni seuraan nautin heidän kanssaan elämästä
juhlissa ja huvituksissa.

Sinbad lahjoitti jälleen sata sekiiniä kantajalle ja pyysi tätä
kunnioittamaan taas seuraavana päivänä häntä vierailullaan.



Sinbadin viides retki


Riemut joita nautin hurmasivat minut taaskin siihen määrin, että
unohdin kaikki näkemäni vaivat ja kärsimäni onnettomuudet, jotka eivät
voineet vieroittaa minua halusta lähteä uusille matkoille. Ostin siis
kauppatavaroita ja kuljetin ne parhaaseen merisatamaan. Ja jotta en
olisi riippuvainen kapteenista, vaan saisin itse hallita laivaani,
odotin kunnes ehdin varta vasten rakennuttaa itselleni aluksen omasta
kohden. Matkani päämääränä olivat Sundasaaret. Kun laiva oli valmis,
nousin siihen tavaroineni. Minulla ei kuitenkaan itselläni ollut täyttä
lastia, ja sen vuoksi suostuin ottamaan mukaani moniaita eri
kansallisuuksiin kuuluvia kauppiaita tavaroineen.

Purjehdimme satamasta ensimmäisellä suotuisalla tuulella, ja
ensimmäinen paikka jonne poikkesimme, oli autio saari. Löysimme sieltä
vaakalinnun munan, yhtä ison kooltaan kuin se, josta olen aiemmin
kertonut. Vaakalinnun poikanen oli juuri puhkeamassa kuoresta, ja nokka
pistikin jo esiin.

Kauppiaat, jotka olivat nousseet kanssani maihin, särkivät munan
kirveillä, kiskoivat nuoren vaakalinnun paloina ulos ja paistoivat sen.
Olin vakavasti varoittanut heitä koskemasta munaan, mutta he eivät
totelleet minua.

Tuskin he olivat päättäneet ateriansa, kun ilmasta melkoisen matkan
päässä meistä tuli näkyviin kaksi isoa pilveä. Kapteeni, jonka olin
pestannut laivurikseni, tiesi kokemuksesta mitä se merkitsi. Hän sanoi,
että ne olivat poikasen vanhemmat, uros- ja naaras-aarni, ja hoputti
meitä astumaan alukseemme välttääksemme onnettomuuden, jonka tiesi
meitä muutoin kohtaavan. Riensimme laivaan ja laskimme kiireen vilkkaa
ulapalle.

Sillä välin lähestyivät molemmat vaakalinnut kauheasti meluten ja
rääkkyivät vielä enemmän nähdessään, että muna oli rikottu ja poikanen
poissa. Ne lensivät takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet ja
hävisivät joksikin aikaa. Me taas levitimme kaikki purjeet kiitääksemme
mahdollisimman nopeasti vaaraa pakoon, joka kuitenkin meidät tavoitti.

Linnut palasivat pian, ja näimme kummankin kuljettavan kynsissään
aikamoista kivenlohkaretta. Päästyään kohdallemme ne leijailivat
laivamme yläpuolella, ja toinen pudotti kivensä, mutta perämiehen
taitavuuden avulla vältimme sen. Möhkäle putosi mereen ja jakoi veden
kahtia, niin että pohja melkein näkyi. Onnettomuudeksemme paiskasi
toinen vaakalintu raskaan kantamuksensa niin täsmällisesti keskelle
laivaa, että alus pirstautui tuhansiksi kappaleiksi. Kaikki merimiehet
ja matkustajat murskautuivat ja hukkuivat. Minäkin upposin, mutta
noustuani jälleen pinnalle onnistuin saamaan kiinni laivahylyn
pirstaleesta, ja uiden milloin oikealla kädelläni, milloin
vasemmallani, mutta aina pysytellen kiinni laudassa, ajauduin tuulen ja
vuoksen avulla saarelle, jonka rantatöyräs oli kovin jyrkkä.
Vaivalloisesti kiipesin sitä pitkin ylös ja pääsin maihin.

Istahdin ruoholle toipuakseni väsymyksestäni, ja sen jälkeen lähdin
tarkastamaan saarta. Kaikkialla oli puita, joiden oksat nuokkuivat,
mitkä raakojen, mitkä kypsien hedelmien painosta, ja kirkasvetisiä
vilvoittavia puroja virtasi hauskasti kiemurrellen. Söin hedelmiä jotka
maistuivat oivallisilta ja join vettä joka oli erittäin raikasta ja
hyvää. Yön tullen laskeuduin mukavaan paikkaan ruohikkoon, mutta en
voinut nukkua tuntia yhteen mittaan, kun mieleni täytti vaarojen pelko.
Vietin suurimman osan yötä hätäännyksissäni ja nuhtelin itseäni
tyhmyydestäni, kun en ollut pysynyt kotona, vaan olin lähtenyt vielä
tälle matkalle. Näissä surullisissa mietteissä menin niin pitkälle,
että aloin tuumia elämäni lopettamista, mutta päivänvalo karkotti
moiset synkät ajatukset. Nousin ja kävelin puiden alla, joskin yhä
pelokkaana.

Kulkiessani syvemmälle saareen tapasin vanhan miehen, joka näytti perin
heikolta ja raihnaalta. Hän istui puron partaalla, ja ensin luulin
häntä haaksirikkoiseksi, kuten itsekin olin. Astuin lähemmäksi ja
tervehdin, mutta hän vain hiukan nyökäytti päätään. Kysyin häneltä,
miksi hän istui niin hiljaa ja hievahtamatta. Vastauksen asemesta hän
viittasi minulle, että ottaisin hänet selkääni ja kantaisin hänet puron
poikki, ja antoi minun ymmärtää aikovansa kerätä sieltä joitakin
hedelmiä.

Luulin että äijä todellakin oli apuni tarpeessa. Nostin hänet selkääni
ja kannettuani hänet puron yli käskin hänen astua alas. Samalla
kumarruin, jotta hän pääsisi helpommin maahan. Mutta vanhus, joka
minusta oli näyttänyt aivan rammalta, kiersikin kovanahkaiset koipensa
näppärästi kaulani ympäri puristaen niillä kurkkuani niin tiukkaan,
että menin tainnoksiin.

Pyörtymisestäni huolimatta häijyläinen puristi yhä kaulaani, mutta
hellitti sen verran, että pystyin jälleen hengittämään. Hän työnsi
toisen jalkansa vatsaani vasten ja potkaisi toisella niin rajusti
kylkeeni, että pakotti minut nousemaan. Noustuani hän kävelytti minua
puiden alla ja pakotti minut silloin tällöin pysähtymään poimiakseen ja
syödäkseen hedelmiä joita löysimme. Hän ei päästänyt minua koko
päiväkauteen, ja kun laskeuduin yöksi levolle, hän paneutui mukanani
makaamaan puristaen yhä koivillaan. Joka aamu hän töykkäsi minut
hereille, pakotti nousemaan ja kävelemään ja puristi minua jaloillaan.
Voitte arvata, hyvät herrat, minkälaisessa tuskassa olin, kun minulle
oli sälytetty mokoma taakka, josta en kyennyt irrottautumaan.

Eräänä päivänä löysin muutamia kuivia puusta pudonneita
pullokurpitsoja. Otin yhden isoimmista ja poistettuani sisuksen
puristin siihen mehua viinirypäleistä, joita saarella kasvoi runsaasti.
Täytettyäni kuoren asetin sen sopivaan paikkaan ja muutamaa päivää
myöhemmin menin sitä tarkastamaan, ja kun maistoin nestettä, havaitsin
viinin niin oivalliseksi, että nautittuani sitä unohdin pian suruni ja
sain uusia voimia. Se teki minut niin hilpeäksi että aloin kävellessäni
laulaa ja tanssia.

Kun ukko huomasi vaikutuksen, jonka neste minuun teki, ja näki että
kannoin häntä entistä keveämmin, hän viittasi minua antamaan hänellekin
juomaa. Ojensin hänelle kurpitsan, ja kun neste maistui hänestä
hyvältä, hän joi pohjaan asti ja tuli pian niin päihinsä että höllensi
otteensa. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja paiskasin hänet tantereeseen,
missä hän virui liikkumatta. Otin ison kiven ja murskasin hänen
kallonsa.

Olin iloissani vapauduttuani ainiaaksi kiusallisesta painajaisesta.
Kävelin rannikolle ja tapasin laivan miehistön, joka oli laskenut
saaren luo ankkuriin tullakseen vettä noutamaan. He kummastuivat
nähdessään minut ja vieläkin enemmän kun kuulivat seikkailujeni
yksityiskohdat.

-- Jouduit merenukon käsiin, he sanoivat, -- ja olet ensimmäinen joka
olet pelastunut hänen häijyiltä juoniltaan. Hän ei ole koskaan
päästänyt niitä, jotka kerran on saanut haltuunsa, kunnes on kuristanut
heidät. Ja siten hän on tehnyt saaren surullisen kuuluisaksi
tappamiensa monilukuisten uhrien vuoksi, eivätkä kauppiaat ja
merimiehet uskaltaneetkaan tunkeutua saaren sisäosaan muuten kuin
ryhmittäin.

Näin sanottuaan he veivät minut mukanaan laivaan. Kapteeni otti minut
hyvin ystävällisesti vastaan kuullessaan tarinani. Hän laski jälleen
ulapalle ja muutaman päivän purjehdusmatkan jälkeen saavuimme suuren
kaupungin satamaan. Kaupungin rakennukset olivat hakatusta kivestä.

Eräs kauppiaista, joka oli minuun mieltynyt, kehotti minua tulemaan
asuntoonsa ja antoi minulle suuren säkin. Hän suositteli minua
joillekuille kaupungin asukkaista, jotka keräsivät kookospähkinöitä, ja
pyysi heitä ottamaan minut mukaansa. -- Mene, hän virkkoi, -- seuraa
heitä ja tee kuten näet heidän tekevän, mutta älä erkane heistä, koska
muutoin voit joutua hengenvaaraan. Näin puhuttuaan hän antoi minulle
ruokatarvikkeita matkaeväiksi, ja lähdin miesten mukaan.

Tulimme tiheään palmumetsään, jossa kasvoi hyvin korkeita ja niin
sileärunkoisia puita, että oli mahdotonta kiivetä hedelmiä kantaville
oksille. Metsään astuessamme näimme ison joukon erikokoisia apinoita,
jotka meidät havaitessaan riensivät pakoon kiiveten ihmeellisen
nopeasti puiden latvoihin.

Kauppiaat, joiden seurassa olin, poimivat kiviä ja pommittivat niillä
puissa olevia apinoita. Minä tein samoin, ja apinat paiskelivat
kostoksi meitä kookospähkinöillä niin kiivaasti ja sellaisin elein,
että huomasi hyvin niiden kiukun ja närkästyksen. Keräsimme
kookospähkinöitä ja viskelimme vähän väliä kiviä ärsyttääksemme
apinoita. Tämän juonen avulla täytimme säkkimme hedelmillä. Pian sain
omani kaupaksi ja palasin useat kerrat metsään ansaiten siten sievoisen
summan.

Laiva, jossa olin saapunut, purjehti satamasta ja siinä lähti muutamia
kauppiaita, jotka olivat lastanneet sen kookospähkinöillä. Minä odotin
toisen tuloa, joka vähän myöhemmin ankkuroikin satamaan ottaakseen
samanlaisen lastin. Kuormitin siihen kaikki kookospähkinäni, ja kun se
oli lähtövalmiina, sanoin jäähyväiset kauppiaalle, joka oli ollut
minulle niin ystävällinen. Hän itse ei näet voinut matkustaa kanssani,
koska ei ollut vielä päättänyt liikehommiaan satamassa. Purjehdimme
saaria kohti, joilla kasvaa runsaasti pippuria. Sitten kävimme Komarin
saarella, joka tuottaa parasta aloepuuta ja jonka asukkaat ovat
säätäneet itselleen ehdottoman lain olla koskaan juomatta viiniä.
Vaihdoin kookospähkinäni näillä saarilla pippuriin ja aloepuuhun ja
menin muiden kauppiaitten kanssa helmiä kalastamaan. Pestasin
sukeltajia, jotka noutivat minulle muutamia hyvin isoja ja puhtaita
helmiä. Astuin laivaan, joka saapui onnellisesti Bassoraan. Sieltä
palasin Bagdadiin ja ansaitsin suuria summia pippurilla, aloepuulla ja
helmillä. Jaoin kymmenykset voitoistani almuiksi, kuten olin tehnyt
edellisiltäkin matkoilta palattuani, ja koetin erilaisilla huvituksilla
hankkia virkistystä kärsimieni rasitusten jälkeen.

Lopetettuaan kertomuksensa Sinbad lahjoitti Hinbadille sata sekiiniä,
kuten ennenkin, ja pyysi häntä saapumaan jälleen seuraavana päivänä
tavalliseen aikaan.



Sinbadin kuudes retki


Minut riivannut matkustusvimma ei sallinut minun kauan pysyä
paikoillani, ja niinpä vuoden levähdettyäni valmistauduin ystävieni ja
sukulaisteni rukouksista välittämättä kuudennelle retkelleni. Tällä
kertaa matkustin Persian ja Itä-Intian halki ennen kuin lähdin merille.
Etäisessä satamassa astuin vihdoin laivaan, joka oli lähdössä pitkälle
matkalle.

Emme olleet purjehtineet pitkälle, kun kapteeni eräänä päivänä poistui
paikaltaan murheellisena ja riuhtaisten turbaanin päästään huudahti
tuskaisella äänellä: -- Vuolas merivirta kuljettaa laivaa, ja joudumme
kaikki perikatoon ennen kuin neljännestunti on kulunut. Rukoilkaa
Allahia pelastamaan meidät vaarasta! Emme voi välttää sitä, jollei Hän
sääli meitä.

Näin sanottuaan hän käski laskea purjeet, mutta kaikki köydet
katkesivat, ja virta kuljetti laivan äkkijyrkän vuoren juurelle, jota
vasten se törmäsi ja murskautui. Henkemme toki pelastimme ja saimmepa
muonavarammekin ja parhaat tavaramme talteen.

Rantakaistaleella seisoessamme kapteeni lausui meille: -- Allah on
tehnyt mitä on hyväksi nähnyt. Kukin meistä kaivakoon oman hautansa ja
sanokoon maailmalle jäähyväiset. Olemme näet niin turmiollisessa
paikassa, että kukaan haaksirikkoutunut ei ole koskaan palannut täältä
kotiinsa.

Hänen puheensa koski meihin kipeästi, syleilimme toisiamme ja valitimme
säälittävää kohtaloamme.

Vuori jonka juurelle olimme haaksirikkoutuneet oli osa hyvin laajan
saaren rannikosta. Seutu oli peittynyt haaksihylkyjen pirstaleihin ja
luihin. Näimme siellä myös uskomattoman paljon tavaraa ja kalleuksia.
Kaikki se vain lisäsi epätoivoamme.

Kaikkialla muualla virrat juoksevat uomistaan mereen, mutta siellä
suolaton virta syöksyi merestä pimeään rotkoon, jonka aukko oli hyvin
korkea ja avara. Merkillisintä siellä on, että vuoren kivet ovat
kristallia, rubiineja, smaragdeja, safiireja ja topaaseja. Puitakin
siellä kasvaa, useammat niistä aloepuita, yhtä hyviä laadultaan kuin
Komarin saaren tuotteet.

Päättääkseni kuvaukseni kolkasta, jota hyvinkin voi nimittää hornaksi,
koska sieltä ei mitään milloinkaan palaa, laivojen ei ole mahdollista
päästä pois, jos ne kerran ovat tulleet tietyn matkan päähän. Jos käy
merituuli, se avustaa virtaa alusten ajamisessa vuorta kohti, ja jos
tuulee maalta päin, minkä luulisi edistävän niiden pääsemistä takaisin
ulapalle, pysähdyttää vuoren korkeus vihurin ja saa aikaan tyvenen,
niin että virran voima kuljettaa rantaan. Kaiken onnettomuuden
kukkuraksi on yhtä mahdotonta nousta vuorelle kuin pelastua meritse.

Olimme tosiaan surkeassa asemassa. Rantamalla viruvien luurankojen
määrä vahvisti kapteenin väitteen, että pelastusmahdollisuutemme olivat
varsin vähäiset. Ja vaikka paikka olikin ihana katsella, surimme
kohtaloamme ja odotimme kuolemaa niin kärsivällisesti kuin meille oli
mahdollista.

Vihdoin muonamme alkoi loppua, ja seuralaiseni kuolivat toinen toisensa
jälkeen, kunnes jäin yksin eloon koko joukosta. Jälkeenjääneet
hautasivat ne jotka kuolivat ennen heitä, ja minä olin osoittamassa
viimeistä kunnioitusta kaikille tovereilleni. Se ei ole ihme. Paitsi
että säästelin osalleni tulleita ruokatarvikkeita visummin kuin toiset,
minulla oli hiukan omiakin, joita en jakanut toverieni kanssa.
Haudatessani viimeisen heistä ne olivat kuitenkin huvenneet niin
vähiin, etten otaksunut voivani pysytellä enää kauan hengissä. Sen
vuoksi kaivoin haudan päättäen itse laskeutua siihen, koska ketään ei
ollut jäljellä minua hautaamassa. Samalla minun täytyy tunnustaa, että
en voinut olla nuhtelematta itseäni oman tuhoni tuottajana, ja kaduin,
että koskaan olin lähtenyt tälle viime retkelle. Enkä pysähtynyt
pelkkiin mietiskelyihin, vaan olinpa vähällä ryhtyä kiirehtimään omaa
kuolemaani.

Mutta Allah suvaitsi vieläkin osoittaa minulle armoaan ja herätti
mielessäni ajatuksen lähteä virran partaalle, joka juoksi valtavaan
rotkoon. Katselin sen mahdollista suuntaa hyvin tarkkaavaisesti ja
tuumin itsekseni: -- Tämän joen, joka näin juoksee maan sisään, täytyy
jossakin virrata jälleen esille. Jos teen lautan ja jätän itseni virran
vietäväksi, se kuljettaa minut asuttuun seutuun tai joudun tuhon
omaksi. Jos hukun, en menetä mitään, vaan ainoastaan vaihdan yhden
lajin kuolemaa toiseen. Jos taas pääsen pois tästä turmiollisesta
paikasta, en ainoastaan vältä toverieni kohtaloa, vaan kenties löydän
uuden tilaisuuden rikastumiseen. Kenties onni odottaa minua. Ehkä tältä
vaaralliselta äyräältä lähdettyäni saan moninkertaisen korvauksen
haaksirikostani.

Ryhdyin heti työhön. Keräsin köysiä ja isoja hirrenpätkiä, joita
rannikolla oli yllin kyllin, ja sidoin laudat ja pölkyt niin lujasti
toisiinsa, että minulla pian oli varsin tukeva lautta. Saatuani sen
valmiiksi kuormitin sille muutamia säkillisiä rubiineja, smaragdeja ja
muita jalokiviä, harmaata ambraa, vuorikristallia ja kallisarvoisia
kangasmyttyjä. Sitten jätin lauttani virran vietäväksi ja alistuin
Allahin tahtoon lohduttaen itseäni mietteellä, että joka tapauksessa
oli melkein samantekevää missä muodossa kuolema saapui -- samantekevää
hukuinko veteen vai näännyinkö nälkään.

Heti rotkoon tultuani valo katosi kokonaan, enkä tiennyt minne virta
kuljetti minua. Ajelehdin muutamia vuorokausia pilkkopimeässä, ja
kerran oli holvi niin matala että se melkein kosketti päätäni, minkä
vuoksi myöhemmin koetin varoa sellaista vaaraa. Koko tänä aikana en
syönyt enempää kuin mitä hengenpitimiksi oli ihan välttämätöntä. Mutta
evääni loppuivat sittenkin, ja vaivuin ravinnonpuutteesta horrokseen.
En tiedä, kuinka kauan olin tajuttomana. Toipuessani näin ihmeekseni
laajan tasangon leviävän virran partaalta, johon lauttani oli
kiinnitetty. Rantatöyräällä seisoi suuri joukko mustia ihmisiä. Heidät
nähtyäni nousin heti ylös ja tervehdin heitä. He puhuttelivat minua,
mutta en ymmärtänyt heidän kieltään. Olin niin riemastunut, että
lausuin ääneen koraanilauseen arabiankielellä ja kiitin Allahia
pelastuksestani.

Kun yksi mustista, joka ymmärsi arabiankieltä, kuuli sen, hän astui
luokseni ja sanoi: -- Veli, kerrohan meille tarinasi, sillä se on
varmaan hyvin merkillinen. Kuinka uskalsit lähteä virralle ja mistä
olet tullut?

Pyysin heitä ensin antamaan minulle jotakin syötävää ja vakuutin, että
sitten kyllä tyydyttäisin heidän uteliaisuutensa. He toivat minulle
useanlaista ruokaa, ja karkotettuani nälkäni kerroin kaikki mitä
minulle oli tapahtunut. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja ihmetellen ja
haettuaan hevosen saattoivat minut kuninkaansa luo, jotta hän saisi
kuulla merkillisen tarinani.

Kuljimme kunnes pääsimme Serendibin pääkaupunkiin. Olin näet noussut
maihin sen nimiselle saarelle. Mustat miehet esittelivät minut
kuninkaalleen. Lähestyin hänen valtaistuintaan ja tervehdin häntä
langeten kasvoilleni hänen jalkojensa juureen, kuten olin tottunut
tervehtimään Intian kuninkaita. Ruhtinas käski minun nousta, otti minut
suopeasti vastaan ja viittasi minut istumaan lähelleen.

Ensin hän kysyi nimeäni. Vastasin: -- Minua sanotaan merenkulkija
Sinbadiksi niiden monien retkien vuoksi, jotka olen tehnyt, ja olen
kotoisin Bagdadista.

Kerroin peittelemättä kaikki seikkailuni, ja kun havaitsin hänen
mielihyvin silmäilevän jalokiviäni ja tarkastavan merkillisimpiä niistä
toista toisensa jälkeen, lankesin hänen jalkojensa juureen ja
rohkaistuin lausumaan hänelle. -- Armollinen kuningas, en ainoastaan
itse ole teidän majesteettinne käytettävissä, vaan myös lautalla
tuomani tavaratkin. Pyydän teitä menettelemään niiden suhteen mielenne
mukaan ja pitämään niitä ominanne.

Hän lausui hymyillen: -- Sinbad, kaukana siitä, että ottaisin sinulta
jotakin, päinvastoin aion antaa sinulle arvoisiasi lahjoja. Vastasin
vain rukoilemalla menestystä jalomieliselle ruhtinaalle ja ylistämällä
hänen aulista anteliaisuuttaan.

Hän käski yhden virkailijoistaan pitää minusta huolta ja määräsi eri
henkilöitä palvelemaan minua hänen omalla kustannuksellaan. Virkailija
täytti tunnollisesti tehtävänsä ja toimitti kaikki tavarani minulle
varattuun asuntoon.

Serendibin saari [Ceylon] sijaitsee päiväntasaajalla, joten päivät ja
yöt siellä ovat aina yhtä pitkät, kaksitoista tuntia kumpikin. Saari
itse on kahdeksankymmentä parasangia pitkä ja melkein yhtä leveä.
Pääkaupunki on kauniin laakson perukassa saaren keskellä ja korkeiden,
kenties maailman korkeimpien vuorten ympäröimä, jotka nähdään kolmen
päivän purjehdusmatkan päästä mereltä. Rubiineja ja monenlaisia
kalliita mineraaleja on yllin kyllin, ja vuoret ovat enimmältä osaltaan
merkeliä eli metallikiveä, jota käytetään muiden kalliiden kivien
leikkaamiseen ja hiomiseen. Saarella kasvaa kaikenlaisia harvinaisia
pensaita ja puita. Varsinkin setripuita ja kookospalmuja. Päävirran
suulla kalastetaan helmiä ja muutamissa laaksoissa tavataan timantteja.

Vietettyäni jonkin aikaa pääkaupungissa ja käytyäni kaikissa
kiintoisissa paikoissa sen ympäristössä, muun muassa siellä missä Aadam
majaili sen jälkeen kun hänet oli karkotettu paratiisista, pyysin
kuninkaalta lupaa palata omaan maahani, ja hän myönsi sen erittäin
kohteliaasti ja kunnioittavasti. Hän pakotti minut ottamaan vastaan
kallisarvoisen lahjan. Kun menin sanomaan hänelle hyvästi, hän jätti
minulle vielä arvokkaamman lahjan ja samalla kirjeen valtiaallemme
oikeauskoisten hallitsijalle vietäväksi, sanoen: -- Pyydän, että
toimitat lahjani ja tämän kirjeen kalifille ja vakuutat hänelle
ystävyyttäni.

Serendibin kuninkaan kirje oli kyhätty taivaansinisin kirjaimin erään
harvinaisuutensa vuoksi kallisarvoisen eläimen kellervälle nahalle ja
sisälsi seuraavaa:

-- Intian kuningas, jonka edessä kulkee tuhat norsua, joka asuu
sadallatuhannella säteilevällä rubiinilla koristetussa palatsissa ja
jonka aarteistossa on ainakin kaksikymmentätuhatta timanteilla
somistettua kruunua -- Kalifi Harun-al-Rashidille.

-- Vaikka Sinulle lähettämämme lahja on vähäpätöinen, ota se kuitenkin
veljenä ja ystävänä vastaan sen hartaan ystävyyden nimessä, jota
tunnemme Sinua kohtaan ja josta haluamme antaa Sinulle todistuksen.
Toivomme itsellemme samanalaista osaa Sinun ystävyydessäsi, koska
uskomme sen ansaitsevamme, kun olemme arvoltamme Sinun vertaisesi.
Pyydämme sitä Sinulta veljellisesti. Hyvästi!

Lahjana oli ensiksikin yhdestä ainoasta rubiinista valmistettu puoli
jalkaa korkea, tuuman paksuinen ja puolen drakman painoisilla pyöreillä
helmillä täytetty malja, toiseksi käärmeennahka jonka suomut olivat
yhtä isoja kuin tavalliset kultarahat ja joka varjeli taudeilta, kun
laskeutui sille lepäämään, kolmanneksi viisikymmentätuhatta drakmaa
parasta aloepuuta ja kolmekymmentä pistasiapähkinän kokoista
kamferijyvää, sekä neljänneksi erinomaisen ihana nainen jonka puku oli
kauttaaltaan jalokivillä kirjailtu.

Laiva lähti satamasta, ja hyvin onnellisen purjehduksen jälkeen
pääsimme Bassoraan. Sieltä matkustin Bagdadiin, jossa menin heti
viemään kuninkaan kirjeen kalifille. Ja kun olin esittäytynyt, kalifi
kuunteli tarkkaavaisesti kuvaustani Intiasta ja havaitsi siitä, että
kuningas ei suinkaan ollut varallisuuttaan liioitellut. Kerroin myös
sikäläisen kansan tavoista, ja sekin oli oikeauskoisten hallitsijasta
mielenkiintoista.

Näin puhuttuaan Sinbad ilmoitti että kertomus kuudennesta retkestä oli
lopussa ja lahjoitti Hinbadille taaskin sata sekiiniä kehottaen tätä
kaikin mokomin saapumaan seuraavana päivänä kuuntelemaan, kun hän
tarinoisi seitsemännestä ja viimeisestä retkestään.



Sinbadin seitsemäs eli viimeinen retki


Kuudennen retkeni jälkeen olin päättänyt pysyä kotona. Karkotin
ehdottomasti mielestäni kaikki matkasuunnitelmat. Ikänikin vuoksi
kaipasin jo lepoa, enkä myöskään halunnut enää antautua alttiiksi
vaaroille joita olin kokenut. En siis ajatellut muuta kuin viettää
loput päiväni tyynessä rauhassa.

Mutta eräänä päivänä tuli kalifin lähetti kutsumaan minut palatsiin.
Kun olin saapunut hallitsijan vastaanottohuoneeseen, hän sanoi: --
Sinbad, tarvitsen palvelustasi. Sinun tulee viedä vastaukseni ja
lahjani Serendibin kuninkaalle. On kohtuullista, että vastaan hänen
huomaavaisuuteensa.

Yritin päästä tästä uudesta koettelemuksesta ja kerroin kaikki
seikkailuni kalifille. -- Myönnän, hän sanoi lopetettuani kertomukseni,
-- että kokemuksesi ovat olleet perin merkillisiä. Mutta sinun täytyy
sentään minun tähteni lähteä ehdottamalleni retkelle. Sinunhan
tarvitsee vain käydä Serendibin saarella toimittamassa sinulle antamani
tehtävä. Sen jälkeen voit palata niin pian kuin tahdot. Sinun on
mentävä, sillä tiedäthän, ettei olisi arvoni mukaista jäädä
kiitollisuudenvelkaan mainitun saaren kuninkaalle.

Havaitessani että kalifi hartaasti halusi myöntymystäni alistuin ja
sanoin hänelle, että olin valmis tottelemaan. Hän oli hyvin mielissään
ja määräsi minulle tuhat sekiiniä matkarahoiksi.

Valmistauduin siis lähtöön muutamien päivien kuluttua, ja heti kun olin
saanut kalifin kirjeen ja lahjan, matkustin Bassoraan jossa nousin
laivaan. Purjehdus oli hyvin onnellinen. Saavuttuani Serendibin
saarelle minut saatettiin heti hyvin juhlallisesti palatsiin, jossa
kuningas minut nähdessään huudahti: -- Tervetuloa, Sinbad! Täältä
lähdettyäsi olen usein ajatellut sinua ja siunaan päivää jona saamme
jälleen tavata toisemme. Tervehdin häntä kunnioittavasti ja kiitettyäni
häntä ystävällisyydestä jätin hänelle kalifin kirjeen ja lahjan, jotka
hän otti mielihyvin vastaan.

Kalifin lahjana oli täydellinen kultakankaasta tehty tuhat sekiiniä
maksava vaatekerta, viisikymmentä kallisarvoista purppuraviittaa ja
sata valkoista, Kairon, Suezin ja Aleksandrian hienoimmasta palttinasta
valmistettua, uhkea syvyyttään leveämpi, tuuman paksuinen agaattimalja,
jonka pohjalla oli kohokuva esittäen toiselle polvelleen langennutta
metsästäjää, jännitetty jousi tähdättynä leijonaa kohti. Kalifi lähetti
kuninkaalle myös upean taulun, joka tarun mukaan oli kuulunut suurelle
Salomolle.

Kalifin kirje kuului näin:

"Tervehdys oikean tien ylimmän Oppaan nimessä Allahin käskynhaltijalta
Harun-al-Rashidilta, jonka Kaikkivaltias on asettanut profeettansa
sijaiseksi ja hallitsijaksi hänen autuaasti nukkuneiden esi-isiensä
jälkeen -- mahtavalle ja kunnioitetulle Serendibin radjalle."

-- Kirjeesi tuotti meille suurta iloa ja lähetämme tämän
keisarillisesta linnastamme, ylevimpien älyjen kukkatarhasta. Toivomme,
että Sinä siihen vilkaistessasi käsität ystävällisen tarkoituksemme ja
suvaitset ottaa lahjamme vastaan. Hyvästi!

Serendibin kuningas oli hyvin mielissään, että kalifi vastasi hänen
ystävyyteensä. Vähän tämän puhuttelun jälkeen sain vain vaivoin luvan
palata, ja hyvin kaunis lahja mukanani astuin laivaan purjehtiakseni
Bagdadiin, mutta onni ei suonut minun saapua sinne niin nopeasti kuin
olin toivonut. Allah oli määrännyt toisin.

Kolme, neljä päivää lähtöni jälkeen kimppuumme hyökkäsi merirosvoja,
jotka helposti valtasivat laivamme ja kuljettivat ne miehistöstä, jotka
eivät kaatuneet taistelussa, etäiseen maahan myyden meidät siellä
orjiksi.

Minä, joka olin näiden joukossa, jouduin rikkaalle kauppiaalle. Heti
kun oli minut ostanut, hän vei minut kotiinsa, kohteli minua hyvin ja
puki minut varsin somiin vaatteisiin, vaikka olinkin orja. Kun hän ei
tiennyt kuka olin, hän kysyi minulta muutamia päiviä myöhemmin osasinko
mitään ammattia. Vastasin, etten ollut käsityöläinen, vaan kauppias ja
että merirosvot, jotka minut myivät, olivat ryöstäneet minulta kaiken
omaisuuteni.

-- Mutta sano minulle, hän uteli edelleen, -- osaatko ampua jousella.
Vastasin, että olin sitä nuoruudessani harjoitellut. Hän antoi minulle
jousen ja nuolia, otti minut taakseen norsun selkään ja vei minut
tiheään metsään muutaman tunnin matkan päähän kaupungista. Tunkeuduimme
aika syvälle, ja kun isäntäni katsoi sopivaksi pysähtyä, hän käski
minun astua alas. Sitten hän, osoittaen korkeaa puuta, sanoi minulle:
-- Kiipeä tuonne ja ammu norsuja, joita näet kulkevan ohi. Tässä
metsässä on niitä tavattoman paljon. Ja jos kaadat jonkin niistä, tule
ilmoittamaan minulle. Näin puhuttuaan hän jätti minulle evästä ja
palasi kaupunkiin. Minä vaanin puussa kaiken yötä.

En nähnyt norsuja, mutta seuraavana aamuna auringon noustua äkkäsin
suuren lauman. Ammuin niitä kohti useita nuolia, ja viimein yksi
norsuista kaatui. Toiset poistuivat heti ja antoivat minulle
tilaisuuden mennä isännälle ilmoittamaan saaliistani. Kun olin kertonut
hänelle asian, hän tarjosi minulle hyvän aterian, kiitti taitoani ja
puhui minulle hyvin ystävälliseen sävyyn. Myöhemmin palasimme yhdessä
metsään, jossa kaivoimme kuopan ja hautasimme norsun siihen. Isäntäni
aikoi tulla riistämään siltä hampaat kauppatavaraksi, kun raato olisi
mädäntynyt.

Jatkoin tätä hommaa kaksi kuukautta ja kaadoin joka päivä norsun
kiivettyäni milloin yhteen, milloin toiseen puuhun. Eräänä aamuna
norsuja väijyessäni huomasin suureksi kummastuksekseni, että ne eivät
tapansa mukaan kulkeneetkaan ohitseni metsän läpi, vaan pysähtyivät ja
lähestyivät minua kauheasti meluten niin monilukuisina, että tanner oli
niiden peitossa ja tärisi niiden jalkojen töminästä. Ne piirittivät
puun johon olin kätkeytynyt ja seisoivat kärsät ojossa ja tuijottaen
minuun. Pysyin hievahtamatta pelottavaa näytelmää katsellessani ja olin
pelosta niin jäykistynyt että jousi ja vasamat putosivat käsistäni.

En pelännyt turhaan. Kun norsut olivat jonkin aikaa tuijottaneet
minuun, yksi suurimmista kietaisi kärsänsä puun tyven ympärille,
riuhtaisi sen juurineen maasta ja paiskasi tantereelle. Minä putosin
puun mukana, ja norsu otti minut kärsäänsä, nakkasi selkäänsä, kuljetti
kaikkien toveriensa saattamana kukkulalle, johon se laski minut, ja
poistui laumoineen. Voitte käsittää kummastukseni, kun nousin pystyyn
ja havaitsin, että kukkula oli katettu norsujen luilla ja hampailla.
Arvasin heti, että siellä oli niiden hautausmaa, ja ihmettelin
pitkäkärsäisten vaistoa. En näet epäillyt, että ne olivat tuoneet minut
paikalle varta vasten osoittaakseen minulle, kuinka järjetöntä oli
vainota niitä, koska en muuta halunnut kuin niiden hampaita. En
viipynyt kukkulalla, vaan käännyin kaupunkia kohti ja vuorokauden
vaellettuani saavuin isäntäni luo. En ollut tavannut tiellä ainoatakaan
norsua, mistä päättelin, että ne olivat vetäytyneet edemmäksi metsään
antaakseen minulle tilaisuuden palata esteettä vuorelle.

Isäntä tuli iloiseksi nähdessään minut. -- Sinbad-parka, hän huudahti,
-- olin kovin huolissani tähtesi. Olen ollut metsässä, jossa näin
maasta riuhtaistun puun, jousen ja nuolia tantereella. Turhaan sinua
etsittyäni pelkäsin etten enää koskaan näkisi sinua. Kerrohan minulle
mitä sinulle tapahtui ja minkä onnellisen sattuman kautta olet vielä
hengissä.

Tyydytin hänen uteliaisuutensa, ja kun seuraavana aamuna kävimme
yhdessä vuorella, hän havaitsi suureksi ilokseen että olin puhunut
totta. Sälytimme sen norsun selkään, jolla olimme sinne ratsastaneet,
niin monta hammasta kuin se jaksoi kantaa. Siellä oli norsunluuta yllin
kyllin.

Kotiin päästyämme isäntäni sanoi minulle: -- Sinbad, emme ole
ainoastaan tulleet rikkaiksi, vaan olet myöskin pelastanut monen
ihmisen hengen, sillä tähän asti on suuri joukko orjia tuhoutunut
hankkiessaan norsunluuta. Älä pidä itseäsi enää orjana, vaan pyydä
minulta mitä haluat, sillä Allah on ilmeisesti valinnut sinut johonkin
suureen tehtävään.

Vastasin ystävälliseen selitykseen: -- Minulle lahjoittamasi vapaus
riittää korvaamaan kaikki, enkä halua mitään muuta palkkiota
palveluksesta joka minulla oli onni tehdä sinulle kuin luvan palata
kotimaahani.

-- Hyvä, hän sanoi, -- monsuunituulella saapuu pian norsunluuta
noutavia laivoja. Lähetän sinut kotiin ja annan sinulle millä maksat
matkasi.

Kiitin häntä vapaudestani ja hänen hyvistä aikomuksistaan minua
kohtaan. Viivyin hänen luonaan vielä vähän aikaa monsuunia odotellen,
ja sillä välin teimme niin monta retkeä kukkulalle, että kaikki
varastohuoneemme täyttyivät norsunluulla. Toiset samaa tavaraa
välittävät kauppiaat noudattivat esimerkkiämme, sillä asiaa ei voitu
pitää kovinkaan kauan heiltä salassa.

Laivat saapuivat vihdoin, ja kun isäntäni oli valinnut sen jolla minä
matkustaisin, hän lastasi sen puolilleen norsunluuta minun laskuuni,
toimitti runsaasti matkaeväitä ja pakotti minut sitä paitsi ottamaan
lahjaksi muutamia seudun arvokkaita harvinaisuuksia. Kiittelin häntä
siis kaikesta tuhanteen kertaan ja lähdin purjehtimaan, sanottuamme
ensin toisillemme kyynelsilmin jäähyväiset.

Pysähdyimme eräille saarille hankkiaksemme tuoreita ruokatarvikkeita.
Kun laivamme oli saapunut erääseen Intian mannermaan satamaan, jossa
käväisimme maissa, ja kun en huolinut uskaltautua meritse Bassoraan,
purkautin norsunluuni ja päätin jatkaa matkaani maitse. Ansaitsin
suuria summia norsunluullani, ostin kaikenlaisia harvinaisia esineitä,
jotka aioin lahjoiksi, ja kun kamelini oli kuormitettu, lähdin ison
kauppiaskaravaanin mukana matkalle. Vaellukseni kesti kauan ja kärsin
paljon, mutta siedin kaikki nurkumatta ajatellessani että minun ei
tarvinnut pelätä haaksirikkoa, merirosvoja, käärmeitä ja muita vaaroja,
joita olin niin usein kokenut.

Kaikki vaivat loppuivat vihdoin, ja saavuin turvallisesti Bagdadiin.
Menin heti kalifin puheille ja selostin hänelle lähettilääntoimeni
tulokset. Ruhtinas sanoi jo olleensa huolissaan, kun viivyin niin
kauan, mutta aina toivoneensa, että Allah varjelisi minua. Kun kerroin
hänelle seikkailuni norsujen kanssa, hän oli kovin kummissaan eikä
olisi uskonut minua, jollei olisi tuntenut totuudenrakkauttani. Hänestä
tämä kertomus samoin kuin aikaisemmatkin seikkailuni olivat niin
merkillistä laatua, että käski erään kirjurinsa piirtää ne
kultakirjaimilla pergamentille aarteistossaan säilytettäviksi. Palasin
hyvin tyytyväisenä saamiini kunnianosoituksiin ja kalifin lahjoihin ja
olen siitä lähtien kokonaan antautunut elämään perheeni, sukulaisteni
ja ystävieni parissa.

Sinbad päätti kertomuksen seitsemännestä ja viimeisestä retkestään ja
sanoi kääntyen Hinbadin puoleen: -- No, ystäväni, oletko kuullut
kenestäkään joka on kärsinyt niin paljon kuin minä tai tuntenut ketään
ihmistä joka on kokenut niin monenlaisia vaiheita? Eikö ole
kohtuullista, että kaiken sen jälkeen saan nauttia tyyntä ja hauskaa
elämää?

Hinbad tuli lähemmäksi, suuteli hänen kättään kunnioituksensa merkiksi
ja sanoi, että hänen omat vastuksensa olivat perin vähäpätöisiä niihin
verrattuina, joita oli kuullut Sinbadin kertovan. Sinbad lahjoitti
hänelle taas sata sekiiniä ja sanoi, että kantajalle oli joka päivä
paikka varattuna hänen pöydässään ja että hän voi aina luottaa
merenkulkija Sinbadin ystävyyteen.



Kertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta


Oli kerran Intiassa sulttaani, jolla oli kolme poikaa ja veljentytär.
He olivat hänen hovinsa kaunistukset. Vanhimman prinssin nimi oli
Hussain, keskimmäisen Ali, nuorimman Ahmed, ja prinsessan nimi oli
Nurunnihar.

Prinsessa Nurunnihar oli menettänyt isänsä, kun hän vielä oli aivan
nuori, ja sulttaani oli kasvattanut hänet. Ja nyt, kun prinsessa oli
varttunut naiseksi, sulttaani ajatteli hänen naittamistaan jollekulle
sellaiseen liittoon kyllin arvokkaalle prinssille. Tyttö oli hyvin
kaunis, ja kun sulttaanin aikomus tuli tiedoksi, prinssit ilmoittivat
isälleen kukin erikseen, että he rakastivat Nurunniharia ja mielellään
naisivat hänet.

Havainto suretti sulttaania, koska hän tiesi, että hänen poikiensa
välille syntyisi kateutta. Sen vuoksi hän kutsutti luokseen kunkin
heistä erikseen ja puhui heille kehottaen heitä lopullisesti tyytymään
neitosen valintaan, mutta kukaan veljeksistä ei halunnut perääntyä
kamppailutta. Havaitessaan heidät niin itsepintaisiksi hallitsija
kutsutti kaikki yhtaikaa eteensä ja sanoi:

-- Lapseni, koska en ole voinut saada teitä luopumaan serkkunne,
prinsessan, tavoittelemisesta ja koska en halua käyttää valtaani
antamalla hänet mieluummin yhdelle pojistani kuin toisille, luulen
keksineeni keinon, joka miellyttää teitä kaikkia ja säilyttää sovinnon
keskuudessanne, jos vain kuuntelette minua ja noudatatte neuvoani.
Minusta ei olisi hullumpaa, että matkustaisitte erikseen maailmalle
kukin taholleen, niin ettette voisi tavata toisianne. Ja koska
tiedätte, että olen hyvin utelias ja että minua viehättää kaikki, mikä
on harvinaista ja omituista, lupaan veljentyttäreni puolisoksi sille
joka hankkii minulle merkillisimmän harvinaisuuden.

Veljekset, joista jokainen toivoi, että onni suosisi häntä, suostuivat
ehdotukseen. Sulttaani antoi heille rahoja, ja varhain seuraavana
aamuna he lähtivät kauppiaiksi pukeutuneina pääkaupungista. He kulkivat
samasta portista, jokainen uskollisen palvelijan seuraamana, ja
matkustivat päiväkauden yhdessä. Sitten he pysähtyivät karavaanimajaan
ja päätettyään tavata toisensa vuoden kuluttua samassa paikassa
sanoivat jäähyväiset ja lähtivät aikaisin seuraavana aamuna kukin
omalle suunnalleen.

Vanhin veli, prinssi Hussain, joka oli kuullut Bisnagarin
kuningaskunnan laajuudesta, mahtavuudesta, rikkauksista ja loistosta,
suuntasi matkansa Intian rannikkoa kohti, ja kolme kuukautta
vaellettuaan, milloin erämaiden ja karujen vuorien yli, milloin
värikkäiden ja viljavien seutujen lävitse, hän saapui Bisnagariin,
samannimisen kuningaskunnan pääkaupunkiin, jossa sen maharadjalla oli
hovinsa. Prinssi sijoittui asumaan ulkomaalaisille kauppiaille
varattuun majataloon ja kuultuaan kaupungissa olevan neljä pääosaa,
joissa kaikenlaiset kauppiaat pitivät myyntikojujaan, ja näiden osien
keskellä kolmen muurin ja pihan ympäröimä maharadjan palatsi, jokainen
portti peninkulman päässä toisestaan, hän meni seuraavana päivänä
erääseen noista osista.

Se oli laaja, useiden katujen jakama, kauttaaltaan holvattu ja
auringolta suojattu, mutta silti hyvin valoisa. Myymälät olivat kaikki
samankokoisia ja yhdenmukaisia. Kaikki saman tavaralajin kaupitsijat
asuivat erityisen katunsa varrella, kuten myös kaikki samaa ammattia
harjoittavat käsityöläiset tavattiin omalta kadultaan.

Hussain-prinssi ihmetteli kaupaksi tarjottujen tavaroiden moninaisuutta
ja rikkautta. Ja kävellessään kadulta kadulle hän joutui yhä enemmän
ihmeisiinsä, sillä joka taholla hän näki maailman kaikkien maiden
tuotteita. Silkkikankaiden, posliinien ja kalliiden kivien runsaus
osoitti kansan ääretöntä varallisuutta. Prinssi Hussainin erikoisena
ihailun esineenä olivat kaduilla tulvehtivien kukkasmyyjien runsaat
kantamukset. Intialaiset näet rakastavat suuresti kukkia, eikä kukaan
heistä liiku kantamatta kukkavihkoa tai ruusunoksaa kädessään tai
koristamatta päätään seppeleellä. Kauppiaat pitävät niitä ruukuissa
puodeissaan, niin että koko osaston ilma on sulotuoksuja täynnä.

Hussain-prinssi oli juuri lopettanut tarkastelunsa, kun muuan kauppias
havaitsi hänen kävelevän väsynein askelin ja pyysi häntä tulemaan
puotiinsa istumaan ja levähtämään. Ennen pitkää huutaja kulki ohitse
kantaen mattoa, josta pyysi neljäkymmentä kukkarollista kultaa. Se oli
kooltaan vain kuusi jalkaa kultakin sivulta, ja prinssiä ihmetytti
kallis hinta. Varmaankin, hän sanoi, -- matossa on jotakin merkillistä
jota en voi havaita, sillä se näyttää varsin mitättömältä.

-- Olette arvannut oikein, hyvä herra, huutaja vastasi, ja myönnätte
sen, kun kuulette, että jokainen joka tälle matolle istahtaa voi
silmänräpäyksessä ilman pysähdyksiä ja esteitä kuljetuttaa itsensä
minne vain haluaa.

Prinssi tuli hyvin iloiseksi, sillä olihan hän löytänyt harvinaisuuden,
joka varmaan tuottaisi hänelle prinsessan käden. Jos matolla on
sellainen ominaisuus, hän virkkoi, -- ostan sen kernaasti.

-- Hyvä herra, huutaja vastasi, -- olen puhunut teille totta, ja teidät
on helppo saada vakuuttuneeksi asiasta. Levitän maton, istahdamme
molemmat sille, ja jollemme teidän lausuttuanne toivomuksen päästä
huoneeseenne majataloon heti siirry sinne, kauppaa ei synny.

Huutajan vakuutuksen kuultuaan prinssi suostui ehtoihin ja päätti
kaupan. He siirtyivät kauppamiehen luvalla hänen myymälänsä
takasuojaan, jossa molemmat istahtivat matolle. Ja kohta kun prinssi
oli lausunut toivomuksensa päästä asuntoonsa, hän huomasi olevansa
huutajan kanssa siellä. Haluamatta varmempaa todistusta maton
ominaisuudesta hän laski huutajalle neljäkymmentä kukkarollista ja
antoi vielä kaksikymmentä kultakolikkoa kaupanpäällisiksi.

Tällä tavoin tuli Hussain-prinssistä maton omistaja, ja hän oli ylen
iloinen, että oli niin pian löytänyt arvokkaan lahjan isälleen
vietäväksi. Hän olisi milloin tahansa voinut siirrättää itsensä
majataloon jossa oli eronnut veljistään, mutta tietäen että toiset
eivät olleet vielä palanneet hän päätti viipyä kaupungissa ja tutkia
kansan tapoja ja elämää. Hän sai paljon huvia ja keräsi paljon tietoja
käymällä useissa temppeleissä ja muissa loistorakennuksissa ja
katselemalla erilaatuisia juhlamenoja. Hän näki komean juhlan, jota
lukuisa joukko hinduja kerääntyi viettämään.

Suuri erivärisiin telttoihin laajalle tasangolle leiriytynyt, silmän
kantamattomiin ulottuva väkijoukko oli vaikuttava näky. Hän esittäytyi
myös maharadjan hovissa, jonka rikkaus häntä aivan huikaisi. Kaikki
nämä seikat tekivät hänen oleskelunsa Bisnagarissa hyvin hauskaksi,
mutta hän halusi päästä lähemmäksi prinsessa Nurunniharia, jota hän
rakasti kiihkeästi, ja hän luuli voivansa olla varma, että saisi
prinsessan morsiamekseen. Niinpä hän, vaikka olisikin voinut viipyä
kaupungissa paljon kauemmin, maksoi laskunsa majatalossa ja levitti
maton huoneensa lattialle, jolloin hänet seuralaisensa kera heti
kuljetettiin veljesten toisistaan erotessaan kohtauspaikakseen
määräämään vierasmajaan.

Toinen veli, Ali-prinssi, oli yhtynyt karavaanin matkaan ja saapui
neljän kuukauden päästä Shiraziin, joka siihen aikaan oli Persian
valtakunnan pääkaupunki. Ja kun hän oli matkalla tehnyt tuttavuutta
muutamien kauppiaiden kanssa, hän asui samassa paikassa heidän kanssaan
sanoen itseään jalokivien kauppiaaksi.

Saapumisensa jälkeisenä aamuna prinssi Ali lähti tarkastamaan
jalokivikauppiaiden korttelissa myytäväksi asetettuja varastoja. Häntä
kummastuttivat siellä näkemänsä suuret rikkaudet, ja hän käveli kadulta
kadulle erinomaisen ihastuneena. Enimmin häntä kuitenkin ihmetytti
huutaja, joka kulki edestakaisin norsunluinen putki kädessään pyytäen
siitä neljäkymmentä kukkarollista kultarahoja. Ali-prinssi luuli miestä
hulluksi, mutta oli utelias tietämään miksi putkesta vaadittiin niin
paljon. -- Hyvä herra, huutaja vastasi, kun prinssi puhutteli häntä, --
tähän torveen on sovitettu lasi. Jos katsotte sen lävitse, näette
jokaisen esineen jonka haluatte nähdä.

Huutaja antoi putken hänen tarkastettavakseen. Haluten nähdä isänsä
prinssi vilkaisi sen läpi ja näki sulttaanin täysin terveenä
valtaistuimellaan neuvostosalissa. Sitten hän toivoi näkevänsä
prinsessa Nurunniharin ja näki hänet heti istumassa ilakoiden
neitostensa parissa.

Ali-prinssi ei pyytänyt muuta todistusta ollakseen varma, että putki
oli arvokkain esine ei ainoastaan Shirazin kaupungissa, vaan koko
maailmassa, ja uskoi jos hän jättäisi sen ostamatta hän ei koskaan
löytäisi toista yhtä ihmeellistä harvinaisuutta. Hän sanoi huutajalle:
-- Ostan tämän putken sinulta neljälläkymmenellä kultakukkarollisella.
Sitten hän vei miehen majapaikkaansa, laski hänelle rahat ja sai
putken.

Prinssi oli hyvin iloinen ostoksestaan ja vakuutteli itselleen, että
koska hänen veljensä eivät voisi löytää mitään yhtä harvinaista ja
ihmeellistä prinsessa Nurunnihar oli tuleva hänen vaivojensa ja
matkojensa palkkioksi. Odotellessaan karavaanin lähtöä paluumatkalle
hän kävi Persian hovissa sekä kaikkia kaupungin ympäristön ihmeitä
katsomassa. Kun kaikki oli valmista, hän yhtyi ystäviinsä ja saapui
onnellisesti ilman seikkailuja tai vaikeuksia kohtauspaikalle. Hän
tapasi siellä prinssi Hussainin, ja molemmat jäivät odottamaan
Ahmed-prinssiä.

Ahmed-prinssi oli suunnannut matkansa Samarkandiin. Kun hän sinne
saavuttuaan käveli seuraavana päivänä kaupungilla, hän kohtasi
huutajan, jolla oli keinotekoinen omena kädessään. Mies pyysi siitä
kolmekymmentäviisi kukkaroa kultaa. -- Näytähän minulle omenaa, prinssi
virkkoi, -- ja sano mikä voima tai merkillinen ominaisuus sillä on,
koska se arvioidaan niin kalliiksi.

-- Hyvä herra, huutaja vastasi antaen omenan hänen käteensä, -- jos
katselette tätä omenaa vain ulkopuolelta, se ei näytä kovin
merkilliseltä. Mutta jos ajattelette sen ominaisuuksia ja sitä suurta
hyötyä, jota se voi ihmiskunnalle tuottaa, niin myönnätte sen
arvaamattoman kalliiksi ja sen omistajalla olevan suuri aarre
hallussaan. Se parantaa kaikki sairaat kuolettavimmistakin taudeista,
kunhan potilas vain haistaa sitä.

-- Jos sinua voi uskoa, Ahmed-prinssi vastasi, -- niin omenan
ominaisuudet ovat ihmeelliset ja se on todella arvokas. Mutta mitä voit
esittää väitteesi todistukseksi?

-- Arvoisa herra, huutaja vastasi, -- koko Samarkandin kaupunki tietää
sen.

Huutajan selostaessa Ahmed-prinssille keinotekoisen omenan
ominaisuuksia kerääntyi paljon kansaa heidän ympärilleen ja vahvisti
hänen sanojensa totuuden. Muuan joukosta ilmoitti vielä erään ystävänsä
olevan niin vaarallisesti sairaana, että hänen henkiin jäämisestään ei
ollut toiveita, joten siinä tarjoutui sopiva tilaisuus kokeiluun.
Prinssi Ahmed sanoi huutajalle, että hän antaisi ihmeomenasta
neljäkymmentä kukkarollista, jos se parantaisi potilaan tämän sitä vain
haisteltua.

Huutaja sanoi prinssi Ahmedille: -- Tulkaa, hyvä herra, niin teemme
heti kokeen, ja sitten on omena teidän.

Koe onnistui ja laskettuaan huutajalle neljäkymmentä kukkarollista
kultaa ja saatuaan häneltä omenan prinssi Ahmed odotti kärsimättömästi
karavaanin lähtöä Intiaan. Sillä välin hän katseli kaikkia Samarkandin
ja sen ympäristön merkillisyyksiä, ja kun karavaani suoriutui
paluumatkalle, hän yhtyi siihen ja saapui turvallisesti määräpaikkaan,
jossa Hussain ja Ali odottivat häntä.

Kun Ahmed-prinssi saapui veljiensä luo, he syleilivät hellästi toisiaan
ja ilmaisivat suurta iloa jälleennäkemisestä. Sitten prinssi Hussain
sanoi: -- Veljet, jättäkäämme retkistämme tarinoiminen tuonnemmaksi ja
näyttäkäämme heti toisillemme mitä harvinaisuuksia olemme tuoneet,
jotta voimme jo etukäteen päätellä ja arvata, kenelle isä määrää
palkkion. Aloittaakseni mainitsen, että Bisnagarin kuningaskunnasta
tuomani harvinainen esine on matto jolla istun ja joka näyttää aivan
tavalliselta ja vaatimattomalta. Mutta sillä on ihmeellisiä
ominaisuuksia. Kuka tahansa sille istahtaa toivoen pääsevänsä johonkin
paikkaan, hän saapuu sinne silmänräpäyksessä. Kokeilin itse ennen kuin
suoritin ne neljäkymmentä kukkaroa, jotka siitä kernaasti maksoin.
Kertokaahan te, vuorostanne, oletteko tuoneet mitään minun mattooni
verrattavaa.

Ali-prinssi puhui sen jälkeen sanoen: -- Täytyy myöntää, että mattosi
on ihmeellinen. Olen kuitenkin yhtä tyytyväinen omaan ostokseeni kuin
sinä koskaan voit olla mattoosi. Tässä on norsunluinen putki, joka
myöskin maksoi neljäkymmentä kukkarollista. Se näyttää kylläkin
tavalliselta, mutta kun katsoo sen lävitse, voi nähdä kaikkea mitä vain
haluaa, olkoonpa se kuinka etäällä tahansa. Kas tässä veliseni,
koetahan katsoa itse!

Hussain otti norsunluisen putken Ali-prinssiltä aikoen katsella
prinsessa Nurunniharia. Ali ja Ahmed tuijottivat hänen kasvoihinsa ja
näkivät kummastuksekseen hänen kalpenevan tavalla, joka ilmaisi
ääretöntä hätäännystä ja murhetta. Ja kun hän huudahti: -- Voi meitä,
prinssit, mitä hyötyä meille on pitkistä ja vaivalloisista
matkoistamme, jotka olemme tehneet toivoen saavamme palkaksi
ihastuttavan Nurunniharin, koska suloinen prinsessa muutaman
silmänräpäyksen kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä! Näin hänet
vuoteessa hovineitojen ympäröimänä, joilla kaikilla oli kyyneleet
silmissä ja jotka näkyivät odottavan hänen kuolemaansa. Ottakaa putki,
katsokaa itse missä kurjassa tilassa hän on ja vuodattakaa kyyneleitä
kanssani.

Ali-prinssi otti tähystystorven Hussainin kädestä ja nähtyään saman
näyn ojensi sen ilmeisen murheellisena Ahmedille. Prinssi otti sen ja
katseli surullista näkyä, joka liikutti heitä kaikkia niin suuresti.

Kun prinssi Ahmed oli ottanut putken Alin kädestä ja nähnyt, että
prinsessa Nurunniharin loppu oli niin lähellä, hän kääntyi toisten
puoleen ja sanoi: -- Veljet, prinsessa Nurunnihar on tosiaan kuoleman
kielissä, mutta jos emme tuhlaa aikaa, ehdimme ehkä vielä pelastamaan
hänen henkensä. Hän otti taikaomenan povestaan ja jatkoi: -- Tämä omena
maksoi minulle yhtä paljon kuin matto ja putki, ja sillä on parantavia
ominaisuuksia. Jos sairas henkilö haistaa sitä, vaikkapa viimeisessä
kuolinkamppailussaan, se palauttaa hänet heti täyteen terveyteen. Olen
koetellut sitä ja voin todistaa sen ihmeellisen vaikutuksen, kunhan
riennämme prinsessan avuksi.

-- Emme voi joutua nopeammin millään muulla keinolla, prinssi Hussain
sanoi, -- kuin kuljettamalla itsemme heti hänen kammioonsa minun
mattoni avulla. Älkäämme hukatko aikaa. Istuutukaa -- se on kyllin
leveä meille kaikille.

Ali-prinssi ja Ahmed-prinssi istahtivat Hussainin viereen, ja koska
heillä oli sama pyrkimys, kaikki kolme lausuivat saman toivomuksen, ja
matto kuljetti heidät silmänräpäyksessä prinsessa Nurunniharin
kammioon.

Kolmen prinssin yllättävä saapuminen säikäytti prinsessan neitoja,
jotka eivät voineet käsittää millä lumouksella kolme miestä oli
joutunut heidän keskuuteensa. He eivät näet heti tunteneet prinssejä.

Tuskin Ahmed-prinssi oli päässyt Nurunniharin huoneeseen ja nähnyt
prinsessan olevan kuolemaisillaan, kun hän nousi matolta, meni vuoteen
ääreen ja pani omenan tytön sierainten alle. Prinsessa avasi heti
silmänsä ja pyysi että hänet puettaisiin. Hän näytti yhtä virkeältä ja
reippaalta kuin jos olisi herännyt terveellisestä unesta. Hänen
neitonsa ilmoittivat hänelle, että hänen oli äkillisestä toipumisestaan
kiitettävä serkkujaan ja varsinkin Ahmed-prinssiä. Tyttö ilmaisi heti
ilonsa heidän näkemisestään ja kiitti heitä kaikkia yhteisesti, mutta
jälkeenpäin prinssi Ahmedia erityisesti. Koska hän halusi pukeutua,
prinssit lausuivat nopeasti ilonsa hänen parantumisestaan ja
poistuivat.

Nurunniharin pukeutuessa prinssit menivät sulttaanin luo
heittäytyäkseen hänen jalkojensa juureen. Mutta hänen puheilleen
tullessaan he havaitsivat, että isä oli saanut tiedon heidän
odottamattomasta kotiinsaapumisestaan ja millä tavoin prinsessa oli
äkkiä parannettu. Sulttaani otti heidät ilomielin vastaan ja syleili
heitä hyvin riemuissaan sekä heidän paluustaan että veljentyttärensä
ihmeellisestä toipumisesta, vaikka lääkärit jo olivat luopuneet
toivosta. Tavallisten tervehdysten jälkeen kukin prinssi esitti
tuomansa harvinaisen esineen, Hussain ihmemattonsa, Ali kaukoputkensa
ja Ahmed taikaomenansa. Ja kun jokainen oli ylistänyt lahjaansa ja
antanut sen sulttaanille, he pyysivät häntä ratkaisemaan heidän
kohtalonsa ja julistamaan, kenelle heistä hän lupauksensa mukaan
antaisi Nurunnihar-prinsessan.

Kuultuaan mitä prinsseillä oli sanottavaa Intian sulttaani oli jonkin
aikaa vaiti miettien vastaustaan. Vihdoin hän lausui sangen järkevästi:

-- Ratkaisisin asian jonkun hyväksi, lapseni, jos voisin tehdä sen
oikeudenmukaisesti. Mutta voinko minä? Totta kyllä, Ahmed, että
prinsessa saa kiittää merkillistä omenaasi parantumisestaan, mutta
salli minun kysyä, olisiko siitä ollut hänelle paljoa apua, ellet Alin
putkesta olisi nähnyt hänen vaaraansa ja ellei Hussainin matto olisi
ajoissa lennättänyt sinua lemmittysi luo? Tähystysputkesi, Ali,
ilmoitti sinulle ja veljillesi, että olitte kadottamaisillanne
prinsessan, ja sikäli hän on suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle.
Sinun täytyy kuitenkin myöntää, että pelkkä tieto hänen sairaudestaan
ei olisi mitään hyödyttänyt ilman keinotekoista omenaa ja ihmeellistä
mattoa. Ja sinulle, Hussain, sanon, että prinsessa olisi kovin
kiittämätön, ellei tunnustaisi mattosi arvoa, joka oli niin välttämätön
hänen parantumisensa välineenä. Mutta ajattele, miten vähän siitä olisi
ollut apua, ellet Alin putken välityksellä olisi saanut tietoa tytön
sairaudesta ja ellei Ahmed olisi käyttänyt omenaansa. Kun ei siis matto
eikä norsunluinen putki enempää kuin taikaomenakaan ole arvioitava
mitenkään toisiaan tärkeämmäksi, en voi antaa prinsessaa kenellekään
teistä. Ainoa tulos, jonka olette matkoillanne saavuttaneet, on se
kunnia että olette yhtäläisesti olleet apuna Nurunniharin
parantamisessa. Näin ollen minun täytyy tietenkin ryhtyä muihin
keinoihin ratkaistakseni asian oikeudenmukaisesti, ja koska tässä vielä
on riittävästi aikaa iltaan, teen sen tänään. Menkää jokainen noutamaan
jousi ja nuoli ja lähtekää hevosten harjoituskentälle. Minäkin tulen
pian sinne ja annan prinsessa Nurunniharin sille joka ampuu kauimmaksi.

Prinsseillä ei ollut mitään sulttaanin päätöstä vastaan. Kun isä
lähetti heidät luotaan, jokainen hankki jousen ja nuolen, ja he
lähtivät suuren väkijoukon seuraamina määräpaikalle.

Sulttaani ei odotuttanut heitä kauan. Heti hänen saavuttuaan prinssi
Hussain otti vanhimpana veljeksistä jousensa ja laukaisi ensimmäiseksi.
Ali-prinssi ampui hänen jälkeensä ja paljon etäämmälle. Ahmed-prinssi
ampui viimeisenä. Sattui vain niin, että kukaan ei nähnyt mihin hänen
vasamansa putosi, ja vaikka sekä hän itse että kaikki katselijat
etsivät, sitä ei löydetty. Uskottiin kylläkin, että hän oli lennättänyt
nuolensa kauimmaksi, mutta kun sitä ei löytynyt, sulttaani ratkaisi
asian Ali-prinssin hyväksi ja käski ryhtyä valmistuksiin häitä varten,
jotka vietettiin hyvin komeasti muutamaa päivää myöhemmin.

Hussain-prinssi ei halunnut kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Hän ei
voinut sietää, että prinsessa Nurunnihar joutui Ali-prinssin
puolisoksi. Ali ei hänen mielestään ansainnut paremmin tai rakastanut
enemmän tyttöä kuin hän itse. Sanalla sanoen, hänen murheensa oli niin
ääretön, että hän lähti hovista ja luopui kaikista oikeuksistaan
kruunuun ja rupesi kuuluisan sheikin opastettavaksi, joka hurskaalla ja
mallikelpoisella elämällään oli saavuttanut suuren maineen.

Samasta syystä ei Ahmed-prinssikään ollut saapuvilla Ali-prinssin ja
prinsessa Nurunniharin häissä. Hän ei kuitenkaan paennut maailmaa kuten
vanhin veli. Kun hän ei voinut käsittää mihin nuoli oli lentänyt hän
päätti etsiä sitä, jotta hänen ei tarvitsisi nuhdella itseään mistään.
Niinpä hän meni paikalle, josta Hussainin ja Alin nuolet oli poimittu,
kulki siitä suoraan eteenpäin ja silmäili huolellisesti puolelle ja
toiselle. Hän joutui vihdoin niin kauaksi että alkoi pelätä näkevänsä
turhaa vaivaa, mutta ihmeellinen vaisto esti häntä pysähtymästä ennen
kuin hän tuli jyrkkien teräväsärmäisten kallioiden juurelle jotka
kokonaan sulkivat tien.

Suureksi kummastuksekseen hän havaitsi kallion vierustalla nuolen jonka
tunsi omakseen. Varmaankaan, hän ajatteli, en minä eikä kukaan muukaan
mies voisi lennättää vasamaansa näin kauaksi. Ehkäpä kohtalo
korvatakseen sen mitä pidin elämäni suurimpana onnena on lohdutukseksi
varannut minulle vielä suuremman siunauksen.

Siinä oli monta luolaa, ja prinssi astui yhteen niistä silmäillen
ympärilleen ja havaitsi rautaportin, jonka pelkäsi olevan suljettu.
Mutta kun sitä työnsi, se aukeni ja hänen edessään oli loivasti
viettävä käytävä, jota pitkin hän kulki alaspäin nuoli kädessään. Ensin
hän luuli tulevansa synkkään pimentoon mutta vähitellen alkoikin
häämöttää valoa -- aivan erilaista kuin päivänvalo, jonka hän oli
jättänyt taakseen. Hän astui avaralle nelikulmaiselle kentälle ja näki
uhkean palatsin. Samassa häntä vastaan tuli majesteettisen näköinen ja
erinomaisen kaunis nainen komeasti puetun saattojoukon seuraamana.

Heti kun Ahmed huomasi naisen, hän tervehti kunnioittavasti, ja hänet
nähdessään tenhotar sanoi: -- Astu lähemmäksi, prinssi Ahmed, olet
tervetullut!

Ahmed-prinssi ihmetteli kuullessaan itseään puhuteltavan nimeltä. Hän
kumarsi syvään ja seurasi suureen saliin. Nainen istuutui sohvalle ja
pyysi prinssiä asettumaan viereensä. Sitten nainen sanoi: --
Ihmettelet, että tunnen sinut. Mutta tiedäthän koraanista, että
maailmassa asuu henkiä samoin kuin ihmisiäkin. Olen erään voimakkaan
hengen tytär, ja nimeni on Peri-Banu. Olen hyvin selvillä rakkaudestasi
ja matkastasi, koska itse tarjosin myytäväksi Samarkandissa ostamasi
keinotekoisen omenan, maton jonka Hussain-prinssi osti Bisnagarista ja
kaukoputken jonka Ali-prinssi toi Shirazista. Tämä riittää ilmaisemaan
sinulle, että elämänvaiheesi eivät ole minulle tuntemattomat.
Sinä ansaitsisit mielelläsi onnellisemman kohtalon kuin voittaa
Nurunnihar-prinsessaan omaksesi. Ja jotta saavuttaisit sen, kuljetin
nuolesi paikkaan josta sen löysit. Omassa vallassasi on käyttää sinulle
tarjoutuvaa suosiollista tilaisuutta onneen.

Ahmed ei vastannut selitykseen mitään, vaan kumartui suutelemaan
keijukaisen viitan lievettä. Mutta peeri ei tahtonut sallia sitä, vaan
ojensi kätensä. Prinssi painoi siihen tuhat suudelmaa ja puristi sitä
tiukasti omassaan.

-- No, prinssi Ahmed, keijukainen sanoi, -- tahdotko vannoa minulle
uskollisuutta, kuten minä vannon sinulle?

-- Mielelläni, rakas peeri, prinssi vastasi riemusta haltioituneena, --
mikäpä olisi minulle onnellisempaa iloa?

-- Sitten, keijukainen lausui, -- olet aviomieheni, ja minä olen sinun
vaimosi. Keijukaisavioliittojamme ei vahvisteta millään juhlamenoilla,
ja kuitenkin ne ovat purkamattomampia kuin ihmisten kesken kaikkine
muodollisuuksineen solmitut liitot.

Peri-Banu saatteli prinssi Ahmedia ympäri palatsiaan, jossa prinssi
näki paljon ihastuttavia ja suuria kalleuksia. Keijukainen vei
sulhasensa muhkeaan saliin, johon oli keijukaisen käskystä katettu
upea hääateria. Prinssi ihmetteli ruokalajien moninaisuutta ja
herkullisuutta. Monet niistä olivat hänelle aivan tuntemattomia. Heidän
syödessään kuului soiton säveliä, ja kun jälkiruoka oli nautittu,
saapui joukko keijukaisia ja henkiä jotka tanssivat heidän edessään.
Jokaiseksi päiväksi varattiin uusia huvituksia, toinen toistaan
hurmaavampia. Sillä peerin tarkoituksena ei ollut ainoastaan antaa
prinssille vakuuttavia todistuksia lempensä vilpittömyydestä, vaan myös
osoittaa hänelle, ettei hän voinut isänsä hovissa löytää mitään täällä
nauttimaansa onneen verrattavaa, ja siten kiinnittää hänet kokonaan
itseensä. Keijukainen onnistuikin täydellisesti yrityksessään.

Kun kuusi kuukautta oli kulunut, prinssi Ahmed, joka rakasti ja
kunnioitti isäänsä, tunsi suurta halua tietää kuinka sulttaani voi. Hän
mainitsi toivomuksestaan Peri-Banulle, joka pelkäsi, että se oli nuoren
miehen verukkeita jättääkseen hänet, ja pyysi häntä karkottamaan
mielestään kaikki ajatukset pääkaupungissa käynnistä.

-- Kuningattareni, prinssi vastasi, -- koska et suostu toivomukseeni
kiellän itseltäni sen ilon. Ei ole mitään mihin en alistuisi sinua
miellyttääkseni.

Sanat viehättivät suuresti keijukaista. Prinssi oli kuitenkin
huolissaan, peläten että isä luulisi häntä kuolleeksi.

Kuten prinssi oli arvannutkin, Intian sulttaani tunsi Ali-prinssin ja
ihanan Nurunniharin häiden johdosta pidetyissä juhlissakin katkeraa
surua molempien muiden poikiensa poissaolosta. Ennen pitkää hän
kuitenkin kuuli Hussainin päättäneen hylätä maailman ja sai tietää
minne prinssi oli vetäytynyt. Hän käski etsiä uutterammin Ahmedia ja
toimitti lähettejä kaikkiin valtakuntansa maakuntiin ilmoittamaan
maaherroille, että heidän oli pysäytettävä prinssi ja pakotettava hänet
palaamaan hoviin. Mutta kaikki hänen puuhansa jäivät tuloksettomiksi,
ja hänen murheensa vain eneni päivä päivältä. Hän neuvotteli
suurvisiirinsä kanssa ja sanoi: -- Visiiri, sinä tiedät, että aina
rakastin Ahmedia enemmän kuin muita poikiani. Suruni on niin raskas
että uuvun sen alle, jollet sääli minua. Pyydän sinulta apua ja neuvoa.

Miettiessään kuinka voisi edes jokin verran lohduttaa hallitsijaansa
suurvisiiri muisti loihtijattaren josta oli kuullut ihmeitä ja ehdotti,
että hänet noudettaisiin hoviin. Sulttaani suostui, ja velho tuotiin
hänen puheilleen.

Sulttaani sanoi velholle: -- Kykenetkö taitosi ja salatietojesi avulla
ilmoittamaan minulle mihin prinssi Ahmed on joutunut? Jos hän on
elossa, missä hän on? Ja voinko koskaan toivoa näkeväni hänet jälleen?

Velho virkkoi: -- Minun on mahdotonta heti vastata teidän
majesteettinne kysymyksiin, mutta jos minulle suodaan aikaa huomiseen,
koetan ottaa asiasta selvän.

Sulttaani myönsi hänelle aikaa ja lupasi auliisti palkita hänet.

Noitavaimo palasi seuraavana päivänä ja sanoi: -- Armollinen sulttaani!
Olen kyennyt vain toteamaan, että prinssi Ahmed on elossa, mutta hänen
olinpaikastaan en voi saada selkoa.

Intian sulttaanin täytyi tyytyä vastaukseen, joka jätti hänet yhtä
levottomaksi prinssin tilasta kuin ennenkin.

Prinssi Ahmed ei enää pyytänyt keijukaiselta, että tämä sallisi hänen
lähteä isäänsä tapaamaan, mutta usein hän jutteli sulttaanista
puolisolleen, joka havaitsi hänen mieltään kalvavan kaipuun. Eräänä
päivänä keijukainen sanoi hänelle: Prinssi, koska nyt olen vakuuttunut
uskollisesta rakkaudestasi, myönnän sinulle anomasi luvan sillä
ehdolla, että vannot palaavasi pian. Salli minun hiukan neuvoa sinua:
älä ilmoita isällesi avioliittoamme, älä mainitse kuka olen äläkä
ilmaise olinpaikkaamme. Pyydä häntä tyytymään tietoon, että olet
onnellinen ja että vierailusi ainoana tarkoituksena on rauhoittaa häntä
ja poistaa häneltä huoli kohtalostasi.

Prinssi Ahmed oli hyvin mielissään ja lähti kahdenkymmenen ratsastajan
saattamana matkaan uljaalla, upeasti satuloidulla oriilla, joka oli
niin kaunis eläin, että Intian sulttaanin talleissa tuskin oli sille
vertaa. Isän pääkaupunkiin ei ollut pitkää matkaa. Ahmed-prinssin
saapuessa kansa otti hänet riemuhuudoin vastaan ja saattoi joukolla
palatsiin. Sulttaani syleili häntä hyvin iloissaan, samalla valittaen
isällisen hellästi surua, jonka pojan pitkä poissaolo oli hänelle
tuottanut.

-- Rakas isä, Ahmed-prinssi vastasi, -- kun nuoleni oli niin
salaperäisesti hävinnyt, halusin löytää sen ja palasin yksinäni
kentälle ja jatkoin etsintääni. Hain tyystin siltä kohtaa, josta
Hussainin ja Alin nuolet löydettiin ja johon arvelin omanikin
pudonneen, mutta etsintäni oli turha. Kuljin tunnin verran suoraan
kenttää pitkin, mutta en löytänyt mitään. Olin juuri luopumaisillani
etsinnästä, kun havaitsin vastoin tahtoani etääntyväni yhä kauemmaksi.
Kuljettuani kaksi peninkulmaa ja saavuttuani siihen paikkaan, missä
kalliot ovat kentän rajana, näin nuolen. Riensin ottamaan sen ja tunsin
sen omaksi ampumakseni. Silloin käsitin, että ratkaisu oli ollut
virheellinen ja että jokin voima toimi hyväkseni. Mutta pyydän sinua
olemaan vihastumatta, vaikka en ilmaise salaisuutta, ja toivon sinulle
riittävän, että omasta suustani kuulet minun olevan onnellinen ja
kohtalooni tyytyväinen. Minua vaivasi suru siitä, että tietämättömyys
kohtalostani tuottaisi sinulle kärsimystä, ja pyydän, että silloin
tällöin sallit minun käydä tervehtimässä itseäsi.

-- Poikani, sulttaani virkkoi, -- en tahdo enempää urkkia
salaisuuksiasi. Sinun läsnäolosi on palauttanut minulle ilon jota en
ole tuntenut pitkään aikaan, ja olet aina tervetullut, milloin vain
voit luokseni saapua.

Ahmed-prinssi viipyi kolme päivää isänsä hovissa ja palasi neljäntenä
keijukaispuolisonsa luo, joka otti hänet sydämellisesti iloiten
vastaan.

Kun prinssi Ahmedin palaamisesta oli kulunut kuukausi, keijukainen
sanoi: -- Etkö muista isällesi antamaasi lupausta? Sinun ei mielestäni
tulisi odotuttaa häntä kauemmin. Lähde huomenna hänen luokseen
vierailulle ja käy tästä lähtien kerran kuussa, minulta kysymättä tai
myöntymystäni odottamatta. Suostun kernaasti sellaiseen järjestelyyn.

Ahmed-prinssi lähti seuraavana aamuna samojen saattajien kanssa, mutta
vielä upeammin valjain ja loistavammin pukeutuneena, ja isä otti hänet
yhtä iloiten ja mielihyvin vastaan. Monina kuukausina perätysten hän
jatkoi säännöllisesti vierailujaan ja aina entistä komeampana ja
loistavammin saattuein.

Vihdoin sulttaanin suosikit, jotka Ahmed-prinssin muhkeasta
esiintymisestä päättelivät hänen olevan perin mahtava koettivat
herättää isässä kateutta ja epäluuloa poikaansa kohtaan. He selittivät,
että tavallinen varovaisuus vaati ottamaan selkoa mihin prinssi oli
sijoittunut ja kuinka hänellä oli varaa elää niin upeasti, koska hänen
tarpeisiinsa ei ollut määrätty mitään rahoja. Hän saapui hoviin vain
ikään kuin solvatakseen sulttaania ja ehkä tavoitteli kansan suosiota
syöstäkseen isänsä valtaistuimelta. Sanojensa tueksi he esittivät monta
viekasta väitettä lisäten: -- Niin voimakas naapuri on vaarallinen.
Sillä varmaankin hän asuu lähellä, koska eivät hevoset enempää kuin
miehetkään näytä matkasta rasittuneilta.

Kun suosikit olivat lopettaneet vihjailunsa, sulttaani sanoi: -- En
usko, että poikani Ahmed on niin häijy kuin tahdotte uskotella minulle.
Olen teille kuitenkin kiitollinen neuvostanne ja uskon sen johtuvan
hyvästä tarkoituksesta ja alamaisesta uskollisuudesta minua kohtaan.

Intian sulttaani puhui näin, jotta hänen suosikkinsa eivät huomaisi
minkä vaikutuksen heidän vihjauksensa häneen tekivät. Ne hälyttivät
hänet kuitenkin niin pahasti, että hän päätti käskeä pitää silmällä
prinssi Ahmedia. Sitä varten hän kutsutti noitavaimon, joka tuotiin
salaovesta hänen yksityiskammioonsa.

-- Poikani Ahmed, sulttaani sanoi, -- käy joka kuukausi hovissani,
mutta en voi saada tietoa hänen oleskelupaikastaan enkä halua pakottaa
häntä ilmoittamaan salaisuuttaan. Hän on parhaillaan luonani ja lähtee
tavallisesti sanomatta hyvästiä minulle tai kellekään hovissani. Sinun
on pidettävä häntä silmällä keksiäksesi mihin hän menee ja ilmoitettava
minulle.

Velho lähti sulttaanin luota. Hän tiesi paikan mistä Ahmed-prinssi oli
löytänyt nuolensa, meni heti sinne ja lymysi kallioiden lomaan.

Prinssi Ahmed lähti seuraavana aamuna päivänkoitteessa palatsista kuten
tavallista, sanomatta hyvästiä sulttaanille tai kellekään hovilaisista.
Velho vaani häntä, kunnes hän äkkiä hävisi kallioihin. Niiden jyrkkyys
oli ylipääsemättömänä esteenä sekä ratsumiehille että jalkaisin
kulkijoille, ja siitä velho päätteli, että prinssi meni joko johonkin
luolaan tai maanalaiseen holviin, henkien ja keijukaisten
asuinpaikkaan. Kun hän arveli prinssin saattueineen ehtineen kyllin
etäälle, asuivatpa sitten missä lymypaikassa tahansa, hän tuli esille
piilostaan ja tutki onkaloa johon oli nähnyt heidän häviävän, mutta ei
voinut löytää mitään jälkeä. Havaittuaan että enempi etsiskely oli
turhaa velho palasi sulttaanin luo.

-- Vaikka yritykseni tällä kertaa raukesi tyhjiin, hän sanoi, -- toivon
onnistuvani ennen pitkää.

Sulttaani oli mielissään ja virkkoi: -- Tee niin kuin hyväksi näet.

Rohkaistakseen velhoa itsevaltias lahjoitti hänelle kallisarvoisen
timantin sanoen, että se oli vain käsiraha runsaasta palkkiosta, jonka
hän saisi sitten, kun oli toimittanut tärkeän tehtävän.

Paria päivää ennen prinssin seuraavaa vierailua velho meni kallion
juurelle, mihin oli nähnyt prinssin seuralaisineen häviävän, ja odotti
siellä pannakseen suunnitelmansa täytäntöön.

Kun prinssi Ahmed saapui, hän näki eukon virumassa maassa voihkien ja
valittaen, että oli aivan avuttomana. Prinssin kävi häntä sääliksi, hän
käänsi ratsunsa ja sanoi: -- Hyvä vaimo, apu ei ole niin kaukana kuin
luulet. Hoivaan sinua ja toimitan sinut paikkaan, jossa sinusta
pidetään kaikkea mahdollista huolta ja jossa kyllä nopeasti toivut.
Nouse, ja ottakoon joku seuralaisistani sinut taakseen satulaan.

Nämä sanat kuullessaan velho, joka oli tekeytynyt sairaaksi vain
ottaakseen selkoa prinssin asuinpaikasta, oli ponnistelevinaan
noustakseen, mikä hänelle taudin ankaruuden vuoksi muka kuitenkin oli
mahdotonta. Kaksi prinssin saattajista astui ratsuiltaan, auttoi hänet
seisaalle ja nosti hänet erään toverinsa hevosen selkään ratsastajan
taakse. Prinssi kääntyi takaisin rautaportille ja ulkopihaan tultuaan
lähetti kutsumaan Peri-Banua. Keijukainen saapui kiireesti, ja prinssi
sanoi hänelle: -- Prinsessani, toivon että säälisit ja hoivaisit tätä
vaimorukkaa. Tapasin hänet tuollaisessa tilassa ja lupasin hänelle
tarpeellista apua. Suosittelen häntä huollettavaksesi ja olen varma
ettet hylkää häntä.

Keijukainen silmäili tarkasti sairaaksi tekeytynyttä akkaa prinssin
jutellessa ja käski kahden seuranaisensa ottaa hänet miehiltä, jotka
häntä tukivat, viedä erääseen palatsin suojaan ja pitää hänestä yhtä
hyvää huolta kuin pitäisivät omasta emännästään.

Sillä välin kun molemmat naiset panivat täytäntöön keijukaisen käskyjä,
tämä astui Ahmed-prinssin luo ja kuiskasi hänen korvaansa: --
Prinssini, tuo nainen ei ole sairas, hän vain teeskentelee. Ellen
suuresti erehdy, hänet on lähetetty tänne varta vasten tuottamaan
sinulle suurta ikävyyttä. Mutta älä ole huolissasi. Pelastan sinut
kaikista ansoista, joita sinulle viritetään. Jatka vain matkaasi.

Keijukaisen sanat eivät säikäyttäneet prinssi Ahmedia. -- Rakas
puolisoni, hän lausui, -- koska en muista milloinkaan tehneeni tai edes
aikoneeni tehdä pahaa kenellekään, en voi uskoa että kukaan tahtoisi
vahingoittaa minua. Mutta jos niinkin olisi, en silti lakkaa tekemästä
hyvää, milloin vain saan siihen tilaisuuden. Näin sanoen hän jätti
hyvästi keijukaiselle ja lähti jälleen matkalle isänsä pääkaupunkiin,
jonne pian saapuikin. Sulttaani otti hänet entiseen tapaan vastaan ja
koetti parhaansa mukaan salata levottomuutta jonka hänen suosikkinsa
vihjaukset olivat hänessä herättäneet.

Sillä välin ne kaksi naista, joille Peri-Banu oli antanut määräyksensä,
toimittivat velhon upeaan, kalliisti sisustettuun huoneeseen. Kun he
olivat hoivanneet hänet vuoteeseen, toinen naisista meni ulos ja palasi
pian nesteellä täytetty posliinikuppi kädessään tarjoten juomaa
velholle toisen auttaessa häntä istualleen. -- Juo tämä, hoitajatar
sanoi, -- se on leijonalähteen vettä ja varmasti tepsivä lääke kuumeita
vastaan. Havaitset sen vaikutuksen ennen kuin tunti on kulunut.

Hoitajat jättivät hänet ja palasivat tunnin kuluttua, jolloin näkivät
velhon sohvalla istumassa. Heti kun huoneen ovi avautui, noita
huudahti: -- Mikä ihmeellinen juoma! Se on parantanut minut, ja olen
kärsimättömästi odottanut teitä pyytääkseni, että veisitte minut
laupiaan emäntänne luo kiittääkseni häntä, koska tahtoisin aikaa
hukkaamatta jatkaa matkaani.

Naiset saattoivat hänet useiden suojien kautta, kaikki komeampia kuin
se missä hän oli maannut, isoon saliin, palatsin kalleimmin ja upeimmin
sisustettuun huoneeseen.

Peri-Banu istui salissa täysipainoisesta kullasta valmistetulla,
timantein, rubiinein ja tavattoman isoin helmin koristellulla
valtaistuimellaan, ja hänen kummallakin puolellaan oli suuri joukko
kauniita keijukaisia, kaikki rikkaasti puettuja. Tällaisen loiston
nähdessään velho ei ainoastaan huikaistunut, vaan hämmästyi niin kovin,
että hän langettuaan valtaistuimen eteen ei saanut sanaa suustaan
kiittääkseen haltiatarta, kuten oli aikonut. Mutta Peri-Banu säästi
häneltä vaivan sanoen: -- Hyvä vaimo, olen iloinen että kykenet
jatkamaan matkaasi. En tahdo viivyttää sinua. Mutta jos haluat nähdä
palatsini, seuraa naisiani, he näyttävät sen sinulle.

Vanha velho, joka ei voinut eikä rohjennut lausua sanaakaan, lankesi
vielä kerran maahan koskettaen otsallaan valtaistuimen portaalle
levitettyä mattoa ja jätti hyvästi. Keijukaiset kuljettivat hänet
samojen suojien läpi, jotka heidän emäntänsä oli näyttänyt
Ahmed-prinssille tämän ensi kertaa saapuessa. Sen jälkeen he veivät
hänet rautaportille, jonka läpi hän oli tullut sisälle, päästivät hänet
ulos ja toivottivat onnellista matkaa.

Kun velho oli kulkenut lyhyen taipaleen, hän kääntyi tarkkaamaan ovea,
jotta voisi tuntea sen, mutta turhaan. Se oli näet näkymätön hänelle ja
kaikille muille naispuolisille. Sitä seikkaa lukuunottamatta hän oli
hyvin tyytyväinen menestykseensä ja riensi viemään tietoja
sulttaanille.

Pääkaupunkiin tultuaan hän hiipi kiertoteitse palatsin salaovelle, ja
hänet päästettiin heti sulttaanin puheille. Hän kertoi hallitsijalle
kuinka oli onnistunut hiipimään keijukaiskuningattaren palatsiin, ja
kuvaili kaikki siellä näkemänsä ihmeet. Lopetettuaan kertomuksensa hän
lisäsi: -- Vapisen ajatellessani onnettomuuksia, jotka voivat kohdata
sulttaania, sillä kukapa takaa, ettei keijukainen yllytä prinssiä
luonnottomaan yritykseen syöstä teidän majesteettinne valtaistuimelta
ja anastaa Intian kruunu? Teidän majesteettinne tulisi mitä vakavimmin
miettiä sitä.

Intian sulttaani oli ollut neuvottelussa suosikkiensa kanssa, kun
hänelle ilmoitettiin velhon tulosta. Hän käski naisen seurata mukanaan
heidän luokseen. Hän ilmoitti heille, mitä vaarallisia asioita oli
kuullut. Eräs suosikeista sanoi: -- Sellaista ehkäistäksenne teidän
tulisi nyt, kun prinssi on vallassanne, käskeä vangita hänet. En kehota
ottamaan häntä hengiltä, vaan vartioimaan häntä visusti.

Tätä neuvoa kaikki muut suosikit yksimielisesti kannattivat.

Velho pyysi sulttaanilta lupaa puhuakseen, ja kun se oli hänelle
myönnetty, hän lausui. -- Jos teidän majesteettinne vangituttaa
prinssin, pitäisi teidän pidättää hänen seuralaisensakin. Mutta he ovat
kaikki henkiä ja katoaisivat, koska heillä on kyky tehdä itsensä
näkymättömiksi, ja lähtisivät heti haltiattaren luo ilmoittamaan
prinssiä kohdanneesta loukkauksesta. Ja voiko otaksua, että peeri
jättäisi kostamatta? Ettekö voi keksiä muuta keinoa, joka vastaisi
tarkoitusta ja samalla olisi teille edullinen? Vedotkaa hänen
pojanrakkauteensa. Ellei hän täytä pyyntöänne, teillä on syytä
valituksiin häntä vastaan. Pyytäkää esimerkiksi, että prinssi hankkisi
teille teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka kuitenkin olisi
kyllin iso suojaamaan koko armeijanne. Jos hän hankkii teltan, voitte
esittää muita samanlaisia pyyntöjä, kunnes hän vihdoin uupuu niiden
täyttämisen tuottamaan vaikeuteen ja mahdottomuuteen.

Velhon lopetettua puheensa sulttaani kysyi suosikeiltaan, oliko heillä
parempaa ehdotusta, ja kun he olivat vaiti, hän päätti noudattaa
annettua neuvoa.

Prinssin saapuessa seuraavana päivänä isänsä luo tämä sanoi: --
Poikani, sinulla on ollut onni saada aviopuolisoksesi keijukainen, joka
on perin rikas ja hyvin rakkautesi arvoinen. Ja koska hän kuulemma on
mahtava, haluaisin että pyytäisit häntä tekemään minulle suuren
palveluksen. Tiedäthän kuinka paljon menoja minulle tuottaa telttojen
hankkiminen armeijalleni joka kerta kun lähden sotaretkelle. Varmaankin
voisit helposti hankkia keijukaiselta teltan, jota mies voisi kantaa
kädessään ja joka ulottuisi koko sotajoukkoni yli. Epäilemättä tahdot
tehdä sen minun hyväkseni.

Ahmed-prinssi joutui kovin hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Vihdoin
hän lausui: -- En tiedä millä tavoin tämä salaisuus on sinulle
ilmaistu. En voi kieltää tietojesi todenperäisyyttä. Olen nainut
keijukaisen, kuten sanot. Rakastan häntä ja olen varma hänen
vastarakkaudestaan. Mutta en voi tietää, kuinka paljon vaikutusvaltaa
minulla on häneen. Isän pyyntö on kuitenkin jokaiselle lapselle käsky.
Ja vaikka teen sen hyvin vastahakoisesti, en laiminlyö esittää
toivomustasi vaimolleni, joskaan en voi mennä takuuseen sen
toteutumisesta. Jos en enää saa kunniaa käydä sinua tervehtimässä, se
on merkki siitä etten ole onnistunut anomuksessani.

-- Poikani, Intian sulttaani vastasi, -- minua surettaisi, jos pyyntöni
riistäisi minulta ilon tavata sinua, kuten tähän asti. Huomaan että et
tiedä, kuinka vaimo on aina miehensä vallassa. Puolisosi rakkaus
osoittautuisi perin heikoksi, jos hän mahtavan peerin asemassa
kieltäytyisi täyttämästä esitettäväksesi antamaani pyyntöä.

Kaikki nämä selittelyt eivät voineet tyydyttää prinssi Ahmedia, vaan
asia kiusasi häntä niin suuresti, että hän lähti hovista päivää
aikaisemmin kuin hänellä oli tapana.

Hänen palattuaan kysyi keijukainen, jonka eteen hän aina ennen oli
saapunut iloisin kasvoin, mikä oli syynä hänen selvästi muuttuneeseen
ilmeeseensä. Mukautuen hänen hartaisiin pyyntöihinsä Ahmed tunnusti,
että sulttaani oli saanut selville hänen olinpaikkansa salaisuuden ja
tiesi hänen olevan naimisissa peerin kanssa, vaikka hän ei aavistanut
millä keinoin isä oli hankkinut tiedot. Keijukainen muistutti hänelle
vaimosta, jota hän oli auttanut, lisäten: -- Mutta kaiketi täytyy olla
vielä jotain muutakin, mikä tekee sinut noin alakuloiseksi... kerrohan
toki!

Ahmed-prinssi vastasi: -- Isäni epäilee uskollisuuttani häntä kohtaan
ja pyytää, että anoisin sinulta telttaa jota mies voi kantaa kädessään
ja joka peittäisi koko hänen armeijansa.

-- Prinssi, peeri virkkoi hymyillen, -- sulttaanin pyyntö on
pikkuseikka. Tarvittaessa voin tehdä hänelle suurempiakin palveluksia.
Ole siis huoleti! En suinkaan pidä pyyntöä loukkaavana tai hankalana,
vaan olen aina aulis mielihyvin täyttämään mitä vain saatat toivoa.
Peri-Banu käski noutamaan rahastonhoitajansa ja sanoi hänelle:
-- Nur-i-Djihan, tuo minulle laajin teltta aarteistostani!

Hetken kuluttua Nur-i-Djihan palasi tuoden teltan, jota ei ainoastaan
voinut pitää kädessään, vaan vieläpä kätkeä kämmenen sisään, ja ojensi
sen valtiattarelleen, joka antoi sen prinssi Ahmedin katseltavaksi.

Kun Ahmed-prinssi näki teltan, jota keijukainen nimitti varastonsa
isoimmaksi, hän arveli puolisonsa laskevan leikkiä, ja hänen
hämmästyksensä kuvastui hänen kasvoiltaan. Sen huomatessaan Peri-Banu
nauroi. -- Mitä, prinssi, hän huudahti, -- luuletko minun tekevän
sinusta pilaa? Saat nähdä että olen tosissani. Nur-i-Djihan, hän
virkkoi rahastonhoitajalleen, -- mene pystyttämään teltta, jotta
prinssi voi päättää, onko se kyllin iso sulttaanille.

Rahastonhoitaja lähti heti palatsista telttaa pystyttämään. Prinssi
havaitsi sen kyllin isoksi suojaamaan kahta niin suurta sotajoukkoa
kuin hänen isällään oli.

-- Kuten näet, keijukainen virkkoi, -- teltta on isompi kuin mitä isäsi
tarvitseekaan, mutta ota huomioon, että sen ominaisuutena on laajentua
tai kutistua armeijan mukaan jota sen on verhottava, tarvitsematta
siihen silti käsin koskea.

Aarreaitan vartija pani teltan jälleen kokoon, käänsi sen yhtä pieneksi
kuin se vastikään oli ollut ja toi sen prinssin käteen. Ahmed otti sen,
ja jo seuraavana päivänä hän nousi ratsulleen ja lähti tavanmukaisine
saattajineen isänsä, sulttaanin, luo.

Intian hallitsija ihmetteli kovin poikansa pikaista palaamista. Hän
otti teltan käteensä. Ensin ihaillen ihmeteltyään sen pienuutta hän
joutui aivan ymmälle kummastuksesta asetettuaan sen edellä mainitulle
laajalle tasangolle ja havaitessaan sen kyllin suureksi suojaamaan sen
kokoista armeijaa kuin hänellä oli sotaretkelle lähettää.

Sulttaani lausui ilmi suuren kiitollisuutensa prinssille tästä
ruhtinaallisesta lahjasta ja pyysi häntä vuorostaan kiittämään
keijukaista. Osoittaakseen kuinka suuressa arvossa hän lahjaa piti, hän
käski huolellisesti tallettaa teltan aarreaittaansa. Mutta sydämessään
hän tunsi entistä suurempaa kateutta poikaansa kohtaan. Hän toivoi yhä
enemmän Ahmedin kukistumista ja meni jälleen neuvottelemaan velhon
kanssa. Noita kehotti häntä tuottamaan prinssillä jonkin verran
leijonalähteen vettä.

Illalla, kun sulttaani tapansa mukaan oli koko hovinsa ympäröimänä ja
prinssi saapui muiden kera osoittamaan alamaista kunnioitustaan, isä
puhutteli häntä näillä sanoilla: -- Poikani, ilmoitin sinulle jo,
kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen minulle hankkimastasi
teltasta, jota pidän aarteitteni arvokkaimpana esineenä. Mutta sinun
tulee tehdä minulle vielä jotakin yhtä mieluista. Olen kuullut, että
keijukaispuolisosi käyttää vettä jota nimitetään leijonalähteen vedeksi
ja joka parantaa kaikki vaarallisimmatkin kuumeet. Ja koska olen täysin
vakuuttunut siitä, että terveyteni on sinulle kallis, en epäile, että
tahdot pyytää häneltä pullollisen tuota vettä ja tuoda sen minulle
ehdottomasti tepsiväksi lääkkeeksi, jota voin tarpeen tullen käyttää.
Tee minulle tämä tärkeä palvelus ja täytä siten kunnon pojan
velvollisuus hellää isää kohtaan.

Prinssi Ahmed, joka luuli, että sulttaani olisi tyytynyt niin
merkilliseen ja hyödylliseen lahjaan kuin hänen tuomansa teltta oli
eikä enää olisi sälyttänyt hänelle muita hommia, joilla saattaisi
suututtaa keijukaisen, oli kuin ukkosen lyömä uuden pyynnön
kuullessaan. Pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: -- Pyydän sinua, oi
sulttaani, olemaan varma, ettei ole mitään mihin en ryhtyisi
pidentääkseni elämääsi, mutta toivoisin, ettei siihen tarvittaisi
vaimoni välitystä. Sen vuoksi en uskallakaan luvata tuovani sitä vettä.
En voi muuta kuin vakuuttaa sinulle, että tahdon pyytää sitä häneltä,
mutta se on minulle yhtä vastahakoista kuin teltankin pyytäminen oli.

Seuraavana aamuna Ahmed-prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi hänelle
vilpittömästi kaikki mitä isän palatsissa oli tapahtunut ja lisäsi: --
Kerron tämän sinulle, oi prinsessani, vain suorasukaisena selostuksena
haastelustamme. Jätän omaan valtaasi, täytätkö vai hylkäätkö tämän
uuden toivomuksen. Menettele aivan kuten tahdot.

-- Ei, ei, keijukainen vastasi, -- minä tyydytän hänet, ja olkoon
velhon antama neuvo mikä tahansa (sillä nyt näen että isäsi kuuntelee
hänen ohjauksiaan), niin hän ei saa aihetta syyttää sinua tai minua.
Pyynnössä on paljon ilkeämielisyyttä, ja ymmärrät sen kyllä, kunhan
kerron sinulle. Leijonalähde sijaitsee suuren linnan pihan keskellä, ja
sinne vievää porttia vartioi neljä vihaista jalopeuraa, joista kaksi
vuorotellen nukkuu toisen parin ollessa valveilla. Mutta älä anna sen
säikyttää itseäsi. Hankin sinulle keinoja joiden avulla voit vaaratta
kulkea niiden ohi.

Peri-Banu-keijukainen oli parhaillaan ompelutyössä, ja kun hänellä
oli useita lankakeriä käsillä, hän otti yhden niistä, antoi sen
Ahmed-prinssille ja virkkoi: -- Ota ensiksi tämä kerä. Selitän sinulle
kohta, miten sitä on käytettävä. Lisäksi sinulla täytyy olla kaksi
hevosta: toisella ratsastat ja toista talutat. Jälkimmäisen selkään
pitää kuormittaa neljään osaan jaettu lammas, joka on teurastettava
tänään. Kolmanneksi sinun täytyy ottaa mukaasi minun antamani pullo
veden noutamista varten. Lähde matkalle varhain huomenaamulla, ja kun
olet ratsastanut rautaportista, viskaa lankakerä edellesi. Se kierii
kunnes saavut linnan portille. Seuraa sitä, ja sen pysähdyttää näet
avoinna olevasta portista ne neljä leijonaa. Valveilla olevat kaksi
herättävät karjunnallaan nukkuvat pedot. Älä siitä säikähdä, vaan heitä
niille kullekin lampaanneljännes, kannusta hevostasi ja karauta
lähteelle. Täytä pullosi astumatta satulasta maahan ja palaa yhtä
kiireesti. Leijonat ovat niin ahkerassa syömistouhussa, että päästävät
sinut hätyyttämättä ohitseen.

Ahmed-prinssi lähti matkalle seuraavana aamuna keijukaisen määräämään
aikaan ja noudatti tarkoin ohjeita. Linnan portille tultuaan hän jakoi
lampaanneljännekset leijonille, ratsasti rohkeasti niiden välitse
suihkulähteelle ja täytti pullonsa ja palasi turvallisesti. Päästyään
lähelle porttia hän vilkaisi taakseen ja havaitessaan kahden leijonan
tulevan perässään veti miekkansa tupesta ja valmistautui
puolustautumaan. Ratsastaessaan eteenpäin hän näki toisen leijonan
poikkeavan jonkin matkan päässä tiepuoleen ja päätään ravistaen ja
häntäänsä heiluttaen osoittavan, että se ei mielinyt tehdä hänelle
pahaa, vaan tahtoi ainoastaan kulkea hänen edellään toisen seuratessa
hänen perässään. Prinssi työnsi siis miekkansa takaisin huotraan. Tällä
tavoin hän saapui Intian pääkaupunkiin, eivätkä leijonat jättäneet
häntä hetkeksikään ennen kuin olivat saattaneet hänet sulttaanin
palatsin portille. Sitten ne palasivat samaa tietä kuin olivat
tulleetkin, mutta säikyttivät pahasti asukkaita, jotka pakenivat tai
lymysivät niitä välttääkseen, vaikka ne kävelivät lauhkeasti,
minkäänlaista rajumielisyyttä ilmaisematta.

Joukko palatsin virkailijoita tuli prinssiä vastaan hänen astuessaan
ratsultaan ja saattoi hänet sulttaanin huoneeseen, jossa tämä
parhaillaan keskusteli suosikkiensa kanssa. Ahmed lähestyi
valtaistuinta, laski pullon sulttaanin jalkojen juureen, suuteli
jalkajakkaraa verhoavaa mattoa ja sanoi noustuaan: -- Olen tuonut
sinulle terveysvettä jota niin suuresti halusit, mutta samalla toivon
sinulle niin hyvää vointia, että sinun ei koskaan tarvitse käyttää
sitä.

Kun prinssi oli lopettanut puheensa, sulttaani käski hänen istuutua
oikealle puolelleen ja sanoi: -- Poikani, olen hyvin kiitollinen
arvokkaasta lahjasta, mutta minulla on sinulta vielä jotakin
pyydettävää. Sen jälkeen en enää vaadi mitään kuuliaisuutesi enkä sen
vaikutusvallan nojalla, joka sinulla on vaimoosi. Pyydän että toisit
minulle miehen joka ei ole puoltatoista jalkaa pitempi, jonka parta on
kolmenkymmenen jalan mittainen, joka kantaa olallaan viidensadan naulan
painoista rautakankea käyttäen sitä sauvanaan ja joka osaa puhua.

Seuraavana päivänä prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi isänsä uuden
pyynnön sanoen pitävänsä sitä mahdottomampana kuin kahta ensimmäistä.
En näet usko, hän lisäsi, -- että moista miestä on tai voi olla koko
maailmassa.

-- Älä hätäänny, prinssi, keijukainen vastasi. -- Antauduit tosiaan
vaaraan noutaessasi isällesi leijonalähteen vettä, mutta mainitunlaisen
miehen löytämisessä ei ole mitään vaaraa. Se on veljeni Saibar, joka ei
ole ensinkään minun kaltaiseni, vaikka meillä oli sama isä. Hän on niin
rajuluontoinen, että mikään ei voi estää häntä jättämästä verisiä
jälkiä suuttumuksestaan, jos häntä vähänkin loukataan. Mutta toiselta
puolen hän on aulis tekemään kaikki mitä häneltä vain pyydetään.
Lähetän noutamaan hänet, mutta varo, ettet säikähdä hänen perin
omituista ulkonäköään.

-- Mitä, kuningattareni, Ahmed-prinssi huudahti, -- sanotko että Saibar
on veljesi? Olkoon hän kuinka ruma ja rujo tahansa, rakastan ja
kunnioitan häntä lähimpänä sukulaisenani.

Keijukainen käski sytyttää tulen kultaiseen kuumennusastiaan ja asettaa
sen palatsinsa pylväskäytävään. Hän otti suitsutetta ja viskasi sen
valkeaan, ja siitä kohosi paksu savupilvi.

Hetkistä myöhemmin peeri sanoi puolisolleen Ahmedille: -- Prinssi,
tuolla tulee veljeni. Näetkö hänet?

Prinssi havaitsi heti Saibarin, joka katseli häntä hurjin silmin.
Saibar kysyi Peri-Banulta, kuka prinssi oli. Keijukainen vastasi: --
Hän on aviopuolisoni, veli hyvä. Hänen nimensä on Ahmed, hän on Intian
sulttaanin poika, ja hänen tähtensä olen nyt katsonut hyväksi kutsua
sinut.

Nämä sanat kuultuaan Saibar katsahti prinssi Ahmediin suopein silmin,
mikä ei kuitenkaan lieventänyt hänen hurjaa ja kesytöntä ilmettään ja
lausui: -- Minulle riittää, että hän on aviomiehesi. Olen valmis
tekemään hänen puolestaan mitä ikänä hän tahtoo.

-- Hänen isänsä, sulttaani Peri-Banu vastasi, -- on utelias näkemään
sinut, ja haluan, että sallit prinssin opastaa itsesi sulttaanin
hoviin.

-- Hänen tarvitsee vain näyttää tietä, minä kyllä seuraan, Saibar
sanoi.

Seuraavana aamuna Saibar lähti prinssi Ahmedin kera matkalle sulttaanin
luo. Kun he tulivat pääkaupungin portille, kansa juoksi Saibarin
nähdessään heti piiloon myymälöihinsä ja huoneisiinsa sulkien ovet
jäljessään, kun taas toiset lähtivät juoksemaan pakoon ja säikäyttivät
kauhullaan kaikki vastaantulijatkin, jotka kääntyivät tieltään eivätkä
joutaneet katsahtamaan taakseenkaan. Saibar ja Ahmed-prinssi tapasivat
kaikki kadut ja torit autioina, kunnes saapuivat palatsiin, jossa
portinvartijat eivät suinkaan ryhtyneet Saibaria pysäyttämään, vaan
pötkivät pakoon hekin, niin että prinssi saapui kääpiön kera mitään
vastusta kohtaamatta suureen neuvostosaliin, jossa korokkeellaan
istuvalla sulttaanilla oli paraillaan virallinen vastaanotto.

Esittelyä odottamatta Saibar astui valtaistuimen eteen ja puhutteli
sulttaania: -- Olet haetuttanut minut luoksesi. Mitä asiaa sinulla on?

Sulttaani käänsi päänsä sivulle välttääkseen moisen kauhean olennon
näkemistä. Saibar kimmastui niin tylystä vastaanotosta, että kohotti
heti rautatankonsa ja ruhjaisi sillä sulttaania päähän, siten tappaen
hänet ennen kuin Ahmed-prinssi ehti väliin. Sitten Saibar nuiji
hengiltä kaikki suosikit jotka olivat antaneet sulttaanille häijyjä
neuvoja, mutta säästi suurvisiirin joka oli rehellinen mies. Kun hirveä
teloitus oli toimeenpantu, Saibar tuli neuvostohuoneesta palatsin
pihalle rautakanki olallaan ja katsahtaen suurvisiiriin sanoi: --
Tiedän että täällä on velho, joka on ollut pahempi vihollinen
lankomiehelleni kuin kaikki kurittamani viheliäiset liehakoitsijat.
Tuotakoon hänet heti tänne.

Suurvisiiri lähetti viipymättä noutamaan noidan, ja niin pian kuin
hänet tuotiin, Saibar iski hänet rautakangellaan kuoliaaksi.

Sen jälkeen hän sanoi: -- Menettelen koko kaupungin kanssa samalla
tavalla, jollei lankoani, prinssi Ahmedia, heti tunnusteta Intian
sulttaaniksi. Kaikki läsnäolijat kaiuttivat ilmaa moneen kertaan
huutamalla: -- Eläköön sulttaani Ahmed!

Saibar puetti hänet kuninkaalliseen purppuraan, korotti hänet
valtaistuimelle ja kun oli pakottanut koko kansan vannomaan hänelle
uskollisuudenvalan, palasi sisarensa Peri-Banun luo, jonka saattoi
hyvin loisteliaasti pääkaupunkiin ja vaati tunnustamaan Intian
sulttaanittareksi.

Ali-prinssille ja prinsessa Nurunniharille annettiin laaja maakunta
pääkaupunkeineen, ja siellä he viettivät lopun ikänsä. Nuoren
sulttaanin lähetti kävi ilmoittamassa tapahtuneesta muutoksesta
Hussainille ja tarjoamassa hänelle jonkin maakunnan, minkä itse
tahtoisi valita. Mutta Hussain-prinssi piti itseään niin onnellisena
yksinäisyydessään, että pyysi vain kiittämään veljeään tämän
ystävällisestä ehdotuksesta ja vakuuttamaan hänelle alamaisuuttaan,
mutta samalla ilmoittamaan ettei hän toivonut mitään muuta suosiota
kuin saada jatkaa erakkoelämää, jonka oli itselleen valinnut.



Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä


Eräässä kaupungissa Persiassa eli kaksi veljestä. Toisen nimi oli
Kassim ja toisen Ali Baba. Heidän isänsä oli jättänyt heille tuskin
mitään perinnöksi. Kassim nai varakkaan vaimon, menestyi maailmassa, ja
hänestä tuli kuuluisa kauppias. Ali Baba taas nai yhtä köyhän kuin
itsekin oli ja elätti itseään ja perhettään hakkaamalla puita, joita
hän kolmella aasilla kuljetti kaupunkiin myytäviksi.

Eräänä päivänä metsässä ollessaan Ali huomasi etäällä ison tomupilven,
joka näkyi lähenevän. Hän tarkkasi sitä hyvin huolellisesti ja erotti
joukon ratsastajia.

Peläten näiden olevan rosvoja hän jätti aasinsa ja kiipesi puuhun.
Lymypaikastaan hän saattoi katsella kaikkea turvallisesti.

Joukkueessa oli neljäkymmentä miestä, kaikki uljaiden ratsujen selässä.
Saavuttuaan paikalle he astuivat alas satulasta, köyttivät hevosensa
puihin ja antoivat niille apetta. Sitten he irrottivat satulapussinsa,
jotka näyttivät hyvin raskailta, paiskasivat ne hartioilleen ja
seurasivat johtajaansa Ali Baban lymypaikan lähellä olevan kallion luo.
Sen seinustalle päästyään päällikkö lausui kovalla äänellä: -- Sesam
aukene! Heti kun hän oli virkkanut nämä sanat, kalliosta avautui ovi,
ja annettuaan joukkonsa astua edellään sisään hän seurasi miehiä
luolaan, jolloin ovi lensi itsestään kiinni jälleen.

Vaikka rosvot viipyivät kotvan aikaa kallion sisällä, Ali Baba ei
uskaltanut hievahtaa ennen kuin he jälleen olivat tulleet peräkanaa
ulos ja karauttaneet pois hänen näkyvistään. Ajatellen että mitään
vaaraa ei enää ollut Ali Baba kapusi alas puusta, meni ovelle ja sanoi:
-- Sesam aukene! kuten oli kuullut rosvopäällikön lausuvan. Ja ovi
ponnahti heti auki.

Ali Baba, joka odotti tulevansa pimeään synkkään luolaan, näki
ihmeekseen hyvin valaistun avaran holvin, johon virtasi valoa kallion
katossa olevasta reiästä. Hän löysi suuren varaston kaikenlaista
tavaraa: kallisarvoisia silkkimyttyjä, kirjokankaita ja uhkeita mattoja
ladottuina toistensa päälle, kulta- ja hopeaharkkoja kasoittain ja
monta säkillistä rahaa. Kaikki nämä rikkaudet nähdessään hän arveli,
että luolassa varmaan oli pitkät ajat isännöinyt ryöväreitä, jotka
olivat seuranneet toisiaan sukupolvesta toiseen.

Ali Baba kuormitti aasinsa kultarahoilla, peitti säkit risuilla ja
palasi kotiin. Päästyään onnellisesti asuntonsa ovelle hän tyhjensi
kullan vaimonsa nähden, joka huikaistui sen kirkkaudesta. Ali Baba
kertoi hänelle kaikki ja varoitti häntä kaikin mokomin pitämään asian
salassa.

Vaimo iloitsi heidän hyvästä onnestaan ja halusi laskea kullan kolikko
kolikolta. -- Vaimo, Ali Baba sanoi, et tiedä mihin yritykseen ryhdyt,
kun tahdot laskea rahat. Et suoriudu urakasta koskaan. Kaivan kuopan ja
kätken kullan maahan. Nyt ei ole hukattava aikaa.

-- Olet oikeassa, ukkoseni, vaimo vastasi, -- mutta ottakaamme sentään
edes osapuilleen selvä aarteemme suuruudesta. Menen lainaamaan pienen
mitan ja mittaan rahat, sillä välin kun sinä kaivat kuopan.

Vaimo riensi lankonsa Kassimin luo, joka asui aivan lähellä, ja
kääntyen hänen vaimonsa puoleen pyysi tätä lainaamaan mitan vähäksi
aikaa. Toinen antoi mitan, mutta tietäen Ali Baban köyhyyden hän oli
utelias ja halusi urkkia, minkälaista viljaa hänen vaimonsa mittasi.
Sen vuoksi hän hiersi viekkaasti hiukan talia mitan pohjaan ja toi sen
sukulaiselleen pyytäen anteeksi että oli niin kauan odotuttanut, kun ei
voinut astiaa pikemmin löytää.

Ali Baban vaimo palasi kotiin ja täytti kultakasasta mitallisen toiseen
läjään, kunnes kaikki oli mitattu. Suureksi mielihyväkseen hän
havaitsi, että siitä tuli aika monta mitallista, ja meni sitten
miehensä luo, joka oli saanut kuopan melkein valmiiksi. Sillä aikaa kun
Ali Baba hautasi kulta-aarretta, vaimo vei mitan takaisin lankonsa
taloon, osoittaakseen olevansa rehti ja täsmällinen. Hän ei huomannut,
että yksi kultaraha oli tarttunut pohjaan. -- Sisar, hän sanoi
antaessaan mitan takaisin, -- näet etten ole pitänyt lainattua kauan.
Lausun sinulle sulimmat kiitokset ystävällisyydestäsi.

Heti kun Ali Baban vaimo oli lähtenyt, Kassimin eukko vilkaisi mitan
pohjaan ja havaitsi sanomattomaksi kummastuksekseen, että sen
uurteeseen oli tarttunut kultaraha. Kateus heräsi heti hänen povessaan.
-- Mitä! hän ihmetteli, -- onko Ali Baballa niin runsaasti kultaa että
sitä täytyy oikein mitata?

Kun Kassim tuli kotiin, vaimo sanoi hänelle: -- Tiedän että pidät
itseäsi varakkaana miehenä, mutta siinä sinä erehdyt pahoin. Ali Baba
on äärettömästi rikkaampi sinua. Hän ei laske rahojaan, vaan mittaa
niitä.

Kassim pyysi häntä selittämään tämän arvoituksen, ja vaimo näytti
hänelle kolikon, joka oli niin vanha, että he eivät saaneet selville
kenen ruhtinaan hallituskaudella se oli lyöty.

Myös Kassimin kävi kateeksi tämän kuullessaan ja hän nukkui yönsä niin
huonosti, että nousi aamulla varhain ja meni veljensä luo.

-- Ali Baba, hän sanoi, -- sinä olet olevinasi kurjan köyhä ja
kuitenkin mittaat kultaa. Vaimoni löysi tämän lainaamasi mitan
pohjalta.

Ali Baba huomasi että Kassim ja tämän vaimo olivat hänen oman vaimonsa
hupsuuden vuoksi saaneet tietää sen mitä heillä oli niin suuri syy
pitää salassa. Mutta eihän asia enää ollut autettavissa. Sen vuoksi hän
osoittamatta kummastusta tai hämminkiä tunnusti kaikki ja lupasi
veljelle osan aarteistaan, jos tämä pitäisi kielensä kurissa. -- Niinpä
kai, Kassim vastasi korskeasti, -- mutta minun täytyy tarkoin tietää
missä aarreaitta on ja kuinka voin itse käydä siellä milloin haluan.
Muutoin menen antamaan sinut ilmi, ja silloin et saa enää enempää, vaan
menetät jo hankkimasikin kullan ja minulle maksetaan osuus
ilmoituspalkkioksi.

Ali Baba kertoi kaikki mitä hän halusi tietää ja ilmoitti sanatkin
joiden avulla luolaan pääsi.

Kassim nousi seuraavana aamuna aikaisin ennen päivänkoittoa ja lähti
metsään ajaen kymmentä muulia. Niiden selkään hän oli sälyttänyt isot
kirstut jotka aikoi täyttää. Ei aikaakaan, kun hän saapui kallion luo
ja etsi paikan puun ja muiden veljensä mainitsemien merkkien mukaan.
Hän astui luolan suulle ja lausui: -- Sesam aukene!

Ovi avautui heti, ja hänen astuttuaan sisään se sulkeutui hänen
jälkeensä. Hän kantoi nopeasti ovensuuhun niin monta kultasäkkiä kuin
olisi voinut kuljettaa, mutta hänen ajatuksensa olivat niin kiintyneet
rikkauksiin jotka hän saisi haltuunsa, ettei hän muistanut taikasanaa,
vaan lausui sesamin asemesta: -- ohra aukene! ja hän oli hyvin
ihmeissään kun ovi pysyi visusti suljettuna. Hän mainitsi useita eri
viljalajeja, mutta ovi ei vain auennut.

Kassim ei ollut aavistanut, että näin voisi käydä ja säikähti niin
vaarasta johon oli joutunut että mitä enemmän hän koetti muistella
oikeaa sanaa, sitä enemmän hänen muistinsa sekaantui. Hän oli unohtanut
sen niin täydellisesti kuin ei olisi koskaan kuullutkaan sitä. Hän
heitti säkit selästään maahan ja käveli kuin mielipuoli edestakaisin
luolassa, vähääkään välittämättä ympärillään olevista rikkauksista.

Keskipäivän aikaan rosvot sattuivat tulemaan kätkölleen ja näkivät
Kassimin muulit harhailemassa hajallaan kallion lähettyvillä isot
kirstut selässä. Hätääntyneinä omituisesta seikasta he karauttivat
täyttä laukkaa luolalle. Kuullessaan kavioiden kapsetta luolaan Kassim
arvasi heti että rosvot olivat tulossa ja päätti yrittää päästä pakoon.
Hän hyökkäsi ovelle, ja tuskin hän näki sen avautuvan, kun hän ryntäsi
ulos ja töykkäsi päällikön kumoon. Mutta hän ei voinut välttää toisia
rosvoja, jotka sapeleillaan pian iskivät hänet hengiltä.

Ryövärien ensi huolena oli tutkia luola. He löysivät Kassimin oven
eteen kantamat säkit, jotka tämä oli aikonut sälyttää muuliensa
selkään, ja veivät ne kaikki jälleen paikoilleen, osaamatta kaivata Ali
Baban aikaisemmin ottamaa kultaa. Sitten he neuvottelivat ja päättivät
hakata Kassimin ruumiin neljään kappaleeseen ja ripustaa kaksi niistä
oven kummallekin puolelle luolan sisälle pelotukseksi jokaiselle joka
vielä yrittäisi tunkeutua sinne. Sen tehtyään he nousivat ratsuilleen
ja lähtivät taas teiden varsille vaaniskelemaan, hyökätäkseen
tapaamiensa karavaanien kimppuun.

Kassimin vaimo oli kovin levoton miehensä kohtalosta, kun tätä ei vielä
yön tullen kuulunut kotiin. Hän juoksi hädissään Ali Baban luo ja
sanoi: -- Tiedät kai, lankomies, että Kassim-veljesi on lähtenyt
metsään, ja tiedät myös millä asioilla. On jo yö, eikä hän ole
palannut. Pelkään että hänelle on sattunut onnettomuus. Ali Baba koetti
lohduttaa ja selittää, että vaimon pelko oli turha, sillä Kassim piti
varmaankin epäviisaana palata kaupunkiin ennen kuin yö oli jo varsin
pitkälle kulunut.

Kassimin vaimo vietti kurjan yön ja katui katkerasti uteliaisuuttaan.
Aamun sarastaessa hän tuli Ali Baban luo haikeasti itkien.

Ali Baba lähti heti kolmen aasinsa kera metsään, kehotettuaan ensin
vaimoa hillitsemään surunsa. Kun hän metsään tullessaan ja kalliota
lähestyessään ei ollut tavannut tiellään veljeään eikä muuleja, hän
säikähti kovin nähdessään veriläikkiä ovella. Se oli hänestä huono
enne. Kun hän oli lausunut sanan ja ovi oli avautunut, hän joutui
kauhun valtaan nähdessään veljensä neljään osaan silvotun ruumiin. Hän
kuormitti miesraukan jäännökset yhden aasin selkään ja peitti ne
puilla. Toiset aasit hän kuormitti kullalla, pinoten puita päälle kuten
ennenkin. Sitten hän käski oven sulkeutua ja lähti matkaan. Mutta hän
oli kyllin varovainen ja pysähtyi vähäksi aikaa metsän syrjään, jotta
ei saapuisi ennen yötä kaupunkiin. Kotiin tultuaan hän ajoi kullalla
kuormitetut aasit pieneen pihaansa jättäen taakkojen purkamisen
vaimonsa huoleksi, mutta kolmannen hän talutti kälynsä asunnolle.

Ali Baba kolkutti ovelle, ja sen avasi Morgiana, älykäs orjatar, jonka
hyvään vaistoon saattoi luottaa. Kun Ali Baba oli tullut pihaan, hän
purki aasin kuorman, vei Morgianan syrjään ja sanoi hänelle: -- Älä
hiisku kellekään siitä mitä sinulle puhun. Isäntäsi ruumis on näissä
kahdessa mytyssä, ja meidän on haudattava hänet ikään kuin hän olisi
kuollut luonnollisen kuoleman. Voin luottaa siihen että järjestät
asian.

Ali Baba lohdutti leskeä parhaansa mukaan ja tuotuaan ruumiin
huoneeseen lähti talosta.

Morgiana lähti samalla ulos, meni apteekkiin ja pyysi eräitä
lääkepakkauksia, jotka ovat hyvin tepsiviä vaarallisissakin taudeissa.
Apteekkari kysyi kuka oli sairaana. Tyttö vastasi huoahtaen: -- Hyvä
isäntäni Kassim itse. Hän ei voi syödä eikä puhua.

Näin sanottuaan Morgiana vei lääkekakkuset kotiin ja palasi seuraavana
päivänä samaan apteekkiin kyyneleet silmissä pyytäen mehua, jota oli
tapana antaa sairaille vain heidän ollessaan viimeisillään. -- Voi,
tyttö huudahti, -- pelkään että tämä lääke ei vaikuta enempää kuin
edellinenkään ja että menetän hyvän isäntäni!

Ali Baban taas nähtiin vaimoineen käyvän sinä päivänä usein Kassimin
talon ja oman asuntonsa väliä, ja he olivat niin alakuloisia, että
kukaan ei illalla ihmetellyt kuullessaan Kassimin vaimon ja Morgianan
vihlovan parkunan ja valitushuudot. Viimeksi mainittu kertoi kaikkialla
että hänen isäntänsä oli kuollut.

Varhain aamulla Morgiana lähti Mustafa-nimisen rajasuutarin työkojuun,
toivotti ukolle hyvää huomenta ja pisti kultarahan hänen käteensä
virkkaen: -- Isä Mustafa, sinun pitää ottaa ompeluvehkeesi ja tulla
minun mukaani. Minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle, että sidon silmäsi
kun tulet siihen ja siihen paikkaan.

Isä Mustafa epäröi hiukan nämä sanat kuullessaan. -- Ohoh, hän vastasi,
-- tahtoisit kai minua tekemään jotakin mikä on vastoin omaatuntoani ja
kunniaani?

-- Allah varjelkoon, Morgiana virkkoi pistäen toisen kultarahan ukon
kouraan, -- että pyytäisin sinua tekemään mitään kunnotonta! Lähde vain
mukaani äläkä pelkää mitään.

Isä Mustafa lähti Morgianan mukaan, joka sidottuaan hänen silmänsä
nenäliinalla saattoi hänet isäntävainajansa taloon ja päästi siteen
vasta sitten, kun ukko oli astunut huoneeseen jossa orjatar oli
sovitellut ruumiin kokoon.

-- Isä Mustafa, tyttö sanoi. -- Sinun tulee kiireesti ommella nämä
neljännekset yhteen. Sen tehtyäsi annan sinulle kolmannen kultarahan.

Kun isä Mustafa oli päättänyt työnsä, Morgiana sitoi taas hänen
silmänsä, antoi hänelle kolmannen kultarahan kuten oli luvannut ja
varoittaen häntä vaikenemaan saattoi hänet takaisin paikalle jossa oli
ensiksi sitonut hänen silmänsä. Siellä hän sieppasi siteen pois ja
päästi ukon menemään, mutta piti häntä silmällä niin kauan kuin erotti
hänet, ollakseen varma, että ukko todellakin palasi kojulleen eikä
uteliaisuudesta kääntynyt vakoilemaan opastaan. Sen jälkeen Morgiana
palasi kotiin.

Ali Baba ja Morgiana toimittivat nopeasti ruumiin pesemisen ja
pukemisen, ja sen jälkeen se käärittiin hautakammioon vietäväksi. Sillä
välin kun Ali Baba ja muut perheen jäsenet saattoivat ruumista,
naapuriston naiset tulivat tavan mukaan ja yhtyivät lesken valituksiin,
niin että koko kaupunginosa kaikui heidän itkustaan. Näin pysyi
Kassimin kauhea kuolema salaisuutena.

Kolme, neljä päivää hautajaisten jälkeen Ali Baba siirsi tavaransa
julkisesti lesken asuntoon, mutta rosvoilta anastamansa rahat hän
kuljetti sinne yöllä. Kun ryövärit viimein saapuivat piilopaikkaansa
metsään, he hämmästyivät suuresti nähdessään että Kassimin ruumis oli
viety pois ja samalla muutamia heidän kultasäkkejäänkin hävinnyt. --
Olemme selvästi joutuneet ilmi, päällikkö sanoi, -- ja ellemme keksi ja
surmaa miestä, joka tietää salaisuutemme, menetämme vähitellen kaikki
aarteemme.

Rosvot yhtyivät yksimielisesti pääryövärin puheeseen.

-- Ainoa keino millä voimme saada siitä selvän, päällikkö jatkoi, -- on
että vakoilemme kaupungissa. Ja jotta ei vilppi olisi mahdollista,
ehdotan: joka ryhtyy hommaan eikä onnistu siinä, saa maksaa kalliisti
-- jopa hengellään.

Yksi rosvoista nousi heti ja sanoi: -- Minä suostun ehtoon ja pidän
kunnianani panna henkeni alttiiksi joukkueemme palveluksessa. Päällikkö
ja toverit ylistivät suuresti tarjokkaan rohkeutta. Kun rosvo oli
laittautunut valepukuun, niin että kukaan ei tuntisi häntä, hän meni
kaupunkiin ja käveli siellä ristiin rastiin, kunnes osui sattumalta isä
Mustafan kojulle.

Suutarivanhus istui penkillä naskali kädessä juuri työhönsä ryhtymässä.
Rosvo tervehti häntä ja havaiten, että hän oli iäkäs, sanoi: -- Kunnon
mies, sinä aloitat työsi hyvin varhain. Onko mahdollista, että tuolla
iällä vielä näet niin hyvin? Epäilen ettet vähän kirkkaammassakaan
valossa näkisi saumaa.

-- Ohoh, isä Mustafa vastasi, -- minä ompelin ruumiin kokoon paikassa
jossa minulla ei ollut niinkään paljon valoa kuin nyt täällä.

-- Ruumiin, rosvo huudahti teeskennellen kummastusta.

-- Niin juuri, isä Mustafa vastasi, -- mutta en kerro enempää.
päällikkö sanoi.

-- En suinkaan tahdo urkkia salaisuuttasi, toinen virkkoi, -- mutta
mielelläni näkisin talon jossa sinulla oli niin outoa hommaa. Paremmin
vaikuttaakseen kengänpaikkaajaan rosvo antoi hänelle kultarahan.

-- Jos tahtoisinkin siinä suhteessa tehdä sinulle mieliksi, suutari
vastasi, -- niin vakuutan että en voi, koska minulla oli mennen tullen
silmät sidottuina.

-- No, rosvo suostutteli, -- voinet kai sentään hiukan muistaa tietä
jota pitkin sinua kuljetettiin sokkona. Lähtekäämme, ja salli minun
sitoa silmäsi samassa paikassa. Kävelemme sitten yhdessä. Ja koska
jokaisen tulee saada palkka vaivoistaan, tässä on sinulle toinen
kultaraha. Teehän nyt mitä sinulta pyydän.

Kaksi kultarahaa olivat liian suuri kiusaus isä Mustafalle, ja hän
virkkoi: -- En ole varma että muistan tien, mutta koska kerran tahdot,
koetan parhaani.

Ukko nousi ja saattoi rosvon paikalle, jossa Morgiana oli sitonut hänen
silmänsä. -- Tässä, isä Mustafa virkkoi, -- pantiin side silmilleni, ja
käännyin näin päin. Rosvo piti huiviaan valmiina, sitoi sen hänen
silmilleen ja käveli vieressä, osittain taluttaen ukkoa, osittain
antaen tämän opastaa. Vihdoin isä Mustafa pysähtyi ja sanoi: -- Luulen
etten kävellyt tätä pitemmälle. Ja he olivatkin seisahtaneet ihan
Kassimin talon eteen, jossa Ali Baba nyttemmin asui. Ennen kuin otti
siteen pois rosvo merkitsi oven liidulla joka hänellä oli siltä varalta
kädessään ja kysyi sitten, tiesikö suutari kenen talo se oli. Isä
Mustafa vastasi, että hän ei osannut sanoa sitä, kun ei asunut siellä
päin.

Havaitessaan ettei voisi isä Mustafalta kuulla enempää rosvo kiitti
häntä vaivastaan ja päästi hänet menemään kotiinsa. Itse hän taas
palasi metsään varmana että saisi erittäin hyvän vastaanoton.

Vähän sen jälkeen, kun rosvo ja isä Mustafa olivat eronneet, Morgiana
lähti jollekin asialle ja palattuaan huomasi rosvon piirtämän merkin ja
pysähtyi sitä tarkkaamaan. Mikähän koukero tuo on? hän tuumi.
Jollakulla on häijyjä aikeita isäntääni kohtaan. Mutta olkoonpa se
riipustettu missä tarkoituksessa tahansa, viisainta on varoa pahinta.

Morgiana kävi hakemassa liidun palan ja merkitsi samoin pari, kolme
ovea kummallakin puolella, hiiskumatta sanaakaan isännälleen tai
emännälleen.

Päästyään leiriin ryöväri kertoi retkensä tuloksen, ja heti päätettiin
että he hiipisivät kaupunkiin ja väijyisivät tilaisuutta tappaakseen
vihollisensa. Mutta opas aivan häkeltyi nähdessään, että useat
naapuriovet oli merkitty samalla tavalla. -- Tämä ei kelpaa, päällikkö
sanoi, -- meidän on palattava, ja sinun täytyy kuolla. He palasivat
leiriinsä ja väärä opas surmattiin viipymättä.

Toinen tarjokas astui esille, lähti kaupunkiin ja otti isä Mustafan
johdattamaan itsensä paikalle. Hän oli varovaisempi ja piirsi merkin
punaliidulla oveen vähemmän näkyvään kohtaan. Mutta Morgianan tarkka
silmä havaitsi senkin, ja hän toisti edellisen menettelynsä yhtä
tehokkaasti. Rosvot eivät paikalle tullessaan voineet erottaa taloa.
Kovin suuttuneena päällikkö vei miehensä takaisin metsään, jossa
toinenkin rikollinen otettiin heti hengiltä.

Pahoillaan ajan ja miesten hukasta johtaja päätti itse ryhtyä toimeen.
Kun siis isä Mustafa oli opastanut hänet paikalle, hän käveli
edestakaisin talon edustalla, kunnes oli painanut oven tarkasti
muistiinsa. Sitten hän palasi metsään, ja tultuaan luolassa odottaneen
joukkonsa luo hän sanoi: -- Nyt toverit, mikään ei voi estää meitä
täydestä kostosta. Sitten hän esitti heille suunnitelmansa, ja kun
toiset hyväksyivät sen, hän käski heidän mennä ostamaan naapurikylistä
yhdeksäntoista muulia ja kolmekymmentäkahdeksan isoa nahkaleiliä,
joista yksi oli täytetty öljyllä ja toiset tyhjiä.

Kahdessa päivässä oli kaikki saatu valmiiksi, ja yhdeksäntoista muulin
selkään kuormitettiin kolmekymmentäseitsemän leiliin suljettua rosvoa
sekä öljyleili. Päällikkö lähti muuleja ajaen heidän kanssaan
liikkeelle ja saapui iltahämärissä kaupunkiin, kuten oli aikonutkin.
Hän kuljetti muuleja useita katuja pitkin Ali Baban asunnolle asti,
jonka ovelle hän aikoi kolkuttaa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä,
sillä Ali Baba istui illallisen jälkeen ulkosalla raitista ilmaa
hengittämässä. Päällikkö pysäytti muulit ja sanoi: -- Olen tuonut
pitkän matkan päästä öljyä myydäkseni sen huomenna torilla, ja nyt on
niin myöhä etten tiedä mistä etsiä yösijaa. Sallitko minun yöpyä
luoksesi? Olisin hyvin kiitollinen vieraanvaraisuudestasi.

Ali Baba, joka ei tuntenut ryöväriä, lausui hänet tervetulleeksi, antoi
määräyksiä hänen kestitsemisestään, piti hänelle seuraa ja käski sijata
hänelle vuoteen.

Rosvopäällikkö livahti pihalle, muka öljyastioitaan tarkastaakseen
kulki toisen luota toisen luo kohotteli kansia ja kuiskaili: -- Heti
kun viskaan kiviä ikkunastani, teidän pitää ehdottomasti tulla ulos, ja
yhdyn heti teihin. Sen jälkeen hän palasi kammioonsa ja ollakseen
herättämättä epäluuloa sammutti pian valkean ja meni vaatteissaan
vuoteeseen, jotta olisi kerkeämpi nousemaan.

Morgianan valmistaessa ruokaa aamiaiseksi lamppu sammui, eikä talossa
ollut enempää öljyä eikä kynttilöitäkään. Hän ei tiennyt mitä tehdä,
sillä lihaliemi oli keitettävä. Nähdessään hänet levottomana miesorja
Abdullah sanoi: -- Älä ole huolissasi, vaan mene takapihalle ottamaan
vähän öljyä yhdestä leilistä.

Morgiana kiitti Abdullahia neuvosta, otti öljyruukun ja meni pihalle.
Kun hän tuli ensimmäisen astian luo, rosvo kysäisi sen sisältä hiljaa:
-- Onko aika?

Morgiana hämmästyi tietysti kovin tavatessaan tarvitsemansa öljyn
asemesta leilistä miehen, mutta hän käsitti heti, ettei ollut aikaa
hukattava, jos mieli välttää suuren vaaran. Niinpä hän astui leililtä
leilille vastaten jokaiselle rosvolle: -- Ei vielä, mutta kohta.
Vihdoin hän saapui öljyleilin luo, täytti kiireesti ruukkunsa ja palasi
keittiöön. Heti kun lamppu oli sytytetty, hän otti ison kattilan, kävi
noutamassa uutta öljyä, täytti kattilan, nosti sen liedelle, pani
runsaasti puita alle ja heti kun öljy alkoi kiehua, meni kaatamaan sitä
jokaiseen leiliin siksi paljon että sen sisällä oleva rosvo tukehtui ja
kuoli.

Kun tämä homma, joka oli Morgianan urheuden arvoinen, oli hänen
suunnitelmansa mukaan aivan meluttomasti suoritettu, tyttö palasi
keittiöön tyhjine kattiloineen. Sammutettuaan öljyn kiehauttamiseksi
sytyttämänsä roihuavan valkean ja jätettyään lieteen vain sen verran
tulta kuin tarvittiin liemen keittämiseen hän sammutti lampun ja
pysytteli aivan hiljaa, päättäen olla menemättä levolle, ennen kuin oli
pihaan antavasta keittiönikkunasta tarkannut mitä nyt seuraisi.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan ennen kuin päällikkö pieniä kiviä
heittämällä antoi merkkejään. Kun hän ei saanut vastausta, hän uudisti
sen useat kerrat, kunnes hätääntyneenä astui alas pihaan ja havaitsi,
että koko joukkue oli kuollut. Viimeisestä astiasta hävinneestä öljystä
hän arvasi millä tavoin toverit oli surmattu. Raivoissaan ja
epätoivoissaan, kun suunnitelma oli mennyt myttyyn, hän mursi pihalta
puutarhaan vievän oven lukon, kiipesi muurien yli ja pötki tiehensä.

Morgiana meni levolle tuntien itsensä iloiseksi suunnitelmansa
onnistumisesta.

Ali Baba nousi ennen päivänkoittoa ja meni orjansa saattamana kylpyyn
aavistamatta mitä kotona oli tapahtunut. Hänen palatessaan kylpemästä
aurinko oli jo noussut, ja hän ihmetteli kovin nähdessään öljyastiat
yhä pihassa. Kauppias ei siis vielä ollut lähtenyt muuleineen. Ovea
avaavalta Morgianalta hän kysyi syytä siihen. -- Kunnon isäntäni, tyttö
vastasi, -- Allah suojelkoon sinua ja perhettäsi! Saat paremman
käsityksen siitä mitä haluat tietää, kun tulet itse katsomaan mitä
sinulle näytän, jos vain viitsit vaivautua seuraamaan minua
takapihalle.

Ali Baba lähti tytön mukaan. Morgiana pyysi häntä vilkaisemaan
ensimmäiseen astiaan, oliko siellä öljyä. Ali Baba teki niin ja
havaitessaan siellä miehen hätkähti ja parkaisi.

-- Älä pelkää, Morgiana rauhoitti, -- mies jonka siellä näet ei kykene
tekemään pahaa sinulle eikä kenellekään. Hän on kuollut.

-- Voi, Morgiana, Ali Baba huudahti, -- mitä sinä minulle näytät?
Selitähän!

-- Kyllä selitän, Morgiana vastasi, -- hillitse kummastuksesi äläkä
herätä naapureittesi uteliaisuutta. On näet hyvin tärkeää, että asia
pidetään salassa. Vilkaisehan kaikkiin muihinkin astioihin.

Ali Baba tarkasti kaikki leilit vuoron perään ja tullessaan sille
astialle joka sisälsi öljyä, hän havaitsi sen tavattomasti keventyneen.
Hän seisoi jonkin aikaa hievahtamatta, milloin katsellen astioita,
milloin tuijottaen Morgianaan, saamatta hämmästyksissään sanaa
suustaan. Toivuttuaan hän kysyi vihdoin. -- Ja mihin kauppias on
joutunut?

-- Vai kauppias, tyttö vastasi. -- Hän ei ole kauppias sen enempää kuin
minäkään. Kerronpa sinulle kuka hän on ja mihin hän on joutunut. Sitten
hän kertoi tarinan alusta loppuun, oveen piirretyistä merkeistä
rosvojen tuhoamiseen asti. Selostus teki Ali Babaan syvän vaikutuksen,
ja hän huudahti: -- Olet pelastanut henkeni, ja palkkioksi lahjoitan
sinulle vapautesi -- mutta teen sinun hyväksesi vielä enemmänkin.

Ali Baba ja orja Abdullah kaivoivat pitkän ja syvän kuopan puutarhan
uloimpaan kulmaan ja hautasivat rosvot. Myöhemmin kätkettiin astiat ja
aseet, ja vähitellen Ali Baba sai myydyksi muulit joita hän ei
tarvinnut.

Metsään palanneesta rosvopäälliköstä elämä tuntui kurjalta, luola kävi
hänelle aivan kauheaksi ja sietämättömäksi. Päättäen kostaa Ali Baballe
hän teki uusia suunnitelmia ja hankittuaan itselleen puodin, joka
sattui olemaan vastapäätä Kassimin entistä, nyttemmin Ali Baban pojan
hallussa olevaa myymälää, hän kuljetti sinne paljon kallisarvoisia
kankaita. Ja silkkikauppiaaksi tekeytyen hän ryhtyi harjoittamaan
liikettä Hodsha Hussainin nimellä.

Saatuaan sattumalta tietää, kenen poika oli hänen naapurinaan kadun
toisella puolella, hän antoi nuorelle miehelle lahjoja, kutsui hänet
usein luokseen päivälliselle ja koetti kaikin tavoin voittaa hänen
luottamuksensa.

Ali Baban poika, joka ei tahtonut jäädä kenellekään
kiitollisuudenvelkaan, sanoi isälleen, että hänkin vuorostaan halusi
tarjota päivällisen, ja pyysi isäänsä kutsumaan ystävän luokseen. Ali
Baba suostui kernaasti ehdotukseen, ja järjestettiin niin, että poika
toisi seuraavana päivänä Hodsha Hussainin mukanaan päivälliselle.

Sovittuun aikaan Ali Baban poika saattoi vieraansa isänsä taloon. Mutta
ovelle tultuaan rosvo olisi ihmeellistä kyllä tahtonut kääntyä
takaisin, vaikka oli nyt saanut tilaisuuden päästä juuri sen miehen luo
jonka halusi surmata. Sillä hetkellä tuli kuitenkin Ali Baba ottamaan
häntä vastaan ja kiittämään hänen ystävällisyydestään poikaansa
kohtaan. -- Ja nyt, Ali Baba virkkoi, -- osoittanet minulle kunnian,
että aterioitset kanssani.

-- Tekisin sen kernaasti, Hodsha Hussain vastasi, -- mutta olen
luvannut olla nauttimatta suolaa ja näin ollen minun sopii tuskin istua
pöytääsi.

-- Ole huoleti, Ali Baba vastasi, -- menen sanomaan kokille ettei hän
pane ruokaan suolaa.

Kun Ali Baba meni keittiöön ja antoi tämän määräyksen, Morgiana
kummastui suuresti ja halusi nähdä omituisen vieraan. Sen vuoksi hän
auttoi Abdullahia ruokien tarjoilussa, ja heti kun hän näki Hodsha
Hussainin, hän tunsi tämän rosvopäälliköksi.

Morgiana teki heti päätöksen pelastaa Ali Baba tästä uudesta vaarasta
ja ryhtyi perin rohkeaan keinoon tehdäkseen tyhjiksi rosvon
suunnitelmat, sillä hän arvasi, että tällä ei ollut hyvä mielessä.
Pannakseen tuumansa täytäntöön hän meni huoneeseensa, pukeutui
tanssijattareksi, kiinnitti naamion kasvoilleen ja sitoi vyölleen soman
vyön josta riippui tikari. Sitten hän sanoi Abdullahille: -- Käy
noutamassa käsirumpusi, niin menemme huvittamaan isäntäämme ja hänen
vierastaan ennekuin he lopettavat aterioimisensa.

Kun ystävykset nauttivat jälkiruoaksi hedelmiä ja maistelivat viiniä,
Morgiana astui kumartaen huoneeseen.

Ali Baba käski hänen tanssia, ja neitonen alkoi sirosti pyörähdellä
Abdullahin helistäessä käsirumpuaan. Hodsha Hussain katseli ja pelkäsi
ettei saisi tilaisuutta julman aikeensa toteuttamiseen.

Kun Morgiana oli jonkin aikaa tanssinut, hän sieppasi Abdullahin
helistimen vasempaan käteensä, heilutti tikaria oikeassaan ja liikehti
yhä hurjemmin, ollen iskevinään itseään aseella. Liidellessään ympäri
huonetta hän lähestyi muka kerätäkseen tamburiiniin jonkin kolikon
katsojilta ja upotti tikarinsa Hodsha Hussainin rintaan surmaten hänet.

Kauhistuneena tästä teosta Ali Baba ja hänen poikansa huusivat yhteen
ääneen: -- Kurja nainen! Mitä olet tehnyt? Tahdotko syöstä meidät
perikatoon?

-- Tein sen pelastaakseni teidät enkä tuhotakseni, Morgiana vastasi. --
Katsokaa, hän jatkoi avaten Hodsha Hussainiksi itseään nimittäneen
miehen puvun ja näyttäen sen sisälle kätkettyä tikaria, -- mitä
vaarallista vihollista kestitsitte. Silmäilkää häntä tarkkaan, niin
havaitsette, että hän on sekä valheellinen öljykauppias että
rosvopäällikkö. Muistakaa myös, että hän ei halunnut nauttia suolaa
kanssanne. Mitä muita todistuksia tarvitsee minun esittää hänen
häijyistä aikeistaan?

Ali Baba käsitti heti mihin uuteen kiitollisuudenvelkaan oli joutunut
Morgianalle tämän toistamiseen pelastettua hänen henkensä ja syleili
tyttöä sanoen: -- Lahjoitin sinulle vapautesi ja lupasin silloin, että
kiitollisuuteni ei pysähtyisi siihen, vaan että antaisin sinulle
suurempia todistuksia sen vilpittömyydestä, ja täytän nyt lupauksen
tekemällä sinut miniäkseni. Sitten hän kääntyi poikansa puoleen
lausuen: -- Uskon, poikani, että et kieltäydy ottamasta Morgianaa
vaimoksesi. Näet, että Hodsha Hussain etsi ystävyyttäsi vilpillisessä
mielessä, jotta saisi minut surmatuksi. Ja jos hän olisi onnistunut
yrityksessään, hän olisi epäilemättä uhrannut kostolleen sinutkin.
Muista, että naidessasi Morgianan nait henkilön joka on pelastanut
minun perheeni ja omasi.

Nuori mies ei suinkaan osoittanut vastahakoisuutta, vaan suostui hyvin
kernaasti avioliittoon. Muutamaa päivää myöhemmin Ali Baba vietti
poikansa ja Morgianan häät hyvin juhlallisesti komein kemuin ja
tavanomaisin tanssiesityksin ja näytelmin.

Peläten että kaksi muuta rosvoa oli vielä elossa Ali Baba ei käynyt
luolassa vuosikauteen. Mutta kun kukaan ei yrittänyt enää häiritä
häntä, hän lähti vihdoin sinne ja lausuttuaan sanat: -- Sesam, aukene!
astui holviin ja havaitsi, ettei siellä ollut äskettäin käyty. Nyt hän
oli varma että ainoastaan hän tiesi luolan salaisuuden, ja hän
riemuitsi ajatellessaan hyvää onneaan. Kaupunkiin palatessaan hän otti
ehtymättömästä varastostaan niin paljon kultaa kuin hänen hevosensa
jaksoi kantaa.

Myöhemmin Ali Baba vei poikansakin luolaan ja opetti hänelle
taikasanat. Salaisuus siirtyi perintönä heidän jälkeläisilleen, jotka
käyttivät äärettömiä rikkauksiaan kohtuullisesti ja elivät suuressa
loistossa ja kunniassa.



Tarina Aladdinista ja taikalampusta


Oli kerran Mustafa-niminen räätäli eräässä Kiinan suurimmista ja
varakkaimmista kaupungeista, ja hän oli niin köyhä että tuskin kykeni
elättämään itseään ja perhettään -- vaimoaan ja poikaansa.

Poika, nimeltä Aladdin, oli laiska epäkelpo joka tuotti isälleen paljon
huolta, sillä hänellä oli tapana viipyä poissa kaiken päivää
leikkimässä kaduilla toisten joutilaiden ja häntä itseään nuorempienkin
lasten kanssa.

Kun hän oli kyllin vanha oppiakseen ammatin, isä otti hänet omaan
työhuoneeseensa ja koetti opettaa hänelle neulankäyttöä, mutta turhaan.
Niin pian kuin hän oli kääntänyt selkänsä, Aladdin oli siksi päiväksi
livistänyt. Mustafa kuritti häntä, mutta Aladdin oli parantumaton, ja
isä huolestui siitä niin kovin että sairastui ja kuoli muutaman
kuukauden kuluttua.

Aladdin, jota isän nuhteiden pelko ei enää pidätellyt, antautui
kokonaan tyhjäntoimittajan elämään ja vetelehti alituiseen kaduilla.
Tällaista menettelyä hän jatkoi viidenteentoista ikävuoteensa asti,
välittämättä mistään hyödyllisestä hommasta.

Kun hän taas eräänä päivänä kisaili kadulla joutilaiden toveriensa
kanssa, ohi kulkeva muukalainen pysähtyi katselemaan häntä. Muukalainen
oli taikuri, niin sanottu afrikkalainen velho, ja hän oli oleskellut
kaupungissa vasta kaksi päivää.

Kun noita havaitsi, että Aladdin oli hyvin sopiva poika hänen
tarkoitukseensa, hän tiedusteli toisilta katupojilta ja saatuaan
Aladdinin perhesuhteet selville, hän kutsui pojan syrjemmälle ja sanoi:
-- Lapseni, eikö sinun isäsi ollut räätäli Mustafa?

-- Oli, herra, poika vastasi, -- mutta hän on ollut jo pitkän ajan
kuolleena. Nämä sanat kuullessaan Afrikan velho lankesi Aladdinin
kaulaan ja virkkoi kyynelsilmin: -- Olen setäsi, kunnon isäsi oli oma
veljeni. Olet niin hänen näköisensä että tunsin sinut heti ensi
silmäyksellä. Sitten hän antoi Aladdinille kourallisen pikkurahaa
sanoen: -- Mene äitisi luo, poikani, vie hänelle minulta terveisiä ja
ilmoita, että käyn huomenna teillä nähdäkseni paikan jossa kelpo
veljeni niin kauan eli ja jossa hän vihdoin päätti päivänsä.

-- Aladdin riensi äitinsä luo ylen iloisena sedän lahjasta. Äiti, hän
kysyi, -- onko minulla setä?

-- Ei, hyvä lapsi, äiti vastasi, -- sinulla ei ole setää eikä enoa.

-- Tulen juuri miehen luota, Aladdin virkkoi, -- joka sanoi itseään
isän veljeksi. Hän itki ja suuteli minua kun kerroin hänelle isän
kuolemasta ja antoi minulle rahaa. Hän käski myös tuoda sinulle
terveisiä ja sanoa, että hän saapuisi luoksesi, jotta näkisi talon,
jossa isä eli ja kuoli.

-- Isälläsi oli tosiaan veli, äiti vastasi, -- mutta hän on ollut jo
kauan kuolleena, enkä ole milloinkaan kuullut toisesta.

Seuraavana päivänä Aladdinin setä tapasi pojan leikkimässä toisessa
osassa kaupunkia, syleili häntä kuten ennenkin ja pisti kaksi
kultarahaa hänen käteensä sanoen: -- Vie nämä äidillesi, lapsi. Ilmoita
hänelle että tulen tänä iltana tervehtimään häntä ja pyydä häntä
valmistamaan meille vähän illallista. Mutta näytä minulle ensin talo
jossa asutte.

Aladdin näytti loihtijalle talon ja vei molemmat kultarahat äidilleen,
joka kuultuaan sedän aikeesta lähti ostamaan ruokatarvikkeita ja
lainasi naapureiltaan erinäisiä pöytäkaluja. Hän kulutti koko päivän
keittohommissa, ja kun ateria vihdoin oli valmis, hän sanoi
iltahämärissä pojalleen: -- Kenties setäsi ei löydä tietä asuntoomme.
Menehän opastamaan häntä, jos tapaat hänet.

Aladdin oli juuri lähtemäisillään, kun taikuri astui huoneeseen tuoden
viiniä ja kaikenlaisia hedelmiä jälkiruoaksi. Annettuaan kantamuksensa
Aladdinin käsiin taikuri tervehti äitiä suudelmalla ja pyysi häntä
näyttämään paikan, jossa Mustafa-veljen oli ollut tapa istua sohvalla.
Kun äiti oli näyttänyt sen hänelle, hän kumartui suutelemaan sohvaa
huudahdellen kyyneleet silmissä: -- Velirukkani! Olenpa minä onneton,
kun en saapunut kyllin ajoissa syleilläkseni sinua vielä viimeisen
kerran!

Aladdinin äiti pyysi häntä istumaan samaan paikkaan, mutta hän
kieltäytyi sanoen: -- Ei, sitä en tee. Mutta salli minun istua
vastapäätä, jotta minulla, vaikken saakaan nähdä minulle niin rakasta
perheen isää, sentään on ilo katsella paikkaa jossa hän tavallisesti
istui.

Kun loihtija oli istuutunut, hän ryhtyi keskusteluun Aladdinin äidin
kanssa. -- Rakas sisar, hän sanoi, -- älä ihmettele, ettet ole nähnyt
minua koko sinä aikana jonka olet ollut naimisissa autuaallisesti
nukkuneen Mustafa-veljeni kanssa. Olen ollut neljäkymmentä vuotta
poissa maasta ja matkustellut Intiassa, Persiassa, Arabiassa, Syyriassa
ja Egyptissä, kunnes lopuksi siirryin Berberiaan jonne asetuin. Halusin
kerran vielä nähdä synnyinmaani ja syleillä veljeäni, joten ryhdyin
tarpeellisiin valmistuksiin ja lähdin matkalle. Se oli pitkä ja
vaivalloinen vaellus. Eniten minua suretti uutinen veljeni kuolemasta.
Lohdutuksenani on kuitenkin että olen näkevinäni hänet pojassa jolla on
kaikki hänen ominaisimmat piirteensä.

Huomatessaan että leskelle tuli kyyneleet silmiin hänen muistellessaan
miesvainajaansa, loihtija muutti puheenaihetta ja kääntyi pojan
puoleen, kysyi hänen nimeään ja mitä hän puuhaili.

Nuorukainen painoi päänsä alas ja joutui aika lailla hämilleen, kun
hänen äitinsä vastasi: -- Aladdin on laiska pojan nulkki. Hänen isänsä
koetti eläessään opettaa hänelle ammattiaan, mutta ei onnistunut siinä.
Hänen kuolemansa jälkeen Aladdin ei ole tehnyt muuta kuin kuluttanut
jouten aikaansa kaduilla, kuten itse näit, ollenkaan ajattelematta että
hän ei enää ole lapsi. Ja jollet ehkä sinä saa häntä häpeämään
menettelyänsä, niin pelkään ettei hänestä koskaan tule mitään. Omasta
puolestani olen päättänyt jonakin päivänä ajaa hänet mökistäni pitämään
huolta itsestään.

Aladdinin äiti purskahti itkuun. Velho virkkoi: -- Se ei ole oikein,
veljenpoika, sinun täytyy ajatella tulevaisuuttasi ja itse ansaita
leipäsi. On monenlaisia ammatteja: jos valitset jonkin niistä, koetan
auttaa sinua. Tai jos et halua opetella mitään käsityötä, hankin
sinulle kauppapuodin, varustan sen kaikenlaatuisilla hienoilla
kankailla ja palttinalla. Niiden myynnistä saamillasi rahoilla voit
ostaa uusia tavaroita, joten elät kunniallisella tavalla. Sano minulle
suoraan mitä ajattelet ehdotuksestani. Saat nähdä että pidän aina
lupaukseni.

Suunnitelma miellytti suuresti Aladdinia, joka vihasi työtä. Hän
selitti velholle että hänellä oli enemmän taipumusta sellaiseen toimeen
kuin mihinkään muuhun ja sanoi olevansa sedälle hyvin kiitollinen hänen
ystävällisyydestään. -- Hyvä on, afrikkalainen velho virkkoi, -- otan
sinut huomenna mukaani, puen sinut yhtä komeaksi kuin kaupungin
äveriäimmät kauppiaat, ja sitten avaamme liikkeen.

Vasta näiden pojalleen annettujen ystävällisten lupausten jälkeen leski
saattoi todella uskoa, että loihtija oli hänen miesvainajansa veli.
Leski kiitti häntä hänen ystävällisistä aikeistaan, kehoitti Aladdinia
hyvällä käytöksellä osoittautumaan setänsä suosion arvoiseksi ja
tarjosi illallisen. Vähän myöhemmin loihtija sanoi hyvästi ja lähti.

Hän palasi seuraavana päivänä kuten oli luvannut ja otti Aladdinin
mukaansa kauppiaalle, joka myi kaikenlaisia vaatteita ja uhkeita
kankaita. Hän käski Aladdinin valita mitä halusi ja suoritti hinnan
heti.

Aladdin oli hyvin ihastunut uuteen pukuunsa ja kiitti setäänsä
hartaasti. Loihtija sanoi: -- Koska sinusta pian tulee kauppias, on
sopivaa että käyt usein näissä myymälöissä tutustuaksesi alaan. Sen
jälkeen hän näytti nuorukaiselle isoimmat ja upeimmat moskeijat, vei
hänet karavaanimajoihin ja myöhemmin sulttaanin palatsiin jonne oli
vapaa pääsy. Vihdoin hän otti Aladdinin mukaansa omaan majapaikkaansa
ja esitteli hänet veljenpoikanaan eräille kauppiaille, joihin oli
siellä asuessaan tutustunut.

Hän kestitsi kauppiaita ja Aladdinia myöhäiseen iltaan, jolloin
nuorukainen aikoi sanoa hyvästi sedälleen ja mennä kotiin. Mutta
taikuri ei sallinut hänen lähteä yksinään, vaan saattoi itse hänet
äidin luo, joka riemastui kovin nähdessään poikansa niin hyvin
pukeutuneena ja siunasi taikuria monet monituiset kerrat.

Varhain seuraavana aamuna taikuri tuli noutamaan Aladdinia, sanoi
haluavansa näyttää hänelle maaseutua ja lupasi ostaa huomenna puodin.
Hän johdatti pojan ulos eräästä kaupungin portista muutamien uhkeiden
palatsien luo, joihin kaikkiin kuului kaunis puutarha. Puutarhoihin sai
kuka tahansa mennä. Jokaisen rakennuksen kohdalla taikuri kysyi
Aladdinilta, eikö se hänen mielestään ollut komea, ja nuorukainen oli
valmis huudahtamaan jonkin uuden nähdessään: -- Tässä, setä, on
uhkeampi rakennus kuin vielä olemme tavanneet! Tällä tavoin ovela setä
viekoitteli Aladdinin jonkin matkaa maaseudulle päin, ja koska hän
aikoi kuljettaa pojan vielä kauemmaksi pannaksensa suunnitelmansa
toimeen, hän käytti tilaisuutta istahtaakseen pojan kanssa yhteen
puutarhoista, kirkasvetisen suihkulähteen reunalle, koska muka oli
väsyksissä. Suihkulähteen vesi pulppusi pronssileijonan kidasta
altaaseen. -- Tule, veljeni poika, hän sanoi, -- sinuakin varmaan
väsyttää. Levähtäkäämme, jotta jaksamme taas jatkaa kävelyämme.

Loihtija veti vyöltään liinan jossa oli hänen matkaeväiksi varaamiaan
leivoksia ja hedelmiä. Ne hän laski altaan reunalle. Heidän
einehtiessään taikuri puhui kovia sanoja veljenpojalleen, kehoitti
häntä hylkäämään huonot toverinsa ja etsimään viisaiden miesten seuraa,
josta hänelle olisi hyötyä. Hänen lopetettuaan kehottelunsa he
jatkoivat kävelyään puutarhojen läpi. Afrikkalainen velho ohjaili
Aladdinin niiden tuolle puolen, ja he etenivät maaseudulle, kunnes
saapuivat vuoristoon.

Vihdoin he tulivat kahden samankokoisen, vain kapean laakson erottaman
matalahkon kukkulan väliin. Velho aikoi panna siellä täytäntöön
suunnitelmansa jota varten oli matkustanut Afrikasta Kiinaan. -- Emme
mene enää kauemmaksi, hän sanoi. -- Näytän sinulle kohta jotakin
erinomaista, josta olet minulle kiitollinen. Sillä välin kun minä isken
tulta, kerää sinä kaikki kuivat varvut mitä tapaat, jotta voimme
virittää valkean.

Aladdin kokosi läjän risuja. Taikuri sytytti ne palamaan, ja kun tuli
oli leimahtanut ilmiliekkiin, hän heitti nuotioon suitsutetta ja lausui
muutamia taikasanoja joita Aladdin ei ymmärtänyt.

Samassa maa alkoi järistä ja avautui loihtijan edessä paljastaen
litteän nelikulmaisen kiven, jonka keskelle oli kiinnitetty
messinkirengas. Aladdin säikähti niin kovin että aikoi juosta tiehensä,
mutta velho tarttui häneen, torui häntä ja antoi hänelle sellaisen
korvapuustin että poika kaatui maahan. Aladdin nousi vapisten ja sanoi
kyyneleet silmissä: -- Mitä olen tehnyt, setä, kun kohtelet minua näin
ankarasti?

-- Olen isäsi asemassa, taikuri vastasi, -- etkä sinä saa mukista
minulle. Mutta, hän lisäsi vienontaen ääntään, -- älä pelkää, lapsi, en
vaadi sinulta muuta kuin että täsmällisesti tottelet minua, jos tahdot
etuja joita aion sinulle hankkia. Tiedä siis, että tämän kiven alle on
kätkettynä aarre, joka on määrätty sinulle ja joka tekee sinut maailman
mahtavinta hallitsijaa rikkaammaksi. Kenelläkään muulla kuin sinulla ei
ole lupa kohottaa tätä kiveä tai astua luolaan. Sen vuoksi sinun täytyy
tarkoin noudattaa käskyjäni, sillä asia on perin tärkeä sekä itsellesi
että minulle.

Hämmästyneenä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan Aladdin unohti mitä
oli tapahtunut, nousi ja sanoi: -- No niin, setä, mitä on tehtävä?
Käske minua! Olen valmis tottelemaan.

-- Se ilahduttaa minua suuresti, lapseni, taikuri virkkoi syleillen
häntä. -- Tartu tuohon renkaaseen ja nosta kivi maasta.

-- Siihen minulla ei ole kylliksi voimia, Aladdin vastasi, -- sinun on
autettava minua.

-- Silloin emme saisi mitään aikaan, taikuri vastasi. Tartu renkaaseen,
lausu isäsi ja isoisäsi nimet, nosta sitten, ja havaitset sen käyvän
keveästi.

Aladdin teki työtä käskettyä, kohotti paaden helposti ja siirsi sen
sivulle.

Heti kun kivi oli nostettu paikaltaan, tuli näkyviin pieni ovi ja
alemmaksi vievät portaat. -- Astu luolaan, loihtija sanoi. -- Löydät
sieltä kolme isoa salia, joissa kussakin näet sekä oikealla että
vasemmalla puolella neljä avaraa, kullalla ja hopealla täytettyä
vaskiastiaa. Varo kuitenkin koskemasta niihin. Ennen kun astut
ensimmäiseen saliin muista kääriä viitta tiukasti ympärillesi ja etene
sitten pysähtymättä toisesta kolmanteen. Ennen kaikkea on sinun
varottava koskettamasta seiniä edes vaatteillasi, sillä muuten kuolet
heti. Kolmannen salin perällä tapaat ihanaan puutarhaan avautuvan oven,
ja kun olet mennyt siitä sisään, näet komeita hedelmäpuita. Kulje
puutarhan halki, kunnes tulet viidelle porrasaskelmalle, jotka vievät
pengermälle. Sille noustuasi näet seinäkomerossa sytytetyn lampun. Ota
lamppu ja sammuta se. Kun olet heittänyt sydämen pois ja kaatanut
nesteen maahan, pane lamppu vyöhösi ja tuo se minulle. Älä pelkää
nesteen turmelevan vaatteitasi. Se ei näet ole öljyä, ja lamppu kuivuu
heti, kun olet tyhjentänyt sen. Jos mielesi tekee puutarhan hedelmiä,
saat kyllä poimia niitä.

Nämä sanat lausuttuaan taikuri otti sormuksen sormestaan ja pisti sen
Aladdinin sormeen selittäen että se oli suojeleva taikakalu. Hän
lisäsi: -- Mene rohkeasti luolaan, niin me molemmat tulemme
eliniäksemme rikkaiksi.

Aladdin astui alas, ja nuo kolme salia olivat juuri sellaiset
jollaisiksi afrikkalainen velho oli ne kuvaillutkin. Nuorukainen kulki
niiden lävitse kaikkea kuolemanpelon herättämää varovaisuutta
noudattaen, astui pysähtymättä puutarhan halki, otti lampun komerosta,
tyhjensi sen ja pisti vyöhönsä. Astuttuaan korokkeelta alas hän
pysähtyi puutarhaan tarkastelemaan merkillisiä puita, joiden oksilla
nuokkui heleänvärisiä hedelmiä. Muutamien hedelmät olivat hohtavan
valkoisia, toisten kirkkaita ja läpikuultavia kuin kristalli,
lisäksi oli vielä vaalean- ja tummanpunaisia, vihreitä, sinisiä,
purppuranpunaisia ja keltaisia. Sanalla sanoen, siinä oli kaikenväristä
hedelmää -- jokaisessa puussa erilaisia. Valkoiset olivat helmiä,
läpikuultavat timantteja, punaiset rubiineja, vihreät smaragdeja,
siniset turkooseja ja safiireja, purppuranpunaiset ametisteja ja
keltaiset topaaseja. Aladdin ei tuntenut niiden arvoa ja olisi
mieluummin poiminut viikunoita ja viinirypäleitä tai muita luonnollisia
hedelmiä. Mutta kun ne olivat hänestä kauniita, hän keräsi kutakin
lajia niin paljon kuin jaksoi kantaa täyttäen niillä kaksi taikurin
lahjoittamaa kukkaroa ja takkinsa helmat.

Kun Aladdin oli kuormittanut itsensä rikkauksilla, joiden arvoa hän ei
tuntenut, hän palasi kolmen salin kautta yhtä varovaisesti kuin oli
tullutkin ja saapui luolan suulle, jossa loihtija odotti häntä kovin
kärsimättömästi. Hänet nähdessään Aladdin huusi heti: -- Setä hyvä,
ojenna minulle kätesi ja auta minut täältä ulos.

-- Anna minulle ensin lamppu, loihtija vastasi. -- Se tuottaa sinulle
hankaluutta.

-- En voi nyt, Aladdin selitti, -- annan sen heti ylös tultuani.

Afrikkalainen velho tahtoi ehdottomasti saada lampun ennen kuin
auttaisi pojan holvista, mutta Aladdin, joka oli sullonut povensa ja
helmansa niin täyteen hedelmiä, ettei päässyt siihen helposti käsiksi,
kieltäytyi luovuttamasta sitä, ennen kuin oli tullut ylös.
Itsepintaisen kieltäytymisen ärsyttämänä loihtija kiivastui, viskasi
hiukan suitsutettaan tuleen ja lausui kaksi taikasanaa. Paasi siirtyi
heti paikalleen, ja maa peitti sen samalla tavalla kuin se oli ollut
loihtijan ja Aladdinin saapuessa.

Teko osoitti selvästi, että loihtija ei ollut Aladdinin setä, vaan joku
seikkailija, joka luettuaan lampusta salatieteellisistä kirjoistaan
tahtoi saada sen haltuunsa. Hän oli vasta hiljattain saanut tietoonsa,
mihin ihmeellinen lamppu oli kätketty. Hänelle oli myös selvinnyt, että
hänen täytyi saada lamppu toisen kädestä, ja sitä varten hän oli tullut
valinneeksi välittäjäkseen Aladdinin jonka henki ei hänestä ollut
minkään arvoinen.

Kun velho näki toiveittensa rauenneen, hän lähti vielä samana päivänä
paluumatkalle Afrikkaan, käymättä sitä ennen kaupungissa, jotta
Aladdinin katoamista ei huomattaisi ja asiaa häneltä tiedusteltaisi.

Havaitessaan jääneensä suljetuksi maan alle Aladdin huusi ja kutsui
setäänsä sanoakseen hänelle että oli valmis luovuttamaan lampun, mutta
turhaan, sillä hänen huutojaan ei voinut kuulla. Hän astui pimeässä
hapuillen portaiden alapäähän aikoen palata kirkkaasti valaistuun
puutarhaan, mutta ovi, joka ennen oli taikavoimalla avautunut, oli
samoilla keinoilla sulkeutunut. Hän istahti yhä kovemmin huutaen ja
itkien alimmaiselle askelmalle rohkenematta toivoa enää koskaan
näkevänsä valoa ja murheellisen varmana että hän siirtyisi pian
synkästä pimennosta kuoleman siimekseen. Kolmantena päivänä hän alistui
käsiään väännellen kokonaan kaitselmuksen tahtoon ja sanoi: -- Kaikki
voima ja valta on suurella ja korkealla Allahilla! Näin lausuessaan hän
sattui hieraisemaan sormusta, jonka taikuri oli pistänyt hänen
sormeensa. Maasta nousi heti hirvittävän näköinen henki, jonka pää
ulottui holvin kattoon, ja sanoi hänelle: -- Mitä tahdot? Olen valmis
palvelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana, joilla on
hallussaan tuo sormus -- minä ja muut sormuksen henget.

Jossakin toisessa tilanteessa Aladdin olisi niin säikähtänyt nähdessään
moisen kummallisen haamun, ettei olisi saanut sanaa suustaan. Mutta
uhkaava vaara rohkaisi hänet vastaamaan epäröimättä: -- Toimita minut
täältä pois! Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän näki olevansa
samassa paikassa, missä taikuri oli taikakeinoillaan avannut maan.
Aladdin kummastui suuresti ja kiittäen Allahia siitä, että vielä oli
päässyt päivänvaloon, riensi kiireimmiten kotiinsa. Mutta kun hän oli
ehtinyt majan ovelle, ilo äidin näkemisestä ja kolmipäiväinen paasto
tekivät hänet niin heikoksi, että hän oli pitkän ajan kuin kuolleena.
Toivuttuaan hän kertoi heti äidilleen kaikki mitä oli tapahtunut, ja
äiti sadatteli katkerasti kavalaa loihtijaa.

Aladdin meni levolle ja nukkui seuraavaan aamuun. Herätessään hän
virkkoi ensi sanakseen äidilleen, että halusi jotakin syötävää. -- Voi,
rakas lapsi, äiti vastasi, -- minulla ei ole antaa sinulle edes
leivänpalasta. Olen kuitenkin kehrännyt hiukan puuvillalankaa ja menen
myymään sen ostaakseni meille jotakin päivälliseksi.

-- Äiti, Aladdin sanoi, -- säästä puuvillasi toistaiseksi ja anna
minulle lamppu, jonka toin eilen mukanani. Menen myymään sen ja siitä
saamillani rahoilla voimme hankkia sekä aamiaisen että päivällisen ja
kenties illallistakin.

Äiti otti lampun esille ja sanoi pojalleen: -- Tässä se on, mutta se on
kovin likainen. Jos se olisi hiukan puhtaampi, siitä kai saisi enemmän.
Hän otti hienoa hiekkaa ja vettä puhdistaakseen kapinetta, mutta tuskin
oli hän alkanut hangata sitä, kun samassa silmänräpäyksessä hänen
eteensä ilmestyi jättiläissuuri henki ja sanoi ukkosenjyrinän
kaltaisella äänellä: -- Mitä tahdot? Olen valmis palvelemaan sinua
orjanasi ja kaikkien niiden orjana joilla on tuo lamppu käsissään --
minä ja muut lampun henget. Äiti kauhistui hirviön näkemisestä ja meni
tainnoksiin, mutta Aladdin, joka oli luolassa jo nähnyt moisen peikon,
sieppasi lampun äitinsä kädestä ja sanoi rohkeasti hengelle: -- Minun
on nälkä. Tuo minulle jotakin syötävää!

Henki hävisi heti ja palasi saman tien kantaen hopeista tarjotinta,
jolla oli kaksitoista herkullista ruokalajia kannellisissa
hopeakulhoissa, kuusi isoa, hohtavan valkoista vehnäleipää, kaksi
pulloa viiniä ja kaksi hopeapikaria. Se laski kaiken matolle ja katosi,
ennen kuin Aladdinin äiti ehti tulla tajuihinsa. Aladdin nouti vettä ja
pirskotti äitinsä kasvoille virvoitellakseen häntä, ja ennen pitkää
äiti toipuikin. -- Äiti, Aladdin sanoi, -- älä ole huolissasi: tässä on
sinulle sydämenvahvistusta ja samalla ruokaa minunkin tavattoman
nälkäni tyydyttämiseksi.

Äiti hämmästyi suuresti nähdessään valmiin aterian. -- Lapsi, hän
sanoi, -- ketä saamme kiittää tästä runsaasta kestityksestä? Onko
sulttaani saanut tiedon köyhyydestämme ja säälinyt meitä?

-- Mitäpä sillä väliä kuinka asian laita on, äitiseni, Aladdin vastasi,
-- istuutukaamme nyt vain aterioimaan. Olet yhtä paljon hyvän aamiaisen
tarpeessa kuin minäkin. Syötyämme kerron sinulle. Äiti ja poika
istuutuivat aterialle ja söivät sitäkin paremmalla ruokahalulla, kun
kaikki oli niin oivallista. Mutta koko aikana Aladdinin äiti ei voinut
olla vilkumatta tarjottimeen ja kulhoihin ja niitä ihailematta, vaikkei
kyennyt sanomaan olivatko ne hopeaa vai jotakin muuta metallia. Hänen
huomiotaan kiinnitti enemmän niiden uutuus kuin niiden arvo.

Kun Aladdinin äiti oli korjannut tähteet talteen, hän meni istumaan
poikansa viereen sohvalle ja sanoi: -- Toivon sinun nyt tyydyttävän
uteliaisuuteni ja kertovan minulle tarkoin mitä tapahtui hengen ja
sinun kesken sillaikaa kun minä olin tainnoksissa.

Aladdin suostui kernaasti.

Äiti hämmästyi yhtä suuresti poikansa kertomusta kuin oli hämmästynyt
hengen näkemistä ja sanoi hänelle: -- Mutta rakas poika, mitä tekemistä
sinulla on henkien kanssa? Kuinka se ruma hirviö tuli puhutelleeksi
minua eikä sinua, jolle jo ennen oli luolassa ilmestynyt?

-- Äiti, Aladdin vastasi, -- henki jonka sinä näit ei ole sama, joka
ilmestyi minulle, vaikka kyllä muistuttaa sitä kooltaan. Ei, ne olivat
aivan erilaisia muodoltaan ja sävyltään, palvelevat eri isäntiäkin. Jos
muistat, niin ensin näkemäni nimitti itseään sormessani olevan
sormuksen orjaksi, mutta sinun näkemäsi lampun orjaksi. Sinä vain et
tainnut kuulla sen sanoja, koska taisit pyörtyä heti kun se alkoi
puhua.

-- Mitä, äiti huudahti. -- Oliko siis lamppusi syynä siihen että se
puhutteli minua eikä sinua? Uh, poikani, korjaa se kapine näkyvistäni
ja pane se minne tahansa. Mieluummin soisin sinun myyvän sen kuin
joutuvani vaaraan, että sen koskettamisen vuoksi jälleen säikähdän
puolikuolleeksi. Ja jos ottaisit neuvostani vaarin, luopuisit myös
sormuksesta etkä enää puuttuisi henkiin, jotka profeettamme sanojen
mukaan ovat pelkkiä paholaisia.

-- Sinun luvallasi, äiti, Aladdin vastasi, -- varon myymästä lamppua,
joka voi olla hyödyllinen sekä sinulle että minulle. Kavala ja häijy
velho ei olisi ryhtynyt niin vaivalloiseen matkaan, jollei olisi
tiennyt ihmelampun arvoa. Ja koska sattuma on saattanut sen meidän
käsiimme, käyttäkäämme sitä hyödyksemme, silti nostamatta hälinää ja
herättämättä naapuriemme kateutta. Mutta koska henget niin kovin
pelottavat sinua, korjaan taikalampun näkyvistäsi paikkaan josta löydän
sen tarvitessani. Sormuksesta en henno luopua, sillä sitä ilman et
olisi nähnyt minua enää koskaan. Ja vaikka nyt olenkin hengissä, niin
sen hylättyäni saattaisin piankin joutua kuoleman vaaraan. Sen vuoksi
toivon, että sallit minun pitää sen ja kantaa sitä aina sormessani.

Äiti vastasi, että poika voi menetellä niin kuin tahtoi, mutta omasta
puolestaan hän ei halunnut olla missään tekemisissä henkien kanssa eikä
edes puhua niistä sen koommin.

Seuraavana iltana he olivat syöneet kaikki hengen tuomat ruokatavarat
ja päivää myöhemmin Aladdin, joka ei voinut sietää nälän naukumista,
pisti yhden kulhoista nuttunsa alle ja lähti varhain aamulla
kaupitsemaan sitä. Hän kääntyi kadulla tapaamansa juutalaisen puoleen,
vei hänet syrjään, otti hopea-astian esille ja kysyi, tahtoiko hän
ostaa sen. Viekas juutalainen sieppasi kulhon, tarkasti sitä ja
huomattuaan sen olevan oikeaa hopeaa kysyi Aladdinilta, kuinka korkeaan
hintaan hän sen arvioi. Aladdin, joka ei tuntenut sen arvoa ja oli
aivan tottumaton tällaisiin kauppoihin, sanoi luottavansa ostajan
harkintaan ja rehellisyyteen. Juutalainen hämmästyi hiukan tästä
suorasukaisuudesta ja epätietoisena siitä, ymmärsikö Aladdin myytäväksi
tarjoamansa tavaran laatua tai täyttä arvoa, otti kukkarostaan
kultarahan ja antoi sen pojalle, vaikka se oli ainoastaan
kuudeskymmenesosa esineen hinnasta. Aladdin sieppasi kolikon hyvin
halukkaasti ja riensi kiireesti pois. Juutalainen oli tyytymätön
äärettömään voittoonsa ja harmitteli, ettei ollut älynnyt nuorukaisen
tietämättömyyttä. Hän yritti turhaan juosta Aladdinin jälkeen
kiristääkseen kultarahasta jonkin verran takaisin. Poika oli kuitenkin
jo ehtinyt niin kauaksi, että ukon olisi ollut mahdoton tavoittaa
häntä.

Ennen kuin Aladdin meni kotiinsa hän kävi leipurilla, osti muutamia
kakkuja ja vaihtoi rahansa. Palattuaan hän antoi loput äidilleen, joka
kävi ostamassa ruokatarvikkeita muutaman päivän varalle. Sillä tavoin
he elivät, kunnes Aladdin oli yksitellen myynyt kaikki kaksitoista
kulhoaan juutalaiselle sen mukaan kuin tarve vaati, saaden häneltä aina
saman hinnan, sillä ostaja ei rohjennut tarjota hänelle vähempää kuin
ensimmäisellä kerralla, peläten menettävänsä hyvän ansionsa. Myytyään
viimeisen vatinsa Aladdin turvautui tarjottimeen, joka painoi kymmenen
kertaa niin paljon kuin kulhot. Kun se oli liian iso ja tukala kantaa,
hänen täytyi noutaa juutalainen kotiinsa. Tutkittuaan tarjottimen
painoa ukko luki hänelle kymmenen kultarahaa, joihin Aladdin oli varsin
tyytyväinen.

Kun kaikki rahat oli kulutettu, Aladdin turvautui jälleen lamppuun. Hän
otti sen käteensä ja hankasi sitä, jolloin henki heti ilmestyi toistaen
entiset sanansa. -- Minun on nälkä, Aladdin virkkoi, -- tuo minulle
syötävää. Henki poistui ja palasi heti tuoden tarjottimella saman
lukumäärän ruokalajeja kannellisissa astioissa, laski ne matolle ja
katosi.

Heti kun Aladdin havaitsi näiden ruokatarvikkeiden kuluneen loppuun,
hän otti yhden kulhoista ja meni etsimään juutalaista ostajaansa, mutta
hänen astuessaan kultasepän myymälän ohi kultaseppä huomasi hänet,
kutsui häntä ja sanoi: Poikani, luulen, että viet jotakin myytäväksi
sille juutalaiselle jonka kanssa olen nähnyt sinun juttelevan. Mutta
kenties et tiedä, että hän on mitä suurin veijari juutalaiseksikin.
Minä maksan sinulle tavarastasi täyden hinnan tai neuvon sinut toisten
kauppiaiden luo, jotka eivät petä sinua.

Toivoen saavansa enemmän rahaa hopeavadistaan Aladdin veti sen nuttunsa
alta ja näytti kultasepälle, joka ensi silmäyksellä havaitsi sen olevan
hienointa metallia ja kysyi Aladdinilta, oliko hän myynyt sellaisia
juutalaiselle. Nuorukainen kertoi myyneensä niitä tusinan ja saaneensa
kultakolikon kappaleelta. -- Sitä lurjusta, kultaseppä huudahti. --
Mutta mikä on tehty, se on tehty, poikani, hän lisäsi. -- Osoittamalla
sinulle kulhon arvon, se kun on hienointa hopeaa mitä liikkeessämme
käytämme, näytän sinulle kuinka paljon juutalainen on sinua pettänyt.

Kultaseppä otti vaa'an, punnitsi kulhon ja mainittuaan paljonko unssi
hienoa hopeaa maksoi selitti, että kulho oli painonsa perusteella
kuudenkymmenen kultarahan arvoinen, jotka hän tarjoutui heti
suorittamaan.

Aladdin kiitti häntä rehellisestä kaupanteosta ja myi hänelle kaikki
kulhonsa ja tarjottimensa saaden niistä täyden maksun painon mukaan.

Vaikka Aladdinilla ja hänen äidillään oli ehtymätön aarre lampussa ja
he olisivat voineet saada mitä ikinä halusivat, he elelivät edelleenkin
yhtä vaatimattomasti, ja saattaa helposti arvata, että Aladdinin vatien
ja tarjottimien myynnistä saamat rahat riittivät heille joksikin aikaa.

Aladdin kävi usein suurimpien kauppiaiden liikkeissä, joissa myytiin
kulta- ja hopeakudoksia, palttinatavaroita, silkkikankaita ja
jalokiviä, yhtyen monesti heidän keskusteluunsakin ja siten hankkien
tietoja maailmasta. Jalokivikauppiaiden varastoja ja hinnoittelua
tarkastellessaan hän havaitsi, että hänen lamppua noutaessaan
poimimansa hedelmät eivät olleetkaan värjättyä lasia, vaan
arvaamattoman kalliita hohtokiviä. Mutta hän oli liian viisas
mainitakseen siitä kenellekään, edes äidilleen.

Eräänä päivänä Aladdin käveli kaupungilla ja kuuli luettavan
julistusta, jossa käskettiin kansaa sulkemaan myymälänsä ja talonsa
sekä pysyttelemään asunnoissaan, sillä välin kun sulttaanin tytär,
prinsessa Badr-ul-Budur, meni kylpyyn ja sieltä palasi.

Julistus teki Aladdinin uteliaaksi. Hän halusi nähdä prinsessan kasvot.
Hän kätkeytyi kylpylän oven taakse, joka oli niin asetettu, että hänen
täytyi nähdä neitosen kasvot. Aladdinin ei tarvinnut odottaa kauan.
Prinsessa saapui lukuisten hovineitojensa ja orjatartensa saattamana,
jotka astuivat hänen rinnallaan ja takanaan. Tultuaan kolmen, neljän
askeleen päähän kylpylän ovesta hän poisti huntunsa, ja Aladdin sai
tilaisuuden nähdä hänen paljastetut kasvonsa.

Prinsessa oli verraton kaunotar, tummaverinen, lempeäkatseinen ja
siveä. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät, nenä moitteeton, suu
pieni, huulet helakanpunaiset ja vartalo erittäin siro. Ei siis ihme,
että Aladdin huikaistui ja hurmaantui.

Kun prinsessa oli kulkenut ohi ja astunut kylpyyn, Aladdin lähti
piilopaikastaan ja meni kotiin. Hänen äitinsä huomasi hänen olevan
paljon miettiväisempi ja alakuloisempi kuin tavallisesti ja kysyi mitä
hänelle oli tapahtunut tai oliko hän sairas. Jonkin aikaa nuorukainen
pysyi vaiti, mutta vihdoin hän kertoi kaikki äidilleen sanoen lopuksi:
-- Rakastan prinsessaa ja olen päättänyt pyytää häntä sulttaanilta
puolisokseni.

Aladdinin äiti kuunteli ihmeissään poikansa kertomusta. Pojan puhuessa
prinsessan kosimisesta hän sanoi. -- Mitä ajattelet, lapsikulta? Sinun
täytyy olla järjiltäsi, kun haastat tuolla lailla.

-- Vakuutan sinulle äiti, Aladdin vastasi, -- että olen täysin
järjissäni. Aavistin kyllä että nuhtelisit minua hulluudesta ja
yltiöpäisyydestä, mutta minun täytyy vielä kerran sanoa sinulle, että
olen päättänyt pyytää prinsessaa puolisokseni. Vastustelusi ei voi
estää minua. Ja onpa minulla lahjakin, joka kelpaa sulttaanille
tarjottavaksi. Ne lasimarjat, jotka toin maanalaisesta puutarhasta,
ovatkin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja suurimpienkin ruhtinaiden
huomion arvoisia. Jalokivikauppiaiden myymälöissä olen nähnyt
sellaisia, mutta vakuutan sinulle, että kellään heistä ei ollut näiden
hohtokivien veroisia mitä kokoon ja kauneuteen tulee, ja kuitenkin he
hinnoittelevat omansa äärettömän kalliiksi. Olen siis varma, että
sulttaani ottaa ne vastaan hyvin suosiollisin mielin. Sinulla on tähän
tarkoitukseen sopiva iso posliinikulho. Mene noutamaan se, ja pankaamme
kivet siihen, niin näemme, minkä vaikutuksen ne tekevät, kun olemme
järjestäneet ne väriensä mukaisesti.

Aladdinin äiti toi posliinivadin, ja poika kaatoi jalokivet kahdesta
pussista, joissa niitä säilytti, lajitellen ne mieleisellään tavalla.
Loisto ja kirkkaus joka niistä päiväsaikaan säteili ja niiden värien
moninaisuus häikäisi heidän silmiään niin että he joutuivat aivan
ihmeisiinsä. Kalliiden kivien näkeminen, joiden arvoa hän ei tuntenut,
karkotti äidin levottomuuden vain osittain. Peläten, että Aladdin
tekisi jotakin mieletöntä, hän kuitenkin suostui poikansa pyyntöön ja
lupasi käydä seuraavana aamuna palatsissa.

Aladdin heräsi ennen päivänkoittoa, herätti äitinsä ja kehotti häntä
pukeutumaan mennäkseen sisään, jos mahdollista, ennen kuin suurvisiiri
ja valtion ylhäiset virkamiehet asettuvat paikoilleen divaaniin eli
neuvostosaliin, jossa sulttaani piti istuntojaan.

Aladdinin äiti otti kahteen palttinaliinaan käärityn posliinivadin,
johon he olivat edellisenä päivänä järjestäneet jalokivet, ja lähti
astumaan sulttaanin palatsia kohti. Hänen saapuessaan suurvisiiri ja
hovin ylhäiset herrat olivat juuri menneet istuntohuoneeseen.
Väentungoksesta huolimatta hän kuitenkin pääsi avaraan saliin, jonka
eteinen oli hyvin komea. Hän asettui aivan sulttaanin, suurvisiirin ja
ylhäisten herrojen eteen, jotka viimeksi mainitut istuivat hänen
majesteettinsa oikealla ja vasemmalla puolella. Useita juttuja
huudettiin vuorollaan esille, käsiteltiin ja ratkaistiin, kunnes koko
divaani hajaantui ja sulttaani nousi palaten suurvisiirin seuraamana
yksityishuoneisiinsa.

Nähdessään sulttaanin poistuvan ja kaikkien ihmisten lähtevän salista
Aladdinin äiti aivan oikein päätteli, että hallitsija ei enää sinä
päivänä jatkaisi istuntoa, ja palasi kotiin. Aladdinin pettymys oli
suuri hänen kuullessaan että äiti palasi tyhjin toimin, mutta äiti
lohdutti poikaansa sanomalla: -- Menen jälleen huomenna, ehkä
sulttaanilla ei enää ole niin kiirettä.

Seuraavana aamuna hän palasi lahjoineen sulttaanin palatsiin yhtä
aikaisin kuin edellisenä päivänäkin, mutta sinne tultuaan hän näki että
divaanin ovet olivat suljetut ja sai kuulla että istuntoja pidettiin
vain joka toinen päivä. Sen vuoksi hänen täytyi tulla uudestaan
seuraavana päivänä. Hän kävi siellä vielä useita kertoja asettuen aina
ihan vastapäätä sulttaania, mutta yhtä tuloksettomasti kuin
ensimmäisenäkin aamuna.

Kuudentena istuntopäivänä palattuaan toimituksen jälkeen
yksityishuoneeseensa sulttaani kuitenkin sanoi suurvisiirilleen: --
Olen jonkin aikaa havainnut erään vaimon säännöllisesti saapuvilla joka
päivä jolloin minulla on vastaanotto, ja hänellä on jotakin
palttinahuiviin kiedottuna. Hän seisoo kokoussalissa istunnon alusta
loppuun asti ja asettuu aina ihan eteeni. Jos hän tulee seuraavaan
istuntoomme, älä unohda kutsua häntä, jotta kuulen mitä hänellä on
sanottavaa. Suurvisiiri vastasi painamalla päänsä alas ja sitten
nostamalla sen pystyyn merkiksi siitä, että oli valmis sen menettämään,
jos ei noudattaisi käskyä.

Seuraavana istuntopäivänä Aladdinin äiti saapui divaaniin ja asettui
sulttaanin eteen kuten tavallisesti. Suurvisiiri kutsui heti ylimmäisen
sauvankantajan, osoitti vaimoa ja käski tuoda hänet sulttaanin
puheille. Leski seurasi häntä kerkeästi ja kumarsi valtaistuimen
juurelle tultuaan päänsä lattiaan odottaen sulttaanin käskyä
noustakseen. Sulttaani virkkoi hänelle heti: -- Hyvä vaimo, olen jo
monena päivänä huomannut sinut seisomassa neuvostokokouksen alusta sen
loppuun. Millä asioilla käyt täällä?

Nämä sanat kuullessaan Aladdinin äiti lankesi toistamiseen maahan ja
sanoi: -- Ruhtinasten ruhtinas, pyydän teidän majesteettianne suomaan
anteeksi anomukseni rohkeuden ja edeltäpäin vakuuttamaan minulle
anteeksiantoanne!

-- No, sulttaani vastasi, -- annan sinulle anteeksi, olkoon asia mitä
laatua tahansa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa. Puhu rohkeasti.

Näiden varokeinojen jälkeen vaimo kertoi sulttaanille vilpittömästi
asian jota varten oli tullut ja esitti monta anteeksipyyntöä ja
selitystä lieventääkseen poikansa yltiöpäisyyttä, kun tämä oli
rakastunut prinsessaan.

Sulttaani kuunteli puhetta osoittamatta pienintäkään vihastumista,
mutta ennen kuin vastasi hän kysyi vaimolta mitä tällä oli palttinaan
kiedottuna. Aladdinin äiti otti valtaistuimen juurelle laskemansa
mytyn, poisti peitteen ja ojensi kulhon sulttaanille.

Sulttaanin hämmästys ja ihmetys olivat sanoin kuvaamattomat kun hän
näki niin paljon isoja, kauniita ja arvokkaita jalokiviä yhteen
koottuina. Hän oli jonkin aikaa liikkumattomana pelkästä ihailusta.
Sitten hän otti lahjan Aladdinin äidin kädestä huudahtaen
riemastuneena: -- Kuinka muhkeita, kuinka kauniita! Ihailtuaan ja
hypisteltyään kaikkia jalokiviä toista toisensa perään hän kääntyi
suurvisiirinsä puoleen, osoitti kulhoa ja sanoi: -- Katso, ihaile,
ihmettele ja tunnusta että silmäsi eivät ole koskaan nähneet näin
kallisarvoisia ja kauniita hohtokiviä! Visiiri oli ihastuksissaan.

-- No, sulttaani jatkoi, -- mitä sanot moisesta lahjasta? Eikö se ole
tyttäreni, prinsessan, arvoinen? Ja eikö minun tulisi antaa hänet
miehelle, joka arvioi hänet niin korkeaan hintaan?

-- En voi olla myöntämättä, suurvisiiri vastasi, -- että lahja on
prinsessan arvoinen. Mutta pyydän teidän majesteettianne suomaan
minulle kolmen kuukauden ajan ennen kuin teette lopullisen päätöksenne.
Toivon, että poikani jota olette suosiollisesti katsellut kykenee sitä
ennen tarjoamaan ylevämmän lahjan kuin tuo Aladdin, joka on ventovieras
teidän majesteetillenne.

Sulttaani suostui kernaasti pyyntöön ja virkkoi leskelle:

-- Hyvä vaimo, mene kotiisi ja sano pojallesi, että miellyin tekemääsi
ehdotukseen. En kuitenkaan voi naittaa tytärtäni, prinsessaa, vielä
kolmeen kuukauteen. Tule sen ajan kuluttua takaisin.

Aladdinin äiti lähti palatsista paljon tyytyväisempänä kuin oli
odottanut, koska oli saanut näin suopean vastauksen, ja kertoi
pojalleen, että hänen oli palattava hoviin kolmen kuukauden kuluttua
kuulemaan sulttaanin päätöstä.

Uutisen kuultuaan Aladdin piti itseään onnellisimpana ihmisenä maan
päällä ja kiitti äitiään hänen vaivoistaan tässä asiassa, jonka hyvä
menestys oli niin tärkeä hänen rauhalleen.

Kun ajasta oli kulunut kaksi kuukautta, Aladdinin äiti meni eräänä
iltana öljyn ostoon kaupungille ja näki talot ja myymälät lehvillä
koristettuina. Tehtiin valmistuksia ilotulituksia varten, ja kaikki
ihmiset olivat riemutuulella. Kaduilla tulvehti juhlapukuisia,
rikkaasti satuloiduilla hevosilla ratsastavia virkailijoita suuren
palvelijajoukon seuraamina. Aladdinin äiti kysyi, mitä kaikki yleisen
juhlallisuuden valmistukset merkitsivät. -- Mistä sinä tulet,
vaimorukka, joku sanoi, -- kun et tiedä, että prinsessa Badr-ul-Budur,
sulttaanin tytär, menee tänä iltana naimisiin suurvisiirin pojan
kanssa? Prinsessa palaa kohta kylvystä, ja näkemäsi virkamiehet
saattavat hänet palatsiin jossa avioliiton juhlallinen vahvistus
toimitetaan.

Äiti kiirehti kotiin ilmoittamaan asian Aladdinille. -- Poikani, hän
huudahti, -- olet hukassa! Sulttaanin kauniit lupaukset ovat olleet
vain tyhjiä sanoja. Suurvisiirin poika kuuluu tänä iltana naivan
prinsessan.

Tieto koski Aladdiniin kuin ukkosen isku, mutta samassa hän muisti
lamppunsa, ja hänen mielessään välähti toivonsäde. Hän vannoi estävänsä
häät. Hän meni kammioonsa, otti taikakapineen ja hieroi sitä. Henki
ilmestyi heti ja kysyi: -- Mitä tahdot?

-- Kuule minua, Aladdin virkkoi, -- tähän asti olet palvellut minua
hyvin. Mutta nyt uskon sinun huoleksesi erittäin tärkeän tehtävän.
Sulttaanin tytär, joka oli luvattu minulle, menee tänä iltana naimisiin
suurvisiirin pojan kanssa. Se ei saa tapahtua. Tuo heidät molemmat
tänne ennen kuin he ovat menneet morsiusvuoteeseen.

-- Mestari, henki vastasi, -- tottelen sinua.

Aladdin söi äitinsä kanssa illallista kuten tavallisesti. Sitten hän
palasi omaan kammioonsa odottamaan että henki panisi hänen käskynsä
täytäntöön.

Sulttaanin palatsissa vallitsi suuri riemu hääjuhlallisuuksissa, joita
kesti puoliyöhön asti. Vihdoin morsian ja sulhanen vetäytyivät
huoneisiinsa. Tuskin he olivat astuneet kammioonsa, kun henki tarttui
heihin ja kantoi heidät suoraa päätä Aladdinin kamariin, kovin
säikyttäen kummankin, koska he eivät voineet nähdä millä keinoin heitä
kuljetettiin.

-- Poista sulhanen, Aladdin sanoi, -- ja korjaa hänet varmaan talteen
aamunkoittoon asti, jolloin sinun on tuotava hänet takaisin. Aladdin
koetti tyynnytellä prinsessaa, kohteli häntä ritarillisesti ja selitti
hänelle, minkä vääryyden itse oli kärsinyt. Mutta siinä hän ei juuri
onnistunut, kun prinsessa ei tiennyt mitään koko asiasta.

Päivänkoitteessa henki palasi tuoden visiirin pojan, jota se oli
pelkillä hengähdyksillään pidätellyt läheisessä vajassa kaiken yötä.
Hänet jätettiin liikkumattomana ja turtuneena ovensuuhun. Kun Aladdin
oli virkkanut sanan, lampun henki otti nuoren parin ja kantoi takaisin
palatsiin.

Henki oli juuri asettanut heidät paikoilleen, kun sulttaani tuli
koputtamaan ovelle toivottaakseen heille hyvää huomenta. Suurvisiirin
poika, joka oli kylmästä kangistunut seistyään kaiken yötä ohuissa
aluspukimissaan, oli tuskin kuullut kolkutuksen, kun hän riensi
pukeutumissuojaansa, jossa oli edellisenä iltana riisuutunut.

Avattuaan oven sulttaani astui vuoteen ääreen ja suuteli prinsessaa
otsalle, mutta hämmästyi kovin nähdessään hänet niin alakuloisena.
Tytär loi häneen vain suurta murhetta ilmaisevan katseen. Hallitsija
aavisti äänettömyydessä piilevän jotakin tavatonta ja lähti heti
sulttaanittaren huoneeseen kertoen hänelle missä tilassa oli tavannut
prinsessan ja kuinka tämä oli hänet vastaanottanut.

-- Puolisoni, sulttaanitar virkkoi, -- minä lähden hänen luokseen.
Minua hän ei ota vastaan samalla tavalla.

Prinsessa oli aivan yhtä umpimielinen äitiään kohtaan, mutta kun
sulttaanitar hartaasti pyysi häntä puhumaan, hän sanoi syvään huoaten
ja kyyneliä vuodattaen: -- Olen kovin onneton. Sitten hän kertoi mitä
oli tapahtunut. -- Tyttäreni, sulttaanitar vastasi, -- sinun on
pidettävä tämä kaikki salassa. Kukaan ei näet usko, että olet
täysijärkinen, jos kerrot näin omituisen tarinan. Sitten sulttaanitar
meni tiedustelemaan visiirin pojalta, mutta ylpeänä ruhtinaallisesta
avioliitostaan tämä kielsi kaikki, ja niinpä hääjuhlallisuuksia
jatkettiin yhtä loistokkaasti kaiken päivää.

Illalla Aladdin kutsui taas hengen ja tuotatti prinsessan ja visiirin
pojan luokseen kuten ennenkin. Ja seuraavana aamuna heidät vietiin
takaisin palatsiin juuri siihen aikaan, kun heidän oli otettava vastaan
sulttaanin vierailu. Prinsessa vastasi syleilyyn kyynelsilmin ja kertoi
vihdoin mitä oli tapahtunut. Sulttaani neuvotteli suurvisiirin kanssa
ja kuultuaan että tämän poika oli kokenut vielä pahempaa kuin prinsessa
hän käski peruuttaa avioliiton. Ja kaikki juhlallisuudet -- joiden piti
kestää vielä useita päiviä -- lakkautettiin kautta valtakunnan.

Hääjuhlallisuuksien äkillinen lopettaminen antoi aihetta paljoon
juoruiluun, mutta mitään ei tullut ilmi, vaikka odottamaton muutos sai
ihmiset pääkaupungissa ja maakunnissa arvailemaan kaikenlaista. Asiaan
ei tiedetty mitään varmaa selitystä. Olihan vain nähty visiirin
poikineen lähtevän palatsista kovin alla päin. Aladdin yksinään tunsi
salaisuuden, mutta hän piti sen ovelasti omana tietonaan, niin ettei
sulttaani eikä suurvisiiri, jotka olivat unohtaneet Aladdinin ja hänen
anomuksensa, lainkaan aavistaneet kuka oli häiriön aiheuttaja.

Kolme kuukautta oli nyt kulunut siitä kun sulttaani oli antanut
Aladdinin äidille lupauksensa, ja niinpä tämä lähti jälleen palatsiin
kuulemaan sulttaanin päätöstä. Sulttaani tunsi hänet heti ja käski
suurvisiirinsä tuoda hänet luokseen.

-- Armollinen sulttaani, leski virkkoi kumartuen maahan hänen edessään,
-- olen teidän majesteettinne ohjeiden mukaan tullut kolmen kuukauden
kuluttua puhumaan poikani puolesta.

Määrätessään päivän jolloin antaisi vastauksensa kunnon vaimon
anomukseen ei sulttaani ollut uskonut kuulevansa tuosta avioliitosta
sen koommin. Mutta hän ei mielellään tahtonut syödä sanaansa. Sen
vuoksi hän neuvotteli visiirinsä kanssa, joka kehotti häntä asettamaan
sellaiset ehdot että Aladdinin alhaisessa asemassa oleva mies ei voisi
niitä täyttää. Neuvo näytti sulttaanista viisaalta ja hän sanoi: -- On
kyllä totta, vaimokulta, että sulttaanien tulisi pysyä sanassaan, ja
olen valmis pitämään omani ja tekemään poikasi onnelliseksi naittamalla
hänelle tyttäreni. En kuitenkaan voi antaa häntä pojallesi, ellen saa
todisteita hänen kyvystään huolehtia ruhtinaallisen säädyn mukaisesti
puolisostaan. Sanohan pojallesi, että täytän lupaukseni heti kun hän on
lähettänyt minulle neljäkymmentä aitokultaista, samanlaisilla
jalokivillä täytettyä tarjotinta kuin jo olet minulle lahjoittanut, ja
niitä kantamassa pitää olla neljäkymmentä mustaa orjaa, joiden edellä
käy yhtä monta nuorta ja kaunista valkoista orjaa -- kaikki upeissa
puvuissa. Näillä ehdoilla olen valmis luovuttamaan hänelle prinsessan.
Mene ilmoittamaan se hänelle, ja minä odotan kunnes tuot hänen
vastauksensa.

Aladdinin äiti lankesi toistamiseen kasvoilleen valtaistuimen juureen
ja lähti. Kotimatkalla hän naureskeli itsekseen poikansa hupsua
kuvittelua. Mistä, hän tuumi, Aladdin voi saada kaikki mitä sulttaani
pyytää? Kotiin tultuaan hän ilmoitti pojalleen sulttaanilta saamansa
sanoman ja lisäsi: -- Sulttaani odottaa heti vastaustasi. Mutta, hän
naurahti, -- taitaa saada odottaa sitä kauan.

-- Ei niin kauan, äitiseni, kuin luulet, Aladdin vastasi. -- Olen hyvin
mielissäni. Hänen majesteettinsa pyyntö on vain pikku seikka verrattuna
siihen mitä olisin prinsessan vuoksi tehnyt. Toimitan ne tavarat
hetimmiten.

Aladdin kiirehti kammioonsa ja kutsui hengen, jolle ilmoitti
toivomuksensa. Henki vakuutti heti tottelevansa ja katosi. Hyvin lyhyen
ajan kuluttua se palasi mukanaan neljäkymmentä mustaa orjaa, joista
jokainen kantoi päänsä päällä raskasta timanteilla, rubiineilla,
smaragdeilla, safiireilla ja kaikenlaisilla hohtokivillä täytettyä
aitokultaista tarjotinta, ja jalokivet olivat vielä isompia ja
kauniimpia kuin sulttaanille aikaisemmin lahjoitetut. Aladdin toimitti
mustat orjat valkoisten orjien kera puutarhaan odottamaan.

-- Äiti, Aladdin sanoi, -- älä hukkaa aikaa. Haluaisin että palaisit
palatsiin viemään prinsessalle pyydetyn huomenlahjan ennen kuin
sulttaani lopettaa istuntonsa divaanissa, jotta hän nopeudestani ja
täsmällisyydestäni voi päätellä kuinka kiihkeästi toivon kunniakasta
liittoa.

Kulkue oli niin uhkea, että sen edetessä katuja pitkin joukoittain
kansaa tuli sitä ihmetellen katselemaan. Orjien hohtokivistä
kimaltelevien pukujen loisto oli niin suurenmoista, että ihmiset
luulivat heitä kuninkaiksi tai ruhtinaiksi. Orjat astuivat verkalleen
palatsia kohti, Aladdinin äiti etunenässä, ja olivat kaikki niin
toistensa näköisiä että katsojia kummastutti.

Kun sulttaani, jolle oli ilmoitettu heidän saapumisestaan, oli käskenyt
päästää heidät sisään, he astuivat esteettömästi neuvostosaliin
säännöllisessä järjestyksessä, osa kääntyen oikealle, osa vasemmalle
puolelle. Kun he kaikki olivat siellä ja olivat asettuneet
puoliympyrään sulttaanin valtaistuimen eteen, mustat orjat laskivat
kultatarjottimensa matolle ja lankesivat maahan koskettaen mattoa
otsallaan, ja valkoiset orjat tekivät samoin. Noustuaan mustat orjat
paljastivat tarjottimet, ja sitten kaikki seisoivat käsivarret ristissä
rinnallaan.

Aladdinin äiti astui valtaistuimen juurelle ja sanoi sulttaanille: --
Armollinen hallitsija, poikani tietää hyvin, että tämä lahja ei ole
läheskään prinsessa Badr-ul-Budurin arvoinen, mutta hän toivoo
kuitenkin, että teidän majesteettinne ottaa sen vastaan ja suosittelee
poikaani prinsessalle, varsinkin kun poikani on parhaansa mukaan
koettanut täyttää ehdot jotka suvaitsitte asettaa hänelle.

Sulttaani ei enää epäröinyt. Hän oli ylen iloinen nähdessään Aladdinin
suurellisen lahjan. -- Mene sanomaan pojallesi, hän virkkoi, -- että
odotan häntä avosylin. Ja mitä nopeammin hän rientää ottamaan minulta
vastaan prinsessan, tyttäreni, sitä suuremman riemun hän tuottaa
minulle.

Heti kun räätälinleski oli poistunut, sulttaani lopetti istunnon, nousi
korokkeeltaan ja määräsi, että prinsessan palvelijoiden oli tultava
noutamaan tarjottimet emäntänsä huoneeseen, jonne hän itsekin lähti
ihailemaan niitä mielin määrin tyttärensä kanssa. Kaikki
kahdeksankymmentä orjaa johdatettiin palatsiin. Kerrottuaan
prinsessalle heidän upeudestaan sulttaani käski tuoda heidät prinsessan
huoneen edustalle, jotta tämä näkisi ikkunoiden ristikoitten läpi,
ettei isä ollut liioitellut niistä puhuessaan.

Aladdinin äiti saapui kotiin, ja jo hänen ilmeensä ja käytöksensä
osoittivat, että hänellä oli hyviä uutisia. -- Riemuitse, poikani,
hän sanoi, -- olet päässyt korkeimpien toivomustesi perille.
Sulttaani on julistanut sinut kyllin arvokkaaksi omistamaan prinsessa
Badr-ul-Budurin ja odottaa kärsimättömästi syleilläkseen sinua ja
päättääkseen avioliiton.

Ylen ihastuneena sanomasta Aladdin meni huoneeseensa ja kutsui lampun
orjan, kuten tavallista. -- Henki, hän virkkoi, -- tahdon heti
päästä kylpyyn, ja sitten sinun tulee toimittaa minulle kallisarvoisin
ja muhkein puku mitä mikään kuningas konsaan on käyttänyt. Tuskin
oli hän lausunut nämä sanat, kun henki teki hänet samoin kuin
itsensäkin näkymättömäksi ja vei hänet monivivahteisesta marmorista
rakennettuun kylpylään, jossa näkymättömät kädet valelivat ja pesivät
hänet hyvänhajuisella vedellä. Ja kun hänet jälleen tuotiin
pukeutumishuoneeseen, hän löysi sieltä omien vaatteittensa asemesta
vaatekerran jonka komeus hämmästytti häntä. Henki auttoi sen hänen
ylleen ja kuljetettuaan hänet takaisin hänen omaan kammioonsa kysyi
häneltä, oliko hänellä muita käskyjä annettavina. -- On, Aladdin
vastasi, -- hanki minulle ratsu, joka kauneudessa ja uljuudessa voittaa
sulttaanin tallin parhaat ja on satuloineen, suitsineen ja muine
tarpeineen miljoonan kultarahan arvoinen. Haluan myös kaksikymmentä
yhtä upeasti puettua orjaa kuin ne, jotka kantoivat huomenlahjani
palatsiin, kävelemään vieressäni ja takanani sekä vielä saman verran
astumaan edelläni kahdessa rivissä. Sitä paitsi on sinun hankittava
äitini saattueeksi kuusi orjatarta, ainakin yhtä loistavasti
vaatetettua kuin konsaan prinsessa Badr-ul-Buduria palvelevat, ja
jokainen heistä tuokoon täydellisen puvun joka kelpaisi kelle
sulttaanittarelle tahansa. Tarvitsen myös kymmenentuhatta kultarahaa
kymmenessä kukkarossa. Riennä täyttämään käskyni!

Heti kun Aladdin oli antanut määräykset, henki katosi, mutta palasi
samassa tuokiossa tuoden hevosen, neljäkymmentä orjaa, joista
kymmenellä oli kymmenentuhatta kultarahaa sisältävä kukkaro, sekä kuusi
orjatarta, jotka kaikki kantoivat päänsä päällä hopeakudokseen
käärittyä erilaista pukua Aladdinin äidille. Henki antoi kaikki
Aladdinille.

Aladdin otti neljä kukkaroa, antoi ne äidilleen, samoin kuin pukuja
kantavat orjattaret, ja sanoi hänelle, että hän sai käyttää rahat niin
kuin itse tahtoi. Jäljellä olevat kuusi kukkaroa hän jätti orjille,
käskien heitä sirottelemaan tien varrella kourallisittain kolikoita
rahvaalle.

Kun kaikki oli valmista, hän nousi oriinsa selkään, kolmen
kukkaronkantajan astuessa hänen oikealla puolellaan ja kolmen
vasemmalla, ja lähti ratsastamaan palatsia kohti. Vaikka Aladdin ei
sitä ennen ollut koskaan istunut satulassa, hän ratsasti niin
tavattoman sirosti, että taitavimmatkaan hevosmiehet eivät olisi
luulleet häntä aloittelijaksi. Kaduilla, joita pitkin hänen oli
saattueineen kuljettava, tulvi lukematon kansanjoukko, joka kajautteli
ilmaa riemuhuudoillaan, varsinkin milloin nuo kuusi orjaa syytivät
kukkaroistaan kourantäysin kultaa rahvaalle.

Kovin hämmästyneenä Aladdinin muhkeasta puvusta ja hänen
saattojoukkonsa loistosta sulttaani otti hänet riemuiten vastaan
ja koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan. Kun
juhla-ateria oli nautittu, sulttaani kutsutti ylituomarin
laatimaan avioliittosopimuksen, ja se varustettiin asianomaisten
allekirjoituksilla. Sulttaani halusi kaikin mokomin että häät
vietettäisiin heti, mutta Aladdin sanoi: -- Pyydän että teidän
majesteettinne antaa minulle palatsin läheisyydestä riittävän maa-alan,
jolle voin rakennuttaa prinsessan arvoisen kodin ennen kuin häämme
vietetään. Kiihkeän haluni saada prinsessa omakseni voitte päätellä
siitä nopeudesta jolla linna kohotetaan.

Sulttaani suostui kernaasti pyyntöön ja syleiltyään Aladdinia salli
tämän palata kotiin.

Aladdin poistui kumartaen tottuneimman hovimiehen tapaan ja riensi
kansan eläköönhuutojen kaikuessa kotiinsa henkeä puhuttelemaan. Kun hän
oli päässyt kammioonsa, hän otti lampun ja hieraisi sitä. Henki
ilmestyi heti ja vakuutti uskollisuuttaan. Aladdin sanoi sille: --
Henki, rakenna minulle palatsi jossa voin ottaa vastaan puolisoni
prinsessa Badr-ul-Budurin. Tehtäköön se porfyyrista, jaspiksesta,
akaatista, lasuurikivestä ja hienoimmista erivärisistä marmorilajeista.
Yläkertaan on rakennettava iso, kupukattoinen sali, jossa on neljä
yhtäläistä ja yhtä suurta sivua, ja tiilien asemesta muurattakoot
seinät vuoroittaisista kulta- ja hopeaharkoista. Kussakin seinässä
olkoon kuusi ikkunaa. Yhtä ikkunaa lukuun ottamatta, joka on jätettävä
keskeneräiseksi, niiden puitteet tulee koristaa timanteilla,
rubiineilla ja smaragdeilla, niin että niiden vertaa ei ole maailmassa
nähty. Palatsiin pitää kuulua myös sisä- ja ulkopiha sekä laaja
puutarha. Mutta ennen kaikkea toimita sinne avara aarreaitta ja täytä
rahasto lyödyllä kullalla ja hopealla. Älköön palatsista puuttuko
mitään, ei keittiötä eikä varastohuoneita, ja hirnukoot talleissa
parhaat hevoset. Lopuksi sinun tulee järjestää sinne ruhtinaallinen
palveluskunta. Mene täyttämään käskyni!

Aladdin antoi nämä määräykset päivänlaskun aikaan, ja jo ennen
aamunkoittoa henki saapui ja sanoi: -- Mestari, palatsisi on valmis.

Aladdin virkahti vain sanasen, ja henki vei hänet palatsiin opastaen
hänet kaikkiin suojiin. Aladdin oli niihin kuten palvelusväkeenkin
hyvin ihastunut. Henki näytti hänelle sitten aarteiston, jonka
rahastonhoitaja avasi ja jossa Aladdin näki erisuuruisia kukkaroita
pinottuina mitä parhaimpaan järjestykseen lattiasta kattoon asti. Sen
jälkeen henki vei hänet talleihin, joissa oli maailman uljaimpia
hevosia, ja tallirengit puuhailivat niiden hoitelemisessa. Sieltä he
menivät varastohuoneisiin, jotka olivat täytetyt kaikilla mahdollisilla
ruoka- ja korutarvikkeilla.

Kun Aladdin oli tarkastanut palatsin läpikotaisin, hän sanoi: -- Henki,
kukaan ei voi olla tyytyväisempi kuin minä. Unohdin vain yhden seikan:
Levitähän matto sulttaanin palatsista tänne, jotta prinsessa voi
kävellä sitä pitkin. Henki katosi heti, ja Aladdin näki toiveensa
toteutuvan silmänräpäyksessä. Sitten henki palasi ja vei hänet kotiin
ennen kuin sulttaanin palatsin portit avattiin.

Kun portinvartijat tulivat avaamaan niitä, he kummastuivat nähdessään
yöllä kohonneen komean palatsin ja hienon samettimaton joka johti sen
pääkäytävään. He ilmoittivat asiasta heti suurvisiirille, joka riensi
kertomaan siitä sulttaanille. -- Se on varmaan se palatsi, itsevaltias
huudahti, -- jonka rakentamiseen annoin Aladdinille luvan. Hän on
tehnyt minulle tämän yllätyksen näyttääkseen mitä kykenee saamaan
aikaan yhdessä yössä.

Kun Aladdin oli tuotu kotiin, hän pyysi äitiään menemään ilmoittamaan
Badr-ul-Budurille, että palatsi oli valmis ottamaan prinsessan vastaan
sinä iltana. Äiti lähti heti naisorjiensa saattamana.

Leski istui prinsessan luona, kun sulttaani astui huoneeseen. Hän oli
kovin ihmeissään nähdessään, mikä muutos vaimossa oli tapahtunut, ja
myös hyvin mielissään. Aladdin oli lähtenyt sillä välin matkalle uuteen
kotiinsa eikä suinkaan unohtanut ottaa mukaansa lamppua ja sormusta,
joista kummastakin hänellä oli ollut niin paljon hyötyä. Riemu oli
ylinnä ja soiton sävelet kajahtelivat, kun prinsessa Badr-ul-Budur
lähti sinä iltana sulttaanin palatsista. Häntä seurasi loistava saattue
Aladdinin palatsin ovelle, missä sulhanen oli valmiina ottamaan kaikin
kunnianosoituksin hänet vastaan. Hän vei prinsessan erääseen isoon
saliin, jonka upeus kummastutti tätä ylenmäärin, ja sitten juhlittiin
myöhäiseen yöhön.

Heti pukeuduttuaan Aladdin meni seuraavana aamuna kutsumaan sulttaania
ja hänen hoviaan palatsiinsa. Hallitsija suostui mielihyvin ja lähti
suurvisiirinsä ja kaikkien ylhäisten hoviherrojensa seurassa Aladdinin
mukaan. Mitä lähemmäksi Aladdinin palatsia sulttaani tuli, sitä enemmän
hän hämmästyi sen kauneutta. Mutta kun hän astui kupusaliin ja näki
timanteilla, rubiineilla ja smaragdeilla somistetut ikkunat -- ja
pelkkiä isoja, moitteettomia kiviä ne olivatkin -- hän ällistyi niin
suuresti että seisoi jonkin aikaa aivan hievahtamatta.

-- Poikani, hän sanoi sitten, -- tämä sali on maailman ihmeellisin ja
ihanin. Vain yksi asia minua kummastuttaa, nimittäin tuo keskeneräinen
ikkuna.

-- Valtiaani, Aladdin vastasi, -- laiminlyönti oli tahallinen. Halusin
näet, että teidän majesteetillenne jäisi kunnia päättää tämän salin
rakennustyö.

-- Tarkoituksesi oli ystävällinen, sulttaani virkkoi. -- Annankin heti
määräykseni.

Kun sulttaani nousi aterialta, hänelle ilmoitettiin, että
jalokivikauppiaat ja kultasepät odottivat. Hän palasi saliin ja näytti
heille keskeneräisen ikkunan. -- Lähetin noutamaan teidät, hän sanoi,
-- jotta laittaisitte tämän ikkunan täsmällisesti toisten kaltaiseksi.
Ja kiirehtikää työtänne minkä voitte.

Jalokivikauppiaat ja kultasepät tarkastivat huolellisesti muut
kaksikymmentäkolme ikkunaa ja neuvoteltuaan keskenään saadakseen
selville paljonko kalliita kiviä kukin kykeni tuomaan, he palasivat ja
tulivat sulttaanin eteen, jonka ylin hovihankkija ryhtyi puhumaan
ammattitoveriensa puolesta lausuen: -- Armollinen sulttaani, olemme
kaikki halukkaat ponnistamaan voitavamme sekä ahkeruuden että
huolellisuuden suhteen totellaksemme teidän majesteettianne. Mutta me
kaikki yhteisestikään emme kykene toimittamaan näin suurenmoiseen
työhön tarvittavaa hohtokivien paljoutta.

-- Minulla on niitä enemmän kuin kylliksi, sulttaani vastasi. -- Tulkaa
palatsiin ja valitkaa varastostani tarkoitukseenne sopivia.

Kun sulttaani palasi palatsiinsa, hän käski tuoda hohtokivensä esille,
ja jalokivisepät ottivat niistä suuren joukon, eritoten Aladdinin
lahjoittamista, jotka he pian käyttivät, silti paljon edistymättä
työssään. He tulivat vielä useita kertoja noutamaan lisää eivätkä
olleet kuukaudessa saaneet ikkunaa edes puolivalmiiksi. Sanalla sanoen,
he käyttivät kaikki sulttaanin jalokivet ja lainasivat vielä
visiiriltäkin, mutta työ oli yhä keskeneräinen.

Aladdin, joka tiesi, että kaikki sulttaanin yritykset tehdä ikkuna
toisten kaltaiseksi olivat turhia, lähetti kutsumaan jalokivikauppiaat
ja kultasepät eikä ainoastaan käskenyt heidän luopua työstään, vaan
purkaa jo tehdynkin ja viedä jalokivet takaisin sulttaanille ja
visiirille. He purkivat muutamassa tunnissa työn, johon olivat
kuluttaneet kuusi viikkoa, ja heidän lähtiessään Aladdin jäi yksikseen
saliin. Hän otti lampun, joka hänellä oli mukanaan, ja hankasi sitä, ja
henki ilmestyi heti. -- Käskin sinun jättää yhden tämän salin
kahdestakymmenestäneljästä ikkunasta keskeneräiseksi, ja suoritit
tehtäväsi täsmällisesti. Nyt haluan että teet sen muiden kaltaiseksi.
Henki poistui. Aladdin pistäytyi ulkona ja palatessaan näki ikkunan
olevan toisten kaltainen kuten oli toivonut.

Jalokivikauppiaat ja kultasepät menivät palatsiin ja pääsivät
sulttaanin puheille. Jalokiviseppien päämies palautti takaisin tuodut
kivet sulttaanille. Sulttaani kysyi, oliko Aladdin maininnut mistä
syystä oli käskenyt heitä menettelemään niin, ja kun he vastasivat
kieltävästi, hänen majesteettinsa käski tuomaan hevosen, nousi sen
selkään ja ratsasti vävynsä palatsiin muutaman jalkaisin astuvan
seuralaisen kanssa. Aladdin tuli portille häntä vastaan ja vastaamatta
hänen kysymykseensä saattoi hänet kupusaliin, jossa sulttaani
ihmeekseen näki ikkunan viimeisteltynä aivan toisten kaltaiseksi. Hän
luuli ensin erehtyneensä ikkunasta, mutta tarkastettuaan kaikkia
muitakin hän havaitsi, että se oli muutamassa minuutissa laitettu
täyteen kuntoon, kun taas jalokivisepät olivat ahertaneet viikkokausia
saamatta työtä valmiiksi. -- Poikani, hän sanoi, -- mikä ihmeellinen
mies sinä oletkaan, kun teet tuollaisia hämmästyttäviä töitä
silmänräpäyksessä! Maailmassa ei ole toista sinun vertaistasi. Mitä
paremmin sinuun tutustun, sitä enemmän ihailen sinua.

Aladdin ei aina pysytellyt palatsissaan, vaan halusi näyttäytyä kerran,
pari viikossa pääkaupungissa, mennen milloin yhteen, milloin toiseen
moskeijaan rukoilemaan tai käyden tervehtimässä suurvisiiriä ja hovin
korkeimpia herroja. Joka kerta, kun hän liikkui ulkosalla, hänellä oli
orja kävelemässä kummallakin puolen ratsuaan, ja he heittelivät
kourallisittain rahaa kansalle hänen ratsastaessaan kaduilla ja
toreilla. Jalomielisyys hankki hänelle kansan rakkauden. Kaikki
siunasivat häntä, ja tuli yleiseksi tavaksi vannoa hänen päänsä kautta.
Niin hän voitti kansan sydämet ja oli suositumpi kuin sulttaani itse.

Aladdin eli siihen tapaan useita vuosia. Mutta sitten Afrikkaan
palannut taikuri muisti hänet eräänä päivänä, ja vaikka luulikin hänen
nääntyneen luolaan, johon oli hänet jättänyt, hän päätti kuitenkin
hankkia varmuuden asiasta. Pitkien ja huolellisten taikatutkimusten
avulla hän sai tietää, että Aladdin oli pelastunut ja eli suuressa
loistossa, mistä kaikesta sai kiittää ihmelamppua.

Saatuaan sen selville taikuri lähti kiireen vilkkaa matkalle Kiinan
pääkaupunkiin. Perille päästyään hän meni karavaanimajaan levähtääkseen
pitkän vaelluksensa jälkeen.

Tiedustelemalla hän sai kuulla Aladdinin äärettömästä rikkaudesta,
hänen anteliaisuudestaan ja kansalle jakelemistaan almuista sekä uhkean
palatsin rakentamisesta. Kun taikuri näki palatsin, hän tiesi hyvin,
että ainoastaan henget olivat voineet pystyttää sen. Ja häntä suututti
kovin ajatus omasta tappiostaan. Hän palasi yömajaan päättäen ottaa
selville missä lamppua säilytettiin, ja taikatietojensa avulla hän
onnistuikin siinä. Kun hän suureksi riemukseen sai selville, että
lamppu oli palatsissa eikä Aladdinin mukana kuten hän oli pelännyt, hän
jupisi: -- Nyt hankin lampun itselleni ja kostan nuorukaiselle, syöksen
hänet takaisin alkuperäiseen alhaiseen asemaansa.

Taikuri kuuli myös, että Aladdin oli kolme päivää sitten lähtenyt
viikon kestävälle metsästysretkelle. Tieto riitti loihtijalle hänen
suunnitelmiensa toteuttamiseksi, ja hän ryhtyikin heti tuumasta
toimeen.

Ensin hän meni vaskisepälle ja osti tusinan lamppuja. Ne hän pani
vasuun ja lähti jälleen Aladdinin palatsin edustalle. Lähelle
tullessaan hän huuteli: -- Kuka haluaa vaihtaa vanhoja lamppuja uusiin?
Prinsessa sattui kuulemaan melua, vaikkei erottanut hänen sanojaan.
Uteliaana tietämään, miksi kansaa kerääntyi äijän ympärille, hän
lähetti erään orjattaristaan kysymään mitä ukolla oli myytävänä.

Orjatar palasi pian nauraen niin sydämellisesti että prinsessa
suutahti. -- Prinsessa, orjatar virkkoi yhä nauraa hohottaen, --
miehellä on kainalossaan vasullinen siroja uusia lamppuja joita haluaa
vaihtaa vanhoihin. Lapsia ja rahvasta kerääntyy hänen kintereilleen,
niin että hän tuskin voi liikkua paikaltaan, ja katsojat meluavat minkä
voivat häntä pilkatakseen.

Tämän kuullessaan toinen orjatar virkkoi: -- En tiedä lieneekö
prinsessa huomannut, mutta lampuista puhuttaessa muistankin, että
prinssin pukuhuoneen hyllyllä on lamppurähjä. Kuka sen omistaakin, ei
varmaankaan pahoittele, että saa sen tilalle uuden.

Prinsessa, joka ei tiennyt lampun arvosta, käski erästä miesorjaa
ottamaan sen ja viemään vaihdettavaksi. Orja totteli, kävi noutamassa
lampun ja oli tuskin ehtinyt palatsin portille, kun näki afrikkalaisen
velhon ja osoittaen hänelle vanhaa lamppua sanoi: -- Anna minulle tästä
uusi lamppu.

Taikuri ei ollenkaan epäillyt, etteikö se olisi hänen haluamansa
lamppu. Toista sellaista ei voinut olla palatsissa, jossa jokainen
kapine oli kultaa tai hopeaa. Hän sieppasi sen innokkaasti orjan
kädestä, työnsi sen mahdollisimman syvälle poveensa tarjosi miehelle
vasunsa ja käski häntä valitsemaan mieleisensä. Orja otti yhden ja vei
sen prinsessalle. Mutta tuskin vaihtokauppa oli tehty, kun palatsi
kaikui loihtijan hupsuutta ivailevien lasten huudoista.

Afrikkalainen velho antoi jokaisen nauraa minkä mieli teki. Heti kun
oli päässyt pois molempien palatsien väliseltä kentältä, hän riensi
hiljaisimmille sivukaduille. Ja kun hän ei enää tarvinnut lamppujaan
eikä vasua, hän laski ne vaivihkaa pimeään kujaan. Käveltyään vielä
kadun, pari hän tuli eräälle kaupungin porteista. Esikaupunkien läpi
asteltuaan hän saapui vihdoin yksinäiselle paikalle ja viipyi siellä
lopun päivää. Yön tullen hän veti lampun taskustaan ja hankasi sitä.
Henki saapui käskyä totellen ja sanoi: -- Mitä tahdot? Olen valmis
tottelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana, joilla on tuo
lamppu käsissään, -- minä ja muut lampun henget.

-- Käsken, että siirrät heti Afrikkaan minut ja palatsin, jonka olet
muiden lampun orjien kanssa rakentanut tähän kaupunkiin. Siirrä myös
kaikki palatsissa olevat ihmiset. Henki ei vastannut mitään, vaan
lennätti heti sekä loihtijan että palatsin kaikkine asukkaineen velhon
määräämään paikkaan.

Sulttaani joutui niin ihmetyksen valtaan, kun ei aamulla nähnyt
palatsia siinä missä oli tottunut sitä katselemaan, että kutsutti
suurvisiirin luokseen kysyäkseen hänen mielipidettään. Suurvisiiri,
joka pelkäsi ja vihasi Aladdinia, ei vitkastellut neuvoa sulttaania
vangituttamaan prinssin. Aladdin tuotiin kahleissa sulttaanin eteen, ja
vihastunut hallitsija aikoi mestauttaa hänet, mutta juuri kun pyöveli
oli kohottamaisillaan kirveensä ilmoitettiin, että kansa oli noussut
kapinaan ja uhkasi murtautua palatsiin suosikkiaan pelastamaan.
Kuolemantuomio täytyi peruuttaa kansan tyynnyttämiseksi.

Aladdin tiedusteli mistä rikoksesta häntä syytettiin. Sulttaani vei
hänet yksityishuoneensa ikkunaan, osoitti tyhjää alaa ja kysyi: --
Missä on palatsisi ja missä on tyttäreni?

-- Sitä en tiedä, nuori mies vastasi, -- mutta jos teidän
majesteettinne suo minulle neljäkymmentä päivää aikaa enkä sillä välin
toimita palatsia paikoilleen, olen valmis menettämään pääni.

-- Mene sitten yrittämään, sulttaani sanoi, mutta älä unohda palata
neljänkymmenen päivän kuluttua.

Aladdin lähti sulttaanin luota niin nöyryytettynä ja nolostuneena,
ettei tohtinut kohottaa katsettaan. Hovin korkeimmat herrat, jotka
olivat vakuutelleet hänelle ystävyyttään, käänsivät hänelle selkänsä,
jottei heidän tarvitsisi nähdä häntä. Jotkut sentään tunsivat
sääliäkin. Aladdin oli aivan suunniltaan ja käveli kaupungilla turhaan
kysellen oliko kukaan nähnyt hänen palatsiaan.

Kuljeskeltuaan kolme päivää hän lähti vihdoin maaseudulle päättäen
lopettaa elämänsä. Lähestyessään jokea, johon mieli hukuttautua hän
päätti kuitenkin ensin rukoilla. Mutta kun hän aikoi hartauttaan
valmistaakseen pestä kätensä ja kasvonsa, hän kompastui niljakkaalla
äyräällä. Kaatuessaan hän hieraisi kivensyrjää vasten sormustaan, joka
hänellä vielä oli, mutta jonka voiman hän oli unohtanut. Heti ilmestyi
henki jonka hän oli nähnyt luolassa ja sanoi: -- Mitä tahdot? Olen
sinun orjasi, tuon sormuksen orja.

-- Henki, Aladdin vastasi mieluisasti yllättyneenä odottamattomasta
avusta, -- siirrä minut heti paikkaan johon palatsini on viety. Tuskin
nämä sanat olivat lausutut, kun Aladdin havaitsi olevansa Afrikassa
oman palatsinsa vieressä.

Vietettyään yön puutarhassa Aladdin hiipi aamulla ruhtinaallisen
puolisonsa makuusuojan ikkunan alle, ja sattui niin että prinsessa
Badr-ul-Budur pian sen jälkeen vilkaisi ulos. Aladdinin nähdessään hän
ihastui suuresti. -- Tule salaovelle, hän huudahti, -- ja riennä
luokseni. Aladdinin riemu ei ollut vähäisempi kuin prinsessan. Hän
syleili hellästi puolisoaan ja lausui: -- Sano minulle, mihin on
joutunut lamppu joka oli pukuhuoneeni hyllyllä.

-- Voi, prinsessa vastasi, -- tietämättä sen voimaa minä hupsu vaihdoin
sen uuteen, ja seuraavana aamuna olin tässä etäisessä paikassa joka
kuuluu olevan Afrikkaa.

-- Koska olemme Afrikassa, Aladdin sanoi, -- tämän täytyy olla
afrikkalaisen taikurin työtä. Tiedätkö missä hän säilyttää lamppua?

Prinsessa tiesi, että velho aina piti lamppua pukunsa povessa, sillä
tämä oli riemuiten näyttänyt sitä hänelle. -- Sitten, Aladdin virkkoi,
-- voimme vielä yrittää rangaista häijyä noitaa. Käske avata minulle
salaovi heti palattuani, sillä ensiksi on minun saatava käsiini lamppu.

Aladdin lähti ja keksi pian vaeltajan, joka ilomielin suostui
vaihtamaan hänen kanssaan vaatteita, ja meni sitten rohtolaan pyytämään
erästä hyvin kallista jauhetta. Rohdoskauppias katsoa muljautti häneen
epäillen hänen maksukykyään, mutta Aladdin näytti hänelle kukkarollisen
kultarahoja, pyysi ja sai puoli drakmaa jauhetta ja palasi heti
palatsiin. Hän astui salaovesta sisään, riensi prinsessan huoneeseen ja
sanoi hänelle: Kun taikuri tulee luoksesi, sinun täytyy kohdella häntä
hyvin ystävällisesti ja olla suostuvinasi hänen kosintaansa. Huvita ja
kestitse häntä sopivalla tavalla ja ennen kuin hän lähtee luotasi kaada
hänen viinilasiinsa tätä jauhetta. Se vaivuttaa hänet uneen. Hänen
nukkuessaan voimme anastaa lampun, ja sen henget siirtävät meidät
käskystämme heti takaisin Kiinaan.

Prinsessa noudatti täsmällisesti Aladdinin antamia ohjeita. Kun taikuri
tapansa mukaan tuli prinsessaa tervehtimään, tapasi hän iloiseksi
hämmästyksekseen tämän odottelemassa herttainen hymy huulilla. Hän
vietti jonkin aikaa prinsessan parissa maistellen hänen kanssaan
Afrikan viinejä. Lopuksi prinsessa esitti, että he vaihtaisivat
maljansa, kuten rakastavaisilla oli Kiinassa tapana. -- Te kiinalaiset,
taikuri sanoi, -- olette tosiaan hienostuneempia lemmenasioissa. Hän
tarttui ahneesti prinsessan pikariin ja tyhjensi sen, yhdellä
kulauksella, jolloin hän heti kaatui taaksepäin sohvalle ja heitti
henkensä.

Sovitusta merkistä Aladdin astui saliin. Prinsessa Badr-ul-Budur nousi
istuimeltaan ja riensi riemuiten syleilemään häntä, mutta Aladdin
hillitsi hänet sanoen: -- Prinsessani, nyt ei ole aikaa. Menehän omaan
huoneeseesi ja jätä minut hetkeksi yksikseni, niin koetan saada sinut
takaisin Kiinaan yhtä nopeasti kuin sinut tännekin tuotiin.

Kun prinsessa hovineitoineen oli poistunut salista, Aladdin sulki oven
ja astui suoraa päätä taikurin ruumiin ääreen, avasi hänen nuttunsa ja
otti esille lampun, joka oli huolellisesti kiedottu hänen poveensa,
kuten prinsessa oli sanonut. Kahnattuaan lamppua hän sanoi hengelle,
joka heti ilmestyi: -- Käsken sinun heti siirtää tämän palatsin
takaisin Kiinaan samaan paikkaan josta se tuotiin tänne. Palatsi
siirtyi Kiinaan, eikä havaittu muuta kuin kaksi pientä tärähdystä --
toinen, kun se kohotettiin maasta, ja parin silmänräpäyksen kuluttua
toinen, kun se laskettiin entiselle paikalleen.

Sulttaani, joka nousi varhain, vilkaisi tapansa mukaan surumielin ulos
ikkunastaan. Nähdessään palatsin jälleen paikoillaan hän ei ensin ollut
uskoa silmiään. Sitten hän riemastuneena käski tuomaan hevosensa ja
ratsasti sinne lausuakseen tyttärensä ja Aladdinin tervetulleiksi
takaisin. Aladdin, joka odotti tätä vierailua, oli myös noussut
aikaisin ja seisoi uhkeihin vaatteisiin pukeutuneena sulttaania
vastassa. Hän saattoi hallitsijan heti prinsessan huoneeseen, jossa
onnellinen isä syleili hellästi lastaan. -- Poikani, hän sanoi kääntyen
Aladdinin puoleen, suo minulle anteeksi isällisestä rakkaudestani
johtunut äkkipikaisuuteni ja jyrkkyyteni sinua kohtaan.

-- Sulttaanini, Aladdin vastasi, -- teitä en voi moittia. Häijy
loihtija yksin oli kaikkien kärsimysteni syynä.

Afrikkalainen velho oli siis kuollut, mutta hänellä oli nuorempi veli,
joka oli yhtä taitava noita ja vielä kavalampi turmiollisten
suunnitelmien laatija. Veljekset eivät eläneet yhdessä, mutta he olivat
joka vuosi taikakeinojensa avulla kanssakäymisessä keskenään. Kun
nuorempi veli ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta, hän
turvautui astrologiseen tiedusteluun ja havaitsi tähtien keskinäisestä
asemasta, että veli oli myrkytetty. Hän sai selville, että veli oli
haudattu Kiinan pääkaupunkiin lähelle sen miehen asuntoa, joka oli
hänet surmannut ja joka oli naimisissa sulttaanin tyttären kanssa.

Hän lähti heti matkalle Kiinan pääkaupunkiin kostaakseen veljensä
kuoleman. Pitkän ja vaivalloisen vaelluksen jälkeen hän saapui sinne ja
sai pian tietää, että Aladdin oli myrkyttäjä jota hän etsi.
Majatalossa, johon hän asettui asumaan, hän kuuli hyveellisestä ja
hurskaasta naisesta nimeltä Fatima. Tämä oli eristäytynyt maailmasta
ja teki paljon ihmeitä. Kun taikuri arveli, että hän voisi
suunnitelmassaan käyttää tätä naista hyväkseen, hän urkki lähempiä
tietoja pyhimyksestä ja hänen tekemiensä ihmeiden laadusta.

-- Mitä, huudahti henkilö jota hän puhutteli. -- Etkö ole koskaan
nähnyt häntä tai kuullut hänestä? Koko kaupunki ihailee häntä hänen
paastoamisensa ja ankaran, mallikelpoisen elämänsä vuoksi. Vain
maanantaisin ja perjantaisin hän lähtee liikkeelle vähäisestä
erakkomajastaan, käy kaupungilla ja tekee äärettömän paljon hyvää.
Sillä hän voi parantaa jokaisen henkilön laskemalla kätensä hänen
päälleen.

Tarkattuaan päiväkauden Fatiman liikkeitä kaduilla taikuri hiipi yöllä
hänen koppiinsa ja murhattuaan vanhuksen pukeutui hänen vaatteisiinsa
ja lähti kostotuumissa Aladdinin palatsiin.

Kun kansa näki pyhän naisen, joksi taikuria luultiin, kerääntyi heti
iso väkijoukko hänen ympärilleen. Jotkut pyysivät häneltä siunausta,
toiset suutelivat hänen kättään ja aremmat ainoastaan hänen viittansa
lievettä. Muutamat kumartuivat hänen eteensä, jotta hän laskisi kätensä
heidän päänsä päälle. Niin loihtija tekikin mumisten jotakin rukouksen
tapaista ja esitti osansa joka suhteessa niin hyvin että jokainen piti
häntä pyhänä Fatimana.

Vaikka kulku kävi hitaasti, taikuri pääsi vihdoin palatsin edustalle.
Kun prinsessa sattui kuulemaan pyhän naisen olevan siellä, hän halusi
nähdä Fatiman ja lähetti erään orjistaan kutsumaan häntä palatsiin.
Nähdessään orjan lähestyvän väkijoukko siirtyi loitommalle tehden
tilaa. -- Pyhä vaimo, mies sanoi, -- prinsessa haluaa nähdä sinut.

-- Prinsessa osoittaa minulle liian suuren kunnian, vale-Fatima
vastasi. -- Olen valmis tottelemaan hänen käskyään.

Ja niin hän seurasi orjaa palatsiin, kovin iloissaan juonensa
onnistumisesta.

Heidän haasteltuaan kotvan aikaa prinsessa virkkoi: Hyvä äiti, minulla
on pyyntö jota et saa evätä. Tahtoisin että jäisit asumaan luokseni,
jotta elämälläsi olisit minulle opiksi ja hyväksi esimerkiksi.

-- Prinsessa, vale-Fatima virkkoi, -- älä toki pyydä minulta sellaista
mihin en voi suostua laiminlyömättä rukouksiani ja hartauttani.

-- Sinua ei suinkaan häiritä, prinsessa vastasi, -- minulla on paljon
käyttämättömiä huoneita. Saat valita niistä sen joka sinua miellyttää
eniten, ja voit harjoittaa hartauttasi yhtä esteettömästi kuin jos
olisit omassa majassasi.

Loihtija joka ei muuta halunnut kuin tunkeutua palatsiin voidakseen
sitä helpommin panna suunnitelmansa täytäntöön sanoi hetkisen perästä:
-- Prinsessa, vaikka tällainen köyhä vaimorukka olisi tehnyt mitä
päätöksiä tahansa hylätäkseen tämän maailman komeuden ja loiston, en
julkea vastustaa niin hurskaan ja armeliaan prinsessan tahtoa.

Ja hän seurasi hoippuvin askelin prinsessaa.

Myöhemmin prinsessa pyysi häntä kanssaan päivälliselle. Ajatellen että
hänen silloin täytyisi näyttää kasvonsa joita oli varovaisesti
koettanut peittää ja peläten että prinsessa havaitsisi petoksen
vale-Fatima pyysi häntä suomaan anteeksi hänen kieltäytymisensä,
mainiten ettei koskaan syönyt muuta kuin leipää ja kuivattuja hedelmiä,
minkä keveän aterian hän halusi nauttia omassa huoneessaan. Prinsessa
suostui siihen sanoen: -- Ole täällä aivan yhtä vapaana, äiti hyvä,
kuin olit pienessä kopissasi. Käsken tuomaan sinulle päivällisen, mutta
muista että odotan sinua heti kun olet lopettanut ateriasi.

Kun prinsessa oli syönyt päivällisensä ja orja käynyt ilmoittamassa
vale-Fatimalle, että hän oli noussut pöydästä, tämä ei laiminlyönyt
saapua hänen luokseen. -- Äiti hyvä, prinsessa virkkoi, -- iloitsen
sanomattomasti sinunlaisesi pyhän naisen seurasta, ja sinä tuot
siunauksen tähän palatsiin. Mutta palatsista puheen ollen, mitä pidät
siitä? Ja ennenkuin näytän sen sinulle kokonaisuudessaan, sanohan mitä
ajattelet tästä salista.

Kysymyksen kuullessaan vale-Fatima oli tarkkaavinaan salia päästä
päähän ja vastasi: -- Mikäli minunlaiseni erakko jolle on outoa se mitä
maailma nimittää kauniiksi, kykenee arvostelemaan, sali on todella
ihmeellinen ja perin ihana. Puuttuu vain yksi seikka.

-- Ja mikä se on, äitiseni, prinsessa kysyi. -- Ilmoita se minulle,
pyydän sitä hartaasti. Itse puolestani olen aina luullut ettei tästä
salista puuttunut mitään, ja niin olen kuullut muidenkin sanovan. Jos
jotain kuitenkin puuttuu, niin puute korjataan.

-- Prinsessa, vale-Fatima vastasi taitavasti teeskennellen, -- suo
anteeksi suorapuheisuuteni, mutta jos minun mielipiteilläni on jotakin
arvoa, luulisin että jos vaakalinnun muna ripustettaisiin kupulaen
keskelle, ei tällä salilla olisi vertaistaan millään ilmansuunnalla ja
palatsisi olisi maailman ihme.

-- Äitiseni, prinsessa kysyi, -- millainen eläin on vaakalintu ja mistä
sen munan voi saada?

-- Prinsessa, vale-Fatima vastasi, -- se on suunnattoman suuri lintu,
joka asuu Kaukasus-vuoren huipulla. Rakennusmestari joka on pystyttänyt
tämän palatsin voi kyllä hankkia sellaisen munan.

Prinsessa ei saanut vaakalinnun munaa ajatuksistaan ja tunsi itsensä
kiusaantuneeksi siitä, että palatsista puuttui jotakin. Kun Aladdin
tuli kotiin, hän otti miehensä hieman kylmästi vastaan ja sanoi: --
Luulin palatsiamme maailman uhkeimmaksi, suurenmoisimmaksi ja
täydellisimmäksi, mutta tarkastellessani kahdenkymmenenneljän ikkunan
salia huomaan siinä puutteellisuutta. Eikö se sinustakin olisi
täydellisempi, jos kupulaen keskeltä riippuisi vaakalinnun muna?

-- Prinsessa, Aladdin vastasi, -- riittää että se sinun mielestäsi
kaipaa sellaista koristetta. Nopeudesta jolla sen puutteen poistan voit
päätellä, ettei ole mitään mitä en tekisi sinun tähtesi.

Aladdin lähti heti prinsessa Badr-ul-Budurin luota ja meni kupusaliin,
veti povestaan lampun, jota hän kokemansa vaaran jälkeen aina piti
mukanaan, ja hankasi sitä. Henki ilmestyi heti. -- Henki, Aladdin
sanoi, -- olisi ripustettava vaakalinnun muna kupulaen keskelle. Lampun
nimessä käsken sinun korjata sen puutteen. Tuskin oli Aladdin lausunut
nämä sanat, kun henki parkaisi niin kauheasti, että sali tärisi ja
Aladdin kykeni tuskin seisomaan jaloillaan.

-- Mitä mietit, onneton, hirviö tiuskasi äänellä joka olisi
vapisuttanut pelottomintakin miestä. -- Eikö ole kylliksi, että olen
tovereineni täyttänyt kaikki käskysi? Täytyykö sinun vielä ennen
kuulumatonta kiittämättömyyttä osoittaen käskeä minun tuomaan isäni,
ripustaakseni hänet tämän kupulaen keskikohtaan? Ansaitsisit että sinä,
vaimosi ja palatsisi silmänräpäyksessä muutettaisiin tuhkaksi. Mutta
onneksi sinulle pyyntö ei ole oma keksintösi. Tiedä siis, että sen
oikeana alkuunpanijana on vihollisesi joka on ansionsa mukaan tuhoamasi
velhon veli. Hän on nyt palatsissasi pukeutuneena hurskaaksi Fatimaksi,
jonka hän on murhannut. Ja hän se vihjaisi vaimollesi tämän
turmiollisen pyynnön. Hän aikoo surmata sinut -- ole siis varuillasi!
Näin sanottuaan henki katosi.

Aladdin teki nopeasti päätöksensä. Hän palasi prinsessan luo valittaen
äkillistä pahoinvointia. Muistaen Fatiman kyvyn prinsessa lähetti heti
häntä noutamaan, ja valepyhimys riensi saapuville. Sillä välin
prinsessa selitti kuinka pyhä vaimo oli tullut palatsiin, ja hänen
saapuessaan huoneeseen Aladdin hymyili ja lausui hänet tervetulleeksi
niin otollisella hetkellä. -- Epäilemättä sinä, hyvä vaimo, hän
virkkoi, -- voit parantaa kipuni, kuten olet parantanut monen muunkin?

Vale-Fatima lähestyi häntä pitäen kaiken aikaa kättään vyöhönsä viitan
alle kätketyn tikarin kahvassa. Aladdin huomasi sen, riuhtaisi aseen
hänen kädestään ja tappoi hänet siihen paikkaan.

-- Rakas puolisoni, mitä olet tehnyt, prinsessa huudahti kauhistuneena.
-- Olet tappanut pyhän naisen.

-- Ei, prinsessani, Aladdin vastasi liikuttuneena, -- en ole tappanut
Fatimaa, vaan konnan joka olisi kavalasti murhannut minut, jollen olisi
ehkäissyt häntä. Tämä viheliäinen roisto, hän lisäsi paljastaen velhon
kasvot, -- on afrikkalaisen taikurin veli.

Täten pelastui Aladdin taikuriveljesten vainoamiselta. Muutamia vuosia
myöhemmin sulttaani kuoli korkeaan ikään ehtineenä, ja kun häneltä ei
jäänyt miespuolisia perillisiä, prinsessa Badr-ul-Budur nousi isänsä
valtaistuimelle. Hän hallitsi Aladdinin kanssa yhdessä monet vuodet, ja
he saivat paljon ja maineikkaita jälkeläisiä.



Kalifi Harun-al-Rashidin seikkailu


Kulkiessaan kerran suurvisiiri Giafarin kanssa sillan yli, joka
yhdistää Bagdadin kaupungin keskellä Eufrat-virran rannat, kalifi
Harun-al-Rashid tapasi almuja anovan sokean ukon. Kalifi lahjoitti
hänelle kultarahan, mutta kummastui kovin, kun kerjäläinen virkkoi: --
Sivaltakaa minua korvalle, hyvä herra, sillä muuten en voi juhlallista
lupausta rikkomatta ottaa vastaan almuanne.

Hiukan epäröityään kalifi täytti omituisen pyynnön, antoi miehelle
varsin lievän korvapuustin ja jatkoi kävelyään. Mutta heidän
kuljettuaan vähän matkaa sulttaani virkkoi visiirille: -- Palaa
sanomaan sokealle miehelle, että hän saapuisi palatsiini huomenna
iltapäivärukouksen aikaan. Haluaisin kuulla hänen elämäntarinansa, joka
varmaankin on merkillinen.

Visiiri riensi noudattamaan käskyä ja jatkoi sitten kävelyään kalifin
kanssa.

Kun he tulivat kaupunkiin, he tapasivat eräällä torilla suuren
ihmisjoukon katselemassa komeaa nuorta miestä, joka istuen tamman
selässä pakotti sitä juoksemaan täyttä laukkaa kentän ympäri ja
kannusti ja pieksi eläinrukkaa niin armottomasti, että se oli yltä
yleensä hiessä ja veressä. Se näky tuskastutti kalifia, ja hän käski
visiiriänsä haastaa myös nuoren miehen palatsiinsa, jotta saisi kuulla,
miksi tämä sillä tavoin rääkkäsi tammaa.

Sen jälkeen he kääntyivät palatsia kohti, ja kalifi havaitsi matkalla
upean rakennuksen johon hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota. --
Kuka siinä asuu, hän kysyi. Visiiri tiedusteli ja sai kuulla, että
talon omisti Hodsha Hassan, liikanimeltään Alhabbal, mikä merkitsee
köydenpunojaa, sillä se oli hänen ammattinsa. Kalifi tuli hyvin
uteliaaksi ja käski visiirin kutsua hänetkin huomenna palatsiin.

Seuraavana päivänä nuo kolme miestä saapuivat palatsiin. Suurvisiiri
vei heidät kalifin puheille.

Kaikki kolme lankesivat maahan valtaistuimen juurelle. Kalifi kysyi
sokealta hänen nimeään ja tämä ilmoitti olevansa Baba Abdullah.

-- Baba Abdullah, kalifi sanoi, -- kerro minulle, miksi vaadit
korvapuustin niiltä jotka antavat sinulle almun!

Kumarrettuaan syvään, sokea mies vastasi. -- Korkea hallitsija, kerron
sen teille, ja silloin teidän majesteettinne näkee että omituiselta
tuntuva menettely on vain pieni rangaistus suuresta rikoksesta johon
olen syyllinen.



Baba Abdullahin tarina


Oikeauskoisten hallitsija, Baba Abdullah jatkoi, synnyin Bagdadissa,
jouduin jo nuorena melkoisen varallisuuden omistajaksi ja aloin pian
käydä kauppaa valtakuntanne kaikkien kaupunkien kanssa.

Eräällä retkistäni tulin Bassoraan. Palatessani sieltä kuormitettujen
kamelieni kanssa tapasin dervissin, jonka kanssa istahdin aterioimaan,
kun ensin olimme tyydyttäneet toistemme uteliaisuuden.

Haukatessamme dervissi kertoi, että hän tiesi lähettyvillä paikan jossa
oli äärettömiä rikkauksia ja sanoi, että jos kahdeksankymmentä
kameliani kuormitettaisiin sieltä saatavalla kullalla ja jalokivillä,
se ei tekisi vielä huomattavaa lovea.

Ihastuin kuulemastani ja pyysin dervissiä opastamaan minut paikalle, ja
hän vastasi: -- Olen valmis näyttämään sinulle aarteen, ja me sälytämme
kahdeksankymmenen kamelisi selkään niin isot taakat jalokiviä ja kultaa
kuin ne jaksavat kantaa, ehdolla että luovutat minulle puolet ja
tyydyt itse toiseen puoleen. Sen jälkeen eroamme ja matkaamme
kameleinemme minne hyväksi näemme. Sinun on myönnettävä että jako on
oikeudenmukainen. Jos annatkin minulle neljäkymmentä kamelia, toimitan
puolestani sinulle varoja joilla voit ostaa tuhansia.

Vaikka en ahneudessani olisi mielelläni luovuttanut niin montaa juhtaa,
minulla ei ollut muuta neuvoa kuin suostua munkin asettamiin ehtoihin.
Kuultuaan päätöksestäni hän opasti minut paikalle.

Se oli kahden korkean vuoren välissä sijaitseva laakso, niin eristetty
että ei tarvinnut pelätä kenenkään osaavan sinne. Saapuessamme dervissi
käski minun pysäyttää kamelit ja keräsi nopeasti läjän risuja, sytytti
ne tuleen ja lausui loihdun. Valkeasta nousi sankka savu, ja sen
hälvettyä huomasin edessämme olevan kallion kylkien vierähtäneen
taaksepäin ja paljastavan vuoren kupeesta uhkean palatsin, jossa oli
suuria määriä kalleuksia kaikkialle kasattuina.

Ahnaasti kuin petolintu kävin käsiksi kultaan ja täytin sillä
säkkejäni, kunnes havaitsin dervissin kiinnittävän enemmän huomiota
jalokiviin. Noudatin hänen esimerkkiään ja niin veimmekin sieltä
enemmän jalokiviä kuin kultaa. Dervissi otti muun muassa kultakupposen
ja näytti sitä minulle, mutta siinä ei ollut muuta kuin tahmeaa
voidetta. Kuormitettuamme kamelimme hän sulki kallion lausumalla
muutamia taikasanoja.

Jaoimme kamelimme, kumpikin sai neljäkymmentä. Matkasimme yhdessä,
kunnes tulimme valtatielle jolla meidän oli erottava. Dervissi oli
matkalla Bassoraan ja minä Bagdadiin. Syleilimme toisiamme
riemastuneina ja jätettyämme hyvästi käännyimme kumpikin suunnillemme.

En ollut ehtinyt kauaksi, kun kiittämättömyyden ja kateuden paholainen
valtasi sydämeni. Valitin kamelieni menetystä ja vieläkin enemmän
pahoittelin, että en ollut saanut aarteita joilla ne olivat
kuormitetut. Dervissi, tuumin, ei tarvitse kaikkea sitä rikkautta,
koska hän on aarreaitan isäntä ja voi saada niin paljon kuin haluaa.
Niinpä antauduin mustimman kiittämättömyyden valtaan ja päätin heti
riistää häneltä kamelin kuormineen.

Pannakseni aikeeni täytäntöön huusin hänelle niin äänekkäästi kuin
jaksoin, antaen hänen ymmärtää että minulla oli tärkeää sanottavaa.
Viittasin häntä pysähtymään, minkä hän heti tekikin.

Päästyäni hänen luokseen sanoin: -- Veli, tuskin olin eronnut sinusta,
kun päähäni pälkähti jotakin jota kumpikaan meistä ei tullut ennen
ajatelleeksi. Sinä olet dervissi ja olet tottunut elelemään erakkona,
rauhassa ja kaikista maallisista huolista vapaana, ainoana pyrkimyksenä
palvella Allahia. Ehkä et tiedä minkä rasituksen olet sälyttänyt
niskoillesi ryhtyessäsi hoitelemaan noin suurta kamelijoukkoa. Jos
noudattaisit neuvoani, tyytyisit kolmeenkymmeneen. Huolenpito niistäkin
tuottaa sinulle kyllin vaivaa ja vastusta. Usko sanaani, minulla on
kokemusta.

Dervissi, joka näytti pelkäävän minua, käski minun heti valita kymmenen
hänen neljänkymmenensä joukosta. Tein kerkeästi työtä käskettyä ja
ajoin ne omieni perään. Dervissin aulis myöntyväisyys ihmetytti minua
kovin, ja ahneuteni kasvoi. -- Veli, sanoin, -- kolmekymmentä kamelia
on liian monta sinun hoidettavaksesi, koska et ole tottunut sellaiseen
hommaan. Pyydän sinua siis vapauttamaan itsesi vielä kymmenestä
kamelista.

Puheeni teki dervissiin toivotun vaikutuksen. Epäröimättä hän antoi
minulle toiset kymmenen kamelia, niin että hänellä oli vain
kaksikymmentä jäljellä, kun taas minä kuudenkymmenen omistajana saatoin
pitää itseäni rikkaampana kuin kukaan hallitseva ruhtinas. Jokainen
luulisi, että olisin nyt ollut tyytyväinen, mutta tulin yhä ahnaammaksi
ja himoitsin jäljellä olevia kahtakymmentäkin kamelia.

Kehottelin ja pyysin yhä hartaammin, jotta saisin dervissin
luovuttamaan minulle vielä kymmenen, minkä hän sävyisästi tekikin.
Sitten syleilin häntä, suutelin hänen jalkojaan, hyväilin häntä ja
vannotin häntä täydentämään kiitollisuudenvelan, jossa olisin hänelle
ikuisesti, ja niin taivutin hänet viimein suureksi ilokseni antamaan
minulle loputkin kymmenen. Sitten välähti mieleeni ajatus, että pieni
voiderasia, jota dervissi oli minulle näyttänyt, sisälsi jotakin
arvokkaampaa kuin kaikki omistamani rikkaudet, ja niinpä halusin saada
senkin haltuuni ja sanoin:

-- Mitä sinä tuolla pienellä voiderasialla teet? Se näyttää niin
vähäpätöiseltä ettei sen korjaaminen maksa vaivaa. Pyydän sinua
lahjoittamaan sen minulle. Sillä mitäpä sinun kaltaisesi dervissi
tekisi hajuvoiteilla ja sen semmoisilla, te kun olette kieltäytyneet
kaikesta maailman turhuudesta?

Olisipa taivas suonut, ettei hän olisi antanut minulle rasiaa! Vaikka
hän olisi estellytkin, olin häntä voimakkaampi ja olin päättänyt
riistää sen häneltä väkivallallakin, jotta tyydytyksekseni tietäisin
ettei hän ollut vienyt mukanaan hitustakaan aarteita.

Dervissi veti rasian auliisti povestaan ja antoi sen minulle mitä
ystävällisimmin sanoen:

-- Kas tässä, veli, ota se ja ole tyytyväinen. Jos voisin tehdä enemmän
hyväksesi, sinun olisi tarvinnut vain pyytää. Olisin kernaasti tehnyt
sinulle mieliksi.

Kun rasia oli kädessäni, avasin sen ja vilkaisten voiteeseen sanoin
hänelle: -- Koska olet niin ystävällinen, et varmaankaan kieltäydy
ilmoittamasta mihin tätä ainetta oikeastaan käytetään.

-- Sen vaikutus on hyvin ihmeellinen, dervissi vastasi. -- Jos sitä
sivelee vasempaan silmäänsä, näkee heti kaikki maailman aarteet,
vaikkapa ne olisivat maan uumenissa, mutta oikeaan silmään käytettynä
se tekee sokeaksi.

Dervissi siveli pyynnöstäni voidetta vasempaan silmääni, jolloin
havaitsin hänen puhuneen aivan totta. Näin määrättömiä aarteita ja
halusin kahmaista ne kaikki itselleni. Mutta ajatellen, että dervissi
tahtoi vain salata minulta jotakin sanoessaan, että voide sokaisi
oikeaan silmään joutuneena, pyysin häntä sipaisemaan sitä hiukan
siihenkin silmääni.

-- Muista toki, dervissi sanoi, -- että menetät silloin heti näkösi.

Kaukana siitä, että olisin uskonut dervissin puhuvan totta. Päinvastoin
kuvittelin, että asiassa piili jokin uusi salaisuus jonka hän tahtoi
kätkeä minulta. -- Veli, sanoin hymyillen, -- näen selvästi että tahdot
johtaa minut harhaan. Ei ole otaksuttavaa, että voiteella on kaksi niin
erilaista vaikutusta.

-- Asia on niin kuin sinulle sanoin, dervissi vastasi vannoen Allahin
nimen kautta, -- sinun tulisi uskoa minua, sillä en voi salata
totuutta.

En tahtonut uskoa dervissiä, vaikka hän puhui rehellisen miehen tavoin.
Hillitön haluni nähdä mielin määrin kaikki maailman aarteet ja kenties
päästä niistä yltäkyllin nauttimaankin huumasi minut niin etten
kuunnellut hänen vastusteluaan enkä uskonut hänen sanojaan, vaikka ne
olivat liiankin totta, kuten ainaiseksi onnettomuudekseni pian sain
kokea. Uskottelin itselleni, että voide, joka vasempaan silmään
siveltynä paljasti minulle kaikki maan aarteet, oikeaan hieraistuna
voisi saattaa minut niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen vallassa
kiusasin dervissiä itsepäisesti anoen, että hän sivelisi ainetta
toiseenkin silmään. Hän puolestaan kieltäytyi yhtä itsepintaisesti. --
Veli, hän sanoi, -- tehtyäni sinulle niin suuria palveluksia, en henno
tuottaa sinulle moista onnettomuutta. Ajattele itse, kuinka surkeaa
olisi vaeltaa näkemättömänä. Älä pakota minua vastoin tahtoani tekemään
itsellesi sellaista mitä saisit katua kaiken ikäsi.

Olin yhä itsepäinen ja sanoin hänelle jyrkästi: -- Veli, pyydän sinulta
hartaasti että luovut vastustelustasi. Olet auliisti myöntänyt minulle
kaikki mitä tähän asti olen pyytänyt. Tahtoisitko että sittenkin
eroaisin sinusta tyytymättömänä niin vähäpätöisen seikan vuoksi? Suo
minulle Allahin tähden tämä viimeinen ystävyydenosoitus. Tapahtukoon
mitä tahansa, en moiti sinua, vaan syytän silloin ainoastaan itseäni.

Dervissi vastusteli parhaansa mukaan, mutta nähdessään, että olisin
kyennyt pakottamaan hänet siihen väkisin, hän otti hiukkasen
turmiollista ainetta ja pani sitä oikeaan silmääni. Mutta voi! Kun
jälleen avasin sen, en voinut erottaa mitään kummallakaan silmälläni,
vaan olin tullut sokeaksi, kuten näette minun olevan.

-- Voi, dervissi, huudahdin tuskissani, -- varoituksesi on
osoittautunut liiankin todeksi! Mihin kurjuuden kuiluun turmiollinen
uteliaisuus sammumattoman rahanhimon kanssa onkaan minut syössyt! Mutta
eikö sinulla, rakas veli, joka olet niin hyvä ja sääliväinen, ole
monien ihmeellisten salaisuuksiesi joukossa keinoa jolla voisit
palauttaa näköni?

-- Viheliäinen raukka, dervissi vastasi. -- Jos olisit ottanut
neuvostani vaarin, olisit välttänyt onnettomuuden. Sinulle on käynyt
ansiosi mukaan: sielusi pimeys oli syynä silmiesi sammumiseen. Rukoile
siis Allahia, jos häneen uskot, vain hän voi antaa sinulle takaisin
silmiesi valon. Hän lahjoitti sinulle rikkauksia joita nauttimaan olit
kelvoton, ja sen vuoksi hän riistää ne sinulta jälleen pois jakaakseen
ne minun kätteni kautta ihmisille jotka eivät ole niin kiittämättömiä
kuin sinä.

Dervissi jätti minut suuren hämmennyksen ja sanomattoman surun valtaan.
Kerättyään kamelini hän ajoi ne pois ja jatkoi matkaansa Bassoraan.

Huusin kovalla äänellä hänen lähtiessään rukoillen häntä, ettei hän
jättäisi minua siihen kurjaan tilaan, vaan edes toimittaisi minut
lähimpään karavaanimajaan, mutta hän oli kuuro pyynnöilleni ja
rukouksilleni. Menetettyäni näköni ja kaikki mitä minulla maailmassa
oli, olisin kuollut suruun ja nälkään, jollei eräs seuraavana päivänä
Bassorasta palaava karavaani olisi hoivannut minua ja vienyt takaisin
Bagdadiin. Näin jouduin avuttomaksi kerjäläiseksi. Ja sovittaakseni
rikokseni Allahia vastaan tuomitsin itselleni rangaistukseksi
korvapuustin jokaiselta armeliaalta ihmiseltä, joka tilaani säälii.

Tämä, oi oikeauskoisten hallitsija, on syy pyyntööni, joka teidän
majesteetistanne eilen tuntui niin omituiselta ja josta olisin
ansainnut teidän suuttumuksenne. Orjananne anon teiltä vielä kerran
anteeksi ja alistun ottamaan vastaan ansaitun rangaistukseni.

-- Baba Abdullah, kalifi virkkoi, -- lopetahan julkinen kerjuusi.
Suurvisiirini suorittaa sinulle vastaisuudessa päivittäin neljä
hopeadirheniä ja antaa sinulle samalla rangaistukseksi määräämäsi
korvapuustin todistuksena siitä että pidän katumustasi arvossa.

Nämä sanat kuullessaan Baba Abdullah lankesi kalifin valtaistuimen
eteen, kiitti häntä ja toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä.



Seid Numanin tarina


Sitten kalifi käski nuorta miestä kertomaan miksi hän niin rääkkäsi
tammaansa. Nuori mies puhui näin:

-- Armollinen hallitsija, nimeni on Seid Numan, ja tarinani on
ihmeellinen. Menin naimisiin kauniin naisen kanssa, nimeltä Amina,
jonka omituinen käytös on aiheuttanut murheeni.

Kun tapamme on naida näkemättä tai tuntematta puolisoamme, käsittää
teidän majesteettinne, että miehellä ei ole valituksen syytä
havaitessaan että hänelle vaimoksi valittu henkilö ei ole kauhean ruma
ja rujo ja että ryhti, äly ja käytös korvaavat jonkin pienen
ruumiillisen puutteellisuuden. Kun ensi kerran näin vaimoni
paljastetuin kasvoin, kohtelimme toisiamme molemminpuolisen ihastuksen
tuntein.

Vaimoni ei syönyt koskaan muuta kuin hiukan riisiä, jonka hän nautti
jyvä jyvältä, pistellen ruoan suuhunsa hopeapuikkosella. Kun tiesin,
että se ei riittänyt elämän ylläpitämiseksi, tulin epäluuloiseksi ja
päätin vartioida häntä. Viruin yöni valveilla toivoen saavani
selityksen arvoitukseen, ja vihdoin se minulle onnistuikin. Eräänä
yönä, kun vaimoni luuli minun olevan sikeässä unessa, hän nousi hiljaa
vuoteesta, pukeutui huolellisesti ja hiipi varpaillaan huoneesta.

Hänen lähdettyään minäkin nousin, heitin viitan hartioilleni ja
seurasin häntä, kunnes näin hänen menevän talomme lähellä sijaitsevalle
hautausmaalle. Siellä hän tapasi ihmissuden, jonka inhottavaan ateriaan
näin hänen ottavan osaa. Kovin kauhuissani näkemästäni palasin kotiin
vuoteeseeni tuskin iljeten nukkua vaimoni vieressä hänen palattuaan
yhtä äänettömästi kuin oli lähtenytkin.

Seuraavana päivänä lähdin aamulla varhain kotoa ja viivyin poissa
hämäriin asti. Palattuani Amina käski tuoda päivällistä ja söi riisiä
samalla omituisella tavalla kuin ennenkin. Kykenemättä katselemaan
häntä ääneti virkoin: -- Eikö minun ruokani ole yhtä hyvää kuin
ihmissutten sinulle kaivamat raadot?

Aminan kasvot muuttuivat kauhean näköisiksi, ja hän huusi raivoissaan:
-- Kurja mies, ota vastaan rangaistus urkkivasta uteliaisuudestasi ja
muutu koiraksi!

Tuskin Amina oli lausunut tuon, kun havaitsin muuttuneeni koiraksi.
Vaimoni otti kepin ja pieksi minua armottomasti. Sen jälkeen hän avasi
oven, ja juoksin ulvoen kadulle, saaden kintereilleni ison lauman
koiria jotka hurjasti repivät minua hampaillaan. Niitä paetakseni
riensin myymälään johon oli asetettu näytteille lampaanpäitä, ja
nähdessäni myöhemmin joukon koiria odottamassa ulkopuolella yhdyin
niihin ja hankin syötävää. Seuraavana päivänä menin leipurin puotiin,
jossa isäntä otti minut ystävällisesti vastaan sallien minun jäädä
taloonsa.

Olin elänyt jonkin aikaa leipurin luona, kun myymälään astui kerran
nainen leipää ostaakseen ja antoi isännälleni muutamien oikeiden
rahojen joukossa väärän, jonka isäntäni heti palautti vaatien häntä
vaihtamaan sen. Nainen kieltäytyi ottamasta kolikkoaan takaisin
vakuuttaen sitä oikeaksi. Leipuri pysyi väitteessään ja sanoi kiistelyn
jatkuessa vaimolle, että raha oli niin ilmeisen väärä että hänen
koiransakin erottaisi sen oikeasta.

Kutsuttuaan minut hän virkkoi: -- Katso ja sano minulle mikä näistä
rahoista on väärä! Tarkastin kaikki kolikot ja laskin sitten käpäläni
väärälle rahalle erottaen sen muista ja katsoen isäntääni silmiin,
näyttääkseni sen hänelle.

Leipuri kummastui suuresti ja pian maineeni levisi niin että myymälään
tuli ostajia tulvimalla. Eräänä päivänä astui sinne nainen, joka
koeteltuaan kykyäni viittasi minua seuraamaan itseään kotiin. Käsitin
mitä hän tarkoitti ja olin varsin kerkeä lähtemään. Pian saavuimme
hänen asunnolleen, hän käski minun tulla sisään ja vei minut tyttärensä
luo joka oli loihtijatar.

-- Tytär, hän sanoi, -- tämä on se kuuluisa koira joka luullakseni on
valehahmoinen mies. Sanohan olenko arvannut oikein?

-- Oikeassa olet, nuori neiti vastasi, -- ja poistan pian lumouksen.

Tytär nousi sohvaltaan ja pisti kätensä vesikulhoon, pirskotti vettä
päälleni ja virkkoi: -- Jos olet koirana syntynyt, jää koiraksi, mutta
jos synnyit ihmiseksi, saaos tämän veden voimasta entinen muotosi!
Lumous laukesi heti, ja palasin luonnolliseen hahmooni.

Kiitin vapauttajaani ja tein juuri lähtöä, kun hän sanoi: -- Ota tätä
vettä ja heitä sitä kotiin päästyäsi julman vaimosi päälle lausuen:
"Ota vastaan pahojen töittesi palkka!"

Noudatin hänen neuvoaan. Pirskoteltuani vettä Aminan päälle hän muuttui
heti tammaksi -- samaksi jolla näitte minun eilen ratsastavan. Ja
rangaistukseksi minä häntä pieksen. Olette nyt kuullut tarinani kuten
halusitte.

Kalifi sanoi:

-- Vaimosi ansaitsee kyllä rangaistuksensa, mutta jos voisin uskoa,
että hän luopuu pahoista tavoistaan, toivoisin näkeväni teidän sopivan
keskenänne, koska hän on mielestäni jo kärsinyt kylliksi. Lakkaahan
siis häntä pieksemästä ja koeta saada hänet palautetuksi ihmisen
muotoon.

Näin puhuttuaan kalifi kääntyi Hodsha Hassanin puoleen, joka käskyä
totellen kertoi vuorostaan tarinansa.



Hodsha Hassan Alhabbalin tarina


Armollinen Hallitsija! Kaikesta nykyisestä varallisuudestani saan minä,
Hodsha Hassan Alhabbal (köydenpunoja), kiittää kahta ystävääni, joista
toisen nimi on Saadi ja toisen Saad. Kerron teille nyt millä tavalla
saavutin rikkauteni.

Saadi ja Saad eivät voineet koskaan päästä yksimielisyyteen mikä
oli onnen tärkein edellytys. Saadi, joka oli hyvin rikas, selitti
aina ettei kukaan voinut elää onnellisena tässä maailmassa,
jollei omistanut kylliksi paljon ollakseen kaikista riippumaton. Saad
oli toista mieltä. Hän myönsi että varallisuus oli mukavan ja
huolettoman elämän olennainen ehto, mutta väitti että ihmisen onni
oli hyveessä, hänen ei tarvinnut toivoa itselleen enemmän maallista
tavaraa kuin oli välttämätöntä säälliseen toimeentuloon ja
hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Eräänä päivänä, kun he haastelivat asiasta, Saadi sanoi (kuten molemmat
ovat minulle sittemmin kertoneet): -- Tahdon tehdä kokeen saadakseni
sinut vakuuttuneeksi. Lahjoitan rahasumman jollekulle käsityöläiselle.

Ja kun he sattuivat astumaan työpajani ohitse, he näkivät minut siellä
työssäni, ja Saad sanoi osoittaen minua: -- Tuo köydenpunoja on mies,
jonka muistan jo kauan aikaa ahertaneen ammatissaan, ja aina hän on
yhtä köyhä. Hän ansaitsee anteliaisuutesi ja on sopiva henkilö
kokeilusi kohteeksi.

Ystävykset tulivat luokseni ja ilmoittivat käyntinsä tarkoituksen.
Saadi veti povestaan kukkaron, laski sen käteeni ja lausui: -- Kas
tässä, ota tämä kukkaro. Havaitset sen sisältävän kaksisataa
kultarahaa. Tuottakoot ne sinulle siunausta ja suokoon Allah sinun
käyttävän ne niin hyvin kuin toivon. Ja usko minua: ystäväni Saad,
jonka tässä näet, ja minä riemuitsemme suuresti, jos näemme niiden
tekevän sinut onnellisemmaksi kuin nyt olet.

Kiitettyäni asianmukaisesti noita kahta ystävystä palasin työhöni
miettimään hyvää onneani. Aloin tuumia minne panisin rahani, jotta ne
säilyisivät tallessa. Minulla ei ollut köyhässä majassani lipasta tai
kaappia johon olisin lukinnut ne eikä mitään muutakaan varmaa paikkaa
jossa olisin voinut pitää aarteeni turvallisessa kätkössä.

Hädissäni ompelin kullan turbaanini ympäri kierretyn palttinan
poimuihin erottaen vain kymmenen kolikkoa tarpeita varten. Ostin uuden
hamppuvaraston sekä ruokatarvikkeita illalliseksi, koska perheeni ei
ollut pitkään aikaan maistanut lihaa.

Kantaessani ostamaani lihaa kotiin nälkiintynyt korppikotka hyökkäsi
kimppuuni ja olisi riistänyt minulta lihan, jollen olisi pitänyt siitä
hyvin tiukasti kiinni. Kamppailu oli niin hurja, että turbaanini putosi
maahan.

Korppikotka irrotti heti kyntensä lihakimpaleesta, tarttui turbaaniini
ja lensi sen kera tiehensä. Huusin niin äänekkäästi, että hälytin
kaikki naapuriston miehet, naiset ja lapset, jotka yhtyivät
parkumiseeni ja koettivat huudoillaan säikyttää petolintua päästämään
saaliinsa. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Korppikotka vei
turbaanini, kadoten pian näkyvistämme, ja turhaa minun olisi ollut
vaivautua juoksemaan sen perään.

Menin kotiin perin synkin mielin, kun olin menettänyt rahani ja minun
täytyi ostaa uusi turbaani, mikä vähensi pientä jäännöstäni. Olin näet
käyttänyt useita noista kymmenestä kultarahastani hampun ostoon. Se
vähäinen erä, joka minulla vielä oli, ei riittänyt pitämään yllä
unelmia sielussani heränneiden suurien toiveiden toteutumisesta.

Niin kauan kuin noista kymmenestä kultarahasta oli jokin kolikko
jäljellä, elelin pienine perheineni tavallista paremmin. Pian vaivuin
taas entiseen köyhyyteeni ja puute irvisteli vääjäämättömänä
vastassani. En kuitenkaan koskaan nurissut tai voivotellut, vaikka
naapurini vain nauroivat minulle, kun kerroin menettäneeni
satayhdeksänkymmentä kultarahaa.

Kun ystävykset Saadi ja Saad pistäytyivät jälleen kuuden kuukauden
kuluttua työpajaani, olin kovin häpeissäni kertoessani heille
uskomattoman jutun. Saadi ivaili minua ja sanoi: -- Hassan, lasket
leikkiä ja tahtoisit pettää minua. Mitäpä korppikotkat turbaaneista
välittävät? Ne etsivät vain jotakin nälkänsä tyydyttämiseksi.

-- Hyvä herra, vastasin, -- voin kutsua todistajia, jotka varmentavat
sanani.

Saad alkoi ihmeekseni puolustaa minua ja kertoi toverilleen joukon
tarinoita korppikotkista ja vakuutti tietävänsä että monet niistä
olivat varmasti totta. Vihdoin Saadi vetikin taas kukkaronsa esille ja
laski kämmenelleni kaksisataa kultarahaa, jotka kukkaron puutteessa
pistin poveeni, luvaten tallettaa huolellisemmin jalomielistä lahjaa.
Haluamatta kuulla sanaakaan kiitokseksi Saadi jatkoi tyynesti kävelyään
ystävänsä kanssa.

Heti heidän mentyään lopetin työni ja lähdin kotiin. Mutta kun en
tavannut asunnossani vaimoani enkä lapsiani, otin rahat esille, panin
kymmenen kolikkoa erilleen ja pistin loput nurkassa olevaan
leseruukkuun. Vaimoni tuli pian sen jälkeen kotiin, ja koska minulla
oli vain vähän hamppua, sanoin hänelle lähteväni ostamaan uutta,
mainitsematta kuitenkaan mitään kahdesta tuttavastani.

Poissa ollessani kadullemme osui kiillotushiekkaa myyskentelevä mies.
Vaimoni tarvitsi hiekkaa. Kun hänellä ei ollut rahaa, hän kysyi eikö
mies vaihtaisi sitä leseihin. Mies suostui ja otti ruukun mukaansa.

Palatessani huomasin että astia oli poissa ja kysyin vaimoltani mihin
se oli joutunut. Hän kertoi mielestään varsin hyvästä vaihtokaupasta
hiekanmyyjän kanssa.

Ilmoitin hänelle kuinka pahan kolttosen hän oli tehnyt ja nuhtelin
häntä katkerasti.

Vaimoni oli kuin mielipuoli kuullessaan mikä erehdys hänelle oli
tapahtunut. Hän itki, löi rintoihinsa ja repi tukkaansa ja
vaatteitansa. -- Kylläpä olen onneton raukka, hän vaikeroi, --
ansaitsenko niin hirveän hairahduksen jälkeen enää elääkään! Miten
voisin löytää hiekanmyyjän? En tunne häntä, en ole koskaan ennen nähnyt
häntä tällä kadulla. Oi, puolisoni, hän lisäsi, -- Menettelit
moitittavasti ollessasi niin umpimielinen näin tärkeässä asiassa!

-- Vaimo, sanoin, -- hillitse surusi. Voivotuksellasi hälytät naapurit,
ja he vain nauravat meitä eivätkä sääli.

Odottelin varsin masentuneena ystävysten palaamista. Heidän tullessaan
minua kohti en rohjennut katsoa heitä silmiin, vaan kerroin
tapahtumasta pää painuksissa ja murheellisin sydämin. He kuuntelivat
ääneti. Lopetettuani kertomuksen kovasta onnestani lisäsin: -- Hyvä
herra, Allahin tiet ovat salatut ja tutkimattomat. Hänen tahtonsa on,
että en rikastu anteliaisuudesta, vaan että minun on jäätävä köyhäksi.
Kiitollisuudenvelkani on kuitenkin sama kuin jos lahjalla olisi ollut
toivottu vaikutus.

Näin puhuttuani vaikenin. Saadi kääntyi Saad-ystävänsä puoleen ja
virkkoi: -- Nyt voit sinä tehdä kokeesi ja näyttää minulle, että köyhän
miehen onnen voi rakentaa muullakin tavalla kuin rahalahjoilla. Ota
Hassan kokeilusi kohteeksi. Rohkenen vakuuttaa, että hän, annatpa
hänelle mitä tahansa, ei kostu siitä sen enempää kuin noista
neljästäsadasta kultarahasta.

Saad, jolla oli lyijypala kädessään, näytti sitä toverilleen. -- Näit
minun ottavan maasta tämän lyijypalan, hän sanoi. Annan sen Hassanille,
niin näet mihin se kelpaa.

Saad purskahti nauruun ja sanoi ystävälleen: -- Mihin lyijypala kelpaa?
Se on vaivaisen vaskirovon arvoinen! Mitä Hassan sillä tekee? Saad
antoi kuitenkin palan minulle ja sanoi: -- Ota se, Hassan. Naurakoon
Saadi vain. Myöhemmin saamme kuulla hyvästä onnesta jonka se on sinulle
tuottanut.

Luulin Saadin laskevan leikkiä, mutta otin sentään lyijyn ja kiitin
häntä. Ystävykset jatkoivat kävelyään, ja minä ryhdyin jälleen työhöni.

Kun illalla levolle mennessäni riisuuduin, taskustani pompahti
lyijypala jota en ollut sen koommin ajatellut. Otin sen lattialta ja
laskin lähimpään paikkaan. Samana iltana sattui niin, että kalastaja,
eräs naapureistani, havaitsi verkkojaan paikatessaan lyijypalan
puuttuvan. Kun oli liian myöhä mennä ostamaan, koska puodit olivat
suljetut, hän pyysi vaimoaan tiedustelemaan naapureilta oliko näillä
lyijypalaa. Vaimo kävi ovelta ovelle molemmin puolin katua, mutta ei
saanut lyijyä ja palasi tyhjin toimin miehensä luo. Kalastaja luetteli
muutamia naapureita nimeltä, mainiten niiden joukossa minutkin, ja
kysyi oliko vaimo käynyt heidän luonaan. -- En tosiaan käynyt vaimo
vastasi, -- sinne oli liian pitkä matka. Ja jos olisin käynyt, niin
luuletko että siitä olisi ollut hyötyä? Kokemuksesta tiedän ettei
heillä koskaan ole mitään, kun jotakin tarvitsee.

-- Sittenkin sinun on käytävä siellä, kalastaja sanoi, -- sillä vaikka
oletkin ollut siellä satoja kertoja ennen saamatta mitään, heillä ehkä
sattuu nyt olemaan palanen lyijyä.

Kalastajan vaimo lähti nuristen, tuli ovelleni ja herätti minut
kolkutuksellaan sikeästä unesta. -- Hassan, hän virkkoi, mieheni
tarvitsee lyijypalaa verkkojensa painoksi, ja jos sinulla on sellainen,
hän pyytää että annat sen hänelle.

Muistin palasen jonka Saad oli minulle antanut ja sanoin, että minulla
oli hiukan lyijyä ja että vaimoni toisi sen hänelle, jos hän odottaisi
hetkisen. Melu oli herättänyt vaimoni, kuten minutkin, ja hän nousi
vuoteesta, hapuili neuvoni mukaan ympäriltään, löysi lyijypalan, avasi
oven ja antoi palan kalastajan vaimolle, joka oli niin kovin mielissään
että lupasi miehensä puolesta palkkioksi osoitetusta ystävyydestä
meille ensimmäisen apajan.

Kalastaja riemastui suuresti nähdessään lyijyn, jota niin vähän oli
odottanut saavansa, ja hyväksyi auliisti vaimonsa lupauksen. Hän sai
verkkonsa paikatuksi ja lähti tapansa mukaan kalastamaan kahta tuntia
ennen päivänkoittoa. Ensimmäisellä heitolla hän sai vain yhden kalan,
runsaan kyynärän pituisen ja suhteellisen paksun. Mutta myöhemmin hän
veti monta runsasta apajaa, joskaan mikään kaloista ei ollut
ensimmäisen kokoinen.

Aamulla hän tuli vaimonsa antaman lupauksen muistaen luokseni
riiputtaen komeaa kalaa kädessään ja sanoi: -- Naapuri, vaimoni lupasi
ystävyytesi palkkioksi kaiken saaliin ensimmäisestä kokemisestani.
Allah soi minulle vain tämän yhden kalan sinulle tuotavaksi. Toivon
sinun ottavan sen vastaan. Mielelläni olisin nähnyt että apaja olisi
ollut parempi.

-- Naapuri, vastasin, -- sinulle lähettämäni lyijypala oli niin
vähäpätöinen kapine ettei sitä pidä arvioida niin korkeaan hintaan.
Naapurien tulee auttaa toisiaan pikku tarpeissaan. En ole tehnyt
sinulle enempää kuin mitä olisin samanlaisessa tilanteessa odottanut
sinulta. Kieltäytyisin ottamasta lahjaasi vastaan, jollen tietäisi
sinun antavan sitä hyvästä sydämestä ja että kieltäytymiseni sinua
loukkaisi. Koska siis niin haluat, otan kalan ja lausun sinulle parhaat
kiitokseni.

Näiden kohteliaisuuksien jälkeen otin kalan ja vein sen kotiin
vaimolleni, joka sanoi ettei sitä voinut keittää kokonaisena, koska
meillä ei ollut kyllin isoa pataa. -- Valmista kala miten tahansa,
sanoin, -- joka tavalla siitä tulee maukas ateria.

Kalaa peratessaan vaimoni löysi sen mahasta ison kristallin jota hän
luuli lasipalaseksi ja antoi sen nuorimmalle lapsellemme leluksi. Pojun
veljet ja sisaret katselivat sitä vuoron perään ihaillen sen kirkkautta
ja kauneutta.

Illalla kun lamppu oli sytytetty ja lapset yhä leikkivät kristallilla,
he havaitsivat sen säteilevän valoa, kun illallista valmistava vaimoni
seisoi heidän ja lampun välillä. Lapset alkoivat kinastella sen
omistamisesta. Kysyin vanhimmalta riidan syytä, ja hän mainitsi minulle
pimeässä välkkyvästä lasipalasesta. Uteliaana tietämään minkä verran
asiassa oli perää sammutin lampun ja havaitsin heidän olevan aivan
oikeassa.

-- Katsohan, sanoin, -- tässä on toinen etu, jonka Saad-ystäväni antama
lyijypala on tuottanut meille: nyt meiltä säästyy öljynostoon
tarvittavat rahat.

Kun lapset näkivät, että lamppu sammutettiin ja lasipala pantiin sitä
korvaamaan, he kirkuivat niin kovin ja pitivät kummastuksissaan
sellaista melua, että se herätti naapurini, jonka huoneen erotti
omastani vain ohut väliseinä. Tämä naapuri oli hyvin varakas
juutalainen jalokivikauppias, ja seuraavana päivänä lähetti hän
vaimonsa valittamaan että heidän iltauntaan oli häiritty. -- Hyvä
naapuri Raakel, vaimoni sanoi juutalaisnaiselle jonka nimen hän tiesi,
-- olen kovin pahoillani tapahtumasta ja toivon teidän antavan
anteeksi. Lapset näet pitivät melua, ja nehän nauravat ja huutavat mitä
vähäpätöisimmän asian vuoksi. Tulehan sisään, niin näytän sinulle mikä
melun aiheutti.

Juutalaiseukko astui sisään. Vaimoni otti uunin reunalta timantin
(sillä sellainen se oli ja varsin merkillinen olikin) ja antoi sen
hänen käteensä. -- Katso, vaimoni sanoi, -- tämän lasipalan vuoksi
kaikki se melu syntyi. Israelitar, joka tunsi kaikenlaisia kalliita
kiviä, tarkasteli ihaillen timanttia. Vaimoni kertoi hänelle kuinka oli
saanut sen.

-- Niin Aisa, jalokivikauppiaan puoliso sanoi antaen timantin takaisin,
-- lasipalanen se minunkin nähdäkseni on, mutta koska se on tavallista
lasia kauniimpi ja minulla on toinen aivan samanlainen kotona, niin
ostan sen jos olet halukas myymään.

Kuullessaan puhuttavan lelunsa myymisestä lapset keskeyttivät heidän
keskustelunsa itkien ja pyytäen ettei äiti luovuttaisi sitä. Ja
tyynnyttääkseen heitä vaimoni lupasi olla antamatta lasia pois.

Lasten ehkäistyä juutalaisakan petkutusyrityksen akka lähti pois, mutta
kuiskasi ensin vaimolleni, joka saattoi hänet ovelle, ettei tämä hänen
tietämättään näyttäisi lasia kenellekään, jos halusi myydä sen.

Tuskin juutalaisvaimo oli ilmoittanut löydöstään puolisolleen, kun
jalokivikauppias lähetti hänet tarjoamaan Aisalle kahtakymmentä
kultarahaa lasipalasesta. Mutta vaimoni ei tahtonut luopua siitä
kysymättä minun neuvoani. Ja kun satuin samassa tulemaan kotiin,
vaimoni kertoi tarjouksesta. Vaikenin hetkiseksi miettien, kuinka Saadi
oli vakuuttanut että lyijypalasta tulisi onneni peruskivi. Odotteleva
juutalaisnainen arveli vaikenemiseni syyksi tarjoamansa huokean hinnan
ja virkkoi: -- Annan sinulle viisikymmentä kultarahaa, naapuri, jos se
riittää.

Havaitessani hänen niin äkkiä korottavan tarjouksensa
kahdestakymmenestä viiteenkymmeneen sanoin odottavani paljon enemmän.
-- No, hyvä naapuri, hän virkkoi, -- annan sinulle sata, vaikka se onkin
niin paljon että en tiedä hyväksyykö puolisoni tarjoustani. Uuden
korotuksen jälkeen sanoin, että tahdoin saada lasista satatuhatta
kultarahaa. -- Sillä, lisäsin, -- näen selvästi että timantti on paljon
kalliimpikin. Mutta tehdäkseni sinulle ja puolisollesi mieliksi, koska
olette naapureitani, tyydyn mainittuun hintaan, josta en mitään alenna.
Arvasin nimittäin että kiiltävä esine oli varmaan timantti ja sanoin
että jos he kieltäytyivät maksamasta summaa, myisin sen muille
jalokivisepille joilta saisin paljon enemmän.

Juutalaisnainen vahvisti arveluni osoittautumalla perin
innokkaaksi tekemään kaupan ja kohottamaan tarjouksensa asteittain
viiteenkymmeneentuhanteen kultarahaan, jotka kuitenkin hylkäsin. -- En
rohkene puolisoni suostumuksetta tarjota sinulle enempää, vaimo sanoi.
-- Hän tulee tänä iltana kotiin. Pyydän sinua ystävällisesti näyttämään
kiven hänelle.

Lupasin tehdä niin.

Kun juutalainen tuli kotiin illalla, pysyin lujana vaatimuksessani.
Vaikka hän tinki, kieltäydyin hyväksymästä vähempää kuin mitä olin
pyytänyt. Lopuksi hän suostui suorittamaan summan ja antoi käsirahaksi
kaksi pussia joissa kummassakin oli tuhat kultarahaa, luvaten maksaa
loput huomenna.

Hän tekikin sopimuksemme mukaan, ja annoin hänelle timantin.

Vaikka vaimoni halusi ostaa uhkeita vaatteita, vannoin etten tuhlaisi
varallisuuttani, vaan perustaisin suuren liikkeen. Kulutin sitten koko
sen ja seuraavan päivän käyden ammattiveljieni luona, jotka ahersivat
yhtä ankarasti päivät pitkät leipänsä eteen kuin olin itsekin
ahertanut, annoin heille rahaa etukäteen, otin heidät työhön punomaan
eri köysilajeja, kunkin kyvyn ja taidon mukaan, ja vakuutin etten
antaisi heidän odottaa kauan maksua, vaan suorittaisin heille sen heti
kun työ oli valmis.

Siten sain yksinäni haltuuni koko Bagdadin köydenpunonta-ammatin, ja
minun täytyi pian vuokrata laajoja varastohuoneita. Myöhemmin, kun
halusin saada avarammat ja mukavammat tilat, rakennutin talon, jonka
teidän majesteettinne eilen näki ja joka kaikesta ulkonaisesta
kauneudestaan huolimatta sisältää enimmäkseen liikkeeni varastohuoneita
ja ainoastaan välttämättömän tarpeelliset asuinsuojat perheelleni.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin jättänyt entisen matalan majani ja
muuttanut nykyiseen asuntooni, Saad ja Saadi tulivat katsomaan kuinka
olin menestynyt ja kuulivat ihmeekseen, että minusta oli tullut iso
tehtailija, jota ei enää nimitetty pelkäksi Hassaniksi, vaan Hodsha
Hassan Alhabbaliksi, ja että olin rakennuttanut palatsimaisen talon.

He tahtoivat onnitella minua menestyksestäni, ja koska satuin näkemään
heidän tulonsa, kykenin ottamaan heidät vastaan kiitollisuuteni
osoittamiseen sopivalla tavalla. Istuuduttuamme Saadi virkkoi: --
Kerrohan meille, Hodsha Hassan, millä keinoin olet muuttanut sinulle
antamani neljäsataa kultarahaa näin suureksi omaisuudeksi. Saad puuttui
puheeseen sanoen: -- Miksi yhä epäilet ystävämme totuudenrakkautta?
Anna hänen itse kertoa kumpaa meistä hän saa kiittää varallisuudestaan.

Ystävysten näin puheltua kerroin jokaisen seikan jonka teidän
majesteettinne on kuullut, unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa.

Siitä huolimatta Saadi ei uskonut sanojani, vaan vaati yhä itselleen
kunniaa että oli tehnyt minut rikkaaksi. Ja koska ilta oli jo käynyt
myöhäiseksi keskustelun päätyttyä, he valmistautuivat lähtemään.

Mutta pidätin heitä sanoen: -- Hyvät herrat, pyytäisin teiltä yhtä
suosiota: älkää kieltäytykö kunnioittamasta minua illastamalla kanssani
ja yöpymällä luokseni. Ja huomenna vien teidät vesitse pieneen
maahuvilaan, jonka ostin levätäkseni toisinaan raittiissa luonnossa.
Palaamme samana päivänä ratsain hevosillani.

He ottivat kutsuni kohteliaasti vastaan. Illallista valmistettaessa
näyttelin heille taloani ja puutarhaani joita he ihailivat. Mutta
heidän ylistyksensä kohosi korkeimmilleen, kun saavuimme ruokasaliin,
johon oli varattu kaikkea heidän kestitsemistään ja huvittamistaan
varten.

Seuraavana aamuna lähdimme sopimuksen mukaan varhain hengittämään
raitista ilmaa, tulimme auringon noustessa virran rantaan ja astuimme
meitä odottavaan, pehmeillä matoilla varustettuun huvialukseen.
Vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa kuusi rivakkaa soutajaa meloi
meidät myötävirtaan huvilalleni.

Opastelin vieraita talossani ja vein heidät viimein puutarhaan jonka
takana oli kauniita puita kasvava metsikkö.

Katsellessani siellä ympärillemme kaksi pojistani, jotka olin
lähettänyt maalle opettajansa kera, juoksi metsään ja nähtyään korkean
puun oksien haaraumaan rakennetun linnunpesän he käskivät orjan mennä
noutamaan sitä. Kun orja pääsi pesään käsiksi, hän kummastui kovin
nähdessään että se oli tehty turbaanista. Ja maahan tultuaan hän
kehotti poikia tuomaan sen minulle, jotta näkisin moisen ihmeen.
Tarkasteltuani päähinettä joka puolelta ja käänneltyäni sitä käsissäni
sanoin vieraille: -- Hyvät herrat, onko teillä kyllin hyvä muisti vielä
muistaaksenne turbaanin, joka minulla oli päässäni sinä päivänä jolloin
ensi kertaa kunnioititte minua käynnillänne?

-- En luule, Saad virkkoi, -- että ystäväni enempää kuin
minäkään kiinnitimme siihen huomiota. Mutta jos siitä löytyy ne
satayhdeksänkymmentä kultarahaa, emme voi epäillä asiaa.

-- Olen varma että kulta on täällä, sanoin, -- koska kapine tuntuu
hyvin raskaalta. Mutta ennen kuin avaan sen, pyydän teitä kuitenkin
tarkkaamaan, kuinka se on ilman vaikutuksesta haalistunut ja käynyt
laikulliseksi, mikä osoittaa että se on ollut kauan puussa.

Sitten riuhtaisin pois turbaanin kuvun ympärille kierretyn
palttinakaistaleen ja otin esille kukkaron jonka Saadi tunsi minulle
antamakseen. Tyhjensin sen matolle heidän eteensä ja sanoin: -- Tuossa,
hyvät herrat, tuossa ovat rahat. Lasken ne nähdäkseni onko summa oikea.
Huomasin siinä olevan satayhdeksänkymmentä kultarahaa. Silloin Saadi,
joka ei voinut kieltää niin ilmeistä totuutta, kääntyi minun puoleeni
sanoen: -- Myönnän, Hodsha Hassan, että nämä rahat eivät voineet tehdä
sinua rikkaaksi. Varallisuutesi perustana saattavat kuitenkin olla ne
toiset satayhdeksänkymmentä kolikkoa jotka uskottelet kätkeneesi
leseruukkuun. Vakuutin että niin ei ollut laita, eikä asiasta enää sen
jälkeen puheltu. Astuimme huoneisiin ja söimme päivällisen. Illan
viiletessä ratsastimme kuutamossa takaisin Bagdadiin.

Palvelijoitteni käsittämättömän huolimattomuuden tähden sattui niin,
että hevosemme jäivät ilman jyviä, ja kaikki varastohuoneet olivat
suljettuina. Eräs orjistani etsi niille naapuristosta rehua ja löysi
jostakin puodista ruukullisen leseitä, osti ne ja toi ruukunkin
mukanaan, luvaten palauttaa sen seuraavana päivänä. Orja tyhjensi
leseet ja jakaessaan niitä käsillään hevosille kosketti nyytiksi
sidottua liinaa, joka oli hyvin raskas. Hän toi käärön minulle
sellaisena kuin oli löytänyt sen.

Tunsin sen heti ja rientäen vieraitteni luo sanoin: -- Katsokaa, tässä
ovat toiset satayhdeksänkymmentä kultarahaa! Paremmaksi vakuudeksi
lähetin ruukun vaimolleni, ja hän tunsi sen heti samaksi jonka oli
vaihtanut hiekkaan.

Saadi myönsi vitkastelematta että olin puhunut totta ja että hän oli
aiheetta epäillyt minua. Hän sanoi ystävälleen: -- Myönnän voiton
sinulle, Saad, ja tunnustan, että rahat eivät aina ole rikastumisen
edellytys.

Saadi ei tahtonut kuullakaan rahojen takaisin ottamisesta, joten
päätimme lahjoittaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ja kun ystävykset
Saadi ja Saad seuraavana päivänä lähtivät luotani, olimme vannoneet
ikuista ystävyyttä, joka onkin alati kestänyt.

Kalifi ilmaisi tyytyväisyytensä tarinaan ja sanoi, että timantti oli
nyt hänen aarreaitassaan ja että hän piti sitä kaikkia muita
jalokiviään arvokkaampana. -- Ja, hän lisäsi, tuo ne ystäväsi tänne,
jotta hekin saavat nähdä sen.

Näin sanottuaan kalifi salli Hodsha Hassanin, Seid Numanin ja Baba
Abdullahin lähteä kiitettyään heitä kuulemistaan kertomuksista.



Bagdadilaisen kauppiaan Ali Hodshan tarina


Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa kauppias nimeltä Ali
Hodsha, keskinkertaisen varakas mies.

Hän asui isältään perimässään talossa, kaikista riippumattomana ja
tyytyväisenä liikkeestä saamaansa voittoon. Sattuipa kerran, että hän
näki kolmena yönä perätysten merkillisen unen. Kunnianarvoisa ukko
saapui hänen luokseen nuhdellen häntä ankaraan sävyyn siitä ettei hän
ollut tehnyt pyhiinvaellusretkeä Mekkaan. Se säikytti hänet kovin,
sillä hän tiesi uskontonsa vaativan että hän kävisi kunnioittamassa
pyhää kaupunkia. Ilmestyksen jälkeen hän ei enää rohjennut vitkastella
velvollisuutensa täyttämisessä. Sen vuoksi hän myi talouskapineensa,
puotinsa ja samalla suurimman osan kauppatavaroitaankin säilyttäen vain
muutamia esineitä, jotka hän arveli voivansa myydä edullisemmin
Mekassa.

Vuokrattuaan talonsakin hän otti pienet säästönsä, kaikkiaan tuhat
kultarahaa, pani ne oliiveilla täytettyyn ruukkuun ja antoi sen erään
ystävänsä huostaan. Tietämättä mitä öljymarjojen alle oli kätkettynä
ystävä lupasi pitää huolta ruukusta kunnes toivioretkeläinen palaisi.
Kauppias liittyi matkalle valmistautuvaan karavaaniin ja lähti
pyhiinvaellukselleen.

Ali Hodsha saapui turvallisesti Mekkaan ja käytyään rukoilemassa sen
pyhissä moskeijoissa hän ajatteli mukanaan tuomiensa tavaroiden
myymistä. Sen vuoksi hän asetti ne basaariin kaupan.

Kaksi kauppiasta kulki ohitse ja huomattuaan Ali Hodshan tavarat he
pitivät niitä niin oivallisina, että pysähtyivät hetkiseksi katselemaan
niitä, vaikkeivät itse niitä tarvinneet. Ja kun he olivat tyydyttäneet
uteliaisuutensa ja alkaneet kävellä poispäin, toinen kauppias sanoi
toverilleen: -- Jos tuo kauppias tietäisi, millä voitolla saattaisi
myydä tavaransa Kairossa, hän ei kauppaisi niitä täällä, vaikka
täkäläisetkin markkinat ovat hyvät.

Ali Hodsha kuuli sanat, ja koska hänelle oli usein kerrottu Egyptin
ihanuuksista, hän päätti käyttää tilaisuutta tehdäkseen matkan sinne.
Käärittyään tavaransa jälleen kokoon hän ei palannutkaan Bagdadiin,
vaan lähti Kairon karavaanin mukana Egyptiin, jossa pian myi tavaransa
suurella voitolla. Rahoilla hän osti toisia, aikoen käydä
Damaskoksessa. Karavaani lähti vasta jonkin ajan kuluttua, ja sillä
välin hän kävi kaikissa kiintoisissa paikoissa Kairon ympäristössä ja
Niilin rannoilla. Kun karavaani oli valmis, Ali Hodsha liittyi siihen
ja pistäydyttyään Jerusalemissa saapui menestyksellisen matkan jälkeen
Damaskokseen.

Ali Hodshasta Damaskos oli niin ihana seutu, viheriöivien niittyjen
ympäröimä, vilpoisten lähteiden kostuttama ja tuoksuvien puutarhojen
siimestämä, että se voitti kaikki matkustajien päiväkirjoissa esitetyt
kuvaukset. Hän oleskeli siellä pitkään, mutta ei kuitenkaan unohtanut
synnyinkaupunkiaan Bagdadia, jonne hän vihdoin lähti pyrkimään, ja
saapui Aleppoon jossa viivähti vähäsen. Mentyään Eufratin yli hän
suuntasi kulkunsa Mosuliin, aikoen palatessaan käyttää suorempaa tietä
Tigris-virtaa alaspäin. Ali Hodshan saapuessa Mosuliin jotkut
persialaiset kauppiaat, joiden kanssa hän oli matkustanut Alepposta ja
joiden hyväksi ystäväksi oli tullut, kehottivat häntä olemaan
jättämättä heitä, kunnes olisi käynyt Shirazissa, josta voisi edullisia
kauppoja tehtyään helposti palata Bagdadiin. Siihen hän kernaasti
suostuikin, ja he opastelivat hänet Sultanian, Rein, Koamin, Kasanin ja
Ispahanin kaupunkien kautta Shiraziin, mistä hän suostui seuraamaan
heitä Hindustaniin asti, ja sitten hän palasi heidän kanssaan
Shiraziin. Matkoihin ja oleskeluihin eri kaupungeissa kului seitsemän
vuotta, jonka ajan kuluttua hän vihdoin päätti palata Bagdadiin.

Ystävä, jonka huostaan hän oli jättänyt oliiviruukkunsa, ei ollut sen
koommin ajatellut häntä eikä sitä. Mutta siihen aikaan, kun
toivioretkeläinen oli matkalla karavaanin mukana Shirazista, sattui
kerran, kauppiaan syödessä illallista perheensä kanssa, keskustelu
kohdistumaan oliiveihin ja hänen vaimonsa sanoi haluavansa syödä
muutamia, koska ei ollut moneen aikaan maistanut niitä.

-- Nyt kun mainitset oliiveista, kauppias sanoi, -- muistuu mieleeni
ruukku, jonka Ali Hodsha jätti seitsemän vuotta sitten huostaani
lähtiessään toivioretkelle Mekkaan ja itse sijoitti varastohuoneeseeni
säilytettäväksi siellä siksi kunnes palaisi. En tiedä kuinka hänelle on
käynyt. Karavaanin palattua minulle kerrottiin että hän oli matkustanut
Egyptiin. Varmaan hän on kuollut, koska ei ole vielä palannut, ja
voimme syödä öljymarjat, jos ne ovat pysyneet hyvinä. Anna minulle
kulho ja kynttilä, menen noutamaan niitä, ja maistamme kelpaavatko ne
nautittaviksi.

Vaimo koetti varoittaa häntä koskemasta toisen omaisuuteen, mutta hän
ei välittänyt, vaan lähti noutamaan hedelmiä.

Varastohuoneeseen tultuaan hän avasi ruukun ja havaitsi että öljymarjat
olivat homeessa. Nähdäkseen olivatko ne kaikki pilaantuneita astian
pohjaan asti hän kaatoi muutamia kulhoon ja hänen ravistaessaan ruukkua
jokunen kultaraha vierähti ulos.

Kullan nähdessään kauppias, joka oli luonnostaan ahne, katsahti
ruukkuun ja huomasi että oli kaatanut pois melkein kaikki öljymarjat ja
että loppu oli kultarahoja. Hän pani heti hedelmät takaisin ruukkuun,
peitti sen, palasi vaimonsa luo ja virkkoi: -- Olit tosiaan oikeassa,
eukkoseni, sanoessasi että öljymarjat olivat kauttaaltaan homeessa.
Sillä homeessa ne olivat, ja panin ruukun samaan kuntoon jossa se oli
Ali Hodshan jättäessä sen tänne. Näin ollen hän ei huomaa että niihin
on kajottu, jos vielä palaisikin.

-- Sinun olisi pitänyt seurata neuvoani ja olla kajoamatta niihin,
vaimo vastasi. -- Suokoon Allah ettei tästä koidu ikävyyksiä!

Kauppias ei piitannut vaimonsa viime sanoista enempää kuin hänen
edellisestä varoituksestaankaan, vaan kulutti melkein koko yön
miettimällä kuinka voisi anastaa Ali Hodshan kullan itselleen ja pitää
sen hallussaan siinä tapauksessa, että matkailija palaisi etsimään
ruukkuaan. Seuraavana aamuna hän meni ostamaan senvuotisia öljymarjoja,
kaatoi vanhat astiasta kullan kera, täytti ruukun uusilla, peitti sen
ja pani sen samaan paikkaan mihin Ali Hodsha oli sen jättänyt.

Noin kuukausi sen jälkeen, kun kauppias oli tehnyt halpamaisen teon,
Ali Hodsha saapui Bagdadiin. Ja koska hän oli vuokrannut talonsa, hän
majoittui vieraskotiin ja päätti asua siellä, kunnes oli ilmoittanut
vuokralaiselle tulostaan ja varannut hänelle aikaa hankkia itselleen
toisen asunnon.

Seuraavana aamuna Ali Hodsha meni tervehtimään kauppiasta, joka otti
hänet vastaan mitä herttaisimmin. Kauppias lausui suuren ilonsa hänen
palaamisestaan monivuotisen poissaolon jälkeen ja sanoi, että oli jo
alkanut menettää kaiken toivon hänen jälleennäkemisestään. Sellaisessa
kohtauksessa tavallisten molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen
Ali Hodsha pyysi kauppiasta antamaan hänelle takaisin oliiviruukun
jonka oli jättänyt hänen huostaansa sekä suomaan anteeksi että oli
rohjennut vaivata häntä niin paljon.

-- Rakas ystävä, kauppias vastasi, -- teet väärin esittäessäsi moisia
anteeksipyyntöjä. Astiasi ei ole ollut tiellä aitassani. Olisin
vastaavassa tilanteessa käyttänyt hyväkseni sinun avuliaisuuttasi.
Tässä on varastohuoneeni avain, mene noutamaan ruukkusi. Löydät sen
samasta paikasta mihin jätit sen.

Ali Hodsha meni kauppiaan aittaan, otti saviastian ja vietyään takaisin
avaimen ja kiitettyään hänelle tehdystä palveluksesta palasi yömajaan
jossa asui. Mutta avattuaan ruukun ja pistettyään kätensä niin syvälle
kuin oli kultarahat kätkenyt hän hämmästyi suuresti, kun ei löytänyt
ainoaakaan. Ällistyksestä hän seisoi jonkin aikaa liikkumattomana,
kohotti sitten kätensä ja silmänsä taivasta kohti ja huudahti: -- Onko
mahdollista, että mies jota pidin ystävänäni on tehnyt itsensä
syypääksi moiseen halpamaisuuteen?

Hätääntyneenä tuntuvasta tappiosta Ali Hodsha palasi heti kauppiaan
luo. -- Hyvä ystävä, hän sanoi, -- älä ihmettele että palaan näin pian.
Myönnän ruukun samaksi jonka panin aittaasi, mutta öljymarjojen mukana
piilotin tuhat kultarahaa joita en löydä. Kenties olet tarvinnut niitä
ja käyttänyt niitä liikkeessäsi. Jos asia on niin, voit kernaasti pitää
ne, kunnes saat tilaisuuden niiden palauttamiseen. Vapauta minut vain
pelostani ja anna minulle tunnuste, minkä jälkeen voit maksaa velkasi
milloin sinulle itsellesi sopii.

Kauppias, joka oli edellyttänyt että Ali Hodsha tulisi esittämään
tällaisen valituksen, oli miettinyt vastauksen.

-- Ali Hodsha, hän sanoi, -- myönnät jättäneesi huostaani ruukullisen
öljymarjoja, ja nyt kun olet vienyt astian pois, tulet pyytämään
minulta tuhatta kultarahaa. Mainitsitko minulle koskaan että ruukussa
oli sellainen rahasumma? En edes tiennyt että siinä oli öljymarjoja,
sillä ethän sinä näyttänyt niitä minulle. Kas kun et kullan asemesta
vaadi timantteja ja helmiä. Mene tiehesi äläkä keräännytä väkeä
varastohuoneeni edustalle.

Muutamia henkilöitä oli näet jo saapunut kuuntelemaan. Ja nuo sanat
kauppias lausui niin kiihkeästi ja vihaisesti, etteivät he ainoastaan
viivähtäneet kauemmin ja houkutelleet vielä enemmän rahvasta kokoon,
vaan naapurikauppiaatkin pistäytyivät ulos myymälöistään tiedustaakseen
mistä Ali Hodsha ja kauppias riitelivät ja yrittääkseen rakentaa
sovintoa heidän välilleen. Ali Hodshan ilmoitettua heille syytöksensä
he kysyivät kauppiaalta mitä tällä oli sanottavana.

Kauppias myönsi säilyttäneensä Ali Hodshan ruukkua aitassaan, mutta
kielsi koskeneensa siihen. Hän vannoi luulleensa että siinä oli vain
öljymarjoja koska Ali Hodsha oli hänelle sanonut niin ja pyysi heitä
kaikkia häneen kohdistetun loukkauksen ja häväistyksen todistajiksi.

-- Syytä itseäsi seurauksista, Ali Hodsha sanoi tarttuen häntä
käsivarresta, -- mutta koska käyttäydyt minua kohtaan niin
hävyttömästi, vetoan asiassani Allahin lakiin. Saamme nähdä oletko
kyllin röyhkeä väittääksesi samaa kadin edessä. Lähtekäämme hänen
puheilleen!

-- Hyvin kernaasti, kauppias vastasi, -- pian saadaan nähdä kuka on
väärässä.

Ali Hodsha vei kauppiaan tuomiosaliin, syyttäen häntä että hän oli
kavalasti anastanut tuhat kultarahaa jotka olivat jätetyt hänen
huostaansa. Kadi kysyi, oliko syyttäjällä todistajia, mihin tämä
vastasi, ettei hän ollut ryhtynyt sellaiseen varokeinoon, koska oli
pitänyt henkilöä jonka huostaan rahansa talletti ystävänään ja aina
uskonut hänet rehelliseksi mieheksi. Kauppias puolustautui samaan
tapaan kuin oli puolustautunut ammattitoveriensa kuullen ja tarjoutui
vannomaan ettei ollut kajonnut rahoihin joiden varastamisesta häntä
syytettiin ja ettei edes tiennyt niitä ruukussa olleenkaan. Tuomari
käski hänen tehdä valan ja vapautti hänet todistajien puutteessa
syytteestä.

Kovin äkäisenä siitä että täytyi kärsiä tällainen melkoinen tappio Ali
Hodsha pani vastalauseensa tuomiota vastaan. Hän selitti kadille että
hän vetoaisi kalifiin oikeutta saadakseen. Tuomari piti julistusta vain
juttuna hävinneen tavallisen närkästyksen vaikutuksena ja ajatteli
täyttäneensä velvollisuutensa vapauttaessaan henkilön jonka
syyllisyyttä ei voitu todistaa.

Sillä välin kun kauppias käveli kotiinsa riemuiten voitostaan
ja ylen iloisena hyvästä onnestaan Ali Hodsha laati anomuksen. Ja
seuraavana päivänä hän ottaen vaarin ajasta jolloin kalifi palasi
keskipäivärukouksiltaan asettui kadulle, jota hallitsijan oli
kuljettava. Hän kurotti kätensä tarjoten anomusta ja asianomainen
virkailija, joka aina käy kalifin edellä, otti sen herralleen
annettavaksi.

Ali Hodsha tiesi, että kalifilla oli tapana palatsiin palattuaan lukea
anomukset, joten hän meni hoviin ja odotti, kunnes kyhäyksen
vastaanottanut virkailija tuli kalifin huoneesta ja ilmoitti hänelle,
että itsevaltias oli seuraavaksi päiväksi määrännyt tunnin hänen
asiansa kuulemista varten. Ja kysyttyään missä kauppias asui virkailija
lähetti ilmoittamaan että tämän oli saavuttava samaan aikaan.

Illalla kalifi lähti suurvisiirinsä Giafarin ja henkivartiostonsa
päällikön Messurin kanssa valepuvussa kaupungille, kuten hän usein
teki. Kalifi kuuli eräältä kadulta melua ja astui nopeampaan, saapui
pienelle pihalle vievään porttikäytävään ja havaitsi pihalla kymmenen
tai kaksitoista kuutamossa leikkivää lasta.

Uteliaana tietämään mitä lapset leikkivät kalifi istahti läheiselle
kivipenkille ja kuuli erään vilkkaimmista lausuvan: Leikitään
tuomioistuinta. Minä olen kadina. Tuokaa eteeni Ali Hodsha ja kauppias
joka petollisesti anasti häneltä tuhat kultarahaa.

Koska Ali Hodshan ja kauppiaan välinen juttu oli tuottanut paljon
puheenaihetta Bagdadissa, se oli tullut lastenkin korviin. Kaikki
mielistyivät ehdotukseen, ja kullekin määrättiin osansa. Kukaan ei
vastustanut poikaa joka ehdottautui kadiksi. Kun hän oli asettunut
istuimelleen noudattaen kaikkea tuomarin arvolle sopivaa vakavuutta,
toinen muka hovin virkailijana toi kaksi poikaa hänen eteensä: Ali
Hodshan ja kauppiaan jota vastaan tämä oli nostanut kanteen.

Kadin osan esittäjä kääntyi sitten Ali Hodshana esiintyvän puoleen
kysyen häneltä mitä syytöksiä hänellä oli kauppiasta vastaan. Syvään
kumarrettuaan kertoi Ali Hodsha nuorelle kadille asian pienempiä
yksityiskohtia myöten ja pyysi tätä käyttämään tuomiovaltaansa, jotta
hän ei joutuisi menettämään niin isoa rahasummaa. Sen jälkeen kadi
kääntyi kauppiaan puoleen kysyen, miksi hän ei palauttanut Ali Hodshan
häneltä vaatimia rahoja. Leikkikauppias esitti samat syyt kuin
todellinenkin kauppias oli esittänyt oikean kadin edessä ja tarjoutui
valallaan vahvistamaan sanojensa totuuden.

-- Älähän hosu, kadin osan esittäjä vastasi. -- Ennen kuin teet valasi,
tahtoisin nähdä oliiviruukun. Ali Hodsha, hän lisäsi kääntyen
toivioretkeläisen osaa esittävän pojan puoleen, oletko tuonut ruukun
tänne?

-- En, poika vastasi.

-- Mene heti noutamaan se, toinen käski.

Ali Hodshana esiintyvä poistui heti ja palattuaan oli asettavinaan
ruukun kadin eteen sanoen hänelle että se oli sama jonka hän oli
jättänyt syytetylle ja tältä jälleen saanut. Mutta jottei laiminlöisi
mitään muodollisuutta, pieni kadi kysyi kauppiaaltakin oliko se sama
astia ja kun tämä äänettömyydestään päätellen ei kieltänyt sitä, hän
käski avata ruukun. Ali Hodsha oli kohottavinaan kantta ja leikkikadi
oli kurkistavinaan ruukkuun. -- Ne ovat kauniita öljymarjoja, hän
sanoi, -- annahan kun maistan. Sitten hän muka söi muutamia ja lisäsi:
-- Ne ovat oivallisia. Mutta, hän jatkoi, -- en usko että öljymarjat
pysyvät hyvinä seitsemän vuotta. Lähettäkää kutsumaan oliivikauppiaita
kuullakseni heidän mielipiteensä.

Kaksi muuta poikaa astui esille muka oliivikauppiaina.

-- Oletteko oliivikauppiaita? leikkikadi kysyi. -- Sanokaahan kuinka
kauan öljymarjat säilyvät syötäviksi kelpaavina?

-- Herra tuomari, kauppiaat vastasivat. -- Pidettäköön niistä kuinka
hyvää huolta tahansa, kolmantena vuonna ne tuskin kelpaavat mihinkään.
Silloin niissä ei enää ole makua eikä väriä.

-- Jos niin on, kadi virkkoi, -- katsahtakaahan tuohon ruukkuun ja
ilmoittakaa, kuinka pitkä aika on kulunut siitä kun öljymarjat pantiin
sinne.

Molemmat kauppiaat olivat tarkastavinaan ja maistelevinaan öljymarjoja
ja sanoivat kadille että ne olivat tuoreita ja hyviä. -- Erehdytte,
nuori tuomari virkkoi, -- Ali Hodsha sanoo panneensa ne ruukkuun
seitsemän vuotta sitten.

-- Arvoisa herra, kauppiaat vastasivat, -- voimme vakuuttaa niiden
olevan tämän vuoden satoa ja rohkenemmepa väittää, ettei Bagdadissa ole
ainoaakaan kauppiasta joka ei vahvistaisi sanojamme.

Syytetty kauppias olisi tahtonut tehdä vastaväitteitä asiantuntijoiden
todistusta vastaan, mutta nuori kadi tukki hänen suunsa. -- Vaikene,
hän sanoi, -- sinä olet lurjus. Vietäköön hänet keihästettäväksi.

Lapset päättivät leikkinsä paukuttaen riemastuneina käsiään ja
tarttuivat rikolliseen muka laahatakseen hänet mestauspaikalle.

Sanoin ei voi kuvailla kuinka suuresti Harun-al-Rashid ihaili pojan
teräväpäisyyttä ja järkevyyttä näin oikean tuomion langettamisessa
asiasta joka seuraavana päivänä joutuisi hänen itsensä ratkaistavaksi.
Hän nousi penkiltä, siirtyi vaivihkaa pois ja kysyi suurvisiiriltä,
joka oli kuullut kaiken, mitä tämä asiasta ajatteli. -- Oikeauskoisten
hallitsija, suurvisiiri vastasi, -- minua kummastuttaa todellakin
tavatessani sellaista terävä-älyisyyttä niin nuoressa pojassa.

-- Mutta tiedätkö mitä, kalifi virkkoi. -- Juuri sama asia tulee
huomenna minun ratkaistavakseni. Oikea Ali Hodsha jätti minulle tänään
anomuksensa. Luuletko, hän jatkoi, -- että voisin langettaa paremman
tuomion?

-- Sitä en usko, visiiri vastasi, -- jos asia on niin kuin lapset
esittivät.

-- Pane merkille tämä talo, kalifi sanoi, -- ja tuo poika luokseni
huomenaamulla, jotta hän tutkisi asian minun läsnäollessani. Käske
paikalle myös kadi joka vapautti kauppiaan syytöksestä, jotta hän saa
oppia velvollisuudentuntoa lapselta. Huolehdi siitäkin että Ali Hodsha
tuo oliiviruukkunsa mukanaan ja toimita kaksi oliivikauppiasta
saapuville.

Määräykset annettuaan kalifi jatkoi kiertoaan kohtaamatta mitään
huomionsa arvoista.

Seuraavana päivänä visiiri meni taloon jossa kalifi oli katsellut
lasten leikkimistä ja kysyi isäntää, mutta kun isäntä oli ulkosalla,
vaimo tuli tiukasti hunnutettuna esille. Suurvisiiri tiedusti oliko
hänellä lapsia. Vaimo vastasi että hänellä oli kolme ja kutsui lapset
saapuville. -- Reippaat pojat, visiiri virkkoi, -- kuka teistä oli
kadina eilen illalla leikkiessänne? Vanhin vastasi olleensa ja punastui
kun ei tiennyt kysymyksen syytä. -- Tule mukaan, poikaseni, visiiri
sanoi, -- oikeauskoisten hallitsija haluaa tavata sinut.

Äiti hätääntyi nähdessään että suurvisiiri tahtoi viedä hänen poikansa
mukanaan ja kysyi mitä varten kalifi oli käskenyt hänet tuoda.
Suurvisiiri rohkaisi häntä ja lupasi saattaa pojan takaisin ennen kuin
tunti olisi kulunut, jolloin äiti saisi tietää asian lapselta
itseltään. -- Jos niin on, arvoisa herra, äiti virkkoi, -- sallikaa
minun ensin pukea hänet jotta hän voi esiintyä siistinä oikeauskoisten
hallitsijan edessä. Heti kun lapsi oli puettu, visiiri saattoi hänet
palatsiin ja esitteli kalifille.

Heidän tultuaan palatsiin poika oli kovin ujo, kunnes kalifi rauhoitti
häntä. Sitten kalifi käski tuoda esille kauppiaat. Saliin astuttuaan he
lankesivat maahan valtaistuimen juurelle, koskettaen päällään mattoon.
Kalifi lausui heille: -- Selittäkää kumpikin asianne tälle lapselle
joka kuuntelee teitä ja tuomitsee, ja jos hän joutuu pulaan, minä
avustan häntä.

Ali Hodsha ja kauppias puhuivat kumpikin puolestaan toinen toisensa
jälkeen, mutta kun viimeksimainittu tarjoutui vannomaan kuten ennenkin,
lapsi virkkoi: -- Ei vielä. Meidän on ensin nähtävä oliiviruukku.

Nämä sanat kuullessaan Ali Hodsha toi ruukun esille, laski sen kalifin
jalkojen juureen ja avasi. Kalifi vilkaisi öljymarjoihin, otti yhden ja
maistoi ja antoi toisen pojalle. Sitten kutsuttiin kauppiaat, jotka
tarkastivat öljymarjoja ja ilmoittivat niiden olevan hyviä ja vuoden
satoa. Poika sanoi heille Ali Hodsan vakuuttavan, että oli pannut ne
säilöön seitsemän vuotta sitten, mihin kauppiaat antoivat saman
vastauksen kuin lapset jotka olivat edellisenä iltana esittäneet heidän
osaansa.

Vaikka syytetty roisto näki selvästi, että hänet havaittaisiin
kauppiaiden lausunnon perusteella syylliseksi, hän yritti kuitenkin
sanoa jotakin puolustuksekseen. Mutta sen sijaan että olisi määrännyt
hänet seivästettäväksi poika katsahti kalifiin ja sanoi: --
Oikeauskoisten hallitsija, tämä ei ole leikin asia. Teidän
majesteettinne on hänet tuomittava kuolemaan eikä minun, vaikka sen
eilen tein leikkiessämme.

Täysin vakuuttuneena kauppiaan rikoksesta kalifi jätti hänet
oikeudenpalvelijoiden käsiin, määräten hänet seivästettäväksi. Tuomio
pantiin täytäntöön kun hän oli tunnustanut mihin hän oli kätkenyt nuo
tuhat kultarahaa, jotka nyt annettiin Ali Hodshalle takaisin.
Itsevaltias joka oli perin oikeutta harrastava kääntyi sitten kadin
puoleen, käskien hänen oppia lapselta miten oli täsmällisesti
suoritettava velvollisuutensa ja syleillen poikaa hän lähetti viimeksi
mainitun kotiin, lahjoittaen hänelle sata kultarahaa sisältävän
kukkaron anteliaisuutensa todistukseksi ja tunnustukseksi hänen
ihailtavasta älykkyydestään.



Tarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä


Kalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa hyvin rikas kauppias
jolla oli vain yksi poika. Tälle hän oli antanut nimeksi Abu Hassan ja
kasvattanut hänet kovassa kurissa. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä poika
jäi isänsä kuollessa ainoaksi perilliseksi ja suurten, ankaralla
säästäväisyydellä ja uutteralla toimeliaisuudella kerättyjen
rikkauksien omistajaksi.

Abu Hassan, jolta isä oli aina kieltänyt kaiken ylellisyyden,
halusi tuhlata rahoja ja päätti hankkia mainetta avokätisellä
anteliaisuudella. Sitä varten hän jakoi suuren omaisuutensa kahteen
osaan. Toisella osalla hän osti taloja kaupungista ja tiluksia maalta,
päättäen ettei milloinkaan koskisi kiinteistöjensä tuloihin, jotka
kyllä olisivat riittäneet varsin hauskaan elämään, vaan panisi ne
kaikki sellaisenaan talteen. Toisella osalla, joka oli puhdasta rahaa,
hän aikoi hankkia itselleen korvausta ajasta jonka hän mielestään oli
menettänyt ankaran isän pitäessä häntä niin tiukalla.

Näissä tuumissa Abu Hassan keräsi omasta säädystään joukon ikäisiään
nuorukaisia joiden ainoana huolena oli saada aikansa kulumaan
hupaisesti. Hän pani toimeen upeita pitoja säästämättä vaivoja tai
rahoja tehdäkseen ne kuuluiksi kautta kaupungin.

Menot olivat niin äärettömiä, että tarkoitukseen varatut rahat olivat
vuodessa ehtyneet. Hänen täytyi siis luopua enemmistä kemuista. Mutta
heti kun hän lakkasi kestitsemästä ystäviään, he jättivät hänet.
Milloin vain hänet näkivätkin, he välttivät häntä, ja jos hän
sattumalta tapasi jonkun heistä ja aikoi pysähdyttää hänet, he
riensivät aina pois, mikä milläkin verukkeella.

Abu Hassaniin koski kipeämmin ystävien käytös, jotka kaikkien
järkkymättömän uskollisuuden vakuuttelujen jälkeen hänet niin
halpamaisesti ja kiittämättömästi hylkäsivät, kuin niiden suurien
rahasummien menetys, jotka hän oli hupsusti tuhlannut. Hän meni
allapäin ja mietteissään, kasvot ilmaisten suurta tuskaa, äitinsä
huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan kauaksi hänestä.

-- Mikä sinua vaivaa, poikani, äiti kysyi nähdessään hänet niin
alakuloisena. -- Miksi olet noin kiihtynyt, huolestunut ja erilainen
kuin ennen?

Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan heltyi kyyneliin ja valitti
huokaillen: -- Voi, äiti, vihdoinkin näen kuinka sietämätöntä köyhyys
epäilemättä on. Tunnen että se riistää meiltä kaiken ilon, kuten valo
poistuu päivän laskiessa. Koska köyhyys pakottaa meidät unohtamaan
kaikki ylistykset, joita meille ennen kompastustamme tuhlattiin,
koetamme kätkeytyä ja viettää yömme itkien ja surussa. Sanalla sanoen
sekä ystävät että sukulaiset pitävät köyhää raukkaa muukalaisena.
Tiedät, äiti, kuinka olen kohdellut ystäviäni viime vuoden kuluessa.
Olen ollut heille sanomattoman vieraanvarainen, kunnes olen tuhlannut
kaikki rahani, ja nyt he ovat jättäneet minut, kun eivät usko minun
enää kykenevän kestitsemään heitä. Hyvä että minulla on kiinteistöni,
ja kiitetty olkoon taivas joka on suonut minulle tarmoa ollakseni
valani mukaan koskematta niistä saamiini tuloihin. Nyt tiedän kuinka
minun on käytettävä jäljellä olevaa omaisuuttani. Tahdon kuitenkin
kokeilla kuinka pitkälle ystäväni, jotka eivät ansaitse sitä nimeä,
kiittämättömyydessään menevät. Käyn tapaamassa heitä, kutakin vuoron
perään, ja kun olen esittänyt heille mitä olen heidän hyväkseen tehnyt,
pyydän heitä auttamaan minua jollakin rahasummalla.

Hän meni äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan, vain nähdäkseni
onko heissä enää jäljellä minkäänlaista kiitollisuudentunnetta.

Ei ainoakaan hänen entisistä tovereistaan piitannut perusteluista,
joilla murheellinen Abu Hassan koetti taivutella heitä ja
nöyryytyksekseen hän sai kokea, että monet heistä selvään ja suoraan
kielsivät edes tuntevansa häntä.

Hän palasi kotiin kovin surullisena ja astuen äitinsä huoneeseen
virkkoi: -- Voi, rakas äiti, ystävien asemesta olen tavannut vain
petollisia, kiittämättömiä lurjuksia, jotka eivät ansaitse
ystävyyttäni. Hylkään heidät ja lupaan sinulle etten tahdo koskaan enää
nähdä heitä.

Hän päätti vakavasti pysyä sanassaan, vältti kaikin mokomin jälleen
joutumasta äskeisen tuhlaavaisuutensa synnyttämään ikävään asemaan ja
vannoi ettei ikinä kestitsisi ketään Bagdadin asukasta. Hän otti
komerosta raha-arkun, johon oli tallettanut taloistaan ja
maatilkuistaan saamansa säästövarat, pani sen tyhjentämänsä tilalle ja
päätti ottaa siitä joka päivä vain niin paljon että se riitti yhden
ainoan vieraan illalliseen. Yhden henkilön hän aina kutsuisi kanssaan
aterioimaan, mutta hänen valansa mukaan se ei saanut olla Bagdadin
asukas, vaan samana päivänä kaupunkiin saapunut muukalainen jonka oli
sanottava hänelle jäähyväiset seuraavana aamuna.

Tämän suunnitelmansa mukaan Abu Hassan ei laiminlyönyt varata
joka aamu mikä oli tarpeellista, ja illalla hän meni istumaan Bagdadin
sillan päähän. Heti muukalaisen nähdessään hän puhutteli tulijaa
kohteliaasti, kutsui hänet illalliselle ja siksi yöksi luokseen
asumaan. Ilmoitettuaan hänelle lain, jonka oli itselleen laatinut, hän
vei hänet kotiinsa. Ateria jolla Abu Hassan kestitsi vieraitaan ei
ollut kallishintainen, mutta hyvin valmistettu. Hän tarjosi runsaasti
oivallista viiniä, ja tavallisesti he istuivat yhdessä myöhään yöhön.
Hän ei haastellut vierailleen valtiollisista asioista, perheestään tai
liikkeestään, kuten on liiankin tavallista, vaan keksi erilaisia
hupaisia puheenaiheita. Hän oli luonnostaan niin herttainen ja hilpeä,
että hän kykeni antamaan jokaiselle asialle mitä hauskimpia käänteitä
ja tehdä alakuloisimmatkin henkilöt iloisiksi.

Kun hän seuraavana aamuna lähetti pois vieraansa, hän sanoi aina: --
Allah siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikilta suruilta, menetpä
minne tahansa. Kutsuessani sinut eilen luokseni illalliselle mainitsin
sinulle laista jonka olen säätänyt itselleni. Älä siis pane pahaksesi,
vaikka sanon sinulle ettemme enää koskaan saa nähdä toisiamme tai juoda
yhdessä, emme kotona emmekä muuallakaan, syistä jotka itse parhaiten
tiedän. Mene Allahin haltuun!

Kerran kun Abu Hassan tapansa mukaan odotteli sillalla kalifi
Harun-al-Rashid sattui orjan saattamana kulkemaan ohitse Mosulista
saapuvaksi kauppiaaksi pukeutuneena. Luullen häntä todellakin
kauppiaaksi Abu Hassan tervehti häntä kohteliaasti ja sanoi: -- Ystävä,
onnittelen sinua menestyksellisestä saapumisestasi Bagdadiin. Pyydän
että kunnioitat minua syömällä illallista kanssani ja lepäämällä tämän
yön kodissani matkasi vaivoista väsyneenä. Hän ilmotti sitten vieraalle
tavastaan kestitä ensimmäistä muukalaista jonka tapasi. Kalifista Abu
Hassanin oikussa oli jotakin niin kummallista ja tavallisuudesta
poikkeavaa, että hän oli hyvin halukas saamaan tietää sen syyn. Hän
sanoi siis kutsujalle, ettei hän voinut paremmin osoittautua
muukalaiselle tarjotun kohteliaisuuden arvoiseksi kuin ottamalla kutsun
vastaan ja lisäsi, että toisen tarvitsi vain näyttää tietä, jolloin hän
oli valmis seuraamaan.

Lainkaan aavistamatta vieraansa arvoa Abu Hassan kohteli häntä
vertaisenaan, tarjoten hänelle tavallisuuden mukaan hyvän vaikka
yksinkertaisen aterian johon itsekin otti osaa. Kun he olivat syöneet
ja pesseet kätensä, Abu Hassan toi viiniä pöytään ja kehotti kalifia
juomaan. Vieras noudatti kehotusta ja kiitti viiniä hyvänmakuiseksi.
Hän kuunteli myös mielellään nuoren miehen sujuvaa ja sivistynyttä
keskustelua. Vihdoin Abu Hassan kävi herkäksi ja kertoi kalifille
tarinansa joka huvitti suuresti hallitsijaa. -- Olet tosiaan onnellinen
mies, kalifi sanoi, -- kun olet saanut ajoissa varoituksen. Ylistän
käytöstäsi.

He istuivat maistellen ja viinin vilkastuttamina hilpeästi rupatellen,
kunnes yö oli varsin pitkälle kulunut. Vihdoin kalifi virkkoi: --
Sanohan minulle ennen kuin eroamme, voisinko millään tavoin olla
sinulle hyödyksi? Puhu rohkeasti ja avomielisesti, sillä vaikka olen
vain kauppias, kykenen varmasti joko itse tai jonkun ystävän
välityksellä tekemään sinulle mieliksi.

Kalifin tarjoukseen Abu Hassan, joka yhä luuli häntä mosulilaiseksi
kauppiaaksi, vastasi: -- Olen täysin varma, arvoisa ystävä, ettet tee
jalomielistä tarjoustasi pelkästä kohteliaisuudesta. Sanastaan kiinni
pitävänä kunnon miehenä vakuutan kuitenkin sinulle, ettei mikään ole
mieltäni painamassa, eivät liikehuolet eivätkä toivomukset. En pyydä
keneltäkään mitään. Minulla ei näet ole pienintäkään kunnianhimoa. Sen
vuoksi kiitän vain perin ystävällisestä tarjouksestasi ja kunniasta
jonka olet minulle osoittanut alentumalla nauttimaan vaatimatonta
ruokaani. Kuitenkin minun täytyy tunnustaa, Abu Hassan jatkoi, -- että
yksi seikka kiusaa minua, silti mielenrauhaani häiritsemättä. Tiedä
siis, että Bagdadin kaupunki on jaettu kortteleihin, joissa kussakin on
moskeija ja imaami. Imaami pitää rukoukset määrättyinä hetkinä sinne
kokoontuvien kaupunginosan asukkaiden päämiehenä. Sen korttelin imaami,
jossa minä asun, on tyly saituri, kovaluontoinen mies ja maailman
suurin teeskentelijä. Neljä korttelin vanhusta, jotka ovat hänen
hengenheimolaisiaan, tapaa säännöllisesti toisensa imaamin talossa.
Siellä he panettelevat, parjaavat ja hautovat häijyjä juonia minua ja
koko kaupunginosaa vastaan. Kunpa vain voisin rangaista heitä! Soisin
kalifin tietävän heidän puuhistaan, sillä hän on oikeutta harrastava ja
tekisi niistä lopun. Saisinpa vain yhdeksi päiväksi kalifin vallan,
niin käskisin antaa imaamille neljäsataa kepiniskua ja jokaiselle
noista neljästä yllyttäjästä sata lyöntiä palkkioksi heidän pahoista
töistään.

Kalifi laati mielessään suunnitelman jolla voisi antaa Abu Hassanille
tilaisuuden täyttää toivomuksensa. Hän tarttui pulloon ja kaatoi
lasillisen viiniä, juoden isäntänsä maljan. Sitten hän täytti toisen
lasin ja pani siihen salavihkaa vähän unijauhetta, jota hänellä oli
mukanaan, ojensi viinin Abu Hassanille ja sanoi: -- Olet vaivautunut
täyttämään pikarini kaiken iltaa. Tahdon edes kerran säästää sinulta
sen vaivan. Pyydän sinua ottamaan tämän lasin ja tyhjentämään sen minun
tähteni.

Abu Hassan otti maljan ja näyttääkseen vieraalleen, kuinka mielissään
hän oli kunnianosoituksesta, tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Jauhe
vaikutti heti kun hän oli nielaissut nesteen, ja hän vaipui sikeään
uneen. Kalifi käski mukanaan tuomansa orjan nostaa Abu Hassanin
hartioilleen ja seuraamaan, mutta sitä ennen varmasti panemaan merkille
talon, jotta tuntisi sen jälleen. Tällä tavoin kalifi, nukkuvaa taakkaa
kantavan orjansa seuraamana, lähti talosta, mutta sulkematta
ovea jälkeensä, kuten isäntä oli toivonut, ja kulki suoraan
palatsiinsa, astuen siellä salaovesta omaan huoneeseensa jossa hänen
kamaripalvelijansa odottivat. Hän käski heidän riisua Abu Hassanin ja
panna hänet kalifin vuoteeseen, minkä he heti tekivät.

Kalifi kutsutti kaikki palatsin virkailijat ja naiset puheilleen
lausuen heille: -- Tahdon, että kaikki ne joiden velvollisuutena on
saapua luokseni aamutervehdykselle osoittavat vuoteessani lepäävälle
miehelle samaa kunnioitusta kuin osoittaisivat minulle ja tottelevat
joka ainoata hänen antamaansa käskyä. Älköön häneltä kiellettäkö mitään
ja puhuteltakoon häntä ja vastattakoon hänen kysymyksiinsä kuin jos hän
olisi oikeauskoisten hallitsija. Sanalla sanoen toivon että
kunnioitatte häntä oikeana kalifina, minusta välittämättä, ja
tottelette hänen pienintäkin viittaustaan.

Virkailijat ja hovin naiset jotka käsittivät että kalifi mieli
huvitella, vastasivat syvillä kumarruksilla ja poistuivat. Jokainen
valmistautui parhaansa mukaan noudattamaan käskyä ja esittämään
taitavasti osaansa.

Kalifi käski kutsua suurvisiirinsä. -- Giafar, hän sanoi, olen
kutsuttanut sinut antaakseni sinulle ohjeita ja jotta et hämmästyisi
huomenna, kun tulet vastaanottoon ja näet tämän miehen valtaistuimella
kuninkaallisessa puvussa. Tervehdi häntä samalla kumarruksella ja
osoita hänelle samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni. Muista
suorittaa täsmällisesti mitä ikinä hän käskee, aivan kuin jos itse
antaisin sinulle määräyksiäni. Hän osoittaa kaiketi suurta
anteliaisuutta ja antaa lahjojensa jakamisen sinun huoleksesi. Tee
kaikki mitä hän vaatii, vaikkapa hän anteliaisuudessaan menisi niin
pitkälle että tyhjentäisi rahaston kaikki kirstut. Älä myöskään unohda
ilmoittaa kaikille emiireilleni ja palatsin ulkopuolella oleville
virkailijoille, että he osoittavat hänelle vastaanotossa samaa
kunnioitusta kuin minulle itselleni ja suorittavat kaikki niin hyvin
kuin mahdollista. Älköön hän havaitko tässä järjestelyssä vikaa, jotta
suunnittelemani huvi ei häiriintyisi.

Kun visiiri oli poistunut, kalifi meni nukkumaan toiseen huoneeseen ja
antoi eunukkiensa päällikölle Mesrurille tarpeelliset määräykset, jotta
kaikki kävisi niin kuin hän oli suunnitellut ja hän näkisi, kuinka Abu
Hassan käyttäisi valtaansa kalifina sinä lyhyenä aikana joksi oli
toivonut sitä itselleen. Ennen kaikkea hän muistutti Mesruria
herättämään hänet itsensä tavallisella hetkellä ennen kuin herättäisi
Abu Hassanin, koska hän halusi olla saapuvilla tämän noustessa. Mesrur
ei laiminlyönyt tehdä niin kuin kalifi oli käskenyt. Mentyään kammioon
jossa Abu Hassan nukkui kalifi piiloutui pieneen korotettuun
sivukomeroon, josta voi nähdä kaikki mitä tapahtui. Kaikki virkailijat
ja naiset, joiden oli oltava saapuvilla Abu Hassanin noustessa, tulivat
samaan aikaan huoneeseen sijoittuen järjestyksessä arvonsa mukaisesti,
ollakseen valmiit suorittamaan kukin velvollisuutensa aivan kuin jos
kalifi itse nousisi vuoteestaan.

Koska päivä juuri alkoi sarastaa ja oli ennen auringonnousua
valmistauduttava aamurukouksiin, lähinnä vuoteen pääpuolessa seisova
hovimies hipaisi etikkaan kastetulla sienellä Abu Hassanin nenää,
jolloin nukkuja heti havahtui. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään
itsensä isossa upeasti sisustetussa huoneessa, jonka katto oli
koristettu hienoilla arabeskeilla, jossa oli kulta- ja hopeamaljakkoja
ja jonka lattiaa verhosi kallisarvoinen silkkimatto. Vilkaistuaan
vuodepeittoon hän havaitsi sen olevan helmillä ja timanteilla
kirjailtua kultakangasta. Vuoteen vieressä patjalla oli jalokivillä
koristettu kultakuteinen puku ynnä kalifin turbaani.

Kiiltävät esineet nähdessään Abu Hassan hämmästyi sanomattomasti ja
piti kaikkea unena. Kuitenkin hän toivoi ettei se olisi ollut unta.

Olen siis kalifi, hän ajatteli, mutta muistaen entisyytensä lisäsi:
Tämä on vain unta, vierastani huvittaakseni eilenillalla lausumani
toivomuksen vaikutusta.

Ja sitten hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä nukkuakseen.

Mutta samassa virkkoi orja hyvin kunnioittavasti: -- Oikeauskoisten
hallitsija, teidän majesteettinne on aika nousta rukouksiin, aamu
valkenee.

Äänen kuullessaan Abu Hassan nousi istualleen ja tuumi, ettei se
sentään voinut ollakaan unta. Hän hieroi silmiään varmistuakseen että
oli valveilla, ja kun hän avasi ne, päivä paistoi suoraan makuuhuoneen
ikkunasta sisään. Samassa Mesrur astui sisään, lankesi kasvoilleen Abu
Hassanin eteen ja sanoi: -- Oikeauskoisten valtias, teidän
majesteettinne suonee minulle anteeksi, mutta näin kauanhan ei ole
ollut tapanne nukkua, ja rukoushetki on jo ohi. Jos teidän
majesteettinne ei ole viettänyt yötä huonosti, olisi aika nousta
valtaistuimellenne ja aloittaa asiain käsittely. Kaikki kenraalinne,
maaherranne ja muut valtion virkamiehet odottavat teitä neuvostosaliin.

Tämän puheen kuullessaan Abu Hassan varmistui siitä, että ei nukkunut
eikä nähnyt untakaan, mutta samalla hän oli kovin hämillään ja
hölmistynyt, kun ei tiennyt mitä tekisi. Vihdoin hän katsoi vakavasti
Mesruriin ja sanoi hänelle ankarasti: -- Ketä sinä puhuttelet ja
nimität oikeauskoisten hallitsijaksi? En tunne sinua, ja varmaankin
sinä luulet minua joksikuksi toiseksi.

Jokainen muu henkilö kuin Mesrur olisi ällistynyt Abu Hassanin
kysymyksistä, mutta kalifi oli antanut hänelle niin hyvät ohjeet että
hän esitti osansa oivallisesti. -- Korkea herrani ja sulttaanini, hän
sanoi, -- puhuu noin vain koetellakseen minua. Eikö teidän
majesteettinne ole oikeauskoisten hallitsija, idän ja lännen
itsevaltias, Allahin lähettämän profeetan sijainen maan päällä?
Viheliäinen orjanne Mesrur ei ole unohtanut teitä niiden monien vuosien
jälkeen, joina hänellä on ollut kunnia ja onni palvella teidän
majesteettianne nöyrästi. Hän pitäisi itseään onnettomimpana ihmisenä
jos sattuisi vihoittamaan teidän majesteettianne ja pyytää mitä
hartaimmin että poistaisitte hänen pelkonsa. Mutta kaiketi onkin vain
kiusallinen uni teitä häirinnyt?

Abu Hassan purskahti nauramaan ja vaipui takaisin patjalle. Se huvitti
kalifia niin suuresti, että hän olisi itse nauranut yhtä äänekkäästi,
jollei olisi pelännyt lopettavansa liian nopeasti hauskan näytelmän
jonka oli itselleen luvannut.

Kun Abu Hassan oli väsynyt nauramiseen, hän nousi jälleen istualleen ja
virkkoi vieressään seisovalle pienelle neekeripojalle: -- Kuulehan,
sano minulle kuka minä olen?

-- Armollinen sulttaani, pieni poika vastasi kainosti, teidän
majesteettinne on uskovaisten hallitsija ja Allahin käskynhaltija maan
päällä.

-- Se ei ole totta, senkin mustakuono, Abu Hassan tiuskaisi.

Hän kutsui lähimpänä seisovaa neitosta. -- Tule tänne, kaunokainen, hän
kehotti ojentaen kättään, -- ja puraise sormeni päästä, jota tunnen
nukunko vai olenko hereillä.

Neitonen, joka tiesi kalifin katselevan kaikkea mitä tapahtui, oli ylen
iloinen saadessaan tilaisuuden osoittaa kykyään hänen huvikseen, astui
vakavin kasvoin vuoteen luo ja napaten Abu Hassanin sormen hampaittensa
väliin puraisi siihen aika kipeästi. Abu Hassan vetäisi kätensä
nopeasti takaisin ja sanoi: -- Huomaan olevani valveilla, enkä näe
unta. Mutta miten ihmeessä olen yhdessä yössä muuttunut kalifiksi? Tämä
on varmaan maailman kummallisin ja hämmästyttävin tapaus! Hän kääntyi
saman neitosen puoleen ja virkkoi: -- Vannotan sinua, niin totta kuin
Allah, johon luotat yhtä hyvin kuin minäkin, sinua suojelee, että et
salaa minulta totuutta. Olenko todellakin uskovaisten hallitsija?

-- Se on niin totta, neitonen vastasi, -- että me, jotka olemme teidän
majesteettinne orjia, hämmästymme nähdessämme teidän itsenne epäilevän
sitä.

-- Sinä olet valehtelija, Abu Hassan vastasi. -- Tiedän varsin hyvin
kuka olen.

Yhä enemmän ällistyneenä Abu Hassan salli Mesrurin auttaa hänet
nousemaan ja antautui vastustelematta orjain puettavaksi. Kun puuha oli
suoritettu, suurvisiiri opasti hänet kaksinkertaisen uudinrivin välitse
neuvostosaliin, jossa hänet saatettiin kaikella kuninkaallisella
loistolla muhkean valtaistuimen juurelle. Kun hän oli päässyt
valtaistuimen luo, Mesrur tuki häntä käsivarrellaan, toisen virkailijan
avustaessa toiselta puolen. Heidän avullaan Abu Hassan nousi askelmia
pitkin ja istahti korokkeelleen, virkamiesten toivottaessa riemuhuudoin
hänelle onnea ja menestystä.

Kalifi oli sillä välin seurannut ja sijoittunut paikkaan josta saattoi
itse näkymättömänä pysyen katsella näytelmää. Hän tunsi erikoista
mielihyvää huomatessaan Abu Hassanin täyttävän hänen paikkansa
valtaistuimella melkein yhtä arvokkaasti kuin hän itsekin.

Heti kun Abu Hassan oli asettunut valtaistuimelle, suurvisiiri astui
esille ja lausui syvään kumartaen: -- Oikeauskoisten hallitsija,
antakoon Allah siunauksiensa sataa teidän majesteettinne ylitse tässä
elämässä, ottakoon teidät paratiisiinsa tulevaisessa maailmassa ja
tuhotkoon vihollisenne!

Abu Hassan, joka vähitellen alkoi uskoa todella olevansa kalifi, kysyi
suurvisiiriltä mitä asioita oli käsiteltävinä. -- Oikeauskoisten
valtias, suurvisiiri vastasi, -- neuvostonne virkamiehet odottavat
ulkona, kunnes teidän majesteettinne suvaitsee antaa heille luvan,
tavanmukaiseen alamaisuuden tunnustukseen. Abu Hassan käski heti avata
oven, jotta virkamiehet voisivat astua saliin. Ja hän kumarsi heille
kuninkaallisesti, kun he lankesivat maahan ennen kuin sijoittuivat
paikoilleen.

Tämän juhlallisuuden jälkeen käsiteltiin päivän asiat, suurvisiiri
seisoi valtaistuimen edessä lukien selostuksensa, ja kalifi, joka
tarkkasi kaikkea, ihmetteli Abu Hassanin älyä. Tämä kutsutti kadin ja
sanoi: -- Mene siihen ja siihen moskeijaan, jossa on vanha imaami,
sidota hänet ja neljä vanhusta, jotka houkuttelevat häntä pahuuteen, ja
käske piestä heidät. Annettakoon imaamille neljäsataa raipan iskua ja
muille sata. Sitten nostettakoot kaikki viisi rääsyihin puettuina
kamelien selkään, kasvot eläimen häntään päin käännettyinä, ja
kuljetettakoot kautta kaupungin, huutajan juostessa edellä ja
julistaessa isoon ääneen: "Näin rangaistaan kaikki jotka panettelevat
lähimmäisiään!" Käske heidän sitten ainaiseksi poistua siitä
kaupunginosasta.

Kadi kumarsi ja lähti panemaan määräystä täytäntöön.

Kalifi oli hyvin mielissään Abu Hassanin lujuudesta ja havaitessaan,
että tämä ei suinkaan päästänyt käsistään tilaisuutta rangaista imaamia
ja kaupunginosansa neljää muuta tekopyhää lurjusta. Sillä välin jatkoi
suurvisiiri selostustaan ja oli juuri lopettanut, kun poliisituomari
palasi tehtäväänsä suorittamasta. Hän astui valtaistuimen eteen
tavallisin kunnianosoituksin ja sanoi: -- Uskovaisten hallitsija,
tapasin imaamin ja hänen neljä kumppaniaan moskeijasta jonka teidän
majesteettinne mainitsi, ja todistukseksi, että olen täsmällisesti
totellut käskyjänne, olen tuonut alueen johtomiesten allekirjoittaman
asiakirjan. Hän veti povestaan paperin ja ojensi sen valekalifille.

Kääntyen sitten suurvisiirin puoleen Abu Hassan sanoi: -- Mene
ylimmäisen rahastonhoitajan luo pyytämään häneltä tuhat kultarahaa ja
vie ne erään Abu Hassan-nimisen miehen äidille samaan kaupunginosaan
jossa häijy imaami asui. Riennä ja palaa heti. Kosketettuaan kädellä
päätään ehdottoman kuuliaisuuden merkiksi ja langettuaan kasvoilleen
valtaistuimen juureen suurvisiiri lähti rahastonhoitajan luo, joka
antoi hänelle rahat ja tarjosi orjan niitä kantamaan ja seuraamaan
häntä Abu Hassanin äidin asuntoon. Suurvisiiri vei rahat sanoen vain:
-- Kalifi lähettää sinulle tämän lahjan. Äiti otti sen vastaan
sanomattoman hämmästyneenä.

Kun päivän viralliset tehtävät olivat suoritetut, neuvosto hajaantui,
Abu Hassan astui alas valtaistuimelta ja hänet saatettiin ruokasaliin,
jossa hän nautti upean ja herkullisen aterian musiikin soidessa ja
tanssijatarten esittäessä taitoaan. Kaiken aikaa seisoi seitsemän
erinomaisen kaunista neitosta häntä löyhyttelemässä. Abu Hassan oli
ihastuksissaan kaikesta, eivätkä häntä vähimmin hurmanneet nuo
viehättävät tytöt. Katsellessaan heitä tarkkaavaisesti hän sanoi, että
hänen mielestään yksikin riitti löyhyttelemään hänelle raikasta ilmaa
ja käski kuuden tytön istua kanssaan pöytään, kolmen oikealle ja kolmen
vasemmalle. Kaikki kuusi tottelivat. Kun Abu Hassan huomasi, että he
kunnioittavassa kainoudessaan eivät maistaneet mitään, hän tarjoili
heille itse, kehotellen mitä hartaimmin ja kohteliaimmin heitä
syömään. Hän kyseli heidän nimiään, ja neitoset sanoivat olevansa
Alabasterikaula, Korallisuu, Kuutamo, Päivänsäde, Silmänherkku,
Sydämenilo, ja se joka häntä löyhytteli oli nimeltään Sokeriruoko.
Monet sievät kohteliaisuudet joita Abu Hassan heidän nimiensä johdosta
lausui osoittivat, että hän oli älykäs ja sukkela mies, ja se lisäsi
hänen arvoaan kalifin silmissä, joka näki ja kuuli kaikki.

Aterian jälkeen Abu Hassanille tuotiin pesuvettä kultaisessa maljassa
ja sitten hänet vietiin toiseen saliin, johon oli katettu jälkipöytä ja
jossa seitsemän edellisiä ihanampaa neitosta seisoi viuhkat kädessä
valmiina häntä löyhyttelemään. Abu Hassan ei kuitenkaan sallinut heidän
tehdä sitä, vaan käski heidän istuutua lähelleen jotta voisi nauttia
heidän seurastaan. Kalifi kuunteli mielissään kuinka sujuvan
kaunopuheisesti hän huvitti neitosia tarjoillessaan heille hedelmiä ja
havaitsi hänet tavallista nerokkaammaksi ja viisaammaksi mieheksi.

Kun päivä alkoi hämärtyä, Abu Hassan saatettiin kolmanteen, vielä
paljon upeammin sisustettuun saliin, jota seitsemässä kultaisessa
kattokruunussa palavat vahakynttilät kirkkaasti valaisivat. Siellä hän
näki seitsemän isoa erillisillä viineillä täytettyä hopeapulloa ja
niiden ääressä seitsemän mitä hienotekoisinta kristallipikaria. Siihen
asti Abu Hassan ei ollut juonut muuta kuin vettä, noudattaen tapaa,
joka Bagdadissa oli käytännössä ylimmästä alimpaan ja kalifin
hovissakin: viiniä maisteltiin vasta illalla.

Heti kun Abu Hassan astui saliin, hän meni pöydän luo, istuutui ja oli
pitkän aikaa haltioissaan häntä ympäröivästä komeudesta, joka oli
kauniimpaa kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tarttuen kädestä oikealla
seisovaa neitosta hän veti tytön viereensä istumaan, tarjosi hänelle
leivosta ja kysyi hänen nimeään.

-- Oikeauskoisten hallitsija, kaunotar vastasi, -- minua sanotaan
Helmitertuksi.

-- Mikään muu nimi, Abu Hassan virkkoi, -- ei olisi paremmin arvosi
mukainen. Hampaasi ovat tosiaan hienoimpia helmiä heleämmät.
Helmiterttu, hän lisäsi, -- koska se on sinun nimesi, kaadahan minulle
kauniilla kätöselläsi lasillinen viiniä.

Neitonen täytti viinilasin ja tarjosi sen viehättävin liikkein Abu
Hassanille. Tämä kilisteli kaikkien seitsemän neitosen kanssa.
Ja kun hän oli juonut erikseen kunkin maljan, Helmiterttu meni
tarjoilukaapille, kaatoi lasillisen viiniä ja tipautettuaan siihen
hyppysellisen samaa jauhetta, jota kalifi oli edellisenä iltana
käyttänyt, ojensi sen Abu Hassanille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän
virkkoi, -- pyydän teidän majesteettianne ottamaan tämän lasin ja ennen
kuin sen tyhjennätte armollisesti kuuntelemaan laulua jonka olen tänään
sepittänyt ja jonka toivon miellyttävän teitä.

Kun neitonen oli päättänyt esityksensä Abu Hassan tyhjensi lasinsa ja
käänsi päänsä tyttöä kohti lausuakseen hänelle ne ylistykset, jotka
tämä hänen mielestään ansaitsi, mutta hänet ehkäisi unetus, joka
vaikutti niin äkkiä että hänen suunsa avautui heti ammolleen,
silmäluomet painuivat umpeen, pää valahti pielukselle ja hän vaipui
yhtä sikeään uneen kuin edellisenä päivänä jolloin kalifi oli antanut
hänelle jauhetta. Yksi neitosista oli valmiina sieppaamaan hänen
kädestään putoavan pikarin. Kalifi, jolle näytelmä oli tuottanut
suurempaa huvia ja tyydytystä kuin hän oli odottanutkaan, lähti
tähystyspaikaltaan ja astui saliin heidän luokseen ratkiriemastuneena
menestyksestä.

Hän käski pukea Abu Hassanin hänen omiin vaatteisiinsa ja määräsi orjan
viemään hänet takaisin sinne mistä oli tuonutkin ja laskemaan
meluttomasti samaan huoneeseen sekä poistuessaan jättämään oven auki.

Abu Hassan nukkui hyvin myöhään seuraavana aamuna. Unijauheen lakatessa
vaikuttamasta hän heräsi, avasi silmänsä ja kummastui suuresti
nähdessään itsensä entisessä kodissaan. -- Helmiterttu! Kointähti!
Korallisuu! Kuutamo! hän huuteli kutsuen hovin naisia nimeltä, mikäli
muisti. -- Missä olette? Tulkaa tänne, tytöt!

Abu Hassan hoilasi niin äänekkäästi, että äiti, joka oli omassa
huoneessaan, kuuli melun, riensi hänen luokseen ja kysyi: -- Mikä
sinulla on hätänä, poikani? Mitä sinulle on tapahtunut?

Nämä sanat kuullessaan Abu Hassan kohotti päätään ja katsahti ylväästi
äitiinsä ja sanoi: -- Vaimo kulta, ketä sinä nimität pojaksesi?

-- Sinua. Etkö sitten ole poikani Abu Hassan, äiti vastasi hyvin
lempeästi. -- On kummallista että olet voinut unohtaa itsesi näin pian.

-- Minäkö sinun poikasi, Abu Hassan ärähti. -- Sinä et tiedä mitä
sanot! Olen oikeauskoisten hallitsija, etkä voi minulle uskotella!

Abu Hassanin äiti, joka luuli poikansa joutuneen mielenhäiriöön, koetti
muuttaa puheenaihetta. Ja sitä varten hän jutteli, kuinka imaamia oli
edellisenä päivänä rangaistu. Tuskin Abu Hassan oli kuullut
kertomuksen, kun hän huudahti: -- En ole poikasi enkä ole Abu Hassan,
vaan ehdottomasti oikeauskoisten hallitsija. Kertomuksesi jälkeen en
voi enää epäillä sitä. Tiedä siis, että minun käskystäni imaamia ja
neljää sheikkiä rangaistiin.

Turhaan äiti koetti tyynnyttää hänen häiriintynyttä mieltään. Kaikki
hänen vastustelunsa ärsyttivät Abu Hassania vain entistä enemmän. Ja
hän vimmastui niin äidilleen että välittämättä tämän kyynelistä tarttui
keppiin ja hyökkäsi hurjistuneena ja uhkaavana vaimorukkaa kohti. Hän
olisi säikyttänyt jokaisen paitsi hellästi rakastavan äidin. -- Sano
minulle heti kuka olen, hän kirkui.

-- En usko, poikani, äiti vastasi katsellen häntä lempeästi ja
pelottomasti, -- sinua niin Allahin hylkäämäksi, että et tunne äitiäsi
joka synnytti sinut maailmaan ja luulottelet itsestäsi joutavia. Olet
tosiaankin poikani Abu Hassan ja teet kovin väärin vaatiessasi
arvonimeä joka kuuluu ainoastaan itsevaltiaalle herrallemme, kalifi
Harun-al-Rashidille. Varsinkin se on kiittämätöntä sen jalomielisen
lahjan jälkeen jonka hallitsija lähetti meille eilen.

Näistä sanoista Abu Hassan ihan raivostui. Kalifin anteliaisuuden
mainitseminen varmistutti yhä enemmän että hän itse oli kalifi, sillä
hän muisti lähettäneensä visiirin lahjaa viemään. Ja sokeassa
vimmassaan hän pieksi äitiään kepillä, hokien kaiken aikaa että hän
itse oli lähettänyt rahat.

Äitipoloinen, joka ei ollut aavistanut poikansa näin pian siirtyvän
sanoista iskuihin, huusi niin äänekkäästi apua, että naapurit riensivät
hätään. Abu Hassan pieksi yhä äitiään, kysyen häneltä joka iskulla,
oliko hän oikeauskoisten hallitsija, mihin äiti aina hellästi vastasi
että Abu Hassan oli hänen poikansa.

Kun taloon juosseet naapurit kuulivat Abu Hassanin julistavan olevansa
kalifi, he eivät enää epäilleet että hän oli tullut mielipuoleksi.
Sen vuoksi he tarttuivat häneen ja sidottuaan hänet veivät
hullujenhuoneeseen, johon hänet jätettiin rautaristikolla varustettuun
koppiin toipumaan järkiinsä. Hän sai joka päivä viisikymmentä
kepiniskua, jotta muistaisi ettei ollut oikeauskoisten hallitsija kuten
väitti.

Vähitellen Abu Hassanissa syntyneet voimakkaat ja vilkkaat mielikuvat,
muistumat siitä, että oli ollut puettuna keisarilliseen purppuraan,
käyttänyt kalifin valtaa ja saanut osakseen sellaiselle tulevaa
ehdotonta ja täsmällistä kuuliaisuutta, alkoivat haihtua. Hän päätti
pitää koko otaksumansa unena ja palata rauhassa kotiinsa.

Kun Abu Hassanin äiti tuli häntä katsomaan, hän havaitsi poikansa
mielentilan niin paljon paremmaksi että itki ilosta. -- En tosiaan
käsitä, äiti, Abu Hassan sanoi, -- mitä on tapahtunut, mutta olen
päättänyt pitää sitä kaikkea vilkkaana unena. Ja pyydän sinua antamaan
anteeksi kaiken pahan kohteluni.

-- Poikani, äiti huudahti riemuissaan, -- tunnen sanomatonta iloa ja
lohtua kuullessani sinun puhuvan noin järkevästi. Mutta sanonpa sinulle
mitä tästä seikkailusta ajattelen. Muukalainen, jonka illalla ennen
sairastumistasi toit kotiin aterioimaan kanssasi, lähti sulkematta
kamarisi ovea jälkeensä, vaikka olit pyytänyt sitä, ja luulen, että
paholainen sai siten tilaisuuden pujahtaa sisälle ja syöstä sinut
siihen kauheaan harhaan jossa olet ollut. Sen tähden, poikani, sinun
tulee kiittää Allahia pelastuksestasi.

-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, poika vastasi, -- ja pyydän sinua
toimittamaan minut pois tästä paikasta.

Hänen äitinsä ei odottanut toista kehotusta, vaan riensi hoitolan
vartijan luo, joka tutkittuaan Abu Hassanin vapautti hänet kuten äiti
toivoi.

Abu Hassan lepäsi muutamia päiviä paluunsa jälkeen ja jatkoi sitten
entistä menettelyään, kutsuen vieraan iltaisin aterialle. Heti ensi
kerralla, kun hän meni sillalle, hän näki kauppiaan, joka hänen
arvelunsa mukaan oli syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, tulevan
kohti. Abu Hassan kääntyi poispäin välttääkseen häntä, mutta kauppias
ei halunnut väistää, vaan astui hänen luokseen. -- Veli Abu Hassan, hän
sanoi, -- sinäkö siinä? Tervehdän sinua! Sallitko minun syleillä sinua?

-- En suinkaan, Abu Hassan vastasi, -- minä en tervehdä sinua. En huoli
tervehdyksestäsi enkä syleilystäsikään. Mene tiehesi!

Kalifi oli huolellisesti suunnitellut kohtauksen, koska tiesi Abu
Hassanin palanneen kotiinsa, eikä tämä tyly käytös saanut häntä
luopumaan aikeistaan. Hän tunsi hyvin lain, jonka Abu Hassan oli
itselleen säätänyt, ettei koskaan seurustelisi muukalaisen kanssa jota
kerran oli kestinnyt, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. -- Ah, veli
Abu Hassan, hän sanoi syleillen häntä, -- en mieli erota sinusta näin,
koska minulla oli onni tavata sinut toistamiseen. Sinun täytyy jälleen
osoittaa minulle samaa vieraanvaraisuutta kuin osoitit kuukausi sitten,
jolloin minulla oli kunnia kilistellä kanssasi.

Abu Hassan olisi kernaasti suonut kalifin menevän tiehensä, mutta hänen
ponnistuksensa vapautua vastenmielisestä vieraasta olivat turhia, ja
vihdoin hänen oli pakko sallia miehen tulla mukaansa. -- Mutta, hän
selitti, -- koska viime vierailusi tuotti minulle niin paljon kiusaa,
minun täytyy kertoa mitä tapahtui ja pyytää että säästät minut sen
toistumiselta. Abu Hassan jutteli sitten seikkailunsa ja päätti
selostuksensa vaatimalla kalifia lupaamaan, ettei tämä enää tekisi
hyviä suunnitelmia hänen tulevaisuuteensa nähden. -- Olen tyytyväinen,
hän sanoi, -- ja annan sinulle kaiken entisen anteeksi.

Heti kun Abu Hassan saapui kotiinsa, hän kutsui äitinsä ja pyysi
kynttilöitä, kehotti vierastaan istumaan sohvalle ja istahti itse hänen
viereensä. Vähän myöhemmin tuotiin illallinen pöytään, ja he kävivät
kursailematta ruokaan käsiksi. Heidän aterioituaan Abu Hassanin äiti
tyhjensi pöydän, toi jälkiruoaksi hedelmiä viinin kera sekä lasit ja
poistui sitten eikä enää näyttäytynyt.

Kun he olivat jonkin aikaa maistelleet viiniä, kalifi sanoi: -- Etkö
ole koskaan ajatellut avioliittoa?

-- En, Abu Hassan vastasi, -- elän mieluummin vapaana.

-- Se ei ole oikein, kalifi jatkoi. -- Minun täytyy etsiä sinulle
neitonen joka on lempesi arvoinen. Ja olenpa varma että pidät hänestä.
Sitten hän tarttui Abu Hassanin pikariin, tipautti siihen hiukan
jauhetta ja ojensi sen viinillä täytettynä isännälleen. -- Kas niin,
hän sanoi, -- juohan sen neitosen malja jonka sinulle hankin!

Abu Hassan otti nauraen lasin ja virkkoi päätään pudistaen: -- Olkoon
menneeksi! Koska sitä haluat, en voi tehdä itseäni syypääksi niin
suureen epäkohteliaisuuteen että kieltäytyisin moisessa pikkuasiassa
tekemästä arvokkaalle vieraalleni mieliksi. Juon siis minulle lupaamasi
neitosen maljan, vaikka olen varsin tyytyväinen olooni enkä odota sinun
pitävän sanaasi. Tuskin Abu Hassan oli tyhjentänyt pikarinsa, kun hän
vaipui yhtä syvään uneen kuin ensi kerrallakin, ja kalifi määräsi saman
orjan kantamaan hänet palatsiin. Orja totteli, ja kalifi, joka ei
aikonut lähettää Abu Hassania takaisin kuten tuonnoin, sulki oven
jälkeensä niin kuin oli luvannut ja seurasi perästä.

Kun he saapuivat palatsiin, kalifi käski laskea Abu Hassanin sohvalle
saliin, josta hänet oli sikeään uneen vaipuneena kannettu kotiin
kuukausi sitten. Mutta ensin hän käski hovipalvelijan pukea hänet
samaan pukuun jossa hän oli kalifina esiintynyt. Sitten hän käski
kaikkien hovin virkailijoiden, naisten ja soittoniekkojen, jotka olivat
olleet salissa Abu Hassanin juodessa viimeisen, uneen uuvuttavan
siemauksensa, saapua sinne päivänkoitteessa ja esittää osansa
huolellisen hyvin, kun nukkuja heräsi. Levolle lähtiessään hän vielä
muistutti Mesruria herättämään hänet ennen kuin menisivät saliin, jotta
hän voisi kätkeytyä ristikolla varustettuun sivukomeroon kuten
ennenkin.

Kun kaikki oli järjestyksessä ja kalifin jauheen vaikutus vaimentunut,
Abu Hassan alkoi heräillä, kuitenkaan vielä avaamatta silmiään. Silloin
seitsemän laulajatarryhmää yhtyi suloisilla äänillään oboeiden,
huilujen ja muiden soittimien säveleihin. Abu Hassan ihmetteli kovin
kuullessaan ihanaa musiikkia, ja kun hän avasi silmänsä ja näki
edessään naiset ja hoviherrat jotka luuli tuntevansa, hänen
kummastuksensa lisääntyi. Sali tuntui samalta jonka hän oli nähnyt
ensimmäisessä unessaan, ja hän huomasi samat kynttiläkruunut,
huonekalut ja koristeet.

Hän oli kuitenkin liian säikähtynyt toipuakseen heti täyteen
tajuntaansa. -- Allah armahtakoon minua, hän huudahti. -- Häijyt henget
ovat riivanneet minut! Hoviherrat koettivat vakuuttaa hänelle että hän
oli vain nähnyt pahaa unta. -- Katsokaahan selkääni, hän sanoi, --
ovatko nämä arvetkin mielikuvitusta? Vakuutan että voin vieläkin tuntea
iskujen kirvelyn. Onko tämä harhanäky vai onko tämä totta? Olenko
kalifi vai Abu Hassan? Tulkoon joku puraisemaan korvalehteäni, jotta
tunnen olenko hereillä.

Yksi orjista astahti hänen luokseen totellen käskyä. Abu Hassan
parkaisi, mutta oli yhä ällistynyt. Soittokunta alkoi soittaa ja kaikki
hovineitoset ja palvelijat tanssia huimasti sohvan ympärillä jolla Abu
Hassan istui. Nähdessään neitosten joukossa muutamia jotka tunsi Abu
Hassan viskasi yltään kuninkaallisen viittansa ja yhtyi tanssiin
hypäten ja ilakoiden kisailevien mukana.

Se huvitti kalifia niin suuresti että hän pisti päänsä saliin ja huusi:
-- Abu Hassan, Abu Hassan, aiotko tappaa minut nauruun?

Kun kalifin ääni kajahti, kaikki vaikenivat, myös Abu Hassan, joka
käänsi päänsä katsoakseen mistä ääni kuului. Hän tunsi kalifin ja tunsi
hänet samalla Mosulin kauppiaaksi, mutta ei säikähtänyt lainkaan.
Päinvastoin hän varmistui siitä, että oli valveilla ja että kaikki mitä
hänelle oli tapahtunut oli todellista eikä unta. Hän yhtyi kalifin
hilpeyteen. -- Haha, hän nauroi katsahtaen pelkäämättä hallitsijaan, --
vai siellä se Mosulin kauppias onkin! Ja valitatte että tahdon tappaa
teidät? Nyt käsitän kaiken. Mutta... kertokaahan minulle millä keinoin
teitte minut tajuttomaksi. Muutoin tunnen itseni aina puolihulluksi.

Kalifi kertoi kaikki mitä oli tapahtunut Abu Hassanin ollessa unijuoman
huumaama ja miten seikkailu järjestettiin. -- Haluan tietää kuinka
alamaiseni elävät, hän sanoi, -- ja sen vuoksi samoilen usein
valepuvussa kaupungilla. Siten jouduin sinun taloosi, ja kuullessani
sinun toivovan itsellesi päiväksi kuninkaallista valtaa, päätin täyttää
toivomuksesi. En aavistanut että siitä koituisi sinulle niin paljon
kärsimyksiä, mutta olen valmis korvaamaan ne parhaan kykyni mukaan --
en pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan siksikin, että olen havainnut
sinulla olevan oivallisia ominaisuuksia. Pyydä mitä haluat, niin täytän
toivomuksesi.

-- Oikeauskoisten hallitsija, Abu Hassan vastasi, -- olkootpa
kärsimykseni olleet kuinka suuret hyvänsä, ne unohtuvat kaikki
kuullessani että korkea valtiaani oli osallisena asiassa. Ja koska
minun sallitaan esittää pyyntö, anon että minulle suotaisiin onni koko
elinaikanani ihailla läheltä teidän majesteettinne hyveitä.

Kalifi oli mielissään puheesta ja käski antaa Abu Hassanille mitä ikinä
hän toivoi ja kehotti häntä käymään luonaan milloin vain halusi. Abu
Hassan ilmaisi kiitollisuutensa sopivalla tavalla ja palasi kotiinsa
kertoakseen äidilleen mitä oli tapahtunut ja että hänen aikaisempi
kokemuksensa ei ollut tyhjää unta.

Kalifi oli hyvin ihastunut Abu Hassaniin jonka seuraa hän alati halusi.
Hän vei hänet myös vaimonsa Zobeiden luo, jota kertomus hänen
seikkailuistaan huvitti suuresti. Sulttaanitar lausui usein toivomuksen
nähdä hänet ja havaitessaan, että Abu Hassan käynneillään aina tuijotti
erääseen hänen orjattaristaan, nimeltä Nuzhat-ul-Awadat, päätti mainita
asiasta kalifille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi eräänä
päivänä, -- etkö ole huomannut, että Abu Hassan joka kerta kun käy
kanssasi luonani ei koskaan päästä silmistään Nuzhat-ul-Awadatia? Ja
tyttö näkyy vastaavan hänen huomaavaisuuteensa. Jos suostut, naitamme
heidät toisilleen.

-- Arvoisa puolisoni, kalifi vastasi, -- jos Nuzhat-ul-Awadat on
halukas ottamaan Abu Hassanin aviomiehekseen, minun puolestani ei ole
esteitä. Olen luvannut hankkia hänelle vaimon. Päättäkööt he heti,
koska ovat molemmat saapuvilla.

Abu Hassan lankesi kalifin ja Zobeiden jalkojen juureen osoittaakseen
kuinka kiitollinen hän oli heidän ystävällisyydestään ja nousten
seisaalleen sanoi: -- En voisi vastaanottaa vaimoa paremmista käsistä,
mutta en rohkene toivoa että Nuzhat-ul-Awadat antaa yhtä kerkeästi
minulle kätensä kuin minä hänelle omani. Nämä sanat lausuessaan hän
vilkaisi ruhtinattaren hovineitiin, jonka kunnioittava äänettömyys ja
poskille kohoava puna osoittivat että hän oli valmis tottelemaan
kalifia ja valtiatartaan Zobeidea.

Hääiloja kesti monta päivää, ja sekä Zobeide että kalifi antoivat
vastanaineelle pariskunnalle uhkeita lahjoja. Abu Hassan havaitsi
vaimonsa aivan toivomustensa mukaiseksi, ja tämä oli yhtä mieltynyt
mieheensä -- he sopivat toisilleen kerrassaan hyvin. Kemujen ja
ilonpitojen jälkeen Abu Hassan ja hänen vaimonsa ryhtyivät viettämään
hyvin ylellistä elämää. He eivät säästäneet menoja vieraskutsuissaan ja
tuhlasivat niin rennosti rahoja, että vajaan vuoden kuluttua häistä
huomasivat kassansa olevan melkein tyhjä.

Tässä ahdingossa Abu Hassan sanoi vaimolleen: -- Sinä et suinkaan
tahtoisi kieltää minulta apuasi asiassa joka koskee meitä molempia, ja
niinpä kerronkin sinulle, että rahapula on herättänyt minussa
suunnitelman jolla voimme hankkia varoja ainakin vähäksi aikaa. Meidän
on tehtävä pieni kepponen, minun kalifille ja sinun Zobeidelle, ja
koska se varmaan huvittaa heitä kumpaakin, siitä koituu meille hyötyä.
Kuolkaamme kumpikin.

-- En ainakaan minä, Nuzhat-ul-Awadat keskeytti, -- sinä voit
kuolla yksin jos tahdot. En ole kyllästynyt elämääni enkä sinun
suuttumuksesikaan uhalla niin vain kuole. Jollei sinulla ole mitään
muuta ehdotettavaa, saat lähteä manalan matkalle yksinäsi, sillä minä
en tule mukaasi.

-- Sinä olet niin ailahteleva ja ihmeellisen vilkas nainen, Abu Hassan
vastasi, -- että et suo minulle aikaa edes selittää suunnitelmaani.
Olehan vain hiukan kärsivällinen ja kuuntele, niin havaitset itsesi
kylläkin valmiiksi kuolemaan sellaisen kuoleman kuin minä tarkoitan. Et
kai sentään luullut että puhuin oikeasta kuolemasta?

-- No, hänen vaimonsa sanoi, -- jos suunnittelet vain valekuolemaa olen
kyllä käytettävissäsi. Saat olla varma että kaikin voimin autan sinua
sellaisessa kuolemisessa. Sanon vain vakavasti, että olen perin
vastahakoinen todella kuolemaan, kuten ensin luulin sinun tarkoittavan.

-- Vaikenehan hetkiseksi, Abu Hassan sanoi, -- niin selitän sinulle
suunnitelmani. Minä tekeydyn kuolleeksi, ja sinun on asetettava
minut lepäämään keskelle huonettani, turbaani kasvoillani ja jalat
Mekkaan päin käännettyinä, ikään kuin olisin valmis hautausmaalle
kannettavaksi. Sen tehtyäsi sinun tulee katkerasti itkeä ja voivotella,
kuten sellaisissa tapauksissa ainakin, repiä vaatteitasi ja tukkaasi --
tai olla repivinäsi -- ja mennä kyynelissä kylpien ja hajalla hapsin
Zobeiden luo. Ruhtinatar kysyy tietenkin syytä suruusi, ja kun olet
kertonut hänelle asian nyyhkytyksen katkomin sanoin, hän säälii sinua
ja antaa rahaa hautajaiskuluihin sekä muhkean kultakuteisen
silkkikankaan ruumiini peitteeksi, jotta maahanpanijaiseni tulisivat
sitä komeammiksi, lahjoittaapa sinulle uuden puvunkin sen repimäsi
sijaan. Palattuasi nousen heti, asetan sinut tilalleni ja menen
esittämään saman näytelmän kalifille jonka takaan yhtä anteliaaksi
minulle kuin Zobeide on ollut sinulle.

Suunnitelma miellytti Nuzhat-ul-Awadatia, joka menetteli heti
puolisonsa ehdotuksen mukaan, järjesti hänet ruumiiksi, riuhtaisi pois
päähineensä ja meni suoraa päätä Zobeiden luo itkien murheissaan.
Hän valitteli onnettomuuttaan myötätuntoiselle ruhtinattarelle johon
tieto Abu Hassanin kuolemasta koski kipeästi. Kun molemmat naiset
olivat yhdessä voivotelleet, ruhtinatar käski orjatartensa antaa
Nuzhat-ul-Awadatille kukkarollisen kultarahoja ja muhkean kirjokankaan
vainajan ruumiin peitteeksi. Lopuksi hän tyynnytteli nuorta leskeä ja
kehotti häntä olemaan murehtimatta tulevaisuudesta, luvaten pitää
hänestä huolta.

Heti kun Nuzhat-ul-Awadat oli lähtenyt ruhtinattaren huoneesta, hän
kuivasi kyyneleensä ja palasi riemuiten Abu Hassanin luo ilmoittamaan
hyvästä menestyksestään. Kotiin tultuaan hän purskahti nauruun
nähdessään puolisonsa vielä lepäävän ruumiina. Hän käski hänen nousta
katselemaan sotajuonensa tuloksia. Abu Hassan nousi ja riemuitsi
vaimonsa kanssa nähdessään kukkaron ja kirjosilkin. Innostuneena
kujeensa onnistumisesta Nuzhat-ul-Awadat ei malttanut odottaa, vaan
hoputti miestään. -- No, puolisoni, hän sanoi nauraen, annahan nyt
minun vuorostani esittää kuolleen osaa, niin näemme, voitko sinä
puijata kalifia yhtä hyvin kuin minä puijasin Zobeidea.

-- Sellaisia te naiset olette, Abu Hassan vastasi, -- ainahan te
turhamaisuudessanne luulottelette kykenevänne kaikkeen paremmin kuin
miehet, vaikka sitten toimittekin vain heidän neuvojensa mukaan. Olisi
tosiaan kummallista, jollen minä, joka itse olen tämän juonen keksinyt,
osaisi suoriutua asiasta yhtä hyvin kuin sinä. Mutta älkäämme tuhlatko
aikaa joutaviin väittelyihin. Sijoitu paikalleni, ja saatpa nähdä että
suoriudun tehtävästä yhtä menestyksellisesti.

Abu Hassan kääri vaimonsa kuten tämä oli käärinyt hänet ja lähti
turbaanin liina irrallaan, kuten kovan murheen kohtaamalla miehellä
ainakin, rientämään kalifin puheille, jolla juuri oli salainen
neuvottelu. Hän saapui ovelle, ja virkailija, joka tiesi että Abu
Hassanilla oli vapaa pääsy, avasi sen. Abu Hassan astui huoneeseen
pitäen toisella kädellään nenäliinaa silmiensä edessä salatakseen
poskille valuvat teeskennellyt kyyneleensä ja lyöden toisella rintaansa
mitä suurinta surua ilmaisevin huudahduksin.

Ihmetellen nähdessään aina hilpeän Abu Hassanin tällaisessa
mielentilassa kalifi kysyi hänen murheensa syytä ja kuultuaan
Nuzhat-ul-Awadatin kuolemasta ilmaisi sopivin sanoin vilpittömästi
osanottonsa. Hän käski visiirin antaa Abu Hassanille kukkarollisen
kultaa ja kappaleen kallisarvoista kangasta, aivan kuten Zobeide oli
lahjoittanut Nuzhat-ul-Awadatille. Abu Hassan lankesi kalifin jalkojen
juureen ja kiitti häntä hänen ystävällisyydestään. Sitten hän otti
lahjat ja riensi takaisin kotiinsa riemuissaan hyvästä menestyksestään.

Väsyneenä virumaan niin kauan samassa asennossa Nuzhat-ul-Awadat ei
odottanut kunnes Abu Hassan käskisi nousemaan, vaan kuultuaan oven
avautuvan juoksi heti puolisoaan vastaan kysyen, oliko tämä vetänyt
kalifia nenästä yhtä taitavasti kuin hän Zobeidea. -- Niin kuin näet,
toinen vastasi osoittaen kangasta ja ravistaen kukkaroa, -- osaan
näytellä elävän vaimon surevaa puolisoa yhtä hyvin kuin sinä elossa
olevan aviomiehen itkevää leskeä.

Abu Hassan pelkäsi kuitenkin hiukan että kaksoisjuonella voisi olla
ikäviä seurauksia ja katsoi sen vuoksi parhaaksi neuvoa vaimoaan
olemaan varuillaan, jotta he voisivat toimia paremmassa sopusoinnussa.
-- Sillä, hän lisäsi, -- mitä paremmin onnistumme hämmästyttämään
kalifin ja Zobeiden, sitä enemmän asia heitä lopulta huvittaa, ja
kenties he ilmaisevat suosionsa vielä suuremmalla anteliaisuudella.
Viime miete sai heidät vielä jatkamaan sotajuontaan.

Vaikka kalifilla oli tärkeitä asioita ratkaistavana, hän ei malttanut
olla menemättä sulttaanittaren luo ilmaistakseen osanottonsa hänen
suosikkinsa kuoleman johdosta, ja niinpä hän heti Abu Hassanin
poistuttua nousi ja läksi Zobeiden huoneeseen. -- Puolisoni,
hän sanoi, -- salli minun tuoda ilmi syvä suruni siitä, että rakas
Nuzhat-ul-Awadatisi on kuollut.

-- Oikeauskoisten hallitsija, Zobeide vastasi, -- sinä erehdyt. Abu
Hassan on kuollut, eikä Nuzhat-ul-Awadat.

-- Anteeksi, ruhtinattareni, kalifi virkkoi, -- sinä olet väärässä. Abu
Hassan elää ja on täysin terve.

Zobeidea närkästytti kovin kalifin kuivakiskoinen vastaus. --
Oikeauskoisten hallitsija, hän sanoi, -- salli minun toistaa,
että juuri Abu Hassan on kuollut ja että entinen orjattareni
Nuzhat-ul-Awadat, hänen leskensä elää. Kaikki naiseni, jotka itkivät
kanssani, voivat todistaa sen ja myös kertoa sinulle, että lahjoitin
hänelle sata kultarahaa ja kullalla kirjailtua kangasta. Murhe jonka
vallassa minut tapasit johtui hänen miehensä kuolemasta, ja juuri sinun
sisään astuessasi olin lähettämäisilläni sinulle surunvalitteluni.

Kuullessaan Zobeiden puhuvan näin kalifi purskahti nauruun ja huudahti:
-- Tuo, ruhtinattareni, on tosiaan kummallista itsepäisyyttä. Voit olla
varma että Nuzhat-ul-Awadat on kuollut.

-- Eipä olekaan, hyvä herra, Zobeide vastasi terävästi, Abu Hassan on
kuollut, äläkä yritäkään muuta uskotella.

Kalifi käski heti visiirin mennä ottamaan selvää kuinka asianlaita
todella oli. Kun Mesrur oli lähtenyt mennäkseen Abu Hassanin asuntoon,
kalifi sanoi Zobeidelle: -- Kohta saat nähdä kumpi meistä on oikeassa.
Olen niin varma asiastani että panen huvipuutarhani vetoa sinun
taulupalatsiasi vastaan, vaikka edellinen onkin paljon arvokkaampi
jälkimmäistä. He päättivät juhlallisesti vedon ja odottivat
kärsimättömästi Mesrurin paluuta.

Sillä välin kun kalifi ja Zobeide näin tosissaan ja kiihkeästi
väittelivät, piti Abu Hassan, joka aavisti heidän erimielisyytensä,
tarkasti vaarin kaikesta mitä saattaisi tapahtua. Heti kun hän näki
Mesrurin asuntonsa ikkunasta jonka ääressä vaimoineen rupatteli ja
havaitsi hänen harppaavan suoraan sinnepäin, hän arvasi hänen asiansa
ja käski vaimonsa nopeasti ja aikaa tuhlaamatta laittautua vielä kerran
ruumiiksi. Heille tuli niin kiire, että Abu Hassan töin tuskin ehti
kääriä vaimonsa ja heittää kalifin antaman kirjokankaan hänen päälleen,
kun Mesrur jo saapui paikalle. Abu Hassan avasi asuntonsa oven ja
istuutui sitten alakuloisena, surullinen ilme kasvoilla ja nenäliina
silmillään, valevainajan pääpuoleen.

Se riitti Mesrurille, joka riensi takaisin ilmoittamaan kalifille
tiedustelunsa tuloksen. Kalifi riemastui kovin ja nauroi kauan uutisen
kuullessaan. -- Kas niin, puolisoni, hän virkkoi, -- sinä hävisit
vedon.

Mutta Zobeide ei halunnutkaan tyytyä Mesrurin tukemattomaan
todistukseen, ja kun hän ei myöntänyt hävinneensä, päätettiin lähettää
hänen imettäjänsä katsomaan oliko Abu Hassan todella kuollut.
Mutta kun viimeksi mainittu ikkunasta tirkistellen huomasi imettäjän
tulevan sinnepäin, hän oli heti valmis asettumaan paareille, joten
Nuzhat-ul-Awadat ehti ajoissa järjestää ruumiin kuntoon, jääden
surevana istumaan sen viereen.

Imettäjätär viivähti vain lausuakseen osanottonsa ja riensi sitten
takaisin palatsiin niin nopeasti kuin voi. Heti hänen lähdettyään
Nuzhat-ul-Awadat kuivasi silmänsä ja vapautti Abu Hassanin. Molemmat
menivät istumaan sohvalle ikkunan ääreen, odotellen mikä kepposen
lopputulos olisi ja ollakseen valmiit toimimaan asianhaarojen mukaan.

Imettäjän kertomus teki jutun vain monimutkaisemmaksi, koska sekä
kalifi että hänen korkea puolisonsa olivat varmat, että heidän
lähettinsä olivat puhuneet totta. Ja kun kumpikaan ei tahtonut antaa
perään, he päättivät mennä itse katsomaan. He nousivat siis molemmat ja
lähtivät seuralaisineen Abu Hassanin taloon.

Kun Abu Hassan huomasi heidän tulonsa, hän ilmoitti vaimolleen joka
säikähti kovin. -- Mitä meidän on tehtävä, hän virkkoi. -- Me olemme
hukassa!

-- Älä yhtään pelkää, Abu Hassan rauhoitti. -- Oletko jo unohtanut
sopimuksemme? Tekeydymme molemmat kuolleiksi, ja saat nähdä että kaikki
käy hyvin. Kun he kävelevät noin verkalleen, ehdimme kyllä valmiiksi,
ennen kuin he saapuvat ovelle. Abu Hassan ja hänen vaimonsa
kääriytyivät siis, vetivät peitteekseen kirjokankaan kaistaleet ja
odottivat kärsivällisesti vieraita.

Mesrur, joka kulki etunenässä, avasi oven, ja kalifi ja Zobeide
astuivat seuralaistensa saattamina huoneeseen. Mutta näky, joka heidät
kohtasi, jäykisti heidät kauhusta, eivätkä he tienneet mitä ajatella.
Vihdoin Zobeide katkaisi äänettömyyden sanoen kalifille: -- Voi, he
ovat molemmat kuolleet! Sinä teit voitavasi, hän jatkoi katsoen
kalifiin ja Mesruriin, -- saadaksesi minut uskomaan että rakas
orjattareni oli kuollut, ja nyt huomaan että se on totta. Murhe
puolison menetyksestä on varmaan tappanut hänet.

-- Sano mieluummin, ruhtinatar, kalifi vastasi, oman äskeisen näkemänsä
nojalla ajatellen päinvastoin, -- että Nuzhat-ul-Awadat kuoli ensin ja
murheen murtama Abu Hassan menehtyi suruun eikä voinut elää rakkaan
vaimonsa kuoleman jälkeen. Sinun tulisi siis myöntää että olet hävinnyt
vedon ja että taidepalatsisi kaikkine maalauksineen on minun.

-- Älähän nyt, Zobeide vastasi kiihtyneenä kalifin kiistelystä. --
Väitän sinun hävinneen huvipuistosi. Abu Hassan kuoli ensiksi, koskapa
imettäjäni kertoi sinulle yhtä hyvin kuin minullekin että hän näki
Nuzhat-ul-Awadatin elävänä ja miehensä kuolemaa itkemässä.

-- Annan tuhat kultarahaa sille joka voi sanoa kumpi näistä kahdesta
kuoli ensiksi, kalifi huudahti.

Tuskin kalifi oli lausunut nämä sanat, kun hän kuuli äänen sanovan Abu
Hassanin kultakudoksen alta: -- Oikeauskoisten hallitsija, minä kuolin
ensin, antakaa minulle ne tuhat kultarahaa! Abu Hassan heitti
kirjokankaan päältään, hypähti ylös ja lankesi kalifin jalkojen
juureen. Hänen vaimonsa taas heittäytyi Zobeiden eteen. Ruhtinatar
parkaisi ensin, mutta toivuttuaan ilmaisi suurta iloa nähdessään
rakkaan orjattarensa jälleen nousseen, juuri kun hän oli melkein
lohduttomana suosikkinsa kuolemasta. -- Ah, häijy Nuzhat-ul-Awadat, hän
huudahti, -- mitä olenkaan kärsinyt sinun tähtesi! Mutta suon sinulle
anteeksi sydämeni pohjasta, koska et olekaan kuollut.

Kalifi, jota tapaus suuresti huvitti, kysyi pilan tarkoitusta, ja Abu
Hassan vastasi: -- Oikeauskoisten hallitsija, tunnustan teidän
majesteetillenne avomielisesti koko totuuden. Tuhlaavaisella
elämällämme kulutimme enemmän kuin varamme sallivat ja havaitessamme
kassamme tyhjentyneen jouduimme aivan ymmälle. Häpeä siitä, että olisi
täytynyt alentua säädyllemme sopimattomaan elämään, pakotti meidät
keksimään tämän juonen, kun emme rohjenneet ilmoittaa pulaamme teidän
majesteetillenne. Tahdoimme siten parantaa talouttamme ja samalla
huvittaa hallitsijaamme, ja toivon teidän majesteettinne armossaan
suovan meille anteeksi.

Kalifi ja Zobeide alkoivat nauraa Abu Hassanin omituiselle kepposelle.
Yhä nauraa hohottaen kalifi nousi ja sanoi Abu Hassanille ja hänen
vaimolleen: -- Seuratkaa minua. Ilosta että tapaan teidät elossa
annan teille lupaamani tuhat kultarahaa. Zobeide pyysi, että
kalifi samasta syystä sallisi hänen lahjoittaa yhtä suuren summan
Nuzhat-ul-Awadatille. Näin säilyttivät Abu Hassan ja hänen vaimonsa
kalifi Harun-al-Rashidin ja hänen ylhäisen puolisonsa suosion ja
saattoivat heidän anteliaisuutensa vuoksi jatkaa hupaista elämäänsä.

       *       *       *       *       *

Intian sulttaani ei voinut olla ihmettelemättä sitä tavattoman rikasta
varastoa huvittavia tarinoita jolla sulttaanitar oli hauskuttanut häntä
tuhat ja yksi yötä. Hän ihmetteli myös rohkeutta joka oli innoittanut
tytön tarjoutumaan hänen puolisokseen, ja niinpä hänen jyrkkä
päätöksensä vihdoin höltyi, eikä hän hennonnut surmauttaa vaimoaan. --
Myönnän, herttaisin Sheherazade, hän sanoi, -- että olet älykkyydelläsi
riisunut minulta aseet. Sinun, ihanaisen, tähden peruutan kauhean
lupaukseni surmata joka päivä naisen. Ja tästä syystä sinua muistelevat
alati pelastajanaan ne neitoset jotka olisivat joutuneet vihani
uhriksi. Nyt tiedän että vihani oli epäoikeutettua.

Sulttaanitar heittäytyi hänen jalkojensa juureen ja syleili häntä mitä
lämpimimmän hellästi ja kiitollisena.

Suurvisiiri kuuli ensimmäisenä iloisen uutisen, jonka hän viipymättä
julistutti jokaisessa valtakunnan kaupungissa ja maakunnassa, ja niin
sai Sheherazade osakseen kaikkien alamaisten siunaukset. Sulttaani eli
onnellisena rakastettavan puolison kanssa, ja heidän nimiään mainittiin
rakastavasti ja kunnioitettavasti kautta Intian laajan valtakunnan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tuhat ja yksi yötä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.