Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Oja-Pappalan joulu - Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta
Author: Alkio, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Oja-Pappalan joulu - Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



OJA-PAPPALAN JOULU

Kirj.

Santeri Alkio



Helsinki,
Edistyseurojen Kustannus,
1921.



I.


Se oli hirveätä pyykkiä se, kun Oja-Pappalan akat jouluksi tuvan
lattiata pesivät. Tätä ennen oli se tehty Mikkeliksi ja silloin oli
siitä saatu niin tarpeeksensa, ettei haviteltukaan sitä uudistamaan
ennen kuin jouluksi. Tällä välin oli siihen ehtinyt takertua yhtä ja
toista, jota saattoi sanoa liaksi. Vaan kylläpä se nyt saikin
selkäänsä, lika! Ensin aamupäivällä pesimellä hangattiin pöydät, penkit
ja kaapit, sekä vedettiin niistä esiin ja kelpaamattomana lattiaan
heitettiin kaikellaista pikkutavaraa, sekoitusta ruuan tähteistä, joita
pitkin vuotta oli kertynyt ja säiliöistä varissut. Littu mokoma
(nuorempi piika) uskalsi nenänsä vetää sikkaraan kun tähteet muka
nenään tulivat. Mutta Hetu, joka oli vanhempi ihminen, sanoi, ettei
sitä ihminen saa olla niin turhan fiini.

Muut puhdistelemiset olivat vain pikkuasioita lattianpesun rinnalla. Se
kysyi voimia, oikein jättiläisponnistuksia. Talon kankeimmat luutakynät
oli säästetty tätä varten. Nyt niihin lyötiin paksut varret ja
varustauduttiin ikään kuin karhuntappoon.

Mutta ei uskallettu luottaa yksinään luutakynäin ja veden puhdistavaan
vaikutukseen, vaan saavillinen karkeata hiekkaa hankittiin avuksi.
Lattia hiekoitettiin ja kasteltiin ylt'yleensä. Akat riisuivat
alusvaatteille, siunasivat itsensä ja pesu alkoi. Eikä siihen monta
vetämää tarvittu, ennenkuin hiki kuumana virtasi pitkin jokaisen
kasvoja ja selkää, niin emännän kuin piikainkin. Puhdasta jälkeä teki
luutain voimakas kulku. Joulun tulo ja puhtauden hauska toivo lisäsivät
naisten intoa ja voimaa ponnistamaan. Ei joudettu paljon puhella eikä
kieltä piestä, mutta sitä enemmin ajateltiin sitä, että paljon se
siivonteko maksaa ... ei viitsisi joka päivä lattioita pestä!

Mies-raukat! Jos olisivat tienneet -- metsässä kun olivat -- edes
aavistaa sitä vihuria, mikä kotona akkain puolelta kohtaa, kun lumisin
jaloin, aivan jokapäiväisiä ajatellen, tupaan menevät. Mutta eiväthän
he sitä olleet mieleensä panneet, vaikka joka kerta, kun tuvan lattia
oli pesty, olivat samaa saaneet kärsiä. Ja todenteolla olisi akkoja
oikein hämmästyttänyt jos miehet kerrankin olisivat muistaneet itseänsä
lumesta siistiä, kun pestyyn tupaan tulevat. Harmiksi olisi melkein
käynyt, jos ei sellaisen saunan päälle olisi edes saanut miehille antaa
aika ripitystä ja luetella syntirekisteriä, jossa mustimpina mörköinä
tupakansylki, piipunperät, lumiset jalat y.m. Se oli aina hupaista ja
hauskaa riitaa. Miehet sanoivat, että akat ne oikeastaan ovatkin, jotka
lattian likaavat; riideltiin kahden puolen ja naurettiin.

Tämä akkoja nytkin kiihotti ja puhdasta koetettiin saada miesten
kotiintuloksi.

Jo näkyi puu melkein kaikkialla lattiassa ja viruttelemaan ruvettiin.
Huoahdettiin keveämmästi ja alettiin jutella.

       *       *       *       *       *

"Laiskuutta, laiskuutta, pelkkää laiskuutta, kun ette nyt tuon vertaa
viitsisi... Hupaistahan se olisi itsellennekin. Vaikka mitähän ne tämän
aikaiset muusta välittävät kuin kylän juoksusta", pauhasi emäntä
piioille puoli tosissaan, kun eivät luvanneet "juhlaristiä" tehdä.

"Laiskuutta", matki Littu, "ei se mitään laiskuutta ole, mutta kuka nyt
viitsii tähän aikaan enää niin turhanaikaisia... Mukulat sellaisia."

"Ei se olekaan mikään mukulain tehtävä!" puolusti emäntä, "se saakin
olla vain hyvin kynsistä ja järjestä taattu, joka siihen pystyy. Tuskin
vain Lissulta tulis mitään... Hessa tuota nyt saattais, on ehkä
nähnyt."

"Johan niitä nyt on nähty!" Littu väänsi huultansa halveksien. "Vieläpä
Lalu, jota ei nyt nähnytkään olisi!"

"Ei, kuule, Liisa, eivät ne tämän aikaiset ole mitään, joita sinä olet
nähnyt ... lapset niitä tähän aikaan tekevätkin, mutta ei ne ole liioin
mitään. Siihen aikaan, kun me kaikin (emäntä tarkoitti veljiään ja
siskojaan) olimme vielä kotona mukulana, oltiin aina jouluna kestissä
Käpylän sedän kotona. Olisit nähnyt ... siellä sitä vasta oli juhlaa!
Kahisevia ruis-olkia oli aina lattialle levitettynä ... ja juhlaristi,
olisit sen nähnyt! katosta lattiaan melkein ulettui ... ja niin
monenvärisistä oljista kun se oli! Ei sellaista ristiä kyennyt
siihenkään aikaan puoletkaan tekemään, kuin sedän emäntävainaja. --
Jumalani! kun kaikki ovat jo vainajia; kaikki muut todessa, minä yksin
valheessa. Hän oli hupainen ihminen. En minäkään ole yhtään niin
hupaista joulua viettänyt sitten, kun siellä kestissä kulkemasta
lakattiin ja aika-ihmisiksi tultiin."

"Kumma ettei olkia enää pidetä lattiassa", rupesi Tiina ihmettelemään.
"Minäkin muistan vielä, kun Riittalan torpassa tapasi joulusin vielä
olla, kun ei muualla missään enää niitä näkynyt."

"Mutta kyllä kait se oli sikamaista, kun olkia pidettiin lattiassa
jouluna!" nauroi Littu.

"Älä luule. Sepä vasta olikin sopivaa; minäkin olisin vielä joskus
leikin vuoksi pannut, mutta ei isäntä ole antanut lupaa. Tule Littu
vielä vähäsen hinkkaamaan tuosta, minä heitän vettä."

Littu meni ja pyhkieli luudalla, niin että risut lentelivät.

"Se langalla kulkukin", jatkoi Hessa pakinaa toisessa loukossa, lattiaa
vedellä virutellen, "sekin on niin hävinnyt, että ainoastaan pikkupojat
enää sitä varten kyliä kiertävät."

"Niin se on, ei nyt jouluna tiedetäkään kuin viinasta. -- Eiköhän se
nyt jo riitä, Littu, näyttääpä olevan jo valkonen. Ota nyt ja pyyhi
vesi tuonne muurin viereen, kyllä se sieltä pääsee valumaan, kun tein
sinne reiän."

Lattian lopullista huuhtomista jatkettiin nyt niin innolla että pakina
joulusta keskeytyi. Mutta emäntä otti juhlaristin uudelleen puheeksi.
Kehui, että hän oli sen useinkin tehnyt itse ja toisinaan piiat. Mutta
ei nyt ollut itsellänsä aikaa ja ettei hän olisi muita pyytänyt
nytkään, jos vain olisi ollut aikaa, mutta kun ei ollut. Hänen
mielestään ei joulu muuten joululta tuntunutkaan, jos ei edes jotain
näkyväistä merkkiä ollut, esimerkiksi sellaista kuin juhlaristi.

Turhaan eivät nämät puheet menneetkään: piiat vihdoinkin todella
lupasivat ryhtyä juhlaristin tekoon, kuitenkin enemmän halusta tehdä
emännälle mieliksi, kuin uskoen itse sen juhlistavaan voimaan.

Ehtoolla sitä ruvettiin tekemään, kun suuri kantovalkea paloi takassa
ja teki mieliin kodikkaan vaikutuksen. Suoria ruisolkia leikeltiin
sieviksi puikoiksi ja niitä värjäeltiin aneliiniväreillä. Puikkojen
läpi pujoteltiin lanka ja muodosteltiin kaiken näköisiä särmiöitä,
suurempia ja pienempiä, jotka jollain tavalla järjestettyinä
ripustettiin kattoon. Kratu- ja maalipapereista valmistettiin ristin
hetaleihin kukkasia.

Ei tämä hetaleinen koriste mikään risti ollut, pikemmin sitä olisi
saattanut ruunuksikin sanoa. Eikä sitä yhdessä illassa valmiiksi saatu,
sillä siinä olikin liiemman työtä kuin Littu oli luullut ja Hessa olisi
viitsinyt tehdä. Mutta sellaista työtä sopi vielä aattoehtoolla jatkaa.

Tehtäviä oli muutenkin aattopäivälle kasautunut kaikellaisia, niin että
päivä täytyi jo tavattoman aikaisin alottaa.

Jo puoli kahden ajoissa renki Jussi ja poika Jaska ylisängystä alas
hiipivät, aikoen muilta salaa lähteä heinään. Mutta ei auttanut,
hereillään oli emäntäkin. "Aikuisiapa pojat nyt ovatkin", hän virkkoi.
"Entä äiti on kuullut", äännähti Jaska. Tuntui oikein harmilliselta ja
varhaisen lähdön into haihtui, kun ei salaisesti päässytkään lähtemään.

Vaikka tämän kautta syntyikin hienoa melua, niin isäntää ei se olisi
ollut kuitenkaan tarpeeksi hereille saamaan. Mutta asiat vaativat, että
hänetkin piti saada pystöön. "Nouse kaupunkiin!" sanoi emäntä ja
tuuppasi kylkeen.

Monien venyttelemisten perästä isäntä vihdoin kämpäsi lattialle, kun
oli pojilta saanut varman vakuutuksen, että kello jo kolmattaan kävi.
Ei ollut ukko ensinkään joulutuulella. Kovin tuntui rasittavalta
yösydännä, niin hirmuisen varhain, matkaan lähteä. Oli kauhean
kylmäkin, oikein tahtoi jäätyä silmistä juokseva vesi tallissa
käydessä, miten sitte kaupunkimatkalla! Tuvassa oli herttaisen lämmin
ja makaajat kuorsasivat niin makealla nuotilla, kiusalla kuorsasivat.
Isännän pisti vihaksi. Kun olisikin saanut käydä vain heinässä, kuten
toisetkin, niin olisi se ollut jotain... Eihän siellä viivykään kuin
3 tuntia korkeintaan. Penkille loikomaan näkyivät pojat vetäytyneen,
kun liian varhaista oli omastakin mielestä.

Jo toivoi isäntä, että olisi vielä edes yksi päivä jälellä joulun
tuloon, niin sopisi kaupunkiin menoa lykätä. Mutta eihän se nyt käynyt
päisin. Joulu tuli, eikä ollut viinanmärkää kotona, jos ei tahtonut
lukuun ottaa kamferttiviina-nokkaa, jolla emäntä ilmanmuutosten edellä
sääriänsä voiteli.

Tämän tiesi ja muisti isäntä varsin hyvin, ja tallissa käydessään
mutisi itsekseen:

"Olisikin ollut nyt edes yksikin kunnon ryyppy, niin se olisi ollut
jotain ... olisi saanut siitä vähän parempaa kuraasia. Mutta mistä
otti!"

Vähäisen sentään isännän apea mieli virkistyi, kun tallista tupaan
tullessaan näki, että emäntä käskyä odottamatta oli noussut ja pannut
kahvipannun tulelle. Muijan rakkaus miestä virkisti. Ja kun oli
kupillisen juoduksi saanut, oli kuin toisilla vesillä pesty. Pojat
vielä menivät hevosen asettamaan, ettei sitäkään tarvinnut itse tehdä,
-- sai vain kinttaat kädessä ulos mennä. Ukko tuli niin tyytyväiselle
mielelle, että tuvasta lähtiessään vähän viheltelikin. Jaskan sydän
sätkähti riemusta, kun tuon kuuli. Oikeinhan hänen sopii nyt pyytää
vaikka mitä tuomaan.

"Tuokaa isä mulle mäkivyöt", hän virkahti ja henkeänsä pidätellen
odotti mitä vastataan.

"Noo", sanoi isä, "kyllämähän katson".

Äänestä päätti Jaska, että hyvässä toivossa sopii olla. Pitää kiusata
vielä, ettei kovin huonoja toisi!

"Tuokaa vähän hyvänmoiset, isä."

Isän ei ollut tapana paljon turhia pälpättää, eikä hän tuohonkaan
mitään vastannut. Poikako isälle komenteeraamaan kelpaa, minkälaisetkin
ne pitää olla!

Jo kello 4-ajoissa oli Oja-Pappalassa jokainen jalka kenkinyt aaton
kaivattua vastaanottoa varten.

Talon nuoremmat perilliset, joiden iät olivat 6, 8 ja 11 vuotta, sekä
nimet nuorimmasta vanhimpaan: Hemmu, Ville ja Ellu, tunkeilivat
paitasillaan takan luona.

"Mitähän ne kakaratkin siinä nyt jo ylhäällä kukkuvat!" tiuskui Littu
kyllitellen, kun pojat häiritsivät muka hänen askareitaan. Pojat
riitelivät vastaan, mutta tulivat sen verran tolkulle, että pukivat
vaatteet päällensä. Hemmu haki loukkokaapista punaiseksi värjätyn
sianrakon. Nyt toisetkin sen muistivat, kun Hemmulla näkivät. Siis
yhteinen ryntäys Hemmun niskaan. Vaan lujasti piti tämä puoliaan:
kyyristyi penkinloukkoon kaluansa suojellen ja äitiä huutaen. Toiset jo
pelosta hellittivät takin kauluksesta nykimästä, ennenkuin äiti
ehtikään joukkoon huutamaan ja pieksua lattiaan lyömään. Yksin sai
Hemmu oikeuden ensimäisenä katsella miten värjäys oli onnistunut ja
sitten sovittamaan lamppua sisään. Sovinnon miehinä, kun toisetkin nyt
lähestyivät eivätkä Hemmun kädestä lyhtyä pois tahtoneet, ruvettiin
yksissä ihmettelemään rakon ihmeellistä loistoa. Pihalle olisivat
vieneet, että oikein olisivat nähneet miltä se pimeässä näyttää. Mutta
sitä ei äiti sallinut. "Vai aattona jo lyhtyjä pihalle ... tietäkää
huutia!" Piiatkin sekautuivat samaan suuntaan huutamaan ja pojille
ilvehtien nauramaan. Nämä taas olivat yksimielisiä siitä, että piikain
ei tarvitsisi puhua mitään ja sen he sanoivatkin, kun äiti sattui
pihalle menemään. Mutta piiat ne vain nauroivat ja pilailivat. Tuo oli
niin vihaksipistävää, että pojat alkoivat tehdä kaikellaista kiusaa ja
äkeä mieli haihtui vasta kun päivä valkeni.

Aivan paraiksi ehti isäntäkin juhlakaloille kotiin. Kovin saivat pojat
aprikoida, mitä isän matkavakka sisälsi; sormet tahtoivat syyhyä sen
avaimiin. Mutta isän tahto oli, että saunasta tultua vasta.

Aterialle ruvetessa isäntä vanhan tavan mukaan jakoi jokaiselle
ruokaryypyt ja emäntä vesissä silmin puhui muutamia painavia sanoja ja
arveli lopuksi: "Ei tiedä rakkaat ystävät, kutka meistä vielä tulevana
jouluna ovat yksissä joulukaloilla, ei tiedä vaikka monikin meistä
siksi jo silmänsä kiinni painaa. Moni on meidänkin pitäjäästä sitte
viime joulun silmänsä kiinni painanut, tehnyt sen mikä meillä on vielä
tekemättä."

Mutta tuota ei Hemmu näyttänyt ehtivän ajatella. Hartaasti paloi
silmänsä lautaselle, jonka päällä isänsä irrotteli lihaa turskan
pyrstö-nikamista. Ja kun perunat vadissa kuluivat ja pohjalta tuli
näkyviin toisiakin turskan pyrstöjä, niin niiden kimppuun pojat
kahvelinsa kilvalla kiidättivät. Kova syntyi siinä pengastus, oikein
kahveli-sota. Mutta isä ja äiti sekaantuivat huutamalla hillitsemään.

"Hemmu ottakoon", sanoi äiti.

Koreasti noppasi Hemmu osansa ja katseli viattomasti veljiään, jotka
rumasti mulkoilivat, kun yksi vain kaikki arpavärkit sai.

Mutta saunaan valmistauduttaessa poikain mielestä viimeinenkin äkeys
haihtui, kun eivät piiatkaan enää mitään kiusaa tehneet, vaan rauhaa
näkyvät haluavan, koska niin leppyisästi puhuivat.

Kun piiat tulivat vettä saunaan viemästä, niin miehet suurimmasta
pienempään riisumaan ryhtyivät ja sitten kovalla lipetillä saunaan
litkaisemaan. Jälestä seurasi vaimoväki. Vähän päästä noreain
haudottujen vihtain raksuttava huhkina rupesi kuulumaan matkan päähän
saunan ulkopuolellekin. Ja miesten päät, jotka tavallisesti vain
suuremmiksi juhliksi pyykittiin, saivat sitten osalleen aimo
saipua-pesun. Mutta nuoremmille pojille tämä temppu oli kova
kärsivällisyyden koetus, oikea loukkauskivi. Itku pääsi, tuommoinen
haikea valitusvirsi, kun piiat muka kiusalla saipuata silmiin syytivät
ja niin riivatusti tukkaa repivät. Apua ei nyt tullut äidiltäkään ...
valituksia kun vain turhaksi urajamiseksi arveli. Mutta kyllästyivät
piiat vihdoin kiusaamiseen, huuhtoivat vedellä pois saipuan päästä ja
kasvoista. Kehuivat että pää on nyt kuin pesty kantele. Äiti piti
puheena, että sauna on niinkuin kirkko -- verrannollisessa
merkityksessä.

Tyyni ja rauhaisa oli kaikkien mieli kun saunasta tupaan tultiin ja
hiljaksensa pyhävaatteisiin pukeuduttiin. Sitä vielä suuressa määrässä
lisäsi kirkonkellojen juhlallinen kaiku, joka rupesi kuulumaan. Poikain
mieli ei kuitenkaan vielä ollut kehittynyt tuollaisesta juhlallisesta
hiljaisuudesta ja sen synnyttämistä mielikuvista nautintoa saamaan. Se
kävi raskaaksi heille ja mieli paloi tyydytystään saamaan toimeliasten
leikkien riehunnasta. Jo alkoi ulos hiipiä Ellu, ja Villen aikomus
näkyi olevan seuraa tehdä, mutta...

"Istukaa paikoillanne jokainen", sanoi isä, "ja veisataan tässä muutama
juhlaviisi".

Käsky oli nuorten mielestä tukala. Olisikin isä vain yhden virren
veisaajia, niin mielellänsähän tuon, mutta kun tuntikausia.

Sen tiesivät he vanhastaan.

"En minä ainakaan osaa yhtäkään jouluvirren nuottia", rupesi Littu
tunnustamaan siinä kun hiljaa oltiin ja isäntä virsiä valikoi.

"Veisaat mukana, kyllä isäntä osaa", sanoi Hessa. Hän ei ollut enää
juuri eilisiä laisia, osasi siis vakavammin ja sovittelevaisemmin
asioista ajatella.

"Ei niiden kaikkein nuotteja lie kukaan osannut", alkoi isäntä kirjaa
selaillessaan harvakseen sanoa. "Tuo Kantolais-vainaja, joka oli oikein
iso veisuumies, veisasi niitä useita samalla nuotilla, ja niin minä
olen kuullut lukkarinkin tekevän. Olen minäkin ne aina päästä päähän
näin joulunaikoina veisannut, kuinkahan nyt sitten käynee ... vieläkö
osannen monenkaan nuottia."

"Mitä nuotista", liittyi emäntä puheesen, "ei Jumala katso nuotin
taitoon, enempää kuin hän katsoo ihmisen muotoonkaan. Se on vain
pääasia, että veisataan uskolla ja sydämen yksinkertaisuudessa,
luottaen siihen että Jumala veisaamisen kuulee."

"Hmm", pani Jaska, ylähuulta viisaan tavalla kiertäen, "sopivampi on
lukea virret, kuin väärällä nuotilla ja huonolla äänellä veisata. Kun
toisentuvan äijäkin veisaa, niin en minä ainakaan ikänä saata olla
nauramatta. Se on vasta mölyä se."

Äiti oikein suuttui:

"Ole siinä, muutama, ilvehtimättä ja veisaa itse jos osaat! Kun kerta
on kansakoulussa kaksi talvea kulkenut, niin pitäisi sitä edes
juhlavirret osata, mutta mitä!"

"Taidan helposti jos tahdon."

"Eipä tuota taitoa ole koskaan kuultu. Vaan jos taidat, niin koeta
nyt."

"Älkää nyt riitaa haastako, tänä rauhan ja sovinnon juhlan
alkupäivänä", rupesi isäntä suhdittamaan. "Ei se koira oravia hauku,
joka riidalla metsään viedään, eikä meidän Jaakosta ole veisaamaan.
Suutansa hän kyllä osaa repiä ja muilla ilvehtiä."

Isäntä puhui lempeällä vakavuudella ja syyllisyyden tunto pakoitti
Jaskan punastuen lattiata katselemaan.

"Te muut", jatkoi isäntä, "te jotka vielä pidätte edes Jumalan sanan
kunniassa, ottakaa kirjat ja veisataan nyt tuosta, Lauluja nyt
laskekaam'. Ei Jaakon tarvitse", hän lisäsi suurella lempeydellä. Mutta
se viilteli poikaa luita ja ytimiä myöten. Jaska tunsi mielessään, että
hän olisi ollut iloisempi, jos olisi saanut tusinan keskinkertaisia
korvapuusteja. Ja vaikutti tuo puhe muihinkin, renkiin ja piikoihin,
niin että he ikäänkuin todellisella mielihalulla ottivat virsikirjat.

Jaska oli loukannut vanhempainsa pyhimpiä tunteita kovasti ...
kovasti, kaikki nuoret sen nyt huomasivat vasta, kun isännän ääni oli
niin lempeä...

Ja sydämet herahtivat vastaan ottamaan...

Veisuu kesti toista tuntia. Pikku pojat melkein heti alussa rupesivat
torkkumaan. Toisetkin jo lopulla alkoivat haukotella, yskähdellä ja
äänet rupesivat karmeasti karisemaan. Alkoi käydä yksitoikkoiseksi ja
tunteet kangistuivat.

Sydän painui kiinni...

Isäntä yksin raittiisti jaksoi, näkyi veisaavan kuin tavan vuoksi.

Vaan eihän sitä kukaan paljaan tavan vuoksi veisata viitsi!
Oja-Pappalainen ei itse ainakaan veisuustaan niin ajatellut. Hän
huomasi kaikki haukottelemiset ja muut väsymisen merkit, mutta se ei
ollut hänen vikansa, jos ei jumalansanan vaikutus pystynyt. Jotain
surun sekaista hän mielessään tunsi. Ajatteli että kovan paatumuksen
kahleissa ovat nämä nuoret. Mutta sitten hän mieleensä johdatti, että
eihän se hänen vikansa ollut, jos ei sana vaikutustaan tehnyt muihin,
kun hän itse vain veisasi sydämen yksinkertaisuudessa.

Hän veisasi ja veisasi. Näki ympärillään kaikellaisia väsymyksen
merkkejä. Hyvää hän tarkoitti.

Täyttyyhän sitä nuortenkin kuunnella ja sen ohessa voi aina jotain
muistiinkin jäädä. Mahdollista kyllä, että voisi tälläkin hetkellä
siemen sydämeen pirahtaa ja ruveta siellä itämään.

Emäntä ajatteli samaan suuntaan, vaikka itsekin väsymystä tunsi.

Vihdoin yskä isännän keskeytti, ääni alkoi tulla niin karmeaksi, että
täytyi lopettaa.

"Joo'o", huokasi emäntä, kirjaa kädestään pois pannessaan, "kyllä se on
kallis paikka."

Mutta nuoret eivät pystyneet nyt ajattelemaan sitäkään. Sydämet olivat
kadottaneet äskeisen eloisuutensa, tunteet ja tajut olivat kuolleet.
Tuntui vain niin kummallisen painavalta koko olo.

Isäntä itse istui totisena ja miettivän näköiseriä vähän aikaa, pani
sitten piippuun ja lähti astelemaan sivupenkille seisomaan tuetun 10
kannun vetoisen viina-astian luo.

"Hakekaapa nyt kukin pullojanne", hän sanoi, "taitaa tässä pitää ruveta
tuota elämän-öljyä jakamaan".

Jo pääsivät liikkeelle poikainkin ajatukset.

Hauskoin mielin kantoi kukin esiin pullojansa. Parhaiksi iso
makkarasarvi pistettiin astian läpeen, vuorattiin se ympäriltä voilla,
ettei luvattomasti pisaratakaan maahan tipahtaisi. Jakamisen tarkka
toimitus alkoi. Vakavana isäntä kaateli tuopinmittaan, jota isossa
kivivadissa pidettiin, ettei ylitsevuotaissa hukkaan menisi. Jussi
ensin osansa sai, kannua kaksi, ja poika Jaska kolme. Litulle kaksi
puolentuopin pulloa täytettiin ja Hessalle samoin tuoppi pantiin
neliskulmaiseen siniseen pulloon. Täyteen pantiin emännänkin
tuopinvetoinen karahvi ja loput isäntä norotteli omiinsa, kahteen
pään-kokoiseen pulloon.

"Siinä se oli kahdeksan kannua", sanoi isäntä. Kukin rupesi pullojansa
korjailemaan.

"Kyllä on nyt laketta", rupesi Jaska ihastellen, pullojansa silmäillen
sanomaan.

"On sinulla", tunnusti Jussi, "mutta minulla on melkein liian vähän;
rupean jo katumaan, etten tuottanut kolmea kannua".

"Saahan sitä lisää jos loppuu", lohdutti toinen.

Emäntä katsoi hyväksi sekaantua myöskin puheeseen.

"Voi poika parat", hän sanoi, "kyllä on jo juomista tuossakin nuorille
pojille... Ettehän nyt sikain tavalla ruvenne juomaan, vetämään kuin
taivaankaaret."

"Paljonkohan sitä nyt sitten itseltä menee, mutta kun pitää antaa
muille. Tulee suuria poikajoukkoja, niin ei siinä potullinen ole suuri
herra."

"Käskee juottaa suuria joukkoja! Siinä on kyllä kun ryypyn antaa
parhaille tuttavillensa", arveli emäntä.

"Kyllä tämä viina ainakin kestää", kerskui Hessa ja Littu sanoi samaa,
mutta emäntä vakuutti asiassa varmana:

"Kyllähän Hessan voi kestää likelle tulevaa joulua, mutta Litulla on
tuskin pisaraakaan enää viikon kuluttua. Pojille menee ja yrkämiehille,
vaikka paljonkin olis."

Mutta Ellun 11-vuotisessa mielessä liikkui kateellisia tunteita, kun
muut saivat pulloja ominaan talteensa viedä, eikä hän yhtään. Toiskan
Rikulle oli hän kuullut puolituoppia annetun. Pienempikin oli Riku, ja
nuorempi, ainakin kuutta viikkoa... Mutta se onnellinen olikin ainoa
poika kotonaan. Ellu tunsi, että itku pakkasi. Kovin teki mieli mennä
isältä pyytämään, mutta ei uskaltanut ... olisivat kohta perässä olleet
toisetkin, Ville ja Hemmu ... eikä annettu olisi kuitenkaan
yhdellekään, jos kaikki olisivat pyytäneet. Mutta kun isä otti vihdoin
matkavakan avaimet ja rupesi lukkoa auki yrittämään, niin Ellunkin
mieli kääntyi sinne päin. Jaskan sydän rupesi takuttamaan taajemmin,
kun mäkivöitä muisti. Vihdoin juonikas lukko aukeni, ja isä heitti
ensimäisenä nastoitetut mäkivyöt ja kiiltävän setolkan Jaskan eteen.

"Tuos' on", isä huolimattomasti, noin vain sivumennen sanoi, ikäänkuin
tuollaisten kalujen osto olisi hänen mielestänsä ollut vain
jokapäiväinen asia.

Jaska otti hitaasti hevospuetit käteensä, tahtoen hänkin näyttää
pitävänsä asiaa jokapäiväisenä, mutta huulet vääntyivät itsepintaisesti
mielihyvää ilmaisevaan nauruun. Muiden ihmettely oli julkisempaa.

"Komeat", sanoi Hessa kylliksi katseltuaan.

"Niin kovin", todisti Littu.

"Liiaksikin komeat meikäläisille", lisäsi emäntä.

"Onpa kyllä", tunnusti isäntä, piippuaan kaivaen, "mutta kun ne nyt
muutkin niitä laittavat sellaisia, niin ajattelin, että saapa tuota nyt
meidänkin pojalla olla, öhö ... öhöm..."

"Niin hyvinkin", huusi Littu vikkelään ja makeasti, "kun Löppölän
Herkollakin on, niin tottahan silloin saa Oja-Pappalan Jaskallakin
olla."

Asianomaisten meni tuosta mieli hyväksi.

"Ei meidän kannattaisi niin", sanoi emäntä nöyrästi. Se tahtoo sanoa:
Meidän tuota nyt kannattaa, mutta toista se on monen muun, erittäinkin
Löppölän.

Piiat ymmärsivät yskän. Liekö vihollinen kuiskannut asian oikein
karvalleen Hessan korvaan, kun tämä rupesi panettelemaan:

"Sitä oikein saa ihmeellä ihmetellä, että sellaisetkin kun Löppöläiset
ostelevat niin kalliita, vaikka on niin paljo velkaa. Toista se on
sellaisten, joilla ei ole velkaa."

Mutta emäntä ryhtyi puollustamaan Löppöläisiä:

"Mitä se nyt sitten on... Kyllähän sellaisten aina kannattaa, kun ei
ole lapsiakaan muuta kuin kaksi. Toista se on tässä muiden, joilla on
useampia tenavia." Se tahtoo sanoa: Paremmin tässä meillä tullaan
toimeen kuin Löppölässä, vaikka meillä onkin enempi lapsia.

Ja sitä suuntaa sitten keskustelu meni hyvässä ystävyydessä.

Ellukin oli vähäksi aikaa asiansa unohtanut, kun tuossa muiden muassa
uutuksia katseli ja isä renikoita tuliaisiksi jakeli.

Mutta sitten taas haikea mieli valtasi, kun näki isän pullojaan
taka-lautaselle nostelevan, eikä ollenkaan näkynyt ajattelevan Ellun
viinan tarvetta. Toiset veljet tekivät arpamauruja turskan
pyrstönikamista ja saivat siitä huvinsa. Ellua ei sekään hauskuttanut,
hänellä oli tärkeämmät huolet.

"Onko teillä edes sellaista lankaa joka kestää?" kysyi emäntä ja meni
katsomaan poikain työtä.

Näytettiin hienoa ompelulankaa.

"Ei se kestä mitään. Odottakaa, minä tuon." Äiti vei paksua
kenkälankaa.

Isäntä meni ulos aitanavain kourassa. Ellu seurasi, seisahti porstuan
ovipieleen, kurkisteli sieltä mitä isä toimii ... uskaltaiskohan puhua?

Isä tuli jo aitasta ja toi lakkinsa täynnä ohria, jotka, Ellun suureksi
ihmeeksi, kylvi lumelle risuläjän viereen, missä parvi puheliaita
varpusia tepasteli. Isäntä poistui. Varpuset lensivät kylvökselle.
"Tiu, tiu", sanoivat ne ja nähtävällä mielihyvällä poimivat
jouluherkkujaan.

"Annatteko te ohria tiukkusille?" kysyi Ellu ihmetellen isän
selän takana. Isä sävähti ja kääntyi taaksensa katsomaan.

"Ka, Elluko se olikin", hän virkkoi ja jatkoi sitten: "Niin, ohria
annan tiukkusille. Muista sinäkin, kun mailmassa kasvat ja itse
isännäksi tulet, että aina jouluaattona annat ohria tiukkusille, niin
eivät kesällä syö pelloiltasi."

"Mistähän ne kesällä tietävät, mikä meidän ohramaa on?"

"Kyllä ne tietävät, linnut."

"Mutta jos kaikki ihmiset kylväisivät niille ohria joulu-aattona, niin
eivätkö ne söisi kenenkään ohrapelloilta?"

"Luultavasti eivät."

"Mutta mitähän ne sitten söisivät?"

"En sitä tiedä. Luultavasti ne jotain muuta söisivät."

"Mutta jos söisivät sitten rukiita ja kauroja?"

"Niin, no, ei suinkaan ne niitäkään... Kylläpähän ne aina löytäisivät
muuta ruokaa." Isä rupesi pois menemään.

Hyvällä tuulella näytti isä nyt Ellun mielestä olevan. Poika rohkaisi
itsensä ja kuiskasi:

"Isä!"

"Häh?" Isä kääntyi takaisin. Ellua taas pelotti ... jos isä kieltäisi,
tiukka kun on asioissaan.

"Mitä nyt?" isä uudelleen kysyi.

"Toiskan Rikkukin on saanut juhlaviinaa. Saanko minäkin?" Ellun kasvot
kääntyivät alaspäin, sormi meni suuhun ja varkain vakoeli silmä
vastausta isän kasvoista.

"Juhla-viinaa!" matki isä pitkäänsä huudahtaen. "Onko Rikku sitten
saanut juhla-viinaa?"

"On puolen tuoppia, ja Takatalon Jaska samoin."

Isä katseli miettien ja vakavasti poikaa.

"Mutta mitä sellaiset kakara-nallikat viinalla tekevät?"

"Niin", äänteli poika, "tekevät ne."

"Hm ... jos se niin on, että niille muillekin niin... Mutta mitä sinä
sillä teet?"

"Annan toisille. Me menisimme tapanille."

"Ei se ole oikein", hän sanoi, "antaa viinaa sellaisille, mutta kuinka
mä hänen nyt näen, niin annan sitten jos annan".

Erottiin. Ellulla oli nyt jo toivoa ja iloisen näköisenä nuolasi hän
ylihuultansa ja maiskutti suutansa, ikäänkuin viinan esimakua
maistellen. Mielissään juoksi hän tupaan, näki siellä Hemmun ja Villen
mauruilla arpovan. Niiden kimppuun siis. Maurut hän leikillä riipasi
niin että nuora katkesi ja kaikki pirahtivat ympäri lattian.

Ellua nauratti, mutta toiset itkivät ja kantelivat äidille. Tämä tuli
ankaran näköisenä tutkintoa pitämään. Pari sievää käsipaukkaa sai Ellu
päähänsä, ja pääsi sillä, kun kertoi, ettei hän lankaa niin löyhäksi
luullut.

Isäntäkin tuli tupaan ja asettui virsikirjan kanssa pöydänpäähän. Hyvin
hiukan, vaan paljon sanovasti vilkautti hän silmiään Jussin ja Jaskan
puoleen, jotka toisessa päässä pöytää tammea pelasivat. Pojat
ymmärsivät, lykkäsivät lautansa syrjään. Latasivat piippunsa
asianmukaisessa järjestyksessä ja asettuivat rauhassa kuulemaan
veisuuta. Lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta kestikin se nyt
myöhäiseen iltaan. Vaikka ei tänään enää mikään varsinainen työpäivä
ollutkaan, niin täytyi piikain kuitenkin ryhtyä valmistelemaan
juhlaristiä. Kaunis siitä tulikin, niin että emäntäkin kehui.

Ilta joutui ja pikkupojat rupesivat harmitellen riisuutumaan, kun ei
mitään joululahjoja näkynyt. Hemmu ahdisti äitiä, otti oikein kovalle,
mutta mitään ei tämä tunnustanut itsellänsä olevan.

Yläsänkyyn pojat jo kiipivät. Silloin ovi hiljaa avattiin raolleen ja
kuului huuto:

"Hemmulle!" Lattialle poukahti pieni mytty.

"Villelle!" Mytty myös.

"Ellulle!" Samoin mytty.

Kova tuli pojille kiire alas myttyjen kimppuun. Ja mytyissä löytyi
5 pennin vehnäs-ukko ja uudet vanttuut kussakin.



II.


Jo anivarhain joulupäivä-aamuna killui punaiseksi värjätty rakko
Oja-Pappalan kaivovivun huipussa ja loisti veripunaisella valolla.
Hemmua se kaikkein paraiten miellytti ja aina saunanovelta asti hän
sitä meni huviksensa katselemaan.

"Se, se on ylhäällä!" hän huusi toisille pojille, jotka saunanorsilta
alas väänsivät toista syltä pitkää tervaslamppua.

"Mitä se, mutta täällä se äijä on!" huusi Ellu saunasta. "Näettekö
pojat voimaa! Yksin otan tuosta orren päästä olalleni ja tuon sinne
lattiaan." Raskas oli kuitenki kantamus ja kovin tutisivat Ellun sääret
kun ensimäiselle tikkupuikolle astui ... ja lunistui. Kovalla ratinalla
tuli tervas-lamppu lattiaan ja Ellu mukana.

"Ai, ai", hän rupesi valittamaan ja taisi kirotakin. Villellä melkein
sentään oli suurempi hätä, huusi niin että Hemmukin riensi ulkoa
sisään.

"Ellu, kävikö sun hyvin huonosti?"

"Kun luisti jalkani, eikä tuo mikään raskas ollut." Ellun kävi vihaksi,
loukkautumisesta ei auttanut ollenkaan huolia.

Yksissä miehin lamppu kannettiin pellolle vähään matkaan kartanosta
maantien viereen. Tuli pistettiin latvaan ja pian syttyivät kuivat
tervakset vireästi palamaan. Hauska oli siinä temmeltää valkean
hohteessa hangella. Joukko kylänpoikiakin keräytyi, meteli ja rähinä
kasvoi. Kirkkoväkeä ajoi ohitse kovalla vauhdilla ja kulkusten helinä
täytti ilman. Toisillakin pojilla oli kotinsa läheisyydessä samallaisia
tervaslamppuja ja niitä katselemaan miehissä mentiin. Kirkkoonkin meno
oli pojilla ollut mielessä, mutta kovin kului aika hupaisesti, niin
että unohdettiin aikanansa sitä varten kotiin mennä. Joulukirkko
kynttilöineen muistui vihdoin kuitenkin Hemmun mieleen niin elävästi,
että tervaslamppujen ja toverien viehätys kadotti kaiken merkityksensä.

"Et sinä ehdi enää. Aikoja sitten ovat isä ja äiti jo menneet",
sanoivat toiset. Ei Hemmu sitä uskonut, kotiin tahtoi lähteä katsomaan.

Mutta rakkoa ei näkynyt enään, ei mitään punaista kiilunut kaivon vivun
nenästä. Hemmu koetti jo sitä tirkistää, mutta ei mitään. Juoksun
päästi poika matkaan ja itkukin pakkasi. Tupaan ryntäsi hän kovin
läähättäen.

"Missä mun lamppuni on?"

"Paloi", sanottiin. Se väänsi pojalta itkun. Isä ja äitikin olivat jo
kirkkoon menneet ja Jaska lähtenyt kyytiin.

Ikävästi kului kirkonaika pojilta. Kun isä ja äiti tulivat, niin tuotti
se vähän vaihtelevaisuutta, kun äiti näkemänsä kirkosta kertoi. Mutta
sekin huvi oli pian ohi mennyt ja ikävä rupesi taas tulemaan, kun
yleistä tapaa seuraten ei koko joulupäivänä saanut kylään mennä.

Muutkin näyttivät väsyneiltä. Nuoret loikoivat sängyissään ja koettivat
nukkumalla päivän loppuun päästä.

Isäntä yksin viljeli kirjaa koko päivän; kun väsyi veisaamaan, niin
rupesi lukemaan. Emäntä koetti veisuussa ulkomuistilta joukkoon
hyräellä. Mutta takkakivellä kun istui, niin siinä oli niin rauhaisaa
ja väsyttävää että toisinaan torkahti.

"Kyllä kai siinä on perää", hän unisena haukotellen rupesi
jälkeenpuolisen sanomaan, "että joulupäivä on jo kukon askelta pitempi
kuin muut syyspäivät".

Isäntä pani pois kirjan, haukotteli, iski piippuun ja kävi ikkunasta
maantielle tirkistelemään, eikö jo edes ketään syntistä liikkeellä
näkyisi. Ei näkynyt, rauhaisaa oli kaikkialla, niin juhlallisen
hiljaista.

"Saa nähdä", hän sanoi, tehtyään tuon havainnon, "meneekö tämä joulu
nyt näin sievästi loppuun asti... On niillä sentään vielä vähän jälellä
kristillistä häpyä, etteivät joulupäivänä lähde kuleskelemaan."

       *       *       *       *       *

Toisena joulupäivänä tiesi Jaska jo aikaisin harmitella tämän päivän
liiallista lyhyyttä, toivoi että se olisi puolta pitempi ollut.

"Mitä varten?" kysyi Littu.

"Että paremmin olisi aikaa ryypätä."

"Kun on juhlaa kaksi viikkoa, niin kyllä siinä on aikaa."

"Ei ne ole enään muut päivät Tapaninpäiviä."

Nuoret kävivät tänään kirkossa. Sieltä tullessa ei pojissa ollut enään
makuuhalua, ei mitään uneliaisuuden merkkejä. Sitä vastoin alkoivat he
hankkiutua tapanille lähtemään. Oikein pulskaksi tahtoivat pojat
itsensä pyntätä: pestä kädet ja kasvot saipuavedellä ja pukea
verkavaatteet päälle.

Jaskaa auttoi äitinsäkin, ainakin vaatteiden haussa. Jussin täytyi
yksin valmistuksistaan huolta pitää, itse etsiä joka liuskan, hänellä
kun ei ollut äitiä.

Hiuksiansa Jaska kampasi, silitteli.

"Onko tuo jakaus suora, äiti?"

"Ei oikein ... annas minä..." Äiti otti luukahvelin pöytälaatikosta ja
toimitti sen avulla jakauksen suoraksi. Sitä tehdessään alkoi sanoa:

"Älkäähän nyt lapsikullat kovin ryypätkö, nuoret pojat."

"Hmm", pani Jaska ylenkatseellisesti. Eihän hän enään mikään lapsikulta
ollut, tuommoinen nuori poika, joka ei olisi itse tietänyt, kuinka
paljon ryyppää!

"Ei suinkaan varoitus liiaksi ole", sanoi Jussi, "kun toisinaan tahtoo
tulla vähän liiaksikin ryypättyä".

"Niin tokikin!"

"Hmm", pani Jaska uudestaan... Jussi puhuu äidin kanssa mielin
kielin...

"Mennään nyt jo." Jaska alkoi kävellä ulospäin ja Jussi seurasi. Isäntä
tuli tallista ja väänsi päätä pojille sanoessaan:

"Tietäkääkin kulkea kunnialla, ettette siaksi juo itseänne."

"Nooh!" kuului poikain vahva lupaus ja portin takana päästi Jaskalta
oikein naurahdus, kun ajatteli varoituksia joilla oli matkaan
evästetty ... ikäänkuin ei itse jo tietäisi mitä tekee... Pyh! ...
varottelevat kuin mukuloita!

-- Ellu tuli juosten hohuuttaen iltapäivällä kylästä kotiin.

"Mikä nyt on?" kysyi äiti ja isäkin näkyi häntä kysyväisesti
silmäilevän. Poikaa vain hohuutti ja nauratti, sana näkyi suusta
ilmoille pyrkivän, mutta Ellulla ei tahtonut olla uskallusta sitä
laskea.

"Sano, mikä on?" isä kiivaammin kysyi.

"Toiset menivät Tapanille", sai poika häveliäästi vihdoinkin sanotuksi.

"Tapanille! Tuollaiset naljuksetkinko?" äiti ihmeissään kyseli.

"Niin."

"Ja pitäiskö sinunki mennä?" kysyi isä ivallisesti myhäillen.

"Ne toiset niin tahtovat joukkoonsa, että..."

"Ja onko niillä kaikilla viinaa?"

"On ... melkein jokaisella."

"Onko niitä montakin?"

"Ainakin seitsemän ja jos minäkin pääsisin, niin ainakin kahdeksan."

Isä kuunteli naurussasuin, mutta äiti rupesi huutamaan:

"Ei ajattelemistakaan sulla! Vai kakaratkin! Missä Hemmu ja Ville
ovat?"

"Tuolla ... lymmysillä."

"No ei mihinkään se sovi, että tuollaisille nallikoille jo viinaa
annettaisiin! Ota kirja kätees, muutama... Kylläpä nekin ovat
vanhuksia, jotka viinaa antavat tuollaisille. Varmaan Hemmu ja Villekin
tahtovat, kuinkas muuten?"

"Ei Ville ja Hemmu tiedäkään, että minä... Minä niiltä karkasin",
muistutti poika asiallisesti.

"Vaikka, mutta ei!" vakuutti äiti.

"Kaljaahan ennenkin ovat tuollaiset ryypänneet", muistutteli isä.

"Kaljaa", matki poika, "mitäs siitä että ennen".

"Tukitko suus!" Äiti löi jalkaa lattiaan. Häntä rupesi jo pelottamaan,
että isä ehkä myöntyisi pojan ruikutuksiin.

"Onpa Jaskallakin ollut monena jouluna, ja kun niillä toisillakin on,
jotka ovat nuorempia kuin minä... Enkä minä Villelle ja Hemmulle
sanoisi ... yhyy... Ja kun isä lupasi, yhyy..." Poika antoi pakoittavan
itkun nyt vapaasti tulvata.

"Isä lupasi", matki äiti ihmetellen, "oletko sinä luvannut tuolle?"

Isä ei katsonut tarpeelliseksi vastata mitään äidille. Toimessaan hän
vain, ikäänkuin äidin puhetta huomaamatta, ryhtyi vakavasti
keskeyttämään poikaa:

"Älä nyt siinä... Saat itsellesi tilkan. Mene sitten toisten joukkoon
jos tahdot. Mutta jos juovuksiin ryyppäät itsesi tuommoinen kelvoton
nallikka, niin..." Hän otti takalautaselta ison pullon ja rupesi
kaatamaan pienempään.

"Ja meinaat siis antaa tuolle viinaa?" äiti harmistuneena kysyi.

"Kun lapsi saa, mitä se pyytää, niin se on vaiti", arveli isä.

"Voi tätä aikaa!" huokasi äiti. Sitten hän vielä sanoi: "Mene nyt
sitten, ennenkuin ne toiset hyvät ehtivät tulla. Minä panen pullosi
tuonne kaappiin, josta saat ottaa. Mutta tiedäkin se, ettet saa ryypätä
itse muuta kuin pikkuisen huuliisi panna!"

"Nooh!" Ellu lenti kylään.

"Kumma, että tuolle annoit", sanoi äiti pojan mentyä.

"Tuumailen sitä, että jos niiden vapautta kovin rajoittaa, niin ne
omavaltaisemmaksi tultuansa rupeevat juomaan sitä hurjemmin. Meinaan,
että kun ne pienestä pitäen saavat siihen tottua hiljalleen, niin
oppivat kestämään, etteivät koskaan sitä kovin himoksesta vedä",
puolusteli isä totisena.

"Joskopahan niin olis!" huokasi äiti, "mutta minä tuumailen, ettei
niille saisi antaa noin pienenä vielä, oppivat ne siitä ryyppäämään
kuitenkin. Pitäisi estää kaikesta pahuudesta niin kauan kuin voi, ei ne
sitten enää huoli, kun korva korvan tasalle nousee."

"Ei niistä nyt siltä juoppoja tule, minkä minä niille viinaa annan. Jos
Jumala tahtoo heitä varjella juoppoudesta, niin kyllä hän varjelee",
puolusteli isä tuntien täydellistä omantunnon rauhaa.

Ei ollut pitkää aikaa kulunut Ellun lähdöstä, kun jo Ville ja Hemmukin
tulivat kotiin.

"Onko Ellu ollut kotona?" kysyivät.

"Oli se."

"Menikö se jälleen kylään?"

"Kuka tietää; en teitäkään tietäisi, jos ette siinä olisi." Äiti istui
tuolilla takan vieressä ja tahtoi näyttäytyä kokonaan tietämättömältä
asiasta. Tarkkasi kuitenkin poikain vehkeitä. Nauru rupesi hermoja
kutkuttamaan, kun huomasi, että pojilla oli jotain sydämen päällä, eikä
löytänyt uskallusta sitä sanoa. Äiti aavisti asian.

Vihdoin Hemmu lähestyi häntä.

"Äiti."

"Mitä?"

"Saiko Ellu viinaa?" (Hyvin ujosti.)

"Hääh! mitä sitten?"

"Villekin pyytää."

"Se pyytää itsekin!" oikaisi Ville.

"Älä valehtele!"

"Tukkikaa nyt joutuin suunne hyvät kelvottomat tahi minä..." Äiti
osoitteli menevänsä loukkoon, missä luuta seisoi aina valmiina
tarjoamaan suosiollista apuansa. Pojat rupesivat itkua hynkkäämään ja
pyytelemään, ettei piiskattaisi. Vähäisen loma-ajan perästä, kun mielet
jo olivat ehtineet asettua, uskalsi Ville taas sanoa:

"Saipa Ellukin... Ei olisi hänellekään antaa tarvinnut."

"Älä nyt Ville enää kiusaa minua sillä asialla, taikka... Isä tosin
antoi Ellulle pienen tilkan, hyvin pienen, mutta Ellu onkin jo iso
poika."

"Ei ole kuin kahta vuotta vanhempi," intti Ville.

"No odota edes siksi, kun sinäkin tulet Ellun iälle."

Mutta nyt oli äiti Villen mielestä jo vähän leppyneempi ja asiaan
käsiksi sopi ryhtyä uudella innolla.

"Hmm", pani hän, "en minä saa silloinkaan, kun en nyt jo saa."

"Antakaa nyt äiti", rupesi Hemmukin taas kauniisti ja viattomasti
pyytämään.

"Sinullekinko?" äiti kysyi.

Hemmu ei nyt mitään vastannut, mutta ujoudestansa voi päättää, että hän
sitä ajatteli.

"Antakaa nyt", ruikutti Ville.

"Olettekos nyt...!" Äiti löi pieksua lattiaan. "Kun isänne tulee, niin
selkäänne saatte, ihan varmaan."

Isä tulikin juuri tupaan.

"Mistä nyt selkään luvataan?" hän kysyi.

"Mistä!" matki äiti, "viinaa nyt pitäisi olla sille
kelvottomimmallekin!"

Isän tullessa ja äidin kantelemisen aikana, menivät poikain sormet suun
puoleen, silmät kyräilivät tutkien, mitä isä asiasta mahtaisi ajatella.

"Jopa nyt sitten poikia oikein pyörryttää", sanoi isä matalalla
passoäänellä, joka muuten tuntui olevan kovasti ankara. "Selkään!"
lisäsi hän vielä.

Pojilla ei ollut uskallusta enään asiasta puhua. Sydämystyksissään
istuivat he vähän aikaa penkillä vierekkäin. Lähtivät sitten ulos
valittamaan, kun Ellua pidetään parempana kuin heitä.

       *       *       *       *       *

Illan joutuessa rupesi kylässä poikain "tapanilla kulun" hedelmiä
näkymään, joka näkemään sattui, mutta kuului kyllä sattumattomankin
korviin, miten iloinen nuoriso vietti joulujuhlaa.

Kun pojat Oja-Pappalaan tulivat, ei isännän tarvinnut mennä ulos
katsomaan keitä talossa oli, äänestä hän sen jo tiesi päättää.

Eivät kulkijat olleet vielä kovin monessa talossa käyneetkään, mutta
kuitenkin jo muutamat Oja-Pappalan porstuassa heittivät häränpyllyä.

Kun vihdoin ehdittiin tupaan ja talonväki penkinloukkoihin
soukkaa olemaan asettui, niin pojat alkoivat käyttää satunnaista
isäntä-oikeuttaan: kompuroiden kuleksia kiistailevissa ryhmissä kautta
puhtaaksi pestyn lattian. Kaksin ja kolmin he käsikaulassa tanssailivat
ja rämisevällä äänellä, anteeksi annettavalla ylpeydellä kehuivat
itseänsä ja pahaa luontoansa. Useat kyselivät isännältä ja emännältä,
paheksuisivatko he tätä elämää. Tietysti eivät ne sanoneet
paheksuvansa. Joukon muutamat jäsenet istuivat myöskin selväpäisempinä
penkeillä ja huvitettuna kumppaliensa sukkeluudesta yhteen mittaan
laskivat suosiollisia naurun hohotuksia.

Tupakkalaatikkonsa toivat Oja-Pappalan pojat pöytään ja käskivät
piippuun panemaan. Sitä useimmat tekivätkin yhteen jaksoon, kopistivat
toisia tupakoita pois piipustaan ja menivät uudestaan täyttämään, jota
tehdessään varistelivat niitä vieressä olevaan kaljatuoppiin. Juomasta
siten syntyi sekoitus, jota toiset halukkaasti imivät, mutta toiset
suutansa vääristellen pois syljeskelivät.

Jaska ja Jussi saivat viinansa hyvin kaupaksi. Kursaileminen oli
halveksittu ominaisuus, jopa siihen määrään, että joukon "etevimmät",
s.o. juopuneimmat tahtoivat pari, kolme ylimääräistä ryyppyä.

Vähän nolosti kävi Jaskalta ryyppyjen kaateleminen, niin että toisinaan
hiukan pöydällekin viinaa vuosi pikarin laitain yli. Isäntä ei
saattanut sitä enää maltillisena katsella, kun oikein pöydältä alas
rupesi virtaamaan.

"Lempojako sitä siinä pöydälle kaatelee!" hän ärjäsi loukostaan.

Jaska luonnollisesti loukkautui. Hän rupesi syrjittäin kyräilemään ja
itsekseen mutisemaan. Mutta muutamat tovereista, jotka tunsivat
itsellänsä olevan vaikutusvaltaa, menivät isää sovittelemaan.

"Älkää isäntä suuttuko, perhana ... kun Jaska on vähä hutikas ... mutta
ei haitalle ... ei ollenkaan haitalle ... kyllä sitä poikamiehet näin
Tapaninpäivänä aina vähin ryypähtävät ... ja onpa äijä tainnut itsekin
aikoinansa maistahtaa..."

"No on", keskeytti toinen, "tämä Oja-Pappalainen onkin ollut aikoinansa
hurja poika ... kyllä minä tiedän!"

Tällä puheella oli tarkoituksena olla mairittelevaa kehumista. Mutta
isäntä lähti kuuntelemasta kamariin.

Vihdoin alkoi joukko lähteä toisiin taloihin. Emäntä vaateli Jaskaa jo
kotiin jäämään, mutta kun sitä kaksi hyvää tuttua ja horjuvaa toveria
käsistä vei ystävällisellä väkirynnäköllä, niin eihän sitä kukaan olisi
viitsinyt joukosta pois jäädä ja toisia suututtaa. Siis joukkoon
Jaskakin vielä meni ja nyt vasta itsensä oikein vapaaksi tunsi. Ei
tarvinnut siitä niin suuria välittää jos vähän viinoihinkin sattuisi
joutumaan.

-- "Koska ne kelvottomat tulevat?" rupesi isäntä päivittelemään, kun
joukko oli mennyt eikä pikkupoikia ruvennut kuulumaan.

"Jos eivät vain pian tule, niin panen oven kiinni, enkä laske sisään
yhtäkään", uhkasi emäntä.

Hemmu ja Ville rupesivat innokkaasti kehoittamaan äitiä panemaan ovea
kiinni. Olisi ollut hauskaa siten Ellulle kostaa.

Mutta vaarinpa näkyivät nekin ajasta pitävän, sillä samassa rupesi
porstuasta kuulumaan tuollaista tiheään säpistävää saapasten pauketta,
joka on kaikille poikakloppi-joukoille niin ominaista. Tupaan he
ryntäsivät, kuten vyöryvä aalto, juuri ovessa koettaen toinen toisensa
ohi rientää.

Ellu meni orjaillen ja ujostellen isältään tupakkalaatikkoa kyselemään.
Vähän vihaiselta isä näytti, kun ei ensinnä tahtonut kysymystä
kuulevaan korvaansa ottaa, toisaalle vain katseli. Sanoihan kuitenki
vihdoin:

"Kaapissa."

Sitten kävi kaikki järjestyksessä niinkuin miehiltäkin.

"Masa", käski Ellu ensimmäistä poikaa. Käsketty meni, kaasi ryypyn
menemään että keikahti.

"Sinne on monija mennyt, eikä oo yhtään takaisin tullut", Masa vakaasti
sanoi ja rupesi piippuansa lataamaan. Muita, yksin isäntääkin rupesi
naurattamaan.

"Mitä te nauratte?"

Masalla oli mahtava hymy huulilla ja hän näytti olevan hyvin
luottavainen kahdentoistavuotiseen kokemukseensa.

Vuoro vuoroon ryypättiin. Mutta kokonaista pikarin täyttä eivät
uskaltaneet ryypätä muut kuin Masa ja eräs toinen; toiset vain hiukan
maistelivat.

Vaan rohkeutta rintaan tuotti maisteleminenkin sen verran, että pojat
tulivat heti ryypättyänsä ikään kuin koteutuneemmiksi talossa.

Yksikseen istuivat loukossaan Hemmu ja Ville, harmillisen hiljaisina
katsellen toisten hauskuutta. Ellu oli heidän mielestään kovin
rehevää ... kaatoi aina niin mahtavasti pikariin ja sitten, ilman
hätäilemättä ryyppäämään käski, ihan kuin aika mies. Se Villelle
erittäin kateeksi kävi, kun Sivulan Kallekin oli joukossa, eikä ollut
yhtään vanhempi häntä ... olipa vielä pienempikin, ainakin
puukonhamaraa lyhempi. Sellainenkin napakka!

Kun isäntä meni kamariin niin poikia rupesi laulattamaan, näet
vaimoväelle. Erittäinkin eräs Herkko jo monta kertaa älähti, mutta ei
oikein uskaltanut isännän tähden. Vaan kun isäntä silmistä poistui,
voitti kaiken hämin. Erittäin luontevasti hän osasi horjua ja onnistui
saamaan äänensäkin asianmukaisesti römisemään, kun lauloi: "Hollita
rollita minä vaan laulan, kun henttuni hyvästi jätti..."

"Voi kaikes mailmas!" nauroi Littu ja kaikki muut yhtyivät kakottamaan.
Toiset pojat rupesivat kadehtimaan Herkon kunniaa ja ryhtyivät hekin,
kukin tavallaan, huomiota puoleensa vetämään.

Kyllähän tätä melua olisi kestänyt kuinka kauan hyvänsä, mutta isää ei
se huvittanut, vaan kamarista tullessaan käski pojat tiehensä.

Ellukin koetti vielä toisten lähtiessä joukkoon vikeltää, vaikka äiti
kielsi. Mutta äiti juoksi porstuaan perään ja toi korvahiuksista vetäen
tupaan. Ellu itki.

Äiti ei puhunut juuri mitään, Villen ja Hemmun viereen penkille vain
jätti istumaan ja meni itse isän luo kamariin.

Melu pihalta tunki houkuttelevana korviin. Kuuluivat siellä seiniin
paukuttelevan ja rallattavan. Ja kun veljet vielä hiukan ilvehtien
kohtelivat, niin jo paisui Ellun sappi siihen määrään, että
korvalliselle Villeä löi. Tämä rupesi huutamaan ja Hemmu meni kamariin
vanhemmille kantelemaan, että Ellu on juovuksissa.

Vihaisena tulivat isä ja äiti poikaa tutkimaan. Ellulle tuli hätä. Ei
auttanut peitteleminenkään niin tarkassa tutkinnossa, sillä äiti näki
kuinka silmät mulkoilivat, posket hohtivat ja henkikin viinalta haisi.

"Juovuksissa se on tuo kakara, selväänhän sen näkee, ja kun niin
vähästä Villeäkin löi. Ota isä raipat ja pehmitä selkä!" sanoi äiti.

Mutta Ellulta pääsi itku.

"Kun en minä ole ryypännyt muuta kuin vähä ... niin vähä joka paikassa,
että... Eikä ole ollutkaan viinaa muuta kuin kolmessa paikassa. Ne ovat
vain kaljaa antaneet muut", toimitti Ellu itkien.

"Kaljaa! No sanoithan sinä, että ne kaikki saavat viinaa?" tutkaili
isä.

"Niin ne sanoivatkin, mutta ei niille ollut annettukaan."

Isä istui ja veti Ellun eteensä.

"Mutta enkö minä sanonut, ettet saa ryypätä ollenkaan?" hän kysyi.

"Niin!" jatkoi äiti.

"Ette te sitä sanonut ettei ollenkaan saa ryypätä, enkä minä muuta kuin
maistoin... En minä ole juovuksissa."

"On se", kuiskutti Hemmu äitinsä korvaan.

"Suus kiinni, siinä!" käski äiti.

"Mutta enkö minä sanonut, ettei saa _juovuksiin_ itseäsi ryypätä?" Isä
muisti ettei hän tosin ollut kieltänytkään poikaa maistamasta ja koetti
nyt korjata, saadakseen kuitenkin näyttäytyä huolelliselta isältä.
Pojan sukkela pää keksi asiassa tämän puolen.

"Sanoitte te", hän sanoi, "mutta en minä luullut sen niin vähästä,
yhyy... Jos isä olisikin sanonut, etten minä saa _ollenkaan_ ryypätä,
niin en minä olisi ryypännyt, yhy ... yhyy..."

Isältä oli aseet poissa. "Älä raa'u. Olkoon nyt tämä kerta anteeksi,
mutta muista toisella kertaa!"

Isä laski pojan luotansa ja lähti itse ulos.

"Etkö nytkään anna selkään?" kysyi äiti.

Isä ei vastannut mitään.

"No laita nyt itsesi heti makuulle, kun sait anteeksi, muutama!"

Ja Ellu totteli nopsasti; heitteli vaatteita päältään kuin hädän edestä
ja puikkasi sänkyyn.

       *       *       *       *       *

Oli yö. Oja-Pappalassa vallitsi tyven hiljaisuus muualla, paitsi
sikolätissä, josta kuului jyskettä ja mölinää, joka jossain suhteessa
muistutti ihmisäänestä. Arvattavasti tuvassa rauhassa nukkuivat kaikki,
koska ei äänteleminen saanut siellä kotvaseen aikaan ketään liikkeelle.
Mutta vihdoin, janoko vai mikä lie emännän jalkeille ajanut noin kello
3 ajoissa. Hän kuuli tuon metelin. Luuli rosvoja olevan ja hätäisesti
siunaten rupesi isäntää ja piikoja hereille saamaan. Pelko oli naisilla
kova ja tukala oli ulos lähteä. Ei isäntä sanonut pelkäävänsä, kirveen
vain käteensä otti ja naisille luudanvarsia neuvoi, sekä lyhtyyn käski
valkeata ottamaan. Sydän suussa oli naisilla kun porstuan ovella
siunailivat ja kuuntelivat. Sikolätistäpäin kuului melu.

"Laupias J----la!... Eikä siellä ole sikaakaan", kuiskasi emäntä
väristen. "Mikä merkillinen?..."

Isäntä lähti kirves tanassa toisten edellä lätille. Sinne saapuessaan
huomasivat oven ulkoa teljetyksi paksulla puskurilla. Samassa alkoi
taas kuulua pakkokiroileminen sammaltavalla kielellä.

Kiroili isäntäkin, kun puskurin oven päältä pois potkasi ja kirves
tanassa asettui odottamaan mitä tuleva olisi. Naiset kyyristyivät
isännän selän taakse, peloissaan pusertaen luudanvarsiaan.

"Mikä siellä on?" ärjäsi isäntä ja asettui lyömäasentoon. Mutta ei
sieltä ketään tullut. Isäntä otti lyhdyn ja valaisi sillä ovesta.

"Mitä ... mitä ... mitä?... Voi sen tuhannen sikaa!" rupesi hän
hokemaan.

Naisetkin uskalsivat nyt astua likemmäksi ovelle, kun isäntä lyhdyn
kanssa meni lättiin.

"Mikä siellä nyt?" emäntä kurkisti sisään. Samassa rupesi siunaamaan.

Vasta piikain suusta pääsi:

"Jaska! ... Jaskako?"

Tätä olentoa vanhemmat sanoivat siaksi, siksikin inholla.
Äiti itki. -- --

Viimeinkin oli Jaska tupaan saatu, ryvettyneet vaatteet päältä riisuttu
ja kasvot puhdistettu sekä laitettu sänkyyn makaamaan. --

Aamulla tuli Jussi kotiin naurahdellen ja Jaskaa kysellen. Tämä makasi
ovisängyssä, kuuli Jussin kyselemisen ja ilmoitti itsensä rykäsemällä.

Vihaisena oli isäntä ollut ja synkeänä koko aamun ... harmittanut oli
Jaskan tähden. Mutta kun Jussikin nyt tuli kotiin, nähtävästi kovassa
pohmelossa, silmät verisenä mulkoillen, jalat vetelästi laahustaen,
niin isännältä sisällinen naurunhytkäys pääsi... Kaikki ne ovat
yhdenlaisia, nuo kelvottomat!

"Kuinka siellä on oikein oltu?" hän kysyi, suu ankarassa supussa Jussia
tarkastellen.

Jussin ei tehnyt mieli vastaamaan. Hämillänsä lattianrakoja katsellen
vihdoin sanoi:

"Olihan siellä pientä välityystä." Meni Jaskan luo ja kuiskasi:

"Oletko kipeä?"

"En erittäin ... päätäni vähä juumottaa."

"Vai vähä, sepä on ihme, ettei oikein aika kädestä ... joutaisipa
kolottaa", sanoi isäntä.

"Ei kolotakaan", vakuutti Jaska, "minä nousen pukemaan". Ja hän
nousikin.

"Kuka sun sinne siankoppioon pani?" kysyi isä.

Jaskaa hävetti, ei se, että hän oli siankopissa ollut, mutta se, että
hänet muut olivat sinne panneet. Ei tahtonut kehdata selvityksiin
ruveta, sanoihan vihdoin hiljaa:

"Sanokoon Jussi, en minä muista."

Eikä Jussikaan olisi viitsinyt, mutta täytyihän sitä, kun isäntä
pakotti.

"Tappelemaan ruvettiin", hän naurahdellen kertoi, "ja ne toiset ottivat
ja panivat Jaskan sinne siankoppioon, kun ei muuten hellittänyt".
Jussia nauratti kertoessaan. "Jaska oli silloin jo niin päissään
että ... enkä minäkään oikein muista kuinka se on sinne joutunut, olin
itsekin silloin niin perusti pätkässä että... Voi turkanen kun sitä
ryypättiinkin!"

"Oliko puheemme, kun kotoa lähditte, että sillä tavalla elää ja juoda?"
kysyi isäntä.

"Hääh?" sai hän vähän ajan kuluttua uudistaa.

"Ei ollutkaan, mutta..." Ei siinä Jaskalla ollut juuri mitään
puolustuksekseen sanottavana.

"Ei semmoiset miehet ikänä mihinkään kelpaa", jatkoi isä tuimasti,
"jotka jo tuolla iällä niin juovat, että sikain kanssa yksillä
pahnoilla makaavat. Muistakaa mun sanani, että kun mun iälleni tulette,
ette enää kelpaa mihinkään, jos tuollalailla juotte."

Kyllä poikain teki mieli itseänsä puolustaa, mutta joku vaistomainen
tunne lamasi tämän mieliteon ja pakotti aralla, vaikka ei juuri
parannus-päätelmiin taipuvalla tunnolla, kuuntelemaan isännän vakavia
nuhteita.



III.


Suuri parvi pikkupoikia saapasti suurella rähinällä ja kolinalla
Oja-Pappalan tupaan. Jokaisen takin napinlävessä tahi lakinreunan
ympärillä paksu kääre monenväristä villa- ja pumpulilankaa.

Pojat seisahtuivat parveen ovensuuhun, niistivät neniänsä,
töllistelivät ympäri tupaa, nykivät toisiaan, kuiskuttelivat ja
purskahtelivat nauramaan. Litun ja Hessan puoleen silmät paloivat.
Rohkeimmat vihdoin uskalsivat astua muutamia askeleita peremmälle
tyttöjä kohden.

"Nyt lankaa! -- Lankaa pitää tulla! -- Laittakaa tänne turkinpunasta!
-- Minä tahdon ehta sinistä!..."

Loppumaton jakso tällaisia vaatimuksia tuli ja pojat pakkausivat yhä
likemmäksi, ikäänkuin aikomuksella käsikähmään käydä. Hessa ja Littu
rupesivat haukkumaan, puhuttelivat poikia "rompan komppaniaksi" ja
"klupukengän seuraksi". Pojat alkoivat käsikähmäsin ahdistaa. Syntyi
rähinä ja isäntä rupesi suhdittamaan. Mutta vähän merkitsi kielto, kun
poikaliuta kerta vauhtiinsa pääsi.

Littu ja Hessa olivat hädässä, itkua teetellen käsin ja jaloin poikia
luotansa sohivat.

"Antakaa pojille lankaa, ette kuitenkaan muuten rauhaan pääse",
kehoitti emäntä nauraen.

"No ei ennen! -- Ei ennen!" huusivat pojat.

"Tulimmainenko tuollaiselle joukolle ... sais koko naulan jakaa.
Siivolla siinä, muutama kaljakorento!" Littu potkasi likimäistä poikaa.

"Antakaa lankaa! -- Tällaista lankaa! -- Vaikka minkälaista, kun vain
annatte!"

"Katso ... katso..." Hessa huitoi ympärilleen käsillään.

"Kyllä minä teille langan..." Littu oli kaapannut kauhallisen kylmää
vettä ja viskasi sen nyt tiheimpään parveen.

Ahah! Se auttoi. Jo äkältelivät pojat ja aristellen hyhkyivät, kun vesi
valui pitkin selkää. Toisenki kauhallisen aikoi Littu samaa tietä panna
menemään, mutta emäntä tuli hätään.

"Ei saa lattiata kastella!" hän huusi. Ja Litun täytyi laskea kauha
saaviin.

Rukoilemiseen ja pyytämiseen täytyi tyttöjen vihdoin turvautua, kun
isäntäkin vain nauraa hekotteli ja käski lankaa hakemaan ... aivan vain
poikien puolesta puhui.

Littu jo lupasi lankaa antaa, pyysi itseänsä irti joukon käsistä,
päästäksensä lutista noutamaan. Mutta pojat eivät luottaneet, joukossa
lupasivat seurata. Kun siinä Litun kanssa sovintoa hierottiin, aikoi
Hessa käyttää tilaisuutta hyväksensä ja puikata ovesta pakoteille.
Mutta tusina poikia oli heti niskassa ja tekivät turhaksi koko
yrityksen.

Täytyi siis piilosta vetää lankakerät. Vuoroonsa panivat pojat sormensa
koukkuun, johon Littu lappoi turkinpunaista ja Hessa pilvensinistä
poikain riemutessa erinomaisesta saaliistaan.

Harmittelivat tytöt langan menosta poikain mentyä. Mutta emäntä kertoi,
kuinka hänen aikoinaan vähintään naulan painoisen kerän lankaa sai
varustaa jouluksi jakamista varten, kun isot pojatkin silloin vielä
sitä keräämässä kulkivat. Ei se paljoa auttanut, hulluksi tavaksi piiat
koko langan-keruun tuomitsivat.

       *       *       *       *       *

Oja-Pappalan isäntä oli aikoinaan ollut hyppelemämies. Mutta juuri
siitä syystä hän sanoikin kieltävänsä nuorta väkeä hyppelemästä
talossaan, sillä hän oli tullut huomaamaan hulluudeksi entisen
hurjuutensa. Tahtoi nyt olla vakava ja estää pahennusta, jonka ei
tälläkään tavalla pitänyt suinkaan hänen kauttansa levenemän. Mutta
yhtä hyvin nuoret toisinaan uskalsivat hänet tästä asiasta lujalle
ottaa, vaatimalla oikein puoliväkisin tanssilupaa tuvassa. Ja hänen
täytyi toisinaan suostua, kun syyksi vedettiin sitä, että hänenkin
poikansa muualla kulkevat ... joutaa siis hänkin sijaa antaa kylän
nuorison riemuita.

Eräänä päivänä nostivat Jaska, Jussi ja Littu taas tästä asiasta
kysymyksen.

"En anna", isäntä sanoi päätä pudistaen. "Pojat eivät ole näinä päivinä
viitsineet edes heinässä käydä, kehtaatte pyytääkään!"

Poikia hävetti. Tosiaankin oli tullut arkipäivinäkin niin ahkerasti
juhlaa pidetyksi, ettei ollut ehditty edes kertaakaan tallissa käydä,
saatika sitten heinässä. Mutta omatunto ei juuri soimannut, sillä tapa
oli yleinen.

Vaan onneksi nuorille, jotka kiellosta olivat hyvin harmissaan, sattui
isäntä kuulemaan heidän puhuvan Nättilän Kretusta, joka oli piikana
kaupungissa ja nyt oli kotikylässään käymässä. Littu nimittäin kertoi
Jaskalle, että Krettu on erinomainen "polkkaamaan". Tuosta isäntä
uteliaaksi kävi.

... Vai polkkaa... Mahtaapa olla koko mestari se Nättilän Hermannin
tytär ... saispa tuota nähdä...

"Noo tuota", hän alkoi, "jos se on niin, että teitä kovin harmittaa,
niin täytyykö mun nyt myöntyä. En tahdo vihollisikseni teitä saada.
Hypelkää jos tahdotte, omaksi synniksenne. Täytyy mun paeta siksi
ajaksi pois." Sitten hän rykäsi, huokasi ja nousi takkapaisteelle
selkäänsä lämmittelemään.

Noin kello 6 ajoissa ehtoolla rupesi nuorta väkeä Oja-Pappalaan
saapumaan. Rämpäkän Samppa tuli etukynnessä lakki kallellansa
harmonikkaa repien. Vaan kun tytöt piiritanssia hyppelemään rupesivat,
niin Samppa komeuksissaan juonittelemaan ... kellon vaihtamisen
puuhissa vain hääräili. Koreasti kerjättiin Samppaa soittamaan, mutta
hän oli parantumaton. Täytyi siis ruveta laulamaan ja sen mukaan
tanssimaan. Naurussasuin katseli Samppa hyppyä, jota muutamat sanoivat
"katrilliksi" ja toiset "konstiksi". "En viitsi tuota pelata, se on
niin vanhaa lajia", oli Sampalla tapana sanoa ja sitä hän nytkin. Mutta
vihaksi taisi kuitenkin ruveta pistämään kun eivät tytöt enää ollenkaan
pyytäneet ... riemua oli ilman soittoakin, kun itse lauloivat ja sen
mukaan hyppelivät. Mitä liekin Samppa ruvennut ajattelemaan, mutta
harmonikan hän sieppasi penkiltä ja alkoi nytkytellen päästää
"Martin-Vappua", jota sanottiin polkaksi.

Nyt syntyi tuvassa eloisa riemullinen elämä. Pojista ne harvat, jotka
polkkaa osasivat, kaappasivat tytön kainaloonsa ja lähtivät voimallista
tahtia pitäen pyörähtelemään. Lujasti paukuttelivat lattiata poikain
raudoitetut kannat ja pahoin notkahtelivat lattian-niskat, kun tytöt
oikein mahtavasti tahdin muutteessa hypähtivät ja jalkansa lattiaan
löivät. Mutta taaskin sai Samppa ennen kylliksensä kuin tanssijat, ja
soittamasta laaten hän harmonikan luotansa viskasi. Hypystä ei taas
vähään aikaan tahtonut tulla mitään. Mutta kun ovensuuhun vihdoinkin
Nättilän Krettu ilmautui, nättinä ihomyötäisessä ripsi-palttoossaan ja
kiiltäviä kalossejaan rupesi toisiansa vasten hinkkaamaan ja
kitajuttamaan, niin Samppaankin taas astui iloinen pelinhenki ja
pakotti harmonikasta päästämään jalkoja kutkuttavaa polkantahtia.

Mutta tytöt ne laumassa oven suuta kohden ryntäsivät ja kukin
kunnioituksella Nättilän Krettua kanssansa polkkaamaan pyysivät. Vaan
ensin Kretun täytyi kalossit jalastaan ottaa ... toisen kantanystyrälle
toisen varvaspuolella astua ja sitten ne huomattavan ylenkatseellisesti
sängyn sivulle työntää. Sitten päällystakki ja huivi pois. Näkyviin
tuli kapoitettu musliini-hame, "ihomyötäinen" röijy, silkkinen
kurkkuhuivi, kullatut korvarenkaat ja hopeoitu hiusnuoli.

Kuka veti vertoja hänelle, kaupunkilaiselle? Ei kukaan yrittänytkään.
Ei kukaan joutanut muuta kuin ihaellen häneen katselemaan. Innostus
eneni ja katsomisen halu, kun Krettu suosiollisesti hymyillen erään
pojan kanssa sipsuttelemaan lähti. Rämpäkän Samppa se retuutti peliänsä
yhä hirveämmin ja suutansakin tahdin mukaan käytti.

Ihmetyksissä katselivat muut, kuinka Krettu polkkasi ja koettivat
ajatuksissaan oppia. Itsekin Krettu sen tiesi että hän polkkaa hypellä
osasi. Yleisön ihmettely innosti ... vaatii esiin koko taiteellisuuden
monimutkaiset temput. Hän heilutti yhteen mittaan kättänsä, jolla
kumppaniansa kädestä kiinni piti, heilutti ylös ja alas, toisinaan
kumppaninsa käden olkapäälleen vei, niin että se puolittain näytti
kaulailemiselta, ja tuolla tempulla, jos kumppaninsa oli poika, tämän
punastumaan sai. Siitä hän vielä useat kerrat teki äänekkäitä
muistutuksia, ettei polkassa saa niin yhteenmittaan "pyöriä", vaan
pitää mennä "toisin ja toisin päin". Tähän lisäksi aina nauroi, ja
syvään kumartuen tanssikumppaninsa luotaan laski, useimmat
arvolauseella: "Kyllä sinä pian opit".

Hupaisesti kului koko ilta ja paljon sai kylän nuoriso oppia kaupungin
tapoja Nättilän Kretulta.

Polkan touhussa tänä iltana numerokumppanisilla ja panttisillakin olo
jäi, kun yksimielisesti arveltiin, että nyt pitäisi polkkaamaan
opetella, kun Krettu on opettamassa. Kretun mallia jokainen koetti
matkia ja tunsi sydämessään sanomatonta riemua, kun otaksui siinä
johonkin määrään onnistuvansa.

Illalla, kun kaikki jo olivat kotiinsa menneet, nousi isäntäkin
sängystään piippuun panemaan ja sanoi hymyillen:

"Sepä nyt vasta on remputusta tähän aikaan! ... eivät ne osaa hypellä
enää ollenkaan."

Litulla oli asiasta perin vastainen mielipide.

"Yhtä hyvin tähän aikaan osataan kuin ennenkin, ja paremminkin, mutta
kun ei nyt mentykään muuta kun polkkaa, jota vasta hiljan on opeteltu.
Johan niitä olisi vanhanaikuisia osattu, mutta kuka niitä enää viitsii
hypellä." Ja Littua oikein iletti ajatellessa, että vanhat viitsivät
puolustaa omanaikuisiansa tanssitapoja.

"Älä toimita", naurahti isäntä.

Mutta vähän ajan päästä hän taas jatkoi:

"Tuo Nättilän Krettu se näkyy osaavan hypellä."

Poikia rupesi naurattamaan.

"Entä isäkin on katsellut niin paljon, että näki, kuka parhain oli",
sanoi Jaska.

"Mihinkä ne silmänsä olisi pannut."

Mutta sitä enemmän poikia nauratti, kun huomasivat, että isäntä Kretun
hyppelemisestä niin paljon piti, että siitä oikein puhumaan rupesi.
Vaan sitten, kun hän virsikirjan otti ja loukkaantuneelta näyttäen
kysyi: "Mikä nyt niin kovin naurattaa?" täytyi poikain laata ja ruveta
kuultelemaan siihen saakka, kun illallisen saivat ja yöjuoksuun
lähtemään ehtivät.



IV.


Uudenvuoden aattona, vähää ennen saunaan menoa, tuli Hentolan Erkki
emäntinensä ja kahden poikansa kanssa vieraaksi Oja-Pappalaan. He
olivat likeisiä sukulaisia, isännät veljekset, siitä syystä siis
lapsetkin kestiin tuotiin. Tämä oli iloinen tapaus Oja-Pappalan perheen
kolmelle nuorimmalle jäsenelle.

Tuskin oli saunasta tupaan ehditty ja pojat vähän vaatteita päällensä
saaneet, niin Ellu jo korennon päiden alle kaksi tuolia asetti ja
tuoleille 4 päretikkua. Meni itse korennolle istumaan ja jalkansa
samoin sen päälle ristiin asetti, sitten kädessään olevalla
luudanvarrella alkoi päreen-palasia tuoleilta hoivia. Tätä
temppuilemista sanottiin hevosen kengittämiseksi.

Vaikealta näytti tasapainossa pysyminen tuossa vaapperassa asemassa

Jo koetti Ellu kerran ... toisenki hoivaista, mutta hyvin vähällä oli
tasapainonsa kadottaa ja lattiaan tipahtaa. Siinä sitten vain istui
miettien ja arvellen: uskaltaiskohan, uskaltaiskohan? Mutta ei
näyttänyt uskaltavan.

Jo alkoi kärsivällisyys nuoremmilta veljiltä loppua, kun niin huonosti
näytti Ellulta käyvän.

"Kehnopa olet! Kehnopa olet! Annas minä tulen -- Minä menen, niin te
näette!"

Ellu vain istui ja arveli:

"Kyllä ... kyllä ... kyllä ... minä ... yhden hevosen ... kengitän!"
Hoivasi yhtä päretikkua ja rojahti samassa keskinkertaisella jyrinällä
lattiaan.

Syntyi naurua, vaikka Ellu kipuansa valittaen kipristeli.

Vuoronsa tiestä koettivat pojat nyt taitoansa näyttää. Ujoja olivat
alussa Hentolan pojat, mutta jo iltapäivällä olivat he siihen määrään
perehtyneet, että pöytäpenkillä päällänsä seisoivat.

Aattopäivän vuoksi Jaska ja Jussikin kotona olivat ja melkein koko
jälkeenpuolisen tammea pelasivat. Isännillä ei paljon mitään erityistä
tointa ollut, tupakoivat vain rauhassa jutellen, katselivat nuorten
iloisia leikkejä ja pistäysivät toisinaan kamarissa knapsut suihinsa
ottamassa. Tuli seuraukset näkyviin: miehet rupesivat kovaäänisesti
kaikellaisia jaarittelemaan ja Hentolainen jo alkoi pikkupoikain kanssa
temppuja tehdä.

Jaska ja Jussi olivat siihen asti vain hiljakseen pelinsä ääressä
jutelleet, mutta hekin riemastuivat nyt julkisemmin puhelemaan, kun
vanhemmat miehetkin niin hupaisella tuulella olivat.

"Siinä oli poika! ... sait noukkaasi, minulla on tammi ja nyt sinä
näet!" huusi Jaska riemastellen.

"Älä nuole, ennenkuin nokkuu! Tuosta teen tammen, ja..." Jussi siirsi
voitonriemulla noppaansa. Mutta kohta Jaska sen ja kaksi muuta noppaa
"söi". Voittaja räjähti käsiänsä hykerrellen nauramaan ja Jussi
voivotellen päätänsä kaapimaan.

"Pankaa pois, te jumalattomat tuo", käski emäntä, jonka huomio nyt
poikiin kääntyi. "Paljasta korttipeliähän se on ja suurta syntiä."

Pojat eivät kuitenkaan kuullaksensa ottaneet, vaan kokonaan toimeensa
kiintyneinä jatkoivat. Eikä sitä nuhtelemista tällä kertaa pitemmälle
jatkettukaan.

Takan ympärille, loimottavan ristivalkean ääreen kaikki kokoontuivat
illalla, kun emäntä antoi Jaskalle vanhan tinatuopin korvan kuvain
valamista varten sulatettavaksi. Jokainen toi tuolinsa likelle ja
miehet latasivat juhlapiippunsa saadakseen rauhassa katsella.

Ensin tehtiin selvä siitä, kuka vanhin olisi, joka ensimäisen kuvion
saisi nimellensä.

Jo punersi kuumentunut valinkauha ja Jaska pani siihen palasen vanhaa
tinatuopin korvaa. Mielet kovin kiihkossa katselivat pojat, miten tina
hiljakseen läsähteli ja leveni juoksevana kauhanpohjaan. Jaska nosti
kauhan hiililtä, veti vesiastian likemmäksi ja komensi pojat etemmäksi.

"Huoneen haltialle!" huusi valaja.

"Poks!" pani tina pudotessaan veteen.

"Minkälainen tuli?"

Tämä kysymys tuli monesta suusta ja käsiä kurotettiin vesiastialle.
Jaska kääri hihansa ja otti vedestä ylös säännöttömästi muodostuneen
kiiltävän tinakuvion.

Yhtä monta kertaa valettiin kuin henkilöitä oli talossa, vieraillekin.
Viimeisen kuvion sai Hemmu omaksensa, säilyttääksensä sitä kattoon
ripustettuna juhlaristin päällä.

Hupaisesti kului ilta tarinoidessa. Kuvien valaminen muistutti jokaisen
mieleen tapauksia aikaisemmilta ajoilta, jolloin joulunvietto oli vielä
niin patriarkallinen ja rikas kaikellaisista juhlamenoista ja
tempuista. Ikävöiden menneitä aikoja muistelivat erittäinkin emännät:
kyynelpisara toisinaan silmään herahti, kun puhe johtui pois menneisiin
ystäviin, niihin joita oli oppinut tuntemaan ainoastaan tuollaisina
entisen hyvänajan ystävinä, joiden vikain muisto oli aikain kuluessa
mielestä haihtunut ja ainoastaan heidän hyvät puolensa muistissa elivät
-- rakkaassa muistissa.

Valamisen päätyttyä veivät pojat veden, jossa kuvia oli valettu, ulos,
kaasivat siellä tuttuun paikkaan, johon pääsiäisenä sopisi mennä
"trullia" kuuntelemaan.

Uudenvuoden päivä tuli. Kirkosta tultua alkoivat pojat opetella
kivitaululle piirtämään uutta vuosilukua. Isäntä haki kamarin kaapista
uuden almanakan, jonka lehtien nurkista hän tammikuulle asti leikkasi.
Sitten hän alkoi tutkia almanakan sisältöä ja ilmaisi tuon tuostakin
havaintonsa muillekin. Hentolan Erkkiä ei liika uteliaisuus vaivannut
tässä suhteessa, sillä hänen tapansa ei ollut pitää talossaan
almanakkaa. Siispä hän ei nytkään viitsinyt veljensä asianmukaisia
opastuksia tämän kirjan tuntemiseen seurata, vaan siirtyi poikain
kanssa taululle vuosilukuja ja eläinten kuvia piirtelemään.

Tammipelinsä ääressä haukottelivat Jaska ja Jussi. Kyläänkin taisi
tehdä mieli, vaan kun ei ketään näkynyt liikkeellä muita, niin ei
tahtonut sinnekään viitsiä lähteä.

Mutta jo tuli iltapäivällä vaihtelu tähän yksitoikkoisuuteen. Pihalta
alkoi kuulua ihmisääniä ja kulkusten helinää. Emäntä ehti ensimmäisenä
ikkunaan.

"Auta isä! kun on paljo", hän huudahti.

Kaikki riensivät katsomaan.

"Ainakin puolen pitäjään pojat!" arveltiin.

Ja paljo niitä olikin, monta hevoskuormaa nuoriamiehiä, jotka toiset
juovuksissa ja toiset selväpäisinä pihassa vehkeilivät.

"Ainakin kaksikymmentä", virkkoi Jaska.

"Tupaan käskyä siinä nyt odotellaan, kun noin kummaillaan", arveli
emäntä.

Isäntä katseli pihalle karsastellen. "Lempoako niitä tuollaista liutaa
viitsii ryypyilleen käskeä", alkoi paneskella.

"En minä ainakaan!" Jussi kieppasi ylisänkyyn karkuun ja veti peiton
päähänsä.

Ruvettiin nauramaan.

"Se on oikein", kehui emäntä, "mene sinäkin Jaska, kyllä minä
valehtelen ettei meidän poikia ole kotona".

Mutta Jaskalla oli asiasta toinen mieli.

"Kukahan viitsii." Hän pujahti ulos, peläten, että isäkin rupeaisi
estelemään.

Mikä erinomaisen ystävällinen vastaanotto tuli Jaskan osaksi pihalla!
Oli siinä hänen tuttujansakin 4-5 kappaletta, vaan muut enemmän taikka
vähemmän vieraita, osaksi kokonaan tuntemattomiakin. Mutta sillä ei
väliä. Kaikki ne tulivat tuttavan tavoin puhelemaan, kättelemään ja
moittimaan siitä, ettei Jaska heillä ollut joulunaikana käynyt. Oikein
Jaska oli hupaisessa pulassa, kun muutamat tahtoivat niin kauan kädestä
pitää, kun toisia käsiä kymmenkunta jo kurotettiin.

Kovalle joutuivat Jaskan viinavarat. Pöydän nurkalla hän
viinapulloinensa hääräsi. Kaasi aina pikarin täyteen ... vieläpä
sittenkin siihen vähä tipahutti kun jo muutenkin oli kyllä täynnä,
ettei kellekään vaillinaista olisi tarjonnut. Vuoronsa tiestä kävivät
pojat ryyppäämässä, yksi erältään ... kallistivat kukin ryyppynsä,
kuten lainmukaisen verokapan. Toiset sentään antoivat Jaskan pakata,
ryyppäsivät vain puoliksi ja olivat pöydälle laskevinaan pikarin
jäännöksineen, ettei kovin ahnaalta näyttäisi. Mutta eihän Jaskan
tuohon sopinut tyytyä ... rumaahan se olisi ollut, jos jonkun olisi
antanut puolelta ryypyltä erota. Paha oli pakottaakin, kun tiesi, että
isä ja äiti sitä vihaisin silmin katselivat.

Hukkaan ei mennytkään viina. Sillä uusia tuttuja sai Jaska niin että
kulkeissaan käskettiin ryypyille tulemaan ainakin 25 eri paikkaan.
Muutamat, jotka ennen olivat ihan tuntemattomia olleet, kaulaa vetämään
pakkasivat ja Jaskalle itselle vannoen kehuivat, ettei koko kylässä
olekaan muuta "kunnon poikaa" kuin Oja-Pappalan Jaska. "Sano nyt,
kuule, koska sinä tulet meidän kylään?... Ja kun tulet, niin tulekin
ensimmäisenä meille. Mennään sitten yhdessä muualle... Saakuri soikoon!
minä takaan, ettet sinä sieltä pääsekään yhdessä päivässä! Kun oikein
ryyppäämään ruvetaan, niin ryypätään niin, että yksi kuolee!... Sitte
pannaan meidän hevonen ja ajetaan niin, että 'fatiskarmi rutajaa'.
Kyllä minä, kuule Jaska, hevosen saan talosta vaikka koska, minä oon
sellainen Tuppu, minä, jotta!..." Renki kyykähti asianmukaisesti ja
huitasi nyrkillään.

Jo portista ulos ajaessaan rupesivat pojat arvostelemaan Oja-Pappalan
Jaskaa. Enemmistön mielipide kallistui siihen suuntaan, että kovin oli
Jaska ujo kotonansa, taisi isäänsä ja äitiänsä pelätä, kun ei kahta
ryyppyä uskaltanut antaa.

Se oli hirveätä arvostelua. Olisivat sanoneet vaikka tyhmäksi,
lukutaidottomaksi, jumalattomaksi (sitä olisikin pidetty kehumisena),
taikka hurjaksi juoppohulluksi, niin nuo kaikki eivät olisi Jaskan
arvoa niin alentaneet ja kunniata loukanneet. Mutta tästä kaikesta ei
Jaska tiennyt mitään, muisteli vain iloisin mielin sitä suurta
ystäväjoukkoa, jonka oli jo ehtinyt tämän joulun aikana viinaryyppyjä
jakelemalla itselleen hankkia.

Tupaan mennessään kohtasi häntä vihuri.

"P--jako tuo tuollainen pakkaaminen tietää!" murisi isä äreästi. Äiti
liittyi kohta jatkamaan:

"Samaa minä olen koko ajan katsonut ja oikein jo äsken teki mieleni
sanomaan, kun niin tukkii! Ketä roikaleita kaikki lienevätkään olleet!"

Jaskan ei tehnyt mieli vastaamaan. Vakaisena vain tyhjiä pullojansa
korjuun laittoi, kiukkuisia tuumia hautoi ja huulien peitossa hammasta
purren mietti... Oikein pakkasi itku, kun niin tyhmiä olivat vanhukset,
etteivät poikansa olisi antaneet varainsa mukaan elää ja pitäjän poikia
kestitä. Olisi oikein sanonut, isälle ja äidille, ja niiden silmät
avannut, mutta kun ei kyllin tepsiviä sanoja sattunut löytämään, joiden
vaikutuksesta olisi varma ollut.

"Joko viina on pian kaikki?" kysyi isä, kun näki että Jaskan oli paha
olla.

"Ei sitä ole ollut paljoa kaikeksikaan ... pitäiskö mun olla niinkuin
kerjäläiset? Vähän toista potuista sitä vielä on."

Kiusallisesti hymyillen kysyi isä:

"Riittääkö se joulun loppuun?"

"Riittäköön jos hyvänsä!"

"Lisää en ainakaan anna."

Nyt katsoi jo Hentolan Erkkikin velvollisuudeksensa sekautua asiaan.

"Älkää turhia riidelkö, anna pojalle viinaa", hän sanoi. "Ymmärräthän
itsekin, että miehen tavoin ne nuoret tahtovat menetellä. Ja aina sitä
niinkuin velotaan sellaisilta pojilta, kuin sinunkin poikasi, jolla
tiedetään jotain olevan."

"Noo, en minä kohtuutta kielläkään, mutta ei se ole enää mitään
kohtuutta kun kolme kannua on jo mennyt puolijouluun."

"Ole turhia", sanoi Erkki, "muiden mukaan ne tahtovat kuitenkin olla".

"Kyllähän se niin on", sanoi Oja-Pappalainen vakaasti. "Muiden
mukaanhan ne tahtovat aina olla, eikä sitä sovi yhden tehdä poikkeusta
yleisestä tavasta. Mutta kamalan suureksi se juomisen tapa on muuttunut
tähän aikaan. Kyllä sitä ryypättiin ennenkin, mutta ei ne nuo
poikaklopit alle kahdenkymmenen silloin vielä monetkaan tienneet
ryyppäämisestä mitään. Se oli vanhempain ihmisien asia."

"Kumma se onkin, kun nuo pojat viitsivät tähän aikaankin vielä kulkea
noin ympäri pitäjätä ryypyillä", sanoi Hentolan emäntä. "Ja kun nyt
tähän aikaan pitää juottaa aivan tuntemattomiakin. Ennen sitä annettiin
tutuillensa... Ihan tuo näyttää kuin kerjuulta. Äsken kun tässä
katselin, kun ne vuoronsa tiestä kävivät ryyppäämässä ja olivat osalta
niin totisen näköisiä ja sitte kun ryypätyksi olivat saaneet, rupesivat
kohta pois hankkimaan, niin ihan näytti kuin kerjäläisjoukolta. Oikein
multa pakkasi nauru."

"Tässä tuonaan", nauroi Oja-Pappalan emäntä, "oli toisentuvan paappa
pitänyt sylissään Iikan ja Maijan poikaa, sitä Mattua, joka on nyt
neljännellä, ja sinne oli tullut aika joukko poikia rengin viinoille.
Niin se poika oli kysynyt paapalta: Keitä nuo ovat? Ne ovat, lapsi,
pyytelijöitä, oli paappa sanonut, ja niin lujasti että sen kaikki
kuulivat. Pojat olivat menneet tiehensä niinkuin siivillä sivuen."

Tälle jutulle naurettiin makeasti. Ja kun nauramasta laattiin, meni
Oja-Pappalainen ja otti takalautaselta ison pullonsa.

"Koska ne pojatkin ryyppäävät, niin otetaan nyt mekin tässä knapsut."

Jussikin jo torkosi ylisängystä.

"Kyllä pitää täältä tulla alas ja talliin hevosia katsomaan", hän
sanoi. Mutta isäntä piti varmana, että Jussi tuli alas enemmän ryypyn
halusta kuin hevosista huolehtien.

Uudenvuoden päivän jälkeisenä päivänä rupesivat Oja-Pappalan vieraat
kotiinlähtöä puuhaamaan. Hankiskeleminen kestikin aamusta iltapäivään.

Hentolan Erkki oli jo maailmassa ollut paljon ihmisten joukossa ja
tiesi, etteivät sitä yhdeltä piiskaryypyltä matkaan lähde ne, jotka
tapoja tuntevat ja vähänkin nykyaikaisesti tahtovat ja osaavat olla.

Kun hän viimeisen kerran tuvasta lähti, olikin jo "ajo-päällä". Akkansa
viereen hän istui, mutta ei vieläkään heti matkaan lähtenyt, vaan
rupesi veljelleen hevostansa kehumaan. Kun akka jukitti lähtemään, niin
ettei mitään rauhaa antanut, niin Erkki vihdoinkin taipui ja antoi
hevosen astua pari askelta. Mutta sitte hän taas pidätti ja rupesi
veljensä päähän terottamaan, että tämä perheinensä nyt varmaan tulisi
heille loppiais-aattona. Sitten hän vihdoin lähti.

Samana iltana tuli kirkkoherra Oja-Pappalaan raamatunselitystä
pitämään.

Jaska ja Jussi sujuttivat itsensä ovenpuoleen, johonkin ahtaaseen
loukkoon ja kyräilivät rumasti, kun ihmisiä rupesi virsikirjoineen
saapumaan.

Mikä häpeä! Erittäinkin Jaska sitä semmoisena piti, kun hänen kotonansa
raamatunselityksiä pidettiin. Pelkäsi, että nuoret kylässä rupeevat
häntäkin körttiläiseksi eli uskovaiseksi luulemaan ja pilkkaamaan,
vaikka hän todella oli vallan viaton.

Kun kirkkoherra alkoi toimituksensa, etsiskeli emännän silmä
väkijoukosta Jaskaa ja Jussia. Kun ei löytänyt, kysyi Hemmulta. Ja
Hemmupa sen juuri tiesikin, että he olivat kylään hyppypaikkaa etsimään
lähteneet.

Äiti huokasi ja nyökytti päätä.

Kun kirkkoherra ja yleisö olivat Oja-Pappalasta poistuneet, tulivat
pojat kotiin. Hiukan levottomasti sydämet pampahtelivat, kun tupaan
tullessaan näkivät isännän synkeänä istumassa pöydän takana, lakittomin
päin ja lukemassa raamattua. Ujosti meni Jussi penkille istumaan, vielä
ujommin Jaska. Isäntä katsahti heihin vähän syrjästä, mutta näkyi taas
vajoovan raamattua tutkimaan. Vihdoin hän nosti päänsä, kiinnitti
katseensa Jaskaan ja sanoi vakavalla äänellä:

"Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, niin älä heihin
suostu."

Molempain poikain katseet kiintyivät lattianrakoon.

Oltiin kaikin hiljaa. Emännältä pyrki sana suusta, vaan ei tahtonut
päästä ilmoille.

"Muista sinä Juho se", alkoi emäntä vihdoin sanoa, "ettet sinä enää
toista kertaa Jaskaa tällaisesta tilaisuudesta joukkoosi houkuttele."

"Minäkö!" Jussi kavahti. Syytön loukkaus herätti kiukun nopeasti
kiehahtamaan. Syyllisyydentunne, joka isännän vakavan sanan kautta oli
herännyt, haihtui. Jaska oli poskilta punastunut, hän näytti aikovan
jotain sanoa äidin syytöstä poistaaksensa. Mutta isä ehti ennen:

"No ei Jaska ainakaan tänä iltana olisi uskaltanut muuten mennä, jollet
sinä houkutellut."

Vai niin. Isännän äskeinenkin varoitus koski siis vain Jaskaa. Jussi
oli luullut, että isäntä hänellekin sanoi samassa. Nyt huomasi hän,
että isäntä "pahan juonisella" tarkoittikin juuri häntä. Hänhän olikin
vain renki, kuinka hän saattoikaan otaksua, että isäntä häntäkin
neuvoisi niinkuin poikaansa!

Raa'asti kiroten nousi hän seisomaan ja jatkoi kiroamisensa perään:

"Kyllä Jaskalla oli yhtä suuri halu kuin mullakin, ei hän tarvinnut
houkuttelemista. Vai houkuttelinko sinua?"

"Et. Mitä te siinä syytätte turhia..." yritti Jaska sanomaan.

"Vai turhia!" keskeytti isäntä. "Onko se turhia, että kotoa
jumalanpalveluksesta lähdetään riettaille synnin retkille?"

Niin, ei Jaska sitä ollut enää tahtonut sanoa, että puhuminen tästä
asiasta olisi turhaa, ei hän niin paatunut vielä ollut. Sitä hän vain
tahtoi sanoa, että Jussia ei hänen tähtensä tarvitse kiusata. Isä taas
sanoi:

"En minä tahdo Juhoa ruveta nöyryyttämään, sen olisivat omat vanhempasi
saaneet tehdä. Ole niinkuin tahdot, ei minulla ole sinun töistäsi
edesvastausta. Mutta ei sun siltä niin ylpeästi kirota tarvitse."

"Niin, niin, Juho", puhui emäntä, "älä yhtään pöyki. Kyllä tulee
vielä aika jolloin näet mihin joudut tuollaisella synnillisellä
pullikoimisella isäntäväkeäsi vastaan. Se tulee sekin aika vielä ja
karvaana tuleekin."

"Tulkoon jos tahtoo... Jos se tulee minulle, niin tulee se
Jaskallekin!"

Jussi naurahti ivallisesti. Eihän hän saattanut ruveta itseänsä
vakavasti puolustamaan ... ei sitä kuitenkaan olisi huomioon otettu.

"Voi, voi, kun sinulla on paha luonto, ihmis-parka. Kirjassa sanotaan:
Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi. Ei saa mennä arenteeraamaan
kenenkään sydämen tilaa, ei sitä tiedä missä katumuksen kipinä kunkin
sydämeen syttyy. Pitää aina ajatella itsensä muita huonommaksi", puheli
emäntä.

"Joo, niin se on", todisti isäntä. "Menkää nyt antamaan hevosille
yöksi."

Pojat lähtivät mielelläänkin pois tuvasta, Jaska harmissaan ja Jussi
suu ivanaurussa.



V.


Loppiais-aattona oli menty Hentolaan kestiin. Nyt oli jo loppiaisen
jälkeinen päivä, eikä vielä ollut kestiväkeä kotiin saapunut. Jaska ja
Jussi olivat tiellä tietämättömällä olleet eilisestä saakka. Piiat vain
juhlaa kotona pitivät ja tuttujansa kestitsivät.

Tiheään ajeli poika- ja tyttökuormia maantiellä. Kova näytti niillä
kiire olevan, tahtoivat varmaankin Venäjälle lähtevää joulua kaikin
mokomin kiinni pitää ja estää karkaamasta.

Oja-Pappalan tyttöjen vieraatkin olivat palveluspiikoja ja sen tähden
täytyi tyytyä katselemaan ikkunoista, kuinka talollisnuoriso oikein
juhlaa lopetti. Kävi niitä muutamia kuormia Oja-Pappalan pihassakin.
Mutta kun kuulivat, ettei Jaska ole kotona, eivätkä piiatkaan ruvenneet
ryypyille haastamaan, lähtivät nauraen ja ilvettä tehden pois.

Vihdoin tuli Jaskakin eräässä kuormassa kotiin. Vauhkasti hän silmäili
ympärilleen kun pihaan ajettiin ja joudutti muiden edellä tupaan.

"Onko meidän vielä tultu kotiin?" hän isää ja äitiä tarkoittaen kysyi.

"Ei", vastattiin.

Mikä onni sentään! Jaska tunsi rintansa alla hyvää tekevän
liikahduksen. Jo hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, huusi ja melusi
vapaudessaan kuin huutokaupanpitäjä.

Koko suuri joukko niitä tovereita olikin, monta kuormaa tyttöjä ja
poikia.

Viina oli Jaskalta jo ennen loppunut, kyllä hän sen hyvin muisti. Mutta
isällä tiesi olevan, pelkäsi vain että sitä taitaa olla ukolta kumma
saada. Asia sattui kuitenkin niin hyvin, ettei isä ollut tullut kotiin:
sai ottaa isän viinan, kuten omansa, kyllähän tilin ehtii jälkeenpäin
tehdä. Isän ison pullon hän siis suurella ylpeydellä pöytään toi. Ei
sielläkään paljoa ollut, mutta luuli hän sen riittävän. Iloista oli
nuorison elämä. Poikia laulatti täyteen kolloon tuvassakin ja tyttöjä
tirskutti ja nauratti niin, että piiat vierainensa karsaasti katselivat
ja syyllä otaksuivat, että heistä leikkiä tehtiin. --

"Ryypätään pojat ... ääh!" Jaska keikisti selkäänsä ja kaatoi
ensimmäisen ryypyn omaan suuhunsa ja romahti niin, että jokainen häntä
ihmetellen katseli.

"Tule ottamaan", käski hän likimmäistä poikaa. Sattui olemaan
selväpäinen, jota käskettiin.

"Ei olisi nyt lukua", esteli. Oli kuitenkin jo nousemassa, mutta ei
noussutkaan ... mukavampi odottaa uutta käskyä.

"No saakeli!"

Se auttoi ja ryyppääminen tuli hyvään alkuun. Eivät kaikki olisi
tahtoneet mitenkään koko ryyppyä kallistaa, mutta siihenkö Jaskan sopi
suostua! Piti ainakin vähintäänkin pari kertaa tarjota, ja jos ei se
auttanut, piti ottaa pikarinjalkaan ja pakottaa toisen väkisellä
ottamaan suuhunsa viinan, joko sitten nielläkseen taikka ulos
sylkeäkseen. Näin vaati tapa. Useat, jotka eivät halunneet juopua,
käyttivätkin ulos sylkemisen oikeutta.

Tuli uusia vieraita. Jo alkoi Jaskan sydän levottomasti sätkiä, kun
pullossa ainoastaan joku pikarillinen enään hilahteli.

"Ei olisi pitänyt niille niin tuikeasti pakata kaksia ryyppyjä", hän
ajatteli. "On niin häpeä nyt kun kesken loppuu ... kun nuo toisetkin
sattuivat tulemaan."

Mutta juuri yhdennellätoista hetkellä juolahti auttava keino mieleen.

Hessalla on!...

Hessan hän kuiskasi pihalle ja sai tämän pienen riitelemisen perästä
tuomaan lutista pullonsa.

Kun vihdoin lähdön aika tuli, niin Jaska ilmoitti toisille päättäneensä
nyt hänkin panna hevosen, ettei muiden hevosella tarvitsisi itseänsä
vedättää. Hevosta asettamaan lähtiessään käski toisten ruveta tuvassa
hyppelemään.

Olisiko tämä joukko ollut oikeata nuorisoa, jos sellaista käskyä olisi
tarvinnut kahdesti kerrata!

Niin alkoi hyppy.

Jaska sillä aikaa hevostaan pulkan eteen asetti ja uudet puetit sen
selkään puki. Hevonen oli vain tavallinen työhevonen, sellainen vankka
valakka, josta on iloa peltotyössä, mutta harmia joulu-ajon
kilpailevassa kiireessä. Harmitti se Jaskaa, kun ei isä ollut juoksuria
taloon laittanut. Ja miksi ei se olisi harmittanut. Tuo kirkonkylän
porvarikin, jota ennen pidettiin retumiehenä, pääsi kohta oikein
arvomieheksi ja herrain tutuksi, kun osti mustalaiselta oriin ja voitti
sillä kilpa-ajoissa toisen palkinnon. Moni muu oli päässyt maineesen
sillä, että oli hankkinut itsellensä juoksijahevosen.

Jaska tiesi kaikki ja teki vahvan päätöksen hankkia itsellensä
juoksurin heti kun vain itse käsiinsä vallat saa. Asetti hevostansa,
lohdutellen itseään:

"Onpa ainakin komeat puetit ja poikakin tavallista parempi." Löi
ruoskalla selkään vanhaa, että edes vähän virkummalta näyttäisi.

Jaska jo alkoi pelätä, että isä ja äiti mahdollisesti tähän parhaasen
ryminään kotiin tulisivat. Hän rupesi jo melkein suorin sanoin toisia
matkaanlähdöstä muistuttamaan. Vihdoin hänen sanansa otettiin huomioon.
Ja niinkuin lapset ne sitten yht'aikaa oveen törmäsivät. Siinäkin
tilaisuutta hyväksensä käyttäen koettivat kukin yhteen tuuppautua juuri
hänen kanssaan, jota ajatteli ja josta siinä joukossa enimmän piti.

Vaan nyt tuli uusi kuormain jako, kun oli Oja-Pappalan Jaskallakin
hevonen. Ne tytöt, joilla itsellään sattui hevonen olemaan, eikä siis
sopinut ajatellakaan Jaskan rekeen, he tarkemmin ystäväinsä menettelyä
silmällä pitivät ja huomasivat mielestänsä, että useain toisten teki
mieli sanoa: "Minä en pysy tässä! -- Tästä putoaa!" Ja sitten,
ikäänkuin tilattomilta näyttäen he kovasti huusivat: "Mihin minä
pääsisin? -- Kuka minut ottaisi rekeensä?" Tarkastelijat luulivat yskän
ymmärtävänsä: sitä varten ne tuota huutavat, että Jaska rekeensä
käskisi. Mutta yksi, joka Jaskan silmäyksistä päättäen luuli voivansa
toivoa, rohkaisi itsensä ja ujosti punastellen kysyi Jaskalta:

"Otatko minut?"

"Tule vain."

Se näytti hyvästi sopivan kahden puolen. Onnellinen tyttö luuli toisten
silmäyksistä voivansa lukea kateutta enemmän kuin niissä sitä olikaan.

"Oo hevonen!" sanoi Jaska, istui pulkan tapille ja oli hiukan
punastuksissaan. Hevonen sai ruveta oikasemaan ja sai tuntea, että
Jaskalla oli nyt mieluisa kuorma.

Kestistä tultiin illalla ja isä oli vähän "toisella-kymmenellä". Ukolle
tahtoi ilta ruveta pitkäksi käymään, kun ei ollut usein tottunut viime
aikoina senkään vertaa ryypyksissä olemaan. Ikävää poistaaksensa hän
siis ison pullon lautaselta otti ja aikoi hiukan karvahtaa. Mutta
äänettömäksi kävi hämmästyksestä, kun pullonsa vallan kuivaksi huomasi.

"Mitä! Kuka on viinani juonut?" hän kiivaasti huusi ja katseli
tutkistellen tyttöjä. Nämät eivät ehtineet vielä mitään sanoa,
ennenkuin emäntä jo päätti:

"Kukahan sen nyt on juonut ... sellaisia kyseletkään. Jaska, johan tuon
nyt ymmärrät."

"Niin, Jaska siitä jakoi, kun oli päivällä hänellä vieraina koko
hevosjoukko."

"Hevosilleko viinani juotti?"

Naiset alkoivat nauraa, kun ukko niin totuudessa tuollaisia kyseli.

"Eei", sanoi Littu, "mutta niitä oli suuri joukko poikia ja tyttöjä."

"No loppukoon nyt siihen joulu, kun kerta on Knuuttikin potussa."

Hän pani pullon pois, laskeutui penkille istumaan ja puheli vakavasti:

"Lemmon poika, kun siellä nyt vielä hevosen kanssa retuaa ja juo."
Sitte hän astui takan luo ja rupesi naisille päivittelemään:

"Jos nämät joulu-juhlat olisivat viikkoakin pitemmät, niin kyllä nuo
klopit oppisivat juomaan niin ettei niitä enää kunnolla muuhun työhön
saisikaan."

"Niin tokikin", liittyi emäntä sanomaan, "kun ovat niin surkean tavan
ottaneet, että aivan viinan kanssa mässäävät koko joulunajan. Ja
ainakin se on varmaa, että ne silloin oppivat pahemmiksi juomareiksi
kuin kokonaisena pitkänä muuna vuoden aikana."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Oja-Pappalan joulu - Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home