Title: Onnen kultapoika II - Romaani
Author: Jókai, Mór
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnen kultapoika II - Romaani" ***


ONNEN KULTAPOIKA II

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.



SISÄLLYS:

    I. Uusi maailma
   II. Uusi maailma, jatkoa
  III. Suloinen koti
   IV. Sukukorut
    V. Uusi vieras
   VI. Puunleikkaaja
  VII. Synkkämielisyys
 VIII. Terese
   IX. Taittunut sapeli
    X. Ensimmäinen tappio
   XI. Jää
  XII. Aave
 XIII. Mitä kuu puhuu? -- Mitä puhuu jää?
  XIV. Ken tulee
   XV. Ruumis
  XVI. Sohvi-rouva
 XVII. Dodin kirje
XVIII. "Sinä taitamaton"
  XIX. Atalia
   XX. Viimeinen tikarinpisto
  XXI. Maria-Nostran syntinen vaimo
 XXII. Ei kukaan



Ensimmäinen luku.

UUSI MAAILMA.


Tyttö syleili yhä Mikaelia, vaikka se henkilö jo olikin poistunut,
jota vastaan hän kenties oli luullut olevansa pakotettu suojelemaan
ystäväänsä omalla ruumiillaan.

Mikä oli saattanut Noëmin heittäytymään Mikaelin rintaa vasten ja
äänekkäästi ilmaisemaan rakastavansa häntä?

Tahtoiko tyttö ijäksi karkoittaa miehen, jonka läsnäolo oli hänelle
vastenmielinen? Tahtoiko hän siten tehdä hänelle mahdottomaksi
toistaa kosintaansa?

Eikö erämaassa kasvaneella lapsella ollut mitään käsitystä
soveliaisuudesta, joka käskee kätkemään sellaiset tunteet
neitseelliseen poveen? Eikö hän tuntenut niitä lakeja ja säädöksiä,
joilla valtio ja kirkko ankarasti määrää miehen ja naisen väliset
suhteet?

Sekoittiko hän sydämessään rakkauden tunteen kiitollisuuden
tunteeseen, jota hänen täytyi tuntea sitä miestä kohtaan, joka oli
vapauttanut hänet sekä äidin niistä huolista, jotka heitä alati
kalvoivat, ja joka oli valmistanut heille tämän pienen paratiisin
ikuiseksi elinsijaksi ja luultavasti oli saanut nähdä paljon vaivaa
sen takia ja samalla usein ajatellut heitä?

Oliko hän säikähtänyt nähdessään kiusaajansa vievän kätensä takkinsa
alle asetta etsiäkseen ja oliko hän vaistomaisesti heittäytynyt
hyväntekijänsä rintaa vasten suojellakseen tätä hyökkäykseltä?

Oliko hän kenties ajatellut itsekseen: Tämä laivankomissaario-raukka,
jonka äiti oli yhtä köyhä kuin minunkin, on itse sanonut, ettei
hänellä ole ketään koko maailmassa. Miksi en minä voisi olla hänelle
"jotakin"? Olisikohan hän tullut takaisin tälle yksinäiselle
saarelle, ellei joku side olisi vetänyt häntä tänne? Ja jos hän
kerran rakastaa minua, niin miksi en minä rakastaisi häntä?

Ei, ei, tässä ei tarvita mitään selityksiä, ei mitään järkeilyä, ei
mitään anteeksipyyntöjä. -- Tässä on kysymys puhtaasta rakkaudesta.

Ei Noëmi tiennyt miksi. Hän ei kysynyt syytä. Hän vain rakasti.

Hän rakasti kyselemättä, oliko se Jumalan tai ihmisten mieleen, oliko
se hänelle iloksi vai suruksi.

Hän ei pyytänyt onnen ja ylpeyden tunnetta, ei anonut saada olla
herransa valtiatar hopeakruunuin koristettu, kolmiyhteisen Jumalan
siunaama morsian -- hän vain rakasti.

Hän ei valmistunut puolustautumaan maailman ja tuomarien silmissä;
hän ei aikonut nöyrästi, pää painuksissa pyytää anteeksi; hän ei
anonut miehen suojaa, maailman anteeksiantoa eikä Jumalan armahdusta
-- hän vain rakasti.

Sellainen oli Noëmi.

Noëmi parka! Kuinka paljon sinä oletkaan kärsivä senvuoksi!

... Mikael oli ensimäisen kerran eläissään kuullut, että toinen
ihminen sanoi rakastavansa häntä -- rakastavansa häntä köyhänä
laivakomissaariona, joka oli toisen ihmisen palveluksessa,
rakastavansa häntä ilman itsekkyyttä, vain hänen itsensä takia.

Ihmeellinen lämpö virtasi hänen sisimpäänsä, sama lämpö, joka
ylösnousemuksen päivänä herättää kuolleet ikuisesta levostaan.

Arkana ja väristen hän laski kätensä tytön olkapäälle, painoi häntä
vielä kerran povelleen ja kysyi matalalla, kuiskaavalla äänellä:

"Onko se ihan totta?"

Tyttö kohotti hiukan päätään, joka lepäsi hänen rinnallaan, ja
nyökkäsi hänelle: "On, se on ihan totta!"

Mikael katsahti Tereseen.

Tämä astui heidän luokseen, laski kätensä Noëmin pään päälle
ikäänkuin sanoakseen: "No, rakasta sitten häntä!"

Se oli pitkä, mykkä, juhlallinen hetki, jolloin kukin voi kuulla
toisensa sydämen sykähdykset.

Terese ensiksi katkaisi äänettömyyden. "Jospa tietäisitte, miten
monta kyyneltä tyttönen on tähtenne vuodattanut! Olisittepa nähnyt,
kuinka hän joka päivä nousi vuoren huipulle ja tuntikausia katseli
vetten yli siihen suuntaan, johon te hävisitte hänen silmistään!
Olisittepa kuullut hänen unissaan kuiskailevan teidän nimeänne!"

Noëmi teki kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin ehkäistäkseen
äitiään enempää ilmaisemasta.

Mutta Mikael puristi tyttöä lujemmin syliinsä.

Kas tässä kerrankin olento, ainoa koko maailmassa, joka saattoi
rakastaa häntä, joka rakasti "kultamiestä" itseään eikä vain hänen
rahojaan!

Hänestä tuntui kuin hän olisi harhaillut maanpaossa koko ajan, jonka
oli elänyt muualla, ja kuin olisi hän nyt nähnyt edessään uudet maat
ja uudet taivaat ja niissä uuden elämän.

Hän kumartui suutelemaan tyttöä otsalle, ja tunsi hänen sydämensä
sykkivän omaansa vasten.

Ja kaikkialla hänen ympärillään paisuivat kukkien ummut, tuoksuivat
lehdot kukkineen, surisivat mehiläiset ja lauloivat linnut, jotka
kaikki julistivat: Sinun tulee rakastaa!

Mykkä, itseensä vaipunut ilo ajoi heidät vapaan taivaan alle.
Täälläkin he kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa ympäri ja
katsellessaan toisiaan silmiin he ajattelivat: "Miten ihmeellistä!
Sinun silmäsihän ovat aivan samanväriset kuin minun!"

Ja jos hehkuva taivas ja sulotuoksuja huokuva maa olivat
liittoutuneet heitä lumoamaan, niin täydensi heidän oma sieluntilansa
tätä lumousta. Kun lapsi, joka ei milloinkaan ole rakastanut, ja
mies, jota ei milloinkaan ole rakastettu, kohtaavat toisensa, miten
heidän silloin käy?

Päivä kallistui ehtooseen, mutta vielä he eivät olleet kyllin
hekumoineet lumotusta ihastuksestaan.

Ilta laskeutui seudun yli, kuu nousi taivaalle, Noëmi vei Mikaelin
kallion kielekkeelle, josta hän kerran kyynelsilmin oli nähnyt hänen
poistuvan.

Timar istuutui tuoksuvien lavendelipensaiden keskeen. Noëmi istuutui
hänen viereensä, nojasi kultakutrisen päänsä hänen käsivarteensa ja
käänsi eloisat, sielukkaat kasvonsa taivasta kohti.

Terese seisoi heidän takanaan ja katseli heitä hymyten. Kuun hopea
hohti yötaivaan tummalta taustalta.

Ja viettelevä taivaan haamu puhui näin:

"Katso, tämä aarre on kokonaan sinun. Sinä olet sen keksinyt ja
löytänyt. Se on vapaasta tahdostaan jättäytynyt huostaasi. Se on
siis sinun. Sinä olit jo ennen saavuttanut kaiken, vain rakkaus
sinulta puuttui. Nyt olet saavuttanut senkin. Ota ja nauti malja
pohjaan saakka, se malja, jonka taivas on sinulle suonut! -- Sinusta
on tuleva uusi ihminen! -- Mies, jota nainen rakastaa, muuttuu
puolijumalaksi! -- Sinä olet onnellinen! -- Sinua rakastetaan!"

... Mutta sisäinen ääni kuiskasi hänelle:

"Sinä olet varas!"

       *       *       *       *       *

Ensimäinen suudelma oli avannut Mikaelille uuden maailman.

Nuoruuden unelmat, romanttiset taipumukset, jotka olivat seuranneet
häntä pitkien matkojen yksinäisyyteen, olivat jälleen heränneet
henkiin. Tämä haaveilu ja romanttisuus, jonka liikemiehen,
etuilevan kauppiaan jokapäiväiset huolet ja kuivat laskelmat olivat
tukahuttaneet, olivat ennen saaneet hänet unelmoimaan paratiisista,
missä hän löytäisi kaihoamansa onnen; mutta saavuttaessaan
päämääränsä hän näki tämän paratiisin puiden kimmeltävän huurretta
eikä loistavan kukkien peitossa. Kylmänä, kuivana, käsittämättömänä
hän harhaili ilman päämäärää. Silloin johdatti sattuma hänet
erämaassa kosteikon partaalle ja tässä kosteikossa hän löysi sen,
mitä oli turhaan etsinyt maailmasta: häntä rakastavan sydämen.

Ihmeellinen muutos tapahtui hänessä. Ensimmäinen tunne, joka hänet
valtasi, oli salainen väristys, onnen pelko, Onko hänen syöstävä
siihen vai paettava? Seuraako tätä onnea siunaus vai kirous? Tuoko se
muassaan elämän vai kuoleman? Mitä tulee sen perästä? Mitä sitten on
tapahtuva? Mikä on se jumaluus, joka antaa vastauksen kaikkiin näihin
kysymyksiin? Vastauksen saa kukka, joka avaa umpunsa, perhonen, joka
levittää siipensä, lintu, joka rakentaa pesänsä, mutta ei ihminen,
joka kysyy: "Onko oleva minulle onneksi vai turmioksi, jos seuraan
sydämeni ääntä?"

Ja hän kuunteli nyt sydämensä sykintää. Ja se sanoi hänelle:
"Katsahda häntä silmiin! Eihän toki ole syntiä hurmautua katseesta!"

Mutta tämä hurmio kestää niin kauan. Kun kaksi ihmistä katsoo
toisiaan tuolla tavoin silmiin, tarttuu toisen sielu toisen silmiin
ja näin he vaihtavat sieluja.

Mikael unohtikin koko maailman katsoessaan tyttöä silmiin; niissä
hänelle avautui uusi maailma täynnä viettelyksiä, hurmausta ja
maallista autuutta.

Tämä hurmaava aavistus pyörrytti häntä.

Aina hänen nuoruudestaan asti ei yksikään ollut rakastanut häntä.
Kerran hän oli rohjennut toivoa rakkauden onnea; vaivojen ja
vastuksien läpi hän oli pyrkinyt siihen ja hänen luullessaan olevansa
päämäärässään sortui hänen toivomansa onni tuhkaläjäksi.

Ja täällä hänelle sanotaan avoimesti, että häntä rakastetaan. Kaikki
puhuu hänelle samaa, puiden kukat, jotka putoilevat hänen päänsä
päälle, eläimet, jotka nuolevat hänen kättään, huulet, jotka kertovat
sydämen salaisuuksia, punastuminen ja katseet, jotka ilmaisevat
enemmän kuin suu.

Hänkin, jonka piti huolellisesti säilyttää ja kätkeä salaisuus,
rakastavan tytön äiti, hänkin ilmaisee nyt salaisuuden.

"Hän rakastaa, hän rakastaa niin suuresti, että hän voi kuolla siitä."

... Ei, ei, niin ei saa käydä... Timar eli saarella sellaisen
päivän, joka vastaa ijäisyyttä -- äärettömien tunteiden päivän. Se
päivä oli itsensä unhottamista ja hereilläolon unelmia, silloin
kaikki unelmien kaiho oli todellisuutena edessä.

Mutta viettäessään saarella kolmatta yötä ja palatessaan onnellisen,
haaveellisen yhdessäolon jälkeen kuun valaisemasta lumotusta
maailmasta takaisin yksinäiseen, pimeään makuuhuoneeseensa, silloin
vaati hänen sisäinen syyttäjänsä tilinteolle. Se syyttäjä ei antanut
uuvuttaa itseään uneen eikä vaimentaa ääntään kuulumasta.

"Mitä sinä täällä teet? Tiedätkö, mitä nyt teet? Sinä teet itsesi
syypääksi varkauteen, murhapolttoon ja murhaan. Tämä naisparka on
ajettu pois maailmasta ja hänet on ryöstetty köyhäksi; hänet on
sylilapsen kera ajettu maanpakoon asumattomalle saarelle; hänen
nuori puolisonsa on heitetty itsemurhaajan hautaan, hänestä on tehty
ihmisvihaaja ja jumalankieltäjä. Ja nyt sinä hiivit hänen suosioonsa,
riistät hänen ainoan, kalleimman aarteensa ja saatat kuolemaa, surua
ja häpeätä onnettoman viimeiseenkin turvapaikkaan. Sinä olet huonompi
kaikkia muita, jotka rikkipoljetun käärmeen kirousta noudattaen
harhailevat ympäri maailmaa, kunnes kirous kohtaa heidät. Sinä
murhaat täällä sielun rauhan. Sinä varastat viattoman sydämen ja
jätät omasi sijaan. Sinä olet hullu tai olet siksi tulossa. Pakene
täältä!"

Takaa-ajajan ääni ei sallinut hänen nukahtaa. Hän ei saanut rauhaa
koko yönä. Aamunsarastus tapasi hänet jo ulkona puiden alla.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hän halusi pois täältä -- eikä aikonut
palata pitkiin aikoihin. Ei ennen kuin hänkin olisi unohtanut
eläneensä täällä kokonaista kolme päivää siinä luulossa, että hänen
oli sallittu olla onnellinen.

Kun aurinko nousi oli hän jo kiertänyt koko saaren ja palatessaan
aamukävelyltään hän löysi Terese-rouvan ja hänen tyttärensä
kattamassa aamiaispöytää. "Minun on tänään lähdettävä", sanoi Mikael
Tereselle.

"Niinkö pian!" kuiskasi Noëmi.

"Hänellä on paljon tekemistä", lausui Terese tyttärelleen.

"Minun täytyy mennä takaisin laivoille", lisäsi Mikael.

Tämä oli luonnollista. Laivankomissaario on vain palvelija, jonka on
hoidettava tehtäviään ja joka ei voi hallita vapaasti aikaansa, josta
työnantaja maksaa hänelle.

Häntä ei myöskään kehoitettu jäämään. Olihan päivänselvää, että hän
jo nyt läksi; tuleehan hän takaisin ja olihan aikaa kyllin odottaa
häntä vuosi ja kaksikin -- aina kuolinhetkeen, aina ijäisyyteen asti.

Mutta Noëmi ei koskenut maitolasiinsa, hän ei olisi voinut nielaista
pisaraakaan.

Häntä ei tahdottu, kuten sanottu, pidättää. Hänellä oli liikeasioita,
joita hänen oli toimitettava.

Terese itse antoi hänelle pyssyn ja metsästyslaukun, jotka hän oli
tullessaan antanut pois.

"Onko pyssy ladattu?" kysyi ajatteleva äiti.

"Ei", vastasi Mikael.

"Silloin olisi viisasta ladata se ja lisäksi karkeilla hauleilla",
neuvoi Terese. "Toisen rannan metsä ei ole turvallinen; siellä on
susia ja kenties vieläkin vaarallisempia eläimiä."

Eikä hän jättänyt Mikaelia rauhaan, ennenkuin kivääri oli ladattu,
hän itse pani ruudin siihen; takaaladattavaa kivääriä ei silloin
vielä tunnettu.

Sitten sanoi Terese Noëmille:

"Kanna sinä pyssyä, ettei Almira heittäydy sen päälle. Mene
saattamaan häntä veneeseen."

Hän kehoitti vielä tyttöä menemään veneen luo!

Itse ei hän tullut mukaan, hän salli heidän mennä kahden.

Timar kulki vaiti Noëmin rinnalla; tytön käsi lepäsi hänen kädessään.

Kerran Noëmi pysähtyi äkkiä. Mikaelkin seisahtui ja katsoi häntä
silmiin.

"Tahdoitko sanoa minulle jotakin?"

Tyttö mietti kauan; viimein hän sanoi:

"En mitään!"

Timar oli jo oppinut lukemaan Noëmin silmistä. Hän arvasi tämän
ajatukset. Tyttö oli aikonut kysyä häneltä:

"Sano minulle, miten valkokasvoisen tytön on käynyt, hänen, joka
kerran oli kanssasi tällä saarella ja jonka nimi oli Timea?"

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, vaan kulki hiljaa eteenpäin pitäen
Mikaelia kädestä.

Kun heidän viimein oli sanominen toisilleen jäähyväiset, tunsi Mikael
sydämensä raskaaksi.

Noëmi kuiskasi antaessaan hänelle pyssyn:

"Olkaa varuillanne, ettei onnettomuus teitä kohtaisi."

Ja puristaessaan Mikaelin kättä katsoi tyttö häntä vielä kerran
silmiin noilla taivaansinisillä silmillään, jotka magneetin tavoin
vangitsivat hänen sielunsa ja kysyi suloisella, rukoilevalla äänellä:

"Tuletteko takaisin?"

Mikael huumaantui tästä äänestä.

Hän painoi lasta rintaansa vasten ja kuiskasi:

"Miksi et sano: 'Tuletko sinä takaisin'? Miksi et sano minulle:
'sinä'?"

Tyttö loi silmänsä alas ja pudisti hiljaa päätään.

"Sano: 'sinä'", pyysi Mikael taas.

Tyttö kätki kasvonsa hänen rintansa suojaan ja oli vaiti.

"Siis sinä et voi tai et tahdo sanoa minulle: 'sinä'. Yksi ainoa
sana. Etkö voi sanoa sitä? Pelkäätkö sitä?"

Tyttö peitti kasvonsa käsillään ja pysyi yhä vaiti.

"Noëmi, pyydän, sano vain tämä pieni sana ja teet minut onnelliseksi.
Älä pelkää lausua sitä. Älä anna minun lähteä näin."

Tyttö pudisti hiljaa päätään; hän ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

"Hyvästi siis, _te_ kallis Noëmi!" soperteli Mikael hypähtäen
veneeseen. Kaislikko kätki pian saaren hänen silmiltään, mutta niin
kauan kuin hän saattoi erottaa viidakkoa, näki hän tytön seisovan
siellä katsellen hänen jälkeensä, surullisena seisoen akaasiapuuta
vasten, pää käsiin nojaten; mutta "sinä" sanaa ei hän kuitenkaan
huutanut hänen jälkeensä.



Toinen luku.

UUSI MAAILMA, JATKOA


Tultuaan toiselle rannalle jätti Mikael veneen erään kalastajan
huostaan siihen asti kuin hän palaisi.

Mutta palaisiko hän?

Hän aikoi jalan käydä sille majalle, minne Fabula, huolehtiakseen
hänen laivojensa kuljettamisesta, oli asettunut asumaan. Vastavirtaan
soutaminen on vaivalloista ja Timar ei sillä hetkellä ollut suinkaan
voimisteluharjoituksiin halukas.

Hänen sielussaan kohisi vielä voimakkaampi virta kuin se olikaan,
jota vastaan hänen oli taisteltava koko voimallaan.

Seutu, jonka kautta hänen oli kulkeminen, oli niitä laajoja
virran kasvattamia maa-aloja, joita alisen Tonavan varsilla
tavataan niin runsaasti. Oikullinen virta puhkaisee siellä täällä
sulun ja muuttaa siten suuntaansa. Vuodesta vuoteen se sieppaa
maakaistaleen toiselta rannalta ja liittää sen toiseen. Siten
muodostuneella alueella kasvaa maan mukana kulkeutuneista puista
uusi metsikkö, joten poppeleista, joiden latvat porrasmaisesti
kohoavat toistensa yläpuolelle, selvästi saattaa nähdä jokaisen uuden
vuosittaismuodostuman.

Tämän tiheän, villinä kasvavan metsän lävitse kulkee sikin sokin
polkuja. Ne ovat kalastajien ja kaislanniittäjien teitä. Siellä
täällä tapaa hyljätyn mökkipahasen, katto kallellaan, lengallaan,
seinät köynnöskasvien peitossa. Sellainen mökki voi olla metsästäjän
asunto, ryövärin piilopaikka tahi susiemon ja hänen pentujensa
pesäpaikka.

Ajatuksiinsa vaipuneena asteli Timar hiljakseen tämän erämaan
lävitse. Pyssy riippui hänen olallaan.

... Tänne sinä et voi, etkä saa enää palata, -- sanoi hän itsekseen.
Jos jo on vaikeata hoitaa _yhtä_ valhetta, kuinka sitten voisi
kahta ehkäistä ilmi tulemasta. Kahta vastakkaista valhetta! Tule
toki järkiisi! Sinä et enää ole lapsi, jonka kanssa intohimot
leikittelevät. Ja kenties ei tunteesi ole edes intohimoa. Kenties
se on vain ohimenevä ihastus tahi -- mikä vielä pahempaa --
vain turhamaisuutta. Sydäntäsi hivelee tieto, että nuori tyttö,
kieltäytyessään nuoren, kauniin miehen kosinnasta, heittäytyy
itsestään sinun syliisi sanoen: "Minä rakastan sinua." Tukahuta
turhamaisuutesi! Tyttö ei saata rakastaa tätä nuorta miestä, syystä
että hän on huono mies; sinua hän jumaloi, koska luulee sinua
puolijumalaksi. Mutta jos hän tietäisi, mitä sinä tiedät, jos hän
tietäisi sinutkin petturiksi, vain tuota toista onnellisemmaksi
petturiksi, rakastaisikohan hän silloin sinua?

... Ja jos hän todella olisi kuolettavasti rakastunut sinuun,
millaista olisi sinun, millaista hänen elämänsä, jos ottaisit vastaan
hänen rakkautensa? Silloin sinä olisit erottamattomasti yhdistetty
Noëmiin. Silloin on sinun viettäminen kaksoiselämää, joista kumpikin
on valheellista. Tahdotko sitoa kohtalosi kahtaalle? Niin pian kuin
jätät toisen tai toisen, seuraa levottomuus sinua. Toisaalla sinä
olet vapiseva rakkautesi, toisaalla kunniasi vuoksi.

... Vaimosi ei sinua rakasta, mutta on sinulle uskollinen kuin
kulta. Sinä kärsit, mutta eikö Timeakin kärsi? Ja teidän molempien
kärsimykset eivät ole hänen syytään, vaan yksinomaan sinun. Sinä olet
varastanut hänen aarteensa ja sen jälkeen hänen vapautensa; tahdotko
nyt varastaa häneltä uskollisuutesikin, jonka olet antanut hänelle
lunnaaksi?

... Hän ei luultavasti milloinkaan ole saava kuulla mitään, eikä asia
niin ollen ole tuottava hänelle mitään tuskaa. Sinä olet näihinkin
saakka viettänyt aikasi poissa kotoa. Kauppiaan on liikeasioissaan
vaellettava kaukaisissa maissa, toisissa maanosissa. Keväästä
syksyyn saatat olla täällä, ilman että kukaan kiinnittää huomiota
poissaoloosi. Ja jos joku sinulta kysyy, missä olet ollut, vastaat
vain: Virkamatkoilla.

... Mutta miten on tytön käyvä?

... Noëmi ei olekaan sellainen kevytmielinen letukka, joka voitaisiin
tänään uhrata himojen tyydytykseen ja jolle huomenna kyllästyttyä
annetaan palkkioksi suuri summa ja joka sitten kyllä etsii lohdutusta
muualta. Hänen isänsäkin on kuollut tekemällä itsemurhan. Tällä
sydämellä ei käy leikkiminen.

... Ja jos se siunaus, jota rakastava pariskunta rukoilee Jumalalta,
lankeaisi osaksesi siellä, missä et ole sitä anonutkaan. Miten
on silloin käyvä vaimosi, miten perheesi, jolla ei _ihmislakien_
mukaisesti ole mitään oikeuksia sinuun, yhtävähän kuin sinulla heihin?

... Noëmi ei olekkaan tavallinen tyttö, joka antaisi leikitellä
kanssaan mielin määrin. Hän ottaa sydämesi kokonaan itselleen ja
antaa omansa sinulle sijaan. Kuinka sinä saatat ottaa päällesi
sellaisen vastuun? Kuinka tahtoisit auttaa häntä siitä kurjuudesta,
johon syökset hänet?

... Tahdotko öisiin unelmiisi manata _lapsensurmaajan_ tai
itsemurhaajan kuvan?

... Ja sitäpaitsi on olemassa vieläkin yksi este. Kuinka saisit sen
pois tieltä? Se on hylätty kosija! Tästä viekkaasta seikkailijasta ei
uusi ilkityö ole minkäänarvoinen; hän kykenee kaikkeen ja on vainoava
sinua vaikka toiseen maanosaan asti, hän on sulkeva tiesi, jos
aiot ottaa askeleenkaan eteenpäin elämäsi polulla, hän on vainoava
tietoonsa salaisuutesi ja kiusaava sinua ikäsi kaiken. Hänestä et
ole pääsevä eroon millään hinnalla, et edes suurimmilla uhreilla.
Hän on vihassaan oleva sitkeämpi vainooja kuin on rakkaudessaan se
nainen, joka alttarilla on vannonut uskollisuutta sinulle. Kuinka
sinä hänestä vapaudut? Joko hän surmaa sinut tai sinä hänet. Ihana
sukulaisuus, joka päättyy mestauslavalla! Ja sinä, onnenpoika,
jota kaikki kunnioittavat ja osoittavat hyveen esimerkkinä,
hyväntekeväisyyden saarnaajana, sinä asetut asemaan, jossa saat aina
olla valmiina joutumaan esille rikosjutussa.

Timar otti hatun päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan. Leuto
kevättuuli viilensi vienosti hänen polttavia ohimoitaan.

Hän koetti puolustautua raskaita syytöksiä vastaan.

... Enkö minä siis milloinkaan saisi iloita olemassaolostani?
Neljänkymmenen vuoden aikana minä en ole muuta tehnyt kuin noussut
aikaisin ylös, mennyt myöhään nukkumaan ja koko päivän ponnistanut
... minkä vuoksi? Että toisten olisi hyvä, mutta ei minun.

... Miksi minä olen onneton omassa kodissani?

... Enkö minä mennyt valittuani vastaan hehkuvasti rakastaen? Enkö
minä jumaloinut vaimoani? Eikö hänen kylmyytensä saattanut minua
epätoivoiseksi? Hän ei minua rakasta!

... Olenko minä anastanut hänen omaisuutensa? Se ei ole totta. Minä
olen pelastanut sen hänelle. Jos minä löytäessäni olisin antanut sen
hänen holhoojalleen, niin tämä olisi hävittänyt kaiken ja nyt hänen
olisi käytävä kerjuulla. Mutta nyt hän sitävastoin omistaa kaiken,
mikä kuului hänelle. Itselleni en ole pidättänyt mitään muuta kuin ne
vaatteet, jotka ovat ylläni. Minäkö olisin varas?

Noëmi rakastaa minua. Sitä asiaa ei nyt voi enää auttaa. Hän on
rakastanut minua jo ensi näkemästä asti.

... Onko hän oleva onnellinen, jollen minä palaa hänen luokseen?

... Enkö minä häntä surmaa, jos väistän häntä? Enkö pakota häntä
itsemurhaan, jollen milloinkaan palaa takaisin?

Tällä saarella, joka on etäällä maailmasta, eivät yhteiskunnalliset
ja kirkolliset lait merkitse mitään; siellä on vain tosi, puhdas
luonnontunne vallalla. Eikö siis siellä asu todellinen onni, joka on
paennut hullua maailmaa?

... Ja mitä voisi tuo pojanhupakko, joka tunkeutuu väliimme, tehdä
minulle? Hän tarvitsee vain rahaa, eikä sitä minulta puutu. Minä
maksan hänelle ja hän on jättävä minut rauhaan. Miksi minä häntä
pelkäisin?

Kevättuuli suhisi nuorten poppelien oksissa.

Tässä polku teki mutkan ja siinä oli risumaja, jonka sisäänkäytävä
oli karhunmarjapensaiden peitossa.

Timar kuivasi hien otsaltaan ja pani hatun päähänsä.

Hänen sovittava henkensä puhui taas:

... Onhan totta, ettei sinulla ole mitään koko maailmassa, joka
ilahuttaisi sydäntäsi. Elämäsi on yksinäistä ja hyljättyä, mutta
levollista, Illalla levolle laskeutuessasi ajattelet: "Taaskin on
yksi iloton päivä mennyt" -- mutta sinä ajattelet myös: "Minä saatan
rauhassa mennä levolle, minä en ole rikkonut ketään vastaan, eikä
mikään rikos paina mieltäni." Uhraisitko tämän omantunnonrauhan
ilosta, jotka vievät unesi?

Tähän vastasi vastustava henki:

... Mutta ken voi sanoa synniksi rakkautta ja hyveeksi kärsimystä?
Ken on nähnyt ne kaksi enkeliä, joista toinen, Jumalan oikealla
kädellä istuen, kirjoittaa muistiin niiden nimet, jotka kärsivät ja
kieltäytyvät, sillä aikaa kuin toinen kirjoittaa mustaan kirjaan
niiden nimet, jotka rakastavat eivätkä halveksi maallista autuutta?

Hänen näin mietiskellessään paukahti kaksi laukausta aivan hänen
läheisyydessään ja hänen päänsä päällä vingahti kahden luodin kaamea
ääni, joka muistuttaa ampiaisen surinaa tai kuolinharpun säveltä.
Kahden luodin lävistämänä putosi Mikaelin hattu pensaikkoon.

Molemmat laukaukset tulivat rappeutuneesta mökistä. Ensi
silmänräpäyksessä lamautuivat Mikaelin jäsenet kauhusta; nämä kaksi
laukausta olivat tulleet ikäänkuin vastaukseksi hänen suloisiin
ajatuksiinsa. Hänen ruumiinsa läpi kulki väristys. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä tukahutti kauhistuksen tunteen esiinpursuva raivo.
Hän tempaisi kiväärin olaltaan, jännitti molemmat hanat ja syöksyi
raivokkaana majaa kohti, jonka aukoista äsken laukaistujen laukausten
savu vielä tuprusi.

Hänen pyssynpiippunsa edessä seisoi vapiseva mies: Teodor Kristyan.
Tyhjäksi ammuttu kaksoispistooli oli vielä hänen kädessään; hän piti
sitä nyt edessään ikäänkuin puolustaakseen kasvojaan ja vapisi koko
ruumiissaan.

"Vai niin, sinäkö se oletkin!" huusi Mikael.

"Armoa!" soperteli vapiseva olento, heitti aseen luotaan ja rukoillen
ojensi molemmat kätensä Mikaelia kohti. Hänen polvensa löivät yhteen,
ja hän saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat
kuolonkalpeat, hänen silmänsä kiillottomat; hän oli enemmän kuollut
kuin elävä.

Timar sai nyt takaisin itsehillitsemiskyvyn. Kauhistus ja raivo
haihtuivat. Hän antoi kohotetun pyssynsä vaipua.

"Tule lähemmä!" hän sanoi levollisesti salamurhaajalle.

"En uskalla", sammalsi tämä painautuen risuseinää vasten; "te
surmaatte minut."

"Älä pelkää, en minä tahdo henkeäsi. Kas niin" -- hän laukaisi
pyssynsä ilmaan -- "nyt olen minäkin aseeton, eikä sinulla enää ole
syytä pelätä henkeäsi."

Teodor hoippuroi ulos majasta.

"Sinä tahdoit tappaa minut", sanoi Mikael. "Onneton! Säälin sinua."

Nuori rikollinen ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teodor Kristyan! Sinä olet vielä nuori ja olit kuitenkin vähällä
tulla murhaajaksi! Se ei sinulle onnistunut. Tutki itseäsi! Sinä
et ole häijyluontoinen; toiset ovat myrkyttäneet sielusi. Minä
tunnen sinun elämäsi tarinan, minä annan sinulle anteeksi. Sinulla
on hyviä taipumuksia, mutta sinä käytät niitä väärin. Sinä olet
tyhjäntoimittaja, mies, joka petät koko maailmaa. Saattaako sinua
miellyttää sellainen elämä? Mahdotonta! Alota uutta. Tahdotko,
että hankin sinulle paikan, jossa voit saada koetella kykyäsi ja
rehellisesti ansaita leipäsi? Minulla on useita suhteita; Voin ja
tahdon hankkia sinulle toimen. Tuossa käteni!"

Murhaaja heittäytyi polvilleen sen ihmisen eteen, jonka hengen hän
oli tahtonut ottaa, tarttui hänen ojennettuun käteensä molemmin käsin
ja peitti sen suudelmillaan, koko ajan kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Oi, herrani, te olette ensimmäinen ihminen, joka puhuttelette
minua noin. Sallikaa minun laskeutua polvilleni edessänne. Aina
poika-ajoistani asti on minua ajettu kuin koiraa ovelta ovelle; minun
on täytynyt varastaa, peijata ja petkuttaa itselleni jok'ikinen
suupala. Ei kukaan ole minulle kättään ojentanut, lukuunottamatta
erästä, joka oli minuakin huonompi ja joka johdatti minut väärälle
tielle. Minä olen viettänyt häpeällistä, kurjaa elämää, joka on ollut
täynnä petosta ja kavaluutta ja minun täytyy vapista jokaisen tutun
ihmisen edessä, jonka kohtaan. Ja nyt te ojennatte minulle kätenne,
te, jota minä rosvon tavoin olen väijynyt monet päivät, te tahdotte
pelastaa minun henkeni. Antakaa minun maata jalkojenne juuressa
kuuntelemassa käskyjänne."

"Nouse ylös! Minä en rakasta haikeita tunnenäytelmiä. Miehen
kyyneleet herättävät minussa aina epäluuloa."

"Olette oikeassa", sanoi Teodor Kristyan, "ja etenkin tällaisen
kuuluisan näyttelijän näyttelemänä, joka heti on purskahtanut itkuun,
kun joku on sanonut: 'he, tuossa ropo, itkeppä hiukkasen.' Minua ei
nytkään uskota, kun todella itken. Minä tukahutan kyllä kyyneleeni."

"Ja sitäkin paremmin, koska aikomukseni ei suinkaan ole pitää teille
siveyssaarnaa, vaan ainoastaan puhua sangen kuivasta asiasta. Te
mainitsitte tässä taannoin suhteistanne Scaramelliin ja matkasta
Brasiliaan."

"Se oli kaikki valhetta."

"Niin arvelinkin. Te ette siis ole missään suhteissa Scaramelliin?"

"Olen ennen ollut, mutta en ole enää."

"Oletteko paennut, vai onko teidät ajettu pois?"

"Paennut."

"Teille uskottuine rahoinenne?"

"Kolme tai neljäsataa guldenia mukanani."

"Sanokaamme niitä olleen viisisataa. Eikö teillä olisi halua itse
viedä niitä takaisin? Minä olen liikeasioissa mainitun kauppahuoneen
kanssa."

"Minä en mielelläni jäisi sinne."

"Miten on laita Brasilian-matkan?"

"Siinä kertomuksessa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa; sieltä ei
saada mitään laivanrakennuspuita."

"Kaikkein vähimmin sellaisia, joita mainitsitte. Joukossahan oli
väripuitakin."

Teodor hymyili.

"Tosiasia on se, että aioin myydä saaren puut eräälle
kalkinpolttajalle, saadakseni hiukan rahaa. Terese arvasi heti oikeat
aikeeni."

"Te ette siis tulleet hänen luokseen rakkaudesta Noëmiin?"

"Ei, minulla on vaimoja joka maassa, missä olen matkustellut."

"Hm! -- Minä tiedän sangen edullisen toimen teille Brasiliassa,
asiamiehenpaikan eräässä uudessa liikkeessä. Siinä vaaditaan unkarin,
saksan, italian, englannin ja espanjan kielten taitoa."

"Minä puhun ja kirjoitan kaikkia näitä kieliä."

"Tiedän sen, ja senlisäksi vielä kreikan, turkin, puolan ja venäjän
kieltä. Te olette nerokas ihminen. Minä hankin siis teille tämän
toimen, jossa voitte käyttää kykyänne rehellisellä tavalla. Virassa
on kolmentuhannen dollarin vuositulot ja sitäpaitsi määrätty
prosentti liikkeen voitosta. Teistä itsestänne riippuu, kuinka suuri
se on oleva."

Teodor ei tiennyt, tuliko hänen uskoa omia korviaan. Mutta hän oli
niin tottunut näyttelemään, että hän nyt tuntiessaan todellista
kiitollisuutta, ei uskaltanut osoittaa sitä, pelosta, että se taas
käsitettäisiin näyttelemiseksi.

"Tarkoitatteko totta, herra?"

"Mitä syytä minulla olisi laskea leikkiä tässä, tällä hetkellä ja
teidän kanssanne? Te olette uhannut elämääni -- minun on saatava
varmuus siitä, että ette sitä, enää tee. Omatuntoni estää minut
raivaamasta teitä tieltäni. Minun on siis oman turvallisuuteni tähden
koetettava tehdä teistä hyvä ihminen. Kun te olette onnellisessa
asemassa, ei minun tarvitse enää pelätä teitä. Nyt kaiketi käsitätte
menettelytapani. Ottakaa tässä lompakkoni todisteeksi siitä,
että tarjoukseni on rehellisellä mielellä tehty. Siitä löydätte
tarvittavat matkarahat Triestiin ja todennäköisesti niin paljon, kuin
olette velkaa Scaramellille. Triestissä tapaatte edellänne kirjeen,
joka antaa lähempiä tietoja. Ja nyt menemme toinen oikealle, toinen
vasemmalle."

Teodorin käsi vapisi ottaessaan ojennetun lompakon.

Mikael otti maasta läpiammutun lakkinsa.

"Ja nyt saatte itse arvostella kahta laukaustanne, miten haluatte.
Jos ne olivat salamurhaajan, niin on teillä kyllin syytä välttää
kohtaamasta minua sellaisella paikalla, missä laki on voimassa. --
Jos taasen ne olivat loukkaantuneen ritarin, niin tietäkää, että ensi
kerralla on minun vuoroni ampua..."

Teodor Kristyan paljasti rintansa huudahtaen intohimoisesti:

"Ampukaa minut, jos vielä kerran astun silmäinne eteen! Ampukaa minut
kuoliaaksi kuin hullun koiran!"

Hän otti maasta laukaistun pistoolinsa ja painoi sen Timarin käteen.

"Ampukaa minut omalla pistoolillani, jos minut vielä joskus
kohtaatte! Älkää silloin kyselkö, älkää puhuko mitään, ampukaa vaan!"

Eikä hän hellittänyt, ennenkuin Mikael oli ottanut pistoolin ja
pistänyt sen metsästyslaukkuunsa.

"Jääkää hyvästi!" sanoi Timar ja läksi.

Teodor seisoi hetkisen seuraten häntä silmillään. Vihdoin hän juoksi
hänen jälkeensä pidättäen häntä.

"Herrani, vielä sananen! Te olette tehnyt minusta uuden ihmisen.
-- Sallikaa minun kirjoittaessani teille alkaa sanoilla: 'Isäni!'
Näihin sanoihin on mielestäni aina kätkeytynyt pelkoa ja inhoa,
antakaa niiden tästä lähtien tulla minulle luottavaisuuden ja onnen
lähteeksi. -- Isäni, isäni!"

Teodor suuteli kiihkeästi Timarin kättä, syöksyi pois, heittäytyi
ensimmäisen pensaan taa, joka kätki hänet Mikaelin katseilta, kätki
kasvonsa ruohoon ja itki -- todellisia, rehellisiä kyyneleitä.

       *       *       *       *       *

Pikku Noëmi parka seisoi kauan aikaa akaasiapuun alla, siinä missä
oli lausunut jäähyväiset Mikaelille.

Terese, jonka mielestä tytär oli viipynyt liian kauan oli lähtenyt
etsimään ja istui nyt ruohikossa hänen vieressään. Jotakin tehdäkseen
hän oli ottanut esiin sukankutimensa.

Äkkiä Noëmi kirkaisi:

"Äiti, kuulitko? Kaksi laukausta toisella rannalla!"

He kuuntelivat. Helteisessä ilmassa vallitsi syvä hiljaisuus.

"Nyt taas kaksi laukausta! Äiti, mitä tämä merkitsee?"

Terese yritti häntä rauhoittaa.

"Ne ovat metsästäjiä, lapsi kulta."

Mutta Noëmi kalpeni kuin akaasiankukka hänen päänsä päällä. Hän
painoi käsillään sydäntään, sopertaen:

"Oi, ei, ei! Hän ei enää milloinkaan ole palaava takaisin!"

Ja nyt häntä ahdisti, ettei hän ollut sanonut tuota pientä "sinä"
sanaa, jota hän niin lämpimästi oli häneltä pyytänyt.

       *       *       *       *       *

"Mestari Fabula", sanoi Timar uskolliselle tarkastusmiehelleen, "tänä
vuonna emme vie viljaa Raabiin emmekä Komorniin."

"Mitä me sitten sillä teemme?"

"Me jauhatamme sen täällä. Minulla on maatilallani kaksi myllyä
ja sitäpaitsi vuokraamme kolmekymmentä Tonava-myllyä, jotka pian
suorittavat työn."

"Mutta silloin on meidän myös perustettava äärettömän suuri
jauhomyymälä voidaksemme myydä niin paljon jauhoja."

"Siitäkin olen pitävä huolen. Me kuljetamme jauhot säkeissä, pienillä
aluksilla vastavirtaa Karlsburgiin. Siellä me lastaamme säkit härkä
vaunuihin, viedäksemme ne sitten Triestiin. Triestissä on laivani jo
lähtövalmiina, viedäkseen tynnyreihin sullotut jauhot Brasiliaan."

"Brasiliaanko?" huudahti Fabula ihmeissään. "Mutta sinne minä en
seuraakaan mukana!"

"En aiokaan lähettää sinua sinne, mestari Fabula. Teidän toimeksenne
jää vain huolehtia siitä, mitä Triestissä on tehtävä, sekä
jauhatuksesta että sinne kuletuksesta. Minä annan jo tänäpäivänä
työnjohtajalle ja mylläreille käskyt, ja te saatte poissaollessani
johtaa asioita aivan kuin minä olisin itse mukana."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fabula pudistellen päätään herra
Levetinczyn poistuessa huoneesta.

"Tässä taas yksi hänen hirveitä tyhmiä päähänpistojaan!" mutisi
hän itsekseen, tosin niin äänekkäästi, että toisetkin saattoivat
kuulla. "Miten kannattaisi lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan?
Niinkuin en minä tietäisi, missä Brasilia on! Mitä hyötyä minulla
sitten olisi ollut maantiedon lukemisesta hänen ylhäisyytensä
herra Onodyn johdolla? Brasilia, pääkaupunki Rio Janeiro; sieltä
viedään ulos pumpulia ja tupakkaa, sokeria ja kahvia; siellä on
mitä oivallisimpia timanttikaivoksia. Asukkaat ovat intiaaneja,
portugalilaisia, hollantilaisia, englantilaisia ja saksalaisia. Nyt
tahtoisin nähdä, milloin unkarilaisetkin tulevat näiden omituisten
ihmisten luetteloon. Ja lisäksi jauhoja myymään! Maahan, jossa on
kokonaisia metsiä, joiden runkojen sisältä saadaan jauhoja ja ryynejä
ja toisia, joiden oksilla kasvaa leipää. Ei tarvita muuta kuin poimia
sitä ja syödä. Ja sellaiseen maahan tarvittaisiin jauhoja muualta!
Ensinnäkin ne ummehtuvat ennen perille tuloaan. Toiseksi ei siellä
kukaan osta meidän jauhojamme. Kolmanneksi ei niistä rahoista, jotka
Brasiliasta saadaan, ikänä nähdä edes vilaustakaan. Kuinka niitä
tänne saataisiin? Sinne ei lähde ainoakaan viskaali eikä alituomari.
Lyhyesti sanoen, siinä taas ennen kuulumaton tyhmyys, joka kaikkien
hämmästykseksi on saava ihmeellisen onnellisen ratkaisun, kuten
kaikki muutkin tyhmyydet, joita herra Levetinczy on tehnyt, enkä minä
suinkaan epäile, etteivät jauholaivamme tule takaisin kultajauholla
lastattuina. Mutta siitä huolimatta on se mielestäni tyhmyys ja on
sellaisena pysyvä."

Herra Fabula oli aivan oikeassa. Timarkin oli miltei samaa mieltä
kuin hän.

Hän pani alttiiksi vähintäin satatuhatta guldenia tässä
jauholastauksessa.

Tämä päähänpisto ei muutoin ollut syntynyt tänä päivänä. Hän oli
jo kauan hautonut mielessään ajatusta, että unkarilainen kauppias
voisi asettaa itselleen korkeamman päämäärän kuin oli viljalaivojen
kulettaminen ja viljasopimuskirjojen tekeminen; parhaassa tapauksessa
voi saavuttaa korkeiden virkamiesten suosion ja saada valtion
kustannuksella johdetuksi kanavia omalle alueelleen, vuokrata
valtiontiloja mitättömällä maksulla, lainata jalomielisesti rahaa
velkaisille tilanomistajille viidenkymmenen prosentin korkoa
vastaan ja tällä tavoin koota kurjan miljoonan toisensa jälkeen.
Eikö unkarilaisella kauppiaalla olisi mahdollisuuksia vapaampiin,
rohkeampiin toimenpiteisiin kuin ovat nämä poroporvarilliset toimet?
Eikö meidän olisi mahdollista saavuttaa arvossapidettyä asemaa
maailman markkinoilla niiden tuotteiden avulla, joissa teollisuutemme
kestäisi kilpailun muiden maiden kanssa?

Jauhojen ulosvienti oli hänen vanha suunnitelmansa. Parantaakseen
vientimahdollisuuksia hän oli parantanut myllyjään ja rakennuttanut
suuren kauppalaivan Triestissä. Ainoa aihe päätökseen tekemiseen oli
kuitenkin Noëmi, ja kun Timar oli kohdannut Teodor Kristyanin, oli
päätös kypsynyt teoksi.

Ulosvienti oli nyt hänelle sivuseikka. Pääasia oli saada puolet
maapalloa itsensä ja tuon ihmisen välille.

Jokainen, joka näki, miten uupumatta Timar työskenteli viikkokausia,
miten hän riensi myllyltä toiselle ja sieltä taas takaisin
laivoilleen, miten hän, niiden tultua lähtövalmiiksi, kiirehti niiden
lähtöä, miten hän mieskohtaisesti valvoi joka kuljetusta -- jokainen,
joka näki sen, sanoi:

"Hän on kauppamiehen ihanne. Tämä mies on määrättömän rikas, hänellä
on työnjohtajat, asia- ja toimitusmiehet ja kuitenkin hän itse valvoo
kaikkea pikku kauppiaan tavoin. Hän osaa hoitaa liikeasioita."

(Jospa he olisivat tienneet, mitä tämä asia koski!)

Kolmen viikon kuluttua oli unkarilaisilla jauhoilla lastattu laiva
lähtövalmiina. Laivan nimi oli "Pannonia."

Se oli kaunis, kolmimastoinen pikapurjehtija. Fabulakin, joka oli
läsnä jauhojen lastauksessa, kiitteli sitä.

Timar ei itse nähnyt laivaa. Hän ei edes matkustanut Triestiin
näkemään sen lähtöä. Näinä kolmena viikkona hän oleskeli alituisesti
Levetinczyssä tai Pancsovassa. Koko toimi kulki Scaramellin nimessä.
Timarilla oli syytä pysytellä leikin ulkopuolella.

Kaikki sovittiin kirjallisesti valtuutetun Scaramellin yhtiön kanssa.

Mutta eräänä päivänä hän sai kirjeen Teodor Kristyanilta. Avatessaan
sen, hämmästyi hän löytäessään sisältä rahoja, sadan guldenin
setelin. Kirjeen sisältö oli seuraava:

    Isäni!

    Lukiessanne näitä rivejä olen minä jo kaukana merellä, komeassa
    "Pannoniassa", Scaramelli-yhtiön brasilialaisena asiamiehenä.
    Ottakaa vastaan mitä lämpimimmät kiitokset hyväntahtoisesta
    suosituksestanne! Kauppayhtiö on maksanut palkkani kahdelta
    kuulta Minä lähetän nämä sata guldenia pyytäen teitä olemaan
    ystävällinen ja viemään ne Pancsovassa olevan "Valkoisen laivan"
    isännälle. Olen velassa tuolle kunnon ukolle tämän summan ja
    maksan nyt kiitollisuudella velkani Taivas siunatkoon teitä
    hyvyydestänne minua kohtaan!

Timar hengitti nyt helpommin. Nuorukainen oli tehnyt parannuksen. Hän
muistelee jo vanhoja velkojaan ja maksaa niitä.

Kuinka suloista onkaan johdattaa harhaaneksynyttä takaisin oikealle
tielle, ihmisyyden ja kunnian tielle, vetää liejuun tallattu helmi
loasta puhdistettuna valoon! Eikö se ole tosi kristillistä? Sinä olet
jalo ihminen!

Jospa nyt vain ei syyttäjä hänen sisällään olisi vastustanut:

... Sinä et iloitse siitä, että olet pelastanut ihmisen, vaan siitä,
että olet päässyt vapaaksi tuosta miehestä jos saisit tiedon,
että kiivas myrsky on haudannut laivasi miehineen kaikkineen
meren pohjaan, kuinka iloitsisitkaan silloin! Sinä et ajattele
jauhokauppaa, et voittoja etkä vahinkoja, vaan sinä ajattelet,
että La Platan ja Amazonjoen rämeistä nousee joka kesä hirvittävä,
hävittävä haamu, keltainen kuume, joka tiikerin tavoin väijyy
äskettäin maahan muuttaneita muukalaisia ja valitsee aina sadasta
kuusikymmentä uhria. Eikö hänkin voisi olla yksi niistä?

... Sinä olet murhaaja!

... Tai vieläkin luultavampaa on, että tämä kevytmielinen,
kuumaverinen nuorukainen joutuu tässä väkevien intohimojen maassa
pelihelvettien ja kreolilaisnaisten kauniiden silmien uhriksi ja että
hän tuhlaa hänelle uskotut rahasummat, että hänestä tulee rikollinen,
pakolainen ja siten on hän sinulle ja koko maailmalle kuollut,
Senvuoksi sinä nyt jo edeltäkäsin iloitset.

... Sinä olet murhaaja!

Timar tunsi itse asiassa samaa iloa kuin se, jonka on onnistunut
surmata joku ihminen, iloa, johon sekaantui raskaita itsesyytöksiä ja
pöyristyttäviä aavistuksia.

       *       *       *       *       *

Tästä päivästä lähtien näytti Timar aivan muuttuneen. Tuskin häntä
enää tunsi samaksi mieheksi.

Muutoin niin kylmäverinen mies osoitti kaikessa, mihin ryhtyi,
tavatonta levottomuutta. Hän antoi ristiriitaisia käskyjä ja unohti
jo tunnin perästä antamansa määräykset. Lähdettyään matkaan palasi
hän puolitiestä. Hän alkoi vetäytyä pois liiketoimista eikä edes
hoitanut tärkeimpiä asioitaan. Toisinaan hän oli niin ärtyinen, että
hänen vihansa kuohahti joka laiminlyönnistä. Usein nähtiin hänen
käyskentelevän edes takaisin Tonavan rannalla näöltään kuin mies,
joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuteen, jonka oireet ilmenevät
siinä, että hän aina tahtoo pois kotoaan. Toisinaan hän sulkeutui
huoneeseensa eikä päästänyt ketään sisälle.

Kirjeitä, joita hänelle saapui maailman kaikilta ääriltä, makasi
kasottain hänen pöydällään avaamattomina. Tuo viisas mies ei osannut
ajatella muuta kuin kultakutrista tyttöä, jonka hän viimeksi näki
seisomassa saaren rannalla käsivarsi nojaten puunrunkoon ja pää
alaspainuneena.

Toisinaan hän päätti palata hänen luokseen, toisinaan repiä hänen
muistonsa rinnastaan. Hän alkoi tulla taikauskoiseksi. Hän odotti
taivaallisia näkyjä ja merkkejä, joiden piti ratkaista, kuinka hänen
olisi meneteltävä. Mutta voi, unissa kohtasi hänet alituisesti sama
olento, onnellisena ja kärsivänä, antautuvana ja lohduttavana, ja hän
tuli tästä yhä mielettömämmäksi. Taivaasta ei mitään merkkiä kuulunut.

Eräänä päivänä päätti hän tulla järkiinsä ja ryhtyä uudelleen
toimiinsa. Kenties hänen mielensä rauhoittuisi työssä. Hän istuutui
avaamattoman kirjepinkan ääreen ja alkoi avata kirjeitään.
Seurauksena oli vain, että hän tullessaan kirjeen loppuun jo oli
unohtanut, miten se alkoi. Hän luuli vain koko ajan lukevansa, mitä
noihin rakkaisiin sinisilmiin oli kirjoitettu.

Äkkiä alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti. Hän sai käsiinsä
muita paksumman kirjeen. Hän tunsi sen osotteen käsialan. Se oli
Timealta. Kylmät väreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja ne saivat
hänet tajuihinsa. Tässä oli taivaallinen merkki. Tämä kirje olisi
ratkaiseva hänen sieluntaistelunsa.

Timea oli kirjoittanut; tuo enkelimäisen hyvä, uskollinen vaimo.
Yksi ainoa hellä sana häneltä ja se on puolisossa tekevä saman
vaikutuksen kuin herättäjän ääni juopuneeseen, joka on nukkunut pois
humalansa. Nämä tutut kirjaimet loihtivat esiin sädekehän ympäröimät
marttyyrinkasvot ja johtavat hänet oikealle tielle.

Kirjeeseen on suljettu jotakin. Kenties hellä yllätys, muistolahja.
Niin, niin! Huomenna on hänen puolisonsa syntymäpäivä. Siitä
kirjeestä on vastaisuudessa tuleva kalleus, arvokas muisto.

Rikottuaan sinetin avasi Mikael varovasti kirjeen. Ensimmäinen, mitä
hän näki, oli avain, joka putosi kuoresta -- hänen kirjoituspöytänsä
avain.

Kirje kuului näin:

    Kallis puolisoni!

    Olette unohtanut avaimen kirjoituspöytänne laatikon suulle.
    Jotta ette olisi levoton asiasta, lähetän sen teille. Jumala
    teitä siunatkoon!

                                                    Timea.

Eikö mitään muuta!

Timar oli unohtanut ottaa avaimen pois silloin, kun Atalia tuona
kauheana yönä, jolloin hän oli palannut takaisin kotiinsa, oli
saattanut hänen sielunsa kuohuksiin. Ei siis mitään muuta kuin tämä
avain, eikä sen mukana muuta kuin pari kylmää riviä!

Alakuloisena laski Timar kirjeen käsistään. Mutta äkkiä välähti hänen
aivoihinsa kamala ajatus.

Timea on kenties löytäessään laatikon avoimena tutkinut samalla sen
sisällön. Naiset ovat uteliaita ja heille tuollainen on tavallista...
Mutta jos hän on katsonut laatikkoon, niin on hän myös löytänyt
jotakin, joka varmasti oli hänelle tuttua... Muuttaessaan Ali
Tshorbadshin aarteita rahaksi oli Timar ollut kyllin varovainen
pidättääkseen itselleen taide-esineitä, jotka helposti olisivat
johtaneet jäljille, jos olisivat joutuneet kaupattaviksi. Hän
oli kaiken kaikkiaan myönyt vain juottamattomat timantit. Muiden
kalleuksien joukossa oli timanttiin juotettu medaljonki, jonka
sisällä oli pienoisvalokuva. Se esitti nuorta naista, jonka
kasvonpiirteet huomattavasti muistuttivat Timean piirteitä. Se oli
luultavasti hänen äitinsä, erään kreikattaren kuva. Jos Timea nyt
on löytänyt tämän valokuvan laatikosta, silloin hän tietää kaiken.
Hän on heti tuntenut äitinsä piirteet ja päättänyt siitä tämän korun
kuuluneen isälleen. Tämä seikka taasen on johtanut siihen tulokseen,
että isän aarteet ovat joutuneet Timarin käsiin, ja siten on hänelle
helposti käyvä selväksi, miten Timarista tuli rikas, samoinkuin
sekin, että Timar on nainut hänet hänen omien aarteidensa hinnasta.

Jos Timea on ollut utelias, tietää hän nyt kaikki -- ja silloin hän
halveksii puolisoaan.

Ja eikö kirje todista sitä? Eikö avaimen lähettäminen ole selvä
todistuskappale? Eikö hän tahdo siten osoittaa puolisolleen tulleensa
tämän salaisuuden perille?

Tämä ajatus ratkaisi, valitsisiko hän tien ylös -- vaiko alaspäin. --
Alaspäin?

"Nyt voi se olla yhdentekevää", hän ajatteli. "Vaimoni silmissä olen
minä jo paljastettu. Hänelle en enää voi näytellä 'kultapojan',
ylevämielisen, anteliaan, jalon hyväntekijän osaa! Hän on jo nähnyt,
mikä olen. Nyt on minulla vain mahdollisuus kulkea alaspäin!"

Hän oli jo päättänyt palata saarelle. Mutta hän ei sentään halunnut
palata kuin lyöty vihollinen.

Hän kirjoitti Timealle kirjeen, jossa pyysi tämän vastaanottamaan
ja avaamaan kaikki kirjeet, jotka hänen poissaollessaan saapuivat
Komornissa olevaan taloon sekä, jos mahdollista, kertomaan niiden
sisällyksen hänen asianajajalleen, mutta milloin oli tehtävä päätös
tai solmittava kauppa, toimimaan omin neuvoin Timarin nimessä,
ottamaan vastaan ja antamaan ulos rahaa aivan oman mielensä mukaan.
Samalla hän lähetti kirjoituspöydän avaimen takaisin, että se olisi
käsillä, jos sieltä olisi tarvis hakea jotakin asiakirjaa.

Näin hän pelasi valttinsa. Tuntiessaan, että oltiin hänen
salaisuutensa jäljillä, hän riensi johdattamaan huomiota vieläkin
lähemmä. Kenties se juuri siten ei tulekkaan ilmi. Epäluulon silmä
tarvitsee samoinkuin yölepakonkin, hämärää, pimeyttä; sitä häikäisee
kirkas päivänvalo.

Senjälkeen hän lähetti ohjeita asiamiehilleen. Hän sanoi heille
aikovansa lähteä pitkälle matkalle, mutta ei ilmaissut, minne.
Kaikki ilmoitukset, jotka koskivat häntä, voisivat he osottaa hänen
vaimolleen.

Myöhään iltapäivällä hän lähti vuokravaunuilla. Hän tahtoi eksyttää
jäljiltään takaa-ajajat ja siksi hän ei ajanut omillaan.

Vielä pari päivää sitten hän oli ollut taikauskoinen. Hän oli
odottanut merkkiä taivaasta. Nyt hän ei välittänyt siitä. Hän oli
vakavasti päättänyt palata saarelle.

Mutta nyt koetti taivas pelottaa häntä onnettomuuden enteillä,
koettipa väkisinkin estää hänen matkansa, Iltapuolella, kun Tonavan
poppelit jo tulivat näkyviin, näyttäytyi taivaalla äkkiä punertava,
maanruskea pilvenlonkare, joka kokoontuen kiisi nopeasti. Kuski alkoi
huoata ja rukoilla; mutta kun luonnonilmiö, joka näytti savupilveltä,
tuli lähemmä, muuttuivat hänen rukouksensa kirouksiksi.

"Galambocz'in hyttyset tulevat!"

Näitä paholaisen luomia oleskelee triljoonia Galambocz'in
kallioluolissa. Äkkiä ne parveillen leijailivat ulos luolista, ja
jos ne laskeutuvat maahan, niin on se niiden elävien olentojen tuho,
jotka sattuvat olemaan ulkosalla. Tuollainen hyttysparvi peitti
nyt tasangon, jonka yli Timarin oli ajaminen. Pienet pistimillä
varustetut hyönteiset laskeutuivat molempien hevosten päälle,
ryömivät niiden silmiin ja korviin ja sieramiin. Eläimet säikkyivät
eikä niitä voinut hillitä. Ne raivoisina kääntyivät vaunuineen ja
syöksyivät hillittöminä koillista kohti. Timar hyppäsi ulos vaunuista
henkensä uhalla. Hyppäys onnistuikin ja hän tuli maahan, taittamatta
jalkojaan ja käsiään. Hevoset laukkasivat ajopelineen eteenpäin.

Jos hän yhä vielä olisi uskonut enteitä, niin olisi tämä tapaus ollut
omiaan käännyttämään hänet takaisin.

Mutta hän oli nyt itsepäinen. Hänhän kulki nyt tietä, jota käyden
ihminen ei enää huuda Jumalaa avukseen. Nyt hän tahtoi kulkea sinne,
minne Noëmi häntä veti ja Timea syöksi. Etelä- ja pohjoisnapa,
taipumus ja itsepäisyys ajoivat häntä edelleen.

Hypättyään alas vaunuista jatkoi Timar matkaa jalan metsäistä Tonavan
rantaa pitkin. Hänen pyssynsä oli jäänyt vaunuihin, tyhjin käsin hän
oli pelastunut.

Hän teki itselleen kepin viidakosta; se oli hänen ainoa aseensa.
Sillä varustettuna hän yritti raivata itselleen tietä pensaikon
lävitse. Siellä hän eksyi, hämärä yllätti hänet, ja kuta kauemmas hän
samoili, sitä vaikeammaksi kävi hänen löytää ulos metsästä.

Vihdoin viimein hän sattui risumajalle ja päätti jäädä sinne yöksi.

Hän kokosi risuja ja laittoi tulen majan eteen. Onneksi oli
metsästyslaukku ollut hänen selässään hänen hypätessään ulos
vaunuista. Siinä oli leipää ja sianlihaa. Hän paistoi lihan
tulella ja pani sen leivälleen. Metsästyslaukusta hän löysi sen
kaksoispistoolin, jolla Teodor oli ampunut häntä majasta. Kenties
juuri tästä majasta? Mahdollisesti se olikin sama.

Pistoolia hän ei saattanut käyttää, syystä että ruutisarvikin oli
jäänyt vaunuihin. Mutta yhden palveluksen teki pistooli hänelle
sittenkin. Se vahvisti häntä kohtalonuskossaan. Sillä, jota kohti
kaksi laukausta oli turhaan laukaistu, oli varmasti jotakin tekemistä
täällä maailmassa.

Tämä lohdutus olikin hänelle tuiki tarpeen, sillä yön tullen muuttui
tämä luola kauhukuvien temmellyspaikaksi. Sudet ulvoivat aivan
lähellä, ja Timar näki niiden vihreiden silmien kiiluvan pensastossa.
Välistä tuli vanha koirassusi hiiviskellen aina majan takaseinustalle
ja ulvahti siellä kaameasti. Vain tuli saattoi pidättää petoja
etäällä, ja Timar pitikin koko yön sitä vireillä. Jos hän meni
majaan, tunkeutui hänen korviinsa kamala sihinä, jommoisella käärmeet
tervehtivät ihmistä, ja hänen jalkojensa alla kiemurteli hitaasti
muodoton massa. Kenties hän astui kilpikonnien päälle.

Timar viritteli tulta pitkin yötä ja piirteli ilmaan eriskummallisia
kuvia pitkän hiilihankonsa palavalla päällä. Kenties ne olivat hänen
omien ajatustensa hieroglyyfejä.

Mikä surullinen yö. Hän, jolla on koti kaikkine mahdollisine
mukavuuksineen ja oivallisine vuoteineen ja jonka talossa nuori,
kaunis vaimo huolehtii hänestä, hän viettää nyt yötä yksinään
tukahuttavassa, sienien peittämässä majassa, sudet ulvovat hänen
ympärillään, ja hänen päänsä päällä kiemurtelevat vesikäärmeet
risukudoksissa.

Ja tänään on hänen syntymäpäivänsä!

Miellyttävä perhejuhla -- sellaisessa ympäristössä!

Mutta tämä on juuri niin kuin pitääkin. Nyt hän ei tahtoisi olevan
toisin.

Mikael oli hurskas ja harras luonne. Lapsuudesta saakka oli hänellä
ollut tapana rukoilla aamuin ja illoin. Tästä tavastaan hän ei
ollut milloinkaan luopunut ja joka vaarassa, joka surussa, joita
hänen vaiherikkaassa elämässään oli ollut niin runsaasti, hän oli
turvautunut rukoukseen.

Hän uskoi Jumalaan, ja Jumala olikin hänen pelastajansa. Mihin
ikänänsä hän ryhtyikin, se onnistui. Mutta tänä kaameana iltana hän
ei voinut rukoilla, hän ei tahtonut puhua Jumalalle:

"Katso, missä minä vaellan!" Tästä syntymäpäivästään lähtien hän
luopui rukoilemistavastaan. Hän uhmasi kohtaloa.

Aamun alkaessa sarastaa vetäytyivät pedot piiloihinsa. Timar läksi
nyt epäystävällisestä yöleiristään ja löysi pian sen polun, joka
johti suoraan Tonavan rannalle.

Siellä häntä odotti uusi kauhea näky. Tonava oli paisunut hirveästi
ja tulvinut yli äyräittensä.

Oli kevät ja lumi suli, virran keltaiset laineet olivat
kaislanjuurien peittämät. Kalastajamökillä, jonne Timar raivasi
itselleen tien, ja joka seisoi korkealla kummulla, nousi vesi aina
ovenkynnykselle asti. Vene, jonka hän oli jättänyt sinne, oli
sidottuna mökin vieressä seisovaan vanhaan piilipuuhun. Mökissä
ei ollut ainoatakaan ihmistä. Veden ollessa näin korkealla ei voi
kalastaa. Kalastajat olivatkin vieneet pyydyksensä muassaan.

Jos hän olisi rukoillut Jumalalta merkkiä, olisi hän nyt sen saanut.
Tulvinut joki sulki häneltä tien koko majesteetillisellä voimallaan.
Tällaisena aikana ei kukaan uskalla lähteä soutamaan virtaa pitkin.

Taivas oli varoittanut häntä -- luonnonvoimat käskivät häntä
kääntymään takaisin.

"Liian myöhäistä!" sanoi Timar. "Minä en saata enää kääntyä takaisin,
minun täytyy mennä eteenpäin."

Kalastajamökin ovi oli lukossa. Timar mursi sen auki ottaakseen
aironsa. Rakosesta hän näki niiden olevan sisällä.

Sitten hän istuutui veneeseen. Hän sitoi nenäliinallaan jalkansa
tuhtoon kiinni, irroitti köyden ja työnsi veneen yhdellä sysäyksellä
keskelle virtaa. Siellä virta heti tempasi sen mukaansa.

Tonava oli tällä kertaa mahtava herra, joka raivoissaan kiskaisi
matkaansa metsiä juurineen. Jokainen kuolevainen, joka uskalsi lähteä
sen valtaväylälle, oli vain matonen, joka uiskenteli oljenkorren
varassa.

Mutta tämä matonen vaati mahtajan kaksintaisteluun.

Hän teki työtä molemmilla airoilla pitäen niillä samalla perää.
Hänen pieni veneensä tanssi kuin pähkinänkuori vuolaassa virrassa,
vastavirran koettaessa ajaa sitä takaisin rannalle. Mutta Timar ei
väistänyt tuulta eikä vettä.

Hän oli heittänyt hattunsa veneen pohjalle. Hänen hiuksensa liehuivat
tuulessa ja veneeseen syöksähtelevä vesi heitti kylmää vaahtoa hänen
kasvoilleen jäähdyttämättä niitä. Hän oli helteissään. Hän joutui
aivan kuumeeseen kuvitellessaan Noëmin olevan vaarassa saarella. Tämä
ajatus antoi hänen käsivarsilleen voimaa ja joustavuutta.

Tonava ja tuuli ovat kaksi väkevää luonnonvoimaa; mutta niitäkin
väkevämmät ovat intohimo ja ihmisen tahto. Timar todisti tämän
väitteen oikeaksi. Mikä tarmo hänen rinnassaan, mikä kestävyys hänen
käsivarsissaan! Oli yli-inhimmillistä pyrkiä Ostrovasaaren niemelle.
Timar pääsi perille ja levähti niemen suojassa. Ostrovasaari oli
kokonaan tulvan vallassa. Vesi virtaili puiden lomitse. Täällä oli
helppoa työntää venettä eteenpäin ponnistamalla airoilla puista.
Hänen täytyi kulkea saaren poikki antaakseen veneen sitten liukua
virran mukana Noëmin asunnolle.

Kun hän oli saanut veneen kyllin ylös ja päässyt näreiköstä ulos,
näyttäytyi uusi, hämmästyttävä näytelmä.

Vapaa saari lepäsi muulloin leveän kaislikon takana, jonka
yläpuolella puiden latvat vain kohosivat. Nyt ei kaisloja näkynyt
ensinkään, saari lepäsi vapaana Tonavan haarassa. Laineet löivät
kaislikon yli, puut seisoivat vedessä ja vain kallionkieleke
läheisimpine ympäristöineen kohosi veden pinnasta.

Kuumeentapaisella kiireellä hän työnsi veneen virtaan. Joka aironveto
vei häntä lähemmäs kalliota, jonka huippu sinersi kukkivista
lavendelipensaista sivujen helottaessa kapusiinilais-krassin
köynnösten kullassa.

Ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä kärsimättömämmäksi hän kävi.

Hän saattoi jo nähdä hedelmäpuutarhan, jonka puut seisoivat vedessä
rungon puoliväliin saakka; mutta ruusutarha oli kuivilla ja sinne
olivat lampaat ja vuohet paenneet.

Nyt kajahtaa Almiran iloinen haukunta hänen korviinsa. Koira tulee
hypellen alas rantaan, syöksyy jälleen takaisin, hyppää veteen, ui
tulijaa vastaan ja sitten taas takaisin.

Näkeeköhän Mikael tuota ruusuista olentoa, joka seisoo kukkivan
jasmiinipensaan luona, juosten häntä vastaan aina veden reunaan asti?

Vain yksi airojenveto ja vene on maissa. Mikael hypähtää rantaan ja
virta vie veneen muassaan. Sitä ei enää tarvittu, eikä kukaan huomaa
vetää sitä maihin. Nuo kaksi näkevät vain toisensa.

Heidän ympärillään on ensimäisten ihmisten paratiisi! Hedelmistä
raskaita puita, kukkivia niittyjä ja kesyjä eläimiä, aaltokehän
ympäröiminä ja tämän kaiken keskellä -- Aatami ja Eeva.

Neito seisoo väristen, kalpeana tulijan edessä, ja kun tämä syöksyy
häntä vastaan ja neito näkee kaivattunsa vieressään, heittäytyy hän
hänen syliinsä ja huutaa hurmaantuneena, itsensä unhottaen:

"Sinä olet tullut takaisin! Sinä, sinä, sinä!" Ja sittenkin kun hänen
suunsa ei enää voinut puhua, hän yhä kuiskaili: "Sinä, sinä, sinä!"

Heidän ympärillään kukkii Eeden. Jasmiinipensas kaartaa
hopeanhohtoisen kukkakruununsa heidän ylleen ja satakielien ja
kultarastaiden kuoro laulaa Jumalan ylistystä.



Kolmas luku.

SULOINEN KOTI.


Virta vei veneen muassaan. Alus, jolla saaren asukkaat olivat
saapuneet, oli aikoja sitten lahonnut eikä uutta oltu hankittu.
Vieras ei voinut lähteä saarelta, ennenkuin ensimäiset hedelmänostajat
laskivat maihin. Siihen kuluisi vielä viikkoja ja kuukausia.

Onnen viikkoja ja onnen kuukausia!

Lukemattomia ilon päiviä.

Vapaasta saaresta tuli Timarin koti. Siellä hänellä oli työtä ja
lepoa.

Tulvan asetuttua oli hänellä paljon työtä saaren alaviin paikkoihin
jääneen veden poisjohdattamisessa. Hän oli koko päivän kanavia
kaivamassa. Hänen käsiinsä kasvoi paksu nahka kuten päivätyöläisen.
Mutta illalla kun hän palasi lapio ja kirves olalla pieneen majaan,
tultiin häntä vastaan jo kauas ja otettiin hänet rakkaudella vastaan.

Alussa tahtoivat naiset auttaa häntä tässä vaivaloisessa työssä,
mutta Mikael epäsi hellästi: heidän asiansa oli hoitaa taloustoimia,
miehelle kuului lapion hoito.

Ja saadessaan yhden kanavan valmiiksi ja johdattaessaan sitä myöten
vettä pois saarelta, katseli hän ylpeänä työtään, aivankuin se
olisi ollut hänen elämänsä ainoa ihme, joka saattoi vaatia hyvän
työn nimeä, ainoa, johon hän voi vedota sisäisen tuomarinsa edessä.
Sellaisen kanavan avaamispäivän aatto oli saarella juhlapäivä. He
eivät viettäneet mitään suuria kirkkojuhlia eivätkä edes pitäneet
lukua sunnuntaipäivistä. Heille riitti juhlapäiväksi sellainen päivä,
jolloin Jumala antoi heille jonkun ilon.

Nämä saaren asukkaat olivat myös hyvin harvasanaisia. Saman, minkä
hurskas Daavid sanoi sadassa psalmissa, sen he ilmaisivat yhdellä
ainoalla huokauksella, ja sen, mitä runoilijat olivat laulaneet
runoiksi, lausuivat he yhdellä katseella. He oppivat lukemaan toinen
toistensa ajatukset kasvoista, he oppivat seuraamaan toistensa
ajatuksia, niin että he ajattelivat yhdessä.

Mikael ihaili Noëmia päivä päivältä yhä enemmän. Hän oli uskollinen,
kiitollinen olento, joka ei oikutellut eikä asettanut suuria
vaatimuksia. Hän ei ollut levoton tulevaisuudesta eikä surrut
edeltäkäsin. Hän oli onnellinen ja onnellistutti läheisyydellään. Hän
ei kysynyt Timarilta: Mitä on minusta tuleva, kun sinä lähdet pois?
Jätätkö minut tänne vai vietkö muassasi? Onko minulle onneksi, että
rakastan sinua? Mihin kirkkoon kuuluu pappi, joka meidät siunaa?
Voitko, saatko olla omani? Eikö kellään muulla ole oikeutettuja
vaatimuksia sinuun? Mikä asema sinulla on maailmassa? Missä piireissä
elät? Ei edes hänen kasvoillaan, eikä silmissään milloinkaan näkynyt
levottomuutta herättävää epäilystä, vaan tuo ainoa, ainainen kysymys:
"Rakastatko minua?"

Terese rouva sanoi eräänä päivänä Timarille, että tämä nyt laimin
löi paljon, mutta Timar lohdutti häntä sanoen Fabulan pitävän huolta
kaikesta; ja kun Terese katsoi Noëmia, jonka siniset, lempeät silmät
etsivät Mikaelin kasvoja niinkuin päivänkukka aurinkoa, huokasi hän
syvään: "Oi, kuinka tyttö rakastaa häntä!"

Timarin täytyi kaivaa ojaa päivät pitkät, hakata maahan paaluja ja
sitoa risukimppuja, tukahuttaakseen sitkeällä ruumiillisella työllä
vieläkin sitkeämmin työskentelevät ajatuksensa.

Mitähän tapahtunee ulkona maailmassa? Kolmekymmentä hänelle kuuluvaa
alusta ui pitkin Tonavaa, laiva kyntää merta, koko hänen liikkeensä,
omaisuus, joka nousee miljooniin, on naisen käsissä.

Ja jos tämä nainen nyt kevytmielisesti ja ylimielisesti hävittää
omaisuuden, jakaa sen ja tekee miehensä rutiköyhäksi, voiko hän
silloin moittia tuota naista? Eikö hän itse ole tahtonut juuri sitä?

Hän tunsi itsensä onnelliseksi tässä kodissa; mutta hän olisi sentään
mielellään tahtonut tietää, mitä toisessa kodissa tapahtui.

Hänen henkensä oli kahtaalla, oli jaettu kahtia. Toisaalla sitoi
hänet hänen omaisuutensa, hänen kunniansa, hänen asemansa maailmassa,
toisaalla hänen rakkautensa.

Tosin olisi hän helposti saattanut lähteä täältä. Tonava ei ole
mikään meri ja hän oli hyvä uimari. Näin ollen hän olisi hyvin
voinut uida toiselle rannalle. Häntä ei olisi täällä pidätetty;
tiedettiinhän hänellä olevan asioita toimitettavana. Mutta kun hän
taas oli Noëmin kanssa, unohti hän koko maailman. Silloin hän tunsi
vain rakkautta, autuutta ja ihailua.

"Oi, älä rakasta minua niin suuresti!" kuiskasi tyttö hänelle.

Ja niin meni päivä toisensa perästä.

Näin joutui sekin aika, jolloin hedelmät alkoivat kypsyä. Puiden
oksat painuivat maahan suloisen taakkansa alla. Oli ilo nähdä
hedelmien kehittyvän päivä päivältä täydellisyyttään kohti.
Päärynät ja omenat alkoivat saada heimovärinsä; vihreä ruskettui
nahankeltaiseksi tai sai kultaisia ja punaisia viiruja; tämä
ruskea värivivahdus muuttui päivän puolella purppuranpunaiseksi;
kullankeltaiseen sekaantui karmiinipilkkuja ja karmiinin pieniä,
vihreitä pisteitä, ja hedelmä hymyili kuin iloiset lapsenkasvot.

Timar auttoi naisia hedelmien korjuussa. He täyttivät kokonaisia
koreja näillä jumalanantimilla. Timar laski hedelmät aina koriin
heittäessään. Kuinka monta sataa, kuinka monta tuhatta? Mikä
aarre! Oikeata kultaa! Eräänä päivänä auttaessaan Noëmia kantamaan
täysinäistä koria hedelmävarastoon näki hän vieraita majan edustalla.
Hedelmänostajat olivat saapuneet.

Moniin kuukausiin olivat nämä ainoat, jotka toivat tietoja
ulkomaailmasta!

He keskustelivat parhaillaan Terese-rouvan kanssa hedelmien ostosta.
Tässäkin harjoitettiin tavanmukaista vaihtokauppaa.

Terese-rouva tahtoi kuten ainakin, viljaa hedelmistään; mutta
kauppiaat eivät tahtoneet antaa hänelle vastineeksi niin paljon kuin
ennen. He sanoivat viljan tulleen hyvin kalliiksi. Viljakauppiaat
Komornissa olivat ostaneet suuret määrät viljaa ja korottaneet
hinnat; he jauhattivat sitä ja lähettivät sen meren tuolle puolen.

Tätä ei Terese-rouva tahtonut uskoa, se oli vain kauppurijuorua.

Timar kiinnitti seikkaan sitä suurempaa huomiota. Se oli hänen
keksintönsä. Kuinka olisi asia nyt kehittynyt?

Nyt ei hän enää saanut rauhaa. Huolet liikkeestä ja omaisuudesta
vaivasivat häntä. Tämä tieto oli hänelle samaa, kuin torven toitotus
sotilaalle, joka kuullessaan sotatorven toitahduksen kaipaa takaisin
taistelukentälle, vaikkapa rakastajattarensa syleilystä.

Naisten mielestä oli aivan selvää, että Mikael teki lähtöä. Hänen
velvollisuutensa kutsui. Ja tulisihan hän ensi keväänä takaisin.
Noëmi pyysi vain, ettei Mikael heittäisi matkustettuaan pois niitä
vaatteita, jotka hän itse oli kutonut ja ommellut ja joita Mikael oli
käyttänyt saarella ollessaan.

Ei suinkaan hän heittäisi, hän tulisi säilyttämään niitä
kalleuksinaan.

Ja sitten pitää hänen joskus ajatella pikku Noëmi-raukkaa.

Siihen hän ei voinut vastata sanaakaan.

Hän lahjoi kauppiaat jäämään vielä yhdeksi päiväksi.

Tänä päivänä hän ei tehnyt muuta kuin kulki käsi kädessä Noëmin
kera vuoron perään kaikissa tutuissa paikoissa, jotka olivat olleet
todistajina heidän mykälle onnelleen. Milloin tempasi Timar lehden
jostakin puusta, milloin kukkaistertun ja pisti sen povelleen
muistoksi. Näille lehdille oli kirjoitettu kokonaisia satuja, joita
vain kaksi ihmistä osasi lukea.

"Rakastatko minua sittenkin, kun et enää näe minua?"

Tämä viimeinen päivä vierähti niin nopeaan! Kauppiaat tahtoivat
lähteä illalla saadakseen kulkea illan viileydessä. Mikaelin täytyi
sanoa jäähyväiset.

Noëmi oli järkevä. Hän ei itkenyt. Tiesihän hän Mikaelin tulevan
takaisin. Hän ajatteli paljon enemmän matkarepun täyttämistä.

"Tulee jo yö siksi kun pääset toiselle rannalle", hän sanoi hellällä
huolenpidolla Mikaelille. "Eikö sinulla ole asetta?"

"Ei. Ei kukaan tee minulle pahaa."

"Mutta kas, tuossahan onkin pistooli repussasi", sanoi Noëmi vetäen
uteliaana ampuma-aseen esiin.

Mutta silloin hän kalpeni.

"Se on _hänen_ aseensa!"

Timar säikähtyi tytön ilmettä.

"Silloin kun sinä lähdit luotamme viime kerralla", sanoi tyttö
kiivaasti, "väijyi hän sinua toisella rannalla ja ampui jälkeesi
tällä pistoolilla."

"Kuinka pistää päähäsi sellainen ajatus?"

"Minä kuulin hänen molemmat laukauksensa ja sitten sinun. Niin se on.
Sinä otit häneltä pistoolin."

Timar hämmästyi sitä, että rakastavaiset näkevät sellaistakin, jota
eivät heidän silmänsä erota. Hän ei voinut väittää vastaan.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi tyttö.

"En."

"Mitä olet sitten hänelle tehnyt?"

"Älä enää pelkää häntä. Hän on lähtenyt Brasiliaan. Välillämme on nyt
puolet maapalloa."

"Minä näkisin mieluummin välillämme kolme jalkaa maata!" huudahti
Noëmi kiivaasti tarttuen Mikaelin käteen.

Mikael katsahti hämmästyneenä Noëmin kasvoihin.

"Sinä? Sinullako on tuollaisia murha-ajatuksia, sinulla, joka et voi
nähdä kanaakaan tapettavan, jolla ei ole omaatuntoa polkea kuoliaaksi
hämähäkkiäkään eikä pistää perhosta neulaan!"

"Mutta hänet, joka voisi riistää sinut minulta, hänet voisin minä
surmata, samantekevää, olisiko se ihminen tai paholainen tai aave!..."

Ja näin sanoen hän syleili intohimoisesti rakastettua miestä. Mies
värisi ja hehkui.



Neljäs luku.

SUKUKORUT.


Mikael etsi taas toiselta rannalta kalastajamökin. Kaksi asiaa
täytti hänen mielensä. Toinen oli se kuva, joka oli häipynyt hänen
katseiltaan iltasumuun: kasvien ja kukkien peittämä kukkula Tonavan
keskellä ja sen huipulla hento tyttönen, joka heilutti hänelle
jäähyväisiä nenäliinallaan niinkauan kuin hän oli näkyvissä,
toinen hänen oman mielikuvituksensa luoma kuva kotoisista oloista
Komornissa. No, tätä kuvaa hänellä olisi kyllin aikaa kehittää
pitkällä matkalla alisen Tonavan varsilta Komorniin.

Kun vanha kalastaja näki Timarin alkoi hän huokailla. (Kalastajat
eivät milloinkaan kiroile.)

"Ajatelkaapa, herra, joku varasnulikka on tulvan aikana varastanut
veneenne; hän on päälle päätteeksi murtautunut sisään majaan ja
vienyt airot. Voi, minkälaisia lurjuksia maailmassa sentään on!"

Timarille teki hyvää kuulla jonkun sanovan häntä suoraan vasten
kasvoja varkaaksi. Varashan hän juuri olikin. Jospa hän vain ei olisi
varastanut muuta kuin veneen!

"Älkäämme kumminkaan kirotko sitä ihmistä. Kuka tietää, missä
vaarassa hän on ollut ja kuinka välttämättömästi hän on tarvinnut
venettä. Me hankimme itsellemme pian toisen. Mutta nyt, kunnon
ukkoseni, istuudumme teidän veneeseenne ja koetamme jo tänään päästä
satamaan."

Kalastaja suostui suuresta maksusta pyyntöön. Aamun sarastaessa
saapuivat he satamaan, missä laivat tavallisesti ottivat lastia.
Rannalla olevassa majatalossa oli ajureita. Mikael pyysi yhtä
näistä kyyditsemään itseään Levetincz'iin. Hänen aikomuksensa oli
hankkia Levetincz'in tilanhoitajalta tietoja kaikesta, mitä hänen
viisikuukautisen poissaolonsa aikana oli tapahtunut, joten ei hänelle
olisi mikään uutta eikä mikään hämmästyttäisi häntä Komorniin
palatessa. Levetincz'issä oli yksikerroksinen herraskartanorakennus,
jonka toisessa siivessä asui tilanhoitaja vaimoineen ja toinen
oli varustettu Timarin varalle. Tästä rakennuksen osasta veivät
eräät portaat entiseen metsästyspuistoon, ja näitä portaita myöten
voi päästä suoraan siihen huoneeseen, jonka Timar oli valinnut
konttorikseen.

Mikaelin täytyi jännittää huomiokykynsä pienimpiinkin
pikkuseikkoihin, voidakseen johdonmukaisesti valehdella.

Hän oli ollut poissa viisi kuukautta ja tehnyt sinä aikana pitkän
matkan. Mutta tämän kanssa on huonosti sopusoinnussa se seikka,
että häneltä puuttuu kaikki matkakapineet. Metsästyslaukussaan ei
hänellä ole muuta kuin se liinainen, paidallinen puku, jonka Noëmi
on ommellut, sillä ne vaatteet, jotka hänellä oli yllään saareen
tullessa, olivat kylmemmän ajan varalle ajatellut ja ne ovat
sitäpaitsi nyt rikkinäiset ja kuluneet, kuten hänen saappaansakin.
Hänen olisi vaikeata selittää ulkoasuaan.

Jos hän pääsisi metsästyspuiston ja siipirakennuksen portaiden
kautta konttoriinsa, jonka avain hänellä oli taskussaan, pukeutuisi
hän nopeasti ja kun sitten hän olisi pitkältä matkalta palanneen
näköinen, kutsuisi hän sisään tilanhoitajan.

Alussa kävi kaikki hyvin. Kenenkään huomaamatta Timar pääsi aina
konttorinovelle asti.

Mutta juuri aikoessaan avata sitä avaimellaan, teki hän sen
yllättävän huomion, että toinen avain jo ennestään oli lukossa.

Joku oli huoneessa!

Mutta siellähän ovat hänen paperinsa, hänen kirjansa; sinne ei
kenkään saa mennä. Kuka se hävytön on?

Hän tempasi kiukustuneena auki oven ja syöksyi sisään.

Mutta nyt oli hänen vuoronsa säikähtyä.

Hänen kirjoituspöytänsä ääressä istui henkilö, jota hän kaikkein
vähimmin olisi odottanut täällä näkevänsä.

Se oli Timea.

Vähemmän hän olisi säikähtänyt nähdessään haamun toisesta maailmasta
kuin tuon hennon olennon valkeine kasvoineen ja levollisine
katseineen, olennon, joka hänet nähdessään nousi kirjoituspöydän
äärestä laskien kynän kädestään.

Hänen edessään oli avoinna suuri pääkirja, jonka ääressä hän oli
työskennellyt.

Ristiriitaisten tunteiden myrsky kuohui Timarin sielussa. Siinä oli
hämmästystä siitä, että ensimmäinen henkilö, jonka hän salaperäisen
matkansa jälkeen kohtasi, oli Timea, siinä oli iloa siitä, että tämä
oli yksin ja yllätys oli se, että Timea istui työssä täällä.

Timea loi hämmästyneenä silmänsä ylös Mikaelin astuessa sisään.
Sitten hän heti kiirehti häntä vastaan ja ojensi vaiti hänelle
kätensä.

Nämä valkeat kasvot olivat nytkin selittämätön arvoitus hänen
puolisolleen. Hän ei osannut lukea niistä mitään. Tiesikö tämä nainen
jo kaikki? Aavistiko hän jotakin vai eikö? Mitä oli kätkettynä
tämän kylmän välinpitämättömyyden alle? Vaikenevaa halveksumistako?
Vai salattua, uhrautuvaa rakkautta? Vai oliko se vain lymfaattisen
verenkierron apaattinen ilmaisu?

Hänkään ei tiennyt, mitä sanoa Timealle. Tämä ei ollut huomaavinaan
Mikaelin risaisia vaatteita. Naiset osaavat taidon nähdä ja kuitenkin
olla näkemättä.

"Minua ilahuttaa, että olette palannut", sanoi Timea vihdoin
matalalla äänellä. "Minä olen joka päivä odottanut teitä. Viereisestä
huoneesta löydätte vaatteenne. Kun olette pukeutunut, pyydän teitä
tänne. Silloin olen minäkin valmis."

Näin sanoen hän pisti kynän hampaidensa väliin.

Mikael suuteli hänen kättään. Kynä, joka oli poikkipuolin hänen
suussaan ei juuri ollut omiaan viekottelemaan suutelemaan huulia.

Mikael meni viereiseen huoneeseen, missä hän tavallisesti pukeutui.

Sieltä hän löysi pesuvadin täynnä vettä, puhtaan paidan ja vaatteensa
sekä kiiltonahkasaappaat; kuten kotona Komornissa, -- Koska hän ei
voinut otaksua Timean tietäneen hänen palaavan juuri sinä päivänä,
oli jälellä vain mahdollisuus otaksua Timean joka päivä odottaneen
häntä -- ja kuka ties kuinka kauan.

Mutta kuinka oli rouva tullut Levetincz'iin?

Ja mitä hän teki siellä?

Mikael pukeutui nopeasti. Riisumansa vaatteet hän kätki
vaatekonttorin nurkkaan. Muutoin voitaisiin kysyä häneltä: "Mistä
ovat nämä reiät hihoissa, mistä nämä kuluneet kyynärpäät. Ja ennen
kaikkea, mistä tämä liinapuku monivärisine kirjailuineen?" Naiset
ymmärtävät koruommelneulan hieroglyyfien kieltä. Jonnekkin oli
vaatteet kätkettävä.

Hän teki ankarasti työtä saippualla. Eikö häneltä kysyttäne, mitä
hän on tehnyt noilla käsillä, joihin on kasvanut niin paksu nahka ja
jotka ovat niin karheat?

Kun hän oli valmis, meni hän konttorihuoneeseen. Timea oli häntä
vastassa jo ovella, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Menkäämme sisälle syömään aamiaista."

Konttorista oli kuljettava Mikaelin pukuhuoneen lävitse, ennenkuin
päästiin ruokasaliin. Siellä odotti Mikaelia uusi yllätys.

Pyöreä pöytä oli katettu kolmelle. Kuka olisi kolmas?

Timea soitti. Toisesta salinovesta tuli kamarineiti, toisesta Atalia.

Kun Atalia näki Timarin, leimahti hänen kasvoilleen raivoisan vihan
puna, jota hän ei voinut estää nousemasta.

"Ah, herra von Levetinczy, oletteko siis vihdoinkin palannut kotiin?
Olipa todella rakastettava päähänpisto kirjoittaa rouvallenne: 'Tässä
ovat avaimeni, tässä kirjani. Ole niin hyvä, rakas vaimoni, ja hoida
liikeasioita edestäni', ja sitten jättää meidät viideksi kuukaudeksi
tietämättömiksi siitä, missä te vaelsitte."

"Pyydän Atalia!" hillitsi häntä Timea.

"Enhän minä nuhtele herra Levetinczyä siitä, että hän on ollut niin
kauan poissa; sehän on erittäin rakastettavaa aviomiehen puolelta.
Tapahtuuhan muidenkin avioparien kesken sellaista, että toinen
matkustaa Karlsbadiin, toinen Emsiin. Mutta me kiitämme tällaisesta
huvista. Istua keväästä syksyyn täällä Levetinczyssä, missä paitsi
talonpoikia ja sääskiä ei ole ainoatakaan elävää olentoa, riidellä
aikaisesta aamusta myöhään iltaan myllärien ja merimiesten kanssa
tahi sulkeutua konttoriin, lähettää kirjeitä joka maanosaan ja
opiskella englannin ja espanjan kielioppeja voidakseen tulla toimeen
englantilaisten ja espanjalaisten asiamiesten kanssa -- se ei toden
totta ole mikään huvitus nuorille naisille."

"Atalia!" sanoi Timea ankarasti.

Mikael istuutui hiljaa paikalleen, jonka hän tunsi tavanmukaisista
veitsestä, kahvelista ja lasista.

"Olemme joka päivä odottaneet teitä, joka päivä on pöytä ollut
katettu teitäkin varten."

Mikael jaksoi tuskin odottaa siksi, kunnes ateria oli ohi. Atalia ei
enää puhunut mitään, mutta aina kun Timar katsoi häneen, saattoi hän
hänen silmistään lukea mitä selvintä suuttumusta.

Tämä oli hänelle rauhoittava merkki.

Kun he olivat aterioineet, pyysi Timea miestään seuraamaan
konttoriin. Mikael mietiskeli, minkä sadun hän kertoisi vaimolleen
tämän kysyessä hänen matkaansa.

Sellaisenko, jommoisia Teodor Kristyan keksi, niinkö?

Mutta Timea ei sanallakaan kosketellut sitä asiaa.

Hän työnsi kaksi tuolia kirjoituspöydän luo ja laski kätensä
avoimelle pääkirjalle.

"Tässä, herrani, näette liikeasioittenne kannan siitä lähtien, kun
jätitte niiden hoidon minun käsiini."

"Tekö itse olette hoitanut niitä?"

"Käsitin teidän sitä tarkoittaneen. Kirjeestänne näin teidän
alottaneen suurenmoisen yrityksen: unkarilaisten jauhojen
ulosviennin. Minä huomasin sekä omaisuutenne että luottonne ja
kauppiaskunnianne olevan tässä pantuna alttiiksi, vieläpä tärkeän
teollisuushaaran synnyn riippuvan tämän yrityksen onnellisesta
ratkaisusta. Minä en ymmärtänyt tätä liikettä, mutta minä ymmärsin
asian riippuvan suuremmassa määrin omantunnontarkasta, luotettavasta
huolenpidosta kuin liiketottumuksesta. Minä en senvuoksi luovuttanut
sitä kolmansiin käsiin. Heti saatuani teidän kirjelmänne lähdin
Levetincz'iin ja ryhdyin kehoituksenne mukaisesti johtamaan
kaikkea. Opiskelin kirjanpitoa ja opin tulemaan toimeen laskuissa.
Luulen teidän löytävän kaikki hyvässä järjestyksessä. Kirjat ja
kassansisältö pitävät yhtä."

Timar katseli ihmetellen tuota naista, joka niin levollisesti
harkiten osasi johtaa käsiensä kautta kulkevia miljoonia
määräpaikkaansa, vetää sisään ja antaa ulos ja nopeasti pelastaa ne
pääomat, jotka olivat vaarassa, -- ja joka ymmärsi vieläkin enemmän.

"Onni on suosinut meitä tänä vuonna", jatkoi Timea, "ja on korvannut
minun puuttuvat tietoni. Näiden viiden kuukauden nettotulo on
viisisataatuhatta guldenia. Tämä summa ei kumminkaan ole vapaana,
minä olen, teidän valtakirjaanne käyttäen, sijoittanut sen uusiin
liikeyrityksiin."

Minkähänlaatuisia liikeyrityksiä naisen järki keksinee?

"Teidän ensimmäinen jauholähetyksenne Brasiliaan onnistui
täydellisesti. Unkarilaiset jauhot tulivat Etelä-Amerikan
markkinoilla suosituiksi. Niin kirjoittavat teidän asiamiehenne
Rio Janeirosta, jotka kaikki yksimielisesti ylistävät teidän
pääasiamiehenne, Teodor Kristyanin kuntoa ja rehellisyyttä."

Timar ajatteli itsekseen: "Menettelen minä kuinka hullusti tahansa,
on teollani aina hyvät seuraukset, ja suurinkin hullutus, johon
ryhdyn, muuttuu viisaudeksi. Milloin tämä on päättyvä?"

"Saatuani nämä tiedot harkitsin, miten te itse olisitte menetellyt.
Ajattelin, että on käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja kaikin voimin
vallattava ne markkinat, jotka täten avautuivat. Vuokrasin heti
useita myllyjä. Hankin uusia laivoja ja lastautin ne, ja tällä haavaa
on teillä uusi jauholähetys matkalla Etelä-Amerikkaan, ja sillä te
voitte lyödä laudalta kaikki kilpailijat."

Mikael hämmästyi. Tämä nainen oli rohkeampi kuin moni mies. Jonkun
toisen vaimo olisi huolellisesti lukinnut saadut rahat, hukkumisen
pelosta, mutta tämä uskaltaa jatkaa puolisonsa alkamaa liikeyritystä
kymmenkertaisen mittakaavan mukaan!

"Minä arvelin, että te olisitte menetellyt samalla lailla", sanoi
Timea.

"Olisin kyllä."

"Muutoin osottautui alotteemme oikeaksi, koska heti meidän
ryhdyttyämme kasvavalla innostuksella yritykseen, tuli jäljessämme
heti kokonainen kilpailijoiden sarja, jotka nyt päätäpahkaa
jauhattavat vehnää ja kuljettavat jauhoja tynnyreissä Brasiliaan.
Mutta teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä. Me voitamme ne
kaikki. Ei kenkään niistä tunne sitä salaisuutta, jossa unkarilaisten
jauhojen etu oikeastaan on."

"Mikä se sitten on?"

"Jos joku olisi kysynyt sitä vaimoltaan, olisi hän kenties voinut
saada tietää sen. Minä pääsin perille asiasta vertailemalla
amerikkalaisen viljan hintoja. En nähnyt missään niin raskasta vehnää
kuin unkarilainen on. Meidän täytyy siis jauhattaa täysipainoista
tavaraa, voittaaksemme amerikkalaisen. Mutta tähänastiset
kilpailijamme ovat ottaneet kevyempää tavaraa, ja siksi he
epäonnistuivat meidän pysyessämme voitonpuolella."

Mikael hämmästyi hämmästymistään. Sillä aikaa kuin hän itse
kuukausimääriä oli maannut väijymässä paratiisin kiellettyä hedelmää,
uhrasi tämä hento nainen päivät ja yöt voittaakseen ne vaikeudet,
jotka liittyivät tähän laajakantoiseen yritykseen. Hän askarteli
kuivassa, sieluaherpaisevassa työssä ja hankki uutta ylistystä,
loistoa ja kunniaa miehensä nimelle, kieltäytyen itse kaikesta
nautinnosta. Hän kätki ihanan, nuorekkaan olentonsa tänne kauas
tasankojen suoperäisiin viljaviin seutuihin. Hän tyytyi kaikkiin
vaikeuksiin, rasittui, solmi liikeyrityksiä ja piti silmällä kaikkea,
-- tekipä hän enemmänkin, hän, suloinen puoliso, joka kaivautui
liikeasioiden vaivoihin, vaikka oli luotu elämännautintoihin, ei edes
kysynyt kotiinpalaavalta mieheltään: No, mitä sinä olet tehnyt sillä
aikaa?

Mikael suuteli Timean kättä pyhällä, aralla kunnioituksella,
jommoisella me suutelemme kallista vainajaa, joka ei enää kuulu
meille, vaan hautaan eikä enää tunne suudelmaamme.

Kun hän muisteli Timeaa sinä aikana, jonka hän oli viettänyt saarella
itseunhotuksen juopumuksessa, ajatteli hän aina: Hän etsii itselleen
huvitusta matkustelemalla tai lähtemällä kylpylaitokseen. Rahaahan
hänellä oli yllin kyllin ja hän saattoi sillä tehdä, mitä halusi, --
nyt hänen täytyi nähdä, mikä oli ollut Timean huvina: tehdä laskuja,
istua konttorissa, vaihtaa kirjeitä ja oppia ilman kielienopettajaa
kahta vierasta kieltä -- ja kaikkea tätä hän oli tehnyt täyttääkseen
puolisonsa toivomuksen.

Timar sai kuulla vaimoltaan suuremmoisesti laajennetun liikkeensä
kaikista haaroista. Tämä käsitti välitys-, diskontto- ja
pörssiasioita, maanviljelystä ja tehdasteollisuutta, ja kaikista
näistä liikkeenhaaroista teki Timea miehelleen tarkan tilin.
Konsolin, pörssipaperien ja metallirahan kurssista, vuokrista,
alivuokraajista, raskaasta ja kevyestä tavarasta, välityspalkkioista,
liikapainosta, tonnipainosta, ulkomaisten rahalajien sekasotkusta,
mitasta ja painosta -- kaikessa tässä hän liikkui niin nopeasti kuin
hän olisi aivan nuoruudestaan asti ollut tottunut siihen. Hänen oli
myös usein täytynyt ajaa riita-asioita ja solmia vaikeita sopimuksia,
jotka vaativat suurta asioihin perehtymistä; mutta nämäkin hän oli
suorittanut tyydyttävällä tavalla. -- Timar oli varma siitä, että jos
hän itse olisi suorittanut kaiken tämän viidessä kuukaudessa, olisi
hän ollut työssä aamusta iltaan. Kuinka vaikea olikaan sellainen
tehtävä ollut nuorelle naiselle, jonka vielä lisäksi oli ensin
perehdyttävä näihin toimiin. Eihän hänelle voinut jäädä kylliksi
aikaa edes levätäkseen.

"Mutta tehän olette minun edestäni tehnyt täällä hirvittävän työn."

"Se on tosi; alussa joutui työ hitaasti, mutta sitten minä totuin
siihen, eikä se silloin enää väsyttänyt. Työ tekee hyvää."

Mikä surumielinen lohdutus! Nuori vaimo löytää lohdutusta työstä!

Mikael veti Timean käden luokseen. Syvä surumielisyys kuvastui hänen
kasvoillaan. Hänen sydämensä oli niin raskas.

Oi jospa hän vain olisi tiennyt, mitä Timea sillä hetkellä ajatteli!
Hän ei voinut saada kirjoituspöydän avainta mielestään.

Jos Timea on päässyt hänen salaisuutensa perille, niin on hänen
menettelytapansa vain hirvittävä tuomio, joka on langetettu hänen
päälleen osoittamaan, mikä erotus on syyttäjän ja syytetyn välillä.

"Ettekö ole koko tänä aikana oleskellut Komornissa?" hän kysyi.

"Vain kerran kun minun täytyi kirjoituspöytänne laatikosta etsiä
Scaramellin kanssa tehtyä sopimusta."

Timar tunsi veren hyytyvän suonissaan.

Timean kasvot eivät ilmaisseet kerrassaan mitään.

"Nyt me lähdemme Komorniin", sanoi Timar; "asiat ovat järjestyksessä;
meidän on odotettava tietoja laivojemme kohtalosta, ja ne tiedot
eivät voi saapua ennen kuin talvella."

"Hyvä on!"

"Tai tahdotteko kenties mieluummin matkustaa Schweiziin tai Italiaan?
Nyt on juuri soveliain aika."

"Ei, Mikael, me olemme kyllin kauan olleet erossa; olkaamme nyt
yhdessä."

Mutta ei ainoakaan kädenpuristus osoita, miksi hän tahtoisi olla
Mikaelin kanssa.

Mikael ei rohjennut sanoa hänelle ainoatakaan hellää sanaa.
Valehtelisiko hän vielä enemmän?

Ja siitä huolimatta -- kuinka paljon hänen olikaan valehdeltava!

Aamusta iltaan! Onhan hänen vaitiolonsakin valhetta!

Kirjojen ja paperien tarkastamiseen meni koko iltapäivä. Illalliseksi
oli kutsuttu kaksi vierasta, tilanhoitaja ja korkea-arvoinen herra
tuomiorovasti.

Herra tuomiorovasti oli pyytänyt heti saada tiedon herra von
Levetinczyn paluusta saadakseen käydä häntä tervehtimässä. Saatuaan
sanoman hän heti kiirehti linnaan. Hänellä oli myös rinnassaan
kunniamerkkinsä.

Heti sisääntultuaan hän sytytti kaunopuheliaan ilotulituksen,
jossa hän ylisti Timaria seudun hyväntekijänä. Hän vertasi Timaria
Noak'iin, joka rakensi arkin, Josefiin, joka pelasti kansansa
nälänhädästä, ja Mosekseen, joka antoi sataa mannaa alas taivaasta;
Timarin alkaman jauhokaupan hän sanoi olevan suurenmoisimman
yrityksen, joka oli milloinkaan lähtenyt Europasta. Eläköön jauhojen
viennin Columbus!

Timarin täytyi vastata tähän tervetuliaispuheeseen. Hän puhui
sangen hajamielisesti ja paljon pötyä. Hänen oli vaikea pidättäytyä
nauramasta ja sanomasta korkea-arvoiselle herralle: "Hahaha! Älkää
kuvitelkokaan minun ryhtyneen tähän yritykseen tehdäkseni teitä
onnelliseksi; minulle oli tärkeätä karkoittaa tyhmä poika erään
pikku tytön läheisyydestä, ja jos tämä tyhmyys on vienyt joihinkin
viisaihin tuloksiin, niin on ansio kokonaan tämän vierelläni istuvan
naisen. Naurakaa toki, herrasväki!"

Syödessä nousi hyvä tuuli. Yhtävähän tuomiorovasti kuin tilanhoitaja
olivat viinin ylenkatsojia. Herra tuomiorovasti oli "kalugyer",
rumanian kielellä pappi, jonka vaimo oli kuollut ja joka ei saanut
mennä uusiin naimisiin. Siitä huolimatta hän jatkuvasti ihaili
kaunista sukupuolta eikä säästänyt kohteliaisuuksia Timealle ja
Atalialle, jolla hän taas joutui tilanhoitajan sukkeluuksien
maalitauluksi.

Vanhan, hupaisan herran päähänpistot ja jutut saivat Timarinkin
hymyilemään, mutta niin pian kuin hän heitti silmäyksen Timean
jääkylmiin kasvoihin, kuoli hymy hänen huulillaan.

Timea oli jättänyt hyvän tuulensa jonnekin muualle.

Oli jo tullut hämärä ennenkuin ateria oli päättynyt. Molemmat vanhat
herrat huomauttivat toisiaan vallattomasti siitä, että oli jo aika
lähteä, sillä herra puoliso oli äskettäin palannut nuoren vaimonsa
luo pitkän poissaolon jälkeen, ja heillä varmaankin oli paljon
puhuttavaa toisilleen.

"Tekisivätpä he todella oikein, jos pian menisivät tiehensä",
kuiskasi Atalia Timarille. "Timean päätä alkaa joka ilta kivistää
niin ankarasti, että hän ei saa nukuttua ennen puoliyötä. Katsokaapa,
miten kalpea hän on!"

"Timea, voitko pahoin?" kysyi Timar hellästi.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Timea.

"Älkää uskoko häntä. Aina siitä saakka, kun tulimme Levetincz'iin,
vaivaa häntä hirveä päänsärky. Se on hermosärkyä, jonka hän on saanut
aivorasituksesta ja epäterveellisestä ilmanalasta. Äskettäin näin
hänen päässään harmaan hiuksen. Mutta hän salaa tautinsa, siksi
kunnes makaa vuoteessa, eikä enää nouse, eikä hän siinäkään valita."

Timar tunsi hengessä samoja tuskia kuin rikollinen, joka on
kidutuspenkillä.

Eikä hänellä ollut rohkeutta sanoa vaimolleen: "Jos sinä olet sairas,
niin salli minun maata huoneessasi, että voisin hoitaa sinua."

Ei, ei, hän pelkäsi unessa lausuvansa Noëmin nimeä ja vaimon voivan
kuulla sen, kun tuskat pitivät häntä valveilla puoli yötä.

Hänen täytyi paeta häävuodettaan.

Seuraavana päivänä he läksivät Komorniin. He matkustivat
postihevosilla. Mikael istui vastapäätä naisia. Matka oli ikävä.
Elo oli jo korjattu ja yksitoikkoiset niittymaat kohtasivat silmää
kaikkialla. Ei kenkään ajajista puhunut mitään. Kaikkien kolmen oli
vaikea pysyä hereillä.

Mutta iltapäivällä ei Timar enää voinut kestää vaimonsa mykkää
katsetta ja hänen salaperäisiä, arvoituksellisia kasvojaan. Muka
saadakseen polttaa hän istuutui ajajan viereen ja jäikin sinne.

Noustessaan pois eräällä asemalla valitteli Atalia huonoja teitä,
hirvittävää kuumuutta, vaivaavia kärpäsparvia, tukahuttavaa pölyä
ja matkan muita vaikeuksia. Majatalot olivat likaisia, vuoteet
epämukavia, ruoka vastenmielistä, viini hapanta, vesi ei ollut
puhdasta, kasvot, joita näki, aivan kauhistuttavia. Hän tunsi
olevansa koko matkan ajan kuolemansairas, hän oli ylönantamaisillaan,
hänellä oli kuumetta, pää oli halkeamaisillaan; miten silloin Timea
mahtoikaan kärsiä, hän kun oli niin hermostunut.

Koko tien oli Timarin pakko kuunnella tätä valitusta. Timea ei
sitävastoin päästänyt kuuluviin ainoatakaan valituksen ääntä.

Kun he tulivat Komorniin, otti Sohvi-rouva heidät vastaan selittäen
aivan harmaantuneensa yksinäisyydessään. Hänkö olisi harmaantunut!
Päinvastoin hän oli viihtynyt kuin kala vedessä saadessaan päivät
päästään vaeltaa talosta taloon juoruamassa oikein sydämensä pohjasta.

Timar tunsi sydäntänsä ahdistavan astuessaan omaan kotiinsa. Koti on
joko taivas tai helvetti. Nyt hän vihdoinkin saa kokea, mitä näiden
selittämättömien marmorikasvojen kylmyys kätkee.

Seuratessaan vaimoaan tämän huoneeseen sai Timar kirjoituspöytänsä
avaimen.

Hän tiesi jo niin paljon, että Timea oli avannut laatikon ja etsinyt
hänen papereittensa joukosta mainittua sopimusta.

Kirjoituspöytä oli vanha taidekalu, jonka yläosaa peitti kaareva,
viuhkamainen pyöräkansi, jonka saattoi työntää ylös. Sen takana oli
suuria ja pieniä laatikoita. Suuremmissa oli sopimuksia, pienemmissä
arvopapereita ja kalleuksia. Koko kaappi oli tehty raudasta ja
maalattu mahonginväriseksi; lukko oli taideteos, joka ei auennut
-- käänsi sitten avainta oikealle tahi vasemmalle, ellei tuntenut
salaista koneistoa. Timea oli selvillä salaisuudesta ja hän saattoi
helposti päästä laatikkoihin.

Levottomasti sykähtelevin sydämin veti Timar ulos laatikon, jossa
hän säilytti niitä kalleuksia, joita hänestä oli varovaisinta olla
myymättä. Sellaisilla kalleuksilla on tuntijansa joka taholla; se on
tiede, samanlainen kuin muutkin, professoreineen ja opetuslapsineen,
jotka määrätyistä tuntomerkeistä erottavat, mistä tämä kivi ja tuo
kamé ovat kotoisin. Ja sitten seuraa kysymys: Kuinka te olette
joutunut sen omistajaksi? Vasta "hankkijan" jälkeläinen kolmannessa
polvessa uskaltaa avoimesti näyttää sen.

Jos Timea on ollut kyllin utelias vetämään ulos laatikon, niin
on hän myös nähnyt nämä kalleudet. Siinä tapauksessa hän myös on
tuntenut timanttikoristeen, jossa on hyvin hänen näköisensä kuva. Se
on varmaankin hänen äitinsä kuva, ja silloin hän tietää kaikki. Hän
tietää Timarin ottaneen haltuunsa hänen isänsä kalleudet. Pimein,
kenties rikollisin keinoin hän on silloin myös hankkinut itselleen
tämän satumaisen rikkauden, jolla hän on voittanut Timean käden,
näyttelemällä jalomielisen osaa sitä kohtaan, jonka on ryöstänyt.

Kenties hän ajattelee jotakin vielä pahempaa kuin todellisuudessa
on tapahtunut. Hänen isänsä salaperäinen kuolema, hänen yhtä
salaperäinen hautaamisensa voisivat helposti johtaa ajattelemaan,
että Timarin sormi on mukana tässäkin jutussa.

Ja jos Timea on päässyt perille kaikesta tästä, jos hänellä on
sellaisia epäluuloja, mitä silloin merkitsee hänen uhrautuva
uskollisuutensa, hänen levoton huolenpitonsa miehensä kunniasta ja
maineesta? Eikö se kaikki ole vain sen syvän halveksumisen ilmaisua,
jota hänen ylevä sielunsa varmasti tuntee kunniansa unohtanutta
miestä kohtaan, jonka nimeä hän kantaa, johon hänet on yhdistetty
ja jota ylpeys käskee kunnioittamaan sen valan tähden, jonka hän on
vannonut alttarin ääressä.

Tämä olisi toki sietämätöntä miehelle!

Hänen oli hankittava varmuutta! Hänen oli otettava avuksi vieläkin
uusi valhe.

Hän otti laatikosta timantteihin upotetun valokuvan ja lähti se
kädessään Timean luo.

"Rakas Timea", sanoi Mikael istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen
oleskellut jonkun aikaa Turkinmaalla. Saatte myöhemmin tietää, mitä
olen tehnyt siellä. Ollessani Skutarissa tarjosi eräs amerikkalainen
jalokivikauppias minulle erästä timantteihin upotettua kuvaa, joka
on sangen suuresti teidän näköisenne. Minä ostin sen ja saan täten
jättää korun teille."

Näin hän oli pannut kaikki yhden kortin varaan.

Jos Timean kasvot kuvan nähdessään säilyttäisivät tavallisen, kylmän
välinpitämättömyyden ilmeen, jos hän antaisi silmiensä rankaisevan
katseen siirtyä koristeesta puolison kasvoille, silloin hän tahtoisi
sanoa: "Sinä et ole ostanut tätä koristetta Skutarista -- se on jo
kauan virunut pöytälaatikossasi. Herra ties mistä olet sen ostanut.
Kuka tietää missä sinä olet kuljeskellut? Kuka tietää, mikä pimeys
sinua ympäröi?"

Ja silloin Timar olisi hukassa.

Mutta ei mitään tällaista tapahtunut.

Nähdessään kuvan muuttuivat Timean kasvot äkkiä. Hänen
marmoripiirteissään kuvastui sellainen mielenliikutus, jota ei voi
peittää eikä salata. Hän taittui molemmin käsin kuvaan ja suuteli
sitä kiihkeästi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä. Tunne
purkautui esiin. Timean kasvot alkoivat elää.

Mikael oli pelastettu.

Kauan pidätettyjen tunteittensa voittamana Timea alkoi kiivaasti
nyyhkyttää.

Silloin astui Atalia sivuhuoneesta esiin. Hän näytti hämmästyneeltä.
Hän ei milloinkaan ollut kuullut Timean itkevän sillä lailla.

Kun Timea huomasi hänet juoksi hän häntä vastaan kuin lapsi ja huusi
itkun ja naurunsekaisella äänellä: "Katso, katso! Äitini kuva!...
Hän on antanut sen minulle!"

Ja näin sanoen hän juoksi takaisin Mikaelin luo, kietoi käsivartensa
hänen kaulaansa ja kuiskasi liikutettuna:

"Kiitoksia... tuhansia kiitoksia!..."

Timarista tuntui kuin se hetki olisi tullut, jolloin hänen olisi
pitänyt suudella noita huulia ja sen jälkeen suudella ja yhä vain
suudella niitä.

Mutta hänen sydämensä lyönnit sanoivat hänelle: "Sinun ei tule
varastaa."

Kaiken senjälkeen, mitä "Vapaalla Saarella" oli tapahtunut, olisi
suudelma näille huulille ryöväystä.

Samassa hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta.

Hän meni takaisin huoneeseensa ja otti esille kaikki korut, joita oli
säilyttänyt pöytälaatikossa.

(Ihmeellinen vaimo, joka, vaikka avain on hänen käsissään, jättää
koskematta salaiset laatikot ja etsii vain sitä paperia, jota
tarvitsee!)

Senjälkeen hän sulloi kaikki kalleudet metsästyslaukkuunsa, joka oli
ollut hänen selässään hänen tullessaan Levetincz'iin ja palasi sen
kera vaimonsa luo.

"Minä en ole vielä sanonut teille kaikkea", hän puhui Timealle.
"Samasta paikasta, mistä sain kuvan, löysin nämäkin korut ja ostin
ne teille. Ottakaa ne lahjaksi minulta." Ja näin sanoen hän laski
korun toisensa jälkeen Timean helmaan, kunnes säkenöivä joukko peitti
tämän koko esiliinan. Se oli kuin haltijattaren lahja "Tuhannesta ja
Yhdestä yöstä."

Atalia seisoi vieressä, kalpeana kateudesta ja kädet nyrkkiin
puristettuna katkeruudesta. -- Sillä kaikki tuo olisi voinut olla
hänen!

Mutta Timean kasvot synkistyivät ja muuttuivat jälleen
marmorikylmiksi. Hän katseli välinpitämättömänä sylissään olevia
jalokiviä. Timanttien ja rubiinien säteet eivät lämmittäneet häntä.



Viides luku.

UUSI VIERAS.


Pitkä talvi kului liikeasioiden hoidossa. Ainakin nimittävät rikkaat
raharuhtinaat tätä liikeasiainhoidoksi.

Levetinczy alkoi tottua asemaansa. Rikkaus synnyttää hyviä unia.
Hän matkusti usein Wieniin ja otti osaa suurten pankkiirien
huvituksiin. Hän näki edessään monta hyvää esimerkkiä. Se, joka
omistaa miljoonia, voi sallia itselleen ylellisyyden ostaa
jalokivikauppiaalta uudenvuodenlahjoja kaksi kappaletta joka lajia
ilahuttaakseen yhtä aikaa kahta sydäntä -- toisella rouvaansa, joka
istuu kotona vastaanottamassa vieraita juhlia vietettäessä, muun
ajan kuluessa perhehuolissa; toisella jotakin toista naista, joka
joko tanssii tai laulaa, mutta kummassakin tapauksessa vaatii hienon
hotellin asunnokseen, koruja ja pitsejä. Timar oli kyllin onnellinen
saadakseen olla mukana sekä rahaparoonien kotoisissa juhlissa,
joissa kunnioitettavat naiset kaatavat teetä ja kysyvät vieraalta,
miten hänen perheensä voi, että myös näissä toisin järjestetyissä
iltakutsuissa, joissa sangen kursailemattomat naiset ilmeisellä
mieltymyksellä antautuvat samppanjan nauttimiseen, ja missä
jokainen härnää Timaria kysymyksellä, eikö hänellä vielä ole mitään
tuttavuuksia oopperassa.

Punastuminen, jolla hyväluontoinen Timar vastaa sentapaisiin
viittauksiin, lisää vain yleistä iloa. "Mitä te ajattelette!" sanoo
eräs miljoonanomistaja totisena; "herra Levetinczy on hyveellisen
aviomiehen esikuva." -- "Ei siihen mitään taitoa tarvita", sanoo
toinen, "kun vaimo on niin kaunis ja sielukas, ettei sellaista ole
koko Wienissä." -- "Hän on saituri", sanoo hänen selkänsä takana
kolmas, jota puistattaa ajatellessaan, mitä sellainen pitsejä ja
silkkiä nielevä olento tulee maksamaan. -- Toiset taas juttelevat
keskenään ja levittelevät salaisuutta, että Timar on onneton
mies, jonka sydän pysyy kylmänä, vaikka kuka tahansa panisi sen
koetukselle. -- Itse asiassa häntä viekottelevatkin monet kauniit
ja nerokkaat naiset, jotka ovat opetelleet taitoa valloittaa miehiä
ja saavuttaneetkin jonkunlaisen taituruuden; mutta Timar pysyy
kylmänä ja luoksepääsemättömänä kaikille viehätyksille, kaikille
viekotuksille. Hän on tunteeton.

"Oikean aviomiehen esikuva!" sanovat hänen ihailijansa. "Inhoittava
ihminen!" kuuluu sitävastoin hänen vihamiestensä leiristä.

Mutta hän vaikenee ja ajattelee -- Noëmia.

Mikä ijäisyys olikaan tämä kuuden kuukauden aika, jolloin hänen oli
elettävä erossa Noëmista, jolloin hänen aina täytyi ajatella häntä,
eikä voinut uskoa kenellekään ajatustensa sisältöä!

Usein hän yllättää itsensä juuri kertomassa niistä. Kerran hänen
istuessaan aterialla kotonaan, ovat nämä sanat livahtamaisillaan
hänen suustaan: "Kas! Juuri tuollaisia omenia saa sillä saarella,
missä Noëmi asuu." Kun Timean silmät joskus ilmaisivat hänellä olevan
päänsärkyä, tuntee Timar kiusausta sanoa hänelle: "Ah, kun Noëmilla
oli päänsärkyä haihtui se heti, kun panin käteni hänen otsalleen." Ja
kun hän näkee Timean suosikin, valkoisen kissan, on hänen huulillaan
kysymys: "Oi, Narcissa, minne emäntäsi on joutunut?"

Mutta hänellä on täysi syy olla varoillaan, sillä talossa on eräs
olento, joka argussilmin vartioi ei ainoastaan Timeaa, vaan myös
häntä.

Atalialta ei saattanut jäädä huomaamatta, että Timar paluunsa jälkeen
oli vähemmän raskasmielinen kuin ennen. Kaikkia hämmästytti hänen
vilkas ulkonäkönsä. Siinä piili joku salaisuus. Eikä Atalia voinut
sallia kenenkään tuntevan onnea tämän katon alla. Mistä hän oli
varastanut onnensa? Miksi hän ei kärsi, niinkuin Atalia tahtoo nähdä
hänen kärsivän?

Liikeasiat kävivät hyvin. Uuden vuoden ensimmäisenä kuukautena tuli
tietoja Amerikasta. Jauholähetys oli onnellisesti tullut perille, ja
nyt oli menestys varma. Unkarilaiset jauhot olivat saavuttaneet niin
suuren maineen Etelä-Amerikassa, että myytiin kotimaisiakin jauhoja
unkarilaisina. Brasiliassa oleva Itävallan konsuli kiirehti antamaan
hallitukselleen tietoja tästä huomattavasta seikasta, jonka avulla
ulkomaankauppaa oli lisätty tärkeällä vientitavaralla. Seurauksena
tästä sai Timar kuninkaallisen neuvoksen nimen ja sitäpaitsi Pyhän
Stepanuksen ritarikunnan pienemmän ristin tunnustukseksi niistä
palveluksista, joita hän oli tehnyt isänmaalle kaupan ja yleisen
talouselämän alalla.

Kuinka hymyilikään hänen sisäinen ivanhenkensä, kun ritarikunnan
merkki ripustettiin hänen rinnalleen ja häntä kutsuttiin arvonimellä
"Teidän armonne." Ja pahahenki kuiskasi hänen korvaansa: "Siitä saat
kiittää kahta naista, Timeaa ja Noëmia."

Vähätpä siitä! Purppuraväri keksittiin siten, että erään rakastuneen
paimenen pieni koira söi purppurasimpukan, ja sen kuono tuli
punaiseksi. Siitä huolimatta on purppurasta tullut maankuulu
kauppatavara.

Herra Levetinczy alkoi nyt vasta nousta komornilaisten silmissä.
Ei ole kylliksi, että on rikas. Mutta kun henkilö sitäpaitsi on
kuninkaallinen neuvos, silloin täytyy häntä jo kunnioittaa.

Kaikki riensivät onnittelemaan häntä; virkamiehet, ammattikunnat,
maistraatti, papisto ja kirkkoneuvosto. Hän vastaanotti heidät kaikki
armollisesti.

Herra Johan Fabulakin tuli hänen luokseen onnitellakseen laivurien
ammattikunnan puolesta. Hän esiintyi arvonsa mukaisessa juhlapuvussa.
Unkarilaisessa lyhyessä, tummansinisestä silkistä tehdyssä
takissa loisti kolme riviä pähkinänsuuruista näkinkengänmuotoista
hopeanappia, toiselta olkapäältä toiselle riippui kämmenenlevyinen
hopeaketju suurine lukkomaisine medaljongeineen, johon Komornin
kultaseppä oli painanut Julius Caesarin kuvan. Lähetystön muutkin
jäsenet olivat samanlaisissa puvuissa ja yhtä komeasti varustettuja.
Vielä siihen aikaan kuului Komornin laivurien juhlapukuun hopeanapit
ja ketjut.

Oli tavallista pyytää onnittelijoita jäämään päivälliselle.
Fabulaakin kohtasi tämä kunnia.

Fabula oli sangen avomielinen mies, joka puhui suunsa puhtaaksi.
Kun viini oli hellittänyt hänen kielensä siteet, ei hän voinut olla
sanomatta armolliselle rouvalle, että hän, ensi kerran nähdessään
armollisen rouvan neitinä, ei olisi voinut luulla hänestä tulevan
niin hyvää perheenemäntää ja sitäpaitsi herra Levetinczyn puolisoa.
Olipa hän oikeastaan pelännytkin häntä. Ja kas, miten ihmeellisesti
jumalallinen kohtalo johtaa kaiken ja miten lyhytnäköinen ihmisen
silmä on! Kuinka kaikki onkaan kääntynyt hyväksi! Mikä onni
vallitseekaan tässä kodissa! Kuulkoon vain kohtalo niidenkin
huokaukset, jotka rukoilevat taivasta suomaan sydämenhyvälle herra
Levetinczylle onnen nähdä uuden vieraan, pienen enkelin haahmossa!

Timar peitti säikähtyneenä lasinsa kädellään. Jos tämä viini saa
ihmisen puhumaan kaikki, mitä ajattelee, niin hän ei uskalla juoda
enää pisaraakaan. Hänen sielussaan välähti ajatus:

"Se rukous voisi tulla kuulluksi odottamattomalla tavalla!"

Ystävämme Fabula ei vain tyytynyt toivomaan kaikkea hyvää; hän luuli
olevansa pakotettu myös antamaan hyviä, käytännöllisiä neuvoja.

"Mutta armollinen herra rasittaa itseään varmasti liian paljon.
Ei se kelpaa. Ihminen elää vain kerran ja miksi hän elää? Minä
en, totta tosiaan, antaisi niin kauniin ja niin kelpo vaimon olla
niin kauan yksin. Mutta mitä sille kukaan voi, että maa polttaa
armollisen herran jalkojen alla! Alituisesti hän vaivaa aivojaan
jollakin uudella aatteella ja hänen täytyy aina olla itse mukana.
Siksi onnistuvat kaikki hänen yrityksensä. Kenen muun päähän olisi
pistänyt lähettää jauhoja Unkarista Brasiliaan? Tunnustaakseni
totuuden: kuullessani asiasta puhuttavan arvelin itsekseni --
anteeksi karkeuteni! -- Armollinen herra on tullut hulluksi, kun
lähettää jauhoja toisesta maanosasta toiseen. Ennenkuin se tulee
perille, muuttuu se liisteriksi. Sitäpaitsi kasvaa siellä suurissa
puissa kokonaisia leipämetsiä ja pienissä sämpylöitä. Ja nyt -- mitä
kunniaa olemmekaan saaneet osaksemme yrityksestä! Mutta tietysti,
missä armollinen herra itse pitää silmällä kaikkea..."

Tässä puheessa oli niin paljon tiedotonta ivaa, ettei Mikael voinut
pidättäytyä vastaansanomasta.

"Rakas John, jos tämä oli syynä yrityksen onnistumiseen, niin on
sinun käännyttävä ylistyksinesi vaimoni puoleen, sillä hän se johti
kaikkea."

"Niinpä kyllä, kaikella kunnioituksella puhuen armollisen rouvan
ominaisuuksista; mutta armollisen herran luvalla tiedän, mitä tiedän.
Tiedän varsin hyvin, missä armollinen herra on oleskellut koko kesän."

Mikael tunsi hiuksiensa nousevan pystyyn. Tietäisikö tämä mies, missä
hän oli ollut? Se olisi kauheata.

Fabula iski silmää Timarille kohotetun lasin takaa.

"No, sanonko armolliselle rouvalle, niissä armollinen herra on
oleskellut koko kesän? Ilmaisenko sen?"

Timar tunsi kangistuvansa kauhusta. Atalia oli kiinnittänyt silmänsä
hänen kasvoihinsa. Hän ei uskaltanut edes ilmeellään ilmaista, miten
noloksi viinin autuaaksi tekemä kielikello oli saattanut hänet.

"No, sanoppa sitten, John, missä olen ollut", sanoi Timar
ulkonaisesti levollisena.

"Hyvä on. Minäpä sanonkin ja syytän teitä armollisen rouvan edessä!"
huudahti Johan Fabula asettaen lasinsa pöydälle. "Armollinen
herra matkusti sanomatta kenellekään, minne. Hän nousi kaikessa
hiljaisuudessa laivaan ja matkusti Brasiliaan. Hän oli itse
Amerikassa järjestämässä kaikkea. Senvuoksi päättyikin kauppa meille
niin suotuisasti."

Timar hengähti syvään.

"Te olette suuri hupsu, Janos ystäväni. Pyydän, Atalia, ojennappa
herra Fabulalle kuppi mustaa kahvia."

"Asia on kuten sanoin", vahvisti Johan, "minä tiedän, mitä minä
tiedän. Minä pääsin selville kaikesta, niin huolellisesti kuin keitto
olikin keitetty. Armollinen herra on ollut Brasiliassa. Hän on
kulkenut merellä kolmetuhatta penikulmaa. Hyvä Jumala yksin tietää,
miten monessa myrskyssä hän on ollut ja miten monen ihmissyöjän
kanssa hän on otellut. Mutta että hän tosiaan on ollut siellä, sen
tiedämme kaikki varsin hyvin. No, nyt olen minä puolestani ilmaissut
armolliselle rouvalle asian, ja nyt voi hän rangaista rikollista
ansion mukaan, eikä enää sallia hänen tehdä sellaisia harhahyppäyksiä
Atlantin yli."

Timar katsahti molempiin naisiin. Timean piirteissä kuvastui
levottomuutta ja hämmästystä; Atalia näytti harmistuneelta. Hän uskoi
kertomuksen yhtä todeksi kuin Fabulakin, joka olisi voinut luvata
päänsä pantiksi siitä, että se oli tosi.

Nyt Timar hymyili salaperäisen näköisenä. Nyt oli hän valehtelija
eikä Johan Fabula.

Kultapojan täytyi valehdella, aina valehdella.

Johan Fabulan kertomus oli Timarille hyödyksi. Unkarin kansa
sepittelee mielellään kaskuja etevistä miehistään, ikäänkuin ihailun
syyt eivät sinänsä olisi riittävät. Keksijä uskoo itse keksimänsä
jutun todenmukaiseksi ja kun yleisö lisäksi alkaa uskoa, saa se
historiallisen tositapahtuman leiman.

Timarilla oli tästä lähtien veruke salaperäiseen katoamiseensa.
Jos hänen oli pakko peittää syy poissaoloonsa, niin etsittiin syy
hänen salaamiseensa hänen hienotunteisuudestaan, että hän nimittäin
ei tahtonut kertoa Timealle niin vaarallisesta matkasta, jommoinen
Amerikan matka vielä siihen aikaan oli.

Hän saattoi nyt muodostella kertomusta niin todenperäiseksi, että
Ataliakin uskoi sitä.

Itse asiassa petti hän Ataliaa parhaiten. Tämä tyttö tunsi
naissydämen. Hän tiesi varsin hyvin, mitä Timea tunsi, mitä
sisäisiä taisteluja hän taisteli. Ja alituisesti seurasi hän Timean
sieluntilan vaiheita. Tämä nainen, jonka sydän oli sairas, kielsi
sielunsa tuskat ja pakeni paikkaan, niissä ei ainoatakaan ystävää
ollut hänen lähellään, missä hän ei voinut iloita mistään, missä ei
mikään herättänyt eloon intohimoa: unkarilaiselle pustalle. Siellä
hän hautautui kauppakirjojen kuiviin laskelmiin ja ryhtyi työhön,
joka ei salli sijaa intohimoille, rahanansaitsemiseen. Näin teki
vaimo-parka tukahuttaakseen onnetonta rakkauttaan.

Jos kerran vaimo pystyi siihen, miksi ei mieskin pystyisi? Eikö
häneltä ollut paremminkin odotettavissa, että hän vetäytyisi toiseen
erämaahan, merelle, ja että hän kullanhankkimisen jääkellarissa
jäähdytti kaiken sielunsa lämmön.

Mistähän Atalian mieleen oli juolahtanutkin hullunrohkea ajatus, että
Timar olisi keksinyt parannuskeinon kuolettavaan tautiinsa ja oli
onnellinen ollessaan poissa kotoa?

Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi päässyt salaisuuden perille!

Mutta Vapaata Saarta ympäröivä kaislikko ei juorua kuten se
kaislikko, jolle kuningas Midaan parturi uskoi salaisuutensa.

Ataliaa ahdisti keltainen kateus, kun hän turhaan yritti etsiä
arvoituksen selitystä.

Timar ja Timea olivat kotona sekä maailman silmissä avioparin
esikuvat.

Mikael lahjoitti Timealle koruja, joiden arvo oli kokonainen aarre,
ja Timea käytti niitä pidoissa. Hän tahtoi loistaa niillä.

Mika vakuuttaisi miehen rakkautta paremmin kuin vaimon timantit?

Atalia mietti näitä.

Ovatko Timar ja Timea tosiaan niitä, joiden rakkaus näkyy timanttien
antamisessa ja ottamisessa? Vai onko ihmisiä, jotka voivat olla
onnellisia ilman rakkautta?

Atalian epäluulot olivat yhä kohdistuneet Timeaan eikä Timariin.

Mutta Timar tuskin taisi odottaa talven kulumista ja kevään tuloa.
Myllyjenhän piti silloin alkaa käydä ja liikemieshän aina ajattelee
sellaisia asioita. Edellisen vuoden onnellisen tuloksen jälkeen
jatkettaisiin jauholiikettä vielä suuremmassa mittakaavassa kuin
ennen.

Mutta nyt kielsi Timar Timeaa turmelemasta terveyttään johtamalla
yritystä, Hän aikoi antaa johdon asiamiestensä käsiin, jota
vastoin Timean tulisi viettää kesänsä meren rannalla, jossakin
kylpylaitoksessa parantaakseen hermotautiaan.

Minne hän itse aikoi, sitä ei kukaan kysynyt. Arvattavasti hän taas
lähtisi Etelä-Amerikkaan ja sitten hellästä hienotunteisuudesta
sanoisi olleensa Egyptissä ja Italiassa.

Mutta hän riensikin alisen Tonavan varsille. Poppelipuiden silmujen
alkaessa puhjeta ei hänellä ollut enää mitään rauhaa kodissaan.
Viehkeä kuva täytti kaikki hänen unelmansa, vangitsi kaikki hänen
ajatuksensa.

Hän ei pysähtynyt edes Levetincz'iin, antoi vain tilanhoitajalle
ja asiamiehilleen niin ylimalkaisia ohjeita, että he saattoivat
tehdä, mitä halusivat. Sieltä hän matkusti Golovacz'iin, missä asui
kunniamerkin saanut tuomiorovasti. Tämän luo hän aikoi jäädä.

Oli jo myöhäinen ilta hänen saapuessaan pappilaan. Hän meni sisään
keittiön ovesta. Siellä oli nuori, kaunis tyttö keittämässä ja
paistamassa ja sisällä, missä hän tapasi papin yksinään, oli pöytä
katettu kahdelle hengelle.

Hänen korkea-arvoisuutensa vastaan otti ylhäisen vieraansa mitä
kohteliaimmin. Kaikkein ensiksi hän onnitteli vierastaan ritarimerkin
johdosta; sitten hän pyysi lupaa saada mennä keittiöön huolehtimaan
arvokkaasta kestityksestä kunnioitetulle vieraalle.

"Sillä", hän sanoi, "me elämme muutoin sangen yksinkertaisesti."

"Me?" kysyi Timar leikillisellä äänellä.

"No, no, no", huudahti leskimies, uhaten sormellaan vierasta. "Älkää
toki olko niin häijy."

Isäntä ryhtyi toimenpiteisiin ja palasi muassaan pullo hyvää
Syrmeriviiniä, jota hän tarjoili vieraalleen heidän odotellessaan
illallista.

Mutta joka kulauksen perästä hän uhkasi Timaria uudelleen sormellaan,
aivankuin olisi tahtonut nuhdella ajatuksesta, jonka luki tämän
kasvoista.

"Voi, miten maailma sentään on paha! Kaikessa se tahtoo nähdä vain
huonoa. Mutta ihminen on ihminen. Ihminen ei ole kivestä, hän ei ole
puupölkky eikä ovenpieli."

Timar vakuutteli olevansa samaa mieltä.

Mutta isäntä pudisteli yhä päätään ja kuta enemmän hän joi -- eikä
hän säästellyt viiniä edes herkullisen aterian aikana -- sitä
puheliaammaksi hän kävi.

Nuori, kaunis tyttö tarjoili ruuat ja aina kun Timar katsahti häneen,
uhkasi pappi sormellaan valitellen maailman pahuutta.

"Mutta todistakaa minulle raamatusta edes yksi, joka todistaisi
maailman pahuudessaan olevan oikeassa!"

Timar selitti, ettei hän edes piispanistuimesta ottaisi todistaakseen
jotakin sellaista.

"Eikö isä Abraham ollut maailman kunnianarvoisin ja
jumalaapelkääväisin patriarkka? Sanokaa, eikö hän ollut Saran
uskollinen puoliso? Ja kuitenkin, tunnemmehan kertomuksen Hagarista,
vai miten? Mutta Abraham oli siitä huolimatta hurskas."

Mikaelin täytyi tunnustaa tämän todistuksen totuus.

"Tai ottakaamme patriarkka Jakob esimerkiksi. Hän menee naimisiin
Lean kanssa, mutta on sitä ennen rakastunut Rakeliin ja ottaa
hänetkin vaimokseen; mutta kenen mieleen on milloinkaan juolahtanut
tehdä kannetta häntä vastaan kaksoisavioliiton tähden? Jatkakaamme!
Katsokaamme pyhää kuningas Davidia. Kuinka monta vaimoa hänellä oli?
Kuusi. -- Kaikki yhtaikaa. Eivätkä ne hänelle riittäneet. Hän erotti
Salthielistä Michal'in ja nai hänet, sitten hän rakastui Batsebaan,
Uriaan vaimoon, surmautti Uriaan ja nai Batseban. Eikä hän silti
ollut huonompi. David ylistää kuudessa sadassa viidessäkymmenessä
psalmissa itseään pyhänä miehenä. -- Ja kuinka viisas Salomo sitten
käyttäytyi? Hänellä oli kokonaista 400 vaimoa. Kuka siis vaatisi
meitä olemaan viisaampia kuin viisas Salomo?"

Hyväsydäminen leskipappi ei aavistanut täten antaneensa vieraalleen
matkapassin, jolla tämä saattoi matkustaa Tonavan poikki.

       *       *       *       *       *

Timar oli vain puolen päivänmatkan päässä Noëmista.

Puoleen vuoteen hän ei ollut nähnyt tyttöä

Hänen kaikki ajatuksensa olivat jälleennäkemisen ilossa. Valveilla
ollen ja unessa hän oli täynnä polttavaa kaihoa.

Tuskin hän saattoi odottaa päivän sarastamista. Jo aamun koittaessa
hän nousi, ripusti metsästyslaukun selkäänsä, heitti pyssyn olalleen
eikä jäänyt odottelemaan isäntänsä ylösnousua. Lähtien pappilasta
hyvästiä sanomatta hän riensi alas metsäiselle Tonavan rannalle.

Tonava tekee hyvän työn laajentamalla vuosi vuodelta
rantametsikköään, sillä kuta kauemmas virta vetäytyy, sitä kauemmas
siirtyvät myös rajavartioiden vahtikojut, jotka rakennettiin jo
kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Se, joka aikoo passitta virran
toiselle puolelle, tapaa metsikössä täysin puolueettoman alueen.

Timar oli edeltäkäsin lähettänyt uuden veneen yllämainitun
kalastajamökin luo, jonne hänellä oli tapana käydä jalkasin. Hän
löysikin veneen sieltä ja läksi yksin soutamaan kaislikkoa kohti.

Vene liukui kuin kala veden pinnalla, mutta nopeus ei ollut
yksinomaan sen ansio.

Oltiin jo huhtikuussa ja kevät oli tullut. Ostrovasaaren puut olivat
vihreinä ja kukassa. Sitä enemmän hämmästyttävä oli näky toisella
puolella. Vapaalla Saarella ei näkynyt ensinkään vehreyttä. Se näytti
palaneelta.

Kuta lähemmäs hän tuli sitä tarkemmin hän saattoi erottaa kaiken.
Saaren pohjoispuolella olivat kaikki puut ruosteenkarvaisia.

Kiihtyvällä nopeudella liukui vene kaislikon halki. Kun Mikael
saapui rannalle, huomasi hän suuren joukon puita kuivuneeksi. Ne
olivat Terese-rouvan lempipuut -- pähkinäpuut. Ne olivat kaikki,
ensimmäisestä viimeiseen aivan kuihtuneet.

Mikael tunsi alakuloisuutta tämän nähdessään. Ennen, hänen
saapuessaan tänne seisoivat metsät ja ruusuaitaukset vehreydessään,
nyt olivat vastassa kuivuneet puut. Huono enne!

Hän tunkeutui saaren sisäosiin ja odotti tervehdykseksi tavanmukaista
koiranhaukuntaa. Ei ääntäkään kuulunut.

Hän kulki huolestuneena edelleen. Tiet olivat hoidotta, kuivien
syyslehtien peitossa, ja hänestä tuntui linnunlaulukin vaienneen
saarella.

Tullessaan majan läheisyyteen tuli hän levottomaksi. Minne sen
asukkaat olivat joutuneet? He saattoivat olla vaikka kuolleina
ja hautaamattomina. Hänhän oli puolen vuoden ajan työskennellyt
oikeusasioissa, oli loistanut nuorella vaimollaan ja koonnut rahaa.
Saaren asukkaista oli taivas saanut pitää huolta, jos sitä halutti.

Hänen tullessaan kuistille avautui eräs ovi ja Terese astui ulos.

Hän näytti vakavalta. Mikaelista tuntui kuin hän olisi ensin
säikähtänyt jotakin. Sitten levisi katkera hymy hänen kasvoilleen.

"Oi, oletteko vihdoinkin täällä?" sanoi rouva nähdessään Mikaelin.
Näin sanoen hän juoksi Mikaelia vastaan puristaakseen tämän kättä. Ja
nyt kysyi vuorostaan Terese, miksi Mikael näytti niin vakavalta.

"Ei kait vain liene tapahtunut onnettomuutta?" kiirehti Timar
kysymään.

"Onnettomuuttako? Ei!" huokasi Terese surumielisesti hymyillen.

"Minä tunsin niin suurta ahdistusta nähdessäni kuivuneet puut", sanoi
Mikael selittääkseen vakavuuttaan.

"Viime vuoden tulvat saivat aikaan tämän hävityksen. Pähkinäpuut
eivät siedä vettä."

"Ja kuinka te molemmat voitte?" kysyi Timar levottomana.

Terese vastasi hiljaa:

"Me voimme hyvin, sekä minä että molemmat toiset."

"Minä ja molemmat toiset?"

Terese hymyili, huokasi ja hymyili. Sitten hän laski kätensä Mikaelin
olalle sanoen: "Eräs köyhä salakuljettajan vaimo sairastui luonamme.
Nainen kuoli, lapsi jäi tänne. Nyt tiedätte, keitä nuo molemmat
toiset ovat."

Timar ryntäsi taloon.

Etäisimmässä huoneen nurkassa seisoi pajunvitsoista punottu kehto.
Sen ääressä istui toisella puolella Almira, toisella Noëmi. Noëmi
keinutti kehtoa ja odotti istuallaan siksi kunnes Timar oli ehtinyt
hänen luokseen.

Kehdossa lepäsi pieni punaposkinen lapsi, jonka kirsikkasuukkonen
pisti niin somasti esiin. Se nukkui silmät puoliummessa, pienet
kätöset kasvoja kohti kohotettuina.

Mikael seisoi kuin lumottuna kehdon ääressä. Hän katsahti Noëmiin
ikäänkuin etsien selitystä arvoitukseen hänen kasvoistaan, joilla
leijaili taivaallinen autuus, missä kainous ja rakkaus viettivät
sovintojuhlaa. Hän luuli menettävänsä järkensä sinä hetkenä.

Terese laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"No, oletteko nyt pahoillanne siitä, että otimme omaksemme
salakuljettajan vaimoparan lapsen. Jumala on lähettänyt sen meille."

Kuinka hän olisi siitä vihainen! Hän heittäytyi maahan kehdon
viereen, sulki sen syliinsä puristaen sitä sydäntään vastaan.
Sitten hän alkoi kiivaasti itkeä ja nyyhkyttää ikäänkuin hänen
rintaansa olisi kokoontunut kokonainen tuskien järvi, jotka kaikki
nyt rikkoivat sulkunsa. Hän suuteli pienokaista, Jumalan lähettämää
vierasta, missä vain sopi, sen pikku kätösiä ja jalkoja, sen puvun
helmaa, sen punaisia poskia.

Lapsi teki enkelimäisiä ilmeitä hänen suudellessaan, mutta ei
tahtonut herätä. Äkkiä se avasi silmänsä suuret sinisilmänsä ja
katseli hämmästyneenä vierasta silmiin ikäänkuin kysyen: "Mitä tuo
mies minusta tahtoo?" Sitten se naurahti ääneen kuin kysyen: "Mitä
ihmettä hän minusta tahtoo?" Sitten se sulki jälleen silmänsä ja
nukahti yhä hymyillen ja häiriintymättä suudelmien myrskystä. Terese
hymyili ja sanoi:

"Sinä isätön ja äiditön lapsi raukka, tällaista et kait olisi osannut
aavistaa?" Noin sanottuaan hän käänsi päänsä pois kuivatakseen
kyyneleensä.

"No -- ja minulle ei enää riitä mitään", sanoi Noëmi rakastettavalla
tavalla yrittäen näyttää suuttuneelta.

Mikael lähestyi häntä polvillaan. Hän ei saanut sanottua sanaakaan,
painoi vain huulensa hänen kättään vastaan ja kätki kasvonsa
hänen helmaansa. Hän oli vaiti niin kauan kuin lapsi nukkui. Kun
pienokainen heräsi, alkoi se puhua omalla kielellään, jota me
kutsumme itkuksi. Onpa onni, että jotkut ymmärtävät sitäkin kieltä.
Se oli nälissään.

Noëmi kehoitti nyt Mikaelia menemään ulos huoneesta, hän ei saisi
tietää, mitä vieraalle lapselle annettiin ruuaksi.

Mikael meni mökin edustalla olevalle aukealle. Hän oli kuin
humalassa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut toisella planeetalla,
josta katsellaan alas maahan, josta on lähdetty, kuin vieraaseen
taivaankappaleeseen.

Hän on jättänyt maan päälle kaiken, mitä hän on sanonut omakseen,
eikä hän enää tunne mitään huimausta, mikä vetäisi häntä sinne alas.

Hän on kadottanut jalkainsa alta sen piirin, jossa hänen elämänuransa
ori tähän saakka liikkunut ja uusi painopiste on vetänyt häntä
luokseen.

Uusi päämäärä, uusi elämä on hänen edessään -- yhtä hän vain ei
ymmärrä: kuinka hänen on mahdollista kadota vanhasta maailmastaan?
Ihmishermot eivät kestä oleskelemista toisessa maailmassa samaan
aikaan kuin maan päällä, nousemista taivaaseen ja laskeutumista
maan päälle, taivaassa seurustelemista enkelien kanssa ja maan
päällä rahojen laskemista, oi, sitä ei ihminen kestä tulematta
mielisairaaksi!

Pikku lapsia ei suotta nimitetä enkeleiksi, sillä sana enkeli on
johtunut kreikkalaisesta "angelos"-sanasta, joka merkitsee lähetti.
He ovatkin lähettejä toisesta maailmasta, jonka outo, magneettinen
ilmapiiri loistaa lapsenkasvoista, lapsen silmistä siihen, jolle
lapsi on lähetetty. Lapsensilmissä on usein ihmeellinen, sininen
säde, jolla on sanoin selittämätön taikavoima, joka myöskin puhuu
meille. Tämä väri katoo silmistä heti kun lapsi oppii puhumaan,
vain vastasyntyneen lapsen silmissä saattaa erottaa tämän sinisen
välähdyksen.

Oi, kuinka usein Timar istui tuntikausia ihailemassa tätä sinistä
välkettä. Kun lapsi laskettiin ruohikolle lampaannahan päälle,
heittäytyi Timar pitkälleen sen viereen katsellen sen ensi leikkejä.
Hän poimi silloin tällöin kukkasen, jota kohti lapsi ojenteli
kätösiään, sanoen: "No, tuosta sen saat!" ja sitten taas oli
hänellä täysi työ saada se pois, sillä lapsella on tapana pistää
kaikki, mikä sitä miellyttää, suuhunsa. Hän tutkisteli ensimmäisiä
äänneyhtymiä, jotka tunkeutuivat lapsen huulilta, ja koetti selvittää
niiden merkitystä. Hän antoi sen vetää itseään parrasta ja lauleli
kehtolauluja saadakseen sen nukkumaan.

Hänen tunteensa Noëmia kohtaan oli nyt aivan toisen laatuinen kuin
ennen.

Tässä tunteessa ei ollut mitään aistillista himoa, pelkkää ihastusta
vain. Himon hehku oli vaihtunut suloiseen, kylläiseen lepoon. Hän
tunsi samaa hyväätekevää tunnetta kuin kuumeesta vapautunut sairas.

Noëmikin oli muuttunut suuresti sitten heidän viime tapaamansa. Hänen
kasvoillaan oli lempeä, miellyttävä ilme. Vieno kärsivällisyys, jota
ei voi teeskennellä eikä salata, ilmeni hänen mielenlaadussaan. Tyyni
ylevyys yhtyneenä kainouteen säteili nuoresta naisesta, vaatien
ehdotonta kunnioittamista ja arvonantoa.

Timar ei voinut kyllästyä onneensa. Tuli päiviä, jolloin Timar epäili
kaikkea uneksi, tätä puoliksi savesta, puoliksi puusta rakennettua
mökkiä ja sisällä hymyilevää naista lepertelevä sylilapsi polvellaan.

Ja hän ajatteli, miten kaikki olisi päättyvä.

Hän harhaili ympäri saarta miettien tulevaisuutta.

Mitä on sinulla annettavaa lapselle? -- Rahojako? -- Suuria
maatilojako? -- Tällä saarella ei välitetä rahasta etkä saata
liittää tähän saareen uusia maa-alueita. -- Otatko poikasi muassasi
ja kasvatatko hänestä hienon herran, arvossapidetyn miehen? --
Suostuisivatkohan naiset siihen? -- Vietkö heidätkin mukanasi?
-- Vaikka he haluaisivatkin, et sinä voisi tehdä niin, sillä silloin
he saisivat tietää, kuka sinä olet, ja he halveksisivat sinua. Vain
täällä he voisivat olla onnellisia, vain täällä, missä ei kukaan
kysele sen nimeä, saattaa se kulkea pää pystyssä. Naiset ovat
antaneet pojalle vain yhden nimen _Adrodat_, Jumalanantama; muuta ei
se tarvitse ja minkä nimen sinä antaisitkaan?

Eräänä päivänä hän ajatuksiinsa vaipuneena tunkien näreikön lävitse
harhaili saarella, vailla varsinaista päämäärää, ja joutui silloin
äkkiarvaamatta erääseen paikkaan, missä kuiva lehdikkö kahisi hänen
jalkojensa alla. Hän katseli ympärilleen: hän huomasi olevansa
surullisella tavalla kuivettuneiden pähkinäpuiden alla. Kauniit,
jalot puut olivat kaikki kuolleet; kevät ei ollut pukenut niiden
oksia tuoreeseen vihreyteen vaan putoilleet, kuihtuneet lehdet
peittivät maan.

Täällä puuhautausmaalla teki Timar päätöksen. Kiireesti hän läksi
takaisin mökille. "Terese, ovatko ne puusepänkalut vielä tallella,
joita te käytitte taloa rakentaessanne?"

"Ne ovat kamarissa."

"Antakaa ne minulle. Minä olen tehnyt suunnitelman. Minä kaadan
kuivuneet pähkinäpuut rakentaakseni niistä kauniin talon Dodille."

Terese löi kätensä ihmeissään yhteen ja Noëmi vastasi suutelemalla
pikku Dodiaan ikäänkuin sanoakseen hänelle: "kuuletko?"

Mikael käsitti Teresen ihmetyksen hiljaiseksi epäilykseksi.

"Niinpä niin", jatkoi Timar. "Minä rakennan yksinäni, ilman vierasta
apua talon -- pienen talon, sellaisen kuin szeklit ja valakialaiset
rakentavat tammesta ja jotka ovat sieviä kuin korurasiat. Minä
rakennan pähkinäpuusta ruhtinaallisen asunnon, josta tulee Dodin talo
hänen tultuaan suureksi."

Terese vain hymyili.

"Hyvä, Mikael, sepä oivallista! Minähän olen itsekin rakentanut
pesäni kuin pääskynen. Minä olen itse rakentanut seinät savesta ja
peittänyt ne kaisloilla. Mutta puusepäntyö ei ole _yhden_ miehen
työtä. Vanhassa sahassamme on kaksi kädensijaa, _yksi_ ei saa sillä
toimeen mitään."

"Mutta meitähän onkin kaksi!" huudahti Noëmi vilkkaasti. "Enkö minä
voi auttaa häntä? Ettekö usko käsivarsiani kyllin voimakkaiksi?"

Ja hän kääri ylös hihansa aina olkapäähän saakka näyttääkseen, kuinka
vahvat ne olivat. Näkyviin tuli voimakas Diana-käsivarsi voimakkaine
lihaksilleen. Mikael suuteli käsivartta ylhäältä olkapäästä aina alas
sormenpäihin saakka ja sanoi sitten:

"Se käy laatuun."

"Oi, me työskentelemme yhdessä!" sanoi vilkas Noëmi Timarin ajatuksen
innostuttamana.

"Me menemme molemmat metsään. Pikku Dodille ripustamme riippumaton
puiden oksien väliin. Siellä työskentelemme koko päivän. Sinä, äiti,
tuot meille ruokaa ja sitten me istuudumme kaadetun puun rungolle ja
syömme samasta vadista. Voi, kuinka se on maistuva hyvältä!"

Ja niin tapahtuikin.

Mikael tarttui heti kirveeseen ja meni pähkinäpuulehtoon ryhtyäkseen
työhön. Jo ennenkuin hän oli ennättänyt kaataa yhden puun ja karsia
sen oksat, olivat hänen kätensä täynnä rakkoja. Noëmi lohdutti häntä
sanoen, ettei naisten käsiin ikinä nouse rakkoja.

Kun sitten kolme puuta oli kaadettu, niin että voitiin asettaa kolmas
kahden toisen päälle poikittain, oli Noëmin apu tarpeen.

Noëmi piti lupaustaan täytenä totena. Hän ryhtyi toimeen täydellä
voimalla. Hänen hento ruumiinsa oli sangen voimakas ja sitkeän
joustava. Hän käsitteli suurta sahaa niin taitavasti kuin olisi hän
saanut opetusta siinä työssä.

Täten oppi Timar kokemuksesta tuntemaan rakennustyömiehen ja hänen
vaimonsa elämän, jotka auttavat tosiaan aamusta iltaan sahaustyössä.
Päivällisajan tullessa kannetaan heille ruokaa ruukkuvadissa.
He istuutuvat vierekkäin puun rungolle syöden hyvän papukeiton
viimeistä pisaraa myöten, juovat yhteisestä ruukusta raikasta vettä
ja laskeutuvat sitten hetkiseksi levolle. Vaimo asettuu pehmeille
sahajauhoille, mies asettuu pitkälleen maan päälle. Vaimo peittää
kasvonsa esiliinalla suojellakseen itseään nukkuessaan kärpäsiltä
tai ottaa sylilapsen helmaansa koettaen kaikin tavoin saada sitä
vaikenemaan niin kauan kunnes mies on nukahtanut.

Illalla he menevät yhdessä kotiin. Rakentaja ottaa työkalunsa
olalleen, vaimo lapsen syliinsä. Kotona leimuaa tuli takassa ja
jo kauas tuntuu paistin tuoksu. Lapsi tuuditetaan uneen, vaimo
etsii miehen piipun ja menee keittiöön etsimään palavaa tikkua
sitä sytyttääkseen. Kun sen jälkeen höyryävä vati kannetaan sisään
yrittävät he tehdä huomiseksi kaunista ilmaa ja kertovat toinen
toisilleen, mitä lapsi on tehnyt päivän kuluessa.

Ja sitten -- he eivät kysy toisiltaan:

"Rakastatko minua?"

Timar perehtyi pian työhön ja oppi valmistamaan pähkinäpuunpalkeista
rakennusainesta. Kirves oli hänelle hyväksi avuksi.

Noëmi katseli ihmetellen häntä.

"Sano minulle, Mikael", hän kysyi eräänä päivänä, "etkö olekin joskus
ollut rakentaja?"

"Olenpa kyllä", vastasi tämä, "ja päälle päätteeksi laivanrakentaja."

"Mutta kuinka sinusta on tullut sellainen herra, että voit olla
poissa työstäsi koko päivän ja viettää aikasi toisaalla? Sillä nythän
olet oma herrasi, etkö olekin? Eihän kukaan voi käskeä sinua?"

"Siihen vastaan sinulle toiste", vastasi Mikael; mutta hän ei
milloinkaan kertonut Noëmille mitenkä hänestä oli tullut niin
ylhäinen herra, että hän saattoi kokonaisia viikkoja sahata puita.

Hän kertoi tosin Noëmille paljon matkoistaan eri maissa; mutta hän
ei milloinkaan tullut niin pitkälle tarumaisissa kertomuksissaan,
että olisi maininnut jotakin itsestään. Hän osasi karttaa Noëmin
uteliaisuutta olemalla koko päivän työssä kiinni, ja illalla levolle
pannessa häneltä ei saanut mitään tietää -- vaikka useiden vaimojen
tapana on juuri silloin kysellä niin paljon kuin mahdollista, kun
mies ei voi päästä pakoon. Mutta onneksi oli taivas antanut hänelle
suojan tätäkin vastaan. Heti paneuduttuaan levolle hän nukahti ja
siten ei kuulustelusta voinut tulla mitään.

Sinä pitkänä aikana, jonka Timar vietti Vapaalla Saarella oli hän
vähitellen tehnyt sen huomion, että saari ei ollutkaan niin kätkössä
maailmalta, ettei kenkään olisi, tiennyt sen olemassaolosta.

Sen olemassaolosta tietää tosin eräs kokonainen yhteiskuntaluokka,
mutta se ei ilmaise mitään. Tämän yhteiskuntaluokan muodostavat
sivistyksen villit.

Valtioiden rajalla laukeavat yhteiskunnalliset lait samoin kuin
kirkkolainkin käskyt ja säädökset.

Tämä yhteiskuntaluokka asustaa Unkarin ja Serbian raja-alueella.
Maaperä on suotuisa. Mutkikas virta metsärikkaine saarineen, jonka
toisistaan etäällä olevat rannat ovat aarniometsien peitossa. Puiden
oksat ulottuvat veden pintaan asti.

Avonaisia, raivatuita teitä on ani harvassa, kylät hajallaan eikä
läheisyydessä ole ainoatakaan suurta kaupunkia. Näennäisesti
vallitsee sotilaallinen komento, itse asiassa villikansan vapaus.
Sotilaslaitos on menettänyt merkityksensä, syy, joka sen synnytti,
nimittäin rajan vartioitseminen, on vuosisatoja sitten lakannut
vaikuttamasta; vanha perivihollinen, turkkilainen on jo kauan sitten
kadonnut sieltä. Nykyään käytetään aseita vain salakuljetuksen
ehkäisemiseksi, ja siitä on ollut seurauksena, että salakuljetus
on täällä todellinen elämänkutsumus. Sillä on oma järjestelmänsä,
oma koulunsa, oma salainen hallituksensa ja se muodostaa valtion
valtiossa.

Timar löysi usein ihmeekseen pajupensaiden väliin kiinnitetyn veneen
tai aluksen, jota ei kukaan vartioinut.

Kun hän jonkun tunnin perästä palasi, ei sitä ollut enää.

Toisinaan hän löysi näreiköstä kokonaisia kangaspakkoja, jotka myös
olivat poissa silloin kun hän palasi harhailumatkoillaan samoille
paikoille.

Kaikki nämä salaperäiset ihmiset, jotka valitsivat saaren
lepopaikakseen, näyttivät tahallaan karttavan mökin läheisyyttä. He
tulivat ja menivät polkematta polkuja ruohikkoon.

Oli kumminkin toisia tilaisuuksia, jolloin he tulivat mökin luo.
Vierailut koskivat silloin aina Tereseä.

Niin usein kuin Almira ilmaisi haukunnallaan vieraita lähestyvän,
jätti Timar työnsä, kiirehti mökille ja meni sisimpään huoneeseen.
Hän ei uskaltanut näyttäytyä kenellekään. Tosin hänen kasvattamansa
parta oli muuttanut hänen kasvojaan; mutta voisihan helposti sattua
saarelle tulemaan joku henkilö, joka oli nähnyt hänet toisaalla ja
joka tuntisi hänet.

Yhteiskunnan villit tulivat Teresen luo, kun joku onnettomuus oli
kohdannut heitä. Nämä ihmiset kulkevat usein sellaisissa paikoissa,
joissa he saavat haavoja, pahoja syviä asehaavoja. He eivät voi mennä
niitä näyttämään rykmentinlääkärille, sillä seuraus olisi kuulustelu.
Mutta saaren rouvalla on lääkkeitä, millä parantaa haavoja; hän osaa
sitoa ammottavia haavoja ja antaa heille haavapalsamia; hän osaa
myös hoitaa luumurtoa. Näillä seuduin, etenkin Turkin puolella, on
eräänlaatuinen ilkeä ihopaise yleinen. Niitäkin osasi Terese parantaa
yksinkertaisilla yrteillä, joiden voiman hätä oli opettanut hänen
keksimään. Senkintähden etsivät sairaat häntä ja pitävät salassa
hänen oleskelupaikkansa, syystä että he tietävät lääkärien ja
apteekkarien vihaavan puoskareita.

Yhteiskunnan villeillä on myös usein riitaisuuksia keskenään. Näitä
he eivät voi jättää tuomarin ratkaistaviksi. He tietävät liian
hyvin tämän panevan sekä syyttäjän että syytetyn häpeäpaaluun. He
tulevat senvuoksi viisaan saarenrouvan luo ja jättävät riitansa hänen
ratkaistavakseen, ja hänen tuomionsa on heille sellainen tuomio,
johon jokaisen on tyydyttävä. Useimmissa tapauksissa on kysymys
verikostosta. Terese osaa rauhoittaa raivoisia riitapuolueita ja nämä
pitävätkin ne rauhanlupaukset, jotka he tekevät hänen edessään.

Välistä eksyy hänen mökkiinsä joku umpimielinen olento, joka arkana
karttaa ihmiskatseita ja pakenee ihmisten ilmoilta -- rikollinen,
jota omatunto ajaa ja jolla ei ole rohkeutta mennä sielunpaimenen
luo peläten helvettiä ja vankeutta. Saarenrouva osaa parantaa
niitäkin. Hän vuodattaa lievittävää palsamia heidän sydämiinsä, uskoa
jumalalliseen armahdukseen, johon hän itse uskoo.

Välistä tulee vainottu, väsynyt ja nälän ja janon näännyttämä
ihminen salaa hänen ovensa kynnykselle. Hän ei kysy: "Mistä olet
ja minne menet?" Hän ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja päästää
hänet luotaan virkistyneenä ja levänneenä täytettyään hänen pussinsa
eväillä.

Hänet tuntee moni, jonka uskonto on vaitiolo, eikä ole ainoatakaan
salaista liittoa, joka kykenisi liittämään vanhaa ja nuorta niin
lujasti yhteen kuin nämä ihmiset ovat kiintyneet saarenrouvaan.

Kaikki myös tietävät, ettei hänellä ole rahoja; ahneudellakaan ei ole
mitään syytä tahtoa pahaa hänelle.

Timar tuli siihen vakaumukseen, että hän oli paikassa, minkä ylitse
vuosisadat saisivat vierähtää, ennenkuin sen ja sen asukkaiden
historia olisi vedetty siihen kaaokseen, jota kutsutaan maailmaksi.

Timar saattoi täällä jatkaa rakennustyötään pelkäämättä, että
maailma milloinkaan tulisi tietämään Mikael Timar von Levetinczyn,
hovineuvoksen, maatilainomistajan, pankkiirin, joka käsitteli
miljoonia, toimivan täällä rakennustöissä ja levätessään raskaan
päivätyönsä jälkeen ottavan esiin kynäveitsensä leikelläkseen
varjostinta pajunvitsoista lapsiparalle, jolla ei ollut isää eikä
äitiä eikä edes kunnon nimeä.

Ja mitä riemua hän täällä tunsikaan! Kuinka hartaasti hän
kuunteleekaan lapsen ensimmäisiä puheyrityksiä. Kuinka lapsukainen
paneekaan parastaan yritellessään muodostella tottumattomilla
huulillaan tätä sanaa!

"Pappa!"

Tietysti oppii lapsi ensinnä tämän sanan.

Sen mielestä ei toisin saata olla, kuin että mies, joka hymyilee
hänelle niin hellästi on hänen isänsä.

Kuinka poika tietäisi olevansa köyhän salakuljettajan poika, jonka
isä ja äiti ovat kuolleet?

Vihdoin alkaa hänkin tuntea elämän surullisia puolia. Lapsentaudit
alkavat. Kuinka paljon tuskaa, kuinka monta unetonta yötä uuden
hampaan puhjetessa! Noëmi jää koko päiväksi hänen luokseen ja Mikael
lyö joka tunti kirveensä lankkuun ja juoksee kotiin katsomaan, miten
pikku Dodi voi. Sitten hän ottaa hänet Noëmin käsivarrelta, kantaa
häntä ympäri huonetta tuntikausia laulaen hänelle kehtolaulua:

    "En linnoihinkaan vaihtaisi
    Ma majaa armahaisen..."

Ja kun hänen onnistui tuudittaa lapsi uneen ja lieventää sen tuskat
oli hän ylpeä voitostaan.

Eräänä päivänä oli Timar päässyt niin pitkälle, että hän oli jo
tehnyt lankuiksi kaikki pähkinäpuut. Tähän saakka hän oli osannut
työnsä, mutta ei siitä eteenpäin. Sillä rakennustyö on taidokasta,
ja hän ei ollut puhunut totta sanoessaan Noëmille ymmärtävänsä asian
perinpohjin. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.

Syksy lähestyi. Terese ja Noëmi olivat jo tottuneet, että Timar lähti
pois heidän luotaan syksyn tullessa. Olihan hänellä omat toimensa.
Hänen toimensa oli varmaankin sen laatuinen, että se meni kesällä
itsestään, mutta talvella oli hänen ehdottomasti omistettava sille
kaikki voimansa.

Niinhän muutkin kauppiaat menettelivät, ja kauppiaana häntä pidettiin
jo laajemmissakin piireissä.

Timea taasen luuli Timarin juuri kesän aikana täytyvän kaikin voimin
antautua teollisuus-, maanviljelys- ja kauppatoimiin ja senvuoksi
viipyvän poissa kotoa.

Syksystä kevääseen hän petti Noëmia keväästä syksyyn Timeaa. Ei hän
voinut syyttää itseään epäjohdonmukaisuudesta.

Tänä vuonna hän lähti saarelta vielä aikaisemmin kuin ennen. Hän
riensi takaisin Komorniin.

Hänen poissaolonsa aikana olivat kaikki hänen alotteensa onnistuneet
odottamattoman hyvin. Päälle päätteeksi oli hän voittanut päävoiton
valtion suurissa arpajaisissa. Kauan sitten unohdettu arpalippu
makasi jossakin laatikossa muiden paperien joukossa ja vasta kolme
viikkoa vetämisen jälkeen meni Timar nostamaan nuo odottamattomat
satatuhatta markkaa, kuten henkilö, joka tuskin kiinnittää huomiota
sellaiseen vähäpätöisyyteen. Ihmiset saivat yhä uutta syytä
ihmettelyynsä.

"Hänellä on niin paljon rahaa, ettei hän tarvitse enempää", sanottiin.

Ja mitä hän tekisi niillä?

Hän kutsui eteviä rakennusmestareita ja puuseppiä Szeklien ja
Zarend'in alueelta, missä osataan rakentaa oivallisia puutaloja,
todellisia palatseja puusta. Szeklit ja rumaanilaiset aateliset
tilanomistajat asuvat sellaisissa rakennuksissa ja sisustus on
samanlaista puutyötä. Talo samoinkuin huonekalut, pöydät, tuolit ja
kaapit ovat saman mestarin tekoa. Kaikki on puusta; ei ainoatakaan
raudanpalaa eikä edes naulaa ole koko rakennuksessa.



Kuudes luku.

PUUNLEIKKAAJÄ.


Timar tapasi kotiintullessaan Timean jonkun verran sairaana. Tämän
johdosta hän kutsui pari Wieniläistä lääkäriä neuvottelemaan hänen
tilastaan.

Lääkärit neuvoivat vaihtamaan ilmanalaa ja kehoittivat Timeaa
matkustamaan Meraniin.

Mikael saattoi vaimonsa ja Atalian sinne. Tässä lauhkeassa,
suojaisessa Tyrolin laaksossa etsi hän Timealle asunnoksi huvilan,
jonka puutarhassa oli pieni schweitziläis-tyylinen huvimaja. Hän
tiesi sillä ilahuttavansa Timeaa.

Talven kuluessa hän kävi siellä usein Timeaa tervehtimässä erään
vanhanpuoleisen miehen seurassa ja hän huomasi Timean todella pitävän
lempipaikkanaan huvimajaa puutarhassa.

Hän rakennutti nyt Komorniin samanlaisen. Szekliläismestari, jonka
hän oli vienyt mukanaan Meraniin oli mestari niissä asioissa. Hän
oli piirtänyt huvimajan Meranissa ja sen sisustuksen pienimpiä
pikkuseikkoja myöten sekä laittoi nyt työpajansa Timarin taloon
Serberkadulle ja ryhtyi toimeen. Ei kukaan saanut tietää asiasta,
sillä talo piti tulla yllätyksenä. Mutta nyt tarvitsi mestari sälliä,
joka auttaisi häntä työssä. Oli tuskin mahdollista löytää sellaista,
joka ei juoruaisi muille. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin että
Timar suostui rupeamaan sälliksi, ja nyt hän kilpaa mestarinsa kanssa
käsitteli kirvestä, poraa, sahaa, sorvia y.m. puusepänkaluja.

Mutta mitä mestariin itseensä tulee, ei hän olisi, vaikka hänen
suunsa olisi suljettu Salomonin sinetillä, voinut pitää salaisuutta
takanaan, vaan hän kertoi sunnuntai-iltana läheisimmille ystävilleen,
tietenkin salaisuudessa, minkä yllätyksen herra Levetinczy valmisti
rouvalleen. Nyt aluksi järjestettiin eri osat ja liitettiin ne
yhteen; sitten kun kaikki olisi valmista pystytettäisiin talo
Monostorpuutarhaan. Hän itse, upporikas herra von Levetinczy, ei
pitänyt itseään liian hyvänä työskentelemään puusepän työssä aamusta
iltaan ja hän oli jo niin taitava, että saattoi milloin tahansa
ruveta sälliksi. Hän ei ensinkään välittänyt liikeasioistaan, ne
hän jätti asiamiesten huoleksi, ja itse hän seisoi koko päivän
työpajassa sahaten, höyläten ja sorvaten. Mutta tätä ei saisi kertoa
kenellekään, sillä armolliselle rouvalle piti valmistaa todellinen
yllätys hänen kotiin palatessaan.

Mutta pian tiesi koko kaupunki salaisuuden, ja siten sai
Sohvi-rouvakin tiedon siitä. Hän kirjoitti asiasta Atalialle ja
Atalia kertoi Timealle, joten tämä jo edeltäkäsin tiesi, että
Mikael hänen palatessaan Komorn'iin keväällä ajaisi ensimmäisenä
kevätpäivänä Monostorkukkulalle, missä heillä oli kaunis
hedelmäpuutarha. Siellä, kukkulan Tonavan puoleisella rinteellä hän
olisi löytävä kauniin Meranilaisen huvimajansa sekä ompelupöytänsä
akkunan ääressä, valkopyökistä tehdyn kirjahyllynsä hänen
lempikirjoineen, koivunoksista punotun nojatuolinsa kuistilla ja
kaikki tämä on oleva hänelle yllätyksenä ja hänen on hymyiltävä
ikäänkuin ilostuisi suuresti, ja kun hän kiittelee mestaria, joka
on valmistanut kaikki niin hyvin on hän kuuleva tämän sanovan:
"Kiitos ei kuulu minulle, armollinen rouva, vaan sällilleni, joka
on suorittanut kauneimmat puuleikkaukset. Kuka on laittanut tämän
paneelin, nämä keveät ristikot, nämä pilarien kapiteelit? Sällini,
ja kuka oli sällini? Armollinen herra Levetinczy itse! Tämä malli on
hänen työtään, armollinen rouva."

Ja sitten täytyy Timean taas hymyillä ja etsiä sanoja
kiitollisuuttaan ilmaistakseen.

Vain sanoja! Sillä lahjoittakoon hän vaimolleen kalleuksia
tai antakoon hän hänelle kovaa ruisleipää, jota hän ansaitsee
päivätöillään, vaimonsa rakkautta hän ei kuitenkaan voi ostaa.

Kaikki kävikin näin.

Keväällä Timea palasi kotiin; Monostor-yllätys oli
suunnitelmanmukaisesti järjestetty suurin kemuin ja monin vierain.
Timean kasvoilla leijaili raskasmielinen hymyily, Timarin kaino
hyvyys, niin yhden kuin toisenkin vieraan kasvoilla kateus.

Naisvieraat arvelivat, ettei mikään vaimo ollut Timarin veroisen
miehen vertainen. Hän on aviomiehen ihanne. Mutta miehet olivat
toista mieltä. He pitivät sitä huonona merkkinä, että miehen täytyi
pyrkiä vaimonsa suosioon lahjoilla ja imartelulla.

Vain Atalia vaikeni. Hän etsi salaisuuden ariadnelankaa, mutta
turhaan.

Timeaan nähden hän oli varma asiastaan. Hän kärsi lakkaamatta ja
kuihtui. Se myrkky surmaa hitaasti, joka ei ole ruumiissa vain
sielussa.

Se surmaa hitaasti mutta varmasti.

Mutta miten on Timarin laita? Hänen kasvoillaan välähti jotakin
onnen tapaista, mutta mistä hän oli sen varastanut? Hän oli pelkkää
huomaavaisuutta ja pyrkii Timean suosioon kaikin voimin. Mitä hän
sillä tahtoo salata? Maailman silmissä hän näyttäytyi mitä hellimpänä
ja onnellisimpana puolisona. Mitä etuja hän voisi sillä saavuttaa?
Seurassa hän on puhelias ja hyvällä tuulella, Atalian seurassa
vapaa, miltei hyväntahtoisen välinpitämätön, ikäänkuin hän jo olisi
unohtanut, mitä hän oli tältä kuullut ja mikä oli loukannut häntä
sydänjuuria myöten. Vieläpä hän tanssikin Atalian kanssa kotiljonkia.

Onko hän onnellinen? Vai onko hän vain olevinaan? Olisiko hän jo
tylstynyt vai tahtoisiko hän saavuttaa mahdottomia? Tahtooko hän
valloittaa Timean sydämen? Olisi turha vaiva yrittääkin. Tietäähän
Atalia sen omista tunteistaan. Hänelle on ilmestynyt uusia kosijoita,
useampiakin -- rehellisiä pikku porvareita, jotka pystyivät
elättämään vaimon; mutta hän on hyljännyt heidän tarjouksensa.
Hänelle ovat kaikki miehet välinpitämättömiä. Hän ei voi rakastaa
muita kuin sitä yhtä, jota hän vihaa. Vain Atalia ymmärsi Timeaa.

Mutta vaikka hän ymmärtääkin Timeaa, ei hän saata käsittää Mikaelia.
Tämä mies, jolla on niin hymyilevät kasvot ja imarteleva käytös ja
niin hyväntahtoinen mielenlaatu pysyy hänelle arvoituksena. Hän on
kultapoika, jossa ei voi keksiä ainoatakaan ruostetahraa.

Mikael huomasi usein Atalian silmissä tutkivan katseen, ja silloin
sanoi joku ääni hänen sielunsa tummassa syvyydessä hymyillen:

"Mieti, mieti sinä vain, jos saat selville! Et sinä eikä kukaan
muukaan ole saapa selville, miksi minä tein puusepäntyötä koko
talven. Minä olen tehnyt sitä oppiakseni rakentamaan samanlaisen
rakennuksen eräälle nimettömälle olennolle eräässä maailman etäisessä
kolkassa. Rakkaudesta erääseen olentoon, joka asuu siellä, olen
tehnyt työtä käteni rakoille. Arvaa sinä, talon suojeluspaholainen,
mikä sen olennon nimi on!"

Timar kutsui taas etevimmät lääkärit luokseen neuvottelemaan
Timean terveyden tilasta. Tällä kertaa ehdotettiin Biarritzin
kylpylaitosta. Mikael saattoi itse Timean sinne, järjesti hänen
asuntonsa mahdollisimman mukavaksi, huolehtien siitä, että hän
puvuissa ja vaunuissa saattoi kilpailla minkä englantilaisen ladyn
tai venäläisen ruhtinattaren kanssa hyvänsä sekä jätti hänelle
täysinäisen rahakukkaron pyytäen hänen jättämään sen takaisin
tyhjänä. Ataliaakin kohtaan hän osottautui sangen jalomieliseksi.
Kylpyvieraiden luetteloon hän merkitsi hänet Timean serkuksi ja hänen
täytyi samoinkuin Timeankin, muuttaa pukua viisi kertaa päivässä.

Voiko perheenpäämiehen velvollisuuksia täyttää oivallisemmin?

Sitten hän kiiruhti pois, ei kotiin vaan Wieniin.

Siellä hän osti kaiken, mitä hyvin varustetussa puusepän-, rakennus- ja
sorvausverstaassa tarvitaan sekä antoi pakata kaikki tarpeet
laatikkoihin, jotka lähetti Pancsovaan.

Mutta nyt hänen täytyi keksiä uusi veruke, millä saattoi kuljettaa
nämä laatikot Vapaalle Saarelle.

Hänellä olikin täysi syy olla varovainen. Vasemman Tonavan rannan
kalastajat, jotka olivat useita kertoja nähneet hänen kulkevan
Ostrova-saaren ohitse, olivat jo kauan vaivanneet päitään
kysymyksellä, kuka tämä mies oli, ja miksi hän niin usein harhaili
näillä seuduin?

Kun laatikot saapuivat Pancsovaan, lastautti hän ne vaunuihin ja
kuljetutti ne poppelimetsään Tonavanrannalle, missä ne uudelleen
nostettiin pois. Senjälkeen hän lähetti sanan kalastajille ja
kehoitti näitä kulettamaan laatikot Vapaalle Saarelle. Niissä oli
muka aseita.

Näillä sanoilla hän oli upottanut salaisuuden meren syvyyteen.

Tästälähtien hän saattoi matkustaa edes takaisin sekä auringon- että
kuunvalossa; ei kenkään ilmaisisi hänestä sanaakaan. Kaikki tiesivät
nyt hänen olevan serbialaisten ja montenegrolaisten vapaussankarien
asiamiehen, ja tätä tietoa ei mikään kidutuspenkki olisi voinut
pakottaa esiin näistä ihmisistä. Hän oli nyt heidän silmissään pyhä
ja loukkaamaton ihminen.

Kätkeytyäkseen itse pimeyteen hän siis petti jokaista, jonka kanssa
hän vaihtoi sanankin.

Kalastajat kuljettivat laatikot yöllä ja Timar seurasi heitä.
Saarella he etsivät valkamapaikan siinä, missä oli tihein metsä ja
kantoivat laatikot maihin. Mikael tahtoi maksaa heille, mutta he
eivät ottaneet vastaan äyriäkään, vaan puristivat ainoastaan hänen
kättään.

Hän jäi saarelle, kalastajat palasivat takaisin.

Oli kaunis kuutamoyö. Satakieli lauloi pesänsä yläpuolella.

Mikael meni rantaa pitkin etsimään sitä polkua, joka johti taloon.
Hän tuli rakennuspaikalle, missä hän edellisenä syksynä oli jättänyt
työnsä kesken. Hakatut puunrungot olivat huolellisesti peitetyt
kaisloilla, ettei talven lumi vahingoittaisi niitä.

Sieltä johti tie kukkaislehtoon. Ruusut olivat jo ammoin
kukkineet siihen aikaan, jonka Timar oli viettänyt Timean kera
Monostorhuvilassa ja kylpylaitoksessa. Tänä vuonna hän oli
laiminlyönyt ruususadon. Häntä oli varmaankin jo levottomuudella
odotettu. Mutta hänen oli täytynyt pitää huolta siitä, että hänellä
oli "sumua edessä ja sumua takana."

Hän lähestyy pientä taloa varpaisillaan. On hyvä merkki, ettei kuulu
mitään melua. Hän selitti Almiran vaikenemisen johtuvan siitä, että
koira oli pantu yöksi keittiöön, jotta se ei herättäisi nukkuvaa
lasta. Siitä päättäen siis kaikki talossa elävät ja ovat terveinä.

Oi, kuinka usein hän olikaan uneksinut tästä talosta valveilla ollen
ja unessa! Kuinka usein hän olikaan nähnyt itsensä lähestymässä majaa!

Toisinaan hän luuli talon palaneen. Nokiset kattohirret olivat sisään
pudonneet ja seinillä kasvoi rikkaruohoa. Ei kukaan voinut kertoa
hänelle, miten asukkaiden oli käynyt.

Välistä hän taasen kuvitteli mielessään, että hurjia, aseellisia
joukkoja syöksyi hänen sisäänastuessaan häntä vastaan, tarttuen hänen
kurkkuunsa huutaen: "Juuri sinua me olemme odottaneet!" sulkien hänen
suunsa ja työntäen hänet kellarin luukusta alas.

Välistä hän näki rakkaansa verisen ruumiin edessään. Noëmin pitkät,
kultaiset kiharat olivat poljetut tomuun ja hänen vieressään makasi
lapsi pää murskana. Oi, mitä tuskia hän olikaan tuntenut näitä kuvia
nähdessään! Hänen oli täytynyt jättää rakkaansa niin pitkäksi ajaksi
yksin tänne. Välistä hän uneksi Noëmin luo astuessaan kohtaavansa
kylmät alabasterikasvot Noettiin hymyilevien kasvojen sijaan ja
nämä kasvot kysyivät: "Missä olette viipynyt näin kauan, herra von
Levetinczy?"

Mutta nyt, kun hän seisoi pienen rakennuksen edessä hävisivät
kaikki kauhunkuvat. Täällä oli kaikki kuten ennen. Täällä asuivat
edelleenkin ne, joita hän rakasti.

Kuinka hän ilmoittaisi heille tulostaan? Kuinka hän yllättäisi heidät?

Hän asettui pienen, matalan akkunan eteen, joka oli aivan
ruusupensaan peitossa ja alkoi laulaa pientä lauluaan:

    "En linnoihinkaan vaihtaisi
    Ma majaa armahaisen..."

Hän ei ollut erehtynyt. Seuraavassa minuutissa akkuna aukesi ja
Noëmin ilosta säteilevät silmät katsoivat ulos.

"Oma Mikaelini!" änkötti pikku raukka.

"Niin, juuri sinun Mikaelisi!" kuiskasi hän tarttuen molemmin käsin
Noëmin rakkaaseen päähän. Hänen seuraavat sanansa olivat: "Entä Dodi?"

"Hän nukkuu."

"Hiljaa, niin että emme herätä häntä!"

Ja nyt kuiskasivat vain huulet sanottavansa.

"Mutta tule toki sisään!"

"Hän saattaa herätä ja alkaa itkeä."

"Oi, eihän hän ole enää itkevä lapsi. Hän on jo yli vuoden vanha..."

"Mitä? Kokonaisen vuodenko vanha? Silloinhan hän on jo aika mies."

"Hän osaa jo sanoa sinunkin nimesi."

"Mitä? Puhuuko hän jo?"

"Hän opettelee parhaillaan kävelemään."

"Ei, mutta käveleekö hän myös?"

"Nykyään hän jo syökin joka lajia."

"Se ei ole mahdollista! Se on vielä liian aikaista."

"Mitä _sinä_ siitä ymmärrät? Näkisitpä vain hänet."

"Vedä verho sivulle ja anna kuun paistaa sisään niin saatan nähdä
hänet."

"Ei, se ei käy päinsä. Kun kuu paistaa nukkuvaan lapseen, tulee se
sairaaksi."

"Lorua."

"Lapsissa on paljon ihmeellistä. Siihen täytyy uskoa. Sentähden
uskotaan lapset naisten huostaan, sillä nämä uskovat kaikkea. Tule
katsomaan häntä tänne sisälle."

"En minä tule sisälle niin kauan kuin hän nukkuu. Voisin herättää
hänet. Tule sinä mieluummin minun luokseni."

"En voi. Hän heräisi heti, kun minä menen ulos ja äiti nukkuu
sikeästi."

"No, mene sitten takaisin hänen luokseen. Minä jään tänne ulos."

"Etkö tahdo panna nukkumaan."

"Pianhan on päivä. Mene takaisin hänen luokseen, mutta anna akkunan
olla auki."

Ja niin hän jäi avoimen akkunan ääreen katsellen huoneeseen, jonka
lattialle kuu piirteli hopeakuvioita ja koetti käsittää niitä ääniä,
joita tunkeutui sisältä, ensiksi lyhyttä valitusta kuin heräävän
lapsen itkun alkua, sitten hiljaista laulua, joka ikäänkuin unessa
toisti säveltä: "En linnoihinkaan vaihtaisi...", viimeksi suudelman,
jommoisen hyvä lapsi saa nukuttuaan kiltisti kehtolauluun.

Käsivarret nojaten akkunalautaan ja kuunnellen nukkuvien hengitystä,
odotti Timar kunnes aamu alkoi sarastaa makuuhuoneessa.

Aamuruskon loistoon heräsi ensin lapsi, joka ilmaisi heräämisensä
valoon helähtävällä naurulla ja nyt eivät muut voineet ajatellakaan
nukkumista: Poika melusi ja leperteli, hänen puhettaan ymmärsivät
ainoastaan Noëmi ja hän.

Kun Mikael vihdoin oli saanut lapsen käsivarrelleen, sanoi hän sille:

"Nyt jään tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes saan talosi valmiiksi,
Dodi."

Lapsi vastasi tähän jotakin, joka Noëmin tulkinnan mukaan merkitsi:
"Juuri sitä tahdonkin."

Timar vietti nyt kaksoiselämänsä onnellisimpia hetkiä.

Ei mikään häirinnyt hänen onneaan, ei muu kuin ajatus, että hänen oli
vielä palattava toiseen elämään.

Jos hän voisi keksiä keinon, millä päästä tästä toisesta elämästä,
miten rauhallisesti hän viettäisikään elämäänsä täällä!

Eikö mikään ollut yksinkertaisempaa kuin päästä siihen. Hän jäisi
vain yksinkertaisesti tänne. Häntä etsittäisiin vuoden ajan,
ehkä kolmen vuoden aikana joskus muisteltaisiin, sitten hänet
unohdettaisiin, maailma unohtaisi hänet ja hän maailman, mutta Noëmi
olisi tallella.

Ja Noëmi onkin aarre.

Häneen on kätketty kaikki naisen viehättävyys, kaikki viat puuttuvat.
Hänen kauneutensa ei ole sitä lajia, johon pian väsyy. Jokainen
mielialan vaihtelu antaa hänen kauneudelleen uutta lumoa. Hänen
mielenlaatuunsa on yhtynyt hellyyttä, lempeyttä ja tulta. Neitsyt,
hengetär ja vaimo sulavat yhteen hänessä. Hänen rakkaudessaan ei ole
mitään itsekästä; koko hänen olemuksensa on sulautunut siihen, jota
hän rakastaa. Rakastetun kärsimykset ja ilot ovat hänen kärsimyksiään
ja ilojaan, muita hän ei tunnekaan. Kotona hän ajattelee aina
rakkaansa mukavuutta, työssä hän auttaa häntä lakkaamatta. Aina hän
on iloinen ja reipas ja jos joskus pahoinvointi vaivaa rakasta, niin
parantaa hän sen suutelemalla tätä otsalle. Hän on alistuvainen
jumaloivan ihailijansa tahtoon. -- Ja kun Noëmi ottaa lapsensa
polvelleen leikkiäkseen sen kera silloin täytyy hänen iloita, joka
omistaa ja ei omista Noëmia.

Mutta Timar ei vielä ole aivan poissa suunniltaan. Hän hieroo vielä
sopimusta kohtalon kanssa. Hinta on vielä liian korkea, vieläpä
tästäkin aarteesta, joka oli:

"Nuori vaimo hymyilevä lapsi polvellaan."

Mutta hintana onkin koko maailma. On uhrattava omaisuus, joka nousee
miljooniin, yhteiskunnallinen asema, ylhäinen sääty, ylhäiset
tuttavuudet ja alotetut yritykset, joilla on maailman merkitys ja
joiden onnellisesta ratkaisusta riippuu tärkeän, isänmaallisen
teollisuudenhaaran tulevaisuus. Ja lisäksi Timea!

Kenties hän olisi mukautunut ajatukseen heittää aarteensa maailman
jalkojen juureen. Ne ovat tulleet virran pohjalta, menkööt ne
takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Mutta hänen turhamaisuutensa
ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että valkokasvoinen nainen, jota
hänen miehensä hehku ei voinut lämmittää tuli jo tässä elämässä
onnelliseksi -- toisen kanssa.

Hän ei kenties itsekään tiennyt, mitä paholaista hän elätti povessaan.

Vaimo, joka ei voi rakastaa häntä, kuihtuu hänen silmiensä edessä.

Mutta hän itse viettää onnellisia hetkiä siellä, missä osataan
rakastaa häntä.

Ja näinä onnellisina päivinä kohosi nopeasti se talo, jonka palkkeja
nyt oppinut rakennusmestari taitavin käsin liitti yhteen. Jo
olivat seinät pystyssä, tehtyinä kauniista, sileäksihöylätyistä
pähkinäpuulankuista, jotka olivat sovitetut yhteen niin hyvin, ettei
pieninkään tuulenpuuska voinut tunkeutua lävitse. Kattokin oli jo
valmiina ja peitettynä leveillä kattopäreillä, jotka szeklien tapaan
olivat leikatut suomun tapaisiksi. Puusepäntyö oli nyt aivan valmiina
ja sitten alkoi puunleikkaajan työ. Tämän suoritti Mikael ilman apua
ja hänet saattoi nähdä aamusta iltaan verstaassa, jonka hän oli
valmistanut itselleen uuteen taloon. Siellä hänen kuultiin laulavan
höylätessään ja sahatessaan.

Ahkeran käsityöläisen tavoin hän poistui työstään vasta yön tullessa.
Silloin hän palasi majaan, missä hyvä ateria odotti häntä. Illallisen
jälkeen hän istuutui penkille majan edustalle ja sytytti piippunsa.
Noëmi istuutui hänen viereensä ottaen pojan syliinsä antaakseen
Mikaelin kuulla, mitä tämä oli oppinut päivän kuluessa. Yhden uuden
sanan.

Oi, eikö tämä yksi sana ole suurempaa tietoa kuin koko maailman
viisaus?

"Kuinka paljosta möisit Dodin?" kysyi Noëmi kerran häneltä
veitikkamaisesti hymyillen. "Koko maailmastako, jos se olisi täynnä
timantteja?"

"En edes taivaasta täynnä enkeleitä."

Mutta pikku Dodi oli sinä päivänä hyvällä tuulella. Vallattomasti
se tarttui pikku kätösellään piippuun, joka oli Mikaelin hampaiden
välissä ja vetäsi varresta, kunnes sai piipun pois suusta ja heitti
sen sitten äkkiä maahan. Pää oli savesta ja särkyi tietysti heti.

Timar kiihtyi hiukan ja antoi lapselle rangaistukseksi tehdystä
vahingosta kevyen lyönnin kädelle. Pienokainen katsahti häneen
suurilla silmillään ja kätki sitten kasvonsa äitinsä povelle alkaen
itkeä.

"Näetkö", sanoi Noëmi surullisesti, "sinä olisit antanut hänet
yhdestä vaivaisesta piipustakin ja tämä oli lisäksi vain savesta."

Mikael katui syvästi, että oli lyönyt poikaa. Hän koetti rauhoittaa
häntä hyväilevin sanoin ja suuteli kättä, jota oli lyönyt, mutta
poika pysyi arkana ja piiloutui Noëmin kaulahuivin alle. Hän oli
koko yön levoton. Hän ei tahtonut nukkua, vaan itki lakkaamatta.
Timar suuttui siitä. Hän sanoi pojalla olevan uhkamielisen luonteen.
Hänen itsepäisyytensä olisi murrettava ajoissa. Noëmi katsahti häneen
tällöin lempeän nuhtelevasti.

Seuraavana aamuna lähti Timar tavallista aikaisemmin työhönsä.
Mutta hänen ei kuultu laulavan koko päivänä. Hän jätti työnsäkin
aikaisemmin kuin ennen iltapäivällä ja tullessaan kotiin hän saattoi
Noëmin katseesta huomata tämän kovin säikähtyvän hänen ulkomuotoaan.
Hänen kasvojensa väri oli aivan muuttunut.

"Minä voin pahoin", hän sanoi Noëmille; "minun pääni on niin raskas,
jalat tuskin kantavat ja koko ruumistani kolottaa. Minun täytyy panna
maata."

Noëmi kiirehti tekemään hänelle vuodetta sisähuoneeseen ja auttoi
häntä riisuutumaan. Huolestuneena hän huomasi Timarin käsien olevan
kylmät ja hengityksen kuuman.

Terese-rouvakin tuli kiireesti sisälle koetteli hänen käsiään ja
otsaansa ja neuvoi häntä peittämään itsensä hyvin, koska hän saisi
kuumeen.

Mutta Timar tunsi jotakin vielä pahempaa olevan tulossa. Lavantauti
raivosi paikkakunnalla. Tonavan tulviessa se oli levinnyt tavattoman
laajalle.

Laskiessaan päänsä tyynylle oli hän vielä niin tajuissaan, että
saattoi ajatella, mitä seuraisi, jos hän sairastuisi täällä
hermokuumeeseen.

Läheisyydessä ei ole ainoatakaan lääkäriä, joka voisi auttaa häntä.
Hän voi kuolla täällä. Ei kenkään ole saapa tietää hänen kohtaloaan.
Miten on Timean käyvä? Ja miten Noëmin?

Kuka ottaa huolehtiakseen hänestä, josta on tullut leski ennenkuin
hän on tullut vaimoksi. Kuka on kasvattava pikku Dodia ja mikä
kohtalo odottaa häntä, kun hänestä on tullut täysi-ikäinen ja
Mikael jo makaa maan alla? Ja kuka sanoo Timealle, milloin hänen
on pukeuduttava surupukuun ja milloin riisuttava se? Onko Timean
odotettava hänen paluutaan aina kuolinpäiväänsä asti?

Kuinka onnettomaksi tuleekaan kaksi naista hänen kuolemansa tähden!

Ja sitten hän kuvitteli, mitä hän kuumehoureissaan sanoisi niiden
kahden kuullen, jotka päivät ja yöt valvoisivat hänen vieressään
-- miten hän kertoisi aarteistaan, palvelijoistaan, palatseistaan,
kalpeasta vaimostaan ja miten hän näkisi Timean edessään, nimittäisi
häntä vaimokseen ja kutsuisi häntä nimeltä. Ja Noëmi tuntee jo tämän
nimen!

Timarista oli kauheata tajussaan ollessaan ajatella kuinka hän pian
joutuisi tilaan, missä kaikki hänen salaisuutensa pujahtaisivat hänen
huuliltaan, missä hänen suunsa kuumekohtauksissa juoruisi, kuka hän
on.

Paitsi tätä tuskaa ja ruumiillista kipua vaivasi häntä vielä
yksi asia, nimittäin se ajatus, että hän oli lyönyt Dodia. Tämä
vähäpätöisyys lepäsi nyt suurena sentnerinpainoisena rikoksena hänen
sielussaan.

Paneuduttuaan vuoteeseen hän halusi vielä kerran nähdä lastaan
suudellakseen sitä.

"Noëmi!" hän huohotti kuumasti hengittäen.

"Mitä tahdot?" kuiskasi Noëmi.

Mutta hän ei enää tiennyt, mitä hän tahtoi.

Kuume puhkesi heti koko voimassaan. Hän oli voimakas mies, ja juuri
sellaiset heittääkin viikatemiehen pyövelirenki helpointen maahan ja
kiusaa niitä ankarimmin.

Tästä hetkestä alkaen hän houri lakkaamatta.

Ja Noëmin täytyi kuulla joka sana.

Sairas ei enää ollut tajuissaan.

Kuumesairaan unet ovat sukua mielisairaan kuvitelmille. Ne liikkuvat
itsepäisesti yhden ja saman ajatuksen ympärillä; vaihdelkoot unikuvat
kuinka paljon tahansa, niin tulee kuitenkin aina se haahmo, joka
muodostaa keskipisteen, uudelleen hänen mielikuviinsa.

Timarinkin kuumeisissa unissa oli tuollainen hallitseva haahmo. Se
oli eräs nainen. Mutta tämä nainen ei ollut Timea, vaan Noëmi. --
Hänestä Mikael puhui lakkaamatta. Timean nimi ei milloinkaan tullut
hänen huulilleen. Hän ei täyttänyt Mikaelin sydäntä.

Noëmille oli sekä kauhuksi että iloksi kuunnella näitä
kuumehourailuja.

Kauhuksi senvuoksi, että Mikael puhui niin kummallisia asioita ja
vei hänet muassaan niin tuntemattomille paikoille, että hänen täytyi
väristen ajatella kuumetta, joka pani hänet näkemään sellaisia
ihmeitä -- ja iloksi oli kuunnella senvuoksi, että Mikael puhui
lakkaamatta hänestä.

Kerran Mikael oli muka ruhtinaallisessa palatsissa ja puhui
ylhäiselle herralle.

"Kenelle teidän armonne aikoo antaa tämän kunniamerkin? Minä tunnen
erään tytön Vapaalla Saarella, ei kukaan ansaitse niitä paremmin
kuin hän. Antakaa ne hänelle. Hänen nimensä on Noëmi. -- Mikä hänen
sukunimensä on? -- Onko kuningattarellakin sukunimeä? -- Ensimmäinen.
Noëmi ensimmäinen, Jumalan armosta. Vapaan Saaren ja ruusupensasten
kuningatar."

Hän kehitti edelleen tätä ajatusta.

"Kun minusta tulee Vapaan Saaren kuningas, perustan minä
ministeristön. Almirasta teen lihantarkastajan, Narcissasta
maidontarkastajan. Minä vaadin heidän tekemään tiliä ja kutsun heitä
uskollisikseni."

Senjälkeen hän alkoi puhua palatseistaan.

"Mitä pidät näistä saleista, Noëmi? Mitä pidät katon kultauksesta?
Nuo kultapohjalle maalatut tanssivat lapset muistuttavat meidän
Dodiamme. Eikö niin? Vahinko, että ne ovat niin korkealla. Sinua
viluttaa näissä suurissa saleissa? Niin minuakin. Tule, menkäämme
pois täältä! Meidän pienen majamme takan ääressä on paljon parempi
olla, vai kuinka? Minä en pidä korkeista palatseista. Tätä kaupunkia
rasittavat maanjäristykset. Minä pelkään holvien syöksyvän päällemme.
Tuolla tuon pienen oven takana on joku väijymässä meitä. Siellä on
erään kateellisen naisen kasvot. Älä katso sinne, Noëmi! Hänen paha
silmänsä voisi kohdata sinut. Kerran oli tämä talo hänen; nyt hän
kulkee täällä kuin aave. Katso, hänellä on tikari kädessään. Hän
tahtoo sillä murhata sinut. Menkäämme pian pois täältä!"

Mutta tiellä oli jokin este. Siinä olivat rahasummat. -- Minä en voi
nousta ylös, kulta painaa rinnallani. Ota se pois, Noëmi! Oi, minä
vaivun kultaan. Katto syöksyy sisään ja kulta kierii päälleni. Minä
tukahdun. Noëmi, anna minulle kätesi; vedä minut pois tästä kauheasta
kultakasasta.

Hänen kätensä oli jo Noëmin kädessä ja Noëmi ajatteli väristen
itsekseen, mikä hirvittävä voima se mahtoi olla, joka tällä tavoin
vaivasi _köyhää_ laivuria kullanunelmilla.

Taas tuli Mikael Noëmin luo.

"Sinä et pidä timanteista, Noëmi? Pikku hupakko! Luuletko sinä
timanttien tulen polttavan? Sitä ei sinun tarvitse peljätä. -- Haa!
Olet oikeassa. Se polttaa todella. Sitä en ole tiennyt ennenkuin
nyt. Se on helvetin tulta. Nimetkin ovat sukua: Diamant, Diabolus
[lat. Paholainen]. Me heitämme ne veteen. Minä tiedän, mistä ne ovat
tulleet. Minä kannan ne takaisin sinne. Älä pelkää, minä en ole kauan
veden alla. Pidätä henkeäsi ja rukoile. Niin kauan kuin sinä voit
pidättää hengitystäsi, voin minä kestää siellä. Minä sukellan vain
uponneeseen laivaan, sen kajuuttaan. -- Haa, kuka tässä vuoteessa
makaa?"

Nyt hän alkoi vavista kauheasti ja hypähti ylös vuoteestaan aikoen
rientää ulos. Noëmi tuskin saattoi viedä hänet takaisin vuoteeseen.

"Tässä sängyssä makaa joku!"

"Mutta minä en uskalla sanoa hänen nimeään."

"Katso kuinka punainen kuu loistaa sisään akkunasta! Sulje kuunvalo
pois täältä! Minä en tahdo sitä kasvoilleni. Se tulee yhä lähemmäksi.
Vedä verho eteen!"

Mutta rullaverho oli jo laskettu alas ja ulkona vallitsi syvä pimeys.

Kun kuume lieveni sanoi hän Noëmille:

"Oi, kuinka sinä olet kaunis ilman timantteja, Noëmi!"

Sen jälkeen alkoi uusi mielikuva kiusata häntä.

"Tämä mies seisoo maailman toisella puolella meitä vastassa. Jos
maapallo olisi lasia, näkisi hän suoraan meidät. Ja niinkuin minä
näen hänet, näkee hänkin minut joka tapauksessa. Mitä hän tekee
siellä? Hän pyydystää kalkkarokäärmeitä. Miksi hän niitä pyydystää?
Päästääkseen ne takaisin tullessaan irralleen tällä saarella. Älä
anna hänen astua tähän saareen. Älä anna hänen tulla takaisin.
Almira! Almira! Herää! Raatele hänet palasiksi! Ahaa! Nyt tapasi hän
jättiläiskäärmeen, joka heittäytyy hänen ylitseen ja nielaisee hänet.
Jospa minun vain ei tarvitsisi nähdä miten käärme nielee hänet! Jospa
hän vain lakkaisi katselemasta minua! Nyt on vain pää enää ulkona ja
kuitenkin hän yhä tuijottaa minuun. Oi, Noëmi, peitä minun kasvoni,
niin että en näe häntä."

Taas muuttui unikuva.

"Kokonainen laivasto keinuu merellä. Millä laivat ovat lastatut?
Jauhoilla. Nyt tulee tuulenpuuska, myrskyn vihuri, tarttuu laivoihin,
tempaa ne muassaan pilviin ja särkee ne pirstaleiksi. Kaikki jauhot
hajaantuvat tuuleen. Koko maailma tulee valkoiseksi siitä. Meri,
taivas ja ilma ovat kaikki valkoiset; kuu sukeltaa esiin pilvien
takaa, ja kas vain, kuinka tuuli tuhrii sen silmät jauhoilla! Eikö se
ole vanhan punanenäisen akan näköinen, joka puuteroi naamaansa? Mutta
naura toki, Noëmi!"

Mutta Noëmi väänteli käsiään ja värisi.

Oi, Noëmi raukka istui päivät yöt Timarin vuoteen vieressä. Päivisin
hän istui tuolilla, öisin hän muutti oman sänkynsä aivan Timarin
viereen ja nukkui hänen vierellään. Välittämättä tartunnasta hän
painoi päänsä Mikaelin tyynylle, veti hänen kuumeesta polttavan
otsansa poskeaan vasten ja suuteli pois hänen kuumeenkuivilta
huuliltaan huokaukset.

Terese-rouva koetti lievittää kuumetta vaarattomin kotilääkkein ja
otti pois akkunat, jotta raitis ilma pääsisi huoneeseen. Sehän onkin
lavantautisairaan paras parannuskeino.

Hän sanoi Noëmille, että tavallisen ihmisjärjen laskun mukaan
tapahtuisi kolmantenatoista päivänä käänne joko hyvään tai pahaan,
elämään tai kuolemaan.

Oi, kuinka hartaasti Noëmi polvistui näinä päivinä sairaan vuoteen
viereen ja rukoili Jumalaa, joka lähetti hänelle niin raskaita
koettelemuksia, olemaan armollinen hänen sydänparkaansa kohtaan.
Antakoon hän Mikaelin takaisin elämälle, ja jos kuolema välttämättä
tahtoisi uhrin, niin olisihan hän itse valmis kuolemaan hänen
puolestaan.

Taivasta joskus miellyttää sellainen iva.

Noëmi tarjosi julmalle kuolemalle koko maailman, itsensä siihen
luettuna, jos tämä antaisi Mikaelin jäädä eloon. Hän luuli olevansa
tekemisissä hyvän ihmisen kanssa, jonka kanssa voi neuvotella.

Ja hirveä murhanenkeli suostuikin vaihtokauppaan!

Kolmantenatoista päivänä lauhtui kuume ja kuumehoureet lakkasivat.
Tämä oli merkki siitä, että sairaus oli kääntynyt. Oli toivoa siitä,
että potilas jäisi eloon, jos häntä huolellisesti ja rakkaudella
hoidettaisiin ja vaalittaisiin sekä osattaisiin elähyttää hänen
mieltään sekä poistaa kaikki levottomuuden ja kiihoituksen syyt.
Sairas on tässä tilassa erittäin ärtyisä ja hänen paranemisensa
riippuu juuri siitä, ettei hänen rauhaansa häiritä. Ankara
mielenliikutus voisi viedä häneltä hengen.

Noëmi pysyi koko yön sairasvuoteen vieressä. Hän ei edes mennyt Dodia
katsomaan. Poika nukkui Teresen kanssa ulkomaisessa huoneessa.

Neljännentoista päivän aamuna, kun Mikael makasi sikeässä unessa,
kuiskasi Terese Noëmin korvaan:

"Pikku Dodi on sangen sairas."

Lapsikin!

Noëmi parka!

Pikku Dodilla oli kuristustauti, pahin lastentauti, johon nähden
lääkärien taito useimmiten on aivan voimaton.

Mikael nukkui, kuten sanottu, silloin kun Terese ilmoitti Noëmille
asian.

Kuolemankauhussa Noëmi riensi lapsensa luo. Lapsiraukan viattomat
kasvot olivat aivan muuttuneet. Se ei itkenyt. Tähän tautiin ei kuulu
valitushuutoja, mutta sitä hirveämmät ovat tuskat.

Oi kuinka ne olivat hirveät! Lapsi, joka ei saata valittaa ja
ihminen, joka ei saata auttaa!

Noëmi katsahti äitiinsä tuijottavin katsein ikäänkuin kysyen:

"Eikö sinulla ole mitään parannuskeinoa tähän sairauteen?"

Terese ei voinut kestää hänen katsettaan. "Niin monta kurjaa,
sairasta, kuolevaa olet sinä auttanut ja häntä yksin et osaa
pelastaa?"

"Ei ainoatakaan keinoa!"

Noëmi polvistui pojan vuoteen viereen, painoi huulensa hänen huuliaan
vastaan ja änkötti hiljaa:

"Mikä sinua vaivaa, pieni, rakas lapseni, mikä sinua vaivaa,
enkelini? Katso minuun kauniilla silmilläsi!"

Mutta lapsi ei tahtonut katsoa häneen kauniilla silmillään, ja kun se
vihdoin, monien suudelmien ja rukousten perästä avasi silmänsä, oli
sen katse niin kaamea. Lapsen katse, joka jo on tullut siihen, että
se pelkää kuolemaa.

"Oi, älä katso minuun, älä katso!"

Lapsi ei itkenyt, vaan päästi vain kuuluviin käheän yskähdyksen.

"Kunhan sairas tuolla sisällä vain ei kuulisi!"

Noëmi piti vavisten lasta sylissään kuunnellen koko ajan, oliko
viereisessä huoneessa nukkuja herännyt.

Kuultuaan Mikaelin äänen, hän laski lapsen vuoteeseen ja meni
Mikaelin luo.

Tämä oli ärtyinen ja äkäinen.

"Missä sinä taas olet ollut?" hän torui. "Sinä jätät minut aivan
yksin! Sinä et milloinkaan ole paikalla, kun minä tarvitsen jotakin!"

"Oi, älä ole pahoillasi!" pyysi Noëmi. "Minä olin hakemassa sinulle
raikasta vettä."

"Miksi ei Terese hae sitä? Eihän hänellä ole mitään tekemistä. Akkuna
on auki, sisään voi tulla vaikka rotta minun nukkuessani. Etkö näe
rottaa missään?"

Lavantautisairailla on päähänpistona nähdä rottia kaikkialla.

"Ei kukaan voi tulla tänne, rakkaani. Akkunan edessä on teräslankaa."

"Vai niin. No missä vesi on?"

Noëmi ojensi hänelle vettä.

Silloin hän taas suuttui.

"Eihän se ole raikasta vettä. Sinä annat minun nääntyä janoon."

Noëmi nieli kärsivällisesti hänen toransa.

Ja kun Mikael nukahti, juoksi hän taas Dodin luo.

Naiset vuorottelivat siten, että Terese istui Mikaelin luona tämän
nukkuessa, mutta antoi Noëmille merkin heti kun hän alkoi herätä,
joten Noëmi saattoi jättää sairaan lapsensa palatakseen Mikaelin
luokse.

Tällä tavoin kuluivat monet pitkät yöt. Noëmi kulki toisen vuoteen
vierestä toisen viereen.

Sitäpaitsi piti hänellä aina olla hätävalhe varalla, jos Mikael
kysyisi, missä hän taas oli ollut.

Sairaat ovat epäluuloisia. He ovat vakuutettuja siitä, että koko
heidän ympäristönsä on liittoutunut heitä vastaan tehdäkseen jonkun
ennenkuulumattoman, hirveän petoksen.

Se, joka on tekemisissä heidän kanssaan, saa olla valmistautunut
marttyyriksi.

Noëmi oli sellainen marttyyri.

Lapsi tuli yhä huonommaksi. Terese ei tiennyt mitään neuvoa. Eikä
Noëmi uskaltanut itkeä.

Eräänä aamuna tunsi Timar voivansa paremmin ja pyysi lihakeittoa.

Noëmi riensi ulos noutamaan sitä. Se oli valmiina Mikaelia varten.
Hän söi sen ja sanoi sen tekevän hyvää.

"No", kysyi Mikael, "mitä pikku Dodi toimii?"

Noëmi säikähtyi ja pelkäsi Timarin huomaavan kuinka kiivaasti hänen
sydämensä alkoi sykkiä.

"Hän nukkuu", vastasi Noëmi.

"Nukkuuko? Mutta eihän hän tavallisesti nuku tähän aikaan. Onko hän
kipeä?"

"Oi, ei, hän voi sangen hyvin."

"Miksi et kanna häntä luokseni kun hän on valveilla?"

"Siksi, että sinä tavallisesti nukut."

"Sehän on totta. Mutta kun me joskus molemmat olemme hereillään
yhtäaikaa, niin tuo hänet luokseni ja anna minun nähdä hänet."

"Teen sen, Mikael."

Noëmin oli pakko jatkuvasti salata Mikaelilta, että Dodi oli sairas
ja hän kertoili tälle kaikenlaisia juttuja lapsesta, sillä Mikael
kyseli alituisesti poikaa.

"Leikkiikö Dodi pienellä puumiehellä?"

"Oi, hän leikkii aina sen kanssa (sen kauhean luurankomiehen!...)"

"Puhuuko hän minusta?"

"Hän puhuu paljon sinusta (hän on pian puhuva sinusta ylhäällä hyvän
Jumalan luona!)"

"Mene hänen luokseen ja anna tämä suudelma minulta."

Noëmi meni lapsen luo antamaan sille isän jäähyväissuudelman.

Taaskin oli kulunut päivä.

Aamulla oli sairas yksin herätessään.

Noëmi oli valvonut tämän yön lapsensa luona. Hän oli nähnyt sen
kuolinkamppailun ja niellyt kyyneleensä sydämeensä. Ihme, ettei sydän
haljennut!

Tullessaan Mikaelin luo, hän hymyili jälleen.

"Olitko pikku Dodin luona?" kysyi sairas.

"Olin, olin hänen luonaan."

"Nukkuuko hän nytkin?"

"Nukkuu."

"Se ei ole totta."

"Toden totta, hän nukkuu..."

Noëmi oli juuri painanut hänen silmänsä umpeen ikuiseen uneen.

Eikä hän uskaltanut ilmaista tuskaansa! Hänen täytyi näyttää
sairaalle hymyilevät kasvot!

Iltapäivällä Mikael taas oli ärtyinen, kuta pitemmälle päivä kului,
sitä hermostuneemmaksi ja kärsimättömämmäksi hän kävi. Hän huusi
Noëmille, joka oli viereisessä huoneessa.

Noëmi riensi sisään katsoen häneen hellästi.

Sairas oli epäluuloinen ja huonolla tuulella.

Hän huomasi Noëmin povella neulan, jonka silmässä oli silkkilankaa.

"Voi, neulotko taas? Onko sinulla nyt aikaa siihen? Mitä koristuksia
sinä taas teet?"

Noëmi katsoi häneen ja ajatteli itsekseen: "Minä neulon pikku Dodille
kuolinpaitaa."

Mutta ääneen hän sanoi:

"Minä neulon pukuuni kaulusta."

Timar sanoi huoaten: "Turhamaisuus, nimesi on nainen."

Noëmi hymyili sanoen: "Se on totta..."

Taaskin valkeni uusi aamu. Mikaelia alkoi vaivata unettomuus. Hän ei
voinut sulkea silmiään eikä nukkua. Sitäpaitsi häntä vaivasi ajatus,
mitä pikku Dodi teki. Hän lähetti Noëmin lakkaamatta ulos katsomaan,
eikä häneltä puuttunut mitään.

Ja joka kerta mennessään ulos, Noëmi suuteli paareilla lepäävää pikku
Dodia puhuen hyväileviä sanoja pettääkseen siten Mikaelia.

"Pikku Dodiseni, rakas Dodiseni! Vieläkö nukut? Pidätkö vielä
minusta?"

Ja sitten hän tuli takaisin sanomaan Mikaelille, ettei Dodilta
puuttunut mitään.

"Poika nukkuu liian paljon", sanoi Mikael. "Miksi et herätä häntä?"

"Minä herätän kyllä hänet pian", vastasi Noëmi hiljaa.

Mikael nukahti nyt vähäksi aikaa. Vain muutamaksi minuutiksi ja
sitten hän äkkiä hypähti ylös.

"Noëmi", hän huusi, "Dodi on laulanut. Minä kuulin hänen laulavan ja
hän lauloi niin kauniisti!"

Noëmi painoi molemmat kätensä sydäntään vasten pidättäen
yli-inhimmillisellä voimainponnistuksella tuskaansa purkautumasta.

Hän laulaa jo taivaassa, enkelien kuorossa, seraafimiljoonien
keskuudessa.

Iltapuoleen Mikael lähetti Noëmin ulos.

"Mene panemaan Dodi nukkumaan. Suutele häntä minunkin puolestani."

Noëmi teki niin.

"Mitä Dodi sanoi?" kysyi Mikael Noëmin palattua.

Noëmi ei voinut saada sanotuksi sanaakaan vastaukseksi. Hän vain
kumartui Mikaelin puoleen painaen suudelman tämän huulille.

"Sitäkö hän sanoi, pikku aarteeni!" huudahti Mikael ja nukahti
suudelmaan. Lapsi oli antanut hänelle osan untaan.

Seuraavana aamuna Mikael taas puhui vain pojasta.

"Kanna Dodi ulos raittiiseen ilmaan. Hänelle ei ole terveellistä aina
olla huoneessa. Kanna hänet puutarhaan."

He juuri valmistautuivatkin siihen.

Terese oli tänä yönä kaivanut haudan kyynelpajun juurelle.

"Mene sinäkin nyt ulos. Jää hänen luokseen", sanoi Mikael Noëmille.
"Minä nukun sillä aikaa. Voin aivan hyvin."

Noëmi lähti sairashuoneesta ja väänsi oven lukkoon. Sitten he
kantoivat ulos kuolleen enkelin, jättäen hänen tomunsa luontoäidin
helmaan.

Noëmi ei tahtonut hautakumpua hänen päälleen. Sen nähdessään tulisi
Mikael aina surulliseksi, ja se vaikeuttaisi aina hänen toipumistaan.
Sensijaan laittoivat he kyynelpajun juurelle sileän kukkapenkin ja
istuttivat sen keskelle ruusupensaan, sitä lajia, jonka Mikael itse
oli oksastanut, valkokukkaisen, jonka puhdasta valkeutta ei mikään
muu väri vivahdus sekoittanut.

Sitten Noëmi palasi sairaan luo.

Mikaelin ensimmäiset sanat olivat:

"Minne jätit Dodin?"

"Ulos puutarhaan."

"Mitä hänellä on pukuna?"

"Valkoinen koltti sinisine nauhoineen."

"Se pukee häntä parhaiten. Onko hän hyvin peitetty?"

"Oi, on, sangen hyvin."

(Kolme jalkaa multaa päällä.)

"Kanna hänet tänne, kun taas menet ulos."

Nämä sanat kuullessaan ei Noëmi enää voinut pysyä huoneessa. Hän
meni ulos puutarhaan, heittäytyi Teresen kaulaan ja painoi häntä
kiihkeästi vastaansa. Mutta ei hän nytkään itkenyt. Se ei ollut
hänelle luvallista.

Sen jälkeen hän hoiperteli kauemmas. Hän meni kyynelpajun luo,
taittoi puoliauenneen nupun ruusupensaasta ja meni takaisin Mikaelin
luo.

"No, kuinka on Dodin laita?" kysyi Mikael kärsimättömästi.

Noëmi polvistui hänen vuoteensa viereen ja ojensi hänelle ylpeänä
hymyillen -- valkoisen ruusun nupun.

Mikael otti sen alkaen haistella sitä.

"Kummallista!" hän sanoi. "Tämä ruusu ei ensinkään tuoksu, aivankuin
se olisi kasvanut haudalla."

Noëmi nousi ylös ja meni ulos.

"Mikä hänen on?" kysyi Mikael kääntyen Teresen puoleen.

"Älkää pahastuko", sanoi Terese hiljaisella, lepyttelevällä äänellä.
"Te olette ollut vaarallisesti sairas. Taivaalle olkoon kiitos,
että se nyt on onnellisesti ohi, mutta tauti tarttuu, etenkin
toipumistilassa. Olen senvuoksi kieltänyt Noëmia tuomaan lasta
luoksenne, ennenkuin te olette täysin terve. Kenties tein väärin,
mutta tarkoitin hyvää."

Mikael puristi Teresen kättä.

"Olette menetellyt aivan oikein. Ja minä tyhmyri, joka en itse
ajatellut sitä! Olipa se hyvä ajatus! Kenties hän ei ensinkään
oleskele viereisessä huoneessa?"

"Ei. Me olemme valmistaneet pienen asunnon puutarhaan."

Hän ei valehdellut -- raukka!

"Olette hyvin hyvä, Terese. Menkää nyt Dodin luo ja lähettäkää Noëmi
tänne. En enää milloinkaan pyydä häntä tuomaan Dodia luokseni. Mutta
heti, kun voin nousta ylös, heti kun voin mennä ulos, viette minut
hänen luokseen?"

"Viemme kyllä, Mikael."

Tällä hurskaalla petoksella heidän onnistui rauhoittaa. Mikaelia,
siksi kunnes hän nousi ylös ja oli onneksi voittanut taudin.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin sairas ja saattoi tuskin kävellä.

Noëmi auttoi häntä pukeutumaan. Noëmin olkapäähän nojaten hän lähti
huoneesta ja Noëmi vei hänet talon edustalla olevalle penkille. Itse
istuutui Noëmi hänen viereensä, pisti kätensä hänen käsivarrelleen ja
antoi hänen päänsä nojata olkapäähänsä.

Oli kaunis, lämmin kesäinen iltapäivä. Mutta Mikaelista tuntui
lakkaamatta, kuin puiden suhina kuiskaisi hänelle jotakin, kuin
toisivat surisevat mehiläiset hänelle jotakin tietoa, kuin
ruohonkorret soittaisivat hänelle. Kaikki kohisi hänen päässään.

Mutta ylinnä _yksi_ ajatus.

Katsoessaan Noëmia kasvoihin alkoi tuskaisa ajatus herätä hänen
sielussaan. Hän ei voinut jotakin selittää Noëmin kasvojenilmeessä.

Hän tahtoi tietää, mitä se oli.

"Noëmi!"

"Mitä tahdot, oma Mikaelini?"

"Rakas Noëmi! Katso minuun!"

Noëmi loi silmänsä häneen.

"Missä pikku Dodi on?"

Tämän kysymyksen kuullessaan ei naisparka enää voinut tukahuttaa
tuskaansa. Hän kohotti marttyyrikasvonsa taivasta kohti, ojensi
molemmat kätensä ylöspäin änköttäen:

"Tuolla!... Tuolla!"

"Hän on kuollut!?" sanoi Mikael matalalla äänellä.

Noëmi vaipui hänen kaulaansa. Hän ei enää saattanut pidättää
kyyneleitään, vaan itki kiivaasti eikä voinut lakata.

Mikael kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja antoi hänen itkeä
tarpeekseen.

Olisi ollut rikos Jumalaa vastaan ehkäistä näitä kyyneleitä
vuotamasta.

Itse hän ei itkenyt -- hän vain ihmetteli.

Hän ihmetteli sitä sielunvoimaa, joka kohotti tämän naisraukan niin
korkealle hänen yläpuolelleen.

Että hän olikin voinut kätkeä niin kauvan hirveän tuskansa hänen
tähtensä, jota rakasti.

Kuinka suuri olikaan hänen rakkautensa!

Kun Noëmi vihdoin oli itkenyt kyllikseen, katsahti hän Timariin kuin
aurinko sadepilven takaa.

"Ja sinä saatoit salata asian minulta."

"Minä pelkäsin henkeäsi."

"Sinä et uskaltanut itkeä, etten minä näkisi sinun itkeneen!"

"Minä odotin aikaa, jolloin saisin itkeä."

"Kun sinä et ollut luonani, vaalit sairasta lastamme, ja minä toruin
sinua siitä."

"Sinä et sanonut minulle pahaa sanaa, Mikael."

"Antaessasi minulle hänen suudelmansa, tiesit sen olevan
jäähyväis-suudelman! Kun nuhtelin sinua siitä, että ompelit
koristuksia itsellesi, ompelitkin sinä hänen kääreliinojaan. Kun sinä
näytit minulle hymyilevät kasvot oli sinun sydämessäsi Jumalan Äidin
seitsemän miekkaa. Oi, Noëmi, kuinka sinua jumaloin!"

Mutta Noëmi raukka pyysi vain hänen rakkauttaan.

Mikael veti hänet syliinsä.

Puiden lehdet, ruohonkorret, surisevat mehiläiset kuiskivat nyt niin
selvästi; nyt hän alkoi tajuta niiden kieltä.

Pitkän synkän vaitiolon perästä Mikael kysyi:

"Minne olette panneet hänet? Vie minut sinne!"

"Ei tänään", sanoi Noëmi, "sinne on liian pitkä matka sinun kävellä.
Huomenna!"

Mutta ei seuraavana eikä vielä seuraavinakaan päivinä Noëmi vienyt
Mikaelia haudalle.

"Sinä istuisit vain aina siellä haudalla ja sairastuisit uudelleen.
Minä en myöskään ole luonut mitään hautakumpua enkä pystyttänyt
ristiä hänen päälleen, jotta sinä et voisi mennä sinne suremaan."

Mutta Timar tuli kuitenkin yhä surullisemmaksi.

Saatuaan voimansa takaisin siinä määrin, että hän saattoi kävellä
yksikseen saarella, hän aina kulki etsimässä sitä, mitä hänelle ei
tahdottu näyttää.

Erään kerran hän palasi mökkiin kasvot kirkastuneina. Kädessä hänellä
oli valkoinen ruusunnuppu, niitä ruusuja, jotka eivät tuoksuneet.

"Onko se siellä?" hän kysyi Noëmilta.

Tämä nyökkäsi ihmeissään päällään.

Häneltä ei siis kuitenkaan voinut salata asiaa! Ruusupensas oli
vienyt hänet jäljille. Hän tiesi, että se oli vastikään istutettu
sinne.

Senjälkeen hän tuli levolliseksi kuin henkilö, joka on lopettanut
elämäntehtävänsä.

Koko päivän hän istui pienellä penkillä talon edustalla, kaiveli
kepillään sileitä sorakiviä ja höpisi itsekseen:

"Sinä et tahtonut antaa häntä pois koko maailmasta täynnä timantteja,
etkä taivaasta täynnä enkeleitä, -- mutta kurjan savipiipun vuoksi
olet lyönyt häntä kädelle!"

Pikku Dodin kaunis talo oli jo puolivalmiina, ja korkea nardus-ruoho
oli kasvanut sen kaikkien seinien yli; mutta Mikael ei enää astunut
jalkoineen sinne sisälle.

Ainoa, mikä piti yllä hänen tuskin palannutta elinvoimaansa ja hänen
murtunutta mieltään, oli Noëmi.



Seitsemäs luku.

SYNKKÄMIELISYYS.


Nuppu toisensa jälkeen avautui ruusupensaassa. Päivät pitkät ei
Timar tehnyt muuta kuin seurasi näiden nuppujen kehitystä. Kun yksi
niistä puhkesi, taittoi hän sen, pani sen lompakkoonsa ja kuivasi sen
povellaan.

Se oli surullista ajanvietettä.

Kaikki se hellyys, jota Noëmi osoitti hänelle, ei voinut karkoittaa
hänen raskasmielisyyttään. Hänen suloiset hyväilynsä olivat hänelle
taakaksi.

Ja kuitenkin olisi Noëmi voinut lohduttaa häntä, se olisi maksanut
hänelle vain yhden sanan. Mutta siveä kainous pidätti häntä
lausumasta tätä sanaa, ja Mikaelin päähänkään ei pistänyt kysyä
häneltä.

Henkilöille, jotka ovat sielustaan sairaita, on omituista se, että he
alituisesti askartelevat menneisyydessä.

Kerran sanoi Noëmi Timarille:

"Mikael, sinulle tekisi hyvää matkustaa täältä pois."

"Minne?"

"Ulos maailmaan. Täällä kaikki herättää sinussa surullisia muistoja.
Sinun on lähdettävä tullaksesi terveeksi. Minä olen jo laittanut
kuntoon matkatavarasi. Huomenna vievät hedelmäkauppiaat sinut
toiselle rannalle."

Mikael ei vastannut mitään, antoi vaan päännyökkäyksellä suostumuksen
merkin.

Vaikea tauti oli kiihdyttänyt hänen hermonsa ja se tila, johon hän
itse oli saattanut itsensä, isku, joka häntä oli kohdannut, vaikutti
niin tuskallisesti ärtyneisiin hermoihin, että hän itse huomasi
joutuvansa mielisairaaksi tai tekevänsä itsemurhan, jos jäisi
kauemmaksi aikaa tänne.

Itsemurhanko? Eihän ole helpompaa keinoa vapautua sietämättömästä
tilasta. Vastoinkäymiset, tuskat, sieluntaistelut, ihmisten
vainoaminen, vääryydet, petokset, rauenneet toiveet, sydänsurut,
epätoivo, mielikuvituksen kauhukuvat, kärsineiden tappioiden muisto,
rakkaiden kuolleiden muisto -- kaikki tämä on vain pahaa unta, josta
painettua pistoolin liipasinta _herää_. Jatkakoot jälkeenjääneet
samaa unta.

Viimeisenä iltana istuutuivat kaikki kolme, Mikael, Noëmi ja Terese
illallisen jälkeen mökin edustalle ja Mikael ajatteli, että heitä
kerran oli ollut siinä _neljä_. Täysikuu kätkeytyi hopeapilven taa.

Noëmi piti Timarin käsiä sylissään.

"Mikähän tuo kuukin oikeastaan on?" kysyi Noëmi.

Timarin käsi puristautui nyrkiksi Noëmin kädessä. Hän sanoi
itsekseen: "Minun paha henkeni. Jospa en ikinä olisi nähnyt punaista
puolikuuta!"

Terese vastasi tyttärensä kysymykseen:

"Se on palanut, jäätynyt taivaankappale, missä ei ole puita, ei
kukkia, ei eläimiä eikä edes ilmaa, vettä, säveliä ja värejä."

"Eikö mitään näistä?" jatkoi Noëmi. "Siis on tuo tähti aivan autio ja
asumaton?"

"Sitä ei kenkään tiedä", vastasi Terese. "Tyttöaikanani, ollessani
pensioonissa, katselimme usein kuuta kaukoputkella. Se on aivan
täynnä luolia. Meille sanottiin niiden olevan kraattereita
tulivuorista, joiden tuli oli jo sammunut. Kaukoputket eivät ole
niin vahvoja, että voisi erottaa siellä eläviä olentoja; mutta niin
paljon tietävät oppineet varmasti, ettei kuussa ole vettä eikä ilmaa.
Ja ilman vettä ja ilmaa ei ole olemassa mitään elimellistä elämää ja
niinmuodoin ei siellä voi asua ihmisiä."

"Mutta jos kuitenkin jotakin olisi?"

"Mitä sinä arvelet siellä voivan olla?"

"Sanon, mitä ajattelen. Usein lapsuudessani, yksin ollessani valtasi
minut raskas ajatus; varsinkin istuessani rannalla ja katsellessani
veteen. Jokin veti minua syvyyteen, tuntui kuin joku olisi huutanut
minulle, kuinka ihanaa siellä alhaalla oli ja kuinka ihana siellä
oli levätä. Ole huoletta, Mikael, siitä on nyt jo kauan, se oli
'ennenkuin.' Mutta sitten minä sanoin itselleni: 'Hyvä, ruumiisi jää
lepäämään sinne Tonavan pohjalle, mutta sielusi, minne se joutuu?'
Täytyyhän senkin joutua jonnekin. Ja sitten mieleeni juolahti, että
sielut, jotka jollakin väkivaltaisella tavalla poistuvat maanpäältä,
tulevat juuri kuuhun. Nyt uskon siihen vieläkin varmemmin. Kun siellä
kerran ei ole puita, ei kukkia, ei vettä, ei ilmaa, ei värejä eikä
säveliä, niin se on määrätty niille sieluille, jotka ovat vapautuneet
ruumiista; siellä ne löytävät maailman, missä ei mikään niitä vaivaa,
eikä mikään niitä ilahuta."

Hämillään nousivat Terese ja Mikael ylös. Noëmi ei käsittänyt,
mikä heidän tuli. Hän ei tiennyt, että hänen oma isänsä oli ollut
itsemurhaaja ja että se, jonka kättä hän piti omassaan, oli ollut
vähällä tehdä itsemurhan.

Mikael sanoi, että ilta oli viileä ja oli paras mennä sisälle.

Nyt hän oli saanut vielä uuden aaveajatuksen kuusta.

Toisen hän oli saanut Timealta, toisen nyt Noëmilta.

Kauhea rangaistus oli aina nähdä taivaanrannalla loistava merkki,
joka lakkaamatta muistuttaa ihmistä hänen ensimmäisistä rikoksistaan,
hänen väärään suuntaan suunnatun elämänsä ensimmäisestä, surkeasta
harha-askeleesta!

Seuraavana päivänä Mikael lähti saarelta.

Hän kulki keskenjääneen rakennuksen ohi kertaakaan katsahtamatta
siihen.

"Kevään mukana tulet sinäkin takaisin!" kuiskasi Noëmi hellästi hänen
korvaansa.

Noëmi parka! Hänestä oli niin luonnollista, että Mikael kuului
hänelle vain puolen vuoden ajan.

("Mutta kenelle hän kuuluu toisen puolen vuoden ajan?" -- Se kysymys
ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.)

Kun Mikael saapui Komorn'iin oli pitkä matka rasittanut häntä
vieläkin enemmän.

Timea säikähtyi hänet nähdessään. Hän tuskin tunsi häntä.

Ataliakin säikähtyi. Hänellä oli omat syynsä.

"Oletteko ollut sairaana?" kysyi Timea painautuen miehensä rinnalle.

"Hyvin sairaana."

"Tielläkö?"

"Niin", vastasi Timar, jonka mielestä kysymykset tuntuivat
kuulusteluilta. Hänen täytyi olla varuillaan joka sanassa.

"Oletteko maannut kauan?"

"Useita viikkoja."

"Jumalani! Ja oliko teillä vieraiden ihmisten joukossa ketään, joka
hoiti teitä?"

Sanat: "eräs enkeli", olivat vähällä pujahtaa hänen huuliltaan.

Mutta hän pidätti ne ajoissa ja vastasi:

"Rahalla voi saada kaikkea."

Timea ei osannut näyttää olevansa suruissaan ja siten ei Timarkaan
voinut huomata mitään muutosta näissä aina kylmissä kasvoissa.
Timeahan oli aina itsensä kaltainen.

Jälleennäkemisen kylmä suudelma ei vienyt heitä lähemmäs toisiaan.

Atalia kuiskasi Mikaelin korvaan:

"Jumalan tähden, varokaa elämäänne!"

Timar tunsi tässä hellässä huolenpidossa piilevän piikin.

Timarin täytyi elää, jotta Timea kärsisi; sillä jos Timea jäisi
leskeksi, ei hänen onnelleen olisi enää mitään esteitä. Ja silloin
alkaisivat Atalialle helvetin tuskat.

Timarin ajatuksiin tästä vihatusta ihmisestä liittyi lisäksi ajatus,
että tämä paholainen, joka vihasi heitä molempia, rukoili hänelle
pitkää ikää, jotta heidän molempien kärsimykset kestäisivät kauan.

Kaikki ihmettelivät sitä suurta muutosta, joka oli tapahtunut
Timarissa keväästä syksyyn. Lähtiessään hän oli voimakas ja
elinvoimainen, nyt hän oli kuin voimaton, hiljainen varjo.

Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja vietti siellä koko päivän. Hänen
kirjurinsa tapasi iltapäivällä pääkirjan auki samalla sivulla, missä
hän oli sen avannut. Timar ei edes ollut katsahtanut siihen.

Asiamiehet, joille oli ilmoitettu hänen paluustaan, kiirehtivät hänen
luokseen kyynäränpituisin selonteoin.

"Hyvä on!" hän vastasi kaikkeen ja kirjoitti kaiken alle, mitä hänen
eteensä pantiin, monet asiat väärään paikkaan, toiset kahteenkin
kertaan.

Lopuksi hän sulkeutui huoneeseensa eikä ottanut ketään vastaan,
sanoen syyksi haluavansa nukkua. Mutta kaikki kuulivat, miten hän
käveli tuntikausia edestakaisin huoneessaan.

Kun hän syödessä tapasi naiset, oli hän niin synkän näköinen, ettei
kukaan uskaltanut puhutella häntä. Hän tuskin koski mihinkään
ruokaan, eikä myöskään maistanut viiniä.

Mutta tunti päivällisen jälkeen hän soitti palvelijaa ja kysyi
harmistuneena, eikö ruoka vielä ollut valmista. Hän oli unohtanut jo
syöneensä.

Iltapuoleen hän ei voinut istua ylhäällä, niin heikoksi hän tunsi
itsensä. Heti kun hän istuutui, hän nukahti. Mutta kun hän riisuutui
ja paneutui levolle, haihtui uni taas hänen silmistään.

"Oi, kuinka kylmä tämä vuode on!"

Kaikki täällä kotona on niin kylmää! Jokainen huonekalu, valokuvat
seinillä, vieläpä vanhat kattomaalauksetkin näyttävät huutavan
hänelle: "Miksi olet tullut tänne? Tänne sinä et kuulu! Ei tämä ole
sinun kotisi! Sinä olet vieras täällä!"

Oi, kuinka kylmä tämä vuode on! Palvelija, joka tuli kutsumaan häntä
illalliselle, tapasi hänet jo vuoteessa.

Tämän sanoman saadessaan tuli Timeakin katsomaan, oliko hän sairas.

"En ole", vastasi Mikael. "Olen vain lopen uupunut matkasta."

"Tuotanko lääkärin?"

"Älä millään muotoa. En ole ensinkään sairas."

Timea toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui koetettuaan hänen
otsaansa kädellään.

Mutta Timar ei voinut nukkua. Hän kuuli joka kolinan talossa. Hän
kuuli, kuinka kaikki puhuivat kuiskaten, jotta eivät herättäisi
häntä, kuinka he hiipivät varpaisillaan kulkiessaan hänen ovensa
ohitse.

Mutta hän mietiskeli, minne ihminen voisi paeta itseään. -- Untenko
maailmaan? -- Sinne juuri, kunpa tie vain löytyisi yhtä helposti
kuin kuoleman maailmaan. Mutta väkivalloin ei unten maailmaan voi
tunkeutua.

Opiuminko avulla? Se olisi hyvä keino. Unen itsemurha.

Näitä miettien hän huomasi huoneen vähitellen alkavan pimetä. Öiset
varjot kietoivat esineet tiheään huntuunsa, yö kävi yhä synkemmäksi.
Vihdoin hänet ympäröi pimeys, joka oli paksun sumun tai maanalaisten
syvyyksien yön kaltainen, sokeain yön. Sellaisen pimeyden "näkee"
ihminen vain unissa.

Mikael tietää nyt nukkuvansa, ja se sokeus, joka hänen silmilleen
painuu, on unen sokeutta. Onpa hän aivan tietoinen siitä, että
hän nukkuu. Hän makaa vuoteessaan Komornissa; -- vuoteen vieressä
on pöytä ja tällä pöydällä vanhanaikuinen pronssilamppu, jossa
on kiinalaisesta, maalatusta porsliinista tehty varjostin. Hänen
vuoteensa yläpuolella riippuu suuri soipa seinäkello; silkkiverhot
ulottuvat lattialle asti. Suuressa, vanhanaikuisessa vuoteessa
on sivuosa, joka voidaan vetää uudeksi vuoteeksi. Se on oikea
mestariteos. Sellaisia vuoteita tapaa vielä vanhemmissa taloissa.
Koko perhe voisi mukavasti viettää yönsä siinä.

Timar tietää myös, ettei hän ole sulkenut huoneensa ovea. Kuka
tahansa voi tulla sisälle. Mitä, jos joku tulisi murhaamaan hänet? Ja
mikä erotus olisi silloin unen ja kuoleman välillä?

Sitä hän tahtoi tietää unissaan.

Vihdoin hän näki sellaista unta, että ovi avautui hiljaa ja joku
astui sisään; ne olivat naisen askeleet.

Vuodeverhot kahisivat hiljaa, joku kumartuu hänen ylitseen.
Naisenkasvot.

"Sinäkö se olet, Noëmi?" ajattelee Mikael itsekseen unissaan ja
kauhistuu. "Kuinka sinä olet tullut tänne? -- Jos joku näkee sinut!"

On pimeä. Hän ei voi nähdä mitään, mutta hän kuulee, kuinka joku
istuutuu hänen vuoteensa reunalle ja kuuntelee hänen hengitystään.

Täten oli Noëmi pitkät yöt istunut saaren pienessä mökissä.

"Sinä tulit siis jälessäni, Noëmi, hoitamaan minua? Siinä teit
kiltisti. Mutta mene takaisin, kun tulee aamu. Valoisalla päivällä et
saa olla täällä."

Suuri seinäkello lyö; syvät kellonlyönnit ilmaisevat myöhäistä yön
tuntia. Vuoteen reunalla istuja nousee ylös ehkäisemään heiluria,
jotta ei soitto herättäisi nukkujaa. Hänen täytyy silloin kumartua
vuoteen yli, niin että Mikael voi kuulla hänen sydämensä lyönnit.

"Kuinka hitaasti sinun sydämesi nyt lyö!" hän sanoo unissaan.

Senjälkeen hänestä tuntuu kuin käsi etsisi kemiallisia tulitikkuja
yöpöydältä.

"Et kait aikone sytyttää valkeata? Sehän olisi hyvin varomatonta.
Joku voisi käytävästä nähdä sisään ikkunasta ja huomaisi sinut
täällä."

Sytyttävä platinalaatta alkoi hehkua ja yölamppu sytytettiin. Sen
teki eräs nainen. Timar ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta se oli
varmasti Noëmi. Kuka muu valvoisi hänen vuoteensa vieressä?

Nainen vetää varjostimen varovasti lampunvalon eteen, ettei se
loistaisi sairaan kasvoihin.

"Oi, Noëmi, aiotko sinä taas valvoa koko yön? Milloin sinä sitten
nukut?"

Ikäänkuin vastatakseen tähän kysymykseen lankee nainen polvilleen ja
vetää vuoteen sivuosan ulos.

Mikaelin rinnan täyttää samalla kertaa kauhu ja ilo.

"Sinä tahdotkin nukkua vierelläni? Oi, kuinka minä rakastan sinua! Oi
kuinka vapisen tähtesi!"

Ja niin valmistaa nainen vuoteen itselleen ja paneutuu levolle.

Nukkujan povessa taistelevat vielä ilo ja pelko.

Hän tahtoisi kumartua hänen puoleensa, syleillä ja suudella häntä
ja toiselta puolen hän tahtoisi huutaa hänelle: "Mene, riennä pois!
Sinut voidaan nähdä täällä." Mutta hän ei voi liikuttaa jäseniään
eikä kieltään. Ne ovat kuin lyijystä.

Ja sitten nukahti nainenkin.

Ja Timarin unet kuljettivat häntä yhä kauemmas. Ne veivät häntä
menneisyyden läpi ja tulevaisuuden kautta näkymättömyyden
valtakuntaan. Ja yhä uudelleen ne palasivat tuohon nukkuvaan naiseen.

Toisinaan hän uneksi heräävänsä ja näkevänsä haamun yhä vierellään...

Yht'äkkiä alkoi hämärtää ja aurinko paistoi akkunasta sisään. Se
loisti niin ihmeellisesti, ettei se milloinkaan ollut niin loistanut.

"Herää jo! Herää jo!" kuiskasi Timar unessa, "mene toki kotiin jo!
Sinua ei päivänvalo saa tavata täältä. Jätä minut nyt jo!"

Hän taisteli unensa kanssa.

"Mutta ethän sinä ole täällä. Kaikkihan on vain unta."

Ja näin sanoen hän pakottaa itsensä hereille ja katkoo unen kahleet,
ja herää vihdoinkin.

Onkin itse asiassa jo aamu; auringonsäteet tunkeutuvat akkunaverhojen
läpi. Lampunliekki lepattaa vielä maalatun porsliinivarjostimen
takana ja vuoteessa makaa nukkuva nainen kasvot käsivartta vasten.

"Noëmi!" huudahti Mikael.

Nukkuva nainen heräsi huutoon ja katsahti ylös.

Se oli Timea...

"Tahdotteko jotakin?" hän kysyi, nopeasti nousten.

Hän oli herännyt _ääneen_ eikä _nimeen_.

Mikael oli vielä unensa pauloissa. Hän katseli ihmeissään merkillistä
muutosta. Noëmi on muuttunut Timeaksi.

"Timea..." hän änkötti unissaan.

"Tässä minä olen", vastasi Timea laskien kätensä vuoteen laidalle.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Mikael vetäen peitteen
leukaansa saakka ikäänkuin peläten niitä kasvoja, jotka kumartuivat
hänen puoleensa.

"Minä olin levoton tähtenne. Pelkäsin teille voivan käydä huonosti
yöllä ja tahdoin olla luonanne täällä."

Hänen äänessään, hänen katseessaan oli luonnollista, rehellistä
hellyyttä, jota ei voi teeskennellä. Naisen vaisto on uskollisuus.

Mikael tuli tajuihinsa. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kauhua,
seuraava itsesyytöstä.

Hänen vaimoraukkansa makaa tässä hänen vuoteensa vieressä -- leskenä,
vaikka miehensä vielä on elossa. Hänellä ei milloinkaan ole ollut
yhteisiä iloja miehensä kanssa, mutta nyt, kun tämä kärsii, tulee hän
jakamaan kärsimykset.

Mutta nyt seurasi taas ikuinen valhe. Tätä hellyyttä ei saa ottaa
vastaan, se täytyy torjua.

Mikael teeskenteli levollisuutta:

"Pyydän, Timea, älkää tulko enää makuuhuoneeseeni. Minä olen potenut
vaikeata tautia. Matkalla sairastuin itämaiseen ruttoon. Pelkään
henkenne puolesta, jos tulette lähelleni. Pyydän teitä, pysykää
loitolla minusta. Tahdon olla yksin -- päivät ja yöt. Nyt ei minulta
enää puutu mitään, mutta luulen täytyväni välttää kaikkia, jotka
pitävät minusta. Siksi pyydän teitä mitä hartaimmin, älkää tehkö sitä
enää, älkää millään muotoa!"

Timea huokasi syvään, loi silmänsä alas ja lähti huoneesta.

Hän ei edes ollut riisuutunut, vaan paneutunut pukeutuneena levolle
miehensä jalkojen juureen.

Kun hän oli poistunut nousi Mikaelkin ylös ja pukeutui. Hän oli aivan
sekaisin. Kuta kauemmin hän jatkoi tätä kaksoiselämää sitä syvemmin
hän tunsi kaksinkertaisten velvollisuuksiensa välisen ristiriidan,
niiden velvollisuuksien, jotka hän oli ottanut päälleen, Hän on
yht'aikaa ottanut vastuulleen kahden jalon, uhrautuvaisen olennon
kohtalon. Hän on tehnyt molemmat onnettomiksi ja on itse vielä
onnettomampi. Mistä hän voi etsiä pelastusta?

Jos edes toinen heistä olisi jokapäiväinen olento, jota hän voisi
vihata, halveksia tai tyydyttää rahoilla. Mutta toinen on yhtä jalo,
yhtä ylevä kuin toinenkin, ja kummankin kohtalo on niin raskas syytös
sen aiheuttajaa vastaan, ettei ole mitään anteeksiantoa.

Kuinka hän voisi sanoa Timealle, mikä tämä Noëmi on ja kuinka
Noëmille, mikä Timea on?

Entä jos hän jakaisi omaisuutensa molempien kesken? Tahi jos hän
antaisi toiselle omaisuutensa, loiselle sydämensä?

Mutta toinen ehdotus on yhtä mahdoton kuin toinenkin.

Sillä ei kumpikaan ole ollut hänelle uskoton, hänellä ei ole oikeutta
hyljätä kumpaakaan. Molemmat ovat niin jaloja ja puhtaita.

Oleskelu kotona pahensi Mikaelin tilaa. Hän ei poistunut huoneustaan
koko päivänä, ei jutellut kenenkään kanssa ja istui myöhäiseen yöhön
saakka samassa paikassa tekemättä mitään. Ei voitu saada selville,
mikä häntä vaivasi. Jos joku kysyi, miksi hän oli niin surullinen,
niin hän vastasi sen johtuvan jälkitautina itämaisesta rutosta.

Vihdoin turvautui Timea lääkäreihin. Tuloksena neuvotteluista oli,
että Mikaelin oli lähdettävä merenrannalle kylpemään saadakseen
vedestä takaisin sen, mitä maa oli häneltä riistänyt.

Tähän neuvoon hän vastasi: "Minä en tahdo nähdä ketään ihmistä."

Silloin häntä neuvottiin valitsemaan kylmävesiparantola, missä
varsinainen kylpyaika jo olisi ohitse. Schmecks, Flöpatak tai
Balaton-Füred. Siellä hän saisi olla kyllin yksin. Kylmä vesi olisi
pääasia.

Nyt hän muisti eräässä Plattenjärven rannalla olevassa laaksossa
omistavansa pienen huvilinnan, jonka hän oli ostanut muutama vuosi
sitten, vuokratessaan Balaton'in kalastusoikeuden. Hän oli sen
jälkeen käynyt siellä pari kolme kertaa. Siellä hän viettäisi syksyä.

Lääkärit hyväksyivät hänen valintansa. Zala- ja Vessprimrannikko ovat
todellisen paratiisin kaltaisia. Neljäntoista kilometrin pituisessa
keskeymättömässä puutarhaketjussa lepää toinen hymyilevä maisema
toisensa vieressä, siellä, täällä maalaisaateliston linnat. Komea
järvi on meri pienoiskoossa, täynnä kauneutta ja romantiikkaa. Täällä
puhaltaa Italian tuuli. Kansa on hyvänluontoista ja sydämellistä,
kivennäislähteet ovat terveyttä antavia. Siellä on synkkämieliselle
paras lepopaikka syksyksi löytyvä. Lukuunottamatta muutamia hektisiä
professoreja ja vatsakatarria sairastavia pappeja, ei Füredissä
ole ketään muita vieraita häiritsemässä synkkämielistä, joka
kaipaa yksinäisyyttä. Sensijaan on hänen ympärillään ihana luonto.
Plattenjärven rannalla on syksy kuin uusi kevät.

Lääkärit lähettivät siis Mikaelin Plattenjärven rannalle.

Mutta yhtä asiaa he eivät tietäneet. He olivat vain unohtaneet
ottaa selvää siitä, että nimittäin kesän lopussa raesateet olivat
hävittäneet koko seudun Plattenjärven rannalla.

Mutta nyt ei voi olla mitään surullisempaa näkyä kuin tuollainen
raesateiden hävittämä seutu.

Viinitarhat, jotka tavallisesti korjuuaikana kajahtelevat iloisista
äänistä, seisoivat nyt hylättyinä; uudelleen esiin pistävät
viiniköynnökset ovat peittyneet erään piikkisen, punaruskean
rikkaruohon alle, joka levittää pahaa hajua suljettuihin
puristimoihin. Hedelmäpuiden toinen lehdikkö on kuparinvihreä tai
ruosteenpunainen. Se ottaa jäähyväisiä tulevaan kevääseen asti.
Viljapelloille on äsken-niitetyn oljen jälkeen noussut nyhtämätöntä
rikkaruohoa. Kultaisten tähkäpäiden sijalla kasvaa ohdakkeita,
takiaisia ja punakoisoja, eikä kukaan tule niitä niittämään. Kaikki
on hiljaista ja synkkää. Tiet ovat ruohottuneet, sillä kukaan ei astu
niitä.

Tällaiseen aikaa tuli Mikael linnaansa Balaton'iin.

Tämä linna oli vanha rakennus. Joku ylhäinen herrasväki oli
rakennuttanut sen, koska he olivat pitäneet näköalasta ja heillä
oli kylliksi rahaa tämän ylellisyyden hankkimiseen. Se oli
yksikerroksinen massiivin muurin rakennettu, jossa kuisti antoi
järvelle, suurista viikunapuista, ja muutoin täynnä pyhimyksen kuvia.

Ensimmäisen omistajan perilliset olivat polkuhinnasta myyneet aution
linnan, jota vain sellainen henkilö voi pitää arvossa, jolla oli
sattumalta päähänpistoja.

Neljännestunnin matkan päässä on vasta ihmisasuntoja. Ja nekin
nykyään asumattomia. Puristimot ja kellarit eivät ole auki tänä
vuonna, sillä ei saada mitään satoa. Füredissä näkyy kaikkialla
uutimia suurien rakennuksien akkunoiden edessä ja viimeinenkin
kylpyvieras on jo lähtenyt. Höyrylaivatkaan eivät enää kulje.
Happikaivon juomasali on tyhjä ja kävelytiellä rapisevat putoilleet
plataaninlehdet kulkijan jalkojen alla. Ei kenkään vaivaudu niitä
lakaisemaan.

Ei ainoatakaan ihmistä, ei edes haikaraa näy seudulla. Vain
majesteettinen Balaton vyöryy salaperäisesti heitellessään aaltojaan,
eikä edes kenkään tiedä, miksi se on vihoissaan.

Ja keskellä Plattenjärveä kohoo alaston kallio ja sen huipulla
on kaksi-torninen luostari, jossa asuu seitsemän munkkia --
ruhtinaallisten ruumiiden krypta ylhäältä alas asti.

Tällaiseen paikkaan Mikael tuli.

Hän oli tuonut mukanaan vain yhden palvelijan ja tämänkin hän lähetti
muutaman päivän perästä takaisin sanoen viinitarhurin, joka vartioi
taloa, riittävän häntä palvelemaan. Mutta tämä oli jo vanha mies ja
sitäpaitsi kuuro.

Läheisessä kylpylässä oli sentään vielä jonkunverran eloa. Ainoan
suuren hotellin omistaja perheineen asui siellä sekä sitäpaitsi
muutamien herrasväkien palvelijat, jotka olivat paikkakunnalla koko
vuoden läpeensä, ja kappelissa soitettiin joka aamu messuun. Mutta
tapahtuipa eräänä päivänä, että hotellinisäntä piti vieraspidot
viettääkseen tyttärensä nimipäiviä ja paistinpannun rasva syttyi
tuleen ja liekki lensi savupiippuun Hotelli paloi poroksi ja sen kera
kylpyläkin, palvelusväen asunnot ja kappeli. Tähän tilaan jäi kaikki
aina kevääseen saakka. Asukkaat hylkäsivät mustat rauniot.

Nyt ei enää kuulunut ainoatakaan ihmisääntä koko laaksossa, ei edes
kellojen soittoa, ainoastaan suuren järven kohinaa.

Timar istui päivät pitkät kuuntelemassa järven henkikieltä.

Välistä se alkaa kohista, ilman että ainoakaan tuulenhenki
puhaltaa. Silloin sen väri muuttuu, niin kauas kuin silmä kantaa,
smaragdinvihreäksi, ja tumman vedenpinnan yli ei kulje ainoatakaan
purjevenettä, ei laivaa eikä alusta. On kuin oltaisiin Kuolleella
Merellä.

Järvellä on ihmeellinen, kaksinkertainen voima: se karaisee ruumista
ja synkentää sielua. Rinta laajenee, ruokahalu lisääntyy suuresti,
mutta mieleen hiipii haaveellinen, surumielinen mieliala ja uneksii
olevansa satumaailmassa.

Sievät vuoriryhmät ovat vielä keskiajan sankarikauden
linnanraunioiden kruunaamia. Szigliget-Csobancz'in linnanpihalla
viheriöi vielä salvia ja lavendeli, joita kuolleiden sukujen esiäidit
ovat istuttaneet sinne. Mutta muurit rappeutuvat yhä vuosi vuodelta.
Siellä täällä uhmaa vielä yksi ja toinen korkea torniseinä kuin
ihmeeksi myrskyä. Ja sellaisetkin paikat, joissa vielä asuu eläviä
olentoja, joutuvat yhä enemmän ja enemmän hävitykselle alttiiksi.
Vieläpä Tihanynkin vuorenselkä sortuu lakkaamatta itäpuolelle. Vanha
kansa muistaa vielä, kuinka luostarin ympäri ajettiin vaunuilla;
sittemmin johti vain jalkapolku muurien ympäri; nyt se on jo syvän
kuilun äärimmäisellä reunalla, ja kuningas Andreaksen lujasta
rakennuksesta vierii kivi toisensa jälkeen alas syvyyteen. Ylhäällä
vuorella oli ennen kaksi pientä järveä; ne ovat nyt kuivuneet. Tien
varrella seisoo hylätty, luhistuva kirkko, ja siellä, missä ennen
oli kylä, on nyt laidunmaita. Mutta suuri järvi maksaa pudonneet
kivet vedenpaisumuksen edellisillä kivettymillä ja simpukoilla, jotka
muistuttavat vuohensorkkia. Näitä se viskelee ylös rannalle. Ja
kaikki mitä se kätkee syliinsä, on niin vierasta, niin perin pohjin
toisenlaista kuin muissa sisäjärvissä, että se näyttää todella olevan
meren jättämä tytär, meren, joka kerran on vallinnut täällä, ja kuin
se olisi säilyttänyt muistot kauan sitte kadonneesta äidistään.
Vallitsevana värinä järvessä elävissä kaloissa, etanoissa, käärmeissä
ja sammakoissa on valkoinen; muissa vesissä ei tapaa valkoisia.
Järven lieju on täynnä levää, joka koskettaessa sitä kutkuttaa ja
parantaa. Kylvyistä nousee ihon pinnalle rakkoja, mutta kaikki vesi
on juotavaa ja makeaa siitä huolimatta. Minä tunnen monta ihmistä
jotka ovat aivan rakastuneita Plattenjärveen.

Timarkin oli rakastunut.

Tuntikausia hän uiskenteli keinuvilla aalloilla; puolen päivää hän
vaelteli rannalla ja saattoi tuskin iltahetkellä erota sieltä.

Hän ei etsinyt metsästyksestä eikä kalastuksesta huvitusta. Kerran
hän otti pyssynsä mukanaan ja unohti sen jonkun puun oksalle, toisen
kerran veti kala sekä koukun että ongen mukanaan.

Hän ei voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään läheiseen. Silmät ja
sielu liitelivät kaukana.

Syksy läheni loppuaan; vesi viileni huomattavasti pitkien öiden
aikana ja hänen oli lyhennettävä kylpyaikaa. Mutta pitkillä öilläkin
oli omituinen, haaveellinen viehätyksensä: tähtikirkas taivas,
tähdenlennot ja kuu.

Timar oli tuonut muassaan voimakkaan teleskopin, jonka avulla hän
yökaudet tarkasteli taivaan ihmeitä, taivaankappaleita, joita
ympäröivät kuut ja renkaat, joissa talvisaikaan näkyy valkeita
pilkkuja, jotavastoin kesä ympäröi ne punertavalla loistolla. Ja
sitten tämä taivaan suuri ihme, kuu, joka putken läpi katsottuna
näyttää loistavalta laavankappaleelta läpinäkyvine vuorenhuippuineen,
syvine vuoriseppeleineen, loistavine laaksoineen ja tummine
varjoineen. Se on kokonainen maailma, missä ei ole mitään.

Ei mitään muuta kuin niiden sielut, jotka väkivaltaisesti ovat
ottaneet itsensä hengiltä vapautuakseen kaikista vaivoista.

Heidät on nyt lähetetty tänne, tähän olemattomuuteen.

Siellä ei ole mitään heitä häiritsemässä. He eivät tunne mitään, ei
mikään tuota heille tuskaa eikä iloa, voittoa eikä tappiota. Siellä
ei ole ilmaa eikä vettä, ei ääntä eikä värejä, siellä ei tunnu
tuulia eikä myrskyjä; ei kukkia eikä eläviä olentoja, ei sotaa, ei
suuteloja, ei sydämensykintää, ei syntymää eikä kuolemaa: siellä on
vain tämä "olemattomuus" ja kenties -- muistot?

Olisi hirveämpää kuin helvetissä elää siellä, kuussa, olemattomuuden
valtakunnassa, sieluna ilman ruumista ja muistella maata, jossa on
vihreää ruohoa ja punaista verta, jossa ilma kajahtelee ukkosen
jylinää, jossa kuuluu rakastavien suudelmia, jossa vallitsee elämä ja
kuolema.

Mitä Noëmi sanoisikaan?

Ja kuitenkin kuiskaa joku lakkaamatta Mikaelin korvaan, että hänen
täytyy lähteä niiden luo, jotka ovat karkoitetut olemattomuuden
valtakuntaan.

Muuta keinoa ei ole hänen päästäkseen pakoon siitä onnettomasta
elämästä, jota hän viettää.

Hän on itse syypää onnettomuuteensa.

Siihen, että hänen on pakko viettää kaksoiselämää kahden naisen kera,
joista hän ei voi hylätä kumpaakaan!

Vasta nyt, kun molemmat olivat kaukana hänestä, vasta nyt, kun hän
oli aivan yksin, hän tunsi asemansa koko kauheuden.

Eikö hän jumaloi Timeaa?

Eikö Noëmi ole koko hänen elämänsä?

Toisen kanssa hän kärsii, toisen kanssa hän iloitsee.

Toinen on todellinen pyhimys, toinen todellinen nainen.

Hän kävi lävitse koko elämänsä. Missä hän oli langennut?

Siinäkö, että hän pidätti Timean aarteet itselleen?

Siinäkö, että hän nai Timean?

Vai siinäkö, että hän epätoivoissaan jätti hänet ja lähestyi
haavotetuin sydämin Noëmia etsien onneaan hänen luotaan?

Häneen ei sovi ensimmäinen nuhde.

Timea hallitsee koko sitä omaisuutta, jonka hän on pelastanut Tonavan
pohjalta.

Toiseenkin syytökseen on olemassa anteeksianto. Hän oli nainut
Timean rakkaudesta ja Timea oli vapaaehtoisesti suostunut hänen
omakseen. Timea oli vastaanottanut hänen naimatarjouksensa lämpimällä
kädenpuristuksella. Hän oli esiintynyt Timean edessä kuin mies,
joka on naisen arvoinen. Voiko hän aavistaa sitä, että Timea jo oli
rakastunut niin kiihkeästi, ettei hänen sydämensä tahtonut tietää
mistään muusta?

Mutta kolmanteen syytökseen hän ei keksinyt mitään vastausta.

Kun sinä kuulit, ettei vaimosi rakastanut sinua, syystä että kolmas
oli sinun ja hänen sydämensä välillä, ei sinun olisi pitänyt
raukkamaisesti lähteä pois, vaan sinun olisi pitänyt mennä sen
kolmannen luo ja sanoa hänelle: "Ystävä, nuoruuden toverini;
toiselle meistä ei ole kyllin tilaa maailmassa. Minä rakastan sinua,
minä syleilen sinua, mutta tule nyt kanssani jollekin kauniille
yksinäiselle saarelle ja ampukaamme siellä toinen toisiamme, kunnes
jompikumpi meistä jää paikalle."

Niin sinun olisi pitänyt menetellä.

Silloin olisi vaimosikin nähnyt sinussa miehen.

Vaimosi näki tuossa toisessa ihanteensa senvuoksi, että hän
ammattinsa perusteella esiintyi hänelle rohkeana ja uljaana
sankarina, jotavastoin sinä et ole esiintynyt sillä tavoin. Terävä
sapeli kädessäsi sinä olisit voittanut hänet paremmin kuin timantein
ja helmin. Nainen tahtoo tulla valloitetuksi eikä pidä siitä, että
hänen rakkauttaan kerjätään.

Ja sitten olisi sinun ollut tehtävä itsesi tämän rakkauden
arvoiseksi, taisteltava tahi, jos niin olisi pitänyt käydä, pakottaa
se itsellesi.

Vaikka sinun olisi täytynyt näytellä tyrannin osaa, olla sen naisen
sulttaani, jonka olit ostanut orjattareksesi, vaikka sinun olisi
ollut pakko ruoskia häntä, kunnes hän ryömi ristille, niin sinä
olisit kuitenkin ollut hänen herransa, olisit omistanut hänet, hän
olisi ollut omasi; -- mutta nyt hänestä on tullut aave, joka käy
ympärilläsi syyttääkseen sinua.

Eikä sinulla ole rohkeutta luopua hänestä!

Jos edes olisit kyllin rohkea sanoaksesi hänelle suoraan: "Timea,
minä olen teidän paha henkenne, purkakaamme liittomme!"

Mutta sinä pelkäät yhtä seikkaa.

Pelkäät Timean vastaavan sinulle:

"Minä en tahdo erota teistä! -- Minä en kärsi. -- Minä olen vannonut
pysyväni uskollisena teille. -- Minä en riko valaani!"

Syysyöt tulivat yhä pidemmiksi, päivät lyhyemmiksi ja vähitellen kävi
vesi järvessä yhä kylmemmäksi.

Mutta juuri senvuoksi hän kylpi siinä niin mielellään. Hänen
ruumiinsa oli saanut entisen joustavuutensa, hermot ja lihakset
olivat karaistuneet; mutta hänen sielunsairautensa oli juuri nyt
pahimmillaan.

Synkkämielisen ihmisen luulotaudin voi vielä parantaa. Ruumiin
sairauden mukana häviää sielunkin tauti. Mutta kun terve, voimakas
mies vaipuu synkkämielisyyteen, silloin on kyseessä toivoton sairaus.

Luulotautinen pukeutuu lämpimään nuttuun, kääriytyy kiireestä
kantapäähän paksuihin pukimiin, liimaa ikkunat papereilla tuulta
vastaan, nauttii ravintonsa nauloittain ja valitsee sen lääkärin
määräysten mukaan; hän vetää lääkäriäkin nenästä, käyttää puoskarien
salaisia lääkkeitä ja tutkii lääketieteellisiä teoksia; hän
lämmityttää huoneensa lämpömittarin mukaan ja laskee valtimonsa
lyönnit kellon mukaan, hän pelkää kuolemaa. -- Synkkämielinen taasen
paljastaa rintansa myrskylle ja kulkee paljain päin; hän ei tahdo
pidentää elämäänsä.

Yöt olivat aina valoisat, ja sellaisina kirkkaina syysöinä on taivas
tähtiä täynnä. Timar istuu aamuun asti avoimen akkunan ääressä
tarkastellen äärettömän avaruuden loistavia pisteitä, toista toisensa
jälkeen. Heti kun kuu oli laskeutunut, istuutui hän teleskopin
ääreen. Kuu oli hänelle vastenmielinen kuten seutu, joka on meille
niin tuttu, että olemme siihen kyllästyneet ja jonka kaikki asukkaat
ovat suututtaneet meitä. Samoin kuin valtiopäivämies vihaa sitä
vaalipiiriä, missä hän ehdokkaana ollen ei kuitenkaan ole tullut
valituksi, mutta missä hänen on siitä huolimatta asuttava.

Näitä havaintoja tehdessään tähtikirkkaalla taivaalla oli
hänellä onni sattumalta olla todistajana eräälle ilmiölle, joka
tähtientutkijain muistiinpanoissa on merkitty ainoaksi laatuaan.

Eräs pyrstötähti joka palaa vain pitkien väliaikojen perästä,
näyttäytyi taivaalla.

Timar sanoi itselleen: "Se on minun tähteni. Se on yhtä
rikkinäinen kuin minun sieluni; sen tuleminen ja meneminen on yhtä
tarkoituksetonta kuin minun, kaikki sen loistavat ominaisuudet ovat
yhtä turhaa loistoa kuin minun."

Ja nyt seurasi hän yön toisensa perään ihmeellisen ilmiön vaiheita.

Samalla suunnalla kuin tämä pyrstötähti liikkui Jupiterkin neljine
kuineen; niiden ratojen oli pakko leikata toisiaan.

Heti kun pyrstötähti tuli suuren Jupiterin läheisyyteen alkoi sen
loistava pyrstö haljeta. Jupiterin sentripedaalivoima alkoi tehdä
vaikutuksensa tuntuvaksi. Suuri tähti uskalsi tehdä yrityksen riistää
sumutähden pois valtiattareltaan, auringolta.

Ja tämä tapahtui maanasujainten silmien nähden.

Seuraavana yönä oli pyrstötähden valopyrstö jakautunut selvästi
kahtia.

Sitten lähestyi nopeasti suurin Jupiterin neljästä kuusta, se, joka
on kauimpana Jupiterista.

"Kuinka nyt on käyvä tähdelleni?" kysyi Timar. Kolmantena yönä alkoi
kirkas tähti, joka muodosti pyrstötähden pään, tummua ja särkyä.
Jupiterin kuu oli silloin sitä lähinnä.

Neljäntenä yönä oli pyrstötähti haljennut. Nyt näkyi kaksi päätä,
kullakin oma loistava pyrstönsä, ja molemmat aavetähdet alkoivat nyt
lentonsa ilman päämäärää avaruuden lävitse kahdessa eri parabelissa,
jotka muodostivat terävän kulman. "Niinmuodoin tapahtuu 'tällaista'
siis taivaallakin?"

Timar seurasi tätä ihmeellistä ilmiötä teleskoopista, siksi kunnes se
häipyi erottamattomaan etäisyyteen.

Ilmiö teki hänen sieluunsa mitä syvimmän vaikutuksen.

Nyt hän oli selvillä asioistaan maailman kanssa.

On olemassa satoja itsemurhan syitä, mutta itsepintaisimmat
ja voittamattomimmat ovat ne, jotka johtuvat pitkäaikaisista
luonnonvaarinotoista. Pidä tarkasti silmällä henkilöä, joka ilman
tieteellisiä tarkoituksia tekee huomioita taivaalla ja pyrkii
tutkimaan luonnon salaisuuksia! Kätke häneltä terävä veitsi ja
pistooli ja tutki tarkoin, onko hänellä myrkkyä.

Niin, Timar oli päättänyt ottaa itsensä hengiltä.

Voimakkaille luonteille ei tämä ajatus tule yht'äkkiä, vaan se kypsyy
vähitellen. He valmistautuvat vuosikausia siihen ja valmistavat
huolellisesti sen toimeenpanemista.

Timarissa oli ajatus jo kypsynyt ja hän siirtyi nyt
järjestelmällisesti sen toimeenpanemiseen.

Kylmän vuodenajan tullessa hän lähti Plattenjärveltä ja palasi
Komorniin.

Kaikki, joita hän tapasi, lausuivat ilonsa siitä, että hän oli
voimistunut niin huomattavasti ja oli niin reippaan näköinen. Ja
Timar osottautui olevansa mitä parhaalla tuulella.

Mutta Timean silmiltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen sisällään
liikkui jotakin, ja hän kysyi huolestuneena: "Mikä teitä vaivaa,
puolisoni?"

Hänen vaikean sairautensa jälkeen oli vaimo sangen hellä häntä
kohtaan. Tämä hellyys ajoi häntä vain yhä lähemmäs hiotun teräksen
kärkeä kohti.

Jokainen itsemurha on hulluutta ja kaikki hulluus ilmaisee itsensä.
Monet tietävät olevansa hulluja, itsemurhaaja tietää sen jotensakin
hyvin. Hän tahtoo kätkeä salaisuutensa, ettei kukaan pääsisi sen
perille, ja juuri siten hän ilmaisee itsensä. Hän tahtoo puhua
oikein järkevästi, ettei kukaan huomaisi häntä hulluksi, mutta
kaikki nämä viisaat sanat tulevat sanotuiksi sopimattomaan aikaan
ja sopimattomassa paikassa, joten ne herättävät epäluuloja. Hän
on tavattoman hyvällä tuulella, luonnottoman iloinen ja leikkisä;
mutta hänen iloisuutensa on miltei levottomuutta herättävää, niin
luonnotonta, että se, joka näkee ja kuulee sen, sanoo väristen
itselleen: "Tämä ennustaa onnettomuutta."

Timar järjesti asiansa siten, että "se" ei tapahtuisi kotona.

Hän teki testamenttinsa.

Hän jätti koko omaisuutensa Timealle ja köyhille, ja siinä hän
menetteli niin varovasti, että sääsi erityisen legaatin, josta
Timea, siinä tapauksessa, että meni uusiin naimisiin, sekä hänen
jälkeläisensä, jos tulisivat köyhiksi, saisivat nostaa satatuhatta
guldenia.

Muutoin oli hänen suunnitelmansa seuraava:

Heti kun vuodenaika antaisi myöten, matkustaisi hän pois -- omien
sanojensa mukaan Egyptiin, mutta itse asiassa Vapaalle Saarelle.
Siellä hän tahtoo kuolla. Jos hän voisi saada Noëmin seuraamaan
itseään, niin he menisivät yhdessä kuolemaan.

Oi, Noëmi kyllä suostuisi. Mitä hän tekisi maailmassa ilman Mikaelia!

Minkä arvoinen olisi maailma silloin hänelle, sellaiselle kuin hän on?

He nukkuvat molemmat siellä kaukana Dodin vierellä.

       *       *       *       *       *

Talven Timar vietti osaksi Komornissa, osaksi Raabissa tai Wienissä.
Kaikkialla tuntui elämä hänestä taakalta.

Synkkämielisyyteen vaipuneen suurin onnettomuus on se, että hän
luulee lukevansa salaiset ajatuksensa kaikkien kasvoilla. Kaikkien
tuttaviensa ilmeistä ja sanoista hän huomaa heidän aavistavan hänessä
tapahtuneen muutoksen, hän huomaa heidän kuiskailevan hänen selkänsä
takana ja salavihkaa iskevän silmää toisilleen hänen lähestyessään,
hän huomaa naisten pelkäävän häntä ja miesten koettavan näyttää
levollisilta ja niin tapahtuu hänelle, että hän hajamielisyydessään
sanoo asioita, jotka todistavat hänen sielunsa sekavuutta, juttelee
hullunkurisia juttuja, joille ei kukaan hänen suureksi harmikseen
naura. -- Heitä jo pelottaa nauraa.

Eikä heillä kuitenkaan ole mitään syytä pelätä häntä. Ei hän vielä
ole joutunut niin pitkälle, että nousisi pöydästä ja heittäisi
pippuria vastapäätä istuvien silmiin, niinkuin häntä kyllä välistä
haluttaisi tehdä. Kun Johan Fabula tulee hänen luokseen kirkkoraadin
varajäsenenä ja alkaa pitää hänelle pitkiä puheita vakavista asioista
seisten suorana kuin seipään niellyt, silloin tuntee Timar palavaa
halua -- niin palavaa, että tuskin jaksaa vastustaa sitä -- panna
molemmat kätensä herra varakonsulin olkapäille ja hypätä pukkia hänen
päänsä yli.

Timarin katseessa oli jotakin, joka synnytti jokaisessa sellaisen
tunteen, kuin kaadettaisiin kuupallinen kylmää vettä hänen selkäänsä.

Tämän katseen kohtasi Ataliakin.

Usein heidän istuessaan vastapäätä perhepöydässä, seurasivat Timarin
silmät hellittämättä Atalian kasvoja ja vartaloa.

Tuollaisten mielisairaiden katseissa ilmenee palava himo naisen
suloihin niin kaamealla tavalla.

Ja Atalia oli tavaton kaunotar. Mikaelin silmät eivät voineet lakata
katselemasta tätä kaunista lumivalkoista kaulaa, ja Atalia tunsi
levottomuutta tämän mykän ihailun vuoksi, joka omistettiin hänen
kauneudelleen.

Mutta Mikael ajatteli: "Jospa vain kerrankin saisin teidät valtaani,
sinä kaunis, lumivalkoinen kaula ja sinä, sametinpehmeä, ihana povi
-- silloin puristaisin teidät rautaiseen syleilyyni, niin että sielu
teistä lähtisi." Tämä himo häntä ahdisti heti kun hän katseli Atalian
ihanaa vartaloa.

Vain Timea ei pelännyt häntä. Timea ei milloinkaan pelännyt ja mitäpä
hänellä olisi ollutkaan pelättävää.

Timar kyllästyi vihdoin odottamaan viipyvää kevättä. Miksi pitäisi
sen, joka lepää turpeen alla, odottaa kukkien puhkeamista?

Päivää ennen lähtöään hän antoi suuret päivälliset, joille hän oli
kutsunut koko joukon ihmisiä, vieläpä sellaisiakin, joita hän sangen
vähän tunsi. Koko talo oli täynnä vieraita.

Ennen päivällisten alkua hän sanoi Johan Fabulalle;

"Veljeni Kristuksessa, istukaa viereeni, ja kun niinä aamulla
tulen juovuksiin ja hulluksi, pitäkää huoli siitä, että minut
kannetaan matkavaunuun ja pannaan istuimelle maata. Käskekää sitten
valjastamaan hevoset ja antakaa niiden juosta tiehensä vieden minut
mukanaan."

Tällä tavoin hän halusi tajuttomassa tilassa poistua kotoaan ja
synnyinkaupungistaan.

Kun sitten aamupuoleen yöstä kaikki vieraat olivat kierineet pöydän
alle, yksi sinne ja toinen tänne, kuorsasi ystävämme Johan Fabulakin
aivan rauhallisesti nojatuolissa pää taaksepäin nojaten. Timar yksin
oli tajuissaan.

Mielisairaaseen viini vaikuttaa samoin kuin Mitridates-kuninkaaseen
myrkky. Se ei vaikuta ensinkään.

Siten hänen täytyi itse etsiä vaunut ja huolehtia lähdöstään.

Hänen aivoissaan kohisivat todellisuus ja unet, mielikuvitus ja
humala, muisti ja harha-aistimus kaikki sekaisin.

Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut vuoteen vieressä, missä
valkokasvoinen, nukkuva pyhimys lepäsi, kuin olisi hän suudellut
valkoisen patsaan huulia ja kuin patsas ei olisi edes herännyt tästä
suudelmasta.

Kenties kaikki olikin vain humalan luoma tai mielikuvituksen
herättämä kuva.

Sitten hän näki toisen ilmiön. Hänestä tuntui kuin kauniit
mänaadikasvot, vallattomien kiharoiden ympäröiminä, olisivat
katselleet oven takaa eräässä pitkässä, pimeässä käytävässä, jonka
ohi hän kulki. Tytöllä oli säihkyvät silmät ja punaiset huulet,
joiden välissä hohti kaksi helmiriviä, silloin kun hän, pitäen
vahakynttilää hoipertelevan miehen edessä, kysyi tältä: "Minne te
lähdette, herra?"

Ja vastaukseksi tähän hän oli kuiskannut kiehtovan haltiattaren
korvaan:

"Minä lähden pois tehdäkseni Timean onnelliseksi..."

Silloin olivat haltiattaren kasvot äkkiä vääntyneet Medusanpääksi ja
kiharat muuttuneet käärmeiksi.

Kenties oli tämäkin vain harha-aistimus.

Timar heräsi vasta keskipäivällä vaunuissaan, kun ajuri vaihtoi
hevosia. Hän oli jo kaukana Komornista.

Hän ei ollut muuttanut päätöstään.

Myöhään yöllä hän tuli alisen Tonavan varsille, missä salakuljettajan
vene, jonka hän oli tilannut kalastajamökille, jo odotti häntä. Hän
soudatti itsensä jo samana yönä saarelle.

Eräs ajatus välähti hänen mielessään.

Mitä! Jos Noëmi olisi kuollut?

Miksi se olisi niin mahdotonta?

Mikä taakka silloin kohoaisi hänen sielustaan! Kuinka kauheata
muutoin olisi vietellä häntä ottamaan tuota kauheata askelta!

Se, joka on saanut päähänpiston, vaatii kohtalolta kaikki olemaan
niin kuin hän on kuvitellut.

Valkokukkaisen ruusupensaan vieressä on nyt toinen, jossa keväällä
on punaisia kukkia -- Noëmin haudalla. Ja pian tänne tulee kolmaskin
keltainen ruusu, -- kultamiehen kukka.

Näihin ajatuksiin vaipuneena hän nousi maihin saarelle.

Oli vielä yö ja kuu paistoi.

Pähkinäpuista rakennettu huone, joka oli jäänyt kesken, seisoi kuin
krypta, ruohon peitossa; akkunoiden ja ovien edessä oli kaislamattoja
lumen ja sateen suojaksi.

Mikael kiirehti savimökin luo. Almira tuli häntä vastaan. Se ei
haukkunut, vaan otti häntä takinliepeestä hampaillaan ja veti hänet
akkunan luo.

Kuu paistoi akkunasta ja Mikael katsahti pieneen huoneeseen, joka oli
aivan valkoinen.

Hän näki vain yhden vuoteen huoneessa, toinen oli poissa. Vuoteessa
nukkui Terese.

Asia on kuten hän oli arvellutkin. Noëmille on jo tehty vuode
ruusupensaan alle. Silloin on kaikki hyvin.

Hän naputti akkunaan.

"Minä se vain olen, Terese!"

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tuli rouva kuistille.

"Makaatteko yksin, Terese?" kysyi Timar.

"Makaan."

"Onko Noëmi mennyt ylös Dodin luo?"

"Ei, vaan Dodi on tullut alas Noëmin luo."

Timar katsahti ihmeissään Tereseen.

Rouva otti häntä kädestä ja vei hänet viekkaasti hymyillen talon
taakse, missä oli toisen huoneen akkuna.

Tämäkin huone oli valoisa. Siellä paloi yölamppu.

Timar katsahti akkunasta sisään ja näki Noëmin nukkuvan valkoisella
vuoteella. Hän piti käsivarttansa kultakutrisen enkelin ympärillä,
joka nukkui hänen rinnallaan.

"Mitä tämä on?" huudahti Timar tukahutetulla äänellä.

Terese hymyili lempeästi.

"Ettekö näe? Pikku Dodihan se on. Hänen oli ikävä meitä. Täällä
alhaalla oli hänen mielestään parempi olla kuin taivaassa. Hän sanoi
hyvälle Jumalalle: 'Sinulla on kylliksi enkeleitä. Salli minun mennä
takaisin niiden luo, joilla oli vain yksi.' Ja Jumala antoi hänen
tulla takaisin."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Hm, hm! Se on sama vanha juttu. Eräs salakuljettajan vaimoraukka
kuoli täällä taas, ja me otimme huostaamme orpolapsen. Ettehän
pahastune siitä."

Timar värisi kuin olisi hänellä ollut vilu.

"Älkää herättäkö nukkujia ennen aamua", sanoi Terese. "Lasta
vahingoittaa, jos sen uni keskeytetään. Lapsenelämällä on monta
salaisuutta. Onhan teillä kärsivällisyyttä kylliksi?"

Timarin päähänkään ei pälkähtänyt tehdä vastaväitteitä. Hän heitti
myssyn pois päästään, tempasi nutun ja takin yltään ja kääri hihansa
korkealle. Terese luuli hänen tulleen hulluksi. Mutta ei hän ollut
tullut hulluksi. Hän ryntäsi pähkinäpuisen talon luo, tempasi
kaislamatot ovista ja akkunoista, veti höyläpenkin esiin, ruuvasi
paikoilleen ovilaudan, joka oli jäänyt puolivalmiiksi, otti höylän ja
alkoi tehdä työtä.

Alkoi juuri silloin sarastaa.

Noëmi näki unta, että joku työskenteli uudessa talossa. Höylä
räiskähti kovaan puuhun ja iloinen työmies lauloi:

    "En linnoihinkaan vaihtaisi
    Sun majaas', armahani."

ja avatessaan silmänsä hän kuuli vielä höylän äänen ja laulun.



Kahdeksas luku.

TERESE.


Timar oli onnistunut varastamaan koko maailmalta.

Timealta hän ensin varasti hänen isänsä miljoonat, sitten hänen
sydämensä miesihanteen ja lopuksi aviollisen uskollisuutensa.

Noëmilta hän varasti rakastavan sydämen, naisellisen hellyyden, koko
hänen olemuksensa.

Tereseltä hän varasti tämän luottamuksen, viimeisen luottamuksen,
jonka ihmisille vihamielinen mieli niihin asetti. Hän varasti tältä
Vapaan Saaren lahjoittaakseen sen takaisin Tereselle ja siten
saavuttaakseen hänen kiitoksensa.

Teodor Kristyanilta hän varasti koko maailman karkottaessaan hänet
toiseen maapallonpuoliskoon.

Atalialta hän oli varastanut isän ja äidin, kodin ja sulhasen, hänen
maallisen ja taivaallisen autuutensa.

Ystävältään Katshukalta hän varasti toivon onnellisesta elämästä.

Kunnioitus, jota maailma osoittaa hänelle, köyhyyden kyyneleet,
isättömien ja äidittömien lasten suudelmat hänen kädelleen,
kunniamerkki, jonka hänen kuninkaansa on antanut hänelle, eikö kaikki
tämä ole varkautta? Hän varastaa salakuljettajilta uskollisuuden,
jolla he säilyttävät hänen salaisuutensa -- varas, joka varastaa
varkailta!

Onpa hän lisäksi varastanut hyvältä Jumalalta; hän on varastanut
taivaasta pienen enkelin.

Hänen sielunsa ei ollut enää hänen omansa. Hän oli jo pantannut sen
kuulle. Kuutakin hän on pettänyt eikä ole antanut sille, mitä lupasi.
Hän on varastanut kuultakin.

Myrkkyjuoma oli jo valmiiksi sekoitettuna, sen piti auttaa hänet
toiseen maailmaan; haa, kuinka pirut iloitsivat, kuinka he
riemuitsivat, kuinka he jo ojentelivat kynsiään hänen sieluparkaansa
kohti. Mutta hän veti heitäkin nenästä. -- Hän on varastanut
pirultakin.

Maailman keskellä hän hiipi paratiisiin ja paratiisista hän varasti
kielletyn hedelmän sillä aikaa kuin pääenkeli, joka oli vartioimassa
häntä, käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä, ja tässä salaisessa
Edenissä hän ivasi kaikkia inhimillisten lakien turvaamia laitoksia:
pappeja, kuningasta, tuomareita, veronkantajia ja poliiseja. Kaikilta
niiltä hän oli varastanut. Ja kaikessa hän onnistui. Mutta kuinka
kauan?

Hän onnistui pettämään koko maailmaa, yhtä lukuunottamatta: itseään.

Hän oli aina surullinen, silloinkin kun hänen kasvonsa hymyilivät.

Hän tunsi, minkä nimen hän ansaitsi. Ja hän olisi mielellään ollut
se, miltä näytti. Mutta se oli mahdotonta.

Suunnaton rikkaus... yleinen kunnioitus... onnellinen rakkaus...
vain yksi näistä oli rehellisesti hankittu. Rehellisyys, ihmisrakkaus,
ankara suoruus ja itseuhrautuvaisuus olivat hänen luonteensa
pääpiirteet, hänen sielunsa elämänilo. Ennenkuulumattomat kiusaukset
olivat tempaisseet hänet vastakkaiseen suuntaan, ja nyt hän oli
ihminen, jota kaikki kunnioittivat, rakastivat ja pitivät arvossa,
mutta joka vain vihasi ja syytti itseään.

Ja sen lisäksi on kohtalo siunannut hänelle viime sairaudesta lähtien
niin rautaisen terveyden, ettei mikään voi vahingoittaa häntä. Sen
sijaan, että hän olisi vanhettunut, hän on vain nuortunut.

Koko kesä kului työssä.

Pienessä, edellisenä vuonna rakentamassaan talossa hän lopetti
nyt puusepäntyöt, sitten seurasi sorvaaminen ja leikkaaminen. Hän
varasti kaunotaiteillakin. Hän voitti niiltä luovan taidon. Oli ilo
nähdä, miten pieni puutalo hänen talttansa avulla muodostui oikeaksi
mestariteokseksi. Timarissa oli taiteilija mennyt hukkaan.

Kaikki pylväät, jotka kannattivat pientä kuistia, olivat
erimuotoisia. Ensimmäinen muodostui kahdesta kiemurtelevasta
käärmeestä, joiden päät muodostivat kapiteelin; toinen oli
palmupuunrunko, jonka ympärillä kiemurteli eräs köynnöskasvi; kolmas
esitti viiniköynnöstä, jota pitkin juoksi sisiliskoja ja oravia;
neljäs oli kaislakimppu, joka kohosi akanthuslehdistä.

Ja sisältäkin ovat seinien paneelit pelkkää leikkaustyötä,
kirjavaa mosaiikkia; pöydät ja tuolit ovat taidokkaasti liitetyt
yhteen; lumivalkoinen orapihlajapuu muodostaa hauskan vaihtelun
ruskean pähkinäpuun kera; leikkaukset taivasvuoteessakin osottavat
taiteellista makua. Sitäpaitsi näkyy ovien lukoissa ja akkunahaoissa
omintakeisia päähänpistoja. Sekä ovet että akkunat häviävät seiniin;
edelliset työnnetään sivulle, jälkimmäiset ylöspäin ja ne avataan
ja suljetaan harvinaisella tavalla muodostetuilla puusuluilla.
Timarhan oli jo alunpitäen päättänyt, ettei koko talossa saisi
olla ainoatakaan naulaa, jota hän ei itse olisi valmistanut, ja
niinmuodoin ei siinä ollut palaakaan rautaa. Hän tahtoi rakentaa ja
sisustaa sen omin käsin ja saaren omista tuotteista.

Vain akkunoiden suhteen hän oli hieman epätietoinen. Ensin hän
jännitti hyttysverkon kehyksiin, mutta sellaisin akkunoin voisi
taloa käyttää vain kesäasuntona ja sitäpaitsi sataisi sisään, kun
luukut eivät olleet suletut. Sitten hän valmisti ruudut eläinten
rakoista kuten eskimoilla on tapana; mutta ne pistivät liian selvästi
silmään muuta komeutta vastaan. Vihdoin hän löysi, kauan ja tarkoin
etsittyään, erään kalliomöhkäleen päältä kerroksen, kissankultaa,
jota myös kutsutaan "Marianlasiksi." Tämän hän varovasti irroitti
harmaakivestä, halkaisi hienon, läpikuultavan metallin ohuihin
lehtisiin ja valmisti sitten kapeista, kauniisti leikatuista säleistä
ristikon, joiden välit hän täytti Jumalan antamalla lasilla. Se
oli orjantyötä. Ja tuolla suunnattoman rikkaalla miehellä oli
kärsivällisyyttä vaivata itseään sellaisella työllä!

Mutta kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun hän talon valmistuessa
saattoi viedä rakkaansa sinne! Katsokaa, kaikki on minun kätteni
työtä! Sellaista taloa ei edes kuningas saata lahjoittaa
kuningattarelleen.

Dodi (toinen) oli jo neljän vuoden vanha, kun talo valmistui --
"Dodin talo."

Nyt Mikael sai muuta työtä. Hänen täytyi opettaa Dodia lukemaan.

Dodi oli vilkas poika. Viisas, terve ja hyvänluontoinen lapsi.
Timar selitti itse tahtovansa opettaa hänelle kaikki, lukemaan ja
kirjoittamaan, uimaan ja voimistelemaan; sittemmin käsittelemään
kirvestä, höylää ja talttaa. Rakennus- ja leikkaustyöntekijä voi aina
ansaita leipänsä. Dodin tulee oppia kaikkea sellaista.

Timar oli jo alkanut uskoa, että kaikki saisi jatkua edelleen samaan
tapaan kuin tähän asti; nyt oli kaikki niinkuin pitikin; hänen oli
vain elettävä edelleen tätä elämää ikänsä kaiken.

Mutta äkkiä huusi kohtalo hänelle: "Seis!"

Ei se ollut kohtalo, vaan Terese.

Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun Timar ensi kerran oli
joutunut tälle saarelle. Silloin olivat Noëmi ja Timea vielä aivan
lapsia. Nyt on Noëmi kaksikymmentakaksi, Timea kaksikymmentäyksi
vuotta. Atalia käy kahtakymmentäviittä, Terese on jo täyttänyt
neljäkymmentäviisi; Timar itse käy neljääkymmentäkahta ja pikku Dodi
viidettä.

Erään heistä oli valmistauduttava kotimatkalle, sillä hänen aikansa
oli joutunut, ja hänen kärsimystensä mitta, joka olisi ollut kylliksi
kokonaiselle pitkälle ihmiselämälle, on täynnä. Tämä henkilö on
Terese.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Noëmin ollessa ulkona lapsen kera, hän
sanoi Timarille:

"Mikael, minun on sinulle uskottava eräs asia. Syksyllä on minun
lähdettävä. Tiedän kuolemani lähestyvän. Jo kaksikymmentä vuotta olen
kärsinyt sitä kipua, joka vie minut hautaan: minulla on sydäntauti.
Älä ota sitä puheenparreksi. Tämä on kuolettava tauti. Minä olen aina
salannut sen enkä ole milloinkaan valittanut. Minä olen parannellut
sitä kärsivällisyydellä ja te olette auttaneet minua rakkaudellanne
ja ilolla, jonka olette minulle valmistaneet. Ellette te olisi sitä
tehneet, olisin jo kauan sitten maannut haudassa. Mutta kauempaa
en jaksa kestää. Jo vuoden ajan en ole saanut unta. En osaa nukkua
koko yönä. Nousen ylös heti kun olen pannut maata. Luulen, että
tätä tilaa seuraa pitkä, -- hyvin sikeä uni. Sydämeni on palvellut
aikansa. Kuulen sen koko päivän tykyttävän. Kolme, neljä kertaa se
lyö kuin säikähtyneenä ja sitten se seisahtuu kokonaan, sitten kuuluu
pitkien väliaikojen perästä joku lyönti, ja sitten se alkaa taas
nopeasti sykkiä, sitten taas lyhyt tykytys ja pitkä vaitiolo. Loppuni
lähenee. Usein minua pyörryttää ja vain voimakas tahtoni estää
minut sortumasta. En kestä kesää loppuun. Olkoon niin; minä alistun
kohtalooni. Ei mikään pelota minua. Noëmilla on jo toisia rakkauden
esineitä. Sinua, Mikael, minä en vaivaa millään kysymyksillä. En
pyydä sinulta mitään lupausta. Puhuttu sana on vain tyhjä sana; vain
tunnettu sana on tosi sana. Sinä tunnet, mitä olet Noëmille ja mitä
Noëmi on sinulle. Mikä minua pelottaisi? Voin kuolla, vaivaamatta
kaikkivoipaa ja kaikkiviisasta Luojaani rukouksillani Mitä veisin
pyytää häneltä, sen hän on jo kaiken antanut minulle. Eikö niin,
Mikael?"

Mikael painoi päänsä alas. Juuri tämä oli lakkaamatta viime aikoina
häirinnyt hänen untaan. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, miten
Teresen terveys oli huonontunut. Hän oli nähnyt Teresen kamppailevan
kauhean, salaisen taudin kanssa, joka oli iskenyt häneen siinä
kohdassa, missä ruumis ja sielu koskettavat toisiaan läheisimmin:
sydämessä, ja hän oli väristen ajatellut sitä mahdollisuutta, että
kuolema kohtaisi häntä äkkiarvaamatta. -- Miten kävisi silloin Noëmin?

Kuinka hän silloin voisi, kuten hän siihen saakka oli tehnyt, jättää
tuota hentoa naista yksin lapsensa kera tänne yksinäiselle paikalle?

Kuka häntä suojaisi, tukisi ja lohduttaisi?

Hän oli aina torjunut luotaan tämän ajatuksen. Nyt se oli hänen
edessään, eikä hän voinut paeta.

Terese oli puhunut totta. Jo samana iltapäivänä laski maihin eräs
tuttu hedelmäkauppias, ja kun Terese laski hänelle persikoilla
täytettyjä koreja, meni hän tiedottomaksi ja vaipui maahan.

Onneksi hänet saatiin virkoamaan. Kolmen päivän perästä tuli
hedelmäkauppias takaisin. Terese tahtoi kiirehtiä asiaa ja pyörtyi
taaskin. Hedelmäkauppias huokasi syvään.

Parin päivän perästä hän tuli noutamaan hedelmiään. Nyt Mikael ja
Noëmi eivät pyytäneet häntä Teresen luo, vaan luovuttivat itse
hedelmät hänelle.

Hedelmäkauppias huomautti, että rouva-paran olisi paras -- ripittää
itsensä, koska hän kerran oli niin sairas.

       *       *       *       *       *

Mikael punnitsi vakavasti mielessään, mitä oli kuullut Tereseltä.

Hän ei ainoastaan pitänyt tätä naista Noëmin äitinä ja ainoana tukena
hänen poissaollessaan, mutta myös voimakkaana sieluna, jonka kohtalo
oli valinnut, kuten profeetta Jeremiaan, koetellakseen häneen kaikkia
kidutuskeinojaan -- sieluna, joka ei masentunut näissä kärsimyksissä,
ei joutunut epätoivoon eikä alentanut itseään, vaan kärsi, vaikeni ja
toimi.

Hänen kuolemansa samoin kuin hänen elämänsä on todistava, mitä hän on
kestänyt ja kärsinyt.

Ja niin Timar tuli vakuutetuksi siitä, että hänen kohtalonsa oli
vienyt hänet yhteen tämän naisen kanssa, jotta tämä hänessä saisi
korvauksen suurista kärsimyksistään, ja jotta kaikki hänen vihansa ja
syntinsä, joilla hänen omatuntonsa oli raskautettu, ja jotka suuressa
maailmassa olivat haudattuina loistavien valheiden pyramiidien
alle, sovitettaisiin tällä pienellä saarella. Kaikki hyveet ja
oikeudenmukaisuus, kaikki hyvä, jota hän elämässään on tehnyt, on
rajoitettu tälle pienelle alueelle.

Kun Terese ei enää voinut taistella tuskiaan vastaan, vaan kuihtui
hänen silmäinsä nähden, tunsi hän yhä voimakkaammin käskevän äänen
sydämessään, joka huusi hänelle, että Teresen kuollessa hänen
hartioilleen lankeisi suuri taakka, se taakka, jota tämä nainen oli
kantanut ja se sielunvoima, jolla hän oli kantanut sen.

Noëmi ei vielä tiennyt äitinsä olevan kuolemansairaan. Hänen tiheät
pyörtymiskohtauksensa selitettiin johtuvan kuumuudesta. Terese
sanoi hänelle naisten usein kärsivän sellaista tautia siirtyessään
nuoruudesta vanhuuteen.

Timar osotti tästä lähtien suurempaa huomaavaisuutta Tereseä kohtaan.
Hän ei sallinut tämän ottaa osaa taloustoimiin, piti huolta siitä,
että hän sai olla rauhassa ja käski pienokaista vaikenemaan kun
se tuli liian meluavaksi. Mutta Teresen unettomuus ei kuitenkaan
tahtonut väistyä.

Täten kului kesä. Viileämmät päivät näyttivät tuovan helpotusta,
mutta vain näennäisesti. Syksyn alussa palasivat pyörtymiskohtaukset,
ja hedelmäkauppias huokasi lakkaamatta, että oli aika ripittää
itsensä ja ottaa kuolinsakramentti.

Kerran lie taas istuivat neljäsin päivällispöydän ääressä
ulommaisessa huoneessa, kun Almira haukkuen ilmoitti vieraita
tulevan. Terese katsahti ulos akkunasta ja sanoi säikähtyneenä
Mikaelille:

"Mene heti kamariin, ettei sinua kukaan näe täällä."

Timar katsahti nyt hänkin puolestaan ulos akkunasta ja huomasi myös
parhaaksi olla tapaamatta tulijaa, sillä se ei ollut kukaan muu kuin
hänen korkea-arvoisuutensa, herra Sandrovicz, kunniamerkin saanut
tuomiorovasti, joka heti olisi tuntenut herra von Levetinczyn ja
olisi huomannut kauniita asioita täällä tapahtuneeksi.

"Kantakaa pois pöytä ja jättäkää minut yksin", sanoi Terese-rouva,
kehottaen Dodia ja Noëmiakin nousemaan. Ja aivan kuin hän olisi
saanut voimansa takaisin hän auttoi pöydän korjuussa, joten hän
olikin jo yksin hänen korkea-arvoisuutensa koputtaessa ovelle. Hän
oli vetänyt vuoteensa sisähuoneen oven eteen ja istui itse vuoteen
laidalla. Siten oli sisähuone sulettu.

Tuomiorovastin parta oli, sitten viime näkemän, kasvanut vielä
pidemmäksi ja oli nyt huomattavasti harmahtava, mutta hänen poskensa
olivat punaiset ja muoto Simsonin.

Lukkari ja kirkonvartia, jotka olivat hänen seurassaan jäivät
kuistille yritellen solmia ystävyyttä suuren koiran kanssa.
Korkea-arvoinen herra astui kuin suudeltavaksi. Mutta Terese
jätti tämän suotuisan tilaisuuden käyttämättä, mikä menettely ei
erikoisesti virittänyt tulijan mieltä armolliseksi.

"No, etkö enää tunne minua, syntinen vaimo?"

"Oi, tunnen hyvinkin, herraseni, mutta tiedän myös olevani
syntisparka. Mikä tuo teidät tänne?"

"Mikäkö tuo, sinä vanha lepertelevä noita? Vielä kysyt, mikä minut
tuo! Sinä Jumalasta luopunut pakanavaimo! Etkö tunne minua?"

"Olen jo sanonut tuntevani sinut. Sinä olet sama pappi, joka et
tahtonut haudata minun miesvainajaani."

"Niin, syystä että hän oli lähtenyt maailmasta luvattomalla tavalla
ripittämättä itseään ja tekemättä katumusta ja parannusta. Siitä
syystä hänen osansa oli kuolla ja tulla haudatuksi kuin koira. Siis,
jollet sinäkin tahdo tulla haudatuksi kuin koira, niin mene itseesi,
kadu syntejäsi ja ripitä itsesi, kun vielä on aikaa. Tänään tai
huomenna lyö viime hetkesi. Hurskaat naiset ovat ilmoittaneet minulle
sinun olevan viimeisilläsi, ja he ovat pyytäneet minua antamaan
sinulle synninpäästön. Heitä saat kiittää siitä, että olen täällä."

"Puhukaa hiljaa, herraseni. Tyttäreni on viereisessä huoneessa. Hän
saattaisi säikähtyä."

"Vai niin, sinun tyttäresikö? Ja sitäpaitsi eräs mies ja eräs lapsi?"

"Niin onkin."

"Ja tämä mies on sinun tyttäresi mies?"

"Niin on."

"Entä kuka heidät on vihkinyt?"

"Hän, joka vihki Adamin ja Evan -- Jumala."

"Houkka nainen! Se tapahtui silloin, kun ei vielä ollut pappeja eikä
alttareita. Mutta nyt se ei ole yhtä helppoa. Siitä meillä on laki."

"Minä tiedän sen. Tämä laki on ajanut minut yksinäiselle saarelleni.
Mutta täällä se laki ei ole voimassa."

"Sinä olet siis pakana?"

"Rauhassa olen elänyt, rauhassa myös kuolen."

"Sinä olet siis opettanut oman ainoan tyttäresi viettämään
häpeällistä elämää?"

"Mikä on häpeätä?"

"Mikäkö on häpeä? Kaikkien kunniallisten ihmisten ylenkatse."

"Koskeeko se minuun?"

"Sinä tunteeton lokamöhkäle! Sinä siis vain tunnet sen, mikä
vaikuttaa ruumiiseesi? Sinä et ajattele sielusi vapahdusta?
Minä tulen osottamaan sinulle tietä taivaaseen, ja sinä tahdot
kaikin voimin helvettiin. Etkö usko ylösnousemukseen? Etkö usko
ijankaikkiseen elämään?"

"En, en usko. En myöskään tunne minkäänlaista kaipausta sinne. Minä
en tahdo herätä uuteen elämään. Minä tahdon nukkua rauhassa puiden
lehvien varjossa. Minä tahdon maatua maaksi, ja puiden juuret imevät
minun tomuni itseensä, ja puiden lehdet kasvavat minun tomustani,
muuta elämää en toivo. Minä tahdon elää niiden vihreiden puiden
mehussa, jotka itse olen istuttanut. Minä en usko julmaan Jumalaan,
joka tahtoo nähdä kurjan olennon kärsimysten jatkuvan haudan tuolla
puolen. Minun Jumalani on armelias Jumala, joka suo ruoholle, puille
ja ihmisille kuolemassa levon."

"Näytä minulle pyhästä raamatusta, milloin Jumala loi helvetin ja
paholaisen, niin minä uskon sinua."

"Oi, sinä jumalaton nainen!" huudahti pappi kauhuissaan. "Tuli
kuluttakoon sinun kielesi! Sinä siis tahdot kieltää paholaisen
olemassaolon?"

"Minä kiellän sen. Jumala ei milloinkaan ole luonut paholaista. Te
olette itse luoneet paholaisen pelotellaksenne sillä meitä. Mutta
siinäkin olette menetelleet taitamattomasti. Teidän paholaisellanne
on sarvet ja kaviot. Sellainen olento elää ruoholla eikä niele
ihmisiä."

"Herra, älä johdata meitä kiusaukseen! Maa on pian avautuva allamme
ja nielevä tämän naisen. -- Kasvatatko pienen lapsenkin samaan
uskoon?"

"Lapsen kasvattaa hän, joka on ottanut sen omakseen."

"Kuka?"

"Hän, jota lapsi kutsuu isäkseen."

"Ja mikä tämän ihmisen nimi on?"

"Mikael."

"Mikä hänen sukunimensä on?"

"Sitä en ole tiedustellut."

"Kuinka? Etkö ole tiedustellut hänen nimeään? Mitä siis tiedät
hänestä?"

"Tiedän hänet rehelliseksi ja tiedän hänen rakastavan Noëmia."

"Mutta mikä hän sitten on? Herrako, talonpoikako, käsityöläinenkö,
merimieskö vai salakuljettajako?"

"Hän on köyhä mies ja sopii siis meille."

"Entä mikä hän muutoin on? Minun on päästävä siitä perille, koska se
kuuluu virkaani. Mitä uskontoa hän tunnustaa? Onko hän paavilainen,
kalviinilainen, luterilainen, sociniaani, unitaari tai kenties
juutalainen?"

"Siitä en ole pitänyt väliä."

"Paastoatko sinä?"

"Kerran olin syömättä lihaa kaksi vuotta, syystä että minulla ei sitä
ollut."

"Entä kuka kastoi lapsen?"

"Jumala. Ukkossateella ja hän istui itse korkealla sateenkaarella."

"Voi, teitä pakanoita!"

"Pakanoitako! Miksikä pakanoita?" kysyi Terese katkerasti. "Mehän
emme ole epäjumalan palvelijoita emmekä jumalankieltäjiä. Meidän
saareltamme sinä et edes löydä sitä rahaan painettua kuvaa, jota
muutoin jumaloidaan kaikkialla maailmassa. Etkö sinäkin jumaloi
kaksipäistä kotkaa, silloinkun se on painettu hopeaan tai kultaan?
Eivätkö kaikki ihmiset kutsu rahaa: 'Kristukseksi?' Kun raha loppuu,
sanovat he: 'Ei Kristuksen penninkiä!'"

"Jumalaton noita! Sinä uskallat vielä tehdä pilaa niin pyhistä
asioista!"

"Minä puhun täysin vakavasti. Jumalan käsi on kohdannut minua
kovasti. Onnen ylenpalttisuudesta minä vaivuin kurjimpaan hätään.
Yksi ainoa päivä teki minusta lesken ja kerjäläisen. Minä en
kuitenkaan kieltänyt Jumalaa, minä en heittänyt luotani hänen
lahjaansa -- elämää. Minä tulin tänne autioon paikkaan, etsin
täältä Jumalaa ja löysin hänet. Minun Jumalani ei vaadi kauniisti
muodosteltuja rukouksia, lauluja, uhreja ja kellojen soittoa. Hän
vaatii vain antautuvan sydämen. Minä en tee katumusta ruusunauhaa
lukemalla, vaan tekemällä työtä. Ihmiset eivät jättäneet minulle
mitään maan päällä, mutta minä en silti paennut itsemurhan avulla
maan alle, vaan loin sen sijaan omistajatta olevasta maakappaleesta
kukoistavan puutarhan. Minua petettiin, minut ryöstettiin
putipuhtaaksi, minulle naurettiin; -- oikeuden palvelijat verottivat
minua, hyvät ystäväni varastivat minulta, papit ivasivat minua, mutta
minä en silti ole vihannut ihmisiä. Minä elän täällä muukalaisten
ja pakolaisten tien varrella. Minä hoidan ja parannan niitä, jotka
etsivät hoivaa luonani ja minä nukun kesät, talvet ovet auki. Minä en
pelkää huonoja ihmisiä. Oi, herra, minä en suinkaan ole pakana."

"Mitä tarpeetonta lörpötystä sinä lepertelevä nainen osaat sekottaa
yhteen! En minä sinulta sitä kysy, kysyn vain, onko mökissäsi asuva
mies oikeauskoinen vai kerettiläinen, ja miksi hänen lapsensa ei
vielä ole kastettu. On mahdotonta, ettet tiedä tämän miehen nimeä."

"Tiedän kyllä hänen nimensä, mutta muuta en. Hänenkin elämällään voi
olla salaisuuksia, kuten minunkin elämälläni on ollut. Olen uskonut
omani hänelle, hänen salaisuuksiaan en ole milloinkaan kysellyt.
Hänellä saattaa olla tärkeitä syitä olla niitä ilmaisematta. Mutta
tunnen hänet hyväksi, oikeudenmukaiseksi ihmiseksi enkä epäile
häntä ensinkään. Hyvät ystävät riistivät minulta kaiken; he olivat
aatelisia, korkeassa asemassa olevia henkilöitä; he eivät jättäneet
minulle muuta kuin pienen, itkevän lapseni. Minä kasvatin pikku
lapseni suureksi ja tämän ainoan aarteeni, elämäni, kaikkeni olen
antanut miehelle, josta en muuta tiedä kuin että häntä itseään
rakastetaan. Eikö se ole lujaa uskoa Jumalaan?"

"Älä puhu minulle uskostasi Jumalaan! Sellaisen uskon takia on
entiseen hyvään aikaan viety noitia polttoroviolle ja poltettu heitä
koko kristityssä maailmassa."

"Onpa silloin onni, että minä omistan tämän saaren erään turkkilaisen
yhtiön voimasta."

"Turkkilaisen yhtiön?" huudahti tuomiorovasti ihmeissään. "Kuka on
antanut sinulle sen?"

"Sama mies, jonka nimeä et saa minulta tietää."

"Minä otan siitä selvän heti paikalla sangen yksinkertaisella
tavalla. Minä huudan lukkarin ja kirkonvartian sisälle, annan heidän
vetää vuoteen ja sinut pois tieltä ja menen sisään tuonne. Eihän
ovessa ole mitään lukkoa."

Timar kuuli joka sanan viereisessä huoneessa. Veri syöksähti hänen
päähänsä kuvitellessaan hänen korkea-arvoisuutensa muutaman hetken
kuluttua astuvan huoneeseen ja huudahtavan: "Ah, tekö se olettekin,
herra hovineuvos, herra Mikael von Levetinczy!"

Tuomiorovasti avasi oven kuistille ja kutsui molemmat voimakkaat
matkatoverinsa sisään.

Ahdistuksessaan veti Terese kirjavan turkkilaisen peitteen rinnalleen.

"Herraseni", hän sanoi pyytävällä äänellä tuomiorovastille, "kuulkaa
vieläkin sananen uskoni vahvuudesta, jotta näkisit, etten ole pakana.
Katsokaa! tämä villapeite, joka on päälläni, on Brussasta. Eräs
matkustavainen toi sen sieltä äskettäin ja antoi sen minulle. No,
nyt on luottamukseni Jumalaan niin suuri, että joka yö makaan tämän
peitteen alla ja kuitenkin on tunnettua, että itämainen rutto on
jo neljän viikon ajan raivonnut Brussassa. Kuka teistä nyt luottaa
Jumalaan niin suuresti, että uskaltaa koskea tähän vuoteeseen?"

Mutta katsahtaessaan ylös hän ei nähnyt ketään. Kuultuaan
villapeitteen olevan Brussasta, missä rutto raivosi, olivat he
kaikki toinen toisensa jälkeen kiirehtineet ulos mökistä, jättäen
koko saaren ja sen kuolemaan vihityt asukkaat paholaisen ja helvetin
valtaan. Täten oli saari tullut huonoon huutoon ja se pidätti
jokaisen, jolle henki oli kallis, etäällä siitä.

Terese päästi nyt piilossa olijat ulos.

Timar suuteli hänen kättään.

"Äitini!"

"Poikani!" kuiskasi Terese hiljaa ja katsahti häntä silmiin. Tämä
katse sanoi Mikaelille: "Muista, mitä olet tällä hetkellä kuullut!"

Ja nyt oli aika valmistautua matkalle.

Terese puhui aina tulevasta kuolemastaan kuin matkasta.

"Lokakuussa lähden, keskellä kaunista jälkikesää. Kovakuoriaisetkin
paneutuvat silloin talven lepoon ja puut pudottavat lehtensä."

Hän valitsi itse kuolinpukunsa ja kääreliinansa.

Timariin ja Noëmiin nojaten hän kulki pienelle, kauniille aukeamalle
ja määräsi hautansa paikan sinne.

"Tähän, keskelle tätä kaunista kenttää!" hän sanoi ottaen Timarin
kädestä lapion ja mitaten sillä pitkänomaisen neliön. "Sinä olet jo
valmistanut asunnon Dodille; valmista nyt minullekin. Mutta älä luo
kumpua haudalleni, älä pystytä siihen ristiä äläkä istuta puita eikä
pensaita sinne. Peitä paikka kauniilla, tuoreella ruoholla. Ei mikään
saa erottaa sitä ympäröivästä tasangosta. Minä toivon niin. En tahdo
kenenkään, joka on iloisella mielellä, huomaavan hautaani tullakseen
surulliseksi."

Ja Timar valmisti Teresen asunnon.

Terese ei edes kertaakaan sanonut hänelle:

"Sano, kuka sinä oikeastaan olet? Minä lähden muutaman päivän perästä
maailmasta enkä tiedä, kenen käsiin jätän Noëmin."

Eräänä iltana hän nukahti eikä enää herännyt.

He hautasivat hänet, kuten hän oli toivonut.

He käärivät hänet valkoisiin, kauniisiin vaatteisiin ja laittoivat
hänelle vuoteen hyväntuoksuisista pähkinänlehdistä.

Ja sitten he loivat haudan umpeen maan tasalle ja peittivät sen
tuoreella ruoholla, joten paikka oli aivan entisen näköinen.

Seuraavana aamuna, kun Timar ja Noëmi taluttaen pikku Dodia kädestä
menivät kentälle ei tasaisessa maassa näkynyt jälkeäkään. Hämähäkit
olivat kutoneet verkkonsa senkin paikan yli, kuten muidenkin avointen
paikkojen, ja ne näyttivät hopeiselta paaripeitteeltä, jossa
kastepisarat kimaltelivat auringon paisteessa kuin tuhannet miljoonat
timantit.

Mutta keskellä tätä vihreätä, hopeallekimmeltävää kenttää, he
kuitenkin löysivät paikan.

Almira kulki edellä. Äkkiä se ojentautui suoraksi, ja painoi kuononsa
maahan. Siinä se oli.

Timar ajatteli, että tämä hauta sulki häneltäkin maailman. Hänenkin
oli valmistauduttava matkalle joko "tänne" tai "sinne."



Yhdeksäs luku.

TAITTUNUT SAPELI.


Timar jäi saarelle siksi kunnes huurre peitti vihreät nurmet, kunnes
lehdet putoilivat puista ja satakieli ja rastas muuttivat pois.

Silloin hän päätti palata maailmaan, todelliseen maailmaan.

Noëmin hän jätti yksin heidän pikku lapsensa kera autiolle saarelle.

"Mutta minä tulen takaisin jo talvella."

Näillä sanoilla hän erosi hänestä.

Noëmi ei edes tiennyt, mitä sana "talvi" merkitsi niillä seuduin,
jossa Mikael asui. Saaren ympärillä ei Tonava jäätynyt ensinkään.
Siellä oli etelämainen talvi; kylmimpään vuodenaikaan oli vielä kaksi
astetta lämmintä. Muratti ja laakeri viheriöitsivät koko talven
villeinä.

Mutta Mikaelille sattui huono matkailma. Ylisen Tonavan varsilla
oli jo satanut lunta, ja häneltä meni tuiskun tukkoamilla teillä
kokonainen viikko, ennenkuin hän ennätti Komorniin. Hänen oli myös
vietettävä yksi päivä Uj-Szöny'ssä. Tonavassa uiskenteli niin paljon
jäitä, että ei voitu kulkea sen yli.

Kerran hän oli pienellä venheellä uskaltanut tulvineen joen yli.
Mutta silloin oli Noëmi odottanut häntä. Mutta nyt hän vain rientää
Timean luo.

Mutta hänenkin luokseen hän "rientää."

Jäät kasautuivat virralla, ja hän oli ensimmäinen, joka kulki jalan
jään poikki.

Sillä, kuten sanottua, Timeankin luo hänellä on kiire -- ottamaan
eroa hänestä.

Hänen päätöksensä on nyt tehty. Heidän täytyy erota. Noëmi ei voi
kauemmin olla yksin autiolla saarella.

Noëmille on palkittava oikeudenmukaisesti hänen uskollisuutensa
ja rakkautensa. Kirous Timarille, jos hän jättäisi Noëmin yksin
avuttomana korpeen, senjälkeen kun hän on antautunut Timarille
ruumiineen, sieluineen!

Ja sittenhän Timeakin tulisi onnelliseksi

Tämä ajatus häntä kuitenkin harmitti, -- ajatus, että Timea tulisi
onnelliseksi.

Jos Timar voisi edes vihata häntä, jos hän voisi esittää edes yhden
syytöksen häntä vastaan, niin että hän voisi hyljätä hänet kuin
henkilön, jota vihataan ja joka unohdetaan helposti!

Hänen oli ollut pakko jättää vaununsa Uj-Szöny'yn, sillä ajopeleillä
ei vielä voinut kulkea jäiden yli. Hän palasi kotiin jalkaisin.

Astuessaan sisään hänestä tuntui kuin Timea olisi säikähtynyt hänet
nähdessään, kuin hänen kätensä olisi vavissut, kun hän sen ojensi
tervehdykseksi, kuin hänen äänensä olisi värissyt hänen vastatessaan
Timarin tervehdykseen. Tällä kertaa hän ei myöskään ojentanut
poskeaan suudeltavaksi. Sanoen syyksi puvun muuttamista, Timar
kiirehti huoneeseensa.

Oi, jospa tällä arkuudella olisi syynsä!

Hän oli huomannut vielä kerran erään toisenkin merkin, nimittäin
Atalian kasvoilla. Tämän silmissä loisti pirullisen voiton tuli,
vahingonilon virvatuli.

Kuinka? Tietäisiköhän Atalia jotakin?

Hän tapasi taas molemmat naiset aterialla. He istuivat kaikki kolme
vaiti vastapäätä toinen toisiaan, katsellen toisiaan tutkivasti.

Aterian jälkeen Timea sanoi vain nämä sanat: "Te olette tällä kertaa
ollut hyvin kauan poissa."

Timar ei voinut vastata: "Pian olen jättävä sinut ainiaaksi", mutta
hän ajatteli niin.

Hän aikoi edeltäkäsin neuvotella asianajajansa kera siitä, kuinka hän
nostaisi avioerojutun vaimoaan vastaan. Hänen oli mahdotonta keksiä
mitään tekosyytä siihen.

Ei ollut muuta syytä kuin "molemminpuolinen voittamaton
vastenmielisyys."

Mutta tässä täytyi molempien olla yhtä mieltä, oli asia sitten totta
tai ei.

Antaisikohan hänen vaimonsa samanlaisen selityksen? Hänestä riippui
kaikki.

Timar mietiskeli koko iltapäivän tätä asiaa. Hän käski palvelusväkeä
pitämään hänen paluunsa salassa kaikilta vierailta; tänään hän ei
tahtonut puhua kenenkään kanssa.

Iltapuoleen avasi kuitenkin joku oven hänen huoneeseensa.

Hän heitti raivostuneen silmäyksen sinnepäin ja oli jo tarttunut oven
lukkoon estääkseen tulijaa, oli se sitten kuka tahansa, astumasta
sisään. Mutta hän astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin. Atalia
seisoi hänen edessään.

Sama vahingonilo loisti hänen kasvoissaan, sama ivallinen voitonhymy
väreili hänen huulillaan.

Mikael vetäytyi taaksepäin näiden silmien edestä.

"Mitä tahdotte, Atalia?" kysyi hän hämillään.

"Hm, mitä luulette, herra von Levetinczy, minun tahtovan?"

"Kuinka minä sen tietäisin?"

"Mutta minäpä tiedän, mitä te tahdotte."

"Minäkö?"

"Tahdotteko tietää minulta jotakin?"

"Mitä?" kuiskasi Mikael innokkaasti sulkien oven ja tuijottaen silmät
suurina Ataliaa.

"Mitä tahdotte tietää minulta, herra von Levetinczy?" sanoi kaunis
nainen yhä hymyillen. "Niin, onhan se vaikeata arvata! Kuinka monta
vuotta olen nyt ollut talossanne?"

"Talossaniko?"

"No niin, tässä talossa sitten kun se tuli omaksenne. Jo kuusi
vuotta. Joka vuosi olen nähnyt teidän palaavan kotiin. Joka vuosi
olen nähnyt uuden ilmeen kasvoillanne. Ensimmäisenä vuonna se oli
tuskaista mustasukkaisuutta, seuraavana hyväntuulisuutta, sitten
teeskenneltyä levollisuutta, kerran myöskin kuohuvaa intoa ja
poroporvarillista toimekkuutta. Kaikkea tätä tutkin. Viime vuonna
miltei luulin murhenäytelmän jo loppuvan. Ja se pelotti minua. Te
osasitte ottaa kasvoillenne sellaisen ilmeen, kuin on ihmisellä, joka
aina näkee haudan edessään. Mutta tehän tiedätte, ettei kukaan niin
hartaasti rukoile teidän henkenne puolesta kuin minä."

Nämä sanat kuullessaan Timar rypisti kulmiaan ja Atalia osasi kenties
lukea näistä rypyistä.

"Ei, ei kukaan, herraseni", hän jatkoi intohimoisesti, "sillä jos
on olemassa _joku_, joka _rakastaa_ teitä, ei hän kuitenkaan voisi
niin lämpimästi toivoa teille pitkää ikää, kuin minä nyt toivon. --
Nyt näen kasvoillanne taas saman ilmeen kuin ensimmäisenä vuonna.
Se on oikea ilme. Te tahtoisitte mielellänne tietää minulta jotakin
Timeasta?"

"No tiedättekö sitten jotakin?" kysyi Timar kiivaasti, nojaten
selkäänsä oveen, ikäänkuin pitäen Ataliaa vankina.

Atalia hymyili ivallisesti. Eihän, vaan Mikael on vanki.

"Tiedän paljon -- kaikki!" hän vastasi.

"Kaikki?"

"Niin, kylliksi, vetääkseni kirouksen meidän kaikkien kolmen ylitse,
minun ja sen toisen sekä teidän."

Mikael tunsi veren seisahtuvan suonissaan.

"Te voitte sanoa minulle kaikki."

"Juuri siksi olen tänne tullutkin. Kuunnelkaa minua tarkoin loppuun
asti, yhtä levollisesti kuin minä olen kertova teille asioita, joiden
ajatteleminen vie hulluuteen ellei kuolemaan."

"Pyydän teitä, etukäteen yksi sana: onko Timea uskoton?"

"Hän on."

"Ah!"

"Minä sanon vielä kerran: hän on uskoton. Ja te olette saapa
eittämättömän todistuksen siitä."

Timarin paremmat tunteet nousivat tätä syytöstä vastaan.

"Mutta, neitiseni, punnitkaa tarkoin sananne."

"Minä esitän vain tosiseikkoja, ja jos haluatte omin silmin olla
todistajana, niin käy sekin päinsä, ja te voitte sitten torua kaikkia
viittä aistianne siitä, että ne panettelevat pyhää alttarikuvaa."

"Minä vaikenen, mutta en usko."

"Minä puhun siitä huolimatta. Teidän pyhimyskuvanne on astunut alas
alttaritaulusta kuunnellakseen kaupungin juorua, joka kertoo komean
majurin hänen tähtensä taistelleen erään vieraan upseerin kanssa ja
haavoittaneen tätä pahasti, vieläpä käyneen niin kiivaasti hänen
kimppuunsa, että sapeli taittui. Pyhimyskuva kuunteli tätä satua.
Sohvi-rouva kertoi sen hänelle, ja tämän kertomuksen kuullessaan
vuodatti pyhimyskuva kyyneleitä. Mitä? Te olette kerettiläinen,
kun ette usko itkeviin pyhimysten kuviin. -- Mutta asia on siitä
huolimatta tosi, ja Sohvi-rouva kertoi seuraavana päivänä kaiken
tuolle komealle majurille. Sohvi-rouvaa miellyttää juosta juoruja
kantamassa toiselta toiselle, imarrella ja juonitella; Sohvi-rouvan
mielityönä on saattaa yhteen sydämet, jotka salassa rakastavat
toinen toisiaan, ärsyttää rauhalliset perheenjäsenet toinen toisensa
kimppuun, valmistaa jollekin henkilölle iloa, joka pian muuttuu
tuskaksi, tunkeutua toisten salaisuuksiin ja sitten vaivata heitä
tiedoillaan. Sohvi-rouva on minun äitini."

Atalia pyyhkäisi kädellään huuliaan "minun äitini" sanojen perään,
aivankuin hän olisi tahtonut kuivata niiltä jotakin, joka maistui
katkeralta.

"Seurauksena tiedonannosta kyyneleistä oli, että Sohvi-rouva kuljetti
majurilta pyhimyskuvalle erään laatikon ja kirjeen."

"Mitä laatikossa oli?"

"Se, mitä siellä oli, ei ole teille niinkään mielenkiintoista kuin
kirjeen sisältö. Laatikossa oli taittuneen säilän toinen puoli sekä
sen sapelin kädensija, jolla majuri oli taistellut. Se on muisto."

"Hyvä, ei siinä ole mitään pahaa", sanoi Mikael teeskennellyn
levollisesti.

"No niin! Mutta kirje."

"Oletteko lukenut sen?"

"En, mutta tiedän sisällön."

"Kuinka voitte sen tietää?"

"Siksi, että pyhimys vastasi siihen, ja Sohvi-rouva oli taas
rakkauden posteljoonina."

"Tämä vastaus saattoi olla torjuva."

"Mutta se ei ollut. Sohvi-rouvalla on tapana kertoa minulle kaikki,
sillä hän tietää varsin hyvin valmistavansa minulle helvetin tuskia
sanoillaan. Sitäpaitsi hän ei ole minun palvelusjuhtani, vaan äitini.
Hänen velvollisuutensa on olla palvelevainen pyhää rouvaa kohtaan,
mutta mitä minuun tulee, hänen palvelijakumppaniinsa, katsoo hän
velvollisuudekseen ilmaista sen huonon, mikä voisi tuottaa hänen
rouvalleen vahinkoa. Palvelusväen huoneessa ei ole äitiä ja tytärtä,
vaan vain palvelijoita, jotka kadehtivat toinen toisiaan ja juoruavat
herrasväestään. Ettekö häpeä, herra, puhua minun kanssani?"

"Jatkakaa eteenpäin!" sanoi Timar.

"Niin, eteenpäin, sillä kertomus ei ole vielä läheskään lopussa.
Lähetetty kirje ei ollut tuoksuva eikä myöskään ruusunvärinen; se oli
kirjoitettu tässä teidän oman pöytänne ääressä ja sinetöity omalla
sinetillänne, ja sen sisältö olisi voinut ijäksi torjua majurin
kunnioituksen osotukset. Mutta se ei ollut sellainen."

"Kuka voi sen tietää?"

"Sohvi-rouva ja minä. Ja te olette pian kolmas, joka tietää sen.
Kuinka odottamatta te palasitte kotiin tänään... voi, kuinka
sopimattomasti saattaakin toisinaan tulla! Kaikkialla ympärillämme
ovat Tonavan haarat täynnä ajojäitä, toinen jäämöhkäle kasaantuu
toisen päälle, eikä ainoakaan elävä olento uskalla toiselta toiselle
rannalle. Olisi luullut kaupungin tällaisena päivänä olevan niin
tarkoin suljetun, ettei edes levoton aviomies voisi päästä sisään,
jos hän kerran seisoisi ulkopuolella. Kuinka te osasitte tulla juuri
tänään?"

"Älkää kiusatko minua, Atalia!"

"Ettekö huomannut pyhimyksen säikähtyneitä kasvoja, hänen nähdessään
teidät? Ettekö tuntenut kuinka hänen kätensä vapisi teidän
kädessänne? Te valitsitte sangen sopimattoman ajan. Sohvi-rouvan on
taas mentävä kauniin majurin luo viemään lyhyttä sanaa 'Tänään ei käy
päinsä.'"

Nämä sanat kuullessaan vääntyivät Timarin kasvot vihasta ja
hämmästyksestä.

Sitten hän vaipui uupuneena nojatuoliin sanoen:

"Minä en usko teitä."

"Sitä en pyydäkään", vastasi Atalia olkapäitään kohottaen; "mutta
minä tahdon antaa teille sen häijyn neuvon, että uskotte omia
silmiänne. Tänään se ei käy päinsä, senvuoksi että olette tullut
kotiin. Mutta se mikä ei ole tänään mahdollista, se sopii ehkä
huomenna. Kuinka olisi, jos poistuisitte? Teillähän on joka talvi
tapana tehdä huvimatka Plattenjärvelle siihen aikaan, jolloin järvi
jäätyy ja kalastus jään alla alkaa. Se on mielenkiintoista urheilua.
Tehän voisitte huomenna sanoa: 'Niinkauan kuin näitä pakkasia kestää,
haluttaa minua lähteä Füred'iin katsomaan kalojani', ja sitten
te lähdettekin Serberkadun varrella olevaan taloonne ja odotatte
siellä siksi, kunnes joku naputtaa akkunallenne sanoen: 'Nyt on asia
valmis.' Silloin te tulette takaisin tänne."

"Minäkö?" huudahti Timar väristen. Atalia mittasi häntä halveksivin
katsein kiireestä kantapäähän.

"Minä luulin teitä mieheksi. Mieheksi, joka silloin kun hänelle
sanotaan: 'Huomenna hän, joka rakastaa vaimoasi, tulee tänne, sama
mies, jonka takia vaimosi on ollut jääkylmä sinua kohtaan ja joka
on nähnyt sinut nöyryytettynä' -- mieheksi, joka silloin tarttuisi
ensimmäiseen käsiinsä sattuvaan aseeseen, eikä ensiksi kysyisi:
'Kuka hän on?' vaan heti surmaisi hänet, vaikka se olisikin hänen
oma veljensä. -- Minä olen pettänyt teitä. -- Teitä pelottaa. --
Anteeksi, että olen kääntynyt väärän henkilön puoleen. Minä en enää
tee sitä. Minä vain pyydän, älkää ilmiantako minua emännälleni.
Tästälähtien en ole panetteleva häntä. En milloinkaan ole puhuva
hänestä muuta kuin hyvää. Minä olen nytkin valehdellut. Hän ei
olekaan ollut uskoton teille."

Atalia oli äkkiä kääntynyt Timarin puoleen niin nöyrän ja pyytävän
näköisenä, että tämä antoi johtaa itsensä harhaan ja alkoi jo uskoa
kaiken, mitä oli kuullut, keksityksi jutuksi; mutta tuskin oli
hänen hämmästynyt ulkonäkönsä ilmaissut hänen herkkäuskoisuutensa,
ennenkuin Atalia nauroi hänelle vasten kasvoja:

"Te olette pelkuri raukka!"

Ja sitten hän kääntyi lähteäkseen.

Mutta Mikael juoksi hänen jälessään ja tarttui hänen käteensä.

"Jääkää! Minä suostun ehdotukseenne ja teen, mitä neuvotte."

"Kuulkaa siis!" sanoi Atalia kumartuen Mikaelin puoleen, niin
lähelle, että hänen povensa kosketti tämän olkapäätä ja että tämä
tunsi hänen kuuman hengityksensä. Jos heitä olisi katsellut kaukaa,
olisi luullut näkevänsä kaksi rakastavaista kuiskailemassa keskenään.

Mutta Atalia kuiskasi seuraavaa:

"Kun herra Brazovics rakensi tämän talon, laitettiin huone, jossa
Timea nyt asuu, vieraita varten. Mitä herra Brazovicsin vieraat
silloin tavallisesti olivat? Liikemiehiä, kilpailijoita, kauppiaita,
jotka halusivat ostaa ja tuottajia, jotka tarjosivat kaupan
tavaroitaan."

"Tässä huoneessa on eräässä seinässä tyhjä tila. Se on sillä
kohdalla, missä kiertoportaat ulkoseinällä tekevät kierroksen,
mutta sisähuoneessa on nurkka. Tähän loukkoon pääsee käytävästä.
Täällä on seinäkaappi, missä säilytetään vanhoja, säröillä olevia
laseja ja porsliineja, ja joka harvoin on avoinna. Mutta vaikka
se olisikin avoin, ei kenenkään päähän aivan helposti pistäisi
tunnustella hyllyjen ruuveja. Kolmannen hyllyn keskimmäisen ruuvin
voi kuitenkin helposti vetää pois. Mutta vaikka joku senkin tekisi,
ei hän sittenkään saisi selville mitään. Se on vain yksinkertainen
nasta. Mutta jos tunnette salaisuuden ja jos hallussanne on eräs
omituisen muotoinen avain, joka pistetään reikään avaimen sijasta,
niin on vain tarvis painaa sitä; silloin ponnahtaa avaimesta esiin
eräs vieteri ja jos tätä kerran kierretään, niin voi äänettömästi
työtää kaapin sivulle. Sieltä tullaan piilopaikkaan, joka saa valoa
ja ilmaa eräästä aukosta, joka kulkee katon lävitse, kuin savupiippu.
Seinässä oleva syvennys ulottuu nyt siihen huoneeseen saakka, joka
on Timean makuuhuoneena, ja jossa herra Brazovicsin vieraat ennen
viettivät yötä. Sen perällä on lasiovi, jonka huoneen sisäpuolella
peittää helmiäismosaikista oleva kuva. Kuva esittää Pyhää Yrjänää
ja lohikäärmettä. Se näyttää olevan juotettu seinään. Sitä on usein
tahdottu poistaa, mutta Timea ei ole sallinut, ja niin se on yhä
paikoillaan. Yksi näistä mosaikkipaloista voidaan työntää syrjään
ja siitä aukosta voidaan kuulla ja nähdä kaikki, mitä sivuhuoneessa
tapahtuu."

"Mihin tarkoitukseen isänne käytti tätä piilopaikkaa?"

"Minä luulen sen jollakin tavoin kuuluneen hänen liikkeeseensä.
Hän oli paljon tekemisissä muiden liikemiesten, viljantuottajain,
kilpailijoiden ja asiamiesten kanssa. Hän tarjosi hyvää ruokaa
ja hyviä viinejä. Saatuaan vieraansa hyvälle tuulelle hän jätti
heidät itsekseen, hiipi piilopaikkaansa ja kuunteli sieltä heidän
keskusteluaan. Siten hän sai helpolla ja täysin luotettavalla
tavalla tiedon tuottajien keskenään sopimasta viimeisestä hinnasta
ja siitä, minkä kilpailijat puolestaan pitivät korkeimpana
mahdollisena tarjouksena, ja mitä yrityksiä elintarpeidenhankkijoilla
ja linnoitustöiden johtajilla oli tekeillä. Viini tekee ihmiset
puheliaiksi eikä maljoja kilistelevillä vierailla ollut
aavistustakaan siitä, että heitä kuunneltiin. Tällä tavoin herra
Brazovics sai haltuunsa monta tärkeätä tietoa, joita hän osasi
käyttää hyväkseen. Kerran, kun hän itse oli nauttinut liian paljon
pöydän iloja, lähetti hän minut sinne kuuntelemaan ja siitä saakka
tunnen salaisuuden. Piilopaikan avain on vielä minun hallussani. Kun
minun omaisuuteni takavarikoitiin, olisin minä voinut viedä kaiken
arvotavaran pois tämän salaisen käytävän kautta. Mutta minä oli liian
ylpeä varastamaan."

"Tästä piilopaikasta voi siis myös päästä huoneeseen?"

"Pyhän Yrjänän kuva riippuu hakasilla ja sen voi piilopaikasta päin
avata samalla kuin toisen lasioven."

"Tätä tietä te siis voitte milloin hyvänsä päästä Timean
makuukamariin?" kysyi Mikael huomattavasti väristen.

Atalia hymyili ylpeästi.

"Minun ei ole milloinkaan tarvinnut hiipiä hänen luokseen salaisia
teitä. Timea nukkuu ovet avoinna, ja tehän tiedätte minun voivan
kulkea hänen huoneensa läpi. Ja hän nukkuu niin sikeästi."

"Antakaa minulle avain."

Atalia otti avaimen taskustaan. Sen alapäässä oli ruuvi; vasta
painettaessa kädensijaa ponnahti vieteri esiin. Hän selitti
Timarille, kuinka sitä oli käytettävä.

Ääni Timarin sisällä, kenties hänen suojeluspyhimyksensä, kehotti
häntä heittämään avaimen syvään pihakaivoon. Hän ei kuunnellut tätä
ääntä. Hän kuunteli vain mitä Atalia kuiskasi hänen korvaansa.

"Jos te huomenna lähdette kotoa ja palaatte sovitun merkin saatuanne
ja menette piilopaikkaan, niin saatte tietää kaikki, mitä haluatte.
Tuletteko?"

"Tulen."

"Onko teillä aseita muassanne tavallisesti? Pistoolia tahi
pistinpuukkoa? Eihän voi tietää, mitä saattaa tapahtua. Pyhän Yrjänän
kuva avautuu oikealle kun painetaan napinmuotoista kädensijaa. Kun se
aukeaa peittää se Timean vuoteen. Ymmärrättekö minua?"

Hän puristi kiihkeästi Mikaelin kättä katsoen häntä silmiin
liekehtivän raivoissaan ja sitten taas sanoi jotakin hiljaa
itsekseen; huulet vain liikkuivat, hän kiristi hampaitaan; ne olivat
äänettömiä sanoja. Mitähän hän sanoi?

Timar itse tuijotti eteensä tajuttomana kuin unissakävijä. Sitten hän
äkkiä kohotti päätään tehdäkseen Atalialle vieläkin kysymyksen.

Silloin hän huomasi olevansa yksin. Vain avain, jonka Atalia oli
painanut hänen käteensä todisti ettei hän ollut nähnyt unta.

Timar ei milloinkaan ollut kärsinyt sellaisia tuskia kuin niinä,
pitkinä tunteina, jotka vielä olivat seuraavan päivän iltaan.

Hän teki kuten Atalia oli neuvonut. Hän jäi seuraavana päivänä kotiin
päivälliseen saakka; noustaessa päivällispöydästä hän sanoi aikovansa
Plattenjärvelle katselemaan siellä vuokrattuja kalastusmaita. Kun hän
oli tullutkin tänne Tonavan jäiden yli, saattoi hän hyvästi palatakin
sinne. Hänen ajopelinsä odottivat toisella rannalla, sillä niitä ei
vielä oltu voitu kuljettaa jään yli, ensin oli avattava tie.

Ja puhumatta konttorihenkilökunnalle edes sanaakaan tai
katsahtamattakaan kirjoihinsa, hän pisti laskematta setelipinkan
lompakkoonsa ja lähti kotoaan.

Portaissa hän tapasi kirjeenkantajan, jolla oli hänelle
Sisäänkirjoitettu kirje. Se oli kuitattava. Mutta Mikaelilla oli
liian kiire kääntyäkseen sen takia takaisin. Hänellä oli aina
taskussaan kynä, jonka varsi samalla oli mustepullona. Sen hän otti
esille, asetti kuitin kirjeenkantajan selän päälle ja kuittasi täten
nimensä.

Sitten hän silmäili kirjettä. Se oli valtameren tuolta puolen, hänen
asiamieheltään Rio Janeirosta. Hän pisti sen lukematta taskuunsa.

Mitä hän nyt välitti koko maailman jauhokaupasta!

Talossaan Serberkadun varrella hänellä oli itseään varten aina
varalla huone, joka lämmitettiin kylmän tultua.

Tähän huoneeseen johti erityinen eteinen, joka pidettiin lukittuna ja
monta tyhjää huonetta oli sen ja liikehuoneustojen välillä.

Timar tuli sisään huomaamatta. Hän istuutui akkunan ääreen odottamaan.

Kylmä pohjatuuli, joka puhalteli ulkona, piirteli kauniita jääkukkia
ruutuihin, niin ettei voinut nähdä sisään eikä ulos.

Tässä hänellä nyt oli se, mitä oli etsinytkin: todistus Timean
uskottomuudesta. Hän oli monta vuotta toivonut tätä hetkeä
rauhoittaakseen omaatuntoaan sanomalla: "Nyt olemme molemmat
rikkoneet toinen toisiamme vastaan, nyt olemme kuitit", -- voidakseen
tuomita, inhota ja vihata tätä naista, jolle hänen tähän saakka oli
täytynyt omistaa kunnioituksensa, kuten alamainen hallitsijalle.
Nyt hän voi syöstä Timean siltä valtaistuimelta, jolta vaimo vain
kerran astuu alas. Ja sitten kun hän pätevistä syistä oli saanut
eron Timeasta, voi hän sen sijaan kohottaa Noëmin luokseen ja antaa
hänelle sen arvon, joka hänelle kuuluu; silloin hän voi tehdä Noëmin
onnelliseksi vaimokseen, rouvaksi talossaan, kuten hän ansaitseekin.

Mutta sittenkin, sittenkin kiusasi tämä ajatus häntä sanomattomasti.

Kun hänen mielikuvituksensa kuvaili tätä ensimmäistä kohtausta
tuon naisen ja tämän miehen välillä, niin hänen verensä pohjasakka
syöksähti pinnalle ja pimitti hänen sielunsa kirkkauden.

Kainous, mustasukkaisuus ja kostonhimo kalvoivat hänen mieltään.

On rasittavaa tulla petetyksi ja häväistyksi, vaikkakin siitä voisi
olla hyötyä.

Nyt hän alkoi tuntea, mikä aarre hänellä oli Timeassa. Hän olisi
ollut valmis vapaaehtoisesti luopumaan tästä aarteesta, vieläpä
lahjoittamaankin sen pois; mutta varastaa sitä ei hän olisi sallinut!
Tämä ajatus liikutti häntä.

Hän taisteli itsensä kanssa. Mitä hän tekisi?

Jos Atalian vuodattama myrkky olisi valunut aina hänen sydämeensä
asti, olisi hän pysähtynyt päätökseen hiipiä tikari kädessään esiin
Pyhän Yrjänän kuvan takaa ja murhata uskottoman vaimon rakastajan
sylissä keskellä palavinta suudelmaa. Atalia himoitsi Timarin verta.

Mutta puolison kosto vaati muuta. Hänen täytyi saada nähdä miehen
veri. Ei salamurhassa, vaan avoimin katsein vuodatettua verta.
Kumpikin sapeli kädessä taistellen elämästä ja kuolemasta.

Levollisesti punnitseva, kylmästi harkitseva järki sanoo saadessaan
voiton: Miksi vuodattaa verta? Sinä et tarvitse kostoa, vaan
häväistysjuttua. Sinä syöksyt esiin piilopaikastasi, kutsut
palvelusväen sisään ja karkotat uskottoman vaimon rakastajilleen
ulos talostasi. Sillä tavoin menettelisi järkevä mies. Sinä et ole
sotilas, joka hankkii hyvitystä sapeli kädessä. Sinulla on laki, ja
tuomarit, joihin turvautua.

Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla ottamatta puukkoa ja
pistoolia mukaansa, kuten Atalia oli neuvonut. Kuka tietää, miten
pitkälle voidaan joutua? Ratkaiskoon silmänräpäys, kumpi on jäävä
voittajaksi: kostonhaluinen salamurhaajako, loukkaantunut puoliso
vai viisaasti harkitseva liikemies, joka tyynesti merkitsee muistiin
häpeällisen loukkauksen otsakkeella: "Menet."

Sillävälin oli ilta joutunut.

Toinen lyhty toisensa jälkeen sytytettiin. Herra von Levetinczy
kustansi tämän kadun valaistusmenot. Ohikulkijoiden varjot piirtyivät
hetkiseksi jäätyneisiin akkunaruutuihin.

Kerran eräs näistä kulkijoista pysähtyi akkunan eteen, ja kuului
hiljainen naputus.

Timarista tuntui kuin jääkukat, jotka varisivat akkunan naputuksesta,
olisivat olleet taikametsän suhisevia lehtiä, jotka kuiskivat
hänelle: "Älä mene!"

Hän mietti. Taas naputti joku.

"Minä tulen!" hän vastasi hiljaa ruudun läpi, otti pistoolinsa ja
puukkonsa ja riensi ulos.

Keskeymättömällä vauhdilla hän kiiruhti aina sen talon luo, jonka
päämies hän on, jossa hänen rikkautensa ovat koossa ja jossa kaunis,
kalpea rouva hallitsee.

Hän ei kohdannut koko tiellä ainoatakaan elävää olentoa. Katu oli jo
tyhjä.

Vain välistä hän näki tumman varjon kiitävän edellään, silloin
tällöin katoavan pimeyteen ja vihdoin häviävän kadun kulmauksessa.
Hän seurasi sitä.

Hän tapasi kaikki ovet lukittuina. Joku avulias käsi oli avannut
portin, porraskäytävän, vieläpä piilokomeron tapettiovenkin.

Hän saattoi päästä sisään vähääkään meluamatta.

Määrätystä paikasta hän löysi ruuvin, joka voitiin vetää ulos, ja
pisti sen sijaan avaimen. Salaovi ponnahti auki ja sulkeutui hänen
jälkeensä. Timar oli salakäytävässä -- urkkija omassa talossaan.

Siis päälle päätteeksi vielä urkkija!

Mitä alhaista tekoa ei hän vielä olisi tehnyt? Ja vain senvuoksi,
että "köyhä" on vain alhaisempi olento ja vain rikas on jonkun
arvoinen maailmassa! Tässä nyt on se ihanuus!

Onpa onnellista, että tässä paikassa vallitsee maanalainen pimeys!

Hapuillen ja käsillään tunnustellen hän hoiperteli seinää pitkin
siihen paikkaan, mistä heikko valo häämöitti. Hän seisoi Pyhän
Yrjänän kuvan kohdalla. Huoneessa olevan lampun valo tunkeutui
mosaikin rakosien lävitse.

Hän löysi laatan, jonka voi työntää syrjään, jonka jälkeen vain ohut
lasiruutu jäi tähän paikkaan.

Hän katsahti huoneeseen.

Pöydällä paloi lamppu, jossa oli varjostin himmeätä, hiottua lasia.
Timea käveli edestakaisin huoneessa.

Valkoinen, koruompeleinen puku hulmahteli hänen lanteillaan;
yhteenpuristetut kädet riippuivat alaspäin.

Ovi vierashuoneeseen avautui ja Sohvi-rouva astui sisään. Hän sanoi
hiljaa jotakin Timealle.

Mutta Timar kuuli tämänkin hiljaisen kuiskauksen. Syvennys oli
Dionysoksen korvan kaltainen; se vangitsi jokaisen äänteen.

"Saako hän tulla?" kysyi Sohvi-rouva.

"Minä odotan häntä", vastasi Timea.

Senjälkeen Sohvi-rouva taas poistui.

Timea avasi nyt piironkinsa laatikon ja otti sieltä esille erään
esineen.

Tämä kädessään hän lähestyi lamppua. Hän seisoi nyt vastapäätä
Timaria, niin että lampunvalo heijastui kirkkaana hänen kasvoilleen.
Timar saattoi nyt tarkata joka muutosta hänen piirteissään.

Timea avasi laatikon. Siinä oli sapeli, jonka terä oli katkennut.

Ensimmältä rouva säpsähti, ja kokoonvetäytyvät kulmakarvat ilmaisivat
kauhua. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat vähitellen ja muistuttivat
kapeine, yhteenkasvaneine kulmakarvoilleen taaskin pyhimyskuvaa,
jolla oli musta sädekehä otsan ympärillä.

Hellyyttä ilmeni hänen surumielisissä piirteissään. Hän kohotti
laatikkoa ja vei siinä olevan sapelin niin lähelle huuliaan, että
Timar väristen pelkäsi hänen suutelevan sitä.

Nyt oli tämä sapelikin kilpailija!

Kuta kauemmin Timea katseli sapelia, sitä kirkkaammin alkoivat hänen
silmänsä loistaa. Kerran hän meni rohkeudessaan niinkin pitkälle,
että uskalsi tarttua sapelinkahvaan; hän otti taittuneen aseen
laatikosta ja alkoi miekkailla sillä, niinkuin me miehet teemme...
Oi, jospa hän vain olisi tiennyt lähellään olevan erään, jonka
jokaisella iskulla täytyi tuntea kaikki helvetin tuskat!

Nyt naputettiin ovelle. Timea laski säikähtyneenä sapelin takaisin
laatikkoon ja änkötti sitten epämääräisesti: "Sisään!" Mutta sitä
ennen hän kuitenkin veti alas hihansuut, jotka olivat vetäytyneet
ylöspäin.

Majuri Katshuka astui sisään.

Hän oli vieläkin komea mies, jolla oli kauniit sankarinkasvot. Timea
ei mennyt häntä vastaan, vaan seisoi yhä lampun vieressä. Timar
tarkkasi häntä ankarasti.

Tuhat tulimmaista, mitä hänen täytyi nähdä!

Majurin astuessa sisään _punastui_ Timea.

Niin, alabasteripatsas saattoi myöskin loistaa aamuruskosta.
Pyhimyskuvan kasvot olivat liikutuksen vallassa, ja neitseellinen
valkeus koristautui ruusuilla.

Valkeat kasvot olivat kohdanneet hänen, joka voi sytyttää ne
liekehtimään.

Tarvitaanko muita todistuksia. Tarvitaanko sanoja?

Timar oli työntämäisillään kuvan syrjään ja Pyhän Yrjänän
vastustajan, lohikäärmeen, tavoin heittäytymäisillään noiden kahden
väliin, ennenkuin Timean huulet olivat ennättäneet lausua julki sen,
mitä hänen kasvonsa ilmaisivat...

Mutta ei! -- Kenties hän oli vain nähnyt unta. Timean kasvot ovat
yhtä valkoiset nyt kuin ennen. Kylmän arvokkaasti hän viittaa majuria
istuutumaan. Itse hän istuutuu kauas hänestä, ja hänen katseensa on
niin ankara, niin kylmä, niin kunnioitusta herättävä.

Majuri piti kultanauhoin koristettua lakkia toisessa kädessään ja
kultatupsuista sapelia toisessa ja istui jäykkänä kuin kenraalinsa
edessä.

He katselivat toisiaan kauan. Molemmat taistelivat kiusaavia tunteita
vastaan.

Timea katkaisi äänettömyyden.

"Herraseni, te olette lähettänyt minulle arvoituksellisen kirjeen,
jota seurasi vieläkin merkillisempi lahja. Tämä lahja on taittunut
sapeli."

Näin sanoen hän avasi laatikon ja otti sieltä esiin kirjeen.

"Kirjeenne sisältö on seuraava: Armollinen rouva! Minä olen tänään
ollut kaksintaistelussa, ja vain sitä seikkaa, että sapelini
taittui, saa vastustajani kiittää hengestään. Tämä kaksintaistelu
on yhteydessä sangen arvoituksellisten asianhaarojen kanssa,
jotka suoranaisesti liikuttavat teitä, ja vielä enemmän _teidän
puolisoanne_. Suokaa minulle muutaman minuutin keskusteluaika, joten
voisin sanoa teille, mitä teidän välttämättä tulee tietää."

"Tässä kirjeessä ovat sanat _teidän puolisoanne_ alleviivatut
kaksinkertaisesti, ja juuri tämä seikka sai minut sallimaan
teille tilaisuutta keskusteluun. Puhukaa! Mitä yhteyttä on teidän
kaksintaistelullanne ja herra von Levetinczyn personallisilla
suhteilla? Minä olen kuunteleva teitä, niin kauan kuin sanottavanne
koskee herra von Levetinczyä, -- mutta jos siirrytte toiselle alalle,
niin poistun heti paikalla."

Majuri kumarsi miettivän totisena.

"Alan siis, armollinen rouva, kertomalla erään tuntemattoman
miehen viime aikoina kuljeskelleen tässä kaupungissa puettuna
meriupseerinpukuun. Pukunsa on avannut hänelle tien kaikkialle, missä
upseereja oleskelee. Hän tuntuu olevan maailmanmies ja tottunut
seuraihminen. En tiedä lähemmin kertoa, ken hän on, sillä minun
tapani ei ole urkkia. Eikö hän joskus ole herättänyt teidänkin
huomiotanne, armollinen rouvani? Te olette voinut joka ilta nähdä
hänet teatterissa; hänellä on yllään vihreä virkapuku, jossa on
keltaiset ja punaiset kääntökaulukset."

"Minä olen nähnyt hänet."

"Ja muistatteko milloinkaan ennen nähneenne häntä?"

"En ole pannut merkille hänen kasvojaan."

"Sehän on totta, armollinen rouva ei milloinkaan katsele vieraita
miehiä kasvoihin."

"Eteenpäin, herrani! Minusta ei ole kysymys."

"Tämä mies on jo viikkokausia seurustellut kanssamme; rahoja
hänellä tuntuu olevan viljalti. Syyksi täällä oloonsa hän ilmoitti
odottavansa herra von Levetinczyn paluuta, koska hänellä oli
muka hyvin tärkeä asia kerrottavana hänelle. Asia alkoi lopuksi
ikävystyttää meitä. Hän tiedusteli joka päivä herra von Levetinczyä,
ja hänen ilmeensä oli silloin niin salaperäinen, että me tulimme
ajatelleeksi hänen olevan seikkailijan. Eräänä päivänä päätimme
panna miehemme pussiin. Meidän oli saatavat selville, miten oli
tämän ihmisen, laita, joka tunkeutui seuraamme. Minä otin hänet
kuulusteltavakseni. Hän veti taas esiin tavalliset lausepartensa,
että hänellä oli jotakin selvitettävää teidän miehenne kanssa. Miksi
hän ei siis kääntynyt herra Levetinczyn liikkeenhoitajan puoleen? --
Siksi, että asia oli niin arkaluontoinen, että se voitiin selvittää
vain kahden kesken. -- Tämän vastauksen saatuani päätin minä armotta
käydä hänen kimppuunsa. Kuulkaa, sanoin hänelle, minä en usko, ja me
epäilemme sitä kaikki, teillä olevan mitään arkaluontoisia asioita
selvittämättä herra von Levetinczyn kanssa. Me emme tiedä, kuka te
olette, mutta sen tiedämme, että herra Levetinczy on kunniallinen
mies, jolla on järkeä ja luonnetta, jonka varallisuussuhteet, hyvä
maine ja yhteiskunnallinen asema ovat tunnetut -- ja sitäpaitsi
hän on mies, joka perheenisänä on moitteeton ja joka kansalaisena
on uskollinen kuninkaalleen. Hänellä ei siis voi olla mitään syytä
salaisiin kohtauksiin teidän laistenne miesten kera."

Majurin puhuessa oli Timea noussut hiljaa paikaltaan. Hän meni nyt
majurin luo, ojensi kätensä sanoen: "Kiitän teitä."

Ja taas näki Timar hänen valkeiden kasvojensa leimahtavan hehkuvan
punaisiksi, jommoiset ne eivät ikinä olleet olleet, mutta nyt jäivät
semmoisiksi. Rouva oli lämmennyt ajatellessaan juuri tämän miehen,
jota hänen sydämensä jumaloi, puolustavan toista, joka ollen hänen
puolisonsa seisoi heidän sydämiensä välillä.

Majuri jatkoi selontekoa, ja jotta ei loukkaisi Timeaa katseillaan,
hän etsi huoneesta toisen esineen, johon kiinnitti katseensa, kuten
ne, jotka aikovat kertoa jännittävän kertomuksen, valitsevat kiinteän
pisteen silmilleen. Sellaisen hän löysi lohikäärmeen päästä Pyhän
Yrjänän kuvassa. Mutta juuri tämän lohikäärmeen pään vieressä oli se
aukko, josta Timar katseli huonetta, ja hänestä tuntui kuin majuri
puhuisi suoraan hänelle, vaikka hänen piilopaikassaan olikin niin
pimeä, ettei kukaan voinut nähdä häntä.

"Tämän kuultuaan", jatkoi majuri, "muuttuivat miehen kasvot
äkkiä ja hän hypähti ylös, kuin nukkuva koira, jonka hännälle on
astuttu. 'Mitä?' hän huusi, niin että kaikki sen kuulivat, 'te
pidätte siis Leventinczya rikkaana, mainehikkaana, ymmärtäväisenä
ja kunnioitettuna miehenä, hyvänä perheenisänä ja uskollisena
alamaisena? No, minäpä näytän teille, että tämä Levetinczy,
tavattuaan minut, seuraavana päivänä lähtee karkuun ja jättäen
talonsa ja kauniin vaimonsa pakenee Unkarista ja koko Europasta, ja
että te ette milloinkaan ole saava hänestä kuulla.'"

Timean käsi etsi tahtomatta katkenneen sapelin kahvaa.

"... Vastauksen asemasta löin miestä kasvoihin."

Timar veti nopeasti päänsä aukosta, jossa oli urkkinut, ikäänkuin
olisi pelännyt iskun kohtaavan itseään.

"Minä näin miehen heti katuvan sanojaan. Hän olisi mielellään
vetäytynyt pois tämän nyrkiniskun seurauksista. Mutta minä en
päästänyt häntä. Minä asetuin hänen tielleen. 'Te olette sotilas,
teillä on sapeli. Teidän täytyy siis tietää, mihin tällainen
kunniallisten miesten välillä tapahtunut kohtaus johtaa. Tuolla
ylhäällä majatalossa on avara tanssisali; me sytytämme kynttilät, te
valitsette kaksi sekundanttia, ja minä kaksi, ja sitten me annamme
aseiden ratkaista asiamme.' Emme jättäneet hänelle hetkeäkään
ajatusaikaa. Mies miekkaili kuin merirosvo. Pari kertaa hän yritti
tarttua sapeliini vasemmalla kädellään, minä raivostuin, iskin
häntä päähän ja hän kaatui lattialle. Hänen onnekseen olin iskenyt
terän lappeella, jolloin terä katkesi. Seuraavana päivänä mies oli
paennut kaupungista, kuten lääkäreiltä kuulin. Haava ei siis ollut
vaarallinen."

Timea otti jälleen ylös sapelin ja tarkasteli sen terää. Sitten hän
laski sen takaisin pöydälle ja ojensi kätensä majurille.

Tämä taittui siihen hellästi ja vei sen huulilleen; tuskin saattoi
huomata hänen sitä suudelleen.

Timea ei vetänyt kättään pois.

"Kiitän teitä!" kuiskasi majuri hiljaa. Timar ei kenties kuullutkaan
sanoja piilopaikkaansa, mutta majurin kosteat silmätkin sanoivat
samaa: "Kiitän teitä!"

Seurasi pitkä vaitiolo. Timea istuutui jälleen sohvalle ja nojasi
päätään käteensä.

Majuri ryhtyi taas puheeseen:

"Mutta, armollinen rouva, minä en ole pyytänyt saada keskustella
kanssanne kerskuakseni urotyöstä, joka on teille kiusallinen ja
minun puolestani oli vain ystävyydenvelvollisuuden täyttämistä, enkä
myöskään saadakseni sitä kiitosta, jota te ystävällisesti osoititte
minulle kädenpuristuksella. Se oli paljon ja minulle erinomainen
palkinto. Mutta minä en sen vuoksi, tällä tavattomalla, miltei
naurettavalla tavalla, lähettämällä teille taittuneen sapelin, ole
pyrkinyt saamaan teidät suostumaan keskusteluun kanssani, vaan
tehdäkseni teille vakavan kysymyksen. Armollinen rouva, olisiko
mahdollista, että tuon ihmisen puheissa olisi perää?"

Nämä sanat kuullessaan Timea säpsähti kuin salaman iskemänä.
Timariinkin tämä salama sattui, joka ainoa hermo hänessä vetäytyi
kokoon.

"Mitä te ajattelette?" huusi Timea kiivaasti.

"Sana on sanottu", jatkoi majuri, joka oli noussut tuoliltaan, "ja
nyt minä en jätä teitä ennenkuin vastaatte kysymykseeni, armollinen
rouva. Jos tämä mies on valehdellut yhden asian, niin on kaikki tyyni
valhetta; mutta jos vain yksikin asia on totta, niin voi kaikki
olla totta. Senvuoksi olen tullut tänne. Ilman verukkeita, suoraan
asiaan käyden, avoimin otsin kysyn teiltä: Onko mahdollista, että
näissä syytöksissä voisi olla yhtään totuuden sanaa? Minä en ole
toistanut kaikkea, mitä tuo mies on sanonut Levetinczystä, mutta
kaiken, mikä voi miestä loukata, hän on syytänyt hänen niskoilleen.
Onko mahdollista, että Timarin elämä voisi saada sellaisen kauhean
käänteen, jonka tämän onnettoman talon edellinen omistaja vain
kuolemallaan vältti? Sillä jos se on mahdollista, niin eivät mitkään
hienotunteisuussyyt voi pidättää minua Jumalan armahtavaisuuden
nimessä hetkeäkään viipymästä pelastaakseni teidät tästä talosta,
joka siinä tapauksessa uhkaa lyhistyä kokoon. Minä en voi sallia
teidän vihkiytyvän turmioon; minä en voi kylmäverisenä katsella, kun
joku vetää teidät mukanaan syvyyteen."

Nämä hehkuvat sanat olivat lämmittäneet Timeaa. Timar katseli
väristen ja liikutettuna vaimonsa sieluntaistelua. Timea suoriutui
voittajana. Hän kokosi kaikki voimansa ja vastasi levollisesti:

"Olkaa huoletta, herrani. Minä voin vakuuttaa teille, että ken
tämä mies lieneekin ja mistä tulleekin, niin hän on valehdellut ja
hänen panettelussaan ei ole mitään perää. Minä tunnen tarkoin herra
Levetinczyn varallisuussuhteet, sillä hänen poissaollessaan olen
minä hoitanut liikeasioita ja olen tajusin selvillä kaikesta. Hänen
raha-asiansa ovat järjestyksessä, ja vaikkakin kaikki, mikä hänen
yrityksissään on alttiina, onnettoman sattuman kautta menisi, niin
ei ainoakaan pylväs hänen talossaan silti horjuisi. Sitäpaitsi voin
minä hyvällä omallatunnolla sanoa teille, että herra Levetinczyn
omaisuudessa ei ole äyriäkään, joka ei olisi rehellistä tietä
hankittu. Hän ei ole ketään vahingoittanut eikä tehnyt köyhäksi ja
hänen ei siis tarvitse vavista niitä syytöksiä, joita muut hänestä
tekevät, eikä salata Jumalalta eikä ihmisiltä sitä, miten hän on
saanut sen tai sen omaisuutensa osan. Levetinczy on rikas mies, jonka
ei tarvitse punastua rikkauttaan."

Haa, kuinka Timarin posket paloivat pimeässä!

Majuri huokasi syvään.

"Te olette saanut minut vakuutetuksi kaikesta, armollinen rouva. Minä
en myöskään ole epäillyt, ettei joka sana, jolla hän moitti Timaria
liikemiehenä, olisi ollut valhetta. Mutta hänen lausunnoissaan oli
myös paljon sellaista, joka asetti hänet puolisona huonoon valoon.
Sallikaa minun kysyä teiltä yhtä seikkaa: Oletteko onnellinen?"

Timea katsoi häneen sanomaton tuska kasvoissaan ja hänen katseessaan
oli vastaus: "Sinä näet ja kuitenkin kysyt!"

"Rikkaus, komeus ja ylenpalttisuus ympäröi teitä", jatkoi majuri
rohkeammin; "mutta jos on totta, mitä minä -- kautta kunniani! --
en milloinkaan ole keneltäkään kysynyt ja johon minä, kun eräs
minulle kysymättä sen sanoi, vastasin: 'Sinä valehtelet!' ja kuritin
häntä siitä -- jos se on totta, että te kärsitte, että te ette ole
onnellinen, niin minä en olisi mies, jos nyt minulta puuttuisi
rohkeutta sanoa teille: Armollinen rouva, vielä on eräs, joka kärsii
yhtä paljon ja on yhtä onneton kuin te; -- heittäkää luotanne nämä
_kahden ihmisen_ kärsimykset, jotka vielä toisessa maailmassa tulevat
Jumalan edessä syyttämään kolmatta, näiden kärsimysten aiheuttajaa.
Erotkaa hänestä!"

Timea painoi molemmin käsin sydäntään ja katseli kirkastettu tuska
kasvoillaan ylös, kuten marttyyri, joka menee tuskalliseen kuolemaan.
Kaikki sydämen tuskat olivat tällä hetkellä heränneet hänessä.

Kun Timar nyt näki hänet, löi hän masentuneena otsaansa ja kääntyi
pois Judaksen reiästä, josta hän vakoili.

Muutamaan hetkeen hän ei kuullut eikä nähnyt mitään.

Kun kiusallinen uteliaisuus veti hänet uudelleen valon luo, joka
tunkeutui hänen pimeyteensä ja hän katsahti huoneeseen päin, ei hän
enää nähnyt marttyyriä. Timean kasvot olivat taas levolliset.

"Herraseni", hän sanoi lempeällä, vienolla äänellä majurille, "se
seikka, että olen kuunnellut teitä loppuun asti on todistuksena
siitä, että kunnioitan teitä. Sallikaa minun säilyttää tämä
kunnioitukseni älkääkä milloinkaan enää kysykö minulta, mitä tänään
olette kysynyt. Minä otan koko maailman todistajakseni, että en
milloinkaan ole sanoin, enkä edes kyynelin valittanut. Kenen tähden
olisin valittanut. Hänenkö, joka pelasti minut, muukalaisen, lapsen,
kuolemasta, joka kolme kertaa astui kuoleman valtakuntaan pelastamaan
minua? Kun minä olin typerä olento, jota kaikki ivasivat, suojeli
hän minua; minun takiani hän joka päivä kävi verivihollisensa
luona, kärsi kanssani, valvoi etujani. Kun minusta oli tullut
kerjäläinen, jolla ei ollut kattoa pääni päällä, lahjoitti hän
minulle, palvelijalle, kätensä, rikkautensa ja teki minusta kotinsa
valtiattaren. Ja kun hän ojensi minulle kätensä, tarkoitti hän totta.
Hän ei laskenut leikkiä kanssani."

Sanoessaan tämän Timea kiiruhti erään seinäkaapin luo ja tempasi sen
oven auki.

"Katsokaa tänne, herraseni", hän huusi majurille ja levitti auki
koruompeleisen laahustimen eräästä puvusta, joka riippui kaapissa.
"Tunnetteko tätä pukua? Se on sama puku, jota minä ompelin. Te
näitte minun viikkokausia tekevän siihen työtä. Joka piste on
minulle haudattu unelma, surullinen muisto. Minulle oli kuviteltu,
että siitä tulisi hääpukuni. Mutta kun se oli valmis, sanottiin
minulle: 'Riisu se nyt yltäsi, se onkin toista morsianta varten!'
Oi, herrani, se oli kuolettava isku sydämelleni. Jo vuosikausia
olen riutunut tämän parantumattoman haavan tähden. Mutta nytkö
hakisin eroa tästä jalosta, suuresta miehestä, joka ei, minun
ollessani vielä puoliksi lapsi, imarrellut minua eikä sanonut minulle
kohteliaisuuksia pannakseen pääni pyörälle, vaan pysyttelihe loitolla
ja odotti, ja vasta sitten, kun muut polkivat minua ja jättivät minut
avuttomaksi, astui hän esiin korottaakseen minut luokseen eikä ole
senjälkeen milloinkaan lakannut yli-inhimillisellä, enkelimäisellä
kärsivällisyydellä tekemästä kaiken voitavansa parantaakseen
kuolettavaa haavaani ja jakaakseen kärsimykseni? Minäkö eroaisin
tästä miehestä, jolla ei paitsi minua ole ketään muuta, jota hän
rakastaa, tästä miehestä, jolle minä olen koko maailma, ainoa
olento, jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat. Minäkö
eroaisin tästä miehestä, jota kaikki rakastavat ja kunnioittavat?
Minäkö sanoisin vihaavani häntä -- minä, jonka on kiittäminen häntä
kaikesta, ja joka en ole antanut hänelle muita myötäjäisiä kuin
sairaan rakkaudettoman sydämen?"

Intohimoisesti liikutetun rouvan sanoja kuullessaan peitti majuri
kasvonsa kädellään. Ja mitä sitten tunsi toinen mies Pyhän Yrjänän
kuvan takana? Eikö hänestä tuntunut kuin hän olisi ollut lohikäärme,
jonka kitaan pyhä ritari syöksee keihäänsä?

Ei kuitenkaan riitä, että keihäs syöstään halien kurkkuunsa;
keihäänkärjen väkä riuhdotaan uudelleen irti haavasta.

"Ei, herraseni", jatkoi Timea, jonka kasvoja kirkasti
vastustamattoman viehättävä naisellinen arvokkuus, "vaikka Timar
olisi suoranainen vastakohta sille, miksi maailma häntä luulee,
vaikka hän olisi rappiolla, kerjäläinen, en kuitenkaan eroaisi
hänestä. Ei, silloin kaikkein vähinten. Ja jos hänen nimeänsä
tahraisi häpeä, en silti heittäisi tätä nimeä luotani. Minä jakaisin
hänen häpeänsä, kuten olen jakanut kaikki hänen loistokautenaan.
Vaikka koko maailma halveksisi häntä, olisin minä kuitenkin velkapää
hänelle ikuisen kunnioitukseni. Jos hän joutuisi maanpakolaiseksi,
seuraisin häntä maanpakoon, ja minä asuisin hänen kanssaan metsissä,
jos hänestä tulisi ryöväri. Niin, jos hän surmaisi itsensä, kuolisin
hänen kanssaan..."

(Mitä se on? Itkeekö lohikäärme kuvassa?)

Timea ei ollut vielä puhunut loppuun.

"Ja lopuksi, herraseni, vaikka tuntuvin, katkerin suru, joka voisi
kohdata vaimoa, kohtaisi minuakin, jos saisin tietää hänen rakastavan
toista, niin sanoisin: Jumala siunatkoon häntä, joka on lahjoittanut
miehelleni sen onnen, jota minä en voinut hänelle antaa! Enkä minä
eroaisi hänestä. -- Minä en siihen suostuisi, vaikka hän itse
pyytäisi; minä en milloinkaan eroa hänestä, sillä minä tiedän, mitä
valani ja sieluni pelastus vaativat minulta!"

Majuri nyyhkytti -- hänkin!

Timea vaikeni hetkiseksi saadakseen takaisin levollisuutensa.
Senjälkeen hän alkoi taas matalalla, lempeällä äänellä:

"Ja nyt te lähdette luotani ainiaaksi. Se tikarinpistos, jonka te
monta vuotta sitten minun sydämeeni iskitte, on nyt kuitattu tällä
miekaniskulla. Minä säilytän tämän taittuneen sapelin muistona. Niin
usein kun silmäni sattuvat tähän sapeliin, muistutan itselleni teidän
olevan jalon ihmisen, ja se on parantava haavani. Sillä, että te ette
vuosikausiin ole lähestynyt minua ettekä puhunut minulle, olette te
sovittanut sen, että kerran lähestyitte minua ja puhuitte minulle."

(Pyhän Yrjänän takaa kuului melua, ikäänkuin joku olisi nopeasti
poistunut.)

Kun Timar kaapinovesta syöksyi piilopaikastaan käytävään, astui tumma
olento hänen eteensä. Oliko se varjo, aave, vai paha henki?

"Mitä olette kuullut? Mitä olette nähnyt?"

Se oli Atalia.

Timar työnsi tumman varjon luotaan ja painaen sen toisella kädellään
seinää vastaan kuiskasi sen korvaan:

"Kirous tulkoon päällenne! Ja kirottu olkoon tämä talo ja sen tomu,
joka sen rakensi!"

Näin sanoen hän juoksi kuin mielipuoli alas portaita.

Ovi Timean huoneeseen avautui. Sieltä loisti valonhohde, ja siinä
saattoi tuntea majurin, joka poistui. Timea soitti. Sohvi-rouvan
kimeä ääni kuului hänen toruessaan siitä, että joku oli sammuttanut
lampun portaissa. Sitten hän näytti majurille tietä. Atalia piiloutui
kaapinoven taa. Ja kun kaikki olivat poistuneet ja oli jälleen tullut
pimeä seisoi hän kauvan puhellen itsekseen äänettömiä sanoja. Hän
vain liikutteli huuliaan, puri yhteen hampaansa ja silmät pyörivät ja
puristetut nyrkit uhkasivat. Mitä hän sanoi?



Kymmenes luku.

ENSIMMÄINEN TAPPIO.


Paetako? Mutta minne? Siitä on nyt kysymys.

Tornikellot kaupungissa lyövät kymmenen. Puomit oli jo laskettu alas
pienemmän Tonavan yli vievällä sillalla, joka johti saarelle. Nyt
pääsi jäätäkin myöten suuremman Tonavan haaran ylitse. Mutta sinne ei
voi päästä häivyttämättä kaikkia puusillalla olevia tullipalvelijoita
ja rannalla muutamia poliiseja, joilla on ankara käsky olla
päästämättä illasta kello 8:sta aamuun kello 7:ään ketään jäälle,
vaikka pyrkijä olisikin itse paavi.

Tosin pari seteliä herra von Levetinczyn lompakosta kenties olisi
saanut aikaan sen, mitä eivät edes pyhän isän bullat olisi pystyneet
toimittamaan; mutta silloin olisi myös seuraavana päivänä varmasti
koko kaupunki tiennyt kultapojan myöhään yöllä, yksin suuressa
kiireessä lähteneen vaarallisen jään yli. Siitäpä olisi tullut
erinomainen kuvitus juoruun, joka jo oli syntynyt kaupungissa
kaksintaistelun johdosta. Pian olisi sanottu:

"No, hän pakenee jo Ameriikkaan." Ja se olisi tullut Timeankin
korviin.

Timea!

Oi, kuinka raskasta on muistella tätä nimeä! Ja se kaikuu kaikkialta
häntä vastaan.

Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin palata Serberkadulla
olevaan taloonsa ja odottaa siellä, siksi kunnes päivä alkaisi
sarastaa.

Seuraisi tuskallinen yö.

Varovasti kuin varas, hän avasi oven, joka johti hänen huoneeseensa.
Tähän aikaan nukkuivat talon kaikki muut asukkaat.

Tultuaan huoneeseen hän ei sytyttänyt mitään valoa. Hän heittäytyi
sohvalle. Mutta pimeässä löysivät takaa-ajavat aaveet hänet vielä
paremmin.

_Kuinka punastuivatkaan alabasteri-kasvot!_

Niinmuodoin on siis elämää jään alla. Vain aurinko puuttuu.

Avioliitto on Timealle ikuinen talvi, ikuinen napamaidentalvi. Hän on
uskollinen vaimo.

Ja kilpakosija on myöskin uskollinen ystävä. Hän lyö miekkansa
palasiksi sen miehen kalloon, joka uskaltaa panetella jumaloidun
rouvan miestä.

Hänenkin edessään on Timarin kumartaminen. Aina niin pitkälle on
hänen täytynyt nöyrtyä, että hänen nyt on pidettävä tätä miestä,
jota hän vihasi, onnellisena kilpakosijanaan, jota hän halveksien
katseli kuin nälkiintynyttä raukkaa, joka kokosi muutamia muruja
muonanhankinnasta, aina niin pitkälle on tultu, että Timarin
on pidettävä häntä suurena luonteena, joka on paljon hänen
yläpuolellaan. Hänen itsensä yläpuolella!

Ja Timea rakastaa tätä henkilöä ja on onneton niinkuin tämäkin.

Ja molempien onnettomuuden syynä on se, että Timar on "kultapoika."

Ne, jotka eivät rakasta häntä, jumaloivat häntä.

Ei kenkään edes ajattele pettää, tai häväistä häntä, tai varastaa
häneltä, ei edes särkeä hitustakaan hänen kunniansa timantista. He
vaalivat hänen kunniaansa kuin aarretta.

Mitä? Jos nyt joku sanoisi: "Mutta eihän se ole totta!"

... Miten lämpimästi hänen vaimonsa ylisti häntä!

"Minut, palvelijattaren, hän teki talonsa hallitsijaksi."

Se ei ole totta. Sinä olit hallitsija, hän palvelija. Sinun
omaisuudellasi hän teki itsensä herraksi, ja vasta senjälkeen hän
antoi sen sinulle.

"Hänellä ei ole ketään muuta kuin minut. Minä olen ainoa olento,
jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat."

Se ei ole totta. Hän nauttii rakkautta ja onnea eräässä maailman
kolkassa, missä hän pettää sinua, rikkoo valansa ja pilkkaa
uskollisuuttasi!

"_Minäkö_ halveksisin häntä jota kaikki kunnioittavat?"

Mutta miksi kaikki kunnioittavat häntä? -- Siksi, että häntä ei
kukaan tunne. Jos Timea nyt kuulisi ja näkisi, millaista hänen
sisällään on, sanoisikohan hän silloinkin: "Minä tahdon jakaa hänen
nimensä häpeän, niinkuin olen jakanut sen loistonkin?"

Niin, hän sanoisi siten.

Timea ei hae eroa hänestä.

Timea sanoisi: "Jos olet tehnyt minut onnettomaksi, niin kärsi nyt
kanssani." Se on enkelin julmuutta.

Näin on Timean laita.

Mutta miten on Noëmin?

Mitä hän tekee autiolla saarella, josta hän, siitä kiitos Timean
jalomielisyyden -- ei saa lähteä? Yksin keskellä talven synkkää
yksitoikkoisuutta, pieni, avuton lapsi sylissään! Mitä hän nyt
ajattelee? Ei ole ketään, joka voisi sanoa hänelle lohdutuksen
sanaa. Kuinka hän vapiseekaan aaveita, huonoja ihmisiä, villejä
eläimiä peläten siellä autiossa korvessa! Kuinka hänen sydäntään
ahdistaneekaan ajatellessaan rakastettuaan ja ihmetellessään, missä
tämä nyt oleskelee!

Oi, jospa hän vain tietäisi!

Oi, jospa nuo molemmat naiset tietäisivät, mikä alhainen lurjus se
mies on, joka saattaa heille niin suuria sydäntuskia!

Jospa olisi joku, joka voisi sanoa heille sen!

Mutta odottakaa!

Kukahan se muukalainen voisi olla, joka on jo sanonut hänestä
sellaisia asioita, että majuri iski häntä päähän? Vieras meriupseeri?
Kukahan tämä vihamies voisi olla? Nyt on mahdotonta saada tietää
sitä, sillä hän on jo lähtenyt kaupungista saamansa haava päässään.

Jokin ääni sanoi Timealle, että olisi parasta paeta tätä ihmistä.

Paeta! Kaikki hänen pyrkimyksensä ja tarkoituksensahan yhtyivät
pakoajatukseen. Hänen mielestään ei ole mitään sietämättömämpää
kuin paikallaan pysyminen. Matkoilla ollessaankin hän pitäessään
päivällislepoa ei voi odottaa niin kauan, kunnes hevoset ovat
ennättäneet syödä, hän menee jalan eteenpäin maantietä pitkin. Täten
häntä alituisesti ajaa jokin paikasta paikkaan.

Nyt hänen päähänsä pisti viedä Noëmi ja Dodi laivaan ja purjehtia
maailman ympäri heidän kanssaan. Kauas tuntemattomiin maanosiin.

Mutta Timea!

Tähän nimeen hän tekee haaksirikon. Valtamerellä virtaa lämmin
virta päiväntasaajalta napamaihin saakka ja napamailta uiskentelee
jäävuoria aina päiväntasaajalle saakka. Timar ajatteli, miten
hullusti hän oli tehnyt ottaessaan sellaisen valtameren rintaansa.

Eikä hänen silmiinsä tullut unta! Hänen taskukellonsa löi
kaksitoista. Vielä oli hänen valvottava seitsemän pitkää tuntia
ennenkuin aamu valkenisi.

Hän päätti vihdoinkin sytyttää valon. Mielenliikutuksia vastaan on
olemassa rauhoittava keino, vaikuttavampi kuin opium, nimittäin
arkipäiväinen askartelu.

Sillä, jolla on paljon tekemistä, ei ole aikaa antautua rakkauden
tuskien valtaan. Kauppiaat harvoin tekevät itsemurhan onnettoman
rakkauden vuoksi. Heille ovat liikehuolet sellaisena terveellisenä
jalkakylpynä, joka vetää veren alas jaloimmista ruumiinosista.

Timar otti esiin kirjeet, jotka oli pistetty pronssisen lohikäärmeen
alle. Tämän kirjepainon alle pani hänen lähin miehensä tavallisesti
ne kirjoitelmat, joiden sisältöön Timarin välttämättä oli itse
tutustuttava, tai jotka hänen itse oli ratkaistava. Muutamat niistä
olivat jo olleet Bajassa, Levetincz'issä, Wienissä ja Triestissä
etsiäkseen näistä paikoista vastaanottajaansa ja olivat palanneet
hänen pääkonttoriinsa Komorn'issa todistaakseen, ettei Timar puoleen
vuoteen ollut näyttäytynyt missään näistä paikoista.

Jollei hänen ympärillään olisi ollut pelkästään rehellisiä ihmisiä,
olisi häntä voitu pettää ja kavaltaa joka taholla.

Muutamiin kirjeisiin oli Timea jo merkinnyt ratkaisseensa
kysymyksessä olevan asian.

Taaskin Timea!

Mikael avasi ja luki toisen kirjeen toisensa jälkeen. Kaikissa oli
hyviä uutisia. Hän tuli ajatelleeksi Polykratesta, jolle kaikki
onnistui ja joka lopulta alkoi pelätä menestystään.

Hänen rikkautensa kasvoi lakkaamatta. Häneltä jo puuttuu
tilaisuutta hedelmällisesti käyttää kokoontuneita rahasummiaan.
Hyväntekeväisyystili ei voi ottaa koko voittoa, joka nousee yli
kaiken odotuksen. Kaikki, mihin hän ryhtyy, onnistuu. Kaikki,
mihin hän lainaa nimensä, muuttuu kullaksi. Puhdas paperi tulee
arvokkaaksi, kun hänen liikkeensä nimileima painetaan siihen.

Ja mikä on sitten syynä tähän ennenkuulumattomaan menestykseen?

Salaisuus, jota ei kukaan tunne, ei kukaan muu kuin hän.

Kuka on nähnyt Ali Tshorbadshin aarteiden makaavan hujan hajan
pimeässä hytissä?

Hän yksin -- ja kuu. Mutta kuu on hyvä toveri. Se on nähnyt muutakin.

Maailmanjärjestyksen painopisteenä on siis se, ettei tehty rikos
milloinkaan tule ilmi. Silloin täytyy kaikkien seuraustenkin siitä
olla loistoa, suuruutta, hyvettä!

Mutta se on mahdotonta!

Mikael tunsi sen, sillä hän oli syvä luonne. Hän tunsi, että
liioiteltu onni, jonka perusta oli niin madonsyömä, lopuksi oli
raukeava tyhjiin; sillä oikeus tapahtuu kaikille auringon alla.
Ilolla hän olisi antanut pois puolet omaisuudestaan, vieläpä sen
kokonaisuudessaankin, jos hän vain olisi voinut toivoa siten
sovittavansa taivaan. Mutta hän tunsi katumuksentekonsa sisältyvän
siihen tietoisuuteen, että hänen rikkautensa ja valtansa, hänen
arvossa pidetty nimensä ja hänen näennäinen avio-onnensa olivat
vain kohtalon ivaa. Hän oli haudattu sen alle, eikä voinut nousta
ainoaan autuaaksitekevään elämään, jonka tarkoitusperä on Noëmi ja
-- pikku Dodi. Vasta kun Dodi ensimmäinen oli kuollut, vasta silloin
hän tunsi, mitä poika oli ollut hänelle. Nyt, kun on kysymyksessä
toinen, tuntee hän sen vieläkin voimakkaammin. Eikä hän voi tehdä
heitä omikseen. Hän makaa haudattuna kultakasan alla, jota hän ei
voi pudistaa päältään. Hän tuntee nyt valveilla ollen samaa, jota
lavantaudin kuumehoureissa: hän makaa elävänä haudassa, joka on
täytetty kullalla. Hänen päänsä päällä marmoripatsaassa seisoo
liikkumaton alabasteripatsas: Timea. Kerjäläisnainen, pieni lapsi
mukanaan, tulee poimimaan kukkia hänen haudaltaan: se on Noëmi.
Elävältä haudattu koettaa turhaan huutaa: "Ojenna minulle kätesi,
Noëmi, ja vedä minut ulos kultahaudasta!"

Timar ryhtyi uudelleen kirjeitä lukemaan.

Niiden joukossa oli eräs hänen brasilialaiselta asiamieheltään.
Hänen lempiaatteensa, unkarilaisten jauhojen vienti, oli toteutunut
loistavalla tavalla. Timar niittää siitä sekä kunniaa että rikkautta.

Lukiessaan kirjettä hän muisti kirjeenkantajan jättäneen hänelle
sisäänkirjoitetun kirjeen, jossa oli valtameren tuonpuolisten maiden
postileima. Hän etsi ja löysi sen takkinsa povitaskusta.

Kirje oli samalta kirjeenvaihtajalta, joka oli lähettänyt äskeiset
suotuisat uutiset.

Se kuului:

    Herrani! Sen jälkeen kun viime kirjeeni kirjoitin, on suuri
    onnettomuus kohdannut meitä. Suojattinne, Teodor Kristyan on
    häpeällisesti pettänyt meitä ja aiheuttanut meille suuria
    tappioita. Me olemme syyttömät tähän. Tämä mies on useita
    vuosia osottanut olevansa luotettava, kunnollinen ja ahkera,
    joten emme ole voineet olla osottamatta hänelle mitä suurinta
    luottamusta.

    Hänen palkkansa ja toimituspalkkionsa olivat niin suuret, ettei
    hän ainoastaan elänyt hyvin niillä tuloilla, vaan säästikin vielä
    rahoja, jotka sijoitti meidän liikkeeseemme korkoa vastaan. Mutta
    tämä mies onkin vaarallisin petturi, joka milloinkaan on elänyt.
    Antaessaan näennäisten säästöjensä liikkeessämme kasvaa pieneksi
    pääomaksi, varasti hän meitä mitä julkeimmalla tavalla, kavalsi
    rahalähetyksiä, väärensi laskuja ja kirjoitti vääriä vekselejä
    liikkeemme nimessä -- mikä oli hänelle mahdollista, syystä että
    te olitte antanut hänelle oikeuden käyttää sen nimileimaa, joten
    näihin saakka selville saatu tappio nousee 10 miljoonaan reissiin.

Timar heitti kirjeen luotaan.

Kymmenen miljoonaa reissiä! Se on suunnilleen satatuhatta guldenia.

Kas siinä Polykrateksen sormus, joka oli heitetty mereen.

Hän luki eteenpäin:

"Mutta tappion tekee vieläkin tuntuvammaksi se seikka, että hän on
sekoittanut viime vuosien lähetyksiin Lorsisianilaista tavaraa, joka
on paljon huonompaa lajia, sillä tämän konnantyön avulla on hän
pilannut unkarilaisten jauhojen maineen useiksi vuosiksi, jos me
yleensäkään milloinkaan voimme saada kaikkia asioita järjestykseen."

Tämä on siis ensi isku, ajatteli Timar itsekseen. Ja tämä isku oli
samalla tuntuvin suurelle liikemiehelle. Se koski asiaa, josta hän
oli ollut eniten ylpeä, ja joka oli saattanut hänelle kuninkaallisen
neuvoksen arvonimen.

Täten on siis Timean rakentama loistava rakennus lyhistynyt kokoon.

Taaskin Timea!

Timar kiirehti lukemaan eteenpäin.

"Kevytmielisten naisten kanssa solmittu ystävyys on vienyt nuoren
rikollisen näille harhateille. Muukalaiselle on tämä seikka
ilmanalamme vaarallisin tartunta. Me vangitsimme hänet heti, mutta
varastetuista rahoista ei ollut enää mitään jäljellä; osan hän
oli menettänyt pelihelvetissä, loput tuhlannut kreolilaisnaisten
seurassa. On tosin myös mahdollista, että lurjus on pannut melkoisia
rahasummia varmaan säilöön, toivoen pääsevänsä niihin käsiksi
tultuaan vapaaksi; mutta siinä tapauksessa hän saa odottaa kauan,
sillä täkäläinen tuomioistuin on tuominnut hänet viideksitoista
vuodeksi kaleriorjaksi."

Timar ei kyennyt lukemaan eteenpäin. Hän antoi kirjeen pudota
pöydälle. Sitten hän nousi ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin
huoneessa.

Viideksitoista vuodeksi kaleriorjaksi! Olla viisitoista vuotta
taottu kiinni soutulaivaan, jolloin ei näe muuta kuin taivasta ja
vettä! Viisitoista vuotta kestettävä auringon polttavaa hehkua,
keinua ikuisesti levottomalla merellä ja kirota ikuisesti armotonta
ihmiskuntaa! Hänestä tulee vanha mies ennenkuin hän saa vapautensa
takaisin. -- Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar von Levetinczyä ei
saa häiritä, tämän nauttiessa kiellettyjä iloja Vapaalla Saarella.
Siksi, että ei kukaan saa ilmaista Noëmiä Timealle eikä Timeaa
Noëmille.

Kun sinä lähetit Teodorin Brasiliaan, et luullut asiain käyvän
näin... Kuitenkin, sinä laskit niiden olosuhteiden, joihin hän
joutui, tekevän hänestä rikollisen.

Sinä et heti surmannut häntä luodilla niinkuin kunniallinen mies
kaksintaistelussa surmaa vastustajansa, joka on hänen rakkautensa
tiellä. Sinä teeskentelit isällistä hyväntahtoisuutta ja lähetit
hänet kolmen tuhannen penikulman päähän luotasi, ja nyt saat nähdä
hänen viisitoista vuotta hitaasti kitumassa kuollakseen lopulta,
sillä sinä olet näkevä hänet maapallon lävitse ja kaikkien sen
merienkin keskellä.

Tuli oli uunissa sammunut. Huone oli käynyt kylmäksi, ja akkunat
olivat jääkukkien peitossa. Siitä huolimatta tippui hiki Timarin
otsalta hänen kävellessään edes takaisin pienessä huoneessa.

Siis on jokainen, jolle hän ojentaa kätensä, tuomittu onnettomuuteen.

Tähän käteen on kiinnitetty kirous.

Kerran hän oli itsetietoisessa ylimielisyydessään kerskunut, miten
hän teki kaikki onnellisiksi, joita lähestyi; vieläpä roistotkin
tekivät parannuksen.

Oi, kuinka hirvittävästi hän oli pettynyt!

Hänen joka sormessaan riippui kirous ja tuomio.

Hänen takiaan on hänen vaimonsa onneton, ja samalla myös se ystävä,
jolta hän viekkaasti on riistänyt vaimonsa.

Hänen takiaan kärsii toinenkin, jonka sydämen hän viekoitteli
itselleen, ja jolle hän ei löydä turvapaikkaa maan päältä.

Ja tämä mies on nyt viisitoista vuotta kuuleva kahleiden kalisevan.

Oi, mikä kauhea yö!

Eikö päivä milloinkaan ala sarastaa?

Hän tuntee tässä huoneessa olevansa kuin vankilassa tai kuin haudassa.

Mutta salaisessa kirjeessä on myös jälkikirjoitus.

Timar palasi pöydän ääreen lukeakseen sen.

Jälkikirjoitus oli päivätty muutamia päiviä myöhemmin ja kuului
seuraavasti:

"Juuri nyt sain kirjeen Porte au Prince'stä, missä meille
ilmoitetaan, että kolme kaleriorjaa viime yönä pakeni veneellä siitä
kalerista, missä rikollinen oli. Pelkään, että miehemme oli yksi
niistä."

Lukiessaan nämä rivit valtasi Timarin sanomaton kauhu. Jos hiki
oli tähän saakka helmeillyt hänen otsallaan, niin alkoi hän nyt
vavista. -- Onko kuume palannut?

Hän katseli peloissaan ympärilleen.

Miksi hän pelkää?

Hän on yksin huoneessa ja on säikähtynyt kuin lapsi, jolle on
kerrottu ryövärihistorioita. Hän ei voi kauemmin kestää täällä
sisällä.

Hän otti pistoolinsa ja katsoi, olivatko ne kunnolla ladatut. Sitten
hän tutki, saiko pistinpuukon kärjen helposti ulos.

Pois täältä!

On vielä yö. Palovartija on juuri kuuluttanut ensimäisen tunnin
keskiyön jälkeen. Täällä hän ei voi odottaa aamua.

Mitä? Eikö Szöny-rannalle voisi päästä kulkematta sillan yli? Saaren
yläpuolella on Tonava täysin jäätynyt. Hänen tarvitsee vain vähemmän
pelätä pimeää yötä ja vaarallista jääsiltaa kuin tätä lepattavaa
kynttilää ja avointa kirjettä.

Kirjeen hän pitää liekin yläpuolella ja polttaa sen. Sitten hän
puhaltaa kynttilän sammuksiin.

Ne eivät enää tee häntä rauhattomaksi.

Senjälkeen hän hapuilee ulos huoneesta. Suljettuaan oven jäljessään
johtuu hänen mieleensä, että hän kenties on sytyttänyt jotakin
poisheitetyn kirjeen jäännöksillä. Hän menee takaisin sisään.
Paperilla, joka on palanut tuhkaksi, kulkee vielä muutamia
tulikipinöitä edestakaisin monimutkaisissa kuvioissa kuin aavemaiset
virvatulet. Hän odottaa siksi kunnes viimeinen kipinä on sammunut
ja siten on tullut aivan pimeä. Senjälkeen hän syöksyy ulos yöhön.
Tiellä eteisen ja käytävän lävitse hän näkee aaveen milloin edessään,
milloin takanaan. Hän pitää vasenta kättään kasvojensa edessä ja
oikeassa on hänellä paljastettu pistinpuukko. -- Mutta kukaan ei väijy
häntä, kukaan ei tule häntä vastaan.

Vasta silloin kun hän ennättää kadulle, hän tuntee rintansa
keventyneeksi.

Hän rohkaisee taas itsensä.

Sillävälin on satanut lunta, joka nousee hänen jalkainsa alla
hänen kiitäessään Tonavan rannalle läpi koko Serber-kadun aina
myllysatamaan saakka.



Yhdestoista luku.

JÄÄ.


Tonava oli täydelleen jäässä aina Pressburg'iin saakka. Joka paikasta
saattoi kulkea sen yli. Mutta päästäkseen Komornista Uj-Szöny'yn,
oli Timarin kuitenkin kierrettävä saaren niemekkeen ympäri, sillä
täällä on hiekkasärkkiä, joista kesäisin huuhdotaan kultaa.
Näissä kaivetuissa särkissä kasaantuu jää tavallisesti korkeisiin
röykkiöihin ja on vaikeata kiivetä näitä jäävallituksia ylös.

Timar teki ylimenosuunnitelman. Heti kun hänen huvilansa
Monostor-kukkulan huipulla tulisi näkyviin, menisi hän suoraan
eteenpäin.

Mutta jotakin tuli väliin, joka teki tyhjäksi hänen laskelmansa. Hän
oli toivonut tähtikirkasta yötä; mutta heti hänen tultuaan Tonavalle
laskeutui sumu. Alussa se vain oli hentoa, läpinäkyvää höyryä, mutta
Timarin etsiessä tietä jäällä tuli sumu niin tiheäksi ettei voinut
nähdä kolmea askelta eteensä.

Jos hän nyt olisi kuunnellut järjen ääntä, olisi hän heti kääntynyt
takaisin yrittääkseen palata rannalle; mutta hän oli juuri
sellaisessa mielentilassa, jossa ei kuunnella järkisyitä. Hänen oli
ehdottomasti päästävä toiselle rannalle.

Lukuunottamatta sumua oli yö pimeä, ja saaren yläpuolella on
Tonavan levein kohta ja jään yli on siinä kohden vaikein kulkea.
Jääkappaleet, jotka ovat kokoontuneet toinen toisensa päälle,
muodostavat sikin sokin pitkiä vallituksia ja monin paikoin
muistuttavat jäät oikullisesti rotkoutunutta kallioryhmää, josta myös
sylenkorkuiset jäähuiput pistävät esiin.

Kuljettuaan useiden tämänlaatuisten vallitusten ympäri huomasi Timar
kulkeneensa harhaan.

Hän on jo tuntikauden harhaillut jääkentällä. Hänen taskukellonsa
lyö neljännestä vaille kolme. Hänen olisi pitänyt jo aikoja sitten
ennättää toiselle rannalle; hän on varmaankin erehtynyt suunnasta.

Hän kuuntelee. Pimeässä yössä ei kuulu ainoatakaan ääntä. On
ilmeistä, ettei hän lähesty toisella rannalla olevaa kylää, vaan
päinvastoin joutuu yhä kauemmas siitä.

Ei edes koiran haukuntaa kuulu.

Hän luuli nyt kulkeneensa Tonavaa pitkin, sensijaan että olisi
kulkenut poikki, ja päätti sen vuoksi muuttaa suuntaa. Virta ei ole
millään kohdalla yli kahtasataa askelta leveä, ja jossakin kohden hän
kait lopultakin pääsisi maihin, jos jatkaisi kulkemistaan määrättyyn
suuntaan.

Mutta pimeässä ja sumussa ei edes tiedetä, mihin suuntaan kuljetaan.
Jäävallitus, jonka ohi hänen on kuljettava, vie hänet vastoin kaikkia
laskelmia, suoralta linjalta pois. Hänen on kulkeminen murtoviivoissa
takaisin samaan paikkaan, jossa jo on ollut. Toisen kerran hän löytää
oikean suunnan ja hänen on vain tarvis ottaa sata askelta saapuakseen
rantaan, mutta silloin hän alkaa miettiä, muuttaa suuntaa ja tulee
taas noiduttuun jääsokkeloon.

Kello on nyt yli viisi. Hän on jo kulkenut Tonavalla neljä tuntia.
Hän on lopen väsynyt. Hän ei ole ensinkään nukkunut tänä yönä eikä
syönyt mitään koko edellisenä päivänä, mutta sitävastoin heikentynyt
hermoja tärisyttävistä mielenliikutuksista.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Tähän aikaan tavallisesti soitetaan
aamurukoukseen. Hänen pitäisi kuulla se joko kaupungista tai kylästä.

Mikä kohtalon iva, että pakana, kerettiläinen kuuntelee hartautta
herättäviä kellonsointuja, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen, ja
että pakeneva rikoksentekijä hartaasti toivoo saada kuulla niitä!

Vihdoin hän kuuli, mitä oli toivonut: Komornin kellot. Oikein suunta
olisi siis kääntyä puoleksi oikealle ja sitten marssia suoraan
eteenpäin; siellä täytyi olla Szöny-ranta.

Mutta kellot pettivät häntä tällä kertaa, ne johtivat häntä vielä
kauemmas Tonavaa ylös. Hän eksyi alueelle, jossa oli yksinomaan
toinen toisensa päälle kokoontuneita jääkappaleita, joiden syrjät
pistivät suoraan ylös. Niiden välistä oli hänen pujoteltava, milloin
liukuen alas, milloin tarraten kiinni ja välistä ryömien nelinkontin,
mutta mistään hän ei päässyt rantaan.

Hän ei uskaltanut huutaakaan. Hän ei kuullut muuta ääntä kuin
variksien rääkymistä niiden lentäessä hänen päänsä päällä, tosin
näkymättömissä. Hänen ainoa toiveensa oli voida auringon asennosta
päivän koittaessa nähdä, missä itä oli, jolloin hän, entinen merimies
kun oli, helposti oli löytävä tiensä. Jos hän jossakin paikassa olisi
voinut hakata reiän jäähän, niin hän olisi voinut virran suunnasta
nähdä, minne päin oli mentävä, mutta jääpeite oli kaikkialla niin
tasapaksu, että ilman kirvestä oli mahdotonta saada siihen reikää.

Vihdoin sarasti aamu. Alkoi valeta, mutta sumu peitti vielä auringon.

Kello oli jo yli yhdeksän ja hän harhaili yhä löytämättä rantaa.

Vihdoin hälveni sumu hetkiseksi. Auringonkehrä näyttäytyi kalpeina,
loistottomina kasvoina. Se näytti auringon varjolta. Ilma oli täynnä
lukemattomia loistavia jäähiukkasia, jotka vierivät yhteen niinkuin
pilvissä ja häikäisivät silmät.

Nyt hänen siis pitäisi löytää tie.

Aurinko on kumminkin jo liian ylhäällä, se ei enää osoita itää.

Mutta se näyttää muuta.

Timarista tuntui kuin hän tuijottaessaan välkkyvän sumun hämärän
lävitse olisi kaukaa nähnyt erään talon katon ääriviivat.

Siellä, missä on talo, on varmasti myös maata. Hän meni suoraan
eteenpäin.

Mutta verrattain kirkasta ilmaa kesti vain vähän aikaa. Tiheä sumu
laskeutui taas jään yli, ja Timar kulki jälleen pimeässä.

Mutta tällä kertaa hän oli varuillaan eikä kääntynyt siltä suunnalta,
mihin oli kulkenut. Ja nyt hän oli kulkenut oikeaa tietä. Pian hän
havaitsi taas talon katon tiheän sumuharson lävitse.

Tultuaan kymmenen askeleen päähän rakennuksesta näki hän sen olevan
-- myllyn.

Jäät olivat temmaisseet sen mukanaan talvisuojapaikasta tai
yllättäneet sen, sen ollessa vielä kiinni ketjuissa. Pyörätalon
olivat jääkappaleiden terävät syrjät kauniisti sahanneet läpi,
aivankuin puuseppä olisi tässä tehnyt mestariteoksia; pyörä oli
murskautunut, ja talo oli kiilautunut jääröykkiöiden muodostaman
vallituksen sisään, joka muodosti sen ympärille rintasuojustimen.

Timar pysähtyi kauhistuneena myllyn eteen. Päätä pyörrytti kuten sen,
joka näkee aaveen.

Hän tuli äkkiä ajatelleeksi Perigrada-pyörteisiin vaipunutta myllyä.

Eikö tämä ole sen myllyn aave, joka tulee pelottamaan häntä hänen
elämänuransa lopulla -- tai kenties antamaan hänelle asuinsijan?

Asuinsijanko? Talo, joka on lyhistymäisillään kokoon. Myllynrauniot
keskellä jäitä!

Kiusaava halu pakotti Timarin astumaan sisään. Oven lukko oli
avautunut todennäköisesti jäiden painosta ja ovi oli selkoselällään.
Hän meni sisälle. Myllylaitos oli vielä sellaisessa kunnossa, että
Timar joka hetki odotti saavansa nähdä valkoisen myllärinaaveen
tulevan kolistamaan jyvät alas sihtauslaatikkoihin.

Ylhäällä katon rajassa, poikkilaudoilla, istui joka laudalla
variksia. Pari niistä lensi ylös hänet nähdessään; toiset istuivat
hiljaa ensinkään välittämättä hänestä.

Timar oli kuolemanväsynyt. Kahdeksan tuntia hän oli herkeämättä
vaeltanut jäällä ja ne esteet, joita hänen oli ollut voitettava,
olivat väsyttäneet häntä vielä enemmän. Hänen vatsansa oli tyhjä,
hänen hermonsa veltostuneet, hänen jäsenensä kankeat kylmästä.

Hän istuutui eräälle laudalle myllyyn.

Hänen istuessaan menevät hänen silmänsä kiinni.

Ja tuskin hän on sulkenut silmänsä, kun hän jo näkee itsensä
"Pyhän Barbaran" keulassa valtaushaka kädessä, ja valkokasvoinen
tyttö vieressään. "Pois täältä!" hän huutaa tytölle. Laiva syöksyy
putousta kohti, kuohut lähenevät. "Sisään kajuuttaan!" Mutta tyttö ei
liikahda. Nyt lyövät aallot laivan yli.

Timar putosi lattialle ja heräsi siihen.

Hän alkoi nyt ajatella sitä vaaraa, jossa oli. Jos hän vielä nukkuisi
tähän, niin hän paleltuisi kuoliaaksi.

Epäilemättä olisi se helpoin keino päästä hengestään. Mutta hänellä
oli vielä paljon tekemistä tässä maailmassa. Hänen hetkensä ei vielä
ollut lyönyt.

Mitä ihmiset sanoisivat siitä, että herra Mikael Timar von Levetinczy
löydettäisiin seuraavana päivänä kuolleena myllyssä, joka oli
joutunut jäihin. Kuinka hän oli joutunut sinne? Mikä arvoitus siitä
syntyisi jälkimaailman selitettäväksi!

Ei, niin naurettavalla tavalla hän ei tahtoisi kuolla.

Hän nousi ja meni pois myllystä.

Sumu oli niin tiheä, että mitään ei voinut nähdä. Ei ollut päivä,
vaan yö. Huokauksen, joka pyrki nousemaan taivaaseen, nieli musta
pilvi, eikä se päässyt tunkeutumaan sen lävitse.

Kaikki elävät olennot ovat hylänneet hänet; hän on hautautunut
pilviin.

Eikö siis mikään elävä olento voi vapauttaa häntä hänen hädästään?

Voipa niinkin.

Kun jäät tempaisivat irti myllyn, oli siinä rottia. Ne odottivat
siksi kunnes jäät olivat asettuneet. Silloin ne lähtivät myllystä ja
kulkivat rannalle. Ohuella lumipeitteellä näkyivät niiden jäljet.
Timar seurasi niitä. Pienin imettäväisistä johdatti siis viisaan,
mahtavan ihmisen maihin.

Noin puolen penikulman päässä Uudesta Szönystä hän pääsi maihin.

Sieltä hän harhaili maantielle ja saapui vihdoin majataloon, johon
oli jättänyt vaununsa. Siellä oli hänen edessään ja hänen takanaan
sumua; ei kenkään nähnyt, mistä hän tuli.

Majatalossa hän nautti sorkkahyytelöä, jota oli valmistettu kuskille
syötäväksi, joi sen lisäksi ruukullisen viiniä, valjastutti hevoset,
paneutui levolle vaunuihin ja nukkui aina iltaan saakka.

Hän näki alituisesti unissa olevansa jäällä ja vaunun kolahtaessa
hän heräsi aina siihen, että jää hänen allaan sortui ja hän painui
pohjattomaan syvyyteen.

Kun hän oli lähtenyt myöhään Szönystä tuli hän vasta seuraavana
päivänä huvilinnaansa Füred'iin.

Sumu seurasi häntä sinne asti, niin ettei hän voinut nähdä
Plattenjärveä.

Jo yöllä hän kutsutti kalastajansa luokseen ja kuuli heidän
aikovan seuraavana päivänä lähteä ensimmäiselle jäänalaiselle
kalastusmatkalle. Hän käski viinitarhurin pitämään varalta niin
paljon viiniä ja viinaa kuin tarvittiin.

Galambos, kalastajien vanha esimies, ennusti hyvin hyvää satoa. Timar
kysyi, mihin hän perusteli tämän ennustuksen.

Hän selitti sen jo lupaavaksi enteeksi, että Plattenjärvi oli niin
aikaisin jäätynyt. Tähän aikaan, juuri ennen kutuaikaa, tulivat kalat
suurin joukoin lahdelmaan. Mutta vielä onnellisempi merkki oli se,
että herra von Levetinczy oli itse saapunut tänne. Hänen mukanaan
tulee onni.

"Minunko mukanani onni!..." toisti Timar itsekseen ja huokasi syvään.

"Minä uskallan lyödä vetoa siitä, että me huomenna saamme pyydykseen
itse fogaschien kuninkaan."

"Mikä fogaschien kuningas on?"

"Se on vanha fogaschi, jonka kaikki Plattenjärven kalastajat
tuntevat, sillä se on ollut kaikkien nuotassa, mutta kukaan ei ole
voinut saada sitä ylös. Heti kun se huomaa joutuneensa pyydykseen,
sukeltaa se meren pohjalle ja alkaa siellä kaivaa reikää pyrstöllään;
siihen reikään se sitten ryömii ja pääsee siten pakoon. Se on viekas
veijari. Me olemme jo luvanneet palkinnon sen päästä, sillä se
pyydystää yhtä paljon pikku kaloja kuin kolme kalastajaa yhteensä. Se
on määrättömän suuri, kun se ui veden pinnalla saattaisi sitä luulla
sammeksi. Kyllä me saamme senkin huomenna."

Timar antoi hänen mennä sekä päästi toisetkin menemään ja paneutui
levolle.

Nyt vasta hän tunsi, miten väsynyt oli.

Hän vaipui pitkään, hyväätekevään uneen, jota eivät unikuvat
häirinneet. Herätessään hän tunsi olevansa aivan entisellään.
Huoletkin, jotka olivat vaivanneet hänen mieltään olivat astuneet
varjoon, niinkuin ne olisivat siirtyneet vuosien taakse ajassa.
Eilis- ja toissapäivän välinen aika tuntui hänestä ijäisyydeltä.

Päivä ei vielä sarastanut, mutta häntä hämmästytti kuu, joka paistoi
sisään jääkukkien peittämästä akkunasta.

Hän nousi nopeasti, peseytyi tapansa mukaan jääkylmällä vedellä ja
kiirehti katsomaan Balatonia.

Kun tämä on jäässä, on se, etenkin ensi päivinä viehättävä näky.

Jättiläissuuri järvi ei jäädy kuten virrat, joissa jääpalat
vähitellen röykkiöityvät ja lopuksi muodostavat kiinteän massan;
tässä peittää koko veden pinnan tyynellä hetkellä kristallin kirkas
jääpeite, ja aamulla lepää silmien edessä sileä, kirkas jääkuvastin.
Kuun valossa se näyttää yhdeltä ainoalta jäätasolta, jossa ei ole
minkäänlaista halkeamaa.

Vain ajotiet, jotka pitävät yllä liikeyhteyttä kummankin rannan
kylien asukkaiden välillä, vain ne piirtyvät siihen. Ne kulkevat
ristiin toinen toisensa poikki niinkuin mittaviivat suuressa
lasilevyssä.

Tässä kuvastimessa nähdään Tihanyn vuoret luostareineen ja sen
kahdenkertaiset tornit, aivan samoin kuin todellisuudessa, tässä vain
ylösalasin.

Timar seisoi kauan vaipuneena katselemaan tätä lumoavaa taulua.

Kalastajat herättivät hänet unelmistaan. He tulivat nuottineen,
seipäineen ja jääkoukkuineen. Kalastus oli alettava ennen
auringonnousua, he sanoivat.

Kun kaikki olivat koolla, asettuivat he piiriin ja vanha esimies
viritti hartaan virren, johon toiset yhtyivät. Timar astui syrjään.
Hän ei voinut lähettää Jumalalle ylistyslaulua. Kuinka hän voisi
kääntyä ylistyslauluin hänen puoleensa, joka on kaikkitietävä eikä
anna laulun äänen pettää itseään?

Kalastajien laulu kuului sileätä jäätä pitkin aina kahden penikulman
päähän asti ja kaiku rannoilta lauloi virren uudelleen.

Timar meni kauas jäälle.

Nyt alkoi sarastaa. Kuu kalpeni ja itäinen taivaanranta värittyi
koko pituudessaan ruusunpunaiseen, jonka jälkeen jättiläissuuruinen
jääkuvastin muuttui ihmeellisissä värivivahduksissa, jakaantuen
silloin kahteen puoliskoon, jotka erottuivat selvästi toisistaan;
toinen puoli sinipunertavana ja kuparinruskeana, toinen, läntinen,
taivaansinisenä.

Sikäli kun taivas vaalenee, käy ilmiö yhä komeammaksi. Purppurapuna,
taivaan kulta, kohdistuu tässä puhtaassa kuvastimessa, ja kun
auringon himmeänä hehkuva kehrä, tulensäteiden ympäröimänä, sukeltaa
esiin taivaanrannan sinipunertavista sumuista ja valaisee jään
kimmeltävää pintaa, niin on se näytelmä, jommoista ei meri eikä
mikään liikkuva vedenpinta tarjoa. On kuin kaksi aurinkoa yhtä aikaa
nousisi kahdella eri taivaalla.

Heti kun aurinko on murtautunut noiden sinipunertavanruskeiden
sumujen läpi, päästää se äkkiä ulos säteensä.

Esimies Galambos huusi etäältä Timarille:

"Nyt te saatte kohta kuulla jotakin! Mutta älkää pelätkö! Hoho!"

"Pelätäkö?" ajatteli Timar itsekseen ja kohautti epäilevästi
olkapäitään.

Mikähän koko maailmassa voisi enää saada hänet pelkäämään?

Pian hän olisi sen kokeva.

Kun aurinko ensi kerran paistaa Balatonin jäälle, kuuluu siitä
aluksi ihmeellisiä ääniä, aivankuin lumoutun harpun tuhansia kieliä
kosketeltaisiin. Ne muistuttavat Memnonin patsaan soittoa, vain
sillä erotuksella, että äänet eivät tähän vaikene. Salaperäinen
soiminen käy yhä äänekkäämmäksi niinkuin virran näkki alhaalla
vedessä tarttuisi soittimiin molemmin käsin. Viimeksi syntyy pauhina
ja räiskinä, joka yhä kasvaa voimakkaammaksi, niin että viimeksi
kuuluu kuin paukahtelevia laukauksia ja joka pamauksen perästä näkyy
loistava halkeama jäässä, joka tähän saakka on ollut läpinäkyvä
kuin lasi. Joka suuntaan halkeilee jääkerros, kunnes se muistuttaa
jättiläismäistä mosaikkia, joka on kokoonpantu miljaardeista pienistä
kuutioista, viisikulmioista ja erimuotoisista särmiöistä, mutta jonka
pinta on kuin kuvastin.

Tästä syntyy ääni.

Kun sen kuulee ensi kerran, alkaa sydän lyödä kiivaammin.

Koko jääkenttä kohisee, soi ja laulaa jalkojen alla. Ukkosen jyrinä
ja sitran soitto sekaantuvat toisiinsa. Joku pauke muistuttaa
kanuunanjyrinää ja kuuluu penikulmien päähän.

Mutta kalastajat alkavat tyynesti levitellä nuottiaan paukkuvalle
jäälle ja kaukana näkyy heinärekiä, joiden eteen on valjastettu
neljä härkää, hitaasti kulkevan sen yli. Ihmiset ja eläimet ovat jo
tottuneet jään paukkinaan, jota kestää auringon laskuun asti.

Mikaeliin teki tämä hänelle vieras ilmiö ihmeellisen vaikutuksen.

Hänellä oli aina ollut avoin mieli käsittämään luonnon "suurta
elämää." Hänen vastaanottavaiseen sieluunsa oli se ajatus juurtunut,
että kaikessa, jossa on elämää, on myös tietoisuutta: tuulessa,
myrskyssä ja salamoissa, itse maassa, kuussa ja tähdissä.

Jospa hän nyt vain tajuaisi, mitä jää tässä hänen allaan sanoo!

Äkkiä kuului sellainen jyske, että oli kuin sata kanuunaa olisi
lauaistu yhtäaikaa tai kuin maanalainen miina olisi räjähytetty
ilmaan. Koko jääpeite tutisi. Tämän kumisevan jyrähdyksen seuraukset
ovat pelottavat. Aina Füredin rannalta Tihanyyn asti, 3000 askeleen
pituisen matkan, on jää halennut ja molempien jääröykkiöiden välissä
ammottaa sylenlevyinen kuilu.

"A rianas, a rianas" ["jäärailo, jäärailo!"] huutavat kalastajat,
antaen nuottainsa jäädä siihen paikkaan ja juoksevat paikalle.

Timar oli tuskin kahden askeleen päässä paikalta. Hän oli nähnyt,
miten railo oli syntynyt. Hänen polvensa tutisivat siitä hinattavasta
töytäyksestä, joka oli erottanut jäät toisistaan. Hän seisoi siinä
ikäänkuin valtava luonnonilmiö olisi herpaissut hänet.

Kalastajat selittivät hänelle, että äsken syntynyttä railoa kutsutaan
kansan kielellä "rianas", sana, jota ei muualla tunneta. Tällainen
jäärailo on hyvin vaarallinen jään yli kulkeville, sillä sitä ei voi
etäisyydestä erottaa, eikä se milloinkaan jäädy, sillä vesi on sillä
kohdalla alituisessa kuohussa.

Näiden hyvien ihmisten ensimmäinen toimenpide oli lyödä seipäitä
jäänreunaan ja sitoa olkilyhteitä niiden päihin joka paikassa, missä
ajoteitä ja jalan jälkiä johti railolle, jotta ajoissa kulkijat
huomaisivat vaaran.

"Mutta vielä vaarallisemmaksi käy paikka", selitti esimies, "kun
voimakkaan tuulen paineesta eronneet jääröykkiöt jälleen työntyvät
yhteen. Silloinkin syntyy samanlainen soiminen ja ryske. Usein on
myrskyn voima niin suuri, että se nostaa jään reunat korkealle, joten
veden ja kohonneen jään välille syntyy tyhjä paikka. Armahtakoon
Jumala sen kulkijan sielua, joka ei huomaa tätä, vaan ajaa ylitse
ajopeleillä, sillä jää, joka ei ulotu vedenpintaan saakka, murtuu
hänen allaan."

Oli jo puolipäivän aika, ennenkuin päästiin käsiksi päivätyöhön.

Kalastaminen Balatonin jään alta on iloista työtä.

Siinä lahdelmassa, jossa tiedetään kalojen tähän vuoden aikaan
oleskelevan ja kokoontuvan suuriin parviin, hakataan ensiksi kaksi
sylenlevyistä aukkoa noin viidenkymmenen kyynärän päähän toisistaan
ja sen jälkeen muodostetaan pienistä aukoista, jotka ovat noin kaksi
syltä läpimitaten, neliö sillä tavoin, että suuret aukot muodostavat
puolisuuunikkaan vastakkaiset kulmat.

Kaikki jääkappaleet, jotka on hakattu pois, ladotaan päällekkäin
aukkojen reunoille, joten ohikulkijoita varoitetaan aukoista.

Auringon paistaessa näihin jäämöhkäleihin, joita on siellä täällä
suurella jääkuvastimella, luulisi näkevänsä tuhansien suurien
timanttien säkenöivän.

Kalastajat kantavat pitkän, vahvan nuottansa toisen suuren aukon
luo, levittävät sen ja kiinnittävät kumpaankin päähän puolenkolmatta
sylen pituisen seipään. Eräs heistä alkaa nyt työntää seivästä
siihen kiinnitettyine nuottineen jään alle, toinen odottaa lähimmän
pienemmän aukon vieressä, ja niin pian kuin seipään kärki on
ennättänyt sinne, työntää hän sen kolmanteen aukkoon, jonka luona on
kolmas kalastaja. Samaa tietä kulkee neliön toisella puolella toinen
seiväs, jossa on kiinni nuotan toinen pää. Molemmat seipäät ja niiden
kera nuotan molemmat päät kohtaavat toisensa rantaa lähinnä olevassa
suuressa aukossa.

Nuotta, jonka sen alareunaan kiinnitetyt lyijypainot vetävät pohjaan
yläreunan pysyessä veden rajassa, muodostaa siis oikean vankilan
niille kaloille, jotka ovat nelikulmiossa.

Ja näihin aikoihin vilisee tavallisesti kaloja. Fogaschi lähtee
syvästä liejustaan ja nousee hengittämään raitista ilmaa jäähän
hakatuista aukoista. Ne viettävät nyt perhe juhliaan; tämä on se
aika, jolloin kylmäveriset viettävät suloisen rakkauden juhlaa.
Kiinteä jääkatto erottaa ne vieraista aineksista -- mutta ei
ihmisestä.

Nyt on jää niille vain turmioksi.

Kun ne vihdoin huomaavat nuotan työntyvän yhä suljetummin
ympärilleen, ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ne
eivät voi loikata ulos saarroksesta, sen estää jää. Fogaschi, joka on
joutunut pulaan, ei nyt myöskään voi käyttää tavallista keppostaan
hyväkseen, nimittäin kaivautua liejuun, sillä toveriparvi vetää sen
mukanaan.

Ja kaksikymmentä kalastajaa tuolla ylhäällä tarttuu nuotan nyöreihin
ja vetää sen levollisesti ylös.

Kahdenkymmenen henkilön yhdistyneet ponnistukset antavat aavistaa,
mikä kalapaljous vedetään ylös. Kokonaisuudessaan painaa saalis
muutamia satoja sentnerejä.

Veden pinta alkaa elää suuressa aukossa.

Ylös pinnalle ajettu kalaparvi, joka on joutunut satimeen, tunkeutuu
ainoaan aukkoon, joka sille on olemassa. Se on varma kuolema.

Eri muotoisia kalansuita ja päitä sukeltaa esiin vedestä, läpinäkyviä
eviä, punaisia pyrstöjä, sinisiä, vihreitä ja hopeanhohtoisia
selkiä vilisee sekaisin, ja niiden seassa näyttäytyy silloin
tällöin Balatonhaikala, sentnerinpainoinen suurine kitoineen ja
hevosenkengänmuotoisine viiksineen; se kuitenkin katoaa yhtä nopeasti
syöksyen alas syvyyteen ikäänkuin etsien sieltä pelastusta.

Kolme kalastajanrenkiä pyydystää etumiehensä kera suuriin haaveihin
liikkuvaa joukkoa, joka on tunkeutunut aukkoon ja he heittävät
muitta mutkitta kalat jäälle, missä suuret ja pienet sätkyttelevät
sikinsokin. Sieltä ne eivät voi paeta, sillä muut aukot ovat
jo tukitut niihin soveltuvilla jäämöhkäleillä. Nyt alkaa oikea
nostotanssi.

Leveäleukainen karppi loikkii puolen sylen korkeudelle, hauki
väänteleikse epätoivoissaan kuin käärme kiemurtelevissa ahven- ja
ruutanaläjissä. Monnikaloja tartutaan kiduksiin, vedetään ylös ja
heitetään jäälle, missä ne hitaasti painaen muodottoman ruumiinsa
kaljua päätä jäähän lakasevat painavalla pyrstöllään ympärillä
makaavat vankitoverinsa kauas toinen toisistaan.

Jää aukon ympärillä on jo kaikilla tahoilla kalojen peittämä. Karppi
hyppelee kuin nokkahiiri. Sen annetaan olla rauhassa, eihän se
kuitenkaan voi paeta. Hitaammat kalat makaavat suurissa röykkiöissä.

"Olenhan sanonut", mutisi vanha esimies, "että me tänään saisimme
hyvän saaliin. Missä vain armollinen herra näyttäytyy, siellä on myös
onni mukana. Jospa nyt vain saisimme kiinni fogaschikuninkaan!"

"Ellen aivan erehdy, on se nuotassamme", sanoi kalastajanrenki, joka
veti nuoraa lähinnä vettä, "siinä ui suuri otus edestakaisin, tunnen
sen käsivarsissani."

"Haa, tuossa se on!" huusi toinen, joka juuri oli saanut haavinsa
kaloja täyteen, kun krokotiilia muistuttava suunnaton pää pisti ylös
veden pinnalle; koko pää oli hopeanvalkoinen, ammottavassa kidassa
loisti kaksi riviä hampaita, teräviä kuin kaimalla. Sitäpaitsi oli
sillä neljä käyrää torahammasta, jotka tarttuivat toinen toisiinsa
haukatessa kuin tiikerin hampaat. Se oli kunnioitusta herättävä
pää. Täydellä syyllä saattoi sen omistajaa kutsua tämän järven
kuninkaaksi, missä ei kukaan, ei edes hänen omaa heimoaan, voinut
kilpailla hänen kanssaan.

"Siinä se on!" huusi yhtaikaa kolme muuta, mutta hetki sen jälkeen se
oli taas sukeltanut alas, ja nyt alkoi kalastajien taistelu.

Alkoi hirveä metakka, ikäänkuin olisi satimeen joutunut
järvenkuningas vielä jäljellä olevine henkivartioineen äkkiä antanut
käskyn taistella itsensä ratkaisevassa kamppailussa lävitse.
Haukien, karppien ja monnien hurja joukko syöksyi suin päin kireäksi
jännitettyä nuottaa vastaan; täytyi taistella nuijilla näitä
syöksyviä Goliatheja vastaan.

Kalastajat innostuivat, kylmäveriset osottautuivat kykenevänsä
sankarilliseen innostukseen, nousivat heidän valtakuntaansa
tunkeutuvia vihollisia vastaan ja taistelivat oikean taistelun.
Taistelu päättyi kuitenkin heidän tappioonsa. Monneja lyötiin kalloon
ja vedettiin jäälle; kauniit, valkoiset fogaschit ja kiiltokalat
haavittiin ylös aina kun niitä ilmestyi veden pinnalle, mutta
fogaschikuningas ei vain tahtonut näyttäytyä.

"Se on päässyt pakoon!" mutisi vanha esimies.

"Ei, se on yhä vielä nuotassa", ilmoitti kalastajanrenki, joka oli
lähinnä vettä ja puri yhteen hampaitaan. "Minä tunnen käsivarressani,
miten se nykii ja työntää; kunhan se ei vain repisi rikki lankaa."

Saalis, joka oli ympäristössä, oli suunnattoman suuri. Oli tuskin
ainoatakaan paikkaa, missä olisi voinut seistä polkematta kaloja.

"Kas niin, nyt on nuotta revennyt", huusi kalastajanrenki. "Kuulin,
miten se repesi."

Vain pieni osa nuottaa oli enää veden alla.

"Vetäkää ylös!" kiljui vanha esimies, ja miehet tempoilivat nyt
kaikin voimin. Nuotan kera tuli koko jälellä oleva kalajoukkokin
ylös. Niiden joukossa oli fogaschikuningaskin, oivallinen näyte
lajiaan. Se painoi yli kaksi naulaa, ja sellaisia saadaan pyydyksiin
vain kerran kahdessakymmenessä vuodessa, tuskin niinkään usein.
Se oli todella vahvalla päällään murtautunut nuotan läpi, mutta
piikkiset evät sotkeutuivat lankoihin eikä se päässyt irti. Kun sitä
vedettiin ylös, löi se erästä kalastajanrenkiä pyrstöllään kasvoihin
niin kovaa, että tämä kaatui taaksepäin jäällä. Mutta se olikin sen
viimeinen uroteko. Seuraavassa silmänräpäyksessä se sai kuolla.
Ei milloinkaan vielä ole kukaan ihminen pitänyt elävää fogaschia
kädessään. Arvellaan sen ilmarakon halkeavan heti kun se on tullut
ylös vedestä, ja siihen sen elämä päättyy.

Kalastajien ilo tästä kalasta oli suurempi kuin koko muusta runsaasta
saaliista. Sille oli kauan asetettu pyydyksiä. Kaikki tunsivat
tämän äreän kalanhävittäjän. Sillä oli muun muassa paha tapa syödä
omia sukulaisiaan. Siksi sitä nimitettiinkin fcgaschikuninkaaksi.
Kun se avattiin, löytyi sen vatsasta toinen suuri fogaschi, jonka
se luultavasti juuri äskettäin oli nielaissut. Sillä oli kaunis
kullanvärinen rasvakerros, niin paksu kuin villisian, ja sen liha oli
lumivalkoista.

"Herra von Levetinczy, tuon me lähetämme armolliselle rouvalle",
sanoi vanha esimies. "Me pakkaamme sen jäälaatikkoon. Teidän armonne
täytyy kirjoittaa kirje ja ilmoittaa sen olevan fogaschikuninkaan.
Se, joka syö sitä, syö kuninkaanlihaa."

Mikael ylisti päähänpistoa ja lupasi, ettei palkinto jäisi tulematta.

Kun fogaschi oli saatu ylös, oli lyhyt talvipäiväkin lopussa, mutta
vain taivaalla, ei jäällä.

Nyt vasta alkoi täällä tulla eloisaa.

Naapurikylistä, Siofokista, Szantosta, Zamardista, Araks'ista,
Csapokista, tuli kansaa tänne ajopeleissä korineen, selkäreppuineen
ja puisine kenttä pulloineen. Pulloissa oli viiniä, repuissa silavaa
ja koreihin aiottiin ottaa kaloja.

Kun sitten alkoi saaliinjako, syntyi kalastajien ympärillä oikeat
markkinat.

Auringon laskettua solmittiin soihtuja kaislanipuista, jäälle
sytytettiin tulia ja nyt alkoi kalakauppa. Karpit, hauet, monnit ja
ahvenet kelpaavat kyllä köyhälle kansalle. Mutta fogaschit lähetetään
Pestiin ja Wieniin, ja niistä saadaan hyvä hinta. Loput myydään
halvalla. Mutta tästäkin saatiin hyvä voitto. Yhdellä ainoalla
nuotanvedolla oli saatu lähes kolme sataa sentneriä kalaa. Tämä Timar
on toden totta onnen helmalapsi.

Kala, joka ei ole myyty, pakataan koreihin ja ajetaan
varastohuoneisiin, mistä se viedään ajoneuvoilla Vessprimtorille.

Timar tahtoi nyt valmistaa kokoontuneelle kansalle iloisen hetken.
Hän käski tuoda suuren viinitynnörin jäälle ja antoi siellä lyödä
tapin pois. Sitten hän kehoitti esimiestä keittämään kalaruokaa,
jommoista vain hän osasi valmistaa.

Tähän tarkoitukseen valittu, palasiksi leikattu kala, joka ei saa
olla liian rasvaista eikä liian ruotoista, heitetään suunnattoman
suureen kattilaan. Lisäksi sekotetaan pari kourallista sipulia.
Oikeastaan on koko taito siinä, että osataan saada aikaan oikea seos,
mikä asiaan perehtymättömälle ei suinkaan ole helppoa.

Tästä oivallisesta ruokalajista nautti Timar itse uskomattomia
annoksia.

Mutta kun hyvää viiniä vuotaa ja kalaruokaa keitetään, kuinka silloin
mustalaiset pysyisivät poissa?

Ei aikaakaan, niin ilmestyi joukko ruskeita soittajia paikalle. Nämä
alkoivat, cymbalin lyöjän asetuttua istumaan erään korin päälle,
soittaa tuttua kansanlaulua:

    "Jaj de szabad ez a húr!
    Majd megfizet ez az ur!"

    [Oi, kuinka soitto soi!
    Ken herra on, hän maksaa voi!]

Mutta kuinka voisi tanssi puuttua sieltä, missä on mustalaisia,
punaposkisia tyttöjä ja iloisia, vilkkaita poikia? Tuossa tuokiossa
oli maalaistanssit pystyssä jäällä, ja siellä oli iloa ja eloa.
Kaislatulien ympärillä tanssivat hoikat parit kuningas Davidin
tanssia suuresti riemuiten ja ennenkuin Timar huomasikaan, veti eräs
nuori, kaunis tyttö hänet mukanaan pyörteeseen.

Timar tanssi.

Kauniissa talviyössä loistivat ilotulet laajalti jään yli.

Tätä ilonpitoa kesti aina puoliyöhön asti.

Kalastajat olivat sillävälin kantaneet jäännökset saaliista
varastohuoneeseen. Iloiset ihmiset erosivat vihdoinkin huudettuaan
voimakkaasti "eläköön" juhlan toimeenpanijalle, anteliaalle herra von
Levetinczylle.

Timar jäi paikalle siksi kunnes Galambos oli huolellisesti pakannut
fogaschikuninkaan laatikkoon jään ja heinän väliin ja naulannut
laatikon kiinni. Senjälkeen laatikko vietiin linnaan ja asetettiin
vaunuihin, joissa Timar oli saapunut, ja kuskin käskettiin
olemaan valmiina ajamaan kivien ja kantojen ylitse Komorniin.
Kalalähetyksissä ei saa viivytellä.

Itse hän kirjoitti sillävälin Timealle. Kirje oli kirjoitettu
sydämelliseen, milteipä iloiseen sävyyn. Hän kutsui Timeaa kalliiksi
vaimokseen ja kuvaili tälle suuremmoista näytelmää jäätyneellä
Balatonjärvellä, kuvaili hirvittävää jäärailoa. (Sen hän jätti
mainitsematta, että hän itse oli ollut niin lähellä "rianas'ta").
Senjälkeen hän kuvaili kalastusta kaikkine iloisine pikkuseikkoineen
ja lopetti kertomalla yöllisestä juhlasta. Hän kertoi myös, miten
hän itse oli huvitellut ja miten vallaton hän oli ollut, olipa hän
uskaltanut tanssiakin nuoren, kauniin talonpoikaistytön kanssa.

Sellaisia iloisia kirjeitä kirjoittelevat joskus ihmiset, jotka
kulkevat itsemurha-ajatuksia kantaen.

Kun kirje oli valmis, vei hän sen kuskille.

Vanha esimies oli vielä alhaalla.

"Menkää nyt kotiin, Galambos", muistutti häntä Mikael; "te olette
varmaan väsynyt!"

"Minun on ensin mentävä laittamaan tulia uudelleen jäälle", vastasi
ukko sytyttäen piippunsa; "sillä väkevän kalanhajun houkuttelemana on
jokainen kettu ja karhu ympäristön metsistä kulkeva näiden avonaisten
avantojen luo kalastamaan omin päin. Siellä ne sitten istuskelivat
väijymässä pinnalle uskaltavia kaloja ja sieppaamalla ne itselleen
pelästyttävät ne toisetkin kalat."

"Ei, antakaa kaikin mokomin tulen olla sinänsä", sanoi Mikael.
"Minä kyllä olen vartioiva. Minä valvon usein öisin. Minä menen
kylkirakennuksen luo ja laukaisen pyssyni; kun nelijalkaiset
kalastajat kuulevat laukauksen, lähtevät he heti paikalla tiehensä."

Nämä sanat kuultuaan rauhoittui vanha kalastaja. Hän jätti isäntänsä
Jumalan haltuun ja riensi kotiinsa.

Kuuro viinitarhuri, ainoa mies, joka paitsi Mikaelia oli talossa, oli
aikoja sitten jo nukkunut. Kuuroutensa lisäksi oli hän tällä kertaa
lisäksi saanut ankaran humalan hyvästä viinistä. Saattoi olla aivan
varma siitä, ettei hän antaisi häiritä yörauhaansa.

Timar meni huoneeseensa ja sytytti tulen kamiinaan.

Hän ei ollut ensinkään uninen.

Hänen kiihtynyt mielensä ei kaivannut todellista lepoa.

Onhan olemassa toinenkin keino levätä.

Onhan sekin lepoa, kun kylmässä talviyössä asettuu istumaan
sivurakennuksen eteen, avonaisen oven eteen ja katselee hiljaista
luontoa.

Kuu ei vielä ole noussut; vain tähdet loistavat ylhäällä taivaalla ja
alhaalla jääkuvastimessa; niiden välke muistuttaa suuria jalokiviä,
jotka ovat sirotellut sinne tänne sileälle teräslevylle, tai niitä
valoja, jotka Pyhäinmiestenpäivänä lepattelevat haudoilla. Siellä
nähdään Saturnus, Joutsen, Pohjantähti, Arcturus ja Berenice,
uskollinen puoliso.

Timar tuijottaa avaruuteen ja ajatus seisoo hänen aivoissaan. Niin
hän istuu tuntematta mitään tunteita yhtä vähän pakkasesta kuin
sydämensä lyönneistä, yhtä vähän ulkonaisesta kuin sisäisestä
maailmasta. Hän vain tuijottaa. Siten hän lepää.



Kahdestoista luku.

AAVE.


Tähdet tuikkivat taivaalla ja jäällä; ei ainoakaan tuulenviima
häiritse yön hiljaisuutta.

Silloin kuulee Mikael takanaan äänen, joka tervehtii häntä:

"Hyvää iltaa, herraseni!"

Ääni ja odottamaton puhuttelu herättää hänet tylsästä uinailusta. Hän
lähtee sisään huoneeseensa, minne on jättänyt lampun ja takkavalkean
palamaan. Kumpikin valaisee vielä huonetta.

Sen oven edessä, joka johtaa portaille, näyttäytyy tässä
kahdenkertaisessa valaistuksessa haamu, jonka nähdessään Timar tuntee
veren suonissaan hyytyvän.

Hän ei tunne sitä -- ja kuitenkin hän tietää, kuka haamu on.

Kylmässä talviyössä, jäisten sumujen läpi Tonavan jäiden yli hän oli
paennut tätä haamua...

Mies oli puettu meriupseerinpukuun. Talvi lumimyrskyineen oli
pidellyt huonosti pukua. Kultanauhat kauluksessa riippuivat irrallaan
kuin olisivat ne aiotut vain teatterinäytäntöön eikä ankaraan
sotapalvelukseen. Vihreä kangas oli olkapäiden kohdalta aivan
haalistunut, ja muutamia nappeja puuttui. Olipa oikeassa hihassa
ollut reikä, joka oli ommeltu kokoon valkoisella langalla. Kengät
olivat yhtä kurjassa kunnossa. Kärjissä oli ommel purkautunut,
niin että alastomat varpaat olivat näkyvissä, ja toinen jalka oli
sitäpaitsi kiedottu riepuun.

Tämän puvun kantaja vastasi täydelleen pukuaan.

Päivänpaahtamat kasvot ajamattomine partoineen. Ajeltujen viiksien
kohdalla oli karkea parransänki. Otsan poikki kulki musta
silkkihuivi, joka kätki toisen silmän.

Tämä haamu se oli toivottanut Timarille hyvää iltaa.

"Kuka siellä?" huusi Timar.

"Oi, rakas, pikku pappa, ettekö tunnekaan minua enää?" kysyi vieras
pilkallisen iloisesti.

"Kristyan!" sanoi Timar hiljaa.

"Niinpä niin, teidän rakas, pikku Teodorinne, teidän kasvattipoikanne
Teodor Kristyan! Hyvä, että toki vihdoinkin tunsitte minut!"

"Mitä sinä tahdot?"

"Ennen kaikkea", vastasi risapekko, "tahdon saada käsiini tuon
pyssyn. Te voitte kenties muutoin helposti muistaa ne sanat,
joilla erosin teistä viimeksi tavatessamme: 'Jos vielä kerran
tulen kasvojenne eteen, niin ampukaa minut kuoliaaksi!' Minä olen
senjälkeen muuttanut mieltä."

Näin sanoen hän tarttui Timarin pyssyyn, joka seisoi seinää vasten
eräässä huoneen nurkassa, veti molemmat hanat auki, heittäytyi
nojatuoliin ja asetti kiväärin ampumavalmiina polvelleen.

"Kas niin, nyt saamme rauhassa keskustella. Minä olen vaeltanut
pitkät matkat ja olen kovin väsynyt. Vaununi ovat jättäneet minut
pulaan ja minun on ollut pakko kävellä pitkät matkat jalan."

"Mitä te täältä haette?" kysyi Timar.

"Ensinnäkin tahdon kunnollisen puvun, sillä siinä, joka on päälläni,
on jo liian paljon rajuilman jälkiä."

Timar meni kaapin luo, otti esiin turkisreunaisen päällystakkinsa ja
siihen kuuluvat vaatteet, asetti ne lattialle Kristyanin ja itsensä
väliin ja osotti niitä vaieten.

Maankiertäjä piti pyssyä toisessa kädessään sormi alati liipasimella,
nosti toisella ylös vaatteet, toisen toisensa perästä ja tutkisteli
niitä tuntijan katsein.

"Hyvä, mutta tästä takista puuttuu vielä jotakin. Mitä luulette vielä
kuuluvan siihen? Eikö totta, lompakkohan kuuluu siihen?"

Timar veti vaieten ulos erään laatikon, otti sieltä lompakon ja
heitti sen hänelle.

Roisto otti sen ylös toisella kädellään, avasi sen hampaittensa
avulla ja laski siinä olevat rahat, satasen toisensa jälkeen,
tuhannen tuhannen perästä.

"No, kelpaapa sitä katsella", hän sanoi pistäen lompakon takin
povitaskuun. "Onko luvallista pyytää myöskin puhtaita alusvaatteita?
Näitä olen jo viikkokausia pitänyt ylläni. Pelkään pahoin, ettei se
ole oikein hienoa."

Timar otti pari paitaa kaapista.

"No, nyt olen hyvin varustettu, että voin ruveta pukeutumaan. Mutta
ensin on minun annettava muutamia tietoja herra hovineuvokselle
selittääkseni eräitä niistä selville käyviä seikkoja. Mutta, piru
vieköön, miksi me vaivaamme itseämme arvonimillä? Mehän olemme
vanhoja, hyviä tovereita! Sinutelkaamme toisiamme!"

Timar istui pöydän ääreen sanomatta sanaakaan.

"No hyvä, rakas toveri", alkoi paholainen vetäen paikoilleen silmänsä
päälle sidotun silkkihuivin, "sinä kait muistat lähettäneesi minut
joku vuosi sitten Brasiliaan? Oi, kuinka innoittavan liikutettu minä
silloin olin! Minä otin sinut isäkseni ja lupasin ruveta kunnon
ihmiseksi. Mutta sinä et ollut lähettänyt minua Brasiliaan tehdäksesi
minusta kunnon ihmistä, vaan päästäksesi minusta rauhaan tällä puolen
maapallon. Sinä olit viekkaasti harkinnut, että kun minun tapaiseni
lurjus, jossa ei ollut vähääkään hyvää, saapuisi siihen maanosaan,
josta 'naismyrkky' on tullut Europaan ja istutettu 'valkoisiin',
joutuisin ehdottomasti perikatoon. Joko minä kuolisin tai tulisi
minusta varas; joko nielisi meri minut tai minut surmattaisiin.
Yhdellä tai toisella tavalla minut raivattaisiin tieltä."

Timar kätki painuneen päänsä käsiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa
aavetta kasvoihin, ei uskaltanut vastustaa sitä.

Riemuitseva lurjus jatkoi pirullisella ivalla:

"Sinä olit uskonut minulle paljon rahaa. Mitä ne sinulle merkitsivät?
Pikku seikkahan semmoinen sinulle oli. Sinä laskit minun varastavan
sinulta, joten olisit voinut pidättää minut ja sulkea minut tyrmään.
On käynyt juuri kuten sinä toivoit. Pari kertaa tosin olisin voinut
tehdä sinulle sen palveluksen, että olisin kuollut johonkin niistä
kauheista taudeista, joita intiaanirodulta voi itselleen saada; mutta
sinun narrimaiseksi iloksesi, nousin uudelleen jalkeille. Ja sitten
minä ryhdyin kaikin voimin liiketoimiin. Minä varastin kymmenen
miljoonaa reis'iä sinun kassastasi! Hahaha! Kymmenen miljoonaa
reis'iä! Espanjalaiset varkaat laskevat puolissa kreutzereissä,
jotta summa näyttäisi suuremmalta. Tuskin nousee koko summa edes
sataantuhanteen guldeniin. Haa, jospa tietäisit, miten kauniit
hampaat sikäläisillä naisilla on, niin et pitäisi summaa suurena. He
eivät myöskään huoli muita kuin oikeita helmiä. Nämä sopivatkin juuri
heidän kaulalleen! -- Mutta se on nyt lopussa. Nyt olemme taas kotona
ja tyydymme täkäläisiin oloihin. Kun ei ole ananas'ia, saa peruna
tehdä saman palveluksen."

Nyt alkoi lurjus lisäksi tulla surumieliseksi.

"Mutta sinun typerä asiamiehesi siellä, espanjalainen, katseli
asiaa aivan toiselta kannalta. Hän vangitutti minut ja asetti
minut tuomioistuimen eteen ja nämä tuomarilurjukset tuomitsivat
minut mitättömästä poikamaisesta kepposesta -- ajatteleppas! --
viideksitoista vuodeksi kaleerirangaistukseen. No, sanoppa itse, eikö
se ollut barbaarimaista?!"

Timar värisi.

"He riisuivat minun kauniit, hienot vaatteeni ja jotta eivät
kadottaisi minua näkyvistään, polttivat he hehkuvalla raudalla
hirsipuun merkin olkavarteeni."

Paholainen heitti näin sanoen virkapuvun takin yltään, veti likaisen
paidan oikealta olkapäältään ja näytti Timarille vielä hehkuvan
punaisen palomerkin käsivarressaan nauraen katkeralla ivalla:

"Katso, sinun takiasi ovat he merkinneet minut kuin varsan tai
vasikan, jotta en minä hukkuisi. No, älä pelkää! Minä en olisi
kuitenkaan juossut sinun luotasi."

Kiusallisen uteliaisuuden valtaamana katseli Timar kurjan olennon
palomerkkiä, eikä voinut ottaa silmiänsä siitä.

"Tehtyään tämän he raastoivat minut eräälle kaleerilaivalle ja
takoivat kymmenennaulan painoisilla kahleilla minun toisen jalkani
kiinni soutupenkkiin. Katso vain, tuossa on kahleen jättämä jälki."

Näin sanoen hän heitti risaisen kenkänsä jalastaan ja näytti
Timarille pahan haavan paisuneessa nilkassaan.

"Tätäkin haavaa kannan muistoksi sinusta!" ivasi paennut
rangaistusvanki.

Timarin silmät tarttuivat haavaan ikäänkuin ne olisivat olleet
liimatut siihen kiinni.

"Mutta ajatteleppa, toveri, miten armollinen kohtalo voi olla. Mitä
ihmeellisimpiä teitä vie taivaallinen kohtalo usein onnettomia
ristinkantaja raukkoja odottamatta ystävien syliin. Samalla
penkillä, johon minut suvaittiin kiinnittää, istui kiinni taottuna
eräs kunnioitusta herättävä, tuuheapartainen ukko. Hänestä piti
viideksitoista vuodeksi tulla minun vuodetoverini. Onhan aivan oikein
ja luonnollista, että tarkoin tutkitaan ihminen, jonka kanssa on
yhdistetty niin pitkäksi ajaksi. Minä tuijotin häneen pitkän aikaa ja
sanoin sitten espanjan kielellä: 'Herra, minusta tuntuu kuin olisin
tavannut teidät ennen jossakin.'"

"Silmäsi ovat voineet nähdä oikein; lyötäköön ne sokeudella!" vastasi
rakastettava ukko.

Minä puhuttelin häntä nyt turkin kielellä:

"Effendi, etkö olekin ollut Turkissa?"

"Olen ollut sielläkin. Mutta mitä se sinuun kuuluu?"

Tämän jälkeen minä kysyin häneltä unkariksi:

"Eikö sinun nimesi ole alkuaan ollut Kristyan?"

Ukko hämmästyi suuresti ja vastasi:

"Onpa kylläkin!"

"Minä olen sinun poikasi Teodor, rakas pikku Teodorisi, sinun ainoa
perijäsi!"

"Hahaha! Kiitos, toveri! Minä löysin isäni, isäni, jonka luulin
kauan sitten kadottaneeni, löysin hänet sieltä Uudesta maailmasta,
kaleeriorjan penkiltä. Jumalallinen kohtalo oli tällä ihmeellisellä
tavalla johdattanut yhteen isän ja pojan, jotka niin kauan olivat
olleet erotettuina. Hahaha! -- Mutta minä pyydän sinua, anna minulle
ruukullinen viiniä ja jotakin pureskeltavaa, sillä minun on jano
ja nälkä ja minulla on vielä monta mielenkiintoista asiaa sinulle
kerrottavana, asioita, jotka tulevat sinua suuresti huvittamaan."

Timar täytti hänen toivomuksensa ja antoi hänelle kinkkua, leipää ja
viiniä.

Vieras istuutui pöydän ääreen, asetti pyssyn polviensa väliin ja
alkoi syödä. Hän söi ahneesti kuin nälkiintynyt koira ja teki usein
tuttavuutta viiniruukun kanssa, joka kulaukselta hän maiskutti
kieltään kuin ahnuri, joka on saanut hyvän kulauksen. Sillävälin hän
jatkoi suu täynnä:

"Tultuamme taasen tajuihimme odottamattoman jälleennäkemisen
tuottamasta ensi ilosta, kysyi rakas isäni minulta taputellen minua
nyrkillään päähän:

"Mutta sanoppa minulle nyt, hirtehinen, kuinka sinä olet joutunut
tänne?" Lapsen kunnioitus ei ollut sallinut minun tehdä isälleni
samanlaista kysymystä. Minä kerroin nyt hänelle varastaneeni eräältä
unkarilaiselta herralta, jonka nimi oli Timar, kymmenen miljoonaa
reis'iä. "Entä mistä hän on varastanut niin paljon rahaa?" kysyi
ukko. Minä valaisin häntä sanoen, ettei Timar ollut varastanut rahaa,
sillä hän oli rikas maanomistaja, kauppias ja laivanvarustaja. Mutta
tämä ei muuttanut ukon mieltä asiasta. "Saman tekevää! Se, jolla on
rahoja on varastanut ne. Se, jolla on paljon rahaa, on varastanut
paljon, ja se, jolla on vähän, on varastanut senkin vähän, ellei hän
itse ole varastanut, on hänen isänsä tai isoisänsä tehnyt sen. On
olemassa satakolmekymmentäkolme tapaa varastaa, ja niiden joukossa
on vain kaksikymmentäkolme, jotka vievät varkaat kaleereille."
Nähdessäni turhaksi vaivan koettaa kääntää isääni mielipiteestään, en
enempää keskustellut hänen kanssaan asiasta. Vihdoin hän kysyi:

"Mutta miten hemmetissä sinä olet joutunut yhteen tuon Timarin
kanssa?"

Minä kerroin, miten se oli tapahtunut:

"Minä tunsin tämän Timarin jo silloin, kun hän oli köyhä
laivakomissaari ja itse kuori hytissään perunansa silavan lisäksi.
Kerran oli minun päästävä erään turkkilaisen karanneen pashan
jäljille, joka oli lähtenyt Unkariin juuri Timarin laivalla. Tehtävän
olin saanut turkkilaiselta poliisilta."

"Nämä sanat kuullessaan veti ukko päänahkansa ryppyyn. Hahaha! Se oli
niin irrallaan, että se näytti oikein hullunkuriselta kulkiessaan
edes takaisin. Kun hän veti sen ylös seisoi lyhyeksi leikattu tukka
pystyssä kuin apinan karvat."

"Mikä sen pashan nimi oli?" mutisi hän.

"Ali Tshorbadshi."

"Ali Tshorbadshi!" kiljui hän lyöden minua polveen nyrkillään. Hän
hypähti ylös, niin että minä luulin hänen loikkaavan veteen. Hahaha!
Olisipa se ollut oikea tie pakoon noissa kahleissa!

"Oletko sinäkin kenties tuntenut hänet?" kysyin.

Nyt ukko pudisteli päätään äreästi, veti päänahkansa alas otsalle ja
sanoi: "Jatka! Kuinka Ali Tshorbadshin kävi?"

"Minä kerroin senkin:

"Ogradina-järven kohdalla minä pääsin hänen jäljilleen. Salatietä
riensin nyt laivan edellä Pancsovaan, jossa ryhdyttiin kaikkiin
tarvittaviin toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen. Mutta laiva
saapui perille ilman pashaa. Hän oli kuollut matkalla, ja koska
ei komissaarin oltu missään sallittu haudata ruumista, oli se
lopulta heitetty jokeen. Kaiken tämän osoitti Timar asiaankuuluvin
asiakirjoin todeksi."

"Ja sama Timar oli silloin köyhä?"

"Ei minua rikkaampi."

"Mutta nyt hän omistaa miljoonia?"

"Niin, ja niistä olen minä onneksi saanut tuhlata kymmenen miljoonaa
reis'iä."

"No, näetkö nyt, tyhmeliini, minun puhuneen totta? Hän on varastanut
omaisuutensa. Keneltä hän on varastanut sen? Hän on surmannut pashan
ja varastanut hänen aarteensa."

"Nämä sanat kuullessani minä levitin silmäni ja suuni ammottavan auki
ja kalvistuin -- kuten sinä nyt, pikku veli."

"Ei, mutta se ei ole ennen juolahtanut mieleenikään."

"Kuuleppa nyt tarkoin", mutisi ukko, tukien leukaansa koukistettuihin
polviinsa. Minusta tuntuu vieläkin kuin näkisin hänen vilkuilevan
minua ilvessilmillään. "Minäpä kerron sintille jotakin. Minäkin olen
tuntenut Ali Tshorbadshin. Minä olen tuntenut hänet sangen hyvin.
Hän oli myös varas, kuten kaikki muutkin ihmiset, joilla on paljon
rahaa. Hän kuului varkaisiin numero 122 ja 123. Näiden numeroiden
joukossa esiintyy kuvernöörejä ja aarrekammion hoitajia. Toinen varas
oli uskonut aarteensa hänen huostaansa. Se oli varas numero 133,
sulttaani. Kerran kuulin varkaan numero 132, suurvisiirin, aikovan
kuristaa aarremestarin varastaakseen takaisin ne aarteet, jotka
tämä oli varastanut sieltä täältä. Minullakin oli virka salaisessa
turkkilaisessa poliisilaitoksessa. Vain numero 10: rappeutunut,
karannut kauppias. Minä sain hyvän päähänpiston. Miten olisi? Jos
minun onnistuisi edetä edes numero 50:een. Menin pashan luo ja
ilmaisin hänelle, että hänkin oli listalla monien muiden rikkaiden
nimien joukossa, joiden kurkut ministeri aikoi kuristaa yhteen itse
sitten taitavasti anastaakseen heidän aarteensa. Mitä hän antaisi
minulle, jos pelastaisin hänen omaisuutensa? Ali Tshorbadshi lupasi
minulle neljänneksen heti kun olisimme turvassa. Niinpä niin, mutta
minun on edeltäkäsin tiedettävä, miten paljon kaikki se tekee
yhteensä; minä en ostakaan sikaa säkissä. Minä olen perheenisä,
minulla on poika, jonka tulevaisuuden tahdon turvata."

"Hahaha! Ukko sanoi tämän niin totuudessa, että minun vieläkin täytyy
nauraa."

"'Onko sinulla poika?' kysyi pasha isältäni. 'Kyllä on. Jos minä
pääsen pakoon ehjin nahoin niin annan pojallesi ainoan tyttäreni.
Sillä tavalla jää koko omaisuuteni perheeseen. Lähetä jo tänään
poikasi tänne, että saisin tutustua häneen.' Piru vieköön, etten
tietänyt tuon kauniin tytön, jolla oli valkoiset, viehkeät kasvot
ja yhteenkasvaneet kulmakarvat olleen määrätyn minulle! Kuuletko,
toveri? -- Mutta sen päälle täytyy minun ryypätä unohtaakseni kaikki
vastoinkäymiseni. -- Sallinethan minun juoda maljan armolliselle
rouvallesi, joka on maailman naisista viehättävin?"

Kaleeriorja nousi ryövärin kohteliaisuudella ja kilisti lasinsa
Timarin lasiin.

Sitten hän heittäytyi taaksepäin nojatuoliinsa, asetti kielensä
hampaitaan vasten ja päästi samoja ääniä kuin se, joka on kestinnyt
itsensä hyvin.

"Isäni suostui siis kauppaan. 'Me sovimme siitä', sanoi ukko, 'että
panisimme Ali Tshorbadshin kalleimmat arvotavarat nahkapussiin,
jonka minä ottaisin muassani englantilaiseen laivaan, jossa minä,
vapaana epäluuloista, matkustaisin Maltaan. Siellä minun piti odottaa
Tshorbadshia, joka tyttärensä seurassa ilman mitään matkakapineita
lähtisi Stambulista aivan julkisesti kuin olisi lähtenyt kävelylle
kiertääkseen sitten Pyreeukseen ja sieltä paetakseen Maltaan.
Pasha osoitti minulle mitä suurinta luottavaisuutta. Hän lähetti
minut aivan yksin aarrekammioon, jotta ei herättäisi huomiota itse
lähtemällä sinne, ja hän antoi tehtäväkseni valita ne esineet, jotka
minusta tuntuivat kallisarvoisimmilta, ja panna ne itse nahkapussiin.
Minä voisin vielä luetella jokaikisen niistä kalleuksista, jotka
valitsin ja omin käsin asetin pussiin. Taiteellisesti tehtyjä
kameeneuloja, kokonaisia nauhoja oikeita helmiä, sormuksia ja
korusolkia, agaattirasia, joka oli aivan täynnä timantteja...'"

"Etkö olisi voinut piilottaa edes yhtä niistä?" kysyin ukolta.

"Pässinpää!" ärjäsi hän. "Minkätähden minä varastaisin vain
yhden timantin, niinkuin varas numero 18, kun olin tilaisuudessa
varastamaan kaiken?"

"Aha! pappa oli viisas mies!"

"Niin olinkin, piru vieköön. Houkko minä olin. Olisinpa tehnyt kuten
sinä sanoit! Jospa olisin pistänyt poveeni edes sen korun, joka minua
eniten miellytti: kahteen timanttiriviin juotetun pashan vaimon
valokuvan..."

... Timarin kasvoilla kuvastui epätoivo. Tämä salaisuus, josta hän ei
luullut kenenkään tietävän, oli nyt kuitenkin joutunut erään henkilön
käsiin, henkilön, jolta hänellä ei ollut odotettavissa mitään
armoa!...

"Isäni jatkoi kertomustaan:

"Minä sulloin nahkapussin täyteen ja jätin sen pashan huostaan
herättämättä pienintäkään epäluuloa. Hän asetti vielä muutamia rullia
louisdoreja muiden kalleuksien joukkoon. Senjälkeen hän lukitsi
pussin taidelukolla ja varusti pussin neljä kulmaa lyijypainoilla.
Sitten hän lähetti minut hakemaan kantotuolia, jossa voisin
huomaamatta lähteä. Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, ennenkuin
olin palannut. Hän antoi nyt minulle nahkapussin englantilaisine
teräksisine taidelukkoineen ja lyijypainoineen. Minä otin sen
viittani alle ja hiivin puutarhan ovesta alas kantotuoliin.
Tiellä minä haparoin käsineni pussia ja tunsin siinä korusoljet,
helminauhat, agaattirasian ja kultarullat. Tunti senjälkeen olin
englantilaisessa laivassa; ankkuri nostettiin ja me lähdimme
Kultaisesta Sarvesta."

"Etkä sinä ottanut minua mukaasi!" sanoin lapsellisesti nuhdellen
isälleni. "Kenen piti naida pashan tytär?"

"Sinä houkko!" huusi ukko.

"Minä en tarvinnut sinua, enkä pashaasi enkä hänen kaunista
tytärtään. Ei mieleenikään juolahtanut odottaa teitä Maltalla. Niillä
rahoilla, jotka pasha oli jättänyt minulle matkan varalle, ostin
piletin Ameriikkaan, ja nahkapussi teki minulle seuraa. Mutta voi
kirousta! Tultuani varmaan paikkaan, mistä ei ainoakaan paholainen
olisi voinut löytää minua, otin esiin linkkuveitseni ja leikkasin
auki pussin, ja mitä luulet pudonneen ulos? Kuparinappeja, ruosteisia
hevosenkenkiä, ja timanteilla täytetyn agaattirasian sijaan savesta
tehty mustepullo, ja louisdorien sijasta kurjia para-rahoja, joilla
korpraalit maksavat viikkorahoja sotilaille. Varas lurjus oli
varastanut minultakin. Mitään tämänlaatuista ei milloinkaan ole
esiintynyt minun 133:n numeroni joukossa. Sille ei vielä ole varattu
numeroa."

"Ukko oli raivoissaan; hän miltei itki kiukusta."

"Antaa tällä tavoin turkkilaisen narrata itseään! Sillä aikaa kun
kävin kantotuolia etsimässä oli se lurjus täyttänyt aivan samanlaisen
pussin roskalla ja sitten lähetti hän minut meren taakse! Sillävälin
hän pakeni aarteineen toisaalle ja kavalsi siis palkkion siitä
ilmoituksesta, jonka olin tehnyt hänelle. Mutta kas, onpa siis
kuitenkin oikeus olemassa, ei vain maan vaan vedenkin päällä, sillä
suurvaras joutui tiellä vieläkin suuremman roiston käsiin, joka
matkalla murhasi ja ryösti hänet."

"Ja tämä oiva mies, joka riisti hengen ja omaisuuden siltä varkaalta,
joka varasti varkaalta ja jota varas ajoi takaa, tämä varas ei ole
kukaan muu kuin juuri sinä, rakas, pikku veliseni, Mikael Timar von
Levetinczy, 'kultapoika' itse!" sanoi pakolainen, nousten ylös ja
pilkallisesti kumartaen.

Timar ei vastannut sanaakaan

"Ja nyt me muutamme puhetapaa", jatkoi Teodor Kristyan, "mutta yhä
kolmen askeleen etäisyydessä ja unohtamatta, että pyssynpiippu on
suunnattu sinua vastaan."

Timar katseli kylmästi pyssynsuuta. Hän oli itse ladannut pyssyn
luodeilla.

"Tämä keksintö vei minulta kaiken halun kaleeriorjuuteen", jatkoi
seikkailija. "Minä en voinut millään ehdolla tyytyä siihen
ajatukseen, että suurempi varas kaiken lisäksi olisi oikeutettu
kahlehtimaan pienemmän kaleeripenkkiin. Jos Alin aarteet eivät
olisi langenneet Mikael Timarin käsiin, vaan jääneet isäni kynsiin,
niin olisin minä nyt rikas herra, majoresco, ainoa majoresco, eikä
koirakaan olisi kysynyt minulta, millä tavoin esi-isäni olivat
hankkineet nämä aarteet. Ei enempää kuin kysellään nykyisten kreivien
ja paroonien esi-isiä, ryöväriritareita. Sen sijaan minä sain
vetelehtiä haisevalla suolamerellä. Ja miksi? Siksi, että Mikael
Timar nenäni edestä oli siepannut ne aarteet, jotka olivat määrätyt
minulle, ja päälle päätteeksi vielä tytön, jonka kanssa minun piti
mennä naimisiin, tuon pienen, vaalean, vapaana kasvavan olennon,
joka minua varten kypsyi neidoksi Vapaalla Saarella. Hänetkin
täytyi Timarin ryöstää minulta, sillä vaimonsa kanssa, jonka isän
hän oli surmannut, hän ei voinut olla onnellinen, ja siksi hänellä
täytyi olla rakastajatar. Ja jotta ei hänen loistava maineensa
kärsisi -- sillä koko maailmahan jumaloi häntä hyveen esikuvana --
hän ei valinnut ystävätärtään baletin tai taideratsastus-seurueen
kaunottarien joukosta, niinkuin minunlaiseni hyvämakuinen mies olisi
tehnyt, vaan etsi itselleen köyhän, maailmaa tuntemattoman tytön,
joka ei milloinkaan joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, ja joka ei
milloinkaan sanallakaan ilmaisisi jakavansa herra Timarin iloja.
Hyi, herra Timar! Ja senvuoksi te olisitte antanut kahlehtia minut
viideksitoista vuodeksi kaleeripenkkiin?"

Isku toisensa jälkeen kohtasi häväistyn miehen kasvoja.

Mitä tulee seikkailijan nuhteisiin, eivät ne kaikki olleet erikseen
perusteltuja; hän ei ollut "murhannut" Timean isää; hän ei ollut
"varastanut" kenenkään aarteita; hän ei ollut varsinaisessa mielessä
"vietellyt" Noëmia eikä myöskään antanut Teodorin "hävitä"; mutta
syytöksiä kokonaisuudessaan hän ei voinut torjua.

Hän oli pelannut väärää peliä ja oli senvuoksi joutunut jos
jonkinlaisiin rikoksiin.

Pakolainen jatkoi:

"Ollessamme ankkurissa 'Barra de Rio Grande du Sul'-lahdessa alkoi
keltainen kuume raivota laivassamme. Isänikin sairastui siihen. Hän
taisteli kuoleman kanssa penkillä vieressäni eikä häntä siirretty
pois. Se ei ole tapana. Kaleeriorjan on kuoltava siihen paikkaan,
mihin hän on taottu kiinni. Minulle oli se sangen inhoittava tilanne.
Ukko värisi vilusta kokopäivän. Hän kiroili ja kiristi hampaitaan.
Hän oli sietämätön kirotessaan Neitsyt Mariaa unkarin kielellä.
Miksi hän ei kironnut espanjan kielellä? Sekin kuuluu kauniilta
ja silloin olisivat toiset ymmärtäneet häntä. Ja miksi hän kirosi
Jumalan Äitiä? Minä en voinut kuunnella sitä. Onhan olemassa kyllin
paljon miespyhimyksiä, joita hän olisi voinut kirota. Sivistyneen
miehen, hienon maailmanmiehen ei sovi loukata naisia. Se saattoi
minut epäsopuun ukon kanssa. En sitä ottanut pahakseni, että hän
sairastui minun vieressäni keltaseen kuumeeseen, joka olisi voinut
tarttua minuunkin, eikä se suinkaan ole mieluisin kuolintapa; ei,
yksinkertaisesti vain hänen sietämättömien kiroustensa takia minä
päätin erota hänestä. Niin voimakkaat kuin isän ja pojan väliset
siteet olivatkin, päätin kuitenkin katkaista ne."

"Minun onnistui paeta kahden toverin kera, joiden kanssa olin sopinut
asiasta. Meidän oli kuitenkin odotettava sitä hetkeä, jolloin kuoleva
isäni alkoi hourailla, sillä hän oli uhannut hälyyttää vartioston,
jos minä yrittäisin paeta. Kun sitten aika oli otollinen, viilasimme
me kahleemme poikki yön aikaan, löimme tarkastusmiehen, joka keksi
vehkeemme, tainnoksiin ja heitimme veteen, ennenkuin hän ennätti
häivyttää. Senjälkeen me irroitimme pienen veneen ja työnsimme sen
vesille. Aallokko kävi korkeana ja me kaaduimme lähellä rantaa.
Toinen tovereistani ei osannut uida ja hän hukkui; toinen osasi uida,
mutta ei niin nopeasti kuin hänen jäljessään uiva haikala. Vain hänen
mylvinästään saatoin huomata, että 'meren enkeli' oli saanut hänet
kynsiinsä ja hetkisen pysyi puoli ruumista veden pinnalla. Itse uin
minä rannalle. Tästä näet minulla olevan vielä jotakin tehtävää
tässä maailmassa. Mehän uskomme kumpainenkin ennakkomääräykseen,
sinä hyvänä kalviinilaisena, minä tosi muhamettilaisena. Minulla
ei ollut sen pienempää päämäärää kuin palata Europaan. Minä aioin
etsiä sinut käsiini. Sinähän olet nyt minun ainoa isäni! Toisen
ovat haikalat nielleet, ja niiden mahassa hän on aivan varmassa
tallessa helvetistä, sillä sieltä ei mikään paholainen voi riistää
häntä pois. Kuinka sain käsiini tämän meriupseerin virkapuvun
sekä aseet ja matkarahat valtameren ylitse, kerron sinulle toiste
viinilasin ääressä, kun meillä on siihen aikaa; nyt selvittäkäämme
asiamme. Sillä sinähän tiedät meillä olevan erään laskun keskenämme
suorittamatta."

Seikkailija vei kätensä silkkihuiville, joka oli sidottu hänen
vasemman silmänsä yli. Haava, jota oli vaikea parantaa, mahtoi olla
hänelle sangen epämiellyttävä muisto. Ankara pakkanen ei suinkaan
ollut tehnyt sille hyvää hänen vaeltaessaan ulkona pitkät ajat.

"Minä lähdin heti Komorniin, jossa tiesin sinulla olevan vakinaisen
asunnon. Sinä et vielä ollut palannut 'ulkomailta', sanottiin
konttorissasi. Missä päin ulkomailla sinä oleskelit, sitä ei kukaan
voinut sanoa. Hyvä on, minäpä odotan siksi kunnes hän palaa,
ajattelin. Kuluttaakseni aikaa kävin kahviloissa ja tein tuttavuutta
upseerien kanssa, joille virkapukuni oli avoin suositus. Sitäpaitsi
kävin usein teatterissa. Siellä näin tuon ihmeen ihanan naisen,
jolla oli alabasterikasvot ja surumieliset silmät. Arvannet, ketä
tarkoitan? Hänen seurassaan oli alati eräs toinen kaunotar. Oi,
miten kauniit, murhaavat silmät hänellä on! Hän on oikea merirosvo
alushameessa. Minä liittyisin heti paikalla merirosvojoukkoon,
jonka päämies hän olisi, eikä mieltäni pahoittaisi, vaikka minut
vuodeksi kahlehdittaisiin samaan kaleeripenkkiin hänen kanssaan.
Mutta pois tämä hempeämielisyys! Puhukaamme tärkeämmistä asioista!
Minä ryhdyin tunnustelemaan maaperää. Kerran minä asetuin istumaan
tuon murhanenkelin viereen. Minä hakkailin häntä eikä hän siitä
pahastunut. Kysymykseeni, saisinko käydä häntä tervehtimässä hän
vastasi kaiken riippuvan rouvastaan. Minä puhuin sangen ylistävästi
kunnioitusta herättävästä madonnasta ja mainitsin olleeni kyllin
onnellinen tunteakseni hänen perheensä Turkinmaalla, ja että hän oli
hämmästyttävästi äitinsä näköinen."

"Mitä?" kysyi kaunis neiti, "oletteko tuntenut armollisen rouvan
äidin? Hän kuoli sangen nuorena."

"Minä olen", vastasin, "vain nähnyt hänen valokuvansa armollisen
rouvan isän luona, joka osotti minulle paljon ystävällisyyttä. Ne
olivat miltei yhtä kalpeat ja surumieliset kasvot kuin armollisella
rouvalla ja kuva oli juotettu kaksinkertaiseen timanttiriviin, jotka
varmaan olivat satojentuhansien guldenien arvoiset."

"Ah, te olette siis nähnyt sen komean korun?" huudahti kaunis
neiti. "Rouvani näytti sen minullekin saadessaan sen lahjaksi herra
Levetinczyltä."

Timar puristi kätensä nyrkkiin voimattomassa raivossa.

"Ahaa! Nyt alamme ymmärtää toisiamme!" jatkoi seikkailija kääntyen
epäinhimillisesti hymyillen kidutuspenkillä makaavan miehen puoleen.
"Sinä olet siis lahjoittanut Ali Tshorbadshin tyttärelle isältä
varastamasi korun. Silloin on toistenkin kalleuksien täytynyt
joutua sinun käsiisi, sillä niitä säilytettiin samassa paikassa.
Nyt et enää voi kieltää mitään... Ja nyt olemme samanarvoisia.
Sinutelkaamme toisiamme tai nimittäkäämme toisiamme komein arvonimin,
kuinka tahansa; mutta älkäämme millään tavalla olko vaivattuja
puhutellessamme toinen toistamme niinkuin sopii."

Timar istui aivan herpautuneena vastapäätä tätä ihmistä, jonka käsiin
kohtalo oli jättänyt hänet. Kristyanin ei todellakaan olisi tarvinnut
suunnata asetta häntä kohti, sillä hän ei edes jaksanut nousta
tuoliltaan.

"Mutta sinä annoit kauan odottaa itseäsi, ja minä aloin jo tulla
levottomaksi tähtesi. Pikkurahani olivat myös lopussa. Joka päivä
postikonttorissa kyselemäni rahakirjeet rikkaalta tädiltäni,
amiraalivirastosta, päämiehiltäni ja pankkiireiltani eivät --
sangen luonnollisista syistä -- tahtoneet alkaa kuulua. Mutta sinua
ylistettiin joka taholla, minne vain tulinkin. Nerokas kauppias,
jättiläiskyky, köyhien hyväntekijä, niin sanottiin. Sinun esimerkiksi
kelpaavaa perhe-elämääsikin kiitettiin. Sinä olit aviomiehen ihanne;
naiset polttaisivat kuolemasi jälkeen sinun ruumiisi ja antaisivat
miehille lääkkeeksi sinun tuhkasi. Hahaha!"

Timar käänsi pois kasvonsa.

"Mutta kenties minä väsytän sinua? No, me tulemme kohta asioihin
takaisin. Eräänä päivänä olin sangen huonolla tuulella siitä, että
sinä et tahtonut palata, ja kun eräs upseeri kahvilassa mainitsi
nimesi, en minä voinut pidättäytyä lausumasta epäilyäni siitä,
voisiko joku ihminen yhdistää niin monta täydellisyyttä. Tähän eräs
raakalainen vastasi lyömällä minua kasvoihin. Kaikkeen muuhun,
sen myönnän olin valmistautunut, mutta en tähän. Se oli oikein
leuoilleni, sillä miksi en pitänyt kieltäni kurissa? Kaduin sanojani
kuin koira, kaduin sitä, että olin uskaltanut lausua häpäiseviä
sanoja sinusta, ja sen läksyn olen painanut muistiin. Minä en
milloinkaan enää puhu pahaa sinusta. Jospa asia olisi jäänyt vain
korvapuustiin; niihin minunlaiseni ovat tottuneet. Mutta se roisto
pakotti minut kaksintaisteluun siitä syystä, että olin mustannut
sinun hyvää nimeäsi ja mainettasi. Kuten sittemmin sain kuulla oli
tuo hullu mies ollut madonnan ihailija ennen tämän naimista, ja nyt
hän tappeli suojatakseen tämän puolison kunniaa. Sekin on sellainen
ennenkuulumaton onni, joka voi kohdata vain sinua, kultapoikaa. Mutta
minä en huolisi sinun onnestasi. Taaskin oli minun maksettava se.
Minä sain iskun päähäni aina kulmakarvoihin asti."

Paholainen työnsi mustan silkkisiteen syrjään ja silloin paljastui
pitkä naarmu, joka oli peitetty likaisella laastarilla. Punainen iho
ympärillä osoitti haavan vieläkin olevan tulehtuneen.

Timar katseli sitä väristen.

Kristyan veti jälleen siteen silmänsä päälle ja jatkoi kyynillisellä
ivalla:

"Tämä on muisto numero 3, joka minulla on sinun ystävyydestäsi. No,
mitäpä siitä, sitä enemmän on minulla oleva otsakkeen 'Debet' alla!"

"Tämän tapahtuman jälkeen ei minun ollut enää jäämistä Komorniin.
Asia oli herättänyt huomiota; minä olisin voinut joutua
epämiellyttävän kuulustelun uhriksi, vaikka tässä maassa muutoin,
sikäli kuin asia riippuu tuomioistuinten kunnianarvoisista
päämiehistä, voidaan pysyä piilossa aina tuomiopäivään saakka, mistä
on loistavia todistuksia olemassa -- meissä molemmissa."

Pakolainen oli ylpeä hyvästä päähänpistostaan.

"Mutta minä en viihtynyt muistakaan syistä Komornissa; olin väsynyt
odottamaan sinua. Tiedänhän, mistä hänet löydän, sanoin itsekseni.
Minä tiedän, missä 'ulkomaalaisessa' seudussa hän oleskelee maan
asioissa. Se seutu ei ole missään tuntemattomassa maanosassa. Se on
tietysti Vapaa Saari. Minä matkustan sinne hänen jälkeensä."

Nämä sanat kuullessaan hypähti Timar tuoliltaan kiivaasti huutaen:

"Mitä? Oletko ollut saarella?"

Hän vapisi säikähdyksestä ja raivosta.

"Älä kiivastu, ystäväiseni", rauhoitti seikkailija häntä. "Tämä pyssy
on ladattu. Jos sinä liikut paikaltasi voi se helposti laueta, eikä
se silloin ole minun syyni. Muutoin voit olla levollinen. Ei ollut
sinulle, vaan minulle onnettomuudeksi, että läksin sinne. Minun on
aina tanssiaisissa maksettava sisäänpääsömaksu sinun puolestasi. Se
on niin selvä, kuin olisi se kymmenissä käskyissä kirjoitettuna. Sinä
tanssit, ja minä maksan. Sinä paneudut vuoteelle minun sijastani ja
minut heitetään ulos sinun sijastasi. Miksi minä läksin Vapaalle
Saarelle? Vain tavatakseni sinut. Mutta tultuani sinne, olit sinä
jo lähtenyt. Minä en tavannut siellä muita kuin Noëmin pienokaisen
kera. -- Oi, Mikael ystävä, kenpä olisi uskonut sinusta sellaista!
-- Mutta vaiti, emme puhu asiasta kenellekään. -- Dodihan hänen
nimensä on, eikö olekin? Rakastettava, viisas poika hän onkin. Kuinka
hän pelkäsi minua, kun toinen silmäni oli siteissä. Tosin Noëmikin
säikähti pahasti minut nähdessään. Kuinka minua suretti kuullessani
Terese-äidin kuolleen. Hän oli hyvä ja olisi ottanut minut toisella
tavalla vastaan. Ajatteles, että Noëmi ei edes olisi sallinut minun
asettua asumaan taloon. Hän sanoi pelkäävänsä minua ja Dodi pelkäsi
vieläkin enemmän. He olivat aivan yksin. 'No hyvä, minä olenkin juuri
tullut tänne sen vuoksi, että teillä olisi mies talossa suojananne!'
Ohimennen sanoen, minkä taikajuoman olet antanut tytölle, kun hänestä
on tullut niin kaunis. Hänestä on tullut oikea kaunotar, niin että
sydän hypähtää rinnassa hänet nähdessään. Minä sanoinkin sen hänelle.
Silloin hän yritti tehdä rumia ilmeitä. Minä tahdoin laskea leikkiä
hänen kanssaan. 'Onko soveliasta', sanoin, 'irvistellä noin rumasti
sulhaselleen?' Mutta silloin minä jouduin pahaan pulaan. Hän kutsui
minua maankiertäjäksi ja osoitti minut ovelle. 'Hyvä', sanoin, 'kyllä
menenkin', ja silloin yritin viedä hänetkin muassani ja nostin häntä
vyötäisistä."

"Oi, istu hiljaa, toveri! Ei sinulla ole syytä suuttua; mutta minulla
kyllä oli syytä siihenkin, sillä tyttö antoi minulle korvapuustin,
korvapuustin, sanon minä, joka tuntui kaksinverroin kovemmalta kuin
majurin antama; historiallisen todenmukaisuuden vuoksi on minun
mainitseminen, että hän valitsi toisen posken, joten tasapaino
säilyi."

Timarin kasvot kirkastuivat.

"Ago gratias! Siihenkin sain tyytyä. Mutta nyt minä suutuin oikein
toden teolla. Minä olen tunnettu kauniin sukupuolen ihailija, mutta
tämä häväistys vaati kostoa ja korvausta. 'No, minäpä näytän sinulle
sittenkin, että sinun on tultava muassani, ellet suostu antamaan
minun jäädä tänne. Sinun on itse omasta tahdostasi seuraaminen minua.'
Näin sanoen minä tartuin pikku Dodin käteen viedäkseni hänet pois."

"Saatana!" huusi Timar.

"No, no, ystäväiseni! Emme voi molemmat puhua yhtäaikaa. Kohta on
tuleva sinun vuorosi, ja silloin saat puhua niin paljon kuin sinua
haluttaa; mutta kuule ensin, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minä
olin väärässä saneessani heitä olleen vain kaksi; kolmehan heitä
oli. Kirottu elukka, Almira, oli myöskin siellä. Koira oli koko ajan
maannut sängyn alla eikä ollut minua huomaavinaankaan. Mutta kun
lapsi alkoi huutaa, hyökkäsi peto esiin ja syöksyi kimppuuni. Minä en
ollut päästänyt lurjusta näkyvistäni, vaan vedin nopeasti pistoolini
taskustani ja ammuin kuulan sen ruumiin läpi."

"Murhaaja!" voihki Timar.

"Lorua! Jospa omallatunnollani ei olisi muuta kuin tämän koiran veri!
Eikä se edes kuollut kuulasta. Se ei vähääkään välittänyt siitä.
Se vain hyökkäsi sitä raivokkaammin minun kimppuuni, puri itsensä
kiinni vasempaan käsivarteeni, kaatoi minut maahan ja painoi minua
niin, etten voinut liikahtaa. Turhaan yritin saada käsiini toista
pistooliani; se piti käsivarttani hampaidensa välissä kuin tiikeri.
Vihdoin aloin pyytää Noëmilta apua. Hän koetti vapauttaa minua
pedosta; mutta raivoisa elukka puri hampaansa vain entistä lujemmin
lihaani. Vihdoin sanoi Noëmi: 'Pyydä poikaa. Koira tottelee häntä.'
Minä rukoilin nyt Dodia. Pojalla on hyvä sydän; hän sääli minua ja
kiersi käsivartensa Almiran ympäri. Silloin koira päästi minut ja
antoi lapsen suudella itseään."

Kyynel putosi Timarin poskelle. "Siten minä sain täältäkin muiston",
jatkoi Teodor Kristyan kiertäen ylös likaisen, veritahraisen
paidanhihansa. "Kas tässä jäljet koiran puremasta. Kaikki kolme
raateluhammasta on tunkeutunut lihan lävitse aina luuhun asti.
Siinä muisto numero 4 sinusta. Minä kannan ruumiissani kokonaista
haava-albumia, joista saan kiittää sinua: palomerkkiä, kahleiden
jälkiä, sapelin iskua ja koiranpuremaa. Siinä pelkkiä muistoja sinun
ystävyydestäsi. Ja sano minulle sitten, mitä minun on sinulle tehtävä
saadakseni laskumme käymään yhteen?"

Lausuttuaan viimeiset sanat seisoi karannut rangaistusvanki aivan
riisuttuna Timarin edessä, jolla siis oli silmien edessä kaikki ne
haavat, joilla hän oli koristettu...

Ja yhtä alastomana oli tuon kurjan sielu hänen edessään, sekin
täynnänsä inhoittavia haavoja, jotka hänen kätensä oli iskenyt.

Tämä mies tajuaa varsin hyvin Timarin vain leikkineen hänen kanssaan
silloin kun tämä lähetti hänet muka jalomielisyydestä Brasiliaan,
että tämä luotti hänen huonoihin taipumuksiinsa asettaessaan rahansa
hänen käytettäväkseen, että tämä vain tahtoi raivata hänet tieltään.
Tämä mies tietää, kuinka rikkaaksi Timar on tullut ja hän kadehtii
Timaria sen vuoksi.

Tämä mies tietää myös Timarin pettäneen sekä Noëmia että Timeaa,
tietää hänen elävän kaksoisavioliitossa. Ja hän on raivoissaan
molempien tähden. Kaikki ihmisen huonot himot kaluavat hänen sieluaan
kuin myrkyllinen ruttopaise. Ja nyt on Timar tämän miehen vallassa.
Hän ei edes tunne ulkonaista voimaa puolustautuakseen tätä miestä
vastaan. Hänen jäsenissään on sama voimattomuus kuin henkilön, joka
taistelee unta vastaan. Tämä haavoihin peittynyt mies vaikuttaa
häneen kuin ilkeä lumous, hermostuttavasti.

Seikkailija tietää sen varsin hyvin. Eikä hän enää ole edes
varovainen Timarin suhteen. Noustessaan tuolilta hän nojaa pyssyä
uuniin ja puhuu kasvot pois päin käännettyinä Timarille:

"No, nyt minä ryhdyn pukeutumishommiin. Niiden kestäessä on sinulla
aikaa ajatella vastausta kysymykseeni, jonka aion tehdä sinulle."

Näin sanoen hän heitti nutun toisensa perästä uuniin, jossa ne
räiskyen leimahtivat, niin että liekki nousi savupiippuun saakka.
Sitten hän alkoi kaikessa rauhassa pukea ylleen niitä vaatteita,
jotka Timar oli antanut hänelle. Uuninhyllyltä hän löysi tämän
kellon. Sen hän pisti liivinsä taskuun. Sitten hän asetti Timarin
napit paitaansa. Väänsipä hän kuvastimen edessä viiksiäänkin. Tämän
tehtyään hän viskasi päänsä taaksepäin kuten henkilö, joka on
tyytyväinen itseensä: nyt hän oli herran näköinen.

Ja sitten hän asettui selkä uuniin päin seisomaan hajasäärin,
käsivarret ristissä rinnalla.

"No, miten on laitasi, toveri?"

Timar alkoi puhua.

"Mitä pyydätte minulta?"

"Ahaa! Olenko vihdoinkin irroittanut kielesi siteet? No, jos nyt
sanoisin: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta.' Lähde sinäkin
antamaan polttaa hirsipuun merkki käsivarteesi. Anua takoa itsesi
kiinni kaleeripenkkiin, kuljeskele ympäri maita ja meriä, korpia
ja kaupunkeja, alituisesti metsästäen haikaloja, intiaaneja,
jaguaareja, kalkkarokäärmeitä ja poliisipalvelijoita; -- anna
sitten vaimosi ihailijan kaksintaistelussa iskeä itseäsi kalloon,
anna rakastajattaresi koiran repiä rikki käsivartesi, ja sitten
-- jakakaamme loput keskenämme. Mutta kas, minä en olekaan niin
armoton. Minä en enää puhu haavoistani -- koiranpuremat paranevat
helposti. Minä olen sinulle armollisempi. Keskustelkaamme rauhan
ehdoista!"

"Tarvitsetteko rahaa?" kysyi Timar.

"Tarvitsen sitäkin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Pysykäämme
ensiksi siinä, mikä koskee yhteisesti meitä molempia. Minun on
nyt joksikin ajaksi paettava julkisesta elämästä, sillä nyt ei
minua vainota vain senvuoksi, että olen kavaltanut sinun rahasi.
Karkaamistani kaleereilta ja sitä, että heitin tarkastusmiehen
veteen, ei minulle anneta ikänä anteeksi. Sinun rahasi eivät minua
siis hyödytä ennenkuin olen parantunut palomerkistä ja kahleiden
jättämistä haavoista. Edellämainitun saan pois sudenmaidolla;
viimemainittua vastaan tulee käyttää kivennäisvesiä. Minä en epäile,
että sinä johdattaisit vainoojiani jäljilleni. Siihen olet liian
viisas. Päinvastoin sinä itse piilottaisit minut ja kieltäisit minun
olevan lähellä, jos minua tultaisiin etsimään, ja sinä veisit minut
lähimpien sukulaistesi luo, jollen enää olisi turvassa sinun luonasi.
Minä tunnen sinut, sinä olet kultapoika. -- Mutta varovaisuus on
viisauden äiti. Huolimatta lämpimästä ystävyydestämme saattaisi
tapahtua, että joku iskisi minua kalloon kadulla tahi että joku
palvelevainen työväri ampuisi minut maantiellä tahi että kaikessa
ystävyydessä tarjottu viinilasi passittaisi minut samaa tietä kuin
Ali Tshorbadshin. Niinpä niin, minä en uskaltaisi pyytää sinua
täyttämään tätä viiniruukkua uudelleen, vaikka itse joisitkin ensiksi
siitä. Minun on joka suhteessa oltava varovainen."

"Mitä te siis tarvitsette?"

"Te? Sinä et, kuten näen, tahdo tunnustaa minua veljeksesi. Seurani
vaivaa sinua. Mutta kysykäämme ensiksi, mitä korkea ja jalo herra
itse haluaa. Onhan toki onnellista, että minä pidän tietonani kaikki
ne salaisuudet, jotka omistan. Korkea ja jalo herrani kenties
olisi halukas siitä syystä takaamaan minulle 100,000 frangin koron
ranskalaisissa valtiopapereissa?"

Timar ei empinyt, vaan vastasi heti:

"Olisin."

Rosvo nauroi.

"Minä en pyydä niin suurta uhrausta, teidän armonne. Minä olen jo
sanonut, että eivät minua rahat korvessa auta. Näin leimattu ihminen,
näin huonotapainen, joutuu kiinni kaikkialla, ja mitä minua silloin
hyödyttäisivät 100,000 frangia? Minä tarvitsen, kuten sanottua, lepoa
ja paikan, missä voin olla varmassa turvassa, pidemmän ajan, ja missä
voin sitäpaitsi löytää mukavan ja huolettoman olon. No, eikö se ole
kohtuullinen pyyntö."

"Sano yhdellä kertaa, mitä toivot."

"Hyvä, minä sanon. Armollinen herra näyttää kärsimättömältä. Kenties
herra haluaa panna levolle?"

Näin sanoen hän otti jälleen pyssyn uunin luota; istuutui tuolille
ja piti kivääriä molemmin käsin edessään ollakseen joka hetki valmis
ampumaan.

"Minä en siis pyydä nyt noita sataatuhatta korkoa teidän armoltanne,
en pyydä muuta kuin -- Vapaan Saaren."

Oli kuin salama olisi iskenyt Timariin. Nämä sanat herättivät hänet
tylsyyden tilastaan.

"Mitä te sillä tekisitte?"

"Ensinnäkin siitä tulisi minulle pakopaikka, johon eivät minkään
kansan vainukoirat osaisi. Toiseksi on luonnollista, että teidän
armonne, niin kauan kuin minulle ja teidän armollenne on viisainta,
että pysyn siellä, varustaa minut kaikella, mitä sydämeni halaa,
kaikella, mikä on hyvää ja kallista."

Timar suuttui nyt hänen hullun pyyntönsä vuoksi.

"Voi, älkää nyt tässä laskeko typerää leikkiä. Pyytäkää joku summa,
miten suuri hyvänsä. Lähtekää sen kera, minne haluatte. Menetelkää
sen kanssa mielenne mukaan, mutta saarta ette saa. Se on typerä
toivomus."

"Ei niin typerä kuin miltä se näyttää, _illustrissime!_ Nähkääs,
ilma tuolla saarella on oivallinen; juuri sellainen, jota minä
tarvitsen saadakseni takaisin terveyteni, joka on niin suuresti
huonontunut Etelä-Ameriikassa. Terese-vainajalta olen kuullut
saarella kasvavan yrttejä, jotka parantavat kaikki haavat. Diossegi'n
kasviopista olen lukenut niiden voivan kasvattaa yhteen pannussa
kiehuvat lihapalatkin. Sybariittisten elintapojen jälkeen halajan
kultaisen aikakauden maalaisnautintoja. Antakaa minulle Vapaa Saari,
armoseremissime!"

Seikkailija pyysi täten pilkaten, pyssy ladattuna käsissään.

"Te olette houkkio!" sanoi Timar, joka suuttui tästä pilasta. Sitten
hän käänsi äkkiä tuolinsa ja käänsi selkänsä Teodor Kristyanille.

"Oi, älkää kääntäkö minulle selkäänne, armollinen herra --
_Sennor! -- Excellenza! -- Mylord!_ -- Armollisin herra! -- _Pan
velkomozsnye! -- Mynheer! -- Monseigneur! -- Gospodine! -- Effendi!_
Millä kielellä on minun puhuminen, jotta saisin teidät kuulemaan
karkulaisen rukouksia?"

Tämä mauton iva ei ollut hyökkääjälle hyödyksi. Se vähensi ilkeän
lumouksen vaikutusta Timariin. Tämä alkoi tointua. Hän tuli
ajatelleeksi olevansa tekemisissä jänishousun kanssa, joka pelkäsi
omaa nahkaansa. Hän huudahti harmistuneena:

"Lopettakaa jo tämä leikki. Mainitkaa joku summa -- saatte sen ja
jos tarvitsette saarta, niin ostakaa sellainen kreikkalaisessa
arkipelagissa tahi Kiinan luona. Jos pelkäätte takaa-ajajia, niin
lähtekää Romaan, Neapeliin tai Schweiziin; olkaa olevinanne markiisi,
laittakaa itsenne hyviin kirjoihin Kamorran kanssa, eikä kukaan ole
tekevä teille pahaa. Rahaa annan teille. Saarta ette saa."

"Vai niin! Alkaako teidän armonne jo käyttää ylpeätä kieltä minulle?"
huudahti Teodor Kristyan. "Poika joka on pudonnut järveen, tointuu
pian ensi säikähdyksestään ja yrittää uida maihin. Mutta odotappa
vain, minä pistän sinut pian uudelleen veteen. Sinä ajattelet
itseksesi: 'Ole hyvä, risapekko, ja kerro jollekin, mitä tiedät
minusta. Ensi saavutuksesi olisi, että sinut otettaisiin kiinni,
suljettaisiin tyrmään ja sinne jäisit. Sinut tehtäisiin niin mykäksi,
että sinä et koko elämässäsi enää voisi puhua kenellekään mitään.
Tai voi sinulle muullakin tavoin tapahtua jotakin inhimillistä.
Voihan sattua, että luoti osuu selkääsi kuljeskellessasi mitään pahaa
aavistamatta. Jos Tonava heittää raatosi rannalle, niin kuka silloin
kysyy, oletko itse hypännyt jokeen vai onko joku työntänyt sinut? Ja
olettakaamme vaikka pahinta, mitä voi tapahtua, kuka uskoisi sinun,
maankiertäjän, kertomusta, silloin kun minä, kultamies, sanon: Se
ei ole totta! Minulla on paljon rahaa. Jos todistaja, ilmiantaja
on siksi tyhmä, ettei ota vastaan lahjuksia, niin on tuomari oleva
viisaampi.' Näin sinä ajattelet, näemmä. Mutta ota huomioon, kuinka
viisaan miehen kanssa olet tekemisissä. Sinä olet heti kohta
käsittävä, että kätesi ja jalkasi ovat sidotut, että olet yhtä
avuton kuin ryövärin kiinni ottama saituri, joka saa tyytyä siihen,
että häntä pistellään piikeillä kynsien alle, että hänen partansa
kiskotaan karva karvalta pois ja että kiehuvaa talia vuodatetaan
hänen iholleen, siksi kunnes hän ilmaisee, minne on kätkenyt
aarteensa. Minäkin olen menettelevä samalla tavalla sinun kanssasi.
Ja kun sinä et enää voi kestää enempää, niin huuda silloin: 'Jo
riittää!'"

Timar kuunteli kiusallisen uteliaana kaleeriorjan sanoja.

"Tähän saakka en ole kertonut ainoallekaan elävälle, olennolle, mitä
tiedän sinusta. Kautta kunniani! Paitsi sitä juorua, joka pujahti
kieleltäni Komornissa, en ole kertonut sinusta mitään, ja se, mitä
silloinkin juttelin, ei ollut mitään. Mutta kaiken, mitä tiedän,
olen kirjoittanut muistiin -- se kirjoitus on täällä taskussani
-- ja sitäpaitsi neljä kappaletta neljällä eri osotteella. Yksi
kappale on osotettu Turkin hallitukselle, ja siinä ilmaisen, mitä
Ali Tshorbadshi otti muassaan Stambulista ja mikä kapinallisen
takavarikoituna omaisuutena kuului sulttaanille, kenties oli
työstetty itse aarrekammiosta -- ja kaikki nämä kalleudet ovat
luetellut kappaleittain, niinkuin isäni kuvaili ne. Samalla
ilmaisen kenellä ne nyt ovat ja kuinka ne ovat joutuneet nykyisen
omistajan käsiin. Toisessa kirjoituksessa ilmiannan minä sinut
Wienin hallitukselle Ali Tshorbadshin murhaajana, joka varasti hänen
aarteensa. Muista, että miehellä, joka äkkiä on rikastunut, on
paljon vihollisia ja kadehtijoita. Kolmas kirje on osotettu rouva
Levetinczylle Komorniin. Hänellekin ilmaisen, mitä olet tehnyt hänen
isälleen ja kuinka olet saanut käsiisi hänen äitinsä timantteihin
juotetun kuvan sekä muut kalleudet. Mutta hänelle ilmaisen vielä
muutakin. Sen paikan, missä oleskelet silloin kun et ole kotona.
Salaiset ilosi Vapaalla Saarella. Rakkaussuhteesi erääseen toiseen
naiseen. Uskottomuutesi hänelle. Puhun Noëmista ja Dodista. -- No,
pistelenkö vielä piikkejä kynsiesi alle?"

Timarin rinta nousi ja laski läähättäen.

"No, koska sinä yhä olet mykkä, niin jatkamme!" puhui hänen julma
kiusanhenkensä. "Neljäs kirje on osotettu Noëmille. Siinä kerron
hänelle kaikki, mitä hän ei vielä tiedä: että sinulla on muualla
vaimo, johon olet vihitty, että sinä olet ylhäinen herra, joka olet
häväissyt hänet etkä milloinkaan voi olla hänen omansa, että sinä
olet uhrannut hänet vain himoillesi ja että sinä olet rikollinen. No,
etkö vieläkään pyydä armoa? -- Otammeko vielä sulatetun, kiehuvan
talin avuksi. Minä en ole niin typerä, että kantaisin näitä kirjeitä
taskussani, jotta joku sinun palkkaamasi salamurhaaja ottaisi ne
minulta murhattuaan minut ensiksi jollakin yksinäisellä paikalla.
Jos sinä sanot: 'Minä en hiero rauhaa' -- hyvä, silloin minä sanon:
'Nöyrin palvelijasi, minua ilahuttaa suuresti, suosittelen itseäni',
ja sitten minä lähden luotasi kaikella kunnioituksella. Mutta täältä
menen suoraan päätä sinne. Näetkö nuo kaksi tornia? Siellä on Tihany.
Siellä asuu rehellisiä munkkeja. Siellä on luostari. Sinne jätän nuo
neljä kirjettä luotettavaan paikkaan ja pyydän priorin lähettämään
ne osotteessa oleville henkilöille, ellen palaisi viikon perästä
noutamaan niitä. Olisi senvuoksi turha vaiva raivata minua tieltä;
kirjeet tulisivat siitä huolimatta perille. Ja silloin sinä et enää
voisi olla tässä maassa. Kotiisi sinä et voisi mennä, sillä vaikka
vaimosi antaisikin anteeksi isänsä kuoleman, niin hän ei kuitenkaan
voisi antaa sinulle anteeksi suhdettasi Noëmiin. Tuomioistuimet
tutkivat asiasi, ja silloin sinun on kerrottava, miten olet hankkinut
rikkautesi. Turkin hallituskin on nostava oikeusjutun sinua vastaan
ja samoin Itävallan hallitus. Koko maailma on oppiva tuntemaan sinut.
Ne, jotka ovat ylistäneet sinua kultapojaksi, ne näkevät sinussa nyt
ihmiskunnan hylyn. Etkä sinä voi edes paeta Vapaalle Saarelle, sillä
Noëmi on sulkeva ovensa sinun nenäsi edessä. Hän on ylväs nainen, ja
hänen rakkautensa on pian muuttuva vihaksi. -- Ei, sinulla ei ole
muuta mahdollisuutta kuin paeta suuresta maailmasta kuten minäkin,
sinun on hiivittävä salaa kaupungista ja säikähdyttävä heti kun
kuulet askeleiden lähestyvän oveasi. No, menenkö vai jäänkö?"

"Jää!" ähkyi rääkätty.

"Ahaa, joko antaudut?" huusi rangaistusvanki, "no, istuutukaamme siis
vielä kerran. Ensinnäkin sinä siis luovutat Vapaan saaren minulle?"

Timar turvautui heikkoon tunneseikkaan käyttääkseen sitä
puolustusaseena.

"Vapaa Saarihan ei kuulu minulle, vaan Noëmille."

"Aivan oikea huomautus. Mutta minun pyyntöni ei silti ole vähemmin
oikeutettu. Vapaa Saari kuuluu Noëmille, mutta Noëmi kuuluu sinulle."

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Timar katse sekavana.

"No, älä pyöritä silmiäsi noin hurjasti! Etkö tiedä olevasi sidottu?
Kyselkäämme järjestyksessä. Asia on kyllä järjestettävissä. Sinä
kirjoitat kirjeen Noëmille. Minä itse jätän sen hänelle. Ilkeä, musta
peto on jo silloin heittänyt henkensä, joten minä voin rauhassa astua
saarelle. Kirjeessä sinä sanot kiltisti jäähyväiset Noëmille; sinä
sanot, ettet voi naida häntä, syystä että katkaisemattomat siteet
kahlehtivat sinut toisaalle; sinulla on vaimo, kaunis Timea, jonka
Noëmi varmaan muistaa. Sinä kirjoitat aikovasi huolehtia hänestä
kunnollisesti. Sinä olet antanut hänen entisen sulhasensa palata
Uudesta Maailmasta ja hän on kaunis, kelpo poika, joka on nytkin
valmis naimaan hänet ja unohtamaan entisyyden. Sinä lupaat myös
kaikin puolin huolehtia molemmista sekä annat siunauksesi meille ja
toivot meidän elävän onnellisina."

"Mitä? Tahdotko Noëminkin omaksesi?"

"Tuhat tulimmaista! Kuvitteletko kenties minun aikovan asettua
saarellesi kuin mikäkin Robinson? Minä tarvitsen elämän sulostuttajaa
yksinäisyydessä. Tuolla kaukana olen ennättänyt kyllästyä
mustasilmäisten ja mustakutristen naisten syleilyihin; nyt olen
nähnyt Noëmin kultakiharat ja sinisilmät ja aivan rakastunut
häneen. Sitäpaitsi hän on lyönyt minua kasvoihin ja ajanut minut
ulos ovesta, ja siitä on minun saatava hyvitystä. Ja onko jalompaa
kostoa kuin maksaa korvapuusti suudelmalla? Minä tahdon päästä
tämän vastahakoisen haltiattaren hallitsijaksi. Se on nyt minun
päähänpistoni. Ja mikä oikeus sinulla on asettua sitä vastustamaan?
Enkö minä ole Noëmin kihlattu? Enkö minä voi tehdä häntä lailliseksi
vaimokseni ja saattaa hänet jälleen kunniaan, jotavastoin sinä, joka
et milloinkaan voi naida häntä, vain teet hänet onnettomaksi."

Oi, tämä ihminen vuodattaa sulatettua rasvaa Timarin sydämeen!

"Pyydä koko omaisuuteni!" hän rukoili roistoa.

"Lykätkäämme asia tuonnemmaksi. Kyllä senkin asian vuoro tulee. Nyt
en pyydä muuta kuin Noëmin. Muutoin vaadinkin vain omaani takaisin."

Timar väänteli käsiään epätoivoissaan.

"No, tahdotko suostua kirjoittamaan Noëmille, vai vienkö nämä neljä
kirjettä Tihanyyn?"

Timar huudahti tuskassaan:

"Oi, pikku Dodi!... pikku Dodi!..."

Karkulainen purskahti ivanauruun.

"Minusta tulee hänelle isä, sangen hyvä isä."

... Siinä silmänräpäyksessä Timar hypähti ylös tuoliltaan, heittäytyi
jaguarin tavoin seikkailijan kimppuun, tarttui hänen molempiin
käsivarsiinsa ennenkuin hän ennätti käyttää asetta, laahasi häntä
kappaleen matkaa, työnsi häntä sitten takaapäin ja tästä iskusta
mies lensi avoimesta ovesta ulos portaille ja kaatui suulleen. Hän
nousi vaivalloisesti; mutta yhä hoiperrellen iskun vaikutuksesta
hän kompastui ensimmäiseen portaaseen ja kieri kiroillen ja ilmaa
haukaten portaita alas.

Alhaalla oli kaikki pimeätä ja hiljaista. Ainoa ihminen, joka paitsi
näitä molempia oli linnassa, oli kuuro, joka nukkui pois humalaansa.



Kolmastoista luku.

MITÄ KUU PUHUU? -- MITÄ PUHUU JÄÄ?


Timar olisi voinut tappaa tämän miehen. Hän oli Timarin vallassa.
Ja Timar tunsi käsivarsissaan raivostuneen ihmisen lihasvoiman.
Hän olisi voinut tukahuttaa roiston tai murskata hänen pääkallonsa
pyssynperällä, jos hän ei olisi raaskinut tuhlata jaloa lyijyä
häneen. -- Mutta Timar ei tapa ketään. Hän ei edes henkensä
pelastukseksi ota murhaajan henkeä. Timar on "nyt" todellinen
kultapoika, nyt kun kaikki on vaarassa, hänen omaisuutensa ja
kunniansa, kuten akanat tuulessa.

Hän antaa tämän miehen mennä, miehen, joka voi ja joka on syöksevä
hänet turmioon.

Hän voisi vielä surmata hänet. Sisällä makuuhuoneessaankin on hänellä
ladattu kivääri. Hän voi ampua miehen akkunasta tämän kulkiessa
suuren pihan yli. Tämä mies on ryöväri, karannut rangaistusvanki;
kuka vaatisi Timaria tilille siitä, jos hän sammuttaisi tuomitun
hengen. Kenties Brasilian hallitus antaisi hänelle palkinnonkin siitä.

Mutta Timar ei huomaa miestä. Hän sanoo itsekseen: Tämä mies on
oikeassa. Ja kohtalo täyttyköön. -- Timar ei ole roisto, joka salaa
toisen rikoksen toisella, vaan suuri luonne, joka langettuaan on
valmis sovittamaan rikoksensa.

Hän astuu sivurakennuksen luo ja katselee kädet ristissä rinnalla,
kuinka mies kulkee pihan yli porttia kohti.

Kuu nousee juuri Somogy-vuorien takaa ja valaisee linnan etusivua.

Tumma varjo sivurakennuksen luona olisi oivallinen maalitaulu sille,
joka tahtoisi ampua.

Teodor Kristyan kulkee sivurakennuksen ohi ja katsahtaa ylös.

Otsassa oleva puoliksi umpeen mennyt haava on portailla kaatuessa
auennut uudelleen ja vuotaa nyt verta. Veri valuu kasvojen yli.

Kenties Timar onkin asettunut juuri senvuoksi siihen, että
raivostunut kostonhalusta ampuisi häntä.

Mutta mies seisahtuu hänen eteensä ja alkaa puhella äänettömiä
sanoja. Aivan kuin Atalia. Kuinka nuo kaksi sopisivatkaan toisilleen!
Kristyan liikuttaa vain huuliaan. Hän nostaa varovasti toista
jalkaansa, jonka on satuttanut pudotessaan. Vasemmalla kädellään
hän lyö oikeassa kädessään olevaa kivääriä; sitten hän ravistelee
sitä kuin eväten, puristaa kätensä nyrkkiin Timaria kohti ja uhkaa
etusormellaan. Tämä ilmenäytelmä tahtoo sanoa: Näin en sinua surmaa.
Minä olen säästänyt sinulle toisen kuolintavan. Odotappa vain!

Timar katsoo hänen jälkeensä hänen poistuessaan. Hänen silmänsä
seuraavat miestä lumipeitteistä tietä pitkin aina järven
jääkuvastimelle asti. Hän tuijottaa miehen jälkeen, kunnes tämä
hopeanhohtoisella jää kentällä näyttää vain mustalta pisteeltä, joka
liikkuu korkeiden vuorenhuippujen kaksoistorneja kohti.

Zalavuorten yläpuolelle ilmestyy myrskypilviä. Timar ei huomaa niitä.

Plattenjärven seutuvilla syntyy usein myrskyilmoja keskellä tyyntä
ilmaa ja ilman mitään enteitä. Kalastajat, jotka etäisyydessä
kuulevat puiden suhisevan, eivät ennätä palata takaisin Zala-rannalle.

Myrsky ruoskii aaltoja, ajelee veneitä edessään ja heittää ne
toiselle rannalle. Välistä rajuilma laantuu jo puolen tunnin
kuluttua; tuulenmorsian on vain tahtonut tanssia koko piirin ympäri.
Ja sitten tulee jälleen tyyni.

Myrsky, joka nyt syöksyi vuoristosta, ajoi lumipilveä edellään. Tästä
seuloutui neulanteräviä jääkristalleja esiin. Pilvi peitti vain
puoleksi laajan näköalan, kätkien Tihanyn seudun, niemekkeen kallion
kielekkeineen ja synkän luostarin pimeyteen, itäisten rantojen
loistaessa kuutamossa.

Myrsky vinkui ulvoen Arakin laakson puitten latvoissa. Vanhan linnan
ilmaviirit natisivat, niin että luuli kuulevansa noiduttujen henkien
valitushuutoja, ja kiihkeän tuulen laastessa Balatonin jäätä,
houkutteli se siellä olevista jääkappaleista niin yliluonnollista
soittoa, että luuli näkevänsä valittavia henkiä: ne ajoivat toinen
toistaan ja valittivat paetessaan. Joku murisi hurjasti. Kenties se
juuri ajoi toisia edellään.

Keskellä tätä öistä, aavemaista soittoa tuntui Timarista kuin olisi
hän etäältä kuullut myrskyn keskeltä hirvittävän huudon, sellaisen,
jommoinen voi lähteä vain ihmisen huulilta. Kauhun, epätoivon,
jumalanhäpäisyn huudon, joka herättää nukkujat unestaan ja saa tähdet
vapisemaan. Muutamien sekuntien perästä se uudistui, mutta lyhyempänä
ja heikompana, ja senjälkeen kuului taas vain myrskyn soittoa.

Tämäkin vaikenee. Lumimyrsky pakenee. Myrsky ajaa sitä edellään. Se
ei enää ulvo Arakin laakson puissa. Nekin sävelet, jotka syntyivät
jääkappaleiden ympärillä leikkivästä tuulesta, häipyvät etäisyyteen
kuolevaan sointuun. Taivas seestyy, ja kaikki hiljenee jälleen.

Timarinkin povi on tyyntynyt.

Hän on elämänsä uran päässä. Hänelle ei ole ainoatakaan tietä
avoinna. Hän ei voi mennä eteenpäin eikä kulkea taaksepäin.

Hän on paennut niin kauan kuin on voinut paeta. Nyt ammottaa kuilu
hänen edessään eikä ole mitään vastakkaista rantaa.

Koko hänen elämänsä vyöryi hänen eteensä kuin uni, ja hän tiesi nyt
vihdoin heräävänsä tästä raskaasta unesta.

Hänen ensimmäinen toiveensa omistaa tämä ihmeen ihana, rikas tyttö on
ollut perustana hänen kohtaloonsa. Sille perustalle hän on rakentanut
elämänsä kuin sfinksin arvoitukseen. Kun arvoitus on selvitetty
syöksyy sfinksi kuiluun...

Kuinka hän voisi enää elää senjälkeen kun hänet on paljastettu Timean
ja Noëmin edessä!

Syöstynä siitä korkeudesta, jossa häntä on pidetty kotona ja
maailmassa useita vuosia, hallitsijan suosiossa ja kansalaisten
kunnioituksen esineenä!

Kuinka hän vielä kerran voisi katsoa sitä naista silmiin, joka hänen
kilpakosijalleen on ylistänyt häntä niin kiihkeästi, kuinka hän nyt
voisi tehdä sen, nyt, kun tämä nainen on saanut tietää hänen olevan
vastakohdan sille kaikelle, jota hän on miehessään ihaillut, ja kun
hän on saanut tietää miehensä koko elämän suureksi valheeksi?

Ja kuinka hän voisi astua Noëmin eteen nyt kun tämä on saanut tietää
hänen olevan Timean puolison? Kuinka hän nyt enää voisi ottaa Dodia
syliinsä?

Ei missään, ei missään koko maailmassa ole paikkaa, minne hän voisi
paeta. Asia on kuten tuo mies sanoi: ei ole olemassa muuta keinoa
kuin kääntää maailmalle selkänsä kuten hän, kieltää nimensä kuten
hän, salaa varkain hiipiä kaupungista toiseen kuten hän, harhailla
ympäri maailmaa.

Mutta tunsipa Timar kuitenkin yhden paikan. Kuun. Tuon kylmän tähden.
-- Mitä Noëmi sanoikaan? Ne, jotka olivat väkivaltaisesti riistäneet
itseltään elämän, ne, jotka olivat lakanneet toivomasta, ne lähtevät
sinne ja asuvat siellä. Ne lähtevät sinne, missä olemattomuus ympäröi
heitä. Kun tuo mies on tullut Noëmin luo ja kertomuksellaan syössyt
hänetkin epätoivoon, on hänkin varmaan pian seuraava miestään sinne
-- pimeään tähteen.

Timar tunsi rauhoittuvansa tästä ajatuksesta niin suuresti, että
hän saattoi suunnata kaukoputkensakin vähenevää kuuta kohti, jonka
loistavassa kehrässä vaihteli suuria, pyöreitä, tummia aukkoja, -- ja
hän etsi itselleen yhden näiden suunnattoman suurten vuorenonkaloiden
joukosta: "Siellä minä olen asuva, siellä olen odottava Noëmia!"

Senjälkeen hän meni takaisin siihen huoneeseen, missä oli
keskustellut seikkailijan kanssa.

Kamiinissa näkyi vielä jätteitä tämän poltetuista vaatteita. Tuhassa
näkyi vielä osia niitä. Timar pani uusia puita uuniin, jotta tuli
hävittäisi niiden jätteet.

Sitten hän kääri vaipan ympärilleen ja poistui talosta.

Hän suuntasi kulkunsa Plattenjärveä kohti.

Kuu valaisi ääretöntä jääkenttää. Jääaurinko, joka paistoi
jäätasangolla.

"Minä tulen, minä tulen!" huusi Timar. "Pian olen saava tietää, mitä
sinä olet sanonut minulle. Sinä olet kutsunut minua ja minä olen
pian oleva luonasi."

Hän meni suoraa päätä jäärailoa kohti. Sen löysi helposti. Seipäät
olkilyhteineen, jotka hyväsydämiset kalastajat olivat asettaneet
sille paikalle, huomauttivat jo etäältä kulkijaparalle, että hänen
olisi _vältettävä_ sitä. Timar taasen _etsi_ sitä.

Tultuaan erään tällaisen varotusmerkin luo, hän pysähtyi, paljasti
päänsä ja katsoi ylös taivaaseen.

Vuosia oli kulunut siitä, kun hän oli rukoillut. Tällä hetkellä hän
tuli ajatelleeksi sitä ylhäistä alkuolentoa, joka johtaa tähtien
kulun ja kahlehtii myrskyn, ja joka on luonut toisen olennon, joka
uhmaa Luojaansa: ihmisen.

Nyt hän tahtoi kohottaa sielunsa tähän alkuolentoon.

"Ikuinen voima! Sinua minä pakenen ja Sinun luoksesi tulen tällä
hetkellä. Minä en tule valittamaan. Sinä johdatit minua, mutta
minä poikkesin poluiltasi. Sinä varoitit minua, mutta minä en
tahtonut kuunnella. Nyt olen joutunut näin pitkälle. Sokeasti
totellen menen toiseen maailmaan. Sieluni on siellä kärsivä kylmässä
olemattomuudessa. Minua rangaistaan siitä, että olen tehnyt
onnettomaksi niin monta, jotka ovat minua rakastaneet ja tulleet
omikseni. Ota Sinä, ijankaikkinen oikeus, heidät huostaasi! Minä olen
tehnyt syntiä; senvuoksi minä nyt menen kuolemaan ja kiroukseen. --
Ei kenkään heistä ole itse syypää kärsimyksiinsä, minä vain olen.
Sinä ikuinen oikeus, joka olet johdattanut minut sinne, missä nyt
olen, ole heitäkin kohtaan oikeudenmukainen. Suojaa, lohduta heikkoja
naisia, heikkoa lasta! Mutta luovuta minut koston-enkeleille! -- Minä
kiroan itseäni ja vaikenen ijäksi."

Hän polvistui.

Jään reunojen välillä vyöryivät Balatonin aallot. Levoton järvi
ääntelee joskus tyynelläkin ilmalla, ja jäässäkin ollessaan se
kohisee ja kuohuu kuin meri.

Timar kumartui veden puoleen suudellakseen sitä niinkuin suudellaan
äitiä ennen pitkälle matkalle lähtöä, niinkuin suudellaan
pyssynpiippua ennenkuin murskataan sillä pää.

Mutta juuri kun hän kumartui vedenpinnan yli, sukelsi ihmisen pää
esiin aalloista!

Ihmisen pää, jonka kasvot olivat ylöspäin.

Otsan yli on sidottu musta huivi, joka peittää oikean silmän; toinen
silmä, joka veristää, tuijottaa suoraan eteenpäin, ja avoimesta
suusta kohisee vesi sisään ja ulos.

Haamu sukelsi jälleen alas.

Hetken perästä paisuivat aallot taaskin, aavekasvot näyttäytyivät
uudelleen, ja punainen, jäykistynyt silmä tuijotti taas Timaria.

Ja vielä kerran tuli pää näkyviin jään reunalle kadotakseen jälleen
ainiaaksi jään alle, samalla kun jäykistynyt käsi kouristuksen
tapaisesti koukistunein sormin silmänräpäyksen ajan pisti esiin
vedestä.

Timar hypähti puolihulluna polvistuneesta asennostaan ja tuijotti yhä
veteen aavemaista olentoa etsien.

Hänestä tuntui kuin se huutaisi häntä seuraamaan.

Aallot vyöryivät jään reunojen välillä.

Ja taasen kaikui etäältä henkimaailman urkujen tapainen soitto,
jommoisen öinen myrsky lähetti enteenään. Siinä ulvonnassa, joka
syntyy siitä, että myrskyn voima taittuu jäälohkareisiin, kuuluu
näkymättömien henkien huokauksia ja valituksia, ja yhä äänekkäämmäksi
paisuu aaveiden laulu.

Ja taasen kaikuu ylimaallinen soitto yli koko jääkentän, ikäänkuin
tuhansien harppujen kieliä tuolla alhaalla kosketeltaisiin, kunnes
sävelet paisuen muuttuvat kuohuvaksi kohinaksi, ikäänkuin tuuli
ajaisi vinhaa vauhtia alhaalla vedessä ja houkuttelisi aalloista
ihmeellisiä, uuvuttavia sointuja. Myrskyn urkujen sävelet soivat
mahtavina jään alla, hirvittävällä pauhulla lähtee kiinteä jääjoukko
liikkeelle, ja voimakkaasta ilmanpaineesta jäärailo sulkeutuu jälleen.

Timar syöksyi väristen polvilleen kasvot keinuvaa jääkuvastinta
vasten.



Neljästoista luku.

KEN TULEE.


Huurre oli tehnyt Vapaasta Saaresta hopeametsän. Jatkuvasti
leijaileva sumu oli luonut joka oksaan lumikukkia. Sitten tulivat
aurinkoiset päivät, jolloin puiden huurre muuttui jääksi, ikäänkuin
koko saari olisi ollut lasista. Kristallien painosta riippuivat oksat
alaspäin kuin kyynelpajuissa, ja tuulen värähdellessä metsän läpi
löivät ne yhteen ja soivat kuin sadun lasipuutarha.

Vain yksi polku johti vahvassa huurteessa olevan nurmen poikki
mökille. Ja se kulkee sille paikalle, missä Terese lepää. Se on
Noëmin ja pikku Dodin jokapäiväisen kävelyretken päämaali.

Nykyään he kulkevat sinne kahden. Kolmas seuralainen, Almira, makaa
mökissä vetäen viimeisiä hengenvetojaan. Luoti on tunkeutunut ruumiin
jalompiin osiin, eikä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.

On ilta. Noëmi sytyttää valon, vetää esiin rukkinsa ja alkaa kehrätä.
Pikku Dodi on istuutunut hänen viereensä ja pitää olkia rukin pyörää
vasten, leikkien tuulimyllyä. Almira makaa nurkassa ja voihkii kuin
ihminen.

"Äiti, kumarra päätäsi puoleeni", sanoo lapsi äkkiä, "minä tahdon
kuiskata sinulle jotakin, niin ettei Almira kuule."

"Eihän koira sanojasi muutoinkaan ymmärrä, Dodiseni."

"Oi, hän kyllä ymmärtää. Hän ymmärtää kaikki. Sano minulle, kuoleeko
Almira?"

"Varmasti, rakkain pienokaiseni."

"Mutta kuka meitä sitten suojelee, kun Almira kuolee?"

"Jumala!"

"Onko Jumala vahva?"

"Vahvempi kaikkia muita."

"Onko hän vahvempi kuin isä?"

"Isäsikin voima on Jumalalta."

"Entä sen häijyn miehen, jonka silmä oli sidottu?"

"Hänenkin."

"Miksi hyvä Jumala antaa hänellekin voimaa? Minä pelkään hänen
tulevan takaisin. Hän tahtoo viedä minut pois."

"Älä pelkää! Minä en anna kenenkään viedä sinua."

"Mutta jos hän lyö meidät molemmat kuoliaaksi?"

"Silloin me pääsemme molemmat taivaaseen."'

"Almirakin?"

"Ei, Almira ei pääse."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että hän on eläin."

"Entä pikku Louiseni?"

"Ei hänkään pääse."

"Voi, älä sano niin, hän osaa kevyemmin lentää taivaaseen kuin me."

"Taivaaseen saakka se ei osaa lentää."

"Siellä ei siis ole eläimiä eikä lintuja? No, silloin minä mieluummin
jään tänne alas isän ja pikku Louisen kanssa."

"Niin, jää, pikku sydänkäpyseni, jää!"

"Eikö niin, että jos isä olisi täällä, hän löisi tuota häijyä miestä?"

"Häijy mies juoksisi pakoon häntä."

"Mutta milloin isä tulee takaisin?"

"Jo talvella."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Hän sanoi."

"Onko kaikki, mitä isä puhuu, totta? Eikö hän milloinkaan valehtele?"

"Ei, poikani, kaikki mitä hän puhuu, on totta."

"Mutta onhan jo talvi."

"Hän onkin pian oleva täällä."

"Kunpa Almira ei vain kuolisi sillä aikaa!"

Poika nousi jakkaraltaan ja meni vaikeroivan koiran luo.

"Rakas Almira, älä kuole! Älä jätä meitä yksin tänne! Katsos,
taivaaseen sinä et voi tulla kanssamme; sinä voit vain täällä
alhaalla olla luonamme. Jää tänne! Kesällä minä rakennan sinulle
kauniin talon pähkinäpuusta, sellaisen kuin isä rakensi minulle.
Kaikesta ruuasta, jonka saan, annan puolet sinulle. Paina pääsi tähän
polvelleni ja katsele kiltisti minua. Älä pelkää, minä en päästä enää
sisään sitä pahaa miestä, joka ampui sinua. Kun kuulen hänen tulevan,
sidon ovenrivan kiinni nuoralla, ja jos hän pistää kätensä sisään,
lyön sen poikki pienellä kirveellä. Minä olen suojeleva sinua,
Almira."

Viisas eläin avasi kauniit silmänsä poikaa kohti ja löi hiljaa
häntäänsä lattiaan. Sitten se huokasi syvään ikäänkuin olisi
ymmärtänyt kaikki pojan puheen.

Noëmi pysähdytti rukin, nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti
lepattavaa liekkiä.

Roisto oli lähteissään jäähyväisiksi huutanut akkunasta:

"Minä tulen vielä kerran takaisin ja silloin olen sanova sinulle,
kuka se mies on, jota rakastat."

Se, että hän tulisi takaisin on kyllin hirveä uhkaus; mutta mitä se
merkitsee, että hän on sanova hänelle, kuka se mies on, jota hän
rakastaa?

Kukahan Mikael sitten on? Voiko hän sitten olla joku muu kuin se,
joka hän sanoo olevansa? Mitähän tällä, maailman toiselta puolelta
sukeltaneella aaveella voi olla sanottavaa hänestä? Oi, miksi ei
Mikael ole tehnyt kuten hän, Noëmi, kerran oli toivonut: "parempi
olisi, jos meidän välillämme olisi kolme jalkaa multaa."

Noëmi ei ole mikään tylsä nainen. Hän on kasvanut korvessa ja oppinut
luottamaan omiin voimiinsa. Suuren maailman hentomielisyys ei ole
pilannut hänen hermojaan. Holoferneksen ja Sisseran olisi ollut, hyvä
tietää, että teräs on vaarallinen ase naisen kädessä.

Susiemo osaa puolustaa luolaansa -- koiraa vastaan. Sillä on kynnet
ja hampaat.

Tämän kiihoittavan kohtauksen jälkeen kantaa Noëmi alituisesti
Mikaelin pöytäveistä povellaan. Tämä veitsi on teräväksi hiottu.

Öisin hän sitäpaitsi sulkee oven suurella hirrellä, jonka asettaa
oven eteen poikkipuolin, sitoen sen kiinni nuoralla.

Niinkuin kohtalo säätää!

Jos toinen tulee ensin, on hänestä tuleva onnellinen vaimo, Jumalan
siunaama -- jos taas toinen saapuu ensin, tulee hänestä murhaaja,
kirouksen lapsi. "Almira, miksi voihkit noin?"

Koira-parka, joka taisteli kuoleman kanssa, kohotti vaivalloisesti
päätään lapsen polvelta ja alkoi kaula ojossa nuuskia ilmaa. Se
valitti ja voihki levottomasti, mutta vain käheitä korahduksia --
ilonko vai vihanko äännähdyksiä, sitä ei voinut erottaa.

Eläin vainusi jonkun lähestyvän.

Kuka tulee?

Onko se hyvä tai häijy mies? Elämänkö antaja, vaiko murhaaja?

Ulkona yön pimeydessä kuuluu askelten kaiku huurteen peittämällä
nurmikolla. Kuka tulee?

Almira röhisee raskaasti. Se tahtoo nousta, mutta putoo alas; se
tahtoo haukkua, mutta ei voi. Noëmi hypähtää penkiltä, pistää oikean
kätensä kaulahuivin alle ja tarttuu veitseen. Kuka tulee?

Kaikki kolme kuuntelee vaiti: Noëmi, Dodi ja koira.

Nyt lähestyvät reippaat askeleet. Ah, nyt kaikki tuntevat ne. "Isä!"
huutaa Dodi hymyillen. Noëmi rientää terävällä veitsellä katkaisemaan
nuoran hirren ympäriltä, ja Almira kohoo etukäpälilleen ja haukahtaa
äkkiä.

Silmänräpäys senjälkeen lepäävät he toistensa sylissä: Mikael, Noëmi
ja Dodi.

Almira ryömii rakastetun isäntänsä luo, kohottaa vielä kerran päänsä
hänen puoleensa, nuolaisee hänen kättään, syöksyy lattialle ja kuolee.

"Etkö enää milloinkaan jätä meitä?" änköttää Noëmi.

"Älä jätä meitä enää milloinkaan yksin tänne!" pyytää pikku Dodi.

Mikael painaa molempia rintaansa vasten, ja hänen kyyneleensä
vuotavat rakastettujen poskille.

"En milloinkaan... en milloinkaan... en milloinkaan!..."



Viidestoista luku.

RUUMIS.


Viimeiset maaliskuun päivät voittivat ankaran talven. Sade ja sumu
sekä etelä-tuulet heikensivät Plattenjärven jään, joka sitten murtui
rajulla pohjatuulella ja ajelehti Somogy-rannalle.

Jäälohkareiden joukosta löysivät kalastajat ruumiin.

Koko ruumis oli jo suureksi osaksi mädännyt; kasvonpiirteitä ei enää
voitu tuntea. Kuitenkin saattoi mitä suurimmalla varmuudella päättää,
ken se oli.

Siinä olivat Mikael Timar von Levetinczyn maalliset jäännökset,
hänen, joka hävisi niin äkkiä tuon kuuluisan nuotanvedon jälkeen,
jolloin fogaschikuningaskin saatiin pyydykseen ja jonka kotiinpaluuta
oli niin kauan odotettu.

Ruumiissa saattoi tuntea kadonneen herran vaateparsia, hänen
turkisreunaisen takkinsa, hänen paidannappinsa ja paitaan ommellut
nimikirjaimet. Liivintaskussa on hänen kellonsa, johon hänen
koko nimensä on poltettu emaljiin. Varmin todiste on kuitenkin
povitaskusta löytynyt lompakko, joka on täyteen ahdattu seteleitä,
sadan ja tuhannen guldenin seteleitä, joissa vielä näkyy leima, sekä
lompakkoon ommeltu helmikirjailu: "Usko, toivo rakkaus", Timean omin
käsin ompelema.

Eräästä sivutaskusta löydettiin sitäpaitsi neljä nauhalla
yhteensidottua kirjettä, joiden kirjoitus oli aivan kulunut pois.
Kirjeethän olivat maanneet neljä kuukautta vedessä.

Vähän aikaa sen jälkeen löysivät kalastajat Füred-rannalla herra
Levetinczyn kaksoispyssyn, joka jäi heidän verkkoonsa. Se selvitti
kaiken.

Vanha Galambos muisti nyt varsin hyvin kaiken.

Armollinen herra oli itse sanonut hänelle, että jos kettuja ja susia
tulisi yön aikana railon luo, menisi hän itse ulos pyssyineen ja
ampuisi luodin niiden turkin läpi.

Nyt muistivat useat muutkin lumimyrskyn raivonneen sinä yönä
Balaton-järvellä, tosin vain lyhyen ajan. Epäilemättä oli tämä
aiheuttanut armollisen herran onnettomuuden. Hän ei ollut huomannut
railoa, oli pudonnut veteen ja joutunut jään alle.

Vanha Galambos, joka nukkui vähän öisin kertoi myös kuulleensa
myrskyn mylvinnän seasta hirveän hätähuudon.

Että niin erinomaisen ja arvossapidetyn miehen pitikin kuolla niin
kamala kuolema!

Ensi tiedon onnettomuudesta saatuaan matkusti Timea itse Siofolkiin
ollakseen läsnä laillisessa tutkinnossa.

Nähdessään miehensä vaatteet pyörtyi hän kaksi kertaa ja hänet
saatiin töin tuskin henkiin jälleen. Siitä huolimatta hän kesti
loppuun saakka. Hän oli läsnä silloin kun muuttunut ruumis laskettiin
lyijyarkkuun ja kyseli innokkaasti vihkisormusta, mutta sitä ei
löytynyt. Ruumiista puuttuivat sormet.

Timea kuletutti kalliit jäännökset Komorniin ja panetti hänet
perhehautaan kaikella sillä komeudella, jonka protestanttisen kirkon
hautausmenot sallivat. Kaikki neljä kirkkoaluetta oli edustettuna
lähetystöjen välityksellä; transdanubilainen ylikaitsija piti
ruumispuheen, ja Komornin pappi puhui arkun ääressä kirkon laivassa,
joka oli verhottu mustalla kankaalla ja koristettu asekilvellä.
Paavin kollegion kuoro suoritti hautauskulun. Mustalla sametilla
verhotussa arkussa olivat hänen nimikirjaimensa hopeakirjaimin
kirjoitetut; sen päällä olivat hänen aatelismiekkansa ja unkarilaisen
Pyhän Stefanin ristin, italialaisen Pyhän Mauritiuksen ristin,
ja brasilialaisen Annunciata-ristin koristeet. Arkun kantoivat
ruumisvaunuihin kaupungin senaattorit ja komitaatin luottamusmiehet.
Paariliinan hopeatupsuja kannattivat varagespanit. Ruumisvaunujen
kahden puolen astuivat kaupungin arvohenkilöt. Niiden edessä marssi
kaupungin koulunuorisoa, pappeja ja jumaluusopin ylioppilaita, nämä
viimemainitut lippuineen; senjälkeen unkarilainen ja saksalainen
kansalaiskaarti virkapuvussa, aseissa, hillityn rummun päristessä.
Arkkua seurasivat kaupungin ylhäiset naiset surupuvussa, ja niiden
joukossa sureva leski valkoisin kasvoin ja itkettynein silmin sekä
maan ja keisarikaupungin huomatuimmat miehet ja sotilasarvohenkilöt;
lähettipä hänen majesteettinsakin lähetin edustamaan itseään
kuuluisan miehen hautajaisiin. Ja jäljessä seurasi silmän
kantamattomiin ihmisjoukko. Kellojen soidessa kulki kulkue hitaasti
koko kaupungin läpi. Ja kaikki kellot ja kaikki kielet julistivat,
että nyt haudattiin miestä, jonka vertaista ei enää syntyisi: kansan
hyväntekijää, kansansa ylpeyttä, uskollista puolisoa, suurenmoisten
lahjoitusten tekijää.

Kultapoikaa kannettiin hautaan.

Miehet, naiset ja lapset, jotka ovat seuranneet jalan koko kaupungin
läpi, menevät myös hautuumaalle.

Ataliakin on ruumissaatossa.

Kun arkku kannetaan alas avattuun hautakammioon, seuraavat syvästi
surren miehen lähimmät sukulaiset, ystävät ja ihailijat myös sinne.

Niiden joukossa on myös majuri, herra Katshuka.

Tungoksessa kapeilla portailla hän joutuu läheltä koskettamaan
Timeaan -- ja Ataliaan.

Kun taas noustaan haudasta, heittäytyy Atalia sille päällysarkulle,
johon ruumisarkku on laskettu ja toivoo, että hänetkin haudattaisiin
sinne.

Onneksi on herra Johan Fabula käsillä.

Hän ottaa kaunottaren syliinsä ja kantaa hänet päivänvaloon ja kertoo
hämmästyneelle kansanjoukolle, miten suuresti neiti rakasti autuaasti
eronnutta vainajaa, joka oli ollut hänen toinen isänsä.

Puolen vuoden perästä pystytetään kirkkomaalle kallisarvoinen
muistokivi, jossa luetaan seuraava kirjoitus kultakirjaimin
kirjoitettuna:

                    Tässä lepää
            Korkea- ja jalosukuinen herra
            _Mikael Timar von Levetinczy_.

    kuninkaallinen neuvos, useiden komitaattien edustaja, Pyhän
    Stefanin-, Pyhän Mauritiuksen- ja Annucciataristin ritari, suuri
    isänmaanystävä, tosi kristitty, esimerkiksi kelpaava puoliso,
    köyhien isä, isättömien ja äidittömien suojelija, koulujen
    ylläpitäjä, kirkon tuki, kaikkien tuttaviensa itkemänä, uskollisen
    puolisossa Timean ikuisesti kaipaamana.

Graniittijalustalla seisoo alabasteripatsas, nainen maljakko
käsivarrellaan. Kaikki sanovat, että tämä patsas on elävä kuva
Timeasta.

Ja Timea menee joka päivä hautuumaalle tuoreita seppeleitä mukanaan
ja kastelee kukkaset, jotka tuoksuvat niin ihanasti siellä
ristikkoaidan sisällä. Hän vuodattaa niille kylmän vesisuihkun -- ja
kuumia kyyneleitä...

       *       *       *       *       *

Teodor Kristyan ei kait milloinkaan olisi uneksinut, että hänelle
kuoltuaan osoitettaisiin niin suurta kunnioitusta.



Kuudestoista luku.

SOHVI-ROUVA.


Kaunis leski suri syvästi. Hän ei milloinkaan käynyt seuroissa eikä
milloinkaan vastaanottanut vieraita kotona. Kadulla hän esiintyi vain
surupuvussa, tiheä harso kasvoillaan.

Komornin väki koetti arvailla, miten kauan tätä kestäisi. Kokonaisen
vuoden kenties siitä päivästä laskien, jolloin Timar sai niin
onnettoman lopun. Vuosi meni umpeen talvella. Senjälkeen tuli
laskiaiskarnevaalien aika. Mutta Timea ei silloinkaan luopunut
surupuvustaan eikä ottanut osaa mihinkään tanssiaisiin. Komornin
yleinen mielipide asetti nyt toisen määräpäivän. Timea laski
luultavasti suruvuoden hautajaispäivästä alkaen, sillä siitä
oikeastaan alkoi hänen leskeytensä. Tämäkin määräaika kului
umpeen, kevät oli jo tullut, mutta Timea kävi yhä surupuvussa eikä
milloinkaan kukaan käynyt hänen luonaan.

Yleinen mielipide alkoi nyt käydä kärsimättömäksi; kuinka kauan,
kysyttiin, jatkuisi tätä?

Eniten suuttumusta herätti se seikka, ettei hän vastaanottanut
miesvieraita.

Eräänä aamuna käveli Sohvi-rouva torilla kori käsivarrellaan ja tinki
maalaisvaimojen kanssa kanojen hinnasta. Oikeastaan hän oli vain
ostavinaan, hän ei ostanut mitään, vaan selitti kaiken olevan liian
kallista. Hänen ajatuksensa olivat koko ajan suunnatut siihen, miten
hän saattaisi hiipiä "Angliaan" kenenkään huomaamatta. Siellä hän
kulki pensaston suojassa kiertävää kiertotietä ja katseli lakkaamatta
ympärilleen tutkiakseen, huomasiko kukaan häntä. Vihdoin hän äkkiä
pujahti erääseen yksinäiseen taloon, jonka portin päälle oli maalattu
kaksoiskotkan kuva.

Herra Katshuka asui yhä siellä. Hän ei ollut majuriksi tultuaan
muuttanut siitä asunnosta, jossa oli viettänyt luutnanttiaikansa. Hän
ei tarvinnut suurempaa.

Portti oli auki, samoin ovikin ja akkuna pienessä huoneessa. Herrat
upseerit eivät kahdesta syystä pelkää varkaita.

Sohvi-rouva tapasi herra Katshukan yksin huoneessa, missä hän juuri
oli tarkastelemassa suurenmoisia linnoitussuunnitelmia.

"Hyvää päivää, herra majuri! Pyydän anteeksi epäkohteliaisuuttani,
että käyn sisään. Sattumalta kuljin ohi ja näin akkunoiden sekä
ovien olevan auki. Oi, kuinka helposti voisi varas hiipiä sisään,
ajattelin mielessäni, minäpä sanon palvelijalle, että hän sulkee
oven. Ja kas, sillein tapaankin itse herran... Kiitos hyvyydestänne!
No, jotta en veisi unta talosta, istuudun vähäksi aikaa. Siitä on
sitäpaitsi vuosi ja päivä, kun puhuin majurin kanssa viimeksi. Oi,
te olette aivan liian hyvä, herra majuri! Istuudunko tähän viereenne
sohvaan? Minä panen vain ensin korini syrjään. Siinä on vain muutamia
munia. Minä ostan itse kaikki, sillä jos sellaiset asiat jättää
palvelusväen toimeksi, niin saa maksaa kaikesta kalliimman hinnan.
Ja sitten ovat nykyajan piiat niin ylpeitä, etteivät he tahtoisi
mistään hinnasta kantaa koria. Se hävettää heitä. Itse en minä häpeä.
Ne, jotka tuntevat minut, tietävät hyvin, kuka heidän edessään on.
Eikö totta, majuri, että te ette välitä siitä? Kuinka voisittekaan?
Mehän olemme vanhoja tuttuja. Muistatteko vielä, majuri, kun istuitte
vesiruukun päällä keittiössä ja poimitte paahdettuja maissijyviä
virkatakistanne, ja kun minä sanoin teille kertoneeni tyttöhupakolle,
mitä kaste oli? Mutta silloin pulminkin aivan muita asioita, kun
herra majuri, joka silloin oli vain luutnantti, astui sisään. Jaa,
jaa, jospa tietäisitte, mitä minä silloin juttelin! Mutta siitä
on kokonainen ikuisuus ja sen jälkeen on maailmassa tapahtunut
suuria ihmeitä. Eikö herra von Levetinczyn kuolema ollut kauhea!
Timea-parka! Hän ei ole senjälkeen löytänyt rauhaa ei yöllä eikä
päivällä. Pelkään hänen pian seuraavan miestään, ja se olisi todella
vahinko. Sellainen enkeli! -- Hän ei milloinkaan ota vastaan herroja.
Sata kertaa päivässä hän pysähtyy herra Levetinczyn suuren kuvan
eteen ja katselee sitä kauan. Sitten hän ottaa esiin hänen viimeisen
kirjeensä, jonka herra Levetinczy lähetti suuren kalan kera ja lukee
sen läpi. Ja sitten hän kysyy minulta: 'Kuule, Sohvi-äiti, eikö
sinusta ole ihmeellistä, että tämä kirje on kirjoitettu niin iloiseen
sävyyn?' Hän suree aivan liian paljon, tuo nuori, kaunis leski.
Minun käy sääliksi häntä raukkaa; minä toivoisin hänen ojentavan
kätensä jollekin hyvälle kunnon miehelle. Minunkin etujeni mukaista
olisi, että hän tekisi niin. Tietäkää, herra majuri, tyttäreni sanoo
aina, että jos Timea menisi naimisiin sen miehen kanssa, jota hän
ajattelee, niin hän ei enää hetkeksikään jäisi taloon, vaan ottaisi
ensimmäisen vastaantulevan kosijan, oli se sitten talonpoika tai
herra, nuori tai vanha, sileäkasvoinen tai rokonarpinen. Hän heti
paikalla suostuisi menemään naimisiin. Ja siitä ei suinkaan kukaan
iloitsisi niinkuin minä. Ei senvuoksi, että silloin muuttaisin
tyttäreni luo. Varjelkoon! Minä jäisin Timean luo. Vaikka Ataliasta
tulisi kuinka rikas hyvänsä ja Timeasta köyhä, jäisin kuitenkin
Timean luo. Sillä, uskokaa minua, minä en enää voi kestää tyttäreni
kanssa. Ei tosin ole kaunista, että äiti moittii tytärtään. Mutta
minä tiedän, kenelle puhun. On totta, että olen hänen äitinsä, että
olen synnyttänyt hänet maailmaan. Hän olikin hyvä lapsi ennenkuin
hänet riistettiin minulta, ennenkuin hänen isänsä hemmoitteli hänet
piloille ja maailma pani hänen päänsä pyörälle. Mutta nyt minun
elämäni hänen kerallaan on helvetti. Hän vainoo minua koko päivän
aivankuin minä olisin ainoa, johon hän saattaisi koetella vihaansa.
Hän nipistää ja töykkii minua, ja lyö, mihin sattuu. Hänen takiaan en
uskalla poistua keittiöstä. Vaikka kutsuisin häntä mitä suloisimmilla
hyväilysanoilla, ei hän ole kuulevinaan minua. Aterian aikana hän
myrkyttää joka suupalan minulta, niin että kahveli putoo kädestäni.
Koko yö on minun paikattava hänen vaatteitaan, jotka hän päivällä
itse tahallaan on repinyt ollakseen repaleisen näköinen. Öisin hän
ei anna minun nukkua. Hän asettaa kynttilän silmäini eteen, ja
lukee aamuun asti. Ja älkää uskoko, että hän avaa kirjan lehdet
yhdellä kertaa; hän tekee sen lehti lehdeltä, joten minä sata kertaa
nukahdettuani herään paperin kahinaan, ja jos valitan sitä, näyttää
hän kieltään. Kerran olin pannut pumpulia korviini saadakseni nukkua
rauhassa. Mitä hän silloin teki? Hän pani särkyä vastaan niskalleen
aikomansa sinappitaikinan jalkojeni alle, niin että nämä herätessäni
olivat rakoilla. Ja muitakin kepposia hän tekee minulle. Hän tietää
minun varsin hyvin pelkäävän aaveita. Mitä hän siis tekee? Hän pukee
luudan aaveeksi ja asettaa sen oven eteen, niin että minä saan
kouristuksia säikähdyksestä astuessani huoneeseen. Palvelijoiden
aikana hän kohtelee minua niin huonosti, etteivät nämä voi
kunnioittaa minua. Oi, mitä kaikkea minun on kärsittävä! Aina hän on
keittäjättären puolella minua vastaan. Mitä minun onkaan siedettävä
hänen puoleltaan! Pahinta on se, kun minä suurena juhlapäivänä otan
esiin rukouskirjani rukoillakseni; silloin hän istuutuu pöydän ääreen
minua vastapäätä ja alkaa mutista kirouksia: 'Piru ja helvetin tuli,
kuolema ja rutto, murha ja tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja
turmio, kaikenlaatuinen hätä ja tuomio tulkoot tämän talon ylitse!
Amen!' Sitä hän rukoilee hyväntekijälleen. Mutta heti sen jälkeen
hän Timean edessä matelee ja supattelee hunajanmakeita sanoja
puhutellessaan tätä. Ah, herra majuri, minä jo pelkään nukkua samassa
huoneessa Atalian kanssa. Suokoon Jumala hänen ottavan ensimmäisen
vastaantulevan kosijan! Juuri nyt tarjoutuu oiva tilaisuus. Se on
tosin vain herra Johan Fabula, jonka vaimo kuoli viime vuonna, eikä
hän enää ole eilispäivän lapsia. Mutta hän on hyvissä varoissa --
joku aika sitten hänet valittiin virkaatekeväksi kuraattoriksi
-- hänen varallisuutensa arvioidaan neljäänkymmeneen tuhanteen
guldeniin; hän pystyy kunnolla elättämään vaimonsa. Kaikki lapset
ovat jo täysikasvuisia ja ulkona maailmalla. Atalia saisi varmasti
hyvät päivät. Megyereskadun varrella on hänellä talo niin kaunis
kuin kenenkä muun tahansa. Sitäpaitsi on hän poissa kotoa kahdeksan
kuukautta vuodesta."

"Olen vakuutettu siitä, että Atalia ottaisi hänet harmissaan, jos
Timea menisi naimisiin aikomansa miehen kanssa. Ah, silloin saisin
minäkin rauhan. Minä jäisin Timean luo. Mutta ei siitä mitään tule,
niin kauan kuin toinen ei poistu talosta eikä toinen tule sinne,
vaan kumpikin istuu omassaan suremassa. Ei sen puolesta, että minä
olisin tullut tänne tuomaan jotain sanaa. Jumala varjelkoon minua
siitä, ei se ole ensinkään tapaistani! Mutta minä en voi vaieta
erästä asiaa, jonka näinä päivinä olen saanut selville. Tietäkää,
että minä joka aamu laitan Timean vuoteen. Sitä en salli kenenkään
muun tekevän; en voi sallia palvelijoiden käsineen koskettelevan
näitä hienoja, koruompelein kaunistettuja tyynynpäällisiä. No,
äskettäin kohottaessani alinta tyynyä, mitä löysinkään sieltä?
Sapelinkahvan, jossa oli kiinni taittunut terä. Timea oli varmaan
tällä kertaa unohtanut sen sinne. Luultavasti pitää hän joka yö
taittunutta sapelia päänsä alla. Hän nukkuu sen päällä. Kertoessani
siitä Atalialle, nipisti hän minua käsivarteen, niin että minulla on
vielä nytkin sinelmä siitä, ja hän uhkasi ottaa minut hengiltä, jos
kertoisin siitä jollekin. Niinkuin päähänikään pistäisi ilmaista sitä
kenellekään! En kenellekään ihmiselle maailmassa kertoisi sitä! Sanon
vain: 'Oi, jospa sapelin entinen omistaja vain ymmärtäisi, mitä hänen
nyt on tehtävä!'"

Sohvi-rouva piti tämän pitkän puheen hetkeäkään levähtämättä ja
antamatta majurin kertaakaan keskeyttää itseään.

Kun puhetulva vihdoinkin lakkasi, sanoi Katshuka:

"Sohvi-äiti, sapelin entinen omistaja tietää, niitä hänen on tehtävä.
Jos rouva von Levetinczy olisi eronnut miehestään ja olisi nyt köyhä,
vailla omaisuutta, niin olisi sapelin omistaja rientänyt _ojentamaan_
hänelle kätensä. Mutta nyt, kun rouva Levetinczy on rikas leski, joka
on perinyt miljoonia miehensä jälkeen, ei sapelin entinen omistaja,
joka on köyhä raukka, voi mennä rikkaan naisen luo _pyytämään_ hänen
kättään."

"Oi, kuinka sapelin omistaja on muuttanut luontoa!" huokasi
Sohvi-rouva. "Ollessaan kihloissa Atalian kanssa hän ei tahtonut
viedä tätä vihille ennenkuin satatuhatta guldenia oli pöydällä."

"Hm! Eikö juuri Atalian äiti sanonut, että jäisi Timean luo, vaikka
Timeasta tulisi köyhä ja Ataliasta upporikas?"

"Se on totta, niin olen sanonut, vaikka olen hänen äitinsä. Herra
majuri on oikeassa. -- No, jos sapelin entinen omistaja ei tiedä,
mitä hänen on tehtävä, niin tietää sen nykyinen omistaja."

Ja sitten Sohvi-rouva pyysi tuhannesti anteeksi, että oli vaivannut,
ja sitten taas tuhannesti siitä, että ei voinut enää jäädä, sillä
hänen oli tehtävä satoja ostoksia torilla.

Sitten otti hän korinsa ja pujahti ulos kaksoiskotkan koristamasta
portista. Mutta hän ei ostanut mitään torilta, vaan kiirehti suoraa
tietä kotiin.



Seitsemästoista luku.

DODIN KIRJE.


Puolitoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Timar asettui
asumaan Vapaalle Saarelle. Hän ei ollut ollut päivääkään poissa
sieltä tänä aikana.

Suuria asioita oli ennättänyt tapahtua. Dodi oli oppinut
kirjoittamaan!

Onpa se ilo, kun pienokainen piirtelee ensimmäiset harakanvarpaansa
liidulla penkkiin! Hänelle sanellaan kirjaimet. "Kirjoita h, e, v, o,
n, e, n, ja äännä ne kaikki yhdessä." Kuinka ihmeissään hän onkaan
siitä, että niistä tuli hevonen, vaikka hän ei olekaan piirtänyt
mitään hevosta. Ja vielä suurempi on ilo, kun hän puolentoista
vuoden kuluttua kirjoittaa kauniille, viivoitetulle paperille
syntymäpäiväonnittelun äidilleen.

Tämä on arvokkaampi teos kuin Kleopatran obeliski, joka on
kirjoitettu täyteen hieroglyyfejä.

Kun Dodin ensimmäinen syntymäpäiväonnittelu vapisi Noëmin kädessä,
sanoi hän kyynelsilmin Mikaelille:

"Hän saa aivan samanlaisen käsialan kuin sinä."

"Missä sinä olet nähnyt minun käsialaani?" kysyi Mikael hämmästyneenä.

"Ensinnäkin niissä ohjeissa, joita olet antanut Dodille. Ja
sitäpaitsi siinä luovutuskirjassa, jossa lahjoitit meille saaren.
Oletko jo unhoittanut sen?"

"Olenpa niinkin; siitä on nyt kauan."

"Ja nyt sinä et enää kirjoita kenellekään."

"En kenellekään."

"Nyt sinä olet puolitoista vuotta oleskellut saarella. Eikö sinulla
enää ole mitään tekemistä maailmassa?"

"Ei, eikä tule olemaankaan."

"Kuinka sitten liikeasioittesi on käyvä?"

"Tahtoisitko mielelläsi tietää sen?"

"Oi, tietysti. Se ajatus vaivaa minua, että niin ymmärtäväinen ja
kunnon mies, kuin sinä olet, nyt on suljettu tänne ahtaalle saarelle.
Ellei sinulla ole muuta syytä jäädä saarelle kuin se, että rakastat
meitä niin suuresti, niin surettaa minua rakkautesi."

"Hyvä on, Noëmi. Minä sanon sinulle, mikä olen ollut maailmassa, ja
miksi tahdon jäädä tänne. Sinä olet saava tietää kaikki. Kun sinä
tänä iltana olet pannut pojan nukkumaan, niin tule sitten luokseni
kuistille; siellä olen kertova sinulle kaikki. Sinä olet värisevä,
hämmästyvä kuulemastasi. Mutta lopuksi olet antava minulle anteeksi,
niinkuin Jumalakin antoi anteeksi lähettäessään minut tänne."

Illallisen jälkeen pani Noëmi Dodin nukkumaan ja tuli sitten istumaan
Mikaelin viereen lehmuksesta tehdylle penkille ja pani kätensä hänen
käsivarrelleen.

Kuu paistoi heidän päälleen puiden lehvien lomitse. Nyt se ei enää
ollut aavetähti, eikä itsemurhaajien jäinen paratiisi, vaan hyvä
ystävä ja tuttu.

Ja nyt Mikael kertoi kaikesta, mikä elämässä oli häntä kohdannut.

Hän kertoi Noëmille salaperäisen matkustajan äkillisestä kuolemasta,
laivan haaksirikosta ja löydetyistä aarteista.

Hän kertoi, miten rikas ja mahtava mies hänestä oli tullut, miten
hänen laivansa olivat kallisarvoisin lastein purjehtineet toisesta
maailmasta toiseen, miten monta taloa hänellä oli ollut ja miten
kunniassa pidetty hän oli ollut koko maassa.

Hän kertoi myös menneensä naimisiin Timean kanssa.

Hän kuvaili sitten Timean suruja ja kärsimyksiä. Hän puhui Timeasta
kuin pyhimyksestä. Ja kuvaillessaan täysin avomielisesti, miten hän
tuona iltana oli vartioinut Timeaa salaisesta piilopaikasta ja kuinka
vaimo oli puolustanut puolisoaan rakastetulleen ja vastoin sydäntään,
oi, kuinka Noëmi silloin itki, kuinka vuolaana hänen kyyneleensä
valuivat Timean tähden!...

Senjälkeen Mikael kertoi, mitä hänen itsensä oli ollut kestettävä
tässä kauheassa asemassa, josta ei voinut vapautua, kun toisaalta
hänen asemansa maailmassa, hänen rikkautensa ja Timean uskollisuus
pitivät häntä vankina, jotavastoin hänen rakkautensa, hänen onnensa
ja hänen sielunsa unelmat vetivät häntä toisaalle. Oi, kuinka
lohduttikaan häntä silloin Noëmi suloisilla suudelmillaan!...

Ja kun hän lopuksi kuvaili tätä kauhujen yötä, jolloin seikkailija
näyttäytyi hänen autiossa linnassaan ja epätoivo vei hänet haudan
partaalle, ja kun hän, katsoessaan alas aaltoihin, näkikin omien
piirteidensä sijasta vainoojansa elottomien kasvojen tuijottavan
vastaansa vedestä, ja Jumalan käsi äkkiä sulki jäähaudan suun häneltä
-- oi, kuinka kiivaasti Noëmi silloin painoi häntä povelleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut pitää hänestä kiinni, niin että hän ei
olisi pudonnut hautaan!

"Näetkö nyt, mitä olen jättänyt taakseni maailmaan ja mitä olen
löytänyt täältä? Voitko antaa minulle anteeksi sen, mitä olet
kärsinyt tähteni ja mitä olen rikkonut sinua vastaan?"

Noëmin suudelmat ja kyyneleet antoivat hänelle vastauksen.

Rippi oli kestänyt kauan. Lyhyt kesäyö oli kulunut ja aamu jo sarasti
Mikaelin lopettaessa kertomuksensa.

Hän sai synninpäästön.

"Rikokseni on nyt sovitettu", hän sanoi, "Timea on saanut takaisin
rikkautensa ja vapautensa. Roistolla on minun vaatteeni ja hänellä
oli lompakkonikin; hänen ruumiinsa on luultavasti haudattu minuna, ja
Timea on nyt leski. Mutta sinulle olen antanut sieluni ja sinä olet
vastaanottanut sen. Nyt on kaikki tasotettu."

Noëmi tarttui Mikaelin käsivarteen ja vei hänet sisään nukkuvan
lapsen luo.

Poika heräsi suudelmiin ja avasi silmänsä, ja huomatessaan, että
oli jo aamu, polvistui hän vuoteessaan sanoen kädet ristissä
aamurukouksensa.

"Rakas Jumala, siunaa minun hyvää isääni ja hyvää äitiäni!"

... "Kaikki on jo sovitettu, Mikael... Toinen enkeli rukoilee
vuoteesi vieressä, toinen haudallasi, että tulisit onnelliseksi..."

Noëmi puki pikku Dodin ylle vaatteet, ja sitten hänen katseensa
viipyi miettiväisenä Mikaelissa. Hän tarvitsi aikaa tottuakseen
kaikkeen, mitä oli kuullut.

Naisilla on kuitenkin nopea käsityskyky.

Hän sanoi äkkiä puolisolleen:

"Mikael, yksi velka on sinulla vielä maksamatta maailmassa."

"Mikä velka? Ja kenelle?"

"Sinä olet velkaa Timealle sen salaisuuden, jonka tuo toinen nainen
ilmaisi sinulle."

"Minkä salaisuuden?"

"Että eräs ovi johtaa hänen makuuhuoneeseensa salaisesta käytävästä.
Sinun on ilmaistava se hänelle. Tämän käytävän kautta voi kuka
tahansa tulla hänen luokseen hänen nukkuessaan tai ollessaan yksin."

"Mutta eihän kukaan muu, paitsi Atalia, tiedä siitä."

"Eikö siinä ole kylliksi?"

"Mitä ajattelet?"

"Mikael, sinä et tunne meitä naisia. Sinä et tiedä, millainen tämä
Atalia on, mutta minä tiedän. Äsken valuivat kyyneleeni Timean
tähden, siksi että hän kärsii -- siksi ettei hän rakasta sinua, siksi
että sinä olet minun; mutta jos hänellä olisi samat tunteet sinua
kohtaan ja sinä hänen tähtensä hylkäisit minut, kuten tuo toinen mies
hylkäsi toisen tytön, oi, silloin varjelkoon Jumala minua milloinkaan
näkemästä häntä nukkuvana edessäni!"

"Noëmi, sinä pelotat minua!"

"Sellaisia olemme. Etkö sitä tiennyt? Riennä joutuin ilmaisemaan asia
Timealle. Tahdon Timean tulevan onnelliseksi."

Mikael suuteli Noëmia otsalle.

"Sinä rakas, hyvä lapsi! Minähän en saata kirjoittaa Timealle, sillä
silloin hän tuntisi käsialani, eikä voisi olla leski, enkä minä se
ylösnoussut kuollut, joka olen mennyt paratiisin autuuteen."

"Siinä tapauksessa minä kirjoitan hänelle."

"Ei, ei, ei! Sitä en salli. Minä olen antanut hänelle kultaa ja
timantteja, mutta sinulta hän ei saa saada edes yhtä kirjainta.
Se kuuluu minun kalleuksiini. Minä en ole antanut sinulle mitään
Timealta, en myös anna hänelle mitään sinulta."

"Hyvä on", sanoi Noëmi hymyten, "minä tiedän kolmannen, joka osaa
kirjoittaa. Pikku Dodi saa kirjoittaa tuon kirjeen Timealle."

Timar purskahti äänekkääseen nauruun tämän ehdotuksen kuullessaan.

Kokonainen maailma huumoria, lapsellista yksinkertaisuutta, autuasta
ylpeyttä ja syvintä vakavuutta mahtui noihin sanoihin:

"Pikku Dodi on kirjoittava Timealle ja varoittava häntä vaarasta."

Pikku Dodi... Timealle!

Timar nauroi niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Mutta Noëmi otti asian vakavalta kannalta. Hän kirjoitti itse
konseptin, ja Dodi kirjoitti puhtaaksi kauniisti ja virheettömästi
vakavat rivit viivoitetulle paperille. Tietenkään hän ei käsittänyt
kirjoittamastaan yhtään mitään.

Noëmi, joka oli antanut hänelle kaunista, tummansinertävää mustetta,
joka oli keitetty pihlajan lehdistä, sulki kirjeen valkoisella
vahalla, ja kun talossa ei ollut minkäänlaista sinettiä eikä
siihen tarkoitukseen soveltuvaa rahaa, niin pyydysti Dodi kauniin,
kullanvihreän kovakuoriaisen ja kiinnitti sen vahaan.

Kirje annettiin eräälle hedelmäkauppiaalle, joka vei sen postiin.

Pikku Dodin kirje Timealle lähti.



Kahdeksastoista luku.

"SINÄ TAITAMATON!"


Timealla oli toinenkin ristimänimi, Susanna. Toisen hän oli saanut
kreikkalaiselta äidiltään, toisen kasteessa. Hän käytti jälkimmäistä
silloin kun hänen oli pantava nimensä johonkin asiakirjaan, ja hänen
nimipäiväänsä vietettiin myös sen nimisenä päivänä.

Maalaiskaupungeissamme pidetään nimipäiviä juhlapäivinä. Sukulaiset
ja tuttavat tulevat kutsumatta, vieläpä velvollisuudestakin
nimipäiviä viettävän luo missä heidät otetaan vieraanvaraisesti
vastaan. Muutamat ylhäiset perheet olivat tosin jo siihen aikaan
ottaneet tavaksi lähettää kutsukortteja niihin kutsuihin, joita
vietettiin nimipäivien kunniaksi. Se oli ylhäistä, sillä siten oli
osotettu niille, jotka eivät saaneet kutsua, että he saattoivat pitää
onnittelunsa omina tietoinaan.

Vuodessa on kaksi Susannan päivää. Timea oli valinnut vietettäväksi
talvella olevan, koska hänen miehensä silloin oli kotona. Kutsukortit
lähetettiin viikkoa aikaisemmin. Toisesta nimestä ei välitetty.
"Timea"-nimeä ei ole Komornin almanakassa, ei myöskään Tratternin
kansalaiskalenterissa, joka ilmestyy Pestissä, eikä maassa siihen
aikaan ollut muuta. Se, joka tahtoi tietää, milloin "Timean" päivä
oli, sai etsiä kauan.

Mutta se päivä sattui toukokuussa, kauniissa kukkaiskuussa. Tähän
aikaan oli Mikael jo aina aikoja sitten lähtenyt kotoaan.

Siitä huolimatta hän sai joka toukokuussa Timean päivänä kauniin
kimpun valkoisia ruusuja. Lähettäjää ei milloinkaan mainittu. Se tuli
postissa laatikossa.

Niin kauan kuin Timar eli, oli herra Katshuka säännöllisesti
saanut kutsun sunnuntai-kutsuihin, joihin, hän aina oli vastannut
lähettämällä nimikorttinsa ovipalvelijalle. Hän ei milloinkaan tullut
kutsuihin.

Tänä vuonna olivat Susannan-päivän kutsutkin jääneet pitämättä.
Uskollinen Susanna suree yhä.

Mutta sinä kauniina toukokuun aamuna, jolloin Timean oli tapana saada
kauniita, valkoisia ruusuja, jätti surupukuun puettu palvelija herra
Katshukalle kirjeen.

Avatessaan kuoren, löysi majuri hienolle kortille painetun kutsun
samaksi päiväksi allekirjoittajan luo, joka ei ollut Susanna, vaan
Timea Levetinczy.

Herra Katshuka ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Mikä
päähänpisto! Nostaa koko Komorn kapinaan siitä syystä, että Susanna,
vaikka onkin hyvä kalviinilainen, tänä vuonna viettää kreikkalaista
Timean-päivää, ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän ei lähetä
kutsukortteja ennenkuin vasta juhlapäivän aamuna. Sehän on hirveä
rikos seuratapoja vastaan.

Herra Katshuka oli sitä mieltä, että hänen olisi tällä kertaa
mentävä.

Illalla hän asetti asiansa niin, ettei hän saapuisi ensimmäisenä. Oli
kutsuttu kello 1/2 9:ksi. Hän odotti 1/2 10:een. Silloin hän meni.

Riisuttuaan yltään viittansa ja miekkansa, hän kysyi palvelijalta,
oliko monta vierasta jo tullut. Palvelija vastasi, ettei kukaan vielä
ollut saapunut.

Majuri säpsähti, luultavasti olivat toiset pahastuneet myöhästyneestä
kutsusta ja päättäneet keskenään jäädä pois.

Hän huomasi olevansa oikeassa astuessaan etuhuoneesta saliin ja
nähdessään siellä kaikki kruunut sytytettyinä ja pitkän huonerivin
yhtenä valomerenä, mikä oli todistuksena siitä, että odotettiin
suurempaa seuraa.

Vastaantuleva kamaripalvelija ilmoitti rouvan olevan sisähuoneessa.

"Kuka on hänen kanssaan?"

"Hän on yksin. Atalia-neiti on ajanut äitinsä kanssa herra Johan
Fabulan maatilalle. Siellä on tänään suuret kalapäivälliset."

Nyt ei herra Katshuka ensinkään tiennyt, mitä ajatella. Ei vain
vieraat olleet poissa, vaan talon oma väkikin oli jättänyt rouvan
yksin.

Mutta hän saisi monta arvoitusta ratkaistavakseen.

Timea odotti häntä vastaanottohuoneessaan. Ja näihin iloisiin
kutsuihin, tähän ympärillä olevaan komeuteen hän oli pukeutunut
mustiin!

Hän suree yhä ja viettää kuitenkin nimipäiviä!

Keskellä kultaisia kruunuja ja hopeakynttiläjalkojen säteilevää valoa
musta surupuku!

Hänen surupukuaan ei kuitenkaan vastannut ilme hänen kasvoillaan.
Timean huulilla leijaili onnen hymy, ja vieno punastus lepäsi
hänen poskillaan. Hän otti vastaan yksinäisen vieraansa mitä
ystävällisimmin.

"Oi, olettepa kauan antanut odottaa itseänne!" hän sanoi ojentaen
kätensä majurille.

Majuri painoi kunnioittavan suudelman tälle kädelle.

"Päin vastoin! Pelkään olevani ensimmäinen vieras."

"Oi ei. Kaikki kutsutut ovat jo täällä."

"Missä?" kysyi majuri ihmeissään.

"Ruokasalissa. Istutaan jo pöydässä odottamassa teitä."

Näin sanoen hän laski kätensä majurin käsivarrelle, vei hänet
ruokasalin oven eteen ja avasi hänelle ovet.

Nyt hän vasta olikin ihmeissään siitä, mitä hänen piti ajatella.

Ruokasali oli samoin valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat
kynttilä jaloissa pöydällä, joka oli katettu yhdelletoista hengelle.
Sen ympärillä oli yhtä monta rococotuolia, mutta pöydässä ei istunut
ketään.

Ei ainoatakaan ihmistä.

Mutta kun majuri katseli sitä tarkemmin alkoi hän ymmärtää kaiken,
ja kuta selvemmäksi arvoitus kävi hänelle, sitä vuolaammin alkoivat
hänen kyyneleensä valua.

Yhdeksän lautasen edessä seisoi valkoisia ruusuvihkoja lasikellojen
alla; järjestyksessä viimeinen oli tuoreista, vasta poimituista
kukista; muut olivat kellastuneita, kuihtuneita, kuivuneita.

"Kas tuossa ne kaikki ovat, jotka tulivat minua onnittelemaan Timean
päiväksi; ne ovat nimipäivävieraitani. Yhteensä niitä on yhdeksän.
Tahdotteko olla kymmenes? Silloin ovat kaikki kutsumani saapuneet."

Majuri painoi sanomattoman ihastuksen vallassa kauniin käden
huulilleen.

"Kukka-parkani!..."

Timea ei kieltänyt häntä uudelleen ja yhä uudelleen suutelemasta tätä
kättä; kenties hän olisi sallinut enemmänkin. Mutta surupäähine oli
pelottava este. Timea huomasi sen.

"Tahtoisitteko minun vaihtavan sen toiseen?"

"Siitä päivästä lähtien, jolloin se tapahtuu, alan minä vasta elää."

"Määrätkäämme oikea nimipäiväni, se, jonka kaikki tuntevat, siksi
päiväksi."

"Oi, siihen on suunnattoman pitkä aika!"

"Älkää peljätkö. Kesälläkin on meillä Susannan päivä; sitä vietämme."

"Mutta ei kuitenkaan ijäisyyttä. Ettekö ole oppinut kärsivällisyyttä?
Nähkääs, minä tarvitsen aikaa. Ei se niin pian käy. Ensin on minun
opittava luottamaan onneen. Minun on siitä uneksittava. Mutta sinä
aikana voimme tavata toisemme joka päivä; aluksi vain hetkisen,
sitten kaksi, sitten aina ja alituisesti. Eikö niin ole hyvä?"

Majuri ei vastustanut häntä; hän pyysi niin kauniisti.

"No, nyt on juhla-ateria lopussa", kuiskasi vihdoin Timea. "Muut
vieraat jo tahtovat nukkumaan. Menkää tekin kotiin. Mutta odottakaapa
vähän vielä! Viimeisestä nimipäiväonnittelustanne tahdon antaa yhden
sanan takaisin."

Näin sanoen hän otti ruusun tuoreesta ruusuvihosta, kosketti sitä
tuskin huomattavasti huulillaan ja suuteli sitä ja pisti sen sitten
jumaloidun miehen napinreikään. Ja tämä painoi kukan, tämän "sanan"
huulilleen ja suuteli sitä loppusoinnun vuoksi...

Kun majuri oli poistunut ja katseli kadulta talon akkunoihin oli
ylhäällä jo pimeätä kaikkialla. Hän oli viimeinen vieras...

       *       *       *       *       *

Timea tottui vähitellen onnenajatukseen ja toivomaan.

Hänellä oli hyvä opetusmestari. Yllämainitusta päivästä lähtien
oli herra Katshuka jokapäiväinen vieras talossa; mutta hän ei
tosiaankaan pysynyt niin tarkoin määritelmässään: ensin yhden
minuutin, sitten kaksi.

Susannanpäivä elokuussa oli määrätty hääpäiväksi.

Ataliakin oli -- kuten tuntui -- alistunut kohtaloonsa: hän otti
vastaan kihlasormuksen Johan Fabulalta. Eihän se ollut ensi kerta,
jolloin nuori, kaunis tyttö ojensi reippaalle leskelle kätensä.
Fabulanhan tiedettiin voivan "elättää vaimonsa", ja on varmempaa
mennä naimisiin sellaisen kanssa kuin nuoren heilakan kanssa, joka ei
vielä ole suorittanut kokeitaan.

Taivas siunatkoon heidän liittoaan!

Timea päätti myötäjäisiksi antaa Atalialle saman summan, jonka Timar
kerran oli tarjonnut hänelle, mutta jonka hän silloin oli hyljännyt.

Kaikki luulivat hänen aikovan muuttaa tapojaan tullakseen herra
Fabulalle soveliaaksi rouvaksi.

Mutta herra Katshukaa hän ei voinut pettää. Tämä näki hänen
lävitseen ja näki, mitä hänen mustassa sielussaan liikkui. Hänhän
tiesi, mitä oli rikkonut Ataliaa vastaan ja mikä lasku hänellä oli
suoritettavana Timealle.

Kohtalo ei tavallisesti anna senlaatuisten velkojen jäädä maksamatta.

Kuinka? Sinä kaunis valkeakasvoinen nainen, etkö ajattele sitä,
että toinen oli hallitsijattarena tässä talossa, silloin kun sinä
tulit tänne: että hän oli rikas ja rakastettu morsian, jota miehet
ihailivat ja naiset kadehtivat? Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin
aallot heittivät sinut tälle rannalle, alkoi toisen surullinen
kohtalo. Hänestä tehtiin kerjäläinen, hänet peitettiin häpeään ja
kunnia riistettiin häneltä ja hänen sulhasensa hylkäsi hänet.

Eihän ollut sinun syysi, että näin kävi. Mutta _sinun tähtesi_
näin kävi; sinä toit onnettomuuden mukanasi. Se istuu valkeilla
kasvoillasi, mustien silmäkulmiesi välissä, jotka suutelevat
toisiaan, ja tuo turmion laivalle ja talolle, johon käyt sisälle.
Sinä et voi sille mitään, mutta sinä tuot onnettomuuden muassasi.

Sekä vainoojasi että vapauttajasi joutuvat turmioon. Sinä et voi
estää sitä, että muutamat rakastavat sinua niin suuresti ja toiset
vihaavat sinua niin syvästi; mutta sinä et voi välttää kumpaakaan.

Ja sinä uskallat nukkua Atalian kanssa saman katon alla!...

Sohvi-rouva oli tyytyväinen eri elämänurien yhtymiseen tällä tavoin.
"Parittain." Hän luuli sitä ansiokseen. Hän yrittikin sitoa lujemmin
täällä ja irroittaa tuolla, aina sen mukaan mikä hänestä näytti
välttämättömältä.

Timealle hän ylisti majuria pilviin asti, Atalialle alensi häntä.

Kun Atalia otti kihlasormuksen herra Johan Fabulalta, väitti
Sohvi-rouva, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista, vaikka
se olikin aivan tavallinen kihlasormus.

Hän kuvasi Ataliaa maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

"Usko pois, rakas tyttäreni, saatat olla onnellinen. Sinä sovit
paljoa paremmin hänelle kuin tuolle toiselle, jolla ei ole muuta kuin
ruosteinen miekka ja ruosteinen asepuku. Uskallan lyödä vetoa siitä,
että hän syö luotolla ravintolassa. Pidänkin enemmän herra Fabulasta
ihmisenä kuin tuosta toisesta. Voi kuinka komea hän on kiertäessään
pitkät viiksensä sivuille ja etenkin kun hänellä on viittansa
hopeaketjuineen! Koettakoonpa vain herra majuri kiertää viiksiään!
Jospa hänellä edes olisi viikset! Minä en saisi suudeltua tuollaisia
parrattomia, sileitä miehenkasvoja. Hän ei myöskään ole vielä aivan
nuori; etkö ole huomannut, miten hän aina silittää hiuksensa toiselta
puolelta toiselle kätkeäkseen päälaellaan olevaa kuuta? Ja sen
lisäksi nauttii herra Fabula suurta kunnioitusta kaupungissa. Kaikki
ihmiset tervehtivät häntä kadulla. Hengen miehetkin kuiskailevat
keskenään: 'Kas, herra virkaatekevä kuraattori!' Herra Levetinczy oli
vakinainen kuraattori. He olivat toisiinsa samassa suhteessa kuin
kuvernööri virkaatekevään kuvernööriin. Levetinczy oli 'Nadasdy'
ja Fabula 'Kürthy.' Tosin hän ei ole aatelismies, mutta hän on
kuusikymmenvuotias ja hänen on vain tarvis liikuttaa pikkusormeaan,
jotta he nimittäisivät hänet kolleegiakamreeriksi, ja silloin tulee
sinusta rouva kamreerska. Sinua nimitetään silloin 'nagyasszony'
(suur-rouva) kuten minuakin."

Olla kuusikymmenvuotiaana kamreeri oli siihen aikaan paljon
Komornissa. Kuusikymmenvuotias pääsi määrätyillä edellytyksillä
ulkoraadin jäseneksi ja kolleegiakamreeri oli kaupungin kaikkien
härkien ja hevosten komentaja.

Atalia tyytyi siihen, että häntä lohdutettiin näillä kurjilla
lohdutusperusteillä. Sen jälkeen kun herra Katshuka oli alkanut
käydä talossa, pakotti hän luontoaan ja kohteli äitiäänkin
ystävällisesti. Hän keitti hänelle joka ilta teetä, juomaa, josta hän
suuresti piti, etenkin kun sai siihen paljon rommia. Atalia valmisti
itse sen hänelle. Palvelijoitakin kohtaan hän oli itse hyvyys,
heillekin hän tarjosi teetä, joka miesväelle -- kamaripalvelijalle,
kuskille ja ovenvartijalle -- korotettiin punssiksi. Palvelusväki,
Sohvi-rouva etunenässä, eivät voineet kyllin kiittää hyvää neitiä.

Sohvi-rouva keksi syynkin tähän tavattomaan ystävyyteen. Tuollaiset
palvelijaluonteet etsivät aina syytä, kun herrasväki tekee heille
hyvää, ja maksavat sen takaisin epäluulolla.

"Tyttäreni teeskentelee nyt hyvyyttä minulle, jotta minä seuraisin
hänen luokseen, sillä hän ei ymmärrä taloudesta yhtään mitään, ei
edes osaisi keittää liemiruokaa. Siitä syystä minä olen nyt aina
'rakas äiti', siitä syystä minä saan teetä joka ilta. Niinkuin en
minä tietäisi, miltä tyttäreni Atalian sydämessä näyttää!"

No, hän saisi kyllä tietää sen vieläkin paremmin.

Timean ja majurin edessä Atalia aivan mateli hellyydessään. Yhtä
vähän hänen ilmeensä kuin hänen käytöksensä osoitti entistä
vaateliaisuutta. Kun majuri tuli vieraisille, avasi hän hymyillen
oven hänelle, vei hänet kohteliaasti Timean luo, otti osaa
keskusteluun, ja poistuttuaan kuultiin hänen iloisesti hyräilevän
viereisessä huoneessa.

Hän oli oppinut kamarineitinä olemisen taidon, sehän hän tahtoi itse
olla. Kerran pyysi Timea Ataliaa soittamaan nelikätisesti kanssaan,
johon hän vastasi teeskennellyn avoimesti, ja niin äänekkäästi,
että majurikin saattoi kuulla sen, että hän oli jo unohtanut
soittotaidon; ainoa kone, jota hän nyt soitti, oli "leikkuulauta", ei
se, jota unkarilaiset sanovat cymbaaliksi, mutta se, millä hakataan
makkaruksia. Suuren onnettomuutensa jälkeen hän ei soittanut muulloin
kuin tietäessään olevansa aivan yksin, jolloin ei kukaan kuullut
häntä.

Eivätkö hermosi värähdä nähdessäsi tämän tytön hymyilevän sinulle?
Eikö selässäsi kulje kylmät väreet hänen kumartuessaan suutelemaan
kättäsi? Eikö tunnu siltä kuin käärmeen kylmä ruumis kiertyisi
jalkojesi ympäri hänen solmiessaan kenkäsi nauhoja? Ja hänen
täyttäessään lasisi, eikö pistä päähäsi katsoa, mitä sen pohjalla on?

Ei, ei. Timea ei epäile mitään. Hänhän on niin hyvä. Hän kohtelee
Ataliaa kuin lihallista sisartaan. Hänellähän on varattuna
satatuhatta guldenia häntä varten. Onhan hän itse sanonut sen
Atalialle. Niin paljon oli Mikaelkin määrännyt hänelle. Hän
tahtoo perustaa Atalian onnen. Hän luulee voivansa maksaa tälle
kadotetun sulhasen. Ja miksi ei hän uskoisi niin? Ataliahan on itse
vapaaehtoisesti luopunut hänestä. Silloin kun Timar tarjosi hänelle
myötäjäisiä, oli hän sanonut: "Minä en tahdo tietää mitään tästä
miehestä, en tässä, enkä tulevassa elämässä!"

Timea ei tiedä mitään yöllisestä näytelmästä, jolloin Atalia salaa
meni sulhasensa luo ja sai lähteä sieltä yksin ja ilman rakkautta.
Timea ei tiedä, että nainen luopuu vielä harvemmin miehestä, jota
vihaa, kuin hänestä, jota rakastaa; hän ei tiedä, että naisen viha on
vain rakkautta, joka on muuttunut myrkyksi, mutta on silti rakkautta.

Katshuka muistaa vielä varsin hyvin tämän yöllisen näytelmän. Siksi
hän vapiseekin Timean vuoksi, uskaltamatta sanoa sitä hänelle.

Nyt oli vain päivä jäljellä Susannan-päivään. Timea oli vähitellen
luopunut kokonaan surupuvustaan, vaikka hänen olikin vaikea erota
siitä, ikäänkuin hänen, olisi ollut vaikea tottua iloon. Ensin hän
vain salli puvussaan valkean pitsikoristeen; sitten hän vaihtoi
mustan kankaan tuhkanharmaaseen, ja korvasi karkean villan hienolla
silkillä; sitten sekaantui kokoharmaaseen kankaaseen valkoisia
pilkkuja ja viimein oli Mikael Levetinczyä surevasta puvusta jälellä
vain musta pitsimyssy.

Sekin siirretään Susannan päivänä siihen huoneeseen, missä
säilytetään vanhoja kalleuksia. Uusi kaunis, kallisarvoisista
Valencienne-pitseistä tehty päähine on jo hankittu. Sitä on vain
vielä koeteltava.

Onneton turhamaisuuden puuska saattoi Timean jättämään koetuksen
siksi, kunnes majuri olisi saapunut. Nuorelle leskelle on valkea
päähine samaa kuin morsiuskruunu neidolle.

Mutta tänä päivänä antoi majuri kauan odottaa itseään. Syynä oli se,
että Wienistä tilattu valkea morsiusvihko tuli niin myöhään perille.
Se oli jo toinen nimipäivävihko tänä vuonna. Nythän majuri saattoi jo
onnitella Timeaa Susannan-päiväksikin.

Seuraavana päivänä saapui Timealle suuri joukko onnittelukirjeitä.
Hänellä oli suuri joukko tuttavia lähellä ja kaukana, vapaaehtoisia
ja velvollisuusihailijoita. Timea ei nyt avannut ainoatakaan näistä
kirjeistä. Ne makasivat päällekkäin hopeakorissa pöydällä.

Kirjeiden joukossa oli myös useita, joita lapsenkädet olivat
kirjoittaneet. Timea oli ollut sadankahdenkymmenenneljän lapsen
kummina, poikien ja tyttöjen, kaupungissa ja maalla. Ne olivat siis
näiden lapsellisia onnitteluja. Häntä huvitti lukea niitä; mutta nyt
hänen ajatuksensa askaroitsivat edessä olevassa.

"Kas, miten merkillinen kirje!" sanoi Atalia ottaen yhden niistä
käteensä. "Sinetin vaakunan sijassa on tässä kovakuoriainen."

"Ja millä merkillisellä musteella osote on kirjoitettu", huomautti
Timea. "Pane se toisten joukkoon. Huomenna luemme ne."

Salainen ääni sanoi Timealle kuitenkin, että olisi parasta lukea se
jo heti tänään.

Se on pikku Dodin kirje.

Mutta kas, majuri tulee. Silloin unohtuvat kaikki hänen
sadankahdenkymmenenneljän kummilapsensa onnittelukirjeet.

Yhdeksän vuotta sitten oli onnellinen sulhanen kenties samassa
huoneessa ojentanut punaisen ruusukimpun toiselle morsiamelle.

Ja tämä on nytkin läsnä.

Ja kenties on sama suuri peili, jossa Atalia viimeisen kerran
silmäili morsiuspukuaan, vielä samassa paikassa.

Timea vastaanotti valkoisen, kauniin morsiusvihon majurin kädestä,
asetti sen komeaan porsliinimaljakkoon ja kuiskasi hänelle sitten:

"Mutta nyt annan minäkin teille jotakin, jotakin, joka ei milloinkaan
ole kuuluva teille, joka aina on jäävä minulle, mutta on siitä
huolimatta teidän."

Rakastavaisen arvoitus ratkaistiin sillä, että eräs laatikko
avattiin. Siinä oli uusi pitsipäähine.

"Oi, kuinka ihastuttava!" huudahti majuri ottaen päähineen käteensä.

"Tahdotteko minun koettavan sitä?"

Vastaus kuoli majurin huulille. -- Hän katsahti Ataliaan.

Timea asettui iloisen lapsellisena kuvastimen eteen ja otti
surupäähineen pois. Sitä tehdessään hän taasen tuli surulliseksi, vei
mustat pitsit huulilleen ja painoi niille suudelman kuiskaten hiljaa:
"Mikael raukka!..."

Siten hän luopui viimeisestä leskeysmerkistä.

Katshuka piti vielä valkoista päähinettä kädessään.

"No, antakaa minulle päähine, että saan koettaa sitä."

"Saanko auttaa teitä?"

Mutta kun tukkalaite siihen aikaan oli niin korkea, tarvitsi hän
ehdottomasti apua.

"Voi, te ette osaa. Atalia kyllä on oleva niin hyvä."

Timea lausui nämä sanat ajattelematta, mitä sanoi, mutta majuri
hämmästyi sitä kalpeutta, joka levisi Atalian kasvoille. Hän muisti
Atalian samoin sanoneen Timealle: Tule ja aseta morsiushuntu päähäni!
Ja kenties ei Ataliakaan silloin ajatellut, mitä kuolettavaa myrkkyä
niissä sanoissa piili.

Atalia astui Timean luo auttaakseen häntä asettamaan päähinettä
oikein. Hänen oli molemmilta puolilta kiinnitettävä se hiusneuloilla
tukkalaitteeseen.

Atalian käsi vapisi. Hän pisti Timeaa hiusneulalla tuntuvasti päähän.

"Voi sinua taitamatonta!" huudahti Timea ja veti päänsä syrjään.

Samat sanat... ja saman miehen kuullen!...

Timea ei nähnyt, mikä salama välähti Atalian kasvojen yli, mutta
herra Katshuka huomasi sen varsin hyvin.

Se oli pirullisen raivon tulivuoren purkaus, leimahtava katkeruus,
häpeän tummanpunainen pilvi.

Kaikki kasvojen lihakset vetäytyivät kokoon kuin olisivat olleet
käärmeenpesä, johon oli lyöty vitsalla.

Kuinka murhaavat silmät! Kuinka hänen huulensa puristuivat yhteen!
Mikä intohimojen pohjaton kuilu ammottikaan tästä yhdestä katseesta!

Timea oli tuskin lausunut tuota sanaa, ennenkuin jo katui ja riensi
korjaamaan kaikkea hyväksi. Hän kääntyi Atalian puoleen syleilläkseen
ja suudellakseen häntä.

"Älä ole pahoillasi, rakas Atalia; minä unohdin itseni. Annathan
minulle anteeksi? Ethän ole minulle vihainen?"

Samassa silmänräpäyksessä Atalia taas seisoi nöyränä kuin palvelija,
joka oli särkenyt jotakin, ja alkoi teeskentelevällä ja nöyrällä
äänellä:

"Oi, rakas, kaunis Timeani, älä ole vihainen; enhän tahtonut tehdä
pahaa pienelle, kauniille päällesi. Oi, miten kaunis olet uudessa
päähineessäsi! Sinä näytät aivan haltiattarelta."

Ja hän suuteli Timeaa olkapäähän.

Majuri värisi.



Yhdeksästoista luku.

ATALIA.


Nimipäivän aatto on myös häiden aatto.

Mielenliikutuksien ilta.

Sulhanen ja morsian istuvat sisimmässä huoneessa. Heillä on
toisilleen niin paljon sanottavaa!

Mitähän heillä lienee puhuttavaa? Jospa sen tietäisi!

Vain kukat ymmärtävät kukkaiskieltä, vain tähdet käsittävät taivaan
piirien puhetta, Memnonin patsaan kieltä tajuavat vain vieressä
seisovat patsaat, valkyrioiden kieltä vain vainajat, kuun kieltä vain
unissakävijät -- ja rakkauden kieltä vain rakastavaiset. Ja se, joka
on päässyt osalliseksi tästä korkeasta, pyhästä tunteesta, hän ei
tahdo häväistä sitä, vaan kätkee sen sydämeensä salaisuutena, joka
voi tulla ilmi vain ripissä. Yhtä vähän Salomon Korkeassa Veisussaan
kuin Ovidius rakkaus-valituksissaan tai Hafiz lauluissaan tai Petöfi
"Rakkauden helmissään" kertoo meille siitä. Se jää salaisuudeksi
ikuisiksi ajoiksi.

Pihan puolella huvitteleikse meluava seurue: palvelusväki.

Tänään on ollut ankara työpäivä.

Huomispäivän loistavan juhlan suuret valmistukset. Keittiösotaretki!

Sohvi-rouva oli johtajana. Hän ei sallinut kutsua avuksi ainoatakaan
keittäjää eikä sokerileipuria, hän osasi heidän taitonsa paremmin
kuin kukaan muu, ja hän oli ylpeä maineestaan, ettei koko seudulla
ollut niin etevää keittotaiteilijaa kuin hän oli. Hän oli perinyt
tämän taidon äidiltään, jota ilman ei voitu valmistaa mitään kemuja
eikä pitoja.

Keittiön viereinen huone ja varastohuoneet ovat täynnä torttuja,
leivoksia ja sokerileipiä. Mandelitorttuja, espanjalaisia
tuulihattuja, nunnaleivoksia on ladottuina lukemattomille vadeille,
jotka seisovat kuin patterit hienojen pasteijojen ja piirakoiden
vieressä vartioimassa piiritystä. Jääkellariin on asetettu
metsänriista, linnuista ja nautaeläimistä valmistettuja paisteja.

Rasittavaa työtä on jatkunut aina kello yhteentoista saakka
illalla. Kun silloin kaikki, mitä oli paistettava, oli paistettu,
oli Sohvi-rouvan mielestä aika olla jalomielinen. Hän kutsui
palvelijoiden huoneeseen koko pääesikunnan, joka oli niin
urhoollisesti kestänyt, ja kestitsi sitä kaikilla niillä herkuilla,
jotka taistelun tuoksinassa olivat kärsineet vahinkoa. Sillä eiväthän
sellaiset hommat voi onnistua ilman mitään vahinkoja. Paisuvat
leivokset kutistuvat kokoon; hilloksi aiottu keitos ohenee liemeksi,
tuossa on leivos tarttunut kuparimuottiin eikä sitä ole saatu ulos
yhtenä kappaleena; tässä taas on jäänyt jotakin yli, kinkun luu,
jäniksen etukäpälä, fasaanin takajalka. Ja kaikki, mitä ei voida
tarjota juhlapöydässä, on palvelijoiden mielestä erinomaista herkkua;
vieläpä paperikin, jolle leivokset ovat jättäneet jälkensä, nuollaan
puhtaaksi, ja ollen sangen ylpeitä siitä, että on maistettu kaikkea,
ennenkuin sisällä oleva herrasväki on saanut mitään.

Sohvi-rouva on tänään sangen antelias. Eikä vain antelias, mutta
myös puhelias. Ja hänellä on kiitollinen kuulijakunta, etenkin,
koska viiniä tarjotaan ateriaksi. Useita putinkeja on lautasliinaan
kiedottuina keitetty punaviinissä, ja tätä punaviiniä voidaan nyt
jakaa. Ei voi kuvitella mielessään mitään parempaa. Sohvi-rouva
on pannut siihen myös muskottikukkaa, inkivääriä, kaneelia
ja sokeria. On nautinto hörppiä sitä juomaa. Kamaripalvelija
ammentaa liemikauhalla vaniljakeittoa kuskin kastaessa leipäänsä
suklaavaahtoon. Onhan häiden aatto.

Mutta missä Atalia sitten on?

Hän ei ole täällä eikä tuolla.

Sisällä kuiskailevat rakastavaiset luulevat hänen olevan yhdessä
äitinsä kanssa huvittelemassa keittiössä Täällä taas luullaan hänen
olevan morsiusparin kanssa mykkänä todistajana kahden hiutuvan
rakastavaisen onneen. Tai kenties ei ajatella enemmän täällä kuin
siellä häntä, aivankuin häntä ei olisikaan olemassa.

Ja kuitenkin olisivat asiat hyvin, jos hetkiseksi keskeytettäisiin
puhe kummassa paikassa tahansa ja kysyttäisiin: "Missä Atalia on?"

Atalia istuu yksin siinä salissa, missä hän ensi kerran näki Timean.
Vanhojen huonekalujen sijaan on aikoja sitten tullut uusia; vain
eräs kirjailtu jakkara on säilytetty muistoksi. Atalia istui sillä,
silloin kun Timar astui sisään valkokasvoinen tyttö jäljessään.
Viereisellä tuolilla istui herra Katshuka ja valmisteli Atalian
kuvaa, jonka yli hänen piirustuskynänsä veti pitkän viivan hänen
huomatessaan Timean.

Atalia istuu nytkin tällä jakkaralla.

Kuva on jo kauan sitten karkoitettu romukammioon, mutta Atalia näkee
sen yhä edessään, näkee myös nuoren luutnantin, joka teeskennellyin
ilmein pyytää häntä hiukan hymyilemään ja olemaan katsomatta häneen
niin ylpeästi...

Salissa on pimeä; ei kukaan ole sytyttänyt siellä valoja. Vain kuu
loistaa akkunasta, mutta sekin katoaa pian Andreaksen kirkon taakse.

Atalia uneksii tässä uudelleen sen kauhean unen, jota kutsutaan
elämäksi.

Se on täynnä loistoa, ylpeyttä ja onnea. Imartelijat kutsuvat häntä
Komornin kauneimmaksi tytöksi, "kuningattarekseen" ja sanovat
jumaloivansa häntä.

Sillein eksyy eräs lapsi taloon. Eräs kömpelö, naurettava olento,
eloton varjo, kylmä sammakko, kokonaan naurunalainen, leikkikalu,
jonka avulla saa ajan kulumaan, jota saa työnnellä edes ja takaisin.

Ja kahden vuoden kuluttua tämä virvatuli, tämä valkoinen varjo, tämä
matelija on talon valtijatar, valtaa kaikkien sydämet, tekee eräästä
isän palvelijasta tämän mahtavan vihamiehen ja hänen sulhasestaan
sanansasyöjän.

Millainen hääpäivä! Kuinka yksin olikaan lattialla makaava morsian
herätessään tajuihinsa!

Ja vaikka komeus ja kunnioitus olikin lopussa, tahtoi hän kuitenkin
olla rakastettu salaa, pimeässä ja salaisuudessa rakastettu. Mutta
sekin kiellettiin häneltä. -- Millainen muisto oli hänelle tie, jota
hän oli kulkenut sulhasensa luo pimeässä yössä kaameiden katujen
kautta ja takaisin sieltä!

Kuinka hän seuraavana päivänä olikaan odottanut sitä miestä turhaan.
Kuinka hän oli laskenut kellon lyönnit huutokauppa-rummun päristessä.
Eikä häntä vain kuulunut!

Ja sitten seurasivat pitkät kiusallisen teeskentelyn ja salaisten
nöyryytyksien vuodet.

Vain yksi oli ymmärtänyt häntä, vain yksi oli tiennyt hänen sydämensä
ainoana lohdutuksena olevan nähdä kilpailijansa kärsivän ja
kuihtuvan. Ja tämä ainoa, joka sielunsa kauhussa osasi arvostaa häntä
oikein, ainoa onnen este, viisaiden kiven keksijä, joka oli loihtinut
esiin kaiken tämän onnettomuuden, hän sattuu tyhmän harha-askeleen
vuoksi joutumaan jään alle! Ja nyt kääntyy onni takaisin tähän
asuntoon, eikä kukaan muu kuin hän itse ole onneton täällä.

Oi, useina unettomina öinä on malja ollut reunojaan myöten täynnä.
Vain yksi pisara puuttui, jotta se paisuisi yli laidan.

Tämän viimeisen muodostivat nuo nöyryyttävät sanat: "Sinä taitamaton!"

Tulla haukutuksi kuin piika! Tulla nöyryytetyksi tämän miehen
läsnäollessa!

Atalian jäsenet värisivät vilusta.

Mitä nyt tapahtuu täällä?

Valmistetaan huomisia häitä.

Vastaanottohuoneessa kuiskailevat kihlatut; keittiössä tunkeutuu
kaikkien ovien läpi iloisen palvelusväen melu.

Mutta Atalia ei kuuntele iloisia ääniä. Atalia kuuntelee vain
kuiskauksia...

Hänen on täytettävä eräs tehtävä tänä yönä...

Huoneessa ei pala yhtään lamppua, mutta kuu paistaa sisään. Kuunvalo
antaa hänelle kyllin valoa, joten hän voi avata erään rasian ja lukea
niiden eri myrkkylajien nimet, joita hän ottaa esiin.

Itämaisen myrkynsekottajan varma, ehdottomasti tehokas keino!

Atalia valitsee niiden joukosta yhden.

Hän hymyilee itsekseen.

Hahaha! Mikä melu on nouseva siitä, kun huomenna kilistellään
maljoja, ja äkkiä sanat kuolevat vieraiden huulille, kun jokainen
näkee naapurinsa kasvot muuttuvan kellanvihreiksi, kun vieraat
hypähtävät ylös tuoleiltaan ja huutavat apua ja alkavat helvetillisen
tanssin, niin että itse paholaisenkin on purskahdettava nauruun;
kuinka silloin muuttuukaan morsiamen kauniit kasvot oikeaksi
marmoriksi ja ylvään sulhon kasvot vääntyvät pääkallon ilmeiksi!

"Pang!..."

Pianossa katkesi kieli.

Atalia säikähtyi niin, että kaikki putosi hänen käsistään, jotka
vapisivat kuin kouristustautisen.

Se oli vain eräs kieli, sinä pelkuri!

Etkö ole vielä kyllin voimakas?

Hän asetteli eri myrkkylajit takaisin rasiaan, vain yhden hän jätti
ulos. Se ei kuitenkaan ollut mitään kuolettavaa myrkkyä, se oli vain
unijuomaa.

Äskeinen ajatus ei enää tyydyttänyt hänen sieluaan. Se ei olisi
kyllin suuri voitto. Siinä ei olisi kylliksi kostoa noista sanoista:
"Sinä taitamaton!" -- Tiikeri ei raatele ruumiita; se tahtoo lämmintä
verta.

Mutta hänen oli kuitenkin myrkytettävä joku. Mutta tämä joku on juuri
hän itse. Ja tätä myrkkyä ei voi ostaa kemisteiltä. Hänen kuolettava
myrkkynsä on lohikäärmeen silmässä.

Äänettömästi hän hiipii piilopaikkaan, mistä voi nähdä Timean
makuuhuoneeseen.

Suloiset kuiskaukset ja rakastavien hiutuvat silmäykset ovat sitä
myrkkyä, jota hänen on imettävä sydämeensä ollakseen varustettu.

Majuri on jo ottamaisillaan jäähyväiset. Hän pitää Timeaa kädestä.

Ja Timean posket ovat niin punaiset.

Oi, tarvitaanko kuolettavaa myrkkyä enemmänkin?

He eivät puhu rakkaudesta, mutta sittenkään ei kolmas olisi saanut
olla heidän keskustelunsa todistajana. Sulhanen tekee kysymyksiä,
joita hän yksin voi tehdä.

"Nukutteko yksin täällä?" hän kysyy kohottaen suloisessa
uteliaisuudessaan vuodeverhoja.

"Nukun siitä saakka, kun tulin leskeksi."

("Ja ennenkin!" kuiskaa Atalia lohikäärmeen takaa.)

Sulhanen käyttää hyväkseen etuoikeuksiaan ja kuulustelee edelleen.

"Minne johtaa ovi vuoteen tuolla puolen?"

"Eteiseen, missä naisvieraani riisuvat päällysvaatteensa. Tästä
ovesta te tulitte, silloin kun ensi kerran kävitte luonani."

"Entä tämä toinen pieni ovi?"

"Ei, sinne ette saa katsoa. Se vie pieneen kylpyhuoneeseen."

"Minne sieltä pääsee?"

"Ei minnekään. Vesi tulee johtoa pitkin keittiöstä ja vuotaa
maakerrokseen, kun eräs hana avataan."

"Entä tämä kolmas ovi?"

"Tiedättehän siinä olevan pukuhuoneen, josta tullaan minun
huoneeseeni, ja sieltä saliin, jossa on pääkäytävä."

"Entä missä on palvelusväki öisin?"

"Naispalvelijat nukkuvat keittiön viereisessä huoneessa,
miespalvelijat maakerroksessa. Minun vuoteeni yllä riippuu kaksi
soittokelloa, joista toinen menee palvelijattarien huoneeseen, toinen
kamaripalvelijan huoneeseen."

"Eikö tässä viereisessä huoneessa oleskele ketään?"

"Siellähän asuu sisar Atalia ja Sohvi-äiti."

"Sohvi-äitikin?"

"Niin. Oi, kuinka olette utelias. Huomenna jo järjestetään kaikki
toisin."

("Huomenna!...?!!")

"Ja suljetteko ovenne, kun menette nukkumaan?"

"Sitä en milloinkaan tee. Mitä se hyödyttäisi? Kaikki palvelijani
rakastavat minua ja ovat uskollisia. Portti on suljettu; täällä
sisällä olen turvassa."

"Eikö missään ole mitään salaista käytävää tähän huoneeseen?"

"Hahaha! Tuntuu siltä kuin pitäisitte tätä taloa venetsialaisena
palatsina!"

("Onko se sitten sinun talosi?... Oletko rakennuttanut sen?")

"No, mutta tehkää minulle mieliksi ja sulkekaa tänä yönä kaikki ovet
ennen maata panoa."

("... Hahaha! Hän tuntuu aavistavan, mitä me tänä yönä uneksimme tässä
talossa!")

Timea hymyili ja silitti rypyt sulhasensa vakavalta otsalta.

"No, hyvä on. Teidän mieliksenne suljen tänä yönä kaikki ovet, jotka
johtavat huoneeseeni."

("Katso vain tarkoin, että ne ovat hyvin lukitut!" kuiskasi
lohikäärme.)

Nyt seurasi hellä syleily ja -- vielä yksi pitkä suudelma.

"Rukoiletteko tavallisesti, rakkaani?"

"Ei, en milloinkaan rukoile."

"Oi, miksi ette?"

"Se Jumala, johon uskon, valvoo aina."

("... Mutta jos hän nukkuisikin tänä yönä?")

"Anteeksi, Timea rakas, mutta filosofia ei sovellu naisille. Heidän
kaunistuksensa on hurskaus; epäilykset he jättäkööt miehille.
Rukoilkaa tänä yönä!"

"Tiedättehän minun ennen olleen muhamettilaisen. Heitä ei opeteta
rukoilemaan."

"Mutta nyt te olette kristitty, ja kristittyjen rukoukset ovat
kauniita, ottakaa tänään rukouskirja käteenne!"

"Hyvä on. Teidän tähtenne tahdon oppia rukoilemaan."

Majuri etsi esiin "Morsiamen rukouksen" siitä rukouskirjasta, jonka
Timar kerran oli antanut Timealle uudenvuodenlahjaksi.

"Hyvä on. Minä opettelen sen ulkoa tänä yönä."

"Tehkää se, tehkää se."

Timea luki rukouksen ääneen.

(... Piru ja helvetin tuli, kuolema ja rutto, maanjäristys, murha ja
tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja kunniattomuus, kaikenlaatuinen
pilkka, hätä ja turmio tulkoon aaveen tavoin tämän talon yli!...
Amen!)

Lohikäärme, Pyhän Yrjänän keihäs kädessään mutisi nämä sanat
rukouksen aikana.

Atalia tunsi pirullista raivoa sydämessään.

Tämä mies tahtoo päälle päätteeksi urkkia muurien salaisuudet.

Hän saa Timean jäämään valveille koko yöksi ja rukoilemaan aamuun
asti.

Kirous, kirous -- rukouskirjankin yli!

Kun majuri tuli etuhuoneeseen oli Ataliakin siellä.

Timea antoi makuuhuoneestaan käskyn näyttää majurille valoa.

Hän luuli jonkun palvelijoista olevan siellä; he olivat tavallisesti
aina paikallaan. Mutta tänään he ovat, kuten tiedämme, toisissa
toimissa, maistelemassa huomispäivän hääpöydän herkkuja.

Atalia otti pöydältä kynttilän ja valaisi majuria pimeitä portaita
alas.

Onnellinen sulhanen ei nykyään nähnyt muita kuin _yhdet_ naiskasvot;
-- hän näki vain Timean ja luuli kamarineidin avanneen oven ja
valaisevan hänelle portaita. Hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi ja
painoi kiiltävän rahan Atalian käteen.

Mutta kuinka hän säikähtyikään huomatessaan, kenen ääni hänelle
kuiskasi:

"Kiitän teitä, armollinen herra."

"Voi, Jumalan tähden! Tekö se olettekin, neiti? Minä pyydän
tuhannesti anteeksi, etten tuntenut teitä pimeässä."

"Ei se mitään tee, herra majuri."

Atalia vetäytyi takaisin ivallisesti niiaten, kätkien kätensä, jossa
oli saatu ropo, selkänsä taa.

"Huomenna annan sen takaisin teille, herra majuri. Sallikaa minun
pitää se niin kauan -- olenhan ansainnut sen."

Herra Katshuka sadatteli taitamattomuuttaan. Hänestä tuntui kuin se
selittämätön painajainen, jonka hän tunsi rinnassaan, olisi tullut
kahta voimakkaammaksi.

Tultuaan kadulle oli hänen mahdoton mennä kotiinsa. Hän kääntyi
kasarmin tielle ja sanoi vartioupseerille:

"Toveri, pyydän sinut häihini huomenna, mutta suostu pyyntööni ja
salli minun tehdä kierros kanssasi."

       *       *       *       *       *

Palvelusväen huoneessa oli iloa.

Kun majuri soitti ovenvartijaa mennessään, tiedettiin rouvan olevan
yksin ja silloin lähti kamarineiti hänen luokseen kysymään, käskikö
hän mitään.

Timea luuli kamarineidin näyttäneen valoa majurille portaissa. Hän
käski tytön mennä nukkumaan; hän kyllä riisuutuisi yksikseen.

Kamarineiti palasi muiden luo.

"Nyt olisi hyvä saada pieni lasillinen punssia päälle", arveli kuski,
kun ovenvartiakin oli palannut ja pistänyt avaimen taskuunsa.

Toivomuksen mukaisesti avautui ovi ja Atalia-neiti astui sisään
kantaen tarjotinta täynnä punssilaseja, jotka soivat toisiaan vasten
kuin aavemainen kellonsoitto.

Se on jokapäiväinen kestitys, joka varsinkin tänä iltana on täysin
paikallaan.

"Eläköön hyvä neitimme!" kaikui joka suusta.

Atalia asettaa punssitarjottimen pöydälle. Lasien seassa on
porsliinimalja, täynnä sokeria, johon on lisäksi hierottu
pomeranssinkuorta, siksi se on niin kellertävää ja tuoksuu niin
suloiselle.

Sohvi-rouva juo mieluummin teetä punssin kera. Paljon rommia ja vielä
enemmän pomeranssisokeria.

"Etkö itse juo kanssamme?" kysyi hän tyttäreltään.

"En, kiitos, olen jo juonut teetä herrasväen kanssa; minulla on
päänsärkyä ja menen nukkumaan."

Sitten hän sanoi äidilleen hyvää yötä ja kehoitti palvelijoita
menemään pian nukkumaan, sillä seuraavana päivänä täytyi nousta
aikaisin ylös.

He hyökkäsivät ahnaasti punssin ja sokerin kimppuun ja heistä oli
tarjottu nektari oivallista.

Sohvi-rouvan mielestä ei asia ollut niin.

Maistettuaan ensimmäisen lusikan nyrpisti hän nenäänsä.

Tämä punssi haisi aivan samalta kuin se juoma, jota huolimattomat
imettäjät keittävät unikonnupuista saadakseen yöllä rauhaa noilta
siunatuilta lapsilta.

Haju oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut viedä
lasia huulilleen. Hän antoi sen keittiöpojalle ja hänestä se oli
erinomainen.

Itse hän sanoi olevansa sangen väsynyt päivän vaivojen perästä.
Hänkin varoitti palvelijoita nukkumasta vain liian kauan ja
sitäpaitsi pitämään silmällä, ettei vain kissa pääsisi keittiöön
syömään kallisarvoisia paisteja. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja
riensi Atalian jälkeen.

Tullessaan heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa nukkui Atalia jo.
Vuodeverhot olivat vedetyt syrjään; hän näki, miten Atalia nukkui
selkä huoneeseen päin ja peite vedettynä aina päähän saakka.

Sohvi-rouvakin riensi vuoteeseen. Mutta täälläkin piti punssinhaju
häntä hereillä ja pilasi häneltä koko oivallisen illallisen jälkimaun.

Sammutettuaan valon katseli hän kauan, käsivarsiinsa nojaten,
nukkuvaa olentoa. Hän tuijotti siihen, siksi kunnes hänen
silmäluomensa painuivat kiinni, ja hän nukahti.

Eräs uni vei hänet takaisin palvelijoiden huoneeseen. Siellä kaikki
ovat unessa: kuski pitkällä keittiön penkillä, kamaripalvelija pää
pöydällä, talonmies lattialla kumoon kaatuneen tuolin selkänoja
tyynynä, keittäjätär vuoteessa, kamarineiti liedellä, josta hänen
päänsä pistää ulos. Jokaisen edessä makaa tyhjä punssilasi. Vain hän
itse, Sohvi-rouva, ei ole juonut omastaan.

Hän uneksii, että Atalia hiipii hänen selkänsä takana
paljasjalkaisena ja aamunutussa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Miksi et
juo punssiasi loppuun, rakas äiti? Tahdotko enemmän sokeria? Tässä
on!" Ja Atalia täyttää hänen lasinsa sokerilla ääriään myöten. Mutta
hän tuntee sittenkin koko ajan tuon inhoittavan hajun.

"Minä en tahdo mitään, en tahdo", hän sanoo unissaan, mutta Atalia
pitää lasia hänen huulillaan. Häntä puistattaa tuo haju ja häntä
alkaa ylenannattaa. Hän ponnistaa vastaan eikä tahdo juoda, työntää
vihdoin punssilasin kiivaasti luotaan ja töytäsee samalla yöpöydällä
olevan vesilasin kumoon, ja vesi vuotaa vuoteeseen.

Siihen hän herää.

Valveilla ollenkin hän luulee näkevänsä Atalian uhkaavat, kauniit
silmät.

"Atalia, oletko hereillä?" hän kysyy levottomana.

Ei vastausta.

Hän kuuntelee: toisesta vuoteesta ei kuulu nukkujan hengitystä.

Sohvi-rouva nousee ja menee sängyn luo. Se on tyhjä.

Pimeässä hän ei usko silmiään, vaan haparoi käsillään vuodetta. Se on
tyhjä.

"Atalia, Atalia, missä olet?" hän vihdoin kuiskaa hätääntyneenä.

Kun hän ei saa mitään vastausta, herpaantuvat hänen jäsenensä
sanomattomasta kauhusta. Hän luulee jäykistyneensä ja tulleensa
sokeaksi. Hän ei voi huutaa eikä liikkua. Hän kuuntelee ja nyt hän
on mielestään tullut mykäksi. Yhtävähän talossa kuin kadulla kuuluu
pienintäkään melua.

       *       *       *       *       *

Atalia on salakäytävässä.

Hän on ollut siellä kauan.

Kuinka sietämätöntä, että rouva tuolla sisällä näkee niin paljon
vaivaa oppiakseen ulkoa rukousta.

Vihdoin Timea lyö rukouskirjan kiinni ja huokaa syvään. Senjälkeen
hän ottaa kynttilän ja tutkii, ovatko ovet tarkasti lukossa.
Hän katsahtaa myös ulos laskettujen rullaverhojen taakse. Hänen
sulhasensa sanat ovat istuttaneet pelkoa hänen rintaansa.

Hän valaisee seiniä nähdäkseen, voisiko joku tulla sisään sieltä.

Nyt hän menee peilipöydän ääreen, purkaa palmikkonsa, kietoo
hiukset pään ympäri ja vetää verkon sen päälle, ettei se joutuisi
epäjärjestykseen.

Ei hänkään ole täysin vapaa turhamaisuudesta, tämä nuori rouva. Jotta
hänen kätensä ja käsivartensa pysyisivät valkoisina ja pehmeinä,
voitelee hän niitä tuoksuvalla voiteella ja vetää sitten käsiinsä
pitkät hirvensarven-nahasta tehdyt hansikkaat.

Sen jälkeen hän riisuutuu ja heittää yöpuvun ylleen. Mutta ennenkuin
hän paneutuu levolle, astuu hän vuoteen taakse, avaa siellä olevan
kaapin ja ottaa esiin sen laatikosta sapelinkahvan, jossa on kiinni
taittunut terä. Hän tarkastaa hellästi sapelia ja painaa sen
povelleen. Sitten hän panee sen päänaluksensa alle.

Atalia näkee kaiken tämän.

Silloin Timea sammuttaa lampun eikä Atalia näe enää mitään.

Hän kuulee vain kellon lyönnit.

Hänellä on kärsivällisyyttä odottaa.

Hän laskee, milloin Timea vaipuisi uneen. Silloin on hetki tullut.
Mutta neljännestunti on nyt kuin ijäisyys.

Vihdoinkin lyö kello puoli yksi.

Pyhän Yrjänän kuva lohikäärmeineen liikkuu (lohikäärme ei suinkaan
ole voitettu). Atalia astuu esiin piilopaikastaan. Hän on paljain
jaloin. Ei edes laattia itse kuule hänen askeleitaan.

Huoneessa on pimeä. Akkunaluukut ovat suletut ja verhot alas lasketut.

Hitaasti ja tunnustellen käsillään eteensä, kulkee hän eteenpäin.

Nukkuvan Timean syvä hengitys osoittaa hänelle tien sängyn luo.

Hänen haparoivat sormensa löytävät päänaluksen, jolla Timean pää
lepää.

Hän vie käden päänaluksen alle. Sieltä hän löytää kylmän esineen. Se
on sapelinkahva.

Haa! Mitä helvetin kipinöitä heittääkään kylmä teräs hänen suoniinsa!
Hän painaa sapelia povelleen.

Sitten on pimeä, eikä hän voi nähdä nukkujaa.

Nyt hän nukkuu niin suloisesti, ettei edes hänen hengitystään kuulu.

Mutta isku täytyy suunnata oikein.

Atalia vie päänsä lähemmäs kuunnellakseen.

Nyt liikkuu nukkuja ja huokaa unissaan:

"Oi, Jumalani!"

Samassa iski Atalia siihen suuntaan, mistä huokaus kuului.

Mutta isku ei ollut kuolettava. Timea oli unissaan pannut oikean
käsivartensa päänsä päälle, eikä sapeli kohdannutkaan päätä.

Terävä teräs tunkeutui hirvennahkahansikkaan läpi ja haavoitti Timean
kättä.

Tästä heräsi nukkuja ja kohosi polvilleen vuoteeseen.

Nyt sattui toinen isku hänen päähänsä, mutta paksut, ylöskäärityt
hiukset ottivat sen vastaan ja sapeli haavoitti vain hänen otsaansa
ohimon kohdalta.

Timea tarttui vasemmalla kädellään terään.

"Murhaaja!" hän huusi hypähtäen vuoteesta ja haavoittaessaan vasemman
kämmenensä terävään aseeseen hän tarttui oikealla vastustajan tukkaan.

Hän tunsi sen naisen tukaksi.

Ja nyt hän tiesi, kuka oli hänen edessään.

On ratkaisevia hetkiä, jolloin sielu salaman nopeudella käy läpi koko
ajatusasteikon.

Tämä on Atalia. Viereisessä huoneessa on Atalian äiti.
Mustasukkaisuudesta ja kostonhalusta tahdotaan hänet murhata. Olisi
turha huutaa apua. Tässä on taisteltava.

Timea ei enää huutanut, vaan kokosi kaikki voimansa vetääkseen toisen
pään laattiaan ja vääntääkseen murha-aseen hänen kädestään.

Timea oli voimakas ja murhaaja taistelee aina vain puolella voimalla.

Siten he kamppailivat äänettömästi pimeässä ja matto vaimensi heidän
askeleittensa äänen.

Nyt kuuluu aavemainen ääni viereisestä huoneesta.

"Murhaaja!" mylvii epätoivoissaan kirkuva ääni.

Se on Sohvi-rouva.

Tämän huudon kuullessaan kivettyvät. Atalian jäsenet.

Uhrin lämmin veri virtaa hänen kasvoilleen.

Viereisestä huoneesta kuuluu akkunalasin helinää ja rikkomastaan
akkunasta huutaa Sohvi-rouva kimeällä äänellä hiljaiselle kadulle:

"Murhaaja! Murhaaja!"

Kauhuissaan tästä hälyytyksestä päästää Atalia sapelin ja käyttää
molemmat kätensä vapauttamaan tukkaansa Timean sormista; nyt on hän
ahdistettu, nyt on hänellä hätä.

Heti kun hän on irrottanut tukkansa, työntää hän Timean luotaan,
juoksee aukon luo, joka johtaa piilopaikkaan ja vetää pyhimyksenkuvan
kehyksen hiljaa kiinni.

Timea horjahtelee muutamia askelia häntä kohti sapeli kädessään,
mutta syöksyy sitten tajuttomana matolle.

       *       *       *       *       *

Sohvi-rouvan huudon kuuluessa kaikuu kiireisiä askeleita kadulta.

Vartiojoukko lähestyy.

Majuri joutuu ensinnä luo. Sohvi-rouva tuntee hänet ja huutaa:
"Juoskaa, kiiruhtakaa! Timea murhataan!"

Majuri soittaa ja kolkuttaa portin luona, mutta kukaan ei tule
avaamaan. Sotilaat koettavat murtaa sitä, mutta se ei anna perään.

"Herättäkää palvelusväki, niin että saamme portin auki", huutaa
majuri.

Sohvi-rouva juoksee sokean rohkeudella, jommoisen hirveä säikähdys
saa aikaan, pimeiden käytävien ja huoneiden läpi lakkaamatta
töytäisten vasten huonekaluja ja ovipieliä. Vihdoin hän osaa
palvelijain huoneeseen.

Täällä hän taas näki unensa edessään. Palvelijat nukkuivat sikin
sokin: kuski selällään keittiön penkillä, kamaripalvelija pöytään
nojaten, talonmies, lattialla pitkällään ja kamarineiti liedellä pää
riippuen ulospäin. Kynttilä jalan suusta lepatti loppuunpalaneen
kynttilän viimeinen liekki, heittäen kaameaa valoa karkeaan joukkoon.

"Talossa on murhaajia!" huusi Sohvi-rouva vapisevalla äänellä
nukkujille. Vain kuorsaukset vastasivat huutoon.

Hän ravisteli muutamia nukkujia ja huusi heidän nimensä heidän
korviinsa, mutta he vaipuivat takaisin heräämättä.

Portilta kuului pyssynpäiden iskujen kaiku.

Ei ovenvartiaakaan saatu hereille.

Mutta portinavain oli hänen taskussaan.

Sohvi-rouva otti suurilla ponnistuksilla avaimen esiin ja juoksi
pimeän käytävän läpi, pimeitä portaita alas, pimeää eteistä kohti
ajatellen kauhuissaan: "Ajatteles, jos nyt töytäisit murhaajaan!" ja
sen vieläkin kauheamman kysymyksen alati noustessa hänen mieleensä:
"Mitä jos tuntisitkin murhaajan? Oi, kukahan se voi olla?"

Vihdoin viimein hän pääsi portin luo, ja löysi lopuksi avaimen reiän
ja avasi.

Ulkoa tunki sisään kirkas valo, siellä seisoi, paitsi
sotilasvartiota, poliiseja lyhdyt käsissään. Kaupungin
käskynhaltijakin ja lähinnä asuva rykmentinlääkäri tulivat rientäen
sinne, mutta vain kiireesti sieppaamissaan pukimissa.

Herra Katshuka juoksi ylös portaita vastaanottohuoneeseen ja seisoi
pian sen oven luona, joka johti suoraan Timean huoneeseen. Se oli
suljettu sisältäpäin. Hän pani olkapäänsä ovea vastaan ja mursi siten
lukon.

Timea makasi lattialla hänen edessään tajuttomana ja verissään.

Majuri nosti hänet ylös ja kantoi hänet käsivarsillaan vuoteeseen.

Rykmentinlääkäri tutki haavat ja selitti, etteivät ne olleet
hengenvaarallisia. Rouva oli vain pyörtynyt.

Nyt kun levottomuus rakastetun tilasta oli poistettu, heräsi majurin
kostonhalu.

"Mutta missä on murhaaja?"

"Kummallista!" sanoi käskynhaltija, "kaikki ovet olivat sisältä
suljetut. Kuinka saattoi murhaaja tulla sisään ja kuinka ulos?"

Ei missään näkynyt petollista jälkeä. Itse murha-ase, taittunut
sapeli, Timean oma säilyttämä kalleus, jota hän oli säilyttänyt
samettilaatikossa, makasi veren tahraamana laattialla.

Nyt saapui kaupunginlääkärikin.

"Etsikäämme palvelusväki esiin."

Nämä nukkuvat sikeässä unessa, josta on mahdotonta herättää heitä.

Lääkärit tutkivat heitä. Ei ainoakaan ole nukkuvinaan; he ovat kaikki
nukutetut opiumilla.

Keitä muita on talossa? Kuka on murhaaja?

"Missä Atalia on?" kysyy majuri Sohvi-rouvalta.

Hän tuijottaa majuriin vaiti eikä voi vastata.

Eihän hän tiedä sitä.

Käskynhaltija avaa heidän huoneeseensa johtavan oven. Sohvi-rouva
seuraa jäljessä miltei tajuttomana.

Hänhän tietää, että Atalian vuode on tyhjä.

Mutta ei, Atalia makaa vuoteessa ja nukkuu.

Kaunis, valkoinen yönuttu on napitettu kaulaan asti, hiukset ovat
peitetyt pitsiseen yöpäähineeseen, kauniit, valkoiset kädet miltei
pitsiliinan peitossa lepäävät peitteellä.

Kasvot ja kädet ovat _puhtaat_ ja hän nukkuu.

Sohvi-rouva kallistuu jäykkänä seinää vasten nähdessään Atalian.

"Hänhän nukkuu sikeästi", sanoo kaupunginlääkäri. "Hänellehän on
annettu opiumia."

Rykmentin lääkäri astuu myös hänen vuoteensa ääreen ja tunnustelee
valtimoa.

Se lyö levollisesti.

"Hän nukkuu sikeästi."

Ei piirrekään muutu hänen kasvoillaan, kun valtimoa koetellaan. Ei
väristyskään ilmaise hänen tietävän, mitä ympärillä tapahtuu.

Hän osaa itseään hillitsemällä pettää kaikkia.

Yhtä vain ei: miestä, jonka rakastetun hän oli aikonut murhata.

"Nukkuuko hän todella?" kysyy majuri.

"Koettakaa itse hänen kättään", vastaa lääkäri; "se on kylmä, ja
valtimo lyö levollisesti."

Atalia huomaa majurin tarttuvan hänen käteensä.

"Mutta katsokaapa, herra tohtori", hän sanoo, "jos tutkitaan
tarkemmin, niin on kauniin, valkoisen käden kynsien alla _tuoretta
verta_..."

Nämä sanat kuullessaan Atalian sormet kouristuvat majurin käden
ympäri, ja majuri tuntee sen kuin kotkankynnet puristuisivat hänen
lihaansa.

Atalia nauraa ääneen ja heittää peitteen päältään. Täysin
pukeutuneena hän hypähtää vuoteesta, mittaa pirullisen ylpeänä ja
uhmaten hämmästyneet miehet katseellaan kiireestä kantapäähän, katsoo
voitonhimoisella raivolla majuriin ja heittää halveksivan silmäyksen
äitiinsä.

Naisparka ei voi kestää tätä katsetta, vaan vaipuu tajuttomana
lattialle.



Kahdeskymmenes luku.

VIIMEINEN TIKARINPISTO.


Eräs Komornin mielenkiintoisimpia rikosjuttuja on se, jonka
sankaritar oli _Atalia Brazovics._

Tämä nainen puolustautui mestarillisesti.

Hän kielsi kaiken, osasi todistaa kaiken, ja kun jo luultiin, että
hän oli kiinni, onnistui hänen levittää sellainen pimeys ympärilleen
ettei tuomari osannut päästä ulos sokkelosta.

Miksi hän olisi tahtonut murhata Timeaa? Olihan hän itse kihloissa ja
kulki surutonta elämää kohti, ja Timeahan oli hänen hyväntekijänsä ja
oli luvannut hänelle runsaat myötäjäiset.

Sitäpaitsi ei jälkeäkään murhayrityksestä ollut näkynyt Timean oven
edessä. Ei mistään löytynyt veristä vaatetta eikä pyyhinliinaa; ei
edes uunista löydetty poltettujen vaatteiden tuhkaa.

Yhtä vähän kävi selville, kuka oli antanut palvelusväelle opiumia.
Nämä olivat edellisenä iltana juoneet ja syöneet yhdessä, ja olihan
erilaatuisten värjättyjen sokerileivosten joukossa voinut olla
sellaisiakin, jotka vaikuttivat nukuttavasti. Epäillystä punssista
ei keksitty pisaraakaan palvelijoiden huoneessa, lasitkin, joista
oli juotu, olivat huuhdotut silloin kun yövartio tuli sisään. Kaikki
todistukset olivat raivatut tieltä.

Atalia väitti itsekin sinä yönä nauttineensa jotakin, joka oli
maistunut epäilyttävältä, ja sitten vaipunut niin syvään uneen, ettei
ollut kuullut äidin kolistavan tämän tullessa hänen jälessään, vaan
herännyt vasta silloin, kun majuri oli koskettanut hänen kättään.

Ainoa, joka oli nähnyt hänen vuoteensa olevan tyhjän puoli tuntia
aikaisemmin oli hänen äitinsä, joka ei voinut todistaa häntä vastaan.

Hänen tehokkain puolustuksensa oli se seikka, että kaikki ovet olivat
olleet lukossa ja Timea itse oli ollut pyörryksissä. Kuinka olisi
murhaaja voinut päästä sisään ja ulos?

Jos murhayritys todella oli tehty, miksi juuri häntä epäiltiin eikä
talon muita palvelijoita?

Majuri oli ollut Timean luona yöhön asti.

Eikö joku olisi voinut hiipiä huoneeseen hänen poistuessaan?

Eihän edes tiedetä varmasti, onko salamurhaaja ollut mies vai nainen.

Ainoa, joki tiesi asian, oli Timea, ja hän ei ilmaissut sitä.

Hän piti johdonmukaisesti kiinni siitä väitteestään, ettei hän voinut
muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen kauhunsa oli ollut niin
suuri, että kaikki oli hävinnyt mielestä kuin paha uni.

Hän ei voinut syyttää Ataliaa.

He eivät edes ole kohdanneet toisiaan.

Timea on vuoteen omana saamiensa haavojen vuoksi, jotka vain
vaikeasti ovat parannettavissa.

Mielenliikutukset rasittavat häntä vielä enemmän kuin haavakuume.

Hän pelkää Ataliaa.

Tuon kauhean tapauksen jälkeen ei häntä milloinkaan jätetä yksin.
Lääkäri ja sairaanhoitaja valvovat vuorotellen hänen luonaan.
Päivällä on majurikin hänen vuoteensa vieressä ja tuomari käy usein
häntä tervehtimässä päästäkseen totuuden perille; mutta niin pian
kuin puhe johtuu Ataliaan, mykistyy Timea, eikä silloin voi saada
hänestä sanaakaan ulos.

Kerran lääkäri neuvoi valmistamaan hänelle miellyttävää lukemista.

Timea oli jo silloin noussut vuoteeltaan ja vastaanotti vierailuja
istuen nojatuolissaan.

Herra Katshuka ehdotti, että luettaisiin lävitse ne
nimipäiväonnittelut, jotka olivat saapuneet muistorikkaan yön
edellisenä päivänä.

Tämä olikin parasta lukemista, mitä saattoi olla: kummilasten
lapsellisia, viattomia onnentoivotuksia hänelle, joka niin
ihmeellisellä tavalla oli pelastunut kuolemasta.

Timean kädet ovat vielä sidotut. Herra Katshukan on itse avattava
kirjeet ja luettava ne hänelle. Tuomarikin on läsnä.

Potilaan kasvot kirkastuvat hänen lukiessaan ja se tekee hänelle
hyvää.

"Mikä ihmeellinen sinetti tämä on?" sanoo majuri saadessaan käsiinsä
kovakuoriaisella sinetöidyn kirjeen.

"Se on todella hämmästyttänyt minua", sanoo Timea.

Majuri avaa sen, mutta luettuaan ensimmäiset rivit: "Armollinen
rouva! Huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva", kuolevat sanat hänen
huulilleen. Silmät pyörivät hurjina hänen lukiessaan edelleen,
huulet tulevat sinisiksi ja kylmä hiki tunkeutui hänen otsalleen.
Äkkiä hän heittää kirjeen luotaan kuin raivoissaan ja hyökkää Pyhän
Yrjänän kuvan luo, työntää sitä nyrkillään ja tempasee sen raskaine
kehyksineen ulos seinästä.

Siellä ammottaa piilopaikan pimeä kita.

Majuri syöksyy pimeyteen ja palaa hetkisen jälkeen takaisin, pitäen
murhayrityksen selviä todisteita, Atalian verisiä vaatteita,
korkealla päänsä päällä.

Timea kätkee kasvot säikähtyneinä käsiinsä.

Tuomari ottaa kirjeen esiin, pistää sen povelleen ja ottaa samoin
vaatteet haltuunsa.

Piilopaikasta tulee muutakin esiin: myrkkyrasia ja Atalian päiväkirja
hirveine tunnustuksineen, jotka voivat heittää valoa hänen sielunsa
pimentoihin, kuten fosforia muodostavat elukat meren korallimetsien
yli. Mitä hirviöitä siellä asuukaan!

Ja Timea unohtaa käsiensä olevan haavoittuneet. Kädet ristissä hän
rukoilee herroja, tuomaria, lääkäriä ja sulhastaan pitämään asiaa
salassa... olemaan ilmaisematta sitä kenellekään.

Mutta sehän on mahdottomuus.

Todistukset ovat tuomarin käsissä eikä Atalialle löydy armoa muualta
kuin Jumalan tyköä.

Timea itse ei voi kauemmin vetäytyä pois lain alaisuudesta. Heti kun
hän voi poistua huoneestaan, on hänen astuttava tuomioistuimen eteen
ja kohdattava Atalia.

Oi, se on julma velvollisuus.

Ei hän nytkään saata sanoa muuta kuin, ettei voi muistaa, mitä
tapahtui murhayrityksen hetkenä.

Nyt oli kiirehdittävä häitä. Timea voi vain herra Katshukan
puolisona astua tuomioistuimen eteen.

Niin pian kuin hänen terveydentilansa sallii, tapahtuu
vihkimistoimitus kotona kaikessa hiljaisuudessa, ilman laulua, ilman
soittoa, ilman vieraita ja hääjuhlia. Vain pappi ja marsalkat,
tuomari ja kotilääkäri -- ovat läsnä. Ei mitään vierailuja
vastaanoteta.

Kun Timea on tullut niin voimiinsa, että hän saattaa ajaa takaisin
komitaattitaloon, kutsutaan hänet puolisoineen oikeuden eteen
kuuluteltavaksi Atalian asiassa.

Inhimillinen oikeus ei sääli häntä, vaan pakottaa hänet vielä kerran
murhaajan näkyviin.

Oi, Atalia ei pelkää tätä hetkeä. Hän odottaa kärsimättömänä hetkeä,
jolloin hänen uhrinsa tuotaisiin sisään. Ellei muusta syystä, niin
tahtoo hän ainakin katseellaan antaa tälle piston sydämeen.

Mutta hän säpsähtää kuitenkin, kun oikeuden puheenjohtaja lausuu:

"Kutsukaa sisään Emmerik Katshukan vaimo."

Emmerik Katshukan vaimo! Siis hän on jo Katshukan vaimo!

Sitä huolimatta kuvastavat Atalian kasvot salaista tyytyväisyyttä.

Timean astuessa sisään ja kun hän näkee tämän kasvot, entistään
vieläkin kalpeampina, otsalla punainen viiru, murha-aseen jättämä
arpi. Tämä muisto on häneltä.

Samoin paisuu hänen kaunis, ylväs povensa ilosta, kun puheenjohtaja
pyytää Timeaa elävän Jumalan nimessä vannomaan vastaavansa hänen
kysymyksiinsä omantunnonmukaisesti, samoinkuin että kaikki hänen
tähänastinen puheensa on totta, sekä kun Timea vetää hansikkaan
käsistään ja ojentaa ylös kätensä, joka on tullut aivan muodottomaksi
kauhean iskun jäljiltä. Sekin on Atalian häälahja.

Mutta Timea vannoo haavoitettu käsi vavisten päänsä päällä
unohtaneensa kaikki, ettei hän edes voi muistaa, oliko hänen
vastataistelijansa nainen vai mies.

("Kurja!" mutisee Atalia hampaittensa välistä. "Emmekö painineet
rinta vasten rintaa? Sinä et edes uskalla syyttää minua siitä, mitä
olen _aikonut_ tehdä?")

"Sitä emme nyt kysy teiltä", vastaa puheenjohtaja Timealle. "Me vain
esitämme teille kysymyksen: Onko tämä kovakuoriaisella sinetöity
lapsen kirjoittama kirje saapunut teille todella postin kanssa samana
päivänä, jolloin murhayritys toimeenpantiin? Jätettiinkö se teille
avaamatta ja eikö teillä ollut aavistusta sen sisällöstä?"

Timea vastaa näihin kysymyksiin levollisesti: niin ja ei.

Nyt kääntyy puheenjohtaja Atalian puoleen.

"Kuulkaa nyt te, neiti Atalia Brazovics, mitä tämä kirje sisältää:

    "Armollinen rouva! Teidän huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva. Tämä
    kuva kätkee piilopaikan, johon pääsee vain lasikaapin kautta.
    Muurauttakaa tämä aukko kiinni ja varjelkaa kallisarvoista
    elämäänne, joka tulkoon pitkäksi ja onnelliseksi!

                                                      Dodi."

Ja lopetettuaan kohottaa puheenjohtaja erästä liinaa pöydällä -- ja
sen alta löytyvät Atalian syyttäjät: verinen yöpuku, myrkkyrasia ja
päiväkirja.

Atalia päästää sellaisen vihlovan äänen kuin kondorikotka, joka on
haavoittunut kuolettavasti, ja kätkee kasvot käsiinsä.

Ja ottaessaan kädet kasvoiltaan, eivät kasvot enää olleet kalpeat
vaan veripunaiset.

Kaulan ympärillä oli hänellä leveä, musta nauha Hän repäisi solmun
auki molemmin käsin ja heitti nauhan lattiaan, ikäänkuin olisi hän
paljastanut kauniin, valkean kaulansa pyövelille; kenties hän teki
sen myöskin saattaakseen vapaasti puhua, mitä hänen sielustaan nyt
puhkesi esiin. "Niin, niin se onkin! Minä juuri tahdoin murhata
sinut, ja minä kadun vain sitä, etten osunut paremmin. Sinä olit
elämäni kirous, sinä valkoposkinen aave! Sinun tähtesi minä jouduin
onnettomuuteen ja kiroukseen. Tahdoin murhata sinut -- olin
kohtalolle velkapää tämän työn. En olisi saanut rauhaa tulevassa
elämässä, ellen olisi koettanut tehdä sitä. -- Kas tuossa on kylliksi
myrkkyä passittamaan kokonaisen hääseurueen toiseen maailmaan. Mutta
minä tahdoin nähdä sinun vertasi. Sinä et kuollut, mutta minä olen
sammuttanut janoni ja nyt voin kuolla. Mutta ennenkuin pyövelin
miekka erottaa pään ruumiista, olen kuitenkin iskevä sydämeesi
sellaisen iskun, joka on kiusaava sinua hellimmissä syleilyissäkin.
Minä vannon: Kuule minua Jumala, kuulkaa minua te pyhimykset ja
enkelit, ja te paholaiset, kuulkaa minua, te helvetin asukkaat!
Osottakaa vain minulle yhtä paljon armeliaisuutta kuin seuraavat
sanani ovat totta..."

Ja raivoava nainen lankesi polvilleen ja huitoi käsiään päänsä päällä
kutsuen kaikki helvetin voimat todistajiksi.

"Minä vannon, minä vannon, että tästä salaisuudesta, piilopaikasta
nimittäin, tiesi paitsi minua, vain Mikael Timar Levetinczy. Pari
päivää sen jälkeen, kun oli kuullut minulta asian, hän katosi. Jos
nyt joku kirjallisesti on ilmoittanut siitä sinulle, _niin ei Timar
ole voinut kuolla pari päivää senjälkeen. Mikael Timar Levetinczy
elää siis vielä, ja sinä voit odottaa ensimmäistä puolisoasi
palaavaksi_. Niin auttakoon minua Jumala, yhtä varmasti kuin on
totta, että Timar vielä elää. Se, joka haudattiin hänen sijastaan,
oli varas joka oli varastanut Mikaelin vaatteet. Ja elä nyt edelleen
tämä tikarinpistos sydämessäsi!"

       *       *       *       *       *



Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

MARIA-NOSTRAN SYNTINEN VAIMO.


Oikeus tuomitsi Atalian kuolemaan seitsenkertaisen myrkytys- ja
salamurhayrityksen johdosta. Keisarin armo muutti tämän rangaistuksen
elinkautiseksi vankeudeksi. Maria Nostran rangaistusvankilassa.

Atalia elää vielä.

Tästä ajasta on jo kulunut neljäkymmentä vuotta, ja hänen täytyy nyt
olla 67 vuotias.

Hänen uhmaava luontonsa ei vielä ole masentunut.

Hän on jäykkäniskainen, umpimielinen ja kovettunut.

Kun muut naisvangit sunnuntaisin viedään kirkkoon, teljetään Atalia
yksinäiseen kammioonsa pelosta, että hän häiritsisi muiden hartautta.

Kun hänet kerran pakosta vietiin kirkkoon, huusi hän keskellä papin
saarnaa: "Sinä valehtelet!" ja sylki alttarille.

Useat kerrat on tänä aikana armahdettu vankeja. Maan suuriksi
ilojuhliksi on sadottain vankilan asukkaita laskettu vapauteen. Mutta
häntä ei vankilan johtaja ole milloinkaan puolustanut armahdettavaksi.

Niille, jotka neuvoivat häntä katuvaisena tunnustamaan vikansa ja
tekemään parannuksen, tullakseen armahdetuksi, hän sanoi:

"Heti kun pääsen vapaaksi, menen murhaamaan tämän naisen."

Näin hän sanoo vieläkin.

Mutta hänen vainonsa uhri on jo aikoja sitten muuttunut tomuksi
monta vuotta kärsittyään siitä tikarinpistosta, joka iskettiin hänen
sairaaseen sydänparkaansa.

Näiden sanojen jälkeen: "Timar elää vielä!" ei hän enää voinut olla
oikein onnellinen. Aviosuudelmat olivat niillä ijäksi myrkytetyt.
Ne hiipivät kuin aaveet hänen iloonsa. Ja huomatessaan kuoleman
lähestyvän antoi hän viedä itsensä Levetincziin, jotta häntä ei
laskettaisi samaan hautaan, jossa mätäni Herra ties, kuka, Timarin
vaakunan alla.

Siellä Levetinczissä hän valitsi itselleen hiljaisen, ruohottuneen
paikan, samassa seudussa, missä hän oli menettänyt isänsä, missä Ali
Tshorbadshi lepäsi virran pohjalla, niin lähellä Vapaata Saarta kuin
olisi salainen aavistus vetänyt häntä sinne...

Hänen hautakiveltään voi nähdä saaren kalliolle.

Niillä aarteilla, jotka Timar oli jättänyt hänelle, ei ollut mitään
siunausta. Ainoa poika Timean toisesta avioliitosta oli suuri
tuhlari. Hänen käsissään hävisi rikkaus yhtä pian kuin se oli
tullutkin. Timean pojanpoika elää nyt siitä armolahjasta, jonka Timar
lahjoitti perheensä köyhtyneiden jäsenten elättämiseksi. Se on ainoa,
mikä määräämättömästä rikkaudesta vielä on jäljellä.

Siinä paikassa, missä hänen palatsinsa Komornissa seisoi, on nyt jo
toinen rakennus ja Levetinczyn hauta on tungettu pois linnoitustöiden
tieltä. Entisestä rikkaudesta ja komeudesta ei ole mitään jäljellä.'

       *       *       *       *       *

Ja mitä nyt tehdään Vapaalla saarella?



Kahdeskymmenestoinen luku.

EI KUKAAN.


Neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuu Timar katosi Komornista.
Minä opettelin aakkosia siihen aikaan, kun me koulupojat olimme
käsketyt ottamaan osaa saattokulkueeseen erään rikkaan herran
hautajaisissa, herran, jonka jälestäpäin kerrottiin elävän. Kansan
kesken eli yhä luulo, että Timar vielä elää ja äkkiä näyttäytyisi.
Mahdollisesti olivat Atalian uhkasivat sanat loihtineet esiin tämän
uskon. Yleinen mielipide piti siitä kiinni.

Samoin väikkyi mielessäni vielä sen ihmeen ihanan naisen kasvojen
piirteet, joka kirkossa arkkujen viereisestä kuorista katseli alas.
Hän istui saarnatuoliin päin ensimmäisellä penkkirivillä. Hän oli
niin häikäisevän kaunis ja kuitenkin niin lempeä.

Muistan samoin sen yleisen säikähdyksen, mikä valtasi mielet, kun
tuon kauniin naisen seuranainen eräänä yönä, huhun mukaan, oli
yrittänyt murhata hänet. Mikä ennenkuulumaton tapaus se olikaan!

Näin myös, kuinka tätä kuolemaan tuomittua naista kuljetettiin
pyövelinkärryillä mestauslavalle. Kerrottiin, että hänet
mestattaisiin. Hänellä oli harmaa puku, jota koristivat mustat
nauharuusut.

Hän istui selkä kuskiin päin, ja häntä vastapäätä istui pappi
ristinkuva kädessään. Toriakat haukkuivat häntä karkeasti ja sylkivät
hänen jälkeensä, mutta hän katsoi kylmästi eteensä eikä välittänyt
heistä.

Kansaa tungeskeli kärryjen takana. Uteliaat pojat juoksivat suurin
laumoin katselemaan, miten niin kaunis pää erotettaisiin ruumiista.
Minä katselin arasti häntä suletun akkunan takaa. Voi, jos hän
sattumalta olisi katsahtanut minuun!

Tunnin kuluttua palasi väkijoukko takaisin. Se oli tyytymätön siihen,
että kaunis kuolemaan tuomittu oli palannut. Hänet oli vain viety
mestauslavalle ja siellä armahdettu.

Kerrottiin, että kun pappi sen jälkeen oli ojentanut hänelle
ristinkuvan antaakseen hänen suudella sitä, oli hän sen sijaan purrut
pyhää vertauskuvaa, niin että hänen hampaittensa jäljet näkyivät
Vapahtajan kasvoissa.

Ja vielä sen jälkeenkin näin toisen kauniin naisen joka sunnuntai
kirkossa. Hänellä oli nyt punainen juova otsassa ja vuosi vuodelta
kävivät hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja surullisemmiksi.

Hänestä kerrottiin jos jonkinlaisia huhuja, lapset kuulivat niitä
äideiltään ja kertoivat sitten niitä toinen toisilleen koulussa.

Viimein haihdutti aika ne ihmisten mielestä.

Eräs vanha ystäväni, luonnontutkija, joka oli kuuluisa kasvien ja
hyönteisten kokooja ei vain omassa maassaan, vaan koko oppineessa
maailmassa, kertoi minulle joku aika sitten kaikenlaatuisia asioita
niistä kummallisista saarista, joita on Turkinmaan ja Unkarin
välisellä alueella ja jotka eivät oikeastaan kuulu kenellekään,
syystä että eivät kuulu kummallekaan valtiolle. Juuri senvuoksi ne
ovatkin oikea Kalifornia intohimoisille luonnontutkijoille, jotka
niistä löytävät mitä harvinaisimpia näytteitä kasvimaailmasta.
Vanha ystäväni läksi näille seuduille joka vuosi ja oleskeli siellä
useita viikkoja innokkaasti kooten kasveja. Kerran hän kehoitti
minua lähtemään mukaansa tuollaiselle retkelle Minä olen itse vain
asianharrastaja sillä alalla, ja koska minulla oli hyvää aikaa,
seurasin vanhaa ystävääni alisen Tonavan varsille.

Hän vei minut Vapaalle Saarelle.

Oppinut ystäväni oli tuntenut tämän seudun jo vuosikausia, jo siihen
aikaan, kun suurin osa siitä oli korpea ja kaikki oli vielä ummussaan.

Lukuunottamatta kaislikkoa, joka vielä ympäröi suojaavana saarta, on
täällä nyt oikea mallipuutarha.

Palolaitosten ympäröimänä on saari täysin suojassa tulvalta ja
sitäpaitsi kanavien halkoma, joihin hevosien vetämä pumppukone
pumppuaa veden.

Kun oikea puutarhuri tulee tänne, hän tuskin saattaa riistäytyä
sieltä irti. Jokainen tilkkunen maata on viljelty ja antaa joko satoa
tai kaunistaa paikkaa. Muskatelli-tupakka, jota täällä viljellään,
tuoksuu oivalliselta ja on oivaa lajia, jos sitä vain oikein
hoidetaan. Saaren mehiläiskopit näyttävät pieneltä kaupungilta,
joka on rakennettu Lilliputteja varten. Siellä on yksikerroksisia
majoja jos jonkin muotoisia. Aitauksen ympäröimässä lehdossa on
mitä erilaatuisinta siipikarjaa. Täällä on oivallisia hudaaneja
päätöyhtöineen, lumivalkeita kotkinkiinakukkoja, pirullisen kauniita
crève-coeurejä, kaksinkertaisine helttoineen, huuhkajamaisia "prinssi
Alberteja" sekä kokonaisia laumoja hopeanhohtoisia kalkkunoita,
valkoisia ja keltaisia riikinkukkoja sekä keinotekoisessa lammissa
valittuja harvinaisia monivärisiä ankka-, hanhi- ja joutsenlajeja.
Mehevillä kedoilla käyvät laitumella sarvettomat lehmät, angoravuohet
ja laamat, joilla on pitkä, musta, kiiltävä villa.

Saattaa nähdä että tällä saarella asuu hallitsija, joka tuntee, mitä
ylellisyys on.

Ja kuitenkaan ei tällä hallitsijalla ole milloinkaan äyriäkään.

Saarella ei oteta vastaan äyriäkään.

Mutta ne, jotka tarvitsevat saaren tuotteita, tietävät, mitä
saarelaiset tarvitsevat: viljaa, työkaluja, vaatetavaraa, värjättyä
lankaa, j.n.e. ja he jättävät vastineeksi näitä tavaroita.

Oppinut ystäväni toi tavallisesti muassaan uusia kukansiemeniä ja
uusien, kesyjen lintulajien munia, ja sai vastineeksi harvinaisia
hyönteisiä ja kuivattuja kasveja, jotka hän kauniilla voitolla sitten
möi kerääjien kokoelmiin ja ulkomaalaisiin museoihin, sillä tiede ei
ole yksinomaan intohimo, se on myös elinkeino.

Mikä minut yllätti mitä hauskimmin oli se seikka, että asukkaat
puhuivat unkarin kieltä ja se on totta tosiaan harvinaista rajalla.

Koko siirtokunnan muodostaa yksi ainoa perhe, joten kaikkia asukkaita
kutsutaan vielä etunimillä.

Ensimmäisen uutisasukkaan kuusi poikaa on ottanut vaimot lähiseudulta
ja pojanpoikien ja näiden lasten lukumäärä nousee jo neljäänkymmeneen.

Ja saari elättää nämä kaikki. Täällä ei tunneta puutetta. Eletään
yltäkylläisyydessä.

Jokainen osaa tehdä työtä ja vaikka heitä olisi kymmenen kertaa
enemmän, elättäisi saari kaikki.

Isoäidin isä ja äiti johtavat yhä jälkeläistensä töitä.

Perheen miehiset jäsenet opettelevat puutarhanhoitoa, puunleikkausta,
saviastiaintekoa sekä tupakanviljelystä ja eläintenhoitoa; heidän
joukostaan kehittyvät myös puusepät ja myllärit. Naiset kutovat
turkkilaisia mattoja, pitävät silmällä hunajan valmistusta,
valmistavat juustoja ja keittävät ruusuvettä. Ja kaikki nämä työt
käyvät niin kädestä käteen, ettei toisen ole tarvis sanoa toiselle,
mitä on tehtävä. Jokainen tietää velvollisuutensa, täyttää sen
muistuttamatta ja iloitsee työstään.

Asunnot, joissa eri perheet asuvat, muodostavat jo kokonaisen
pitkän talorivin. Joka talo rakennetaan yhteisvoimin, ja vanhukset
huolehtivat nuorista.

Vieraat, jotka tulevat saarelle, ottaa vastaan saaren nykyinen
päämies. Häntä kaikki kutsuvat isäksi; vieraat tuntevat hänet nimellä
Deodat. Hän on vahvarakenteinen neljänkymmenenvuotias mies, jolla
on kauniit, jalot kasvonpiirteet. Hän tekee kaikki vaihtokaupat ja
näyttää vieraille siirtokunnan.

Saapuessamme sinne otti Deodat meidät vastaan sillä avomielisellä
sydämellisyydellä, jolla vanha ystävä kohdataan; ystäväni,
luonnontutkija, oli täällä vuotuinen vieras.

Keskustelumme aiheena oli omenan-, viinin- ja puutarhanviljelys,
kasvi- ja hyönteisoppi, ja kaikissa näissä aineissa tuntui Deodatilla
olevan tarkat tiedot. Kaikesta, mikä koski puutarhan ja eläinten
hoitoa, oli hän sangen hyvin perillä. Minä en voinut peittää
ihmetystäni ja kysyin häneltä, mistä ja keneltä hän oli saanut kaikki
nämä tiedot.

"Ukolta", vastasi Deodat hellästi huoahtaen.

"Kuka hän on?"

"Te saatte nähdä hänet, kun kaikki kokoonnumme illalliselle."

Silloin oli juuri omenasadon aika. Nuoret naiset ja miehet olivat
kaikki kokoilemassa oivallisia kullankeltaisia, nahanruskeita ja
karmosiinipunaisia hedelmiä. Kauniit omenat ladottuina läjiin
vihreälle nurmelle kuin kanuunankuulat linnoituksen pihalla. Koko
saarelta kuuluu iloista ääntä.

Kun syysaurinko laski, antoi saaren kalliolla oleva kello merkin,
että työpäivä oli lopussa. Tämän merkin saatuaan riensivät kaikki
panemaan poimitut, vielä jäljellä olevat hedelmät koreihin, joihin he
sitten kaksittain tarttuivat ja kantoivat ne varastohuoneisiin.

Mekin Deodatin kera suuntasimme askeleemme siihen suuntaan, mistä
kellon ääni kuului.

Kello oli pienen puurakennuksen tornissa. Talo ja torui olivat
aivan muratin peitossa, mutta kuistin pylväistä, joissa näkyi
eriskummallisia kuvioita, saattoi nähdä, että tämän talon rakentaja
oli leikannut monta syvää ajatusta, unelmaa ja toivetta puuhun.

Rakennuksen edessä oli avoin paikka, jossa seisoi penkkejä ja
tuoleja. Kun työ oli lopussa, tunkeutuivat kaikki sinne.

"Tässä asuvat vanhukset", kuiskasi minulle Deodat.

Heti sen jälkeen he astuivat ulos. Se oli kaunis vanha pari.

Nainen lienee ollut kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan, mies
kahdeksannellakymmenennellä.

Viimemainitun kasvoilla oli sellainen luonteenomainen ilme, joka
vielä neljänkymmenen vuoden perästä muistuttaa mieleen hyvää kuvaa,
jonka on kerran nähnyt. Minä hämmästyin. Hänen päänsä oli paljas
jo, mutta ne harvat hiussuortuvat, jotka vielä olivat jäljellä,
samoinkuin viiksetkin tuskin vivahtivat harmaaseen, eikä ikä
näyttänyt ensinkään muuttaneen hänen kasvojensa lujia piirteitä.
Kohtuulliset tavat ja säännölliset elintavat sekä iloinen mieliala
säilyttävät siten kasvonpiirteet.

Vanha nainen oli sangen puoleensavetävä henkilö. Hänen muinoin
kullankeltaiset kiharansa näyttivät olevan hopeavärin läpitunkemat,
mutta silmät olivat vielä neidon, ja posket punastuivat kuin
morsiamen, kun hänen miehensä painoi suudelman niille.

Ja kummankin kasvot loistivat autuutta nähdessään koko suuren
perheensä edessään ja he huusivat jokaista nimeltä luokseen ja
suutelivat heitä kaikkia.

Siinä heidän autuutensa, heidän hartautensa, heidän kiitoksensa ja
rukouksensa.

Vasta sitten tuli meidän vuoromme. Deodat, vanhin pojista, oli
viimeinen, jota vanhukset syleilivät.

Meidänkin kanssamme he vaihtoivat kädenpuristuksia ja kutsuivat
meidät ottamaan osaa illalliseen.

Nainen piti vielä ylikomennon keittiön puolella, ja hän se antoi osat
koko suurelle perheelleen; mutta ukko antoi jokaisen vapaasti valita,
mihin tahtoi istuutua, ja aterioida rakkaimman ystävänsä vierellä.

Itse hän istuutui meidän ja Deodatin kanssa erääseen pöytään.
Pieni enkelimäinen tyttö, jota hän nimitti Noëmiksi, kiipesi hänen
polvilleen ja sai luvan kuunnella vakavaa keskusteluamme.

Kun minun nimeni mainittiin ukolle, katsoi hän minuun kauan, ja
ilmeisesti punastui.

Oppinut ystäväni kysyi, oliko hän milloinkaan kuullut nimeäni. Ukko
vaikeni.

Deodat riensi valaisemaan, ettei ukko ollut neljäänkymmeneen vuoteen
lukenut, mitä maailmassa tapahtui. Koko hänen lukemistonsa oli vain
maanviljelystä ja puutarhanhoitoa koskevia kirjoja.

Sellaisten ihmisten tapaan, jotka ovat kauan pitäneet tapanaan kertoa
toisille, mitä itse ovat kokeneet, käytin tietysti tilaisuutta
hyväkseni valaistakseni viisaudellani ja kertoakseni hänelle, mitä
maailmassa oli tapahtunut.

Minä kerroin maan tapahtumista ja sanoin hänelle, että Unkari ja
Itävalta oli yhdistetty pienellä "ja" sanalla.

Hän puhalsi paksun savupilven piipustaan sanoen: "Minun saareni ei
kuulu siihen."

Minä kerroin niistä veroista, joita meidän oli maksaminen.

Savupilvi sanoi: "Minun saarellani ei makseta veroja."

Minä kerroin hänelle, mitä verisiä taisteluja isänmaassamme ja koko
avarassa maailmassa oli käyty.

Savupilvi huomautti: "Täällä emme käy sotaa kenenkään kanssa."

Tähän aikaan oli suuri rahanpuute; suurimmat liikkeetkin kukistuivat
toinen toisensa jälkeen. Tätäkin koetin saada häntä käsittämään.

Tupakinsavu vastasi: "No, Jumalan kiitos, meillä ei ole rahaa."

Sitten minä selitin hänelle, kuinka kiivaasti puolueet taistelivat
keskenään ja mitä kiistoja uskonto, kansallisuus ja vallanhimo saivat
aikaan.

Ukko naputti tuhan ulos piipustaan: "Meillä ei ole piispoja,
valitsijoita eikä ministereitä."

Ja lopuksi esitin hänelle, kuinka voimakkaaksi maamme kerran olisi
tuleva, kun kaikki nämä toiveet kävisivät toteen.

Pikku Noëmi oli nukahtanut vanhuksen polvelle; hänet täytyi viedä
sisään ja panna levolle. Se oli tärkeämpää kuin asiat, joista olin
puhunut. Nukkuva lapsi vietiin hänen polveltaan hänen vaimonsa
syliin. Kun tämä poistui, kysyi ukko minulta:

"Missä olette syntynyt?"

Sanoin sen hänelle.

"Mikä on ammattinne?"

Kerroin olevani romaaninkirjoittaja.

"Mikä se on?"

"Ihminen, joka tarinan lopusta osaa saada selville koko tarinan
alusta saakka."

"No, ottakaa sitten selville minunkin tarinani", hän sanoi tarttuen
käteeni. "Oli kerran mies, joka jätti maailman, missä häntä
ihailtiin, ja loi itselleen toisen, missä häntä rakastetaan."

"Rohkenenko kysyä nimeänne?"

Ukko kohosi päätään pidemmäksi, kun kuuli nämä sanat. Senjälkeen hän
kohotti vapisevan kätensä ja laski sen pääni päälle.

Ja siinä silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin olisi, kauan, kauan
sitten tämä sama käsi levännyt pääni päällä, silloin kun lapsen
kiharat vielä liehuivat sen ympärillä, ja kuin olisin kerran ennen
nähnyt nämä kasvot.

Kysymykseeni hän vastasi:

"Minun nimeni on 'Ei kukaan.'"

Sitten hän kääntyi pois virkkamatta enää mitään. Hän meni taloon eikä
enää näyttäytynyt meidän saarella olomme aikana.

       *       *       *       *       *

Sellainen on Vapaan Saaren nykyinen tila.

Kahden hallituksen suoma etuoikeus, joka tekee tämän maapalan
riippumattomaksi sen molemmin puolin olevista maista kestää vielä
viisikymmentä vuotta.

Viisikymmentä vuotta! -- Kuka tietää, miksi maailma sinä aikana on
muuttunut?


TOISEN OSAN LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnen kultapoika II - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.