Title: Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia
Author: Jerome, Jerome K. (Jerome Klapka)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia" ***


VIEHÄTTÄVÄ ROUVA Y.M. LUONNEKUVIA

Kirj.

Jerome K. Jerome


Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]


Kirjallisia pikkuhelmiä XII.



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

Viehättävä rouva.
Veltostunut Billy.
Cyril Harjohnin vaali.
Mies, joka eli muille.



_Jerome Klapka Jerome_, (äännetään dscheróm) englantilainen
humoristi, syntyi Walsallissa toukok. 2 p:nä 1859. Hän sai
humanisen koulusivistyksen ja antautui sitten opettajauralle, josta
kuitenkin erosi ruvetakseen näyttelijäksi ja sittemmin siirtyi
sanomalehtimieheksi. Hän julkaisi 1892-97 lehteä "Idler" ja 1893-97
aikakauskirjaa "To Day." Mutta kirjailijana hän esiintyi suurella
menestyksellä humoreskisilla luonne- ja tapakuvillaan, joita
hän on julaissut lukuisia kokoelmia viime vuosiin saakka. Hänen
humoreskinsa eivät ihastuta ainoastaan etsimättömän luonnollisella
hilpeydellään, vaan niillä nykyaikaisen Englannin tapakuvina on
pysyvä kulttuurihistoriallinen arvonsa.



Viehättävä rouva.


"Siis todellakin herra...?"

Hänen tuntehikkaissa, ruskeissa silmissään kuvastui iloinen yllätys,
taistellen ihmettelyn kera. Hän silmäili minusta ystävään, joka
meidät esitti, hymyillen hurmaavan epäuskoisesti, mutta toivosta
säteillen.

Ystäväni vahvisti sen ja samalla lisäsi nauraen: "Ainoa oikea ja
alkuperäinen." Ja hän jätti meidät.

"Olen aina kuvitellut teitä vakaantuneeksi, keski-ikäiseksi
mieheksi", sanoi hän ihastuttavasti, keveästi naurahtaen; sitte
lisäsi hän hiljaisella, vienolla äänellä: "Olen niin iloinen, kun
tapaan teidät, ihan todella!"

Sanat eivät sanoneet mitään, mutta hänen äänensä hiveli kuin lämmin
hyväily.

"Tulkaa -- pakinoikaamme", sanoi hän istuutuen pieneen sohvaan ja
tehden tilaa minulle.

Istuin neuvotonna hänen rinnalleen -- pääni humisi kuin olisin juonut
champanjaa yhden lasin liiaksi. Olin kirjallisesti lapsi vielä.
Joku pieni kirja ja muutamia kirjotuksia ja arvosteluja useampiin
tuntemattomiin aikakauslehtiin siroteltuina olivat tähän asti
olleet ainoa lisä päivän kirjallisuuteen. Äkillinen huomio, että
olin _tunnettu_ herra X. ja että viehättävät rouvashenkilöt minua
ajattelivat ja olivat ihastuneita minut kohdatessaan, sai minut
hämmennyksiin.

"Ja te olette todellakin kirjottanut tuon nerokkaan kirjan?" jatkoi
hän. "Ja kaikki nuo mainiot asiat aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin?
Oi, mahtaa olla ihanaa omata neroa!"

Hän päästi hyödyttömän surkuttelun huokauksen, keveän huokauksen,
joka koski sydämeeni. Häntä lohduttaakseni aloin kömpelön imartelun,
mutta hän torjui sen viuhkallaan. Myöhemmin harkittuani iloitsin
siitä: sellaisia asioita yleensä ilmaistaan paremmin.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa", huusi hän nauraen. "Mutta ei! Sitä
paitsi en tiennyt, mitä se oikeastaan oli teidän puoleltanne. Voitte
olla sangen satiirinen."

Koetin näyttää kuin voisin sitä todellakin, mutta jouduin hänen
edessään hämilleni.

Hän antoi hansikoidun kätensä levätä hetkisen kädessäni. Vielä kotvan
-- ja olisin langennut polvilleni hänen eteensä tai muuten tehnyt
itseni seuran edessä naurettavaksi. Mutta hän huomasi sen hyvin.

"En halua, että lausutte minulle imarteluja", selitti hän. "Toivon,
että tulemme ystäviksi, sillä vuosiin katsoen olen kyllin vanha
sopiakseni äidiksenne." (Kastetodistuksen mukaan mahtoi hän,
ohimennen mainiten, olla 32-vuotias, mutta näytti 26-vuotiaalta. Minä
olin 23 ja, kuten pelkään, aivan mieletön ikäisekseni.)

"Mutta te tunnette maailmaa ja eroatte niin muista ihmisistä, joita
tapaa. Seura on henkisesti tyhjä ja keinotekoinen -- eikö teistäkin?
Ette aavista kuinka monta kertaa kaipaan päästä siitä erilleni --
oppia tuntemaan jonkun, joka minulle näyttäisi todellisen minäni --
joka minua ymmärtäisi. Te pistäydytte tuontuostakin luonani -- otan
vastaan torstaisin --- ja pakinoitte kerallani -- eikö totta? Ja
teidän täytyy minulle ilmaista kaikki nerokkaat ajatuksenne!"

Minun johtui mieleeni, että hän kentiesi heti paikalla tahtoi
kuulla muutamia niistä, mutta ennenkuin ehdin päästä vauhtiin,
tuli saapuville muuan henkisesti tyhjä seuraihminen, joka alkoi
puhua illallisesta, ja rouva oli pakotettu häntä kuulemaan. Kun
hän samalla katosi ihmisvilinään, katsoi hän yli olkansa minuun
puoleksi juhlallisesti, puoleksi koomillisesti, jonka minä ymmärsin.
Se merkitsi: "Surkuttele minua! Minun täytyy tämän matalan,
pintapuolisen ihmisen sallia itseäni ikävystyttää." Ja minä tein sen,
minä surkuttelin häntä.

Etsin häntä kaikista huoneista ennenkuin läksin; halusin häntä
vakuuttaa myötätunnostani ja avustani. Mutta palvelijoilta sain
tietää, että hän oli kohta lähtenyt tuon henkisesti tyhjän
seuraihmisen mukana.

Neljätoista päivää myöhemmin kohtasin Regent Streetillä erään nuoren
kirjallisen ystävän, ja söimme yhdessä aamiaista Monicolla.

"Eilen tapasin todella viehättävän rouvan", sanoi hän, "rouva Clifton
Courtenayn, ihastuttavan naisen."

"Ah, tunnetteko hänet?" huudahdin. "Oi, olemme vanhoja ystäviä. Hän
haluaa aina, että kävisin hänen luonansa. Minun täytyy tosiaankin
kerran mennä sinne."

"Oi, en tiennyt lainkaan, että tekin hänet tunnette", vastasi hän.
Tämä seikka näytti rouvan arvoa hänen silmissään hieman vähentävän.
Mutta pian kohosi hänen innostuksensa uudelleen.

"Ihmeen älykäs rouva", jatkoi hän. "Pelkään kuitenkin, että hän
hieman pettyi suhteeni." Hän sanoi tämän naurahtaen kuin olisi
hänet tavattu valheesta kiinni. "Hän ei tahtonut uskoa, että olen
todellakin herra Smith. Hän oli päättänyt kirjastani, että olen aivan
vanha mies."

En voinut löytää ystäväni kirjasta mitään, joka viittaisi siihen,
että ystäväni oli yli 18 vuoden. Tämä erehdys näytti minusta
osottavan tarkan silmän puutetta, mutta ystävääni oli se ilmeisesti
miellyttänyt.

"Olen vilpittömästi surkutellut", lisäsi hän, "että hän on sidottu
tuohon hengettömään, keinotekoiseen seurapiiriin, jossa hän elää.
En voi teille sanoa, puhui hän minulle, kuinka kaipaan kohdata
jonkun, joka voisi minulle näyttää todellisen minäni -- joka minua
ymmärtäisi. Menen torstaina hänen luoksensa."

Menin hänen kanssansa. Keskustelu ei ollut niin tuttavallista kuin
olin toivonut, sillä likipitäen 80 ihmistä oli saapuvilla huoneessa,
jossa oikeastaan olisi ollut paikkoja vain 8:lle; harhailtuani
rajattoman surkeana ympärinsä muutaman kuuman tunnin -- nuoret
nulikat tuntevat tuollaisessa seurapiirissä vain sen, joka hänet on
tuonut mukanaan, mutta ovat kykenemättömiä saamaan häntä käsiinsä --
sain vihdoinkin tilaisuuden vaihtaa rouvan kera muutamia sanoja.

Hän tervehti minua hymyllä, jonka säteilyssä unhotin aikaisemman
ikävystymiseni ja ihastuneesti puristaen hänen sormiaan pitelin niitä
hetkisen kädessäni.

"Kuinka kaunista teiltä, että piditte lupauksenne", sanoi hän. "Tämä
väki väsyttää minua hirveästi. Istukaa ja kertokaa minulle mitä
olette tehnyt tällä välin."

Hän kuunteli sanojani kymmenisen minuuttia ja keskeytti minut sitte:
"Ja teidän nerokas ystävänne -- jonka kera tulitte -- tapasin
hänet viime viikolla lady Lennoxilla -- onko hän jälleen jotakin
kirjottanut?"

Annoin hänelle haluamansa tiedot.

"Kertokaas minulle niistä!" sanoi hän. "Minulla on niin vähän aikaa
lukemiseen, ja silloin luen vain kirjoja, jotka minua hyödyttävät."
Ja hän heitti minulle kiitollisen katseen, joka oli kehottavampi kuin
sanat. Kuvailin hänelle teosta, ja kun tahdoin olla oikeudellinen
ystävääni kohtaan, toin esiin kohdat, joista ystäväni oli ylpeä,
kuten tiesin.

Eräs kohta näytti rouvaa erittäin kiinnittävän. "Hyvän vaimon
käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympäri, on pelastusvyö,
joka miehen kohottaa taivaaseen."

"Kuinka kaunista!" jupisi hän. "Sanokaa se vielä kerran!"

Toistin sen, ja hän saneli sen perässäni. Silloin kävi meluava vanha
rouvashenkilö hänen kimppuunsa ja minä ajelehdin erääseen nurkkaan,
jossa turhaan koetin näyttää tyytyväiseltä.

Myöhemmin, kun oli aika sanoa jäähyväiset, etsin ystävääni ja tapasin
hänet eräästä nurkasta rouvan kera juttelemasta. He keskustelivat
uusimmasta murhasta jossakin laitakaupungilla. Eräs kovaa työtä
tekevä käsityöläinen, joka kotinsa häviön tähden oli tullut
mielipuoleksi, oli murhannut juopuneen vaimonsa.

"Ah!" sanoi rouva. "Mikä voima onkaan naisella, hän voi miehen vetää
alas ja nostaa ylös! En koskaan lue tapauksesta, johon nainen on
osallisena, muistamatta ihania sanojanne: hyvän vaimon käsivarsi,
jonka hän kiertää miehen kaulan ympärille, on pelastusvyö, joka hänet
kohottaa taivaaseen."

       *       *       *       *       *

Mielipiteet hänen uskonnolliseen ja politilliseen kantaansa nähden
olivat eroavat. Niinpä sanoi puritaanisen kirkon kirkkoherra:
"Vakava, kristillinen rouva, herra, sitä vaatimatonta lajia, joka
on ollut kirkkomme luoma. Olen ylpeä, että tunnen tämän rouvan, ja
olen ylpeä ajatellessani, että halvat sanani ovat olleet vaatimatonna
välikappaleena tempaamaan tämän todellisen naissydämen muotielämän
kevytmielisyydestä ja kohottamaan hänen ajatuksensa korkeampiin
asioihin -- hän on kirkon hyvä palvelija sanan parhaammassa
merkityksessä."

Kalpea, ylimykselliseltä näyttävä nuori abbé sanoi sitävastoin
kreivittärelle, tavanmukainen innostuksen loiste syvälle painuneissa
silmissään: "Minulla on suuria toiveita rakkaaseen ystävättäreemme
nähden. Hänen on vaikeaa tempautua aikansa ja rakkautensa kahleista;
kaikki olemme heikkoja. Mutta hänen sydämensä taipuu kirkkoäitimme
puoleen, kuten lapsen, joka on joutunut vieraihin ihmisiin, monien
vuosien jälkeen halajaa painautua äidinsydäntä vasten. Olemme
keskenämme puhelleet, ja minä -- juuri minä -- tulen kentiesi olemaan
ääni, joka tämän kadotetun lampaan vie takaisin paimenen luo."

Ja sir Harry Bennett, suuri teosoofinen puhuja, arvosteli häntä
kirjeessä eräälle ystävälleen: "Merkillisen lahjakas rouva ja
ilmeisesti janoova totuutta. Rouva, joka kykenee elämäänsä itse
määräämään. Rouva, joka ei pelkää ajattelemista ja järkeä, joka
rakastaa viisautta. Olen kerran jos toisenkin pitkään keskustellut
hänen kerallaan ja mielestäni ja kokemukseni mukaan hän omistaa
tavattoman käsityskyvyn ja todistelut, joita hänelle olen esittänyt,
ovat, siitä olen vakuutettu, kantaneet hyvän hedelmän. Mielestäni
hänestä ennen pitkää tulee arvokas jäsen pieneen joukkoomme. Niin,
voinpa, hänen luottamustaan pettämättä, melkein sanoa, että hänen
kääntymistänsä pidän jo tapahtuneena asiana."

Översti Maxin puhui hänestä aina, kuten "valtion kauniista
tukipylväästä."

"Niin meillä on vihollisia keskuudessamme", sanoi vielä ravakka
vanha sotilas, "on jokaisen kunnon miehen -- ja kunnon naisen --
soveliasta liittyä yhteen isänmaan puolustamiseksi, ja kaikki
kunnia, sanon minä, jaloille rouvashenkilöille, kuten rouva Clifton
Courtenaylle, jotka luonnollisen julkisuudenarastelunsa jättävät
syrjään ja sellaisena murrosaikana kuin tämä nykyinen, astuvat esiin
vastustamaan epäjärjestyksen ja petollisuuden voimia, jotka nyt
rehottavat suuressa vallassa."

"Mutta", huomautti eräs kuulijoista, "olen nuoren Jocelyn sanoista
tullut siihen käsitykseen, että rouva Clifton Courtenaylla on
jokseenkin pitkälle meneviä mielipiteitä sosialistisista ja
politillisista kysymyksistä."

"Jocelyn!" vastasi översti halveksivasti. "Jopa jotakin! Pojan pitkä
tukka ja ontto kaunopuheliaisuus on mahtanut lyhyessä ajassa tehdä
tämän vaikutuksen. Mutta voin imarrella itseäni sillä, että olen
vetänyt ristin Jocelyn tuumien ylitse. Oi, hitto soikoon, herra,
rouva Courtenay on luvannut lähimpinä vuosina tulla esikköliiton
bermendseyläisen haaraosaston kunniadaamiksi. Mitähän Jocely, tuo
lurjus, siihen sanoo?"

Ja Jocely sanoi: "Tiedän, että nainen on heikko; surkuttelen häntä.
Kun tulee aika -- ja se tulee pian -- jolloin nainen ei enää ole
pelinukke, jota kuka tahansa aivoton mies saa langasta tanssittaa
-- jolloin naista ei uhata seuraelämän salaoikeudella, jos hän
uskaltaa noudattaa omaa vakaumustaan lähimmän miehisen sukulaisen
vakaumuksen sijaan -- silloin vasta on paikallaan häntä arvostella.
Minun asemassani ei kyllä sovi pettää luottamusta, jota kärsivä
nainen minulle osottaa, mutta voitte sanoa hauskalle, vanhalle
kivettymälle, översti Maximille: hän ja muut vanhat akat esikköliiton
bermondseyläisessä haaraosastossa voivat valita rouva Clifton
Courtenayn esimiehekseen ja parhaansa mukaan käyttää hyväkseen --
heillä on kuitenkin vain rouvan ulkonaisin verho puolellaan. Hänen
sydämensä lyö yhteen tahtiin eteenpäin rientävän kansan kera; hänen
sielunsa silmät tähystävät jännitettyinä tulevan huomenkoiton
ihanuuteen."

Mielipiteet rouva Clifton Courtenaysta olivat siis sangen erilaisia.
Mutta kaikki selittivät yksimielisesti, että hän oli viehättävä rouva.



Veltostunut Billy.


Elokuu läheni loppuaan. Hän ja minä näytimme olevan ainoat jälelle
jääneet klubinjäsenet. Hän istui avoimen ikkunan edessä. "Times"
lepäsi maassa hänen vierellään. Työnsin tuolini hieman lähemmäksi ja
huomautin: "hyvää huomenta!"

Hän pidätti esille pyrkivän haukotuksensa ja vastasi: "Huomenta!"
niellen e:n kuulumattomiin.

"Pelkään, että tulee oikein kuuma päivä", jatkoin.

"Niin minäkin", kuului vastaus; sitte käänsi hän päänsä pois ja sulki
vienosti silmänsä.

Aavistin, ettei keskustelu ollut hänen mieleensä, mutta se sai minut
vain yhä päättäväisemmin puhumaan. Minut valtasi halu häntä häiritä,
murtaa häiritsemätön rauha, johon hänen olentonsa oli vajonnut ja
juurtunut; kokosin voimani ja kävin käsiksi työhön.

"Huvittava lehti tuo Times", huomautin.

"Erittäin", vastasi hän, nostaen sen lattialta ja ojentaen minulle.
"Tahdotteko lukea?"

Olin koettanut ääneni saada niin taisteluun vaativan iloiseksi kuin
suinkin, jotta se -- kuten laskin -- häntä ärsyttäisi, mutta hän
käyttäytyi yhä vain kuten mies, joka yksinkertaisesti on ikävystynyt.
Taistelin kohteliaasti hänen kanssaan lehdestä, mutta hän väitti
väsyneellä ilmeellä yhä, että oli lukenut sen lävitse. Kiitin ylen
kohteliaasti. Kuulin hänen vihaavan liikaa kohteliaisuutta.

"Sanotaan, että Times'in johtavain kirjotusten lukeminen on oppitunti
englantilaisessa kirjotustyylissä."

"Niin olen kuullut", vastasi hän välinpitämättömästi. "Minä
puolestani en ota mitään oppitunteja."

Times kykeni, kuten saatoin huomata, minua vähän auttamaan. Sytytin
paperossini ja huomautin, ettei hän metsästä. Hän myönsi tämän
tosiasian. Näissä olosuhteissa olisi häntä kieltäminen rasittanut,
mutta myöntämisen välttämättömyys kiihotti häntä.

"Minusta näyttää epäsuhtaiselta kahlata peninkulmittain loassa",
sanoi hän, "seurana nelinen synkkiä miehiä mustassa puvussa,
pari alakuloiselta näyttävää koiraa ja raskas pyssy, tappaakseen
siivekkäitä 12 killingin 6 pencen edestä."

Nauroin ääneeni ja huusin: "Hyvä, hyvä -- sangen hyvä!" Hän oli
sitä lajia miestä, joka naurun ääntä kuullessaan kovasti kauhistuu.
Olin aikeissa taputtaa häntä olalle, mutta ajattelin, että se hänet
mahdollisesti kokonaan karkottaisi pois.

Kysyin, ottiko hän osaa ajometsästykseen. Hän vastasi, että häntä
väsytti puhua hevosista ja yhä vain hevosista 14 tuntia päivässä, ja
sentähden hän oli luopunut ajometsästyksestä.

"Kalastatteko?"

"Minulla ei ollut koskaan kylliksi huvitusvoimaa", vastasi hän.

"Matkustatteko paljon?"

Hän oli ilmeisesti päättänyt taipua kohtaloonsa, sillä hän kääntyi
alistuvan näköisenä minuun päin. Vanha hoitajani oli minua aina
kuvaillut "väsyttävimmäksi" lapseksi kuin hän oli milloinkaan nähnyt.
Minä mieluummin nimitän itseäni "kestäväksi."

"Harhailisin kyllä enemmän ympärinsä", vastasi hän, "jos voisin nähdä
mitään erotusta paikan ja toisen välillä."

"Oletteko käyneet Keski-Afrikassa?" tiedustin.

"Parisen kertaa", vastasi hän. "Se muistuttaa minusta kovin
puutarhoja."

"Kiinassa?"

"Sekotus karjatarha-aitauksesta ja Newyorkin syrjäkaduista",
arvosteli hän.

"Pohjoisnavalla?" koetin kysyä, toivoen kolmannella kertaa
onnistuvani.

"En ole koskaan päässyt vielä aivan perille", vastasi hän. "Kap
Hakluytiin olen jo kerran päässyt."

"Minkä vaikutuksen se teki teihin?" kysyin.

"Ei mitään", vastasi hän.

Keskustelu kääntyi naisiin ja huijausseuroihin, koiriin,
kirjallisuuteen ja sellaisiin asioihin. Huomasin hänellä olevan hyvät
tiedot kaikesta ja hänen ikävystyneen kaikkeen.

"He olivat tavallisesti hauskempia", sanoi hän ensiksi mainituista,
"kunnes he alkoivat ottaa itseään vakavalta kannalta. Nyt ovat he
suorastaan typeriä." -- --

Minun oli syksyllä pakko seurustella pitempään veltostuneen
Billyn kera, sillä sattumalta tapasimme toisemme yhden ja saman
ihastuttavan emännän vieraina, ja minua alkoi hän enemmän miellyttää.
Oli hyödyllistä olla hänen lähellään. Muotiasioissa saattoi
aina huoletta jättäytyä hänen johdettavakseen. Tiedettiin, että
hänen kaulahuivinsa, kauluksensa, sääryssukkansa, jolleivatkaan
olleet kaikkein uusinta valmistetta, olivat aina virheettömät, ja
seuraelämän polulla oli hän korvaamaton oppaana, filosofina ja
ystävänä. Hän tiesi jokaisen, niin herran kuin naisenkin aikaisemman
syntiluettelon. Hänellä oli selko jokaisen naisen menneisyydestä
ja hän osasi tarkkanäköisesti aprikoida joka miehen tulevaisuutta.
Hän tiesi sivulle, missä taloissa ei ollut ymmärtäväistä heitellä
imarteluja ympärilleen, ja missä pöydissä olisi ollut taitamatonta
puuttua politillisesta turmeluksesta puhumaan. Hän saattoi
valmistamatta sanoa mikä tehdasleima oli minkin vaakunassa, ja muisti
jokaisen viimeisinä viitenäkolmatta vuonna perustetun paroninarvon
ostohinnan.

Mitä häneen itseensä tuli, olisi hän voinut kuningas Kaarlo II:sen
kanssa sanoa, ettei ollut koskaan sanonut mitään hullua eikä koskaan
tehnyt mitään viisasta. Hän halveksi tai oli halveksivinaan useimpia
lähimäisiään, ja ne hänen lähimäisistään, joiden mielipide enimmän
merkitsi, halveksivat häntä aivan peittelemättä.

Lyhyesti kuvaten saattoi häntä pitää jonakin Gaiety Gigerl'inä,
iloisena velikultana, jolla on ryynejä päässään. Hän oli mainio
seuramies päivällisen jälkeen, mutta aamupäivällä hänestä pysyttiin
loitolla.

Niin tuumiskelin hänestä, kunnes hän eräänä päivänä rakastui tai
sanoakseni sen Teddy Tidmarsh'in sanoilla, kunnes hän toimitti meille
sen uutuuden, että "hassastui" Gerty Lovelliin.

"Siihen punatukkaiseen", selitti Teddy, erottaakseen tytön hänen
sisaristaan, jotka äskettäin olivat valinneet kullankarvaisen
värivivahduksen.

"Gerty Lovelliin!" huudahti kapteeni. "Oh, olenhan kuullut aina
sanottavan, ettei Lovellin tytöillä yhteensä ole penniäkään."

"Vanha mies on aivan häviöllä, siitä olen varma", huomautti Teddy.

"Oh, jokin suuren sikalauman ympäröimä tai timantteja hikoileva setä
on sukeltanut ilmoille Australiassa tai Amerikassa tai jossakin
muualla", arveli kapteeni. "Ja Billy on ajoissa saanut siitä vainua.
Billy tuntee asiansa."

Me olimme yhtä mieltä, että sellainen selitys oli välttämätön,
vaikkakin kaikissa muissa suhteissa Gerty Lovell oli juuri se tyttö,
jonka järki (jolta tosin ei aina sellaisissa asioissa neuvoa kysytä)
itse olisi valinnut "veltostuneen Billyn" toveriksi.

Päivänvalo ei ollut kaikkein ystävällisin häntä kohtaan, mutta
iltaseurassa, jossa valaistus oli hyvin sovitettu, oli hän minusta
näyttänyt sangen neitseelliseltä. Parhaassakaan tapauksessa ei hän
ollut kaunis, mutta huonoimmassakin oli hänessä hyvän kasvatuksen ja
hienouden vivahdus, joka hänet suojeli unhotukselta; hän pukeutui
mestarillisesti. Luonteeltaan oli hän seurapiirin eduskuvallisia
naisia; aina viehättävä, yleensä vilpistelevä. Hän saattoi lörpötellä
kirjallisuudesta, taiteesta, moralista, ihmisystävällisistä
harrastuksista, filosofiasta ja politikasta -- milloin kustakin --
samalla vilkkaudella jokaisessa teepöydässä, jossa istui. Hänen
hattunsa saattoi aina taata kaikkein viimeisimmiksi ja hänen
mielipiteensä samansuuntaisiksi kuin henkilön, jonka kera hän puhui.
Pieni rouva Bund, maalarin puoliso, aukaisi kerran, kun tuli puheeksi
hänen luonteensa, kauniin suunsa ja sanoi: "Hän on nainen, jolle
elämä ei voisi tarjota mitään suurempaa iloa kuin kutsumuksen jonkin
herttuattaren luo päivälliselle ja joka ei voisi tuntea mistään
suurempaa surua kuin huonosti sopivista vaatteista."

Silloin olisin sanonut, että tämä pikku kuvaus oli yhtä sattuva kuin
julmakin, mutta arvelin, ettei kukaan meistä tunne toista perinpohjin.

Onnittelimme veltostunutta Billyä tai, jättääksemme hänen
pilkkanimensä klubissa, kunnianarvoisaa William Becil Wychwood
Stanley Drayton'ia, kun ensi kerran hänet kohtasimme. Tämä tapahtui
sattumalta Savoyravintolan tarjoiluhuoneessa, ja luulen -- jollei
sähkövalon värähdys minua pettänyt -- että hän punastui.

"Viehättävä tyttö", sanoin. "Olette onnellinen mies, Billy."

Tämä oli puhetapa, jota tällaisessa tilaisuudessa tavallisesti
käytetään, ja se tuli suuhuni vaatimatta mitään valmistusta, mutta
hän tarttui siihen kiinni ikäänkuin se olisi mikäkin vilpittömän
ystävyyden helmi.

"Hän tulee teitä miellyttämään vieläkin paremmin, jahkahan hänet
tunnette", sanoi hän. "Hän on niin erilainen kuin naiset, joita
tavallisesti näkee. Käykää häntä katsomassa huomenna iltapäivällä;
hän ilahtuu suuresti. Tulkaa neljän tienoilla; sanon hänelle, että
hän odottaa teitä." --

Soitin ovikelloa kymmenen minuttia viiden jälkeen. Billy oli
siellä. Tyttö tervehti hämmennyksestä hiljaa vavisten, joka oli
omituista, mutta ei kovin epämiellyttävää. Hän huomautti, että tein
ystävällisesti, kun tulin niin aikaisin. Jäin näin puoleksi tunniksi,
mutta keskustelu laahautui raskaasti eteenpäin, ja muutamat kaikkein
sukkelimmista huomautuksistani eivät herättäneet vähintäkään huomiota.

Noustuani sanomaan jäähyväisiä, sanoi Billy, että hänen täytyi
myös lähteä ja tulisi hän minua saattamaan. Jos he olisivat olleet
tavallinen rakastava pari, olisin jättänyt heille tilaisuuden sanoa
jäähyväiset kahdenkesken; mutta arvoisaan William Dranton'iin ja
vanhimpaan neiti Lovell'iin nähden pidin sellaisen menettelyn
tarpeettomana; sentähden odotin, kunnes he olivat pudistaneet
toistensa kättä ja menin hänen kanssansa portaista alas.

Mutta esisuojamassa huudahti Billy äkkiä: "Zeun nimessä! Minuutti
vain", ja juoksi portaita ylös, kolme porrasta kerrallaan. Ilmeisesti
löysi hän, mitä etsi, portaiden yläpäästä, sillä en kuullut salongin
ovea avattavan. Sitte asteli arvoisa Billy vakavan, huolimattoman
näköisenä jälleen alas luokseni.

"Olin unhottanut hansikkaani", selitti hän, tarttuen käsivarteeni.
"Unhotan aina hansikkaani."

En maininnut, että olin nähnyt hänen ottavan ne hatustaan ja pistävän
takkinsa takataskuun.

Klubissa näimme Billyä vähän lähimpinä kolmena kuukautena; mutta
kapteeni, joka pöyhisteli sillä, että näytteli kyynikon osaa
tupakkapakinoissaan -- tosin ei hänelle olisi ollut vahingoksi,
jos hän sattumalta olisi näyttänyt alkuperäisyyttäkin -- oli sitä
mieltä, että häiden jälkeen hän korvaa poissaolonsa ylihypäten.
Kerran näin hämärissä olennon, joka muistutti Billyä, seurassaan
toinen, joka olisi saattanut olla vanhin Lovellin neideistä; mutta
paikka oli Botterean puisto -- joka ei ollut muodissa iltakävelyille
-- ja molemmat olennot pitelivät toisiaan kädestä. Koko kuvassa
oli jotakin, joka muistutti loppulukua lontoolaisen aikakauslehden
romanissa -- ja minä otaksuin erehtyneeni.

Mutta eräänä iltana näin heidät Adephin aitiossa, syventyneenä
tuntehikkaaseen melodraamaan. Liittäydyin heihin väliajalla ja tein
pilaa kappaleesta, kuten Adelphiteatterissa on tapana, mutta neiti
Lovell pyysi minua painokkaasti, etten turmelisi hänen huviaan ja
Billy tahtoi oikein vakavasti punastuen käydä selittämään, oliko
miehellä oikeutta käyttäytyä, kuten Will Terriss olisi käyttäytynyt
juuri sitä naista kohtaan, jota rakasti. Jätin heidät ja palasin
omaan seuraani, luullakseni kaikkien asianomaisten tyytyväisyydeksi.

He menivät aikanaan naimisiin. Yhdessä seikassa olimme erehtyneet.
Tyttö ei tuonut mitään mukanaan Billylle. Mutta molemmat näyttivät
olevan tyytyväisiä Billyn omaisuuteen, vaikkei se ollutkaan kovin
suuri. He muuttivat muutamaan matalaan taloon lähelle Viktorian
asemaa ja vuokrasivat erään broughamin sesongin ajaksi. He eivät
usein kutsuneet vieraita, mutta he tulivat yleensä näyttäytymään,
missä heidän oikeuden ja muodin mukaan oli näyttäydyttävä. Arvoisa
rouva Drayton oli paljoa nuorempi ja tuoreempi henkilö kuin vanhin
Lovellin neidistä oli ollut, ja kun hän pukeutui viehättävästi
naimisensa jälkeen, kuten ennenkin, kohosi hänen asemansa
nopeasti seuraelämässä. Billy meni hänen kanssansa kaikkialle ja
oli ilmeisesti sydämestään ylpeä hänen menestyksensä johdosta.
Väitettiinpä, että hän suunnitteli luonnoksia vaimonsa pukuihinkin,
ja itse olen nähnyt hänen vakavasti tutkivan pukuja ensiluokan
muotikauppojen näyteikkunoissa.

Kapteenin ennustus ei täyttynyt. Veltostunut Billy -- jos tätä nimeä
vielä voi käyttää -- kävi häidensä jälkeen tuskin koskaan klubissa.
Mutta minä olin alkanut hänestä pitää ja, kuten hän oli ennustanut,
hänen rouvastaan samoin.

Minusta tuntui heidän levollinen välinpitämättömyytensä polttaviin
päivänkysymyksiin nähden todelliselta virkistykseltä kirjallisten ja
taiteellisten piirien kirpeän ilman jälkeen. Jos olisin tällaisessa
talossa joutunut elämään, olisi se minua tympäissyt, mutta vaihteluna
se virkisti.

Kuukausien kuluessa näyttivät he vain liittyvän lujemmin toisiinsa,
vaikkeikään tämä, kuten minun on annettu ymmärtää, ole sääntönä
muotipiireissä. Eräänä iltana saavuin vähän ennen aikaani taloon
ja neuvoi minut joku hiljaa esiinastunut palvelija salonkiin. He
istuivat siellä hämärissä, käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.

Peräytyminen oli mahdotonta, siksi seisoin pelkäämättä paikallani ja
yskäsin. Mikään keskiluokkaan kuuluva rakastunut pari ei olisi voinut
näyttää pahemmin hämmentyneeltä ja yllätetyltä.

Mutta tämä tapaus sai aikaan eräänlaista ymmärtämistä välillemme,
ja minua pidettiin tästä lähtien ystävänä, jonka edessä oli
vähemmän tarpeellista teeskennellä. Ja heitä tutkittuani tulin
siihen loppupäätökseen, että Amorin tiet ja kujeet ovat samallaiset
kaikkialla maailmassa.

Niin kului hauskasti kesä ja talvi, ja sitte -- kuinka sallimus sen
niin säälikään -- sairastui herra Drayton aivan keskellä Lontoon
sesonkia, kun kutsut tanssijaisiin ja päivällisiin, aamiaisiin
ja muihin vastaanottoihin valuivat virtanaan, kun Hurlinghamin
nurmimatot olivat rehevimmillään ja juoksijahevoset uljaimmillaan.

Onnettomampaa oli, että arvoisa rouva Billy oli täksi sesongiksi
muotiin nähden varustautunut paremmin kuin moniin vuosiin.
Kevätkorvan olivat hän ja Billy tehneet työtä uusien, soreain
pukimien keksimiseksi; ja puvut ja hatut -- pelkkiä taideteoksia
-- odottivat telineillään päästäkseen maailmaa lumoamaan. Arvoisa
rouva Billy oli ensi kertaa elämässään kadottanut halunsa tällaisiin
asioihin.

Heidän ystävilleen kävi tämä vilpittömästi sääliksi, sillä seuraelämä
oli Billyn elementti, jossa hän oli intressantti ja huvittava. Mutta,
kuten lady Gower sanoi, hänen rouvallaan ei ollut vähintäkään
pakkoa antaa itseään siltä vangita. Hänelle ei tekisi hyvää, jos hän
erottuisi maailmasta, ja se näyttäisi omituiselta.

Niinpä uhrasi arvoisa rouva Drayton, josta omituisuus oli rikos ja
lady Gowerin ääni niinsanoaksemme velvollisuuden ääni, lahjansa
seuraelämän alttarille, sonnusti pukunsa yllensä ja meni seuraelämään.

Mutta arvoisa rouva Drayton ei saavuttanut samaa menestystä kuin
edellisten sesonkien aikana. Hänen keveä loruamisensa tuli niin
keveäksi, ettei se tyydyttänyt itse Lonen puistossakaan. Hänen
kuuluisa naurunsa kuului koneelliselta. Hän hymyili herttuain
viisaudelle ja näytti ikävystyneeltä kuullessaan miljonäärien
hauskoja juttuja. Maailma selitti hänet hyväksi aviovaimoksi, mutta
huonoksi seuranaiseksi ja rajotti huomaavaisuutensa yksinomaan
kyselyihin hänen miehensä voinnista. Ja tästä ratkaisusta oli
arvoisa rouva Drayton kiitollinen, sillä Billy tuli yhä heikommaksi.
Ainoastaan siinä varjojen maassa, jossa liikkui, oli hän jotakin
todellista. Käytännössä hänestä oli vain vähän hyötyä, mutta häntä
lohdutti ajatus, että hän auttoi miehensä hoitamisessa.

Mutta Billy itse oli levoton. "Toivoisin sinun menevän useammin
ulos", tuumi hän. "Tunnen olevani itsekäs elukka sulkiessani sinut
tähän ikävään, pieneen taloon. Sitä paitsi" -- lisäsi hän -- "sinua
kaivataan ja minua vihataan, kun pidätän sinua poissa." Sillä
milloin hänen vaimonsa tuli kysymykseen, ei Billyä auttanut hänen
maailmantuntemuksensa mitään. Hän luuli tosiaankin, että seurapiirit
kaipasivat arvoisaa rouvaa Draytonia ja olisivat aivan lohduttomat
ilman häntä.

"Tahtoisin mieluummin jäädä luoksesi, armas", vastasi rouva
tavallisesti. "Minua ei huvita mennä yksin ulos. Sinun täytyy tulla
pian terveeksi ja ottaa minut mukaasi."

Niin jatkui keskustelu tuon tuostakin, kunnes eräänä iltana, rouvan
istuessa yksinään, hoitajatar astui hiljaa huoneeseen, sulki oven ja
tuli hänen luoksensa.

"Toivoisin teidän menevän tänä iltana ulos, armollinen rouva", sanoi
hoitajatar, "vaikkapa vain muutamaksi tai pariksi tunniksi. Luulen,
että se ilahduttaisi herraa, sillä hän kärsii siitä, kun arvelee,
ettette sitä tee hänen tähtensä; ja juuri nyt --" vaimo epäröi
hetkisen -- "ja juuri nyt toivoisin hänen pysyvän levollisena."

"Onko hän heikompi?"

"No, hän ei ole vahvempi, ja luulen -- luulen, että meidän on
taivuttava hänen oikkuihinsa."

Rouva Drayton nousi, astui ikkunan ääreen ja silmäili kotvan aikaa
ulos.

"Mutta mihin minä menisin?" sanoi hän vihdoin ja kääntyi hymyillen.
"Minua ei ole kutsuttu mihinkään."

"Ettekö voi häntä saada uskomaan, että olette kutsuttu?" sanoi
hoitajatar. "Kello on seitsemän. Sanokaa menevänne johonkin
pöytäseuraan; voitte sitte palata aikaisin. Pukeutukaa, tulkaa alas
ja sanokaa jäähyväiset, ja sitte tulkaa yhdentoista aikaan jälleen
sisälle, ikäänkuin olisitte juuri palannut."

"Onko teistä se välttämätöntä, hoitajatar?"

"Pitäisin sen parhaana, armollinen rouva. Toivoisin teidän sitä
koettavan."

Rouva Drayton meni ovelle, mutta pysähtyi siellä.

"Hänellä ovat niin tarkat korvat, hoitajatar; hän kyllä kuuntelee
ovien avaamista ja vaunujen jyrinää."

"Tahdon sen järjestää", sanoi hoitajatar. "Tahdon tilata vaunut 10
minuuttia ennen kahdeksaa. Sitte voitte ajaa kadun päähän saakka,
laskeutua rattailta ja palata jalkaisin kotiin. Päästän itse teidät
sisään."

"Ja palaaminen sitte?" kysyi toinen.

"Teidän on parisen minuuttia ennen yhtätoista hiivittävä jälleen
ulos, ja vaunut odottavat teitä nurkalla. Jättäkää vain kaikki minun
huostaani."

Puolen tunnin jälkeen astui rouva Drayton sairashuoneeseen, loistaen
seurapuvussaan ja juveleissaan. Onneksi oli valaistus hyvin
himmeä, muuten olisi veltostunut Billy epäillyt vaikutusta, jonka
hänen vaimonsa tulisi tekemään. Sillä hänen kasvonsa eivät olleet
pöytäseuraan soveltuvat kasvot.

"Hoitajatar sanoi minulle, että menet tänä iltana Grenvillelle. Olen
niin iloinen! Olen ollut huolissani sinun tähtesi -- että täällä
ikävöisit koko sesongin ajan."

Sairas otti vaimonsa käden käteensä ja piteli sitä käsivartensa
pituudelta loitolla itsestään.

"Kuinka somalta näytät, rakkain", sanoi hän. "Kuinka heidän on
täytynytkään minua kirota, kun olen pitänyt sinua sulettuna tänne
sisälle, kuten prinsessaa ihmissyöjän luolassa. Enhän enää koskaan
uskalla astua heidän eteensä."

Toinen nauroi, iloiten hänen sanoistaan. "En viivy kauvan poissa",
sanoi hän. "Olen niin huolissani, että joudun pian takaisin ja näen
kuinka poikaseni on käyttäytynyt, jollet ole ollut hyvä, en mene enää
koskaan."

He suutelivat ja erosivat, ja yhdentoista aikaan palasi hän
huoneeseen takaisin. Hän kertoi, kuinka viehättävä ilta oli ollut, ja
kerskui hieman menestyksellään.

Hoitajatar sanoi, että sairas oli tänä iltana ollut iloisempi.

Niin näyteltiin hänelle päivittäin tämä ilveily. Tänään olivat
illalliset, seuraavana päivänä tanssijaiset, joihin rouva meni
suoraan Parisista tilatussa puvussa; sitte jälleen jotkut kutsut tai
konsertti tai pöytäseura.

Tyhjäntoimittajat ja ohikulkijat pysähtyivät ja tuijottivat
kuihtuneeseen rouvaan, jolla olivat itkettyneet silmät ja joka
seurapuvussaan pujahti ikäänkuin varas omasta ovestaan ulos ja
jälleen sisälle.

Eräänä iltana kuulin muutamassa talossa, jossa kävin vieraisilla,
hänestä puhuttavan ja liittäydyin ryhmään kuullakseni.

"Pidin häntä aina sydämetönnä, olisin luullut hänellä olevan enemmän
ymmärrystä", sanoi eräs rouva; "eihän voi odottaa, että vaimo
rakastaisi miestään; mutta hänen ei tarvitse tätä tahallaan lyödä
laimiinkaan, kun tämä lepää kuolemaisillaan."

Mainitsin olleeni poissa kaupungista ja kysyin, mitä tämä merkitsi
ja jokaisesta suusta kuulin samallaisia juttuja. Muuan oli huomannut
rouvan vaunut oven edessä kahtena tai kolmena iltana peräkkäin.
Toinen oli nähnyt hänen palaavan kotiin. Kolmas oli nähnyt hänen
menevän ulos j.n.e.

En voinut näitä tosiasioita sovittaa yhteen sen kanssa, mitä hänestä
tiesin, ja niin menin seuraavana iltana heitä katsomaan. Oven avasi
heti rouva itse.

"Näin ikkunasta, että tulette", sanoi hän. "Tulkaa sisään -- älkää
puhuko!"

Seurasin häntä, ja hän sulki oven jälkeemme. Hän oli loistavassa
puvussa, hänen tukassaan salamoivat timantit, ja minä katsoin
kysyvästi häneen.

Hän nauroi katkerasti. "On aikomus, että menisin tänä iltana
oopperaan", selitti hän. "Istukaa, jos teillä on aikaa muutamia
minuutteja."

Sanoin tulleeni pakinoimaan, ja täällä hämärässä huoneessa, jota
ainoastaan katulyhdyt valaisivat, kertoi hän minulle kaiken. Ja
lopuksi antoi hän päänsä vaipua paljaalle käsivarrelleen; ja minä
käännyin pois ja silmäilin kotvan aikaa ikkunasta kadulle.

"Minusta tuntuu tämä niin naurettavalta", sanoi hän nousten ja astuen
luokseni. "Istun kaiken iltaa täällä puettuna kuten nyt. Pelkään,
etten näyttele hyvin osaani. Mutta onneksi ei Billy ole koskaan
oikein perehtynyt näyttelemiseen, ja se on kyllä hyvä hänelle.
Valehtelen hänelle hirveimpiä asioita, joita joku minulle on sanonut,
ja mitä minä jollekin olen sanonut, ja kuinka vaatteitani on ihailtu.
Mitä te tästä pidätte?"

Vastaukseksi pyysin saada olla hänen ystävänsä.

"Olen iloinen, että ajattelette minusta hyvää", sanoi hän. "Billyllä
on niin korkea käsitys teistä. Saatte kuulla muutamia hullunkurisia
juttuja. Olen iloinen, että tiedätte totuuden."

Minun täytyi jättää Lontoo, ja Billy kuoli ennen palaamistani.
Kuulin, että hänen vaimonsa täytyi noutaa tanssijaisista, ja hän oli
joutunut juuri parhaiksi suutelemaan miehensä huulia ennenkuin ne
kylmenivät. Mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä sillä, että loppu
oli tullut aivan äkkiä.

Kävin kohta sen jälkeen hänen luonansa ja ennen lähtöäni viittasin
siihen, mitä ihmiset puhuivat, ja kysyin, eikö hänen mieluummin ollut
sanottava totuus.

"Toivoisin, ettette sitä pyydä", vastasi hän. "On kuin siten erään
elämän piilopuolet vedettäisiin julkisuuteen."

"Mutta", väitin vastaan, "ihmiset ajattelevat --"

"Mitäs siitä, mitä he ajattelevat!"

Nämä sanat tuntuivat minusta sangen merkillisiltä rouva Draytonin
suusta, rouva Draytonin, omaa sukua Lovell.



Cyril Harjohnin vaali.


Kaksikymmenvuotiaan sisäoppilaslaitoksen nuoremman oppilaan ja
taitamattoman viistoistavuotiaan pojan välillä ammottaa ylipääsemätön
kuilu. Mutta yksineljättävuotiaan raskaasti työskentelevän
sanomalehtimiehen ja viisikolmattavuotiaan _doctor medicinae'n_,
jolla ovat loistavat tutkinnot takanaan ja tavattoman toivorikas ura
edessään, välillä on sentään läheinen ystävyys mahdollinen.

Minut esitti Cyril Harjohn'ille hänen kunnianarvoisuutensa Charles
Fauerberg.

"Nuori ystävämme", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa Charles
Fauerberg, seisten erittäin rakastettavassa opettajan asennossa,
oikea käsi kasvattinsa olalla. -- "Nuori ystävämme on tullut
hieman huolimattomaksi, mutta olen huomannut hänessä kykyjä, jotka
herättävät toiveita -- jaa, saan sanoa, sangen suuria toiveita.
Tällä hetkellä on hän erityisen valvontani alla; teillä ei ole hänen
opintojensa kera mitään tekemistä. Hän saa nukkua Millingin ja muiden
kera makuusalissa n:o 2."

Poika oli mieltynyt minuun, ja minä ajattelin ja toivoin, että
tein hänen oleskelunsa opistossa vähemmän ikäväksi kuin se muuten
olisi voinut olla. Kunnianarvoisan Charlesin metodit olivat samalla
asteella kuin hanhien kesyttäjän; hän sulki heidät sisään ja syötti
talkkunalla. Menettely on voitollinen kesyttäjälle, mutta tuskallinen
hanhille.

Nuori Harjohn ja minä jätimme opiston oppikurssin lopussa; hän oli
matkalla Brasenoseen ja minä Bloomsburyyn. Hän lupasi pyhästi, ettei
koskaan käy Lontoossa minua tapaamatta, ja sitte oli meillä tapana
syödä muutamassa Sohon monista likaisista, kynsilaukalle lemuavista
ravintoloista ja syötyämme istua huokeain beaunelasiemme ääressä
keskustellen tulevaisuudestamme; ja kun menin Guy-sairashuoneeseen,
jätin John Streetin ja vuokrasin huoneen läheltä hänen huonettaan
Staple Inn'issä. Nämä olivat suloisia päiviä; lapsuutta
arvostellaan usein liian ihanaksi, mutta se on rikkaampi suruista
kuin iloista. Minä en tahtoisi lapsuuttani takaisin, jos sitä
minulle tarjottaisiin; mutta luopuisin koko muusta elämästäni jos
kaksikymmenlukuni saisin elää uudestaan.

Cyrilin mielestä olin maailman mies, ja hän kääntyi minun kuten
viisaamman puoleen, kuitenkin, kuten pelkäsin, sitä aina löytämättä;
minä taasen sain häneltä innostusta ja opin, mikä hyöty miehellä on
ihanteiden säilyttämisestä.

Pakinoidessamme oli minusta kuin hänestä säteilisi silminnähtävää
valoa, ympäröiden hänen kasvonsa sädekehällä kuin pyhimyskuvan pään.
Luonto oli tuhlannut hänet hukkaan, kun asetti hänet 19 vuosisataan.
Sillä luonto on jo saavuttanut voittonsa. Sen sankarijoukko, jonka
urhoista harvoja on ylistetty, useita unhotettu, on hajotettu. Pitkä
rauha, verellä ja tuskilla saavutettu, on kotiutunut maahan. Luonto
oli määrännyt Cyril Harjohnin yhdeksi sankareistaan. Hän olisi ollut
martyri niinä päivinä, joina ajatteleminen vei polttoroviolle,
vapauden puolesta taistelija silloin, kun ajatuksensa lausuminen
merkitsi kuolemaa. Hänen tehtävänsä olisi oikeastaan ollut valloittaa
sivistykselle menetettyjä paikkoja; kohtalo oli hänet tuominnut
henkivartiopalvelukseen hyvinjärjestettyyn kasarmiin.

Mutta maailmassa on aina tehtävää, vaikka työ nyt onkin viinimäessä
eikä taistelukentällä. Pieni, mutta riittävä omaisuus takasi hänelle
vapauden. Useimmille ihmisille on tulojen varmuus kunnianhimon
hauta; Cyrilille oli se hänen kaihonsa peruskivi. Vapautuneena
pakosta työskennellä elämänsä ylläpidoksi, voi hän suoda itselleen
ylellisyyden elää työlleen. Hänen työnsä oli hänen intohimonsa; hän
ei katsellut sitä oppineen kylmällä uteliaisuudella, vaan oppilaan
unelmoivalla alttiudella. Sen rajojen laajentaminen, vieminen
eteenpäin -- lipun vieminen kauvemmaksi vielä tutkimattomaan
sekasokaan, joka lepää inhimillisen tietämyksen rajaviivan tuolla
puolen: se oli hänen unelmansa.

Muistan, kun eräänä kesäiltana istuimme hänen huoneessaan ja
hiljaiseen huoneeseemme tunkeutui kaupungin hälinä kuin väsyneen
lapsen ähkyntä. Hän nousi ja ojensi käsivartensa hämärtyville
kaduille kuin tahtoisi kaikki rasitetut miehet ja naiset vetää
syliinsä ja lohduttaa.

"Oi, voisinko teitä auttaa", huudahti hän, "veljeni ja siskoni! Ota
elämäni, Jumala, ja anna se minun sijastani kansalleni!"

Tämä huudahdus tuntuu teatterimaiselta, kun sen luen, mutta
nuorisolle eivät tuollaiset sanat ole naurettavia, kuten meille
vanhemmille miehille.

Kuten luonnollista, rakastui hän ja muuten juuri siihen naiseen,
jolla häneen nähden kaikkien odotusten mukaan olikin suurin
vetovoima. Elsbeth kuului siihen lajiin, josta maailma -- enemmän
vaistomaisesti kuin sopimuksen mukaan -- valitsee madonnansa ja
pyhimyksensä. Ketään noista on mahdoton sanoilla kuvata. Hänen
kauneutensa ei ollut omaisuus, joka voidaan merkitä luetteloon, vaan
hän itse. Sen tunsi, kuten tuntee keväisen aamunkoiton kauneuden,
joka hälventää nukkuvan kaupungin varjot -- mutta sitä ei voinut
kuvailla... Tapasin hänet usein, ja puhellessani hänen kanssaan,
huomasin itsessäni -- minussa, sanomalehden päiväpalkkalaisessa,
Fleet Streetin kapakkain kävijässä, tupakkapakinain syöttäjässä --
todellisen gentlemannin, joka oli mahdoton mihinkään alhaisuuksiin,
mutta luotu kaikkia jaloja tekoja varten.

Hänen läheisyydessään muuttui elämä kauniiksi ja herttaiseksi,
kohteliaisuuden, hellätuntoisuuden ja yksinkertaisuuden kouluksi.

Saavutettuani selvemmän käsityksen ihmisten ominaisuuksista, olen
usein itseltäni kysynyt: eikö olisi ollut parempi, jos hänen
luonteessaan olisi ollut enempi maallista sekotusta ja eikö hän siten
olisi paremmin täyttänyt tämän arkipäiväisen maailman vaatimuksia.
Silloin näyttivät nämä molemmat ystäväni olevan luodut toisilleen.

Hän vetosi kaikkeen jaloon Cyrilin luonteessa, ja Cyril kunnioitti
häntä peittelemättömällä jumaloimisella, joka vähemmän ylevämielisen
miehen puolelta olisi näyttänyt teeskentelyltä, ja jonka hän otti
vastaan suloisella tyydytyksellä, jollaisella Artemis mahtoi
tervehtää Endymionin suosiota.

He eivät olleet muodollisesti kihloissa. Cyriliä näytti pelottavan
rakkautensa hautaaminen hääajatuksiin. Hänelle oli rakastettunsa
pikemmin naisellisuuden ihanne kuin nainen lihaa ja verta. Hänen
rakkautensa oli hänen uskontonsa; sen kokoonpanossa ei ollut
jälkeäkään maallisesta intohimosta.

Jos olisin maailmaa tuntenut paremmin, olisin nähnyt lopun edeltä
päin; sillä ystäväni suonissa virtasi punainen veri; ja ah, me
unelmoimme runoelmiamme, emme niitä elä. Mutta silloin olisi ajatus,
että toinen nainen saattoi astua heidän väliinsä, näyttänyt minusta
naurettavalta. Otaksumista, että tämä toinen nainen voisi olla
Geraldine Fawley, olisin pitänyt loukkauksena katseeni terävyyttä
kohtaan; tämä on jutussa sellainen kohta, jota en vielä tänäänkään
ymmärrä.

Että tyttö veti häntä puoleensa, että hän kernaasti viivähti tämän
läheisyydessä, nähdäkseen tumman hehkun lehahtavan tämän kasvoille
ja jälleen katoavan, koettaakseen houkutella tulta tämän tummiin
silmiin, se oli jotakin toista ja aivan ymmärrettävää; sillä
tyttö oli ihmeen sievä ja häikäisevän, hekumallisen kaunis; hänen
kauneutensa houkutteli ja vaati samalla taisteluun. Mutta hänessä
näki jotakin muuta kuin elävän olennon, silloin sysäsi hän luotaan.
Väliin, kun päämäärä näytti hänestä ponnistuksen arvoiselta,
verhoutui hän kyllä eräänlaiseen oikulliseen vienouteen; mutta hänen
näyttelemisensä oli aina taitamatonta ja liioteltua ja saattoi
eksyttää ainoastaan houkkion.

Cyril ainakaan ei antanut sillä itseään pyydystää. Eräänä iltana
olivat he erään tyhjäntoimittajakokouksen aikana -- kokoonnuimme
muuten enemmän tuttavuudesta kuin minkään yhteisen merkin alla
-- melkoisen ajan keskustelleet keskenään, kunnes minä, Cyriliä
puhutellakseni, ventturoin heidän luoksensa. Heitä lähetessäni
poistui tyttö, sillä hänen vastenmielisyytensä minua kohtaan oli yhtä
suuri kuin minun häntä kohtaan -- mikä kentiesi oli hyväksi minulle.

"Neiti Fawley näyttää pitävän kahden seuraa kolmen seuraa parempana",
huomautin poistuvan jälkeen silmäillen.

"Pelkään, että hän huomaa sinussa jotakin, jota nimitetään
antisympaatisiksi aineksiksi", vastasi hän nauraen.

"Pidätkö hänestä?" kysäsin hieman tuimasti.

Hän naulasi silmänsä tyttöön; tämä seisoi eteisen ovella ja puhutteli
erästä pientä mustapartaista miestä, joka hänelle juuri oli esitetty.
Muutaman hetken perästä menivät he käsikynkätysten ulos ja Cyril
kääntyi minuun.

"Pidän häntä", vastasi hän, pakotettuna puhumaan sangen hiljaa,
"olentona, johon on ruumiistunut kaikki paha, mitä naisessa piilee.
Ennen vanhaan olisi hän ollut joku Kleopatra, joku Theodora, joku
Delila. Tänään, tilaisuuden puutteessa, on hän 'viekas nainen', joka
koettaa kaivaa itselleen tietä seuraelämään -- ja vanhan Fawleyn
tytär. Olen väsynyt -- lähtekäämme kotiin."

Hänen viittauksensa sukuperään oli merkitsevä. Harvan ihmisen johtui
mieleen yhdistää älykästä, kaunista Geraldine Fawleytä "lurjus
Fawleyn" kera, juutalaisen luopion, entisen vankilan asukkaan ja
nurkkasaksan; ja tämä, joka odotti tyttärestään jotakin, varoi
olemasta hänelle vastuksiksi eikä koskaan näyttäytynyt hänen
seurassaan. Mutta kukaan, joka isän oli kerrankaan kohdannut, ei
voinut tätä sukulaisuutta unhottaa hänen tytärtään puhutellessaan.
Vanhemmat kasvot olivat täydessä julmuudessaan, viekkaudessaan
ja ahneudessaan piirre piirteeltä, viiva viivalta jäljennetyt
nuoremmissa. Oli kuin luonto olisi taiteellisessa oikussaan ottanut
tehtäväkseen muodostaa inhottavuuden ja kauneuden juuri samasta
aineesta. Miehen irvistelyn ja tytön hymyilyn välillä -- missä oli
erotus? Anatoomikin olisi joutunut ymmälle tätä todistaessaan, ja
kuitenkin ensimäinen inhotti jokaista, mutta useimmat miehet olisivat
antaneet mitä tahansa toisen saadakseen omakseen.

Cyrilin vastaus rauhotti minua toistaiseksi. Hän tapasi tytön usein,
kuten luonnollista oli. Tyttö oli jonkunlainen maineen saavuttanut
laulajatar ja meidän seurapiirimme, kuten tavallisesti sanotaan,
"kirjallistaiteellinen." Ollakseni oikeudenmukainen tyttöä kohtaan
-- hän ei kuitenkaan koettanut hurmata ystävääni tai olla häntä
kohtaan sievän viehättäväkään. Itse asiassa näytti hän kaikin voimin
koettavan näyttää luontaisia -- toisin sanoen: erittäin inhottavia
puoliaan.

Palatessamme erään ensi-illan jälkeen teatterista, tapasimme heidät
eteisessä. Seurasin Cyriliä jonkun matkan päässä, mutta kun hän
pysähtyi tyttöä puhuttelemaan, jouduin väentungoksen mukana aivan
heidän luoksensa.

"Tuletteko huomenna Leightonille?" kuulin ystäväni kysyvän.

"Kyllä", vastasi tyttö. "Ja toivon, ettette te tulisi."

"Miksi en?"

"Koska olette narri ja ikävystytätte minua."

Tavallisissa olosuhteissa olisin pitänyt puheen leikkinä -- se kuului
sukkeluuksiin hänen lajiaan -- mutta kasvoille levisi suuttumuksen ja
harmin pilvi. Hän ei virkannut mitään. En tahtonut heille ilmaista,
että olin kuullut. Koetin uskoa, että ystävääni vain huvitti koko
tapaus, mutta nämä selitykseni eivät minua tyydyttäneet.

Seuraavana iltana menin itse Leightonille. Grantit olivat kaupungissa
ja Cyril söi heidän kerallaan. Huomasin, etten tuntenut täällä monta
ihmistä, ja tuttavista en paljon välittänyt. Olin aikeissa lähteä
tieheni, kun neiti Fawleyn nimi ilmoitettiin. Olin aivan oven suussa
ja hänen täytyi pysähtyä minua puhuttelemaan. Vaihdoimme muutamia
puheenparsia. Hän joko rakasteli miestä tai oli häntä kohtaan ilkeä.
Yleensä puhui hän kanssani katsomatta minuun, ja nyökkäili ja hymyili
samalla ihmisille ympärillään. Olen nähnyt useita naisia, jotka ovat
yhtä epäkohteliaita, mutta eivät voi vapauttaa itseään viasta kuten
hän. Hetkiseksi hän sentään käänsi silmänsä minuun.

"Missä on ystävänne?" kysyi hän. "Ajattelin, että olisitte
eroamattomat."

Silmäsin häneen kummastuneena. "Hän syö tänään jossakin muualla",
vastasin. "Luulen, ettei hän tule."

Hän nauroi. Luulen että pahinta tässä naisessa on hänen naurunsa; se
ilmaisi niin paljo julmuutta.

"Minä luulen, että hän tulee", sanoi hän.

Tämä ärsytti minua epäkohteliaisuuteen. Hän aikoi lähteä; sulin hänen
tiensä ja pysähdytin hänet.

"Miksi niin luulette?" kysyin minä, ja ääneni -- sen tiedän --
ilmaisi levottomuutta, jota tunsin hänen vastauksensa johdosta. Hän
katsoi minua suoraan kasvoihin, hänellä oli muuan hyve, hyve, johon
nähden eläimet ovat ihmistä etevämmät -- hän oli suora. Hän tiesi,
etten voinut häntä sietää -- että häntä vihasin, olisi kai sattuvampi
sanoa, jollei se kuuluisi vanhanaikaselta -- ja hän ei salannut, että
hän sen tiesi ja maksoi samalla mitalla.

"Siksi, että minä olen täällä", vastasi hän. "Miksi ette pelasta
häntä? Eikö teillä ole mitään vaikutusta häneen? Sanokaa sille
pyhimykselle, että hän pitäköön kultasensa -- minä en tahdo häntä.
Kuulittehan, mitä eilen illalla sanoin hänelle. Minä menen hänen
kanssansa naimisiin ainoastaan hänen asemansa tähden ja rahojen
tähden, joita hän voi ansaita, jos hän ahkeraan työskentelee eikä
näyttele narria. Kertokaa hänelle mitä olen sanonut -- en tee sitä
tyhjäksi."

Hän meni pois, tervehtiäkseen erästä elähtänyttä lordia hymyillen,
ja minä tuijotin hänen jälkeensä, kuten pelkään, jokseenkin hölmön
näköisenä, kunnes muutamia nuoria miehiä tuli irvistellen luokseni ja
kysyivät, olinko nähnyt henkiä tai lyönyt hullun veikan.

Minun ei tarvinnut odottaa. En tuntenut mitään uteliaisuutta. Jokin
sanoi minulle, että nainen oli puhunut totta. Näin ystäväni saapuvan
ja vetelehtivän naisen ympärillä kuin koira, odottaen ystävällistä
sanaa tai sen puutteessa potkaisua. Tiesin, että hän näki minut,
ja tiesin, että tämä seikka lisäsi hänen intoaan. Vasta kadulle
päästyämme puhuttelin häntä. Hän säpsähti, kun häntä kosketin. Me
molemmat emme olleet mitään hyviä näyttelijöitä; hänellä täytyi olla
paljo lukemista kasvoissani, ja huomasin että hän oli lukenut; ja
me kävelimme äänettöminä rinnatusten. Minä tuumailin, mitä minun
olisi sanottava, kysyin itseltäni, saisinko aikaan hyötyä vai
vahinkoa -- ja toivoin, että olisimme jossakin muualla, emme vain
tällä hiljaisella, elämää uhkuvalla kadulla, jollaisilla on niin
paljo näkymätöntä. Vasta kun olimme saapuneet melkein Alberlhalleen,
katkaisimme äänettömyyden, ja ensiksi puhuin minä.

"Luuletko, etten kaikesta tästä ole jo itseäni nuhdellut?" sanoi hän.
"Luuletko, etten tiedä, että olen kirottu narri, moukka, valehtelija?
Mitä hittoja pyhittää siitä enää lörpötellä!"

"Mutta minä en sitä ymmärrä!" sanoin minä.

"Et", vastasi hän, "koska olet narri, koska olet oppinut minua
tuntemaan vain yhdeltä puolelta. Sinä pidät minua gentlemannina,
jonka suonissa juoksee vain puhdasta vettä, koska pidän suuremmoisia
puheita ja olen täytenään jaloja tunteita. Ai, sinä pässinpää,
itse pirukin voisi sinut narrata. Hänellä ovat kauniit oikkunsa,
hän loruaa kuin pyhimys ja hän lukee rukouksia meidän kanssamme.
Muistatko vielä ensimäisen yön vanhan Fauerbergin luona? Pistit
tuhman pääsi makuuhuoneeseen ja näit minut polvillani vuoteen edessä,
toisten poikien seistessä vieressä irvistellen. Sinä suljit hiljaa
oven -- sinä ajattelit, etten olisi sinua nähnyt. En rukoillut --
koetin vain rukoilla."

"Se todisti että sinulla ainakin oli rohkeutta, jollei se mitään
muuta todista", vastasin. "Useimmat pojat eivät olisi sitä lainkaan
koettaneetkaan, ja sinä teit sen."

"No niin", vastasi hän. "Olin luvannut sen äidilleni ja tein sen.
Vanha sieluparka, hän oli yhtä yksinkertainen kuin sinäkin. Oletko
unhottanut, että tapasit minut eräänä lauvantaina iltapäivällä, kun
ahdoin sisääni leivoksia ja marmeladeja?"

Nauroin tälle muistolle, vaikka -- Jumala sen tietää -- en ollut
lainkaan naurutuulella. Olin tavannut hänen edessään leivoksia
sellaisen kasan, että ne olisivat riittäneet tekemään hänet sairaaksi
koko viikoksi, ja antanut hänellä korvapuustin ja heittänyt koko
kasan kadulle.

"Äiti antoi minulle viikottain taskurahaa puolen kruunua", jatkoi
hän, "ja minä sanoin pojille, ettei minulla ollut kuin ainoa
killinki, voidakseni muiden 18 pencen edestä häiritsemättä ahtaa
makeisia sisääni. Olin jo silloin aika pikku elukka."

"Ne olivat vain koulupoikakujeita", huomautin, "ja se oli
luonnollista kyllä."

"Niin", vastasi hän, "ja nämä ovat miehen kujeita ja luonnollisia
kyllä; ja kuitenkin tärvelee hän elämäni ja muuttaa minut miehestä
eläimeksi. Suuri luoja, etkö luule minun tietävän, mitä tämä nainen
tulee minulle tekemään? Hän tulee minut vetämään alas, alas, alas
aina omalle tasalleen; kaikki ajatukseni, kaikki kunnianhimoni, koko
elämäntyöni kaupiskellaan vakinaiseen lääkärintoimeen maksavain
potilasten keskuudessa. Minä tulen huolehtimaan ja suunnittelemaan,
miten saisin suuret tulot, jotta voisimme elää kuin pari lihavia
olentoja, pukeutua loisteliaasti ja asettaa hyvinvointimme
nähtäväksi. Mikään ei tule häntä tyydyttämään, tuollaiset naiset
ovat imumatoja; heidän ainoa huutonsa on: anna, anna, anna! Niin
kauvan kuin voin hankkia rahaa, tulee hän minua sietämään, ja sitä
hänelle saadakseni, tulen minä myymään sydämeni, aivoni, sieluni. Hän
sälyttää itsensä jalokivillä ja kulkee puolialastonna talosta taloon,
veikistelläkseen jokaiselle miehelle, jonka kohtaa; tätä sanovat
sellaiset naiset 'elämäksi.' Ja minä peityn hänen taaksensa, joudun
jokaisen narrin pilkaksi, jokaisen miehen halveksimisen esineeksi."

Hänen kiihkeytensä sai sanat, joita en ollut saattanut sanoa,
näyttämään laimeilta ennenkuin ne olivat sanotutkaan. Mitä
tepsivämpiä syitä saatoinkaan esittää kuin hän jo itse oli esittänyt.
Tiesin jo hänen vastauksensa kaikkeen, mitä väittäisinkään.

Minun erehdykseni oli ollut, kun pidin häntä erilaisena kuin muita
miehiä. Aloin käsittää, että hän oli samallainen kuin me muutkin:
puoleksi enkeli, puoleksi paholainen. Mutta uutuus, joka minulle
paljastui, oli: mitä korkeampi on ensimmäinen, sitä alhaisempi
jälkimmäinen. Näyttää kuin luonnon täytyisi asettaa teoksensa
tasapainoon, mitä lähemmäksi taivasta lehvät kohoavat, sitä
syvemmälle syöpyvät juuret pimeyteen. Tiesin, ettei hänen intohimonsa
tähän naiseen lainkaan muuttanut hänen todellista rakkauttaan. Toinen
oli henkinen, toinen eläimellinen intohimo. Muisto tapauksista, jotka
minua olivat ällistyttäneet, palasi valaisemaan mieltäni. Muistin,
kuinka usein öillä, jolloin olin työskennellyt aamupuolelle yötä,
kuulin hänen askeleidensa -- raskaina ja epävarmoina -- kulkevan
oveni editse; kerran olin eräässä likaisessa Lontoon kaupunginosassa
kohdannut erään, joka merkillisesti oli hänen näköisensä. Olin häntä
seurannut, saadakseni häntä puhutella, mutta miehen sameat silmät
olivat tuijottaneet minuun vihaisesti, ja minä olin kääntynyt pois
ja soimannut erehdykseni vuoksi itseäni narriksi. Mutta nyt, kun
silmäilin kasvoihin rinnallani, nyt ymmärsin.

Ja sitte kohosivat silmieni eteen kasvot, jotka paremmin tunsin,
innokkaat, jalot kasvot, joiden paljas näkeminenkin teki hyvää.
Olimme saapuneet eräälle pienelle, pahalle haisevalle kadulle, joka
vie Leicester Squarelta Holborniin. Tartuin hänen olkapäihinsä
ja painoin hänen selkänsä kirkkoaitaa vasten. Olen unhottanut
mitä sanoin. Olemme kummallisia seoksia; muistin arkaa, kömpelöä
poikaa, jonka päähän olin päntännyt ja ammentanut tietoja vanhalla
Fauerbergillä: nauravaa kaunista poikaa, jonka olin nähnyt kasvavan
mieheksi. Ravintola, jossa me hänen oxfordilaisina päivinään
useimmiten olimme käyneet, jossa sydämemme olimme toisillemme
vuodattaneet, oli tämän kadun varrella, jossa seisoimme; halusin
häntä torua ja hänen kanssaan itkeä, häntä ravistella ja kietoa
käsivarteni hänen ympärillensä. Keskustelin hänen kanssaan,
hätyyttelin häntä ja annoin hänelle nimiä, joita suuhuni sattui. Joku
ohitse kulkeva poliisi, koska oli hänkin luonnostaan erehtyväinen,
suuntasi lyhtynsä meihin ja neuvoi meitä menemään kotiin. Me
nauroimme, ja tämä nauru teki jälleen Cyrilin omaksi itsekseen, ja
me astelimme tanakoina Staple Inn'iä kohden. Hän lupasi minulle,
että hän lähtee pois huomisaamuna ensi junalla ja matkustelee neljä
viisi kuukautta, ja minä otin tehtäväkseni hänen sijastaan antaa
tarpeelliset selitykset.

Tunsimme keskustelusta mieltemme keventyneen, ja kun hänen ovellaan
toivotin hänelle hyvää yötä, oli se todellinen Cyril Harjohn, jonka
kättä puristin -- todellinen Cyril, sillä mikä miehessä on parasta,
se hänen todellinen itsensä on. Jos ihmisellä on jokin tulevaisuus
ajallisuuden tuolla puolen, niin se hyvä, mikä hänessä on, se jää
kauvimmin elämään. Muut puolet hänestä kuuluvat maailmaan, ne jättää
hän jälkeensä.

Hän piti sanansa. Seuraavana aamuna oli hän poissa enkä minä nähnyt
häntä enää koskaan. Sain häneltä kirjeitä -- ensin toivehikkaita
lujaa päättäväisyyttä täytenään. Hän ilmotti minulle, että oli
kirjottanut Elsbethille, ei kertonut hänelle kaikkea -- sillä hän
ei sitä ymmärtäisi -- mutta kuitenkin antanut tälle riittävän
selityksen; ja tytöltä sai hän suloisia, naisellisia kirjeitä
vastaukseksi. Minä pelkäsin, että Elsbeth tulisi olemaan kylmä ja
välinpitämätön; sillä usein on naisilla, joita ei itse kiusauskaan
liikuta, vain vähän hellyyttä ahdistetuille sieluille. Mutta hänen
hyvyytensä oli enemmän kuin passiivinen ominaisuus; hän rakasti
Cyriliä hartaammin, koska tämä häntä tarvitsi. Luulen että hän olisi
Cyrilin pelastanut omalta itseltään, jollei kohtalo olisi astunut
väliin ja ottanut asiaa hänen käsistään. Naiset kykenevät suuriin
uhrauksiin; luulen, että tämä nainen olisi saattanut itsensä alentaa,
jos hän siten olisi voinut rakastettunsa kohottaa.

Mutta niin ei ollut käyvä. Cyril kirjoitti minulle Intiasta. En ollut
Fawleytä tavannut pitkään aikaan ja hän oli häipynyt mielestäni,
kunnes eräänä päivänä useampien viikkojen jälkeen käsiini osui vanha
teatterilehti ja siitä luin, että neiti Fawley oli matkustanut
Kalkuttaan, jossa hän oli sitoutunut pitemmän aikaa näyttelemään.

Minulla oli Cyrilin viimeinen kirje taskussani; istuuduin ja laskin
päiviä. Neiti Fawleyn täytyi, päivää ennen hänen lähtöään saapua
Kalkuttaan. Oliko se naisen puolelta tarkotus vai sattuma, en ole
saanut koskaan tietää -- nähtävästi oli se jälkimäinen, sillä
maailmassa on olemassa sallimus, joka säätää loppumme.

En saanut enää mitään tietoa hänestä, odotinkaan tuskin sellaista,
kun kolme kuukautta myöhemmin eräs yhteinen tuttavamme pysähdytti
minut klubin rappusilla.

"Oletko kuullut uutisia nuoresta Harjohnista?" sanoi hän.

"En", vastasin. "Onko hän nainut?"

"Nainut?" matki hän. "Ei -- se raukka on kuollut."

"Luojan kiitos!" pyöri huulillani, mutta onneksi sen pidätin. "Kuinka
se on tapahtunut?" kysyin.

"Eräällä metsästysretkellä -- jonkun rajahin luona siellä. Oli jäänyt
pyssyineen retkottamaan johonkin risukkoon. Luoti oli mennyt hänen
päänsä lävitse."

"Hyvä isä!" sanoin. "Kuinka surullista!" En tiennyt sillä hetkellä
muutakaan, mitä sanoa.



Mies, joka eli muille.


Ensi kertaa keskenämme puhellessamme, istui hän maassa nojaten
selällään pajun tyveen ja tupakoi. Hän tupakoi sangen verkkaan, mutta
sangen tunnollisesti. Jokaisen vedon jälkeen otti hän piippupahasensa
suustaan ja hätisteli lakillaan savun pois.

"Voitko pahoin?" kysyin häneltä erään puun takaa valmistautuen
samalla juoksemaan tieheni, sillä isojen poikain vastaukset pienten
ilkeyksiin ovat sitä lajia, että niiden tieltä parhaiten väistyy.

Hämmästyksekseni -- ja kevennyksekseni, sillä toisella silmäyksellä
huomasin, etten ollut ottanut riittävästi huomioon hänen koipiensa
pituutta -- näytti hän pitävän kysymystäni luonnollisena ja
soveliaana ja vastasi peittelemättömällä avomielisyydellä: "En vielä."

Halusin häntä lohduttaa -- jonka tunteen hän näytti ymmärtävän
ja olevan siitä kiitollinen. Astuen esiin puuni takaa istuuduin
vastapäätä häntä ja katselin häntä kotvan äänetönnä. Äkkiä sanoi hän:
"Oletko koskaan koettanut juoda olutta?"

"En", tunnustin.

"Oh, se on hirveää", vastasi hän ehdottomasti väristen. Unhottaen
nykyiset huolensa menneisyyden katkerain muistojen tähden, tuprautti
hän sen päälle varomattomasti ja kiihkeästi savua piipustaan.

"Juotko sitä usein?" tiedustin.

"Kyllä", vastasi hän synkästi. "Kaikki pojat toisella luokalla juovat
olutta ja polttavat tupakkaa."

Hänen kasvoilleen levisi viheriä vivahdus. Hän nousi äkkiä ja meni
pensaikkoa kohden. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähtyi hän ja
käänsi päänsä minuun, kumminkaan kokonaan kääntymättä.

"Jos minua seuraat, poikanen, tai kurkistelet jälkeeni, saat
korvatillikan", sanoi hän ja katosi pahasti nikotellen.

Kouluaikamme päätyttyä hän läksi enkä tavannut häntä sen jälkeen,
ennenkuin molemmat olimme nuoria miehiä. Sitte törmäsin eräänä
päivänä Oxford Streetillä hänen kanssaan yhteen, ja hän pyysi
minua käymään hänen luonaan ja viettämään muutamia päiviä hänen
sukulaistensa luona Surreyssa.

Minusta hän näytti kalpealta ja alakuloiselta ja hän huokasi
tuontuostakin. Kulkiessamme niittyjen lävitse oli hän koko joukon
iloisempi, mutta saavuttuamme talon portille näytti hän muistavan
jotakin ja alkoi jälleen huokailla. Hän ei syönyt mitään, siemasi
vain lasin viiniä ja murenteli palasen leipää. Huomasin sen
huolekseni, mutta hänen sukulaisensa -- naimaton täti, joka hoiti
taloutta, kaksi vanhempaa sisarta ja heikkonäköinen orpana, joka
oli jättänyt miehensä Intiaan -- olivat ilmeisesti ihastuneita. He
silmäilivät toisiaan, nyökäyttelivät päitään ja hymyilivät. Kuinka
ollakaan, sattumalta hän tuli nielaisseeksi jonkun kuoren, ja heti
näyttivät kaikki hätääntyneiltä ja hämmästyneiltä.

Salissa kysyin erään laulun aikana, jonka hänen orpanansa lauloi,
hänen tädiltään tätä seikkaa.

"Miten hänen laitansa on?" sanoin. "Onko hän sairas?"

Vanha neiti nauraa hykersi. "Vielä kerran olette tekin samoin",
kuiskasi hän veitikkamaisesti.

"Milloin?" kysyin aika ällistyneenä.

"Kun rakastutte", vastasi hän.

"Onko hän rakastunut?" kysyin hetkisen vaiettuani.

"Ettekö voi sitä nähdä?" vastasi hän halveksivasti.

Olin nuori mies, ja tämä asia kiinnitti mieltäni. "Eikö hän syö
päivällistä koskaan, ennenkuin on siitä päässyt?" kysäsin.

Hän katsoi minuun terävästi, mutta tuli ilmeisesti siihen päätökseen,
että olin vain yksinkertainen. "Odottakaa, kunnes aikanne tulee",
vastasi hän. "Ette ajattele paljo ruokaa -- kun todella rakastutte."

Yöllä puolen kahdentoista korvilla luulin kuulevani askelia
käytävästä, ja ovelle hiivittyäni ja sen avattuani näin ystäväni
vartalon yötakissa ja tohveleissa katoavan portaista alas. Arvelin,
että suru oli hänen aivonsa sekoittanut ja että hänellä olisi
taipumusta unissakäymiseen. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi häntä
vartioidakseni, vetäisin housut jalkaani ja seurasin häntä.

Hän asetti kynttilänsä kyökin pöydälle ja meni lankasuoraan
ruokakamarin ovelle, josta hän sitte myöhemmin pistäysi esiin,
käsissään kaksi naulaa raavaslihaa lautasella ja litran verran olutta
haarikassa; ja minä vetäydyin pois hänen haeskellessaan pielestä.

Olin saapuvilla hänen vihkiäisissään, joissa hän näytti olevan
ihastunut katselemiseen kuten saattoi todella uskoa kenestäkään
inhimillisestä olennosta; ja viidentoista kuukauden jälkeen
äiysin ilmoituksen "Syntyneiden" osastossa Timeslehdessä ja kävin
palatessani Citystä kotiin hänen luonaan onnittelemassa. Hän käveli
eteisessä edestakaisin, hattu päässä, ja samalla sattumalta nautti
jokseenkin vähän viehättävää ateriaansa, johon kuului kylmää
lampaankylkeä ja lasi limonaadia, ja joka oli katettu muutamalle
tuolille. Nähdessäni, että keittäjätär ja palvelustyttö harhailivat
talossa ympärinsä -- ilmeisesti ikävissään työn puutteessa, ja että
ruokahuone, jossa hän olisi ollut paljoa vähemmän tiellä, oli tyhjä
ja täydessä järjestyksessä, en ensin voinut käsittää, miksi hän
tahallaan söi noin epämukavasti. Pidin kuitenkin tuumailuni omana
hyvänäni ja kyselin äidistä ja lapsesta.

"Se ei olisi voinut käydä paremmin", vastasi hän ähkäisten. "Tohtori
sanoo, ettei hän ole koko toimintakautenaan tavannut tyydyttävämpää
tapausta."

"Minua ilahduttaa sitä kuulla", vastasin; "pelkäsin, että olisit
kovasti huolestunut."

"Huolestunut!" huudahti hän. "Rakas poikaseni, en tiedä, seisonko
päälläni vai jaloillani. Tämä on ensimäinen ravinto, jonka olen 24
tuntiin ottanut huulilleni."

Samassa näyttäytyi hoitajatar ylhäällä portaissa. Hän juoksi tämän
luo, touhuissaan kaataen limonaadilasin kumoon:

"Kuinka on laita?" kysyi hän kiihkeästi. "Onko kaikki hyvin?"

Vanha nainen vilkasi häneen ja kylmään lampaankylkeen ja hymyili
hyväksyvästi.

"Hän voi mainiosti", vastasi nainen, lyöden häntä äidillisesti
olalle. "Älkää olko huolissanne!"

"En voi olla huolehtimatta, rouva Jobson", vastasi huolestunut isä,
istuutuen alimmalle portaalle ja nojaten päänsä porraskaiteeseen.

"Luonnollisesti ette voi", sanoi rouva Jobson ihaillen. "Ettekä olisi
oikea mieskään, jos olisi toisin."

Nyt aloin aavistaa, miksi hänellä oli hattu päässänsä ja miksi hän
söi kylmää lampaankylkeä eteisessä.

Seuraavana kesänä vuokrasivat he kauniin vanhan talon Berkshiressä ja
kutsuivat minut käymään luonansa eräänä sunnuntai-iltana ja jäämään
maanantaihin saakka. Heidän asuntonsa oli virran rannalla ja niin
saavuin heille urheilupuvussani. Hän kohtasi minut puutarhassa.
Hänellä oli kävelytakki ja valkoset liivit, ja huomasin hänen
vilkkuvan alituisesti minuun syrjäkariin ja näytti hänellä olevan
jokin huoli sydämellään. Kuului ensimäinen aamukellon humahdus, ja
silloin sanoi hän: "Sinullahan ei ole säällistä pukua mukanasi' --
vai onko?"

"Säällistä pukua", huudahdin ja pysähdyin hieman ällistyneenä. "Oh --
onko jokin paikka revennyt?"

"Ei -- ei sitä", selitti hän. "Tarkotan kirkkopukua."

"Kirkko --!" sanoin. "Ethän toki mene kirkkoon näin kauniina päivänä?
Olin vakuutettu, että pelaisit tennistä tai purjehtisit virralla.
Teithän niin aina ennenkin."

"Niin", vastasi hän ja koputti hermostuneesti ruusupensasta
ruiskulla, jonka hän oli nostanut maasta. "Katsos -- ei se
oikeastaan ole meidän tähtemme. Maud ja minä tahtoisimme kyllä,
mutta keittäjättäremme -- hän on skotlantilainen ja hieman ankara
mielipiteiltään."

"Ja tahtoo ehdottomasti, että menette joka pyhäaamu kirkkoon?"
tutkistelin.

"No", vastasi hän, "hän pitää sitä kummallisena, jollemme niin
tee, ja niinpä teemme sen yleensä, juuri aamulla -- ja illalla. Ja
iltapäivisin käy meillä muutamia kyläntyttöjä ja me laulamme hieman
j.n.e. En mielelläni loukkaa kenenkään tunteita, mikäli vain voin sen
välttää."

En sanonut mitä ajattelin, vaan ainoastaan: "minulla on kyllä
mukanani sekin puku, jota eilen kannoin. Voin pukeutua siihen, jos
tahdot."

Hän lakkasi ruusupensasta kopistelemasta ja rypisti kulmiaan.

"Ei", sanoi hän päätänsä pudistaen. "Pelkään, että se loukkaisi
häntä. Tiedän, että se on minun syyni", lisäsi hän katuvasti. "Minun
olisi pitänyt sanoa se sinulle." Sitte tuli jotakin hänen mieleensä,
"Olisiko siitä sinulle mitään haittaa", sanoi hän, "jos tekeytyisit
sairaaksi ja jäisit vuoteeseen, vain täksi päiväksi?"

Selitin, ettei omatuntoni sallisi minun ottaa osaa tuollaiseen
petokseen.

"Sitä jo ajattelinkin", vastasi hän. "Minun täytyy asia heille
selittää. Luulenpa, että sanon sinun unhottaneen matkareppusi. En
soisi keittäjättären ajattelevan meistä pahaa."

Myöhemmin kuoli eräs hänen sukulaisensa ja jätti hänelle suuren
maatilan Yorkshiresta. Hän tuli "kreivillisen suvun" pääksi ja
silloin alkoivat hänen todelliset surunsa.

Toukokuusta elokuun puoliväliin -- ottamatta lukuun muuatta
onkimatkaa, joka tuotti hänelle kosteat jalat ja nuhan -- oli
hänen elämänsä jokseenkin rauhallista. Mutta aikaisesta syksystä
myöhään kevääseen oli hänellä rasittavasti työtä. Hän oli lihavahko
mies, häntä hermostuttivat ampuma-aseet, ja kuusituntinen marssi,
raskas pyssy olallaan, yli metsäisten ketojen, seurassaan joukko
häikäilemättömiä miehiä, jotka ampua paukuttelivat tuuman päästä
toistensa nenän editse, kidutti häntä ja vei hänen voimansa aivan
loppuun. Kylminä syysaamuina täytyi hänen nousta aamulla neljän
aikaan vuoteestaan ketunpoikasia ajamaan; kaksi kertaa viikossa läpi
talven -- paitsi milloin kova pakkanen soi hänen hieman levähtää
-- täytyi hänen samota koiraparven perästä. Että hän pääsi ilman
pahempia vammoja kuin mustelmia ja lieviä pudistuksia selkärangassa,
siitä sai hän kiittää sitä, että onnekseen oli pieni ja lihava.
Vaikeita esteitä kohdatessaan sulki hän silmänsä ja ratsasti suorana.

Eikä hän koskaan valittanut.

"Kun on maalaisgentlemanni", sanoi hän, "täytyy käyttäytyä, kuten
maalaisgentlemanni ja kärsiä koleat silkosen keralla."

Onnettomuudekseen hän satunnaisilla yrityksillä lisäsi omaisuutensa
kaksinkertaiseksi, ja hänen oli välttämätöntä astua parlamenttiin,
vieläpä lisäksi hankkia jahtialuskin. Parlamentissa sai hän
päänkipuja ja alus teki hänet sairaaksi. Siitä huolimatta täytti
hän sen joka kesä joukolla kallispalkkaista väkeä, joka häntä
ikävystytti, ja purjehti kiduttavaksi kuukaudeksi Välimerelle.

Eräällä ristiretkellä panivat hänen vieraansa aluksella toimeen
suurinta huomiota herättävän pelirettelön. Hän itse oli sulkeutuneena
hyttiinsä eikä tiennyt siitä mitään; mutta vastustuslehdet käyttivät
juttua hyväkseen ja mainitsivat alusta "uivaksi helvetiksi" ja
"poliisisanomat" esittivät hänen kuvansa kunniasijalla viikon
päärikoksellisena.

Myöhemmin joutui hän erääseen ryhmään, jota hallitsi muuan
paksuhuulinen kandidaatti. Hänen mielikirjallisuutensa oli tähän asti
ollut Corellin ja "Tit-Bitsin" tapainen; nyt luki hän elleredithiä
ja keltaista kirjaa ja koetti niitä ymmärtää; ja Gaietyn sijaan oli
hänellä tilattu paikkansa Independent-Teatterissa ja hän "ravitsi
sieluaan" hollantilaisella Shakespearella. Taiteessa rakasti
hän kaunista tyttöä talon edustalla, taustalla naimakelpoinen
nuorukainen, tai lasta ja koiraa, jotka leikkivät.

He ottivat hänet mukaansa Wagnerjuhliin ja Burne-Jones'in yksityisiin
näyttelyihin. He tutustuttivat hänelle kaikki toisen luokan
runoilijat. He pänttäsivät kohtia kaikista Ibsenin kappaleista hänen
päähänsä. He veivät hänet taiteellisten seurapiirien sielukkaimpiin
keskuksiin. Hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa pitkää kemua toisten
nautintojen alalla.

Eräänä aamuna tapasin hänet, kun hän tuli alas taideklubin
portaita. Hän näytti väsyneeltä. Hän aikoi juuri mennä erääseen
yksityisnäyttelyyn uuteen taidepalatsiin. Iltapäivällä oli hänen
käytävä jossakin harrastajain esityksessä, jonka antoi Shelleyseura
"Censissä." Sitte seurasi kolme kirjallista ja taiteellista
vastaanottoa, ateria erään italialaisen nabobin luona, joka ei
osannut puhua sanaakaan englanninkielellä, "Tristan ja Isolde" Covent
Garden Theatterissa ja tanssijaiset lordi Salisburyn luona päivän
päätteeksi.

Laskin käteni hänen hartioilleen. "Tule mukaani Epping Forestiin",
sanoin. "Sinne lähtee neljän hevosen vetämä break yhdentoista aikaan
Charing Crossista. Nyt on lauvantai, ja joka tapauksessa siellä on
joukko ihmisiä. Häviän sinulle jonkun keilapelin ja heittelemme
kokospähkinöitä. Sinulla on oikein taitava käsi kokospähkinäin
heitossa. Voimme syödä siellä aamiaista, palata seitsemän aikaan,
aterioida Trocaderossa, viettää iltaa Empiressä ja naukata illallista
Savoyssa. Mitä sanot siihen?"

Hän seisoi epäröiden portailla, kaihoisa katse silmissään.

Hänen vaununsa tulivat rappusten eteen ja hän säpsähti kuten unistaan
heräten.

"Rakas poikaseni", sanoi hän. "Mitä ihmiset sanoisivatkaan!" Ja
kättäni puristaen astui hän vaunuihin ja ovi sulkeutui hänen
jälkeensä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viehättävä rouva y.m. luonnekuvia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.