Title: Miekka ja sana I - Historiallisia kertomuksia
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Miekka ja sana I - Historiallisia kertomuksia" ***


MIEKKA JA SANA I

Historiallisia kertomuksia


Kirj.

KYÖSTI WILKUNA



WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

 Korri
 Viikinkikuninkaan näky
 Päälliköntytär
 Pietari Kaukovalta
 Katso, vanhat ovat kadonneet
 Kuolinvalvojaisissa
 Kristuksen kantaja
 Kohtalon kourissa
 Kantaisän näky
 Isä ja poika
 Itseään etsivä vanhus
 Uuden ajan kynnyksellä
 Murrosajan mies
 Aamun miehiä
 Uusi sielunpaimen
 Kivennavan Leonidas
 Päivätyön päättyessä
 Luopioita



Korri


Korrin varhaisin muisto lapsuusajalta oli seuraava:

Hän loikoi päivää paistattaen turvekodan oviaukossa ja lipsutti
sormiaan. Äiti istui kivellä oven pielessä, kuroen luuneulalla ja
jännerihmalla isän nahkamekkoa. Isä itse oli mennyt kalanpyydyksiään
kokemaan, mutta isoisä, arpinen ja ontuva ukko, kyykötti maassa kodan
edustalla ja jauhoi kivikirveeseen reikää niin että hänen kaljulta
kiireeltään vieri hikihelmiä, jotka tipahtelivat hänen likaiselle
nahkaesiliinalleen.

Yhtäkkiä keskeytti äiti työnsä, lausui jotakin syvällä
kurkkuäänellään ja osotti luisevalla sormellaan salmen taakse. Vaari
keskeytti työnsä, varjosti kädellä otsaansa ja tirkisti samalle
suunnalle. Korri ei nähnyt siellä kuitenkaan muuta kuin savupatsaan,
joka rantakukkulain takaa kohosi suorana tyyneen ilmaan.

Sitten saapui isä pyydyksiltään, äiti ja vaari kiinnittivät hänen
huomionsa savuun ja he alkoivat kiihkeästi keskustella. He puhuivat
joistakin vieraista ihmisistä, jotka olivat vaaleanvärisiä, suuria ja
voimakkaita ja jotka olivat tulleet jostakin kaukaa aaltojen takaa.
Niillä oli erilaiset aseet ja pyyntineuvot kuin heillä ja Korri
huomasi, että heistä puhuttaessa kuvastui vanhempain kasvoilla pelko
ja epävarmuus.

Kului muutamia päiviä. Korri makasi vatsallaan rantakallion
kielekkeellä ja viskeli pieniä kiviä veteen. Silloin kuuli hän
loisketta kauempaa salmelta ja kun hän kohotti päänsä, näki hän
purren, joka oli monta vertaa suurempi ja kokonaan toisella tapaa
tehty kuin ne yhdestä puunrungosta koverretut ruuhet, joilla isä
ja vaari meloivat pyydyksillään. Purressa istui useita vahvoja ja
parrakkaita miehiä, joilla oli kokonaan toisenlaiset verhot kuin
heikäläisten nahkapuvut. Outo, vavistava pelko täytti Korrin sydämen
ja hänen mieleensä tulivat ne salaperäiset ja voimalliset haltiat,
joille isä aina saaliistaan osan uhrasi.

Hiljaa hiipi hän majalle ja ilmotti äidille näkemänsä. Sinä iltana
oli vanhemmilla jälleen kiihkeä neuvottelu ja sen seurauksena oli,
että he varhain seuraavana aamuna kokosivat tavaransa kantamuksiksi
ja lähtivät vaeltamaan päinvastaiselle ilmansuunnalle kuin mistä
väkeväin miesten savu oli näkynyt.

       *       *       *       *       *

Heidän uusi luolamajansa oli suuren järven rannalla monen päivämatkan
takana entisestä asuinpaikasta.

Korri oli ehtinyt tulla jo kahta talvea vanhemmaksi, mutta yhä olivat
he saaneet rauhassa metsästellä ja kalastella noilla äärettömillä,
riistaa täysillä erämailla, joissa ainoastaan joskus saattoi tavata
nahkoihin puetun ja kivinuijaa käyttävän oman heimolaisen.

Mutta sitten palasi isä muutamana päivänä sangen kiihtyneenä
eräretkeltään: hän oli jälleen tavannut suuria vaaleita miehiä.
Tietoisuus niiden läheisyydestä synnytti heissä uudelleen pelkoa ja
epävarmuutta.

Korrilla sekaantui näihin tunteisiin myöskin uteliaisuutta. Hän
tunsi jonkinlaista pelonalaista vetovoimaa niiden vaaleiden miesten
puoleen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, aseenaan vaarin valmistama
luukärkinen keihäänsä, lähti yksinään retkeilemään sille suunnalle,
missä isä oli kertonut heitä tavanneensa.

Kauan harhaili hän lahoavien ja samalla kertaa nuortuvien ikimetsäin
syvänteissä, kiipeili louhuisia vaaroja ja kaaloi limapaatisten
koskien yli. Kuitenkin säpsähti hän ankarasti, kun hän yhtäkkiä näki
laaksosta edessään nousevan savupatsaan. Hän pysähtyi ja sydän löi
rajusti, mutta vetovoima noiden valkoisten puoleen oli niin suuri,
että hän hetken kuluttua alkoi jatkaa matkaansa savua kohti.

Kuta lähemmäs hän tuli, sitä pelokkaammaksi ja varovaisemmaksi hän
muuttui. Hän hiipi kuin kettu viidakoissa ja ryömi kuin käärme
paasien ja kaatuneiden puunrunkojen yli.

Vavisten ja huohottaen pysähtyi hän tuuhean kuusen alle ja jäi silmät
renkaina tuijottamaan eteensä. Siinä oli valkeiden muukalaisten
asumus ihan jousen kantomatkan päässä.

Siellä oli ensinnäkin laakson päivänpuoleiselta rinteeltä kaadettu
laajalti metsää. Puut makasivat sikin sokin kantojensa välissä ja
ilmassa tuntui väkevä pihkan tuoksu. Kun Korri ajatteli, miten
työlästä isän oli kivikirveellään jyrsiä poikki yksikään isompi puu,
hämmästytti häntä noiden muukalaisten voima ja mahti.

Hakkion takana, lähellä järven rantaa, oli heidän majansa. Se oli
puunrungoista tehty, paljon suurempi ja kaikin puolin toisenlainen
kuin heidän luola-asuntonsa. Majan edessä paloi tuli ja sen vaiheilla
askarteli kaksi kookasta naisolentoa, toinen vanhempi, mutta toinen
nähtävästi vasta noin Korrin ikäinen. Sillä oli pitkät vaaleat
hiukset ja notkuvat liikkeet. Heidän pukunsa olivat Korrista vallan
ihmeelliset. Ne olivat kokonaan toisen laatuiset kuin hänen äitinsä
kalseat nahkaverhot ja sellaisista heleistä väreistä oli hän nähnyt
ainoastaan kukkasten loistavan.

Ihmeellisiä, joka suhteessa toisenlaisia ja pelottavia olivat nuo
suuren veden takaa tulleet muukalaiset!

Kauan kyyrötti Korri kuusen alla eikä hän koko aikana voinut irrottaa
katsettaan siitä vaalean pitkähiuksisesta, norjaliikkeisestä ja
heleäverhoisesta nuoresta olennosta Häntä ikäänkuin hiukasi ja
veti sinne majan luo, saadakseen käsin tunnustella ja hivellä sitä
olentoa. Mutta hän ei uskaltanut liikahtaa piilostaan ja kun auringon
aletessa alkoi majaa eri suunnilta lähestyä suuria parrakkaita
miehiä, jotka kantoivat olallaan joko omituisesti välkkyviä kirveitä
tai tukevia jousia, vetäytyi hän väristen takaisin ja lähti hiipimään
kohti omia erämaitaan.

       *       *       *       *       *

Siitä päivin kulki Korri kuin unissaan. Hän ei saanut mielestään sitä
nuorta valkoista olentoa, jolle hän niukasta käsitevarastostaan oli
keksinyt nimen Sorjakorja.

Korri oli kasvultaan hinterä ja luonteeltaan uneksiva ja saamaton.
Sen vuoksi ei isä ollut hänestä koskaan oikein pitänyt ja entistä
epäsuopeammaksi muuttui isä tämän suven kuluessa. Niinpä hän kerran
eräretkellä, kun Korri huolimattomuudessaan laski livistämään isän
jo varmaksi katsoman saaliin, heitti vihastuksissaan häntä raskaalla
kivikirveellään. Ase sattui Korrin jalkaan ja hänestä tuli ontuva
eliniäkseen.

Siitä päivin väitteli hän isäänsä ja vietti päivät, usein yötkin,
yksinään metsässä. Sorjakorjaa muisteli hän kuin jotakin etäistä,
saavuttamatonta ihmettä ja tämä muisteleminen synnytti hänessä hiukaa
tai janoa muistuttavan tunteen.

Tuon tunteen vallassa kulkeusi hän taas kerran niille main, jossa
Sorjakorja asui. Mutta kun hän metsässä suon laiteella kohtasi outoja
eläimiä, jotka olivat väriltään kirjavia, kooltaan suuria kuin
hirvet, käyräsarvisia ja kumeaäänisiä ja jotka kaikesta päättäen
kuuluivat valkeille muukalaisille, pelästyi hän ja palasi takaisin.

Sorjakorja ei jättänyt häntä kuitenkaan rauhaan ja niinpä hän
jonkun ajan kuluttua tapasi jälleen itsensä hiiviskelemästä noilla
lumotuilla mailla. Tällä kertaa pääsi hän onnellisesti saman kuusen
alle, josta hän oli ensi kerran Sorjakorjan nähnyt. Puut mäen
rinteellä oli poltettu tuhkaksi, kekäleet kuletettu syrjään ja tuhka
kantojen välissä oli ruvennut vihottamaan.

Sorjakorjaa ei näkynyt, mutta sen sijaan tuli hirsimajasta ulos kolme
vahvaa miestä, kullakin mukanaan jousi, keihäs ja kiiltäväteräinen
kirves. Ne astelivat tanhuan halki suoraan sitä kuusta kohti, jonka
alla Korri makasi. Säikähtyneenä ryömi hän kuin kissa takaperin ja
lähti sitten juoksemaan minkä hänen ontuva jalkansa suinkin salli.

Kun hän muutamalla harjulla oli saanut pahimman nääntymyksensä pois
levähdetyksi ja kohousi ympärilleen silmäilemään, ilmestyivät nuo
kolme miestä jälleen hänen näköpiiriinsä. Uusi kauhu valtasi hänet ja
suinpäin lähti hän matkaansa jatkamaan.

Niin saapui hän kotinsa lähelle ja vaipui lopen uupuneena maahan.
Toinnuttuaan aikoi hän rientää luolalle ilmottamaan havainnoistaan,
mutta silloin keksi hän jälleen nuo kolme miestä, jotka järkkymättä
näyttivät seuranneen hänen jälkiään. Kauhistuksissaan piiloutui
hän rytöjen keskelle ja näki miesten suuntaavan askeleensa sitä
savupatsasta kohti, joka kohosi heidän kotiluolansa edustalta.

Luolassa olivat hänen vanhempansa sekä ukkovaari kotona ja kun
vieraat olivat tulleet lähelle, singahti heitä vastaan kaksi
luukärkistä keihästä. Korri kuuli huutoja ja karjuntaa ja hänen
äitinsä viiltävän kimeä ääni sai hänet sellaisen kauhun valtaan, että
hän tajuttomana lankesi maahan ja tärisi kuin suonenvedon kourissa.

Kun hän metelin jo kauan sitten vaiettua vihdoinkin tuli tuntoihinsa
ja uskalsi hiipiä luolan läheisyyteen, tapasi hän omaisensa siellä
verisinä ja elottomina. Muukalaisista ei näkynyt enää jälkeäkään.

Vavisten ja silmät kauhusta jäykistyneinä tuijotti hän pitkän aikaa
liikkumattomina makaaviin omaisiinsa. Vasta kun uusi kouristuskohtaus
oli vähällä vaivuttaa hänet maahan, kääntyi hän pois ja lähti ilman
päämäärää harhailemaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt jo korkealle, kun hän äkkäsi
kulkeutuneensa sen tutun kuusen juurelle valkeiden muukalaisten
asuinmajan luona. Siinä hän pikemmin putosi kuin laskeusi
pitkälleen ja vaipui heti sikeään uneen. Aurinko oli painumassa jo
kuusenlatvojen tasalle, kun hän tuli rajusti herätetyksi. Jykevä
koura oli kahmaissut kiinni hänen pitkään ja ryönäiseen tukkaansa ja
temmannut hänet seisoalleen.

Kesti hetken, ennenkuin Korri kykeni tajuamaan, että hänen vierellään
seisoi suuri ja parrakas muukalainen, yksi niistä, joita asui
Sorjakorjan majassa. Hän parkasi kauhistuneena ja yritti pakoon,
mutta muukalaisen jykevä koura piteli häntä yhä tukasta ja hän
sätkytteli turhaan kuin kala koukussa. Lausuen joitakin Korrille
käsittämättömiä sanoja alkoi muukalainen rauhallisesti astella
hirsimajalle, raahaten vastaan rynnistelevää, nahkamekkoista ja
likaista poikaa mukanaan.

Sisälle tultuaan hellitti iso mies otteensa ja Korri kyyrähti
lattialle, heitellen pörröisen tukkansa varjosta pelästyneitä ja
kyrääviä katseita. Hänen ympärilleen kerääntyi väkeä, jotka nauraen
osottelivat häntä toisilleen ja puhuivat omituista, laulavaa
kieltä, josta Korri ei ymmärtänyt sanaakaan. Niiden joukossa oli
Sorjakorjakin ja hänen näkemisensä jollakin tavoin lievensi Korrin
peljästystä.

Kun he olivat aikansa keskustelleet, otti Korrin vangitsija seinältä
pienen puuvartisen aseen, joka oli samanlaista ainetta kuin heidän
kirveensä ja keihäänkärkensä, ja pisti sen tulisijaan. Hetken
kuluttua otti hän sen sieltä takaisin punaisena ja kihisevänä,
lähestyi Korria ja kahmaisten häntä jälleen tukasta painoi aseen
hänen otsalleen. Tuskasta kiljaisten vaipui Korri permannolle ja
tajunsa menettäen alkoi sätkytellä ja vaahdota.

Havahduttuaan tunsi hän polttavaa kirvelyä otsassaan. Mutta hänen
edessään seisoi nyt kokonaan toinen mies: moniryppyinen ja
valkopartainen ukko, jota hän ei ollut äsken nähnyt. Lempeästi puheli
se hänelle jotakin ja auttoi hänet ylös sekä lähti taluttamaan ulos.
He kulkivat kappaleen matkaa metsään ja pysähtyivät lähteen luo,
jota ympäröivissä puissa Korri näki outojen eläinten kalloja. Ukko
pakotti hänet kumartumaan lähteen yli ja silloin näki hän otsassaan
kolmikulmaisen, syvän ja punottavan loven. Mutta vaari alkoi pestä
hänen päätään ja kasvojaan, puhuen samalla jotakin yksitoikkoisella
ja juhlallisella äänellä.

Kokonaan uusi, entisestä jyrkästi poikkeava elämä alkoi nyt Korrille.
Joka ikinen päivä sai hän oppia jotakin uutta. Hän tuli huomaamaan,
että talossa oli kahdenlaista väkeä: toisia, joilla oli samanlainen
merkki otsassa kuin hänelläkin, toiset taas ilman sitä. Edellisiä
kutsuttiin orjiksi ja niiden tehtävänä oli raskaimmat työt sekä
jälkimmäisten palveleminen. Niiden joukossa oli yksi Korrin omaan
luolakansaan kuuluva mies, mutta muut olivat muukalaisten omaa heimoa.

Korri kuului siis myöskin orjiin, mutta alunpitäin huomasi hän
olevansa toisenlaisessa asemassa kuin muut. Valkopartainen ukko, joka
oli perheen itsevaltias hallitsija, oli ottanut hänet erikoiseen
suojelukseensa. Siihen oli syynä, kuten hän oppi tietämään,
se että hän merkkiä hänen otsaansa painettaessa oli saanut
kouristuskohtauksen. Vaari nimitti sitä loveen lankeamiseksi ja piti
sen johdosta häntä jonakin erikoisena.

Vaaria kutsuivat kaikki tietäjäksi ja hänen luonaan kävi
monenkaltaisia avunetsijöitä, joiden kanssa hän loitsuja lukien
askarteli siinä lehdossa, missä oli pyhä lähde ja eläinten kalloja
puissa. Korri sai olla siellä hänen mukanaan ja sikäli kuin hän alkoi
perehtyä valkeiden muukalaisten kieleen, sikäli oppi hän vaarilta
monta salaista taitoa. Myöskin soitti vaari kanteletta ja hyräili
sitä tehdessään lauluja, jotka kertoivat vanhoista suurtietäjistä.
Tämän taidon sai Korri vähitellen myöskin oppia ja se oli hänestä
moninverroin mieluisampaa kuin tietäjän askareet lehdossa. Kanteleen
helinä sai hänet aina hiukenemaan ihanaan surkumieleen ja kyyneleet
vierivät hänen poskilleen.

       *       *       *       *       *

Sorjakorjan näkemisestä ei Korri tuntenut koskaan saavansa
kyllikseen. Mutta samalla hän pelkäsi millään tavoin lähestyä
häntä tai lausua hänelle sanaakaan omasta alotteestaan. Kaihoisina
ja anovina lepäsivät vain hänen silmänsä Sorjakorjassa, kunnes
tyttö kyllästyneenä alkoi torailla ja ajoi hänet haukkumasanoin
läheisyydestään. Onnettomana vetäytyi silloin Korri johonkin
yksinäiseen paikkaan, istui pitkät hetket maahan kyyristyneenä ja
antoi kyynelten virrata pitkin kuparinvärisiä poskiaan.

Usein sai hän niin Sorjakorjalta kuin muiltakin kuulla orja-nimen,
mutta se ei koskenut häneen millään tavoin ja vasta aikain
kuluttua oppi hän käsittämään, että siihen sisältyi jotakin hyvin
halpa-arvoista.

Niin tylysti kuin Sorjakorja häntä kohtelikin, tunsi Korri kuitenkin
nälän kaltaista vetovoimaa hänen puoleensa. Eräänä kesäisenä yönä,
jolloin käki kukkui järven takana ja pyhässä lehdossa lauloi
rastas, yltyi tämä vetovoima niin väkivaltaiseksi, että hän miltei
itse tietämättään lähti makuutilaltaan liikkeelle ja hiipi sitä
aittaa kohti, missä Sorjakorja nukkui muutamien toisten naisten
kanssa. Aitan ovi oli raollaan ja Korri hiipi sisään. Vaalea tukka
hajallaan, rusoposkisena ja hymyilevänä nukkui Sorjakorja. Kuin
lumottuna pysähtyi Korri hänen lähelleen. Hänen hengityksensä kävi
läähättäväksi, hän kumartui Sorjakorjan yli ja alkoi silitellä hänen
hiuksiaan.

Jo ensimmäisestä kosketuksesta säpsähti Sorjakorja, avasi silmänsä
ja hetken pelästyneenä Korriin tuijotettuaan kirkasi ja kavahti
istualleen. Siitä heräsivät toisetkin naiset ja alkoivat yhteen
ääneen kiljua.

Kauhistuksen valtaamana syöksyi Korri ulos.

"Orjanpentu! Se katala rämppäjalka ja salahiipijä!" kuului aitasta
huutoja ja Korrin jälkeen sinkoili sieltä kaikenlaisia esineitä.

Tästä metelistä tuli miesväkikin hereille hälytetyksi. Pelko ja
kauhistus painoivat Korrin maahan ja hänet valtasi entisiä ankarampi
kouristuskohtaus. Se oli samalla hänen pelastuksensa. Kun hän
murjottuna ja raukeana heräsi tajuihinsa, huomasi hän jälleen
olevansa itsevaltaisen ukon korkeassa suojeluksessa.

Kahta tuskallisemmaksi muuttui Korrin elämä tämän jälkeen. Se
käsittämätön voima, jolla vaaleatukkainen Sorjakorja oli ensi
näkemästä vetänyt häntä puoleensa, oli tämän tapauksen jälkeen
pikemmin vahvistunut kuin heikentynyt, huolimatta siitä, että
Sorjakorja oli hänelle entistä tylympi ja että hän ei uskaltanut enää
muuta kuin varkain häneen silmiään kääntää.

       *       *       *       *       *

Mihinkään raskaampaan raadantaan ei Korrin toisten orjain tavalla
tarvinnut, ottaa osaa. Mutta suvisin sai hän toisinaan jonkun
vanhemman orjatoverin kanssa samoilla karjan mukana saloilla. Eräällä
sellaisella retkellä kulkeusi hän entisen luolakotinsa luo. Aluksi
puistatti häntä ankara säikäys, huomatessaan missä hän oli. Mutta
sitten veti häntä vastustamattomasti joku salainen voima luolaan.
Kauhistuneena vetäytyi hän sieltä kuitenkin heti takaisin, sillä
tunkkaisen luolan pimennosta irvisti häntä vastaan kolme luurankoa.

Hän vieritteli kiviä luolan suulle, kunnes se kokonaan peittyi.
Uupuneena istui hän sitten kiviröykkiölle, hänen päänsä painui
polvien väliin ja silmistä vieri suuria, yksinäisiä vesikarpaloita.

Kotiin saapui hän vasta yösydännä ja siitä saamansa torat langettivat
hänet jälleen tajuttomuuden tilaan.

       *       *       *       *       *

Kivikansaan kuuluvia perhekuntia asusti vielä siellä ja täällä
salojärvien rannoilla ja virtain varsilla. Heidän ja valkeiden
muukalaistulokkaiden kesken vallitsi yhtämittainen, leppymätön
taistelu. Kivikansa harveni ja tuli työnnetyksi yhä kauemmas
entisiltä asuinsijoiltaan, jota vastoin valkoinen kansa lisääntyi
ja eteni yhtä mittaa sisämaahan päin. Kivikansa koetti puolustautua
viekkaudella ja salaväijytyksillä. Erään kerran oli heitä yhtynyt
useampia miehiä, he hiipivät syksyisenä yösydännä siihen taloon,
jossa Korri oli orjana, sekä sytyttivät sen useammasta kohti
palamaan. Ne Korrin orjakumppanit, jotka kuuluivat heidän heimoonsa,
pakenivat samana yönä ja liittyivät heimolaisiinsa.

Ärtyneet valkoiset kerääntyivät yhteen ja panivat toimeen
perusteellisen vainoretken kivikansaa vastaan. Entiset orjat saivat
julman kuoleman ja monet luolaperheet surmattiin sukupuuttoon.
Hengissä säilyneet vetäytyivät entistä kauemmas erämaihin.

Korri avuttomuudessaan oli pysynyt kokonaan erossa näistä
tapauksista. Ne jättivät hänen harmaaseen sieluunsa vain uuden
kaamean muiston monien entisten lisäksi.

       *       *       *       *       *

Mutta muukalaiset kävivät myöskin keskenään verisiä sotia. Itäisellä
ilmansuunnalla asuvat, jotka kutsuivat itseään karjalaisiksi,
tekivät tavan takaa ryöstö- ja hävitysretkiä lännessä asuvain
sukulaistensa luo, jotka vuorostaan maksoivat samalla mitalla. Kerran
taas saapuivat karjalaiset suurin joukoin sellaiselle retkelle.
Monien muiden ohella yllättivät he senkin talon, jossa Korri
kulutti harmaita päiviään. Talo ryöstettiin ja poltettiin, moni
sen asukkaista sai surmansa ja Korrin sekä muutamia muita veivät
viholliset mukanaan. Näiden vankien joukossa oli myöskin Sorjakorja.

Viikkokauden matkasivat karjalaiset vankeineen ja ryöstösaaliineen
halki äärettömien salojen ja yli lukemattomien järvenselkien, kunnes
saapuivat väkirikkaaseen karjalaiskylään suuren ja vuolaan virran
äyräällä. Vangit tehtiin täällä orjiksi ja Sorjakorjakin sai otsaansa
samantapaisen merkin kuin Korrillakin oli. Kumpikin saivat he jäädä
raatamaan sen miehen taloon, joka oli johdattanut karjalaisia
sotaretkellä.

Omituista, sydäntä kaivelevaa tyydytystä tunsi Korri sen johdosta,
että Sorjakorja oli ylvääseen valko-otsaansa saanut samanlaisen
merkin kuin hänelläkin oli. Lisäksi joutuivat he päivittäin raatamaan
samoissa töissä. Toiset vangit olivat joutuneet orjiksi muihin
taloihin ja kyliin, niin että Korri oli nyt Sorjakorjalla ainoa, mikä
muistutti entisestä kodista. Se pakotti hänet synkässä surussaan
lähentymään Korria, antautumaan jutteluun hänen kanssaan sekä
olemaan hänelle ystävällinen. Suurempaa onnea ei Korri olisi voinut
kuvitellakaan ja niin ottikin hän oloissa tapahtuneen muutoksen
kokonaan päinvastaiselta kannalta kuin Sorjakorja.

Viimemainitun oli mahdoton mukautua uusiin oloihin. Hän kärsi ja
kuihtui, ikävöiden alati omaisiaan.

Kun karjalaiset seuraavana suvena lähtivät sotaretkelle kaakkoon
käsin, ehdotti Sorjakorja Korrille, että he karkaisivat ja
palaisivat takaisin omalle maalle. Korrilla ei ollut mitään syytä
toivoa palautumista entisiin oloihin, mutta koska Sorjakorjan tahto
oli samalla hänenkin tahtonsa, mukautui hän vastaanväittämättä
ehdotukseen. Niinpä he sitten eräänä päivänä hyvän tilaisuuden
sattuessa jättäysivät kohtalonsa huomaan ja lähtivät laidattomien
salojen halki pyrkimään hämäläisheimon asuinsijoille.

Petoja, takaa-ajon vaaroja ja nälkää vastaan taistellen harhailivat
he viikkomäärin erämaissa, raviten itseään marjoilla, juurilla
ja salolammista ongituilla kaloilla. Mutta kaikesta kurjuudesta
huolimatta oli tämä Korrille täyttä onnen aikaa ja kaikessa
hiljaisuudessa toivoi hän, etteivät he koskaan enää osuisi valkeiden
muukalaisten keskuuteen. Näille Korrin vaatimattomille onnenpäiville
tuli kuitenkin jyrkeä loppu.

He olivat jo kaikesta päättäin lähellä hämäläisten asuinsijoja, kun
heidän eräänä päivänä oli jälleen päästävä tiellensä sattuneen suuren
virran yli. Muutamista puunrungoista kyhätyllä lautalla lähtivät he
neuvotteleimaan virran poikki. Keskivirralla eivät sauvoimet, joilla
he olivat lauttaa työntäneet eteenpäin, enää ottaneet pohjaan ja
silloin ei heidän auttanut muu kuin antaa lautan solua myötävirtaa
alaspäin.

Mutta kappaleen matkaa alempana kuohui ankara koski. Turhaan
ponnistelivat he vastaan avuttomilla sauvoimillaan, hetki hetkeltä
kiihtyi virran vauhti ja koski nieli kitaansa heidän hauraan
lauttansa. Pari kauhistuksen huutoa ja kumpikin he, lautan hajotessa
alkuosiinsa, olivat suinpäin vedessä, kuohujen viskeltävinä.

Kun rannalle viskautunut Korri havahtui tuntoihinsa, ei Sorjakorjaa
näkynyt missään. Hän karkasi pystyyn ja sanomattoman tuskan vallassa
juoksenteli pitkin kosken äyrästä, mutta hänen huutoihinsa vastasi
ainoastaan kosken iäinen pauhina. Sorjakorja oli ja pysyi poissa.
Silloin myllertyi hänen metsäläissielunsa sekaisin, hän raastoi
pitkää ja vanukkeista tukkaansa, hän ulvoi ja kiristeli hampaitaan
ja pieksi molemmin nyrkein rintaansa, kunnes lopen uupuneena
tupertui maahan. Hän tahtoi heittäytyä koskeen, mutta metsäläisen
itsesäilytysvaisto esti hänet siitä ja niin jatkoi hän järjetöntä
riehuntaansa kosken äyräällä. Nälinkuoliaana ja sekapäisenä löysi
hänet sitten eräänä päivänä kosken rannalta pari hämäläistä
metsästäjää sekä kuljetti hänet ihmisten ilmoille.

       *       *       *       *       *

Korrin entisistä isännistä ei ollut enää ketään elävien ilmoilla.
Eivätkä hänen pelastajansa paremmin kuin muutkaan tahtoneet
tehdä häntä orjakseen, sillä häneen oli tullut jonkinlainen
koskemattomuuden leima. Vaikkakin häviävän ja halveksitun
kansan poika sekä lisäksi rampa ja vähäpätöinen ulkomuodoltaan,
kunnioittivat ihmiset häntä yliluonnollisten asiain taitajana. Sillä
hän näki outoja näkyjä, puheli näkymättömäin olentojen kanssa,
lankesi aika-ajoittain loveen, paransi tauteja, ennusti tulevia
asioita ja kykeni loihtimaan kanteleesta niin surumielisen ihania
säveliä, että kaikkien silmät kyyneltyivät.

Sellaisena kierteli hän hämäläiskylästä toiseen, häviten aina suvisin
pitkiksi aikoja saloille, kenenkään tietämättä, missä hän harhaili.
Mutta aina palasi hän jälleen ihmisten ilmoille, alakuloisen
tasaisena ja itsekseen puhelevana.

Vuodet vierivät ja uudet sukupolvet astuivat entisten sijalle.
Korrin tukka ja harva parta olivat käyneet lumivalkoisiksi, hartiat
kyyryisiksi ja koko mies kuihtunut ja pienentynyt, niin että hän
oli kuin kymmenvuotias poikanen. Ikäänsä ei hän tiennyt enää itse
paremmin kuin muutkaan. Ihmiset alkoivat jo uskoa, ettei hän
kuolisikaan, mutta sitten hän odottamatta ja ainaiseksi hävisi
ihmisten ilmoilta.

Hämäläiset viettivät silloin suurta ukonjuhlaa korkealla vuorella,
uhraten hevosia, polttaen kokkoja ja juoden olutta ja simaa. Kun
Korri ilmestyi vuorelle ja häntä kehotettiin kanteletta soittamaan ja
ennustamaan, istui hän kivelle kansan keskelle, näppäili kanteleen
kieliä ja silmät utuiseen etäisyyteen tähdättyinä lauloi seuraavan
laulun:

    Rautaisin miekoin
    ja terävin nuolin
    saapuivat takaa
    suuren veen
    valkeat miehet.
    Ryöstäin ja murhaten
    häätivät heimoni
    pinnalta maan.
    Mut ajan virran vieriessä
    vuoronsa on kullakin:
    Nyt herra sinä, tuo taas orja,
    huomenna jo osat toisin.
    Takaa saman suuren veen
    tulee uudet valtiaat,
    eessä joiden notkistaa
    niskansa saa suomen heimo.
    Verta, verta, miekan valtaa
    helmassansa kantaa
    tulevaiset vuosisadat.
    Ruton, miekan, riidan, petun
    kera kasvaa tämä kansa.
    Ja kun kerran taivaan Ukko
    päästä pitkäin, öisten vuotten
    myötäisen suo tilaisuuden
    ikeen alta kansan päästä:
    Silloin vasta huomataan,
    ett' on sortajista suurin
    kansan oma riitamieli;
    suopeimmillaan silloin
    onnenpäivän paistaessa
    pohjan kansa itsepäinen
    syöksymään on valmis
    turman kuiluun, unhon yöhön,
    toraten pois häipymään
    niinkuin vanha kivikansa,
    jonka luoksi Manan yöhön
    mua taaton varjo viittoo.

Kun Korri oli lopettanut laulunsa, alkoi ympärillä istuva kansa
yhteen ääneen murista ja soimata häntä siitä, että hän kostomielessä
oli ennustanut tuhoa heidän jälkeläisilleen.

"Se teikäläisten vanha tietäjä", vastasi heille Korri, "joka minulle
nuoruudessani opetti monta salattua asiaa, sanoi vaarallisimman
niistä pahoista haltioista, jotka Suomen heimoa vainoavat, olevan
Eripuraisuuden. Teinkö minä väärin, että sen teille paljastin? Jos
te sen sijaan, että ryhtyisitte tuota pahaa haltiaa keskuudestanne
karkottamaan, vainoatte niitä, jotka teille tuon haltian tuhotöistä
muistuttavat, niin sitä varmemmin kohtaa teitä kerran tuho, kohtaapa
vielä suotuisimpana onnenhetkenänne. Sille ei silloin mahda mitään
itse Ukkokaan, niin mielellään kuin hän soisikin teistä kasvavan
suuren ja voimakkaan kansan."

Tämän sanottuaan otti Korri kanteleen kainaloonsa ja kansanjoukon
jäädessä ristiriitaisten tunteiden valtaan lähti hän vuorelta pois.
Sen jälkeen ei häntä enää nähty. Oliko hän kanteleineen heittäytynyt
koskeen, joka oli Sorjakorjan kerran niellyt, vai oliko hän
kaivautunut muinaiseen kotiluolaansa kuolemaan, sitä ei saanut kukaan
tietää.

Siihen päättyy vaatimaton tarina Korrista, kiviaseita ja nahkapukuja
käyttävän luolakansan viimeisestä jäsenestä, joka monien murheiden
jalostamana eli monta pitkää vuosikymmentä suomalaisheimon parissa ja
oppi heidän tietäjäinsä vanhan viisauden.



Viikinkikuninkaan näky


Korri oli jo kauan maannut turpeen alla, hänen nahkapukuinen ja
kiviaseinen heimonsa oli jo miltei sukupuuttoon kuollut ja valkoiset
tulokkaat, jotka kutsuivat itseään suomalaisiksi, olivat levinneet
laajalle sekä käyneet keskenään monta veristä heimosotaa, kun
seuraava tapahtui.

       *       *       *       *       *

Suurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen
Vironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista
Ukonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut
toimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille
oli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.

Kun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui
sanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri
viikinkilaivue.

Kuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt
kokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti
asekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun
viikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua.
Naiset ja alaikäiset saatettiin metsien suojaan, itäänkäsin
lähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla
varuillaan, ja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.

Mutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan
olivat taipeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.

Ryhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä
kallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli
vaipunut syviin mietteisiin.

Hän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun. Tapo oli pitkä ja
luiseva ukko, jonka valkoinen parta edestä peitti uumavyön vaskiset
soljet. Hänen sanottiin olevan kainulaista syntyperää eikä hänen
ikäänsä kukaan tiennyt tarkalleen. Vanhimmatkin miehet väittivät
lapsina ollessaan nähneensä hänet jo yhtä vanhana. Siitä syystä sekä
hänen suuren viisautensa vuoksi uskoivat toiset hänen olevan itse
Ukon, joka muinaisina aikoina oli heimolaisensa meren takaa johtanut
tähän maahan, toiset taasen sankariajan suuren tietäjän Väinämöisen,
jonka virsiä juhlissa laulettiin. Varmuudella tiedettiin Taposta
vain, että hän oli aikoinaan retkeillyt kaukana lappalaisten maassa
sekä ollut kerran viikinkien sotavankina. Näillä retkillään oli hän
saavuttanut suuren viisautensa sekä oppinut monenlaisia taitoja,
joita hän sittemmin oli levittänyt heimonsa keskuuteen. Mutta ennen
kaikkea oli hänen pyrintönään ollut koota keskenään vihamieliset
heimot, ja monta tuimaa veljessotaa oli hänen toimestaan vältetty.

"Miksi laulut ovat vaienneet ja miksi miehet seisovat aseissa?" kysyi
hän luokse ehdittyään.

"Etkö tiedä, että lännestä lähenee suuri viikinkilaivue?" kysyttiin
häneltä vastaan.

"Sen minä tiesin jo aamulla unesta havattuani", vastasi Tapo, "mutta
sen vuoksi teidän ei tarvitse varuillanne olla. Heidän matkansa
määränä ovat kaukaisemmat maat tuolla idässä."

Samassa tuli luotojen välistä näkyviin useita kymmeniä aluksia
käsittävä laivue ja kaikkien katseet suuntautuivat merelle.
Kirjoraitaiset sarkapurjeet ja punaisiksi maalatut kilvet pitkin
alusten reunoja, miesten teräskypärit ja johtaja-aluksen kokasta
ylenevä kullattu lohikäärmeen pää kimmelsivät laskevan auringon
säteissä. Tasaisessa tahdissa liikehtivät airot ja hiljalleen eteni
laivue, kunnes se kokonaan pysähtyi parin jousenkantaman päähän
niemen uloimmasta nokasta. Ankkurit heitettiin mereen ja viikingit
varustausivat yötä viettämään.

Erilleen muista ja lähemmäs maata ankkuroi lohikäärmeen muotoon
rakennettu johtaja-alus, jonka keulapakalla seisoi kullattuun
kypäriin ja haarniskaan puettu mies. Se oli Iivari Avarasyli,
Upsalan kuningas ja voimallinen viikinki, jonka valtakunta käsitti
koko Ruotsin, Tanskan, vendien maan, osia saksilaisten maasta
ja Englannista. Suuren laivueensa kanssa oli hän nyt matkalla
Gardariikiin kurittamaan venäläisten ruhtinasta Radbjartia, joka oli
ottanut suojiinsa sekä puolisokseen hänen kapinallisen sisarensa.

Tapon sanoihin luottaen rauhottuivat taisteluun valmistautuneet
hämäläiset. Aseensa jättäen ryhtyivät he juhlaa jatkamaan ja pitkin
kallioita leimahtivat kokkotulet palamaan.

Mutta teltassa laivansa keulakannella lepäsi Iivari Avarasyli ja
ajatteli entisiä sekä vasta edessä olevia vallotuksiaan. Vaivuttuaan
vihdoin uneen näki hän seuraavan näyn:

Meren yli lännestä itään lensi suuri lohikäärme, josta sinkoili
yltympäri loistavia kultakipunoita kuin sepän ahjosta. Ja suuri
paljous lintuja kaikista pohjan ääristä seurasi lohikäärmeen perässä.
Mutta kun se oli lennossaan ehtinyt itäisen maan kohdalle, nousi
sieltä musta ja sakea pilvi, joka jyristen ja meuruten nieli itseensä
lohikäärmeen seuralaisineen, niin että niitä ei sen koommin näkynyt.

Herättyään tunsi Iivari-kuningas itsensä sangen levottomaksi
unensa johdosta ja hän ryhtyi kohta tiedustelemaan sille selitystä
vanhimmilta ja viisaimmilta päälliköiltään. Mutta kukaan heistä ei
sanonut kykenevänsä sitä selittämään, vaan he neuvoivat häntä rauhan
merkkien suojassa lähtemään rannalle suomalaisten luokse, sillä
heidän keskuudessaan tapaa aina olla suuria tietäjiä. Neuvo näytti
kuninkaasta otolliselta ja hän soudatti itsensä maalle.

Nyt oli niin, että Tapo oli omissa näkemyksissään eläen viettänyt
yönsä samassa kallionkourussa, missä hän oli eilenkin ollut, kun
sanoma saapui viikinkien lähenemisestä. Ja siellä hän oli avoimin
silmin nähnyt saman näyn kuin kuningas Iivari unissaan.

Kun nyt siis Iivari-kuningas saatettiin hänen luokseen, lausui hän:

"Sinun unesi, kuningas, on niin yksinkertainen, ettei se tarvitse
mitään selitystä."

Suuresti hämmästyneenä vastasi kuningas:

"Näen, että olet tietäjä. Mutta sano kuitenkin, millainen tuo minun
unennäköni oli?"

Silloin maalasi Tapo hänen eteensä unen sellaisena kuin he molemmat
olivat sen nähneet.

"Mutta salli minun nyt kuulla sen merkityskin", pyysi Iivari-kuningas.

"Onhan se selvää", lausui Tapo, "että lohikäärme tarkottaa
voimallista ruhtinasta, jonka sankarimaine on levinnyt ympäri
maailman, kuten lohikäärmeestä sinkoili joka suunnalle kultaisia
kipunoita. Mutta kun tämä mainio sankari joukkoineen tulee
venäläisten maahan, joutuu hän perikatoon."

"Mitä, tarkoittaisiko tämä minua?" huudahti Iivari-kuningas ikävästi
hämmästyneenä.

"Ei, vaan toista kuningasta, joka on hallitseva sinun valtakunnassasi
vasta pitkien aikojen jälkeen."

"Se on hyvä", lausui siihen Iivari-kuningas, "minä teen siis retkeni
onnellisesti ja kun minä perinpohjin hävitän ruhtinas Radbjartin
maan, niin silloinpa ei minun jälkeläisenikään voi siellä perikatoon
joutua."

"Sinä selität asian kovin omavaltaisesti", vastasi tähän Tapo. "Sinä
itse et lainkaan tule perille Radbjartin maahan."

"Enkö tulisi perille!" huudahti kuningas vihastuneena. "Sen sinä,
houkka, olet näkevä ennen tämän suven loppua. Mitä muuta varten
jumalat olisivat tuon näyn minulle lähettäneet kuin että minä osaisin
paremmin olla varuillani sekä estää jälkeläistäni uhkaavan vaaran."

"Niin kyllä", lausui Tapo, "varotukseksi ovat taivaan haltiat
meille tämän näyn lähettäneet. Tuonne itään on aikojen vieriessä
syntyvä mahtava valtakunta, joka uhkaa tuhoa niin teille Svean
maan asukkaille kuin meillekin meren tällä puolen. Sen vuoksi
minusta näyttäisi viisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat
vihollisuudet ja me esiintyisimme liittolaisina itää vastaan."

Tähän Tapon puheeseen vastasi kuningas, jonka äskeinen suuttumus ei
vielä ollut asettunut, ylimielisesti:

"Miksi ei, kyllä me svealaiset olemme valmiit lakkauttamaan
sotaretkemme näille rannoille, jos te suomalaiset alistutte maksamaan
meille veroa."

"Me olemme vapaa heimo emmekä sellaiseen suostu", vastasi Tapo. "Ja
jos meidät siihen joskus ylivoimalla pakotettaisiinkin, niin, tietäös
se, kuningas Iivari, näille kallioille on kuitenkin kerran kohoava
mahtava kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse
itseään."

Tätä sanoessaan viittasi hän kädellään ympäri kuin tulevaisuudessa
ylenevän kaupungin piiriä osottaen sekä näytti tuuheiden kulmien
suojasta hehkuvine silmineen niin juhlalliselta, että ympärillä
seisovat kunnioituksesta vaikenivat.

Mutta kuningas Iivari tempausi irti vanhuksen sanojen luomasta
lumouksesta ja päästi vihansa uudestaan valloilleen.

"Minä tahdon vielä ennen auringon laskemaa näyttää, kuka näillä
rannoilla hallitsee!" huudahti hän uhaten ja soudatti itsensä
takaisin laivalleen.

Kiiruusti varustausivat nyt hämäläiset taisteluun, mutta siitä ei
tullut mitään, sillä kuningas Iivarin hetket olivat jo luetut.
Noustuaan lohikäärmelaivansa keulakannelle näki hän kalliosärkällä,
jonka viereen hänen aluksensa oli ankkuroitu, vanhan kasvatusisänsä
Horderin seisomassa.

"Tule ja selitä minulle uneni, sillä suomalaisten tietäjä ei sitä
osannut!" huusi hän vanhukselle.

"Sinun unesi on selvä ja sinä itse olet kohta astuva Helin, manalan
jumalattaren, kartanoihin", vastasi Horder.

Kun he vielä olivat vaihettaneet muutamia kiivaita sanoja, julmistui
kuningas siinä määrin Horderille, että hän syöksyi laivan reunan
yli veteen päästäkseen mitä pikimmin kasvattajansa kimppuun. Horder
syöksyi myöskin alas kalliolta ja molemmat he upposivat siihen
paikkaan.

Silloin antoivat viikinkien päälliköt puhaltaa torviin ja kuningas
Iivarin kuolema julistettiin koko sotajoukolle. Ja kun nyt enää
ei ollut mitään syytä jatkaa matkaa Radbjartin maahan, varustausi
laivasto palaamaan takaisin kotimaahan.

Tämän jälkeen kului lähemmäs kaksisataa vuotta, ennenkuin viikingit
svealaisten kuninkaan Eerik Emundinpojan johdolla ilmestyivät Suomen
rannoille. Silloin oli Tapo jo miespolvia maannut nurmen alla, mutta
lukuisain tarujen sekä hänen opettamainsa taitojen kautta eli hänen
maineensa vielä hämäläisten keskuudessa.



Päälliköntytär


Hämäläisten ja suomalaisten keskuuteen oli levinnyt tieto, että
karjalaiset ovat ruvenneet liittoon Uudenlinnan venäläisten
kanssa, jotka tunnustivat uutta, ristiinnaulittua jumalaa. Tätä
piti suomalaisten päällikkö, Toivia Lietolainen, riittävänä syynä
ruveta puuhaamaan sotaretkeä karjalaisten maahan. Hän sai käräjillä
tahtonsa läpi, kun pohjoisten hämäläisten nuori heimopäällikkö,
Hari Teljäläinen, joka oli saapuvilla käräjävuorella, ilmotti
heimolaisineen lähtevänsä mukaan. Sotaretkelle päätettiin lähteä heti
touonteon päätyttyä, että jouduttaisiin takaisin elonkorjuuseen.

Mutta Toivialla oli sotaretkeen yllyttäessään ainoastaan tekosyynä
se, että karjalaiset olivat yhtyneet liittoon venäläisten kanssa.
Yksinomaisena vaikkakin salaisena yllyttimenä hänellä oli toisaalta
himo uusilla saaliilla kartuttaa entisiä rikkauksiaan, toisaalta
toivo saada itselleen miehinen perillinen. Vanha tietäjä Tero oli
näet uskotellut hänelle, ettei hänelle synny poikaa, ennenkuin hänen
miekkaansa on kostuttanut kolmentoista vihollisen veri.

Tästä luvusta oli enää jälellä puolet, sillä kolme oli hän kaatanut
silloin, kun suomalaiset lakkasivat maksamasta veroa svealaisten
kuninkaalle Olaville ja surmasivat hänen veronkantajansa. Toiset
kolme vihollista oli hänen miekkaansa langennut edellisellä
sotaretkellä Uudenlinnan maahan, joten hänen siis vielä piti surmata
kokonaista seitsemän. Sitten vasta hän oli saapa pojan, sillä hän ei
tiennyt, että Tero oli hänen salainen ja katkera vihamiehensä, joka
pelkästä pahansuopuudesta oli näin ennustanut, toivoen päällikön itse
saavan surmansa ennenkuin oli ehtinyt kolmanteentoista.

Hari Teljäläisellä, liittyessään sotaretkeen, oli taasen vaikuttimena
se, että hän oli saapunut kosimaan Toivia Lietolaisen tytärtä ja
Toivia oli kallisten lunnaiden lisäksi vaatinut hänen koetustyökseen
lähtemään mukaan karjalaisia vastaan. Ja saadakseen heimolaisensa
paremmin taivutetuksi sotaretkeen oli Toivia vaatinut tulevan vävynsä
jäämään heidän käräjilleen sekä siellä julkisesti ilmottamaan
liittyvänsä miehineen suomalaisten yritykseen.

       *       *       *       *       *

Toivia Lietolaisella oli yksi ainoa, kahdeksantoistavuotias tytär.
Hänen maailmaantulostaan oli isä suuresti harmistunut sekä tulkinnut
ylenkatseensa esikoisensa sukupuolta kohtaan sananlaskulla: "Tytär
syntyi, tyhjä syntyi." Siitä syystä ei hän ollut huolinut antaa
lapselleen nimeäkään. Vasta isompana oli päällikön tytär saanut sen
naapureilta, jotka olivat alkaneet kutsua häntä hänen pukunsa mukaan
Siniveraksi.

Siniverka ei ollut missään suhteessa toisten tyttöjen kaltainen
ja sen vuoksi kylän vanhat vaimot ennustivat hänelle tavallista
eriskummallisempaa kohtaloa. Hän oli luonteeltaan oikullinen, tulinen
ja päättävä sekä vartaloltaan solakka ja notkea. Katkerana siitä,
että oli syntynyt tyttönä, jota isä halveksi ja joka ajan tullen
myytiin miehelle kuin kauppatavara, oli häneen aikaisin juurtunut
viha vahvempaa sukupuolta kohtaan. Hän tahtoi olla yhtä etevä kuin
hekin, ja kaksitoista-vuotiaana ratsasti hän aitojen ja ojien yli
ja ampui jousella niin hyvin, ettei yksikään kylän pojista kyennyt
hänelle vertoja vetämään.

Jo aikaisin oli alkanut ilmestyä kosijoita. Hänen ei ollut kuitenkaan
tarvinnut piitata niistä mitään, sillä isä oli hänen puolestaan
jakanut niille rukkasia, niistä kun ei yksikään ollut isän mielestä
kyllin suurisukuinen ja rikas. Mutta nyt oli Teljän kaupungista
tulitit sikäläisen vanhan heimopäällikön poika samalle asialle ja
hänet oli isä hyväksynyt edellämainitulla ehdolla. Isä oli ilmottanut
asian tyttärelleen sekä käskenyt hänen, ryhtyä myötäjäisiään
valmistamaan, sillä häät piti vietettämän heti sotaretkeltä palattua.

Siniverka oli heti ensi näkemältä saanut syvän vastenmielisyyden
Hari Teljäläistä kohtaan, sillä hän oli huomannut tämän silmissä
salakavalan ja luihun ilmeen. Hän antoi Harin tuomat soljet ja
rannerenkaat orjattarilleen ja sanoi uhmaten isälle, että hän ei
ikinä lähde Hari Teljäläisen paremmin kuin kenenkään muunkaan
vaimoksi.

"Vai niin, kanaseni", sanoi isä kylmän halveksivasti. "Sepähän
nähdään."

       *       *       *       *       *

Siniverka ei pannut rikkaa ristiin myötäjäisten valmistamiseksi. Hän
vain ratsasteli päiväkaudet jousi selässään ja esiintyi päällikkönä
kylissä, joihin oli jäänyt ainoastaan naisia ja lapsia sekä vanhoja
paimenukkoja, joilla oli orjanmerkit otsassaan. Kaiken aikaa
mietti hän keinoja, miten tehdä tyhjäksi aiottu naimiskauppansa.
Viimeisenä keinona hänellä oli karata kotoa, mennä joko Voionmaalle
ruotsalaisten luo tai Koroisten niemellä vierailevien kauppakestien
kanssa vieläkin kauemmas. Mutta sitä ennen tahtoi hän yrittää jotakin
muuta.

Kaksikymmentä päivää sen jälkeen kun isä oli joukkoineen lähtenyt
Karjalaan, päätti Siniverka mennä Tero-tietäjän puheille, saadakseen
häneltä jonkun hyvän neuvon. Tero oli ikivanha, vaahtopartainen
ja äreä äijä, joka asui erillään muista ihmisistä, pimeän korven
keskellä Linnavuoren takana. Siniverka ei ollut koskaan käynyt
hänen töllissään, sillä kukaan ei mennyt hänen luokseen muuta kuin
suurimman tarpeen ajamana.

Pelotonna astui Siniverka jousi selässään ikihämärän kuusikon halki
luikertelevaa polkua tietäjän tuvalle. Rohkeasti astui hän noesta
kiiltävään pirttiin, jossa hänen katseensa kohtasi ensimäiseksi
lattialla kiemurassa makaavan käärmeen. Se nosti päätään ja
nähdessään tulijan oudoksi oikasi se kiemuransa ja luikersi nopeasti
multapenkkiin.

Tietäjää ei näkynyt missään ja uteliaana alkoi Siniverka tarkastella
pirtin omituista kalustoa arpakannuksineen, yökönsiipineen ja
moninaisine yrttikimppuineen, joita riippui katonlaessa. Lopuksi
kiintyi hänen huomionsa kannelliseen tiinuun tuvannurkassa. Kun hän
kurkisti sen sisälle, huomasi hän siinä olevan omituista, vihreälle
vivahtavaa nestettä. Hänen teki kovin mielensä päästä tarkemmin
senkin perille, ja niinpä otti hän pankolta kauhan ja täytti sen
nesteellä. Mutta juuri kun hän kohotti kauhan tunnustellakseen
nesteen hajua, ärähti hänen takanaan vihainen ja hätääntynyt ääni:

"Kuka onneton sinä olet, joka kajoat myrkkyyn!" Siniverka pudotti
kauhan kädestään ja kääntyi ovea kohti. Siinä seisoi Tero, pienet
silmät kipinöiden linnunsiipiä muistuttavain kulmakarvain alla.
Mutta tunnettuaan vieraan päälliköntyttäreksi kuvastui hänen
moniryppyisillä kasvoillaan pahanilkinen vahingonilo.

"Ähää, saitkos tarpeesi, Toivian pentu!" sähisi hän. "Tiedäpäs, että
se oli myrkkyä, jossa sotaanlähtijät käyvät nuoliaan kastamassa, ja
kohta sinun rusoposkesi ovat valkeat kuin palttina, sillä pieninkin
tippa siitä riittää ottamaan hengen vaikka itse Hiideltä, saati sitte
sinunlaiseltasi simapiialta. Mutta siihen sanoo vain Tero, että kutti
parahiksi. Isän isäsi vääryydet alkavat tulla kostetuiksi. Hän riisti
minulta nuorena naiseni ja myöhemmin hän Lapinretkellä työnsi ainoan
poikani oman päänsä lunnaaksi. Mutta hänen poikansa, rikas Toivia,
ei ole palaava Karjalasta, jonne minä hänet, houkan, olen usuttanut
surmattavaksi. Ja se on hänelle parahiksi senkin vuoksi, että hän
tarpeeksi rikkautta ja valtaa saatuaan tahtoisi kohota meidän
kaikkien kuninkaaksi ja valtiaaksi. Mutta nyt on Tero tehnyt tyhjäksi
hänen salaiset aikeensa. Hän ei palaa Karjalasta! Eikä sieltä palaa
sinun sulhosikaan sinua hautaamaan. Sinä olisit äitinesi voinut
minun vuokseni säästyäkin, mutta koska olet itse mennyt myrkkyäni
maistelemaan, niin oli menneeksi. Sitä täydellisemmäksi muuttuu Teron
kosto!"

"Tuki jo suusi, vanha korppi!" huusi hänelle Siniverka nauraen, niin
että valkoiset hampaat välkkyivät. "Minä en ole huulilleni ottanut
sinun myrkkyjäsi ja mitä ennustukseesi tulee, että Hari Teljäläinen
ei palaa Karjalan retkeltä, niin siitä hyvästä minä vain kiitän
sinua. Ja nyt pois siitä kynnykseltä tai saat vasaman sappirakkoosi!"

Hän ojensi jousensa Teroa kohti, joka kiiruusti hävisi ovelta.
Nopeasti pujahti Siniverka ulos ja polulle tultuaan uhkasi hän
jousellaan vielä kerran Teroa, joka pirttinsä nurkalta syyti
kirouksia hänen jälkeensä. Iloisesti nauraen hävisi hän sitten
kuusten suojaan.

       *       *       *       *       *

Toista sataa vuotta olivat suomalaiset eläneet rauhassa lännen
viikinkien kanssa. Silloin oli nimittäin Eerik Emundinpoika, Upsalan
kuningas, tullut suuren sotajoukon kanssa Suomeen ja jouduttuaan
taistelussa hänen kanssaan tappiolle, olivat suomalaiset suostuneet
maksamaan veroa. Mutta alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli
Norjan kuningas Olavi, joka oli ottanut ristiinnaulitun jumalan
ja jota kuolemansa jälkeen oli ruvettu kutsumaan pyhäksi, tullut
viikinkijoukkoineen Suomen rannalle. Lähes koko päivän kestäneessä
taistelussa olivat suomalaiset kuitenkin voittaneet ja ajaneet hänet
takaisin rannoiltaan. Tästä voitostaan innostuneina olivat he sitten
surmanneet tai karkottaneet Upsalan kuninkaan veronkantajat.

Keväällä pidetyillä käräjillä olivat muutamat vanhimmista
vastustaneet Toivia Lietolaisen tuumia sillä syyllä, että svealaiset
saattaisivat milloin hyvänsä tulla kostamaan sekä uudistamaan Eerik
Emundinpojan vallotuksia, joten oli vaarallista viedä asekuntoiset
miehet koko kesäksi Karjalaan saakka. Toivia oli kuitenkin väittänyt,
että koska he eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen yrittäneet kostoa,
niin eivät he nyt enää sitä ajattele.

Mutta kävi, kuten vanhat miehet olivat ennustaneet. Svean maata
hallitsi tähän aikaan Emund Vanha ja hänen poikansa Anund lähti
nyt suurelle viikinki retkelle Suomeen, uudistaakseen meren tällä
puolen ne vallotukset, jotka hänen isoisänsä, Olavi Sylikuningas,
oli huolettomuudessaan menettänyt. Toista kuukautta sen jälkeen kun
suomalaiset olivat lähteneet Karjalaan, saapui hän kesän kuumimpana
aikana laivastoineen Aurajoen suuhun ja ryösti ensimäiseksi Turun
kauppapaikan Koroisten niemellä.

       *       *       *       *       *

Siniverka ratsasti huoletonna Lietolan kylien väliä ylempänä Aurajoen
varrella, kun alhaalta saapui joukko hätääntyneitä pakolaisia, tuoden
sanoman viikinkien saapumisesta.

"Kuinka suuri joukko heitä on?" tiedusti Siniverka.

"Paljon, paljon heitä on!" huusivat pakolaiset, "ja kohta he ehtivät
tännekin."

Siniverka otti nyt isänsä suuren vaskitorven, jolla kansaa
kutsuttiin koolle, ja puhalsi siihen. Pian täyttyi Toivian piha
peljästyneistä naisista ja lapsista, ja kun Siniverka oli ilmottanut
heille viikinkien tulosta, syntyi siinä suuri hätä, itku ja käsien
väänteleminen. Mutta Siniverka käski heidän vaieta, ja kun he olivat
jo tottuneet katsomaan häntä valtiattarekseen, tottelivat he ja
kuuntelivat hiljaa, kun hän sanoi:

"Nyt ei ole aikaa itkemiseen! Meidän on pelastettava kotimme ja
tuhottava viikingit!"

Tämän kuultuaan alkoivat kaikki jälleen parkua, pitäen hänen sanojaan
mielettöminä. Mutta Siniverka komensi heidät uudelleen vaikenemaan.

"Tietysti me emme voi heitä tuhota avoimessa taistelussa, koska te
kerran olette naisia", sanoi hän tavalla, kuin ei hän itse olisi
heihin lainkaan kuulunut. "Mutta minulla on toisenlainen keino, joka
iski mieleeni kohta kun olin kuullut heidän tulostaan. Kuulkaa siis!
Nyt on kuuma ja kuiva aika. Kuljettuaan Koroisista tänne saakka ovat
viikingit luonnollisesti janoon nääntymäisillään. Kyläämme tultuaan
ehättävät he siis ensimäiseksi kaivojen ja lähteiden luo janoansa
sammuttamaan. Mutta me myrkytämme kaikkien vesipaikkain vedet ja
heistä ei yksikään ole jäävä henkiin. Itse menemme linnavuorelle ja
katsomme sieltä, kuinka kaivojemme ympärystät täyttyvät kuolevilla
viikingeillä."

"Myrkytämme, myrkytämme! Mutta mistä me tähän hätään saamme niin
paljon myrkkyä kuin siihen tarvitaan?" huusivat naiset.

"Kyllä minä pidän siitä huolen, jos te lupaatte kaikessa totella
minua", vakuutti Siniverka.

Kun naiset lupasivat noudattaa hänen käskyjään, jatkoi hän:

"Menkää nyt kiiruusti ja ottakaa kotoanne kaiken varalta arvokkaimmat
kalleutenne sekä hiukan syötävää ja rientäkää sitten linnavuorelle.
Ne teistä, jotka pystyvät hiukankaan aseita käyttämään, ottakoot
mukaansa jousia ja keihäitä. Minä pidän orjattarineni kyllä muusta
huolen. Ja nyt kiiruusti toimeen, sillä viholliset voivat olla
milloin hyvänsä täällä!"

Kun naiset olivat hajaantuneet, lähetti Siniverka yhden orjatytöistä
houkuttelemaan Teroa kylälle, lukemaan muka loitsuja eräälle
sairaalle. Toisen tytön lähetti hän metsiin ilmottamaan paimenille,
että heidän oli karjoineen pysyttävä toistaiseksi poissa kylästä.
Sitten rupesi hän äidin ja jälellä olevien tyttöjen kanssa keräämään
talon kulta- ja hopeakalleuksia, jotka lippaisiin sullottuina vietiin
linnavuorelle.

Mutta kun hän arvasi Teron ehtineen jo pois töllistään, lähti hän
sinne nopeasti, seurassaan kaksi vantteraa tyttöä. He tapasivat
tietäjän pirtin tyhjänä ja nurkassa seisoi entisellä paikallaan tuo
tuhoisa tiinu. Siniveran käskystä tarttuivat siihen molemmat tytöt ja
niin lähdettiin vitkastelematta takaisin kylää kohti.

Kaikki olivat jo rientäneet linnavuorelle ja koko kylä oli kuin
kuollut. Omin käsin jakoi Siniverka tiinun sisällyksen kaikkiin
kaivoihin ja lähteisiin. Niiden lähelle asetettiin korvoja ja
vesikapat jätettiin paikoilleen.

Kun kaikki oli valmiina, riensivät tytöt muiden luo linnavuorelle,
joka jyrkkärinteisenä kohosi taampana kylästä. Sen laki oli ympäröity
korkeilla kivivalleilla, joiden sisäpuolelle päästiin kapean aukon
kautta. Tänne olivat nyt sulloutuneet kaikki kylän naiset, lapset
ja vanhukset sekä alempaa jokivarrelta tulleet pakolaiset, pelon ja
jännityksen vallassa odottaen, mitä tuleman piti.

Mutta tuskin oli Siniverka seuralaisineen ehtinyt varustuksen sisään,
kun ensimäiset vihollisjoukot tulivat näkyviin. Kypärit, keihäät ja
terässilmikkopaidat välkkyen päiväpaisteessa marssivat ne väsyneesti
laapustaen kylää kohti. Ja kaikki kävi, kuten Siniverka oli sanonut.

Varmistuttuaan siitä, ettei heitä miltään suunnalta ollut vaara
uhkaamassa, hajaantuivat viholliset ja riensivät kaivojen luo sekä
alkoivat vettä ammentaa. Linnavuorella piilevien pakolaisten jännitys
nousi korkeimmilleen, kun he henkeään pidättäen kurkistelivat
vallituksen yli alas kylää kohti.

Hetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä.
Viholliset alkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei
kestänyt kauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien
ja väännellen tuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi.
Hämmästyneinä ja avuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä
ne muutaman kymmentä miestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.

"Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa
ja seuratkoot minua!" huusi Siniverka.

Parikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria
tyttöjä liittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään
kylää kohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa,
niin että he pääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä,
jotka odottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka
hengissä pelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon,
luullen suomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa.
Katsomatta enää taakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät
he viimeiset voimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman
sanoman laivoja vartioimaan jääneille tovereilleen.

Viivyttelemättä nostivat he purjeet ja lähtivät näiltä kovan onnen
raunioilta takaisin kotimaahansa.

       *       *       *       *       *

Kun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen
vaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja
tunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän
lausui heille:

"Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat
sotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja
ilmotettava, että minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren
viikinkijoukon sekä pelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä
isälleni palkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari
Teljäläisen vaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?"

Yhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.

"Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön", jatkoi Siniverka, "ja
hävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän
on riisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa
sekä kannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä
tyhjillä puheilla pettäneet."

He hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka
etsi näiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti
itselleen hänen kultaisen kypärinsä.

       *       *       *       *       *

Kului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat
Karjalan retkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman
saalista ja päällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat
kumpikin saaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle
ennustanut. Kotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.

Päällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia
vastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä
aikaa tapahtunut.

Kun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja Siniverka ilmestyi
kuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen kypäri, seisoivat
miehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä kohonnut heidän
silmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa keskenään ja
senjälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen: "Me olemme
kuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet viisaudellasi
ja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja pelastanut
kotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja me siis
tällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt
päättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä
siksi kunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet
päälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?"

Rinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa.

"Te hullut ja ajattelemattomat miehet!" kuului tällöin väkijoukosta
Teron käreä ja vihainen ääni. "Tietäkää, että jos te valitsette tämän
tytön päälliköksenne, niin tässä maassa tulee aina vastaisuudessakin
esiintymään voimakkaita naisia, jotka vaativat itselleen sananvaltaa
yhteisissä asioissa sekä pyrkivät taivuttamaan meitä miehiä ikeensä
alle."

"Hän on jo yli-ikäinen ja höpisee", huusi väkijoukko ja riemuiten
tunnustivat he Siniveran päällikökseen.

Mutta itsekseen päätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin,
saadakseen olla päällikkönä kaiken ikänsä.



Pietari Kaukovalta


I.

Kuulaassa syysilmassa loistelivat avarat salot värikylläisinä ja
hiljalleen liipottelivat kuihtuneet lehdet alas polulle, jota pitkin
saarnaajamunkki Pietari Kaukovalta vaelsi kohti synnyinseutuaan
eteläisessä Hämeessä. Kuta kauemmaksi hän ehti Aurajoen suulta,
sitä koskemattomampina laajenivat erämaat hänen ympärillään ja
sitä useammin kohtasi hän tiellään hirviä ja peuroja. Eilen oli
hän jättänyt viimeisen ristityn kylän suomalaisheimon alueella ja
nyt vaelsi hän Salpausselän saloilla, toivoen viimeistään huomenna
ehtivänsä ensimäisiin hämäläiskyliin.

Kuta lähemmäs päämaaliaan hän ehti, sitä elävämpinä kohosivat hänen
mieleensä lapsuusajan muistot. Hän oli syntynyt alisen Linnajoen
varrella, jossa hänen isänsä Jurva, liialta nimeltä Kaikkivalta,
oli ollut rikas ja mahtava mies sekä eteläisten hämäläisten
heimopäällikkö. Mutta kaksikymmentä vuotta sitten olivat ristisoturit
hyökänneet Etelä-Hämeeseen, hänen isänsä oli joutunut taistelussa
tappiolle ja hänet, joka silloin oli vasta kymmenvuotias poikanen,
olivat he muiden vankien mukana vieneet pois. Hänet oli kuletettu
Ruotsin maalle Lundin kaupunkiin saakka, missä munkit olivat sitten
kasvattaneet häntä ja opettaneet ristinoppia, saadakseen hänestä
lähetyssaarnaajan omien heimolaistensa pariin.

Niin oli häneen vuosien kuluessa vähitellen juurtunut uusi usko
uusine tapoineen ja hänestä oli kasvanut hurskas saarnaajamunkki,
samalla kuin lapsuusaikaiset mielikuvat olivat häipyneet jonnekin
kauas. Hän oli täydentänyt opinnoitaan Riian kaupungissa sekä
saarnannut sen jälkeen kymmenen vuoden aikana ristinuskoa virolaisten
maassa. Kotiaan ja omaisiaan ei hän kuitenkaan ollut unhottanut,
vaan hänen palavana halunaan oli ollut päästä levittämään valkeutta
omille, pimeydessä vaeltaville heimolaisilleen.

Kuluneena kesänä, kun käännytystyön Virossa oli vihdoinkin katsottu
päättyneen, oli hän saanut tilaisuuden palata synnyinmaahansa.
Turkuun tultuaan oli hän saanut kuulla, että hämäläiset olivat
joukottain luopuneet ristinuskosta, johon heidät väkipakolla oli
käännytetty, karkottaneet tai surmanneet papit ja palanneet entiseen
pakanuuteensa. Isänsä oli hän saanut kuulla olevan vielä elossa sekä
pakanain päällikkönä.

Piispa Tuomas oli ottanut hänen käännytystarjouksensa mielihyvin
vastaan, huomaten hänet syntyperänsä perusteella mitä soveliaimmaksi
mieheksi suostuttelemaan uppiniskaisia hämäläisiä kirkon
kuuliaisuuteen. Niin oli saarnaajaveli Pietari, joka oli alkanut
käyttää vertauskuvallista nimeä Kaukovalta, koska hän nöyryydessään
oli pitänyt ihmiselle sopimattomana käyttää isänsä nimeä Kaikkivalta,
lähtenyt yksinään vaeltamaan syntymätienoitaan kohti, hyljäten
piispan tarjouksen aseellisesta saattueesta ja jättäen itsensä
herransa Vapahtajan turviin.


II.

Ilta pimeni ja alangoista nouseva sumu kietoi puut kosteaan verhoon.
Kuinka täällä olikaan yksinäistä ja autiota! Korpien iäistä
hiljaisuutta häiritsi vain huuhkajan käheä huuto tai metsäpuron
solina. Mutta veli Pietari ei ollut majapaikasta huolissaan, sillä
usein oli hän Vironmaalla vaeltaessaan saanut yöpyä taivasalle.

Hän katseli jo soveliasta kuusta, jonka alle rakentaisi nuotionsa,
kun hän samassa huomasi tulen pilkottavan etäämpänä pienen lammen
rannalla. Kuinka ihanalta tuntuikaan tuo ystävällisesti vilkuttava
tuli tässä erämaan autiudessa! Rohkeasti lähti Pietari pyrkimään sitä
kohti.

Tervasnuotion ääressä istui vanha ukko, käännellen vartaassa äsken
kynittyä lihavaa metsoa, jonka höyhenet näkyivät kasassa vaarin
kapineiden, keihään, jousen ja nuolikotelon luona. Vaari oli kookas
ja tuuheapartainen sekä puettu hämäläisen metsänkävijän asuun.
Kun hän ääneti ja liikkumatonna istui siinä nuotion punertavassa
loisteessa, tuuheiden kuusten siimeksessä, ympärillään vahva pihkan
ja veren tuoksu, olisi häntä saattanut luulla joksikin metsän
jumalaksi.

Pietarin lähestyessä ei vaari osottanut mitään hämmästyksen merkkiä.
Asentoaan muuttamatta tähtäsi hän tulijaan terävän katseen tuuheiden
kulmainsa alta sekä vastasi äänettömällä päännyökkäyksellä Pietarin
tervehdykseen. Samalla tavoin antoi hän myöskin suostumuksensa
vieraan pyyntöön saada viettää yönsä hänen nuotiollaan.

Laskien matkarepun selästään istui Pietari tulen ääreen. Ukon olemus
vaikutti häneen omituisen tenhoovasti eikä hän uskaltanut häiritä
häntä puhuttelullaan. Mutta kun ukko oli saanut metson paistetuksi
ja ryhtyi aterioimaan, leikkasi hän siitä mehevän palan ja ojensi
Pietarille lausuen:

"Syö tuo terveydeksesi. Näytät kulkeneen pitkän matkan. Ehkä olet
hyvinkin kaukaa kotoisin?"

"Minä tulen Turusta", vastasi Pietari, "mutta kotoisin minä en ole
sieltä, vaan siltä suunnalta, jonne nyt matkani pitää."

"Olet siis hämäläisiä?" kysyi ukko, tarkastaen häntä uudelleen
kiireestä kantapäähän.

"Olen syntynyt Linnajoen varrella, vaikka olenkin kauan ollut poissa
kotiseudultani", vastasi Pietari, ryhtymättä vielä sen tarkemmin
tekemään selkoa olosuhteistaan.

Ukko hymähteli jotakin itsekseen ja jatkoi ääneti ateriaansa.
Pietarin teki mieli tiedustella häneltä lähemmin kotiseutunsa
oloista sekä ennen kaikkea oliko hän ristitty, mutta hän ei tietänyt
oikein, miten päästä lähemmäs tuota metsänjumalaa. Niin aterioivat
he hetkisen ääneti, kunnes ukko siirtyi itsestään tuohon asiaan
kysymällä: "Taidat olla ristitty?"

Pietari, joka matkalle lähtiessään oli varovaisuudesta jättänyt
munkinpuvun sekä ottanut tavallisen suomalaisasun, vastasi myöntäen
ja odotti jännityksellä, mitä se vaikuttaisi hänen yötoveriinsa.

"Ristitty ja matkalla Linnajoelle!" huudahti ukko hämmästyneenä ja
pudisti päätään.

"Eikö sitten ristitty voi mennä Linnajoelle?" kysyi Pietari
kummastusta teeskennellen.

"Miksikäs sinne ei voisi mennä", vastasi ukko, "mutta takaisin paluun
voi olla niin ja näin. Saat kiittää onneasi, ellei sinua juoksuteta
kuoliaaksi pyhien puiden ympärillä. Kaikkivalta ei säästä ketään
ristittyä."

"Kaikkivalta", huudahti Pietari hämmästyneenä. "Niin, meidän
hämäläisten päällikkö", selitti ukko. "Jurva hänen nimensä oikeastaan
on, mutta ihmiset ovat alkaneet jo aikoja sitten kutsua häntä
Kaikkivallaksi, kun hän tahtoisi kaikki alistaa valtansa alle. En
tiedä, mutta ainakin hänen vihamiehensä väittävät hänen pyrkivän
kuninkaaksi, sellaiseksi kuin ruotsalaisillakin on. Ruhtinaaksi häntä
omat orjansa jo sanovatkin. Ristityitä hän on kovin vihannut siitä
pitäin kun ne veivät häneltä ainoan pojan. Niin että kolmiyhteisen
jumalan palvelijan ei ole hyvä mennä hänen kätensä ulottuville."

Omituiset tunteet täyttivät Pietarin mielen hänen kuunnellessaan
ukon juttelua. Jos hän onnistuisi käännyttämään isänsä ristinuskoon,
niin samalla suostuisi varmaankin suurin osa hämäläisiä kasteeseen
ja hän olisi tehnyt Jumalalle sangen otollisen työn. Hänestä tuntui
merkilliseltä Jumalan johdatukselta, että ristiretkeläiset olivat
vieneet mukanaan juuri hänet, päällikön pojan, ja että hän siten oli
saanut tilaisuuden päästä osalliseksi taivaallisesta valkeudesta.
Varmaan oli Jumala siten valinnut hänet oman heimonsa apostoliksi.

Sitten siirtyivät Pietarin ajatukset hänen äitiinsä, jonka kuva näinä
kuluneina vuosina oli aina säilynyt hänen mielessään ja jonka hän
ennen muita oli sulkenut esirukouksiinsa. Ukkoon kääntyen kysyi hän:
"Entäs äitini... tuota, Kaikkivallan vaimo tarkotin sanoa, elääkö hän
vielä?"

Ukko katsoi häneen pitkään ja kummastuneena, mutta omia ajatuksiaan
ilmaisematta vastasi hän:

"Elää kyllä, vaikka hänen tukkansa onkin poikaansa murehtiessa käynyt
aikaisin harmaaksi."

Pietari ei voinut täydellisesti hillitä liikutustaan, vaikka hän
huomasikin ukon jälleen tarkastelevan itseään. Hänen silmänsä
kostuivat väkisinkin muistellessaan äitiään, jonka heleään
kehtolauluun hän pienokaisena oli niin usein nukahtanut. Kuin verhon
alta kohosi hänen sisäisen näkemyksensä eteen joukko kotoisia kuvia.
Hän näki tavattoman avaran pirtin, jonka permannolla äiti liikkui
toimeliaana emäntänä, vyöllään helisevä avainkimppu. Karsinassa
kolkkivat jauhinkivet, joita orjat väänsivät, ja seinillä kiiltelivät
isän sota-aseet. Pitkän honkapöydän ääressä tarinoivat miehet olutta
juoden ja vanha, pitkäpartainen vaari, kiertelevä runoseppä, näppäili
kanteletta.

Mutta hetken kuluttua irtausi Pietari näistä mielikuvista, lausuen
itsekseen: "Se on kansa, joka vielä pimeydessä vaeltaa, suokoon
Jumala, että sille pian koittaisi oikea valkeus ja että se virittäisi
kanteleensa ristiinnaulitun ylistykseksi."

Hän tarkasteli nyt vuorostaan ukkoa, joka mietteisiinsä vaipuneena
tuijotti nuotioon. Mahtoiko hän olla ristitty? Ehkä hyvinkin, koskapa
hän oli varottanut häntä menemästä Linnajoelle.

"Entä sinä, vanhus, oletko sinä ristitty?" kysyi hän hetken kuluttua
vuorostaan.

Ukko nosti katseensa nuotiosta, hymähti omituisesti ja lausui sitten:

"Onhan minut kyllä kerran kastettu, mutta tokkopa ristittyjen jumala
minua silti omaksensa tunnustaisi."

"Miksi niin, jos sinut kerran on kastettu kolmiyhteisen Jumalan
nimeen?" ihmetteli Pietari.

"Minut kastettiin väkipakolla, mutta pappien ja sotilasten mentyä
pesin minä itseni uhrilähteessä jälleen puhtaaksi", vastasi ukko
rauhallisesti.

"Sinua onnetonta!" huudahti Pietari, jonka uskoninto heräsi.
"Tiedätkö, että sinä sillä teollasi olet tuominnut itsesi helvettiin?"

"Jospa lienenkin, niin sielläpä kai ovat vanhempani ja koko sukunikin
ja heidän seurassaan minä kuitenkin viihdyn paremmin kuin outojen
ristittyjen kera taivaassa", selitti ukko yhtä rauhallisena. "Minä
olen lapsuudestani saakka rukoillut Ukkoa sekä uhrannut Tapiolle
ja Mielikille eivätkä ne ole minua koskaan hätään jättäneet. Mitä
syytä minulla silloin olisi luopua heistä ja ruveta palvelemaan
muukalaisten jumalia?" Tämän sanottuaan korjasi ukko nuotiota ja
laskeusi sitten havujen päälle pitkäkseen, vaipuen kohta uneen.

Niin kuohuksiin kuin Pietari oli hänen sanojensa johdosta
joutunutkin ja niin paljon sanottavaa kuin hänellä olisikin ollut
tuolle pakanalliselle heimolaiselleen, täytyi hänen kuitenkin ukon
välinpitämättömyyden tyrehdyttämänä hillitä itsensä.

Nyt vasta aavisti hän täydelleen ne vaikeudet, jotka häntä
kohtaisivat, koettaessaan käännyttää omia jäykkäpintaisia
heimolaisiaan. Kauan makasi hän havuvuoteellaan avoimin silmin,
miettien elämäntehtäväänsä ja rukoillen sille Jumalan siunausta.


III.

Vietettyään vielä yhden yön metsässä saapui Pietari sitä seuraavana
päivänä Linnajoelle.

Syvä liikutus valtasi hänet, kun hän eräältä kunnaalta näki edessään
laajenevan Linnajoen kylän peltojen ja niittyjen, joiden halki
joki luikerteli, laajeten etäämpänä suojaisaksi merenlahdeksi.
Joenpannalla linnamäen suojassa oli kylä ja sen keskellä kohosi
korkeimpana ja uhkeimpana hänen syntymäkotinsa. Mutta niiden
kirkkaiden muistojen yli, joita lapsuuden leikkikenttien näkeminen
palautti hänen mieleensä, loi synkän varjon kylän laidassa kohoava
uhrilehto sinne ripustettuine hevosen- ja karhunpäineen. Nopeasti
palautti sen näkeminen hänet muistojen maailmasta todellisuuteen,
muistuttaen häntä edessään olevasta tehtävästä. Hän tunsi jälleen
raskaan velvollisuuden taakan ja voimattomuutensa tunnossa polvistui
hän nöyrästi ja rukoili uutta voimaa ja rohkeutta työhönsä.

"Ristitty!" kuului hänen takaansa vihainen ääni, kun hän oli vielä
rukoukseensa syventyneenä, ja lujat kourat tempasivat hänet samalla
seisoalleen.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan huomasi Pietari olevansa tekemisissä
kahden nuoren, asestetun miehen kanssa. Siinä paikassa yhtyi kaksi
polkua, se, jota myöten hän oli lännestä käsin vaeltanut, sekä toinen
ylempää jokivarrelta tuleva. Tätä viime mainittua pitkin olivat
nuoret miehet nähtävästi saapuneet ja yllättäneet hänet rukoukseen
syventyneenä.

"Miksi te käytte minun kimppuuni, vaikka minä tulen aseettomana ja
lisäksi teidän ystävänänne?" lausui Pietari sävyisästi nuhdellen.

"Vai ystävänä!" vastasi toinen hänen vangitsijoistaan ivallisesti.
"Kyllä me kuulimme, minkälaista sinun ystävyytesi on, kun rukoilit
ristittyjen jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme."

"Mutta teidän omaa parastanne minä sillä tarkotin", väitti Pietari.
"Minä en tule luoksenne hävittävänä vihollisena, vaan hyvän sanoman
saattajana."

"Hyvän tai pahan, niin siitä saa Kaikkivalta päättää. Viemme sinut
mennessämme hänen luokseen käräjäpaikalle."

He sitoivat hänen kätensä ja lähtivät sitten keskellään kulettamaan
kylää kohti.

Linnamäki oli joesta kohoava hietikkokumpu, jonka laella oli
jo vanhastaan ollut jonkunlainen suojavarustus sekä yhteinen
käräjäpaikka. Lähemmäs tultua huomasi Pietari, että kumpu oli
ympäröity syvällä ja leveällä vallikaivannolla, jota hänen
lapsuutensa aikana ei vielä ollut. Ympäri kummun lakea oli niinikään
rakennettu vankka paaluaita ja sen sisäpuolella oli muutamia
rakennuksen alkuja.

Varustuksen sisällä, jonne kulettiin kaivannon yli johtavaa
nostosiltaa myöten, oli koolla suuri joukko kansaa, etupäässä miehiä.
Ne olivat Syyskäräjille kokoontuneita etelähämäläisiä.

Ensimäiseksi kiintyi Pietarin katse isäänsä, joka istui kivellä
kansanjoukon keskellä. Hänen ympärillään istui kehään asetetuilla
kivillä kymmenen käräjävanhinta, jotka yhdessä päällikön kanssa
ratkasivat riitoja ja muita asioita. Puettuna kalliiseen
verkaviittaan, uumallaan hopeasolkinen vyö ja kaulassaan raskaat
hopeaketjut sekä sivulla miekka, jonka ponsi ja huotra olivat
moninaisesti kirjaillut, näytti Jurva sangen uhkealta. Hän oli
useimpia muita kookkaampi, kuten päällikön tulikin, ryhdiltään
arvokas ja katseeltaan päättävä. Koko hänen olemuksensa todisti
todeksi sen, mitä metsästäjäukko oli Pietarille kertonut tämän
heimoruhtinaan salaisista valtaunelmista.

Hän oli niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka Pietari oli viettänyt
vierailla mailla, suuresti vanhentunut. Tuuhea parta, joka lainehti
hänen leveällä rinnallaan, muistutti väriltään kuusennaavaa ja
harmaantunut oli myöskin olkapäillä riippuva, alkuaan sysimusta
tukka. Mutta hartiat eivät olleet vuosien eikä mielimurteiden
painosta köyristyneet, vaan hänen ryhtinsä oli yhtä pysty ja käskevä
kuin ennenkin.

Nähdessään isänsä sellaisena käräjäkivellä heimolaisiaan
tuomitsemassa, unhotti Pietari hetkeksi sen kaksikymmenvuotisen,
sisältörikkaan ajanjakson, jonka kuluessa hän oli isästään ja
heimolaisistaan niin kauas etääntynyt. Hän tunsi hetkisen samaa
kunnianhimon sekaista ihailua voimakasta isäänsä kohtaan kuin
ennen pikku poikana, sekä unhotti kuuluvansa nykyään yksinomaan
taivaalliselle herralleen, Kristukselle.

Kohta kun Pietari saattajineen oli ilmestynyt paalutuksen sisään,
kiintyi Jurvan katse häneen. Omituista väristystä tuntien tarkkasi
Pietari ilmettä isän kasvoilla ja odotti, tuntisiko tämä häntä.
Mutta isän katse oli kylmä ja vaaniva, ja kun esillä oleva asia oli
ratkaistu, lausui hän:

"Hoi, te siellä! Mitä varten tuotte sen sidottuna käräjäpaikalle?
Onko hänet tavattu pahanteosta?"

"Hän on ristitty ja me tapasimme hänet rukoilemassa ristittyjen
Jumalaa hävittämään meidän uhrilehtomme", vastasi toinen Pietarin
saattajista.

Päällikön kulmat rypistyivät uhkaavasti. Hän viittasi saattajia
astumaan vankineen lähemmäs ja kysyi sitten Pietarilta:

"Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?"

Pietari oli juuri aikeissa vastata kysymyksellä: "etkö tunne
minua?" kun hänen katseensa samassa kiintyi erääseen kehässä
istuvista käräjävanhimmista. Se oli nimeltään Rönkä, mahtava mies
ylempää jokivarrelta ja Pietari muisti hänet isänsä kilpailijaksi
ja katkeraksi vihamieheksi. Kuin salamanvälähdyksenä näki hän sen
vahingoniloisen ilmeen, mikä kuvastuisi Röngän kasvoilla, jos
hän ilmaisisi syntyperänsä ja tässä kaiken kansan kuullen kävisi
selväksi, että Jurvan poika on ristitty, joka rukoilee häviötä heidän
pyhälle puistolleen. Sekä myötätunnosta isäänsä kohtaan että eduksi
käännytystyölleen päätti hän toistaiseksi salata syntyperänsä ja
vastasi sen vuoksi:

"Minun nimeni on Pietari Kaukovalta ja minä tulen Turusta."

"Olet siis ristitty?" kysyi Jurva edelleen.

"Olen syntisten puolesta kuolleen Kristuksen opetuslapsi", vastasi
Pietari avoimesti.

"Ja mitä varten olet tullut tänne meidän luoksemme? Muukalaisten
vallottajain edelläkävijänä ja vakoilijanako?"

"Minun jälessäni ei seuraa mitään vallottajajoukkoa", vastasi
Pietari, "vaan minä olen tullut yksinäni julistamaan teille rauhan
sanomaa."

Hän alkoi nyt yksinkertaisesti ja tottuneesti puhua ristiinnaulitusta
maailman vapahtajasta, joka ihmisyyden päälleen ottaen oli
kuolemallaan hankkinut heillekin, ijankaikkisen autuuden. Mutta hän
ei ehtinyt pitkälle, kun Jurva keskeytti hänet vihaisesti:

"Suus kiinni, sillä nuo sinun lorusi tunnetaan täällä jo ennestään!
Rauhan sanomaa te ristityt sanotte tuovanne, mutta ryöväreinä te itse
teossa saavutte."

Pietarin vangitsijoihin kääntyen jatkoi hän: "Viekää hänet kotiini ja
sulkekaa vankikellariin, kunnes ehdin hänestä tarkemmin päättää. Nyt
meillä on pohdittavana tärkeämpiä asioita."

Saattajat lähtivät taluttamaan Pietaria kylää kohti, joka oli
alempana varustuksen pohjoispuolella. Toinen heistä lausui matkan
varrella Pietarille:

"Nyt saat Kaikkivallan kellarissa levätä tarpeeksi, että jaksat
Kekrin juhlassa juosta uhrilehtomme ympäri."


IV.

Linnamäkeä ympäröivä kaivanto, jonka saattoi joesta laskea
vettä täyteen, oli samoinkuin paaluaitauskin joitakuita aikoja
sitten rakennettu Jurvan toimesta. Hän aikoi itse asettua
asumaan varustuksen sisään ja sitä varten hän oli ryhtynyt jo
rakennuspuuhiin. Mutta näihin hänen suunnitelmiinsa oli väestö
suhtautunut hyvin vastahakoisesti, sillä se ei ollut tottunut
uhrautumaan yhteisen hyvän eteen. Hitaasti ja suurella vaivalla
oli päällikkö saanut työt edistymään sille kannalle, millä ne nyt
olivat. Mutta varustukset olivat vielä keskeneräiset ja nyt oli Jurva
päättänyt suostutella heimolaisensa lopullisiin valmistustöihin.

Kun vanki oli saatettu pois käräjäpaikalta, nousi Jurva istuimeltaan
ja lausui:

"Nyt, kun kaikki kesän työt ovat suoritetut, on minusta soveliain
aika rakentaa tämä linna täyteen kuntoonsa. Minä ehdotan sen vuoksi,
miehet, että kustakin talosta saapuu ylihuomenna yksi mies eväillä
ja työaseilla varustettuna tänne. Omasta puolestani panen minä
kokonaista kymmenen miestä työhön."

"Vai omin eväin tekemään sinun töitäsi!" lausui tähän Rönkä
pilkallisesti ja monelta taholta kuului hyväksyvää naurua.

"Minunko töitäni! Sanotko sinä minun töitäni?" tulistui Jurva
ja silmäili niin kiinteästi ympärilleen, että naurajat paikalla
vaikenivat. Mutta Rönkä säilytti pilkallisen ilmeensä, vastatessaan:

"Kenenkäs sitten, jollei sinun?"

Hän viittasi rakennusten pohjia ja jatkoi:

"Eikö nämä ole aiotut sinun asunnoksesi, vastaiseksi
kuninkaanlinnaksesi?"

Rönkäläiset nauroivat jälleen, mutta yli ääriään suuttuneena huusi
Jurva:

"Kyllä minä tunnen sinun koukkusi, sinä ainainen vastahangan soutaja!
Enhän minä ole tässä puhunut näistä asuinrakennuksista, sillä ne minä
olen itse alottanut ja itse myöskin valmiiksi rakennan, pyytämättä
niitä varten syrjäisten apua. Kysymyshän oli yksinomaan paalutuksesta
ja vallihaudoista. Tämä linnamme ei ole taattu suoja vihollista
vastaan, ennenkuin me rakennamme vielä toisen vallihaudan. Siihen
työhön minä ehdotin miehen talosta."

"No, sama asiahan se on niinkin päin, sillä sinun taloasi ja
rikkauksiasihan ne vallihaudat joka tapauksessa tulevat suojaamaan",
virkkoi tähän Rönkä.

"Niin, ne suojaavat kyllä minua, teidän päällikköänne, ja minun
omaisuuttani", huusi Jurva tulipunaisena vihasta, "mutta samalla ne
suojaavat myöskin kaikkia teitä ja teidän omaisuuttanne. Turhaan
sinä, Rönkä, syytät minua oman edun ajamisesta, sillä tässä on
yhteinen hyvä kysymyksessä. Vai onko sinun kallosi liian ahdas
käsittämään, että milloin vihollinen pyrkii meidän kimppuumme, on
sillä ensimäisenä vastassaan linna ja että meidän kotimme ovat
turvassa niin kauan kuin linna kestää. Eikö sinun ja teidän muiden
vastahakoisten silmiä ole avannut naapuriemme kohtalo? Lännen
viikingit anastivat heidän asuinsijansa meren äärellä ja rakensivat
valtansa tueksi linnan siihen kohti jokisuulla, johon heimolaistemme
olisi itse tullut jo aikoja ennen rakentaa samanlainen linna.

"Pidättekö parempana heidän tavallaan odottaa, kunnes linnan
rakentaminen on myöhäistä ja te olette vapaista miehistä muuttuneet
vieraan orjiksi? Minä ainakaan en aio sellaiseen leväperäisyyteen
jättäytyä, vaan olen tekevä kaikkeni, jotta me saisimme rauhassa
elää täällä isiltä perityllä alueellamme. Mutta aikaa meillä ei
ole päivääkään hukattavana, sillä vihollinen voi vielä tämän sulan
aikana uudistaa hyökkäyksensä. Siihen viittaa minun mielestäni tuon
ristityn ilmestyminen tänne. Varustustyöt on siis viisainta panna
vitkastelematta käyntiin ja minä ehdotan, että kaikki ne, joille
heimomme yhteinen hyvä on kalliimpi kuin oma mukavuus ja jotka siis
ylihuomenna tahtovat tulla työhön, nostavat merkiksi siitä oikean
kätensä."

Estääkseen Rönkää enempi juonittelemasta antoi Jurva asialle tämän
nopean päätöksen. Miesten korvissa kaikuivat vielä hänen voimakkaat
sanansa ja käsiä nousi ylös sikäli kuin Jurvan kiinteä katse siirtyi
miehestä mieheen. Ainoastaan Rönkä ja hänen ympärillään olevat miehet
pysyivät hievahtamatta.

"Muistakaa siis velvollisuutenne kaikki te, jotka nyt olette kätenne
nostaneet", lausui Jurva vielä paremmaksi vakuudeksi. "Ylihuomenna
pannaan täällä työt alkuun."

Mutta mikäli Jurvan kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme saamansa
voiton johdosta, sikäli synkkeni Rönkä. Hän nousi sijaltaan ja lausui:

"Syyttäkööt sitten jälestäpäin itseään ne, jotka ehdoin tahdoin
haluavat heittäytyä Jurvan orjiksi. Minä ainakaan en ole niin hullu!"

Tämän sanottuaan lähti hän tiehensä käräjäpaikalta ja häntä
seurasivat ne miehet, jotka äänestyksessä olivat häneen yhtyneet.
Mutta Jurvan äänessä oli jo hyväntuulinen sävy, kun hän huusi heidän
jälkeensä:

"Pyristelkää te rönkäläiset vastaan minkä pyristelette, tämä linna
nousee sittenkin niin teidän kuin meidänkin suojaksemme!"

Käräjät olivat päättyneet ja hetken kuluttua lähti Jurvakin miehineen
kulkemaan alas kylää kohti.


V.

Pietari oli tällä välin vankina saatettu syntymäkotiinsa ja istui
nyt pimeässä kellarissa, miettien asemaansa. Hänen saattajansa
olivat tulkinneet peloksi sen syvän liikutuksen, joka hänet oli
vallannut lähestyessä paikkaa, missä joka askeleella heräsi yhä
uusia lapsuusajan muistoja. Ja mitä lähemmäksi taloa he tulivat,
sitä väkevämmäksi kävi hänen liikutuksensa, sillä joka hetki odotti
hän saavansa nähdä äitinsä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan ketään
kohtaamatta suljettiin hänet vankikellariin.

Ristiriitaiset tunteet täyttivät hänen sydämensä. Hän tajusi nyt
selvästi, että hän oli tullut särkemään isänsä työtä ja hän tunsi
epäröivänsä. Mutta alistuvaisuus mestarin käskyihin ei sallinut
mitään tinkimistä ja pysyäkseen edelleenkin kuuliaisena opetuslapsena
oli hänen käytävä vaikka omaa isäänsä vastaan. Tähän saakka oli
hän seurannut mestarinsa askelia ja kuuliaisuutensa takia oli hän
palannut syntymäkotiinsa saadakseen näissä omituisissa oloissa
sykkivin sydämin kuulostella päänsä päällä äidin askelia. Mutta
hänen tarvitsi sanoa vain sana ja vankihuone avautuisi ja hän saisi
esiintyä rikkaan heimopäällikön poikana ja ainoana perillisenä. Hän
tunsi, että hänen isänsä valta-asema ja suuret suunnitelmat olivat
kutkuttaneet hänen inhimillistä luontoaan, lisäten osaltaan sitä
tunteiden ristiriitaa ja epäröintiä, minkä valtaan hän oli joutunut.
Aina siitä aikain, kun hänestä oli todella tullut ristitty, oli hän
ikäänkuin jakaantunut kahdeksi ihmiseksi, jotka olivat alituisessa
taistelussa keskenään, tehden hänen olemuksensa rikkinäiseksi. Tämä
vaivasi häntä toisinaan niin, että hän saattoi tuntea suoranaista
kateutta sellaisia ehyitä ja kokonaisia miehiä kohtaan kuin hänen oma
isänsäkin, miehiä, jotka horjumatta ja heilahtelematta kulkivat omaa
varmaa suuntaansa.

"Mene pois, kiusaaja!" toisti hän moneen kertaan ja syventyi lopuksi
palavaan rukoukseen.

Se tyynnytti häntä ja palautti sydämeen entisen tasapainon. Päästyään
siten voitolle siitä toisesta itsestään, ryhtyi hän tyynesti
harkitsemaan, mihin hänen ensiksi oli ryhdyttävä. Pian olikin hän
selvillä siitä, että hänen oli mitä pikimmin ilmaistava itsensä
äidille sekä saatuaan äidin puolelleen -- seikka, jota hän ei
ollenkaan epäillyt -- ryhdyttävä hänen avullaan vaikuttamaan isään.

Ehtoopäivällä toi vangille hiukan syötävää muuan iäkkäämpi mies,
nähtävästi yksi talon lukuisista orjista. Pietari koetti päästä hänen
kanssaan keskusteluun, mutta mies vastasi lyhyeen ja jurosti sekä
poistui heti asiansa toimitettuaan. Seuraavana päivänä pistäytyessään
vankikomerossa samalla asialla oli mies kuitenkin hiukan suopeampi
ja Pietari pyysi häntä nyt ilmottamaan kahdenkesken talon emännälle,
että hänellä olisi tälle jotakin tärkeää sanottavaa.

Tämän jälkeen tarkkasi Pietari jännittyneenä sekä oven takaa
että päänsä päältä kuuluvia askelia. Mutta se ja seuraava päivä
kuluivat ilman, että hänen vankihuoneeseensa ilmestyi muita kuin
tuo harvasanainen ruuantuoja, jolta Pietari ei saanut edes tietää,
oliko hän saattanut perille hänen sanansa. Hän alkoi jo käydä
levottomaksi, samalla kuin halu saada syleillä äitiään kävi hänessä
yhä kiihkeämmäksi.

Vankeutensa neljäntenä päivänä näki hän sitten ruuantuojan takana
ovella naisen ääriviivat. Miehen poistuttua astui tämä sisään, sulki
oven ja tuohuksella tyrmää valaisten astui Pietaria kohti.

"Äiti!" huudahti Pietari tahtomattaan ja hänen sydämensä alkoi jyskiä
kuuluvasti.

Mutta nainen, jolla oli lempeät kasvonpiirteet ja harmaa tukka,
silmäili häntä ääneti. Hän laski tuohuksen kädestään ja siirtäen
vangin pitkän tukan syrjälle tarkasti hänen otsaansa, ohimoita
ja korvia. Sitten huudahti hän äänellä, joka ilmaisi suurta
mielenliikutusta:

"Totisesti oletkin sinä oma poikani, minun pieni, poisryöstetty
Toivottuni!"

Hän puhkesi kyyneliin ja Pietarin päätä hyväillen toisteli hän
tuota hänen alkuperäistä nimeään, jonka kuuleminen yhdessä äidin
hyväilyjen kanssa palautti Pietarin hetkiseksi kokonaan lapsuusajan
mielikuvamaailmaan. He itkeä nyyhkyttivät yhdessä kyllikseen, kunnes
äiti hiukan tyynnyttyään puhui:

"Sydämessäni ailahti niin kummasti, kun kuulin että tänne on suljettu
ristitty nuori mies. Minä aioin tulla sinua puhuttelemaan, toivoen
saavani kuulla jotain pojastani, sillä koskaan en ole lakannut
uskomasta saavani vielä kerran sinut takaisin. Äsken tuli sitten
luokseni vanha Kuosma metsästäjä, joka oli tavannut sinut saloilla ja
kertoi aavistelevansa sinua meidän pojaksemme. Silloin riensin minä
suoraa päätä tänne ja löysin täältä vankikellaristamme oman poikani."

Hän puhkesi uudelleen kyyneliin, kysyen hetken kuluttua arasti:

"Mutta onko se totta, että sinä olet ristitty?"

"On, äiti, minä olen ristitty enkä toivo muuta niin hartaasti
kuin että sinäkin ja isä ja koko heimomme tulisitte Kristuksen
opetuslapsiksi", vastasi Pietari lämpimällä avomielisyydellä.

"Mutta isäsi vihaa niin katkerasti ristittyjä", sanoi äiti kartellen.

"Siksi että hän ei tunne Kristusta, joka on ainoa maailman valkeus.
Uskotko _sinä_, äiti, sen?"

"Minä niin vähän tunnen ristittyjen jumalaa, mutta miksikä minä en
voisi uskoa sitä, jota sinäkin, poikani", vastasi äiti hellällä
myötämielisyydellä.

He keskustelivat vielä tovin aikaa ja sopivat siitä, että isä
jätetään toistaiseksi tietämättömäksi siitä, kuka hänen vankinsa
oikeastaan on. Niin ollen tuli Pietarin edelleenkin jäädä
vankikellariin, joka ei kuitenkaan enää tuntunut pimeältä ja
kolkolta, kun häntä ympäröitsi siellä äidin hellyys ja kun hän
täst'edes saisi siellä joka päivä opettaa kristinuskon totuuksia
omalle kantajalleen. Niinpä hän jälleen polvistui ja kiitti Jumalaa
siitä, että hän oli onnistunut ottamaan ensimäisen askeleensa tällä
vaikealla tiellä.


VI.

Työt linnamäellä oli pantu käyntiin. Jurva oli mitä parhaimmalla
tuulellaan ja hänet nähtiin kaikkialla käskyjä antamassa, ohjaamassa
ja neuvomassa. Toiset hänen omista miehistään olivat muiden
joukossa vallihautaa kaivamassa, samalla kun toiset pystyttivät
asuinrakennuksia paaluaitauksen sisällä. Jurva aikoi näet vielä
ennen talven tuloa asettua sinne asumaan, voidakseen äkillisten
päällekarkausten sattuessa puolustaa linnaa, kuten hän sanoi. Mutta
rönkäläiset sanoivat hänen kiirehtivän sinne, ollakseen täysi
"kaikkivalta" ja alistaakseen ikeensä alle muut heimolaisensa.
Eräänä iltana linnamäeltä palatessaan muisti Jurva ristityn
vankinsa ja päätti ottaa hänet kuulusteltavakseen. Istuen avarassa
isäntätuvassaan pitkän tammipöydän päässä, suopeana ja päivän monista
puuhista väsähtäneenä, antoi hän oluthaarikan tyhjennettyään käskyn
tuoda vangin sisälle.

Hänen vaimonsa säpsähti ja aavisti ratkaisun olevan ovella. Useana
iltana oli hän, miehensä kanssa kahden jäätyään, aikonut ottaa
puheeksi heidän poikansa kohtalon, mutta peläten sillä asialla
karkottavansa Jurvan suopean tuulen, oli hän asian esille ottamisen
lykännyt aina tuonnemmaksi. Jännityksissään ja pelosta vavisten
asettui hän nyt karsinan puoleen odottamaan, millaiseksi kohtaus oli
muodostuva ja oliko Pietari ilmaiseva itsensä isälleen. Tuvassa oli
kuitenkin jo onneksi siksi hämärä, että Jurva ei saattanut huomata
hänen mielenliikutustaan.

Odottava äänettömyys vallitsi tuvassa, kun Pietari saattajansa kanssa
astui kynnyksen yli ja pysähtyi huoneen keskelle. Hänen kasvoillaan
ilmenevä tyyneys rauhotti äitiä tuntuvasti.

"Tuota, kuinkas sinun nimesi olikaan?" kysyi Jurva alotteeksi ja äiti
pani mielihyvin merkille, että hänen äänessään oli suopea sävy.

"Pietari Kaukovalta."

"Pietari, se on niitä ristittyjen nimiä", sanoi Jurva kuin itsekseen.
"Kaukovalta, hm -- ja minua sanovat Kaikkivallaksi. Olemmehan siis
hieman kuin kaimaksia."

Hän naurahti hyväntuulisesti, mutta Pietarin kasvoilla värähti
mielenliikutus. Hetken vaiettuaan kysyi Jurva:

"Mutta mitä varten sinä tulit tänne meidän luoksemme? Jos tunnustat
sen suoraan, niin minä lasken sinut kaikessa rauhassa takaisin."

"Vilpittömän totuuden sanoakseni, minulla ei ollut mitään
muuta asiaa, kuin saada julistaa teille, pimeydessä eläville
heimolaisilleni, hyvää sanomaa maailman vapahtajasta Jeesuksesta
Kristuksesta", vastasi Pietari vakuuttavalla äänellä, jonka liikutus
sai hieman värähtelemään.

Hänen sanansa ja se vilpitön tapa, millä ne lausuttiin, tekivät
nähtävästi vaikutuksensa Jurvaan, sillä niitä seurasi pitempi
äänettömyys. Pietari katsoi hetken otolliseksi ja jatkoi äitiinsä
katsahtaen:

"Sinä vertasit äsken minun liikanimeäni omaasi, päällikkö. Jos tahdot
kuulla, niin kerron sinulle oman nimeni alkuperän."

"Hm, annahan sitten kuulua", hymähti Jurva.

Pietari silmäsi ympärilleen ja lausui:

"Kertoisin sen mieluimmin kahdenkesken sinulle ja vaimollesi."

Nyt hymähti Jurva vieläkin kummastuneempana, mutta antoi kuitenkin
hetken emmittyään tuvassa olijoille merkin poistua.

Kun he olivat jääneet kolmisin, jatkoi Pietari:

"Minunkin nimeni on ollut alkuaan Kaikkivalta, mutta tultuani
tuntemaan Kristuksen, en minä katsonut syntisenä ihmisenä voivani
pitää sellaista nimeä. Sillä kaikkivalta voi olla yksin Jumala. Sen
sijaan aloin minä kutsua itseäni Kaukovallaksi, koska se Kristuksen
valtakunta, jonka tuloa minä julistan, on ulottuva niin kauas
tulevaisuuteen kuin tämä maailmakin sekä jatkuva vielä senkin jälkeen
taivaassa."

"Sinä sanot nimesi olleen alkuaan Kaikkivalta", puhkesi Jurva
kummastuneena lausumaan. "Mistä sinä sitten oikein olet kotoisin?"

Näitä sanoja seurasi jännittynyt äänettömyys, jota keskeytti vain
nyyhkytyksen kaltainen ääni karsinasta, missä Pietarin äiti istui
hämyn suojassa. Vihdoin kuului Pietarin ääni liikutettuna:

"Minä olen syntynyt tämän saman kurkihirren alla, missä nyt seison,
ja sinä olet minun isäni. Muistat kai vielä poikasi, jota te
nimititte Toivotuksi ja jonka muukalaiset kaksikymmentä vuotta sitten
veivät pois?"

Syntyi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Pietari astui muutaman
askeleen isäänsä kohti, mutta pysähtyi äkkiä, kun Jurva kumealla
äänellä tiuskasi:

"Vai minun pojakseni sinä ristittyjen lähetti uskallat tekeytyä!"

"Mutta _hän on_ meidän poikamme!" huudahti yhtäkkiä Pietarin äiti,
nousten karsinasta ja lähestyen poikaansa. Hän työnsi tätä isäänsä
kohti ja jatkoi: "Katso, etkö tunne hänessä omaa, kadoksissa ollutta
poikaamme."

Vaimonsa odottamaton sekaantuminen asiaan sai Jurvan hämmästyksestä
sanattomaksi. Näkyi selvään, että hän kävi itsekseen ankaraa
taistelua, mikä tuntui hänen särkyneessä äänessäänkin, kun hän
Pietarille lausui:

"Mutta sinähän olet ristitty?"

"Niin olen, isäni, ja nyt olen tullut tekemään teitäkin osallisiksi
samasta valkeudesta", vastasi Pietari hiljaa.

"Mutta minun poikani ei voi olla ristitty!" huusi Jurva ja hänen
äänestään kajahti jälleen kylmä horjumattomuus. "Sinun kanssasi
minulla ei ole mitään tekemistä, ennenkuin annat uhrimiestemme pestä
itsesi pyhässä lähteessä ja siten julkisesti palaat isäisi uskoon.
Siihen saakka on sinun paikkasi vankihuoneessa."

"Isäni", lausui Pietari murtuneella äänellä, "koska et kuitenkaan
kiellä, että minä olen syntynyt sinun pojaksesi, niin minä pyydän
sinulta yhtä ainoata armonosotusta: että nimittäin sallit minun
edes yhden kerran saarnata Kristuksen evankeliumia kokoontuneelle
kylänväelle. Tai ellet siihen suostu, niin salli minun edes tässä
laajemmin puhua Jeesuksesta sinulle ja äidilleni. Päätä sitten
itse, onko se oppi niin paha ja vihattava, että sen saarnaaminen on
estettävä."

"Salli hänen puhua, Jurva, sillä onhan hän meidän poikamme!" yhtyi
hänen pyyntöönsä äitikin nyyhkytysten katkomalla äänellä.

Mutta Jurva kutsui sisälle käskyläisensä, jotka hän äsken oli
viitannut poistumaan, ja sanoi heille: "Viekää vanki takaisin
kellariin. Saarnatkoon siellä seinäkiville ristinuskoa niin paljon
kuin mielii. Ennen saa hän ne kääntymään kuin Jurva Kaikkivallan."

"Jurva, Jurva, kuinka saatat sinä olla niin sydämetön, että oman
poikasi suljet vankikomeroon!" huusi hänen vaimonsa itkien, kun
palvelijat olivat vieneet Pietarin pois.

"Minun poikani ei ole vielä palannut", vastasi Jurva ontolla äänellä.

Hän istui entiselle paikalleen pöydän päähän ja nojasi päätään
käteen. Pimenevässä tuvassa ei kuulunut muuta kuin hänen vaimonsa
tukahtunut nyyhkytys.


VII.

Seuraavana aamuna ei Jurvassa saattanut huomata mitään jälkiä
illallisesta kohtauksesta. Vangista hän ei puhunut mitään ja
ryhtyi tavallisiin toimiinsa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Työpaikalla panivat linnanrakentajat kuitenkin merkille, että hän
jäi toisinaan eteensä tuijottamaan sekä oli muutoin tavallista
ärtyisempi. Vaimonsa kanssa ei hän kotona antautunut pitempiin
keskusteluihin, vaan oleskeli etupäässä työpaikalla.

Kun hän eräänä aamuna saapui linnanrakennukselle, huomasi hän miehiä
olevan työssä noin kolmatta osaa vähemmän kuin tavallista.

"Mitä tämä on?" kysyi hän äreästi läsnäolevilta. "Missä ne muut
viipyvät?"

Kun miehet mitään vastaamatta vilkuivat toisiinsa, astui hän erään
oman miehensä eteen ja tiuskasi: "Sano paikalla, miksi kaikki eivät
ole saapuneet työhön!"

"En minä mitään varmaa tiedä", vastasi mies, ottaen surkean muodon,
"mutta minä luulen rönkäläisten yllyttäneen heitä jäämään pois
työstä."

"Sitä minä jo aavistinkin", sanoi Jurva hammastensa välitse.

Hän tuijotti hetkisen mietteisiinsä vaipuneena eteensä, korotti
sitten äänensä, niin että kaikki saattoivat sen kuulla, sekä lausui:

"Jos teidän joukossanne on vielä sellaisia, jotka epäilevät, että
nämä työt eivät tapahdu meidän yhteiseksi hyväksemme, ja jotka
eripuraisuuden luulevat olevan suuremmaksi siunaukseksi heimollemme
kuin yksimielisyyden, niin jättäkööt työpaikan ja lähtekööt heti
kotiinsa. Minä en tahdo asettua heidän tielleen, vaan pidän
parempana, että ne, jotka täällä tekevät työtä, tekevät sitä
yksimielisyydellä ja luottamuksella."

Miehet silmäilivät toisiaan, mutta kukaan ei liikahtanut.

"Te tahdotte siis kaikki pysyä työssä", sanoi Jurva. "No hyvä,
meitä on vielä kylliksi paljon saadaksemme työt suoritetuiksi.
Mutta muistakoon nyt jokainen teistä pysyä lujana rönkäläisten
houkutuksille."

Tästä huolimatta tapasi Jurva parin päivän kuluttua miesjoukon
muutamia kymmeniä pienempänä. Rönkäläiset olivat jälleen olleet
liikkeessä sekä onnistuneet hyvin myyräntyössään. Jälellä olivat enää
ainoastaan Jurvan oman kylän miehet, ja hän tiesi, että ainakin he
pysyivät työssä, tehden sen joko pelosta tai uskollisuudesta. Mutta
heitä oli nyt liian vähän, saadakseen varustukset ennen talven tuloa
valmiiksi.

Jurva oli koko päivän harvapuheinen, synkkä ja äreä. Illalla
kotiin tultuaan otti hän tulta tuohukseen ja lähti vankikellariin.
Huolestuneena hiipi hänen vaimonsa perässä ja asettui oven luo
kuuntelemaan. Hän kuuli miehensä puhuvan, äänessään masentunut sävy:

"En epäile, ettetkö sinä synnyltäsi ole minun poikani ja tunnenhan
sinussa nyt, näin läheltä tarkastellessani, pienen, pois ryöstetyn
perilliseni piirteet. Et käsitä, kuinka tuo ryöstö koski minuun,
sillä kaikki minun puuhani näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta minä en
masentunut, vaan toivoen saavani joko toisen pojan tai sinut takaisin
jatkoin minä työtäni. Toista poikaa en ole saanut, mutta sinä
olet tullut takaisin. Iloitsin sydämestäni tultuani vakuutetuksi,
että sinä olet kadonnut poikani. Sylini on sinulle aina avoinna,
kun vain riisut päältäsi muukalaisuuden verhon. Tällä hetkellä
tarvitsen poikaa, auttajaa, enemmän kuin koskaan, sillä vihamiesteni
salavehkeet uhkaavat tehdä työni tyhjäksi. Tule pojakseni ja
auta minua! Yhdessä me saamme aikaan sen, mikä minulta yksin jää
keskeneräiseksi. Me kukistamme Röngän ja rakennamme linnan valmiiksi.
Sitten yhdistämme me eri heimokunnat, karkotamme Turusta ristityn
piispan pappeineen ja valiotamme muukalaisten pystyttämän linnan
Aurajoen suussa. Ja sitten... niin, sitten saat sinä kaiken vallan
minun jälkeeni, sinä olet koko maan valtias, suomalaisten kuningas.
Jätä siis, poikani, muukalaisuutesi, palaa heimosi uskoon ja rupea
julkisesti Jurva Kaikkivallan pojaksi."

Lopussa oli Jurvan ääni käynyt hellän pyytäväksi ja henkeä pidättäen
kuunteli äiti, mitä Pietari oli vastaava tähän isän intomieliseen
esitykseen.

Hetken kuluttua kuuli hän poikansa äänen kuin maan alta vastaavan:

"Isäni, minä olen valmis auttamaan sinua kaikessa, mikä ei sodi
omaatuntoani vastaan. Mutta uskostani minä en voi luopua. Vaan etkö
voi minua ristittynäkin omaksua pojaksesi ja auttajaksesi?"

"En!" kuului Jurvan vastaus ja hänen äänensä, joka äsken oli ollut
pyytävä, muuttui yhtäkkiä jyrkäksi. "Minä käyn taistelua ristittyjä
vastaan ja sen vuoksi ei auttajani ja vielä vähemmän oma poikani
saa olla ristitty. Vielä kerran kysyn siis sinulta, etkö tahdo
luopua tuosta muukalaisten uskosta ja ryhtyä auttamaan isääsi hänen
raskaassa taistelussaan?"

"Voi isä, isä, miksi asetat minun eteeni tämän ristiriidan!" huudahti
Pietari syvän tuskan vallassa, lisäten hetken kuluttua kuin itsensä
kanssa taistellen: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä!"

"Et siis suostu?" kuului nyt isän kysymys pahaa ennustavalla
äänensävyllä.

"En voi, isäni, en voi, mutta poikasi..." Tässä keskeytti hänet
Jurvan jyrähtävä ääni: "Poikani et sinä ole, mokoma ristittyjen
äpärä! Seuratkoon kiroukseni kantapäilläsi elämäsi loppuun!"
Seuraavassa hetkessä astui Jurva ulos kellarista ja ovi hänen
jälessään paukahti jymähtäen kiinni. Hädintuskin ehti äiti väistyä
syrjään ja kätkeytyä miehensä katseelta.


VIII.

Pietari oli taistellut sydämessään nopean, mutta sitä ankaramman
taistelun ja selviytynyt siitä voittajana. Kiusaaja oli näyttänyt
hänelle kaiken maailman kunnian ja huikaissut lyhyeksi hetkeksi hänen
silmänsä, niin että se toinen, vanha minä, oli vähällä ollut päästä
ylivaltaan. Mutta Herra oli rientänyt hänen avukseen ja kiusaajan oli
täytynyt jättää hänet. Ensi hetkinä isänsä mentyä tunsi hän sulaa
voittajan riemua ja näki silmissään kimaltelevan marttyyrikruunun, ja
sen kimmellys oli paljon kirkkaampi kuin sen maallisen kruunun, jonka
toiveilla isä oli häntä häikäissyt.

Hän oli täynnä palavata uskonintoa ja toivoi hartaasti, että äiti
olisi mitä pikimmin tullut hänen luokseen, saadakseen täydentää
työnsä ja liittää hänet pyhän kasteen kautta Kristuksen seurakuntaan.
Joka päivä oli hän opettanut äidille ristinopin totuuksia, ja nyt
tunsi hän hetken otolliseksi kasteen antamiseen.

Aika kului kuitenkin seuraavaan aamupäivään, ennenkuin äiti hiipi
poikansa vankikomeroon.

"Voi, rakas poikani, hänhän kirosi sinua!" lausui äiti itkuun
purskahtaen ja tapansa mukaan hyväillen hänen päätään.

"Elä ole siitä murheissasi, sillä minun herrani ja vapahtajani on
tekevä sen tyhjäksi", lohdutti häntä Pietari.

"Hän ei ole nukkunut koko yönä ja aamulla linnamäelle lähtiessään oli
hän niin synkkä ja alakuloinen. Kovasti sen on täytynyt häneen koskea
ja minun käy häntä niin säälikseni."

"Kyllä se koskee minuunkin, äiti", vastasi Pietari, "mutta toisin ei
se voi olla, ja minä vielä toivon kaiken muuttuvan hyväksi. Minä olen
koko yön viettänyt rukouksissa isäni puolesta ja olen vakuutettu,
että hän käsittää vielä totisen valkeuden."

"Kunpa niin kävisi", sanoi äiti ilahtuneena. "Minä en kuitenkaan
jaksa uskoa ennenkuin näen, sillä minä tunnen hänen jäykkyytensä."

"Nyt, äiti", alotti Pietari hetken kuluttua, "on tullut hetki,
jolloin sinun on otettava viimeinen askel ja päästävä osalliseksi
pyhästä kasteesta."

"Minä en tahdo mitään niin hartaasti kuin päästä osalliseksi samasta
uskosta, joka sinutkin on tehnyt niin lujaksi", vastasi äiti. "Mutta
olenko minä siihen mahdollinen?"

"Ja miksi et olisi?" ihmetteli Pietari, "sillä olethan sinä nyt
selvillä pyhän uskomme perustotuuksista ja sydämesi on muutoin valmis
ottamaan vastaan kasteen."

"Mutta illalla, kun isäsi houkutteli sinua luopumaan ristinuskosta,
toivoin minä alussa, että sinä suostuisit hänen pyyntöönsä", tunnusti
äiti arasti.

"Mutta Herramme on auttanut sinua, kuten minuakin, voittamaan
kiusauksen", rohkaisi häntä Pietari.

Niin tapahtui hetken kuluttua, kun äiti oli toimittanut paikalle
tarvittavat välikappaleet, Jurva Kaikkivallan vankikellarissa pyhä
toimitus, jonka kautta pakanallisen ja jäykän heimopäällikön puoliso
oman poikansa kastamana liittyi ristittyihin. Oudoksuen ja ihmeissään
kuulivat talon naisorjat permannon alta kaikuvan ristittyjen virren,
jota heidän oma emäntänsä veisasi yhdessä vangin kanssa.

Kun Pietarin äiti palasi kellarista, kohtasi hän ensimäiseksi vanhan
Kuosman, joka kiireisestä kulusta hengästyneenä juuri saapui pihaan
ja hänet nähdessään kysyi päällikköä.

"Missäpäs muualla kuin linnamäellä", vastasi hän. "Siellä hän on
miehineen. Mutta mihin sellainen kiire?" lisäsi hän nähdessään
Kuosman lähtevän saman tien linnamäkeä kohti.

"Kiire on!" huusi ukko solalta mennessään, "sillä ristisoturit ovat
tulossa tänne. Kastavat parhaillaan kansaa Rönkälässä."

Kuosma kiiruhti matkaansa, niin että hiekka priiskui hänen virsujensa
alla. Mutta päällikönvaimo palasi kiiruusti takaisin poikansa luo ja
ilmotti hänelle Kuosman tuoman uutisen.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" kysyi hän hätääntyneenä ja neuvotonna.

Hetken mietittyään vastasi Pietari:

"Minä luulen, että piispa Turussa on jotenkuten saanut kuulla minun
vankeudestani sekä lähettänyt ristiretkeläisiä minua vapauttamaan.
Niin ollen olisi mielestäni viisainta, että minä menisin heitä
vastaan Rönkälään ja estäisin heidät ryhtymästä taisteluun isäni
kanssa. Uskallatko laskea minut vapauteen, äiti?"

"Sitähän sinun ei pidä kysyäkään. Lähde siis kiiruusti matkaan,
ennenkuin isäsi palaa linnamäeltä, ja Jumala olkoon kanssasi!"

Kun Pietari muutaman hetken kuluttua oli solalla menossa, palasi hän
yhtäkkiä äitinsä luo pihan keskelle ja lausui:

"Mutta voinko minä näin jättää sinut, äiti? Tietysti isä minun
häviämisestäni purkaa vihansa sinuun. Ei, kyllä minun on jäätävä
tänne."

"Ei, ei, vaan sinun on mentävä ristisotureita vastaan ja estettävä
heidät taistelusta!" vastasi äiti lujasti.

"Mutta silloin on sinunkin seurattava minua, sillä en voi sinua
jättää isäni vihan uhriksi", väitti Pietari.

"Ei, ei, vaan minun on oltava isäsi luona, ja Herra on minua kyllä
suojeleva. Elä ole siis minusta huolissasi, vaan riennä matkaasi", ja
äiti työnsi häntä hellästi solaa kohti.

Hetken kuluttua oli Pietari ulkona pihasta, äidin katsoessa
kyynelsilmin hänen jälkeensä sekä lukiessa hiljaa vasta oppimiansa
rukouksia.


IX.

Kun Kuosma oli kertonut sanomansa Jurvalle, ei tämä osottanut mitään
hämmästyksen merkkejä. Synkän päättävästi lausui hän ainoastaan:

"Tulkoot, miekkani kaipaakin jo verta!"

Tarmokkaasti ja nopeasti ryhtyi hän varustautumaan vihollisen
varalle. Lähikukkuloilla sytytettiin merkkitulet ja varmemmaksi
vakuudeksi pantiin lähikyliä kiertämään kapula ilmotuksen kera,
että kaikki ne, jotka tahtoivat puolustaa vanhaa vapauttaan sekä
pysyä uskollisina isien uskolle ja tavoille, kätkekööt kiiruusti
omaisuutensa ja rientäkööt itse aseilla varustettuina linnamäelle.
Pari miestä lähetettiin jokivartta ylös vakoilemaan vihollisen
liikkeitä, ja osa naisista sekä aseisiin pystymättömät miehet
toimitettiin karjan kanssa etäisiin metsiin. Kaikki muonavarat sekä
kalleudet kuletettiin kylästä linnamäelle varustuksen turviin.

Illan hämärtäessä alkoi kaikki olla jo valmiina vihollisten
vastaanottamiseksi. Sisempi vallikaivanto, joka oli jo aiemmin
saatu valmiiksi, oli laskettu vettä täyteen, ja ulomman, vielä
keskeneräisen kaivannon reunoihin oli pystytetty teräväkärkisiä
seipäitä tiheäksi piikkimetsäksi. Paaluaitauksen sisällä oli
suuret pinot myrkytettyjä nuolia sekä heittokeihäitä ja kiviä,
joita viimemainittuja saattoivat naisetkin viskellä varustukseen
pyrkivän vihollisen päälle. Miehet koettelivat jousiaan ja niiden
jänteitä, toisten terottaessa miekkoja ja sotakirveitä. Jurvan uudet
rakennukset eivät vielä olleet täysin valmiit, mutta saivat nyt siitä
huolimatta tarjota suojaa niin monelle kuin seinien sisälle mahtui.
Loput saivat viettää yönsä ulkona nuotiotulen ääressä.

Kun päällikön vanha talo oli tyhjennetty kaikista arvokkaammista
tavaroista ja koko kylä päivän laskiessa seisoi autiona ja
hyljättynä, lähti Jurva, joka vaimonsa ja yhden miesorjan kanssa
viipyi vielä paikalla, vankikellariin. Pian palasi hän takaisin ja
astuen pelon vallassa odottavan vaimonsa eteen sanoi:

"Sinäkö sen olet tehnyt?"

"Minä", vastasi vaimo, koettaen katsoa miestään lujasti silmiin sekä
lisäten hetken kuluttua: "Sillä poikamme tahtoi mennä vihollisia
vastaan, estääkseen heitä hyökkäämästä sinun kimppuusi."

Jurva mitteli häntä hetken katseillaan, mutta kääntyi sitten
mitään puhumatta ympäri ja viitaten toisia mukaansa lähti astumaan
linnamäkeä kohti.

Tällä välin oli Pietari ehtinyt kulkea Röngän kylään. Siellä tapasi
hän useihin satoihin nousevan ristiretkeläisjoukon sekä muutamia
munkkeja, jotka parasta aikaa kastoivat kansaa ristinuskoon. Hän
sai kuulla, että Rönkä puoluelaisineen ei ollut tehnyt mitään
vastarintaa, vaan taipunut mielisuosiolla kasteeseen. Pian huomasi
hän kuitenkin asianomaisia puhutellessaan, että Rönkä oli ottanut
kasteen ainoastaan siitä syystä, ettei hänen tarvitsisi yhdessä
Jurvan kanssa taistella ristisotureita vastaan. Saipa Pietari myöskin
selville, että Rönkä aikoi yhdessä ristiretkeläisten kanssa lähteä
vallottamaan Jurvan linnaa sekä toivoi Jurvan kukistuttua pääsevänsä
ristittyjen avulla suurempaan vaikutusvaltaan.

Saamansa tiedot synnyttivät Pietarin mielessä syvää halveksuntaa,
ja sen sijaan että olisi ryhtynyt avustamaan toisia munkkeja
pakanain kastamisessa, käänsi hän selkänsä koko toimitukselle ja
ryhtyi etsimään ristijoukon päällikköä. Hänelle neuvottiin erästä
kookasta soturia, ja astuessaan tämän eteen kohtasi Pietarin ikävä
yllätys, sillä miehen tunsi hän ritari Konradiksi, johon hän oli
tutustunut jo Vironmaalla, ja joka kuului saksalaisten kalpaveljesten
ritarikuntaan. Hän oli aikoinaan taistellut pyhällä maallakin,
ja kun Vironmaan vallotus näihin aikoihin oli pääasiassa loppuun
suoritettu, oli hän nähtävästi äsken tullut Suomeen ja tarjonnut
palvelustaan piispa Tuomaalle. Herra Konrad oli pitkä ja luiseva
mies, jolla oli käyrä nenä ja leuassa suippo parta sekä vasemmassa
poskessa iso miekanarpi. Hänen ulkomuodossaan oli jotakin, mikä
hyvin paljon muistutti petolintua. Luonteeltaan hän olikin ahnas,
saaliinhimoinen ja julma. Pietari oli kerran Virossa joutunut hänen
kanssaan kiivaaseen riitaan, koettaessaan hillitä hänen julmuuttaan
ja ryöstönhaluaan. Samassa tilaisuudessa oli Pietarin nuorekkaan
kiivas ja palava uskoninto ensi kerran pahasti järkähtänyt, niin että
jälkiseuraukset siitä puhkesivat tuon tuostakin näkyviin epäilyksinä
ja hetkellisenä tarmottomuutena. Ritari Konradin tovereineen
riehuessa eräässä virolaiskylässä, oli Pietari kohdannut muutaman
vanhuksen halaistuin otsin makaamassa kylänraitilla. Ukko oli ollut
vielä hengissä ja Pietarin kumartuessa hänen puoleensa oli vanhus
lausunut, synkkä viha sammuvassa katseessaan: "Te sanotte tuovanne
meille rakkauden ja ikuisen autuuden oppia, mutta itse asiassa
karkaatte te päällemme kuin villipedot. Minä kiroan teitä ja teidän
oppianne!" Monenlaisia kauhunnäytöksiä oli Pietari senkin jälkeen
saanut Virossa kokea ja monta taistelua oli hän sydämessään käynyt,
tehdessään itselleen selväksi, että hänen ristinuskonsa oli kokonaan
toista kuin se tapa, millä kalpaveljekset sitä pakanain keskuuteen
levittivät.

Herra Konradillekaan ei Pietarin kohtaaminen näyttänyt olevan mikään
mieluinen yllätys. Kun Pietari oli tiedustellut hänen suunnitelmiaan,
vastasi Konrad:

"Matkamme päätarkotuksena on kukistaa Jurva-niminen pakanain
päällikkö, joka ristilliselle kirkolle on tuottanut paljon vahinkoa.
Huomenna jatkamme matkaa jokisuulle ja valiotamme siellä heidän
linnansa sekä viemme Jurvan vankina piispan luo, ellei hän sitä ennen
ole saanut osaansa minun miekastani."

Hetken vaiettuaan lisäsi hän pilkallisesti:

"Tämän kylän miehet, jotka vielä äsken olivat pakanoita, ovat
nyt niin innokkaita ristittyjä, että he huomenna seuraavat meitä
nujertamaan Jurvaa."

"Mutta minä pidän viisaampana, että te jätätte Jurvan rauhaan",
virkkoi nyt Pietari. "Minä olen kastanut hänen puolisonsa
ristinuskoon ja toivon Jumalan avulla saavani vielä itse päällikönkin
kääntymään. Ja kun päällikkö kääntyy, silloin kääntyvät kaikki
muutkin. Täten pääsemme me väkivaltaa käyttämästä ja työmme on
kantava paljon siunatumpia hedelmiä. Minä pyydän siis teitä, jättäkää
Jurva ja hänen väkensä minun huostaani, minä menen heistä vastuuseen."

"Vai niin, te kiivaileva isä, vai tahdotte jälleen meren tälläkin
puolen asettua minun tielleni", vastasi Konrad pahansuovasti.
"Mutta minullapa on piispan selvä käsky hävittää Jurvan linnotus,
kaataa hänen uhripuistonsa ja tuoda hänet itsensä joko elävänä tahi
kuolleena Turkuun. Ja tästä määräyksestä minä en aio rahtuakaan
poiketa, vaikka vieläkin kiivaampi munkkiveli tielleni ilmestyisi."

"Mutta täällä minä asetun teidän väkivaltanne ja julmuutenne tielle
vieläkin suuremmalla syyllä kuin meren tuolla puolen, sillä tämä
on minun syntymämaani!" huudahti Pietari tulistuneena. "Jos te
täällä aiotte menetellä samoin kuin Virossa, niin siitä saatte tehdä
tiliä piispalle, sillä hänen tahtonsa ei suinkaan ole, että pyhää
evankeliumia levitetään julmuudella."

"Ho, ho, turhaan te, isäseni, pelottelette minua piispalla", vastasi
Konrad. "Ei hän pakanoita kohtaan ole yhtä arkakätinen kuin te.
Niinpä lähtiessänikin sain olla todistajana, kun hän omin käsin
kuritti erästä uppiniskaista hämäläispakanaa, niin että mies pääsi
henki pahastaan."

Hän silmäili Pietaria ivallisesti ja lisäsi:

"Huomenna siis lähdemme pääpakanan pesää karhomaan. Valmistautukaa
kastamaan pakanoita, mikäli heitä nimittäin tulee miekaltamme
säästymään."

Pietari kohotti kättään ja huusi kuohuvan vihan vallassa:

"Kirous seuratkoon askeleitasi, sinä tunnoton muukalainen, joka
saastutat pyhän ristinmerkin kantamalla sitä riettaassa kilvessäsi!"

Hän kääntyi selin herra Konradiin, joka hänen vihanpurkaukseensa
vastasi hohottavalla ivanaurulla.


X.

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset
linnamäen alle.

"Tuotapa en sentään olisi uskonut!" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän
ja muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. "No, sitä
parempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa
sen katalan kanssa."

Viholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua
läheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän
pysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa
huusi Turvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan
ampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:

"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä
jättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman
vastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte
itsenne kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa
siis hänen käskyänsä!"

Jurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi
vastaan:

"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun
tulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia
vaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi."

Samassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja
suhahtaen halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka
vielä väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas
vallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostonhuudon,
ja osa heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä
iskulla anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron,
joka pakotti heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan
ulkopuolelle.

Varustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan,
vaan täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi heti
valmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman
kiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaita. Toiset
ryhtyivät heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan
kyenneet mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta
silmällä pitäen oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset
kattanut turpeilla. Ja jos seinät tai paaluaita jostakin kohti
yrittivät syttyä, sammuttivat puolustajat tulen alkuunsa. Niin kului
se päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa aikaan.

Seuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman
vallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei
vihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä
edessä oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei
ollut hyvä tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia.
Mutta aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta,
joilla he alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen
painoisia kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin
avulla siksi hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen
sijaan tuottivat aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa,
surmaten päivän kuluessa kolme puolustajaa.

Iltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin
kokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät
ruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen
naapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat
rientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.

Silmäillessään yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva synkästi:

"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä
linnaani ota!"

Koko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän
yhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään
sikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren
vihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin
epäilys avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän
kuitenkin visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä
rohkeata mielialaa.

Illan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja
annettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä
valppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin
hänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan
eräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa,
toisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas
vallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä
tuokiossa selville kaikesta.

Vihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja
tulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin
jollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli
tehnyt ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota
he nyt olivat ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä
oli varustettu tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu
vallikaivantoon sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan
juurelle. Veneessä oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia,
joiden avulla aita saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen
leimahtaessa kiiruhtivat palopaikan läheiselle ampumalavalle,
tervehtivät heitä vallihaudan äyräälle pimeän suojaan asettuneet
viholliset tiheällä nuolituiskulla. Tämän takia kävi sammutustyö
hitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät, ollen ylhäältä heitettyjä
kiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa veneen katoksen alla,
kaikessa rauhassa kiihottaa tulta.

Jurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken
kuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät
tekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen
hulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta
puolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun
vallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat
ilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.

Aamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi
muutamien tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin
kestäisi heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että
viholliset olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia,
niin että ne kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta
laitaan. Niiden päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden
ovia, jotka muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää,
että vihollinen aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä
aukosta varustukseen.

Tehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään
varustuksen pienimmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun
palaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian
myöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko
taivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta
ensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten
taas tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat
siis asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta
aidan kohtaa. Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät
longahtelivat ja kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen
sortui aita lähes kolmen sylen leveydeltä.

Samalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat
raikua, ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen,
karkasivat he venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva
järjestää osan miehiään aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa
tulijoita vastaan. Joukko etummaisista kaatui ja vieri venesillalta
alas kaivantoon, mutta pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat
eteenpäin. Aukolla syntyi tuima taistelu, miekat ja tapparat
kalskuivat toisiaan vasten, kilvet ja kypärät rämähtelivät ja
katkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä ääniä säestivät hurjat
kehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden parkaisut.

Hyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko
väistyä heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri
paaluaidan sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja
oikeassa kädessään raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten
muutkin hämäläiset, taisteli miestensä etunenässä, huudellen heille
yhtämittaa kehotus- ja rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää,
mutta häntä ei näkynyt taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi
hänen katseensa ritari Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut
merkille Jurvan. Tuota pikaa kalskahtivatkin johtajain miekat
vastakkain ja hurja kaksinkamppaus alkoi.

Oli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka
hopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa
sodissa karaistun ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet
olivat nopeat ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä
vaanivat heikointa kohtaa vastustajassa. Jurva sen sijaan seisoi
majesteetillisena alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat
raskaat ja kulmikkaat. Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan
ääneti, silmät vihaa hehkuen, jatkoivat he miekanmittelyä, ja
lähinnä olevat pysähtyivät jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata
kaksintaistelua.

Yhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa
halkasi viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara
isku. Tämä ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että
Jurvan miekka putosi lappeettain hänen kypärilleen ja helähti
samassa poikki. Vaistomaisesti peräytyi Jurva askeleen ja katsoi
hämmästyneenä miekan tynkää kädessään.


XI.

Kun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan
linnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus
ja epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia
lähtemästä isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä.
Ristiretkeläisten mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan
voinut lähteä, ja isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään
hyödyttömäksi, pianpa mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun
saattoi hän kaikista vähimmin palata, sillä täällähän oli hänen vasta
kääntynyt äitinsä, joka tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa
oli jälleen lauennut ja rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa
saloille, tuntien tarvetta yksinäisyydessä koota itseään ja
lähestyä vapahtajaansa, joka aina ennenkin oli auttanut hänet ylös
ristiriitojen aallokosta.

Mutta vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut
vastausta avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen
muun muassa Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään
täällä lähti hän jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat
yhä uudelleen isänsä linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan
taisteluun, ja vaistomaisesti ohjasi hän askeleensa sille suunnalle.
Vietettyään yön yksinäisellä nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa
läheiselle kukkulalle. Hän näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen
sekä etäämpänä isänsä linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten
heittokoneet parasta aikaa rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä
neuvotonna ja epävarmana jäi hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.

Yhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä.
Kääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon
kiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä
Päijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen
lähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan
ja päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he
kohdanneet Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.

Päästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he
liikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti jonne ristisoturit
parastaikaa tunkeusivat sisälle, ja, huusi tavattoman kiihkon
vallassa:

"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!"

Nähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun
melskeen, laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi
hurja kiilto. Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan
kalistellen karkaamaan linnamäkeä kohti.

Pietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet
yhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin
väkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät
puolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena.
Hän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti
miekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa
vallassa, miekan tynkä kädessään.

"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!" huusi Pietari
läpitunkevalla äänellä.

Herra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin
saivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:

"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten
hyvä, että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!"

Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan,
Pietarin ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui
Jurva raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.

"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa
tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen,
heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa
ei kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä
voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra
Konradin kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäisten kaatui hän
maahan.

Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen
Pietarin vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien
pakanalliset vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna,
otti se nyt sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet
laajeten ja koko olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari
ympärillään oleville hämäläisille: "Lyökää alas kaikki muukalaiset,
tappakaa, tappakaa!"

Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun
ja hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se
silmitön vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään
kaikki maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja
yllytti hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja
alkoivat vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen
sekasorron valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan
pakoonjuoksun.

Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä
ja uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen
oli tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt
venesillalta, pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten
katsahti hän veriseen tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään
sekä lähestyi isänsä ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän
vielä elävän, vaikkakin viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken
sammuvilla silmillään lausui isä heikolla ja katkonaisella äänellä:

"Minä... näin sen ja... peruutan kiroukseni... Sinä olet... Jurva
Kaikkivallan poika! Vie loppuun... minun työni ja... ja nouse...
kaikkien suomalaisten kunink..."

Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana,
joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena,
huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä.
Vaistomaisesti sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa
liikkuivat kuin rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin
turtuneet. Yhtäkkiä muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui
rakennuksia kohti.

Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.

"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut
uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.

Mutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla
oleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui
hätäisesti:

"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut
verta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja
sitten minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!" ja hän
tarttui maltittomasti äitiään kädestä.

"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä", hätääntyi äiti. "Täällähän
ovat kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna."

"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!" vastasi Pietari
konemaisesti. "Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!"

Hän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä
nyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat
heille tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle
puolen, kysyi eräs heistä:

"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt
kulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?"

"Ristittyjen pappi, he he!" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi
miesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.

"Ristittyjen pappiko?"

"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika."

"Jurvan poikako? Onko se totta?"

"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta
Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan
yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"

"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan
sijalle uuden päällikön."

"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on
ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman
päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on
viisainta jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan. Niin, niin,
oma eripuraisuutemme ja keskinäinen kateutemme tähän kaikkeen on
syynä ja kauan on kuluva, ennenkuin meidän kansamme älyää alistua
_oman_ hallitsijan johtoon. Silloin vasta on jälkeläisillämme aika
palata näille meheville rantaseuduille ja silloin vasta kykenevät he
voitollisina seisomaan muukalaisia vastaan."

Silmäten aurinkoa, joka oli jo painunut taivaanrannalle, jatkoi
Kuosma:

"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan
poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa
keskelle. Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen
rakentaja ja oikea omistaja on."

Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet
kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.



Katso, vanhat ovat kadonneet.


"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta
perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja
kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle
ja antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.
Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli
vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin
peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät
tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat
kaivonvintit kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista
ei tuprunnut savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien
haukuntaa, vaan kylä oli autio ja kuollut.

Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän
myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen
takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko,
miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina
istuivat tai seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä
liikkui asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko
oli hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä
kosteudesta, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen.

Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä
alttari sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä
viirejä, joissa näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten
kuvia. Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa
jaloillaan Lallia, joka paljaine paineen kiemurteli omantunnon
vaivoissa. Munkit olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta
kastetuille kuvan merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä
pelkoa ja kunnioitusta uuden uskon edustajia kohtaan.

Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella
näkyi tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden
takaa muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä,
jolle pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu.
Vuoren laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa
näkyi Pyhä Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita,
jotka kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren
juurelle.

Tänään aamusella oli päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu,
mihin Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut,
hyökätessään Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten,
hakulien ja rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat
vetäytyneet. Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset
olivat nyt vihdoinkin, kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet
murtautumaan varustukseen ja saamaan sen verisen taistelun jälkeen
haltuunsa. Naiset, lapset ja vanhukset, jotka ruotsalaisten
lähestyessä olivat ympäristön kylistä paenneet linnan suojaan, sekä
ne asekuntoisista miehistä, jotka taisteluiden kestäessä oli vangiksi
saatu, olivat äsken miekan ja vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.

Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät
oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt
jälleen vapauteen.

Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän
kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan
harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta
sen sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha,
tuloksena pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun
taisteluista.

Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Räntämäelle,
oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa
ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa
oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.

"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän
vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua
rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää
tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa
piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme
haudalle."

Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria
katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan
pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän
pitkän ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta
jalkaisin, kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja.
Mutta tällä matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin
tasapainoon. Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että
ristinusko oli ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana
Pohjolassa, jonka keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana
tunki ristinusko eteenpäin ja ainoastaan niillä kansoilla oli
tulevaisuutta, jotka sen olivat ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen
sijaan kaikki se, mikä oli rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle,
oli häviöön tuomittu. Niin oli hänen isänsä suuri unelma rauennut
ja niin tulisi kaikkien muidenkin yritysten käymään, elleivät ne
rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän asian entistä syvempi tajuaminen
oli hänessä uudelleen herättänyt henkiin voimakkaan halun päästä
saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle kansalleen. Yhtä paljon
kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin halu saada kansansa
maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään eteenpäin sekä
siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen varalle. Täten
oli häneen itsensä tietämättä varastautunut jotakin isänsä aatteista,
vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin, olosuhteiden
vaatimiin muotoihin.

Entistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja
tasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan.
Mutta ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että
Birger, Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle
ristiretkelle hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia
suomenkieltä taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen
suulle. Tämä tieto ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä
tuntien heimolaistensa itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään
hyvää sellaisesta retkestä. Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen
rauhan sanomaa rauhallista tietä, ja vaikka evankeliumin saama siten
edistyikin ihmissilmälle nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin
kuitenkin syvemmät ja luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli
jo se itsessään vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset
samosivat miekka kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin
kun hän tiesi, että siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja
verenvuodatusta.

Mutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin
päätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten
vaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää
miekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi
ristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti
kävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen
askel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa
ottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta
olisi tutkain katkennut.

Ilokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja
täällä sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle
sisämaahan hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi
muuttuivat ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan,
Hakoisten linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät
ja kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät
takaisin kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen
omasta isästään ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli
heissä syvään juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät
he samaksi kuin muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja
vanhasta vapaudestaan. He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin
huudoin, sitoivat hänet ja uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta
joukossa oli useita hänen isänsä entisiä miehiä linnajoelta. He
ilmottivat, kenen poika hän oli ja kuinka hän Linnajoella oli
taistellut muukalaisia ristityltä vastaan. Täten saivat he hänet
pelastetuksi surmansuusta, mutta vapautensa hän menetti ja sai astua
pimeään vankikomeroon.

Siellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta
vaihettaa sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta
taistelun melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille.
Kyyröttäessään pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut
arvailla taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli
tuon tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut
säilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen
sortuessa oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan
alle. --

Kun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli
Pietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla:
"Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet." Hän
oli osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli
häviöön tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan
heille menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa.
Tämä saarna oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja
voimallisina sekä uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat
hänen suustaan.

Voitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota
harmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä,
joka puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti
niin vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut
väkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja
kun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen,
oli liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli
vapaaehtoisesti suostunut kasteeseen.

Tämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut
omassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään
täydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka
suhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti
ja joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne
olivat kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen,
oikeita häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti
maailmassa kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet
erään valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa
oli toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut
Pietaria surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa
lopulta muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan
ja kuinka tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan
kuulijoita. Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:

"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja
rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin
miekka kourassa karkaatte meidän päällemme!"

Nämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli
täytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin,
sekä Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu
häntä vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden
edessä. Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän
yksinään siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota
kiusallista kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata
vasta perässä...

Selin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän
läsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan
vielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän
hitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös.

Tietäjä istui yhä miesjoukon keskellä, jurona ja katse maahan
luotuna. Kaikki olivat ääneti ja ikäänkuin odottivat jotakin.

Kun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä
korpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki
raskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin,
jonka musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut.
Se teki miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten
kuuseen, joka yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä
silmillään tähysti se päätään käännellen alas kuin lukien maassa
kyyröttäviä miehiä.

"Lintusi tuli, Yrö!" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.

"Sitäpä olenkin tässä odottanut", vastasi ukko, jonka jähmettyneet
kasvot olivat äkkiä elostuneet. "Se on vanha lintu ja viisas lintu",
jatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. "Se on jo yli
sadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun
ukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt.
Kun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän
maahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Räntämäen
kukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen
päänsä kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun
hän oli juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se
pudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä
tyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt
lopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan
rakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni
tietä sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan.
Kuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin
uskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa
pitää, niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan.
Isäni sai kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun
aikanani tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme
sieltä pois ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän
lähdettävä täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on
kulettava?"

Aivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän:
k-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven
pohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa,
jonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten
pian kokonaan näkyvistä.

"Sinne se nyt tie vetää", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten
oli seurannut korpin lentoa. "Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä
ja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren
Päijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa.
Sinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme,
pesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä."

"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?" kysyi eräs
miehistä puoliksi leikillään.

"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja", vastasi ukko
lyhyesti.

Hän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi
seuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään
ristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla.
Äsken, Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja
julistanut kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan
kasteen, saisivat rauhassa lähtöä koteihinsa, joten he nyt olivat
vapaita menemään, minne halusivat.

"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?" kysyi nyt Pietari
miehiltä. "Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin."

Ukko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen
Pietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:

"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa,
jos hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia."

"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia",
lisäsi toinen.

"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään", jatkoi ensimäinen,
"niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä."

"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne", yritti Pietari heitä
ivalla masentaa.

"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna", vastasi mies järkkymättä.

"Entä kun korppinne kerran kuolee?"

"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän."

"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä
tuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö", sanoi Pietari
pohjoiseen viitaten.

"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin
kuolemme ainakin vapaina miehinä."

Pietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan.
Kummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten
jälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään
järven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat
miehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan
voiton ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat
kääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja
niitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen
joukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti
heikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen
ja kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.

Pietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat
eivät saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset
vaivaiset ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja
hänen halutti puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden
joukolle, mutta hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja
mykäksi. Ja niin he jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut,
seisoivat alallaan äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein
menevien jälkeen. Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne
eteenpäin ja katosivat pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla
vielä viivähti iltaruskon haikea punerrus.



Kuolinvalvojaisissa


"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa
taistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi suomalaiset
ja pakotetuksi heidät kasteeseen."

Näin alotti kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki,
ja hänen ainoa kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena
jokaisen sanan, joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään
opettajansa huulilta.

Suomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen,
oli aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa
Koroisten niemellä. Hänen hyvä ystävänsä varhaisimman nuoruuden
ajoilta, isä Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön
rakkaan vainajan kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa
peräseinällä ja sen kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä.

Isä Laurentius jatkoi kertomustaan Hän puhui hiljaa kuin peläten
nukkuvaa häiritsevänsä. Kuoripoika Stefanus kumartui lähemmäs,
voidakseen kuulla jokaisen sanan.

"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen.
Siitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina
lapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja
hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he
lahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä
on ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut
kihlakuntansa päällikkö.

"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut
ankarasti ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta.
Silloin oli hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä
luvannut hänelle poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui
taudissa äkillinen käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani
ennalleen ihmeen nopeasti. Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen
vuotta, toi hänet äitinsä saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen
luo, kertoen lupauksestaan ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi
hän jättää pojan luostariin kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen
äitinsä ennalta tekemänsä lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan
niinkuin profeetta Samuelin toi hänen äitinsä Herran majaan Silossa.
Ja samoin kuin Samuelista, tuli Maunustakin kansansa ylimmäinen
pappi."

Oltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä
Laurentius edelleen:

"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta
nuoruudestani. Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän
muukalaisena tullut tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi,
joka vieraita maita kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin
aikoihin lähti herra Birger, Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle
pakanallisia hämäläisiä vastaan, joiden kerrotaan kovin vainonneen
ristityitä täällä Turun maassa. Isäni seurasi mukana retkelle
ja otti osaa kaikkiin taisteluihin. Vallotettuaan hämäläisten
päälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen uudestaan ja miehitti
ristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän toisen pienemmän linnan
Kumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä Hämeenmaan ja Ruotsin
välillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti hän isäni ja siellä
näin minäkin ensi kerran päivänvalon.

"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin
kaunis, lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä
Hämeessä ja silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän
mielisuosiolla seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut
hänet siihen, sillä hän oli kova ja hillitön mies -- Herra hänen
sielunsa kiirastulesta pelastakoon! --, sitä en varmuudella tiedä.
Äitini ei siitä minulle koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä
hänen kuollessaan olin vielä kovin nuori. Isästään ja veljistään ei
hän pitkiin aikoihin tiennyt mitään, vaan luuli heidän kaatuneen
taistelussa ruotsalaisia vastaan. Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana
pysyen oli hän paennut erämaihin, saadakseen siellä elää ja kuolla
rauhassa. Samoin kuin tyttärensä häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään
kuolleena. Mutta sitten oli hän sattumalta saanut kuulla hänestä ja
lähtenyt oitis etsimään häntä.

"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä
hämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan
häntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli
ennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan
onnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta
velvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden
päivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut
vaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus
ja lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli
saapuville isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän
ukon vankiholviin. Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän
kääntyisi ristinuskoon. Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia
ristittyjä. Silloin antoi isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi
taipumatonna. Äitini ei kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin
hän rukoilikin ja vuodatti kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi
taipumatonna ja samoin ukko vankiholvissa. Minä luulen, että hän
lopuksi kuoli nälkään, pysyen viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä
pakanallisessa uskossa. Jospa me ristitytkin voisimme tarpeen
tullessa osottaa sellaista uskallusta!

"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt
enää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi
orvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan
minut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois."

Isä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti
kuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi
jälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen
ikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:

"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi
paljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia
ristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi
isäni eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman
päivän kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa
-- maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammoinaan. Minä päätin
nyt kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet
olivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille
sen omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse
noviisiksi.

"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa
nukkuneen vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut
vihittiin veljeskunnan jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien
kanssa saapuvilla silloin, kun priiori otti vastaan tuon Neitsyt
Maarialle pyhitetyn poikasen. Muistan hyvin, kuinka me kaikki
tulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja kuinka me samalla heti
mielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan poikaan.

"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan
säännöt asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin
ottaa heti luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli
siten ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin
ja juuri hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.

"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa
tehtävää ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja
kirjottamaan niin keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä
kiinnyin häneen päivä päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin
jatkui ystävyytemme rikkumatonna läpi elämän. Hän oli aina sävyisä
ja tyyni enkä minä koskaan nähnyt häntä vihastuneena tai kuullut
hänen käyttävän sopimattomia sanoja. _Ora et labora_ oli se ohje,
jota hän noudatti kaiken elinaikansa. Hän ei lyönyt koskaan laimin
hartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli hän puhdas ja siveä,
todellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.

"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin
ammentaminen oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen
noviisiaikansa päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt
latinankieleen, että hän veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli
lukenut jo läpi kaikki ne kirjat, mitä veljeskunnan kirjastossa
siihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän tarkoin ja osasi siitä
pitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä matkustamaan ulkomaille,
jossa hänellä olisi parempi tilaisuus laajentaa oppiaan. Hän
noudattikin mielellään meidän kehotustamme ja viivyttyään muutamia
vuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne synnyinmaahansa sekä
ryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi saarnaajavirkaansa.

"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun
kahden vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka
avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan
huolimatta oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä
takia suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja
ystävyytemme lujittui yhä.

"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran
viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran
vuonna 1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me
tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja
Suomen seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt
Upsalan arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me
noudattaa sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä _via kompromissi_,
se on: joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään
saisi valita piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin
tapahtui, että piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin
kyllä tahtonut päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se
ei käynyt päinsä ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni
kirkkoon, rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.

"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni,
että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta
koska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan
kanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa
virkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä
välin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille
pyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin
ehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli
korviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: _Elige
fratrem Magnum!_ -- Valitse veli Maunu!

"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon,
nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli
typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin
minä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua
ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä
selvemmin sanat: _Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!_

"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli
seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se
vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä
liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena
luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet
kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen
jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut
ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen
korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään
läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan
kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."

Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä,
tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä
alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli
saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen
toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin
ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän
jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen
vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön
vaaroja vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin
ensimäinen suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.

"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan
keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän
kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso
seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on
hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on
saanut olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta
vuoteen runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut
ja järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti
valmistunut tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse
ensimäisenä pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt
ja juurruttanut ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka.
Kauan tulee kansa tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja
vaivaiset siunaavat hänen muistoaan."

Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti
hän päänsä ja lopetti kertomuksensa sanoilla:

"Minusta on aina tuntunut, että hänessä olivat yhtyneinä kaikki
ne hyvät avut, mitkä suurten varjojen keskellä piilevät siinä
kovapintaisessa ja eripuraisessa, mutta lujassa ja uskollisessa
kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä varmasti tämä
omituinen ja karhea erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen
pojan, on ajan ja Herramme muovailemana kykenevä paljoon hyvään."

Isä Laurentius vaikeni ja kumpikin käänsi katseensa vainajaan,
joka lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva
rinnalleen painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat
näkyvissä. Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut
ehtinyt niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet,
ikäänkuin hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.



Kristuksen kantaja


Kun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi
Lyypekistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen
puinen veistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa
suojelijaksi. Sellaista ei oltu ennen Turussa nähty, ja suuri joukko
kansaa seuraili pitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen
luovi Aurajokea ylös. Silloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului
hämmästyksen huutoja. Puusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä
ja nyökytellä päätään ikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla
liikehtiviä ihmisiä.

Tämän ihmeen näki myöskin kolme munkkia, jotka työskentelivät
luostarin puutarhassa Samppalinnan kupeella.

"Mitä tämä tietää?" huudahtivat yhteen ääneen ja huolestuneina kaksi
nuorempaa munkkia, tehden kolme kertaa ristinmerkin ja kääntyen
kysyvinä kolmannen puoleen, joka oli viisaan näköinen, valkopartainen
ukko.

Isä Petrus nojasi tyynesti lapioonsa, katse luotuna alas joelle,
missä puinen Pyhä Kristoforos yhä hymyili ja nyökäytteli päätään,
sekä lausui:

"Tuhannen vuoden kuluttua palaa nyt Pyhä Kristoforos ensi kerran
syntymämaahansa ja sen vuoksi hän hymyilee ja tervehtii meitä,
myöhäsyntyisiä heimolaisiaan."

"Salve tibi, sanctissime!" lisäsi hän ja teki pyhimyksen kuvaa kohti
ohennetulla kädellään ristinmerkin.

Mutta hänen nuoret munkkitoverinsa joutuivat hänen sanoistaan yhtä
ymmälle kuin hetki sitten laivan kokassa tapahtuneesta ihmeestä.
Vanhus, joka oli kuulu viisaudestaan ja opistaan, antoi kuitenkin
vasta illalla selityksen sanoilleen.

Kun munkit olivat kerääntyneet illallisaterialle luostarin
ruokahuoneeseen ja keskusteluaiheena oli päivällä tapahtunut ihme,
kysyi isä Petrukselta toinen niistä nuorista luostariveljistä, jotka
hänen kanssaan olivat päivällä ryytimaassa työskennelleet:

"Olisiko siis totta, että Pyhä Kristoforos on syntynyt tässä maassa?"

"Ja kuinka se ei voisi olla totta?" lausui isä Petrus.

"Mutta eikös hän ollut kotoisin Kanaanin maasta?" huomautti priiori.

"Hm, myöhemmin syntyneissä legendoissa sanotaan kyllä niin, mutta,
mikäli minä olen asiaa tutkinut, on se nimien sekottamisesta johtunut
harhakäsitys", vastasi isä Petrus. "Esimerkiksi Pyhän Ansgariuksen
elämäkerran kirjottaja, piispa Rimbertus, sanoo nimenomaan, että
Pyhä Kristoforos oli kotoisin kaukaisesta saaresta Pohjolassa,
kynokefalein eli caninaein kansasta. Ja ihan samanlaisen tiedonannon
muistelen joskus nuoruudessani lukeneeni varhaisemmistakin Pyhän
Kristoforoksen legendoista."

"Tarkottaisivatko sitte nämä kynokefalit tai caninaeit suomalaisia?"
kysyi priiori.

"Selvästikin!" vastasi isä Petrus. "Kutsutaanhan tämän maan
muinaisia asukkaita vielä nytkin pohjoisempana nimellä kainulaiset
eli latinaksi caninaei. Mutta tämä latinalainen nimenmuoto toi
mieleen sanan canis, koira, ja siitä sai etelämaalaisten parissa
alkunsa usko, että täällä asui koiranpäällä varustettuja ihmisiä
eli kreikkalaisella nimellä kynokefaleja. Näitä nimiä käyttävät
suomalaisista Aithikos Istrialainen ynnä muut varhaisemman
ajan scriptores. Myöhemmin hämmennettiin nimi caninaei yhteen
kananealaisnimen kanssa ja alettiin niin muodoin uskoa, että Pyhä
Kristoforos olisi ollut kotoisin Kanaanin maasta eli Palestiinasta,
jossa meidän Herramme eli ja opetti."

Tämä isä Petruksen sitova todistelu sai munkit täysin vakuutetuiksi
ja ihastuneena huudahti priiori:

"Mikä suuri kunnia meille, että tämä jalo pyhimys on kotoisin
meidän maastamme. Kun me sen nyt tiedämme, niin meidän on kiiruusti
hankittava luostariimme hänen veistokuvansa."

Hetken kuluttua jatkoi hän:

"Isä Petrus, sinä joka olet niin perillä pyhän kirkkomme opissa ja
kirjotuksissa, kerro meille nyt illan kuluksi ja ylösrakennukseksi
Pyhän Kristoforoksen elämän juoksu, sillä meillä toisilla on hänestä
sangen vajanaiset tiedot, kuten juuri nähtiin."

       *       *       *       *       *

Hänen isänsä oli voimallinen metsästäjä, joka ensimäisten
perhekuntien joukossa oli idästä saapunut tähän maahan, -- alotti
isä Petrus kertomuksensa. Syntyessään oli hän itse jo yhtä vahva
kuin tavalliset lapset kolmivuotiaina. Kun äiti kantoi tämän
jättiläislapsen isän nähtäväksi, joka oli kauan ollut nyreissään
siitä, että heille siihen saakka oli syntynyt pelkkiä tyttäriä,
huudahti tämä äskensyntyneen käteen tarttuen:

"Vihdoinkin mies!"

Ja siitä hetkestä oli hänellä nimenä Mies, jota hän kantoi aina
siihen saakka kunnes Herramme itse antoi hänelle uuden nimen.

Kahdentoista vuotiaana oli hän jo täyden miehen mittainen ja
taisteli isänsä rinnalla nahkapukimia ja kiviaseita käyttäviä
jotuneita vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti saavuttaa viidettätoista
ikävuottaan, tuhoutui hänen ympäriltään koko perhe näissä
taisteluissa ja Mies joutui yksin maailmalle.

Käyden seikkailusta seikkailuun ja taistelusta taisteluun kulkeusi
hän vähitellen eteläisille maille, missä siihen aikaan hallitsivat
mahtavimmat ruhtinaat. Hänestä, joka oli siinnyt ja kasvanut
taistelussa jättiläisiä vastaan ja jolle hänen pakanallinen isänsä
oli lapsena syöttänyt karhun sydämen, oli itsestäänkin paisunut niin
väkevä jättiläinen, ettei häntä kyennyt voimain mittelyssä kukaan
voittamaan. Sen vuoksi ei hän suostunut palvelemaan muita kuin
maailman voimallisinta kuningasta.

Kun hän siis seikkailevien heimolaistensa ja varjaagien parissa tuli
kerran Konstantinopoliin, jonka keisaria kaikki sanoivat maailman
mahtavimmaksi hallitsijaksi, palkkautui Mies hänen henkivartiakseen
ja palveli häntä järkkymättömällä uskollisuudella.

Kun keisari oli eräänä päivänä miehineen vuoristossa metsästämässä,
juoksi hänen editseen ihmeellinen sysimusta hirvi. Viitaten Miehen
seuraamaan itseään kannusti keisari hevostaan ja lähti ajamaan
sitä takaa. Koko päivän seurasivat he tuon merkillisen eläimen
kintereillä. Ja kun he vihdoin auringon laskiessa saavuttivat sen
vuoriston jylhimmässä osassa, muuttui se yhtäkkiä heidän silmäinsä
edessä paholaiseksi. Silloin kalpeni keisari, horjahti satulassaan ja
tehden hätäisen ristinmerkin käänsi hevosensa pakoon.

Tämän nähdessään huusi Mies ihmeissään:

"Mitä, pelkäätkö sinä, valtias, tuota?"

Mutta pelästynyt keisari huusi hänelle ainoastaan:

"Pois, joutuin pois täältä!"

Silloin sanoi Mies:

"Sinä et siis olekaan mahtavin mies maailmassa, koska pelkäät tuota?
Hyvä, saatettuani sinut seuralaistesi luokse luovun minä oitis
palveluksestasi ja palaan hänen luokseen."

Ja kauhistunut keisari kuuli takaansa paholaisen pilkallisen
voittonaurun.

Saatettuaan keisarin muun metsästysseurueen luokse, luopui Mies
sanojensa mukaan hänen palveluksestaan ja palasi vuoristoon etsimään
paholaista. Hän löysi hänet äskeiseltä paikalta ja tarjoutui kohta
hänen palvelukseensa. Mielihyvin otti paholainen hänen tarjouksensa
vastaan ja kontrahti tehtiin. Mies sai tehtäväkseen hävittää kirkkoja
ja tuhota luostareita.

Samalla järkkymättömällä uskollisuudella kuin ennen keisaria,
palveli hän nyt paholaista. Suurilla kallionlohkareilla pommitti
hän väsymättä kirkkoja ja hätä ja valitus täytti laaksot, sillä
luhistuneet kirkonmuurit ja raiskatut luostaripuutarhat osottivat,
missä jättiläinen Mies oli liikkunut.

Välistä, kun hän yksinään kiipeili vuorilla ja antoi silmänsä
liukua yli äärettömäin metsien, joiden keskellä pilkotti järviä
tai luikerteli virtoja hopeisina nauhoina, hiipi hänen sydämeensä
murheellinen kaiho ja hän ikävöitsi kaukaisen syntymämaansa metsiä.
Mutta hän oli luonteeltaan uskollinen ja lupauksensa pitäen palveli
hän edelleen paholaista.

Kun he eräänä päivänä, uusia hävityksiä suunnitellen, kulkivat
paholaisen kanssa pitkin vuoripolkua, kohtasivat he tienoheen
pystytetyn pylvään, johon paimenten suojaksi oli kiinnitetty
yksinkertainen ristiinnaulitun kuva. Sen nähdessään kalpeni
paholainen, vetäytyi säikähtyneenä takaisin ja poikkesi syrjään
polulta.

"Mitä nyt, valtias, pelkäätkö sinä tuota?" huudahti hämmästynyt Mies.
"Kuka hän sitten on?"

"Etkö tiedä, sehän on ristiinnaulittu Kristus, minun pahin
vihamieheni!" huusi paholainen hampaitaan kiristellen.

"Hän on siis sinua mahtavampi, koska sinä pelkäät häntä", lausui Mies.

Mutta vältellen vastasi paholainen:

"Hän on juuri se, jonka vahingoksi me hävitämme kirkkoja ja
luostareita."

"Hyvä, minä luovun tästä hetkestä lähtien sinun palveluksestasi ja
lähden etsimään Kristusta, jota sinä pelkäät", ilmotti Mies, "sillä
minä tahdon palvella ainoastaan kaikista mahtavinta."

Ja kontrahdin rikkoen jätti hän siihen paholaisen palvelemisen sekä
lähti etsimään Kristusta.

Kauan kierteli hän maita ja kyseli ihmisiltä Kristusta. Kukaan ei
tiennyt neuvoa, missä Kristus oli, mutta Mies jatkoi yhä etsintäänsä,
sillä hän oli luonteeltansa myöskin sangen itsepintainen.

Kerran hän sitten, laajan metsäisen tienoon halki vaeltaessaan, osui
uupuneena yksinäisen erakon majalle.

"Voitko sinä, vanhus, joka näytät niin viisaalta ja paljon
kokeneelta, neuvoa minulle missä saa tavata Kristuksen?" kysyi hän
erakolta.

"Kyllä, sillä minä olen yksi hänen vähäisimmistä palvelijoistaan",
vastasi erakko.

Tämän kuultuaan ihastui Mies suuresti ja tiedusteli edelleen, mistä
hän löytäisi Kristuksen.

"Häntä löytääksesi ei sinun, poikani, tarvitse ottaa askeltakaan,
sillä hän on kaikkialla läsnäoleva", sanoi erakko.

Tätä ei Mies kuitenkaan käsittänyt, vaan kysyi epäröiden:

"Mutta onhan hän mahtavin ruhtinas maan päällä?"

"On kyllä, sillä hän on maan ja taivaan herra", vastasi erakko.

"Niin, minä uskon sen, sillä minä olen nähnyt paholaisen peljästyvän
hänen kuvansa edessä", sanoi Mies. "Ja nyt minä tahtoisin päästä
hänen palvelukseensa."

Nähdessään hänen yksinkertaisen ja lujan uskonsa, opetti erakko
vieraalleen enemmän Kristuksesta ja vei hänet sitten lähteen luokse
sekä kastoi.

"Neuvo nyt minulle, kuinka minun on palveltava uutta herraani", pyysi
Mies kasteen jälkeen.

"Aivan kuten minäkin", vastasi erakko, "paastoten, rukoillen ja
valvoen."

Silloin ojensi Mies suoraksi kahdentoista jalan mittaisen vartensa ja
huudahti:

"Mutta katsohan minua ja päätä itse, voinko minä mitenkään paastota
-- minä, joka tarvitsen nälkääni kokonaisen lampaan. Ja valvominen on
minulle aivan yhtä työlästä enkä minä myöskään pysty rukoilemaan. Ei,
neuvo minulle jotakin muuta."

Tämän kuullessaan tuli erakko murheelliseksi opetuslapsensa tähden
ja vaipui mietteisiinsä. Mutta muistaessaan hänen lujan uskonsa ja
hartaan halunsa palvella Kristusta, kirkastui hänen katseensa jälleen
ja hän lausui:

"Niin, eiväthän kaikki perheen palvelijat palvele isäntäänsä samaa
työtä tehden. Nyt, poikani, tiedän työn, joka soveltuu sinulle ja on
samalla otollinen herrallemme Kristukselle. Tule ja seuraa minua."

Erakko vaelsi Miehen edellä, kunnes tie päättyi leveän ja vuolaan
virran äyräälle.

"Katsohan", lausui erakko, "tätä tietä myöten kulkee paljon hurskaita
pyhiinvaeltajia ja heidän on sangen työlästä päästä tämän vaarallisen
virran yli ja monta heistä on saanut surmansa sen vuolteissa. Asetu
sinä tähän asumaan ja auta heitä virran yli. Siten tulevat sinun
jättiläisvoimasi parhaiten käytetyiksi Kristuksen palvelukseen."

Mies suostui erakon esitykseen ja jäi lautturiksi virralle.
Uskollisesti palveli hän näkymätöntä herraansa, kantaen vuodesta
vuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.

Mutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse
autettavia ja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen
laineisiin, jotka kaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen,
hiipi jälleen hänen sydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen
syntymämaahansa, jossa hänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen
virran äyräällä. Mutta uskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja
odotti vielä kerran saavansa nähdä herran, jota hän palveli.

Eräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa,
paholainen, ja alkoi pilkata hänen nykyistä tointansa.

"Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka
ei kertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi", puhui
se. "Toistahan sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli
tilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit."

"Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani", vastasi Mies, "ja
sitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän
on maailman voimallisin ruhtinas."

"Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?"
jatkoi paholainen. "Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan
olemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä
houretta."

"Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi
kalpenevan jo hänen pelkän kuvansa edessä", vastasi Mies vakaisesti.

Tämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia
syytäen hänen luotaan.

Mutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka
tahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet
olkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran
yli. Mutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle
ehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs
toista rantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen
hartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän
läähättäen eteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran
vuolteisiin. Viimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen
uupuneena rannalle.

"Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan
uuvutit minut, jättiläisen?" huoahti hän taakkansa rannalle laskien.

Silloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:

"Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää
minun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin
uskollisesti palvellut."

Samassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja
jaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.

"Ja tästä lähin", jatkoi Kristus, "ei sinua enää pidä kutsuttaman
Mieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon
kuin Kristuksen kantaja."

Ja siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä
häipyi näkyvistä.

Mutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja
entistä suuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen
jälkeen herraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.

Niihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä
Dagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta
kaikki ylistivät, ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni
sekä sulki tyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä,
lähetti hän vankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja
viettelemään Kristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti
sen sijaan hurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen
tuntemiseen.

Tästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän
ruoskitti Kristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet
tuliseksi kuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen
uskoaan horjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen
toisensa jälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.

Silloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa
hän piti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä
rääkätä kaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun
ja Dagnus käski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin
jäsen jäseneltä puuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille
näkymätönnä pyhä äiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui,
kilpistyi vankia vahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta
silmän. Tämän nähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen
verellään parannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta
kun hänen verellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.

Niin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet
otettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät
häntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.

Hetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:

Nyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin
synnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty
Kristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.



Kohtalon kourissa


Heikin messuksi v. 1351 saapui Turkuun muun muassa eräs
hollantilainen laiva. Kohta kun se oli asettunut Aurajokeen, kuoli
muuan laivamiehistä, joka tulomatkalla oli sairastunut. Laivuri
salasi hänen kuolemansa ja heitätti ruumiin yöllä virtaan. Mutta
seuraavana päivänä kohosi se pinnalle ja kellui joella kaikkien
nähtävänä. Se oli pahasti turvonnut ja se oli täynnä paiseita ja
mustia pilkkuja.

Samana päivänä sairastui eräs porvarinrenki, joka isäntänsä puolesta
oli ollut hakemassa tavaroita hollantilaisesta laivasta. Hän sai
ankaroita ylenannatuskohtauksia, kainaloihin ja polviin nousi
kipeitä paisumia ja kaikkialle ihoon ilmestyi samanlaisia mustia
pilkkuja kuin joessa nähdyllä ruumiilla. Parin päivän kuluttua hän
kuoli, mutta sitä ennen oli naapuritalossa ilmestynyt samanlaisia
taudinoireita.

Musta surma oli siis saapunut Suomeen ja ihmiset valtasi hätä ja
kauhistus.

Siitä oli jo paljon aikaisemmin saapunut viestejä Suomeen.
Sillä vuosia sitten se oli tullut Aasiasta Etelä-Europaan ja
sanansaattajinaan maanjäristykset ja katovuodet oli se kulkenut
maasta maahan, siirtyen hiljalleen mutta varmasti pohjoista kohti.
Viimeisinä vuosina se oli raivonnut Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa.
Kolmella neljänneksellä olivat ihmiset vähentyneet kaikissa
maissa missä se oli vieraillut, ja kokonaisia pitäjiä kerrottiin
Ruotsissakin tulleen autioiksi, niin että kirkkojen kynnysten edessä
rehottivat jo pajupensaat.

Ja nyt tuo hirveä vieras oli vuorostaan saapunut Suomeen!

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli
nimeltä Tuomas, Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut
mies. Kun ulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista,
oli hän pukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään
sekä julistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo
vuosikausia, antaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen
alituisesta paastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät
häntä heikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.

Kun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt
markkinakansa varustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen
kaupungista, ilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja
kädet kaupungin yli ojennettuna huusi:

"Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt
maata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja
helvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä
osaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja
kuka voi pysyä!"

Kauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa
pois kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin
luut oli asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti
esirukouksia.

Mutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan
julistamaan viimeisen, ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun
verhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki,
jonka sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman
edelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan
sanojen johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja
parannukseen. Ja kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain
riensivät he pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat
uhrikynttilöitä Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Eerikille.
Toiset tekivät suuria uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset
turvautuivat samalla kertaa sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin
taikoihin ja muutamat pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa
autioiksi.

       *       *       *       *       *

Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri
lopettanut iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa,
sillä muita kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa
tavallisesti ollut. Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta
leimahteli monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin
ja riensi nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän
kynttilän ja perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona
puhkesi valtavan jyrinän säestämä rankkasade.

Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta
ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa. Kynttilä valaisi
siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine uudinsänkyineen,
astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine ristiinnaulitunkuvineen.

Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias mies, joka eli
onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa kanssa.
Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista oli
vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä
molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä
olisi outo luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat
todistavan heidän avioliittonsa onnellisuutta.

"Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!" sanoi vaimo ja teki
ristinmerkin.

"Onkin ollut koko kesän niin tukala helle", huomautti siihen
kirkkoherra. "Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene
kovin pahasti lakoon."

"Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut
peräkkäin kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat
sateet viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on,
eihän sinua vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse
hakemaan?" keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas
kolkutus.

Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä
saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka
vettä valuva tukka ulottui harteille.

Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.

"Pax tecum, frater!" tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin
toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.

Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti
hetken ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi
purskahtamaan itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten
viittasi munkki luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi
kirkkoherralta:

"Onko tuo sinun vaimosi?"

Hämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen
munkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:

"Ja nuo sinun lapsiasi?"

Herra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki
ojensi kätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:

"Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa
Eevan tyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon
palvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa
nyt kohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee
se, joka ratsastaa hiirenkarvaisella orhilla ja jonka nimi on
kuolema. Musta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää
parkuman. Aja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa
elää yhdessä, ja tee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!"

Tämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.

"Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!" huudahti vaimo
epätoivoisesti ja purskahti itkuun.

Lapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten
omalla itkullaan säestää äitiä.

Herra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi.
Mutta nähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää
itseään ja huolettomuutta tavotellen lausui hän:

"Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat!
Näithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja
itsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!"

"Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka
tuomitsee meidän yhdyselämämme", nyyhkytti vaimo. "Olen huomannut
samaa monen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan
mitään puhuneet."

"Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään
huomannut", koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän
itsekin oli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa
huomaavinaan.

"Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo
täällä meidänkin maassa?" jatkoi vaimo.

"Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos
se nyt olisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi
syrjässä", vastasi kirkkoherra.

Itse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin
heidän avioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt
onnellisena perheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen
kuten muidenkin pappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten
järkytetyksi. Sen olivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien
naimattomuutta koskevat statuutit.

Jo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli
säädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli
sitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka
eläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrik'kin
papinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt
hänen kanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming
ryhtynyt tarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä
selibaattia. Viime vuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri
maan oli hänen puolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa
papeille, että niiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden
loppua erota perheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois,
jottei kirkon omaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta
ei sallittu kenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet,
että he seuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys
pantu toimeen.

Kuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan,
aiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran
menettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik
pitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa
Viipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut
käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta
tarjoutui. Sitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen
pappilaansa, hoitaakseen paimenvirkaansa.

Se oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras
emännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli
kodin viihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten
äänet ja tästä kaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa
suunnattomasti kärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä,
laihtunut ja kalvistunut. Lopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt
ihan sietämättömäksi, ja silloin hän oli päättänyt noutaa perheensä
takaisin, tuli mitä tuli. Hän oli kuullut toistenkin virkaveljiensä
tavalla tai toisella rikkoneen piispan ankaria määräyksiä ja se oli
rohkaissut häntä päätöksessään. Eliväthän he sitä paitsi täällä
Hauholla siksi syrjässä, että hänen selibaatinrikkomuksensa saattoi
hyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos piispa tai tuomiokapitulin jäseniä
milloin tulisi tarkastusmatkalle, niin saattoihan hän siksi aikaa
toimittaa perheensä syrjään.

Kevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli
hän elänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta,
kun sen piirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun
huoneet kaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä
rauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.

Kuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan
statuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi
kirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen
kotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut
ilmetä nyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa,
mitä piispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille
Jumalan sijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti.
Heidän pappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä
saattoi koitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko
seurakunnallekin.

       *       *       *       *       *

Herra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat
hänen vaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset
levottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten
tavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää
kohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin
pääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään
olikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen
jälkeen.

Herra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan
ja istui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein
lastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki
oli siis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.

Mutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta
taulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona
miesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen
mielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti
tulijoita.

Miehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä
ja useimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät
he tiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin
pitkäpartainen ja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:

"Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä
perheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun
on toteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet,
että musta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme
tahdo, että Jumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia.
Toimita siis heti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa
kanssamme."

"Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten", lisäsi johtajan
sanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.

Herra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:

"Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen
uhalla käskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun
avioliittoni on solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen
liittänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja.
Kuinka te siis uskallatte sekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla
sielunpaimenenne luo esittämään niin julmia vaatimuksia?"

Kun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:

"Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut
valmis yöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko
minä kieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut
liikoja kymmenyksiä?"

Näiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes
joukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:

"Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti
meidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että
sinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet
tunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa
sanoo tai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua
kiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä
kaikkia uhkaa perikato."

Piispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi.
Masentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta
miesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:

"Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä
kaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään."

"Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!" lisäsi äskeinen uhkaava
ääni.

Tämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta. Herra Henrik tirkisteli
sekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui sitten tupaan, jonne hänen
vaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo oli kuullut kaikki ja
jakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.

"Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!" virkahti Herra Henrik
jotakin sanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.

"Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä teitä kenen hyvänsä
uhkauksista", koetti hän tätä lohduttaa.

"Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme", vaikeroi vaimo.

"Sitä he toki varovat, tekemästä!" vastasi mies.

Sen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten
uhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman
pelottamina olivat valmiit mihin tahansa.

Hetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:

"Meidän on, viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme
jälleen Viipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla,
niin jätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean
porvariksi Viipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa
erilleen."

Nämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän
kuivasi kyyneleensä ja vastasi:

"Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää
viettää levollista hetkeä."

       *       *       *       *       *

Hyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa
oli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen
selkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä
kaksi nuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa
matkan jalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään
huolta karjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten
kirkkoherra käydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.

Niin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan
häädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja
äidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.

Kaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja
peljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä
henkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät
pakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla
noustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja
vääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman
kaameat merkit. Peljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme
taipaleelle.

Mutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi
ylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä
päässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi
heidän sairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon
saunaan. Lapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen
ruumiinsa mustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla
oltaessa huokasi viimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat
hautasivat hänet omin käsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen
kiiruusti matkaansa.

Onnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja
asettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme
päivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä
musta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.

"Se seuraa meidän kantapäillämme", sanoi herra Henrikin vaimo, joka
nuorimman, lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan
suruun. "Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!"

Hän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää
neitsyttä varjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä
pyhimyksille. Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta
sairastui toinen heidän pojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän
kuluttua. He tulivat silloin olleeksi kaksi viikkoa Viipurissa.

Musta surma levisi nopeasti kaupungissa. Porvarit sulkivat
porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko kaupunki oli kuin kuollut.
Portinpieliin liidulla vedetyt ristit osottivat taloja, joissa
rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita kuljettavat vankkurit olivat
ainoat, jotka kolisivat autioilla kaduilla. Ilma oli seisova ja
helteinen, vesi meressä oli ellottavan viheriää ja kaikki tuntui
olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat talojaan katajanhavuilla
ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä savu, joka laajeni
liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.

Herra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää
häneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan
jälellä olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman
pesästä. Hänen vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti
turhana pakenemista.

"Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä
senkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi", vaikeroi hän.

"Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin", väitti herra Henrik.

Mutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua
usko, että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti
häntä. Mutta hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista
käsitystä vastaan. Hän sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he
eräänä päivänä kolmisin lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista,
matkansa määränä aluksi Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli
sukulaisia.

Mutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli
poika laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän
matkassaan Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin
kauhistus. Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik
olevansa vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.

"Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on
päättänyt meidän kuolemamme", sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella.
"Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle
kuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian
seuraan heitä."

Mutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän
jättäisi rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän
vaimonsa kanssa pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän
iltana ilmestyivät ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä
kumpaakin. Kun pojan valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli
äidin iho jo täynnä noita pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa
korkeimmillaan. Syömättömyydestä ja valvomisesta nääntyneenä istui
herra Henrik hänen vuoteensa reunalla ja koetti tehdä voitavansa
tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä kuin pahaa unennäköä ja
hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin iskisi häneenkin.

Pian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään
kahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän
vainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa
vuoteeseen odottamaan kuolemaa.

Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan
kokonaisen päivän ja yön. Hän käsitti ainoastaan hämärästi, missä hän
oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli
laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa
suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois
tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.

       *       *       *       *       *

Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä
ilmestyi jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen
selässä. Itse hän oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet,
iho kellertävä ja tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut
vaikea tuntea entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos
kylässä olisi ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki
talot olivat autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut
asukkaat, toisista olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin,
välttyäkseen siellä korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.

Autio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen
selästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen
riensi hän, sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen
harhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet
käteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän
harjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili
kauan ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään
jälleen vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi
hän kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen
iltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä
autioon ympäristöön.

Seuraavana päivänä jatkoi hän kellojen soittamista. Puolen päivän
seuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton
kellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he
arkaillen pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin
luukkuun herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:

"Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja
lapseni ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon
rukoilemaan, että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!"

Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi
kirkkoherrakseen tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä
ja vetäytyivät kiiruusti takaisin metsiin.

Mutta herra Henrik jatkoi soittamista. Aamusta iltaan kaikui kellojen
kumina. Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä
myrskyiltoina kuulivat kirkonkellojen kumeasti moikuvan, ristivät he
kammomielin silmiään ja rukoilivat Pyhää Henrikkiä suojakseen.

Talven tullen lakkasivat kellot vihdoin soimasta ja kun asukkaat
palasivat kylään, ei herra Henrikkiä näkynyt missään. Eivätkä he
sen koommin kuulleet kirkkoherrastakaan. Hän oli lähtenyt jälleen
harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään
kiduttavina katumuksentekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina
mielipuolina kiertelivät maata.



Kantaisän näky


Joensuun Matias Halikon pitäjässä oli mahtava ja äveriäs mies.
Hänen härkänsä kyntivät laajoja ja hedelmällisiä peltoja, joita
hänen esi-isänsä polvi polvelta olivat raivanneet Halikonjoen
mehevään suulaaksoon, ja omalla haahdellaan kävi hän kauppaa
Räävelissä, Turussa ja Tukholmassa. Tuntui kuin kaikki esi-isäin
ponnistukset olisivat puhjenneet kukkaan Matiaksen aikana ja kuin
kaikki heidän vuodattamansa hiki olisi muuttunut kullaksi hänen
käsissään, sillä hänen lukuisat aittansa olivat viljaa täynnä ja
hänen kirstunsa kalleuksia ja hänen emäntänsä luhdeissa notkuivat
orret kallisarvoisten pukujen ja ryijyjen painosta. Läheisen Rikalan
kaupungin porvarit ja pitäjän rälssimiehet kadehtivat häntä suuresti,
että hän, vaikka olikin talonpoika, kävi kauppaa kuin porvari ja
että hänellä oli useampia ja muhkeampia hevosia kuin yhdelläkään
vapaakirjan omistajalla.

Joensuun Matias ei nimittäin kuulunut rälssisäätyyn ja ettei hän
ollut siihen pyrkinyt, sitä monet ihmettelivät. Mutta Matias ei
ollut siitä välittäni: eikä hänen rikkautensa yleensäkään näyttänyt
tuottavan hänelle iloa, sillä hänen mieltään painoi raskas suru.
Hänellä ei nimittäin ollut vielä poikaa ja hän alkoi olla jo ikämies.

Kerran oli hän vedonnut sielunpaimeneensa ja herra Remboldus,
Halikon seurakunnan kuraatus, oli käskenyt häntä muistamaan kirkkoa,
ja Matias oli herranhuoneelle lahjottanut messupaidan ja kalliita
kynttilänjalkoja ja herra Remboldus oli siunannut emäntää ja ripsunut
häntä vihkivedellä, mutta apua ei siitä kaikesta ollut lähtenyt. Ja
toisen kerran oli hän vaeltanut Pohjois-Hämeen erämaihin, joissa asui
vielä lappalaisia, ja etsinyt käsiinsä heidän kuuluisimman noitansa,
joka oli pärryttänyt rumpuaan ja lukenut hänen ylitsensä mahtavia
loitsuja. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua lähtenyt.

Olivatko nyt sitten kaikki esi-isien työnhedelmät kokoontuneet hänen
käsiinsä vain sitä varten, että ne hänen jälkeensä hajoaisivat kaiken
maailman tuuliin, kysyi Matias sydämessään napisten ja käyden entistä
synkemmäksi.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, että Joensuiden ratsasti Turusta
sanansaattaja, joka toi Matiakselle käskyn Suomenmaan laamannilta
saapua kiiruusti Turkuun, mistä hänen oli piispan, laamannin
ja yhdentoista muun rahvaan miehen kanssa lähdettävä Ruotsiin
valitsemaan kuningasta Moran kivillä, kuten kuningas Hakoonin
julistus sääti Suomenmaan asuvaisille.

Tämä matka oli alkuna Matiaksen vapautukselle.

Kun Hemming-piispa, jonka silmä oli seurustelussa Pyhän Birgittan
kanssa terottunut näkemään ihmissydämeen, oli matkan kuluessa
useamman kerran salaa tarkastellut mahtavaa Joensuun Matiasta, tuli
hän lopulta hänen luokseen ja kysyi syytä hänen suruunsa. Matias
kertoi silloin, mikä hänen sydäntään painoi.

"Oletko muistanut kirkkoa?" kysyi piispa. Sitä oli Matias tehnyt
mielestään enemmänkin kuin tarpeellista.

"Mutta oletko lepyttänyt pyhimyksiä, sillä ne ovat meidän
välittäjiämme taivaallisen isän tykönä?" ja piispa neuvoi häntä
tekemään toivioretken johonkin pyhään paikkaan.

Sitä ei Matias ollut vielä tehnyt ja hän päätti nyt lopuksi turvautua
siihen. Piispa neuvoi häntä käymään joko Pyhän Eerikin haudalla
Upsalassa tai Pyhän Olavin haudalla Trondhjemissa. Myöskin kotimaassa
saattoi hän tehdä retken joko pyhän ristin luo Hattulaan tai Pyhän
Jaakon luo Renkoon. Matias päätti käydä kaikissa näissä paikoissa ja
heti kuninkaanvaalin päätyttyä alotti hän retkeilynsä.

Palattuaan vihdoin kotiin, otti hän emäntänsä mukaan ja lähti hänen
kanssaan jalkaisin taivaltamaan Hattulaan. Kun he siellä olivat
suudelleet pyhää ristiä ja hartaasti rukoilleen sen juurella,
jatkoivat he matkaa Renkoon. Koska tämä oli viimeinen paikka, viipyi
Matias kaikista kauvimmin polvillaan Pyhän Jaakopin kuvan edessä ja
rukoili tätä apostoolista pyhimystä kaikista hartaimmin. Ja kaikista
suurimman lahjan antoi hän Rengon kirkolle.

Kului sitten muutamia aikoja odotuksessa ja pelossa.

Kun Matias eräänä päivänä palasi pellolta työväkeään katsomasta,
tunsi hän äkkiä kummallisen raukeuden yllättäneen itsensä. Hän
heittäysi pitkäkseen leveään uudinsänkyynsä ja uinahti. Silloin
ilmestyi sängyn viereen Pyhä Jaakko ja sanoi:

"Sinun rukouksesi on tullut kuulluksi ja hurskautesi palkitaan. Nouse
ja katso!"

Pyhä Jaakko siirsi vuodeverhon syrjään ja Matias näki pyhimyksen
päästävän viittansa poimuista pienen pojan, jonka Matias tunsi heti
näköisekseen ja joka hymyili hänelle kirkkailla silmillään.

"Mutta ei tässä vielä kyllin, sinä saat nähdä sellaista, jota ei
vielä ole sallittu yhdellekään toiselle kuolevaiselle: kaikki
jälkeläisesi niin pitkälle kuin heitä riittää."

Pyhimys viittasi poikaa menemään ja hänen sijalleen ilmestyi
täysikasvuinen mies, jossa Matias niinikään näki piirteitä omasta
itsestään. Hän kulki edelleen ja sijalle tuli toisia, yhä vain
uusia sekä miehiä että naisia. Ne kulkivat hänen editseen väliin
yksitellen, väliin eri ryhmissä ja useampia rinnakkain ja kaikissa
niissä huomasi Matias jotakin omasta itsestään. Niiden joukossa
oli ylväitä vallasnaisia ja korkeita kirkonmiehiä, oli uljaita
sotasankareita, jotka kulkivat ohitse helisevin kannuksin ja huojuvin
töyhdöin ja kulettaen matkassaan vihollisilta vallotettuja lippuja,
oli viisaita rauhanmiehiä, jotka istuivat kuningasten neuvostoissa
ja hallitsivat maata. Niitä tuntui riittävän ihan loppumattomiin ja
kummallinen kohina täytti huoneen, kun ne kulkivat ohitse.

Matias oli näkemästään huumautunut, hän hieroi otsaansa ja aikoi
kysyä jotakin pyhimykseltä, joka yhä seisoi siinä vuoteen vieressä ja
piti verhoa koholla, mutta silloin muuttui ohitse vaeltava vallasväki
ikäänkuin savuksi, haihtuen ilmaan.

Pyhimys nosti kättään ja siunasi Matiasta, minkä jälkeen hänkin
hajosi savuksi ja verho laskeusi takaisin vuoteen eteen.

Silloin heräsi Matias.

Hän hieroi silmiään ja hänen suonissaan kohisi kuin olisi hän juonut
väkevätä viiniä. Ja ennenkuin hän oli ehtinyt unensa vaikutelmista
selvitä, lähestyi hänen emäntänsä ja silmät ilosta palaen kuiskasi
hänelle:

"Saat toimittaa uuden lahjan Rengon Pyhälle Jaakolle, sillä minun
sydämeni alla liikahti äsken ja minä tunnen varmasti, että se on
poika."

Yli tulviva riemu täytti Matiaksen sydämen ja hän kiitti hartaasti
pyhimystä, jonka ilmotusta hänen ei enää tarvinnut epäillä. Sitten
otti hän seinältä suuresta häränsarvesta tehdyn käyrän torven,
jolla hänen isänsä jo vanhoista ajoista olivat toitottaneet väkensä
kokoon. Isäntätuvan kuistilta puhalsi hän sitten syyskesän iltaan
niin raikkaan iloisen toitotuksen, että jokainen käsitti heti
kokoontumisen aiheena olevan jonkun hyvän asian eikä tulipalon tai
vihollisen hyökkäyksen.

Mutta kun talon väki ja naapurit olivat kokoontuneet, pani Matias
toimeen suuret pidot ja hänen kasvonsa hohtivat koko illan sisäisestä
ilosta ja tyydytyksestä. Sitä eivät vieraat osanneet kyllin ihmetellä
eivätkä arvata syytä tähän äkilliseen muutokseen.

Asian käsittivät he vasta puolen vuoden kuluttua, jolloin Matiaksen
emäntä synnytti hänelle pojan. Kun se oli kastettu ja saanut isänsä
tahdosta nimen Olavi, virkkoi äiti moittien:

"Meidän olisi pitänyt antaa pojallemme nimeksi Jaakko, mutta sinä
annoitkin Olavin!"

"Siihen oli omat syynsä", vastasi Matias. "Sillä katsos, kun
minä olin Norjassa Pyhän Olavin haudalla rukoilemassa itselleni
perillistä, lupasin minä muun muassa, jos saisin pojan, antaa hänelle
nimeksi Olavin. Olihan minun siis pidettävä lupaukseni."

"Mutta Pyhä Jaakkohan meidän rukouksemme vain on kuullut, koska hän
yksinään ilmestyi sinulle", väitti emäntä.

"Niin kyllä", sanoi siihen Matias, "mutta emmehän silti tiedä, vaikka
siinä olisi Pyhällä Olavillakin osansa. Eikä Pyhä Jaakko voine
asiata ottaa pahakseen, sillä eivät kaiketi pyhimykset saata olla
kateellisia. Ja sitäpaitsi -- voimmehan seuraavalle pojallemme antaa
nimeksi Jaakon."

Emäntä katsoi tutkivasti miestään, epäillen itsekseen, että tällä oli
mielessään pieni viekkaus pyhimystä kohtaan. Kuinka lienee, mutta
ainakin he parin vuoden kuluttua saivat vielä toisenkin pojan, josta
tuli kaima Rengon Pyhälle Jaakolle.

Näihin aikoihin otti Matias suorittaakseen ratsupalvelusta ja
sai rälssikirjan. Hän eli vanhaksi ja ehti nähdä poikansa Olavin
kotikihlakuntansa tuomarina sekä useiden poikain isänä.

Kun kuningas Eerik Pommerilainen oli Suomessa käymässä, antoi hän
aateliskirjan muun muassa Olavi Matinpojalle, Joensuun herralle.
Kysyttäessä, mitä hän tahtoi aateliskilpeensä kuvattavaksi, juolahti
hänen mieleensä esi-isäin käyttämä torvi, jolla hänen isänsä oli
kutsunut väkensä ja naapurinsa viettämään ennakkojuhlaa hänen
maailmaan tulostaan. Siten tuli hänen vaakunaansa sarvesta tehdyn
torven kuva.

Herra Olaville syntyi kaikkiaan viisi poikaa. Niistä kohosi yksi
tuomiorovastiksi, toinen Turunlinnan isännäksi ja muut elelivät
asemiehinä maakartanoissaan.

Suku laajeni ja työnsi lakkaamatta uusia vesoja. Tuntui kuin se olisi
perinyt hedelmällisyytensä Joensuun meheviltä pelloilta, jotka olivat
luoneet ja edelleenkin pitivät yllä suvun rikkautta.

Aste asteelta toteutui Pyhän Jaakon ennustus. Yksi Matiaksen
pojanpojan pojista kohosi jo Etelä-Suomen laamanniksi sekä
valtaneuvokseksi. Ja sitten seurasi vuosisatojen vieriessä pitkä rivi
ritareita, valtaneuvoksia, amiraaleja ja kenraaleja, joiden maine
levisi laajalle, sekä valtiomiehiä, jotka hoitivat hallitusta kuin
itsevaltiaat kuninkaat.

Mutta aikojen kuluessa Joensuun Matiaksen jälkeläiset, jotka
loistavilla urillaan olivat kohonneet kuka vapaaherraiseen kuka
taas kreivilliseen säätyyn, vieraantuivat vähitellen kotimaastaan
ja omasta kansastaan. Heidän vaakunassaan näkyi kuitenkin vielä
kantaisän käyttämä sarvi, jonka johdosta suku oli saanut nimen
Horn. Se antoi näille myöhäsyntyisille jälkeläisille aiheen ruveta
uskottelemaan, että suku oli kotoisin Alamaista, josta muka
kantaisä oli Ruotsin kautta tullut Suomeen. He eivät tienneet enää
mitään Joensuun Matiaksesta, hänen häränsarvisesta torvestaan,
toivioretkistään ja Pyhän Jaakon ilmestyksestä. Ja niin ollen eivät
he myöskään tienneet sitä, että pyhimys, näyttäessään kantaisälle
kaikki hänen jälkeläisensä, oli viimeisten antanut hänen silmissään
haihtua savuksi, millä pyhimys oli tahtonut osottaa heidän
kiittämättömän vieraantumisensa oikeasta suomalaisesta sukuhaarastaan.



Isä ja poika


Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla.
Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias nuorukainen, toinen
jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan
vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan
alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan
päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan
rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa,
työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta
lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen
hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä
tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi,
sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella
keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät
siis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas.
Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja
upottivat ne polvia myöten veteen.

"Ihanaapa olisi kokonaankin sinne heittäytyä", puhkesi nuorempi
sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan
salmen pintaa?"

"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."

Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikkoineen sekä joukko lehmiä,
jotka siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä
lahdenpinta oli rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja
taampaa samalta suunnalta, lahden ja niittyjen takaa, näkyi Piikkiön
kirkontorni. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys,
joka ehtymättömänä hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä
vedenloiske vasemmalta, jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.

"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden,
johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.

"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi
vanhempi.

Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski
laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:

"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina
vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä
ja omenoita ja... ja hunajaa."

"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."

"Olisikohan siellä saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi
tekeytyen.

"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta
kaiketi sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi
samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä
taasen olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu
paratiisin porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä
ihania yrttitarhoja ryvettää."

"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi
pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon
helpommalla maailman läpi."

"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."

"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla
onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja
paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään
liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena
kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että
minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan
pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä
kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja
ihana kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt
pirstaleiksi, aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi
sen kiveen. Sen tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan,
on vajanaista, se kun on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman
pirstaleita. Nyt minä sen munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän.
Tämäkin suven ihanuus tässä ympärillämme on sellainen paratiisin
pirstale. Ja meidän velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa
niistä pirstaleista panna jälleen paratiisi kokoon."

"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi",
jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.

Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen
arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa
tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan,
rävähytti silmänsä auki ja huudahti:

"Saammepas vieraita."

Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti
lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui
melaa pidellen perässä.

"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän,
"sillä pian törähyttää Hookana torvellaan tulomerkin."

"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin
hänelle parahiksi."

He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen,
alkaen hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.

"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä
istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin
hänet erotan, Vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."

"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä
istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostasi syödä minun
pääni."

"Mitä, ukon poikako?"

"Kenen ukon, sinä viisastelija?"

"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"

"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on
hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin
sinä olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla
ei saa olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää,
että mestari Olavi on piispan sisaren poika --"

"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."

-- "ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti
mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."

"Mutta kaikkihan sen tietävät, että..."

"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään,
vieläkö Olavi-mestari tuntee minut."

Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista
kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä
maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman
askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä
hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."

"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla
käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta... teidän arvoisuutennehan
tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me
yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."

"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle
edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka
voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se
on jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä
valleilla näkynyt ristinsielua."

"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti
moittivan katseen ylös portti torniin, "ja sitten me..."

Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta,
mutta kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:

"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan
odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."

"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan
oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu,
nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."

"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan
edelleen.

Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan
toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä
uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.

"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!" ärähti hän. "Oletteko tullut
ajatelleeksi?" kysyi nuorempi rauhallisesti, "että jos ukolta tuolla
sisällä... tarkotan hänen armoltaan piispalta otettaisiin hartioilta
kolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten mestari Olavin
rinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?"

"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika
on enonsa näköinen."

Jooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä
asioista antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.

Tällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan
sisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan
siimekseen. Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli
sammaltunut kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut
kirja polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan,
jalavan, jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan,
Maunu I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin
hävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja
kirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin
tutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet,
lyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.

Lapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi
jykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa
vanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä
kätensä yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen
häntä panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi kapeita kiviportaita
myöten matkaansa toiseen kerrokseen.

Ovi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli
raollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut
ketään ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari
Olavi pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä
ympärilleen. Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka
soppeen! Noissa syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä
unelmoiden istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen,
kallisarvoiset seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät -- kaikki
olivat ennallaan ja samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten,
jolloin hän, päästyään rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli
tullut kotimaassa käymään.

Salin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään
uuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna:
rautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman
vaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun
syntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu
käsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua.
Kun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli
eno luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies
ja maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän
vihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.

Hiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui
kynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena,
polvillaan avattuna Thomas Lombarduksen _Liber Sententiarum._ Hän oli
uinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja kasvoja
korkeine otsilleen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti musta
kalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja
tasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus
todisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen
vieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi
käyttänyt Lombardusta tutkiessaan.

Vanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde
levisi hänen kasvoilleen.

_"Sic!"_ huudahti hän kohoten seisomaan. "_Ubi mater, ibi filius._
Uinahdin hieman ja olin silloin näkevinäni Elinan, sinun äitisi,
kulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin saavani
kuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa, että sinä
itse seisoisit ilmielävänä edessäni."

Hän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:

"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi
saapuneessa kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta
lähdöstäsi."

"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni
yliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä
tuuluttelemaan."

"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole
ollut tietoa."

"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain
kunnian kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen
kansakunnan prokuraattorina."

"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen."

"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä _natio anglicana,_
vaan sen sijaan _natio allemannica_. Jälkimäinen nimitys alkoi pyrkiä
käytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset roviolla
polttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne d'Arcia
ruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai Parisin
haltuunsa, on nimitys _natio anglicana_ hävinnyt melkein kokonaan
käytännöstä."

"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä
täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot.
Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"

"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin
porvarit kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli
yleinen kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa,
kaikilla palavat vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon
Teinilaaksossa, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus."

"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi
luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa
kuolemaan sitä... kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"

"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon
tuomioon vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen
puoli yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä
minään noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista
keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen
kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen
rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."

"No, ja kuinka onnistui toimenne?"

"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti
kaikki yliopiston vanhat etuoikeudet."

"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt
pitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on
hyvä. Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä.
Ovatko tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten
aikoina?"

"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden
ollut vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna
autioksi ja jonkun kerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa
todellinen nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia,
tunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia
ihmisiä."

"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä
vallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä
talvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille
isillekään, sillä heistähän laulettiin... kuinkas se nyt mahtoi
ollakaan..."

    "Madame la Haute science
    à Paris s'en vint, ce me semble,
    boir les vins de son celier",

    (Rouva Korkia-oppisuus
    käy Pariisiss' asioitaan:
    juomassa viinit kellaristaan,)

auttoi hänen muistiaan mestari Olavi.

"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni,
joka on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden
sijasta tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä."

"Seitsemän kuolemansyntiä on saanut kaikota muurien ulkopuolelle,
sillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina
puoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:

    Morte nihil melius, vita nil peius iniqva,

    (Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa,)

mutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän
kuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella."

"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn,
tullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan
jättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?"

"En, vaan suoraan Lyypekistä."

"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että
vesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari
Fleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja
hätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle
mitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti."

"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?"

"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee
linnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä.
Sitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei
nimittäin enää hallitsekaan Eerik-kuningas."

"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta.
Kamala ja väärä teko!"

"Niin, herra paratkoon" -- ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin
selvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari
Olavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan
maan asioista.

Kun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin
istuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti
mestari Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:

"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni,
joka näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin
halki sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat
omaan vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun."

"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian", keskeytti hänet
vanhus, "sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi
on enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä
vaiennut. Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus."

Hän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen
sitten hiljaisella äänellä:

"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään
salaisuus se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me
hyvin ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan
tätä armasta nimitystä?"

Kun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen
ja matalalla äänellä:

"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja.
Tahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun
elämäni samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket."

Hän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen
äänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.

"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa
maaseutupappina, ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan.
Heti papiksi vihittyä määrättiin minut paimeneksi siihen
seurakuntaan, jonka kirkontorni näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia
päiviä seurakuntaan tuloni jälkeen kutsuttiin minut antamaan
viimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle asemiehelle, joka asui Rungon
talossa minun lähimmässä naapuristossani. Kun minä olin toimittanut
hänelle tämän viimeisen palveluksen ja kuolema alkoi tehdä tuloaan,
pyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan hänen ainoaa tytärtään,
joka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen äitinsä oli kuollut
jo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen vieressä, oli
seitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen, huomasin minä,
että hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu hautaan, seisoi
tytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna. Pian tulivat
sitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta kodin. Minä
aioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin emännöitsijää.
Mutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä katsoin
vaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan olennon
lähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana
hengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden
tahtonut tehdä hänestä tavallista papinmorsiaa. Niin ollen tyydytin
saamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin
kotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.

"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin
huomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin
lujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan
taistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun
pakko tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä
syvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni
keskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin
aloin minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen,
paastoten ja syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä
luulin jo masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta
voimakkaampana niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin
hänen heleän äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa
minun vain etäältä nähdä vilahdus hänen notkeasta vartalostaan tai
kuulla hänen laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi
kuumeisena suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni,
unettomat yöni ja harhailut. Sitten -- kuinka se oikeastaan tapahtui,
sitä minun on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona,
jolloin satakieli lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä
itseni hänen luotaan ja hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en
minä enää yrittänytkään taistella vastaan, vaan antausin kokonaan
rakkaudelleni. Minun pitäisi sanoa _syntiselle_ rakkaudelleni, mutta
sitä minä en voi tehdä, sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen
lempeän ja viattoman olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan
toisillemme ja niin livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma."

Nuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä
Olavi hennonut häntä kysymyksillään häiritä.

"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi
hän jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä
onkin, mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin
lyhytaikainen, ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran
todellisuuteen, kun Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi
kysymykseksi tuli nyt, kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä
elämämme. Minä en virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä
avioliittoon hänen kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla
ihmisten silmissä halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat
minulle jälleen. Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs
vapaasukuinen herra Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla
sotapalveluksessa. Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä
jonkun ajan kuluttua. Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä,
näytti tämä minusta Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni
sydämessäni vielä viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa
antamaan myöntävän vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan
suojelijan saatoin minä keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille.
Poikamme lupasin minä ottaa kasvattaakseni, niin pian kuin hän
kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen välttämättömyyteen antoi Elina
suostumuksensa ja sydän raskaana erosimme me toisistamme, luvaten
elämämme loppuun muistaa toisiamme rukouksissa.

"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin
yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden
kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä,
joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen,
alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin
viivyttelemättä ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani
sitten viimeistä yötäni Pragissa näin minä unissani Elinan --
omituista kyllä ensi kerran koko poissaoloaikanani. Kuin henkäys
kulki hän minun ohitseni ja kehotti minua rientämään kotimaahan.
Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja minusta oli tukalaa, että
öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua eräässä sellaisessa
kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi useampia samalle
suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan metsäseudun halki
olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut pysyä alallani,
vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen käsiin, jotka
ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin minä
matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin,
jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä
pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä
kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani
Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella,
heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin
vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin
ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka,
hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse
rientäessään lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!

"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin.
Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me
pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä suoraa
päätä Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi
kasvoi pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan
ja viittasi mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina
liikkumatonna, kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään
oli vielä tuoksuva ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi
olin hänen ikkunansa alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä
kohta, että hän ennen viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut
kukan tuosta pensaasta ja siten toimittanut minulle viimeisen
tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen ruusun historia, joka on sinun
vaakunaasi kuvattu.

"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään
sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen
vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole
laannut rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa
vaatimana minä toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle
haudalle."

Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös
itsensä syvästi liikutetuksi.

"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää,
että Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut
sisareni Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut
lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni
syleillä sinua."

"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa
istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.

"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"

"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.
Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."

"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan,
sillä herra Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me
alussa luulimme. Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja
synnytettyään sinun nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä
murheen laaksosta. Rauha hänen sielulleen!"

Piispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.

"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni", katkasi
vihdoin mestari Olavin ääni hiljaisuuden.

"Kysy, poikani!" kehotti piispa.

"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä
caelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken
on siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen
jyrkästi tuominneet."

"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut
ja tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten
valossa. Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa, että
minä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta... häpeäkseni täytyy
minun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja
rohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että
se ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on
viimeisenä pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana
Hussin kohtalo."

"Mutta..."

"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa", ehätti piispa keskeyttämään
mestari Olavin, "että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa
oloissa tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan
valta pysty kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut
itselleni, mutta sittenkin... niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme
ei ole kutsunut minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista
rakennetta kuin oli esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee
olla. Jos tämä caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin
Herra on kyllä löytävä aseen särkeäksensä sen."

Tässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan,
että ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen,
jätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi
iloisesti:

"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni
käsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun
saa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova
hiuka kaiken kotoisen puoleen."

Aterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko
alkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä
kuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan
puolelta kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään
vallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi
lausumaan:

"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja
kieltämättähän se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen
Suomeamme. Tämä on sittenkin paras ja ihanin kolkka maailmassa."

"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi
siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja
suurta oppiasi."

"En ihan vielä, isäni", vastasi mestari Olavi, "sillä teologian
baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn
kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden
kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."

He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin
ryhtyessä kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin
kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut
saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.

Jooni tovereineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken
olivat he päässeet vartiatoimesta vapaiksi. "Huomasitteko, että
mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi nuorempi.

"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan
hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."

"Niin, mutta...", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen,
tähystäen kävelevien jälkeen ja puhuen sitten kokonaan toisesta
asiasta: "Arvaatteko, mitä minulle nyt tuli mieleen?"

"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.

"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja
mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."

"Onpas sillä tänään päähänpistoja", murahti Jooni ja päästi sen
päälle leveän naurun. "Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon
joistakin sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos
sinulla sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se
kuitenkin hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista
tulee varmastikin hänen seuraajansa."

"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!" kehotti nuorempi
kokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.

Jooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika
seisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja
muhkeina.



Itseään etsivä vanhus


Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja
sateen tummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla
noin viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin
rakennukset. Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin
valmis ja sen takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita
lehtipuita. Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä
luostarin lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.

Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan
edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen
ikkunan eteen, näki hän tuon saman syksyisen ja lohduttoman taulun
edessään.

Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui
hetkeksi toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen
eteensä vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja
samanvärinen meri olivat kuin sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet.
Vettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot.
Äsken oli lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta
nyt oli sekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.

Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä
mitään ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se
vähäinen sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi
sai aikaan.

Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä
kolmesta ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa
valtaneuvoston kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa,
oli Maunu Tavast juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme
kuukautta oli hän nyt melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt
täällä pienessä talossaan, jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle
vastapäätä luostaria. Hänen ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro
emännöitsijä, joka äänetönnä askaroitsi keittiössä.

Huone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas
ja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin
kokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja
mustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja
lempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänen
hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.

Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin
Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut
siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja
olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä
ja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen
viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä
itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla
tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."

"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja
pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa
hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa
näkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt
loitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä
yhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja
vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.
Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä
hänen varhaisin nuoruutensa.

Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen
elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,
tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman
turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä
puhtaudesta, sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta
itsestään. Mitä muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon
ja valtion asioissa olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa,
tinkimistä, punnitsemista ja tuulensuuntain levotonta vakoilemista.
Pala palalta se oli hajottanut hänen persoonallisuuttaan ja hänen
ympärilleen oli vähitellen kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä
pitkin matkaa tuntenut tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa
voimaa, ja kerran hän kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt
pitkälle ja vaivaloiselle matkalle pyhään maahan, vain saadakseen
olla yksin oman itsensä kanssa. Mutta sitten oli taas alkanut sama
levoton hyörintä ja itsestään vieraantuminen.

Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisällään.
He tunsivat hänet vain _"et re et nomine magnus"_ -- töiltään ja
nimeltään suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä
merkityksessä selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa,
jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon."

Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä!
Sillä olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua
tarvitseville ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan,
kansan ja kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla
sovinnossa itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä
valtiomiehenä eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin
oli nuoruudessaan uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla
oli hän eksynyt nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja
hämärän keskeltä. Se oli ehtoosoitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.
"Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas
sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt
kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun
hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa
pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka
jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta
pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi
ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi
hiekka hiljalleen tiimalasissa.

"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.

"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi
kätensä tulijan suudeltavaksi.

Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin
harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti
osotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli
hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui
kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi lukemassa
vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata
pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea.

Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä
päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli
lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt
kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä
hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.

Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui
näin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten
valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien
kanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä
riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan
kuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista
Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli
ilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta
ennenkuin hän saattoi tehdä piispan siitä osalliseksi, tuli tämän
pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta
ja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen
hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin
herrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka
tarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen
kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen
vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman
yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän
tulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa
sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä
ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.

Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen
julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen
jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä
vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti
hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut
itselleen selväksi.

Hermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,
keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:

"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvotus, joka minulle
kerran annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: oli kerran kaksi
ystävystä, nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia
vihamiehiä ja he tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon
lupauksen, ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi
kunniansa kautta olla vaiti ja nyt hän sai kuulla salaliitosta,
jonka tarkotuksena oli vahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas
nyt, poikani, kuinka sinä olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän
sijassa."

"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkuin
olisin ollut selvillä asian laadusta", vastasi nuori luostariveli
hetken mietittyään.

Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja
itsekseen ajatteli hän: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he
saavat nähdä Jumalan."

Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan
pesävalkean ääressä.

Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen,
mitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen
velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi
aikaisempi vala. Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla
poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan
Salomoni-vaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin
tuo nuori munkki.

Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle
ja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä
kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti
ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala
palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti
häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan.
Ja nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä,
jotka hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat
häntä alkuperäänsä: Jumalaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin
kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan
huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän
kaapun päälleen ja lähti poukaman ympäri hiertävää polkua astelemaan
luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti
aamuhartautensa.

Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta,
jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki
tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä
päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin
kellon soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen
vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar prima-soiton aikana astui
hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn
kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt
itseni ja palaan Jumalaan."



Uuden ajan kynnyksellä

_Kuvaus Turusia 1500-luvun alussa._


"Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät
jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole
hätääkään."

Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle
kaartuvan keulan nipukassa seisovan puisen Pyhän Kristoferin
kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.
Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu
Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla
purjehti Danzigista takaisin Turkuun.

Kun kaupungin saksalaiset porvarit, joiden käsissä tähän aikaan
ulkomainen kauppa melkein yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti
niitä suomalaisia, jotka harjottivat vielä omilla aluksillaan
kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut huolinut liittyä heidän
laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa yksinään uhkarohkealle
retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti päässyt perille, myynyt
voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa, humaloita, saksalaista
olutta ja Alamaiden kankaita.

Paluumatkakin oli käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten
heidän lähestyessään Rymättylän eteläistä päätä tuli Hyljesaarten
suojasta näkyviin kaksi epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin
voimin alkoivat pyrkiä kohti. Kimalainen miehineen huomasi heti
niiden olevan joko vitaliveljeksiä, noita "Jumalan ystäviä ja
kaikkien vihollisia", tai yhtähyvin tanskalaisia merisissejä, joita
keväästä saakka oli näillä vesillä liikkunut, huolimatta siitä
että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja Hannu kuninkaan välillä
olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi länsi-luoteelta ja he
olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä laitasella, mutta kun nuo
kaikesta päättäen vihollismieliset laivat ilmestyivät tavalliselle
kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen luoviakseen Rymättylän
pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen Turkuun.

Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään
kilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi
ja heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun
suunta otettiin niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat
kömpelötekoisemmat vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli
täällä saaristossa kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen,
joka korkealta asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen
liikkeitä, havahtui siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat
lepattaa.

"Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri?" huusi hän korkeassa
peräkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti,
"laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!"

"Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että: laske
alemmas!" murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt takaa-ajajia
tähystämään.

"Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka lyhenee!"
huusi Kimalainen kärsimättömästi.

Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei
ollut vielä puolessakaan, kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.
Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän
täytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva
kääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti,
katosivat ne kokonaan näkyvistä.

"Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän
väylän karit välttää", huusi Kimalainen hyvillämielin perämiehelleen,
joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka tynnyrin parasta
Lyyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä paikasta eheänä
Turkuun.

Hannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä
kotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa
poissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä
vuosikausiin nähnyt. Hän oli pitkänsolakka kaksikymmenvuotias ja oli
hän melkein lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä,
sillä isä, joka oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli
kaatunut venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa, ja äiti oli
seurannut häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi
tytär, Hannua kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa
hänestä kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän
jo varhain saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla.
Kuollessaan kaksi vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa
olevan, että Hannu ja Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo
pienestä alkaen katsottu kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja
siltä kannalta he olivat itsekin tottuneet asian ottamaan. Mutta
varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu, huomannut vasta viime talvena
itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut lähennellä erään saksalaisen
poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent van Asken, ja sikäli kuin
Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän kylmäkiskoisesti Hannua
kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun silmät näkemään, kuinka
kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä kaikkia hyviä ominaisuuksia
hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja mitä enemmän Kirsti tuntui
hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi tyttö kävi Hannun silmissä.

Kun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas
Hannun mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan
ja hetkittäisin saartoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka
näkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko
laivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja
antoi katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori
huojui määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan
hänen pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Kristofer keulassa nousi ja
laski aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille
olennoille aaltojen harjoilla.

Laiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua
kuului märskorilta Hannun iloinen huuto:

"Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!"

Kohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä
ja suorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten.

Tultiin linnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia
ankkuroituja sota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas
ankkurissa joukko hansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen
ja korkeine keuloineen muistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin
huipulta kuului torventörähdys ja kun laiva liukui linnan eteläiselle
sivustalle, ilmestyi ulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli
mitä merelle kuului ja oliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä
viipyi märskorilla, huusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan
saaristossa.

Oli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen
molemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella,
Puolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat
siivet ojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella
lojui päiväpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun
laivamiehille joitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta,
missä linnan olkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana
rykelmänä, kuului hirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat
hevosia kaivolla olevasta suuresta altaasta.

Kun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren väliseen väylään,
herpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi ulottunut tänne
linnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo tullitupa
rannalla linnanpuomin edessä ja sen luo laski laiva ankkurinsa. Hannu
kipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja ristinmerkin tehden
huudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:

"Kiitetty olkoon Pyhä Kristofer ja Henrik!"

Hän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi
sitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan
kajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä
oli vietävä arkkiteini Paavali Scheelelle, jolle danzigilainen
kauppias Hans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä
lahjoja. Toisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi
Kirstille kuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran
sen sisältöä. Siinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä
korukantisessa kotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä
hopeasormus, jonka leveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle
kuvattu pyhä neitsyt lapsi sylissä. Käärittyään ne taas kokoon
sälytti hän tuomiansa kainaloon ja lähti astelemaan linnasta
kaupunkiin johtavaa tietä.

Hänen sininen verkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui
kauppiaille tavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä
tarpeellinen miekka. Sen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan
vasten ja ikäänkuin kiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän
vihelteli, otti väliin juoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä
sormia. "Onkohan Kirsti kotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa
minut vastaan?" mietti hän käydessään ja silmäili kotoista
ympäristöä, joka tyynen sunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle
tervetuloa. Vasemmalla, Puolalan ja Aningaistenmäen välisessä
notkossa kohosivat tuleentuneiden ruispeltojen takaa Pyhänhengentalon
ja Pyhän Yrjänän hospitaalin viheriät turvekatot ja "Pietarin
pelloilla" olevista haasioista tuulahti eltaantuneen heinän tuoksu.
Oikealla puolen, joen takana, tervehtivät häntä Samppalinnan
rinteille sijottuneet Katinhännän tutunomaiset hökkelit, joiden
pitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi "laitumella" pari vuohta.
Katinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin harmaat muurit ja
ylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia, joiden äänekästä
iloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta mustapukuinen munkki.

Tultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta
johti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun
kalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja
ja siellä täällä näkyi vain jokunen pyhäpukuinen porvari kädet selän
takana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi
sillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä
kivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn
kimpussa.

Heti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan
kapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko
varakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa
kivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa,
joka oli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse
kadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen
erottama keittiötupa.

Ahtaalla pihamaalla tonki kuminanjuuria hankokaulainen sika ja
lähellä sitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu
tavannut ketään. Molemmat kadulle päin olevat pienet päärmäakkunat
olivat auki ja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa.
Se raotti silmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle
laskeutumaan.

Keittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli
tätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.

Jätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti
Hannu uudelleen ulos. Oltuaan viikon, päivät tuulessa ja aaltojen
keinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä
ilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi
hän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin
huojui hänen allaan. "Kun kuljen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä
tulla vastaan", ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä
kääntyi hän oikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse
juoksevan puron vartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden
vesiä Aurajokeen.

Täällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat
kivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan
kilta ja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa
Maunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin
kaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron
yli tuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon
viileään porttiholviin.

Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului hiljainen urkujen
humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi itsekin kirkkoon.
Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta kirkossa liikkui
yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista kuului yksityisten
sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä vihkivesiastiaan, pisti
hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä pääkuorin vieressä
olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän päällä oli
avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa polkien.
Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä onnellisesta
matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin tullessaan
pysähtyi hän hetkeksi pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja vaipui
katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä, Neitsyt
Maariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja hymyili
ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät kynttilän
valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä riippuva suuri
krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena vaikuttaneet häneen
erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen mieleensä.

Silmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle
kirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja
ympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli
yksitoikkoisen saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla
yksinkertainen saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi
tai munkki saarnasi suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle.
Saarnastuolissa oli Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta,
dominikaaniveli Laurentius, jolla oli leveä ja omituisesti vasemmalle
kääntynyt nenä. "Katsos telkkää!" hymähti Hannu ja hänen mieleensä
muistuivat sanat:

    "Isä Telkkä,
    etkös pelkkä;
    kiirastuleen
    sielus tulee?"

Joku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet hänen omituisen nenänsä
takia telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli
monesti huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen
sitten solien ja "kräntien" kautta henkensä edestä pakoon juosta.
Mutta kerran oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren
rinteellä, vienyt hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi
opettanut hänelle aakkoset. Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät
ystävät.

Hannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle
nurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai
käyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain
harvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa
olevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun
hengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen
silmät puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei
pää kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikahtanut, olisi sitä
saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.

"Jumala on myöskin pelikaanin vertainen", jutteli isä Laurentius
unettavalla äänellä, "pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla
verellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat
tulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille,
kun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki
hän meidät eläviksi kalliilla verellään."

Pyyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:

"Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu
tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään
ei voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi
sinne tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää
toisen tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen,
pakenee se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee
niin vangituksi. Niin oli myös Kristus tulessa, se tahtoo sanoa
taivaan valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään
voinut tulla hänen luoksensa. Mutta Neitsyt Maaria sytytti täällä
maan päällä toisen tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä
oli sydämessänsä Jumalaa kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän
tulen, karkasi hän ulos isänsä sylistä Neitsyt Maarian puhtaaseen
ruumiiseen, ja niin tuli hän vangituksi."

Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni
tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:

"Olipa kerran..."

Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen
nenänsä näytti entistä enemmän vääntyvän vasemmalle.

"Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän
jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan."

Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä
Laurentius enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:

"Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua
siihen", -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti
vikkelästi tiehensä.

Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä
etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut
Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis
flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi
laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat
nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta
kun hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli
hän punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut
alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuijottanut eteensä. Kun
hän viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin
jo poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta
oli kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän
joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla
räpsähtelivät naakkojen siivet.

Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle
tunsi hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman
päämäärää käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja
Hämeenkatuja. Hän aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka,
mutta tultuaan tuomiorovastin pellolle näki hän lähteiden luona
olevan nuorta väkeä karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle
ja lähti kiipeämään ylös Kerttulinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen
allaan oikealla puolen oli Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä
pieniä kaali- ja humalamaita. Mutta kun hän pääsi mäen päälle,
aukeni hänen eteensä vastenmielinen näky. Mäen länsipäästä, joka oli
kukkulan korkein kohta ja jota nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti
häntä vastaan teilirattasseen asetettu pääkallo sekä turvonnut
ruumis mädäntyneine kaulansijoineen. Ne olivat keväällä mestatun
murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva tuulenhenki toi Hannua
kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien takaisin, kiersi
mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka heti Hirsipuumäen
alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki kaupunkiin ja yhtyi
Karjakatuun.

Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli
ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti
oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa,
havahtui hän siitä, että hänen takanaan kuului kavionkapsetta.
Kun hän kääntyi, ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun
vilkaistuaan miehekkäällä äänellä:

"Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut
ja onko sinulla mitään tuomisia minulle?"

Hannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka
hän tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan
luota Kuusistosta.

"Hyvä on, hyvä on", nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu kertoi
hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.

"Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle
Chonnertin lähetyksen."

Hän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän
sen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.

"Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin?"
kysyi hän.

"Miksi en, jos se olisi tarpeellista", vastasi Hannu.

"Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava
ajoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi
lesken kanssa."

Pölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu
alkoi miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. "En ole
tietävinänikään Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi
saatu tilalle", ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti
ollut kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja
hän vakuutti itselleen: "Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin
tuumaan."

Kun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka
seisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.

"Tervetuloa kotiin, Hannu!" sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.

"Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden", ajatteli
Hannu ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:

"Onko täti kotona?"

Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu
tupaan.

"No, siinäkö vihdoin olet", huudahti täti iloisesti, "terve tulemaasi
ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy pöytään nyt,
me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut."

Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs
puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen
suurella tinavadilla paistettua hankea ja täysinäistä oluttuoppia.
Hän oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja
hänen mustissa silmissään välähteli vielä nuorekas eloisuus. Hannun
syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:

"Niin sinä olet päivettynytkin ja aivankuin vuosikaupalla
miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta
ennen Maariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä
sinun puolestasi."

"Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani?" pääsi
Hannulta.

"Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta
huolehtia", vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta
kohti:

"Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä
yöllä näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä
elossa ja minä odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski
rantaan, hyökkäsin minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin
huomaankin, että sehän oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei
enää ole elossakaan."

Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin
pohjaan. "Tahdotko lisää olutta?" ehätti täti sen huomatessaan,
"tietysti sinä tahdot, minä menen hakemaan."

Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas
entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä
aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun
myyty. Viimeiset oli vaihdettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun
kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin
kestille.

"Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan
keino keksitään", lopetti hän merkitsevästi.

Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta,
hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti
vinot silmät.

"Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt?" kysyi äiti kuin pikkulapselta.

"Veljeäsi!" toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton
antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.

"Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle
soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö", sanoi äiti, ja Hannu
ajatteli: "Vai niin!"

"Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu", alotti täti, kun
Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin,
keskeytti hänet sanoen:

"Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin
terveiset, sillä hän vartoo minua."

Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti
ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin
tuntein jätti hän huoneen.

Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän kaupungilla hyvän aikaa
senkin jälkeen kun Maariansoitto oli kaikunut tuomiokirkosta. Sitten
kävi hän suoraan levolle.

       *       *       *       *       *

Maanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu
aamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet,
alkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin
kelloin astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri
tahoilta Karjakadulle, häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia
kiipeili jo pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste
vielä kimalteli, ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita
viikatteet ja haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella
alkoi liikkua veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen
väkipyörät. Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä
puoteja ja niiden alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja,
nahkatavaroita, mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa
tyhjentelivät yötä myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän
Henrikin ja Neitsyt Maarian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja
muita vatsantarpeiksi aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti
väkijoukossa säkki kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli,
sormien hartaasti rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita
samoilla asioilla liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta
kuului pajoista ja työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa
tuntui, varsinkin torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän,
lehmien, kalan ja nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät
ja longahtelivat hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella
narisi savimylly ja linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta,
jota pitkin suuret heinävankkurit lähtivät jyrisemään.

Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu
tallituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia
alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia
ja perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla.
Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle
asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja
kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle,
ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä
asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän
keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.

Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa
jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista.
Mutta kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja
Hannu tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan.
Täti toi hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä.
Kirsti oli laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen
sukkaa. Toinen pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa
kuului laitumelta palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli
ukkonen.

"Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi",
alotti täti.

"Mitä se heille kuuluu?" tokasi Hannu ja tuijotti itsepintaisesti
tinakannun korvaan.

"Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan
haltuunsa."

Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän
lähempää.

"On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten
kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin
asukkaita ollaan."

"Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa
jos muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin
pippurisaksat!" sanoi nyt Hannu.

"Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisäimpiä heitä kohtaan eikä joka
jutussa kiusaa tehdä, ja..."

Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:

"... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän
kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy."

"Minkälaista tilaisuutta?" auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.

"No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus."

"Onko tätiä kosinut joku saksalainen?" autteli edelleen Hannu, joka
koetti nyt ottaa asian leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän
itsensä tunsikin.

"Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä", --
oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin, mikä
ei asiaan sopinut ja alkoi peruutella:

"Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään,
mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!"

"No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisen
kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarien kanssa."

"Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee
naimisiin varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei
Pietari vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin
esimerkiksi Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa."

Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta.
Syntyi lyhyt äänettömyys.

"Isä Äsken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä
pojalleen", ilmotti täti.

"Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia?" lausui
Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista lujemmin
pöytään. Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään
asian toiseen puoleen.

"Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja
Kirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä
mieluista olisi, mutta..."

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:

"Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole
sinulle vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen
kumppaniksesi."

Ikäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun
kielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen
tupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:

"Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta.
Entinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa."

Yhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellariin.
Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo pysähtyessään
virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:

"Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs
asia."

Hän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti
seinästä neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen
lujasti raudotetun lippaan.

"Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja", sanoi hän ja avasi
kannen.

Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja,
jotka kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä,
Kaarlo Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita
eli äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa
rahaksi lyömättömiä hopeatankoja.

"Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin
pitäähän sinun toki tietää talon asiat", -- puhui täti hiukan
hämillään ja työnsi lippaan takaisin kätköönsä.

Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja
täti meni keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin
tyhjentää itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän
kulkemaan Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin,
joka yksinään kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja
kasvinsisarukset silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli
jotakin ilkeää ja Kirstin kasvoille levisi heleä puna. "Kuinka hän
onkaan kaunis", ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:

"Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?"

"Mitä sinä sellaista kysyt?" vastasi Kirsti ärtyisesti.

"Niin vain, että kun Askenit naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat
siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minunkin
puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa."

Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä.

"Hävytön!" sanoi hän ja yritti matkaansa jatkamaan.

Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.

"Etkö mene siitä, senkin ilkimys!" tiuskui Kirsti ja nosti pienen
kätensä lyödäkseen.

Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein oli samalla tavoin
Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja kuinka Kirsti oli
aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut lyödä. Kuta enemmän
Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän näyttänyt ja Hannulle
oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet syliinsä.

"Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan
Askeneille enkä sinua annakaan?" jatkoi hän.

Kirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun
valtasi äkkiä sääli ja katumus ja neuvotonna sopersi hän, laskien
kätensä Kirstin olkapäälle:

"Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?"

Mutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin.
Hannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen
jälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.

Raatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella
ja lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin.
"Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua
riitaan härsyttää!" päätteli hän itsekseen.

Siinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle,
päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa
kulmassa Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset
sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri
kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi.
Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen
kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista
tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein
syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä
sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten
raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien
riitojen aiheita.

Hannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä
joukko iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset
Grotten, van Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia:
kauppias Mikael Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja
Pietari Veranleikkaaja, jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki
kolme olivat he kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat
sovinnollisesti saksalaisten kanssa Hannu katsahti kyräten
viimemainittujen pöytään, mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään
käryä, otti hän siivosti paikan toisien suomalaisten parissa ja pyysi
kannun olutta.

"Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?" kysyi Murainen Witteltä, joka
vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

"Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi."

"Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka
viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin
meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten
saada aikaan."

"Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään", lausui Witte.
"Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen
usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule
mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen", lopetti hän
itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi
juuri tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli
Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat
toisiinsa ja Murainen virkkoi:

"Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi
siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?"

"On kyllä", ilmotti uutisen kertoja "ja kyllä he aina jokisuun
vartioivat."

"Kovat on ajat", huoahti Murainen, "tuskin on venäläisestä
viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä
pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta
porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan
ja kaskea polttamaan."

"Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin vastaan
häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä
Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan",
sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.

"Tiesi häntä, olisiko sekään parempi", väitti Murainen vastaan.
"Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat
pommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä.
Parasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi
pitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja
linnanhaltia tuppautuisi vallasta riitelemään.

"Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä
saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa", lopetti
Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.

Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän
sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja
ilmassa alkoi tuntua riidankäryä.

Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin Arent van Asken. Hän oli
hakenut esille kiitän vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:

"Vanhan Lyypekin malja, pojat!"

Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.

"Olutta, tavernari", huusi Hannu, "mutta oikeaa turkulaista eikä
mitään Lyypekin solkkua!"

Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu
omaansa ja huusi:

"Pyhän Henrikin ja Turun malja!"

-- Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen
hansalaiskesti.

"Se on olevinaan heiden suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat
aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä", selitti Arent ja kaikki
saksalaiset remahtivat nauramaan.

    "Pippurista, pippurista,
    pippurista silmät
    on hansankestillä,
    nenä inkivääristä
    ja sydän kalmusjuurta",

alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä
renkuttaa ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.

"Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän
kalmusjuurta?" kysyi laulunalkaja.

"Minä tiedän", huusi Hannu, "minun mukanani lähetti Chonnert
meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen
palan, kehuen sitä kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että
saksalaiset..."

"Ovat aina kohmelossa", keskeytti toinen, "ja tarvitsevat
kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!"

"Mite sine haastat, perkkele?" huusi muuan saksalainen.

"Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?"

Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli
tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat
kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten
keskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä
Askenia. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua,
mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi
tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka
hän keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän
lähenemään sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta
kun hänet kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään,
istahti hän tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan
tappelun menoa ja puheli läähättäen.

"Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot
mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa.
He, he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja Juutilaista, kyllä seinät
kestävät."

Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu
oli käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta
saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään
ja vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.
Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle
vasten kasvoja.

Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa
tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta
seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he
saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.
Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos
pimeälle kadulle.

"Hoi, tavernari, olutta voittajille!" huusi yksi nihdeistä, pyyhkien
hihaansa nenästä valuvaa verta.

"Vai vielä olutta teille, senkin Juutilaiset! Ei tippaakaan muuta
kuin menkää koreasti matkaanne!" ärjyi tavernari vastaan.

"Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä
ja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään
pilkkaa aika miehistä."

Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää
tuopit.

"Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä
lakia ja oikeutta on", murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos
tirkistelläkseen.

"Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkänne lämmitetään,
senkin könsikät", puhui hän kuin itsekseen.

"Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu!" ja huutaen ja meluten
syöksyivät suomalaiset ulos.

Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen
lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja
ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta
ja korjaamaan taistelun jälkiä.

Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot
etenivät ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.

       *       *       *       *       *

Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä
ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti
hengittäviä kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine
silmineen. Toisten pään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä
hän voinut itseään liikauttaa. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono
nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja
melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin
ääni. Se kirkui hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti
päästäkseen ja -- heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi
missä oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin
ja saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli
illalla kiitän talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla
valeltuaan pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille
makaamaan.

Mutta jatkuiko unennäköä vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja
pauhina ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi
pihalle.

Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo
paloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia
tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka
lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle
oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua
juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia
lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan
puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja tulenloimu valaisi.
Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului
hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia
naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja rapisteli kanalauma kuin
ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta. Runsalan
palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen yhtyivät
hullautuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi soiden
kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin jymähtelivät
bombardit ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan metelin ja pauhinan
läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat torventoitotukset.

Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että
viimeinen päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti
hänen jäseniään eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään.
Mutta Kirstin ääni kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja
epätoivoisena. Hän vavahti ja syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta
tunkeusi savua ja etehisen lattialla oli hän kompastua johonkin
pehmeään. Siinä makasi vanha Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi
asuintupaan oli selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä
seuraava näky: lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen
ja kypäripäinen mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja
vasemmassa kiiltävä pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn
uutimet oli revitty siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja
poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti, kaulassaan ammottava
pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli murrettu auki ja
sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli polvillaan samoin
kypäräpäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle hopeaesineitä.
Kolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen näköinen
mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät
kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita,
laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies
nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona
polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin
jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.

Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin
käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui
silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta
kompastui punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa
oli ahdistajakin pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja
istui läähättäen lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon
ruumiinsa pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.

"Hannu, Hannu"! kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä savun
keskellä kasvinveljensä.

Tuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski
Hannu puukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja
tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.
Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään
Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli
jo kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun
luona olevaa Juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui
seinän ja uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa
tupesta, kun Hannu iski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään
vasten. Täräyksestä huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti
miekkansa. Hannu tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean
vimman vallassa punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että
kypäri rämähti lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.

"Kirsti, Kirsti, missä sinä olet?" läähätti Hannu.

Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta
tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas
ja kävi jo sietämättömäksi.

"Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne!" hätäili Hannu ja hapuili
eteensä.

Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja tanskalaisen raskas,
verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi ulos pihalle.

Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän
oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään
käsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut
aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä
sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin
ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja
huumaavasti.

Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen
käsivarrelleen Kirstin, joka puolitajutonna nojasi hänen olkapäälleen
ja kietoi hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli
ja värisi, ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta
tuntui yhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera
Kirstille.

"Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä niinä pelastan sinut", sopotti
hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.

Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun
keskellä kypäripäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet
välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja
pelottavaa ryskettä aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut
maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta
portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.
Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.

Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa
jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärit ja
hän lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan
katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta
talosta karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle,
kiskoen kädestä vaimoaan, jonka paita oli rinnan kahdalta revitty
ja jonka avonaista tukkaa perässä juokseva Juutilainen tavotti
kouraansa. He juoksivat Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta
viereisen talon portista tölmäsi samalle kadulle kypäriniekka ja
survasi pertuskallaan miestä rintaan. Hän lyyhistyi maahan, kierähti
muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan sylen päähän lapsesta, jonka
kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan. Perässä tuleva tanskalainen
sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi raahata häntä porttia kohti.
Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen sotilas häntä pertuskan
varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen ja riuhtasi hänet
seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon portista pihalle,
josta toiset sotilaat meluten vierittelivät oluttynnyreitä kadulle.
Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko hullautuneita lehmiä
hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien ja mylvähdellen.
Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien pertuskoillaan
kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli käynyt
paahtavan kuumaksi, tuntui veren hajua sekä kitkerää savun ja
palaneen lihan käryä.

Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon
vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän
heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten
karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä
tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi
Hannun hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän
ryömi sillan alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella
kadun osalla, ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä
kirkkoa kohti. Hannu lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle.
Hänellä välähti mieleen pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi
varmaankin vihollinen. Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä
julma pettymys. Joukko lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää
vihollisesta ja etsinyt turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus
clericorum'ista_ oli sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkon
ovet ja ryhtyneet yhdessä toisten pakolaisten kanssa palavasti
rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia
kirkkoon ja säälimätön verilöyly, hävitys ja temppelin kalleuksien
ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui parasta aikaa kirkkopihassa, kun
Hannu yritti portista sisään. Miesten, naisten ja lasten ruumiita
makasi hautakumpujen välissä ja toiset kiertelivät haavottuneina ja
surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle oli kiivennyt iäkäs pappi,
jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan kauhtanan alta. Hänen
kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa ristiä ja huusi
särähtelevällä äänellä: _"Aufer immensam, Deus, aufer iram."_ [Ota
pois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa riehuvista
tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella alas kiveltä ja toinen
halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat yhtä
mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre riuhtoi torninhuipussa
olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen kieppui
edestakaisin kuin lentoon pyrkien.

Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin
toisessa päässä vartiana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska
ojona häntä kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti
juoksemaan pitkin muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia
myöskin edessään piispantalon ympärillä pysähtyi hän äkkiä, laski
Kirstin maahan ja hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan
tanskalaisen kimppuun. Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä
päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti tukevata taisteluasentoa
ottamaan, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa sivuun ja survaissut
miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi tanskalainen
muurinjuurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan käsivarrelleen. Mutta
minne paeta, sillä piispantalon luona olevat viholliset olivat jo
huomanneet hänet? Napaturun varrella olevat puutalot paloivat jo
ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei tälläkään puolen ollut.
Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja niittyineen ja siellä
ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä, läpäisemätön pimeys.
Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä, sillä piispantalolta
karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista, jotka sulkivat tien
sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas "Pyhänruumiinkränti", joka
johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen varrella oli varmaan joku
ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua täynnä. Kirsti kiljasi
ja pusertui lähemmäs Hannua, nähdessään tanskalaisten lähenevän.

"Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen
raadeltavaksi", sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.

Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena
harppaili hän eteenpäin.

"Jesus Maria, minä tukehdun!" parkasi Kirsti.

Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja: hänen ruumiinsa
nytkähteli suonenvetoisesti. Miekka: kirposi Hannun kädestä, hänen
korvissaan humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen.
Hän tunsi tuossa tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä
vaistomaisesti Kirstiä rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.

Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka
tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia
kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,
joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti
Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän
pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni
hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.

       *       *       *       *       *

Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon
päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan
aikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja
Svante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne
olivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja
sen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun
erilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut
tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä,
että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että
linnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita
vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös
Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan
keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen
hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit
ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin
kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla
kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön
tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini
vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset
pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät
sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa
hautaamattomien ruumisten äärellä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin
aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.
Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla
voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.
Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,
jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.
Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen
luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelen
seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin
olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet
sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä
tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti
tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä,
mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle
ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin
hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti
osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut
säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen
näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka
vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heiastellut, oli poissa.
Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä.
Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen
muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmänvuodilla.

Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä
ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen
kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi
kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty,
uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty
paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu
rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet
kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes
Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan
hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat
ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli
Neitsyt Maarialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen
manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi
riisuttu pyhä neitsyt Poissa olivat sen alttarilla parittain
seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen
halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen,
että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja
arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu
kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa
seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka
Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu
Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena
oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli
valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden
ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain
aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit
ja piispa Hemmingin kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden
palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja
intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty
sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina.
Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin
kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama
hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon.
Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon
muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa
olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi
lahjotelleet.

       *       *       *       *       *

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina
ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta
kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi
vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana
piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja.
Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan
vainajia.

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan
iskun takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa
aamunkoittoon saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville
oli hänen onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa
piispanvainioon ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle.
Niin oli hän sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli
viettänyt nämä päivät muutaman tutun talonpojan luona.

Hän oli kuin pimeään rotkoon pudonnut, missä hän eli tylsänä ja
mitään käsittämättä. Kuultuaan vihollisen poistuneen oli hän
kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä perjantaiyölliset kauhunnäyt
ja paikka, missä Kirsti oli häneltä riistetty, ikäänkuin vetivät
häntä luokseen. Hän oli kauan istunut tylsänä jokirannassa ja kun
kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin unissakäyden kulkenut
kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,
kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen
mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni
hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen
nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta
ja pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja
tuijotti häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun
sääli. Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä?
Vanha viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu
Saunalassa kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta
lähestyä entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia,
mutta häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos
portista ja pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään
ympärilleen. Silloin laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän
kääntyi, seisoi siinä ukko Murainen.

"Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa", sanoi
hän Hannun kättä puristaen, "sillä minä ja muut, jotka silloin
perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan,
luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan."

"Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään?" kysyi Hannu kiiruusti kuin
unesta havahtuen.

"Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä
ja sinun kohtaloa."

"Missä hän sitten on?" tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

"Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä
on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme
jokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja
saimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin
vihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään
kaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä
vihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää
pelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot
loimottivat."

"Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin?" kysyi Hannu, joka tunsi
taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.

"Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta
lähdössä", vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen
omituisesti.

"Arentko?" lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa
muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa. "Niin. Mutta kuinka
sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla
tanskalaisia."

"Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista."

"Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä
silloin et arvatenkaan siinä seisoisi."

"Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä."

"Äsken kertoi Juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi
paikalle. Silloin oli hän surmannut Juutilaisen ja temmannut Kirstin
syliinsä."

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

"Mutta silloinhan olisi Juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.
Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini."

"Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä", sanoi Murainen kuin
itsekseen.

"Mikä niin?" kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain
asianlaidan.

"Että se olikin Asken, joka sinua löi", sanoi Murainen hitaasti.
"Yksi meikäläisistä sen oli veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei
puhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä
konnantyöstä syyttää."

"Kirsti?"

"Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli
tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää.
Ja houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä
silmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa
ja kun me aloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää
sitten kokonaan joukostamme."

"Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla", sanoi Hannu ihmeissään.

"Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet", sanoi Murainen, "mutta
tuollaista konnantyötä ei senhän olisi odottanut. Kyllä kai siihen on
täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus."

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista
oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.
Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit
taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,
vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

"Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy
vielä alkaa", sanoi Murainen huoaten. "Tämä on nyt kolmas kerta,
jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut
paljon päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä
tavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy
elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista
ja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista
vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin
osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn,
sai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla
päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas,
kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi."

Torilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne
haudalla olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä
keinoin elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa
päätä lähteä Naantaliin.

Kirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli
tavattoman kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin
suurentuneet. Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta.

Kasvinveljen nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin
heikko puna kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen
puoleensa, kietoi hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten
itkuun ja sanoi:

"Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut
sinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun
meitä pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää,
ettei se niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä
tosissani ole hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni
olenkin ollut hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä
anteeksi ja sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä
luulin sinunkin saaneen surmasi."

Hannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan
samanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla
seisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.

"Älä itke, Kirsti", kuiskasi hän, "alotamme elämän uudestaan ja
kaikki muuttuu vielä hyväksi."

"Mutta äiti, äiti!" purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen
oli palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, "hän ei päässyt edes
siunattuun maahan lepäämään."

"Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne
hautaan", sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.

Samalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:

"Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi sälytti liikoja rahoja?"

"En!" vastasi Kirsti ihmeissään. "Kellarin peräseinässä. Minulle
näytti hän ne silloin torstai-iltana", sanoi Hannu hieman punastuen.
"Vihollinen ei niitä tietenkään ole löytänyt eikä tulikaan ole voinut
niitä tuhota. Niistä annamme heti osan luostarille, että sisaret
pitävät esirukouksia tätivainajan sielun puolesta. Ja kun saamme
elämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö niin?"

Kirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon
Hannun luottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse
asiassa olikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva
elämänhalu, joka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.

Kirstin käsiä pidellen lausui hän:

"Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta.
Siksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa
rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi."

Kirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu
Turkuun.

       *       *       *       *       *

Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta
tuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen
olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset
kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin
työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta
pelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se,
kun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu
toimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat
toiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia.
Jokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat
käynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien
ja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota
talvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan
joutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta
joku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä
vuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni
kauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle,
pitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin
oloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti
etsiskelivät.

Hannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan
koskematonna ja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen
tilalle. Sunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena
kuvaili vähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät
kohosivat valkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis
sekä varustettuna välttämättömillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt
siihen määrään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona
heidät sitten vihittiin avioliittoon.

Niin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta
tulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille
oltu suotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja
ristiriitaisen murrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle
aikakaudelle. Se syntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon
uhreja. Monet piispoista ja muista valtaherroista saivat epätoivoista
uhkapeliä pelattuaan ja omantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua
toinen toisensa jälkeen mestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka
huomaamattomissa elivät, sortuivat muuten ajan rattaiden alle.

Kirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen.
Kalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti
kirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta
itkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja
toisinaan yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun
kaulaan, sillä lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja
kun Kirsti parin vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin
muutaman viikon vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän
sisäänpäin.

Hannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun
kauppaliikettä ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen
mitä rauhallisella työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante
Sturen sijalle oli tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi,
jotka uudistivat saman verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin
edeltäjänsäkin. Sodan takia kävi kauppa huonosti ja porvarien asema
Turussa oli sitäkin tukalampi, kun linna sai niin päällikökseen kuin
miehistökseen tylyjä muukalaisia, jotka kaikella tavalla rasittivat
kaupunkia. Laiva, jonka Hannu suurilla ponnistuksilla oli saanut
kuntoon, joutui Tukholman retkellä vihollisen saaliiksi ja kohta sen
jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen. Silloin myi Hannu talonsa ja
jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin luostarille, joissa tuli
pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen autuudeksi. Itse otti
hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston linnanvouti oli hänelle
tarjonnut.

       *       *       *       *       *

Päivä alkoi valjeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain
muutaman tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella
seisoi ainoastaan yövartia liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa
kääriytyneenä. Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva
keinui hiljalleen mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja
triiek! triiek! huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää
kuului hylkeen omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla
näkyi vaalenevaa taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta
kalastajamökistä nousi kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä
kohti ja siihen hetken tuijotettuaan sanoi yövartia:

"Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle,
kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä."

Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja
tuijotti aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. "Tänään
minä siis saan tulla luoksenne", sanoi hän itsekseen, ajatellen
Kirstiä ja lapsiaan sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut
läpikuultavalla pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin
käsivarrellaan pientä äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat
viittoneet hänelle. Laiva oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta
jäälautta oli paennut edellä, kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti
tärähtänyt ja alkanut vajota, jolloin lauttakin oli kadonnut
aaltoihin. "Ei minulla täällä enää mitään olekaan, mielelläni minä
jo tulen luoksenne", lopetti Hannu mietteensä, kun kuuli samassa
kannelle johtavien portaiden narisevan jonkun askelista.

Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja
mustaan samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea
ulkonäöstä päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan
ja koko olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla
sentään vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja
ohimoilla näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka
varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan
näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä
vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä
parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta
onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen
ja lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän
koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli
se tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän
julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa
Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki
Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli
piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse Etelä- ja
Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun
aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet
jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu, oli läpi saariston
ja tanskalaisten nenän editse tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa
seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun
ja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu
yöksi lähelle Bergötä.

"Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla
menestyksellä?" kysyi piispa Hannua tervehdittyään.

"Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen
tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti."

"Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan
sitä matkaa suorittaa?"

"Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä
on vastusta."

Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi
sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:

"Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat
aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin
näkisin viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä
suojelkoot!"

Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: "Hän tuntee sen
myöskin."

       *       *       *       *       *

Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli
tuuli paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan
sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli
toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana
olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos
saaristosta.

Ulapalle päästyä tuuli kiihtyi kiihtymistään ja kun jäitäkään ei
pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin.
Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan
kuin lentäen aallon harjalta toiselle.

Auringon laskiessa alkoi näkyä Ruotsin rannikko, mutta samalla
ilmestyi myöskin tielle yhä useammin jäälauttoja, jotka itätuuli
oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs saaristoa tultiin, sitä
vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi peräsimessä ja
jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta märskorilla olevan
tähystäjän huutoja.

Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, ryskähti laiva
äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista
vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille.

Aallot ja jäälohkareet pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui
arveluttavasti toiselle kylelleen. Kajutasta kuului huikeita
parkaisuja ja piispa sekä kaniikit nousivat kalpeina kannelle,
kaskettiin nopeasti molemmat veneet vesille, vaikka pelastuksesta ei
suuria toiveita voinut ollakaan.

Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka
ensinnä lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi
muutaman sylen päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon.
Ainoastaan pari miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin
pian kierähtivät alas ja katosivat näkyvistä.

Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi
jälellä olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien
välissä ja kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin.

Parin virstan päässä edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi
Hannu venettä. Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt
laskeva aurinko edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu,
joka tähysti veneen edessä kelluvia jäätelejä, luuli näkevänsä siellä
Kirstin keinuvan ja viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma
tunto siitä, etteivät he rannalle pääse. Kun maalle oli enää puolen
virstaa, pusersi kaksi raskasta jäälohkaretta veneen väliinsä, Sen
laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit viskausivat erilleen, alkoi vene
täyttyä vedellä. Hannu katsahti piispaan, jonka harmaa tukka liehui
tuulessa ja joka alistuvan näköisenä näytti rukoilevan itsekseen,
sillä hänen huulensa liikkuivat hiljaa.

Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen
päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti
hän kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun
liepeet poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät
kauemmas toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen
viimeisen kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista
aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä
päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu
Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli
kerran taasen palanut poroksi ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan
valleilla riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen,
raiskaten, polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.

Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.



Murrosajan mies


Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä
kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen
siivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta
kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu
porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä
menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä
ja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse
rääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä
kainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä
oli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He
eivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle
odottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.

Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius,
istui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän
oli puettu dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota
hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva
kultainen risti osotti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi
ajetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen
vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli
läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä
istui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori
Agricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui
harmaapartainen taloudenhoitaja.

"Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten
kirjeiden kanssa", sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti
vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. "Laskekaahan sisään seuraava
odottaja", nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.

Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.
Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä,
jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla
varustettu piispansormus.

"Valituksiako, poikani?" kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa
ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.

"Niin, teidän isällisyytenne", myönnytti pappi aralla ja valittavalla
äänellä. "Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi
osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta
talosta saanut."

"Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys?" kysyi piispa jotakin
sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.

"Ei läheskään", kiiruhti pappi selittämään, "mitäs vielä, sillä viime
kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo
maksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat
ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei
papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut..."

"Pannallako?" keskeytti piispa vakavasti.

"Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta sekään ei
ole auttanut."

"Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt
eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy."

"Mutta entäs pyhä isä Roomassa?" uskalsi pappi hiljaa väittää.

"Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani", sanoi piispa
kartteliaasti. "Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä
salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta
olemme juuri kirjottaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että
se asia tulee korjatuksi. Ilmottakaa se ynnä minun varotukseni ohella
seurakunnalle."

Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:

"Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?"

"Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin..."

Hän vaikeni punastuen.

"Hm, sinulla on siis perhettäkin?"

"On", sanoi pappi maahan katsoen, "enkä minä suinkaan ole ainoa",
yritti hän puolustautua.

"Kyllä tiedän, kyllä tiedän", keskeytti piispa. "Onko perhe sinun
luonasi pappilassa?"

"Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen",
ehätti pappi selittämään.

"Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?"

Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa. "Se kieltää papilta kokonaan
yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen että salaisen", sanoi piispa,
"ja Hemmingin statutit ovat vain hätäkeino, joka koettaa korjata tuon
vanhemman määräyksen rikkomisia. Mutta jos nyt kerran on hankkinut
lapsia maailmaan, niin eiköhän jumalallinen laki, joka on näitä
molempia vanhempi, velvota niistä myöskin huolta pitämään? No niin,
jos hätäsi on kova niin taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi
niin paljon kuin katsoo muilta tarvitsijoilta liikenevän."

Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa
jätti huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui
sitten entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:

"Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen
melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät
uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he
julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.
Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua
asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen."

Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan
ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla
äänellä alkoi hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan
markkinarahvas Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan
veronkantaja oli hänet sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.

"Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on
kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muina kuin kymmenenä viikkona
vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain
kuninkaan käskyä estäessään sinua toimessasi", vastasi piispa.

"Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin
pyhää isää Roomassa?" sanoi munkki kiivaasti.

"Siinä ollaan taas, poikani", huokasi piispa. "Mutta voitko sinä,
joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle,
että näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa
totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?"

Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:

"Minä en ymmärrä muuta kuin kehottaa sekä sinua että muita veljiä
pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena
aikana."

"Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme
pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,
niin kuolemme me nälkään", väitti munkki.

"Hm, sekin on totta", myönsi piispa ja katsahti epäröiden
taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä
pudisti päätään.

"Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,
mutta minä kirjotan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle ja jollei
hän suostu teille apua osottamaan, niin... aina kun minun hinkaloni
täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen
veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän
on mahdoton rangaista, mutta voutia olen minä nuhteleva hänen
käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälelläolevilla tällaisina
aikoina kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja
paastossa."

Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki
huoneen. Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä
silmänsä ja sanoi valittaen:

"Puolinaista, puolinaista kaikki! Minun tulisi auttaa ja minä olen
kuin paaluun sidottu."

Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien
asiassa kirjotettavasta kirjeestä ja huoneeseen astui linnasta
saapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.

"Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo",
alkoi hän, kehitellen auki paperikääröä, "kiirehtimään rästinä olevaa
kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmenyksiin. Täällä rästien
joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa."

Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:

"Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa."

"Rukiita puolitoista lastia", jatkoi kirjuri.

"Ainakin yksi lasti voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan
välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä."

"Kaksi lästiä voita, lasti lohta, kolme kippuntaa haukia", luetteli
kirjuri rästilistasta.

Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmotuksen
mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään
astui samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika.
Hän oli kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli
jotakin synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä
uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä
sivuutetuksi osotti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään
katkeraa mieltä milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla
arvokkuudella sanoi hän:

"Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen
kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin
Valpurinmessuna."

"Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,
sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjottanut, että kapitulin
jäsenten lukumäärää on vähennettävä", vastasi piispa hieman
arastellen.

Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:

"Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi
kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän
palkkatulonsa."

"Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:sen
aikanakin?" kysyi piispa.

"Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon."

"Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti
ja piispa lukuunotettuna, kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin
eivät olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä
tarvitsisimme nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun
ymmärtääkseni me, katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme
jättää ainakin kolme kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden
tulot valtakunnan velkojen maksamiseen."

"Ja tehdä sen pelkästään kuninkaan käskyllä ilman pyhän isän
suostumusta?"

"Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun
sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän
välillä?" kysyi piispa vuorostaan.

"Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina
minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä", vastasi
tuomiorovasti varmasti.

"Seurauksiinko katsomatta?"

"Ne minä jättäisin Jumalan huomaan".

"Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää
niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?"

"Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja
kirkonryöstäjään?"

Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:

"Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan
muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin
erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala.
Että hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me
kyllä hyvin tiedämme ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin
tulevat silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin
jos Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia."

Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta
esimiehensä kimppuun.

"Muutoin oli myöskin asianani", sanoi hän, "saattaa teidän
isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää
sitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa,
että tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut
erään luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa."

"Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut
itselleen kuninkaan luvalla."

"Aina vain kuningas! Mutta saanko tiedustella, onko teidän
isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?"

"Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin
luostarilla on tiloja yllinkyllin", vastasi piispa vältellen.

"Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista
vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen."

"Mitkä ovat luvattomia perheitä?"

"Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä. hyvin kuin minäkin,
että papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli
tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy
yhä julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen ohi kulkiessani tuli kansaa
kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,
joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka
kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?"

"Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,
mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta
poikkeavasti." Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen
piirre. Piispa jatkoi:

"Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehottanut
esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriötä
matkaan saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät
käsitykset, mutta hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja
se se sittenkin on tärkeintä."

Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi
hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.

"Nyt menemme köyhien luo", sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja
yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat
osansa joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten
valmistettu, tai ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin
lapsia kohteli piispa vanhus hellien ja useita orpoja oli hän
toimittanut kasvatettaviksi. Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi
työhuoneeseensa, jossa hän kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin
kokoonpanemat kirjeet.

Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi
tullen loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle
haikeamielisen punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.

"Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alamme taas Jumalan nimeen
uusin voimin."

Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukisi piispa
päällysnuttuun ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta
pistäytyä yksinään rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa,
jossa hän kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia
toimittanut.

Alkoi jo hämärtää kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän
raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti
astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartia seisoi sakariston
rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa
kuin omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston
läpi suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja
pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti
kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto
Rudin ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten
jäleltä olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien
seiniltä. Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan
ennallaan ja siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat
hänelle kuin käyntejä entisyydessä.

Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan
keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo
miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla
laulavalla äänellä:

_"Pie Jesu, Domine, dona ei requiem..."_ [Pyhä Herra Jeesus,
anna hälle rauha] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt
keskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo
sanat lausunut.

Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa
erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut
siihen, että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.
Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan
ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana
saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti
täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.

Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin
kuoriin, jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad
Bitz. Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja
hartaasti rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti
hitaasti kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta
väsymystä ja istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista.
Huoneessa oli jo hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva
ristiinnaulitun kuva häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi
kirkkoon oli raollaan ja hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan
papin messu.

Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa
olivat liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen
edeltäjänsä aina Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan
ajoista saakka. Ja siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon
lattian alla he kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain
halunsa jo päästä...

Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni
ja sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita
ja vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin
seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin Kaikilla
oli yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän
yhteen puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa
hämärässä näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja
ummistetuin silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen
viimeksi ollut heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä,
että he siinä istuivat.

Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja,
Pyhä Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa
kuolleet käännytystyön jatkajat, Rodulf ja Folkvino. Muista vähän
erillään istui vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat
kolme Räntämäen piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen
piispanhiipan kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä
edeltäjäänsä, joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut.
Tuimin piirtein ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksimainittujen
joukossa unioniajan sotainen piispa, Konrad Bitz, ja hänen
piispallisen pukunsa päällä häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan
miekanponsi. Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi
hitaasti silmänsä ja kysyi:

"Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?"

"Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen
päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi sen
järjestin?" vastasi piispa Katillus.

"Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa",
ilmotti Maunu I.

"Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat
tuomiokirkon Onko se korjattu?" kysyi Ragvald II.

"Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut
kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla", vastasi tarmokas
kirkkovaltias Benediktus. "Minä järjestin kymmenysverot ja pidin
ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni
pysyneet voimassa?"

Sananvuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään
ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:

"Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.
Huolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma
maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.
Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja
ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut
tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä
kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston
velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut
käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen
toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut
maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia
pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?"

"Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja
käyttänyt pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin
alulle pääkuorin rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata
virkaani ainoastaan kaksi vuotta", ilmotti oppinut Johannes II, joka
nuoruudessaan oli ollut Parisin yliopiston rehtorina. "Minä olen sen
työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista olin riidassa
Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä voitolla",
täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.

Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla
rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa
sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:

"Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot
ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja
ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta
kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada."

Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli
"palvellut kuin kuninkaallista majesteettia", lausui nyt lempeällä
äänellä:

"Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming
piispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä
piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin
Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia
ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla
valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä
ympäri maatani, suojelin talonpoikia aateliston sorrolta ja valvoin
pappieni elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti
kalleuksia tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin
uusilla kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen,
niin että tuomiokirkossa kaikui messu yli päivän aamuvarhaisesta
iltamyöhään. Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja,
opetuksesta sekä köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja
hurskaiden naisten olinpaikaksi perustin Armonlaaksoon luostarin.
Ovatko kaikki nämä pysyneet voimassaan?"

Konrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo
kuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:

"Minä olen säilyttänyt edeltäjäini perinnön ja unionikuningasten
avulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja
niskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa."

Hänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina
ollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla
perintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:

"Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut läpi aikojen
kestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat
saaneet jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä
kuitenkin maani etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin
varani ja sotajoukkoni taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä
vastaan, jonka käsistä minä ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin
Viipurin. Järjestystä ja kirkon valtaa olen koettanut ylläpitää ja
syventää kristillistä valistusta määräämällä jumalanpalveluksissa
käytettäväksi myöskin kansan omaa kieltä."

"Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme
aikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä",
ilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.

Viimeisenä, lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti
sanoi hän:

"Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena.
Turku ja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani raa'an vihollisen
hävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle.
Uutta ei minun suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini
mukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen,
mutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut
luokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle
rakentamaan."

Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta
Suomen kirkon entistä, päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet
nimensä "Jumalan armosta Turun piispa", katsoi häneen, ja totisina
ja kysyvinä näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti
kättään ja liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki
seinustoilla häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä
messun hyminä ja hän kertasi hiljaa:

_"Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!"_

Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille
tullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin
puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen
miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä
että äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti
hetkisen pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä
miehiä, joiden hän arvasi vartovan häntä.

"Mutta sitten lepään kyllikseni, kun pääsen tuonne kirkon alle",
ajatteli hän ja astui alas portailta.

Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:

"Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään
asian takia."

Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli
dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.

"Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella", sanoi
piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.

Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa,
sanoi hän Karpalaiseen kääntyen:

"No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?"

"Minä olen päättänyt jättää luostarin." Piispan kasvoilla kuvastui
pieni pettymys, kun hän virkkoi:

"Et siis voi luopua Magdalenastasi?"

"En", vastasi Karpalainen alas katsoen.

"Siitä huolimatta, että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn
kuuluvaa menemästä naimisiin?"

"Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi
laki taasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmotettu
jumalallinen laki", sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.

"Niin", sanoi piispa ja loi katseensa alas, "niin, niin, olette
oikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä."

"Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin
te, isä, annatte suostumuksenne", sanoi Karpalainen. "Myöskään en
tahdo ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan
suostumuksella, vaan..."

"Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani", kiirehti piispa
sanomaan, "ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku
nähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta
Jumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kulettavaksi.
Minä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te
voitte kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni
suoritettava jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja
tunnettava vanhan mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se
välistä koskee kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen
viivähtäessäni ja kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni
kaikki edeltäjäni piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta
ajatellessani, etten ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta
teitä nuoria nähdessäni kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin
tuntuu minusta aina, että vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut
aikaan, niin sentäänkin on Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun
siirryn sinne edeltäjäini joukkoon."

Nuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin
tervehtivät he poislähtiessään vanhaa esimiestään.

Yksin jäätyään otti piispa kynttilän käteensä ja siirtyi
makuuhuoneeseensa. Se oli pieni kammio valkeaksi kalkituin seinin.
Nurkassa oli matala ja kapea sänky kovine olkipatjoineen ja karkeine
villapeitteineen. Lähellä sitä oli rukoustuoli ja sen päällä seinällä
ristiinnaulitunkuva. Rukoiltuaan sen edessä polvillaan laskeutui
piispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja silmänsä ummistaen
huokasi:

"Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!"

       *       *       *       *       *

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi
luostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän
kuormaa ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän
lepäämään edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti
oli jo paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen
työnsä jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin
kypsynyt Mikael Agricola.



Aamun miehiä


Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka
tarkkaavasti kuuntelevia teologiaylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.
Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se
tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan.

Syksyisen iltapäiväauringon säteiden oli onnistunut pujahtaa
eräästä sivuseinän akkunasta sisään, erottaen näkyviin yli salin
ylettyvän sakean pölyjuovan ja muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion
nelikulmaisesta, pyöreäruutuisesta ikkunasta.

Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut
sen vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta
selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen
baselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa,
jonka hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi
töikseen itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut
tarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan
kamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa
harhailla omia teitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan,
joka pölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin
avuttoman pieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä
vuotta oli tuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt
Lutherin rinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa
auditorionsa aina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan
kokoontuneita innostuneita kuulijoita.

Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän
ja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin
pienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla
hän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan
kuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin
hermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan
luennon sisällystä, tuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja
antoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman
saentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan
sammui.

Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja
siveli kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi augustiinikirkosta kuulua
kellonsoitto. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni
ja sanoi hymähtäen:

"Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa."

Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta
sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä
tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.

Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu
kumarruksissa, laskeusi Melanchton katederilta alas ja pieni mies
katosi kokonaan kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti.

Työntäen kirjan kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos,
jääden portin pieleen vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat
Martti Teitti, joka viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan
tullut, sekä Viipurin Simo eli Simon Viburgensis niinkuin hänen
nimensä virallisesti kuului.

Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai
näkyviinsä tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs
schwabilainen ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut
hänen ja Teitin kanssa yhdessä.

_"Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus
paulum?"_ [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael,
kävelläänkö vähän?] sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen
saksalainen.

Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään
ylös kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan
ylioppilasjoukon askelilta. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja
perheenäitejä pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon
läpi, ylhäällä päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa
juttelevia porvareita, kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde,
ja yli kaiken täydensi lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin
täyttävä kellojen humina.

Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:

"Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä
vuotta sitten!"

Agricola katsoi häneen kysyvästi.

"Mitä? Pyhäinmiesten aattona, silloin _anno domini_ 1517?" jatkoi
schwabilainen.

Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jäljillä, alkoi
schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,
havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:

"No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin
laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän
pysähtyy kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta
paperikäärön, levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja..."

"Ahaa, teesit!" keskeytti Agricola innostuneena. Mutta schwabilainen
oli päässyt vauhtiin ja jatkoi.

"... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat, ja
pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien yli Roomaan."

Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä
oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikomaan oli
kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:

"Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjotti kirkon oveen ja kynä
hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi
korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi
huutaa niin että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat
riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet."

Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:

"Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin
olisi pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata
Martti ja Fiilippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään.
Entä Wormsissa? Siellä jos missään olisi pitänyt saada olla mukana.
Ajatella sitä hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin,
kuningasten, ruhtinasten, piispojen ja prelaattien täyttämään
valtasaliin..."

Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin
kuuluisassa keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana
Wormsin valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon
yksinkertaiseen sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen
päällikköön säkin tehnyt syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut
isänsä siitä kertovan ja kun hän itse puolestaan oli lisäillen ja
värittäen kuvaillut lukemattomia kertoja tovereilleen tuota valtavaa
kohtausta, oli se juurtunut niin hänen mieleensä, että hän toisinaan
melkein saattoi uskoa itse olleensa sitä kaikkea näkemässä. Usein oli
Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä tarkkaavasti kuunteli hän nytkin,
osaksi hienotunteisuudesta reipasta toveriaan kohtaan, osaksi yhä
uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi eloisasti ja värikkäästi
esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja Agricola mittasi takaisin
samalla mitalla, alkaen kuvailla usein ennenkin kuvailemaansa
päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen kaikki pienimmätkin
asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa puhunut ja mitä
sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä tarkkaavasti kuunteli
nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan alkoivat he sitten
vuorotellen muistutella toistensa mieleen kummallekin ja koko
Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja uskonpuhdistajasta,
joka oppilastensa silmissä oli kohonnut saavuttamattomaksi
sankari-ihanteeksi.

Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:

"Sen miehen sanaa ei voi vastustaa vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa
filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja
kaikilla koko helvetin aseilla!"

Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren, huitasevan
liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:

"Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni
vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.
_Pax tecum, carissime!_"

Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen
korvissaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän
ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä
tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää
leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat
eläneet melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he
olivat saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo
alunpitäinkin oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille
vaivaisen puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut
sentään yhtään paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen
nälänuhka edessä.

Ne varat, joilla Skytte vanhus oli häntä ja Teittiä matkalle
evästänyt, olivat loppuneet jo viime talvena eikä piispa ollut
toistaiseksi voinut lisää lähettää. Sen jälkeen olivat he ansainneet
jonkun verran opetuksella ja viime aikoina olivat he elätelleet
itseään paremmissa varoissa olevilta tovereilta saaduilla pikku
lainoilla. Lisäksi oli vuokra siitä vaatimattomasta huoneesta,
missä he kolmisin asuivat, parin kuukauden ajalta maksamatta.
Elokuun alussa oli Agricola kirjottanut Kustaa kuninkaalle Ruotsiin,
pyytäen heidän suomalaisten opiskelijain ylläpidoksi jotakin Turun
tuomiokirkon prebendaa tahi muuta avustusta, mutta mitään vastausta
ei ollut kuulunut. Tänään viimeksi oli hän turhaan tiedustellut
yliopistolla kirjettä. Ja puutteesta johtuvan turvattomuuden tunnon
lisäksi painosti hänen mieltään se ettei kuningas nähtävästi ollut
pitänyt hänen kirjettään ja anomustaan huomion arvoisena.

Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialta kuului akkunaluukkujen
sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin
koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sen yksinäisemmäksi tunsi
Agricola itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan
Elben puoleiseen kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui
erään köyhän lasimestarin luona. Hän näki mielikuvituksessaan
toveriensa istuvan alakuloisina huoneessaan ja salaa odottavan häntä
pelastuksen tuojana, sillä aamulla hajaantuessaan olivat he sopineet,
että kukin tahollaan koettaisi tehdä voitavansa edes lähimpien
päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma, etteivät toverit
olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään, sillä ani harvat heidän
tuntemistaan ylioppilaista kykenivät toisia auttamaan ja niillekin
harvoille olivat he jo velassa.

Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja
ilman avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään
ilman päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja
istahti väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli
jo joltisenkin hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien
ylle oli virrasta levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja
raskaina vieritteli Elbe hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun
takaa jostakin maalaiskylästä kuului yksinäisen koiran haukunta ja
lännestä, Harz-vuoriston takaa, kohosi täysikuu suurena veripunaisena
pyörylänä.

Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet
valtasi eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin,
ummisti silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu
oli sielläkin kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan
läpi hänen kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina,
kuuluu Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin
entinen pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen
penkillä, kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän
akkunakuvion siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee
kaihoten muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe
asettuu levolle ja päre pankonpuussa sammun, kumartuu äiti vielä
hänen ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan jonka
hän on joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä
latinaa, joka hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta
äiti lukee sen niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen
paljon auliimmin kuin parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun
rukouksen. Se vuosien kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän
iloitsikaan, itki ja iloitsi, kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi
kotiin ollessaan piispan mukana tarkastusmatkalla: kuinka hellävaroen
hypisteli hän ryppysillä käsillään hänen mustaa barettiaan ja
silitteli hänen matkalla rypistynyttä kauhtanaansa...

Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet
todellisuuteen. Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä.
Sitä tutkiessaan oli hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri
aate, jota hän siitä lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin
äiti lempilastaan. Se oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään,
aste asteelta selviten ja kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle
hänen oman kutsumuksensa ja suoden voimaa tyynesti kestämään
taistelussa alati uhkaavaa puutetta vastaan, vieläpä ylläpitämään ja
rohkaisemaan tovereitaankin.

Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän
taas näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet
aineellisten huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli
kuin johdonmukaista valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo
varhaisimmassa elämässään näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi
kerran ilmestyi se hänen tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin
muodossa. Hän, kahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä
yksin kotona ja odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä
palaaviksi. Hän istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun
untuvia, joita pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee
joku kätensä hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan
säikähdä, ja kun hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä
munkkivanhus. Se istuutuu pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista
virsuista ja alkaa ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun
vanhemmat illan suussa palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika
seuraisi häntä Viipurin kouluun ja saisi valmistua hengelliseen
säätyyn, sillä hänestä on Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä,
selittää vanhus. Äiti tulee liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa
olevan nähdä poikansa pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen
Olaviukko, jonka suu on kuin vaikenemista varten muodostunut,
murisee vastaan ja sanoo pojan kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin
vanhemmatkin veljet. Mutta munkki sovittaa sanansa viisaasti,
hän puhuu Pyhästä Pietarista ja jumalansanalla kalastamisesta ja
paljosta muusta, ja niin tokasee isä lopuksi: "No jos se on Jumalan
tahto, niin menköön!" ja lähtee liikutusta salatakseen muka jollekin
askareelle. Ja niin tapahtui se ihme, että vanhemmat uskovat hänet
vieraan munkin huomaan, ja että hän itse on valmis eroamaan rakkaasta
kodistaan.

Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä
kotoalähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.
Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen
tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt
ja hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan
sihteeriksi kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman
oppilaansa, ja kehotti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin,
sillä siellä kyllä aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai
kirjurinpaikan piispan luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan.
Mutta tärkeintä oli se, mitä tapahtui hänelle kohta hänen Turkuun
tulonsa jälkeen. Hän oli ensi kertaa tuomiokirkossa, jonka mahtavat
holvit ja pilarit, komeat kuorit, rekonditoriot ja pyhimysten
kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva urkujen humina tekivät
häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta väristen seisoo hän
erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun latinankielinen messu
ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen päänsä päältä
miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu selkeällä
suomenkielellä: "Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi
kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti kuin se
sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja
sydämen aivoitusten tuomari." -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja
näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan
ja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken
vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien
alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irrottaa
katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin
holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän,
että se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja
tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan
käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä
kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja
aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä
tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka
sanassaan elävää ja luonnonraitista.

Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo
voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa
toistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin
kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti!
Kyllä hän oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa
vaikuttavan pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussa hän oli jo
piispan luona ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita
maisteri Särkilahden kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa,
mikä hänellä oli kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon
saarnaajaan. Ja innosta palaen riensi hän joka kerta kuulemaan
milloin Särkilahti saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja
yhä hartaammaksi kävi hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan.

Onnelliseen aikaan oli hän tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta
sen jälkeen sairastui Särkilahti äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän
sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa papiksi vihittävänä ja hänen
isällinen suosijansa piispa Skytte asetti kalkin hänen käteensä
vanhoin vihkimyssanoin: _"Accipe potestatem sacrificandi pro vivis et
mortuis"_ [Ota voima uhrata elävien ja kuolleiden puolesta] tunsi hän
elävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan ja täydentämään Särkilahden
alottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen
ollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja nähdessään kuinka
suuri valon tarve kaikkialla oli. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin,
uuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni hänelle pääsy
sinnekin.

Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi
tullut tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli
mahdottomuus, jota vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli
ollut jo epätoivoon joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä
virran rannalla vietetty hetkinen oli hänelle taas kirkastanut
hänen kutsumuksensa ja kohottanut etualalle hänen valoisan elämän
käsityksensä.

Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin
kaupunkiin. Hänen tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit
loppumaisillaan olevan talikynttilän valossa, Teitti raapustellen
hanhenkynällään jotakin kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin
Simo tutkien Tukydidesta. Se oli ainoa kirja mikä hänen joskus oli
onnistunut itselleen hankkia ja hän tunsi sen jo kannesta kanteen,
mutta siitä huolimatta seurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli
heistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme vuotta heitä aikaisemmin
tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin poika Viipurista,
käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina fransiskaaniluostarissa,
mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa päättymistä tullut
Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan opiskelemaan.
Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo hiljainen
ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivuloinen,
hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen
mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen
ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli
aivan käsittämätöntä millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä
vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.

Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen
ja iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä
huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin
tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa
tämän kanssa maisteritutkintoon.

Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien
katsahtivat he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta
muodostaan, ettei hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat
he uudelleen kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä
hieman hävetti, että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka
pitivät häntä jonkunlaisena johtajanaan. Teittiä kiusasi tämä kolmen
miehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:

"Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä
ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies."

Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: "Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii"
sekä sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin
keskellä Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.

"Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein
yhtä täpärällä kuin mekin", jatkoi hän ja rupesi piirustamaan
kolmatta vaakunaa.

"Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista", huomautti Simo arasti.

"Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä
esittämään", vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.

Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän
jatkoi:

"Eikö kaduta, ettet sittekin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan
varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista
itsesi levolle."

Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja
sanoi:

"Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään
mitään tule."

Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa
entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui.
Joen rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että
hänen on mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa
hätää valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli
tuntunut niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa
hän tuli, sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan
soveliasta hänen pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä,
jonka harteilla koko paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä
hän ollut tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin
nyt oli sellaiselle käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä
ollut, mutta ihmiset olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla
valmistauttiin aattoillalliselle.

Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän
seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.
Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja
kadulle astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa
kori. Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi
kuluneeseen pappiskauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka
äänetönnä seisoi portin pielessä.

Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä,
saattoiko tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan
avonainen katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmotti hänen olevan
huoneessaan ja kirjottavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan
astuvan sisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi
kuinka sydämensä äkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa
ja hän hapuili yksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin
pari kertaa talossa käynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin
huoneeseen johtavan oven.

Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan
hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen
jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti
toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelon alaisessa jännityksessään
luuli hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se
oli tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä
nyt tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta
takaisinkin palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen
levottomuutensa yhä vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti
oven auki ja astui sisään.

Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen
huoneen perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valaisi
ainoastaan valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa
huoneesta jäi sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään
varjoon, joka näkyi kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen
huoneeseen oli hiukan raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin
äskeinen lapsen jokellus sekä varovaista pöytäkalujen asettelua.
Hiljainen kärinä ilmotti siellä olevan tulella jotakin paistia,
josta etäinen tuoksu tuntui tänne saakka ja sai Agricolan tuntemaan
huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen perällä rapisi ja kitisi
hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla. Välistä se pysähtyi
kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen. Sitten narahti
tuoli äkeästi, hanhensulka sukelsi tuimasti mustetolppoon ja
entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti
oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti
Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut
luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja
avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut
ryhtyä mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja
kiihtyneitä hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti
häntä poistumaan huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita
vuosisadoiksi. Pulpetin ääressä kirjottava mies kasvoi hänen
silmissään yhä valtavammaksi jättiläiseksi samalla kuin hän itse
tunsi pienenemistään pienenevänsä.

Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos
kuin oli tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti
pientä kolinaa. Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti
uhkaavasti ja lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.

"Kuka siellä?" kuului äreä ääni.

Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.

"Mitä, kuka se siellä hiiviskelee?" kuului pulpetin luota vielä
äreämmin ja samalla nousi kirjottaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia
silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.

Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin
anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin
ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:

"Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia
vieraita hiiviskelevän."

Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.

"Käykää lähemmäs valoa, tänne", ja ystävällisesti työnsi hän
Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse
omalle kirjotusjakkaralleen.

Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa
kasvot, huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen
ilmeen. Ettei kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti
asiaansa käymään ja antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen,
alkoi Luther leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo
valtasi, huomatessaan tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa
kähmivän. Jonkun aikaa sitten oli nimittäin hänen illalla istuessaan
kirjotuspöytänsä ääressä aivan samalla tavoin outo mies ilmestynyt
hänen huoneeseensa kuin maan alta kohoten. Mutta se oli ollut paljon
pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta Sachsenin kauhuna ollut
hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas, joka oli tullut
häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla ampua itsensä
siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä kuulemaan --
lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja
sanoi:

"Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen
päältänne ja ymmärrän että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta
paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä
minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen."

Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,
joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan
isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa
hädästä, kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton
lähettää heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin
puoleen, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän
viimein ei ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.

Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa,
kädet polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan
ja tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana.
Hänen mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä
olivat tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.

"Niin, niin, sellaista se on", sanoi hän Agricolan lopetettua ja
lisäsi sitten puolittain leikillään: "Ansaitsette vain nuhteet siitä,
että vasta viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni. Olenhan
minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille, Vaikka,
Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja velvollisuuteni
unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että kun oma
itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta valmiit
ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt, mitä
voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi."

Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen kuten
se oli ollutkin ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten
avattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua.
Sen jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa
tuikeasti mutta hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi
taas tuskallinen mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa.
Hän ei olisi tahtonut kuulla mitään mitä viereisessä huoneessa
tapahtui, mutta hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä
hän voinut olla kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä
sanoi: "Kuulkaahan, herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä
ylellisyyskapineesta samalla kun teemme Jumalalle otollisen työn."

Mutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti,
keskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan
nimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä.
Naisen ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa
ikäänkuin kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta
sen jälkeen palasi Luther omaan huoneeseensa.

Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä
valkeista, turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:

"Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,
sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa.
Ottakaa se. Te voitte vielä tänään mennä Fritz-mestarin luo ja
vaihettaa sen rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on
rehellinen ja oikea kristitty, johon voitte luottaa."

Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään kuinka vaikea tämän
oli ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden
oppilastaan olkapäälle:

"Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken
hyvän antajalle. Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin. Puute
ja vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme
kuitenkaan ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa,
paljossa valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa,
vilussa ja alastomuudessa."

Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja
jatkoi sitten:

"Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele
ja sammu, vaan jossa palaa hiipinen mutta kestävä tuli. Minusta
tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi.
Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän
aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea
kilvottelija, mutta Herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin
työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista
menettelyä kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn
luonnon mukaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt
usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen
hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön
hellävaraisemmin käsiksi.

"Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne!" lopetti hän
puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.

Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen
iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja
kuutamoiselle kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin
kuulaampiin ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.

Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja
sokkeloisia katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään.
Mutta sitten muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä
odottivat häntä.

Hän pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan.
Yrittäessään kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja
pysähtyi taas. Mutta tuliko hänen myydä lahja, jonka arvoista hän
ei tulisi koskaan saamaan? Eihän toki, vaan kalliina muistona
tahtoi hän sen säilyttää läpi elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä
tarvittiin ennen kaikkea ja kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi
voivansa elää syömättä vielä vaikka kokonaisen viikon, mutta ne
masentuneet toveripoloiset, ne eivät voineet tulla osallisiksi hänen
mielialastaan ja sillä elää.

Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin
juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,
että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin.
Asia näytti hänestä niitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän
rientämään määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka
itse Saksin vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.

Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi
ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen
täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti
Agricola juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni
emännän puheille, suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä
illallista itselleen ja tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut
ruokaa saada.

Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti
kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.

"Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut?" sanoi Agricola,
sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa
kustannuksella.

"Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet
sido", kuului pimeydestä Teitin ääni.

"Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette."

"Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo oletko vielä
elossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä
sivua. Paasto on näet terottanut hänen katseensa. Minussa se taas
on sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen
avulla voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä
esillä."

"Mutta luulenpa ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi
haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,
Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä yhden
kynttilän?" sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle
lavitsalle istumaan.

Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului
kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.

"Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit
emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta
niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on
vapaasukuinen mies, niin etten minä, talonpojanpoika, katso voivani
häntä komentaa."

"Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään?" kuului nyt Simon
paikalta avuton ääni.

"Sano että dominus Agricola käski antaa."

Simo kähmi taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:

"Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää."

"Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan."

Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen
kilinää ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo
alkoi kompuroida ovea kohti.

"Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan
orjia", sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.

Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,
joka sijotettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä
tuli lasimestarin muori kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi
suloinen tuoksu, saaden kaikkien kolmen sieramet laajenemaan. Hän
asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja
kolme isoa leivänkimpaletta.

"Saatte kiittää onneanne, että meillä soppa valmistui tavallista
myöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa", sanoi muori ja
asettui kädet puuskassa seisomaan keskelle huonetta.

"Messussa?" tarttui hänen sanoihinsa Teitti, jonka äänestä nyt
oli kokonaan kadonnut äskeinen kuiva jurous. "Teissä, muoriseni,
taitaa olla jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin
wittenbergiläinen kuin olettekin."

"Iltamessussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta aivan
samantekevää", sanoi muori ja nähdessään millä voimalla soppa veti
nuorukaisia puoleensa, lisäsi hän:

"Näyttääpä että olette hiukan paastonneet ja se on myös paavia,
tiedän mä."

"Muori, muori", ehätti Teitti saatuaan itseensä muutamia lusikallisia
soppaa, "tehän ette ole edes lukenut tai kuullut Martti-tohtorin
kirjottamaa katekismusta, missä sanotaan, että paastota ja
ruumiillisesti itseään valmistaa on hyvä tapa, mutta messua siellä ei
missään mainita."

Muori nyrpisti nenäänsä ja sanoi:

"Messuksi tuota ennen minun tyttönä ollessani sanottiin ja kyllä se
nimi minulle vieläkin välttää."

Puhelias muori valkoisine esiliinoineen lisäsi nuorten miesten
kodikkuuden tuntoa ja Teitti haluten häntä vielä hetkisen huoneessa
pidättää lausui:

"Tunnustakaahan, ettekö silloin tyttönä ollessanne uhrannut jotakin
ropoa annekauppiaallekin ja siten kuitannut pieniä ylitsekäymisiänne?"

"En sinä ilmoisna ikänä!" kiivastui muori, "vaikka kyllähän ne täältä
Wittenbergistäkin hyökkäsivät syntikuitteja ostamaan jo ennenkuin se
rietas oli arkkuineen kaupunkiinkaan ehtinyt."

"Silloin täällä varmaankin oli koko markkinat?"

"Oli, oli toki. Mutta vielä pahempi mylläkkä täällä silloin kävi,
kun se Zwickaun haikara [tarkottaa Nicolaus Storch'ia, joka oli
Zvickausta kotoisin oleva kankuri ja uskonnollinen kiihkoilija.
Storch suomeksi haikara] pesueineen tuli tänne mellastamaan ja
Martti-tohtori oli Wartburgissa paholaista kurittamassa. Ja tänne kai
se paholainen silloin ryykäsikin kostamaan ja kyllä se monen pään
pyörälle saikin. Ei silloin vähää kun mennäänpäs kirkkoon peliään
pitämään ja säretään siellä kaikki kuvat ja kaunistukset ja itse
Carlstadt koluaa työpajoissa kuin mikähän nokikuono. Piti mukamas
jokaisen elättää itsensä kättensä töillä. Ja jokainen kehui olevansa
täynnä pyhää henkeä. Pyh kaikkia! Sanovatkin Martti tohtorin
tultuaan sanoneen, että hän antaa vasten kuonoa semmoisille hengille
ja se minusta oli miehen lailla sanottu. Eikä tarvinnutkaan Martti
tohtorin monta saarnaa pitää, kun ne Zwickaun nokikuonot täältä
tiensä löysivät."

Muori oli puheen alkuun päästyään istunut ja jutteli vielä senkin
jälkeen kuin nuoret miehet olivat lopettaneet ateriansa, kertoillen
sekaisin Lutherin ja Melanchtonin naimisiinmenosta, Kohlhaasin
murhapoltoista ja monesta muusta, sekä kysellen, olivatko kuulleet
sodan olevan tulossa, sillä hänelle oli tänään kerrottu että keisari
vielä ennen joulua tulee suurella sotajoukolla kurittamaan vanhasta
uskosta luopuneita ruhtinaita. Vihdoin hän sentään huomasi korjata
astiat pöydältä, toivotti hyvää yötä ja poistui huoneesta.

Teitti, joka selkäänsä seinään nojaten ja jalat nostettuna toiselle
lavitsalle oli hymysuin kuunnellut muorin juttuja, virkkoi nyt:

"Ei tämä maailma sentään ole kaikista pahin asuinsija, vai mitä veli
Simon arvelee?"

Vastauksen sijasta ilmaisi Simo tyytyväisyytensä maailmaan hymyllä,
joka oli hänen kellertävillä kasvoillaan loistanut aina siitä saakka
kun hän palasi kynttilää hakemasta.

"Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä",
kääntyi Teitti Agricolaan.

"Ei minua vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin
toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle", vastasi Agricola.

Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta
lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen
käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä
uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan missä
Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä
toinen asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen
ja mietti, eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa
tovereille ja valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä
merkillinen ilta päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.

Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:

"Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?"

Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään
myöntyivät toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo
kirstun, josta hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon
kokoon käärittyjä paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja
kehitteli niitä auki ja silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa,
jotka ääneti ja pyörein silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan
paperinsa järjestykseen, sanoi hän:

"Jospa minä alan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta."

Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman
värähtelevällä äänellä lukea paperista:

"Ja quin he lehestuit Jerosolimat ja tulit Betphagen oliomäen tyge
| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget
kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman
sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle.
Ja ios iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite
taruitze | ia cocta hen laske heiden."

Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen lukiessaan ensimäisiä
sanoja oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja
yrittänyt kavahtamaan seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen
asentoon ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt
läheni hän pöytää ja yritti sanomaan jotakin, mutta sai esille vain
pari "muttaa" ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan
paperiin. Simo noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan
yli tähystää tuota merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän
käteensä ja aivankuin olisi opastanut tovereitaan kirjalle osotti hän
sillä sanoja, lukiessaan edelleen:

"Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli
Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun
Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen
alaisen asin varsan päle."

"Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut?" keskeytti nyt Teitti ja
haki rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa
ilmestystä.

"Minä", myönsi Agricola ujosti, "ja minä olen päättänyt koko raamatun
kirjottaa suomenkielellä."

Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.

"Mutta miten... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka... miten
sinä olet alkuun päässyt?" sammalsi Teitti, joka ei tahtonut tietää
miten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.

"Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin
yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua
ja silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua,
välähti mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada
jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä
se tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt
minua rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani
miettiä mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja
hapuilin suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa
pysymään, tuli minulle kova kiiru saada se kirjotetuksi. Ja kun se
oli paperilla, en tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin
eriskummallinen olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja
nauraa."

Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:

"Kyllä kai minäkin lukiessani ajattelen jollakin lailla
omankielisesti sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen
tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin."

Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin
tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka
hän saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että
ahersi yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi sitten yhtä menoa
Mattheuksen evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän
oli ilmottanut siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa
kirjeen, mutta tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa
vasta sitten kun kuninkaalta olisi tullut vastaus.

"Etköhän lukisi vieläkin?" huomautti nyt Simo arasti, ja liikutettuna
siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen uuden
aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen
olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut
kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin
ojentausi henkeään pidättäen niistämään ratisevaa kynttilää, että
valo lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki
Agricola käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella
hellävaraisuudella aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta
särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän aikaa ääneti
ja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti
pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja
sanoi:

"Aiotko sinä saada sen painetuksikin?"

"Kuinkas muuten", vastasi Agricola luottavasti, "vähänhän siitä ilman
olisi Suomen kansalle hyötyä."

"Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen
kirja", sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.

Oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen
kuin toisille tarkotettuna:

"Se on sitten Biblia fennica."

Paremman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita
mielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee
ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin
jostakin epäselvästi hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät
kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää mikään epämääräinen
heimokunta ruotsalaisten selän takana.

"Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin... hm!"

Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään
lauseensa:

"... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi."

Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät ja näkyi, että
heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja.
Heissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät
kuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he
olivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka,
mutta tuo tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja
synnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä.

"Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella", pyysi
Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi
kunnes käsikirjotus loppui.

Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan
jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti
parhaimpansa mukaan saada ulos sen mitä mielessä liikkui. Vasta kun
kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja
koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.

Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon
ääni, joka ujona kuului sanovan:

"Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin
sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä
iltana latinaksi toistaa."

Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,
ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.
Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain
silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua
suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi
kerran kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa
olisi ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.



Uusi sielunpaimen


Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen
pakanallisen teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka
elettiinkin uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan
olleet kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti
sen varsin tavallinen ja arkipäiväinen riita. Kalajokelaisilla oli
muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka kuului Tavastien
ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän kansaa ja pyrki
kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti paikkansa sananlasku,
että aateliset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla. Ja niinpä
tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa Hylkikiven luona,
jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana maihin laskea,
syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin kesken, joka
miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset saaliista.
Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun tiimellyksessä
sai herra Mikael surmansa.

Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta
kun tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korviin, suuttui hän kovin
ja käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin,
joka pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa.
Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se
toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään
sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin
saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen
asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.

Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas-. Se oli Turussa yleisesti tunnettu
teini, Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää
mikään poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä
venynyt kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas
ja täyteläinen muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin
olutkrouveissa kuin kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa
mellastaa öisissä katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia
kunnon porvareille kuin istua koulutuvassa raamatun alkukieliä
tutkimassa. Rauhaa rakastavat porvarit olivat senkin seitsemän kertaa
mananneet tämän oluenkarvaisen Apollon pojan sinne missä pippuri
kasvaa, mutta siitä huolimatta oli hän vuodenajan säännöllisyydellä
palannut joka syksy Turkuun.

Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi.
Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan
tämän kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjous, mutta kun valinnan
varaa ei ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä
iäisestä oppilaastaan ja niistä valituksista, joita porvarit
yhtämittaa juoksivat hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin
kypsäksi pääsemään koulusta, päättivät he hyväksyä hänet
kysymyksenalaiseen virkaan. Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän
tuohon vastuunalaiseen virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset
tapansa ja muuttuisi elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan
oli usein ennenkin tapahtunut.

Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis
koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen
kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki
vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle
joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius
tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi
hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.

       *       *       *       *       *

Tietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja
yleensä aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika
isältä perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin
seitsemisen penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli
asutus vielä ani harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas
penikulmain laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut
jokivartta ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen
varsia, kunnes oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut
hänestä miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle
rinteelle ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen
kuollessaan talon pojalleen.

Junno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan
rauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet
turkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi
jokisuulla tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin
kirkossa. Sillä pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet
poikasena -- hän muisti sen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen
Jumalan nimeen. Mutta muutoin hänellä oli tästä kolmiyhteisestä
Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se olikin yhdessä pyhimysten kanssa
sekaantunut hänen mielikuvituksessaan esi-isäin vanhoihin haltioihin,
niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja Mielikki Metsänemäntä hyvin
saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän palvelikin sekaisin näitä
kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi tarvetta turvautua
jumalallisiin voimiin.

Hänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä
hän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan,
jota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä
ikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui
hyvin levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli
vielä kastamaton.

"Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan,
sillä olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin",
lohdutti häntä Junno. "Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin
asiaa jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy."

"Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa", väitti vaimo.

Tämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan
ristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt
touonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta
vaimonsa ehdotukseen.

Iloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon
eväät. Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai
sijansa pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oranvannahkoja.
Niillä oli vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin
kesää tapasi jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he,
ristilapsi kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki
luikertelevaa jokea lipumaan alas merenrannikolle.

       *       *       *       *       *

Puolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja
nousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat
he ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa
piha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa
maurotti tulijoita.

Junno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.

"Mitäs teillä hänelle on asiaa?" kysyi vuorostaan renki, jonka
lausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.

"Lapsi olisi kastettava", vastasi Junno Junnonpoika.

"Tuoko tuossa?" kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä
poikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.

"Se juuri."

"No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi
kun hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut
samalla päästä ripillekin", vällötti renki pilkallisesti.

Tämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä
paljon vaativammassa äänilajissa.

Renki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa
välitse ja sanoi:

"Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene
herättämään."

Tätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen
sanoa, että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.

Mutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia
astuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:

"Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla", ja samalla osotti
renki avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä
talosta oli noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien
nenään rakennettu aittaa muistuttava pienoinen huone.

Junno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja
ihmetellyt itsekseen että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu.
Epäillen kysyi hän:

"Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?"

"Sielläpä niin", vakuutti renki. "Missäpäs täällä Kalajoella
muuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!"

Junno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häiynilkistä pilaa, mutta
saadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän
hiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa
perässä.

Vasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla
tolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa
Tulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille paljastaen
kymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten
kumeasti muristessa.

Junno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata
takaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen,
kun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki Siitä pisti
esille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin
dominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään
varovasti ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa
ollut uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä
äänellä koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla
tikapuut oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas,
alkaen sitten perä edellä ähkien kömpiä maahan.

Saatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän
perusteellisesti jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan.
Vasta sen tehtyään läheni hän vieraita ja ärähti:

"Mitä tekemistä teillä on täällä?" Junno Junnonpojan oli vieläkin
vaikea uskoa olevansa papin kanssa tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän
tuoneensa lapsen kastettavaksi.

"Noin iso poika!" ärähti kirkkoherra. "Miksei sitä aikanaan ole tuotu
kastettavaksi?"

Junno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin
kaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen
sen sijaan:

"Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?"

"Tuota, pitääkös se maksaakin?" ihmetteli Junno Junnonpoika.

"Vieläkö sitä kysytkin?" tiuskasi kirkkoherra. "Vai pitäisi teille
papinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset
asiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan
jäsenyyteen! Ettes häpeä!"

"En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua",
päivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. "Eikö kirkkoherran sopisi
vartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?"

"Vai vartoa? Ei niistä mitään!" ärjäsi herra Gregorius.

Junno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja
lausui sen jälkeen:

"Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen", ja hän varustausi
lähtemään.

Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen
konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti
nyt Junno Junnonpojan kysymällä:

"Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?"

"Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja."

"Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan
kasteen", ehätti herra Gregorius sanomaan.

"Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen", selitti Junno
Junnonpoika hämillään. "Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun
entiset ovat aivan lopussa."

Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:

"Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen."

Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka
isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen
ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.

"Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?" ärjyi herra
Gregorius. "Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen
majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on
vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita
siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!"

Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius
vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari
askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja
asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko.

Aseman muuttuessa näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika
viisaimmaksi laskea kontin selästään sekä tyhjentää sen sisällön
herra Gregoriukselle. Tämä osotti huomattavia lauhtumisen merkkejä ja
komentaen koirat poistumaan ojensi hän turkikset rengille sekä lausui:

"Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla
kirkkoon kummeiksi."

       *       *       *       *       *

"Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!" päivitteli Junno Junnonpoika
äkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja
lähtiessään sauvomaan virtaa ylös. "Ilman suolan murenetta saamme nyt
palata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan
meni koko matka!"

"Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi", koetti vaimo lohduttaa.

"Siitä minä viis!" vastasi mies. "Ja paljonko sinä sitte luulet
tuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka
minä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä" ja äkeissään
työnteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.

Illan tullen yöpyivät he Jutilan uutistaloon, joka oli virran
äyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika
sitten perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä
rintakylillä joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.

Kun matkamiehet olivat kotiutuneet avarassa pirtissä, jonka valkeita
seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin kiillottaa,
tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei hän ollut
siellä sen koommin käynyt.

"Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa", vastasi Junno
Junnonpoika alakuloisesti. "Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa,
mutta pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan."

Isännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin.
Ilahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika
yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Isäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi
puolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:

"Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme
saaneen tästä uudesta!"

Erikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno
Junnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut
turkikset. Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä,
kunnes hän kohotti päänsä ja lausui:

"Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!"

"Kävisiköhän tuo laatuun?" epäili Junno Junnonpoika.

"Kyllä se käy!" vakuutti isäntä. "Minulla on tässä myös muutaman
kuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn
kylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille
ja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan
takaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi
palata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään."

Junno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan,
varsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis
jäi Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset
kummit, kuten hän sanoi.

Seuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista
kahdeksan miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa
uutta sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra
Gregoriuksen koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan
ahmanneet ja toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa
vääryyttä kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja
niistä päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun
rengin piti niinikään saada tuntuva läksytys.

Yötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän
suunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi
koirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi
Jutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet
jousilla ja kirveillä.

Joki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue
saapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset
valmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien
lähestyä herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.

Kun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että
koirat alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja
toiset jo uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet
viuhuen ilmaa ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.

"Nyt jouset pois ja kirveet käteen!" komensi Jutila.

Samassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut
alkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa,
kun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:

"Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai
paukkuu!"

Samalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin
varustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen
alas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään
sanoi Jutila:

"Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä
harakanpesänne romahtaa kohta alas."

Iskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:

"Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja
ennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden
papin te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli
teidän häijyydessänne mennä!"

Rauhallisesti vastasi Jutila:

"Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen
kastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin,
koska se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän
kirkkoherralle ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet
uhkean pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska
ne ovat omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa
varuillanne ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me
kaadamme tapulin juuri sille suunnalle."

Miehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra
Gregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka
nyt aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra
Gregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämme kasvoineen.

"Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?" huusi hän kiukusta
käheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja
miehiä.

"Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi",
vastasi Jutila. "Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja
oravannahat, jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä
omavaltaisesti riistitte muka ristimispalkaksi."

"Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä
tuonnoin repivät kuoliaaksi", lisäsi eräs miehistä, "mutta minä jätän
sen nyt sikseen, kun kerran olemme noista koirapedoista päässeet."

"Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!" huusi herra
Gregorius. "Luuletteko minua niin vain suostuvan luovuttamaan teille
takaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja
siihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!"

"Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää", sanoi Jutila miehille.
"Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset
menkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn."

Tukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat
hänet pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle,
samalla kun Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän,
jonka hän oli tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut. Herra
Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan
käden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan,
hiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten
täyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä
vakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan
eikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja
hän pääsi jälleen omille jaloilleen.

Tällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta
ja taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun
pampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:

"Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi
ymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat
kaksinkertaisen mitan mukaan."

Nyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä
hakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää
sitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon,
jossa lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.

Kun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra
Gregoriukselle:

"Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden
ja kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne
ja koirain avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme
uudistaa äskeisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas
esiinnytte rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös
rauhan sekä lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia
kastetoimituksesta."

Miehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa
muristen ja takapuoltaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli
hänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.

Junno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti tyytyväisenä
pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.



Kivennavan Leonidas


"Heh, heh, hee!" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa
ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko
herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.

Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen
näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti
alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita
häntä arvossa ylempiä Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns
Maununpoika, Kelkkalan tilan haltija Viipurin pitäjästä. Tämän
lisäksi oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja
Äyräpään voudinvirkaan.

"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin
ole ovelampi kuin me kaikki yhteensä -- niin, itse herra Klauskin
mukaan laskettuna", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.

Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka
tarmokkaat, mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi
ilmaisivat älyä ja viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut
tietävinään tästä likimenevästä leikinlaskusta, vaan kääntääkseen
keskustelun takaisin kuninkaan kirjeeseen kysyi rauhallisesti:

"Ihanko tosissaan hän kirjottaa sellaista ja lupaa oikein
reininviiniä meille lähettää?"

"No, saatte itse nähdä ja kuulla", lausui Ahtisten herra, Maunu
Niilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä
nousten poistui huoneesta.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään
Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille
tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin
goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti
hän paperin eteensä pöydille ja alkoi hymyään hilliten lukea:

"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi
joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi
pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten,
kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät
ja rohkeammat käymään kimppuun."

"He he he... hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.

"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan
vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta
riittämiin asti -- aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla
piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne
vartioiksi asetettu."

"Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä
näiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa.
Toissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista
neljätoista aamia reininviiniä."

"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti
herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?"

"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella -- ainakin parin
kolmen tappelun varalle."

"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?"
kysyi Niilo Boije.

"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti
Maunu Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime
tammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla."

"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko
kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi
kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina."

"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö
meri heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli
Länsi-Suomesta tänne saapunut.

"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi
linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun
he yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja
olipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan
muureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla
maakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja
lapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut."

"Kymmenentuhatta paitaa yhdellä iskulla -- kiitos sinulle,
Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta
olikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia
keinoja vihollisen vastustamiseksi?"

"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka
edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.

Hetken sitä selailtuaan luki hän:

"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne
suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä,
ovat tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että
kunniallinen mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen
piinan uhriksi. Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme
tarpeen tullen sen kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat
mieluummin kuin haluavat vangeiksi antautua."

"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela", naurahti Klaus
Kristerinpoika. "Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi
araksi, hän on vanhoillaan käynyt."

"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista
reininviini-aamia ottaa lukuun", lisäsi Jöns Maununpoika.

"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä
antamaan ratkaiseva isku", jatkoi Klaus-herra vakavasti. "Hän
kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan
hetken luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin
alttiita suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman
sellaista saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää."

"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava
sotaretki!" lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. "En epäile ollenkaan,
ettemmekö siinä onnistuisi."

"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja
kansan mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä",
vakuutti Klaus-herra. "Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla
paljon lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen
mieslukunsa niinkään suuria merkitse."

"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia
paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme
aina vaaralle alttiina", arveli Maunu Niilonpoika.

"Niinhän se aina on", vastasi Klaus-herra, "että vaara kaukaa katsoen
näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäksi
tullaan. Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla
Neva-joen takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin
siinä Nebukadnesarin unennäössä."

"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus
lysähtää läjään kuin lumiukko keväällä", tarttui Jöns Maununpoika ja
teki jalallaan vahvistavan eleen.

"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me
saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa
tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset
rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen
kanssa -- ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella
vakuuttaa ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata
rauhaan luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt
lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta
ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin
pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat
meidän viljelyksiämme."

"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet", lisäsi Jöns Maununpoika,
"pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin
hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan
Knuutti Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat
niin, että moskovalainen lyö nenänsä littiin sitä kivistä napaa
vasten, mikä minun voutikuntani on."

Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä,
kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen
kaakkoisimman voutikunnan maljan.

Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten
juominkia pitkälle yön selkään.

       *       *       *       *       *

"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!"

Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka
seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa
unettaren helmoilta, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt
juuri parahiksi ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän
riuhtoa punottavaa voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa
katkeamaan ja muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi
erottaa sanat: Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.

Nuori mies korotti ääntään ja huusi hänen korvansa juuressa:

"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!"

"Häh, vihollinenko?" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi
verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman
kirjurinsa.

"Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä olet ja
mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?" huudahti hän.

"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle
kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla", kertoi kirjuri. "Lennossa
kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön
tänne, tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte.
Tontteriin ja Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia
ja lähtiessämme loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita
tulipaloja."

"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!" huusi Jöns Maununpoika.
"Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja
kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee
kuin kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla,
senkin vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla
nostan tien pystyyn."

Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä,
kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa.
Tällä välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu
hereille ja Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti
saattanut heidät jalkeille.

"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä
tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa", huusi herra Jöns, kun kaikki
olivat kokoontuneet neuvottelemaan. "Kuinka paljon teillä on
varaa luovuttaa minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa
Kivennavalle?"

"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin
korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä", vastasi
Maunu Niilonpoika. "Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei
ole järin paljo kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä
ei laiteta. Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia
saanut ja kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin
kreekiläisten kuninkaasta..."

"Niin, Leonidaasta", hymähti Klaus Kristerinpoika.

"Aivan niin, ja hän seisoi..."

"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista
vastaan."

"Niin juuri, ja voitti."

"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa."

"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas -- mikä sen nimi nyt taas
olikaan -- voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa
persialaista, niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin
täytyy sadalla viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen
kolmekymmentä tuhatta moskovalaista."

"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa."

"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta
puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta
taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet
olla pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin
heiltä parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa -- eihän se ole
enää mistään kotoisin."

       *       *       *       *       *

Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla
sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin
lisää hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki
jalkamiehet rekiin.

Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa
etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle
kerääntyneille herroille:

"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja
silloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin
partaa."

Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni
joukkue pyrynä liikkeelle.

"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika
huolestuneena partaansa sivellen.

"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije,
tähystellen menevien jälkeen.

       *       *       *       *       *

Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja
vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä
vastaanottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat
yötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja
kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti
linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia
jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän
takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän
menettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.

Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasi. Linnanpäällikkö sekä
toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen
pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten
torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa
lukuisat hevoskaviot.

"Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä
ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään."

Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä.
Portaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä
tunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:

"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä
suorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!"

Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika
matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti
vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.

"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasin", virkkoi hän ja
alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle. "Tämä ruskea ja kaikista
tuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä,
pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden
toisten entiset omistajat -- mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin
-koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka
tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa."

"Mutta... oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten
kanssa...?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.

"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika.

"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin."

"Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri
pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari
päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen
lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja
pyydystämässä?"

"Missä ja kuinka suurivoimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi
herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika
saanut alotteeksi hyvän kulauksen.

"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa
tai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen
tuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli
jakaantunut kolmeen osaan. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin
tuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran
entinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle
ja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen
ja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä
säikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt
ne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!"

"Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen.
"Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait
Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?"

"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani
kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita.
Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa
etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni
suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä.
Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka
kahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet
sijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä
nikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä
ja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat
aluksi kokonaan piilossa.

"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli
näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen
naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja
vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla
lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta
Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.

"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme
eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata
rivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta
samassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin
lähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff,
heidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja
ratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän
ja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän
kieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa.
Hän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko
Suomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi
asettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus
muka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda
minun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka
hän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko
joukkokunnan nauraa rähistessä.

"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla
hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan
luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti. No, siinä ei käynyt sen
hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti
alas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at
sekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-,
neljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä
jälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme
me viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta
kuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko
kaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin
pyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin
puolitoistatuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa
vankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä
takimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten
kimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari
kertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä
sen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta,
hajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle
Ennen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia
vangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo
kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt Ja siitä oli seurauksena se,
että huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti.
Siinä koko lorun loppu!"

"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!"
huudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns
Maununpojan kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataaa miestä lyö pakoon
kolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada
nopeasti tieto."

"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika.

"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsu miehellä
lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi -- niin,
lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta
näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa."

He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi
iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään
voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta
anastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen
miehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista
muuta tavaraa.

"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije
sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.

"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi
juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua.

Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja
ympäri huonetta. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko
linnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa
humussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.

Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas,
jolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä
uskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen,
jossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi
sekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa
mekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja
hänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein
kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus
Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä
kemuissa.



Päivätyön päättyessä


Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta
venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä
pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi
virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi Kalat rupesivat
sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.
Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa
ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma synkkeni hänen
ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten
tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla
rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli
kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven
nietoksissa ja hänen rinnallaan istui turkkeihinsa kääriytyneenä
arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen
Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset
huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään
omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä
kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa
johdosta oli kääntynyt puolittain häntä kohti.

"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi
jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä
parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä
varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin
kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut
Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina
ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin
ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa
valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.
Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut
hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää.
Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty
hävitysretkiä hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain
helposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat
loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä
hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen
enempää piitattu Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan,
että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se
oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa
valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja
yleensä kaikista lännen kansoista. Eikä ainoastaan kielen puolesta.
Sillä olihan ruotsalaisilla kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat
suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli
vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan
sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara
täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä
puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan
turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli
kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi
hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon
esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin
uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen
kasvonsa ja lausui:

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me
ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi
etäällä ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen
kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän
ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta
päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa
selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,
Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon
epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.
Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola
sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin
sen tökötistä, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta
aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle.
Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää
kiihdyttävästi.

Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset
sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa
pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita,
mutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat
tulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja
varastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen,
pettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei
niitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat
heidän uskontoonsa.

Entä heidän hallitsijansa? _Talis rex, qualis grex!_ oli
Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena
lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota
rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan
olikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin
ja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin
taas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin
vuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän
raivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely
asiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä
keskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa,
tosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet
tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen
olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa
ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki
omituisen venyvää ja niljakasta.

Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja
huoleton antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan
viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat
alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa
ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole
valtiotaidon ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan.

"On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud.

"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja
siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi
Agricola.

Tähän virkkoi arkkipiispa:

"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia
miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset
lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin
kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli
Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka
hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan
kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen."

"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on
todella vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet
tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa läntisissä
maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan
sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuunottamatta heidän omituista
luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä."

"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyväisesti
rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan "niin eikö silloin
valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu
ennen pitkää luhistumaan kokoon?"

Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua
lausui Lejonhufvud varoen:

"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia
vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa... ja väkirikas. He
lisääntyvät kuin sienet."

"Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi
Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleeseen,
joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen
vallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi."

       *       *       *       *       *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti
kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän
oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi
kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän
yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes
tämä jätti hänet kokonaan rauhaan. Saiko hänen isänmaansa sekä
sen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta
kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen
kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu
siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta
tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa.
Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä
ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten
viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden
oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara
häälyä vielä, vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne
tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli
vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat --
minkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin
hyvänsä tapahtuvan -- ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika
ja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana
painua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi
silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli
ehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät
siihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan!

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan
taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine
puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain
sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän
niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän
kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan,
kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän
saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.
"Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana
lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin
anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten
seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta
mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta
avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja
hänen kansastaan?

       *       *       *       *       *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää
lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman
väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset
kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin
hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa,
milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien
kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin
pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton
ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse
suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine
piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin
huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja
kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa.
"Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään,
valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu
hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja
taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne
ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja
innostuu ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa
ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja
mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä
Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä
sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne
nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,
aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu.
Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa
keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen
ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren
opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää
kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa
puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa,
ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita
sanoja muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen
taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.
Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan
herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän
ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä
kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että
hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin
keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä
en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen
nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä
tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon
vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun
hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä
jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saa toi
hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja
tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin
kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian
pimennoista ja osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat
päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja
kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että
noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri
idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi
ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää
olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä
helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain
venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,
että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon
vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin
ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla
kuin karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen
araksi käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä
valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi
Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa
näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina
asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan
väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu,
oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista
tarkotusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu
ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä
kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

       *       *       *       *       *

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen
hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja
autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen
tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle
Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa
rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla
maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän
horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.

Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta
ajatellessaan verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli
kasvipenkkejään hoitaa äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt
palautui se unikuvana jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien,
harvennellen, kastellen ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä
kasvitarhassa, joka oli ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa.
Sieltä kuului lakkaamatta hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin
murinata ja kiljuntaa. Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä
ja välähteli teräviä hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja
epätoivo hänen mieltään ja lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan
laitaan sekä alkoi ääneensä napista taivaan herraa vastaan, joka ei
ollut edes pientä virtaa asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan
välille. Silloin risahtelivat oksat ja joukko petoja karkasi hänen
saralleen. Tuskan vallassa painoi hän kasvonsa käsiin ja kuuli,
kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat petojen jaloissa. Mutta silloin
kuului pelottava jyräys taivaalta ja kun hän säikähtyneenä nosti
silmänsä, oli keskelle taivasta auennut kuin akkuna, jossa näkyi
suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot vihasta salamoivin silmin,
samalla kun metallin kirkas, luita ja ytimiä vavisuttava ääni huusi:
"Älkää tallatko minun kasvimaatani!" Nurinniskoin loikkasivat
silloin pedot takaisin metsään, joka kävi äänettömäksi kuin hauta.
Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna taivaalla ja vavisten
ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota eivät ole nähneet muut
kuin poika, havahtui Agricola unestaan.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees.
Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen
vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:

"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."

"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan
matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu,
kun tunnet isänmaasi ilmankin."

"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka
hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on
merikin, rakas Suomenlahteni!"

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen
etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta
aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä,
jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat
muodostaneet.

"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen
pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu
uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista
untaan.

Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus
hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt
hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.

       *       *       *       *       *

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue
saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut
olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli
tullut hänen vointiaan tiedustamaan:

"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja
kuulla suomenkieltä."

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään
jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen
asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi
Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:

"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!"

"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi
Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain
taakse koetti nostaa hänet ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna
hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi
Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle
ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus
ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä
ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt
hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi
lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi kädestä ja
lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena
aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan,
jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana
ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla,
minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi
Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen
tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois
äärettömyyksien ulapalle...

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen
ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi
Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan
puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää
kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se
onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli
niille loihtinut.



Luopioita


Kollegion pienen sairashuoneen ikkuna oli hiukan raollaan ja
siitä tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti
se virkistävästi huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin
viidenkolmatta vuotias kaunismuotoinen nuorukainen. Hän lakkasi
hourimasta ja rynnistelemästä, maaten levollisesti ja tirkistellen
kuumeesta kiiltävin silmin vastapäisellä seinällä riippuvaa
ristiinnaulitun kuvaa.

Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä,
silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva "ikuisen kaupungin"
melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen
ikkunan kiinnemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen
ja syventyi tutkimaan "Pyhimysten kukkasia", jotka sata vuotta
aikaisemmin olivat veljeskunnan perustajan, Ignatius Loyolan,
elämässä saaneet aikaan niin ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli
hän pari lausetta ehtinyt lukea, kun sairas keskeytti hänet lausuen
kovalla äänellä:

_"Magna est distantia inter Romam et Finlandiam... Illa me habet,
hanc desidero."_ [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen,
jälkimäistä ikävöin.]

Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo
sanat hänelle tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas
arveluttavasti tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä.
Ojentaen molemmat kätensä jatkoi hän läähättäen:

_"O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est
animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!"_ [Oi, Klaara,
Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua,
sinä siunattu neito!]

Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi
korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein
huutamalla:

"Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko
minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun
sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa."

Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:

_"Quid dicis? Cur non latine loqueris?"_ [Mitä sanot? Mikset puhu
latinaa?]

Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi
laulavalla äänellä:

    "Jam, dulcis amica, venito,
    quam sicut cor meum diligo.
    Intra cubiculum meum
    ornamentis cunctis onustum.
    -- -- -- -- --
    Sine te non potero vivere;
    jam decet amorem perficere."

    [Jo tulen, armas ystäväni,
    sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni.
    Käy sisään makuukammiooni,
    jonka monet koristukset täyttävät.
    -- -- -- -- --
    Ilman sinua en voi elää:
    on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]

Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen
äänellä hoilottaa:

    "Magis quam ecclesiam
    diligo tabernam,
    ipsam nullo tempore
    sprevi neque spernam."

    [Enemmän kuin kirkkoa
    rakastan kapakkaa;
    sitä en ole koskaan
    halveksinut enkä halveksi.]

Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.

_"Sile, impie!"_ [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki
ristinmerkin.

Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan,
pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi
mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja
vanhempi ryhtyi suonta lyömään, nuoremman hillitessä sairasta.

Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut
virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä
ja alkoi tasaisemmin hengittää.

Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi kuiskaten, mitä sairas oli
puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet supussa silmäiltyään sanoi
vanhempi:

_"Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi
lutherani. Ora pro eo."_ [Hänessä on vielä jonkun verran
kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on lutherilaisen piispan poika.
Rukoile hänen puolestaan.]

Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki
nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä
lukea:

_"Domine, ne in furore tuo arguas me..."_ [Herra, elä soimaa minua
vihassas...]

Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän
ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.

Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta
heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä
hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka
hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote:

_"Reverendissio D:no Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et
carissimo filio etc. Roma, in Collegio germanico."_

       *       *       *       *       *

Eerik Eerikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin
viidenkolmatta vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut
jonkun aikaa Vesteroosissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin
orpanansa Klaaran kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten
mukaan ja rahoilla runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen
tuli Rostockin ja Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan.
Mutta elämä näissä lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut
orthodoxian kaavoihin ja professorien ärtyneet kiistat siitä,
olivatko hyvättyöt ihmisen autuudelle vahingollisia vai edullisia
ja tuliko ehtoollisessa uskovaisen osaksi Kristuksen totinen
ruumis ja veri vaiko ainoastaan hänestä virtaava hengellinen
voima, kuten salakalvinistit väittivät, eivät voineet kauan nuorta
Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin ja Wittenbergin kuivat
pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja lähti miekka vyöllä
sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna ratsastamaan kohti
iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan ympärillä oli paljon
muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka kauniille, nautintoja
rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle oli
paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen isänsä, Eerik piispa,
ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies, esiintyi nuori Eerik,
joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla aatelisena, sillä hän
väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita ja linnanpäälliköitä
sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen, Kaarle viidennen
aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.

Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä
mahdollisuudet kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut
ja haaveillut. Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena
keskiaikainen ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen,
ja täällä oli myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen
iskusta uudelleen elpynyt katolinen kirkko paavillisine
legaatteineen, munkkeineen ja prelaatteineen loistavasti edustettuna.
Kiihkokatoliseksi kasvatetun Sigismundin ympärillä kehrättiin
laajakantoisia suunnitelmia pohjoismaiden saattamiseksi takaisin
katolisen kirkon äidilliseen helmaan, ja siinä oli työalaa sekä
miekan että sanan käyttäjille, ja nuorelle Sorolaiselle aukeni siis
kunnianhimoa kiihottavia näköaloja kahdellekin suunnalle.

Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa
iloisissa nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi
valmistuneita, Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa
kasvatuksensa saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus
Petrosa ja Valentius Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen
suosion loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen
kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina
oli varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla
saattoi tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa
sukujohdossaan oli olemassa parin kolmen sukupolven mittainen
katkein ja kadehtijat siis helposti voivat saattaa koko hänen
aateluutensa epäilyksen alaiseksi. Mutta kirkko avasi aateliskirjaa
tiedustelematta ovet lahjakkaalle miehelle vaikka kardinaalin ja
paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi veti katolilaisuus häntä jo
sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen loisto ja madonnanpalvelus
tarjosivat hänen huikentelevalle ja aistilliselle mielelleen paljon
suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja alaston protestanttisuus.
Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan sellaisten pyhien miesten
kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius Loyolan elämällä.
Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän kieltämistä,
huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia, joiden
vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen
kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän Neitsyt Maarian, niin
silloin häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen
ritarielämän tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen
hetkenä hän kerran sitten lankesi polvilleen Neitsyt Maarian eteen ja
ihanaa liikutusta tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.

Krakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus
Tuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes
parikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt
Karjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista
seikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin
jesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Wilnon yliopistossa
ollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan
kuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin
niin suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli
Valentinus Thomae tervehtinyt häntä "suomalaisilla rytmeillä" ja
latinankielisillä distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan
suosion sekä päässyt hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli
täydellinen tunneihminen sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli
pian läheiset ystävät ja Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen
lähteä Roomaan opintojaan jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen
säätyyn.

Annettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän
matkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman
laajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen
kääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja
rukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi
suojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä
mennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta
ja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä
sisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän
harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin
nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa.

Mutta liian kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään
Provenceen tultuaan lankesi hän suinpäin aistillisuuteen.
Hänen yöpyessään erääseen luostariin viettivät munkit kuten
koko seurakuntakin iloisia viininkorjuukemuja. Kun iltamessun
jälkeen oltiin refektooriossa illallisaterialla, päästivät munkit
etelä-ranskalaisen luonteensa valloilleen. Yleinen ilo ja keveä
mieliala tarttui Sorolaiseen kuin tuli tappuroihin ja hän tyhjensi
maljan toisensa jälkeen kuohuvaa rypälenestettä. Laskettiin keveitä
sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi joku laulaa vanhaa renkutusta: _"Magis
quam ecclesiam diligo tabernam"_, jota Sorolainen nyt houreissaan
oli toistanut. Laulu seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti
oli kannettu omalle vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta
vanhaa "narrinjuhlaa" viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä
sielustaan mukana ja joku ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista
piispaksi. Se hyväksyttiin ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin
paperista kierretty hiippa, käteen työnnettiin koukkupääsauva,
toiseen viinimalja, munkit järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä
ja iloisesti hoilaten mennä huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton
joukko sijottui kuoriin, Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin
ja häntä huudettiin saarnaamaan. Ja hän saarnasi, tekstinään
sanat: "Minä janoon." Ihmisten oli määrä juoda viiniä eikä vettä
niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan profeetta: älkäät olko
niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen kaikuessa tyhjensi hän
viinimaljansa.

Kun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi
hän kurjana syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja
kieltäymisharjotukset aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin
hänet, protestanttisen piispan poika, avosylin vastaan ja innolla
antausi hän nyt opinnoihin. Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi
ajassa taaksepäin ja hänen kaikista aistinautinnoista eristynyt
elämänsä kollegiossa kohotti hänen siveellistä tuntoaan, alkoi
loistava päämäärä taas kangastaa hänen edessään ja eräänä sisällisen
nousun hetkenä kirjotti hän isälleen pitkän kirjeen, tunnustaen
kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen kunnianhimoisista unelmistaan
ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa, paljon kokenutta isäänsäkin
palajamaan katolisen kirkon helmaan. Lisäksi oli hän isäänsä
kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia, pitämään arvostaan
kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten yläpuolelle, sillä
piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä tusinoittain ja
mitä on hänen, piispan, rinnalla "joku Hevonpää tai Svinhufvud".

Mutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä
ja toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään.
Kotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle
aateluudelle ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida
Klaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän
taas antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä,
paastosi ja valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi
hymyilevän Neitsyt Maarian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna
saikin hänen mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen
hurmionsa kohosi silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen
kiusaukseksi ja alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa.

Jo Krakovasta lähtiessään oli hän päättänyt karkottaa sydämestään
Klaaran ja katkaista kaiken yhteyden hänen kanssaan, mutta sen
toimeenpano kävi yli hänen voimiensa ja kerran hän sitten, tulisen
kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti Klaaralle pitkän ja kiihkeän
kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä vielä kerran syleillä, vaikkapa
sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.

Kun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa
kollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa
florinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään.
Ja kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen
muodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän
kirjeessään intomielin: _"Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam
monstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!"_
[Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo
kotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]

Rahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella.
Riittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja
saa, ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin
menevät isän siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei
kuulunut, kirjotti hän vielä isänsä ystävälle, piispa Olaus Stephani
Bellinukselle Vesteroosiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä
mainitun summan, jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset
unhottaen huudahti hän kirjeessään ylpeästi: _"Nec pedes proficisci
ullo pacto sustineo, nec volo, nec decet, nec debeo."_ [Ja jalan minä
en kykene millään mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei
sovi enkä ole siihen velvollinen.]

Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi hän taas
intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin päättäen
kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen. Useita
päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa taivaallista
suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes tajuttomassa tilassa.
Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät maannut, kun nyt hänen
houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän vastaus lähes vuosi sen
jälkeen kun hän edellisenä Pyhän Johannes Baptistan päivänä 1607 oli
lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.

       *       *       *       *       *

"Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani", luki hän kirjeen
otsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko
kirjekin. Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään
huimaavan äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa
päälle ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan
siitä sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin
niiden kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen
käyttänyt kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi
niin omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään.
Se tuli kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja
sellaiseksi oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti
tuo kotoinen kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon
unhossa maanneita mielikuvia.

Hän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla
lukemaan kirjettä. "Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut
katuvaista mieltä", kirjotti isä, "Sillä olin vasta sitten päättänyt
kääntyä sinun puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä
sinun uskosta luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille
vanhemmillesi. Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi,
nimittäin harmaapäinen isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko
lienet kuullut jo, että äitisi on muuttanut iäisyyden maille?
Suru sinun takiasi joudutti hänen lähtöään -- ja hänen viimeinen
huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän armossaan johdattaisi sinut
eksyksistäsi kotiin."

Sanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja
väkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään.
Hoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja
katseli häntä neuvotonna.

Äiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut, ja nuo sanat kajahtivat
hänelle kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki
olisi saanut ennalleen ja hän olisi entisenä "pikku Eerikinä"
saanut olla kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja
ryhtyessään ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut
koskaan tullut lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen
kaikkea äitiin vaikuttaisi.

Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä
vakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen
mieleensä kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli
äidin kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa.
Muutamana päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia
poimimassa. Silloin kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui
häntä. Hän kyyristyi pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä
äänellä huuteli äiti: -- Eerik, Eerik, missä sinä olet? ja hän vain
kyyristyi alemmas ja nauraa hihitti. Viimein löysi äiti hänet, sulki
vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin iloinen kuin
olisi hän kuoleman kidasta poikansa pelastanut.

Hän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys
puistatti häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti
ja osaaottavasti, havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan
irtautumaan, että kykeni kirjeen lukemista jatkamaan.

"Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa", kirjotti isä, "ja
entistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani.
Usein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut,
vähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän
raskaaseen virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut
purjehdittava niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää,
että vointini olen tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää
nurjuutta, epäluuloa ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin
alempainkin puolelta. Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista
apumiestä raskaassa työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas
poikani, ajatellut ja se oli äitivainajasikin hartain toivo. Mutta
Jumala on nähnyt hyväksi vielä tämänkin painon päälleni panna, sillä
huikentelemisellasi sinä et ole ainoastaan vanhalta isältä apuasi
riistänyt, vaan saattanut hänet epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin
silmissä."

Hän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä
ja katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen
kiusattuna ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla
voinut säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka
isä kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski
Klaus Flemingin, joka tuli isän luo Ja törkeästi käyttäytyen esitti
joitakin papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan
muutamia ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä,
rupesi häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän
edelleen:

"Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja
neuvot minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä,
ovatko silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen
syytä minä en näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa
olleet ritareita ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät
niin harvoin valtaansa Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi,
kuten sen tiedät hyvin Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko
esi-isäni olleet unkarilaisia ritareita vai kunniallisia Suomen
talonpoikia, sen asian minä jätän sillensä. Yksi minulle vain on
tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä sijalla, johon Jumala on minut
määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni siihen kekoon, jonka nuo jalot
miehet Agricola ja Juusten ovat alulle panneet. Siinä tarkotuksessa
olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut suomenkielistä postillaa, jonka
toivon kansalleni olevan vähäiseksi lohdutukseksi ja valistukseksi."

Edelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa
Laitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja
auttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut
voivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla
saatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti
epäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä
autettuaan niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan
verituomioiden kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin
hän. Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa
sekä sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja
minkä piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan
takia saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi
hänen omin apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin
ulkomailla opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkaisin
kulkenut.

Isän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi
kuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän
kätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski
sen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen
peitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.

       *       *       *       *       *

Oli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä,
taivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli
pitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen
pukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana
ja väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen
ehtiä Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.

Viikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut
sairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas
nostaneet hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä,
mutta voikin olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen
löytänyt totuuden, sillä katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja
protestantit ovat luopioita, oli hän päätellyt. Äiti oli surrut
itsensä kuoliaaksi siinä uskossa, että hänen poikansa on joutunut
harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan ja Neitsyt Maarian luona,
tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun hän oli taas Pietarin
kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli hänelle äkkiä
tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän luo ja
taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon kuuliaisuuteen.
Samalla saa hän äidin haudalla rukoilla hänen puolestaan ja sitten
palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes tulee tilaisuus
koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä Neitsyt oli kuin hyväksyen
hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut näyttää varsin
mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa florinia. Hän oli
vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt jesuittaveljen puvussa
taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta kotimaata kohti.

Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt läheni hän
Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt, mutta
ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut sisällistä
kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään _fronte serena,
lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini fidens_ [selkein
otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille ollen luotettava,
mutta itse ei kehenkään luottaen], kuten hän oli ohjeekseen asettanut.

Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja väsymyksestä
uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: _pati quam plurima,
pati, id tantum magnos efficit viros._ [Kärsi, kärsi, se ainoastaan
tekee suuria miehiä.]

       *       *       *       *       *

Vasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin
tultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon.
Hän ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana
muutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä
ylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut
kadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.

Sorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli
kumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan
liikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä
nähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja
käynyt kyyryiseksi.

Liikutettuina syleilivät he toisiaan.

"Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi
joutuneen ukon", sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen.

Hän kertoi hovista pois joutumisensa ja jatkoi:

"Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua
tunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut.
Mutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa."

Kun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat
he pitkään ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat
rummuttelivat ikkunaa. Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin
arastellen:

"Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?"

"Mistä niin?" kysyi Sorolainen ihmeissään.

"Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään
ja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut
neuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani
syyttänyt siitä itseäni."

"Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut
katolisen kirkon kuuliaisuuteen?" kiivastui Sorolainen ja ponnahti
seisomaan.

Mutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja
jatkoi tyynesti:

"Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.
Oletko sitä koskaan ajatellut?"

Se sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin
säilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka
tänne vaeltanut ja aikoi eteenpäinkin vaeltaa. Hän sanoi:

"Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä
käännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko
unhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten
suunnittelimme?"

"Kyllä ne muistan... hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään
olleet lapsellisia... ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta.
Kyllä ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin,
innostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus
olisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä
aikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet
omia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me
uneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien
tapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei enää ole
mitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?"

"Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun,
mutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?"

"Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa
takaisin, minäkö vai sinä?"

"Sigismund, sen oikea omistaja!"

"Sigismund!" ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen
äänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka
nyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:

"Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? _Rex crastinus!_
Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan kruunua eikä
sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään asiassa
toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin hänen
setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla
naisten seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä
kannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten
auttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt
avuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut Johannes
Jussoilan kohtalosta?"

Sorolainen pudisti päätään ja Valentinus kertoi:

"No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin
Tukholmaan. Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta,
mutta niin paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen
hovisaarnaajansa hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater
Jussoila on kuollut vankeudessa."

Kun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:

"Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet
vangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan,
että häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun."

Kasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen
hänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja
kalpeana Valentinus puhui edelleen:

"Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja
sigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten
ja vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten
vallottaa? Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi
kansan niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta
latinaa höpistä?"

"Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai
kerettiläinenkö minun edessäni on?" keskeytti hänet Sorolainen
kiivaasti.

"Elähän kiivastu", sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, "kyllä minä
katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja toista
olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa asiassa
olen silmäni auki saanut. Ja tunnustan sen suoraan, että olen monesti
katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun
isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun
täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi?
Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa.
Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat
vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina
kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli,
ja siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani
hyväksi, niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni."

Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle,
joka omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.

"Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi", jatkoi
Valentinus, "niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä näyttihän
silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se
minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille
harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä
isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole
ainoa suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö,
että myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika,
Kaspar, on kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren
hovikappalaisena. Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi
täällä Sigismundin hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä
uneksimassa. Mutta onneksi hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja
se minulle antaa hitusen toivoa siitä, etteivät suomalaiset ole
aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka kokonaisuudessaan saisi
meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla rannalla pajunoksiin
ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä
monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään
ja käymään oikeita luonnon luomia teitä."

"Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa!" huudahti
yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä
sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen
mielialan.

"En häntä puolusta", vastasi Valentinus, "sillä tyly ja julma mies
hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan miehenä
enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa kohtaan.
Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään pois.
Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei sitä
Sigismund kasvata..."

"En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan" -- koetti
Sorolainen itseään kiihdyttää.

Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:

"Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin
sittenkään, vaikka minä sanoisin, että semmoiset miehet kuin Luther
ja Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä
monta luostarillista irstaita munkkeja."

Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja
ärsyttäväksi.

"Jumala sinun sieluasi valistakoon, onneton!" lausui Sorolainen
väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.

Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan
pimenevään huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi
valeli.

       *       *       *       *       *

Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä
enää vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut
voivansa kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt
matkaansa jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja
Thornin välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut
enää ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen
luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen
päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus
pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään
laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.

Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä,
vilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin
kieltäytyä tottelemasta.

Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan päässä edessään pienen
kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti olevan jonkunlainen
luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne saakka kävellä.
Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen, antoi sateen
vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume.
Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan.

Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen
havahtui siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä.
Hetkisen heitä tirkistellään tajusi hän hämärästi, että toinen
ratsastajista oli pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti
häntä latinaksi ja kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten
käski hän seuralaisensa, joka puvustaan päättäen oli palvelija,
astua alas satulasta, kehottaen Sorolaista nousemaan hänen
tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä luostariin. Vaikka palvelija
auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton päästä satulaan. Silloin
laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan kanssa ohjasivat he
käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä. Tahdottomana
seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista hämärää
turvallisuudentunnetta.

Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet
alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi
seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja
Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien
kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta
Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon.

Kun priiori viipyi vielä huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti
Sorolainen häntä äkkiä pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun
hän sillä hetkellä näytti virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään
tahtonut kieltää jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän
opasti hänet luostarin kirkkoon ja sytytti kynttilän Neitsyt Maarian
kuvan eteen. Kehotettuaan vierasta, ettei hän liian pitkällä
hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi itseään koleassa kirkossa,
poistui priiori jättäen hänet yksin.

Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä
asennossa kauan, tuijotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta
suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli
hermostuneesti rukousnauhan helmiä.

Hän ei päässyt siihen haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä
neitsyt ei esiintynyt selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja
hänen näkemystään sumensivat kaikenlaiset kuumeiset kuvat.

Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen.
Nyt katsahti hän vasta arasti Neitsyt Maarian kasvoihin. Se oli Lucas
Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikomaan kulkeutunut tänne
puolalaiseen luostariin. Sillä eli hieman vinot, kylmästi siirottavat
silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.

"Portto!" kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat
nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään
ja hän kaatui lattialle.

Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen huonetoverinsa, pappi,
auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten kulki hän sitten
takaisin refektoorioon.

Raskaasti vaipui hän vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokaisi hän
puoliääneen:

"Äiti, äiti!"

Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi
hätäisesti, myöskin suomeksi:

"Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?"

Sorolainen havahti horroksistaan ja karkasi vimmastuneena ylös
vuoteesta.

"Mitä, oletko sinäkin suomalainen?" huusi hän astuen papin eteen,
joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään huoneen nurkkaan.

"Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika?" huusi Sorolainen
nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.

"Miksi raivoat, veli?" änkytti pappi kalpeana, "minähän olen hänen
majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus Jussoila,
Johannes Jussoilan nuorin veli."

"Hovisaarnaaja!" yltyi Sorolainen, "hovisaarnaajina ja
tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa,
mutta ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona
lyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja
narrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia?
Mutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala
antanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi..."

Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater
Jussoila otti häntä käsipuolessa ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän
riisui hänet hellävaroen ja laittoi peittoon.

Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan
käteen ja kysyi, eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi
siihen, mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:

"Ei, lukekaa minulle vain isämeitä."

Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:

"Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!"

Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa.

Sorolainen ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua,
että hän on pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti
hänelle ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti
hymyili hänelle. Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila
kuului sanovan amen, kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen
äidin vuoteensa yli kumartuneena.

Kun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas
nukahtaneen. Hän korjasi tämän peitettä ja laittausi itsekin levolle.

       *       *       *       *       *

Aamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli
samassa asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen
piirteissään oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen
käteensä, oli se kylmä ja kankea.

Saman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin
hautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen
selkään ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli
matkalla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Miekka ja sana I - Historiallisia kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.