Title: Kirkkopuheet
Author: Järnefelt, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirkkopuheet" ***


KIRKKOPUHEET

Kirj.

Arvid Järnefelt



Helsingissä,
Vihtori Kosonen ja K:ni,
1917.

Tampereen Sentraalikirjapainossa.



ESIPUHE.

Tapahtumista Nikolain, Johanneksen ja Kallion kirkoissa Helsingissä
toukokuun 6, 13 ja 20 päivinä olen pyynnöstä jättänyt Helsingin
poliisilaitoksen Etsivälle osastolle seuraavanlaisen kirjallisen
selostuksen:

_Helsingin kaupungin Järjestysvallan Etsivälle osastolle_.

Tekemästänne pyynnöstä, jonka minulle, muistaakseni, viime lauantaina
t.k. 26 p., esitti kaksi luonani käynyttä virkailijaa, saan täten
jättää Osastolle kirjallisen selostuksen tapahtumista täkäläisissä
kirkoissa t.k. 6, 13 ja 20 päivinä ja muutamista näiden tapahtumain
yhteydessä olevista seikoista.

Viime huhtikuun 29 p:nä julkaisin Helsingin Sanomissa N:o 114
nimimerkillä "Parantumaton" ja otsakkeella "Oman pelastukseni haussa"
seuraavan kirjoituksen:

       *       *       *       *       *

Tiedän, ettei sovintoa ylä- ja alaluokan välillä voi rakentaa ennen
kuin kaikki asetehtaat ovat maan tasalle hajoitetut ja jo valmiit aseet
taotut työvälineiksi. Tiedän myöskin, ettei köyhyys häviä maan päältä
ennen kuin maa ja muut luonnon rikkaudet tunnustetaan Jumalan ihmisille
antamaksi yhteisomaisuudeksi.

Mutta milloin nämä tapahtuvat? Silloinko vasta, kun vihan kuilu ylä- ja
alaluokan välillä on saavuttanut äärimmäisen syvyytensä, kun giljotiini
on käynyt ja verivirrat vuotaneet?

En parane, jos jään odottamaan. En usko, että rauhaa voisi sodalla
rakentaa. Turvautuisinko tuskissani ihmeiden voimaan?

Minulla on jotakin sanottavaa Jumalalta ihmisille. Mutia se olisi
sanottava kirkossa, sillä se koskee juuri kirkkoa. Pitäisi siis
tapahtua sellainen ihme, että maallikko päästettäisiin kirkkoon
puhumaan.

Suurlakon aikana kuuluvat muutamat uskalikot suunnitelleen kirkon
anastamista köyhälistön käsiin. Ja olisihan minun nyt helppo tarjoutua
saarnamieheksi, kun asevoima tätä nykyä ajaa köyhälistön asiaa.

Mutta kun en mitään hyvää odota muusta kuin aseiden hävittämisestä,
kuinka voisin silloin aseiden turvissa kirkkoon tunkeutua!

Että olisi kaikki koeteltu, mitä koetella voi, menin
kirkkoherranviraston kansliaan; ja syntyi meillä kirkkoherran kanssa
seuraava keskustelu:

-- Tahtoisin teiltä kysyä, onko maallikolla mitään mahdollisuutta saada
puhua kirkossa.

Kirkkoherra mietti jonkun aikaa. Sitten hän sanoi:

-- Kirkko on papistolle vihitty saarnapaikka, johon vihkimättömällä ei
ole pääsyä. Mitä olisi muuten aikomus puhua?

-- Sitä en edeltäpäin voi ilmaista, mutta voittehan arvata etten minä
aijo puhua mitään omiani.

-- Meillä on sääntömme, jotka ovat siihen esteenä.

-- Oletteko ottanut huomioon, että elämme vallankumouksessa ja saattaa
tapahtua, että kirkossa pian saarnaavat sellaiset miehet, joilla ei ole
mitään Jumalalta saatua sanottavaa, vaan ainoastaan kiihotuspuheita?

-- No jaa, vallankumous tulee ja vallankumous menee. Pian tulee jälleen
lempeyden aika ja olot entiselleen.

Nousin lähteäkseni.

Kirkkoherra näyttää tuskailevan ja pyytää jälleen istumaan, Ikäänkuin
jotain mahdollisuutta vielä punniten hän alkaa tiedustella
uskonnollista kantaani.

-- Te uskotte Kristukseen, ylösnousemukseen?

-- Minun täytyy sanoa suoraan, että uskoni on tullut vieläkin
vastakkaisemmaksi kirkonopille kuin se oli ennen.

-- Mihin perustatte siis oikeutenne puhua kirkossa?

-- Siihen mihin tekin. Siihen, että minulla on sanottavaa Jumalalta.

Kirkkoherra rupesi ehdottamaan:

-- Olisihan niitä muita paikkoja.

Mutta kun sanottavani koskee juuri kirkkoa, en sitä osaa muualla
sanoakaan.

Siihen raukesi yritykseni.

Mitä minun nyt on tehtävä? Jäädäkö odottamaasi?

       *       *       *       *       *

Tämän toukokuun 5 p:nä oli Helsingin Sanomissa näin kuuluva uutinen:

-- _Kirjailija Arvid Järnefelt_ on pyytänyt meitä ilmoittamaan, että
koska lukuisat ihmiset ovat hänen Helsingin Sanomissa julkaistujen
kirjoitustensa johdosta vaatineet häntä puhumaan kirkossa, hän aikoo
tänä sunnuntaina 1-2 välillä käydä katsomassa olisiko pääsy
Nikolainkirkkoon vapaa, mutta että missään tapauksessa hän ei aijo
väkivaltaiseen tunkeutumiseen ryhtyä, jos pääsy sittenkin kielletään.

Tultuani mainittuna sunnuntaina klo 1-2 välissä Nikolainkirkolle,
huomasin, että kirkon ovet olivat auki. Menin sisälle ja näin suuren
joukon ihmisiä, jotka odottelivat, kirkosta lähtemättä. Väkijoukon
keskelle päästyäni minulle sanottiin, että odoteltiin minun puhuvan.
Aijoin mennä alttarin korokkeelle puhuakseni sieltä. Samassa nousi
kuitenkin saarnastuoliin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherra,
sanoen, että koska väki näkyi vielä viipyvän kirkossa hän tahtoi puhua.
Pitkän ja erittäin vapaamielisen puheensa lopussa kirkkoherra
kohteliaassa muodossa mutta jyrkästi kielsi kenenkään syrjäisen
esiintymästä puhujana tässä kirkossa.

Kiellosta huolimatta minä menin alttarin korokkeelle ja sanoin
sanottavani. Käytöstäni en pidä ristiriitaisena Helsingin Sanomissa
olleen ilmoituksen kanssa, sillä minä teen jyrkän eron passiivisen
tottelemattomuuden ja väkivaltaisuuden välillä.

       *       *       *       *       *

Tämän toukokuun 12 p:nä oli "Työmiehessä" ja "Sunnuntai" lehdessä
uutinen, jossa pyysin toimituksia ilmoittamaan lukijoilleen, että
seurakuntalaisten pyynnöstä aikomukseni oli esiintyä Johanneksen
kirkossa sunnuntaina päiväjumalanpalveluksen jälkeen, 1-2 välillä.

Mainittuna aikana Johanneksen kirkkoon saavuttuani huomasin, että
päiväjumalanpalvelus olikin suuresti viivästynyt, koskapa pappi juuri
silloin vasta nousi saarnaamaan. Saarnan, pitkien kirkollisten
toimitusten jälkeen, joiden aikana kirkko täyttymistään täyttyi, ja
vihdoin loppuvirrenkin veisattua, jonka jälkeen oli hyvä tilaisuus
jokaisen ken halusi, lähteä kirkosta, nousin paikaltani ja menin
alttarinkorokkeelle pitääkseni sieltä puheen. Vastaani tuli kuitenkin
eteläisen seurakunnan kirkkoherra useiden muiden hengellisten miesten
seuraamana, kätteli minua tervehdykseksi ja sitten korottaen äänensä
kirkkoväen kuultavaksi kysyi minulta muistinko kuinka hän noin 30
vuotta sitten antoi minulle Herran ehtoollisen ja tätäkö tämmöistä
varten hän oli minua vannottanut? Kun rupesin vastaamaan, kielsi hän
minua puhumasta ja kohottaen kätensä huusi meluavalle väkijoukolle,
joka kovaäänisesti vaati minua puhumaan, -- että Järnefelt ei tule
puhumaan. Pappien nuhteisiin koetin saada sanotuksi, että ihmisinä voin
heitä kuunnella, mutta kirkon herroiksi en heitä tunnusta ja tulen
alistumaan vain väkivaltaan. Kirkkoherra ilmoitti silloin, ettei heidän
ole aikomus ryhtyä väkivaltaan. Hän viittasi kädellään urkurille, että
tämä alkaisi soiton, ja ilmaisi harminsa siitä, ettei urkuri tehnyt
tehtäväänsä, vaikka hänelle oli sanottu. Sensijaan hän järjesti
nopeasti laulajat muiden pappien ja lukkarioppilaiden joukossa, jotka
alkoivat laulaa Jumala onpi linnamme virttä. Virteen yhtyivät muutamat
lehterillä olijat.

Väkijoukon melu yltyi yltymistään eikä ottanut mistään yrityksistäni
tyyntyäkseen. Vasta kun nousin saarnatuoliin, hiljeni sekä laulu että
pappien ja yleisön välinen rähinä, ja vain yksityisiä alashuutoja
"antikristus Järnefeltille" kuului puheeni kestäessä.

Olen kuullut moitittavan kirkkoherraa suvaitsemattomasta
esiintymisestään. Sitä moitetta en voi myöntää oikeaksi. Hänen
asemassaan ja jos omistaisin hänen elämänkatsomuksensa olisin varmaan
kiivastunut vielä paljoa enemmän. Keskellä rähinää muistelin ankaraa
isä-vainajaani ja kuvittelin mielessäni kuinka hän olisi kauhistunut ja
mitä olisikaan sanonut ja miten murtunut tekoni johdosta. Ja minun tuli
niin sääli vanhaa kirkkoherraa, että olisin mielelläni vaikka syleillyt
häntä. Näissä tunteissa säilyi rauhani.

       *       *       *       *       *

T. k. 19 p:nä pyysin "Työmiehen" toimitusta ottamaan lehteen uutisen
aikomuksestani puhua Kallion kirkossa. Saatuani kielteisen vastauksen
menin lehden konttoriin ja jätin etusivulle painettavaksi seuraavan
ilmoituksen:

"_Puhe Kallion kirkossa_. Allekirjoittanut aikoo puhua Kallion kirkossa
sunnuntaina t.k. 20 p:nä päiväjumalanpalveluksen ja muiden toimitusten
päätyttyä."

Kun saavuin mainittuna sunnuntaina tähän kirkkoon, oli jumalanpalvelus
kuitenkin vasta alkamassa. Kallion seurakunnan kirkkoherra nousi
saarnaamaan. Kirkko täyttyi täyttymistään saarnan aikana, kunnes ei
ollut enää seisomapaikkaakaan missään. Tungoksesta ja jatkuvasta kirkon
lämmityksestä huolimatta tuo vähintäin 5-6 tuhantinen joukko pysyi koko
saarna-ajan aivan hiljaa, kunnes kirkkoherra kuulutustensa ohella luki
kirkkoraadin kirjelmän, jossa tämmöiset kokoukset kiellettiin sanoilla:
ei kirkko ole mikään ryövärien luola. Kuului nurinaa ja alashuutoja.
Sanat loukkasivat kirkkoyleisöä. Nuo sanat ovat Jeesuksen sanoja hänen
käydessään temppelissä, ne ovat kansalle hyvin tunnetut ja kuuluvat
kokonaisuudessaan: "tämä on minun isäni huone, mutta te olette tehneet
sen ryövärien luolaksi". Ei Jeesus tarkoittanut ryöväreillä kansaa,
vaan niitä, jotka ottivat kansalta kymmenyksiä. Mahdotonta on kuitenkin
ajatella, että meidänkään kirkkoraati olisi tarkoittanut noilla
sanoilla kansaa, vaan tarkoitti tietenkin vain minua, joka ryövärin
tavoin olin tunkeutunut kirkkoon. Mutta kansa otti itseensä: kuinka
voipi sanoa ryöväreiksi niitä, jotka päinvastoin maksavat kymmenyksiä!
Sanat olivat siis kovin varomattomat ja kansan suuttumus on täysin
anteeksiannettava.

Tämän jälkeen pysyi yleisö, kuitenkin täysin äänettömänä pitkien
messujen, veisuujen ja kolminkertaisen herranehtoollispöydän kestäessä.
Loppuvirren aikana koettivat ihmiset valmistaa tilaisuutta niille,
jotka halusivat, kirkosta poistumiseen, kohteliaasti muodostaen
käytävää tungoksessa. Mutta halukkaita oli aivan vähän.

Kun loppuvirren aikana taululle kuitenkin numeroitiin vielä niin paljon
virsiä, että niiden veisaamiseen tottuneiden kirkossakävijäin lausunnon
mukaan olisi mennyt noin kaksi tuntia, alkoi yleisö osoittaa
levottomuutta. Urkujen soidessa täysillä palkeilla kuului yleisön
joukosta käskevä ääni: "Soitto on lopetettava!" Käskyä seurasi seiniä
tärisyttävä hyväksyvä huuto, jonka aikana ei urkujen ääntä kuulunut.
Kun tätä käskyä ei urkulehterillä sittenkään toteltu, muodostivat
jotkut miehet pyramiidin ja toinen toisensa olalle kiiveten kapusivat
lehterille. Jonkun ajan kuluttua vaikeni urkujen soitto. Olisin melun
kestäessä ehkä jo lähtenytkin kirkosta, mutta näin, että ainoastaan
puheeni voi enää rauhoittaa kiihtyneitä mieliä.

Olen kuullut moitittavan urkuria siitä, että hän ei kohta alistunut
ylivoimaan, vaan taisteli voimainsa takaa urkuistuimelle jälleen
päästäkseen. Tässäkään moitteessa ei minusta ole perää, sillä urkuri on
vain _taiteellinen_ apuri kirkossa, eikä häneltä siis voi vaatia
hengenmiehen uskoa siihen, ettei väkivaltaa ole vastustettava.

Mutta vähin kaikista ansaitsee moitetta kirkkoyleisö ja ne miehet,
jotka menivät sen äänekkäästi ilmaistua käskyä täyttämään. Niin
yksiäänisesti tuhansista suista lähtevä käsky hypnotisoi paljon
voimakkaammin kuin minkään kenraalin sotahuudot, joita kirkko opettaa
tottelemaan. Ei ole maan päällä sitä kansaa, joka ei uskaltaisi
kokoontua kirkkoon vapaan saarnamiehen kutsusta, eikä ole maan päällä
sitä kansaa, joka ei hankkisi itselleen hiljaisuutta, kun sitä
urunsoitolla estetään tämän miehen ääntä kuulemasta.

Sentähden pyydän teitä ehdottamaan niille, jotka ovat teitä käskeneet
näitä asioita tutkimaan, että kaikki tiedustelut jätettäisiin sikseen.
Minä yksin olen syyllinen kaikkeen. Minä olen julkisella ilmoituksella
kutsunut kansaa kirkkoon ja kaikki häiriöt synnyttänyt. Minä myöskin
yksin tahdon vastata kaikista aineellisista vahingoista, joita kirkon
sanotaan kärsineen, kuten naarmuista penkeillä, lakkinaulojen
hukkaantumisista ja urkulehteri-seinän kalkituksen karisemisesta,
samoinkuin kaikesta mikä vastaisuudessa havaitaan vielä korvausta
vaativan.

Helsingissä, toukokuun 29 p. 1917.

_Arvid Järnefelt_.



PUHE NIKOLAIN KIRKOSSA.

Toukok. 6 p:nä 1917.


Antakoot minulle anteeksi kaikki ne, jotka pitävät tätä vapaata
menettelyäni rikoksena. Itse en sitä siksi tunnusta. Olen tosin
tavallinen syntinen ihminen, "joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt
olen ja sittenkin kaikkena elinaikanani syntistä elämää pitänyt", mutta
voiko kukaan olla kauniimpi katsella kuin tavallinen syntinen ihminen,
joka koettaa täyttää meidän yhteisen Isämme tahtoa? Ja voiko mikään
paikka olla liian pyhä hänen jalkansa astua?

Täällä saarnattiin äsken siitä vapaudesta, joka on alkanut näiden
seinien ulkopuolella. Todellakin, tuolla ulkona sanotaan vapauden
alkaneen. Siellä ovat vihollisina vastakkain seisoneet sotajoukot,
sotamiehet, tehneet veljistymisliittoja keskenään. Valot ovat tosin
vaihdelleet varjojen kanssa: alaluokka asestuu, yläluokka on kohta
aseista riisuttu. Mikä "vapaus" siitä syntyy, en tiedä.

Tiedän vain, että jos näiden seinien _ulkopuolella_ vapaus on alkanut,
niin ainakin sen pitäisi jo aikaa sitte olla olemassa näiden seinien
_sisäpuolella_.

Mitä merkitsee vapaus kirkossa? Sitäkö että saamme syljeskellä sen
permannolle? Sitäkö että saamme huutaa ja räyhätä täällä? Sitäkö, että
meillä on täällä valta pitää kiihotuspuheita ja liehutella punaisia
lippuja?

Ei. Vapaus kirkossa merkitsee, että täällä on valta puhua jokaisen,
joka tuntee puhuvansa meidän yhteisen isämme nimessä. Niitä on paljon
kansan seassa ihmisiä, jotka ovat elämässään toteuttaneet korkeita
veljeyden ihanteita ja joilla on jotain sanottavaa Jumalalta ihmisille.
Älkööt tästälähin vuokrahuoneissa puhuko, vaan sanokoot sanottavansa
kansan rakentamissa kirkoissa. Kivi kiveltä on kansan käsi muurannut
näitä seiniä, kohottaen ne korkeiksi temppeleiksi, ja pitää niitä
kaikkein pyhimpänänsä. Ei tämä kirkko ole mitään yksityisomaisuutta, ei
se siis liioin ole seurakuntain omaisuutta, vaan se on yleinen
omaisuus, kirkot ovat kaikkien eikä kenenkään.

Tarvitaanko kuulla nykyaikaan niiden ääniä, jotka vapaina,
palkattomina, vain sisäisen kutsumuksen pakoittamina puhuisivat
ihmisille? Tarvitaan. Aika on tulossa, jolloin kaikki näkyväiset
hallitsijat ja hallitukset lakkaavat olemasta. Silloin voi johtona olla
vain ihmisten totuudentieto. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan
jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Ja jumalan sana ei voi
kuulua muuten kuin vapaan ja palkattoman suusta. Vapautukoot siis
Suomen kirkot niiden käytettäviksi, joilla on sanottavaa jumalalta
ihmisille. Kansa on siitä elävä.

Minulla olisi vielä paljon sanottavaa, mutta osaksi on täällä jo paljon
puhuttu ennen minua, osaksi on ehkä hyväkin etten sano liian paljon
yhtaikaa. Tahdon puhua vastakin, Johanneksen kirkossa, täälläkö, en
tiedä, -- minne vain halutaan minua. Ja jos on muitakin, joilla on
samanlainen kutsumus, niin menkööt ensin vaikka pappilaan kysymään
tilaisuutta ja vuoroa. Mutta jos siellä kielletään, niin tulkoot
minulta tiedustamaan, minä osoitan ajan ja paikan.

Millä vallalla minä tämmöistä puhun ja teen? Vastaan ennen kuin olette
kysyneetkään: sillä vallalla minkä Jumala antaa ihmiselle. Sitä valtaa
ei yksikään toinen ihminen voi häneltä riistää.

Nyt lähtekäämme hiljaa tästä kirkosta. Ehkä on hyvä koota ovella pieni
kolehti maksuksi siitä lämmityksestä, joka on meidänkin osallemme
tullut, ja myös sen tomun lakaisemiseksi, joka on ehkä jaloistamme
jäänyt.

Sanon vieläkin: älköön tämän kirkon nimi enää olko Nikolainkirkko, vaan
olkoon se -- Vapauden kirkko.



PUHE JOHANNEKSEN KIRKOSSA

Toukokuun 13 p. 1917.


Tästä saarnastuolista alotetaan saarna tavallisesti
Isämeidänrukouksella, ja minäkin mielelläni sen tekisin, ellen pelkäisi
että nuo jokaisen ulkoa oppimat sanat nyt niinkuin aina ennenkin
kajahtavat ontoilta, käsittämättömiltä, hajanaisilta kuulijan korvaan.

Tahdon senvuoksi koettaa selostella mikä sisällys, mikä järki ja mikä
yhteys minun mielestäni noilla Isämeidän-rukouksen eri osilla on. Nehän
sisältävät lyhykäisyydessään Jeesuksen koko opin, mutta omituisesti
kehittyneiden olosuhteiden vuoksi ani harva voi ymmärtää niiden
merkityksen, tai, ehkä pitäisi sanoa: harva _rohkenee_ ymmärtää.

_Isä meidän_ -- siinä on kaksi sanaa: _Isä_ ja _meidän_. jos olisi puhe
tavallisesta perheestä, niin edellisellä sanalla tarkoitettaisiin
perheen isää, jälkimmäisellä perheen lapsia. Lapset taas ovat aina
keskenään sisaruksia, veljeksiä. Isä meidän merkitsee siis että me
käännymme Isän puoleen veljeksinä. Moni on ehkä ajatellut, toistaessaan
Isämeidän sanoja: miksi en saa sanoa _minun_ isäni, olenhan yksin vain
omien ajatusteni kanssa, ei ole läsnä ketään, että voisin käyttää
monikkomuotoa meidän. Mutta aina vaan toistuu rukouksessa edelleen tuo
"meidän": anna _meille_ jokapäiväinen leipämme, anna _meille_ syntimme
anteeksi, älä johdata _meitä_ kiusaukseen, j.n.e. Se merkitsee, että
jumalaa ei ole olemassa muuten kuin veljeksiin nähden, että ellemme
asetu ensin tasa-arvoisiksi veljeksiksi, emme voi kääntyä minkään
Jumalan puoleen, ei mikään Jumala voi kuulla meitä eikä mitään Jumalaa
ole edes olemassakaan meille.

_Isä meidän, joka olet taivaissa_. -- "Joka olet taivaissa" -- mitä se
merkitsee? Se merkitsee erotusta tavallisen perheenisän ja _meidän_
isämme välillä. Edellinen on näkyväinen perheen valtamies, joka
ilmaisee tahtonsa lapsille korvin kuultavalla äänellä. "Joka olet
taivaissa" sitävastoin merkitsee, että _meidän_ isämme on näkymätön,
kuulumattomalla äänellä puhuva kaikkeuden herra, jonka tahto on
ilmaistuna meidän sydämissämme. Näkymättömän Isän tahto on meidän,
veljesten sydämissä, eikä ainoastaan meidän, jotka olemme tässä
huoneessa, ei ainoastaan meidän, jotka olemme tässä kaupungissa, tässä
maassa, vaan myöskin meidän, jotka olemme venäläisiä, meidän, jotka
olemme saksalaisia, jotka olemme ranskalaisia, jotka asumme Amerikassa,
Aasiassa, Afrikassa, Australiassa. Kaikkien meidän sydämissämme on
tunto saman näkymättömän isän tahdosta, ja se tahto on: veljeys. Ilman
tätä veljeyttä ei ole Isääkään, ilman tätä veljeyttä ei ole Jumalaa,
ilman tätä veljeyttä ei ole taivaissa eli näkymättömyydessä mitään
minkä puoleen voisimme kääntyä rukouksissa. Voi ihmiset, jospa te
tietäisitte sen onnen mittaamattomuuden, joka seuraa veljeyden Isän
löytämisestä, ette silloin epäilisi, vaan niinkuin mereen heittäytynyt
viskaa luotansa kaiken mikä estää häntä uimasta, niin te viskaisitte
luotanne rikkautenne, maanne ja mantunne, vain sen yhden asian tähden:
että voisitte, silmät ummistaen, rukouksissa sanoa -- Isä meidän, joka
olet taivaissa!

_Pyhitetty olkoon Sinun nimesi_. Pyhittää näkymättömän Isän nimi
merkitsee samaa kuin antaa tälle nimelle ylin merkitys kaikkien muiden
nimien rinnalla. Tämän nimen asemaan on nimittäin paljon muita
pyrkijöitä. On paljon muita tahtonsa ilmaisijoita, jotka mielellään
sotkisivat jalkoihinsa eli saattaisivat kuulumattomaksi sydämissämme
olevan Isän tahdon, joka tarkoittaa veljeyttämme. Semmoisia
väärinkäskijöitä on ennen kaikkia tuo tunnettu "oma tahtomme", joka
alati pyrkii irti veljeydestä, hakien omaa ylemmyyttään veljien
rinnalla. Oma tahtomme veisi meitä veljien hallitsijoiksi, Isän tahto
vie meitä veljien palvelijoiksi. Sen vuoksi rukoillessamme: pyhitetty
olkoon Sinun nimesi, meiltä kysytään ponnistusta luopuaksemme oman
tahtomme herruudesta ja asettaaksemme sen tilalle Isän tahdon. Mutta
paitsi omaa tahtoamme on Isän tahdon asemaan pyrkijöinä vielä
ulkopuolella olevat ihmiset, jotka asettuvat hallitsijoiksemme, jotka
vaativat meiltä sitoumuksia, alamaisuutta, uskollisuuden valoja ja
tahtonsa alaisiksi orjistumista. Näiden kaikkien rinnalla olkoon Sinun
nimesi, Isä, pyhitetty. Saattaa esimerkiksi tapahtua, että Sinun
asemaasi pyrkii anastamaan jo näkyväinen perheen isäkin, joka pojalleen
suunnittelee millaiseksi tämän tulevaisuus pitäisi muodostua.
Suunnittelut saattavat joskus sisältää semmoista, mikä on peräti
vastaista kaikelle veljeydelle. Tämmöisissä tapauksissa: pyhitetty
olkoon Sinun nimesi, näkymätön Isämme, ylemmäksi näkyväisen isäni
tahtoa. Mutta sellaisia taivaallisen Isän tilalle pyrkijöitä voivat
olla esimerkiksi myös työnantajat, jotka teettävät ylellisyys-esineitä
keskellä kurjuutta ja nälkää, tai kaikenlaiset johtajat, jotka
kehoittavat kylvölakkoihin, silloinkuin maan aitat tyhjentyvät ja nälkä
uhkaa jokaista eroituksetta. Semmoisia ovat vielä kaikki nuo näkyväiset
hallitsijat, jotka vaativat sotaan veljiä vastaan, sanoen toisia
kansoja vihollisiksi ja toisia ystäviksi. He puhuvat isänmaista ja
kansallisuuksien jumalista, unohtaen, että Jumala on yksi eli että
veljeyden ulkopuolelle ei saa yksikään ihminen jäädä meidän
kadottamatta tätä ainoata Jumalaa. Kaikkien näkyväisten hallitsijain
ylitse olkoon siis Sinun nimesi pyhitetty, Isä, niin ettemme Sinun
rinnallasi mitään muuta nimeä tunnustaisi emmekä kenenkään muun käskyä
tottelisi. Sitä merkitse rukous: pyhitetty olkoon Sinun nimesi, Isä!

_Lähestyköön Sinun valtakuntasi_. Tässä on puhe valtakunnasta,
sellaisesta valtakunnasta, jossa näkymätön Isä on hallitsijana ja me
kaikki ihmiset vapaina veljeksinä. Kun siis sellaisen valtakunnan
lähestymistä rukoillaan, niin on tietysti välttämätöntä, että rukoilija
rukoillessaan valmistuu johonkin sellaiseen tekoon, joka välittömästi
edistää veljeyden toteutumista nykyisyydessä. Muussa tapauksessa on
koko rukous pelkkää lavertelua. Rukouksen voisi melkein sanoa myös
näillä sanoilla: toteuttakoon tämänpäiväinen toimintani veljeyden
aatetta. Tämän rukouksen painopiste on siinä, etten saa pitää mitään
työtä, joka tänäpäivänä tehtäväkseni tarjoutuu, tärkeämpänä sitä mitä
minun on tänään veljeyden hyväksi tekeminen. Näitä nykyisyyden töitä
voi tietysti olla monenlaisia: Joku luopuu kohta koko omaisuudestaan
veljeyden toteuttamiseksi, toinen luopuu tänään vaan puolesta ja aikoo
huomenna tai ylihuomenna ehkä luopua lopusta, kolmas päättää kieltäytyä
asevelvollisuudesta, neljäs jättää vanginvartijatoimensa j.n.e. Ei ole
niinkään paljon kysymys siitä kuinka suuren askeleen kukin ottaa kuin
siitä, että rukous muuttaa hänen uskonsa suunnan, siitä, että hän
kasattuaan itselleen erikoisomaisuutta nyt lakkaa tästä kasaamisesta,
sodittuaan veljiään vastaan nyt lakkaa sotimasta. Sillä voiko olla
suurempaa erehdystä kuin sotia rauhan saavuttamiseksi tai vaikkapa
valmistaa pommeja yhteiskuntaa vastaan jonkun tulevaisen
ihanneyhteiskunnan luomiseksi! Edellistä harjottavat vanhan
järjestelmän miehet, jälkimäistä kumouksen miehet. Kummassakin
tapauksessa käytetään nykyisyyttä pahojen tekojen suorittamiseksi
jonkun tulevaisuuden-hyvän nimessä, soditaan nykyisyydessä tulevan
rauhan vuoksi, räjäytetään ilmaan veljiä tulevan veljeys-ihanteen
vuoksi. Nykyisyys on kuitenkin ainoa elämä mikä meillä on eikä sitä saa
käyttää huonojen tekojen suorittamiseksi minkään tulevaisuuden nimessä,
olkoon tämä kuinka utoopillisen ihana tahansa. Kaikki paha syntyy
oikeastaan siitä, että ihmiset luulevat saavansa tehdä pahaa
tänään jotakin huomista hyvää varten, tuhlata nykyisyyttä
juoksuhaudoissaistumiseen, jotta muka ikuinen rauha kerran koettaisi,
tai sitten tuhlata nykyisyyttä taisteluihin puoluevallasta tai suoraan
anarkististen ihanteiden toteuttamiseksi pommeilla. Me tuhlaamme
nykyisyyttä kaikkialla olemattoman tulevaisuuden hyväksi. "Lähestyköön
Sinun valtakuntasi" on voimakas rukous tätä tuhlausta vastaan, se on
henkinen voimainponnistus, jolla ihminen viskaa luotansa utopiat ja
olemattomat tulevaisuuden haaveet, palautuu elävään nykyisyyteen
niinkuin oman elämänsä varsinaiseen keskukseen, akseliin. Siitä kaikki
säteet lähtevät loppumatonta kehää kohden, siinä on hänen elämänsä
mahdollisuudet. Kaikki mikä elää se elää vain nykyisyydessä. Tämä
Jumalanvaltakunnan oppi on ainoa maailmanparannusopeista, jossa
tulevaisuutta rakennetaan nykyisyyden hyvillä eikä pahoilla töillä.
Sitäpaitsi se painaa tunnustajansa rintaan ihanan uskon, että tämä
elävä nykyisyys on iankaikkisuutta, joka ei tiedä mistään kuolemasta.

_Tapahtukoon Sinun tahtosi_. Tapahtukoon siis meissä se uskon muutos,
joka tempaa meidät oman tahtomme vallasta, joka auttaa meidät pois
toisten ihmisten ja näkyväisten hallitsijain tottelemisesta
näkymättömän, yhteisen Isämme valtaan ja tottelemiseen. Meidän yhteisen
Isämme tahto ei ole mikään muu kuin meidän oma veljeytemme. Veljeys
taas ei voi syntyä mitenkään muuten kuin tunnustamalla tämän yhteisen,
meitä kaikkia yhdistävän Isän. Tämäkin rukous on siis samanlainen
henkinen voimainponnistus, jolla rukoilija vahvistaa itsessään uskoa,
ylentää itsessään pojan suhdetta Isään luopumalla kaikista muista
suhteista. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa --
merkitsee, ettei isä ole ainoastaan tämän maapallon ihmisten Isä, --
ettei Hänen tahtonsa asu ainoastaan tämän maan veljesten sydämissä,
vaan että "Isällä on monta asuntoa". On tähtiä, on äärettömyys. Isä on
kaikkeuden herra ja Hänen tahtonsa tapahtuu kaikkialla taivaissa. Tämän
maan päällä on meillä ollut vapaus antaa joko Hänen tahtonsa tai sitten
näkyväisten hallitsijain tahdon tapahtua. Näkyväisten hallitsijain
tottelemisesta ei ole ollut seurauksena veljeys, vaan mailmansota. Nyt
ei ole enää muuta keinoa pelastumiseen kuin jyrkästi muuttaa usko ja
siirtyä näkymättömän hallitsijan tottelemiseen. Tapahtukoon siis Sinun
tahtosi tämän maan päällä niinkuin se tapahtuu taivaissa!

_Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme_. Näin kuuluu
seuraava rukous. Näyttäisi, ettei tällä rukouksella ole mitään yhteyttä
edellisen kanssa. Mutta katsokaamme. Ihmeellisesti tässä rukoillaan
leipää vain yhdeksi ainoaksi päiväksi. Ilmeisesti tarkoitetaan, että
huomiseksi on leipää rukoiltava vasta huomenna. Ilmeisesti tarkoitetaan
jotain _uskoa_, ettei tarvitsekaan ihmisen pitää huolta muusta kuin
nykyisyydestä ja Isän tahdon täyttämisestä siinä, se on: veljeyden
toteuttamisesta, niin kyllä leipä itsestään käteen tulee. Niin kuin
Isä-meidän rukouksen opettaja muulloinkin on sanonut: älkää surko
huomisesta, vaan uskokaa, että jos Jumala ruokkii linnut, niin kyllä
hän ihmisetkin osaa ruokkia. Ja vielä selvemmin näillä sanoilla:
etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen oikeamielisyyttänsä, niin
kaikki nämät teille annetaan, se on: tehkää ensin oikeutta veljillenne,
niin leipä tulee itsestään. Ilmeisesti tarkoitetaan näillä kaikilla,
ettei veljesten kesken kukaan saa ruveta kokoomaan itselleen
tulevaisuudeksi varastoa, koskapa hän sillä ottaa veljeltänsä sen minkä
nämä nykyisyydessä tarvitsevat. Niinkuin muurahaiskeossa jokaisella
miljoonista muurahaisista on pikku rinnassaan vaisto siitä, ettei saa
ruveta kokoomaan mihinkään keon soppeen eri varastoa itsellensä, sillä
tämmöinen teko mädännyttäisi koko keon, niin ihmistenkin sydämissä
pitää olla tieto isän tahdosta, joka kieltää heitä varaamasta itselleen
erikseen omaa erikoistulevaisuutta varten, toisin sanoen: kieltää
huolehtimasta huomisesta. Muurahaisilla on tämä tieto synnynnäistä
vaistoa, ihmismaailmassa se taas on juuri syntymässä uskon kautta
Isään. Ihmiset ovat siirtymässä näkyväisten hallitsijain moninaisista
valtakunnista, joissa kaikki kootaan erilleen ja vastakkain,
näkymättömän (taivaallisen) Isän valtakuntaan, joka yhdistää ihmiset
yhtenäisyydeksi niinkuin maapallo on yksi avaruudessa. Usko ei mitään
muuta olekaan kuin usko siihen, että Isän valtakunta on _ensin_
etsittävä, niin jokapäiväinen leipä seuraa itsestään, usko siihen, että
minun on nyt, tällä hetkellä uhrattava erikoisomaisuuteni ja
erikoistulevaisuuteni veljesrakkauden nimeen. Usko on siinä, etten minä
kysy: mitä siitä seuraa, jos minä annan pois kaiken mitä minulla on.
Usko on usko siihen, ettei voi seurata muuta kuin hyvää: jokapäiväistä
leipää kaikille.

Ottakaamme tämän asian valaisemiseksi kuohuvin ja kuumin esimerkki
päivän polttavista kysymyksistä. Me tiedämme kaikki sydämissämme, että
aseitten käyttäminen on Isän tahtoa vastaan. Sillä mitä on ase, ellei
veljen tappamista tarkoittava laite. Ymmärrämme siis kaikki, että tänä
elävänä nykyhetkenä, jos milloinkaan, asetehtaiden hävittäminen ja
aseitten käyttämättömiksi tekeminen tai työvälineiksi takominen olisi
sitä mitä Jumalan valtakunnan etsiminen meiltä aivan ensimäiseksi
vaatisi. Sen me tiedämme kaikki, erehtymättömästi. Me tiedämme, mutta
meillä ei ole uskoa. Me kysymme: mitä siitä _seuraisi_, jos me niin
menettelisimme? Tämä kysymys sisältää epäuskon Isästä. Hyvät ihmiset,
älkää kysykö niin. Uskokaa, ettei Isän tahdon täyttämisestä
nykyisyydessä voi seurata mitään pahaa tulevaisuudessa. Isä ei anna
kiveä leivän asemasta. Vaan jos te sanalleen täytätte Isän tahdon ja
hävitätte keskuudestanne aseet, niin Isä antaa teille maan, joka on
kaiken leivän lähde. Hän antaa teille maan kaikkine rikkauksinensa,
tuon kauan kaivatun, tuon ammoisista ajoista "luvatun maan" yhteiseksi,
ihanaksi veljesomaisuudeksenne. Sanani kuuluvat profeetallisilta, mutta
ajatelkaahan itse: Jos aseita ei enää ole, kuka voi silloin pakoittaa
ketään alustalaiseksensa ja imeä kuiviin hänen työvoimansa? Ei kukaan
eikä millään mahdilla. Tiedämmehän, että aseet ja vain aseet ne ovat
tehneet mahdolliseksi yksityisen maanomistuksen, tuon laillistetun
erille-kokoomis-oikeuden, ja että aseiden hävitessä häviää myös tämä
köyhyyden ainoa synnyttäjä.

Miksi sanon, että Jumala vasta silloin _antaa_ maan ihmisille ja miksi
vertaan sitä "luvattuun maahan", jossa rieska ja hunaja vuotaa? Siksi,
että tähän päivään asti, niin kauan kuin tämä maa on seissut, ei sitä
vielä milloinkaan ole veljellisesti viljelty, vaan aina paloiteltu ja
asevoimin yksityisomaisuutena hallittu, mutta kun aseet hävitetään on
Jumala antava maan ihmisille yhteisomaksi ja silloin ihmiset näkevät,
että sama maa, joka on heitä nälässä pitänyt, on heille antava
runsaammalla mitalla kuin he jaksavat vastaanottaa. Se on oleva vain
luonnollinen seuraus siitä, että hävittämällä aseet on "_ensin_ etsitty
Jumalan valtakuntaa". Tämä kaikki olkoon sanottu vain esimerkkinä.

Rukous "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme"
edellyttää siis sellaisen henkisen voimainponnistuksen, jolla rukoilija
vahvistaa itsessään uskoa, ettei hänen tarvitse huolehtia huomisesta,
jos hän tänään tekee tehtävänsä veljeyden hyväksi. Tämäkin rukous on
siis vain uskon vahvistamista rukoilijassa:

Seuraa sitten:

_Arina meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin meidän
velvollisillemme anteeksi annamme_. Tämäkin osa rukouksesta on yhä vain
samaa voimainponnistusta uskon vahvistamiseksi. Rukoilijan täytyy
valmistua sekä ajatuksillaan että teoillaan antamaan täydellisesti
anteeksi kaiken sen mitä muut ovat häntä vastaan rikkoneet. Se, joka
tänäpäivänä aikoo viranomaisten avulla hakea velalliselta hänen
velkansa, ei voi tänäpäivänä rukoilla: anna meille anteeksi niinkuin
mekin velallisillemme anteeksi annamme. Tai jos on joltakin varastettu
taskukello, ja hän on antanut viranomaisten heittää varkaan tyrmään, ei
hän voi rukoilla tänään Isää, ei tänään eikä huomenna eikä ylihuomenna
niinkauan kuin varas tyrmässä istuu. Tämä rukous sisältää kaikessa
lyhykäisyydessään koko synninpäästö-opin: me saamme anteeksi Isältä
heti kun vaan annamme anteeksi veljillemme. Mutta jos rukoillessamme
muistamme, että veljillä on jotakin vielä meitä vastaan, niin paras on,
että jätämme koko rukoilemisen sikseen ja ensin sovimme riitaveljemme
kanssa.

Näin mutkaton on Isämeidän-rukouksessa synninpäästö-oppi, joka on
maailmanhistoriassa ollut mutkallisimpia ja vaikeimmin ratkaistavia
kysymyksiä. Ensin ihmiset luulivat, että Jumalalta anteeksi saadakseen
täytyy Jumalalle uhrata elukoita alttarille, sitten ovat pitkin aikoja
keskenään taistelleet oikeasta synninpäästö-opin käsittämisestä,
niinkuin noissa loppumattomissa taisteluissa katolilaisen ja
lutherilaisen kirkon välillä. Vielä meidänkin päivinämme sentään käy
synninpäästö pappien välityksellä niin sanotulla "Herran
ehtoollisella". Mitä se "Herran ehtoollinen" oikeastaan on? Jeesus
Natsarealainen, joka on meille tämän isämeidän-rukouksen antanut,
tahtoi _teolla_ osottaa ihmisille kuinka pitää antaa anteeksi
velvollisillensa. Siinä tarkoituksessa hän pesi oman pettäjänsä,
Juudaan, jalat, mikä oli sen ajan nöyrin palveluksen osoitus. Siinä
tarkoituksessa hän myöskin, kun häneltä tiedusteltiin kuka tuo pettäjä
oli, jakoi kaikille leipäpalat, mutta Juudaalle antoi paraan,
nimittäin, kastetun, palan. Ja hän käski opetuslasten jakaessaan leipää
aina muistamaan näitä hänen tekojaan ja itse puolestaan antamaan
anteeksi kaikille, jotka heitä vastaan rikkovat. Tästä tapauksesta on
syntynyt tuo meidän päiviemme omituinen "Herran ehtoollinen", jonka
todistajina saamme olla sunnuntaisissa jumalanpalveluksissamme. Jos
näissä kirkollisissa toimituksissa siis vielä on jotakin totuudesta
jäljellä, niin kaiketi ainakin se, että ehtoollisella kävijät
lupautuvat antamaan anteeksi pahimmille vihollisilleen, omille
pettäjilleenkin, rakastamaan vihollista ja siunaamaan niitä, jotka
heille vääryyttä tekevät ja heitä vahingoittavat. Jos se niin on ja jos
me kaikki olemme käyneet "Herran ehtoollisella" niin pitäisihän
vähitellen myös kaikki synnit jo olla anteeksi annettuina, ja maailman
pitäisi olla sangen kaunis katsella. Mutta onko maailma kaunis
katsella?

"Kaikki mitä te päästätte, sen pitää olla päästettynä myös taivaissa"
-- kuuluvat ihanat sanat. Ne merkitsevät: Kaikki mitä te annatte
anteeksi veljillenne se olkoon anteeksi annettuna myös taivaissa. Jos
siis taskukellon varas saapi teiltä anteeksi rikoksensa, niin hän on
samalla saanut anteeksi myöskin Isältä, eikä kukaan ihminen eikä mikään
valta saa ruveta varasta vielä sen lisäksi rankaisemaan. Jeesus
Natsarealainen antoi omin luvin anteeksi langenneelle naiselle ja tämän
anteeksi antonsa perustuksella kielsi enää rikoslain määräämää
rangaistusta sovelluttamasta. Mutta onhan sanottu myöskin: "mitä te
sidotte sen pitää oleman sidottuna taivaissa". Ja todellakin, ne jotka
eivät anna anteeksi velvollisillensa, ovat mitä pahimmalla tavalla
"sidotut taivaissa". Tämä sitominen se on todella kauhea, se on
epätoivoinen, painajaisen tavalla kiusaava, niinkuin ei siitä voisi
milloinkaan päästetyksi tulla. Katsokaamme siis miten me olemme
sidotut: Tässä kohoavat ympärillämme nämä kauniit kirkon kiviseinät,
tässä ovat urut, tässä pilarit ja monenmoiset koristukset. Tänne me
joka pyhä kokoonnumme hartautta harjoittamaan. Jonkun kilometrin päässä
ovat toiset korkeat kivimuurit, joiden seinien sisällä ei ole näin
avaraa ja valoista, näin kaunista ja rauhaisaa. Koko sisusta on jaettu
pieniin koppeihin, joiden asukkaille me _emme_ ole antaneet anteeksi,
niitä on satoja, niitä on tuhansia. Siellä he viettävät päiviänsä yksin
jätettyinä taistellen mielenhäiriötä vastaan, jonka synnyttää ajatusten
kiertäminen alati samassa kehässä -- päivä päivältä, viikko viikolta,
kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Mutta me sillä välin kokoonnumme
tähän valoisaan temppeliin rukoilemaan: Isä, anna meille meidän
rikoksemme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat
meitä vastaan rikkoneet! Voiko suurempaa valhetta sanoa? Emmekö usko,
että Isä voi nähdä yhtaikaa sekä kirkon että vankilan seinien sisälle.
Kuinka päästä tästä kauheasta rikoksiimme kytkeytymisestä? Sillä
tiedämmehän, että ellemme anna velvollisillemme anteeksi, ellemme asetu
veljeyden kannalle kaikkiin ihmisiin erotuksetta, niin ei meillä
myöskään voi olla Isää. Ja rukoilimmepa tässä kirkossa kuinka hartaasti
tahansa, kylmät holvit vastaavat meidän rukouksiimme. Jos taas
ummistamme silmämme ja koetamme näkymättömyyden syvyyksistä hakeutua
henkisen Isämme yhteyteen, tyhjyys tulee vastaamme, ammottava tyhjyys.
Mitään Jumalaa ei sieltäkään löydy, mitään Jumalaa ei meillä ole edes
olemassa. Näin sitoo meitä taivaissa se, ettemme ole päästäneet
siteistä veljiämme. Me sidomme veljemme sillä kaupalla että kadotamme
Jumalan, ja Isän yhteyden asemasta tuijotamme tyhjyyteen.

Onko tästä sitomisesta muuta pääsyä kuin vankilain avaaminen, sanokaa
se minulle.

Olkoon tämä myöskin mainittu vain esimerkkinä siitä, miten syvälle
Isämeidän-rukous koskee yhteiskunnallisenkin elämän ytimiin.

Jokaiseen yksilöön nähden on tämän rukouksen osan merkitys aina sama:
ellemme täydellisesti anna anteeksi veljillemme, emme voi rukoilla
mitään Jumalaa, sillä Isä voi olla vain veljien Jumala.

Ja nyt tulemme lsämeidän-rukouksen viimeiseen osaan:

_Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta, sillä Sinun
on valtakunta, voima ja kunnia ijankaikkisesti_. Nämä sanat ovat
Isämeidän-rukonksen melkein hämärimmät, ellei niitäkin osaa ymmärtää
saman veljesvaltakunnan hengessä. Isän valtakunnan jäsenenä Jeesus
Natsarealainen, joka on meille tämän lsämeidän-rukouksen antanut,
julistautui vapaaksi näkyväisen esivallan alamaisuudesta. Hän ei
tunnustanut käskijöikseen Pilatusta eikä Herodesta, ei fariseuksia eikä
ylimmäisiä pappeja. "Ihminen on sabatin herra", hän sanoi. -- "Ei
ihminen ole sabattia varten, vaan sabatti ihmistä varten." -- "Ei
ihminen ole liioin temppeliä varten olemassa, vaan temppeli on olemassa
ihmistä varten", ja hän meni temppeliin, nakkeli nurin kaikki
rahainvaihettajain pöydät ja ajoi ulos uhrielukat, joita sen ajan papit
tarvitsivat päästääkseen ihmisiä heidän synneistänsä, ja sanoi: isä
antaa teille syntinne anteeksi heti kun vaan annatte anteeksi omille
velallisillenne. Mutta niille, jotka olivat temppelin isäntiä ja jotka
ottivat kansalta kymmenyksiä tämän jumalanpalveluksen palkaksi, hän
sanoi: "Tämä on minun Isäni huone, mutta te olette sen tehneet
ryövärien luolaksi." -- Millä oikeudella hän näin kirkossa isännöitsi?
Sillä oikeudella, minkä Jumala antaa ihmiselle. Se kansalaisoikeus,
minkä Isä antaa valtakuntansa jäsenille, ei ole mitään pikku
äänestysoikeutta, mitään kilttiä yhdenvertaisuutta lain ja
tuomioistuimen edessä. Ei. Se on _täyttä_ vapautta, se on suurta,
rajatonta vapautta, se on kuninkaan vapautta vertaistensa kuninkaitten
seurassa. Suurempaa vapautta ei voi ihmisellä enää olla kuin minkä
hänelle antaa todellinen veljesyhteys, jonka hallitsijana on näkymätön
Isä. Kukaan ei ole semmoisen ihmisen yläpuolella, mikään ei sido hänen
tahtoansa, mikään laki ei ole häntä varten kirjoitettu, mikään
hallitsija ei ole häntä varten hallitsemassa. Sillä Isä on hänen
hallitsijansa, isän tahto hänen lakinsa.

Mutta tämä rajattoman vapauden tilanne synnyttää kiusauksen. Pahahenki
vei Jeesuksen korkealle vuorelle: Sinä olet toistaiseksi ainoa, sanoi
pahahenki, joka ymmärrät mikä valta ihmisellä oikeastaan on, tuossa
ovat edessäsi kaikki näkyväiset valtakunnat, rupea niiden
hallitsijaksi, minä annan sinulle aseellisen voiman, joka toteuttaa
tahtoasi ja ylläpitää kunniaasi. Mutta Jeesus voitti kiusauksen ja
sanoi: Jumala on ihmisten ainoa hallitsija, Jumalaa pitää siis minunkin
kumartaman ja Häntä ainoata palveleman. -- Tämän saman kiusauksen
voittamista rukoilee Jeesus jokapäivä sanoilla: isä, älä johdata meitä
kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasia, sillä vain Sinun on valtakunta,
Sinun voima ja Sinun kunnia iankaikkisesti.

Valtaan pyrkiminen on tietysti veljeyden aatteelle jotakin perin
vastaista, sillä valtahan tarkoittaa ihmistahdon alistamista toisen
ihmistahdon alaiseksi, silloin kun ihmisen olisi tarkoitus olla vain
Isän tahdon alaisena. Niin voimakkaasti kuin Jeesus siis kieltääkin
kumartamasta näkyväisiä hallitsijoita, yhtä ratkaisevasti hän kieltää
itseltään oikeuden ruveta toisten hallitsijaksi. Valtaan pyrkiminen,
toisten hallitsijaksi tekeytyminen on ihmisen helmasynti. Ei mikään
niin turmele ihmistä kuin valta eikä mikään tuota niin suuria
onnettomuuksia veljesvapaudelle kuin valtaan pyrkiminen. Jos valta
olisi Jumalan tahdon mukaista, niin ei se turmelisi ihmistä. Senpä
vuoksi veljeys onkin mahdoton näkyväisten hallitsijain valtakunnassa,
että valta turmelee ihmisen. Jo viikon tai pari vallassa oltuaan hän on
niin turmeltunut, ettei veljeyden valtakuntaan kelpaa. Eikä mikään ole
niin vaikeata ihmiselle kuin juuri vallasta luopuminen, kun sen kerran
on saavuttanut. Valtaan pyrkiminen on veljeyteen pyrkimisen jyrkin
vastakohta. Valtaa voi käsissään pysyttää äärimmäisesti ainoastaan
toisten ihmisten väkivoimaan nojautuen, toisten ihmisten väkivoimaan ja
heidän antamaansa erikoiskunniaan. Tästä vallasta, voimasta ja
kunniasta Jeesus kokonaan luopuu. Hän luopuu vallasta siihen määrään,
ettei salli itselleen edes puolustautua väkivoimaa vastaan, vaan sanoo,
että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin
poskesi. Hän menee tässä pahan vastustamattomuudessaan niin pitkälle,
ettei vastusta edes niitä jotka tulevat häntä vangitsemaan, sylkemään
hänen kasvoihinsa, raastamaan oikeuksien eteen ja vihdoin puhkaisemaan
hänen kätensä rautanauloilla ja ripustamaan alastomana ristinpuulle
kaiken kansan pilkattavaksi.

Jeesuksen käytöksessä näemme siis kaksi vastakkaista sääntöä, toinen on
ylpeyden sääntö: älä tottele näkymättömän Isämme rinnalla mitään
näkyväistä valtamiestä, ja tämä sääntö tekee ihmisen täysvapaaksi
veljesvaltakunnan kansalaiseksi. Toinen on nöyryyden sääntö: luovu
kaikesta väkivallasta siihen määrään, ettet vastusta edes sitä joka on
paha, ja tämä sääntö tekee ihmisen yhdeksi Isän kanssa. Nämät kaksi
sääntöä ovat kuin ihmisen kaksi silmää: silmiä on kaksi, mutta ne
näkevät yhtä.

Näin siis Isämeidän-rukouksen viimeinenkin osa tarkoittaa
vain veljeyden valtakunnan luomista, sisältäen rukoilijan
voimainponnistuksen kaikesta semmoisesta luopumiseksi, joka veljeyttä
estää. Älä johdata meitä vallan kiusaukseen, vaan päästä meitä
ulkonaisen voiman ja ulkonaisen kunnian pahasta, sillä vain Sinun on
valta, voima ja kunnia ijankaikkisesti.

Näemme siis, että koko Isämeidän-rukous alusta loppuun on rukousta
veljeyden rakentumiseen maan päällä, sen iankaikkisessa nykyisyydessä:

Isä meidän, veljien, joka olet taivaissa, näkymättömänä
hallitsijanamme. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi kaikkien näkyväisten
hallitsijain ylitse. Lähestyköön Sinun valtakuntasi tässä elävässä
nykyisyydessä. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin tämän maamme päällä kuin
se tapahtuu muualla kaikkeudessa. Pysytä meissä usko jokapäiväiseen
leipään, vaikka emme varaakaan kukin erikseen itsellemme huomiseksi.
Anna meille syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme anteeksi niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä johdata meitä näkyväisen
valtakunnan kiusaukseen, vaan päästä meidät ulkonaisen voiman ja
ulkonaisen kunnian tavoittamisen pahasta, sillä _Sinun_ on valtakunta,
voima ja kunnia iankaikkisessa nykyisyydessä, joka ei tunne kuolemaa.

Tai niinkuin rukous kuuluu ilman selittäviä lisäyksiä: Isä meidän, joka
olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi. Lähestyköön Sinun
valtakuntasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa.
Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille
meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin meidän velvollisillemme
anteeksi annamme. Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä
pahasia, sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti,
amen.



PUHE KALLION KIRKOSSA.

Toukokuun 20 p. 1917.


Tahtoisin rauhoittaa tämän myrskyn, joka on noussut teidän ja minunkin
mielessäni. Uskoni voimalla tahtoisin saada aallot asettumaan, laineet
laskeutumaan. Paistakoon päivä jälleen siliytyvien maininkien
harjoilla. Tyyntyköön mielenne niinkuin meri, joka taivaita
kuvastelee...

Sillä se aine, josta aijoin puhua, vaatii tyyntymystä, hiljaisuutta. Se
on vieno kuin aamutuuli, joka yön jälkeen hiljaa nuokuttaa laihoa. Se
on kysymys, joka on väikkynyt viattomassa lapsuudessanne, -- joka on
sittemminkin monasti noussut eteenne, pitkiksi ajoiksi jälleen sammunut
ja vihdoin ehkä vasta vanhuudessanne herännyt entistä voimakkaampana
eloon.

Se on kysymys siitä mitä Jumala on.

Kuinka monella tavalla ihmiset vastaavatkaan tähän iänikuiseen
kysymykseen! Alkuasteella olevat kansat veistävät itsellensä
puujumalan, jota sitten palvelevat pyhissä paikoissa. Meidän aikamme
lapsi, jolle opetetaan jumaluutta, ei tarvitse enää näkyvää kuvaa, vaan
tyytyy pelkkään kuvitteluun, ajatellen Jumalaa esimerkiksi partasuu
ukoksi, joka istuu tuolla pilvien keskellä. Filosoofi vihdoin tunkeutuu
tietoisuuden syvyyksiin, etsien sieltä niitä henkisiä voimia ja
ominaisuuksia, joita voisi sanoa jumalallisiksi. Hän ei hae jumalaa
lapsekkaasti katsomalla ulospäin, vaan kääntyy sisäänsä, omaan
itseensä, hengen maailmoihin.

Niiden kehittyneempien määritelmien joukossa, jotka erittäinkin
ansaitsevat huomiotamme, on yksi muita tärkeämpi. Se on se määritelmä,
jonka mukaan Jumala on järki.

Jumala on järki, -- kuinka se olisi oikein ymmärrettävä? Ei kaiketi saa
ajatella järkeä ikäänkuin ulkopuolellansa olevaksi, tehdä siitä jotain
käsitekuvaa ja siihen osoittaen sanoa: tuo on Jumala. Vaan pitää
tietysti ajatella järkeä omana itsekohtaisena voimana, semmoisena kuin
_minä_ järkeäni tunnen omana itsenäni, ja vasta siitä päätellä, että
tuo järkitietoisuus, kirkastetussa tilassaan, on jotakin jumalallista.

Mutta tässä kohtaa meitä heti määritelmän heikkous. Voihan kyllä sanoa
esimerkiksi jostakin ihmisestä: tuo mies on pelkkää järkeä. Mutta
ainahan täytyy löytyä itse mies, ennenkuin voi olla kysymys hänen
järjestään. Samoin voi sanoa Jumalastakin: pitää ensin olla jokin
olemus, jumala, ennenkuin voi puhua hänen järjestään. Sillä järki on
pelkkä ominaisuus, laatu, joka kuuluu jollekin. Ellemme tiedä emmekä
voi tuntea sitä olentoa, jolle tämä kirkastettu järki ominaisuutena
kuuluu, niin emme silti pääse pulasta sanomalla, että tuo olento on --
järki. Mikäs se itse olento on?

Sitä paitsi: järki, mikäli me tunnemme sen omana hengenvoimanamme ei
ole suinkaan aina jumalallista. Päinvastoin, me tunnemme sen useimmissa
tapauksissa kaikkea muuta kuin jumalallisena tekijänä elämässämme.
Niinpä se keksii lentokoneita, joista on erinomaisen mukava heittää
pommeja vihollisten lentokoneisiin ja kyliin ja kaupunkeihin. Se keksii
langattoman sähkötyksen, jolla sotalaivat ilmaisevat toisilleen
vihollisen olinpaikan. Se laatii nerokkaimmat upotusveneet, joilla
saattaa merenpinnan alitse lennättää kahtia suurimmatkin laivat ja
upottaa kymmeniä tuhansia merenpohjaan yhdellä iskulla. Se opettaa
varkaalle miten tiirikka on niin valmistettava, että sillä aukaisee
konstikkaimmankin lukon. Se keksii ja muotoihin pukee ne
mutkallisimmat, viekkaimmat valheet, joilla me oikeutamme omat
pahattekomme ja joilla me viettelemme ihmisiä. Se valehtelee meillekin
itsellemme niin hienon hienosti, että vihdoin uskomme omia valeitamme.
Ja tämäkö järki olisi Jumala?

Näitä epäjohdonmukaisuuksia huomioon ottaen onkin tämän määritelmän
sijaan annettu toinen, joka vetoo tunteeseen, sydämeen, eikä järkeen.

On sanottu: Jumala on rakkaus.

Jumala on rakkaus, -- hyvä on, mutta taaskin syntyy kysymys, miten
pelkkä ominaisuus, laatu, voi olla itse olemus. Tuo ihminen on pelkkää
rakkautta, Jumala on pelkkää rakkautta, niin voi kyllä sanaleikin
tavoin sanoa, mutta sittenkin jää todeksi, että täytyy olla olemassa
ensin itse ihminen tai Jumala, ennenkuin kumpikaan voi olla rakkaus.

Ja sitä paitsi: rakkaus, mikäli me sitä tunnemme omana
hengenvoimanamme, ei sekään, yhtä vähän kuin järkemme, ole suinkaan
aina jumalallista. Päinvastoin, me tunnemme senkin useimmissa
tapauksissa kaikkea muuta kuin jumalallisena tekijänä elämässämme.
Puhumattakaan suorastaan itserakkaudestamme, joka tuottaa niin paljon
onnettomuutta muille ihmisille meidän pyrkiessämme rikkauteen, valtaan
ja kunniaan, on muitakin ihmisiä kohtaan osoittamamme rakkaus
useimmissa tapauksissa sangen tuhoisaa. Niinpä voimme rakkaudessa omaan
äitiimme kehittyä niin pitkälle, että olemme valmiit tekemään verisintä
vääryyttä joillekin muille mummoille. Tai suositellessamme omaa
poikaamme johonkin tuloisaan paikkaan koetamme halventaa muita
nuorukaisia, jotka sattuvat olemaan hänen kilpailijoitaan, tai omia
lapsiamme vaatettaaksemme niin että voivat kunnialla leikkiä
Esplanaadin hiekassa annamme muiden lasten käydä ryysyissä. Tai
rakastaessamme isänmaatamme sodimme muiden isänmaata vastaan, hävitämme
sen viljelyksiä, tapamme sen parasta nuorisoa, herätämme itkua ja
epätoivoa koko sen väestössä. Ja tämäkö rakkaus olisi jumala! Ei. Ei
Jumala ole rakkaus.

Jumala ei ole järki, erikseen otettuna. Eikä Jumala ole rakkauskaan,
erikseen otettuna.

Vaan Jumala on järjen ja rakkauden yhtymä.

Missä rakkaus kieltää järjentoiminnalta rakkaudettomuutta ja missä
järki kieltää rakkaudelta järjettömyyttä, siinä on Jumala. Missä
rakkaus sitoo järjen omaan palvelukseensa ja missä järki sitoo
rakkauden puolestaan järjen palvelukseen, siinä on Jumala. Missä järki
on tullut rakkauden alamaiseksi ja rakkaus järjen alamaiseksi, siinä on
Jumala.

Rakkaus rukoilee järkeä: Järki, sinä, joka olet osannut keksiä
upotusveneen, etkö voisi keksiä miten veljeys toteutuisi maan päällä?
Järki, keksi nyt semmoinen lentokone, jonka pelkkä ilmestyminen
siniselle taivaalle saisi kaikki sotalentokoneet tippumaan maahan kuin
talvikärpäset kevätauringon noustessa! Keksi yhteiskuntamuoto, jossa
veljeys voisi toteutua! Keksi keino millä pahat voitaisiin pitää poissa
hallituksesta ja miten hyvät saataisiin heidän tilalleen! Keksi miten
saada aikaan ikuinen rauha, joka vapauttaisi meidät sotien kauhuista ja
puhdistaisi meidät tulevien sukupolvien silmissä siitä häpeästä, mihin
olemme oman aikakautemme tahranneet! Järki, miksi tahdot olla vain
pahan palveluksessa! Mikset vihdoinkin tule jo rauhan ja rakkauden
palvelukseen! Järki, me emme kestä enää, ihmisarvomme tekee vararikon,
me rukoilemme sinua sydämiemme palavimmalla rukouksella, auta, pelasta!

Ja järki, huomattuaan että rakkaudella taitaa vihdoinkin olla tosi
mielessä, päättää kuulla rakkauden rukoukset ja suostua sitä
palvelemaan. Ihmeellisten ja konstikkaiden keksintöjen sijaan se
kuitenkin vain alkaa sitoa vuorostaan rakkautta, sanoen:

Kuuleppas, sinä rakkaus sinä hellit tuota vanhaa äitiäsi, mutta etkö
huomaa, että noilla toisilla mummoilla on samallaiset silmät kuin
sinunkin äidilläsi ja että sama lempeys loistaa heidänkin kasvojensa
rypyistä? Ja etkö tiedä myös, että sama kuu ja samat tutut tähdet ja
sama aurinkokin paistaa toistenkin isänmaiden ylitse kuin vain sinun?
Miksi siis puhut halveksien akoista ja ämmistä ja miksi vihaat
muukalaisia?

Näin sitoo järki rakkauden, ruvettuaan sen palvelukseen.

Ja vasta näin syntyykin jotain kokonaista.

Eipä siis Jumalakaan voi olla järki erikseen tai rakkaus erikseen, vaan
ainoastaan järjen ja rakkauden yhtymä.

Voipi nyt sanoa, että rakkaus ja järki kuitenkin yhtyneinäkin ovat
edelleen vain jonkun olennon ominaisuuksia eikä itse olento, ja että
siis yhä jää vastaamatta, mikä se olento itsessään on, jonka
ominaisuuksia rakkaus ja järki ovat.

Tämän vuoksi onkin olemassa vielä kolmas määritelmä, jonka mukaan
Jumala on -- elämä.

Jumala on elämä, -- mitenkäs sitä pitäisi ajatella? Emme tietenkään saa
taaskaan ajatella elämää ulkopuolisesti nähtynä, vaan meidän täytyy
mennä omaan tietoisuuteemme ja ikäänkuin tuntea itsessämme mitä elämä
on. Silloin tunnemme, että meidän oman elämämme keskus on se, jota
sanomme _minuksi_. Jos elämä on se, jota ihminen sanoo minuksi, niin ei
hän enää tarvitse mitään selitystä siitä mitä elämä on, sillä minänsä
hän tuntee paremmin kuin mitään mitä voi silmillänsäkään katsella. Minä
olen minä, eikä muita selityksiä enää kaivata.

Jos siis elämä, sisäpuolisesti katsottuna, on minä, niin Jumala on se
minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet niinkuin edellä sanoimme.
Näin on meillä nyt myöskin se olento itse, jonka ominaisuuksia rakkaus
ja järki voivat olla.

Onko olemassa missään sellaista _minää_, jossa rakkaus ja järki
olisivat täydellisesti yhtyneet toinen toistansa palvelemaan?

On. Ainakin entisyydessä. Esimerkiksi Jeesus Natsarealainen oli
sellainen minä. Voi olla myöskin muita, esimerkiksi Budda, ja monet
muut.

Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, on elämämme ainoa valo.
Jeesus sanoi: minä olen maailman valkeus.

Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, on ainoa mikä voi
henkeämme ravita ja antaa meille tyydytyksen rauhaa. Jeesus sanoi: minä
olen elämän leipä.

Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, on ainoa tienviittamme,
joka voi meille osoittaa varmaa suuntaa, se on ainoa totuuden
kiinnekohta, johon voimme milloin hyvänsä palautua, se on ainoa lähde,
josta elämäniloa voi loppumattomasti ammentaa. Jeesus sanoi: minä olen
tie, totuus ja elämä.

Se minä, jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, antaa meille ainoan
mahdollisen, itsenäisen ja opista riippumattoman tiedon jumalasta.
Vielä enemmän: se antaa meille elävän _tunnon_ Jumalasta, ilmaisten,
että Jumalan minä on yhtä sen meidän oman minämme kanssa, joka rakastaa
kaikkia ihmisiä erotuksetta. Jeesus sanoi: ettekö ymmärrä, että se,
joka on nähnyt minun, on nähnyt Isän.

Ennenkuin Aabraham olikaan olin Minä, sanoi Jeesus.

Ja hän sanoi vielä: Ei Jumala ole kuolleitten jumala, vaan elävien.

Samoin voi tänäpäivänä sanoa se minä, jossa rakkaus ja järki ovat
yhtyneet: ennenkuin Jeesus Natsarealainen olikaan, olin minä, ja vielä:
ei Jumala ole kuolleitten Jumala, vaan elävien.

Missä ikinä kaksi tai kolme, tai sata tai tuhatta yhtyy vapaina
veljeksinä keskinäiseen palvelukseen, siellä olen Minä teidän
keskellänne. Se merkitsee: ei mikään näkyväinen hallitsija ole teidän
veljeytenne yhdistäjänä, vaan ainoastaan se näkymätön Minä, jossa
rakkaus ja järki ovat yhtyneet.

Näin Jeesus siirtää oman rajattoman vapautensa, oman
kansalaisoikeutensa Jumalan valtakunnassa maan päällä, muille. Te
olette maailman valkeus, te olette jumalat, -- hän sanoo.

Ei rikkaudesta, ei opista hän sano Jumalan valtakuntaan tulemisen
riippuvan. Päinvastoin, hän sanoo: voi teitä rikkaita ja voi teitä
oppineita, sillä helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin
teidän tulla veljeyden valtakuntaan. Autuaat te köyhät, hän sanoo,
sillä teillä ei ole mitään esteitä veljeyden valtakuntaa perustamasta,
te ette siihen tarvitse muuta kuin keskenänne tunnustaa sen minän,
jossa rakkaus ja järki ovat yhtyneet, ja luopua kaikkia muita
hallitsijoita tottelemasta.

Tarvitsemmeko tämän jälkeen enää kysyä: kuka oli Jeesus Natsarealainen
ja mikä on meidän, nyt elävien ihmisten suhde tuohon suureen henkeen?
Emmekö jo näe mitä hän opettamisellansa tarkoitti, emmekö jo ymmärrä,
että meidän on nyt toteuttaminen se veljeyden valtakunta, jonka hän
pani vireille lähes kaksituhatta vuotta sitten? Jo on aika ymmärtää
mitä hän oli silloin ja mitä me olemme nyt.

Mutta voittehan te kysyä vuorostanne minultakin: kuka olet sinä, Arvid
Järnefelt, joka olet omin luvin noussut puhumaan meille tuolta
kielletyltä paikalta?

Kukako minä olen? Joku kirjoitti lehtiin, minun sanoneen itseäni
profeetaksi. Sitä en ole suinkaan voinut tehdä. Päinvastoin olen
Nikolainkirkossa julkisesti, vieläpä kirkon omaa kaavaketta käyttäen,
tunnustanut olevani tavallinen syntinen ihminen. Tosin olen samalla
ilmaissut, että minulla on jotain Jumalalta sanottavaa, mutta eihän se
vielä ihmistä profeetaksi tee. Lintu laulaa siitä riemusta, joka on sen
rinnassa liikahtanut, runoilija siitä näkemyksestä, joka on hänessä
syntynyt, uskoja siitä ilmestyksestä, joka on hänessä herännyt.
Sittenhän olisimme kaikki profeettoja. Jumala puhuu kaikille.
Semmoiseen ei tarvitse olla mitään enempää kuin tavallinen syntinen
ihminen. Mutta mitä tavallinen syntinen ihminen on ja mitä hän voi
olla, sitä ei kukaan tarvitse minulta kysyä, se riippuu kaiketi siitä
missä määrässä kukin on jaksanut saada itsessään järjen ja rakkauden
yhtymään toistansa palvelemaan.

Tahdon kuitenkin mennä ripille teidän edessänne ja vielä tarkemmin
selittää kuka minä olen.

Minä kuulun yläluokkaan. Tunnen sen perin pohjin. Osaan asettua sen
ajatusten ja tunteiden kannalle, ymmärrän sen ihanteita, siveellisiä
pyrkimyksiä. Voin siis asettua myöskin sen omaksitunnoksi ja, käyttäen
itsestäni ja heistä monikkomuotoa _me_, sanoa näin:

Me tunnustamme, että kulttuurimme on ajanut karille. Luulimme voivamme
opettaa teitä ja johtaa teitä tulevaisuuden onnelaan, mutta tekomme
eivät ole olleet opetuksiemme tasalla. Me olemme käyttäneet järkeämme
verrattoman paljon enemmän tuhojen aikaansaamiseksi kuin rakkauden
palvelukseen emmekä ole pystyneet synnyttämään muuta kuin hävityksen
kauhistusta. Kun nyt luovumme johtavasta asemastamme, tahtoisimme
kuitenkin pyytää teitä, että te ette puolestanne seuraisi meidän
esimerkkiämme ja käyttäisi järkeänne meidän tuhoksemme, vaan
käyttäisitte järkeänne rakkauden palvelukseen enemmässä määrässä kuin
me olemme sitä pystyneet tekemään. Lieventäkää tuomionne meidän
suhteemme. Muistakaa, että te itse olette meidät luoneet, te itse
olette koonneet meille meidän rikkautemme, te olette vuosituhansien
kuluessa kantaneet asetta suojataksenne meidän etuoikeuksiamme, meidän
yläluokkalaista asemaamme, meidän kapitaalejamme ja meidän yksityistä
maanomistusoikeuttamme. Te olette tottelevaisuudellanne juurruttaneet
meihin sen uskon, että oleva järjestys on jotakin luonnon
välttämättömyyttä, jonka poistaminen ei muka kuulu ihmistehtäviin, eli
että se on muka Jumalan itsensä säätämä järjestys. Kun nyt sekä te että
me heräämme näkemään totuuden kaikessa alastomuudessaan, te, että
olette totelleet väärää käskijää, ja me, että olemme olleet omatekoiset
käskijät, niin miksi tahdotte meidät tuhota? Eikö riitä, että vain
lakkaatte meitä tottelemasta, hävitätte ne aseet, jotka olette meidän
käskystämme takoneet omaa orjuuttanne varten ja tunnustaudutte meistä
vapaiksi ihmisiksi? Ellette meidän valtamme tukemiseksi kanna asetta,
niin eihän meillä voi olla mitään valtaa teidän ylitsenne, emme voi
aidata itsellemme maata yksityisomistukseen ja myydä viljaa kaiken
maailman äärille, emme hallita ja vallita teidän keskuudessanne, ja
meillä ei ole mitään muuta elämisen keinoa kuin yhtyä teidän kanssanne
siihen veljeyteen, jota ihmiskunnan suuret ennustajat ovat ennustaneet.

Mutta miksi en jatkaisi rippiäni vieläkin pitemmälle. Tunnenhan minä
hyvin papitkin, niitä on paljon meidän suvussamme, onpa jokunen
piispakin. Voin hyvin asettua pappienkin omaksitunnoksi. Silloin sanon
näin:

Me tunnustamme sinun edessäsi, seurakunta, että olemme vuosisatojen
kuluessa, vähitellen eksyttäneet ihmiset pois Jeesus Natsarealaisen
oikeasta ymmärtämisestä. Me tunnustamme, että asiat ovat nyt niin
pitkällä, että useimmat teistä vastenmielisinä kääntyvät pois sitä
nimeä mainittaessa, ja että aniharva siitä enää lämpenee.

Me tunnustamme, että olemme lähes kaksituhatta vuotta turhaan
saarnanneet Jumalan valtakunnan lähestymistä, mitään aikaansaamatta.
Itse emme ole siihen valtakuntaan sisälle menneet ja muita olemme
estäneet.

Me tunnustamme, että Jumalan valtakunnan sijaan olemme
katkismuksillamme, opetuksillamme ja rukouksillamme vähitellen
juurruttaneet ihmisiin semmoisen kauhean uskon, että ihminen ei ole
vastuunalainen niistä teoista, joihin esivalta häntä käskee, ja että
siis ihmisen täytyy tappaa veljiänsäkin.

Me tunnustamme, että tämä kauhea oppi, jota sekä omasta alotteestamme
että valtion pakottamina olemme saarnanneet, on äärimmäisenä syynä
kaikkiin sotiin, ja että se yksin on voinut tehdä nykyisenkin
maailmansodan mahdolliseksi.

Me tunnustamme, että nyt emme enää pysty sammuttamaan sitä hirveätä
paloa, minkä olemme sytyttäneet, vaikka olemmekin jo itse kauhistuneet
tekojamme. Me tunnustamme voimattomuutemme ja täydellisen
haaksirikkomme. Me emme enää jaksa hartioillamme kantaa edesvastuun
raskasta taakkaa. Me kutsumme teitä avuksemme. Me avaamme nämä kirkot
kaikille niille, joiden totuudentieto voi ja tahtoo olla johtona
kansalle niissä koettelemuksissa, joita kohden olemme menossa.

Tulkaa siis tänne kaikki, tulkaa vapaakirkolliset, tulkaa babtistit,
metodistit, pelastusarmeija, tulkaa laestaadiolaiset, tulkaa kaikki
kerettiläiset; kaikki lahkot, joita olemme tähän asti vainonneet.
Tulkaa tekin teosoofit, jotka olette saarnanneet nurkissa. Tulkaa
vaikka tekin anarkistit ja antikristukset, joita sanotaan
tolstoilaisiksi, joiden oppi-isän me olemme erottaneet kirkon
yhteydestä ja jonka ruumiille me emme ole suoneet haudan siunausta.

Tulkaa kaikki. Me avaamme teille kirkot selko selälleen. Sekä pyhänä
että arkena olkoot ovet auki ja jokainen saa tulla ja mennä mielin
määrin. Milloin hyvänsä saatte hakea täältä lohdullista ja rauhaa,
kuunnellen omia puhujianne. Saatte vapaasti soitella uruillamme, saatte
laulaa omia laulujanne, saatte tuoda tänne korkeimman taiteenne
tuotteita kaiken kansan ihailtaviksi. Kirkko olkoon tästä päivästä
teidän. Tulkaa!

Näin puhuu pappien omatunto. Emme saa siis heitäkään vihata, vaan on
meidän toivominen, että heistäkin vielä tulee veljiämme ja että he
tuhlaajapojan tavoin vielä palaavat Isän taloon.

Ja kohta on sama omantunnon ääni kajahtava muuallakin kuin vain näissä
Helsingin kirkoissa. Se on kuuluva myöskin noissa lukemattomissa maan
kirkoissa, jotka vehreiden tantereiden ympäröiminä seisovat kukin
pitäjänsä keskellä. Se on leviävä vieläkin laajemmalle. Se on leviävä
Venäjälle, Saksaan, Ranskaan, yli koko maailman, kaikkialla nostaen
vanhan, tutun, vaikkakin unohtuneen huudon: Tehkää parannus, sillä
Jumalan valtakunta on lähestynyt!

Eikä kukaan tarvitse sanoa, että maailma paranee vasta silloin kun
olemme tehneet parannuksen ja tulleet täydellisiksi niinkuin
taivaallinen isämme täydellinen on. Ei. Ennenkuin olemme vielä ehtineet
tulla eilistä paremmiksi, voi maailma olla parantunut, sillä
maailmanparannus riippuu vain siitä _suunnasta_, mihin päin olemme
kääntyneet. Mutta suunta riippuu yksistään uskosta. Ja uskonmuutos
tapahtuu silmänräpäyksessä. Se voi kokonaisissa kansoissakin tapahtua
niinkuin salaman välähdys, joka valaisee yhtaikaa sekä taivaat että
maat.

Sillä eihän tämä usko ole muuta kuin usko omaan veljeyteemme, joka
kerrankin vapautukoon näkyväisten hallitsijain mielivallasta, -- usko
Isään, jonka nimi olkoon pyhitetty kaiken muun ylitse, jonka valtakunta
on tässä elävässä nykyisyydessä, tämän nykyisyyden iankaikkisuudessa,
jonka tahto siis tapahtukoon tämän maan päällä niinkuin se tapahtuu
kaikkialla taivaissa, joka antaa meille jokapäiväisen leipämme
kenenkään tarvitsematta varata erikseen itselleen, joka ei tiedä
mistään synneistä eikä rangaistuksista, kunhan me vain itse emme vaadi
rangaistusta velvollisillemme, joka vapauttakoon meidät kerrankin
kaikista vallanpyyteistä ja päästäköön meidät voiman ja kunnian
tavoitteluista. Sillä Isän yksin on valta, voima ja kunnia
iankaikkisesti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirkkopuheet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.