Title: Harmaja linna - Romaani
Author: Koskimaa, Juho
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Harmaja linna - Romaani" ***


HARMAJA LINNA

Romaani


Kirj.

JUHO KOSKIMAA



Otava, Helsinki, 1921.



I


Poika saattaa olla kahdeksantoista, tyttö vuotta nuorempi. Pojalla on
vallattomat, ruskeat kiharat ja suu, joka aina näyttää olevan valmis
hymyilemään, tytön tukka on vaalea ja suora, hänen huulensa pysyvät
visusti yhdessä, ja kun hän hymyilee, tekee hän sen kuin puolittain
pakosta. Pojan huulilla pyörähtelee lakkaamatta sanoja, joita hän
ei kuitenkaan uskalla tuoda julki, tyttö jatkaa, ikäänkuin poikaa
ei olisikaan, tasaista, määräperäistä kulkuaan; hänen olennossaan
on jotakin pidättynyttä, jonka syrjäinen yhtä hyvällä syyllä voi
selittää tylyydeksi kuin arkuudeksi. Pojan silmät loistavat, hän on
nuori ja hän tuntee asioita, jotka tahtoisi pukea sanoiksi; tytön
sininen, verhottu katse ei kiellä eikä käske. Ja kun poika tarttuu
hänen käteensä arasti ja ujosti, niinkuin hänenlaiseltaan vähimmin
odottaisi, näyttää siltä, kuin tyttö koko asiaa tuskin huomaisikaan.
"Jos sinua huvittaa pidellä minua sormenpäistä, niin pitele nyt
sitten."

Mutta pojalle se näkyy tuottavan suurta nautintoa ja mielenrauhaa.
Hän kulkee ääneti tytön rinnalla ja mukautuu tämän hiljaiseen,
säännölliseen tahtiin.

Sillä tavoin kulkevat Erik, Peuraniemen kunnallisneuvoksen,
Wegenerin, vanhin poika, ja Esteri, Hermanni Hannukselan ainoa
tytär, elokuun viimeisenä lauantai-iltana kuutamoisella maantiellä.
Nuoria he ovat molemmat ja lapsellisia ja aavistelevia, ja heidän
vanhempansa ovat pitäjän varakkaimpia. Jos heitä huvittaa kulkea
yksinäisellä maantiellä, niin sen asian kanssa ei syrjäisellä ole
mitään tekemistä.

Nyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän
nuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan
riihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa
tapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti
tietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat.
Loppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan
lauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään
käskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen
liikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he
siis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja
hanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia
ja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan
poika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään
elämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä
rohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan
tyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä
tyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.

Elokuinen ilta on hartautta ja tunnelmaa täynnä. Kaksi aavistelevasti
ja kaukaisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä kulkee ääneti eteenpäin
huomaamatta, kuinka kylä jää taakse ja kuinka matka ja aika kuluvat.
Vanha juttu, joka sadat ja tuhannet kerrat uudistuu joka elokuu.
Mutta Peuraniemen pojalle ja Hannukselan tyttärelle se on aivan
uutta ja ennen kokematonta. Maailma näytäksen heidän silmillään
toisenlaiselta kuin tavallisissa arkioloissa.

Takana tuikkivat tulet mustasta kylästä, ja edessä avautuvat alajoen
silmänkantamattomat vainiot. Sadat ja yhä sadat ladot kuvastuvat
katsojan silmään, milloin piirtyen terävärajaisina, mustina ja
uhkaavina kirkasta kuudanta vasten, milloin antaen kattonsa
välkkyä kuunvalossa hillittynä tai loistavana, riippuen paikasta
ja valaistussuhteista. Siinä ne seisovat rannattomalla lakeudella
joskus hyvässä järjestyksessä, peräkkäisin kuin sotamiehet, joskus
ikäänkuin jättiläiskäden sinne tänne viskeleminä, pienenemistään
pieneten rannoille päin, missä lakeus näyttää yhtyvän taivaankanteen.
Iltakaste on laskeutunut, ja maa uhoo kosteutta, ohutta mullanhajua
ja tuoksuja.

-- Eiköhän olisi aika palata jo, -- sanoo Hannukselan tytär.

-- Arveletko sinä niin? -- kysyy poika ja pysähtyy keskelle tietä,
hellittäen käden, jota kiinteästi on pitänyt omassaan.

Jo aikaa sitten on sekä Peuraniemessä että Hannukselassa ollut
maatamenon aika, ja luvalla puhuen tyttö hiukan hätkähtää huomenna
mahdollisesti tapahtuvaa tilintekoa, vaikk'eivät vanhemmat
sanottavasti hänen tuloaan ja menoaan enää perääkään. Peuraniemen
patruunan poika on jo sen asteen kokonaan sivuuttanut; ensi keväänä
hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, ja hän saa tulla ja mennä
kuinka itse parhaaksi näkee. Komento onkin joka suhteessa erilainen
Peuraniemessä kuin Hannukselassa, niin naapuruksia kuin muuten
ollaankin.

Kotimatka tuntuu Peuraniemen pojasta hiukan raskaammalta ja
vaivalloisemmalta. Hän tuntee tarvetta tarttua siihen äskeiseen
käteen, mutta kuinka onkaan, kun hän sen nyt on hellittänyt, tuntuu
siihen uudelleen tarttuminen hänestä jollakin tavoin nololta, kenties
julkean tuttavalliselta. Mielessään koettaa hän sorvata jonkunlaista
lausetta, jolla pääsisi puheen alkuun, mutta hänen kekseliäisyytensä
on hänet tyyten jättänyt. Hänen täytyy tyytyä kulkemaan vaiti, ja
salavihkaa hän tuon tuestakin tarkastelee seuralaistaan, jolla on
kulmat huomattavasti hiuksia tummemmat, kauniisti piirtynyt nenä,
hiukan ulkoneva, pyöreä alahuuli ja esiinpistävä leuka.

Hänestä tuntuu, kuin hän nyt ensi kerran huomaisi nämä piirteet
Hannukselan tyttäressä, jota hän tällä hetkellä on taipuvainen
pitämään naisellisen kauneuden juurikuvana, vaikka on hänet tuntenut
lapsesta asti, naapureita kun olivat jo isät ja isoisät. Tämä
vakaumus on hänessä kuluneen kesän aikana päivä päivältä kehittynyt,
saavuttaen nyt huippunsa, jos niin voi sanoa.

Noloa äänettömyyttä jatkuu yhä heidän tullessaan pimeään kylään.
Peuraniemen patruunan pojasta alkaa vähitellen tuntua siltä, kuin ei
Hannukselan tytär hänen läsnäoloaan huomaisikaan, vaan kulkisi ilman
aikojaan, omia asioitaan ajatellen. Ja tämä huomio tai olettamus
häntä yhä enemmän nolostuttaa.

-- Mitähän isäsi sanoisi, jos tietäisi meidän näin myöhään
kuljeskelevan? -- kysyy hän viimein.

-- Toruisi luonnollisesti, -- vastaa Hannukselan tytär
yksinkertaisesti.

Peuraniemen kellertävästä monipäätyisestä päärakennuksesta
puistokujan päässä vilkkuvat vielä tulet ja ääniä kantautuu
kartanolta maantielle.

-- Teillä valvotaan vielä, -- sanoo Hannukselan tytär.

-- Siellä kai on vieraita. Asemapäällikkö, tuomari ja keitä lienee.

-- Jaa.

Peuraniemen kartano on asettunut keskelle kylää, laaja puistikko
ympäröi sitä, ja valtatieltä sinne johtaa pitkä, varjoisa puistokuja.
Kauempaa katsottuna se vaikuttaa monine ulkorakennuksineen melkein
kyläryhmältä; lähimpiin taloihin on siitä satoja metrejä joka
suunnalle.

Hannukselan valtava rakennusryhmä piirtyy hämärästi Peuraniemen takaa
joen toiselta puolen, ja kansan kesken sitä sanotaan harmajaksi
linnaksi. Siihen kuuluu pitkä, kaksikerroksinen, vaaleanharmajaksi
maalattu päärakennus ja muhkea graniittinavetta, jota mainitaan
seutukunnan suurimmaksi. Elokuun kuutamossa vaikuttaa Hannukselan
rakennusryhmä hiukan yksinäiseltä ja kolkolta. Kenties myöskin
jossakin määrin ylpeältä. Yksinään, muusta kyläkunnasta erilleen
vetäytyneenä seisoo se tasangollaan, ja lähimpään naapuritaloon
samalla puolen jokea on kilometrin matka. Ne kuuluvat, edesmenneet
Hannukselat, olleen jossakin määrin yksinäiseen ja eristettyyn
elämään taipuvaisia.

Voidakseen saattaa Hannukselan tyttären kotiportille täytyi
Peuraniemen patruunan pojan tehdä toista kilometrin kierros
kirkon vierestä vievän riippusillan kautta, vaikka Hannukselan ja
Peuraniemen erottaa vain kapeahko, syvä joki.

-- Saisit sinä jo tästä mennä kotiisi, -- sanoo Hannukselan tytär
Peuraniemen puistokujan suulla.

-- Minä tulen kernaasti niin pitkälle kuin saan, -- vastaa
Peuraniemen poika.

-- Mutta paluumatka on pitkä.

-- Pitkä! -- huudahtaa poika vilkkaasti. -- Sen minä vaikka uin.

Nyt Hannukselan tytär naurahtaa lyhyesti ja pidätetysti.

-- Sehän on hauskaa kuultavaa, -- sanoo hän.

-- Uin varmasti! -- vakuuttaa Peuraniemen poika.

Ja ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi hän tarttuu taas tytön käteen,
johon ei koko paluumatkalla ole uskaltanut kajota.

-- Pääsetköhän sinä huomenna? -- kysyy hän hetken kuluttua arkaillen
ja ujosti. -- Minun on jo maanantaina lähdettävä pois.

-- Enköpähän mahtane. Jollakin tavoin...

Peuraniemen patruunan poika on ainoastaan kahdeksantoistavuotias, hän
ei ole ennen ollut mukana tällaisilla retkillä eikä hän siis käsitä,
että tuohon ajatuksettomaan ja melkein itsetiedottomasti lausuttuun
"jollakin tavoin" sisältyy koko paljon.

-- Koeta nyt joka tapauksessa tulla, -- pyytää hän vielä kerran.

Hannukselan puolella jokea on todellakin koko joukon kolkompaa kuin
Peuraniemen ja kirkon puolella, jossa istutetut puut reunustavat
lakeuden halki johtavaa valtatietä ja pienet puutarhat ympäröivät
taloja. Laajat viljelykset näyttävät autioilta, ja niiden keskellä
töröttää Hannukselan valtava rakennusryhmä alttiina tuulille ja
tuiskuille. Siellä ja täällä vilkahtelee tuli jostakin mökistä, joka
ikäänkuin häveten omaa pienuuttaan on vetäytynyt mahdollisimman kauas
suuresta Hannukselasta, mutta kauempana silmänkantaman päässä olevan
metsikön reunassa on kokonainen mökkiläiskylä.

-- On teillä täällä koko yksinäistä, -- toteaa Peuraniemen patruunan
poika, vaikka joka päivä näkee toteamansa yksinäisyyden kamarinsa
ikkunasta.

-- Kyllä täällä sentään hyvin elää ja viihtyy.

Siihen ei Peuraniemen patruunan pojalla ole mitään vastaamista eikä
tarvitse ollakaan, sillä nyt ollaan jo Hannukselan pihan portilla.

Mutta eron hetki tuntuu hänestä nololta ja avuttomalta. Hän vaivaa
aivojaan keksiäkseen jotakin ratkaisevaa sanottavaa, mutta ei keksi
mitään ja pitelee tarkoituksettomasti tytön kättä omassaan. Tyttö
ei tästä näy suurin välittävän, mutta ei ota poiskaan, ja niin he
seisovat kotvan vastakkain puhumatta mitään.

-- Kyllä minun nyt ainakin täytyy mennä, virkahtaa tyttö viimein. --
Mene sinä myöskin uimalla tai miten parhaiten pääset.

Silloin Peuraniemen patruunan poika tekee ratkaisevan päätöksen.
Hän kumartuu ja suutelee tuota kylmää, itsepintaista kättä.
Tyttö vetäisee vaistomaisesti kättään, mahdollisesti hän hiukan
punastuukin, huudahtaa hiljaisesti ja kiiruhtaa melkein juoksujalkaa
kuistiin.

Mutta poika tuntee menetelleensä kuin jokin sankari, hänen rintansa
täyttää nuorekas, ylitsevuotava riemu, päättäväisesti hän kulkee
suoraan jokirantaan ja ui kuin uikin vaatteet selkään sidottuina
Peuraniemen puoleiselle rannalle.

Hannukselan Esterille sattuu kuitenkin pieni välikohtaus, ennenkuin
hän pääsee kamariinsa. Sisäporstuassa on isä, lamppu kädessä, häntä
vastassa ja sanoo, että hän tekisi hyvin ja valitsisi vast'edes
sopivammat ajat juoksuilleen.

Tuvan seinäkello kuuluukin lyövän yhtätoista.



II


Hannukselan Esteri on seitsemäntoistavuotias, ja kylän pojat sanovat,
että hän on ikävä puhutella. Seuraavana aamuna, yhdeksän vaiheilla,
jatkuu hänen ja hänen vanhempiensa välillä se pieni välikohtaus, joka
on saanut alkunsa edellisenä iltana.

Väen puheensorina kuuluu selvästi tuvasta tupakamariin, jossa
Hannukselan isäntä ja emäntä juovat kahvia ennen kirkkoonmenoa.
Hannukselan isännällä on nenän päällä yhteen kasvaneet kulmakarvat,
harmahtava tukka ja luja leuka. Kun hän nousee seisomaan, täyttää
hänen jykevä olentonsa koko oviaukon. Puhuminen näyttää olevan
hänelle jollakin tavoin vastenmielistä, se käy häneltä hiljaisesti
ja tavantakaa pysähdellen. Toisinaan, vaikka harvoin, hän pysähtyy
keskellä lausetta eikä enää jatka. Silloin sanotaan hänen aikoneen
puhua jotakin, joka ei ollutkaan välttämättömän tarpeellista.
Sellainen on ulkonaisesti katsoen Hermanni Juhanpoika Hannuksela,
Hannukselan seitsemäs isäntä suoraan alenevassa polvessa.

Mitä Hannukselan Maria-emäntään tulee, kerrotaan, että hän
nuoruutensa päivinä on ollut kaunis ja että oli ollut jonkinlaisia
vaikeuksia, ennenkuin hän oli sopeutunut Hannukselan tapoihin.
Nyttemmin hänen mahdollisesta entisestä kauneudestaan on vaikea
päätellä: hän on suhdattoman lihava ja liikkuu raskaasti ja
jonkunlaista alakuloisuuden tuntua yllään. Joka suhteessa hän
kuitenkin on isännän ilmeinen täydennys; häneltäkin puhe käy
hiljaisesti ja harkiten, vienolla, tasaisella äänenpainolla, mutta
joskus saattaa tapahtua, että hän vilkastuu ja ilostuu ja juttelee
oikein vertaisesti tunnin tai puolitoista.

Ahkerat kirkossa-käynnit kuuluvat Hannukselan vakiintuneisiin
tapoihin, ja nyt on elokuun viimeinen sunnuntai.

-- Kyllä se on paras, että pysyy omillaan, -- sanoo isäntä raskaasti
ja laskee kupin kädestään, -- eikä anna itsestään puheenaihetta.

Esteri-tyttö juo kahviansa pöydän päässä, ja isännän sanat
kieltämättä rikkovat hänen rauhallista sunnuntaitunnelmaansa, jolla
on juurensa taampana ja joka vielä lähitulevaisuudesta odottaa
jotakin. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen korvalehtensä punoittavat.

-- En minä ainakaan ole heidän juoksuistansa tiennyt, -- virkahtaa
emäntä sillä äänenpainolla, että jospa hän olisikin tiennyt!

--... välitä muuten, mutta yösydännä, jatkaa isäntä, luoden
syrjäkatseen tyttäreensä.

Tytön pää nytkähtää itsetiedottomasti, mutta huomattavasti, ja
isännän suupielet värähtävät.

-- Niin että antaa sen loppua vain, -- lopettaa hän. -- Myöhemminkin
vielä on aikaa.

-- Pianhan siitä pääsette, -- sanoo nyt tytär, ja hänen äänessään,
joka huomattavasti muistuttaa isännän ääntä, voi huomata kaukaisen
metallinsoinnin. -- Alusta viikon jo lähtee.

Ei isäntä eikä emäntä vastaa mitään. Aurinko paistaa suoraan
huoneeseen, ja kärpäset surisevat.

-- Eikähän tuo mitään, -- jatkaa tytär kotvan kuluttua. -- Kävelee
kävelläkseen.

Eiköpä kirkastakin nyt isännän kasvoja ohut hymy.

-- Enhän minä mitään pahaa meinaakaan, -- selittää hän. -- Kylläs
itsekin rajan tiedät. Mutta sekin, ettet sinä pojassa mitään turhia
luuloja ja olettamuksia herätä...

Ja jättäen tyttärensä oman ällistyksen ja punastumisen varaan menee
isäntä ottamaan takin ylleen. Se on Hannukselan haltijaväen kohta
sellainen, että he ovat arkoja tyttärestään ja -- myöskin siitä,
joka tulee aikoinaan ottamaan komennon Hannukselassa käsiinsä.
Sillä vierashan nykyisen haltijaväen jälkeen tulisi Hannukselassa
komentoa pitämään, hän, jonka tytär aikoinaan valitsisi. On niin
ollen ymmärrettävää, että Hannukselat ovat tyttärestään arkoja, ja
ymmärrettävää sekin, että Hannukselan talon puheenparreksi tullut
kolkko tunnelma nykyisen isäntäväen aikana on käynyt entistään
voittavammaksi.

Mutta nyt on jo kirkkoon-lähdön hetki tullut, Hannukselan haltijat
nousevat kieseihin, ja renki sijoittuu heidän taaksensa. Pitäjäläiset
tervehtivät heitä tutunomaisesti, mutta eräänlaisella, seudulla
tuntemattomalla kohteliaisuudella, ja kun muutamia asiallisia sanoja
on vaihdettu, menevät Hannukselan väet aikaisin kuolleitten poikiensa
haudoille odottamaan jumalanpalveluksen alkamista. Sekin ikäänkuin
kuuluu vakiintuneeseen tapaan, ja pitäjäläiset ihmettelisivät, jos
tuo tavanmukainen käynti jäisi tekemättä. Ja hautoja koristavat
pienet marmori-enkelit, ylellisyys, jollaista pitäjä ei ennen ole
nähnyt.

Hannuksela on talo, mutta Peuraniemi on kartano. Peuraniemen
ensimmäinen omistaja oli kuvernööri Wegener, häneltä se siirtyi
pojalle, eversti Wegenerille, ja everstin jälkeen sen peri nykyinen
omistaja, Gustaf Wegener, josta eräänä pääsiäisenä, kymmenkunta
vuotta sitten, tehtiin kunnallisneuvos. On kohtalon oikku, että
Peuraniemi ja Hannuksela, jotka molemmat kiistelevät arvovallasta
pitäjässä, ovat joutuneet töröttämään toisiansa melkein vastapäätä,
kumpikin omalle puolelleen jokea.

Nyt, kirkkaana, mutta hiukan syksylle tuntuvana elokuisena
sunnuntaiaamuna, tapahtuu myöskin Peuraniemen ruokasalissa pieni
välikohtaus.

Peuraniemen kunnallisneuvos on mukava mies ja kansanomainen mies,
jolla on suunnaton ruumiinpaino ja hyväntahtoiset mulkosilmät. Hän
takaa mielellään ja vastaansanomatta kaikkia pitäjän opinteille
pyrkiviä eikä pidä erikoisesti väliä, vaikka korot ja lyhennykset
hiukan viivästyisivätkin. Siinä hän eroaa jyrkästi Hannukselan
isännästä, joka ei takaa ketään, vaan antaa omistaan ja pitää huolen
siitä, että lyhennykset suoritetaan aikanaan. Mutta kunnallisneuvos
Wegener onkin hieno mies, kun taas Hannuksela on vain jyry talonpoika.

Eilis-ilta on Peuraniemessä kulunut hauskasti ja hienosti, ja kun
kunnallisneuvos aamulla herää, huomaa hän tarvitsevansa muutaman
napauksen. Siitä on seurauksena, että hän on keveällä ja joustavalla
mielellä astuessaan aamiaispöytään, ja vasta nyt hän huomaa vanhimman
poikansa eilis-iltaisen poissaolon.

-- Ojaa, -- huoahtaa hän istuutuessaan ja luo moittivan katseen
poikaansa. -- Missäs sinä eilen olit?

Tyttäret, Gunilla ja Sigrid, tirskahtavat, ja kunnallisneuvoksetar on
tyytymättömän näköinen.

-- Ulkona kävelemässä, -- vastaa poika vilpittömästi.

-- Varsin hauskaa kuulla, -- sanoo kunnallisneuvos. -- Taloon kutsutaan
vieraita, ja vanhin lapsista, ainoa poika, menee ulos kävelemään.
Erittäin mukavaa ja hienoa ja mielenkiintoista.

-- Minä en luullut, että läsnäoloni olisi välttämättömän
tarpeellinen, -- puolustelee poika.

-- Soo, jassoo, -- sekin aivan uutta ja omintakeista. -- Så är det
och så går det.

Kunnallisneuvos huoahtaa ja kallistaa itselleen asianmukaisen ryypyn.

Aterioidaan hetkinen äänettömästi. Kukaan ei tiedä, minkä käänteen
keskustelu tulisi saamaan.

-- Ja yksinkö sinä kävelit ja suunnittelit tulevaisuuttasi, jos saan
kysyä? -- kysyi kunnallisneuvos vihdoin.

-- Neiti Hannukselan kanssa.

-- Ohoh! Jassoo!

Kunnallisneuvos huudahtaa ja laskee haarukan kädestään. Ei voi sanoa,
liittyykö huudahdukseen ihmettelyä vaiko pientä pilkkaa.

Mutta kunnallisneuvoksetar on ylhäisen ja happamen näköinen. Hän
onkin parooni Gyllenmarckin tytär, Soiluan ruukilta, aikoinaan naitu,
kuten kronikoissa sanotaan, tilanomistaja, eversti Wegenerin pojalle,
Gustaf Wegenerille. Hänellä on oikeus odottaa lapsistaan ja vallankin
pojastaan jotakin.

-- Minusta nähden, -- sanoo hän viileästi, -- voisi Erik jo tällä
iällä valita seuransa iltakävelyilleen.

Nyt huomataan, että kunnallisneuvos kaiken lopultakin on hieno mies
ja kansanomainen mies.

-- Minusta nähden, -- katkaisee hän, -- ei tässä pitäjässä saata
valikoimallakaan saada sen parempaa seuraa kuin mitä Erik eilen
illalla on saanut.

-- Så! Tycker du verkligen... -- aloittaa kunnallisneuvoksetar, mutta
lopettaa keskellä lausetta.

-- Jo, jag tycker, -- vastaa kunnallisneuvos hetken kuluttua
kuulemattakaan kysymyksen loppuosaa. -- Jos sinä vast'edeskin aiot
viettää iltakävelysi neiti Hannukselan seurassa, niin sinulla on
minun kaikenpuolinen siunaukseni mukanasi.

Mahdollisesti kunnallisneuvos Wegener oli sanonut hiukan liikaa,
kenties hiukan tahdittomastikin. Kunnallisneuvoksetar punastui, ja
tyttäret, toinen kolme-, toinen viisitoistavuotias, tirskahtivat
äänekkäästi, ja poika oli jonkun verran nolon näköinen. Ateria kului
äänettömyyden vallitessa.

Jumalanpalvelus-aika, joka Peuraniemessä oli aamiais-aika, kului
siis sillä taholla pienen ällistyksen merkeissä. Mutta heti, kun
toisten huomaamatta sen saattoi tehdä, meni kunnallisneuvoksetar
miehensä työhuoneeseen pyytämään eräitä selityksiä. Mitä hänelle
siellä sanottiin, ei tiedetä, mutta kun hän palasi, oli hän vakavan
ja totisen näköinen.

Iltapäivällä meni koko kunnallisneuvoksen perhe Hannukselaan
vieraisille, eikä Hannukselan tyttären ja Peuraniemen pojan aiotusta
kävelymatkasta siis tullut sillä kerralla mitään.



III


Kolmen vuoden kuluttua ovat Peuraniemen poika ja Hannukselan tytär
taas kävelyretkellä. Se sattuu pihlajien kukkimisaikaan, ja ilma
on tuoksuja täynnä. Aurinko loistaa, ja Hannukselan ikkunarivit
välkähtelevät sen valossa joen toisella puolen.

Peuraniemen pojalla on valkoinen lakki ja totinen ilme kasvoissa.
Nuorempana hänellä oli veitikkamainen silmänluonti ja suu, joka
puhui ja hymyili taukoamatta. Kyläläiset odottivat hänestä iloista
miestä, huitaripoikaa, mutta he pettyivät odotuksissaan. Hän on kaksi
vuotta totisesti lukenut lakia, ja kylällä tiedetään kertoa, että
kahden vuoden kuluttua hän suorittaa tutkinnon. Kun vanheni, niin
vakiintui. Saattoi tulla isoisäänsä, herra everstiin, jolla joskus
pikastuessaan oli tapana omin käsin kurittaa ainoata poikaansa,
nykyistä kunnallisneuvosta.

Ja mitä sanoisimme Hannukselan tyttärestä? Hän on ehkä jollakin
tavoin pyöristynyt, mutta koukistuneen alahuulen synnyttämä varjo on
entistä syvempi, ja hän astuu kuten ennenkin keinuvat, määrämittaiset
askeleensa. Silmien katse on, kuten ennenkin, kaukainen ja
poissaoleva tai yhteen pisteeseen tähtäävä, lauseet ovat harvat ja
hiljaisella, hillityllä äänenpainolla lausutut. Sanalla sanoen:
syrjäisestä näyttää siltä, kuin hän liiaksikin tietäisi olevansa
Hermanni Hannukselan tytär.

Toissa vuonna on Hannukselan harmajassa jokapäiväisyydessä tapahtunut
muutaman päivän kestänyt kiusallinen katkein. Esterillä oli käynyt
kosijoita. Isojoen herastuomari ja ruukinomistaja itse vanhimmalle
pojalleen. Oli siinä keskusteltu seikkaperäisesti ja asiallisen
tarkasti puoleen ja toiseen, ja lienee Esteriäkin hiukan puhuteltu,
mikäli pitäjällä kerrottiin. Mutta viimein kerrotaan Hannukselan
Hermannin sanoneen, että antaahan asian nyt tällä kertaa olla. Liian
lapsikin se on vielä tämmöisiä seikkoja tuumailemaan. Siihen se oli
päättynyt, ja asiantuntevat kielet kertoivat, etteivät vanhemmat
olleet olleet erikoisen tyytyväisiä Esteri-tyttäreensä.

Mutta tästä on, kuten sanottu, jo kulunut hiukan toista vuotta,
tapaus ei ole millään tavoin häirinnyt Esteri-tytön tasaisen tyyntä
mielentilaa, ja hän on nyt kävelemässä Peuraniemen pojan kanssa.

-- Sinun ei olisi tarvinnut kirjoittaa niin usein, -- sanoo hän
Peuraniemen pojalle. -- Isä katseli niitä kovin pitkään, kun posti
niitä jätteli tuvan pöydälle, ja lopuksi hän kysyi, että mistä niitä
nyt niin sataa.

-- Niinkö? -- kysyy Peuraniemen poika. -- Entä mitä sinä vastasit?

-- Totuuden luonnollisesti.

-- Ja mitä isäsi siihen sanoi?

-- Mitäpä hän. Sanoi, että itsepähän parhaiten tiedän. Mutta kerran
hän sanoi, että olisi parempi, jos sinä lukisit sen ajan, minkä
kirjoittelet minulle.

Peuraniemen poika punastui hiusmartoaan myöten, ja terävä vastaus
pyörähti hänen huulillaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi
kulkuaan miettiväisenä ja ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:

-- Se sinun isäsi on hiukan kopea mies.

-- Minkä lienee, -- vastaa Hannukselan tytär yksikantaan.

Nyt jatkuu matka pitkän tovin äänettömyyden vallitessa. Ihmisiä tulee
heitä vastaan, tekevät lyhyen tervehdyksen ja ajattelevat, että on
noilla aikaa, keskellä kirkasta arkipäivää. Mutta heti jälkeenpäin
he katuvat ajatuksiaan tai korjaavat niitä. Sehän on Hannukselan
ainoa tytär ja Peuraniemen kartanon poika. On väkeä yllin kyllin
kummassakin tekemässä.

Ollaan jo saavuttu kauas kylän ulkopuolelle, ja rannattomat vainiot
ja loputtomat latorivit alkavat. Auringon paahde käy polttavammaksi,
alkavan keskikesän lemu voittavammaksi. Kylä, punainen ja valkoinen
ja puistikoilla koristettu, ikäänkuin uinuu siellä jossakin kaukana
kesän helteessä, mutta Hannukselan sinkkikatto välkkyilee tänne asti
auringon hohteessa. Kävellään vielä lyhyt matka ja istahdetaan sitten
kuin yhteisestä sopimuksesta ojan reunalle.

-- Ja totta puhuen, -- jatkaa Hannukselan tytär äskeistä ajatustaan,
-- totta puhuen: perin vähänhän niissä asiallista olikin, niissä
sinun kirjeissäsi.

-- Sentähden kai sinä vastasitkin vain yhden ainoan kerran.

-- Mitä minä olisin vastannut? Sitäkö, että tällaista täällä nyt
on ja sitä ja sitä minä puuhaan. Mitä se olisi pyhittänyt! Tiesit
muutenkin vallan hyvin, mitä ja millaista täällä on.

-- Olisihan kuitenkin ollut sinun käsialaasi, sanoo Peuraniemen
poika, ja sydän alkaa lyödä nopeammin.

-- Niin... niin kai.

Nyt Hannukselan tytärkin punastuu ja tuijottaa pitkän aikaa suoraan
apilaspeltoon. Peuraniemen pojan äskeisissä sanoissa on jotakin
odotettua, mutta sittenkin liian äkisti tullutta.

-- Olen ihmetellyt, ettemme kouluaikana tulleet kaupungissa enemmän
kosketuksiin, -- sanoo viimein Peuraniemen poika kuin ajatuksistaan
heräten. -- Mutta mehän olimme lapsia silloin vielä ja sinä heitit
sitäpaitsi kesken niin aikaisin.

Eikö se ollut viidenneltä?

-- Oli. Mitäpä minulle olisi ollut hyötyä enemmästä?

Peuraniemen poika on kyllä äskeisellä lauseellaan tahtonut saada
keskustelun määrättyyn suuntaan, mutta nyt hän tyytyy vastaamaan vain:

-- Niin. Mitäpä sinulla enemmästä olisikaan ollut...

Peuraniemen Erik Wegener, lainopin ylioppilas, on seurassa iloinen,
puhelias ja suosittu, mutta Hannukselan tyttären rinnalla hän on
saamaton ja ujo, melkeinpä kömpelö. Hän on nyt neljänä joululoman
aikana ja neljänä kesänä säännöllisesti vienyt hänet pitkille
kävelymatkoille, joita hän jo kauan ennen niiden toteutumista
on haaveillut ja suunnitellut. Ennen joka retken alkua on hän
ajatellut ja suunnitellut sanottavansa ja puhuttavansa, vieläpä
kuvitellut niille vastauksenkin, mutta sanottavat ovat poikkeuksetta
jääneet sanomatta ja vastaukset myöskin saamatta. Ne riemuisat,
onnentäydet hetket, joita hän oli kuvitellut, eivät ottaneet
tullakseen, ja hän eli pienessä kuumeessa. Se nyt oli hänen osansa
niinkuin lukemattomien muiden ennen häntä. Aina kun hän mielessään
oli muovaillut rohkean ja selittävän lauseen ja juuri oli sen
sanomaisillaan, tuntui niinkuin olisi tullut jokin este tai pelko.
Hannukselan tyttären olento ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän lähti
vastaansanomatta Peuraniemen pojan mukaan pitkille kävelyretkille. Ei
mitään muuta.

Äänettömyyttä jatkuu. Aurinko paistaa vielä korkealta, ja Peuraniemen
poika käy pieniä käräjiä itsensä kanssa. Välittömyyden tuntu, jota
hän alkutaipaleella oli ollut tuntevinaan, on nyt tyyten kadonnut.
Hän odottaa joka hetki, että Hannukselan tytär nousee ja sanoo:
"Eiköhän jo ole aika palata kotiin". Hän osaa jo ennakolta kuvitella
tämän liikkeen ja äänenpainon. Sitten on taas kaikki saavutettu
särkynyt pitkäksi aikaa. Mutta kun hän uudelleen ja yhä uudelleen
palauttaa mieleensä kaiken sen, mitä vuosien varrella on heidän
välillään tapahtunut, löytää hän suuren joukon vähäpätöisiä tapauksia
ja pikku piirteitä, jotka nostattavat hänelle veren päähän.

-- Kyllä kai sinä käsität, etten suotta sinulle kirjoitellut, --
sanoo hän.

Hannukselan tytär ikäänkuin säpsähtää ja punastuu uudelleen. Sanat
tulevat nyt entistä hiljemmin ja vaikeammin hänen huuliltaan.

-- Olenhan minä sinua ajatellut hyvin paljon..., sanoo hän.

Peuraniemen poika on pelkkää odotusta. Veret kuohuvat hänen
suonissaan, ja hän tarttuu Hannukselan tytärtä käteen.

-- Mutta mitäpä siitä, -- jatkaa Hannukselan tytär tuokion kuluttua.
-- Kai sinä olet tiennyt sen muutenkin.

Nyt hän katsoo poikaa suoraan silmiin, ja tästä näyttää, kuin
olisi tytön katseesta tuo ainainen vaivaava, viileä verho hetkeksi
poistunut. Katse oli sininen ja kirkas. Poika siirtyy vaistomaisesti
tyttöä lähemmäksi ja kietoo käsivartensa hänen vyötäisilleen, eikä
tyttö millään tavalla yritä loitota hänestä.

-- Eihän siitä kuitenkaan kannata puhua, -- puhuu tyttö taas pitkän
ajan kuluttua. -- Me ehdimme kyllä palata siihen asiaan, kun se aika
tulee. Jos tulee.

Hannukselan väessä on jotakin vaiteliasta ja jäähdyttävää, ja se
on mennyt perinnöksi Esterillekin. Mutta niinkuin tajuamme, ei
Peuraniemen pojalla tässä tilanteessa ole aikaa sitä huomata. Hänestä
on kaikki onnea ja auringonpaistetta, ja hänestä tuntuu, kuin koko
kesäinen luonto laulaisi hänen onnensa ylistystä.



IV


Hannukselan taloa sanotaan pitäjäläisten keskuudessa yleisesti
harmajaksi linnaksi. Mistä nimi on saanut alkunsa, sitä ei kukaan
enää muista eikä osaa kertoa. Se on vain kansannimitys eikä mitään
muuta. Mahdollisesti se johtuu kookkaasta päärakennuksesta, joka Juha
Hannukselan aikana laudoitettiin ja maalattiin vaaleanharmajaksi,
mahdollisesti myöskin talon eristetystä asemasta.

Mutta yhtä mahdollista on, että sillä on syvemmät syynsä. Sillä
Hannukselasta käsin on pitäjän ja lähiseudun kohtaloita ohjattu
viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Hannuksela on pitäjän varakkain,
Hannukselan maine on seutukunnan suurin, Hannukselassa ajatellaan
asiat oikein päin. Pitäjän taloja on jaettu ja yhdistetty, ne ovat
milloin rikastuneet, milloin köyhtyneet, mutta Hannuksela on aina
pysynyt yhtenä ja kokonaisena, siirtyen vanhimmalle pojalle, milloin
lapsia on ollut useampia. Muut on kuitattu rahalla ja tavaralla. Ja
nyt on vain Hermanni Hannuksela ja tämä Esteri, ainokainen.

Peuraniemen kartano ei millään tavalla himmennä harmajan linnan
arvovaltaa. Peuraniemeläiset ovat herroja, heillä on maata, rahaa ja
rikkautta, mutta pitäjän asioihin he eivät millään tavalla vaikuta.
Maksavat veronsa, jotka vakiintuneen tavan mukaan ovat muutamia
äyrejä Hannukselan veroja suuremmat, siinä kaikki. Peuraniemeläiset
ovat ystävällistä ja kansanomaista väkeä, pitäjäläiset tönäisevät
lakkiaan, kun tulevat heitä vastaan maantiellä, ja kunnallisneuvos
juttelee suulaasti ja mukavasti heidän kanssaan hetken tai
pari. Peuraniemen kartanossa ei koskaan ole asunut pirullisia
herroja, jotka tavalla tai toisella olisivat koettaneet sekaantua
asioihin, joita oli totuttu hoitamaan Hannukselasta käsin.
Kuinka yhteentörmäyksen sattuessa olisi käynyt, sitä on asioita
tuntemattoman vaikea sanoa.

Pitäjällä tiedetään yleisesti, että Peuraniemen poika rakastaa
Hannukselan tytärtä. Siitä puhutaan yleisesti taloissa ja tönöissä,
mutta kuinka Hannukselan isäntä asiaan suhtautuu, sitä ei kukaan
osaa arvata. Kukaan ei uskalla asiaan viitata, ja Hannukselasta
eivät viestit kulje kylille Siellä elävät omaa, eristettyä
elämäänsä, vaiteliaina ja kulmat hiukan rypyssä, siellä käydään vain
välttämättömillä asioilla, ja palvelusväki ei tiedä haltijaväen
asioista. Kunnallisneuvos on mukava mies, ja hänestä sanotaan, ettei
hän poikaansa kiellä eikä käske, mutta kunnallisneuvoksettaren, joka
on paronin tytär, kerrotaan olevan pahoillaan poikansa puolesta, ja
tyttäret tervehtivät Hannukselan Esteriä hiukan kankeasti, mutta
niiaavat isännälle.

       *       *       *       *       *

Mutta Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären asiat ovat kesän
kuluessa kehittyneet ja saavuttaneet sen kohdan, jolloin aletaan
suunnitella.

Nyt, syksyisenä aamuna, on Peuraniemen poika ottanut asian puheeksi
kotonansa. Hän on jo yhdenkolmattavuotias ja voipa mies puolestansa.
Koivunlehdet ovat kellastuneet ja irtaantuneet, ja tuuli ajelee niitä
pitkin kujia ja teitä. Pellot ovat leikatut, ja puimakoneiden käynti
ja varstojen jynkytys riihistä kuuluu sieltä ja täältä. Syksyn tuntu
on voittava, ilma on kostea ja raaka.

Pojan ilmoitus ei singahda kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta
eräänlaista draamallisuutta ei jälkeenpäin seuranneelta kohtaukselta
puutu. Kunnallisneuvoksen muhoileva, hyväntahtoinen olento muuttuu
totiseksi, mutta kunnallisneuvoksetar vaipuu lähimpään nojatuoliin.

-- Ja minä olen jo tänään päättänyt mennä pyytämään hänen isältään
lupaa kihlautumiseen, -- lopettaa poika.

-- Hm..., sanoo kunnallisneuvos hypistellen kellonperiään ja
katsellen ikkunasta ulos.

-- Hm..., jatkaa hän. -- Sinä vain näin ilmoitat. Tässä on raportti,
herra kapteeni. Näin minä olen tehnyt ja näin tulen tekemään
eteenpäin. Että tiedätte, -- olkaa hyvä!

Pitkä, nolo hiljaisuus.

-- Minä luulen, ettei Hannukselan isännällä tule olemaan mitään minua
vastaan, -- sanoo poika hetken kuluttua nöyrästi.

-- Ei tietystikään, -- kirkaisee nyt kunnallisneuvoksetar, -- sen
minä hyvin uskon. Avosylin ottavat sinut vastaan, sillä tätä he juuri
ovat odottaneetkin. Enkö minä ole aina sanonut sinulle, pappa: tee
talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää. Ja nyt...

Kunnallisneuvos laskee sikarinsa tuhkakuppiin ja rykäisee.

-- Tietääkseni minä en pysty jakamaan Hannukselan väelle oikeutta
enemmän kuin tekemään heille hyvääkään, -- keskeyttää hän. -- Mutta
jos minä olisin tämän tiennyt...

-- Tiennyt! -- huudahtaa kunnallisneuvoksetar puoleksi itkien. --
Enkö _minä_ ole tiennyt, mutta mitä _sinä_ olet tehnyt, -- nauranut!

-- Kai sinä leikin ymmärrät, -- tokaisee kunnallisneuvos. -- Minä
sanon, että jos minä olisin tiennyt, niin olisin nauranut vähemmän.

-- Mutta tämä on niin Hannukselain tapaista, -- jatkaa
kunnallisneuvoksetar, ja nyt hän todellakin itkee. -- Ollaan ylpeitä,
ollaan kopeita, vaikutetaan sillä, ja sitten yhtäkkiä: tässä me
olemme, olkaa hyvä.

-- Ei suinkaan mamma väittäne, että Hannukselat millään tavalla
olisivat minua rohkaisseet? -- kysyy poika.

-- Tietystikään eivät. Siihen he ovat liian viisaita. Mutta vaikuttaa
kopeudellaan, sitä he osaavat. Ollaan, mukamas, koottu jonkunlainen
varallisuus ja sitten kelvataan mihin tahansa. Olemme tehneet heille
useampia vierailuja, mutta kuinka monta he ovat tehneet? Juu, yhden.
Ja kun Hannukselan isäntä käy täällä, niin viitsiikö hän edes
kunnollisesti kumartaakaan!

Kunnallisneuvoksen huulilla karehtii ohut hymynhäive.

-- Se on kuitenkin paras kumarrus, mitä häneltä koskaan olen nähnyt,
-- sanoo hän. -- Eikä hänen tarvitse sitä harjoitella.

-- Niinkuin ei meidänkään, -- huomauttaa kunnallisneuvoksetar.
-- Tietysti meille on suuri kunnia, että saamme hänen tyttärensä
miniäksemme!

-- Mutta mamma ei nyt viitsi hermostua, pyytää poika. -- Ei suinkaan
se ole häpeäkään.

-- Ei! -- Kunnallisneuvoksetar pillahtaa uudelleen itkuun. -- Mitä
sanoo veljeni, mitä sanovat sukulaisemme, mitä koko maailma! Voi
Erik, poikani, kun vähääkään viitsisit ajatella.

-- Kyllä minä olen ajatellut, mamma. Mutta en minä voinut edellyttää,
että mamma noin...

Pojan sanat hukkuivat nyyhkytykseen, joka tuon tuostakin kiihtyi,
kunnes kunnallisneuvoksetar nousi ja masentuneena lähti huoneesta.
Jäljellejääneet katselivat kysyvästi toisiinsa.

-- Onko se nyt sinun lopullinen päätöksesi? kysyy viimein isä.

-- Kyllähän se on.

-- Hm. Minulla puolestani ei ole mitään neiti Hannukselaa vastaan
ellei myötäkään...

-- Minä olen kiitollinen siitä, isä.

-- Sopimaton sellainen avioliitto meidän kannaltamme katsottuna
kuitenkin kieltämättä on, ja kun mammakin noin...

Kunnallisneuvos keskeytti lauseensa ja vetäisi miettiväisenä muutaman
savun sikaristaan. Pojan kasvot kävivät alakuloisiksi.

-- Ja kun mammakin noin otti itseensä, jatkaa hän, laskien taas
sikarinsa tuhkakupin reunalle, -- niin voisithan sinä lykätä
päätöstäsi hiukan, ainakin siksi, että mammakin ehtii siihen asiaan
tottua. Sinähän saatat kyllä ymmärtää hänen mielipiteensä.

-- Minä ymmärrän ne kyllä täydellisesti ja annan niille sen arvon,
mikä niille tulee. Mutta lykätä päätökseni toimeenpanoa tuonnemmaksi,
sitä en voi. Eikä se siitä paranisi.

Pojan äänessä on kunnioitusta, mutta siinä soi myöskin itsepintaisuus
ja uhma. Kunnallisneuvos suhtautuu siihen odottamattoman tyynesti.

-- Itsehän asiasi parhaiten tiedät, -- sanoo hän lyhyesti. -- Olen
vain antanut sinulle neuvoni ja sillä hyvä. Tee hyvin tai pahoin --
edestäsi sen löydät.

Sitten kunnallisneuvos Wegener nousi ja poistui huoneesta jättäen
hänkin poikansa oman harkintakykynsä varaan. Hetkisen Erik
käyskenteli huoneessa edestakaisin, miettien asioita puolin ja
toisin, mutta muutaman minuutin kuluttua hän teki päätöksensä, haki
päällysvaatteensa ja käveli Hannukselaa kohden.

       *       *       *       *       *

Erik Wegenerin, Peuraniemen kunnallisneuvoksen pojan, tulo
Hannukselaan herättää talossa painostuksen tunnelman. Hän kohtaa
isännän jo pihalla, ja isännälle näyttää tervehdykseen vastaaminen
tuottavan pientä vaivaa.

-- Mitäs sinne joen toiselle puolelle...?

-- Kiitos. Ei kummempia minun ymmärtääkseni.

Käyvät kuitenkin yhdessä sisään, isäntä porstuaan asti edellä.
Porstuassa hän avaa oven sisähuoneisiin, mutta menee itse tuvan
puolelle.

Hannukselan huonerivit vaikuttavat autioilta ja kolkoilta.
Hiiskahdustakaan ei kuulu valtavassa rakennuksessa. Päivällisen aika
on tunnin verran ohi.

Tästä talosta on siis Esteri. Peuraniemen poika lämpenee, mutta
samassa hän myöskin jäähtyy. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänet
ypöyksin jätetty istumaan jonnekin kauas. Jos hän nyt alkaisi
liikuskella huoneissa, niin tuskin kukaan vaivautuisi katsomaan.
Niin, tämä on sitten Hannuksela ja hän on tänne tullut elämänsä ehkä
tärkeimmälle asialle. Mutta ajatus ei tee häntä levottomaksi, ellei
innostutakaan. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänen kohtalonsa tämän
talon suhteen jo aikoja sitten jossakin paikassa ratkaistu.

Pihamaalla liikutaan. Se hiukan virkistyttää ajatuksia ja antaa
niille suuntaviivoja.

Esteriä ei näy. Kenties hän on jossakin lähihuoneessa, mutta yhtä
mahdollista on, että hän on kotoa poissa. Hän kuitenkin tietää tästä
käynnistä, se on eilen sovittu.

-- Ehkä on parasta, että käyt, -- oli hän sanonut, -- niin asia on
sitten heille selvillä. Minä en kylläkään aavista, mitä he sanovat,
mutta sanokootpa nyt mitä tahansa, kyllä minun tiedät.

Peuraniemen poika muistelee näitä sanoja, ja muutamaksi minuutiksi
hänet valtaa iloinen varmuus. Ajatukset leikkivät, karkeloivat ja
rakentelevat ilmalinnoja. Mutta vain hetkiseksi. Sitten häntä taas
alkaa hyydyttää ja hän toivoo mahdollisimman pian olevansa täältä
kaukana.

Etuhuoneessa käydään. Odottaja hätkähtää ja valmistaiksen seisomaan.
Emäntä ilmestyy ovelle.

-- Vieraitapa täällä... isäntä sanoikin. Kaikki väkikin niin
ulkosalla, että piti odotuttaa. Kuinka vanhemmat jaksavat?

-- Kiitoksia. Hyvinhän ne voivat.

Hän ei voinut sanoa terveisiä, mutt'ei havainnut, paniko emäntä tämän
merkille.

Emäntä istuutuu. Hänen verkkainen, hillitty puhelunsa ja hiljainen
äänensä sopeutuu mainiosti Hannukselan huonerivin hiljaiseen
kolkkouteen.

Palvelustyttö tuo kahvia. Jonkun ajan kuluttua tulee isäntä ja emäntä
poistuu. Hannukselan kolkkous vaikuttaa nyt entistä voittavammalta.

Isäntä ei katsele vierasta silmiin, mutta luo tuon tuostakin häneen
pikaisen, ohimenevän katseen. Kahvinjuonti sujuu äänettömyyden
vallitessa. On jo todettu, että elonkorjuu-ilmat tänä syksynä ovat
olleet melko suopeat ja että sato näyttää tyydyttävältä.

Nyt.

Peuraniemen poika alkaa selittää asiaansa. Punastuu ja tapailee
sanoja. Rakastetaan, on jo pitemmän aikaa kävelty joskus ja puhuttu.
Päätettiin, että hän tänään kävisi. Niin se on eikä siitä minnekään
pääse.

Hannukselan isäntä ei vastaa mitään. Hänen katseensa lepää pitkän
aikaa Peuraniemen pojassa, ja tämä huomaa, että se on odottamattoman
terävä ja kirkas. Väri punakoilla kasvoilla hiukan muuttuu,
ohimosuonet pullistuvat hiukan ja huulet rypistyvät, aivan kuin
jotakin asiaa ankarasti aprikoitaessa. Sitten katse hiljaa ja
huomaamatta siirtyy muualle.

-- Esteri ei ole siitä mitään puhunut, -- sanoo hän viimein.

Äänettömyys. Syksyinen päivä alkaa jo hämärtää.

-- Eikä hän tällä haavaa näy olevan kotosallakaan.

-- Kyllä se asia siinä suhteessa on selvä, -- vastaa Peuraniemen
poika.

Isäntä ei katso tarpeelliseksi vastata. Hetkisen kuluttua tuo
palvelija toisen kupin kahvia.

-- En minä välitä, -- sanoo isäntä ja antaa viedä kuppinsa takaisin.

-- Esterillä on niin vähän ikääkin, -- jatkaa hän, kun vieras on
juonut kahvinsa.

Peuraniemen poika selittää asiaansa. Nuorempinakin on menty
kihloihin. Kahden vuoden kuluttua hän on tuomari.

Isännän katse lepää taas kosiomiehessä, mutta selitys ei näytä
vaikuttavan sinne eikä tänne.

--... vähän vaikea vastata, -- sanoo isäntä taas. -- Eiköhän olisi
teillekin parempi, että paremmin vertaisia hakisitte.

-- Mikähän meidät sitten niin erottaa? kysäisee Peuraniemen poika.

Tällä kertaa Hannukselan isännän on vaikea vastata, vaikkapa halua
olisikin. Hän liikahtaa tuolillaan ja käy vilkaisemassa ikkunasta
ulos.

-- Minusta tuntuu, kuin kihlaus antaisi jonkunlaisen varmuuden ja
tekisi suuntaviivat selvemmiksi, -- virkkoo Peuraniemen poika kauan
harkittuaan.

-- Siltähän se kyllä voi tuntua, -- myöntää Hannukselan isäntä.

-- Mutta, -- lopettaa hän, -- kyllä se sittenkin on parasta, kun
annetaan ajan kulua. Suoritatte nyt ensiksi tutkintonnekin.

Tähän keskustelu päättyy. Isäntä poistuu ja tulee hetken kuluttua
takaisin emännän seuraamana. Kätellään ja emäntä katsoo poikaan
tämän mielestä niinkuin jollakin tavoin epäluuloisesti ja melkein
vihamielisesti. "Ei sitä meiltä vaan niin viedä."

-- Sopii viedä terveisiä kotiin, -- sanoo hän hiljaisesti.

Peuraniemen pojasta tuntuu lause pistävältä pilkalta, vaikka se yhtä
hyvin saattoi merkitä muutakin. Isäntä seuraa portaille saakka.

-- Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö, -- sanoo hän luoden katseensa
taivaalle.

Sanoo aivan jokapäiväisellä, välinpitämättömällä äänellä, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin aivan tavalliselle menijälle,
joka on käynyt talossa toimittamassa välttämättömiä asioitaan.
Vai sitä se olikin! Peuraniemen pojan käynti ei siis merkinnyt
Hannukselan väelle yhtään mitään.

"Kyllä siellä nyt tulee kylmä yö."

       *       *       *       *       *

Illallisen jälkeen hän tapaa vanhempansa. Hän on koko illan
kierrellyt kylää pää täynnä mietteitä. Ei vienyt, ellei tuonutkaan.
Mutta antaapa ajan kulua.

-- Saatte olla aivan huoletta, -- sanoo hän vanhemmilleen. -- Minä
sain auttamattomat rukkaset.

-- Saisit hävetä! -- sanovat sisaret. Kunnallisneuvoksetar purskahtaa
hysteeriseen itkuun: tämä vielä puuttui! Hän, raukka, ei tiennyt,
mitä ajatella ja mitä olla ajattelematta.

Mutta kunnallisneuvos oli sen näköinen kuin jotakin odottamattoman
vakavaa olisi tapahtunut. Hän melkein kalpeni.

Sinä yönä, joka todellakin oli tavattoman kylmä, ei Peuraniemen
herrasväestä moni nukkunut kunnollisesti.



V


Muutamana päivänä lokakuulla, lakimääräisten syyskäräjäin viimeisinä
päivinä, napsahtaa Peuraniemen kartanoon pari kiinnitystä.

Käräjäväki hiukan hämmentyy. Kiinnitykset tulevat kuin leimahdus
kirkkaalta taivaalta.

"Mitä tämä nyt on?"

Hannukselan Hermanni on kunnan säästöpankin esimies ja sen toimensa
takia käräjäpaikalla saapuvilla. Väri hänen punakoilla, terveillä
kasvoillaan vaihtuu hetkeksi, ja hetkeksi pusertautuvat huulet
yhteen. Näyttää siltä, kuin hän olisi muistavinaan jotakin. Mutta
pian hän on taas tyyni ja rauhallinen.

Ravintolahuoneessa, joka samalla on odotushuoneena, alkavat kielet
käydä.

-- Jos eversti-vainaja tietäisi, niin haudassaan kääntyisi, --
sanovat juurevat, punakat isäntämiehet.

-- Saattaa olla asiansa Peuraniemen patruunalla niinkuin kaikilla
muillakin, -- vastaavat ne, joilla itsellään on samantapaisia asioita.

-- Eipä noista ole kuulunut. Hannukselan Hermanni tulee oikeuden
istuntohuoneesta.

-- Mitäs Hannuksela arvelee?

-- Jaa mistä?

-- Meinaamme noita Peuraniemen kiinnityksiä.

-- Mitäs tuon kokoisista kiinnityksistä, -- vastaa Hannuksela
verkalleen.

Isännät menevät kysyväisen näköisiksi, ja jotkut tulevat Hannukselaa
lähemmäksi.

-- Se on niin, -- jatkaa Hannuksela silminnähtävällä
vastenmielisyydellä, -- että Peuraniemen patruuna voi olla suurissa
asioissa. On pankkiosakkeita, on tehdasosakkeita, saattaa olla
muitakin. On voinut panna kaiken irtaimen rahansa likoon.

-- Aivan niin, -- vastaa kiinnityksenottajan asiamies, kaupunkilainen
varatuomari, tyytyväisesti.

Hannuksela luo häneen syrjäsilmäyksen ja alkaa pukea ylleen.
Renkipoika vartoo ovensuupenkillä.

-- Tuollainen kiinnitys, -- puhuu Hannuksela edelleen, -- ei
Peuraniemessä merkitse sinne eikä tänne. Tietysti olisi saanut
vekselillä tai millä tahansa, mutta ellei tahdo ruveta lyhytaikaisiin
sitoumuksiin, niin se on hänen asiansa. Meistä kai ei kukaan ole
Peuraniemestä saamassa.

Viimeinen lause vaikuttaa jonkunlaiselta iskulta ja ällistyttää
hiukan. Hannukselan Hermanni painuu jykevät hartiat hiukan kumarassa
ovesta pihalle renkipojan seuratessa perässä eikä hänellä ole aikaa
huomata velkojan asiamiehen ihmettelevää, mutta kiitollista katsetta.
Sitäpaitsi ei jonkun varatuomarin kiitollisuus tai kiittämättömyys
hänelle mitään merkinnyt. Se nyt oli niin, että Hannukselalla aina
oli ollut "omat mutinansa", niinkuin sanottiin.

Hetkisen vallitsi huoneessa Hannukselan mentyä hiljaisuus.
Hannukselan puheliaisuus oli ihmetyttänyt kaikkia.

-- Puhui melkein kuin omaan pussiinsa, sanoi viimein Ketolan isäntä.

-- Kertovat, että Peuraniemen poika tässä syksyllä oli käynyt
kyselemässä Hannukselan tytärtä, -- tiesi joku. -- Lieneekö sitten
perää?

-- Tiesi kaikkia puheita. Mutta jos perää on, niin huonosti olivat
pojan asiat onnistuneet.

-- Huonosti. Entä jos tiesi Hannukselan Hermanni jo silloin tämän.
Kiinnityksen meinaan.

-- Tiesi tai ei tiennyt. Peuraniemi ei nyt ole paljoakaan Hannukselaa
suurempi, -- jos lienee niinkään suuri, -- ja perillisiä on kolme.

-- Mutta kun tyttäret naitetaan rikkaasti. Ja poika sitäpaitsi voi
nousta korkeihin ja tuottaviin virkoihin. On siinä olemista.

-- Tiedä häntä. Sisua, kopeutta ja omaa meininkiä sitä on
Hannukselassa ollut niin kauan kuin muistetaan.

-- Mutta ei herrahtavaisuutta.

-- Ei. Se vielä olisi puuttunutkin.

Juotiin kahvia, kuunneltiin sisäänhuutoja, kielet kävivät.

-- Ei ole Peuraniemestäkään talonpojan silmille hypelty, -- todistaa
Sillankorvan isäntä.

-- Ei. Mutta ei ole passannutkaan täälläpäin. Eversti-vainaja minkä
alussa koetti sotaisen meininkinsä kanssa.

-- Mutta kesken heitti. Sattui lyömään kirveensä kiveen.

Puhetta jatkuu kuppien helistessä. Sieltä ja täältä tuntuu ohutta
viinan tuoksua. Nuori varatuomari istuu syrjässä ja kuuntelee
ihmetellen. Häneen menee tunne, että hän on suorittanut tehtävänsä
hyvin. Aamulla hän oli käynyt Peuraniemessä ilmoittamassa, että
kiinnitys täytyy ottaa. Kunnallisneuvos oli tullut alakuloiseksi,
käskenyt kuitenkin aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän oli tullut,
hm, jonkun verran tunteelliseksi. Sanonut, että kyllä hänen
arvovaltansa tässä ylpeässä pitäjässä nyt on mennyt. Pankki voisi
hyvin ottaa kiinnitykset keväällä, jos varmuus todellakin sen vaatii.
-- Mutta hänen, varatuomarin, oli ollut pakko sanoa, ettei voi.
Valitettavasti. Nyt hän saa sanoa, ettei arvovalta suinkaan ole
vähentynyt. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin se olisi jonkun verran
noussut. Niin, hänestä tuntui todellakin, kuin hän olisi suorittanut
tehtävänsä enemmän kuin hyvin.

Mutta puheensorina jatkuu. Ollaan jo muissa asioissa. Ja nuori
varatuomari, joka huomaa, ettei hänellä ole täällä mitään tekemistä,
kokoaa paperinsa, pukee ylleen ja lähtee ajamaan Peuraniemeen.

       *       *       *       *       *

Vastoin tavallisuutta osoittaa Hannukselan isäntä kotiinsa tultuaan
kärsimättömyyden merkkejä. Emäntä ja tytär katselevat häntä odottaen
ja jonkun verran kummeksuen. Hän juo kahvinsa tupakamarissa, ja
näyttää kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, vaikka se ei vielä
purkaudu esiin.

-- Mitäs sinne käräjille? -- kysyy emäntä.

Isäntä ei kotvaan vastaa.

-- Mitäs sinne, -- vastaa hän sitten.

-- Peuraniemeen otettiin kiinnitys, -- sanoo hän pidettyään taas
pitkän väliajan ja luo syrjäsilmäyksen tyttäreensä, joka lentää
tulipunaiseksi.

Emäntään vaikuttaa uutinen hiukan vaivaavasti.

-- Mitäs kiinnityksiä ne sitten...? -- kysyy hän.

-- Pankkeja. Kaksikin.

Pitkä hiljaisuus. Emäntä menee tuvan puolelle, mutta palaa pian.
Tytär puuhaa jotakin, selin isäänsä, kaapin ääressä. Isäntä
katsoo ikkunasta ulos noin vain katsoakseen, mitään erikoisempaa
miettimättä. Hänestä tuntuivat asiat tällä kertaa merkillisen
suoraviivaisilta ja selkeiltä.

-- Joo, että sitä se taisi merkitä, se Peuraniemen pojan käynti,
-- sanoo hän vihdoin, ottaen lakkinsa ja tehden lähtöä ulos, mutta
pysähtyy keskelle lattiaa ja miettii jotakin.

-- Ei meistä kuitenkaan ole kenenkään asioiden paikkaajiksi, --
päättää hän viimein terävästi. -- Eikä siitä muutenkaan...

Lopun sai arvata.

-- Ei se sitä ollut, -- sanoo Esteri punehtuen, mutta isäntä on jo
menossa ulos eikä kuule taikka ei katso asiakseen vastata.

Äiti luo tyttäreensä vihaisen katseen.

-- Et vastustele, kun isäsi puhuu, -- sanoo hän.

Nyt ei tytär vastaa mitään. Hän toimittaa pikku tehtäviään
äänettömänä, hiukan nyrpeänä niinkuin aina, eikä syrjäinen saata
arvata, mitä hän mielessään aprikoi.

Tästä hetkestä alkaen tuntuu ilma Hannukselassa entistä
painostavammalta. Odotetaan joululomaa ja mitä se tullessaan tuopi,
ollaan ynseitä, kartetaan hiukan toisiaan ja varotaan entistä enemmän
liikoja sanoja.

Mutta sataa lumen, tulee pian joulukin, mutta Erik Wegener,
kunnallisneuvoksen poika, ei tule lomalle. Sanotaan, että hän viettää
joulunsa enonsa maatilalla, Soiluan ruukilla. Silloin Hannukselan
emäntä itsekseen akkiloi, että jos hän hyvinkään ei saattanut tulla.



VI


Pojan, Erikin, poissaolo ei erikoisesti vaikuta Peuraniemessä
vallitsevaan joulutunnelmaan. Hän on kirjoittanut, kuten aina
ennenkin, säännöllisesti kerran viikossa. Jos hän nyt tahtoo viettää
joulunsa enonsa ja kahdeksaa vuotta vanhemman serkkunsa luona, niin
se on täysin ymmärrettävää. Ehkäpä kesään mennessä jo yhtä ja toista
tasaantuu.

-- Siinä on tervettä materiaa, siinä pojassa, -- sanoo
kunnallisneuvos. -- Joku toinen olisi tietysti heittäytynyt
onnettomaksi, mutta Erik, katsoppas, hän on eri maata. Hän on tullut
isääni.

Ja herra kunnallisneuvoksen koko vöyreä olento muhoilee ja hymyilee,
mutta rouva kunnallisneuvoksetar on vaiti.

Suhtautuminen Hannukselan väkeen on, niinkuin kunnallisneuvos sanoo,
järjestetty. Ne kerrat, jotka hän on Hannukselan isännän tavannut, on
hän ollut, niinkuin ei olisi koko asiasta tiennytkään.

Pitäköön poika omat tyhmyytensä omalla kontollaan.

Syyskäräjäin jälkeen olivat Hannuksela ja Peuraniemen patruuna
sattuneet samaan junaan. Kohtaus oli kieltämättä kunnallisneuvoksesta
tuntunut jonkun verran nololta. Mutta senkin asian hän oli omasta
mielestään "järjestänyt" oivallisesti ja istunut sankarillisesti
Hannukselaa vastapäätä mennen tullen ne kaksi tuntia, mitkä matka
kesti.

"Tuon tuostakin pitää kaupungissa juosta asioiden takia", oli hän
sanonut. "Kertyy vähän joka suunnalle."

"Niinhän se, niinpä vain", oli Hannuksela vastannut.

"Ostoa ja myyntiä, mutta kun on jotakin hankkinut ei tahtoisi viitsiä
myydäkään", oli kunnallisneuvos selittänyt. "Joka on pannut rahansa
liikkeeseen ei saa sitä taas irti, ellei myy tai lainaa."

"Aivan niin."

"Ja aika kiristyy niin perhanasti."

Sen Hannukselakin oli tullut kokemaan.

"Tässä tuonottain annoin ottaa pari kiinnitystäkin. Mitäs minä,
ajattelin. Velvoittaa vähän niinkuin lapsiakin."

Niin se oli tullut sanotuksi, Luojan kiitos.

Hannuksela oli arvellut, että kunnallisneuvos olisi saanut niin
pienen asian järjestymään muutenkin.

"Tietysti, sehän on selvää."

"Ja jos lainarahoille saa paremman koron kuin mitä itse joutuu
maksamaan", oli Hannuksela vielä jatkanut, "niin kannattaa, minun
käsittääkseni, lainata".

"Juuri niin."

Niin oli sekin kohtaus, piinallisimpia, mitä kunnallisneuvos oli
kokenut, järjestynyt tyydytykseksi. Hannuksela oli saanut selityksen.

       *       *       *       *       *

Niinpä kuluvat siis juhlat Peuraniemen kartanossa vanhaa, tuttua
latuaan.

Mutta joulun ja uudenvuoden väliviikolla entää pitäjäläisten korviin
uutinen. Kunnallisneuvoksen vanhimman tyttären ja ylioppilas Frans
Erikssonin kihlaus julkaistaan. Pitäjäläiset tietävät kertoa,
että kaikki on niinkuin pitääkin olla. Frans Eriksson on rikkaan
tehtailijan ainoa poika, joka on tullut tuntemaan kunnallisneuvoksen
Gunilla-tyttären tämän ollessa opiskelemassa maalaustaidetta.

-- Osaavat ne rikkaat yhdistellä, -- sanotaan. -- On se maailman
alusta nähty.

-- Taisivat peuraniemeläiset ottaa sen vahingon moninkertaisesti
takaisin, minkä Hannukselan tyttäressä menettivät.

-- Taisivat. Jos muuten lie perää koko Hannukselan jutussa.

Mutta kunnallisneuvoksen Gunilla-neiti on kasvanut muhkeaksi
ja vaaleaveriseksi ja tullut äitiinsä, mitä luonteenlaatuun
tulee, ja hänen sulhasensa on pitkä ja kalpea, ja jo kaukaa
hänestä huomaa, että hän on herra. Hän on päiväkaudet ajelulla
morsiamensa kanssa, jolle hän osaa hymyillä herttaisesti ja
rakastettavasti, mutta osaa merkillisen nopeasti juontaa kasvonsa
tylyiksi ja luoksepääsemättömiksi, jos joku vastaantuleva heitä
liiaksi tarkastelee. Frans Eriksson on ehtinyt hankkia itselleen
mielipiteitä, ja niiden mukaan on Erik, hänen morsiamensa veli,
auttamattomasti pikkumainen, seikka, jonka sisar jo aikoja sitten
on huomannut ja jolle hän hyvänsuovasti hymyilee. Gunilla-neiti
kertoisi kernaasti sulhaselleen erään asian veljestään ja Hannukselan
tyttärestä, mutta pelkää, että sekä veljen että hänen oma arvonsa sen
johdosta laskeutuisi, ja vaikenee.

Ja kunnallisneuvos on hyvä mies ja mukava mies. Hän on liikutettu
tyttärensä ja koko perheen onnesta ja hän suree vain sitä, ettei
Erik ole sitä näkemässä. Rouva kunnallisneuvoksetar on täydelleen
samaa mieltä, ja hänen mielestään on tahditonta, ettei Erikiltä kuulu
minkäänlaista onnittelua.

Loppupyhät kuluvat siis Peuraniemessä korkean onnen merkeissä.



VII


Kevätpuolella alkaa Peuraniemestä kuulua jotakin. Koko pitäjän
hiljainen huomio keskittyy Peuraniemeen. Kuiskutellaan, supatellaan,
kerrotaan sinne ja tänne eikä kaiken lopuksikaan olla oikein varmoja
siitä, mistä on kysymys ja mistä jutut ovat saaneet alkunsa. Kenties
määräävimmät isännät ovat kuulleet kaupungissa, kenties on koko juttu
vain hölynpölyä.

Jotkut ovat panneet merkille, että Peuraniemen patruuna on laihtunut
ja käynyt miettiväiseksi, että hän ei enää pysähdy juttelemaan
ihmisten kanssa ja että hän joskus unohtaa vastata tervehdyksiin.
Selvä merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa.

-- Ei edes näkevinään ollut, vaikka aina on niin tervehtinyt ja
lasten vointia udellut, -- kertoo Mäkis-Kaisa, leski, jolla on
veroton torppa Peuraniemen takamailla. -- Jotakin siinä on, jotakin,
-- päättää hän nähtyään, että kuulijakunta on mielissään kuulumisista.

-- No on sitten.

Tänä vuonna on jo maaliskuulla pieniä sateita ja huhtikuulla alkaa
maa olla paljas. Ilma on sumuinen ja kostea, taivas harmaja ja
ikävännäköinen. On tämä kanssa yhtä kevättä. Maantiet ovat sohjun- ja
kuransekaiset, ei tiedä oikein päästäkö eteenpäin reellä vaiko
kärrypelillä.

Muutamana aamuna nähdään kunnallisneuvoksen parivaljakolla
ajavan asemalle, parivaljakolla, jota ei ole käytetty sitten
eversti-vainajan aikojen. Kun hän palaa sieltä, istuu hänen
rinnallaan kumaraharteinen, vanha herra, jolla on harmaja
pujoparta, käyrä nenä ja pistävä katse tuuheitten kulmien alla.
Asemahenkilökunta tietää kertoa, että se on parooni Gyllenmarck
Soiluan ruukilta, Etelä-Suomesta, patruunan lanko. Jotakin on
varmasti tekeillä.

       *       *       *       *       *

Parooni Gyllenmarckin ulkomuoto ei ole rakastettava, mutta hänen
äänessään on pehmeä, miellyttävä sointi ja hänen ohuet, valkeat
sormensa liikkuvat herkästi ja hermostuneesti.

-- Todellakin, -- sanoo hän, -- minä en saata, minä en jaksa
ymmärtää, miten sinä olet voinut, oikeastaan jaksanut laittaa itsesi
tällaiseen tilanteeseen.

-- En minä itsekään, -- huokaa kunnallisneuvos väsyneesti.

-- Sinun on täytynyt pyrkimällä pyrkiä perikatoon, -- jatkaa parooni.
-- Muuten et olisi voinut onnistua näin loistavasti.

-- Ja-ah. Minä en tiedä, minä en jaksa...

Kunnallisneuvos ei huomaa toisen sanojen armottomuutta. Hän kävelee
hetkisen omissa ajatuksissaan ja lysähtää sitten nojatuoliin.

-- Ei mikään pankki, ei mikään laitos, ei mikään yhtymä... sanoo hän
sitten ajatuksissaan.

-- No senhän nyt lapsikin ymmärtää, kun tietää.

Kevätsade rapisi ulkona. Joku käveli puistokäytävän paljastuneella
hiekalla.

-- Minusta ei mihinkään ole, -- puhuu lanko. -- Pojan takia olen jo
saanut harmajat hiukset, ja vielä enemmän vaarantaa Soiluaa kuin mitä
jo olen tehnyt, sitä en uskalla omien vanhojen päivienikään takia.
Menettäköön sen sitten Constantin, menevä se kuitenkin on, ja hänen
häpeäkseen se sitten tulee.

-- Surullinen on sinunkin kohtalosi

-- Surullinen. Mutta onhan sinulla edes kunnon poika.

-- Niin, Erik. Mutta hän tulee jäämään köyhäksi. Ankaralla työllä hän
saa raivata itselleen tien maailmassa ja laahata vielä koko perhettä
perässään. Ja kuitenkaan hän ei ole tuottanut minulle yhtään unetonta
yötä.

Kunnallisneuvos Wegener tuli liikutetuksi, nousi taas ja käveli
ikäänkuin liikutustaan salatakseen edestakaisin lattialla.

-- Entä tulevan vävysi isä? -- kysyi paroni Gyllenmarck tuokion
kuluttua.

-- Minä voin kyllä mennä, mutta lapsillani en ryhdy keinottelemaan,
-- vastasi kunnallisneuvos odottamattoman ankarasti. -- Sitäpaitsi
olen tehnyt hänelle asian selväksi.

Ulkona alkoi jo pimetä, ja huoneessa vallitsi pitkät ajat painostava
hiljaisuus. Parooni Gyllenmarck istui sohvan nurkassa silmät
maahan luotuina ja nähtävästi ankarasti miettien. Kunnallisneuvos
Wegener kulki yhä edestakaisin, hänkin miettien ja itsekseen tuon
tuostakin huoahtaen. Kuinka hän koettikaan itselleen tapauksia
selvitellä, mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ne olivat
alkaneet joskus, kauan, kauan aikaa sitten, itsestään kasvaneet ja
kasautuneet, kunnes olivat ehtineet nykyiseen kohtaansa. Selvää, --
pitemmälle hän ei päässyt.

Lanko näkyi arvaavan hänen ajatuksensa.

-- Kun tarkoin ajattelen asiaa, -- ryhtyi hän puhumaan, -- en voi
kovin paljon panna sinunkaan syyksesi. Sinun luontainen veltto
hyväntahtoisuutesi ja ajattelemattomuutesi, sinun puheenparreksi
tullut, henkilöitä katsomaton avuliaisuutesi -- mitä tarvitsemme
enemmän? Tehdä nyt sadantuhannen velka ensinnäkin Grönforsin ruukin
osakkeiden takia! Herra Jumala, moista en ole kuullut! Ja nyt niiden
arvo on ehkä kaksitoistatuhatta, ehkei sitäkään...

-- Katso, minä luulin todellakin... Tirehtööri Browall...

-- Anna sinä palttua tirehtööreillesi. No entä sitten nuo siunatut
Maamiespankin paperit... Ja nyt on pankki suoraan sanoen päin
helvettiä. Jos minä olisin tiennyt... mutta sehän on jo liian
myöhäistä. Ja kaikki muu tähän lisäksi. Uskallan lyödä vetoa, ettet
edes tiedä, kuinka suuri oli viime vuoden sato, kuinka paljon maitoa
teiltä meijeröidään, suvaitsevatko torpparisi suorittaa päivätöitään
ja niin edespäin.

-- Pehtorini tekee minulle tarkan tilin...

-- Yhä vaan! Mutta antakaamme olla. Mitä tässä enää tuskitteleminen
hyödyttää. Koettakaamme miettiä edes jonkunlainen aukko, josta
päästäisiin hetkeksi ulos hengittämään raitista ilmaa.

-- Minä pelkään, että ne auttamattomasti ovat tukossa.

Palvelijatar toi kahvia ja sytytti valkean lamppuun. Molemmat toivat
ikäänkuin kodikkuutta ja lämpöä huoneeseen.

-- Tuo tuolla vastapäätä? -- kysyi parooni Gyllenmarck tehden kädellä
liikkeen joen toiselta puolelta häämöttävää Hannukselaa kohden.

-- Sinähän tiedät, että se on mahdotonta.

Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin mietteisiin.

-- Se on totta, että olet jo kärsinyt yhden nöyryytyksen siltä
taholta, -- sanoi hän vihdoin. Mutta se ei estä kärsimästä toista.
Asemasi on nyt sellainen, että saat valmistautua nöyryytyksiin
ja sinun on mukauduttava. Mikäli minä ymmärrän, kutkuttaa hänen
itserakkauttaan se, että hän voi auttaa sinua.

-- Sinä et tunne häntä. Hän on ruumiillistunut ylpeys.

-- Voi olla. Sitä suuremmalla syyllä saatat kääntyä hänen puoleensa.

-- Ja sinä neuvot sitä! Suo anteeksi, mutta oletko hullu?

-- En. Olen vain epätoivoissani sinun puolestasi ja sisareni,
vaimosi, puolesta myöskin. Sinä näet hänessä -- Hannukselahan hänen
nimensä oli -- talonpojan. Olkoon, mutta jos on totta, mitä Erik
minulle kertoi, niin hän on vallan suurenmoinen talonpoika, vallan
ihmeellinen talonpoika. Antaa rukkaset sinun pojallesi! Eihän
sinullekaan, hyvä mies, aikoinaan annettu rukkasia Gyllenmarckien
vanhassa Soiluassa. Ja sinä olit myöskin -- vain Peuraniemen poika.

Parooni Gyllenmarck nousi seisomaan, ja punaiset täplät hehkuivat
hänen hienoilla poskillaan.

-- Mitä me luulemme olevamme? -- jatkoi hän. -- Aristokratiaa,
vastaat sinä. Mutta sellaista aristokratiaa, joka hetki hetkeltä
kulkee omaa hautaansa kohden. Minä tunnen sen omassa itsessäni
ja näen, milloin vain haluan nähdä, elävän esimerkin omassa
pojassani. Me olemme eläneet mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä ja
kasvattaneet vain omaa minäämme ja omia vaistojamme ja pyyteitämme,
hyviä ja huonoja. Meistä on tullut ainakin ylpeitä, ellei muuta
niin sukuylpeitä. Muuta meillä ei olekaan. Jonakin päivänä tai
jossakin polvessa purkautuvat nuo perityt ja kasvatetut pahat
vaistot ilmi, tarvitaan vain taloudellinen kriisi ja -- siinä
me seisomme, puilla paljailla, keskellä kirpeätä elämää, johon
emme ole tottuneet ottamaan osaa. Meidän lapsiamme työnnetään
ala-arvoisiin pikkuvirkoihin, heistä tulee niin sanottuja köyhtyneitä
aatelismiehiä, surullisia köyhyydessään ja naurettavia kopeudessaan.
Kantaa köyhyys ylpeästi, lanko, -- siinä on seikka, jota monet
pitkät yöt olen miettinyt ajatellessani poikani Constantinin
tulevaa kohtaloa. Jumal'auta, minä olisin valmis sulkemaan syliini
ensimmäisen vastaantulevan piian, joka varmasti tekisi pojastani
ihmisen, ja ilomielin tunnustaisin hänet tyttärekseni.

Parooni Gyllenmarck oli kiihtynyt ja käveli nyt hänkin edestakaisin
lattialla. Hetken kuluttua hän hillitymmin jatkoi:

-- Mutta sill'aikaa nämä Hannukselat ja muut ahkerasti pysyen
maassa kiinni kasvattavat varoja, traditsioneja ja uusia, terveitä
polvia. He idartuvat, sulkeutuvat itseensä, mutta maa kasvaa,
varallisuus kasvaa ja itsetunto kasvaa. Minä tiedän, että on
olemassa satojen vuosien vanhoja talonpoikaissukuja, joiden nimeä
ei ainoakaan rikos tahraa, mutta tiedän, että on yhtä vanhoja
talonpoikaismagnaattisukuja, jotka keinojensa häikäilemättömyydessä
eivät vähimmässäkään määrässä anna perään rakkaille esi-isillemme.
Mikä meidät erottaa näistä? Se, että me olemme nobiliseeratut,
introduseeratut ja immatrikuleeratut, he eivät. Ja nämä, lankoni,
nämä tulevat luomaan sen tulevaisuuden aristokratian, terveemmän
ja pysyväisemmän, kunnes -- heidänkin aikansa tulee. Se, joka on
riippumattomin, se on mahtavin. Kuka on tällä hetkellä pitäjän ja
ehkä koko kihlakunnan mahtavin mies? Paperilla se mahdollisesti,
toistaiseksi, on kunnallisneuvos Wegener, mutta tosiasiallisesti
se on tuo, jonka kolossi häämöttää joen toisella puolella. Meidän
retkemme tulee vain olemaan vanhan aristokratiapolven Canossan-matka
sen uuden ja mahtavan luokse, ja se retki -- mahdollisesti pelastaa
mitä pelastettavissa on. Näin pitkälle olen minä nöyrtynyt
mielipiteissäni.

Kunnallisneuvos oli aluksi vain kuunnellut toisella korvalla, enemmän
ajatellen omia asioitaan kuin lankonsa mielipiteitä. Lopulla hän
hämmästyi ja melkein kauhistui. Mutta hän oli kuitenkin lyöty mies
eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, ei myöskään pitkää aikaa sitä
tehdäkseen.

-- Sanotko, että lähdet mukaan? -- kysyi hän masentuneesti.

-- Sinun kai on vaikea asiaasi toimittaa, -- vastasi lanko. -- Minun
on helpompi puolestasi, syrjäisenä, selvittää asia.

       *       *       *       *       *

Puolen yön aikana heidät kyydittiin takaisin Hannukselasta
Peuraniemen porraspäähän. Kunnallisneuvos oli keveällä mielellä
ja hänen kielensä kävi lakkaamatta, mutta parooni Gyllenmarck
oli vaitelias ja totinen. Asia oli onnistunut hyvin. Hannukselan
isäntä oli auttanut Peuraniemen patruunaa kahdella kolmanneksella
tarvittavasta summasta. Lyhyesti, ilman pitkiä puheita ja esitelmiä.

-- Tiedät sitten, että sanot Erikille, mitä Hannuksela käski, --
sanoi Gyllenmarck, kun he olivat onnellisesti päässeet sisään.

-- Luonnollisesti. Kirjoitan lähitulevaisuudessa. Tai ennätänhän
sanoa, kun hän tulee kesälomalle.

-- Parempi olisi, että tulisi Soiluaan. Ymmärräthän, tällaisten
olosuhteitten vallitessa...

-- Tietysti. Ole rauhassa sen puolesta.

       *       *       *       *       *

Kunnallisneuvos Wegener ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa lupaustaan.
Kaksi päivää ennen vappua, juuri silloin, kun luonto alkoi kääntyä
kauneimmilleen, kohtasi hänet halvaus, vapauttaen hänet niistä
maallisista murheista, joita hän ei ollut luotu järjestelemään.



VIII


Hautajaistilaisuudessa huomasivat pitäjäläiset, että Erik Wegener,
Peuraniemen perillinen, oli melkoisesti kalvennut ja vanhentunut.
Kunnallisneuvoksetar, jota veljensä tuki, pysyi viimeiseen saakka
suljetun murheellisena; jokainen näki, että hän suri, vaikka hän ei
sitä millään tavalla osoittanut. Mutta kun arkku kirkosta kannettiin
hautaan, puhkesi hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin, joita hän ei millään
tavalla enää yrittänytkään pidättää. Tyttäret suruharsoissaan olivat
kauniita ja surullisia, kyyneleet kimaltelivat heidän silmissään
purkautuakseen viimein hillittömään itkuun. He olivat kuin jalustalle
asetettuja surun symboleja; syrjäinen tunsi heitä katsellessaan
jonkunlaista esteettistä nautintoa. Ja entistä lujemmin painautui
Gunilla-tytär sulhasensa kylkeen.

Mutta poika, tämä Erik Wegener, seisoi kyynelettömin, loisteettomin
silmin ja katseli toimitusta kuin jostakin etäältä. Kun arkku
laskettiin hautaan, kävi hän entistäkin kalpeammaksi; kulmat
vetäytyivät yhteen, suupielet värähtivät ja rinnasta pusertihe esiin
kuuluva huokaus; sitten hän taas tuijotti ikäänkuin lähtemättömästi
painaakseen mieleensä koko toimituksen, painaakseen niin, ettei
mikään koskaan unohtuisi.

Hautausmaa oli väkeä täynnä. Mutta linnut livertelivät ilmassa,
aurinko loisti kirkkaalta taivaalta ja nurmi viheriöi.

       *       *       *       *       *

-- Nyt, poikani, -- sanoi eno, parooni Gyllenmarck, -- nyt ei sinulla
ole muuta kuin työ, voimia kysyvä, hellittämätön työ.

Pöytä oli tulvillaan papereita, surullista, mykkää kieltä puhuvia
papereita. Tarkastus oli suoritettu ja oli tultu huomaamaan, että
Peuraniemi on monikertaisesti velassa.

Erik Wegenerin raskas pää nyökähti myöntävästi. Tällä hetkellä hänen
vielä oli liian vaikea puhua.

-- Mutta sinä olet vielä nuori ja sinulla on voimia yllin kyllin,
-- jatkoi eno ratkaisevasti. Ja hänelle tuotti suuria vaikeuksia,
ennenkuin hän sai lisätyksi: -- Sitäpaitsihan tämä ei ole sinun
syytäsi. Sinä voit alkaa iloisin mielin ja hyvällä omallatunnolla.

Nuoren miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän loi pitkän, puoleksi
moittivan katseen enoonsa. "Ei kuolleista pahaa", näytti se katse
sanovan.

-- Erik, Erik, -- kuului sisaren ääni oven suusta. -- Etkö ennätä
edes hyvästille? Fransilla on jo kiire junalle.

Nuori Wegener poistui hetkeksi. Äidille ja sisarille näytti tuottavan
mielipahaa, kun hän ei edes tarjoutunut saattamaan vierasta asemalle.

-- Ne tekevät sitten yhteensä lähemmä seitsemänsataatuhatta,
-- virkahti eno pitkän ajan kuluttua katsellen omituisesti ohi
puhuteltavansa. -- Sinun on paras heti ryhtyä neuvotteluihin, että
voit välttää pahimman.

-- Eno, -- vastasi Peuraniemen perillinen nousten seisomaan ja
tarttuen kiinteästi pöydänlaitaan. Hänen kasvoilleen oli noussut
ohut puna, hänen silmänsä saivat loistetta, ja hänen äänensä
värähteli oudosti. -- Eno, -- sanoi hän. -- Tästä hetkestä alkaen
Peuraniemi muuttuu kartanosta taloksi. Tästä hetkestä alkaen ei
Peuraniemestä makseta yhtään ainoata tarpeetonta menoerää eikä
pidetä mitään vieraspitoja. Tästä hetkestä alkaen täällä noustaan
kukon laulun aikana ja levätään vasta kun aivot ja jäsenet ovat
työstä uupuneet. Ja tästä hetkestä alkaen vedetään jyrkkä raja sen
välille, mitä joskus on ollut ja mikä nyt alkaa. Uskokaa minua, eno!
Käykööt ennen kätemme karkeiksi, hartiamme kumaroiksi ja katseemme
maahan painuneiksi, mutta tämän häpeän minä poistan. Ja jos minut
karkoitetaan kotitalostani, niin työtä ei maailmasta puutu.

-- Jumala varjelkoon sinua, poikani, -- vastasi eno liikutetusti.
-- Niin, suo anteeksi vanhan enosi kyyneleet: tulin ajatelleeksi
poikaani, Constantin-serkkuasi. Mutta jos sinulle lähtö tulee
Peuraniemestä, jota en usko, niin onhan Soiluassa ainakin tilaa
yllinkyllin. Käteisiä minulla ei enää ole sinua auttaakseni, niinkuin
toivoisin olevan. Kaikki menee, Jumala paratkoon, ja Constantinia
väijyy autius ja köyhyys, ellei hän sitä ajoissa huomaa...

Erik Wegenerin alahuuli vetäytyi tiukemmasti kiinni ylähuuleen.
Näytti kuin enon puhe suurelta osalta menisi ohi korvien.

-- Mutta tässä työssä, -- lausui hän, ikäänkuin jatkaen äskeisiä
ajatuksiaan, -- minä tarvitsen tukea ja apua, jonkun, johon voin
täydellisesti ja joka suhteessa luottaa, jota minä rakastan ja joka
ymmärtää minun ajatukseni täydellisesti...

-- Paras Erik, -- ehätti eno, -- sinulla on äitisi ja sisaresi...

Nuori mies hymähti surunvoittoisesti.

-- Pelkään, ettei yhteisymmärtämys välillämme käy pitkälliseksi, --
sanoi hän.

-- Ja tuleva lankosi, -- lisäsi eno hätäisesti.

-- Roskaa! -- sähäytti Erik Wegener melkein raa'asti.

-- Sitten minä en ymmärrä mitä tarkoitat.

-- Minä tarkoitan yksinkertaisesti neiti Hannukselaa, -- lopetti
nuori Wegener katkaisevasti ja vilpittömästi.

Vanhan paroonin kasvoille tuli tuskastunut ilme.

-- Eikö, suo anteeksi, isävainajasi kertonut sinulle mitään?

-- Ei.

-- No sitten. Jätä se aie toistaiseksi. Vuoden, kolmen, neljän vuoden
päähän. Siksi kunnes seisot omilla jaloillasi.

-- Eno, minä en tahdo selitellä pitkästi asioita, joita teidän
iällänne on vaikea ymmärtää; yksinkertaisesti vain: en voi. Enkä
tahdo.

-- Mutta, Erik, on tunnotonta ottaa häntä hyvästä, rikkaasta kodista
tähän kurjuuteen.

-- Ah, eno hyvä. Hän tietää sen niin hyvin ja tulee kernaasti.

-- Ja Hannukselan isäntä voi selittää asian aivan toisin.

-- Minä selitän sen hänelle niinkuin se on selitettävä. En tahdo
hänen tavaraansa.

Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin, ikäviin mietteisiin.

-- En tahdo salata sinulta totuutta, -- puhui hän viimein raskaasti
ja hiljaisella äänenpainolla, -- varsinkin kun minun velvollisuuteni
on se ilmoittaa. Kun isäsi lainasi Hannukselalta nuo... niin,
seitsemänkymmentäviisituhattahan siinä oli, lupasi hän muun muassa...
kuinka sen nyt selittäisinkään..., että neiti Hannukselan ja
sinun asiasi jäisi toistaiseksi. Ymmärräthän kyllä Hannukselankin...

Erik Wegener keskeytti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi, ja koko hänen
olentonsa vapisi. Mutta hän ei raivostunut eikä myöskään tullut
tunteelliseksi. Hän vain tuijotti enoansa silmiin kuin ei ymmärtäisi
sanaakaan.

-- Lopettakaa jo, -- sanoi hän käheästi. Te siis teitte kauppaa
ihmissieluilla!

-- Poika! -- huusi eno kiivastuen. -- Älä vääntele sanojani. Mitä
me teimme, sen teimme välttämättömyyden pakosta ja niin sinun, kuin
koko perheen etua silmälläpitäen. Ymmärtäähän sitäpaitsi kuka tahansa
Hannukselan mielipiteen. Ja minä oletan, että olet ritarillinen ja
miehekäs mies.

-- Ei auta, eno, -- vastasi sisarenpoika masentuneesti. -- Minä
olisin voinut luovuttaa tämän pesän velkojille, mutta otin sen
kuitenkin vastaan, että he saisivat omansa -- edes joskus. Kumpi
vaihtoehto olisi minulle helpompi, sen tiedätte. Mutta mitä
lupaukseen tulee, jonka isä minun tietämättäni on antanut, se ei
liikuta minua. Aineellisia sitoumuksia hän saattaa tehdä, henkistä
vapauttani eivät sido mitkään lupaukset. Ja sitten: myöskin minä olen
antanut erään sanan ja sen sanan pidän, vaikka sortuisi Peuraniemi
ja me kaikin sen mukana, sen sanan minä pidän, vaikka meidän pitäisi
loppuikämme kulkea ovelta ovelle ja kerjätä leivänpalat nälkäisiin
suihimme.

Viimeisen lauseen lopettaessaan hän löi nyrkkinsä pöytään. Vanha
parooni vavahti ja loi hänen jälkeensä katseen, jossa oli sekä
suuttumusta että pelkoa. Enimmän kuitenkin ihailua.



IX


Hannukselan isäntä oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä
iskivät tulta. Hengitys kulki puuskuttaen, ja hänen oli vaikea pysyä
rauhallisena istuimellaan.

Erik Wegener istui kalpeana, mutta päättäväisenä tuolillaan
ovensuussa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän oli kuin aikeissa sanoa
jotakin, mutta lykkäsi sen syystä tai toisesta tuonnemmaksi.

Emäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha
näytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.

-- Isäntä, -- sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta
kunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.

-- Entä lupaus?

-- Minä en ole mitään luvannut.

-- Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa
asemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta
annoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät.
Minulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan
vielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.

Hiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti
sohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on
kuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.

Asia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti
ja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät
hengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa
huonerivissä.

-- Isäntä, -- sanoo Erik Wegener. -- Mekin olemme keskenämme tehneet
lupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja
kieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä
voimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei
kukaan muu ole valmistanut.

Hannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.

-- Ajateltakoon niinkin, -- myöntää hän. -- Mutta olkaa viisas.
Tehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen.
Missä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa
pitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa,
että Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä.
Mutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea
vastaan, mihin meillä on totuttu.

-- Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin
kuukauden kuluessa.

-- Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun
ennätätte.

-- Mutta...

-- Ei tule mitään.

Nuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut
asiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen
oli vaikea osata pois.

-- Minä lupaan, -- jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään,
ellei hän itse tule sille päälle.

Esteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli
ollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt
hän astui esiin.

-- Kyllä se niin on, isä, -- sanoi hän hiljaisesti, -- etteivät tässä
enää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.

Hannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.

-- Te tiedätte kyllä, nuori herra, -- sanoi hän, -- että jos hän
vastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on
minulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.

-- Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on
teillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.

Nyt Hannuksela kiivastui.

-- Teillä on merkillinen taito, -- huusi hän, -- kuten kaikilla
herroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat,
sitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne
lisää.

-- Riittää jo, isäntä, -- keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena
vihasta.

-- Mutta, -- Hannuksela löi nyrkkinsä pöytään, -- omalla vastuullaan
lähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä
ole asiaa enää takaisin.

Tytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät
kyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja
laski.

-- Voi isä, -- huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja
ymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.

-- Mitä minun sitten pitäisi tietää! -- karjaisi Hannuksela
suunniltaan raivosta. -- Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän
kunniamme ei ole nuppineulan varassa.

-- Isä! -- yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.

-- Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, -- jatkoi hän, --
ja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään
vertaisiin ja otetaan vertaisia.

-- Hyvä on, -- sanoi Erik Wegener rauhallisesti. -- Onko mitään muuta
lisättävää?

Hannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata
sen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.

-- Jos menet, -- lopetti hän sammuneella äänellä, -- niin tiedät,
ettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.

-- Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, -- vastasi tytär
nöyrästi.

Hannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.

-- Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan
emännälle, mutta emäntää ei kuulunut.

Ei palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi
tuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki
välioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.

Se oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan
Peuraniemeen halki viileän kevätillan.



X


Kevät oli auringonpaisteinen ja kaunis. Mutta sittenkin tuntui
pitäjäläisistä, kuin kylmä ja halla uhkaisivat keskellä vihannuutta
ja kauneutta, kuin kylmät viimat silloin tällöin jäätävästi
hipaisisivat kasvoja keskellä heleimmän auringonpaisteen. Kaikkien
silmät tähtäsivät taukoamattomalla, pelonsekaisella uteliaisuudella
Peuraniemen monipäätyistä päärakennusta ja Hannukselan harmajaa,
yksitotista, muista erilleen vetäytynyttä rakennusryhmää, harmajaa
linnaa.

Muutamana kevätiltana kuuluu kappalainen vihkineen kunnallisneuvoksen
pojan ja Hannukselan tyttären. Kirkkoherra oli laittautunut
matkoille. Todistajina olivat olleet saapuvilla Peuraniemen
isäntärenki ja ulkopalstan vuokraaja. Ja vihkiminen oli tapahtunut
pienen pappilan vierashuoneessa. Siinä se, ei sen enempää. Viikkoa
myöhemmin oli Hannukselan tytär tullut täysi-ikäiseksi.

Hannukselasta ei kuulunut mitään. Talossa elettiin niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Isäntä kulki asioillaan niinkuin ennenkin ja puheli
pysähdellen ja tuijotellen niinkuin ennenkin. Lieneekö hän nyt sitten
joskus sattunut tuijottamaan sekuntia kauemmin. Emäntä näyttäytyi
ja puheli väelle entistä vähemmän, ei aina välttämättömintäkään.
Sisäpiika oli joskus nähnyt hänet itkeskelemässä, mutta piti tiedot
ominaan. Hiljaista oli Hannukselassa ollut ennen, vielä hiljaisempaa
taisi olla nyt. Ja yksityisten mielipiteet ja arvostelut eivät
ulottuneet harmajaan linnaan.

Mutta Peuraniemestä kuului sitä enemmän. Asiat olivat suoraan sanoen
mullin mallin, ja kun poika oli tuonut morsiamensa, jonka kanssa ei
ollut edes julkikihloissa, kotiin, oli kunnallisneuvoksetar saanut
hysteerisen kohtauksen. Se herrassisu, nähkääs, vieläkin. Poika oli
puhunut puhumistaan ja koettanut tyynnytellä, Hannukselan tytär oli
niellyt itkunsa ja seisonut kuin jääpatsas. Sitten olivat pojan
sisaret tulleet äitinsä avuksi ja käyneet yksissä voimin Hannukselan
tyttären kimppuun. Nimityksiä ei oltu säästetty sen huonompaa ihmistä
kuin Hannukselan tytär ei kunnallisneuvoksettaan ja neitien mielestä
ollut maan päällä. Mutta Hannukselan tytär oli vain seisonut silmät
kiiltäen ja huulet vavisten ja kuunnellut. Aivan niinkuin sanoakseen,
että "antaa tulla vaan, kestämään meilt' on lähdettykin ja kestetään
kanssa". Silloin oli Peuraniemen poika suuttunut. Oli sanonut, että
hän oli jo kuullut mielipiteet, mutta solvauksia hän ei kärsi, ja
jos kotiorkesteri edelleenkin tahtoo toimia, niin olla hyvä vain,
mutta hänellä on nyt muutakin puuhaa. Ja äiti ja tyttäret saavat
asua yläkerroksessa, hän ottaa haltuunsa alakerran. -- Se oli tullut
eversti-vainajaan, se poika, ei ollut isällä sitä kuraasia.

Saa nyt sitten nähdä, kuinka kauan Peuraniemi kestää, kun tuli
tuo väkinäinen naimiskauppakin siihen lisäksi. Entä jos suuttuu
Hannukselakin, entä jos hänkin käy Peuraniemen herran ja tyttärensä
kimppuun. Sillä eihän, järkevästi katsoen, Peuraniemen pojan ja
Hannukselan tyttären väkinäisessä naimisiinmenossa ollut vähintäkään
harkintaa ja järkeä.

-- Olisivat odottaneet, -- sanoi joku, -- niin ehkä siitä ajan
pitkään olisi tullut jotakin.

-- Ellei siitä nyt olisi tullut, ei siitä olisi tullut koskaan,
-- arvelivat ne, jotka olivat paremmin tuntevinaan Hannukselan
haltijaväen.

Kolmannet eivät malttaneet salata mielihyväänsä siitä, että
Hannukselat kerrankin olivat "saaneet nokalleen", kuten he sanoivat.

Ja neljännet koettivat mielessään määritellä tulevia suhteitaan
kummankin tilan haltijoihin kaikennäköisten oleellisten ja
olemattomien seikkojen pohjalla.

Mutta kaiken lopuksi: kuka saattoi ymmärtää sen paremmin Peuraniemen
poikaa kuin Hannukselan tytärtäkään. Itsepähän lienevät asiat
mielestään oikein päin tuumineet. Edestä kaikki löytyy.

Siihen tapaan kulkivat mielipiteet lähimmässä ympäristössä, ensin
kuiskailemalla, sitten jo julkisemmin.



XI


Pankinjohtaja Törnroos oli pyytänyt olemaan ystävällinen ja
tulemaan uudelleen kello viiden tienoissa. Pankki ei kylläkään ole
avoinna siihen aikaan, mutta hän odottaa ulkopuolella ja he voivat
sitten mennä sisään tarkemmin keskustelemaan asioista. Hänen,
pankinjohtajan, täytyy ensin neuvotella johtokunnan jäsenten kanssa.
-- Muuten oli pankinjohtaja Törnroos ollut erinomaisen ystävällinen,
ja Erik Wegener oli hiukan valoisammalla mielellä.

Kello kävi nyt yhtä eikä hän mitenkään ehtisi kotiin iltajunassa,
kuten oli aikonut. Ensiksi hän oli aikonut ottaa vaimonsa mukaan
tälle matkalle, mutta Esteri oli kernaammin jäänyt kotiin. Eihän
hänestä matkalla ensinnäkään olisi mitään hyötyä, toiseksi matkalla
kuluisi vähintään kaksikymmentä markkaa, ja kolmanneksi häntä
voitaisiin tarvita kotona.

Kaksikymmentä markkaa! Erik Wegener hymähti katkerasti ajatellessaan
keskustelua. Tässä sitä nyt ollaan.

Heinäkuun aurinko paistoi kuumana kivitetyille kaduille, ja
pölyttyneet esplanaadit tarjosivat vain vähän vilvakkuutta. Kotona
Peuraniemessä meni kaikki vanhaa kulkua. Sen jälkeen kuin hän
toukokuussa oli tuonut Esterin kotiinsa, eivät hänen äitinsä ja
sisarensa olleet tavanneet Esteriä. He asuivat yläkerrassa, jonne
heidän ruokansakin vietiin, ja välttivät tapaamasta poikaa ja hänen
vaimoaan. Kerran oli nuorempi sisar, Sigrid, kohdannut Esterin
puistossa, näyttänyt jonkun verran hämmentyneeltä ja epätietoiselta,
mutta tervehtinyt sitten lyhyesti ja mennyt tiehensä. Kuinka
Erik koettikaan vaivata ajatuksiaan, ei hän voinut keksiä mitään
järjellistä syytä äidin ja sisarten vastenmielisyyteen Esteriä
kohtaan, vaikka se häntä mitä suurimmassa määrässä piinasikin.
Toiselta puolen hänestä tuntui, kuin tuo avoin sotakannalla-olo
häntä paaduttaisikin ja antaisi enemmän pontta ja voimaa hänen
edesottamisilleen.

Erik Wegener oli istahtanut esplanaadin penkille, mutta vainuten
jokaisessa ohikulkevassa tuttavaa nousi hän pian ja jatkoi
mietteissään matkaansa. Esteri oli hyvin kotiutunut Peuraniemeen.

-- Kyllä ajan pitkään kaikki tasaantuu, oli hän sanonut, -- kun vain
uskollisesti teemme työtä ja olemme nöyriä. Ja kyllä äitisikin antaa
anteeksi, että olet tällaisen...

-- Esteri, älä viitsi! -- oli mies keskeyttänyt.

-- Antaa varmasti, kun näkee, mihin me pyrimme, -- oli vaimo
jatkanut. -- Ja toisekseen: onhan meillä kummallakin ollut niin
paljon maallista hyvyyttä, että hyvin joudamme tämän kantaa.

Tätä sanoessaan oli hänellä ollut välähdys vanhaa Hannukselaa
kylmänsinisissä silmissään: siinä oli uhmaa ja päättäväisyyttä,
melkein rajuutta, mutta siinä oli myöskin sellaista nöyryyttä, joka
ei ota näkyväisiä ilmenemismuotoja. "Alistutaan, mutta alistutaan pää
pystyssä."

Erik Wegeneriä värähdytti, kun hän muisteli tätä. Siihen sisältyi
onnen hurmaa, mutta kenties yhtä paljon, ellei enemmänkin, pelkoa ja
levottomuutta nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Ihmisiä tuli vastaan ja sivuutti. Saattoi olla tuttavia joukossa,
mutta jos oli, niin eivät, äkkiarvaamatta kohdatessaan, tunteneet
tai antoivat muuten kulkea rauhassa. Etteivätkö olisi tuntevinaan?
Kun tämä ajatus ensiksi meni häneen, niin se vihlaisi ilkeästi ja
pistävästi, mutta myöhemmin oli tunne toinen, välinpitämätön, melkein
lohdullinenkin. Parempi onkin, sittenpähän saa elää omaa elämäänsä,
ulkopuolella muita.

Vähitellen joutui hän ulkopuolelle kaupunkia, ulkoravintolaan
johtavalle tielle. Tienvierustat olivat varjoisat ja vilvakkaat.
Hän kuljeskeli hitaasti eteenpäin ja mietti asioitansa. Ravintolaan
hänellä ei ollut asiaa eikä hän koskaan ollut siellä käynyt. Ennen,
koulupoikana, siihen ei ollut lupaa, nyt olisi lupa, muttei ollut
tilaisuutta. Jokainen ylimääräinen rahameno oli rikos Peuranientä
kohtaan. Niin, Peuraniemellä oli kieltämättä ollut loistoaikansa,
sen hän nyt tunsi itsessään. Oikeastaan hän tunsi myöskin ohutta
mielihyvää tietäessään, että kieltäytyy vanhan kotinsa puolesta.

Epäilemättä hänessä, Erik Wegenerissä, oli tapahtunut joku suuri
ja merkillinen muutos. Tämän muutoksen lähtökohdaksi hän merkitsi
muutaman syys-illan vajaa vuosi sitten, syys-illan, jolloin hän
toimittamattomin asioin lähti Hannukselasta. Silloin hän oli
nuorukainen, joka kenties oli raivonnutkin, mutta jo silloin
oli häneen mennyt tämän nykyisen itu, joka ehkä oli itua sekin,
mutta joka tapauksessa varttumassa puuksi. Hannukselan silloiset,
epämääräiset sanat olivat kieltämättä panneet hänet alitajunnassaan
ymmärtämään, että häneltä voitiin tulla vaatimaan paljon. Että
jotakin, josta hän ei sen tarkemmin tiennyt, oli vinossa hänen
kotonaan, siitä hän oli myöskin ollut hämärästi selvillä jo kotoaan
viime syksynä lähtiessään.

Kun hän tässä nyt tarkemmin ajatteli Hannukselan isäntää, ei hän
voinut häntä vihatakaan. Asettaessaan oman itsensä Hannukselan
asemaan olisi kai hän menetellyt osapuilleen samoin. Ja kieltämättä
hän ei ollut osannut, tai ei ollut kehdannut, Hannukselalle selittää
tunteitaan sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat.

Erik Wegener tunsi tällä hetkellä sanomatonta sovinnollisuutta koko
maailmaa kohtaan.

-- Enempäähän tästä ei voi tulla kuin pois talosta, -- oli Esteri
sanonut, -- Ja työtä toiselle tekemästä ei sittenkään kukaan saata
estää.

Niinhän se oli. Ja Esteri raukka, joka näki joka päivä vanhan
kotinsa parin, kolmen kivenheiton päässä, mutt'ei saanut sinne mennä
siksi, että oli sitonut kohtalonsa häneen. Erik Wegenerille tulivat
kyyneleet silmiin, kun hän tähän asiaan syventyi, mutta hän pyyhkäisi
ne nopeasti pois ja rupesi ajattelemaan muita asioita.

Hannukselakaan ei ollut vielä saanut omaansa. Ensimmäisen lupauksen,
jonka hän oli tehnyt, oli hän rikkonut. Hän oli lähettänyt selittävän
kirjeen, mutta se oli palautettu avaamattomana takaisin. Sitten hän
oli lähettänyt vanhan isäntärengin suusanallisesti selvittämään asiaa
ja isäntärenki oli palannut ilmoittaen Hannukselan sanoneen vain "vai
niin" sekä pyytäneen, ettei Peuraniemestä häntä enää vaivattaisi.
Siinä kaikki.

Tahdonvoimaansa ponnistaen käänsi Erik Wegener pois ajatuksensa
Hannukselastakin.

Viime vuonna näihin aikoihin hän oli ollut rakastunut nuorukainen,
kaipa hän nyt sitten on mies, jolla on vastuuta jos vastuun
tunnettakin. Tällä hetkellä, kukaties, hänestä keskustelevat suuret
pankkiherrat. Hän on, omatta syyttään, heidän leikkipallonsa, mutta
he muodostavat hänen kohtalonsa. He punnitsevat hänet joka puolelta,
arvioivat hänen kykynsä ja taitonsa, joita hän ei millään tavalla
ollut ehtinyt näyttää, ja jos he havaitsevat hänet liian köykäiseksi,
saa hän mennä ja -- on koditon. Hän ja Esteri -- sama se! Mutta miten
käy äidin ja sisarusten?

Kumma, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta tulevalle
langolleen.

Ajatukset keskeytyivät, kun ohikiitävä ajuri juuri ohi päästyään
seisahdutti. Ajava oli serkku, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra.

-- Hei, sinäkö siellä? -- huusi hän nousten seisomaan rattailla.

-- Minä. Ja sinä olet myöskin kaikkialla muualla paitsi puuron
silmässä.

Serkku hyppäsi alas rattailta, maksoi ajurin ja käveli kohti.

-- Minä tulen Ruotsista Härnösandin kautta, -- selitti hän
hienopiirteiset kasvot loistaen iloisuutta ja korkea vartalo uhkuen
terveyttä. Illalla jatkan matkaa kotiin.

-- Mitä sinä Ruotsissa?

-- Ajoin muuatta ihmistä Tukholmaan. Entä mitä sinä itse täällä?

-- Asioita vain.

-- Niin, isäni kertoi, etteivät ne ole hauskimpia asioita, mutta hän
toivoi, että sinä selviät kuitenkin.

-- Hauskaa kuultavaa.

-- Ja sitten onnitteluni avioliittosi johdosta. Isäni sanoi, että
valintasi oli suurenmoinen. Tosin nimi tuntui minusta hiukan oudolta,
mutta sen asian sinä parhaiten taidat harkita.

-- Toivon, että sinä aikoinasi harkitsisit yhtä hyvin.

Constantin Gyllenmarck nauroi keveästi ja vapauttavasti.

-- Toivokaamme niin, -- sanoi hän. -- Vaikka kyllä kai sinulla oli
pienet esteesi, mikäli tulin ymmärtämään... Enkä minä totta puhuen...

-- Pyydän, että lopetamme. Asia on minulle arka. Ja liian tuore.

-- Kuinka tahdot. Minä vain toivon, että minuakin joku rakastaisi...
niin, se tahtoo sanoa: minun itseni takia -- sillä tavoin.

Erik Wegener ei keksinyt vastausta. Hetkisen seisoivat serkukset
sanattomina tiellä.

-- Käydäänhän tuonne sisään, -- sanoi viimein Gyllenmarck, -- niin
saamme hiukan jutella.

-- Kiitän, mutta minulla ei tahdo olla aikaa, enkä muutenkaan...
Sitäpaitsi mieleni on hiukan rempallaan.

-- No, kävelemme sitten kaupunkiin takaisin.

Constantin Gyllenmarck pyörähti tyytymättömänä kantapäillään.

-- Aikomukseni oli kyllä odottaa iltajunaa tuolla, -- hän viittasi
ravintolaa, -- mutta koettakaamme etsiä joku osapuilleen siedettävä
kahvila. Tai oletko jo syönyt päivällisen?

Erik Wegener ei ollut ajatellut edes aamiaistakaan, mutta hän vastasi:

-- Olen. -- Ja kysyi: -- Kuinka on itsesi laita?

-- Jo laivassa, -- vastasi reippaasti parooni Gyllenmarck, joka
juuri laivassa oli ajatellut, että saa kunnollisen päivällisen
ulkoravintolassa.

Kun he olivat valinneet sopivan paikan parhaimmassa kahvilassa, minkä
Erik Wegener tunsi, sanoi serkku:

-- Oikeastaanhan voisin poiketa luoksesi palatessani.

-- Pyydän, ettet tule tällä kertaa, -- vastasi puhuteltu
alakuloisesti. -- Muussa tapauksessa pyytäisin sinua sydämestäni,
mutta nyt meillä on sellaista, jota en mielisurmin kenellekään
näyttäisi.

Hän empi hetken, kertoisiko, millaista kotona on, mutta kertoi
kumminkin. Serkku napautti sormiaan pöytään.

-- Mutta nehän ovat suorastaan riivattuja, tokaisi hän. -- Tädille
pitäisi sanoa joku järjen sana.

-- Turhaa. On toistaiseksi -- sydämetöntä sanoa -- parempikin
kenties, että on näin: saan vapaammat kädet.

-- Sinähän puhut kuin valtiomies; sinusta olisi, kuuleppas, tullut
hyvä juristi. Mutta sanohan, millä summalla selviytyisit kaikesta.

-- Pyörryt, jos kuulet.

-- Ann' tulla vaan. Täällä on totuttu yhteen jos toiseenkin.

-- Hiukan yli seitsemänsataatuhatta.

Constantin Gyllenmarck näytti todellakin kalpenevan ja vihelsi
pitkään.

-- Luovu, veikkonen, -- sanoi hän. -- Luovu, veikkonen, ja pelasta
nahkasi. Sinulla on enää vajaan vuoden luvut. Rahaa niihin saat
vaikka minulta.

-- En voi.

-- Miks'et? Ethän millään tavalla ole syypää.

-- En isäni tähden. Enkä ympäristönkään tähden. Meihin on sentään
aina katsottu jonkunlaisella kunnioituksella.

-- Ajatuksesi ovat ritarilliset ja korkeat, mutta luovu. Kymmenen
vuoden kuluttua ajattelet toisin, ja sinua kunnioitetaan yhtä paljon.
Ole kylmä niinkuin juristin sopii.

-- Sinun on turha pulma. Niin kauan kuin toivon hiventäkään on: ei.
Suuremmaksi ei kurjuus voi tulla.

-- Ensinnäkään sinä et ymmärrä maanviljelystä Tuskin tiedät, mikä on
aura ja mikä on karhi.

-- Työ neuvoo kyllä tekijänsä.

-- Toiseksi et saa aineellista apua mistään. Vai luotatko lankoosi?
Hyi, saakeli!

Erik Wegener pudisti päätään.

-- Kolmanneksi, -- jatkoi serkku hellittämättömästi, -- voit sinä
vielä tulla hyväksi juristiksi, joka ansaitsee paljon.

-- Turhaa puhua, ei auta.

-- Neljänneksi: ajattele, seitsemänsataatuhatta ja vähän päälle.
Sinusta tehdään lypsylehmä.

-- Kai olen jollakin tavoin sen ansainnut

-- Ei, poikaseni. Sano, että tässä ovat paperit ja terve nyt! Vuoden
kuluttua jo ajattelet niin. Pankit saavat sentään neljänneksen, ja
mitä se niihin vaikuttaa.

-- Pankit, -- ne ovat yksityisten ihmisten kaiken lopuksi.

-- Olkoot, mutta millaisten yksityisten! Anna mennä ja pese kätesi.

Erik Wegener päätti, ettei hän enää vastaa.

-- Minäpä kerron sinulle erään tapauksen, puhui parooni Gyllenmarck.
-- Tässä, mennessäni Ruotsiin, istahdin hetkeksi Bavoriniin,
tiedäthän? No, se sinun lankosi Henriksson tai Salomonsson...

-- Eriksson.

-- Olkoon sitten Eriksson. Niin, hän istuu siellä ja oli, ei
liikutettu, vaan päissään. Hänen isällään on joku tynnyritehdas ja
silakanjalostustehdas ja voi olla jotakin muutakin.

-- En ole koskaan koettanut ottaa selville, vastasi Erik Wegener joka
hermolla odottaen, mitä tuleman piti.

-- Joka tapauksessa he ovat, elleivät juuri rikkaita, niin ainakin
kovin varakkaita. Tämä suutarityyppi nousee ja istuutuu meidän
pöytäämme, -- senhän voi antaa anteeksi, tuttujahan olimme kaikin, --
ja rupeaa puhumaan asioistanne niinkuin omistaan.

Erik Wegener puraisi hampaansa yhteen.

-- Ja lopuksi hän moittii talouttanne ja selittää silakkatynnyriensä
korkeudesta, ettei hänen kannata mennä köyhiin naimisiin. Mutta
tiedätkö mitä minä tein? Annoin hänelle korvapuustin koko salin
nähden, ja Carolus Galle auttoi hänet ovesta ulos. Ulos hän kuitenkin
olisi joutunut ennen pitkää.

Erik Wegener oli kalvennut, mutta punastui heti, ja että se tapahtui
mielihyvästä, sitä hän ei voinut itseltään kieltää.

-- Me oltiin, näetkös, sillä asteella, -- jatkoi Gyllenmarck itsekin
innostuen muistellessaan tapahtumaa. -- Pieni skandaali siitä nousi,
mutta se selvitettiin. Nyt minä neuvon, että ainakin puhut Gunillalle
asiasta ja koetat järjestää historian.

-- Minulla onkin, -- vastasi Wegener, -- ollut merkillinen
vastenmielisyys sitä herraa kohtaan, mutta en ole katsonut
oikeudekseni puuttua asiaan. Tuskinpa se auttaa nytkään, ja
sitäpaitsi minulla on niin monta muuta historiaa järjestettävänä.

-- Gunilla on sentään sisaresi ja nuorempi sinua. Mutta jos sallit,
niin minä kirjoitan.

-- Tee se, niin olet ystävällinen.

-- Kernaasti. Nyt heti.

Ja parooni Gyllenmarck ryhtyi heti toimeen.

Erik Wegener katseli hetken hänen ylpeätä, kaunismuotoista päätään,
kuu hän kumartuneena paperin yli nopeasti antoi sanan liittyä
toiseen, mutta sitten hän vaipui omiin mietteisiinsä, jotka nyt
olivat entistä alakuloisemmat. Joku Frans Eriksson, sehän nyt oli
toisarvoinen asia, mutta Gunilla oli hänen oma pikku sisarensa.

Puolen tunnin kuluttua Gyllenmarck oli valmis.

-- Minä panen tämän postiin, niin sinulta säästyy antamisen vaiva,
-- sanoi hän sulkiessaan kirjettä. -- Ja nyt me lähdemme. Minä ostan
rouvallesi pienen muiston.

-- Kun ei siitä sinulle vain olisi turhia kuluja, -- vastasi Erik
Wegener, vaikka sydän hytkähti ilosta. Hän oli lukemattomia kertoja
seisonut tänään myymälöiden ikkunain takana uskaltamatta ajatellakaan
minkäänlaisia ostoksia. Seisonut vain ja katsellut ja ajatellut että
siellä ne nyt ovat.



XII


Ulkona vallitsi vielä kuumuus, mutta pankkihuoneistossa oli varjoisaa
ja viileätä. Seinät ikäänkuin uhosivat omaa, asiallista kylmyyttään.

Erik Wegener istui johtajaa, tuomari Törnroosia vastapäätä, pöydän
toisella puolella, hyllyvässä nahkatuolissa. Pankinjohtaja Törnroos
oli nyt heittänyt syrjään päivemmällä osoittamansa ystävällisyyden ja
selaili papereita ääneti ja tunteettoman näköisenä.

-- Te otatte kylläkin raskaan kuorman, virkahti hän kuin ohimennen.

Erik Wegener ei vastannut. Mitään pelkoa hän ei tuntenut, ei edes
levottomuutta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vain vapaaehtoisesti
ottanut hoitaakseen jonkun toisen asian. Muutahan tästä ei voisi
seurata kuin talosta pois. Se tiedettiin.

-- Ja aivan nuorikin te olette vielä, -- sanoi johtaja Törnroos
taas vähän ajan kuluttua, vilkaisten häneen pitkään ja tutkivasti
kultasankaisten silmälasiensa takaa.

-- Mutta, -- jatkoi hän, -- siitä huolimattahan voimme keskustella.

Vahtimestari tuli sisään aikeissa ruveta siivoamaan, mutta poistui
heti. Erik Wegener ennätti huomata, että hänellä oli vettävaluvat,
surulliset silmät ja muodoton, punaiseen vivahtava nenä.

Hänen huomiokykynsä tuntui tavattomasti herkistyneen.

Pankinjohtaja Törnroos selaili taas papereita ja pudisteli päätään
tuon tuostakin itsekseen hymähdellen. Väliin hän viskasi jonkun sanan
kuin ohimennen.

Ne ovat nyt täällä, kaikki kunnallisneuvos Wegener-vainajan
sitoumukset. Oli katsottu paremmaksi näin. Pantit aivan arvottomia.
Esimerkiksi nuo Aktiebolaget Grönfors brukin osakkeet. Ne nuori
herra hyvin saattaisi viedä mennessään. Ja koko joukon muita
papereita lisäksi. -- Minkähän arvoinen Peuraniemi lienee
nykyisessä kunnossaan. Velkojat arvelevat, että kaikkiaan
kaksisataaviisikymmentä, korkeintaan seitsemänkymmentä viisi. Mitä
herra Wegener arvelee?

-- Minulla ei ole tarkkaa selkoa.

Pankinjohtaja Törnroos ei näy sitä odottavankaan. Hän selailee
edelleenkin papereita ja puhelee kuin itsekseen. Ehkä kalkyleeraamme
hiukan... niin, eivät tule saamaan kahtakymmentäviittäprosenttia,
kun laskemme kulut ja kustannukset. No, ja miten herra Wegener on
aikonut järjestää?

-- Suoritan kaikki kymmenessä vuodessa. Korot ja lyhennykset.

Hän oli aikonut sanoa: kahdessakymmenessä vuodessa, mutta jostakin
selittämättömästä pakosta hän sanoi: kymmenessä. Ehkä hän ajatteli,
että viime hetkessä kaikki livahtaisi käsistä.

-- Mitä te ajattelette?

Pankinjohtaja Törnroos iski harmajan katseensa puhujaan, ja
ilta-auringon säteet tekivät hänen kaljun päälakensa kiiltäväksi kuin
biljaardipallon.

-- Kymmenessä vuodessa! -- huudahtaa hän. -- Se on: vuoden kuluessa,
katsokaamme nyt... se on ensi vuonna korkoja ja lyhennyksiä
noin sataviisitoistatuhatta markkaa... seuraavana vuonna noin
satatuhatta... No, ja miten aiotte saada kokoon summat.

-- Se jää minun asiakseni.

-- Aivan niin, teidän asiaksenne. Mutta minkälaiset takeet te
esitätte pankille siitä, että todellakin täytätte sitoumukset?

-- Herra pankinjohtaja ymmärtää kyllä, etten voi esittää muita
takeita kuin että Peuraniemi ei ainakaan huonone minun käsissäni
siltä varalta, että joskus haluaisitte ottaa sen pois.

-- Kuulostaa hyvältä. Mutta entä käyttöpääoma, driftkapitalet,
ymmärrättekö?

Erik Wegener mietti.

-- Minulla on kyllä keinoni. Kovin paljonhan ei tarvita.

-- Hyvä on, jos jäi hiukan käteistä.

Pankinjohtaja Törnroos mietti taas pitkät ajat.

-- Isänne oli sympaattinen mies, -- lausui hän, -- erinomaisen
hieno ja sympaattinen. Nämä tällaiset asiat olivat meidän
välillämme henkilökohtaisia luottamuksenosoituksia. Jos hän olisi
elänyt, epäilemättä kaikki olisi järjestynyt. Loistavasti. Mutta
valitettavasti... Kuinka, oletteko naimisissa?

-- Kyllä.

-- Jos sallitte kysyä: kenen kanssa?

-- Tilanomistaja Hannukselan tyttären kanssa.

Pankinjohtaja Törnroosin lihavat kasvot alkoivat loistaa.

-- No sitten, -- sanoi hän iloisesti, -- järjestyy kaikki helposti.
Hannuksela, tunnen hänet kyllä: jäykkä mies ja ylpeä mies, mutta
ennen kaikkea varakas mies. Entinen hallintoneuvostomme jäsen.

-- Pidän velvollisuutenani ilmoittaa herra pankinjohtajalle, ettei
siihen kovinkaan paljon voi laskea ja luottaa.

-- Tarkoitatte...?

Erik Wegener kertoi lyhyesti mitä hän tarkoitti ja luuli, mutta
pankinjohtaja Törnroos kuunteli vain toisella korvalla. Kun hän kuuli
perinnöttömyydestä, nosti hän katseensa paperista ja hymähti.

-- Luuletteko te, että hän kärsii köyhiä sukulaisia silmäinsä edessä!
Strunt!

-- Kyllä hän kärsii, -- vastasi Erik Wegener. -- Ellei auta tekemässä
vielä köyhemmäksi.

Pankinjohtaja hymähti itsekseen, että "se nyt on vain Hannukselaa",
ja jatkoi kirjoittamistaan antaen toisen miettiä mitä tahtoi.
Hetkisen Erik Wegener aikoi ruveta antamaan uutta selitystä, mutta
luopui sitten aikeestaan, ja huoneessa kuului vain kynän rapina ja
silloin tällöin pankinjohtajan syvä, mahtava yskähdys.

Puolen tunnin kuluttua pankinjohtaja Törnroos on valmis ja lukee
kirjoittamaansa lävitse.

-- Teillä ota tietysti sinetti? -- kysyy hän kuin ohimennen, mutta ei
odota vastausta.

Sitten hän alkaa puhua katsoen koko ajan muualle.

-- Niin, minulla on valtuudet tehdä sopimus kanssanne, -- puhuu hän
kiireesti ja hätäisesti, vilkaisten välillä kelloaan. -- Niin, ja
tässä tämä nyt on. Käy liian rasittavaksi alkaa suurilla summilla.
Sentähden: ensi vuodelta maksatte vain pääsumman korot. Mutta
seuraavana vuonna alkavat lyhennykset ehdottamaanne tapaan. Sopiiko?
Luonnollisesti, kun muu ei käy. Lyhennys ja korko on maksettava
tammikuun kymmenenteen päivään mennessä. Muussa tapauksessa pankilla,
jos se tarpeelliseksi katsoo, on oikeus... niin, lukekaa itse.

-- Katsokaas, -- jatkaa hän, Erik Wegenerin lukiessa paperia, --
me olemme nyt tavallamme teidän velkojanne ja me myös vastaamme
päämiehillemme suorituksista. Meillä täytyy siis olla oikeus...
ymmärrättehän? Mutta nuo Grönforsin paperit saatte viedä vaikka,
niin, vaikka helvettiin, niistä ei kukaan huolisi, ja nämä myös...
Sopiiko? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.

Erik Wegener kirjoitti ja painoi sormuksellaan sinetin alle.

-- Hyvä, jäljennös lähetetään teille ensi postissa. Ja nyt: onneksi
olkoon!

Pankinjohtaja puristi hänen kättään ja katsoi häntä kiinteästi
silmiin. Hän oli taas ystävällinen, melkein lämmin, kuin
aamupäivälläkin.

-- Me luotamme teihin, -- sanoi hän, -- ja me tunnustamme, että tämä
on teidän puoleltanne erinomaisen kaunis yritys.

Erik Wegener hoippui ulos. Vaikka hän oli koko ajan kiinteästi ollut
mukana, käsitti hän vain puoleksi sen, mitä oli tapahtunut. Hän saisi
siis toistaiseksi asua Peuraniemessä ja yrittää.

Vähän matkaa kuljettuaan hän vilkaisi kelloaan. Se osoitti puolta
seitsemää. Mutta samalla hän huomasi, että kello oli kultaa. Hän
voisi kyllä tyytyä hyvään hopeakelloon, liiankin hyvin. Hinnan erotus
tulee kyllä Peuraniemessä tarvituksi. Ja sinettisormus saa myöskin
olla poissa. Tavallinen messinkinen pöytäsinetti korvaa sen kyllä.

Oo-jaa. Sitä voi luopua niin paljosta. Hän kävi lähimmässä kultasepän
liikkeessä, sitten hän söi illallista ja yöksi hän meni lähimpään
matkailijakotiin. Hotellithan eivät enää saaneet tulla kysymykseen.



XIII


-- Se on kyllä surullista minulle itsellenikin, mutta minun täytyy,
-- sanoi Erik Wegener eräänä aamupäivänä vaimolleen.

Oli juuri syöty aamiaista, kello oli kahdeksan. Esteri oli menossa
väentupaan, mutta jäi keskustelemaan miehensä kanssa. Aurinko ei
vielä paahtanut kuumasti. Oli niitä aamuhetkiä, jolloin ihminen on
toimeliain ja iloisesti ja toivorikkaasti ajattelee alkavaa päivää,
niin synkälle kuin se eilisiltana lienee kuvastunutkin.

Oli kysymys Peuraniemen kalleuksien ja ylellisyystavarain myymisestä,
sillä Hannuksela oli maksettava. Piti jätettämän ainoastaan
välttämättömät tai vaihdettaman halvempiin. Pois kullat ja hopeat,
pois taulut ja kalliit matot, pois rotuhevoset.

-- Eiköhän sitä mitenkään voitaisi välttää? kysyi Esteri. -- Minä
pelkään, että se koskee äitiisi ja sisariisi liian kipeästi.

Hänen miehensä rummutti sormillaan pöydänkantta ja katseli eteensä.
Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että hän oli jo luopunut
hänelle henkilökohtaisesti rakkaista kalleuksista ja voittanut
kaksisataakahdeksankymmentä markkaa, jolla summalla yksinäinen mies
maaseudulla, mikäli hän oli laskenut, eläisi jo enemmän kuin puoli
vuotta. Tietysti leikkaus koskisi, mutta siitä ei päästy minnekään,
jos haluttiin välttää suurempaa.

-- Lahjaksi saadut voidaan ja täytyykin jättää, -- vastasi hän
vihdoin.

-- Älä välitä serkkusi lähettämästä kalliista rannerenkaasta,
-- naurahti Esteri lievästi punastuen. -- Täällä ei ole aikaa
sellaisilla...

-- En minä sitä tarkoittanutkaan, -- selitti mies yksinkertaisesti.
-- Ajattelin yksinomaan äitiä. Kukaties tulee vielä lahjojenkin vuoro.

-- Niin, en minä sitten tiedä. Jos se on välttämätöntä, niin tehtävä
kai se sitten on.

       *       *       *       *       *

Esteri meni ulos. Ikkunasta näki hänen miehensä, että hän suuntasi
kulkunsa suoraan navettaan. Alussa, pari, kolme kuukautta sitten, ei
hän ollut ajatellut, millä tavalla väki tulisi heihin suhtautumaan,
mutta vähitellen hän oli tullut huomaamaan, ettei se jättänyt mitään
toivomisen varaa. Suhtautuminen väen puolelta oli kunnioittavaa,
Esteriä kohtaan miltei arkaa. Erik Wegener ei voinut itseltään
kieltää, että se oli Hannukselan varjo, joka vaikutti. Mutta huomioon
liittyi enemmän nöyryytystä kuin tyytyväisyyttä.

Yläkerran asujamille vietiin aamukahvia. Kello oli jo lähellä
yhdeksää. Erik Wegener odotti jonkun aikaa, sitten hän raskain,
hitain askelin alkoi kiivetä yläkertaan, ensi kertaa naimisiinmenonsa
jälkeen. Kun hän tarkemmin ajatteli äidin ja sisarten kohtaloa,
niin häntä suretti, melkein itketti. Olivat siellä ylhäällä
kuin hänen vankeinaan, joskus kävivät puistossa, kylällä eivät
milloinkaan. Jos heidän luonaan joskus joku kävi, asemapäällikön tai
kihlakunnantuomarin rouva, niin melkein kuin varkain, häntä peläten,
yläkertaan livahtivat. Ja nyt tuli kaiken lisäksi tämä, mutta -- ehkä
heillä oli siitä jo aavistus.

Ja siitä syntyi kohtaus. Poika, joka oli valmistautunut puhumaan
sydämellisesti ja maltillisesti, oli vähällä menettää malttinsa.

Äiti raivostui, sisaret rupesivat itkemään.

-- Meillä on kahdeksattasadantuhannen markan velat, -- sanoi poika.
-- Ja tuskin kolmannesta omaisuutta.

Ei auttanut. Ellei Esteriä olisi tullut, olisi kaikki järjestynyt
hyvin. Mutta tämä on kaikki hänen, sen talonpojan, ansiota. Hän ei
ymmärrä, eikä pysty ymmärtämään kulttuuri-ihmisten vaatimuksia.

Erik Wegener kohautti olkapäitään. Hän tunsi, kuinka hän vähitellen
alkoi kylmetä.

-- Minä en ole niitä velkoja tehnyt, -- sanoi hän katkerasti.

-- Anna edes pappa-raukan levätä rauhassa! -- huudahti Gunilla-sisko
kyynelten lomassa.

Veli punastui.

-- Me kai olemme kaikin osaltamme niihin osallisia, -- jatkoi hän,
-- ja meidän kai olisi yhteisesti torjuttava se, ettemme joudu
maantielle.

Huoneen täyttivät nyyhkytykset ja itkunpurskahdukset.

-- Jääkö edes flyygeli? -- itki Sigrid.

Erik-veli sai kyyneleen silmäänsä.

-- Jää, -- sanoi hän, -- ainakin toistaiseksi. Ja hän melkein
hymyili, kun lisäsi:

-- Sitä emme henno sinulta ottaa. Voisit kuolla siitä.

Sanat vaikuttivat kuin auringonsäde sadekuurojen raossa. Huoneeseen
tuli rauhallisempi ja keveämpi olo.

-- Vie, lapseni, vie vaatteet päältäni! -- huokasi
kunnallisneuvoksetar. Hän oli kalpea, hänen rintansa kohosi ja laski,
ja lopulta hän uudelleen purskahti itkuun.

-- Mutta, mamma rakas, enhän minä voi sitä auttaa, -- huudahti poika
tuskallisesti, -- kun täytyy, kun todellakin täytyy! Parempihan on,
että itse vapaaehtoisesti... kuin että viedään. Pitäjänkin tähden.

Hän oli koko ajan, yrittämättäkään istuutua, seisonut ovensuussa kuin
joku talonvouti. Nyt hän teki lähtöä. Piti valita ne esineet, joista
enimmin piti. Hän tulisi illalla uudelleen.

Kaikki, mikä oli ollut kallista ja rakasta, vietäisiin pois,
joutuisi vieraille, tuntemattomille ihmisille ja tuntemattomaan
ympäristöön. Se raateli ja viilsi sydäntä ja itsetuntoa, mutta
kun täytyi, niin täytyi. Hän puristi huulensa lujemmin yhteen
ja koetti kääntää ajatuksensa muualle. Eikö, kaiken lopuksikin,
tässä itsensäkieltämisessä ja uhrautumisessakin ollut jotakin
mielenkiintoista, melkein suloista.

Alakerran sisä-eteisessä hän muisti jotakin ja kiiruhti uudelleen
ylös.

-- Tapasin Constantin-serkun kaupungissa käydessäni, -- sanoi hän
Gunilla-siskolleen, -- ja hän kertoi kirjoittavansa sinulle tärkeistä
asioista. Onko tullut mitään?

Sisar meni lumivalkeaksi kasvoiltaan.

-- Se ei kuulu sinuun, -- vastasi hän jäykästi.

Ja kun veli jo oli ovessa menemässä, lisäsi hän:

-- Ilmoitan sinulle kyllä, kun tarvitsen sinua.

Mutta veli Erik ei ollut näkemässä, kuinka Gunilla-sisko hänen
mentyään meni omaan huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun. Eikä
hän ollut näkemässä, kuinka hän muutaman tunnin kuluttua tyynenä,
mutta kalpeana kasvoiltaan tuli äitinsä ja nuoremman sisarensa
luokse ja alkoi erotella ja nimitellä niitä tavaroita, jotka piti
jätettämän, ja koetti saada ne mahdollisimman vähäisiksi. Äiti ja
sisar ihmettelivät eivätkä ymmärtäneet, mikä häneen oli mennyt.

Peuraniemen avaroihin suojiin astui siis hävitys, silmin nähtävä ja
käsin tunnettava hävitys ja riisto. Wegenerien maakunnassa kuuluisat
hopeat, esi-isiltä ja Gyllenmarckeilta perityt, saivat mennä, matot
revittiin lattioista, taulut riistettiin seiniltä, huonekasvit ja
kirjasto kannettiin odottaviin kärryihin, kymmenestä huoneesta
vietiin koko kalusto, vain kahdeksan jäi asuttavaan kuntoon, neljä
ylä- ja neljä alakerrassa. Rotuhevoset, neljä luvultaan, vietiin
kaupunkiin ja jätettiin vaihdettaviksi työhevosiin, edesmenneen
kuvernööri Wegenerin vaunut myytiin maakunnan museoon, ja museon
johtokunta arveli, että olisi ne voitu lahjoittaakin. Ja tämä kaikki
oli Erik Wegenerin, Peuraniemen patruunan pojan, työtä.

Pitäjä seisoi korvat hörössä ja katseli ja ihmetteli, kun
tavarakuorma toisensa jälkeen vyöryi asemalle. Tätä se ei voinut
käsittää. Pakkohuutokaupan, avisuunin, se olisi voinut käsittää,
mutta tämä meni, niinkuin kanttori sanoi, "yli horisontin". --
Meinaakohan se myydä salaa velkojiltaan? Eikö Peuraniemeen pitänyt
tulla konkurssi? Vai aikooko se todellakin tulla siinä elämään! Piru
sen tiesi. Jo karaisi Mäenpään herastuomari luontonsa ja kysäisi
Hannukselalta. Mutta Hannuksela katseli herastuomaria alta kulmain ja
vastasi:

-- Perkelettäkös sinua Peuraniemen asiat liikuttavat, kun et ole
mitään saamassa. Jos olet tietoja vailla, niin kysy heiltä itseltään.

Sanoi ja käänsi selkänsä. Olisipa sanoja ollut joku toinen,
niin olisi Mäenpään Sakari keksinyt vastauksen. Mene tiedä
sitäkin Hannukselaa... on niinkuin hyvät tuttavat oltu ja vähän
sukulaisiakin.

Kunnallisneuvoksetar kirjoitti pitkän, valittavan kirjeen veljelleen,
parooni Gyllenmarckille.

Ja veli vastasi, että poika oli toiminut aivan niin kuin hänen
tulikin toimia. Ei pidä tehdä esteitä muutenkin vaikeassa asiassa.

Kahden ja puolen viikon kuluttua saapuivat Peuraniemen myydyistä
kalleuksista saadut rahat. Kirje vapisi Erik Wegenerin käsissä
ja sydän tykytti kiivaasti. Sittenkuin kaikki kulut oli
vähennetty ja nimetyt ostokset suoritettu, oli varoja jäänyt
yhdeksänkymmentäkolmetuhatta kahdeksansataa markkaa, "jotka
postilähetysvekseleinä myötäseuraavat".

Kahden päivän kuluttua sai isäntärenki lähteä Hannukselaan. Hänellä
oli mukanaan valtava setelipinkka ja näin kuuluva kirje:

    "Herra Maanv. Hermanni Hannuksela,

    Täällä.

    Isä vainajani lainaamat Smk. 75,000:- ynnä niille 4 kk:lta
    juosseen koron Smk. 1500: -- saan täten, pyytäen velkakirjan
    palauttamista, myötäliittää. Kunnioittaen:

                                              Erik Wegener."

Erik Wegener oli vavissut luopuessaan rahoistaan ja kirjeen hän oli
kirjoittanut moneen kertaan. Nyt ei enää ollut muuta kuin se, minkä
ankaralla työllä sai irti, jos sai.

Isäntärenki palasi vasta myöhään illalla. Hannuksela ei ollut ollut
kotosalla, ja hän oli istua könötellyt siinä niinkuin lehmä vieraassa
pellossa.

-- No entä vastaus? -- tiuskaisi Erik Wegener kärsimättömästi.

Isäntärengin sänkisessä, vanhassa naamassa näkyi jonkunlainen ilon
kajastus, ja hän väänsi saman suuren setelitukun pöydälle.

Kovin oli ollut tyly Hannuksela. Kuitenkin tupakamariin käskenyt,
sinne telefoonin alle istumaan. Kilahtikin se siinä kerran, korvan
juuressa. Muttei menty vastaamaan.

-- Niin, eiväthän ne tapaa vastata paikkakunnan soittoihin, --
virkahti Erik Wegener hätäisesti, -- mutta tulkaa nyt asiaan, Herran
nimessä.

Siinä se sitten Hannuksela joi kahvin, pasteeraili ja funteeraili.
Ja mulkoili. Räknäsi sitten rahat ja otti kolme viisisatasta. --
Onko nämä nyt niistä mööpeleistä ja koreuksista? kysyi. Mistäpä hän,
isäntärenki, tiesi, mistä haltijaväki rahansa ottaa. Saattoivat
hyvin ollakin. -- Pasteerailee siinä taas ja muljauttaa välillä. --
Sopii viedä loput takaisin ja sanoa, että suorittaa vain tärkeämmät
ensiksi. Kyllä siinä souvia riittää, sanoo.

Erik Wegenerin sisu nousi, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Ja sitten se käski sanoa, -- lopettaa isäntärenki, --... tiedä
häntä, ilkeänkö sanoakaan... niin, että eipähän koske köyhään.

Erik Wegenerin hampaat kirskahtivat yhteen ja kopea sana pyörähti
hänen huulillaan. Isäntärenki saisi mennä takaisin Hannukselaan heti,
tuossa paikassa. Mutta samalla hän muisti, mikä hän on niin omissa
kuin Hannukselan ja kaikkien muidenkin silmissä: vaivainen, köyhä
raukka, joka yritteli muiden hyväksi. Olkoonpa, ettei omasta syystä.
Ja häneen meni ennen tuntematon nöyryyden ja kiitollisuuden tunne.
Hänen piti rypistää kulmansa ja puristaa huulensa yhteen, ettei
toinen huomaisi, että häntä itketti.

Rahat tarvittiin Peuraniemessäkin kovin kipeästi.



XIV


Alkaa kesä kallistua syksyksi ja koivujen lehdet käyvät entistä
tummemmiksi ja valmistautuvat kellastumaan. On vain kysymys päivistä.
Peuraniemeen on tullut agronoomi, joka päiväkaudet isännän kanssa
arvioi ja suunnittelee. Kuuluu olevan isännän, herran, entisiä
vanhempia koulutovereita, Arvo Helin nimeltään. Heinä on tehty ja
elonleikkuuta ajatellaan. On Peuraniemessä nyt komentoa, on totisesti.

Ja muutamana päivänä tulee metsäherra. Kulkee viikkokaudet metsissä,
räknää ja rateerailee ja on tärkeän näköinen. Kaikki vain yhteen
rytäkkään. On se, Peuraniemen nuori herra, liemessä, harvoin
kotona näkyy ja sanoja on silloinkin vähän, ja käynti kumara ja
miettiväinen. Löivät koko suvun surut Peuraniemen nuoren herran
niskaan, löivät pitkän ilon perästä.

Mutta tulee niitä suruja enemmänkin. Katsokaapas, Gunilla-neidillä,
ylpeällä tyttärellä, on myöskin salaisuutensa, hienot salaisuutensa,
josta eivät äiti ja sisar saa osaa. Nyt hän ei enää lue runokirjoja,
ei kirjoita kirjeitä, sillä niihin ei enää tule vastausta, ei maalaa
tauluja, sillä värit ovat kalliita eikä hänen ylpeytensä salli
rasittaa veljeä, eikä istu flyygelin ääressä, sillä sen on sisar
vallannut. Vaan illanhämyssä hän menee jokirantaan ja katselee sen
sameaan, syvään veteen, joka hitaasti, ikäänkuin varoen ja suuria
salaisuuksia säilytellen virtaa eteenpäin. Ja kun hän aikansa on
seisonut jokirannassa, kiipeää hän hameitaan kannatellen takaisin
puistoon ja istuu siellä, sen kaikkein syrjäisimmässä sopessa,
lehtimajassa, missä palveluksensa suorittanut myllynkivi tekee pöydän
virkaa.

Näin hän tekee koko syyskesän, ja muutamana iltana hän kohtaa
Esterin, Peuraniemen emännän, Hannukselan tyttären. Ensin hän aikoo
kiiruhtaa syrjään ja antaa tietä, mutta muuttaakin sitten jostakin
mielijohteesta päätöksensä.

-- Iltaa, -- sanoo hän, niinkuin olisivat tuttavia, jotka jo
päivemmällä ovat tavanneet kerran.

Ilta alkaa jo hämärtää, eikä hän huomaa, kuinka Hannukselan
tyttären hiukan esiinpistävä alahuuli värähtää ja silmäluomet
rävähtävät ikäänkuin että "saapa nähdä, mitä sieltä nyt oikein
tulee". Hannukselan tytär on koko sen ajan, minkä on Peuraniemessä
emännöinyt, odottanut.

Mutta Gunilla-neiti puhelee hiljaisella ja lempeällä äänellä ja
ikäänkuin jollakin tavoin masentuneena.

-- Te viihdytte sentään täällä? -- kysyy hän. -- Vaikka täällä on
niin surullista.

Hannukselan tytär katselee kotoaan vilkkuvaa tulta ja vastaa, että
tietystihän hän viihtyy. Ja kenties suruistakin päästään joskus.

-- Uskotteko te todellakin? -- kysyy Gunilla-neiti.

-- Uskon.

-- Mutta siihen kai menee kovin kauan?

-- Mahdollisesti siihen menee kauan.

Ja Hannukselan tytär katselee taas kotoaan vilkkuvia tulia. Nyt on
kaksi muuta kirkkaampaa ikkunaa alakerrassa. Tupakamarin ikkunat. Isä
on tullut sisälle, istuvat äidin kanssa ja puhelevat. Lempeä kiilto
nousee Hannukselan tyttären silmiin, ja Gunilla-neiti, joka nyt ensi
kerran tarkkaa Hannukselan tytärtä läheltä, on sitä mieltä, että nuo
kasvot ovat kauniit ja rauhalliset. Joskus, ajattelee hän, ne voivat
olla kuin äsken kuolleen kasvot.

-- Sitten kai te olette hyvin onnelliset, -- jatkaa hän.

Hannukselan tytär naurahtaa väkinäisesti, niinkuin näyttää.

-- Minä luulen, että me nyt jo olemme onnellisia, -- vastaa hän.

-- Kaikesta huolimatta?

-- Niin.

Se on nyt Gunilla-neidin osa. Hän saa kuulla, että "me nyt jo olemme
onnellisia". Hän tulee liikutetuksi, ja kyyneleet alkavat virrata
pitkin poskia. Hannukselan tytär katsoo häneen ihmetellen ja vetäytyy
kuoreensa.

-- Suotta itkette, -- sanoo hän. -- Minulle ainakaan ette ole mitään
tehnyt, jota en jo olisi antanut anteeksi.

Kuta enemmän Gunilla-neiti katselee veljensä vaimoa, sitä rajumpina
tunkeutuvat etualalle hänen omat, salaiset mietteensä. Ja kuta
selvempinä ja rajumpina ne esiin purkautuvat, sitä vuolaammiksi
paisuvat kyynelvirrat. Lopuksi hän purskahtaen heittäytyy veljensä
vaimon, puoleksi tuntemattoman ihmisen kaulaan.

-- Älkää nyt, -- sanoo Hannukselan tytär. -- Ei se kannata.

Mutta Gunilla-neiti nyyhkii ja purskuttaa.

-- Minä olen niin onneton, niin onneton, kuiskaa hän toisen kaulaan.

Ei Hannukselan tytär saata irtautuakaan hänestä. Silittää kättä ja
koettaa keksiä sanoja.

-- Suotta, -- puhuu hän, -- teette itsenne onnettomaksi. -- Sellaista
ei kannata surra, sanoo hän taas hetken kuluttua asiallisesti, Frans
Erikssonia ajatellen. -- Hyvä, että menee.

Se on nyt Hannukselan tyttären, veljen vaimon, kylmä ja harkittu
mielipide. Mutta toisella on omat, salaiset syynsä, usein esille
tulevat ja laadultaan varsin yleiset, mutta jokaisen uuden henkilön
kohdalla uudet ja häpeälliset. Ja hän nyyhkyttää yhä. Hänen sydämensä
on ruvennut vuotamaan ja se vuotaa yli äyräittensä.

-- Oi, te ette tiedä kaikkea, -- nyyhkyttää Gunilla-neiti.

Hannukselan tytär arvaa ja hätkähtää. Kasvojen piirteet kovenevat, ja
kovenee myöskin jotakin hänen sisässään: vai jo minä nyt kelpaisin
rippi-isäksi. Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa lientyvät, povi
värisee ja kyynel nousee hänenkin silmänurkkaansa. Eihän tuo toinen
häneltä mitään tahtonut, itki vain omaa surkeuttaan.

-- Mitäs... -- sanoo hän jäykästi, mutta puristelee kädessään olevaa
kättä. -- Ettehän te ole ensimmäinen ettekä ainoa... Kun kerran
tulee, niin kannettava on. Eikä teidän kunnianne, sanoisinko, riipu
siitä asiasta...

Näin puhuu Hannukselan tytär miehensä sisarelle ja kiertelee
hänen kanssaan pitkän illan pimeätä puistoa. Puhelee hiljaa ja
järkevästi kuten vieraalle ihmiselle ja kuitenkin samassa harvaan ja
sydämellisesti kuin vanhimmalle ja rakkaimmalle ystävättärelleen.

-- Älkääkä nyt suotta päiviä itseänne kiusatko älkääkä ennen aikojaan
antako muiden huomata... Kyllä minä koetan järjestää...

Kiertelevät pitkin iltaa ja puhelevat, ja kun Gunilla-neiti menee
ylös, on hän tyyni ja rauhallinen ja kiitollinen. Hänhän oli monet
pitkät illat katsellut eteenpäin virtaavaa, mustaa vettä.

Mutta kun Erik Wegener saa kuulla asiasta, kirkaisee hän raivosta,
puristaa päätänsä ja syöksyy ovesta ulos.

-- Herra Jeesus! Tämä vielä kaiken kurjuuden kruunuksi!

Vasta puolen yön seutuvilla hän tulee takaisin. Hän on silloin
rasittunut ja kalpea, ja otsa on hikinen ja hiukset takussa aivan
kuin hän olisi tehnyt raskaan päivätyön, mutta muuten hän on väsyneen
rauhallinen. Mikäpä Gunilla-raukkakaan oli muuta kuin ihminen ja oma
sisar, myötätuntoa tarvitseva vielä lisäksi. Esteri oli ollut aivan
oikeassa.



XV


Frans Eriksson on rikkaan miehen ainoa poika, ja hänellä on siis
niinsanottua tulevaisuutta. Mutta hänen naimiskaupastaan Gunilla
Wegenerin kanssa ei voi tulla mitään. Sehän on selvää.

Oikeastaan hänen matkansa Peuraniemeen on aivan tarpeeton, sillä
siellä tiedetään jo kaikki se, mikä on välttämätöntä tietääkin,
vaikk'ei hän itse ole mitään selvää ja lopullista ilmoittanut.
Hän on vain vaiennut. Mutta kun hän nyt on lähtenyt liikkeelle,
on se tapahtunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän tuntee pientä
omantunnon kolkutusta povessaan ja toiseksi hän hinnalla millä
tahansa tahtoo pelastaa maineensa. Hän on neuvotellut vanhempiensa
kanssa ja hän on opetellut läksynsä ulkoa, mutta siitä huolimatta
hän tuntee epämääräistä pelkoa ja levottomuutta, kun hän lähestyy
Peuraniemen pääportaita ja alastonta lasiverantaa. Lopuksi hän
kuitenkin voi ottaa vakavan ilmeen, melkeinpä hymyilläkin itsekseen.
Tyhmyyksiä ja harha-askeleitahan tapahtuu elämässä kaiken lopultakin
niin paljon. Sitä paitsi... kun tällainen piinallinen tapaus... hän
tulee aineellisesti avustamaan Gunillaa niin paljon kuin voi.

Erik Wegener ei ollut itsekseen kuvitellut, että hän enää koskaan
näkisi Frans Erikssonia. Kun hän nyt näkee hänen rauhallisesti
kävelevän Peuraniemen puistokujaa päärakennusta kohden, menee häneen
jäätävä kylmyys ja hänen ensi aikomuksensa on kylmästi palauttaa
hänet ovelta. Mutta kun Frans Eriksson sitten astuu sisään, on
Erikillä ladattu revolveri valmiina taskussa ja hän ajattelee: kettu
menee suoraan satimeen.

Kohtauksesta ei muodostu myrskyisää eikä erikoisen draamallistakaan.

Frans Eriksson kumartelee syvemmin kuin samanikäiselle tai
nuoremmalleen olisi tarpeellistakaan, hymyilee hiukan hämmentyneesti
ja pyytää anteeksi vaivaamistaan, melkeinpä olemassaoloaan. Sitten
hän alkaa lukea ulkoläksyään, mutta kuta pitemmälle hän pääsee,
sitä selvemmin hän alkaa huomata, että hän nyt on joutunut väärälle
asialle.

-- Vai niin, -- sanoo Erik Wegener, kun hän on lopettanut. -- Vai
niin te olette aikonut järjestää asian.

-- Niin, tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

-- Miksi ette pyytänyt tavata sisartani, vaan minua.

-- Tarkoitin... otaksuin helpommaksi näin. Ajattelin, että sitten,
kun me ensin olemme keskustelleet, sitten kolmisin...

-- Vai niin. Mutta silloin kun te solmitte välinne sisareni kanssa,
ei minua tarvittu. Eikä myöskään silloin kun te hänet viettelitte.

Frans Eriksson kalpeni.

-- Teillä on kyllä oikeus puhua minulle noin, -- myönsi hän.

-- Te myönnätte sen, ja se on hauskaa kuulla. Mutta koska te nyt
tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiassa, niin minulla on vain
kaksi vaihtoehtoa. Toinen on: vihille! Toinen on tämä.

Erik Wegener veti esiin revolverin ja laski sen eteensä pöydälle.

-- Kun näin teidät ikkunasta, -- jatkoi hän, -- ajattelin ensin
yksinkertaisesti käskeä teidät ovesta ulos, niinkuin lurjuksille on
tapana tehdä. Mutta se olisi ollut turhaa ylpeyttä ja sitäpaitsi
vääryys sisartani kohtaan. Teidät kyllä potkitaan nytkin ovesta
pihalle, mutta sitä ennen lausuu pappi muutaman sanan, tahdoittepa te
tai ette ja tahtoipa sisareni tai ei.

Sulhasmiehen kädet vapisivat huomattavasti, mutta hän koetti koota
rohkeutensa.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän vaisulla äänellä, -- mutta minä
luulen teidän tietävän, mikä seuraus murhasta on.

-- Tiedän. Lainsäädäntömme ei ole niin pitkälle kehittynyt, että se
katsoisi tällaista tapausta lieventäväksi asianhaaraksi, niinkuin
muistelen Ranskan rikoslain tekevän, mutta minä kärsin seuraukset
kernaasti. Suokaa anteeksi tekin, mutta minä en luonnostani ole
varsin puhelias. Te siis valitsette jälkimmäisen?

Erik Wegener veti hanan vireeseen.

Nyt ei Frans Eriksson tiennyt, oliko hän tekemisissä viisaan vaiko
hullun kanssa. Hän oli aikaisemmin tuntenut erään Erik Wegenerin,
lakitieteen ylioppilaan, hiljaisen ja rauhallisen miehen, jolla kyllä
oli iloiset, odottavat silmät, mutta joka päästi ilonsa valloilleen
vain kaikkein lähimmässä toveripiirissä. Tämä Erik Wegener, joka
kylmästi punniten veti revolverin hanan vireeseen, oli kokonaan
toinen mies. Frans Erikssonia peloitti ja kammotti.

-- En ota tätä askelta omasta tahdostani, -- sanoi hän.

-- Kenen sitten?

-- Sukuni.

-- Teidän ei kannata puhua suvusta.

-- Niin, -- teidän käsittääksenne. Isäni...

-- Suokaa anteeksi, herra Eriksson, -- nyt on vain kysymys kahdesta
vaihtoehdosta.

Erik Wegener otti revolverin pöydältä, ja Frans Eriksson teki
valintansa.

-- Tietysti minä valitsen edellisen, -- sanoi hän ja koetti hymyillä.
-- Omasta tahdostani minä tietysti en...

-- Älkää jatkako. Olkaa sensijaan hyvä ja kirjoittakaa kirje
kirkkoherranvirastoon.

Asia oli saatu alkuun, ja loppu sujui itsestään.

Frans Eriksson kirjoitti.

-- Joko minä nyt saan mennä? -- kysyi hän sitten.

-- Ette kai. Te jäätte Peuraniemeen kolmeksi viikoksi.

Ja Frans Eriksson jäi. Peuraniemen yläkerrassa oli hylätty ja
puoleksi unohdettu nurkkakamari, jota neljäkymmentä vuotta sitten
oli käytetty kunnallisneuvos-vainajan mielipuolta luutnantti-veljeä
varten, joka sinne oli kuollutkin. Se oli kaikin puolin lämmin ja
mukava huone, paitsi että ovi oli kaksinkertainen, nurkat pyöristetyt
ja ikkuna tiheällä, mutta kodikkaaksi nikkelöidyllä ristikolla
varustettu. Sinne saatettiin Frans Eriksson, ja sen vastalauseen
vapauden riistämisestä, jonka hän oli aikonut esittää, tukahdutti hän
alkuunsa. Ajankohta ei nyt ollut sellaiselle otollinen.

       *       *       *       *       *

Erik Wegener puhui, ja hänen vaimonsa puhui, mutta Gunilla-neiti vain
itki.

-- Mutta ymmärrä nyt, lapsi rakas, -- sanoi Esteri, -- että tällainen
järjestely on kaikkein paras.

Gunilla-neiti tahtoi kuitenkin toisin. Antaa Fransin mennä. Hän ei
tahtonut häntä enää nähdä.

-- Rakastatko sinä häntä vielä? -- kysyi veli synkästi, ja vaimon
kasvot punastuivat.

-- Voi, en, en.

Pitkiä, hiljaisia minuutteja. Sisar itki, ja vähältä ettei itkenyt
Esterikin, Hannukselan tytär.

-- Tässä ei ole kysymys muista eduista kuin siitä, että lapsesi saa
laillisen isän.

Sanat olivat Erik Wegenerin, mutta ääni tuntui vieraalta. Silloin
sisar antautui.

-- Tehkää mitä tahdotte, -- sanoi hän.

Ja neljännellä viikolla oli kaikki valmista. Kirkkoherra oli utelias
ja tuli itse toimittamaan vihkimisen. Hän oli samalla aikonut puhua
muutamia lohduttavia ja rohkaisevia sanoja nuorelle isännälle
ja hänen vaimolleen, mutta ne jäivät sanomatta. Molemmissa oli
jotakin niin ynseää, että vanha kirkkoherra tunsi itsensä noloksi
ja neuvottomaksi. Morsian itki koko ajan ja vastasi epäselvästi
kysymyksiin, sulhanen oli valkea kuin ruumis ja vapisi. Ja
todistajina olivat sisäkkö ja isäntärenki. Moista vihkimistä ei
kirkkoherra kuunaan ollut toimittanut. Ihme ei ollut, että hän, missä
vain sopiva tilaisuus oli, siitä kertoi.

Tuskin oli kirkkoherra saanut kunnollisesti onnitelluksi ja
hyvästellyksi, kun jo Erik Wegener osoittaa vastatehdylle
aviomiehelle ovea.

-- Olkaa hyvä! -- sanoo hän.

Frans Eriksson seisoo kivettyneenä paikallaan, huulet vavisten, nuori
rouva nyyhkii edelleenkin ja menee yläkertaan.

-- Se on valmis nyt, -- jatkaa Erik Wegener ja avaa oven salvasta. --
Olkaa hyvä.

Peuraniemen vävy ei esittele vastalauseita, tahdottomasti hän antaa
palvelijattaren auttaa päällystakkia ylleen.

-- Näinkö minun pitää mennä? -- kysyy hän.

-- Niin. Mutta teillä on tilaisuus kirjoittaa. Hyvästi nyt!

Ovi avautuu ja sulkeutuu, ja ulkona puhaltelevat syystuulet.

-- Ehkä sinä teit hänelle väärin, -- sanoo Esteri.

-- Tein niinkuin olin luvannut.

       *       *       *       *       *

Syystuulet heittäytyvät tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi.
Oikeastaan ne ovat alkaneet jo viime viikolla ja niitä jatkuu
yhtämittaisesti. Nyt on keskiviikko ja huomenna, torstaina, otetaan
Peuraniemeen se suuri, kahdeksattasadantuhannen markan kiinnitys.

On nyt puheenaihetta pitäjällä ja lienee Hannukselallakin
yksinäisyydessään miettimistä.



XVI


Kerran Erik Wegener pysähtyi ja alkoi tarkastella itseään.
Joskus, keskellä kiireisiä töitä ja suunnitteluja, hän oli tullut
pysähtyneeksi saman kysymyksen eteen, mutta antanut sen mennä
menojaan, vieläpä sitä menoa auttanutkin. Hänellä nyt ei kerta
kaikkiaan ollut aikaa sellaiseen. Hän oli kuin kello, joka on vedetty
käyntiin ja joka käy, kunnes veto loppuu. Hän niinkuin kaikki muutkin
ihmiset.

Minkä tähden, miksi?

Ei pidä filosofeerata asioita, joita ei kykene tajuamaan. Moni on
siitä tullut hulluksi. Hän, Erik Wegener, on kai astunut valjaisiin
isänsä kunnian vuoksi ja oman kunniansa vuoksi. Ja vaimonsa ja
omaistensa vuoksi myöskin. Se on hänen velvollisuutensa, eikä siitä
sen enempää. Maailmassa tapahtuu kaikki sittenkin auttamattoman
johdonmukaisesti.

Näin hän oli sivuuttanut kysymykset, joita moni olisi pitänyt varsin
tärkeinä ja suuriarvoisina.

       *       *       *       *       *

Kun hänen ajatuksensa nyt, tällä kertaa, alkoivat askarrella
niissä neljässä vuodessa, jotka olivat kuluneet, vaikuttivat ne
enemmän tunteisiin kuin järkeen. Hän tunsi jonkunlaista salaista,
ylitsepursuvaa riemua, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen
tulla ilmi. Mielikuvitus toimi ja maalaili, ajatukset hypähtelivät
asiasta toiseen kuin juopuneen. Että kaikki tulisi menemään
näinkin hyvin, sitä hän ei ollut osannut kuvitella, vielä vähemmin
järjellisesti ajatella. Neljä vuotta yhtämittaista työtä, kaikki
mennyt kuin edeltäkäsin määrätyn kaavan mukaan, tarvitsematta
kertaakaan suunnitelmasta poiketa ja tarvitsematta kertaakaan kärsiä
ylimääräisiä nöyryytyksiä.

Mikä hän sitten oli? Sitä hän ei osannut täsmällisin sanoin
määritellä. Viidettä vuotta sitten oli hän ollut nuorukainen, joka
juuri oli tullut mieheksi. Hän rakasti rytmiä ja musiikkia, tunnelmia
ja kukkien tuoksua. Hän ei ajatellut, vaan hän haaveili, kuvitteli
mielessään kaiken sen, minkä toivoi tapahtuneeksi tai paremminkin:
tapahtuvan. Niin hän oli haaveillut omasta tulevaisuudestaan, niin
itsestään ja Hannukselan tyttärestä. Sitten oli muuttumisprosessi
alkanut. Sen lähtökohta oli ensimmäinen kohtaus Hannukselan isännän
ja hänen välillä, se hänelle nyt selveni. Hän oli silloin vaipunut
haaveelliseen suruun, mutta joka tapauksessa se oli saanut hänet
ajattelemaan elävää elämää. Isän kuolema ja toinen kohtaus oli
ikäänkuin ravistanut hänet hereille ja antanut hänelle määrätyt
tehtävät käteen. Kuoleman olisi ensi kädessä pitänyt herättää surua,
ja kai hän oli surrutkin, niinkuin hyvän isän kuolemaa surraan,
mutta joku voima hänen sisässään toimi ja suunnitteli oman mielensä
mukaan, eliminoiden murheen ja poistaen ulkonaisen tylsyyden, jonka
suru tavallisesti joksikin aikaa surijaan tuo. Tämä sisällinen voima,
jolle hän ei keksinyt nimeä, oli pakottanut hänet tekemään toisen
ratkaisevan käyntinsä Hannukselaan, harmajaan linnaan, tämä sama
voima oli kannustanut häntä, kun hän viileässä pankkihuoneistossa
tyynesti ja asiallisesti päätteli Peuraniemen huimaavista veloista,
ja tämä sama voima ajoi häntä nytkin. Missä sen alkujuuri oli, sitä
hän ei, kuten sanottu, saattanut itselleen eritellä. Ehkäpä se
kaikki vain oli haaveilua, joka, sen sijaan että olisi askarruttanut
mielikuvitusta ja istuttanut häntä joutilaana, pani hänet liikkeelle.
Niin, ehkäpä se todellakin oli ainoastaan sitä.

Ulkona oli räiskyvä pakkanen. Ihmiset olivat jo aikoja sitten menneet
levolle, mutta hän istui tässä yksin ja mietti ajallisia asioita ja
siinä välissä myöskin ajattomia. Tässä oli hänen edessään kirje.
Se oli Frans Erikssonilta, ties kuinka mones jo järjestyksessä.
Äänensävy sama kuin ennenkin: puolittain uhitteleva, puolittain
nöyrä. Hän, Frans Eriksson, oli menetellyt väärin, häntä oli
yllytettykin. Hän rakasti sentään kaunista vaimoaan, jolle hän
aiheettomasti oli tuottanut kärsimyksiä, ja lastaan, jota ei ollut
nähnyt. Oli aina rakastanut. Eikö hän saisi tulla katsomaan. Olihan
hänellä sitäpaitsi laillinen oikeus. Ellei tähän tulisi vastausta,
rupeaisi hän hakemaan avioeroa.

-- Ruvetkoon, Herran nimessä! -- ajattelee Erik Wegener.

Mutta jos sovinto on mahdollinen, auttaa hän Erik Wegeneriä, missä
voi. Hänhän ei ollut toiminut omasta aloitteestaan.

-- Näyttäköön teossa, älköönkä kulutelko aikaansa kirjoittelemalla,
-- miettii Erik Wegener edelleen ja pistää kirjeen laatikkoon, mutta
jatkaa heti: -- Eihän hänellä sentään ole muuta tekemistäkään kuin
miettiä sitä yhtä asiaa.

Erik Wegener päätti vieläkin olla vastaamatta. Oikeastaanhan ei
asia häntä enää liikuttanutkaan, sillä vihkimisen jälkeen hän oli
antanut lopun sisarensa hoidettavaksi. Ja Gunilla-siskosta hän ei
saanut selvää. Hän oli Esterin apuna taloudellisissa askareissa ja
vaali lastaan, jonka nimeksi oli pantu Erik. Asia ei tullut koskaan
puheenalaiseksi, ja milloin keskustelu sitä kaukaakin sivuutti,
poistui Gunilla-sisko. Hän ikäänkuin suri ja häpesi, mutta kumpaa
hän teki enemmän, siitä ei veli ottanut selvää. Toisinaan sisar
nimellisen miehensä kirjeisiin vastasi, toisinaan ei. Saattoi olla
jotakin uudelleen syntymässä, saattoi myöskin olla lopullisen lopun
alkua.

Toisin Sigrid, nuorempi sisar. Eloisa, iloinen luonne, jonka suurin
suru oli flyygelin mahdollinen menettäminen, ei ollut viihtynyt
yläkerrassa jouluunkaan asti, jonne hän oli seurannutkin vain
jonkunlaisesta yhteistunnosta. Hän oli ruvennut pian kaipaamaan alas,
"ihmisten joukkoon", ja että vanhempi sisar oli ehtinyt aikaisemmin,
siihen, kuten jo tiedämme, oli omat omituiset syynsä. Mutta Sigrid
oli kuin itsestään seurannut heti jäljessä ja muuttunut Esterin
sokeaksi ihailijaksi.

"Oikeastaan minä jo ihailin sinua ennen kuin Erik", oli hän
selittänyt, "mutta eihän sellaista sovi näyttää".

Ja kuin selitykseksi äkilliselle tunteenpurkaukselleen ja
ällistyttävälle totuudenrakkaudelleen hän liitti:

"Se johtuu siitä, näetkös, että sinä aina osaat olla juhlallisen ja
totisen näköinen niinkuin nunna. Ja pitää suusi kiinni."

Se nyt oli selvää ja väärentämätöntä Sigridiä.

Veljeä hymyilytti, kun hänen mieleensä yksinäisyydessä tulivat
nämä asiat, hymyilytti elämän meno kokonaisuudessaan ja sisaren
touhu. Mutta sitten tuli hänen mieleensä seikkoja, jotka tappoivat
hymynhäiveen.

Äiti. Äiti ei ollut lausunut Esterille yhtään sanaa ensi tapaamisen
jälkeen ja tuli harvoin näkyviin yläkerrastaan. Mutta äiti on
auttamattomasti väärässä, sanoivat pojan kaikki vaistot. Eikä hän
millään tavalla ruvennut rakentamaan yhdyssiltaa eikä syventynyt
äidin katsantotapaan ja -kantaan. Hän tunsi, että se on mahdotonta,
ja toiseksi hän tunsi, ettei neljännellä käskyllä ole tässä
vähintäkään sanansijaa. Mutta joskus hän oli kauhukseen huomannut,
ettei hän ollut äidin olemassaoloa muistanutkaan eikä ottanut häntä
lukuun suunnitelmissaan.

-- Aluksi oli äiti aiheettoman ylpeä, -- päätti hän. -- Ja sitten
äiti yksinäisyyteensä tottui tai ei tahtonut, väärästä ylpeydestä,
luopua siitä. Mutta hän tulee kyllä, hän tulee kyllä, kun näkee,
mihin koko meidän työmme tähtää.

Ja lopuksi hänen ajatuksensa liitelivät harmajaan linnaan ja
kaikkeen, mikä sen kanssa oli yhteydessä. Oliko olemassa jonkunlainen
sotatila Hannukselan ja Peuraniemen välillä? Olikohan hän kenties
eräissä suhteissa tehnyt väärin Hannukselan asujamia kohtaan?
Viime kysymykseen hän nyttemmin rauhallisesti saattoi vastata
kieltävästi. Jo silloin, viidettä vuotta sitten, oli hän ollut
tietoinen siitä, että ulkonaisesti hänen tekonsa kylläkin näyttäisi
harkitsemattomalta, mutta että vääryyttä siinä ei saattanut
löytää. Ne harvat kerrat, jotka hän oli Hannukselan isännän
jälkeenpäin kohdannut, olivat tuottaneet ilmeistä vastenmielisyyttä
Hannukselalle. Hän oli muistanut, missä suhteissa hän on
Hannukselaan, hänen sydämensä oli ruvennut tykkimään kiivaammin
ja veri oli ajautunut päähän, ja siinä ohessa hän oli huomannut,
että Hannuksela, jos oli tilaisuutta, mieluummin oli niinkuin ei
huomaisi häntä kuin vastasi hänen kunnioittavaan, miltei nöyrään
tervehdykseensä. Joskus se oli käynyt hänen sisulleen ja hänen
ylpeytensä oli herännyt, mutta sitten hän oli vaistonnut Hannukselan
ajatuskannan: hän oli vienyt hänen ainoan tyttärensä köyhyyteen
ja surkeuteen ja hän sai sen, minkä ansaitsikin. Ei mitään muuta.
Sotatila oli siis Peuraniemen ja Hannukselan välillä olemassa, ja
ennenkuin hän, Erik Wegener, siitä kunniallisesti selviytyisi,
vaadittiin vielä paljon pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Mutta niitä
hän uhraisi niin kernaasti.

Näin miettii Erik Wegener elämänsä juoksua, ja yhä pitemmälle ehtii
yö. Öljy kuluu vähitellen lampusta loppuun, mutta sitä hän ei huomaa.
Hän antaa ajatustensa kerrankin vapaasti liidellä, saahan niitä,
Jumala paratkoon, keskittää ja vaivatakin. Jo aamusella se on edessä.

Eikä hän huomaa, kuinka sivuovi aukeaa ja hänen vaimonsa astuu
sisään. Istuu vain ja miettii ja antaa savukkeen hiljakseen palaa
loppuun.

-- Mutta miks'et sinä jo mene nukkumaan? -- kysyy Esteri. -- Vai onko
taas joitakin... ikävyyksiä?

Mies säpsähtää ensin, mutta sitten valtaa hänet lämmin, viihdyttävä
tunne.

-- Ei toki. Istun tässä vain muuten, -- vastaa hän ja asettaa
vainionsa istumaan sohvaan.

Hiljaisuutta. Molemmat tarkastelevat toisiaan, ja vaimon poskipäille
nousee ohut puna.

-- Tarkastelin sinua lampunvalossa, -- virkkaa hän. -- Sinä olet
vanhentunut ja tullut melkein kovan näköiseksi.

-- Hm...

Miehen on vaikea keksiä vastausta, vaikka hänen ajatuskoneistonsa
onkin taukoamattomassa käynnissä. Tuo tuossa, tuo rakas, Esteri, mitä
hän mahtaneekaan ajatella ja sulkea itseensä? Nyt on yö, ja ajatukset
ovat herkimmät ja hempeimmät.

Vaimo oivaltaa miehensä ajatukset, ja vastaus soinnahtaa kuin
itsestään.

-- Missä sinä olet, siellä on minunkin hyvä olla, -- sanoo hän
katsoen miestään suoraan silmiin. Vanhempani antavat kyllä joskus
anteeksi sen, mitä on anteeksiannettavaa. Mutta se yksi asia minua
vaivaa...

Mies arvaa, mistä on kysymys. On kuin sähkövirta kävisi läpi hänen
ruumiinsa, joka hetkeksi tuntuu menettävän tajuntansa, veri nousee
päähän, poven alla palaa, ja kädet vapisevat. Molempien hengitys
salpautuu ja käy sitten hitaasti ja raskaasti, melkein läähättäen.

-- Ei, -- vastaa hän raskaasti ja kuin ponnistaen viimeiset voimansa.
-- Peuraniemi on vielä velassa, ja ajattele, jos juuri silloin...

Erik Wegeneriä ajatus kammottaa ja hurmaa. Pakkanen paukkuu nurkissa,
ja hän menee ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kun hän nyt katselee
välkkyilevää taivaankantta, tuntuu kaikki mainen pyrkimyksilleen
kovin pieneltä ja vähäpätöiseltä, pieneltä Peuraniemi suunnattomine
velkoineen, pieneltä joen takana kirkasta taivasta kohden kohoutuva
harmaja linna, pieniltä ihmiset arkisine touhuineen ja kaikkein
pienimmältä hän itse vähäpätöisyydessään. Taivas kaareutuu
mustanpuhuvana ja välkkyilevänä ja korkeana, mutta eivätkö sittenkin
tähdet ole täällä lähempänä kuin muualla, olkoonpa, etteivät meidän
pyrkimyksemme noita tuolla ylhäällä liikuttaisikaan.



XVII


Ja niin tapahtui, että kunnallisneuvoksetar Wegener eräänä aamuna
tuli alas. Se tapahtui kevätaamuna, heti aamiaisen jälkeen.

Erik Wegener tuli omituisella tavalla liikutetuksi puhutellessaan
äitiään. Hän ei ollut varhemmin pannut merkille niitä muutoksia,
joita äidissä viiden vuoden kuluessa oli tapahtunut. Nyt, kirkkaassa
auringonvalossa, pienen pienten tomuhiukkasten leijaillessa valkeassa
valojuovassa, nuo muutokset näkyivät entistä selvemmin ja räikeämmin.
Kuukausi sitten, viikko sitten, eilen ei Erik Wegener vielä ollut
niitä ulkonaisia muutoksia huomannut, nyt ne yht'äkkiä, aivan kuin
yöllä tulleina, murheellisina ja räikeän alastomina astuivat silmien
eteen. Illalla puhuttelet parhaissa voimissaan olevaa jäykkää,
ylpeätä ihmistä, aamulla näet saman ihmisen, mutta hän on silloin
vanhus, avuton, nöyrtynyt, vanhanaikaiset vaatteet huonosti sopien
jollakin tavoin lyhistyneelle vartalolle. Ja kuitenkin olivat
muutokset tapahtuneet päivä päivältä, vähitellen, asteittain.

Kunnallisneuvoksettaren tuloa ei ollut kukaan ilmoittanut, hän
ilmestyi hiljaa ovelle, painoi sen kiinni jäljessään ja astui sisään.
Hän näytti olevan outo ympäristössään ja loi kysyvän -- pojasta
näytti: pelästyneen -- katseen ympärilleen. Kädessä oli hänellä
surukirje.

-- Häiritsenkö minä sinua? -- kysyi hän hiljaisella äänellä,
valmiina, niinkuin näytti, vetäytymään takaisin ja tulemaan
sopivampaan aikaan.

Pojan olo tuli entistä tukalammaksi ja tuskallisemmaksi. Seisoa tässä
ja ottaa vastaan kuin vieras ihminen -- oma äitinsä.

-- Ei suinkaan, -- huudahti hän melkein hätäytyneesti ja talutti
äitinsä istumaan. Kuinka mamma nyt tuollaista...

Seisoa tässä ja ottaa vastaan oma äitinsä keksimättä edes yhtään
ystävällistä sanaa. Asuttu samojen seinien sisäpuolella, ollaan
äiti ja poika, eikä tiedetä toinen toisestaan. Viisi vuotta! Jos
joku tulisi häneltä kysymään, kuinka äiti on ne viettänyt, niin
hän ei voisi antaa selvää ja tyhjentävää vastausta. Hän on tehnyt
muodolliset velvollisuutensa, mutta onko hän koskaan edes kysynyt,
tarvitseeko äiti mitään!

Kunnallisneuvoksetar istuu ja hypistelee kirjettä käsissään. Hänen
on jostakin syystä vaikea puhua, ja tarkkaavaisempi näkijä voisi
huomata, että hän taistelee liikutusta vastaan.

-- Veljeni... enosi, piti minun sanoa, -- aloittaa hän, -- on
kuollut ja minä menisin kernaasti...

Hän ei voinut sanoa sanottavaansa loppuun, vaan purskahti itkuun.
Ja itku valtasi pojankin. Hän ymmärsi niin täydellisesti äidin
kyyneleet, jotka pitkän aikaa patoutuneina nyt pääsivät valloilleen,
ymmärsi aseman nöyryyttävyyden ja ymmärsi senkin, ettei äiti saanut
pyyntöä huuliltaan: Minä menisin kernaasti hautaamaan veljeni, mutta
minä tulin kysymään, sallivatko sinun asiasi. Ja poika heittäytyi
polvilleen äitinsä eteen niinkuin lapsena, jolloin hän hänelle uskoi
pienet ja suuret murheensa, kätki päänsä hänen syliinsä ja hoki:

-- Anna anteeksi...

Mutta äiti silitteli hiljaa ja lempeästi hänen hiuksiansa, niinkuin
ennenkin, ja vastasi:

-- Ei niin, Erik, sillä sinä ja vaimosi olette molemmat oikein
tehneet, vaan minun on saatava anteeksi...

Hannukselan tytär ei ratkea rajuun itkuun. Hänen povensa vain nousee
ja laskee, kyyneleet valuvat kirkkaana virtana pitkin poskia alas
kaulalle ja puserolle, ja hän painaa päänsä anoppinsa rintaa vasten.

-- Älkää minun takiani itkekö, -- sanoo hän, -- minulla ei ole mitään
anteeksi annettavaa, vaan päinvastoin pyydettävää. Olisihan minun
pitänyt lähestyä, mutta en ole oikein tiennyt, kuinka...

Mutta kunnallisneuvoksetar itkee yhä. Hellyys, kauan aikaa pidätetty,
on päässyt valloilleen.

Kuinka paljon on Esteri saanut kärsiä hänen takiansa? Ja tämä
kärsimys vielä muiden lisäksi!

-- Ettehän te ole minulle mitään pahaa tehnyt, -- vastaa Esteri ja
vetäytyy hiljaa ja huomaamatta omaan kammioonsa.

Tämä päivä valaa suurta sopusointua ja rauhaa yli koko
Peuraniemen. Aurinko paistaa ulkona, ja sisällä on lämmintä ja aran
tunnelmallista. Sanoja puhutaan, mutta niitä puhutaan enemmän muodon
vuoksi, harkiten ja soveliaasti valiten. Ja kunnallisneuvoksetar
huomaa, että salissa ovat vanhat Wegenerit ja molemmat Gyllenmarckit
puolisoineen vielä paikoillaan, mutta häneltä pääsee huokaus, kun
hän näkee, miten paljon kaikki on muuttunut. Siinä huokauksessa on
kuitenkin yhtä paljon iloa siitä, että hän taas on tässä huoneessa,
että hän taas on kotonaan, ja toivoa siitä, että ehkä kaikki tulee
ennalleen, kuin auttamattomasti menneen suremista.

       *       *       *       *       *

Mutta Soiluan ruukilla on vanha parooni Gyllenmarck,
kunnallisneuvoksettaren veli, kallistanut päänsä ikuiseen lepoon. Ja
niin näkevät pitäjäläiset senkin, että vanha kunnallisneuvoksetar ja
Peuraniemen nuori emäntä yhdessä lähtevät pitkälle matkalle Soiluaan
tehdäkseen vainajalle viimeisen palveluksen. Joku näkee vielä senkin,
että Hannukselan isäntä tullessaan asemalle menijöitä vastaan
nopeasti kääntää hevosensa syrjätielle, aivan kuin olisi aikonutkin
sinne mennä, välttääkseen kohtaamasta tulijoita.

Kymmenen vuorokauden kuluttua he palaavat. Kunnallisneuvoksetar on
masentunut ja vakavan näköinen. Mitään hauskoja uutisia hänellä ei
ole kerrottavana. Soilua tulee auttamattomasti joutumaan vieraille,
Constantinissa ei ole miestä sitä pitämään. Jo hautajaispäivän iltana
oli hän antanut valtuudet toiselle ja matkustanut jonnekin, minne,
sitä hän ei ollut kenellekään kertonut.

-- Se siis oli viiden sukupolven kokoaman omaisuuden loppu? -- pääsi
pojalta tahtomatta katkerasti.

       *       *       *       *       *

Se, mitä hänelle, kunnallisneuvoksettarelle, laillisesti kuului, se
tulee huomenna kahdessa suljetussa rautatievaunussa. Soiluan velkojat
olivat joka tapauksessa tulleet tyydytetyiksi.

-- Minusta näytti niiden kasvoista, että liiaksikin, -- pisti Esteri
väliin.

-- Ei kai serkkuni muuten olisi hallintoa luovuttanutkaan, -- vastasi
hänen miehensä. Mutta ne mamman tavarat pitää huomenna muistaa
haetuttaa asemalta. Ehkä onkin paras, että menen sinne itse valvomaan.

-- Ne ovat melkein kaikki tarpeettomia, väitti kunnallisneuvoksetar,
-- niin että epäilen, tokko meille niistä on mitään hyötyä. Vaikka
hyvin arvokkaitahan ne kyllä ovat.

-- Ah, mamma saa olla huoletta, -- naurahti poika rohkaisevasti. --
Me saamme nyt Peuraniemestä irti, mitä välttämätöntä on. Meidän ei
ole pakko mistään luopua.

Kunnallisneuvoksettaren silmissä kiilsi kyynel.

-- Ja on minulla sitten muutakin, mutta siitä kerron huomenna, --
lopetti kunnallisneuvoksetar.

Illalla, kun muut jo olivat levolla, kertoi Esteri miehelleen:

-- En eläissäni ole nähnyt niin komeata paikkaa kuin se Soilua.

-- Komeahan se on, -- myönsi mies.

-- Ja ajattele: kaikki pantiin puhtaaksi! Mutta vaikka niin meni
kaikki, tuli äidillesi, paitsi tavaroita, vielä kymmeniätuhansia,
ellei satatuhatta markkaa rahaa.

-- Kuinka se on mahdollista! -- huudahti Erik Wegener kalveten. -- Ne
olisi pitänyt luovuttaa serkulleni.

-- Isäsi oli aikoinaan, naimisiin mennessään, jättänyt ne sinne
jotakin kuittia tai velkakirjaa tai sellaista vastaan. Se velkojain
asiamies ne rahat äidillesi antoikin.

-- Vai niin, -- sanoi mies kuivasti ja hiukan vaivaantuneesti.

-- Ei äitisikään sitä muuten olisi tiennyt, jatkoi Esteri. --
Isävainajasi kai ei ollut koko asiasta koskaan maininnut, ja
muutenkin kai oli unohtunut koko juttu.

-- Hm..., -- hymähti mies syviin mietteisiin vaipuneena.

Koko maailma oli täynnä odottamattomuuksia ja yllätyksiä. Iloisia,
jos surullisiakin. Hän sai ruveta uudelleen penkomaan mahdolliset ja
mahdottomat säilytyspaikkansa.

Kolmantena päivänä hän kyseenalaisen paperin löysi. Se oli
muutamassa hylätyssä korissa, joka oli sullottu täyteen kannettomia
lastenkirjoja, pääty-ullakon perimmäisessä sopessa; vanhuuttaan
kellertävä paperi varustettuna parooni Gyllenmarck-vainajan isän
kankealla nimikirjoituksella ja sinetillä.

Ah, kuinka pilkusta pilkkuun isä vainajan tapaista, niin herttaisen
ylimielisen välinpitämätöntä!

Peuraniemen velka oli siis taasen vähentynyt.



XVIII


Pitäjä oli kuin henkeä pidätellen pysähtynyt seuraamaan Peuraniemen
vaiheita ja sitä näkymätöntä taistelua, jota Peuraniemen nykyinen
omistaja kävi, eikä mielipiteitä eikä ennustajia puuttunut.

-- Sillä tavoin vaimonkin otti, -- sanottiin. Mutta kyllä Hannuksela
sen keikauttaa.

-- Mitäs se, Hannuksela, vävyään keikauttaisi.

-- Eipä kylläkään muuten, mutta se Hannukselan sisu. Ei se ikinä anna
anteeksi.

Jämähti sitten Peuraniemeen se huikea, kahdeksattasataatuhatta käyvä
kiinnitys, ja pitäjä hölmistyi. Kaksi edellistä kuoletettiin kyllä,
mutta ne olivat kuin pisara meressä.

-- Kyllä nyt tuli Peuraniemen lähtö, ennustettiin.

Ja niin varmoja oltiin siitä "lähdöstä", että tiedettiin jo
edeltäkäsin sanoa, kuka huutajakin tulevassa huutokaupassa tulisi
olemaan. Hyvä on, että Peuranientäkin opetetaan. Onkin oltu niin
kekkavia ja herroja, ettei päälle ole tahtonut uskaltaa katsoa.
Kuljettu niin, ettei ole nähty muuta kuin tapuli ja taivas.

-- Mutta eiväthän peuraniemeläiset ole kuunaan kenellekään mitään
pahaa tehneet, -- väittää joku vastaan. -- Mukavia ja kansanomaisia
ihmisiä ovat olleet, vaikka ovatkin kuuluneet isoisiin.

-- Isoisia ja kansanomaisia! Joo, saa sitä nyt sanoa. Mutta kyllä
sen oli heti niiden miinistä ja naaman ilmeestä nähnyt, että me sitä
tässä jotakin olemme.

-- Kussa haaska on, sinne korpit kokoontuvat, -- sanoi miettiväisesti
Mäenpään herastuomari, jolla oli ollut lyhyt ja tyhjentävä
keskustelunsa Hannukselan isännän kanssa.

-- Kyllä Peuraniemessä nyt ollaan huonoja, jatkoi hän ja sytytti
silmät muljollaan piippunsa mutta eipä pidä mennä sorkkimaan liian
aikaisin. Ei tiedä kuinka päin ne asiat kaiken lopuksi kääntyvät.

Ja ikäänkuin huutomerkiksi tukeville mielipiteilleen herastuomari
kaiken lopuksi toisti Hannukselan sanat:

-- Perkelettäkös teitä muuten Peuraniemen asiat liikuttavat! Ei kai
teistä kukaan ole saamassa, ellei antamassakaan. Kyllä ne sen varan
ovat pitäneet. Taidetaan paremmin olla annon puolella, ellen väärin
luule.

Saattoihan Mäenpään herastuomari sen puolesta olla vähin oikeassa.
Mutta siinä nyt menivät vuosisadan vanhat mööpelit ja taulut ja
kalleudet. Niin että kyllä sitä, niinkuin sanotaan, lopuksikin on
itku pitkästä ilosta. Ja mitä vielä tulleekaan menemään, sitä ei
kukaan voinut edeltäkäsin sanoa.

Ennustajat ja profeetat joutuvat häpeään. Peuraniemestä ei enää
mene mitään. Huutokauppaa eli avisuunia ei tule. Mutta sensijaan
kuulutetaan muutamana sunnuntaina Peuraniemen vanhin tytär ja
se tehtailijan poika, josta jo oli kerrottu, ettei hän enää aio
Peuraniemen tyttärestä huoliakaan. Pappilan keittiön kautta pääsee
kylälle livahtamaan huhu siitä, kuinka kuulutus oli otettu ja kuinka
vihkiminen toimitettu ja kuinka sulhanen heti sen jälkeen oli
saanut lähteä tiehensä, vaikka juna lähti vasta seuraavana aamuna.
Kievarissa oli maannut yön.

-- Ei tainnut siitäkään sulhasen rikkaudesta Peuraniemelle, hyötyä
lähteä.

-- Ei, mutta mahtinsa on Peuraniemen pojalla köyhänäkin. Mars vain
vihille ja sillä hyvä.

-- Joo. Ja kertovat, että se sulhanen perältäkin olisi jäänyt, mutta
Peuraniemen poika oli sanonut, ettei sinua tässä enää tarvita, ja
melkein niinkuin ajanut ovelle. Viia kertoi, itse oli auttanut
palttoota päälle. Ei edes rouvaansa ollut saanut hyvästellä.

-- Sillä tavalla.

Jos Erik Wegenerin ja Peuraniemen osakkeet pitäjäläisten silmissä
jollakin tavoin olivat laskeneet, niin ne vähitellen alkoivat
nousta. Syytä ei voinut tarkemmin määritellä. Hänet nähtiin harvoin
ja silloinkin vain ohimennen, vielä harvemmin hän kenenkään kanssa
ryhtyi puheisiin. Jotakin synkkää, alakuloista ja ennen aikojaan
vanhentunutta hänessä vain oli.

Hannukselan tyttärestä, Peuraniemen emännästä, ei tiedetä senkään
vertaa, sillä hänet nähdään vielä harvemmin. Muuttunut hän ei
ainakaan ole. Samanlainen on kuin ennenkin. Jos sisällä jotakin
liikkuneekin, niin syrjäinen sitä ei ainakaan pysty huomaamaan. Mutta
sehän onkin aina ollut Hannukselan haltijain luonteen peruspiirteitä.

Sortuva Peuraniemi alkaa pitäjäläisten silmissä kuin uudelleen
syntyä. Ennen oli Peuranientä asuttu ylhäisen välinpitämättömästi,
oli tehty sen verran kuin oli suvaittu, ja voudit olivat levänneet
kilpaa väen kanssa. Nyt siellä kävi kaikki kuumeisella kiireellä ja
aivan kuin näkymättömän käden ohjaamana. Peuraniemen tilukset eivät
suotta olleet laadultaan pitäjän parhaita, ne oli vain laiminlyöty,
kun oli hyvin eletty muutenkin. Mutta Peuraniemen poika pani väkeä
kydöille ja saroille. Mistä hän otti rahat niiden maksamiseen,
sitä ei kukaan osannut arvata eikä kukaan tiennyt, että hän vietti
unettomia öitä, kiristi hampaansa yhteen ja ummisti silmänsä omille
ja lähimpiensä kieltäymyksille.

-- Nousee se, Peuraniemi, nousee.

Ja nousihan se. Kahden vuoden kuluttua oli meijeriin tuotu maitomäärä
noussut kaksinkertaiseksi, ja sitä mitä kaupunkiin vietiin, ei kukaan
ruvennut laskemaankaan. Ihmetellen kerrottiin pitäjällä, että jo
taas lisättiin Peuraniemessä karjaa ja taas otettiin pari piikaa ja
yksi renki lisää. Yleensä väki meni Peuraniemeen kernaasti. Palkka
oli kyllä hiukan vähäisempi kuin muualla, mutta munteeringit olivat
paremmat, ruoka oli parempi ja kohtelu täsmällinen ja hyvä. Ei
huomannut olevansa velkaisessa talossa. Tee omana aikanasi vaikka
mitä, mutta talon aikana työtä niin että paikat natisee.

Kaikenlaista uuttakin ne siihen Peuraniemeen keksivät, niinkuin
sen sian- ja kananhoidonkin. Olihan tuota nyt ennenkin, mutta ei
paremmissa taloissa ollut ennen kuin omiksi tarpeiksi. Nämä nyt
möivätkin. Rahaa sitä vain kaikella tavalla piti kääriä kokoon. Mutta
tarvittiinkinhan sitä Peuraniemessä, ei sen puolesta.

Entä kuinka on Peuraniemen kunnallisverojen laita? Maksetaan,
mutta maksetaan kun ehditään. Peuraniemestä ei koskaan, niinkuin
Hannukselasta, tuoda koko määrää yhdellä kertaa, vaan maksetaan
joka kannossa määrätty osa eikä sitäkään ennen kuin viime tingassa.
Kai hänellä rahoja, tietenkin, on sen verran aina takanaan, mutta
piimittää muuten vain ehtiäkseen niitä vuoden varrella käyttää omiin
hommiinsa. Korkojahan vain kasvavat. Ei se Peuraniemen poika suotta
ole kirjojansa lukenut.

Niin seuraa pitäjä taukoamattomalla harrastuksella Peuraniemen
edesottamisia, mutta mitään ehdottoman varmaa he eivät saa tietää.
Täytyy tyytyä vain siihen, mitä syrjästäpäin kuulee. Ja vähitellen,
mutta varmasti, alkaa Erik Wegener, johon he ovat suhtautuneet kuin
kysymysmerkkiin, saavuttaa heidän hiljaisen kunnioituksensa.

Niinpä he sitten kolmantena keväänä näkevät, kuinka Haapakosken
rannalle aletaan vedättää hirsiä ja kuinka kaupungista tullut
rakennusmestari siinä kulkee, mittailee, viittilöi ja suunnittelee.
Haapakoski kuuluu Peuraniemen nautintoihin ja on viisi kilometriä
kirkolta rannikolle päin. Siinä se on kohissut jo iankaikkisesti
metsäisten kumpujensa välissä, jotka minuutiksi katkaisevat
laakean yksitoikkoisuuden. Siinä se on kohissut muutamine satoine
hevosvoimilleen, eikä sillä ole ollut muuta merkitystä kuin että
pitäjän nuoret ovat korkean veden aikana tehneet huviretkiä sen
rannoille ja tanssineet kalliolla.

-- No mitäs siihen nyt sitten?

Rakennusmestarin aika on täpärällä ja hän luo pikaisen
syrjäsilmäyksen uteliaihin. Sitten hän taas mittailee ja viittailee
miehilleen.

-- Mylly ja kotitarvesaha, -- vastaa hän.

-- Jaa.

Uteliaat kohentelevat piippujaan ja kokoontuvat yhteen ryhmään.

-- Ja pirun kiirekin sillä kuuluu olevan, virkahtaa rakennusmestari
ohimennen.

-- Vai kiirekin vielä. Peuraniemen isänt... tuota... herrako se...?

-- Sepä juuri.

-- Ja rahat sillä vain riittää?

-- En ole heitä kysellyt. Käski rakentaa ja minä rakennan. Kylläpähän
maksun saa.

-- Niinpä vain. Urakallako se?

-- Urakalla.

Hiljaisuutta uteliaiden joukossa. Aurinko on jo melkoisen korkealla
ja hanget kimaltelevat. Piipuista ja sikareista tupruaa savu entistä
sakeammin.

-- Taitaa tulla kalliskin?

-- Kun ei ole lupa puhua.

Rakennusmestari hymähtää ja loittonee. Hänellä on paksu, punainen
niska, ainainen pieni hymynhäive suupielessä ja raskasta riuskuutta
meiningeissä. Ensin oli Erik Wegener tullut hänen luokseen ja
esittänyt asian. Pitkiä miettimisiä ja laskemisia. Kannattaako vai
eikö kannata? Tietysti sen täytyi kannattaa. Pitäjällä oli vain kaksi
vesimyllyä, ja laudat täytyi kiskoa kahden pitäjän takaa, ellei
joku katsonut paremmaksi maksaa junarahtia ja tuottaa kaupungista.
Haapakoski oli sovelias paikka, vaikka olikin hiukan syrjässä
kirkolta. Kaikilta pitäjän kulmilta melkein yhtä pitkä matka ja
helppo pääsy ulkopitäjistäkin. Työtä tulee olemaan enemmän kuin
tarpeeksi, sillä pitäjät ovat suuret ja viljelykset laajat.

"Kas vain, että herra on tämän kaiken huomannut", oli hän,
rakennusmestari, tullut maininneeksi.

"Tuli äkkiä mieleeni. Kerran, poikasena, kuulin isä vainajan puhuvan
asiasta, mutta siihen kai se sitten jäi."

Nyt teki vain enää rahoittamiskysymys kiusaa. Peuraniemen herra oli
ollut niin asiaan innostunut, ettei ollut koko kysymystä tullut
tarkemmin ajatelleeksikaan, kysymystä, joka sittenkin oli kaikkein
tärkein. Rakennusmestari oli huomannut, että Erik Wegener oli tuon
kysymyksen edessä, säpsähtänyt. No, eihän tuota kalveta tarvitse, on
tuollaisia asioita ennenkin saatu järjestymään. Ja taas mietitään
ja harkitaan ja tuumaillaan, ja Peuraniemen herran raskas leuka
lepää nyrkkiä vasten, mutta silmät loistavat. Rakennusmestarikin,
syrjäinen, näkee, että ajatus toimii ja mielikuvitus rakentaa.

"Se on rahan arvoinen, se koskikin", oli Erik Wegener sanonut.

"On. Syntihän se on, että se tyhjään ilmaan kohisee."

Mutta viimein oli Peuraniemen herran katse ikäänkuin kirkastunut
loisteessaan. Aloittaa työt vain vaikka kolminkertaisella voimalla.
Rahakysymyksen täytyy, on pakko järjestyä. -- No, mikä siinä sitten
on. Ikkunastaan oli rakennusmestari nähnyt, kuinka Erik Wegener
suoraan kadun yli oli mennyt pankinjohtaja Törnroosin taloon eikä
päivänvalon aikana tullut sieltä pois. Vasta seuraavana päivänä tuli
hän tekemään kirjallista sopimusta ja heti sen allekirjoitettuaan löi
määrätyn summan pöytään. Oli sillä sisua, oli kerrakseen, ja tässä
hän, rakennusmestari nyt kulki ja toteutti sen aivoissa syntynyttä
suunnitelmaa.

Katseleva ryhmä ei ollut vielä hajaantunut.

-- Hyötyä se Peuraniemen herra meinaa, sanoo joku.

-- Ei kai se vahingokseen tätä rakennuta, virkahtaa rakennusmestari.

-- Eipä tietenkään. Pian se rupesi kyntensä näyttämään.

-- Sanos... Ja rahat vain saa heltiämään irti. Mistä sitten saanee?

-- Herrat ovat yhtä luuta kuin suden selkä.

-- Ei ole uusi viisaus. Mutta me tämän rustingin saamme lopuksi
maksaa.

Rakennusmestarin silmät kiiluvat, ja hän sytyttää pitkän, mustan
sikarin.

-- No ette vahingoksenne ainakaan maksa, minkä maksanette, -- sanoo
hän hiukan terävästi. -- Ettekä ole tainneet vahinkoon muutenkaan
tulla ainakaan Peuraniemen takia.

Taas se sama juttu.

-- No ei, ei sen puolesta, -- sanoo äskeinen puhuja, Ala-Mikkolan
isäntä, kuin anteeksi pyytäen. -- Muuten vain tulin sanoneeksi.
Meinasin, että kaikkea se keksiikin. Ei ole tullut vahinkoa, elleipä
suuresti hyötyäkään.

-- No nyt ainakin hyödytte.

-- Taitaa niin olla.

-- Varmasti.

Rakennusmestari menee taas valvomaan alkavia töitä, ja uteliaat
alkavat hitaasti kävellä maantielle. Mutta puheensorina ja väittely
yltyvät ja kiivas keskustelu kantautuu maantieltä työmaalle asti.

       *       *       *       *       *

Kerros kerrokselta kohoaa uusi rakennus, ja jo aletaan paikalle
vedättää koneita ja muita vehkeitä. Silloin, muutamana kesäiltana,
kävelee Mäenpään herastuomari Peuraniemeen. Pitkin kevättä on
isäntien kesken käyty keskusteluja, ja niiden keskustelujen
perusteella kääntyy nyt Mäenpään herastuomari harkiten ja arvokkaasti
valtatieltä Peuraniemen puistokujalle.

Hän ei ole koskaan aikaisemmin Peuraniemessä käynyt ja hän tuntee
kasvavaa uteliaisuutta lähestyessään suurta, monipäätyistä
päärakennusta.

Erik Wegener on kotosalla ja juo kahvia vaimonsa kanssa. Parhaimmalla
tahdollaankaan ei Mäenpään herastuomari saata keksiä Esterissä mitään
masentunutta ja alakuloista, niin häärää kuin emäntä ainakin omassa
talossaan, tekee lyhyen tervehdyksen kättä antamatta ja poistuu.

Eipä ettei hiukan häkelly Mäenpään herastuomari. Hän on aikonut
esittää asian vertaisesti, noin ikäänkuin hiukan auttaakseen
Peuraniemen nuoria haltijoita, antaisi kautta rantain ymmärtää, --
hiukan sukujakin ollaan Esterin kanssa, ollaan pikkuserkku äidin
kanssa, -- mutta kun Esteri poistuu, menevät Mäenpään herastuomarin
tuumat vähän sekaisin. Hän ei tunne oloaan vertaiseksi ja kodikkaaksi
eikä saata heittäytyä sohvan nurkkaan, jonka olemassaolon hän jo
edeltäkäsin oli aavistanut, haastelemaan harvakseen ja vertaisesti ja
tuttavallisesti. Liekö tuo sitten Esterin mukana tunkeutunut harmajan
linnan henki tännekin, -- mukava mies oli kunnallisneuvos-vainaja
ainakin puhutella, -- vai liekö tämä sitten sitä Peuraniemen henkeä.

Erik Wegener on ystävällinen ja tarjoaa tupakkaa. Kahviakin tuo
palvelustyttö. Mikäs herastuomarin on liikkeelle pannut?

Herastuomari juo kahviansa ja selittää asiaansa. Oli tullut tänne
puhumaan vähän siitä myllylaitoksesta.

-- Ja mitä siitä sitten?

Katseleepa poika, saakutti, kuin eversti-vainaja ikään. Sitä se
olikin, nyt herastuomari sen huomaa. Toimita asiasi ja lähde
kävelemään.

Niin, siitä myllylaitoksesta. On tässä pitkin aikaa ollut puhetta
kylänmiesten välillä, että jos herra hyvinkin luovuttaisi sen
osakeyhtiölle. Tulisi halvemmaksi ja paremmin niinkuin yhteiseksi
hyväksi.

Juuri jotakin tämäntapaista Erik Wegener oli odottanutkin. Hänen
sydämensä hytkähtää ilosta.

-- Mutta eihän koko laitos edes ole valmiskaan, sanoo hän tyyntyen.

-- Eipä kylläkään, mutta...

-- Ja kun se joskus valmistuu, niin ei sillä ketään aiota nylkeä.

Esteri on tullut huoneeseen ja istuutunut pöydän toiseen päähän.
Seuraa tarkasti, mistä on kysymys.

-- Tietäähän Mäenpää, -- puuttuu hän keskusteluun, -- ettemme voi
myydä mitään kiinteätä, Peuraniemi kun on kiinnitetty.

Se tässä nyt tuli. Mäenpäällä meni jauhot suuhun, mutta Erik Wegener
pelasti tilanteen.

-- Katsoppas, -- sanoo hän vaimoonsa kääntyen, -- sitten se
olisi mahdollista, jos me vuokraisimme palstan kosken rannalta
mylly-yhtiölle. Sitä ei mikään kiellä tekemästä.

-- Aivan sitä minä tarkoitin, -- innostuu Mäenpää uudelleen, --
vaikk'en älynnyt sitä heti sanoa. Ja toisekseen: mahtaneeko teillä
enää pitkää aikaa olla rasitusta kiinnityksistä.

-- Kyllä niistä on, -- naurahtaa Esteri, mutt'ei lainkaan
alakuloisesti, mikäli herastuomari pani merkille.

Asia on nyt toimitettu, mutta vastaus on saamatta. Erik Wegener
miettii hetken, mutt'ei pääse mihinkään päätökseen.

-- Me nyt mietimme asiaa vaimoni kanssa, lopettaa hän, -- ja annamme
siitä kyllä sitten tiedon.

Mäenpää poistuu hiukan ristiriitaisin tuntein. "Mietimme vaimoni
kanssa!" Sellaista kuin on komento Hannukselassa, sellaiseksi
muuttuu Peuraniemessäkin. Olisi saanut Hannuksela olla kärpäsenä
katselemassa, niin vähemmän mulkoilisi korkeudestaan. Se nyt on se,
ellei noiden ainakin joskus käy hyvin.

Kun laitos on ollut toiminnassa vuoden, syntyy sopimus. Erik Wegener
on vain tahtonut nähdä ja ottaa selvän siitä, tuottaako se, minkä
verran ja minkälaiset ovat mahdollisuudet. Hän matkustaa kaupunkiin
ja neuvottelee pankinjohtaja Törnroosin kanssa, ja pankinjohtaja on
pelkkää rakastettavuutta ja taputtaa häntä isällisesti olalle. Pankki
on luottanut Erik Wegeneriin eikä ole tehnyt siinä lainkaan väärin.
Ei tarvitse ollenkaan kantaa huonoa omaatuntoa, vaikka ottaakin
kolmesataa prosenttia ja siitä huolimatta jää pääosakkaaksi. Yritys
oli kerta kaikkiaan helkkarin hyvästi suunniteltu ja kannattavaisuus
tarkasti laskettu.

-- Sanoin tässä eräänä päivänä johtaja Gallelle, että olisipa
kunnallisneuvos-vainaja keksinyt sen esimerkiksi kymmentä vuotta
aikaisemmin, -- lopettaa hän.



XIX


Lunkreeni, Björklöfin iloinen ja kielevä metsänostaja, oli saapunut
paikkakunnalle ja majaili kievarissa. Lunkreenilla oli taskut täynnä
rahaa ja valtuuksia ja kapsäkki täynnä pulloja ja asiapapereita ja
pullot täynnä konjakkia, ja selvää siis on, ettei Lunkreenilta seuraa
puuttunut. Eikä Lunkreenin seurassa tarvinnut ikävissään olla, istui
vain ja kuunteli ja otti ryypyn silloin tällöin, kun tarjolla oli,
kyllä juttua tuli. Eloisa, pullea mies oli Lunkreeni ja hyvässä
maineessa siitä, ettei ollut ketään pettänyt eikä juksauttanut. Ei se
ryyppyjään millään vääryyden meiningillä tarjonnut eikä ruvennut edes
kauppakirjoja päihtyneen kanssa tekemään. Björklöfin firma tahtoi
olla tekemisissä vain selvien miesten kanssa.

Nyt olivat ajat sellaiset, selitti Lunkreeni, että jos tahtoo
metsäkauppoja tehdä, niin ne on sitten tehtävä heti. Aleneva kurssi
pitkin linjaa, pitkin linjaa. Ellei nyt tee, niin on paras jättää
tekemättä muutamaksi vuodeksi.

-- Saattaahan se niin olla, -- vakuuttivat isäntämiehet, joilla ei
ollut metsää myytäväksi asti.

Joo, niin se on. Ja kun hän, Lunkreeni, oikein puhui asiansa puhki,
niin hän oli tullut Peuraniemen sydänmaan palstan takia. Olivat
konttorissa sanoneet, että "menepäs nyt, Lunkreeni, ja osta se pois.
Ja Suonperän palsta kaupanpäällisiksi, jos saat."

-- Onhan sitä Peuraniemessä metsää, vakuuttavat ne, jotka ovat
tuntevinaan asian. Taitaa olla enemmän kuin Hannukselassa.

-- Saattaa olla saman verran, ellei enemmänkin, -- myöntää Lunkreeni.
No, mitäpäs hän, tekee työtä käskettyä, kun sillä viralla kerran
on. Olivat rateerauttaneet silmämitalla metsän, ja olihan hän,
Lunkreeni, sen itsekin nähnyt. Mitäs minä siitä maksan? kysyy.
Ja herrat miettimään, räknäämään ja funteerailemaan. Ann' mennä
kaksisataatuhatta ja jos lujalle ottaa, niin hiukan päälle. Mutta ei
yli kahden ja viidenkolmatta.

Kuulijat katsahtavat toisiinsa. Vai on Peuraniemessä todellakin
sellainen metsä?

-- No ettekö tuota tiedä? Onko koskaan otettu muuta kuin mitä halkoja
omiksi tarpeiksi? Hä!

-- Eipä tottakaan.

Hänpä, Lunkreeni, lähtee sitten matkalle. On hyvissä toiveissa,
saattaa Peuraniemen herra hyvinkin olla myyntipäällä, ymmärrättehän?
Metsän hinta on viidessä vuodessa noussut kaksinkertaiseksi; ei olisi
viisi vuotta sitten kannattanut myydä, mutta nyt tulee apu taloon
kuin taivaasta. Niin hän ajatteli ja ajeli Peuraniemeen niinkuin
ainakin jeppe, joka tuo hyvän vuoden tullessaan. Tiesi, että rahaa
kyllä tarvitaan.

-- Kyllä se tiedetään. Mutta lieneekö niillä enää kovinkaan paljon
velkaa?

Kyllä sitä vielä vaivaksi asti oli. Eipä noilla ole ollut varaa
lapsiakaan tehdä.

-- Jos lie muualla vika? -- nauraa joku.

-- Haist'! Kolmensadantuhannen vaiheilla sitä oli. No, Lunkreeni ajaa
taloon. Ei ole isäntä kotosalla, aamulla lähti kaupunkiin. No entäs
emäntä tai rouva, miksi häntä nyt sanoisi. Tuleepa siihen sitten
rouvakin, Esteri, joka Lunkreenista on lapsuudestaan asti ollut kuin
tammikuinen kuu: rötköttää siellä korkealla taivaalla sinisenä ja
valkoisena, että älä tule. -- "Mitä asiaa?" kysyy. Tekee vähän kipeää
vanhalle sydämelle, kun ei edes istumaan käsketä.

-- Se on se Esteri aina ollut vähän sitä sorttia.

Käsketään toki Hannukselassa istumaan ja vähän poristaankin. Se tekee
pahaa sydämelle, kun sitä on aina mukamas kunniallisten ihmisten
kirjoissa kulkenut eikä kenellekään vääryyttä tehnyt, ettei edes
istumaan käsketä.

Ja ohimennen Lunkreeni pyyhkäisee kyyneleen silmästään.

-- Eihän se Lunkreeni kellekään..., -- myönnetään, -- mutta se on nyt
se Esteri sellainen, ja kova on ollut hänenkin koulunsa.

Saattaa olla, mutta sittenkin. Hän, Lunkreeni, koettaa kuitenkin
selittää asiaansa, ja toinen seisoo kuin kilometripatsas. Ei edes
istu. Kyllähän hänelläkin, Lunkreenilla, on sen verran hunööriä
ja käytöstä, ettei istu, kun ei toinenkaan. -- "Ei meiltä myydä",
vastaa viimein, "kyllä me sitten kauppaamme, kun tahdomme myydä".
-- Puhuukin jäykästi kuin joku fortepianon ylä-ääni. Saa sitä nähdä
vaikka millaista. Mutta hän on sentään kanssa oppinut asioimaan
elämän varrella yhtä ja toista ja joutunut tekemisiin ihmisen jos
ihmiskuvankin kanssa. Heittäytyy leikkisäksi ja puhuu järkeä ja
sanoo, että jospa sentään vielä tulisi herran kanssa puhumaan. Mitäs
pirkuletta? -- "Ei se siitä muutu", vastaa, "kyllä minä tiedän". --
Lunkreeni tietää kuitenkin olevansa oikealla asialla, ja jopa hän
viimein heläyttää päävaltinkin: Kyllä isännekin, sanoo, nyt möisi.
Eipä, ettei muutu kuunväri Peuraniemen rouvan kasvoissa, mutta piti,
pitipä vain suoristaa itsensä. -- "Saattaisi kylläkin", kilahduttaa
takaisin, "mutt'emme me nyt ainakaan tällä tiedolla". -- Niin että
sillä tavalla sen reisun kävi. Eivätpä olleet monasti Lunkreenin
asiat sillä tavalla käyneet.

-- Se on se Hannukselan tyttären kohta myöskin sellainen, -- selittää
kuulijoista joku, -- ettei sitä minnekään riitingeistään pääse, olipa
asia kulloinkin mikä tahansa.

-- Mutta väärin teki, pirun väärin, -- kiivastui Lunkreeni. --
Yhdellä vedolla olisi paikannut kaikki asiansa, mutta melkein ulos
ajoi. Mutta tiedättekö, mitä minä teen?

-- Mistäpä me tietäisimme.

-- Menenpä Hannukselan ukon puheille ja sanon, että puhu nyt hiidessä
järkeä tyttärellesi ja vävyllesi. Menen kuin menenkin.

-- Taitaa olla turhaa. Ei Hannuksela heidän asioihinsa puutu eikä
sekaannu. Ja muutenkin on heihin vähän sydämistynyt, se naiminen kuin
oli hänelle vähän vastenmielistä. Kyllä on parasta, että Lunkreeni
jättää sen reisun tekemättä, saattaa käydä kuten Peuraniemessäkin.

-- Ei käy, ollaan sitä siksi usein Hannukselan kanssa juttusilla
oltu. Ja vaikkapa ei tykkäisikään, niin eihän tuo purematta nielaise.

-- Mutta kyllä minä luulen, -- lopettaa Lunkreeni, -- että se
lopultakin on vain mielissään, kun sukukunta hoitaa asiansa.

-- Niin, emme me tiedä, Lunkreeni tekee kuinka tahtoo. Ei osaa
kieltää, ei käskeä. Pikemmin kieltää.

Mutta Lunkreeni on sen sortin miehiä, joka on tottunut toimimaan
ripeästi, ja hän lyö siis kämmenpohjallaan pullon korkin kiinni
ja laittautuu matkaan. Onhan hän kuullut niistä Hannukselan ja
Peuraniemen välisistä asioista, mutta eihän sitä nyt niiden takia
koko ikäänsä kuin sakaalit ja orankutankit ja rokotiilit... Paljaan
vekselimiehen se hänenkin tyttärensä otti, ja hän, Lunkreeni, pani
vastaan niin vietävästi, mutta huomasi lopulta, että oikea mies oli
sekin. Oikealla asialla, perin oikealla asialla tuntee olevansa
vanha, hyllyvä Lunkreeni, eikä hän siinä vaivalloisesti kämpiessään
Hannukselaa kohti saata käsittää, kuinka taivasta tavoitteleva ero
on hänen maailmankatsomuksensa ja Hannukselan maailmankatsomuksen
välillä.

Kovin on Hannukselan isäntä vanhentunut Lunkreenin mielestä sitten
viime näkemän, vanhentunut ja käynyt rasittuneen näköiseksi.
Kumarammiksi ovat käyneet jykevät hartiat ja entistä valkeammaksi
teräksenharmaa tukka, mutta kulmakarvat ovat säilyttäneet entisen
mustan värinsä ja leveä alahuuli on entistä enemmän lerpallaan
peittäen kokonaan allensa ohuen ylähuulen. Ja hiljaa ja asiallisesti
juttelee Hannuksela niinkuin ennenkin, lausuen sanan silloin,
toisen tällöin syvältä tulevalla äänellään, jossa on metallin
sointu. Juttelee ja luo välissä huomaamattoman, pitkän syrjäkatseen
puhuteltavaan.

-- Aivan kuin ennenkin, -- ajattelee Lunkreeni, ja hänen intonsa,
asiallisuutensa ja uskonsa oikeaan asiaansa laimenee jonkun verran.

Muuttunut on emäntäkin. Hiuksiin on tullut runsaasti harmajaa, ja
hidas käynti on tullut entistäkin vaivalloisemmaksi. Lunkreenin tulee
melkein sääli katsellessaan emäntää, jonka piirteissä alakuloisuuden
ilme on käynyt entistä voittavammaksi.

Entinen järjestys ja komento on suuressa Hannukselassa, ja kylmä,
sinertävä huonerivi herättää Lunkreenissa saman tunnelman kuin aina
ennenkin. Hannukselan haltijat tietävät sen nähtävästi itsekin ja
koettavat voimiensa mukaan pitää seuraa vieraalle, mutta eihän se
tahdo sujua, ei. Ja entistä vähemmän näkyy isännällä ja emännällä
olla toisilleen sanottavaa.

Lunkreeni on mies, joka on tottunut toimittamaan asiansa ripeästi ja
ponnella, mutta kun hän nyt istuu Hannukselan tupakamarin sohvalla
ja katselee viereisen huoneen nurkassa seisovaa vanhanaikaista
kassakaappia, menee häneen vähitellen, mutta voittavasti nolouden
ja painostuksen tunnelma ja hän tajuaa, että hän innoissaan on
tunkeutunut väärään paikkaan oikeine asioineen. Olivat kuin olivatkin
kievarissa olleet miehet oikeassa. Miten lieneekin hän, Lunkreeni,
tullut vähän ryypyksissään näin väärin harkinneeksi.

-- Metsäkaupoissako se Lunkreeni liikkuu? -- kysyy Hannuksela.

-- Niissäpä minä, kuten ennenkin.

-- On tainnut tulla tehdyksi myöskin.

-- Eipä.

Keskustelu katkeaa hetkeksi. -- Eipä taida olla meilläkään myytäväksi
asti, -- sanoo sitten Hannuksela vilkaisten emäntäänsä.

Lunkreeni osaa sen virren jo vanhastaan ulkoa. Ei ole ollut ennen
eikä ole nytkään. Tuskin taitaa koskaan tullakaan.

-- Antaa metsän kasvaa, -- vastaa hän, -- paremmaksihan vain käy,
kun ei liian vanhaksi pääse eikä keloittumaan. Vaikka korkeathan ne
hinnat nykyisin ovat.

-- Voivat olla.

-- Korkeat.

Ja Lunkreeni nielaisi sylkensä, ennenkuin jatkoi, mutta päätti
sitten, että menköön nyt.

-- Kolmattasataatuhatta oli määrä Peuraniemen nuorelle patruunalle
tarjota.

Lunkreeni huomasi, että Hannukselan poskilihakset nytkähtivät ja
silmäluomet rävähtivät, ja ajatteli, että jo nyt sittenkin taisi
tulla...! Emäntä nousee ja menee pirtin puolelle ja tuo tullessaan
kahvitarjottimen.

-- Jaa -- koko Peuraniemen metsästä? kysyy Hannuksela viimein.

-- Ei, vaan ulkopalstasta.

Hannukselan koko olemus kuvastaa tyyneyttä.

Hän puhuu peuraniemeläisistä kuin hänelle vieraasta, yhdentekevästä
väestä.

-- Onpa se metsän hinta noussut, -- päättää hän lyhyesti.

-- Huipussaan on, vaan ei lähtenyt sillä.

Lunkreeni pääsee nyt oikealle alalleen, kertomiseen, ja hän innostuu
ja lämpenee huomaamattaan.

-- Ei lähtenyt, -- jatkaa hän ja kertoo seikkaperäisesti käyntinsä
Peuraniemessä. -- En minä nuorta patruunaa tavannutkaan, vaan rouva
sanoi, ettei sitten likikään. Kyllä me sitten itse ilmoitamme, sanoi.
Vaan mistiin laski.

Emäntä liikahtelee tuolillaan ja rupeaa solmimaan kengännauhoja.
Isännän ohimosuonet tykyttävät ja kasvot alkavat punoittaa, mutta hän
kuuntelee kuitenkin rauhallisesti.

-- Entä jos ei ollut halua myydä, -- sanoo hän Lunkreenin lopetettua.
-- Itsepähän asiansa parhaiten tietävät.

-- Eivät ne tähän asti ole mistiin laskeneet, -- pääsee emännältä
melkein väkinäisesti, ja hän näyttää itsekin hämmästyvän sitä, että
oli tullut puhuneeksi.

-- Eivät ne senkään parempaa hintaa saa mistään, -- vahvistaa
Lunkreeni. -- Eivät Töttermanniltakaan.

-- Niin, en minä ainakaan osaa sanoa, -- vastaa Hannuksela.

Lunkreeni huomaa, että on tarkoituksetonta jatkaa keskustelua
siitä asiasta. Peuraniemen asiat nyt eivät millään tavalla hipaise
Hannukselan yksinäisiä, tuntemattomia asianhaaroja. Tuossa
istuu isäntä ja miettii jotakin, jota ei Lunkreeni eikä kukaan
muukaan pysty arvaamaan. Ja emäntä istuu myöskin ja miettii ja on
välinpitämättömän näköinen, mutta syrjäinenkin saattaa huomata,
että hänen on jossakin suhteessa raskas ja vaikea olla. Nyt hän
liikahtaa tuolillaan ja aikoo sanoa jotakin, mutta peruuttaa sitten
aikomuksensa ja pysyy vaiti. -- Mitähän se oikein olisi sanonut? --
ajattelee Lunkreeni. -- Mutta emäntä nousee ja menee hakemaan toisen
kupin kahvia. Ehkä sieltä nyt tulee, -- ja tuleekin.

-- Hyvinkö ne näyttivät..., aloittaa emäntä asettaessaan tarjottimen
pöydälle. Isäntä heittää emäntään silmäyksen, jossa kuvastuu kieltoa,
moitetta ja vihaa, mutta ajatus painaa nähtävästi emäntää niin, että
se purkautuu esiin kuin pakosta. Hänen on itsensäkin vaikea sanoa
sanottavaansa loppuun, mutta hän sanoo kuitenkin.

-- Hyvinkö ne näyttivät, -- kysyy hän hiljaisella äänellä ja vähä
väliä katkaisten sanansa, -- hyvinkö ne näyttivät voivan siellä...
Peuraniemessä?

-- Mikäpäs niillä, -- vastaa Lunkreeni. Miehinen mies näkyy se nuori
patruuna olevan.

-- Niinpä se... Oli kai Esteri sen, niin sanoakseni, aikaisemmin
huomannut.

Ällistyttävä ja painostava hiljaisuus, jolloin jokainen ikäänkuin
odottaa jotakin äkillistä ja ennenkuulumatonta tapahtuvan. Isäntä luo
vaimoonsa ihmettelevän, tuiman silmäyksen; hetkisen näyttää siltä,
kuin hänkin aikoisi jotakin sanoa, mutta sitten hän nousee ja lähtee
huoneesta.

Ja pian lähtee Lunkreenikin. Hän älyää, että Hannukselan
jokapäiväisessä elämässä on nyt jotakin auttamattomasti mennyt
hetkeksi epäkuntoon ja että hänkin, Lunkreeni, on siinä välittömästi
osallisena. On parasta, että ajoissa lähtee, ennenkuin tuntee itsensä
liikanaiseksi. Se on nyt sillä tavalla Hannukselassa, harmajassa
linnassa, eikä se siitä muutu. Ja hän kättelee emäntää ja käskee
sanoa terveisiä isännälle, mutta emäntä puristaa huulensa yhteen,
estääkseen silmäluomia pettävästi värähtämästä. Sitä ei Lunkreeni
kuitenkaan ehdi huomaamaan.

Niinpä hän, taaskin toimittamattomin asioin, saa tallustella
kievariin takaisin. Humalakin, toimintaan innostava, on
auttamattomasti laskenut, ja Lunkreeni ajattelee alakuloisesti tämän
maailman asioita, joista piru ottakoon selvän. Niin hän kulkee ja
mietiskelee ja tuntee itsessään, että jos nyt olisi ukkospilviä, niin
kyllä ne nyt kiertelisivät harmajaksi linnaksi sanottua.



XX


Pankinjohtaja Törnroos kuolee, ja muutamana päivänä ajaa Peuraniemeen
hänen seuraajansa, pankinjohtaja Saarstedt. Hänen vierailuunsa,
vaikkakin se sattuu helakan kirkkaana heinäkuun päivänä ja vaikka
sitä tavallaan on odotettukin, ei satu peuraniemeläisille sopivaan
aikaan. Herra Saarstedt on kirjoittanut, ja Peuraniemestä on herra
Saarstedtille asianmukaisesti vastattu, siitä ei ole ollut mitään
tulosta ja nyt tulee herra Saarstedt itse.

Erik Wegener ja hänen vaimonsa ovat juuri näihin aikoihin alkaneet,
niin sanoaksemme, jollakin tavoin elää. He laskevat: kahden vuoden
kuluttua on kaikki selvää, ja he hurmautuvat tästä ajatuksesta niin,
etteivät he uskalla ajatella loppuun. Senjälkeen on painajainen
Peuraniemestä poissa, senjälkeen voidaan ruveta suunnittelemaan
tulevaisuutta, senjälkeen alkaa elämä. Ja Erik Wegenerin totiset
kasvot käyvät kirkkaammiksi, hänen askeleensa käyvät joustavammiksi,
ja joskus hän laskee leikkiä ja on iloinen. Hän ikäänkuin nuortuu,
repii ajatuksensa irti ympäröivästä ja antaa mielikuvituksen
työskennellä niinkuin joskus silloin, kun hän Esterin kanssa elokuun
iltoina kuljeskeli autiolla maantiellä. Onhan hän tehnyt työtä
kätensä verille, kestänyt koettelemukset ja häpeän, ja ensimmäinen
iloinen pysähdyspaalu häämöttää jo matkan päässä. Ja Esterinkin
poskipäillä väreilevät toisinaan hymykuopat ja hän kätkee päänsä
miehensä rinnalle: Herra Jumala, että tämä joskuskin loppuu. Nyt on
kesän korkein aika, ja koko Peuraniemen seutu säteilee hiljaista
onnea ja tyytyväisyyttä. Onpahan aikoinaan uhkunut muutakin.

Silloin tulee pankinjohtaja Saarstedtin ensimmäinen kirje: pankki
tahtoo saatavansa heti.

Erik Wegener säpsähtää ja piilottaa kirjeen laatikkoonsa. Mutta pian
hän rauhoittuu ja vastaa, ettei käy. Sensijaan hän tekee eräitä
vastaehdotuksia.

Vastaus ei viivy kauan. Pankki pysyy vaatimuksessaan, sillä tilanne
rahamarkkinoilla on levoton. Sitäpaitsi on velkakirjassa selvä
määräys siitä, että "pankki voi, jos se tarpeelliseksi katsoo,
kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen" j.n.e. Ja pankki katsoo sen
nyt tarpeelliseksi.

Nyt Erik Wegener kiroaa synkästi ja viettää unettomia öitä. Mitä
hän on tehnyt, että Jumalan häntä näin piti rankaiseman? Eikö hän
ollut ollut nöyrä, eikö hän ollut tehnyt työtä tarpeeksi, oliko hän
elänyt ylellisesti, vaikka hänellä ja hänen vaimollaan tuskin oli
kunnollisia vaatteita yllä? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli
sydämessään liian aikaisin iloinnut?

       *       *       *       *       *

Pankinjohtaja Saarstedt on pieni, keskilihava, tummaverinen herra,
jolla on mustareunaiset kakkulat nenällä ja pikkukaupunkilaista
itsetietoisuutta käytöksessä. Hänen puhetapansa on kimeää,
ärhentelevää, koleerista, ja Erik Wegeneristä hän kosteista,
ruskeista silmistään asti muistuttaa rakkikoiraa, joka uljaasti käy
heikompansa kimppuun ja ärhentelee suuremmallekin matkan päästä. Jos
elefantti vaivautuisi tätä rakkikoiraa potkaisemaan, niin se tuntisi
itsensä ylpeäksi, mutta elefantin potkun puutteessa se tyytyisi
kernaasti tavallisen juoksukoirankin puremaan, voidakseen vetäytyä
nurkkaan vikisemään kärsimäänsä vääryyttä ja hautomaan kostoa.

-- Merkillinen sekoitus venäläistä kupetsaa ja juutalaista
koronkiskojaa, -- ajattelee Erik Wegener. -- Kuinka maailmassa ne
ovat voineet tämän löytää jostakin pikkukaupungista ja panna tuomari
Törnroosin seuraajaksi!

-- Minä olen tunnollisesti suorittanut kuusisataatuhatta jo
vuotta ennen aikaansa, -- sanoo hän ääneen, -- ja minusta olisi
kohtuullista, että saisin suorittaa loputkin sovitulla tavalla. Eihän
se ole kuin hiukan yli sadantuhannen.

-- Niin-niin, -- ehättää johtaja Saarstedt, -- mutta mitä teillä on
maailmalla?

-- Maailmalla! -- tokaisee Erik Wegener hiukan kiihtyneesti. --
On sekin puhetapaa! No jos minulla maailmalla sattuisi jotakin
olemaankin, niin se ei ole estänyt teitä saamasta omaanne, vieläpä
yli odotusten.

-- Sitäpaitsi olette saanut apua muualta. Esimerkiksi siinä
myllyjutussa.

-- Millä tavoin?

-- Elleivät pitäjäläiset olisi tulleet avuksenne, olisitte menettänyt
lopunkin.

Ensin Erik Wegener raivostuu, mutta sitten hän purskahtaa pitkään
nauruun. Herra Saarstedtin silmävalkuaiset muljahtavat ja suu käy
niinkuin hän aikoisi sanoa jotakin.

-- Kyllä te nyt nauratte, -- sanookin hän viimein.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en todellakaan muuta voi. Te
järjestätte huonosti tiedustelunne.

-- Jaa-jaa. Se on minun asiani.

-- Aivan niin, mutta älkäämme puhuko siitä. Te olette siinä asiassa
väärässä ja sillä hyvä. Pankki tahtoo siis saatavansa tai oikeammin:
te tahdotte, huolimatta johtaja Törnroos-vainajan ja minun välisestä
sopimuksesta...

-- Se sopimus ei sido minua.

-- Sallikaa minun puhua loppuun. Rehellisesti puhuen vaatimus tuntuu
yllätykseltä eikä tahdo soveltua suunnitelmiini.

-- Konjunktuurit vaativat sitä.

-- Eivät suinkaan teidän pankkinne konjunktuurit riipu yhdestä
sadastatuhannesta.

-- Kuka tahansa saattaa sanoa niin. Yksi sanoo tuhannesta, toinen
sadasta, kolmas viidestäsadasta, neljäs sadastatuhannesta.

-- Te olette epäilemättä oikeassa, -- myönsi Erik Wegener
miettiväisenä. -- Emmekö voisi sopia jostakin muusta, minulle
edullisemmasta ehdosta?

Pankinjohtaja Saarstedt huiskautti kädellään.

-- Edullisemmasta! -- toisti hän kärsimättömästi ja melkein huutaen.
-- Eivätkö tähänastiset ole olleet kyllin edullisia? Eikö pankki ole
osoittanut vallan suurenmoista kärsivällisyyttä teidän kanssanne! Ja
yhä te vain tahdotte armoa armon jälkeen...

Erik Wegener hypähti seisoalleen kalpeana vihasta.

-- Herra! -- karjaisi hän ja löi nyrkin jämähtäen pöytään. --
Ajatelkaa, mitä puhutte ja siivotkaa suunne huoneessa, joka
toistaiseksi on minun. Ja nyt: mars, ulos!

Pankinjohtaja Saarstedt käpertyi palttinanvalkeana sohvan nurkkaan
eikä näyttänyt älyävän, mistä on kysymys.

-- Ulos, herra! -- kajahti toisen kerran.

-- Herra Wegener, -- sanoi pankinjohtaja odottamattoman säyseästi, --
te ette tiedä mitä puhutte.

-- Se ei auta enää! Mars nyt tai minä autan!

Apua ei tarvittu. Kalpeana ja vihansekaisesta pelosta vavisten
riensi pankinjohtaja Saarstedt melkein juosten portaita alas ja
sitten maantielle. Erik Wegeneriä harmitti, että pari renkiä sattui
tapauksen näkemään.

-- Mitä se oli? -- kysyi Esteri.

-- Loppu siitä summasta on maksettava kolmen viikon kuluessa.

-- Ja sinä esiinnyit noin?

-- Enhän minä aiheetta... tietystikään.

-- Et kai. Mutta, -- Esteri meni surulliseksi, -- mistä me nyt rahan
otamme? Ehkä sen metsän sittenkin olisi saanut myydä. Hyvä Jumala
sentään!

-- Älä sure, ehkäpä selviää.

-- Niin, mutta sittenkin. Miksi juuri nyt...

-- Ihminen päättää, Jumala säätää. Meidän osamme on nyt tällainen.
Viitsitkö sanoa, että valjastavat hevosen. Ehdin juuri ja juuri
päiväjunalle.



XXI


Peuraniemen herra kiiruhtaa portaita alas porraspäässä odottaville
rattaille, mutta on lennähdyttää kumoon herrasmiehen, joka
mietteissään ja hitaasti kiipeää portaita ylös. Tulija on Frans
Eriksson.

-- Elävän Jumalan nimessä! -- huudahtaa hän raivokkaasti, tuntiessaan
miehen. -- Mitä te täältä etsitte?

Tulija vetäytyy pelästyneenä kaidepuuta vasten aivan kuin toinen
tahtoisi häntä lyödä.

-- Älkää tehkö minulle mitään, -- änkyttää hän pelästyneesti. -- En
minä huonoissa tarkoituksissa tule. Minä selitän.

-- Selitätte!

Tuhannet ajatukset risteilevät Erik Wegenerin päässä. Ensin tuli
Saarstedt ja neljännestuntia myöhemmin tämä. Miks'eivät tulleet
yht'aikaa, se olisi ollut kauniimpaa. Mutta sitten hän äkkiä
muistaa jotakin ja koettaa voittaa juuttuneen ja kasvattamansa
vastenmielisyyden.

-- Ehkä kiivastuin suotta, -- sanoo hän rauhallisemmin. -- Mutta
menen nyt itse käymään kaupungissa ja sen vuoksi en voi laskea teitä
sisään. Jos teillä siis on selittämistä, on teidän seurattava, niin
voitamme aikaa.

-- Kyllä minä tulen, -- vastaa toinen miltei nöyrästi.

Erik Wegener tunsi itsekseen epämääräistä tyydytystä siitä, että
toinen vastasi niin luonnollisesti eikä esimerkiksi: "Suurimmalla
mielihyvällä!" Olisikohan sittenkin... Mutta sehän nähdään.

       *       *       *       *       *

Frans Erikssonin kasvot olivat todellakin merkillisellä tavalla
muuttuneet. Niihin oli tullut jotakin nöyrää, poissaolevaa, jotakin,
joka melkein sivusi rappeutuneisuutta.

-- Te olette kirjoittanut niin merkillisen uutterasti, -- sanoi Erik
Wegener heidän istuessaan toisiansa vastapäätä kiitävässä junassa, --
että ellen tuntisi teitä niin tarkoin toiselta puolen, niin melkein
uskoisin teitä.

Frans Eriksson istui hartiat kyyryssä häntä vastapäätä eikä vastannut
mitään.

-- Ja missä tarkoituksessa te nyt sitten tulitte? -- kysyi Erik
Wegener.

Hänen ajatuksensa ovat kokonaan toisella taholla, mutta langon
muuttunut olemus herättää hänessä mielenkiintoa. Kun hän aikansa on
häntä katsellut, ei hän lankoaan kohtaan enää tunne vihaa, mutt'ei
erikoista lämpöäkään. Tuntemaansa mielenkiintoa ei hän kuitenkaan
taida eikä tahdokaan kieltää.

-- Minä olen kirjoittanut Gunillalle... vaimolleni..., -- aloittaa
lanko, -- pitkin aikaa.

-- Sen tiedän kyllä.

-- Ja selittänyt moneen kertaan menettelyni.

-- Se lienee ollut hiukan vaikea tehtävä. Frans Eriksson painoi
päänsä alas.

-- Niin, vaikeahan se oli.

Tullaan ravintola-asemalle ja ihmiset kiiruhtavat ulos. Keskustelu
taukoaa hetkeksi.

-- Mutta Gunilla-sisko uskoo teitä kuitenkin? -- kysyy Erik Wegener.

-- Uskoo.

-- Niin. Hän uskoi teitä kerran aikaisemminkin. Erik Wegener puraisi
huultaan, ja toisen tuli silminnähtävästi vaikea olla.

-- Minä olen läpikäynyt kovan koulun, sanoo hän.

-- Se on hauskaa kuulla.

Oikeastaan ei Gunilla-siskon ja tuon miehen asia liikuta enää Erik
Wegeneriä. He ovat varttuneet ja viisastuneet molemmat. Itse tekevät,
itse vastaavat. Mutta samalla hän muistaa, millaisia sieluntuskia ja
millaisen häpeän tuo mies oli hänelle ja hänen sisarelleen tuottanut,
ja hän jää edelleenkin kylmäksi ja tarkkaavaiseksi.

Juna lähtee uudelleen liikkeelle. Äskeisistä ihmisistä on vain
vanhanpuoleinen herra palannut vaunuun huohottaen ja hikoillen
kuumuudesta.

-- Ja tekö mukamas rakastatte nyt? -- kysyy Erik Wegener.

-- Olen aina niin tehnyt.

-- Soo-o. Varsin mielenkiintoista.

Taas pitkä hiljaisuus.

-- Ja aiotte ruveta elämään yhdessä?

-- Niin.

-- Hm.

Jälleen hiljaisuus, entistä pitempi. Erik Wegener muistelee, mitä
tuo toinen on hänelle kirjoittanut. Silloin, silloin onnettomalla
hetkellä oli häneen vaikutettu. Ensin isä, sitten toverit, sitten
eräs nainen. (Tietysti! ajattelee Erik Wegener.) Hänen ilkeytensä oli
herännyt vasta sen jälkeen kuin parooni Gyllenmarck ja eräs hänen
toverinsa olivat suorastaan potkineet hänet ovesta ulos. Hän oli
silloin ollut auttamattomasti humalassa ja ylimielisellä tuulella.
Vasta sen jälkeen hän oli tahtonut kostaa. Mutta rakastamasta
hän ei ollut oikeastaan koskaan herennyt, se oli ollut sellaista
välitilaa, jollaista, mikäli hän oli kuullut, saattaa sattua. Ja
vihkimistilaisuudessa se uudelleen oli herännyt, pysyväisesti.
Kuinka hän oli saattanutkaan antaa toisen ihmisen niin paljon kärsiä
takiansa! Eikö hän saa tulla hakemaan vaimoansa? Missä ikinä hän
saattaa Peuranientä auttaa, niin hän sen tekee. Hän on nyt toinen
osakas isänsä liikkeessä.

Erik Wegenerin aivoissa välähtää eräs ajatus, ja hän luo nopean,
ynseän katseen lankoonsa. Mutta se ajatus sammuu heti.

Siinä nyt oli Frans Erikssonin kirjeiden summa seitsemältä vuodelta.
Olihan mahdollista, että lanko oli tehnyt paljon työtä, paljon
kärsinyt ja katunut ja tarvitsisi paljon anteeksiantoakin. Miks'ei,
olihan se mahdollista, mutta sittenkin hän oli kerran iskenyt liian
syvään.

Erik Wegener säpsähti. Kun hän meni omaan itseensä, niin eikö
hänkin ollut iskenyt jotakin tai joitakuita liian syvään ja ollut
anteeksiannon tarpeessa? Esterin vanhempia. Aivan niin, mutta kun
asiaa tarkemmin ajatteli, niin suhde oli sittenkin koko joukon
erilainen.

Juna kiitää eteenpäin, muutaman minuutin kuluttua ollaan
päätepaikassa ja alkaa uusi, uuvuttava jännitys. Mutta ehkä se
oli lopultakin viimeinen. Tämä ajatus alkaa niin taas lumota Erik
Wegeneriä, että hän melkein kokonaan unohtaa Frans Erikssonin,
lankonsa, läsnäolon. Tai ellei se olekaan viimeinen, ehkäpä saa
läpikäydä taas jonkun ikävyyksien ja hermojännityksen tutun sarjan.

Ali niin, tuo toinen häntä vastapäätä, tuo, joka vähä väliä vilkaisi
häneen kuin tuomariin. Niin, ehkäpä... Hän on joskus, arasti, ottanut
asian puheeksi sisarensa kanssa ja tullut huomaamaan, että asiat
olivat muuttuneet. Muuttuneet huomaamatta, hänen tietämättään, hänen
ollessa liiaksi jännitettynä ja liiaksi kiinni omissa puuhissaan.
Ja mikä sisarensa paimen hän nyt todellakaan enää kaiken lopuksikin
on. Sisar on kokenut, sisar on viisastunut ja sisar mahdollisesti
sittenkin rakastaa. Ehkäpä hänen, Erik Wegenerin, toimenpiteet eivät
olisikaan onnea tuottavia, -- samoin kuin Hannukselan isännän eivät
olleet olleet.

Pysähdys. Ihmiset alkavat lappautua ulos, puheensorina ja huudot
täyttävät asemasillan. Tuttu näky: ollaan perillä.

Tutun esplanaadin hiekka punoittaa alenevassa auringonvalossa,
askelet narskahtelevat, ihmiset tuuppivat vahingossa ohikulkijoita.
Erik Wegener kulkee eteenpäin hitaasti ja miettien, lanko seuraa
häntä ääneti kuin varjo.

Tässä sitä nyt taas kuljetaan ne samat huolet niskassa, kuljetaan
kuin kuljetaankin, mutta eipä taideta kauan kulkea. On heitetty
pankkitirehtööri ovesta ulos, uhkaa pieni häväistys, ei sentään enää
perikato. Ja senjälkeen on vielä Hannuksela.

Mutta ketä hänen on kiittäminen siitä, että kaikki on mennyt näin
hyvin -- tähän asti? Lähinnä Jumalaa -- Hannukselan isäntää. Mihin
hän olisi joutunut ja millä alkanut, ellei Hannukselan isäntä
ylpeästi olisi lähettänyt rahaa takaisin. "Sanokaa, etteipähän koske
köyhään." Kuka häntä olisi auttanut? Ei kukaan, ei kukaan, kaikki
olisi mennyt. Varmasti Hannuksela oli tehnyt sen tarkoituksella. Hyvä
Jumala, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän Hannukselaan oli!

Erik Wegener hämmästyy huomatessaan, että hänen rinnallaan
kulkee joku, lanko. Mutta nyt hänessä asuu suuri lempeyden ja
anteeksiantamisen tarve.

-- Kuulehan nyt, -- sanoo hän pysähtyen. -- Emmeköhän sovi niin, että
tulet uudelleen jouluna. Pitäähän meidän edes saada tottua siihen
ajatukseen, että Gunillasta ja sinusta tosiasiallisesti tulee mies ja
vaimo. Tämä tulisi nyt liian äkkiä, ymmärräthän.

Frans Erikssonin kasvot kirkastuvat eivätkä ne vaikuta Erik
Wegeneriin enää laisinkaan epämiellyttävästi. Vaisu, alakuloinen hymy
nousee hänen huulilleen.

-- Kuinka tahdotte, -- vastaa hän. -- Me kyllä sovimme Gunillan
kanssa...

-- Minä kyllä selitän Gunillalle. Mutta asia kaipaa muullakin taholla
paljon valmistamista.

-- Niin kai se sitten on.

-- Siis jouluna. Näkemiin!

He kättelevät, ja Frans Eriksson alkaa hitaasti kulkea takaisin Erik
Wegenerin jatkaessa matkaansa.



XXII


Konsuli Björklöf on vanhanpuoleinen, kuivahko herrasmies, jolla on
pergamentinvärinen iho ja ilmeettömät, harmajat silmät. Hän puhuu
vähän ja senkin kuolettavan ikävästi ja aivan kuin muita asioita
ajatellen.

Erik Wegener on jo neljättä päivää kaupungissa, ja hänen asiansa
on vielä toimittamatta. Hän on levoton ja kiihtynyt, mutta koettaa
ainakin ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Eihän sentään vielä ole
mitään menetetty. Nyt, kaikkein viimeksi, hän on tullut konsuli
Björklöfin puheille.

-- Me emme nykyään juuri ostele, -- sanoo konsuli, -- teidän olisi
pitänyt silloin keskustella herra Lundgrenin kanssa.

-- Minä en silloin myynyt, -- vastaa Erik Wegener, -- eikä herra
Lundgren sitäpaitsi vaivautunut hakemaan minua käsiinsä.

-- Se ei ole mahdollista.

-- En ole eläissäni nähnyt herra Lundgrenia eikä herra Lundgren minua.

Konsuli luo häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.

-- Mutta kyllä Lundgren sanoi..., -- aloittaa hän kuin itsekseen ja
poistuu äkkiä huoneesta.

-- Meni Lundgrenin kimppuun, -- ajattelee Erik Wegener, ja hänessä
herää toivo.

Muutaman minuutin kuluttua konsuli palasi silminnähtävästikin hiukan
tyytymättömänä.

-- Mutta te möisitte nyt?

-- Kyllä. Mutta en kahdestasadastaviidestäkolmatta.

Konsulin katse käy pitkäksi ja tuijottavaksi.

-- Ei kukaan maksa nykyisin edes sitä.

-- Neljäkymmentäyksituhatta leimattua puuta, kuuden metrin
korkeudelta kaksikymmentäkaksi senttimetriä. Aivan varmasti, herra
konsuli!

-- Pohjineen voisimme sen maksaa, -- hymähtää konsuli.

Erik Wegener kiihtyy nyt yhtä paljon konsulin ylimielisyydestä kuin
omista asioistaan ja vilkaisee ovelle. Konsuli Björklöf katselee
häntä katseella, joka voisi merkitä: jos herra haluaa mennä, niin
olkaa hyvä. Mutta Erik Wegener ei mene -- toistaiseksi.

Pohjineen! Jumal'auta sentään! Tähän asti oli mennyt hyvin,
mutta pitikö hänen nyt antautua viime hetkessä? Tai oliko hänen
uurastukseensa liittynyt kunnianhimoa, joka näin rangaistiin. Miks'ei
hän voinut nöyrästi ja rehellisesti jo Frans Erikssonille tunnustaa
tilannetta? Eikö se olisi ollut kaunistakin, kun hän jo muutenkin
tiesi suuren osan. Pohjineen! Peuraniemestä lohkaistaisiin enemmät
puolet pinta-alasta, melkein ainoa metsä, kokonaan irti. Ei käy, ei
käy.

-- Te myytte kernaasti vielä halvemmastakin, -- sanoo konsuli hetken
kuluttua sen näköisenä kuin tietäisi jotakin. Ahaa! Siinä se nyt oli.

-- Jos minun olisi pakko myydä, -- vastaa Erik Wegener, omasta
mielestään karkeasti, niin minä en istuisi tässä tinkimässä teidän
kanssanne, vaan rukoilisin teitä ottamaan sen puolesta siitä, mitä
nyt tarjoatte, pohjineen.

Hänestä näytti, niinkuin konsuli Björklöf olisi hätkähtänyt hiukan.

-- Teillä on siis tarjouksia muualta? -- kysyy konsuli.

-- Minä en sano mitään. Mutta muualta voin ottaa sen
kaksisataaviisikolmatta.

-- Meiltä siis enemmän. Miksi, jos saan kysyä?

-- Siksi, että olen arvioittanut metsän, ja siksi, että te ette
missään tapauksessa ole antaneet herra Lundgrenillenne määräystä
maksaa ylintä mahdollista hintaa. Ja lopuksi siksi, että todellakin
tarvitsen rahaa ja senvuoksi otan joltakin vaikkapa vain sen
kaksisataaviisikolmattatuhatta, mutta en teiltä.

Konsuli Björklöf napitti takkinsa ja käveli muutaman kerran
edestakaisin lattialla. Äkkiä hän hymyssä suin kääntyi Erik Wegenerin
puoleen.

-- Sanokaapas, herra Wegener, -- kysyi hän ja nauraa hihitti
hampaittensa raosta, -- onko taktillista ja totta, että olette
heittänyt pankinjohtaja Saarstedtin ovestanne ulos?

Erik Wegener naurahti.

-- En minä häneen kajonnut, -- vastasi hän, -- mutta kyllä hänelle
tuli tavallista kiireempi lähtö.

-- Se oli aivan oikein, -- nauroi konsuli ja näytti vilkastuvan.
-- Hän hermostuttaa ei ainoastaan kundit ja klientit, vaan myöskin
hallintoneuvoston ja johtokunnan. Nyt hän kulkee ja kertoo
tapauksen jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella. Te olette tullut
populääriksi, herra Wegener.

Erik Wegener naurahti, vaikk'ei hän voinut ymmärtää, mitä tekemistä
hänen ja pankinjohtaja Saarstedtin välisellä kohtauksella oli hänen
varsinaisen asiansa kanssa. Epäilemättä hän siinäkin oli menetellyt
ajattelemattomasti. Hänen olisi pitänyt muistaa olevansa velallinen
ja mukautua, ainakin koettaa hillitä itsensä. Sen takia hänen käy
niinkuin käy.

-- Ah, meillä on se asia kesken, -- lausui konsuli Björklöf hetken
kuluttua ja pysähdytti käyntinsä.

Erik Wegener odotti joka hermollaan. Konsuli hypisteli leukaansa ja
mietti.

-- No, sopikaamme neljännesmiljoona, sanoi hän sitten päättäväisesti.
-- Mutta vastatkaa minulle rehellisesti johteen kysymykseen:
Töttermannilleko te olisitte ne puut myynyt halvemmasta?

-- En Töttermannille, -- vastasi Erik Wegener tuntien lievää
huimausta. Hän ei edes tiennyt, että Töttermann oli hänen
kotipitäjänsä naapurikaupungin, pikkukaupungin, puutavaraliike.

-- No sitten se on Kannanlahden sisaryhtiö, ratkaisi konsuli
Björklöf, -- vaikk'eihän se minua liikuta. Jotakin sentapaista sanoi
herra Lundgren rouvanne vastauksesta aavistaneensa. Niin, me maksamme
luonnollisesti, tapamme mukaan, heti ja hakkuu alkaa talvella.
Suvaitkaa käydä konttoriin, niin teemme paperit.

-- Apropos, herra Wegener, -- sanoi konsuli äkkiä, kun he jo melkein
olivat konttorin ovella. Muistelen, että pesässänne oli hirvittävästi
niitä Grönforsin osakkeita.

-- Olihan niitä. Mutta nehän ovat melkein arvottomia.

-- Pankinjohtaja Törnroos-vainaja kertoi aikoinaan. Ne ovat melkein
normaalissa nyt. Saatte vain pitää kiirettä. Balkanin sota, piru
vieköön.

Ja konsuli Björklöf hymähti kuivalla tavallaan.

Nyt ei Erik Wegener enää kestänyt, vaan tarttui ovipieleen.

       *       *       *       *       *

Vasta saapuessaan pankin hämärään, viileään toimistohuoneeseen Erik
Wegener täydellisesti tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi syvää,
hiljaista rauhaa ja kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Se välimatka,
joka erotti hänen ensimmäisen käyntinsä ja tämän, tuntui suunnattoman
pitkältä, siihen sisältyi niin paljon ja moninaista, ja kuitenkin se
toiselta puolen tuntui olevan melkein kädenulottuman päässä. Silloin
hän ei syvimmissä ajatuksissaan uskaltanut toivoa asialle tällaista
ratkaisua, hän oli tieten tai tietämättään ryhtynyt uhkapeliin,
ymmärtämättä täysin, mitä se toisi tullessaan. Nyt hän taas astui
tästä samasta ovesta sisään miehenä, joka oli puhdistanut isänsä
muiston ja -- kenties -- kohottanut omaakin arvoansa.

Tästä melkein juhlallisesta vireestä ei häntä saanut edes
pankinjohtaja Saarstedtin välkkyväin silmä valkuaisten näkeminen. Hän
astui tyynenä toimistopöydän ääreen ja esitti asiansa.

-- Teilläkö on rahat mitassanne?

-- Niin.

-- Antakaa ne kassaan.

Enempää hän ei pankinjohtaja Saarstedtia nähnyt. Hän maksoi rahat,
sai kuitatun sitoumuksensa takaisin, illalla saisi isäntärenki viedä
Hannukselaan, mitä sinne oli vietävä.

Kaikki selvää.



XXIII


Inspehtori Lundgrenin käynnin jälkeen tuli Hannukselan talon
sisäiseen elämään jonkunlaista sisäistä rikkinäisyyttä. Vaikka se ei
millään tavalla ulkonaisesti näyttäytynyt, aavisti kuitenkin jokainen
sen olemassaolon. Tunnelma oli jokseenkin samanlainen kuin Esterin
lähdettyä Peuraniemen pojan kanssa.

Emäntä oli muutamassa päivässä taas ikäänkuin vanhentunut
vuosia. Vastaukset tulivat entistä pitemmän odotuksen jälkeen ja
olivat entistä hiljaisempia, käynti oli entistä raskaampaa ja
vaivalloisempaa. Isäntä pysytteli enimmäkseen ulkosalla, hänen
huomattiin karttelevan emäntääkin, ja kerran oli pikkurenki nähnyt
hänen seisovan ja pitkään tuijottelevan Peuraniemen leveneviä
vainioita.

Jotakin oli siis kieltämättömästi tapahtumassa, ja jokainen saattoi
huomata, että sen oli vaikuttanut inspehtori Lundgrenin käynti.

-- Mitähän se oikein oli puhunut? -- kyseltiin tuvassa.

-- Jos lie ollut jotakin siitä Esterin kohdasta. Silloin pääkarjakko,
roteva, punainen ihminen, joka oli tottunut puhumaan suunsa
puhtaaksi, tiuskaisi:

-- No sitä ne nyt vihoittelevat! Mistähän ne muka paremman miehen
olisivat Esterille löytäneet?

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kirkaisten juoksi ovesta
ulos. Isäntä oli seisonut tupakamarin ovella ja kuullut koko
keskustelun. Jo nyt tuli lähtö Hannukselasta marraskuulta.

Seuraavat päivät puhuttiin Hannukselassa vain kuiskailemalla.

       *       *       *       *       *

Tulee sitten helteinen, puolihämärä elokuun yö, eikä emäntä saa
nukutuksi. Kääntelehtii ja vääntelehtii vain vuoteellaan ja viimein
nousee istumaan vuoteen reunalle.

-- Etkö sinä nuku vielä? -- kysyy isäntä.

-- En, -- vastaa emäntä. -- Tukahduttavaa on.

-- Avaa ikkuna sitten, kun olet lähempänä. Emäntä avaa ikkunan, ja
tuoksuva yö-ilma virtailee sisään. Hän heittäytyy taas vuoteelle,
mutta uni ei tule, niinkuin ei ole tullut moneen yöhön. Hetken
kuluttua hän nousee taas ja juo lasillisen vettä.

-- Et suinkaan sinä voi huonosti? -- tiedustelee isäntä ja nousee
hänkin istumaan.

-- Enpä sen erikoisemmin. Päätä hiukan kivistää.

-- Kyllä kai se asettuu, kun pääset uneen kiinni.

Isäntä laskeutuu taas pitkäkseen, emäntä istuu paikallaan, ja isäntä
kuulee, että häneltä pääsee lyhyt, tukahdutettu huokaus.

-- Sitä Esteriä kai tullut viime aikoina liiaksi mietityksi, --
sanoo vihdoin emäntä ja tuntee kummallista keventymistä, kun se nyt
viimeinkin on tullut sanotuksi.

Isäntä ei vastaa mitään, mutta emäntä kuulee, kuinka hän liikahtaa
vuoteessaan.

-- Suotta mietiskelet, -- kuuluu viimein rauhallisesti, -- hyvä kai
hänen on olla.

Ja vähän ajan kuluttua:

-- Tuskin meitä muistaakaan.

-- Muistaa, -- vastaa emäntä hiljaisesti, kyllä minä Esterin tiedän.

-- Sen parempi sitten.

-- Ja on mieskin muistanut joka vuoden viimeisenä päivänä, -- lisää
emäntä melkein kuin kiivastuen.

-- Taitaa sillä tavoin muistaa koko loppuikänsä.

Isäntä haukottelee. Alkaa jo olla aamupuoli yötä.

-- Älä sano, -- virkahtaa emäntä äskeiseen tapaansa, -- Mäenpään
emännältä kuulin, että Peuraniemen kiinnitys on jo maksettu ja tulee
kuoletettavaksi. Kyllä sinäkin pian saat osasi.

Hän sanoi: sinä saat pian osasi. Tämä koskee isäntään, ja hän nousee
kyynärpäälleen ja nojaa päätään käteensä.

-- Vai olet sinä taas kuullut? -- kysyy hän. Ääni on tavallista
korkeampi, ja siinä soi melkein kuin uhkaa.

-- Olen, -- vastaa emäntä kiinteästi. Mutta uhka jäi tulematta.
Isäntä tuntui saavan kiinni jostakin ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Vai maksettu ja kuoletetaan, -- toistaa hän itsekseen. -- Pianpa
se kävi, kovin pian.

-- Pian, -- huokaa emäntä. Sitten hän lisää kovemmin: -- Näkihän sen
hommista ja näkeehän sen nyt viljelyksistä.

Ja hän ratkeaa nyyhkytyksiin.

-- Mitä tuosta nyt, -- tokaisee isäntä kärsimättömästi.

Hannukselan isäntä ja emäntä ovat olleet tyynessä avioliitossa lähes
neljäkymmentä vuotta. Heidän kohdalleen sattui hyvin, he rakastivat,
olivat rikkaita ja menivät naimisiin. Kaikki niinkuin olla pitikin.
Jos jommallakummalla oli ollut aikaisemmin pieni katkelmansa, niin
sitä ei toinen toiselta udellut. Kaksi omaisuutta lyötiin yhteen,
he kokosivat lisää tavaraa, heistä tuli kihlakunnan rikkaimmat.
Mutta kaksi vanhinta lapsista, poikia molemmat, kuolivat jo lapsina.
Se oli heidän onnettomuutensa, Hannuksela jäisi ilman perillistä.
Sitten syntyi Esteri. Kumpikin rakasti Esteriä omalla tavallaan ja
piti häntä loitolla syrjäisistä. Isä kasvatti hänestä rikasta, äiti
kasvatti hänestä ylpeätä. Ja sitten Esteri meni Peuraniemeen ja tuli
köyhäksi.

Hannukselan aviopuolisoilla ei ollut koskaan ollut sanaharkkaa
keskenään. Ei tullut Esterinkään menon jälkeen. Kun Esteri meni, niin
sai mennä. Kylläpähän katuu. Mutta katumuksesta ei kuulunut mitään.

Hannukselan vanhukset surivat, mutta sitä surua ei kukaan syrjäinen
huomannut. He olivat molemmat suljettuja, molemmat olivat ylpeitä,
syrjäisen katse ei ulottunut Hannukselan harmaiden seinien
sisäpuolelle.

Ja mikä vika oli sitten Peuraniemen pojassa? Jos asiat olivat,
niinkuin niiden olisi pitänyt olla; niin ei mikään. Mutta nyt oli
asia niin, ettei Hannukselan omaisuutta oltu koottu kenenkään
velkojen maksamista varten eikä Hannukselan tytärtä kasvatettu
ensimmäistä vastaantulijaa varten. Vaan kun nyt meni, niin menköön.
Ei Hannukselan kunnia siitä riipu. Alettiin odottaa Peuraniemen
lopullista luhistumista, -- hyvä, että saa heidät pois silmiensä
edestä. Virkoihinhan se poika oikeastaan on valmistunutkin.

Sitten Peuraniemen poika aikoo maksaa isänsä velan Hannukselaan.
Hannuksela punnitsee rahoja kädessään, ja samalla ylpeys ja
kunniantunto hänessä nostavat päänsä. "Vie takaisin, kyllä
Peuraniemessä tarvitaan, ja sano, etteipä koske köyhään." Se oli
tarkoitettu piiskaniskuksi, mutta se otettiin vastaan almuna, ja nyt
-- pian -- kunniantuntoinen köyhä maksaa almun takaisin, niinkuin on
maksanut korotkin. Hannuksela ei tahdokaan kieltää itseltään, että
se tosiasia vielä on kokematta. Ellei tänään, niin huomenna, ellei
huomenna, niin viikon, kuukauden, vuoden kuluttua. Ja silloin ovat
hänen sanomisensa kaikki.

Hannukselan haltijaparilla ei, niinkuin sanottiin, ollut koskaan
ollut erimielisyyttä keskenään, ei leikillä eikä todella. Inspehtori
Lundgrenin käynnin jälkeen se kuitenkin oli hiljaisesti ja
näkymättömästi alkanut. Erik Wegener oli ollut mies, sitä ei voinut
kieltää. Hänet oli nähty joskus ja hän oli tullut vanhaksi, kumaraksi
ja tuikeaksi. Ja Esterin vastauksessa Lundgrenille oli Hannuksela
tuntenut oman itsensä. Se oli heidän Esterinsä, sama, jonka he
olivat kasvattaneet. Emäntä oli kerran nähnyt Esterin etäältä,
jokirannassa, ja hänen heikontunutta sydäntään oli vihlaissut. Se,
tuo ihminen haalistuneissa vaatteissaan, joka otti kurikan pyykkärin
kädestä ja näytti, miten on lyötävä, se oli heidän tyttärensä.
Mutta Peuraniemessä ei kuulosteltu mitä tapahtui Hannukselassa,
ja Hannukselassa käännettiin puhe toisaalle, kun tuli kysymys
Peuranientä koskevasta. Sellaiset olivat lapsen ja vanhempien välit.

Ja nyt emäntä istui makuukamarissa ja nyyhki valkenevana elokuun
yönä. Linnut olivat jo heränneet visertämään, ja auringon
ensimmäiset säteet heijastuivat vastapäätä olevan Peuraniemen
jyrkkään sinkkikattoon ja silmänkantamattomille ruispelloille, jotka
kumpareella, maantien tuolla puolla, näyttivät ikäänkuin yhtyvän
aamu-taivaaseen.

-- Ei siinä mitään huonoa ollut, -- itkee hän. -- Yhdeksättä vuotta
jo... eikä lapsia...

Isäntä on myöskin noussut vuoteeltaan ja vetänyt housut jalkaansa. Ei
tänä yönä enää nukkumisesta mitään tule.

-- Siihen voisi vastata, -- sanoo hän, -- että kyllä herrat konstinsa
tietävät...

-- Häpeä, Hermanni! -- huudahtaa emäntä lentäen punaiseksi
kasvoiltaan.

-- Kyllä minä ymmärrän... -- jatkaa hän sitten surullisesti ja
alakuloisesti... -- eivät ole uskaltaneet... velkautuneeseen taloon...
ettei viaton lapsi mieron tielle... Kun muutenkin on ollut kovaa ja
me olemme vain katselleet... on ollut olemista muutenkin kurjuudessa...

Mahtaneeko isäntä sitten hävetä, ainakaan hän ei hetkeen vastaa
mitään. Istuu vain pää käsien varassa ja kuuntelee emännän yltyvää
itkua.

-- Älähän nyt tuossa! -- puhuu hän vihdoin. -- Eivätpä nuo ole
millään tavalla osoittaneet masennusta ja nöyryyttä.

-- Ja mistä me sen tiedämme. Sen me tiedämme, kuinka olisi käynyt,
jos olisivat... nenänsä tänne pistäneet. Kuin kerjäläiskakara
pantiin Esteri menemään... Tunnolle käy ja on jo pitkän aikaa
käynyt...

-- Itse niin tahtoi mennä, ja saihan se
seitsemänkymmentäviisituhatta...

-- Kyllä tiedät, miten sai. Ja kyllä me omamme saamme takaisin. Aivan
kuin vieraat ihmiset. Oma lapsi, sydämen alla kannettu...

Aurinko on jo korkealla, ja väki alkaa liikkua pihassa. Peuraniemen
puolella ajaa kärryjono maantielle, ja savupiipusta alkaa nousta
ohut, sininen savu. Ruohikko kimmeltää ja välkkyilee, mutta
Hannukselan emännän itku yltyy. Ajatukset, kauan aikaa pakkautuneet,
saavat ylivallan, hän alkaa jo vavista.

-- Mitäpä me niistä rakkauden asioistakaan ymmärsimme... Omaa
ylpeyttämme vain... Sanassa sanotaan, että vaimon pitää isästänsä ja
äidistänsä eroaman ja mieheensä sidottu oleman...

Isäntä on vetänyt kengät jalkaansa ja kävelee edestakaisin. Lääkäri
on sanonut, että emännällä on heikko sydän, että pitää varoa
mielenliikutuksia. Nyt alkaa hänenkin mielessään käydä.

-- Tokkopa Peuraniemessä olisi tätä vauhtia edistys kulkenut, --
sanoo hän, -- jos olisi ollut valmis kassa, mihin nojautua.

-- Voi, eihän se meitä olisi liikuttanut...

-- Ei kylläkään, mutta koski se vain, se Esterin ynseys...

-- Ei se mitään ynseyttä ollut. Nöyränä lähti...

-- Hm... tiedä...

Hannukselan isäntä on karttanut näiden asioiden ajattelemista.
Vastoin tahtoaan on joskus ajatellut mitä on ajatellut. Elämä
Hannukselassa on mennyt tavallista menoaan. Nyt hän ei saata
ajatuksiaan estää. Lukemattomat pikkuseikat ja yksityiskohdat
elämästä, kaukaa ja läheltä, tunkeutuvat esiin, piirittävät hänet ja
uhkaavat tukehduttaa. Esteri, niin, se oli heidän pikku tyttönsä. Nyt
hän on emäntänä Peuraniemessä, tuolla vastapäätä... Erik Wegener,
Peuraniemen poika, vei hänet. Se samainen poika on aikaansaanut
yhtä ja toista muutakin... Peuraniemen manttaali ja Hannukselan
manttaali, se oli musertava yhdistelmä ympäröiville... Ja olihan hän,
Hannuksela, tavallaan auttanut alkuun...

-- Kentiespä olimme liian kovia, -- myöntää hän. -- Mutta kun ei
tuntenut tarkemmin...

-- Tunsimmehan me Esterin...

Eikä emännän nyyhkytys ota tauotakseen.

Päivän työt ovat jo joku aika sitten alkaneet. Puhe ja huudot
kantautuvat avoimesta ikkunasta sisään. Joku vieras ajaa pihaan,
aika taitaakin jo olla melko pitkällä. Vähäistä myöhemmin avaa
palvelustyttö oven:

-- Tääll' ois Peuraniemen isäntärenki.

Emäntä pyyhkäisee silmiään, isäntä vavahtaa ja seuraa palvelijaa,
mutta tulee heti takaisin kirjekuori kädessä. Hän on kuolemankalpea,
ja kirjekuori hänen kädessään vapisee huomattavasti.

-- Mitä? -- kysyy emäntä säikähtyneesti.

-- Peuraniemestä vain tuli suoritus, -- vastaa isäntä oudon
rauhallisesti. -- Kirjoittaa, että se on nyt viimeinen.

-- Esterikö kirj...?

-- Ei, vaan mies.

-- Eikö mitään muuta?

-- Ei.

Emäntä kiljaisee ja kätkee päänsä käsiinsä. Mutta isännän kasvoille
alkaa vähitellen väri palata ja hän menee vaimonsa luo ja sivelee
hänen päätään hellästi ja hiljaa niinkuin silloin nuoruuden päivinä.

-- Älä nyt suotta kiusaa itseäsi, -- puhuu hän hiljaa. -- Eihän
mitään ole mennyt.

Hänen järeä leukansa vavahtaa, ja kirkas kyynel välkähtää silmissä,
muttei vierähdä poskelle.

-- Älä nyt, -- jatkaa hän. -- Mennään Peuraniemeen yhdessä, mennään.

-- Niin, nyt, -- valittaa emäntä. -- Kyllä nyt kelpaa mennä. Niinkuin
kiittämään hevosia kilpa-ajon jälkeen, että hyvinpä te juoksittekin.
Lapselleen...

Nyt isännän kyynelhelmi jo vierähtää poskelle.

-- Etpä sinäkään sitä aikaisemmin ole sanonut, -- lausuu hän
vavahdellen. -- Mutta ei se nytkään myöhäistä ole, sen puolesta...
Kyllä ne... Esteri, tarkoitan... käsittävät. Minä menen sanomaan,
että valjastavat...

Vanhasta Hermanni Hannukselasta tuntuu kovin oudolta. On melkein kuin
hän lähtisi jollekin nöyryytyksen retkelle, mutta on siinä jotakin
muutakin, ikäänkuin aamuista.

Portailla hän, tapansa mukaan, hetkeksi pysähtyy, mutta sitten hän
hitain, määrämittaisin askelin kävelee tallin ovelle.



XXIV


Eräänä yönä valvottiin Hannukselassa ja sinä samana yönä valvottiin
myöskin Peuraniemessä. Tahdottiin kyllä nukkua, mutta ei saatu
nukutuksi. Tämä oli niin kovin outoa.

Illalla on ollut iloa ja pientä tilintekoa kaikesta menneestä. On
itkettykin, on puheltu ja Sigrid-tyttö on vienyt kunkin vuorostaan
kuvastimen eteen: katsokaa nyt, niin paljon aikaa on kulunut, emmekä
me ole tuon enempää vanhentuneet.

-- Meillä ei ole ollut siihen aikaa, -- sanoo hänen veljensä.

-- Minulla ei ole ollut aikaa edes ajatella, että minusta
mahdollisesti tulee vanhapiika, -- huomauttaa sisar hiukan nyrpistäen
nenäänsä. -- Ajatus kuuluu olevan vallan kauhea, mutta sisäkkö
väittää, että osa päinvastoin on niitä aurinkoisimpia.

Kaikki yltyvät nauramaan, mutta Esteri sanoo vakavasti:

-- Ole huoletta. Et jää.

-- Voi olla, koska niin väität.

-- On.

-- Eläkäämme sitten toivossa, koska tähän asti olemme eläneet
kurituksessa. -- Mutta, Gunilla-raukkani, älä istu murheellisena.
Saat varmasti Fransisi jouluksi. Pieni lisäkatumus hänelle ei tee
pahaa. Kyllä Erik sen asian parhaiten tajuaa.

-- Ehkäpä, -- vastaa Gunilla-rouva sylkyttäen isoa poikaansa ja
niellen kyyneleensä.

Esteri menee hänen luokseen ja alkaa vilkkaasti ja iloisesti
kuiskutella hänen kanssansa. Se on aivan vastoin Esterin tapoja, ja
vähitellen Gunilla-rouvan kasvot kirkastuvat.

Ajatus, että Peuraniemi on vapaa, lumoaa ja hurmaa. Siihen ei
tahdota aluksi tottua, siihen suhtaudutaan ikäänkuin epäluulolla,
peläten, -- on niin kauan hengitetty raskasta, painostavaa ilmaa,
joka on ollut ikäänkuin myrkytetty. Ajatukset ovat niin tottuneet
siihen yhteen ajatukseen, etteivät ne tahdo tottua toiseen. Mutta
tosiasioista ei päästä minnekään, ne puhuvat selvää kieltä. Ja
kahleet kirpoavat yhdellä taholla lapselliseen välinpitämättömyyteen,
toisella hartaaseen huokaukseen, kolmannella sydämestä lähteneeseen,
äänettömään rukoukseen.

Elokuun yö näkee kyyneliä kahdella taholla: toisella kirpeitä ja
katkeria, toisella vapauttavia, kirkkaista lähteistä pulppuavia.
Elokuinen yö on tottunut näkemään niin monenlaista.

-- Esteri, sinä olet teräksinen luonne. Ellet sinä olisi tullut,
olisin antanut kaiken mennä.

-- Minun osani on ollut niin vähäpätöinen.

-- Se on ollut suurin kaikista. Jätit kodin, joka paisui rikkauttaan,
vanhempasi, joita rakastit...

-- Älä puhu siitä.

-- Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka vaikea sinun on. Mutta minä en
ole uskaltanut sitä tehdä.

-- Olisit saanut huoletta kysyä, ja minä olisin vastannut: muistelen
joka päivä kotiani ja rakastan vanhempiani, vaikka he eivät kerran
minua ymmärtäneet, mutta minun paikkani on täällä.

Mies sulki vaimonsa syliinsä. Se oli sama Esteri, täsmälleen sama,
jonka sormenpäitä hän väristen oli nuoruudessaan hypistellyt, sama
Esteri kapeasta jalkaterästä voimakkaaseen alahuuleen ja kapeaan,
valkoiseen otsaan asti, sama Esteri, joka puhui niin vähän, mutta
tunsi niin väkevästi ja uhrasi niin paljon. Oliko hän edes rakastanut
vaimoaan oikein, eikö hän ollut liiaksi ajatellut Peuranientä?
Riittikö se, että hänen ajatuksiinsa pitkinä, unettomina öinä oli
liittynyt huoli vaimon onnesta? Eikö hän jollakin tavalla ollut
laiminlyönyt vaimoaan? Nyt, nyt hän ottaisi kaiken takaisin, nyt
hänen ei enää tarvinnut pelätä eikä vavista. Aika oli mennyt kiitävää
vauhtia ja elämä, joka tähän asti oli kulunut, oli pitänyt häntä kuin
lumottuna. Joskus hänen melkein oli täytynyt koetella itseään ja
kysyä, oliko se tosiaankin hän itse, Erik Wegener.

Ja miltei samoin sai hän tehdä nytkin: monivaiheinen ajanjakso erotti
kaksi pistettä, sen, josta hän oli alkanut, ja tämän nykyisen, eikä
hän pohjimmaltaan jaksanut käsittää, millä hän oli tämän ansainnut.
Jokaisen velvollisuushan oli tehdä työtä, mutta hänen työnsä oli
ollut erikoisen siunausrikasta.

Erik Wegenerin valtaa harras, melkein lapsellinen tunnelma, joka
pyrki jonnekin korkeuksiin, tähtien tuolle puolen; siinä oli iloa,
mutta siinä oli ehkä enemmän nöyryyttä ja alistumista, äänetöntä
juhlallisuutta, jonka luonnollisin ilmaisukeino oli hiljainen
nyyhkytys.

Niin valvotaan siis puolihämäränä elokuun yönä Peuraniemessä, ja
valvotaan Hannukselassakin.

-- Minä uskon, että isä ja äiti jo käsittävät tämän, -- sanoo Esteri
pitkän ajan kuluttua.

-- Heitä meidän ensi kädessä on tästä kiittäminenkin, -- vastaa hänen
miehensä.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat?

-- Ajattelen, että kuinkahan meidän sitten olisi käynyt, ellei isäsi
silloin olisi lähettänyt takaisin! Varmasti siinä oli joku tarkoitus.

-- Saattoi olla sitäkin. Mutt'ei hän muutenkaan ole köyhiltä koskaan
vienyt heidän viimeistään.

-- Aamulla varhain vie isäntärenki hänelle velkani. Päivemmällä menen
sinne itse.

-- Niin, mene mutta mene nöyränä, sillä vikaa on meissäkin...
minussakin...

Hannukselan Esteri on tullut isäänsä. Hän säilyttää viimeiseen asti
malttinsa, mutta nyt hän sen menettää. Ajatukset, järjestelmällisesti
tukahdutetut ja kätketyt rauhallisen ulkokuoren alle, ja tunteet,
jotka väkipakolla on estetty purkautumasta nähtäviksi, vaativat
osansa. Onhan hän sentään vanhempiensa lapsi, samalla kertaa
onnellinen ja onneton. Ensi kerran, vuosikausien kuluessa, vaipuu
Hannukselan tytär itkuun, hillittömään ja monivivahteiseen.

Kaikkea tätä saattaa tapahtua elokuun yönä. Mutta nyt alkaa jo
olla kirkas aamu, ja sama lintu, joka sen valkenemisen ilmoitti
Hannukselan haltijaväelle, sama lintu ilmoittaa sen Peuraniemenkin
asujamille. Niin se on tehnyt vuosikausia, mutta vaikka se olisi
huomattukin, ei siitä kukaan ole maininnut. Tarkemmin ajatellen ei
siihen ole mitään syytäkään. Mitä siitä, jos joku taivaan lintu
lentää siipiään yön jälkeen virkistelläkseen ja Hannukselan väen
herätettyään Hannukselan puutarhasta Peuraniemen puistoon tai
päinvastoin. On paljon suurempiakin asioita, joista ei mainita,
yhteisiä: sama aurinko paistaa molempien vainiolle, samat tähdet
tuikkivat yhtä lempeästi molemmille. Ja sama lintu, joka molemmille
yhtä suurella alttiudella helähdyttää iloisen, toivoja antavan
aamulaulun, helähdyttää sen muutaman kuukauden kuluttua yhtä suurella
antaumuksella jollekin murjaanille Afrikan rannikolla.

Ei lepää Hannukselan haltijaväki, mutta eivät lepää Peuraniemenkään
omistajat. He heittäytyvät vuoteelle, mutta kumpikin valvoo,
huumautuneena siitä ajatuksesta, että eräs päämääristä on nyt
saavutettu, ja odottaen, mitä alkava päivä tuo tullessaan.

Eikö aurinko tänä aamuna sittenkin tervehtinyt kirkkaammin kuin
tavallisesti ja eikö lintujen laulu kuulostanut iloisemmalta? Nyt
alkaa pian kaikkialla elonleikkuun korkea aika.



XXV


Hannukselan haltijat ajavat Peuraniemeen!

Musta ori on valjaissa, Hannuksela itse ohjaksissa. Emäntä istuu
vieressä, ja musta silkkihuivi kiiltelee ja loistaa. Renkipoika istuu
takaistuimella siimaruoska pystyssä.

Vastaantulijat hypähtävät syrjään ja tekevät hyvän päivän.
Hannukselat menevät Peuraniemeen, manttaali menee manttaaliin.

Ori kiiltelee hyvinvointiaan, keveästi lyövät kaviot maantietä,
ajoneuvojen messinki-osat kiiluvat auringonpaisteessa.

Hannukselan isäntä on kookas ja harteva ja tuikea katsella,
Hannukselan emännästä näkee, että hän on isosta talosta, ja hän
nyökäyttelee vastaantulijoille. Näin mennään harmajasta linnasta
Peuraniemeen, mennään, että syrjäinenkin näkee, mutta muuta ei
syrjäisellä ole asian kanssa tekemistä. Se on nyt tiedossa, ettei
syrjäisen mielipide ole tähän asti saavuttanut Hannukselaa eikä
täst'edes saavuta Peuranientäkään.

Aamulla on puhelin soinut Hannukselasta Peuraniemeen. Puhelinneiti
hämmästyy, -- niitä numeroita hän ei koskaan ole yhdistänyt, -- onko
kuolema tapahtunut? Hän kuuntelee. Kuolema ei ole käynyt. Mutta
Hannuksela tulee päivemmällä Peuraniemeen. Olisi hiukan puhuttavaa.
Sopiiko? -- Peuraniemen puolella pelästynyt ääni, joka vaikuttaa
itkunsekaiselta. Esteri luonnollisesti. Sopii tietenkin, milloin
vaan. Ei sitä olisi tarvinnut kysyä, ja oli aikomus itsellämmekin...
Loppusoitto. Esteriä oli itkettänyt. Arvaa sen, kun ei isäänsä
vuosikausiin...

Puolen tunnin kuluttua sen tietää koko kirkonkylän seutu. Tuntia
myöhemmin tiedetään kappeliseurakunnassa. Tänä päivänä on ihmisillä
ihmeesti asioita kirkonkylän kauppapuoteihin.

-- Nyt ne tulevat!

Hannukselalla on alahuuli pingoittunut ja kulmat yhdessä. Kyllä tätä
passaa katsella, katselkaa vain. Emäntä on tavallista kalpeampi.
On tainnut surra sekin, raukka. Niinhän se on. Mitäs panivat niin
vastaan.

-- Kyllä sinun nyt sopii mennä, -- sanovat kirkonkylän kauppiaat,
jotka ovat jotakin tietävinään.

Pientä moitetta kauppiaille. Kyllä tekin, mokomat, takanapäin
uskallatte.

Laurilan tienmutkassa ovat viimeiset katsojat. Ajavatko tosiaankin
Peuraniemeen? Vai olisiko sentraalineiti kuullut väärin? Silmät
pullistuvat tapille, piru vie.

Ajavat! Totisesti! Hiljentävät hiukan vauhtia käänteessä ja katoavat
Peuraniemen kuuluisaan puistokujaan, kuvernöörin istuttamaan.

Sinä päivänä käyvät pitäjässä kielet.

       *       *       *       *       *

Hannukselan isäntä on kylmä ja asiallinen, ja kun hän tervehtii
tytärtään, tarttuu hän kuin ohimennen hänen käteensä ja vilkaistuaan
kerran kasvoihin katselee muualle. Jos hänessä jotakin liikkuu, ei
vieras sitä huomaa. Erik Wegener pitää huulensa tiukasti suljettuina,
hän vastaa vain sen, mikä on välttämätöntä. Hänellä on ajatuskoneisto
pysähtynyt, mutta sydän lyö ja tykyttää, ajatukset risteilevät kuinka
tahtovat, mutta jokin tunne elää muita voimakkaampana ja hänen täytyy
pakottaa itseään, ettei se pääsisi näkyviin.

Mutta Esterin huulet vapisevat, eikä Hannukselan emäntä saata
pidättää nyyhkytystä.

-- Samanlainenhan sinä olet kuin ennenkin, sanoo hän kuiskaten.

-- Mikäpäs minut...

Nyt tytärkin puhkeaa täyteen itkuun. Ei voi muuta. Itkee äiti ja
itkee tytär.

-- Ovat kai olleet sinulle hyviä... muutkin tarkoitan? -- kysyy äiti.

-- Ovat toki, ovat.

Ja tytär kiiruhtaa tiehensä tullakseen pian takaisin. Mutta emäntä
kuivaa silmiään.

Hannukselasta tuntuu oudolta.

-- Mitäs tuosta nyt, -- sanoo hän vaimolleen. -- Ohihan se jo on.

Jokin on kieltämättömästi ohi, mutta mikä, sitä Hannuksela ei pysty
itselleenkään selvittämään. Ajatuksissaan hän hipaisee otsaansa.

Keskustelu ei tahdo sujua. Saapuu kunnallisneuvoksetar ja saapuvat
hänen tyttärensä. Kunnallisneuvoksetar on käynyt vanhaksi ja
harmajaksi.

-- Vähemmästäkin, -- sanoo hän hymyillen.

-- Niin, suruahan sitä annetaan meille itsekullekin, -- virkahtaa
Hannukselan emäntä, mutta saa kiittää Jumalaa, kun loppu on hyvä.

-- Niinhän se on.

Ollaan onnellisia, mutta jossakin määrin ikäänkuin noloja.
Peuraniemen sali ei ollut nähnyt tällaista kohtausta. Ovatko nuo
ihmiset joskus vihanneet toisiaan? Nyt he ovat sovinnossa. Miksi he
ovat vihanneet? Mutta vanha sali ei saa vastausta.

Silloin Hannukselan, harmajan linnan, isäntä ottaa puheenvuoron.
Hän ei rakasta epämieluisia puheenaiheita eikä hän myöskään rakasta
tunteellisuutta ja kohtauksia. Asia on otettava niinkuin se on.

-- Ajattelin tässä istuessani, -- sanoo hän aivan kuin tuoden esiin
kauan hautomansa ajatuksen, -- että kun Peuraniemi ja Hannuksela
kuitenkin joutuvat yhdysviljelykseen, niin olisi aikoinaan
rakennettava silta tältä rannalta toiselle. Maksaa kai se kyllä koko
joukon, mutta aikaa ja vaivoja säästyy sen verran, että se kannattaa.
Tuo kirkkosilta teettää liian suuren mutkan...

Erik Wegener ällistyy niin, ettei saa sanaa suustaan, ja hänen
vaimonsa kiiruhtaa toistamiseen pois.

-- Kyllä se käy liian kalliiksi... toistaiseksi, änkyttää hän
viimein, tietämättä oikein itsekään mitä sanoo.

-- Samahan se on, kumpi sen aluksi maksaa, keskeyttää Hannuksela
yksinkertaisesti.

Erik Wegener punastuu ja kalpenee ja katsoo maahan. Kun hän nostaa
katseensa, huomaa hän, että Hannukselankin itsepintainen leuka
vapisee, vaikka hän tarmokkaasti koettaa sitä salata.

       *       *       *       *       *

Kauanko Hannukselat viipyvät Peuraniemessä? Pitäjäläisten uteliaisuus
ei koskaan tullut tyydytetyksi, sillä illansuussa ajelee renkipoika
tyhjin kiesein takaisin.

-- Ne kai menevät veneellä suoraan yli, vastaa hän Laurilan kauppiaan
kysymykseen.

Sitä matkaa ei olekaan pitkiin aikoihin soudettu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Harmaja linna - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.