Title: Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta - Yliopistollinen väitöskirja
Author: Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta - Yliopistollinen väitöskirja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

MUINAISUUDESTA***


TIEDOT SUOMEN-SUVUN MUINAISUUDESTA

Yliopistollinen väitöskirja,
jonka
Suomen Yliopiston Historiallis-kielitieteellisen
tiedekunnan suostumuksella tarkastettavaksi esittää

Tohtori YRJÖ SAKARI FORSMAN,
Waasan Lukion Apulainen,
Pariisin kansatieteellisen seuran jäsen.


Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan oppisalissa,
Lokakuun 1 p. 1862,
tav. aik. aamup.



Helsingissä, 1862.
J. C. Frenckellin ja Pojan luona.



AINEET:

    I. Suomen-suvun vanhimmat jäljet Lounais-aasiassa.
   II. Euroopan alku-väestöstä.
  III. Herodoton Skythat, sekä vanhan aian tiedot
       koillisesta Euroopasta ja luoteisesta Aasiasta.
   IV. Vanhan aian tiedot Pohjois-euroopasta Pytheaan
       ja Kreikkalaisten kautta.
    V. Romalais-aian tiedot pohjoisesta ja koillisesta
       Euroopasta
   VI. Hunnien syntyperästä ja sukulaisuudesta.
  VII. Katsahdus Hunnien historialliseen vaikutukseen.
 VIII. Katsahdus jälkimäisiin Hunnilais-valtoihin.



I.

Suomen suvun vanhimmat jäljet Lounais-aasiassa.


Kun mainio Castrén'imme, palattuansa Suomen heimo-kansain alueelta
Pohjois-aasiassa, esitti kysymyksen, "missä Suomen kansan kätkyt
oli ollut", ja vastaukseksi osoitti ne selvät jäljet, jotka
viittaavat Jenesein latvoihin ja Tangnu-vuoren juurelle,[1] oli
hän uusien kieli-tutkimustensa johdosta pystyttänyt historiallisen
valta-pylvään, joka näytti olevan perimmäisenä tien-merkkinä
sukumme elämän uralla. Kuitenkin hän tähän itse muistutti, ei
tarkoittavansa muka "Suomensuvun ensimäistä, paratiisista kotoa",
vaan ainoastaan "sitä paikkaa maan päällä, missä tämä suku vielä eli
hajoomatonna yhdessä ko'ossa elikkä ikäänkuin yhtenä kansa-perheenä."
Selvästi näkyy, että Castrén'in mielestä kaikki tutkimus, joka
kaukaisempaan muinaisuuteen ylettyisi, ei maksaisi työn vaivaa,
ja hänen tarkoituksensa ei silloin muuta ollut kuin löytää niiden
heimokuntain paikallista yhteyttä, joiden yhteys kielessä jo oli
hänen tutkimustensa kautta selvinnyt. Mihinkä aikaan taas Suomensuku
tästä yhteisestä pesästään oli alkanut hajalle lähteä, hän ei
myöskään ottanut selittääksensä, ja myöntää täytyy, ett'ei tarkkoja
vuosilukuja tai satalukujakaan näissä kohden voi kysymykseen tulla.
Mutta löytyyhän kuitenkin muita määriä, mitkä näin kaukaisessa
muinaisuudessa ovat melkein vuosilukujen arvoisia, -- määräykset,
missä aian-järjestyksessä kansa-suvut ovat vaihdelleet historian eri
alueilla. Näitä seikkoja olisi Castrén, paremmin kuin kukaan, kyennyt
selvittämään, jos ei kuolema liian aikasin olisi temmannut häntä pois
tieteeltä ja isänmaalta.[2] Selvittämättä kun ovat häneltä jääneet,
eivät tosin yleensä tarjoo luotettavaa jalansiaa historioitsijalle,
mutta kuuluvat kuitenkin liian likeisesti aineeseni, että voisin ne
koskematta heittää. Se on kieli-tutkimus ja muinais-taru, jotka tällä
alalla antavat pian ainoata osviittaa, ja niihin minunkin täytyy
näissä kahdessa alkuluvussa enintä turvata.

Ensimäinen askel pakoittaa minua käymään yli sen rajan, mihin
Castrén'in mielestä tutkimuksen pitäisi pysähtymän. Minun täytyy
Suomensuvulle hakea toista vanhempaa kotoperää kuin Tangnun
pohjois-laaksot, etsiä sitä vanhinta alku-pesää, missä koko
Ural-altainen eli Turanilainen emä-puu on vielä kasvanut yhtenä
tyvenä, ja missä sen lähisyydessä on asunut jakamatonna koko se
avara suku, joka tavallisesti suljetaan Indo-eurooppalaiseen
eli Arjalaiseen nimeen. Ett'en omin neuvoin antau tämmöiselle
löytämatkalle, tarvitsee tuskin mainita. Ensialuksi minun tulee
johteeksi ottaa ne Castren'in jälkeiset tutkimukset, joilla Max
Müller on koettanut määrätä Turanilaisten kielten tilaa sekä
Semiläisten että Arjalaisten suhteen.[3] Seuraavat päätökset
näyttävät näin lähtevän historian osaksi.

Kaikki kolme pää-luokkaa: _Turanilainen, Semiläinen ja Arjalainen_,
osoittavat sana-varoissa ja muoto-rakennuksessa jotakuta alkuperäistä
yhteyttä, joka kaiken erilaisuuden ohessa todistaa niiden lähteneen
yhdestä emä-juuresta. Samat syyt siis, jotka käskevät meidän
hakea jonkun erityisen kielisuvun yhteistä kotopaikkaa, antavat
meille myöskin oikeuden etsiä sitä vanhinta koto-perää, missä nämä
pää-luokatkin kerran ovat asuneet yhdessä tai vieretysten, ja
historian yleiset jäljet neuvovat tiemme niille seuduille, missä
Sind-virta juoksee Himalaija'n ja Hindukuh'un väliltä ulos aliselle
maalle, ja vuorten ylisellä puolella Oxo ja Jaxartes syntyvät
Belurtag'in rotkoista. Tietty on, että juuri tämä ala, jossa Intian
helteet ja Yli-aasian kylmät, sekä Iran'in poutainen taivas ja
Kaspian aromaiden sumut yhteen sattuvat, on ollut Arjalaisten kansain
lähtö-paikka. Semiläisten vanhimmat jäljet tosin eivät tänne asti
ylety, vaan tavataan lännempänä, missä Iranin ylänkö laskeuupi
Tigrin virralle päin, ja toiselta puolen virtaa Mesopotamian
lakeus asteettain nousee Armenian vuorimaata vastaan. Mutta varsin
todennäköistä on, että tästäkin muut vielä vanhemmat jäljet ovat
johdattaneet Hindukuh'un kulmaukseen, vaikka ne nyt näyttävät
historian alalta riutuneen, ja ainoastaan kieli-tutkimuksessa ovat
keksittävät. Että sen ohessa toivotaan johdattaa kaukaisempainkin
sukujen peri-juurta samasta paikallisesta piiristä, on asia,
jonka voimme tällä kertaa siksensä heittää.[4] Tärkeämpi meille
on, että historia ja kieli-tutkimus yksissä neuvoin alkavat
Turanilaisuudellenkin keksiä siaa tässä kansa-sukujen vanhimmassa
kätkyessä. Tämä keksintö on tosin kyllä uusi ja siis vielä monen
epäyksen alainen. Mutta kaksi seikkaa sen kannattavat mielestäni
täydellisesti. Ensimäinen seikka on se Turanilainen luonne, joka on
havaittu muutamissa Kaakkois-aasian kielissä ja siis näille vaatii
yhteistä syntyperää Pobjois-aasian kieli-sukujen kanssa. Toinen
seikka on se oivallinen osallisuus, minkä Lounais-aasian tarut
ja muistomerkit näyttävät antavan Turanilaisuudelle ja kentiesi
erittäinkin Suomensuvulle niiden seutujen vanhimpaan historiaan.
Molemmat antavat arvata, että Hindukuh'un ja Himalaijan tienoot
ovat koko Turanilaisen luokan alku-pesä, josta sen eri suvut toinen
toisensa perästä ovat hajonneet samoille tai eri suunnille. Kuinka
Max Müller kieli-tieteellisillä perusteilla käsittää tämän hajoomisen
järjestystä, tahdon tässä lyhyesti mainita.

Ensin muka, ennenkuin Turanin, Semin ja Arjan luokat vielä olivat
toisistansa erinneet, olisi Kiinan suku jo lähtenyt ulos yhteisestä
pesästä, niin varhaisella aialla, että sitä ei käy lukeminen
kuhunkaan näistä kolmesta pää-luokasta. Paljoa myöhemmin, mutta
kuitenkin ennen Semiläisyyttä ja Arjalaisuutta, olisi Turanilaisuus
erinnyt yhteisestä juuresta ja itse hajoittanut haarojaan ympäri
maailman. Tämä hajoominen muka tapahtui kahdelle pää-suunnalle,
etelään ja pohjaan, sekä useissa eri jaksoissa. Ensimäinen
siirto-kunta etelään päin olivat Tai-murteet, jotka asettuivat
toiselle puolelle Brahmaputra'a pitkin Intian Itäisen saarennon
virtoja; ja ensimäisiksi pohjaan päin lähtivät Tungusilaiset, jotka
asuinsiansa ottivat Lenan ja Amurin tienoilla. Toinen siirtokunta
etelään olivat Malaijit, jotka Tai-kansain ohitse vaelsivat
valtameren saariin; mutta yhdessä jaksossa lähti pohjaankin päin
toinen siirtokunta, joka Mongolilaisina järjestyi länsi-puolelle
Tungusin sukua. Kolmas jakso muka oli Bhotan eli Tibetin suku
etelässä ja Turkin suku pohjassa; ja kaikkien viimeisiksi ovat
Tamulin ja Suomen suvut lähteneet ulos eri haaroillensa, edellinen
päätyen vihdoin Vindhyan-vuoren etelä-puolelle, jälkimäinen aloittaen
nyt sitä vaellusta, jonka vaiheita minun on tässä aikomus hämärien
läpi seurata.

Tosin nyt lienee lupa epäillä, että sukujen eriäminen tapahtui kaikin
puolin niin säännöllisesti, kuin Max Müller tässä on kuvaillut; mutta
yleisissä piirteissä lienee tämä kuitenkin Turanilaisuuden vanhinta
historiaa. Mahdollista myöskin on, kuten sama tutkija arvelee, että
liikkeelle oli lähtenyt vielä muitakin Turanilaisia siirtokuntia,
joista tutkimus ei ole tähän asti selkoa saanut. Pääasia on, että
Turanilaisten hajoominen tapahtui jo aikoja ennen kuin Semiläiset
ja Arjalaiset vielä liikkeelle lähtivät, ja että mihin ikinä nämä
jälkimäiset sittemmin tulivat, Aasiassa tai Euroopassa, maa jo oli
Turanilaisen alkuväen hallussa.

Mitä Suomen-sukuun erittäin tulee, seuraapi edellisestä, että se
kauemman aikaa kuin enimmät muut sen veljes-suvut pysyi yhteisessä
kotipesässä sekä Semiläisten ja Arjalaisten keskuudessa. Tämänpä
jo todistaa Suomensukuisten kielten yleinen luonne, joka seisoo
Turanilaisuuden rajan puolella. Mutta lisää todistusta antavat
ne historialliset muistomerkit, jotka vielä historiallisen
aian aamu-koitteessa osoittavat Suomen-suvun jälkiä Iranin ja
Kaksois-virran seuduilla, tällä inhimillisen edistyksen vanhimmalla
alalla. Näistä jäljistä tässä muutama sana.

Olen käyttänyt nimen: _Turanilainen_, merkitsemään koko Ural-Altaista
kansa-luokkaa. Tämä nimitys tosin saattaa paikallisessa suhteessa
olla liian ahdas; sillä _Turan'iksi_ kutsuivat _Iran'in_ kansat
nimen-omaan sen seudun, joka oli Oxon-takaisten paimentolaisten
hallussa itä-puolella Kaspian-merta. Mutta yleisemmässä merkityksessä
on Turan eli _Tuirja_, niinkuin se Iranin muinais-taruissa
käsitetään, koko Iranin eli _Airjan_ s.o. Arjalais-suvun vastakohta
ja vihollinen, se sumujen ja pimeyden valta, missä hallitsee
kyykäärme ja hävittäjä Fragharsha (Afrasiab). Muinoinpa tämä
Fragharsha oli pitänyt vallassansa Iraninkin alueen, kunnes Kava
Kavad (hallitsijain hallitsija) perusti Arjalaisen valtansa
Baktriassa. Tämä tapaus ei muuta ole kuin Arjan-suvun leviäminen
länteen päin, luultavasti samaan aikaan kuin sen Hindulainen haara
lähti Sind-virran yli kaakkoa kohden. Mutta jos nyt Arjalaisuus
alkoikin tunkea Turanilaiset pois historian rintamailta, ei asia
suinkaan yhdellä iskulla päättynyt. Taistelus kesti kauan, ja vielä
Vistaspan aikana -- sen saman Vistaspan, jonka hallitessa Zarathustra
saarnasi uuden oppinsa -- näyttävät Turanilaiset voitolla olleen.[5]
Se on merkittävä kohta, että Zend-avestan maatieteessä Media vielä
on tuntematon maa, johon nähtävästi Arjalaiset eivät silloin vielä
olleet levinneinä. Että se Turanilaisten hallussa oli, ja että näitä
löytyi Iranin alueessa paljoa myöhempäänkin aikaan, saapi tutkimuksen
nykyisellä kannalla pitää epäilemättömänä teko-asiana. Mutta että
Turanilaisuus tässä kohden nimen-omaan merkitsee Suomen-sukuisuutta,
ei ole kaikin puolin ratkaistu asia, vaikka sen puolesta tosin
puhuu kaikki todennäköisyys ja kaikki, mitä tutkimus tähän saakka
on ilmi saanut. Seisomme tässä uusien historiallisten keksintöjen
kynnyksellä, jonka yli par'aikaa valo alkaa tunkeuda muinaisuuden
hämärämpiin aikakausiin. Mitä tänä päivänä on arveltu ja aavistettu,
saattaa jo huomispäivä näyttää uudessa paremmassa valossa. Mutta
historioitsijan täytyy sillä välin malttaa mieltänsä ja ainoastaan
yleisellä silmän-luonnilla arvata saadut ja saatavat teko-asiat.

Jokainen tuntee, millä nerolla ja onnella nyky-aian tutkijat ovat
ryhtyneet siihen uuteen työ-alaan, jonka tuo unhoituksesta ja
raunioista noussut nuolenpää-kirjoitus tuopi tarjoksi. Jos tässä
ensiksi luomme silmät Persian kuningasten kallio-kirjoihin, jotka
ovatkin tutkimus-järjestyksessä ensimäisinä olleet, vaikka niiden
ikä ei nouse kuin 500 vuoteen e.Kr., niin tapaamme niissä aina
kolmessa rivissä päällitysten kolme eri kieltä, joista ylinen on
itse vallitsevan kansan puheen-parsi eli Persian kieli, alinen taas
Assyrialaisten puhetta ja kirjoitus-tapaa, mutta keskinen jonkun
tuntemattoman kansan, jonka tutkijat yksimielisesti päättävät
Turanilaiseksi, ja muutamat vielä tarkemmin Suomen-sukuiseksi.
Tämän viime-mainitun kielen ovat oppineet ruvenneet paremman nimen
puutteessa kutsumaan Medo-skythaksi, arvellen sitä puhutuksi Median
maakunnassa niiden paimentolaisten kesken, joita vielä Persian
vallan aikana löytyi jäännöksinä muinaisesta alku-väestöstä. Mutta
kun näiden kieli on saanut siansa lähinnä Persian omaa kieltä ja
edellä Assyrialaisen rivin, näyttääpä tämä seikka jo viittaavan
johonkuhun muinaiseen mahtavuuteen, josta Dareion ja Xerxeen aikana
ei ollut jälillä kuin maineellinen muisto. Itse kieli antaa tähän
lisää todistusta. Nimi Media kuuluu alkuperäisessä ja oikeassa
muodossaan Mada, ja tämä ei muuta ole kuin selvä Medo-skythalainen
sana, merkiten _maakuntaa_[6] (Mordvan kielessä: _moda_; Suom. _maa_
eli alkuansa nähtävästi _mata_, josta sanat: _matala_ ja _matelee_).
Mutta se kansa, jonka kielestä Median nimi on otettu, on epäilemättä
siinä joskus isäntänäkin ollut, aikaisemmin kuin tämä maa vielä oli
tullut Arjalaisten omaksi ja Iranin vallan keskukseksi. Todennäköistä
on, että Turanilaiset silloin tungettiin pohjan puolelle ja että
ne ovat niitä, jotka Persian vallan aikana kutsuttiin Sakoiksi.[7]
Mutta selvästi myöskin näkyy, etteivät tykkönänsä hävinneet Iranin
alueesta. Sekä Herodoto että kalliokirjat nainitsevat Persian
alamaisten joukossa Sakoja, "Sakâ Eumarga" (Σκύϑαι Αμυργίοι),[8]
ja eräs Herodoton kertoma tarina osoittaa, että heidän kielensä
Median vallan-aikana vielä pysyi jossakin arvossa. Oli muka joukko
kapinallisia Skythoja (s.o. Sakoja) tullut pakolaisina -- Herodoto
ei sano mistä -- sen aikuisen Median-kuninkaan Kyaxareen luo, joka
suotuisesti otti heidät vastaan ja uskoi heille Medialaisia lapsia,
joiden piti oppiman Sakain kieltä sekä joutsella ampumaan.[9]
Tästäpä näkyy, että vallalle päässyt Arjan suku vielä tarvitsi
voitettujen Turanilaisten kieltä, arvattavasti siitä syystä, että
näitä vielä löytyi maassa paljon. Mutta vielä voimallisempi todistus
on Medo-skythan sia Persian kalliokirjoissa. Se kansa, jonka kieltä
Persian "suuret kuninkaat" näin kunnioittivat, oli kerran ollut
Iranin herrana, mutta lienee sittenkin vielä pysynyt mahtavana
kansa-jäänöksenä Arjalaisten keskellä.

Mutta jos Medo-skytha on Suomensukuinen kieli, jos Turanilaisuus
Iranin historiassa nimen-omaan on Suomen-sukuisuutta, en katso
suinkaan kummaksi, että Suomen suvun kielissä ja kuvituksessa
keksitään vertaus-kohtia Zend'iin ja Sanskrit'iin. Mailman synty
ja sukeuminen sotkan munasta, josta Kalevalamme runoilee, on
kotoperäänsä Hindu-kansan kuvituksesta,[10] ja tarkempi tutkimus
tällä alalla tulee epäilemättä saattamaan ilmi monta yhdistävää
sidettä, joita emme nykyään voi aavistaa. Itse nimet _Turan ja
Iran_, _Tuirja ja Airja_ näyttävät säilyneen Suomensukuisissa
kielissä. Edellinen, minkä vielä Straboni mainitsee eräänä Baktrian
Kreikkalais-vallan maakuntana: Τουριούα, [11] on arvatakseni sama
kuin nimi _Turja_, joka usein tavataan Suomen heimojen seassa
Siperiassa ja Pohjois-venäjässä,[12] mutta on Suomenkielessä,
samate kuin nimet: Pohja ja Lappi, tullut siirretyksi perimmäisiin
seutuihin, Norjan Lappiin ja Lapin saarentoon, muuttuen melkein
herjausnimeksi, niinkuin se Arjalaisenkin suussa alkuansa on
ollut.[13] Vielä kummallisempi mutka olisi tapahtunut _Arjan_
nimelle, jos arveluni tässä kohden oikea lienee. Tämä sana, jolla
sekä Iranin että Intian vahakansat itsensä nimittivät, merkitsee
niin Zend'issä kuin Sanskrit'issakin: _jalo, kunnioitettava, herra_,
kentiesi vielä alkuperäisemmin: _maan-isäntä, maanviljelijä_
(Sanskritin sanasta: _arj ja ûrj, tehdä työtä_). Että Suomen ja
Viron sana: _orja_, Votjakin _uar, palkollinen, orja_, on samaa
sukua _arja_-sanan kanssa, lienee tuskin epäilemistä, mutta asian
selitys voi olla erilainen. Luonnollista kyllä saattaa olla, että
kun Arjalaisilla maanviljelys käsitettiin kunniaksi ja herruuden
merkiksi, se Turanilaisilla sitä vastoin pidettiin orjuutena, ja
että tällä tavalla sanan merkitys on poikennut kahteen vastakohtaan.
Mutta toinenkin selitys on mahdollinen. Arjan nimi on voinut tulla
Suomensukuisiin kieliin todellisen orjuuden kautta. Tämä seikka
ei olisi mahdottomampi kuin Slavilais-nimen muutos Länsi-euroopan
sanoihin: _sclav, slaf, slave, ésclave, orja_. --

Jospa nyt Suomensuku kerran on ollut Iranin ja Intian kansain
lähisyydessä ja keskuudessa, onko sen ainoa virka ja ansio ollut
asua aikansa historian vanhimmilla rintamailla ja sitten viljelyksen
alta siirtyä saloon päin? Uusimmat tutkimukset nuolenpää-kirjoissa
näyttävät tähän antavan kyllä merkillisen vastauksen. Jokainen
tietää, että Semiläistenkin alueesta, Assyriasta ja Babyloniasta,
on löydetty nuolenpää-kirjoja, jotka iältänsä ovat paljoa vanhemmat
kuin Persian kuningasten. Assyrian kirjoitukset ovat sekä
kieleltä että kirjaimilta varsin samaa laatua kuin kolmas rivi
Persian kalliokirjoissa, mutta eriävät kokonansa ensimäisestä eli
Persialaisesta rivistä. Myöskin keskisestä rivistä eriää Assyrian
kirjoitus kielen puolesta; sillä, kuten jo on sanottu, on Assyrian
kieli havaittu Semiläiseksi,[14],mutta keskisen rivin Medo-skytha
Suomensukuiseksi tai ainakin Turanilaiseksi. Sitä vastoin on
kirjoitustavassa eli kirjaimissa molemmilla alkuperäinen yhteisyys,
ja tämä seikka tarkemmin tutkittuna on saattanut ilmi erään
kummallisen kohdan, joka itsestänsä on historialle paljoa tärkeämpi,
kuin kaikki ne erinäiset tiedot, mitkä nuolenpää-kirjojen sisällöstä
tähän asti ovat saadut. Molemmissa kielissä on, näet, kirjainten
merkitys tavuullinen, mutta tämä tavuullinen merkitys on syntyänsä
aina joku lyhennetty sana, jonka aate on ollut kirjaimen alkuperäinen
merkitys; eli toisin sanoen, kirjoitustapa näkyy ensi alussa olleen
aatteellinen (idéograpbique), mutta on siitä muuttunut tavuulliseksi.
Kun nyt tavuulliset merkitykset verrataan aatteellisiin, havaitaan,
että Assyriankin kirjoituksessa usein Medo-skythalainen sana on
perustuksena, mutta ei milloinkaan päinvastoin.[15] Tästä seuraa,
että se kansa, joka puhui niin kutsuttua Medo-skythan kieltä,
taikkapa joku sen likinäinen heimokansa, on ollut näiden kirjainten
keksijänä ja ensimäisenä käyttäjänä, jä että Assyrialaiset ovat
ne vasta myöhemmin omistaneet, kun tavuullinen merkitys jo oli
niihin vakaantunut. Julius Oppert, jonka nerokas silmä ensinnä on
tunkeunut tämän seikan perille, ottaa siitä päättääksensä, että se
Semiläinen sivistys, jonka jaloja raunioita nyky-aika on kaivanut
ylös Kaksois-virran maalta, ei ole vanhin ollut niillä seuduin, vaan
perustaunut vielä vanhemmalle Turanilaiselle eli tarkemmin sanoen
Suomensukuiselle sivistykselle.[16] Useat teko-asiat näyttävät
vahvistavan tätä arvelua. Trogo-Pompeion todistus, että muka
Skythat (s.t.s. Pohjan-puoliset, Turanilaiset kansat) 1500 vuotta
vallitsivat Aasiassa, ja että muka "Ninus", jolla on ymmärrettävä
Assyrialais-valta, teki tälle herruudelle lopun,[17] -- näyttää
tarkoittavan semmoista vanhempaa Turanilaisuutta. Mutta itse
Assyrian kirjallisuudessakin tavataan saman Turanilaisuuden jälkiä.
Niinpä Sardanapal V:nnen taulukirjastossa löytyy sanakirjallisia ja
kieliopillisia teoksia, jotka Assyrian kielen rinnalle asettavat
toisen, minkä tutkijat myöskin ovat havainneet Suomensukuiseksi
ja nimittävät Kasdo-skythaksi. Oikeastansa on tämä Kasdo-skytha
niin likeistä sukua Medo-skythalle, että molemmat ovat katsottavat
ainoastaan kahdeksi murteeksi yhtä kieltä. Se kansa, joka tätä kieltä
murteinensa puhui, on nähtävästi ennen Semin sukua pitänyt vallan
Eufratin ja Tigrin tienoilla, samatekkuin se ennen Arjalaisia on
ollut Iranin-isäntänä.[18]

Kuinka tämä teko-asia on sovitettava historian muihin tietoihin, ei
käy tutkimuksen nykyiseltä kannalta vielä tarkoin päättää; sillä
vanhojen historioitsijain tiedot ovat vaillinaiset ja ristiriitaiset,
mutta nuolenpää-kirjat vielä suureksi osaksi lukematta. Ne
selitys-kokeet, joita näillä vähillä aineilla on yritetty, eivät
olekkaan tydyttäväisiä olleet, ja tässä tilassa ei siis voi muuta
kysymykseen tulla kuin hätäinen silmäys tutkittavaan alaan.

Mikä ensiksi selvästi silmiin astuu, on kansa-sukujen suuri
vaihteleminen ja sekoitus näillä Tigrin ja Eufratin seuduilla;
sillä Turanilaisia, Arjalaisia ja Semiläisiä näyttää tässä jo
aikasin sattuneen yhteen, eikä kuitenkaan luultavasti mikään näistä
ollut alku-asujamina. Mahdollista on, että kaikkien ensinnä joku
musta tai tumma suku on isännöinnyt näillä mailla, mutta sitten
osittain paennut muualle osittain masentunut voittajiensa painon
alla.[19] Heidän jälkeensä ilmaantuu toinen suku, jonka edusmies
vanhimmissa taruissa on Nimrod, Kus'in poika ja Ham'in poianpoika.
Tämä Piplian sukujohto merkitsee suknla-suutta Koillis-afrikan
väestölle, ja se kirous, joka lasketaan Ham'in päälle, sekä
Nimrod'in liikanimi: "kapinoitsija Jumalata vastaan", osoittaa että
meillä tässä on Semiläisten vihollisia. Nimrod seisoo vielä vasta
historian kynnyksellä. Hänen muistonsa on jo Moseksen kirjassa himmeä
muinois-tarina, josta kansanlaulu on supistunut sananlaskuksi: "se on
jalo metsästäjä Herran edessä niinkuin Nimrod".[20] Mutta samassa hän
näyttää seisovan ensimäisenä aian määräyksenä historiassa. Tapaamme,
näet, mainittavan, että Nimrod, s.t.s. Hamilais-suku, oli rakentanut
Babelin tornin, jonka rauniot vielä löytyy Birs-Nimrud'issa (entinen:
Borsippa, s.o. kielten torni).[21] Mutta kun tornin uudistaja
Nabukudurrusor (vv. 604-561 e.Kr.) mainitsee ensimäisen rakennuksen
tehdyksi 42 ikäkautta, s.o. 2940 vuotta, ennen häntä, niin näemme
tästä, että Hamilaisten valta nousee yli 3500 vuoden e.Kr.[22] Ne
vaillinaiset jäänökset, jotka ovat meille säilyneet Babylonilaisten
ajantiedoista Beroson mukaan, mainitsevat Nimrodilaisten jälkeen
useita kuningas-sarjoja eli valtoja: ensin on muka Medialaisten
valta (224 vuotta), sen perästä yksitoista kuningasta, joiden
kansallisuutta ei mainita (208 vuotta?), sitten Khaldaialaiset (458
vuotta) ja vihdoin Arapialaiset (245 vuotta). Vasta näiden jälkeen
tulee Iso Assyrialais-valta, joka 526 vuotta kestettyänsä hajoo
useihin valtakuntiin.[23] Kerran tämä Iso Assyrialais-valta oli
levinnyt koko Iraninkin yli Intiaan saakka,[24] mutta Arjalaiset
pian voittivat takasin vapautensa, vieläpä vihdoin Kyron kautta
isännyydenkin koko tässä vanhimman historian alueessa.

Mikä tai mitkä näistä eri valtias-sarjoista sopii nyt arvata
Turanilaiseksi? Tähän on vastattu monella eri tavalla. Rawlinson ja
hänen mukaansa Bunsen pitävät itse Nimrodin tämän Turanilais-vallan
edusmiehenä;[25] mutta tätä arvelua vastaan sotii Piplian
sukujohto, joka selvästi liittää Nimrodilaiset Afrikan kansoihin.
Sitä vastoin Oppert katsoo todennäköiseksi, että ainoastaan ne
11 kuningasta, joiden kansallisuutta ei mainita, merkitsevät
Turanilaisten hallitusta Kaksoisvirran seuduilla.[26] Vaikea
kuitenkin on käsittää, että niin lyhyt-ikäinen valta olisi
jättänyt niin tuntuvia jälkiä, kuin Turanilaisuuden näyttävät
olevan, ja jos edellinen eli niinkutsuttu Medialainen valta
pidetään Arjalaisena, olisi näiden kahden suvun aian-järjestys
täällä toinen kuin Iranissa. Syitä kuitenkin löytyy arvata itse
"Medialainenkin" sarja Turanilaiseksi,[27] muistaessamme, mitä
jo äsken osoitettiin, että Median nimi ja alku-väestö ei ole
Arjalaista. Mutta myöskin Khaldaialaiset lienevät samaa Turanin
sukua. Nämä, myöhempien aikojen viisaat tähtein-tutkijat, Babylonian
papillinen sääty, jonka pipliallinen nimi _Kasdim_ käypi selittää
nuolenpää-kirjojen Turanilaisista kielistä (_Kas, suom. kaksi,
Dim, samoj. tâma, tîm, joenhaara_), -- nämä Khaldaialaiset juuri
sopiikin arvata siksi Suomensukuiseksi kansaksi, joka ensinnä on
keksinyt Assyrialaisen nuolenpää-kirjoituksen, ensinnä on istuttanut
sivistystä Kaksois-virran maalla.[28] Tällä tavoin tulisimme
saamaan kolme Turanilaista valtaa perätysten, ja niiden yhteinen
ikä nousisi 890:ksi vuodeksi. Että se aikakausi jaetaan kolmeen
eri sarjaan, saattanee merkitä ainoastaan eri sivistyksen-jaksoja
Turanilaisuuden historiassa näillä mailla. Tämän Turanilaisuuden
kukistivat vihdoin Semiläiset, ensin Arapialaisina,[29] sitten Isona
Assyrialais-valtana. Mutta Turanilaisten perustama sivistys ei sillä
kukistunut, vaan meni perinnöksi Kaksois-virran uusille isännille.

Kuinka epä-vakaisiksi nyt katsottaneenkin kaikki tämmöiset
sovitus-kokeet, ennenkuin tutkimus on lisännyt teko-asiain määrää,
pysyy kuitenkin historiallisena totuutena, että Assyrialaisen
sivistyksen alustana ja pohjana on ollut joku vanhempi Turanilainen
eli -- kuten useat tutkijat vakuuttavat -- Suomen-sukuinen sivistys,
joka on jättänyt selvimmän jälkensä Assyrialaisten kirjoitustapaan,
mutta epäilemättä myöskin on vaikuttanut heidän kieleensä sekä koko
heidän valtiolliseen ja uskonnolliseen elämäänsä.

Tämä on tarkoin punnittuna ainoa selvä saalis, minkä Suomen-suvun
historia on tähän asti voittanut Assyrian nuolenpää-kirjoista. Mutta
vastainen tutkimus lupaa siihen suurta lisäystä. Olen jo äsken
sanonut toden näköiseksi, että Babylonian tietäjät, nuo viisaat
Khaldaialaiset, jotka historia mainitsee maailman vanhimmiksi
tiedemiehiksi, olivat tuon muinaisen Turanilais-vallan jäännöksiä,
jotka säilyttivät ja kannattivat Turanilaisen sivistyksen vielä
silloin, kun Turanilaisuuden valtiollinen mahtavuus jo aikaa oli
kukistunut. Tämä asia, joka ei kuitenkaan vielä ole läheskään
toteen näytetty, tulisi arvaamattomasti laventamaan sitä alaa,
jolla Turanilaisuuden tutkimus tätä nykyä liikkuu.[30] Luultavaa
kuitenkin on, että, paitsi nämä Turanilaisen viisauden kannattajat,
oli Kaksois-virran seuduille jäänyt muitakin Turanilaisia aineita, --
että sielläkin niinkuin Iranissa oli vieraan vallaa alla pysynyt joku
määrä Turanilaista maan-väestöä. Tämmöisen alhaisen väestön olemus
ja oikea tila on kaikillakin historian aloilla erinomaisen vaikea
selville saada, mutta kahta vaikeampi näin hämärässä muinaisuudessa.
Kuitenkin on Oppert tässä kohden tehnyt arvelun, joka, jos sen
perää käypi toteen näyttää, tulisi joksikin määrin vahvistamaan
Suomen-suvulle siansa Assyrian vanhimmassa historiassa. Asian laita
on seuraava.

Niiden arvo-nimien seassa, jotka Assyrian kuninkaat kantoivat
mahtavuutensa merkkinä, tavataan Assyrialaisissa nuolenpää-kirjoissa
sanat: "Sar Sumiri au Akkadi", s.o. Sumirin ja Akkadin kuningas.
Tunnettu on, että Akkad on kaupunki Babyloniassa, joka mainitaan
Moseksen kirjassa niiden neljän kaupungin joukossa Sinearin maalla,
mitkä olivat muka Nimrodin vallan alku. Mutta nimi _Sumir_ on
tykkönänsä tuntematon. Ne kaksi nuolenpää-kirjainta, joilla sana on
kokoon liitetty, näyttävät kuitenkin antavan jotakin johdetta. On,
näet, yleensä havaittu, että Assyrialaiset, nimiä kirjoittaessaan,
valitsivat semmoisia kirjaimia, jotka aatteellisinakin merkkinä
antoivat asian-mukaisen käsityksen, ja sana _Sumir_, sillä tavoin
kirjoitettuna, sisältää aatteet: _kieli eli kansa_ ja _palvella,
orjailla_. Tästä Oppert arvelee, että Sumirin nimi merkitsee jotakuta
orja-kansaa, jäänökset maan muinaisista asukkaista.[31] Siihen käypi
lisätä se muistutus, että pääte _r_ merkitsee nuolenpää-kirjojen
Suomen-sukuisissa kielissä Osantoa (Partitivo eli Infinitivo) ja
_i_ sen edellä Monikkoa,[32] niin että vartalo epäilemättä on
paljaastansa _Sum_. Tässäkö siis tapaisimme _Suomen_ nimen vanhinta
mainetta, -- Kaksois-virran seuduilla, orjana Semiläisten alla! Asia
tosin kuuluu liian kummalliselta, että mikään tutkija voisi sen
päättää edes todennäköiseksi. Mutta ainakin on muistaminen, että nimi
_Suomi, Same_ ei kuulu yksistänsä nykyiseen Suomen-kansaan, vaan
mahdollisesti ennen muinoin on ulottunut yli koko Suomensuvun.[33]

Jos nyt tahdomme yhteen lauseesen sulkea, mitä edellisessä on
selitelty, niin yksi suuri teko-asia on historian omaksi valloitettu:
Turanilaisten muinainen valta Sindin ja Eufratin välisellä alalla.
Että Turanilaiset tässä ovat Suomen-sukua, on arvelu, jota kaikki
todennäköisyys kannattaa; siihen yleiset kielitieteelliset kohdat
viittaavat, sille puolen myöskin nuolenpää-tutkimukset kallistuvat.
Kuitenkin vielä puuttuu se ratkaiseva tuomio, joka Ural-altaisen
kieli-tutkimuksen kannalta määräisi Medo-skythan ja Kasdo-skythan
oikeata siaa ja kielitieteellisesti kokoon-liittäisi katkenneen
langan muinaisuuden ja nykyisyyden välillä. Kuinka mieluisesti
tahtoisimme tästä peri-vanhasta maineesta omistaa omalle kansallemme
jonkun oivallisen osallisuuden! Mutta miten lopullinen tuomio
langenneekin, on silminnähtävää, että Suomen säännöllinen kieli ja
Suomen muinais-runosto, jotka molemmat näyttävät seisovan jonkun
iki-vanhan viljelyksen pohjalla, tulevat paljon painamaan tutkimuksen
vaa'assa.[34]

Mitä näin on toivo saada kielitieteellisesti solmituksi, se tuskin
enää käynee historiallisesti liittää selvään jaksoon. Mitkä
olivat Suomen-suvun vaiheet, sitten kun sen entinen ala Iranissa
ja Kaksois-virran maalla oli joutunut Arjalaisten ja Semiläisten
valtaan? Tähän ei kyenne mikään tutkimus antamaan tarkkaa vastausta.
Olemme edellisestä nähneet, että joku melkoinen osa Turanilaisesta
väestöstä oli jäänyt muukalaisten alamaisiksi entisille sioillensa.
Mutta isompi osa epäilemättä siirtyi pohjaseen, Turanin sumuisiin
seutuihin, -- noille raukoille rajoille, joita ei mikään historia
valaise. Oppert ja moni muu ovat arvelleet, että ne Skythat
eli Skolotit, jotka Herodoton aikana (5:nnellä vuosis. e.Kr.)
asuivat Mustan meren pohjoispuolella, eivät muuta olleet kuin
tämä Mediasta ja Assyriasta paennut Turanilainen väestö. Tämän
arvelun perättömyyttä tulen vasta kokemaan osoittaa. Sitä vastoin
ei liene epäilemistä, että Sakat itä-puolella Kaspian merta olivat
samaa kuin nuolenpää-kirjojen Suomensukuiset kansat. Mutta tähän
sitten loppuukin historiallinen lanka tykkönään, ja uusi säije
selvenee vasta Jenesein latvoilta Ural-altaisen kielitutkimuksen
avulla. Aikojen kuluessa siirtyy näitä kansoja sitten Ural-vuoren
yli Eurooppaan. Mutta ennen kuin historian silmä niihin uudesta
pystyy, on vähintäin toista tuhatta vuotta heiltä kulunut täydessä
valottomuudessa, ja muisto heidän entisistä viljelys-toimistaan
Tigrin ja Eufratin varsilla on tykkönään riutunut.



II.

Euroopan alku-väestöstä.


Olen edellisessä luvussa maininnut Suomen-suvun lähtöä vanhimmasta
alku-pesästänsä sekä seurannut sen jälkiä Lounais-aasian
muistomerkeissä. Mutta sivulla päin tätä sukumme muinaista uraa,
leviää tutkimuksellemme toinen melkein yhtä merkillinen ala Euroopan
ensimäisessä asutuksessa. Tosin ei meitä tässä kohtaa Niniven ja
Persepolin loistavat rauniot kalliokirjoinensa. Kuitenkin on uuden
aian tutkimus tässäkin tehnyt ihmeitänsä, herättäen vuosi-tuhansien
haudoista Eurooppalaisen alku-väestön aseinensa tapoinensa, ja
kielitutkimus, kulkien muinais-tarun viittaamaa tietä, saattaa
tässäkin kiskoa salatut sanat Wipusen sisälmyksistä.

Koko tämä ala ei kuitenkaan ole vielä niin valmiiksi viljelty, että
historioitsija voisi elomiehenä käydä aumoja tekemässä; ainoastaan
harvassa havaitaan tuleentuneita tähkäpäitä, joista vaivoin käypi
arvata vastaisen sadon laatua. Mutta näinkin ollessa, käypi jo
mielestäni tehdä se todennäköinen päätös, että koko Eurooppa on
ennen Arjalaisten tuloa ollut jonkun Turanilaisen alku-väestön
hallussa. Tämän teko-asian saatamme järjestää tapausten jaksoon
seuraavalla tavalla. Siihen aikaan kun Suomensuku ensin liikkeelle
lähti, ottaen Iranin seudut haltuunsa, hajosi muita sen haaroja
luoteesen ja länteen, kulkien joko Kaukason yli tai Kaspian meren
pohjois-rannatse Euroopan läntisiin kulmiin saakka. Harvana ja
enimmältään raakalaisena, ei tämä väestö ole jättänyt tuntuvia
jälkiä Euroopan historiaan eikä myöskään voinut pelastaa kansallista
olemustaan niitä parvia vastaan, jotka Arjan suka liikkeelle
lähdettyään lykkäsi monessa eri jaksossa Eurooppaan. Niinkuin
hillimätön vedenpaisumus levisi Keltat ja Kimrit, Italit ja Hellenit,
Germanit, Slavit ja Littualaiset Turanilaisen alku-väestön päällitse
ja tämän väestön kohtalo oli särkyä ja hajota taikka hämmentyä
tuntumattomaksi voittajien sekaan. Mutta muutamat historiallisiin
aikoihin asti säilyneet kansa-jäänökset, muutamat Arjalaisiin kieliin
pystyneet Turanilaiset jäljet, sekä muinais-kalut, jotka kaivetaan
ylös Helvetian järvien pohjista ja Skandinavian nevoista, tulevat
luullakseni todistamaan Suomen-suvun muinaista isännyyttä Euroopassa.

Kaikki nämä todistus-kappaleet ovat kuitenkin, kuten sanoin,
niin valmistumattomassa tilassa, että niiden koko todistus-voima
näyttää kyllä epä-vakaiselta. Tämä erittäinkin käypi sanoa
muinais-kalujen tutkimuksesta, joka tosin on tuonut ilmi useita
tähdellisiä teko-asioita, mutta ei ainakaan kansa-tieteen alalla
vie luotettaville perille. Yleensä koko läntisessä Euroopassa
eroitetaan kolme aikakautta, jotka aseidensa aineesta nimitetään:
kivi-kausi, pronssikausi ja rauta-kausi. Mutta että nämä aikakaudet
aina merkitsisi eri kansallisuuksia, ja että samat aikakaudet eri
seuduilla merkitsisi samoja kansallisuuksia, ei ole täydellisesti
näytetty toteen. Skandinavian tutkijat ovat arvelleet kivi-kauden
asukkaat Suomen-sukuisiksi.[35] Mutta ne yhtäläiset kalut, jotka
löydetään muualta Euroopassa, esm. Somme-joen varsilta Ranskassa tai
Sweitsin järvien hävinneistä paalu-kylistä,[36] ovatko nekin saman
suvun omia olleet? Siihen tosin viittaa yhtäläisyys hautaus-tavoissa;
sillä niin Skandinaviassa kuin Ranskassa, Sweitsissä ja muualla on
kivikauden kansa asettanut ruumiit istualle kivisiin lepokammioihin,
käsivarret ristiin rinnan yli ja polvet notkistaneiksi leuan alle,
näin osoittaen että ihminen kuollessansa palasi samaan tilaan kuin
ennen syntymistään.[37] Uusimmat löydöt Sweitsissä näyttävät,
että tämä kansa, jonka varsinaiset elinkeinot olivat kalastus
ja metsänkäynti, kumminkin etelässä tunsi maanviljelyksenkin
ja maaksensa käytti ohraista ja rukihista leipää.[38] Mutta
minkäänlaista metallia se ei tuntenut, kunnes toinen pronssi-aseilla
varustettu kansakunta tuli idän puolelta valloittamaan Euroopan
alaa. Tämä uusi kansa arvataan Etelä-euroopassa Keltalaiseksi. Mutta
myöskin entinen väestö, joka ei suinkaan yht'äkkia kukistunut, omisti
tämän keksinnön hyväksensä, ja mahdollista on, että Skandinavian
pronssikausi on ainoastaan uuden sivistyksen mutta ei uuden maahan
siirtyneen kansakunnan tuottama. Samaa käypi ylehensäkin arvata
rauta-kaudesta, jonka Fokaialaiset Massiliassa alku-puolella 6:tta
vuosis. e.Kr. näyttävät levittäneen Galliaan. Mutta aine tarvitsee
kaikin puolin uutta avarampaa tutkimusta. Todennäköisin kohta koko
tällä alalla on kivikauden kansan Suomen-sukuisuus, ja näin ollessa,
herää meissä luonnollisesti kysymys, mihinkä muinaisuuteen tämän
kansan isännyys Euroopassa ylöttyy. Mittaamalla ja vertaamalla
Orbe-joen vesijätöt lähellä Yverdun'ia on Troyon arvannut sikeläisen
paalu-kylän iäksi 2000 vuotta e.Kr.[39] Tämä siis olisi ensimäinen
aian-määräys Euroopan historiassa, ja Svveitsin matalat paalu-kylät
olisivat johdattaneet melkein yhtä kaukaiseen muinaisuuteen kuin
Kaksois-virran komeat palatsit.

Paljoa ennen käin muinaiskalujen tutkimus alkoi ilmi saattaa
Euroopan alku-väestön tavat ja elin-keinot, olivat kieli-tutkijat
lausuneet ajatuksensa, että tämä alku-väestö on ollut Suomen-sukua.
Sekä Thunmann että Cbr. Gottl. Arndt, Klaproth ja Bask luulivat
keksivänsä Suomen-sukuisia jäänöksiä milloin Kaukason ja
Pyreneiden nyky-aikaan asti säilyneissä kansa-lahoissa, milloin
istu-tetuina Euroopan Arjalaisiin kieliin [39], ja tästäpä ei
mikään päätös olisi luonnollisempi, kuin että näiden jäanösten
synty on siitä alku-väestöstä, joka Arjalaisten tullessa osittain
siirtyi vuorimaihin, osittain hämmentyi valloittajien sekaan.
Että nykyinen Euskin kansa (Euskit, Vas-kit, Baskit, vanhan aian
Iberit) Pyreneiden vuorimaissa on jäänöstä tästä alku-väestöstä,
ei ole mielestäni ensinkään epäilemistä.[40] Tämä kansa nimittää
muukalaisen takaa-tulijaksi, ikäänkuin osoittaakseen että se
itse on tullut muita ennen, ja todella ovatkin W. von Humboldtin
tutkimukset paikan-nimistä näyttäneet toteen, että Euskit ennen
Keltalaisten tuloa ovat hallussansa pitäneet koko Espanjan saarennon
ja ainakin eteläpuolen Ranskan maata sekä luultavasti jonkun osan
Italiaakin.[41] Mutta että sen kieli tulee Suomen-Sukuun, ovat
semmoiset tutkijat kuin Arndt, Bask ja Maury puolustaneet, eikä
lie epäilemistäkään, että joku osa sana-varoista sekä useat seikat
kieli-rakennuksessa siihen vivahtaa.[42] Tämäkin aine siis on niitä,
jotka odottavat Ural-altaisen kieli-tutkimuksen ratkaisemistapa
siihen liittyypi vielä muitakin kysymyksiä, joiden koko avaruutta ei
vielä ole mahdollinen arvata. Sekä Italian että Kreikan kielissä on
tahdottu keksiä Euskilaisia jälkiä.[43] Tällä alalla meitä nyt kohtaa
kaksi ylen hämärää seikkaa, kysymys muinaisesta Etruskin kielestä
ja kysymys Kreikan muinais-asukkaista, Pelasgeista. Kumpikin kohta
on jo vanhoista aioista asti ollut outona kummana, johon uudempikin
tutkimus turhaan on hakenut selitystä. Herodoton aikuisista
Pelasgeista tiedämme, että hepä eivät puhuneet Kreikan kieltä;[44]
mutta mitä se vieras kieli oli, jota he puhuivat, ja missä suhteessa
seisoivat muinais-Pelasgeihin, on semmoinen "quaestio vexata",
jossa ei ole päästy vaaksan vertaa entistä edemmäksi. Parempi toivo
on saada selville Etruskien kansallisuus; sillä heidän kielestään
on muistomerkeissä säilynyt melkoisia jäänöksiä, joiden kirjaimia
osataan lukea, vaikka sanojen merkitys on kokonaan salassa. Tosin
on muutamista päätteistä ja äänistä tahdottu päätellä, että tässä
kielessä löytyy latinaankin vivahtavia aineita. Mutta muut aineet
ovat silmin-nähtävästi vieraita, ja Romalais-aian kirjaniekat jo
todistivat, että Etruskin kieli erisi kaikista muista tunnetuista
kielistä. Tutkijain kentiesi liian mukava keino on ollut tässä arvata
milloin yleensä Turanilaisuutta milloin nimenomaan Euskilaisuutta
tai Suomen-sukuisuutta.[45] Todennäköisintä on, että kansa on pohjan
puolelta Italiaan tullut, ja viettelevältä tuntuu liittää heidät
Euroopan alku-asujaimiin, joista sillä tavoin edes yksi haara
olisi kohonnut korkeammalle sivistyksen kannalle sekä tuntuvasti
vaikuttanut historiallisiin kohtiin.

Mutta missä tämä Euroopan alku-väestö onkin jäljettömästi hävinnyt,
hämmentyen jo hämärässä muinaisuudessa Arjalaisten kansojen sekaan,
siinä kuitenkin sen kieli ei lie tykkönään vaiennut, vaan istuttanut
muutamia selviä jos harvinaisiakin siemeniä Arjalaisten puheesen.
Luonnollisesti nämä siemenet ovat helpoimmin havaittavat Keltaen
puheessa, johon ne aikaisimmin ja vielä tuoreina kylvettiin.
Mutta myöskin muissa Euroopan Arjalaisissa kielissä sopii odottaa
yhtäläisiä jäänöksiä säilyneiksi, jotka saattavat todistusta antaa
tuon hävinneen alku-väestön kansallisuudesta. Kun nyt ylehensä
Euroopan kielissä tavataan Suomen-sukuisia aineita, joiden syntyä ei
käy tydyttäväisesti selittää historiallisten aikakausien oloista ja
suhteista, on tämä seikka mielestäni vahvimpia todistuksia siihen,
että se väestä, joka jo ennen historian alkua riutui Euroopan
alalta, oli Suomen-sukua. Asia ansaitsisi tulla tarkoin ja kaikissa
erinäisyyksissään punnituksi uudemman kielitutkimuksen kannalta.
Mutta tässä tilassa ei muuta voi tulla kysymykseen kuin pintapuolinen
silmäys niihin Suomen-sukuisiin jälkiin, joita Euroopan kielet
näyttävät sisältävän.

Nämä jäänökset ovat enimmästi yksityisiä sanoja, harvoin joku pääte
tai joku kieliopillinen kohta; ainoastaan itsiöllisten asemoin
(pronom. person.) liittyminen päätteiksi siasanojen (præpositionien)
perään Keltalaisissä kielissä, esim. Walesissa, näyttää olevan
Turanilaisuudelle vivahtava kohta.[46] Mitä sana-varoihin tulee,
täytyy tosin muistaa, että sanoja löytyy, jotka nähtävästi ovat
yhteistä perintöä kansa-sukujen yhteisestä alku-pesästä. Mutta
nämätkin eroitettuamme, jääpi kuitenkin joku määrä sanan-juuria,
jotka epäilemättä ovat lainaksi menneet toisesta kieli-suvusta
toiseen. Tätä merkittävää kohtaa ovat useat oppineet osoittaneet
milloin mihinkin Arjalaiseen kieleen ryhtymällä, ja verrattavaksi
Suomen-suvun puolelta on tavallisesti otettu Suomen-kieli seka
Wiron ja Lapin kielet, koska nämä ovat olleet paraiten tunnetut.
Jo Thunmann osoitti semmoisia vertaus-kohtia sekä Littuan että
Gōthin kielessä,[47] ja Germanilaisten kielten kannalta ylehensä
on J. Grimm tehnyt yhtäläisiä havainnoitu. Niiden seassa, jotka
Skandinavian kielissä ovat keksineet Snomen-sukuisia jäänöksiä,
ovat mainittavimmat Ihre ja Rask.[48] Mutta myöskin omista
maan-miehistämme ovat muutamat mainittavalla tavalla ryhtyneet tähän
tutkimus-alaan. Jo loppu-puolella viime vuosi-sataa otti N. Idman
verratakseen yht'-äänisiä sanoja Kreikan ja Suomen kielistä[49] ja
myöhemmin on J. A. Lindström ko'onnut varsinkin Keltalaisia sanoja,
jotka äänestä ja merkityksestä vastaavat Suomen-kielistä.[50]
Lindströmin ajatus on, että kaikki ne Suomen sanat, jotka löydetään
Keltalaisista kielistä taikka Latinasta ja Kreikasta, ovat lainana
tulleet Keltalaisilta kansoilta Suomalaisille, ja samalla lailla
hän arvelee kaikki nekin sanat Suomen kieleen ulkoa tulleiksi,
jotka Germanilaisissa tai Slavilaisissa kielissä tavataan
yhtäläisellä äänellä ja merkityksellä. Että hän tällä tavoin on
asettunut ykspuoliselle kannalle, katson epäilemättömäksi. Tosin
on mahdollista, että moni Suomen-sana tällä tiellä on ulkoa saatu,
vieläpä on muutamia niinkin myöhään tulleita, että niiden syntyperä
on helppo eroittaa.[51] Mutta muita sanoja löytyy, jotka selvästi
kuuluvat Suomen-sukuun, vaikka ilmestyvät tuolla täällä Euroopan
Arjalaisissakin kielissä. Semmoinen onkin sekä Rask'in että Grimmin
käsitys asiasta, ja muutamat esimerkit mielestäni riittävät
todistamaan sen oikeaksi. _Mato_, Vogul. _madar_, on nähtävästi samaa
juurta kuin _maa_, Mordv. _moda_, ja kuin Suomen sanat _matelee,
matala_, eikä ole siis epäilemisen siaa sanan Suomen-sukuisuudesta;
mutta sen siirtymistä Arjalaisiin kieliin todistavat: Wales. _mad_,
Muinais-Saks. _mado_, Gōth. _matha_. Samaa todistavat sanat:
_Venhe_, Lap. _vanas_, Mordv. _vensh_, joka Keltalaisissa kielissä
kuulnu _ven, ben_; -- _Lato_, Mordv. _lata_, josta Ruotsiksi on
tullut _lada_; -- _Suuri_, Bashkir. _sor, sur_, Tatar. _zur_, Lap.
_stuorra_, josta Ruotsin sana: _stor_. -- Wielä merkittävämmät
ovat mielestäni ne Suomen-sukuiset sanat, joilla nähtävästi on
heimo-sanojaan Kreikan ja Latinan kielissä; sillä tässä kohden
ei voi kysymykseen tulla, että Suomen-suku olisi ottajana ollut
ja Arjan-suku antajana tuossa puheen-alaisessa sanan-vaihteessa.
Luonnollisesti tässäkin tavataan sanoja, jotka näyttävät olevan
kielten yhteistä perintöä.[52] Mutta muita sanoja on, jotka seisovat
ikäänkuin yksityisinä ja vieraina Kreikassa tai Latinassa, mutta
Suomen-sukuisissa kielissä näyttävät kodikkaina asuvan. Katson
tarpeelliseksi ottaa joukosta muutamia esimerkkiä, myöntäen
mielelläni, että varsinainen kielitutkija voisi ne paremmin valita.

 Kreik.                    Lat.                   Suom.

 άππα, άπφύς, (isä kulta)  avus, aba, (isän-isä)  Appi, Unk. ip,
                                                  Lap. vuoppa;
 όρφανός, ορφός            orbus                  Orpo, Unk. árva,
                                                  Lap. _oaarbes_;
 όγκος, όγκινος (koukku)   uncus,                 Onki, Tsherem.
                                                  änger, Ost. vynk;
 πέρας, περαίνω                                   Perä, Unk. far
                                                  Syrj. bär;
 άρχή                                             Alku, Unk. alak
                                                  (muoto);
 μέρος (määrä-osa)                                Määrä, Perm. mera,
                                                  j.n.e. Unk. mér
                                                  (mitata);
 σέλας, σέλαγέω (loisto),                         Selkeä, Sam. sel
                                                  (walosa);
 παχνη (härmä)                                    _Pakka_-nen, Unk.
                                                  fagy, Lap. paiko;
 χιών (lumi),                                     _Kino_-s;
 κύμα (aalto),                                    Kymi, Votj. Kam,
                                                  Tsherem. ko;
 άρκυς                                            Werkko;
 κείρω,                                           _Keri_-tsen,
                                                  Mordv. keran,
                                                  Syrj. kerala,
                                                  Votj. korasko;
 αίσϑ-άνομαι                                      Aisti, Votj. viz,
                                                  Unk. esz, j.n.e.
                           pono                   Panen, Ostj. ponem;
                           cado                   Kaadun, Tshuv.
                                                  chader,
                                                  Lap. kattjet;
                          series                  Sarja, Unk. sor
                                                  (riwi, sarja);
                          arca                    Arkku, Tshuv. arga;
                          manes (manalaiset)      Mana, Mannu;
                          homo, homin-            _lhmi_-nen,
                                                  in-_himi_-nen,
                                                  Vir. inemine, Vogul.
                                                  hum, Mordv. loman.[53]

Näitä esimerkkiä olisi helppo monin kerroin lisätä, ja helppo
olisi myöskin löytää muutami vertaus-kohtia päätteissä.[54] Mutta
tarkoitukseni on ainoastaan osoitella ne kohdat, jotka näyttävät
puolustavan Euroopan alkuväestön Suomen-sukuisuutta. Näitä kohtia
löytyy pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa monituisia myöskin
muistomerkeissä ja muinais-taruissa. Etelässä sitä vastoin näyttää
vanha viljelys jo aikoja sitten kyntäneen kaikki Turanilaiset
jäljet umpeen, niin että ainoastaan kielissä muutamia siemeniä lie
säilynyt. Mutta näiden siementen oikeata laatua voipi ainoastaan
kielitieteellinen tutkimus arvostella, ja toivomista on, ett'ei
Ural-altaiset tutkijat niitä heitä tarkastamatta.

Yleensä ei ole odottamista, että Euroopan tarullisissa muistoissa
olisi paljon säilynyt selviä jälkiä Turanilaisesta alku-väestöstä.
Eteläisessä ja keskisessäkin Euroopassa ovat monituiset aian-vaiheet
hämmentäneet nämä vanhimmat muistot muihin muinais-seikkoihin;
ainoastaan pohjasessa, varsinkin Skandinaviassa, missä aian tulva
on tehnyt vähemmän mullistuksia, näyttää yhdys-side muinaisuuden ja
nykyisyyden välillä pysyneen jotenkin katkaisematta. Täälläpä kohtaa
meitä jo muinais-taruissa nimi Finn, se sama sana, jolla Euroopan
kansat tänäkin päivänä nimittävät Suomen-suvun ja erittäinkin meitä
Suomalaisia. Mutta tämä nimi näyttää lähettävän juuriansa vielä
syvemmälle Arjalaisten muinaisuuteen, ja on luultavasti Keltaen
antama sille Turanilaiselle väestölle, minkä he Eurooppaan tullessa
tapasivat edellänsä.

Mitä Keltalaiset tarut tässä kohden antavat ilmi, ei tosin ole
tarkoin ja täydellisesti selitetty. Mutta K. Meyer'in mukaan tahdon
mainita uudemman tieteen ajatusta asiassa.[55] Hänestä nimi _Fena_
Irlannin muinais-taruissa merkitsee sitä alku-väestöä, jonka samat
tarut arvelevat sinne tulleen Afrikasta ja Espanjasta. Tämä väestö
sitten näyttää sulaneen yhteen myöhemmin tulleiden Keltaen kanssa,
niin että koko Irlannin kansa sitten runoissansa mainitaan tällä
nimellä. Oikeastansa on _Fena_ monikko sanasta: _feon punalehtava,
kaunis_, ja Irlantilaisten suku-sankari kantaakin nimen _Feon Mac
Cumhail_ (Feon Cumhail'in poika), joka on sama knin Skotlantilaisten
_Feon Gall_ eli _Finn Gall_. Tarullinen sukujohto tekee hänen
Bask'in (Euskin) poianpoiaksi: "Feon Mac Cumhail na Baiscne"; mutta
sana _basc_ itse on vanha Irlantilainen sana, merkiten niinkuin
_feon'kin: punalehtava, kaunis_. Taru näyttää tarkoittavan, että
nämä muinois-Fena ja Euskin kansa olivat yhtä sukua. Kuinka taru
saapi tämän väestön tulleeksi Afrikasta, on mutka, jota en ota
selittääkseni.[56] Mutta nimitys "punalehtava" ei ole ainakaan
sopimaton Suomen-suvulle, jonka tunnus-merkkinä usein on pidetty
punainen tukka ja siniset silmät; se johdattaa mieleen Venäjän
tarujen "vaalea-silmäiset Tshudit", samatekkuin nimi "Fena",
varsinkin muodossa: "Finn Gall", selvästi liittyy Skandinavian
Finniläisiin.

Mutta itse Skandinavian alku-asujaimista on pitkällinen riita
kestänyt oppineiden kesken. Jo mainio Leibnitz piti Lappalaiset koko
Skandinavian alku-väestönä, ja Lappalaisten omatkin muinais-muistot
tulivat puolustamaan oppineen Saksalaisen arvelua.[57] Myöhemmin
ovat Ihre, Lagerbring, Porthan, sekä Rask ja Geijer pitäneet asian
epäilemättömänä, nojaten sekä muinais-taruihin että kieli-seikkoihin.
Sitä vastoin Suhm ja Hallenberg, vieläpä viimeisinä aikoina Keyser
ja P. A. Munch ovat tahtoneet niin paljon kuin mahdollista supistaa
Suomen-suvun siaa Skandinavian alku-historiassa. Asia rippuu
isommalta osalta siitä, kuinka käsitetään Skandinavian satujen
mainitsemat nimitykset: _Jotun_ eli Jättiläinen, _Thurs, Troll,
Dverg_ eli kääpiö j.n.e. Ett'eivät paljastansa ole kuvituksen
synnyttämiä sadullisia olentoja, vaan todellakin merkitsevät vanhoja
asujaimia Skandinaviassa, näkyy selvästi Islannin historiallisista
saduista. Mutta ei ainoastaan yhtä olemassa ollutta kansaa, vaan
varmaankin kaksi eri kansakuntaa käypi näissä satujen mainitsemissa
nimissä eroittaa. Tämä mielestäni ei ole paljas todennäköisyys, vaan
täysi teko-asia, joka seisoo historiallisten todistusten nojassa.
Tahdon vähäistä laveammin selittää nämä todistukset.

Ensiksi nähdään selvästi, että Jotunit eli Jättiläiset ovat olleet
todellista kansaa, joka jo ennen Asaen tuloa on Skandinaviassa
asunut, mutta sittenkin monta vuosisataa pysynyt näiden uusien
tulijain keskellä ja rinnalla, milloin heidän vihollisinansa
milloin ystävinänsä. Niinpä lausutaan Hervarar-sadun alussa: "Ennen
Asaen tuloa Pohjan maihin, asui pohjaisilla seuduilla Jättiläisiä
ja Puoli-jättiläisiä; tapahtuipa sitten (Asaen tultua) paljon
sekaannusta kansain välillä, Jättiläiset naivat Mannheimista
(Ruotsin Asa-kansasta) ja muutamat Jättiläiset naittivat myös
sinne tyttäriänsä".[58] Erittäinkin jutellaan, etjä Njord,
Odin'in seuraaja, otti Jotunilaisen naisen, nimeltä Skade, joka
ei kuitenkaan sopinut hänen kanssansa, koska Nord tahtoi asua
meren lähisyydessä, mutta Skade tuntureilla, missä oli tottunut
hiihtämään ja metsästämään. Samaten Frey, Njord'in seuraaja, nai
Jotunilais-tytön, ja myöhemmiltä aioilta mainitaan useita mahtavia
miehiä, jotka isän tai äidin puolelta olivat jättiläis-sukuisia.
Mutta painavin esimerkki on Harald Kaunotukan naiminen 9:nnellä
vuosisadalla. Hänen aikanansa vielä oli eteläisessä Norjassa eräs
Jotunilainen Svasi eli Svade; tämä kutsui kuningasta pitoihin
joulu-aattona, jolloin Harald niin rakastui hänen tyttäreensä, että
hän otti sen puolisokseen, ja sittemmin, kun se häneltä kuoli, unohti
surusta koko valtakuntansa ja oli muuttua mielipuoleksi. Yleensä
Jotunilais-neidet kuvataan valkea-verisiksi sulottariksi, sinisillä
silmillä ja kullan-karvaisella (punaisella) tukalla.[59] Mutta ettei
Jotunilaisten ja Skandinavilaisten väli aina ollut tätä rauhallista
laatua, todistavat yltäkyllin jälkimäisten jumaluus-sadut, joissa
Asaen taistelukset Jotunilaisia vastaan nähtävästi kuvailee maan
valloitusta uusien tulijain kautta. Historiallisilta aioilta ei
myöskään puutu todistuksia, että viha vallitsi Jotunilaisten
ja Skandinavilaisten välillä. Islantilaiset kertomukset, jotka
nimittävät tämän vihollis-kansan: Jättiläiset, Vuorilaiset, Thursit,
Jotunit ja Trollit, kuvaavat heitä vihan väreillä, sanoen heidän
asuvan vuoren luolissa, pukeutuvan raakoihin vuotiin, harjoittavan
noitumista ja yöllisiä ryöstö-retkiä, eikä heillä olevan mitään muuta
hyvää tapaa, kuin että lupauksissaan lujasti pysyivät. Eräs kertomus
Adam bremeniläisen tykönä todistaa, että vielä 11:nnellä vuosisadalla
tekivät vuori-seuduiltansa aiottaisin pelättäviä ryöstö-retkiä
Ruotsin puolelle.[60]

Paljoa vähä-pätöisemmän sian Skandinavian taruissa pitävät _Dvergit_
eli kääpiöt. Nämäkin asuvat vuorenluolissa, ovat taitavia noituria
ja yhtyvät joskus naimisiinkin Skandinavilaisten kanssa. Mutta kun
Jättiläiset kuvataan roteviksi ja voimakkaiksi, ovat kääpiöt sitä
vastoin heikkoa ja pieniläntää väkeä, jonka ainoa mahti on viekkaus
ja noituminen.[61] Tästä käypi arvata, että Skandinavilaisten
tullessa Jotunit jo ovat vallitseva kansa, mutta Dvergit vanhempi ja
halvempi väestö.

Näitä molempia, Jotunit ja Dvergit, ei siis käy yhdeksi kansaksi
ymmärtää. Kuitenkin käytetään heistä yhteisesti nimet: _Troll ja
Finn_, josta on arvaaminen että ovat yhtä sukua olleet. Jälkimäinen
näistä nimistä liittää tarujen hämärät haahmot nykyisyyden
tunnetuihin kohtiin; se on sama nimi, jonka Norjalaiset vielä
meidän aikoina antavat Lappalaisille. Taruissa se alku-peräisesti
näyttää olleen Dvergien oma, mutta myöskin Jättiläinen Tjasse
(Tjazi) nimitetään Finniläis-hallitsija,[62] ja Svasi, joka naitti
tyttärensä Harald Kaunotukalle, kutsutaan sekä Jotuniksi että
Finniksi. Myöskin nimitys Troll lienee alku-peräisemmin merkinnyt
Dvergien kansaa, mutta käytetään usein myös Jotuneista.[63] Tästä
nimestä on nähtävästi sana: _thräll, träl, orja_; sillä luonnollista
on, että voitetun vihollis-kansan nimi tuli orjuutta merkitsemään.
Mutta paitsi sitä on itse sana troll tullut merkitsemään noitumista,
ja niinkuin jo on mainittu, olikin taikaus Dvergien etevin mahti.
Minun ei tarvitse muistuttaa, että Suomen-sukuisilla kansoilla ja
Turanilaisilla yleensä loitsiminen aina on ollut ylen suuressa
vallassa. Mutta erittäin on merkittävä, että se taikaus-laji, jota
Odin osasi harjoittaa, ja joka pidettiin kaikkien voimallisimpana,
kutsuttiin: _veidr_, ja tämä ei ole Skandinavilainen sana, vaan
Lappalainen: _seida_, merkiten _taikausta, taikakalua_.[64]

Epäilemättömäksi nyt mielestäni saapi katsoa, että ne Finnit, joita
muinais-tarut toisella nimellä kutsuvat _Dvergeiksi_, ovat samaa kuin
nyky-aian Lappalaiset; sillä tässä kohden on säilynyt herkeämätön
jakso, joka liittää muinaisuuden ja nykyisyyden yhteen. Niinkuin
Rask on osoittanut, käypi paikan-nimissä yli koko Skandinavian,
vieläpä Tanskassa asti, keksiä Lappalaisia jälkiä,[65] ja luultavaa
on, että Lapin kansa on Skandinaviassa se alku-väestö, joka
etelässä asuessaan vielä käytti kivisiä aseita.[66] Olen jo sanonut
todennäköiseksi, että muun Euroopan alku-väestö on tälle likeistä
heimoa, ja tällä tavoin saisimme arvata Lapin kansan ikää Euroopassa
kentiesi pariksi tuhanneksi vuodeksi e.Kr. Mutta tästä kansasta
täytyy kokonansa eroittaa ne Finnit, joita muinois-tarut tavallisesti
nimittävät _Jotuneiksi, Jättiläisiksi, Thurseiksi_. Ett'ei pieniläntä
Lappalainen ole voinut kuvituksessakaan muodostua Jättiläiseksi,
on jo itsestään silmiin-astuva asia. Mutta muinais-tarukin näyttää
tässä kohden säilyttäneen merkillisen todistuksen, joka väärin
ymmärrettynä on synnyttänyt kyllä kummallisia hairahduksia Pohjan
muinais-historiassa.

Tämä todistus on niinkutsuttu "Fundinn Noregr" eli juttu kuinka
Norjanmaa sai asujaimensa ("Hversu Noregr bygdist"), joka tosin
nykyisessä tilassan ei ole vanhempi 13:tta vuosisataa ja erinäisissä
tiedoissaan on historiallista arvoa vailla, mutta kuitenkin yleisessä
tarkoituksessansa näyttää sisältävän tärkeän teko-asian.[67] -- "Nyt
on kertominen kuinka Norja ensin asutettiin"; näillä alkusanoilla
ilmoitetaan sadun tarkoitusta. Sitten seuraa tarullinen sukujohto:
"Fornjotr oli kuninkaan nimi; hän vallitsi Jotlannissa, joka
kutsutaan Finnlanniksi (Suomi) ja Qvenlanniksi (Kainunmaa); se on
itä-puolella sitä meren-lahtea, joka menee Kantalahtea (eli Vienan
merta) kohden ja jonka me nimitämme Helsingjabotn (Pohjanlahti.)
Fornjotr'illa oli kolme poikaa; yhden nimi oli Hlerr, toisen Logi,
kolmannen Kāri". -- Kārista luetellaan seuraavat polvet: Jōkull
eli Frosti, Snār ja Thorri, joka viimeinen mainitaan hallineen
Jotlannissa,[68] Kvenlannissa ja Finnlannissa; Kvenit muka hänelle
uhrasivat talvi-sydännä, saadaksensa lunta ja suksi-keliä. Thorrilla
oli kaksi poikaa, Norr ja Gorr, ja yksi tytär, Goe. Goe katosi
näkyvistä, ja veljekset lähtivät häntä etsimään, kumpikin eri tiellä.
Gorr kulki mertä myöten eikä mitään löytänyt, mutta Norr ja hänen
seuransa lähti suksilla hiihtämään, karkoitti Lappalaiset, jotka
tahtoivat estää häntä menemästä Kiōl'in yli, ja valloitti sodalla
kylät ja maat sen lahden ympäri, "joka nyt kutsutaan Thrandheimiksi."
Etelä-norjassa hän vihdoin löysi sisarensa, vieläpä kohtasi
veljensäkin, jonka kanssa nyt jakoi vallan niin, että Gorrille tuli
saaret, mutta Norrille mannermaa. Sitten hän palasi siihen maahan,
jonka oli valloittanut ja nimitti sen Norveg. Hänen jälkeisensä
jakoivat maan keskenänsä pienempiin valtoihin.

Jokainen nyt helposti havaitsee, että koko tämä suknjohto sisältää
olemattomia henkiä; muutamat niistä merkitsevät luonnon voimia,
niinkuin _Logi_ tuli ja _Kāri_ tuuli, toiset taas, niinkuin
_Norr_, ovat kyhätyt paikallisten nimien selitykseksi. Mutta sadun
valta-ajatus kuitenkin on merkittävä, koska se johdattaa Norjan
ensimäiset asujaimet "Jotlannista, joka kutsutaan Finnlanniksi
ja Qvenlanniksi." Että tämä Jotland tässä on Jotunien maa,
samaa kuin satujen tavallisempi nimi _Jōtunheim_, tulemme kohta
tarkemmin näkemään. Tässä ensin on kysyminen, kutka ne asujamet
olivat, jotka nyt Vienan ja Pohjanlahden väliltä tunkeusivat
Kiōl'in yli Norjaan. Uudemmat Norjalaiset historioitsijat, esim.
Rud Keyser ja P. A. Munch, ovat sitä tietä tahtoneet johdattaa
Norjan Skandinavilaiset asukkaat sekä siihen sovittaa myöskin
Fundinn-Noregr-tarun.[69] Mutta sadun oma sisällys viittaa selvästi
Jotuneihin. _Fornjotr_, joka nähtävästi on ymmärrettävä _Fornjōtun_,
s.o. Muinais-jättiläinen, mainitaan muutoinkin Jotunina; samate
_Frosti_ ja _Snār_. Täydellä syyllä siis muistuttaa Keyser'kin,
että tarun yleisestä johdosta kävisi päättää, Norjan vallitsevan
väestön olleen Kveniläistä (Suomalaista) syntyperää, vaikka hänestä
semmoinen päätös on hullutusta.[70] Hän ei katso mahdolliseksi,
että toinen vallitseva väestö olisi voinut ennen Norjalaisia asua
Norjan maassa, ja että osa tästä väestöstä olisi voinut sekaantua
myöhemmin tulleisin Skandinavilaisiin, jättäen heille perinnöksi
jonkun määrän omia muinais-muistojaan. Mutta juuri semmoinen arvelu
saapi kylläksi puolustusta tunnetuista historiallisista kohdista.
Wielä 9:nnellä vuosisadalla, siis historiallisena aikana, mainitaan
useat miehet, jotka olivat seka-sukua (Halftroll, Half-risar,
Thussablendingar),[71] ja toisia Jotunilaisia jälkiä tavataan itse
Skandinavilaisten jumaluus-opissa. Thor, ukkosen-ilman haltia, on
alkuperäänsä nähtävästi Jotunilainen jumala, joka vasta myöhemmin
on siirtynyt Asaen jumaluus-oppiin, kun osa entisistä asujaimista
jo oli yhdistynyt vasta-tulleiden Skandinavilaisten kanssa.[72]
Silläpä uskottuakin, että orjat kuoltuansa eivät tulleet Odin'in
Valhallaan, vaan Thor'in luoksi, joka siis näytti olevan heidän
omituinen jumalansa.[73] Mutta mahtavienkin miesten seassa mainitaan
Thorin hartaimpina palvelijoina juuri ne, joiden oma sukuperä
kehutaan jollakin lailla Jotunilaiseksi, esim. Hlade-jaarlit
Norjassa. Merkittävä on, että juuri Norjanmaassa Thor enintä
palveltiin, ja että sadut varsinkin Norjanmaassa viittaavat
muinaiseen Jotunilais-väestöön. Sielläpä muka ennen oli Jättiläisiä
asunut, kunnes kuolivat sukupuuttoon jott'ei jäänyt kuin kaksi
Jättiläis-naista; sitten tuli maailman itä-seuduilta "ihmisellisiä
miehiä" (Skandinavilaisia), jotka ensin kärsivät paljon pahaa
Jättiläis-naisilta, kunnes alkoivat avuksensa huutaa "punapartaista"
Thoria, joka vasarallansa tappoi Jättiläis-naiset.[74] Tämän mukaan
eroitetaankin Thorissa kaksi eri muotoa. Vanha Thor on "Ǒku-Thor",
Thor vaunuissa ajajana,[75] joka ukkosen-ilmassa kulkee Dvergiä
hävittämässä. Semmoisena hän nähtävästi on Jotunilainen jumala, ja
hänen nimensä on selvästi sama kuin Wirolaisten _Tara_ ja Ostjakkien
_Tūrm eli Torom Ukko ylijumala_. Mutta saatuaan siansa Odinin
rinnalla "Asa-Thor'ina", on hän muuttunut "Jättiläisten surmaajaksi",
joka "kukistaa Muinais-jotunilaisten jumalien alttarit."

Jos nyt, niinkuin näistä seikoista päätän, Jotunit ovat todellista
kansaa, joka ennen Germanilaisten asujainten tuloa on pitänyt
Skandinavian hallussansa, niin on kysyminen: mitä sukua on
tämä vanhempi kansakunta ollut? Olen jo edellisessä osoittanut
todennäköiseksi, ett'ei Lapin kansaa tässä ole arvaamista, vaan
että Jotunit nähtävästi olivat maansa valloittaneet Lappalaiselta
alku-väestöltä. Mutta että Jotunitkin yhtä-hyvin olivat Suomen-sukua,
on mielestäni enemmän kuin todennäköistä. Ensiksi hekin mainitaan
Finniläis-nimellä, ja nimitykset _Jōtunheim_ ja _Finnland_
ovat Islannin muinais-runoissa yhtä. Tämä Jōtunheim on ensinnä
pohjois-puolella Asaen asuntoa, sitten itäpuolella merta nykyisessä
Suomenmaassa, mutta siirtyy myöhemmissä saduissa yhä idemmäksi
Pohjois-Venäjän seuduille, sitä myöten kuin tieto Suomen-sukuisista
kansoista lavenee.[76] Että nyt kaikilla näillä seuduilla, mihin
Jōtunheim milloinkin sioitetaan, ei ole muinaisuudessa muuta väkeä
asunut kuin Suomen-sukuista, se mielestäni on toinen todistus
Jotunien Sumnen-sukuisuudelle.

Tätä vastaan on muistutettu, että satujen Jotunit ja Finnit useinkin
kantavat Skandinavilaisia nimiä, esim. _Frosti ja Snār_. Mutta Raskin
vastaus on kyllä luonnollinen, että nämä nimet ovat käännöksiä
alku-peräisistä Jotunilaisista; itse Frosti on siihen esimerkkinä,
koska sen toisintona tavataan _Jōkul_, jonka juuri on Lapin _jegn_,
Suom. _jää_, Unk. _jég_. Useat muut Jotunilais-nimet eivät olekkaan
Skandinavian kielestä, vaan käyvät helposti johtaa Suomen-sukuisista,
esim. _Tjazi_, Lapin _tjatse, vesi, Svasi eli Svade_, Suom. _susi_
(Omanto _suden_), _Raumr eli Raumi_, Suom. _rauma, salmi_ (josta
Norjassa paikannimet: Raum-á, Raumsdalr, Raumelfi, Raumariki).[77]
Itse _Loki_, tämä Jättiläinen, jolla on paholaisen virka Asa-opissa,
on verrattava Syrjänin sanaan _ljok, paha, häijy_.[78] Rask on
myöskin osoittanut, että useat Jotunilaiset nimet sittemmin ovat
tulleet tavallisiksi Skandinavilaisten seassa; niinpä _Finn_ vielä
käytetään Islannissa, _Samr_ (Lapin _Same_, Suomen _Suomi_) tavataan
myöskin miehen nimenä,[79] ja lisäksi löytyy itse nimi _Suomi_ niiden
lähettiläisten joukossa, jotka Tanskan kuningas Hemming v. 811 pani
rauhan-tekoon Eiderin tykönä.[80]

Näistä kaikista syistä katson epäilemättömäksi, että Skandinavian
Jotunit ovat olleet Suomen-sukuista kansaa. Mutta paljoa vaikeampi
on tarkoin määrätä, mika sia sille on annettava Suomen heimojen
seassa. Jos kävisikin toteen näyttää, että nuo historiallisena
aikana mainitut Kainulaiset eli _Kvenit_ olisivat samaa kuin
Jotunit muinaisuudessa, se ei sittenkään meitä paljon auttaisi;
sillä Kvenien kansallisuus on yhtä hämärässä. Luonnollisesti
tulee tässä eteemme se kysymys, kutka ovat alku-asujamina olleet
tässä omassa Suomenmaassamme, joka, kuten jo mainitsin, myöskin
Jōtunheimiksi nimitettiin. Että Lappalaisia on täällä muinoin
asunut yli koko maan, on kylläkin todistettu asia; mutta nämä olen
jo edellisessä eroittanut pois Jotuneista. Tosin nyt meidänkin
muinais-tarut mainitsevat erästä Jättiläiskansaa, nimittäin _Hiidet
eli Hiiden väki_. Kuitenkin ovat Suomen runojen Hiidet vielä enemmin
tarullisia ja himmeitä olentoja kuin Skandinavian Jotunit. Lönnrot
on todistanut, että Suomen sana _hiisi_ on yhtä kuin Lapin sana
_seida_, ja arvelee edellisen muodostuneen jälkimäisestä.[81] Että se
koskaan olisi merkinnyt todellista kansaa, ei runot suinkaan ilmoita.
Samaten _Jättiläiset eli Metelin-jättiläiset_, joista runot eivät
mitään virka, saattavat tuskin johdattaa satujen maailmasta historian
alalle. Parempi toivo olisi toimittaa Pohjolan kansalle jotakin
historiallista arvoa, jos ei semmoinenkin yritys veisi liian kauas
nykyisestä aineestamme. Ylipäänsä Suomen kansan muinais-muistot eivät
ole aivan vanhoja; sillä itse kansa on tuhatta vuotta myöhemmin kuin
Skandinavilaiset asettunut asuinsioillensa.

Mutta Suomenmaan paikan-nimissä näyttää meille ilmaantuvan
todistuksia, että ennen Suomalaisten tuloa joku vanhempi väestö,
paitsi Lappalaiset, on Suomenmaassa asunut. Jo Castrén muistutti,
että nimi _Jurva_ on Syrjäniläinen (sanoista _jur_ pää ja _va_
vesi), mutta näyttää ajatelleen, että Suomalaiset olivat tuoneet
sen mukaansa itäisiltä seuduilta.[82] Nykyisin on D. E. D. Europæus
osoittanut, että tämmöisiä vieraita nimiä löytyy varsin suuri paljous
yli koko maan,[83] ja tämä seikka mielestäni todistaa täydellisesti,
että niitä kansoja, joiden kielistä nimet johdetaan, on ennen asunut
Suomenmaassa; sillä mahdotonta on ajatella, että Suomalaiset tänne
siirtyessään olisivat antaneet vieras-kielisiä nimiä niille uusille
paikoille, joihin tulivat. Nämä vieras-kieliset paikannimet ovat
kahta laija: Ostjakkilaiset ja Syrjäniläiset. Näistä edelliset
näyttävät olevan rajoitettuna pohjoisemmassa piirissä; sillä
Saimaasta etelään päin ei niitä paljon tavata; Venäjän puolella ovat
vahvimmassa ylisen Oniega-joen ja Suhhonan välillä. Syrjäniläiset
nimet sitä vastoin ulottuvat yli koko Suomen ja ovat Venäjän puolella
lukuisimmat eteläpuolella Valget-järveä. Tämä asia tosin tarvitsee ja
ansaitsee avarampaa tutkimusta; mutta että siinä ylehensä perää on,
ei ole epäilemistä, ja muutamat esimerkit ovat erittäin todistavia.
_Tuloma_-joki Lapissa lähtee Nuottajärvestä Jäämereen; mutta itse
_Tuloma_ eli oikeastaan _Tulova_ merkitsee: _nuotta-vesi_ Syrjäniksi.
_Imandra_ kutsutaan Lapiksi _Oaivjäyr_, s.o. _pää-järvi_, mutta on
itse Ostjakin kielinen, merkiten: _emä-järvi_ (Vogulin kielessä:
_tor_, järvi); samaten myöskin _Imatra_, joka oikeastansa lienee
ollut Saimaan nimi. Merkittävä on nimi _Lapua_ (Lap-va, Lapin-vesi),
koska se näyttää todistavan samaa, kuin nimet _Lapvesi, Lappajärvi_
todistavat Suomalaisten suhteen, nimittäin että Syrjäniläistenkin
tullessa Lappalaiset jo olivat maan vanhemmat asukkaat. Tarpeellinen
nyt olisi tämän viittauksen mukaan tutkia paikannimiä Ruotsinkin
puolella; sillä hyvin todennäköistä on, että nämä muinaiset Syrjänit
tai Ostjakit ovat Skandinavian satujen Jotunit. Olemme jo nähneet,
että _Thor_ on Ostjakien _Tūrm_ eli _Torom_, että _Loki_ kentiesi on
Syrjänin sanasta _ljok_. Mutta yhtäläisiä vertauskohtia lienee paljoa
isompi määrä mahdollinen vasta löytää.

Ovatko siis, kysyttäneen, Ostjakit ja Syrjänit Suomenmaasta
palanneet takasin Ural-vuoren seuduille? Sitä meidän ei tarvitse
välttämättömästi päättää; sillä ne Sytjänin- ja Ostjakin-heimoiset,
jotka Suomessa lienevät olleet, ovat saattaneet osaksi hävitä
sukupuuttoon, osaksi hämmentyä Suomalaisiin ja Lappalaisiin.
Kuitenkin on meille säilynyt nykyisten Ostjakien seuduilta
muutamia himmeitä taruja, jotka näyttävät osoittavan, että
joku osa sen-puolisista kansoista on ennen asunut lännempänä.
Strahlenberg'ille vakuuttivat Tomilaiset Ostjak-Samojedit, että
olivat tulleet "Sauomis Sembla'sta", joka, Strahlenbergin arvata, on
joko Suomen tai Lapin maa.[84] Stepanov samaten mainitsee Jenesein
Ostjakeilla olleen jonkun muinais-muiston läntisemmästä asumisestaan,
ja Schönström tapasi Woguleilla, Ostjakien lähimmillä sukulaisilla,
yhtäläisen tarun. Nämä muinais-tarut pitää Castrén perättöminä, tai
vähäpätöisistä seikoista syntyneinä.[85] Mutta edellä-mainittujen
teko-asiain kanssa yhdessä ne kuitenkin jotain painanevat.

Lopuksi vielä on mainitseminen, että Pohjois-venäjässäkin kulkee
taruja muinaisesta väestöstä, niinkntsutusta _Tshud_-kansasta,
joka on maailmasta kadonnut, muuttaen maan alle kumpuihinsa eli
kurganiinsa, missä nyt muka rauhassa elävät rikkauksineen. Heidän
pää-asuntonsa kuuluu olleen Koillis-venäjän joki-varret: Mesen,
Pjosa, Petshora, Ishma, Pishma, Tsylma, Jugrina, Vorotin j.m., missä
asuivat harvassa ja mainitaan milloin siirteleviksi paimentolaisiksi
milloin pysyväisiksi tilallisiksi. Heitä kiitetään kekseliäiksi
ja varsinkin taiteisin pystyviksi. Samojedit nimittävät heitä:
_Siirtje_, ja sanovat heidän olleen maakunnan alku-asujaimina, jotka
Samojedien tullessa pakenivat maan alle.[86] Samate juttelevat
Syrjänitkin, että nämä muinaiset Tshudit heitäkin pakenivat,
lähtien Petshoran-jokea alas ja viimein joutuen Kalgujeff-saarelle,
mihin kuolivat ja katosivat.[87] Castrén on osoittanut, että nämä
"vaalea-silmäiset Tshudit" eivät olleet mitään Pohjois-venäjän
nykyisiä kansakuntia, vaikka epäilemättä samaa Suomen-sukua kuin
Permalaiset, Syrjänit, Karjalaiset j.m., jotka Venäläiset nytkin
kutsuvat Tshud-nimellä, mutta kuitenkin aina eroittavat muinaisista
todellisista Tshudeista. Myöskin Lappalaiset mainitsevat erästä
"Tjude"-kansaa, heidän muinaista vihollistansa, jota vastaan muka
sotia kävivät.[88] Tämä kaikki todistaapi varsin samaa, mitä
Skandinavian muinais-tarut sekä paikan-nimet Suomenmaassa, että
joku mahtava, mutta nykyänsä kadonnut kansakunta on ennen muinoin
hallinnut Pobjois-euroopan alaa. Että kokonaisia kansakuntia voi
kuolla ja sukupuuttoon kadota, on teko-asia, josta nyky-aikoina
näemme esimerkin Amerikan Ruskea-nahoissa, vieläpä lähempänäkin
Samojedin kansassa, joka hautaansa kallistuu, ei ainoastaan muuksi
muuttumalla, vaan myöskin elonvoiman vaipumalla, koska syntyneiden
luku vuosittain on vähempi kuin kuolleiden.[89] Se on mahdotonta
kieltää, että kansakuntien iässä löytyy sama nuoruuden ja vanhuuden
vaihe kuin yksityistenkin elämässä, ja että heitäkin voi kuolema
kohdata, kun ovat tehtävänsä tehneet, ikänsä eläneet, aialta
jääneet. Tämmöinen epäilemättä on ollut Muinais-Tshudien, muinaisten
Finniläisten ja Jotunien kohtalo. Mitä kansaa nämä oikeastaan
lienevät olleet, sitä ei tutkimus nykyisillä apu-neuvoillaan voi
tarkkaan määrätä. Mutta toivottava on, että tähänkin seikkaan vielä
kielitiede tulee valoa levittämään.

Eikä ole tämä ainoa seikka, joka tällä alalla odottaa kieli-tieteen
valaisemista. Ala leviää läntiseen ja eteläiseen Eurooppaan, ja
kysymys herää, missä suhteessa Jotunit ja Muinois-Tshudit toiselta
puolen sekä Euroopan alku-väestö toiselta seisoivat toisihinsa.
Sula turhuus olisi tähän yrittää vastausta, niinkauan kuin ei
kumpikaan verrattava vielä ole paremmin tunnettu. Ainoastaan se on
muistutettavaa, että samatekkuin Skandinaviassa kaksi Suomensukuista
kansaa käypi eroittaa ennen Arjalais-väen tuloa, niin etelässäkin
Turanilaisuus on saattanut ilmestyä useassa eri kerroksessa. Kysymys
Euroopan alkuväestöstä on siis moni-haarainen ja kaikki jyrkkä päätös
petollinen. Ja kun myöhemmin tulemme Kreikkalaisten ja Romalaisten
antamissa tiedoissa keksimään Suomensukuisia kansoja, esim. Weikselin
seuduilla, ei ole helppo sanoa, ovatko nämä särjetyitä kappaleita
Euroopan alku-väestöstä, vai etu-joukkoja jossakussa uudessa Aasiasta
tulleessa siirto-jaksossa.




III.

Herodoton Skythat, sekä vanhan aian tiedot koillisesta Euroopasta ja
luoteisesta Aasiasta.


Astutaanpa ulos satujen ja muistomerkkien hämäristä seuduista ja
tullaan historian näköisille päivä-rinteille. Mutta petymme! Se on
Arjan suku, joka päivän puolella istuu, ja Turanilaisuus saapi vielä
vuosisatoja viipyä synkässä varjossaan. Kuitenkin siitä valosta, joka
etelä-Euroopassa alkaa paistaa, saattanee joku säde tujahtaa pimeähän
Pohjolaankin, varsinkin Suomensuvulle, joka kaikista Turanilaisista
istuu lähinnä tämän valon lähdettä. Lähdemme kokoilemaan näitä
harvoja valon-kipinöitä, -- lähdemme katsastamaan mitä Kreikkalaiset
ja Romalaiset lienevät tienneet Suomen-sukuisista kansoista.

Vasta jotenkin myöhään alkoivat Ponton-takaiset seudut
Kreikkalaisille aueta, ja heidän tietonsa koillisesta Euroopasta
eivät koskaan olleet hyvin tarkkoja.[90] Homero ja Hesiodo
sekä heidän jälkeiset runoniekat antoivat korkeintaan muutamia
himmeitä viittauksia, ja vaikka vuodesta 750 lähtien Kreikkalaisia
uutis-kaupuukia alkoi syntyä Ponton rannikoilla, -- ensin
etelä-rannalla Kyziko ja Trapezunti, sitten pohjoisrannallakin:
Olbia Hypanin (Bug'in) suulla v. 640 paik., Tanai, Fanagoria,
Dioskurias j.m., niin että Ponton nimikin Kreikkalaisille muuttui
tylystä (ἄξεινος) ystävälliseksi (εὔξεινος), -- ei kuitenkaan isoon
aikaan saatu sen pohjoisista rantamaista kuin epä-vakaisia taruja,
joita vielä runoniekatkin, kukin mahtinsa mukaan, muodostelivat.
Vasta Dareion retki Tonavan yli Skythoja vastaan v. 513 e.Kr.
näyttää uudesta kääntäneen Kreikkalaisten silmät näille seuduille,
ja historian isä Herodoto on ensimäinen, joka niistä jommoisiakin
tietoja antaa.

Herodoto oli itse näillä mailla käynyt, mutta hänen tietonsa
eivät ulotu aivan avaralle ja tarkat tietonsa käsittävät vieläkin
ahtaamman alan. Lännessä päin hän tietää asuttavan Maris-virtaan
(Theiss'iin) saakka, missä on Agathyrsien maa;[91] pohjassa hänen
tietonsa ulottuu 53:nteen tai 54:nteen asteesen, ja idässä hän
tuntee Tanain sen takaiset maat, mutta ei Wolga-jokea, ellei se
Araxes, jonka hän asettaa Euroopan ja Aasian rajaksi, ole juuri
Wolga.[92] Että Kaspian meri on umpinainen eikä mikään lahti
pohjoisesta valtamerestä, arvaapi Herodoto oikeammin kuin kaikki
hänen seuraajansa ennen Ptolemaioa, ja ylipäänsä saapi hyvin luottaa
hänen kertomuksensa tunnollisuuteen, vaikka hän epäilemättä tuolloin
tällöin saattaa olla eksytettynä. Mitä hän kaukaisemmista seuduista
juttelee, on hän saanut kuulla osaksi Kreikkalaisten uutis-kaupunkien
asukkailta saksi Ponton ranta-kansoilta, ja tähän tulee lisäksi
Kaspian meren itäisestä puolesta joku vähäinen maine, jonka hän
nähtävästi on saanut onkeensa Persialaisista lähteistä. Mutta Ponton
pohjoisrannikon, varsinkin Hypanin ja Borysteneen seudut, hän tuntee
omasta näkemästänsä, ja mitä tässä on keksinyt, hän kertoilee
vilpittömällä totuuden tunnolla.

Juuri sillä alalla asui tähän aikaan mahtava eikä aivan sivistymätön
kansakunta, jonka Kreikkalaiset kutsuivat nimellä: _Skythat_ ja
jonka asuntopaikat ulottuivat Tyraan (Dnisterin) ja Tanain välillä,
taikka oikeammin sanoen Istron (Tonavan) suusta Maiotin järven
länsirannalle, sekä meren rannasta pohjaseen 4000 stadiota eli lähes
70 Suomen peninkulmaa.[93] Nämä Skythat, vaikka yhtä kansakuntaa,
olivat kuitenkin jaetut useihin lahkoin, joista muutamat elivät
paimentolaisina, muutamat taas maata viljelivät ja muutamat
näyttävät Kreikkalaisiakin sekaansa ottaneen. Heidän rajakansat
olivat: lännessä Agathyrsit nykyisen Unkarin vuorimaissa, luoteessa
Neurit Tyraan lähteillä, pohjassa Androfagit (ihmis-syöjät) ja
Melankhlainit (musta-takit), koillisessa Budinit, sekä idässä
Tanain ja Maiotin toisella puolella Sauromatat, vieläpä etelässä
Taurit, nykyisen Krimin saarennossa.[94] Että nämä kaikki erisivät
Skythaen kansallisuudesta, ilmoittaa Herodoto varsin selvästi,
mainiten tavallisesti, että eivät suinkaan Skythoja olleet vaan
omituista kansaa, omituisella kielellä;[95] ja mitä sisämaihin
tulee, hän juttelee, että Skythat jotka lähtivät niissä käymään
tarvitsivat seitsemän tulkkia seitsemää eri kieltä varten.[96]
Emme siis voi ensinkään epäillä, että Herodoton Skythat ovat
itsetyistä kansakuntaa, eikä vain joku yhteis-nimi, jolla hän olisi
koillis-Europan kansoja yleensä tarkoittanut. Tämä on sitä tärkeämpi
huomata, koska Kreikkalaiset yleensä käsittivät Skytha-nimen niin
laveassa merkityksessä ja itse Herodoto, puhuessaan Oxon puolisista
Sakoista, näyttää seuraavan samaa puhetapaa, kutsuen nämäkin
Skythoiksi ja lisäten että Persialaiset antavat Saka-nimen kaikille
Skythoille,[97] s.t.s. kaikille pohjanpuolisille kansoille. Mutta
toisessa paikassa, kun puhe on Massagetoista, hän taas muistuttaa,
että muutamat (ei Herodoto itse) pitävät nämä Skythalaisena
kansana,[98] ja että Kreikkalaiset juttelevat Skythoista, mitä
ei Skythoihin vaan Massagetoihin kuuluu.[99] Yleensä ei ollut
Kreikkalaisten helppo eroittaa nämä pohjoiset kansat toisistansa,
koska niiden elämä-laatu, vaate ja ulkomuotokin olivat melkein
yhtäläisiä.[100] Mutta historian isä on melkein ainoa, joka tarkasti
eroittaa Istron ja Maiotin väliset Skythat muista sen-puolisista
kansoista, ja hänen selityksensä johdosta on usein koetettu määrätä
niiden kansallisuutta. Koska muutamat tutkijat ovat luulleet
keksivänsä niissä Suomen-sukua, täytyy minuu ottaa tämä seikka
tarkastettavaksi.

Herodoton mukaan oli Skythaen oma ja oikea nimi _Skolotit_.[101]
Heidän syntyperästänsä hän juttelee kolme neljä eri tarua, joista
seuraava on hänen mielestään todennäköisin. Skythaen maassa
olivat ennen muinoin Kimmerit asuneet, ja Skythat olivat eläneet
paimentolaisina Aasiassa, josta heidän täytyi Massagetaen alta
paeta, karaten Kimmerien maahan. Näiden viime-mainittujen kesken
nyt syntyi eripuraisuus; kuninkaat tahtoivat vastustaa, mutta kansa
paeta. Viimein molemmat puolueet tulivat väkisille keskenänsä,
ja koska pako-puolue sai voiton, niin Kimmerin kansa hautasi
kaatuneensa Tyraan rantaan ja heitti maansa Skythoille. Tämä olisi
Herodoton aian-laskun mukaan tapahtunut noin 630 e.Kr., mutta on
luultavasti aikaisempaa, sillä Herodoto näyttää väkisinkin tahtovan
sovittaa tähän yhteen, mitä hän oli kuullut Kimmerien karkeuksista
Vähä-Aasiaan ennen muinoin ja mitä tiesi Skythaen karkauksesta
Mediaan ja Assyriaan v. 624 paik. Hänpä, näet, arvelee, että Kimmerit
paetessansa kulkivat Ponton itä-vartta Vähä-aasiaan, ja että Skythat
takaa ajaen eksyivät tiestä ja tulivat Mediaan.[102] Mutta tätä
arvelua vastaan sotii hänen oma juttunsa Kimmerien keskinäisestä
ottelusta Tyraan tykönä, joka todistaa heidän paenneen länteen päin,
niinkuin luonnollisinta onkin, -- ja muutoin on muistettava, että
jos Skythaen tulo Ponton rannalle ei olisi tapahtunut kuin noin
150 vuotta ennen Herodotoa, siihen aikaan kuin jo Kreikkalaiset
olivat ruvenneet rakentamaan kaupunkeja niille seuduin, ei olisi
voinut niin vähällä aikaa syntyä satuja Skythaen alku-peräisyydestä
siinä maassa, niinkuin kuitenkin jo Herodoton aikana kahdella eri
tavalla tarueltiin.[103] Ainoastaan se näyttää Herodoton jutussa
olevan historiallisena perustuksena, että Skythat, tai joku osa
heitä, olivat v. 624 paikoilla Mediaan karanneet ja sitten 28 vuotta
pitäneet nämät seudut valtansa alla.

Mitä muutoin Skythaen historiaan tulee, löydämme Herodotolla tarinan,
joka puhuu Sauromataen synnystä mutta samassa myöskin kelpaa
valaisemaan Skythaen kansallisuutta. Amazonia, hän juttelee,[104]
s.t.s. Nais-soturia, oli Ponton etelä-rannalla joutunut
Kreikkalaisten vankeuteen ja vietiin kolmella laivalla; mutta merelle
tultua tappoivat voittajansa, ja kosk'eivät osanneet laivoja ohjata,
kuljetti heidät tuuli ja virta Maiotin järvelle; missä menivät maalle
ja alkoivat hävittää Skythaen maata. Skythat, kun huomasivat heidät
naisiksi, lähettivät nuoria miehiänsä heitä vastaan, ja vaikka ei
ymmärretty toistensa kieliä, syntyi kuitenkin pian naimisliitto
Skythalais-nuorukaisten ja Amazonien välillä, ja kielestä sovittiin
niin, että kun eivät miehet voineet oppia Amazonien kieltä, nämä
jotenkin oppivat miestensä puhetta. Nyt olisi pitänyt avio-parien
lähteä asumaan yhdessä muiden Skythaen kanssa, mutta koska naiset
eivät siihen suostuneet, mentiin Tanain yli Maiotin itä-rannalla,
ja tässä heistä syntyi Sauromataen kansa, joka siis oli likeistä
heimoa Skythoille. Herodoto lisääkin, että hänen aikaiset Sauromatat
puhuivat Skythan kieltä, kuitenkin sortamalla, koska muka Amazonit
eivät sitä hyvin oppineet.[105]

Tämän ja muidenkin myöhempien[106] todistusten mukaan täytyy meidän
pitää Sauromatat Skythaen heimolaisina, mutta toiselta puolen näemme
selvästi, että Sauromatat, taikka niinkuin sittemmin Romalaiset
sanoivat: Sarmatat,[107] olivat Arjalaista sukuperää. Sekä muutamat
maineet, jotka sanovat heidät Medialaisista lähteneiksi,[108] että
varsinkin ne nimet, jotka heidän kielestään ovat säilyneet,[109]
liittääpi heidät selvästi Iranin kansoihin. Ja mitä näin tulemme
Skythaen heimokansasta päättämään, se antaapi meille oikeuden hakea
itse Skythoille yhtäläisen syntyperän.

Harva historiallinen kysymys on tutkijoille antanut niin paljon
vaivaa, kuin tämä Skythaen kansallisuus, ja harva tutkimus-ala on
tähän saakka niin vähän kypsiä hedelmiä kantanut. Ne tunto-merkit,
joiden johdolla tässä on koeteltu perille tulla, ovat olleet milloin
Skythaen elatus-tavat ja ulkomuoto, milloin ne kieli-jäänökset,
jotka varsinkin Herodoto on heiltä säilyttänyt. Mitä tapoihin
tulee, ne ovat semmoisia, jotka sopivat kaikille pohjan kansoille
vissillä edistys-asteella. Jo vanhat runoilijat kutsuvat heitä:
"tamman-lypsäjät Skythat" (Σκύϑαι ίππημολγοί),[110] ja kaikkein
kertomusten mukaan he olivat nimen-omaan paimentolaisia, jotka
karjoinensa kulkivat toiselta laitumelta toiselle, söivät maitoa ja
hevois-juustoa (ίππάκη), kuljettivat perheensä viltti-kattoisissa
vankkureissa ja itse elivät ratsujen selissä.[111] Mutta vallan
mahdotonta on tästä arvata heidän kansallisuuttansa; sillä elatus
on osaksi maan mukainen ja osaksi se muuttuu sivistyksen keralla.
Yhtä vähän hyödyttää meitä heidän ulkomuotonsa; sillä tämä,
niinkuin vanhat kirja-niekat sanoivatkin, syntyi ilma-alasta ja
elämä-laadusta. Paksun kostean ilman tähden, sanotaan, oli heillä
ruumis paksu ja puhlakka, jäsenet lappeat, nihkeät ja hermottomat,
maha kaikkien nihkein ja varsinkin alinen maha. Tämmöinen inhoittava
ulkomuoto sanotaan varsinkin vaimoilla olleen, joiden puhtaus
ei myöskään näytä olleen kehuttava. Väriltänsä oli Skythan suku
puna-keltainen, muka kylmän vuoksi; sillä pakkanen arveltiin
polttavan heidän valkonsa puna-keltaiseksi.[112] Jos nyt tähän vielä
lisäämmekin muutamia erinäisiä tapoja, joita Herodoto mainitsee,
että muka palvelivat sodan jumalaa rautaisen miekan muodossa,[113]
että päihdyttävät itsensä hamppu-siemen-löylyllä[114] j.n.e., emme
kuitenkaan pääse mihinkään päätökseen heidän kansallisuudestansa.
Niebuhr tosin on näissä kaikissa tuntomerkeissä nähnyt
Mongolilaisuutta,[115] mutta Ukert osoittaa selvästi, että hän tässä
kohden on eksyksissä.[116]

Vihdoin ei meille jää kuin Skythaen kieli tutkittavaksi, mutta niin
vähän kuin tämä tunnettu on, ei sekään näytä antavan täyttä vakuutta,
ja siispä onkin milloin mistäkin kielestä koetettu selittää ne
Skythalaiset nimet ja sanat, jotka säilyneet ovat. Berliniläinen K.
Neumann, joka Niebuhrin mukaan pitää Skythat Mongoleina, koettaa
Mongolin kielestä saada niihin selitystäM[117] mutta tämän selityksen
heikkoutta on tunnettu tutkija A. Schiefner osoittanut.[118]
Müncheniläinen K. Fr. Neumann, joka taas tahtoo Skythat
Turkkilaisiksi, yrittelee muutamia sen mukaisia kieli-selityksiä,
jotka eivät kuitenkaan luontevampia ole.[119] Toisaalle päin pyrkii
Oppert, joka Herodoton Skythoissa näkee sen saman Suomensukuisen
kansan, jonka ensimäisiä jälkiä keksitään Persian ja Assyrian
nuolenpää-kirjoissa. Mutta hänen muutamat johtamisensa näyttävät
melkein kaikki kova-kiskoisilta, ja tarvitsevat ainakin lisää
vahvistusta.[120] Sitä vastoin on epäilemättä paremmalla onnella
yritetty selittää Skythaen kieli-jäänökset Indo-Eurooppalaisten
kielten, varsinkin Sanskritin, Zend'in, Littuan ja Slavin, avulla.
Tahdon näytteeksi mainita muutamat esimerkit, enimmästi Eichhoffin ja
Schafarikin mukaan, -- nimittäin: Παηαϊος (Ylinen jumala), sanskr.
Pâpus, isä, luoja; Οίτόςυρος (Apolloni), sanskr. _Aidasûras, hohtava
aurinko_; Ταβιτί (Hestia, Vesta, s.o. tuli), sanskr. _Tapitâ_,
slavon. _Teplota, kuumuus_; όιόρ-πατα (jonka Herodoto kreikantaa:
άνδροκτόνοι), sanskr. _Vîrabadâ_, littuan _Vyrabeda, miestappaja_;
μαςάδης (nimissä 'Οκταμασάδης ja Θαμιμασάδης), zend. _Mazdâo,
jumala_, (vertaa zend. _Ahurô-mazâdo_, Ormuzd), j.n.e.[121] Vaikea
siis lienee kieltää, että kieli-jäljet viittaavat Arjalaiseen
syntyperään, jonka ohessa sopii mainita Ammianon tosin kyllä
epä-luotettava todistus, että muka "Persialaiset ovat alkuperäisesti
Skythoja".[122] Ainakaan ei Skythaen arveltu Suomensukuisuus voi
tämän rinnalla tulla mihinkään lukuun. Pää-syy, joka on saanut monen
luulemaan Skythat Suomensukuisiksi, ei ole muu kuin vähän yhtäläinen
sointo sanoissa _Skytha ja Tshud_, joka todistus tosin on mitä
heikoimpia.[123] Muut ovat johtaneet _Skytha_-nimen Germanilaisesta:
_Skytt joutsimies_, jotta Kreikkalaiset olisivat lainanneet tämän
nimen Germanilaisilta; vahinko vain, ett'ei Kreikkalaisilla tähän
aikaan näy olleen mitään tietoja Germanilaisista. Paremmalla
syyllä ehkä sopinee tähän verrata Irlantilainen sana: _Scuite,
paimentolaisia, nomades_, (josta myös kansan-nimi _Scoti_),[124]
ja arvata Keltat tämän Skytha-nimen antajiksi. Minun ei tarvitse
muistuttaa, että kaikki semmoiset johtaukset aina liikkuvat
heiluvalla pohjalla. Mitä _Skoloti_-nimeen tulee, tämä ei ole niin
paljon vaivattu tutkijain alituisilla selitys-kokeilla. Eichhoff'in
mielestä, sana Σκολότοι ei paljon eriä nimestä Σκλάβοι, jota
sittemmin Byzantiolaiset kirjaniekat käyttivät Slavilaisista. [125]

Ja todella se onkin minusta melkein epäilemätöntä, että niin Skythat
kuin Sarmatatkin ovat Slavilaisia. Tämän seikan luulen selkiävän, jos
katsastellaan näiden kansain seuraavaa historiaa. Tosin se on turhan
vähän, mitä tiedämme Ponton pohjois-rannikosta Herodoton jälkeisinä
vuosisatoina. Mutta tästä hämystä astuu silmiimme muutamat tärkeät
kohdat, jotka osviitoiksi kelpaavat. Näitä katselkaamme.

Ensiksi nähdään, että aian pitkään Skythat ja Sarmatat olivat
joutuneet sotaan keskenänsä. Eräs Skythalainen ruhtinas häiritsi
usein Bosporon Kreikkalaista valtaa Taurian (Krimin) saarennossa,
luultavasti ensimäisen Punilais-sodan ja Mithridates Suuren välisellä
aialla. Sarmataen naiskuningas Amala pyydettiin avuksi ja karkasi
äkkiä Skythaen päälle.[126] Kului sitten aikoja taas, joista ei
historia puhu mitään, niin Bosporon kuningas Pairisades viimein väsyi
lähikansojen alituisiin häirityksiin ja heitti koko valtakuntansa
Mithridates Suurelle, noin v. 94 e.Kr.[127] Tämä alkoi Ponton
takaisia kansoja valloittamaan, löi Koxolanit, jotka näyttävät olleen
Sarmataen sukua,[128] ja veti liittoonsa sekä Sarmatat että heidän
heimonsa Jazygit.[129] Mutta kun Straboni tässä tilassa mainitsee
Skythojakin, se nimitys hänellä jo on jotenkin epävakaista.[130]
Vastaisina aikoina ymmärretään sillä nimellä eroituksetta
kaikenmoisia koillis-Euroopan kansoja, jotka osaksi eivät ollenkaan
tule muinaisten Skythaen sukuun.[131] Näyttää siis ikäänkuin
Skythaen kansa olisi hävinnyt, ja koska nyt heidän entisillä
aloillaan Sarmatat alkavat näkyä, niin että entinen nimitys "Skythia"
vähitellen muutetaan "Sarmatia'ksi",[132] on todennäköisintä, että
Sarmatat olivat voittaneet ja omaan nimeensä yhdistäneet entiset
heimolaisensa, Herodoton-aikaiset Skolotit.[133] Tämmöistä tapausta
näyttää Dioderokin, vaikka aikaa ilmoittamatta, todistavan, sanoen,
että muka Sarmatat olivat Skythianmaata hävittäneet, perinjuurin
teloittaneet voitetut ja muuttaneet isomman osan sitä seutua
erämaaksi.[134]

Tähän eivät Sarmatat vielä pysähtyneet, vaan kumminkin isoin osa
heitä eteni Istron eli (kuten Romalaiset nimittivät) Danubion
(Tonavan) rannalle, missä alkoivat nykyisestä Unkarista häiritä Roman
vallan rajaa. Nimellä: "Jazyges Sarmatae" tuntee heidät jo Plinio
vanhempi näillä tienoilla, ja Sarmata-nimellä heitä sitten mainitaan
osallisina Markomannien sodassa,[135] jonka perästä he kaksi
vuosisataa läpitsensä rosvo-retkillään häiritsevät Romalais-vallan
sen-puolisia maakuntia,[136] kunnes Hunnilais-tulva heidät aiaksi
upottaa. Tämän tulvan tauottua, Sarmatat taas nousevat näkyville.
Svevilaisten apulaisina heidän kuninkaansa Beuga ja Babai taistelevat
Itä-göthiläisiä vastaan,[137] ja muutama vuosi myöhemmin sama Babai
rosvoilee Mæsiassa ja valloittaa Singidunon, mutta saapi äkkiä
Göthiläiset päällensä ja kaatuu tässä kahakassa.[138] Vielä kerran
tapaamme Sarmatoja Göthiläisten tiellä, kun Theodorik v. 488 j.Kr.
viepi kansansa Italiaan,[139] ja 80 vuotta myöhemmin heitä joku
osa näyttää seuranneen Longobardien kanssa Italiaan.[140] Mutta
tämän perästä heidän nimensä häviää. Oliko itse kansakin riutunut,
hukkunut, tai muuttanut takasin itäisille seuduille? Semmoista ei
historia millään lailla te'e todennäköiseksi. Juuri tähän aikaan
oli uusi nimitys alkanut kaikua maailmassa, -- nimi: _Slavit,
Slovenit, Sklabenit_, joka veljes-niminensä: _Antat ja Venedit_,
tulee äärettömän avaralla alalla näkyviin ja käsittää väki-rikkaita
kansakuntia.[141] Niinkuin Sarmatat ennen, niin nyt Slavilaisetkin
alkavat Tonavan seutuja hätyytellä.[142] Että Slavilaiset vasta nyt
olisivat Eurooppaan tulleet, ei historia millään näytä myöntävän.
Ajatukseni on, että Slavilaiset ovat yhtä kuin entiset Sarmatat ja
Sauromatat. Todistukset tässä kohden ovat mielestäni jotenkin selviä.

Prokopio antaa seuraavan tiedon: "alkuperäisesti oli Sklabenilla
ja Antoilla yksi nimi; sillä molemmat kutsuttiin muinoin
_Sporit_".[143] Tämä nähtävästi väännelty nimi on epäilemättä
samaa kuin Sorbit, Serbit, Sorabit, joiden yhteinen juuri _Srb_
merkitsee _kansakuntaa_.[144] Mutta myös Sarmataen nimi näyttää
lähtevän samasta juuresta _Srm_, niin että loppu _ata_ olisi
ainoastaan kreikkalainen pääte, samatekkuin nimessä Γαλάτα. Jo
Plinio ja Ptolemaio mainitsevat Maiotin ja Wolgan välillä: _Serbi_,
Σέρβοι,[145] yhdessä Sarmatalaisten heimojen kanssa, ja Keskiaian
Slavilaiset kirjaniekat käsittivät myöskin nimet: Sarmatat ja
Serbit yhdeksi asiaksi.[146] Näistä syistä Böhmiläinen oppinut
Schafarik ensimäisessä teoksessaan Slavilaisten syntyperästä [147]
oli päättänyt, että Sarmatat ja Slavilaiset ovat samaa kansaa.
Myöhemmin hän on laveasti koettanut kumota tämän ensimäisen uskonsa,
tahtoen osoittaa, että Slavilaiset kaikella muotoa ovat alkuperäisiä
maassaan, mutta Sarmatat muka muukalaisia, jotka idästä tullen
rasittivat näitä rauhallisia maan-asukkaita. "Tämä", hän lisää, "on
syy siihen, että molempien kieli, tavat ja uskonto sekaantuivat
yhteen, josta vielä nykyaikana jälkiä havaitaan".[148] Hänen
oppineet todistuksensa tähän luuloon ovat erinomaisen heikkoja ja
risti-riitaisia,[149] ja jos tunnustaa täytyykin, että paljon puuttuu
ennenkuin voimme pitää tämän kysymyksen lopullisesti ajettuna,
ei liene kuitenkan kieltämistä, että Sarmataen ja Skythaenkin
Slavilaisuus on kaikista päätöksistä todennäköisin.

Mutta jos varsinaiset Skythat ja heidän heimolaisensa Sarmatat eivät
sovi Suomensukuun sioitella, ei ole asia niinkään selvä, kun puhe
tulee heidän lähi-kansoistaan. Jo todennäköisyys näyttää vaativan,
että meidän pitäisi löytämän Suomensukuisia kansakuntia Euroopan
ja Aasian pohjoisilla raja-seuduilla. Mutta Herodoton antamat
tiedot tässä kohden ovat liian köyhiä, että niiden avulla voisimme
päästä selviin päätöksiin, ja mitä myöhemmät kirjaniekat tietävät
asiassa mainita, on vieläkin vaillinaisempaa. Tutkijat siis ovat
mielivaltansa mukaan saaneet tehdä selityksiänsä ristiin rastiin, ja
tavallisesti ainoastaan joku yhtäläisyys nimien soinnossa on ollut
heille osviittana. Minun ei käy kaikkia näitä luuloja ja arveluja
tässä kertoella. Tahdon ainoastaan mainita, missä kansoissa on
tahdottu keksiä Suomen heimoa, ja kuinka todennäköisiä syitä siihen
on tuotu esiin.

Länsi-puolella Skythaen aluetta, niissä vuorimaissa, missä
Maris-virta (Theiss) syntyy, siis nykyisessä Itä-unkarissa ja
Transsilvaniassa, asettaa Herodoto Agathyrsit, jotka ovat muka
hehkuvaisinta väkeä, kantavat paljon kultaa ja pitävät vaimonsa
yhteisesti, ollaksensa kaikin ikäänkuin yhtä perhe-kuntaa, missä ei
vihaa eikä kateutta olisi. Sodassa Dareioa vastaan eivät ruvenneet
Skythaen liittoon, vaan vielä estivätkin näiden marssia maansa
läpi.[150] Myöskin Aristoteles heitä mainitsee, sanoen heillä ei
olevan kirjoitettuja lakia, vaan heidän säilyttävän lakilauseet
runoina muistossansa.[151] Romalais-aian kirjaniekat asettavat heidät
koillisempiin seutuihin, lisäten, että heillä oli tattuaamisen
tapa, s.t.s. että maalasivat ihoonsa tumman-sinisiä kuvia, vieläpä
tukkansakin sinillä painoivat.[152] Nämä Agathyrsit on Vivien de
Saint-Martin päättänyt samaksi kansaksi, kuin Priskon ʹΑκατιζίροι,
Κατζίροι, Ακατίροι eli ʹΑκαττίροι, Jornandeen _Agazziri_, jotka
asuivat alisen Wolgan varrella ja myöhemmin tunnetaan _Katsarien_
nimellä. Tästä syystä hän ne siirtää Suomen sukuun.[153] Asia ei ole
millään muotoa mahdoton, mutta muuta todistusta ei käy siihen löytää,
kuin joku yhtäläisyys nimien soinnossa.

Neurit asettaa Herodoto Tyraan lähteille, Agathyrsien
itä-puolelle ja luoteessa Skythoista. Satu, kuinka kerran vuoteensa
susiksi muuttiivat, on melkein ainoata mitä heistä mainitaan.
Suomensukuisiksi ei heitä ole kukaan luullut. Neurien itä-puolella
asui Herodoton mukaan ʹΑνδροφάγοι eli Ihmissyöjät, joiden
kansallisuutta ei käy millään arvata. Vielä idempänä, Tanain
länsipuolella ja pohjassa Skythaen maasta, löytyi Melanklainit eli
Mustatakit, joiden nimi tuli heidän vaate-parrestaan, mutta joiden
kansallisuus on mahdoton aavistaakkaan. Kuitenkin oppinut Schafarik,
joka ei koskaan puutu uskaliaita selityksiä, arvelee [154] että
joku Slavilainen oli oman kielensä mukaan selittänyt kansa-nimen:
_Samojed_, sanoista _Sam_ mies ja _Jed_ syödä, josta muka
Kreikkalaisille olisi tullut nimitys: Androfagit, ja että taas nimi:
Μελάγχλαινοι sisältää suomenkielisen päätteen: _-lainen_, niinkuin
sanoissa: Suomalainen, Savolainen. Nämä selitykset voimme kokonaan
siksensä heittää.

Toisella puolen Tanaita. oli Herodoton mielestä jo Aasian maan-osaa,
missä Skythaen rinnalla asui Sarmatat Maiotin lahden-pohjasta 15
päivänmatkaa pohjaseen. Heitä ylempänä metsäisessä maassa asuivat
_Budinit_, nähtävästi Melanklainien rinnalla ja itä-puolella.[155]
Nämä Budinit ovat muka lukusaa kansaa, sen maan alkuväestöä
(αυτόχϑονες), kaikilla vaalean-siniset silmät ja puna-keltainen
tukka.[156] Elannostaan ovat paimentolaisia ja ovat muka ainoat
täin-syöjät näillä mailla.[157] Heidän metsissään löytyy iso järvi
sekä soita ja ruovostoa, ja siinä saukkoja, majavia sekä eräitä
eläimiä, joilla on nelikulmaiset kasvot ja joiden nahka käytetään
turkiksiksi mutta munoset lääkkeeksi. Budinien seassa asuu toinenkin
kansa, nimeltä _Gelonit_, puisessa kaupungissa. Nämä ovat Herodoton
mielestä alkuperäänsä Kreikkalaista siirtokuntaa, puhuvat Kreikkaa
ja Skythan-kieltä, josta Budinien puhe kokonaan eriää, ja viljelevät
maata. "Kreikkalaisten on tapa", arvelee Herodoto, "kutsua Budinitkin
Geloneiksi, joka ei ole oikein".[158] Tämä tapa kuitenkin jäi
pysymään myöhemmillä kirjaniekoilla, jotka eivät muutoin mitään
tarkempia tietoja lisää.[159]

Näissä Budineissa ovat uudemmat tutkijat luulleet keksivänsä
milloin mitäkin kansallisuutta. Mannert pitää heidät Saksalaisten
esi-isinä,[160] Schafarik taas selvinä Slavilaisina,[161] ja
molemmille on Budinien siniset silmät ja keltainen tukka varmana
tuntomerkkinä. Täin-syöminen heitä kuitenkin kuvottelee, jotta he
Ritterin mukaan[162] koettavat sen kääntää mänty-käpyjen syönniksi.
Sitä vastoin Vivien de Saint-Martin vähintäin yhtä hyvillä syillä
lukee Budinit Suomen-sukuun, verraten heidän nimensä Votjakien
nimeen, jonka vartalo on _Vot, Udy_.[163] Silminnähtävästi on tässä
kohden mahdoton päästä täyteen selkoon. Täin-syömisen suhteen sopii
muistuttaa, että Bashkirit 10:nnella vuosisadalla pitivät täit
herkkuinansa,[164] ja että vielä meidän aikoina Lappalaisten on tapa
aina aamusin pureksia vaatteidensa saumoja, surmatakseen mitä niihin
yön kuluessa on kokoontunut. Tämmöinen askare, jonka Lappalainen
toimittaa kaikkein nähden ujoksumatta, lienee Budineillakin ollut
tavallinen.[165] Mutta tämä ei muuta todista, kuin että Budinit
ruokottomuudessa olivat Lappalaisten vertaisia.

Jota edemmäksi koilliseen tullaan, sitä todennäköisempi meidän on
tavata Suomensukuisia kansoja, mutta samassa määrässä myös tiedot
ovat vielä enemmin vaillinaiset ja sadunvoitteiset. Herodoton
arvata oli koko suunta Neurien, Androfagien ja Melanklainien
pohjois-puolella autiota erämaata, jossa Skythat sanoivat
ilman olevan täynnä höyheniä.[166] Mitä Hyperbore'ista eli
Pohjan-takalaisista tarueltiin, ei Herodoto usko ensinkään.[167]
Pohjois-puolella Budinien maata hän tietää olevan erämaata seitsemän
päivän matkaa, jonka perästä seurasi koillisessa tai itäisessä
suunnassa suuri ja omituinen metsästäjä-kansa, nimeltä _Thyasagetat_,
joiden maassa muka Tanai ja Oaro (Wolga?) sekä kaksi muutakin jokea
syntyivät.[168] Nimi, joka myöhemmin kirjoitettiin myös _Tussageta
ja Thyrsageta_,[169] vivahtaa Skandinavian satujen Thursiin eli
Thussiin, mutta ei kylläksi todista. Thyssagetain vieressä,
nähtävästi itäisellä puolella, asui näillä seuduin toinenkin
metsästäjä-kansa, nimeltä _Jyrkat_. Maa oli metsäinen ja Jyrkain
metsän-käynti tehtiin sillä lailla, että mies joutsenensa istui
puussa väijyksissä ja hevonen maassa makasi mahallansa; kun otusta
oli ammuttu, mies kohta sitä hevosella ja koiralla ajamaan. Jyrkaen
ylä-puolella itää kohden asui eräs Skythalainen siirtokunta. Heihin
saakka on muka lakeutta, mutta nyt alkaa kivi-koloinen maa, jossa
asuu kalju-päitä ihmisiä, nimeltä _Argippai'it_, lättä-nenäiset
ja suurilla sasupäillä, elättäen henkensä eräästä puusta, jonka
Herodoton kertomus antaa arvata tuomeksi. Tämä kansa pidetään
pyhänä, ei kärsi keltään vääryyttä eikä kanna mitään sota-aseita,
vaan ratkaisee muiden kansain riitoja. Näihin saakka on muka maa
hyvin tunnettu; sillä siellä käydään kauppaa Ponton rannalta,
ja Skythat, jotka sinne lähtevät, tarvitsevat seitsemän tulkkia
seitsemää eri kieltä varten. Mutta ylempänä näitä kalju-päitä on
korkeita vuoria; ja mitä Argippai'it juttelevat, että muka vuorissa
asuu vuohi-jalkaista väkeä ja sitäkin ylempänä ihmisiä, jotka
kuus-kuukautista unta vetävät, se kaikki Herodotonkin mielestä
pelkkää tarua. Sitä vastoin hän varmaan tietää, että kalju-päiden
itäpuolella asuu _Issēdonit_, ja vastapäätä Issedoneja (idässäkö
vai etelässä) hän assettaa _Massagetat_, joiden maa oli itäpuolella
Kaspian-merta, pohjoispuolella Oxoa tai Jaxartesta.[170]

Mela[171] ja Plinio[172], jotka seuraavat Herodoton tietoja,
mainitsevat vieretysten, edellinen: _Thyssagetat, Jyrkat_ ja
erämaan takana _Arimphae'it_, jälkimäinen taas: _Tussagetat,
Turkat_ ja erämaan takana _Arimphae'it_. Käsikirjoissa luetaan
Plinion tykönä eri muotoja: _Turcae, Thircae, Etyreae_. Schafarik
tahtoisi Herodotonkin tykönä lukea, ei 'Iύρκαι, kuin Τύρκαι, mutta
käsikirjat eivät salli senlaista muutosta.[173] Mahdotonta ei ole,
että Jyrkaen nimi olisi jotenkin samaa kuin nimi _Jughor eli Uigur,
Ughor_, joka näyttää vanhimpaan aikaan yhdessä käsittäneen Suomen ja
Turkin suvut heidän muinaisilla asun-sioillaan Irtish'in, Ob'in ja
Jenesein lähteillä.[174] Sitä vastoin Herodoton Argippai (Αργιππαίοι,
muutamissa käsikirjoissa, ʹΟργιεμπαίοι, Melan ja Plinion tykönä:
Arimphaei) eivät nimellänsä anna mitään osviittaa, mutta heidän
ulkomuotonsa antaisi arvata Mongolilaista sukua.

_Issēdonien_ kansallisuudesta ei Herodoton kertomus anna mitään
selkoa. Kun mieheltä isä kuolee, silloin sukulaiset kokoontuvat,
keittävät kuolleen lihat lampaanlihan kanssa yhdessä ja pitävät
siitä peijais-aterian.[175] Mela ja Plinio eivät mitään tietoa
lisää ja Ptolemaio heidät asettaa kaukaiseen itään, missä hän Imaon
takana mainitsee kaksi Issedon-nimistä kaupunkia.[176] Issedonien
ylä-puolella mainitsee Herodoto vielä yks-silmäisiä ihmisiä, jotka
Skythaen kielen mukaan kutsuttiin Arimaspit (Αριμασποι), _arima_
on muka sillä kielellä yksi, ja _spu_ silmä. Näistä oli jo ennen
kertonut runoilija Prokonnesolainen Aristeas, ja myöhemmät heitä
tuolloin tällöin mainitsevat.[177] Nimessä on Iranilainen sointo
(_asp_ Zendin kielessä hevonen), ja Diodoro heitä sekoittaakin
Iranilaisten Ariaspaen kanssa, vieläpä toisessa paikassa kutsuu
Zoroasterin (Ζαϑραύστης) Arimaspien la'inlaatijaksi.[178] Koko kansa
kuuluu oikeastansa tarujen valtakuntaan; itse Herodotokin muistuttaa,
että hänpä ei usko yks-silmäisiä ihmisiä löytyvän. Pelkkää tarua ovat
nuo kullan-vartiat Gripit, Arimaspien pohjois-puolella, joilta nämä
jälkimäiset sanottiin ryöstävän tätä kallista metallia.[179] Näitäki
ylämpänä, itse pohjoisen valtameren rannalla oli Aristeas maininnut
nuo satujen mainiot Hyperbore'it, jotka kuitenkin jo Herodoto pitää
olemattomina.[180] Pintapuolisin silmäys osoittaa, ett'ei historia
eikä kansa-tiede voi näistä jutuista ensinkään kostua.

Kaspian-meren itä-puolisista kansoista oli Herodoto saanut tietonsa
Persian puolelta. Hän mainitsee siinä Massagetat ja Sakat.
_Massagetat_ asuivat pohjoispuolella Araxesta, joka tässä on joko Oxo
tai Jaxartes, elivät paimentolaisina ja kalastajina vankkureissaan
ja olivat mnutoinkin tavoilta ja pukuimelta Skythaen kaltaisia.
Vaimojansa pitivät jotenkin yhteisesti ja vanhuksensa teurastivat
ja söivät, keittäen heidän lihansa muun lihan kanssa. Heidän
ainoa jumalansa oli aurinko ja sille he uhrasivat hevosia.[181]
Tämä viimeinen seikka, jonka voimme pitää ikäänkuin pakanallisena
Zend-uskontona, näyttää osoittavan sukulaisuutta Iranilaisten
kanssa. Nimestä arvaten on heitä koetettu tehdä milloin Arjalaisiksi
milloin Turanilaisiksi. _Sakoista_[182] tietää Herodoto kovin
vähän mainita, sanoo vain, että muka Persialaiset kutsuivat kaikki
Skythat (s.t.s. kaikki pohjan-puoliset kansat) _Saka_-nimellä, ja
nimittää Xerxeen sotalaumassa: "Skythalaiset Sakat" (Σάκαι δε οί
Σκύϑαι), jotka hän myöskin kutsuu: Σκύϑαι ʹΑμυργίοι eli Persialaisten
puheen mukaan Σάκαι.[183] Nämä Sakat, joiden vaate-partena
mainitaan roima-housut ja pysty-huippuiset hytyrät, olivat Persian
alamaisia ja kuuluivat 15:nteen satrapi-kuntaan.[184] Herodoton
antamat tiedot saavat täydellisen vahvistuksen Persian kuningasten
kalliokiijoista. Dareion kirjoitus Nakshi-Rustam'issa luettelee
valtansa alamaisina Sattagydian, Gandarian ja Indian jälkeen: _Sakâ
Humargá_ (Assyrialaisessa käännöksessä: Nammirri _Umurga_) ja
_Sakâ Tigrakhudá_ (sanan _Tigrakhudâ_ arvelee Oppert merkitsevän
_joutsimiestä_, sagittarius), vieläpä edempänä Kappadokian, Sapardan
(läntisen Vähä-aasian) ja Jonian jälkeen: "Sakat (Nammirrit), jotka
asuvat meren takana", joita sitten seuraa Iskudur (Skodros, Trakia)
ja palmikon-kantajat Jonialaiset (Euroopan Kreikkalaiset).[185]
Meillä on siis tässä sekä Herodoton Σκύϑαι ʹΑμυργίοι että
Pontonkin-takaiset Skolotit, vieläpä eräs kolmaskin laji, jota
kirjaniekat eivät mainitse. Selvästi myöskin nähdään todeksi,
että Persialaiset antoivat Saka-nimen kaikille pohjan-seutujen
paimentolaisille. Mutta alkuperäänsä tämä nimi lienee kuulunut
ainoastaan siihen Suomensukuiseen kansaan, joka muinaisuuden aikoina
vallitsi Assyriassa ja Mediassa, ja sen heimoa olivat luultavasti
Persian-vallankin aikana Oxon-puoliset Sakat, mutta ei millään muotoa
Ponton-takaiset Skolotit.[186]

Herodoton jälkeiset kirjaniekat lisäävät muutamia tietoja, jotka
ansaitsee mainita, jos kohta eivät anna selkoa näiden kansain
sukuperästä. Ktesias, Diodoro ja muut juttelevat Sakalais-vaimojen
urhollisuudesta.[187] Straboni muistuttaa, että entiset Kreikkalaiset
olivat kutsuneet kaikki kansat itäpuolella Kaspian-merta Sakoiksi ja
Massagetoiksi, mutta eivät ole niistä mitään luotettavaa tienneet.
Itse hän mainitsee lähinnä Kaspian-merta Dahat (Δάαι), idempänä Sakat
ja Massagetat, kuitenkin muistuttaen, että erityisillä lahoilla
oli eri nimensä.[188] Sakoista hän erittäin kertoo, että he ennen
muinoin ovat tehneet yhtäläisiä retkiä etelämpiin maihin kuin mitä
Kimmereistä jutellaan; he ovat Baktrian valloittaneet sekä Armeniata
paraimman osan, joka heistä sai nimen: Sakasene, vieläpä ovat
retkeilleet Kappadokiaan ja Ponton-maakuntaan saakka.[189] Tässä
maineessa voimme kentiesi nähdä jonkun hämärän muiston Suomensuvun
muinaisesta mahtavuudesta.

Olen edellisessä koettanut tutkia ne tiedot, mitkä historian isä,
Herodoto, antaa koillisen Euroopan ja luoteisen Aasian alalta,
lisäten myöhempien kirjaniekkojen maineita, missä ne jollakin lailla
valaisevat Herodoton kertomusta. Lukija on jo näistä maineista voinut
havaita, kuinka vähän valoa seuraavat aiat lisäsivät. Oikeastansa ei
kukaan myöhemmistä näy niinkään tarkasti tunteneen Skythaen maata ja
niiden lähi-kansoja, kuin Herodoto oli tuntenut, ja tästäpä tapahtui,
että kun uusia kansoja ja kansa-nimiä aikaa voittaen tuli kuuluviin,
kuitenkin Herodotonkin mainitsemat nimet tavallisesti näiden rinnalla
ja seassa kertoeltiin, vaikk'ei ollut selvä tieto, kuinka näitä
vanhoja ja uusia nimiä oli sioittaminen ja sovittaminen. Runoniekat
tähän vielä hämmennystä lisäsivät, käyttämällä nämä hämärät tiedot
runollisiin tarkoituksiin. Itse Ponton ranta-maastakin alkoi käsitys
käydä yhä himmeämmäksi. Jo Aristoteles luuli Tanain olevan Araxeen
haarana[190] ja useat pitivät Tanain ja Jaxarteen yhtenä jokena.[191]
Seneca't sekoittivat Tanain ja Danubion[192], ja Ovidio Tomissa
ollessaan puhkesi:

    "Eempänä muuta ei oo, kuin kylmät ja autiot pohjan;
    Voi, kuin maaliman on ääri jo lähellä tääll'!"[193]

Syy tähän karttuvaan tietämättömyyteen on etsittävä siinä metelisessä
tilassa, jonka alttiiksi Ponton pohjois-rannikko oli joutunut.
Tällä alalla, missä sitten lopulla 4:ttä vuosisataa se niinkutsuttu
Suuri Kansain-vaellus otti alkunsa, vallitsi jo sitä ennen suuria
mylläyksiä; Kreikkalaiset kauppapaikat, joiden kautta ennen oli
tullut tietoja näiltä mailta, hävitettiin toinen toisensa perässä, ja
maan asukasten raakuus esti kaikki tieteilemiset.[194]

Mutta tästä hämärästä kajottaa kuitenkin muutamia uusia kansa-nimiä,
joita meidän tulee järjestänsä tutkiella. Ne ovat Bastarnat,
Roxolanit, Alanit, Aorsit ja Sirakit.

V. 178 paik. kuuluu ensimäinen maine _Bastarnoista_, jotka
silloin lähettivät Perseon avuksi 20,000 miestä ja seuraavinakin
aikoina kehutaan sotaiseksi kansaksi. Heidän asuin-paikkana oli
länsi-puolisen Skythian sisämaat, osa heitä myöskin asui Peuken
saaressa Danubion suussa, kantaen siitä nimen: Peukinit, mutta
mistä olivat tulleet ja mihinkä aikaan, ei mainita; maan vanhoja
asukkaita eivät ainakaan olleet.[195] Kun Auguston aiasta paremmin
oli tultu tuntemaan Germanilaisia, havaittiin myös, että Bastarnat
olivat niiden sukua; he olivat muka Germanilaisien rajakansana,
kieleltä ja tavoilta niiden kaltaisia, ja jos ei käynyt heitä täysinä
Germanilaisina pitää, lienee syynä se, että naimisilla olivat
Sarmatalaisuutta sekaansa ottaneet.[196]

_Roxolanit_ taas näyttävät olleen Sarmataen sukua. Heitä mainitaan
ensikerta Mithridates Suuren aikana ja asuvat sydänmaassa
Borystheneen ja Tanain välillä. Straboni, joka nämä tiedot antaa,
sanoo ei tietävänsä, asuneeko Roxolanein pohjois-puolella enää
ketään.[197] He elivät paimentolaisina vankkureissansa ja olivat
ankaria sotilaita, varsinkin ratsuväkenä. Tacito, joka kertoilee
heidän v. 79 j.Kr. samonneen jäätyneen Danubion yli, kutsuu
heidät Sarmatoiksi.[198] Heidän kansallisuudestaan ovat tutkijat
arvelleet sinne tänne, mutta Suomensukuisiksi ei käyne heitä arvata.
Schafarikin luulo, että olivat Alanien heimoa, perustaihen paljaasen
nimi-sointoon [199], ja vielä kummallisempi on verrata toisiinsa
Roxolanit ja suomenkielen Ruotsalaiset, kuten Rud. Keyser tekee. [200]

Jotenkin samaan aikaan kuin Roxolanien nimi ilmaantuu, tavataan
itäpuolella Tanaita ja Maiotin järveä _Aorsit ja Sirakit_. Nämä
Strabonin mielestä ovat pakolaisia niistä Aorseista, jotka ylempänä
pohjassa asuvat. Farnakeen hallitessa Bosporon valtaa, oli Sirakien
kuningas Abeako varustanut 20,000 ratsumiestä, mutta Spadines,
Aorsien kuningas, 200,000, ja ne Aorsit, jotka ylempänä asuvat,
vielä enemmän. Heidän valtansa alla on isoin osa Kaspian meren
rannikkoa. Kameleillansa he käyvät kauppaa, ottaen vastaan Intian
ja Babylonian tavarat Medialaisilta ja Armenialaisilta. Itse he
ovat rikkaita ja kantavat kultaa.[201] Pliniokin mainitsee Aorsia
useassa kohden ja kerran myöskin Sirakit, mutta asuntopaikat hän
määrää sekavalla tavallaan.[202] Tacito tuntee "Adorsit" ja Sirakit
itäpuolella Tanaita,[203] ja Ptolemaio mainitsee Aorsia kahdessa
paikassa, Euroopassa Agathyrsien vieressä ja Aasiassa Jaxarteen ja
Wolgan välillä.[204] Heidän kansallisuudestaan ei anneta tietoa.
Aorsien nimessä on moni luullut löytävänsä nyky-aian Ersalaiset,
jotka ovat Mordva-kansan toinen lahkokunta.[205] Asia ei ole
mahdoton, mutta vaikea toteen näyttää. Samalla tavalla on tahdottu
tehdä Sirakitkin Suomensukuisiksi, verraten heidän nimensä Syrjäänien
nimeen (Syrjäläiset, Syrjakit); ja tämäkin arvelu on mielestäni kyllä
todennäköinen.

Paljoa mahtavamman historiallisen sian ottavat _Alanit_, jotka vasta
tulemme tapaamaan suuressa kansain-vaelluksessa. Ainakin Vespasianon
aloista asti heitä tavataan Tanain ja Maiotin seuduilla, mistä
useita kertoja karkaavat Kaukaso-vuoren yli.[206] Mutta jo paljoa
aikasemmin, noin v. 120 e.Kr., näyttävät Kiinalaiset heidät tunteneen
luoteisessa Sogdianassa lähellä suuria nevoja (luultavasti Aralin
seuduilla), ensin nimellä An-thsai eli Jan-thsai, sitten l:sellä
ja 2:sella vuosisadalla j.Kr. nimellä A-lan-na.[207] Waalea tukka,
siniset silmät ja ko'okas varsi oli Kiinalaisten mukaan tämän kansan
tuntomerkit, ja yhtäläisen kuvan antaa Ammiano Marcellino hänen
aikaisista Alaneista.[208] Tämä historioitsija, joka heistä tekee
lavean selityksen,[209] kuvailee heidät paimentolaisiksi ja hyviksi
ratsumiehiksi. Tautiin ja vanhuuteen kuolla oli heistä häpeä, ja
sotainen luonteensa näkyy siitäkin, että hevoisloimeksi käyttivät
tappamiensa vihollisten pää-nahkoja. Sodan jumalaa palvelivat maahan
pystytetyn paljaan miekan muotoisena, siis varsin samalla tavalla
kuin Herodoto juttelee Skoloteista eli Skythoista;[210] muutoin ei
heillä temppeliä eikä pyhää paikkaa ollut. Orjuuden sääty oli heille
vallan tuntematon; kaikki olivat vapaita ja jalo-sukuisia.

Ammianon arvata olivat Alanit samaa kansaa, kuin mitä ennen muinoin
kutsuttiin Massagetoiksi,[211] ja Kiinalaiset lähteet todistavat,
että ainakin muinoisten Massagetain lähiseuduilta olivat lähteneet.
Sekä Ammiano että Kiinalaiset sanovat Alani-nimen tulevan vuorista,
mutta tällä ei ole sanottu, että nimi merkitsee vuori-asukkaita,
vaan ainoastaan, että löytyi sen-nimisiä vuoria, josta itse kansa
oli nimensä saanut. Todella Ptolemaio mainitseekin Alauniensa ja
Alaniensa vieressä aina samannimisiä vuoria (το Αλαυνόν όρος, τα
Αλανα όρα), ja Eustathio sanoo selvillä sanoilla, että kansan-nimi:
Alanit, näyttää tulleen Alani-vuoresta Sarmatiassa.[212] Siis ei
ole tarpeellista johtaa heidän nimensä Turkin sanasta: _alin eli
ōla_, vuori, ja luulla heidät Turkkilaisiksi. Päin vastoin on
heidän Iranilainen sukuperänsä toden-näköisin ja Klaproth näkee
heidän jälkeisiään nykyisissä Osseteissa Kaukaso-vuorella Terekin
lähteillä (omassa kielessä kutsutut: _Ir, Iron_, Venäjäksi: _Jassy_,
Arapialaisten tykönä: _As_, Carpinin ja Jos. Barbaron tykönä: _Alanit
eli Assit_), joiden kieli on Iranin sukua.[213]

Suuressa kansain-vaelluksessa heidän parviansa tavataan Galliassa,
Espanjassa ja Afrikassa saakka, mutta heidän kansallisuudestaan ei
löydy kuin sekavia maineita.[214]

Nyt tulisi vuoro puhua Göthiläisistä ja Hunneista, joiden vallat
Vanhan aian lopulla leviävät muinaisen Skythian alalla. Näistä
Göthiläiset tietysti ovat Germanilaisia, ja Hunnit, joista aion
laveammin puhua, katson Suomensukuisiksi. Mutta ennenkuin näihin
ryhdyn, täytyy käydä katsomassa, mitä tietoja lännen puolelta saatiin
pohjoisen Euroopan kansoista.




IV.

Vanhan aian tiedot Pohjois-euroopasta Pytheaan ja Kreikkalaisten
kautta.


Olen edellisessä luvussa osoittanut, kuinka vaillinaiset ne tiedot
ovat, jotka muinaiset, varsinkin Herodoton jälkeiset kirjaniekat
antavat koillisesta Euroopasta ja luoteisesta Aasiasta. Kaikki
todennäköisyys tosin käskee meidän hakea siinä kohden Suomen-sukuisia
kansoja. Mutta ainoa luotettava päätös, johon voimme päästä, on
se, että muutamat kansat niillä seuduin, esim. Herodoton Skythat
(Skolotit), eivät ensinkään olleet Suomen sukua, sitä vastoin
muutamat muut, esim. Jyrkat, Sakat, Budinit ja Aorsit, suuremmalla
tai vähemmällä todennäköisyydellä ovat siihen sukuun luettavat.

Kun nyt tästä käännymme koilliseen Eurooppaan, niin on ensiksi
muistaminen, että sillä alalla, missä Suomensukuisia kansoja käy
hakeminen, nimittäin Skandinaviassa ja Itämeren rannikolla yleensä,
tiedot ovat vaillinaisuutensa ohessa paljoa myöhäisempiä. Herodoto
ei tuntenut luoteista Eurooppaa ollenkaan, pitäen Istron takaiset
seudut luoteesen päin kylmän tähden asumattomina.[215] Vasta Caesarin
aikana ruvettiin saamaan tarkempia tietoja Rein-virran takaisista
seuduista ja ensimäisten keisarien aikana varsinkin Germanian maat
astuivat valoon. Mutta paljoa aikasemmin kuitenkin, noin sata vuotta
Herodoton jälkeen, oli eräs Kreikkalainen Massalian eli Massilian
kaupungista kulkenut pitkin valtameren rannikkoa perimmäiseen pohjaan
ja hänen matkansa, jonka vertaista ei sittemmin tehty, levitti
jonkunmoisia, jos himmeitäkin, tietoja niistäkin maista, jotka
olivat Germaniaa edempänä. Tämä mies oli Pytheas Massalialainen,
joka näyttää eläneen Aleksanteri Suuren aikoina tai vähäistä
myöhemmin. -- Pahaksi onneksi hänen teoksensa ovat hukkuneet, niin
että ainoastaan muutamat jäänökset ovat muiden kirjaniekkain kautta
säilyneet eikä aina vääristämättömässä muodossa. Mutta nämä jäänökset
ovat yksinäisyytensä tähden suuri-arvoiset ja kuuluvat minun
tutkimus-aineeseni.[216]

Minun ajatukseni on, että Pytheaan näkemä Thule on haettava Norjassa
ja että vielä siihen aikaan Norjan asukkaat olivat isoksi osaksi
Suomen-sukuisia. Tämä arvelu vaatii minun puhumaan vähäistä laveammin
Pytheaan matkoista, jos kohta ei tästä tutkimuksesta lähtisikkään
aivan suuria tuotteita. Ensiksi täytyy kuitenkin muistuttaa, että
useat kirjaniekat muinaisuudessa eivät ollenkaan luottaneet Pytheaan
sanoihin. Näin kaukaisilla mailla käydä oli monen mielestä varsin
mahdotonta, ja kysyttiin millä varoilla ja keinoilla hän oli
voinut semmoisen matkan tehdä. Varsinkin Straboni, joka kuitenkin
on hänen teoksistaan enintä säilyttänyt, kutsuu häntä tavan-takaa
valehtelijaksi (άνήρ ψευδέστατος), vaikka häntä oikaistessa hän
itse tekee paljoa törkeämmät virheet kuin ovatkaan ne, joista
hän Pytheasta soimaa.[217] Kuinka vähän Strabonin tuomio tässä
kohden painaa, arvaamme siitä, että hän suuresti ihastelee Homeron
maatieteellistä viisautta ja sanoo ennemmin luottavansa Hesiodon ja
Homeron runoihin kuin Herodotoon ja hänen vertaisiinsa.[218] Mutta
Pytheaan luotettavuutta useat muut sitä vastoin eivät ole epäilleet,
ja uudemmat tutkijat ovat yksimieliset antamassa hänelle sitä
kunniaa, mikä ensimäiselle pohjan seutujen löytö-matkaajalle tulee.
Ainoastaan kahdesta seikasta voi olla eri mieli: ensin mitä Pytheas
teoksissansa oikeastaan on sanonut, ja sitten mille perille hänen
matkansa ulottui. Nämä seikat täytyy minun tässä ottaa tarkempaan
tutkintoon.

Strabonin tykönä luetaan Polybion halveksivaiset lauseet Pytheaasta:

"Tämä mies on Polybion mielestä useita ihmisiä hairauttanut,
puhuessaan Britannian saaren suuruudesta, vieläpä _lisäksi
tehden juttunsa Thulesta ja niistä paikoista, joissa ei enää ole
muka mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan nämä sekasin jonakuna
meren-keuh'on kaltaisena pöpörönä, jossa, hän sanoo, maa ja meri
ja kaikki tyyni on rippumassa, ja joka on ikäänkuin koko maailman
side, minkä läpi ei jalkasin eikä laivalla käy pääseminen; ja
tuota meren-keuh'on kaltaista hän sanoo itse nähneensä, mutta
muut puhuvansa kuulemastaan. Tämän juttelee Pytheas, ja senkin,
että palattuaan sieltä hän muka on kulkenut koko Euroopan
valtamerenrrantaa Gadeirosta Tanaihin saakka_".[219]

Tämä Polybion tekemä ote Pytheaan kertomuksesta osoittaa:

1:ksi, että Pytheas itse on käynyt Thulessa, sillä _sieltä_ hän sanoo
palanneensa;

2:ksi, että paitsi mitä Thulesta kertoo, hän myöskin puhuu niistä
(arvattavasti läheisistä) paikoista, joissa maa, meri ja ilma ovat
sekasin meren-keuhon kaltaisena pöpörönä;

3:ksi, että hän tämän pöpörönkin omin silmiä oa nähnyt, mutta sen
lisäksi on jutellut muistakin seikoista, joista vain on kuollut
puhuttavan, -- ja joita Polybio tässä mainitse;

4:ksi, että hän, joko paluu-matkallaan tai toista eri matkaa tehden,
on kulkenut koko Euroopan valtameren-rantaa.

Mitä ensimaiseen pykälään tulee, on meillä muitakin todistuksia.
Rhodolainen Gemino, puhuessan yön ja päivän vaiheesta, joka muka
pohjan seuduilla on kovin epätasainen, jotta pisin päivä on 17 ja
18 tuntia, arvelee Pytheaan niillä seuduilla käyneen ja mainitsee
Massalialaisen omat sanat, lausuen:

"Ainakin hän sanoopi kirjassansa, jonka valtamerestä teki:
_Maan-asukkaat osoittivat meille paikan, mihinkä aurinko menee
levolle; sillä näillä seuduin olikin yö varsin lyhyt, paikoin 2
paikoin 3 tuntia, niin että vähän aikaa laskunsa jälkeen aurinko taas
nousi_".[220]

Samat asiat vaikka lyhyemmin kertoo Kosmas Indopleusteskin Pytheaan
kirjasta, sanoen:

"Masaslialainen Pytheas, kirjassansa valtamerestä, sanoo, että
_hänen ollessaan pohjoisemmilla seuduilla, sikäläiset maan-asukkaat
osoittivat hänelle auringon lepo-sian, jossa muka yöt aina syntyvät
heillä_".[221]

Näissä lauseissa tosin ei nimitetä Thulea, mutta että
nuo "pohjoisimmat seudut" eivät muuta tarkoita, näemme
Strabonin lauseesta, että muka "_Pytheas sanoo Thulen seudut
viimeisiksi_".[222] Siis ei ole kieltämistä, mitä ensiksi päätin,
että Pytheas on sanonut Thulessa käyneensä, vieläpä puhutelleensa sen
maan asukkaita (οι βάρβαροι, οι αυτόϑι βάρβαροι.)[223]

Jos nyt tarkemmin otamme tutkiaksemme Thulen asemaa, niin näemme
Strabonin ja Plinion tykönä Pytheaan sanoneen, että tämä paikka on
_kuuden päivä-purjehduksen päässä pohjaseen Britanniasta, ja että
Thulen lähisyydessä (Plinion tykönä luetaan: yhden päivä-purjehduksen
päässä) on juoksettunut (jäätynyt) meri_[224] -- Mutta mikä mitta
on päivän purjehdus? Jos Herodoton mukaan määräämme päivä-matkan
merellä 700:ksi stadioksi, niin Britannian ja Thulen väli tekisi
noin 7 astetta. Paremmalla syyllä kuitenkin sopinee tässä arvata
vuorokauden purjehduksia, joista jokainen oli tapa lukea 1000:ksi
stadioksi, jotta koko puheen-alainen väli olisi noin 10 astetta.
Mutta tämmöinen määräys jääpi monesta syystä epä-vakaiseksi. Ensiksi
ei ole arvattavasti Pytheas maininnut päivä-purjehduksiansa jonakuna
vissinä matkan-mittana, vaan ainoastaan sanonut kuluttaneensa tälle
välille kuusi päivää, joka sattumusten mukaan saattoi merkitä isomman
tai lyhyemmän mitan.[225] Ja toiseksi ei ole mitään tietoa, mistä
paikasta Britannian saarta tämä rohkea matkustaja teki lähtönsä.
Katson siis sulaksi mahdottomuudeksi saada tästä määräyksestä mitään
selkoa asiaan.

Parempaa apaa luulen lähtevän niistä tähtitieteellisistä
määräyksistä, jotka Pytheas näkyy antaneen Thulesta ja Thulen
seuduista, varsinkin koska tässä kohden emme ollenkaan tarvitse
epäillä hänen luotettavuuttaan. Itse Strabonikin, joka muutoin
arvelee hänen enimmältään valehdelleeksi, myöntää kuitenkin hänen
taitavuutensa "taivaallisissa" ja määräystieteessä,[226] ja selvä
todistus hänen nerostansa ja tieteellisestä pyrinnöstään nähdään
siinä, että hän kaikkien ensimäisenä selitti valtameren luoteet
ja vuokset kuun vaikuttamiksi.[227] Koska siis löydämme Pytheaan
antaneeksi muutamia tietoja pisimmän kesäpäivän mitasta sekä muista
tähtitieteellisistä seikoista niillä seuduin, missä hän kävi, niin
tuosta voimme täydellä luottamuksella laskea samojen paikkojen
pohjoista levua eli kaukaisuutta päiväntasaajasta.

Mutta tässä sattuu se epä-kohta, että eri kirjaniekat antavat kovin
eriäväisiä otteita Pytheaan teoksista. Gemino, niinkuin jo näemme,
mainitsee Pytheaan omilla sanoilla, että siinä osassa Thulea, missä
hän puhutteli maan-asukkaita, yö oli pituudeltaan paikoin 2, paikoin
3 tuntia. Tosin ei tässä suoraan sanota, että vuoden lyhyintä yötä
ja pisintä päivää tarkoitetaan; muttu sen saapi kuitenkin pitää
epäilemättömänä, koska muut otteet todistavat hänen juuri puhuneen
päivän-seisahduksesta näillä mailla. Tämän määräyksen johdosta siis
saisimme pohjoista levua noin 65° 12' tai 64° 13', s.o. vähintäin
5 astetta pohjoisempana Britannian pohjois-päätä.[228] Mutta muut
määräykset vievät meidät paljoa pohjemmaksi.[229] Strabonin tykönä
näemme Pytheaan sanoneen, että Thulen seuduilla (τα περί θούλης)
kesäinen kääntö-piiri on sama käin taivaan-rannan pohjois-piiri
(αρκτικός), s.t.s., kuten tähtitutkija Kleomedes sen selittää:
kesäinen kääntö-piiri on kokonaan näkyvissä maan yli.[230] Tällä
määräyksellä selvästi merkitään itse napa-piirin levua eli noin 66,5°.
Jos taas Pliniohon saamme luottaa, olisi Pytheas sanonut, että
Thulen saaressa päivän-seisahduksen aikoina ei ole öitä ollenkaan
vaan yhtämittaisia päiviä, auringon kulkiessa Kravun tähdistöä.[231]
Tämä määräys viepi meidät jo yli-puolelle napa-piiriä. Tarkemman
selityksen saamme Kleomedeelta, joka tosin ei nä'y lukeneen itse
Pytheaan teosta, mutta epäilemättä joksikin osaksi kertoo Pytheaan
antamia tietoja. Hänen lauseensa kuuluvat täydellisinä näin:

"Thule-nimisen saaren seudnilla, jossa Thulessa sanotaan Pytheaan
käyneen, mainitaan _kesäinen kääntö-piiri olevan kokonansa yli maan,
ollen samassa myös taivaanrannan pohjois-piirinä. Samoilla seuduilla,
jos koko Kravun tähdistö on aina-näkyväistä (αειφανή),[232]
niin kestää kuukauden pitkä päivä; mutta jos ei koko Krapu ole
aina-näkyväisten joukossa, niin on päivää niin kauan kuin aurinko
kulkee niissä osissa, jotka kuuluvat aina-näkyviin_. Ja jos
mennään tästä saaresta pohjaseen, niin järjen-mukaisesti myös muut
Kravun-vieriset eläin-radan osat lienevät aina näkyvissä, ja siis
pitää oleman päivää niin kanan kuin aurinko kulkee niiden osien läpi,
jotka milläkin paikalla ovat näkyvissä maan yli. Ja täytyyhän olla
maapallossa niitäkin aloja, joissa on kahden-, kolmen-kuukautinen
päivä, ja neljän-, viidenkin kuukautinen. Mutta itse maa-navalla,
missä kuusi eläin-radan tähdistöä ovat maan yli aina näkyvissä, pitää
olla päivää niin kauan aikaa kuin aurinko näiden läpi kulkee (6
kuukautta), koska siellä sama piiri on kerrallansa taivaan-rantana
ja pohjois-piirinä (arktikona) ja päivän-tasaajana. Sillä Thulessa
asuvien luona lankeevat kesäinen kääntö-piiri ja pohjois-piiri
yhteen. Mutta niillä, jotka ylempänä asuvat menee pohjois-piiri
kääntö-piirin ohitse päivän-tasaajaa kohden (etelään)".[233]

Näitä lauseita tutkiessamme, on helppo eroittaa, mitä Kleomedes
juttelee tarkaksi, luultavasti Pytheaan mainitsemaksi, todeksi, mitä
taas järjenmukaiseksi arveluksi. Että hän ainakin edellisessä seuraa
Pytheaan kertomusta, näemme Plinion äsken mainituista sanoista. Mutta
Plinion ja Kleomedeen välillä on se eroitus, että edellinen sanoo:
"Thulen saaressa", mutta jälkimäinen ensin: "Thule nimisen saaren
seuduilla", sitten taas lyhyemmin: "Thulessa asuvien luona." Riidan
ratkaisijaksi tulee Straboni, joka, samoja seikkoja mainitessaan
(nimittäin kääntö-piirin ja pobjois-piirin yhteyttä), myöskin käyttää
sanat: "Thulen seuduilta".[234] Sillä ei kuitenkaan ole sanottu,
ett'ei nämä Thulen seudut voineet olla samaa saarta kuin itse
Thulekin, vaikka Pytheas näyttää antaneen tämän nimen olletikkin
sille paikalle, missä hän itse kävi. Nä'immehän jo ennen Pylybion
lauseista, että Pytheas oli puhunut ei ainoastaan Thulesta, jossa
käynyt oli, vaan myöskin muista edempänä olevista senduista, joilla
ei ollut käynyt.[235]

Jos nyt koetamme sovittaa yhteen nämä Geminon, Kleomedeen, Polybion,
Strabonin ja Plinion antamat tiedot Pytheaan Thulen-käynnistä, voimme
jotenkin tarkasti päättää, mitä hänen kadonnut matkakertomuksensa
lienee sisältänyt. Minusta sen mieli on ollut seuraava:

Britanniasta lähtien pohjoista suuntaa, on Pytheaa kuus-päiväisen
purjehduksen perästä tullut eräälle maalle, missä hän kävi
puhuttelemassa asukkaita. Tämä maa, jonka Pytheas luonnollisesti
arveli isoksi saareksi, kantoi nimen: _Thule_, ja lyhyin yö siinä
oli paikoin 2-tuntinen, paikoin 3-tuntinen, josta siis näemme että
paikan pohjoinen levu oli noin 64-65 astetta. Näillä seuduin hän
myöskin näki tuon merikeuhon-kaltaisen pöpörön, joka ei ollut maata
eikä mertä eikä ilmaa, vaan sekoitettuna näistä kaikista. Se oli
arvattavasti joku jäinen meri-usva, joka näillä pohjoisilla vesillä
tulee kulku-jäiden seurassa, mutta Pytheas näyttää katsoneen sitä
"maailman siteeksi", jolla muka maa-pallo oli kiinnitetty muuhun
maailmaan. Paitsi sitä hän oli kuullut puhuttavan pohjoisemmistakin
seuduista, ja puhujat eivät lie olleet muita kuin itse Thulen
asukkaat. Saari ylöttyy kauas pohjaseen; se on muka maailman
viimeinen maa. Onpa siinä niitäkin seutuja, joissa aurinko
kesäsydännä paistaa yöt ja päivät, jotta kokonaiseen kuukauteenkin
ei ole mitään oikeata yötä. Vähän matkaa, noin päivän purjehdittava,
tästä perimmäisestä Thulesta, on meri jo hyytynyt eli ikäänkuin
juoksettunut.

Olen jo ennen maininnut, että Pytheaan jälkeen ei kukaan
toimittanut lisää tietoa hänen näkemästänsä Thulesta. Runoniekat
käyttivät tämän nimen merkitsemään yleensä viimeistä pohjan-perää
(ultima Thule),[236] ja kun maatieteilijät ja historioitsijat
koettivat tarkemmin määrätä sen asemaa, he tavallisesti valitsivat
pohjoisimman maan minkä sattuivat tuntemaan. Niinpä näyttää
tulleen tavaksi nimittää Shetlannin saaret Thule-nimellä. Tacito,
kertoessaan Agricolan elämää, sanoo tämän tulleen Orkadeihin
saakka, vieläpä kaukaa nähneen Thuleakin,[237] ja Ptolemaio asettaa
Thule-saaren Orkadeista noin yhden asteen päähän pohjaseen.[238]
Samaa Shetlannin saaristoa lienevät nekin tarkoittaneet, jotka,
kuten Plinio mainitsee, sanoivat Nerigosta (Norjasta) Thulehen
purjehdittavan.[239] Kuinka moni muu sekoitti vanhat tiedot ja
uudet arvelut yhteen, ei ole tarpeellinen tässä selvittää.[240]
Kun Kansain-vaelluksen aikana Skandinavia oli tutummaksi tullut,
katsottiin soveliaaksi muuttaa Thulen nimi tähän muka suureen ja
kaukaiseen saari-maahan, kuten näemme Prokopion tehneen historiassaan
Göthiläis-sodasta.[241] Vihdoin 500 vuotta myöhemmin, kun Adam
Bremeniläinen kirjoitti kertomuksensa pohjaisista valtakunnista,
ei ollut Skandinavia enää kaukaisin maa, vaan Norjalaiset olivat
pari vuosisataa aikasemmin löytäneet Islannin saaren äärimmäisessä
luoteessa, ja luonnollista oli, että nyt siinä luultiin olevan
muinaisen Thulen.[242]

Minun ei käy tässä tutkittavaksi ottaa kaikkia luululoja ja
arveluita, jotka oppineet ovat tehneet Pytheaan Thulesta.[243] Sen
määräyksen mukaan, minkä jo olen tehnyt sen pohjoista levua varten,
ei voi meille ehdolle tulla kuin kaksi paikkakuntaa, nimittäin
Islanti ja pobjois-puolinen Norja. Edellisen ovat valinneet useat
oppineet miehet, esim. Casaubonus, Cluverus, Scaliger, Mercator, de
Bourgainville y.m., jota vastoin Thuanus, Ortelius, Rudbeck ja useat
uudemmat ovat löytäneet Thulen Skandinaviassa. Muut, esim. P. A.
Munch, eivät ole uskaltaneet ratkaista näiden kahden välillä. Minun
mielestäni kuitenkin kaikki todennäköisyys puhuu Islantia vastaan;
sillä ensiksi on vaikea uskoa, että Pytheas olisi hairahtunut niin
kauas länttä kohden ja toiseksi ei Islannin laajuus etelästä pohjaan
ole niin pitkä, että siihen sopisi kaikki ne eri päivän-pituudet,
mitkä Pytheas näyttää Thulossansa mainitsevan. Islannin pohjoisin
nokka ylötty ainoastaan napa-piirille saakka, eikä ole ollenkaan
todennäköistä, että matkustaja, jos Islantiin olisi tullutkin, olisi
saanut tietoja päivän kuukautisesta pituudesta niillä vesillä, jotka
Islannin pohjois-rannikosta ulottuvat autiohon pohjaan.

Mutta tärkeämpi syy, joka ei salli meidän luulla Pytheaan Thulea
Islanniksi, on se että Thule selvästi näkyy olleen asuttu maa, jonka
asukkaita matkustaja oli puhutellutkin.[244] Nyt on meillä tarkka
tieto, että ainakin siihen aikaan kuin Norjalaiset ensin tulivat
Islantiin, siinä ei ollut asukkaita ollenkaan; ainoastaan muutamat
Irlantilaiset erakot näyttävät siellä jonkun aikaa ennen asuskelleen.
Kaikki näyttää todistavan, ett'ei Islannissa koskaan ennenkään ole
asunut ihmisiä, ja siis on ihan mahdotonta, että tämä olisi ollut
Pytheaan Thule.[245]

Varsinkin siis siitä syystä, että Pytheaan Thule oli asuttu maa,
emme voi Islantia lukuun ottaa, vaan täytyy päättää hänen käyneen
pohjois-puolisessa Norjassa, 64 tai 65 asteen levulla, siis vähää
pohjoisempana nykyisen Trondhiemin sentuja. Että asukkaat näillä
mailla vielä Pytheaan aikana olivat Suomen-sukna, on minusta enemmän
kuin todennäköistä, ja luulen löytäväni siihen todistuksia itse
Pytheaankin kertomuksesta.

Sillä, mitä Straboni mainitsee Pytheaan jutelleen "niistä, jotka
ovat lähellä kylmää ilma-alaa", se mielestäni epäilemättä tarkoittaa
Thulea ja sen asukkaita, vaikka Strabonin lause ei suorilla sanoilla
sitä ilmoita. Tutkikaamme tarkemmin näitä Strabonin sanoja.

Maa-tieteilijä ensin muistuttaa, että Iernestä (Irlannista) ja sen
asukkaista on kovin vähän luotettavia tietoja, ja mainitsee ne
vähäiset mitä on. Sitten arvelee: mutta mitä Thulesta jutellaan, on
vielä epävakaisempaa kaukaisuuden tähden; sillä tämä maa asetetaan
pohjoisimmaksi kaikkia, joista puhutaan. Mitä taas Pytheas on sanonut
tästä Thulesta ja muista sikäläisistä paikoista, sen hän, Strabonin
mielestä, selvästi on valhetellut. "Kuitenkin hän tähti-tieteen
ja määräys-tieteen suhteen näyttänee kylläksi käsittäneen asiat:
että muka _niillä (ihmisillä), jotka ovat (asuvat) lähellä kylmää
ilma-alaa, on viljellyistä hedelmistä ja kesyistä eläimistä osittain
tykkönäinen tyhjyys osittain puute, vaan elatus-aineena on heillä
eräs viljan-laji (kenkhro) ja muita kasviksia ja hedelmiä ja juuria;
ja heillä on ruokana mesikin, ja siitä tekevät juoman; ja koska
päivä-paisteet heillä eivät ole selkeät, niin puivat viljansa isoissa
huoneissa, joihin tähkäpäät viedään kokoon; sillä avonaiset luvat
eivät kelpaa päivättömyyden ja sateiden tähden_".[246] -- Näin loppuu
Strabonin luku Britanniasta.

Tätä paikkaa on mielestäni mahdoton muulla lailla ymmärtää,
kuin että Pytheas on kaikki nämä seikat Thulesta jutellut, ja
Straboni, joka pitää Thulen olemattomana tai ainakin asumattomana,
katsoo kuitenkin nämä teko-asiat niin todennäköisiksi, että hän
ne täydellisesti uskoo, ei tosin Thulessa tapahtuviksi, vaan
etelämpänä, kylmän ilma-alan lähiseuduilla. Jos siis Strabonin sanat:
"niillä, jotka asuvat lähellä kylmää ilma-alaa", muutamme sanoiksi:
"Thulen asujaimilla", niin meillä on nähtävästi Pytheaan juttu
alku-peräisessä mielessään.

Mutta itse jutussa on seikkoja, jotka osoittavat Suomen-sukuista
kansaa. Onko se viljan laji, jolle nimi "kenkhro" tässä annetaan,
kaura vai ohra, ei käyne tarkoin määrätä, eikä myös sovi pitää meden
syöntiä ja juontia minään tuntomerkkinä, vaikka tietysti tämä tapa on
muinoisilla Suomalaisillakin ollut.[247] Vaan tärkeämpi on Pytheaan
lause, että muka Thulen asujaimet puivat viljansa isoissa huoneissa,
s.t.s. riihissä. Tämäpä tapa on kaikkina aikoina ollut niin omituinen
Suomen-suvulla, että se suku vielä nytkin lienee ainoa, joka riihiä
käyttää, vaikka niiden hyöty pohjoisessa ilma-alassa on yleensä
myönnetty. Sana _Riihi_ on tosin sittemmin käynyt Skandinavian
kieliin, mutta itse asiaa eivät Skandinavian kansat ole omistaneet,
vaikka hallitukset siihen ovat tuon-tuostakin kehoitelleet.

Meitä ei tosin voi suuresti ihmeyttää, jos jo 300 vuotta ennen
Kristusta tapaamme Suomen-sukuiset asujamet maailman pohjoisimpina
maanviljelijöinä, koska tämä asia juuri on ollutkin meidän aikoihin
saakka Suomalaisten omituinen maine. Tosin eivät ne tiedot, jotka
meillä muutoin on Skandinavian Suomen-sukuisista alku-asujaimista,
puhu heidän maanviljelyksestään mitään, niinkuin ei yleensäkään
heidän elinkeinoistaan täyttä tietoa ole. Mutta jos, niinkuin olen
koettanut osoittaa, satujen Jotunit olivat toista kansaa kuin
Lappalaiset, on kyllä todennäköistä, että heillä oli sen verta
maanviljelystä kuin pohjoinen ilma-ala salli.

Tahdon vielä lisätä pari seikkaa, jotka kentiesi voivat jos
heikostikin vahvistaa päätökseni, että mnka, Thulen asukkaat olivat
Suomen-sukua.

Se "meren-keuhko" (πλεύμων ϑαλαττίος), johon Pytheas näyttää
verranneen tuota jäistä usvaa, tuota maan, meren ja ilman sekaista
pöpöröä, minkä matkallansa näki, on antanut tutkijoille paljon
ajattelemista. Muutamat ovat luulleet hänen tarkoittaneen erästä
hyyteen-tapaista meri-elävää, minkä Kreikkalaiset tällä nimellä
merkitsivät. Muut taas ovat arveellet Pytheaan tahtoneen sanoa,
että muka meri tällä keuholla hengitteli niinkuin eläin ainakin. On
myöskin muistutettu, että Englannin merimiehet vielä Francis Bacon'in
aikana nimittivät pobjois-puolisen meren keuhkoiseksi, ei tietoa
mistä syystä.[248] Jos olisi meillä Pytheaan oma kertomus jälillä,
kentiesi voisimme tämän seikan paremmin selvittää. Kuitenkin lienee
nytkin luvallinen arvata, että hän oli ottanut tämän vertauksensa
Thulen asukasten omasta puheesta, ja että heidän kielellä sakea
meren-usva sanottiin meren-keuhoksi. Tämä on sitä todennäköisempi,
koska tiedämme Suomenkielessä tapana olevan lainata ihmisruumiin
osilta nimityksiä ulkonaisen luonnon kohdille ja ilmiöille. Niinpä
esim. sanotaan: kosken-_niska_, kosken-_korva_, niemen-_nenä_,
mäen-_rinta_, meren-_kurkku_, maa-_sydän_, yö-_sydän_, vieläpä
päivän-_sappi_, joka viimeinen sana laadultansa tulee hyvin paljon
Pytheaan mainitsemaan meren-_keuhkoon_.

Vielä epä-vakaisempi on itse Thule-nimen synty, josta myöskin on
arveltu sinne tänne. Hebrealainen kalve (umbra) ja Irlantilainen
Thual pohja (septentrio) on ehdolle pantu.[249] Mutta muistaa sopii,
että Suomen-sukuisissakin kielissä löytyy sana, jonka sointo on
Thule-nimen mukainen, nimittäin: Suom. _Tuuli_, Perm. _Tyl_, Tshuv.
_Tul, Toval_, Votj. _Tel_, Ost. _Tyl, Toi_. -- Voisimmepa siis
ajatella, että se paikka, missä Pytheas maalle meni, kutsuttiin
maankielellä: _Tuulenmaa tai Tuuli-niemi_, ja että Kreikkalainen
matkustaja tästä sepitti kuulusan nimen: Θούλη. Epäilemätöntä on,
että Norjassa vieläkin löytyy paljon paikannimiä, joiden alku-perä
on haettava Suomen kielestä. Vähän matkaa Bergenistä itään päin on
Osterfjordin vuomassa niemi _Thuenes_, joka nimi muinoin kuului
_Thulu_-nes (Þulunes)[250] eikä liene alku-peräänsä ollut muuta kuin
_Tuuliniemi_. Mutta tämä paikka on kuitenkin paljoa etelämpänä kuin
Pytheaan Thule. Ylipäänsä on muutoin muistaminen, että Thule-nimen
kielellinen synty epäilemättä tulee jäämään ikuiseen hämärään,
eikä ole sen Suomen-sukuisuus paljoa todennäköisempi kuin sen
Irlantilaisuus. Mutta tämä nimen epävakaisuus ei kuitenkaan heikonna
mitä edellisessä on todistettu Thulen asemasta ja asukkaista.

Näin koeteltuani osoittaa, mitä Pytheaan mainitsema Thule oikeastaan
lienee ollut, tahdon lyhyesti tutkia niitä muita tietoja, jotka sama
matkustaja näyttää antaneen pohjoisemmasta Euroopasta. Niinkuin
jo nä'imme Polybion lauseesta, oli Pytheas jutellut "senkin,
että hän, Thulesta palattuaan, muka oli kulkenut koko Euroopan
valtameren-rantaa Gadeirosta Tanaihin saakka".[251] Tarkoituksellemme
se yhden tekee, oliko tämä tapahtunut itse paluu-matkalla vai
oliko toinen eri matkustus tehty Gaderosta lähtien, -- vaikkapa
jälkimäiseen mieleen itse sanat näyttävät viittailevan. Tärkeämpi on
kysymys, mikä se Tanais lienee ollut, johon sopi valtameren-rannikkoa
myöten kulkea. Nähtävästi ei tässä voi olla puhe varsinaisesta
Tanaista, jonka vesi purkauu Maiotin järveen ja siitä Pontoon, vaan
on muistaminen, että muinaisuudessa luultiin Tanain lähettävän toista
haaraa pohjoiseen valtamereen, s.t.s. Itämereen, jota ei tietty
Jäämerestä eroittaa.[252] Varsin todennäköistä siis on, että Pytheaan
Tanai ei ole mikään muu kuin Weikselin suut, joiden seuduilta jo
perimmäisessä muinaisuudessa tuotiin tuo kalliina kauppa-tavarana
käytetty merikulta (έλεκτρον, succinum)[253] Että jo Pytheaan aikana
Kreikkalaisten kauppa oli ulottunut tänne merikullan rannikolle,
sopii arvata siitä, kun on löytty Osielske'ssa, koillis-puolella
Brombergia (Pohjois-Posenissa), eräästä pellosta 39 hopea- ja
kulta-rahaa, kotosin Aiginasta, Kyzikosta ja Olbiasta vv. 460-358
paikoilta e.Kr.[254] Kuitenkin on luultavaa, että tämmöinen kauppa
enimmästi tapahtui maata myöten, kuten myöskin Pytheas siitä selvillä
sanoilla juttelee.[255] Mutta samoista sanoista näkyy myöskin,
että juuri Pytheas on tästä kaupasta, ja näistä seuduista antanut
parahimmat tiedot, eikä siis liene epäilemistäkään hänen nämä tiedot
saaneensa juuri sillä matkalla, minkä muka teki "Tanain" tienoille.
-- Katson tarpeelliseksi tässä kertoa Plinion sanat asiassa:

"Pytheas sanoo, että eräs Germanian kansa, _Guttonit_, asuu
Mentonomon-nimisellä valtameren vesi-jätöllä (æstuarium), jonka
mitta on 6000 stadiota (sata peninkulmaa); päivän purjehduksen
päässä tästä on saari, nimeltä Abalos, ja siihenpä laineet keväällä
ajavat merikullan, joka on juoksettuneen meren perkeet. Asukkaat sen
käyttävät poltto-aineiksi puiden asemesta, ja myyvät myöskin sitä
naapureilleen Teutoneille".[256]

Lisäksi Plinio muistuttaa, että Timaiokin, joka vähäistä myöhemmin
eli, on uskonut Pytheaan sanat todeksi, mutta kutsunut saaren
Basileiaksi.[257] Toisessa paikassa taas Plinio antaa toisen
kertomuksen:

"Timaio on maininnut, että niistä saarista, jotka ovat
Raunonia-nimisen Skythian edustalla, on yksi, päivänmatkan päässä
Skythiasta oleva,, johon laineet keväällä ajavat ylös merikultaa.
Xenophon Lampsakokinen mainitsee kolmen päivä-purjehduksen päässä
Skythaen rannalta olevan äärettömän suurta saarta, nimeltä Baltia.
Sen Pytheas nimittää _Basileiaksi_".[258]

Näistä Plinion kokoilemista tiedoista havaitsemme ainakin selvästi
sen, että ne saaret, joista Pytheas on tässä puhunnt, olivat
valtameressä vastapäätä Skythian pohjoista rantaa, s.t.s. Itämeressä
Preussin maakunnan kohdalla. Saman myöskin todistavat muutamat
Strabonin sanat, vaikka tämä tapansa myöten syyttää Pytheasta
valehtelijaksi, lausuen:

"Mitä hän puhuu Ostiai'ista ja Reinin takaisista seuduista Skythaen
maahan saakka, sen kaiken hän valehtelee".[259]

Mutta jos näin selvästi näkyykin, että Pytheas on sanonut käyneensä
Weikselin seuduilla saakka, on sitä vastoin mielestäni mahdotonta
tarkoin määrätä, mitä hänen mainitsemansa "Mentonomon", ja "Abalos"
ja "Basileia" oikeastaan merkinnevät. Ne risti-riitaiset selitykset,
mitkä mikin on tässä kohden yritellyt, eivät tosin ansaitse suurta
luvun-pitoa.[260] Sitä vastoin pidän jotenkin varmana, että Pytheaan
mainitsemat Guttonit (Guttones), jotka silloin asuivat Weikselin
seuduilla, ovat samaa kuin myöhemmän aian Gothit eli Göthiläiset, ja,
samatekkuin heidän naapurinsa Teutonit, Germanilaista kansaa.[261]
Mille tienoille taas Pytheas lienee asettanut Ostiai'it, ei ole
Strabonin lauseesta helppo arvata. Tätä nimeä on koetettu sovittaa
myöhempien mainitsemiin: Aestyi, Haesti, jotka Taciton ja Kassiodoron
aikoina asuivat tällä merikullan-rannikolla. Mutta jos Stefano
Byzantiolaisen sanoissa on perää, että muka Pytheaan mainitsemat
Ostiai'it asuivat läntisen valtameren rannalla[262], niin tämä
kukistaa kaikki sovitus-keinot. Aestyistä eli Haestista tulen vasta
puhumaan. Että Suomen-sukuisia kansoja jo Pytheaan aikana olisi
asunut Weikselin lähistöillä, en katso suinkaan mahdottomaksi. Mutta,
niinkuin nä'imme, on semmoinen arvelu kokonaan todistusta vailla.
Vasta kolme neljä vuosisataa myöhemmin ilmaantuu heistä selvemmät
tiedot.

Nähdessämme, kuinka Pytheaan jälkeiset vuosisadat taas heittivät
Pohjan seudut unohduksen hämärään, emme tosin voi ihmetellä, jos
kaikkina aikoina on löytynyt niitä, jotka Polybion ja Strabonin
tavalla ovat arvelleet, että jos muka itse Hermes-jumala olisi
sanonut nähneensä koko pohjoista Eurooppaa maailman ääriin asti,
kuten Pytheas itsestään on kehunut, ei sitä kuitenkaan kukaan
uskoisi.[263] Myöhemmät tutkijat tosin ovat yleensä myöntäneet
Pytheaan luotettavuutta, vaikka toisinaan ovat koettaneet vetää
Thulen niin eteläiseksi ja Merikulta-rannikon niin läntiseksi,
kuin suinkin mahdollista. Mutta jokaisella tutkimus-alalla on aina
vaarallinen asettaa omia luulojansa todistusten siaan, ja ainoastaan
todistusten nojassa olen koettanut selittää kysymyksen, mille
tienoille Pytheaan matkat ulottuivat.

Ennenkuin nyt tästä lähden tutkimaan, mitä Romalais-aian kirjaniekat
ovat Pohjan seuduista puhuneet, tahdon lyhyesti mainita muutamia
muita vanhempia tietoja, joiden luotettavuudesta on vaikea mitään
päättää. Eräs Hekataio Abderalainen, joka eli Aleksanteri Suuren
aikana, oli antanut Pohjoiselle valtamerelle Skythian kohdalla
nimen: "_Amalkhium_", joka siellä asuvaisten kielellä muka merkitsi:
jäätynyttä merta.[264] Mistä hän tämän tiedon lie saanut, ja mitä
kieltä sana "Amalkhium" lienee, ei käy selville saada. Eräs Philaimon
taas, josta emme muuten tiedä mitään, mainitaan sanoneen, että
Kimbrit antoivat samalle merelle nimen: "_Morimarusa_", joka muka
merkitsee: kuollutta merta, ja toisella puojen Rubeas-nientä taas
nimen: "_Kronium_".[265] Plinio, joka antaa tämän tiedon, muistuttaa
toisessa paikassa, että tämä "Kronium" on tuo sama "juoksettunut
meri", joka on päivän purjehduksen Thulesta.[266] Sekä "Morimarusa"
että "Kronium" selitetään tavallisesti Keltalaisista kielistä
(Kymrin kielessä: _mor_ meri, _marw_ kuollut; Irlannin kielessä:
_muir-chroinn, juoksettunut meri_), mutta varsin vakaisella kannalla
ei tämäkään selitys nä'y seisovan.[266] -- Mitä Timaio oli jutellut
Basileiasta ja merikullan saannista, olen jo äsken maininnut. Samaa
saarta sittemmin myös Metrodoro Skepsiläinen (Mithridates Suuren
aikana) nimitti, lisäten että siitä timanttejakin saatiin.[267]
Sitä vastoin Mithridates mainitsi toisen merikulta-saaren, nimeltä
"Oserikta", Germanian rannoilla.[268] Millä tavoin nämä kaikki olivat
tietonsa hankkineet, ei mainita ollenkaan, ja niiden luotettavuus on
siis jotenkin epäiltävä. Mutta jos olisivatkin luotettavampia, eivät
ainakaan mainittavasti lisäisi valoa Pohjan seuduille.



V.

Romalais-ajan tiedot pohjoisesta ja koillisesta Euroopasta.


Se ainoa kohta, että vielä Pliniokin, joka kuitenkin itse oli
käynyt luoteisessa Germaniassa, rakentelee kertomuksensa Itämeren
seuduista osittain näiden edellisessä luvussa mainittujen tietojen
perusteelle, todistaa kuinka vitkallisesti maa-tiede eteni Pohjaa
kohden. Vielä Auguston aikana vakuutti Straboni, että Albi'n (Elben)
takaiset tienot itää kohden olivat kokonaan tuntemattomat.[269]
Mela'lla kuitenkin jo on laveammat tiedot. Hän mainitsee Codanus
(kentiesi Gothanus) nimisen merilahden, täynnänsä saariloita, ja
näiden seassa yhden, Teutonien asuman, nimeltä "Codanonia" (muutamat
tahtovat lukea Scandanovia), joka on muita isompi ja hedelmällisempi.
"Codanus"-lahden rannikoilla hän sanoo Kimbrien ja Teutonien
asuvan; edempänä on Germanian viimeiset seudut; sitten muka seuraa
Sarmatia, jonka rantasaarilla asuu kaikellaiset kummalliset kansat:
munan-syöjät, hevos-jalkaiset, korviinsa-puetetut, -- senmukaisilla
kreikkalaisilla nimillä varustetut. Itäpuolella Sarmatiaa, rajaksi
Skythiaa kohtaan, mainitsee Mela kaikkien ensinnä _Wistula_-virran
sillä nimellä.[270]

Mitä Plinio näihin tietoihin lisäilee, on osaksi hyvinkin sekavaa.
Paitsi määrättömän suurta "Sevo"-vuorta, sekä Kimbrien nientä
(Juutinmaata) ja "Codanus"-lahtea, hän viime-mainitussa nimittää
mainion saaren: "Scandinavia", jonka suuruutta ei tunneta; osan
siitä pitää Hillevionien kansa, joka asuu 500:ssa kylässä, ja he
kutsuvat tämän saaren toiseksi maailmaksi.[271] Sitten hän lisää:
"Eikä ole vähemmässä maineessa _Eningia_ (useissa käsikirjoissa
luetaan: _Epigia_). Muutamat juttelevat, että näitä paikkoja asuu
Wistula-virralle asti _Sarmatat, Venedit, Skirit, Hirrit_. Lahti
nimitetään _Cylipenus_ ja sen suussa on _Latris_-saari. Sitten
(nähtävästi länsipuolella Vistulaa) on toinen lahti, _Lagnus_,
Kimbrien rajalla".[272]

Toisessa paikassa Plinio nähtävästi seuraa muita lähteitä, puhuessaan
Thulesta ja muista Britannian seutuisista saarista. Hän sanoo:
"Muutamat mainitsevat muitakin saaria: _Scandia, Dumna, Bergi_, ja
suurimman kaikista _Nerigon_, josta purjehditaan Thuleen." [273]

Että Plinion Thule tässä on toinen paikka kuin Pytheaan Thule,
olen jo ennen koettanut osoittaa; sillä Nerigon on todennäköisesti
Norja. Skandia ja Skandinavia taas ovat yksi sana (Skandin-avi =
Skandin-ey, s.o. Skandin-saari) ja tarkoittaa epäilemättä eteläistä
Ruotsia, jossa Skaanin eli Skånen maakunnan nimi vielä selvästi
on siitä jäänös.[274] Tässä saaressa mainitsee Plinio löytyvän
erästä kummallista eläintä, "jota ei tän-puolisessa maailmassa
koskaan ole nähty, vaikka paljon puhuttu, nimeltä: _Achlis_, joka
on jotenkin hirven näköinen, mutta kinttu-jäseniä vailla, niin että
se ei voi maata, vaan nukkuu nojaantuneena puuta vasten, jonka
poikki-leikkaamalla sitä pidetäänkin; sillä muuten se on varsin
kerkeä." Tähän tarulliseen juttuun hän vielä lisää, että mainitulla
eläimellä on ylen suuri ylinen huuli, jonka tähden se syödessä kulkee
takaperin, ett'ei kompastuisi huuleensa eteenpäin käyden.[275]

Mitä taas Plinion mainitsema _Eningia eli Epigia_ lienee, on vaikea
sanoa; sillä liian rohkea on lukea tämä nimi Feningiaksi ja arvata se
Suomalaisten maaksi, kuten tavallisesti tehdään. Sanoista arvaten oli
Eningiakin saari samatekkuin Skandinavia; mutta seuraava lause, että
muka nämä paikat ulottuivat Weikselille asti, näyttää taas vievän
meidät mannermaalle. Niistä kansoista, jotka itäpuolella Weikseliä
mainitaan, ovat Sarmatat ja Venedit Slavilaisia; _Skirit_ taas, jotka
vasta tavataan Kansain-vaelluksessa, useimmiten Hunnien seurassa,
ovat tietymätöntä sukua [276], ja _Hirrit_ eivät missään muualla tule
näkyviin.[277] Nimet _Cylipenus_ (Kylipenus)[278] ja _Latris_ eivät
taivu mihinkään tydyttäväiseen selitykseen.

Niinkuin näemme, oli Plinio haalinut tietojansa kaikenmoisista
lähteistä ja sovittanut ne kokoon tarkemmin tutkimatta. Tapaamme
siis hänen teoksessaan vanhaa ja uutta sekasin, eikä ole helppo
eroittaa, mihin milloinkin on luottamista. Päin-vastoin taas Tacito
on varsinainen tutkija, joka jättää vanhat tarut siksensä ja itse
kokee ko'ota kaikki luotettavat tiedot, mitkä hänen aikanansa tarjona
olivat. Senpä tähden hänen kirjansa "Germanian maasta ja kansoista"
onkin mitä arvollisimpia teoksia muinaisuuden maatieteelle.
Luonnollista kuitenkin on, että hänen tietonsa ovat luotettavimmat
Reini-virran lähistöistä, mutta epävakaisemmat, jota edemmäksi
kertomus siirtyy pohjaan ja koilliseen; ja paha onnemme on, että
juuri tämä epävakaisempi ala vaatii tarkastustamme.

Merkittävää on, ett'ei Tacito ollenkaan mainitse nimeä:
"Skandinavia", eikä luoteisessa Germaniassa mene Kimbrien asunsioja
edemmäksi,[279] vaan vasta yhdessä jaksossa Weikseli-seutujen kanssa
-- Weikseliä ei kuitenkaan nimitä -- tulee puhumaan Ruotsin maasta
ja kansoista.[280] Hänen järjestyksensä on seuraava: Markomannien
takapuolella (s.t.s. pohjois-puolella nyk. Böhminmaata) on useita
pienempiä kansoja, joiden perästä, pohjaan mennessä, seuraa Lygein
kansa, ja sitten vielä pohjempana Gothonit, nähtävästi sama kansa
kuin Pytheaan Guttonit ja myöhemmän aian Göthiläiset. Gothonien
yläpuolella, valtameren rannalla ovat Rugit ja Lemovit[281] --
kaikki Germanilaista sukuperää. Sitten muka seuraa Svionien valtiot,
itse valtameressä, ja niiden on mahtavuus sekä miehissä ja aseissa
että laivastoissakin.[282] -- Että nämät "Suiones" ovat Svealaiset
eli Ruotsin asukkaat, ei lie epäilemistä. Toiselle puolen Suionien
kansaa asettaa Tacito toisen meren, joka on muka sitkeä ja melkein
liikkumaton, ja johon maailma loppuu; hän juttelee myös, kuinka
"aurinko siellä laskultansa kestää nousulle saakka niin kirkkaana,
että se tähdet himmentää", ja kuinka, "kuten muka luulo lisäilee,
silloin kuuluu sointo ja näkyy jumalien muotoja säteilevine
päinensä".[283] Toisessa paikassa hän kuitenkin lausuu: "Svionien
jatkona ovat Sitonien kansat, jotka ovat edellisten kaltaisia sillä
ainoalla eroituksella, että heitä vaimo hallitsee".[284] Näyttääpä
siis ikäänkuin Svionit eivät olisi olleetkaan maailman äärimpänä
kansana, vaan heidänkin pohjois-puolella vielä asunut Sitonit eli
Sitonien kansat, ja vasta Sitonien takana olisi ollut tuo sitkeä eli
juoksettunut meri. Taciton Sitonit ovat arvattavasti Skandinavian
Suomen-sukuiset asukkaat, ja nimi tulee kentiesi sanasta _Seida,
Seidr_ (_hiite_), merkiten: _taika-miehiä, Hiiden kansaa_.[285]
Merkillistä on, että tässä meitä jo kohtaapi juttu eräästä
vaimo-vallasta, se sama juttu, minkä Adam Bremeniläinen tuhannen
vuotta myöhemmin toisessa muodossa uudistaa.[286] Tämä ei voi olla
kokonaan satunnaista, vaan näyttääpä ikäänkuin nimi "Qvenland"
(Kainunmaa, Naisten maa, terra feminarum; -- Skandinavian kielissä:
_qven_ nainen, nyk. Engl. kielessä: _queen_ nais-kuningas) olisi jo
Taciton aikana ollut tuttu Skandinavian Germanilaisille kansoille.

Svioneista Taciton kertomus taas palaa Itämeren kaakkoiselle
rannikolle, ja arvata sopii, että tänne juuri kävikin
Skandinavilaisten tavallinen tie mannermaalle. Tässä hän mainitsee
_Aestyien kansat_, joiden tavat ovat Germanilaisia, mutta kieli
muka lähisempi Britannian kielelle.[287] He palvelevat jumalien
emää ja kantelevat metsä-karjun kuvia suojeluksekseen. Aseiksi
harvoin käyttävät rautaa, useammin seipäitä. Maanviljelyksessä ovat
ahkerammat kuin Germanilaiset yleensä. Sen ohessa ovat ainoat, jotka
merikullan hakevat meren kariloista ja rannoista, ja nimittävät sen
"glesum."

Tämä kertomus selvästi osoittaa, että puheen-alaiset Aestyit asuivat
merikullan rannikolla itäpuolella Weikselin suita, ja samalla alalla
tapaamme nyt monta vuosisataa perätysten saman-nimistä kansaa. Se
on nämä "Asetit", pitkin Germanilais-valtameren pisintä rannikkoa,
jotka Jornandes mainitsee Göthiläis-kuninkaan Ermanarikin alamaisina
4:nnellä vuosisadalla, sanoen heidät erinomaisen rauhalliseksi
kansakunnaksi;[288] -- vieläpä samat "Hæstit", jotka 5:nnellä
vuosisadalla lähettivät merikultaa lahjaksi Theodoriki Suurelle
Italiaan.[289] 9:nnellä vuosisadalla ovat vielä varsia samalla
paikalla. Einhard, Kaarlo Suuren elämä-kertoja, mainitsee Itämeren
etelä-rannikolla Slavilaisten jälkeen _Aistitkin_,[290] ja vielä
tarkemmin osoittaa Wulfstan heidän asun-siojansa. "Weikseli [Visle]
-- hän sanoo -- on hyvin iso joki, joka kulkee Witlannin ja Vendien
maan [Veonodland] ohitse, ja Witlanti kuuluu Esteille [belimpedh to
Estum]; mutta Weikseli tulee Vendien maasta ja purkauu Est-mereen
[Estmere; nyk. Frische Haff] -- -- Tuo Estien maa [Eastland] on
varsin suuri ja siinä on varsin monta kaupunkia ja joka kaupungissa
kuningas, ja siellä saadaan paljon hunajaa ja kaloja. Kuningas ja
rikkahimmat miehet juovat hevos-maitoa, ja varattomat sekä orjat
juovat mettä. Siinä on paljon sotaa heillä." -- -- [291]

Jos nyt tuskin käynee kieltää, että Taciton Aestyit ovat samaa kuin
Wulfstanin Estit, niin voidaan myöskin jotenkin vakaasti päättää,
että Taciton Aestyit eivät ole sovitettavat nyky-aian Estiläisiin
eli Virolaisiin, vaan kuuluivat Littuan sukuun, joka myöhemmin
Preussilais-nimellä tulee näkyviin samalla alalla. Itse nimi Aestyit,
Aistit, Estit eli Eastit on nähtävästi Germanilaisten antama eikä
merkinne muuta kuin: Itämaalaiset, jotta sitä helposti sopi muuttaa
Wirolaisiin, kun nämä tulivat Germanilaisille kansoille tutuiksi.
Että muka heidän kielensä olisi vivahtanut Britannian keltalaiseen
puheesen, ei ole otettava niin tarkalleen, vaan osoittanee ainoastaan
eroitusta Germanian kielistä. Sitä vastoin lienee se erehdystä, kun
Tacito sanoo heidän antaneen merikullalle nimen: _glesum_; sillä tämä
sana on Germanilainen (_glas_, lasi), ja Plinion todistuksen mukaan
juuri Germanilaiset sen nimen käyttivätkin.[292]

Mutta jos Taciton Aestyit eivät nä'y Suomen-sukua olleen, niin
sama kirjaniekka kuitenkin samoilla lähistöillä mainitsee toisen
kansakunnan, jonka nimi "_Fenni_" ei salli meidän epäillä, että siinä
Suomen-sukuisuus kohtaa. Nämä Fenninsä asettaa Tacito Germanian
itäiselle äärelle, yhtehen jaksoon Peukinien eli Bastarnaen ja
Venetien (Venedien, Vendien) kanssa. Niinkuin muista lähteistä
tiedämme, asuivat Bastarnat eli Peukinit Tonavan suista pohjaseen
pitkin Karpati-vuorten koillista kylkeä.[293] Mitä heidän ja Fennien
välillä oli metsää ja vuorta, se kaikki muka Venetien alana, jossa
kuleksivat rosvo-retkillään.[294] Tämän mukaan siis Fennit asuisivat
Venetien pohjoispuolella, mutta tarkemmin ei Tacito määrää heidän
asunpaikkojaan. Heidän tapojaan hän kertoo seuraavilla sanoilla:
_"Fenneillä kummallinen raakuus, rietas köyhyys: ei aseita, ei
hevosia, ei kotoa; ruuaksi ruoho, vaatteeksi vuotia, makuu-siaksi
maa. Ainoa turva nuolissa, jotka he raudan puutteesta luilla
teroittavat. Ja sama metsänkäynti on sekä miesten että vaimojenkin
elatus-keinona; sillä nämä seuraavat muassa kuleksimassa ja ottavat
osansa saaliista. Eikä ole pisku-lapsilla muuta pako-paikkaa
petojen ja rajuilmain alta, kuin että heitä peitetään johonkuhun
oksien kyhäykseen. Siihen nuorukaiset palajavat, siihen vanhukset
vetäytyvät. Mutta sepä on heistä onnellisempaa, kuin vaivalloisesti
viljellä maata, rakennella huoneita ja käydä tavarain-kauppaa toivon
ja pelon alaisina. Turvissa ihmisiä vaataan, turvissa jumaliakin
vastaan, ovat saavuttaneet kaikkein vaikeimman asian, ett'ei
heillä ole mieliteonkaan tarvetta."_ -- Tähän loppuu Taciton kirja
Germaniasta. Hän ainoastaan lisäilee, että mitä muuta jutellaan --
kansoista, joilla muka on ihmisten kasvot mutta petojen vartalot
ja jäsenet --, se jo kaikki on tarullista ja epä-tietoista.
Näkyyhän siis selvästi, hänen lukevansa nuo edelliset lauseensa
Fenneistä niiden luotettavien tietojen luokkaan, jotka hän itse oli
tutkistellen kerännyt.[295]

Ei lie tarpeellista toteen näyttää, että nämä Fennit, joiden tilaa
sivistyksen alimmaisella portaalla historioitsija niin elävillä
väreillä kuvailee, eivät ole olleet Kalevalan kansaa, vaikka
epäilemättä samaa Suomen-sukua kuin Lappalaiset ja Suomalaisetkin.
Tätä sukulaisuutta ei tosin todista mikään muu kuin itse nimitys:
"Fenni"; mutta semmoinen nimi ei voi olla satunnaista. Olen jo
maininnut arvelevani, että sanan alkuperä on etsittävä Keltalaisten
kielestä, josta Germanilaiset lienevät sen lainanneet, nimittääksensä
sillä Suomensukuisia kansoja. Se vilkas Germanilainen kansanliike,
joka näkyy kuohuneen Skandinavian ja Weikselin välillä, on meille
vakuudeksi siitä, että samaa sukua oli, jota milloin Skandinaviassa
milloin Weikselin varrella mainittiin yhdellä Finniläis-nimellä.
Merkittävää on, että se ensi kerran meitä kohtaapi Itämeren
kaakkoispuolella, missä emme juuri odottaisi sitä löytävämme. Ja
kuitenkaan ei lie syytä tässä kohden epäillä Taciton tarkkuutta,
varsinkin koska toinen kirjaniekka vähäistä myöhemmin vahvistaa
Romalaisen historioitsijan ilmoitusta.

Keisarien Antonino Pion ja Marko Aurelion hallitessa eli
Aleksandriassa eräs oppinut Kreikkalainen, Ptolemaio, joka otti
sovittaaksensa täydelliseksi kartaksi kaikki ne maatieteelliset
nimet, mitkä siihen aikaan olivat tutuiksi tulleet. Hänen teoksensa
siis sisältää paljoa enemmän ja paljoa määrällisempiä tietoja,
kuin mikään muu vanhan aian historiallinen tai maatieteellinen
kirja; josta syystä sitä onkin pidetty ikäänkuin muinaisen
maatieteen raamattuna. Mutta juuri hänen tietojensa täydellisyys
antaa meidän arvata, etteivät kaikin paikoin ole niin täydellisen
luotettavia, ja todella löytyykin selviä esimerkkiä, kuinka hän
toisinaan on kummallisesti erehtynyt.[296] Hänen pää-tarkoituksensa
on nähtävästi ollut täyttää karttansa miten paraiten ymmärsi,
ja tämän sioitustoimen hän epäilemättä lienee tehnyt jotenkin
mielivaltaisesti, varsinkin kaukaisemmilla aloilla. Mutta kun
mieleemme juohtuu, että Romalaiset juuri vähäistä ennen olivat
valloittaneet Dakian, s.t.s. koko sen avaran alan, joka ulottui
alisen Tonava-virran ja Karpati-vuorten välillä, sopiihan arvata,
että Ptolemaion tiedot Weikselin seuduista olivat tavallista
tarkemmat. Kun nyt tässä taas löydämme Taciton mainitsemat "Fenni",
vieläpä tarkemmassa sanan-muodossa (Φίννοι) kuin mitä Tacito oli
käyttänyt, niin semmoinen tieto nähtävästi ansaitsee tarkastusta.
Katsahtakaamme, mitä asemaa heille Ptolemaio antaa.

Itäpuolella Weikseliä (Ούιστούλα) alkaa Sarmatia, se sama maa,
joka muinoin kutsuttiin Skythiaksi. Itämeren kaakkoinen kulma on
_Venedien_ hallussa ja kantaapi nimen: Venedin-lahti. Venedien
etelä-puolella luetellaan seuraavia pienempiä kansakuntia kahdessa
palstassa: ensin pitkin Weikselin itäistä vartta, etelään mennen,
_Gythonit, Finnit, Sulonit_ (eli Bulanit), _Frungundionit ja
Avarinit_, jotka viimeiset muka asuvat Weikselin lähteillä; toisena
palstana taas edellisten itäpuolella, Venedeistä alkaen, _Galindat,
Sudinit, Stavanit_, j.n.e. Kolmas palsta menee Venedeistä
pohjaseen pitkin Itämeren rannikkoa, käsittäen _Veltat, Ossit,
Karbonit_, jotka pohjoisimpana asuvat ja joiden itäpuolella ovat
_Kareootat ja Salit_; näistä taas etelään mennessä _Agathyrsit,
Aorsit_, j.n.e.[297]

Isoksi osaksi nämä kansan-nimet ovat semmoisia, joita ei ennen
eikä myöhemmin mainita, ja turha työ olisi mielestäni yrittääkkään
niitä kaikkia selitellä. Että Venedit ovat Vendien Slavilainen
kansa ja Gythonit Göthiläisiä, on hyvinkin varma; samate käypi
Schafarikin kanssa lukea _Stavanit_ (Stlavanit) Slavilaisiksi ja
_Galindat_ sekä _Sudinit_ Littuan eli Preussin sukuisiksi.[298] Sitä
vastoin ainoastaan epävakaisin arvelu voipi Osseista, Karboneista,
Kareotoista ja Saleista tehdä Suomen-sukua, koska muka heidän
asuntonsa oli Suomen-suvun ikuisella alueella.[299] Mutta _Finnit_
taas, vaikka paljoa etelämpänä Suomensuvun tunnetuita asunsioja,
vieläpä etelämpänä kuin Tacitokaan Fenninsä asettaa, ei millään sovi
muuksi ymmärtää kuin Suomensukuisiksi Finniläisiksi,[300] josko
sitten Ptolemaio lienee väärin heitä sioittanut, vai heitä todellakin
lie löytynyt täällä keskisen Weikselin varrella joku pienempi jäänös,
ahtaalle ajettuna Germanilaisten, Littualaisten ja Slavilaisten
väliin. Edellinen arvelu ei ole todennäköisyyttä vailla. Ptolemaio
tuntee Skandinaviasta eli Skandian saaresta ainoastaan eteläisen osan
ja siinä hän mainitsee enimmästi tuntemattomia kansannimiä: lännessä
_Khaideinit_, idässä _Favonat ja Firaisit_, etelässä _Gutat ja
Daukionit_, sekä keskellä _Levonit_.[301] Pohjois-puolella, missä
Finnien asema olisi, hän ei aseta mitään nimeä, ja ajatella siis
käypi, että hän olisi erehdyksestä sioittanut Finninsä etelä-puolelle
Itämerta, kun olisi pitänyt ne Jäämeren seuduille panna; sillä
yleensä ei tietty tehdä eroitusta Itämeren ja pohjoisen Waltameren
välillä. Mutta vaikkapa semmoinen erehdys ei suinkaan näytä
mahdottomalta, käypi kuitenkin tuoda esiin useita teko-asioita,
jotka, jos eivät kukin erinänsä paljoa paina, kuitenkin yhteen
laskettuina todistanevat Suomensukuisten asumista Weikselin seuduilla.

Niinkuin jo olemme edellisessä nähneet, oli Straboni, jos mikään,
varovainen antamissa tiedoissaan pohjoisesta Euroopasta. Roxolanien
pohjoispuolella idässä ja Elben takana lännessä hän ei tahdo tuntea
mitään, ja julistaa pelkäksi valeeksi, mitä muut ovat niistä
seuduista ilmoittaneet. Mutta puhuessaan Marobodon perustamasta
Markomannivallasta Auguston aikana nykyisessä Böhminmaassa, hän
sivumennen nimittää muutamia muitakin, nähtävästi pohjoisempia,
kansa-kuntia, jotka joutuivat tämän valtiaan kuuliaisuuteen. Näiden
seassa tapaamme nimen _Zumit_ (Ζούμοι) ja _Butonit_, jota viimeistä
tavallisesti tahdotaan muuttaa _Gutoniksi_.[302] Tämmöinen muutos
onkin sitä todennäköisempi, koska muutoinkin Marobodosta tiedetään,
että hän mahtavuutensa aikana oli ryhtynyt "Gothonien" asioihin
ja että eräs Gothonilainen nuorukainen sittemmin häntä vastaan
kostoa suoritti.[303] Mutta jos nämä _Gutonit eli Gothonit_ ovat
Ptolemaion _Gythonit_, ei voikkaan oudolta kuulua, että näiden
vieressä mainitaan Ptolemaion tykönä _Finnit_, mutta Strabonin
tykönä _Zumit_, koska kumpainenkin nimi arvattavasti merkitsee samaa
kansaa tai kansan-sukua, sillä ainoalla eroitnksella että _Zumit_
(_Sum, Suom, Sam_) on tämän suvun ominainen nimitys, mutta _Finn_
muukalaisten antama. Että tämä arvelu oikea on, ei käy kuitenkaan
täydellensä todistaa niillä köyhillä tieto-varoilla, mitkä muinaiset
kirjaniekat ovat meille antaneet Pohjan maista ja kansoista.

Mutta keskeltä 3:tta vuosisataa meitä taas kohtaapi Finnien nimi
eräässä Antiokhialaisten rahassa, jossa keisari Volusiano (v. 253)
ylistetään Finnien, Galindain (?) ja Vendien y.m. voittajaksi. Tämän
kunnia-nimen: Φιν[νικος] oli hän ansainnut sotiessaan Tonavan tykönä
Sarmatoja vastaan isänsä keisari Gallon aikana, ja mahdollista
kyllä on, että sikeläisessä kansan-liikkeessä parvikuntia Itämeren
rannikoilta saakka, Venediä, Galindoja ja Finniä, oli tunkeunut
Roman vallan rajaa kohden.[304] Niinkuin tiedämme olivat silloin
jo Göthiläiset (Ptolemaion Gythones) siirtyneet Mustan meren
seuduille, ja Finnit, jos seuraamme Ptolemaion sioitusta, olivat
siis naapureiksensa saaneet pohjassa Venedit, koillisessa Galindat.
Kun nyt tässä taas tapaamme nämä kolme kansaa yhdessä, se mielestäni
voimallisesti vahvistaa Ptolemaion kansain-luetteloa Weikselin
itä-varrelta.

Nähdessämme kuinka ainoastaan sattumus on säilyttänyt muiston
Gallon ja Volusianon sodasta Finnejä vastaan, josta varsinaiset
historioitsijat eivät mitään mainitse, emme saata välttää sitä
ajatusta, että samaa kansaa muulloinkin on näkynyt Roman-vallan
rajalla alisen Tonavan tykönä, vaikka Romalaiset eivät tienneet heitä
tarkoin eroittaa Sarmatoista, tämän seudun varsinaisista herroista.
Tämä arvelu saapi jonkunmoisen vahvistuksen eräistä tapauksista,
jotka 4:nnen vuosisadan kuluessa sattuivat Sarmataen alueessa.
Konstantino Suuren loppu-aialla nostivat muka Sarmatain orjat kapinaa
herrojansa vastaan ja ajoivat heidät ulos maasta. Suuri osa otettiin
vastaan Roman alueesen, muut pakenivat Viktovalien luoksi, jotka
näyttävät asuneen luoteisessa Unkarissa.[305] Nämä kapinalliset
orjat olivat luultavasti jotakin muuta kansaa kuin heidän entiset
herransa, vaikka Romalaiset paremman tiedon puutteessa nimittivät
molemmat Sarmatoiksi, lisäten sanan "_Limigantes_", eroittaaksensa
tämän vasta ilmestyneen kansakunnan varsinaisista Sarmatoista,
joillen sitä vastoin nimi "_Arcaragantes_" näyttää annetun. Molemmat
nimet ovat nähtävästi otetut näiden kansain omista kielistä,
mutta ovat vaikeat selittää.[306] Että puheen-alaiset Limigantit
olisivat Getoja tai Germanilaisia olleet, ei ole todennäköistä,
koska Romalaiset hyvinkin olisivat tienneet näitä eroittaa.
Yleensä ei heidän tavoistansa muuta mainita, kuin että olivat
tuimuudessa herrainsa vertaisia, mutta luku-määrässä etevämmät,
ja että häiritsivät Roman rajaa yhtä ilkeästi kuin entisetkin
Sarmatat; -- "ainoastaan tässä petollisuudessa", sanoo Ammiano,
"olivat yksimieliset herrainsa ja vihollistensa kanssa".[307]
Heidän asunsiansa ulottuivat Theiss-virran (Partiskon) ja Tonavan
kulmauksesta itään päin Taifalien ja Göthiläisten alueesen asti. W.
358 otti Keisari Konstantio heitä kurittaaksensa heidän vanhoista
ja uusista rikoksistaan; sillä Roman-valta oli toimittavanaan
semmoista holhoja-virkaa lähisten barbarien yli. Aikomus ei ollut
mikään vähempi kuin siirtää koko kansakunta taemmaksi Roman rajasta.
Ylimielisellä rohkeudella, ikäänkuin uhallansa tulivat Limigantit
virran yli Keisarin puheelle,[308] joka seisoi ylevällä paikalla
heitä manaamassa. Kavaluutta näkyy mielessä olleen kummankin
puolen: keisari oli salaa antanut sotavoimansa heitä piirittää joka
haaralta, ja Limigantit viskasivat kilvet edelleen, saadaksensa,
niitä noutavinaan, huomaamatta lähestyä keisarin asemaa. Kun ei
puhuttelemuksesta tolkkua tullut, teki vihdoin Romalainen sotaväki
päälle-karkauksen, Limigantit taas ryntäsivät itse keisaria vastaan;
asian loppu kuitenkin oli Romalaisten täydellinen voitto. Mutta
historioitsija mainitsee sitä jäykkää ja kopeata kova-korvaisuutta,
jonka Limigantit osoittivat tappion ja kuoleman tuskissa, vähemmin
surren omaa surmaansa kuin vihollistensa voitto-riemua.[309]

Tappion jälkeen Limigantien puiset, oljilla katetut hökkelit
poltettiin ja jääneet asukkaat pakoitettiin muuttamaan Tonavan
rannalta sydänmaille. Heidän itäiset naapurinsa, Göthiläiset
Taifalit, jotka jo olivat ruvenneet yhteen liittoon Limigantien
perikadoksi, sekä Romalaiset ja varsinaiset Sarmatat jakoivat
keskenään heidän alueensa, ja keisari otti kunnia-nimen: Sarmaticus,
-- Sarmatain voittaja. Mutta jo seuraavana kevät-talvena olivat
Limigantit vähitellen siirtyneet takasin entisille sioilleen ja
aikoivat jäätyneen Tonavan yli samota Pannoniaan. Keisari riensi
avuksi; mutta nyt barbarit tarjosivat sovintoa, tarjosivat vaikka
muuttaaksensa Roman alamaisiksi johonkin kaukaiseen maakuntaan,
pyysivät vain päästäksensä itse keisarin puheille. Tämä kaikki
mairitteli Konstantion itse-rakkautta ja sovelias paikka
valmistettiin, missä hän keisarillisella komeudella vastaan-ottaisi
uudet alamaisensa. Mutta tuskin olivat tulleet virran yli ja
lähestyneet Konstantiota, joka jo aikoi heitä armollisimmasti
puhutella, kun yhtäkkiä nostivat lippunsa ja sota-huudolla: _marha,
marha_, ryntäsivät keisarin päälle, joka ainoastaan töin-tuskin
paolla pelasti henkensä. Tosin nyt Romalainen sotaväki teki suuren
surman kokoontuneiden barbarien seassa, mutta että heitä enää
olisi koetettu siirtää asun-sioiltansa, ei ollenkaan mainita.[310]
Kuitenkin tämän perästä koko kansakunta on näkyvistä hävinnyt eikä
enää tavata Tonavan tykönä kuin "Vapaita Sarmatoja", jota nimeä
varsinaiset Sarmatat vielä jonkun aikaa näkyy kantaneen eroitukseksi
entisistä Limiganteista, orja-Sarmatoista. [311]

Mutta mitä kansaa nämä Limigantit olivat olleet? -- Schafarik
päättää ne Slavilaisiksi, hän kun katsoo nuo varsinaiset Sarmatat
joksikuksi muuksi kansaksi, joka muka oli tullut noita rauhallisia,
maata viljeleviä Slavilaisia polkemaan.[312] Tätä vastaan käypi
muistuttaa, että Romalaiset jo siihen aikaan hyvinkin tunsivat
useita Slavilaisia kansoja: Karpit, Kostobokit, j.n.e., eivätkä
siis olisi näitä Limiganteja Sarmatoihin sekoittaneet. Minun
arvatakseni Sarmatat olivat Slavilaisia, kuten jo olen koettanut
osoittaa, ja Limiganteista on mielestäni todennäköisin arvelu,
että olivat Suomensukuisia, joita Sarmatat olivat pohjoisemmista
seuduista vieneet orjiksensa Tonavan tienoille. Heidän koto-peränsä
kaukaisuutta todistaapi Konstantion yritys ajaa heidät kaukaisiin
seutuihin,[313] niihin arvattavasti, joista kerran olivat
tulleet. Niinkuin itse tapauksista näemme, pitivät kaikki lähiset
kansat, Göthiläiset idässä yhtä hyvin kuin Viktovalit ja Sarmatat
lännessä, heitä muukalaisina ja vihollisina. Heidän sotahuutonsa:
marha, ei tosin mitään varmaa todista, mutta sietää selitystä
Suomensukuisistakin kielistä, merkiten nähtävästi samaa kuin Suomen
ja Lapin sana: _murha_, jolla kuitenkin on heimolaisia useimmissa
Arjalaisissakin kielissä.[314]

Mutta jos näissä historiallisissa teko-asioissa voimme nähdä enemmin
tai vähemmin selviä jälkiä Suomen-sukuisten kansain asumisesta
Weikselin seuduilla, ei sovi myöskään mainitsematta jättää niitä
todistuksia, joita on tahdottu keksiä muutamissa sen-puolisissa
paikan-nimissä. Jo Thunmann ja Arndt [315] tahtoivat johdattaa
nimen _Samland_ (saarento molempien Haffien välillä pohjoispuolella
Königsberg'iä ja merikullan etevin löytö-paikka) sanasta _Same,
Suome_. Tämä johtaus ei ole läheskään varma, mutta mainita sopii,
että Tanskalainen historioitsija Sven Aakenpoika (Sveno Aggonis)
12:nnella vuosisadalla näyttää antavan tälle Preussin maakunnalle
nimen: _Finlandia_.[316] Jos nyt, kuten F. J. Wiedemann selvästi
osoittaa, vanhat Kuurilaiset ja yleensä Kuurinmaan muinaiset asukkaat
ovat olleet Suomen-sukua,[317] ei ole suinkaan mahdotonta, että
yhtäläinen väestö on ulottunut Kuurilaisen Haffin toisellenkin
puolen, ja sille maakunnalle jättänyt nimensä. Lisää todistusta
löytää Gottlund useissa Suomen-sukuisissa paikannimissä, jotka ovat
siroitetut Samlannista etelään, itään ja lounaankin päin.[318] Hän
mainitsee Schalauen'in maakunnasta (Memelin ja Pregelin välillä):
_Lapinen, Lintunen, Kaukenen, Metschinen, Wilmandinen, Pellenen,
Lasdenen, Laponen, Mulinen, Millunen, Gumbinen, Tapiau_ (_Tapiow_),
johon vielä käypi lisätä _Kelmienen_ ja epäilemättä monta muuta;
Natangen'in maakunnassa (etelä-puolella Pregel'ia): _Multeinen,
Mumeinen, Tillenen_; Ermelannin maakunnassa (lounempana):
_Putrinen, Lusieinen, Leginen_; vihdoinpa Hockerlannin piirikunnassa
saakka (vielä lounempana) nimet: _Narsinen, Kossela_ y.m. Ainoastaan
erityinen tarkka tutkimus saattaisi selvittää näiden nimien oikeata
syntyperää ja samalla osoittaa, kuinka avaralle alalle ulottuvat.
Mutta ennen kuin tämä tehty on, ei niistä ole luotettavaa osviittaa
kansa-tieteelliselle historialle.[319]

Ptolemaios maatieteessä ja keisari Volusianon rahassa tapaamme
viimeiset kerrat Finniläis-nimen etelä-puolella Itämerta. Sitä
vastoin alkaa nyt sama nimi kuulua Skandinaviasta, sitä myöden kuin
tiedot tästä kaukaisesta Pohjan-perästä enenevät ja varmistuvat.
Tämmöistä tiedon lisäystä näyttää olletikkin Suuri kansain-vaellus
tuottaneen; sillä vasta nyt oli Skandinavia, tämä "toinen maailma",
astunut vilkkaampaan yhteyteen etelä-Euroopan kanssa. Tahdon lyhyesti
mainita mitä sen aian kirjaniekat tiesivät jutella Pohjanperän
Finniläisistä.

Jornandes, Göthiläisten historioitsija, antaa jotenkin laveita,
mutta hyvinkin sekavia tietoja Skandinavian kansoista. Tämän saaren
nimi on hänellä Skanza, ja sen pohjois-osassa asuu muka kansa,
joilla kesäsydännä mainitaan kestävän yhtämittaista päivää koko 40
vuorokautta, talvisydännä taas saman-vertainen yö. Nimen, minkä
hän tälle kansakunnalle antaa, hän kirjoittaa: "_Adogit_", jonka
selittämistä minun täytyy muillen heittää. Adogit-kansan perästä hän
nimittää _Krefennain_ (eli Refennain, Skrerofennain) kansakunnat,
jotka muka eivät viljaa käytä, vaan elävät metsän-eläinten lihasta
ja lintujen munista. Sitten seuraa hänen luettelossaan: "Suethans",
"Theusthes", "Vagoth", ynnä muita nähtävästi Germanilaisia kansoja,
joiden luokkaan myöskin lienee luettava "Finnaithae." Mutta
eteläisessäkin Skandinaviassa, Ostrogothain, Raumarikain ja
Raugnarikein rinnalla hän asettaa Finniläisiä: "_Finni mitissimi_"
(suopeimmat Finnit), jotka muka ovat suopeammat kaikkia Skanzan
asujia. Niiden vertaisiksi hän vielä panee: "Viniviloth".[320]

Selvästi tästä näkyy, että Jornandes on Skandian saaresta saanut
runsaampia ja osaksi tarkempiakin tietoja kuin kenkään hänen
edellisistään; mutta silminnähtävä kuitenkin on, että useat
hänen nimistään ovat julmasti vääristeltyjä, jonka ohessa hänen
kertomus-tapansa sekavaisuus tekee mahdottomaksi arvata kunkin
kansan oikeata asemaa; Että _Adogit_-kansa on Lappalaiset, sopii
kuitenkin arvata; mutta mitä _Krefennat_ (Refennat, Skrerofennat)
lienevät, joko nekin Lappalaisia, vai muuta Suomen-sukuista kansaa,
ei ole helppo päättää. Heidän maansa, jossa paljon soita (paludes)
näkyy olleen, käypi ajatella ulottuneeksi nykyiseen Suomenmaahankin.
Etelässä taas merkitsee nimi _Finnaithæ_ selvästi _Finnhed'in_
paikkakunnan asukkaat Smolannissa (Skandinavian sagoissa:
_Finneidhi_; Saxonin tykönä _Finnia_, asukkaat: _Finnenses_). Mutta
josko "_Finni mitissimi_" lienee ainoastaan toisinto samasta nimestä,
vai todellakin merkinnee jotakuta Suomen-sukuista jäänöstä, en
uskalla ratkaista. "_Viniviloth_" vihdoin katsoo Zeuss väännökseksi
nimestä: _Kvænir, Kainulaiset_;[321] mutta semmoiseen selitykseen ei
kukaan muu uskaltane suostua.

Selvempiä, vaikk'ei niin monituisia, tietoja antaa samalta aialta
Prokopio, joka sanoo ne saaneensa semmoisilta, mitkä muka itse ovat
Thulessa, s.o. Skandinaviassa, käyneet.[322] Tämä saari on hänestä
kymmenen kertaa isompi Britanniaa, isommalta osaltansa asumaton;
kuitenkin on asutussa osassa 13 kansakuntaa, kullakin kansalla
kuninkaansa. Näistä kansoista hän ei kuitenkaan nimitä kuin kaksi:
_Gautit_ (Γαυτοί) ja _Skrithifinit_ (Σκριθίφινοι) ja jälkimäisistä hän
antaa seuraavan huvittavaisen kertomuksen:

"Niistä kansoista, jotka Thulessa asuvat, on yksi ainoa, nimeltä
Skrithifinit, jotka elävät petojen tavalla; sillä eivätpä pukeu
vaatteisin, eivätkä kenkiä kanna, eivätkä viiniä juo, eikä ole heillä
mitään syötävää maasta, koska eivät maata viljele, eikä heidän
vaimonsa te'e mitään käsityötä, vaan miehet ja vaimot alinomaa
vain harjoittavat metsänkäyntiä. Sillä petoja ja muita eläimiä on
heillä suuri paljous avaroissa metsissä, joita siellä paljon on,
ja korkeilla vuorilla, ja pedoista, joita pyytävät, käyttävät aina
lihat ruuakseen, mutta nahat pukuimeksi, koska heillä ei ole liinaa
[kankaita] eikä millä neuloa, vaan sitovat petojen jänteillä nahat
kokoon toisiinsa ja verhoovat sillä tavoin koko ruumiin. Eivät
myöskään imetä lapsiansa samalla tapaa kuin muut ihmiset, sillä
Skrithifinien lapset eivät syö vaimojen maitoa, eivätkä ime äitiensä
rintoja, vaan syötetään ainoastaan pyydettyjen petojen ytimellä.
Niin pian siis kun vaimo on synnyttänyt, hän kapaloitsee sikiönsä
nahkoihin, ripustaa sen heti johonkuhun puuhun, panee sille suuhun
ydintä, ja lähtee oietis metsää käymään; sillä tämä toimi on heillä
miesten kanssa yhteisenä".[323]

Tähän Prokopio lisäilee, että muut Thulen asukkaat eivät paljon eriä
maista ihmisistä, josta emme kaitenkaan voi päättää, että kaikki
maat 12 kansaa kuuluivat Germanilaiseen sukuun, vaikka eivät eläneet
samalla tavalla kuin mainitut raakalaiset. Skrithifinien nimestä
taas saamme paremman selityksen Longobardien historioitsijalta,
Paullo Diakonolta, joka eli lopulla 8:tta vuosisataa ja myöskin
on Skandinaviassa käyneiltä saanut tietonsa.[324] Hänen juttunsa
_Skritobineista_ (Scritobini) -- näin se nimi hänellä kirjoitetaan --
on seuraava:

"Germanian perimmäisillä rajoilla, itse valtameren rannassa, näkyy
korkean kallion alla luola, jossa seitsemän miestä (ei tietoa
mistä aiasta) nukkuvat pitkällistä unta" -- - Ulkomuodosta arvaten
muka näyttävät olevan Romalaisia ja luultavasti Kristityitä, jotka
kentiesi kerrankin tulevat saarnaamaan lunastuksen oppia näille
kansoille. -- "Lähellä tätä paikkaa elää niinkutsuttu Skritobinien
kansa, jotka eivät kesänkään aikana lunta puutu, eivätkä, -- he
kun itse ovat petojen kaltaisia, -- syökkään muuta kuin raakaa
metsän-eläinten lihaa; joidenka karvaisista nahoista he pukuimensakin
sovittelevat. Näiden nimi johtauupi barbarilaisen kielen mukaan
hyppäämisestä [hiihtämisestä]; sillä hyppäämällä [hiihtämällä] ajavat
metsän-otuksia takaa, käyttäen jollakin eri taidolla erästä kaaren
muotoon köyristettyä puuta [s.t.s. suksea]. Näiden tykönä on eläin,
ei täydellisesti saksan-hirven näköinen, jonka karvaisesta vuodasta
olen nähnyt tunika'n-muotoisen, polvillen ulottuvan vaatteen,
semmoisen kuin mainitut Skritobinit, kuten kerrottiin, kantavat".[325]

Tästä kertomuksesta tunnemme helposti Lappalaiset peuroinensa,
ja nimitys: _Skritobinit_ eli Prokopion mukaan _Skrithifinit_
todistetaan tulevan hiihtämisestä, Skandinavian muinais-kielessä
("lingua barbara"): _Skridha_, merkiten siis: _Hiihto-Finnit_. Useat
seikat todistavat, kuinka lavealla tämä nimi oli tunnettu Germanisten
seassa. Prokopio oli arvattavasti sen kuullut Göthiläisiltä, Paullo
Diakono taas Longobardeilta, ja eräässä Anglosaksilaisessa laulussa
samoilta aioilta sitä myöskin mainitaan (Skridefinn).[326] Samaa
nimeä käyttävät myöhemmin sekä kuningas Alfred, -- joka Svealaisten
pohjois-puolelle asettaa erämaiden taa Kainunmaan (Cvenland),
luoteis-puolelle taas Skridefinnit (_Scride-Finnas_) ja länsipuolelle
Norjalaiset[327] --, että myöskin Saxoni (_Skricfinni_)[328] ja
Adam Bremeniläinen (_Scritefinni_);[329] ja molemmat viime-mainitut
puhuvat heidän hiihtämisestään. Mutta jo Othar[330] oli nimittänyt
heidät paljaastansa Finneiksi (_Finnas_), ja nimi "Skrid-finnit"
(jota kentiesi Jornandeenkin Krefennat eli Skrerofennat tarkoitti)
hävisi vähitellen.

Vielä toisessa muodossa näyttää Finnien nimi meitä kohtaavan, jo
kansain-vaelluksen aikaan. Nimetön Ravennalainen, jonka elämän-aikaa
ei käy tarkoin määrätä,kertoo Göthiläisen Aithanaritin mukaan
(6:nnelta vuosisadalta) seuraavaa:

"Skythian vieressä, valtameren rannalla, asetetaan niinkutsuttu
_Rerefennien ja Sirdifennien_ maa, jonka maan ihmiset, kuten
Aithanarit, Göthiläisten Filosofi, sanoo, asuvat vuorten kallioilla
ja elävät niin miehet kuin vaimotkin metsänkäynnillä, eivätkä
ollenkaan tunne ruoanlaitoksia eikä viiniä. Ja tämä maa pidetään
kaikkia muita kylmempänä".[331] -- Näiden kansain asema selitetään
olevan Euroopan äärellä Tanskalaisten ja Slavilaisten välillä [332]
ja nimet kirjoitetaan: _Rerefenit, Rerefennit, Rerefrenit,
Rereferit, Sirdifenit, Sisdefennit, Skerdifennit, Skirdifrinit_.

Siishän taas samaa kansaa ja osaksi samaa nimeäkin; sillä
_Sirdifennit eli Skirdifennit_ ei ole muuta kuin äsken-puhutat
Hiihto-Finnit. Vaikeampi on sanoa, mitä syntyä nimi _Rerefennit_
lienee. Luultavinta on, että sekin on ainoastaan pilatta muoto
Skrid-finnien nimestä ja että Ravennalainen, epäillen kumpika muoto
oikea oli, on pannat molemmat vieretysten. Thunmann'in ja Zeuss'in
arvelu, että on lukeminen: "_Terefennit_", joka merkitsisi muka samaa
kuin Otharin _Terfinna_ (_Turjan_ Lappalaiset Lapin saarennossa
Kantalahden seuduilla), on tosiaan liian uskalias.[333]

Mutta näistä Finniläisistä, jotka vielä isommalta osalta lienevät
jäänöksiä Euroopan muinois-väestöstä, palatkaamme vielä kerta
Itäiseen Eurooppaan, missä jo alkaa ilmaantua uusia Suomen-sukuisia
siirtokuntia. Tällä Skythalaisella alalla kesti melkein alituisia
kansanvaelluksia ja yhä uusia nimiä oli Herodoton aikojen jälkeen
ilmaantunut. Jo edellisessä olen maininnut etevimmät näistä uusista
tulijoista: Bastarnat, Roxolanit, Alanit, Aorsit ja Sirakit, ja
näiden lukuun voisin Ptolemaion maatieteestä lisätä joukon ennen
ja jälkeenpäin tuntemattomia nimiä,[334] jos olisi vähintäkään
toivoa saada ne jollakin tavalla selitetyiksi ja niiden kautta
jotakin selkoa aineelleni. Ainakin on mainitsemista, että Ptolemaio
tuntee näiden seutujen maatieteelliset seikat paljoa tarkemmin,
kuin hänen edellänsä ja jälkeensä oli tavallista. Kaspian-meren
hän tietää umpinaiseksi, ja on ensimäinen joka selvästi tuntee
Wolga-virran, antaen sille nimen _Raa_.[335] Jos totta on, että
vielä meidän-aikaisetkin Mordvalaiset antavat Wolgalle nimen:
_Rhau_,[336] se asia antaisi arvata, että ne kansat, jotka Ptolemaion
aikana asuivat WoIgan varsilla, olivat Suomen-sukua. Mutta hänen
mainitsemansa nimet niiltä seuduin: Suardenit, Khainidit, Matērit
j.n.e. eivät siedä mitään selitystä.

Muutamia vuosikymmeniä Ptolemaion jälkeen eli alussa 3:tta vuosisataa
siirtyy Germanilaisia kansoja Itämeren rannikolta etelään, ja
etevin niistä, Göthiläinen kansakunta eli Gothit, perii Skythaen
entisen alan pohjoispuolella Mustaa merta, josta leviävät aliselle
Tonavalle ja hirveästi ryöstäen retkeilevät Roman alueesen.
Niinkuin raa'at kansakunnat ainakin, milloin ei joku mahtava käsi
niitä ko'ossa pidä, olivat Göthiläisetkin jaetut itsenäisiin
heimokuntiin, joista etevimmät, Tervingit ja Greutungit, myöhemmin
tunnetaan nimillä: Länsi- ja Itä-göthiläiset. Heidän alueensa
ulottui Tanaille asti, jonka toisella puolella Alanit olivat heidän
itäiset naapurinsa. Loppupuolella 4:ttä vuosisataa vähää ennen
Hunnien tuloa, oli Greutungien valta heidän mahtavan kuninkaansa
Hermanarikin hallitessa levinnyt avaralle luoteesen ja pohjaan, niin
että Jornandeen kertomuksen mukaan koko Skythia Itämerelle saakka
seisoi tämän valtiaan kuuliaisuudessa.[337] Niiden kansain seassa,
jotka Hermanarik oli valloittanut, luettelee Jornandes historiassaan
Göthiläisten teoista joukon uusia nimiä, joissa helposti eroitamme
muutamat Suomen-sukuisetkin, vaikka Jornandeen epävakainen
kirjoitus-tapa ja julmasti turmeltunut teksti tekee enimmän osan
mahdottomaksi selittää. Asian tärkeys vaatii meitä vähäistä tarkemmin
tutkimaan näitä nimiä niiden toisintojen mukaan, jotka Zeuss tuopi
esiin neljästä eri käsikirjoituksesta.[338]

Paitsi Gothit ja Skythat, joiden nimien merkitystä en enää tarvitse
selitellä, tapaamme tässä ensi kerran nimen: _Tshud_; sillä tuskin
lienee epäilemistäkään, että Jornandeen _Thiudi_ tarkoittaa tuota
samaa sanaa, jolla Venäläiset aina ovat nimittäneet Suomen-sukuisia
kansoja. Seuraava sana: _Inaunxis_ on selitetty milloin milläkin
tavalla. Schafarik, joka omin-luvin lukee: Inaunxes, ja sitten
korjaamalla saapi: Jacuinxes, luulee tässä tarkoitettavan
Jazvingeja, ja myöskin Zeuss tulee samaan päätökseen.[339]
Tämmöinen arvelu, joka itsessään on kokonaan mielivaltainen, kohtaa
senkin vastuksen, että jos Jornandes on seurannut edes jotakin
järjestystä luettelossaan, hän ei ole voinut asettaa Jazwingeja
keskelle Suomen-sukuisia kansoja; sillä, niinkuin kohta saamme
nähdä, ovat seuraavatkin nimet sitä laatua. Enemmän tarkastusta
ansaitsee tavallisten painosten käyttämä: "Thiudos in Aunxis", joka
suomennettuna tuskin voi muuta olla kuin: _Tshudit Aunuksessa_. Tosin
on vaikea sanoa, kuinka vanha on nimi _Aunus_, joka nykyänsä lääninä
käsittää kaikki Äänisjärven (Oniega'n) ympäristöt ja lännessä ulottuu
Laatokan itä-rannalle. Mutta merkittävä kohta on, että juuri tällä
alalla, olletikkin pitkin Äänisen lounaista rantaa, tavataan vielä
nyky-aikoina eräs Suomen heimokunta, jollen Venäläiset nimen-omaan
antavat nimityksen: Tshud. Että nämä Aunuksen Tshudit tulevat
Hämäläisiin ja että koko Hämeen lahko kerran asui näillä seuduin,
on Sjögren ensinnä osoittanut.[340] Jos nyt tulemme näkemään, että
seuraavatkin Jornandeen mainitsemat nimet viittaavat samoille
tienoille, ei tämä ehdottelemani suomennos: "Tshudit Aunuksessa",
näyttäne ylen uskaliaalta.

Järjestyksessä seuraa: "Vasinabroncas", eli, jos kahtena sanana
luetaan, ensin: "_Vasina_." Jo Schlözer ja hänen mukaansa muut ovat
tässä nimessä keksineet sen Suomen-sukuisen heimokunnan, minkä
Nestorin kronika nimittää _Ves_ ja asettaa Suomen-sukuiseksi
Walgetjärven viereen.[341] Sjögren arvelee, että nämä Vessit
kentiesi olivat jotakin Hämeen haaraa.[342] Kuinka lieneekään, on
vaikea tietää; sillä kansa ja sen nimi on jo aikaa hävinnyt. Mutta
todennäköistä ainakin on, että Jornandes on tätä kansaa tarkoittanut.
Mitä taas "Broncas" eli "Bovoncas" merkinnee, on ihan mahdotonta
selittää; sillä että olisi ymmärrettävä Beormas, Biarmalaiset,
Permalaiset, niinkuin Schafarik arvelee, on tosin neuvottomuudessa
neuvo, mutta tutkijalle kelvoton.

Sitä vastoin on ihan selvä, että Jornandeen "Merens" ja
"Mordens" ovat samaa kuin Nestorin Merja ja Mordva, molemmat
Suomen-sukuisia.[343] Merit eli Merjalaiset, joiden nimi jo on
tykkönänsä hävinnyt, asuivat Vessien lähisyydessä ja arvataan
olleen joku haaraus Tsheremisseistä, joiden oma kansallinen nimi on
_Mari_.[344] Mordvalaiset taas pysyvät jotenkin vahvana kansakuntana
meidän aikoihin asti itäpuolella Okaa, ja mainitaan tuon-tuostakin
ei ainoastaan Venäjän kronikoissa, vaan myös Byzantiolaisissa ja
länsi-maisissa lähteissä. Konstantino Porphyrogenito (10:nnellä
vuosis.) asettaa Mordian maan 10 päivämatkaa Patzinakien
alueesta,[345] ja myöskin Rubruk'in "Moxes" (Mokshalaiset) ja
"Merdas" eli "Merdinis",[346] Piano Carpini'n "Morduani",[347]
Marko Polo'n "Mordui", ovat nykyisten Mordvalaisten asemilla. Näistä
tiheistä maineista näkyy selvästi, että Mordvalaiset ovat olleet
hyvinkin lukusaa kansaa; mutta milloinka näille asuinsioille tulivat,
ei käy varmasti päättää. Olen jo maininnut, että on katsottu samaksi
Mordvan kansaksi ne Aorsit, joista Straboni ja muut puhuvat. Tämä
luulo ei ole luuloa parempi, vaikkapa hyvin todennäköinen. Sitä
vastoin pidän epäilemättömänä, että Jornandeen "Mordens" eli Mordit
ovat Mordvalaiset, jotka siis jo ainakin 4:nnellä vuosisadalla ovat
siaantuneet nykyisille asemilleen.

Kaikki nimet, jotka tästä seuraavat Jornandeen luettelossa, ovat
joko tuntemattomien kansanlahkojen taikka niin vääristeltyjä
oikeasta muodostaan, ett'ei niiden jäljille ole pääsemistä.
Sanassa "Remniscans" eli "Imniscaris" on tosin tahdottu keksiä
Tsheremissien nimi, mutta semmoisen arvelun pohjattomuutta havaitaan
jo ensi silmäyksellä. Muihin sanoihin ei ole tietääkseni selitystä
yritettykään. Mahdollista on, että nämä nimet tarkoittavat Itämeren
puolisia, Slavilaisia, Germanilaisia, kentiesi Skandinavilaisiakin
kansoja, jotka muka olisivat Hermanarikin kuuliaisuudessa olleet.
Ainakaan ei yksi ainoa käy Suomen-sukuun sioitella.

Mutta ne neljä Suomen-sukuista nimeä, mitkä jo keksimme, antavat
meille sen arvollisen tiedon, että Suomalaiset kansat jo lopulla
4:ttä vuosisataa olivat sioitetut jotenkin samaan järjestykseen
ja samoille asuin-paikoille kuin Nestorin aikana, lopulla 11:ttä
vuosisataa; sillä hänkin luettelee: "Tshudit ja kaikki nuo
kansakunnat: Merja, Muroma, Ves, Mordva" j.n.e. Jornandeen tiedot
eivät tosin mainitse kuin kahta haaraa Suomen-sukua, nimittäin
Suomalaisen ja Wolgalaisen; mutta epäilemätöntä on, että näiden
koillisella ja itäisellä kyljellä istui yhdessä jaksossa Permalaisia
ja Ugrilaisia lahkoja kahden puolen Urali-vuorta. Näiden seutujen
oloista ja liikkeistä tähän aikaan ei anna mikään historia selitystä;
ainoastaan yksi teko-asia astuu silmiin. Läntinen osa Suomen-sukua
on jo asettunut ja pysyy nyt vuosisatoja alallansa. Itäinen osa
sitä vastoin kuohuu levottomassa liikkeen-hankkeessa ja alkaa jo
kohta juoksuttaa tulvansa lounaan päin. Tie käypi Länsi-suomalaisten
ohitse ja etelä-puolella, ja nämä siis jäävät, ei tosin kokonansa,
mutta kuitenkin isommaksi osaksi seisomaan ulkona pyörteestä. Mutta
tulva on yhtähyvin kyllä voimallinen järistyttämään Eurooppaa
läntisiin ääriin saakka. Se aikakausi mikä nyt seuraa, Suuren
kansain-vaelluksen aikakausi, on muutamassa katsannossa Suomen-suvnn
voimallisin, -- ainoa kerta, jolloin tämä suku on suorastaan
vaikuttanut maailman tapauksiin. Katson siis tarpeelliseksi ottaa
nämä seikat laveampaan tutkimukseen, tarkastaen seuraavissa luvuissa
sen kansan oloja, joka tämän Suomen-sukuisen liikkeen johdatti ja
alkuun pani.



VI.

Hunnien syntyperästä ja sukulaisuudesta.


Olemme tähän asti hakeneet Suomen-suvun jälkiä historian
pimeimmillä aloilla, milloin Iranin ja Kaksoisvirran riutuvissa
muistomerkeissä, milloin Euroopan muinais-taruissa tai niissä
vaillinaisissa kertomuksissa, joita Kreikkalaiset ja Romalaiset
ovat antaneet pohjaisista ja koillisista seuduista. Tämmöinen
löytö-matka, historiallisen maailman ja historiallisten aikakausien
äärimmäisillä rajoilla, ei ole ollut ilahuttavainen. Aina ja joka
paikassa, missä valosat aukeat loppuvat ja hämärä alkaa, olemme
nähneet vilahduksen, mutta ei paljon muuta kuin vilahduksen, tästä
suuresta Suomen-suvusta, joka on näyttänyt tuomituksi pysymään iäti
vaipuneena synkkään pimeyteen.[348] Mutta vihdoinpa senkin aika
on tullut pyrkiä päivän-rinteille, ja Hunnilais-nimellä se jonkun
aikaa täyttää maailman hämmästyksellä. Tämä tapaus, joka tekee
uuden aikakauden maailman historiassa, osoittaa myöskin käännöksen
itse Suomen-suvun elämässä. Se Suomensukuinen alku-väestö, joka
näyttää ennen Arjalaisten tuloa täyttäneen isomman tai vähemmän osan
Euroopasta, oli nyt joko hämmentynyt ja hävinnyt taikka joutunut
ahtaalle voimakkaampien Arjalaisten väliin. Ne Suomen-sukuiset kansat
taas, jotka ennen muinoin olivat mahtiansa harjoittaneet sivistyksen
vanhimmilla koti-seuduilla, olivat jo pari tuhatta ajastaikaa
pysyneet Turanin pimeissä piiloissa ja näyttivät vajonneen tylsään,
auttamattomaan raakuuteen. Mutta vihdoinpa joku uusi voima heidät
taas liikkeelle panee, ja nytpä Suomen-suku, eli oikeastaan sen
itäinen osakunta, niinkuin mahtava tulva lähettää laineen toisensa
perästä länttä kohden, valloittaaksensa sian Arjalaisessa Euroopassa.
Tämä tulva kestää vähintäkin viisi vuosisataa, ja sen ensimäinen
laine on Hunnien tulo v. 375 j.Kr.

Mistä nämä Hunnit tulivat ja mitä kansaa oikeastansa olivat? Tämä
asia ei ole varsin selvä ja onkin eri tavalla tahdottu ratkaista.
Koetan asettaa teko-asiat rinnatusten ja niistä tehdä päätökseni.

Ensimäinen teko-asia on, että Hunnit jo kahta vuosisataa ennen kuin
Tonavan rannoille tulevat, näkyvät muiden kansain joukossa jossakin
Wolgan seuduilla. Ensimäinen, joka heidät mainitsee, on Ptolemaio,
mutta se sia, minkä hän heille antaa, on vaikea tarkoin määrätä ja
arvattavasti liian läntinen; hänen sanansa kuuluvat vain: "Bastarnien
ja Roxolanien välillä Khunit".[349] Että nämä Ptolemaion _Khunit_
eivät muuta ole kuin myöhempien _Hunnit, Unnit, Khunnit_, pidän
epäilemättömänä; mutta heidän asemansa Eurooppalaisessa Sarmatiassa
lienee tuskin muuta kuin maatieteilijän omaa sioitusta. Niinpä
heidät tapaammekin sata vuotta myöhemmin jossakin Wolgan suulla tai
Kaspian-meren luoteis-puolella, ja todistukset ovat tässä kohden
kahden-kertaiset. Dionysio Periegetes, jonka maatieteellinen runomus
näkyy olevan kirjoitettuna lopulla 3:tta vuosisataa, luettelee
pitkin Kaspian-meren länsi-rannikkoa pohjasta alkaen: ensin Skythat,
jotka muka asuvat lähellä Kronio-merta (pohjoista valtamerta),
missä Kaspian-meri siihen purkauu; sitten _Unnit_ (Ούννοι), niiden
jälkeen Kaspit, Albanit, Kadusit, Mardit j.n.e.[350] -- Tosin
Zeuss väittelee; että tässä on luettava jotain muuta kuin: Ούννοι,
ja väärännys saattaisi kyllä olla mahdollinen.[351] Mutta avuksemme
tulee Armenian vanha historioitsija Moses Khorenelainen, joka
kertoilee, kuinka kuningas Teiridates Suuri lopulla 3:tta vuosisataa
löi pohjan kansat pohjois-puolella Kaukasoa Kaspian meren rannikolla
ja ajoi heitä takaa Hunnien maahan asti. Silloin niinkuin vastakin
nimitetään Hunnit Armenian kielellä: Hunk.[352] Jos nyt lisäksi
otetaan Ammianon todistus 375 vuoden Hunneista, että muka ovat
vanhaan aikaan olleet vähän tunnetut ja asuivat Maiotin toisella
puolen jäämeren rannikolla,[353] ei liene epäilemistäkään, että he
jo jonkun vuosisadan olivat oleskelleet Euroopan rajalla, ennenkuin
Roman valta sai kokea heidän voimaansa.[354]

Mutta mistä tulleet olivat, siitä eivät Euroopan kansat voineet saada
mitään selkoa, ja uudemmat tutkijat ovat melkein yhtä ohjattomasti
baparoinneet. Romalaiset, jotka eivät mielellään tahtoneet heittää
vanhoja tuttuja nimiä, käyttivät joskus nimen "Kuninkaalliset
Skythat", jonka Herodoto oli pyhittänyt, mutta näyttävät kyllä
aavistaneen, ett'ei tämäkään ollut asian-mukaista.[355] Göthiläiset
taas olivat kyhänneet kokonaisen kummitussadun Hunnilaisten
syntyperästä. Oli muka eräs Göthiläinen kuningas, siihen aikaan
kun Göthit jo asuivat Mustan meren rannalla, löytänyt kansastansa
muutamat noitavaimot, jotka hän karkoitti pois erämaahan. Näiden
kanssa tekivät tuttavuutta ne riettaat henget, jotka erämaassa
kuleksivat, ja niin muka syntyi tuo tuima Hunnien kansa, joka "ensin
oli soiden ja rämeiden seassa eräs pieni-läntä, ruma ja heikko,
ihmis-lainen suku, ei muulla äänellä (ihmisiksi?) tunnettu kuin
jollakulla ihmis-kielen haabmolla".[356] Näin Göthiläiset koettivat
selittää sen kansan syntyä ja muka taiallista voimaa, joka niinkuin
kiusaajahenget ajoi heitä takaa Tanaista Loire'en saakka.

Mutta myöhemminkin on tästä kansasta sepitetty juttuja ja arveluita,
jotka melkein vertoja vetävät edellisille. Erään myöhemmän
Byzantiolaisen tykönä jutellaan, kuinka Egyptin kuningas Sesostris
lahjoilla veti liittoonsa koko _Unnien_ kansan, ja valloitettuansa
koko Aasian, lahjoitti Assyrian maan _Unneille_, joiden nimen: "Unnit
eli Skythat" hän muutti Partheiksi.[357] Mitä perää itse jutussa
muutoin lienee, jätän tosin tutkimatta; mutta silmin-nähtävää
ainakin on, että nimi: _Unnit_, tässä on Byzantiolaisten -- omaa
sovittamaa. Yhtä vähän luottamusta ansaitsee se ilmoitus, että muka
palatsin-seinässä Karnak'issa Egyptin maalla nimi "_Unnu_" luetellaan
niiden pohjan kansain seassa, jotka Menephta I oli voittanut.[358]
Tosin en ole tilaisuudessa tarkemmin selvittämään tämän asian oikeata
laitaa. Mutta epäilemättä siinä on joku yhtäläinen erehdys, kuin
minkä Lassen teki, lukiessaan Dareion kalliokirjassa alamaisten
kansain luettelossa nimen: _Hunâ_, jonka hän oppineesti selitti
Hunneiksi pohjois-puolella Kaukasoa.[359] Tämä oli v. 1836, jolloin
nuolenpää-tutkimus vielä oli alullansa, ja tarkempi luku on jo saanut
siitä: _Jauna_ (Jonialaisia, Kreikkalaisia);[360] mutta Lassen'in
oppineella nimellä tulee hänen väärä käsityksensä luultavasti vielä
jonkun aikaa liikkumaan täytenä teko-asiana.

Enemmän tarkastusta ansaitsee Deguignes'in arvelu, että muka
Hunnit olivat samaa kansaa kuin ne Kiinan historiassa mainiot
_Hiung-nu_, jotka ikuisista aioista olivat levittäneet valtansa
Kiinan pohjois-pnolella, ja joita vastaan keisari Shi-huang-ti oli
rakennuttanut pitkän muurin v. 214 e.Kr.[361] Tämän asian piti
Deguignes niin selvänä, ett'ei hän luullut siihen tarvittavan muuta
todistusta kuin minkä nimien yhtäläinen sointo näyttää antavan.
Hyvillä syillä on Klaproth evännyt tämmöistä hätäistä päätöstä, ja
useat myöhemmätkin ovat hyväksyneet Klaprothin ajatusta, joka kuuluu:
Hunnit muka ovat Suomen-sukua, mutta Hiung-nu't käypi selvillä
syillä osoittaa Turkkilaisiksi.[362] Kuitenkin on Deguignes'in
ansio se, että hän kaikkien ensinnä on kääntänyt tutkijain silmät
Kiinalaisiin lähteisin ja osoittanut oikean suunnan, mistä Hunnien
kotoperä on etsittävä. Lähtekäämme hetkeksi tarkastamaan Keski-Aasian
vanhempaa historiaa näiden Kiinalaisten ilmoitusten mukaan.[363]

Ne Turkkilaiset lahkokunnat, jotka jo vuosi-tuhansia olivat
paimentaneet karjojansa Kiinan pohjois-rajalla sekä Aamurin ja
Selengan latvoilla, mistä useinkin olivat tehneet ryöstö-retkiään
taivaallisen vallan maakuntiin, nimitettiin vanhimpaan aikaan
_Hun-io_ myöhemmin Hien-junn, ja viimein Han-keisarien aikana
(vuodesta 207 e.Kr.) _Hiung-nu_, jotka kaikki nimet lienevät
väännöksiä jostakusta kansan ominaisesta nimestä. Vähitellen he
olivat yhdistyneet suureksi valtakunnaksi ja tulivat v. 200 paik.
e.Kr. erinomaisen pelättäviksi, ei ainoastaan Kiinalaisille vaan
myös muille lähisille kansakunnille. Heidän hallitsijansa kutsuttiin
"tshhen-jy" ja sai tuon-tuostakin Kiinan keisarin tyttäriä aviokseen.

Samaseen aikaan asui Kiinan luoteis-rajalla, siinä missä iso
muuri loppuu (maassa, joka sitten on nimitetty Tangut), eräs
Tibetilainen kansa nimeltä _Jye-tshi_ eli myöhemmällä nimellä
_Jetha, Jita_.[364] Heidän mahtavuutensa synnytti kateutta
Hiung-nu-kansassa, ja v. 201 sai tshhen-jy Maothun heistä suuren
voiton, jonka perästä hän v. 177 laski heidät valtansa alle. Hänen
seuraajansa tshhen-jy Laoshang ei tytynyt siihenkään, vaan karkasi
vielä kerran heidän päällensä ja pakoitti heidät siirtymään sialta
noin v. 165 e.Kr. Osa heitä lähti etelään Hoangho'n lähteille ja
kutsuttiin sitten Pikku Jye-tshi; mutta isompi osa pakeni luoteesen
ja tnli Dsungariaan, ajaen altansa Ili-virran seuduilta _Szu_ eli
_Sse_ [_Sai_] nimisen kansan, joka vetäytyi Jaxarteen aroille.
Eikä aikaakaan, niin toinen pakolais-kansa riensi Hiungnu'en alta
länteen päin ja ajoi Jye-tshi't edemmäksi. Nämä tulijat olivat
Jye-tshi-kausan vanhat naapurit _Hieu-siun_ eli _U-sun_, joista
Kiinalaiset kirjaniekat sanovat, että "heillä oli siniset (eli
vihannat) silmät, punainen parta ja olivat apinain näköisiä, niinkuin
apinoista olivat lähteneetkin." Usun'ien tulo syöksi kansan-parvia
pilvittäin Jaxarteen päälle ja Jaxarteelta Oxolle vv. 127 ja
126. Kreikkalais-Baktrian valtakunta, joka jo oli masentumassa
Parthien rynnistyksillä, hukkui nyt kokonaan, ja _Jyetshi_ eli
_Jetha_ perustivat Oxo'n varrelle valtakunnan, jonka Kreikkalaiset
nimittivät _Indo-skythalaiseksi_.[365] Tämä valta oli ensin jaettu
viiteen hallituskuntaan, mutta yhdistettiin noin v. 16 e.Kr. yhden
hallitsijan alle ja otti nimen _Kuei-shuang_, josta Armenialaiset
historioitsijat tekivät nimen "_Kushans_." Monta vuosisataa, 6:nteen
vuosisataan asti, kesti tämä _Jetha'en_ valta Oxon tykönä ja
Persialaiset nähtävästi "Jetha"-sanasta sepittivät nimen _Haithal,
Haiatheleh, ja Haithelaian_, josta taas on tullut Byzantiolaisten
käyttämä nimitys _Efthalitat_ (Έφθαλίται). Mutta se tässä on
merkillinen seikka, että samat Byzantiolaiset kutsuvat heitä myöskin
"Valkoisiksi Hunneiksi".[366] Olivatko siis nämä Oxon takaiset Jethat
jotakin läheisempää tai kaukaisempaa sukua niiden Hunnien kanssa,
jotka Tonavan seuduilta olivat tunnetut Byzantion kirjaniekoille?
Prokopio sen kieltää selvästi, sanoen että heillä ei ole mitään
kanssa-käymistä Hunnien kanssa eikä mitään yhteyttä ulkomuodossa,
tavoissa tai elämän-laadussa; eivät muka ole rumia muodoltaan,
eikä myös paimentolaisia, niinkuin muut Hunnilaiset kansat, vaan
ovat vanhastaan asuneet viljavassa maassa.[367] Vielä selvemmän
todistuksen antavat Kiinalaiset, jotka hyvin tarkasti tunsivat
nämä seudut, ja paremmin tiesivät tarkastaa ja verrata vierasten
kansain kieliä, kuin Kreikkalaiset ja Romalaiset. Jetha'en kielestä
sanovat nimen-omaan, että se eriää Juan-juan'ien (Mongolilaisten)
ja Kao-tshe'n (Turkkilaisten) kielistä, ja että se on sama kuin
Khiang'in (Tibetilaisten) kieli.[368] Tästä kaikesta voimme
varmasti päättää, että nimi "Valkoiset Hunnit" ei muuta voi olla,
kuin satunnaisista syistä syntynyt. Asia käypi kentiesi arvaamalla
selittää. Tiedämme, että nämä niinkutsutut Efthalitat karkasivat
useita kertoja Persialaisten seurassa Syriaan.[369] Sama maakunta
tuli myöskin, kuten vasta saamme nähdä, kärsimään hirveän hävityksen
varsinaisilta Hunneilta, joiden kauhistavainen nimi varmaankin
syvästi juurtui asukasten muistoon. Lieneekö nyt Efthalitain
sota-tavoissa tai muussa menetyksessä ollut jotakin yhtäläisyyttä
Hunnien kanssa, se ainakin on minusta todennäköistä, että nimi
Valkoiset Hunnit on tällä tiellä saanut alkunsa.

Mutta palaamme Yli-aasiaan. Hiung-nu'en valta oli jo tullut rappiolle
ja halkesi noin v. 46 j.Kr. kahteen osaan, joista Etelä-Hiungnu
antautui Kiinan kuuliaisuuteen. Pohjois-Hiungnu'ta vastaan
tiesi Kiinan valtio-taito yllyttää kaikki lähiset kansakunnat,
kunnes vihdoin v. 90 paikoilla Kiinalainen sota-joukko yhdessä
Etelä-Hiungnu'en kanssa saattoi heille viimeisen perikadon. Suuri osa
Pohjois-Hiungnu'ta hämmentyi Mongolilaisen _Sian-pi_-kansan sekaan,
mutta muut pakenivat länteen päin Irtish'in ja Uralin välisiin
metsämaihin. Tämän perästä ei tosin Kiinan historia heistä paljon
puhu, mutta kuitenkin sen verran, että näemme heidän perustaneen
niillä seuduin uuden vallan, joka levisi voimakkaasti etelään
päin.[370]

Mutta 4:nnen vuosisadan keskupaikoilla syntyi Amurin latva-seuduilla
uusi Mongolilainen valta nimeltä _Thopo_ eli _Juan-juan_. Joukko
Turkkilaisia kansoja syöstiin länteen päin ja törmäsivät niiden
kansain päälle, jotka istuivat Euroopan rajalla. Epäilemättä se tämä
puuska oli, joka syöksi _Hunnit_ Wolgan yli Eurooppaan.

Tämän mukaan emme suinkaan voi ihmetellä, että Deguignes niin
suorastaan päätti Hunnit ja Hiungnu't samaksi kansaksi, olletikkin
kun lisäksi tulee jommoinenkin yhtäläisyys Hunnien ja Hiung-nu-kansan
tavoissa ja elämän-laadussa, niinkuin Kiinan ja Euroopan kirjaniekat
ne kuvailevat.[371] Kuitenkin täytyy tässä kohden varovaisuutta
viljellä; sillä tavat ja elämän-laatu ovat olleet pian yhtäläisiä
kaikilla Ylä-aasian kansoilla. Lähdemme nyt likemmin tutkimaan
Hunnien suku-perää, tarkastamalla heidän tapojansa, heidän
ulkomuotoaan sekä muita asian-omaisia seikkoja.

"Niin raakoja ovat", sanoo Ammiano Hunneista, "ett'eivät käytä tulta
eikä keitetyitä ruokia, vaan syövät kasvien juuria ja puoli-raakaa
lihaa, minkä sovittavat reisiensä ja hevos-selän väliin ja sillä
lailla vähän hautomalla kypsyttävät.[372] Ei kukaan heillä kynnä
eikä milloinkaan auran-kurkea pitele; sillä kaikki he kuleksivat
kodittomina ja laittomina vuorten ja metsien läpi niinkuin
pakolaisia, pysymättä millään asuin-sioilla ja oppien jo lapsuudesta
saakka kestämään kylmää, nälkää ja janoa. Eikä heillä tavata ainoata
ruovoillakaan katettua majaa, vaan kaikkia huoneita karttavat
niinkuin ne hautoja olisi, ja pitävät ainoana asumuksena vankkurinsa.
Niissä heidän vaimonsa heille valmistavat törkeitä vaatteita, niissä
synnyttävät ja kasvattavat lapsensa. Eikä kukaan heillä voi sanoa,
mistä hän on syntysin; sillä hän on toisessa paikassa siinnyt,
toisessa, kaukana edellisestä, syntynyt, ja vielä edempänä kasvanut.
Heidän vaatteensa ovat liinasta tai metsä-hiirien nahoista, ja yksi
vaate pidetään sekä kotosella että kaikissa tiloissa; kun takki
kerran aloitetaan selkään, sitä ei riisuta eikä muuteta, ennenkuin se
pitkällisestä pidosta mätänee ja putoo riepaleina ruumiista. Päänsä
peittävät kypäreillä ja karvaiset säärensä vohlan-nahoilla; heidän
kenkänsä, jotka ovat kaikkea muotoa vailla, estävät heitä vapaasti
astumasta.[373] Tästäpä syystä eivät kelpaakkaan jalkaväen tappeluun;
mutta noiden kestävien vaikka jolsien hevostensa selissä istuvat
niinkuin juuttuneina, ja toisinaan niihin ovat asettuneet vaimoväen
tavoin (sivuttain), toimittaen tavallisia askareita. Sillä hevosen
selässä jokainen tässä kansassa elää yöt ja päivät, ostaa ja myy, syö
ja juo, vieläpä nojaten juhtansa niskaa vasten vaipuu sikeään uneen
ja näkee vaihtelevia unia. Lisäksi historioitsija mainitsee heidän
mielensä huikentelevaisuutta, kuinka heiltä niinkuin järjettömiltä
luontokappaleilta puuttuu kaikki käsitys, mikä kunniallista mikä
häpeällistä on, ja kuinka ovat kaikkea uskontoa vailla ja ainoastaan
äärettömästä kullan himosta hehkuvat. Heidän sota-tapansa oli
pelättävä. Kauhealla kiljunalla hyökäsivät vihollisten päälle
äkisti ja järjestymättömissä joukoissa, viskaten tarkalla kädellä
luu-kärkiset keihäänsä. Yhtä nopeasti hajosivat avaralle alalle,
surmaa levittäen. Kun käsi-kähäkkään ruvettiin, käyttivät toisella
kädellä miekan, mutta toisella kietoivat vihollisensa paulaan, ett'ei
päässyt käymään eikä ratsastamaan." -- Näin Ammiano kertoo tämän vasta
tulleen kansan tapoja. Klaudiano samaan aikaan lisäilee. "Ryöstö on
heille elatus-keinona, maanviljelys inhona; toisiensa kasvoja leikata
on heillä paljas leikki, eikä mikään häpeä vannoa tappaneensa omat
vanhempansa".[374]

Vaikka nyt Kiinalaisten kertomukset Hiungnu-kansan elämän-laadusta
ovat melkein yhtäläiset, on kuitenkin muistaminen, että sama kuva
sopii yhtä-hyvin kaikkiin Keski-Aasian paimen-kansoihin, olkoot mitä
sukua ja syntyä tahansa, eikä siis voi antaa luotettavaa osviittaa
Hunnien sukuperään.

Vielä vähemmän tolkkua tulee Hunnien ulkomuodosta; sillä tämä enemmän
osoitti suunnatonta raakuutta kuin mitään varsinaista suvunmerkkiä,
ja on nähtävästi Eurooppalaisten kauhistuneessa kuvituksessa
karttunut yli oikean määränsä. Se oli ensi kerta kuin Euroopan
sivistyneet ja sivistymättömät kansat saivat silmän alle nämä
Keski-Aasian julmat parvet, ja kertomuksetkin tästä syystä enemmän
kuvaavat heidän omaa hämmestystään kuin Hunnien oikeata muotoa.[375]
Että Hunneilla oli tumma, mustalle vivahtava iho,[376] ei ainakaan
anna arvata Turkin sukua. Ylipäänsä heidän koko muotonsa kaikkien
enintä tulee Mongolilaisiin, mutta tässä kohden on merkillinen seikka
otettava lukuun: pään ja kasvojen omituinen kaava ei ollut heillä
luontoperäinen, vaan keinollisella tavalla mukailtu. Katselkaamme
mitä sen-aikaiset kirjaniekat sanovat asiasta.

"Jo _vastasyntyneissä lapsissa_", kertoilee Ammiano, "_uurtavat
syvästi kasvot veitsellä, jotta rypistyneet arvet kadottaisivat
parta-karvain oraita; silläpä ovatkin vanhalla iällä parrattomat,
sulottomat, niinkuin eunukit_. Kaikilla on jäntevät, tukevat jäsenet
ja vahvat niskat, sekä suunnattomat, köyreät varret, niin että heidät
luulisi kaksijalkaisiksi pedoiksi taikka semmoisiksi puiseviksi
veistokuviksi, joilla siltojen käsipuita koristellaan".[377] --
Samaa poskien uurtamista mainitsee Jornandeskin, lisäten että
heidän kamala muotokin jo ajoi viholliset pakoon; olivat muka
_hirmuisen mustat ja naama heillä niinkuin joku hutun möhkäle_, jossa
silmien siassa oli kaksi pilkkua.[378] Muutoin hän sanoo heidät
lyhyt-vartisiksi mutta notkeiksi, leveillä hartioilla ja tukevilla
niskoilla, jotka he aina ylpeästi nostivat.

Vielä tärkeämpiä selityksiä antaa Sidonio Apollinari runomuksessaan
keisari Anthemion kunniaksi, joka kerran muka oli saanut jommoisen
voiton Hunneista. "Itse lapsetkin", hän sanoo, "ovat hirveät
katsella. Pää niinkuin ympyriäinen tonkka kapenee ylöspäin. Otsan
alla on näköä varten kaksi luolaa, missä ei nä'y silmiä ensinkään;
sillä nämä ovat paenneet aivoihin saakka ja saavat töin-tuskin
tiukan valon; -- ummessa eivät kuitenkaan ole nämä kiiltävät pilkut
syvissä kaivoissaan, vaan tekevät kyllä suurtenkin silmäin virkaa,
tarkastaen ahtaista solistansa ulos avaralle. Ja etteivät, niinkuin
kaksi pukamaa puhkaisisi poskipäitä, kääritään lapsen kasvoja
nauhoilla, jotka litistävät hennot sieraimet, jotta kypärit paremmin
päähän sopivat. Näinpä äidit itse rakkaudesta rumentavat nuo sotaan
syntyneet sikiönsä; sillä poskien avara ala tulee leveämmäksi,
kun nenä väliltä katoaa. Mutta muutoin ovat miehet pulskeat,
leveä-rintaiset, vahvahartiaiset ja suikeat kupeiltansa. Jalkamies
ei ole tosin varreltansa pitkä, mutta ratsu-miehenä hän jo näyttää
kookkaalta, istuen niin kiinteänä hevosen selässä, että luulisit
hevosen ja miehen yhdessä syntyneeksi".[379]

Näemme tästä selvästi, että Hunnilaisten heikko parta, suipukka
pää ja litteä nenä,[380], -- nämä tuntomerkit, jotka osoittaisivat
Mongolilaista suku-perää --, olivat ehdollisilla keinoilla saavutetut
eikä syntyperäisiä. Hyvin todennäköistä on, mitä Amedée Thierry
arvelee, että Mongolit joskus olivat olleet Hunnien valtiaina ja
silloin heissä vaikuttaneet senlaisen käsityksen uroollisesta
kauneudesta ja suurisukuisesta ulkomuodosta, minkä Hunnien vaimot
sitten koettivat lapsissansa suunnitella.[381] Että Hunnit itsekin
olisivat Mongolaisia olleet, ei todella voi tulla kysymykseenkään;
sillä Mongolilaisuus seisoo vielä taempana Aasian itäisimmillä
aloilla, odottamassa vuoroansa.[382] Ainoastaan Turkkilaisuus ja
Suomalaisuus voivat tässä ehdolle tulla, ja uudemmat tutkijat ovat
jakaantuneet, mitkä millenkin puolelle. Että tavat ja ulkomuoto eivät
tässä kohden paljon jäljille auta, on lukija jo saattanut huomata.
Kuitenkin jo ulkomuoto osaltansa on puhunut Turkkilaisuutta vastaan,
ja Hunnien Suomen-sukuisuus tulee varmaksi, jos tutkitaan, mitä muita
teko-asioita löytynee aineen selitykseksi.

Jos kirjaniekat olisivat antaneet yhtä laveita selityksiä Hunnien
kielestä kuin heidän ulkomuodostaan ja tavoistansa, emme tosin
tarvitsisi parempaa osviittaa heidän kansallisuuteensa. Mutta
tässä kohden olivat Romalaiset aina erinomaisen vähä-tietoisia.
"Mutka-puheiset ja epä-selvät",[383] sanoo Ammiano, joka kuitenkin
ainoastaan tulkkien kautta lienee heitä puhutellut. Parempaa selkoa
ei anna muutkaan. Jornandes, kuten jo nä'imme, näyttää kutsuvan
heidän puheensa "joksikuksi ihmiskielen haahmoksi", ja eräs
Gallialainen runoilija mainitsee "murtunutta uhkauksen-murinaa ja
julmia katkonaisia ääniä".[384] Varsinaisia Hunnilaisia sanoja ei
ole säilynyt kuin muutamat harvat, ja nekään eivät anna luotettavaa
selkoa. Kun Prisko v. 448 teki matkansa Attilan ty'ö, hän mainitsee,
että Romalaisille tarjottiin Hunnien maassa viinin siasta erästä
juomaa, joka maan kielellä kutsuttiin "medos"; tämä sana on
nähtävästi Germanilainen _Meth_, Suomen _Mesi_ (mete) ja löytyy
Kreikankin kielessä: μέθυ. Toinen juoma, tehty ohra-maltaista ja
siis oluen kaltainen, nimitettiin muka barbarien kielessä "kamos";
siihen on tahdottu verrata Tatarilaisten "kumiss", joka kuitenkin on
jotain toista, nimittäin hapannutta tamman maitoa.[385] Muistaman
pitää, kuinka helposti semmoiset nimet itse asian kanssa siirtyvät
kansasta kansaan. -- Ne peijais-pidot, jotka tehtiin Attilan haudan
päällä, kutsuttiin Hunnien kielellä: "_strava_"; niin Jornandes
juttelee.[386] Sanan syntyperää selittäkööt kielitutkijat, mutta
mainita täytyy, että se jo sointonsa tähden ei voi olla
Turkkilainen. Sama kirjoittaja myös mainitsee, että Hunnit, kun he
Attilan kuoleman jälkeen ajettiin Dnieperin seuduille, nimittivät
tämän virran "_Hunnivar_".[387] Sanan merkitystä hän ei ole muistanut
ilmoittaa; mutta mieleen johtaa kohta Unkarilainen sana: _var_
(nimissä Temesvar, Hungvar) _linnoitus, varustus_.

Sitä vastoin löytyy joku isompi luku Hunnilaisia miehen-nimiä, ja
vaikka niiden merkitys on tuntematon, saattaa kuitenkin niiden
paljas sointokin olla tutkimukselle avuksi. Klaproth'in lause on
tässä kohden päättäväinen. "Enin osa näistä nimistä", hän sanoo,
"ovat semmoisia, joita ei mikään Turkkilainen voi saada lausutuksi
yhteen-sattuvien kerakeiden tähden, joiden välillä ei mitään
äänikettä ole; samasta syystä nämä nimet eivät myöskään voi olla
Mongolilaisia".[388] Sen ohessa tämä mainio tutkija koettaa osoittaa,
että useat niistä käypi selittää Unkarin kielestä,[389] josta
seikasta päättää, että Unkarilaiset ja Hunnit ovat samaa heimoa ja
jälkimäisetkin siis Suomen-sukua. Minun mielestäni ei tätä todistusta
vastaan käy mitään arvollista vasta-syytä tehdä, jos kohta suotavaa
olisi, että meille selvempiä muistomerkkiä Hunnien kielestä olisi
säilynyt. Mutta tämän kansan Suomensukuisuutta luulen voivani
muullakin todistuksella vahvistaa, jos vien lukijat vähää edemmäksi
aian-vaiheisin, tarkastamaan niitä kansoja, jotka ilmaantuvat Hunnien
jatkona ja perillisinä.

Niinkuin jo ylempänä olen maininnut, oli Hunnien tulo ensimäinen
laine siinä kansain-tulvassa, joka nyt viisi-sataa vuotta kuohui
Wolgan seuduilta Tonavaan päin. Hunnien perästä tulivat Bulgarit,
Avarit, vihdoinpa Magyarit eli Unkarilaiset, ja samalla aikaa
tapaamme itse Wolgan varrella kaksi valtakuntaa: Bulgarien ja
Katsarien, jotka milloin milläkin tavalla vaikuttivat tähän
liikkeesen. Jos nyt käypi todistaa, että muutamat näistä kansoista
selvästi olivat Suomen-sukua, ja toiselta puolen että Hunnien kansa
on ollut niiden heimoa, niin seuraa selvänä päätöksenä, että myös
Hunnitkin ovat Suomensukua. Näin kiertämällä päästään kumminkin
perille, vaikka tie on pidempi ja vaivaloisempi.

Mutta tälläkin tiellä kohtaa vastuksia, jotka hämmentävät tutkimuksen
ja helposti viettelevät harhaan. Pahimpia vastuksia on se
epä-vakainen merkitys, jolla muutamia kansannimiä käytettiin sen aian
historiallisissa kirjoissa. Samatekkuin Skythaen nimi kauan aikaa
oli käytetty kaikista eri-sukuisista kansoista, jotka perätysten
tai rinnatusten vallitsivat sillä alalla, minkä Herodotonaikaiset
Skythat olivat pitäneet, niin nytkin Hunnien valta oli jättänyt
nimensä kaikille niille kansoille, jotka seurasivat heidän jälkiään.
Niinpä Byzantiolaiset käyttivät tämän nimen Edgareista, Avareista,
vihdoin Unkarilaisistakin, vieläpä levittivät sen Turkkilaisiin
saakka, joiden valta oli asettunut Kaspian meren itä-puolelle.[390]
Mutta samalla kuin näiden Turkkilaisten nimi alkoi kuulusaksi
tulla, se myöskin pian levisi länteen päin käsittämään muita, jopa
vierassukuisia kansakuntia. Arapialaiset kirjaniekat, ja heitä ennen
nähtävästi Persialaisetkin, nimittivät Turkkilaisiksi pohjaiset
kansat yleensä, samatenkuin vanhat Kreikkalaiset olivat ne Skythoiksi
nimittäneet.[391] Tämä tapa tarttui Byzantiolaisiinkin, ja niin
nämä kutsuvat ei ainoastaan Katsareja vaan myös Unkarilaisetkin
Turkkilaisiksi.[392] Tämä kummallinen seka-sotku käskee tutkijan
olla varoillansa. Yhtä vähän kuin sopii tehdä Unkarin kansa
Turkkilaisiksi, yhtä vähän käypi suorastaan päättää Hunnien
heimolaisiksi kaikki ne kansakunnat, mitkä tuolloin tällöin sillä
nimellä mainitaan, taikka siirtää Turkin sukuun kaikki ne, mitkä
Arapialaiset niin nimittävät.

Näiden kansojen joukossa on ainoastaan yksi, jonka oikeasta
syntyperästä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Tämä kansakunta
on Unkarilaiset, jotka uuden aian kielitutkinto selvästi asettaa
Suomen-suvun luokkaan. Jos nyt saisimme näiden Unkarilaisten
omiin muinais-taruihin luottaa, niin Hunni ja Unkari ei olisi
kuin kaksi oksaa yhdestä emä-puusta, Attilan valta ei olisi kuin
ensimäinen aikakausi Unkarin kansan historiassa, ja 9:nnen vuosis.
Magyarit olisivat Attilan käskystä tulleet perimään takasin sen
valtakunnan, minkä hän jo 5:nnellä vuosisadalla oli hallinnut.[393]
Nyt on kysymys, onko tämä taru alkuperäinen ja jo Magyarien tulon
aikana heillä löytynyt, vai onko se vasta tulon jälkeen omistettu
Pannoniasta ja lähisiltä mailta, missä Attilan ja Hunnien muisto eli
tuoreena runoissa ja tarinoissa. Edellinen ehto ei ole mahdoton,
mutta kumminkin epävakainen. Yhtä luonnolliseksi käypi ajatella, että
nämä vasta tulleet Magyarit tahtoivat liittää Attilan mainion nimen
omiin muistoihinsa ja sillä tavoin perustaa oikeutensa valloitettuun
maahan. Tästäpä siis seuraa, että Unkarin muinais-tarut, jos kohta
puolustavatkin Hunnien Suomen-sukuisuutta, eivät ainakaan kelpaa
historialliseksi todistukseksi.

Tarkemmalla tavalla käypi todistaa, että Hunnit ja Bulgarit olivat
yhtä sukua. Nämä jälkimäiset tulevat ensi kerran näkyviin v.
485 eli ainoastaan 16 vuotta myöhemmin, kuin varsinaiset Hunnit
Attilan poikien johdolla viimeisen kerran samoovat Roman alueesen.
Bulgaritkin tulevat Tanain seuduilta ja pyrkivät Tonavan rannoille.
Itägöthiläinen Theuderik, joka äsken oli saanut konsuliarvon
Konstantinopolissa, riensi heitä vastaan, tappoi heidän kuninkaansa,
joka nimitetään Libertem, ja pakoitti heidät palaamaan Dniesterin
yli.[394] Mutta Ennodio, joka puheessaan Theuderikin kunniaksi
juttelee mainitut tapaukset, pitää nämä Bulgarit samana kansana
kuin entiset Hunnit. "Tämä on se kansa", hän sanoo, "jonka vallassa
ennen oli ollut kaikki mitä se itse tahtoi, jonka vastustajaa
ei tietty ketään, ja joka kauan aikaa paljaalla huviretkellä
saattoi sodat loppuun; heillenpä ennen koko maailma luultiin
avoimeksi".[395] Samalla lailla lausuu Itägöthiläinen kuningas
Athalarik: "Bulgarit, koko maailman hirmu", ja nimittää heidät siinä
samassa Hunneiksi.[396] Tämä kaikki heistä lausuttiin siihen aikaan
kun varsinaiset Attilan Hunnit vielä olivat tuoreessa muistossa eikä
heidän nimensä vielä ennättänyt haihtua Skytha-nimen kaltaiseen
epävakaisuuteen. Paitsi sitä tapausten koko historiallinen meno,
Hunnien häviäminen ja Bulgarien ilmaantuminen, todistaa yltäkyllin,
että molemmat ovat periänsä yhtä, ja että ne Hunnit, jotka Attilan
kuoleman jälkeen ajettiin itään päin, palasivat muutetulla nimellä ja
lisätyillä voimilla, kentiesi jonkun uuden heimokunnan johdon alla.
Että tämä asian oikea laita oli, näemme siitäkin, kun Hunnien ja
Bulgarien osakuntina mainitaan samoja nimiä. Jornandes, luetellessaan
Itä-Euroopan kansoja 6:nnella vuosisadalla, eroittaa tosin Bulgarit
ja Hunnit, mutta mainitsee jälkimäisten seassa _Kutziagirit,
Savirit ja Hunugurit_. Viime-mainituista hän lisäilee, että he
ensin olivat asuneet Maiotin tykönä, sitten Moesiassa, ja Dakiassa,
ja vihdoin taas Skythiaan palanneet.[397] Selvästi siis ilmoitetaan,
että nämä ovat Attilan Hunneja. Samoja nimiä sittemmin tavataan
Bulgarien ja Avarienkin seassa: _Kutrigurit, Kotzagerit_, ovat
nähtävästi Jornandeen _Kutziagirit_; ja _Utigurit, Onogurit,
Unnugurit_, ovat Jornandeen _Hunugurit_.[398] Näissä, samatekkuin
nimissä _Saragurit, Urogit, Ugurit_[399] on silmin-nähtävästi
yhteisenä vartalona sana _Ugur_, se sama sana, josta nimitykset:
Ungrit (Ούγγροι, Unkarilaiset) ja Wogulit, ovat syntyneet. Sen nimen
(Ογώρ) kantoi myöskin se kansakunta, josta Avarit lähtivät.[400] Että
nämä kaikki kansat olivat juurtansa Suomen- ja ei Turkin-sukuisia,
on varsin todennäköistä; sillä vielä 10:nnellä vuosisadalla ovat
Patsinakit ainoa mahtavampi Turkkilais-kansa, mikä on tunkeunut
Wolgan yli Eurooppaan, ja niiden tulo tapahtui vasta lopulla 9:tta
vuosisataa. Mutta erittäin käypi todistaa, että Bulgarit ovat
Suomen-sukua, ja todella emme ensi tarkoitukseen muuta tarvitsekkaan.

Eräs Byzantiolainen kirjaniekka 9:nneltä vuosisadalta, Theofanes,
antaa meille lavean-moisen selityksen niiden Bulgarien syntyperästä,
jotka jo monta vuosisataa olivat olleet Roman vallan kiusana Tonavan
tykönä. "Maiotin ja Kufis-virran (Kubanin) välillä", hän sanoo
"on entinen _Iso Bulgaria_ sekä _Kotragit_ (Kutrigurit), heidän
heimolaisensa".[401] Tämän maan hallitsija Krobat oli muka jättänyt
viisi poikaa, jotka pian lähtivät erilleen, hajoittaen sillä tavoin
koko kansan; yksi meni Tanain yli, kolme muuta Tonavan rannoille tai
vielä edemmäksi, ainoastaan vähin osa Bulgarien kansaa vanhimman
veljeksen, Batbaian'in, alla pysyi entisessä maassa. Silloin
tapahtui, että _Khazarien_ suuri kansa tuli Berziliasta, voitti
nämä jälillä jääneet Bulgarit ja teki heidät veronalaisiksi. "Tämän
veron", sanoo Theofanes, "kantavat heiltä vielä nytkin." -- Mainitnt
tapaukset kuuluvat 7:nnen vuosisadan keskupaikoille.

Myöhemmät tiedot asettaa Ison Bulgarian pohjoisemmaksi, keskisen
Wolgan varsille, eikä epäilemistä ole, että juuri siellä Bulgarien
alku-poräinen pesä-paikka oli. Siinä heidät mainitsee Arapialaiset
lO:nnellä vuosisadalla, ja munkki Rubruk, joka v. 1253 kävi Ranskan
lähettiläänä Tatarien isolle Khanille, sanoo suorasti: "Tulimme
Etil'ille (Wolgalle); se on varsin suuri joki, ja varsin syvä,
neljä kertaa leveämpi kuin Seine. Se tulee Isosta Bulgariasta, joka
on pohjan puolella. _Tästä Isosta Bulgariasta ne Bulgarit ovat
lähteneet, jotka ovat Tonavan toisella puolella, Konstantinopoliin
päin._" [402]

Wolgan Bulgarien kielestä antavat 10:nnen vuosisadan Arapialaiset
parahimman selon, ja heidän todistuksensa on sitä painavampi,
koska kertojat itse olivat käyneet Wolgan seuduilla. Siihen aikaan
oli alisella Wolgalla Katsarien valta, jonka pääkaupunki _Itil_
kantoi saman nimen kuin Wolgan virtakin. Pohjempana asuivat
Burtassit, joissa uudemmat tutkijat ovat tunnustelleet nykyiset
Turkin-sukuiset Tshuvashit,[403] ja vielä pohjempana oli Bulgarien
maa, joiden pääkaupunki Bulgar oli mainio kauppapaikka. Vastavirtaa
mennessä Itilistä Bulgariin, kului kaksi kuukautta, mutta palatessa
ainoastaan 20 päivää, ja maamatka vaati kuukauden.[404] Mitä nyt
ensin Katsarien kansallisuuteen tulee, niin sanoo Ibn-Fozlan, joka
vv. 921 ja 922 kävi näillä mailla: "_Katsarien kieli eriää Turkin
ja Persian kielistä_, eikä ole minkään muun kansan kielellä mitään
yhteistä sen kanssa. _Katsarit eivät ole Turkkilaisten näköisiä_;
heillä on musta tukka. -- -- Katsaria on kahta lajia; toinen, joka
kutsutaan _Kara-katsarit_, se on mustat Katsarit, on kelta-ihoinen,
vivahtava mustaan; toinen on valkoinen ja mainio kauneudeltaan".[405]
Tätä samaa kertoo Istakhri (Abu Ishak Faresi, vuodelta 951),
vaikka hän muistuttaa, että kauppiaat Itilissä olivat uskonnoltaan
Muhamedilaisia ja kieleltään Turkkilaisia.[406] Että Katsarit
olivat, ainakin pääosaltansa, Suomen-sukuisia ja ei Turkin sukua,
näkyy sekä yllä-mainitusta lauseesta että muista seikoista, joista
kohta tulen puhumaan. Sana: _kara_ musta, joka on Turkkilainen, ei
todista muuta, kuin että se Turkkilaiset oli, jotka niin nimittivät
läntiset naapurinsa Katsarit tai jonkun osan heistä.[407] Myöskin
Katsarien käyttämät arvo-nimitykset _Khakan ja Khatun_ (hallitsija
ja hänen puolisonsa), jos kohta syntyänsä Turkkilaisia sanoja, eivät
todista itse kansan Turkin-sukuisuutta; sillä Katsarit olivat
nähtävästi lainanneet nämä nimet Turkkilaisilta, joiden valta joskus
näkyy heidänkin yli ulottuneen.[408] Siltä aialta lienee myöskin
Wolgan nimi: _Itil_, joka Turkiksi merkitsee jokea. Sitä vastoin
_Jaik_ on sama sana kuin joki ja siis Suomen-sukuinen. Mutta se
nimi, joka selvimmästi osoittaa Katsarien Suomen-sukuista kieltä, on
_Sarkel_, eräs linnoitus, jonka v. 835 paik. Kreikkalaiset
rakenturit olivat heille rakentaneet Tanain rannalle, ja joka
myöhemmin heitä suojeli Patsinakeja vastaan. Tämän nimen Σάρκελ
mainitsevat Byzantiolaiset, ja kääntävät sen: άσπρον όσπίτιον ja
λευκόν οίκημα, s.o. _valkoinen maja eli asumus_.[409] Venäjän
Nestor samalla tapaa nimittää sen: _Biela-wiesha_.[410] Ett'ei Turkin
kielistä tälle sanalle tämmöistä merkitystä saada, myöntää Zeuss,
joka kuitenkin uskoo Katsarit Turkkilaisiksi.[411] Sitä vastoin
käypi Suomen-sukuisista kielistä löytää vastaavat sanat. Vogulin
kielessä on _Sar_ valkoinen, _Kel, Kuel_ asunto. Unkarin kielessä:
_Sarga_ keltainen, _Hely_ paikka.[412]

Jos nyt tästä selvästi näkyy, että Katsarit olivat Suomen-sukua,
niin voimme Arapialaisten johdolla tehdä saman päätöksen niistä
Bulgareista, jotka asuivat keskisellä Wolgalla. Sekä Istakhri että
Ibn-Haukal todistavat, että _Bulgarien kieli oli Katsarien kielen
kaltainen_, ja että Burtasseilla (Turkin-sukuisilla Tshuvasheilla?)
oli eri kieli.[413]

Tämä nyt oli viimeinen liittehinen todistus-johdossani. Olen
koettanut todistaa, että Katsarit olivat Suomen-sukua, että Wolgan
Bulgarit olivat heidän heimolaisiaan, että Tonavan Bulgarit olivat
näistä kaimoistaan lähteneet, ja että Attilan Hunnit olivat
periänsä yhtä kansaa kuin ne Bulgarit, jotka ilmestyvät heidän
jälkeensä; -- tästäpä vihdoin otan päättääkseni, että Hunnien kansa
oli Suomen-sukua. Jos nyt siihen liitetään, mitä jo ennen olen
Klaproth'in mukaan maininnut samassa tarkoituksessa, on asia minun
ymmärtääkseni jotenkin tukevalle pohjalle asetettu.

Tosin ei ole unohtamista, että useat arvolliset tutkijat ovat tulleet
toiseen päätökseen, ja heidän arvelultansa, missä muuhun perustauvat
kuin paljaasen luuloon, olen koettanut edellisessä vastustella.
Minusta kuitenkin näyttää, niinkuin heidän vaikuttavin syynsä
olisi ollut joku juurtunut vakuutus Suomen-suvun syntyperäisestä
saamattomuudesta, jonka kanssa muka Hunnien, Katsarien, Bulgarien
j.m. historia ei sopisi yhteen.[414] Tämmöinen todistus-tapa,
joka ei itsessään ole aivan kiitettävä, kadottaa tässä kohden
kaiken voimansa, muistaessamme, että pohjoisetkin Suomalais-kansat,
Karjalaiset, Wirolaiset ja Kuurilaiset, vaikka epäilemättä paljoa
vähäväkisemmät kuin eteläiset heimolaisensa, kuitenkin ovat aikanansa
tehneet nimensä pelätyksi, osoittaen siis sukunsa kykyä ja kuntoa
sillä keinoin, kuin kansat muutamalla ikäkaudella sen tavallisesti
osoittavat. Tosin on usein tavallista historiassa, että se vaikuttava
voima, joka ensin herättää jonkun kansan hennot liikkeelle, tulee
ulkoa päin, ja todennäköistä kyllä on, että Hunnit ja muut heidän
seuraajansa olivat joskus olleet semmoisen vaikutuksen alla
Turkin-suvun puolelta, vieläpä että Turkkilaisia aineita heihin
oli sekaantunutkin. Mutta tämmöinen seikka ei te'e nämä kansat
Turkin-sukuisiksi, enemmän kuin Rurikin perustama valta Gardariikissä
jonkun vuosisadan perästä oli Skandinavilainen.

Olen jo maininnut, kuinka Kiinan lähteiden mukaan nuo Turkin-sukuiset
Hiung-nu't lopulla 1:stä vuosisataa j.Kr. ajettiin länteen päin, ja
kuinka he Uralin ja Irtishin välisillä metsämailla perustivat uuden
vallan. Tämä seutu on, niin paljon kuin historia ja kansa-tiede
tietävät, aina ollut Suomen-suvun vallassa, ja epäilemätöntä on,
että Huingnu-kansa tässä tuli hallitsemaan enimmästi Suomen-sukuisia
heimokuntia. Pari, kolme vuosisataa sitten kului, ja nämä heimokunnat
sillä välin valmistuivat itse jotakin yrittämään maailmassa. Se
on varsin todennäköistä, että lainaksi ottivat nimensä: _Hunnit_,
entisiltä herroiltaan; semmoinen lainan-teko on historiassa niin
tavallinen, ett'en tarvitse muuta esimerkkiä mainita, kuin _Uar ja
Khunni_ nimisten heimo-kuntien, jotka kaksi-sataa vuotta Hunnia
myöhemmin tekivät tulonsa samaa uraa myöten, mutta ei omalla vaan
vieraalla Avarien nimellä, joka silloin oli kuulusa Aasiassa.[415]
Mutta jos Hunnit luultavasti olivat nimensä Turkkilaisilta ottaneet,
he pian tiesivät pukea tämän vanhan nimen uudella kauhulla ja painaa
sen syvälle Euroopan kansojen muistoon. Harva nimi on vähällä aikaa
tehnyt niin paljon melua maailmassa, ja harva nimi on niin avaralla
alalla kauemman aikaa elänyt kansojen muistossa ja tarinoissa.[416]



VII.

Katsahdus Hunnien historialliseen vaikutukseen.


Tarkoitukseni ei ole tässä tilassa antaa laveampi kertomus Hunnien ja
heidän heimokansainsa historiasta. Mutta tultuani edellisessä luvussa
siihen päätökseen, että kaikki nämä kansat periänsä ovat olleet
Suomen-sukua, katson tarpeelliseksi nyt vielä ottaa tutkiakseni
heidän historiallisen vaikutuksensa laatua. Että tämä vaikutus
sivistynyttä maailmaa kohden ei ole ollut viljelystä vaan hävitystä,
havaitaan tosin ensi silmäyksellä, ja se kamala kunnia-nimi: "Jumalan
vitsa" (flagellum Dei), jolla Romalais-maailma ilmoitti ajatuksensa
Attilan lähetyksestä, sopii täydellisesti melkein kaikkiin näihin
kansakuntiin, joiden edusmies ja perikuva Attila on ollut. Mutta
tämän lähetyksen ohessa, joka ei suinkaan ole kunniaa vailla,
täyttävät nämä kansakunnat omituisen siansa Suomen-suvun historiassa,
valmistaen tälle suvulle vakinaisen aseman Euroopassa. Tältä kannalta
aion lyhyesti tarkastaa heidän vaikutustansa, ryhtyen ensin ja
olletikkin Hunnien kansaan, joiden historiallinen merkitys kaikin
puolin on kaikkien etevämpi.

Minun ei tarvitse mainita tuttuja historiallisia seikkoja: kuinka
Hunnit v. 375 j.Kr. samosivat Wolgan yli, kuinka he yhdellä
huimauksella syöksivät Alanit, Göthit ja muut Germanilaiset kansat
länteen päin, kuinka he sitten vähitellen asettuivat pitkin alisen
Tonavan pohjoisrantaa Pannoniaan saakka, mistä vihdoin Attila levitti
herruutensa Slavilaisten ja Germanilaisten kansain ylitse, pitäen sen
ohessa molemmat Romalaiset keisarikunnat pelossa ja vapistuksessa.
Minun ei myöskään tarvitse muistuttaa, että Hunnien kansa näissä
tapauksissa oli se voima, joka lykkäsi Suuren kansain-vaelluksen
liikkeelle ja sillä tavoin matkaan-saatti Romalais-maailman
kukistumista. Mutta merkittäväksi tahdon mieleen juohtaa, että tämä
sama kansa, josta hävityksen kauhistus silmin-nähtävästi saapi
alkunsa, kuitenkin itse niin ylen vähän ryhtyy hävitys-työhön. Tämän
viran toimittavat Göthit, Wandalit ja Radagaison laumat, taikka
ylipäänsä Germanilaiset kansat, joiden mieli hehkuu asettumaan
kukistuvaisen sivistyksen raunioille. Sitä vastoin Hunnien
mieli-teko on perustaa valtansa ominaiselle kannalle ja Romalaisesta
sivistyksestä vallan erillensä, kuitenkin niin, että tämä sivistys
olisi heille veron ja käskyn alaisena. Tämän mieliteon saattaa
heille Attila toimeen, asettaen vastapäätä Romalaista maailmaa
toisen barbarilaisen maailman, minkä hän tahtoo kohottaa edellisen
kurittajaksi ja herraksi. Tosin Attilan valta hajoo kohta Attilan
kuollessa, ja itse Hunnien kansa näyttää häviävän tietämättömiin.
Mutta Bulgarit, Avarit, vihdoinpa Unkarilaiset ilmaantuvat heidän
perillisikseen samoilla aloilla ja samoilla tarkoituksilla. Näiden
kansain historia on Suomen-suvun yhä uudistuva yritys valloittaa
siansa keskellä Euroopan Arjalaisia kansoja, ja Attilan nero on
heille tien viitannut ja tehtävän osoittanut. Mutta jo Attilaakin
ennen löytyy sama tarkoitus hänen kansassaan, vaikka himmeämpänä
ja hajallisempana. Se oli tämä tarkoitus, jonka pakoituksesta
ryntäsivät Wolgan yli ja melkein tuokiossa viskasivat Germanilaiset
ja Slavilaiset kansat tieltänsä.

Se vuosisadan puolikas, joka kuluu Hunnien tulon jälkeen, on
ylipäänsä historian hämärimpiä aikakausia. Se on ikäänkuin Hunnien
seurassa olisi tullut joku määrä Turanin pimeyttä; Ammianon karkea
mutta selvä ääni vaikenee, ja tutkijan täytyy tytyä siihen,
mitä muutamat kuivat kronikat taikka kirkon-isien saarnat ja
ylistys-puhujain kiitos-virret ilmoittavat. Mutta vaikka näin aian
hävityksessä historiankin valo näyttää häviävän, saatamme kuitenkin
ko'ota muutamia pieniä teko-asioita, jotka antavat arvata Hunnien
tilaa ja oloja ennen Attilan aikoja.

Heidän ensimäisen tulonsa aikana ovat epäilemättä enemmin
kansan-tulvana kuin kansallisena valtakuntana. Niinpä sanoo heistä
Ammiano, että "eivät seisoneet minkään kuninkaallisen vallan alla,
vaan hillittiin ylimystensä metelisellä johdatuksella".[417] Tätä
emme kuitenkaan saa ottaa sanain jälkeen; sillä Jornandes mainitsee
heidän Balamber-nimisen kuninkaansa, jonka johdolla Eurooppaan
tulivat.[418] Mutta kuinka höllästi kansan eri heimo-kannat ko'ossa
pysyivat, havaitaan jo siitä, kun Itä-göthit saattoivat avuksensa
palkata muita Hunneja, joilla yrittivät Balamberin laumoja
vastustaa.[419] Sama hajallisuus havaitaan sittenkin, kun Hunnien
valta on asettunut Tonavan pohjois-rannalle, pitäen vieraita kansoja
alamaisinansa, Nämä kansakunnat, Itä-göthit, Alanit, Antat ja
muut, saivat omin neuvoin holhoa yksityisiä asioitansa, pysyen
omien kuningastensa hallittavina; ainoastaan yleisen isännyyden
harjoitti Hunnien kansa, käskien ja kurittaen milloin tarve näytti
vaativan.[420] Eräs Itä-göthiläinen kuningas oli omin päinsä
aloittanut sotaa Antoja vastaan ja tavallisella julmuudella
ristiin-naulinnut voitetun kuninkaan poikinensa ylimyksineen. Lähes
vuoden päivät kuluivat, ja Itä-götheissä jo saattoi paisua se turha
luulo, että olivat omilla valloillaan. Silloinpa vasta Balamber
katsoi tarpeelliseksi uudesta teroittaa heille kuuliaisuuden tuntoa
ja kuritti heitä uudella verisellä voitolla.[421] Melkein yhtäläinen
näyttää se valta olleen, jolla Balamber piti omat Hunnilaiset
heimokuntansa ko'ossa. Yleinen laki näkyy olleen, että niin kauan
kuin joku kansakunta, joko Hunnilaineu tai muun-sukuiuen, pysyi siinä
paikallisessa piirissä, johon Hunnilais-kuninkaan käsi ulottui, oli
auttamaton täytymys noudattaa hänen silmänsä vähintä iskua; mutta
tästä piiristä ei ollut aivan vaikea päästä pakenemaan, ja tavallinen
pako-paikka oli Romalainen alue. Niinpä jo alussa tätä kansan-kuohua
oli Länsi-göthien pää-osa pötkinyt Tonavan yli, ja toinen vähempi
osa, joka ensin oli etsinyt turvansa Karpatien vuoriseuduissa,
karkasi joku vuosi myöhemmin saman tien Roman alueesen.[422] Mutta
myöskin Karpodakoja, Skirejä, Alaneja ja Hunnilaisia heimokuntia
pujahti joukottain Tonavan yli oman onnensa kokeille.[423] Juuri
tämmöiset pakolais-parvet, jotka pyrkivät Hunnilais-vallan
kammottavasta lähisyydestä ja Roman maakunnissa näkivät avaran
rikkaan maailman itsillensä avoinna, toimittivat ne tuho-työt, joista
vanhan aian ja vanhan sivistyksen perikato sukesi. Mutta Hunnien
valta oli se joutsen-jänne, josta nämä hävityksen nuolet lennähtivät;
ja kun Roman alamaiset vitsausten suuruudesta aavistivat maailman
viimeistä aikaa, tiesivät kyllä, että Hunnien kantta nämä vihan
maljat heidän päällensä vuodatettiin.[424] Pitkin koko Tonavan vartta
likistyivät kauheassa ahdingossa monituiset kansakunnat, joilla
tuskin muuta yhteistä oli kuin sama viha ja kateus keskenänsä, ja
niinkuin kukku-päällisestä astiasta pyrki tämä liika paljous joka
hetki laitojensa yli. Näin syntyi melkein huomaamatta se kauhea
puuska, joka syöksi Radagaison epälukuiset laumat Italiaan ja
samassa pyörteessä viskasi Svevit, Vandalit, Alanit Rein-virran yli,
missä Gallian, Espanjan ja Afrikan maakunnat joutuivat nieltäviksi.
Mutta Hunnit itse ainoastaan aika harvoin kävivät Roman maakuntia
vaivaamassa. Yksi suuri hävitys-retki heiltä kuitenkin mainitaan; se
on v. 395 kohta Theodosio Suuren kuoltua, jolloin jo talvis-aikana
muutamat Hunnilais-joukot ajavat vankkurinsa jäätyneen Tonavan yli,
ja seuraavana Heinäkuuna toiset vielä lukusammat laumat samoovat
Kaukason ahtaiden läpi Kappadokiaan ja Syriaan, missä vuoden päivät
ryöstävät mielen määrin, levittäen hämmästystä Jerusalemiin ja Tyroon
saakka.[425] Mutta silloin se on kavaloitseva Romalainen ministeri,
joka omia tarkoituksiansa varten houkuttelee Hunnit tähän julmaan
hävitys-työhön.[426] Tavallisempi oli, että Hunnit Roman
liittolaisina kävivät sotaa niitä muita barbareja vastaan, jotka tätä
kallistuvaa valtaa vaivasivat. Niinpä heitä mainitaan palkattuna
apu-väkenä melkein kaikissa Roman sen-aikuisissa sodissa. Jo ennen
v. 386 oli Valentiniano II ostanut heidän apunsa niitä Juthungeja
vastaan, mitkä Maximo oli päästänyt hävittämään Rhætian
maaknntaa,[427] ja kun Theodosio Suuri v. 388 marssi samaa Maximoa
vastaani oli hänen sota-voimansa varsinkin paisunut Götheistä,
Alaneista ja Hunneista.[428] Samatekkuin Theodosio turvasi
Stilikonikin useimmiten Hunnien apuun. Se suuri voitto, minkä hän
sai Radagaison yli, oli isoksi osaksi Hunnilaisten ansiota, joita
tässä tilassa johdattikin heidän oma kuninkaansa Uldes eli
Uldin.[429] Mutta pienempiä Hunnilaisia apu-joukkoja näkyy
tästä-lähin yhäti Länsi-Roman palveluksessa; ne ovat Stilikonin
henkivartiat silloin, kun Honorion sala-murhaajat yöllä karkaavat
hänen telttiinsä Bononiassa [430]; ne ovat itse keisarin
varustus-väkenä Ravennassa siihen aikaan, kun Alarikin Götbit
harjoittavat mielivaltansa pitkin Italiaa.[431] Paremmin kuitonkin
kuin kukaan muu Romalainen valtiomies tiesi Aetio monimutkaisissa
toimissaan käyttää Hunnien apua. Hän oli nuorempana oleskellut
heidän tykönänsä panttivankina, luultavasti jonkun apujoukon tähden,
ja silloin rakentanut ystävyyttä heidän kanssansa. Kun nyt Honorion
kuoltua eräs Johannes yritti Romassa pukeuda keisarilliseen
purppuraan ja tähän tarvittiin Hunnien apu, oli Aetio soveliain mies
lähtemään tähän kaupan-tekoon.[432] Kullan ja ystävyyden avulla
onnistui asia niin, että hän ennen pitkää, v. 425, tuli 60,000
Hunnin kanssa Alppien yli. Juuri kolme päivää ennen oli Johannes
lopetettu, ja Aetion tila oli nyt kyllä arveluttava, jos kohta
arvoa-käskeväkin. Verinen ottelus jo näyttää syntyneen; mutta
Romalainen hallitus taipui sovintoon, ja kun Aetio osasi uudella
maksolla palauttaa Hunnit Alppien yli, palkittiin hänen omat
ansionsa kreivin (komitin) arvolla, jonka lisäksi kohta sen jälkeen
tuli sotapäällikön toimi Galliassa.[433] Tämä oli ensimäinen askele
hänen suureen mahtavuuteensa. Seitsemän vuotta myöhemmin hänen taas
täytyi turvata Hunnien ystävyyteen. Hän oli kavaluudellaan sytyttänyt
tuon tunnetun riidan Ravennalaisen hovin ja Bonifacion välillä, joka
asia jo alkoi kääntyä hänen omaksi turmiokseen, jotta paeta täytyi
Pannonian kautta Hunnien maahan. Mutta sieltä hän palasi sotajoukon
kanssa ja määräsi taas sovinto-ehdot.[434] Tästä aiasta oli Aetio
läntisen Roman oikea herra; ja Hunneille hän luultavasti tässä
tilassa heitti palkinnoiksi sen osan Pannoniaa, missä Sau-virta
juoksee.[435] Se oli vartia-paikka, josta nämä liittolaiset
saattoivat joka hetki rientää hänen avuksensa. Seuraavina vuosina,
jolloin Aetio koetti jälleen asettaa järjestystä Gallian asioihin,
näkyy hänellä olleen apu-väkenä paljon Hunneja, joiden menetys tällä
kertaa mainitaan kovin vallattomaksi. Burgundilaiset itäisessä
Galliassa olivat yrittäneet levitä rajojensa yli ja pakoitettiin
nyt taas rauhaan; mutta Hunnilaiset apujoukot huolimatta tästä
rauhan-teosta karkasivat heidän päällensä ja tappoivat heidän
kuninkaansa.[436] Pari vuotta myöhemmin syttyi sota Länsi-göthejä
vastaan, jotka jo neljänneksen vuosisataa olivat asuneet lounaisessa
Galliassa. Hunnilaiset apujoukot, jotka tällä välin olivat käyneet
Armorikaa nöyryyttämässä, vietiin nyt Loire'n yli etelään. Mutta
tällä matkalla rosvoilivat niin hillittömästi, että uskollisetkin
maan-asukkaat pakoitettiin aseisin tarttumaan heitä vastaan.[437]
Todennäköistä on, että Aetio, vaikka tähän aikaan Galliasta poissa,
ei ollut varsin syytön näihin tapauksiin; sillä varojen puutteesta
hän näyttää antaneen sota-väkensä itse ottaa palkkansa rauhallisilta
maan-asukkailta.[438] Tämä sotaväki oli melkein pelkkiä barbaria,
ja barbarit tällä tavoin jo olivat Länsi-Roman todelliset isännät.
Nämä esimerkit osoittavat selvästi, että Hunnien ja Romalaisten väli
enimmältään oli ystävällistä laatua. Se oli ikäänkuin nämä kaksi
valtaa olisivat jakaneet maailman keskenänsä: Hunnit tosin tytyivät
halvempaan osaan, vieläpä usein olivat avulliset puolustamassa Roman
ihanoita maakuntia, antaen tämän apunsa sitä suuremmalla innolla,
koska Roman häiritsijät olivat muka Hunnien paenneita orjia; --
mutta tästä suosiollisesta käytöksestään vaativatkin aimollisen
palkkansa, ja palkka pian muuttui vuotiseksi veroksi. Jos nyt vero
toisinaan jäi maksamatta, ja liitto siis oli rikkumallansa, saattoi
kyllä tapahtua, että Hunnit ase kädessä saivat sen uudistetuksi.
Niinpä se sama Uldes eli Uldin, joka v. 400 oli Konstantinopoliin
lähettänyt kapinallisen kenraalin pään,[439],ja myöhemmin rientänyt
Stilikonin avuksi Radagaisoa vastaan, mainitaan v. 410 paik.
samonneen Tonavan yli, vaatien että Itä-Roma hänelle maksaisi veron.
Kun Konstantinopolista lähetettiin semmoisia sovinnon tarjouksia,
jotka eivät häntä tydyttäneet, osoitti hän keisarin lähettiläälle
nousevaa aurinkoa, vakuuttaen helposti voivansa, jospa tahtoisi,
valloittaa kaiken, mitä sen säteet valaisivat[440] Heikein samoista
syistä lienee se retki syntynyt, minkä Hunnilais-kuningas Ruas v.
426 teki Thrakiaan, uhaten itse Konstantinopolia.[441] Lähisyytensä
tähden oli varsinkin itäinen Roma helppo Hunnien pitää näin käskyn
ja veron alla, ja tuo kurja Konstantinopolin hovi koetti turhaan
kavalia juoniansa, tauottaaksensa tätä alennustaan. Kun esim. v. 413
paik. eräs luultavasti Hunnilainen kuningas, Donato, oli valalla
petettynä, joutunut Romalaisten valtaan ja nämä häijysti kuristivat
hänen kuoliaaksi, täytyi heidän rikkailla lahjoilla lepyttää Hunnien
kuningasta Kharatonia, joka luultavasti oli Donaton seuraaja, ja
asiat tulivat epäilemättä taas entisellensä.[442] Mutta aina kun
Romalaiset puolestaan täyttivät solmitun sovinnon ehtoja, näyttävät
Hunnitkin tunnollisesti pitäneen rauhan voimissa. Yksi esimerkki,
jos sen oikein käsitän, on siihen selvänä todistuksena. Muutamana
kertana -- aikaa ei tarkemmin määrätä --, kun Hunnien maassa oli
suuri nälkä ja Romalaisilla jonkun sikeläisen sodan tähden ei ollut
elatus-varoja liikenemään, päättivät kaksi Hunnilais-päällikköä,
Kursik ja Basik, joiden käskyn alla suuri kansan paljous oli, lähteä
sodalla toimittamaan elatustansa. Mutta silloinkaan eivät karanneet
Roman alueesen, vaan tekivät vaivaloisen matkan Maiotin ja Kaukason
yli Mediaan saakka, josta kuitenkin Persialaisten nuolet heidät
karkoitti. Syy tähän heidän käytökseensä on tosin kertojalta jäänyt
mainitsematta, mutta saattaa tuskin olla muu, kuin se liitto ja
ystävyys, joka silloinkin lienee heillä ollut Romalaisten kanssa, ja
jota eivät rikkoa tahtoneet.[443]

Ylipäänsä ei petollisuus näytä olleen Hunnien kansallis-vikoja,
ainakaan niin suuressa määrässä kuin esim. Götheiliä ja Frankeilla.
Että raakoja olivat, raaempia kuin Germanilaiset kansat yleensä,
ei ole kieltämistä. Nämä jälkimäiset olivat jo vuosisatoja olleet
sivistyneen maailman lähisyydessä, josta heille huomaamatta kaupan
ja kristin-uskonkin kautta oli viljelyksen siemeniä sironnut; Hunnit
sitä vastoin olivat tuskin ennättäneet selvetä Turanin sumusta,
heidän taipumuksensa olivat osaksi semmoiset kuin Germanilaisten
oli entisinä raaempina aikoina ollut,[444] ja kristillisyys lienee
tuskin ainoata tunnustajaa voittanut heidän seastansa.[445] Mutta
kun Romalaiset vertasivat näiden eri barbarien omituisia vikoja
toisiinsa, mainitsivat tosin Hunnien ja Alanien haureutta, jonka
rinnalla Germanilaisten kansain siveydellisyys kiitosta ansaitsi,
mutta muistuttivat sen siaan, että Alanit, ja luultavasti Hunnitkin,
eivät olleet niin petollisia kuin Göthit ja Frankit.[446]
Luonnollisesti emme saa Romalaiselta kannalta odottaa täydellisempää
kiitosta tässä kohden; sillä Romalaisten oma valtio-taito oli aina
ollut petollisinta laatua, ja aikaa-voittaen Hunnitkin ottivat tästä
sen verran oppia, kuin tarpeellinen oli vastustaessa Romalaisten
hovien kavaloimisia. Kun vihdoin Attila piteli hallitus-ohjat Hunnien
maassa, oli heillekkin tullut täydellinen valtio-taituri, joka
verrattomalla tarkkuudella viritti hankkeidensa ansat. Ja kuitenkin,
kuinka jalo ja suora-sukainen on Attilan käytös, verrattuna
Konstantinopolin hovin ilkiö-juoneihin!

Vähitellen alkoi kuninkaallinen valta Hunnien tykönä lujentua ja
kansan eri heimokunnat siirrettiin tarkempaan yhteyteen. Vielä
v. 413 paik. mainitaan Hunneilla olleen useita pikku-kuninkaita
(ρήγες), joista yksi piti ylimmäisen vallan.[447] Myöhemmin tavataan
hallituksessa kaksi veljestä kerrallaan, Uptar ja Ruas; mutta kuinka
valta on jaettuna heidän välillänsä, ei tarkemmin mainita.[448]
Kun Uptar v. 430 saapi surmansa sota-retkellä Burgundeja vastaan
Main-virran seuduilla, on Ruas yksinäinen hallitsija kuolemaansa asti
v. 434. Mutta hänen jälkeensä taas tulevat kaksi veljestä, Bleda
ja Attila, joiden isä Mundiuk eläissään oli ollut Uptarin ja Ruaan
veli. Jonkun aian perästä Attila surmaa vanhemman veljensä ja on nyt
yksinäisenä kuninkaana Hunnien vallassa.[449] Tämän vallan karttuva
arvo huomataan jo siitä kunnia-nimestä "βασιλεύς", minkä Byzantion
kirjaniekat alkavat antaa Hunnien hallitsijalle; sillä tämä nimi
käytettiin tavallisesti itse Romalaisesta keisarista, mutta ylipäänsä
ei barbari-kansojen kuninkaista.[450]

Jo Ruaassa havaitaan selvästi tarkoitus ko'ota kaikki Hunnit lujemman
vallan alle ja samalla estää Romalaista hallitusta sekaantumasta
Tonavan-takaisiin asioihin. Hän oli jo nähtävästi alamaisuuteen
ajanut useat heimokunnat, joiden ylimykset lähtivät tätä valloitusta
pakoon Roman alueesen. Nyt hän päättää sodalla valloittaa nekin
heimo-kunnat, jotka Balamberin kansan-tulva oli pyörryttänyt mukaansa
Maiotin rannalta aliselle Tonavalle, ja jotka Konstantinopolin
hovi par'aikaa koetti liittoonsa vetää.[451] Mutta samassa hän
myöskin lähettää Konstantinopoliin sanan, uhaten rikkoa sovintonsa
keisari-kunnan kanssa, ell'ei hänelle heitettäisi rangaistaviksi
kaikki ne Hunnit, mitkä olivat paenneet Roman alueesen. Ennen kuin
seikat selvenevät, kuolee Ruas;[452] mutta Bleda ja Attila perivät
hänen tarkoituksensa, ja Attilassa on mies niitä toimeen panemaan.

Se hallitus,, mikä nykyänsä valvoi itäisen Roman asioita, oli liian
kehno vetämään väki-kapulaa tämmöisen miehen kanssa; se tahtoi
rauhan jos milläkin hinnalla, ja siis nyt solmittiin Margon tykönä
Moravan suulla uusi sovinto, jonka vertaista häpeällisyydessä vanha
Roman-valta ei ollut vielä kokenut. Pää-ehdot olivat: 1:ksi että se
vuotinen vero, jolla Romalainen hallitus jo oli tottunut ostamaan
Hunnien ystävyyttä, olisi koroitettava puolesta neljättä sadasta
naulasta kultaa seitsemään sataan naulaan; 2:ksi että Romalaiset
eivät liittoonsa ottaisi ainoatakaan barbarilais-kansaa, joka olisi
Hunnilais-vallan vihollista; ja 3:ksi että kaikki Hunnilaiset
pakenijat sekä ne Romalaiset vangit, jotka olivat lunnaitta
päässeet pakosalle, olisivat takasin annettavat; kuitenkin kävisi
jälkimäisistä maksaa lunnaita 8 kulta-rahaa hengeltä. Lisäksi
Romalaiset sitoutuivat pitämään markkinoita rajalla, missä Hunni
ja Romalainen olisi yhtä turvattuna kaupankäynnissänsä.[453] Näin
oli taas rauha ja ystävyys rakennetta Itä-Roman ja Hunnilais-vallan
välille. Mutta tämä väli ei enää ollut tuota muinaista ystävyyttä,
joka oli syntynyt, kun Hunnit mielellään lainasivat apunsa vanhalle
Romalle ja siitä saivat ansaitun palkkansa. Nytpä ei enää ollut
kysymys palkasta ja palveluksesta. Se oli keisarikunta, joka oli
joutunut käskyn-alaiseksi ja palkitsi käskijänsä vaivan vuotisella
verolla.

Saatuansa nämä asiat suoritetuiksi, läksivät Bleda ja Attila
levittämään valtansa barbari-kansojen yli. Näistä toimista, joihin
7 ajastaikaa näkyy umpeensa kuluneen, ei ole meillä paljo mitään
tarkempaa tietoa; se vain käypi seuraavista tapauksista arvata, että
kaikki itäisen Germanian kansat, kaikki Slavilaiset kansakunnat,
ja kaikki Hunnilais-heimokunnat Wolgan seuduille saakka joutuivat
Attilan vallan alamaisiksi. Turhaanpa Konstantinopolin hallitus vielä
yritti pestata itsellensä liittolaisia kaukaisempien heimokuntien
seassa; Attilan silmä valvoi heitä kaikkia ja tämän silmän edessä
he melkein vaatimatta nöyristyivät.[454] Todennäköistä on, että
Bleda jo näissä toimissa alkoi syrjälle joutua. Häntä ei enää
mainitakkaan niissä uusissa riidoissa, jotka vuodesta 441 syntyivät
Hunnien ja Romalaisten välillä.[455] Neljä vuotta myöhemmin
tapahtui se kamala veljenmurha, jolla Attila anasti jakamattoman
vallan. Tämän tapauksen syitä ja seikkoja emme enää tunne, mutta
todennäköistä on, että Bledan tylsempi käsitys alkoi tuntua
haitalliseksi Attilan valtiollisille hankkeille. Hänen surmansa ei
näytä synnyttäneen mitään mielipahaa Hunneissa, jotka epäilemättä
katsoivat ihan luonnolliseksi, että mahtavin käsi yksinänsä piteli
hallitus-ohjat. Ne keinot, millä Attila taas v. 441 alkoi rakentaa
riitaa keisari-kunnan kanssa, kuvaavat hyvin hänen luonnettansa
ja valtio-tapojaan. Raja-markkinain aikana karkasi Hunnilainen
sota-joukko äkki-arvaamatta Romalaisten päälle ja tappoivat monta.
Kun Romalaiset tästä valittivat, saivat vastaukseksi, että muka
Margon pispa oli varkain käynyt Hunnilais-kuningasten haudoissa ja
niiden kalleukset ryöstänyt. Asia ei ollut paljon todennäköinen;
kuitenkin nyt Attila sillä varjolla kulki Tonavan etelä-vartta,
ryöstäen ja valloittaen kaupungeita. Tuo kanteenalainen pispa,
joka syystä pelkäsi, että hallitus, pulasta päästäksensä, antaisi
hänen ulos sovinnon uhriksi, päätti hädillään tehdä oman sovintonsa
Hunnien kanssa ja toimitti Margonkin kaupungin barbarien käsiin. Kun
tämä riidan aine siis oli loppunut, löytyi kumminkin toinen syy
aina valmiina; oli, näet, taas vuosien kuluessa kokoontunut uusia
Hunnilaisia pakenijoita Roman alueesen. Keisari tällä kertaa ei
suostunut antamaan niitä ulos, ja Attila jatkoi hävityksiänsä.[456]
Parin rauhan-vuoden perästä, joina Attilalla näyttää olleen tekemistä
kotosellaan, ja joiden kuluessa Bledan murha tapahtui, seurasi
vielä julmempi hävitys-retki, joka levisi Thermopyleen saakka, pani
autioksi 70 kaupunkia ja hajotti kaksi Romalaista sota-joukkoa.[457]
Tappelu Khersonesossa vihdoin osoitti keisarille, että hänen
pääkanpunkinsa ei enää olisi turvallisna, ellei hän uusilla
myönnytyksillä osaisi lepyttää Attilan vihaa. Pantiin siis uudestansa
lähettiläs käymään Hunnilais-kuninkaan puheilla, ja entiset
rauhan-ehdot uudistettiin v. 447, mutta vielä kovemmassa määrässä.
Samatekkuin Margon rauhan-teossa kolmetoista vuotta aikasemmin,
luvattiin nytkin antaa kaikki pakolaiset ulos; mutta nimenomaan
lisättiin, että Romalaiset eivät vastakaan ottaisi ketään pakenijaa
suojaansa. Vuotinen vero koroitettiin kolmikertaiseen määräänsä eli
2100 naulaan kultaa, ja paitsi sitä piti nyt kerrallaan maksettaman
6000 naulaa. Vihdoinpa Romalaisten vankien lunnaat koroitettiin
8:sta 12:een kulta-kappaleesen. Näitä ehtoja tuli Theodosion
viivyttelemättä täyttää; sillä Attila lähetti oietis uskotun miehen
Konstantinopoliin ottamaan rahat ja pakolaiset vastaan. Mutta
varasto oli typi tyhjä ja alamaiset jo kyllä veroilla rasitetut.
Katsottiin siis soveliaaksi panna erinomainen vero Konstantinopolin
rikkaiden päälle, joista monikin tässä tilassa köyhtyi paljaaksi ja
mielikarvaudesta hirtti itsensä tai lopetti henkensä nälän-kuolemalla.

Että tämän rauhan-teon perästä Attila oli Itä-Roman herra, ja
Konstantinopolin keisari hänen nöyrin palvelijansa, oli yhtä selvä
asia Romalaisille kuin barbareille, vaikka Romalaiset hallitusmiehet,
kuten Prisko sanoo, "teeskelivät itse määränneensä rauhan
ehdot".[458] Kuinka barbari-kuningas käytti tämän herruutensa, sopii
kertoa Priskon omilla sanoilla:

"Rauhan-teon jälkeen pani Attila taas lähettiläitä käymään
Itä-Romalaisten luona, vaatien pakolaisia ulos. Nämä lähettiläät
otettiin vastaan ja kunnioitettiin runsailla lahjoilla, mutta saivat
vastaukseksi, että pakolaisia ei enää ollut. Uudesta tuli toisia
lähettiläitä, ja kun nämätkin olivat lahjoista rikastuneet, ilmaantui
yhä toisia kolmannen ja neljännenkin kerran. Sillä Romalaiset
käyttivät anteliaisuutta, varoen ett'ei rauha rikkuisi; Attila taas
teki tästä pilkkaa, keksien yhäti tyhjiä tekosyitä ja asioita, joita
toimittamaan hän lähetti Romalaisten ty'ö, keitä tahtoi rikastuttaa.
Mutta Romalaiset olivat hänelle kaikissa kuuliaiset ja ottivat hänen
käskynsä vastaan niinkuin herran ja haltian käskyjä. Niinpä he nyt
nöyrytetyinä Attilaa palvelivat, mutta muita vihollisiansa vastaan
hankkivat vastarintaa".[459]

Yksi pykälä, josta ei viimeisessä rauhan-teossa puhuttu mitään,
ilmaantui vuotta myöhemmin, kun Attila uusilla lähettäjäisillä antoi
Theodosion tietää, että Tonavan koko etelä-varsi viiden päivä-matkan
leveältä oli muka viime sodassa valloitettua maata ja siis kuului
Hunnien valtaan. Tästä uudesta seikasta täytyi keisarin panna
juhlalliset lähettäjäiset käymään itse Attilan hovissa Theiss-virran
takana. Meille on säilynyt näiden lähettiläisten matkasta lavea
ja suuri-arvoinen kertomus, missä historioitsija Prisko, joka
itse oli muassa, antaa elävän kuvan Attilasta ja koko hänen
ympäryksestään.[460] Mutta melkein näytelmällisen jännityksen saapi
tämä kertomus niistä murhan-vehkeistä, joihin Theodosion ministeri,
eunukki Khrysafio, luuli voivansa ostaa Hunnilaisen käden tuota
pelättyä vihollista vastaan. Attila, joka täydellisesti voipi luottaa
palvelijainsa uskollisuuteen,[461] tuntee jo melkein ensi hetkestä
tämän kavalan hankkeen kaikki seikat, mutta malttaa levollisesti
mieltänsä, kunnes saapi selvät todistukset Romalais-hovin
syyllisyydestä; hän ikäänkuin tekee leikkiä otuksestaan, ennen
kuin lyö kuolettavaiset kynnet sen ihoon. Mutta kun vihdoin
Romalaisen hallituksen koko riettaus on paljastettu, lähettää hän
Konstantinopoliin seuraavan sanoman: "Attila, Mundiukin poika,
ja Theodosio ovat molemmat syntyneet jaloista vanhemmista; mutta
Theodosio on langennut peritystä jaloudestaan, antautuen Attilan
veronalaiseksi käskyläiseksi. Onko sitten oikein, että hän, niinkuin
pahan-kurinen orja, virittää salaisia pauloja paremmallensa?
Attilapa siis ei tahdo lakata häntä syyttelemästä, ellei eunukki
anneta ulos rangaistavaksi."

Konstantinopolilaisen hovin hätä ja hämmästys oli kumminkin tällä
kertaa hyvin ansaittua. Valtakunnan etevimmät miehet lähetettiin
Attilaa lepyttämään ja hänen vaatimuksillensa ei tehty enää mitään
estettä. Mutta Hunnilais-kuningas, joka oli saanut täydellisesti
nöyryttää keisarin, ei pitänyt enää lukua vähäisistä seikoista. Hän
luopui vaatimatta oikeudestaan Tonavan etelä-varteen, hän ei enää
ahdistanut keisaria noiden Hunnilaisten pakenijain tähden, vieläpä
lahjoitti vapauden useille Romalaisille vangeille. Näytti melkein
niinkuin hän olisi väsynyt kiedottelemaan tätä kurjaa Itä-Romaa,
joka ei enää osannut vähintäkään vastarintaa tehdä. Sitä suuremmalla
innolla hän nyt kääntyi Länsi-Romaa kohden, missä Aetio oli hänelle
edes arvollinen vastustaja.

Ylipäänsä meillä on paljoa vaillinaisemmat tiedot Attilan ja
Länsi-Roman välistä näinä edellisinä vuosina. Muutamat esimerkit
kuitenkin osoittavat, ett'ei hän Ravennankaan hovia säästänyt
nöyrytyksistä ja että Länsi-Romalainenkin hallitus pyrkieli
noudattamaan hänen mielensä vaiheita.[462] Mainittavaa on, että siitä
saakka, kun Attila hallitukseen tuli, ei enää nähdä Hunnilaisia
apujoukkoja Länsi-Roman sotaväessä. Tämän palvelus-viran hän näyttää
katsoneen alentavaiseksi kansallensa ja kohta alusta tauottaneen.

Hänen riidan-aloitteet Länsi-Roman kanssa ansaitsevat erittäin
mainita. Keisari Valentinianolla oli eräs Honoria niminen sisar, joka
jo Attilan ensimäisinä hallitusvuosina oli saanut päähänsä tulla
Hunnilais-kuninkaan puolisoksi ja lähettänyt hänelle kihla-sormuksen.
Attila ei ollut asiasta milläänkään ja Honoriakin jo oli taipunut
toisiin rakkauden liittoihin. Mutta nyt 15 vuoden kuluttua tuli
yht'äkkiä Ravennaan Hunnilainen lähettiläs, joka vaati Attilalle
hänen morsiamensa ja myötäjäisiksi toisen puolen valtakuntaa. Turhaan
hänelle vastattiin, että Honoria jo oli toiselle naitu, ja että,
jos niin ei olisikkaan, Roman valtakunta ei missään tapauksessa
menisi vaimo-puolelle perinnöksi. Attila pysyi vaatimuksessaan ja
lähetti todistukseksi kihla-sormuksen Ravennaan näytettäväksi.[463]
Samaseen aikaan virisi eripuraisuus uudestaan Itä-Romankin kanssa.
Silloin Attila lähetti ulos kaksi Göthiläistä sanansaattajaa, toisen
Konstantinopoliin, toisen Ravennaan; heidän piti astuman kumpasenkin
keisarin eteen ja tuoman heille Hunnilais-kuninkaan sanoma: "Attila,
minun herrani ja sinunkin, käskee sinun valmistaa hänelle palatsin;
sillä hän tulee!"[464]

Että ensimäinen puuska kääntyi länteen päin ja Galliaa vastaan,
tuli omituisista syistä ja seikoista. Tosin nyt asiat Itä-Romassa
par'aikaa muuttuivat toiselle kannalle. Theodosio kuoli, Khrysafio
sai ansaitun rangaistuksen, ja uusi keisari Markiano ei enää taipunut
veron-maksuihin, vaan lupasi ystävilleen lahjoja, vihollisillensa
terävää rautaa. Mutta tämä seikka ei nä'y paljon vaikuttaneen
Hunnilais-kuninkaan tuumiin. Päin-vastoin Attila näkyy kokonaan
ylenkatsoneen itäistä keisari-kuntaa, jota hän jo niin usein oli
nöyryttänyt[465] Lännessä sitä vastoin oli hänellä kokonansa uusi
vaikutus-ala, ei ainoastaan keisari-kunnan vaan barbari-kansojenkin
suhteen; tarkemmin sanoen, tässä oli vielä iso-jako tekemättä
keisarikunnan ja Hunnilais-vallan välillä. Isoin osa Gallian
maakuntaa oli barbari-kansojen hallussa, jotka nimeksi tunnustivat
itsensä Roman alamaisiksi; mutta näiden kansojen joukossa olivat
Länsi-göthitkin, joita Hunnilais-hallitsija saattoi pitää paenneina
orjinaan ja joita vastaan Genserik par'aiksa häntä yllytti.[466]
Itse Germaniassakin, Gallian raja-seuduilla, oli Aetio ruvennut
sekaantumaan Frankilaisten heimokuntain asioihin, ja Attilan täytyi
tässä kohden valvoa Hunnilais-vallan luultua oikeutta.[467] Näin
syntyi v. 451 se suuri sota, joka syöksi puolen miljoonaa barbareja
Loire'a vastaan. Tämän retken monituisia vaiheita ei ole tässä tila
laveammin kertoa.[468] Karkotettuna Galliasta, hän seuraavana vuonna
vei sota-laumansa Italiaan, hävitti Aqvileian ja Milanon ynnä koko
seudun Fo-virtaan saakka, ja uhkasi ikuista Romaa. Silloin Romalaiset
lähettivät paavi Leoni Suuren pyytämään rauhaa. Attilan ylpeys oli
tydytetty, kun Länsi-Roma sitoutui maksamaan vuotisen veron,[469]
ja hänen laumansa, rikastuneina voittosaaliista, vetäytyivät taas
Alppien yli Hunnien maahan. Mutta mennessään hän vielä uhkasi tulla
toisen kerran julmempana, ellei Honoria, hänen morsiamensa, hänelle
lähetettäisi. Samassa hän lähetti Konstantinopoliin sanoman, että
Itä-Roman taas tulisi vuoro kokea Attilan kättä, ellei Markiano
suorittaisi veron, minkä Theodosio oli päällensä ottanut.[470]

Lukija tietää, kuinka äkillinen kuolema teki lopun näille ja
vastaisille hankkeille, ja kuinka se suuri valta, minkä Attila oli
rakentanut, kohta hänen kuoltuaan hajosi ja hävisi. Hänen pojissansa
ei ollut sitä miestä, joka olisi voinut jatkaa isän työtä; heidän
välillensä syttyi eripuraisuus, ja koko tuo lauma Germanilaisia
kuninkaita, mitkä olivat Attilan alamaisina palvelleet ja
vapistuksella noudattaneet hänen silmänsä pienintä viittausta.[471]
löysivät nyt tilaisuuden luoda ikeen päähänsä. Niinkuin 80 vuotta
aikasemmin riehuivat taas kansakunnat Tonavan pohjois-rannalla,
ja nyt oli Hunnien vuoro siirtyä sialta itään päin. Mutta heidän
nimensä osasi vielä synnyttää kauhistusta Roman alueessa,[472] ja
Attilanpa puutuneesta kädestä näytti vielä lähtevän ne vitsaukset,
jotka ahdistivat ja hävittivät Romalaista maailmaa. Se oli Attilan
käsikirjoittaja Orestes, joka asetti poikansa Länsi-Roman viimeiseksi
keisariksi; -- se oli yksi Attilan entisiä sotamiehiä, Rugilainen
Odoaker, joka tämän läntisen keisari-kunnan tauotti; -- se oli
vieläkin Itä-göthein kansakunta, Attilan entiset alamaiset, jotka
vihdoin ottivat koko Italian haltuunsa. Sen kauhun lisäksi, minkä
Attilan omat teot olivat synnyttäneet, tulivat kaikki ne edelliset
ja jälkeiset kauhut, jotka liittyivät mikä milläkin tavalla hänen
ja hänen kansakuntansa nimeen, ja niin hän on kansojen muistossa
tullut olemaan "Jumalan vitsa" ja "ihmiskuntiin vasara", kamalan
hävityksen itse-omainen ilmestys.[473] Mutta Suomen-suvun on oikeus
hänessä nähdä jotakin muuta. Hän on Unkarin kansallisissa tarinoissa
ei ainoastaan sukumme kuuluisin sankari, vaan myöskin tämän
Suomen-sukuisen vallan ensimäinen perustaja, -- Arpad'in ja Pyhän
Stephanon edeltäjä ja esivanhin.[474]



VIII.

Katsahdus jälkimäisiin Hmmilais-valtoihin.


Olen maininnut, kuinka Attilan kuoleman jälkeen hänen valtansa
kohta hajosi, ja Hunnien heimokunnat taas karkoitettiin Dnieperin
seuduille. Yksi ainoa kiinteä tappelu Netad'in tykönä Pannoniassa,
missä Attilan vanhin poika, Ellak, sekä hänen kanssansa lähes 30,000
Hunnia ja Hunnien liittolaisia kaatui, toimitti Germanilaisille
voiton ja vapauden. Nytpä Hunnien entiset asunnot Tonavan ja
Karpatien välillä tulivat Gepidaen haltuun; näiden länsi-puolelle
asettuivat Itä-göthit; mutta Attilan heimokunnat siirtyivät Mustan
meren rannikoille, niille sioille, joista muinoin olivat ajaneet
Göthiläiset.[475] Turhaan tästä vielä yrittivät valloittaa entisen
alueensa keskisen Tonavan varsilla. Heitä lyötiin kahdesti, vv. 455
ja 462; muutamat Attilan poi'ista muuttivat Tonavan etelä-puolelle
Roman alamaisiksi, ja kun vihdoin Dengizik, se Attilan poi'ista,
joka vielä säilytti isänsä hengen, oli saanut surmansa retkellään
Itä-Romaa vastaan v. 469, näytti viimeinenkin jäänös Attilan suuresta
vallasta hävinneen.[476]

Mutta paljon kuitenkin erehdytään, jos luullaan Hunnien kansakunnan
ja nimen nyt samassa myöskin hävinneen maailmasta. Tämä nimi tosin
alkaa saada epävakaisemman merkityksen, ja sen rinnalle ilmaantuu
muita nimiä, sitä myöden kuin kansan eri heimokunnat tulevat
tarkemmin näkyviin. Mutta ne entiset Hunnit, jotka kerran asettivat
vastapäätä sivistynyttä Romalais-maailmaa toisen barbarilaisen
maailman, eivät suinkaan ole olemattomiin kadonneet, vaikka heidän
mahtavuutensa on kukistunut ja heidän oma yhdistys-siteensä höltynyt
ja hajonnut.

Merkittävin niistä uusista nimityksistä, jotka nyt näkyviin tulevat,
on Kutrigurien heimokunta,[477] joka asua Tanaista länteen päin ja
selvästi on Attilan ja Dengizikin entistä kansaa. Tanain itä-puolella
taas asuu eri hallitsijansa alla Utigurien heimokunta,[478] joka
kuitenkin sekä syntyperältä että tavoilta ja kieleltä on yhtä kansaa
kuin Kutriguritkin.[479] Luultavasti samaa heimokuntaa ovat Onogurit
eli Hunugurit, jotka samoilla seuduilla mainitaan.[480] Lähempänä
Kaukasoa taas tavataan Sabeirit eli Savirit sekä alisen Wolgan
puolella Akazirit eli Katsarit. Mutta yleisemmäksi nimeksi entisille
Attilan heimokunnille, Kutrigureille ja Utigureille, ilmestyy pian
nimitys: Bulgarit, joka kauan aikaa tulee olemaan Itä-Roman kammona.
Tämä nimi, jos saamme Armenian historioitsijoihin luottaa, oli tosin
paljoa vanhempi, mutta tnlee nyt vasta Byzantiolaisille tutuksi.[481]
Että nämä Kutriguri-Onoguri-Bulgarit[482] olivat periänsä samaa kuin
muinaiset Hunnit, todistaapi paitsi ne seikat, jotka jo ennen olen
siinä asiassa maininnut[483] myöskin yhtäläisyys kansallisissa
tavoissa. Niinkuin Hunnit Ammianon aikana käyttivät pauloja
sota-aseiksensa, niin Bulgaritkin tiesivät suopungeilla kietoa
vihollisensa.[484] Ja samatekkuin Hunnit Attilan kuoltua osoittivat
mureensa kasvojen leikkaamalla, niin Kutriguritkin tappionsa
jälkeen Konstantinopolin edustalla v. 559, murehtivat samalla tapaa
kaatuneitansa.[485]

Mahdotonta ei kuitenkaan ole, että samaan aikaan kuin Attilan
Hunnit sysättiin takasin Mustan meren rannikoille, myöskin muita
Suomen-sukuisia heimokuntia tuli idästä päin. Eräs lyhyt tieto
Priskon tykönä mainitsee, kuinka Turkin-sukuiset Avarit Aasiassa
heittivät entiset asuin-siansa ja törmäsivät Sabirien päälle,
jotka taas ajoivat Saragurit, Urogit ja Onogurit altansa. Nämäpä
sitten voittivat Akazirit useissa tappeluissa ja lähettivät liiton
tarjouksia Konstantinopoliin.[486] Tämän mukaan näyttää, niinkuin
Onogurit ja Sabirit nyt vasta olisivat tulleet Wolgan yli Eurooppaan.
Mutta epäilemättä olivat nekin likeistä sukua niille muille
Hunnilaisille, joiden viereen nyt tulivat asettamaan.

Tässä tilassa pysyvät asiat vuosisadan aiat, jonka kalnessa
Itä-Roman valta kärsii paljon häiriötä Bulgarien läntiseltä
heimokunnalta, Kutrigureilta. Nämä näyttävät yhä säilyttäneen entistä
isännyyttään Slavilaisten kansain yli ja tästä liitosta syntyivät ne
hävitys-retket, jotka vuodesta 499 alkaen moneen kertaan kävivät
Kreikkalaisen keisarikunnan yli Hellespontoon ja Thermopyleen saakka.
Sillaikaa kun keisarikunta oli tulisen riidan vallassa Kristuksen
kahdesta luonteesta, tunkivat nämä joukot, joiden taikauksia
pelättiin yhtä paljon kuin heidän aseitansa, itse Konstantinopolin
lähiseuduille, ja keisari Anastasio näki tarpeelliseksi rakentaa
pääkaupungin suojelukseksi pitkän muurinsa. Myöhempi retki v.
539 levitti hävityksen Hellesponton yli Vähä-aasian rannikolle
ja Kreikan mannermaalla Korinthon lahdelle asti. Mutta kaikkien
kuuluisin on se sota, jolla Kutrigurien hallitsija Zabergan v. 559
ahdisti itse Konstantinopolia, joka ainoastaan vanhan Belisarion
taidolla pelastettiin.[487] Sillä välin maksoi keisarikunta näille
hävittäjillensä tavallisen liittolais-veron, joka ainoastaan yllytti
heitä uusiin vaatimuksiin ja uusiin retkiin.[488] Vihdoin Justiniano
I osasi sytyttää sotaa Utigurien ja Kutrigurien välille, ja nämä
veljes-kansat nyt hävittivät toisiansa huimassa vihan melskeessä.[489]

Tällä välin oli taas keskisessä Aasiassa tapahtunut valtakumous,
jonka vaikutukset pian tuntuivat Tonavan rannoille. Vuoden 550
paik. syntyi Turkk'-Uigurien suuri valta, joka länteen päin levisi
Suomen-suvun alueelle ja lounassa hävitti Efthalitain valtakunnan
Oxon seuduilla.[490] Tämän vallan hallitsija otti arvo-nimen "Suuri
Khakaani" ja mainitsi itsensä "seitsemän sukukunnan haltiaksi sekä
maailman seitsemän ilma-alan herraksi".[491] Niinkuin tämmöisissä
seikoissa tavallista oli, lykkäsi Turkkilais-valloituksen puuska
pakolaisia Eurooppaan, ja Balamberin sekä Attilan päivät näyttivät
melkein yhtä-haavaa koittavan uudelleen. Se kansakunta, mikä nyt
näkyviin tulee, tunnetaan tavallisesti Avarien nimellä. Mutta sen
oikeasta syntyperästä jutellaan seuraavalla tavalla.

Til-nimisen virran varrella asui muka suuri ja sotaisa kansakunta,
nimeltä Ogor, jonka näihin aikoihin Turkin khakaani laski valtansa
alle. Mutta kaksi sen heimokuntaa, nimeltä Uar ja Khunni, lähtivät
pakosalle ja tulivat Katsarien, Unnugurien ja Sabirien asuinsioille.
Nämä luulivat tulijat Avareiksi, ja koska se kansa oli kauan
aikaa ollut Keski-aasian mahtavia, niin Hunnilais-heimokunnat
suuresti hämmästyivät ja lähettivät lahjoja alamaisuuden merkiksi.
Mutta Uar ja Khunni, kun näkivät tämän erehdyksen heille niin
edulliseksi, ottivat ollaksensa Avareja olevinaan ja antoivat
hallitsijallensa Turkkilaisen arvo-nimen: khakaani.[492] Tultuansa
Romalais-vallan lähisyydelle Kaukason tienoilla, löysivät tilaisuuden
panna lähettiläitänsä Konstantinopolissa käymään, ja niin nyt
v. 558 keisari-kunta ensi kerran teki tämän uuden kansakunnan
tuttavuutta.[493] Koko Konstantinopoli tuli liikkeelle katselemaan
näitä outoja muotoja, jotka kantoivat hiuksensa pitkinä palmikoina
niskasta alaspäin. Luultavaa on, että tämä pään-puku kuului heidän
teeskeltyyn Avarilaisuuteensa; sillä nimen-omaan mainitaan, että
heidän muu pukunsa oli varsin sama kuin muilla Hunneilla, s.t.s.
Bulgareilla ja heidän heimokansoillaan.[494] Että näiden sukuakin
olivat, on tuskin epäilemistä. Mutta se vieras nimi, minkä olivat
omin luvin anastaneet, tulee nyt heidän kauttansa kuulusaksi yli
Euroopan ja on historiassa jäänyt heidän omaksensa.

Päästyänsä Roman liittolaisiksi, kävivät Avarit sotaa Sabireja,
Utigureja ja muita Hunnilaisia lahkoja vastaan. Heidän matkansa
kävi yhä länteen päin. Kutrigurit, joita sota Utigureja vastaan
oli heikontanut, joutuivat helposti tämän uuden tulvan saaliiksi;
Slavilaiset Antat eivät parempaa onnea kokeneet, ja ennenkuin viisi
vuotta oli kulunut, seisoi Avarien khakaani Tonavan rannalla, vaatien
keisarilta asuinsioja itselleen ja kansallensa. Justiniano kuitenkin
tiesi soveliaalla tavalla pyörryttää tämän vaarallisen pyynnön, ja
khakaani Baian -- tämä nimi nyt ensi kerta mainitaan -- tytyi täksi
kertaa tavalliseen liittolais-veroon.[495] Mutta hänen silmänsä
olikin jo keksinyt arvollisemman saaliin, joka niinkuin valmis
hedelmä lupasi itsestään varista hänen käteensä.

Olen edellisessä maininnut, että Gepidat olivat Attilan kuoleman
jälkeen asettuneet Hunnien entisille asuinsioille. Sata vuotta
myöhemmin elivät vielä samoilla asemilla, mutta heidän läntiset
naapurinsa, Itä-göthit, olivat jo aikaa lähteneet muille retkille
ja siaan olivat tulleet Longobardit, joiden kanssa heille
syntyi verinen vihollisuus. Baian kohta käsitti, mikä tästä
tilasta oli lähtevä, ja odotti aikaansa. Sillä välin hän näyttää
levittäneen valtansa Slavilaisten kansain yli ja eteni Elben
seuduille Thyringenissä, missä teki liiton Frankkien kanssa.[496]
Vihdoin oli lopullinen ottelus tapahtuva Longobardien ja Gepidain
välillä. Edelliset, jotka par'aikaa lähtöä valmistivat Po-virran
seuduille, lupasivat Baianille avun hinnaksi ei ainoastaan Gepidain
asuin-paikat, jos ne valloitettaisiin, vaan lisäksi omatkin
tiluksensa Pannoniassa. Näillä ehdoilla solmittiin liitto v. 568.
Koko Gepidain kansa teloitettiin tai joutui orjuuteen, ja uusi
Hunnilais-valta asettui samoille asemille, mistä muinaiset Hunnit
olivat vallinneet.

Se kansa, joka näin onnellisesti oli päässyt Attilan perilliseksi,
ei ollut mitään lukusaa väestöä: Turkkilaiset arvasivat nämä
pakenijat ainoastaan 20,000:ksi.[497] Vähäistä myöhemmin tuli
lisäksi kolme muutakin lahkoa, nimeltä Tarniak, Zabender ja
Kotzagerit, jotka myöskin olivat samaa Uar- ja Khunni-sukua, ja samaa
tietä koin entisetkin pakenivat Turkkilaisten vallan alta. Nämä
yhdistyivät Avarilais-valtaan, jonka väestö tällä tavoin lisääntyi
10,000:lla.[498] Paitsi sitä pysyivät läntiset Bulgarit, Kutrigurit,
samatekkuin iso osa Slavilaisia kansoja Baianin käskyn alla. Sitä
vastoin Utigurit ja muut heimokunnat itäpuolella Tanaita joutuivat
Turkin vallan alamaisiksi.[499] Parin vuosikymmenen kuluessa oli
siis Kiinan rajoista Frankkien maahan saakka barbarilaisen maailman
muoto merkittävällä tavalla muuttunut, ja Suomensuku taas hallitsi
Tonavan varsilla Ens-joelle asti. Tämä toinen Hunnilais-valta ei
kuitenkaan tullut paljoa kestävämmäksi kuin ensimäinenkään. Sen
loiston aika loppui jo vuoden 630 paik., jolloin Slavilaiset lännessä
ja Bulgarit idässä vapautuivat; mutta sen viimeinen perikato tapahtui
vasta lopulla 8:tta vuosisataa Kaarlo Suuren aseilla, joka näin oli
kostavanansa Attilan muinaista retkeä Galliaan.[500]

Ylipäänsä on Avarilais-vallan historia kovin vähän tunnettu ja
sen sisälliset laitokset vielä vähemmin. Itse khakaanin rinnalla
mainitaan toisinaan eräs muu virkamies, nimeltä "Jugur"; mutta hänen
toimensa laatua ei selitetä. Alisina käskyn-haltioina tavataan
Tudun'it, joka arvonimi, niinkuin khakaaninkin, on lainattu
Turkkilaisilta.[501] Mitä Avarien uskontoon tulee, se näkyy olleen
samaa shamanisuutta, mikä muillakin Suomen-sukuisilla kansoilla
tavataan.[502] Että sen ohessa nimittivät taivaallisen tulen
jumalaksensa, nähdään Baianin hirmuisesta valasta, jolla hän petti
Romalaiset.[503] Kaikista niistä sodan ja ystävyyden vaiheista,
mitkä tapahtuivat Avarilais-vallan ja keisarikunnan välillä, näkyy
selvästi, että Avarien kansakunta oli kavalampaa ja valapattoisempaa
luonnetta kuin mikään muu entinen tai jälkeinen barbari-kansa, jota
Byzantion historia tuntee.[504] Alamaisiansa Slavilaisia vastaan
he sen ohessa harjoittivat ylpeintä väkivaltaa ja tiranniutta;
sillä sodassa nämä onnettomat sysättiin aina ensiksi surman suuhun,
rauhassa taas heidän vaimonsa, tyttärensä ja tavaransa olivat Avarien
mielivallassa. Tämä Avarien ylpeys ja heidän lopullinen perikatonsa,
on kauan aikaa pysynyt Slavilaisten kansain muistossa. Venäjän
Nestor mainitsee muinais-tarujen mukaan heidän ko'okkaat vartensa
ja kopeat mielensä, ja kuinka Jumala rangaistukseksi hävitti heidät
suku-puuttoon asti. Tästäpä, sanoo Nestor, on vielä sananlaskuna:
hävinneet niinkuin Avarit, ett'ei lankoa, ei perillistä jäänyt.[505]

Vielä aikasemmin, kuin Avarien mahtavuus loppui, hajosi jo v. 582
paik. suuri Turkin valta eri kappaleisin, ja Suomen-sukuiset kansat
Tanain ja Wolgan välillä tulivat vähitellen omille valloilleen.
Katsarit, entiset Akatsirit, tulevat uudesta näkyviin v. 626,
jolloin ovat keisari Heraklion liittolaisina retkellä Persiaa
vastaan.[506] Vähäistä myöhemmin Kutriguri-Bulgarit vapautuvat
Avarilais-vallan alta, ja nyt heidän itäiset heimolaisensa,
Utigurit ja Unugurit, näyttävät heihin yhdistyvän. Näin syntyy
uusi Bulgari-kansa Tanain seuduilla. Ala on liian ahdas näille
kahdelle uudesta-syntyneelle kansakunnalle, ja 7:nnen vuosisadan
keskupaikoilla tapahtuu tärkeitä muutoksia, joiden eri seikkoja
emme tarkoin tunne. Loppu-päätös vain on, että Katsarien mahtava
valta asettuu alisen Wolgan länsi-varrelle ja siitä leviää Bulgarien
asuinsioille. Sitä vastoin Bulgarien kansakunta halkenee ja lähtee
kahdelle eri haaralle. Yksi osa Bulgareja tulee Katsarien alamaisiksi
ja tavataan sitte monta vuosisataa asettuneena keskisen Wolgan
varrella, lähellä Kaman suuta. Toinen osa Bulgareja taas ryntää v.
678 paik. alisen Tonavan yli, valloittaen keisarikunnalta sen maan,
mikä on tullut kantamaan heidän nimensä.[507] Tässä nämä Tonavan
Bulgarit tapasivat edellänsä lukuisamman Slavilaisen väestön,
jonka kanssa aikaa voittaen hämmentyivät yhteen ja ovat sillä
tavoin kokonaan kadottaneet alkuperäisen kansallisuutensa.[508] Se
lyhyt-ikäinen Turkkilainen valta, jonka alta nämä kansakunnat nyt
olivat vapautuneet, oli kumminkin jättänyt tuntuvia jälkiä, varsinkin
heidän hallitus-muotoonsa. Muutamia Tnrkkilaisia arvonimiä, niinkuin
"khakaani", "tarkan" y.m., näkyy sekä Tonavan Bulgareille että
Wolgan Katsareille perinnöksi jääneen, ja erittäin Katsareilla
tavataan hallitus-menoissakin joitakuita Turkkilaisia aineita.[509]

Äsken mainitun Bulgarilaisen siirto-retken perästä vallitsee kahden
vuosisadan tyven tällä kansain-vaellusten aavalla merellä muinaisessa
Skythiassa. Tämän pitkällisen rauhan suojelee Katsarien valta,
joka vähitellen leviää Dnieperiin asti, pitäen Slavilaiset kansat
Kiovan ja Mohilevan seuduilla, -- Poljanit, Sieverjanit, Wiatitzit
ja Radimitzit --, veron-alaisinansa.[510] Etelässä heidän valtansa
ulottuu Wolgan suulta pitkin Kaspian merta Derbendin porttiin saakka
ja tästä pitkin Kaukason juurta Krimin saarennolle, missä eräs pieni
Göthiläinen kansan-jäänös vihdoin lopulla 8:tta vuosis. joutui heidän
alamaisuuteensa. Pohjassa näyttävät Wolgan Bulgarit ja luultavasti
useat muut Suomen-sukuiset heimokunnat tunnustaneen Katsarien
isännyyttä. Heidän suhtansa Kreikan keisarikunnan kanssa todistavat
Katsari-vallan nauttimaa suurta arvoa. Jo v. 696 oli keisari
Justiniano Rhinotmeto maanpakolaisuudessaan nainut Katsari-khakaanin
sisaren,[511] ja v. 726 haki keisari Leoni Isaurilainen poiallensa
Konstantino Kopronymolle khakaanin tyttären puolisoksi.[512] Tästä
jälkimäisestä aviosta syntyi Leoni, liikanimeltä Katsari, joka isänsä
jälkeen tuli keisariksi. Oikeastansa tämmöiset naimisliitot barbarien
kanssa olivat keisarikunnan lakia vastaan,[513] ja ainoastaan
Katsarien nauttima suuri arvo saattoi vaikuttaa poikkeuksen tässä
kohden. Samaa kunnioitusta myöskin todistavat Kreikkalaisen
hovin säännöt kirjeiden suhteen, jotka lähetettiin vieraille
hallitsijoille; sillä Katsarien hallitsijalle päälle-kirjoitus
kuului: "jaloimmalle, kuuluisimmalle Katsari-maan khakaanille", ja
sinetiksi käytettiin kolmen solidon painava kulta-kupura; mutta
monelle muulle mahtavalle, esim. Paaville, Ranskan kuninkaalle
j.n.e., pantiin halvempi päällekirjoitus ja ainoastaan kahden
solidon painava kupura.[514] Todella olikin keisarikunnan täysi
syy pitää Katsarit kunniassa; sillä nämäpä nyt kaksi vuosisataa
hillitsivät kansa-kuohun laineet Skythiassa, josta keisarikunnalle
tavallisesti vaarallisimmat puuskat olivat tulleet. Minkä hyvän työn
he sillä tekivät, näyttää Konstantinopolin hallitus käsittäneenkin,
ja niinkuin jo olen maininnut, valmistivat heille Kreikkalaiset
rakenturit v. 835 paik. Sarkelin linnan, joka Tanain varrelta
vartioitsi Skythian aukeita.[515] Vähäistä myöhemmin näyttää
kristinuskoa Kreikan puolelta heille saarnatun;[516] mutta jo
sitäkin ennen oli Juutalaisuus voittanut heissä tunnustajia, niin
että itse kkakaani ja hänen ylimyksensä olivat Moseksen uskoa.
Myöskin Islam, ja se kentiesi kaikkien aikasemmin, oli levinnyt tähän
merkilliseen kansaan,[517] joka sivistyksessä kohosi korkeammalle
kannalle kuin mikään Turanilainen väki sitä ennen.

Valitettavasti meillä ei ole mitään tarkempia tietoja Katsarien
sisällisistä oloista heidän mahtavuutensa aikana. Tosin Armenian,
Georgian ja Persian historia heitä mainitsee jo 4:nnestä vuosisadasta
asti ja khalifi-vallan aikana on heillä tuon-tuostakin sotaa
Arapialaisten kanssa. Mutta vasta 10:nnellä vuosisadalla, kun
heidän onnensa jo on alenemassa, antavat Arapialaiset matkustajat
tarkempaa selitystä heidän sisällisistä seikoistaan, ja eräs kirje,
minkä khakaani Joseph samaseen aikaan näyttää kirjoittaneen eräälle
Espanjalaiselle rabbille, nimeltä Khasdai ben Ishak, vahvistaa
osaltansa nämä Arapialaisten antamat tiedot. Näihin tietoihin
täytyy lähettää vähäinen silmäys, ennenkuin ryhdymme niihin
uusiin tapauksiin, jotka vuosisataa aikasemmin alkoivat valmistaa
Katsari-vallan perikatoa.

Merkillisintä on mitä Arapialaiset tietävät hallitusmuodosta
kertoella. Ylimmäisenä hallitsijana on muka Khakaani, joka ei
kuitenkaan ryhdy hallitus-toimiin, vaan asettaa erään toisen miehen
Siaiseksensa. Tämä Siainen, jonka arvonimi on Beh eli Pekh,[518]
käskee ja kieltää, hallitsee ja vallitsee, mutta kohtelee Khakaania
suurimmalla kunnioituksella. Sekä Khakaani että Siainen ja kaikki
ylimykset ovat uskonnoltaan Juutalaisia. Kuitenkin Khakaani pitää
25 puolisoa, lähisten ja alamaisten kuninkaiden tyttäriä, ja paitsi
sitä 60 jalkavaimoa. Ainoastaan ylimmäiset virkamiehet pääsevät
Khakaanin puheille, ja kun hän joskus, noin joka neljäs kuukausi,
ulkona liikkuu, laukee jokainen kasvoilleen, kunnes hän on ohitse
mennyt. Mutta Siaisella on kaikki käskyn valta, ja häntä totellaan
ehdottomasti. Khakaanit otetaan määrätystä suvusta, mutta Siaisen
määrää Khakaani. Kun entinen Siainen on kuollut ja toinen on virkaan
asetettava, tuodaan tämä khakaanin eteen, joka pitää hänelle
soveliaan puheen hallitus-toimen velvollisuuksista ja oikeuksista.
Sitten Khakaani sitoo silkki-nuoran uuden virkamiehen kaulaan ja
alkaa kuristaa. Mies on menehtymäisillään; nytpä häneltä kysytään,
montako vuotta hallita tahtoo. Mitä hän silloin kuoleman-tuskissa
vastaa, tulee hänelle määräksi; jos Siainen enemmän aikaa
elää, niin hän tapetaan. Tämä kummallinen tapa näyttää olleen
Turkkilainen.[519] Täydellinen uskonnon vapaus niin pakanoille
kuin Kristuksen, Moseksen ja Muhammedin tunnustajille, seisova
12,000-miehinen armeija, järjestynyt oikeus-laitos, sekä
maanviljelyksen tila Itil-nimisen pääkaupungin ympäristöillä, --
tämä kaikki todistaa kansan korkeata sivistystä. Itse Itilin
kaupunki levisi kahden puolen Wolgaa; itäisessä osassa asuivat
kauppamiehet, läntisessä khakaani ja hallitusmiehet. Vanhempi
pääkaupunki Semender oli lähempänä Derbendin porttia, ja lisäksi
mainitaan pari muutakin kaupunkia.[520]

Samat Arapialaiset, jotka antavat edellä mainitut tiedot, kertovat
myöskin Bnlgarien vallasta keskisen Wolgan varrella. Tässäkin
maassa löytyi 10:nnellä vuosisadalla sekä Kristityitä[521] että
Muhammedin-uskoisia; mutta kuningas oli jälkimäistä uskoa, ja
tunnusti khalifin ylimmäisyyttä. Se kuningas, joka ensin kääntyi
Islamiin v. 920 paik., nimitetään Almus Shilkinpoika, ja silmiin
astuu tässä sama nimi Almus, joka myöskin Unkarilaisilla tavataan.
Ylipäänsä olivat Bulgarien hallitus-tavat hyvin yksinkertaisia.
Kuningas ja hänen puolisonsa -- useampia kuin yksi ei mainita --
istuivat niinkuin isäntä ja emäntä keskellä ylimyksiään. Kun kuningas
ratsasti ulos, hänellä ei ollut mitään henkivartiaa seurassaan, ja
alamaiset häntä tervehtivät ainoastaan lakkiansa päästä ottamalla
sekä keveästi kumartaen. Maassa oli kaksi kaupunkia, Bulgar ja Suar,
lähellä toisiansa, molemmat kyllä vähäpätöisiä; sillä niiden yhteinen
väkiluku nousi ainoastaan 10,000 henkeen. Kesällä niiden asukkaat
muuttivat maaseuduille, missä asuivat telteissä ja kodissa. Vaikka
ilma-ala oli erinomaisen kylmä, viljeltiin kuitenkin paljon ohria ja
nisuja; ruuaksi käytettiin myöskin hevos-lihaa ja juomaksi mettä.
Kummaksensa näkivät Arapialaiset, kuinka miehet ja vaimot kylpivät
yhdessä, alastomina samassa virrassa; kuitenkin kiittivät heidän
siveydellistä oloansa. Jonkun-moinen sivistys näkyy jo tähän aikaan
tunkeuneen Bulgarien maahan, joka oli kaupanvälittäjänä luoteisten
ja eteläisten maiden välillä. Kuninkaan hovi-kraatari oli suorastaan
Bagdadista toimitettu, ja omituisia rahoja, vaikka Arapialaisella
kilvoituksella, lyötiin sekä Bulgarissa että Suarissa.[522]

Niinkuin Theofanes mainitsee, olivat Bulgarit vielä 9:nnellä
vuosisadalla Katsarien veron-alaisina; mutta Arapialaisten
kertomuksissa lO:nnellä vuosisadalla ovat jo omilla valloillaan,
vieläpä nähtävästi harjoittavat jotakin etevyyttä lähisten
heimokuntien yli. Bulgarien länsipuolella tiesivät Arapialaiset
asuvan Ersalaisia, s.o. Mordvalaisia, joiden kuningas asui Ersassa
ja jotka eivät muka päästäneet ketään muukalaista maahansa. Kolmen
kuukauden matka Bulgarista luoteesen, asuivat Visu, s.o. Vessit
Walgetjärvellä, ja pohjassa taas Pimeän meren rannalla Jura, s.o.
Ugrilaiset, Vogulit ja Ostiakit. Näistä pohjan-peristä mainittiin
niinkuin tavallisestikin monta kummitus-tarua, jotka todistavat,
että todellisia tietoja puuttui. Sitä vastoin tunnettiin tarkemmin
eräs kansakunta Jaik-virran lähteillä, itäpuolella Bulgarien maata,
nimeltä Bashghurd, s.o. Bashkirit. Tämä kansa, jonka raakuudesta
olen jo ennen maininnut esimerkin[523] näkyy olleen erinomaisen
tuima ja verinen sekä uskonnoltaan vallan pakanallinen, palvellen
paitsi taivaan jumalata kaikenmoisia luonnon kappaleita.[524]
Heidän jälkeisensä nyky-aikoina ovat täydellisesti turkintuneet.
Mutta 10:nnellä vuosisadalla olivat Bashkirit epäilemättä
Suomen-sukuisia, ja samaa heimoa kuin Vogulit. Heistäpä, näet, oli
jo alkupuolella 9:ttä vuosisataa lähtenyt ulos eräs toinen kansa,
jonka Suomen-sukuisuus ei ole epäiltävissä: Unkarin kansakunta eli
Magyarit.[525] Nämä Unkarilaiset, eli, niinkuin heidän nimensä
oikeastaan kuului, Ungrit, Ugrit,[526] -- olivat silloin ensin
asettuneet Dnieperin seuduille, Katsari-khakaanin alamaisiksi, ja
sieltä he v. 862 olivat tehneet ensimäisen retkensä Saksanmaahan.[527]

Juuri tähän aikaan olivat taas Skythian seudut alkaneet riehua
ja Katsarien valta, joka jo kolmatta vuosisataa oli sulkenut
kansain-vaelluksen portit alisella Volgalla, ei enää jaksanut pitää
entistä rauhaa voimissa. Heidän itä-puolellaan asuivat jäänökset
tuosta hajonneesta Turkkilais-vallasta: Patsinakit Volgan ja Jaikin
välillä, sekä Uzit eli Gussit Jaikin itä-puolella, ja molemmat
pyrkivät Turanilaisten vanhaa tapaa myöden länteen päin. Lopulla
9:ttä vuosisataa tapahtui, että Katsarit liittyivät Uzien kanssa
Patsinakeja vastaan ja nämä viimeiset ajettiin asuinsioiltaan.
Mutta tämä ei ollut Katsareille eduksi; sillä Patsinakit kiersivät
Katsarien maata pohjan puolelta, valloittivat Unkarilaisten
asuinsiat alisella Dnieperillä, ja tulivat nyt Katsarien läntisiksi
naapureiksi.[528] Unkarilaiset taas tällä tavoin tungettiin Tonavan
suuta kohden, missä he kuitenkin, vaikka suljetuina Katsari-vallan
lähisyydestä, yhä tunnustivat khakaanin ylimmyyttä. Näilläpä aioin
Katsarien khakaani asetti heidän heimokunnilleen ensimäisen yhteisen
ruhtinaan, nimeltä Arpad Almus'en poika. Sillä välin oli sisällinen
sota syttynyt itse Katsari-vallassa ja joukko Katsareja ajettiin
maan-pakolaisunteen. Nämä pakolaiset, jotka nimitettiin Kabarit,
yhdistyivät Unkarilaisten seitsemään heimokuntaan, tehden niiden
lisäksi kahdeksannen ja etevimmän.[529] "Tästäpä Kabarit", sanoo
Konstantino Porfyrogenito, "opettivat Unkarilaisille Katsarin-kielen,
ja sen murteen muka vielä puhuvat, ja puhuvatpa sen ohessa Unkarinkin
kielen." Nähtävää siis on, että molemmat kielet eivät olleet kuin
kaksi murretta, niin että oli helppo toisen avulla toistakin
oppia.[530]

Meillä ei ole näistä tapauksista tarkkaa aian-määräystä. Sen vaan
tiedämme, että Unkarilaiset v. 888 asuivat Tonavan suulla ja olivat
liitossa Kreikan keisarikunnan kanssa Bulgareja vastaan.[531]
Mutta jo seuraavana vuonna Bulgarit ja Patsinakit heitä yhdessä
liitossa ahdistavat; ja nytpä Unkarin kansa siirtyy länteen päin,
-- siihen maahan, missä Attila muinoin oli asuntoa pitänyt ja missä
toinen Hunnilais-valta nyt makasi raunioina. Koko tämä ala kahden
puolen keskistä Tonavaa ei kantanut siihen aikaan mitään oikeata
nimeä; tavallisesti sitä kutsnttiin "Pannonialaisten ja Avarien
erämaaksi",[532] mutta toisinaan se myöskin käsitettiin Ison Moravian
nimellä,[533] sillä Moravian ruhtinas par'aikaa taisteli Saksan
kuninkaan kanssa sen omistuksesta. Tämän maan valloittaa Unkarin
kansa ja antaa sille nimensä. Ne Slavilaiset lahkokunnat, jotka
aikojen kuluessa ovat siihen asettuneet, joutuvat valloittajain
alamaisiksi; ne Avarilaiset ja kentiesi Hunnilaiset kansan-jäänökset,
jotka vielä jälillä olivat, sulavat tulijain kanssa yhteen;[534] ja
vihdoinpa Wolgan seuduilta, Bulgarien ja Bashkirien maasta, tulee
vielä jälestäpäin Magyarien sukulaisia, joita nähtävästi huhu tästä
uudesta voittomaasta liikkeelle lähettää.[535] Näin syntyy kolmas
Hunnilais-valta Tonavan ja Karpatien välillä, ja Suomen-suku saapi
vakinaisen sian itse Euroopan sydän-paikoissa.

Koko Euroopalle tuntui ikäänkuin Balamberin laumat olisivat uudesta
tulleet, ja samatekkuin ensimäisen Hunnilais-vallan aikana, saivat
nytkin lännen ja etelän kansat kokea kovaa vitsausta. Silläpä
ovatkin taas aikakirjat täynnänsä samoja kauhun kuvauksia kuin
viisi vuosisataa aikasemmin. Unkarilaisten todellisista oloista
ja laitoksista on sitä vastoin kovin vähän tietoja. Että olivat
lukusa ja vapaa kansakunta yhtyneenä useista heimo-kunnista, sekä
saaliin-ahnaita ja huikenteliaita, -- kertoo heistä keisari Leoni,
lisäten että tavat ja sotakäytökset heillä oli varsin Bulgarien
kaltaista.[536] Niinkuin muinaiset Hunnit eivät nämätkään kelvanneet
jalkaväen tappeluun eikä piiritys-töihin, mutta olivat mainiot
ratsumiehet ja tavoittivat tarkasti nuolillansa. Keisari Konstantino
Porphyrogenito antaa lisäksi sen tärkeän tiedon, että heillä oli
omituinen tuomari-valta ruhtinaan rinnalla,[537] ja mieleen juohtuu
siinä kohden se Jugur-niminen virkamies, jota muinoin näkyy Avareilla
olleen. Kaikki todistaapi, että olivat Avarien, Bulgarien, Katsarien,
vihdoinpa muinaisten Hunnien likeistä sukua,[538] ja että heidän
valtansa oli jatkona siihen, minkä Attila muinoin oli yrittänyt
perustaa.

Kuinka tämä Suomen-sukuinen valta Tonavan ja Theissin varsilla
vähitellen sivistyi, ja kuinka se alituisissa taisteluissa on osannut
pitää kansallisuutensa voimissa, ei kuulu enää minun aineeseni. --

Mutta Wolgan ja Tanain rannoilla oli Suomen-suvun loiston-aika nyt
loppunut. Syy tähän rappioon oli kyllä isoksi osaksi ulkonainen,
mutta epäilemättä vielä isommaksi osaksi sisällinen. Niinkuin
edellisessä olen koettanut osoittaa, oli tämä suku jo puolen
vuosituhatta harjoittanut herruuden Skythiassa ja sillä välin yhäti
lähettänyt siirtokuntiansa länteen päin. Nämäpä seikat olivat
tyhjentäneet sen voimat juuri siihen aikaan kun uudet ulkonaiset
kohdat olisivat uusia voimiakin kysyneet. Näin Katsarien ja Bulgarien
vallat Wolgan rannoilta hävisivät tykkönään, ja Turkkilaisten sekä
Slavilaisten vuoro tuli herruuteen ruveta. Lähettäkäämme hätäinen
silmäys tähän ryhtyvään perikatoon.

Juuri samana vuonna 862, kun Unkarilaiset tekivät ensimäisen retkensä
läntisiin maihin, oli Skythian pohjois-osassa sattunut merkillinen
tapaus, jonka vaikutukset pian tulivat koskemaan Suomen-suvun eri
haaroihin. Skandinavilaiset Warjagit, tunnetut nimellä Rōs eli
Rus, olivat keskellä Suomalaisia ja Slavilaisia kansoja, Laatokan,
Ilmäjärven jä Walgetjärven seuduilla, perustaneet sen uuden vallan;
josta nykyinen Wenäjä on syntynyt. Tämä valta levisi ravakasti
etelään, ja Slavilaiset kansat keskisellä Dnieperillä joutuivat
pois Katsarien vallan alta.[539] Turhaan Katsarit yrittivät näiltä
uusilta vihollisilta sulkea Dnieperin suun. Idästä ja lännestä heitä
ahdistivat Turkkilaiset Uzit ja Patsinakit, ja nyt vihdoin, 10:nnellä
vuosisadalla, Rus-kansa alkoi retkeillä Tanaita ylös Wolgaan,
josta kulkivat aluksillaan ryöstämässä kaikki Kaspian meren
rantamaat.[540] Tämä retkeilys, joka ensin tapahtui Katsarien
suostumuksella, kääntyi pian Katsari-vallan perikadoksi.
Arapialaisissa lähteissä luemme, että vv. 968 ja 969 Rus-kansa
ryösti paljaaksi sekä Bulgarien että Katsarien kaupungit, ja että
sen puuskan perästä Katsarit, Bulgarit ja Burtassit hävisivät.[541]
Tämä ei liene otettava varsin sanain mukaan; sillä Byzantiolaiset
mainitsevat, että v. 1016 keisarikunta ja Rus-valta yhdessä liitossa
valloittavat Katsarien maan ja ottavat vangiksi heidän ruhtinaansa,
Yrjö Tzulon.[542] Mutta tämän perästä ainakin Katsarien valta
häviää, ja heidän itäiset naapurinsa Uzit, myöskin tunnetut Kumanien
ja Polowzien nimellä, leviävät nyt Tonavan suulle ja Unkarin
rajoille asti. Vielä jonkun vuosisadan kestävät Bulgarit keskisellä
Wolgalla, kunnes Mongoli-vallan tulva heidätkin hukuttaa. Silloin
Itä-suomalaisten kansain historiallinen mahti on lakannut, mutta ne
ovatkin vihdoin perustaneet kestävän Suomen-sukuisen vallan Unkarin
maassa.

Tällä välin alkaa valo koittaa Suomen-suvun läntiselle osakunnalle,
ja Otherin matkakertomus lopulla 9:ttä vuosisataa on ensimäinen
valon-säde. Seuraavalta vuosisadalta ovat Arapialaisten maineet
Vesseistä ja vielä vuosisataa myöhemmin Adam Bremeniläisen ja Venäjän
Nestorin antamat tiedot. Mitä tällä tavoin alkaa vähitellen ilmi
tulla tämän läntisen osakunnan tilasta ja tapauksista, se tosin
ei ole varsin ulkopuolella nykyistä ainettani, mutta kouluu vielä
likemmin Suomen kansan ominaiseen historiaan.



VITTESELITYKSET:


[1] Ks. Litterära Soiréer i Helsingfors under hösten 1849. Andra
Soiréen. [Nordiska Resor och Forskningar af M. A. Castrén, V, sivv,
126 seur.].

[2] Useat lauseet Castrenin kansatieteellisissä luennoissa
todistavat, että hän ei pitänyt tutkimuksiansa tällä alalla vielä
tydyttäväisinä ja että aikomuksensa oli niitä uudistaa. Tuoni ei sitä
suvainnut.

[3] Ks. Max Müller'in kirjoitus Bunsen'in kirjassa: Outlines of the
Philosophy of Universal History, London 1854, I osa, sivv. 473 seurr.

[4] Ks. Chr. Lassen, Indische Alterthumskunde, Bonn 1847, I sivv
528-530.

[5] Ks. Max Duncker, Geschichte des Alterthums, II, sivv. 325-327.

[6] Ks. Jules Oppert, Expédition Scientifique en Mésopotamie. Paris
1858. II, siv. 80, 95.

[7] Oppet selittää _Saka_-nimen Medoskythan sanasta: _Sak_ poika; ks.
Expéd. en Mésopot. II, siv. 84. -- _Mada'n Sakat_ merkitsisi siis:
_maan poiat_. -- Assyriaksi Sakat nimitettiin _Namri_ eli _Nammirri_,
joka johdetaan Medoskythan sanasta: _Nam, Niman, Numan_, Unkar.
_Nem_, suku.

[8] Ks. Herodot. III 93, VII 64; Oppert, Expéd. en Mesopot. II, sivv.
164 seurr.

[9] Ks. Herodot. I 73: "-- ώστε δε περί παλλού πολεόμενοcς παιδάς σφι
παρέδωκε την γλώσσάν τέ έκμαϑείν κα την τέχνην τών τόξων."

[10] Vertaa Kellgren vainajan väitöskirja: Mythus de ovo mundano,
Indorumque de eodem notio, Hels. 1849.

[11] Ks. Strab. Geogr. XI, (ed. Casaub.) siv. 517.

[12] Ks. Joh. And. Sjögrens Gesammelte Schriften, I, siv 317.

[13] Gananderin Mythologia selittää _Turjan_ herjaus-nimeksi, jolla
kovin kaukaisia maita sekä kuumia että kylmiä merkitään ja josta
muka sanotaan: "Se on kaukana, ho! Herra Jumala, sitä matkaa!";
ks. Myth. Fenn., §§ Turjan maa, Turjan meri, Turjan tunturit,
Ukko Turjasta; vertaa Kalevalaa. Merkittävää on, että Turjan nimi
olletikkin tavataan Lapin saarennossa: _Turjan-tunturit, Turjaniemi_
(Trianema, Trinnäs), Otharin "Terfinna", ja Venäläisten _Teрскоi
беperь_. Tän seudun asukkaat kutsutaan Lapinkinkielellä _Tarjalands_
(Turjalaiset). Myöskin sana _Turilas_, joka Gananderin mukaan
merkitsee väkevää jättiläistä, saattaa olla yhtä sukua: "Kave Ukko
pohjan herra, Ikäinen iku _Turilas_;" -- "Musta mies väki-_Turilas_."

Tässä paikassa uskallan lisätä sen arvelun, että tuo paljon punnittu
runojemme sana _Kave_ ei ole muuta kuin Zend-avestan _Kava_ valtias,
hallitsija, mahtava. Tämä sopii mielestäni hyvin runojen lauseisin:
"_Kave_ Ukko", "_Kave_ luonnotar": "Kuume ennen kuun kehitti,
_Kave_ kuun kehästä päästi"; "Minä mies Jumalan luoma, Luoma kolmen
luonnottaren, Kantama kahen _Kapehen_"; -- "Kun purit _Kapehen_
karvan, Kun purit ihon imeisen." Ks. Kalevalan molemmat painokset, ja
Gananderin Myth. Fenn.

[14] Niille, jotka epäilevät, onko oikein päästy
Assyrialais-kirjoituksen jäljille, sopii mainita mitä Bunsen lausui
jo 1854: "To doubt the soundness of that alphabet, would prove
perhaps a vast capacity for scepticism, but it would most certainly
evince a total want of critical judgment, or deplorable indifference
to truth."

[15] Esim. kirjain →→↓ antaa sekä Assyrian että Medo-skythan
kirjoituksessa äänen: _an_. Aatteellisena kuvauksena taas se aina
merkitsee: Jumala. Mutta aate: jumala, kuuluu Assyriaksi _Ilu_,
Medo-skythaksi sitä vastoin _Annap._ -- Mainittava on, että Assyrian
kirjoitus usein on lisäksi ottanut jonkun tavut-merkityksen
omankin kielensä mukaan. Niinpä se kirjain, joka aatteellisesti
merkitse: _huone_ ja tavuullisesti kuuluu: _val_, koska _huone_
on Medo-skythaksi _Val_, on tullut sen ohessa saamaan Assyrian
kirjoituksessa toisenkin äänen: _bit_, koska _huone_ kuuluu _Bit_
Assyriaksi. Näin on syntynyt Assyrian kirjainten moni-äänisyys
(polyphonie), joka ei muutoin koske nykyiseen aineeseni.

[16] Ks. Rapport au sujet d'une mission en Angleterre par Jules
Oppert, Paris 1856; ja saman tutkijan: Expédition Scientifique en
Mesopotamie, Paris 1858, II:n osan 1 vihko.

[17] Ks. Justinus II 3: "His (Scythis) igitur Asia per mille
quingentos annos vectigalis fuit. Pendendi tributi linem Ninus Rex
Assyriorum imposuit." -- "Le nom de Ninus tire son origine d'une
confusion entre la personnification de la ville de Ninive (Ninua),
qui a créé le personnage Mythique _Ninyas_, et du nom porté par le
premier roi du grand empire d'Assyrie" (Ninip-pall-ukin = Hercules
filium dedit); Oppert, Exp. en Mesop. II, siv. 351.

[18] Vert. Marcus v. Niebuhr, Geschichte Assur's und Babel's,
Berlin 1857, sivv. 143, 144. -- Niebuhr arvelee tämän kansan
Tatarilaiseksi eli Turkkilaiseksi, mutta Oppert kallistuu kokonansa
Suomensukuisuuden puolelle.

[19] Ks. Kunik, Bulletin Hist.-Philolog. de l'Académie de
Saint-Pétersbourg, IX, siv. 230. -- Lassen, Ind. Alterth., I sivv.
388-391, osoittaa että semmoista alkuväestöä on Intiassakin ollut, ja
muistuttaa muutoin, että vielä viime aikoina on ollut puhetta eräästä
mustasta paimenkansasta Zare-järven seuduilla Iranissa.

[20] Ks. Georg. Syncellus (ed. Bonn.) siv. 37: -- -- "καί οίκοδομήσαι
την πόλιν και τόν πύργον προηγουμένου αύτών τού ϑεομάχου Νεβρώδ
(Νεμβρώδ)"; -- Josephus, Antiquit. Jud. I 4: "Νεμβρώδης, υίωνός μέν
ών Χάμου τού Νωέου τολμηρός δε και κατά χείρα γενναίος, -- - --
πύργον γαρ οίκοδομήσειν, ύψηλότερον ή τό ϋδωρ άναβήναι δυνηϑείη"

[21] 1 Mos. kirj. X 9.

[22] Nabukudurrusorin kirjoitus tästä asiasta luetaan kahdessa
cylinderissä, mitkä evesti Rawlinson löysi tornin perustuksista.
Ikäkausi (amar) = 14 maailman tuntia = 70 vuotta.

[23] Varsin on vaikea sovittaa nämä ja muut vanhimmat aian-määräykset
yhteen; ks. Duncker, Gesch. des Alterth. I 275, 276; Marcus v.
Niebuhr, Gesch. Assur's und Babel's, sivv. 490 seurr. -- Oppert
(Rapport au sujet d'une mission en Angleterre) kokee mielestäni hyvin
onnellisesti järjestää nämä eri määrät. Hänestä on _Belesys_ sama
kuin Piplian, Josefon ja Beroson _Ful_, ja Ison Assyrialaisvallan
hävitys Arbakeen ja Belesy'n kautta on muka tapahtunut v. 788 e.Kr.
Tämä valta siis oli kestänyt vv. 1314-788, Arapialaisten valta vv.
1559-1314, Khaldaialaisten vv. 2017-1559, nuo 11 kuningasta vv.
2225-2017 (eli 208 vuotta = ΣΗ, eikä MH eli 48 vuotta, kuten luetaan
armenialaisessa käännöksessä Eusebion historiasta), ja Medialainen
valta vihdoin vv. 2449-2225. Jos nyt Nimrodin aika nousee yli vuoden
3500, niin Hamilaisten valta olisi kestänyt enemmän kuin 1000 vuotta.
Alexander Polyhistor tosin sanoo sen kestäneen 33,091 vuotta, mutta
Oppert tekee todennäköiseksi, että siinä on erehdystä ja että oikea
luku on 1,091 vuotta.

[24] Ks. Duncker, Gesch. des Alterth., II 305, I 266.

[25] Ks. Rawlinson, Notes on the early history of Babylonia [Journal
of the R. Asiatic Society XV]; Bunsen, Philos. of Univ. History II
23, 26.

[26] Ks. Jules Oppert, Rapport au sujet d'une mission en Angleterre
Paris 1856.

[27] Merkittävää on, että Medialaisten nimi Armeniaksi kuulun _Mar_;
ks. M. v. Niebuhr, Gesch. Assur's untl Babel's, sivv. 404, 491-493.
Liekö satunnaista, että Tsheremissit antavat itsellensä varsin
yhtäläisen nimen: _Mari_, joka oikeastansa merkitsee: miehiä: ks.
Joh. And. Sjögren's Gesamm. Schriften I, siv. 666.

[28] Ks. W. Lagus, Kilskriften och Finnarne [Litteraturblad 1861,
n:o 4]; M. v. Niebuhr, Gesch. Assnr's und Babel's, sivv. 152, 153.
Piplian _Kasdim, Ur Kasdim_ mainitaan esm. Jes. XXIII 13, Dan. II, ja
1 Mos. XI 31. -- Kasdo-skythaksi merkitsee _Ur ranta_, ja _Ur-Kasdim_
on samaa kuin _Sinear (Sennaar), Mesopotamia, Kaksoisvirran maa_.

[29] D. Chwolsohn, tutkiessaan sen kirjan ikää, minkä eräs
Babylonialainen Qûthâmî on tehnyt Khaldaialasesta maanviljelyksestä
ja Ibn Wahschijah arapiaksi kääntänyt, tulee siihen päätökseen,
että Qûthâmîn aikainen "Kanaanilainen" kuningas -- sarja on sama
kuin Beroson "Arapialainen"; ks. Mémoires de savants étrangers,
prés. à l'Acad. de St. Pétersb. VIII, sivv. 373 seurr. -- Nämä
uudet tutkimukset, jos niiden varmuuteen vielä kävisi täydellisesti
luottaa, levittäisivät paljon valoa Turanilaisuuden historiaan. Että
Qûthâmî Nemrôdâ olisi Piplian Nimrod, ei kuitenkaan ole todennäköistä.

[30] Viittaamme tässä kohden vielä kerran W. Lagus'en kirjoitukseen;
Kilskriften och Finnarne.

[31] Ks. Oppert, Expéd. en Mésopot. II sivv. 333-335; seinäkirjoitus
Kun Sarginan vaimolassa v. 706 paik. e.Kr. -- Jo Tiglatpilesar III
(v. 950 aikoina) kantaa saman arvominen; ks. Oppert, Rapport, siv. 44.

[32] Ks. Oppert, Rapport, siv. 19: -- "dans le Scythique -- -- le r
suffixe qui se retrouve comme nominatif indéfini à la fin des noms de
peuples, par exemple, Babilur, Markusir, etc." Vertaa sioitettu sana:
_Annap_, Mehiläisessä 1861, siv. 91.

[33] Jo Porthan (Witterh. Hist. Antiqv. Academiens Handl. IV,
siv. 44) muistutti, ett'ei nimi _Suomi_ voi tulla sanasta _Suo_.
Yleensä on minusta turha vaiva hakea kansa-nimille sanallista
merkitystä; mutta koska Suomen nimen _suo_-peräisyys ei ole vielä
saatu kuivumaan, lienee luvallista ajaa siihen jos jotakin täytettä.
Medo-skythassa tapaamme sanan _Sam eli Saum_, joka merkitsee:
_ääretön, määrätön_ (Oppert, Rapport, siv. 15). Unkarin kielessä
merkitsee: _Szám paljous, Szamos lukusa_ (Unkarin _sz_ = Suomen _s_,
esm. _száj suu, szaru sarvi, Szem silmä_). Myöskin Suomen sanat:
_Sumea, Summa, Samea, Samaska_, ovat kentiesi saaneet nykyisen
merkityksensä _äärettömän_ avaruuden hämärästä näkö-alasta. Tällä
tavoin saisimme _Suomen_ nimen merkitsemään _äärettömän suurta_ ja
_lukusaa kansaa_. Suon muille kunnian keksiä parempia keinoja, joilla
Suomi saatetaan kuivalle maalle.

[34] Jo C. A. Gottlund Otavassaan v. 1828 (I osa, sivv. 22 seurr.)
koetti tehdä todennäköiseksi, että Suomenkieli samatekkuin
sananlasku-aarteet ovat jäänöksiä jostakusta muinaisesta
sivistyksestä. Merkittävät ovat Bunsen'in sanat (Outlines of
the Philosophy of Univ. Hist. II, siv. 19): "The regularity and
settledness of the grammar of these languages (the Finnic and the
Tamulic) bear witness to an early literary cultivation; of which in
India nothing remains but tradition, owing to Brahmanic encroachment,
while in the fens of Finland oral tradition has preserved up to our
own time the songs of Wäinämöinen, and of his sacred home, Kalevala."
Vertaa Max Müllerin lause, Sam. kirj. I, sivv. 481, 482.

[35] Kb. Axel Em. Holmberg, Nordbon under hednatiden, Stockholm 1854:
S. Nilsson, Skandinaviska nordens Ur-innevånare, Lund 1838-1843.

[35] Ks. Ed. von Eichwald, Bulletin de la Société des Naturalistes de
Moscou, XXXIII, II, siv. 408; Revue des deux mondes, 15 Fevr. 1862:
Les cités lacustres de la Suisse.

[36] Ks. Nilsson, main. kirj., Tredje kapitlet, siv. 3; Revue des
deux mondes, main. vihko, siv. 893.

[37] Eräästä paalu-kylästä Boden-järvessä on Löhle löytänyt
kokonaisen aidallisen ohria ja rukiita, sekä todellista leipää, joka
hiiltymisen kautta on säilynyt; Revue des deux Mondes, main. vihko,
siv. 891.

[38] Fr. Troyon, Habitations lacustres des temps anciens et modernes,
Lausanne 1860; johon viittaa jo useasti mainittu vihko Revue des deux
mondes.

[39] Ks. Rask'in kirje Pietarista Toukok. 30 p. 1819. [Nyerup,
Magazin for Rejseiagttagelser I, Kjöbenh. 1820].

[40] Niinpä lausuukin ennen mainittu kirjoitus Revue des deux
mondes'issa, puhuen alku-väestön sota-aseista: "on dirait à les voir
qu'elles étaient brandies par des guerriers agiles comme nos soldats
_basques_". main. vihko, siv. 901.

[41] Wilh. v. Humboldt, Prüfung der Untersnchungen über die
Urbewohner Hispaniens vermittelst der Baskischen Sprache, Berlin
1821. [Gesamm. Werke II].

[42] Ks. Arndt, über den Ursprung etc. der Europ. Sprachen, Frankf.
am Main 1818, siv. 20; Rask, über das Alter der Zend Sprache,
Berlin 1826, siv. 69; Mayry, La terre et l'Homme etc., siv. 460;
de Charencey, Recherches sur les origines de la langue Basque,
Paris 1859. -- Max Müller, muistuttaen että Turanilaisissa kielissä
sanajuuret pysyvät muuttumatta kun johto-sanoja ja taivutuksia
tehdään, sanoo Euskin kielestä, että se "is in this respect the very
type and perfection of a Turanian language"; ks. Bunsen'in Outlines
I, siv. 287.

[43] Ks. Chaho, Hist. primitive des Euscariens-Basques, Bayonne
1857, sivv. 127 seurr., joka hakee Euskilaisuutta Italiassa; ja W.
v. Humboldt, joka kirjeessä Wolffille Jouluk. 12 p. 1801 [Gesamm.
Werke V, siv. 240] sanoo: "ich entdecke immer mehr Griechisch im
Baskischen." Tätä opäilemättä käypi kääntää takaperin, niin että
Kreikan kielessä olisi Euskilaisuutta. Myöhemmin hän ei ole lausunut
tästä seikasta mitään.

[44] Βάρβαρον γλώσσαν ίέντες, sanoo Herodoto I 57. -- Joka muutoin
tahtoo tuntea tämän kysymyksen kaikki mutkat, katsokoon esm.
Encyclopedia Britannica, 8:th ed., Edimb. 1859, § Pelasgi.

[45] Ks. Dr Aufrecht, Bunsen'in kirjassa Outlines of the Philos.
of Univ. Hist., I, sivv. 87-89, ja K. Meijer, sam. kirj., I, siv.
171, sekä R. K. Rask, samlede afhandlinger, II, siv. 420; vertaa
Diefenbach, Origines Europæ, Franf. am Main 1861, sivv. 104 seurr.,
ja Encyclopædia Britannica, 8:th ed., Edimb. 1855, § _Etruscans_.
-- Heidän nimensä _Tusci, Etrusci, Τυρρηνοι, Τυρσηνοι_, johdetaan
juuresta _Tur_ (josta saatiin Tursici, Tursci, Tusci). Dionysio
Halikarnassolainen on ainoa, joka mainitsee heidän itse omistaneen
nimen _Rasena_ (Ρασένα) ja mahdollista olisi, että sana siinä olisi
vääristynyt esm. muodosta _Τυρσένα_. Sama kirjaniekka osoittaa
heidän Lydialaisen syntynsä perättömäksi ja sanoo lisäksi tästä
kansasta: "άρχαίόν τε πανυ και ούδενί άλλω γένει ούτε όμόγλωσσον ούτε
όμοδίαιτον έυρίσκεται", ks. Dion. Halic. I 30.

[46] Ks. K. Meijer, Bunsen'in kirjassa Outlines of the Philos. of
Univ. Hist. I, siv. 169.

[47] Ks. Joh. Thunmanns Untersuchungen über Nord, Völker, Berlin
1772, siw. 16, 75 seurr.

[48] Ks. R. K. Rask, Undersögelse om det Islandske Sprogs Oprindelse,
Köbenh. 1818, sivv. 103 seurr. -- Ihre on sekä alku-lauseessaan
Lindahl'in ja Öhrling'in Lappalaiseen sanakirjaan että
pää-teoksessaan: Glossarium Sviogothicum, puhunut ajatuksensa asiassa.

[49] Ks. Nils Idman (Huittisten kirkkoherra), Pörsök at visa
gemenskap emellan Finska och Grekiska språken, såsom tjenande
tili upplysning i Finska Folkets historia, Åbo 1774. Löytyy
ranskannettunakin: Recherches sur l'ancien peuple Finois d'après les
rapports de la langue Finoise avec la langue Grecque, par M. Nils
Idman, traduit par M. Genet, Strasbourg 1778.

[50] Ks. J. A. Lindström, Om den Keltisk-Germaniska kulturens
inverkan på Finska folk, Tavastehus 1859. [51] Esim. Kynttilä
candela, Paametti παματα, Kartano Garten, Ruhtinas thruchtin, j.n.e.

[52] Esim. _Taivas_ dew, diw, sub diu, _Tytär_ ϑυγατηρ, Tochter,
j.n.e.

[53] Tämä viimeinen vertaus voipi näyttää kyllä uskaliaalta,
olletikkin koska sana homo tavallisesti liitetään sanoihin: humus
ja χαμαί (ks. Aufrecht, Bunsen'in kirjassa Outlines I, aiv. 78),
ja koska Diefenbach kutsuu sitä "ein Erzeugniss höherer Bildung,
ähnlich dem (Begriffe) der Humanität" (Orig. Europ. siv. 210). Mutta
vertaamalla siihen sanat _nomen, nimi_ j.n.e., astuu yhteys selvästi
silmiin:

 Lat.      Kreik.  Välitysmuoto   Suom.

 Nomin-,   όνομα   [inimi]        nimi, Medo-skyth. niman, numan
 Homin-,   [ohoma] [ihimi],       in-_himi_, ihmi, Mordv. loman.

Merkittävä on, että Mordvan moksha-murteessa, josta "loman" on
otettu, ei mikään sana ala _h_:lla.

[54] Esim. ποίη-μα, sano-_ma_, teke-_mä_, σκυϑι-στί, vahva-_sti_;
χαμά-ζε, mai-tse.

[55] Ks. Dr K. Meijer, Bunsen'in kirjassa Outlines of the Philos.
of Univ. Hist. I, sivv. 151, 152. -- Tiedämme, että Irlannin
munkki-kronikat tekevät _Fena't_ Foinikilaisiksi. Tämä arvelu, jonka
Meijer kutsuu "the wild notion of the Phoenician origin of the
Irish", lukee vielä puolustajia Irlantilaisissa oppineissa.

[56] Meijer arvelee, että osa Turanilaisesta alku-väestöstä on tullut
Afrikan kautta.

[57] Knud Leem, kertomuksessaan Norjan Lappalaisista (painettu
Köpen-haminassa 1767), sanoo: "Den berömmelige Leibnitz holder
Finnerne for det, de tildels selv foregive, nemlig att være de ældste
indvånere i Norden, som af et senere indkommende Folk (Leibnitz
siger: de Tyske) ere blefne drevne længere nord efter"; ks. Rask,
Saml. Afh. I, siv. 74. -- Ruotsalainen Högström (Beskrifn. öfver
Lapmarkerne, siv. 39) sanoo vielä selvemmin: "En del Lapper vilja
aldeles påstå at deras förfäder fordomdags varit egare af hela
Sverige".

[58] "En äðr en Tyrkjar ok Asiamenn komu i Norðrlōnd, bygðu
Norðralfuna risar ok hálfrisar; gjörðist Þá mikit sambland pjóðanna,
risar fengu sèr kvenna or Mannheimum, en sumir giptu Þángat dætr
sinar"; ks. Antiquités Russes d'après les monum. des Islandais,
Copenhague 1850, I, siv. 137.

[59] Ka. Rask, Saml. Afhandl., I sivv. 87, 90; Nilsson, Skand.
Nordens Ur-innev., IV lukn, sivv. 41, 42; Geijer, Svea Rikes Häfder,
Upsala 1825, sivv. 409, 410; Heimskringla, Harald Kaunotukan satu, 25.

[60] Ks. Geijer Sv. R. Häfder, sivv. 407 seurr.; Adamus Bremensis,
Gesta Hammab. Pontific. [Pertz, Monumenta Germaniæ IX], c. 232:
"Narravit michi rex Danorum sepe recolendus (Sven Ulfinpoika, joka
oli Ruotsissa käynyt sotapalveluksessa kuningas Anund Jakobin
tykönä), gentem quandam ex montanis in plana descendere solitam,
statura modicam, sed viribus et agilitate vix Suedis ferendam, hiique
incertum esse unde veniant; semel aliquando per annum vel post
triennium, inquit, subiti accedunt. Quibus nisi totis resistatur
viribus, omnem depopulantur regionem, et denuo recedunt."

[61] Ks. Nilsson, Skand. Nordens Ur-innev., IV luku, sivv. 2 seurr.;
Geijer, Sv. R. Häfder, siv. 406.

[62] Ks. Geijer, Sv. R. Häfder, siv. 274.

[63] Ks. Jac. Fr. Neikter, Dissertatio de gente antiqua Troll, Upsala
1793-1799, siv. 69.

[64] Ks. Heimskr. Ynglinga-satu, 7: "Oðinn kunni þá iþrótt, svâ at
mestr máttr fylgði, ok framði sjálfr, er seiðr heitir." Rafn tähän
muistuttaa: "L'étymologie du mot _seidr_ n'est pas bien connue;
quelques-uns prétendent qu'il dérive du verbe sjóða, bouillir, mais
il fallait alors qu'il s'appelat seyðr, ce qui est impossible,
puisqu'on a le verbe dérivé at sida. Le mot est _sans doute d'origine
finnoise_, car c'étaient surtout les Finnois qui passaient pour
s'y entendre"; ks. Antiqv. Russes, I, siv. 252. Sitä vastoin sanoo
Castrén (föreläsn. i Finsk Mythol., siv. 207), että Lapin sanaa
_seida_ ei tavata missään muussa Suomen-sukuisessa kielessä, ja
arvelee tästä syystä sen lainatuksi Skandinavian kielestä. -- Sana
tällä tavoin näyttää jäävän yksinomaiseksi Lappalaisille.

[65] Ks. Rask, Undersögelse om det Islandske Sprogs Oprindelse, sivv.
112 seurr., vertaa Saml. Afh. I, sivv. 73 seurr.

[66] Tämä on Nilsson'in ajatus hänen teoksessaan "Nordens Ur-innev.",
josta uusi painos par'aikaa ilmestyy.

[67] Tämä juttu löytyy kahdessa vähän eriävässä muodossa
säilyneenä niin kutsutussa Flateyarbók'issa. Pidempi laitos on
pantu suku-johdoksi Harald Kaunotukan historialle, lyhyempi samaa
tarkoitusta varten aloitteeksi Orknei-jaarlien historialle. Ks.
Antiquités Russes, I, sivv. 213 seurr. -- Tekstissä seuraan kumpaakin.

[68] Tarun pidemmässä laitoksessa seisoo aina Gottland, joka selvästi
on virhe.

[69] Keyser ei kuitenkaan tahdo perustaa arveluansa tämän tarun
päälle jonka hän pitää tuiki epäluotettavana. Mutta hänen muut laveat
todistelemisensa eivät suinkaan ole tukevampia. Ks. Om Nordmændenes
herkomst og folke-slegtskab [Samlinger till det Norske Folks sprog og
historie, IV, Christiania 1839, sivv. 263 seurr.].

[70] Ks. main. kirj., siv. 300.

[71] Landnámabók mainitsee Liotolfr, joka oli "risa ættar ad
móderni." Grim eli Skallagrim, joka myöskin muutti Islantiin,
oli "likari þursum at vexti ok at syn en menzkum mánnum", ja
hänen ystävistään yksi nimitetään Thorer _Thurs_. Muisto Thursien
isännyydestä Norjassa näkyy säilyneen muillakin mailla. Kun
Skottlannin kuningas Aleksander v. 1249 uhkasi purjehtia Norjaa
vastaan, hän nimitti Norjan rannikkoa: _Thursa-sker_, Thursien
saaristoa. Ks. Geijer, Sv. R. Häfder, siv. 410.

[72] Ks. Geijer, Sv. R. Häfder, sivv. 271 seurr.: Nilsson, Skand.
Nordens Ur-innev., IV luku, sivv. 37 seurr.

[73] Ks. Geijer, Sv. R. Häfder, siv. 242, jossa todistukseksi
mainitaan vanhemman Eddan Harbards-ljod. Geijer lausuu: "Allt detta
synes häntyda derpå, att Thor äfven varit gud för äldre, fiendtliga
stammar."

[74] Ks. Olof Trygvasonin satu, 55.

[75] Ks. Gylfeginning'in jälkilause Snorren Eddassa.

[76] Ks. esim. Snorren Edda, 1, 37, 56, ja Skalda, 17: "norðr i
Jōtun-heima"; samate kutsuttiin "austr i Jōtunheima", kun mentiin
Sigtunasta itää kohden ja meren yli, ks. esim. Snorren Edda, 45.
-- Myöhemmissä taruissa asetetaan "Aluborg" Jōtunheimissä, "ur
Jōtunheimabygðinni frá Aluborg", mutta sama Aluborg on pohjoisessa
Laatokan linnasta, "norðr i Alaborg." Jōtunheimiksi näkyy siis
Aunusta mainittavan. Mutta vielä idempänä oli Jōtunheimiä; sillä
Gaungu-Hrolfin sadussa, 38, sanotaan, että Kiovan maa oli pitkin
sitä vuoren-harjua, joka eroittaa Nougorodin vallan Jōtunheimistä:
"þriðjúngr Garðarikis er kallaðr Kænugarðar, þat liggr með fjallgarði
þeim, er skilr Jötunheima ok Hólmgarðariki"; ks. Antiqu. Russes, I,
sivv. 231-233.

[77] Ks. Rask, Saml. Afh. I, siv. 94 seurr., 110.

[78] Ks. Joh. And. Sjögrens Gesamm. Schriften I, siv. 398 (Die
Syrjänen, viitta 752.)

[79] Ks. Rask, Saml. Afh. I sivv. 107, 108; Undersög. om det Isl.
Sprog. siv. 115.

[80] Ks. Einhardi Annales [Pertz, Monumenta Germaniæ I, siv. 198]:
-- -- "de parte vero Danorum inprimis fratres Hemmingi, Hancvin
et Angandeo, deinde cæteri honorabiles inter suos viri, Osfred
cognomento Turdimulo, et Warstein, et _Suomi_, et Urm" -- --.
Muist: Näistä nimistä on _Suomi_ ainoa, jolla ei ole toisintoa eri
käsikirjoissa.

[81] Ks. Lönnrot, Om urspr. till Finnarnes Hiisi [Acta Soc. Sc. Fenn.
V, II.]

[82] Ks. Castrén, Ethnolog. Föreläsn., siv. 104.

[83] Ks. Mehiläinen 1862, 6:s n:o, Suomen Muinois-asukkaista.

[84] Ks. Strahlenberg, Das Nord- und Ostliche Theil von Europa und
Asia, Stockh. 1730, siv. 64.

[85] Ks. Castrén, Ethnol. Föreläsn. [Nord. Resor ooh Forskn. IV] siv.
106. -- Oikeastaan Jenesein Ostjakit ovat peräti toista kansaa kuin
muut Ostjakit; ks. Ethn. Förel. siv. 92.

[86] Ks. Castrén, Nord. Resor och Forskn. IV sivv. 91, 92, 103, V
sivv. 41, 43, 58.

[87] Ks. Ed. von Eichwald, Bulletin de la Soc. des Naturalistes de
Moscou, XXXIII 11, sivv. 433, 434.

[88] Ks. Lindahl et Öhrling, Lex. Lappon., Stockh. 1780, siv. 476;
vert. Sjögrens Gesamm. Schrift. I, siv. 93.

[89] Ks. Eichwald, Bulletin des Naturalistes de Moscou, XXXIII 11,
siv. 429.

[90] Ks. F. A. Ukert, Geographie der Griechen und Römer III, 11,
sivr. 14 seurr.

[91] Ks. Herod. IV 48, 100.

[92] Luultavaa on, että sana Araxes alkuaan merkitsee: virta, kymi,
ja sillä tavoin tuli annetuksi usealle joelle. Kun Herodoto (IV 11)
juttelee että Skythat, voitettuna Massagetain voimilla, lähtivät
Aasiasta Araxeen yli Eurooppaan, niin tämä Araxes ei voi muuta olla
kuin Wolga. Mutta kun taas (I 201-205) juttelee Kyron menneen yli
Araxeen Massagetoja vastaan, se Araxes ei voi olla mun kuin Oxo tai
Jaxartes; ks. Herodoti Musæ, ed. Baehr, Leipz. 1830, I, sivv. 451
seurr.

[93] Herod. IV, 101.

[94] Herod. IV 17-21, 99, 100 aeurr.

[95] Herod. IV 18: "Άνδροφάγοι -- έϑνoς έόv ίδιον, και ουδαμώς
Σκυϑικόν"; 20: "Μελάγχλαινοι, άλλο έϑνoς και ού Σκυϑικόν"; 106:
"Άνδροφάγοι -- γλώσσαν δε ίδίην έχουσι." -- Sauromatoista tulen kohta
puhumaan.

[96] Herod. IV 24.

[97] Herod. VII 64; vert. Strab. ed. Casaub. VII siv. 303, XI siv.
510, 511, ja Plin. hist. nat. VI 17.

[98] Herod. I 201.

[99] Herod. I 216.

[100] Herod. IV 105. "Νευροι δε νόμοισι μέν χρέωνται Σκυθικoίσι";
106: "Ανδροφάγοι έσθήτα δε φορέoυσι τή Σκυθική όμοίην"; 107:
"Μελάγχλαινοι -- -- νόμοισι δε Σκυθικοισι χρέωνται"; 215:
"Μασσαγέται δε εσθήτα τε όμοίην τή Σκυθική, και δίαιταν έχουσι";
Aristoteles (Probl. XIV 14) sanoo että kaikilla pohjan kansoilla
on vaalean-siniset silmät (γλαυκή όμματα), ja (Probl. XXXVIII 2)
että heillä kaikilla on puna-keltainen ja vieno tukka (πυρρότριχες
και λεπτότριχες). Galeno (De Sanit. tuend.) I 5 mainitsee: "ή τών
Αιγυπτίων μελανότης, ή τε τών Κελτών λευκότης, ή τε τών Σκυθών
πυρρότης."

[101] Herod. IV 6.

[102] Herod. IV 11, 12, I 103, IV 1.

[103] Herod IV 5-10. Vert. muutoin Skythaen ja Kimmerien retkistä
Ukert, Geogr. der Griechen und Römer III, II, sivv. 264 seurr.,
370 seurr. -- Ranskalaiset Historioitsijat, Henri Martin, Amédée
Thierry, Michelet j.m. pitävät nämä Kimmerit Keltalaisena kansana,
ja sovittavat siihen myös Kimbrit, jotka taas Saksalaiset tutkijat
tavallisesti pitävät Germanilaisina. Asia ei kuulu minun aineeseni,
jos kohta nimi Kimmeri myöskin on johdettu Suomen sanasta: hämärä.
Vertaa muutoin Diefenbach, Orig. Europ., sivv. 91, 290.

[104] Herod. IV. 110-117.

[105] Herod. IV 117: "Σαυρομάται νομίζουσι Σκυθική, σολοικίζοντες αυτή
από τού αρχαίου, έπεί ού χρηστώς εξέμαϑον αύτήν αί Αμαζόνες".

[106] Strab., ed. Casaub., XI siv. 492; Qu. Curtius, VII 7.;
Hippokrates, de aēribus etc. § 89.

[107] Plin., Hist. Nat. IV 25: "Sarmatæ, Græcis Sauromatæ"; Jornand.
de Reb. Get. 50: "Sauromatæ vero, quos Sarmatas diximus." Straboni
käyttää molemmat nimet: Σαυρομάται ja Σαρμάται. Ks. Strab. XII siv.
553.

[108] Diodor. II 43, 44; Plin., hist. nat. VI 7: "Sarmata, Medorum
(ut ferunt) suboles."

[109] Ks. Schafarik, Slawische Alterthümer, saksannettu, Leipzig
1843, 1844, I siv. 366.

[110] Hesiod. ap. Strab. VII p. 300, 302.

[111] Ks. Ukert, Geogr. der Griech. u. Röm. III, II, siv. 287 seurr.;
Vert. varsinkin se kirja, joka on tunnettu Hippokrateen nimellä,
Περί άερων, ύδατων, τοπων βιβλίον (De aēribus etc., ed. Mackius,
Wien 1743), X: Wankkurit ovat "πίλοισι περιπεφραγμέναι, εισι δε καί
τετεχνασμέναι, ώσπερ οικήματα, τά μέν απλά, τά δε τριπλά. -- -- έν
ταύταις μέν ούν ταίς αμάξαις αί γυνακίες διαιτεύνται αυτοί δ' έφ'
ίππων όχεύνται οί άνδρες. -- ίππάκην τρώγουσιν, τούτο δ' έστι τυρός
ίππων." Vert. Herod. IV 2: "ού γαρ αρόται εισι, άλλά νομάδες"

[112] Ks. Hippokrates, de aēribus etc. X; Herod. IV 75.

[113] Herod. IV 62.

[114] Herod. IV 74.

[115] Niebuhr, Kleine Hist. Schriften, Bonn 1828, I, siv. 301.

[116] Ukert, Geogr. der Griech. u. Röm. III n, sivv. 274-277. Hän
osoittaa, että Mongolit eivät millään ole paksuja ja pnhlakoita,
ja että Kreikkalaiset ja Romalaiset eivät sano Skythaen muotoa
ja kasvoja erinomaisen rumiksi, kuten kohta Hunnien ilmaantuessa
tiesivät näistä jutella, y.m.

[117] Ks. K. Neumann, Die Hellenen im Skythenlande, I, Berlin 1855.

[118] Ks. A. Schiefner, Sprachliche Bedenken gegen das Mongolenthum
der Skythen (Bulletin de la classe des Sciences Hist. de l'Académie
de S:t Pétersbourg, XXIX N:o 13, Fevr. 1856.)

[119] Ks. K. Fr. Neumann, Die Völker des Sydlichen Russlands, 2:te
Auflage, Lpzg 1855, siv. 12.

[120] Ks. Jules Oppert, Rapport sur une mission en Angleterre, sivv.
14, 15: οίύρ-πατα (mies-tappaja) muka medoskythalaisesta ruhir
"homme", bat "tuer"; άριμα (yksi) = ghar "un", ("c'est avec la
particle _immas_ ajoutée au numéral qui se rencontre bien sonvent
_gharimmas_"); άπία (maa-jumala) = api "dieu"; Παηαϊος (Ylinen
jumala) = apapi "dieu des dieux", Ταργίταος (ensimäinen ihminen) =
Turgata "fils-homme"; Σπαργαπείϑης = sbarrak pikti "qui aide dans
le combat", Όκταμασάδης = Kuktammas-adda "père de l'affection";
Θαμιμασάδης (meren jumala) = sam-immas-adda "père de l'infini";
έξαμπαϊος (pyhät tiet), loppupuoli sanasta = annap "dieu." --
Ainoa kohta, joka tässä ansaitsisi tarkastusta, on Herodoton ἄριμα
(yksi), jota ei ole mistään kielestä löytty, niin että tavallisesti
arvellaan Herodoton erehtyneen kääntäessään nimen Αριμασποί kreikaksi
μουνοφϑάλμοι (ἄριμα γἄρ εν καλέουσι Σκύϑαι, σπού δε τόν όφϑαλμόν;
Herod. IV 27). Näin päästyänsä Herodoton kahleista ovat tutkijat
selitys-innossaan retkeilleet sinne tänne, ja K. Neumann esm.
(Die Hellenen im Skythenlande I, siv. 195) luulee Schottin avulla
keksineensä, että Arimaspit ovat selvänä suomena "Vuorimaan sepät."
Tämmöisille retkille tulisi loppu, ja historian isälle takasin
kunniansa, jos nuolenpää-kirjoissa yksi kuuluisi _ghar ja gharimmas_.
Mutta pelkään,, että Oppert jo on oikaissut ajatuksensa tässä kohden.
Maalisk. 5 p. 1861 hän kirjoitti minulle: "Le seul nombre Cardinal
écrit en lettres en Médoscythique, est _kir_ un; malheureusement les
nombres sont écrits en chiffres partout ailleurs. En Casdoscythique
_kas_ veut dire deux." -- Tahdon lisätä yhden johtauksen omasta
kohden: Θαμιμασάδης on meren jumala (Herod. IV 59), ja Maiotin
kutsuivat Skythat _Temerinda_, joka Plinion mnkaan merkitsee meren
emoa (matrem maris, Plin. hist. nat. VI 7). _Tomi eli Teme_ siis
merkitsee _merta_ = Samoj. _tâma, téme_ joenhaara, ja _rinda_ on
kentiesi Suomen _Rinta_, niin että Maioti olisi se _rinta_, jota
Ponto imee! Oikeaksi en tahdo tätä väitellä. Mutta ainakin se näkyy
olleen tämmöinen käsitys, joka saattoi Maiotille semmoisen nimen.
Dionysio Periegetes (vrss. 165, 166) sanoo Maiotista: -- -- "καλέονσι
δέ μητέρα Πόντον έκ τής γαρ Πόντοιο τό μυρίον έλκεται ϋδωρ" Kentiesi
ne Skythat, jotka antoivat nimen "Temerinda", olivat Plinion aikaisia
-- Aorsia, Sirakia tai mitä?

[121] Ks. Eichhoff, Hist. de la langue et de la littérature des
Slaves, Paris 1839, sivv. 3, 4. -- Schafarik, Slawische Alterth. I,
siv. 282 seurr. -- Vert. Zeuss, Die Deutschen, siv. 285 seurr.

[122] Ks. Ammian. Marcell. XXXI, 2. "Persae, qui sunt originitus
Scythae, pugnandi sunt peritissimi."

[123] Ks. Zeuss, Die Deutschen, siv. 284.

[124] Ks. Meijer, Bunsenin kirjassa: Outlines of the Philosophy, I
siv. 151.

[125] Ks. Eichhoff, Hist, de Ia langue des Slaves, Paris 1839, siv. 3.

[126] Ks. Polyain. VIII 56.

[127] Ks. Strab. VII siv. 310.

[128] Ks. Strab. VII, sivv. 306, 307.

[129] Appian, Mithrid. 69. -- Että Jazygit olivat Sarmatoja todistaa
Straboni, VH siv. 306: "oi Ίάξνγες Σαρμάται" sekä Plinio, IV 12:
"Jazyges Sarmatae."

[130] Ks. Strab. VII 309-311. Hän nimittää esm. Taurit Σκυθικον έϑνος.

[131] Ks. Trebell. Pollio, Claudii vita, 6: "Scytharum diversi
populi, Peucini, Trutungi, Austrogothi, Virtingui, Sigipedes, Celtae
etiam et Heruli"; -- vita Gallieni patris, 6: "Scythae autem, hoc est
pars Gothorum." Wertaa: Capitolin., Gordianorum vitae, 29, 30, ja
Maximi et Balbini vitae, 16.

[132] Straboni, VII siv. 306, asettaa Istron ja Tyraan välille Getaen
erämaan, sitten itään päin Tyrigetat, Jazygi-Sarmatat, Basilei'it ja
Urgit. Mela sanoo, I, 3: "ab Gallia Germani ad Sarmatas porriguntur,
illi ad Asiam"; mutta II, 1; "Ister Scythiae populos a sequentibus
dirimit." Ptolemaio siirtää Scythia-nimen itäiselle puolelle Wolgaa,
ja kutsuu Germanian ja Wolgan välisen maan _Sarmatiaksi_.

[133] Plinion sanat nähtävästi niin ovat ymmärrettävät: "Scytharum
nomen usquequaque transiit in Sarmatas atque Germanos; nec aliis
prisca illa duravit appellatio, quam qui eztremi gentium harum ignoti
prope ceteris mortalibus degnut." Hist. nat. IV, 12.

[134] Ks. Diod. Sic. II 43.

[135] Ks. Dio Cass., 71; Capitolin., vita Marc. Aurelii, 17, 22, 25,
27.

[136] Ks. Hist. Augustae, passim, ja Amm. Mareellinus, passim.

[137] Ks. Jomandes, de reb. Get. 54; Beuga ja Babai kutsutaan
apnlaiskuninkaiksi (regibus auxiliariis), joka todistanee että
Sarmatat eivät olleet itsenäisiä.

[138] Ks. Jornand., de reb. Get., 55.

[139] Ks. Amédée Thierry, Recits de l'hist. Rom., Paris 1860, siv.
442.

[140] Pauli. Diac. II 26.

[141] Jornandos, de reb. Get., 23: "Venetos, -- -- numerositate
pollentes, -- ab una stirpe exorti, tria nune nomina edidere, Veneti,
Antes, Sclavi." -- 5: "ab ortu Vistulae fluminis per immensa apatia
Venetarum natio populosa. Quorum nomina, licet nunc per varias
familias et loca mutentur, principaliter tamen Slaveni et Antes
nominantur." -- Procop., Bell. Goth. IV 4: "έϑνη τά 'Αντων άμετρα."
Jornandes ja Prokopio, jotka molemmat kirjoittivat keskellä 6:detta
vuosisataa, ovat ensimäiset, jotka mainitsevat Slavilais-nimen,
ellei Ptolemaion Stavanit ja Suobenit sitä samaa tarkoita.
Venediä mainitsee Itämeren rannalla sekä Plinio ja Tacito että
Ptolemaiokin. Nimi ja tieto tästä kansasta lienee Romalaisille tullut
Germanilaisilta.

[142] Olletikkin Justiniano I:n hallituksen alusta; ks. Procop.,
Bell. Goth. III 14; Hist. arc. 18; Jornandes, de temp. success.
(lopussa): "instantiam quotidianam Bulgarorum, Antarum et
Sclavinorum."

[143] Ks. Procop. Bell. Goth. III 14: "Καί μήν και όνομα Σκλαβηνοϊς
te και 'Άνταις έv τό avέκaϑeν ήν. Σπόρους γαρ τό παλαιόν άμφοτέρους
έκαλουν, ότι δή σποράδην, οϊμαι, διεσχηνημίνοι την χώραν οίκουσι."
Tämä kielitieteellinen arvelu ei ole mistään kotosin.

[144] Ks. Schafarik, Slaw. Alterth. I, siv. 180, jossa siihen
verrataan Intialainen: _serim_ (natio).

[145] Ks. Plin. hist. nat. VI 7; Ptolem. Geogr. V 9.

[146] Tshekkiläinen Wacerad (v. 1102 paik.) sanoo: "Sarmate -- --
Sirbi tum dicti", ja "Sarmathe zirbi populi"; ks. Schafarik, Slaw.
Alterth. I siv. 373.

[147] Painettu Ofen'issa 1828.

[148] Ks. Slawische Alterthümer I, siv. 373.

[149] Ks. K. Fr. Neumann, Die Völker des südl. Russlands, siv. 14.
-- Schafarikin arvelua, että muka keskiaian Jazwingit olisivat
olleet Sarmatain viimeinen jäänös, on Zeuss (die Deutschen, siv.
678) kumonnut, osoittaen että ne olivat Littuan sukua. Sjögren on
sitten täydellisesti todistanut Jazvingien eli Jatvägien Littualaista
heimolaisuutta; ks. mémoires de l'acad. de S:t Pétersb. sixième
serie, IX, sivv. 161 seurr. Sarmatain Slavilaisuutta vahvistanee
johonkin määrään sekin seikka, että Keski-aian kirjaniekat, muiden
seassa Byzantiolaisetkin, esm. Khalkokondylas, antoivat Sarmata-nimen
Slavilaisille.

[150] Ks. Herod. IV 48, 100, 104, 125.

[151] Arisleteles, Probl. XIX, 28.

[152] Ks. Ukert, Geogr. der Griechen und Römer III 2, siv. 419-421.

[153] Ks. Vivien de Saint-Martin, Sur les Khazars, aikaus-kirjassa:
Nouvelles Annales des Voyages 1851, II sivv. 136-141. -- Priscus,
Excerpta de legat. (Pariisin painos), sivv. 43, 44, 55, 63. --
Vivien de Saint-Martin'ille ei ole vielä siinä kyllä. Hän tahtoo
Suomensukuisiksi myöskin kaksi niistä lahko-nimistä, jotka Herodoto
mainitsee Skolotien seassa. Κατίαροι, (Herod. IV 6) ovat hänestä
_Katsaria_. Herodoton "kuninkaalliset Skythat", βασιληίοι Σκύθαι
hän tahtoo muuttaa _Barsilei'iksi_, nojaten Mooses Khorenelaiseen
(Hist. de l'Arménie II 40-62), joka mainitsee Kazirit ja Barsilei'it
yhdessä, sekä Theofaneen Khronografiaan (p. 298), jossa sanotaan
Kazarien tulleen Berzelian maasta, vieläpä Theofylakto Simokattaan
(VII 8) ja Nikeforo Kallistaan, jotka vielä vuonna 555 j.Kr. löytävät
Barselt (eli Sarselt) alisen Volgan tykönä.

[154] Ks. Slawisch. Alterth. I 294, 295. Edellisestä arvelusta hän
kuitenkin lisää: "doch gebe ich auf diese Bemerkung nicht gerade
viel."

[155] Ks. Herod. IV 21, 123, 125. Päivä-matkan Herodoto (IV, 101)
arvelee 200:ksi stadioksi, s.t.s. 33 uudeksi virstaksi, jotta 15
päivänmatkaa olisi noin 50 peninkulmaa. Koska Skythaen alue ylöttyi
20 päivänmatkaa Ponton rannalta pohjaseen, niin Melankhlainit ja
Budinit tulevat jotenkin toistensa tasalle.

[156] Ks. Herod. IV 108: "έϑνος -- γλαυκόν τε πάν ίσχυρώς έστί καί
πυρρόν."

[157] Ks. Herod. IV 109: "φϑειροτραγέoυσι μούνοι τών ταύτη." Vertaa
Ukert, Geogr. III n, siv. 538.

[158] Ks. Herod. IV 108, 109, 123.

[159] Aristoteles ja useat muut puhuvat, että Gelonien maassa
löytyi "Tarandos" niminen, häränkokoinen, mutta peuran-muotoinen
metsän-otus, joka osasi karvansa muuttaa ja siitä syystä oli vaikea
pyytää; ks. Ukert, Geogr. III 2, siv. 540. Vertaa tähän Kalevalan
"Tarvas", jolla Taka-Lappi kynti, samate kuin Pohjola porolla.
Ammiano Marcellino (XXXI 2, 14) juttelee: "Post quos (Neuros) Budini
sunt, et Geloni perquam feri, qui detractis peremptorum hostium
cutibus indumenta sibi equisque tegmina conficiunt, bellatrix
gens." Klaudiano (in Rufinum I 313) sanoo Gelonien tattuaavan:
"Membraque qui ferro gaudet pinxisse Gelonus." Mutta nämä viimeisen
Romalais-aian kirjaniekat eivät ole luotettavia, puhuessaan Skythian
oloista.

[160] Mannert, Geogr. der Griechen und Römer, Germania, sivv. 17
seurr.

[161] Slaw. Alterth. I, sivv. 184 seurr.

[162] Ks. Ritter, Vorhalle, Berlin 1820, siv. 459. -- Vertaa tästä
Ukert, Geogr. III n, siv. 538; ja Herod. IV 168.

[163] Ks. Annales des Voyages 1851, II siv.141, ja 1854, IV siv. 166.
Myös A. J. Lindström, Om Finska Folkvandr., Åbo 1848, sivv. 56, 63,
päättää saman.

[164] Ks. D'Ohsson, Des peuples du Caucase, Paris 1828, siv. 130.

[165] Ks. A. Andelin, Kertomus Utsjoen pitäjästä, Suomi 1858, sivv.
204, 205.

[166] Ks. Herod. IV 17, 18, 20, 27. Itse hän selittää nämä höyhenet
lumi-hahtuviksi, IV 31.

[167] Ks. Herod. IV 32.

[168] Ks. Herod. IV 22, 123.

[169] Ks. Ukert, Geogr. III 2 siv. 542.

[170] Ks. Herod. IV 22-25, I 201 seurr.

[171] Ks. Mela, I 19, 20.

[172] Ks. Plin. Hist. nat. VI 7.

[173] Ks. Schafarik, Slaw. Alterth. I siv. 297; Nouvelles Ann. des
Voyages 1854, IV siv. 166.

[174] Ks. Castrén, Ethnolog. Föreläsn. [Nord. Res. ooh Forskn. IV],
Helsingfors 1855, sivv. 107, 108. Samaan lukuun on tahdottu viedä
myös ne Ούργοί, jotka Straboni (VII siv. 306) mainitsee yhdessä
Basilei'ien ja Jazygi-Sarmatain kanssa. Mutta todennäköisintä on,
että on luettava Γεωργοί, Herodoton "maanviljeljät Skythat" (IV 18).
samatekkuin Basilei'it ovat Herodoton "kuninkaalliset Skythat."
Päinvastoin tahtoo K. Neumann (Die Hellenen im Skythenlande, I siv
178) luulla Herodotonkin Σκύϑαι γεωργοί huonoksi kreikannokseksi
sanasta Ούργοι.

[175] Ks. Herod. IV 25.

[176] Nimittäin ʹΙσσηδων Σκυθική', ja Serikassa ʹΙσσηδων Σερική'.
Kansan nimi muutoin kirjoitetaan monella tavalla: ʹIσσήδονες,
ʹΕσσήδονες, Ασσέδονες. Ks. Ukert, Geogr., III 2, siv. 569.

[177] Ks. Herod. IV 13, 27, III 116; Ukert, Geogr. III 2, siv. 406
seurr.

[178] Ks. Diodor. Sic. XVII 81, I 94. -- Plinion sanat (VI 17):
"Arimaspi antea Cacidari", eivät anna mitään selkoa.

[179] Ks. Herod. III 116, IV 13. Gripit (Γρύπες gryphes) luultiin
olevan nelijalkaisia lintuja, kooltansa koin susi, jalat ja kynnet
niinkuin jalopeuralla; sulat olivat selässä mustia, rinnassa
punaisia, siivissä valkoisia. Ks. Ukert, III 2, siv. 411.

[180] Ks. Herod. IV 13, 32 seurr.; Ukert, Geogr. III 2, siv. 393
seurr.

[181] Ks. Herod. IV 201-216. Staboni, joka (XI siv. 517) mainitsee
pian yhtäläistä tapaa Baktrialaisilla, kutsuu sen Skythalaiseksi;
mutta Skythalaisuus ei hänen suussaan merkitse muuta kuin raakuutta.

[182] Ks. Ad. Pictet, les Origines Indo-Européennes I, Paris 1859,
siv. 83; joka osaksi seuraa J. Grimm'iä (Gesch. der Deusch. Sprache),
arvaten Getat, Gotbit ja Massagetat yhdeksi suvuksi, samatekkuin
Dakit, Danit ja Dahat. -- Oppert, Expéd. en Mésopotamie, II, siv. 96,
koettaa selittää Massageta-nimen Kasdoskytha-sanoista _Sak_ pää ja
_Gatu_ ihminen.

[183] Ks. Herod. VII 64.

[184] Ks. Herod. III 93.

[185] Ks. Oppert, Expéd. en Mésopotamie, II siv. 164 seurr.

[186] Vertaa mitä olen I:sessä luvussa (sivv. 7, 19) puhunut
Sakoista, ja tässä luvussa (sivv. 49, 54) Skoloteista.

[187] Ks. Ukert, Geogr. III 2, sivv. 577, 578.

[188] Ks. Strab., ed. Casaub., XI, siv. 507, 511.

[189] Ks. Strab. XI, siv. 512.

[190] Ks. Arist., Meteorol. I 13.

[191] Ks. Ukert, Geogr. III 2, siv. 195 seurr.

[192] Ks. L. Sen., quaest. nat. VI 7: "Danubius -- -- Europam
Asiamque disterminans." -- Sen., Troad. v. 8, 9. "Qui frigidum
septena Tanaim ora pandentem bibit."

[193] Ks. Ovid, Trist. III iv, vrss. 51, 52:

    "Ulterius nihil est nisi non habitabile frigus;
        Heu! quam vicina est ultima terra mihi!"

[194] Ks. Strab. XI siv. 493. -- Dioskuriaassa, Ponton
koillisrannalla, kävi kauppaa 70, muutamat sanoivat 300, kansakuntaa,
"πάντα δε ετερογλωττα"; ks. Strab. XI, siv. 498; vert. Plin. Hist.
Nat. VI 5.

[195] Ks. heistä Ukert, Geogr. III i, siv. 426 seurr., III ii, sivv.
427, 428. Skymno Khiolainen (Fragm. 50) heidät kutsuu έπήλυδες.

[196] Ks. Strab. VII, siv. 306; Plin., hist. nat. IV 14, 25, 28;
Tac., Germ. 46. -- Että likaisia olivat, mainitsee Tacito; muutoin
kuuluu, että heillä ei ollut maanviljelystä eikä karjanhoitoakaan,
vaan sota ainoana elatus-keinona; ks. Plutarch., Paul. Aemil. 12. --
Raakuus tai sivistys ei ole mikään kansallisuuden tuntomerkki.

[197] Ks. Strab. VII, sivv. 294, 306.

[198] Ks. Tac. Hist. I, 79. Myös Peutingerin taulut panevat Tyraan
seuduille "Roxulani Sarmatae"; ks. Bertius Beverus, Theatrum,
Geographiæ Veteris, Amsterd. 1619.

[199] Ks. Slaw. Alterth. I siv. 342.

[200] Ks. Saml. til det Norske folks sprog og historie VI,
Christiania 1839: Om Nordmændenes herkomst. -- Keyser myöntää
Roxolanit Sarmatoiksi ja Sarmatat Slavilaisten esi-isiksi (siv. 423);
mutta kohta sen jälkeen vetää Roxolanit Skandinavian sukuun!

[201] Ks. Strab. XI, siv. 506. Lause: "niistä Aorseista, jotka
ylempäuä pohjassa asuvat", on kuitenkin epäyksen alainen.

[202] Ks. Plin., Hist. nat. IV 18, 25, 26, VI 18.

[203] Ks. Tac. Ann. XII 15, 16.

[204] Ks. Ptol., Geogr. III 5, VI 14.

[205] Ks. J. A. Lindström, Om Finska Folkvandringar, siv. 43. --
Eichwald, die Alte Geographie des Caspischen Meeres etc. Zweite Abth.
siv. 358.

[206] Ks. Ukert, Geogr. III ii, siv. 550 seurr. -- Straboni
ja Mela eivät heitä mainitse, (ellei edellisen ʹΑσπoυργιανοί,
As-burg-ilaiset, jotka asuivat itäpuolella Fanagoriaa, ole samaa
sukua), mutta Josefo (Bell. Jud. VII 7), Dionysio Periegetes, Plinio
ja Ptolemaio. Wiimeinen, joka usein kertoo samat nimet Euroopassa
(Sarmatiassa) ja Aasiassa (Skythiassa), kutsuu edellisessä heidät
_Alauniksi_.

[207] Ks. Vivien de Saint-Martin, Etudes Ethnographiques et
Historiques, I: Les Alains [Nouvelles Ann. des Voyages 1848 III, siv.
129 seurr.],

[208] Ks. Amm. Marc. XXXI 2, 21: "Proceri autem Alani paene sunt
omnes et pulchri, crinibus mediocriter flavis, oculorum temperata
torvitate terribiles, et armorum levitate veloces. Hunnisque per
omnia suppares, verum victu mitiores et cultu."

[209] Ks. Amm. Marc. XXXI 2, 12-25. Että hän siihen sekoittaa vanhat
nimet: Gelonit, Melanklainit. j. n. e., on hänen aikansa tapaista.

[210] Ks. Herod. IV 62.

[211] Ks. Amm. Marc. XXIII 5, 16: "Massagetas, quos Alanos nunc
adpellamus"; XXXI 2, 12: "Alanos -- veteres Massagetas." Saman sanoo
Dioni Kassio'kin LXIX 15.

[212] Ks. Eustath. in Dionys. Per. v. 305: "Αλανόν όρος Σαρματίας,
αφ' ού τό έϑνος οι Αλανοί έoικεν ονομάζεται." Ammianon sanat
kuuluvat: "Alani -- --, ex montium adpellatione cognominati."

[213] Ks. Castrén, Ethnolog. Föreläsn., siv. 76, 77; Zeuss, die
Deutschen, siv. 700 seurr.; Klaproth, Asia Polyglotta, sivv. 82-88,
Keise in den Kaukasus, II sivv. 577 seurr.

[213] Prokopio (Bell. Vand. I 3, Bell. Goth.I 1) sanoo Alanit
_Göthiläiseksi_ kansaksi; mutta hänen todistustansa useat tutkijat
epäävät; ks. Zeuss, Die Deutsch, siv. 702; Keyser, om Nordmændenes
herkomst [Saml. til det Norske Folks sprog og historie VI] siv.
422. -- Jornandes ei olo sanodut isänsä isää Alanilaiseksi, kuten
Keyser arvelee; hän sanoo vain hänen olleen Alanilaisen kuninkaan
notariona. Oli, näet, tavallista, että barbarilais-kuninkaat hakivat
käsikirjoittajansa sivistyneemmistä kansoista, ja Jornandeen isän-isä
oli epäilemättä Göthiläinen.

[215] Ks. Herod. V 11.

[216] Pytheaan matkoista löytyy kokonainen kirjallisuus, jonka
tärkeimpiäkään teoksia en voi tässä luetella. Teko-asiain ja tekstin
tutkimuksessa olen nimen-omaan seurannut _Maximilian Fuhr'in_ tarkkaa
teosta: _De Pythea Massiliensi_, Darmstadt 1835 (Häneltä löytyy myös
saksaksi sama aine, painettuna 1842). Milloin Pytheas eli, ei tunneta
muusta, kuin että Dikaiarkho, Aristoteleen opetus-lapsi tiesi hänen
matkoistansa (ks. Strab. II, Siv. 104) ja samate Timaio (ks. Plin.
hist. nat. XXXVII 11). Tavallisesti arvellaan hänen kirjoittaneen
kaksi teosta: I. Περί τού ώκεανού luultavasti matka Thule'hen, ja II.
Περίπλους eli Γής περίοδος, luultavasti matka merikullan rannikolle;
ks. Smith, a Dictionary of Greek and Roman biography and Mythology,
London 1853-56, § Pytheas; ja Fuhr, de Pythea, siv. 22 seurr.

[217] Ks. Fuhr, de Pythea, siv. 71, 72.

[218] Ks. Strab. XI siv. 507.

[219] Strab., ed. Casaub., II siv. 104: -- -- "προςιστορήσαντος δέ
καί τα περί τής Θούλης και τών τόπων έκείνων, εν οίς ούτε γή κατ'
αυτόν υπήρχεν έτι, ούτε ϑάλαττα, ούτ' αηρ, αλλά σύγκριμά τι έκ
τούτων πλεύμονι ϑαλαττίω έοικος, εν ώ φησί την γήν και την θάλατταν
αιωρήσθαι και τα σύμπαντα, και τούτον ως αν δεσμόν είναι τών όλων,
μή ποτε πορευτον μήτε πλωτον υπάρχοντα τό μέν ουν τώ πλεύμονι έοικός
αυτός έωρακέναι, τ' άλλα δε λέγειν εξ άκοής. Ταύτα μέν τα τού Πυϑέου,
καί διότι επανελϑών ενϑένδε, πάσαν επέλϑοι την παρωκεανίτιν τής
Ευρώπης, από Γαδείρων έως Τανάϊδος."

[220] Ks. Geminus, Εισαγωγή εις τα φαινόμενα, V: -- "καί έτι τοϊς
βορειοτέροις ιζʹ και ιή ωρών ή μεγίστη ημέρα γίνεται. Επί δε τοϊς
τόποις τούτοις δοκεϊ και Πυϑέας ο Μασσαλιώτης παρείναι. Φησί γον εν
τοϊς περί τού ωκεανού πεπραγματευμένοις αυτό, ότι εδείκνυον ημίν οι
βάρβαροι, όπου ο ήλιος κοιμάται. Συνέβαινε γαρ περί τούτους τους
τόπους την μήν νύκτα παντελώς μικραν γενέσθαι, ωρών οίς μέν β', οίς
δέ γʹ ώστε κατά την δύσιν μικρού διαλείμματος γενομένου έπανατέλλειν
ευϑέως τόν ήλιον"

[221] Ks. Cosm. Indopl., ed. Montfaucon, II, p. 149: -- "Πυϑέας δε o
Μασσαλιώτης εν τοϊς περί ωκεανού ούτώς φησίν ως ότι παραγενoμένω αυτώ
έν τοϊς βορειοτάτοις τόποις έδείκνυον οι αυτόϑι βάρβαροι την ήλίου
κοίτην, ως εκεί τών νυκτών άεί γιγνομένων παρʹ αυτοϊς."

[222] Ks. Strab. II siv. 114: "ʹΟ μέν ούν Μασσαλιώτης Πυθέας τα
περί Θούλην, την βορειοτάτην τών Βρεττανικών, ύστατα λέγει, παρ'
οίς ο αυτός έστι τό αρκτικώ, ο ϑερινός τροπικός κύκλος, παρά δέ
τών άλλων ουδέν ιστορών, ουθ' ότι Θούλη νήσος έστί τις, ούτ' ει
-- -- --, νομίζω." -- Sanat την βορ. τ. Bρεττ. käypi ymmärtää:
"joka on pohjimpana (kauimpana pohjaista saantoa) Britannian
saarista", mutta, ei lienekkään Pytheaan lausetta, vaan Strabonin
omaa lisäämää. -- Tässä on myöskin jo tarpeellinen muistuttaa,
että viimeinen lause παρα δε τών άλλων etc.,, merkitsee suomeksi:
"mutta muilta kirjaniekoilta en löydä mitään tietoa, onko Thulen
saarta olemassakaan ja tokko -- -- --, ja arvelenpa siis." Sana
ιστορών, näet, liittyypi sanaan νομίζω, ja on siis itse Strabonista
ymmärrettävä, eikä Pytheaasta; ks. Fuhr, de Pythea, sivv. 112 seurr.
Usein on näistä sanoista tehty se väärä käsitys, että muka Pytheas ei
olisi Thulea saareksi sanonut.

[223] Myös Stefano Byzantiolainen, sanalla Θούλη, mainitsee: "το
εϑνικόν Θουλαίος ίσως δε και Θουλίτης." Mutta ei nä'y, onko hän
seurannut Pytheaan kertomusta vai jonkun muun.

[224] Ks. Strab. I siv. 63: -- -- "Θούλης, ήν φησι Πυϑέας από μέν
τής Βρεττανικής εξ ήμερών πλούν απέχειν προς άρκτον, εγγύς δ' είναι
τής πεπηγυίας ϑαλάττης". -- Plin., hist. nat. II 77; "Quod fieri in
insula Thule, Pytheas Massiliensis scripsit, sex dierum navigatione
in septentrionem a Britannia distante"; IV 30: "A Thule unius diei
navigatione mare concretum, a nonnullis Cronium appellatur." Tämä
viimeinen mitan-määräys lienee Pytheaalta, vaikk'ei sitä suoraan
sanota; sitä vastoin nimi "Cronium" lienee muilta (nonnullis.)

[225] Strabonin tykönä näemme, että Pytheas on Gadeiron ja
Pyhänniemen (Kadix'in ja Vincent-nokan) välin lukenut viiden päivän
purjehdukseksi, vaikka se oikeastaan ei ollut kuin 1700 stadiota
(eli ei täyteensä 3 astetta). Tämä selvästi osoittaa, että Pytheaan
päivän-purjehdukset olivat toisinansa jotenkin lyhyitä. Ks. Strab.
III siv. 148; Fuhr, de Pythea, sivv. 27, 86 seurr.

[226] Ks. Strab. IY siv. 201: "Προς μέν τοι τα ουράνια και την
ματηματικήν ικανώς δόξειε κεχρήσϑαι τοις πράγμασι." (Πυϑέας).

[227] Sen mainitsevat hänestä Plutarkho jo Galeno; ks. Fuhr, de
Pythea siv. 147.

[228] Herra Provessori L. Lindelöf on hyväntahtoisesti minulle
laskenui nämä luvut, tarkastaen myös ekliptikan kalteutta Pytheaan
aikoina. Näin on saatu 2 tuntisesta yöstä 65° 43' ja 3 tuntisesta
yöstä 64' 45'. Kuitenkin jos säde-murre otetaan lukuun, niinkuin
tässä pitää niin syntyy aste-luku 65° 12' ja 64° 13'. Laskussa on
käytetty tieteellinen päivä ja yö.

[229] Stefano Byzantiolainen, sanalla Θούλη, tosin sanoo pisimmän
päivän Thulen saaressa 20:ksi tunniksi, joka tekisi pohjoista levua
noin 62° 45'; mutta hän ei sano tätä Pytheaan mainitsemaksi, eikä
sillä paikalla puhu Pytheaasta sanaakaan.

[230] Ks. Strab. II stv. 114 (otteena ylempänä), ja Cleomedes,
κυκλική ϑεωρία μετεωρών, I 7 (ote alempana). -- Αρκτικός on se
suunta-piiri, joka aina koskee taivaan-rannan pohjoisinta äärtä,
rajoittaen ne taivaan alat, mitkä milläkin seuduin aina ovat
näkyvissä, (τα αειφανή).

[231] Ks. Plin., hist. nat. II 77: -- "solstitii diebus accedente
Sole propius verticem mundi, angusto lucis ambitu, subjecta terræ:
continuos dies habere senis mensibus, noctesque e diverso ad brumam
remoto. Quod fieri in insula Thule Pytheas Massiliensis scripsit,
sex dierum navigatione in septentrionem a Britannia distante; quidam
et in Mona -- -- affirmant." -- Minun luuloni on, että sanat: "senis
mensibus" ovat Plinion lisäämää; se mielestäni nähdään vertaamalla
Plin. IV 30: "Ultima omnium (insularum), quæ memorantur, Thule, in
qua solstitio nullas esse noctes indicavimus, Cancri signum sole
transeunte, nullosque contra per brumam dies. Hoc _quidam_ senis
mensibus continuis fieri _arbitrantur_." Näiden _muutamien_ joukkoon,
jotka vain _arvelevat_, ei käyne lukea Pytheasta. -- Martino Capella
on nähtävästi Plinion mukaan kirjoittanut, VI p. 194: "(Sol) brumali
descensu semiannuam facit horrere noctem; quod in insula Thyle
compertum Pyth. Mass. asseruit." -- Fuhr, siv. 142, käsittää sanain
mukaan.

[232] Ks. edell. siv., viitta 2.

[233] Ks. Cleomed., κυκλ. ϑεωρ. Ι 7: "Περί δε την Θούλην καλουμένην
νήσον, εν ή γεγονέναι φασί Πυϑέα [luultavasti kopioitsijain
huolimattomuudesta syntynyt; pitää olemaan Πυθέαν] τον Μασσαλιώτην
φιλόσοφον, όλον τον ϑερινόν ύπέρ γής είναι λόγος, αυτόν και αρκτικόν
γενόμενον. Παρ' αυτοϊς τούτοις, οπόταν εν Καρκίνω ο ήλιος ή, μηνιαία
γίνεται ή ήμέρα, είγε και τα μέρη πάντα τού Καρκίνου αειφανή εστι
παρ' αυτούς, ει δε μή, εφ' όσον εν τοϊς αειφανέσιν αυτού ο ήλιός
έστιν, αλλό δε ταύτης τής νήσου προϊούσιν ως επί τα αρκτικά έκ του
προς λόγον και έτερα μέρη πρός τό Καρκίνω γίνοιτ' αν αειφανή τού
ζωδιακού. Και ούτως, εφ' όσον τα παρ' εκάστοις φαινόμενα ύπέρ γής
αυτού διέρχεται ο ήλιος, ήμέρα γενήσεται. Καί έστι κλίματα τής γής
αναγκαίως, εν οίς και διμηνιαία και τριμηνιαία γίνεται ή ήμέρα και
τεσσάρων και πέντε μηνών, ύπό δε τον πόλον αυτόν εξ ζωδίων ύπέρ
γής όντων, εφ' όσον ταύτα διέρχεται ο ήλιος, αειφανή όντα, ήμέρα
γενήσεται, τού αυτού κύκλου και όρίζοντος και άρκτικού γινομένου
αυτοίς και ισημερινού. Τοϊς μέν γαρ εν Θούλη συμπίπτει ο ϑερινός
τροπικός τώ αρκτικό. Τοϊς δε έτι ενδοτέρω ύπερβαινει ο αρκτικός τον
ϑερινον εις τα προς τον ισημερινόν μέρη."

[234] Ks. äsken mainittu Strabonin paikka II sir. 114.

[235] Ks. Strab. II siv. 104, jonka paikan jo olen suomentanut.

[236] Ks. Virgil., Georgic. I 29; Seneca, Med. vrs. 379; vert. Fuhr,
de Pythea, sivv. 36 seurr. -- Mela sanoo: "Thule -- -- Graiis et
nostris celebrata carminibus"; III 6.

[237] Ks. Tacit., Agr. 10: -- -- "insulas, quas Orcadas vocant,
invenit domuitque. Dispecta est et Thule, quam hactenus nix et hiems
abdebant."

[238] Ks. Ptol. Geogr. II 3. -- Ptolemaio siirtää koko Britannian
pari astetta liian pohjoiselle, ja saapi siis Orkadein levu-asteeksi
61° 40'. Thulen etelä-nokka on hänestä 62° 40', pohjois nokka 63°
15', ja keskupaikka (τα μεταξύ) 63'.

[239] Ks. Plin. hist. nat. IV 30: "Sunt qui et alias prodant,
Scandiam, Dumnam, Bergos: maximamque omnium Nerigon, ex qua in Thulen
navigetur."

[240] Servio (selityksessä Virgilion äsken viitattuun paikkaan)
asettaa Thulen "ultra Britanniam, juxta Orcadas et Hiberniam." --
Solino, 25: "Multæ et aliæ circa Britanniam insulæ, e quibus Thule
ultima"; ja 35: "Ab Orcadibus Thulen usque quinque dierum et noctium
navigatio est." -- Nimetön Ravennalainen, V 31: "Finitur autem ipsa
Britannia a fine orientis habens insulam Thyle et insulam Dorcadas";
32 -- "procul a litore Spaniæ est insula quae dicitur Tyle". -- Mitä
muut Thulesta mainitsevat, on enimmästi vallan epä-vakaista; ks.
Fuhr, de Pythea, sivv. 36 seurr.

[241] Ks. Procop., bell. Goth. II 15.

[242] Ks. M. Adami Gesta Hammaburgensis ecclesiæ Pontificum, josta
luvut 208-252 sisältävät kertomuksen pohjaisista valtakunnista
[Pertz, Monum. Germ. Hist. IX, sivv. 267 seurr.]: "Hæc itaque Thyle
nunc Island appellatur." -- Myöskin Landnamabók muistuttaa, että
oppineet miehet ovat kutsuneet Islannin Thyleksi, koska siellä
monessa paikoin aurinko paistaa läpi yön ja talvella taas ei tule
ollenkaan näkyviin. Ks. Isländinga Sögur, Kjöbenh. 1843, I siv. 23.

[243] Pytheaasta ja Thulesta löytyy kokonainen kirjallisuus, josta
joku osa on lueteltu Fuhr'in kirjan alussa. Ks. myös Keralion kaksi
kirjoitusta: De la connaissance que les Anciens ont eue des pays
du Nord de l'Europe [Mémoires de l'Académie des Inscr., XLV, vv.
1780, 1781]. Keralion luulo on, että Thule on Mainland, Shetlannin
saarten suurin, koska sitä muka likimaiden asukkaat kutsuvat
_Thyl_-saareksi. Mutta luultavampi on, että viime-mainittu nimitys
on syntynyt Romalais-aikaisesta luulosta. -- Maltebrun (Geographie
Univ. I) löytää Thule-nimen Jutlannin rannikossa, joka kutsutaan _Thy
eli Thyland_. -- Redslob taas (Thule, die Phönicischen Handelswege.
Leipzig 1855) osoittaa lähellä Halmstadia Ruotsissa pienen saaren,
nimeltä _Tyl_-ö eli _Tul_-ö. Muut ovat valinneet etelä-Norjalaisen
maakunnan _Tellemark_, joka Skien'in kaupungin tykönä tulee merelle.
Näillä keinoilla voimme kuljettaa Pytheaamme mihinkä hyvänsä.

[244] Paitsi jo ennen mainitut Geminon sanat, on todistukseksi
Strabonin lause II siv. 114 (vertaa ylempänä siv. 80 viitta 2): "παρα
δέ τών άλλων ουδέν ιστορών, -- ούτ' ει τα μέχρι δεύρο οικήσιμα έστιν,
ό που ο θερινός τροπικός αρκτικός γίνεται, νομίζω" etc. suomeksi:
"muilta kirjaniekoilta kuin Fytheaalta en löydä mitään tietoa, onko
Thulen saarta olemassakaan ja tokko siihen asti _asukkaita löytyy_,
missä kääntöpiiri on pohjoispiirinä" (arktikona) (kuten Pytheas
sanoo Thulessa olevan), "ja arvelenpa siis, että asutun maailman
pohjois-raja on paljoa etelämpänä." Tämä nähtävästi tahtoo sanoa,
että Pytheas oli puhunut Thulea asutuksi maaksi, mutta Straboni ei
usko niin pohjoisessa asuttavan. -- Tulen kohta puhumaan lisää Thulen
asumuksesta.

[245] Ks. Landnamabók [Isländinga Sögur I] sivv. 23, 24, 26; ja
Islantilainen Arngrim Jonas, Specimen Islandiæ Historicum, Amsterdam
1643, siv. 1. Tämä viime-mainittu kirja, sivu 91, todistelee laveasti
Tanskalaista Pontanusta vastaan, että Island ei ollut Thule. --
Landnamabók, samatekkuin Ari Frodin Isländingabók, juttelevat
että Norjalaisten tullessa oli Islannissa Irlantilaisia erakoita
(Norjalaiset heitä kutsuivat: Papa); mutta ne lähtivät saaresta pois
näitä pakanallisia tulijoita pakoon.

[246] Ks. Strab. IV siv. 201: "πρός μέν τοι τα ουράνια και την
μαθηματικήν θεωρίαν ικανώς δόξειε κεχρήσθαι τοϊς πράγμασι [Fuhr'in
mukaan olen vienyt sanat: τοϊς -- πλησιάζουσι seuraaviin. Jos
edellisiin viedään, ei tule pää-asiassa käsitys kuitenkaan
erilaiseksi], τοϊς τη κατεψυγμένη ζώνη πλησιάζουσι το τών καρπών
είναι τών ήμέρων και ζώων τών μέν αφορίαν παντελή, τών δε σπάνιν
κέγχρω δε και άλλοις λαχάνοις και καρποϊς και ρίζαις τρέφεσθαι παρ'
οίς δε σίτος και μέλι γίγνεται, και το πόμα εντεύθεν έχειν τών δέ
σίτον, επειδή τους ήλίους ουκ έχουσι καθαρούς, εν οίκοις μεγάλοις
κόπτουσι, συγκομισθέν των δεύρο τών σταχύων αι γαρ άλω [Näin on
Casaubonus'en korjauksen mukaan. Fuhr ehdottelee: ει γαρ άλλως,
joka antaisi käsityksen: 'jos muulla lailla tehtäisiin, tulisivat
tähkäpäät kelvottomiksi.' Niinkuin näemme, ei tämä muuta lauseen
mieltä.] άχρηστοι γίνονται διά το ανήλιον και τους όμβρους." Vertaa
Fuhr, de Pythea, sivv. 138 seurr.

[247] Ks. Kajaani, Suomen historia, siv. 52.

[248] Ks. Fuhr, de Pythea, sivv. 46 seurr.

[249] Ks. Fuhr, de Pythea, siv., 36.

[250] Ks. P. A. Munch, Hist.-Geogr. Beskrivelse over Norge i
Middelalderen. Moss 1849, siv. 115.

[251] Ks. Strabonin ennen kerrottu paikka II siv. 104.

[252] Vielä Peutingerin tauluissakin näkyy, vähän itä-puolella
Tanaita virta merkittynä Pohjois-valtameren ja Maiotin välillä, joka
viime mainittu taas Pontoa kohden on umpinainen. Ks. Bertius Beverus,
Theatrum Geographiæ Veteris, Amsterdam 1619. -- Vertaa Diodor. Sic.
IV 56, Argonautaen matkasta Tanaista valtamereen.

[253] Virolaiset antavat sille nimen: "Meri-kivi." Niinkuin tiedämme,
se on pihka eräästä muinais-maailman puun-lajista.

[254] Ks. Bulletin de la Societé des Naturalistes de Moscou, tome
XXXIII, seconde partie, Moscou 1860, sivv. 421, 422. Muutoinkin on
pitkin Preussinmaan ja Kuurinmaan rantoja löytty paljon vanhoja
Kreikkalaisia rahoja. Ks. A. von Richter, Gesch. der Ostseeprovinzen,
I, siv. 27.

[255] Vertaa Plin. hist. nat. XXXVII 11, missä mainitaan, että eräs
Neronin lähettämä ritari kulki Pannoniasta merikullan rannikolle.

[256] Ks. Plinius, Hist. nat. XXXVII, 11: "Pytheas Guttonibus
Germaniae genti accoli æstuarium Oceani, Mentonomon nomino, spatio
stadiorum sex millium: ab hoc diei navigatione insulam abesse Abalum.
Illuc vere fluctibus advehi (saccinum) et esse concreti maris
purgamentum: incolas pro ligno ad ignem uti eo, proximisque Teutonis
vendere. Huic et Timæus credidit, sed insulam Basiliam vocavit."

[257] Diodor. Sic. V 23 mainitsee samaa kertomusta, mutta sanat
kuuluvat: "Vastapäätä sitä Skythiaa, joka on Galatian (Gallian)
yläpuolella, on valtameressä saari, nimeltä Basileia" -- --
Seuraavista luvuista nähdään selvästi, että Galatian nimi tässä
käsittää myös Germanian.

[258] Ks. Plin. Hist. nat. IV, 27: "Ex quibus (insulis) ante
Scythiam, quæ appellatur Raunonia, unam abesse a Scythia diei cursu,
in quam veris tempore fluctibus electrum ejiciatur, Timæus prodidit.
-- -- -- Xenophon Lampsacenus a litere Scytharum tridni navigatione
insulam esse immensæ magnitudinis Baltiam tradit. Eandem Pytheas
Basiliam nominat." -- Tämän lauseen käsitys on mulla Fuhrin mukaan,
de Pythea, sivv. 143 seurr.

[259] Ks. Strab. I p. 63: Και τα περί τους Ωστιαίους δέ, και τα πέραν
του ʹΡήνου τα μέχρι Σκυθών, πάντα κατέψευσται τών τόπων.

[260] Schlözer ja Thunmann ovat selittäneet "Mentonomon" Suomen
sanaksi: Mäntyniemi; ks. Thunmann, Untersuchnngen über nördliche
Völker, sir. 22; Schlözer, Nord. Gesch., siv. 124. -- Parrot taas
tahtoo itse Plinion sanan: _æstuarium_, johdetuksi Viron (eli Suomen)
kielestä, muka sanoista _astua_ ja _aro_, se olisi: alankomaa,
johon meren tulva astuu. Muita selityksiä ei suinkaan puutu. --
Todennäköistä on, että "Abalos" ja "Baltia" ovat yhtä sanaa; Baltia
taas on epäilemättä samaa juurta kuin Itämeren nimi: Baltin meri
(nyk. Englannin kielessä: Baltic.) Basileia on nähtävästi Kreikan
sanasta: βασίλευς kuningas.

[261] Zeuss (Die Deutsch., siv. 672, 673) yhä vielä ajattelee
Preussilaista "Guddai" nimistä väkeä. Mutta Schafarik (slaw. Alterth.
I, siv. 456) selittää tämän Guddai-jutun tydyttäväisellä tavalla, ja
sanoo Guttoneista: "Ohne die Deutsche Abkunft der Guttonen in Frage
zu ziehen, halten wir doch dafür, dass sie in den Weichsellanden
blosse aus Skandinavien herübergekommene Eroberer waren". -- Muutoin
on muistaminen, että tämä Göthiläis-asia on yhä ankaran riidan alla.
Asia ei kuulu minun aineeseni; saan ainoastaan mainita, että J. Grimm
(Jornandes und die Geten, sekä Gesch. der Deutsch. Sprache, siv. 182,
204, 439) on koettanut todistaa, että Trakian Getat ja historian
Göthiläiset Skandinaviassa, Weikselin seuduilla ja Mustan-meren
rannoilla, olivat kaikki yhtä. Mitä on sanottu myötä ja vastoin, en
voi tähän ottaa. Uudempia selitys-kokeita on Ed. v. Wietersheim'in
kirjassa: Gesch. der Völkerwanderungen, II osa, siv. 109 seurr.
(Leipzig 1860), missä Grimmin arveluita osaksi vastustellaan, osaksi
puolustellaan. -- Vaikea ainakin lienee kieltää, että Pytheaan
_Guttones_, Plinion _Guttones_ (Germanilainen kansa Burgundionien
seuduilla; IV 28), Taciton _Gothones_ (koillisessa Germaniassa;
ks. Germ. 42, 43), Ptolemaion Γύθωνες (itäpuolella Weikseliä; ks.
Geogr. III 5), ja vihdoin ne _Gotti, Gothi_, jotka Karakallan aioista
asti häiritsevät Roman valtaa, ovat yhtä nimeä ja yhtä kansaa. Tätä
tosin kieltää Ukert, joka ei millään muotoa tahdo päästää Pytheasta
Itämerellä käyneeksi; ks. Geogr. der Griech. u. Römer, passim.

[262] Ks. Steph. Byz. "Ωστίωνες έθνος παρά τώ δυτικώ ωικεανώ, ούς
Κοσσίνους Αρτεμίδωρός φησι, Πυθέας δ' Ωστιαίους."

[263] Ks. Strab. II siv. 104.

[264] Plin. Hist. nat. IV 27.

[265] Plin. Hist. nat. IV 30; vertaa Dionys. Perieg., vrs. 31: "Πόντον
μέν καλέoυσι πεπηγότα τε, Κρόνιόν τε ʹΑλλοι δ' αύ και νεκρόν έφήμισαν
είνεκ άφαυροι ʹΗελίου."

[266] Ks. Diefenbach, Orig. Europ. sivv. 387-380. -- Mainita sopii,
että Ptolemaio asettaa Χρόνος nimisen joen itäpuolelle Weikseliä.

[267] Ks. Plin. Hist. nat. XXXVII 15.

[268] Ks. Plin. Hist. nat. XXXVII 11: -- -- "Oserictam, cedri
genere silvosam: inde electrum defluere in petras." -- "Osericta"
on kentiesi Skandinavilainen sana _Austr-riki_, itämaa; vertaa mitä
vasta puhutaan nimistä: "Aestyit", "Estit."

[269] Ks. Strab. VII, siv. 294.

[270] Ks. Mela III, 3-4.

[271] Ks. Plin. Hist. nat. IV 27. -- Rud. Keyser tahtoo selittää
_Hilleviones_ samaksi kuin: _Elfarbuar, Elvboere_ (joki-asukkaat),
jotka muka asuivat Alfheim'issa Götha-joen ja Glommen'in välillä; ks.
Saml. til det Norske Folks Sprog og Historie, VI siv. 331.

[272] Ks. Plin. Hist. nat. IV 27: -- "Nec est minor opinione Eningia
[Epigia]. Quidam haec habitari ad Vistulam usque fluvium a Sarmatis,
Venedis, Sciris, Hirris tradunt. Sinum Cylipenum vocari: et in ostio
ejus insulam Latrin. Mox alterum sinum Lagnum, contermineum Cimbris."

[273] Ks. Plin. Hist. nat. IV 30.

[274] Ks. P.A. Munch, Det Norske Folks Historie, I i, siv. 16.

[275] Ke. Plin. Hist. nat. VIII 16.

[276] Ke. Zeuss, die Deutschen, siv. 486.

[277] Sana "Hirri" luullaan virheellieekei lisäykseksi, joka
kopioitsijain kautta olisi tullut. Olkoon miten oli, ei kävisi
helposti sitä selittää.

[278] Rud. Keyser (Saml. til det Norske Folks Sprog og Historia,
VI siv. 334) selittää tämän sanan nimestä "Kylfingaland", joka
12:nnella vuosisadalla annetaan Gardariikille eli Venäjälle eräässä
Skandinavilaisessa maatieteessä (ks. Antiquités Russes II siv. 401).
Mutta tämä näyttää olevan kaukaa haettua; sillä Kylfingit (Jaroslavin
lakikirjassa: _Kolbjagit_, samate kuin Väringit = Varjagit) näyttävät
olleen Venäjään tulleita Skandinavilaisia paljoa myöhemmältä aialta
kuin Plinion Cylipenus; vertaa: P. A. Munch, kirjassa "Norsk Tidskr.
for Vidensk. og Litt.", V aarg., siv. 311.

[279] Ks. Tacit. Germ. 37.

[280] Myös Ptolemaiokin asettaa Skandiansa Weikselin suiden edustalle.

[281] Ks. Tacit. Germ. 43, 44.

[282] Tacit. Germ. 44; "Suionum hinc civitates, ipso in Oceano,
præter viros armaque classibus valent." Adam Bremeniläinen nimittää
Svealaiset; "Sueones"; Samate jo Einhard, Vita Karoli Magni; "Dani
siquidem ac Sueones, quoa Nortmannos vocamus."

[283] Tacit. Germ. 45: "Trans Suionas aliud mare, pigrum ac prope
immotum, quo cingi claudique terrarum orbem hinc fides, quod extremus
cadentis jam solis fulgor in ortus edurat adeo clarus ut sidera
hebetet; sonum insuper audiri formasque deorum et radios capitis
aspici persuasio adjicit."

[284] Tac. Germ. 45: (Puhuttuaan Aestyistä ja merikullasta)
"Suionibus Sitonum gentes continuantur: cetera similes uno differunt,
quod femina dominatur: in tantum non modo a libertate sed etiam a
servitute degenerant. Hic Sueviæ finisu" -- Muist.: "Suevia" on
Germanian itäinen puoli.

[285] Vertaa kuitenkin Zeuss'in selitys (Die Deutschen, sivv. 57,
123) ja Geijerin (Svea Rik. Häfd. siv. 81). Jälkimäinen siihen vertaa
Strabonin Σιδόνες, jotka olivat Bastarnaen heimokuntia (Strab.
VII siv. 306). Edellinen taas sovittaa siihen Ptolemaion Σίδωνες,
koillis-puolella Böhmin vuoria (Ptol. Geogr. II 10).

[286] Ks. Adamus Bremensis, de Situ Daniæ (oikeastaan: "Gesta
Hammaburgensis ecclesiae pontificum"; IX osassa Pertz'in Monum. hist.
German.), cap. 222: "Postea (Göthan-maan jälkeen) longia terrarum
spatiis regnant Sueones usque ad terram feminarum."

[287] Tacit. German. 45: (Svioneista puhuttuaan) "Ergo jam dextro
Suevici maris litore Aestyorum (Aestuorum, Aestiorum) gentes
alluuntur; quibus ritus habitusque Suevorum, lingua Britanniæ
proprior. Matrem deum venerantur; insigne superstitionis formas
aprorum gestant: id pro armis omniumque tutela securum deæ cultorem
etiam inter hostes præstat. Rarus ferri, frequens fustium usus."

[288] Jornandes, de reb. Get., c. 23: "Aestorum quoque similiter
nationem, qui longissimam ripam Oceani Germanici insident, idem ipse
[Hermanaricus] prudentiæ virtute subegit." -- c. 5: "Ad litus autem
Oceani, ubi tribus faucibus fluenta Vistulæ fluminis ebibuntur,
Vidivarii resident -- post quos ripam Oceani item Aesti tenent,
pacatum hominum genus omnino."

[289] Ks. Cassiodori Varia V, epist. II: "_Hæstis_ Theodoricus rex.
Illo et illo legatis vestris venientibus, grande vos studium notitæ
nostræ habuisse cognovimus; ut in Oceani littoribus constituti,
cum nostra mente jungamini. -- -- -- succina, quæ a vobis per harum
portitores directa sunt, grato animo fuisse suscepta."

[290] Ks. Einhardi Vita Karoli Magni, c. 12 [Pertz, Monum. II, siv.
449]: "Ad litus australe Sclavi et Aisti et aliæ diversse incolunt
nationes."

[291] Wulfstanin matka-kertomus kuningas Alfred'in käännöksessä
Orosion teoksesta; ks. Schafarik, Slaw. Alterth. II, siv. 670; Zeuss,
die Deutschen, siv. 669; H. G. Porthan, Witterh. Hist. Antiqv. Acad.
Handl. VI, sivv. 96 seurr.

[292] Ks. Plin. Hist. nat. XXXVII 15. "Certum est gigni in insulis
septentrionalis Oceani et a _Germanis_ appellari glessum." -- Vertaa
Diefenbach, Orig. Europ., sivv. 356 seurr.; Schafarik, Slaw. Alterth.
I, siv. 458.

[293] Ks. Zeuss, die Deutschen siv. 130.

[294] Tacit. Germ. 46: "Peucinorum Venetorumque et Fennorum nationes
Germanis an Sarmatis ascribam dubito. -- -- -- quicquid inter Peucinos
Fennosque silvarum ac montium erigitur, latrociniis pererrant
[Veneti]."

[295] Tacit. Germ. 46: "Fennia mira feritas, foeda paupertas: non
arma, non equi, non penates; victui herba, vestitui pelles, cubile
humus. Sola in sagittis spes, quas inopia ferri ossibus asperant.
Idemque venatus viros pariter ac feminas alit: passim enim comitantur
partemque prædæ petunt. Nec aliud infantibus ferarum imbriumque
suffugium quam ut in aliquo ramorum nexu contegantur. Huc redeunt
juvenes, boc senum receptaculum. Sed beatius arbitrantur quam
ingemere agris, inlaborare domibus, suas alienasque fortunas spe
metuque versare. Securi adversus homines, securi adveraus deos, rem
difficillimam assecuti sunt, ut illis ne voto quidem opus esset,
Cetera jam fabulosa: -- -- -- quod ego ut _incompertum_ in medium
relinquam." -- Olen tarkasti lukenut C. A. Gottlund'in teosta:
"Försök att förklara Taciti omdömen öfver Finnarne, Stockholm 1834",
enkä sittenkään ole voinut tulla muuhun käsitykseen, kuin minkä
suomennokseni osoittaa. Kirjan monta muuta ansiota en sillä tahdo
kieltää.

[296] Ks. Edu. v. Wietersheim, Gesch. der Völkerwand. II osa, siv. 78
seurr:; jossa muun seassa otetaan esimerkiksi Ptolemaion mainitsema
Σιατουτάνδα Frisien maassa (II, c. 10). Tämä _Siatutanda_ on syntynyt
sillä tavoin, että Ptolemaio väärin on käsittänyt Taciton sanat
Frisien kapinasta Tiberion aikana. Tacito, näet, lausuu: "et ad sua
tutanda digressis rebellibus" (kapinoitsijat jo olivat lähteneet pois
omaa maatansa suojelemaan); Tac. Annal. IV 73. -- Kuinka Ptolemaio on
kertonut samoja nimiä Sarmatiassa ja Skythiassa, osoittaa Schafarik
(Slaw. Alterth. I siv. 218), joka muutoin on Ptolemaion ihastelijoita.

[297] Ptol. Geogr. III 5: "Κατέχει δε την Σαρματίαν έθνη μέγιστα οι τε
Ούενέδοι παρ' όλον τόν Ουενεδικόν κόλπον -- -- -- ʹΕλάττονα δε έθνη
νέμεται την Σαρματίαν παρα μέν τόν Ούιστουvλαν ποταμόν ύπό τους
Ουενέδας Γύθωνες, είτα Φίννοι, είτα Σούλωνες υφ' ους Φρουνγουνδίωνες,
είτα Αναρινοί παρά την κεφαλήν του Ουιστούλα ποταμού -- -- -- Τών δέ
ειρημένων εισίν ανατολικώτεροι ύπό μέν τους Ουενέδας πάλιν Γαλίνδαι
και Σουδινοί και Σταυανοί μέχρι τών Αλαυνών -- - -- Πάλιν δέ
την μέν εφεξής τώ Ουενεδικώ κόλπω παρωκεανίτιν κατέχουσιν Ουέκται,
ύπέρ ούς ʹΟσσιοι, είτα Κάρβωνες αρκτικώτατοι, ών ανατολικώτεροι
Καρεώται και Σάλοι υφ' ους Αγάθυρσοι, είτα ʹΑορσοι" -- -- --.

[298] Ks. Schafarik, Slaw. Alterth. I, sivv. 208, 461-163; vertaa
Zeuss, die Deutschen, sivv. 271, 674.

[299] Selitys-kokeita ei ole puuttunut. Zeuss, joka tekee _Ossit_
Aistilaisiksi (Littualaisiksi), luulee heidän nimensä säilyneen
saaren-nimessä:_Ösel_ (Henrikki Lettiläisen tykönä _Osilia_,
muinais-Skandinavilaisten _Eysysla_; johon hän vielä sovittaa
nimet Βασίλεια ja Osericta). Mutta epäilemättä on nimi _Ösel_
suomenkielinen syntyään: _Yösalo_ (Viron kielen mukaan: _Öö-sal_);
jota todistaapi toisen lähisen saaren nimi: _Dagö_ (Päiväsalo),
vaikka molemmat jo kantavat Vironkielessä toisia nimiä. Yhtä
epävakaista on arvata _Karbonit_ Kuurilaisiksi; ks. Zeuss, die
Deutsch., sivv. 270, 272. -- _Weltat_ arvataan olevan keski-aian
Wiltzit (Slavilaisia). -- Mitä Καρεώται ovat? Karjalaisiako? -- Entä
Σάλοι?

[300] Sekä Schafarik (I, siv. 301), että Zeuss (siv. 274) arvelevat
eikö sana Φίννοι Ftolemaion tykönä lie jollakin lailla vääristelty.
Zeuss tahtoisi sen siaan Σκίροι. Tämmöiseen korjailemiseen ei löydy
vähintäkään syytä.

[301] Ks. Ptol. Geogr. II 10: -- Σκανδία --, Χαιδεινοί -- Φαυόναι --
Φιραίσοι -- Γούται -- Δαυκίωνες -- Λευώνοι -- Ainoastaan Gutat tuntee
Göthiläisiksi.

[302] Ks. Strab. VII, siv. 290: -- "βουϊαιμον, το τού Μαροβούδου
βασίλειον -- -- -- και κατεκτήσατο, προς οίς είπον, Λουίους τε,
μέγα έθνος, και Ζούμους, και Βούτονας, και Μουγίλωνας, και Σιβινους,
και το τών Σοήβων αυτών μέγα έθνος, Σέμνωνας." -- Λουϊοι -- ovat
arvattavasti Taciton Lygii. Seuraavien kolmen nimen siaan on tahdotta
panna milloin mitäkin; mutta Tzschucke (Strab. Geogr., Lipsiæ
1796-1808) sanoo: Codices nihil a vulgata lectione recedunt.

[303] Es. Tacit. Annal. II 62: "Erat inter _Gothones_ nobilis
juvenis, nomine Catualda, _profuges olim vi Marobodui_, et tunc,
dubiis rebus ejus, ultionem ausus. Is valida manu fines Marcomannorum
ingreditur, corruptisque primoribus ad societatem, irrumpit regiam
castellumque juxta situm."

[304] Ks. Foy-Vaillant, Numismata aurea Imperatorum, Augustarum et
Caesarum in coloniis, municipiis et urbibus percussa; Paris 1688,
Tom. II; -- josta ottaa Schafarik, Slaw. Alterth. II, siv. 657. --
Rahan etu-puolella seisoo: "ATT. K. ΓA. ΦIN. ΓAΛ. OTENΔ.
OTOΛOTCIANOC. CEB", s.o. Αυτοκράτωρ Καίσαρ Γαν δάλικος Φίντικος
Γαλίνδικος Ουένδικος Ουολουσιανός Σεβαστός, Takapuolella seisoo:
Αντιοχέων Μητροπόλεως Κολωνίας. Tämä raha on kultainen. Toinen
hopeainen kantaa saman etupuolisen kirjoituksen latinaksi, mutta
sana _Finnicus_ on lyhennetty paljaaksi F:ksi: "IMP. [eratori]
C. [æsari] VA. [ndalico] F. [innico] GAL. [indico] VEND. [ico]
VOLVSIANO. AVG. [usto]." Takapuolella seisoo: "Marti Pacifero." --
Zosimus I, 26, mainitsee ainoastaan sivu-mennen tätä sotaa
"Skythoja" vastaan.

[305] Ks. Auctoris ignoti _Excerpta de Constantino_ Magno etc. §30:
"Constantinus autem ex Byzantio Constantinopolim nuncupavit" -- --
§ 31: "Deinde adversum Gothos bellum suscepit" -- § 32: "Sic cum his
pace firmata, in Sarmatas versus est, qui dubiæ fidei probantur.
Sed _servi Sarmatarum_ adversum omnes _dominos_ rebellarunt: _quos
pulsos_ Constantinus libenter accepit, et amplius trecenta millia
hominum mistæ ætatis et sexus per Thraciam, Scythiam, Macedoniam
Italiamque divisit." -- Hieronymi Chron. vuodella 337: "_Sarmatæ
Limigantes_ dominos suos, qui nunc _Arcaragantes_ vocantur, facta
manu in Romanum solum expulerunt."

[306] Limigantien seassa nimittää Ammiano erittäin: "Amicenses" ja
"Picenses" -- "ita ex regionibus adpellati conterminis"; ks. XVII 13.

[307] Ks. Amm. Marcell. XVII 12: -- "translata est in Sarmatas
cura, miseratione dignos potius quam simultate -- --. Potentes olim
ac nobiles erant hujus indigenæ regni, sed conjuratio clandestina
servos armavit in facinus. Atque ut barbaris esse omne jus in viribus
adsuevit, vicerunt dominos ferocia pares, sed numero præminentes.
Qui, confundente metu consilia, ad Victohalos discretos longius
confugerunt, obsequi defensoribus, ut in malis, optabile, quam
servire suis mancipiis arbitrati." -- 13: -- "ad _Limigantes Sarmatas
servos_ ocius signa transferri utilitas publica flagitabat, quos
erat admodum nefas, impune multa et nefaria perpetrasse. Nam velut
obliti priorum, tunc erumpentibus liberis, ipsi quoque tempus
aptissimum nacti, limitem perrupere Romanum, ad hanc solam fraudem
dominis suis hostibusque concordes."

[308] Ks. Amm. Marcell. XVII 13: "Hortante igitur principe, _cum
genuino fastu_ ad citeriorem venere fluminis ripam, -- -- -- ne
viderentur militis præsentiam formidasse."

[309] Ks. Amn. Marcell. XVII 13: -- "et cadentes insuperabili
contumacia barbari, non tam mortem dolere, quam nostrorum
lætitiam horrendo stridore monstrabant. -- -- crceiatus alto silentio
perferebant. Nec eorum quisquam inter diversa supplicia veniam
petiit, aut ferrum projecit, aut exoravit mortem: sed arma jugiter
retinentes, licet adflicti, minus eriminis æstimabant, alienis
viribus potius, quam conscientiæ suæ indicio vinci: mussantesque
audiebantur interdum, fortunæ non meriti fuisse, quod evenit."

[310] Ks. Amm. Marcell. XIX 11: -- "quidam ex illis furore percitus
truci, calceo suo in tribunal contorto, _marha, marha_, quod est
apud eos signum bellicum, exclamavit: eumque sequnta incondita
multitudo, vexillo elato repente barbarico, ululans ferum in ipsum
principem ferebatur."

[311] Ks. Amm. Marcell. XXIX 6 (v. 371): -- "Sarmatas Liberos ad
discretionem servorum rebellium adpellatos."

[312] Ks. Schafarik, Slaw. Alterth. I siv. 250. Vertaa mitä
edellisessä olen Sauromatoista ja Sarmatoista puhunut.

[313] -- "ut, ad longinqua translati, amitterent copiam nostra
vexandi." -- "Limigantes ad loca migrare compulimus longe discreta."
Amm. Marcell. XVII 13.

[314] Suom. _Murhaa_ occidere; Slav. _Moriti_, Litt. _Marinti_
interficere; Germ. _Mord_ occidere, Kelt. _Marbh_ occidere; Lat.
_Mort_ (Mori, Mors), Kreik. μορτός, Alban. _Múarr_ interficere;
ks. Diefenbach, Orig. Europ. siv. 387, 388. -- Joka kansallisissa
tavoissa ja luonteessa tahtoo nähdä kansallisuuden tunnus-merkkiä,
verratkoon sitä eri tapaa jolla Limigantit ja oikeat Sarmatat
lähestyivät Boman keisaria. Edellisistä sanoo Ammiano (XVII 13, v.
358): "_stabantque contumaciter_, ideoque propinquasse monstrantes,
ut jubenda repudiarent"; jälkimäisistä taas (XXX 5, v. 375): "legatio
Sarmatarum offertur, _pedibusque ejus prostrata_ orabat pacifica
prece, ut propitius veniret et lenis."

[315] Ks. Thunmann, Unters. über nördl. Völker, siv. 18 seurr.;
Arndt, Ursprung der Europ. Sprachen, siv. 318. -- Keski-aiassa
kutsuttiin tämä maakunta: _Semland, Sambia_, sen asukkaat: _Sembi,
Sembones, Sambi, Sami_; ks. Zeuss, siv. 675. -- Saman johtauksen
alle vedetään myös nimet: _Samogitia (Samogitæ, Samechi,
Sameyte, Σάμωται) ja Semgallen (Semigalli, Samgali)_, molemmat
Littuan alueessa.

[316] Ks. Hist. Legum Castrensium Regis Canuti Magni (Langebek,
Script. Rer. Dan. III, siv. 143); -- "Angliam, Norvagiam, Sclaviam,
_Finlandiam_, omnesque circumjacentes regiones, suam in potestatem
redegit." Toisessa teoksessaan: Compendiosa Hist. Regum Dan., cap.
V (Script. Rer. Dan. I, siv. 54), puhuu sama historioitsija samasta
Knuutti Suuren vallasta, mutta nimittää: -- "Hyberniam, Angliam,
Galliam, Italiam, Longobardiam, Teotoniam, Norvagiam, Sclaviam, cum
_Sambia_, sibi subjugavit."

[317] Ks. F. I. Wiedemann'in Alkupuhe maamiehemme Joh. And.
Sjögrenin Liiviläiseen kielioppiin (Sjögrens Gesamm. Schriften
II i, Einleitung) siv. XVI seurr. -- Todistus nojauupi enimmästi
paikannimiin.

[318] Ks. C. A. Gottlund, Försök att förkl. Taciti omdömen öfver
Finnarne, siv. 116. -- Mitä hän siinä lisäilee, että muka Puolassa tai
Preussin ja Puolan välisissä metsämaissa jutellaan löytyvän vielä
nytkin useita Suomalaisia kyliä, se ei ainakaan _tähän_ asiaan kuulu;
sillä jos siinä ho'ussa perää olisikin, jota kyllä sopii epäillä,
ne Suomalaiset varmaankin olisivat myöhemmin tulleita siirtolaisia.
Tiedämme, että 17:nnen vuosisadan alkupuolella paljon Suomalaisia
muutti ulkomaille, Preussiin, Pommeriin j.n.e. Ks. esim. Sääntö
Huhtik. 25 p. 1620 (Schmedeman, Kongl. Stadgar, siv. 186.)

[319] Se ei ole suinkaan mahdotonta, että kielitieteellinen tutkinto
paikan-nimistä näilläkin seuduilla tuottaisi arvaamattomia
selityksiä; sillä paikan-nimet ovat yhtä tärkeitä ja selviä
muistomerkkiä kuin Persepolin kalliokirjat. Semmoiseen tutkimukseen
on jo Schafarik kehoittanut: "Eine etymologische Untersuchung
der örtlichen, namentlich Fluss- und See-Namen, kritisch und im
gehörigen Einklange mit anderweiten Zeugnissen vorgenommen, würde zur
Erörterung der ehemaligen Sitze der Finnen im heutigen slawischen
Russland nicht unwesentliche Dienste leisten"; Slaw. Alterth. I, siv.
305.

[320] Ks. Jornandes, de reb. Get. c. 3: "In cujus parte arctoa gens
_Adogit_ consistit, quæ fertur -- -- --. Aliæ vero ibi gentes Refennæ:
[muutamissa käsi-kirjoissa: _gentes tres Crefennæ_, eli: gentes
_Screrofennæ_], qui frumentorum non quæritant victum, sed carnibus
ferarum atque ovis avium vivunt: ubi tauta paludibus foetura ponitur,
ut et augmentum præstent generi, et satietatem ac copiam genti. Alia
vero gens ibi moratur Suethans -- -- -- Theusthes, Vagoth, Bergio,
Hallin, Liothida -- -- Athelnil, Finnaithæ, Fervir, Gautigoth. -- --
mixti Evageræ Othingis -- --. Sunt ex his exteriores Ostrogothæ,
Raumaricæ, Raugnaricii, _Finni mitissimi_, Scanziæ cultoribus
mitiores: nec non et pares eorum Viniviloth. Suethidi, Cogeni, -- --
Dani -- -- Grannii, Aganziæ, Unixæ, Ethelrugi, Arochiranni." --
Että Suethans ja Suethidi ovat yhtä (Svithiod, Svealaiset), ei ole
epäilemistä; ks. muutoin Zeuss, die Deutschen, sivv. 502 seurr.

[321] Ks. Zeuss, die Deutschen, siv. 687.

[322] Procop., Bell. Goth. II 15 (ed. paris. siv. 423): "-- τών μέν
τοι ές ήμάς ενϑένδε αφικομένων επυνϑανόμην."

[323] Procop., Bell. Goth. II, 15: "Τών δε ιδρυμένων εν Θούλη
βαρβάρων εν μόνον έϑνος, οι Σκριϑίφινοι επικαλούνται, ϑηριώδη τινά
βιoτην έχουσιν ούτε γαρ ιμάτια ενδιδύσκονται, ούτε ύποδεδεμένοι
βαδίζουσιν, ούτε οίνον πίνουσιν, ούτε τι έδώιδιμον εκ τής γής έχουσιν
ούτε γαρ αυτοί γήν γεωργούσιν, ούτε τι αυτοϊς αι γυναικες εργάζονται,
αλλά άνδρες άεί ξύν ταϊς γυναιξί την ϑήραν μόνην επιτηδεύουσι.
Θηρίων τε γαρ και άλλων ζώων μέγα τι χρήμα αί τε ύλαι αυτοϊς
φέρoυσι, μεγάλαι ύπερφυώς ούσαι, και τα όρη, ά ταύτη άνέχει και
κρέασι μεν ϑηρίων άει τών αλισκομένων σιτιζονται, τα δέρματα δε
αμφιέννυνται, επεί τε αυτοϊς ούτε λίνον, ούτε ότω ράπτοιεν ένεστιν,
οι δε τών ϑηρίων τοϊς νεύροις τα δέρματα ες άλληλα ταύτα ξυνδέοντες,
ούτω δή ες σώμα όλον αμπίσχονται. Ού μήν ουδε τα βρέφη αυτοϊς κατά
ταύτα τιϑηνούνται τοϊς άλλοις ανϑρώποις ου γαρ σιτίζονται Σκριϑιφίνων
παιδία γυναικών γάλακτι, ουδε μητέρων άπτονται τιτϑού άλλα ζώων τών
αλισκομένων τοϊς μυελοίς εκτρέφονται μόνοις. Επειδάν ούν γυνή τάχιστα
τέκοι, δέρματι το βρέφος εμβαλλομένη, κρεμά μεν ευθύς επί δένδρου
τινος, μυελον δε οι επί του στόματος ενϑεμένη, εύϑυς στέλλεται επί
ϑήραν επί κοινού γαρ τοϊς ανδράσι το επιτήδευμα μετίασι τούτο.
Τούτοις μεν ούν δη τοϊς βαρβάροις τα ες την δίαιταν ταύτη πη έχει οι
μέντοι άλλοι θουλίται αις ειπεϊν άπαντες ουδέν τι μέγα διαλλάσσουσι
τών άλλων ανϑρώπων."

[324] Ks. Paulli Warnefridi Diaconi Forojuliensis, Gesta Longob.
c. 2: -- -- "sicut retulerunt nobis, qui eam [Scandinaviam]
lustraverunt."

[325] Paull. Warnefr. Gest. Longob. c. 1: "Septentrionalis plaga,
quanto magis ab æstu solis remota est et nivali frigore gelida,
tanto salubrior corporibus hominum et propagandis est gentibus
magis coaptata." -- c. 2: -- -- -- "Intra hanc [Scandinaviam] ergo
constituti populi, dum in tantam multitudinem pullulassent, ut jam
simul habitare non valerent, in tres, ut fertur, omnem catervam
partes dividentes, quae ex illis pars patriam relinquere novasque
deberet sedes exquirere sorte perquirunt." -- c. 4: -- -- "quia
adhuc stylus in Germania vertitur, miraculum quod illic apud omnes
celebre habetur, -- -- breviter intimare. In extremis circium versus
Germaniæ finibus, in ipso Oceani littore, antrum sub eminenti rupe
conspicitur, ubi septem viri (incertum ex quo tempore) longo sopiti
sopore quiescunt -- -- apud indociles easdem et barbaras nationes
venerationi habeantur. -- -- -- Fortasse horum quandoque, quia non
aliter nisi Christiani esse putantur, gentes illæ prædicatione
salvandæ sunt." -- c. 5: "Huic loco _Scritobini_, sic enim gens
illa nominatur, vicini sunt, qui etiam aestatis tempore nivibus non
carent, nec aliis, utpote feris ipsis ratione non dispares, quam
crudis agrestium animantium carnibus vescuntur; de quorum etiam
hirtis pellibus sibi indumenta coaptant. Hi a _saliendo_, juxta
linguam barbaram, etymologiani ducunt. Saltibus enim, utentes arte
quadam ligno incurvo in arcus similitudinem, feras assequuntur. Apud
hos est animal, non satis assimile cervo, de cujus ego corio, ut
fuerat pilis hispidum, vestem in modum tunicæ, genu tenus aptatam,
conspexi, sicut jam fati, ut relatum est, Scritobini utuntur. Quibus
in locis circa æstivale solstitium per aliquot dies, etiam noctu,
clarissima lux cernitur, diesque ibi multo majores, quam alibi,
habentur; sicut e contrario circa brumale solstitium."

[326] Niinkutsuttu "Matkalaisen laulu" (The Song of the Traveler),
joka arvataan olevan 5:nneltä, 7:nneltä tai viimeistään 8:nnelta
vuosisadalta. Merkittävää on, että siinä mainitaan ei ainoastaan
Skridefinniä vaan myös Finniä kahdesti, ja näitä jälkimäisiä hyvässä
seurassa, -- Keisarin ja Kreikkalaisien kanssa yhdessä. Alku kuuluu:
"Attila hallitsi Hunnia, Ermanarik Göthiläisiä, -- -- -- Keisari
hallitsi Kreikkalaisia, ja Kelik Finniä (Casere weold Creacum,
And Celic _Finnum_)". -- Edempänä kuuluu: "Mid Creacum ie waes
and mid _Finnum_, And mid Casere" (Olin Kreikkalaisten, Finnien ja
Keisarin kanssa) -- "Mid Scottum ie waes and mid Peohtum, And mid
_Scridefinnum_." Ks. Schafarik, Slaw. Alterth. II, sivv. 667-669.

[327] Ks. Alfredin käännös Orosiosta: -- "and be nordhan him [Sveum]
ofer tha vestennu is Cvenland, and be vestan-nordhan him sindon
Scride-Finnas, and be vestan Nordhmen."

[328] Ks. Saxo Gramm. hist. Dan., Præfatio: "harum [Suetiæ
Norvegiæque] ortivas partes Skricfinni incolunt. Quas gens inusitatis
assueta vehiculis montium inaccessa venationis ardore sectatur."

[329] Ks. Adam. Brem., de Situ Dan. c. 231: "in confinio Sueonum vel
Nordmannorum contra boream habitant Scritefinni, quos ajunt cursu
feras præire."

[330] Alfredin käännöksessä Orosiosta.

[331] Ks. Cosmograpbia Ravennatis Anonymi (sen kanssa usein
sekoitetaan Guidonin teos, joka on vieläkin sekavampi kyhäys
Nimettömän ja muiden mukaan. Molemmat ovat yhdessä painetut, ed.
Pinder et Parthey, Berlin 1860.): "Item juxta ipsam Scythiam litus
Oceanom, ponitur patria, quae dicitur Rerefenorum [Rereffenorum]
et Sirdifenorum [Scerdifennorum]. Cujus patriæ homines, ut ait
Aithanarit, Gothorum Philosophus, rupes montium inhabitant, et per
venationes, tam viri quamque mulieres vivere, cibo vel vino ignari
existentes in omnibus dicuntur. Quæ patria supra omnes frigida esse
ascribitur." ed. Pinder et Parthey, siv. 201, vertaa sivv. 553, 554.

[332] Ks. ed. Pinder et Parthey, sivv. 27, 28: "Quarta ut hora noctis
Northomanorum est patria, quæ et Dania ab antiquis dicitur. -- -- --
Quinta ut hora noctis Scirdifrinorum vel Rerefenorum est patria.
Sexta ut hora noctis Scytharum est patria, unde Sclavinorum exorta
est prosapia." -- Siv. 324, 417: "Postmodum tangit ipse Oceanus
Roxolanos, necnon Sarmatas, iterum Scythas, postmodum Rerefennos et
Serdefennos, verum etiam Germaniam, ubi egit habitare Danos nec non
Saxones, etiam Frisones."

[333] Ks. Thunmann, Untersuch. über Nord. Völker, siv. 46; Zeuss, die
Deutschen, siv. 685.

[334] Ks. Ptolemaei Geogr. III 5, V 8.

[335] Ks. Ptol. Geogr. V 8: ό Ρά ποταμός; Ammianon tykönä: _Rha
amnis_, "in cujus superciliis quædam vegetabilis ejusdem nominis
gignitur radix, proficiens ad usus multiplices medelaram"; XXII 8, 28.

[336] Ks. D'Ohsson, Des peuples du Caucase, Paris 1828, siv. 30
(viitta).

[337] Ks. Jornandes, De Rebus Geticis, c. 23; Amm. Marcell. XXXI 3
sanoo vain: -- - "Ermenrichi -- -- bellicosissimi regis, et per multa
variaque fortiter facta vicinis nationibus formidati."

[338] Ks. Zeuss, Die Deutschen, siv. 688. Panen tänne kaikki neljä
toisintoa päällitysten: "Habebat siquidem quos domuerat:"

 (Wienin 1:) "Gothos, Scythas, Thuidos, Inaunxis,
 (Wienin 2:) "Gothos, Scythas, Thiudos, Inaunxis,
 (Mynchenin:) "Golthes, Cythathiudos, -- Inaunxis,
 (Ambrosiolainen:) "Golthes, Etta, Thoidos, Inaxungis,

 Vasinabroncas, Merens, Mordensimnis, Caris, Rocas, Tadzans,
 Vasinabroncas, Merens, Mordensimnis, Caris, Rocas, Tadzans,
 Vasinabroncos, Merens, Mordens, Imniscaris, Rogas, Tadzans,
 Vosina, Bovoncas, Merens, Mordens, Remniscans, Rogans, Tadzans,

 Athual, Navego, Bubegentas, Coldas."
 Athual, Navego, Bubegentas, Coldas."
 Athaul, Navego, Bubegenas, Coldas."
 Athaul, Navego, Bubegenas, Coldas."

Muotojen käsitykseksi on muistaminen, että samatekkuin -os, -as
on Latinalainen Monikon Accusativo, niin pääte -ens, ans on
Göthin-kielen heikko Monikko.

[339] Ks. Schafarik, Slaw. Alterth. I, siv. 304; Zeuss, die
Deutschen, siv. 677.

[340] Ks. Joh. And. Sjögrens Gesamm. Schriften, I sivv. 468-473.

[341] Ks. Schlözer, Nestor, (Göttingen 1802) II, sivv. 41, 106.

[342] Ks. Sjögrens Gesamm. Schr. I, sivv. 473, 474, 484.

[343] Ks. Schlözer, Nestor, II, sivv. 40, 41, 106.

[344] Ks. Sjögren, Gesamm. Schriften, I siv. 484.

[345] Ks. Constant. Porphyrog., De Admin. Imp., cap. 37.

[346] Ks. Itinerarium Willelmi de Rubruk (Recueil de Voyages
et de Mémoires IV) sivv. 251, 252: "Regio ista ultra Tanaim est
pulcherrima, habens flumina et silvae. Ad aquilonem sunt silve
maxime, quas inhabitant duo genera hominum: Moxes [Moxel] scilicet
qui sunt sine lege, puri pagani. Civitatem non habent, sed casulas
in silvis. Dominus eorum et magna pars eorum fuerunt interfecti in
Alemannia. Tartari enim duxerant eos usque ad introitum Alemannie,
unde ipsi multum commendant Alemannos, sperantes quod adhuc
liberabuntur per eos a servitute Tartarorum. Si mercator veniat
ad eos, oportet quod ille apud quem primo descendit provideat ei
quam diu vult esse inter eos. Si quis dormiat cum uxore alterius,
ille non curat nisi videat propriis oculis: unde non sunt zelotipi.
(H)abundant apud eos porci, mel et cera, pelles preciose et falcones.
Post istos sunt alii qni dicuntur Merdas, quos Latine vocant
Merdinis, et sunt Saraceni. Post istos est Etilia" (s.o. Wolga).

[347] Ks. Carpini, Hist. Mongalorum (Recueil de Voyages IV), siv.
676: "Inde [e Hungaria Tartari] revertentes venerunt in terram
Mordnanorum, qui sunt pagani, et eos bello vicerunt."

[348] -- "damnata a rerum natura et densa mersa caligine"; sanoo
Plinio (IV 12) Pohjan peristä.

[349] Ptol. Geogr. III 5: -- "μεταξύ δε Βαστερνών και Ρωξολανών
Χούνοι." -- Muutoin Hunnien nimi kirjoitetaan: Χούννοι, Ούννοι,
_Hunni, Chuni ja Chunni_. Molemmat viime-mainitut muodot
tavataan paljon Latinaisilla kirjaniekoilla 5:nneltä ja 6:nnelta
vuosis., mutta jo Ammiano sen käyttää yhdessä paikassa (XXXI 8, 4.)

[350] Dionysii Periegesis, ed. G. Bernhardy, Lpzg 1828, vrs. 727-730:

    Αρξάμενος πλευρής ζεφυρίτιδος εκ βoρέαιο.
    Πρώτοι μεν Σκύϑαι εισίν, όσοι Κρονίης αλος άγχι
    Παραλίην ναίoυσι ανά στόμα Κασπίδος άλμης.
    Ούννοι δ' εξείης -- -- -- -- --

Bernhardy on osoittanut, että teos on kirjoitettu joku loppupuolella
3:tta tai alkupuolella 4:ttä vuosis. j.Kr.

[351] Ks. Zeuss, die Deutschen, siv. 727. -- Että taas Strabonin
Ούϊτιοι olisi samoja Hunnia, kuten Klaproth arvelee, ei ole
todennäköistä.

[352] Ks. Saint-Martin, lisäykset Lebeau'n kirjaan: "Hist. du
Bas-Empire", IV, siv. 64; Klaproth, Tabl. hist., siv. 235. -- Moses
Khorenelainen (Moïse de Khorene) eli alku-puolella 5:ttä vuosis.,
ja puheen-alainen paikka on haettava hänen historiansa II:n kirjan
76:nnesta luvusta. Myös maatieteessäkin, joka kantaa hänen nimensä,
mainitaan _Hunk_ samoilla seuduin; mutta teos päätetään olevan
myöhempää syntyä.

[353] Ammian. Marcell. XXXI 2: "Hunnorum gens, monumentis veteribus
_leviter_ nota, ultra paludes Maeoticas glacialem oceanum accolens."
-- Sen aian maatieteessä oli Maiotin ja Pohjoisen valtameren väli
jotenkin lyhyt.

[354] Zonaraan juttua, että muka muutamat kertovat keisari Karon
surmatuksi retkellä Hunneja vastaan, ei sovi mihinkään lukuun ottaa;
vertaa Fl. Vopiscus, Cari vita, 8.

[355] Ks. Zosimon Hist. IV 20, joka muutoin sanoo, että Hunnit ennen
olivat tuntemattomat. Ks. myös Priskon Hist. [Exc. de Legat., siv.
200], missä Komalainen Komulo v. 448 käyttää tämän nimen kahdesta
Hunnilaisesta sotapäälliköstä: "άνδρας τών βασιλείων Σκυϑών", ja
Prisko itse tavantakaa kutsuu Hunnit Skythoiksi. -- Pyhä Hieronymo
näyttää samaa ajatelleen, vaikka hän ei tarkoin muistanut historiaa:
"Hanc gentem Herodotus refert sub Dario rege Medorum viginti annis
Orientem tenuisse captivum, et ab Aegyptiis atque Aethiopibus annuum
exegisse vectigal"; ks. S. Hieronymi Epistola 84 (ed. Bened.),
de morte Fabiolæ. -- Romalaisten koko käsitys asiasta näyttää
olleen semmoinen epä-vakainen kuin tapaamme Agathiaan tykönä,
V 11: "Οι Ούννοι το γένος, το μεν παλαιον τής κατώκουν Μαιώτιδος
λίμνης τα προς άπηλιώτην άνεμον, και ήσαν του Τανάϊδος ποταμού
αρκτικώτεροι, καϑάπερ και τά άλλα βάρβαρα έϑνη, οπόσα εντός ʹΙμαίου
όρους ανά την Ασίαν ετύγχανον ιδρυμένα. _Ούτοι δε άπαντες κοινή μεν
Σκύϑαι και Ούννοι επωνομάζοντο_, ιδία δε κατά γένη, το μέν τύ αυτών
Κοτρίγουροι, το δε Ουτίγουροι, άλλοι δε Ούλτίζουροι, και άλλοι
Βουρούγουνδοι."

[356] Jornandes, de Reb. Get., 24: "Filimer Rex Gothorum -- -- reperit
in populo suo quasdam magas mulieres, quas patrio sermone Aliorumnas
[Aliorunas] is ipse cognominat, -- -- fugatas in solitudinem, coegit
errare. Quas spiritus immundi per eremum vagantes dum vidissent, et
earum se complexibus in coitu miscuissent, genus hoc ferocissimum
edidere, quod fuit primum inter paludes minutum, tetrum atque exile,
quasi hominum genus, nec alia voce notum, nisi quæ humani sermonis
imaginem assignabat. Tali ergo Hunni stirpe creati."

Muist.: Lause: "nec alia -- -- -- assignabat", on himmeä. Closs
(Stuttgard 1861) lukee: "nisi quod", mutta sillä ei tule sen
selkeämpi käsitys.

[357] Ks. Constantinus Manasses, Compend. Chron., Stritterin tykönä
Memoriæ Populorum, I siv. 475. -- Chronicon Paschale kirjoittaa
tässä kohden Ούέννοι ja Kedreno Ούέρνοι.

[358] Ks. von Czoernig, Ethnographie der österreich. Monarchie, Wien
1855, II, siv. 14 (jossa lähteenä mainitaan: Koscellini, Monum. dell'
Egitto e della Nubia, P. III, Monum. Relig., Tar. XLVI, LXI.)

[359] Ks. Lassen, die Alt-persischen Inschriften von Persepolis. Bonn
1836; siv. 89.

[360] Ks. Oppert, Expédition en Mésopotamie II, siv. 167. Nimet
käyvät seuraavassa järjestyksessä: Kappadokia, Saparda (s.o.
läntinen Vähä-aasia), _Jauna_, Merentakaiset Sakat (s.o. Herodoton
Skolotit), j.n.e. Vertaa ylempänä sivv. 68, 69.

[361] Deguignes, Histoire des Huns etc. I osa.

[362] Ks. Klaproth, Tableaux hist., sivv. 241 seurr.; Müller,
der Ugrische Volkstamm, I siv. 2; Vivien de Saint-Martin, Etudes
ethnographiques et historiques: Les Huns [Nouvelles Annales des
Voyages 1848, IV]. -- Ne sanat mitkä tunnetaan Hiungnu-kansan
kielestä, ovat pelkkää Turkkia. Yksi esimerkki on kylläksi.
Kiinalaisten tapaan antoivat Hiungnu't hallitsijallensa kunnia-nimen:
"Taivaan poika" eli "Tangri kutu." Nykyisessä Turkin kielessä
merkitsee _Tangri Jumalaa_, mutta vanhassa myöskin _Taivasta_.

[363] Olen pää-asiallisesti seurannut Vivien de Sain-Martin'in
valaisevia kirjoituksia: Nouvelles Anu. des Voyages 1848 IV, 1849
III, Hunneista ja Valkoisista Hunneista.

[364] Vivien de Saint-Martin osoittaa selvästi, että _Jye-tshi_
ja _Jetha_ ovat yksi ja sama kansa, vaikka Kiinalaisten Plinio
Ma-tuan-lin on tehnyt kumpaisestakin eri juttunsa. Karl Neumann
(Die Hellenen im Skythenlande I, sivv. 131-134) katsoo _Jethat_
Massagetoiksi, mutta sekoittaa asiat auttamattomiksi. Muita
monituisia arveluita on esiintuotu sekä näistä että _U-sun_- ja
_Szu_-kansoista; ks. Abel Remusat, Recherches sur les langues
Tartares; Klaproth, Tableaux; Ritter, Erdkunde; Lassen, zur
Geschichte der Indoskyth. Kön.

[365] Jnstino (XLI 6) ainoastaan kahdella rivillä mainitsee tämän
valloituksen ja nimittää valloittajat: _Asii ja Saranci_. Straboni
ei ole paljoa laveampi ja nimittää: "Ασιοι, Πασιανοί, Τόχαροι ja
Σακάραυλοι." -- Mainittava on, että Kiinalaiset kutsuivat Parthit
(Arsakidit): "_A-si_".

[366] Ks. Procop., Bell. Pers. I 3: -- "το Ούννων τών Εφθαλιτών
έθνος, ούσπερ λευκους ονομάζουσι" Theofanes sanoo: "τους Λευκους
Ούννους, τους λεγομένους Νεφθαλίτας", (ed. Bonn., I siv. 189.)

[367] Ks. Procop., Bell. Pers. 13. -- Vertaa mitä Turkkilaisten
lähettiläät Konstantinopolissa heistä juttelivat v. 568; Menandri
Hist. [Exc. de Legat., ed. Bonn.], sivv. 298, 299.

[368] Ks. Nouvelles Annales des Voyages 1849, III, siv. 59 seurr.

[369] Ks. Lenain de Tillemont, Hist. des Empereurs, Paris 1701, V
siv. 224, Efthalitain karkauksesta Syriaan v. 383 paik. (viitaten
Pyhän Samonaan Legendaan, Marrask. 15 p.). -- Prokopio (Bell. Pers.
I 3) sanoo, että Valkoiset Hunnit eivät koskaan _muutoin kuin
Medialaisten (Persialaisten) seurassa_ ole karanneet Romalaisten
alueesen.

[370] Ks. Deguignes, Hist. des Huns, I, livre 1:r, sivv. 278-281;
Vivien de Saint-Martin, Nouv. Annales des Voyages, 1848, IV sivv. 280
seurr.

[371] Ks. Castrén, Ethnolog. Föreläsningar, sivv. 59-61; ja Ammian.
Marcell. XXXI 2.

[372] Vertaa tähän S:ti Hieronymi advers. Jovinianum, lib. I:
"Nomades et Troglodytæ et Scythæ et Hunnorum nova feritas semicrudis
vescuntur carnibus."

[373] Tästäpä Kreikkalaiset heitä nimittävät _jalattomiksi_ (άποδες)
ja _horjuviksi_ (ακροσφαλείς); vertaa Zosim. IV 20.

[374] Ks. Claud. Claudian, in Kufin. I 327, 328:

    "Praeda cibus, vitanda Ceres, frontemque secari
    Ludus, et occisos pulchrum jurare parentes."

[375] Amm. Marcell. XXXI 2: "Hunnorum gens -- omnem modum feritatis
excedit." -- Jornandes, de reb. Get. 24: "Hunnorum gens omni
ferocitate atrocior." "Hi vero sub hominum figura vivunt belluina
sævitia." -- Sidon. Apoll. Panegyr. Anthem. vrs. 239-241:

    "Sed Scyticæ vaga turba plagæ, feritatis abundans,
    Dira, rapax, vehemens, ipsis quoque gentibus illic
    Barbara barbaricis."

[376] Jornandes, de reb. Get. 24: -- "erat eis species pavenda
nigridine"; 35: (Attila) "teter colore, originis suæ signa
restituens."

[377] Amm. Marcell. XXXI 2: "Ubi quoniam ab ipsis nascendi primitiis
infantum ferro sulcantur altius genæ, ut pilorum vigor tempestivus
emergens corrugatis cicatricibus hebetetur, senescunt imberbes absque
venustate, spadonibus similes: compactis omnes firmisque membris et
opimis cervicibus: prodigiosæ formæ et pandi, ut bipedes existimes
bestias, vel quales in commarginandis pontibus effigiati stipites
dolantur incompte."

[378] Jornandes, de reb. Get. 24: "velut quædam (si dici fas est)
deformis offa, non facies, habensque magis puncta quam lumina."

[379] Ks. Sidon. Apoll., Paneg. Anthem., vrs. 245-261:

  245 "Gens animis membrisque minax, ita vultibus ipsis
      Infantnm suus horror inest. Consurgit in arctum
      Massa rotunda caput; geminis sub fronte cavemis
      Visus adest oculis absentibus: arcta cerebri
      In cameram vix ad refugos lux pervenit orbes,
  250 Non tamen et clausos; nam fornice non spatioso
      Magna vident spatia, et majoris luminis usum
      Perspicua in puteis compensant puncta profundis.
      Tum ne per malas excrescat fistula duplex,
      Obtundit teneras circumdata fascia nares,
  255 Ut galeis cedant. Sic propter proelia natos
      Maternus deformat amor, quia tensa genarum,
      Non interjecto, fit latior area, naso.
      Caetera pars est pulchra viris, stant pectora vasta,
      Insignes humeri, succincta sub ilibus alvus.
  260 Forma quidem pediti media est, procera sed exstat,
      Si cernas equites. -- -- -- -- --"

[380] Jornandes, de reb. Get. 35: (Attila) "rarus barba, -- -- simo
naso" --

[381] Ks. Histoire d'Attila, I siv. 9.

[382] Vertaa Castrén, Ethnolog. Föreläsn., sivv. 38 seurr.

[383] Amm. Marcell. XXXI 2: "flexiloqui et obscuri."

[384] Bened. Paullini Petrocorii de Vita B. Martini libri sex, Lpzg
1681, VI, vrs. 93, 94:

    "Chunnorum plerumque sonos, fractaque minantum
    Murmura, et incisas fera per compendia voces."

[Huomaa: _fractā_ murmura! Pyhän Martinon kunnia kyllä sietää jonkun
mitta-virheen.]

[385] Ks. Exc. de Legat. (ed. Bonn.) siv. 183: "αντί δε οίνου ο μέδος
επιχωρίως καλούμενος, -- -- και το εκ κριθών πόμα κάμον οι βάρβαροι
καλούσιν αυτό." Vert. Am. Thierry, Hist. d'Attila, I siv. 90.

[386] Jornandes, de reb. Get. 49; -- "_stravam_ super tumulum
ejus, quam appellant ipsi, ingenti comessatione concelebrant." --
Lactantius Placidus, joka eli Jornandeen aikoina, sanoo (ad Statii
Theb. XII 64): "Exuviis enim hostium exstruebatur regibus mortuis
pyra: quem _ritum_ sepulturæ hodie quoque _barbari_ servare dicuntur,
quem _Strabas_ dicunt lingua sua."

[387] Jornandes, de reb. Get. 52: -- "quæ [pars Hunnorum], in fugam
versa, eas partes Scythiæ peteret, quas Danapri amnis fluenta
prætermeant, quæ lingua sua Hunnivar appellant." Vert. Am. Thierry,
Hist. d'Attila I, siv. 255. -- Tavallisissa painoksissa luetaan:
"Danubii amnis"; mutta olen seurannut Closs'in uutta painosta
(Stuttgard 1861). -- Klaproth, Tableaux, siv. 245, tahtoo lukea:
"Hunni _Var_ appellant." Mutta käsikirjoitukset eivät siihen anna
mitään puolustusta.

[388] Ks. Klaprotb, Tableaux hist., siv. 243.

[389] Ks. sama kirja, siv. 244. Esim. _Mundzuk_, Unk. _Mentség_
suojelus, pelastus; _Attelas_ eli _Etsel_, Unk. _Atzél_ teräs;
_Ernak_ (Attilan poika), Unk. _Hir nagy_, kunnia suuri; _Oktar_
(Attilan setä), Unk. _Oktatom_ opetan, j.n.e.

[390] Ks. Theofylakto Simokatta III 6: "Τών Ούννων τοιγαρούν τών
πρός τώ βορρά τής έω, ους Τούρκους έθος Πέρσαις αποκαλε ν." Tässä
lauseessa on puhe Justino II:n aioista ja siis varsinaisista
Turkkilaisista, eikä Katsareista.

[391] Ks. D'Ohsson, Des peuples du Caucase, siv. 72 (viitta 1.)

[392] Тоύρхоι; Unkarin maan kutsuivat usein Τούρκια; vert. Zeuss, die
Deutschen, siv. 746. Sitä vastoin nimittivät Katsarit 'Itäisiksi
Turkkilaisiksi': "Τούρκοι από τήης εώας, ούς Χαζάρους ονομάζουσιν"
Theophan. Chronogr. (ed. Bonn.), siv. 485.

[393] Ks. Amedée Thierry'n asiallista kirjoitusta Unkarilaisten
muinoistaruista; Histoire d'Attila et de ses successeurs II, sivv.
359 seurr.

[394] Ks. Am. Thierry, Récits de l'Histoire Romaine au V:e siècle.
Paris 1860, siv. 421.

[395] Ks. Ennod. Paneg.: "-- -- Bulgarum ductor Libertem -- -- --.
Hæc est natio, cujus ante te fuit omne quod voluit; -- -- quam ante
tuam dimicationem non contigit agnovisse resistenten: quæ prolixis
temporibus solo bella consummavit excursu. -- His ante mundus pervius
esse credebatur."

[396] Ks. Cassiodori Varia VIII 10: -- "Bulgares toto orbe
terribiles." -- Prokopio ei koskaan nimitä heitä muuksi kuin
Hunneiksi.

[397] Jornandes, de reb. Get. c. 5: "-- supra mare Ponticum
_Bulgarorum_ sedes --. Hinc jam _Hunni_, quasi fortissimarum gentium
foecundissimus cespes, in bifariam populorum rabiem pullularunt. Nam
alii _Cutziagiri_ [Aulziagri], alii _Saviri_ [Aviri] nuncupantur, qui
tamen sedes habent diversas. Juxta Chersonem Cutziagiri, quo Asiæ
bona avidus mercator importat, -- --. _Hunuguri_ [Hunugari] autem hinc
sunt noti, quia ab ipsis pellium murinarum venit commercium, quos
tantorum virorum formidavit audacia. Quorum mansionem primam esse
in Scythiæ solo juxta paludem Mæotidem, secundo in Moesia Traciaque
et Dacia, tertio supra mare Ponticum rursus in Scythia legimus
habitasse." Vert. 50: "Hunnorumque populum suas antiquas sedes
occupare."

[398] Ks. Zeuss, sivv. 711 seurr.; Procopius, Bell. Goth. IV 3-18;
Priscus, Exc. de Legat., ed. Bonn., siv. 158; Theophylact. VII 8.

[399] Ks. Exc. de Legat., sivv. 158 ja 301.

[400] Ks. Theophylact. VII 7, 8. Nimestä _Ugor_ ja Ugrien lah'osta
ks. Castrén Ethnolog. Föreläsn. sivv. 99 seurr.

[401] Theophan. Chronogr. (ed. Bonn.) I siv. 545, (ed. Par.) siv.
297: "-- -- από δε τής αυτής λίμνης (Μαιώτιδος) επί τον λεγόμενον
Κούφιν ποταμόν -- -- ή παλαιά Βουλγαρία εστιν ή μεγάλη, και οι
λεγόμενοι Κότραγοι ομόφυλοι αυτών και ούτοι τυγχάνοντες." Vert.
Nikeforon Breviario, siv. 22.

[402] Ks. Itinerarium Willelmi de Kubruk [Recueil de Voyages et de
Mémoires, publié par la Societé de Géographie, IV], sivv. 252, 264,
275: -- "Etilia -- -- venit ab Aquilone, de majori Bulgaria" -- -- "De
illa enim _Majori Bulgaria_ venerunt illi Bulgari, qui sunt ultra
Danubium prope Constantinopolim."

[403] Ks. Ahlqvist, Muist. matkoilta Venäjällä, sivv. 144, 145.

[404] Ks. D'Ohsson, des Peuples du Caucase, sivv. 72, 73.

[405] Ks. Fræhn, De Chazaris, siv. 15; D'Ohsson, sivv. 33. 34.

[406] Ks. Vivien de Saint-Martin, Nouv. Annal. des Voyages 1851, II,
sivv. 160-166; Zeuss, sivv. 723, 724.

[407] Ks. D'Ohsson, siv. 34.

[408] Nimitys Kbakan, Χαγανος, Gaganus, Chacanus, vaelsi paljoa
lännemmäksi. Avarien hallitsija sen jo aikasin kantoi, ja v. 839
Kreikan keisari antoi sen Rhos-nimisten Svealaisten kuninkaalle; ks
Kunik, Berufung der Rodsen, II siv. 198 seurr.

[409] Ks. Constant. Porphyrog., de Admin. Imp., c. 42; ja Script. post
Theoph., ed. Paris, siv. 76 (Theophanes Continatus, ed. Bonn., siv.
122.)

[410] Ks. Schlözer, Nestor, V sivv. 120, 123 seurr.

[411] Ks. Zeuss, siv. 742; Lehrberg, Untersuchungen, sivv. 454,
455. Molemmat tulevat siihen kummalliseen päätökseen, että Sarkel
merkitsee jotain muuta, ja että Byzantiolaiset erehdyksestä olivat
kreikantaneet _Venäläisen_ nimen. Tämmöisiä mutkia täytyy tehdä,
kun päätetään Katsarit Turkkilaisiksi! Onko se todennäköistä, että
Venäläiset olisivat antaneet omituisen nimen Sarkel'ille, johon
eivät päässeet kuin kiertämällä Dnieperin, Mustanmeren ja Maiotin
kautta, ja että Byzantiolaiset, jotka tunsivat Sarkelin syntyä
ensimäisestä tiilikivestä saakka, olisivat kreikantaaksensa ryhtyneet
tähän Venäläiseen nimeen, jota eivät koskaan mainitse? Lukija itse
tuomitkoon.

[412] Ks. D'Ohsson, siv. 203; Nouv. Ann. des Voyages 1851, II siv.
160 seurr. -- Pallas, Vocabularia totius orbis Comparativa, I ii
(Pietarissa 1789) sivv. 248 ja 117, luettelee neljästä Vogulin
murteesta: _sairan, sairem, sarni, sorni, valkoinen_, ja:
_koljir, kella, kual, kol, kyel, asumus_ (домъ).

[413] Kb,. Fræhn, De Chazaris, siv. 27; Zeuss, siv. 723.

[414] Niinpä esim. Kunik arvelee Katsareista: "Mir scheint das ganze
Auftreten des Chasarenvolkes mit dem sonstigen historischen
Charakter der Finnenvölker ganz unvereinbar zu sein." Ks. Berufung
der Rodsen, II siv. 225. -- Tämähän on mielestäni todellinen
"historischer Fatalismus."

[415] Ks. Theophylact. Simocatta, VII 8.

[416] Ks. Amedée Thierry, Histoire d'Attila, IV:e partie: Histoire
Legendaire et Traditionelle d'Attila, missä Latinaiset, Germanilaiset
ja Unkarilaiset tarut Attilasta tutkitaan. Jokainen tietää, että
Niebelung-runoissa Attila "Etzel" ja hänen Hunninsa vallitsevat
näkö-alan. Myöskin Skandinavian Edda laulaa _Hûnalannin_ eli Hûnmörkin
Atlista; ja _Hûnaland_ löytyy Skandinavialaisten maatieteessä, kun
Hunnit jo ovat monta vuosisataa olleet hävinneinä. Ks. Antiquités
Russes, II sivv. 438, 445, 447. -- Saksassa alkoi vihdoin nimi: Hūne,
Hûne merkitä _jättiläistä, hiittä_; Hünebedde = Jättiläishauta;
"Gröz alsam ein hûne, mit starkem gelûne." Ks. J. Grimm, Deutsche
Mythologie, 3:e Ausg., siv. 485 seurr.

[417] Ks. Amm. Marcell. XXX 2, 7: "Aguntur autem nulla severitate
regali, sed tumultuario optimatum ductu contenti."

[418] Ks. Jornand., de reb. Get., 24, 48.

[419] Ks. Amm. Marcell. XXXI 3: "Hunnis aliis fretus, quos mercede
sociaverat partibus suis."

[420] Ks. Jornand., de reb. Get. 48: -- -- "ut genti Gothorum semper
unus proprius regulus, quamvis Hunnorum consilio, imperaret."

[421] Ks. Jornand., sam. paikk.: "Sed cum tali libertate vix anni
spatio imperasset, non est passus Balamber, rex Hunnorum."

[422] Ks. Amm. Marcell. XXXI 3 seurr.

[423] Amm. Marcell, sanoo, että Fritigern ja Länsi-göthit olivat
houkutelleet nämä parvet avuksensa Romalaisia vastaan; XXXI 8, 4:
-- "Chunorum et Alanorum aliquos ad societatem spe prædarum
ingentium adsciverunt"; -- 16, 3: "At Gothi Hunnis Alanisque permisti
nimium bellicosis et fortibus, rerumque asperarum difficultatibus
induratis, quos miris proemiorum illecebris sibi sociarat sollertia
Fritigerni." -- Zosimo mainitsee että Theodosio Suuri vihdoin
pakoitti heidät palaamaan Tonavan yli; IV 34: "Σκύρους γαρ και
Καρποδάκας Ούννοις αναμεμιγμένους ημύνατο, και ελαττωθέντες τη μάχη
περαιωθήναι τον ʹIστρον και τα οικεία καταλαβείν συνηνάγκασεν."

[424] Ks. esim. S. Ambrosii Expl. in Ev. Luc., X [Opera Omnia, Paris
1661, III siv. 202]; "Quanta enim proelia et quot opiniones accipimus
proeliorum. Hunni in Alanos, Alani in Gothos, Gothi in Taifalos
et Sarmatas insurrexerunt. Nos quoque in Illyrico exsules patriæ
Gothorum exsilia fecerunt, et nondum est finis. -- -- -- Ergo quia in
occasu sæculi sumus" -- --.

[425] Ks. Philostorgius XI 8; -- Claud. Claudian., contra Rufinum,
II vrss. 26-35;

    -- -- -- -- -- "Alii per terga ferocis
    Danubii solidata ruunt, expertaque remos
    Frangunt stagna rotis. Alii per Caspia claustra
    Armeniasque nives inopino tramite ducti
    Invadunt Orientis opes: jam pascua fumant
    Cappadocum, volucrumque parens Argæus equorum:
    Jam rubet altus Halys, nec se defendit iniquo
    Monte Cilix: Syriæ tractus vastantur amoeni;
    Assuetumque choris et læta plebe canorum
    Proterit imbellem sonipes hostilis Orontem."

-- Aian-määräyksen antaa Edessan kronika [Asseman, Bibl. Orient. I,
siv. 400]; "Eodem anno (samana vuonna kuin Theodosio Suuri
kuoli) mense Julio Hunni in Romanorum ditionem irruperunt." Samate
Abu'lfaradsj eli Bar-Hebraio.-- Josua Stylites [Asseman, Bibl.
Orient. I, sivv. 262, 263] mainitsee: -- -- "quum Hunni Orientem sub
Honorio et Arcadio invasissent, totamque Syriam anno Græcorum 707
(s.t.s. vuonna 396 j.Kr.), proditione Rufini et ignavia Adæi
militiæ Orientalis præfecti, occupassent." -- Pyhä Hieronymo, joka
par'aikaa oleskeli Palestinassa, kertoilee parissa kirjeessä aian
kauhut; Epist. 35 (vanhojen painosten 3), ad Heliodorum, vuodelta
396 [Opera Omn., ed. Bened., IV II, siv. 274]; "Ecce tibi anno
præterito ex ultimis Caucasi rupibus immissi in nos, non jam Arabiæ
sed _Septentrionis lupi_, tantas brevi provincias percurrerunt.
Quot monasteria capta? quantæ fluviorum aquæ humano cruore mutatæ
sunt? Obsessa Antiochia et urbes reliquæ, quas Halys, Cydnus,
Orontes, Euphratesque præterfluunt. Tracti greges captivorum.
Arabia, Phoenice, Palæstina, Aegyptus timore captivæ"; -- Epist. 84
(vanhojen painosten 30), ad Oceanum de morte Fabiolæ [Opera Omn., IV
II, siv. 661]: -- -- "ecce subito discurrentibus nuntiis Oriens totus
intremuit, -- -- -- erupisse Hunnorum examina, quæ pernicibus equis
huc illucque volitantia, cædis pariter ac terroris cuncta complerent,
-- -- -- Insperati ubique aderant, et famam celeritate vincentes, non
religioni, non dignitatibus, non ætati parcebant, non vagientis
miserabantur infantiæ. Cogebantur mori, qui nondum vivere coeperant,
et nescientes malum suum, inter hostium manus et tela ridebant.
Consonus inter omnes rumor, petere eos Ierosolymam, et ob nimiam auri
cupiditatem ad hanc urbem percurrere. Muri neglecti pacis incuria,
sarciebantur. Tyrus, se volens a terra abrumpere, insulam quærebat
antiquam. Tunc et nos compulsi sumus parare naves, esse in littore,
adventum hostium præcavere, et sævientibus ventis magis barbaros
metuere quam naufragium, non tam propriæ saluti quam virginum
castimoniæ providentes." -- Pyhän Krysostomon saarnoissa on muutamia
näihin tapauksiin viittaavia lauseita, esim. De Poenitentia, homilia
quarta.

[426] Rufinon syyllisyyttä tässä kohden mainitsevat ei ainoastaan
Klaudiano, vaan myös Sokrates, IV 1, ja Sozomeno, VIII 1. -- Kuinka
Eutropio sitten v. 396 lähti pelastamaan Aasian maakuntia, juttelee
Klaudiano pilkallisesti; ks. in Eutrop., I, vrss. 238 seurr.

[427] Ks. S. Ambrosii Epist. 24, ed. Bened. (eli: 27, ed. Erasmi),
vuodelta 386.

[428] Ks. Latini Pacati Drepanii Panegyricus Theodosio, 24: -- --
"Gothus ille et Hunnus et Alanus respondebat ad nomen et alternabat
excubias. -- -- Nullus tumultus, nulla confusio, nulla direptio" -- --

[429] Ks. Oros. VII 37: "Adsunt Uldin et Sarus, Hunnorum
Gothorumque duces, præsidio Romanorum." -- Jornandes (De tempor.
successione) antaa koko kunnian näille apu-joukoille: "Quem
(Radagaisum) Huldin et Sarus, Hunnorum Gothorumqne reges, superantes,
omnes captivos, quos retulerant, singulis aureis vendiderunt." --
Uldin eli Huldin on sama kuin Zosimon Ούλδης ja Sozomenon Ούλδις.

[430] Ks. Zosim. V 34: -- "Σάρος -- -- μετα τών ύπ' αυτώ τεταγμένων
βαρβάρων ανελών καθεύδοντας άπαντας οι Στελίχωνι προσεδρεύοντες
έτυχον Ούννοι."

[431] Ks. Zosim. V 45, jossa mainitaan, että v. 409, kun Athaulf toi
Alarikille lisäväkcä, Honorio lähetti häntä vastaan 300 Hunnia:
"'Ολυμπίω δε τών εν τή αυλή τάξεων ήγουμένω τους εν τή Ραβέννη
δέδωκεν Ούννους, τριακοσίους όντας τον αριθμόν, οίτινες επειδή τους
εληλυθοτας -- --, επιθέμενοι και συμπεσόντες αναιρούσι μεν τών Γότθων
εκατόν και χιλίους, επτακαίδεκα δε μόνοι πεσόντες εις την Ράβενναν
εσώθησαν."

[432] Ks. Gregor. Turon., Hist Franc. II (Renato Frigeridon mukaan):
-- -- "Johannes Aetium, id temporis curam palatii gerentem, cum
ingenti auri pondere ad Chunos transmittit, notos sibi obsidiatus sui
tempore et familiari amicitia devinctos, cum mandatis hujusmodi; Cum
primum partes adversæ (Placidian puolue) Italiani ingressæ forent,
ipsi a tergo adorirentur, se a fronte venturum."

[433] Ks. Philostorg. XII 12; -- Cassiodori Chron, (vuodella 425); --
Prosper Aquit. Chron.: -- -- "data venia Aetio, eo quod Chuni, quos
per ipsum Joannes acciverat, ejusdem studio ad propria reversi sunt."

[434] Ks. Prosper Aquit, Chron. (vuodella 432): -- "Aetius vero,
-- -- per Pannonias ad Chunos pervenit, quorum amicitia auxilioque
usus, pacem principum et jus interpolatæ potestatis obtinuit." --
Prosper Tyro, Chron. (vuodella 433): "Cum ad Chunnorum gentem, cui
tunc Rugila præerat, post proelium se Aetius contulisset, impetrato
auxilio ad Romanum solum regreditur"; -- (vuodella 434) "Aetius in
gratiam receptus." -- _Rugila_ on sama kuin Priskon _Ruas_, Bledan ja
Attilan setä ja edeltäjä.

[435] Ks. Prisci Hist. [Exc. de Legat., ed. Bonn., sivv. 146, 147]:
-- -- "την προς τώ Σάω ποταμώ Παιόνων χώραν, τώ βαρβάρω κατά τας
Αετίου στρατηγού τών έσπερίων Ρωμαίων συνθήκας ύπακούουσαν."

[436] Ks. Prosper Aquit. Chron. (vuodella 435.)

[437] Bened. Paullinus Petrocorius, de vita B. Martini, IV vrss.
216 seurr., juttelee:

       "Cum subito pavefacta metu, graviore periclo,
       Auxilintores pateretur Gallia Chunos.
       Nam socium quis ferre queat, qui durior hoste
       Exstet et adnexum foedus feritate repellat?
  220. Horam unus stimulis furiosi dæmonis actus
       Irrupit sacram Domini, prædo improbus, ædem."

Rosvo, joka ryöstää _Tours'in_ suojelus-pyhän temppeliä, rangaistaan
muka sokeudella, mutta annettuaan ryöstämänsä takasin, saapi näkönsä
jälleen. Gregorio Turonensi juttelee saman ihme-työn, mutta
hänen kirjassaan luetaan: "Thimus quidam", joka epäilemättä on
ymmärrettävä: "Chunus quidam." -- Sidonius Apollinaris, Panegyr.
Avito Augusto socero, vrss. 246 seurr., kertoilee, kuinka samat
Hunni-joukot karkasivat _Auvergne'n maakuntaan_ ja kuiuka
maan-asukkaat tekivät miehuullista vastarintaa:

       "Litorius Scythicos equites tum forte, subacto
       Celsus Aremorico, Geticum rapiebat in agmen
       Per terras, Arverne, tuas: qui proxima quæque
       Discursu, flammis, ferro, feritate, rapinis
  250. Delebant, pacis fallentes nomen inane." --

Näiden joukkojen lopullista kohtaloa sodassa Länsi-göthejä vastaan,
mainitsee Idatii Chron. (vuodella 439): "Litorius Romanus dux
inconsultius cum auxiliari manu irruens, _cæsis his_, ipse
vulneratus capitur et post dies paucos occiditur"; vert. Jornand.,
de reb. Get. 34.

[438] Aetion käytös-tapaa valaisee erinomaisen hyvin pari riviä
Prosper Tyronin kronikasta (vuodella 442): "Alani, quibus terræ
Galliæ ulterioris cum incolis dividendæ a patricio Aetio traditæ
fuerant, resistentes armis subigunt, et expulsis dominis terræ,
possessionem vi adipiscuntur."

[439] Ks. Zosimus, V 22; Philostorg. XI 8. -- Tuo kapinallinen
kenraali oli Göthiläinen Gainas, joka yritti paeta Tonavan
pohjois-puolelle. Uldes panetti hänen päänsä suolaan, ja palkittiin
rikkailla lahjoilla.

[440] Ks. Sozomen. IX 5. -- Useat Hunnilaiset ali-päälliköt
houkuteltiin menemään Roman palvelukseen, ja Uldes pelasti
töin-tuskin itsensä ja muun sota-joukkonsa takasin Tonavan yli,
kadottaen paljon väkeä, varsinkin Skirejä.

[441] Ks. Socrat. VII 43; Theodorit. V 36. -- Mitä tämän retken
lopusta juttelevat, että muka salama tappoi Ruaan ja rutto hänen
väkensä, on perätöntä; sillä Ruas kuoli vasta 434 (ks. Prosp. Tyro,
Chron.).

[442] Ks. Fotion otteet Olympiodoron historiasta [Exc. de Legat.,
ed. Bonn., siv. 455]: -- -- "και όπως όρκω Δονάτος απατηθείς, εκθέσμως
αποσφάζεται και όπως Χαράτων ό των ρηγών πρώτος επί τό φόνω εις
θυμόν ανάπτεται, όπως τε πάλιν βασιλικοις δώροις διαπραύνεται και
ήσυγάζει."

[443] Ks. Romulon juttu Priskon historiassa [Exc. de Legat., ed.
Bonn., sivv. 199, 200]: -- -- "ουδε Ούννους απείρους τής οδού ταύτης
είναι, αλλά πάλαι ες αυτήν (την γήν τών Μήδων) εμβεβληκέναι, λιμού τε
την χώραν κρατήσαντος, και Ρωμαίων διά τον τότε συνιστάμενον πόλεμον
μη συμβαλλόντων παρεληλυθέναι δε ες τηήν Μήδων τόν τε Βασίχ και
Κουρσιχ τους ύστερον ες την Ρώμην εληλυθότας εις ομαιχμίαν, άνδρας
τών βασιλείων Σκυθών και πολλού πλήθους άργoντας." -- Lause: "Ρωμαίων
-- -- -- μη συμβαλλόντων", on himmeä ja usein väärin ymmärretty.
Bonnin painos kääntää latinaksi: "cum Romani propter bellum, quod
tunc temporis gerebant, _minime cum illis proelio decertarent_."
Tämä ei anna mitään järjellistä käsitystä. Oikeammilla jäljillä on
mielestäni Am. Thierry (Hist. d'Attila, I siv. 110): -- "sans qu'ils
(les Huns) pussent tirer des subsistances de l'empire Romain"; mutta
kun hän lisää: "parcequ'ils etaient en guerre avec lui", syntyy taas
nähtävästi väärä käsitys; sillä jos Hunnit olisivat sodassa olleet
Roman kanssa, olisihan heillä juuri paras syy ollutkin karata Roman
alueesen, joko Tonavan yli tai tuttua tietään Syriaan.

[444] Samatekkuin Germanilaiset Taciton aikana (ks. Tacit. Germ. 24),
antautuivat Hunnitkin huimasti peliin. Niin kumminkin juttelee Pyhä
Ambrosio; ks. Liber de Thobia XI [S. Ambros. Op., Paris 1661, II siv.
590]: "ferunt Hunnorum populos omnibus bellum inferre nationibus,
feneratoribus tamen esse subjectos, et cum sine legibus vivant, aleæ
solius legibus obedire, in procinctu ludere, tesseras simul et arma
portare, et plures suis quam hostilibus ictibus interire. -- -- Ideo
nunquam belli studia deponere, quod ricti aleæ ludo, cum totius prædæ
munus amiserint, ludendi subsidia requirunt bellandi periculo." --
Attilan esimerkistä näemme, että Hunneilla oli moni-vaimoisuus;
"innumerabiles uxores, ut mos erat gentis illius", sanoo Jornandes,
de reb. Get. 49. Sama tapa löytyy Taciton Germaneillakin, ja vielä
6:nnen vuosis. lopulla ei ole monivaimoisuus Anglo-saxeilta varsin
kielletty; ks. Tacit. Germ. 18; Mignet, Mémoires hist., 3:ème
ed., siv. 21. Guizot'in arvelu, että Attila olisi nainut oman
tyttärensäkin (Hist. de la civilis. en France, III siv. 59), näyttää
perättömältä. Priskon sanat kuuluvat: "γαμείν θυγατέρα Εσκαμ έβούλετο,
πλείστας μεν έχων γαμετάς, αγόμενος δε και ταύτην κατά νόμον τον
Σκυθικόν",; ks. Exc. de Legat., siv. 183. Tämä epäilemättä merkitsee,
että hän nai "Eskamin tyttären", eikä "Eskam-nimisen tyttärensä."

[445] Tosin Pyhä Hieronymo sanoo v. 398 paik.: "Hunni discunt
Psalterium, Scythiæ frigora fervent calore fidei"; ks. Epist. 57
(vanhojen painosten 7) [Opera omn., ed. Bened. IV II, siv. 591].
Mutta tämä nähtävästi ei ole muuta kuin puheen-kaunistusta. --
Kuin kirkko-historioitsija Sozomeno mainitsee näiltä aioin erään
pispan Tomissa, nimeltä Theotimo Skythes, "όν αγάμενοι της αρετής
οι περί τον ʹΙστρον Ούννοι βάρβαροι, θεόν Ρωμαίων ωνόμαζον", ja
juttelee, että hän nämä Hunnit, "φυσει θηριώδεις όντας, εις ήμερότητα
μετέβαλεν, εστιών τε και δώροις φιλοφρονούμενος", ei nä'y tulleen
kertojan mieleenkään, että näitä barbaria olisi ollut mahdollinen
kristin-uskoon käännyttää; ks. Sozom. VII 26. -- Hunnien omasta
uskonnosta ei mitään puhuta. Epäilemättä se oli Shamanisuutta eli
loihto-uskoa. Jornandes sanoo, että Attila ennen Châlons'in tappelua
"statuit per haruspices futura inquirere. Qui more solito nunc
pecorum fibras, nunc quasdam venas in abrasis ossibus intuentes,
Hunnis infausta denunciant"; ks. de reb. Get. 37.

[446] Ks. Salvianus, de Gubernatione Dei, lib. IV: "Gens Saxonum
fera est, Francorum infidelis, Gepidarum inhumana et Hunnorum
impudica. Omnium denique gentium vita vitiosa. Sed numquid eundem
reatum habent illorum vitia quem nostra? numquid tam vitiosa est
_Hunnorum impudicitia_ quam nostra? numquid tam accusabilis Francorum
perfidia quam nostra? aut tam reprehensabilis ebrietas Alemanni quam
ebrietas Christiani? -- -- _Si fallat Hunnue_ vel Gepida, quid mirum
est? qui culpam falsitatis penitus ignorat. Si perjuret Francus,
quid ni faceret? qui perjurium ipsum sermonis genus putat esse, non
criminis"; -- lib. VII: "Gothorum gens perfida, sed pudica est;
_Alanorum impudica, sed minus perfida_; Franci mendaces, sed
hospitales; Saxones efferi, sed castitate venerandi."

[447] Ks. Fotion otteet Olympiodoron historiasta [Exc. de Legat.,
ed. Bonn., siv. 455]: "'Οτι διαλαμβάνει περί Δονάτου, και περί τών
Ούννων, και περί τών ρηγών αυτών της ευφυεστάτης τοξείας" -- --.
"Χαράτων ό τών ρηγών πρώτος." -- Ρήξ käytetään samassa merkityksessä
knin latinainen sana: regulus.

[448] Ruas (Ρούας, Ρούγας) mainitaan jo v. 426; ks. Socrat. VII 43.
-- Uptar (Ούπταρος) nimitetään vasta kuollessansa v. 430; ks. Socrat.
VII 30. Hän on sama kuin Jornandeen "Octar", ja nimitetään "Subthar"
eräässä Attilan elämäkerrassa, minkä Dalmatialainen Juveneus Coelius
Calanus 11:nnellä vuosis. teki muinais-tarujen mukaan. -- Että olivat
Attilan setiä, sanoo Jornandes, de reb. Get. 35: "Is namque Attila
patre genitus Mundzucco, cuius fuere germani Octar et Roas, qui ante
Attilam regnum Hunnorum tenuisse narrantur, quamvis non omnino
cunctorum, quorum ipse." -- "Mundzuccus" on Jornandeen omituista
kirjoitustapaa, samatekkuin "Scania" ja "Burgunzones." Prisko [Exc.
de Legat., siv. 150] kirjoittaa Μουνδίoυχος. -- Vielä neljäskin
veljes Ωηβάρσιος mainitaan Priskon historiassa (siv. 208); tämä eli
Attilan hovissa vielä v. 448, mutta ei lie koskaan hallitsijana ollut.

[449] Ks. Jornandes, de reb. Get. 35: "Bleda enim fratre fraudibus
perempto, qui magna parti regnabat Hunnorum, universum sibi populum
adunavit."

[450] Niinpä Alarik katsotaan: "ο των Γότθων φύλαρχος" (Exc. de
Legat., siv. 448); Thenderik Suuri: "ό των βαρβάρων αρχηγός" (Esc.
de Legat., siv. 234); Uldes: "ό την Ούννων έγων ήγεμονίαν" (Zosim. V
22), eli: "ό ήγούμενος τών περί τον ʹΙστρον βαρβάρων" (Sozomen. IX
5); Kharatoni: "ό τώτ ρηγών πρώτος" (Exc. de Legat., siv. 455); Ruas:
"ό έπαρχος" (Socrat. VII 43). Mutta jo Uptar nimitetään: "ό βασιλεύς
τών Ούννων" (Socrat. VII 30), ja Attilalle annetaan ainoastaan
tämmöinen arvonimi, joka asettaa hänen keisarin tasalle; ks. esim.
Friskon hist. [Exc. de Legat. siv. 141]: "Οτι επί Θεοδοσίου του
Μικρού βασιλέως Αττήλας ό τών Ούννων βασιλεύς τον οικείον στρατόν
άγείρας γράμματα πέμπει παρά τον βασιλέα." Mainittava kuitenkin
on, että Frisko antaa saman arvo-niinen myös Frankien ja Akazirien
kuninkaille; ks. Exc. de Legat., sivv. 152, 181.

[451] Nämä Prisko nimittää: "Αμιλζούροις και Ιτιμάροις και Τονώσουρσι
και Βοΐσκοις και έτέροις έθνεσι προσοικούσι τον ʹIστρον"; Exc.
de Legat., siv. 166. Ne ovat samoja, jotka Jornandes mainitsee,
puhuessaan Balamberin tulosta: "Nam mox ingentem illam paludem
transiere, illico Alipzuros, Alcidzuros, Itimaros, Tuncassos et
Boiscos, qui ripæ istius Scythiæ insidebant, quasi quidam turbo
gentium rapuere"; ks. Jornand., de reb. Get. 24.

[452] Prosper Tyronin kronikassa tosin luetaan (vuodella 434):
"Rugila rex Chunnorum, _cum quo pax firmata_, moritur; cui Bleda
succedit." Tämä saattaisi olla joku toinen rauhan-teko Länsi-Roman
kanssa. Mutta luultavampi on, että tarkoitetaan se sovinto, mikä nyt
tehtiin Itä-Roman kanssa, vaikka vasta Ruaan kuoltua.

[453] Ks. Prisc. Hist. [Exc. de Legat., ed. Bonn.], sivv. 167, 168.
Muutamat pakolaiset, jotka olivat kuninkaallista sukua, tulivat kohta
ristiin-naulituiksi.

[454] Ks. esim. Priskon historiassa [Exc. de Legat., sivv. 181, 182]
kertomus, kuinka Romalainen hallitus koetti vetää Akazirien eli
Katsarien heimokunnat puolellensa.

[455] Ks. Exc. de Legat., sivv. 141, 169. Ainoastaan Margon pispan
sovinnossa, siv. 140, mainitaan monikossa "οι τών Σκυθών βασιλείς."

[456] Ks. Prisc. Hist. [Exc, de Legat.] sivv. 140, 141, 169. --
Prosp. Aquit. Chron. mainitsee vuodella 442: "Chunis Thracias et
Illyricum saeva populatione vastantibus, exercitus, qui in Sicilia
morabatur, ad defensionem Orientalium provinciarum revertitur."

[457] Ks. Prosp. Tyr. Chron. (vuodella 445): "Thracia Hunnorum
incursione concutitur." -- (vuodella 447) "Nova iterum Orienti
consurgit ruina" --.

[458] Ks. Exc. de Legat., ed. Bonn., siv. 142: "ταύτας προσεποιούντο
μεν εθελονται Ρωμαίοι τάς συνθήκας τίθεσθαι αναγχη δε ύπερβάλλοντι
δέει" -- --.

[459] Ks. Exc. de Legat. siv. 146. -- Toisinaan eivät lähettiläät
tytyneet tavallisiin lahjoihin, vaan tinkivät itsilleen
Konstantinopolin rikkaita naisia aviokseen, ja Attila valvoi
tarkasti, että näitä lupauksia heille täytettiin. Jos naitavat
olivat vastahakoisia, lupasi Attila tulla keisaria auttamaan, ellei
muka keisari itse osaisi omia orjiansa hallita. Ks. juttu Attilan
käsikirjoittajasta Konstantiosta, Exc. de Legat., sivv. 151, 208,
209, 213, 214.

[460] Ks. Exc. de Legat., ed. Bonn., sivv. 146-150, 169-212, 150,
151. Ranskannettuna löytyy tämä matka-kertomus Guizot'n teoksessa:
Histoire de la civilisation en France, III. Kerrottuna koko
laveudessaan tapaamme samat asiat Amedée Thierry'n kirjassa: Histoire
d'Attila et de ses successeurs, I sivv. 64 seurr.

[461] Niinpä esim. Onegesio, Attilan etevin neuvon-antaja, lausui:
"Luulevatko Romalaiset voivansa rukoilemalla minua siihen taivuttaa,
että herraani pettäisin, ja halveksien Hunnilaisen kasvatukseni sekä
vaimot ja lapset, en pitäisi parempana olla Attilan orjana kuin
pohattana Romalaisten luona." Ks. Exc. de Legat., siv. 196.

[462] Ks. esim. juttu Sirmion kirkon kulta-astioista; Exc. de Legat.,
siv. 186. -- Aetion oli tapa toimittaa Attilalle kirja-miehiä, jotka
saattoivat häntä palvella käsi-kirjoittajina ja tulkkeina.

[463] Ks. Exe. de Legat., ed. Bonn., siv. 151-153; Jornand., de reb.
Get., 42.

[464] Ks. Chron. Paschale, ed. Bonn., siv. 587: "και εδήλωσεν διά
Γότθου ενός πρεσβευτού Ουαλεντινιανώ βασιλεί Ρώμης, Εκέλευσέ σοι διʹ
εμού ό δεσπότης μου και δεσπότης σου Αττίλας, ίνα ευτρεπίσης αυτό
παλάτιν, ομοίως δε και Θεοδοσίω βασιλεί τα αυτά εν Κωνσταντινουπόλει
εδήλωσεν διʹ ενός Γότθου πρεσβευτού" -- Joannis Malalæ; Chronogr.,
ed. Bonn., siv. 358, kertoo asian melkein samoilla sanoilla, mutta
käsky kuuluu vielä jäykemmältä: "ίνα ευτρεπίσης αυτώ το παλάτιόν σου."

[465] Prisko, joka mainitsee Attilan punninneen mielessänsä,
kumpaseen keisarikuntaan hän ensin tekisi rynnäkkönsä, sanoo: "και
έχειν αυτώ έδόκεν καλώς τέως επί τον μείζονα τρέπεσθαι πόλεμον και ες
την έσπέραν στρατεύεσθαι" ks. Exc. de Legat., ed. Bonn., siv. 152.

[466] Ks. Jornand., de reb. Get 36; Exc. de Legat., siv. 152.

[467] Ks. Exc. de Leg., siv. 152.

[468] Tästä ja seuraavan vuoden retkistä, ks. Amedée Thierry'n
kuvallista kertomasta: Hist. d'Attila et de ses successeurs, 1 sivv.
128 seurr.

[469] Ks. Jornand., de reb. Get. 49: "placatus precibus, annuum
vectigal accepit."

[470] Ks. Jornand., de reb. Get., 43: "ad Orientis principem
Marcianum legatos dirigit provinciarum testans vastationem, quod sibi
promissum a Theodosio quondam imperatore minime persolveret."

[471] Ks. Jornand., de reb. Get. 38: "Reliqua autem, si dici fas
est, turba regum diversarumque nationum ductores, ac si satellites,
nutibus Attilæ attendebant, et ubi oculo annuisset, absque aliqua
murmuratione cum timore et tremore unusquisque astabat, aut certe,
quod jussus fuerat, exsequebatur."

[472] Kun Sidonio Apollinari kertoilee Hunnilaisen Hormidakin retkeä
Tonavan etelä-rannalle v. 466, hän sen rinnalla halveksimalla
mainitsee edellistä Göthiläis-sotaa: -- -- "sed omittimus istos

    Ut populatores; belli magis acta revolvo,
    Quod bellum non parva manus, neque carcere fracto
    Ad gladiaturam tu, Spartace vincte, parasti,
    Sed Scyticæ vaga turba plagæ" -- -- --.

Ks. Panegyr. Authemio, vrss 235-239. -- Kuinka Hunneja näinä Attilan
jälkeisinä aikoina otettiin Itä-Roman sota-palvelukseen, kuinka
siellä nousivat mahtaviin arvoihin, ja kuinka Konstantinopolin
keikkarit apinoitsivat heidän tapojansa ja vaate-parttansa, juttelee
Amedee Thierry, Hist. d'Attila, I sivv. 286 seurr.

[473] "Tu es flagellum Dei", mainitaan hänelle sanoneen Gallialainen
erakko päivänä ennen Châlons'in tappelua. -- "En ego malleus orbis!"
antaa tarina hänen itse lausua. Ks. Am. Thierry, Hist. d'Attila, II,
sivv. 249, 251.

[474] Unkarin Tarinoista tässä kohden, ks. Am. Thierry, Hist.
d'Attila, II, sivv. 359 seurr.

[475] Ks. Jornand., de reb. Get. 50.

[476] Ks. Am. Thierry, Histoire d'Attiia, I sivv. 255 seurr.

[477] Prokopion Κουτούργουροι, Menandron Κοντρίγουροι, Agathiaan
Κοτρίγουροι, Theophaneen Κότραγοι.

[478] Prokopion Ουτούργουροι, Menandron ja Agathiaan Ούτίγουροι.

[479] Utigurien hallitsija sanoo r. 558 Kutrigureista: "μήποτε
ομόγλωσσοί τέ εισι και ομόσκενοι ήμίν, κα ομοία χρώνται στολή και
διαίτα, αλλ' ότι και συγγενείς και έτέροις τισι τετάχαται ήγεμόσιν."
[non solum eadem nobiscum lingua et vivendi ratione utuntur, sed
etiam sunt nostri consanguinei, quamvis aliis ducibus parent]; ks.
Menandri hist. [Exc. de Legat., ed. Bonn.], siv. 345.

[480] Ks. Prisci Hist. [Exc. de Legat.] siv. 158; Jomand., de reb.
Get. 5.; Nimitön Ravennalainen sanoo: "juxta mare Ponticum patria,
quæ dicitur Onogoria, qaam subtilius Livanius Philosophus vicinam
paludis Mæotidæ summitatis esse decernit."

[481] Ks. Neumann, die Völker des südl. Russl., siv. 92.

[482] Theofanes kutsuu ne Bulgarit, jotka perustivat valtansa
etelä-puolella Tonavaa: "Ονογούνδουροι, Βούλγαροι και Κότραγοι"; ks.
Chronogr., siv. 5-15. Konstantino Porfyrogenito sanoo heistä vain:
"πρότερον γαρ Ονογουνδούρους αυτούς εκάλονν".

[483] Ks. ylempänä sivv. 152-151.

[484] Ks. ylempänä siv. 145, ja vertaa siihen Theophan. Chronogr.,
ed. Bonn., siv. 339: "(οι Βούλγαροι) εσώκισαν αυτούς φεύγοντας
-- --. ό μεν Γοδίλλας μετά του παραμηρίου αυτού κόψας τον σωκόν,
εξήλασεν, ό δε Κωνσταντίνος συν τώ Ακούμ συνελήφθησαν ζώντες."
Tämä oli v. 531.

[485] Jornandes, de reb. Get. 49, sanoo Attilan kuolemasta: "Tunc,
ut illius gentis mos est, crinium parte truncata informes facies
cavis turpavere vulneribus, ut proeliator eximius non femineis
lamentationibus et lacrimis, sed sanguine lugeretur virili." --
Varsin samaa kertoo Agathias, V 20, Zaberganin joukoista, kun
Belisario oli heidät lyönyt: "ξιφιδίοις τας παρειας καταξαίνοντες,
ώλοφύροντο κατά τον πάτριον νόμον."

[486] Ks. Exc. de Eeg., ed. Bonn., sivv. 158, 161. Avarit (Αβάρεις)
asuivat muka valtameren rannalla, josta tavattomat sumut ja suuri
Gripien paljous heidät karkoitti! -- Akazirit kirjoitetaan tässä
Ακατίροι, Ακαττίροι.

[487] Näistä retkeistä ks. Am. Thierry, Hist. d'Attila, sivv. 306-393.

[488] Ks. Agathias V 12.

[489] Ks. Procop., Bell. Goth. IV 18; Menandri hist. [Exc. de Leg.],
sivv. 344, 345; Agathias V 25.

[490] Ks. K. Pr. Neumann, Die Völker des südl. Russl., 2:te Aufl.,
sivv. 86, 112. -- Vertaa ylempänä siv. 141.

[491] Ks, Theophyl. Simoc. VII 7, ed. Bonn., siv. 282: "ό Χαγάνος ό
μέγας δεσπότης επτά γενών και κύριος κλιμάτων της οικουμένης επτά."

[492] Ks. Theophyl. Simoo. VII 7, 8: "'Ογώρ", "Ουάρ και Χουννί";
"Ούτοι Αβάρους εαυτούς ονομάσαντες τον ήγεμόνα τή του Χαγάνου
προσηγορία φαιδρύνουσιν." Theofylakto itse nimittää heidät
Ψευδάβαροι, Suotta-avarit. Että tässä jutussa on perää, nähdään
Turkkilaisen Turxanthin lauseesta, jossa heitä nimitetään Ούαρχωνίται
ja mainitaan Turkkilaisten paenneiksi alamaisiksi; ks. Menandri hist.
[Exc. de Legat., ed. Bonn.], siv. 401. -- Tbeofylakton "Σαρσέλτ",
jonka Nikeforo Kallista kirjoittaa "Βαρσέλτ", olen ymmärtänyt
Katsareiksi; ks. Vivien de Saint-Martin, Nouv. Annales des Voyages,
1851, II sivv. 134-136. -- Missä Til lienee, ei ilmoiteta.

[493] Ks. Menandri hist. [Exc. de Legat.], sivv. 282.

[494] Ks. Theophan. Chronogr., ed. Bonn., siv. 359: "είχον γαρ τας
κόμας όπισθεν μακράς πάνυ δεδεμένας πρανδίοις και πεπλεγμένας, ή δε
λοιπή φορεσία αυτών όμοία των λοιπών Ούννων."

[495] Ks. Menandri hist. [Exc. de Legat.], sivv. 282-287.

[496] Ks. Pauli. Diac., II 10: "comperta morte Chlotarii regis, Huni,
qui et Avares, super Sigisbertum ejus filium irruunt. Quibus ille in
Thuringia occurrens, eos juxta Albim fluvium potentissime superavit,
eisque petentibus pacem dedit. -- Rursum Avares cum Sigisberto
in loco ubi et prius pugnantes, Francorum proterentes exercitum,
Victoriani sunt adepti." Vert. Greg. Turon. hist. IV 23 29; Menandri
hist., ed. Bonn., siv. 302.

[497] Ks. Menandri hist., siv. 299: "αμφί τας είκοσιν χιλιάδας."

[498] Ks. Theophyl. Simoc. VII 8: "οι Ταρνιάχ", "οι Κοτζαγηροί", "οι
Ζαβενδέρ." "ή δε γεγονυία επίθετος δύναμις τους Αβάροις εις δέκα
χιλιάδας ήκρίβωτο."

[499] Ks. Menandri hist. [Exc. de Legat.], siv. 401; vertaa sivv.
399, 404.

[500] Ks. Poeta Saxo [Pertz, Monum. I siv. 247].

[501] Ks. Zeuss, die Deutschen, siv. 739. -- "Caganus et Jugurrus
principes Hunorum."

[502] "Πανάθεος χαγάνος" on Byzantiolaisilla tavallinen sananparsi.
Muutoin puhutaan Avarien taikuuksista: "magicis artibus instructi,
diversas phantasias ostendunt"; ks. Gregor. Turon. IV 29. Erään
loitsija-papin, Avarin kielellä "Bokolabra", mainitsee Theofylakto
(I 8).

[503] Ks. Menandri hist. [Exc. de Legat.], siv. 335: "τον επί του
ουρανού θεον πύρ"

[504] Avarien historiaa varten ks. Amedèe Thierry, Hist. d'Attila,
II siv. 3 seurr.; vertaa Zeuss, die Deutschen, sivv. 727-742.
Mainittavin kaikista heidän sota-retkistään on Konstantinopolin
piiritys Heraklion aikana v. 626.

[505] Ks. Fredegarii Chron. 48; Pauli. Diac. IV 40; Schlözer, Nestor,
II siv. 113; vertaa Schafarik, Slaw. Altherth., II siv. 59.

[506] Ks. Theophan. Chronogr., ed. Bonn., sivv. 485 seurr.: "οι
Χαζάροι", "οι Χαζάρεις." Arapialaisilla nimi kuului: "Khasar",
Slavilaisilla: "Kosar." -- Että ovat samaa kuin entiset Akazirit
todistaa selvillä sanoilla Nimetön Ravennalainen [ed. Pinder et
Parthey, siv. 168]: "quos Chazaros Iordanis (s.o. Jornandes) Agaziros
vocat."

[507] Ks. ylempänä siv. 155.

[508] Ks. Schafarik, Slaw. Alterth., II sivv. 165 seurr. -- Schlözer,
Nestor, II siv. 112.

[509] Ks. Zeuss, die Deutschen, siv. 726; D'Ohsson, des Peuples du
Caucase, siv. 217; Frähn, de Chazaris.

[510] Ks. Schafarik, Slaw. Alterth., II sivv. 63, 64.

[511] Ks. Theophan. Chronogr., ed. Bonn., sivv. 571, 575.

[512] Ks. Theophan. Chronogr., siv. 631: "Τούτω τώ έτει Λέων ό
βασιλεύς την θυγατέρα Χαγάνου του τών Σκυθών δυνάστου τώ υιώ
Κωνσταντίνω ενυμφεύσατο, ποιήσας αυτήν χριστιανήν, και ονομάσας αυτήν
Ειρήνην, ήτις εκμαθούσα τα ιερά γράμματα διέπρεξεν εν ευσεβεία,
ελέγχουσα την τούτων (Leonin ja Konstantinon) δυσσέβειαν."

[513] Ks. Constant. Porphyr., De Admin. Imp., 13 (ed. Bonn. sivv.
86). Siinä kuitenkin sanotaan, että Leoni itse nai khakaanin tyttären.

[514] Ks. Constant. Porphyr., de Cærem., II 48: "Προς τον (ό δείνα)
εύγενέστατον, περιφανέστατον χαγάνoν Χαζαρίας."

[515] Ks. ylempänä siv. 157; Constant. Porphyr., de Adm. Imp. 42.

[516] Ks. Schlözer, Nestor, III siv. 154.

[517] Tabary mainitsee, että Hisham khalifin hallitessa (vv. 724-743)
Katsarien khakaani niin ahdistettiin, että hänen täytyi rauhaa
saadakseen mennä Muhammedin uskoon; ks. Dorn, Tabary's Nachricht über
die Chazaren [Mem. de l'Acad. de St. Pétersb., 6:ième serie, VI],
siv. 486; vertaa D'Ohsson, siv. 66.

[518] Semmoinen Siainen oli arvattavasti se Ziebel, joka yhtyi
keisari Heraklion kanssa v. 626: "οι Χαζάρεις -- -- συν τώ εαυτών
στρατηγώ Ζιεβήλ, δευτέρω όντι του Χαγάνου τή αξία", ks. Theophan.
Chronogr., siv. 486. -- Constant. Porphyr., de Adm. Imp. 42, sanoo:
"ό γαρ Χαγάνος εκείνος, ό και Πεχ Χαζαρίας -- ήτήσαντο".

[519] Ks. Neumann, die Völker des südl. Russl., siv. 89.

[520] Ks. Frähn, de Chasaris, excerpta ex scriptoribus Arabicis,
Petrop. 1822. [Mem. de l'Acad. de St. Pétersb. VIII, sivv. 577
seurr.]; -- vertaa: D'Ohsson, sivv. 30 seurr., 190 seurr.; Nouv.
Annales des Voyages 1851, II sivv. 129 seurr., III siv. 5 seurr.;
Neumann, sivv. 99 seurr.; vihdoinpa tämän kirjan sivv. 156, 157. --
Etevimmät Arabialaiset lähteet ovat: Ibn-Foszlau, joka vv. 921 ja
922 kävi Muktadir khalifin lähettiläänä Bulgarien maassa; Abu-Ishak
Faresi, liika-nimellä Istakhri (s.o. Persepolilainen), joka v. 951
oli käynyt Katsarien maassa; ja Ibn-Haukal, kauppamies Mosulista
loppupuolelta samaa vuosisataa. -- Juutalainen Rabbi Khasdai oli
lääkärinä Andalusialaisen hallitsijan tykönä v. 958 paik. ja oli
kuullut hoettavan Juutalaisesta valtakunnasta pohjan seuduilla, jonka
tähden kirjoitti sinne kirjeen, saadaksensa tarkempia tietoja. Tämän
kirjeen ja Joseph kuninkaan vastauksen löysi eräs Juutalainen v.
1562 Levantista, ja julkaisi v. 1577 nimellä Kaul-Mubesser (iloinen
sanoma). Buxtorf, esipuheessaan kirjaan: Liber Cosri, Basel 1660,
painatti hebrealaisen tekstin ja latinaisen käännöksen. Ranskannuksen
antaa Carmoly, Récueil d'itineraires à la terre Sainte, Bruxelles
1847, ja saksannuksen Selig Cassel, Magyarische Alterth., Berlin
1848. Kirjeensä alussa kuningas eli khakaani lausuu: "Tiedä, että
olemme Jafetin jälkeisiä ja lähteneet hänen poiastaan Togarmasta."
Togarmalla oli muka 10 poikaa: Aghior (Ugor?), Tiros, Avir, Ughin,
Bisal (Barsel?), Tarna, Kasar, Zanor, Balgad (? Bulgar), Savir.
Eräs kuningas, nimeltä Bulan, kääntyi ensin Moseksen uskoon; hänen
seuraajansa, joita luetellaan 12, kantavat kaikki Hebrealaisia nimiä.

[521] Mahdollista on, että Kristinusko oli tullut Bulgarien sekaan
jo siihen aikaan, kun oleskelivat keisarikunnan rajoilla. Nikeforo
Patriarka mainitsee vuodella 618, kuinka heidän kuninkansa (ό τών
Ούννων του έθνους κύριος) ylimyksineen tuli Konstantinopoliin ja
siellä kastettiin.

[522] Ks. Frähn, Drei Münzen der Wolga-Bulgharen; ja Die ältesten
Arabischen Nachrichten über die Wolga-Bulgharen aus Ibn-Foszlan's
Reiseberichte [Mem. de l'Acad. de St. Pétersb., 6:ième serie I];
D'Ohsson, sivv. 72 seurr. -- Bulgar, joka oli noin 6 virstaa Wolgan
rannasta, arvataan olleen nykyisen Spask'in seuduilla, ei kaukana
Kaman suusta. -- Mitä Ibn-Foszlan kertoo, että Bulgarit hirttivät
jokaisen, jolla erinomainen äly oli, koska muka semmoisen piti
paraiten kelvata itse Jumalalle palvelijaksi, on vaikeata ymmärtää.
Frähn arvelee, eikö siinä tarkoitettane tietäjiä ja noitia.

[523] Ks. ylempänä siv. 64.

[524] Ks. Frähn, Ibn-Foszlan und Anderer Berichte über die Russen,
Pietarissa 1823; sekä Frähn, de Baschkiris [Mem. de l'Acad. de St.
Pétersb., 1822, VIII sivv. 621 seurr.]; D'Ohsson, des peuples du
Caucase, sivv. 81 seurr., 129 seurr.

[525] Että Bashkirit ja Unkarilaiset alkuperäänsä olivat yhtä
kansaa, seisoo niin monituisten todistusten nojassa, että epäilyksen
siaa ei ole: I. Unkarilaisten oma muinaistaru antaa heidän tulla
Dentumoger'ista, läheltä Bashkirien maata; "Scythicam regionem una
cingi comprehensione, sed in tria regna, Bostardiam (Bascardiam)
scilicet ac Dentiam et Magariam dividi", sanoo Thwroczi. "Dentia
et Magaria" on Belan Notarion "Dentumoger", ja _moger_ on sama
kuin Magyar. -- II. Selvemmän todistuksen antavat 13:nnen vuosis.
matkustajat. Rubruk [Récueil de Voyages, IV, siv. 274] lausuu:
"Postquam iveramus XII diebus ab Etilia (s.o. Wolga), invenimus
magnum flumen quod vocant Jagat (s.o. Jaik), et venit ab aquilone
de terra Paskatur (s.o. Bashkirien maa), descendeus in prædictum
mare. _Ydioma Pascatur et Ungariorum idem est_, et sunt pastores
sine civitate aliqua et contiguatur Majori Bulgarie ab occidente.
Ab illa terra versus orientem, in latere illo aquilonari, non est
amplius aliqua civitas. Unde Bulgaria Major est ultima regio habens
civitatem. _De illa regione Pascatur exierunt Huni, qui postea
Hungari, unde est ipsa Major Bulgaria_." Hän lisää [siv. 275]: "Hoc
quod dixi de terra Pascatur scio per fratres prædicatores, qui
iverant illuc ante adventum Tartarorum." -- Carpini, Hist. Mongalorum
[Récueil de Voyages, IV siv. 677] sanoo: "Inde [e terra Morduanorum
Tartari] procedentes contra Bileros, id est Bulgariam Magnam, et
ipsam destruxerunt omnino. Inde procedentes ad aquilonem adhuc
contra _Bascart, id est Hungariam Magnam_, et eos etiam devicerunt."
-- Muita yhtäläisiä todistuksia mainitaan samoilta aioilta. Niinpä
eräs käsikirjoitus Vatikanissa kertoo, että munkki Juliano v. 1240
tapasi Wolgan tykönä kansan, joka vielä tiesi Unkarilaisten muinoin
heistä lähteneen, ja jonka kieli vielä oli varsin Unkarilainen.
Aeneas Sylvio taas kertoo, että eräs munkki Veronasta oli tavannut,
ei kaukana Tanaista, kansan, "jonka kieli oli sama kuin Pannoniassa
asuvaisten Hunkarilaisten." Bonfini'n mukaan oli myöskin Mathias
Korvino kauppamiehiltä kuullut, että niillä seuduin löytyi
hänen kansalaisiaan; hän aikoi kutsua ne Unkariin, mutta kuoli.
Lähetys-saarnaaja Joh. Schell kertoo, että eräs Jesuiitta, Magyari
synnyltään, joutui Turkkilaisten vangiksi ja myytiin orjaksi Wolgan
seuduille, josta Romaan kirjoitti joutuneensa oikeaan isäinsä maahan,
koska muka oli löytänyt muukalaisia, jotka puhuivat samaa kieltä kuin
Unkarissa puhutaan, ja joista silminnähtävästi Unkarilaiset olivat
lähteneet. -- III. Vihdoin Arapialaiset antavat Unkarinkin kansalle
nimen Bashgurd, ja puhuvat selvästi kahdesta sen-nimisestä kansasta;
ks. D'Ohsson, des peuples du Caucase, sivv. 117 seur., 257.

[526] Vertaa ylempänä siv. 154.

[527] Ne mainitaan kaikkein ensinnä keisari Theofilon aikana (vv.
829-842) Tonavan Bulgarien takana ja nimitetään silloin sekä Ούγγροι,
että Τούρκοι ja Ούννοι; ks. Leo Gramm., Chronogr., ed. Bonn., sivv.
231, 232. -- Vuodella 862 sanoo Hinkmar (Remens. Annal.): "Hostes
antea illis populis inexperti, qui Ungri vocantur, regnum ejusdem
(Saksan kuninkaan Lutvikin) populantur;" ks. Pertz., Monum. Germ., I
siv. 458.

[528] Ks. Constant. Porphyr., de Adm. Imp. 37. -- Jaik kirjoitetaan
Γεήχ. -- Yksi osa Unkarilaisia lohkesi muka itään päin ja asettui
Persian seuduille, luultavasti Kaukasoon. Eräästä Magyar-nimisestä
(vaikk'ei Magyarin-kielisestä) kansasta Kubanin laaksossa, ks. Besse,
Voyage au Caucase; vert. Amedée Thierry, Hist. d'Attila, II siv. 440
seurr.

[529] Ks. Constant. Porphyr., de Adm. Imp. 38-40. Näistä
heimokunnista yksi kantaa nimen Μεγέρη,, joka arvattavasti on
sana "Magyar." Notar. Belæ (c. 1) mainitsee seitsemän päämiestä,
joista Almus Arpadin isä on yksi, ja nimittää ne "Hetumoger"
(seitsen-magyarit).

[530] Ks. Constant. Porphyr., de Adm. Imp. 39: "όθεν και την τών
Χαζάρων γλώσσαν αυτοϊς τοϊς Τούρκοις (οι Καβαροι) εδίδαξαν, και μέχρι
τού νύν την αυτήν διάλεκτον έχουσιν έχουσι δε και την τών Τούρκων
έτέραν γλώτταν." Vaikea on sanoa, onko sana έχoυσι ymmärrettävä
Kabareista vai Unkarilaisista; pääjohto on, että molemmat oppivat
toistensa kieltä.

[531] Ks. Leo Gramm., Chronogr., ed. Bonn., sivv. 267, 268; Constant.
Forph., Adm. Imp. 40.

[532] Ks. Reginonis Chron. vuodella 889 [Pertz, Monum., I siv. 599]:
"Pannoniorum et Avarum solitudines". Kuningas Alfredin sanoilla aioin
nimittää erämaaksi koko alan Karinthian ja Bulgarian välillä.

[533] Ks. Constant. Porph., Adm. Imp. 38, 42 (sivv. 170, 177).

[534] Vielä v. 873 mainitaan Avarilais-jäänöksiä, jotka Saksan
kuninkaan veron-alaisina asuivat entisessä maassaan; ks. Zeuss, siv.
741. Zekelit Transsilvaniassa arvelee Unkarin muinais-taru Attilan
Hunnien jälkeisiksi: "Siculi, qui primo erant populi Athilæ regis"
(Notar. Belæ, 50). Nimi _Székely_ merkitsee vain: rajavartia.

[535] Notar. Belæ (e. 57) sanoo: "de terra Bular venerunt quidam
nobilissimi domini cum magna multitudine Hismahelitarum, quorum
nomina fuerunt Billa et Bocsu. -- -- Et eodem tempore de eodem regione
venit quidam nobilissimus miles nomine Heten". Nimi Hismaelitæ
ilmoittaa, että olivat Muhammedin uskoa, ja todella mainitaankin
sen-uskoisia Unkarin lakiloissa. Arapialaisen Jakutin kertomus
13:nnelta vuosisadalta antaa tähän vahvistusta [ks. Frähn, de
Bashkiris]: "ego vero offendi in urbe Haleb magno numero genus
hominum, qui Bashgurdi audiebant, crinibus et facie valde rubicundis
erant, et scientiæ juris sacri juxta ritum Abu-Hanifæ operam dabant.
Eorum aliquis -- -- respondit: Terra nostra ultra Constantinopolin
jacet in regno alicujus nationis Francicæ (i.e. Europææ), cui nomen
Hungerorum est. -- -- triginta admodum incolimus pagos. -- -- -- diu
supra hanc memoriam septem Muhammedanos e Bulgaria in terram nostram
venisse --- et ad veram Islamismi cognitionem nos duxisse".

[536] Ks. Leo Tactic., 18 [Leydenissä 1612, sivv. 287-295], Mitä
Reginoni heistä juttelee [Pertz, Monum., I sivv. 599-601] on melkein
kaikki kopioittu Justinon kertomuksesta muinais-Skythoista.

[537] Ks. de Admin. Imp., 40: "έχουσι δε κεφαλήν πρώτην τόν άρχοντα
άπο τής γενεάς τού Αρπαδή κατά άκολουϑίαν, και δύο έτέρους τόν τε
γυλάν καί τόν καρχάν, οϊτινες έχουσι τάξιν κριτού έχει δε έκάστη
γενεά άρχοντα. ʹΙστέον ότι ό γυλάς καί ό καρχάν ούκ εισίν ονόματα
κύρια αλλά αξιώματα. -- - -- τό δε καρχάς έστίν αξίωμα, ώσπερ καί
τό γυλάς, ό έστι μείζον τού καρχά." Silminnähtävästi on Karkhaan
Turkkilainen arvonimi, vaikka Konstantino siitä alempana muodostaa:
"Karkhas", kreikanmukaisella päätteellä.

[538] Länsimaiden kronikat nimittävät heitä tavallisesti: Huni,
Agareni, tai Avari; ks. Pertz. Monum. I sivv. 76, 77, 410-415.

[539] Ks. Schafarik, Slawische Alterthümer, II siv. 64.

[540] Ks. Zeuss, sivv. 550 seurr.; Frälin, Ibn Foszlan, sivv. 242
seurr. (Masudin mukaan)

[541] Ks. Frähn, Ibn Foszlan, sivv. 64-66 (Ibn Haukalin mukaan).

[542] Ks. Cedrenus, ed. Bonn., XI siv. 464: "ύπέταξε την χώραν, τού
άρχοντος αυτής Γεωργίου Τζούλου εν τή πρώτη προσβολή συλλήφθεντος."
Vertaa D'Ohsson, des peuples du Caucase, siv. 199.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta - Yliopistollinen väitöskirja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.